Title: Suomalainen linnanneiti josta tuli kuningatar
Author: Wilkuna, Kyösti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomalainen linnanneiti josta tuli kuningatar" ***


SUOMALAINEN LINNANNEITI JOSTA TULI KUNINGATAR

Kirj.

Kyösti Wilkuna



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1911.



SISÄLLYS:

Luusin-yö Raaseporin linnassa.
Kristiina-neidin joulu-uni.
Kruunuton kuningas.
Suomalainen kuningatar.



Luusin-yö Raaseporin linnassa.


Vuosi 1464 riutui viimeisillään. Aurinko, joka päivä päivältä oli
käynyt yhä uneliaammaksi, oli nyt rentonaan asettunut talvilevolle,
huolimatta näyttäytyä enää kokonaiseen viikkoon. Taivasta olivat
nimittäin mainitun ajan verhonneet paksut, harmajat lumipilvet, jotka
olivat kasvattaneet huoneen korkuisia kinoksia linnan muurien
ympärille. Rengit olivat nihtien avustamina saaneet yhtä mittaa
lapioida lunta, pitääkseen avoimina linnan vallien ulkopuolella olevaan
karjapihaan sekä läheiseen Snappertunan kauppakylään johtavia teitä.

Pyhän Lucian päivän aattona, kolme päivää ennen joulua, lakkasi lunta
satamasta, mutta taivas pysyi edelleenkin pilvessä ja ilma tyynenä.
Linnan ympäristöt olivat peittyneet vahvoihin kinoksiin ja luonnossa
näytti kaikki pysähtyneeltä ja kuolleelta. Ylhäällä porttitornissa
oleva, laajaan susiturkkiin pukeutunut vartia istui hänkin
liikkumattomana alallaan ja katseli herkeämättä kylää, jonka matalat
savupirtit olivat niin lumeen hautautuneet, että siellä tuskin olisi
uskonut ihmisasuntoja olevankaan, ellei sieltä ja täältä kinosten
välistä olisi kohonnut savupatsaita. Ja yhtä mahdottomalta ihmisten
olinpaikaksi olisi kylästä katsoen itse linnakin näyttänyt, siinä missä
se pyöreällä kukkulallaan, lumesta täyttyneen vallikaivantonsa sisällä
vartioi elotonta ympäristöään. Sen jykevät, ikkunattomat ulkomuurit
olivat miltei puolitiestä kinoksiin peittyneet ja sen lautakattoja
painoivat vahvat lumipatjat. Jollei pyöreätä päätornia olisi ollut
olisi koko linnaa saattanut pitää kallioröykkiönä.

Torninkatolla kyyröttävän vanhan Olavin uneliaat kasvot elostuivat
hiukan, kun linnan ulkoportti lyötiin auki ja turkiksiin huolellisesti
kääriytynyt lihavahko mies ajoi kulkusten helistessä parivaljakolla
ulos. Se oli linnan vouti, herra Abraham, joka kolmisenkymmentä vuotta
sitten oli saanut ritarilyönnin Eerikki Pommerilaiselta. Hän oli
syntyjään ruotsalainen, mutta oleskellut koko miehuutensa ajan
Suomessa, missä hän oli mennyt naimisiin suomalaisen rälssimiehen
tyttären kanssa. Avioliitostaan oli hänellä yksi tytär, Kristiina
neito, joka asui vanhempainsa luona täällä Raaseporin yksinäisessä
linnassa.

Olavi seurasi silmillään, kuinka kömpelötekoinen reki kuppelehti
nietoksissa aivankuin alus myrskyssä. Kun ajaja hävisi Hirsipuumäen
taakse, heitti vartia silmäyksen ympäri aution talvimaiseman,
keksimättä millään taholla ainuttakaan liikkeellä-olijaa.

"Taisi ajaa Grabbakkaan", mutisi Olavi-vanhus itsekseen. "Suotta kai
täällä värjöttelee, eihän nyt kuitenkaan ketään ole liikkeellä, ystävää
paremmin kuin vihollistakaan", lisäsi hän ja alkoi varovasti kompuroida
ahtaita kiertoportaita myöten alas.

Kun hän sisäportista astui linnanpihalle, jossa risteili käytäviä
miehenkorkuisten lumivallien keskellä, laskeutui ritarisalin puolelta
pihalle Kristiina neiti, kantaen kahta raskasta kynttilänjalkaa, joita
hän vei palvelusväen tupaan puhdistettaviksi. Pihan keskellä sattui hän
yhteen vanhan torninvartian kanssa.

"No, Kirsti neiti, huomenna on Luusin päivä ja ensi yönähän ne ovat
taas henget liikkeessä. Muistakaapas asettua salpojen taakse heti
iltamessun jälkeen tai muutoin käy kuten sille Suitian piialle minun
nuorena ollessani."

"Kuinkas sille sitten kävi?" kysyi Kristiina ja pysähtyi hymyillen
Olavin eteen.

"Hänessä asui sama uteliaisuus kuin äidissämme Eevassa ja se se oli
hänenkin turmionsa. Hän meni Luusin yönä ulos nähdäkseen henkien
ohikulkua ja sille tielleen jäi."

"Katosiko hän ainiaaksi?" kysyi Kristiina jännittyneenä.

"Katosipa niinkin. Vasta seuraavana Luusin yönä ilmestyi Suitian
portille, josta henget vuosi sitten olivat hänet joukkoonsa siepanneet,
hänen tinasolkinen vyönsä."

"Kuinkahan se mahtoi siihen tulla?" ihmetteli Kristiina.

"Totta kai hän henkien laumassa ohi rientäessään itse sen siihen
viskasi merkiksi, millä teillä hän vaeltaa."

"Viime Luusin-yönä pauhasi kova myrsky", puhui Kristiina muistelemalla,
"silloin kai ne henget kulkivat ohi. Eiköhän niitä uskaltaisi edes
ikkunaluukun raosta tirkistää, että näkisi kuinka ne pitkin hankia
kiidättävät."

"Ei ole hyvä mennä kurkistelemaan", sanoi vartia päätään pudistaen.
"Näinpä minä kerran muutaman miehen, joka oli tullut hulluksi siitä kun
meni lakeisen reiästä henkien matkuetta katsomaan."

"Mitähän hän mahtoi nähdä?"

"Niistä asioista on parasta olla mitään puhumatta", sanoi vartia
salaperäiseksi tekeytyen.

"Niin, niin", jatkoi hän hetken perästä, "ensi yö on vuoden pisin yö ja
kyllä silloin aina yhtä ja toista kuullaan. Viime yönäkin kuulin jo
sellaista harmaajalan [Joidenkuiden ihmisten luultiin joulujuhlien
aikana liikkuvan ympäri eläinten muodossa. Sen vuoksi pidettiin
vaarallisena joulurauhan aikana kutsua useimpia eläimiä tavallisella
nimellään. Niinpä esim. sutta nimitettiin silloin tavallisesti
harmaajalaksi.] ulvontaa, etteivät ne varmastikaan olleet tavallisia
eläimiä."

Hän lähti kiipeämään huovitupaan, jonka sarvilevyikkunoissa kuumotti
valtaisan takkatulen loiste. Kristiina vei kynttilänjalat piikatupaan,
mennen heti sen jälkeen keittiöön, jonne noustiin pihan
koilliskulmasta.

Se oli avara, holvikattoinen huone. Perimmäisessä sopessa oli
tavattoman laajasuinen pesä, mihin sopi kokonainen härkä vartailla
paistumaan.

Täällä askaroitsi vanha Gunilla-muori, jota tavallisesti nimitettiin
vain Nillaksi ja joka oli linnassa palvelleen ruudinvalmistajan leski.
Vartailla pitkin seinustoja riippui vasta paistettuja joulukinkkuja ja
parasta aikaa puuhasi Nilla-muori kaalin keittämisessä. Palasiksi
leikellyt kaalit kiehuivat suuressa padassa, jota Nilla hämmensi
pitkällä liistakolla, lisäten pataan sikäli uutta kaalia kuin entinen
kiehui kokoon. Tällä tavalla valmistettiin tuota vanhaa jouluruokaa
samalla kertaa koko juhlien ajaksi ja ainoastaan aattoiltana voitiin
sitä lämpimänä syödä.

Nilla-muori oli paljon kokenut ihminen. Hän taisi keittää lievittäviä
juomia sairaille, osasi taikoa kadonneita esineitä takaisin
omistajilleen ja lukea tulevia asioita kädenviivoista. Hänen apuaan
tarvittiin monissa asioissa sekä linnassa että ympäristöllä. Kristiina
tunsi häntä kohtaan samalla kertaa pelkoa ja mieltymystä.

Kristiina oli kookas ja solakka neito, jonka olennosta ja liikkeistä
tyttömäinen kulmikkaisuus ei vielä tyyten ollut hävinnyt. Hänen ihonsa
oli puhdas ja alituinen oleskelu raskasilmaisissa ja hämärissä linnan
suojissa ei ollut vielä kyennyt hävittämään hänen kasvojensa nuorta
verevyyttä. Harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja ikäänkuin hieman
uneliaat. Vaaleankellertävä tukka, joka osaksi jäi näkyviin taakse
sidotun korkean villahuuvan alta, ympäröi kiharaisena kutrikiehkurana
hänen soikulaisia kasvojaan.

"Nilla, kuulkaahan... huomenna on Pyhän Lucian päivä ja...", alkoi hän
ujosti, mutta keskeytti ja loi hämillään katseensa alas.

