Title: Susien saaliina
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Susien saaliina" ***


SUSIEN SAALIINA

Kirj.

Jack London


Toimittanut

Teuvo Pakkala


Mailta ja meriltä N:o 26.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



SISÄLLYS:

Susien saaliina:

  Matkue.
  Naarassusi.
  Kiljuva nälkä.

Tiikerinpyynti Pohjois-Afrikan rannikolla.



SUSIEN SAALIINA.



Matkue.


Tumma korpi kohosi uhkaavan synkkänä jäätyneen joen molemmin puolin.
Tuuli oli äskettäin karistanut puista valkean lumipeitteen, niin että
ne näyttivät kaamean mustina ahtautuvan toisiansa vasten hämärtyvän
päivän valossa. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla tässä elottomassa
erämaassa, joka oli niin autio, niin kylmä, ettei se näyttänyt edes
surulliselta. Pikemmin oli siinä ikäänkuin naurua, naurua, joka oli
kamalampaa kuin mikään murheellisuus, ilotonta kuin sfinksin hymy,
hyytävän kylmää ja julmaa kuin täytymyksen pakko. Ikuisen olennon
järkähtämätön, tutkimaton viisaus siellä nauroi elämän ja sen
ponnistusten turhuutta. Se oli aito erämaa, villi, kylmäsydäminen
pohjolan korpi.

Ja kuitenkin oli siellä eloa, vieläpä uhmaavaa eloa! Jäätynyttä jokea
pitkin vaelsi verkalleen jono sudennäköisiä koiria. Niiden tiheä turkki
oli kuurassa, hengitys jäätyi ilmassa heti, päästyään sakeana
höyrypilvenä kidasta, ja ripustautui jääkiteinä turkin karvoihin.
Koirat kulkivat nahkahihnoista tehdyissä valjaissa vetäen perässään
rekeä. Tässä reessä ei ollut jalaksia ensinkään. Se oli valmistettu
paksusta koivunkaarnasta ja lepäsi koko pohjallaan lumessa. Kokka oli
taivutettu ylöspäin, ja kulkiessa se velloi kuohkeata lunta nostattaen
ikäänkuin vaahtoharjaisia aaltoja. Reessä oli pitkä, kapea,
nelisärmäinen kirstu ynnä muuta kalua, villaisia peitteitä, kirves,
kahvipannu ja kattila, jotka olivat siihen kiinni köytettyinä, mutta
suurimman tilan otti tuo mainittu pitkä, kapea, nelitahkoinen kirstu.
Koirien edellä hiihti mies leveillä suksilla ja reen perässä toinen.
Reessä makasi kirstussa kolmas, jonka vaivat ja rasitukset olivat
päättyneet, mies, joka oli sortunut erämaan pakkaseen, niin ettei enää
liikkunut, ei hievahtanut. Erämaa ei rakasta liikuntoa. Elämä on sille
loukkaus, sillä elämä on liikuntoa, ja erämaa pyrkii pysäyttämään
kaiken liikunnon. Niinpä se jäädyttää veden, estääkseen sen virtaamasta
mereen, karkoittaa nesteen puista, kunnes nämä kuivettuvat ydintä
myöten; mutta julmimmin ja kauheimmin se vainoo ihmistä pakoittaakseen
hänet alistumaan, hänet, kaikista olennoista levottomimman, joka aina
ja myötäänsä kapinoi sitä sääntöä vastaan, että lopuksi kaikki liikunto
lakkaa.

Reen edessä ja takana taivalsivat kuitenkin hellittämättä ja
pelottomina nuo kaksi miestä, jotka vielä olivat elossa. Heidän
ruumiinsa oli verhottu paksuun turkkiin ja pehmeäksi muokattuun
nahkaan. Heidän silmäripsensä, poskensa ja huulensa olivat niin
kauttaaltaan hengityksen synnyttämän kuuran peitossa, että kasvot
olivat tuiki tuntemattomat, ja se teki heidät aavemaisen näköisiksi. He
olivat kuin mitä ruumiinkantajia joissakin kummitusmaailman
hautajaisissa. Ihmisiä he kuitenkin olivat, vähäpätöisiä
seikkailijoita, jotka vaelsivat autiota, pilkallista, äänetöntä
erämaata ja taistelu valmiina uhmasivat maailmaa, joka oli niin
kaukainen, vieras ja eloton kuin avaruuden tyhjä äärettömyys.

He vaelsivat sanattomina, sillä heidän täytyi säästää hengitystään
ruumiilliseen ponnistukseen. Ympärillä vallitsi ahdistava hiljaisuus,
joka painosti heidän mieliään kuten vesipaljous sukeltajan ruumista
meren syvyydessä. Se puristi heitä äärettömyyden painolla,
järkähtämättömän täytymyksen tylyydellä. Se tunki heidät sielujensa
syvimpiin sopukkoihin ja pusersi heistä, kuten rypäleestä mehun, kaiken
väärän pyrkimyksen, kaiken epätodellisen innostuksen, kaiken liiallisen
maallisten asiain arvossapitämisen, kunnes he olivat pienet ja
mitättömät kuin pölyhiukkaset, joiden järki ja viisaus on niin tuiki
vähäistä ja jotka avuttomina liikehtivät sinne tänne suurten, sokeiden
luonnonvoimien temmellyksessä.

Kului tunti ja toinenkin. Lyhyen, auringottoman päivän kalpea valo
alkoi sammua, kun kaukainen, heikko sävel ikäänkuin kohosi ilmaan.
Nopeasti se liukui muutamia ääniaskelia ylemmäksi, kunnes jäi hetkeksi
väristen soimaan ylimmälle asteelle ja sitten häipyi kuulumattomiin.
Sitä olisi voinut luulla kadotetun sielun valitushuudoksi, ellei sen
surumielisyyteen olisi sekaantunut eräänlaista nälkäistä, himokasta
hurjuutta.

Edessä hiihtävä mies käänsi päätään, kunnes kohtasi toverinsa katseen,
ja sitten he nyökkäsivät toisilleen pitkän, kapean kirstun yli; he
olivat kumpikin tajunneet, mitä tuo ääni merkitsi.

Kajahti toinen ulvonta, joka kimeänä puhkaisi hiljaisuuden kuin terävä
neula. Molemmat miehet huomasivat, että se tuli takaapäin
lumiaavikolta, jonka halki he vastikään olivat taivaltaneet. Kolmas
ulvonta -- ikäänkuin vastaukseksi äskeiselle -- kajahti samalta
suunnalta, mutta edellisen vasemmalta puolelta.

-- Ne ovat meidän jäljillämme, Bill, sanoi edessä kulkeva mies.

Ääni kuului käheältä ja aavemaiselta. Mies oli ilmeisesti puhunut
suurella vaivalla.

-- Lihaa on niukalti, vastasi hänen toverinsa. -- En ole viikkokauteen
nähnyt edes oravan jälkeä.

Muuta he eivät puhuneet, vaan kuuntelivat tarkkaavasti vainoojiensa
metsästyshuutoja, jotka kaikuivat takaapäin.

Pimeän tullen he ohjasivat koiransa rantametsikköön ja leiriytyivät
sinne. Ruumisarkku sai nuotion ääressä tehdä istuimen ja pöydän virkaa.
Sudennäköiset koirat tunkeilivat tulen ympärillä muristen ja sivumennen
puraisten toisiaan eivätkä osoittaneet mitään halua siirtyä loitommalle
pimeyteen.

-- Kuulehan, Henrik, minusta näyttää, että ne tänään pysyttelevät
merkillisen lähellä nuotiota, huomautti Bill.

Henrik nyökkäsi puuhatessaan kumarassa valkean ääressä asetellen
jääpalasilla täytettyä kahvipannua tulelle. Hän ei virkkanut mitään,
ennenkuin oli istuutunut paikalleen ruumisarkulle ja alkanut syödä.

-- Ne tietävät missä ovat paraiten turvassa, sanoi hän. -- Ne syövät
myös mieluummin kuin antautuvat syötäviksi. Viisaita koiria.

Bill pudisti päätänsä.

-- Enpä juuri tiedä, sanoi hän.

-- Ensi kerran kuulen sinun epäilevän niiden viisautta.

-- Kuule, Henrik, vastasi toinen pureksien hitaasti papuja, --
huomasitko mitä melua koirat äsken pitivät, kun annoin niille ruokaa?

-- Pitivät ne todella tavallista isompaa ääntä, vastasi Henrik.

-- Montako koiraa meillä on? kysyi Bill.

-- Kuusi.

-- Hyvä... -- Bill oli vaiti hetken aikaa, antaakseen sanoilleen
enemmän pontta. -- Kuten sanot, Henrik, jatkoi hän sitten, on meillä
kuusi koiraa. Minä otinkin säkistä kuusi kalapalasta ja annoin kullekin
koiralle yhden, mutta sittenkin yksi jäi ilman.

-- Laskit väärin.

-- Meillä on kuusi koiraa, uudisti toinen aivan rauhallisesti. -- Minä
otin esille kuusi kalapalasta. Mutta Yksikorva jäi ilman. Sille otin
säkistä jälkeenpäin vielä yhden.

-- Mutta meillähän on ainoastaan kuusi koiraa, intti Henrik.

-- Kuule, Henrik, jatkoi Bill, -- enhän minä tahdo sanoa, että ne
kaikki olivat koiria, mutta seitsemän suuta sai kalaa.

Henrik taukosi syömästä, katsoi nuotion yli ja laski koirat.

-- Kuusi niitä vain on, sanoi hän.

-- Yhden minä näin juoksevan tiehensä äsken, väitti Bill edelleen
pitäen kylmän järkähtämättömästi kiinni mielipiteestään -- ja minä
laskin niitä seitsemän.

Henrik loi häneen sääliväisen katseen.

-- Olisinpa mielissäni, jos siitä matkasta pian selviydyttäisiin, sanoi
hän.

-- Mitä tarkoitat? kysyi Bill.

-- Tarkoitan sitä, että tämä kuorma tässä käy sinun hermoillesi, jotta
alat nähdä kummituksia.

-- Sitäkin olen ajatellut, vastasi Bill vakavasti. -- Sentähden, kun
näin sen yhden niin suoraa päätä laukkaavan tiehensä, menin
tarkastamaan lunta ja näin siinä jäljet. Sitten laskin koirat, ja niitä
oli taas kuusi. Jäljet ovat vielä lumessa. Tahdotko nähdä? Minä näytän
ne sinulle.

Henrik ei vastannut, vaan pureksi ääneti edelleen ja huuhtoi lopuksi
aterian tähteet kahvilla alas. Sitten hän pyyhki suunsa käden
selkäpuolella ja sanoi:

-- Sinä luulet siis, että se oli --

Pitkäveteinen, peloittavan surullinen ulvonta, joka kajahti jostain
pimeydestä, keskeytti hänen puheensa. Hän vaikeni kuunnellakseen.
Sitten hän lopetti lauseensa osoittaen kädellään sinnepäin, mistä
ulvonta kuului: -- ... joku noista tuolla?

Bill nyökkäsi.

-- Tahtoisin satatuhatta kertaa mieluummin uskoa sitä kuin mitään
muuta. Ja kuulithan itse mitä melua koirat pitivät.

