Title: Haapaniemen keinu - Kuvauksia sydänmaan kylästä
Author: Talvio, Maila
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Haapaniemen keinu - Kuvauksia sydänmaan kylästä" ***


HAAPANIEMEN KEINU

Kuvauksia sydänmaan kylästä


Kirj.

MAILA TALVIO



Porvoossa,
Werner Söderström,
1895.



I.


Kanteleen naapuritorpassa Ristolassa olivat kylänluvut. Tupa oli väkeä
täynnä, pöydän takana seisoi pappi, tyynenä, totisena, virsikirja
kädessä. Hänen edessään pöydällä olivat kirkonkirjat. Selvällä äänellä
hän määräsi virren ja käheästi sen aloitti lukkari. Kuulijakunta
muodosti tasaisen kaarevan seinän, rajoittaen sitä tyhjää alaa, joka
oli papin, pöydän ja penkin ympärillä. Seinävierillä istui vanhoja,
sokeita, raajarikkoja, jotka sydänmaan pitkien matkojen takaa eivät
enää kykene kirkkoon. Kattohirret lainehtivat savussa, ovi oli
selällään ja ulkoa kuului tiukusten kilinä, kun hevoset syödessään
ravistivat päitään.

-- Herra Jeesu Kriste! Heitä äärettömästä kirkkaudestasi säde tänne
sydänmaan torppaan, meille köyhille, jotka olemme kokoontuneet
kasvojesi eteen...

Pappi alkoi sillä tavalla ja kävi sitten selittämään tekstiä.

Muurin syrjällä, muitten takana tungoksessa seisoi Kanteleen Miina.
Hänen paksu villahuivinsa oli valunut alas olkapäille, posket hohtivat,
kädet olivat ristissä, silmä pakottautui tähtäämään pappiin, mutta
vastustamattomalla voimalla se tahtoi viipyä väkijoukossa, siinä, missä
ikkunan ääressä seisoi vilkas nuori tyttö. Miina ei ollut häntä koskaan
nähnyt, mutta hän aavisti, kuka hän oli. Ja kuitenkin: saattoikohan
se olla _hänen_ sisarensa. Haapaniemen Taavin sisar! Välistä kun hän
puolen hetkeä oli ikäänkuin vajoamaisillaan mietteisiin ja totisena
katseli eteensä, oli hän niin Taavin näköinen, että Miinan sydän rupesi
sykkimään ja posket lensivät entistään polttavammiksi. Mutta tyttö ei
hetkeäkään pysynyt hiljaa, alituisesti hän käänteli päätään. Hänen
yllään oli musta, hyvin tehty takki ja pitkä palmikko oli riipuksissa,
sidottuna punaisella nauhalla. Pari kertaa hän sattui katsahtamaan
Miinaan, juuri kun Miinakin katsoi häneen, ja silloin Miina ikäänkuin
loukattuna kääntyi toisaalle. Mutta tyttö avasi silmänsä suoraan
Miinaa kohti ja naurahti, tosin ei ääneen, mutta silmä säteili niin
veitikkamaisesti, huulet ja kasvot vetäysivät sellaiseen hymyyn, että
jos sillä olisi ollut ääntä, olisi sen täytynyt olla helisevää naurua.
Silloin ei hän ollenkaan ollut Taavin näköinen.

Haapaniemen Aina, keinuiltojen kuuluisa ilonpitäjä! Miina hänet näki
ensi kerran, vaikka hän oli hänestä kuullut puhuttavan niin paljon,
varsinkin tänä viimeisenä vuonna. Ristolan väet, jotka olivat kotoisin
Tuusjärven tilan maalta, olivat olleet haapaniemeläisten naapureja ja
tiesivät kertoa heistä paljon juttuja. Vasta kaksi vuottahan he olivat
asuneet Haapaniemessä. Mutta jo sinäkin aikana isännän ahneus ja pahuus
ja poikien juoppous olivat ehtineet tulla kuuluisiksi näillä mailla.
Emännästä, joka oli ollut rikkaan Tuusjärven talon tytär ja hyvä
ihminen, kerrottiin, että hän surusta ja mielikarvaudesta oli kuollut.
Aina, ainoa tytär keikkui keinulla kesäyöt umpeensa, keinu oli järven
rannalla, siellä viljeltiin viinaa, keitettiin kahvia, pojat löivät
korttia ja tanssittivat kylän tyttöjä...

Ja kuitenkin oli Taavin kuva alituisesti Miinan mielessä...
Syysmarkkinoilla hän oli hänet nähnyt ja kerran tanssissa Ristolassa.
Mutta eivät he olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa keskenään. Ja
kuitenkin sekaantui tuo ventovieras mies Miinan uniin ja pani hänet
päivälläkin hymyilemään, kun hän vaan sattui olemaan yksin, niin ettei
kukaan nähnyt...

Ja jos Taavi edes olisi hänet erityisesti huomannut! Muut miehet
hänet kyllä näkivät ja sulhasia tuli tuontuostakin tavottelemaan
Kanteleen ainoaa tytärtä, mutta Taavi ei tullut. Taavi ei koskaan ollut
suunnannut katsettaan Miinaan, Taavi ei välittänyt, ainoa, josta Miina
olisi välittänyt.

Taavi oli niin kaunis: tumma tukka, pitkät kalpeahkot kasvot, silmät
syvät, suun piirteet hyvänluontoiset, melkein jalot, otsalla erottautui
ihossa arpi. Ristolan Santra oli kertonut sen arven synnystä, miten
Taavi kerran talkoossa oli saanut haavan otsaansa. Ei hän sentään itse
ollut ottanut osaa tappeluun, hän oli mennyt riitaisia erottamaan ja
siinä häntä löivät...

Miinan näitä miettiessä, tarttui joku hänen käsivarteensa.

-- Miina, kuiskasi Ristolan Santra hänen korvaansa. -- Tule pois
kahville!

Miina säpsähti. Pyhä toimitus oli loppunut, hän oli muurin syrjällä
seisomassa ja Haapaniemen tyttären hymyilevä katse oli häneen tähdätty.
Santra vei hänet ruokahuoneeseen, jossa joitakuita emäntiä ennestään
oli istumassa mikä penkillä, mikä permannolla tai kynnyksellä.
Heidän päänsä olivat kurotetut likelle toisiaan, he nauroivat kuin
harakkaparvi roskaläjän ympärillä, ja Miina saattoi heti kuulla, että
he puhuivat haapaniemeläisistä.

-- Mitenkä minä en olisi heitä tuntenut, me kun olimme naapureina monet
monituiset vuodet!

Se oli Ristolan emännän ääni. Miina näki muitten emäntien joukosta oman
äitinsäkin totiset kasvot.

-- Haapaniemen isäntä ei ole parempia kuin saunakestin lapsi, syntynyt
on siinä Hannulassa Aitjärven rannalla, jossa nyt asuu Antti ukko
poikineen.

-- Ja mimmoiseksi mahdiksi se nyt on paisunut!

-- Näin minä sen jo tyttönä ollessani markkinoilla. Voi niitä päiviä!
Miten monta tyttöä lienee eläessään vietellyt, miten monta syntiin
saatellut...!

-- Tuo Aina tytär on ihan isänsä näköä ja luontoa. Ja heittiöitä ovat
kaikki pojat. Äiti niillä kuitenkin kuului olleen kunnon ihminen. On
sekin raukka saanut kärsiä. Se Hermanni kuuluu olevan vaimolleen niin
paha...

Miina kuunteli kankeana, uskaltamatta katsella ympärilleen.

-- Mutta se keinu, sitä vastaan pitäisi oikein papin saarnata, sillä
eivät ne vähemmällä sitä heitä. Josta leviää sellaista pahennusta,
jossa vietetään niin rumaa elämää, ettei siitä ilkeä puhua...

Kanteleen emännän lause jäi kesken, sillä Haapaniemen tytär astui
sisään Ristolan Santran seurassa. Niiata nytkäyttäen hän tervehti
kaikkia ja kaikki niiasivat hänelle takaisin.

-- Kuinka monella hevosella te olette täällä? kysyi Santra kaataessaan
kahvia, jotakin sanoakseen.

-- Kahdella vain, toisella Hermanni ja Alviina, toisella Taavi, Kalle
ja minä. Palvelijat tulivat jalkaisin.

-- Maijastiina on kotona tietysti?

-- Tietysti. Mihinkähän tuo kotoa...!

Aina loi silmänsä alas ja hörppäsi kahvia. Hänen kätensä olivat vilusta
punertavat, mutta pienet, vasemman käden pisimmässä sormessa hänellä
oli leveä hopeasormus, jonka kannassa kiilsi punainen kivi. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja pitkät niinkuin hänen veljensäkin, tukka
oli musta, sileästi työnnetty pois otsalta. Emännät katselivat häneen
totisesti eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään keskenään. Yksi
toisensa perästä he sitten jättivät huoneen. Tytöt jäivät sinne yksin,
mutta mieliala pysyi kankeana. Santra painui äkkiä alas Ainan kättä
kohden.

-- Aika korea sormus! Ei tuollaista anna muut kuin sulhaset.

Ainan koko olento lensi hymyksi. Värähtelevien silmäkansien alta
aukeni silmä niin täynnä vallattomuutta ja säteilevää, leikkivää
veitikkamaisuutta, ettei Miina hämmästykseltään saanut sanaa suustaan.

-- Sulhaselta? Mitä vielä! Minä sen löysin, oikein totta.

-- Sieltäkö keinun juurelta? kysyi Santra.

Ainan silmä oli jo peitossa pitkien ripsien alla ja keinua mainitessa
levisi puna hänen poskilleen.

-- En sieltä! Talvella minä sen löysin -- ja tuvan permannolta. Pistin
sormeeni, periköön siitä oikea omistaja.

Hän nauroi. Miinalta oli kaikki naurunhalu poissa. Haapaniemen tyttären
nauru ei houkutellut muita tyttöjä nauramaan. Miina tarkasti häntä
ylpeästi. Hän oli vartaloltaan lyhyenläntä, hento ja notkealiikkeinen
kuin kissa. Oliko hän kaunis? Eipä Miinan mielestä. Mutta ei hän
myöskään ollut ruma. Kun olisi saanut selville, mitä kaikkia hänen
silmiensä kiilto sisälsi. Niissä oli tuhansia vivahduksia.

Viimeinen minkä Miina hänestä sinä päivänä näki, oli kuinka hän
seisoi papin edessä pöydän ääressä, tavaellen alkua Johanneksen
evankeliumista. Pappi hänelle ankarasti muistutti, että sisälukua on
parannettava ensi vuodeksi.

Taavia Miina ei saanut nähdäkseen kuin vilahdukselta. Eikä Taavi sitten
koko talvena tullut sille puolelle käymään. Huhu vain silloin tällöin
toi hänestä tietoja.

Hän haihtui jo Miinan unelmista, hänen kuvansa ei häirinnyt häntä
päivällä ja usein kului pitkiä aikoja, jolloin ei Miina häntä edes
muistanut. Hän sen huomasi itsekin ja iloitsi siitä. Sillä olisihan se
ollut suoraa hulluutta se meneminen Haapaniemen pojalle!

       *       *       *       *       *

Yhtenä sunnuntai-iltana oli Miina viipynyt kylällä tavallista
myöhempään. Oli ollut koolla muitakin nuoria ja oli leikitty. Yhdessä
tytöt sitten läksivät kotiin. Ilta oli tyyni, ei ääntä mistään. Lunta
oli vain siellä täällä, päivällä oli kaikki ollut sulaa, mutta yöllä
oli taas kylmännyt. Taivas loisti kirkkaina ruskoina, kuun puolisko
näytti kalpealta niiden rinnalla. Tytöt yltyivät laulamaan niin että
raikui metsässä. Miina erosi heistä omalle tiehaaralleen, mutta ei heti
malttanut mennä kotiin, vaan jäi, pellon aitaan nojautuneena, seisomaan
ja katselemaan illan kauneutta.

Hän oli niin nuori, poski punersi hienoihoisena, silmät olivat harmaat
kuin vesi, tukka oli vaalea ja otsa korkea ja vapaa. Vaikka hän olikin
ruumiiltaan hento, oli hän terveen näköinen, kasvoissa oli jotakin
miettivää, surumielistä, yksin hymyillessäkin.

Ilta oli niin hiljainen ja ihana, että olisi tahtonut itkeä.

Kuin haudasta astui kätköstään tuo kaiho, tuo kuva, jonka Miina luuli
unohtaneensa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Taavi muistui mieleen
niin elävästi.

Kun Miina astui porstuaan, raoitti äiti kammarin ovea ja kutsui
hänet sinne. Isä, joka tavallisesti tähän aikaan jo makasi, istui
sängynlaidalla, puoleksi riisuttuna. Miina kääntyi selinpäin valoon ja
näki isänsä omituisen ilmeen ja hymyn, jota hän hymyili sellaisissa
tilaisuuksissa, jolloin hänen oli vaikea puhua.

-- Olinko minä liian kauan? kysyi Miina, peläten että he häntä
epäilivät, tai että he kasvoista saattoivat lukea hänen tunteensa.

Hänen sydämensä sykki, veri nousi poskille ja tuli halu peittyä maan
piiloon, ihmisten näkyvistä kauas pois.

-- Älä nyt noin pelkää. Emmehän me ennenkään ole sinua lyöneet, isäsi
enempää kuin äitisikään.

-- Ei, mutta...

-- Istu nyt tuohon!

Emäntä seisoi sängyn luona ja korjasi tyynyjä, joissa ei ollut mitään
korjattavaa. Kaikki vaikenivat hyvän aikaa. Miinaa jo rupesi niin
vaivaamaan tämä juhlallinen alku, että hän oli huutamaisillaan: mitä
Jumalan tähden sitten on tapahtunut? Isän kasvoilla vaihteli loukattu
ylpeys, pilkka ja tuhat muuta tunnetta.

-- No puhu nyt, sanoi emäntä kuivasti.

Ja taas vaikenivat molemmat. Miinalta rupesi pelko katoamaan ja
uteliaisuus tuli sijaan. Tässä ei ollut puhe hevosesta, joka oli
taittanut jalkansa, lampaasta, joka oli pudonnut kaivoon, tai lehmästä,
joka oli poikinut. Sulhasten käyntikään ei koskaan ollut luonut
tällaista juhlallista vaitioloa. Sitä oli keskusteltu aivan suoraan,
muitta mutkitta. Nyt oli tapahtunut jotakin tavattoman harvinaista,
ennen kuulumatonta, eikä se voinut olla muuta kuin että he olivat
saaneet ilmi hänen salaisuutensa. Joko hän sen tunnustaisi, pyytäisi
anteeksi? Silloin lausui isä:

-- No kuules nyt, kun sinua on tultu pyytämään keinupaikkaan emännäksi.

Molemmat jäivät katselemaan Miinaa, joka istui ääneti, nojaten
käsivarttaan pöytään.

-- Keinupaikkaan emännäksi? kertoili hän.

-- Niin, Haapaniemeen, selitti äiti.

Käsi pöydällä rupesi tärisemään, kaikki veri karkasi tytön sydämeen.
Hän taivutti pään helmaansa.

-- Haapaniemen Taavi kävi täällä puhemiehineen päivineen. Tuskin olit
sinä päässyt lähtemään, kun kuului kulkunen tieltä. Ajattelimme että
tottahan menevät tansseihin. Mutta ne ne olivat. Kammariin pyydettiin
ja kahvia keitettiin. Antoivat sitten tuon viisikymmenmarkkasen --
pistin kukkarooni ettei hukkuisi, rahaa se on sekin. Viikon päästä
tulevat saamaan vastausta.

-- Mitä sinä nyt siitä meinaat? kysyi isä, kun Miina yhä sanatonna
istui samassa asennossa.

Silloin hän rupesi hillittömästi itkemään. Isä lohdutti sängynlaidalta:

-- Älä huoli noin itkeä! Huomispäivänä minä toimitan rahat takaisin.
Minä hullu, että minä ne otin ollenkaan! Mutta ei tahtonut kehdata niin
äkkiä kieltääkään, kun et sinä itse ollut kotona. Huomenna minä ne vien.

-- Ei, ei! sanoi Miina itkunsa joukosta.

-- Ole huoleti lapseni, ne lähetetään pois.

Mutta Miina ei rauhoittunut. Hän pudisti päätänsä ja kielteli
katkonaisesti. Äiti sanoi:

-- Mitä? Eikö lähetetä? Oletko kipeä? Katso sitä, Hermanni, kuinka se
on ihmeellisen näköinen. Silmät ihan nurin päässä.

-- Ei se näytä oikein oikealta. Jos sinä toisit tärpättiä.

Äiti oli jo menemäisillään hakemaan, kun Miina sai heille vakuutetuksi,
ettei hän ollut sairas.

-- Ethän sinä koskaan ole ollut noin hullu, säikähdytät vanhempasi
ihan pilalle. Pitääkö tuosta niin suuttua, että kiukuissaan itkee!
Haapaniemen poika saattaa olla yhtä hyvä kuin moni muukin, vaikka sillä
on juoppoja veljiä ja isä on juutalainen ja sisar keikkuu yökaudet
keinulla. Ei samanlaisia saman äidin lapset! No, ja saahan ne rahat
poislähetetyiksi.

Miinan katse oli kirkastunut. Hän pyyhki kyyneleet silmistään.

-- Voi äiti, te puolustitte häntä, sanoi hän hiljaa.

Isä oli jo sängyssä ja veti peitettä ylleen. Kääntyessään seinään päin,
hän toivotti hyvää yötä ja lupasi huomenna viedä rahat pois.

Miina meni tupaan ja löysi vuoteelleen nurkassa. Ikkunasta näkyi musta
reuna metsän laidassa taivaan rannalla.

Sinä yönä hän ei saanut paljon unta.

Aamulla heti suurukselta varustautui isäntä lähtemään. Se oli sovittu
asia, siinä ei ollut selittämistä, siksi he eivät siitä puhuneet
sen enempää. Miina näki isänsä mittaavan jyviä myllyyn, joka oli
Haapaniemen tien varrella, ja hänen sydämensä sykki ahdistuksesta,
mutta hän ei saanut hänelle sanotuksi, mitä tahtoi. Kymmenettä kertaa
hän astui hänen luoksensa, silloin kun hän jo veti päällystakkia
ylleen ja laski lompakon povitaskuunsa. Ja silloin puhui Miina niin
tukahdutetusti, ettei isä häntä ensin ymmärtänyt.

-- No mitä nyt? kysyi hän.

-- Ei isä lähde.

-- Mitä? Ettenkö lähde? Aiotko sinä pitää rahat?

Ja kun Miina yhä kielsi lähtemästä, luuli isäntä kuulleensa väärin, tai
että tytär laski leikkiä. Vihdoin viimein hänelle selvisi, että Miina
aikoo pitää rahat. Hermanni heitti lompakon rahoineen pöydälle hänen
eteensä ja läksi suutuksissaan ulos. Miina sai hänet pysähdytetyksi.

-- Puhukaa nyt vähän äidille. Hänen tulee niin paha mieli.

-- Mutta kuule Miina, ajatteletkohan sinä ollenkaan, mitä teet?

-- Mutta sanoihan äitikin, että Taavi saattaa olla hyvä mies.

-- Niin Taavi? Olkoon vain hyvä, mutta ajattele sitä toista joukkoa.
Niinhän sinä menisit kuin ryövärien käsiin. Onko minulla oikeutta antaa
sinun mennä? Ajattele tarkemmin, niin lähden vasta huomenna viemään
kihlat takaisin.

-- Ei se siitä parane. Isä saa viedä rahat pois, mutta sitten ei
kihloja oteta enää keneltäkään.

He katselivat toisiaan parin silmänräpäyksen ajan ääneti.

-- Tyttö raukka, et sinä tiedä, mitä teet.

-- Mutta minkä minä sille voin!

Ja kihlat jäivät Miinalle.

-- -- --

Miksi se juuri oli Haapaniemen poika, mies tuosta pahennuksen
pesästä? Miksei joku toinen? Isäntä ja emäntä olivat jo vuosien
kuluessa tottuneet siihen ajatukseen, että ainoa tytär on heillä vain
hoidettavana, kunnes mies hänet ottaa. He olivat sitä surreet, ettei
heille vanhoiksi päiviksi jäisi mitään iloa. Olivat he tosin toivoneet,
että jos Miina saisi siivon miehen, he kaikki voisivat asettua asumaan
yhdessä. Ja nyt tuli tämä.

Sinä päivänä ensi kerran eläessään unohti isäntä mitatun jyväsäkin
aitan eteen ja emäntä kulki sen sivuitse huomaamatta sitä.

Sunnuntaina oli Taavi luvannut tulla kuulemaan päätöstä. Koska häntä
sulhasena täytyi odottaa, oli emäntä jo viikolla toimittanut maltaat
veteen olueksi ja leiponut rieskaa, jottei hän saisi sanoa tulleensa
ihan kerjäläisiin.

Lauantai-aamuna oli Miina lypsämässä karjaa äitinsä kanssa. Läävä oli
matala ja pieni ja työhönsä painuneina, sanattomina olivat molemmat
naiset istuneet. Kun valkoinen kissa hiipi sisään ovesta ja likeni
maitosaavia, nousi emäntä istualtaan heittämään sitä kalikalla. Kiulu
kädessä hän seisahtui keskelle navettaa pylvään viereen, joka pidätti
kattoa, ja lausui Miinalle:

-- Jos minä nyt sinulle jotakin kertoisin, niin kyllä se panisi sinut
ajattelemaan. Ja täytyyhän minun puhua. En ole sitä kenellekään
kertonut ja siitä on jo kolmattakymmentä vuotta. Täytyyhän minun nyt
pakostakin kertoa, vaikka silloin lupasin vaieta.

Hän veti syvältä henkeään. Tummaraitaisen huivin sisästä näyttivät
hänen kasvonsa kulmikkailta ja nenä oli suippea. Sinä yhtenä viikkona
hän oli laihtunut.

-- Tiedä sitten, että yhdelle meidän suvustamme on jo tullut hulluus
ja turmio siitä suvusta. Ja jos poika on isäänsä, niin sinulle käy
samoin. Se tyttö oli niinkuin sinäkin nuori ja kaunis. Ystävät olimme
ja yhdessä kasvaneet, köyhyydessä molemmat. Piiaksi jouduin minä sitten
siihen, josta minut isäsi nai, ja se tyttö joutui Tuusjärven talolle
kaupungin likellä, eikä se ollut siellä vuottakaan umpeen. Ei kestänyt
häpeätään siellä. Se oli Liisa tätisi, joka nyt ihmisten pilkkana
kulkee maailmalla mielipuolena.

-- Sinne oli tullut yhtenä markkinoiden edellisenä iltana paljon
kansaa yöksi. Muiden muassa oli ollut yksi nuori miesriiviö, korea ja
vallaton. Olivat hankkineet pelimannin ja viinat ja olivat tanssineet.
Se samainen mies siellä sitten rupesi poikkeilemaan ja joutui
töihinkin. Ja se se juuri Liisan runteli ja saattoi hulluksi.

Hän kyykistyi alas lypsämään, mutta Miina tuijotti sille kohdalle,
jolla hän oli seisonut, kankeasti, silmiään räväyttämättä.

-- Se mies joutui sitten naimisiin saman talon tyttären kanssa. Kyllä
sekin vaimo sai kärsiä aikoinaan! Emäntä sai panna evästä, isäntä
valjasti valakkansa ja otti piian viereensä rekeen. Enkä minä muuta
sano kuin että jos poika on isäänsä, niin olet sinä onneton ihminen!

Se kertomus koski. Miinan kasvonväreet jäykkenivät jäykkenemistään.

Yöllä kellon lyödessä kahtatoista hän heräsi.

Hän oli nukkunut raskaasti ja heräsi äkkiä selkosen selväksi, pyörähti
istumaan ja tuijotti mustaan seinään. Ja hänen eteensä nousi repaleinen
olento, hänen tätinsä, joka hulluna kierteli maailmaa ja koristi
päätään kirjavilla nauhoilla kuin markkinain marakatti.

Hänkin oli kerran ollut nuori ja onnellinen...

Miina kytki kätensä ristiin häntä ajatellessa, paneusi sitten vuoteelle
ja koetti saada unta. Sielunsa rauhan tähden hän jo päätti tehdä lopun
Haapaniemen pojan pyynnöstä ja jäädä hyvään kotiinsa hyvän isän ja
äidin luo.

Mutta silloin hän näki kuin jostakin kuvasta Taavin sellaisena kuin hän
näki hänet ensi kerran tulevan ihmisjoukosta. Taavi otti häntä kädestä
ja talutti hänet pois. He astuivat metsän halki ja tulivat järven
rannalle, jossa seisoi keinu. Ja Miina sanoi: "poltetaan tuo keinu."
"Poltetaan vain", vastasi Taavi. Mutta silloin tuli tyttö, jolla oli
punainen nauha palmikossa, ja kielsi. Kiven vieressä oli särkynyt pullo
ja ruohossa makasi kahvipannun kansi.

Uni muuttui vähitellen hämäräksi ja ympäristöstä tuli tuttu. Kanteleen
tupa, jossa kaikki nukkuivat. Kukko lauloi, kello löi. Miina katseli
kaikkea erontunteen kaipauksella.

Huomenna hän tulee, hän joka tuo turmion tai autuuden. Jo tänään! Sinne
ei enää ole yötäkään välillä. Onkohan hän saanut unta?

Onko ajatellut, toivonut, pelännyt? Onko uneksinut heidän
kodistaan? Sinne Miina istuttaa ikkunan alle puutarhan sireenineen,
orjantappuroineen, Taavi veistää penkin, jolla he voivat istua
sunnuntai-iltoina. Kunhan aika rientäisi, kunhan hän pian tulisi! On
niin paljon puhuttavaa...

Hän tulikin varhain, jo ennen suurusta. Isäntä otti hänet vastaan
ja vei kammariin. Miina tervehti syvällä niiauksella ja sai tarjota
hänelle kahvia. Sitten päätettiin kuulutuksesta ja häistä ja parin
tunnin perästä otti sulhanen jäähyväiset.

Morsian katseli omituisen tunteen vallassa hänen jälkeensä. He eivät
olleet vaihtaneet ainoaa sanaa siitä kaikesta, minkä Miina tunsi
mielessään liikkuvan.

Eikä se parantunut, kun Taavi seuraavilla kerroilla kävi heillä.
Isä vain tiedusteli pelloista ja sukulaisista. Miina itki usein
tuskastuneena, ei tietänyt oikein miksi.



II


Neljä viikkoa he olivat olleet sulhasena ja morsiamena, kun Taavi
yhtenä aamuna tuli pyytämään Miinaa kanssaan Haapaniemeen. Vanhemmat
hiukan neuvoteltuaan päästivät hänet menemään.

Tie oli niin märkää, että oli täysi työ varjella itseään kastumasta.
Miina käveli edellä, Taavi perässä. He hyppelivät kiveltä kivelle,
pitelivät kiinni aidoista ja Taavin täytyi välistä taitella puitakin
tielle, kun sen poikki virtasi kokonaisia puroja. Kerran kantoi
hän Miinan selässään kuivalle ja sen jälkeen tulivat he ikäänkuin
tutunomaisemmiksi, rupesivat kävelemään rinnatusten ja Miina tarttui
Taavin käteen, ottaessaan häneltä niitä kukkivia pajunoksia, joita
Taavi oli taittanut tienlaidasta. Kun tultiin Haapaniemen maalle,
lämpeni Taavi puhumaan. Hän kertoi Tuusjärvestä, lapsuutensa kodista
ja jota enemmän hän kertoi, sitä totisemmaksi kävi Miina. Hän astui
niin mietteisiin vaipuneena, että oikein oli huutaa pelästyksestä, kun
metsästä hyökkäsi esiin musta, relluinen pieni koirarakki, haukkuen
heitä vastaan. He olivat silloin mäen rinteellä, ylempää kuului
kirveeniskuja. Mies oli siellä kyyryllään veistotyössä ja hirsiläjällä
istui pitkännäköinen nainen käsitöineen.

Taavin täytyi nauraa Miinan säikähdystä. Ihmiset mäellä olivat hänen
veljensä Hermanni ja tämän vaimo.

-- Niiden kammarihan se jää meille vapaaksi, siksi kun menemme
naimisiin. He rakentavat itselleen kauppapuodin tähän.

Tie oli kääntynyt. Mäen takaa aukeni sileä, hiekkainen järvenranta.
Jää oli kohollaan, mustana, lyijynkarvaisena, siellä täällä jo tulossa
esiin vettä. Vastapäätä näkyi niemi ja niemellä harmaa talo pitkine
aittarivineen aukeitten peltojen keskellä, rannalla joku puu. Niemen
toisella puolella oli aava selkä ja lahden pohjassa petäjikkö. Sen
tumma vihreys oli ainoa, joka toi vaihtelevaisuutta taivaan, järven,
peltojen ja huoneitten harmauteen. Talo niemellä oli Haapaniemi.

