Title: Vanhasta kylästä - ynnä muita kertomuksia
Author: Krag, Thomas Peter
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanhasta kylästä - ynnä muita kertomuksia" ***


VANHASTA KYLÄSTÄ

ynnä muita kertomuksia.

Kirj.

Thomas P. Krag.

Norjankielestä suomentanut

Aku Tela.



Tampereella,
Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiö,
1895.



SISÄLLYS:

Listeristä.
Milenin matamin mökki.
Syysmyrsky.
Juhla Fagerlannissa.
Jakob Sjursen.
Aave.
Lännetär.
Missä ruoho kuihtui.
Meri.
Rannikolla.



Listeristä.


I.

                                        Lister, 20 p:nä Lokakuuta.

Talo, missä minä asun, on vanha talo ja sen omistaa Aanen Hananger.
Mutta Aanen Hananger on useimmiten neljänneksen matkan päässä työssä
toisen luona, ja niin asun minä täällä jotensakin yksinäni ja syön
päivän ateriat vastapäätä flekkefjordilaisen Katri Roslin luona.

Kerran kertoi Aanen, asui täällä muudan sotakapteeni; mutta siitä on
pitkät ajat. Hänellä oli tässä edustalla suuri puu, joka jo aikoja
sitte on kaadettu ja poltettu.

Tämä puu oli ehkä ainoa, joka löytyi koko Listermaassa, sillä tämä
on pelkkää suurta kanervakangasta. Paikka-paikoin löytynee jokin
peltotilkku tai nurmikenttä, veripunaisena näin syksyllä -- muuten vaan
noita ijankaikkisia kanervanvarsia toinen toisessaan loppumattomiin
saakka.

Täällä ei ole yhtään vuorta, ei yhtään kukkulaa, siellä täällä
ainoastaan jokin ijänikuinen kivipaasi, joiden turvissa paikkakunnan
varikset ja harakat ovat elelleet tuhansia vuosia, ja joitten suojaan
ne vieläkin turvautuvat, kun raju-ilma nousee.

Käydessäni ikkunan luokse, näen minä kymmenkunnan taloa, matalia ja
turvekattoisia.

Näissä asustavat listeriläiset vuoden umpeen. He ovat hidasta,
hiljaista väkeä, joka mieltänsä nähtävästi muuttamatta ottaa ylhäältä
vastaan sekä hyvät että pahat säät. Ja ne, jotka asuvat rannikolla
ja hankkivat elatuksensa siitä, ottavat samalla tapaa kalat, mitkä
saavat, aivan pukahtamatta. Jollei mitään kaloja tule, ja he saavat
nähdä nälkää, niin on se suuressa neuvoskunnassa ijankaikkisuudesta
säädettynä määräyksenä, että listeriläisen talonpojan tulee sinä
vuonna kärsiä puutetta; mutta jos niitä tulee suurissa parvissa, niin
tutkistelevat he sydämiänsä ja lausuvat itselleen varoitukseksi:
"Tämä on Jumalan sormi! Älköön kenkään olko huoleton -- puute tulee
perästäpäin".

Elämä heille on jono päiviä, joina taivas on tasaisen harmaana. He
nauttivat sitä pisaroittain. Ei kenkään sure, että nuoruus meni ilman
ilotta, sillä elämän ilo on heistä syntiä, mikä on tukehdutettava.
Sen vuoksi ei kuulu milloinkaan iloista laulua tai hilpeätä naurua.
Ainoastaan virsiä. Virsiä sekä ennen että jälkeen ruoan! virsiä joka
ilta. Ja nämä, jotka voivat olla jo liiankin surullisia, tehdään
kuitenkin vielä surullisemmiksi sen kautta, että raskasmielisesti
toistetaan loppusanat:

    Katumus ja rukous meille tuottakohon
    Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan
    Kautta Herran katkeran kuoleman.

23 p:nä Lokakuuta.

Täällä ei pidetä mitään sanomia, ainoastaan kolmea hengellistä
lehteä, "Sinapinsiementä," "Pientä kokoojaa" ja "Lähetysystävää".
Maailma heidän itseänsä ulkopuolella heillä ei ole. Vaikka yksi osa
maailmaa hukkuisi mereen, ei siitä täällä saisi tietoa, jollei näet
"Sinapinsiemen" mainitsisi sitä rangaistuksena kansoille maan päällä.

Päivän tapahtumana nykyään on, että Tommes Hansen Dale on saanut suuren
ankeriaisen apajassaan -- oikean käärmeen, kolmea kyynärää pitkän.
Eilen menin minä yhdessä Aanen Hanengerin ja kahden muun kanssa Dalen
luo nähdäkseni tämän eriskummallisen kalan. Se elikin vielä, ylettyi
äärettömässä koukerossa yli lattian, ja Tommes valmisti vasua missä
sitä piti kannettaman.

Puolta tuntia myöhemmin astuimme me kotia pitkin rantaa. Silloin kulki
sieltä kaukaa sivuitse höyryalus. Savu jäi sen jälkeen ikäänkuin
jonkinlaisena juopana. Minä kysäisin: "Kun te asustatte täällä vuoden
umpeen, eikö teitä usein valtaa halu päästä ulos? Vallankin, kun te
näette tuollaisen höyryaluksen punaisine valkeineen tästä kulkevan
ohitse?"

He katselivat toisiansa, ikäänkuin he olisivat tahtoneet kysyä, mitä
lajia tämä nyt oli. Ja sitte tuli hitaasti ja hyvin harkitusti: "Ei,
eivätpä sitä voineet juuri sanoa".

       *       *       *       *       *

"Aikakauden miehiä" ei täällä tunneta.

Ja minkä tähden niitä oikeastaan tunnettaisiin? -- Vaikkapa tuolla
ulkona tapahtuukin yhtä ja toista, niin eiväthän listeriläisen
talonpojan elämänehdot siltä muutu. Hänen synkkä työpäivänsä ei
siltä tule valoisammaksi. Hän on elänyt niin kauvan elämäänsä varten
kurjuutta kärsien, ettei hän siltä enää mitään odota.

Eilen näin minä Henrik Ibsenin itsensä täällä. Hän istui teetä juoden,
ritarimerkki rinnassaan, ja näytti aivan yhtä lempeältä kuin olisi hän
ollut optimisti. Minä kysyin Aanenilta, kuka mies oli, tuo tuolla! Sitä
hän ei niin tarkoin tiennyt, mutta sanoi luulevansa, että se oli joku
Suurkäräjäin miehiä.

                                                   24 p:nä Lokakuuta.

Muutamalla mäenrinteellä seisoo siellä-täällä muutamia laihautareisia
lehmiä kalvamassa. Ja ne kalvavat tuntikaudet saamatta edes
kourallista oikeata ruohoa sisäänsä. Mutta kalvamistaan ne kalvavat
kärsivällisesti koko pitkän päivän. Eilen näin minä myöskin hevosen.
Se oli kivunnut ylös niin pitkälle kuin se oli päässyt, ja seisoi nyt
muutamalla törmällä; silmiini se näytti jonkinlaiselta varjokuvalta
taivasta vastaan. Se näytti kovin suurelta ja jalat sillä oli pitkät
kuin kamelilla. Yksinään se siinä noin seisoi ja huiskutteli ohutta
häntäänsä.

       *       *       *       *       *

Kaikki täällä on köyhää paitsi meri. En milloinkaan ole nähnyt sitä
rikkaampana.

Muutamien satojen askeleitten päähän siitä, missä asun, tunkeutuu
valtameri; mutta muutamia pitkiä kareja on sillä vastassaan. Sen vuoksi
on täällä alituinen ääntenyhtymä sisäpuolella, mahtava kohina monista
aalloista, jotka ajautuvat varsinaista saaristoa vastaan. Näillä
aalloilla ei ole liikaa kiirettä. Ne tulla laskettelevat suurina,
täyteläinä, milteipä unisina, pysähtyvät usein puolitiessä toisia
odottaakseen; mutta sitte lähtevät ne taas yhtaikaa liikkeelle, toinen
toisensa jälkeen, niin että pitkät karit ovat yhtenä ainoana valkeana
kuohuna.

Ne ovat meren hevoset, merihevoset, jotka temmeltävät.

Taru merihevosesta on varmaankin kotoisin Listeristä. Ensimmäinen, joka
kertoi minulle siitä oli ystäväni ruokinampuja, sama mies, joka lauloi
minulle laulun "hra Pederistä". Hän oli kuullut muutaman Listeriläisen
luotsin, Anders Stokken, siitä kertovan. Hänen kauttansa tutustuin
Andersiin, ja tämä lauloi meille molemmille "merihevosesta, joka
puhdashopeaisine harjoineen uiskentelee kultalaineilla". Se oli komea
laulu, joka olisi ollut kirjoitettava muistiin!

Ja kerran sen jälkeen, kun Anders oli juonut paljon paloviinaa, sanoi
hän, että me saisimme "viedä hänen päänsä, jollei hän itse ollut nähnyt
merihevosta".

"Oli vielä iltaa, kun hän meni alas sinne, jota kutsutaan Greveniksi.
Hän oli ollut poissa Anders Roslin luona, sillä siellä he olivat
saaneet pienokaisen. Mutta nyt tulee uskoa, mitä hän sanoo, sillä se
on totta eikä mitään joutavata. Juuri kun hän oli ottamassa askelen
kiven yli, katsos, siinä näyttää jokin liikkuvan, ja sitte yhtäkkiä
sylkäisee se minua aivan silmille, niin että olin käydä ihan sokeaksi.
Ja sitte on ikäänkuin jokin kiitäisi sivuitseni ja suoraa päätä mereen,
ja kun katson sinne, ulottuu se miltei Grevenistä Knorrfiskeniin, ja
keskeltä on se niin paksu kuin neljä härkää -- ja se oli epäilemättä
merihevonen".

                                               25 p:nä Lokakuuta.

Tänään tuli Aaner Hananger alas luokseni ja kysyi, tahdoinko minä
nähdä jotakin. Sitte otti hän kokonaisen helmen esille rasiasta ja
näytti minulle sen. Helmen oli hän löytänyt kolme vuotta sitte suuresta
simpukan kuoresta, ja hän luuli olevansa samalla rikas mies; sillä
helmi maksoi varmaankin satoja. Hän matkusti kaupunkiin samana päivänä;
mutta siellä tarjosivat he hänelle helmestä ainoastaan puolentoista
talaria, koskapa se oli norjalainen. Jos se olisi ollut kiinalainen tai
jotakin sinne päin, olisi hän saanut paljoa enemmän.

Mutta sitäpä ei Aanen tajunnut. Ja sen vuoksi palasi hän jälleen kotia
ja piti helmen itselleen. Sillä se hohti niin kauniisti, ettei hän sitä
voinut antaa siitä hinnasta.

Jumala ties', minusta näytti niin kauniilta nähdä vanhan merimiehen
seisovan helmi kourassaan ja katselevan sitä. Se sopi paljoa paremmin
hänen käteensä kuin monen muun. Kaunis olisi kuva: Kalastaja, istuen
veneessään, avoin näkinkuori kädessä, ja tuijottaen ihmeissään toisessa
kädessään olevaa kirkasta helmeä. Helmi sopisi niin erinomaisesti
kuvaan. --

Helmet vaikuttavat itsessään omituisen tunnelman. Ne vaikuttavat kuin
meren laulut. Itse asiassa niillä onkin jotakin merestä itsessään.
Valkoisia, kimaltelevia helmiä -- -- ja kesäaamuna ajelehtivassa
veneessä -- -- kun aaltoja, pehmeitä kuin silkkisametti, tulee ja menee.

Tahi tumman mustia helmiä ja lyijyharmaa meri ukonilmaa vastassa --
ikäänkuin tulipunaisen auringon vihmoittamana.


II.

                                                    28 p:nä Lokakuuta.

Sateen edellä tulee varis lentäen. Se liitää matalalta Moenin ylitse ja
laskee äänettömästi alas virttyneeseen ruohoon. Toinen ja kolmas tulee
perässä, ja lopulta saattaa niitä olla siellä joukossa parisenkymmentä.

Ne istuvat yhdessä, raakkuvat ja raappivat. Tuontuostakin päästävät
ne aika melakan ja tappelevat valkoisesta kasiaisesta; mutta sitte
yht'äkkiä kohoaa koko parvi ylös ja lentää raskaasti pois päivän
usmassa -- yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

Kun tottuu tähän köyhään lintuun, rupeaa siitä pitämään. Huvittaa nähdä
sen hyppyä, kuulla sen kinastusta, ja mieli käypi suruiseksi, kun se
kohoaa ylös ja lentää pois. Saattaa tapahtua, että silmä seuraa parvea,
kunnes se käypi harmaaksi ja katoaa.

Ajattelee: Nyt ne eivät olekkaan vanhan paasikiven suojassa, ja
mietiskelee, miksi niitten pitää olla tuollaisia harmaita lintuja,
joitten tulee olla Moenilla vuodet umpeen, kun niin monet muut saavat
matkata etelää kohden -- -- --

Kun varis on asettunut paikoilleen, tapaa myrsky olla lähellä.

Tulee heikko tuulahdus ilmassa, ja hetken perästä alkaa sadetta valua
pilvistä. Uuniin on pantava paljo turvetta, jotta huone saadaan
pysymään lämpöisenä. Vähitellen heikko tuulahdus kiihtyy kylmäksi
tuuleksi, joka mellastaa kovasti talossa. Vinkuu joka raossa, ja ulkoa
kuuluu usein siltä, kuin astuisi joku portaille.

Ja pimeys peittää kaikki.

Viimeisenä päivänä Lokakuuta.

Tänä iltana tulee varmaan toisenlainen myrsky.

Pilviä kertyy kertymistään moneen kerrokseen. Pilviä, jotka ovat
hailean lämpimiä, niin että ilma käy ummehtuneeksi huoneessani, missä
ikkunat on kiinni naulattu.

Jotakin on odotettavissa.

Moen on hiljaa ja kuuntelee. Itse merikin vetäytyy kokoon tässä
äärettömässä hiljaisuudessa ei tahdo kuitenkaan asettua -- murahtelee
vähän tuontuostakin, ikäänkuin tahtoisi se kysyä, mitä tämä nyt on,
mutta ei sitä sentään näytä, vaan pysyy siivona.

Minä en myöskään tunne olevani oikein hyvällä mielin. Saatan samalla
yhtä hyvin mennä Katrine Roslin luokse.

       *       *       *       *       *

Eikö ole ihmeellistä, miten pieni asia panee ihmiset pyörälle, kun he
asuvat näin yksinänsä. Pelkkä kymmenäyrinen raossa sen tekee.

Pari taloa täältä asuu muudan nuorukainen, jolla on kiihko kulkea
ympäri ja kaivaa kaikissa raoissa, löytääkseen rahoja!

Useita vuosia sitte käväisi täällä eräs vieras mies. Hän antoi
nuorukaiselle kymmenen äyriä. Tätä rahaa hän ei kädestään laskenut.
Hän otti sen mukaansa vuoteelleen ja leikki sen kanssa pitkin päivää,
lattialla pitkänään näperrellessään. Mutta näin tehdessään sattui
hänelle kerran niin onnettomasti, että hän hukkasi kymmenäyrisen
rakoon, joka ehkä ulottui kellariin saakka. Nuorukainen ei kuitenkaan
sitä silleen heittänyt. Tämä kymmenäyrinen oli ainoa, mitä hän omisti,
siis kokonainen rikkaus hänelle. Hän oli pitkänään koko päivän, itki ja
tirkisti rakoon, saadakseen sen nähtäviinsä. Vaan hän ei saanutkaan.
Sitte otti hän veitsen ja kaivoi rakoa, vaan ei saanut sittekään
kymmenäyristä esille. Mutta hän oli kerran saanut päähänsä, että hänen
_piti_ saada se; olihan se tuolla alhaalla, eihän se mitenkään ollut
kauvas joutunut. Ja niin kaivoi hän kaivamistaan veitsellä, eikä
löytänyt sitä milloinkaan.

Mutta siitä ajasta alkaen vetivät kaikki raot häntä puoleensa, mustat
raot, joiden pohjaa ei kukaan milloinkaan nähnyt. Sen puolesta sinne
kyllä olisi saattanut vierähtää vallan hyvin kokonainen kruunukin. Ja
tuskin meni päivääkään, ettei hän pistänyt veistä johonkin rakoon ja
penkonut sitä, siinä suloisessa toivossa, että saisi nähdä jotakin
ympyriäistä, valkoista kimaltelevan esiin.

       *       *       *       *       *

Monen mieli täällä tavoittelee etupäässä sitä, mikä on salattua. Sitä,
mitä voidaan toivoa, mitä voidaan penkoa ilman tuloksia. Pohjaton
pimeys miellyttää heitä.

Eipä ihmettäkään, kun vuodet toisensa jälkeen istutaan tutkimassa
raamattua ja sen salaisuuksia. Pelkkää Pyhänhengen leipää! Mitä
murheita eikö se voi tuottaa? Sitä kun ei kenkään tunne eikä sen vuoksi
ehkä voi sanoa olevansa siitä varma.

Heti heidän aikaisimmasta lapsuudestaan syntyy arvatenkin juuri
kaikesta tästä jotakin synkkää, joka kasaantuu heidän päänsä päälle
niinkuin pilvi, missä on räjähdysaineita, pilvi, jommoisen tieltä
mielellään pakenee, jonka puoleen tuskin uskaltaa silmänsä nostaa,
koska se alkuaan on luotu hävityksiä tekemään. Ja sen takana,
ylinnä siellä korkealla istuu ankara Jehova ja odottaa soveliasta
silmänräpäystä.

Kun yö on parhaallaan, ja kaikki nauttivat lepoa ja rauhaa, silloin
virittää hän kipinän ja pilvi räjähtää. Tulta sataa alas ja liekkejä ja
paljo hävitystä, ja viimeinen päivä on käsissä.

Mutta monet eivät uskalla odottaa tätä, vaan menevät ja hirttävät
itsensä. Inha hirttäytyminen! Minusta se kuvaa niin hyvästi sitä
mielentilaa, missä nämä ihmiset elävät, kun useimmat heistä juuri
hirttävät itsensä.

       *       *       *       *       *

Mutta mustaa rakoa, joka vie päivänvalosta alas syvään kuiluun, sitä
kutsutaan kuolemaksi -- sen raon kautta haluaa moni kurkistaa alas,
sillä se, mitä siellä alhaalla on, on enin tietymätöntä.

Sen vuoksi harhailevat ajatukset sen ympärillä kuin mustat kärpäset.
Ja, samoin kuin nämä omapäiset itikat, voidaan ne tosin karkoittaa
pois, mutta ne palaavat kuitenkin aina takaisin.


III.

Kuolema.

Ajateltakoon, että voitaisiin istua korkealla muutaman suuren tähden
päällä. Ja omata käytettävänään pitkäsiima, joka olisi äärettömän
paljoa suurempi kuin tähtientutkijain suurin.

Niin nähtäisiin selvästi ja selkeästi maa ja siinä kihisevän villejä
eläimiä ja kesyjä eläimiä, lintuja ja kaloja -- ja ihmisiä. Ja
nähtäisiin, että kaikki tämä elämys on taukoamattomassa taistelussa ja
liikkeessä, huomattaisiin se kummallinen yhteys, missä on toisiinsa
syntymä ja kuolema; miten kuolema sittekin on välttämätön, on hyvä,
koskapa se korjaa pois vanhan saven ja antaa sijaa uudelle ja
voimakkaalle.

Eikä mikään surumielinen ajatus, ei mikään arka huokaus yllättäisi
meitä tämän kuoleman tähden. Ei kysymystäkään sielusta, mikä siitä
tulee, minne se joutuu.

Ehkäpä me huomaisimme: "Sielu menee ruumiin tietä: Joka värähtelevältä
veripisaralta, joka hyytyy ja kuolee, kuolee kappale sieluakin.

"Jos matkustaa jättiläiskaupungissa, onkin jo jotakin senlaista
nähtävänä. Jaksaisi tuskin kiinnittää silmiänsä kaikkiin lukemattomiin
kuolemanilmoituksiin. -- Ehkäpä kuitenkin -- kun jonakin päivänä
palaisi asuntoonsa ja näkisi, että sen edustalle olisi varisteltuna
viheriäistä, ja kuulisi, että talossa on kuollut -- ehkäpä voisi jokin
outo, surullinen tunne välähtää mielessä.

"Mutta kun elelee pienemmissä paikoissa, tuntuu kuoleman salaperäisyys
voimakkaampana. Ehkä on tuttuna se, joka makaa viimeisillään. Silloin
kysäistään: Miten voit? Ja kun tavataan ruumissaatto kadulla, niin
käännytään ympäri mustaan arkkuun päin ja mutistaan: Niin -- onpa
kuitenkin kummallista! Hän, joka nyt makaa tuolla, liikkui vielä aivan
äskettäin täällä. Minä puristin hänen kättänsä -- -- --.

"Kuolema voi kuitenkin välistä matkallaan maan päällä osua myöskin
nummelle, missä on kymmenkunta matalaa taloa. Ja vaikka nämä talot ovat
hajallaan toisistaan, ovat ne sittekin yhteenkasvaneet; sillä kaikki
niiden asujamet tuntevat toisensa niitten monien vuosien ajoilta, mitkä
he ovat yhdessä eläneet.

"Kun viikatemies tulee, niin tulee hän sinä inhana elävänä vieraana,
minkä me vanhoista kuvista tunnemme. Ja nuo tuolla sisällä tuntevat
vieraan ikäänkuin lähenevän -- hitaasti, mutta varmasti, tuntevat hänen
askaroivan sairashuoneen lattialla, tuntevat hänen painuvan soppeihin,
kun tulee pimeä, tai himmeihin varjoihin, kun yölamppu sytytetään. Ja
he tuumivat epätoivoisina jotakin, jota he eivät oikein ymmärrä, ja
epätoivo hiipii talosta taloon, ja kysellään: miten on hänen laitansa?
ja vastataan: nyt hän varmaankin pian sammuu.

"Ja kaikki, jotka tapaavat toisensa, puhuvat kuolemasta.

"Mutta ei kukaan, johon se tarttuu, valita tai taistele vastaan. He
menevät hiljaa vuoteelle eivätkä suurin puhu. Ja heidän haudallaan
kaikuu sama virsi kuin heidän elinaikanaankin:

    "Katumus ja rukous meille tuottakahan
    Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan
    Kautta Herran katkeran kuoleman.

"Eilen olin minä Katrine Roslin luona iltaista syömässä. Silloin tuli
sinne sisälle muudan vanha mies. Hän kävi istumaan ja puheli kauvan
Katrinen kanssa. Minä en voinut kuulla, mitä he sanoivat; sillä he
puhuivat hiljaa. Heillä oli ikäänkuin salaisuuksia keskenään. Kuulusti
muuten siltä, että hänen oli vaikea puhua. Hänen äänensä oli samalla
käheä. Mennessään nyökäytti hän minulle ja sanoi Katrinelle: 'Kiitokset
sinulle minun puolestani; minä en luule, että meillä välillämme sitä
paitsi olisi mitään selvittämätöntä'."

"Ei suinkaan, minun tietääkseni, Sjur. Mehän olemme aina sopineet hyvin
keskenämme."

"Aivan niin. -- -- Ja niin jää ikuisesti hyvästi! ja Herra valistakoon
kasvonsa sinun päällesi. Me tapaamme toisemme tuolla puolen."

"Niin, sitä toivokaamme kaikin."

Katrine saattoi häntä ulos.

Minä jäin paikalleni istumaan ja tuumimaan sitä nyökkäystä, minkä
hän minulle antoi. Minähän katsoin häntä suoraan silmiin ja kohtasin
jotakin, jota en ennen ollut nähnyt: Se oli merkki! Minä ymmärsin
kerrassaan, että hän oli mennyttä.

Hetken perästä tuli Katrine sisälle ja rupesi panemaan turvetta
pesään. Minä kysyin häneltä siinä, kuka tuo mies oli. Se oli Sjur
Hansen. Hän oli tuntenut hänet niin kauvan kuin hän oli osannut pitää
taloutta Hänen isänsä ja Sjur olivat olleet yhdessä siitä saakka, kun
he olivat käyneet papin luona. Nyt oli Sjur viimeisillään. Hän oli
käynyt kaupungissa kahdeksan päivää sitte, ja lääkäri oli antanut
hänelle kolme viikkoa elääkseen. Tänä iltana oli hän täällä kysyäkseen
Katrinelta, tahtoisiko hän ottaa makrilliverkon ja lehmän niistä
neljästäkolmatta talarista, jotka hän oli tälle velkaa. Hän tahtoi
saada kaikki selville ensi viikoksi. Katrine oli myöntynyt tähän Se oli
sentään runsaasti niistä rahoista. Makrilliverkko tosin ei ollut häävi,
mutta lehmä oli nuori. -- --

Kun minä sinä iltana astuin kotia, ajattelin: Kuinka kummallista!
Jossakin näissä tuvista istuu nyt Sjur Hansen ja laittaa asiansa
selville. Hän tietää, että lähenee lähenemistään -- askel askelelta.

Ja minusta tuntuu, kuin jotakin tuntematonta olisi jossakin tuolla
ulkona, jotakin, joka voisi tulla sisälle tuolta suurelta mereltä.



Milenin matamin mökki.


Usein sattui niin, että kuului melua ja huutoa jostakin alhaalla
laiturien luona olevista pimeistä lymypaikoista.

Ikkunat lähimmässä naapurissa avattiin. "Mikä siellä oli?" "Mikä oli
hätänä?" Ja jostakin portin luona olevasta asunnosta: "Missä helvetissä
on poliisipalvelija Skeien? -- saattaahan se helposti olla vaikka
murhaa -- mitä?"

Mutta niin hullusti tapahtui sentään harvoin. Kun muutamat uskalikot
läksivät alas, tapasivat he useimmiten jonkun ulkomaalaisen tai
sellaisen, joka ei ollut kylästä kotoisin. Tämä oli silloin saanut
kelpo lailla selkäpuoleensa, ja kun hän näki muita tulevan, kirkaisi
hän vielä muutamasti, sillä ehkä nämä tahtoivat hänet kerrassaan
kappaleiksi silpoa.

Muuten hän ei melkein milloinkaan osannut antaa asiallista selvitystä,
ja niin ei asiaan sen koommin kajottu.

Mutta mies, joka oli häntä lyönyt ja siten saanut aikaan koko häläkän,
oli poissa, eikä kukaan löytänyt häntä.

Seuraavana iltana saattoi taas syntyä metakka kylän jossakin toisessa
reunassa. Siellä saattoi tulla astuen markkinatahdissa neljä viisi
miestä ihan sikahumalassa; ja nämä saattoivat laulaa ja rähistä siinä
määrässä, että kissaakin katonharjalla pelotti. Mutta minkäpähän heille
voi? Kun he olivat päässeet jonkin askelen tielle, niin oli turhaa
koettaa saada heitä kiinni.

Sillä siellä he pääsivät ihan samassa pakoon.

Ja totta puhuen, sehän oli vaan hullu Hansen, joka häiritsi Helmert
Stokkemandia, laivanisäntä Örnin vartijamiestä. Kun tämä pimeässä
astuskeli pitkää telakkakatua edes takaisin, niin saattoi hän yhtäkkiä
pysähtyä kuuntelemaan, sillä sieltä kuului huutoa ja rivakkaita
askeleita. Ja sitte se olikin muurari ja tasavaltalainen Otto,
liikanimeltä Mac Donald, joka sieltä tuli semmoista vauhtia, ettei
olisi luullut juopuneen sitä kestävän. Melkein joka ilta kulki hän
siitä ohitse, puri hammasta ja huusi tunnuslausettaan. "Ei mitään
pohatoita, ei mitään ylimyksiä! pelkkiä muuraria ja vapaita porvareita!"

Mutta Helmert Stokkemand tunsi tuon jutun jo ennestään. Hän ei sen
vuoksi virkkanut mitään nyt, vaan kääntyi naurahtaen ympäri ja alkoi
uudelleen kierroksensa pimeän telakan ympäri.

Vartijamies sellaisenaan olikin sitä lajia väkeä, joka puhuu vähän,
mutta tietää kaikki. Hän tiesi tällä kertaa siksi paljon, että tie,
jota Otto meni, vei Milenin matamin mökille, samalle paikalle, missä
hän aivan varmaan tiesi pistäytyneen noiden neljän äskeisen juopuneen
sekä senkin miehen, joka ulkomaalaista löi.

Milenin matamin mökki oli kylän ulkoreunassa, korkealla ylhäällä
jyrkässä kuopanteessa. Se oli vakinaisena tyyssijana kylän kaikille
juopporentuille, Otolle, liikanimeltä Mac Donald, Aleksanderille,
jota myös kutsuttiin Aleksander Suureksi, Petter Naskenille eli
Naispetterille ja monen monelle muulle. Ja kun nämä istuivat tuolla
ylhäällä, leveän pöydän ympärillä juomassa, niin saattoi se kylläkin
kuulua kokomoisen matkan päähän.

