Title: Morganin miljoonat - Salapoliisiromaani
Author: Elvestad, Sven
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Morganin miljoonat - Salapoliisiromaani" ***


MORGANIN MILJOONAT

Salapoliisiromaani

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomennos



Porissa,
Otto Andersin,
1920.



SISÄLLYS:

    I. Musiikkivalokuvaaja.
   II. Ilveilijä.
  III. Sirkusjohtaja.
   IV. Raharuhtinaan sähkösanoma.
    V. Konsulin luona.
   VI. Salaisuus kuluneelta vuosisadalta.
  VII. Yksinkertainen palvelija ja ilveilijä.
 VIII. Miksi.
   IX. Kuje.
    X. Kepponen.



I.

MUSIIKKIVALOKUVAAJA.


Rautatievaunun ikkunasta häämötti metsässä ammottava aukeama, joka
merkitsee Ruotsin ja Norjan välistä rajaa. Se läheni enemmän ja enemmän
ja kohta viuhui juna sen yli. Pari minuuttia myöhemmin pysähtyi se
Kornsjöhön.

Niiden monien matkustajien joukossa, jotka astuivat siellä alas
saadakseen pienen aamiaisen norjalaisessa maassa, oli myös kuuluisa
Kristianialaissalapoliisi Asbjörn Krag. Hän oli puettuna tavalliseen
matkapukuun, päässään pieni skotlantilainen lakki.

Oli muutamia muitakin matkustajia jotka matkustivat Kristianiaan, ja
monet heistä tunsivat Asbjörn Kragin, muutamat edellisen kiireen
kohtauksen jälestä, toiset jälleen ainoastaan ulkomuodosta.

Mutta kaikki nämä kovin ihmettelivät mitä Asbjörn Kragilla nyt on ollut
tekemistä ulkomailla. Tai olisiko salapoliisi vain ottanut pienen
virkistysmatkan viimeisen jännittävän ja melkein tuloksettoman
kamppailun jälkeen maailmanseikkailija Leo Carsten'ia vastaan.

Asia oli aivan yksinkertaisesti se, että Asbjörn Krag oli ollut
Göteborgissa, missä hän kolmen päivän ja yön jännittävän työn jälkeen
oli onnistunut selvittämään erään kovin pulmallisen tehtävän. Se oli
erittäin arkaluontoinen kiristysjuttu, johon olivat sekaantuneet eräs
varieté-nainen, parooni ja nuori, kaunis paroonitar.

Asian ytimenä olivat olleet muutamat vapaaherraa erittäin huonoon
valoon saattavat kirjeet, jotka olivat hävinneet.

Koska kaupungin alueilla poliisiviranomaisilla oli silloin
ollut tärkeämpää asiaa selvitettävänä, mikä oli pakottanut
salapoliisilaitosta lähettämään melkein kaikki voimansa tuleen, oli
parooni kääntynyt Asbjörn Kragin puoleen. Sanomalehtiuutisten kautta
oli hän oppinut tuntemaan hänen toimintansa poliisimiehenä, hänen
tavattoman työintonsa ja häveliään vaiteliaisuutensa ja oli sähköttänyt
hänelle.

Krag oli heti tullut ja oli lopullakin onnistunut, kuten sanottu,
löytämään hävinneet harmiasaattavat kirjeet. Miten hän oli ne löytänyt
sieltä, kieltää meiltä vaitiololupauksemme kuuluisaan salapoliisiin
valitettavasti tässä kertomasta. Niin paljon luulemme kuitenkin olevan
luvan sanoa, että inhimilliseltä ja siveelliseltä kannalta katsoen ei
hän tehnyt mitään laittomasti myöskin jos hän löysi kirjeet
varieté-naisen naishuoneesta, kun ei ketään ollut läsnä. Hänen
keksintönsä oli teräväjärkisten ja nerokkaitten johtopäätösten
tulos ja parooni oli ihastunut, päinvastoin kuin ruotsalainen
salapoliisipäällikkö, jolla tosin ei ollut syytä suuresti olla
pahoillaan, samanaikaisesti onnellisesti ratkaistessaan omat
rikosasiansa.

Nyt oli siis kuuluisa salapoliisi matkalla kotiin Kristianiaan hyvällä
tuulella ja ruhtinaallinen kunnialahja lompakossaan. Mutta samalla oli
hän niin väsynyt ja rasittunut viime päivien työstä, että hän
matkallaan oli päättänyt ottaa vastaan pyynnön, jonka hän oli saanut
joku aika sitten eräältä Fredrikshaldissa olevalta ystävältä, joka oli
pyytänyt Kragia viettämään päivän eli kaksi tämän komeassa kodissa.

Hän tunsi nimittäin voimakasta virkistyksen tarvetta kaikkien
ponnistusten jälkeen ennenkuin hän uudestaan heittäytyisi
salapoliisiosaston hermojakuluttavaan työhön Norjan pääkaupungissa.

Junan saavuttua Fredrikshaldiin astui Asbjörn Krag sentähden alas.
Hänen matkatavaranaan oli vaan pieni käsilaukku, sillä Asbjörn Krag
kuului siihen ihmisluokkaan jotka inhoavat vetämästä paljon tavaroita
matkoillaan. Käsilaukussa oli hänellä muutamia toalettiesineitä (niiden
joukossa erilaisia sminkkilajeja), revolveri, säiliökynä, muutamia
sähkösanomalomakkeita sekä kauluksia ja kalvosimia.

Hän päätti asettua Grand hotelliin, joka on vastapäätä asemaa, koska se
oli lähinnä saatavissa.

Hän sai mainion huoneen ja peseytyi heti matkatomuista.

Hän aikoi juuri mennä soittamaan ystävällensä kun hänen korvansa äkkiä
keksivät ihmeellistä musikaalista ääntä. Se ei ollut minkään ennen
kuulemansa soittokoneen äänen tapaista. Se ei ollut pianon,
mandoliinin, viulun eikä torven. Se oli yksinkertaista, helppotajuista
säveltä kun soitettiin ja salapoliisi jäi vasten tahtoaan seisomaan ja
kuuntelemaan. Siitä oli niin kauvan sitten kun hän oli kuullut mitään
musiikkia, ja ihmeellinen soittokone puhutteli häntä.

Hän pidätti erään hotellin vahtimestarin, joka sattumalta kulki ohi ja
kysyi:

-- Sanokaa minulle kuka soittaa?

-- Valokuvaaja, vastasi vahtimestari ja tahtoi juosta eteenpäin,
jolloin Asbjörn Krag pidätti hänet iskemällä kiinni hänen takin
kaulukseensa.

-- Valokuvaaja? kysyi hän. Mikä valokuvaaja?

-- Musiikkivalokuvaaja.

-- Mitä kummia te sanotte, -- musiikkivalokuvaaja!

-- Niin, se on alhaalla juhlasalissa.

-- Miksi kutsutaan häntä musiikkivalokuvaajaksi?

-- Siksi, että hän valokuvaa musiikkia. Ettekö ole kuullut puhuttavan
suuresta, uudesta keksinnöstä Coloradossa?

Asbjörn Kragin tehtävään kuului olla selvillä kaikista
uusista keksinnöistä sekä suurista että pienistä, mutta
musiikkivalokuvauskoneesta ei hän vielä ollut kuullut puhuttavan.

-- Te tarkoitatte tietenkin tavallista puhekonetta?

Mutta silloin joutuivat vahtimestarin kasvot pilkalliseen hymyyn.

-- Äh, ei suinkaan! Puhekonehan on vanha keksintö, mutta tämä on aivan
uusi. Keksintö on siinä, että musiikkia voidaan valokuvata valon
vaikutuksen avulla.

Asbjörn Krag nauroi.

-- Tuhat tulimmaista, sanoi hän, luulenpa etten milloinkaan ennen ole
kuullut puhuttavan siitä. Uskallanko kysyä kuka keksijä on?

Vahtimestari katsoi vielä enemmän ihmeissään häneen.

-- Ettekö te tunne häntä?

-- En.

-- Sehän on kuuluisa professori Bloch Coloradosta.

-- Aha, silloin on kai keksijä itse mukana?

-- Kyllä, hän se on juuri, joka on juuri soittanut juhlasalissa. Hän on
saapunut Norjaan valokuvatakseen norjalaisia kansansäveleitä.

-- Ja senkötähden hän on asettunut Fredrikshaldiin.

-- Paras herra, hänen täytyy tietenkin valokuvata Ensimäisen brigadin
marssin. Hän on jo valokuvannut Oscar Borgin Nordpols marssin ja useita
muita marsseja.

-- Äsch, lörpötystä! sanoi salapoliisi. Ei voida valokuvata musiikkia.

Vahtimestari katsoi häneen puoliksi hämillään puoleksi hiukan
suuttuneena.

-- Silloin ette kai tunne professori Blochia, vastasi hän. Tehän voitte
kysyä häneltä itseltään juhlasalissa.

Samassa hetkessä hiljeni musiikki ja Asbjörn Krag läksi suoraan
puhelinkioskiin soittaakseen ystävällensä. Puhelinkioski oli juhlasalin
toisessa päässä. Salapoliisi huomasi muutamien vieraiden kokoontuneen
erään mustan laatikon ympärille.

Otaksuttavasti naurettavan musiikkivalokuvaajan kamera, ajatteli hän.

Eräs pitkähapsinen mies, tyypillisen professorin näköinen koetti
katkonaisella norjan-englannin kielellä selittää keksintöään
uteliaille.

Asbjörn Krag meni välinpitämättömästi ohi ja soitti.

Hän ei huolinut sulkea kioskin ovea joten kaikki ympärillä olijat
saattoivat kuulla mitä hän sanoi. Mutta koska keskustelulla ei ollut
pienintäkään merkitystä, ei ollut tarpeellista noudattaa minkäänlaista
salaisuutta.

Hän sai ystävänsä numeron ja pian sen jälkeen kuultiin rakastettava
naisen ääni puhelimessa.

-- Tämä on Asbjörn Krag, sanoi hän, tahtoisin mielelläni keskustella
tukkukauppiaan kanssa.

Nyt näkyi, että se oli ollut rouva joka oli vastannut ja että hänet
vastaanotettiin lämpimin ja sydämellisin tervetulotervehdyksin. Mutta
samalla ilmoitti rouva tukkukauppiaan valitettavasti matkustaneen pois
ja ettei hän tulisi ennenkuin seuraavana päivänä.

Ettei hän joutavasti vaivaisi rouvaa, sanoi Asbjörn Krag sen hänen
puolestaan sopivan aivan mainiosti. Siinä tapauksessa tulisi hän tämän
päivän käyttämään pikku asioiden toimittamiseen kaupungilla ja
lykkäämään käyntinsä päivän sen jälkeen.

Kun he sitten vielä olivat vaihtaneet jokapäiväisiä lauseparsia, loppui
keskustelu ja Krag pani kuulotorven pois.

Samassa hetkessä rupesi professori Bloch uudestaan valokuvaamaan
musiikkia.

Kun Asbjörn Krag kuuli lähempää, ymmärsi hän, että sen täytyi olla
parannettua laatua oleva puhekone, joka oli sen mustan laatikon
sisässä. Ääni oli kaunissointuisempi ja sulosävelisempi kuin tavallinen
kuiva ja sieluton puhekonesoitto.

Laatikko tuntui hänestä kuitenkin tavattoman suurelta. Se oli lähemmin
mahtavan maalikirstun näköinen ja oli ympärinsä vähintäin metrin mutta
sangen matala. Se oli mustalla nahalla peitetty ja taiteellisesti
koristettu hopea- ja messinkiheloilla.

Juuri nyt soitti se erästä potpouria "Geishasta." Professori itse
seisoi vieressä ja oli hän Kragin mielestä enemmän mielenkiintoisempi
kuin laatikko.

Salapoliisi arvosteli ensi silmäyksellä hänen iäkseen noin
kuusikymmentä vuotta. Hänen hiuksensa olivat teräksen harmaat ja
lankesivat suurissa, taiteellisissa vaikka epäselvissä kutreissa
olkapäiden yli.

Mutta hänen kasvonsa olivat ilmeisen nuorekkaat ja ei ollut jälkeäkään
ajan raivoavasta hampaasta, joka toisinaan tapaa piirrellä kirjaimiaan
ihmisen piirteisiin paljoa ennen vanhuutta.

Professorilla oli silmälasit ja oli puettu ei aivan moitteettomaan
kuntoon.

Hän näytti ensimältä hiljaiselta ja kiltiltä ja eikä näkynyt, jos
erotan ne pitkät hiukset, jälkeäkään hänessä humbuugia jos muuten olisi
voinut uskoa naurettavaa pötyä musiikkivalokuvaajasta ja Coloradossa
tapahtuneesta keksinnöstä.

Mutta Asbjörn Kragin seisoessa ja kuunnellessa musiikkia ja
katsellessa professoria lähemmin huomasi hänen harjaantunut ja tarkka
poliisikatseensa, että professori aivan yksinkertaisesti oli naamioitu.

Naamio oli sellaisenaan mainio, mutta ei kuitenkaan niin hyvin tehty
ettei Asbjörn Krag sitä voisi nähdä. Hän tarkasti hetkisen, mutta antoi
sitten katseen kiireesti kulkea miehestä pois hänen soittokoneeseensa.

Professori ei ollut selvästikään huomannut, että Asbjörn Krag oli
tarkastellut häntä.

-- Geisha loppui nyt, ja ympärillä olijat osottivat äänekkäästi
mieltymystään kauniista musiikista.

-- Onko se teidän oma keksintö? kysyi Asbjörn Krag.

-- Yes, sir, vastasi keksijä, minun keksintöni!

Hän nyökkäsi ylpeästi ja laski kätensä sen päälle ikäänkuin hän olisi
tahtonut alleviivata, että tämä oli hänen mestarituotteensa.

-- Miksikä kutsutte laitosta?

-- Musiikkivalokuvauskoneeksi, sir.

-- Mitä se merkitsee? Voitteko valokuvata musiikkia?

-- Yes... niin... minulle se ei ole mikään taito.

-- Hm, tietysti gramofoonilevyjen avulla.

Professori loi häneen kopean ja loukkaantuneen katseen.

-- Gramofoni on erittäin kehno keksintö, sanoi hän, kovin kehno. Minä
valokuvaan musiikkia, sir -- auringon valon avulla, itse valoaaltojen
avulla.

-- Vai niin, se oli mielenkiintoista. Mitä aijotte te nyt tehdä
Norjassa?

-- Valokuvata kauniita norjalaisia kansanlauluja. Oh, teillä ei ole
aavistustakaan siitä, sir, mitenkä hulluja Amerikassa ollaan
norjalaisista kansanlauluista. Kaikissa ohjelmissa on Griegin ja
Svendsenin nimet. Niin, ja luonnollisesti Söderman ja Gade tietysti...

-- Mutta Söderman ja Gade eivät ole norjalaisia.

-- Vai niin. Silloin ymmärrätte te ehkä paremmin musiikkia kuin minä,
joka olen musiikin professori Coloradon yliopistossa!

Vanha mies löi ylpeästi rintaansa, ja kaikki ympärillä olevat
puhkesivat nauruun.

-- No niin, huomautti Kristianialaissalapoliisi, hänkin nauraen,
silloin en kannata teitä enempää. Mutta Söderman oli kuitenkin
ruotsalainen ja Gade tanskalainen, vieläkö nyt väitätte.

Vanha professori ei vastannut tähän mitään. Oli selvää että Asbjörn
Krag oli häntä syvästi haavoittanut epäilemällä hänen musikaalisia
tietojansa ja hän alkoi hiljaa ja nyreänä askaroida laatikkonsa kera.

-- Kuinka pitkäksi aikaa jäätte tänne, kysyi Krag lopuksi.

-- Ainoastaan kolmeksi neljäksi päiväksi.

-- Tuletteko antamaan muutamia konsertteja?

-- Kyllä, mutta vain yhden.

Kristianialaissalapoliisi meni suoraan hänen luokseen, sanoen:

-- Ette saa olla loukkaantunut huomautuksistani. Konsertissa tapaamme
toisemme.

-- Tervetuloa, sanoi musiikkiprofessori.

Asbjörn Kragin tultua ylös huoneeseensa istuutui hän ja rupesi
tupruttelemaan kubalaisia savukkeitaan.

Mitä se oli jota hän pelkästä sattumasta oli tavannut.

Voiko amerikalainen professori olla vain joku huijari vai oliko siinä
kaikessa jotain?

Asbjörn Krag käsitti kovin hyvin, että sellainen päähänpisto kuin
valokuvata musiikkia valoaaltojen avulla oli sulaa, törkeää
selkkapuhetta.

Tietysti oli laatikossa puhekone. Mutta miksi oli tällä laatikolla niin
kummallinen ulkomuoto ja miksi oli musiikkiprofessori itse naamioitu.

Se näytti olevan hänelle kuitenkin kaikesta tarpeettominta.

Asbjörn Krag tuli lopuksi siihen tulokseen että teeskennellyllä
musiikerilla oli syynsä esiintyä naamiossa.

Syyt saattoivat olla yksinkertaisia ja viattomia, ehkä pelkästään
sellaisia, etteivät ne liikuttaneet ketään ulkopuolella olevaa, mutta
Asbjörn Krag päätti kuitenkin tutkia asiaa.

Sitäpaitsi saattaisi se olla hänelle ajanvietettä, pieni huvitus tässä
pienessä kaupungissa, samaan aikaan kun hän odotti ystäväänsä
tukkukauppiasta.

Kristianialaissalapoliisi otti aivan iloisesti uuden savukkeen ja
totesi samassa hetkessä jolloin hän sytytti sen että hän oli saanut
vihiä eräästä pienestä uudesta "affäristä".



II.

ILVEILIJÄ.


Juuri kun Asbjörn Krag oli istuutunut ja täyttänyt huoneen
paperossinsavulla koputettiin äkkiä hänen ovellensa.

Eräs virkapukuinen herra astui sisään. Se oli paikkakunnan poliisimies,
joka vuosi sitten oli siirtynyt Kristianian poliisilaitoksesta.

He olivat olleet kovin hyviä ystäviä, ja vaikka he molemmat olivat
kovin iloisia toisensa jälleen näkemisestä, ei heistä kumpikaan alkanut
meluavalla tavalla ilmaisemaan tyytyväisyyden tunnettansa.

-- Ei, mutta kas, hyvää päivää Vold, sanoi Krag, oletkos sinä tässä
kaupungissa!

Molemmat herrat pusersivat toistensa kättä, ja Vold vastasi.

-- Kyllä, minut on määrätty tänne vuoden yli. Menin pelkästä sattumasta
Grand hotelliin, ja silloin sain nähdä tunnetun nimesi taululla.

-- Minua ilahuttaa tavata sinut, sanoi Krag ja soitti.

Hän tilasi viiniä ja useita savukkeita ja pian sen jälkeen istuivat
molemmat ystävykset eloisaan keskusteluun kiintyneinä entisistä
asioista.

-- Ja nyt menet sinä tapaamaan tukkukauppias K:ta? kysyi Vold kun
tärkeimmät yhteiset muistot olivat verratut ja puhuttavin uutisvarasto
suoritettu.