-- Tämä on Aitjärvi. Torppa tuolla on Hannula, jossa isä on syntynyt.
Siellä vallitsee nyt oikea miesten komento, sillä vaimoa siellä ei ole
minkäänlaista, ei piikanakaan. Vanha ukko käy karjassa, pojista on yksi
kivulloinen ja hän lypsää lehmät ja keittää ruuan, toiset hoitavat
maanviljelyksen.

Taavi taipui rannalta ottamaan kuivanutta kaislaa. Miina seisahtui
äkkiä hänen eteensä ja painoi kädet rinnalleen. Hänen poskensa oli
punainen kuin kypsä mansikka ahon rinteellä ja kasvoilla kuvastui tuska.

-- Minä niin pelkään, etteivät ne tule minua kärsimään sinun kodissasi,
sanoi hän.

-- Kärsimään sinuako? Kuka ei sinua meillä kärsisi?

-- Isäsi, sisaresi, tuo veljesi vaimo Alviina.

-- Älähän nyt! Kyllä ne kärsivät. Isä ei ole tänään kotona. Aina on
niin hyvänluontoinen, Maijastiina nyt on koukkuleuka, "tämän talon
koira", joksi ne häntä haukkuvat, mutta ei häntäkään pidä pelätä.

-- Onko Hermanni veljelläsi paljonkin joukkoa?

Taavi naurahti.

-- Ei muita kuin Alviina ja Moppe, se koirarakki, joka on heille rakas
kuin lapsi. Hermanni saattaa juomapäissään lyödä vaimoaan, mutta
Moppeen hän ei koske.

Tien syrjässä oli matala kallio, sileä kuin permanto. Petäjien seassa
siellä seisoi valkorunkoisia koivuja ja pylväittensä nojassa keinu.
Miina säpsähti tätä näkyä. Keinu oli harmaantunut, niinkuin puu on
parin talven sateitten jäljeltä ja liitekohdista välkkyi uutta rautaa
ja valkoista paikkaa. Joku käsipuukin oli veistetty uudestaan ja
lastuja oli lentänyt ympärille. Ei mitään muuta merkillistä näkynyt.

-- Tämä on meidän keinumme. Aina aikoo kutsua tänne vieraansa illalla,
selitti Taavi. -- Etkö ole kuullut siitä puhuttavan? Sanovat sen olevan
huonossa huudossa.

-- Olenhan minä vähän.

Miina kierteli. Taavi puhui keinusta niinkuin mistäkin leikkikalusta
ja Miina oli kauhulla odottanut näkevänsä kortinpalasia ja
pullonsirpaleita sen yhteydessä.

-- En minä kiellä, ettei täällä olisi vähän liiaksikin leikitty. En
aina ole ollut mukana heidän kortinlyönneissään. Kyllä siitä sentään
liikoja kielitään kylällä. Tässä on meidän suurin peltomme.

He sivuuttivat laajoja vainioita uusine aitoineen ja nurinkynnettyjä
kesantoja umpeen menemäisillään olevine käyrine ojineen. Pari miestä
purki aumaa ja kolmas teki kuormaa. Viisi mahtavaa aumaa seisoi vielä
ihan koskematta. Ja Taavi selitti koko ajan, miten paljon kylvettiin
mihinkin peltoon, miten paljon ruista oli teossa, miten suuret
metsäviljelykset olivat. Kaskien määrät olivat hämmästyttävät. Riihen
ohi kulkiessa kuului olkien kahinan joukosta miesääniä ja naisääniä
sekaisin.

-- Tuli näin sopimattomaan aikaan aumojen purkaminen. Aiottiin jättää
ne syksyyn, mutta koska nyt ovat niin ahtaat ajat ja ihmisiä yhtenään
käy pyytämässä.

-- Antaako isäsi rukiita lainaksi?

-- Onhan se antanut.

Taavi pujahti siinä kohden aitan solaan ja Miina seurasi häntä.
Karjapiha alkoi melkein heti tuvan oven alta, ei missään ollut puuta
taikka pensasta, ei kuin musta karjan sotkema maa ja tuparakennuksen
kivijalassa kapeana reunana vihreää nurmea. Huoneita oli sikin sokin
kaikkialla, pienempiä ja suurempia. Yksi oli syrjempänä, erillään, ja
siinä oli punainen ovi. Taavi viittasi siihen.

-- Tuo on nyt se Hermannin ja Alviinan huone.

-- Jossa siis me tulemme asumaan, ajatteli Miina.

Porstuassa tuli Aina hymyillen vastaan. Hämillään Miina ojensi
hänelle kätensä, eikä Ainakaan oikein tietänyt, mitenkä käyttäytyä.
Molemmat punastuivat ja niiata nytkäyttivät. Taavi meni heti tupaan.
Vilahdukselta Miina saattoi ovesta nähdä pitkän, laihan naisen, jonka
hän arvasi Maijastiinaksi. Aina saattoi Miinan kammariin istumaan ja
kun he olivat maininneet pari sanaa ilmasta ja tiestä, livahti Aina
matkaansa.

Porstuassa hän seisahtui ja rupesi nauramaan hiukan väkinäisesti
ja tukahdutetusti, ettei kuuluisi. Sitten hän kuunteli, mitä se
morsian siellä tekisi, mutta morsian mahtoi istua liikkumattomana,
mahtoi sitäpaitsi ajatella, että ilma huoneessa oli ummehtunutta.
Aina päätti tehdä sinne tulen. Mutta ensin hän vielä kuunteli naurua
riihestä, heilautti päätään jotta sai kapean palmikon läikähtämään
olkapään ylitse rinnalle, sitoi sen nauhan ja kääräisi hiustensa päätä
kiehkuraksi sormiensa ympärille. Samassa avautui ovi ja kynnykselle
ilmestyi Maijastiina. Oven pielessä lepäsi hänen luiseva käsivartensa,
joka päättyi petolinnun jalkaa muistuttavaan käteen. Kynnet olivat
pitkät ja käyrät ja nahka ryppyisää, likaisen ruskeahtavaa. Hänen
pumpulikankaasta tehty palttoonsa oli lyhyt, kiinni rinnalta yhdellä
ainoalla napilla, kaulus oli ainaisen käyttämisen tottumuksesta
kääntynyt kovaksi molemmille puolille kuin tärkätty miehen kaulus
ja sen alta näkyi paljas kaula. Hame oli hänellä melkein ainoana
vaatekappaleena, paitsi tuota mekkoa. Se riippui lyhyenä laihan ruumiin
ympärillä. Kintut olivat sukattomat, jaloissa oli nahkatohvelit, jotka
käydessä kopisivat ja laahasivat. Maijastiinan ääni oli karkea ja
venytetty.

-- Tässäkö sinä seisot kuuntelemassa riihimiesten rähinää, senkin
heilakka!

-- Minä menen tekemään valkeaa, vastasi Aina välinpitämättömästi.

-- Valkeaako kesällä? Paleleeko sinua nyt? No joudu sitten. Ja anna
veljesi morsiamelle kahvit. Sellaista se on kun on isäntä poissa. Pitää
mennä noille opettamaan...

Ja hän ohjasi askeleitaan riiheen päin ja puheli itsekseen koko matkan.
Kun Aina jo oli vienyt puusylyksen kammariin, kuului yhäkin hänen
äänensä. Miina istui ihan samassa asennossa, johon Aina oli hänet
jättänyt ja katseli levottomasti oveen. Mutta se jota hän odotti,
Taavi, viipyi tulemasta. Aina lateli puita pesään ja siinä kumarassaan
oli hän pehmeäliikkeinen ja notkea kuin pajuinen vitsa. Selkää alas
kiemurteli ohut, tumma palmikko.

-- Tämän huoneeni jättivät talvella kylmille ja panivat minut
sänkyineni päivineni isän huoneeseen, sanoi hän nyrpeästi.

-- Miksi ei tätä sitten lämmitetä talvella?

Aina päästi pienen naurun.

-- Arvelevat, että menee paljon puita.

Hän näytteli Miinalle valokuviaan ja onnentoivotuskorttiaan ja he
puhuivat jo vapaammin keskenään. Koko huone oli hiukan omituisesti
sisustettu. Itse Ainassakin ja hänen puvussaan oli jotakin
tavattomampaa kuin muissa. Hänessä oli kaikki ikäänkuin niin höllästi
kiinnitettyä, että hän saattoi sen karistaa ympäriltään milloin tahtoi.
Kun he näkivät Maijastiinan tulevan pihan päässä ja kalikoitten
tarttuvan hänen tohveleihinsa, nauroi Aina ääneensä.

-- Häh sen koukkuleuka, kunhan tarttuisit sinne kokonaan! Ettet pääsisi
enää haukkumaan! Se on niin paha tuo, ettei sitä paikkaa, jota se ei
nuuskisi ja nurin kääntäisi. Varsinkin kun isä on poissa, silloin se on
mahdissaan...!

Vihdoin tuli Taavi ja hänen kanssaan hänen vanhempi veljensä Kalle,
pitkä, notkealiikkeinen nuori mies. Hänen kauniit piirteensä
vaihtelivat joka silmänräpäyksessä ja tavattoman sukkelaan hän puhui.

-- Enhän teitä odottanut näin varhain. Luulin että tulisitte
vasta illalla, ja keinulle! Olisinhan minä seisonut jo veräjällä
sirttinkipaidassa, jos olisin tietänyt että veljeni morsian oli
tulossa, varsinkin kun hän on noin helkkarin nätti!

Hän puristi Miinan kättä, otti kahvikupin pöydältä ja hörppäsi sen
sisällön ainoassa siemauksessa, niellen vehnäisen puremattomina
palasina, ja oli sitten valmis juttelemaan.

-- Milloinkas häät vietetään? Vai jo kuuden viikon päästä. Niin minäkin
tekisin! Täällä on jo teille valmis kammarikin. Joko on aljettu paitoja
neulomaan? Jaa, aionko minä kosimaan? Niin, nyt tuli kiire, kun
nuorempi veli jo on avioliiton kynnyksellä. Valjastanpahan hevosen,
ajan ensimmäiselle talolle ja jollen saa siitä, niin menen toiselle ja
jollen siitä, niin menen kolmannelle tai neljännelle. Kerran eläessäni
jo koetin vaimonpuolta itselleni, mutta lähettivät rahat takaisin.
Hyvä se olikin, sillä ne olivat lainarahoja, niin sain senkin lainan
maksetuksi.

Puhuessaan hän koko ajan kiikkui ja liikkui. Yhtäkkiä hän rykäisi,
sylkäisi ja rupesi laulamaan:

    Otan, otan uuden kullan, otan aikani kuluksi.
    Saa se olla uusi kulta sen vanhan kultani suruksi.

Porstuasta kuului Maijastiinan ääni. Aina nykäisi Kallea hihasta.

-- Älä huoli näin päivällä ja huoneessa.

-- Mitä minä hänestä! nauroi Kalle.

Hän avasi oven, pisti päänsä porstuaan ja huusi sinne:

-- Kun sammakko pääsee mättäälle, niin se korraa!

Vastaukseksi tuli sanatulva Maijastiinalta. Mutta silloin Kalle jo oli
toisissa töissä. Hän puhutteli miestä, jota tahtoi tulemaan sisään ja
jonka hän vihdoin väkivallalla sai työnnetyksi ovesta huoneeseen.

-- Tämä naapurin poika ei tahdo tulla mitenkään juomaan meidän
tyttäremme nimipäiväkahvia, selitti hän.

Ainaa siinä onniteltiin häthätää. Miinakaan ei ollut muistanut, että
tänään oli Ainan päivä. Mies istuutui pimeimpään nurkkaan, kertoi
tulleensa vain asialle, siksi hän oli niin työvaatteissa. Hän oli
kookas ja tuuheatukkainen, kasvot ahavoituneet kuin merimiehellä,
nenä suuri ja käyrä, huulet paksut ja suu aina hiukan auki. Juotuaan
ensimmäisen kupin tahtoi hän sanoa jäähyväiset.

-- Mutta mikä sinulla oli asiana? kysyi Kalle.

-- Jaa asiana?

Hän tuumaili ja kävi tulipunaiseksi, sillä hän oli sen unohtanut.

-- Ei suinkaan se ollut niin tärkeää.

Ja hän läksi pois.

Mutta kun ovi oli mennyt kiinni, purskahtivat sekä Kalle että Aina
hillitsemättömään nauruun ja Taavinkin täytyi hymyillä.

-- Aika kelpo mies tuo Antti, sanoi Taavi.

-- Niin on, sen otan minä puhemiehekseni, vakuutti Kalle.

-- Silloin jää myöskin morsian tuomatta! sai Aina sanotuksi naurultaan.

Hänen kalpeille poskilleen oli valunut punaa ja koko hänen olentonsa
hymyili veitikkamaisuutta.

-- Vai niin, killisilmä, sanoi Kalle ja nipisti sisartaan käsivarresta.

Samassa hän juoksi ovelle, sillä Antti näkyi palaavan takaisin.

-- No joko muistit?

-- Jo. Ainalle olisi ollut asiaa.

Ällistyneenä ja nauruaan hilliten Aina läksi ovea kohti. Kalle asettui
sen eteen sulkien häneltä tien.

-- Nyt et pääse!

-- Ettenkö pääsisi?

Kuin limainen kala pujahti Aina porstuaan. Kun hän tuli takaisin,
olivat hänen silmänsä naurusta kosteat ja hän peitti käsillään kasvonsa.

-- Hän tuli lainaamaan keritsimiä, jotta saavat lampaansa kerityiksi,
sanoi hän.

Aterialle kammariin tulivat myöhemmin Alviina ja Hermanni. Tämä
pariskunta oli kuin kaksi lintua, haikara ja tikka, ja Moppe
juoksenteli heidän välillään kuin koppakuoriainen tai perhonen.
Syödessä puheltiin vähän. Kalle vain nauraa hörhötteli ja Aina kantoi
tuvasta ruokaa pöytään. Moppea komennettiin hiljaisuuteen. Se totteli
niin kauan kuin sillä kesti luita ja lihaa.

Ja syötyään otti Hermanni sen polvelleen, puhui sille ja silitteli sitä
otsalta aina hännänpäähän asti, antaen sen nuoleskella kasvojaan ja
pannen sitä tekemään erilaisia hyppäyksiä.

Sitten puheltiin häistä ja uutisrakennuksen valmistumisesta, kunnes
Miina otti jäähyväiset.

Taavi läksi häntä saattamaan.

Oli ruvennut tuulemaan. Harmaat pilvilohkareet ajelehtivat etemmä ja
jättivät taivaalle kirkasta sineä. Petäjikkö kohisi ja ilmassa virtaili
hajua pihkasta ja aukeavista lehtisilmuista. Oli suloinen lämmin.
Järven selältä vain tulvi kylmää ja hentoisa ruohonalku nuokkui, tuulen
lakaistessa maanpintaa.



III


Peläten että häntä naurettaisiin, kiiruhti Antti pois näköpiiristä. Hän
astui pitkin askelin poikki peltojen, ohi keinun ja petäjikön, halki
viidakon, jonka syrjällä alkoivat Hannulan pellot järven rannalla.
Ihan likellä kuuluivat heidän oman karjansa kellot. Isä oli siellä
paimenessa. Antti näki aidan, jota olisi pitänyt korjata, näki että
jänisvipu aholla oli lauennut, mutta hän ei pysähtynyt, kulki vain
hitain pitkin askelin kotiin asti. Porstuassa jo hän saattoi niellä
mieluista höyryä leivän paistamisen jäljeltä. Porstuanpääkammarissa hän
kaasi itselleen kaljaa ja joi oikein janonsa takaa. Tuli sitten tupaan,
joka lainehti sauhun vallassa, työnsi leipäsalkoja tieltään, istuutui
penkille, asetti keritsimet viereensä ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Sängyssä oli hänen veljensä pitkänään. Hän ei tosin nukkunut, mutta
hän ei myöskään mitään virkahtanut. Antti, samaten äänetönnä, tuijotti
leipäsalkoihin. Vihdoin nousi veli ajamaan sikoja porstuasta ja
toimitti samalla pöydälle aterian.

-- No? kysyi hän Antilta.

-- Hänellä oli sormus sormessa, vastasi tämä.

-- No sittenhän se on päätetty.

-- Niinhän sitä luulisi.

He istuutuivat syömään. Veli tarkasteli huolellisesti leivänpuolikasta
kädessään. Hän irroitti pehmeää sisusta, haisteli sitä ja maisteli. He
olivat hakeneet ulkomaan jauhoja kaupungista ja leipää oli niistä nyt
tehty ensi kerran.

-- Ei tämä tule samanlaista kuin oman maan viljasta. Mitä sekoja
pannevatkaan ryssät jauhoihinsa. Maku ja näkö tulevat kuin hallansyömän
viljan ja hupaan menevät jauhot taikinaa tehdessä.

-- Ei minulle maita ruokakaan, huokasi Antti.

Mutta hän pusersi kuitenkin suuhunsa höyryävän perunan, hörppäsi piimää
päälle ja tarttui peukalollaan ja puukkonsa kärjellä ottamaan pyrstöstä
särkeä kalakupista. Sitten hän alkoi:

-- Kas kun minä näen sinun kankeana kulkevan aitan ja tuvan väliä,
tuossa häilävän leipäsalkojen keskellä tai kyyrylläsi lypsävän lehmää,
ja kun minä sitten ajattelen, miten liukkaasti se keikkuisi Hannulan
pihalla, niin minun vereni kohisevat ja kuohuvat niinkuin keväinen
koski, joka on tulvillaan. Tänäänkin, miten näppärästi hän kaasi kahvia
ja äidin sormus kiilsi sormessa...

-- Vai annettiin siellä kahvia, tokaisi veli väliin.

-- Annettiin, vehnäiskahvia, siellä juotiin hänen nimipäiviänsä. Hänen
silmänsä nauroivat kuin taivaan tähdet lauhana syksy-yönä ja sormessa
kiilsi äitimme sormuksen punainen kivi. Hän oli niin norja kuin
pajuinen puu, hänen tukkansa niin lahea, hänen kätensä niin pienet.
Minä en uskaltanut häneen katsella, sillä minä tunsin, että samalla
olisi sisuani polttanut kuin tulisella raudalla ja pienillä käsillään
hän jo oli minut vanginnut kovemmin kuin kruunu väkevillä raudoillaan...

Antti oli unohtanut syömisensä, hän pyyhki kyyneleitä silmistään
takkinsa hihalla. Veli työnsi piimätuoppia hänen eteensä ja virkkoi:

-- Onhan Haapaniemen Aina suloinen, mutta äitivainajamme kaltaista ei
ole maailmassa, eikä Aina muistuta häntä ensinkään. Ja pitäisipä sinun
melkein hakea sellainen, joka muistuttaa äitivainajaa.

Veljekset katselivat toisiaan hetkisen ajan ääneti. Antti näytti
neuvottomalta ja ällistyneeltä.

-- Ja tiedän minä yhden...

Jännityksellä Antin silmät ensin riippuivat puhuvan huulilla, mutta
sitten hän loi katseensa alas, ikäänkuin käsitettyään tuon puheen
tarkoituksen.

-- Se on Selma Hakalasta... Näithän sinä hänet lukukinkereillä ollessa
ja minä olen hänet nähnyt kahdestikin ja olen muiltakin tiedustellut.
Kaikki häntä kilvan kiittävät... Älä ällisty sitä, että he ovat
erilaiset, toinen on kuin kukka tai lintu, toinen kuin voisilmä
puurovadissa, toinen saattaa vaikkapa kaivaa ojaa rinnallasi, toista
tuskin uskaltaisi päästää riihipölyyn.

-- Mutta äitimme oli yhtä paljon kukkanen kuin voisilmä, sanoi Antti,
-- Aina on kyllä heikkosorminen, mutta minulla on vahvat nyrkit, hänen
ei tarvitsisi pitää huolta muusta kuin sisähuushollista. Että minä
pellolle kuulisin hänen naurunsa helinän, että tupaan tullessani hän
nauraisi vastaani, siinä olisi minulle tarpeeksi. Hän olisi ikäänkuin
rasvana, joka panisi minun pyöräni kiertämään.

-- Mutta et sinä Selmaakaan katuisi. Ja minä vain tahtoisin varoittaa
sinua tarkasti ajattelemaan ennenkuin tuot toisen naisen tähän
äitivainajamme sijalle.

-- Minä en voi naida toista kuin Ainaa. En voi. Mutta rakas veljeni:
nai sinä Selma ja minä jään naimattomaksi.

-- Älä hulluja, enhän minä kelpaa akkaa elättämään, hyvä kun saan
omankin elämäni tässä laahustetuksi loppuun asti.

Antti oli tästä keskustelusta käynyt niin alakuloiseksi, että hänen
veljensä huomasi turhaksi enää ruveta viittaamaan Selmaan. Hän käänsi
sentähden puheensa Ainan ja Antin häihin.

-- Jospa vaan nyt Aina minut ottaisi! huokasi Antti.

-- No tietysti hän ottaa, koska hän jo pitää sormessaan sinun
sormustasi.

-- Mutta ei se sittenkään ole varma ennenkuin minä puhemiehen kautta
olen vienyt hänelle kihlat ja saanut hänen vastauksensa.

-- Tottahan hän nyt vaan tietää, että sormus on sinun? kysyi hetken
kuluttua veli. -- Kuinka sinä teit?

-- Kuinkako tein? Olin päivätyössä Haapaniemessä, luomassa tunkiolla,
pojat olivat mudan vedossa. Menin sitten tupaan pyytämään kaljaa
juodakseni. Sattui tupa tyhjäksi, kun Aina toi tuoppia. Minä otin sen
häneltä ja hän kääntyi selin päin minuun, mutta minä ehdin huulten
raosta nähdä hänen hampaansa. Ja kun minä olin laskenut kaljatuopin
kädestäni, puhui minulle sisällinen ääni: "ota sormus taskustasi, pane
se tytön käteen ja kysy häneltä rupeaako hän elämäsi kumppaniksi!"
Mutta mitenkä lienevätkään sanat takertuneet kurkkuuni, ja minä astuin
hiukan syrjään, taivutin selkääni ja pistin sormuksen permannon rakoon.
Ja menin sitten takaisin tunkiolle. Enkä minä ole puhunut sen enempää,
olen vain odottanut, että hän vastaisi sormuksen kautta. Tänään se oli
hänen sormessaan.

Antti kertoi tämän kymmenenteen kertaan, aina samalla hartaudella ja
tarkkuudella kuin ensimmäisen kerran.

-- Mutta, sanoi veli, -- sinä olit varomaton. Joku olisi saattanut
astua sille kohdalle.

-- Mutta kivihän kiiltää, väitti Antti innokkaasti.

-- Niin kiiltääkin. Se ei ole tavallinen kivi, isä oli sen ostanut
markkinoilta.

Veljekset vaikenivat. Toinen heistä söi vielä, sillä hän oli
huonohampainen, mutta Antti oli aikoja sitten lakannut syömästä ja
istui penkillä. Kun he tunnin verran olivat vaienneet, lausui toinen:

-- Ei kiistellä, veljeni. Nai sinä Aina niinkuin sydämesi käskee. Vie
mullikka kaupunkiin ja tuo sieltä kamaa niinkuin muutkin sulhaset,
toimita asiasi puhemiehellä niinkuin muutkin tekevät.

-- Isä on koko kauppaa vastaan, huokasi Antti.

-- Isä meinaa vaan ettei tyttö menestyisi meidän oloissamme, hän kun on
tottunut tanssiin ja höllään pitoon. Ja pahojapa hänestä on puhuttu.

-- Nuorena on jalka niin keveä. Kyllä maailma tassii.

-- Mutta Selma on jo valmiiksi tassittu...

Antti läksi ulos. Hän rupesi miettimään, että jospa lieneekin parasta
pysyä naimattomana niinkuin tähänkin asti. Hän meni korjaamaan aitaa,
hän oli pahoilla mielin. Tunnin verran hän teki työtä. Silloin ratkesi
nappi, joka oli välttämätön pitämässä kiinni housuja. Vieläpä se
singahti niin kauas, että vaivalla löytyi. Mies piteli sitä kädessään,
punnitsi sitä siinä ja alkoi ajatella.

-- Sinä pikkuinen kapine, mitä ajatuksia sinä toit! Nyt menen minä
tupaan ja näillä kankeilla käsilläni minä rupean neulomaan sitä
housuihini. Kuinka näppärästi hän ottaisi neulan ja ennenkuin olisin
ehtinyt sukeltaa hänen nauravia kasvojansa katsomaan, olisi työ jo
valmis ja hän pistänyt napin reikään.

Antin mieli oli musta, kun hän astui tupaan ja seinänraosta mustien
hirsien välistä otti neulan ja lankakerän. Hänen veljensä oli
tottuneempi paikkaamaan ja neulomaan, mutta Antti ei nyt pyytänyt
häneltä apua. Veli oli asettanut leipäsalot orsille, hosiolla ja
hiekalla kuurannut maitoastiat illaksi ja laittanut ne seinävierelle
päivänpaisteeseen kuivamaan. Hän näki Antti-veljensä synkän muodon,
seurasi häntä tupaan ja katseli hänen työtään.

-- Eipä ole kangaspuitakaan ollut moneen vuoteen Hannulan tuvassa.
Mutta nyt ne saadaan! sanoi hän tyytyväisenä. -- Ostovaatteissa,
särkistä lakkiin asti ostovaatteissa on käyty. Mutta nyt niitä saadaan!
Kuuluu olevan Aina näppärä kaikissa käsitöissä.

Eivät vielä yhtään lauhtuneet Antin kasvot. Hän tuuppasi langan
kaksinkertaisena paksun neulan silmään, sylki sormilleen, laittoi
vankan solmun päähän ja työnsi sitten neulaa läpi kankaan, painamalla
sen tylsää päätä ikkunalautaan.

-- Ei tarvitse sinunkaan sitten tuossa kyniä ja vanutella. Sehän vinkuu
niin surkeasti se neulakin. Johan sinä sen taitat. Anna pois, minä
neulon.

Antti jätti työnsä veljelleen ja jäi tuijottamaan ulos.

-- Sen pienet sormet pistelevät sitten sukkelasti kuin sukkula kankaan
välystää -- ja äitivainajan sormus välkkyy. Voi sinua onnen mies!

Jo hymyili hiukkasen Antti.

-- Puree ensin, sitten nuolee! sanoi hän.



IV


Kun Aina oli saattanut Miinan ja Taavin pihalle, otti hän selvän että
Maijastiina oli työssä, joka piti häntä kokonaan kahleissa: kuorimassa
maitoja kirnuun. Aina kaivoi nyt sänkynsä jalkopuolelta, peitteen alta
esiin pienen pussin, kaappasi tuvasta kahvirännälin ja juoksi kiireesti
pihan poikki piikojen kammariin, jossa hän oli ylläpitänyt hiilosta.

Lattia oli niin likainen, että hänen täytyi kohottaa helmojansa.
Pahnojen joukossa näkyi maitopytty, rikkinäinen pata ja kivivati
puolillaan maitoa. Toinen puoli oli valunut lattialle. Särkyneen
lautasen syrjällä ikkunalla oli pari suolaista särkeä. Sängyssä
pahnojen ja ryysyjen päällä makasi likainen lampaankaritsa; nurkassa,
oljilla oli vasikka. Toisen oli emälammas hylännyt, toinen oli kipeänä.
Ainan täytyi puhdistaa tuolikin, ennenkuin hän saattoi sille istuutua,
polttaakseen kahvinsa. Likaisuus oli hänen luonteelleen vastenmielinen,
vaikkei hän välittänyt järjestyksestä.

Karitsa sängyssä rupesi liikkumaan, se hyrisi, kapusi seisomaan,
hyppäsi alas ja määkäisi.

Aina ei siitä huolinut, heilutteli vain rännäliä ja katseli hymyillen
hiilokseen. Äkkiä hän naurahti.

Pitikö hänen tietää, että sormus oli Antin? Pitikö hänen mennä
sitä tarjoamaan, kun ei miehellä itsellään ollut älyä tulla sitä
ottamaan? Salavihkaa hän oli nähnyt, kuinka Antti oli pannut sen
permannon rakoon. Siitä hän oli sen korjannut, ihmisten jaloista, ja
pitänyt sitä sormessaan näytteillä, että omistaja saisi periä. Eikä
omistaja ottanut, vaikka kyllä näki. Vaikka vielä olisi pitänyt sitä
kihlasormuksena! Mutta oliko tuo nyt tapa kosia? Miksei hän tullut
puhemiehen ja kihlojen kanssa niinkuin oikea ihminen ainakin? Mutta se
oli nahjusmies ja toimeton löntikkä koko Antti!

Aina nauroi ja ajatteli edelleen.

Äkkiä pisti lammas turpansa hänen kainaloonsa. Aina tuuppi sitä pois
luotaan. Se oli käynyt maitokupilla ja tahrasi hänen pukunsa. Nyt
se meni kirstun luo, kaasi siellä tuohikopan, josta katkismuksen
lehtiä, tulitikkuja ja muuta romua vieri lattialle. Vasikkakin nousi
ja kompuroi nuuhistelemaan tulitikkuja lattialla. Tyhmän näköisinä
molemmat tulivat Ainan eteen eivätkä paenneet, vaikka hän uhkasi niitä
polttavalla kahvirännälillä.