Muuten Milenin matamin mökkiä kokonaan väistivät kaikki selvät ihmiset,
vallankin koska Peter Naskenilla oli ilkeänä tapana heitellä tyhjiä
pulloja tielle joten oli hengenvaarallista niille, jotka sitä myöten
kulkivat. Niinpä muutamanakin iltana, kun poliisipalvelija Skeien oli
heitä aivan läheltä vaanimassa, oli hän vähällä saada surmansa Peterin
tyhjistä pulloista.

Vaan silloinkos Skeien raivostui, ja seuraavana päivänä meni hän
matamin luokse, pani kätensä nyrkkiin pöydälle ja alkoi selitellä
niinpäin, että matami ei enää milloinkaan saisi mokomaa liikettä
harjoittaa. Mutta matami oli sukkelampi kuin itse Skeien, ja puoli
tuntia myöhemmin istui hänen miehensä ja Skeien yhdessä juomassa. Milen
selitti siinä poliisipalvelijalle, että he pitivät talossaan siivoa
elämää, ja että hän itsekin sai matamiltaan rokkiinsa, milloin hän vaan
tuli kotia pöhnäisenä.

Simon Skeien uskoi selityksen varmaankin todeksi, sillä hän ei enää
milloinkaan ollut tuolla ylhäällä vaanimassa, ja ainoastaan aamupäivin
hän siellä sisällä vaan pikimältään käväisi "tarkastamassa."

Mutta muutamana päivänä istui ijänikuinen poliisimestari käännellen ja
selaillen muistikirjaansa, sitä, johon hän merkitsi kaiken pahan, minkä
hän kuuli seuroissa ynnä muualla.

"Kuules, Skeien," sanoi tuo ijänikuinen ja selaili, "minulla olisi
eräästä asiasta kanssasi puhuttava. Minä kuulin sen äskettäin
ihmisiltä, joihin luotan. Ihan varmaan, muistaakseni, merkitsin
minä sen tänne... niinpä pitäisi minun se löytää... luulenpa koko
merkitsemisen unhottaneeni."

"Ehkä koskee se sitä, tanskalaista, joka varasti homejuustoa kauppamies
Flokilta."

"Ei, hänen jäljilläänhän minä jo olen, Skeien -- sellaistahan minä en
enää merkitse muistiin."

"Ehkä koski se sitä naishenkilöä... poliisimestari tuntee hänet, joka
nouti olutta avoimilta rattailta... hänet, jonka me saimme kiinni
suolla."

"Saimmeko me hänet kiinni? No, mutta rakas Skeien, sitenhän taas se
juttu on ihan selvillä... Ei, mutta Jumal'avita, ne tekevät minut ihan
hulluksi, Skeien!... Ei, se ei ollut se asia -- eikä myöskään tuo asia
-- -- -- mutta se oli -- -- -- se oli ihan toinen asia... Mutta tässä
se varmaan on, niin aivan oikein! Hyvä, Skeien, tässä se on:

"Matami Nilsenin, niin kutsutun Milenin matamin, luona pidetään
kerrassaan irstailupitoja. Hävyttömät juopporentut laulavat rivoja
lauluja ja heittelevät tyhjiä pulloja tielle."

"Mutta mitäs tämä sitte on, Skeien -- mitäs tämä sitte on? Siitä minä
en ole tiennyt mitään. Se olisi ollut pidettävä varalla, rakas Skeien.
Sehän on hirveätä. Irstailupitoja, kerrassaan irstailupitoja."

"Niinpä niin, mutta minä olen puhunut siitä poliisimestarille ennen."

"Onko niin? -- -- Mutta sitä minä en muista. Tämä on niitä asioita
jotka minä tahdon kirjallisesta ja vielä punainen viiva alla -- -- minä
en enää muista mitään punaisia viivoja. -- Oliko se jo lapsuudessani,
Skeien, vai miten? -- -- -- No, siitä on siis minulle kuitenkin jo
ennen puhuttu -- ja mitäs minä siihen sanoin?"

"Poliisimestari sanoi, että minun piti pitämän silmäni auki."

"Ja onko niin tehty?"

"On."

Skeien oli voitolla. Hän oli oikein pitänyt silmällä laitosta
ja vieläpä joka päivä, varmuuden vuoksi; mutta itse asiassa ei
hänestä siinä ollut mitään silmällä pidettävää. Yhtä hyvä oli, että
juopottelu pysyttäytyi tuolla ylhäällä, kuin että juopuneita herroja
olisi liikkunut keskellä kylää. Ja muuten ei juoppous siellä ollut
paljoakaan suurempi kuin monessa muussa paikassa. Ja ne lauloivat vain
isänmaallisia lauluja -- ei ne ollut sikamaisia.

Poliisimestarilla ei ollut juuri mitään vastattavaa. Kun ei Skeienillä,
hänen oikealla kädellään, ollut mitään silmällä pidettävää, niin eipä
liioin hänelläkään.

Ja mökki jäi paikalleen, ja Skeien "tarkasteli," ja Naispetterin tyhjät
pullot hyppelivät alas jyrkkää rinnettä.



Syysmyrsky.


I.

Tolder Röstillä oli ilmapuntari, jommoista ei kenelläkään koko
kylässä. Ei siinä ollut mitään pitkiä kirjoituksia myrskyistä,
kauniista ilmoista tai maanjäristyksistä: ei, laitos oli niin selvä ja
yksinkertainen kuin suinkin: siinä oli mies ja vaimo, jotka varmaankin
olivat aviopuolisoja, koska he eivät milloinkaan voineet olla yht'aikaa
kotona. Kun oli kaunis ilma, koristautui vaimo ja tuli ulos sinisessä
hameessa ja valkoisessa paidassa, mutta kun alkoi mennä pilveen ja
pimetä, meni hän sisälle, ja heti paikalla oli mies ovessa. Hänellä oli
leveäpäärmäinen hattu alipuolelle silmien ja lisäksi vielä sateenvarjo
-- sillä nyt oli hänen lähteminen ulos.

Röst oli saanut tämän harvinaisen kalun lahjaksi muutamalta laivurilta
Edinburgista. Se seisoi pesukaapin päällä, kahden Jaappanista tuodun
näkinkengän välissä, eikä kukaan saanut lupaa sitä siitä siirtää.
Muutamana päivänä kun kapteeni Dührendahl tammea pelatessaan käski
vaimon ottamaan ylleen puhtaan paidan, oli Tolderen vähällä puristaa
kapteenin hienoa kämmentä.

Mutta kun ihmiset kävivät ja tirkistelivät ylös taivasta kohden ja
tähystelivät oliko tuleva pilvistä vai selkeätä ilmaa, niin kysyttiin
usein Tolderenilta:

"No, Röst, kumpi menee? -- Mies vai ämmä?"

"Ne ovat molemmat ovessa."

"Aja mies sisään ja ämmä ulos!"

"Kunpa mies vain menisi; en minä vaan häntä estele!" tai:

"Ohoh, enpä usko, että tästä tulee säätä naisväelle."

Mutta tämä oli pelkkää viisastelua, sillä niin kauvan kuin ne
seisoivat siinä molemmin, ei voinut mitään sanoa. Mutta jos vaimo
hiipi kokonaan sisälle, ja jos mies kokonaan oli ulkona hattuineen
ja sateenvarjoineen, niin saattoi helposti tulla sekä myrskytuulia
että maanjäristyksiä, ja Röst käveli vain odotellen myrskynmerkkiä
nostettavaksi, eikä kauvaa viipynytkään ennenkuin hän sen huomasi:
lipputangossa suurta, tyhjän tervatynnyrin, joka taivasta vastaan
näytti nyrkin kokoiselta.

       *       *       *       *       *

Muutamana pilvisenä iltapuolena Lokakuussa painoi kuin epätoivo koko
kylää; sillä nyt riippui tynnyri tuolla. Se ei tottatosiaan ollut
kaunis nähdä, ja uusi telegrafisti, lihava Meier Kristianiasta,
kerrassaan ällistyi, kun hän sen huomasi; -- ja sitte huusi hän neiti
Pelanderille:

"Oh, tuhat tulimmaista! katsokaa tuota ilkeätä pikitynnyriä, neiti
Pelander!"

Neiti Pelander nosti silmänsä paperikääreistään ja katsoi ulos.

"Ettekö te tiedä, se on myrskyn merkki?"

Hän oli pitkä, laiha nainen, samainen neiti. Pelander -- noin
kolmen- ja neljänkymmenen vaiheilla. Kovin hermostuneeksi hän oli
käynyt sen jälkeen, kun hän oli tullut tänne länsipuolelle. Ylämaan
luonne hänessä kuitenkin vielä säilyi, ja hän pelkäsi suurta, mustaa
merta, joka mylvi pitkät syysyöt. Hän jäi istualtaan katselemaan
tynnyriä hetken aikaa; se riippui tuolla ihan hiljaa. Sitte hän
ikäänkuin säpsähti, ja hän sanoi:

"Hyi sentään -- niinpä kai tullee tuollainen hirveä syysmyrsky jälleen"

Niinpä, olihan jotakin sellaista kaikesta huomattavissa!

Tolder Röst otti varmuuden vuoksi ylleen kaulaliinan, minkä hän
kuitenkin kääri mekkonsa alle; sekä pitkävartiset saappaat -- sillä
eihän hän tiennyt, milloin sade tulee. Hetken perästä oli kallis lasti
Hampurista tullattava, ja voihan se kestää kolme, neljä tuntia.

Tiellään meni hän "pörssin" kautta, missä hän luki tuoreimmat uutiset
ja puheli tuttujen kanssa. Sitte laski hän edelleen alemmas puhellen
kaikkien kanssa, joita hän tapasi. Saavuttuaan laiturille astui hän
sen päästä päähän muutamaan kertaan ja puheli sillä välin muutaman
luotsialuksen miehistön kanssa, joka juuri oli tullut satamaan. Heiltä
sai hän tietää, että meri majakan luona oli levottomana.

"Eikäpä näy Albatrossiakaan," sanoi jaalan miehistön vanhin.

Se oli pitkulainen kari taivaanrannalla, jota niin kutsuttiin. Kun sää
oli seestä ja ilma läpinäkyvää, niin kohosi kari ja näytti linnulta,
joka seisoi vedenrajassa levitetyin siivin. Kun ilma oli oikein
kaikkein selkeintä, niin liiti koko lintu ilmassa; mutta useimmiten
ui se pää ja pyrstö näkyvissä. Mutta kun tuli myrsky vihmoineen ja
sateineen, meni lintu sukelluksiin. Niinpä tänäänkin. Ei siitä nähnyt
edes pyrstönhuippuakaan.

Se oli myöskin rivon sään merkki.

Pimeän tullessa olivat hampurilaiset viinit ja sikarit tullatut Mutta
niinpä seisoikin Röst ja polki jaloillaan, vaikkakin hänellä oli
pitkävartiset saappaat. Ja olipa jo aikakin hänen päästä lähtemään,
sillä häntä jo palelsi. Hän otti muistikirjansa ja kääri sen kokoon,
pani lyijykynän paikoilleen, ja pisti sen povilakkariinsa. Ja sitten
pani hän mekkonsa nappiin ylhäältä alas saakka.

Mutta seisoessaan siinä noin, tunsi hän, että lounaasta tuli kylmiä
puuskauksia. Meri kohosi ja lainehti kohisten laiturin alla niin,
että patsasten ympäri vaahtosi Kaukaa ulapalta kuului kumeata jytyä,
ikäänkuin jotakin oikein pirullista olisi ollut yhdellä koolla tuolla
Tanskan puolella.

Tolderen niisti nenänsä, pisti nyrkkinsä mekon lakkareihin ja nousi
ylöspäin.

       *       *       *       *       *

Aivan oikein, samana yönä tuli myrsky. Se kävi ihan kautta kylän,
ja sateen sekä usvan, jonka se mukanaan toi, ajoi se kauvas maalle.
Itse pysähtyi se lähempänä merta ja käyttäytyi harvinaisen ankarana,
ponnisteli voimiaan kellari-ikkunoista alkaen katonharjaan saakka ja
toitotti alas savutorvista, kuten tuomiopäivän pasuna. Ja aikaisin
aamusella, kun kyökkipiian piti kohentaa hiilustaa, syyti se nokea
paksulta hänen nenäänsä niin, että hänen täytyi suojella itseänsä
käsillään, jottei henkeänsä menettäisi.

Meren kanssa ei nyt ollut leikkimistä, ja ne, joilla oli väkensä
siellä, olivat kovin huolissaan. Kaja, pesueukko, seisoi ja itki
suolavettä lipeeseensä puolenpäivää, sillä hänen poikansa oli
Pohjanmerellä, ja siellähän sanottiin olevan niin kovin vaikea
purjehtia.

Mutta kallishan on aina kallista. Norjalaisia merimiehiähän ei ole joka
paikassa, ja yksitellen tulivat he kotia tälläkin kertaa. Siellä oli
miestä parinkymmenen ijästä ja vanhempiakin aina kaljupäiseen ukkoon
saakka. Niin, nyt he olivat tuolla kotona jälleen, ja se oli Norjan
maata, jota he polkivat, joten oli onnena pidettävä, että he olivat
niitä kuin olivat.

Mutta kummallista kylläkin tunsivat he itsensä ikäänkuin vieraiksi
tällä kotipaikallaan, ja kun he seisoivat laiturin päässä ja
katselivat ulapalle, saattoivat he huomata, että he ja tuo mylvivä,
raskaskuohuinen meri olivat ikuisia ystävyksiä, huolimatta niistä
vaivoista, joita he siellä olivat kärsineet ja huolimatta niistä, joita
he varmaankin vielä tulivat kärsimään.

Mutta siellä oli toisia, jotka eivät olleet ystävyksiä meren kanssa
tuolloin. Alitullimies Abet asteli tuntikausin laiturilla ja odotti
laivaa Fredrikshavnista, ja vaikka hän tyhjensi taskumattiansa
pitkin, siemauksin, palelsi ja vilutti häntä sittenkin. Eikä muitten
tullimiesten ollut lämpöisempi. Eikäpä onnenpojaksi voitu juuri
kutsuakkaan mokomata, istua tuolla tapaa odottamassa jok'ikinen yö.
Kymmenestä kahteentoista se toki vielä kävi päinsä, mutta myöhemmäksi
kun luisti, niin oli hyvä, ellei uni vienyt voiton.

Varmaankin he tahtoivat näyttää virkeiltä tuolla istuessaan; mutta
totta puhuen oli heidän hartain halunsa sittekin päästä kotia ja
laskeutua toiselle korvalleen, Heidän piti sen vuoksi ottaa huomioonsa,
kaikki mitä huomattavana oli, saadakseen silmänsä pysymään auki.
Niinpä senkin, että tuolta tuli lentäen vanha häikääntynyt kärpänen,
minkä lampunvalo oli unesta herättänyt. Sitä kärpästä he tarkkasivat;,
he näkivät sen surisevan hetken aikaa lampunlasin ympärillä, sitte
yhtäkkiä lentävän kauvas huoneeseen, mutta taas yhtä nopeasti palaavan
takaisin, lentävän lamppua vasten semmoisella vauhdilla, että syöksyi
päistikkaa pöydälle, jolla sitte makasi potkien.

Nuo kolme tullimiestä istuivat siinä miettien, mitähän tuo kärpänen
tuossa vehkeili, se kun lenteli ympärinsä, vaikka sillä oli täysi
valta mennä asettumaan levolle. Ja he miettivät edelleen, että jos se
nyt asettuisi lampunjalalle, niin höyrylaiva varmaankin tulisi, sillä
kello läheni jo kolmea, kunnes heidän päähänsä yhtäkkiä pälkähti, että
oli kumma, että tuo kärpänen vielä eli, ja että se nyt varmaankin
pian oli käypä kiinni kärsällään, paisuva ja paksuneva. Mutta lopulta
kärpänen heiltä katosi, kaikki katosi -- kunnes yksi joukosta torkkui
ja nukahti. Sitte istuivat toiset heti silmät auki, ikäänkuin he eivät
muka olisi silmiään edes rävähtäneetkään.

Ja sitte rupesivat he yhdellä kertaa puhelemaan salvumiehistä ja
purjealuksista.

"Eilen saapui venäläinen soima."

"Saapuiko todellakin?"

"Saapuipa niinkin -- se on varmaankin jo viides soima."

"Ne ovat kiusallisia noin monet soimat."

"Ovatpa kylläkin."

"He ovat kirjoittaneet ja kutsuneet Kristian Kallandjaa, tuota
rakennusmestaria. Hänen tulee tarkastaa ne Örnillä."

"Kyllä kannattaisi olla salvumiehenä. Niillähän on neljä markkaa
päivässä yksinkertaisesta työstä."

"Niinpä niillä on. Mutta missä ovat niiden rahat seitsemän päivän
perästä? Minne ovat ne joutuneet? kysyn minä. Minä sen tiedän. Ne
ovat matami Milenillä ja Jennyllä, tuolla, jota he kutsuvat Jenny
Rataplaniksi, ja ne ovat nauha- ja rihkamakauppiailla. Eiväthän ne
voi pitää killinkiä, kun niillä se on. Sehän ikäänkuin polttaa niiden
kämmentä. Minä tapasin äsken Simen Mortensenin -- -- --"

"Vieläkö hän elää?"

"Elääpä niinkin. Hän käy nahjustamassa Örnillä. Örn pitää häntä
pelkästä säälistä; mutta sitä vaan hän ei tahdo myöntää. Hän vaan
tuhlaa. Kuusi markkaa kerrallaan vanhalle ämmälle; sen piti saada uusi
puku, ja kaksi markkaa Petralle -- tämän piti saada jotakin kaunista
sunnuntaiksi -- -- pitihän nuorison saada koristaa itseänsä, sanoi
Simen. Minun olisi tehnyt mieleni pyytää häntä pitämään silmällä
Petraa. Sillä tämä ja Hansine Gyldenlakken juoksentelevat poikain
kanssa varhain ja myöhään, ja jos se saa jotakin kaunista yllensä, niin
käyvät ne liian persoiksi hänelle."

"Niin, se on sievä tyttö."

"Onpa niinkin. Ja onpa se jo oppinut itseänsä heittelemäänkin,
vaikkakin käy vain kahdeksatta."

"Eipäs sitte, nuoriso ei ole ujo nykyään."

"No, se ei ole ollut milloinkaan ujo, isä."

Tämän viimeisen lausui kapakan Torgersen.

"Eipä vain, eipä vain; eihän se ollut milloinkaan."

Tämän jälkeen he eivät enää puhelleet, mutta tuijottivat suoraan
eteensä, kuten uniset ihmiset tapaavat tehdä.

Mutta sitte sanoo viimeinkin vanha Torgersen, että onkos tämäkään
laitaa. Mikseivät he menneet levolle? Näkihän hän, että heitä
nukutti... Nyt sopi heidän mennä levolle, hän kyllä pitäisi huolen
höyrylaivasta.

Tähän he nyt suostuivat paremmin kuin hyvin. Ja he asettuivat levolle
niin hyvin kuin voivat, ja jättivät niin Torgersenin edelleen
istumaan. Hän olikin mies oikealla paikalla. Hän oli vanha merimies
ja niin valpas, että joku kertoi hänellä olevan silmät auki kaikkein
paraimmassa unessaankin.

Torgersen istui siis ja nukkui.

Muuten oli kylläkin paikallaan istua tuolla tapaa. Mitään hauskaa ei
täällä ollutkaan. Silloin tällöin kuului myrskyn ulvontaa -- ja hetken
matkan päässä temmelsi meri.

Heti tullipaikan alapuolella oli jono kala-aittoja, ja niistä pisti
ulos muutamia pimeitä laitureita.

Alhaalla kala-aittojen luona oli ilta tullut aikaisin. Se oli tullut
niin hienosti, niin vähin erin, ettei kukaan siitä tiennyt, ennenkun se
jo oli tullut. Oikein hirvittävän mustana oli se tunkeutunut ahtaitten,
epäterveellisten kujien kautta sisimpiin komeroihin ja soppeihin.
Siellä oli sadevesi valunut yhteen ja muodostanut lätäköitä, joihin
vesi katoilta kaiken yötä lorisi kosteassa ilmassa. Ja kauvimpana
sisässä ähki yö nukkuen, vielä kauvan senkin jälkeen kun hämärä päivä
oli ulkopuolella jo alkanut. Mutta viimein hiipi se sieltäkin pois,
samalla tapaa kuin oli tullutkin.

Juuri silloin, kun se oli hiipinyt pois, kuului vihellys tuolta kaukaa
ulapalta -- höyrylaiva Fredrikshavnista oli siellä.

Nyt alkoi liikettä. Tullimiehet tulivat alas, ja etäisimmälle
laiturille ilmestyi mies, joka ei ollut tullimies, mutta joka sittekin
odotti höyrylaivaa. Hän katseli hetken merelle, sitte haukotteli hän
niin että hän täydesti huusi, käännähti ympäri ja jäi astuskelemaan
edestakaisin, odottaen, kunnes laiva laskisi rantaan.

Kantaja Nils Kjilen oli maannut kauvan ja hyvin säkkien välissä Olsenin
tavaramakasiinissa. Hänellä oli oma taitonsa sovittautua niitten
väliin, mutta sitä taitoa ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse. Nyt
tuli hän ulos, kädet housujen vyötärössä, ja ravisti kylmänväreet
itsestään. Mutta sitte muisti hän yhtäkkiä, että hän oli edellisenä
iltana ollut jyskyttämässä Jenny Rataplanin ovelle, mutta tämä oli
hirveästi ärähtänyt sisältä ja kysynyt, olisiko siellä joku, joka
tahtoi väkisin tulla sisälle; siinä tapauksessa oli hänen heti
meneminen noutamaan konstaappelia. Hän taas oli sanonut, että se oli
vaan hän; mutta sitte oli tämä _vaan_ käskenyt häntä lähtemään merille.
Siitä hän nyt suuttui; sillä häntä pahasti aavistutti, että Peter
Nasken makasi rahilla, missä hänen itsensä oli tapa levätä. Hän läksi
silloin leipurin aidan taakse, rauhoittui siellä ja nukkui.

Pilvet riippuivat vielä harmaina alhaalla, mutta aamu tunki kuitenkin
esille yhtämittaa, keskeytymättä. Ja kun sitte täyttä päätä lankesi
valoa pilvipeitteen välistä, niin tuli parvittain kalastajaveneitä
maalle päin, ja turskat, silakat ja hailit potkivat ilmi elävinä
kalasäiliössä. Nyt tuli iloisempaa laitureilla. Kalaämmät tulivat
rantaan, ja vientikauppias Salvesen seisoi aina tekemässä kauppoja
ensimmäisen veneen kanssa.

Mutta muutamia tunteja myöhemmin, kun ihmiset tulivat ostamaan kaloja
päivälliseksi, oli siellä sellainen elämä ja liike, että muudan
kalaämmä, joka vyötäröltä oli viisitoista vaaksaa ympärinsä, juostiin
nurin, mikä tapaus lienee luettava ihmeitten joukkoon. Ylhäällä
kylässä oli vaan harvoja ihmisiä nähtävänä, ja tiellä oli niitä tuskin
ainoatakaan. Ja ne, jotka siinä kulkivat, kulkivat kukin erinänsä ja
olivat sennäköisiä, miltä näyttää, kun on välttämättömällä asialla.
Ainoastaan kerran kulki siitä päihtynyt maalaispoika ajaen. Hän oli
ollut kylässä ja myynyt säkillisen sianporsaita saksalaiselle. Mutta
nyt oli spanjalais-Anna viekoitellut häneltä enemmän kuin puolet hänen
rahojaan. Ja kun hän ajatteli, mitä isä-ukko oli tästä sanova -- hän,
jonka mielestä jo oli hirveätä, jos poika osti yhden rullan tupakkaa
--, niin tuli hän koko hyville tuulelle ja löi hevosta selkään, jotta
pitkät juomut jäljille nousivat.

Kappaleen matkaa edempänä oli vanha tie, jota ajaen kulkijat nyttemmin
vähän käyttivät. Täällä oli puita jonossa kirkkomaalle saakka, sen
sivutse panimolle ja yhä edelleen loppumattomiin. Tämä tie oli
jotensakin autiona, paitsi puolipäivisin, kun hautakellot kajahtelivat.
Silloin kulki sitä musta saatto, joka vei kuollutta hautaan, missä
sen piti maata ja nukkua niin kumman raskaasti kukkien alla. Mutta
myöhemmin iltapuolella ei sieltä kulkenut ainoatakaan ruumissaattoa,
vaan siellä juotiin ja räyhättiin; sillä tuohon aikaan ostivat monet
olutta tuolla ylhäällä ja vieläpä oikein tynnyrittäin -- niinpä
niitä siellä saattoi tavata neljä, viisi, jopa puolen tusinaa. Ja
nämä jakaantuivat eri suunnille; muutamat menivät kylään, useat
kuitenkin poikki tien, mäkitöyryjen taakse. Tai istuivat ja joivat
he pensaitten juurilla, spanjalais-Anna keskellään. Hän sai silloin
tyytyä vain kantajiin; joka päivä ei näet kylään sentään tullut kunnon
maalaispoikia porsaineen.

Eikäpä siellä ollut ihan pahinta istuakkaan. Monet jätkistä olivat koko
reippaita, ja tynnyriolut oli väkevää, mitä siinä lisäksi sitte lienee
ollutkaan. Ja pensaat suojasivat niin hyvin, että siellä voi kauvankin
istua palelematta.

Mutta kauvaa eivät pensaat enää antaneet suojaa; sillä hiljalleen,
mutta taukoamatta vei tuuli puitten lehdet. Useimmiten oli mieli käydä
apeaksi, kun näki miten se reuhtoi ja repi saadakseen ne irti. Nyt
ei ollut enää pienintäkään huvia kävellä puistikoissa. Siellä näytti
kaikki siltä kuin ainakin perinpohjaisen puhdistuksen jälkeen. Syksy ei
sietänyt kesäkoristuksia, ja sen vuoksi se teki tehtävänsä kaikkialla.
Nurmikot, joilla pikku tyttöset ennen olivat puseroissaan ja valkeissa
sukissaan loikoneet ja potkineet, olivat nyt märkinä ja keltaisina, ja
georgiinit näyttivät nyt vanhoilta likasieniltä, riippuessaan tuossa
surkean näköisinä taittuneilla korsillaan. Jonkun revityn päärynäpuun
ylimmässä huipussa riippui kenties yksi ainoa sitkeä päärynä, tuulessa
heiluen. Kolkkoa oli elo nyt. Niin kauvan kuin oli päivää, oli sentään
kullakin omat ajateltavansa ja tehtävänsä; mutta kun ilta tuli, silloin
sitä asetuttiin kädet ristiin ja annettiin ajatuksien mennä omia
teitänsä, ja kun käänsi silmänsä kolkkoon syysiltaan, tuntui vallan
turhalta edes ajatellakkaan, että kesä enää milloinkaan oli tuleva
takaisin. Ja ihan tietämättänsä saattoi ruveta haikeasti kaipaamaan
kesää, sen lämmintä taivasta, suvisia iltoja ja pitkiä, valoisia öitä.

Silloin saattoi äkkiä kuulua ääni sellainen, minkä valittaja päästää.
Se oli kissa, joka kulki ja porasi ulkona märässä ilmassa; se porasi
toden totta epäselvällä, suruisella äänellä. Se muisteli varmaan sekin
mielellään kesää, vallankin iltoja, noita suloisen myöhäisiä iltoja,
jolloin kuu himmeänä kulkee alhaalla. Silloin oli senkin vallan toista.
Sehän oli kerrassaan miellyttävää liikettä, kun yhdessä muutamain
muitten hyväin ystäväin kanssa saattoi käydä kaidepuilla, kuljeskella
turvallisessa puolipimeässä, hiiviskellä ihan minne vaan itse halusi,
seisoa kiemaillen ja kehräten valkoisen naaraskissan edessä, kunnes
tuli toinen nuorempi, joka tuota valkoista halusi. Silloin kyyristyä
kokoon ja kiemurrella kuin ankerias -- tai juosta niitten perässä,
jotka karkasivat aidan yli, ja vuoron taas riippua suurena, mustana
keränä ja huutaa, huutaa oikein sydämen ilosta, pitkään loppuääntä
vetäen, niin että ihmiset unissaan puivat nyrkkiään, arvellen jonkin
pirun siellä olevan liikkeellä.

No, eihän noita asioita nyt auttanut ajatella. Eipä, Jumal'avita! Ne
semmoiset illat eivät niinkään pian palaja. Nyt sai se vaan ravistella
sadetta yltänsä ja koettaa päästä johonkin kuivaan katokseen tai muuhun
sellaiseen -- sateesta ei se ollut milloinkaan pitänyt.