Yhä uudistuvat ulvonnat, joista toinen aina tuntui olevan vastauksena
toiseen, muuttivat ympäröivän hiljaisuuden ikäänkuin hulluinhuoneen
meluisaksi rähinäksi. Joka taholta kuului ääniä, ja koirat painautuivat
hädissään toisiinsa kiinni ja tunkeutuivat niin lähelle tulta, että
kuumuus kärvensi niiden turkkia.

Bill heitti lisää puita nuotioon, ennenkuin sytytti piippunsa.

-- Taidat olla hieman alakuloisella tuulella, huomautti Henrik.

-- Kuulehan, tuota... -- Bill imeksi vähän aikaa miettiväisenä
piippuaan, ennenkuin jatkoi: -- Minä tässä juuri tuumiskelin, miten
äärettömän paljon onnellisempi tuo tuossa on kuin me, sinä ja minä,
koskaan voimme olla.

Puhuessaan hän osoitti peukalollaan ruumisarkkua, jolla he istuivat.

-- Kun me, jatkoi hän, kuolemme, sinä tai minä, olemme onnelliset, jos
saamme raatomme päälle niin suuren kasan kiviä, etteivät koirat pääse
meihin kiinni.

-- Eihän meillä olekaan sukulaisia eikä rahaa eikä kaikkea sitä mitä
hänellä tuossa, vastasi Henrik. -- Ei meidän kannata kustantaa
kuolleelle ruumiillemme pitkiä matkoja.

-- Se minua ihmetyttää, jatkoi Bill, miksi sellainen mies kuin tämä
tässä, joka omassa maassaan oli korkea herra ja jonka ei ole koskaan
tarvinnut huolehtia syömisestä eikä juomisesta eikä yösijasta, -- miksi
hän tulee tänne tällaiseen jumalan hylkäämään erämaahan. Sitä minä en
voi oikein käsittää.

-- Hän olisi saattanut elää vanhaksi, jos olisi pysynyt kotonaan,
myönsi Henrik.

Bill avasi suunsa puhuakseen, mutta huomasi samassa muuta. Hän osoitti
sen sijaan kädellänsä pimeyteen, joka muurin tavoin ympäröi heitä joka
puolella. Siinä ei eroittanut mitään muotoja, ei mitään ääriviivoja,
ainoastaan hehkuvien hiilten kaltaisen silmäparin saattoi nähdä siellä
loistavan. Henrik osoitti päällään toista ja kolmatta silmäparia.
Kokonainen piiri kiiluvia silmiä näytti ympäröivän leiriä. Nuo
loistavat pisteet liikkuivat, katosivat väliin ja ilmestyivät
seuraavassa tuokiossa jälleen näkyviin.

Koirien levottomuus oli kasvanut; äkillisessä pelonpuuskassa ne
syöksähtivät nuotion toiselle puolelle ja tunkeutuivat miesten turviin.
Siinä mellakassa yksi niistä kaatui ihan nuotion viereen. Ilmassa
tuntui palaneen villan käryä, ja koira vikisi kivusta ja pelosta.
Kiiluvien silmien piiri häilyi sillävälin levottomasti edestakaisin,
vieläpä hetkeksi peräytyikin, mutta palasi taas heti entiselle
paikalleen, kun koirat hieman rauhoittuivat.

-- Onpa todella suuri onnettomuus, ettei meillä ole enää patruunia,
virkahti Bill.

Hän oli polttanut piippunsa loppuun ja autteli toveriaan tämän
levittäessä yösijaksi villapeitteitä ja nahkasia männynhavuille, joita
he jo ennen illallista olivat koonneet lumihangelle. Henrik murahti
myöntävästi ja aikoi riisua mokkasiineja jaloistaan. [Mokkasiinit =
Pohjois-Amerikan intiaanien käyttämät kannattomat jalkineet, jotka
valmistetaan parkitusta villieläinten nahasta.]

-- Montako patruunaa sanoit meillä olevan jäljellä? kysyi hän.

-- Kolme, kuului vastaus. -- Kunpa niitä olisi kolmesataa. Silloin
näyttäisin noille kirotuille pedoille mitä kuuluu.

Bill pui äkäisesti nyrkkiä kiiluville silmille ja alkoi hänkin vetää
jaloistaan mokkasiineja, jotka asetti tulen paisteeseen.

-- Toivoisin, että tämä pakkanenkin jo hiukan lauhtuisi, jatkoi hän. --
Sitähän on tässä jo kaksi viikkoa ollut viisikymmentä astetta,
Peijakas, että ollenkaan läksin tällaiselle matkalle! Se ei
miellytä minua. Minun ei ole hyvä olla, ja koska nyt kerran olen
toivomistuulella, niin haluaisin, että retki olisi päättynyt ja me
istuisimme, sinä ja minä, tällä hetkellä Mac Gurryn linnoituksessa
takkavalkean ääressä pelaamassa korttia. Se se olisi toista kuin tämä.

Henrik murahti jotakin ja ryömi peitteen alle. Hän oli jo
nukkumaisillaan, kun hänet herätti toverinsa ääni.

-- Kuule, Henrik, -- minä tässä ajattelin sitä vierasta, joka kävi
täällä ja sai kalaa, -- miksi koirat eivät pure sitä? Se tekee minut
levottomaksi.

-- Sinä kiusaat itseäsi suotta, Bill, kuului unelias vastaus. -- Ethän
ennen ollut tuollainen. Lopeta nyt jo ja nuku pois, niin olet aamulla
virkku ja iloinen taas. Olet syönyt mahasi pilalle; siitä sinun
levottomuutesi johtuu.

Molemmat miehet nukkuivat saman peitteen alla vierekkäin, raskaasti
hengittäen. Nuotio paloi ja hiiltyi, ja kiiluvien silmien piiri kiertyi
yhä lähemmäksi leirin ympärille. Koirat sulloutuivat pelokkaisina
yhteen kohti ja murisivat uhkaavasti, milloin joku silmäpari tuli liian
lähelle.

Kerran kasvoi melu niin äänekkääksi, että Bill heräsi. Hän hiipi
varovasti vuoteesta, jottei herättäisi toveriaan, ja lisäsi puita
nuotioon. Kun liekki leimahti korkealle, niin kiiluvaiset vetäytyivät
kauemmaksi. Sattumalta hän vilkaisi koiriin, hieraisi silmiään ja
katsoi tarkemmin. Sitten hän ryömi takaisin peitteen alle.

-- Henrik, sanoi hän. -- Kuulehan, Henrik!

Tämä havahti unesta ja murisi:

-- Mikä hätänä?

-- Ei mikään, kuului vastaus. -- Sitä minä vain, että nyt niitä on taas
seitsemän. Laskin juuri.

Henrik vastasi ilmoitukseen murinalla, joka pian muuttui kuorsaukseksi,
kun uni sai hänet valtaansa.

Aamulla Henrik heräsi ensiksi ja puukkasi toverinsakin valveille. Päivä
tosin valkeni vasta kolmen tunnin päästä, vaikka kello oli jo kuusi.
Henrik alkoi puuhailla pimeässä ja keittää aamiaista, sill'aikaa kun
Bill kääri peitteitä kokoon ja laittoi reen lähtökuntoon.

-- Kuulehan, Henrik, virkkoi hän äkkiä, -- montako koiraa sanoit meillä
olevan?

-- Kuusi.

-- Erehdys! ilmoitti Bill voitonriemuisesti.

-- Seitsemänkö taas? kysyi Henrik.

-- Ei, vaan viisi, sillä yksi on poissa.

-- Tuhat tulimmaista! karjaisi Henrik raivostuneena ja jätti aamiaisen
laiton sikseen ruveten laskemaan koiria.

-- Oikeassa olet, sanoi hän. -- Paksu on poissa!

-- Ja niinkuin öljytty salama se hävisi heti irti päästyään. Ei mitään
jäänyt jäljelle.

-- Mitäpä olisikaan jäänyt? vastasi Henrik. -- Ne tietysti nielivät sen
heti elävältä. Lyön vetoa, että se vielä haukkui, kun ne sen pistivät
poskeensa, tuhannen vietävät!

-- Se olikin aina hieman typerä.

-- Mutta ei tyhmänkään koiran pitäisi olla niin hullu, että itsestään
juoksee päistikkaa surman suuhun.

Henrik katseli tutkivasti muita koiria, ikäänkuin saadakseen selville
kunkin luonteenominaisuudet.

-- Lyön vetoa, ettei sitä tekisi yksikään noista tosista.

-- Niitä ei kalikallakaan saisi nuotion äärestä pois, myönsi Bill. --
Jo minä aina ajattelinkin, ettei Paksun laita ollut oikein.

Se oli ruumispuhe kuolleen koiran muistoksi matkalla pohjan pimeillä
perillä -- ei yhtään niukempi kuin monen muun koiran ja monen miehen.



Naarassusi.


Kun aamiainen oli syöty ja vähät leirikapistukset sullottu rekeen,
käänsivät miehet loimottavalle nuotiolle selkänsä ja katosivat
pimeyteen. Kohta alkoi jälleen tuo peloittavan surullinen ulvonta; joka
kaikui eri tahoilta halki pakkasen ja pimeän. Miesten puhelu taukosi.

Kello yhdeksältä valkeni aamu -- keskipäivällä hohti etelän taivas
ruusunpunaisessa valossa, joka pian kuitenkin kalpeni. Jäljelle jäänyt
harmaja kajastus kesti kello kolmeen, jolloin sekin sammui, ja sitten
levitti napaseudun yö mustan vaippansa yli aution, äänettömän maailman.

Pimeän tullessa ulvonta alkoi kuulua lähempää oikealta, takaa ja
vasemmalta, vieläpä jonkun kerran niin läheltä, että uupuneet koirat
vapisivat pelosta ja hädissään joutuivat epäjärjestykseen ja sotkivat
valjaansa.

Erään sellaisen lyhyen pysähdyksen jälkeen, kun Bill ja Henrik olivat
taas saaneet valjakon järjestykseen, virkkoi edellinen:

-- Toivoisin, että ne löytäisivät muuta saalista ja jättäisivät meidät
rauhaan.

-- Ne hermostuttavat todellakin julmasti, myönsi Henrik.

Muuta he eivät virkkaneet ennenkuin vasta yöleirillä.

Henrik kumartui kattilan yli, jossa papurokka porisi, ja pani sinne
pieniä jääpalasia, kun äkkiä kumahti jykevä isku ja kajahti Billin
huuto, äkäinen murina ja koiran kiljahdus, joka vavahutti häntä. Hän
suoristihe ja näki tumman otuksen mennä pyyhältävän hangella ja
katoavan pimeyteen. Sitten hän huomasi Billin, joka puolittain
voitonriemuisena, puolittain nolona seisoi koiraparven keskellä,
toisessa kädessä paksu kalikka, toisessa kuivatun lohen pyrstöpuoli.

-- Puolet se pahus kuitenkin sai, ilmoitti hän, mutta annoinpa sille
siitä hyvästä aika tärskäyksen. Kuulitko, miten se älähti?