-- Haistelkaa nyt ja maistelkaa, huusi hän niille lähtiessään.

Käydessään jyväaitan avonaisen oven ohitse, tuli Aina tarkkaavaiseksi
ja pingoitettu piirre syntyi hänen kasvoillaan. Maijastiina oli aitassa
ja kanat oven suulla hänen edessään.

Olikohan se mitään huomannut? Mitähän se tarkasteli? Aina sai hänen
huomionsa käännetyksi pois kertomalla, että piikojen kammarissa oli
särkynyt vati. Akka sulki kiireesti oven, riensi sinne ja palasi hetken
perästä, kädessä vadinpalaset, jotka hän saattoi isännän kammariin.

Illansuussa tuli Juhana Tuusjärvi, isäntä itse, kotiin. Hevonen oli
märkänä niinkuin kovan ajon jäljeltä, vaikka se maantieltä asti oli
tullut käyttöä. Juhana oli käynyt huutokaupassa, josta hänen olisi
tullut saada kolmatta sataa markkaa ja tiellä oli hän pistäytynyt
ahdistamassa muitakin velkamiehiään, joilta saaminen näytti
epävarmalta. Niin oli kiireisenä aikana kulunut hukkaan kaksi päivää.
Tämä teki Juhanan mielen kiukkuiseksi ja vielä enemmän hän kiivastui
avatessaan tuvan ovea ja huomatessaan, että nuotanparsijat, joiden
eilen olisi pitänyt valmistua, vielä olivat työssä. Maijastiina oli
kaivolla hakkaamassa sianruokaa, mutta hän kiirehti sisään iloiten
siitä, että isäntä nyt torui oikein tuntuvasti. Se mitä hän kuuli, oli
jatkoa edelliseen.

-- Teihin ei kuulu, miten minä korjaan omani. Karttakaa etteivät minun
nyrkkini rupea korjailemaan teitä tästä... Tällaisena aikana teitä
on tässä pidetty rahapalkalla, kun ruokapalkalla jo saa miehiä miten
paljon hyvänsä. Joutenhan te tässä jauhaisitte talon ruokaa -- mutta
nyt ulos paikalla...!

Ja isäntä kirkaisi, polkien jalkaa permantoon.

-- Se loppuukin jo kohta...

-- Vai kohta! ärjäisi isäntä ja uhkasi nyrkillään. -- Ulos ovesta! Minä
pistelen loput itse. Vai ette lähde!

Hän seisoi vuoroin suorana, kumartui vuoroin eteenpäin ja heristeli
käsiään, joita uhaten puristeli nyrkeiksi. Tukka oli tuuhea, pitkä,
takana leikattu tasaiseksi ja jaettu kahden puolen, otsalta pois.
Siinä oli jo harmaita hapsia tummien joukossa. Kasvot olivat kalpeat,
jokainen piirre syvään uurrettu, huulet ohuet ja suun ympärillä veltto
piirre, nenä oli käyrä ja suippea, leuasta riippui parta harmaana,
harvana kuin pukilla. Silmät kiiluivat terävinä, ääni oli läpitunkeva.

Maijastiina, peläten mahdollista käräjäjuttua, oli kadonnut ja miehet
pakenivat minkä pääsivät. Juhana meni rauhoittuneempana huoneeseensa ja
huusi sinne Ainan.

Tyttö astui sisään keveästi ja nuokkuen kuin heinä hiljaisessa
tuulessa. Heti sattuivat hänen silmänsä vadinpalasiin nurkassa ja
pieni nauru pääsi häneltä. Sitten hän asettui istumaan isänsä viereen
sängynlaidalle, kohotti leikillisesti leukaansa häntä vastaan ja sulki
silmänsä.

-- Minä olen särkenyt. Lyökää nyt, isä!

-- Pitäisihän minun lyödä kun sinä olet niin huolimaton, vastasi Juhana
ja silitti tytön mustaa tukkaa.

Aina olikin taas niin ihmeen soma. Kun hän nyrpisteli nenäänsä ja
päästi suunsa ilmoittamaan tyytymättömyyttä, olisi isä voinut häntä
suudella niinkuin nuorena ollessaan tyttöjä tansseissa. Hänen katseensa
suunnasta huomasi Juhana, että vadinpalaset häntä suututtivat.

-- Älä sinä Maijastiinaa soimaa siitä että hän minulle ilmoittaa kaikki.

-- Tämän talon koira, hyi!

-- Tarpeellinen olemassa. Mihin olisin joutunut teidänkin kanssanne,
kun jäitte äidistänne niin pieniksi. Menettekö keinumaan?

-- Olemmehan me aikoneet, Kalle, Alviina, Hermanni...

Välinpitämättömästi Aina ensin koetti esitellä keinumisen, mutta ei
sitten voinut pidättää nauruaan. Hän karkasi äkkiä seisomaan, peitti
käsillä säteilevät silmänsä ja kiikutteli vartaloaan, jonka ympärillä
vaalean punainen pumpulihame oli niin väljänä, että melkein luuli hänen
voivan karistaa sen päältään, jos tahtoi.

-- Taavin morsian kävi täällä, muisti hän äkkiä.

-- No? kysyi Juhana. Aina ravisti päätään.

-- Olevinaan! Ja tuollainen siivo, jumalinen.

Juhanalle olivat sellaiset henkilöt vastenmieliset. Hän ei kysellyt
enempää, vaan lähetti Ainan kuulostamaan, oliko sauna valmis.
Mietteisiin vaipuneena hän avasi kaappinsa oven, näki että kaikki
oli entisellään ja heitti sinne kudotun kukkaronsa. Sitten hän läksi
saunalle. Aina ja Maijastiina olivat siellä jo joutuneet sanakiistaan,
mutta Juhanan tullessa loppui riita ja Maijastiina jäi ääneti hautomaan
vastoja. Sanattomana Juhana riisuutui ja paneusi pitkäkseen penkille.
Suloisessa varissa hävisivät kaikki mieliharmit ja löyhkävä vastanhaju
raukaisi ja sulatti jäseniä kuin sade kevätlunta. Kaikki esineet
ympärillä, penkki ja kattohirret olivat kadonneet pimeään ja ainoastaan
muurin suu hohti punaisena tulikitana. Sirkat lauloivat solassa ja
vihaisesti pihahti kiuas, kun Maijastiina heitti löylyä. Välistä kuului
Aina laulavan, kävellessään pihamaalla. Eihän hän koskaan liikkunut
laulamatta.

-- Siitä se vasta oikein haukkui minulle, että isännälle kannan
vadinpalaset ja muut.

Maijastiina lausui nyt sen, mitä oli mielessään hautonut koko sen
ajan, jonka vastat hautuivat kiukaalla. Hän ropsotteli vastoilla,
valoi vesillä, meni välillä heittämään löylyä ja tuli sitten taas
hieroskelemaan Juhanaa. Tämä vain haukotteli suloista väsymystä ja
vastasi, että se Aina on niin taitamaton ja lapsellinen.

-- Taitamaton! murahti Maijastiina. -- Kunhan vain olisi! Huolimaton
se kyllä on. Kävi täällä sitten Taavin morsian ja silloinkos ne oikein
ajoivat raivoa Kallen kanssa. Ja sitä piikojen ja renkien laiskuutta,
kun...

-- Johan minä niitä hätyytin, sanoi Juhana kärsimättömästi.

Maijastiina huomasi, että nyt ei tuohon mikään pysty. Hänellä oli
sentään kerrottavana hyvin painava asia, jolle hän vähitellen valmisti
alaa.

-- Mitäpä minä puhun asioista, jotka eivät minuun kuulu. Koiran nimen
vaan olen saanut.

-- Mitä turhia. Kerro vain kerrottavasi.

Maijastiina jatkoi ikäänkuin hän ei olisi kuullut isännän viimeisiä
sanoja, alakuloisella äänellä:

-- Rajalan nuori emäntä kävi täällä.

Ähäh jopas virkosi! Juhana oli noussut istumaan.

-- Olisikohan sillä ollut maksaa? Tuskinpa. Sillä kun vaimo tulee, niin
se aina tulee rukoilemaan armoa. Niin se kävi syksylläkin ja minä hullu
heitin ne oljet.

-- Rajalan mies on kipeänä ja olivat myyneet mullikkansa.

-- No sittenhän sieltä voisi saada jotakin, jolleivät jo ole muuttaneet
mullikkaa leiväksi. -- Onko käynyt muita?

-- Kaksi miestä. Lupasivat huomenna tulla.

Ja nyt hän alkoi puhua siitä mitä hän niin oli valmistellut.

-- Sitten kävin minä jyväaitassa panemassa sinne kissaa, kun on niin
niitä hiiriä, ja annoin kanoille kauroja...

-- Se on turhaa, intti Juhana väliin. -- Jo ne elävät nurmella.

-- Mutta kun tulevat tässä häätkin. Että munisivat...

Samassa raoitettiin ovea ja Ainan ääni lausui:

-- Nyt menemme keinulle: että tiedätte.

-- Älkää olko kauemmin kuin auringon laskuun, huusi Juhana vastaan.

Hetken kuluttua alkoi Maijastiina:

-- Niin, minä kävin jyväaitassa. Kun eilisaamuna siellä kävin, panin
lapion seisomaan molempien hinkaloiden väliin. Ihan osaisin tänä
hetkenä sen asettaa, niinkuin silloin. Ja nyt se oli muutettu ja jyviä
jäänyt permannolle. Hinkalo kyllä oli tasoitettu, kävijä oli kyllä
laassut jälkensä. Mutta minua ei saa petetyksi...

-- Se on mahdotonta. Etkö ole säilyttänyt avainta?

-- Säilyttänyt avainta? Itse ette sitä paremmin säilytä. Se on minulla
hampaitten välissä. Se jäi vain silmänräpäykseksi kammarin pöydälle,
kun leipiä paistoin. Mutta silloin olivat kaikki väet työssä. Kotona ei
ollut kuin Aina...

Viimeiset sanat akka kuiskasi ja ne lausuttuaan astui hän heti alas
lauteilta heittämään lähtölöylyä.

-- Älä hiidessä, kirkaisi Juhana. -- Kynteni palavat.

-- Kastakaa veteen kyntenne!

Matalalla äänellä Maijastiina sitten hänelle lateli kaikki
pikkuseikatkin, mitkä olivat tapahtuneet hänen poissaollessaan.
Miettiväisenä, tarkkaavan totisena Juhana kuunteli. Hänen hyvä mielensä
oli nyt kerrassaan poissa. Kun hän oli syönyt illallisen, jäi hän
yksin huoneeseensa ja avasi kaappinsa. Se oli ainoa herrasmainen
huonekalu koko talossa, sillä isäntä vihasi kaikkea herrasmaista ja
kaappia hän sieti vain siksi, että siinä oli niin mukavia laatikoita,
ovilla varustettuja osastoja ja salaisia soppia. Sieltä sokkeloiden
pimeydestä hän haeskeli ja kaiveli, otti pusseja, joista laski
setelit, kunkin lajin erikseen. Pussit muistuttivat tupakkakukkaroa
ja setelit eivät ulkonäöltään paljoakaan eronneet tupakanlehdistä.
Sitten tuli läkkilaatikon vuoro, jossa oli kuparia ja toisen jossa oli
hopeaa. Vihdoin löytyi sellainenkin säiliö, jossa oli kaiken karvaa,
kultarahoista yhdenpennin vaskirahoihin asti -- sillä hän piti niitäkin
varalla: sattui välistä tarvitsemaan. Niin hän seisoi paitahihasillaan,
harva, harmaa parta riippumassa rinnalla, tuuhea tukka hajallaan,
kyyristyneenä hengittämään homehtuneen metallin ja likaisten seteleiden
tuoksua.

       *       *       *       *       *

Hannulan saunassa, vanhimpana seitsemästä lapsesta oli Juhana
syntynyt. Isä oli renki, äiti piika, toinen oli myötäjäisinä tuonut
yhteiseen pesään ruistynnörin, toinen yksikesäisen mullikan, jonka
oli säästöillään ostanut. Ensimmäisen lapsensa syntyessä olivat he
saunakesteinä Hannulassa. Ja Juhanan muistot siltä ajalta väikkyivät
ikäänkuin saunasavussa. Milloin istui hän penkillä, paljas jalka
kippurassa kiikutellen pärekoppaa, joka riippui alas katosta ja
jossa veli tai sisar lepäsi viattomuuden unessa. Milloin makasi hän
vatsallaan saman kopan ääressä, joka oli nostettu lattialle siksi
ajaksi kun saunaa lämmitettiin. Milloin hän yritti karata ja isä sai
hänet kiinni käsipuolesta, silloin seurasi selkäsauna. Hänet tuotiin
takaisin saunaan ja siellä kuluivat hänen päivänsä kunnes isä rupesi
torppariksi ja Juhana pantiin paimeneen.

Väljään metsään, jossa ei kukaan kieltänyt! Hän nautti vapaudestaan
aavistamattomalla riemulla, hoilotti ja huusi kallioilla, särki
huvikseen linnunpesiä, ajoi edellänsä karjaa ja ratsasteli kylän
hevosilla, jotka kävivät haassa laitumella. Isälle vietiin kanteita,
poika sai selkäänsä, karkasi kotoa ja tuotiin takaisin. Lempeä äiti
itki hänen tähtensä, isä kohteli kovuudella, mutta olisi mielellään
pitänyt hänet apunaan torpassa. Pojan halu veti maailmalle. Rippikoulun
käytyään läksi hän sovinnolla kodistaan ja pääsi rengiksi taloon,
josta renki keskellä vuotta oli ajettu pois. Sitten hän palveli
vuoden siellä, toisen täällä, kiersi koko maan, teki työtä kuin mies,
joutui riitaan kaikkialla ja suoriutui aina sakoitta käräjistä. Joka
markkinoilla hän mellasti, joka tansseissa hän oli johtajana. Raha ei
häneltä koskaan kulunut, sillä hän ymmärsi elää toisten kustannuksella,
mutta samalla hän sai asiat sellaiseen valoon, että kaikki luulivat
hänen tarjonneen ja maksaneen.

Tuusjärven talossa palvellessa oli nuori tytär rakastunut häneen. He
menivät naimisiin, asettuivat suurelle torpalle ja elivät yhdessä
toistakymmentä vuotta. Silloin kuoli vaimo ja taloon tuli Maijastiina,
isännän sukulaisia. Hänen ahneissa käsissään karttui omaisuus ja
hänen kurinsa alaisina kasvoivat lapset, mutta Juhanasta katosivat
katoamistaan lempeämmät tunteet. Hän rupesi kovaksi kaikille muille
kuin lapsilleen, joita hän ei sallinut kuritettavan. Moitittavaa kyllä!
Kun maailma moitti hänen poikiaan, moitti hän maailman mukana. Se ei
häneen koskenut, sillä hän ei heistä välittänyt. Mutta tytärtään hän
rakasti ja tyttärensä rakkautta hän halusi. Sentähden hän ei kieltänyt
häneltä mitään. Hän sai vaatetta, hän sai huvitella. Juhanan täytyi
nähdä hänen kasvonsa iloisina, tietääkseen, ettei hänen sydämessään
vallinnut katkeruus ja viha kotia ja isää kohtaan.

Mutta Ainasta oli ruvennut nousemaan huolia ja maailma syytti häntä,
Juhanaa, siitä että tyttärestä oli tullut viekoittelija, joka johdatti
kiusaukseen koko kylän nuorison. Isän olisi muka ensiksikin pitänyt
hävittää maaltaan se keinu. Mutta kun ei Aina viihtynyt, jollei hän
saanut huvitella!

Juhanalta veivät unen nämä ajatukset. Ja niihin hän aina johtui
takaisin, vaikka olisi ollut tärkeämpiäkin huolia, velkamiehistäkin oli
viime aikoina ollut senverrattomat harmit. Rahoja oli paras säilyttää
lukkojen takana, sillä pankitkin saattoivat olla epävarmat, ne kun
olivat herrojen käsissä. Vilja oli pantava maailmalle tekemään kasvua
viimeiseen kappaan, sillä kappa antoi koroksi kapan. Sata prosenttia!
Se kelpasi. Ja oljet tuottivat nekin. Sopisi sitten ensi vuonna heittää
pois yhden piioista, koska Taavi ottaisi siihen vaimon syömään.

Ja taas sukelsi muitten ajatusten alta esiin Aina.

Olikohan hän jo kauankin noin käynyt ottamassa jyväaitasta? Olihan se
tavallista talonemäntien ja tyttärien kesken, mutta ei hän sentään
olisi sitä luullut omasta tyttärestään. Tytär oli nuori, kaunis ja
rikas: miksei häntä käyty pyytämässä suuriin taloihin? Ei siksi, että
isä olisi tahtonut hänet naittaa, mutta hän olisi mielellään hänen
isänään lähettänyt kihlarahoja takaisin ja vihdoin antanut hänet
arvokkaimmalle, oikein suuren talon perilliselle. Mutta ne suuret
perilliset eivät tahtoneet tulla, huonommat saivat rukkaset, ja löytyi
sellaisiakin sulhasia, jotka leikittelivät keinulla Ainan kanssa, ja
yöllä tulivat koputtamaan hänen ikkunaruutuunsa... Sellaisia huolia
oli hänellä, vanhalla miehellä. Se oli lapsellisuutta koko tämä hänen
rakkautensa Ainaan, heikkoutta ja pään vikaa. Toinen komento oli
tarpeellinen: keinu kumoon, tyttö työhön...! Mutta jos hän lähtee
kodista isälleen katkerana... Pintaa karmi sitä ajatellessa. Äkkiä hän
alkoi kuunnella.

Oli tyyntynyt ja väräellen vieri ilman läpi kirkas sävel, sulava
kuin linnun liverrys. Tuskin oli kaiku vaiennut, ennenkuin se soi
toistamiseen, heleänä ja hellänä, kuollen uuteen kaikuunsa. Sillä
tavalla ei huijannut kukaan muu kuin hänen tyttärensä Aina. Juhana
seisoi vielä rahojensa ääressä, hän sulki äkkiä kaapin oven ja
heittäysi vuoteelleen.

-- -- --

Tuo samainen Ainan huhuaminen herätti ajatuksia muuallakin.

Hannulassa olivat miehet lypsämässä lehmiään. Antti oli korjannut
aitaa iltapäivällä ja työtänsä viimeistellessä kohtasi liverrys hänen
korvansa. Kädet ristissä hän sitä kuunteli, tuskin uskaltaen liikahtaa.
Kun viimeinen kaiku oli rauennut, otti hän maasta kirveensä ja
rautaseipäänsä ja läksi kotiin.

-- Kuulitteko? sanoi hän. -- Nyt se on päätetty: hänet minä tuon
Hannulan pihoille äitivainajan sijalle. Hän on vain hento kukka
ja livertelee kuin lintu. Mutta onhan meitä voisilmiä jo täällä
ennestäänkin.

Vanha isä pyyhki silmiään kuullessaan puhuttavan vaimostansa.

-- Minä olen kauan epäillyt häntä tänne ottaa, sillä hänestä on
kuultu pahoja. Mutta veljesi on puhunut puolestasi ja jos tyttö sinua
rakastaa, niinkuin sinä häntä, niin Jumala teitä siunatkoon. Olkoon
minusta se kaukana, että pyytäisin erottaa sitä, mitä rakkaus on yhteen
sovittanut.

Antti nojasi rautalapioonsa, kädet ristissä. Sitten hän nosti päänsä.

-- Nyt minä pukeudun ja riennän keinulle nuorten joukkoon näkemään,
kuinka äidin punakantainen sormus kiiltää minun antamanani
kihlasormuksena morsiameni sormessa.



V


Kalliolla metsän laidassa, tien varrella oli Haapaniemen keinu. Järven
aava selkä aukeni siinä näköalaksi.

Ilma oli kokonaan kirkastunut ja tuulikin tyyntynyt, mutta maa pysyi
sulana. Rannalle oli kokoontunut suuria jäälohkareita ja keskeltä oli
järvi avoin, syvä ja tyyni. Sulamattomat jääkappaleet uiskentelivat
taajassa, rauhallisesti, tuskin liikkuen paikalta.

Ei ollut sinä iltana kalliolla väkeä niin paljon kuin muulloin, sillä
yksin lauantai-iltana ehtivät kaikki nuoret keinulle. Vain kymmenkunta
poikaa ja pari kolme tyttöä oli tullut viettämään Haapaniemen tyttären
nimipäiviä.

Aina istui kivellä, kohennellen pitkällä kepillä tulta, jonka päällä,
seipään nenässä kahvipannu porotti. Kannolla hänen vieressään soitti
hanuria Maunu, nuori naapurinpoika, joka Ainaa tavoitteli kullakseen.
He kumartuivat vastatusten, kiistelivät, sopivat, nauroivat ja joskus
sai Maunu kierretyksi kätensä tytön kaulaan. Keinussa kiikkui toisia
toveria, toisia käveli kalliolla, Kalle ja yksi miehistä olivat
lähteneet rantaan. Mies osoitti pulloa taskussaan ja kysyi:

-- Tottahan teiltäkin tuodaan?

-- Kyllä, kyllä, kunhan Hermanni tulee. Hänellä ovat viinavarat.

Ja Kalle keksi suuren jäälohkareen melkeinpä kiinni rannassa, hypähti
sen päälle ja meloutui sillä seisoen pitkin rantaa. Ympärillä humisi
petäjikkö, linnut lauloivat, käki kukkui ja selällä uivista jäistä
läksi kylmiä henkäyksiä. Kalle huvittelihe hetken yksinään, mutta loi
sitten katseensa rannalle.

    Onkos siellä neitosten joukossa yhtään ainoaa,
    joka tahtois poloisen poikasen kanssa kovan onnen jakaa?

lauloi hän ja huitoi käsiään.

-- Joka tahtoisi poloisen poikasen kanssa kylmän jääpalan jakaa? pisti
Aina nauraen väliin.

Tytöt olivat heti valmiit heittämään keinun mennäkseen Kallen seuraan.
Mutta keinuvat miehet eivät seisahduttaneet vauhtia. Hurjemmin ja
hurjemmin keinu kiikkui, sen liitteet rusahtelivat. Tytöt huusivat ja
lupasivat heittäytyä suin päin maahan. Miehet pitelivät heitä kiinni.
Ja siinä syntyi molemminpuolinen kina, itku toiselta, nauru toiselta
puolen ja vauhdin yltymisestä piti huolta kaksi miestä, seisoen
keinussa.

-- Paremmin, paremmin! huudahteli Aina mättäältään, vaikka meno häntä
jo hirvitti.

Keinu oli kiertymäisillään ympäri, kun vahvat kourat sen seisauttivat.
Hermanni vaimonsa kanssa oli tullut paikalle.

-- Särjette vielä koko keinun, sanoi hän komentavasti.

Keinuminen loppui sillä kertaa. Kalle sai tytön kanssaan jääkappaleelle
ja siinä he yhdessä lauloivat ja hoilottivat. Välistä sävähytti Kalle
polviaan ja silloin kirkaisi tyttö, tarttuen häneen kiinni. Hetken
perästä uudisti Kalle temppunsa jotta vesi vieri yli jäisen pinnan, ja
nauroi tytön pelästykselle. Kiven ääressä rannalla lyötiin korttia.

Mutta Aina nosti kahvipannun tulelta. Keinu jäi silloin tyhjäksi ja
kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen.

-- Kenenkäs rahoilla tänään on hankittu kahvit?

-- Haapaniemen tyttären päiviähän täällä juodaan.

-- Neuvossapa olen ollut, selitti Aina itse.

-- Puhu nyt meille: oikeinko sovinnolla sait?

Aina heilautti päätään ja hymyili.

-- Mitäs minä siitä salaan. Jos tahdotte tietää, niin oli asia näin.
Eilen keskellä päivää kun "talon koira" paistoi leipiä tuvassa, otin
minä jyväaitan avaimen ja lähetin jyviä kauppamieheen. Ja sain nämä
kahvit sijaan.

Aina aukaisi säteilevät silmänsä ja katsoi ympärillensä.

-- Sukkela varkaus, sukkela varkaus, sanottiin joka haaralta.

-- Varkaus! venytteli Aina loukkaantuneesti. -- Hävetkää te! Että
minä varastaisin, kun keskellä päivää otan sellaista, jota ei minulta
koskaan ole kielletty. Isä nyt tuosta köyhtyisi ja tuota minulta
kieltäisi. Eipä...

-- Oikein puhuttu! sanoi Maunu ja houkutteli Ainaa polvelleen.

-- Kuinka Ainan silmät kiiluvat! Ihan kuin tinanapit tai viinapullon
suut...

-- Pois kahville!

-- Kahvi jähtyy!

-- Onko killisilmä kasvanut kiveen kiinni, kun ei ollenkaan ole
liikkunut tuosta paikasta? kysäisi Kalle leikillä sisareltaan.

Saappaat märkinä, punaposkisena hän astui tyttönsä rinnalla.

-- Niin minäkö? -- säpsähti Aina. -- En vielä. Odotin että veljeni
Kalle toverineen ensin jäätyisi kiinni jäälauttaansa. Ehkä olisin
minäkin sitten kasvanut kiinni kiveen.

-- Minä en rupeaisi jäätymään samalle lautalle tuon kanssa, puhui tyttö
nyrpeästi, tuupaten Kallea.

-- Mitäs tulit? Mielissäsipä näytit olevan. Ota pois paperossi!

Kalle tarjosi hänelle kätensä. Tyttö sylkäisi siihen.

Heidän kiistellessään lauloi Aina:

    Tyttö se luuli olevansa onnen kukkulalla,
    Vaikka se seisoi jääkasan päällä taivaan kannen alla!

Ja kun Kalle, vedellen sauhuja paperossistaan, kietoi kätensä toisen
tytön kaulaan, oli Ainalla uusi laulu valmiina:

    Otan otan uuden kullan, otan aikani kuluksi.
    Saa se olla vanha kulta sen uuden kultani suruksi.

Kalle yhtyi häneen, huomaten sanat sopiviksi itselleen. Ja hylätty
tyttö alkoi laulaa hänkin:

    'Kasvaahan nuo järven kailat ilman kitkemättä:
    Sain minä eron vanhasta heilasta ilman itkemättä.'

Ja sitten he kaikki purskahtivat nauruun ja kävivät kahvin kimppuun.
Kortinlyöjät istuivat yhä innostuneina työhönsä. Lehdet läiskivät
kiviseen pöytään, viinapullo kulki miehestä mieheen ja kasvot
totistuivat.

Aina oli joutunut kahden pojan väliin istumaan. Hän sinkautteli
siinä pilapuheita ja nauraa helisti heidän sukkeluuksilleen. Maunun
kävi jo kateeksi. Ainan sormessa oli sormus, jonka antajasta hän
välttämättömästi tahtoi saada selkoa. Hän hankki ruuhen, laski
harmoonipelinsä tuhdolle ja sai Ainan houkutelluksi mukaansa järvelle.
Pieni ruuhi luikerteli kiikkeränä jääkappaleitten välissä.

Maunu veteli peliään, Aina meloi. Hänen kätensä lepäsivät melan päässä
ja hymyillen hän katseli, miten kylmät pisarat varisivat lehdeltä.
Äkkiä hän survaisi melan veteen niin että pärske kasteli hänen
soittajatoverinsa sekä vaatteet että soittokoneen.

-- Säästäppäs tyttö vähän tätä peliä, sanoi Maunu.

-- Mitä nuottia tuo oli? kysyi Aina, huolimatta kysymyksestä.

-- Mistä sinä olet saanut tuon sormuksen?

Aina katseli haaveillen veteen eikä vastannut. Vesi oli omituisen
mustaa ja hyvin syvänä siihen kaartui taivas. Syrjät näyttivät
sinisiltä ja punersivat toisista kohdin. Ja pohja oli niin keinuvan
pehmeä. Oikein olisi tehnyt mieli päästäytyä vierimään sinne alas,
niinkuin lapsena oli kellinyt heinätallin peräseinältä katonrajassa
ovensuuhun permannolle tai alas ruohoista mäkeä. Pieni ruuhi luisti
jättiläisjäiden välissä kuin näkinkengän kuori vain. Ja välistä katseli
soutajia vastaan oma kuva ja omat kiiluvat silmät vesipeilistä. Äkkiä
tyttö katsahti ylös ja väristys liikahutti hänen olkapäitään.

-- Täällä tulee kylmä. Otappas jotain lystiä!

-- Melo ahkerammin, niin vilu lähtee! kehoitti Maunu ja nousi.

Hän rupesi soittamaan iloista polskaa. Mutta äkkiä hän laski pelin
rinnalleen, tarttui tytön käteen ja kysyi:

-- Mistä tuo sormus on?

Aina purskahti nauruun ja vetäisi pois kätensä.

-- Löysin tuvan permannolta.