Kun kissa oli asettunut asemilleen halkolavan taakse, olivat vain ani
harvat ulkoisalla. Mutta alhaalla laiturin luona, leipurin lankkuaidan
takana seisoi Nils Kjilen ja kiroili Jenny Rataplania alas kuumimpaan
kuumuuteen. Sillä, mistä tuli mustan pirun saada paikkansa, ellei
hän ottanut huostaansa noita tuommoisia? -- Tänä aamuna, pitkät ajat
tähysteltyään, oli Nils nähnyt ison englantilaisen merimiehen astuvan
ulos hänen pesästään. Se oli oikean murhamiehen näköinen, jommoisen
kanssa ei Nils Kjilenillä ollut lainkaan halua ruveta tekemisiin -- ja
nyt taasen! Eikö totta vie, se istunut tuolla sisällä tänäkin iltana,
hän, tuo englantilainen. Ja Jenny tarjoili hänelle sekä voileipiä
ja savustettuja sillejä että ryyppyjä. Olisipa tuo edes ollut Peter
Nasken, joka kumminkin oli norjalainen! Mutta mokoma ulkomaalainen.
Kaikki naiset olivat hirtehisiä -- muuten oli Nils Kjilen valmis
painumaan maahan siinä, missä hän seisoi.

Mutta hän jäi seisomaan, joten se, mitä hän sanoi, oli kylläkin
totta. Hänellä kaiketi ei ollut muu edessään kuin nukkuminen Olsenin
tavaramakasiinissa tämäkin yö; tunkeutuminen sinne sitä tietä, jota ei
kukaan muu kuin hän itse tiennyt.


II.

Tullimies ei tiennyt, mitä uskoa ilmasta. Oli tosin vähän selkenemään
päin, mutta mies ei vaan mennyt sisälle. Se seisoi yhä vaan ulkona
sadetakkineen ja sateenvarjoineen. Mutta kun Röstiltä kysyttiin,
oliko akka ulkona, ja hän vastasi ei -- niin suuttuivat ihmiset koko
ilmapuntariin.

Vai niin, vai ei hän ollut? Eikö hän ehkä ollut ihan terve, mitä?
-- -- Niin, antakoon hän anteeksi, mutta he eivät, totta tosiaan,
voineet ottaa kalosseja jalkoihinsa siitä syystä, että ämmä oli
juonikas... Nythän selkeni. Pilvet erkanivat toisistaan kuin untuvat.
Tuo sade häjyläinen vaan oli ollut ylhäällä niitä samentamassa.

Mutta kun aurinko puolipäiväsin tuli esille, tuijotti se vain ja
paistoi. Lämpöä se ei antanut. Ja kaukana alhaalla merenkalvolla oli
luoto väjyksissä, se vipatti vipattamistaan -- ylös vai alas, sitä ei
kukaan voinut niin varmaan sanoa.

Muutamia miehiä, jotka varhain polttivat tupakkaa Örnin telakassa,
koska heidän oli kielletty kaduilla polttamasta, istui tänä iltapuolena
muutaman halkopinon takana ympyrässä. Siinä noin istuessaan
tähystelivät höyrylaivaa, joka hinasi kuunaria kaukana ulapalla ja
tuumivat, kummallahan oli parempi elinkeino, kuunarinko kapteenilla vai
höyrylaivan perämiehellä. Mutta istuessaan ja tähystellessään ulapalle
välähtää heidän silmiinsä jotakin tuolta ihan molempain alusten takana
olevalta luodolta. Tätä he eivät oikein voineet ymmärtää ja luulivat
ensin, että se tuli majakasta. Mutta sitte välähtää uudelleen ja
vieläpä niin kovasti, ettei moista milloinkaan voinut majakasta tulla.

Miehet eivät pitäneet tästä välkkeestä silmiinsä. He siirtyivät
halkoläjän taakse ja sitte taas toiseen paikkaan -- -- --

Myöhemmin päivällä, kun alkoi pimetä, ottivat nuoret naiset Petra ja
Hansine Gyldenlakken muutamia heleitä pyhäpukineita yllensä, läksivät
ulos, kävelivät ja kiekailivat, että he miesväen mielestä näyttäisivät
reippailta. Mahdollista kyllä on, että he myös vilkaisivat ylöspäin
ja käyttivät silmiäänkin. Petralla ne olivat ruskeat ja Hansinella
siniset. Ja sitte he nauroivat niin, että he kumartuivat sekä
eteen- että taaksepäin.

Tätä ei kestänyt kauvaa, sillä kaksi merimiestä seurasi heitä. Miehet
olivat ensin alussa vähin hämillään ja joka kerta, kun he joutuivat
ihan tyttöjen kintereille nyhkäisivät he toisiansa ja kiraisivat
vieraalla kielellään. Mutta kun sitte Hansine Gyldenlakken kääntyi,
katsoi heitä molemmilla sinisillä silmillänsä ja nauroi niin asettui
heti kakki mitä parhaampaan järjestykseen, ja he astuivat yhdessä
kaksitellen, "jotteivät liikennettä estäisi."

Ensiksi astuttiin alas laiturille. Täällä osti Kristian leipurilta
leivoksia, ison pussin täytenään. Sitte käytiin pitkin tietä, jolloin
miehet saivat pitää heitä vyötäröistä, miten paljon vaan tahtoivat. Ja
tuolla edempänä, missä he löysivät istuinpaikan, saivat he ottaa heidät
kiinnikin ja suudella heitä, jolloin taas Petra ja Hansine kietoivat
pehmeät käsivartensa heidän kaulansa ympäri.

Sinä iltana oli niin lämmin. Maasta nousi kuin höyryä, ja tuntui ihan
siltä kuin olisi ollut Juhannus. Noilla kahdella ei ollut vähääkään
sitä vastaan, että miehet suutelivat heitä.

Mutta istuessaan siinä ja kuiskaellessaan toisilleen asioita, joita ei
kukaan toinen saanut kuulla, säpsähtävät he yhtäkkiä, sillä kova valo
välähti tuolta ulapalta -- tuolta meren mustasta pilvestä.

"Voi Jumala, tuolla salamoitsi," sanoivat nuoret naiset ja tahtoivat
riipaista itsensä irti, sillä nyt he pelkäsivät.

"Ei se ole vaarallista -- ne ovat vain kalevantulia," sanoivat miehet.
"Ne eivät jyrise. Ne eivät tee hivuskarvankaan vertaa."

He istuivat vielä ja pitivät Petraa ja Hansinea vyötäröstä ja
käsiranteista sekä tahtoivat saada heidätkin jälleen istumaan; mutta
eipäs, nämä eivät tahtoneet istua siinä näin, kun salamoitsi. Olivathan
kalevantuletkin myös salamoita, ja salamoita he pelkäsivät hirveästi
-- -- "Jumala! nehän voivat iskeä ihmisen hengettömäksi."

Heitä ei enää kauvemmin voinut pidättää. Ennen olivat he olleet niin
ihmeen hyviä sylilapsia. Sekä Henrik että Kristian olivat saaneet
luvan saada tavata heitä seuraavana iltana ja saada tavata heitä aina
tuontuostakin. He olivat toistensa näköiset -- olivat he sanoneet --,
he eivät tahtoneet keitään muita armaita itselleen, y.m. tuollaisia
imanteita. -- Mutta nyt olivat he sangen kalpeita molemmat, he
seisoivat ja tuijottivat eteensä yhtä kirkkain, pelkäävin silmin,
ruskein ja sinisin, kuin kaksi pientä lintua.

Miehet seurasivat heitä kylään, vaan eivät saaneet lupaa koskea heihin
-- paras oli käyttäytyä siivosti nyt; entäs jos nyt tulisi tuomiopäivä
-- sanomissa oli seisonut, että muudan mies, joka eli useita vuosia
sitte, oli sanonut, että se tulisi tänä vuonna; ehkä todellakin!...

Kun Petra ja Hansine oli mennyt kumpikin kotiansa, kävelivät miehet
vielä hetken yhdessä. Tuo salama oli hieman kiusallinen; olipa
tottatosiaan. Mutta viisi siitä; asiat selvenivät kai jälleen. Naisväki
on aina vähän arkaa ukkoisilmalla. Piti vaan odottaa, kunnes tuli
kaunis ilma.

He astuivat katua ylös ja alas muutaman kerran. Näkivät välistä, miten
välähti etelässä päin -- kerran ja sitten useita kertoja, viimeisenä
kertana, kun tuolta alhaalta välkähti, luulivat he pitkän ajan perästä
kuulevansa kumeata ääntä, semmoista, kun tykeillä kaukana ammutaan.

He eivät kuitenkaan siitä enempää välittäneet kuin äsken salamastakaan,
ja kun he hetken perästä istuivat kotona ja paraikaa riisuivat
vaatteita yltään, näkivät he kyllä jälleen välkähtävän ja kuulivat
vieläkin kovemmasti jyrisevän; vaan he nukkuivat heti, kun olivat
päänsä aluselle kallistaneet.

Mutta keskellä yötä heräsi koko kylä ukkoisilmaan, joka oli pidettävä
tavattoman rajuna näin myöhäiseen vuodenaikaan. Kattoja ihan reviskeli,
ja salamat olivat vallan korventaa, vaikka ummisti silmänsä kuinka
tarkasti hyvänsä.

Entäs naisraukat Petra ja Hansine Gyldenlakken ja muut myöskin! Ne
makasivat nyt ja värisivät patjojen alla kuin haavanlehdet.

Eikös käynyt niin, kuin he sanoivat; nyt kohtasi heitä rangaistus! Voi
Jumala! nyt tuli varmaankin viimeinen tuomio! -- Ja miten oli käypä
heidän, jotka olivat niin syntisiä? -- heidän, jotka olivat antaneet
Kristianin ja Henrikin ottaa heitä vyötäröstä ja suudella heitä -- ja
jotka olivat puolittain luvanneet olla heidän armainaan -- voi, mitä
oli heidän nyt tekeminen? -- Niin, jos vaan Herramme antaisi maailman
jäädä asemilleen huomiseksi, niin he kyllä tekisivät kääntymyksen ja
ottaisivat herätäksensä -- -- eivätkä he milloinkaan enää istuisi
kenenkään sylissä eivätkä antaisi kenenkään suudella itseänsä -- eipä
totisesti, ei kenenkään maailmassa.

He makasivat pää oikein patjan alla ja pyysivät ja rukoilivat, ja
he kutsuivat Herraamme hyväksi, jos hän heitä kuulisi ja niin he
tekivät lakkaamatta -- kunnes heistä ukkonen tuntui kuuluvan vähemmän
vaaralliselta.

Sitte nostivat he päänsä kuumankosteasta patjasta ja huokasivat niin
viehättävästi ja vapaasti -- ja nukkuivat pois ihan tietämättänsä. --

Ja sittepä oli maa hyvässä kunnossa seuraavana päivänä.

Pilvet oli kuin pois puhallettu, ja sinisenä levisi taivas ilman
ainoatakaan hattaraa. Ja päivä paistoi niin lämpimästi kuin kaikkein
kauniimpana sydänkesänä.

Nyt tuli tullimiehen hienohelma ulos kaikkein sinisimmässä puvussaan,
ja mies sateenvarjoineen korjasi luunsa, minkä kerkisi, vaikkei Röst
häntä tölmäissyt edes pikkusormellaankaan.

Mutta tänä päivänä, jona kesä ikäänkuin kaukaa huusi: minä elän vielä!
-- tänä päivänä auttoivat kaikki puolestaan kesäntekoa vielä kerran
tänä vuonna. Varpunen visersi puolialastomissa, kirjavissa puissa,
päivän puolella pitivät muutamat kärpäset kesä-iloansa ja illempana
istui sirkka laulaen heinikossa.

Ja niin on lopuksi sanottava, että tämä päivä kesäviesteineen päättyi
jotensakin hiljaa, ja kuu nousi ylös särmikkäänä ja vähenevänä. Se
seisoi ja katseli niin tylsästi, että toinen silmä enimmäkseen oli
ummessa ja suu väärällänsä.

Nytkös ihmiset pääsivät jalkeille! Kaikkien piti päästä ulos näkemään,
että oli saatu kaunis ilma, ja itsepä turvalaitoksen vanhat ontuvat
ämmätkin seisoivat portailla ja sanoivat huoaten: "Voi Jumala sentään;
nythän saapi itseänsä oikein päivällä paistattaa!"

Neiti Pelanderin, jota ei myöskään enää ollut kadulla näkyvissä, teki
mieli aukaista ikkunat. Se oli merelle päin, ja kun hän näki tämän
siinä kuutamossa lepäävän, niin huomasi hän äkistään, että merikin
saattaa olla kaunis. Se ei ollut enää hurjana eikä uhottelevana; ei, se
lepäsi tuossa niin lempeänä, melkein ikäänkuin anteeksi anovana -- ja
niin kumman vakaisena ja tyynenä.

Silloin pälkähti neiti Pelanderin päähän ajatus, että jos huomiseksikin
tulisi kaunis ilma, niin tekisi hän pitkän kävelyretken pitkin meren
rantaa, etsisi valkoisia kiviä ja näkinkenkiä, joilla hän sitte voisi
koristaa kukkapöytänsä.

Hän tuli hyvälle tuulelle, kun hän vaan ajatteli tätä retkeä, sillä
siitä oli jo niin hirveän pitkä, kun hän oli ollut oikein liikkeellä;
pitkät ajat oli hänen ainoana päivätyönänsä ollut kamalat sähkösanomat
myrskyistä ja haaksirikoista.

Mutta huomenna oli hän pyytävä vanhan Pedersenin seuraansa, ja sitte
oli hän menevä pitkin meren reunaa ja palaava kotia vanhaa tietä, jonka
molemmin puolin puita -- -- --

Hänen siinä seisoessaan ja miettiessään, tuli telegrafisti Meier
sivutse kulkien ja nyökkäsi ylös. "No, seisotteko ihan siellä ylhäällä,
kaiken kansan yläpuolella.

"Neiti Pelander?... Siinä teette muuten aivan oikein. Jumala varjelkoon
teitä tulemasta ulos! Täällä näet tapellaan, kun tulee kaunis ilma.
Siitä, kun läksin kotoa, tähän saakka olen nähnyt kolme taistelevaa
paria. Kaksi paria heti täällä ylhäällä -- makasi vieritellen itseänsä
kadulla kolmas paineli toisiansa seinää vasten... se oli tuo porsas
Peter Nasken ja postimies Paal -- -- -- he seisoivat toistensa
korvanpäitä repien -- -- niin, niin, vielä on urhoja Pohjolassa, neiti
Pelander!"

Meier astui edelleen. Hän oli kovasti hienona tänä iltana:
heleänsininen syystakki, hansikkaat ja hopeahelainen keppi. Suottapa
hän ei ollutkaan itseänsä siistinyt; sillä nyt hän oli menossa neiti
Maja Salvesenin luo, istuakseen hänen luonaan sohvassa. Kauppias oli
näet Farsundissa eikä palannut kotia neljään päivään, eikä hänenkään
sen vuoksi tarvinnut seisoa ulkona töhrimässä. Ei, hän saattoi tulla
ihan sisälle, ja se oli paljoa säädyllisempää!

Telegrafisti ja neiti Salvesen eivät olleet ainoat, jotka tätä iltaa
rakastivat. Kun kuu nousi korkeammalle ja levitti viheriänkeltaista
valoansa hiljaiselle syysmaisemalle, näki se isoja nuorisojoukkoja
siellä kulkemassa -- sekä Henrikin ja Tetran että Kristianin ja
Hansinen -- hänet kultakutrineen. Niinpä niin, vanha kuu tunsi
tuommoiset kultakutriset -- se tunsi kaikki naiset, sekä vaaleat että
tummat -- ja ne olivat jotensakin yhdenlaiset: kaikki riippui vaan
tuulesta.

Katsoppas nyt Petraa ja Hansinea! Paljon mahdollista, että he nuolivat
huuliltaan muun kuin leivoksien jälkiä. He olivat ehkä unohtaneet sen,
minkä he edellisenä yönä olivat luvanneet Herrallemme!



Juhla Fagerlannissa.


Talvi kokosi viimeiset harmaat turkkinsa ja läksi tiehensä yhtä
sukkelasti kuin se oli tullutkin. Mutta missä se vaan kulki, murisi
se ja oli ärtyisenä, sillä ei kukaan sitä kaivannut, niinkuin kesää
kaivattiin. Tässä ei kuitenkaan tehty ihan oikein. Se oli tehnyt
parhaansa, sekin -- aivan yhtä hyvin kuin kesä. Eikä ilman sitä olisi
ilma voinut puhdistua niin, kuin se oli puhdistunut.

Tavallaan oli vanha talvi oikeassa. Ilma oli todellakin niin kirkas ja
raitis kuin suolainen meri. Ja aurinko nousi korkeammalle ja lämmitti,
joten maa pehmeni ja ruoho alkoi puhjeta. Hetken perästä tulikin sitte
näkyviin sinivuokkoja ja valkoisia kellokukkia, jotka loistivat kuin
tähdet.

Kaikki virkosi. Nuoret miehet, joitten tänä vuonna piti ensimmäistä
kertaa lähteä merille, harjoittivat itseänsä pureksimaan tupakkaa ja
saivat samalla ison hatun ja merisaappaat -- sillä näet kaikki tuohan
oli ihan tärkeintä. Ja he ajattelivat maallepääsölupaa ja hurjistelua
eivätkä koko yönä nähneet unta mistään muusta.

-- Kesän alussa pidettiin kylässä juhla, sillä prinssi oli saapunut
sinne. Siellä jyräyteltiin kahdella vanhalla tykillä linnasta niin,
että tykkimiehien korvat kävivät kipeiksi pelkistä paukahduksista.
Ja joka jyräykseltä huusi kansa "eläköön" ja heilutteli päähineitään
niin, että hattumestari hymyili. Mutta tykkimies väänsi päätään ja
tuumiskeli, tokko nuo ijänikuiset tykit voivat ajan pitkään kestää.

Siellä oli sekä lippuja ja viirejä että kuusenhavuista tehtyjä
seppeleitä, joissa kukkia keskellä. Ja siellä oli lupapäivä kouluilla
ja työpaikoilla, ja jokainen piti iloa niin kauvan kuin juhlaa kesti.
Niin, se ei ollutkaan mitään arkijuhlaa, tuo juhla prinssin kunniaksi.
Milloin hän oli jälleen tuleva, ei kukaan voinut tietää; sillä moisilla
ihmisillähän on muuta tehtävää kuin kierrellä maan asukasten luona
näkemässä, miten he elelevät.

Vallan saattojoukoin kuljettiin Fagerlantiin. Ensinnä kulki rumpari,
joka heilutti puikkojansa niin, että pelotti rumpukalvojen halkeavan.
Sitte tuli soittokunta torvineen ja hirveine jeerikolais pasuunineen.

Eikä viipynytkään kauvaa, kun jo oltiin Fagerlannissa. Täällä
viritettiin isänmaanlaulu ja kuninkaanlaulu -- mitään laulua prinssiä
varten heillä ei ollut. Sitte hypeltiin siellä niin, että hiki valui.
Niin, se oli työtä, jota useimmat tekivät täytenä totena. He eivät
hymyilleet eivätkä nauraneet, vaan he ponnistelivat kuin ainakin
ankarassa ottelussa. Alussa, kun polvitaipeet olivat voimakkaina ja
jäntevinä, niin että he oikein voivat pistää laukaksi, niin ryntäsivät
he matkaan hurjinta vauhtia äärimmäisille reunoille ja kaatoivat
toisensa nurin; mutta sitä mukaa, kuin he väsyivät, pysyttelihen he
yhä sisempänä, ja kun he viimein olivat lopen väsyksissä, seisattuivat
he kesken posket vastatusten ja pyörivät hitaasti ympäri, hituistakaan
näkemättä ja melkeinpä surullisen näköisinä.

Alinomaa pidettiin siellä puheita ihanalle Norjalle, kaikille sen
tuntureille ja prinssille. Oli oikein kauniisti tehty, että hän
halusi katsella ympärinsä, ja sen vuoksi oli tämä päivä säilytettävä
kultakirjaimmin kaikkien sydämessä harvinaisena päivänä. Ja prinssin
tuli saada monenkertaiset kiitokset ja vielä yhdeksät eläköön-huudot
sen lisäksi.

Alitullimies Abel oli tänään enemmän juovuksissaan kuin muuten.
Hän kulki koko ajan ympäri, puhui ja naureskeli, ja poikanaskalit
pistivät neljä tyhjää olutpulloa hänen takalakkareihinsa, hänen sitä
tietämättänsä. Tiesi Herra, miten hän keinotteli -- mutta lopuksi
joutui hän olutpulloineen puhujalavalle ja sanoi, että nyt tahtoi hän
pitää puheen Norjan prinssille! Vaikkakin hän vaan oli halpa mies, niin
tahtoi hän sittekin pitää puheen Norjan prinssille, sanoi alitullimies
Abel. "Jumala varjelkoon minua -- ja myöskin prinssiä".

Mutta kun hän oli ennättänyt näin pitkälle, veti vientikauppias häntä
takaapäin niin, että hän kaatui seljälleen ja särki kolme tyhjää pulloa
neljästä.

Ympäri nurmikolla istui väkeä juomassa. Ja muutamat kuuntelivat
pöhnäistä ruotsalaisrenttua, joka hirmuisesti kerskuen ja mustalle
paidalleen nyrkkiä puiden vakuutti, että hän oli parooni. Mutta
jokainenhan tiesi, että kaikki ruotsalaisrentut ovat parooneja
tai ainakin Upsalan ylioppilaita, ja senvuoksi ei tuosta niinkään
hämmästytty. Ja vähää sen jälkeen ilmaisi mies sen, mitä hän oikeastaan
tahtoi: pyysi kymmenen äyriä ryypyksi. Niitä hän sai kolme, ja sitte
hän läksi tiehensä. Mutta hetken perästä täytyi poliisipalvelija
Simon Skeienin ottaa hänet huostaansa, koska hän makasi pitkänään,
juovuksissa kuin kissa.

Kuta myöhemmäksi aika kului, sitä hurjemmaksi kävi elämä. Naiset ja
miehet hajaantuivat tiehensä kaikille suunnille, ja tuolla ylhäällä
mäkien ja vuorten takana laulettiin ja tanssittiin käsiharmonikan
sävelten mukaan.

Ja kun ilta tuli, ei ollut enää montakaan selvänä, ja kaikkialla
tapeltiin, minne vaan silmänsä käänsi. Useinkin oli pari kolme
toisiansa pyörittelemässä siksi kauvan, että oli ihan mahdotonta saada
heitä eroon, ja yösydännä kulkivat juopot tieltä toiselle laulaen
hullunkurisia sikamaisuuksia "kreolilaisnaisista ihanista, heidän
poskistaan ruusunpunaisista, hiuksista kullankeltaisista".

Mutta kun ijänikuinen poliisimestari heräsi aravarahin aamulla --
aurinko paistoi niin heleästi savutorville --, niin kuuli hän jonkun
istuvan ulkopuolella ja puhuvan jotensakin kovalla äänellä, vaikkei
kello vielä ollut yli neljän. Hän makasi hetken aikaa ja arveli, että
tuo taukoisi, mutta eipäs, se päinvastoin yhä paheni. Sepäs vasta
suutaan soitti; mutta hänen oli myös aivan mahdoton saada rauhaa.

Poliisimestari otti silloin housut ja saappaat yllensä, meni ikkunan
luo ja kurkisti ulos. Silloin näki hän, että tuolla istui kaksi
vastapäätä -- rukoushuoneen portailla -- ja joi ihan yhtenään. Toinen
oli takitta, mutta siltä sangen urhea. Hän se olikin, joka niin
pauhasi. Mutta kun pullo oli tyhjä, tapahtui hänessä muutos. Hän alkoi
silloin huokailla, voivotella ja sanoa, että niin käy, kun varastaa
pulloja toisen lakkarista, joka nukkuu. Silloin jää se, joka oli
pullossa, ikäänkuin itsestänsä herättämään.

Eihän ollut lainkaan säädyllistä nähdä ihmisiä rukoushuoneen portailla
juomassa. Ja pahinta oli, että he olivat syljeksineet koko portaat
märjiksi. Poliisimestari avasi ikkunan ja kokosi kaiken äänen, mikä
hänellä oli: "Hohoi, te siellä alhaalla! Olkaa hyvät ja korjatkaa
luunne!"

Nuo kaksi katsahtivat ylös, ja kun he näkivät paidan ikkunassa, löivät
he reisiinsä ja alkoivat nauraa min, että olivat miltei käpertyä.
Päällepäätteeksi käänsivät he hänelle takapuolensa ja tekivät
kaikenmoisia temppuja, ja toinen sanoi: "Tuolla on se, jonka minä
tunnen; paha vaan, etten voi antaa hänelle yösijaa."

Toinen, takiton, käski poliisimestarin tulla alas. Hän saattoi
tulla ihan sellaisena, kuin oli, sillä eihän kumpikaan heistä ollut
naisväkeä. Ja sitäpaitsi olihan hän hänen isänsä, mitä? oliko hän
unohtanut isänsä?

Sitte sanoi taas edellinen, että eihän sitä voinut tietää, vaikka se
olisi nainen, joka tuolla seisoi. "Tule alas! Annappas meidän nähdä,
onko sinulla partaa!"

Joka kerralta, kun ijänikuinen poliisimestari heille huusi, kävi asia
vaan yhä hullummaksi. He kysyivät häneltä, prinssinkö kunniaksi hän
tuollaisena seisoi? Vai luuliko hän, että nyt oli kahdeksantoistasataa
neljätoista? Mutta lopuksi, kun he alkoivat rähistä hänelle runomitoin:

    Kahdeksaatoistasataa neljäätoista muistaessaan seisoo hän
    paitasessaan!

niin sulki poliisimestari ikkunan ja kämpi uudelleen vuoteeseensa.

Mutta jolleivät nämä tätä ottaneetkaan kuuleviin korviinsa, niin saivat
monet sitä tuta; sillä seuraavana päivänä ei saatu viinaa. Ihmiset
saivat huvitella ilman sitä.

Mutta viina on sentään elämän vettä, ja kun heillä ei ollut sitä,
joutui kaikki kuin seisaukseen; rasva oli poissa.

Jokainen kävi tietänsä mutisten, ja vähät oli apua siitä, että hienot
ihmiset tulivat ulos ja hymyillen sanoivat, tänäänhän käy kaikki
siivosti...

Aleksander, liikanimeltä suuri, ja Otto Mac Donald sekä Peter Nasken
tulivat näkyviin iltapuolella, ja kun he näkivät, miten asiat olivat,
täytti heidät kaikki kolme -- suru. Mutta kun kapteeni Dührendahl
tapasi heidät, nyökkäsi hän heille iloisesti hymyillen ja kysäisi
Aleksanderilta, eikö hän pitäisi puhetta prinssille. Aleksander vaan
rypisti otsaansa; mutta Otto vastasi sentään nauraen: Hän ei ainakaan
pitäisi puhetta prinssille, eipä itse juhlapäivänäkään, käyköön prinssi
kuinka monesti tahansa. Sillä mitä hyötyä oli juhlapäivästä, jolleivät
he saaneet viinaa? Eiväthän he saaneet tippaakaan! Heidän piti tyytyä
moiseen roskaan kuin tynnyriolueen ja lähdeveteen.

Niinpä tapahtui, että hieno kapteeni Dührendahl otti kirjan
lakkaristaan ja raapusti siihen jotakin. Lehden repäisi hän irti, ja
antoi sen Aleksanderille. Ja sitte läksivät kaikki kolme joutuisasti
matkoihinsa, ja kapteeni katseli hymyillen heidän jälkeensä...

Ei kukaan voinut ymmärtää, miten se oli mahdollista, että Aleksander
ja nuo kaksi muuta hetken perästä tulivat tallustaen Fagerlantiin,
kullakin viinapullo kainalossa ja silmät kuin voitonriemusta
hohtavina. Mutta niin he vaan tulivat kiersivät koko Fagerlannin ylös
"Kransenille" saakka, missä Peter Nasken piti puheen kuningattarelle,
toivottaen hänelle vielä monta prinsessaa (senkin mato! hän oli aina
niin perso naisille).

Mutta alas tullessaan tapasivat he Simon Skeienin, jonka nenän alle he
pistivät pullonsa ja kysyivät, luuliko hän niissä olevan lähdevettä?
Simon koetti vaan päästä tieltä pois. "Minä en tahdo moisten kanssa
olla tekemisissä!"

Eipä niinkään, se olikin parasta hänelle. _Tänään_ olivat he vapaita
ihmisiä kaikki kolme!

Myöhemmin illalla, kun, tähdet loistivat, istuivat he rannalla
laivanomistaja Örnin telakassa, joivat pullonsa tyhjiksi ja ottivat
kevättä vastaan.



Jakob Sjursen.


Minä luin kerran kauniin runon kalamiehestä, joka souti ulapalle
valkeasta rannasta ja rupesi kalastamaan meren syvyydestä.