-- Niin, mutta ikäväkseni kyllä en ole tavannut häntä kotona tänään.
Hän ei tule ennenkuin huomenna.

-- Jonkatähden olet pakotettu kulkemaan ja puuhaamaan koko tämän
päivän.

-- Miksikäs en, vastasi Asbjörn Krag. Olen saanut juuri pienen
yllätyksen, eli toisin sanoen erään uuden asiapirstaleen
tutkittavakseni.

-- Onko se mahdollista. Keneltä sitten?

-- Ei keneltäkään. Olen hankkinut sen itse. Olen keksinyt miehen, joka
kulkee valepuvussa. Sehän on jo jotakin pienessä kaupungissa. Luulen
ensimältä sen olevan jonkun huijarin eli seitsemänkymmenen neljännen
luokan musiikerin.

-- Ahaa, nyt minä tiedän ketä tarkotat, sanoi Vold. Sinä tarkoitat
tietysti ilveilijää.

-- Mitä? Se oli konstikas nimi. Minä luulin hänen olevan musiikerin.

-- Musiikeri! Kaukana siitä. Hän on sirkustaiteilija ja clowni. Sinä et
pidä arvosi mukaisena lukea paikkakunnan lehtiä. Siellä näkisit hänet
mainittavan.

-- Huomasin suuren teltan katon tullessani hotelliin, sanoi Asbjörn
Krag. Ehkä ystäväsi ilveilijä esiintyy siellä.

-- Se pitää paikkansa.

-- Mutta eikö hän ole sama joka valokuvaa musiikkia?

-- Ha ha, ei, sinä olet oivallinen. Ilveilijä on tavallinen
sirkustaiteilija ja professori Bloch taiteilija, tiedemies ja suuri
keksijä. Onhan toki eroa kuningas Salomon ja Jörgen hatuntekijän
välillä. He ovat kyllä pelkkiä katkeria vihollisia, mitä minä näytän
ymmärtäväni. Ilveilijä kokoo yleisön suurimman suosion ympärilleen, kun
toista valokuvausmusiikkineen pidetään hupsuna.

Musiikkivalokuvaaja on toimittanut suuren soitannollisen
iltahuvituksen, joka tapahtuu huomenna.

Mutta kilpailusta ilveilijän ja sirkuksen kanssa saanee hän tuskin niin
paljon väkeä että hän voi maksaa kuluja. Siksi on hän aivan huippuunsa
raivossa ilveilijään ja raivonsa näkyy selvästi hänen ilmoituksissaan.

Asbjörn Krag nauroi.

-- Pienelle rauhalliselle ja idyllimäiselle kaupungillenne on suotu
täydellinen amerikalainen elämys.

-- Niin, täydellisesti. Väestö on myöskin kovin uteliasta
saadessaan nähdä miten se tapahtuu. Kujeilija on uhannut paljastaa
musiikkiprofessori Blochin humpuukimusiikin ja professori on vuorostaan
uhannut ampua ilveilijän. Professorihan on Villistä Lännestä.

-- No niin, vastasi Krag ja asia ei tule mielenkiinnottomammaksi siitä
seikasta, että toisella puoluelaisella on väärät hiukset ja parta --
hän esiintyy siis naamioituna. Ja että naamio kätkee olennon tai
toisen, jolla varmaankin on halua pysyä poissa.

-- No niin... mitä ilveilijä...

-- Se ei ole ilveilijä, sanoi Asbjörn Krag, se on musiikkiprofessori.

Toinen nousi ylös.

-- Mitä! huudahti hän. Sitä en olisi milloinkaan voinut ajatella. Miksi
hänen pitää olla naamioituna?

-- Olet oikeassa. Miksikö? Olen vakuutettu siitä, että hän näyttää
kyllä hullunkuriselta muutenkin. Mutta nyt aijon viettää tämän päivän
koettamalla päästä selvyyteen siinä. Olen jo askarrellut niin kauvan
perhenäytelmien ja muiden surullisten asiain kanssa, että suorastaan
virkistyn saadessani virkistää ajatuksiani aivan koomillisessa asiassa.
Koomillinen on tämä asia, siitä ei voida väittää. Sano minulle eikö
osoittaudu siltä, että nämä herrasmiehet toimisivat yhteisymmärryksessä
keskenänsä. Että kaikki vaan on toimitettu sirkuksen reklaamin hyväksi?

-- Kyllä, tietysti, sanoi Vold, on mieleeni muiden muassa juolahtanut
se epäluulo. Mutta sen on täytynyt torjua.

Tunnen sirkuksen johtajan aikaisemmalta käynniltä. Hän ei milloinkaan
voisi ruveta sellaiseen tuumaan kuin kiihottaa koko yleisö ja ehkä
tulemalla kielletyksi antamasta muutamia esityksiä. Sitäpaitse on
ilveilijän ja Coloradolaisprofessorin vihollisuus aivan silmin nähtävä
ja oikea. Ottakaamme lehtiä ja ilmoituslehtisiä niin voit itse nähdä
miten on sen laita.

Vold meni lukuhuoneeseen ja palasi muutaman minuutin kuluttua takasin
viimeisten paikallislehtien kanssa. Siinä oli päivän sanomalehti
"Halden" ja "Smålenens Amtstidenden" eilispäivän numero.
"Amtstidendessä" sattui silmään heti eräs valtava ilmoitus.

                    SIRKUS
                TAIKAILVEILIJÄ

                     sekä

         koko suuri valio-taiteilijakunta

                   esiintyy

         SUURESSA ENSI-LOISTO-ESITYKSESSÄ

                  tänä iltana.

    Huom.! Huomenna julaistaan sanomalehdissä Taikailveilijän
    suuri Fredrikshaldille varaama yllätys.

-- Hitto vieköön, sanoi Asbjörn Krag. Ilveilijä on toisin sanoin koko
sirkuksen vetonumero. Se on kerrassaan tavatonta. Oletko nähnyt häntä?

-- Kyllä ja saan todellakin tunnustaa että olen harvoin nauranut niin
sydämmellisesti ja hillitsemättömästi kenellekään sirkusilveilijäile.
Hänellä on harvinainen varasto hyvää huumoria ja on aina uusia
metkujaan. Pidän sitä omituisena ettei hän ole ottanut paikkaa
suuremmassa sirkuksessa kuin sellaisessa kiertelevässä seurueessa
Hänestä aivan yksinkertaisesti tulisi maailmansirkuksen vetonumero.

-- Ylipäänsä, sanoi Asbjörn Krag, teidän pieni kaupunkinnehan on
mieluisten yllätyksien täyttämä. En kadu todellakaan luvatessani jäädä
tänne. Näyttää siltä kuin tulisin viettämään täällä muutamia hauskoja
ja vaihtelevia tunteja. Me päätämme mennä siis illalla sirkukseen?

-- Tietysti. Sinun pitää nähdä taikailveilijän. Hän esiintyy vaan neljä
iltaa.

-- Mutta mistä yllätyksestä puhuttiin ilmoituksessa? Sen kai tiedät
poliisimiehenä?

-- Kyllä luonnollisesti. Heidän on täytynyt tehdä ilmoituksen
yllätyksestä. Ja minähän olen ankarasti luvannut olla sanomatta
kenellekään. Mutta sinulle...

Krag nauroi.

-- Tietysti, sanoi hän, täytyy sinun uskoa minulle kaikki kaupungin
pikku salaisuudet.

-- Se on siinä, että taikailveilijä on luvannut viisisataa kruunua,
niin viisisataa kruunua, humpuugitta -- sille ken voi sanoa mitä väriä
on hänen huippulakkinsa.

Kristianialaissalapoliisi näytti tässä hetkessä kovin hämmästyneeltä.
Hän luuli ystävänsä laskevan leikkiä. Mutta leikkiä ei hän laskenut.
Nähdessään virkaveljensä hämmästyneen katseen, uudisti hän vielä kerran
mitä hän oli sanonut.

-- Se ei tunnu minusta juuri olevan erittäin vaikeata, sanoi hän, joko
huippulakki on punanen eli vaikea eli sininen, tulee asia kai olemaan
yksinkertainen määrätä värit.

-- Kyliä, niin luulisi, sanoi Vold, mutta taikailveilijäkin on
asettanut erään ehdon.

-- Erään ehdon, no, antaa kuulua. Otaksuttavasti on ehto siinä että ne
jotka haluavat arvata tulevat seisomaan kasvot pois käännettyinä eli
suletuin silmin.

-- Ei, kaukana siitä. Se tullaan arvaamaan kadulla.

-- Kadulla?

-- Juuri niin. Taikailveilijä ratsastaa kello 4 aamulla
sirkustoveriensa johdattamana läpi kaupungin pääkatua. Se, joka voi
sanoa minkä värinen on hänen huippulakkinsa, huutaa vaan:

Taikailveilijä, lakkisi on valkea eli punanen taikka minkä värinen se
nyt voi olla.

-- Silloin on kai vaan yksi selitys, sanoi Asbjörn Krag, ilveilijä
ratsastaa läpi kaupungin paljain päin.

-- Ei, hän on eritoten sanonut ratsastavansa lakki päässä. Jokainen saa
luvan koettaa. Ei edes tarvitse olla kadulla voi istua omassa huoneessa
arvaamassa. Se on vaan ehtona että avaa ikkunan ja huutaa hänelle
tunnuksen.

-- Taikailveilijä, piippolakkisi on sininen...

Asbjörn Krag nauroi äänekkäästi.

-- Se on tietysti vaan ilveilijätemppu, päähänpisto, reklaamipisto,
sanoi hän.

-- Niin tietenkin, mutta yhdestä seikasta olen vakuutettu ja se on se,
että ilveilijällä on yllätys takataskussaan.

Vold nousi lähteäkseen.

-- Tehtävä, sanoi hän. Minua odotetaan konttorissani.

Molemmat poliisimiehet päättivät kohdata toisensa kello seitsemän
illalla mennäkseen sirkukseen.

Sen jälkeen jäi Asbjörn Krag jälleen yksin.

Nyt oli hän saanut erään uuden asian mietittäväksi, nimittäin
taikailveilijän yllätys. Se kokonaan tuntui hänestä niin
uskomattomalta. Hän tiesi vanhastaan etteivät kiertävät sirkusseurueet
koskaan huolineet toimeenpanna sellaisia omituisia, komeita reklaameja
pikkukaupungeissa. Sellaiset tavataan säästää pääkaupunkeihin.

Koska hänellä ei kuitenkaan ollut mitään ajanvietettä, päätti hän
lähteä sirkukseen saadakseen mahdollisesti pakinahetken johtajan
kanssa.

Asbjörn Krag jätti siis huoneensa.

Kuitenkin oli tärkeätä tietää minkä laatuinen oli mainitun hotellin
käytävä.

Se on sangen pitkä ja kapeat ovet molemmille sivuille. Tämä on toisessa
kerroksessa, sieltä johtavat leveät portaat ensimäiseen. Juuri näiden
portaiden vieressä on käytävässä kuin jääkirnu, hakattu nurkka josta
samaten eräs ovi johtaa vierashuoneeseen. Ne henkilöt, jotka tulevat
tämän oven kautta eivät voi nähdä mitä käytävässä tapahtuu. Sitävastoin
voivat ne, jotka kulkevat käytävää pitkin, kovin hyvin kuulla jokaisen
sanan, joka tässä pienessä käytävän poikkeuksessa sanotaan.

Juuri kun Asbjörn Krag jätti huoneensa kuuli hän ääntä sieltä.

Hän tunsi professorin äänen, mutta se tuntui hänestä kuin olisi se
kuulunut rohkeammalta ja karskimmalta kuin juhlasalissa. Sitävastoin ei
hän enää puhunut vanhaa englantilais-norjalaista mongerrustaan. Hän
puhui täydellisesti puhdasta norjaa katkonaisella trondhjemin
murteella, mikä suuressa määrin kummastutti salapoliisia.

Salaperäinen professori puhui jonkun kanssa jota ei Krag voinut nähdä
ja ei aavistanut kuka se oli.

Seuraavat repliikit vaihdettiin, kaikki Asbjörn Kragin seisoessa ja
kuunnellessa käytävässä hiljaa kuin rotta.

Musiikkiprofessori sanoi:

-- Hän ei tietenkään aavista mitään. Se oli vain eräs ilmaisu hänen
uteliaisuudestaan. Näin hänen kasvoistaan, ettei hän aavistanut mitään.

Tähän vastasi tuntematon:

-- Mutta joka tapauksessa on parasta olla varovainen, Bob. Hän on oikea
paholainen pitämään silmät mukanaan.

-- Niin, tietysti. Milloin voit odottaa sähkösanomaa?

-- Kolmen tunnin kuluttua.

-- Menkäämme, sanoi tuntematon käskevällä äänellä, täällä tulee joku.

Joku tuli todellakin rappuja ylös ja musiikkiprofessori meni.
Tuntemattoman huoneen ovi paukahti jälleen. Coloradon professori
katseli ympärilleen, mutta Asbjörn Krag oli jo onnistunut puikahtamaan
eräästä oviaukeamasta, Pitkä käytävä levisi tyhjänä professorin
tutkivalle katseelle.

Asbjörn Krag oli tulevinaan suoraan huoneestaan ja meni nopein askelin
käytävän läpi. Kolme henkilöä kohtasi toisensa rappuaskelmassa. Se
herra joka tuli rappuja ylös, professori sekä Asbjörn Krag.

He vaihtoivat muutamia sanoja ohikulkiessaan.

Asbjörn Krag kysyi armollisen nöyrästi:

-- No, herra professori oletteko valokuvannut muutamia uusia säveleitä?

-- No, no sir, vastasi Coloradolaisprofessori entisellä
mongerruksellaan. En ole valokuvannut. Olen maannut puoli päivään. Yes.

Kristianialaissalapoliisi tahtoi ainoastaan todeta, että professori
oli jälleen alkanut vanhan komediansa.

Sentähden hän meni tämän ohi ja kiirehti juhlasaliin ja heittäytyi
siellä erääseen lepotuoliin.

Kohta sitten tuli professorikin käyden lylleröiden.

Asbjörn Kragista tuntui, kuin olisi professori tällä kerralla katsellut
häntä tarkemmin, meikeinpä tutkivasti. Se oli vaan silmänräpäys, mutta
tällä sekuntilla keksi kristianialaissalapoliisi terävän, tutkivan
katseen vanhan hupakon silmissä.

Professori kääntyi musiikkikoneensa puoleen ja Asbjörn Krag kätki
kasvonsa vanhan sanomalehden taakse.

Pian sitten meni musiikkiprofessori. Siiloin nousi Krag ylös tuolistaan
ja kutsui erään konttorihenkilön.

-- Kuka asuu numerossa 24? kysyi hän.

Hän oli ohimennessään huomannut musiikkiprofessorin äsken jättäneen
tämän huoneen.

Kysyttävä osotti taulua ja sanoi:

-- Kuten itsekin näette, mr Burns.

-- Mr Burns? Mutta eikö hän ole norjalainen. Minä ainakin kuulin hänen
puhuvan norjaa.

-- Kyllä, mutta kamalan huonoa norjaa. Jos menette illalla sirkukseen
niin saatte itse kuulla.

-- Sirkus! Mitä se merkitsee?

-- Te ette siis tunne mr Burnsia? kysyi konttorihenkilö ihmeissään.

-- En. Kuka on mr Burns?

-- Mr Burns, hän on taikailveilijä, vastasi konttorihenkilö.



III.

SIRKUSJOHTAJA.


Tämä ilmoitus tuli niin odottamatta, että Asbjörn Krag unohti
tarkotuksensa sekä näytti mielenkiinnottomalta.

-- Mutta sehän on kummallista, sanoi hän konttorihenkilölle, miten te
voitte sallia ilveilijän asua tässä ensiluokan hotellissa?

-- Äsh, mitä tekemistä hotellilla on mr Burnsin yksityisasioiden
kanssa. Hän on hieno ja täydellisesti moitteeton gentlemanni, joka ei
pidä kiinni markoistaan. Hän esiintyy melkein kuin hän voisi ostaa koko
hotellin meiltä. Ei käy päinsä kieltää huonetta sellaiselta herralta.

-- Ei mitenkään, vastasi Asbjörn Krag vetäessään käsineet käsiinsä ja
se ei kiinnitä mieltäni ensinkään. Mutta minusta tuntuu kuin täällä
tulisi nyt kovin eloisaa -- ensin tuo amerikalaisprofessori ja sitten
tämä ilveilijä.

-- Niin, mutta molemmat ovat huomattavia miehiä -- huomattavia miehiä.

-- Mutta ovatko he verivihollisia? Siltä he ainakin näyttävät.

-- Kyllä varmaan. Ja onpa se aivan kouraan tuntuvaa. Mutta herrat ovat
sivistyneitä antamaan muutamia näytäntöjä tai sen tapaista. Kun he
kohtaavat ruokasalissa taikka lukuhuoneessa toisensa, noudattavat he
vain kylmähköä hiljaisuutta toisiaan kohtaan.

Asbjörn Krag ei kysellyt enempää.

Hän jätti hotellin ja johdatti askeleensa sille avonaiselle paikalle,
missä hän oli nähnyt sirkusteltan.

Hän järjesti aivoissaan kuluneen tunnin havainnot ja löysi joukon
käsittämättömyyksiä ja ristiriitaisuuksia. Yhden asian oli hän
kuitenkin todennut, nimittäin sen, että musiikkiprofessorin ja
taikailveilijän välillä oli olemassa salainen yhteisymmärrys.

Mutta miksi he olivat olevinaan verivihollisia toisten tutkiessa heitä?

He molemmat olivat selvästi norjalaisia.

Mutta miksikä he puhuivat tätä naurettavaa mongerrusta, mikä ei ollut
norjan eikä englannin kieltä ja joka varmaankin tuotti heille enemmän
päänvaivaa kuin heidän oma äidinkielensä?

Mikä tarkoitus oli ilveilijän "salaisuudella?" Miksi koko kaupunki
arvailisi hänen piippolakkinsa värejä? Miksi hän toimittaisi tämän
ilveilyn pienessä kaupungissa? Oliko se vaan reklaamitarkoituksessa?
Miksi oli Coloradolaisprofessori pannut puhekoneen suureen ja mustaan
laatikkoonsa ja kutsunut sitä uudeksi keksinnöksi, puhekonelaitokseksi
musiikin valokuvausta varten?

Mikä tarkoitus oli tällä kaikella? Ja miksi oli musiikkiprofessori
lörpötellyt "ettei hän ole oivaltanut epäilyksiä."

Kuka oli "hän" ja mikä oli tämä, jota hän ei epäillyt?

Mitä sähkösanomaa molemmat herrat odottivat?

Miksi oli taikailveilijä peloissaan miehestä, joka tuli portaita ylös,
ettei tämä saisi nähdä häntä yhdessä musiikkiprofessorin kanssa?

Asbjörn Kragin muistellessa todellista äänilajia herrain keskustelussa,
tuli hän ajatelleeksi, jos ei tässä kaikessa, sirkusjutussa,
musiikkikeksinnöissä, ilveilijäkujeissa ja piippolakissa olisikaan
kätkössä syvää ehkäpä kauheaa totta.