-- Permannolta? epäili mies. -- Kuka sen sinne olisi pannut? Kenen se
on?

-- Miten minä tietäisin. Kunhan kannan kädessäni löytötavarana.

-- Se on minun. Anna pois tänne.

Mies ojensi jo kätensä ottaakseen sitä, mutta Ainan käsi väistyi.

-- Antaisinko minä löytöpalkatta? En...

Mies asetteli peliä polvelleen ja kaivoi taskustaan viidenmarkan
setelin. Hän sai sormuksen. Se mahtui vaivalla hänen pikkusormeensa.
Aina likisteli nauraen seteliä käsissään.

-- Nythän minä sain rahaa, millä ostan teille kahvia, sanoi hän, --
ettei tarvitse "varastaa".

Rannalla nousi yhtäkkiä melu. Liikuttiin ja huudettiin. Miehet
seisoivat piirissä ja heittelivät toisilleen jotakin esinettä kädestä
käteen. Jo tuupattiin piiriin pitkä mies, jonka silmille sidottiin
huivi. Joku hullunkurinen ääni korottautui naurun ja melskeen joukosta:

-- Oli kerran mies, joka meni veneellä saareen. Sieltä hän tapasi
pukin, jonka istutti tuhdolleen ja sanoi sille: mies pidä perää!

-- Niin mies, pidä perää, huudettiin kilvassa.

Pitkää miestä tuupittiin ja kuljetettiin kädestä. Se oli Antti.

-- Viedään sokkoa sotaan, venäläistä Viipuriin, tervatynnörin tekoon.
Mikäs tuossa on?

-- Puuropata, vastasi Antti, joka muisti leikin varhaisimmilta
nuoruutensa ajoilta.

Ymmärtäen että koko hänen onnensa saattoi riippua siitä, miten hän
suoriutui leikkimisessä, esitti hän sokkoa suurimmalla hartaudella.
Hän viittasi, vastatessaan leikin kysymyksiin, eteensä vakavana,
tyytyväinen, joskin hiukan ujo hymy kasvoilla. Hänen korvissaan soi
Ainan nauru. Ja entistä hartaammin hän viittasi eteensä ja toisti:

-- Puuropata.

Hän oli sattunut osoittamaan kortinlyöjiä ja siitä nousi naurunrähäkkä.
Ainan nauru erottautui selvästi. Aina oli hämmästynyt Antin nähdessään:
hänhän oli mustissa vaatteissaan oikein komea, jollei tuo ryhti olisi
ollut niin veltto!

Antti oli jätetty yksin tanterelle, ympärillä hypittiin, naurettiin,
häntä tuupittiin, vedettiin takista, viskattiin sammalilla, lyötiin
huiveilla ja esiliinoilla. Hän vain ystävällisesti hymyili, haparoiden
käsillään, joihin tarttui huivinkulmia ja siteenpäitä. Hän kieppui,
kääntyi, hyppi ja kompastui -- saamatta kiinni ketään.

-- Älkää vaan repikö vaatteitani, pyysi hän pari kertaa.

Hiki valui jo hänen otsaltaan ja päätä rupesi pyörryttämään, kun jokin
jalka äkkiä asettui hänen eteensä. Avosylin hän ryntäsi jalkaa kohti
ja tapasi silloin kiinni käden, jonka sormessa oli kannallinen sormus.
Se pujahti voimakkaalla nykäyksellä hänen kädestään, ennenkuin hän sai
viskatuksi huivin silmiltään.

-- Kenenkä minä tapasin kiinni?

Joukko kerääntyi hänen ympärilleen.

-- Sinä katsoit, rupea uudestaan! Salaa vilkaisit!

-- Enpä katsonut. Kenen käden minä tapasin kiinni? Siinä oli
kannallinen sormus.

Helisevä nauru kuului ja Aina juoksi pakoon, kalliota alas, Antin
ryöstetty lakki kädessä. Hiekkarannalla Antti hänet saavutti ja asettui
hänen eteensä. Tyttö oli paljain päin, palmikko oli auennut, hän heitti
lakin Antin kasvoille, hampaat välkkyivät, silmät tuikkivat. Mies
katsoi häneen lumottuna, unohtaen kaikki, hänen kätensä riippuivat
laimeina, hänen tukkansa liehui silmillä. Totisille kasvoille valui
hellä hyvyys.

-- Aina, sinutko minä tapasin? Mutta se oli kuin miehen käsi. Vai sinä
se olitkin! Missä on sormus, äitini sormus?

Aina ojensi hänelle tyhjät kätensä.

-- Sormus?

Antti hämmentyi ja Aina ojensi hänelle yhä uudelleen tyhjiä sormiaan.

-- Mihin sen panitte? Tapasinhan minä sen. Minä tunnen sen tuhansien
joukosta.

-- Pane päähäsi lakki, sanoi joku takaa ja asetti lakin hänen tuuheille
hiuksilleen.

-- Ei minulla ole sormusta, väitteli Aina.

Hän käänsi todistuksekseen taskunsakin nurin, muitten suureksi huviksi.
Antti tuijotti häneen puhumattomana.

-- Sanotaan nyt sille! kehoitti joku.

-- Olkoon menneeksi: minut sait kiinni. Minä rupean sokoksi.

Maunu astui esiin, mutta Antti yhä tuijotti Ainaan.

-- Älä nyt enää siinä töllistele! sanoi Maunu.

-- Älä minuun koske!

Antin ääni oli uhkaava ja hänen sieraimensa laajenivat. Hän ojentui
suoraksi Ainan eteen.

-- Missä on sormus, hopeinen, punakivinen sormus, jonka minä
sormessanne näin Haapaniemessä?

-- Mistä minä tiedän! sanoi Aina ensin, mutta lisäsi sitten äkkiä: --
Se on tuon miehen sormessa.

-- En minä tätä anna. Rehellisesti olen sen maksanut, sanoi Maunu.

Antti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja rupesi vääntämään viidettä
sormea.

-- Tuo juuri!

-- Älä väännä kättäni poikki, saake...

-- Anna pois paikalla!

Antin ääni jymisi, hänen kasvoissaan ja nyrkeissään näkyi hirvittävä
voima. Ainan oli vallannut kauhu. Hän olisi tahtonut asettua heidän
välilleen, mutta hän pelkäsi Anttia. He eivät kuulleet, vaikka hän
heille puhui, eivätkä he huomanneet viisimarkkasta, jonka hän asetti
heidän eteensä. Antin ääni ärjyi:

-- Minä maksan sen kymmenin kerroin, jos annat. Vai naurat. No sitten
minä sen otan väkisin. Viekää minut linnaan, kytkekää rautoihin, pankaa
syömään vettä leipää, lyökää kaula poikki, sysätkää helvetin syvimpään
kaivoon, te koirat, mutta sormus on minun.

Miehet olivat joka taholla käyneet häneen kiinni, mutta hän ei
hellittänyt ennenkuin sai raastetuksi sormuksen käteensä. Keveästi
ravisti hän luotaan ne, jotka pitelivät häntä kiinni. Sitten hän läksi,
kukaan ei häntä pidättänyt. Hänen kasvonsa olivat kiven jäykät ja
nyrkkiin puristettuna oli sormus. Kun hän tuli aidan luo, jota hän oli
ollut korjaamassa, kun hän kuuli Ainan liverryksen, seisahtui hän ja
veti henkeään. Vihdoin hän lankesi mättäälle ja viipyi siinä aamuun
asti, aitaan nojautuneena.

Kun Taavi iltayöstä palasi Miinaa saattamasta, tapasi hän keinun
juurella Ainan yksinänsä. Tyttö istui mättäällä, siinä missä tulet
olivat olleet, hänen kädessään oli kahvikuppi, jonka hän nähtävästi oli
aikonut heittää koppaan, mutta itku oli keskeyttänyt hänen työnsä ja
istuen niin että rinta kosketti polvea, nyyhkytti hän tuskallisesti.
Hiussuortuvat riippuivat hartioilla hajallaan, vaalea puku oli
tahraantunut nokeen, huivi oli maassa märkänä ja likaisena kuin riepu.
Taavi likeni sisartaan, seisahtui hänen eteensä ja katseli hetkisen.

-- Miksi sinä tässä yksinäsi itket?

Aina säpsähti. Suuttumus leimahti hänen silmissään.

-- Mitä se sinuun kuuluu. Omia surujani itken ja yksin olen siksi, että
ovat minut yksin heittäneet.

Hän pyyhki kyyneleensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita koppaan. Taavi
istuutui keinuun ja kiikkui siinä hiljaa. Hänen kasvonsa olivat tyynet
ja onnelliset.

-- Aina parka! sanoi hän.

Ainalta pääsi katkera nauru, hän lakkasi kuitenkin nauramasta kun hän
katsahti Taavin rauhallisiin kasvoihin. Pian sai Taavi hänet kertomaan
illan tapahtumat. Antti, se hullu Antti oli syynä kaikkeen. Jospa hän
ei milloinkaan olisi sattunut Ainan näkyviin!

-- Ei, tämä keinu, tämä se on syy kaikkeen, sanoi Taavi. -- Se se on
revittävä.

Aina vilkaisi häneen epäluuloisesti ja purskahti sitten nauruun.

-- Morsiamesi käskyjäkö sinä jo tottelet, se on tietysti tätä
panetellut ja vaatinut revittäväksi. Polta, polta, eipä siitä tule
montakaan sylystä puita uuninne sytykkeeksi...

-- Älä nyt Aina, siitä puhuvat muutkin kuin Miina.

-- Mutta sitä ei revitä eikä polteta, saat nähdä! Minä rakennan sen
uudestaan. Mitä huveja täällä olisi jollei tätä olisi! Ne siivot, ne
jumaliset ihmiset tätä panettelevat. Panetelkoot vaan! Morsiamesi on
juuri niitä -- ja sinä myöskin! Mene matkoihisi ja anna minun olla!

Aina koppasi huivin maasta, kiersi sen palloksi ja heitti sillä Taavia.
Taavi tuli tyynenä hänen viereensä ja rupesi latomaan kahvitarpeita
koppaan. Hän ei ollut kuulevinaan, vaikka sisar sätti ja pilkkasi.

-- Kuinka sinä olet tullut tuollaiseksi, ihan erilaiseksi kuin kaikki
me muut? sanoi Aina äkkiä hämmästyneenä, ikäänkuin hänelle nyt vasta
olisi selvinnyt, että Taavi todellakin aivan erosi muista veljistään.

-- Olenko minä niin toisenlainen?

-- Olet kyllä. Jos olisin haukkunut Hermannia, olisi hän kiroillut ja
lyönyt. Kalle olisi nauranut ja haukkunut takaisin, sinä otat vaan
vastaan ja tulet vielä minua auttamaan.

-- Mitähän hyötyä minun haukkumisistani nyt sitten olisi? sanoi Taavi.

-- No kunhan saisit keventää pahaa sisuasi. Mutta sinä et tahdo. Sinä
et ole samanlainen kuin me muut. Me olemme kaikki heittiöitä, paitsi
sinä. Sinä mahdat olla äitivainajan poika, niinkuin Maijastiina sanoo.

-- Älä puhu, yhtä paljon olette te muutkin.

Kotimatkalla kysyi Taavi Ainalta:

-- Muistatko sinä äitivainajata?

-- Minäkö, joka tuskin olin puolen vuoden vanha, kun hän kuoli? En
muista.

He astelivat ääneti.

-- Kummoistakahan elämä Haapaniemessä olisi, jos hän eläisi? kysäisi
Aina äkkiä.

Hän oli jo rauhoittunut ja käveli miettiväisenä Taavin rinnalla, joka
kantoi koppaa.

-- Kyllä se olisi paljon rattoisampaa kuin nyt. Äiti oli hyvä ihminen.
Minä muistan hänet selvästi. Hän itki usein, äiti raukka...

-- Itki! Niinhän ihmiset sanovat. Mutta tiedätkö, sittenkin minä
mieluummin kärsin Maijastiinan toraa kuin äidin itkua. Se olisi ollut
ikävää ja kai hän olisi revityttänyt keinun, minun keinuni, aivan
niinkuin sinä. Mutta sinä et saa repiä sitä, Taavi. Mitä meillä täällä
sydänmaassa olisi, kun kirkkokin on niin kaukana, jollei sitä!

Aina pyysi katseellaan ja sanoillaan eikä päästänyt Taavia, ennenkuin
Taavi lupasi, ettei hän keinuun kajoa. Silloin Aina hymyili entistä
hymyään ja meni juoksujalan huoneeseensa. Hänen kyyneleensä olivat
kokonaan unohtuneet.

Samana iltana, kun aurinko laski, istui Miina Kanteleessa aittansa
kynnyksellä. Oli niin tyyntä, ettei hapsi hänen paljailla hartioillaan
häälynyt, ei liikahtanut lehti, ei rävähtänyt heinä korkeassa
nurmikossa. Turilaat hurisivat, tarhassa kalkahti välistä katkenneesti
karjankello.

Miina ei liikahtanut. Hän vain katseli pihaa, tarhaa, polkulautoja
aidan molemmin puolin. Seipäät olivat kuluneet kiiltäviksi ja niiden
päissä riippui ruskettuneita kerpoja, hänen omia taittamiaan. Rahilla
tuvan seinuksella oli maitoastioita kumollaan kuivamassa, maassa siinä
vieressä olivat äidin kopposet ja vispilän tynkä; isän harava oli
pystyssä seinää vastaan. Hänen omassa pienessä puutarhassaan kukoisti.
Kuinka tuttua olikin kaikki! Hän nousi vihdoin taittamaan kukkia ja
järjesti ne kimpuksi. Hän tapasi nurmesta kapean kangaskaistaleen,
jolla sitoi ne yhteen. Se oli jäänyt hänen häähameestaan, kun sitä oli
neulottu, ja sitä koskettaessaan hän pysähtyi ajattelemaan, tuijottaen
yhteen kohtaan.

Äkkiä hän hätkähti. Kukat putosivat ja unohtuivat. Hän käveli pihaa
pitkin, ensin nopeasti, sitten hitaammin, nousi aidalle, katseli
tarhaa, makaavia lehmiä, kaivoa, havutukkia. Hän katseli kaikkia
ikäänkuin sanoakseen hyvästi. Silmiin tulivat kyyneleet.

Näitä maita ei hän enää kauan kulje. Ero tulee ja pian.

Hän asteli aittaansa ja heittäysi heinävuoteelleen. Isämeitää
lukiessaan hän nukkui.

Mutta pilviä kerääntyi koko yön ja paksunemistaan paksuni taivas
seuraavana päivänä. Illalla alkoi sataa ja seurasi sitten pitkä,
heinänteolle haitallinen sadeaika.



VI


Se loppui kuin tilauksesta Kanteleen läksiäisiin. Aurinko nousi sinä
aamuna kirkkaana, vedet päilyivät peileinä ja metsät heloittivat
raikasta vihreyttään.

Kanteleen pihamaa oli kuusenhavuilla siroiteltu ja koivuja pystytetty
lehtimajoiksi. Huoneet olivat sisältäkin kukitetut ja vieraita tuli
pitkin kujaa. Morsianta oli ollut pukemassa tuttu räätälinvaimo ja
pukiessaan oli hän pitänyt Miinalle seuraa kertomalla kaikista niistä
morsiamista, joita hän oli eläessään pukenut. Mutta sitten jäi Miina
yksin istumaan ja tuskallisesti odotuksen aikana hän katseli saapuvia
vieraita. He tulivat käyden tai ratsastaen ja kärryt rämisivät tyhjinä
perässä, kivisiä kyläteitä kun ei sopinut vapaasti kulkea. Naiset
kantoivat helmojaan ja suuria myttyjään, joissa Miina tiesi löytyvän
leipää ja juustoa tai muita tuomisia. Äkkiä joku tarttui lukkoon. Se
oli Miinan äiti, vielä arkivaatteissaan, kalpeana ja väsyneenä.

-- Etkö söisi vähän? esitteli hän ja tarjosi lautaselta pannukakkua.

-- Ettekö te itse söisi. Tehän ette ole syönyt moneen päivään, sanoi
Miina.

He jakoivat palasen ja istuutuivat molemmat syömään. Eivät he mitään
puhuneet, katselivat vain toisiaan.

-- Taidettiin syödä viimeinen yhteinen ateria tässä kodissa, sanoi äiti
ja läksi huoaten ulos.

Se on sentään kaunis tuo valkoinen kahiseva huntu! ajatteli Miina.
Kunhan nyt vain osaisi käyttäytyä, kun haapaniemeläisetkin tulevat!

Vieraitten joukosta huomasi hän Taavan, Hullun-Liisan tyttären, jota
hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Hänelle tuli omituinen ahdistuksen
tunne, jonka tieltä hänen oma levottomuutensa hetkeksi väistyi. Eihän
vain Liisa itse aikone tänne?

Kaukaa saapuneet sukulaiset tulivat morsianta tervehtimään. He
ihailivat hänen pukuaan ja joku heltyi itkemään.

-- Nyt menee kukka tästä kodista. Oletko sinä nyt asiaa ajatellut, kun
jätät näin hyvän kodin?

-- Täytyyhän sen kerran tapahtua kuitenkin.

-- Olisit sinä voinut saada varmempiakin miehiä. Onhan tällä varoja,
mutta ne ovat isän takana ja sanotaan poikien juovan.

-- Paljonhan ne ihmiset puhuvat. Eihän sitä tiedä.

-- Onpa sinulle laitettu uhkea puku. Aijai kuinka oletkin korea!

Taava syleili häntä takaapäin.

-- Mitä kuuluu Liisa tädille? kysyi Miina.

-- Kiitoksia kysymästä. Lähetti äiti paljon terveisiä. Hän asuu nyt
pitäjäntuvalla.

-- Sielläkö? Vai niin. Ja onko hänen siellä hyvä?

-- Hän näkee niin mielellään ihmisiä ja siellähän niitä on alituisesti.

-- Sehän on hauska se, sanoi Miina.

Mutta ajatuksissaan hän sääli täti raukkaa, että hän oli joutunut
paikkaan, jossa hänestä varmaankin tehdään paljon pilkkaa.

-- Sulhanen tulee! kuului äkkiä huuto pihamaalta.

Nuoria miehiä juoksi veräjälle ja joukolla he tarttuivat liinaharjaisen
sulhashevosen suupieliin sillaikaa kun toiset ottivat vastaan
puhemiehen ja laulajan hevoset. Huudoilla ja naurulla, viulun soidessa
sulhasjoukko tuotiin pihaan.

-- Katsokaa kaikki sulhaskansa, että tällä miehellä on morsiamelta
saatavana paita! huusi puhemies ja viittasi yhteen miehistä.

Hän se oli, joka oli ottanut vastaan sulhasen hevosen. Kammarin
oven eteen joukko seisahtui ja kaikki paljastivat päänsä. Miehet
olivat mustissa vaatteissa, sulhasen sisarella oli ruskea puku,
vaaleakukillinen silkkihuivi oli päästä valunut hartioille ja kukkia
oli hänen kädessään. Laulaja astui nyt likelle ovea ja siirsi lakin
toiselle korvalleen, ikäänkuin se olisi sisältänyt sen äänen, jota hän
tarvitsi alkaakseen. Hän alkoi hyvin korkealta, silmäili katon yhdestä
hirrestä toiseen, korkeimmissa äänissä hän sulki silmänsä ja kyyneleitä
valui harmaalle parralle. Mutta lakkia hän piteli koko ajan korvallaan,
niinkuin olisi pelännyt korvansa halkeavan omasta kimakasta äänestään.
Kun pitkä virsi oli lopussa, astui joukko huoneeseen. Miina oli siellä
ihan yksin.

-- Terveeksi sanoi puhemies ja ojensi hänelle kätensä.

Miina niiasi Taaville ja koko joukolle. Hänen sydämensä oikein keveni,
kun hän huomasi, ettei haapaniemeläisiä ollut muita kuin Aina ja Kalle.
Ja samalla harmitti etteivät he katsoneet heidän pitojaan senkään
arvoisiksi, että olisivat kaikki tulleet.

-- Minä pyydän morsiamelle ilmoittaa, jatkoi puhemies, -- että tässä on
se, joka päästi suitset ylkämiehen hevosen suusta.

-- Paitapahanen on valmiina! vastasi Miina.

-- Kirkkoherra taitaa tulla, huomautti joku.

Ja sitä tietään kaikki törmäsivät huoneesta. Miina huusi Taavin
takaisin.

-- Miten me sitten menemme vihille? Tuletko sinä tänne, että menisimme
yhdessä, tai tulenko minä yksin...?

-- Miten vaan, sama se on minulle. Ehkä tulen tänne sinua ottamaan.
Kuinka tuo kahisee kauniisti!

Hän silitti kädellään pitkin huntua. Miina punastui.

Hän sai vielä istua odottamassa koko sen ajan, jolloin pappi joi kahvia
ja ihan väsyi. Silmäluomet alhaalla uskalsi hän vain silloin tällöin
vilkaista totiseen mieheen pöydän ääressä ja ujosti vastata hänen
kysymyksiinsä.

Vihdoin kävi hän aivan rauhalliseksi. Kun Taavi tuli häntä ottamaan,
hymyili hän ja ojensi hänelle vasemman kätensä, mutta Taavi muutti
hänet toiselle puolelleen. Kansanjoukossa huomasi hän äitinsä
itkettyneet kasvot. Taava ja Aina seisoivat vieretysten, he olivat
toistensa näköiset kuin sisarukset. Lattialla oli kukkien koristaman
ryyjyn päällä kaksi valkoista tyynyä, joiden takana seisoi pappi.
Siihen Miina ja Taavi seisahtuivat. Kansanjoukko oli taajana ympärillä.

       *       *       *       *       *

Oli tanssittu koko yö, oli syöty ja juotu. Kuokkavieraat olivat
tapelleet, isännän oli täytynyt mennä miesvoimalla heitä hajoittamaan.
Vanhemmat ihmiset olivat hakeneet lepoa talleissa ja aitoissa ja
nuoretkin torkkuivat tuvan penkeillä. Isäntä istui vanhempien
miesten seurassa kammarissa juttelemassa. Siellä oli Taavikin.
Vieraanvaraisesti isäntä kaasi lasit täyteen heti kun ne tyhjenivät.
Taavia hän ei saanut juomaan. Mikä tekopyhyys lieneekin vaivannut
miestä.

-- Etkö sinä koskaan juo, vai onko tässä viinassa vikaa? kysyi
Kanteleen Hermanni.

-- En minä siitä huoli, vaikkei siinä olekkaan vikaa, vastasi Taavi
tyynesti.

-- Mutta juovathan veljesi. Nytkin on Kalle ihan kuittina tuvan
nurkassa. Ja minä juon, juon liikaa miehet, mutta minulta menee tänään
ainoa tytär, ja sitä surua täytyy viinalla huuhdella alas. Jos teillä
itsellänne olisi ainoa tytär, niin te tietäisitte...

Hän oli niin liikutettu, että hän itki. Mutta Taavia rupesi Kallen
kohtalo huolestuttamaan ja hän läksi tupaan. Aina ja Taava siellä
istuivat rinnatusten torkkuen ja Maunu makasi penkillä pitkänään, pää
Ainan sylissä. Tomua oli paksulta kuin riihessä, heinät ja kukkaset
orsilla ja seinillä riippuivat kuihtuneina, ilma oli paksua ja
tukahduttavaa. Pöydän ääressä juotiin kahvia ja joku istui syömässä
ruokahuoneen portailla. Kallea ei näkynyt missään. Taavi kysyi häntä
puhemieheltä. Silmää iskien tämä vei Taavin mukaansa, käveli pitkin
penkin viertä ja koetteli varovasti sen alustaa jalallaan. Sieltä
tulikin näkyviin Kallen käsi ja pää ja vihdoin koko mies, jonka he
kaikessa hiljaisuudessa veivät saunaan selkiämään.

Kun kello löi neljä, syttyi puhemieheen uusi into. Hän olikin
tehtävänsä laiminlyönyt, kun oli päästänyt hääkansan nukkumaan. Viulut
riippuivat nauloissa ja pelimannit kuorsailivat permannolla. Puhemies
tömisteli jalkojansa heidän korviensa juuressa, sieppasi jotakin tyttöä
käsipuolesta, yhdisteli nopeasti muitakin pareiksi, herätteli nukkuvia
ja lauloi, pian oli tanssi täydessä vauhdissa.

Päivä selkeni kirkkaaksi ja kuuma oli tulossa. Taavi oli istuutunut
lehtimajaan pihalle. Hän ajatteli Miinaa ja odotti häntä. Missä hän
lieneekin viipynyt. Mutta se, joka tuli hänen luoksensa, oli Taava. Hän
nojausi puutarhan aitaan ja hymyili niin veitikkamaisesti, että Taavin
täytyi hymyillä hänen mukaansa.

-- Mikä nyt on? kysyi Taavi.

Tyttö katseli häneen suurin loistavin silmin ja näytti epäilevän,
sanoisiko hän mitä ajatteli. Kummallinen piirre oli hänen kasvoillaan,
mitä hän lieneekään tarkoittanut. Mutta Taavi ajatteli niin kokonaan
toista, ettei hän huomannut Taavan temppuja.

-- Mitä te sanoisitte jos minä tulisin häihin Haapaniemeen?

-- En mitään, vastasi Taavi tyynesti. -- Tulkaa vaan.

-- Saanko minä todellakin tulla? Tahtoisin niin mielelläni nähdä
Haapaniemen, jonne Miina tulee asumaan, ja järven, ja keinun... ja
teidän isänne.

Hänen puheensa katkesi hetkeksi, mutta sitten hän jatkoi:

-- Sisarenne Aina on minulle kertonut niin paljon...

Taas hän vaikeni, vaikka sanat olivat tulossa.

-- Onhan Haapaniemi kaunis paikka. Tulkaa vain katsomaan. Saahan Miina
käskeä, ketä tahtoo.

-- Mutta minua ei ole käsketty.

-- Käyhän vielä käskeminen.

Miina seisoi äkkiä heidän edessään. Hänen huulensa olivat kankeasti
suljetut ja päinvastainen pyyntö leimahti jokaisesta hänen
katseestansa. Taava sen hyvin huomasi. Hetken kuluttua Miina veti
Taavin syrjään.

-- Lupaa Taavi, ettet pyydä Taavaa Haapaniemeen! pyysi Miina.

-- Miksei? Saathan sinä pyytää kenen tahdot. Kutsu vain!

-- Mutta minä en saa tahtoa. Lupaa, ettet...

Taavin täytyi nauraen luvata, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä Miina
tarkoitti. Ja he riensivät tanssiin. Mutta Miinaa ajoi levottomuus
paikasta toiseen. Kun he sattumalta joutuivat Taavan kanssa
kahdenkesken, kysyi Taava:

-- Mikset sinä minua tahdo Haapaniemeen?

Miina punastui.

-- Minä olen jo määrännyt, kutka sinne tulevat enkä tahtoisi pyytää
liian monta.

Mutta hän tunsi, ettei Taava uskonut hänen sanoihinsa. Hän veti häntä
kädestä syrjemmälle. Suuren koivun alle he seisahtuivat.

-- Miksi sinä sitten sinne tahtoisit? Minä vakuutan, että minä sinusta
pidän jo äiti raukkasikin tähden, mutta minä en voi... Siitä ei tulisi
hauskaa sinulle eikä minulle. Sinä varmaankaan et ymmärrä, mitä minä
tarkoitan, mutta älä kysele hyvä Taava...

Miina pyysi pyytämistään. Taava tuijotti eteensä totisena ja
miettivänä, ikäänkuin hän olisi tahtonut käsittää jotakin mahdotonta.

-- Älä katsele noin synkästi, mennään tanssimaan. Ne kaipaavat meitä.
Mikä jyrinä tuo on? Tuleeko ukkonen? Kuuletko?

Miina näytti hätääntyneeltä. Pilvi oli tulossa taivaan laidalla ja
hienoja punertavia hattaroita liehui ilmassa. Taava ei liikahtanut.
Vihdoin hän tarttui Miinan käteen.

-- Minä tiedän nyt sen, jota en varmuudella ole mistään saanut tietää,
sanoi hän.

-- Hyvä Taava, mitä sinä tiedät? Et mitään. Minähän en ole sanonut
mitään.

Miina koetti häntä johtaa aittaan, etteivät muut kuulisi heidän
puhettaan, sillä Taava ei näyttänyt muistavan karttaa ketään. Lattialle
hän heittäysi istumaan ja lausui katkonaisia sanoja.

-- Hän siis, joka Haapaniemessä kokoaa rikkauksia, hän on isäni! sai
hän vihdoin sanotuksi.

Miina teki käsillään liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tukkia
suun, joka lausui salaisuutta, jota hänen omaisensa kärsien olivat
kantaneet monia vuosia, sanaa hiiskumatta. Rikoksen tekijä oli hänen
miehensä isä, Taavin isä. Miina ei löytänyt sanoja vastaukseksi
onnettoman serkkunsa puheisiin ja jos hän koettikin lohduttaa, niin ei
Taava olisi häntä kuunnellut, hän vain itki ja väänteli käsiään.