-- Minkä näköinen se oli? kysyi Henrik.

-- En minä sitä niin tarkkaan eroittanut. Mutta neljä jalkaa sillä oli
ja kita ja karvat ja koiralta se näytti.

-- Ehkä se oli kesy susi.

-- Riivatun kesy, oli mikä oli, kun noin vain tulee ja sieppaa suuhunsa
kalapalasen.

Kun illallinen oli syöty ja molemmat miehet istuivat kirstulla
poltellen piippujaan, taajeni kiiluvien silmien piiri taas ja alkoi
lähetä.

-- Toivoisin, että ne kohtaisivat peuralauman tai muun sellaisen ja
heittäisivät meidät rauhaan, virkkoi Bill.

Henrik murahti jotakin, joka ei juuri kuulostanut myöntymykseltä, ja
neljännestunnin he istuivat ääneti, Henrik tuijottaen tuleen ja Bill
silmäpiiriin, joka kiilui pimeydessä ihan nuotion takana.

-- Toivoisin, että Mac Gurry olisi vain yhden päivämatka päässä täältä.

-- Heitä jo hiiteen nuo toivomiset ja marinat! ärjäisi Henrik
kärsimättömästi. -- Johan minä sinulle sanoin, että mahasi on vialla.
Nielaise hyvä annos natronia, niin saat paremman olon ja seurasi käy
hauskemmaksi.

Seuraavana aamuna Henrik heräsi Billin hirveihin kirouksiin. Hän
kohottautui kyynäspäiden varaan ja näki toverinsa loimottavan nuotion
ääressä koirien keskellä nyrkit pystyssä ja kasvot vihan vääristäminä.

-- Hoi! huusi Henrik. -- Mikä hätänä?

-- Sammakko on poissa! kuului vastaus.

-- Älä!

-- On kuin onkin, sanon minä!

Henrik hypähti peitteen alta ja ryntäsi koirien luo. Hän laski ne ja
yhtyi sitten kumppaninsa keralla sadattelemaan erämaan valtoja, jotka
taas olivat ryöstäneet heiltä koiran.

-- Sammakko oli väkevin kaikista, huomautti Bill lopuksi.

-- Eikä se ollut typeräkään, lisäsi Henrik, ja se oli toinen ruumispuhe
kahden päivän mittaan.

Aamiainen syötiin synkän mielialan vallitessa ja jäljellä olevat neljä
koiraa valjastettiin reen eteen.

Päivä oli samanlainen kuin edellinenkin. Miehet vaelsivat sanattomina
yli jäätyneen maan, ja hiljaisuuden keskeyttivät vain näkymättöminä
seuraavien vainolaisten ulvonnat. Pimeän tullessa aikaisin iltapäivällä
kaikui ulvonta lähempää, vainoojat kun tapansa mukaan likenivät; koirat
säikkyivät ja takertuivat hädissään valjaihinsa, ja se sai miesten
mielet yhä apeammiksi.

-- Kas niin, sanoi Bill tyytyväisenä illalla, kun nousi työnsä äärestä
ja suoristihe. -- Eiköhän tämä pysty pidättämään noita tyhmyreitä.

Henrik jätti kattilansa ja tuli katsomaan mitä toinen oli tehnyt. Bill
ei ollut ainoastaan kytkenyt koiria, vaan lisäksi tehnyt sen intiaanien
tapaan keppejä käyttäen. Jokaisen koiran kaulaan hän oli pannut
nahkahihnan niin kireälle, ettei koira päässyt hampaillaan siihen
kiinni, ja näihin hihnoihin hän oli sitonut neljän tai viiden jalan
mittaiset kepit, joiden toinen pää taas oli hihnalla kiinnitetty maahan
iskettyyn paaluun. Keppi oli siten esteenä, ettei koira päässyt
hampaillaan kaluamaan kumpaistakaan hihnaa. -- Henrik nyökäytti
tyytyväisenä päätään.

-- Tuo on ainoa keino, millä Yksikorvan saa pidetyksi kiinni, sanoi
hän. -- Sillä se puree hihnan poikki niin sievästi, että se on ihan
kuin veitsellä leikattu, vaikka siihen tietysti menee hiukan enemmän
aikaa. -- Huomenna ne kaikki ovat tallella.

-- Siitä lyön vetoa, vakuutti Bill. -- Jos huomenna joku puuttuu, niin
minä en tahdo kahvia.

-- Ne tietävät aivan varmaan, ettei meillä ole enää ruutia eikä lyijyä,
huomautti Henrik makuulle mentäessä osoittaen ympärillä kiiluvia
pisteitä. -- Jos saisimme jonkun niistä kellistetyksi, niin ne varmasti
osoittaisivat suurempaa kunnioitusta. Nyt ne tulevat joka yö
lähemmäksi. Siirrähän hetkeksi silmäsi nuotiosta ja katso terävästi
tuonnepäin. Näetkö tuota tuolla?

Miehet huvittelivat jonkun aikaa tarkastelemalla valonhohteen reunassa
liikkuvia hämäriä olentoja. Kun he tähtäsivät katseensa lujasti
johonkin pimeässä kiiluvaan silmäpariin, alkoi eläimen hahmo vähitellen
muovautua, ja he saattoivat silloin tällöin eroittaa joitakin muotoja.

Koirien nostama melu veti miesten huomion puoleensa. Yksikorva vinkui
rukoilevasti, tempoili kytkyttään pyrkien pimeyteen päin ja iski
tuontuostakin hampaansa mielettömällä vimmalla puuhun.

-- Katsohan, Bill! kuiskasi Henrik.

Tulenhohteessa hiipi syrjästä salaa esille eläin, joka oli
silmäänpistävästi koiran näköinen. Se liikkui epäluulonsekaisella
rohkeudella, katseli tarkasti miehiä, mutta kiinnitti päähuomionsa
koiriin. Yksikorva ponnisteli kytkyessään pyrkien tulijaa kohden ja
vinkui valittavasti.

-- Ei tuo Yksikorva narri näytä pahasti pelkäävän, sanoi Bill hiljaa.

-- Se on naarassusi, kuiskasi Henrik vastaukseksi. -- Tämä selittää
Paksun ja Sammakon paon. Tuo otus on lauman syöttinä. Se houkuttelee
koirat tulen äärestä pois, ja sitten koko parvi karkaa niiden kimppuun
ja syö ne suuhunsa.

Nuotio räiskähti. Hiiltynyt puupalanen pudota romahti syrjään. Vieras
eläin säikähti ja livahti takaisin pimeyteen.

-- Henrik, minä luulen... aloitti Bill.

-- Mitä sitten?

-- Luulen, että tuo peto on sama, jota kerran sivalsin kalikalla.

-- Hyvin todennäköistä, vastasi Henrik.

-- Ja tahtoisin samalla huomauttaa, jatkoi Bill, että tämän eläimen
tuttavallinen suhde leirinuotioihin on minusta epäilyttävää ja rietasta
laatua.

-- Se tietää niistä ilmeisesti enemmän kuin on soveliasta säädylliselle
sudelle, myönsi Henrik. -- Susi, joka tietää niin paljon, että tulee
koirain kanssa aterialle, on kokenut yhtä ja toista.

-- Ukko Villanilla oli ennen muinoin koira, joka seurusteli susien
kanssa, jatkoi Bill miettivästi. -- Minä sen tiedän, koska itse ammuin
sen susilaumasta, ollessamme peuranpyynnissä, ja ukko Villan itki kuin
lapsi. Hän ei ollut nähnyt sitä kolmeen vuoteen. Koko ajan se oli ollut
sutten parissa.

-- Luulen, että olet osannut naulan päähän, sanoi Henrik. -- Tuo susi
on oikeastaan koira, ja se on monta kalapalasta syönyt ihmisen kädestä.

-- Jos voisin tehdä niinkuin tahdon, olisivat tuon koirasuden päivät
luetut. Meillä ei ole varaa menettää useampia koiria.

-- Mutta sinullahan on enää vain kolme patruunaa, huomautti Henrik.

-- Siksi aionkin odottaa oikein varmaa ampumistilaisuutta, vastasi
Bill.

Aamulla Henrik kohenteli nuotiota ja keitti aamiaista toverinsa vielä
kuorsatessa.

-- En raskinut herättää sinua, sanoi Henrik huutaessaan häntä myöhemmin
aamiaiselle. -- Sinä nukuit niin makeasti.

Bill rupesi unenpöpperössä syömään. Hän huomasi kuppinsa tyhjäksi ja
ojensi kätensä kahvipannua kohden. Mutta pannu oli kaukana Henrikin
vieressä.

-- Kuules, Henrik, sanoi hän moittivasti, -- nyt olet unohtanut
jotakin.

Henrik katseli ympärilleen ja pudisti päätänsä. Bill ojensi hänelle
tyhjää kuppiaan.

-- Et sinä saa kahvia, ilmoitti Henrik.

-- Onko se lopussa? kysyi Bill huolestuneena.

-- Toivottavasti ei.

-- Arveletko, että se on vahingoksi vatsalleni?

-- Toivoakseni se ei ole.

Billin sisu kiehahti, ja kasvot lensivät punaisiksi.

-- Sitten pyydän kohteliaimmin selitystä! kivahti hän.

-- Viima on poissa, vastasi Henrik,

Kiirehtimättä ja kohtaloonsa alistuvan ihmisen ilmein Bill käänsi
päänsä ja laski istualtansa koirat.

-- Miten se on tapahtunut? kysyt hän levollisesti.

Henrik kohautti olkapäitään.

-- Mistä minä tiedän. Yksikorva nähtävästi on sen irroittanut. Itse se
ei olisi päässyt, se on varma.

-- Kirottu lurjus! -- Bill sanoi sen rauhallisesti ja totisesti,
näyttämättä merkkiäkään siitä kiukusta, joka hänen sisässään kuohui. --
Kun ei saanut omaa hihnaansa poikki purruksi, niin pitipähän edes Viima
hommata irti.

-- No niin, Viiman päivät ovat joka tapauksessa päättyneet. Se on
todennäköisesti jo sulatettukin ja laukkaa tällä hetkellä parinkymmenen
suden mahassa pitkin maailmaa.

Se oli Henrikin ruumispuhe tämän viimeksi kadonneen koiran muistoksi.

-- Juo kahvia, Bill! lisäsi hän sitten.

Mutta Bill pudisti päätään.

-- Älä ole narrimainen, tyrkytti Henrik ja kohotti pannua.

Bill vain työnsi kuppinsa syrjään.

-- Ennen antaisin hirttää itseni kuin joisin. Sanoinhan, etten tahdo
kahvia, jos joku koirista puuttuu, enkä niinmuodoin huoli siitä nyt.

-- Kahvi on niin turkasen hyvää, tuumi Henrik.

Mutta Bill oli itsepäinen ja söi aamiaisensa kuiviltaan höystäen sitä
vain hiljaisilla kirouksilla Yksikorvan tekemän kepposen johdosta.

-- Tänä iltana kytken ne erilleen toisistaan, sanoi Bill, kun vaellus
jälleen alkoi.