Asbjörn Krag alkoi tuntea itsensä aivan riemastuneeksi. Nyt oli hän
taasen saanut asian askaroitavakseen. Hän oli täydellisesti unhottanut
olevansa oikeastaan väsyksissä ja rikki reväistynä kaikkien Göteborgin
ponnistuksien jälkeen. Ja yhtä täydellisesti oli hän unohtanut
ystävänsä, tukkukauppiaan, jota hän tervehtisi huomenna. Hänestä ei
ollut olemassa mitään muuta kuin taikailveilijän salaisuus. Hän kulki
verkkaan katua eteenpäin ja huomasi äkkiä kasvot, jotka hän luuli
tuntevansa. Niin, todellakaan ei tuo ollut muu kuin vanha sirkusjohtaja
Tanto, jonka hän useita kertoja ennen oli tavannut Kristianiassa. Tanto
oli jo tuntenut salapoliisin ja tuli viistoon kadun poikki johdattaen
kulkunsa suoraan häntä kohti.

-- Kas sehän oli minulle omituinen yhteensattuma! huudahti
hän puolitanskalaisella sekasotkulla. Niin, sanonpa yllätys.
Metsästelemässäkö, mitä?

-- Ei, vastasi Asbjörn Krag, lämpimästi puristaen ystävänsä kättä,
iloisena että sirkusjohtajan persoonassa oli tavannut vanhan tuttavan,
olen vaan tervehtimässä erästä ystävääni, joka ikäväkseni ei tule ennen
kuin huomenna.

-- Mainiota, mainiota. Silloin täytyy teidän, hitto vieköön, käydä
sirkuksessani, herra poliisimestari!

Sirkusjohtaja kutsui aina korkeita poliisimiehiä poliisimestareiksi.

-- Kyllä, vastasi Asbjörn Krag. Olen jo ajatellut sitä. Minunhan pitää
tulla katsomaan teidän suurta kuuluisuuttanne, taikailveilijää.

-- Niin, sen teidän pitää tehdä. Se on koko kummallinen Pelle-Jöns. Hän
voi saada naurulihakset käyntiin. Niin, hän on eräs arvoitus.

-- Arvoitus, herra johtaja. Mitä te sillä tarkoitatte?

-- En tunne häntä. En ole ennen koskaan nähnyt häntä. Ja silloin tulee
hän luokseni ja pyytää päästä palvelukseeni. Hän oli silloin kovin
hieno ja ja näytti melkeinpä lähettiläältä tai muulta sellaiselta. Ja
siltä hän näyttää vieläkin kun hänellä ei ole ilveilijäpukuaan.

-- "Paikkaa", sanoin minä. "Mihin hittoon voisin teitä käyttää, nuori
mies."

"Olen ilveilijä", sanoi hän. Mutta silloin täytyi minun todellakin
nauraa, herra poliisimestari, sillä en milloinkaan elämässäni ollut
nähnyt ilveilijää niin kummallisin totisin kasvoin.

Nähdessään minun epäilevän hänen komiikkerikykyään, sanoi hän voivansa
antaa näytteen samassa. No niin, se ei ollut hullumpaa. Ja silloin hän
antoi näytteen ja tunnustan, etten ollut milloinkaan ennen nauranut
niin lämpimästi kenellekään ilveilijälle. Vakuutan, herra
poliisimestari, että olen nähnyt useita ilveilijöitä.

Kun olin juuri ilveilijän tarpeessa, otin palvelukseeni tämän
lurjuksen. Ja tiedättekö mitä, herra poliisimestari. Naurettavimpia
kaikesta olivat hänen pyytämänsä palkkiot. Mitä sanotte
kahdestakymmenestä kruunusta illalta sellaiselle nerolle. Olisin hyvin
voinut maksaa sata kruunua ja sittenkin ansaita rahoja hänen
esiintymisellään.

Asbjörn Krag paloi kärsimättömyydestä saada keskeyttää puheliaan
johtajan sanatulvan muutamilla kysymyksillä.

-- Milloin, sanoi hän, milloin tämä tapahtui?

-- Siitä ei todellakaan ole pitkä aika. Se tapahtui viime viikon
kuluessa, heti kun olin tullut kaupunkiin. Suuressa loisto
ensi-iltanäytännössä oli minulla, häpeä sanoa, kehno huone. Sitten tuli
tämä ilveilijä ja heti tuli toinen ääni kelloon. Kolmena iltana oli
minulla täpötäysi huone. Kaikki tulivat sinne nähdäkseen ilveilijän.

Voitteko ajatella, herra poliisimestari, kun minä joku aika sitten
tarjouduin kaksinkertaistamaan hänen palkkiotaan, hänen siitä
ilmaisematta halaistua sanaa, sanoi hän vain: "ei, kiitos." Oletteko
kuulleet moista ennen, herra poliisimestari.

-- En, se kuulostaa todellakin uskomattomalta.

-- Niin, eikö totta. Sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen koko
sirkuselämäni aikana. Ja kun uudelleen kysyin häneltä, oliko se täyttä
totta, ettei hän tahtoisi tulla paremmin palkatuksi, vastasi hän vaan:
"En, kiitos! En tarvitse mitään rahoja."

-- Ehkä ilveilijänne on varakas?

-- Niin, sitä en tiedä. Hän antaa joka tapauksessa paljon rahoja
hotelliin, jossa asuu. Ei kellään meistä ole tosiaankaan varoja asua
ensiluokan hotellissa, ei edes minulla, joka olen johtaja, vielä
vähemmin hänen virkaveljillään, toisilla ilveilijöillä. Mutta hän --
niin, hän aivan hyvin asettuu Grand hotelliin ja passauttaa itseään
kuin kreiviä. Olenpa kuullut hänen juovan shampanjaa joka
päivällisissä. Sitten kieltäytyy hän ottamasta vastaan korkeampaa
palkkaa kun nuo vaivaiset 20 kruunua illalta, jotka myönsin, ennen kuin
minulla oli aavistustakaan siitä onnesta, jonka hän tekisi. Miten
arvelette sen käyvän laatuun, herra poliisimestari.

-- Se ei tietenkään käy ensinkään laatuun, vastasi Asbjörn Krag. Hänen
porvarillinen nimensä on Burns, minkä minä olen nähnyt hotellin
ilmoitustaululla.

-- Niin, siten hän ainakin kutsui itseään tullessaan ja pyytäessään
tointa. Mutta minä puolestani luulen hänen nimensä olevan toisen.
Luulen, että hän on joku valepukuinen ranskalainen kreivi.

Kristianialaissalapoliisi nauroi.

-- Teillä on runollisuuden taipumukset, sanoi hän -- kuten kaikillakin
sirkusjohtajilla. Miksi ranskalainen kreivi rupeaisi esiintymään
ilveilijänä jossain norjalaisessa sirkuskiertueessa.

Johtaja raapi niskaansa. Ei... ei... ei... ei voi olla oikeassa, mutta
silloin on hän, tuhat tulimmainen minut periköön, englantilainen
loordi.

-- Sitä otaksumaa vastaan voin vetää juuri samat todistukset.

-- Niin, mutta mikä hitto hän sitten on?

-- Suoraan sanoen, herra johtaja, ajattelin juuri kysyä teiltä sitä
samaa.

Johtaja peräytyi ja katsoi kauhuissaan Asbjörn Kragiin

-- Ahaa, sanoi hän, luuletteko, että se on eräs sellainen.

-- Sellainen?

-- Niin. Suurroisto, joku karannut pankinjohtaja ehkä, huijari. Ehkä
salamurhaaja. Hui hai!

Sirkusjohtaja tuli niin liikutetuksi pelkästä ajatuksesta, että hän
samalla napsautti sormiaan.

-- Voitte antaa tuhannen päälle, että niin on asian laita, jatkoi hän.
Piileillä sirkusilveilijänä, olisi kai nerokkain kaikista valepuvuista.

-- Ei, sitä en ainakaan usko, sanoi Asbjörn Krag. Silloin esiintyisi
hän aivan toisella tavalla. Silloin olisi hän ainoastaan ilveilijä.
Silloin ei hän näyttelisi gentlemannia päivällä ja ilveilijää vaan
illalla.

Sirkusjohtaja raapi taasen niskaansa. -- Olette oikeassa, herra
poliisimestari, sanoi hän. Tämä pöty suurroistosta oli tietenkin yhtä
paksua kuin tehdä hänet englantilaiseksi loordiksi eli ranskalaiseksi
kreiviksi. Mutta mitä te itse ajattelette, herra poliisimestari.

-- En tiedä vielä oikein itsekään, mitä uskon, paras johtaja. Odotan
vaan jotain positiivista tapahtuvan, joka voi antaa minulle tien.
Oletteko koskaan itse kysyneet häneltä syytä, miksi hän oikeastaan
tahtoo olla ilveilijä?

-- Kyllä tietenkin. Kaksi kertaa.

-- Ja mitä hän vastasi?

-- Ensi kerralla vastasi hän tahtovansa olla niin mielellään ilveilijä
siksi, että hän halusi nähdä iloisia kasvoja.

Se oli tietysti pötyä ja ajateltuani muutaman päivän kysyin häneltä
taasen, mutta silloin hän vastasi:

Siksi, että te saatte ansaita rahoja, herra johtaja.

Mutta samalla katsoi hän minuun niin kylmästi ja torjuvasti, että minä
kokonaan kadotin haluni kysellä häneltä enempää.

-- Miten pitkäksi aikaa hän tulee jäämään luoksenne?

-- Ah, neljäksi päiväksi vaan.

-- Mihin hän sitten menee?

-- Sitä en todellakaan tiedä, herra poliisimestari.

-- Ettekö ole kysyneet häneltä?

-- Huomaan, että te ette tunne taikailveilijää, vastasi johtaja. Jos
olisitte keskustelleet kerrankin hänen kanssaan, niin tulisitte heti
huomaamaan, miten toivotonta on sekaantua hänen yksityisasioihinsa.
Hui, hän voi katsella vaikka jonkun läpi.

-- Mutta miksi kutsutaan häntä taikailveilijäksi?

-- Siksi, että hän esiintyy ilveilijänä eräässä koomillisessa
osotelmassa. Ah, se on hirveän hauska. Saatte itse nähdä, jos tulette
illalla, herra poliisimestari.

-- Hänkö se on, joka on asettanut tämän kujeilun. Salapoliisi katsoi
ylös ja uhkaili leikillisesti sormillaan.

-- Kas vaan sellaista vainua. Oletteko jo ehtineet haistaa sen. Mutta
sehän ei tapahdu ennenkuin ylihuomenna.

-- Minä kysyin, hänkö sen on keksinyt?

-- Jösse, niin, varmaan on hän sen keksinyt. En ole oikein perillä
siitä, mitä se on, mutta ymmärrän, että se tulee olemaan sirkukselleni
valtava reklaami. Niin, se on todellakin ihmeellinen mies. Tulen
suremaan itseni kuoliaaksi, hänen jättäessään minut.

Molemmat herrat olivat tämän keskustelun aikana kävelleet hitaasti
katua eteenpäin ja lopuksi tulleet sähkösanoma-asemalle.

Tässä pysähtyi Asbjörn Krag.

-- Kuulkaa nyt, mitä minulla on sanottavana, sanoi hän. Te ette saa
kertoa kenellekään siitä, mistä olemme puhuneet tämän kävelyn aikana.

-- Vannon mielelläni valan, etten tunne teitä.

-- Se ei ole ensinkään tarpeellista, vaan päinvastoin typerää, herra
johtaja. Saatte mielellänne kertoa jokaiselle, että olette aivan äsken
tavanneet tunnetun salapoliisi Asbjörn Kragin Kristianiasta, joka
sattumalta oleskelee täällä tervehtiäkseen erästä ystäväänsä.

-- Mitä! Minä luulin että sanoitte...

-- Niin, minä sanoin, että te ette saa puhua mistä olemme keskustelleet
toisin sanoen taikailveilijästä.

-- Ymmärrän, ymmärrän. Mutta saanko luvan kertoa taikailveilijälle,
että olen puhunut kanssanne, herra poliisimestari.

-- Varsin kernaasti, jos se teitä huvittaa. Mutta älkää ennen kaikkea
antako hänen saada epäilyksiä siitä, että minulla on muita ajatuksia
hänestä paitsi hänen ominaisuuksistaan harvinaisen hauskana
ilveilijänä.

-- Ymmärrän.

-- Niin, hyvästi sitten, herra johtaja. Illalla tavataan. Minun täytyy
nyt mennä sähkösanoma-asemalle.

-- Hyvästi, hyvästi, herra poliisimestari, tervetuloa.

Sähkösanoma-asemalla oli Asbjörn Kragilla keskustelua kahden kesken
virkaatekevän assistentin kanssa.

Krag esitti poliisimiesoikeutensa ja kysyi oliko viime päivien kuluessa
tullut mitään sähkösanomaa mr Burnsille Grand hotelliin.

Niin pian kun oli kysymyksessä rikoksen keksiminen, tai rikollisten
aikeiden estäminen, ovat sähkösanoma-asemat velvollisia avustamaan
oikeuden apulaista.

Sähkölennätinvirkamies vastasikin avomielisesti salapoliisin kaikkiin
kysymyksiin.

Sitten kertoi hän Burns-nimen viime päivinä usein esiintyneen sekä
lähetetyissä että vastaanotetuissa sähkösanomissa.

Samalla hetkellä jolloin kristianiaiaissalapoliisi oli saanut tämän
tiedon, huusi joku toimitushuoneesta lähetinhuoneeseen:

-- Sähkösanoma Burnsille, Grand hotell.

Eräs lähetti tuli juosten. Kristianiaiaissalapoliisi antoi
lennätinvirkamiehelle merkin ja tämä sanoi:

-- Anna tänne sähkösanoma!

Se ei ollut vielä kokoonkääritty ja virkamies luki äänekkäästi:

    Burns, Grand hotelli,
                           Fredrikshald!

    Viimeinen ruusu vai Geisha?

                         Pierpont Morgan.

Sähkösanoma oli laadittu englanniksi ja lähetetty South Alloa,
Skottland.

Asbjörn Krag otti hämmästyksissään askeleen taaksepäin, nähdessään
allekirjoituksen: Pierpont Morgan, erään maailman rikkaimman miehen.



IV.

RAHARUHTINAAN SÄHKÖSANOMA.


-- Eipäs ole vähempää kuin Pierpont Morgan, sanoi Asbjörn Krag, niin
pian kun oli selvinnyt yllätyksestä, jos oikein muistan, asustaa suuri
amerikalainen raharuhtinas juuri Skotlannissa. Mutta varmuuden vuoksi
tiedustelen sähköteitse.

Hän istuutui ja kirjoitti sähkösanoman.

Se oli aivan lyhyt ja kuului:

        Scotland Yard, Lontoo.

    Missä asuu Pierpont Morgan?

            Salapoliisi Krag,
              Fredrikshald.

Tämä sähkösanoma lähetettiin heti.

Asbjörn Krag luki vielä kerran Burnsille tulleen sähkösanoman, mutta se
näytti hänestä yhtä salaperäiseltä ja käsittämättömältä kuin ensi
kerrallakin, jolloin lennätinvirkamies sen oli lukenut. Ainoastaan
allekirjoitus, tämä mahtava nimi, tuntui hänestä mahdottomalta,
ollakseen totta ja näytti täydellisesti hypnotisoineen hänet. Saattoiko
se olla maailmankuulu miljonääri. Mitä tekemistä oli maailman
rikkaimmalla miehellä erään kiertävän sirkusilveilijän kanssa?

Mitä saattoi muuten merkitä tuo kummallinen kysymys? Olivatko molemmat
tarkoitetut "Viimeinen ruusu" ja "Geisha" nimet musiikkikappaleita?

Äkkiä muisti Asbjörn Krag kuulleensa amerikalaisen musiikkiprofessorin
koneen soittavan "Geishaa", mutta olisiko tuolla naurettavalla
humpuukimestarilla jotain tekemistä mahtavan raharuhtinaan kanssa.
Aikoiko tämä ehkä ostaa hänen keksintönsä? Muutenhan ei sähkösanoma
ollut osoitettu Coloradolaismiehelle, vaan Burnsille, ilveilijälle.

Ja kokonaan Asbjörn Kragista tuntui se niin mielettömältä ja
tarumaiselta, että hän oli vähältä epätoivoinen.

Lennätinvirkamies huomasi hänen onnettomuutensa ja kysyi miten hän
voisi olla avuksi.

-- Lähettäkää ennen kaikkea sähkösanoma osotetulle, mr Burnsille, sanoi
Asbjörn Krag, niin saamme nähdä, mitä hän vastaa. Sähkösanoma on
muodostettu kysymykseksi. Viimeinen ruusuko vai Geisha?... Pierpont
Morgan. -- En ole koskaan kuullut hullumpaa.

Sähkösanoma lähetettiin eräällä lähetillä Grand hotelliin.

Lennätinvirkamiehellä sattui olemaan hallussaan vielä kopio eräästä
sähkösanomasta, jonka Burns omakätisesti päivää ennen oli lähettänyt
Pierpont Morganille, South Alloaan.

Hän otti esille kopian.

Se kuului englannista käännettynä:

    "Montako nuottia? Burns."

Asbjörn Krag nauroi äänekkäästi lukiessaan tämän sähkösanoman.

Montako nuottia?

Skottlandin ja Fredrikshaldin välillä suoritettiin siis säännöllisesti
musikaalista sähkösanomavaihtoa. Mr Burnsin sähkösanomahan "Montako
nuottia?" oli suoranainen kysymys ja mr Morgan sen sijaan saapuu
uudella kysymyksellä: "Viimeinen ruusu vai Geishako?"

-- Tämä musiikkikieli on tietenkin sovittu jo etukäteen,
ajatteli Kristianialaissalapoliisi. Sitä on mahdoton selvitellä
salamerkkikirjatta.

-- Pelkään, että tulen tekemään vielä ihmeellisempää, sanoi
lennätinvirkamies, etsiessään erilaisia mr Burnsin viime päivinä
lähettämien sähkösanomien kopioja.

Muutamissa sähkösanomissa puhuttiin yksinomaan "Viimeisestä ruususta"
eli "Geishasta." Mutta toisin sanoen oli se sekotettu käsittämättömällä
tavalla.

Eräs sähkösanoma kuului:

    Pierpont Morgan,
                      South Alloa.

    Joko Viimeinen ruusu Fredrikshaldissa,
    Geisha mahdollisesti Antwerpenissä.

                           Burns.

Asbjörn Kragin miettiessä tätä sähkösanomaa, soitettiin puhelimella
Grand hotellista.

Se oli mr Burns, joka tahtoi lähettää sähkösanoman, jonka hän
puhelimessa saneli.

-- Se on tietysti vastaus Pierpont Morganin viimeiseen kysymykseen,
ajatteli Krag, joka osottautuikin oikeaksi, sillä naissähköttäjän hetki
myöhemmin tullessa sisään sähkösanoman kanssa, näki salapoliisi
taikailveilijän sähköttäneen:

    Morgan,
            South Alloa.

    Hyvät toiveet Geishalla.

                  Burns.