Miinan täytyi jättää hänet aittaan, sillä aamiaispöytä odotti
morsianta. Aterian aikana istui hän Taavin vieressä. Tuntui äärettömän
pitkältä, sillä virsiä laulettiin alussa ja lopussa, eikä Miinan ollut
ensinkään nälkä. Laulajan sitten lasketellessa leikkipuheitaan läksi
hän auttamaan äitiään, joka järjesteli viimeisiä kapineita aitassa. He
toimivat molemmat ääneti. Kun tuvassa soitettiin lähtöpolskaa, tuli
puhemies noutamaan morsianta tanssiin. Ulkona pisarteli.

Omituinen tylsyys oli vallannut Miinan. Tuntui siltä kuin hän jonkun
toisen sijasta olisi tanssinut ja viettänyt häitä, kuin hänet olisi
määrätty menemään kotoa päiväksi tai pariksi ja sitten taas palaamaan
jatkaakseen entistä elämäänsä.

Kokoonnuttiin tupaan veisaamaan lähtövirttä. Sulhanen ja morsian
seisoivat rinnatusten keskellä lattiaa, ympärillä olivat vieraat,
laulaja oli syrjemmällä. Hän seisoi lakki kourassa niinkuin hänen
tapansa oli ja kirkui läpitunkevalla äänellä surullisia nuottejaan.
Oli ihan hiljaista, paitsi naisten nyyhkytyksiä, aurinko paistoi,
tomupilvet leijailivat, ulkoa kuului hevosten hirnuntaa. Morsiamen pää
oli painuksissa ja hänen katseensa tuijotti hunnun lievettä, jota hän
hyppysillään repieli rikki. Oven suussa seinään nojaten seisoi äiti.
Hän oli itkenyt niin paljon, ettei hän jaksanut itkeä enempää. Mutta
isä nyyhkytti ääneen ja hieroi hihallaan kasvojaan kuiviksi.

Sitten kaikki hajosivat etsimään kapineitaan ja jättämään hyvästiä.
Aitassa köytti äiti Miinan ylle vaatteita sateen varalta. Ympärillä oli
kova tungos, langettiin pimeissä nurkissa, kompastuttiin vakkasiin ja
naurettiin salaa, ettei häirittäisi morsiamen lähtösurua.

Hän syleili pitkällä syleilyllä vanhempiansa, kiittäen heitä kaikesta
ja kätteli kaikkia kotiväkiään.

Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ukkosilma näkyi etenevän. Väki
viipyi pihamaalla, miehet pitelivät hevosiaan. Sulhasen liinaharja
hevonen talutettiin porstuan kynnykselle. Sen selkään oli levitetty
kirjava loimi. Miina astui kotinsa kynnyksestä, puhemies tarttui häneen
ikäänkuin hän olisi ollut jyväsäkki, ja nosti hänet hevosen selkään.
Isäntä ojensi hänelle kätensä, likellä olevat huomasivat, että siinä
oli sadanmarkan seteli.

-- Siinä on sinulle, että saat edes röijyysi napit, sanoi hän.

Miina kiitti, sulhanen hyppäsi hänen taaksensa hevosen selkään ja
otti ohjakset. Koko saatto läksi liikkeelle, edellä pelimannit ja
laulajat, sitten se hevonen, jonka selässä morsiamen vaatevarasto oli
suurissa säkeissä. Miehet ratsastivat, naiset kävelivät. Ei heitä ollut
suurikaan joukko, sillä on tapana viedä ainoastaan lähimmät ystävät
häihin sulhasen kotiin. Läksiäiset vietetään morsiamen sukulaisia ja
tuttavia varten, häät ovat sulhasen omaisia ja tuttavia varten.

Taivas oli yhäkin raskaassa pilvessä, tie märkää ja liejuista,
puitten oksista tippui vesikarpaloja, lehdet kiilsivät. Oli niin
hiljaista ja painavaa kuin rajuilman liketessä, kaiuttomasti kalkahti
metsästä lehmänkello, pilvet riippuivat hajallisina lohkareina,
ikäänkuin lankeamaisillaan alas maan päälle. Ratsastavien täytyi ajaa
hitaasti ja varovaisesti, jalan astuvat naiset pääsivät heistä edelle
pitkiä matkoja. Välistä iloinen puhemies läksi ajamaan heitä takaa.
Ohjasperillä hän läjähytti hevostansa kylkeen, jotta tämä rupeaisi
juoksemaan. Ylt'ympärille pärskyi silloin liejua ja syntyi kuliseva
ääni niinkuin syntyy, jos järven savipohjaan on upottanut jalkansa ja
vetää sitä sieltä ylös. Vähitellen, ilman edelläkäyvää tuulta rupesi
lankeamaan tyyntä, hiljaista sadetta.

Sulhanen jutteli miesten kanssa vuodentulon toiveista. Sadetta oli
tullut aivan tarpeeksi, olisi jo saanut olla poutaa. Miina istui
ääneti. Taavi oli häntä niin likellä, että hänen käsivartensa hevosta
ohjatessa syleilivät häntä. Siinä oli niin hyvä olla. Kunhan matkaa
vain kestäisi vaikka koko elämän ajan. Mutta samalla alkoi Miinan
mieleen hiipiä pelon tunne ja se kiihtyi, jota likemmäksi Haapaniemeä
tultiin.

Pitoväki siellä oli kaikin puolin toisenlaista kuin Kanteleessa:
mahtavia talonemäntiä, kaulassa kultavitjat ja käsissä tusinoittain
sormuksia. Toisilla oli silkkihameetkin. Kaupungista oli tuotu oikein
ruuanlaittajatar. Illanviettäminen kului muutoin, niinkuin pidoissa
tavallisesti, syöden, juoden ja tanssien. Isäntä itse johti vieraitten
huvittamista. Hänestä oli kaikki kärtyisyys poissa, hän näytti
nuortuneen kymmeniä vuosia, kun hän istui poikansa morsiamen rinnalla
ja lasketteli leikkipuheita. Suupielistä vain eivät poistuneet syvät
viivat eikä silmistä lähtenyt läpitunkeva tuli. Maijastiina ei tullut
tervehtimään vieraita, vaan luikki ympäri arkivaatteissaan paljaat
jalat pistettyinä tohveleihin. Hän piti kurissa palvelijoita ja vahti
epäluulolla kaupungista tuotua ruuanlaittajatarta. Moppe näytteli
suurta osaa, se kun yhtämittaa oli pelastettava tanssivien tieltä.

Vieraitten joukossa oli muuan nuori mies, sulhasen kaukaisempi
sukulainen, Aaretti Silvenius, joka oli viettänyt suurimman osan iltaa
Ainan kammarissa Hermannin ja muutamien muiden miesten seurassa.
Hän oli lyhyt ja lihava, iho hieno ja helakka, tukka vaalea, silmät
vilkkaat, ylähuulessa pienet viikset. Hänen pukunsa oli hyvin hieno,
silmälasit riippuivat nauhassa kaulan ympärillä ja käytökseltään hän
oli aivan kuin herra. Herraksi häntä kutsuttiinkin, sillä vaikka hän
oli alkanut uransa puotipoikana maalaiskauppiaalla, oli hän kohonnut
niin, että hän nyt oli perustanut oman liikkeen naapuripitäjän
kirkonkylään. Sattumalta hän oli joutunut tänne häihin, sillä
oikeastaan hän asioitten tähden oli tullut tapaamaan Haapaniemen
Hermannia, joka hänen kauttansa oli tilannut tavaroita kauppapuotiinsa.

Keskiyön aikana vihdoin kyllästyivät miehet kortinlyöntiin ja läksivät
tupaan. Aaretti Silvenius seisahtui tungoksen laitaan tarkastelemaan
väkeä. Tanssi oli vilkkaimmillaan, muurin korvalta valaisi lamppu ja
viulut vinkuivat täydessä vauhdissa. Vanhat ihmiset olivat menneet
etsimään lepoa, isäntä yksin istui penkillä ikkunan alla ja hänen
katseensa seurasi Ainaa, joka liehui tanssissa. Nyt vasta Aarettikin
huomasi Ainan. Kaunis tyttö! Hänen yllänsä oli vaalea puku, sillä
hetkellä hän piti käsiänsä kaartuneina päänsä yli niskaan, hän palmikoi
hiuksia, jotka olivat päässeet auki. Punainen palmikkonauha riippui
käsivarrella, vartalo taipueli, kun hän teki liikkeitä. Joku nuori mies
kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, he odottivat uuden tahtijakson
alkamista ja katosivat muitten joukkoon.

Aaretti ei kääntänyt katsettaan Ainasta. Tyttö tanssi kevyesti,
pehmeästi, niinkuin aallot olisivat häntä kiikuttaneet. Nauraen hän
vastasi toverinsa leikkipuheisiin ja kun hän avasi silmänsä, säteilivät
ne ihmeellisesti.

Kun he olivat lopettaneet, kumarsi Aaretti kohteliaasti Ainalle.
Tyttö punehtui, pyyntö tuli hänelle odottamatta ja arasti hän herraan
katsahti, tietämättä miten asettaisi kätensä. Hän tunsi, että hän
mahtoi olla painava kuljettaa kuin kivi, hän hämääntyi tahdista, hän
sotkeutui hameisiinsa ja oli menehtymäisillään häpeästä. He jäivät
yksin tanssimaan, sillä muut olivat lakanneet, katsellakseen miten
"herrat" tanssivat. Ainasta tuntui tuo tanssi loppumattoman pitkältä.
Että juuri hän, poloinen, oli siihen joutunutkin! Kun se vihdoin
loppui, niiasi Aina kiitokseksi ja uskalsi kohottaa silmiänsä. Mies
hymyili hymyä, josta Aina ei saanut selvää, oliko se ilkkuvaa naurua
hänen köppänyytensä kustannuksella, vai oliko se hyväntahtoinen
anteeksianto oppimattomalle metsäkylän tytölle. Aina ei kuitenkaan
enää koko iltana päässyt oikein omilleen, tanssikin tuntui omituisen
väkinäiseltä.

Miina oli jo väsyksissään vetäytynyt pois tanssista. Maijastiina oli
saattanut hänet siihen huoneeseen, jossa he Taavin kanssa tulisivat
asumaan. Hän istui vuoteen laidalla ja odotti Taavia. Ikkunat olivat
peitetyt, huoneessa vallitsi pimeän hämärä, vuoteesta erottautuivat
valkoiset lakanat. Hän kuunteli sateen rapinaa katolla ja oman
sydämensä tykytystä. Kädessään hän piteli lakastunutta morsiuskruunua
ja hapuili rukousta. Silloin kuului ulkoa askelia. Taavi se oli, joka
tuli.



VII


Ylen onnellisina, muistamatta menneisyyttä ja ajattelematta
tulevaisuutta elivät Miina ja Taavi Haapaniemessä. Miina ei kaivannut
entistä kotiaan ja kaikista niistä ikävyyksistä, joita hän oli pelännyt
Haapaniemessä kohtaavansa, hän oli merkillisesti säästynyt. Riitaa ei
ollut syntynyt ollenkaan, vanha isäntä ei päässyt moittimaan miniätään
ja Maijastiina oli salaa häntä kehunutkin. Mutta hän olikin ahkera
ja hiljainen, ei pyrkinyt emäntänä vallitsemaan aitan avaimia, vaan
pysytteli enimmäkseen omassa huoneessaan. Kun väki oli yhteisillä
talon töillä, pysyttelivät Miina ja Taavi aina yhdessä. Taavi
hioi Miinan viikatteen, kantoi kotiin hänen haravansa, hän vietti
sunnuntai-illatkin hänen kanssansa. Siinä oli Miinalle tarpeeksi, sillä
hän eli kokonaan Taaville.

Taavin isää hän pelkäsi ja vältti ja Juhana näkyi kohtelevan Miinaa
samalla tavalla. Maijastiina Miinaa sekä suututti että nauratti.
Hermannia hän ei voinut kärsiä, Alviinaa hän säälistä koetti kärsiä,
Ainaa hän kohteli kylmästi ja varovaisesti, Kallesta oli tullut hänen
hyvä ystävänsä. Kalle oli ainoa haapaniemeläisistä, jonka läsnäollessa
hän uskalsi heittäytyä nauramaan vapaasti ja vallattomasti.

Taavi oli ostanut ruuhen, joka kannatti juuri kaksi henkeä ja heidän
verkkonsa. Sillä he sunnuntai-iltoina kävivät soutamassa, kokemassa ja
laskemassa verkkojaan. Hauskaa oli.

Miina oli silloin kesäisissä vaatteissa, paljain käsivarsin, huivi
sidottuna suojaamaan kasvoja auringolta. Kun hän kumartui ottamaan
lumpeenkukkia, näkyi järven tyynessä syvä taivas ja valkeat pilvet,
näkyi korkea ranta kivineen ja metsineen. Vesi näytti mustalta ja
kiilsi kuin lasi, hiljaa luisti ruuhi, melkein ääneti Taavi liikutteli
melaansa. Hän oli heittänyt nutun päältään ja työntänyt tukan otsalta.
Ympärillä kaikui kesä-illan ääni, se joka syntyy karjakelloista,
paimenten laulusta, airon loiskeesta. Miina oli suorinut verkkoja, ihan
siinä hiestyi. Taavi laski likemmäksi maata ja ojensi Miinalle melan,
sitten hän nousi seisomaan, nosti ruuhen pohjalta verkon ja siirsi sen
laidalle.

-- Tuohonko mättääseen sinä lasket puikkarin?

-- Niin, kiven viereen.

Miina meloi sinne. Tuuheina kimppuina siellä rehoitti sananjalkoja,
maaperä oli mustaa, hikevää multaa. Pehmeään mättääseen Taavi kiinnitti
puikkarin, sitten laski hän verkon hiljalleen kaislikon halki. Tuohiset
kohot loiskahtivat, kun verkko putosi veteen.

-- Nyt pitäisi kalojen tarttua, kun on näin hyvä ilma.

-- Ja juuri tästä salmesta tuli viime kerralla.

Taavi kiinnitti verkot toisiinsa, Miina meloi vuorotellen kummallakin
puolella ruuhta, kunnes viimeinen verkonpää putosi järveen. Hetken ajan
näkyivät kohot, suorana viivana ylettyen maalta, kaislikon poikki,
heidän ruuheensa asti. Sitten ne upposivat veteen. Miina laski melan
lepäämään ja katseli eteensä. Taavi luuli, että häntä väsytti ja
tarjoutui melomaan. Mutta Miina ravisti päätään, nauroi ja vakuutti,
että hän kyllä jaksaa. Hän ponnisti jalkansa ruuhen pohjalle ja meloi
voimiensa takaa, niin kiivaasti, että ruuhi kiikkui, vesipeili särkyi
ja puna nousi hänen poskilleen.

-- Mihin sinä nyt viet meidät? kysyi vihdoin Taavi nauraen.

Miina oli ohjannut heidät samaan rantaan, jonne he olivat kiinnittäneet
verkot. Auringon valo lankesi mättäille, joilla sananjalat heloittivat.

-- Ota Taavi minulle noita sananjalkoja, pyysi Miina.

-- Vai oli sinulla sitten asiaa tälle rannalle.

Hän otti sananjalkoja kouransa täydeltä, laski ne ruuhen pohjalle
ja rupesi järjestelemään niitä. Miina katseli häntä, tuota tummaa
tukkaa, noita päivettyneitä kasvoja, suuria käsiä. Otsassa erottautui
arpi. Miina häntä rakasti, rakasti tukkaa ja käsiä, yksin tuota
arpeakin otsassa. Hän ei malttanut pysyä tuhdollaan, vaan astui pari
askelta eteenpäin ja heittäysi polvilleen Taavin eteen. Hymyillen hän
siinä odotti, paljasti päänsä, taivutti sen Taavin polvelle ja sulki
silmänsä. Taavin sormet liikkuivat kankeasti, hän katkaisi puukollaan
sananjalkojen liian pitkiä varsia ja laski sitten vihreän kimpun
vaimonsa helmaan. Miina otti sen käteensä, ihaili sitä, asetti viileät
lehvät kasvoilleen ja painoi alas katseensa, ikäänkuin ujostellen omaa
kauneuttansa. Omituinen viehkeys pehmensi hänen liikkeitään, hymy
kirkasti kasvot. Hän oli ikäänkuin heittänyt koko sulonsa alttiiksi
miehensä eteen. Taavi laski kätensä hänen kaulalleen.

-- Kuinka sinä olet päivettynyt, sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Ihanat olivat varhaiset aamut, kun koko väki läksi elonleikkuulle.
Maa oli kasteesta märkänä, jokainen heinä, jokainen lehti ja kukkanen
kimmelsi auringon nousussa. Miina ja Taavi kävivät peräkkäin ja Taavi
kantoi molemmat sirpit. Jokainen asettui sitten saralleen aukaisemaan
lahdelmaa viljavainioon. Ja kun Miina ja Taavi, lyhdettä nostaessaan,
ojentuivat kumartuneesta asennostaan, kohtasivat heidän katseensa
toisensa. Taavi yhtyi välillä puheluun, jota leikkuumiehet pitivät
keskenään, mutta Miina oli vaiti. He olivat hänelle vieraat eikä hän
pyytänyt heihin tutustua, hänellä oli Taavi, ei hän välittänyt muista.
Mutta Taaviin hän aina katseli, kun hän nosti lyhdettään ja Taavikin
tottui vilkaisemaan häneen takaisin. Noina hetkinä he puhuivat omaa
salaista kieltään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, ja Miinalle ne
tulivat hyvin rakkaiksi.

Tavallisesti hän läksi hiukan aikaisemmin kotiin valmistamaan ateriaa.
Syödessään he puhelivat päivän tapahtumista ja Miina saattoi ilostua
niin, että hänen naurunsa ja leikkipuheensa tartuttivat Taavinkin.
Syötyään pani Taavi levolle, mutta Miinaa ei koskaan väsyttänyt. Hän
järjesti huoneessa, istuutui hetkeksi Taavin vuoteen laidalle tekemään
kiusaa hänen unisuudestaan, kiirehti sitten ompelemaan jotakin tai
juoksi kitkemään rikkaruohoa siitä aidatusta peltotilkkusesta, jota hän
nimitti puutarhakseen.

He olivat onnelliset. Eikä heidän välilleen syntynyt edes
erimielisyyttä, riidasta puhumattakaan. Heidän luonteidensa erilaisuus
tasaantui itsestään, taistelutta he sulivat yhteen. Varsinkin ennen
häitään ja vielä jälkeenkinpäin Miina oli luullut sitä mahdottomaksi,
kun he olivat niin erilaisista kodeista lähteneet. Mutta nyt oli
lyhyessä ajassa pelko poistunut. Ne pienet huolet, jotka ulkoapäin
sattuivat, talonväen riitainen suhde, eivät vaikuttaneet heidän
onneensa. Ihmiset sanoivat: eipä tiedä vielä, miten kauan kestää. Miina
ei vastannut mitään, hymyili vain itsekseen ja kertoi miehelleen, että
niin ne sanovat.

Yhtenä sunnuntai-iltana juoksi Aina Miinan ja Taavin kammariin.
Miina oli koko päivän häntä odotellut, sillä hän tuli usein heille
viettämään joutohetkiään. Oli satanut, vasta illalla selkeni ilma ja
aurinko likeni laskuaan loistavana tulipallona. Aina oli juossut aivan
hengästyneeksi, hymy oli hänen kasvoillaan.

-- Tulkaa keinumaan, pyysi hän, -- emme moneen viikkoon ole käyneet
keinulla. Taavi, sinäkin, joka kyllä ennen kävit, nyt sinä aina
vastustat. Heitä jo paha pääsi ja lähde mukaan!

Ahdistuksen tunne virtasi Miinan sydämeen. Hän totistui ja vaikeni.
Tyttöhän ei puhutellut häntä. Hän katsoi mieheensä.

-- Sepä hauskaa, sanoi Taavi. -- Mennään vaan. Tuleeko muita?

-- En minä vielä tiedä. Mutta jos minä huijaan, niin kyllä niitä tulee!

Aina oli niin iloissaan, että hän pyöri Miinan ympärillä ja syleili
häntä. Miina työnsi hänet luotaan ja sanoi kankeasti:

-- En minä tule. Menkää jos tahdotte.

Taavi katsoi häneen hämmästyneenä. Miina punastui ikäänkuin häpeästä ja
rupesi kiihkeästi selittämään:

-- Siellähän on niin märkää, vaatteet menevät pilalle... Emmekö voisi
lähteä järvelle mieluummin?

-- Se on totta, myönsi Taavi. -- Sinä, Miina, aina ymmärrät niin hyvin.

Mutta Ainaa suututti ja hän esteli. Miinanko tahto tässä taas vallitsi!
Hän oli aina niin itsepintainen ja hassu. Ainan teki mieli hiukan
kiusata häntä.

-- Eihän meillä ole veneitäkään.

-- Me otamme ruuhen, minä ja Taavi, esitti Miina.

Hänen kasvonsa kirkastuivat ajatellessa, että he Taavin kanssa
sittenkin taas saisivat olla yhdessä.

-- Niin, te kahden taas, sanoi Aina tyytymättömästi. -- Aina muista
erillään. En minä viitsi tulla järvelle.

Aina kiersi huivinsa kulmaa ja nyrpisteli nenäänsä. Taavi katseli
vuoroin vaimoansa, vuoroin sisartaan. Kuinka Miina häntä rakasti, hänen
siinä seisoessaan! Hän olisi ollut valmis sulkeutumaan vuoren rotkoon
hänen kanssansa. Ja toiselta puolen valtasi hänet halu saada heittäytyä
polvilleen hänen eteensä. Yhtäkkiä vilkastuivat Ainan piirteet ja hän
rupesi nauramaan.

-- Mennään järvelle, sanoi hän houkutellen. -- Emme huoli mukaamme
muita kuin Kallen. Me otamme veneen, te ruuhenne.

Omituisesti koski Ainan puhe Miinaan. Hän ei voinut kärsiä tuota
tyttöä. Vaivoin hilliten kiukkuaan hän seurasi Taavia rantaan. Aina
oli juossut noutamaan Kallea. Kun he tulivat, istui Miina jo tuhdolla
ruuhessa. Kalle nyhti rannalta nurmea, jonka hän kiersi tukoksi ja
sillä tukittuaan tapin reiän hän työnsi veneen vesille. Aina seisoi
perässä, kasvoilla veitikkamainen hymy.

-- Tulisitko hiukan tänne, Taavi, huusi hän äkkiä.

Samalla hän kuiskasi jotakin Kallen korvaan. Miina näki vain, että
Taavi meni Ainan veneeseen ja Kalle voimakkaalla liikkeellä irroittaen
ruuhen rannasta, astui itse hänen mukaansa, Taavin sijaan. Hän huudahti
ja kätki kasvot käsiinsä. Hän tarttui hetkeksi ruuhen laitaan ikäänkuin
heittäytyäkseen järveen. Sanomaton ahdistus valtasi hänet, sydän
seisahtui, tuntui siltä kuin hän olisi kadottanut Taavin ikiajoiksi.
Hänen edessään näkyi loppumaton, harmaa tulevaisuus, jota hänen täytyi
viettää yksin, itkien ja huokaillen. Kun hän vihdoin avasi silmänsä,
olivat veneet vierekkäin, laita laidassa ja Taavi kumartui hymyillen
hänen puoleensa. Taavi eli vielä, Miina ei vielä ollut tuomittu
loppumattomaan yksinäisyyteen! Miinan poskilta katosi kalpeus ja
piirteet tyyntyivät. Hän oli herännyt kuin pahasta unesta. Hymy palasi
hänen huulilleen ja silmiin tuli se onni, joka niissä usein oli, kun
he olivat kahdenkesken Taavin kanssa. Samassa hän sattui katsahtamaan
Ainaan.

Tuota tyttöä ei hän voinut kärsiä! Hän olisi tahtonut häntä lyödä.
Veneet erosivat taas kukin haaralleen. Miina ja Kalle poimivat kukkia
järvestä ja laskivat leikkiä. Miinasta oli vähitellen haihtunut
mielikarvaus ja hän oli yhtynyt Kallen nauruun.

Metsä näytti tummalta keltaisten viljavainioiden rinnalla, joilta
kuhilaat kuumottivat. Kaurahalmeet olivat vielä viheriät, kaislikossa
ui sorsa poikineen, Hannulan rannalla käveli pitkä mies. Aina lauleli
hiljaa, Taavi souti ääneti venettä, Miina ja Kalle heittelivät toisiaan
lummekukilla ja Kalle selitti kälylleen että "näin sitä sotaakin
käydään".

Kun he tulivat maihin, oli Taavi jo ottamassa heitä vastaan.

-- Meillä oli niin lystiä, sanoi Kalle.

-- Mutta meille tuli ikävä, vastasi Taavi.

Tuon veneretken jälkeen Taavin vaimo ja sisar eivät puhutelleet
toisiaan muutamaan päivään. Ainaa suututti tuo tuollainen rakkaus.
Taavi oli tullut niin ikäväksi ja se oli Miinan syy. Ja Kallekin viitsi
häntä liehakoida.

Kun Miina illalla pääsi vuoteeseensa, ei hän saanut unta silmiinsä.
Hän eli uudestaan illan mielialat, kärsi uudestaan sen hetken,
jolloin hänen veneensä työnnettiin maalta ja toinen istui siinä hänen
kanssansa, Taavin paikalla! Se toinen oli sentään vain Taavin veli.
Hullu hän oli, joka sitä ajatteli. Mutta sen päivän jälkeen hän rupesi
epäilemään, ettei heidän onnensa olisikaan kestävä. Ei niin, etteivät
he olisi rakastaneet toisiaan, mutta ulkoapäin saattoi tulla jotakin
häiritsevää. Epäillen Miina nyt tarkasteli jokaista tulijaa, hän kävi
totiseksi ja rupesi panemaan mieleensä Taavin suhdetta muihin ihmisiin
ja hänen ystävyyttään muita kohtaan.

Kun hän ja Aina seuraavana päivänä kohtasivat toisensa, eivät he
pysähtyneet puhelemaan, niinkuin tavallisesti. Toisena päivänä Aina,
mennessään Miinan sivutse, purskahti nauruun. Loppuviikolla hän jo
pistäysi kysymässä Miinalta kaikenlaisia neuvoja. Sunnuntaina illalla
hän taas tuli. Naurettuaan ja Taavia tanssiteltuaan hän virkkoi:

-- Mennään keinumaan! Keinu siellä jo lahoaa, kun ei sitä enää koskaan
käytetä. Mennään...!

Hän katsoi heihin rukoillen ja veitikkamaisesti. Miina kiihtyi
kiihtymistään.

Se kirottu keinu! Se oli vielä turmeleva heidän onnensa. Miina
pusersi kätensä nyrkeiksi, hän olisi tahtonut iskeä ne tyttöön, joka
laverrellen ja viekoitellen istui sängyn laidalla. Mutta samassa
hetkessä Aina liukui alas, astui Miinan eteen, kietoi kätensä hänen
kaulaansa ja katseli hänen silmiinsä.

-- Äh, mene pois, sanoi Miina kylmästi.

-- En minä mene ennenkuin sinä lupaat tulla Taavin kanssa keinulle,
eihän hän sentään yksin lähde. Tai jollet itse tulekkaan, niin päästä
edes hänet.

-- Miksi sinä pyydät meitä mukaasi? Ota ne entiset toverisi, joilta
sinä sormuksiakin saat, mutta jätä meidät rauhaan.

Miinan tarkoitus oli loukata Ainaa, mutta tyttö vain katsahti kättään,
jonka sormissa ei ollut mitään koristeita, rupesi nauramaan ja loi
sitten säteilevät silmänsä veljensä vaimoon. Hänen katseensa ärsytti
Miinaa, mutta hän ei sanonut mitään. Aina nauroi, istuen sängyn
laidalla, ja kierteli jalkansa kärkeä ilmassa.

-- Hyvä Miina, sanoi hän vihdoin, -- älä luule että minä Taavista
välitän. Hätätilassa vain. Minä ottaisin mielelläni muita -- ja muut
tulisivat mielellään. Ei minun tarvitsisi kuin kerran kajauttaa huuto
tuonne metsään, niin ne tulisivat. Mutta...

Ja siinä hän pysähtyi eikä tietänyt jatkaisiko.

-- No mikset soita kokoon seurakuntaasi? Tee se!

-- Menisinhän minä, mutta... mutta. Ja mikä lieneekin hänet vääntänyt.
Eihän hän ole koskaan ennen minua kieltänyt. Nyt on jo estellyt monta
kertaa ja tänään hän kielsi, jollen saisi Taavia ja sinua mukaan. Mutta
minäpäs en tottele! Menen kun menenkin.

Aina kiepahti seisoalleen ja nauroi. Kuinka hänen ainainen nauramisensa
suututti Miinaa.

-- Kuka kielsi? Isäkö? kysyi Taavi.