Hänen siinä hiljaa istuessaan ja syöntiä odottaessaan nykäiseekin
siimaa. Hän vetäisee ylös ja luulee, että siinä on aivan varmaan jokin
turska tai tuurakala; mutta kun hän saa koukun näkyviin, riippuukin
siinä kultakala. Silloin hymähtää kalastaja parrassaan ja sanoo: "No
olen minä eläessäni montakin lajia kalaa nähnyt, vaan en milloinkaan
sellaista, jolla on kultaverhot yllään."

Tapahtuipa sitte se kumma, että kultakala rupesi puhumaan ihan selvin
sanoin: "Kalamies," sanoi se, "heitä minut veteen jälleen. Minä
olen kaikkien kalojen kuningas, ja minun linnani on tuolla alhaalla
meren pohjalla, ja siinä on kaikki ylellistä ja komeata, kultaa ja
simpukankuoria. Ja jos sinä tottelet minua, niin saat kaikki, mitä
mielesi salajaa."

Kalamies totteli, irroitti koukun varovaisesti hienoista leukaluista
ja antoi kalan mennä. Kun kalakuningas ui pohjalle takaisin, katsoi
kalastaja sen jälkeen ja sanoi: "Jos useampia tuollaisia kaloja
koukkuuni saan, niin on kai nähtävä nälkää, mun köyhän raukan, muu ei
autakkaan."

Mikäli muistan, oli runossa edelleen: "Jörönä hän istui sen illan
hytissään, eikä lausunut sanaa, jota mainita kävisikään;" mutta
kuuleppas sitte edelleen suorasanaisin norjankielin: "Kun hän
seuraavalla kerralla istui veneessä, nykäisee jälleen siimaa, ja kun
hän vetää ylös, katsoo hän katsomistaan eikä ole oikein uskoa silmiään,
sillä koukussa riippuu kultaraha. Silloin tuli ilo surun sijaan,
tietysti, ja paras kaikesta: tulo ei päättynyt tähän yhteen. Ei,
jokikinen päivä, kun hän kalasti, sai hän kultarahan koukussa. Se oli
hänelle palkaksi siitä, kun kerran laski kalakuninkaan menemään."

Minä en tiedä, kuka tuon runon on kirjoittanut; mutta että sen seppänä
on ollut taitava runoilija, sen voi nähdä koko teelmästä: siinä on
suuri ajatus. Luulenpa melkein, että se on Wegerlandin tai Holberkin
tekoa, sillä se on niin hienosti koottu, että en voi otaksua muuta kuin
että se on mainiosta miehestä lähtenyt.

Joka kerta kun minä luen tuon runon kultakalasta ja kultarahoista,
muistuu mieleeni myöskin Jakob Sjursen. Ja jos ken tahtoo moittia
minua siitä, niin sanon vaan: Eikö suuri kalaparvi ole yhtä hyvä kuin
kultaraha? Kysykääppä vain vientikauppias Salvesenilta -- häneltä, jota
kutsuvat Sakeukseksi --, niin saatte kuulla.

Jakob Sjursen, josta olen kertova, oli Simon Barkeriin tyttärenpoika.
Kun äitin isä kuoli, peri hänet Jakob ja muutti Korrtangeniin vaimonsa
ja Sivert poikansa kanssa. He ottivat viljelläksensä maata, joka oli
heidän, ja Jakob kulutti enemmän kuin puolet äidin perintöönsä siihen,
joten häpeäksi olisi ollut, ellei seuraavana vuonna olisi hyvin
orastanut. Jakobille jäi vielä niin paljon rahoja ylikin, että hän
voi ostaa itsellensä lehmän, jonka hän antoi kulkea vapaasti ympäri
laitumella. Seuraavana vuonna osti hän porsaan ja maalautti samalla
huoneensa punaiseksi, ikkunat heleänvihreiksi, joka teki, että rakennus
tuli ihan uuden näköiseksi. Nyt saattoi Jakob Sjursenia, hänen omasta
mielestään, kutsua omintakeiseksi mieheksi, eikä hänellä ollut enää
mitään toivottavaa.

Talo, missä hän asui, oli ihan meren rannalla. Hetken matkan päässä sen
edustalla oli pitkä luoto, missä Korrtangin kalastajat monen monituista
vuotta sitte oli nähnyt merenväkeä. Jakob itse ei vielä ollut nähnyt
mitään sellaista, mutta hän oli huomannut punaisen valon, joka hohti
ja leimusi luodon takaa. Hän tuumi usein, mitä tuo valo oli, vaan ei
keksinyt syytä siihen. Eräänä päivänä otti hän veneen ja kiersi soutaen
sen paikan; vaan mitään muuta hän ei nähnyt kuin syvää, kirkasta vettä.

Mutta eräänä iltana käväisi hän maakauppiaan luona lahden toisella
puolen. Kun hänen, asiansa toimitettuaan, piti astua veneeseen,
näkee hän vanhan, köyhän ukon istuvan siinä ihan vieressä. Jakob
antoi hänelle muutamia killinkejä ja sai kuulla, että hän oli tullut
niemimaalta samana päivänä. Köyhä ukko auttoi hänen tavaransa veneeseen
ja lausui hyvästit sekä kiitokset puolestaan. Mutta sitte yhtäkkiä
viittaa hän ulapalle; "Tuolla hohtaa punaiselta merenemännän maalla
tänä iltana!" "Merenemännän maa, -- mikä se on?" kysyy Sjursen.
"Se on se, missä merenväki asuu," vastaa mies. "Nyt valaisevat he
illalliseksi... heillä on kyllin sekä vehnäleipää että herkkuja, sillä
he ovat rikasta väkeä."

Jakob katsahti merelle, sinnepäin, mihin köyhä ukko viittasi, ja nyt
näki hän punaisen luodon, jonka hän luuli samaksi, minkä hän ennen oli
nähnyt.

Mutta kun hän souti takasin, tapahtui jotakin kummallista: kun hän tuli
lähemmäs punaista valoa, hävisi se ikäänkuin hänen edestään, ja lopuksi
näki hän vaan punaisen pilven, joka uiskenteli siinä iltahohteen
jälkeen.

Egyptin maalla tuli ensin seitsemän lihavaa vuotta ja sen jälkeen
seitsemän nälkävuotta, jolloin kaikki kuihtui. Ja nämä nälkävuodet
nielasivat nuo lihavat, mutta eivät kuitenkaan käyneet sitä
lihavammiksi. Niin seisoo lasten oppikirjoissa, ja siinä on kylläkin
perää, sillä usein tapahtuu nykyäänkin samalla tapaa. Jaakobin kävi
ihan samoin. Hän eli monta vuotta vapaana elatuksen murheesta; mutta
sitte alkoi nuo laihat vuodet tulla, ja ne olivat kovia rakeineen
ja kylmineen. Ohra ei ennättänyt muuta kuin puolikypsäksi, ja
perunanvarret paleltuivat, niin että riippuivat märkänä nahkana,
kun aurinko paistoi. Ainoana keinona oli turvautua säästöihin ja
niin meni talari toisensa jälkeen, kunnes pohjalla oli vain muutamia
markankappaleita jäljellä. Mutta ruokaa tarvittiin sittekin, ja niin
meni, että kaikki oli myytävä, mitä myydä voitiin.

Aivan niin; muutamana kauniina iltapuolena nouti Jakob lehmän tuolta,
missä se seisoi syömässä voikukkia ja tähkiöitä. Sivert seurasi koko
ajan jäljessä ja itki, sillä Mustikki oli hänelle yhtä rakas kuin sisar.

Mutta kun porsaan pari viikkoa sen jälkeen täytyi lähteä matkaan,
itki vaimo, -- sillä sen porsaan veroista ei ollut niinkään helposti
löydettävissä. Se lihoi ja kävi ympyriäiseksi, vaikkei se saanut
ruoakseen muuta kuin hituja ja kalanperkeitä.

Jakob otti rahat, mitkä hän sai maakauppiaalta, ja sitoi ne lujasti
povilakkariinsa. Sitte hän sanoi: "Miten on? -- onko se samalla
teurastettava?"

"Ei, ei nyt vielä."

Jakobia hieman lohdutti nämä kauppiaan sanat. Tosin hänellä ei ollut
mitään toivoa saada porsasta takasin, mutta sittekin oli lohduttavaista
kuulla, ettei sitä hetipaikalla aijottu pistää.

Ja Sjursen souti jälleen takaisin. Mutta joka aironvetämältä, minkä
hän kiskaisi, kävi matka ikäänkuin yhä hitaammaksi, sillä eihän tuolla
kotonakaan ollut kovin hauskaa.

Kun asuu noin omin neuvoinsa kuin Jakob ja hänen lähimpänsä, niin
on otettava huomioon tuollainen porsaskin. Se oli tosin luonnostaan
hieman sikamainen, mutta senhän se oli perinyt isältään ja emältään,
joten sitä ei siitä käynyt parjaaminen. Ja kun se puolen päivän aikaan
juoksi hetken matkan päähän, niin teki se sen siitä syystä, että saisi
henkiä ja liikkua -- tai oli sen vaikea seisoa paikallaan, tuijottaa,
räpyttää, heiluttaa käyrää saparoansa, ikäänkuin ihan kaikkeen
tylsistyneenä.

Eikä kenenkään pitänyt luullakkaan, että moiselta porsaalta puuttui
älyä tai ymmärrystä. Voi voi, se ymmärsi liiankin hyvin! Miten se
huusikaan ja kirkui, kun se pantiin säkkiin! Eikö se ollut ihan
niinkuin eläin parka olisi sanonut, ettei se vielä tahtonut joutua
teurastettavaksi? -- -- --

Seuraavana päivänä, heidän aamiaista syödessään, kysyy Sivert: "Onko
sinulla antaa minulle koukkua, isä?"

"Mitäs sillä tahdot?"

"Minä aijon pyydystää sillä kaloja Pitkältäluodolta".

"Luuletko saavasi mitäkään?"

"Luulenpa niinkin! Minä näin niitä siellä joukon eilen iltapuolella."

Jakob seisoi hetken ääneti -- ikäänkuin hän olisi jotakin ajatellut.

"Voisihan ehkä koettaa nuotalla," sanoi hän sitte, kun oli loppuun
miettinyt.

Sivert tuli iloiseksi, kun isä vaan puhui kalastuksesta. Hän oli aina
valmis veneeseen, ja kerran peräsimeen päästyään suuntasi hän aina
ulapalle, kenenkään edes huomaamatta. Nyt juoksi hän kiireimmin kautta
etehiseen, missä hän tiesi nuotan olevan. Sjursen tuli jäljessä, kovin
hitaasti. Kyllä hänkin oikeastaan olisi nyt mielellään juossut, sillä
hän oli hyvinkin malttamaton tässä suhteessa; mutta hän ei kehdannut
sitä näyttää.

Heidän piti pitämän auki sekä ovet että ikkunat, saadakseen nuotan
koolle kunnollisella tavalla, ja sen saatuaan, läksivät he veneelle,
missä he sitte seisoivat kumarruksissa ja hääräsivät parhaansa mukaan
puoleenpäivään saakka.

       *       *       *       *       *

Aikaisin iltapuolella läksivät he vesille ja soutivat Pitkänluodon
sivuitse kauvas länteen, sillä siellä oli Jakob edellisinä päivinä
nähnyt tiiroja lentelevän. He soutelivat kauvan ympärinsä, mutta mitään
lintuja he eivät nähneet, eikäpä siellä siis myöskään liene ollut
kaloja. Ei, ne olivat kai siirtyneet muualle tänään, jolloin heidän
piti niitä pyydystämän.

He sousivat ihan siihen saakka, kunnes aurinko laski ja pimeä alkoi
lähetä; mutta alastomat luodot ja saaret olivat ainoat, mitä he
näkivät. Kerran he sentään näkivät linnunkin, joka uiskenteli hetken
matkan päässä; se oli varmaankin sukeltajia, sillä kun he soutivat
lähemmäs, katosi se sen tiensä.

Siten täytyi heidän kääntyä paluumatkalle ja soutaa takaisin. Tämän
he tekivätkin mielellään, sillä nyt olivat he jo kovasti nälissään ja
väsyksissä; he ajattelivat vain illallispuuroa ja vuodetta -- kaikki
muu sai olla, miten oli.

Sjursen käski Sivertin mennä etukäteen ylös sanomaan, että he jo
jälleen olivat kotona. Ja sitte istuutui hän itse nuottaa koolle
sitomaan. Tämän tehtyään jäi hän vieläkin hetkeksi istumaan, sillä
hänestä tuntui, että kaikki oli siksi kurjaa, ettei enää kannattanut
mitään varten itseänsä liikauttaa.

Merta oli tuossa hänen edessään pitkältä, ja laineet loiskivat rantoja
vasten, niinkuin ne ijätkaiket olivat tehneet; mutta yhtäkkiä rupesi
hohtamaan punaiselta Merenemännänmaan takaa, ja nyt vielä kovemmin kuin
tavallisesti.

Ja yhtäkkiä näytti Jakobista, kuin alkaisi meri liikkua ja käydä maata
vastaan korkeampana kuin ennen. Ulapalta päin kohisi, ja viimein syntyi
laulu, joka yhtyi laineitten loiskeeseen.

    Jakob Sjursen, Jakob Sjursen!
    Tahdotko parkita minun verkkoni, parkita minun verkkoni,
    Jakob Sjursen?

Jakob ei arvellut kauvaa, vaan huusi merelle päin:

    Sen otan tehdäkseni!

Mereltä vastattiin:

    Jos parkitset minun verkkoni, parkitset minun verkkoni,
    Ei sinua ole murheet eikä haikeudet kohtaava!

Seuraavana päivänä, kun Sivert leikki vanhan kalamajan luona, mikä
Simon Barkenilta oli jäänyt jälkeen, näki hän miehen soutaen tulevan
rantaa kohden kummallisen laakapohjaisessa veneessä, mikä vähin
muistutti upoksissa olevaa alusta. Mies oli laiha, hivukset pitkät,
vaaleat ja silmät pyöreät, ja Sivert oikein säikähti, kun hän näki
sen läheltä. Mutta mies astui hiljaa esiin ja nyökkäsi hänelle, joten
Sivert ei voinut muuta kuin jäädä paikalleen seisomaan.

Eikös Jakob Sjursen asu täällä?

Asuu.

Onko hän täällä?

Ei, hän on ylhäällä.

Tahtooko Sivert käydä häntä noutamaan tänne?

Kyllä, Sivert läksi ylös ja tapasi isän paraillaan kokoomassa vanhoja
parkiksia halkovajasta. Hän kertoi vieraasta miehestä, ja ihmeekseen
näki hän isän laskevan kädestään, mitä hänellä siinä oli, ja kysyvän,
oliko hän varma siitä, mitä hän puhui.

Oli, Sivert oli ihan varma.

Sitte ei Jakob enempää kysellyt, vaan läksi äkkiä Sivertin kanssa,
poika edellä kulkien. Mutta kun he tulivat rannalle, eivät he ketään
nähneet. Varmuuden vuoksi menivät he perille saakka, vaan eivät he
sittekään nähneet ketään ihmistä. Silloin viittasi Sivert ulapalle
ja sanoi näkevänsä jonkin liikkuvan Pitkänluodon takana, ja heti sen
jälkeen huusi hän ja näytti missä oudon miehen vene oli ollut, ja
molemmin näkivät he nyt neljä valkoista verkkoa aivan samalla sijalla.

Jakob otti varovasti verkot ja asetti ne veneteloille, jotta ne siinä
olisivat hyvässä korjuussa. Mutta kaikkiin kysymyksiinsä sai Sivert,
vaan vastaukseksi, ettei pikku poikain tarvinnut semmoisia tietää. Sen
verran isä kumminkin ilmoitti, että verkot oli parkittava, ja että
hänen piti joutuin kantaa puita koolle. Sivert ei ollut niitä, joita
tarvitsee pyytää. Hän kantoi alas puolen katoksellista, ja sillaikaa
kun isä oli noutamassa mustaa parkkipataa, löysi hän rannalta kaksi
suurta hirttä, jotka sammumatta olisivat kestäneet palaa vaikka
seuraavaan aamuun saakka.

Illan tullen oli Sjursenilla kaikki valmiina parkitsemista varten.
Molemmin puolin pataa oli isot läjät parkkia ja halkoja, ja Sivert oli
täyttänyt padan vedellä. Sitte virittivät he molemmat tulen sen alle,
ja pian leimusivat liekit korkealla ilmassa, ja honkapuista lähtevä
sininen savu liiteli hiljoilleen illan tyynessä.

Veden lämmitessä menivät he ylös ja söivät iltaisensa, ja nyt oli Jakob
niin hyvällä tuulella, että oli todellakin hauskaa. Hän istui enimmän
ajan ja puheli, miten ihan salamain välähdellessä ja ukkosen paraillaan
jyristessä saattaa tulla kaunis ilma, ja miten Herramme on hyvä, hän
ei milloinkaan tahdo olla liian ankara. Nytkin se saatiin nähdä. Ehkä
heistäkin tuli rikkaita ihmisiä, ennenkun siitä tiesivätkään.

Vaimo yhtyi mielellään siihen, että Herramme on laupias, mutta siihen,
mitä rikastumiseen tuli, ei hän paljoa vastannut. Mutta Sivertin
mielestä oli kaikki totta, mitä isä sanoi, ja hän kysyi, saisiko hän
uuden puseron, kun niin pitkälle oli päästy -- tuollaisesta kankaasta,
sinisen?

Kyllä, sen kyllä varat silloin kannattaisivat.

Mutta sitte hetken perästä muuttui Jakob taas totisemmaksi. Hänestä
tuntui kuin olisi hän ollut liiaksi puhelijas. Ja kun hän oli syönyt
ja kiittänyt ruoasta, meni hän hiljaa ulos, ja ovessa sanoi hän, että
heidän oli paras mennä mitä pikemmin levolle. Ei ollut mitään syytä
olla myöhempään ylhäällä.

Kun hän tuli alas rantaan, alkoi vesi juuri kiehua. Hän pani parkkia
pataan, niin paljon kuin hän, mielestään suinkin tarpeellisena piti.

Ja nyt istui Jakob Sjursen ja keitti parkkilivettä Merenmiehen verkkoja
varten. Oli, kuin kaikki olisi häntä tavallaan auttanut. Ei satanut,
ei tuullut. Oli sangen hauskaa, ja tuolla kaukana hohti punaiselta
Merenemännänmaan takaa.

Lipeen piti saada kiehua niin kauvan, ettei pinnalla mitään ollut
uiskentelemassa. Silloin vasta se oli kelvollista. Mutta kun aamu
idässä sarasti, oli se sellaista kuin sen piti olla. Sjursen ammensi
sitte lipeen kahteen leveään astiaan ja laski verkot niihin, yhden
kerrallaan. Sitte asetteli hän lautoja päälle, pitkittäin ja
poikittain, ja viimein isot kivet painoksi näitten päälle. Nyt oli
kaikki valmiina. Padan pohjalla tosin vielä kiehui ja porisi vähän
parkkilivettä, mutta alla oli vaan joitakuita kekäleitä ja hieman
tulituhkaa.

Jakob nousi ylös ja läksi tupaan, missä vaimo nukkui. Salvan nosti hän
varovasti, ettei vaimo heräisi, riisuuntui ja asettui levolle. Mutta
hän makasi kauvan unta saamatta; vilpas yöilma oli kai tehnyt hänet
näin virkuksi.

Viimein yllätti hänet kuitenkin väsymys, ja hän näki nyt kauniin unen.

Hän oli seisovinaan Korrtangenin äärimmäisessä päässä ja näkevinään
meren kuohuilevan maata vasten. Pilvenhattaroita oli taivaanrannalla,
jotka jyrähtelivät ukkosesta, ja tummanpunainen valo hohti Merenemännän
maan takaa, mutta tuollaista kummallisen kaunista sähköleikkiä ei
Jakob konsanaan ollut ennen nähnyt. Se hohti ja loisti pitkin juomuin
tuolla etäällä, aaltojen harjat hohtivat mitä puhtaimmalta hopealta ja
heittivät toisinaan tätä hohtoaan ylös vuorenseinämillekin. Osa siitä
jäi vuorelle kiiltämään, kuten välistä näkee leimaustenkin tekevän.
Mutta kun Jakob katsoi tarkemmin, näytti hänestä, ikäänkuin ne olisivat
olleet hopeakillinkejä -- ihan varmaan, se oli hopearahoja, oli kun
olikin, leimaus oli puhdasta hopeaa, sitä oli pitkin kaikkialla, ja
meri heitteli sitä edelleen yhä enemmän maihin. Lopulta kilisi ja
kalisi hänen yltympärinsä säkenöiviä uusia hopearahoja. Ja niin kauvas,
kuin hän näki, oli merikin hopeata, vieläpä Korrtangenin alipäässäkin,
missä laineet vaahtoon yhtyivät, loisti niin kirkkaasti, että hänen
silmiänsä häikäisi.

Sitte kaikui mereltä hänen korviinsa hienointa laulua kuin hän
milloinkaan oli kuullut; vaan sanoja hän ei voinut erottaa.
Ja vähitellen pimeni taivas jälleen. Hohto katosi, ja valo
Merenemännänmaan takana heikkeni. Yksi ainoa kirkas raha oli jäljellä
kalliolla. Sen otti Jakob Sjursen, ja joku kuiskasi hänelle, että se
oli Merenmiehen antama lahja.

Herättyään jäi hän vielä hetkeksi makuulle, katsoa tuijotti eteensä
vähääkään ymmärtämättä. Siitä sitte selvittyään ymmärsi hän kyllä,
ettei hänen unessaan ollut vähääkään perää Mutta hyvillään hän tästä
unesta kuitenkin oli.

       *       *       *       *       *

Kun verkot olivat kylliksi kauvan lionneet, nosti hän ne ylös ja pani
ne samalle paikalle, mistä hän ne oli löytänytkin.

Illalla seisoi Jakob rannalla ja huusi ulapalle, että nyt ne olivat
sellaisia kuin niitten piti olla. Hän ei saanut mitään vastausta, eikä
myöskään mitään hopearahaa ollut niitten sijalla, kun ne seuraavana
aamuna olivat poissa.

Mutta sen ja seuraavankin päivän kuuli Jakob ja Sivert tiirojen
huutavan, ja merelle katsoessaan näkivät he niitä isoin parvin
lentelemässä kaukana ulapalla.

Lähenemistään läheni kolmas päivä, ja silloin niitä oli niin paksulta,
että ne näyttivät ihan lukemattomilta. Mutta illalla, kun aurinko laski
pilviin, tuli kuitenkin vielä useita lisäksi, ja merenpinta näytti,
ikäänkuin kihisevän kaloista, jotka hyppivät ylös, ja linnuista, jotka
pistäytyivät alas.

Jakob seisoi Hyljevuorella ja varjosti silmiään kädellä. Nuotta
oli hänellä veneessä; hän odotti nyt vaan, että kalat tulisivat
lahdensopukkaan, niin että hän voisi salvata koko parven yhdellä
kertaa. Hän luuli makrillien nyt olevan näin liikkeellä. Mutta yhtä
seikkaa Sjursen vaan ihmetteli, sitä näet, että ne tulivat näin
kauniisti sopukkaan. Jokin varmaan niitä sinne ahdisti, mutta valaita
hän ei nähnyt, ja niinpä hän ei totta tosiaan ymmärtänyt, mikä niitä
ahdisti.

Mutta pitkältä hänellä ei ollut aikaa tuollaisiin ajatuksiin. Hän huusi
Sivertiä ja sanoi, että nyt oli aika mennä veneeseen, sillä kalat
olivat ennen pitkää siellä, missä niitten pitikin olla.

He tekivät niin ja soutivat ulapalle. Ja pian löysivät he paikan, mikä
heidän tuli salvata.

Niin laskivat he nuotan varovasti rannasta toiseen.

Mutta kuulkaas, mitä tapahtui. Kun Jakob aikoi soutaa Sivertin toiselle
rannalle, jotta hän vetäisi nuotan toisesta köydestä, niin näkevät he
seisomassa siellä miehen ilmi elävänä. Hän oli pieni ja aivan mahdoton
tuntea, koska hänellä oli suuri ommeltu takki yli pään. Nimeänsä
ilmoittamatta nyökkäsi hän vaan heille ja käski Jakobin vaan vetää
sillä puolen, niin hän kyllä vetäisi toisella. "Ja sitte on paras, että
Sivert soutelee nuotan kohdalla, etteivät kalat karkaa sen ylitse".

He tekivät, niinkuin hän käski; sillä se oli järkevästi puhuttu.

Niinpä souteli Sivert edestakaisin, ja Jakob sekä vieras mies vetivät
nuottaa. Sjursen ajatteli itsekseen, että tuo mies oli tosin laiha ja
pieni, mutta hänen ruumiinsa mahtoi sen sijaan olla parasta lajia,
"prima tavaraa," sillä hänen vetonsa oli kerrassaan voimannäytettä.
Jakob saattoi tuskin seurata häntä. Sopukkaan päin he astuivat, köydet
kireinä olkapäillä, ja nuotta seurasi hiljalleen perässä. Mutta joka
askelelta kävi se yhä raskaammaksi. Varmaankin tarttuivat kalat siihen
kiinni; ja Sivertpä huutaen luikkasikin, että hän voi nähdä niitä
siellä ihan valkoisena.

Viimein olivat he nuottineen perillä.

Mutta mikä Herran ihmetyö olikaan siinä heidän nähtävänään! Lukematon
paljous kaloja, erinomaisia ja suuria, jommoisia he eivät milloinkaan
olleet nähneet. Olipa tosiaan vaara lähellä, että nuotta oli mennä
rikki, elleivät he pidelleet sitä varovasti Nyt oli vaan täysi työ
saada kalat irti oikein varovasti ja viskata ne veneeseen.

Kun he viimeinkin olivat saaneet tämän tehdyksi, nousivat he ylös ja
ojensivat itseänsä, sillä he olivat käyneet ihan kankeiksi istuessaan
niin kauvan kumarruksissa. Silloin äkkäsivät he molemmin, että vieras
mies oli heiltä kadonnut. Ja samalla huomasivat he, ettei hän loppuun
saakka ollut heidän luonaan ollutkaan. Jakob sanoi, että tämä oli vähän
harmillista! Hän olisi mielellään antanut hänelle vaivoistaan parisen
kymmentä, johon Sivert vastasi ihan varmaan luulevansa, että tämä
oli sama mies, joka äsken tuli soutaen Korrtangeniin noitten neljän
valkoisen verkon kanssa.

Silloin ei Sjursen enää ollut pahoillaan; mutta hän ymmärsi jo yhtä ja
toista, mitä hän ei ennen ollut ymmärtänyt. --

Luonnollistahan on, että siellä tuli tätä seuraavina päivinä paljo
tekemistä. Kaikkein ensiksi lähetti Jakob sanan maakauppiaalle -- nyt
oli hänen vuoronsa komentaa -- ja käski hänen tulla lahden yli ja
ottaa mukaansa porsaan sekä Mustikin. Hän tulikin tuoden mukanaan nämä
molemmat ja antoi ne sekä suuren läjän rahoja toisesta puolesta kaloja.
Toisen puolen myi Jakob kylässä, ja niin täytti hän koko kistunpohjan
paksuilla, kirkkailla talareilla.

       *       *       *       *       *

Vilu viljan kasvattaa.

Tämä toteutui tälläkin kertaa. Sillä loppukesästä lämpeni ilma, ja
viljat ottivat menestyäksensä, ikäänkuin maksusta. Näytti siltä, kuin
kaikki hyvä olisi tullut taloon yhdellä kertaa. Milteipä pelottanut,
ettei sitä kauvaa olisi kestävä.

Sitä ei nyt Sjursen ajatellut! Hän vaan teki työnsä ja iloitsi siitä,
miten hyvin kaikki menestyi. Ja päivällislomalla, kun hän tuli
maatöistä, oli hän niin iloisella tuulella, että ilvehti Sivertin
kanssa, joka käveli hänen rinnallaan ja hikoili uuden uutukaisessa
sinisessä puserossaan.

-- Mutta muutamana iltana ollessaan laihoja katselemassa, nukahti
kun nukahtikin Jakob uneen. Hän olikin hyvä unikeko, milloin hänellä
vaan oli vähääkään syytä. Kun hän heräsi, oli keskiyö, ja hän makasi
pitkän aikaa tähtiin tuijotellen, ennenkun hän tajusi, miten asiain
laita nyt oikeastaan oli. Mutta kun hän sen tajusi, hymähti hän ääneen
itseksensä, sillä oliko tuokaan nyt ihmisten tapoja maata aikansa noin
ilman muuta. Mutta siinä maatessaan tuntee hän nenäänsä hyvän lämpimän
maan, apilaruohon ja muitten reheväin kasvien hajun, ja yht'äkkiä
tuntuu hänestä kaikki niin siunatun ihanalta.

Yhtäkkiä lähtee tähti lentoon ja vetää pitkän juomun perässään.