-- Se tuntuu ainakin vastaukselta, mutisi Krag, eikä se myöskään ole
mikään tarkotukseton sanayhdistelmä. On selvää, että mies Skottlannissa
toivoo jotakin. "Viimeinen ruusu" tarkoittaa erästä asiaa ja "Geisha"
jotain toista, Nyt hän on saanut tietää "Geishalla" olevan hyviä
toiveita.

Mutta mitä nämät molemmat nimitykset tarkoittivat, sitä oli
kristianialaissalapoliisin mahdoton saada selville.

Hän päätti mennä takaisin hotelliin sekä aikoi juuri ottaa jäähyväiset
rakastettavalta lennätinvirkamieheltä kun toimistohuoneesta
ilmoitettiin kaksi uutta sähkösanomaa saapuneen.

Molemmat olivat Asbjörn Kragille.

Lennätinvirkamies jätti ne hänelle henkilökohtaisesti. Krag ei ollut
odottanut muuta kuin erästä sähkösanomaa -- Scotland Yardin vastausta,
ja siksi katsoi hän kummastuksella saapuneita sähkösanomia.

Hän avasi ensimäisen.

Se oli Lontoosta, ja kuului:

    Salapoliisi Krag,
                      Fredrikshald.

    Miljonääri Pierpont Morgan asuu huvilassaan
    South Alloassa, Skottlandissa.

                                   Smyth.

Kristianialaissalapoliisi tiesi varsin hyvin kuka Smyth oli. Hän oli
tavannut mr Smythin eräällä Lontoon matkalla ja oli sitäpaitsi
lehdistä ja poliisiraporteista saanut kuulla hänen urotöistään. Hän oli
Scotland Yardin salapoliisiosaston päällikkö.

Ei siis ollut ollenkaan epäilystä siitä, että amerikalainen
raharuhtinas oli sähköteitse yhteydessä molempien norjalaisten
huijarien kanssa Fredrikshaldissa.

Täytyi tietenkin olla tärkeitä asioita, sillä muussa tapauksessa ei kai
saattanut olla mahdollista, että tuo rikas mies antautuisi sellaiseen
yhteyteen.

Krag pudisti päätään.

Hän oli täydellisesti selvillä siitä, ettei hänellä koskaan ennen ole
ollut niin arvoituksellista salaisuutta ratkaistavanaan. Eihän ollut
olemassa edellytyksiä, yhteyttä eikä selvitystä. Ainoat, mitä hänellä
olivat hallussaan, olivat naurettavimpia päähänpistoja ja kujeita:
ilveilijä, huijariprofessori sekä joukko sekavia sähkösanomia. Mistä
hänen oli etsittävä ensimäinen säije, joka auttaisi häntä avaamaan
solmua?

Hän avasi toisen sähkösanoman, josta hän heti näki, ettei lähettäjä
voinut olla sama, koska hänen nimensä oli sähkösanoman ulkopuolella.
Ennen lukemistaan heitti hän nopean silmäyksen allekirjoitukseen.

Se oli salapoliisipäälliköltä.

    Kääntykää heti konsuli Bingin puoleen
    Fredrikshaldissa, tärkeässä asiassa.

                            Päällikkö.

-- Kas niin, ajatteli Krag hymyillen, nyt viivyttää minua todelliset
"asiat". Olen tuskin ehtinyt vaivaamaan päätäni Taikailveilijän
mystillisten urotöiden kanssa, kun aivan uusi juttu tulee romahtaen
päälleni. Alanpa melkein uskoa, että tässä pienessä pikkukaupungissa on
reippaalla salapoliisilla suurempi käytäntö kuin Kristianiassa. Krag
kysyi lennätinvirkamieheltä kuka konsuli Bing oli ja missä saisi häntä
tavata.

Lennätinvirkamies sanoi:

-- Konsuli Bing on kaupunkimme rikkaimpia miehiä. Hän on hyvin
kiintynyt taiteeseen. Hänellä on suuri kallisarvoinen kirjasto, jossa
on koko joukko harvinaisuuksia ja sitäpaitsi aivan pieni taulugalleria,
mikä on erittäin arvokas. Hän asuu suuressa, kauniissa kivitalossa,
tätä katua suoraan. Luulisin hänen olevan kotona juuri tähän aikaan.

-- Minut on Kristianian salapoliisipäällikkö käskenyt käymään hänen
luonaan, selitti Krag. Onko hän jossain riidoissa, eli voiko hän
toisella tavalla tarvita käytettäväkseen poliisia.

-- Hän! huudahti lennätinvirkamies hämmästyneenä. Hän on rehellisin
mies maailmassa, hänellä ei ole ollut, sikäli kun minä tiedän, koskaan
rettelöitä kenenkään kanssa. Ja sen varallisuuden kanssa, joka hänellä
on, olisi sekin aivan tarpeetonta, jatkoi hän hienolla hymyllä.

-- Mutta jokin on joka tapauksessa tullut epäkuntoon, väitti Asbjörn
Krag. Onko konsuli vanha mies?

-- Ei, hän on keski-ikäinen mies. Harvinaisen hieno gentlemanni; paljon
matkustanut ja hyvin sivistynyt. Tulette varmaankin saamaan
käynnillänne hänen luonaan hyötyä ja iloa, ellei hän voikaan antaa
jotain tehtävää ratkaistavaksenne. Minä otaksun että te kai sitä eniten
haluatte?

-- Kieltämättä, vastasi Asbjörn Krag, mutta joka tapauksessa ei voi
olla mahdotonta etteikö hänellä ole jotain aivoissaan.

-- Oli miten tahansa, niin täytyy minun totella määräyksiä. Näin sanoen
otti hän jäähyväiset ja meni.



V.

KONSULIN LUONA.


Sillä tiedolla, jonka lennätinvirkamies oli hänelle antanut, ei Asbjörn
Kragin ollut vaikeata löytää konsuli Bingin komeata taloa, vanhaa
kivitaloa edelliseltä vuosisadalta antiikkityylissä.

Hän astui suureen juhlasaliin, jossa palvelija pian otti hänet vastaan.

Ei montaakaan sekuntia sen jälkeen tuli komeasti puettu herra
sympatisine ulkomuotoineen rynnäten ulos ottaakseen vastaan hänet.
Asbjörn Krag ymmärsi, että sen täytyi olla konsulin itse. Hänen
kasvonsa olivat hetkisen suurimman yllätyksen leimaamat.

-- Ja täällä, huudahti hän lämpimästi puristaen Kragin kättä, sitä saan
sanoa nopsaksi toimitukseksi. Näyttää melkein kuin teidät olisi
lähetetty sähköteitse.

-- Melkein, vastasi Krag hymyillen, ja minä ymmärrän konsulin
sähköttäneen minulle.

-- Niin luonnollisesti; Sähkötin kaksi ja puoli tuntia sitten
Kristianian Salapoliisille. Ehkä olette tullut tänne lentokoneella.
Teitähän voi uskoa kaikesta.

-- Ei, olen ollut täällä koko päivän, selitti
kristianialaissalapoliisi. Olin vain sattumalta sähkäsanoma-asemalla ja
heti sain erään sähkösanoman päälliköltäni, joka käski minua
silmänräpäyksessä etsimään teidät.

-- Aha, vai niin. Tässä meillä onkin selitys. Mutta kaikin mokomin,
olkaa hyvä ja astukaa sisään. Täällä seisomme todellakin ja juttelemme,
joten unhotamme ettei juhlasali juuri ole oikea keskustelupaikka.
Asbjörn Krag riisui takkinsa ja hattunsa ja seurasi konsulia
erinomaisen rikkaasti ja aistikkaasti sisustetun huonerivin läpi. He
astuivat työhuoneeseen, joka oli varustettu kelvolla, vanhalla
mahongihuonekalustolla. Seiniä koristivat kirjat kauniissa ja
taiteellisissa kansissa.

Asbjörn Krag käsitti heti tulleensa kovin rikkaan miehen kotiin.

-- Uskallanko kysyä miksi olette kunnioittaneet pientä kaupunkiamme
käynnillänne? alotti konsuli istuttuaan ja sytytettyään sikarinsa. Ehkä
erehdyn otaksuessani läsnäolonne olevan jonkinlaisessa yhteydessä minun
asiani kanssa?

-- Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, teette todellakin erehdyksen, herra
konsuli. Aina siihen asti kun nyt olen häilynyt täydellisessä
tietämättömyydessä siitä että teillä ylipäänsä olisi jotain asiaa jonka
minä voisin auttaa tutkimalla sitä.

Olen täällä pelkästään yksityisasioissa vaikka saankin tunnustaa, että
täällä oleskelemieni tuntien aikana olen tullut kosketuksi erääseen
osaan suhteista jotka ovat antaneet minulle päänvaivaa. Kaikki tämä ei
ole kuitenkaan tekemisissä teidän asianne kanssa, herra konsuli, mutta
olen kovin utelias saadakseni tietää miksi olette kutsuneet minut
tänne.

Konsuli karisti tuhkan sikaristansa ja valmistui kertomaan.

Asbjörn Krag huomasi kunnon miehen olevan hiukan neuvottomana siitä
miten hän alottaisi.

-- Ennen kaikkea pyydän saada mainita, sanoi konsuli, että olen
lähettänyt sanan teille siksi että olen kuullut niin paljon hyvää
teistä.

Asbjörn Krag kumarsi

-- Sitäpaitsi pyydän saada osottaa tämän asian vaativan sekä
teräväjärkisyyttä, viisautta että hienotunteisuutta -- ominaisuuksia
joita erittäin ihailen teissä.

Konsuli kakisti ja jatkoi sitten.

-- Siitä vähästä mitä olette nähnyt kotiani, sanoi hän, olette
mahdollisesti voineet ymmärtää minun harrastavan taidetta. Muiden
muassa olette nähneet joukon kallisarvoisia tauluja ja sitäpaitsi
omistan pienen valitun kirjaston, jonka kerskumatta uskallan väittää
maan arvokkaimmiksi.

Asbjörn Krag nyökkäsi myöntymykseksi ja katsoi ihastuneesti seiniä
pitkin, jossa kalliit sidotut kirjat olivat pitkissä kunnioitusta
herättävissä riveissä.

-- Asiani, jatkoi konsuli, koskee juuri erästä taideteosta, erästä
taulua. On koetettu varastaa erästä kallista aivan korvaamatonta
taulua.

Kristianialaissalapoliisi, joka ei juuri ollut erittäin kokenut
kaunotaiteissa, kysyi aivan äkkiä:

-- Taulu?

-- Niin.

-- Onko tämän taulun nimi "Viimeinen ruusu?"

-- Ei, vastasi konsuli sydämellisesti nauraen.

-- Onko sen nimi ehkä "Geisha" eli sen tapaista?

Konsuli katsoi hiukan kummastuneena salapoliisiin ja vastasi.

-- Ei suinkaan, kaukana siitä, herra Krag.

-- No niin! Sehän oli vain eräs ajattelematon päähänpistoni. Olen
nimittäin aivan täpötäysi päivän ihmeellisistä elämyksistä. Mutta nyt
kokoon ne kaikki yhteen erääseen aivojeni nurkkaan ja lukitsen ne
sisälle. Nyt tahdon antautua ainoastaan teidän asianne huomioon, herra
konsuli... siis; teiltä on yritetty varastaa eräs taulu?

-- Niin.

-- Ja tämä yritys epäonnistui.

-- Sitä en tiedä vielä, herra salapoliisi. Se riippuu teistä.

-- Mitä minusta?

-- Niin, asia on nimittäin siten, ettei yritys ole vielä lahonnut. Nyt
kerron miten se tapahtui.

Noin kolme viikkoa sitten sain kirjeen eräältä tuttavaltani Lontoossa.
Hän sanoi kahdelta taholta aijotun tehdä ponnistuksia varastaa
arvokkain tauluni ja että minun täytyi olla varuillani.

Aluksi otin sen täydellisesti levollisesti. Enhän tuskin voinut
ajatellakaan mahdollisuutta, että tauluni voitaisiin varastaa tässä
pienessä rauhallisessa kaupungissa.

Mutta silloin tapahtui pari asiaa jotka tekivät sen että minä aloin
varomaan.

Palvelijani kertoivat epäiltävän näköisten miehien ruvenneen
hiiviskelemään taloni ympärillä. Olipa eräs näistä hyväkkäistä kerran
pidätetty työhuoneeni oven vieressä. Kun häneltä kysyttiin, mitä
hänellä oli siellä tekemistä, sanoi hän tulleensa sisälle kootakseen
köyhille.

Hän näytti myöskin oikean, erään papin allekirjoittaman listan mutta
sittemmin olen saanut selville, että tämä lista oli väärä. Kysymyksessä
oleva pappi ei koskaan ollut lähettänyt sellaista listaa.

Nyt voitte mahdollisesti väittää, herra salapoliisi, miehen olleen vain
tavallisen petkuttajan, mutta tätä vastaan puhuu se asianhaara, että
kukaan toinen koko kaupungissa ei ollut saanut osakseen listaa jonka
kanssa hän kulki.

Tämä osoittaa toisin sanoen, että lista oli hänen itsensä
kokoonkyhäämä, ainoastaan saadakseen tekosyyn sen tapauksen varalta
että hänet yllätettäisiin taloni epäluulonalaisessa läheisyydessä, tai
kerroksessani. Emmekö ole yhtä mieltä siinä?

-- Täydellisesti, vastasi Asbjörn Krag, mutta eikö ole tapahtunut
mitään kouraantuntuvampaa?

-- Kyllä yöllä eli aamulla, ja niin pian kun olin päässyt selville
siitä sähkötin teidät.

Kuten voitte ymmärtää on tässä kysymys tavattoman arvokkaasta taulusta.
Saatte nähdä sen sitten, mutta voin nyt sanoa toistaiseksi sen nimen.
Se on van Dyck'in oma muotokuva. Sanokaamme sen arvoksi satatuhatta eli
enemmän. Se on kallein taideteos ja raha-arvoltaan enemmän kuin kaikki
muut taideteokset yhteensä.

Sellaista ihanaa taideteosta suojatakseen täytyy noudattaa erikoisia
varmuustoimenpiteitä.

Olen sentähden hankkinut itselleni kullatun teräskehyksen, jonka olen
antanut vääntää seinään kiinni sinkilöillä, jotka ainoastaan joku seppä
eli perinpohjin oppinut murtovaras voisi irroittaa.

-- Ja nämät sinkilät löysitte tänään irtiotettuina?!

-- Aivan oikein. Selittämättömän vaiston ja saamieni varoitusten
uskollisen levottomuuden johtamana päätin tänään aamulla katsella
taulua hiukan lähemmin. Silloin näin, että kaikki neljä sinkilää oli
melkein poikki leikattuja, eli oikeammin sanoen, halkiviilatut,
mutta oli se tehty niin hienosti että oli mahdoton huomata sitä
tarkastelematta lähemmin.

Taulu oli niin irroitettu että sen kovin hyvin saattoi temmata alas
seinältä.

-- No mitä te sitten teitte? kysyi Asbjörn Krag.

Konsuli tiesi mitä hän tarkoitti ja vastasi hymyillen.

-- Vain erään asian.

-- Te sähkötitte salapoliisille?

-- Kyllä, sähkötin teille. Läksimpä itse matkaani sähkösanomineni ja
sanoin palvelijoilleni odottavani luokseni erästä ylioppilastoveriani
Kristianiasta.

-- Ja edelleen?

-- Muuten en tehnyt yhtään mitään. Talossani ei ollut ketään joka oli
selvillä minun keksineen sen, että sinkilät ovat halki sahatut.

-- Ja te ette ole tehnyt mitään taululle?

-- Ei tietenkään. Se riippuu täydellisesti samassa asussa jonka tänä
aamuna löysin.

-- Epäilettekö jotain? jatkoi Asbjörn Krag.

-- En, ketäpä minä voisin epäillä. Vanha taloudenhoitajattareni on
ollut perheeni palveluksessa kaksikymmentä vuotta.

-- Ei ketään voida sulkea epäilyksistä, huomautti Krag.

-- Ei, kuuletteko! Vanha nainen! Hän ei ymmärrä muuten hajuakaan
taiteesta.

-- No niin, mutta on kai muitakin palvelijoita? jatkoi Krag,
esimerkiksi se nuori mies, joka juuri oli täällä sisällä.

Konsuli nauroi äänekkäästi.

-- Voin vakuuttaa teille, että Sören -- häntä kutsutaan todellakin niin
-- on suurin hölmö mitä minulla milloinkaan on ollut palveluksessani.
Hän on varmaankin ollut täällä noin neljätoista päivää, joten en oikein
tarkoin tunne häntä, mutta olen jo saanut selväksi itselleni tulevan
tarpeelliseksi panna hänet pois. Hän on aivan tyhmä. Hän on koko talon
naurettavuus. Mitä te muutoin ajattelette! Niin nuori mies olisi jo
niin perehtynyt pyhän taiteen mysterioihin että hän ryhtyisi
varastamaan kalliita tauluja. Ja lisäksi olisi niin hyvä vainu että hän
valitsisi juuri kaikkein arvokkaimman. Ei, se on aivan uskomatonta.
Saadaksenne tilaisuuden kontroleerata olenko oikeassa käsityksessä,
kutsun hänet sisälle.

Konsuli soitti,

Pian sen jälkeen tuli palvelija sisään. Hän näytti todellakin aivan
harvinaisen typerältä. Hänen kasvoissaan oli lammasmaisen tuijottava
näkö, jonka Kristianialaissalapoliisi heti näki.

Konsuli sanoi.

-- Kuules nyt, Sören, tuo nyt sisään vähän portviiniä, makeata kuten
tiedät.

Sören nosti päätään, katsoi hetkisen isäntäänsä ja vastasi:

-- Portviiniä?

Tämä kysymys tuli niin idioottimaisesti että Asbjörn Krag purskahti
nauruun.

-- Niin, tietenkin, huusi konsuli kiukuissaan, lähde vaan matkoihisi,
turska! Seisotko sinä ja nukut, häh?

Palvelija käänsi selkänsä seurueelle ja meni mutisten ovesta.

-- No miltä tuntui? kysyi konsuli.

-- Olen vain ihmeissäni miten olette kestänyt niin kauan tuon naudan
kanssa, vastasi kristianialaissalapoliisi.

-- Niin, olette oikeassa, mutta ei ole ollenkaan helppo saada
palvelukseensa kunnollisia palvelijoita. Ennen pidettiin kunniana olla
palvelijana rikkaalla ja mahtavalla miehellä. Nyt näytetään pitävän
häpeänä ja häväistyksenä. Siksi tunkeutuukin vain kaikkein tyhmimpiä.

Konsuli nousi.

-- Menkäämme nyt katsomaan taulua, sanoi hän.

-- Jättäkäämme arkipäiväiset pikku surut ja vastukset ja maailman
tyhmät palvelijat. Menkäämme ja unohtakaamme pienet asiamme, hetkiseksi
voidaksemme häiritsemättä siirtää itsemme nauttimalla tästä
taideteoksesta. Tulkaa herra salapoliisi.

Konsuli meni edellä ja salapoliisi seurasi häntä.