-- No kuka muu -- isä tietysti. Kielsi oikein kivenkovaan. Kyllä se
Maijastiina nyt taas on kannellut ja panetellut. Mutta kyllä minä sitä
ärsyttelen ja härnäilen. Tulkaa nyt mukaan. Miina kulta, Taavi kulta!

Hän kietoi käsivartensa Miinan olkapäiden ympäri ja pyysi äänellään ja
silmillään.

-- Minun tekee niin mieleni...

Miina irroitti hänen kätensä kaulastaan ja otti pari askelta taappäin.
Taavi nousi.

-- Mennään Miina, sanoi hän iloisesti.

-- En minä tule. Mene sinä, jos tahdot.

-- Mikset tule?

Ja Taavi katseli häntä silmiin. Miina kääntyi pois.

-- En minä tule. Menkää te vain jos mielenne tekee.

Hän oli siitä aivan varma, ettei Taavi lähtisi ilman häntä. Vielä
kun Taavi ovessa kääntyi kysymään, eikö hän sentään tulisi mukaan,
luuli Miina hänen laskevan leikkiä. Tuvasta hän varmaankin kääntyisi
takaisin. Ja Miina istuutui ikkunaan odottamaan ja selaili siinä
kirjaa, jonka Aina oli saanut lainaksi jostakin. Sen nimi oli
"Jalomielinen vaimo" ja Ainan käsialalla oli kirjoitettu kanteen:
"susilla ja pojilla on yhtäläinen mieli." Ajatuksitta hän tuijotti
kirjaan ja kuunteli. Kului pitkä aika, jolloin hän kuvitteli
mielessään, miten Taavi tulisi ja hän kysyisi häneltä: "mikset
mennytkään keinulle?" -- "Minun tuli ikävä sinua", vastaisi Taavi.
Taavi, jota hän niin äärettömästi rakasti!

Mutta jos Taavi sentään menisi keinulle ilman Miinaa!

Tuvan ovi aukeni, kuului ääniä ja askelia. Ne etenivät. Miina karkasi
ylös, avasi oven. Lehmät olivat levolla tarhassa, märehtivät silmiään
ummistellen, ilma oli kirkas ja lämmin, aurinko oli jo alenemaisillaan
ja sumuja asettui suomaille. Ryhmä miehiä ja naisia laskeusi alas
pellon piennarta. Niiden joukossa oli myöskin Taavi. Miina oli
kirkaisemaisillaan. Huivi päähän ja mukaan! Samassa kääntyi Taavi.

-- Miina, tuletko mukaan? huusi hän.

Koko seurue seisahtui. Kalle läksi juoksemaan takaisin ja pyysi koko
matkan Miinaa tulemaan.

Miksei Taavi itse tullut häntä pyytämään? Silloin hän olisi mennyt.
Nyt hän ei tahtonut. Hän hymyili vain Kallelle ja sanoi, ettei hän
tule. Sitten hän sulkeutui huoneeseen, käveli siellä edestakaisin,
järjestellen samoja paikkoja moneen kertaan. Vihdoin hän valmisti
vuoteen, heittäytyi pitkäkseen ja vaipui ajatuksiinsa.

Rakastikohan Taavi häntä yhtä paljon kuin hän Taavia? Taaville oli
ehkä sama, kuka hänellä oli vaimona. Jollei hän olisi saanut Miinaa,
niin hän olisi ottanut toisen. Mutta hän oli ollut hänelle niin hyvä,
olivathan he puhelleet omaa hellää kieltään, jota ei kukaan muu
ymmärtänyt. Eikä Taavi nytkään olisi mennyt, jollei tuo tyttö olisi
tullut viekoittelemaan. Miina uhkui vihaa häntä vastaan. Mutta jos
hän itse olisi mennyt mukaan...? Hän keinulle! Ei. Häntä oli kotona
opetettu vihaamaan Haapaniemen keinua ja hän vihasi sitä. Ja siellä
missä kaikki maan hylkiöt lyövät korttia, siellä on nyt Taavi. Ja
kenties hän tästä lähtien tulee olemaan siellä usein. Ja yksin viettää
Miina unetonta yötään, kuunnellen kaikua, jota ilma kantaa keinulta.
Hän rakasti miestään palavammin kuin koskaan ennen, nyt, kun hän tunsi
hänet kadottaneensa. He olivat olleet niin sanomattoman onnelliset,
mutta miten lyhyen ajan, vain kahdeksan viikkoa!

"Perästä kuuluu", olivat ihmiset sanoneet. Ja he olivat sittenkin
olleet oikeassa.

Ja siinä levätessään eli nuori vaimo uudelleen avioliittonsa ajalta ne
hetket, jolloin hän oli ollut onnellisimmillaan. Sydäntä repieli, eikä
hän koettanutkaan nukkua. Oli parasta täydellisesti herätä unelmista,
jotka olivat olleet pelkkää petosta.

Äkkiä hän säpsähti, lämmin käsi oli laskeutunut hänen otsalleen ja
tuttu ääni oli lausunut hänen nimensä. Taavi seisoi hänen edessään.

-- Säikähditkö sinä? kysyi Taavi.

-- En. Mikset ollut kauemmin?

-- No kun sinä jäit kotiin, ajattelin, että vaikka olisit ikävissäsi.

-- Mitä minusta sitten.

Taavin posket punoittivat ja silmät loistivat. Kuhilaasta oli hän
tullessaan taittanut muutamia rukiintähkiä, ne hän laski Miinan eteen
peitteelle. Onpa sitten hauska nähdä, miten nuo itävät. Hän kertoi,
että Hermanni oli palannut kirkosta aivan juopuneena, hevonen oli ollut
kuin uitettu.

Taavi nukkui kesken puheitansa. Miina katseli häntä, miten hänen
rintansa tyynesti kohoeli, miten sininen ohimosuoni tykki. Silmäkansi
oli melkein läpikuultava, kasvojen ilme niin rauhallinen. Miina rakasti
häntä, rakasti vielä tulisemmin kuin ennen, nyt, hänet kadotettuaan ja
voitettuaan takaisin.



VIII


Ruis oli saatu leikatuksi hyvillä ilmoilla ja uutinen kylvetyksi
päiväpaisteella. Sato oli tullut niukka, hallan ja veden vahingoittamia
jyviä, jotka antoivat imeltynyttä leipää. Kaurat sitävastoin lupailivat
hyviä tuloksia päättäen pitkistä ripsistä.

Yhtenä iltana oli viivytty myöhään metsähalmeella. Yöksi näytti tulevan
halla ja illansuussa oli isäntä itse tullut paikalle leikkaamaan
nuorten avuksi.

Olisi jo ollut pimeä, heidän kaikkien peräkkäin astellessa metsäistä
polkua kotiin, jollei kuu olisi valaissut. Jyrkkinä lankesivat puiden
varjot tielle.

Miina oli kiirehtinyt edelle. Tuvan porstuassa tuli Aina omituisesti
hymyillen häntä vastaan. Miina ei kiinnittänyt häneen huomiota,
etsi vain heidän kammarinsa avainta, jonka hän oli jättänyt tupaan.
Maijastiina ilmoitti sen olevan ovessa. Kun Miina astui huoneeseen,
nousi hänen sängystään ihmisolento, joka kuun valossa näytti
muodottomalta, mustalta peikolta. Miina huudahti pelästyksestä.

-- Hyvää iltaa, lausui ystävällinen ääni omituisen tylsästi.

Miina tunsi heti tätinsä Liisan.

-- Koska täti tuli? Oletteko käynyt tuvassa? Keitä te olette nähnyt?
kysyi hän hätäisesti.

-- Minä tulin taloon siihen aikaan, kun lypsettiin lehmiä, seisoin
tuossa aidan luona, mutta istahdin sitten penkille, sillä jalkojani
väsytti. Tuli sitten porstuasta pitkä akka ja ojensi minulle
leipäpalan. Mutta minä en sitä ottanut. "Olen nuoren emännän sukulaisia
enkä kerjäläinen", sanoin vaan. Silloin neuvoivat minut tänne
odottamaan.

Viime sanat hän lausui itsetietoisesti ja rupesi sitten kertomaan
retkistään ja tyttärestään. Hän olisi köyhässäkin puvussaan ollut
siistin näköinen, jollei koristuksina olisi käyttänyt kirjavia nauhoja
ja tilkkusia, jotka olivat sekä likaisia että haaltuneita. Toiselta
silmältään hän oli sokea ja puhuessaan hän omituisesti väänteli
kasvojaan ja ruumistaan. Miina ei ollut hänelle erittäin ystävällinen.
Taavi, kylvystä tultuaan, piti sentään puhetta hänen kanssansa ja
kuunteli hänen kertomuksiaan pitäjäntuvalta, missä hän nyt asui.
Myöhemmin piti Miinan hiukkasen viipyä askareilla ulkona eikä hänen
hämmästyksensä ollut vähäinen, kun hän tuvassa pistäytyessään tapaa
tätinsä illallisella muun väen kanssa. Tuskin hän sai pyydetyksi
anteeksi ja Maijastiinalle selitetyksi, että ei se tapahtunut hänen
tahdostaan ja että hän kyllä itse olisi laittanut vieraalleen ruokaa.
Ateria kului kuitenkin tavalliseen tapaansa ja ennen muita nousi isäntä
pöydästä.

Levolle pannessaan kutsui Juhana Maijastiinan luoksensa ja käski panna
evästä huomiseksi. Hänen täytyi varhain lähteä matkalle.

-- Kuka se oli se ihminen? kysyi hän sivumennen.

-- Sanotaan hulluksi Liisaksi. Poikanne vaimon omaisia. Sanoi teidätkin
tuntevansa.

-- Minutko? Missä tuo minut olisi nähnyt? Minä kumminkaan en muista
jokaista ryysyläistä, jonka tiellä näen. Toimita se pois talosta. En
kärsi kerjäläisiä raitillani. Ja pidä sitä Miinaa silmällä.

Aamulla kertoi Maijastiina Miinalle mitä isäntä oli sanonut.
Evästettynä ja parempiin vaatteisiin puettuna, he toimittivat Liisan
matkaansa. Mutta siitä ajasta alkaen Miina harvoin hymyili, eikä
milloinkaan Taavin isän läsnäollessa. Hän karttoi häntä niin paljon
kuin taisi. Häntä painoi tieto rikoksesta, jota oli myöhäistä ruveta
kostamaan ja jonka kosto sitäpaitsi olisi koskenut häntä itseään liian
likeisesti. Siksi hän vaikeni ja kantoi tietoaan kuin taakkaa. Taavi
tapasi hänet usein totisena tuijottamassa eteensä, eikä hän enää
koskaan laulellut askaroidessaan, niinkuin ennen.

Eräänä aamuna hän oli noussut hyvin varhain, sillä Maijastiina oli
uskonut hänelle kahvin keittämisen. Hän oli toivonut ehtivänsä pois
tuvasta ennenkuin isäntä tuli herättämään työväkeään riihelle, mutta jo
hänen tehdessään tulta, astui Juhana sisään alusvaatteissaan, paljain
jaloin, keppi kädessä.

-- Mitä sinä täällä teet? kysyi hän, nähdessään Miinan.

-- Tulta teen. Maijastiina makaa kipeänä saunassa, hän pyysi minua
keittämään kahvia.

Koputtaen keppiään permantoon herätti isäntä väen. Pörröisiä päitä
kohoeli sängyistä ja penkeiltä, joku uninen ääni teki kysymyksen, johon
toinen sopersi vastauksen. Isäntä läksi kammariinsa pukeutumaan ja
palasi sitten tupaan juomaan kahvia. Ääneti Miina täytti hänen kuppinsa
ja nähdessään, miten hän sitä käänteli käsissään hän jo ajatteli, että
mitä tästä seuranneekaan.

-- Onhan meillä järvi likellä, alkoi Juhana, -- ja kaivo vielä
likempänä. Ei pitäisi olla puutetta vedestä. Mutta kuitenkin juotetaan
ihmisille kahvia kupista, joka ei ole nähnyt vettä viikkokausiin.

Hän työnsi kupit luotaan, jotta helisi.

-- Aina näkyy olleen säästäväinen, sanoi Miina. Hänen äänensä oli
tyyni, vaikka mielessä kiehui.

Onneksi sattui, että juuri Aina oli syyllinen. Sitten Juhana moitti
kahvia. Maijastiina sai nuhteita siitä, että oli uskonut kahvinkeiton
vieraisiin käsiin. Mutta Miina loukkaantui niin, ettei hän tämän
jälkeen puuttunut mihinkään talon töihin, eikä tullut isännän näkyviin
ensinkään. Isäntä puolestaan tuntui hakevan tilaisuutta tavatakseen
Miinaa ja suorastaan loukatakseen häntä.

Kerran hän astui heidän huoneeseensa juuri kun he olivat ruualla. Hän
tuli nähtävästi asialle, mutta hänen silmänsä tarttuivat puurovatiin.

-- Kerjäläisiä teistä vielä tulee, kun puuroonne mätätte tuollaiset
voikuormat! huudahti hän.

-- Onko sitä nyt niin paljon? äänsi Taavi tyynesti.

Mutta Miinan päätä huimasi halu saada vastata. Juhana näki sen ja
ärsytti häntä enemmän.

-- Ja kahvipannu on tulella! Se ei taida teillä jäähtyä koko päivänä.
Johan minä näin säästäväisyyden merkit silloin, kun tämä "emäntä"
tuvassa pantiin kahvinkeittoon. Pieni talo eläisi jo vuoden ajan niillä
tulitikuillakin, joilla se sytytti yhden päreen. Niitä oli lattialla
kuin sotamiehiä tantereella. Ei se kelpaa, hyvä emäntä. Itke nyt ja
tillitä! -- sehän teillä naisilla aina on turvana. Mutta minä en kärsi
itkeviä naisia. Pois minä menen. Mutta sen minä vain vielä sanon, että
kun sinä jo itse tässä syöt ja juot, niin älä kuljeta sukulaisiasi
tänne, sellaisia kuin sekin yksi...

Miina herkesi itkemästä ja karkasi ylös. Hän ei ensin saanut puhutuksi,
hän tunsi halua lyödä miestä, joka tuossa häneen katseli kiiltävin
silmin. Juhanan nenä oli omituisen suippea, kasvot kalpeat kuin vaate,
huulilla pingoitettu ilme.

-- Ja siitä naisesta te uskallatte puhua!

Miinan äänessä oli tuhansia vivahduksia ja hän sulki niihin sanoihin
kauan kannetun katkeruutensa myrkyn.

-- Ja miksi en? Pitäisikö minun kärsiä, että sellaisia usein ilmestyy
Haapaniemeen? Kuka tietää, miten paljon niitä on maailmassa...

Hän hymyili tavalla, joka Miinaa ärsytti niin, että hän päätti sanoa
kaikki, mitä hän tiesi.

-- Ei niitä ole kuin yksi, jonka minä tunnen. Ehkä niitä on useampia
teidän tiedossanne. Jollette tiedä, niin...

-- Hyvä hyvä. Minä jo tiedän. Tule Taavi avukseni kengittämään hevosta.

Taavi läksi isännän kanssa, vaikka hän oli hänen vaimoaan niin syvästi
solvaissut. Miina pusersi nyrkiksi kätensä ja jäi seisomaan keskelle
lattiaa.

Mutta senjälkeen tuli hänen käytöksensä varmaksi. Hän ei enää mennyt
Juhanaa pakoon, vaan Juhana karttoi vuorostaan häntä. Miinan mieli
muuttui taas iloiseksi, hän saattoi laskea leikkiä, pisti välistä
tanssiksikin Kallen kanssa.

Aina oli alussa mukana, mutta pian hän kyllästyi iloon, jossa ei ollut
pelimannia eikä poikia mukana. Hän piti tanssejaan lauantai-iltoina
piikojen kammarissa. Isä oli ruvennut niin ankaraksi, että sen täytyi
tapahtua salaa.

       *       *       *       *       *

Ensimmäisellä rekikelillä läksi Juhana Kallen ja Ainan kanssa
naapuripitäjän kirkonkylään. Hän jätti Ainan sinne muutamaksi viikoksi
tätinsä luo, joka oli vanha, ankara eukko. Ehkäpä Aina siellä hiukan
vieraantuisi huvituksista. Kirkkokin oli aivan likellä, joten Ainan
sopisi käydä siellä. Ehkä sekin vaikuttaisi. Eikä Juhana saanut
itseltään salatuksi, että hän jännityksellä odotti tyttärensä tuloa
kotiin. Hänhän oli ainoa olento maailmassa, josta Juhana välitti.

Neljän viikon kuluttua Aina palasi. Juhana ei juuri sillä hetkellä
sattunut olemaan sisällä, vaan näki Ainan vasta illallispöydässä. Tyttö
istui nojaten kyynärpäitään pöytään ja katseli ulos. Kasvot olivat
totiset ja kalpeat, pää oli käden varassa. Oven avautuessa hän säpsähti
ja astui hymyillen isäänsä vastaan. Mutta Juhanan mielestä oli hänen
olennossaan jotakin vierasta, hymy tuntui omituisen aralta ja kainolta.
Olikohan hänelle tapahtunut jotakin? Tai ehkä se merkitsi vain hyvää,
ehkä hän nyt tasaantuisi.

Odottamattomasti asiat kääntyivät.

Yhtenä iltamyöhänä ennen joulua, kun kaikki jo olivat levolla,
ajettiin kulkusilla pihaan. Aina oli niitä jo levottomasti odottanut.
Hän karkasi vuoteeltaan ja kuunteli sykkivin sydämin, kuinka pihassa
puhuttiin. Äänet hän erotti, mutta ei sanoja. Vihdoin tulivat askeleet
porstuaan. Koputettiin tuvan oveen.

-- Onko isäntä kotona?

-- Mitä yökulkijoita... Teille tässä vielä isäntää herättämään!

-- Olemme jyvänostajia. Eiköhän sentään sopisi herättää.

-- Maatkaa tuossa penkillä tai uunilla aamuun asti ja puhukaa asianne
päivän aikaan.

-- Sanokaa isännälle terveisiä kauppias Silveniukselta, niin ehkä hän
nousee.

Maijastiina sytytti vihdoin päreen ja näki edessään kaksi turkkeihin
puettua herraa. Hän meni Ainaa ajamaan ylös, jotta saisi heidät
pyydetyiksi hänen huoneeseensa ja hämmästyi nähdessään Ainan ylhäällä
ja huoneen siivottuna.

-- Tuolla sopii odottaa, sanoi hän herroille.

Aina oli sytyttämässä kynttilää, kun he astuivat sisään. Hänen
suupielissään leikki omituinen hymy ja silmissä oli kyyneliä.

Aaretti paiskasi lumisen karvalakkinsa pöydälle, kiiruhti häntä vastaan
ja sulki hänet syliinsä. Sitten hän vei hänet valoon, suuteli hänen
silmiään ja poskeaan ja pyyhki lyhyillä sormillaan pois kyyneleet. Aina
vapisi hänen käsissään ilosta ja onnesta.

-- En minä aavistanut, että teillä jo maattiin! sanoi Aaretti vetäen
taskustaan kelloa jonka vitjat olivat paksua kultaa.

-- Paljonpa se onkin, jatkoi hän sitten. -- Taisimme nukkua jäällä, kun
valvoimme melkein umpeen viime yön. Oletko puhunut isällesi?

-- En.

Nyt astui esille toinen miehistä. Aina ei ollut häntä edes tervehtinyt.

-- Selvä näkyy olevan välinne, sanoi hän. -- Minun on vain tämän
kauppias Silveniuksen puolesta antaminen teille pikkuinen... Siinä hän
veti esille lompakkonsa ja pani pöydälle kaksi sadan markan seteliä.
Ainan kädet menivät ristiin ja silmät vilkaisivat hurmaantuneina
Aarettiin, joka ihastuneena häntä katseli. Puhemies jatkoi:

-- Piti tultaman siihen vanhaan tapaan puhemiehen kautta, kihlarahat
matkassa, vaikkei tämä herra Silvenius muutoin niihin vanhanaikaisiin
kuulu.

Puhemiehen liikkeet olivat suuret ja varmat. Kun hän pani lompakkoakin
taskuunsa, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut kyynärpäillään
survaista katon ilmaan. Aaretti oli huolimattomasti heittäytynyt
tuolille ja sytyttänyt paperossin. Hän oli tummassa puvussa, lyhyt,
jäntterä, paksukaulainen mies. Kasvot olivat kauniit ja silmät
vilkkaat. Hän katseli hymyillen morsiantaan ja morsian tuijotti rahoja,
koskematta niihin.

Noin paljon rahaa! Kauppias Silvenius, herra Silvenius, jonka morsian
hän nyt oli! Puhemies ja kihlat vanhentunutta tapaa! Hän oli tietänyt
tämän kaiken jo viikon ajan ja kuitenkin se nyt taas oli niin uutta,
niin kummallista. Olikohan se tottakaan! Ja Aina unohti hetkeksi, että
molemmat herrat häntä katselivat paperossiensa takaa, ja silloin hän
hymyili entisellä veitikkamaisella tavallaan ja taivutteli notkeaa
vartaloaan. Hän oli siinä niin viehättävä, että Aaretti hyppäsi
istualtaan ja sulki hänet syliinsä.

Hänpä tiesi miten tehdä tuo hento vartalo vieläkin hentoisemmaksi,
miten muodostella sykyräksi pitkä palmikko, miten tehdä hänestä niin
kaunis morsian että...! Ja hänestä katoaisi kaikki talonpoikaisuus ja
hänen käytöksensä olisi kuin kaupungin neidin. Sulhanen likisti tyttöä
vyötäisistä, painoi häntä vastaansa ja silitti hänen poveansa. Ja tyttö
seisoi suljetuin silmin ja veret poskilla.

Siinä asennossa tapasi heidät Juhana, kun hän avasi oven. He eivät
häntä huomanneet, hän sai heitä siis tarpeekseen katsella. Mutta näky
ei ollut ensinkään hänelle mieleinen. Hänen kouransa kiertyi lujaan
tytön käsivarren ympäri, hän heitti hänet ovea kohti ja sulki hänet
ulos huoneesta. Kohteliaasti kumartaen Aaretti ja puhemies esittivät
asiansa.

Niin siis tuo hyvä täti oli hoitanut Ainaa, hänen luonaan nuoret olivat
tehneet kaupat valmiiksi, jopa määränneet hääpäivänkin. Isältä he eivät
olleet edes aikoneetkaan kysyä lupaa. Hän taipui heidän tuumiinsa,
sillä hän ei alentunut heitä vastustamaan, mutta hän oli sekä suuttunut
että surullinen.

Jälkeenpäin hän lisäksi sai kuulla, että Aaretti puhemiehineen oli
ollut juomassa koko edellisen yön. Ja velkaantunut oli se paikka, jonne
hän oli vievä vaimonsa.

       *       *       *       *       *

Aina itse erosi nyt kokonaan entisestä seurastaan. Vaistomaisesti hän
tunsi, ettei se enää sopinut hänelle. Laulellen hän istui kangaspuitten
ääressä, hyräellen hän ompeli ja kävi usein Miinan luona, joka hänkin
oli rakastunut vastoin vanhempiensa tahtoa.

Jonkun päivän kuluttua saapui Aaretilta lähetys: sirotekoinen
puulaatikko, jonka kansilaudalle sujuvalla kädellä oli kirjoitettu
Ainan nimi. Aina itse ei ollut tuvassa, kun laatikko tuli, Kalle oli
sen jo puoleksi avannut ennenkuin tyttö ehti paikalle.

-- Kenenkä luvalla sinä kosket minun tavaroihini? huusi hän.

-- Ethän sinä itse saisi sitä aukikaan.

-- Enhän vain!

Koko talon väki kerääntyi ympärille. Ainan posket hohtivat ja
hätäillen työnsivät kädet tieltä papereja. Välillä hän pyyhkäisi
tukkaa silmiltään ja tuuppasi pois Kallen käsiä laatikon laidalta.
Tuntui kiusalliselta, että nuo kaikki olivat ympärillä. Ja samalla hän
kuitenkin mielellään näytti, mimmoinen sulhanen hänellä sentään oli.
Kääröjen ympärillä oli suomalaisia sanomalehtiä. Hän pysähtyi niistä
lukemaankin muutamia sanoja. Sanomalehdet olivat outoa tavaraa näillä
mailla.

-- Mitähän satua tuo on, jonka nimenä on "juttutupa"? sanoi hän
innostuneena.

-- Ja mitähän kangasta tämä vaalean punainen on? jatkoi Kalle.

-- Morsiushameeksi tietenkin. Voi miten kaunista!

Se oli todellakin hienoa ostokangasta. Miinankin täytyi myöntää se
hienommaksi kuin hänen morsiushameensa kangas oli ollut.

-- Katso nyt muutakin, muistutti Kalle, kun Aina hetken ajaksi vajosi
mietteisiin.

Toisessa käärössä olivat korkearuojuiset, kapeakärkiset kengät. Ja
sitten olivat kureliivit. Aina levitti ne levälleen, ymmärtämättä,
mitä niillä tehtäisiin. Reunassa oli punaista pitsiä, silkkinauhaa
ja koristuksia oli ommeltu moneen paikkaan. Se oli kova ja kankea
kapine ja renkaitten läpi oli pujotettu nauha yhdistämään kahta ihan
erillään olevaa osaa. Kaikki katselivat tätä vaatekappaletta hetken
ajan äänettöminä. Kun Aina vihdoin rupesi sovittamaan sitä ympärilleen,
purskahti Kalle nauruun.

-- Sinusta tehdään nyt ryökinä! Sinut kuristetaan hyvin hoikaksi ja...

-- Ole vaiti, hävytön poika! sanoi Aina loukkaantuneena.

-- No olenhan minä nähnyt noita kaupungin ikkunoissa.

Hän asetti vehjettä Ainan vartalon ympärille ja kiinnitti hakasia.

-- Tätä ei panna päällepäin. Sinun täytyy riisua vaatteita vähemmäksi.

-- Mene tiehesi. Minä koetan itse. Sinun nähtesi tässä vielä pitäisi...

-- Mutta sehän on vahinko, että noin kaunista peitettäisiin hameen
alle. Eikö sitä voisi pitää päälläpäin? esitteli Taavi, joka tähän
saakka oli ollut äänettömänä katsojana.

Laatikon pohjalla oli korea karamellirasia ja kirje. Aina tarttui
niihin, ikäänkuin peläten, että ne vietäisiin häneltä ja pisti ne
taskuunsa.

-- Ihan niinkuin muutkin ryökinät sinäkään et näytä kirjettäsi! ilkkui
Kalle. -- Ettei se jo lähetä sinulle hattua?

-- Minä lyön sinua! uhkasi Aina.

-- Ei hänestä ryökinää voi tulla, mutta "rouva" hänestä tulee, sanoi
Miina ja hänen äänessään oli vieras kaiku, ikäänkuin hän olisi ollut
katkera tai kade.

Vasta illalla Aina hengitti vapaasti, kun hän oli yksin ja rauhassa
sai antautua katselemaan aarteitaan. Nyt hän pingoitti kureliivin
ympärilleen. Paita oli koristelematon, kotikutoisesta paksusta
kankaasta ja pitsitön hiha peitti puolen käsivartta, mutta kuinka
verrattomasti tuo Aaretin lahja kaunisti ja antoi uuden muodon koko
vartalolle! Eikä se ahdistanut eikä vaivannut, antoi vain ryhtiä
ruumiille. Tyttö kääri kankaan auki ja levitti sitä poimuiksi.
Silkkinauha putosi sieltä sisältä. Hänen tukkaansakin Aaretti oli
ajatellut! Sitten hän avasi kirjeen. Sisällä oli pahvikortteja, joihin
oli painettu heidän nimensä rinnatusten ja alla sana "kihloissa".
Ainan tunteet kävivät siinä niin ylitsevuotaviksi, että hänen täytyi
kallistaa pää syliinsä.

Painettuna hänen nimensä. Se oli tavatonta. Mitä sanovatkaan ihmiset
ja tuttavat? Hänestä tuntui siltä kuin hänen nimensä olisi ollut
luettavana kaikissa maailman kirjoissa ja ihmiset toisiltaan olisivat
kyselleet: kuka se on tuo Aina Tuusjärvi? Ja Aina punastui ylpeyttään
ja ujouttaan.

Mutta istuessa ei kureliivi ollutkaan yhtä mukava. Ja kun hänen
piti kumartua kenkiä koettamaan, rusahti se niin pahasti, että hän
pelästyi sen särkyneen. Sitten hän ei tahtonut saada sitä yltään.
Hän alkoi ylhäältä ja alhaalta, pidätti henkeään, veri nousi päähän
ja tuskastuneena hän heittäysi sängylleen lepäämään, ennenkuin alkoi
viimeisen ponnistuksensa, joka sitten onnistuikin.

Vaikeaa oli mennä isälle näyttelemään kapineita. Mutta kun kaikki muut
jo niistä puhuivat, niin täytyi isänkin sentään ne nähdä. Aina meni
hänen luoksensa, hänen ollessaan ruokalevolla.