Sjursen tiesi vallan hyvin, että, kun tähti lentää, pitää ottaa
lakki päästänsä ja toivottaa itsellensä jotakin, niin se käy toteen.
Muullosti olisi hän pitänyt tuommoista ilveilynä, mutta tällä kertaa
hän ikäänkuin muisti jotakin, ja hän nousi ylös ja otti lakin
päästänsä. Mutta mitä hän toivoi, hän ei sanonut ääneen. --

       *       *       *       *       *

Seuraavana vuonna orasti jälleen rehevästi pelloilla, ja lisäksi
sai Mustikki vielä kaksi vasikkaa, joita Sivert hoiteli. Porsas
otti tietysti myöskin menestyäksensä. Se paisui niin sikalihavaksi,
että siitä rasva suoraan sanoen tiukkui, kun se vähänkään liikahti.
Ja Elokuun alussa sai Jakob rikkaan apajan, mikä varmaankin oli
Merenmiehen kiitos viimeisestä.

Mutta myöhemmin loppukesällä tuli pieni tyttönen maailmaan --
tuollainen hennon pieni olento, jota tulee varoa, ettei siitä mitään
riko. Mutta sitä ei tietenkään pantu Merenmiehen syyksi, eikös mitä,
siitä vastasi Jakob kyllä itse.

Sjursen näki muuten, että piskuinen tuli taivaan valtakunnasta -- sillä
juuri tuollaista hän oli itselleen toivottanut sinä yönä, kun tähti
lensi.



Aave.


En voi sanoa, että suuresti uskon kummituksia, mutta en voi sanoa
toisinkaan kuin, että paljo tapahtuu semmoistakin, jota ei kukaan
voi niin tarkoin selvittää. Ainoastaan pakanakansat, semmoiset kuin
vapaa-ajattelijat ja "vapaamuurarit," eivät usko ijankaikkisuutta.
Mutta tuo tapahtuu eniten siitä syystä, että he pitävät itseänsä niin
kovin viisaina -- niin, syy siihen ei todellakaan ole mikään muu. Sillä
kun joku tekee murhan tai murhapolton eikä esivalta hänen eläissään saa
häntä siitä kiinni, niin onhan mahdollista, että hän jäljestäpäin saa
teostaan kärsiä.

Minä tapasin kerran miehen, joka arveli, että tuonelaiset ja
peikot ovat samaa väkeä; mutta tuo minusta kuulustaa hieman
uskomattomalta, enkäpä minä olekkaan aivan taikauskoinen. Uskonko
minä merenmiestä? Uskonpa niinkin, mutta sehän onkin sentään ihan
toista. Siinä on erotusta väessä, kuten sanotaan. Sillä merenmies
on jotakin mahdollisempaa kuin peikot; sillä meressä hän saattaa
käännellä ja kohotella itseänsä, mutta kuka hitto viitsisi värjätellä
kovalla tunturilla? -- -- -- Ei, se on pelkkää lorua, jommoista
seikkailukertomuksissa tavataan!

Mutta minulla on kertomus eräästä yliluonnollisesta tapauksesta, joka
kuuluu olevan uskottavan tosi. Olen tässä sitä muisteleva, jos se ehkä
miellyttää.

Niin, kuten tiedätte, kuullaan usein puhuttavan ihmisistä, jotka
näkevät näkyjä, joilla on aaveita siitä, mitä heille tulevaisuudessa on
tapahtuva. On aivan varma, että semmoista saattaa tapahtua, vakavainkin
ihmisten on se myöntäminen, joten ei kenenkään tule sille nauraa.

Ja jotakin juuri semmoista tapahtui laivuri Bolstadille, josta nyt olen
kertova.

Laivuri Bolstad asui Reposaarella pienessä huoneessa lähellä sitä
paikkaa, missä Reposaarensalmi alkaa.

Eräänä talvena pari viikkoa ennen Joulua aikoi hän käydä veljensä
luona, joka oli maakauppiaana jossakin Löytösaarella. Hän pani sanan
Andres Aasenille, joka oli ollut hänellä kansimiehenä silloin kun hän
"Kahdella sisaruksella" kuljetti suolakalaa Bergeniin.

Tahtoiko hän tulla matkaan Löytösaarelle halvasta maksusta, josta he
kyllä keskenään sopisivat? oli hän käskenyt kysyä.

Tahtoipa mielellään, antoi Andres vastaukseksi.

Seuraavana päivänä tuli hän rämpien isoissa turkissa, joissa kaulus oli
kissannahasta, ja eväskäärö kourassa.

"Sinä olet ottanut nahkaturkit mukaasi," sanoo Bolstad; "siinä teit
oikein. Mutta eväskäärön olisit saanut heittää kotiin; sillä tuleehan
meidän yhtähyvin ottaa evästä täältä. Aikomuksena oli että saisit ruoan
ilmaiseksi".

"No, ruokaa ei milloinkaan saa kylliksi," vastasi Andres hymyillen.

Seuraavana iltana pani vaimo lämmitä ja alkoi paistaa porsaan
selkämystää, minkä Bolstad itseään varten oli valinnut. Sitte tuli
kuivatun lihan ja häränkielen vuoro. Varma lienee, etteivät he
matkallaan olisi nähneet nälkää.

Kun kaikki matkaa varten oli valmiina, oli kello lähemmäs kaksitoista.
He kokosivat ne sitte kaikki yhteen ja kantoivat ne alukseen, jottei
heillä niistä enää aamulla olisi vaivaa.

Ilma oli sangen hauskaa. Kuu seisoi aikoja tuolla ylhäällä hienon
verhon peitossa ja ympärillään suuri valkoinen kehä. Oli niin valoisaa,
että he jättivät lyhdyn paikalleen ja suoriutuivat ilman sitä.

Mutta juuri kun he olivat nousseet ylös aluksesta ja seisoivat
rannalla, tuli heidän luokseen muudan mies.

"Hyvää iltaa, laivuri Bolstad," sanoo hän.

"Hyvää iltaa," sanoo Bolstad hieman epävarmana -- -- "no, sinäkö se
olet, Simen Naes? -- en sinua ensin tuntenut".

"Lähdettekö kauvas, Bolstad?"

"Aina vähän, aijoin veljeni luokse Löytösaarelle."

"Ja matka tulee huomenaamulla?"

"Niin, aamulla varhain".

"Tällä kertaa pitää teidän totella minua, kun sanon älkää lähtekö!"

"Mitä, enkö saa lähteä?"

"E-ei, ei pidä -- -- sillä," hän tuli lähemmäs ja sanoi hyvin hiljaa:
"nyt tulee kova myrsky, laivuri -- -- -- Uskokaa vaan, minä sen sanon".

"Tuleeko myrsky? -- -- Miten voit sinä sen tietää, Simen?"

"Niin, se on yhdentekevä. Te vain nauraisitte, jos minä sen kertoisin.
Mutta minä sanon vielä kerran: Olkaa varoillanne, olkaa varoillanne!"

"Älähän toki, rauhoitu, Simen," sanoi Bolstad noin puoleksi piloillaan,
"oletko riivattu, koska otat myrskyn vaan noin omasta päästäsi --
luulisipa melkein."

"Niin, niin, olkoon vaan niin! Minä vaan varoitan teitä."

"Kiitokset vaan siitä, että muistat meitä; mutta minä olen luvannut
veljelleni, enkä tahdo lupaustani pettää, tulkoon sitte vaikka
maanjäristyksiä ja ukkosia".

"No, niin ei minulla ole täällä enää mitään tekemistä, laivuri. Mutta
muista, mitä sanoin," -- hän puhui jälleen matalalla äänellä -- "kun
sinä näet valkoisen."

"Mitä lajia?"

"Minä sanoin: muista, mitä sanoin, kun sinä näet valkoisen. Jumala
armahtakoon minua, jos uskallan enempää sanoa".

Ja Simen Naes nousi hetken matkan ylöspäin. -- --

Bolstad seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja mietti; sitte hän huusi:
"Simen Naes! mistä tiesit, että minun piti lähteä?"

"Sitä en uskalla sanoa, laivuri."

"Mutta sanoiko kukaan sinulle, että me olimme täällä -- Andres ja minä?"

"Minä en _uskalla_ sanoa mitään! Mutta" -- hän tuli jälleen lähemmäs
-- "minä tulen Holevigistä tänään, enkä luule kovinkaan mahdolliseksi,
että kukaan siitä mitään tietäisi. Mutta sittekin sain _minä_ sen
tietää, Bolstad."

"Hm, sinähän oletkin aina ollut tuollainen umpimielinen, Simen. No niin,
kiitokset vaan ilmoituksestasi."

"Totteletteko minua, laivuri?"

Tiedäthän toki, ettei mies, joka on purjehtinut kovissa tuulissa sekä
Pohjanmerellä että Atlantilla, ei voi olla lähtemättä, kun matka on
vain Löytösaarelle. Nuo kaksi menivät jälleen kotia; mutta mies seurasi
heitä koko ajan.

"Te olette kerran auttanut minua, laivuri Bolstad", alotti hän
uudelleen, "enkä sitä ole unohtanut. Ja niin halusin tehdä jotakin
vastavuoroa; mutta näyttää siltä, kuin en saisikaan tehdyksi sitä, mitä
mielemmin haluaisin."

Laivuri astui hetken aikaa vastaamatta; mutta muistellessaan kaikkea
sitä, mitä toinen oli sanonut, kävi hän itsekin vähän tavallista
erinomaisemmaksi. Ja tämä ei niinkään vähää häntä suututtanut, koska
hänen ei milloinkaan ennen ollut niin käynyt.

"Kuuleppas, Simen Naes," sanoi hän viimein miltei tylysti, "herkeä nyt
jo noista lastenloruista... Muuten voi tapahtua, ettemme me kaksi ole
enää yhtä hyviä ystävyksiä kuin ennen."

He olivat nyt Bolstadin asunnon edustalla.

Laivuri nyökkäsi äkisti Simenille, aukaisi sitte oven, työnsi Andresin
edellään, astui itse sisään ja paiskasi oven perässään niin, että
paukahti.

"Hänestä oli vaikeampi päästä erilleen, kuin luulinkaan." -- --

-- Kun he jälleen istuivat sisällä, kertoi Bolstad Andresille Simon
Naesista. Tämä oli yksi niitä, jotka eivät milloinkaan olleet voineet
oikein sopia ihmisten kanssa, vaikkei hän juuri tehnyt kenellekkään
kiusaakaan. Ainoa, josta tämä piti, oli -- häpeä sanon -- hän itse --
Bolstad. Rakkaus oli johtunut siitä, että laivuri kerran monia vuotta
sitte oli puolustanut häntä muutamia ruotsalaisia kalastajia vastaan,
jotka paraillaan kurittivat häntä, koska he luulivat hänen noituneen
heille myrskyn.

Niin, suurimpana syynä siihen, etteivät ihmiset hänestä oikein
pitäneet, oli se, että hänen sanottiin voivan noitua. Sen taidon
sanottiin hänen perineen äidiltään, joka oli ollut pohjan puolelta.

"Minkälaista noitumista hän sitte harjoittaa, laivuri Bolstad?" kysyi
Andres... Hän istui vuoteen reunalla ja veti saappaita jalastaan.

"Kaikkea vielä, kuka sitä uskoo, mitä ihmiset puhuvat? -- -- -- Niin,
mitä mokomaa se on? -- -- -- No niin, hän muka voi saa aikaan rivoa
säätä mereltä päin, milloin vaan tahtoo; niin sanovat muutamat.
Toiset taas kertovat, että hän itsessään tuntee, milloin sitä on
odotettavissa. Kaikki pelkkää hullutusta ja lastenlorua -- vaikkakin
tahtovat pitää itseänsä kristittyinä ihmisinä".

"Ettekö te usko mitään yliluonnollista, Bolstad"?

"En, semmoista en usko. Enkä niissäkään tapauksessa usko sillä olevan
mitään valtaa ihmisen ylitse niin kauvan kuin ihminen itse ei sitä
mietiskele. Sen on laita ihan sama kuin pohjattomuuden, Andres! Sekin
vetää puoleensa vaan silloin, kun siihen katsoo. Silmät ylös, mies!
eikä sillä ole mitään valtaa -- siihen oppiin minä luotan, ja se on
auttanut minua tähän saakka".

Kello ei ollut viittä enempää aamulla, kun matami Bolstad nousi ylös,
otti tulen ja viritti valkean kahvipannun alle. Sillaikaa kun se oli
lävellään lämpiämässä, meni hän ulos ilmaa katsomaan. Oli niin tyven,
ettei tuulenhenkeä liikahtanut. Hänen mielestään mokoma ilma oli
liiankin hyvä. Niiden oli varmaankin pakko käyttää airoja -- ellei ilma
ulompana vaan ollut navakampi -- -- --

Seisottuaan siellä hetkisen, tuli hän jälleen sisälle, pani ulko-oven
kiinni, mutta avasi oven miesten huoneeseen. Siitä heräsi Bolstad
ja kysäisi, mikä siellä oli hätänä. Vaimo sanoi silloin, millainen
ilma oli. Tähän vastasi Bolstad, että jahka he vaan pääsevät
Reposaarensalmesta, niin kyllä tuulta tulisi. Vaikka ulompana oli
kuinkakin navakkata, oli täällä sisempänä siltä miltei aina ihan
unteloa.

Hetken perästä istuivat he kaikin kolmen aamiaisella sekä söivät
hyvästi ja kauvan. Matami Bolstadin piti vielä antaa ryyppy heille
kummallekkin, ja hän otti itsekkin tilkan lasin pohjalta. Kun aamiainen
viimeinkin oli syötynä, veti Bolstad sarkanutun ylleen ja sen päälle
öljytakin. Samanlaisen otti Andres taasen kissannahkaturkkinsa
päälle. Sitte sanoivat he hyvästi vaimolle, hyvästi, näkemiin saakka!
ja läksivät alas veneelle. Matami Bolstad astui perässä ja valaisi
lyhdyllä, sillä kuu oli laskenut, ja oli melkein pimeä vaikkakin aamu
oli koittamassa.

Miehet selviytyivät helposti. He irroittivat köydet ja varppeet,
tarttuivat kumpikin airopariinsa ja olivat ennen pitkää keskellä
Reposaarensalmea. Siitä he kulkivat edelleen tasaisin vetäyksin, ja
hetken perästä tulla sutkahti Sauvasaari näkyviin, ja silloin oli
heillä näköala vapaana länttä kohden. He näkivät nyt kuunkin matalalla,
laskeutumaisillaan. Se ei valaissut, riippui vaan tavattoman suurena
pilven takana ja hehkui tulipunaisena.

Ei paljoa puuttunut, etteivät nyt toivoneet tuulta, mutta siinä he
pettyivät. Kaikki oli niin hiljaista kuin konsanaan huoneessa. Koko
meri lepäsi raskaana ja hervottomana, vähääkään liikkumatta.

Tiettyähän on, että moinen rasvatyven ilma ulkona merellä on jotakin
tavatonta. Se tekee olennon alakuloiseksi ja panee odottamaan jotakin,
joka ei ole hyvä. Samoin nytkin. Ei kumpikaan heistä puhunut, ja se,
minkä he lausuivat, tuntui miltei pakolliselta. Niinpä, kun Andres
hymähtäen kysyi, minne maailmassa se kova tuuli oli jäänyt? hymähti
myöskin Bolstad -- mutta muuten ei siitä asiasta sen koommin puhuttu.

Koko pitkän talviyön istuivat he soutaen. Aika tuntui heistä sekä
raskaalta että pitkältä. Yhden ainoan kerran lauloi Andres laulun,
minkä mukaan he sitte tahdissa soutivat:

    Kuule joutsenta, kuule joutsenta, joka valittaa saarella
    hiljaisella hoi i hoi, ho i hoi, ho i hoi!

    Kohta olen minä kulkeva merellä tuulisella ho i hoi, ho i hoi ho
    i hoi!

mutta muuten ei kuulunut muuta kuin airojen kolaukset hankapeukaloita
vasten.

-- Kun aamu koitti, oli kaikki yhtä hiljaista kuin ennen. Ainoastaan
pari kertaa olivat he tunteneet muutamia kosteita henkäyksiä lännestä
päin, mutta niitä varten ei käynyt purjeita nostaminen. Heidän piti
kulkea soutaen koko aamupuoli; ja vielä päivällislevonkin jälkeen,
minkä he pitivät Juustokivellä, oli heidän airoihin turvautuminen.

Mutta myöhemmin iltapuolella -- kello lienee ollut noin neljän
paikkeilla -- Andres yhtäkkiä viittasi muutamiin lännen puolella
oleviin asuinkerroksiin, joita eivät he kumpikaan sitä ennen olleet
huomanneet. Ne ajelehtivat merenpinnalla kuin ilkeä, käryävä savu;
alimpana alhaalla näkyi muutamia pitkiä, tummanpunaisia juomuja, jotka
kävivät yhteen meren kanssa.

He käännähtivät tuontuostakin päänsä näihin pilviin päin, ja joka
kerralta tuntui heistä, kuin pilvet olisivat käyneet suuremmiksi. Ja
kummankaan heistä etukäteen tietämättä silmänräpäystäkään, tuli heitä
vastaan kylmä tuulenpuuska, ja silloin koko meri musteni.

Tämän yhden puuskan jälkeen oli ilma aivan tyven ja liikkumaton
niinkuin ennenkin, ja sittekin luulivat he tuntevansa siinä muutoksen
tapahtuneen. Molemmin he myöskin huomasivat, että kaksi merilintua tuli
lentäen maalle päin. "Krii, krii!" huusivat ne molemmat ja tuijottivat
veneeseen, liitäessään miltei aivan sen päällitse.

"Nosta purjepuu, Andres, käy kiinni, minkä jaksat! hoi!"

Bolstad ja Andres saivat purjepuun pystyyn yhdellä nostamalla. Mutta
heidän siinä purjetta levittäessään tuli uusi tuulenpuuska niin, että
keula vaahtoa viilsi.

Nyt alkoi myöskin meri kuohua ja käydä sekä vihreäksi että valkeaksi.
Välistä tuli leveä laine rynnäten ja nostatti pauhun, keulaan
osuessaan; mutta jatkoi matkaansa sitte edelleen maata kohden ja kohisi
raskaasti mennessään.

Yhä useampia merilintuja turvautui maalle päin; milloin tuli niitä
monta yhdessä parvessa ja luikaten, milloin taas vaan yksi ainoa
mykkänä yksinänsä. Lopulta ei ollut ulkona keitäkään muita kuin he:
mutta niin kauvan kuin päivää kesti purjehtivat he pulskasti eteenpäin.

Illempana kiihtyi tuuli kuitenkin rajummaksi. Ja pahinta oli, että se
useasti tuli mitä ilkeimpinä vihureina, niin että heidän täytyi äkkiä
kääntää vastaiseen, jotteivät menisi nurin.

Heidän täytyi vähän vähentää purjeita.

Niin purjehtivat he sitte hetken aikaa; mutta vähän ajan perästä täytyi
heidän uudelleen vähentää purjeita; sillä myrsky kiihtyi.

Istuttuaan hetkisen tämän jälkeen, sanoo Andres:

"Minä pelkään, että tuuli kääntyy enemmän länteen, kuin olisi suotava."

"Niin, se on vähin kääntynyt viime hetkinä. Voitko jotakin erottaa,
missä me olemme?"

"Lienemme kai Ristikarin paikkeilla."

"Varokaamme siis matalikkoa itäpuolella."

He olivatkin aivan oikein Ristikarin luona; sillä heti sen jälkeen
näkivät he majakan, minkä he molemmat tunsivat -- --

Kului muutamia tunteja, ilma pimeni ja myrsky kiihtyi. Ja meri kävi
niin hurjaksi ja valkeaksi, että oli mahdoton erottaa, mikä oli tyrskyä
ja mikä aavaa ulappaa.

Mutta kerran huutaa Bolstad:

"Oletko siellä, Andres?"

"Olen, täällä minä istun, laivuri."

"Etkö se ollut sinä, joka istuit tässä ihan vieressäni?"

"En, minä olen istunut täällä keulassa."

"Minusta tuntui juuri kuin joku olisi istunut tässä ihan vieressäni."

"Miltä se näytti?"

"Se oli musta".

"Se ei liene kuitenkaan ollut mitään."

"Eipä suinkaan -- uskoakseni".

Bolstad oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun tuli tuulispää niin kova,
etteivät moista milloinkaan olleet kohdanneetkaan Alus kallistui niin,
että vesi loi kauvas vartaan ylitse, ja vaahto purskusi kuin tihkusade.

Kun se oli ohitse ja alus jälleen pystyssä, riisuivat he joka
purjetilkan, mikä riisua voitiin.

Niin jatkettiin matkaa vielä hetki aikaa; mutta sitte muuttui ilma niin
raivoisaksi, etteivät he voineet kuulla toisiansa, jos he tavallisesti
puhuivat. Yhtäkkiä huutaa Andres hyvin kuuluvasti: "Laivuri! Minusta
on, kuin kuulisin jonkin soivan tuolta vastaamme".

"Vaikka kuuntelen, en minä kuule mitään" sanoo Bolstad.

Hetken perästä sanoo Andres jälleen: "Nyt kuulen kellon vielä
selvemmin".

"Niin, nyt kuulen minäkin sen," sanoo Bolstad, "tämä on meidän
viimeinen matkamme Andres -- me olemme aivan Rokan kohdalla -- me
olemme laskeneet liiaksi pohjoiseen. Mikset laske ulommaksi, Andres.
Tyrskyt nielaisevat meidät."

"Onko se varoituskello, -- -- minkä he ovat pystyttäneet,
varoittaakseen ihmisiä -- Rokasta --"

"On niin."

"Niinpä onkin se tyrskyä, minkä tuolla sisempänä näen. Käännä vene,
laivuri! Minä näen sen hohtavan valkealta; minä kuulen sen jyrisevän
kuin tuomiopäivänä."

He käänsivät veneen, mikäli mahdollista, se alus olikin sellainen
lintu, että se käänne käänteeltä nousi tuuleen.

Mutta sittekin kuulivat he kellon soiton pitkät ajat kaikuvan heidän
korviinsa; mutta sitte heikkeni soitto heikkenemistään, eivätkä he
kuulleet muuta kuin laineitten pauhun.

Yhtäkkiä hellittää Bolstad peräsimen ja huutaa:

"Nyt se on harmaa, Andres!"

"Mikä on harmaa?"

"Minusta se näytti harmaalta! -- Se on varmaan se musta, jonka minä
äsken näin; mutta tällä kertaa se oli harmaa."

"Pitäkää varanne, laivuri, tuolta tulee turma ihan perän puolelta!"

Heillä ei ollut pitkää aikaa tointuaksensa, ennen kuin se tuli
hirveällä ryskeellä ja jyräyksellä, mikä työnnähti aluksen pitkän
matkaa päistikkaa.

Siitä hetkestä tarttui Andres peräsimeen. Laivuri Bolstad ei kyennyt
enää mihinkään.

Andres antoi mennä, kunnes hän näki edessäpäin pistävän esiin jotakin
mustaa, minkä hän luuli Harmaasaareksi. Sitte teki hän, voimiaan
ponnistaen, uudestaan käänteen.

Hän luuli ihan varmasti heidän jo osaksi päässeen paremmalle puolelle;
mutta vähää sen jälkeen kuuli hän kellon jälleen läppäävän, ja vieläpä
lähempänä kuin edellisellä kerralla. He eivät siis olleet käänteestä
mitään hyötyneet. Eivätpä niinkään, veneen painolastihan oli pieni ja
tyrsky painoi kovasti.

Niin ei ollut jäljellä muuta keinoa kuin uskaltaa yritys, jota hän
kauvan oli ajatellut: koettaa saada vene sisälle Messukuiluun. Jos hän
vaan voisi päästä sinne, olivat he turvassa kaikelta vaaralta, sillä
siellä sisällä oli vesi tyventä; sen hän tiesi entisestään.

Sen hän ilmaisi Bolstadille, mutta tämä vastasi vaan jotakin
epäselvästi, että kullakin aluksella on oma määrätty aikansa.

Joka hiven otettiin nyt alas. Andres Aasen luuli ennen pitkää
huomaavansa, että hän oli oikealla tiellä. Mutta juuri kun hän oli
näkevinään leveän kuilun edessään häämöittämässä, huudahti Bolstad:
"Nyt se on valkoinen!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä tölmäisi alus
jotakin kovaa vastaan, niin että molemmat lensivät päistikkaa eteenpäin.

Aasen tunsi, miten kylmä vesi huuhtoi hänen päänsä ylitse, miten
hän viskautui korkealle ylös, ja heti sen jälkeen rupesi koko hänen
ruumistansa särkemään. Kun hän sitte tunnusteli eteensä, tarttui
hänen kätensä johonkin märkään kankeen tai kanervaan, minkä päälle
hän arvatenkin oli pudonnut. Hän makasi hetken siinä, mutta sitte
hän yhtäkkiä muistikin, että hänen tuli ottaa selko Bolstadista.
Vaivoin hän siitä sitte nousi ja tirkisteli ympärilleen... Laineita
loppumattomassa jonossa oli ainoa, mitä hän näki. Ne olivat häntä
sangen likellä, niin että hänen oli sukkelasti vetäytyminen niistä
etemmäs, jotteivät ne peräytyessään veisi häntä mukanaan.

Mutta siinä tirkistäessään ja tähystäessään, ja epätoivon häntä siinä
ahdistaessa, luuli hän näkevänsä jotakin, mikä näytti ihmiseltä,
makaamassa muutamalla penkereellä lähinnä merta aivan suuren kiven
takana, mikä varmaankin oli estänyt laineita sitä mukaansa vetämästä.
Se ei voinut olla kukaan muu kuin Bolstad.

Aasen oli rohkea mies ja ennen kaikkea väkevä. Soveliaalla hetkellä,
kun meri vetäytyi takaisinpäin, heittäytyi hän äkkiä alas penkereelle
ja nosti sen ylös oikealla voimannäytteellä. Mutta miten raskas
oli hänen laivurinsa! näytti siltä kuin olisi henki poissa. Vaikka
hän ravisti häntä ja puhalsi henkeä häneen, pysyi hän edelleen
liikkumattomana. Mutta sitte yhdeltä kertaa huomasi Andres oikeassa
ohimossa pahan haavan, mikä ulottui kauvas päälakea kohden ja mistä
vuoti verta; se oli kai syynä hänen raukeaan voimattomuuteensa.

Aasen otti silloin esiin nenäliinansa, levitti sen ja sitoi pään
ympäri, niin hyvin kuin voi, verenvuotoa tyrehdyttääkseen. Sitte
veti hän kissannahkaturkkinsa yltänsä ja kääri sen hänen ympärinsä,
ettei häntä palelisi, ja sitte lausui hän puoliääneen, jotta, jos
mahdollista, Bolstad tajuaisi: "Kestä hetkinen, laivuri! kyllä ne pian
tulevat pyydyksiään kokemaan."

Sitte otti hän sairaan pään syliinsä ja istui ja lämmitti sitä, minkä
voi.

Verenvuoto Andresta nyt vaan enin huoletti. Sitä tihkui nenäliinan läpi
ja valui maahan raskain paksuin pisarin.

Toisinaan otti hän myöskin kädellä päähänsä, ikäänkuin olisi tuntenut
siinä jotakin märkää, mutta eniten makasi hän ihan hiljaa, ja kun
Andres kysyi, särkikö sitä, ei hän vastannut mitään.

Pari tuntia kului tällä tapaa. Ne kuluivat, hitaasti, niinkuin arvata
sopiikin. Laivuri Bolstad ei äännähtänyt vähääkään, ja ellei hän olisi
ollut siksikin lämmin, olisi Andresin ollut uskominen istuvansa siinä
kuolleen miehen kassa. Mutta äkkiä heilautti hän päätänsä ja alkoi
ponnistaa kuuluviin jotakin, vaikkakin suurella vaivalla: "Andres,
Andres!... Minä olen kauvan nähnyt sen häilyvän silmieni edessä... minä
luulen, että se on äiti vainajani... tai sitte se on kuolema itse..."

Tämän jälkeen makasi hän raskaampana Andresin käsivarsissa, ja tämä
luuli huomaavansa, että hän kylmenemistään kylmeni. Kasvoihin ilmestyi
tuommoiset kummat piirteet; oli, kuin kaikki olisi kovennut ja
jäykistynyt. Hän ei sanonut enää mitään eikä välittänyt enää mitään
kuullakkaan, Aasen sanoi vielä kerran: "Teidän on kestäminen hetkinen,
laivuri -- kunnes ne tulevat pyydyksiään kokemaan."

Mutta hetken perästä kohottautui sairas mies puoleksi istualle ja
katsoi ikäänkuin kummastuneena ympärillensä. "Mutta nehän ovat vain
vanhoja airoja, joita täällä on, Andres. Vain vanhoja airoja ja
haroja... Pyydä äitiä hiukkasen siivoamaan;... nythän on jo Joulu aivan
lähellä, ja kun veljeni tulee, ei sovi, että kaikki tämä törky on
tässä ympärinsä... Entäs lehmä sitte, mitä sillä on täällä tekemistä?
onko mokomaa ennen tapahtunut?... Sen vaan sanon, etten huoli lehmästä
huoneeseen... Sehän likaa kaikki, mitä täällä on... Eikö se hyvällä
lähde tiehensä? eikö... niin olen, totta tosiaan, antava sille, että
tietää... Mutta otappas pois tuo raskas mytty rinnaltani... voi, ota
se pois, Andres, niin olen sulle oikein kiitollinen, sillä se on niin
tukala... minun täytyy niin surkeasti ähkiä, kun se on siinä..."