Lopuksi tulivat he erääseen pieneen salonkiin, kalustettuna vanhaan
hollantilaistyyliin. Seinillä riippui vanhojen mestarien tauluja.
Kullattu laatta kehyksen alimmalla lastalla ilmoitti taiteilijan nimen.

Toisella poikittaisseinällä riippui aivan yksinään taulu
silkkipoimutelman peittämänä.

Konsuli veti poimutelman pois.

Kristianialaissalapoliisi katsahti taulua ja peräytyi.



VI.

SALAISUUS KULUNEELTA VUOSISADALTA.


Ei koskaan hän ollut nähnyt niin kamalia kasvoja kuin tällä omalla
muotokuvalla oli.

Korkea, keltainen otsa, suuret mustat silmäparit sekä punainen suu
leveävarjoisen baretin alla.

Korkea otsa, vihaiset, tuimat silmät ja paksut lihavat huulet antoivat
kasvoille melkein epäinhimillisen julmuuden leiman.

-- Jos tämä on van Dyckin oma muotokuva, sanoi Asbjörn Krag, niin on
taiteilija ollut rohkeampia miehiä mitä milloinkaan on elänyt. Sillä
kysyy rohkeutta jättää jälkimaailmalle itsestään sellainen omituisuus.

-- Olette oikeassa -- vastasi konsuli, ihastuneena katsellen kauniita
kasvoja. Mutta se on kuitenkin ihana taideteos. Katsokaa noita varjoja,
näitä silmiä vihaisine katseineen ja katsokaa tätä kummallisessa
hymyssä olevaa suuta. Eikö tähän hymyilyyn ole kätkeytyneenä eräs
kadonneen vuosisadan salaisuus.

-- Rohkeuteni melkein värisee sitä katsellessa, vastasi salapoliisi. Se
on todellakin tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, ne ovat
omituisimmat kasvoi mitkä milloinkaan olen nähnyt. Salapoliisi meni
lähemmä ja näki nyt kehyksen alimmalla listalla olevan:

            VAN DYCK.

          Oma muotokuva.

Konsuli jatkoi;

Kerran kävi luonani Antwerpenin maalausgallerian johtaja. Hän tarjosi
minulle heti taulusta 150,000 guldenia. Mutta mitä minä teen rahalla.
En tahdo milloinkaan erota tästä ihanasta taideteoksesta. Meidän
kerääjäin salaisuus on juuri se, herra salapoliisi, että kun me olemme
saanut taideteoksen, tulee se olemaan melkein osa meistä. Me emme voi
edes ajatella mahdollisuutta erota eli kuolla siitä. Se on keräilyn
korkein voima. Ja voitte kuvitella pelästystäni huomatessani, että
taulu tänään aamusella oli puoleksi leikattu seinältäni.

Minä vaan en ymmärrä, sanoi Asbjörn Krag, miksi varas on yrittänyt
ottaa koko taulun teräskehyksineen; sen sijaan että hän aivan
yksinkertaisesti olisi leikannut kankaan.

-- Sanon miksi, vastasi konsuli. Asia on niin, että minä, osittain
pelastaakseni palvelijoitani olemasta kihokynsisiä ja osittain
estääkseni ihanan taulun leikkaamista kehyksistä, olen antanut
sijoittaa tunnetun sähkölaatan kankaan taakse -- aivan samaa
järjestelmää jota nyt on alettu käyttämään Parisin, Antwerpenin ja
Vatikaanin galleerioissa. Niin pian kun kangasta kosketetaan, vielä
vähemmin metallilla, alkavat hätäkellot soida koko talossa.
Sähköaparaatilla ei ole kuitenkaan minkäänlaista yhteyttä kehyksen
kanssa ja varastaakseen taideteoksen täytyy siis ottaa kaikki tyyni.

-- Miksi tämä tuolin selkämys on sijoitettu heti taulun alle? kysyi
Asbjörn Krag.

Konsuli hymyili.

-- Niin, eikö totta sanoi hän. Se on aika juonikkaasti ja näyttää
luonnolliselta. Sen ovat tehneet roistot. He eivät ole uskaltaneet
luottaa, että sinkilät, niin poikkisahattuina kuin ovatkin, voisivat
kannattaa tauluja, ja sentähden ovat he varmuuden vuoksi panneet tämän
tuolin selkämyksen tueksi. Minä en ole koskenut siihen.

-- Siinä olette todellakin tehneet oikein, sanoi Krag ja lisäsi. Me
tulemme sen kautta uskottelemaan varasta ettemme ole nähneet mitään.

Krag veti tuolin pois.

Taulu riippuu kuitenkin paikallaan.

Sitten pani salapoliisi tuolin takaisin paikallensa. Hän alkoi sitten
tarkasti tutkia taulun kullattua kehystä sekä sinkilöitä, jotka pitivät
sitä seinässä kiinni.

Lujat sinkilät olivat sahatut poikki erinomaisen hienolla ja terävällä
viilalla.

Salapoliisi löysi muutamia viilanlastun jyväsiä teräskehyksellä ja
lattialla. Muuten ei ollut ainoatakaan jälkeä löydettävä lurjusmaisesta
yrityksestä.

-- Viilaus on suoritettu niin erinomaisen hienosti, sanoi Krag, etten
minä, ellen olisi parempia selvitellyt, olisi voinut uskoa sen
suoritetun partaveitsellä, joka voisi lävistää terästä. Olen monissa
tilaisuuksissa ennenkin nähnyt sellaista viilanlastua, mutta on aina
myöskin ilmennyt perillä olleen ammattitaitoisen kansainvälisen
suurroiston. Uskottavasti on kai tässäkin sellaiset suhteet.

-- Jokainen sinkilä, jatkoi hän, on sahattu kymmenesosan millimetrin
päästä. Ja itse asiassa se mikä on jälellä, ei ole parempi kuin
tavallinen ohut silkkipaperi ja koska teräs ei ole kimmoisaa, tarvitaan
ainoastaan tuupaisu saadakseen irrotetuksi koko kehyksen.

-- Aivan oikein. Se on minunkin mielipiteeni.

-- Mutta miten roistot ovat päässeet sisään ja saaneet suorittaa tämän,
on minulle kuitenkin arvoitus. Luultavasti ovat he työskennelleet
yöllä. Heidän täytyy olla salaliitossa jonkun kanssa joka on
talossanne. Kuulkaa hetkinen, herra konsuli, teidän tulee pitää
valppaasti silmällä tuota jöröjukka palvelijaa. Minua ei ihmetyttäisi,
vaikka hän olisi viisaampi kuin luulittekaan.

Konsuli mutisi jotain, että hän pitää täydellisesti uskomattomana, että
tyhmällä Sörenillä olisi mitään tekemistä tämän rikoksen kanssa, mutta
hän ei luvannut kuitenkaan päästää häntä näkösältä.

-- Minä en muuten ymmärrä, huomautti Krag, mitä iloa saattoi olla
näillä konnilla tästä taideteoksesta. He voivat mahdollisesti myydä sen
museoon, silloin heidät heti huomataan, ja en usko myöskään kenenkään
yksityisen uskaltavan kainostelematta ostaa varastettua tavaraa.

-- Silloin täydellisesti erehdytte, sanoi konsuli.

-- Olen vakuutettu siitä että nämä varkaat, jotka nyt ovat toimineet,
ovat suunnitelleet mitä viekkaimmalla tavalla.

Ajatelkaamme sitä mahdollisuutta, että he joku aika sitten ovat
kääntyneet jonkun rikkaan kerääjän puoleen, monimiljonäärin, sillä se
voi olla tietysti vaan monimiljonääri, joka on kehottanut ostamaan niin
kalliita taideteoksia. Mutta mitä te ajattelette.

Konsulin sanoissa monimiljonääristä oli Asbjörn Krag peräytynyt ja
hämmästyksen ja yllätyksen piirre levisi hänen kasvoilleen. Eräs ajatus
oli juolahtanut hänen aivoissaan.

-- Ei mitään, vastasi hän vain. Olkaa hyvä ja jatkakaa, herra konsuli.

-- Siis minä toistan vieläkin kerran että me voimme otaksua erään
roistoista kääntyneen jonkun ulkolaisen rikkaan miehen puoleen.

He ovat tietysti itse sanoneet saaneensa vihiä kovin hienosta
afääristä.

Fredrikshaldissa on eräs mies, jolla on taulu jonka hän mielellään myy
huonojen raha-asiain vuoksi.

Olisi epäedullista norjalaisen luotolle jos tulisi tietoon, että hän on
pakotettu myymään kauneimman ja kuuluisimman taideteoksen. Mutta koska
hän joka tapauksessa on pakotettu myymään sen, vaatii hän --
väittivät roistot sen tapahtuvaksi, suurimmassa salaisuudessa.

Hän on valinnut silloin heidät välittäjiksensä ja he ovat luvanneet
hankkia hänelle taulun.

Sanokaamme viidestä tuhannesta punnasta.

Tähän on siis asianomainen suostunut.

Sitten he aivan yksinkertaisesti varastavatkin minulta taulun, mies saa
taulunsa ja maksaa sen.

Tietysti täytyy hänellä joka tapauksessa olla epäluulo, ettei se ole
tapahtunut kunniallisella tavalla. Mutta koska se koskee hänen suurta
luottoansa, hänen voimaperäistä keräilyintoaan, näyttelee moraali
ainoastaan vähempiarvoista osaa. Katsokaa meillä kerääjillä on kykyä
siihen, niinpian kuin se koskee mielenkiintoista, harvinaista
taideteosta.

Mutta, kuten sanottu, ainoastaan kovin rikas mies voi antautua
sellaisiin pieniin seikkailuihin. Mies, jonka taloudellinen asema on
kova kuin kallio, voi toivoa satunnaisen laittomuuden seurauksia
suurella tyyneydellä. Katsokaa esimerkiksi vaan Rockefelleria, jota
turhaan on syytetty kaikista maailman ajateltavissa olevista
rikoksista.

Asbjörn Krag nousi

-- Te mainitsitte erään nimen, herra konsuli, sanoi hän. Te mainitsitte
Rockefellerin. Mutta miksi ette sanonut jotain toista, esimerkiksi
Pierpont Morgan?

-- Mielelläni, vastasi konsuli ja nyökkäsi myöntävästi. Hän on muuten
kovin mielenkiintoinen taiteesta ja kovin sydämmetön.

Asbjörn Krag oli tullut tahdottomasti ajatelleeksi Pierpont Morganin
sähkösanomaa taikailveilijälle, konsulin kehittäessä varasteoriaansa.
Olisiko todellakin keskenäistä yhteyttä näiden molempien asioiden
välillä.

-- On kuitenkin kovin uskallettu yritys, johon arvoisat herrat ovat
ryhtyneet, sanoi Asbjörn Krag. Yrityksen ensi osan ovat he todellakin
suorittaneet mainiolla tavalla, nimittäin sahaamalla taulua kiinni
pitävät sinkilät.

Mutta vielä on monia vaarallisia asioita suoritettavana. Ensinnäkin on
taulu kuletettava kerroksestanne, herra konsuli, ja teidän täytyy
tunnustaa, ettei se ole helposti tehtävissä.

Edelleen on jotenkin suuri kangas kuletettava ulos maasta, ja näette
siis, herra konsuli, että varkaat työskentelevät edeltäpäin tehdyn
suunnitelman mukaan, jonka pitää toteuttaa pienimmässäkin
yksityisseikassa.

Luulen, että tällä kerralla voimme tyytyä siihen, että annamme
vartioida taulua sekä yöt että päivät.

-- Sitä kaikkea olen jo ajatellut, vastasi konsuli, ja olen siihen
tarkoitukseen pestannut väkeä johon voi luottaa.

-- Erinomaista, sanoi Asbjörn Krag. Ei kestä kauan ennenkuin roistot
jatkavat suunnitelmansa toteuttamista. Tavalla tai toisella täytyy
heidän luonnollisesti tulla ilmi muiden muassa siitä seikasta, etteivät
he ole saaneet selville meidän huomanneen sinkiläin sahausta. Ja
sitten, herra konsuli, sitten tulee meidän vuoromme tarttua.

Herrat olivat nyt menneet takasin konsulin työhuoneeseen, mihin
yksinkertainen palvelija tuli sitten hetken kuluttua aivan
kutsumattomana.

Juuri hänen astuessaan sisään huudahti Asbjörn Krag innoissaan:

-- Niin, sen saan sanoa, herra konsuli, etten milloinkaan koko
elinikänäni ole nähnyt moista yksityisgalleriaa.

Ja tuo ihana von Dyckin oma muotokuva uhmailee kaikkea selitystä.

-- Niin, se on tosi, vastasi konsuli joka heti oli mukana ilveilyssä,
mutta siksi olenkin ylpeä kokoelmastani. Mitä sinä tahdot Sören?

-- Olen tuonut viinin.

-- Se on hyvä. Senhän näen itsekin. Mitä muuta tahdot?

-- Niin mielelläni pyytäisin päästä vapaaksi illalla.

-- Mitä! Sinullahan oli juuri vapautta joku päivä sitten, ja et ole
ollut täällä enempää kuin neljätoista päivää. Luuletko sinä, että siinä
on pontta ja perää?

Yksinkertainen Sören näytti täydellisesti lohduttomalta.

-- Onko isoäitisi ehkä kuollut? kysyi konsuli. Eli haudataanko
isoisäsi?

-- Ei, herra konsuli?

-- Vai ei. Ne tapaavat olla sinun tavallisia päähänpistojasi. No, mikäs
sitten on?

-- Tahtoisin mielelläni nähdä taikailveilijän.

-- Oho! Sinä tahdot mennä sirkukseen! Ja siksi olet valmis jättämään
minut närkästyksissä toisetta palvelijatta.

-- Niin, herra konsuli, vastasi tyhmä Sören ja tuijotti lammasmaisin
ilmein suoraan ikkuna-aukkoon.

Konsuli aikoi käskeä hänet ulos nuhdesaarnalla, mutta äkkiä pidätti
hänet Asbjörn Krag, ja sanoi.

-- Äsh, antaa hänen mennä sirkukseen, paras konsuli, nuorison tarvitsee
huvitella itseään hiukan siiloin tällöin. Se ei vahingoita.

Konsuli katsoi salapoliisiin, joka tarkoituksella iski silmää.

-- No niin, sanoi hän hetken miettimän jälkeen, sinä saat mennä sitten
sirkukseen.

-- Kiitos, herra konsuli.

Sören jää kuitenkin seisomaan. Silloin joutui konsuli suunniltaan.

-- Sinä olet helvetin nauta, Sören, sanoi hän, miksi et lähde
tallustelemaan.

-- Olisi eräs asia, herra konsuli.

-- Mitä --! Vieläkö enemmän?

-- Kyllä, tuolia ulkona seisoo eräs mies, joka tahtoo puhua konsulin
kanssa. Hän sanoo olevansa verhoilija ja että me olemme käskeneet tulla
hänet luoksemme.

Konsuli nousi.

-- Se on tosi. Etkö voinut saada sitä suustasi heti, tyhmyri. Anna
hänen tulla sisälle.

-- Se on eräs vartijoistani, selitti konsuli.

-- Joka esittää verhoilijaa, lisäsi salapoliisi, joten varkaissa ei
herää mitään epäluuloa hänen todellisesta hommasta.

Konsuli nyökkäsi.

Samassa astui työpukuinen mies huoneeseen.

-- Aha, eikös olekin Brående, sanoi konsuli. Oli hyvä, että tulitte
täsmälleen. Oletteko valmis ryhtymään työhönne!

Mies veti hymyillen pensseliparin ja liimapannun esille.

-- Kyliä, sanoi hän. Mistä alotan?

-- Hollantilaisessa salongissa. Mutta onko teillä toista joukossanne?

Mies pani liimapannun lattialle, pisti kätensä taskuun ja veti esilie
revolverin.

-- Joka reikä ladattuna, sanoi hän.

-- Mainiota, mainiota. Te ymmärrätte mitä asia koskee. Luulenpa, että
on parasta jos alatte lattian korjauksella. On hiukan linoleumia, jota
voitte tekemättä vahinkoa purkaa ja paikata jälleen. Mutta muistakaa
eräs asia, Brående. Pitäkää tarkasti silmällä von Dyckin muotokuvaa.

-- Olkaa rauhallinen siitä, herra konsuli. Varmaankaan ei hänellä ole
enää hauska näyttäytyä katselemaan, mutta minä kyllä kestän sen kanssa,
ja uskaltaisipa joku niin....

Näin sanoen veti työläinen jälleen revolverinsa,

-- Se on hyvä, se on hyvä, vastasi konsuli, menkää nyt hollantilaiseen
salonkiin ja ryhtykää työhönne.

Työmies meni.

-- Minä ihailen todellakin teidän viisaita valmislelujanne, sanoi
Asbjörn Krag.

-- Tehän olette yhtä hyvä kuin joku salapoliisi.

-- Mutta lyönpä vetoa, vastasi konsuli, että olette jo saaneet selville
jäljen, herra salapoliisi.

-- Olette oikeassa, vastasi Asbjörn Krag. -- Olen todellakin löytänyt
jäljen.



VII.

YKSINKERTAINEN PALVELIJA JA ILVEILIJÄ.


Konsuli hymyili.

-- Minä voin sen uskoa, sanoi hän, kaikesta mitä olen kuullut ja
lukenut teistä, ja uskottavasti löydätte uusia huomioita herättäviä
jälkiä tutkiessanne taloani lähemmin.

-- Ei tarvitse tutkia taloanne enempää kuin olemme jo tehneet, herra
konsuli, vastasi Asbjörn Krag.

-- Mitä --! Ettekö etsi jälkiä eli sormenpainaimia? Ettekö edes mittaa
huonettani ristin rastin ja näytä ajattelevalta?

-- En, vastasi Asbjörn Krag. Sitä en aijo todellakaan tehdä. Niin
tekevät poliisit ainoastaan huonoissa romaaneissa.

-- Saan todellakin sanoa, että se kuuluu sukkelalta. Mitä te sitten
aijotte tehdä?

-- Aijon mennä ulos kuulemaan hiukan soittoa.

-- Oh, todellako. Ja sitten?

-- Sitten aijon syödä päivällistä. Onkin jo jotenkin myöhäistä.

-- Ja sitten.

-- Sitten olen aikonut mennä sirkukseen katsomaan Taikailveilijää.

Konsuli näpsäytti sormiaan.

-- Taikailveilijää, huudahti hän. Suostutteko, että teen seuraa. Olen
kuullut paljon puhuttavan tuosta rakkarista, ja mielelläni tahtoisin
nähdä hänet lähemmältä. Hänhän on muuten ilmoittanut tuottavansa
pienelle rauhalliselle kaupungillemme suuren ja originellin yllätyksen.
Jos käsitän tilannetta oikein niin ei mikään varas tule sen revolverin
suun ohitse, eli kuinka...

-- Ei varmaankaan. Tapaamme siis sirkuksessa?

-- Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, tapaamme Taikailveilijän luona.

Asbjörn Krag otti nyt hyvästit ja läksi suoraan Grand hotelliin.

Kuten hän oli odottanutkin oli Coloradolaisprofessori juhlasalissa
keksintönsä vieressä.