He olivat kulkeneet satasen metriä, kun etumiehenä hiihtävä Henrik
kumartui ja otti maasta jonkun esineen, jota oli satuttanut suksellaan.
Oli niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä sitä, mutta koettelemalla hän
sen tunsi. Hän heitti sen taakseen, niin että se kalahti rekeen ja
siitä lensi Billin jalkain juureen.

-- Ehkä voit vielä käyttää sitä, sanoi Henrik.

Bill päästi huudahduksen. Siinä oli kaikki, mitä Viimasta oli jäljellä,
-- keppi, jolla se oli ollut kytkettynä kiinni.

-- Ne ovat syöneet sen nahkoineen karvoineen, sanoi Bill. -- Keppi on
silkoinen kuin piipunvarsi. Nahkahihnatkin ovat poissa molemmista
päistä. Kylläpä niillä näkyy olevan kiljuva nälkä. Jo minä sen huomaan,
että ne saavat meidätkin, ennenkuin matka on lopussa.

Henrik nauroi uhmaavasti.

-- Ei minua tosin vielä ennen ole sudet vallan pahasti ahdistaneet,
mutta olen toki eläissäni ollut kovemmissakin paikoissa. Ei meistä
tuollainen kourallinen viheliäisiä susia sentään niin vain loppua tee,
tiedä se, Bill poikaseni.

-- Älä sano vielä, mutisi Bill täynnä pahoja aavistuksia.

-- Olkoon menneeksi, sanon sitten, kun olemme perillä Mac Gurryssä.

-- Minä en oikein luota siihen perilletuloon, intti Bill.

-- Vatsasi on epäkunnossa, ja se vaivaa sinua, opetti Henrik. -- Sinun
pitäisi saada kelpo annos kiniiniä, ja sen minä sinulle toimitankin
heti, jahka pääsemme perille.

Bill murahti äreästi tälle taudinmääräykselle ja vaipui entiseen
äänettömyyteensä.

Päivä kului niinkuin kaikki muutkin. Kello yhdeksältä valkeni,
kahdeltatoista lämmitti näkymätön aurinko eteläistä taivaanrantaa,
sitten tuli iltapäivän kylmä harmaus, joka kolmen tunnin kuluttua
pimeni synkäksi yöksi.

Juuri silloin kun aurinko voimattomasti ponnisteli päästäkseen
paistamaan, veti Bill reestä köysien alta pyssyn ja sanoi:

-- Hiihdä sinä vain eteenpäin, Henrik, minä tässä katselen mitä olisi
tehtävä.

-- Paras olisi, että pysyisit reen luona, kehoitti toveri. -- Sinulla
on vain kolme patruunaa, eikä tiedä mitä vielä voi tapahtua.

-- Kuka se tällä kertaa arkailee? ilkkui Bill.

Henrik ei vastannut, vaan taivalsi yksinään eteenpäin luoden usein
huolestuneita katseita harmaaseen korpeen, jonne toveri oli kadonnut.
Hetken kuluttua hän kohtasi Billin, joka reelle mahdottomia oikoteitä
kulkien oli päässyt edelle.

-- Ne ovat levinneet laajalle alalle, kertoi hän, -- Ne seuraavat
meitä, mutta tähystävät samalla sivustakin mitä saisivat suuhunsa.
Näethän, meistä ne ovat varmat, tietävät vain, että täytyy odottaa
jonkun aikaa. Sillävälin ne etsivät syötävää mistä saavat.

-- Tarkoittanet vain, että ne luulevat olevansa meistä varmat.

Mutta Bill ei kuunnellut.

-- Minä näin niitä muutamia, jatkoi hän kertomustaan. -- Ne ovat
hirveän laihoja. Viikkokausiin ei niillä luultavasti ole ollut muuta
syötävää kuin Paksu, Sammakko ja Viima, ja lauma on niin suuri, ettei
koirista ole paljoa riittänyt kullekin. Niin, kamalan laihoja ne ovat.
Kylkiluut törröttävät terävinä, ja vatsa on ihan selkärangassa kiinni.
Ne ovat epätoivoisia, ja kohta ne tulevat ihan hulluiksi. Varo silloin
itseäsi.

Pari minuuttia myöhemmin Henrik, joka tällöin kulki reen takana, päästi
hiljaisen, varoittavan vihellyksen. Bill kääntyi katsomaan ja pysäytti
tyynesti koirat.

Heidän takanaan hiiviskeli viimeisessä tienkäänteessä ja selvästi
näkyvänä paksuturkkinen eläin. Se kulki kuono maassa ja omituisen
kevyin, luistavin askelin. Kun miehet pysähtyivät, jäi sekin seisomaan,
kohotti päänsä, katsoi heihin tiukasti ja nuuski vainuten
sieraimillaan.

-- Se on sama naarassusi, sanoi Bill.

Koirat olivat heittäytyneet hangelle lepäämään, ja hän astui niiden
ohitse toverinsa luo. Yhdessä he katselivat tuota omituista eläintä,
joka oli monta päivää vainonnut heitä ja vienyt heiltä puolet
vetäjistä.

Varovaisesti eläin lähestyi, astuen pari askelta kerrallaan, kunnes
tuli noin sadan metrin päähän. Sitten se seisahtui pää koholla erään
mäntyryhmän kohdalle ja tutki katselevia miehiä silmin ja sieraimin. Se
tuijotti heihin omituisen jännittyneellä tavalla kuten koira, mutta
vailla koiran mieltymystä; päinvastoin oli sen katseessa nälkäistä
himoa, hirvittävää ja jääkylmän säälimätöntä.

Se oli sudeksi hyvin kookas; sen laihan ruumiin ääripiirteet osoittivat
sen kuuluvan lajinsa suurimpiin.

-- Se on lapojen kohdalta hyvästikin kaksi ja puoli jalkaa korkea,
huomautti Henrik, ja lyön vetoa, ettei sen pituus ole alle viiden
jalan.

-- Ja mikä merkillinen väri sillä on suden karvaksi, jatkoi Bill. -- En
ole vielä ikinä nähnyt punaruskeaa sutta, mutta tämä on ihan kanelin
värinen.

Peto ei itse asiassa kuitenkaan ollut kanelinvärinen, sillä päävärinä
siinä oli oikean suden karva, harmaja, mutta jokin punertava vivahdus
siinä oli, joka vaihteli ja tuntui melkein näköhäiriöltä, sillä väliin
se näytti harmaalta, selvästi harmaalta, väliin siinä taas oli
tuollainen kummallinen väri, jolle ei ole oikeata nimeäkään olemassa.

-- Se on ihan kuin suuri ajokoira, virkkoi Bill. -- En ensinkään
kummastelisi, vaikka se heiluttaisi häntäänsä. -- Hoi, koira! huusi hän
sille, -- tule tänne, mikä lienetkin nimeltäsi.

-- Se ei pelkää sinua ollenkaan, nauroi Henrik.

Bill häristi sille nyrkkiään ja huusi kovasti, mutta eläin ei
osoittanut mitään pelkoa. Ainoa muutos, minkä siinä saattoi huomata,
oli lisääntynyt jännitys. Se katseli miehiä silmät palaen nälkäisen
säälimättömästä himosta. He olivat lihaa, ja koska se oli nälissään,
olisi se mielellään mennyt eteenpäin ja syönyt heidät, jos olisi
uskaltanut.

-- Kuulehan, Henrik, sanoi Bill alentaen ehdottomasti ääntänsä, --
meillä on tosin vain kolme patruunaa, mutta tässä olisi mainio
tilaisuus. Minä en ampuisi harhaan. Se on vienyt meiltä kolme koiraa,
ja siitä olisi tehtävä loppu. Mitä sanot?

Henrik nyökkäsi myöntävästi.

Bill veti varovasti pyssyn reestä ja kohotti sen. Mutta ennenkuin hän
oli saanut sen olkapäätänsä vasten, hyppäsi susi syrjään ja katosi
puiden sekaan.

-- Se minun olisi pitänyt älytäkin, harmitteli Bill pannen pyssyn
takaisin paikalleen. -- Onhan luonnollista, että susi, joka tulee
koirien luokse aterian jaolle, tietää ampuma-aseistakin jotakin. Sanon
suoraan, Henrik, että tuo peto on koko onnettomuutemme syynä. Ilman
sitä meillä olisi nyt kolmen koiran sijasta kuusi. Ja sen minä sanon,
että lopun siitä teen. Mutta se on liian ovela antaakseen ampua itsensä
noin vain muitta mutkitta; siksi minä asetunkin väijyksiin ja sitten
lähetän sille lyijyä turkkiin, niin totta kuin nimeni on Bill.

-- Älä sentään mene liian kauaksi, varoitti toveri. -- Jos koko lauma
karkaa kimppuusi, niin kolme laukausta auttaa yhtä vähän kuin kolme
hätähuutoa helvetissä. Pedot ovat vimmatusti nälissään, ja jos ne
kerran sinut piirittävät, niin olet varmasti mennyttä miestä.

He asettuivat sinä iltana varhain leirille. Kolme koiraa ei enää
jaksanut vetää rekeä yhtä nopeasti eikä yhtä kauan kuin kuusi oli
tehnyt, ja näkyi selvään, että ne olivat uuvuksissa. Miehetkin menivät
aikaisin levolle, sitten kun Bill vielä kerran oli tarkastanut, että
koirat olivat kytketyt niin kauas erilleen, etteivät voineet puremalla
katkaista toistensa kiinnityshihnoja.

Mutta sudet olivat käyneet rohkeammiksi, ja monta kertaa miehet
heräsivät unestaan, kun ne tulivat niin lähelle, että koirat pelosta
hurjistuivat ja nostivat äläkän. Silloin oli aina pakko lisätä puita
nuotioon, jotta julkeat ahdistajat pysyisivät turvallisen välimatkan
päässä.

-- Olen kuullut merimiesten kertovan haikaloista, jotka seuraavat
laivaa, virkkoi Bill ryömiessään jälleen peitteen alle käytyään tulta
kohentamassa. -- Nämä sudet ovat ihan kuin maan päällä eläviä
haikaloja. Ne ymmärtävät asiansa paremmin kuin me eivätkä ne huvin
vuoksi seuraa jälkiämme. Ne saavat meidät lopulta, Henrik, saavat kuin
saavatkin.

-- Sinut ne ovat jo puolittain saaneet, kun noin puhut, vastasi Henrik
vihaisesti. -- Ihminen on silloin jo puoleksi voitettu, kun hän sen
myöntää, ja sinä olet puoleksi syöty, jos siinä vielä jaarittelet.

-- Ovat ne saaneet parempiakin ihmisiä kuin mitä sinä ja minä olemme,
vastasi Bill.

-- Lopeta jo tuo ulina! Se alkaa ajan pitkään tympäistä.

Henrik käännähti harmistuneena toiselle kyljelle, mutta ihmetteli
kuitenkin, ettei Bill suuttunut. Se tuntui omituiselta, sillä muulloin
häntä terävä sana helposti loukkasi. Henrik mietiskeli sitä vielä
kauan, ennenkuin nukkui, ja hänen viimeinen ajatuksensa oli: Bill on
kieltämättä kovin masentunut. Minun pitää aamulla häntä hieman
hauskuttaa.