Hän makasi hetken ja ähki raskaasti; mutta vähää sen jälkeen luisti
hengitys tasaisemmin, ja Andres luuli hänen nukkuvan.

Vähän ajan perästä alkoi hän kumminkin uudestaan puhua syvällä, miltei
tuntemattomalla äänellä. Mutta silloin näytti hän tajuavan, mitä sanoi:
"Sinä kyllä tästä selviät. Andres, sillä sinä et saanut tärähdystä
päähäsi... se oli minun loppuni. Mutta sano eukolle, ettei hänen tule
olla pahoillaan... ja kiitä häntä siitä, että olemme yhdessä olleet...
ja sitte muistakoon hän Herraa, joka ruokkii linnunpojatkin, ja joka
sanoo: minä annan rauhan sinulle, koskas huudat minua... mutta nyt ei
minulla varmaankaan enää ole pitkältä jäljellä..."

Sen jälkeen makasi hän niinkuin ennenkin. Verta valui vielä päästä,
mutta vähemmin sentään kuin ensin. Sitte tuli viimein kuoleman
taistelu, jolloin hän kiristi hampaitansa ja voivotti. Vaan sitä ei
kauvaa kestänyt. Andres ihan huomasi, milloin se loppui. Siinä hänen
ympärillään syntyi kummallinen hiljaisuus... hänestä näytti, kuin
olisivat laineetkin tyyntyneet.

Mutta kummalliselta tuntui istua siinä kuolleen miehen kanssa! siinä
valtasi hänet oikea juhlallisuus, ja hän rupesi rukoilemaan ääneensä,
rukoilemaan, jota hän ei ollut tehnyt koko elämänsä aikana. Niin,
kerrankin hän huusi, minkä suinkin jaksoi; -- se oli silloin, kun hän
rukoili, että laivuri Bolstadin saisi olla niin hyvä kuin suinkin olla
saattoi.

Tämän jälkeen hän rauhoittui ja puheli ikäänkuin tuttavallisesti ja
hiljaa Herramme kanssa, ikäänkuin arvelisi hän, että he kaksi kyllä
keskensä sopisivat. -- --

Kun aamu sarasti, talttui tuuli yhtä nopeaan kuin se oli yltynytkin.
Andres läksi silloin jalan kiertämään karia, pysyäkseen lämpimänä ja
tähystelläkseen veneitä. Edellinen oli täysin yhtä tarpeellista kuin
jälkimmäinenkin, sillä vaikka ilma keskitalven ilmaksi ei ollutkaan
kylmää, vilutti häntä sittekin niin, että polvitaipeet tärisivät.

Viimein puolenpäivän aikaan tuli kaksi venettä soutaen -- toinen heti
toisen jälkeen. Aasen huusi niille, ja ne tulivat kumpikin lähemmäksi.

Ensimmäisessä veneessä istui väkeä, joka tunsi sekä hänet itsensä että
Bolstadin. Kolme miestä heistä otti ruumiin varovasti veneeseen ja
levitti purjeen sen ylitse.

Mutta koko sinä aikana eivät he paljoa puhuneet eivätkä voivotelleet.
He katsoivat vaan toisiinsa ja nyökkäsivät päätänsä, ikäänkuin olisivat
he tämän jo edeltäpäin arvanneet.

Neljäs tuki Andresta, sillä tämä oli todellakin heikkona. Oli ikäänkuin
osa kuolemaa olisi hänet yllättänyt. "Mutta tuollaiseksi käy, kun noin
kauvan istuu ruumiin luona," sanoi vanhin miehistä. "Hän kyllä toipuu
jälleen." -- -- --

Simon Naes oli se, joka oli saanut molemmat veneet matkaan. Hän
oli käynyt rannassa aamulla, kun Bolstad ja Aasen läksivät, vielä
kerran neuvoaksensa heitä pysymään kotona. Mutta he olivat silloin jo
lähteneet ja näkymättömiin häipyneet.

Mutta kun laivuri Bolstad haudattiin muutamia päiviä myöhemmin, kulki
Simen sen pienen joukon jälkimmäisenä, joka ruumista seurasi. Hän ei
tahtonut laiminlyödä saattamasta maahan sitä miestä, joka oli ollut
hänelle hyvä ja ojentanut hänelle kätensä silloin, kun kukaan muu ei
ollut tahtonut sitä tehdä. --



Lännetär.


Muistuu mieleeni eräs sieltäpäin -- niin, mikä hänen nimensä olikaan?
Se nimi saattoi meidät kaikki niin kovaan pulaan; meidät kaikki neljän
oikealla puolella olevan huoneen asujamet.

Sillä hän oli meidän "palvelijattaremme".

Mutta kun oikein muistelen, oli hänen nimensä varmaankin Teodine, jonka
nimen me keksimme lyhentää Dinaksi.

Tämä tapahtui rouva Holmsenin "täyshoidossa." Istuessamme kerran
illallisella aukeni ovi hiljaan ja huoneen kautta kulki pieni
palvelustyttö, noin kahdeksantoista-, kaksikymmentä-vuotias. Se ei
ollut rohkean kristiaanialaispiian alituista juoksemista; ei, se
oli varovaisen ihmislapsen astuntaa, joka liikkui sangen siivosti,
kummallekkaan puolelle katsomatta. Vieläkin on silmissäni, mitenkä hän
meni suoraan ulos ja pani oven hiljaa kiinni perässänsä.

"Mutta hyvä rouva Holmsen," sanoi kaunis bergeniläisnainen laulaen,
"mikä se oli?"

"Se on teidän uusi palvelijattarenne, neiti Eva. -- -- -- Hän tuli
tänne eilen, ja minä otin hänet heti palvelukseeni. Hän näyttää niin
siistiltä ja hiljaiselta. Hän on kaiketi lännetär, lännestä kotoisin."

"Totta tosiaan, hän näyttää hiljaiselta. Muuten on hyvä, että pääsimme
eroon Karenista. Hänen paksua kopistiansa en voinut kärsiä -- -- hän
oli aina porttikäytävässä tähystyksellä, kun minä tulin kotiin."

"Asianajaja hän muuten olikin."

"Ei, eipäs ollut. Serkkuni tuntee hänet."

"Mutta minä tunnen hänet persoonallisesti."

Ja niin joutui "medisinaari" ja neiti Eva väittelyyn siitä, oliko paksu
"juristi" kopisti vai asianajaja, -- ja pieni palvelustyttö unohtui
toistaiseksi. -- --

Hän sai siis osalleen ne neljä huonetta oikealla puolella. S.o. hänen
tuli palvella yhtä medisiinaria, yhtä luutnanttia, taid. op. neiti Evaa
ja minua.

Minä näin hänet monta kertaa päivässä ja sain silloin kuulla, että hän
oli Listerin puolelta, vaan että hän oli tullut Kristianiaan, koska
täällä saatiin suurempaa palkkaa.

Hänellä oli muuten kovin raskasta rouva Holmsenilla. Uskokaa pois,
että meidän kävi usein häntä sääli. Useammasti kuin kerran tapahtui,
että luutnantti itse työnsi hiiliä uuniin, että medisiinari itse kävi
ostamassa oluensa, ja että minä itse -- niin minä tein todellakin
paljon tuota pientä säästääkseni.

Mutta minkä me miesväki ymmärsimme, sitä ei ymmärtänyt
bergeniläisnainen. Hän oli hyvä ihminen, -- mutta palvelusta hän vaati,
paljon palvelusta; ihan pienimmästäkin syystä hän soitti kelloa.

"Missä ovat minun kenkäni, Dina? -- ei ne, ei, vaan ne kiiltävät,
joissa varvaskoristeet -- ne melkein uudet. Kun eivät vaan ole sängyn
alla, niinkuin viimekin -- aivan totta tosiaan! ne ovat vallan
seinustalla. Voi, Dina, otatteko ne esille, niin olette hyvä."

Niin tuli ryömiminen ja konttaaminen.

"Tuhat kiitosta; muistakaa nyt viimeinkin, ettette pistä jalkineita
sängyn alle. On niin ilkeä saada niitä sieltä esille taas. Kiitoksia
vaan; ei mitään muuta tällä kertaa."

Ja neiti Eva pani jalkaansa ne uudet kengät, missä oli varvaskoristeet,
hellitti vähän paksua, keltaista palmikkoansa ja läksi ulos
harjaantuaksensa "ranskankieliopin poikkeuksissa."

Mutta kun hän tuli takaisin, oli hänellä aina mukanansa tumma
ystävätär, ja nämä istuivat sitte juoden ja polttaen niin, että
hajustettujen naispaperossien käry tunkeutui minun puolelleni
avainreijän kautta.

"Mutta se on totta, Eva, annappas meille muutamia päärynöitä."

"Lieneekö niitä enään jäljellä. Minä koetan."

Hän soitti.

"Voi rakas Dina, tuokaa muutamia päärynöitä. Kolme tai neljä."

"Tuokaa neljä, Dina!" huusi tumma.

Neiti Eva oli joku aika sitte saanut lähetyksen päärynöitä, oikein
suuria, hienoja päärynöitä isältään Bergenistä. "Joita hänen ei pitänyt
käyttää ahmien niitä syödäkseen," kirjoitti isä, "vaan ainoastaan
vilvoittaakseen itseään niillä, kun hän teki työtä otsansa hiessä." --
Mutta nyt teki Eva työtä sangen vähän eikä hikoillut milloinkaan. Miten
tuli hänen siis menetellä? Hän selvisi koko pälkähästä siten, että
pisti kirjeen tuonne kauvas pesukaapin taakse, tuonne muitten ikävien
kirjeitten joukkoon, missä varoitettiin: menemästä ulos: klo 7 jälkeen
ja, ennen kaikkea, olemasta "uudenaikainen": juoda punssia ja polttaa
paperossia yhdessä herrain kanssa kuutamon lumoavassa valossa j.n.e.
Sitte avasi hän käärön ja söi päärynöitä jokainoa tunti päivässä.
Mutta neiti Eva sai vatsataudin, päärynät olivat huvenneet, ja sitte
vasta, kun niitä oli enää vain muutamia jäljellä, uskoi hän ne Dinan
haltuun ja antoi tämän tuoda niitä hänelle muutaman kerrallaan, milloin
päärynähalu hänessä oikein pahaksi paisui, --

Talvi meni, kevät tuli ja viimein myöskin kesä. Kaikki meni tasaista
kulkuansa. Dina oli vielä meillä. Hän kestikin paremmin, kuin minä
alussa olisin voinut uskoakkaan, ja oli kovasti iloissaan, että saisi
käydä kotonaan, jahka hyyryläiset olisivat poissa ja talo tyhjänä.

Mutta sitte rupesi hän muutamana päivänä käymään alakuloiseksi ja
näyttämään kelmeältä. Rouva Holmsen kysyi, oliko hänen ikävä. "No
ei, eipä niin vaarallisesti". Niin meni muutamia päiviä, mutta hän
kävi ennemmin huonommaksi kuin paremmaksi. "Tuntuiko hänestä täällä
raskaalta?" "Ei, nyt oli hän siihen tottunut, ettei se liian raskasta
ollut."

Mutta eräänä päivänä kokoushuoneessa istuessamme, tuli hän sisälle ja
kysyi, saisiko hän heittäytyä vuoteelle, sillä hänen ei ollut oikein
hyvä olla.

"Mikä häntä sitte oikeastaan vaivasi?"

Hän seisoi ja hypisteli neuvottomana esiliinaansa. Sitte sanoi hän
jotakin epäselvästi siihen suuntaan, että hänen laitansa ei ollut
oikein hyvin siitä illasta saakka, kun hän portailla lankesi ja
loukkasi itsensä.

Hänen siinä seisoessaan päivänvaloa vastaan, näimme me kaikin, ettei
hän suinkaan terveeltä näyttänyt. Hän oli kuihtunut paljon viime
aikoina.

Ja niin sai hän mennä sisälle lepäämään. --

-- Se oli "Taiteitijalinnan" aikoina. Vähää ennen olimme me nähneet
pitkän jonon ratsastavan pitkin katuja ja kuulleet linnanherran
lausuvan kansan tervetulleeksi. Ja me nuoret kävelimme ja vietimme
aikaamme tuolla ylhäällä linnanpuistossa valoisan kesäyön toisensa
jälkeen.

Sillä siellä oli paljo nähtävää: punasilmäisiä, kesyjä jalopeuroja,
jotka kiljuivat ja ampuivat pistooleilla ja kävelivät kahdella jalalla
ihan yhtä hyvin kuin neljällä. Ja laulavia lehmiä ja iloa ja paljo
riemua. Koko kaupunki oli siellä ylhäällä. Ne, jotka eivät saaneet
tilaa "linnassa", ajelehtivat ympäri Linnanpuiston käytävillä.

Eräänä iltana tapasi pari meistä neiti Evan siellä ylhäällä yhdessä
tumman ystävättärensä kanssa. He olivat mainion näköiset molemmat;
toinen niin vaaleana, toinen niin tummana täydensivät he toinen
toisensa mainiosti.

Ehkä sentään tumma voitti.

Hänellä oli yllään tummanpunainen hame vyötäröllään kiiltonahkainen
nikkelivyö, joka luisti raskaasti alas lantioitten yli joka askelelta,
minkä hän astui.

Heillä molemmilla oli ollut oikein perinpohjin huvia! He olivat juoneet
samppanjaa Evan sedän kanssa; mutta sitte yhtäkkiä oli setä huomannut,
että nyt heidän piti lähteä. Siihen eivät he mitenkään tahtoneet
suostua, ja hetkisen perästä pistäytyivät he syrjään hänestä: tumma
tunsi ikäänkuin jotakin olevan irroillaan, ja Evan piti auttaman häntä
sitomaan sitä paikoilleen, ei, _hänen_ ei pitänyt olla siinä läsnä; se
ei soveltunut herroille.

Niin pyysivät he hänen menemään hiljaa edelleen, jotta he voisivat
hänet jälleen saavuttaa.

Ja niin juoksivat he tiehensä.

Sillä eihän todellakaan sentään ollut aikomus mennä kotia. -- --

Me kiersimme linnan yltympärinsä, kunnes kaikki oli lopussa. Mutta tämä
yö oli sentään niin kovin kaunis.

Ja sitte me menimme alas ystäväni jasmiinihuvilaan ja istuimme siellä,
kunnes päivä idästä sarasti.

       *       *       *       *       *

Mutta sillaikaa makasi Teodine, jota myöskin Dinaksi kutsuttiin, kotona
ja kuoli.

Eräänä aamuna kiersi "pensionaatissa" sanoma, että hän oli kuollut.
Että hän makasi vuoteellaan ihan kankeana, silmät auki. Siellä syntyi
tietysti ihmettelyä ja liikettä kaikkialla. Miten kaikessa maailmassa
saattoi se oli mahdollista? kuolla -- noin ilman mitään enempää! --

Seuraavana päivänä vietiin hän hospitaaliin, missä ruumiintarkastus oli
toimitettava. Mutta tämän ruumiintarkastuksen jälkeen katosi hän meiltä.

Rouva Holmsen ei ymmärtänyt vähintäkään. Hänellähän oli ollut niin
paljo hommaa, ettei hänellä ollut todellakaan vähintäkään aikaa
pitää huolta Dinan sairaudesta. Vallankaan koska Dina itse ei
virkkanut mitään. Edellisenä iltapuolena kuuli hän tosin toiselta
palvelijattarelta, jolla nyt oli medisiinarin tyhjä huone, ettei
sairas viime aikoina ollut ruokaan kajonnut. Lisäksi vielä, että hänen
silmänsä olivat niin kiiltävät. Mutta eihän tosiaankaan mokomasta kuolla
tarvinnut. Olipa rouva Holmsen edellisenä päivänä itsekin ollut hänen
luonaan kysymässä, miten hänen oli, ja silloin oli hän vastannut, että
hän "miltei uskoi voivansa hieman paremmin." Mutta hän halusi saada
vettä.

Ja rouva Holmsen oli itse tuonut hänelle vettä -- koko ruuskallisen!
Muuten hän ei voinut häntä oikein nähdä, sillä ikkunan eteen oli
ripustettu vaatteita, niin että huoneessa oli melkein pimeä.

Hetkiajan kuluttua saimme me kuulla -- Jumala tiesi mistä -- epäselviä
huhuja, että Dina sittekin oli kuollut tärähdyksestä, minkä hän kerran
oli saanut sydänalustaansa silloin, kun hän oli portailla langennut ja
loukannut itseänsä. Sitte huhuiltiin vielä sekavammin jonkinlaisista
höyryistä, joita häneen muka oli kerääntynyt. Se mahtoi kaikissa
tapauksissa olla tuskaista tautia! Hän lienee kärsinyt paljon, vaikkapa
hän olisi valitellut vielä vähemmin kuin mitä oli tehnyt.

Ehkei hän ollut huomannut paljoa kovempaa sinä valoisana kesäyönäkään,
jona hän kaikessa hiljaisuudessa erosi.

       *       *       *       *       *

Ennenkun lopetan, tahdon vielä kertoa, mitä pappi sanoi kun rouva
Holmsen kysyi, luuliko hän Dinan pääsevän autuaaksi, kun hän kuoli noin
vallan heidän käsistään.

Pappi sanoi: "Enhän minä voi sanoa mitään varmasti, mutta kuolihan hän
asemassansa, ja se on kaunista."

Minun johtui ehdottomasti muistiini päärynä, minkä hän joka ilta toi
neiti Evalle.



Missä ruoho kuihtui.


I.

Vanha tie soisella tasangolla painui painumistaan hitaasti, mutta
varmasti. Soraa ja hietaa oli lisättävä, ja siten kävi tie kalliiksi.
Sitte keksittiin heittää vanha tie silleen ja rakentaa uusi etempänä
ylhäällä, missä perustus oli kovempaa. Nyt painui vanha tie siinä
paikoillaan yhä taukoamatta, Syyssateet ja talviset räntäilmat
tasoittivat sen olemattomiin, jo kymmenen vuoden kuluttua ei siitä
ollut enää mitään jäljellä.

Ruoho iti yhtä hyvin siinä kuin muissakin paikoissa suolla.

Ainoastaan kapeasta juomuista kuihtunutta ruohoa kävi ymmärtäminen,
että sitä vielä käytettiin; tässä juomussa oli ruoho kuihtunutta,
sillä siinä entinen luutnantti Brede Arnesen käytteli jalkopohjiansa.
Ruoho on hurskas ja rehellinen kasvi: se peittää vaivaisenkin haudan
naskalipäisillä lehdiltään, mutta se kuihtuu siinä, mistä jumalaton
ihminen kulkee.


II.

Soinen tasanko, minkä kautta tie kulki, oli tyhjyyden ja
suoramielisyyden surkea kuva -- vallankin pilvisenä syyspäivänä. Se oli
siinä milloin minkäkin värisenä; viheriänkeltaisena, harmaanruskeana
ja mustana. Iso honkapuu seisoi toisessa syrjässä, muuten löytyi tien
reunassa vain muutamia vaivaiskasvuisia kiulakka pensaita, joissa ei
ollut kukkia eikä hedelmiä.

Tästä autiudesta pitivät kurjet. Niitä seisoi hajallaan parvissa siellä
ja täällä. Silloin tällöin huudahti joku niistä.

Kun sattui muutamia myöhästyneitä muuttolintuja suurimmassa kiireessä
lentämään paikkakunnan ylitse etelään päin, niin käännähtivät useimmat
linnut suolla, kallistivat päätänsä ja kuhersivat ääneensä. Pari niistä
kievahti ilmaan, edestakaisin lentäen ja käheästi huutaen.

Se oli oleva kiusantekoa muuttolinnuille, koska ne tuossa noin pitivät
kiirettä.


III.

Ainoastaan kaksi kertaa koko pitkänä päivänä häiriintyivät linnut.

Se tapahtui joka puolenpäivän aikaan ja joka iltapuoli, kun ilta jo
täyttä totta oli tulossa.

Sillä silloin tuli aina tumma, laiha mies jalan, yllään pitkä takki ja
päässään leveäpäärmäinen huopahattu.

Hän se piti vanhalla tiellä juomua, missä ruoho kuihtui.

Muutamat nuoret poikaset, jotka olivat outoja paikalla, kyykistyivät
hiemasen, alkuun päästäkseen, ja lensivät etemmäs, laskivat jälleen
alas, kyykistyivät ja viputtivat -- ja kaikki oli yhtä rauhallista kuin
ennenkin, joka vaan huudahti; ja se kuului pitkän matkan päähän, sillä
täällä oli niin hiljaista.

Vanhat linnut jäivät seisomaan, sillä ne tunsivat miehen tavallaan. Ne
olivat nähneet hänet siitä alkaen, kun ne olivat ihan pieniä, ja ne
tiesivät, ettei hän niille mitään tee.

Hän meni vaan taloon suon toiselle puolen.


IV.

Talo suon toisella puolen ei painunut. Se seisoi tänään sellaisenaan
kuin kuusikymmentä vuotta sitte. Luutnantti Brede Arnesenin isä ei
ollut ollut niin kevytmielinen, että olisi rakentanut talonsa hiekalle;
siinä oli kallio alla.

Sen vuoksi eivät asujamet kukistumistaan peljänneet. Niitä oli vaan
kolme: puolivälissä kuudettakymmentä vuotta oleva luutnantti, hänen
sisarensa ja vanha sotamies, joka oli seurannut herraansa siitä saakka,
kun tämä oli saanut eronsa.

Brede Arnesen oli vallan nuorena tehnyt jotakin hirveätä, mutta ei
kukaan saanut tietää, mitä se oli; säädyn kunnia oli pelastettava.

Kun luutnantti oli pitkillä kävelyillään iltapuolisin, kutsui hänen
sisarensa sotamiehen sisälle ja luki hänelle kappaleen raamatusta. Sen
jälkeen antoi hän hänen mennä ulos toimittamaan talon tehtäviä, ja itse
istui hän yhä edelleen hartauttaan pitäen.

Lohduttavaista oli vanhalle neidille tietää omassa itsessään, että hän
joka päivä antoi Herralle, mikä Herran oli. --

Ennenkuin hän alotti hartaushetken, antoi hän sotamiehen kääntää
kanta-isän kuvan, joka riippui seinällä; sillä tämän ylpeät piirteet
vaivasivat häntä, kun hän oli jumalisella tuulella, ja saattoivat
helposti häiritä häntä hänen hartaudessaan.

Se oli ylpeän majurin kuva. Hän oli ollut mielessään vakuutettuna
siitä, että hän oli vanhaa saksalaista aatelia, ja kuvan alle oli hän
itse kirjoittanut suurilla göötiläisillä kirjaimilla:

    "Kunnon upseeri hän on ja hyvää aatelista. Ei moukka kurja
    talonpoikais-porvarista."

Mutta kuvan käännettyä pääsi hän rauhaan. Hän istui siinä valkoinen,
silitetty tanu päässänsä sekä joutsenuntuvainen liina hartioillansa
ja lauloi virttä, jonka hänen äiti armaansa oli kuolinvuoteellaan
sepittänyt. Sitä käytti hän joka päivä, sillä sen sydämelliset sanat ja
sen ihanat, pehmeät äänet tuotti hänelle tuon rauhan.

Laulaessaan noudatti hän äänteessä äiti armaansa vanhanaikaista
kirjoitustapaa.

    "Ole vastaajan' viimeis' päivän',
    Syntin' piinas kautt' peitä,
    Suo minua armost' iloon käyvän,
    Pyhäis seuraan minua heitä.
    Sinä sanot: päälles kuin uskova on,
    Hän kuolemast' koht' eloon käy,
    Eik' tuomion all' näy;
    Ehk' ajaisest' kuoleva on,
    Ei heitet' helvetin hautaan.
    Hänt' vapahdan väkeväll' kädell'
    Kuoleman kauhian kidast',
    Taivaan iloon hänt' panen tähdell',
    Näin pois päästän hänt' vihast'.
    Jesus Christus, aut' minua visust',
    Sinun tuloos odottamaan
    Uskoll', ja saamaan
    Osaa luvatust' ilost'
    Sinne minua vie täält' ulos".

Näinä iltapuolihetkinään oli vanhan neiden oikein hyvä olla.
Unenhorroksissa oli hän nojatuolissaan hartauden päätyttyä, sillaikaa
kun sotamies puuhaili keittiössä iltaista kuntoon. Hän kuuli hänen
silloin tällöin kalistavan kupilla, tai hän kuuli vesikattilan
kihisevän. Ne olivat semmoisia ääniä, jotka eivät herätä, mutta eivät
myöskään pane nukkumaan.

Ja hän saattoi levätä näin rauhassa, sillä hän oli antanut Jumalalle,
mikä Jumalan oli.


V.

On syysilta, ja pimeä tulossa.

Lokit ja varikset lentävät kukin kotiinsa. Toisilla on pesä hongassa,
toisilla kauvempana muualla.

Pimeä tulee myöskin taloon suon taakse; hiipii sisälle pienistä
ruuduista ja asettuu paikoilleen tummille huonekaluille ja matoille,
väistää vähän ennen muinoin kirkkaiksi kullatuita kehyksiä, mutta
himmentää niitäkin yhä enemmän. Tivistyy vanhan neiden ympäri, niin
että lopulta voi nähdä vain siinteen hänen valkoista ommeltua nuttuansa
ja harmaana hattarana vain sen kohdan, missä joutsenuntuvainen liina on
levällään.

Hän nukkuu silmänräpäyksen, mauskuttaa ihan säännöllisesti huulillaan
joka hengenvedolta. Mutta sitte aukaisee hän äkkiä silmänsä, ikäänkuin
siinä olisi ollut joku, joka hänet herätti. Hän kuuntelee portaille
päin hetkisen, sitte nojaa hän päänsä jälleen taaksepäin ja huutaa:
"Olavi, Olavi!"

Sotamies tulee sisälle.

"Sinä voit asettaa lampun sisälle, ja käännä sitte majuri, sillä nyt
tulee luutnantti pian."



Meri.


Meriusvassa.

Me olimme usvassa. Silloin tällöin menimme me eteenpäin propellin
hitaasti pyöriessä, mutta useammin olimme me ihan paikoillamme. Se ei
väistynyt, tuo sankka meri usva. Päivittäin oli se siinä. Joka aamu,
kun me heräsimme ja katsahdimme ulos, kohtasi se silmäämme. Eipä sillä
hyvä, se tunkeutui päällemme niinkuin jokin määräämätön, joka painaa
ilman että sitä voi luotaan torjua.

Ja ollessamme suljettuina usvan valkeaan kehään pelkäsimme me aina
tölmäisevämme yhtä tai toista vastaan. Sen vuoksi olimme me aina
tähystämässä -- ja saimme silmämme hämärtäviksi, muljottaviksi.

Niin, lopulta ei kukaan meistä ollut oikein terve. Me tunsimme itsemme
kummallisen pöhöttyneiksi, samoin kuin arvatenkin ne harmaat elävät,
jotka oleksivat kosteissa, pimeissä paikoissa; me puhuimme ainoastaan
vähän toistemme kanssa ja aterialla istuimme me ruokaa inhoten ja
pistäen sisäämme mitä vain, lainkaan maistamatta. --

Usein tapaa usva, illan tullen, vyöryä yhdelle koolle ja liukuaa
tiehensä, niin että tähdet tulevat näkyviin -- sen olen useammasti
kuin yhdesti kokenut. Tässä ei käynyt niin. Päinvastoin. Kun tulet
sammutettiin iltaisin, oli se siinä miltei vielä sankempana kuin
muulloin; en mokomaa pimeyttä milloinkaan ennen ollut nähnyt.

Ja keskellä yötä saatoimme me säikähtyä pitkästä vihellyksestä, joka
tunki kuin terävä veitsi kaiken kuulevan läpi -- taikka myöskin
läppäystä, monta sataa tuskallista lyöntiä! Sitä saattoi kestää hyvin
kauvan, käännyimme kyljeltä toiselle, vedimme villaisen peiton päämme
päälle ääntä tukehduttaaksemme, koetimme mahdollisesti myöskin antaa
lyöntien vaikuttaa nukuttavasti, laskimme tahdissa niitten kanssa
aivojamme väsyttääksemme, niin että ne rauhoittuisivat ja raukeaisivat.
Mutta ei, se ei auttanut; sillä usein tuli lyönti edellisiä kovempi,
joka kerrassaan keskeytti, ja me makasimme siinä vallan valveillamme.
Tämä kävi lopulta ihan kamalaksi; ei mitään apua hädässä. Tunti
toisensa jälkeen meni, ja me yhä vaan makasimme kopissamme,
kääntelimme ja vääntelimme itseämme, voimatta nukkua, vaikka kuinka
olisimme tahtoneet. Niin, lopulta olimme joutua ihan epätoivoon tästä
loppumattomasta laulusta, joutua kiusaukseen, juosta ylös kannelle ja
tehdä vastustusta. Eräänä yönä kuulin minä yläpuolellani olevan kopin
asujamen itkevän ja huutavan: "Nyt pitää teidän lopettaman, kuuletteko
te! -- -- -- Olkaa nyt hiljaa, te siellä ylhäällä!" Ja päällepäätteeksi
kiipesi hän alas ja haki saappaansa, millä hän läimäytti kattoon ja
toisti entiset sanansa.