Mutta Nilla ei olisi ollut se monitaitoinen Raaseporin tietäjä, jollei
hän olisi arvannut Kristiinan tarkotusta. Myhäillen auttoi hän voudin
tytärtä jalalle, jatkaen tämän keskeytynyttä ajatuksenjuoksua:

"Ja Luusin päivän vastaisena yönä näkee kuvastimessa tulevan ylkänsä.
Näkee maarinkin, joka vain osaa ja uskaltaa katsoa."

"Kuinka se oikein tapahtuu?" kysyi Kristiina, sillä siitä asiasta hän
oikeastaan olikin tullut Nillan kanssa neuvottelemaan. Hänellä oli
ollut oma lapsuudenihanteensa, nuori asemies Gregorius Karpalainen,
jonka hän kerran oli nähnyt Turussa, ollessaan siellä nuorena tyttösenä
vanhempainsa kanssa. Tuon nuoren ja uljaan asemiehen oli hän kaikessa
hiljaisuudessa valinnut ritarikseen ja kohdistanut häneen kaikki
yksinäiset lemmenhaaveensa. Mutta seitsemisen vuotta sitten oli
Gregorius-herra yhdessä veljensä kanssa kaatunut Westeråsissa, jossa he
taistelivat Kaarle-kuninkaan puolesta vallanhimoista arkkipiispaa
vastaan. Kuultuaan vasta vuosien päästä ritarinsa kuolemasta, oli
Kristiina vuodattanut monta katkeraa kyyneltä. Mutta Karpalaisen kuva
oli jo ehtinyt vaalentua hänen nuoressa mielessään, ja Nilla-muori oli
hänen kämmenviivojensa sokkeloista lukenut, että hän oli kerran
yljäkseen saapa kruunua kantavan miehen. Jo kuukausia ennen oli hän
jännityksellä odottanut Lucian päivän vastaista yötä, saadakseen
kurkistaa salaperäiseen tulevaisuuden kuvastimeen ja nähdäkseen, pitikö
se yhtä Nillan ennustusten kanssa.

"Siihen pitää olla kaksi kuvastinta, jotka asetetaan vastakkain", alkoi
Nilla supattaen selittää, "ja niiden väliin vihkisormus. Sitten pitää
katsoja käsissään kahta kynttilää, molemmin puolin kuvastimia. Silloin
näkyy toisessa kuvastimessa pitkä kuja, jota myöten se alkaa kävellä
kohti. Mutta ensin pitää muistaa lukea tämä värssy:

    "Lucia lempeä,
    tulevia tietävä,
    nähdä mun suo,
    ken morsiona tuo
    minut alttarin luo,
    min sylissä miehen
    ma uinuva lienen
    ja kellekä kerran
    ma pienoista kannan."

Nilla toisti värssyn vielä pari kertaa, kunnes Kristiina osasi sen
ulkoa. Mutta sitten tuli toinen pula eteen. Kuinka saattoi Kristiina
toteuttaa kuvastimeen katsomisen, sillä hän vietti yönsä isän ja äidin
kanssa samassa huoneessa, vieläpä ajan tavan mukaan samassa suuressa
katossängyssä heidän kanssaan. Mutta Nilla-muori tiesi siihenkin
neuvon. Kristiinan tuli pyytää äidiltään lupa saada viettää yönsä
Nillan kanssa. Sen äiti varmaan lupaisi, sillä olihan sellaista
ennenkin tapahtunut.

Kristiina saikin luvan ja povessaan pyöreä teräspeilinsä pujahti hän
illalla Nillan luokse. Ommellen istuivat he talikynttilän ääressä
odottamassa puolenyön aikaa. Linnan muissa suojissa nukuttiin jo, niin
että heitä ympäröi täydellinen hiljaisuus, minkä keskeltä Kristiina oli
toisinaan kuulevinaan häädettyjä huokauksia. Lähenihän puolenyön hetki,
jolloin kiirastuleen tuomitut henget joukoissa vaelsivat ympäri.

"Oletteko itse koskaan Luusin yönä nähnyt kuvastimessa mitään?" kysyi
Kristiina arasti.

"Olin kuusitoistavuotias, kun siskovainajani kanssa ensi kerran
katsoin Luusin yönä onnen kuvastimeen ja näin silloin selvästi
Hartikka-vainajan, vaikk'en häntä vielä muuten tuntenutkaan",
kertoi Nilla.

"Mutta ettekö te kovin säikähtänyt?"

"Kylmäksihän minun ruumiini karahti ja pois täytyi lähteä kuvastimen
edestä. Mutta voi sitä vielä selvemminkin nähdä ylkänsä, jos vain on
rohkeutta ja minulla sitä tyttönä ollessani oli päätä jos mihin, ja
toisella kertaa näinkin Hartikan täydessä koossaan."

"Kuinka se kävi?"

"Joulun aatto-iltana, kun kaikki olivat joulusaunassa, otin minä
täysinäisen olutkannun käteeni ja kiersin saunan takaperin kävellen
kolmasti myötä- ja kolmasti vastapäivään. Viimeisellä kierroksella
tulla tohahti ankara myrskyn puuska ja kuului jyrinää ja räiskettä.
Minä kävelin vain eteenpäin, vaikka polveni horjuivatkin, ja kun olin
päässyt kierroksen umpeen, astui sama nihti, jonka olin kuvastimessakin
nähnyt, vastaani, otti kädestäni olutkannun, tyhjensi sen pohjaa myöten
ja katosi sitten myrskyn puuskaan. Ja eikös ollut ihmettä, että
Hartikalla oli oikein tuliputkikin olalla, vaikkei sellaisista täällä
silloin vielä mitään tietty."

"Sitä minä en uskaltaisi yrittää, en vaikka mitä luvattaisiin", puhkesi
ylen jännittynyt Kristiina sanomaan, kysyen hetken vaitioltuaan:

"Mutta mahtanevatko he itse tietää, kun heidät kuvastimessa nähdään?"

"Tietävät kyllä", vakuutti Nilla, "silloin kun heistä haamu erkanee ja
menee kuvastimeen, on heidän niin paha olla kuin olisivat kiirastulen
vaivassa. Eräskin mies oli monien vuotten perästä surmannut vaimonsa,
kun tämä kertoi nähneensä hänet Luusin yönä kuvastimessa. Siksi
minäkään en uskaltanut koskaan Hartikka-vainajalle ilmaista, että olin
hänet kahdesti nähnyt, ennenkuin toisistamme vielä mitään tiesimme."

"Hui kauheaa, kuinka sitä uskaltaa ollenkaan ruveta katsomaan!" pääsi
Kristiinalta.

Ulkona oli arvatenkin hieman ruvennut tuulemaan, sillä pellittömässä
uuninpiipussa vihelsi ilmanhenki. Kristiina säpsähti, ja Nilla sanoi
salaperäisesti:

"Taitaakin olla jo puoliyö käsissä."

Hän nousi ja sytytti toisen kynttilän sekä haki kirstusta oman
teräskuvastimensa. Hiilellä teki hän pöytään ympyrän ja mutisten
jotakin itsekseen sovitti hän molemmat kuvastimet vastakkain sen
keskelle. Kuvastinten väliin laski hän oman kuluneen hopeasormuksensa
sekä haki vielä kirstusta pienen nahkakukkaron, jonka hän asetti
sormuksen rinnalle.

"Mitä siinä on?" kysyi Kristiina kuiskaten ja kuiskaamalla vastasi
Nilla:

"Siinä on pieni tilkkunen siitä Pyhän Henrikin kauhtanasta, joka
hänellä oli päällään, kärsiessään marttyyrikuoleman. Sain sen kerran
eräältä Rauman munkilta ja siitä on ollut suuri apu monessa asiassa.
Eikä se ole pahaksi tuossakaan."

Tuon vähäisen pyhänjäännöksen läsnäolo oli omiaan vaimentamaan pahinta
kammoa Kristiinan mielessä, ja hiukan turvallisemmaksi tunsi hän
itsensä, ottaessaan käsiinsä Nillan tarjoamat kynttilät ja asettuessaan
kuvastinten ääreen. Nilla poistui huoneen etäisimpään soppeen ja
Kristiina alkoi ristinmerkin tehtyään tuijottaa pitkin toisessa
kuvastimessa näkyvää valokujaa, supattaen puoliääneen:

    Lucia lempeä,
    tulevia tietävä  j.n.e.

Hänen jännityksensä kasvoi kasvamistaan. Huoneessa vallitseva
haudanhiljaisuus painosti häntä, ja kun yötuuli tohahti uuninpiipussa,
säpsähti hän niin että oli vähällä kirkaista ja pudottaa kynttilät
käsistään. Tuijotuksesta jäykistyivät hänen silmänsä ja kihahtivat
vesille. Silloin näytti kujan äärimmäisessä päässä jotakin liikkuvan ja
ikäänkuin hahmottuvan miehen muotoon. Heti pääsi häneltä hiljainen
huudahdus, hän laski kynttilät pöydälle ja pakeni Nillan luo nurkkaan.

"Lapsi kulta, joko sinä näit? Mitä siellä näkyi?" alkoi Nilla
hätäisesti udella.

Mutta Kristiinalla värisi koko ruumis ja hän peitti käsillä silmänsä.

"Voi, voi! sanoisit nyt mummolle, mitä siellä kuvastimessa näkyi",
hätäili Nilla.

"Mies siellä näytti liikkuvan", vastasi Kristiina tuskin kuuluvasti.