Kiljuva nälkä.


Päivä alkoi suotuisin entein. Yöllä ei ollut yhtään koiraa kadonnut, ja
paremmalla tuulella miehet jatkoivat vaellustaan halki hiljaisuuden,
pimeän ja pakkasen. Bill näytti unohtaneen viimeöiset ikävät
aavistuksensa, vieläpä hän laski leikkiäkin ja teki pilaa koirista,
jotka puolipäivän tienoissa olivat kaataneet reen eräässä hankalassa
paikassa.

Sekamelska oli sanomaton. Reki oli tarttunut kiinni puunrungon ja
suunnattoman kalliolohkareen väliin ja lisäksi kaatunut ylösalaisin.
Miesten täytyi päästää koirat irti, ja kun he sitten puuhailivat reen
kimpussa, huomasi Henrik, että Yksikorva hiipi poispäin.

-- Tänne, Yksikorva! huusi hän suoristautuen ja kääntyen koiraan päin.
Mutta Yksikorva lähti juoksemaan pakoon vieden valjaansa mukanaan,
sillä taempana äsken kuljetulla tiellä seisoi naarassusi odottamassa.
Lähemmä päästyään koira tuli äkkiä varovaisemmaksi. Sen sijaan että
olisi juossut, astui se lyhyin, sievin askelin ja pysähtyi sitten
kokonaan. Se katseli sutta tarkoin ja epäluuloisesti, mutta ilmeisellä
mielihalulla. Susi näytti hymyilevän sille näyttäen hampaitaan pikemmin
imartelevalla kuin uhkaavalla tavalla, astui sitten leikkisästi pari
askelta sitä kohden ja pysähtyi. Yksikorva meni lähemmäksi, yhä vielä
varuillaan ollen, korvat pystyssä, häntä koholla ja pää ylhäällä
ilmassa. Se yritti nuuskia sutta, mutta tämä hypähti ikäänkuin
leikillään takaperin, ja joka kerta kun koira lähestyi, väistyi susi
taaksepäin ja houkutteli siten koiran askel askeleelta kauemmaksi
ihmisten turvista. Kerran, ikäänkuin jokin epämääräinen varoitus olisi
vilahtanut aivoissa, koira käänsi päänsä ja katsahti kumollaan olevaa
rekeä, kumppaneitaan ja molempia miehiä, jotka yhä huutelivat sitä.
Mutta mitä sen mielessä lienee liikkunutkin, se unohtui, kun naarassusi
läheni, nuuski sitä tuokion ja sitten jälleen arkana peräytyi, kun
koira puolestaan koetti lähennellä.

Sillävälin oli Bill muistanut pyssyn, joka oli kaatuneen reen alla;
mutta ennenkuin hän oli Henrikin avulla saanut reen käännetyksi,
seisoivat Yksikorva ja naarassusi jo vierekkäin ja välimatka oli liian
pitkä ampumiselle.

Vasta liian myöhään Yksikorva älysi virheensä. Ennenkuin miehet ehtivät
huomata mitä tapahtui, teki se käännöksen ja alkoi juosta heitä kohden.
Yhtäkkiä he näkivät, miten tusina laihoja, harmaita susia karkasi esiin
sulkien siltä paluutien. Silmänräpäyksessä katosi naarassudenkin arkuus
ja teeskennelty oikullisuus. Hurjasti äristen se syöksyi Yksikorvan
kimppuun. Tämä torjui hyökkäyksen ja yritti juosta reen luokse
kaaressa, koska suora tie sinne oli katkaistu. Mutta yhä enemmän
ilmestyi susia, jotka kaikki yhtyivät takaa-ajoon, ja naarassusi
laukkasi aivan koiran kintereillä.

-- Minne aiot? kysyi Henrik äkkiä laskien kätensä toverinsa
käsivarrelle.

Bill tempautui irti.

-- En voi tätä kauemmin katsella, sanoi hän. -- Niiden ei pidä enää
saada meiltä yhtään koiraa, jos minä voin sen estää.

Pyssy kädessä hän riensi lähellä olevaan viidakkoon. Hänen aikomuksensa
oli selvä. Hän tahtoi ehtiä Yksikorvan juoksemalle kaarelle ennen
takaa-ajajia toivoen pyssy kädessä ja päivänvalossa herättävänsä
susissa pelkoa ja siten pelastavansa koiran.

-- Kuule, Bill! huusi Henrik hänen jälkeensä. -- Ole varuillasi! Älä
poistu liian kauas!

Henrik istahti reelle odottamaan, muuta neuvoa hänellä ei ollut. Bill
oli kokonaan kadonnut hänen näkyvistään, mutta Yksikorvan hän näki
toisinaan vilahdukselta puiden välitse. Henrik piti koiran kohtaloa
toivottomana, ja se näytti itsekin tajuavan vaarallisen asemansa
juostessaan ulompaa kaarta, kun taas susilauma laukkasi sisempää.

Turhaa oli toivoa, että Yksikorva ehtisi vainoojistaan niin paljon
edelle, että niiden ohitse pääsisi reen lue. Nopeasti lähenivät
molemmat radat tuhoisaa yhtymäpistettä. Lumisella lakeudella tapahtui
yhteenotto susien sekä Yksikorvan ja Billin välillä, sen Henrik tiesi,
vaikka puut ja pensaat estivät häntä sitä näkemästä.

Mutta kovin äkkiä se tapahtui, paljon nopeammin kuin hän oli odottanut.
Pamahti laukaus, sitten vielä kaksi aivan peräkkäin, ja hän tiesi, että
Billin ampumavarat olivat lopussa. Sitten syntyi hirvittävä rähinä,
raivokas ärjyntä ja haukunta. Hän tunsi Yksikorvan vihlovan
kuolonkiljahduksen, kuuli henkensä heittävän suden hätähuudon, ja
sitten kaikki oli lopussa. Raivoisa ärinä taukosi, hurja haukunta kuoli
pois, ja syvä hiljaisuus levittäytyi aution seudun yli.

Mies jäi vielä joksikin aikaa istumaan reelle. Hänen ei tarvinnut käydä
katsomassa mitä oli tapahtunut; hän tiesi sen yhtä hyvin kuin jos olisi
nähnyt sen silmillään. Kerran hän tosin kavahti pystyyn ja sieppasi
nopeasti kirveen, joka oli köytetty rekeen kiinni. Mutta sitten hän
jälleen istuutui miettimään, ja molemmat jäljellä olevat koirat
kyyristyivät vapisten hänen jalkainsa juureen.

Vihdoin hän nousi väsyneenä, ikäänkuin kaikki vastustuskyky olisi
hävinnyt hänen ruumiistaan, ja ryhtyi valjastamaan koiria reen eteen.
Hän heitti köyden olkapäänsä yli ja rupesi vetämään yhdessä koirien
kanssa.

Pitkälle hän ei kulkenut. Heti pimeän tultua hän leiriytyi nopeasti ja
keräsi suuren puuvaraston yötä varten. Hän ruokki koirat, keitti
iltasensa ja teki itsellensä makuusijan ihan tulen ääreen.

Mutta levosta ei tullut mitään. Ennenkuin hän oli silmänsä ummistanut,
olivat sudet jo hänen ympärillään aivan liian lähellä. Nyt ei enää
tarvinnut vaivata silmiään niitä nähdäkseen. Ne olivat kaikki ahtaassa
piirissä nuotiotulen ympärillä, hän näki ne ihan selvästi. Toiset
makasivat, toiset istuivat, jotkut ryömivät vatsallaan häntä kohden tai
hiiviskelivät edestakaisin, jotkut nukkuivatkin. Siellä täällä hän näki
jonkun makaavan kiemurassa kuin koira ja nauttivan unen lahjaa, joka
oli häneltä kielletty.

Hän hoiti huolellisesti nuotiota, jotta se paloi suurena ja kirkkaana,
sillä hän tiesi sen ainoaksi keinoksi, millä sai nuo ahnaat pedot
pysytetyksi jonkun matkan päässä. Molemmat koirat olivat aivan hänen
vieressään ja painautuivat ikäänkuin suojaa rukoillen häntä vasten,
muristen kiukkuisesti tai vinkuen peloissaan, milloin joku susi
uskaltautui liian lähelle. Sellaisina hetkinä koko piiri näytti
heräävän eloon. Sudet hypähtivät pystyyn ja tunkeutuivat eteenpäin, ja
joka puolelta kuului leukojen louskutusta ja villiä ärhentelyä. Sitten
melu taas asettui, ja siellä täällä vaipui susi jälleen uneen.

Mutta yhä ahtaammaksi kävi piiri. Vähitellen, tuuma tuumalta se
kutistui kokoon, kun siellä täällä susi toisensa perästä ryömi
lähemmäksi, kunnes ne enää olivat yhden ainoan hyppäysvälin päässä.
Silloin mies monesti sieppasi tulisen kekäleen ja singahutti sen
keskelle parvea. Siitä oli seurauksena nopea peräytyminen ja äkäinen
louskutus ja murina, kun hyvin tähdätty kekäle oli sattunut liian
rohkeaan petoon ja kärventänyt sitä.

Aamulla mies oli väsynyt, raukea ja uninen. Hän keitti pimeässä
aamiaisen, ja kun yhdeksän tienoissa päivä valkeni ja susilauma
vetäytyi pois, ryhtyi hän työhön, jota oli yön pitkinä tunteina
suunnitellut. Hän kaatoi muutamia nuoria mäntyjä ja teki niistä
riukuja, jotka kiinnitti korkealle parin puun latvaan tukevaksi
telineeksi. Sitten hän hinasi koirien ja vetohihnan avulla ruumisarkun
sinne ylös.

-- Billin ne saivat ja ehkä saavat minutkin, mutta sinua, nuori mies,
ne eivät ikinä saa, puheli hän ruumiille saatuaan sen puuhun talteen.

Sitten hän laittautui matkalle. Kevyt reki luisti nopeasti ja
hypähdellen eteenpäin virkkujen koirien kiidättämänä, sillä nämäkin
tiesivät pelastuksensa riippuvan yksinomaan siitä, että päästiin Mac
Gurryn varustuksen turviin. Sudet tulivat takaa-ajossaan yhä
rohkeammiksi; ne juoksivat huolettomasti perässä ja molemmilla
sivuilla, punaiset kielet riippuen ulkona suusta, ja jokainen liike toi
näkyviin laihan ruumiin kylkiluut. Ne olivat todellakin pelkkänä luuna
ja nahkana, lihakset ohuiksi rihmoiksi kutistuneina, niin että Henrik
itsekseen ihmetteli, miten ne vielä jaksoivat pysyä jaloillaan, ja
odotti joka silmänräpäys niiden suistuvan päistikkaa hankeen.

Hän ei uskaltanut jatkaa kulkua pimeän tuloon asti. Keskipäivällä
aurinko ei enää ainoastaan punannut eteläistä taivaanrantaa, vaan
vieläpä lähetti kelmeän, kultaisen viirun sen ylitsekin. Hän tervehti
tätä hyvänä enteenä. Päivät pitenevät, aurinko palajaa! Mutta tuskin
oli sen ystävällinen loiste kadonnut, kun hän jo asettui leiriin. Oli
vielä tuntikausia raukeata päivänvaloa ja harmaata hämärää, ja sen ajan
hän käytti suuren polttopuuvaraston kokoamiseen.