Krag tervehti häntä ystävällisesti, ja kysyi onko hän valokuvannut
mitään uutta kappaletta.

-- Ei, vastasi professori, ei vielä.

Kristianialaissalapoliisi istuutui lepotuoliin ja pyysi professorin
soittamaan "Geishan" jonka hän oli kuullut jo edelläpuolenpäivän ja
joka oli kuulunut niin muhkealta ja kauniilta.

Colorodolaismies oli heti kernas, ja pian sen jälkeen kuului, "Geishan"
vilkas iloisuus kummallisesta koneistosta.

Väkeä virtaili paikalle ja rupesi kuuntelemaan, ja ihailuhuutoja kuului
ympäriltä.

"Geishan" tauotessa, kysyi kristianialaissalapoliisi puoleksi
välinpitämättömästi levittäen sanomalehden kasvojensa eteen.

-- Voisiko saada hieman saksalaista musiikkia, herra professori.

-- Kernaasti. Mitä haluatte kuulla?

-- "Viimeistä ruusua" esimerkiksi. Asbjörn Krag antoi lehden hetkiseksi
laskea, ja hän huomasi musiikkiprofessorin rahtusen perääntyvän.

-- Sitä säveltä minulla ei ole, vastasi hän, selkä Kragin kääntyneenä.

Sitten hän tuli ynseäksi ja vastenmieliseksi, ja kieltäytyi enää
soittamasta vieraille. Hän sulki koneensa ja meni huoneeseensa.

Asbjörn Krag meni kuitenkin ruokasaliin, ja söi myöhäisen päivällisen.

Sitten joi hän salongissa kahvia, puheli vieraiden kanssa sitä ja tätä
ja tuprutteli voimakkaimpia sikaarejansa.

Vihdoin tuli aika lähteä sirkukseen.

Suuri teltta oli täpötäysi katsojia.

Asbjörn Krag tapasi ystävänsä Voldin, nyökkäsi konsulille ja istuutui
maneesin toiselle sivulle.

Sitten alkoi esitys erittäin mielenkiintoisin numeroin.

Oli hevosia ja silmänkääntäjiä ja voimistelijoita j.n.e. kaikki vanhaa
tavallista lajia -- jopa huonon puoleista, kuten useimmin tapaakin olla
kiertelevän maaseutuseurueen kanssa.

Mutta sitten tuli ohjelman viimeinen numero, illan vetonumero,
koomillinen pantomiini jota kutsuttiin "Valencian ilveilijä" seitsemän
ilveilijän esittämänä. Taikailveilijä etunenässä.

Kuusi ilveilijää olivat koristettuna tavallisella tavalla, maalatuin
sydämmin, kelloja selässä ja paloviinapulloja vatsan päällä,
tärkkipaidat housuina y.m. temppuja jotka huvittavat galleriaa.

Mutta seitsemäs ilveilijä, Taikailveilijä oli fantastisin.

Hän esitti luurankoa.

Hänen trikonsa oli aivan valkea, selkäranka ja kaikki luunikamat
maalatut päällepäin.

Oli julmaa ja omituista katsella tämän luurankomiehen tekevän
kujeitansa.

Näytelmä esitettiin niin viattomasti, niin nurinkurisesti, niin
mielipuolen koommillisesti, ettei Asbjörn Krag muistanut nähneensä
sellaista. Hän nauroi äänekkäästi useita kertoja, ja hänen täytyi
tunnustaa että joka tapauksessa Taikailveilijä oli huvittava.

Myrskyävän suosionosotusten jälkeen, joilla tervehdittiin koommillisia
näytöksiä, täytyi Taikailveilijän antaa ylimääräisen numeron.

Hän alkoi sen tavanmukaisella tavalla:

Olisiko ketään yleisön joukossa olevaa herraa, joka tahtoisi astua
esille ja avustaisi häntä?

Eräs mies kiipesi heti pitkän maneesin reunan yli ja hitain askelin
meni näyttämölle.

Hän näytti niin peräti tyhmältä ja yksinkertaiselta että yleisö puhkesi
heti nauruun.

-- Mille te nauratte? Asbjörn Krag näki nyt ihmeekseen, ettei mies
ollut kukaan muu kuin konsulin idioottinen palvelija Sören.

Kristianiaiaissalapoliisi loi silmäyksen konsuliin yli maneesin.

Mahtava mies näytti tyytymättömältä palvelijansa uhkateosta.

Sitten alkoi Taikailveilijä ylimääräisen numeronsa, jolloin hän
osoittautui olevansa etevä noitataiteilija.

Yleisön hilpeyden noustessa loihti hän kummallisimpia esineitä Sörenin
taskuista. Hän veti munia, rahoja, kirjeitä, paperikaistaleita, koreja
ja jopa kaikkein viimeiseksi suuren hanurin.

Sören oli kaikista näistä niin kummallisin kasvoin, että yleisö
väänteli itseään naurusta.

Varmaankaan ei mieliala koskaan ennen ollut niin korkealla
kiertelevässä maakuntasirkuksessa.

Vihdoin oli numero loppunut ja tyhmä Sören sai mennä takaisin
paikallensa.

Asbjörn Krag oli viimeisten minuuttien kuluessa ollut melkein totinen.

-- Etkö sinäkin pitänyt sitä huvittavana? kysyi hänen virkaveljensä,
joka vielä oli silmät kyynelissä hillittömän naurun jälkeen.

-- Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, se oli todellakin odottamattoman
hauskaa.

-- Niin, herra jumala, ajatteles vaan kaikkia niitä esineitä, joita hän
veti muiden taskuista. Tahtoisin antaa paljon saadakseni nähdä sitä
vielä kerran.

-- Ja minä, vastasi Krag, tahtoisin antaa paljon saadakseni tietää mitä
Taikailveilijä jätti tuon tyhmän Sörenin taskuihin.



VIII.

MIKSI.


Sirkusnäytännön loputtua vaihtoi Asbjörn Krag muutamia sanoja konsulin
kanssa teltan ulkopuolella.

He päättivät tavata toisensa jälleen seuraavana päivänä.

Hän jätti hyvästit ystävällensä Voldillekin, vaikka he ennen olivat
päättäneet yhdessä syödä palasen hotellissa.

Kragilla oli nyt aivan liian paljon miettimistä voidakseen oikeastaan
nauttia seurueen ilosta.

Vihdoin jäi hän yksin paperosseineen ja ajatuksineen.

Ei mikään häntä häirinnyt.

Pieni kaupunki oli mennyt levolleen, kadut lepäävät tyhjänä, ja Krag
pääsi täällä kuulemasta kotiinpalaavien kahvilavieraiden huutoja ja
melua, jota ei tapahtunut Kristianiassa.

Hän istuutui ja ryhtyi ajattelemaan tilannetta.

Hän oli tullut varmaan epäluuloon, että syy Taikailveilijän ja
muusikkiprofessorin samaniltaiseen esiintymiseen tällä Fredrikshaldissa
oli aivan yksinkertaisesti konsulin van Dyck muotokuva.

Hän oli saanut erään epäluulon. Mutta siinä olikin kaikki.

Hänellä ei ollut mihinkään tosiasialliseen turvattavaa.

Hän epäili Sören palvelijan uskomatonta tyhjyyttä.

Jos Sören todellakin oli kanssarikollinen salaliitossa, näytti hän
osaansa niin viisaasti ja taitavasti kuin ammattitaitoinen näyttelijä.

Mikä se oli joka puhui Sörenin olevan juonessa molempien kujeilijoiden
kanssa.

Ennen kaikkea oli se hänen silmiinpistävä, ylellinen tyhmyytensä.

Sitäpaitsi ei hän ollut konsulin palveluksessa täyttä neljätoista
päivää.

Hän oli ottanut paikan konsulin luona paria päivää ennen kujeilijoiden
saapumista Fredrikshaldiin.

Sen lisäksi hänen esiintymisensä sirkuksessa.

Miksi oli hän karannut auttamaan Taikailveilijää.

Hän oli tuskin ehtinyt kysymään onko yleisössä ketään, joka astuisi
esille, ennenkuin hän oli heti valmiina.

Todellisen tyhmeliinin olisi pitänyt ajatella pitemmälle.

Sellainen liiallinen tyhmyri hölmö jollaisena Sören oli näyttäytynyt,
ei olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti käsittää muuta kuin jäädä
istumaan ja tuijottamaan maneesille.

Ja kuitenkin oli hän ollut ensimäinen näyttämöllä.

Ja kuitenkin oli hän esiintynyt suurena tyhmeliininä.

Miksi?

Saattoi ajatella, jatkoi kristianialaissalapoliisi itsekseen tyhmän
Sörenin olevan juonessa Taikailveilijän kanssa, alias Burnsin, kuten
häntä toisin kutsuttiin.

Nämä molemmat olivat yhdessä musiikkerin kanssa -- vaikkei Krag voinut
ymmärtää mitä hyötyä hänestä heille olisi, tehneet salaliiton
tarkoituksella varastaa van Dyckin taulu, ja myydä se monimiljonääri
Pierpontt Morganille joka oli innokas kerääjä, eikä niin tarkka
käyttämillään keinoilla kun hän vaan saavutti tarkoituksensa. Hän oli
tälle kunnianarvoisalle seurueelle esittänyt suunnitelmansa kyllin
huomaavaisena ulkonaisiin olosuhteisiin.

Ensinnäkin oli tarpeellista keinotella eräs heistä konsulin taloon, ja
koska olivat saaneet kuulla konsulin tarvitsevan palvelijaa, oli aivan
luonnollista, että Sören, nuorin heistä, määrättiin hakemaan paikkaa.

Koska hän itse kovin hyvin tiesi, että varkaus herättäisi epäluuloja
uutta palvelijaa kohtaan, niin yht'äkkiä päätti hän leimata
esiintymisensä niin perinpohjaisella tyhmyydellä ettei kenenkään
mieleeni juolahtaisi että hänellä, tyhmyrillä, oli sormet pelissä.

Niin pilkalle meni kaikki, arveli Krag, mutta kun hän sitten johtui
kysymykseen, miksi eräs roistoista oli pukeutunut amerikalaiseksi
musiikkiprofessoriksi ja kulki ympärinsä naurettavan kummallisen
fonografin kanssa ja miksi toinen oli ryhtynyt toimimaan ilveilijänä ja
toimeenpanemaan kummallisia kujeita kaduilla, silloin pysähtyi hänen
ymmärryksensä.

Sitä hän ei ymmärtänyt.

Sitävastoin sähkösanomasta hän hyvin selviytyi.

"Viimeinen ruusu" oli vanha kulunut ja sentimentalinen musiikkikappale.

Jos tauluvarkaat ja monimiljonääri kaukana Skotlannissa olivat nyt
sopineet salakielestä, niin saattoi hän ajatella että "Viimeinen ruusu"
merkitsi yrityksen saaneen huonon lopun ja oli epäonnistunut.

"Geisha" sitävastoin oli iloinen reipas operetti.

Se saattoi merkitä heidän vehkeilyjensä onnistuneen.

Jos molempien musiikkikappaleiden nimet vaihdettaisiin niiden
oikeisiin merkityksiin saisi monimiljonäärin viimeinen sähkösanoma
merkityksensä.

-- Olivatko varkaat epäonnistuneet vai onnistuneet.

Taikka joka monimiljonäärin salakielellä kuului.

"Viimeinen ruusu" vaiko "Geisha"?

Siihen oli Burns vastannut:

Parhaat edellytykset "Geishalla".

Joka toisin sanoin voitiin kääntää näin.

"Paraat edellytykset onnellisella päättymisellä."

Tämä sähkösanoma lähetettiin siis tänään puolenpäivän tienoissa, jatkoi
Krag ajatuksiaan, ja edellytti johtopäätöksen olevan oikean, koska
saavutetut tulokset myöskin todella olivat loistavia, koska molempien
konnien oli onnistunut sahata terässinkilät, jotka olivat kiinnittäneet
taulun kehykset.

Asbjörn Krag löysi siis pieniä kohtia mistä hän voi saada menemään
kaikki yhteen.

Mutta tällä välin ammottivat taaskin suuret aukot mistä kaikki voisi
häipyä tyhjyyteen.

Mitä esimerkiksi merkitsi se, että koko kaupunkia kehotettiin
sirkuskulkueen aikana kaduilla arvailemaan Taikailveilijän piippolakin
värejä?

Sitävastoin ymmärsi hän, että Sörenin esiintyminen sirkuksessa sopi
kovin hyvin kaikkeen siihen.

Tietysti roistojen piti neuvotella keskenään. Mutta kukaan ei saanut
aavistaa ilveilijän ja konsulin palvelijan olevan juonessa keskenään.
Miten he saattaisivat tavata toisiaan kenenkään sitä huomaamatta tässä
pienessä juorupesässä.

Mikä oli luonnollisempaa kuin antaa tämän kohtauksen tapahtua yleisön
nenän edessä, ilman ettei ainoakaan elävä sielu voisi uskoa sitä muuksi
kuin tavalliseksi sirkuspilaksi.

Suosionosotushuutojen ja naururäähkäyksien takia ei kukaan voinut
kuulla mitä molemmat miehet näyttämöllä keskustelivat.

Taikailveilijän suu kävi alituisesti kuin pyörän keppi. Hän loihti
esille erillaisia kapineita palvelijan taskusta ja näiden esineiden
kera saattoi kovin hyvin olla tärkeitä tiedonantoja.

Samaten oli ilveilijän erittäin helppo pistää yksi taikka toinen tieto,
määräys eli selitys palvelijan taskuun eli suullisesti antaa hänelle
haluamiaan neuvoja.

Tässä salaperäisessä asiassa oli siis monta mahdollisuutta, monta
arvoitusta, monta käsittämättömyyttä joiden ratkaiseminen näytti
mahdottomalta.

Mutta ennenkuin Asbjörn Krag tänä yönä meni levolle, uskoi hän kuten
lopuksikin keksineensä langan, joka auttaisi häntä avaamaan koko
sotkeutuneen solmun.



IX.

KUJE.


Koko seuraava päivä kului Asbjörn Kragin tulematta arvoituksen
ratkaisussa rahtuakaan lähemmäksi. Hän teki erilaisia uusia huomioita,
mutta ei mikään niistä näkynyt vahvistavan hänen teoriaansa, että
Burnsin, musiikkiprofessorin ja Sörenin välillä oli salaliitto,
tarkoituksella varastaa van Dyckin omamuotokuva.

Hänellä oli useita keskusteluja konsulin kanssa mutta ei ollut
onnistunut keksimään mitään uutta.

Hollantilaisessa salongissa pidettiin öin ja päivin vahtia. Vahdit
tulivat ja menivät säännönmukaisessa järjestyksessä mutta eivät olleet
huomanneet minkäänlaista väkivallanyritystä kallista taideteosta
kohtaan. Eräs oli maalari, eräs verhoilija ja eräs koristelija. Ei
milloinkaan ennen oltu korjattu niin usein tätä salonkia, ja palvelijat
rupesivat uskomaan että konsuli aivan äkkiä oli saanut ajatuksiinsa
korjata uudestaan kauniin kerroksensa huoneet -- jotain jota ei niin
harvoin ollut tapahtunut.

Konsulin maku oli nimittäin kovin vaihtelevainen ja palvelijat olivat
sentähden tottuneet kaikkeen joka koski korjauksia ja muutoksia.

Asbjörn Krag katseli silloin tällöin sähkölennätintoimistossa, mutta ei
yhtäkään uutta sähkösanomaa tullut Skotlannin monimiljonääriltä eikä
Burnskaan ollut lähettänyt mitään matkaan.

-- Tilannetta voidaan pitää muuttumattomana, ajatteli Krag. Mutta jos
mr Burnsin viimeinen sähkösanoma olikin merkinnyt varkauden
edellytyksien olevan parhaimpia niin odottaa tietysti nyt rahapohatta
kaukaa vaan ratkaisevaa tietoa joko kepposen epäonnistumisesta tahi
myöskin, että molemmat "komissionit" olivat onnistuneet saamaan
"kaupan" kuntoon.

Mutta silloinhan täytyy ratkaisevienkin tapauksien olla lähellä
tuloaan.

Asbjörn Krag ei voinut vapautua siitä käsityksestä, että hänen
olettamuksensa oli oikea ja että hän oli tullut oikeille jäljille.

Hän harkitsi asiaa kohta toisensa jälkeen eikä voinut keksiä muuta
tyydyttävää selitystä erilaisista tapauksista ja elämyksistä.

Kiitos olkoon hänen johtopäätöksiensä, jotka nimittäin usein saivat
parhaan aineellisen perustelun, jota ilman ne häilyisivät vapaaseen
ilmaan täydellisen tarkoituksettomina. Mutta koska ei ilta eikä yökään
tuonut mukanaan mitään ratkaisevaa, päätti Asbjörn Krag harjoittaa
puhdasta peliä ja hinata sotalipun.

Tämä tyyneys saattoi hänet levottomaksi kuten aina tunnetaan
vastenmielistä mieltä tiedettäessä, että viholliset hiipivät ympärinsä
yön pimeydessä.

Hän ilmoitti siis virallisesti kaupungin poliisiviranomaisille konsulin
taidegalleriaan suunnitellussa varkaudesta. Oli tarkoitus varastaa eräs
hänen kallisarvoisimmista ja kauneimmista tauluistaan.

Hän ei kuitenkaan maininnut mitään siitä, että oli jo huomattu van
Dyckin oman muotokuvan miltei seinästä sahatuksi.

Asbjörn Krag asettui yhteyteen poliisimestarin kanssa, joka suurella
viisaudella ja mielenkiinnolla otti asian vastaan.

Hän antoi määräyksiä vahtien asettamisesta osittain konsulin asunnon
lähelle, osittain niille teille jotka johtivat kaupungista ulos sekä
rautatieasemalle että höyrylaivalaiturille.

Konstaapelit olivat saaneet tarkkoja määräyksiä pidättää jokainen joka
mahdollisesti yritti lähteä kaupungista mukanaan tauluja, eli muita
sellaisia epäiltäviä esineitä.

Asbjörn Krag toimi jälleen siten että näistä puuhista puhuttiin
sirkuksessa.

Hän antoi levittää tietoa, että konsuli oli Amsterdamista saanut
varotuskirjeen, joka koskee tulevaa varkautta ja että hän tästä syystä
oli ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Oli kirjoitettu että kallisarvoinen taulu luultavasti varastettaisiin
kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä, jolloin varkaat
saapuisivat kaupunkiin. Koska juuri tänä päivänä kirjoitettiin
kahdeskymmenesneljäs, oli konsuli tullut kovin hermostuneeksi.

Kahdennenkymmenennen neljännen päivän oleskeli Asbjörn Krag koko päivän
konsulin talossa.

Koko kaupunki oli jännityksessä Taikailveilijän tuloa odotellessa.

Kristianilaiaissalapoliisi oli täydellisesti vakuutettu ettei mr Burns
ollut toimittanut tätä koomillista ja vaivalloista kujeilua ilman
ettei hänellä ole määrättyä tarkoitusta sillä.

Ehkä juuri silloin tapahtuisi ratkaisu?

Asbjörn Krag päätti pitää tarkkaa silmää mystillisestä ilveilijästä.