"No hätäkös sitten", ilostui Nilla, "vaan minä kun pelkäsin jo
pahempaa. Välistä on sattunut, että katsojaa kohti on kujaa pitkin
tullut ruumiskirstu, mestauskirves tai verinen veitsi. Niin, niin,
miespä kovinkin, johan minä näin sen kämmenestäsikin. Mutta näitkös
kruunua?"

"En minä sellaista erottanut."

"Taisit hyökätä kesken pois. Olisi pitänyt antaa sen tulla lähemmäs,
että olisi kasvotkin nähnyt. Niin minä tein ja painoin Hartikan näön
tarkasti mieleeni."

Pelosta väristen kulutti Kristiina vuoden pisintä ja peloittavinta
yötä, kyyröttäen rauhallisesti kuorsaavan Nilla-muorin selän takana.
Joka kerta kun tuuli uuninpiipussa kuuluvammin vihelsi, teki hän
ristinmerkin ja alkoi hiljaa supattaa "Ave Marian" alkusanoja. Vasta
aamuyöstä hän nukahti sekavaan uneen.



Kristiina-neidin joulu-uni.


Luusin päivä meni menojaan ja tuli jouluaatto. Linnassa tehtiin
viimeisiä jouluvalmistuksia. Kaikki arkisemmat työt oli lakkautettu jo
viikkoa ennen ja etenkin varottiin ryhtymästä töihin, jotka vaativat
ympyrän muotoista liikettä, sillä muutoin uhkasivat alkavan vuoden
varrella kaikenlaiset onnettomuudet, varsinkin karjaa. Rukkeihin,
jauhinkiviin, kairiin ja näveriin ei sopinut kajota joulurauhan aikana,
jolloin itse aurinkokin oli levolla. Navettoihin ja talleihin oli
varattu eläimille ruokaa koko juhla-ajaksi ja aattona asetettiin
elukkain eteen niin runsaasti rehua ja vettä, että ne yksinään tulivat
toimeen yli joulu-yön ja joulupäivän. Samalla hierottiin elukoiden
hampaita suoloilla, seiniin kätkettiin teräspaloja ja ovien päälle
vedettiin tervalla ristinmerkit. Joulu-yönä oli vaarallista mennä
navettaan, talliin tai yleensä ulkohuoneisiin, sillä siellä pitivät
silloin komentoa, toimittivat siivouksia y.m. kaikenlaiset näkymättömät
olennot, tontut ja männinkäiset. Moni oli sellaisesta uhkarohkeudesta
tullut ulosviskatuksi tai järkensä menettänyt. Keskiyön aikana,
Vapahtajan pyhänä synnyinhetkenä, saivat eläimet ihmisjärjen ja
puhelahjan sekä haastelivat keskenään hebreankielellä. Mutta tuon
ihmeen näkeminen ja kuuleminen oli ihmissilmältä kielletty.

Tällaiset joulujuhlaan liittyvät seikat olivat omiaan valtaamaan
Kristiinan lapsellisen mielikuvituksen omituisella jännityksellä.
Liikkuen kuin kuumeessa oli hän kaikkialla mukana tekemässä viimeisiä
jouluvalmistuksia. Oltuaan auttamassa äitiä joulupöydän kattamisessa,
juoksi hän läävään, jota paraillaan savustettiin ruudilla ja
tulikivellä pahojen olentojen karkottamiseksi. Hän silitteli lehmiä,
jotka ensi yönä saisivat puhekyvyn, sirotti kanoille suurimoita ja oli
apuna kannettaessa lehmien eteen niiden joulukestitystä, suuria
kaura-annoksia. Mutta ennenkuin navetasta selviydyttiin, juoksi hän
jälleen sisälle, aliseen linnantupaan, joka tavallisesti oli voudin
ja hänen perheensä asuntona, mutta jossa nyt joulunpyhien aikana oli
koko linnan väestö majaileva ja elävä yhtenä perheenä, ilman mitään
säätyerotusta. Voutituvan päällä oleva ritarisali, missä linnanherra,
jona nykyään oli Turun piispa, Konrad Bitz, sekä muut ylhäiset herrat
linnassa vieraillessaan majailivat, sai jäädä autioksi. Tupa oli juuri
savustettu ja rengit kantoivat sisälle olkilyhteitä, jotka hajotettiin
lattialle, niin että siihen syntyi parin korttelin vahvuinen kerros.
Pitkin perä- ja toista sivuseinää juoksivat pitkät pöydät, joiden
ääressä kaikki linnan asukkaat sopivat aterioimaan. Joululeivät ja
kinkut, joihin kaikkiin oli voilla tehty ristinmerkit, olivat jo
paikoillaan, samoin suuret, puiset voilautaset ja tinaiset olutkannut.
Keittiötuvan pesässä hautui valmiina suuri puurokattila ja kaalipata.

Linnan valleille oli seivästen nenään pistetty ruislyhteitä, joiden
keskellä pelmastivat hottiset ja talitiaiset. Ilma oli sees ja pakkanen
näytti olevan kiihtymässä. Savut kohosivat piipuista suorina patsaina
ja määrättyyn korkeuteen tultuaan hajosivat hiljalleen likaisen
harmaaksi pilveksi. Ylhäällä tornin katolla narskuivat vartian askeleet
ja alhaalla narisivat ja paukkuivat paksut honka-ovet, joissa kiiruusti
riennettiin edestakaisin.

Alkoi hämärtää. Silloin kuului tornin katolta kolme pitkää
torventörähdystä. Sitä käytettiin linnassa Maarian-soiton sijasta ja
oli se merkkinä niin linnalaisille kuin kyläläisillekin, että
joulujuhlan tuli alkaa. Kaikki riensivät linnan avaraan saunaan ja
sillä aikaa seisoivat asuinsuojat tyhjinä. Viimeiseksi viipyi saunassa
Nilla-muori, joka lähtiessään löi ankaran löylyn ja jätti oven hiukan
raolleen, että vainajain henget, linnan entiset asukkaat, pääsisivät
myöskin osallisiksi joulukylvystä.

Puhtaihin pukeutuneina kokoontuivat kaikki voutitupaan. Nyt kannettiin
sisään joulupuu, kokonainen hongantyvi, joka semmoisenaan työnnettiin
avaraan uuniin. Vierille pantiin tervashalkoja ja iloinen jouluvalkea
alkoi räiskyä, valaisten koko ovipuolen tupaa. Muun osan tuvasta
valaisivat taas kolmihaaraiset joulukynttilät, joita oli asetettu
pitkin pöytiä ja jotka myöskin nyt sytytettiin. Istuttiin valmiiksi
katettujen ruokapöytien ääreen ja esiin kannettiin höyryävät kinkut,
kaaliastiat ja suuret, puusta sorvatut puurovadit, joiden keskessä oli
erikoinen, kiintonainen voiastia. Ylinnä perimmäisen pöydän päässä
istui vouti, ritari Abraham, puettuna mustaan, avarahihaiseen
samettijakkuun, rinnallaan kultaiset ritariketjut ja pitkät, olkapäille
ulottuvat hiukset saunan jäleltä vielä kiiltäen. Hänen rinnallaan istui
kappalainen, kalottipäinen isä Kanutus. Sitten seurasivat
järjestyksessä alemmat päälliköt, pyssy-, jousi- ja keihäsmiehet sekä
alinna hevosrengit. Toisessa pöydässä aterioivat naiset.

Kristiinan äiti kantoi miehensä eteen joulukarjun ja teki sen pintaan
liidulla ristinmerkin. Se oli toista kyynärää pitkä, karjun muotoon
leivottu leipä -- muisto varhaisemmalta ajalta, jolloin oikea,
kokonaisena paistettu karju kannettiin joulupöytään. Tähän leipäkarjuun
ei kukaan kajonnut, vaan sai se koskematonna maata pöydällä yli
joulunpyhien, jonka jälkeen se vietiin ruokapuotiin. Vasta keväällä
otettiin se kuivuneena esille ja jaettiin kylvöä tekeville miehille ja
hevosille sekä murennettiin siemenjyvien sekaan runsaan sadon
saamiseksi.

Kun karju oli paikoillaan, kantoi linnanrouva yhden naispalvelijan
avustamana esiin suuren korin, josta hän jakoi itsekullekin joulukakun.
Ne olivat puoleksi ruis-, puoleksi vehnäjauhoista leivottuja, ympyrän,
ristin, tontun, sian muotoisia leivoksia.

"Saapas nähdä, saammeko tänä jouluna kuninkaan vai kuningattaren",
virkkoi vouti.

Yhteen joulukakuista oli leivottu pieni kahdeksannesaurtuan raha, ja
kenelle se osui, hänestä tuli joulun kuningas. Kukin oli kiintynyt
syönninpuuhaan. Veitset, puu-, sarvi- ja tinalusikat klikkasivat.
Honkavalkean loimu valaisi iloisesti matalata tupaa, sen jykeitä
kattopalkkeja, joskus kalkilla siveltyjä, mutta jo harmaantuneita
seiniä, tukevia tammipuisia kirstuja, seinälavitsoita ja syviä
ikkunakomeroita, joiden perällä kuulsivat pienet, huurtuneet
sarviruudut.

"Täällä on!" huudahti Kristiina, etsi suustaan pienen hopearahan ja
piti sitä korkealla kaikkein nähtävänä.

"Onnea kuningattarelle!" huusivat kaikki iloisesti.