Viimein aamuhämärässä saatoimme me päästä rauhaan. Tai me saatoimme,
kellon alituisesta laulusta huolimatta, lyykistyä kokoon kuin kaatuneet
miehet ja painua alas syvään, kuolemanraskaaseen horrokseen.

Ja niin me vähitellen tylsyimme, että me, lähempänä puolta päivää
herätessämme, useimmiten olimme unhottaneet kaikki, mitä tapahtunut
oli, ja ihmettelimme, että koko ruumiimme tuntui niin taudin ruhjomalta.

Mutta kun me tuntia myöhemmin istuimme päivällispöydässä, saattoi joku
joukosta havahtua ja kysäistä. "Mutta kapteeni -- eikö jotakin ollut
hätänä viime yönä?"

Iso, punakka kapteeni kertoi silloin, että me olimme kulkeneet
vaarallisella paikalla, missä yhteentörmäyksiä oli usein tapahtunut --
joku tarkkasilmäinen mies oli nähnyt jotakin laivahylyn tapaista
-- -- melkein aivan lähellä -- -- ja sen vuoksi olivat he viheltäneet
ja kellolla soittaneet.

Nyt olivat kaikki selvillä: "Aivan niin, viime yö oli ollut levotonta,
tavattoman meluista, sen vuoksi olivatkin he niin surkeassa tilassa
herätessänsä".

       *       *       *       *       *

Kun meri lepää kiiltävänä ja tyynenä usvapeitteen alla? on se minusta
harvinaisen yhtänäköinen kuin iso, sammunut silmä.

Minä kuulen syviä huokauksia alhaaltapäin vaikka ilma onkin tyyni; on
kuin se liikkuisi jostakin, ei kukaan meistä tiedä, mistä.

Ja kun minä makaan valveillani yöllä, sattuu korviini nielauksia,
niinkuin monen pienen pakahtuneen sydämen imennästä.

Tai ääniä jotka minusta tuntuvat tulevan ihmisistä, joitten puhelua
luulen kuulevani milloin etempää, milloin taas aivan läheltä.

Usein saattaa tämä minut kokonaan vallata, niin että asetun istualle ja
sanon itsekseni, että noin käy, kun päiväkausin elelee purjehtivassa
laivassa, silmiensä edessä vain tuo tyhjä, harmaa avaruus, kun
samalla tuntikausin henkii salongin raskasta ilmaa, tätä sanatonta
höyrylaiva-ilmaa, missä on sekaisin pahanhajuista öljyä ja pölyä
punaisesta sametista.

Siinä tarvitaan huvitusta.

Ja minä koetan huvittaa itseäni alan keskustella yhden ja toisen
matkustajan kanssa. Mutta minä huomaan, että he ovat yhtä raukeita kuin
minäkin ja me mykistymme kukin soppeemme, niinkuin siivet linnulta,
joka on märkänä.

Sitte koetan minä lukea; vaan ne ainoat kirjat, joita täällä löytyy,
ovat muutamia puolivanhoja englantilaisia romaaneja, mitkä eivät
usva-ilmalla kelpaa höyrylaivassa luettaviksi. Silloin on tarpeen
voimakkaampaa ravintoa. Eilen löysinkin minä muuten erään kovin
"voimakkaan" kirjan: Novellikokoelman, missä oli monta "jännittävää"
kertomusta. Se oli todellista alkoholia. Tästä otan minä usein
itselleni hutikan koko tunniksi.

Maita raukeus seuraa jäljestä. Kun panen kirjan pois, tunnen minä
olentoani painostavan, ja minä vaivun syvään uneen, missä mieli
kuvittelee semmoista, jota tuskin milloinkaan olen lukenut tai
ajatellut. Tai haaveksin minä jotakin, jota en milloinkaan ole kotona
kuullut, jotakin, jota en ole lukenut enkä ajatellut.

Jumala tiesi, mistä se tulee.

Väkeä, jota en milloinkaan tässä maailmassa ole nähnyt, käy sivuitseni
ja puhuu minulle paljon käsittämätöntä, josta koetan saada selvää ja
johon vastaan, niin hyvin kuin voin. Kunnes muudan vanha toveri, joka,
mikäli muistan (hän on monia vuosia sitte matkannut Rioon) asettuu
päälleni ja painaa minua, jotta olen tukehtua ja herään painajaisesta...

Ja niin makaan minä puolikosteella samettisohvalla, helteisenä ja
sairaana, ja ihmettelen, että tätä tällaista sentään voi kestää. Voiko
sitä kestää pitkältä? Mitenhän meidän laitamme on huomenna tähän samaan
aikaan? -- -- --

Tänä aamuna tuli aivan oikein muudan hampurilainen "pufettiin"
ja tilasi paloviinaa, "sillä nyt teki ilmapuntari nousua."
Päivällispöydässä oli hän puhelijas ja iloinen. Hän kertoi jutun, joka
muka oli sukkela: neekeristä, joka eräänä iltana tuli kotia ja sanoi
vaimolleen: "Eikö sinulla ole ruokaa minulle?" johon tämä vastasi:
"mene tuonne ja ota lautanen; siinä on vielä kappale jäähtynyttä
lähetyssaarnaajaa."

Loppuponnen, "kappale jäähtynyttä lähetyssaarnaajaa," toisti hän
vähintään kuuteen kertaan. Hän näytti selvästi juoneen koko joukon.

Mutta iltapuolella tuli hän tupakkahyttiin ja sanoi, ettei ilmapuntari
noussutkaan ja että tämä matka johdatti hänen muistiinsa Gerstäckerin
"Matkaseikkailut," jotka osaltaan olivat kirjallisuutta "Dickensin
malliin."

       *       *       *       *       *

Juuri nyt kuljimme me majakan sivutse. Me emme nähneet mitään, vaan
kuulimme usvatorven törähtävän jostakin sieltäpäin. Ja välistä haukahti
koira, joka haistoi paikan, missä se oli. --

Nyt seisoo höyryalus hiljaa; me odotamme luotsia. Aivan varmoja
paikasta me emme suinkaan vielä ole, sillä tuontuostakin tunnustelemme
me eteemme riipalla.

Väliajoin, vallankin juuri sinä hetkenä, kun äänet ovat haihtuneet,
palaa hiljaisuus hiipien takaisin ja valtaa tuskastuttavasi mielet.
Siinäpä se, elävää ääntä halutaan; mahdollisesti koetetaan puhua ääneen
itsekseen. Mutta yhden ääni jää niin pieneksi ja yksinäiseksi. --

-- Tänä iltana ovat useimmat matkustajat nousseet kannelle, ja kukin
valitsee soppensa, siinä torkkuaksensa, tai oman paikkansa, siinä
liikkuaksensa.

Askelet kuuluvat, yksi kerrallaan, miehen epäselvän haahmon nähdään
viimein pistävän esiin ja katoavan.

Ja etukannelta kuuluu merimiesten raskaitten saappaitten kopina, heidän
siellä tehdessä työtä vilkkulyhtyjensä valossa, joita he kantavat
rinnallaan.

Mutta vähitellen asettuvat kävelijät levolle. He pistäytyvät
tupakkahyttiin, missä heitä aina on useampia. He eivät paljoa puhu;
vihdoin kertoo muudan vanhempia herroja samanlaisesta tapauksesta,
minkä hän oli joutunut kokemaan noin -- -- hänen piti ajatella -- --
varmaankin kym -- tai ehkä kaksitoista vuotta sitte. Silloin hän ei
luullut mokomasta hengissä pääsevänsä, mutta nyt oli ehkä asiat vielä
hullummin kuin silloin.

Toinen hymähtää ja kysyy, eikö kävisi keksiminen jotakin -- -- mitä? --
nythän ihmiset olivat niin viisaita, tai olivathan he olevinaan niin
viisaita. Usvapillit ja vilkkumajakat -- hyvät olivat nekin, vaan eivät
silti riittävät. Ei, jotakin sähköalalla oli saatava, ettekö usko, että
jotakin sähkölläkin saisi aikaan -- mitä?

Niin! -- --

Hetken perästä soitetaan iltaiselle. Me astumme hitaasti alas portaita
ja asetumme ruoalle, koska niin kerta on tehtävä.



Rannikolla.


Me olimme kaukana meren ulapalla.

Mutta höyryalusta matkallaan eivät estäneet laineet eikä tuuli.
Se kulki varmasti ja tyynesti; sillä meri lepäsi. Ei lintuja eikä
purjehtijoita -- pelkkää taivasta ja merta.

Illan tullen istuin minä kannella yhdessä muutaman matkatoverin kanssa.
Me emme paljoa puhuneet, istuimme vaan ja tuijotimme kaukaisuuteen.
Oli kuitenkin, kuin olisimme toisemme käsittäneet; kuin olisimme
ymmärtäneet ja hyväksyneet toistemme ajatukset, vaikkemme niitä julki
lausuneetkaan.

Viimein rupesi toveri rinnallani puhumaan puoliääneen itseksensä,
kauvas eteensä yhä edelleen katsellen: "On todellakin kummallista,
miten paljon kaunista tästä merestä on sanottu. -- -- Ja kuitenkin on
samaisessa meressä jotakin vallan kauheata. Katsokaappa vain sitä!
Eikö se näytä isolta, mustalta hirviöltä, jolla on pitkät, limaiset
pyydysrajat -- -- tuollaiselta, joka voi käydä kiinni ja tukehduttaa --
noin aivan hiljaa -- aivan pehmeästi."

Me istuimme hetkisen ja katselimme merelle. Jumala tiesi, mutta tänä
iltana uskoin, mitä hän sanoi.

Vähän ajan perästä jatkoi hän hitaasti ja matalalla äänellä: enimmiten
vain puolin, katkonaisin lausein: "Minä en ole milloinkaan pitänyt
merestä oikein. Se on liian synkkä ja liian raaka. Ja kaikkea, mikä
haiskahtaa raakuudelta, vihaan minä. Se on ehkä heikkoutta, mutta
siinä tapauksessa ainakin synnynnäistä. Niin on ollut laitani aina
lapsuudesta saakka. -- -- -- Siitä ehkä tullee, etten milloinkaan
ole pitänyt merimiehistäkään. Ne ovat kyllä sangen kunnollisia ja
rohkeita, Jumala paratkoon, -- mutta alituisesti on heissä jotakin
tätä raakuutta, joka sisintä olentoani inhoittaa... Katsokaa vaan
tuota miestä -- niin tuota tuossa, roimahousuissa... täytyypä kaiketi
olla merimiehenä pitkät ajat ennenkuin moiseksi käypi. Ja näkyyhän
se hänestä muutenkin kaikin puolin... Hän näyttää, Jumala paratkoon,
parkitulta koko mies... No, onhan se muuten ihan luonnollistakin...
Onhan meri itsekin mokoma parkkikoura, ei viisastu milloinkaan --
polkee vaan jalkoihinsa kaikki, mitä tapaa. Sanokaa minulle, oletteko
milloinkaan myrskyssä tullut luotsi- tai kalapaikalle ja nähnyt
ihmisiä seisovan rannalla tähystämässä isää, tai puolisoa tai veljeä,
mykkinä ja kauhistuneina. Luuletteko te, että niillä ihmisillä on
silmiä näkemään, miten perhanan komeita viheriät järvet ovat?... Tai
minkälaiselta luulevat meren tuntuvan sen mielestä, joka on uppoavassa
laivassa kaukana maalta?... kun hirvittävää vettä tunkeutuu rakoihin,
ja laiva painuu alas tuuma tuumalta, kunnes syvyys aukeaa ja vetää sen
hitaasti alas -- ihmisten seistessä kannella rukoilemassa Jumalaa heitä
pelastamaan.

"Ja viimein ovat he syvässä alhaalla suolaisessa, kylmässä vedessä ja
tukehtuvat. Vallan nuorista alkaen vanhoihin ja harmaihin saakka...
niin, nuoret taistelevat kai kauvimmin. Ajatelkaa kaikkea tätä
hirvittävää kauneutta -- kaikkia niitä nuoria naisia, jotka meri on
vetänyt kitaansa, heidän ruumistensa kiemurrellessa... Voi, te olette
nuori, ettekä vielä inhoa sitä mustaa eläintä, joka meitä ympäröi!

"Minä olen kerran seisonut meren rannalla ja parkunut! Minua ahdisti
pelko, pelko, joka on pahempi kaikkia muita. Se, joka tunkee sisään,
niin että parku pääsee aivan itsestään... Ja silloin oli kuutamo.
Kuutamoyö meren rannalla... Minä muistan sen niin selvästi tänä iltana.
En tiedä, miksi; on melkein kaksikymmentä vuotta, sittekun se tapahtui."

Hetken perästä jatkoi hän hitaasti kuin ennenkin ja yhtä matalalla
äänellä: "Eikö teillä ole muistoja, joita ette milloinkaan ole
muistikirjaanne kirjoittanut" koska ne kirjoitettaessa menettäisivät
sen kummallisuuden, sen pyhyyden, mikä niille on omituinen, hiiri
kauvan kuin ne ovat teidän eikä kenenkään muuri? Muistoja, jotka ovat
sen laatuisia, että te mieluimmin toivoisitte vaan hyräilevänne niitä
omina sävellyksinänne pitkin, pehmein puoliäänin?

Niin on laita minun "Kuutamoyöni" ensimmäisen osan.

Kuvitelkaa nyt mielessänne maisemaa jossakin tuolla Välimeren
rannikolla. Oletteko te ollut etelässä? Ette -- no, niin ette myöskään
täysin tiedä, minkälainen maapallomme ihana kesä on... No niin, aurinko
täällä pohjoisessa saattaa kyllä paahtaa kovasti. Se voi tehdä ihmiset
punaisiksi parin viikon ajaksi; mutta kasvot eivät, niinkuin tuolla
etelässä, heistä itsestään mitään auringosta ottamaansa omaa valoa.
Ja aurinko täällä pohjoisessa voi vielä tuleennuttaa kovia omenia,
mutta se ei voi, niinkuin etelässä, levittää niin läpeensä lämmintä,
ilmakehää maan päälle, että rypäle paisuu ja punertuu. Ajatelkaa siis
etelämaan kesää hedelmällisessä maisemassa säihkyvine päivineen ja
hämärine öineen, jolloin linnut valveillaan laulavat. -- Ja sitte
edessä, merenlahtea leveine, sinertävine juomuineen -- vettä niin
kiiltävän kirkasta, että jokainoa sen pisara näyttää hohtavan ja
loistavan.

Eräänä kesänä monta vuotta sitte tulin minä isäni kanssa muutamaan
pieneen kylpypaikkaan Välimeren rannalla (eri syystä en tahdo sanoa,
missä). Luonnollisesti minä suuresti hämmästyin kaikkea, mitä täällä
sain nähdä. Moisia ruskeita, iloisia kasvoja, jotka auringonvalossa
hymyilevät lumivalkeine hampaineen mustien viiksien takana. Entäs
sitte pehmeätä kieltä, joka soi kuin laulu pehmeästi lirisevästä
suihkulähteestä. Ja lisäksi vielä väkevää tuoksua monista hedelmistä ja
kukkasista.

Alussa valtasi kaikki tämä uutuus minut niin voimakkaasti, etten siellä
ympäri liikkuessani toivonut mitään. Mutta kovin kauvaa ei kestänyt,
ennenkuin tunsin itseni yksinäiseksi. Ketään ikäistäni ei minulla
ollut, jonka kanssa puhella, ei ketään, jonka kanssa yhdessä hymyillä.
Ja niinpä lopulta huomasin itseni kamalan liikanaiseksi noitten monien
iloisten ihmisten joukossa.

Mutta eräänä kauniina iltana kuljeskelin minä kaupungin syrjäpuolilla.
Kun väsyin, istahdin minä kivelle tien viereen, ja auringon hiljaa
mennessä mailleen tuntui seutu minusta niin suurelta ja minä itse min
pieneltä ja yksinäiseltä, että minut valtasi halu mennä matkoihini,
mennä vaan kauvas pois, kunnes tapaisin ihmisiä, joita paremmin
ymmärsin. Mutta yhtäkkiä minä havahduin. Tuolta tuli nuori nainen
minua kohden. Hän astui joutuun eikä katsonut ylös -- lauloi laulun
kielellä, jota minä en ymmärtänyt. Lähemmäs hän tuli, vaan vielä hän ei
minua nähnyt. Viimein, kun hän oli vallan lähellä, huomasi hän minut,
säpsähti hieman, mutta hymähti samalla; ja hän oli sivuitse.

Minä katsoin hänen jälkeensä. Niin nuortean notkeana astui hän siinä,
tumman keltaiset hivukset hajallaan pitkin selkää. Hänen silmänsä olin
nähnyt, kun hän katsahti ylös. Ne olivat isot ja tummat silmäripsit
mustat. Kuvitteleppas, mustat silmät ja keltainen tukka, tumman
keltainen häiveeltään, ikäänkuin tummaa merenpihkaa yltympärinsä.

Minä istahdin paikoilleni ja toivoin hänen palaavaksi takaisin. Kun hän
vain palaisi takaisin, en muuta pyytäisikään. -- --

Vaan hän ei tullut.

Seuraavana päivänä otin ylleni puvun, joka sopi minulle parhaiten --
olin ollut, mikäli sanotaan, sillä kertaa kaunis -- ja astuin samaa
tietä siitä sivuitse, missä edellisenä päivänä istuin. Pitkältä ei
kestänyt, ennenkun saavuin jotenkin suurelle talolle, jota puutarha
ympäröitsi. Kaikkien ikkunain edessä riippui verhot; sillä aurinko
paahtoi parhaallaan. Minä pysähdyin ja katselin puutarhaan. Siinä ei
ollut semmoista rikasta kukoistusta kuin tavallisesti etelämaisissa
puutarhoissa -- ei, se oli hiljainen, vakava yrttitarha, siellä täällä
vain korkeita puita.

Hetken matkan päässä näin saman nuoren neitosen kuin eilenkin olin
nähnyt. Hän istui puutarhatuolilla, tummasta marmorista tehdyn ison
pöydän edessä. Hänen rinnallaan istui vanhanpuoleinen, mustiin puettu
nainen.

Nuoren neitosen pää oli kumarruksissa jonkin käsityön ylitse. Silloin
tällöin vetäisi hän ulos pitkän punaisen langan, tehden aina silloin
kädellään ja käsivarrellaan ihmeteltävän kauniin liikkeen. Miten
joustavilta näyttivätkään hänen valkoiset sormensa, kun ne siinä
taipuen kuljettivat neulaa sisään ja ulos esineestä, jota hän ompeli.

Hetken perästä läksi vanhempi nainen astumaan taloa kohden, ja nuori
neitonen nousi ylös ja kokosi sekä lankansa että muut kapineensa.
Sitte kääntyi hän äkkiä minua kohden ja katsoa tuijotti minua kauvan,
vähääkään hämmästymättä -- ikäänkuin olisi hän tiennyt, että minä olin
siellä seisomassa. Ja sitte hymähti hän, ja lähettäen minulle pitkän,
viivähtävän katseen, heitti hän sormellaan vielä suutelonkin ja läksi
sitte tuon vanhemman jälkeen.

Minä jäin katsomaan hänen peräänsä, kunnes hän katosi näkyvistäsi,
seisoin paikallani sittekin vielä herkeämättä aina yöhön saakka.
Viimein palasin kotia onnellisen, kirjavan alakuloisuuden valtaamana,
jommoista en milloinkaan ennen ollut tuntenut, ja jota en olisi
vaihtanut kaiken maailman kaikkein heleimpäänkään iloon. -- -- --

Mutta sitte seurasi kokonaista kolme päivää, joina häntä en nähnyt.
Minä olin masentua ikävästä, minä kuljeksin ympäri mitään tuntematta.
Kaikki kävi minusta niin äärettömän välinpitämättömäksi.

Neljäntenä päivänä kävelin minä myöskin puutarhan sivutse; vaan se oli
edelleen tyhjänä ja kuollunna, kuin vanha kirkkomaa.

Käveltyäni pitkät ajat siinä ulkopuolella edestakaisin, astuin viimein
edelleen ja pitkän matkan päähän. Hämmästyksekseni jouduin kapealle
merenlahdelmalle. Minä seisoin kauvan rannalla, heittelin litteitä
kiviä ja kummastelin -- suuresti kummastelin -, miten monta kertaa ne
laineilla hyppivät; kunnes eräs mies, jota en ollut huomannut, seisoi
aivan takanani ja oli vihoissaan siitä, että noin tein. Hän nähtävästi
pelkäsi, että minä täyttäisin lahden pohjia myöden ja siten laittaisin
sillan litteistä kivistäni.

Minä läksin takaisin jälleen. Aurinko oli laskenut, ja lauha iltatuuli
puhalteli laimeasti taajassa lehvikossa, lehtiä hiljaa heilutellen.
Puutarhan kohdalla minä pysähdyin, mieli raskaana, ja katsahdin
sinne varmaankin jo sadannen kerran. Sitä en tehnyt suinkaan siinä
toivossa, että saisin nähdä hänet, aivan noin vaan ehdottomasti minä
siinä pysähdyin. Mutta sitte minä yhtäkkiä säpsähdin; siellä istui hän
samalla paikalla kuin neljä päivää sitte ja ihan yksinänsä.

Jäin paikalleni häntä katsomaan, epävarmana, mitä minun piti
tehdä. "Hän on ehkä ollut matkalla," arvelin minä. Poskilla oli
terve kullanvaalea väri; otsa vain mustien silmien yläpuolella oli
valkoinen. Mutta hetken perästä käänsi hän päätänsä, ikäänkuin jotakuta
katsoaksensa, tai ehkä jotakuta odottaen nähdäksensä. Ja kun hän
huomasi minut, hän ikäänkuin hytkähti. Hän nousi heti ylös ja viittasi
minulle. Minä tottelin, ja melkeinpä hieman juhlallisena astuin minä
pehmeätä hiekkaa, mikä peitti vanhan puutarhan käytäviä.

Hän astui edellä ja minä perässä, ja ennen pitkää olimme me
neliskulmaisella viheriällä nurmikolla, jota joka puolelta ympäröi
joukko tiheälehtisiä jalavia. Hän istahti penkille, joka oli yhdessä
kulmakkeessa; minä istahdin myöskin. Minä tunsin itseni yhtäkkiä
ymmästyneeksi, melkeinpä heikoksi; enkä voinut saada sanotuksi
sanaakaan. Istuin vaan ja katselin häntä ja hänen kumarassa olevaa
päätänsä, jota tuuhea keltainen tukka varjosti.

Mutta sitte kohotti hän äkkiä päätänsä ja katsahti minuun tulisin,
kostein silmäyksin -- ja, tietämättäni itsekkään, tartuin hänen
käteensä ja vedin hänet luokseni. Vastustamatta antoi hän minun näin
tehdä, hän painoi päänsä raskaasti minun olkapäähäni ja sulki silmänsä.
"_Je vous aime_!" kuiskasin minä, "_je vous aime!_ Minä rakastan teitä,
_je vous aime, je vous aime,"_ hoin taukoamatta -- en tiennyt muuta
sanoa, ja minua huvitti sanoa noin; sillä itsekkin kuulin, että se
kuului niin pehmeältä minun suustani. Ja hän vastasi -- jotakin, jota
en erottanut -- -- -- joka kaiketi merkitsi samaa -- minä tunsin sen.

Ja minä pidin häntä käsivarsissani, lujasti käsivarsissani ja minä
suutelin häntä, ensin otsalle, sitte suulle ja lopulta vain suulle
-- noille punaisille huulille, jotka olivat yhtä makeat kuin hänen
kotimaansa hedelmät.

Minä en tiedä, miten kauvan me siinä noin istuimme; ehkä tunnin,
ehkä kaksi -- -- -- vähitellen kävi ympärillämme pimeäksi, ja tuolla
ylhäällä tuikkivat tähdet. Ja minä pidin häntä vielä sylissäni; häntä,
tuota hienoa nuorta neitosta, joka oli tuntunut minusta joltakin
semmoiselta, jota ei saa kajota, vaan ainoastaan ihailla -- -- Jumala
tiesi, nyt pidin häntä käsivarsissani, ja hän katsoi minua silmiin, ja
hän painoi suunsa minun suutani vasten.

Silloin tällöin lausuimme aivan ehdottomasti jonkun sanan, kumpikin
omalla kielellämme -- ne kaikuivat niin tukehtuneesti lämpimässä yössä.
Äänenpainon me tajusimme; itse sanoja me muuten emme ymmärtäneet,
paitsi ehkä yhtä ainoata poikkeusta; sitä näet, kun hän viittasi
itseensä ja sanoi hymyillen: "Juanna".

Mutta viimein heittäytyi hän kiihkeästi puoleeni, niin että tuuhea
tukka kutkutti kasvojani, ja kuiskasi pienen, soman, käsittämättömän
sanan korvaani -- ja nousi ylös. Minä tajusin, että hän tahtoi lähteä,
ja nousin myöskin. Ja siellä, missä kaikki oli hiljaista, eikä kenkään
ollut meitä näkemässä, lausuimme me toisillemme hyvästit. Sitte
läksimme me matkaan, hän edellä, pitäen kättäni omassaan.

Kun tulimme ison marmoripöydän kohdalle, pysähdyin minä ja viittasin
siihen: "Huomenna, Juanna, huomenna." Hän hymyili ja nyökkäsi,
ikäänkuin hän olisi tarkoin ymmärtänyt, mitä minä sanoin.

Seuraavana iltana tapasimme me toisemme ja kahtena sen jälkeen.
Joka kerta jäin hänen luokseen tunnin verraksi. Me istuimme nyt
yhdessä puhellen ja, huvitimme itseämme koettamalla saada toisemme
kaikin tavoin sanojamme ymmärtämään, ja todella opinkin minä häntä
yhä paremmin ymmärtämään ja hän tietysti minua -- -- -- No niin,
puheaineemme eivät olleet kaukaa, eikä se, mitä me sanoimme, ollut
järkeä kovin rasittavaa, mutta Jumala, tenhovia lapsia me sittekin
olimme viisitoista- ja kaksikymmentävuotiaina.

Mutta neljäntenä iltana häristi hän minulle, heti kun tulin, ja
viittasi taloon päin. Minä huomasin kohta että sieltä oli vaara
tulossa. Siitä huolimatta istuimme me tämänkin illan yhdessä jalavien
juurella; mutta hän käyttäytyi kuitenkin nyt toisin kuin edellisinä
iltoina! Hän oli levoton, nousi usein ylös ja katsoi taloon päin. Mutta
lopulta sain minä hänet kuitenkin rauhoitetuksi, "Armaani, mitä tämä
on? miksi olet niin levoton?" -- Äänenpaino ilmoitti hänelle, mitä
tarkoitin, ja kiitokseksi hän hymyili minulle ihanilla kasvoillaan.

Ja lopulta hän karkoitti kaiken pelkonsa. Hän laverteli ja hymyili, hän
siveli tukkaani ja lausui joukon tuntemattomia sanoja, jotka pyöreäin,
lavertavain äänten tavoin haihtuivat yöhön -- -- --

-- Entäs tätä oletteko joskus huomannut? Oletteko joskus tuntenut
jonkun olevan saapuvilla siinä, missä ette häntä lainkaan tahtoisi
saapuvilla olevaksi? Kun kaikki äkkiä käy niin hiljaiseksi, että itse
hiljaisuus huutaa, kun verenne taukoaa kiertämästä, ja te vaan istutte
ja tuijotatte eteenne tuhmasti kummastellen? --

Minä huomasin ensin, että hän yhtäkkiä kävi sangen vakavaksi; olin
näkevinäni hänen kalpenevan pimeässä; minun käteni heltisivät hänen
vyötäröiltänsä, hän pääsi lipuamaan sylistäni ja joutui istumaan aivan
mykkänä minun viereeni penkille. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä
seisoi edessämme pieni nainen ihan mustiin puettuna, kaulassa vain
valkoinen röyhykaulus. Hän kävi aivan silmäini alitse; minä näin, että
hän oli keski-ikäinen ja että hänellä oli ankarat piirteet. Sorahtaen
sanoi hän jotakin ja viittasi ulos. Minä nousin hitaasti, otin Juannaa
käteen ja katsoin kysyvästi häneen, ikäänkuin hänestä riippuisi,
mitä olin tekevä. En tiedä syytä, mutta yhtäkkiä olin muuttunut ihan
rauhalliseksi -- -- --

Hän katsoi minuun ja nyökkäsi hiljaa; minä puristin hänen kättänsä ja
tunsin vastaukseksi puristuksen omassani -- ja niin minä läksin.