Yön keralla palasivat sen kauhut. Eivät ainoastaan nälkäiset sudet
käyneet julkeammiksi, vaan lisäksi Henrik kärsi valvomisesta. Hän
nukahti väkisinkin kyyrötellessään nuotion ääressä, peite hartioilla,
kirves polvien välissä ja koira kummallakin puolellaan.

Äkkiä hän heräsi ja näki edessään, tuskin kahden askeleen päässä,
suuren harmaan suden, yhden lauman suurimmista. Kun hän katsoi siihen,
oikoi se itseään venytellen ja varovasti kuin koira ja haukotteli häntä
vasten silmiä, katsellen häntä sellaisin ilmein, kuin olisi pitänyt
häntä ainoastaan toistaiseksi lykättynä ateriana, jonka saattoi syödä
milloin tahansa.

Ja sama varmuus näytti vallanneen koko lauman. Hän laski parikymmentä
sutta, jotka kaikki tuijottivat häneen nälkäisesti tai makailivat
rauhassa lumella. Ne muistuttivat hänestä lapsia, jotka seisovat
katetun pöydän ympärillä ja vain odottavat lupaa käydäkseen ruokaan
käsiksi. Ja hän itse oli nyt ruokana tässä! Hän vain tuumaili, miten ja
milloin ateria mahtoi alkaa.

Kun hän sitten heitti puita tuleen, johtui hänelle mieleen, ettei hän
vielä milloinkaan ennen ollut niin ihaillut ruumistaan kuin nyt. Hän
katseli lihasten leikkiä, ihaili sormien nerokasta rakennetta. Tulen
loisteessa hän käyristi niitä hitaasti kerran toisensa perästä, sitten
taas suoristi, milloin yhden erältään, milloin kaikki yhtaikaa, ja
levitti ne hajalleen tehden nopeita sieppaamisliikkeitä. Hän tarkasteli
kynsiä, kosketti sormenpäitä milloin kovasti, milloin pehmeästi,
koetellakseen hermojen herkkyyttä. Tämä kaikki viehätti häntä, ja hän
alkoi yhtäkkiä rakastaa tätä niin taidokkaasti rakennettua ruumista,
joka niin kauniisti, niin sulavasti ja hienosti toimien totteli häntä.

Sitten hän loi aran katseen susiin päin, jotka odottavina piirittivät
häntä, ja hänen mieleensä jysähti ajatus, että tämä ihmeellinen ruumis,
tämä elävä liha ei ollut muuta kuin nälkäisten petojen himoitsemaa
ruokaa, jonka ne ahnaasti raatelevat hampaillaan, aivan samoin kuin
peura tai jänis oli niille vain ruokaa.

Kerran hän säpsähtäen heräsi unesta, joka oli levotonta kuin
painajaisen ahdistaessa, ja näki edessään punertavan naarassuden. Se
istui lumessa vain noin viiden askeleen päässä ja katseli häntä
herkeämättä. Molemmat koirat vinkuivat ja murisivat hänen jalkainsa
juuressa, mutta susi ei niistä välittänyt. Se katseli vain miestä, ja
tämäkin tuijotti siihen hetkisen. Sen katseessa ei ollut mitään uhkaa.
Se katseli häntä vain ikäänkuin miettivästi, mutta hän tiesi, että tämä
ilme oli vain ankaran nälän seuraus. Hän oli ruokaa, ja hänen
näkemisensä herätti sudessa kiihkeän syömähimon. Sen kita avautui,
kuola valui suusta, ja se nuolaisi huuliaan nauttien hengessään aterian
ihanasta esimausta.

Raju tuska vavahutti miestä. Hän ojensi kätensä ja tavoitti palavaa
kekälettä, millä viskata sutta. Mutta ennenkuin hänen sormensa ehtivät
tarttua siihen, oli susi poissa, ja hän ymmärsi, että se oli tottunut
väistämään sellaisia heittoja. Paetessaan se oli murissut ja
paljastanut valkeat hammasrivinsä ikeniä myöten. Miettiväinen ilme oli
kadonnut ja sijalle tullut häijy himo, joka herätti miehessä kauhua.
Hän katseli kättään, joka vielä piteli palavaa kekälettä, ja huomasi
miten sievästi ja hienosti sormet asettuivat rosoiselle pinnalle, miten
ne käyristyivät karkean puun ympäri ja miten herkkätuntoinen
pikkusormi, joka joutui liian lähelle palavata osaa, itsestään kavahti
polttavaa hehkua ja etsi viileämpää kohtaa. Ja samassa tuokiossa hän
näki ilmi-elävästi, kuinka suden valkoiset hampaat musersivat murskaksi
nuo herkkätuntoiset, hienohermoiset sormet. Ei! Hän ei ollut vielä
koskaan rakastanut ruumistaan niinkuin nyt, kun hän tuskin enää kauan
sai sanoa sitä omakseen.

Koko yön hän karkoitteli nälkäisiä petoja tulikekäleillä. Jos hän
jonkun kerran nukahti, herätti hänet kohta koirien vingunta ja murina.
Aamu tuli, mutta ensi kerran tapahtui nyt, etteivät sudet päivän
valjetessa poistuneetkaan. Mies odotti turhaan niiden hajaantumista. Ne
jäivät piiriin hänen ja nuotion ympärille ja osoittivat julkeaa
varmuutta, joka riisti mieheltä aamunkoiton synnyttämän rohkeuden.

Hän teki epätoivoisen yrityksen hankkiutua jatkamaan matkaa, mutta
samassa silmänräpäyksessä, kun hän poistui nuotion suojasta, ponnahti
rohkein susi häntä kohden. Hyppäys oli liian lyhyt; mies pelastui
vetäytymällä taaksepäin, mutta tuskin kuuden tuuman päässä hänen
kupeestaan pedon hampaat paukahtivat vastakkain. Muukin lauma karkasi
häntä kohden, mutta syytämällä kekäleitä oikeaan ja vasempaan hän ajoi
sudet takaisin kunnioittavan matkan päähän.

Ilmipäivälläkään hän ei uskaltanut jättää nuotiota mennäkseen puita
hakkaamaan. Noin kahdenkymmenen jalan päässä kohosi valtavan suuri,
kuiva kelohonka. Hän kulutti puolet päivästä siirtämällä leirinuotiota
puuta kohden, jolloin hänellä myötäänsä oli valmiina puoli tusinaa
palavia risukimppuja vihollistensa varalta. Päästyään hongan luo hän
tutki ympäröivää metsää saadakseen selville, mihin suuntaan puu oli
kaadettava, jotta antaisi mahdollisimman paljon polttoainetta.

Yö kului kuten edellinenkin, paitsi että unen tarve kävi
ylivoimaiseksi. Koirien ärhentely menetti vaikutuksensa, sillä ne
murisivat nyttemmin herkeämättä, eivätkä hänen unenpöpperöiset,
puolittain turtuneet aistimensa enää eroittaneet, milloin melu kasvoi
äänekkäämmäksi ja uhkaavammaksi.

Kerran hän säpsähtäen havahti; naarassusi oli tuskin metrin päässä
hänestä. Koneentapaisesti hän sieppasi tulisen kekäleen ja lennätti sen
suoraan pedon avoimeen kitaan. Susi pakeni ulvoen tuskasta, ja
riemuitessaan palaneen karvan ja lihan kärystä mies näki sen
kiukkuisesti ärjyen ravistelevan päätänsä.

Ennenkuin jälleen nukkui, sitoi hän sitten oikeaan käteensä palavan
kuusenoksan. Vain lyhyeksi tuokioksi hän ummisti silmänsä; sitten hänet
herätti kipu, kun liekki nuoleksi hänen kättänsä.

Tällä tapaa hän jatkoi tuntikausia, ja kaikki kävi hyvin, kunnes kerran
sattui, ettei hän tullut sitoneeksi oksaa kyllin lujasti kiinni. Kun
hänen silmänsä sillä kertaa olivat menneet umpeen, putosi oksa hänen
kädestään.

Hän uneksi olevansa Mac Gurryn varustuksessa. Siellä oli lämmin
ja hyvä olla, ja hän pelasi korttia päällysmiehen kanssa. Samalla
hänestä näytti, että varustus oli yltympäri susien piirittämä.
Ne ulvoivat portilla, ja monta kertaa joko hän tai päällysmies
keskeytti pelin kuunnellakseen ja nauraakseen niiden turhia
sisääntunkeutumis-yrityksiä. Mutta yhtäkkiä kuului romahdus. Portti
särkyi jollakin merkillisellä tavalla, ja hän näki, miten sudet
tunkeutuivat varustuksen suureen asuintupaan. Melu ja ulvonta kävi
hirvittäväksi, ja tämä ulvonta häiritsi häntä nyt. Uni muuttui
toiseksi, mutta ulvonta jatkui edelleenkin.

Hän heräsi äkkiä aivan valveille ja huomasi, että melu olikin
todellista. Hirveästi ulvoen ja leukojaan louskutellen sudet karkasivat
hänen kimppuunsa. Yhden hampaat olivat jo kiinni hänen käsivarressaan,
ja kun hän vaistomaisesti hyppäsi tuleen, tunsi hän, miten toinen
tarrautui hampaillaan hänen jalkaansa. Ja nyt alkoi ankara taistelu
tulen aseilla. Paksut nahkakintaat suojelivat jonkun aikaa hänen
käsiään, kun hän riehui syytäen joka taholle tulisia hiiliä, niin että
nuotio näytti tulivuoren purkaukselta.

Mutta tätä ei voinut kestää kauan. Kuumuus kärvensi hänen kasvojaan,
silmäripset ja kulmakarvat olivat palaneet, ja jalkoja poltti
sietämättömästi. Palava risu kädessä hän hyppäsi tulesta pois, mutta
sudet hän oli jo ajanut pakosalle. Kaikkialla, minne tulisia kekäleitä
oli pudonnut, kuului lumesta sihinää, ja tuontuostakin ilmaisi äkäinen
murina ja hurja loikkaus, että joku pakeneva susi oli astunut
hehkuvalle kekäleelle.

Viskattuaan vielä pari kekälettä viimeisten vihollistensa jälkeen mies
heitti savuavat nahkakintaansa lumeen ja alkoi jäähdytellä jalkojaan
tömistämällä niitä.

Molemmat viimeiset koirat olivat poissa, ja hän tiesi hyvin, että ne
olivat olleet vain yhtenä ruokalajina siinä pitkäksi venyneessä
ateriassa, jonka alkuna oli ollut Paksu ja jonka jälkiruuaksi hän
nähtävästi oli itse joutuva.

-- Mutta vielä ette ole minua saaneet! karjui hän puiden nyrkkiä
nälkäisille pedoille.

Hänen äänensä sai taas koko lauman kiihdyksiin. Murina yltyi, ja
naarassusi hiipi lähelle ja katseli häntä ahnain silmin.