Kristiina punastui samalla korviaan myöten ja vilkaisi hätäisesti
Nillaan, joka nyökäytti hänelle salaperäisen näköisenä päätään,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "tiesinhän minä sen!" Mutta Kristiina
nousi pöydästä ja teki vanhan tavan mukaan liidulla ristin seinään. Sen
piti tuottaa onnea koko huoneen väelle.

Jatkettiin syöntiä. Joulupöydästä ei kukaan kiirehtinyt nousemaan,
sillä joka ensimäisenä jätti pöydän, hän oli myöskin ensimäisenä
joukosta kuoleva. Vanha Olavi, torninvartia, joka oli Luusin aattona
pihalla puhutellut Kristiinaa, oli linnan vanhin asukas, palvellut
Raaseporissa jo Eerikki Pommerilaisen aikana. Tyhjennettyään
kannullisen väkevää jouluolutta, kävi hän puheliaaksi ja alkoi
kertoilla vanhoja juttuja, jotka tosin olivat jo entuudesta useimmille
tuttuja, mutta joita linnan yksitoikkoisessa elämässä silti saattoi yhä
uudestaankin kuunnella.

"Ei tuota enää joulun aikanakaan tapahdu kummempia niinkuin vielä minun
nuorena ollessani", alkoi hän kerskaten. "Muistaneeko tuo Nilla-muori
sitä kerrallista joulunaatto-iltaa, kun istuttiin näin illallispöydässä
ja yhtäkkiä kuuluu tuolta pihalta, ikkunan takaa, niin kimeä rääkäisy,
aivankuin paholainen olisi juuri sielun joltakin riistänyt. Lusikka
putosi voudiltakin kädestä ja kalpeaksi meni jokaisen nenänpää. Kun
siinä sitten pahimmasta tuperruksesta oli toinnuttu, siunailtu ja
ristinmerkkejä tehty, niin huomataankin, että yksi karjapiioista --
Pirkopa sen tyttöretukan nimi taisi olla -- onkin pöydästä pois.
Lähdetään siitä sitten vähitellen miehissä pihalle katsomaan, edellä
vouti kolmihaarainen kynttilä kädessä. Ja siellä makaakin tyttö
kinoksessa ikkunan alla valkeana kuin Räävelin palttina. Kannettiin
siitä tyttö tupaan, kuumennettiin jalkapohjia, iskettiin suonta ja
annettiin kuuman oluen seassa yölepakon maksaa ja niin saatiin
virkoamaan."

"No mikä hänet sinne kinokseen lennätti?" kysyi joku, joka ei tarinaa
ennestään tuntenut.

"Itse oli kenenkään huomaamatta pujahtanut katsomaan, kuka linnanväestä
ensi vuonna kuolee. Niinhän sitä sanotaan, että joka vuoden varrella
kuolee, se istuu ilman päätä joulupöydässä, nimittäin kun katsotaan
ulkopuolelta ikkunan läpi tupaan."

"Mitähän se tyttö sitten mahtoi nähdä, kun niin pahakseen otti?"

"Kun hän tointui sen verran, että saattoi puhua, niin alkoi hän täyttä
kurkkua itkeä ja kertoi nähneensä päättömänä oman isänsä, joka palveli
jousimiehenä linnassa. Isä otti sen niin pahakseen, että joi kolmessa
päivässä itsensä kuoliaaksi. Tyttö taas sai kaatumataudin ja kuoli
hänkin ennen kevättä. Sen koommin ei Raaseporissa kukaan ole uskaltanut
mennä jouluiltana ikkunan takaa kurkistelemaan."

Jokaisen valtasi kaamea mieliala ja äkeinä tyhjentelivät miehet
olutkannujaan. Mutta vanha Olavi oli päässyt mieliaiheeseensa,
pöyristyttävien juttujen kertomiseen, ja hän jatkoi:

"Mutta oli se sekin tapaus, mikä sattui vanhan Reetan [Tarkottaa
kuningatar Margaretaa.] aikana Lehtisaaren Kala-Jannelle. Hän ei
perustanut mitään siitä, ettei jouluna saa kotoa liikkua, vaan lähti,
kun oli omat oluensa loppuun juonut, Ruissaaren taloihin juominkia
jatkamaan. Kun hän sitten jouluiltana kuutamossa souti takaisin omalle
saarelleen, huomaakin hän yhtäkkiä, että peräsimessä istuu mies, jolla
on käsivarren pituinen, vasemmalle väärä nenä, sarvet päässä ja rinnan
kohdalla niin suuri reikä, että kuu paistoi siitä läpi. Janne typertyy
niin että pudottaa airot käsistään, mutta silloin alkaa paholainen
röhkiä ja roiskuttaa hännällään vettä Jannen päälle. Välistä se oli
nauraa hörähtänyt, niin että suusta ja sieraimista säkeneet pölähtivät.
Sillä tavoin soudattaa se Jannella muutamaan autioon poukamaan,
viheltää siellä kerran kouraansa ja kallion takaa karkaa rannalle
kokonainen joukko toisia paholaisia. Ne piirittävät Jannen ja vaativat,
että hänen on joko seurattava heidän mukanaan nyt heti helvettiin tai
annettava heille yksi jäsenistään. Ja niin se lopuksi päättyi, että
Jannen täytyi omalla kirveellään katkasta vasen kätensä ja antaa
paholaisille. -- Minua ei silloin vielä maailmassa ollut, mutta
poikasena ollessani näin omin silmin Jannen ja sen, ettei hänellä
vasenta kättä ollut."

Vouti rypisti kulmiaan, mutta isä Kanutus sai Olavin kertomuksesta
aiheen pitää pienen siveyssaarnan joulunpyhien oikeasta ja Jumalalle
otollisesta viettämisestä.

Kaikki olivat lakanneet jo syömästä. Silloin tarttui vouti edessään
olevaan vanhaan juomasarveen, joka oli täynnä vaahtoavaa olutta, ja nyt
alkoi joulumaljan juonti. Vouti itse otti ensin vahvan siemauksen
sarvesta ja lausui: "Iloista joulua, rauhaa ja terveyttä ja kaikkea
hyvää!" sekä ojensi sen jälkeen sarven kappalaiselle. Mutta itse nousi
hän pöydästä ja meni keskelle tupaa, jossa lakeen kiinnitetystä
nuorasta riippui pieni puunuija. Sen heitti hän liikkeelle, niin että
se kiersi hänen päänsä ympäri. Sen jälkeen palasi hän paikalleen
pöydässä ja nyt uudisti kappalainen samat temput, minkä jälkeen tuli
kolmannen vuoro pöydässä j.n.e. Mutta jonka päätä nuija sattui
kolhasemaan, hänen täytyi uudelleen juoda joulusarvesta ja toistaa sama
temppu siksi kuin nuija kiersi pään ilman koskematta. Pöydässä istujat
seurasivat jännityksellä toimitusta ja ilmaisivat äänekkäästi, milloin
nuija sattui jonkun päätä hipaisemaan. Se oli muutoin useimmille
miehistä mieluinen vahinko ja saattoikin huomata, että moni heistä
tahallaan heitti nuijan sillä tavoin liikkeeseen, että sen välttämättä
täytyi sattua heittäjän päähän. Niin jatkui iloisen melun ohella
joulumaljan juontia, kunnes viimeinen karjapiika naisten pöydän
alapäässä oli osansa suorittanut. Silloin luki isä Kanutus
pöytärukouksen ja kaikki ehättivät nousemaan yhtaikaa pöydästä.

Ruokia ei korjattu pöydiltä, vaan saivat ne siinä olla koko
joulunpyhien ajan. Pesään lisättiin puita ja useimmat asettuivat tulen
loisteeseen jouluoljille tarinoimaan. Olavi-ukko, jonka kieli jo
tuntuvasti sammalsi, kertoi juttuja niiltä ajoin, jolloin Raasepori oli
merirosvojen hallussa ja jolloin suuren tornin alla olevassa kuopassa
elätettiin sylen pituisia käärmeitä, joiden joukkoon rosvot viskasivat
vankinsa. Nuoriväki ennusteli alkavan vuoden vaiheita. Toiset
tiputtivat kynttilästä sulanutta talia vesikulhoon ja arvailivat
tulevia tapahtumia hyytyneen rasvan kuvioista. Toiset heittelivät
jalkineitaan olkansa yli ja päättelivät siitä, oliko kengänkärki oveen
vai tuvan perälle päin, tulivatko he vielä ensi vuoden olemaan linnassa
vaiko muuttamaan muualle. Mutta vouti kiipesi jakkaralle ja teki
liitupalalla kattovuolen kylkeen kaksitoista ympyrää. Niihin oli
seuraavina kahtenatoista joulupäivänä merkittävä kunkin päivän sää.
Selkeänä ja tyynenä päivänä jätettiin ympyrä tyhjäksi, mutta pilvinen
tai myrskyinen päivä merkittiin erilaisilla ympyrän sisään tehdyillä
piiruilla. Ympyrät vastasivat vuoden kahtatoista kuukautta ja niistä
saattoi ennakolta nähdä kunkin kuukauden yleisen säätilan.

Mutta joulupuu pesässä alkoi hiiltyä ja luhistua kokoon. Silloin
komensi vouti väkensä levolle, sillä puolenyön aikana oli noustava
jouluyö-messuun, kunnioittamaan Vapahtajan synnyinhetkeä. Olille
levitettiin nahkasia ja ryijyjä, kynttilät sammutettiin ja kaikki
asettuivat pitkissä riveissä levolle kuin saman perheen jäsenet. Suuri
katossänky nurkassa seisoi tyhjänä, sillä voutikin vaimoineen ja
tyttärineen nukkui yhteisillä jouluoljilla. Pyhänä jouluyönä tuli
ihmisten tuntea toisensa saman perheen jäseniksi.