-- Miksi sinä peität minulta silmäsi? kysyi Juhana, kun ei Aina pitkiin
aikoihin katsellut muuta kuin lattiaan.

-- Katson vain, että tämä lattia on pestävä, sanoi hän punastuen.

-- Mitä siinä valehtelet, sanoisit...

-- Ajattelinpas juuri sitä. Tahtooko isä nähdä? Aaretti lähetti. Eikö
tämä ole kaunista?

Aina levitti kangasta poimuiksi ylleen.

-- Onhan tuo.

Mutta enemmän kuin kangasta katseli hän tytärtään. Aina kierteli
huivinsa kulmia ja silitteli kangasta. Hän nähtävästi aikoi sanoa
jotakin, joka oli hänelle vaikeaa.

-- Aaretti kirjoitti lähtevänsä Mikkeliin äitiänsä tervehtimään ja
kysyi, eikö isä päästäisi minua mukaan?

Juhanan päässä kiehui tuhansia ajatuksia. Antaisiko hän hänen lähteä?

Ainan katse riippui hänen huulillaan. Hän istuutui hänen sänkynsä
laidalle ja silitti hänen poskeaan.

-- Isä panisi Kallen saattamaan asemalle ja Kalle odottaisi tädin
luona. Olisimme vain päivän Mikkelissä.

-- Vain päivän...? Sinun pitäisi kaikista vähinten mennä sille
miehelle. Eikä naimisiin ollenkaan.

-- Itse olette ollut naimisissa!

-- Siksihän minä puhunkin kokemuksesta.

-- Mutta äitihän oli hyvä ihminen. Kaikki kehuvat.

-- No niin -- lähde, lähde Mikkeliin!

Hän nieli viimeiset sanansa: niin, mutta isä ei ollut "hyvä ihminen".

-- Kaikki miehet ovat maailman lopun kansaa. Pysy niistä kaukana, niin
on parasta!

Aina nauroi häntä ja kääri kokoon kankaansa. Hän oli jo ovella, kun isä
kysyi:

-- Kuka maksaa matkan?

-- Aaretti, vastasi Aina varmasti.

-- Kuinkahan kauan tuo maksaa puolestasi. Ota sinä vain viisimarkkanen
mukaasi ettet jää tielle.

-- Niinkuin isä tahtoo.

-- Kuule...

-- Mitä?

-- Eikö sinua yhtään arveluta ruveta niihin kauppoihin? Tiedätkös, mitä
kaikkea siitä Aaretista puhuvat?

-- Ihmisten puheita. Niinhän Miinallekin puhuttiin Taavista. Ja
tuossapa nyt hyvin menevät. Minua ei yhtään peloita.

Ja nauraen hän juoksi ulos sitä tietään.

Kun Kalle tuli Ainaa saattamasta, tiesi hän kertoa, että Aaretti oli
ollut jo maantiellä vastassa mustalla orhillaan. Ihan uuden silkin
hän oli ennen lähtöä sitonut Ainan päähän ja kietonut kellonvitjat
hänen kaulaansa. Asemalla hän oli ostanut torttuja heille kaikille ja
setelirahaa hänellä oli ollut kuin tupakanlehtiä.

Aaretti itse saattoi Ainan kotiin, mutta kiirehti sitten heti pois.
Sillä retkellä he olivat siirtäneet hääpäivää likemmä ja kuuluutus oli
jo ensi sunnuntaina. Aaretin koti kaipasi emäntää.

Aika kului yhtenä humuna. Oli paljon valmistettavaa ja ommeltavaa. Aina
istui Miinan kammarissa, Miina häntä auttoi. Heistä oli tullut hyvät
ystävät ja heillä oli nyt paljon puhuttavaa.

-- Eikö sinun ollenkaan tule ikävä? kysyi Miina kerran. -- Minä kovasti
kaipasin, kun luovuin äidistäni.

-- Eihän minulla ole äitiä, nauroi Aina.

-- Mutta isästäsi?

-- Niin. Tuleehan tuota väliin. Onhan isä ollut hyvä.

-- Entä näitä tuttuja paikkoja?

-- Emmehän ole asuneet täällä kuin kolme vuotta. En minä näitä maita
tunne.

Mutta Aina jäi tuijottamaan eteensä, ikäänkuin selvittääkseen
itselleen, eikö hän todellakaan mitään kaipaisi. Hänen oli ollut hyvä
olla ja hauskakin monta kertaa, mutta ei hän mitään kaivannut. Ehkä
sentään Kallea, jonka kanssa hän aina oli riidellyt. Ja ehkä Miinaa ja
Taavia ja Maijastiinaakin vähän. Kaipauksen tunne tuli sinä hetkenä
hänelle ihan uutena ja täytti hänen silmänsä kyynelillä, mutta samalla
se oli hänelle niin vieras, että hänen täytyi sitä nauraa ja naurulla
hän karkoitti sen luotaan.

Läksiäispäivä oli hämärä päivä joulun alla. Haapaniemeen ei ollut
kutsuttu paljon vieraita, ainoastaan likeisimmät sukulaiset ja
naapurit. Sulhasta saatiin odottaa niin kauan, että morsian
hääpuvussaan oli tuskasta ja pelosta menehtymäisillään ja pappikin jo
kummeksi. Vihdoin viimein hän saapui viiden ystävänsä seurassa ja toi
muassaan kolme kannua konjakkia. Illempana he sulkeutuivat erityiseen
huoneeseen niitä juomaan ja morsian tanssi tuvassa kuokkamiesten
kanssa. Illallisen syötyä he heti hankkivat lähtöön, jäämättä yöksi,
vaikka Juhana pyysi. Oli ehdittävä lepäämään sulhasen kotiin, jonne oli
valmistettu suuret häät.

Juhana oli sanomattoman närkästynyt siitä, että hänen taloonsa tuotiin
lisää juomia, vaikka niitä kyllä oli varattu. Ja sitten siitä, että
hänen tyttärensä sai tuvassa seurustella kuokkamiesten kanssa, kun
sulhanen suljetun oven takana joi ja rähisi. Ihmeellistä, ettei Aina
itse mitään huomannut. Huolettomana hän hyppi entisten keinutoveriensa
rinnalla ja seisoi ujona ja onnellisena Aaretin vieressä, kun tämä
hetkeksi tuli pesästään ulos. Juhana oli niin loukkaantunut, että hän
kesken kaiken pani sänkyynsä nukkumaan ja nousi ylös vasta sanomaan
morsiusparille hyvästiä. Silloin hän kutsui heidät huoneeseensa ja
nouti tuvasta pari isäntää vieraiksimiehiksi.

Pöydällä paloi kynttilä ja esille oli otettu paperi ja kynä. Muutoin
oli kaikki entisessä järjestyksessä: sänky, joka oli makuun jäljeltä,
piironki, vaatekappaleet riippumassa seinällä, kello, joka kävi
tasaista kulkuaan, savuttunut uuni törröttämässä kattoon.

Juhana käski istumaan, otti avaimet ja avasi piirongin. Hän oli
värittömän kalpea, nenä suuri ja suippea, kasvot ryppyjä täynnä, tukka
tuuhea ja harmahtava. Muodottoman suurena liikkui hänen varjonsa
seinillä ja katossa. Sormet olivat kuin luisevat kynnet, kun hän niistä
laski kudotun kukkaron pöydälle ja kasvonpiirteet niin pingoitetut,
että oli mahdoton tietää mitä hän ajatteli.

-- Tottahan isäntä käy meidänkin pitojamme katsomaan? kysyi Aaretti.

-- Ei hyvä kauppamies, en minä tule, vastasi Juhana hampaittensa
välistä ja uurteet hänen kasvoissaan vääntyivät.

-- Eikö isä tule? kysyi Aina ja hänen äänensä värisi lempeällä,
pettymistä ilmaisevalla tavalla.

-- En.

Mutta nähdessään, että se Ainaan koski lisäsi hän:

-- Minä olen jo niin vanha, tulisinhan minä muutoin.

Hän hymyili hellästi, mutta kangistui nähdessään Aaretin käden
ehkäisevän liikkeen.

-- Ei, kauppamies, ei ole pelkoa, että minä teille pyrin. Tahtoisin
vain antaa tyttärelleni kotoa sen mikä hänelle kuuluu. Kaikkea en nyt
saa irti, kun eivät velkamiehet ole maksaneet. Todistajiksi, pyytäisin
nämä isännät.

Hän laski neljä viidensadan markan seteliä pöydälle ja tarkasti, että
ne olivat yksinkertaiset. Loppu oli kullassa.

-- Siis kaksituhatta viisisataa, jonka isännät ovat nähneet minun
antaneeni Ainalle äitivainajansa perintöosaa.

Juhana kääri rahat huolellisesti kokoon ja laski ne Ainan käteen.
Hänen kasvoissaan ei liikahtanut ainoakaan piirre, ei edes Ainan hymy
sulattanut häntä. Aina antoi rahat Aaretille ja pani kädet isänsä
kaulaan. Hän kiitti siitä, että hän oli saanut ne antaa Aaretille,
se teki hänet niin onnelliseksi. Ja sillaikaa kun Aaretti kirjoitti
kuittia, katselivat isä ja tytär toisiaan pitkään.

Aina oli niin kaunis. Kahisevana siipenä huntu valui alas selkää ja
kasvot, tukka, otsa, vartalo -- Juhana rakasti häntä niin että rintaa
särki.

Kiireesti lausuttiin jäähyväiset. Kolmen hevosen rekeen mahtuivat ne
vieraat, jotka morsiamen kodista seurasivat nuorta pariskuntaa.

Yö oli niin pimeä, että viitat tuskin saivat tien näkymään. Petäjikkö
kohisi ja järven jäältä kuuluivat kauan morsiusjoukon kulkuset. Juhana
niitä huoneestaan kuunteli. Ja salaa nousi hänen mieleensä ajatuksia,
joita hän vuosikausien kestäessä oli tappanut.

Naisia, joiden sydämet hän oli särkenyt, oma vaimo, joka hänen tähtensä
oli sortunut ennenaikaiseen hautaan, ryysyinen sokea Liisa, joka
hulluna kierteli maailmalla.

Ja kaikki hänen omat pahat tekonsa liitivät ympäröimään tytärtä,
peikkona ne laskeutuivat tavoittelemaan häntä, ainoaa olentoa
maailmassa, jota Juhana rakasti.



IX


Neljättä kuukautta oli kulunut häistä. Oli ollut kirkas päivä, niitä
ensimmäisiä keväällä, jolloin aurinko jo hiukan näyttää lämmittävän.

Kädet taskuissa Antti astui alas Haapaniemen kujaa. Hänen pitkä
vartalonsa oli kumarruksissa, hitaasti hän muutteli jalkojaan ja
korkearuojuiset saappaat sattuivat tuontuostakin yhteen, ikäänkuin
olisivat olleet toistensa tiellä. Tukka oli tuuhea ja niin pitkä, että
se tasalatvaisena heilui koirannahkaista turkinkaulusta vastaan. Ilme
kasvoissa oli tyyni kuin hyvän omantunnon omistajalla ainakin.

Hän kääntyi kaivon ohitse ja kävi pellon poikki, jonka aita oli avattu
viemään jäälle. Milloin hän katseli tietä, jonka reen anturat olivat
hioneet kiiltäväksi, milloin hän vilkaisi järvelle, joka valkoisena,
sileänä pintana leveni kaukaisuuteen saakka, milloin hänen silmänsä
sattuivat alastomaan metsään, jota aleneva aurinko punersi. Hänen
ajatuksensa olivat kuitenkin muualla.

Hän oli vältellyt Haapaniemeä, tänään oli Taavi käynyt häntä hakemassa
ja houkutellut hänet sinne mukaansa. Miina ja Maijastiina olivat
pitäneet hänet päivälliselläkin. Kaikki siellä oli entisellään, paitsi
että Aina oli poissa. Isäntä oli laihtunut ja vanhentunut, Taavin väki
oli ruvennut talon ruokaan, Kalle oli luvannut lähteä naimaan, mutta
isäntä oli siihen sanonut: "mitä turhia!" Omituista muuten, ettei
Aina kertaakaan ollut käynyt tervehtimässä entistä kotiaan. Ihmiset
kertoivat, että hän käytti hattua päässään ja hienoja vaatteita, ja
että häntä kutsuttiin rouvaksi. Olikohan hän tullut ylpeäksi, vai
miksikä hän ei ollut käynyt Haapaniemessä? Kallen oli ollut häntä
ikävä, mutta isäntä ei päästänyt häntä menemään Ainan kotiin. Kerran
kirkolla käydessä olivat he nähneet hänet ikkunassa.

Hitaasti Antti astui jäätä, ei ketään tullut vastaan, hiljaista
oli ympärillä, oli sunnuntai-ilta. Jostakin etäältä soi kulkunen,
kaukaa kuului koiran haukuntaa. Auringon laskussa vaappui punertavia
pilviä, taivaan toinen laita oli sininen ja tumma, Nummelan puodin
päällä loisti kuun puolikas. Sen sakarat olivat terävät kuin pahojen
ilmojen edellä. Antti muisti, että hän tarvitsi nahkaa puolipohjiksi
saappaisiinsa ja koska hän juuri sattui olemaan Nummelaa likellä, sopi
poiketa sinne ostamaan.

Olikohan Aina onnellinen? Ei ollut vielä kukaan kehunut Aarettia,
kummoinen tuo lienee aviomiehenä?

Huoneissa, joitten seinillä on kaunista paperia, lattialla pehmeät
matot, ikkunoissa läpinäkyvät verhot, siellä liikkuu nyt emäntänä Aina,
tuo hento tyttö, jolla on silmät kuin linnulla, jonka nauru helisee
kuin huurre pudotessaan puista ja jonka hiukset valuvat pitkinä kuin
ruoho järven pohjassa. Ehkä on hänen siellä parempi olla kuin Hannulan
mustassa tuvassa!

Nummelan pihamaan aitaan oli kiinnitetty komea, loimella peitetty
hevonen rekineen, vällyineen. Huoaten avasi Antti puodin oven. Siellä
ei ollut ketään, viereisestä huoneesta kuului ääniä. Antti kopisti,
herättääkseen kauppamiehen huomion, katseli kattoon, jossa riippui
kahvipannuja ja nahkahihnoja, nosti kalatynnörin kantta ja vihdoin
rykäisi.

-- Älä hulluttele, vaan pane päällesi! kuului sisähuoneesta miesääni.
-- Täytyyhän heidän tottua siihen, että sinä nyt olet toisessa asemassa
kuin silloin.

-- Niin juuri, sanoi Alviina.

-- Mutta isä ei siitä pidä. En minä sitä ota.

Antti säpsähti. Tuo ainoa ääni maailmassa se oli, joka saattoi virittää
tulta Antin suoniin. Hän olisi tahtonut sitä paeta, mutta kuin
kahlehdittuna hän jäi seisomaan. Kuin kauan kaivattu soitto se hyväili
hänen korvaansa.

-- Isä jo ennen pelkäsi, että minä tulen samanlaiseksi kuin herrasväet.
En minä tällä hatulla tahdo tuottaa hänelle surua.

-- No jätä sitten tänne, niin otamme sen mennessämme.

-- Enkö minä saisi tarjota lasia viiniä? kysyi Alviina.

Silloin Antti ryntäsi ulos ovesta. Kun Alviina astui puotiin, ei siellä
enää ollut ketään.

Vilkkaassa keskustelussa istuivat Hermanni ja Aaretti sohvalla,
puolityhjä paperossilaatikko edessään, Moppe makasi Hermannin polvella
ja Aaretti karisteli tuontuostakin paperossistaan tuhkaa permannolle.
Aina, puettuna mustaan turkkiin, käveli levottomana edestakaisin,
seisahtui katselemaan kuvia seinillä, sitten taas aloittaakseen
lyhyttä retkeänsä pienen huoneen toisesta päästä toiseen. Aaretti,
huolimattomasti nojautuneena sohvan seinään, kertoi kilpa-ajoista,
joihin aikoi lähteä ajamaan ensimmäistä palkintoa. Vihdoin toi Alviina
viinin ja Hermanni täytti lasit. Jokainen otti omansa ja joi ääneti,
paitsi Aaretti, joka puhui lakkaamatta. Hänen äänensä oli pieni ja
matala, mutta hänen esitystavassaan oli leveyttä ja erinomaisella
taidolla hän ymmärsi kehua, tavallisesti itseään.

-- Lähdetään jo, Aaretti, muistutti tuontuostakin Aina.

Olisihan Aaretti ehkä lähtenytkin, mutta Hermanni teki heti uuden
kysymyksen, jos hän yritti lausumaan jäähyväisiä. Vihdoin sitoi Aina
huivin päähänsä ja läksi ulos, Aaretti seurasi häntä, mutta antoi
hänen hyvän aikaa istua reessä, selittääkseen pihamaalla Hermannille
hevosensa hyviä ominaisuuksia ja kertoakseen sen sukulaisista,
ennenkuin itse astui rekeen. Heti tunnettuaan isäntänsä kädet
ohjaksissa hevonen tiesi hänen tahtonsa ja läksi juoksemaan alas
mäkeä, jotta lumi tuprusi. Humauksena meni jäämatka lahden poikki,
vastamaan tullessa rupesi Aaretti vihellellen viihdyttämään hevostaan.
Sanattomana istui Aina hänen vieressään ja silmäili tuttuja seutuja.
Hänestä tuntui, kuin hän vain olisi käynyt kirkossa tai vieraissa ja
nyt olisi kotiin palaamaisillaan. Kaikki oli entisellään, kohiseva
petäjikkö, keinu, tie, joka kulki peltojen halki, tuttu portti, jonka
poikkipuukin vielä näkyi olevan korjaamattomana.

Kenenkään huomaamatta he ajoivat pihaan. Navetan edessä oli rusukoppa
ja saavi, Miinan ja Taavin kammarin ikkunasta lankesi valoa lumelle.
Miina seisoi lattialla. Hän oli paitahihasillaan, hänen hymyilevät
kasvonsa olivat käännetyt jotakin kohti, jolle hän puhui, hänen
piirteensä olivat niin tyynet, katse niin kirkas. Äkkiä rämähti ruutu
ikäänkuin sitä olisi lumella heitetty. Miina säpsähti ja astui ovelle.
Helisevä nauru kohtasi hänen korvaansa, turkkiin puettu nainen karkasi
hänen syliinsä.

-- Aina! huudahti Miina. -- Taavi, Taavi, nouse ylös, Aina on täällä.

Riemulla he veivät hänet sisään, Taavi vasta hetken kuluttua muisti,
että oli jättänyt Aaretin yksin riisumaan hevostaan. Tuvan takassa
pärskyi rovio, illallinen oli jo katettu pöytään, kalakupit ja
reikäleivät olivat paikoillaan, joku rengeistä leikkasi tupakkaa, joku
makasi penkillä, ja ruokkoukko istui muurin portailla paikkaamassa
tääppäitään. Kaikki oli niin tuttua, aivan kuin ennen. Isäntä ja Kalle,
jotka olivat olleet tallissa, tulivat juoksujalan tupaan, kuultuaan
Ainan olevan Haapaniemessä. Ja jo kuului porstuassa Maijastiinan
kopisevat askeleet. Hänen turkistaan levisi sama lian haju kuin
ennenkin.

Juhana tarttui Ainan käteen ja loi häneen tutkistelevan katseen.
Oli hän muuttunut. Hänen vartalonsa oli kehittynyt solakammaksi,
ryhdikkäämmäksi ja pyöristyneemmäksi. Tukka oli väännetty solmuksi
niskaan ja kulmilta sitä oli hiukan käherretty. Silmät olivat
kiiltävät ja vilkkaat, mutta niissä oli jotakin väsynyttä. Hän näytti
vanhentuneen monta vuotta.

-- Emäntä tekee hyvin ja menee kammariin sillaikaa kun laitetaan
illallista haukataksenne, sanoi Maijastiina.

Hän oli ilosta itkemäisillään, mutta sai sentään itkun pidätetyksi.
Kalle sensijaan päästi riemunsa valloilleen. Hän huusi, nauroi ja
pyöritteli sisartaan.

-- Kuinka sinä oletkin voinut olla näin kauan käymättä kotona? sanoi
hän. -- Minun on ollut sinua niin ikävä. Olisin monta kertaa jo käynyt
luonasi, jos isä vain olisi päästänyt.

-- Minun on niin vaikea ehtiä. Aaretti matkustelee asioillaan,
puotipalvelijoita meillä kyllä on, mutta heitä täytyy pitää silmällä.
Sitten ovat kirkonkylän herrasväet käyneet meillä ja meitä on taas
pyydetty heille. Ja niin se aika on mennyt.

-- Mutta Aina, sinä et puhu enää niinkuin ennen. Sinä puhut niinkuin
herrasväet!

-- Enhän! vastusti Aina punastuen.

-- Puhutpa kyllä. Ja tukka sinulla on noin!

Kallen koura tarttui kutreihin sisaren kulmilla. Aina oli suuresti
hämillään.

-- Raudallako noita tehdään? Kauniit ne vain ovat! Oli se palmikko
sinulla sentään kauniimpi kuin tuo nuppula tuolla!

-- Älä koske...! Joko sinä nyt taas rupeat kiusaamaan.

Illallisen jälkeen istuttiin Ainan entisessä kammarissa, joka lämpisi.
Äkkiä Aina huomasi, että hänen isänsä olikin kalpeampi entistään.

-- Onko isä ollut kipeänä? kysyi hän.

-- En. Mutta mikäpä muu tässä voi tulla eteen kuin vanhuus. Lapset
lähtevät kaikki maailmalle, velkamiehet eivät maksa.

-- Aikovatko Miina ja Taavikin lähteä omille leiville? kysyi Aaretti,
irroittaen paperossia hampaistaan.

Taavi yritti vastata, mutta Juhana virkkoi:

-- Aikoivathan he, mutta minä sain heidät estetyksi. Tuo Kallehan se
nyt on raivossa.

-- Niin olen, sanoi Kalle päättäväisesti. -- Eihän tässä muu auta,
hajoavat housut jalastani ja repaleina on nuttu, eikä isältä saa rahaa.

Hämillään hän näytti takkinsa lievettä.

-- Ja siitä sinä vielä kehtaat puhua! Rahat sait ja mitä niillä teit?
Joit, kaupungissa joit. Hevosesi saatiin kiinni viiden virstan päässä
kaupungista.

-- Tuli vahinko, myönsi Kalle vastenmielisesti. -- En minä niistä
juonut kuin viidettä markkaa, loput vei, kuka lienee vienyt. Senhän se
on synti.

-- Ja minnepäin aiotte työhön? kysyi Aaretti.

-- Sama se minulle, mistä vain rahaa lähtee.

Ainan päätä särki. Hän otti huivin hartioilleen ja käveli lämpimäkseen
pitkin lattiaa. Äkkiä seisoi Kalle hänen rinnallaan.

-- Sinä olet ruumiiltasikin niin muuttunut. Se kureliivikö se on, joka
tekee sinut noin... vai...

-- Ole vaiti! huusi Aina nauraen.

-- Ai, killisilmä, se oli sinun entinen äänesi! riemuitsi Kalle.

Hän otti Ainaa käsipuolesta ja vei hänet tupaan. Penkille he
istuutuivat ja nauroivat kaikenlaisille vähäpätöisille asioille.
Maijastiina ja Miina askartelivat, Miinakin näkyi jo käyttelevän aitan
avaimia aivan vapaasti, hän se toi sänkyvaatteetkin aitasta lämpenemään
tupaan. Muurin kivien raossa paloi päre, hiilos hehkui sammumaisillaan.
Aina istui siinä kauan. Omituisen lämmin, selittämätön kaiho täytti
hänen sydämensä, se oli tunne, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut.

Aamulla varhain hän nousi ja läksi isännän kammariin. Hymy levisi
Juhanan kasvoille, kun hän näki Ainan. He istuutuivat sängyn laidalle,
Maijastiina toi heille sinne kahvia.

-- Oletko sinä nyt onnellinen? kysyi Juhana.

Aina vaikeni hetkisen ennenkuin hän vastasi.

-- Tuossahan tuo menee. Eihän Aaretti ole minulle tehnyt mitään
pahaakaan, vienyt minua vain mukaansa herrasväkiin ja kaupunkeihin. Ja
kilpa-ajoihin hän taas lupaa viedä.

-- Mutta kuinka hänen asiansa ovat? Sanovat olevan paljon velkoja. Ja
kuinka hirveästi nuo juoksijaoriit maksavatkaan elättää!

-- Ei hän ole minulle puhunut veloistaan. Pari kertaa vain maininnut
käyneensä pankissa ja kirjoittaneensa vekseleitä.

-- Pankeissa? Aijai, ne ovat herrojen laitoksia, koronkiskontalaitoksia.

Juhana kiivastui niitä ajatellessaan. Tarkasti hän sitten kyseli
Ainalta kaikkia Aarettia koskevia asioita ja Aina vastasi hänelle
suoraan, mitä tiesi. Hän sai siitä omituisen turvallisuuden tunteen,
oli kuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että hänellä oli isä.

Aaretin noustua loppui heidän keskustelunsa. Mutta ennenkuin he
jättivät huoneen, tarttui Juhana Ainan käteen, katseli häntä hetkisen
ikäänkuin painaakseen mieleensä koko hänen olentonsa ja kuiskasi sitten
hänen korvaansa:

-- Muista nyt, että jos sinä joskus tarvitset jotakin, niin käännyt
minun puoleeni. Haapaniemi pysyy aina kotinasi.



X


Oli kulunut kolme vuotta. Ensimmäinen lumi oli langennut aikaiseen,
lehtien vielä ollessa puissa.

Yö oli tyyni ja pimeä, huone suuri ja autio. Aina istui siellä yksin
omine ajatuksineen, seinän takaa hän saattoi kuulla nukkuvan tyynen
hengityksen. Siellä makasi hänen isänsä, joka oli tullut häntä
noutamaan Haapaniemeen.

Ainan silmiin ei ollut uni kajonnut moniin öihin, eikä hän enää
koettanutkaan sitä saavuttaa. Hän oli onnensa raunioilla, eikä pyytänyt
niitä paikkaella. Voimat olivat kuluneet, elämä oli lopussa, jos hän
yleensä koskaan oli elänyt. Sillä mitä hänen elämänsä oli ollut?
Kotona ollessaan, tyttönä, mitä hän muuta oli tuottanut kuin huolta?
Naimisissa ollessa, oliko hän ketään tehnyt onnelliseksi? Ei, ei
tuottanut mitään hyötyä, ei mitään iloa, ei mitään onnea. Hyvä isä
häntä sentään vielä rakasti ja Kalle ja Maijastiina Haapaniemessä
ikävöivät. Isä itse oli tullut hakemaan häntä sinne. Kunhan hän vain
jaksaisi lähteä. Aaretti ei ollut kieltämässä. Hän oli ollut pari
päivää poissa. Aina ei tietänyt missä, kai matkoilla juomassa huoltensa
huojennukseksi hänkin.

Aina nousi vuoteeltaan, hapuroi käteensä tulitikkulaatikon ja asteli
raskaasti ikkunan luo. Pöydällä oli käytetty lautanen, jonka laidalla
leipämurusien joukossa makasi suolainen kalanpää. Aina tarttui tuoppiin
ja joi.

Hänestä oli entisestään tuskin jälkiä jäljellä. Suurissa silmissä,
laihtuneissa kasvoissa oli väsynyt, kärsivä, välinpitämätön ilme. Tukka
oli suoltunut kaidaksi piiskaksi. Hän nojausi raskaasti ikkunalautaan
ja katseli tyyntä, pimeää maisemaa, josta ei voinut erottaa muuta kuin
lunta. Hän ei ajatellut mitään, tunteet olivat ikäänkuin seisahtuneet.

Tätä ulkonaista kurjuutta ei sentään vielä ollut kestänyt niin kauan,
että siihen olisi ehtinyt tottua. Huoneissa oli ollut kalustusta yllin
kyllin, ikkunoissa kartiinit, seinissä peilit ja kuvat. Kahdeksan
päivää sitten oli ollut huutokauppa, kaikki eivät vielä olleet käyneet
perimässä omaansa, tavarat olivat vielä puodissa, mutta ovi oli lukittu
sinetillä ja pienestä oviruudusta saattoi nähdä, miten hiiret siellä
sisällä nyt olivat herroina. Juoksijahevoset, lehmät, rouvan turkki,
kaikki oli myyty. Haapaniemen isäntä ei ollut auttanut, vaikka Aina
epätoivoissaan oli käynyt häntä pyytämässä. Aina oli tahtonut välttää
ulkonaista häpeää ja luullut samojen tunteiden johtavan isäänsä. Mutta
Juhana oli jyrkästi kieltänyt. "Kerran se kuitenkin tapahtuisi, parasta
että tapahtuu nyt heti", oli hän sanonut. Rakkaudesta Ainaan oli hän
sen tehnyt, saadakseen hänet takaisin Haapaniemeen. Hän oli jo tullut
hakemaankin häntä. Omituisella ilolla Aina ajatteli, että he aamulla
varhain lähtevät yhdessä.