Hän ryhtyi nyt panemaan toimeen ajatusta, joka oli juolahtanut hänen
mieleensä. Hän laajensi nuotion suureksi kehäksi ja asettui sen
keskelle, levitettyään makuupeitteen allensa suojaksi sulavaa lunta
vastaan. Mutta tuskin hän oli kadonnut tulimuurin taakse, kun koko
lauma jo lähestyi uteliaana, nähdäkseen mitä hänestä oli tullut. Tähän
asti oli nuotion lähistö ollut niille kielletty alue; nyt ne
sijoittuivat aivan tulen äären loikomaan, räpyttivät silmiään kuin
koirat, haukottelivat ja venyttelivät laihoja jäseniään oudon
suloisessa lämmössä. Yhtäkkiä naarassusi kohosi istualleen, nosti
kuononsa tähtiä kohden ja alkoi ulvoa. Heti seurasi susi toisensa
jälkeen esimerkkiä, kunnes koko lauma kyykötti kuono taivaaseen päin
täyttäen ilman nälkäisellä ulvonnalla.

Vihdoin koitti aamu ja valkeni päivä. Mies yritti astua tulikehän
ulkopuolelle, mutta sudet olivat oitis häntä ahdistamassa. Hänen olisi
välttämättä pitänyt mennä polttopuita hankkimaan, sillä varasto oli
lopussa ja nuotio palanut matalaksi. Kekäleitä viskelemällä hän tosin
sai sudet väistymään, mutta pitkälle ne eivät enää peräytyneet, ja kun
hän vihdoin luopui siitä ja hoippui takaisin tulikehän keskelle,
hyppäsi eräs susista häntä kohden, mutta liika lyhyeen, niin että
pudota mötkähti keskelle hehkuvaa hiillosta. Peto kiljahti kauhusta,
irvisti pahasti ja nilkutti takaisin jäähdytelläkseen käpäliään
lumessa.

Mies kyyristyi jälleen peitteelle. Istuessaan siinä yläruumis eteenpäin
kurotettuna, pää polvien välissä, hän näytti heittäneen taistelun
sikseen. Vain silloin tällöin hän kohotti katseensa tarkastellakseen
tulen riutumista. Liekkipiiriin alkoi syntyä aukkoja, jotka suurenivat
suurenemistaan.

-- Kai te jo kohta tulette minua noutamaan, mutisi hän. -- Joka
tapauksessa tahdon nyt nukkua.

Kerran hän heräsi ja näki aivan edessään naarassuden seisovan liekkien
välisessä aukossa katsellen häntä herkeämättä. Sitten hän jälleen
heräsi, vain hetkistä myöhemmin, vaikka hänestä näytti, että oli jo
kulunut tuntikausia. Sillä ihmeellinen muutos oli tapahtunut, niin
arvoituksellinen, että hän kummissaan avasi silmänsä selälleen. Hän ei
aluksi ensinkään käsittänyt mitä oli tapahtunut, mutta sudet olivat
poissa, ja vain tallattu lumi yltympärillä osoitti, kuinka lähellä
häntä ne olivat olleet. Uni riisti hänet uudelleen valtaansa, ja hänen
päänsä painui rinnalle.

Mutta silloin hän äkkiä säpsähti. Hän oli kuullut ihmisääniä, lumen
narskumista rekien alla, vetohihnojen natinaa, koirien haukuntaa. Neljä
rekeä nousi jokitörmää ylös hänen leiripaikkaansa kohden.

Kohta seisoi joukko miehiä Henrikin ympärillä, joka kyykötti
sammumaisillaan olevien tulien keskellä. He ravistelivat häntä,
herättivät hänet väkisinkin valveille. Hän katsoi heihin kuin juopunut
ja soperteli kummallisella, unenpöpperöisellä tavalla:

-- Ruskea naarassusi... tuli syömään koirien kanssa... söi ensin
koiranruokaa... sitten söi koirat... ja Billin...

-- Missä lordi Alfred on? huusi eräs miehistä hänen korvaansa ravistaen
häntä kovakouraisesti.

Henrik pudisti päätänsä.

-- Ei, häntä se ei saanut. Ei saanut. Hän on puussa ylhäällä, siellä
edellisellä leiripaikalla.

-- Kuollutko? kirkaisi mies.

-- Kuollut, niin -- ja arkussa, vastasi Henrik. Sitten hän pudisti
ärtyisästi kysyjän käden olkapäältään ja jatkoi: -- Anna minun olla,
kuuletko! Minä olen niin lopen väsynyt... Hyvää yötä, miehet.

Hänen silmänsä ummistuivat, leuka painui rintaa vasten, ja tuskin he
olivat saaneet hänet nostetuksi rekeen peitteille, kun hänen
kuorsauksensa jo kajahti hyiseen pakkas-ilmaan.

Mutta kuuluipa toinenkin ääni, heikko ja kaukainen. -- Nälkäiset sudet
siellä ulvoivat lähtiessään uuden saaliin hakuun, kun ihminen oli
niiltä mennyt hukkaan.



TIIKERINPYYNTI POHJOIS-AFRIKAN RANNIKOLLA.

Erään saksalaisen matkakirjeestä vuodelta 1840.


Lähdimme ratsastamaan aamulla varhain ennen auringonnousua. Edellisenä
iltana olimme hieroneet koko ruumiimme öljyllä ollaksemme notkeammat,
kuten sanotaan. Mutta minulle se temppu ei tehnyt hyvää, luullakseni
siksi, että se tukkeaa hikihuokoset. Olin senvuoksi nukkunut huonosti
ja istuin nyt täysiverisen arabialaisen rotuhevoseni selässä
puisevampana ja jäykempänä kuin koskaan. Juuri päästyämme Tangerin
likaisilta, ahtailta kaduilta aukealle tasangolle nousi aurinko
heittäen ruusunpunaisen hohteen yli rehevän maiseman. Mutta emme siitä
nyt paljoa välittäneet. Meitä oli kahdeksan eurooppalaista, ja
seurueenamme oli kaksitoista beduiinia sekä kolmantenatoista nuori
poikanen, noin neljäntoista vuotias, kasvoiltaan niin ruma kuin ikinä
olla saattoi, mutta vartaloltaan ihmeteltävän siro ja notkea. Kuten
tavallista on, olimme vaihtaneet eurooppalaiset vaatteemme aivan
kevyihin housuihin ja eräänlaiseen hyvin ohueen nuttuun. Muutaman
hiekkaisen harjujonon kuvetta kulki tumma tie loitoten kaukaisuuteen,
ja sitä pitkin läksimme viipymättä ratsastamaan. Ei juuri ollut toivoa,
että olisimme täällä tavanneet petoja, mutta ei se mahdotontakaan
ollut, ja senvuoksi panimme pistoolit vyöhön pystyyn, jotta olisivat
oitis käsillä, asetimme lyhyen keihään mukavasti poikkipuolin polville
ja lasketimme sapeli käsivarressa riippuen viidakkoon, beduiinipoika
etunenässä tähystellen maata ja tiheikköä ilveksensilmillään.

Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja helle kävi rasittavammaksi, mutta
muutamat öljypuut ja taatelipalmut antoivat meille virkistävää
siimestä. Niiden katveeseen pysähdyimme hetkeksi, söimme pikaisen
aamiaisen ja nousimme sitten taas ratsaille. Beduiinipoikamme väitti,
ettemme löydä petoja ennen iltaa, ja totta olikin, että saimme matkata
yhä kauemmaksi etelään tapaamatta mitään. Myöhään iltapäivällä
lähestyimme erästä kylää, mutta sen asukkaat läksivät pakoon heti
meidät nähtyään. Muutamia minuutteja olimme senvuoksi todella herroina
kylässä, jossa oli vain joitakuita vanhuksia ja lapsia; naisetkin
olivat paenneet tai piiloutuneet. Näimme myös karjalaumat, jotka olivat
hajallaan suunnattoman laajalla alueella, ja minun täytyy tunnustaa,
että tällainen karjanpito on epäilemättä sangen tehokas keino rosvoja
vastaan; sillä olipa näitä vaikka suurikin joukko, käy heille
mahdottomaksi koota ja viedä pois noin hajallaan olevia laumoja.
Turhaan olimme antaneet jos jonkinlaisia rauhanmerkkejä
tyynnyttääksemme asukas-parkoja. Vasta kun jälleen ratsastimme kylästä,
missä olimme vain juoneet hieman vettä, ja kun pakolaiset huomasivat,
ettemme suinkaan himoinneet heidän tavaraansa, tulivat he esiin ja
juosten ja kerjäten kokoontuivat pian ympärillemme epäilyttävän
suureksi laumaksi, joka sekä mieslukuun että aseisiin katsoen oli
meidän joukkoamme paljon voimakkaampi. Itse asiassa olisimmekin perin
helposti voineet tässä joutua veriseen kahakkaan, kun kerjäläiset
kävivät yhä tunkeilevammiksi ja heidän joukkoonsa ilmestyi
ratsastajiakin. Kun sitten saimme kerjuusanojen sijasta kuulla
kirouksia ja haukkumisia ja kun jälkijoukkomme kävi yhä äänekkäämmäksi
ja lopulta täyttä kurkkua kiljuen ahdisti meitä, laskimme hevosemme
täyteen laukkaan ja suorastaan pakenimme välttääksemme käsirysyä. Se
oli häpeällisin, mutta viisain keino, mihin saatoimme turvautua, koska
emme parhaassakaan tapauksessa olisi voittaneet edes kunniaa.

Sitten aurinko pian laski ja me saavuimme laajalle mäkimaalle. Sen
halki ratsastettuamme näimme edessämme hiekka-aavikon, ja vain
kaukainen, tumma juova osoitti meille, että sen toisella puolen oli
taas metsää. Oikealla puolellamme, melkoisen matkan päässä, kohosi
vuoristo. Siellä asui joku beduiiniheimo, jonka nimen olen unohtanut.

Täällä aavikolla keksi beduiinipoikamme, joka yhä kulki etumaisena,
tiikerin jäljet hiekassa. Seurasimme hänen huudahdustaan ja näimme
todellakin nuo helposti tunnettavat jäljet. Tiikeri näet kävelee siten,
että etujalat ovat lähempänä toisiaan kuin takajalat, joilla se astuu
verrattain kömpelösti ja hajalla säärin; mutta juuri tästä syystä sen
hyppäys on sitä voimakkaampi ja varmempi. Hajasäärisyydestä siis tuntee
tiikerin, ja takajalkojen välin leveydestä voi myös päättää, miten
suuri ja väkevä peto on. Tämä, jonka jäljet nyt olivat edessämme,
näytti olevan kookkaimpia, mitä rannikkoseuduilla tavataan. Seurasimme
jälkiä. Niin kauan kuin takajalkojen jäljet ovat etujalkojen jälkien
takana ja jalat nousevat vuorotellen, osoittaa se, että eläin astelee
rauhallisesti. Niin oli tässäkin tapauksessa. Seurasimme pedon suoraa,
tasaista kulkusuuntaa. Tässä se on pysähtynyt, tässä äkkiä
käännähtänyt. Tässä kohden se nähtävästi on lähtenyt nopeampaan
juoksuun, koska jokainen käpälä on painunut syvemmälle ja heittänyt
jälkeensä pienen kasan hiekkaa. Nyt tiesimme, että saimme kelpo matkan
seurata näitä jälkiä. Niiden tuoreudesta saatoimme myös päättää
olevamme jotenkin lähellä jaloa eläintä, ja auringon kallistuessa
laskuunsa saavuimme metsänreunaan, missä korkea ruohonkasvu teki jäljet
vaikeammin eroitettaviksi.