Mutta uuninnurkassa kähni vielä Nillamuori. Hän kokosi kaikkien
jalkineet yhteen kasaan, jotta alkavan vuoden varrella vallitsisi
Raaseporin linnanväen kesken sopu ja ystävyys.

Kristiina makasi äitinsä rinnalla. Valppain silmin tuijotti hän pimeään
kattoon, jossa väikkyi vielä himmeä punerrus riutuvasta hiiloksesta.
Suorassa ja avonaisessa uuninpiipussa soitteli pakkasen henki, eri
puolilta tupaa alkoi kuulua kuorsauksia ja ulkona, tähtikirkkaan
joulutaivaan alla paukahtelivat kylmän kourissa honkapuiset ulko-ovet
ja lautaiset katot. Pienet sarvi-ikkunat heittivät himmeitä
kuutamokuvioita nukkuvan linnanväen keskelle.

Oudot haaveet ja mielikuvat täyttivät Kristiinan mielen. Mitä oli
alkava vuosi [On huomattava, että joulu vielä keskiajalla oli vuoden
ensimäinen päivä.] tuova mukanaan? Vai oliko se vajoava entisyyteen
yhtä yksitoikkoisena ja harmajana kuin entisetkin? Mitä tiesi Nillan
ennustus kruunupäisestä miehestä ja miksi hänestä tänä iltana oli
tullut joulun kuningatar? Sitten alkoi hän pala palalta koota mieleensä
Gregorius Karpalaisen kuvaa, ja sydänalassa suloisen apea tunne painoi
hän vihdoin kangistuneet silmäluomensa kiinni.

Hän oli istuvinaan veneessä kuutamoisella merellä ja etäällä hohtivat
lumiset rantakalliot. Veneen perässä istui päätön mies, jonka läpi
paistoi kuu. Kammon valtaamana alkoi hän huutaa, jolloin peikko yhdellä
melan sysäyksellä ajoi veneen rantaan. Hän pakeni metsään eikä lumi
vajottanut häntä ollenkaan. Tähdet juoksivat kilpaa hänen kanssaan ja
hänen päänsä kohdalla seurasi muita suurempi ja kirkkaampi tähti.
Yhtäkkiä se pysähtyi ja Kristiina huomasi ihan edessään keskellä metsää
valaistun kirkon. Helpotuksesta huokaisten astui hän silmiään ristien
kirkkoon. Mutta siellä ei ollut yhtään ihmistä, vaan sen sijaan makasi
jouluoljilla pitkin seiniä eläimiä: hevosia, lehmiä, lampaita ja
vuohia. Ilman pelkoa ja ihmetystä kyyrähti Kristiina oljille eläinten
joukkoon ja alkoi odottaa. Silloin kuului kaukaa pitkä torven toitotus
ja kellot alkoivat soida. Kaikki eläimet kavahtivat yhtaikaa jaloilleen
ja huusivat: halleluja! Ja ne alkoivat keskustella outoa kieltä, josta
Kristiina huomasi ymmärtävänsä joka sanan.

"Tiedättekö, missä joulun kuningatar on?" -- "Tiedämme, sillä hän on
täällä meidän keskellämme." "Onko hän täällä? Onko hän täällä?" ja
kaikki alkoivat käännellä päätään ja etsiä silmillään Kristiinaa. Mutta
ovensuusta kuului ääni: "Kuningas tulee etsimään kuningatartaan".

Sisään astui kellojen yhä soidessa pitkä, solakka mies, jonka vaaleilla
kiharoilla oli kultainen kruunu. "Herra Gregorius!" välähti Kristiinan
mielessä ja hän tunsi sävähtäneensä tulipunaiseksi. Kruunupää katseli
ympärilleen, eläimet toistelivat: "täällä hän on keskellämme", ja
vihdoin keksi hänen katseensa Kristiinan. Hän alkoi lähestyä ja kuta
lähemmäs hän tuli, sitä enemmän hävisi hänestä Gregorius Karpalaisen
näkö. Kristiina alkoi vavista, ja kun kruunupää oli aivan hänen
edessään, ojensi hän torjuen molemmat kätensä. Mutta silloin hotasi
lähinnä seisova lehmä häntä sarvellaan kylkeen, kaikki meni sekaisin
hänen edessään ja kun hän avasi silmänsä, olivat kaikki linnanväet
hänen ympärillään jo jalkeilla ja sytyttelivät joulukynttilöitään.
Kiiruusti pukeusi Kristiinakin, ja sitten lähtivät kaikki, käsissä
palavat kynttilät, kuutamoisen pihan halki pieneen linnankappeliin.

Äskeiset unikuvat mielessään ja sydämessään outo onnen aavistus seisoi
Kristiina alttarin vierellä, ja yhtyi täysin äänin isä Kanutuksen
alottamaan virteen:

    "In dulci jubilo nyt laulamme: i-oo, i-oo!
    Piltti piskuinen nyt makaa in praecepio,
    Kuin aurinkoinen loistaa matris in gremio.
    Alpha es et o, alpha es et o."



Kruunuton kuningas.


Joulupäivät menivät menojaan, pitkät ja lumiset härkäviikot alkoivat ja
linnalaisten elämä vaipui entiseen arkipäivän harmauteen. Ensimäinen
mieliä jännittävämpi tapaus sattui vasta helmikuun lopulla. Silloin
saapui Tukholmasta sanansaattaja, joka kertoi siellä tapahtuneen taas
valtiokeikauksen. Kaarlo-kuningas oli kuusikuukautisen hallituksen
jälkeen toisen kerran syösty valtaistuimelta. Läänitykseksi oli hänelle
myönnetty Raaseporin ja Korsholman linnat sekä Kokemäen kartano.
Sanansaattajalla oli mukanaan valtaneuvosten sineteillä varustettu
kirje, jossa Raaseporin linna käskettiin jättää Kaarlon haltuun,
niinpian kuin hän Suomeen ehtii. Ja sanansaattaja arveli hänen
keväänkorvalla saapuvan tänne syntymämaahansa.

Uutinen oli omiaan panemaan kaikkien Raaseporin asukasten mielet
liikkeeseen. Lupasihan kuninkaan sinne asettuminen kaikenlaista
toivottua vaihtelua yksinäisen metsälinnan väestölle. Mutta valtavimmin
vaikutti uutinen Kristiinaan. Tulisiko kuningas, kruunupää, asumaan
heidän yksinäiseen linnaansa? Toteutuisiko hänen jouluyönä näkemänsä
uni? Ja entä Nillan ennustukset? Kuin kuumeessa kulki hän koko päivän
ja pelkäsi muiden näkevän, mitä hänen sisällään liikkui. Illalla
pujahti hän sitten arkitupaan, jonka uuniloukossa Nilla yksikseen
hyräillen kehräsi pellavia. Ujosti ja alas luoduin silmin kertoi hän
uutisen Nillalle, joka ei tiennyt siitä vielä mitään. Nilla katsoi
häntä pitkään, nyökytti sitten paljon sanovasti päätään ja alkoi kertoa
satua linnanneidistä, ritarista ja lohikäärmeestä. Mutta lopun satuun
pani Nilla itsestään, sillä ennen ei Kristiina muistanut kuulleensa,
että ritari olisi kruunattu kuninkaaksi, sen jälkeen kun hän oli
vapauttanut linnanneidin lohikäärmeen vallasta, ja että linnanneidistä
samalla olisi tullut kuningatar.

Linnassa tuli nyt puuhaa ja kiirettä. Leivottiin, pantiin olutta,
keitettiin simaa ja tehtiin kaikenlaisia varustuksia kuninkaan
vastaanottamiseksi. Mutta Kristiina eli omissa haaveissaan ja otti vain
koneellisesti osaa muiden puuhiin.

"Äiti, oletko sinä koskaan nähnyt kuningas Kaarloa?" uskalsi Kristiina
viimein eräänä iltana kysyä äidiltään, kun he kahden olivat jo
asettuneet suureen perhesänkyyn ja isä oli poissa matkoilla. Huoneessa
oli jo pimeä, joten Kristiinan ei tarvinnut pelätä, että äiti huomaisi
hänen mielenliikutustaan.

"Olenhan minä kerran, silloin kun hän ennen kuninkaaksi tuloaan asui
Viipurin linnassa. Siellä oli usein hänen pidoissaan vieraana suuri
joukko Suomen vapaamiehiä perheineen ja minäkin olin siellä kerran
isäsi kanssa."

"Minkä näköinen mies hän on?" uskalsi Kristiina edelleen.

"Hän oli ainakin silloin hyvin kaunis ja uljas mies, en tiedä sitten,
kuinka nyt lienee muuttunut", vastasi äiti uneliaasti, sillä hän oli
päivän hyörinästä väsynyt.

"Oliko hän kookas?"

"Kookas, melkein päätään pitempi tavallisia miehiä."

"Entäs hänen tukkansa, oliko se vaalea?"

"No kylläpä sinä nyt teet tarkkaa. Vaalea se oli, tai vaalean
kellertävä, melkein saman värinen kuin sinunkin tukkasi. Ja hyvin
tuuhea."