Hän astui pari askelta eteenpäin. Päätä huimasi pahasti. Kunpa hän ei
taas tulisi kipeäksi. Hän tarttui tuolinselkään pysyäkseen pystyssä,
koko huone pyöri, kamala ahdistus kaasi hänet permannolle. Hän heräsi
tainnoksistaan aamupuoleen yötä. Röykytettiin voimakkaasti kyökin ovea.
Se oli Aaretti. Aina avasi hänelle oven ja jäi sitä sulkemaan Aaretin
mennessä sisään. Hän kuuli hänen päästävän hiljaisen kirouksen, kun
sohva, jolle hän kotiin tullessaan oli tottunut heittämään turkkinsa,
olikin poissa.

-- Missä toinen sänky on? huusi hän sitten.

-- Muutimme saliin isälle, joka tuli tänne illalla.

-- No, vai niin, sanoi Aaretti äänellä, josta oli vaikea tietää, mitä
hänen mielessään liikkui.

-- Missä sinä nyt makaat? Minun on niin uni, että panen tähän.

-- Pane vaan, kylläpähän minä sijan löydän. Oletko syönyt? Tuossa olisi
voitaleipää.

Aaretti ei vastannut mitään, puoleksi riisuutuneena hän heittäysi
vuoteelle ja nukkui heti sikeästi kuin pölkky.

Mutta hetken kuluttua astui Juhana sisään. Hän naulasi katseensa
Aarettiin, joka suu auki, hengitys sihisten, kohisten, lepäsi matalalla
päänalasella. Aina näki, miten isän piirteet muuttuivat ilkeiksi,
ikäänkuin hän vaanimalla olisi tarkastellut petoa, joka oli repinyt
hänen rakkaimpansa, käärmettä, joka hänen kalleimpansa sydämeen oli
pistänyt myrkkyänsä. Juhana näytti siltä kuin hän olisi voinut hänet
kuristaa, sulloa säpäleiksi, tuntematta sääliä. Tyynenä Aina seisoi
seinään nojaten.

-- Tule! nyt me lähdemme, sanoi Juhana kuiskaten. Aina hymyili heikosti
ja teki toivottoman liikkeen kohti itseään.

-- Minun täytyy lähteä, sillä asiat kutsuvat minua kirkonkylään ja
sinne on seitsemättä peninkulmaa. Sinun täytyy tulla!

Juhana tarttui hänen käteensä ja talutti hänet kyökkiin, jossa hän
raskaasti putosi istumaan penkille. Hän pujotti hänen käsivarttaan
päällystakin hihaan ja puhui hänelle rauhoittavasti niinkuin äiti
sairaalle lapselle. Ainan silmät olivat ummessa, pää putosi hervotonna
alas. Epätoivoissaan repi Juhana takin hänen yltänsä, nosti hänet
varovaisesti syliinsä ja läksi taluttamaan häntä sänkyynsä. Äkkiä Aina
kirkaisi äänellä, joka ei enää ollut kuin ihmisen ääni. Se tunki kuin
miekka Juhanan sydämeen. Ainan kädet pingoittuivat hetkeksi hänen
kaulansa ympärille, sitten ne retkahtivat raukeasti alas. Kuoliko hän?
Juhana asetti hänet lattialle, koetti hänen rintaansa: sydän sykki
valtavasti. Hän juoksi hakemaan kynttilää kyökistä, ohimennen hän kuuli
Aaretin unissaan sopisevan jotakin.

Hän sai viereisestä talosta väen herätetyksi avukseen ja tyttärensä
lääkärin käsiin.

Mutta kotimatkalla ja kotoa matkustaessaan kirkonkylään oli hänen
mielensä ahdistuksessa. Kaikki hänen nuoruutensa synnit levittivät
ikäänkuin mustat siipensä tyttären ympäri, ne tukahuttivat Ainaa
niin, että hän väänteli tuskissaan permannolla. Tämä kaikki tapahtui
isän pahojen töiden tähden. Jospa hän olisi saanut elää elämänsä
uudestaan...!

Niin. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Järjestettyään asiansa kirkonkylässä poikkesi Juhana kotimatkalla
pitäjäntuvalle sammuttamaan janoaan. Hän oli jo astunut reestä, mutta
seisahtui pitelemään hevostansa, joka oli nuori ja arasti tähysteli
jotakin tietä myöten likenevää olentoa. Sieltä tuli nainen kantaen
vesisankosta, tuuli löyhytteli hänen pitkää huiviansa. Hevonen rupesi
riuhtomaan Juhanan käsissä, ohjakset sotkeutuivat, hän ei päässyt
rekeen, vaan hevonen laukkasi huimaavaa vauhtia, tehden pitkän kaaren
syrjään, kun se tuli naisen kohdalle.

Juhana hänet hyvin tunsi. Se oli hullu Liisa. Vastoin tahtoansa mies
häneen vilkaisi ja ehti nähdä hänen järjettömän hymynsä.

Juhana sai vasta jossakin aitansolassa, hyvän matkan päässä, kiinni
hevosensa. Hän kuritti sitä silloin, ja piiskaa pakoon juosten se toi
hänet ainoassa humauksessa jäälle.

Siellä vedettiin nuottaa. Juhana tunsi miehet, jäi heitä puhuttelemaan
ja joi vettä heidän avannostaan. Oli kuin juodessa jää ja tuli olisivat
pistäneet toisilleen kättä. Tiellä häntä rupesi viluttamaan, hän juoksi
lämpimäkseen ylämaissa ja hiestyi. Ja niin vaihtelivat hänessä kuuma ja
kylmä, vuorotellen. Maijastiina sai melkein taluttamalla viedä hänet
reestä kylpyyn, niin uupunut hän oli kotiin tullessa. Hän ei ollut
milloinkaan vielä ollut sellaisessa ahdistuksessa. Maijastiina ei
ymmärtänyt, olivatko asiat kirkolla nyt käyneet niin huonosti, vai se
tyttären tautiko se isäntää niin vaivasi.

Yöllä hän ei ummistanut silmiään, pisti, poltti ja yskitti. Koko
ruumis oli kuin tulessa. Maijastiina ei ehtinyt muuta kuin ojentaa
hänelle vettä. Seuraavana päivänä hän ei mitään syönyt, sanoi kahvinkin
maistuvan oudolta suussa, hapan puolahillo oli ainoa, jota hänen
luontonsa otti vastaan. Kun senjälkeinen yö kävi vieläkin huonommaksi,
kuiskasi Maijastiina jo Miinalle, että eiköhän pitäisi lähteä kysymään
tohtorilta, mitä tautia tämä on: vaikka tulisi kuolema. Varovaisesti
he tiedustelivat sairaan itsensä mielipidettä, mutta isäntä kielsi
jyrkästi. Kaikkia turhia vielä!

Puoliyön aikaan koputti Maijastiina Miinan ja Taavin ikkunaruutuun.

-- Tulkaa hyvät ihmiset sinne, minä en hirveä olla yksin hänen
kanssansa. Hän on nyt järjiltä poissa, hourii ja puhuu niin rumia.

Sairas puhui todellakin, se kuului ulos asti. Hän hosui käsillään ja
teki niin voimakkaita liikkeitä, että sänky tärisi. Molemmat naiset
koettivat häntä pidellä ja rauhoittaa, mutta turhaan. Hän kiroili ja
uhkaili. Miina ymmärsi hänet hyvin. Nyt tuli rikoksesta rangaistus,
taakka, joka oli painanut Miinan olkapäitä, lankesi nyt syyllisen
hartioille. Tunnin verran aikaa Juhana houraili ahdistuksessa, joka
pusersi hikihelmet hänen otsaltaan. Kun Miina rupesi hautomaan hänen
päätänsä kylmällä vedellä, rauhoittui hän ja heräsi kuin pahasta
unesta. Hän tunsi kauheaa väsymystä, mutta ei pistoksiltaan saanut unta
koko päivänä.

-- Jos lähettäisit Kallen hakemaan Ainaa, esitti hän illalla
Maijastiinalle.

-- Eiköhän pappiakin tarvittaisi? kysyi Maijastiina.

Siihen Juhana ei vastannut mitään. Päätettiin, että Miina jää yöksi
hänen luokseen ja Maijastiina, joka oli valvonut edelliset yöt, lähtee
levolle. Sairas ei saanut unta, Miina ei uskaltanut nukkua. Äkkiä
Juhana kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä:

-- Mitä sinä luet?

-- Virttä "etkös ole ihmisparka aivan arka".

-- Lue se minulle.

Miina totteli. Hetken vaitiolon jälkeen sairas taas puhutteli Miinaa.

-- Luuletko, että minä vielä paranen?

-- Ei tiedä, vaikka kuolisitte.

Kädet ristissä katseli Miina häntä. Mies tuossa vuoteella oli sama,
jota hän kerran niin oli pelännyt ja vihannut. Leimuavin poskin,
kiiluvin silmin hän tuijotti eteensä, huulet olivat auki, hengitys
kulki läähättäen. Vaitioloa kesti pitkän aikaa.

-- Vaikka tämä olisi viimeinen yöni, sanoi Juhana hiljaa. -- Joka
paikka minussa on kuin rikki pistetty, koko ruumis arkana, kaikki voima
poissa. Jokohan Aina pian tulee?

-- Kyllä kai he aamulla tulevat.

Miina epäili heidän tuloaan, hän tiesi, että Ainan oli vaikea
päästä, mutta hän ei raaskinut siitä sanoa mitään. Sairas alkoi taas
kamppaella näkymättömien olentojen kanssa, vasta kun pitkän syksy-yön
aamu valkeni, helpotti kamala tuska. Silloin oli kylki mustunut,
hikikarpalot valuivat kasvoilta ja puhe kävi kankeasti. Ruumiillisen
tuskan jälkeen valtasi hänet se pelko, ettei Aina ehdikään, että hän
kuolee sanomatta hänelle jäähyväisiä. Hän väsyi, vaipui ikäänkuin
mietteisiin ja pyysi äkkiä, että häntä autettaisiin ylös. Maijastiinan
ja Miinan käsivarsiin nojaten hän asteli kaapilleen. Vavisten ja
hapuillen hän vielä availi lukkoja ja koetteli sormillaan tuttuja
soppia. Tuskasta huutavana naiset laskivat hänet vuoteelle takaisin.
Miina jäi taas yksin hänen kanssaan.

Arasti katseli Juhana ympärilleen ja viittasi luoksensa Miinan. Tyynyn
alta hän otti kaksi seteliä ja, niitä silitellen, painoi ne hänen
käteensä.

-- Vie sinä sille -- tädillesi pitäjäntuvalla ja hänen -- lapselleen
nuo rahat.

Siinä oli kaksisataa markkaa. Kyyneleet vuosivat Miinan silmistä. Miten
hän oli saattanutkin vihata tuota miestä? Ei, se ei ollut mahdollista,
sillä hänhän häntä rakasti. Se oli Taavin, hänen miehensä isä! Juhana
koetti kääntyä pois, mutta pistokset pidättivät häntä entisessä
asennossa.

-- Kiitoksia, vaari, kuiskasi Miina. -- Täti onkin köyhä ja...

-- Niin on. Ei puhuta siitä enempää.

"Asiansa" uskoi Juhana Taaville. Sitten hän tahtoi nähdä lemmikkinsä,
pienen Taavin, Miinan ja Taavin lapsen.

Ja vielä kerran kerääntyi tuska vihlomaan jäseniä, jotka olivat niin
arat, ettei niitä olisi sietänyt höyhenelläkään koskettaa.

Lyhyt päivä hämärsi, kun hänen henkensä läksi. Talonväet ja naapurit
olivat kokoontuneet kuolinvuoteelle, naiset, nähdessään lopun
lähestyvän, olivat ruvenneet veisaamaan virttä. Kuoleva sulki silloin
kätensä ristiin.

    Mä nukun haavoin Kristuksen
    Ne puhdistaa mun syntisen.
    Eloni, kaunistukseni
    On, Herra, veres, kuolo ei.

    Mun kuolo viepi ijäiseen
    Elohon autuaalliseen,
    Pois pesi Kristus syntini,
    Siis korjaa, Herra, sieluni!

Loppusäveltä veisatessa hän jo lepäsi liikkumattomana, hengettömänä,
kädet rinnalla ristissä ja kasvoissa väsynyt, rauhaisa, kuoleman
totisuuden ilme.

Hitaasti astelivat naapurit Haapaniemestä kotejansa kohti.

-- Mitenkähän paljon se Maijastiina saa? Ei se vaan ilman jää. Vainaja
oli niin tarttunut sen käteen ja kiittänyt sitä.

-- Mutta uskollisestipa tuo on koiranvirkaa toimittanutkin
toistakymmentä vuotta.

-- Eikä se Silvenjuksen rouva ja Kalle ehtineetkään jäähyväisille.
Kovasti oli vainaja heitä kaivannut.

Antti säpsähti, kuullessaan Ainaa mainittavan. Hän ei voinut kuunnella,
kuinka nuo ihmiset häntä surkottelivat ja sättivät, ja tienhaaran
tullessa poikkesi hän maantielle vievälle tielle.

Ei hetkeksikään hänen rakkautensa ollut sammunut. Hän olisi yhä ollut
valmis antamaan elämänsä Ainan tähden. Monta kertaa hän oli ollut
lähettämäisillään hänelle säästettyjä rahojaan, mutta oli sitten taas
ajatellut, että vaikkapa kauppamies ne häneltä kiskoisi juodakseen.

Kalliolla oli keinu särkyneenä. Paimenet olivat sitä kuluttaneet,
kukaan ei ollut sitä korjannut siitä lähtien kun tytär vietiin
Haapaniemestä. Antti poikkesi ylös kalliolle, jonne hän kerran, sydän
onnesta sykkien ja juhlavaatteissaan oli astunut iloitsemaan nuorten
joukkoon, leikkimään morsiamensa kanssa...

Hän istuutui keinun laudalle. Keinu se oli kantanut haapaniemeläisten
mainetta maailmalle.

Nyt ei se kyennyt ylläpitämään kuuluisuuttansa. Isäntä lepäsi kylmänä.
Aina, Aina -- -- --! Kaikki oli muuttunutta, Kanteleen tytär ja Taavi
toivat uuden hengen Haapaniemen maille.

Puut suhisivat, lumi lenteli, keltaiset heinäkorret sojottivat
särkyneinä mättäitten neniltä ja taittunut, särkynyt oli Antin sydän
ja mielessä lentelivät tunteet niinkuin lumen sirpaleet. Äkkiä hän
nousi istualtaan, kuunteli ja katseli. Tiellä tuli Haapaniemen ruskea
hevonen, perässä käveli Kalle, ajaen.

-- Vieläkö isäni on hengissä? huusi hän jo kaukaa.

Antti likeni häntä vaieten ja näki reessä vaatteisiin köytetyn olennon,
joka heittelihe reen kallistellessa kivisellä tiellä.

-- Kuoli se, vastasi Antti.

-- Kuoliko?

Kalle purskahti katkeraan itkuun. Antti ei ehtinyt häntä säälitellä.
Hänen katseensa naulautui Ainan kuolonkalpeihin kasvoihin. Kun hevonen
ohjaksetta vei kuormansa korkealle kivelle tien laidassa, nosti Antti
käsivarsilleen Ainan. Hellästi, varovaisesti kuin lapsen, hän kantoi
hänet kotiinsa. Matka ei ollut pitkä.

Tätähän hän aina oli toivonut! Hän oli tahtonut kantaa kotinsa
päivänpaisteeksi ja laululinnuksi tuon hymyilevän olennon. Ja käsillään
hän olisi tahtonut häntä kantaa elämän läpi. Nyt oli hymy poissa,
kuolema poskilla.

Juhlallisin mielin kantoi Antti hänet tupaan, pyhästi tuntien, että hän
olisi voinut hänen tähtensä antaa elämänsä, mutta ei morsiamenaan eikä
edes toisen miehen vaimona, vaan taivaan tyttärenä, Jumalan omana.

       *       *       *       *       *

Miina istui Haapaniemen tuvassa keikutellen lapsensa kehtoa. Taavi oli
lähtenyt puhuttelemaan kirstuntekijää, Hermanni oli mennyt pappilaan
kirjoituttamaan ruumista. Tuuli kiskoi ovia ja nurkkia, mustina
lensivät pilvet taivaalla ja petäjikkö kohisi kolkosti. Äkkiä astui
Kalle sisään.

Hänen tukkansa oli otsaan liimautunut, posket kyynelissä ja ääni vapisi
niin, että Miina vasta hetken kuluttua ymmärsi mitä hän sanoi. Miinan
piti heti lähteä Hannulaan. Aina siellä teki kuoloa. Hän oli saanut
lapsen, joka kyllä vielä eli, mutta...

Kalle itki ääneen. Miina jätti hänet juomaan kahvia ja kiiruhti
Hannulaan.

Aina makasi puhtaalla vuoteella saunassa. Hänen vieressään oli lapsi,
vasta kastettu ihmisolento, heikko ja surkea. Veisaten istui pari
vanhaa naista pahnoilla permannolla. Antti oli polvillaan vuoteen
päässä. Siihen seisahtuivat Maijastiina ja Miinakin. Naiset kertoivat
kuiskaten asiain kulun. Aina ei ollut koko aikana avannut silmiään ja
suu oli ollut niin kovasti kiinni, että lusikalla oli täytynyt avata
hampaat.

Niin kalpeat kuin vaate, jolla ne lepäsivät, olivat Ainan kasvot,
tukka oli silitetty suoraksi otsalta niinkuin hänellä ennen tyttönä
oli ollut, hän oli laihan ja väsyneen näköinen. Äkkiä Antti kavahti
seisomaan. Aina oli nostanut kättänsä ja avannut silmänsä. Hänen
huulensakin avautuivat ikäänkuin jotakin sanomaan, mutta hän ei
päästänyt ääntä, katseli vain kirkkain silmin hetkisen eteensä. Sitten
sulkeutuivat silmät, välähtäen omituisesti niinkuin salama sammuessaan.
Antti karkasi ylös ja tarttui hänen käsiinsä, ikäänkuin hän vasta siinä
hetkessä olisi käsittänyt, että näkymättömänä kuolema nyt lähenee,
ja tahtonut pelastaa hänet sen kynsistä. Mutta aivan kuin huomaten
taistelunsa turhaksi, hän sitten päästi rakkaat kädet ja tuijotti,
tuijotti vuoteelle. Tuska kuristi häntä kurkusta, hän ei voinut edes
huutaa. Kului puoli tuntia äänettömänä hiljaisuutena, jolloin henkeä
pidätellen odotettiin, että elämä lähtisi. Lapsi tuontuostakin kitisi,
Miina sitä viihdytteli. Uuninsolassa siritti sirkka. Jokainen hetki
venytteli kulkuaan pitkäksi kuin sairaan talvinen yö. Vähitellen Ainan
hengitys lakkasi, mutta kasvot olivat yhä kuin nukkuvalla. Antti viipyi
vuoteen ääressä aamuun asti, odottaen vielä mahdollista elon merkkiä.
Mutta sitä ei tullut. Hän oli kuollut.

Seuraavana iltana seurasi lapsikin.

       *       *       *       *       *

Siintävinä, sileinä lepäsivät hanget, luminen, ääretön peite oli
järvien jäillä, lumesta pistivät esiin metsät, pehmeä valkoinen peite
oli katoilla ja aidoilla, ja hienossa, harmahtavassa huurteessa oli
jokainen oksa. Ja kun kalpea aurinko nousi unestaan, pani se kaikki
nuo äärettömät valkeudet välkkymään kuin lukemattomien hohtokivien
särmät. Petäjikön kyljet olivat punertavat ja oksat vihreät, -- muutoin
kaikkialla kiiltävä, kylmä puhtaus. Sellainen oli aamu, jolloin
Haapaniemen pitkä hautaussaatto kirkonkellojen soidessa ja virttä
veisattaessa ajoi kirkonkylän halki. Ensimmäisessä reessä oli pystyssä
kaksi korkeaa peltitaulua, joissa oli kuolleitten nimet, syntymä- ja
kuolinvuosi. Sitten tulivat eri hevosten re'issä ruumiskirstut ja
niiden jälkeisissä hevosissa koko seurue, likeisimmät sukulaiset ensin.
Kaikkien vaatteet olivat huurteessa, hevosetkin ihan valkoisinaan ja
lumi helisi ja narisi reenjalaksien alla.

Pitäjäntuvalla seisahduttiin. Se oli vastapäätä hautausmaata, maantie
vain välillä. Arkut nostettiin paareille ja jätettiin siihen siksi
aikaa, kun saattajat astuivat tupaan lämmittelemään.

Tupa oli matala, seinät mustuneet, permanto sahaamattomista laudoista,
vasta lisätty rovio paukkui takassa; sen lämmössä suli huurre ja
jäykistyneet jäsenet norjistuivat. Haapaniemen nuori emäntä ja Nummelan
kauppamiehen rouva latelivat eväät esille sulamaan. Jäässä olivatkin
sianlihat ja leivät ja nälkäisen innolla otti kukin kannikan käteensä
ja alkoi haukata. Päälle juotiin vehnäiskahvit ja viinit, joita
papeillekin tarjottiin porstuanperäkammarissa. Kahvikuppeja pesemässä
oli Liisa, Haapaniemen Miinan sukulainen, ja Taavakin oli sattunut
kirkolle siksi sunnuntaiksi, aavistamatta että hän siellä kohtaisi
Miinan.

Miina näki hänen äkkiä astuvan esiin väkijoukosta ja kun hän valkean
ääressä työnsi syrjään mustan silkkihuivinsa, oli hän niin Aina
vainajan näköinen, että Miina vavahti. Taavikin sen huomasi, muisti
hänet jossakin nähneensä ja tuli Miinalta kysymään, kuka hän oli. Ja
Miina vastasi hänelle kuiskaten, ja kertoi siinä koko kauan kannetun
salaisuuden. Se tuli itsestään, helposti, niinkuin vähäpätöinen asia.
Mutta Taavi vaipui mietteisiin, kyseli vielä hiukan ja ymmärsi äkkiä
kaikki tyynni.

Ihmiset katselivat heitä, kuinka he puhuessaan painuivat vastatusten.
Emäntä oli kaunis ja hyvissä vaatteissa, ja rakastavainen oli se katse,
jonka hänen miehensä häneen heitti.

-- Aika muhkea emäntä siitä on tullut, aika hyvä onni niillä on ollut.
Nyt pääsevät tilalle.

-- Kuinkahan ei se kauppamies tullut edes saattamaan hautaan vaimoaan?

-- Sanoivat käyneen katsomassa ruumista ja kovasti itkeneen, täytyi
sitten heti lähteä asioilleen, puhuvat että pannaan linnaan. Parasta,
että kuoli siitä pois se Aina.

-- Hannulan Antti sitä vainajaa oli ajamassa. On sekin rakkautta!

-- Oo--n! Kuulinhan minä kaikki, miten se oli sitä saunassakin
hoitanut...!

Sellaisia pohtivat syrjäiset kuiskaten, haapaniemeläisten syödessä
tuvassa.

Portilla seisoivat papit paljastetuin päin. Veisaten kulki lukkari
edellä, kun kirstut kannettiin hautausmaalle. Lumi siinsi, viheriöinä
kohisivat petäjät, multa kumisi arkkujen kansille, pappi luki lukunsa,
hauta luotiin umpeen ja pellistä tehdyt taulut jäivät näyttämään sijaa.

Illempana lauhtui kylmä ja kyenteli lunta. Haudalla seisoi Antti. Hän
oli tullut sanomaan jäähyväisiä ennenkuin lähti kotiin. Mutta hänen
ajatuksensa siirtyivät niihin päiviin, jolloin hän kesäisinä iltoina,
ollessaan niityllä heinässä tai suota kyntämässä, oli pysähtynyt
kuulemaan, kuinka metsä raikui heleän naisäänen kylläisyyttä.

Hän eli rakkautensa lyhyet unelmat uudestaan, aina siihen hetkeen
asti, jolloin hän läksi Haapaniemen tupaan pyytämään juomista ja
pisti äitivainajansa sormuksen lattian rakoon, Ainan jalkojen juureen
kertomaan sitä, mitä hän ei itse saanut sanotuksi.

Kerrankin oli hän syksyisenä päivänä lähtenyt metsään pyssyineen.
Lehdet rapisivat puista, sieniä kasvoi koreina kiehkuroina sammalissa,
puola punersi mättäällä. Aholla oli Aina marjassa muiden tyttöjen
kanssa. Heidän puheensa joukosta helisi hänen naurunsa, tuontuostakin
hän ojensihe suoraksi ja lauloi tai vihelteli visertäville linnuille.
Ja kun Antti meni hänen sivutsensa, nauroi hän hänelle vasten silmiä ja
hymyili päivänpaisteista hymyään.

Antti nosti katseensa. Ympärillä jo hämärsi, hän seisoi lumessa,
vastapeitetyllä haudalla. Hautausmaan portilla oli joku ihminen, näytti
olevan nainen. Antin ajatus jatkui.

Kerran taas keväällä hän oli ollut laskemassa verkkojaan ja hänen
rannalla raksiessaan auki nurmitappia veneestään, oli Aina tullut
hiekkarannalle huuhtomaan huivejansa. Hän oli paitahihasillaan,
yllä punainen lyhyt hame. Hetkisen hän pesi, mutta äkkiä, kun Antti
katsahti häneen leppäpensaan takaa, oli hän riisuutunut ja astui juuri
veteen uimaan. Kädet olivat rinnalla ja arasti hän käänsi päätänsä
tähystelläkseen oliko hän yksin. Antti pakeni paikalta huumaantuneena,
vavisten -- -- -- Aurinko laski, ruskopilvet päilyivät vedessä,
oli satanut, lehdet kiilsivät, pisaroita välkkyi heinähelpeillä,
ei liikkunut oksa, ei tuntunut tuulenhenki. Punertava valo lankesi
keinukalliolle, keinun käsipuut olivat kuin kullasta, ne ylettyivät
merkillisen korkealle, ikäänkuin olisivat kohonneet pilviin asti, ja
keinussa istui Aina. Hänen paljas jalkansa riippui alas, toinen oli
jännitetty istuinlautaa vastaan, toinen käsi lepäsi puitteella. Hänen
musta tukkansa liehui keinun liikkuessa, silmä katseli puun latvaan,
huulet olivat auki. Puussa kukkui käki...

Ja siinä haudalla seisoessaan ja sitä päivää muistellessaan, valtasi
Antin vieläkin se sama huumaus, ikäänkuin hän olisi uinut meren
vaahdossa tai nukkunut lämpöisissä untuvissa tai, niinkuin ennen
lapsena, levännyt kukkivassa apilapellossa ja niellyt sen lemua.

Hän nosti katseensa. Sama nainen seisoi vieläkin portilla. Hän vaikutti
omituisen kolkosti. Kukapa hän saattoi olla? Antti koetti rauhoittua
sillä, että Jumala valvoo kuolleitten kotoa, mutta omituisesti vaan
karmisteli selkää. Sen enempää ajattelematta hän alkoi astella lumessa
ja läksi portille päin. Nainen seisoi silloin pitäjäntuvan portailla.
Antti vilkasi häneen arasti. Hänen silmissään oli tuttu piirre,
omituinen välähdys, joka sai Antin säpsähtämään. Pitäjäntuvan ikkunasta
katsellen näki Antti hänen astuvan samalle haudalle, jolla hän itse
juuri oli seisonut.

Mitä hän siellä teki? Kuka hän oli? Mitä hän aikoi? Antin valtasi
vastustamaton tarve puolustaa hautaa, ikäänkuin tuo vieras olisi
aikonut raataa sen mullat auki. Ja sinne Antti läksi uudestaan.

-- Hyvää iltaa, sanoi hän ensin hiljaa.

-- Mitä te täällä teette? kysyivät he sitten toisiltaan yhtaikaa.

He katselivat toisiinsa äänettöminä. Naisella oli suuri huivi pään
ympärillä. Antti seisoi kumarruksissa.

-- Minä tulin sanomaan jäähyväisiä. He olivat minun -- kyläläisiäni,
vastasi sitten Antti.

-- Ja minä, lausui nainen ja veti syvältä henkeään, -- minä tällä
haudalla itken -- isääni ja sisartani!

Hän hytkähti omituisesti, ikäänkuin itkunsekaisesta naurusta ja ääni
oli kova ja täynnä tuskaa.

-- Niin, niin, te ette näy uskovan, mutta ettekö katseestani jo näe,
että Aina oli sisareni, kai te joskus katsahditte hänen silmiinsä,
tehän häntä rakastitte.

Antti ei vastannut mitään. Hän pani kädet ristiin ja tuijotti eteensä
maahan. Hetken kuluttua he läksivät pois. Oli jo hämärä ja lunta
lankesi taajaan. Portilla he pistivät toisilleen kättä ja erosivat
kukin haaralleen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Haapaniemen keinu - Kuvauksia sydänmaan kylästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.