Siellä laskeuduimme ratsailta päättäen tarpeen vaatiessa yöpyä
paikalle. Mutta beduiinipoikamme yllytyksestä jäimmekin vain hetkeksi
siihen levähtämään ja syömään niukan aterian, jonka jälkeen taas
nousimme hevosten selkään tarkastellaksemme pojan neuvosta seutua ja
maaperää.

Ja se olikin oiva neuvo. Metsä oli poikittain edessämme hyvin pitkänä,
mutta jotenkin kapeana vyöhykkeenä. Ainakaan emme olleet vielä täyttä
puolta tuntia jatkaneet ratsastusta äskeiseen suuntaamme, kun jo
jälleen näimme edessämme jotenkin laajan hiekkatasangon. Poika kiiti
nopeasti tasankoa ristiin-rastiin, mutta ei löytänyt tiikerinjälkiä. Ja
koska nämä pedot harvoin juoksevat muuten kuin suoraan eteenpäin,
teimme sen oikean johtopäätöksen, ettei tiikeri ollut kadonnut oikealle
eikä vasemmalle metsän pituussuuntaan, vaan että se oli jossakin
lähellämme.

Pitikö meidän uskaltaa näin illansuussa ruveta pyyntiin metsän
pimeydessä? Se oli painava kysymys. Monet olivat yrityksen puolella,
monet sitä vastaan. Pikku beduiinipaholaisemme -- pojan olennossa oli
tosiaankin jotain paholaisen tapaista -- tappeli kynsin hampain sitä
ehdotusta vastaan, ettei ollut heti ryhdyttävä pyyntiin; hän ei
tahtonut tietää mistään viivytyksestä. Hän sätti meitä laiskureiksi ja
yltyi ihan raivoon, ikäänkuin me olisimme olleet hänen renkejään, joita
hän komensi työhön. Meitä eurooppalaisia tämä huvitti; lopulta hän
kuitenkin kävi niin kiukkuiseksi, että eräs seuralaisistamme, joka oli
pojan sukulainen, suuttui hänen sopimattomasta käytöksestään ja kohotti
keihäänsä löylyttääkseen häntä sen varrella, mutta silloin poika päästi
silmäimme edessä hurjan naurunrähäkän ja katosi. Hän oli läimäyttänyt
kupeille ratsuaan, joka oli yhtä vimmatun hurjapäinen kuin hän itsekin,
tämä ryntäsi metsään, niin että siinä tuokiossa kadotimme hänet
näkyvistämme. Vasta myöhemmin, kun seisoimme hiljaa höristäen
korviamme, kuulimme hänen ajaa karkuuttavan kaukana viidakossa.

Kului joltisenkin pitkä aika. Olimme tehneet suunnitelmamme ja
päättäneet yöpyä metsänreunaan, johon aioimme rakentaa nuotion. Pojasta
ei enää kuulunut mitään, ja me aloimme huolestua pikku paholaisemme
tähden. Vallan kaukana hän ei voinut olla. Huusimme, mutta vastausta ei
kuulunut; uhkailimme, kaikki turhaa. Olikohan hän joutunut liian kauas?
Päätimme huutaa kaikki yhtaikaa, jotta hän varmasti kuulisi; mutta
sittenkään ei tullut vastausta. Aloimme lopulta katsella metsänreunasta
nuotion paikkaa, johon olisimme voineet leiriytyä.

Teltta meillä oli muassamme, mutta yö oli niin ihana, ettei sitä
tarvittu. Niin harmissamme kuin olimmekin pikku paholaisellemme,
kadehdimme kuitenkin joka mies hänen rohkeuttaan emmekä sen vuoksi
tahtoneet ajatellakaan ryömiä teltan suojaan.

Tuskin olimme ennättäneet päästä yksimielisyyteen leiripaikasta, kun
ratsumme yhtäkkiä alkoivat omituisesti vavista; ne kohottelivat
päitänsä, ravistelivat harjojaan, korskuivat ja levittivät silmänsä
suuriksi. Me tiesimme mitä se merkitsi. Jalorotuiset hevoset vainusivat
pedon läheisyyden. Kuuntelimme. Oli jo liian pimeä, jotta olisi
voineet ruveta tiikeriä metsästä etsimään, ja kuutamokin oli meille
epäedullinen, se kun teki varjot vain läpinäkymättömämmiksi. Käskemättä
olimme kaikki tarttuneet aseisiin ja pinnistimme korviamme kuullaksemme
jotakin. Vähän aikaa oli aivan hiljaista; sitten kuulimme viidakosta
ritinää, ja rauhattomat ratsumme ilmaisivat meille selvästi, mistä se
johtui. Sitten läheni lehtien kahina, joka ilmeisesti johtui hevosen
laukkaamisesta viidakon halki, ja taempaa kuului oksien ritisevää
katkeilemista. Humaus kävi joukkomme läpi; kaikki oivalsimme, että peto
ajoi takaa pikku paholaistamme ja hänen hevostaan. Ja miltei pikemmin
kuin tässä ennätän kertoa, syöksyi viidakosta esiin ratsu, jonka
selässä poika istui tai pikemmin makasi suullaan, pää hevosen kaulalla
ja katsoen meihin villisti hehkuvilla silmillään. Mutta hänen
jäljessään syöksyi kaksi tiikeriä metsän pimennosta, ja ennenkuin
olimme ehtineet ajatellakaan aseiden käyttöä, olivat ne pyyhkäisseet
meidän keskeltämme aavikolle.

Mutta me tiesimme mitä oli tehtävä. Edessämme hiekkatanterella pani
beduiinipoikamme toimeen taistelun, joka on suurenmoisimpia, mitä olen
koskaan nähnyt. Minulle itselleni jäi liian vähän aikaa taistellakseni
mukana; sain tehdyksi kaikkiaan yhden piston, mutta se olikin aito
espanjalainen.

Pian saavutimme pedot, ja tuliaisiksi pamahti yhtaikaa kaksikymmentä
pistoolia. Emme ampuneet suotuisan tuloksen toivossa, sillä tiesimme
hyvin, että monet luodit eivät osu ja että ne, jotka osuvat, eivät
tapa. Näitä petoja voi haavoittaa kuolettavasti vain muutamiin
paikkoihin ruumista. Mutta laukauksilla oli kuitenkin toivottu
vaikutus. Pedot säikähtivät, ja me voitimme aikaa niin paljon, että
ennätimme muodostaa niiden ympärille piirin, jonka keskessä pieni
paholaisemme vielä teiskaroi hevosineen. Keihäs tai miekka oli meillä
jokaisella kädessä. Oltiin hetkinen aivan hiljaa. Toinen tiikeri avasi
kitansa ja päästi lyhyen, kammottavan ulvahduksen. Kiiluvat silmät,
avoimet kidat ja valkoiset hampaat näyttivät kuutamossa kamalilta.
Toinen peto, joka oli suurempi, ei ulvonut, vaan kyyristäytyi
hyppäämään ja lennähti samassa tuokiossa erään ranskalaisen kimppuun
(hän on luullakseni Tangerissa asuvan Ranskan konsulin lanko). Mikä
uljas hyppäys! -- Mutta ranskalainen -- toden totta, häntä olisi
luullut espanjalaiseksi! -- kiskaisi samassa silmänräpäyksessä ratsunsa
pystyyn ja sivalsi lennossa kohtisyöksyvää petoa rintaan niin
navakasti, että se suistui maahan kyljelleen. Ne onnelliset, jotka
sattuivat olemaan lähellä, luulivat jo pääsevänsä helpolla saaliin
herroiksi; kymmenkunta keihästä ja säilää välähti, ja muutamat
sattuivat lujastikin petoon, mutta tämä oli oitis jaloillaan taas ja
karkasi erään beduiinin hevosen kimppuun tarrautuen hampaillaan kiinni
sen reiteen. Siinä muodostui kummallinen ryhmä, kun tiikerin sekä
etu- että takakäpäläin kynnet iskeytyivät hevosen nahkaan. Samassa
tuokiossa -- kaikki tapahtui muuten paljoa nopeammin kuin voin kertoa
-- hevonen karkasi pystyyn, heitti ratsastajan selästään, teki muutamia
hurjia hyppyjä hirnuen vihlovasti ja viskautui sitten selälleen aivan
sananmukaisesti rutistaen allensa tiikerin. Huu, kuinka peto levitti
verisen kitansa ammolleen! Hevonen puristi painollaan sen rintaa ja
kurkkua. Näytti siltä, kuin olisi maasta hevosen alta kasvanut esiin
läähättävä, verinen tiikerinkita; mutta kauan ei tätä näytelmää
kestänyt. Pistoja ja iskuja alkoi sadella, ja pian oli tiikeri
hengettömänä. Minä sain olla siinä vain katselijana. Keihäs koholla
ajaa karahuttelin ratsullani ympäri, mutta toiset olivat lähempänä ja
ehkä taitavampiakin.

Silloin muistan yhtäkkiä toisen pedon, ja kautta pyhän Yrjänän --
otollisempaan aikaan ei se olisi voinut johtua mieleeni! Mitä se oli
tällävälin tehnyt, sitä en tiennyt; syöksyn vain paikalle ja näen kaksi
paholaista ottelussa keskenään. Haavoittunut hevonen laukkaa
ratsastajatta poispäin. Eräs eurooppalainen viruu maassa, kuolleena
ehkä, ja kahden toisiansa vasten painautuneen hevosen ääressä on
syntymässä hirvittävä näytelmä. Toisella puolen riippuu meidän pikku
paholaisemme tuijottaen hurjistunein katsein tiikerin ammottavaan
kitaan ja palaviin silmiin. Pedon käpälät ja avoin kita ovat toisen
hevosen kupeella, takajalat ovat maassa ja taivuttautuvat juuri nyt
hyppäykseen...

En voi sanoa, että olisin juuri mitään harkinnut sillä hetkellä. Kaikki
tapahtui yhtäkkiä. Suhahdus vain, ja keihääni törrötti pystyssä
tiikerin kidassa, terä syvällä kurkussa, -- aito espanjalainen temppu!

Peto lensi nurinniskoin, mutta keihäs pysyi sen kidassa, vaikka se
miten olisi riehunut väännellen päätään maassa. Se oli näky! Pää
kaivautui hiekkaan, murhaavat käpälät huitoivat ilmaa ja häntä pieksi
maata, niin että pauke kuului kauas. Sitten peto kiertyi keräksi,
viskautui takajaloilleen ja sitä tietä seisoalleen, mutta ei saanut
päätään jalkainsa väliin, kun keihäs oli kurkussa. Sitten se teki vielä
muutamia hurjia loikkauksia, hypähti ilmaan, putosi jysähtäen maahan ja
heitti henkensä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Susien saaliina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.