Kaikki sopi siis yhteen hänen jouluyönä näkemänsä kruunupään kanssa,
joka ensin oli näyttänyt Gregorius Karpalaiselta, mutta lähemmäs
tultuaan olikin muuttunut toiseksi. Miten ihmeellistä! Kauan makasi
Kristiina valveella ja hänen mielensä täyttivät oudot tunteet ja
haaveet. Lopuksi alkoi hän hartaasti rukoilla pyhää neitsyttä Gregorius
Karpalaisen sielun puolesta, käsittämättä oikein itsekään, miksikä hän
juuri sitä rukoili.

Seuraavana päivänä istui Kristiina äitinsä kanssa voutituvassa. He
tarkastivat seinämattoja, jotka oli otettu esille suurista kirstuista,
ja ompelivat kiinni niiden reunoihin ilmestyneitä repeämiä. Painaen
päänsä syvälle työhönsä kysyi Kristiina muka välinpitämättömällä
äänellä:

"Kuinka vanhan luulet, äiti, kuningas Kaarlon olevan?"

Äiti alkoi laskea:

"Maltas nyt. Silloin kun minä isäsi kanssa Viipurissa kävin, taisi hän
olla lähempänä neljääkymmentä, ehkä noin kuudenneljättä ikäinen. Sinä
synnyit vuosi sen jälkeen kun me Viipurissa kävimme ja kaksi vuotta
ennen kuin Kaarle-herra ensi kerran kuninkaaksi valittiin. Mitä siitä
tuleekaan, kun sinä olet nyt kahdeksantoistavuotias?"

He alkoivat ääneti laskea, mutta Kristiina sekaantui ja joutui yhä
enemmän hämilleen. Äiti mainitsi vihdoin:

"Siinä puolivälissä kuuttakymmentä hänen täytyy olla, olisiko sitten
vähän alle tai päälle, mutta kaukana se ei siitä ole."

Kristiina tunsi päätään huimaavan. Saattoiko kuudettakymmentä käypä
mies olla nuori ja uljas ritari, kuten hän oli kuvitellut. Mutta ehkä
äiti erehtyikin suuresti laskuissaan. Ainakin hänen oli mahdoton
ajatella Kaarlo-kuningasta muutoin kuin nuorena. Ja hän koetti
uskotella itselleen, että äiti on jossakin seikassa suuresti erehtynyt.

Tuli sitten kevättalvi vaihtelevine säineen ja tiheine räntäsateineen.
Linnassa odotettiin jännityksellä tietoja sen tulevasta isännästä.
Eräänä tuulisena huhtikuun päivänä ilmotti torninvartia muutaman
herrasseurueen lähestyvän linnaa. Kaikki joutuivat silloin jalkeilleen,
mutta kun laskusilta oli paikoillaan ja vieraat ajoivat linnan pihalle,
huomattiinkin tulija piispa Konradiksi, joka huoveineen oli tullut
käymään läänityslinnassaan. Hän tarkasti visusti linnan, sen muonavarat
ja puolustusneuvot sekä ilmotti jyrkästi ritari Abrahamille, että
linnaa ei saanut millään mokomin luovuttaa Kaarlo Knuutinpojalle, sillä
se oli hänen Kristian-kuninkaalta saatu läänityksensä. Osan
seuralaisistaan jätti hän linnaan varustusväen vahvistukseksi ja lähti
sitten kiiruusti takaisin Turkuun.

Tämä asiain käänne vaikutti masentavasti linnalaisiin, sillä kaikki
olivat odottaneet Kaarlo-kuningasta seurueineen kuin valon tuojana
Raaseporin harmaaseen elämään. Kaikki olivat nyrpeillä mielin ylvästä
kirkkoruhtinasta kohtaan, ja iltasin lasketeltiin huovituvassa ilkeitä
kokkapuheita miekkaan ja haarniskaan pukeutuneesta kirkon paimenesta.
Mutta Kristiinan mielikuvituksessa muuttui piispa sadun ilkeäksi
lohikäärmeeksi.

Kevät kului loppuun ja tuli kesä, sateinen ja ikävä kesä -- päinvastoin
kuin mitä sääkartta voutituvan kattovuolen kylessä osotti. Turusta
saapuneet viestit tiesivät kertoa, että Kaarlo-kuningas oli keväällä
heti vetten auettua saapunut sinne, mutta että hänen ja piispan välillä
oli ollut ilmisota syttymäisillään, pienempiä kahakoita oli kummankin
miesten välillä tuon tuostakin sattunut. Kaarlo ei ollut uskaltanut,
vähempivoimaisena, lähteä Raaseporiin, vaan oli jäänyt Turkuun, missä
hän majaili sikäläisessä dominikaaniluostarissa.

Mutta syksyllä saapui viesti, että Konrad-piispan oli täytynyt
valtaneuvoston pakotuksesta jättää Raasepori Kaarlolle. Kohta sen
jälkeen ilmestyi linnan alle pari alusta, jotka toivat Turusta
Kaarlo-herran tavaroita ja osan hänen palvelijoistaan. Heidän isäntänsä
oli saapuva muutaman päivän kuluttua maitse. Linnassa syntyi kiirettä.
Ritarisalia laitettiin kuntoon, seinäkankaita ja penkkityynyjä
sijotettiin paikoilleen, pöytäastioita kiillotettiin, leivottiin ja
paistettiin, ovia paukutettiin ja käytävissä juostiin edestakaisin.

Oli aamuvarhainen pari päivää sen jälkeen. Ikkuna voutitupaan oli auki
ja sisälle virtasi päiväpaisteinen ja raikas syyskesän ilma. Kristiina
heräsi juuri unestaan ja nousi istualleen sängyssä, jonka isä ja äiti
olivat jo tuntia varhemmin jättäneet. Hän työnsi uutimen syrjään ja
nähdessään päiväpaisteisen laikan lattialla, sykähti hänen mielensä
riemuisaksi. Hän hajotti tuuhean tukkansa, niin että se peitti hänet
kokonaan suojaansa, kokosi sen jälleen ja sitoi niskaansa. Sitten otti
hän sängyn tolpasta pyöreän teräspeilinsä ja alkoi tarkastella itseään
eri puolilta. Hän ihaili valkoista joustavaa ihoa käsivarsissaan ja
paineli siihen sormin lumivalkeita, pian haihtuvia täpliä.

Mutta ylhäältä tornista kuului torven toitaus. Sen jälkeen kitisivät
laskusillan ketjut, portti aukesi rämisten ja pihalla kumahtelivat
hevosen kaviot. Kuului juoksevia askelia ja puhetta, josta Kristiina
erotti sanat, että kuningas on tulossa. Hän karkasi ylös vuoteesta.
Samassa saapui huoneeseen äiti.

"Lapsi kulta, oletko sinä vielä pukematta ja kuningas on jo aivan
lähellä tulossa, on jo jättänyt Grabbakan kartanon. Sanantuoja saapui
juuri", hätäili äiti.

Kiiruusti alkoi Kristiina sukia tukkaansa ja haalia äidin avulla
päälleen juhlapukinetta. Sillä välin riensi äiti jo ylös ritarisaliin,
jossa pari palvelijaa oli levittämässä lehviä lattiapalkeille. Tuskin
ehti Kristiina ulos pihalle, kun tornista kajahti uusi torven toitaus.
"Nyt ne tulevat!" kuului ääniä ja ylhäällä ampumakäytävissä
jymähtelivät bombardat ja falkonetit, joilla voudin määräyksen mukaan
ammuttiin tervetuliaislaukauksia. Kristiina ei tiennyt mihin asettua,
mennäkö ritarisaliin äidin luo vai pysyäkö pihalla. Yhtäkkiä pistäysi
hän pyöreän tornin käytävään ja alkoi vinteliä myöten kavuta huipulle.

"Siellä se tulee tämän linnan nykyinen herra", sanoi Olavi-ukko,
viitaten torven päällä linnan alla olevalle niitylle, jossa näkyi
joukko ratsastajia. Kristiina oli yhtenä silmänä ja muisti tuskin
henkeään vetää. Etumaisena ratsasti mustilla oriilla kaksi
töyhtöhattuista, muhkean näköistä herraa ja perässä seurasi muutamia
kymmeniä asestettuja ratsumiehiä.

"Tuo pitempi se on, joka ratsastaa oikealla puolen ja jolla on vaalea
tukka", selitti Olavi-ukko, "ja tuo toinen näkyy olevan Eerikki-herra
[Eerikki Akselinpoika Tott], Turun linnan isäntä".

Rävähtämättä seurasivat Kristiinan silmät oikeanpuolista ratsastajaa,
hänen ajaessaan nostosillalle, jossa ritari Abraham oli häntä avopäin
vastassa. Sitten katosivat tulijat porttiholviin.

"Nyt meillä on kuningas kattomme alla, tosin viralta pantu kuningas,
mutta kuningas kuitenkin, ja hätäköpäs hänen on täällä oleskellessa",
puheli Olavi-ukko tyytyväisenä, aivankuin hänen torvensa ääni olisi
tuon harvinaisen vieraan esiin loihtinut.

Mutta pihalla kuuli Kristiina äitinsä huutelevan häntä. Hän kurkisti
suojavarustuksen yli ja huusi alas:

"Äiti, täällä minä olen!"

"Lapsi kulta, mitä sinä siellä teet, ryvetät vaatteesi siellä ahtaassa
vintelissä! Tule pian alas, viemään kuninkaalle tervetuliaismaljaa!"