Muuten oli kaupunki tänään täydellisesti huvien ja uutuuksien täyttämä.

Ensinnäkin aamusella saapui tieto itse konsulilta suunnitellusta
varkaudesta.

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja siitä keskusteltiin
laveasti.

Sitten tehtiin se huomio, että amerikalainen professori tehdäkseen
reklaamia, kulki siellä täällä pihoissa kummallisen keksintönsä kanssa
ja soitti.

Hän kokosi ympärilleen kokonaisen uteliaan joukon ja kaikki pitivät,
että hänen pelinsä soi kauniisti, minkätähden oli selvää, että hän
samana iltana antamaansa konserttiin saisi hyvän huoneen.

Siten saattoi kaupungin asujaimisto huvitella itseään odottaessaan
Taikailveilijän fantastisia kujeita. Sen lisäksi tuli sirkusnäytäntö
illalla sekä professori Blochin esiintymän Työväen yhdistyksen
huoneustossa kummallisine keksintöineen, jossa hän muun muassa
soittelisi kappaleita, joita hän oli valokuvannut valo- ja ääniaaltojen
avulla.

Fredikshaldille lupasi tulla aivan iloinen päivä. Jo varahin rupesi
kansa kääntymään kaduille missä Taikailveilijän tiedettiin esiintyvän.

Se mikä erittäin kiinnitti Kragin mieltä oli se, että hän oli
toimittanut kulkueen konsulin talon ohi. Tapahtuisiko ulkona jotain?

Olisiko ehkä aika väkivallan-yritykselle van Dyckin muotokuvaa vastaan
tullut juuri tässä hetkessä? Kristianialaissalapoliisi oli huomauttanut
olosuhteista ja olivat he molemmat päättäneet konsulin akkunasta
seurata Taikailveilijän retkeä kaikkein suurimmalla huomiolla ja eikä
sekunniksikaan päästää ketään näkösältä.

Asbjörn Krag ja konsuli olivat istuutuneet erään pöydän viereen
huoneeseen, jonka seinä oli hollantilaisen salongin seinän vieressä
jossa Dyckin muotokuva oli.

Oli vaikeata nähdä hollantilaisen salongin pienien ruudukkojen läpi ja
he olivat sentähden luvanneet istua täällä.

Mutta taulugallerian ovi oli avoinna. Ja siellä kulki vartija
edestakaisin, jättiläismäinen metsänvartia Pebensen, jonka konsuli oli
ottanut palvelukseensa sitä tarkoitusta varten sekä Brående ja eräs
toinen mies.

Kulkueen saapumisen kellonlyönti lähestyi.

Konsulin talon ikkunoista saattoi nähdä ainoastaan joen yli johtavalle
sillalle.

Äkkiä kuultiin melua ja huutoa sieltä päin ja silta oli pian telmivän
ja kirjavan parven täyttämä.

Se oli fantastinen kulkue, joka lähestyi leikiten ja meluten.
Taikailveilijää oli kummallista katsella omituisessa puvussaan. Hänellä
oli päässään piippolakki, johon kaikkien katseet olivat tähdätty.

-- Piippolakki on punanen, sanoi Krag, sitähän ei ole erittäin vaikea
nähdä.

-- Ei, se on keltainen, vastasi konsuli.

-- Mitä! Onko se keltainen. Uskallan lyödä pääni pantiksi että se on....

-- Sininen! huudahtivat molemmat yhdessä, johon he lisäsivät:

-- En ole milloinkaan nähnyt moista! Piippolakki oli todellakin tullut
siniseksi, mutta lähi hetkeksi jälleen muuttanut väriään. Milloin oli
se vihreä, milloin punainen, milloin keltainen, milloin violetti. Kun
Taikailveilijä nauravan ja meluavan ihmisjonon seuraamana tuli suoraan
konsulin ikkunan alle, ymmärsi Asbjörn Krag heti mistä värivaihtelu
johtui.

Ilveilijä oli aivan yksinkertaisesti verhonnut koko piippolakin
lasiprismoilla, jotka tulvaavassa auringonvalossa säteilivät kaikissa
sateenkaaren väreissä. Oli siis aivan mahdotonta sanoa minkävärinen
Taikailveilijän piippolakki oli.

Keskeymättä huusi kansa hänen ympärillään.

-- Se on punanen!

-- Lakki on sininen!

Jotkut olivat vielä riivatuimpia ja huusivat.

-- Ei, se on liidun valkea!

-- Se on sysimusta!

Äkkiä pysähtyi kulkue konsulin ikkunan ulkopuolelle ja kansa alkoi heti
huutaa:

-- Miksi me tässä pysähdymme?

-- Jatka, ilveilijä;

-- Me emme tahdo mitään tungosta!

Asbjörn Krag oli äärimäisessä jännityksessä. Nyt tapahtui se mitä hän
koko ajan oli pelännyt?

Miksi hän muuten olisi pysähtynyt konsulin talon edustalle?

Kristianialaissalapoliisi seurasi jännitetyn tarkkaavaisena jokaista
ilveilijän pienintäkin liikettä. Konsuli teki samoin. Molempien katseet
olivat kiinnitetyt tuohon kadulla olevaan kummalliseen olentoon.

Asbjörn Krag huomasi, että ilveilijä oli tällä kohdalla naamioitu.

Miksi?

Muuten oli hän pukeutunut fantastiseen ilveilijäpukuun, mutta sininen
silkkinaamio kätki hänen kasvojensa piirteet.

Ja nyt vallitsi äkkiä hiljaisuus, sillä ilveilijä oli ruvennut tekemään
konstejaan ja loihti yleisön ihastukseksi ympärillä olevien taskuista
rahaa ja muita esineitä.

Mutta hiljaisuudesta kuuli Krag ja konsuli sisään musiikkiprofessorin
koneen säveleitä.

Konsuli sanoi hymyillen:

-- Minä pidän melkein liikuttavana kuulla kuinka tuo musiikkiprofessori
raukka taistelee ylivoimaa vastaan noilla äänillään, mutta se on turha
vaiva. Niin taiteilijaelämälläkin on tragediansa.

-- Kuka tietää -- ehkä tuo vanha raukka nyt seisoo ja itkee
tappiotansa. Mutta kas tuolla! Nyt lähtee kulkue jälleen matkoihinsa.

Ja todellakin. Ilveilijä oli nyt lopettanut sepittämänsä esityksen
ja kulki verkalleen eteenpäin telmivän ja meluavan väkijoukon
seuraamana...

Asbjörn Krag kääntyi pois ikkunasta.

-- Olette tehneet virheen, sanoi konsuli hiljaa. Tämä ei ollut selvästi
muuta kuin reklaami päähänpistoa. Te olette varmaankin ollut hiukan
epäluuloinen. Kristianialaissalapoliisikin alkoi tuntea itsensä
epävarmaksi.

Silloin herätti heidän huomiotaan aivan karkea ääni läheisestä
huoneesta, hollantilaisesta salongista.

Se oli meikein huuto, se oli pikemmin mylvintä, kivun, raivostuksen ja
kauhun kiljuntaa.

Ja kiljuntaa seurasi kirouksia.

Asbjörn Krag ja konsuli hyökkäsivät niin nopeaan hollantilaiseen
salonkiin, että he olivat vähällä panna toisensa oven rakoon..

Siellä seisoi jättiläismäinen metsänvartija kohotetuin käsin ja
revolveri heilui toisessa kädessä. Hän tuijotti raivoisasti eteensä ja
hänen katseensa oli kiintyneenä ainoaan seinällä olevaan pisteeseen.

-- Taulu! kirkui hän. Hieno taulu on poissa!

Ja tosiaankin.

Missä van Dyckin nerokas muotokuva riippui ennen, mistä tuo kummallinen
hymy, tuo menneen vuosisadan arvoitus ennen oli tervehtinyt myöhempien
aikojen lapsia, siinä ei ollut nyt mitään!

Taulu oli poissa -- teräskehys -- kaikki tyyni!

-- Varastettu! mutisi kristianialaissalapoliisi väräjävin äänin. Mutta
miten... miten... Oh, se on kauheata!

Konsuli ainoastaan seisoi ja hajamielisesti tuijotti tyhjään
seinäpintaan.

Hän oli kuoleman kalpea.



X

KEPPONEN.


Kaikki he seisoivat pari sekuntia kuin halvattuina.

Asbjörn Krag oli ainoa, joka sai tajuntansa.

Hän ryntäsi heti ovelle, sai käsiinsä konstaapelin, määräsi
Taikailveilijän heti vangittavaksi. Ilveilijä ei ollut vielä ehtinyt
kovinkaan pitkälle ja hetken kuluttua näki kristianialaissalapoliisi
vangitsemisen toimitettavan. Asbjörn Krag tiesi nyt toimineensa
täydellisesti laittomasti ja äkkipikaisesti, mutta kalliin taulun
varkaus oli hänet niin yllättänyt, että hän tuskin tiesi mitä
hän tekisi. Hän piti muuten tätä vangitsemista jokseenkin
tarkoituksettomana. Huudoin ja meluin sekä poliisia vastaan
suunnattujen kompasanoin vietiin Taikailveilijä raatihuoneelle joen
toiselle puolelle.

Kristianialaissalapoliisi kääntyi sitten jälleen hollantilaiseen
salonkiin, missä konsuli ja jättiläismäinen metsänvartija kulkivat
edestakaisin aivan surun ja kauhun repiminä.

-- Miten olette hoitanut vartioimistanne! huudahti Asbjörn Krag
suuttuneesti.

-- Vartioimistani, sanoi metsänvartija ihmeissään. Olen hoitanut sitä
niin hyvin kuin olen osannut, olen ollut täällä koko ajan.

-- Mutta on mahdotonta, että te koko ajan olette voineet kiinnittää
huomiotanne tauluun.

-- En, se on totta. Minun myöskin täytyi tietysti katsoa
Taikailveilijän kujeita ja kun minä seisoin ja katselin erään pienen
ruudukon läpi, on varas ollut täällä. Mutta minä en ole mitään kuullut
ja luultavasti ette tekään, herra salapoliisi. Tehän istuitte
viereisessä huoneessa.

Asbjörn Krag tunsi näiden sanojen pisteleväisyyden eikä hän tiennyt
mitä vastaisi, sanoi vain:

-- Taikailveilijä... Niin hänet olen antanut vangituttaa.

Konsuli kääntyi hänen puoleensa.

-- Nyt vahvistautuu siis kaikki, sanoi hän, jota olen koko ajan.
epäillyt, kaikki tuo pöty Taikailveilijästä, palvelijastani,
katusoittaja raukasta oli vain järjettömyyttä. Mehän molemmin panimme
merkille ilveilijän esiintymisen hänen tehdessään konstejaan tuolla
ulkona. On aivan mahdotonta epäillä häntä osalliseksi varkauteen.

Kristianialaissalapoliisi ei vastannut. Hän meni ainoastaan sille
paikalle jossa kallis taulu oli riippunut ja rupesi tarkasti tutkimaan
sitä.

Se oli voimakkaalla nykäisyllä irroitettu sahatuista sinkilöistä.

Mutta miten, kuka ja milloin?

Oli olemassa ainoastaan yksi ovi hollantilaiseen salonkiin ja se johti
juuri samaan huoneeseen missä konsuli ja Krag olivat istuneet ja
katselleet Taikailveilijän kujeita.

Asbjörn Krag huomautti tästä samalla laskeutuen kyyryillensä lattialle
haeskellen jälkiä.

-- Varas on siis aivan rauhallisesti kulkenut ohitsenne taulu kädessä
Se kuuluu uskomattomalta eli kuinka. Hänen on täytynyt tehdä sekä
itsensä, että taulun näkymättömäksi.

Epätoivoissaan katsoi kristianialaissalapoliisi kattoa kohden ikäänkuin
hän olisi uskonut että joku näkymätön enkeli oli lentänyt pois taulu
siipiensä alla.

Ei voida väittää etteikö kaikki sekä konsuli, salapoliisi että
metsänvartija olisi masentuneet. Heidät oli petetty jolloin
mystillisellä ja tutkimattomalla tavalla.

Salapoliisin jatkaessa tutkimuksiaan, ja metsänvartijan vain seisoessa
ja tuijottaessa tyhjää seinää kuin hän olisi nähnyt kummituksen, rupesi
konsuli nappailemaan vielä ironisempaa säveltä.

-- Ettekö aijo vangita toisiakin epäilemiänne. Esimerkiksi tyhmää
palvelija raukkaa, joka teidän mielipiteenne mukaan arvostelee
flaamilaisen taiteen korkealle, ettei hän kavahda tehdä varkauttakaan
sentähden.

Voin soittaa hänelle, siten käy se helposti. Eikö totta, että teille on
harvinaisen mukavaa soittaa väkeä jota aijotte vangita?

Konsuli soitti ja hetken kuluttua näkyi Sörenin lammasmaiset kasvot
ovenaukeamasta.

-- No, kysyi konsuli, sinäkö olet varastanut taulun?

Mutta Sören vastasi aivan samalla tavalla kuin oli ollut puhetta
portviinistä tuijottaen samalla joka taholle ja kertasi:

-- Taulun?

-- Niin. Eli oletkos ketään nähnyt menevän tästä huoneesta taulu
kädessä? Taulu joka on vähintäin sadantuhannen arvoinen, ymmärrätkö?

Mutta silloin hymyili palvelija taasen leveää ja tyhmää hymyään. Sitten
sanoi hän:

-- Taulun?

Kristianialaissalapoliisi kiihtyi niin tästä kaikesta tyhmyydestä ettei
ollut kaukana että hän olisi rynnännyt palvelijan kimppuun ja antanut
hänelle aimo selkäsaunan.

Konsuli jatkoi: -- Jos te tahdotte vangita hänen, niin olkaa hyvä.

-- Ei kiitos, vastasi Asbjörn Krag, ei vielä.

-- Vai niin, eikö todellakaan. Ehkä olette ystävällinen ja ilmoitatte
milloin aika on tullut, joten voin heti soittaa hänet.

-- Kyllä kiitos, vastasi Krag, sanon sen kyllä.

-- Voit mennä, sanoi konsuli palvelijalle ja tämä katosi.

Samassa hetkessä kuultiin jälleen kaihoisia säveleitä amerikalaisen
huijauskeksinnöstä.

Hän soitteli edelleen konsulin talon edustalla olevalla avonaisella
paikalla.

-- Tahi soittajan! jatkoi konsuli leikkiä luodakseen. Ehkä haluatte
vangita hupakko raukan -- huudan hänelle heti akkunasta.

Asbjörn Krag aikoi vastata, mutta kuuli hän silloin puhelimen soivan
konsulin työhuoneessa.

Konsuli meni sisälle ja vastasi:

Heti senjälkeen kuuli Krag hänen sanovan: -- Kristianialaissalapoliisi,
te saatte puhua hänen kanssaan... Kuinka? Ei suinkaan, hänellä ei ole
mitään tekemistä...

Asbjörn Krag riensi puhelimeen. Se oli poliisikonttorista.

-- Nyt olemme kuulustelleet Taikailveilijää, sanoi mies.

-- Vai niin. No mitä hänellä on sanottavana?

-- Ei mitään. Se ei ollut Taikailveilijä?

-- Mitä! Eikö se ollut mr. Burns?

-- Ei, se oli itse sirkusjohtaja.

-- Miten asian laita on?

-- Niin, nyt saatte puhua hänen itsensä kanssa.

-- Oletteko te se, herra poliisimestari, kuuli Krag johtajan
tanskalaisen äänen puhelimessa.

-- Puhutte salapoliisi Kragin kanssa.

-- Hyvä, hyvää päivää, herra poliisimestari. Tämä olen minä, onneton
mies raukka... Minut on vangittu.

-- Missä ilveilijä oli ja miten olette joutuneet tähän tilanteeseen?
kysyi Asbjörn Krag.

-- Kyllä, siitä tulen puhumaan. Loistava ilveilijä tuli viime hetkessä
sairaaksi. Siinä minä olin. Mitä tekisin. Kaiken reklaamin tähden
kujeiden täytyi tapahtua, ja koska minulla ei ollut ketään sopivaa
miestä Burnsin tilalle, olin itse pakotettu menemään taloon. Mr. Burns
antoi minulle tarpeelliset ohjeet, piippolakin ja kaikki tyyni ja minä
itse pidin sitä kummallisena pilana. Voin sanoa teille, että olen
nuoruudessani esiintynyt ilveilijänä joten osaan sen taidon... Mutta
miksi minut on vangittu?

-- Kuulkaa nyt, huusi Krag puhelimessa, missä on Taikailveilijä juuri
nyt. Hänet piti vangittaman.

-- Ah, paras herra poliisimestari, hän makaa sairaana hotellissa, Grand
hotellissa... Mutta nyt tahtoo poliisimestari täällä puhua kanssanne,
herra poliisimestari.

Nyt tuli ensimäinen ääni jälleen puhelimeen.

-- Olemme juuri puhuneet hotelliin ja portieri sanoi Taikailveilijän,
mr. Burnsin kadonneen jäljettömiin. Hän meni joku tunti sitten
huoneeseensa ja pyysi portieria noutamaan lääkäriä, koska hän tunsi
itsensä todella sairaaksi. Hän sanoi aikovansa mennä heti sänkyyn. Kun
lääkäri puoli tuntia myöhemmin koputti hänen ovellensa, ei kukaan
vastannut. Ovi oli lukittu. Tultiin levottomaksi, ja portieri ja
tohtori päättivät murtaa lukon. Kun he vihdoinkin saivat lukun auki ja
avasivat oven, pelkäsivät he melkein nähdä kuuluisan ilveilijän
makaavan kuolleena eli tuntemattomana sängyssään. Mutta miten suureksi
tulikaan heidän hämmästyksensä, kun he sensijaan löysivät huoneen
tyhjänä. Sänky oli liikuttamattomana, pakasit olivat huolellisesti
ladotut erääseen huoneen nurkkaan, pöydällä oli muutamia seteleitä
maksuna viime viikon laskusta. Mutta mr. Burns oli poissa. Se kuuluu
mystilliseltä vai kuinka herra salapoliisi?

-- Hm... niin... Johtajan voitte kuitenkin laskea. Tulen heti
poliisiasemalle. Asbjörn Kragilla oli pari poliisikonstaapelia kadulla.
Hän avasi ikkunan ja viittasi heille.

Konstaapelit astuivat samaan aikaan salapoliisin kanssa hollantilaiseen
salonkiin.

Konsuli katseli heitä kummastuksella.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.

-- Se merkitsee sitä, että on tulossa uusi vangitseminen, vastasi
Asbjörn Krag. Konstaapelit tunsivat kuuluisan salapoliisin ja odottivat
jännityksellä noudattaakseen hänen määräyksiään.

-- Tahdotteko nyt, jatkoi Krag, olla ystävällinen ja soittaa
palvelijanne, herra konsuli, kuten lupasitte joku hetki sitten?

Konsuli soitti, ja palvelija yksinkertaisine kasvoineen näyttäytyi
jälleen ovessa.

-- Vangitkaa hänet, sanoi Krag, nyt saa olla loppu komedian kanssa,
nuori mies.