Kristiinalla kohosi veri hiusrajaan saakka ja hätääntyneenä alkoi hän
helmansa kooten pujotteleida ahtaita, muurin sisässä ruuvin tapaan
kierteleviä portaita alas. Toruen alkoi äiti oikoa hänen pukuaan ja
pyyhkiä kyynärpäistä kalkkitahroja.

"Tule nyt kiiruusti, kuningas on jo seuralaisineen ritarisalissa",
hoputti äiti, työntäen hänet toisen kerroksen portaille.

"Mutta kuinka minä... miksette te, äiti, itse vie?" hätäili Kristiina,
jonka oli vallannut hämmentävä ujous.

"Ei, sinun se on tehtävä, niin oli isäsikin tahto", sanoi äiti.

He olivat tulleet ritarisalin viereiseen huoneeseen. Äiti antoi
Kristiinalle täysinäisen juomasarven, työnsi ovelle ja neuvoi vielä:

"Kuningas on se kaikista pisin, jolla on kolminkertaiset kultaketjut
kaulassa. Ojenna sarvi hänelle ja muista niiata syvään."

Hän avasi oven ja työnsi Kristiinan edellään sisään. Kristiinalla
hohtivat posket kuin kuumeessa eikä hän uskaltanut kohottaa, katsettaan
lattiasta, joka tuntui kuin huojuvan hänen askeltensa alla.

Kädet selän takana, väsähtänein kasvonilmein käveli salin perällä
edestakaisin Kaarlo Knuutinpoika, joka kolmatta kertaa leskenä ja
toisen kerran valtaistuimelta karkotettuna oli köyhtyneenä ja
onnenoikkuihin väsyneenä ajautunut tänne yksinäisen Raaseporin
vaatimattomien muurien sisälle. Kristiinan sisään astuessa pysähtyi hän
ja hämärähkö sali näytti hänestä yhtäkkiä käyneen valoisammaksi ja
eloisammaksi. Hänen kasvoiltaan hävisi väsähtynyt ja ikävystynyt ilme
ja hänen siniset silmänsä ikäänkuin kirkastuivat.

Kristiina näki edessään vain miehekkäät jalat ihomyötäisissä,
Ypernin-verkaisissa housuissa ja valkeissa säämiskäsaappaissa. Hän
pysähtyi, niiasi syvään ja ojensi juomasarvea, kohottaen sen verran
katsettaan, että näki hopealla kirjaillun ihotakin rintamuksella
riippuvat kultaiset kaulaketjut. Kuningas otti sarven, mutta ojensi sen
kohta takaisin ja sanoi:

"Teidän on ensin, kaunis neitoseni, itse huulillanne sulostutettava
tervetuliaismalja, niin vaatii vanha tapa."

Vapisevin käsin kohotti Kristiina sarvea ja tuskin kosketti huulillaan
sen reunoja. "Mikä ihana metsäruusu!" ajatteli Kaarlo, ottaessaan
häneltä sarven. Iloisesti tyhjensi hän sen puolitiehen, ojensi
Eerikki-herralle ja kohottaen vasemmalla kädellä Kristiinan leukaa
kysyi hän:

"Ja sinun nimesi, kaunokaiseni?"

"Hän on Kristiina, minun ainoa tyttäreni", esitteli nyt Abraham-vouti.

"Olettepa onnellinen isä", vastasi Kaarlo ja alkoi sitten puhua
Eerikki-herran kanssa saksaa, jota kieltä Raaseporin haltiaväki ei
ymmärtänyt. Sillä välin pääsi Kristiina pujahtamaan huoneesta. Hän meni
voutitupaan ja purskahti itkemään, tietämättä itsekään miksi.

Kun syötiin päivällistä ritarisalissa, uskalsi Kristiina ensi kerran,
syrjästä käsin ja salaa, kohottaa katseensa kuninkaan kasvoille. Mutta
nähdessään ryppyjä hänen otsallaan ja harmaita hiuksia hänen
ohimoillaan, hän hämmästyi, melkeinpä pelästyi. Äidin iänlasku välähti
hänen mieleensä ja kurkussaan tunsi hän omituisen, katkeroittavan
tunteen, aivankuin hänelle olisi tehty vääryyttä. Sen jälkeen hän aina
varoi katsomasta kuningasta rintaa ylemmäs, sillä muutoin särkyi aina
se lumous, jossa hän häneen nähden oli talvesta saakka elänyt ja tahtoi
yhä edelleenkin elää.

Kuten Kaarlo oli, tullessaan Tukholmaan ensi kerran kuninkaan kruunua
ottamaan, tuonut muassaan sateen pitkällisen kuivuuden jälkeen, niin
toi hän nyt Raaseporiin tullessaan päiväpaisteen pitkien sateiden
jälkeen. Mutta kirkasta säätä kesti vain muutaman päivän. Sitten rupesi
jälleen satamaan ja satoi viikottain yhtä mittaa. Silloin oli
Raaseporin asukkailla pitkät ja ikävät päivät, kun täytyi kyyhöttää
linnan ahtaissa ja pimeissä suojissa. Kristiina istui äitinsä kanssa
voutituvassa neuloen tai kutoen ja ylhäällä ritarisalissa istui
kuningas, pelaten isän kanssa shakkia ja maistellen välistä
olutkannusta. Sitä he saattoivat tehdä toisinaan aamusta iltaan.
Käydessään heidän kannujaan täyttämässä, näki Kristiina heidän aina
istuvan samoissa asennoissa kömpelötekoisissa nojatuoleissaan ja
tuijottavan äänettöminä shakkilautaan. Kun kuningas ei lausunut hänelle
mitään kohteliaisuutta eikä näyttänyt hänen käyntiään edes
huomanneenkaan, palasi hän apeana ja itkuisin mielin alas omaan
vankihuoneesensa. Mutta iltasin syntyi toisinaan rattoisaa. Silloin
tulivat kuningas ja isä alas voutitupaan ja kaikin istuttiin räiskyvän
takkatulen ääressä. Kuningas otti luutun ja alkoi soittaa, pyytäen
Kristiinaa laulamaan, tai kertoili hän vilkkaasti ja hilpeästi
vieraiden maiden oloista ja elämästä. Sellaisten iltojen jälkeen makasi
Kristiina kauan valppain silmin ja tunsi itsensä niin onnelliseksi.

Marraskuun puolivälissä hellittivät vihdoin sateet. Pilvet ikäänkuin
haihtuivat taivaalta ja yöksi tuli kova pakkanen. Aamulla oli selkeä,
raikas ja kuiva ilma ja iloisesti punasi aurinko alastomiksi riisuttuja
maisemia. Linnalaiset hengähtivät keventyneesti kuin vankilasta
vapautetut ja kaikki tunsivat halua päästä muurien ulkopuolelle.
Päätettiin lähteä metsästysretkelle lähellä olevalle suurelle Degerön
saarelle. Riemukkaasti sykähti Kristiinan rinnassa, kun hän
turvallisessa naissatulassa istuen ratsasti yli kumahtelevan
laskusillan. Jaloistaan satulannuppeihin sidotut jahtihaukat, joita
kuningas oli tuonut mukanaan Raaseporiin, kiekahtelivat ilmassa,
irralleen lasketut kahlekoirat haukkuivat ja tekivät hilpeitä
ilmahyppyjä. Kuningas puhalsi hopeisesta jahtitorvestaan pitkiä
toitauksia, joihin hevoset vastasivat iloisella hirnunnalla. Kaikki
olivat keveän, lapsenomaisen mielialan vallassa. Saarelle tultua
laskettiin haukat irralleen ja hoilaten hajaantui metsästysseurue
pensasten ja kallioiden väliin.

Kristiina tunsi pitkästä ajasta olonsa niin keveäksi kuin olisi hän
vasta vapautunut jostakin painavasta taakasta. Hän antoi hevosensa
kulkea omia aikojaan, veti henkeensä syksyisen metsän raikkautta ja
tunsi omituista nautintoa siitä, että hevosen kaviot kumahtelivat niin
varmasti ja tukevasti roudittuneeseen maaperään. Kun hänen eteensä
aukesi tasainen ja puuton laaksonpohja, pakotti hän hevosensa
juoksemaan ensin ravia, sitten laukkaamaan. Raikas ilmanhenki silitteli
hänen kutrejaan, keinuva liike pani hänen verensä vilkkaaseen käyntiin
ja ihastuneena taputti hän ratsuaan kaulalle. Laakson reunaan päästyään
ajoi hän loivaa rinnettä ylös kukkulalle, johon hän näki meren etäämpää
kimaltelevan. Ihastuneena lähti hän ajamaan rannalle, jonne päästyään
hän laskeusi maahan ja pitäen huohottavaa ja pärskivää ratsuaan
suitsista istuutui rantakivelle.

Mainingit loiskahtelivat kullan kellertävään rantahiekkaan, aurinko
punasi etäisten pikkuluotojen kallioita ja kääkkyräpetäjiä ja kaukana
kimalteli valkoinen purje, joka hitaasti edeten hävisi saarten suojaan.
Kädellä silmiään varjostaen tähysti hän ulapalle, joka kaukana suli
yhteen taivaanrannan kanssa ja josta vyöryi loppumaton jono maininkeja
kuin tervehdyksinä jostakin etäisestä onnen maasta. Suloinen kaipaus ja
kaihomieli täytti hänen rintansa ja hän tunsi kuin odottavansa jotakin.

Silloin kuului hevosen hirnuntaa aivan hänen takaansa. Hän kääntyi ja
näki kuninkaan yksinään ratsastavan häntä kohti. Punaiseksi sävähtäen
kavahti hän seisomaan, mutta jäi paikoilleen ja loi tapansa mukaan
katseensa alas. Kuningas laskeutui hevosen selästä ja häntä lähestyen
huudahti:

"Kristiina, oma Kristiinani, kuinka kaunis sinä olet!"

Pelästyneenä nosti Kristiina katseensa, mutta silloin vaihtui hänen
pelästyksensä omituiseksi hämmästykseksi. Seisoihan hänen edessään se
nuori ja uljas ritari, josta hän oli unelmoinut ja joka häntä oli
etsinyt jouluyönä. Ratsastus ja raikas metsäilma oli kuninkaan
kasvoille nostanut nuorekkaan punan. Otsan rypyt olivat ikäänkuin
silinneet, silmät loistivat kirkkaina ja elämäniloisina ja hänen
käyntinsä oli joustava ja nuorekas. Kristiinan katseesta haltioitui hän
yhä enemmän ja kun hän ojensi kätensä ja sulki Kristiinan syliinsä, ei
Kristiina tuntenutkaan voivansa torjua häntä luotaan kuten silloin
jouluyön unessa. Silmänsä ummistaen ja syvään henkäisten painoi hän
vain päänsä kuninkaan olkaa vasten. Kiihkeästi pusersi kuningas häntä
rintaansa vasten, hyväili hänen tukkaansa ja painoi tulisen suutelon
hänen otsalleen. Ja Kristiina tunsi ikäänkuin keinuvansa noiden kaukaa
tulevien maininkien mukana pois toiseen kaukaisuuteen, kauan ikävöityyn
onnen maahan.



Suomalainen kuningatar.


Tuli talvi ja elämä Raaseporissa alkoi kulkea yksitoikkoista
arkiuraansa hämärissä linnan suojissa. Kuningas vietti kuten ennenkin
päivänsä ritarisalissa pelaten shakkia herra Abrahamin kanssa.
Toisinaan vaipui hän päiväkausiksi synkkään raskasmielisyyteen, jolloin
hän äänetönnä ja kädet selän takana käyskenteli edestakaisin. Kun
Kristiina kuuli päänsä päältä hänen raskaat ja ikäänkuin loputtomat
askeleensa, valtasi hänet sääli ja hellyys. Työnsä jättäen hiipi hän
silloin ylös, ja kun hän ilmestyi ritarisaliin, sivusi kuninkaan
väsähtäneitä kasvoja vaisu ilon hohde. Yhdessä istuivat he silloin
pesän eteen, jossa paloi valkea aamusta iltaan. Kuningas hyväili
Kristiinan pehmeitä kutreja tai laski itse päänsä hänen helmaansa ja
pyysi häntä laulamaan. He saivat viettää pitkiä hetkiä ritarisalin
hämyssä kenenkään häiritsemättä. Heidän läheiseen suhteeseensa oli
totuttu ja sitä pidettiin melkein kuin itsestään lankeavana. Äiti
katsoi välistä, heidän yhdessä työskennellessään voutituvassa, pitkään
ja tutkivasti tytärtään, mutta mitään hän ei hennonut puhua.

Kun kuningas kevättalvella matkusti pohjoisiin Jääneihinsä käräjiä
pitämään, tuntui Kristiinasta elämä Raaseporissa entistä ikävämmältä ja
yksinäisemmältä. Tuona aikana huomasi hän, kuinka hänen tunteensa
unelmoitua ritariaan kohtaan oli käynyt todellisemmaksi, syventynyt ja
kehittynyt. Hän ei pelännyt enää ryppyjä kuninkaan otsalla eikä
harmaantuneita hiuksia hänen ohimoillaan. Ne päinvastoin herättivät
hänessä ennen tuntematonta äidillistä hellyyttä, hän tunsi olevansa
tarpeellinen kuninkaalle ja se seikka kohotti häntä omissa silmissään,
sillä hänen elämänsä sai sen kautta varman sisällön.

Niin vieri aika hiljalleen, talvi muuttui kesäksi ja kesä syksyksi.
Silloin saapui Ruotsista lähetyskunta pyytämään Kaarlo Knuutinpoikaa
tulemaan Tukholmaan ja ottamaan kolmannen kerran kuninkaan kruunun.

"Minä olen väsynyt heidän kruunuihinsa ja jään mieluummin tänne,
elääkseni täällä hiljaisia onnen päiviä sinun luonasi", sanoi kuningas,
tapansa mukaan Kristiinan kutreja silittäen.

Hän pitää minua kuningaskruunua rakkaampana, ajatteli Kristiina ja
kietoi kätensä hellästi hänen kaulaansa. Eikä Kaarlo noudattanut
lähettilästen kutsua.

Mutta siitä päivin huomasi Kristiina hänessä outoa levottomuutta.
Valtioselkkaukset meren takana eivät antaneet hänelle rauhaa ja tuon
tuostakin lähetti hän miehiänsä viemään kirjeitä Ruotsin puolelle.
Toisinaan vaipui hän pitkiin mietteisiin eikä huomannut ollenkaan
Kristiinaa, joka huolestuneena koetti arvailla hänen ajatustensa
kulkua. Ja kun hän siitä havahtui, tarttui hän Kristiinan käteen ja
lausui kuin itsekseen:

"Purjehdimme tästä vielä Ruotsin puolelle katsomaan, kuinka siellä
nykyään asiat ovat."

Ja kun aika ehti vieriä seuraavaan syksyyn, saapui Ruotsista uusi
lähetystö samalle asialle. Tällä kertaa heillä oli mukanaan
herrainpäiväin päätös, jossa Kaarloa pyydettiin palaamaan
valtaistuimelleen.

"Kristiina, lemmityiseni, entäpä jos nyt seuraammekin kutsua", lausui
kuningas, "tuletko sinä kanssani meren taakse?"

"Missä minun herrani on, siellä on minunkin paikkani", vastasi
Kristiina.

Ja viikon perästä nosti Raaseporin alla oleva pieni laivasto purjeensa
ja lähti liehuvin viirein Tukholmaa kohti, vieden mukanaan Kaarlo
Knuutinpoikaa, jota saattamaan oli saapunut useita Suomen mahtimiehiä,
niiden joukossa Kaarlo-kuninkaan vanha vastustaja, piispa Konrad Bitz.
Kookkaimman laivan mastossa näkyi Bonde-suvun vaakunalla koristettu
lippu. Kannella seisoi kuningas ja hänen rinnallaan Kristiina
Abrahamintytär, hyvästellen katseillaan etääntyvää Raaseporin linnaa,
jossa hän oli unelmoinut ihanimmat unensa kruunupäisestä ritaristaan,
ja jonka tornin huipulla vanha Olavi-ukko huiskutti hänelle
jäähyvästejään.

 * * * * *

Hiukan kolmatta vuotta oli kulunut siitä, kun Kaarlo-kuningas jätti
Raaseporin. Onnea ja lepoa eivät nämä vuodet olleet suoneet
harmaantuneelle Kaarlo Knuutinpojalle. Pitemmän taudin murtamana makasi
hän nyt kuolinvuoteellaan Tukholman kuninkaallisessa linnassa.

Oli kevättalvinen iltapäivä ja aurinko pilkisti pienestä akkunasta
kuninkaan makuuhuoneeseen. Avarassa tammisängyssä, jonka uutimet oli
työnnetty sivuille, makasi kuningas tyynyjen keskellä ja näytti
nukkuvan. Hän oli enää häipyvä varjo entisestä uljaasta ja sydämiä
vallottavasta ritarista. Silmät olivat syvälle painuneet ja tukka oli
muuttunut harmaasta valkeaksi.

Ovi aukeni ja huoneeseen astui hiljaa Kristiina, joka oli tummassa
juhlapuvussa. Hän kumartui kuninkaan puoleen, joka samassa avasi
silmänsä.

"Lemmittyni, sinäkö se olet?" kuiskasi hän. "Näin juuri niin kaunista
unta sinusta ja itsestäni. Mutta onko kaikki jo valmista?"

"On, he odottavat tuolla viereisessä huoneessa."

"Tulkoot sisään, tunnen hyvin jaksavani."

Kristiina avasi oven ja sisään astui kuninkaallisen linnan kappalainen
täydessä papillisessa asussa sekä ritarit Niilo Bonpoika Stuure ja
Steen Stuure, jotka olivat kansallisen Kaarlo-kuninkaan uskollisimmat
kannattajat. Nyt heidän oli määrä olla todistajina läsnä, kun kuningas
ja Kristiina-neiti liitettiin avioliiton siteillä toisiinsa.

Kun vihkiminen oli päättynyt, kilisti kuningas pientä hopeatiukua ja
sisään astui paashi, kantaen samettityynyllä pientä kultakruunua.
Kuningas otti kruunun ja asetti sen Kristiinan päähän.

"Nyt sinä et ole enää pelkkä kuninkaan lemmitty, vaan laillinen
kuningatar", lausui hän ja suuteli hellästi Kristiinan kättä.

Punehtunein kasvoin ja liikutettuna seisoi Kristiina vuoteen vieressä
ja ilta-auringon säteet leikkivät hänen kruunullaan. Ja vanhasta
Kaarlo-kuninkaasta näytti hän yhtä ihanalta, kuin vuosia
puolisenkymmentä sitten, jolloin hän ojensi hänelle tervetuliaismaljan
Raaseporin ritarisalissa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomalainen linnanneiti josta tuli kuningatar" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.