Mutta Sören oli yhtä tyhmä ja vastasi vain:

-- Komedian?

Toinen poliisi tarttui nyt hänen käteensä ja tahtoi viedä hänet
mukanaan. Nuori mies rupesi nyt surkeasti itkemään.

-- Miksi pitää minun raastupaan, sanoi hän nyyhkyttäen. Enhän ole
tehnyt mitään. Mistä minua syytetään?

-- Teitä syytetään osallisuudesta konsulin kalliin taulun varkauteen.

-- Taulun? kysyi palvelija.

Asbjörn Krag seisoi ja kuunteli.

-- Mitä kuuntelette? kysyi konsuli.

-- Musiikkia.

-- Mitä musiikkia?

-- Meidän hyvän ystävämme amerikalaisen valokuvauksellista musiikkia,
herra konsuli. Salapoliisi avasi ikkunan ja nyt saattoivat he kaikki
kuulla, vaikkakin kaukaa, Coloradolaisprofessorin musiikkikoneiston
säveleitä.

-- Hän on nyt kauempana, sanoi konsuli, hän ei ole tuolla alhaalla.

-- Niin, aivan oikein. Hän seisoo ja soittaa nyt jonkun toisen talon
ulkopuolella, joka on lähempänä rautatieasemaa. Emmekö menisi alas
kuulemaan häntä?

-- Mielihyvin.

Konsuli oli jälleen tullut totiseksi: hän näki nyt, että
kristianialaissalapoliisi oli tehnyt uusia löytöjä ja että hän
työskenteli määrätyn suunnitelman mukaan.

He läksivät kadulle ja ennen pitkään saapuivat sen talon kohdalle jossa
Coloradolaisprofessori soitteli.

Ympärillä oli muutamia kovin ihastuneita lapsia sekä pari
täysikasvuista henkilöä.

Professorin nähdessä molempien herrojen tulon, sanoi hän:

-- Tällä tavalla saa suuri taiteilija ansaita leipänsä -- niin ei
ainoastaan suuri taiteilija vaan suuri keksijä, maailman suurimpia...

Sanottuaan tämän, puristi hän surullisesti kiharoitaan ja kyyneleet
vuolaina valuivat poskille.

-- Soittamanne kappale on ihana, sanoi Krag, mennen samalla lähemmäksi
rakastettavasti hymyillen. Mikä sen nimi on?

-- Geisha.

-- Vai niin, se on kovin kaunis.

Salapoliisi ja konsuli olivat nyt ehtineet aina musikantin tykö, joka
seisoi ja molemmin käsin piti laatikkoaan. Tilaisuus oli kovin sopiva
ja samassa hetkessä oli Asbjörn Krag varustanut ne käsirautaparilla.

Coloradolaisprofessori otti nyt voimakkaasti pari askelta taaksepäin ja
koetti päästä vapaaksi, mutta ainoa täten saavuttama vaikutus oli se,
että raudat leikkasivat ranteita, joten veri rupesi juoksemaan.

Krag vihelsi lähellä olleelle konstaapelille ja tämä kiirehti paikalle
ja otti professorin kainaloonsa. Hän yritti tehdä vastarintaa, mutta
konstaapeli oli vahva kuin karhu eikä kestänyt kauvaa ennenkuin hänen
täytyi nöyrtyä ja antautua armoille.

Hän näytti kovin koomilliselta sillä hänen peruukkinsa oli irtautunut
ja oli nyt vinossa oikealla korvalla. Peruukin alta pisti esiin
lyhyeksi leikattu, punertava tukka. Mies rupesi myöskin kiroomaan ja
vannomaan trondhjemin murteella.

Kuitenkin soitti soittokone edelleen "Geishan".

Se oli juuri alottanut iloisella säveleellä kun Krag veti revolverinsa
ja voimakkaalla revolverintukin iskulla löi laatikon rikki.

Koneisto surisi, säveleet kuuluivat käheinä ja rosoisina ja lopuksi oli
kaikki hiljaista.

Asbjörn Krag tarttui heti painavaan laatikkoon ja onnistui vihdoin
murtamaan sen kokonaan.

Kaikkein ylimpänä oli kiinnitetty pieni täydellisesti uutta rakennetta
oleva fonograafi, mikä ei suinkaan ollut "professorin" keksintö.

Muuten täytti koko tilan -- van Dyckin oma muotokuva.

Konsuli, saadessaan nähdä kallisarvoisen taideteoksensa, huusi ääneensä
ilosta.

Coloradolaisprofessori vietiin pois. Hän kuohui raivosta ja huusi
kaikella sillä pilkalla, jonka hän saattoi saada ääneensä:

-- Mutta _häntä_ ette saa kiinni. -- Taikailveilijää!

-- Mitä tarkoitatte? kysyi salapoliisi.

-- Niin, enkö tiennyt, että te olette suuri nauta pohjianne myöten! Me
tunsimme kyliä teidät! Hän tunsi teidät! Hän on pettänyt teitä
ennenkin! Nyt on hän taasen vetänyt teitä nenästä! Hän on jo hävinnyt.
Ärsyttääkseni teitä sanon kuka hän oli! Taikataiteilija ei ollut
enempää eikä vähempää kuin teidän vanha ystävänne _Leo Carsten_.
Hyvästi, herra salapoliisi ja nukkukaa hyvin.

Paljastettu professori vietiin nyt pois ja Asbjörn Krag seisoi hetkisen
ja mietti.

Hän ei kuullut edes konsulin kuohuvia ja sydämmellisiä kiitoksia. Ei
ollut todellakaan aikaa kuunnella kiitoksia niinkauvan kuin rohkein
maailman suurroisto oli vielä vapaalla jalalla.

Leo Carsten vapaudessa -- se oli samanlaista kuitu alituinen
rauhattomuus ja epävarmuus, hänet täytyi saada pauloihinsa, maksoi mitä
maksoi.

Krag katsoi kelloaan.

Suurrosvon ei ollut vielä voinut ennättää jättää kaupunkia. Sitäpaitsi
olivat sekä rautatieasema, höyrylaivalaituri ja kaikki muut
ulosjohtavat tiet hyvin vartioidut. Epäilemättä oli konna jo selvillä
tästä ja oli enemmän kuin todennäköistä että hän antautuisi seikkailuun
juoksemalla suoraan poliisin käsiin.

Leo Carsten oleskeli kaupungissa. Mutta missä?

Hän oli kadonnut hotellista.

Hänen aivonsa työskentelivät korkeapaineella ja äkkiä kiisi
salamannopea ajatus hänen päässään.

Kiiruusti puristi hän konsulin kättä jäähyväisiksi ja läksi sitten
nopein askelin suoraa tietä Grand hotelliin.

Salapoliisi oli tullut ajatelleeksi kahta ominaisuutta jotka olivat
ominaisia Leo Carstenille: osittain hänen hämmästystä herättävää
valepukeutumiskykyään, osittain hänen melkein ainoaa laatua olevaa
rohkeuttaan. Oli tapahtunut ennen, että rikolliset joita ajettiin
takaa, aivan rauhallisesti olivat istuutuneet niin asianomaisen nenän
eteen, että heitä oli vaikea löytää. Olipa pyhä Thomas Busch lausunut
kerran, ettei hän milloinkaan tuntenut itseään niin turvalliseksi kuin
silloin, kun hän valepuvussa saapui poliisiasemalle. Asia oli ainekin
tutkimisen arvoinen.

Ei yhtäkään junaa ja venettä ollut saapunut salapoliisin jätettyä
hotellin. Jos siis joku uusi matkustaja oli tällä ajalla äkkiä
pistäytynyt johonkin kaupungin hotelliin tai pensionaattiin, olisi ehkä
syytä nähdä tätä.

Portieri istui yksinään juhlasalin vieressä olevassa pienessä huoneessa
ja luki lehteä kun Asbjörn Krag astui sisään.

-- No, alotti salapoliisi tervehdittyään, olen kuullut oivallisen mr.
Burnsin kadonneen.

-- Ah niin, vastasi portieri salaperäisin katsein, oletteko kuulleet
milloinkaan niin kummallista. Kumpahan hänelle ei vaan olisi tapahtunut
mitään onnettomuutta.

Krag nauroi.

-- Kummallinen mies siinä suhteessa joka sitä ennen jättää rahoja
pöydälle suorittaakseen laskunsa... Asbjörn Krag oli tällä ajalla
silmäillyt matkustajataulun nimiä, löytämättä kuitenkaan sitä mitä hän
etsi. Hän tunsi pettyneensä mutta kysyi kuitenkin varmuuden vuoksi.

-- Onko tänään tullut ketään uusia vieraita?

Portieri pudisti päätään.

-- Ei, sanoi hän, nyt ovat huonot ajat. Toimintakausi ei ole vielä
alkanut... Ehkä, se onkin tosi, Södersen & Algårdin matkustaja on
saapunut tänään matkalaukku- ja kapistusjoukkoineen. Hän aikoo purkaa
ne juhlakerroksessa.

-- Soo, tunnetteko hänet?

Portieri tuumii hetkisen.

-- Niin, olen hänet nähnyt kiireimmiten, sillä en ollut sisällä
hänen tullessaan... Se on oikein lihavahko, paljaspäinen herra
silmälaseineen. Sehän on suuri liike kuten tiedätte, herra salapoliisi,
suurin laatuaan Norjassa, ja heillähän on matkassa monta matkustajaa.
Kahdesti vuodessa on heillä tapana tulla tänne ja asettua
juhlakerrokseen. Tänä vuonna ovat he kuitenkin viipyneet hiukan
kauemmin kuten tavallista, mistä se riippuneekin. Nyt on hän kuitenkin.

Kas, täällä hän muuten on rappusilla... Ei, tuota herraa en muista
nähneeni ennen.

Eräs paksu, paljaspäinen herra kultasankaisine silmälasineen ja
korkeine vilttihattuineen tuli hitaasti ja läähättäen portaita alas.
Matka oli selvästi ollut vaivaloinen, sillä hän oli punanen ja
hiestynyt, ja alituisesti kuivasi otsaansa nenäliinalla.

Asbjörn Krag koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen sormensa
puristivat taskussa voimakkaasti revolverintukkia. Hän oli ottanut
vaarin vieraan lasisilmistä.

Ne olivat heikosti kaarevat ja loistivat valossa. Ne toisin sanoin
kätkivät kasvojen osan, jota ei voitu naamioida.

Krag astui palvelijan hämmästykseksi suoraan lihavan ja läähättävän
herran luo ja hymyillen kohotti hattuaan.

-- Ei, mutta kas, sanoi hän, tämän saan sanoa olevan mieluisan
kohtauksen.

Vieras tarkasteli häntä ihmeissään ja kumarsi, kasvoissa puoleksi
kysyvä ilme.

-- Anteeksi, sanoi hän, mutta eikö tämä ole erehdys?

-- Ei suinkaan. Nimeni on Asbjörn Krag, salapoliisi Kristianiasta.
Muistan kovin hyvin että olemme tavanneet täällä kerran ennenkin ja on
ollut kovin miellyttävä yhdessäolo, herra Bernt.

-- Ei, te aivan selvästi erehdytte. Nimeni ei ole Bernt, vaan...

-- Niin, niin, nyt minä muistan. Teidän nimenne... teidän nimenne on...
Hän näytti etsivän muististaan.

-- No, mikä on nimeni? jatkoi toinen halveksivin hymyilyin.

Krag astui askeleen lähemmäksi

-- Niin, nyt se on minulla. Teidän nimenne on Leo Carsten.

Jos pommi olisi pudonnut rauhalliseen juhlasaliin, olisi se tuskin
aikaansaanut suurempaa hämminkiä kuin se mikä seurasi näitä sanoja.
Salamannopealla kädenliikkeellä oli Krag vetänyt hatun ja temmannut
paljaspäisen peruukin teeskennellyn kauppamatkustajan päästä, mutta
samassa hetkessä näkyi jotain kiiltävän suurroiston kädessä. Hän
väistyi vaistomaisesti sivulle ja seuraavalla sekunnilla kuului pamaus
joka kajahti koko hotellissa. Kuula lipaisi keveästi salapoliisin
toista poskea, mutta samalla oli Asbjörn Kragikin kohottanut
revolverinsa.

Vahtimestari oli rynnännyt paikalle ja portieri huusi täyttä kurkkua
poliisia. Salapoliisi oli melkein päättänyt, että jos niin
tarvittaisiin, ampuisi hän suurroiston, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt
käyttää asettaan näki hän ihmeekseen Leo Carstenin lysähtävän kokoon ja
uupuvan lattialle. Krag laski revolverinsa ja kumartui alas, mutta
samassa hetkessä ponnahti suurrosvo ylös, notkeana ja vahvana kuin
tiikeri ja syöksyi salapoliisin päälle. Yllätys oli tapahtunut niin
kavalasti ja tullut niin odottamatta, ettei Asbjörn Krag ehtinyt
asettua vastarintaan. Roiston raudanlujat sormet puristautuivat hänen
kurkkuunsa ja kaikki musteni silmissä. Silloin luuli hän äkkiä
kuulleensa jalanjälkien melua, hän tunsi hyvin tunnetun äänen -- Voldin
-- silloin irtautui ote hiljaa hänen kaulastaan ja hän vapautui
voimakkaalla nykäyksellä epämieluisasta syleilystä.

Juhlasali tarjosi varsinaisen näyn hävityksen kauhistuksesta. Pöydät ja
tuolit olivat kumossa ja lattialla makasi vielä kaksi tarjoilijaa jotka
olivat tahtoneet sekaantua taisteluun, mutta saaneet maksun vaivoistaan
Leo Carstenin nyrkkeilynyrkeistä. Ja eräässä nurkassa, Voldin
jättiläismäisten käsien puristuksessa, seisoi Leo Carsten, maailman
suurroisto, vangittuna norjalaisessa pikkukaupungissa. Hän oli kalpea
kuin kuolema, mutta hänen mustissa silmissään oli ylpeän halveksivainen
ilme.

Asbjörn Krag sanoi vain iroonisella kumarruksella: -- Ehkä kiellätte
vielä tunnustamasta tuttavuuttanne Leo Carstenin kanssa?

       *       *       *       *       *

Asbjörn Kragin keksintörikkaus ja vertaamiskyky olivat vielä kerran
viettäneet voittoaan ja konsuli oli erittäin iloinen ja kiitollinen
löytäessään jälleen aarteensa.

Tämän kaiken yhteys oli Kragille ollut kerrassaan selvä niinpian kuin
hän oli saanut poliisikonttorista tiedon Taikailveilijän katoamisesta.

Suoritetussa kuulustelussa osottautuivat hänen johtopäätöksensä olleen
oikeita. Leo Carsten kieltäytyi tietenkin vastaamasta kaikkiin
kysymyksiin, mutta hänen kanssarikollisensa tunnustivat avomielisesti,
huomatessaan pelin menetetyksi.

Tietysti oli Leo Carsten ollut alkuunpanijana. He olivat ällistyttäneet
amerikalaista miljonääriä sillä, että konsuli Fredrikshaldissa kaikessa
salaisuudessa tahtoi muuttaa taulunsa rahaksi, koska hän oli joutunut
rappiolle. Krag kysyi professorilta -- joka näkyi olevan ennen
rangaistu trondhjemilainen -- mitä sähkösanoma merkitsisi, ja sai
vastaukseksi, että he olivat uskotelleet miljonäärille olevansa kaksi
välittäjää. Carsten sähköttäisi "Geishan" jos Morganin anomus
hyväksyttäisiin ja "Viimeinen ruusu" jos kilpailija saisi valtin
käteensä. Sillä tavalla olivat he kiertäneet hintaa ylös.

Oli helppo asia keinotella Sören konsulin taloon, koska tämä juuri
tarvitsi palvelijaa. Sitten oli Sörenin ollut helppo sahata sinkilät.

Carsten esiintyi ilveilijänä yksinkertaisesti siksi, että poliisi oli
häntä innokkaasti etsinyt, ja luuli, että häntä kaikkein viimeiseksi
etsittäisiin ilveilijän valepuvun alta. Sitäpaitsi edisti tämä hänen
esiintymisensä huomattavalla tavalla heidän suunnitelmiaan.

Kujeet kaduilla vetäisivät määrätyllä ajalla kaikkien huomion
puoleensa. Kaikki tietysti rientäisivät ikkunoihin katsellakseen
kummallista näytelmää ja sentähden ilveilijäkin -- kaikki Carstenin
osotuksesta -- oli pysähtynyt konsulin ikkunan ulkopuolelle ja
alottanut konstinsa ainoastaan viivyttääkseen katselijoita niinkauan
kuin mahdollista.

Kaikki oli onnistunut onnellisesti. Palvelija oli ottanut tilaisuudesta
vaarin, jolloin konsuli, salapoliisi ja metsänvartija olivat kasvot
ikkunanruutuihin painettuina ja meteli oli kovaäänisin, ja aivan
yksinkertaisesti hiipinyt sisälle ja temmannut taulun alas.

Hänen oli onnistunut näkymättömänä tulla sen huoneen läpi missä konsuli
ja salapoliisi istuivat, eteiseen, jossa musiikkiprofessori odotteli.

Taulu oli piilotettu "musiikkikoneistoon", joka oli valmistettu juuri
tähän tarkoitukseen, ja "professori" oli onnistunut lähtemään saaliinsa
kanssa herättämättä mitään huomiota. "Professorin" esiintyminen oli
tietenkin ollut alusta loppuun pelkkää komediaa. Ja suunnitelma oli
yhtä yksinkertainen kuin nerokaskin, sillä tällä tavalla voitiin taulu
osittain kovin helposti kulettaa maasta pois -- eihän kenenkään päähän
pälkähtänyt epäluuloja suuremmoista keksintöä kohtaan ja osittain
pääsivät konnat leikkaamasta kangasta kehyksestä. Sellainen menettely
olisi mahdollisesti voinut alentaa taulun arvoa ja tehnyt heille
mahdottomaksi saada sitä myydyksi.

Oli aikomus, että Leo Carsten tapaisi saksalaisessa kaupungissa parin
agenttejaan. Sitten he lähtisivät South Alloaan tauluineen ja
nostaisivat palkkion miljonääriltä.

Samaten oli heidän suunnitelmansa se, että Leo Carsten viime hetkessä
sairastuisi ja luovuttaisi osansa jollekin toiselle.

Sören kuten "musiikkiprofessorikin" tuomittiin tästä ja useista muista
omallatunnollaan olleista rikoksista useamman vuoden kuritustyöhön,
jota he vielä kärsivät.

Mitä Leo Carsteniin tulee, lähetettiin hänet New-Yorkiin, missä hän
vihdoinkin sai sovittaa monet rikoksensa sähkötuolissa...

Kristianian salapoliisi ihmetteli kovin sitä osaa, jota miljonääri oli
oikeastaan näytellyt tässä asiassa, mutta jotta hän joka tapauksessa
saisi tietää miten asia oli päättynyt, lähetti hän seuraavan
sähkösanoman:

        Pierpont Morgan,
                         South Alloa. Skottland.

    Viimeinen ruusu.

                               Asbjörn Krag,
                               Salapoliisi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Morganin miljoonat - Salapoliisiromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.