Kuljettuani kappaleen matkan kotiapäin, valtasi minut hämärä pelko,
epämääräinen tuska siitä, että kaikki tuo saattoi arveluttavampaan,
kuin alussa luulinkaan. Tämä tuska se syöpyi minuun kiinni, ja esti
minua yöllä nukkumasta. Ja kun uni tuli, oli se levotonta: aamupuolella
nousin sijaltani, hapuilin ympärilleni ja huusin hänen nimeänsä -- ja
heräsin sanomaton kaiho mielessäni.

Seuraavina päivinä en minä nähnyt häntä. Voi, miten helppo on sanoa:
seuraavina päivinä, seuraavina päivinä -- -- ne eivät olleet mitään
tavallisia päiviä -- ne olivat pitkiä hetkiä, jotka kulkivat ohitseni,
hiljaisina ja harmaina, toinen toisensa perästä. Ne olivat hetkiä,
joina minä ajelehdin ympäri, ohaukset pakottavina ja suulaki kuivana,
kiroten koko katolilaista maailmaa kaikkine mustine, vanhanpuoleisine
naisineen, joilla kaulassaan on valkeat röyhykaulukset.

-- Minä luulin hänen ikuiseksi poistuneen; mutta minä näin hänet
sentään jälleen. Se tapahtui eräässä puistossa keskellä kaupunkia,
missä muutamat maailmaa kiertelevät "musikantit" soittivat. Hän käveli
siellä yhdessä vanhanpuoleisen naisen kanssa, saman naisen, jonka
rinnalla hän istui ensimmäisenä päivänä puistossa. Tämä piti kyllä
häntä silmällä. Mutta joka kerta, kun minä näin Juannan tulevan,
tähystin minä häntä; hän puolestaan tähysti myöskin -- suoraan ihan
silmiini; me tähystimme syvemmäs ja syvemmäs, toisiamme läheten. Moneen
kertaan astuivat he puiston päästä päähän, ja minä pidin aina varani
päästäkseni häntä lähelle, joka kerta kun tulimme vastakkain. Sitte
katsoimme toisiamme silmiin -- ei mitään muuta. Me emme hymyilleet,
emme nyökäyttäneet. Hänen katseissaan oli jotakin niin kumman suruista,
että minua melkein alotti pelottaa. Kerran, kun tulimme vastatusten,
puri hän alahuuleensa ja katsoi minuun suurin, tyvenin silmin, ja
toistemme ohi ja vielä edelleenkin mennessämme, tunsin ikäänkuin
itsessäni, etten varmaankaan enää milloinkaan pääsisi hänen luoksensa,
etten _saisi_ tulla häntä enää lähemmäksi.

Ja minusta tuntui, kuin olisivat puitten lehdet lakastuneet, ja kuin
olisi etelän sininen taivas muuttunut harmaaksi ja kylmäksi.

Tämä kerta olikin viimeinen. Ja kaikki etsimiseni niinä kahtenatoista
päivänä, jotka siellä vielä olin, oli aivan turhaa. Hän oli ja pysyi
poissa.

Mutta vuosia sen jälkeen muistelin minä niitä iltoja, jotka yhdessä
istuimme jalavien takana, ja minä olin tuntevinani hänen makeat,
kosteat huulensa minun huulillani, ja minä olin näkevinäni hänet
edessäni -- vallankin hänen silmänsä minä selvästi erotin. Nämä kummat
mustat silmät keltaisen tukan alla.

       *       *       *       *       *

Luulenpa täytyvämme myöntää, jatkoi hän hetkisen äänettömyyden jälkeen,
että vanha Mefistofeles on oikeassa, sanoessaan: "Kummallinen on
kaikissa tapauksessa se suku, joka johtuu Aatamista ja Eevasta".

Minä puolestani olen aina sen siksi kokenut ja minä luulen monien
muitten tehneen samoin: kun minä olen ollut suruisena ja alakuloisena,
olen toivonut, että käsissäni olisi elämän iloiset päivät, joina
saisin loikoa päivänpaisteessa, suruttomassa toimettomuudessa. Mutta
kun ne sitte ovat tulleet, nuo päivät, niin olen minä, totta puhuen,
jonkinlaisella tuskallisella ikävällä muistellut entisyyttä ja
tuudittautunut niihin suruisiin aikoihin, joista vasta olen päässyt.

Sen voin todistaa esimerkillä omasta elämästäni.

Kun minun isäni kuoli noin viisi vuotta tuon etelään tehdyn
muistorikkaan matkan jälkeen, perin minä häneltä niin paljon, että
sillä kävi eläminen säädyllisesti, vieläpä sellaisen "suurenkin
herran," Jommoisesta minä siihen aikaan mielelläni halusin käydä.
Mutta itselleni voin sittekin antaa sen kiitoksen, ettei mieleni
koskaan halannut toimettomuutta, ja koska minulla oli synnynnäinen
taipumus piirustukseen ja yleensä käytännöllisiin tieteisiin, päätin
ruveta valmistautumaan arkkitehdiksi ja matkustin siinä tarkoituksessa
Pariisiin. Mutta te tiedätte, miten käypi; on rahoja, joudutaan
"seuraan," laiminlyödään velvollisuudet ja mitäs tiedän minä. Puoli
vuotta myöhemmin oli arkkitehti kaukana helkkarissa, minä itse istuin
varieteissä tutkistelemassa kiikarini läpi ihmisruumiin verratonta
rakennusoppia -- eritoten naisten.

Ennen muita olimme me tarkanneet muutamaa solakkaa, pehmeää
venakkotanssijatarta. Meidän pöytäkuntamme risti hänet Ylang-Ylangiksi,
koska kaikki hänessä tuoksui tältä hajuvedeltä. Pari kuukautta sitte
kutsuimme erästä englantilaista tanssijatarta Patscholyksi.

Tämi Ylang-Ylang oli sangen sievä. Hänessä oli jotakin itämaisnaisten
tapaista, niinkuin yleensä usein voitte slaavilaisissa naisissa
huomata. Minä tutustuin hänen kanssansa kulissien takana ja sain
kunnian lähettää hänelle rannerenkaan, mikä yltympärinsä oli
koristettu intialaisilla helmillä. Suureksi tyytyväisyydekseni hän ei
myöskään ollut ottamatta vastaan kukkavihkojani ynnä muuta sellaista.
Tehän tunnette mokoman joutavan lieheilyn. Luulee olevansa koko
helkkarin mies -- ja itse asiassa joutuukin vaan narriksi viekkaalle
naiselle, joka ihan kauppamiehen tavoin panee pienen osan suurta
rakastettavuus-pääomaansa "liikkeeseen". Luulee olevansa "valittu" --
ja samaan aikaan onkin nainen puuhaillut neljän muun kanssa.

Salaa kaiketi sentään tunsin itse asiassa olevani jotenkin vähäpätöinen
olento, sellaisena kuin olin, ja kaikkien muidenkin saattavan olla yhtä
mokoma mies kuin minä, jos heillä vaan oli kyllin rahaa, ja sitä paitsi
halua semmoiseen.

Lisäksi saattoi vielä silloin tällöin elpyä joku muisto, joka sekin
osaltansa vaikutti, että minä kyllästyin kaikkeen. Muisto kummallisen
kirkkaasta rakkaudesta, jommoista ei kukaan paitse niitä kahta, joita
se yksin oli koskenut, ollut aavistanut tai tuntenut. Rakkaus, joka oli
syntynyt kuin kedon villi kasvi avoimen taivaan alla, joka ei kysellyt
entisyyttä eikä tulevaisuutta ja joka ei ollut kullalla ostettavissa.

-- Eräänä aamuna nousin minä selväajatuksisena ylös ja päätin
itsekseni, että tästä vetelästä elämästä oli tuleva loppu.

Minun piti matkustaa, lähteä kauvas pois tästä kaikesta, karistaa se
kerrassaan yltäni. Antaa meren suolaisten tuulten puhallella minut
terveeksi, palata sitte vasta ja alottaa jotakin uutta.

Mutta yhtäkkiä pälkähti päähäni, että minun piti lähteä tuonne pikku
kauppalaan rannikolle. Siellä tahdoin minä kuljeksia vanhaa tietä,
nähdä jälleen talon ja marmoripöydän, jonka vieressä hän istui, ja
ehkäpä jonakin iltana, kun ei kukaan näkisi, mennä hiljaa jalavien
siimekseen.

Minä matkustin, ja tuossa ne jälleen olivat edessäni, ruskeat kalliot
merta vastassa ja korkeat vuoret taustassa. Ja siinä olivat kylän
talot, joista muutamia saatoin muistaa, niinkuin esim. ravintolan,
jonka ulkopuolella riippui kullattu viinirypäle.

Ja tien näin minä jälleen, ja vanhan talon myöskin -- se seisoi siinä
täsmälleen samanlaisena kuin ennen ja marmoripöytä myöskin.

Puutarhanportin ulkopuolelle pysähdyin ja jäin siihen seisomaan
pitkäksi aikaa -- -- --

Asetuin paikkakunnalle lepäämään, ostin pienen, hoikkamastoisen
purjealuksen, ja sillä purjehdin minä ympäri usein päiväkaudet. Oli
niin rauhallista kuljeksia ulkona merellä, missä laineet syrjivät ja
kuolivat miltei samassa silmänräpäyksessä.

Ja tuolla ulkona, kuunnellessani aaltojen laulua ja nähdessäni auringon
laskevan vielä pronssiakin punaisempaan mereen, syntyi minussa ajatus,
että siellä varmaankin löytyi elämä, ihanampi kuin se, mistä ihmiset
uneksivat, mikä liukui noin rauhallisesti menoansa, kunnes ihmiset
jonakin kauniina päivänä pääsivät lepoon ja lausuivat kiitokset
edestänsä.

Mutta _missä_ se oli löydettävissä, siitä en ollut selvillä. Mutta
aina, kun tätä ajattelin, johduin muistamaan häntä, joka oli
lahjoittanut minulle elämän höystejuoman, rakkauden.

Ja unen tavoin kiitivät ohitseni ne kirjavat tunnit, joina hänen
päänsä raskaana lepäsi olallani, ja kellertävät hivukset koskettelivat
poskeani, tai ne suruiset hetket, joina minä viimeisen kerran sain
katsoa noihin eloisiin, kosteisiin silmiin.

Minä en hakenut seuraa kaupungissa. Ollen vielä jotenkin perehtymätön
sikäläiseen kieleen, tuntui minusta turhalta puuttua mihinkään
säännölliseen keskusteluun. Ja niin istuin mielemmin aluksessani ja
luin Childe Haroldia tai Prometeusta. Komeat säkeet ja laaja lahdelma
viehättivät minua äärettömästi paljoa enemmän kuin tyhjät sanat
kaikesta, -- eikä mistään.

Mutta pelkästä sattumasta tein tuttavuuden, joka tuli minulle
tärkeäksi. Muutaman rankkasateen aikana turvauduin vanhain telineitten
suojaan ja hetken perästä tuli eräs nuori mies samaan paikkaan.
Odottaessamme sadetta taukoavaksi vaihdoimme me muutamia sanoja, ja
ennen pitkää olimme me täydessä keskustelussa. Hän tuntui olevan niitä
miehiä, jotka aina ovat oma itsensä, ja joiden seurassa siitä syystä
tuntee itsensä suloisen turvalliseksi.

Sivumennen sain kuulla, että hän oli lääkäri sillä paikkakunnalla.

Monta päivää ei kulunut ennenkuin me olimme hyviä tuttuja. Me kävelimme
yhdessä, ja hän tuli kanssani monesti minun meriretkilleni. Eräänä
iltana, kun me tulimme myöhään maihin, kerroin minä hänelle, mitä
siellä oli minulle seitsemän vuotta sitte tapahtunut.

Kun olin lopettanut kertomukseni, katsoi hän eteensä ja sanoi: "Niinpä
olette te onnellisempi kuin useimmat muut. Teillähän on jotakin, johon
voitte taaksepäin katsoa, johon voitte uskoa."

Ollessamme seuraavalla kertaa yhdessä, keskeytti hän oman puheensa,
välinpitämättömästi huomauttaen: "Se on totta; minä tunnen osaksi
sen nuoren naisen, josta te viimeksi kerroitte. Hän oleilee nykyään
jossakin luostarintapaisessa. Santa Marton, luostarissa, noin
kymmenkunnan peninkulman päässä täältä."

"Mistä te sen tiedätte?"

"No niin -- me lääkärit saamme aina tietää yhtä ja toista. Naispotilaat
tahtovat mielellään puhella, kun heidän tilansa ei vaan ole peräti
huono. -- -- Muistaakseni kuulin sen eräältä rouva Paganilta. --
Hän tuli luultavasti sattumasta tästä kertoneeksi -- Kaiken hänen
puheensa pääasiallinen sisällys oli seuraava: 'Teidän Juannanne
äiti on kuollut. Hän oli italialaista aatelia. Hänen miehensä, eräs
juopporenttu englantilainen kapteeni, elää vielä. Hän on arvatenkin
nykyään tuolla ylhäällä vanhassa sumulassa, viinaa ja olutta juomassa.
Heidän avioliittonsa solmittiin vastoin vaimon omaisten suostumusta.'
-- No niin, tällä kertaa olivat omaiset oikeassa. Kapteeni oli toinen
Laban. Hän karkasi vaimonsa luota, sittekuin hän ensin oli nyppinyt
enimmän osan hänen omaisuuttansa. Mutta kun mies oli siksi katala, että
karkasi tiehensä eikä jääneellä ollut toista miestä saatavissa, rupesi
hän äkkiä kovin jumaliseksi. -- Meidän etelämaisilla naisillamme,
vallankin noilla viehättävillä 'naisellisilla', tulee olla jotakin,
johon he panevat rakkautensa, johon he voivat sulautua -- -- heidän
tulee saada tunnepäihtymys tuontuostakin, heidän tulee päästä
tunnekohmeloon vähintänsäkin kerran viikossa, ilman sitä he eivät voi
elää. -- No niin, hän teki suuren katumuksen ja sai synninpäästön.
Kun hän kuoli kymmenen vuotta myöhemmin, uskoi hän tyttärensä erään
tekopyhän naisen huostaan -- tämän piti tehdä lapsi 'hurskaaksi
naiseksi', kerrassaan pyhimykseksi, jos se vaan olisi mahdollista.
Mutta -- sanoi rouva Pagani ja ravisti päätänsä -- Juanna oli saanut
vaarallisen luonteen -- jotakin sekä isästä että äidistä (joka oli
ollut sangen maailmallinen, ennenkuin hän tuli katuvaiseksi) -- ja
siten mokoman 'ristiriitaisuuden', -- -- se vaan oli varma, että hän
oli kevytmielinen lapsi, jonka eräänä yönä tuo tekopyhä kasvattajatar
odottamatta yllätti. Ja siitä syystä istuu hän nyt siis luostarissa
parannuksilla".

Minä istuin kauvan aikaa mitäkään vastaamatta. Kaikki tuo tuli niin
odottamatta.

"Ja miten on hänen siellä olla?"

"Sitä ei tietäne kenkään. Moinen luostari on kuin suljettu linna. Minä
luulen, että hän jääpi sinne koko elinajakseen. Käypi oikein sääli
häntä ja monia muita myöskin. -- -- Me lääkärit olemme kuin olemmekin
mieleltämme hieman kerettiläisiä -- ainoa, jolle hattua kohotamme, on
se, mikä kokonaan perustuu luonnollisiin syihin. Sen vuoksi voimme me
antaa anteeksi syntiselle naiselle; vaan emme milloinkaan äidille,
joka antaa telkeä nuoren tyttärensä, joka kaipaa elämän iloa, paksujen
muurien sisäpuolelle, missä hän saa nähdä nuoruutensa hiljakseen
haihtuvan."

Minä kerrassaan hypähdin pystyyn paikalta, missä istuin. Olihan
innoittavaa, että lääkärit puhuivat noin. Hehän olivat ensimmäisinä
panemassa vastalauseensa siinä, missä luontoa vastaan rikottiin. --
Lääkäriä oltiin aina valmiit kuuntelemaan.

"Voi, hyväiseni," vastasi ystäväni tyynesti. "Te ette tunne täkäläistä
papistoa. Se ympäröi sitkeänä renkaana kaikkea, ja se pitää niin
lujasti yhtä. Voi, ihmiset kyllä varovat itsensä, etteivät rupea
siellä penkomaan. Syntyisi 'skandaali.' Löyhkä kävisi sietämättömäksi.
Tietäkää, että siellä tässäkin silmänräpäyksessä löytyy monta nuorta
'katuvaista' ihmistä, jotka nääntyvät maan alla, niin että tylsistyvät
ja käyvät heikkomielisiksi. Nuoriso, jolta niin luonnollinen asia kuin
puhuminen on kielletty. Voi, löytyy koko läjä uskomattomia asioita,
joita täältä voitaisiin koota. Vaan siitä ei ole apua. Jokainoa
siihen suuntaan käyvä ilmoitus painuu itsestään alas -- ja kaikki jää
entiselleen."

Sinä iltana menin kotia niin kumman hajanaisena. Ensin tunsin
mielessäni surua ja tuskaa. Ja kaikkein sisimmässä polttava ikävä
häntä. Ikävä saada hänet luokseni, saada hänet mukaani ikuiseksi.

Pieni raju aate syntyi päässäni ja se kiintyy sinne. Se oli noita
pälkähdyksiä, jotka vaikuttavat niin voimaperäisesti, että me ryhdymme
asiaan, jaksamatta tekoamme lainkaan punnita. Niin, minä kävin kovin
kiihkeäksi. Minä en tuuminut mitään vähempää kuin matkustaa luostariin
vielä samana iltana. Voitteko uskoa, minä juoksin alas rantaan ja
puhuttelin kahta merimiestä, jotka seisoivat siellä. -- Eivätkö he
voisi saattaa minut Santa Martan luostariin? Vaan he ravistivat
päätänsä ja vastasivat, että he eivät tienneet mitään Santa Martan
luostaria -- --

Seuraavana päivänä keksin minä keinon. Muutamat kalastajat aikoivat
seuraavana aamuna matkalle sitä tietä. Minä voisin päästä heidän
mukaansa ja he laskisivat minut maalle puolen peninkulman päähän
luostarista.

Minä olin ensimmäisenä heistä kaikista alhaalla rannassa.

Matkalla sinne koetin minä saada tietoja asioista, jotka koskivat
luostaria. Mutta suuria he eivät siitä tienneet, ja kuulusti siltä,
että he pitivät itseänsä tavattoman likaisina sikoina niiden rinnalla,
jotka asuivat siinä pyhässä rakennuksessa. "Se ei ole semmoisia
syntisiä varten kuin me olemme", sanoi muudan vanha kaljupää eukko,
joka istui perän puolella soutamassa.

Oli miltei jo ilta, kun saavuimme kalastajien majapaikalle. Minä luulin
saavani maata yön jonkun heidän luona, vaan ei kukaan heistä tahtonut
ottaa minua majaansa (he olivat yleensä taipumatonta väkeä), "käy vaan
pieni kappale, niin tulet paremmille asunnoille kuin meidän ovat."
Tähän nähden olivat he kaikin yhtä mieltä.

Niin täytyi minun käydä edelleen huonoa tietä, jolta usein pelkäsin
eksyväni. Viimein tunnin perästä saavuin minä asumukselle, missä
ihmiset olivat kylläkin ystävällisiä, ja missä minä sain oman huoneen
itseäni varten.

Minä sain kuulla, että Santa Martan luostari oli vain tuhatkunnan
askelen päässä.

Miten hyvästi muistan tämän ensimmäisen illan. Huone, missä minä
istuin, näytti autiolta. Siinä oli vain yksi vuode ja yksi istuin; ei
edes pöytääkään. Ja sitte oli siinä omituinen kalkin ja maan haju,
semmoinen, kuin on tavallinen huoneissa, missä ihmisiä ei asu.

Kun otin valkean, tuli joukko isoja koiperhosia lennellen katosta ja
nurkista, sekä liitelivät valkean ympärillä, niin että se vaikutti
häiritsevästi. Minä sammutin sen, niin pian kuin taisin, ja menin
viimein uneen.

Aamulla heräsin siihen, että joku kävi huoneessa. Minä käänsin
kylkeäni ja näin, että se oli keski-ikäinen talonpoikaismies, joka
varmaankin tahtoi tarkastaa minua. Kun hän huomasi, että minä olin
hereilläni, tervehti hän ylen nöyrästi sekä kutsui minua kenraaliksi
ja ylhäisyydeksi. Minä kysyin, voisinko täällä saada asunnon joksikin
aikaa. Olin näet oppinut, joka tahdoin tutkia luostaria. Kyllä, jos
voisin tulla toimeen tällä huoneella, niin oli se käytettävissäni.
Mutta luostariin en mitenkään pääsisi, sanoi talonpoika; sitä lupaa ei
annettu kenellekkään, sillä tuolla ylhäällä valmistivat he itseänsä
ijankaikkisuutta varten. He eivät nähneet ketään sieltä -- paitse yhtä
pyhää isää silloin tällöin.

Minä sanoin, etten tarvinnutkaan muuta kuin nähdä luostaria ulkoapäin.

"Vai niin? -- mutta sitä rakennusta eivät ihmiset ole tehneet".

Ja hän rupesi kertomaan, että eräs pyhä nainen monta vuotta sitte oli
eksynyt tälle paikalle. Kun yö tuli, oli hän ruvennut levolle sille
paikalle, missä luostarinportti nykyään oli. Mutta unissaan oli hän
loukannut päänsä jotakin terävää kiveä vastaan, niin että jokunen määrä
verta oli vuotanut maahan. Tästä verestä taas oli syntynyt lähde,
joka oli kuljettanut paikalle soraa ja kiviä ja rakentanut luostarin
valmiiksi -- hän kertoi paljon muutakin samaan tapaan; kerrassaan
hirveätä sekasotkua, mitä pyhät varmaankin olivat levitelleet
saadakseen talonpojat kunnioituksella katselemaan tuota laitosta.

Kuten voitte huomata, sanoin itseni "oppineeksi" vaan siinä
tarkoituksessa, että olisin saanut kaiken epäluulon omaa persoonaani
kohtaan haihdutetuksi. Minä olin yleensä sangen varovainen. Jos
joskus astuin tietä luostariin päin, oli minulla aina muistikirja
kädessäni, ja kun joku tuli, tein minä siihen aina joitakuita sangen
syvämietteisiä viivoja ja katselin luostaria niin tarkkaavasti kuin
konsanaan todellinen asiantuntija.

Eräänä iltapuolena tuli vastaani vanhanpuoleinen mies. Minä otaksuin
hänet heti puutarhuriksi, sillä hänellä oli kädessään suuret sakset,
semmoiset, joilla puita oksitaan. Se oli varmaan sama mies, jonka minä
monesti olin nähnyt käyvän luostariin päin. Tällä kertaa nyökkäsin
hänelle ja lyöttäydyin hänen kanssansa puheisiin. Sain tietää, että hän
oli jonkinlainen portinvartija tuolla ylhäällä ja että hän vartioitsi
puita pihassa, joista kolme oli pyhää. Minä koetin saada hänet puhumaan
enemmän, vaan varmaankin loukkasin häntä jollakin sanalla -- oli miten
oli, mies kävi häijyksi. Päälle päätteeksi hän mennessään haukkui minua
kreikkalaiseksi.

Mutta kun tapasin hänet kaksi päivää myöhemmin, valtasi minut yhtäkkiä
kuumeentapainen kiihko saada asia yhdellä kertaa ratkaistuksi. Otin
esiin, muistaakseni, vähän kultaa ja hopeaa sekä muutamia paperirahoja.
Se oli, lyhyesti sanoen, kaikki silloinen rahasäästöni? Ja kysäsin
aivan kurillani, kelpasivatko nämä rahat täällä. Sitte annoin kullan ja
hopean helähdellä paperirahain päällä, ja kysyin ikäänkuin leikillä,
tekikö hänen niitä mieli. Tahtoiko hän ansaita oikein paljon rahoja,
niin että hän voisi lähteä pois tästä inhasta paikasta ja elää rauhassa
lopun ikäänsä.

Vaikka sanoinkin tuon kevyen välinpitämättömällä äänellä, huomasi hän
sittekin hyvin, että sanani tarkoittivat täyttä totta, ja yhtäkkiä
tarttui hän käsivarteeni ja astui edelläni muutamaan lähimpään
pikkuhuoneeseen. Hän näkyi tuntevan siellä paikat, aukaisi oven lukosta
ja laski minut edellänsä sisään.

En muista niin tarkoin, mitä minä siellä sisällä sanoin, mutta ääneni
minä ainakin koetin niin kauvan kuin mahdollista säilyttää kevyenä.
Mutta sittekin sen väre ilmaisi liikutukseni, ja niin heitin hymyilyni
tiehensä ja rukoilin häntä kiihkeästi, lupasin hänelle kaikki, mitä hän
halusi, jos hän vaan tahtoisi auttaa minua. Ja minä selitin hänelle,
mitä tämä apu oli oleva. -- -- Hänen piti sanoa Juannalle -- --
tunsiko hän hänet -- -- nuori nainen -- -- nyt oli hän kai vähän yli
kahdenkymmenen -- -- no niin, hänen piti sanoa hänelle, mutta, parasta
oli kai, että hän sentään itse kirjoitti hänelle muutaman sanan...

Ja minä otin esille paperia ja kirjoitin seisoallani jotakin kaihosta
monena vuonna, jalavista ja Jumala tiesi mistä. -- Kirje näytti
varmaankin kummalliselta, mutta hän oli _kai_ sen ymmärtävä.

Puutarhuri piti kaikkea tätä sangen huvittavana; hän pisti paperin
lakkariinsa ja lupasi, että minä huomenillalla saisin tavata jälleen
tuon naisen. Olisittepa nähnyt, kuinka arvokkaan näön tämä mies
yhtäkkiä otti yllensä. (Luultavasti siitä syystä, kun näki minun olevan
innoissani) hän oli kerrassaan kuin joku pyhä isä... puhui syvällä
kurkkuäänellä, jota hänen en ennen ollut kuullut käyttävän... Kun minä
tahdoin saada tarkempaa vastausta siihen, miten minun tuli käyttäytyä,
viittasi hän minulle estellen:

"Älkäämme syventykö pikku seikkoihin, hyvä ystäväni. Huomenna olen
näyttävä teille, että asia on onnistuva". -- -- --

-- Seuraavana päivänä pysyttäydyin enimmäksi ulkona. Minä menin kauvas,
pitkän matkan päähän, ja minusta tuntui, kuin olisi ollut sapatti. Ilma
oli niin tyven, ja kaukaa kaikui kellon ääni.

Kun ilta läheni, palasin minä kotia. Minusta tuntui aivan mahdottomalta
voida käsittää, mitä siellä nyt oli tapahtuva. Minä olin melkein
liiaksi jännityksissäni, voidakseni olla oikein iloinen. --

Sisällä huoneessa istui tuolilla ihmeekseni puutarhuri. Hän näytti
odottaneen minua, sillä hän nousi heti ylös, tarttui minua käsivarteen
ja viittasi ulos: Minun piti mennä alas merenrannalle ja seurata
sitä, kunnes tulin luostarin kohdalle; siellä olin näkevä keltaisen
huoneuksen ihan tämän alapuolella; sinne piti minun mennä ja odottaa.

Läksin heti matkaan ja huomasin mielihyväkseni, ettei käyntiäni
huoneukselle voitu huomata luostarista, koska ei siinä ollut
ainoatakaan ikkunata sillä puolella. Hetkisen perästä istuin minä
sisällä pienessä maapermantoisessa huoneessa, jonka lattialla oli
peite ja kaksi kirjavata nahkaa. Minä katselin ympärilleni. Seinällä,
ihan minun yläpuolellani riippui vanha lamppurauska, oikealla ovi
toiseen huoneeseen, minkä minä avainreijästä kurkistaessani huomasin
pimeäksi kuin kellarin. Istuin hiljaa hetken ja odotin, enkä tuskin
voinut ajatuksiani pitää koossa. Sitte kuulin minä oven tuohon
pimeään huoneeseen aukenevan, ja jonkun äänen sanovan: "Täälläkö?" Ja
seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi mustiinpuettu nuori nainen sisällä
samassa huoneessa kuin minä. Ovi sulkeutui hänen perässänsä.

Heti oven auvettua olin minä noussut seisoalleni; minä huomasin
heti, että se oli hän. Ja kun hän ei puhunut, otin minä hänen päänsä
käsiini ja vedin hänet varovasti ikkunalle ja katsoin hänen silmiinsä
iltahämärän valossa.

Aivan oikein, ne olivat hänen kasvonsa, eivätkä kuitenkaan olleet
samat. Jotakin vierasta oli tullut lisäksi. Elämänhaluisen onnenlapsen
hempeät piirteet olivat kasvoista kadonneet, samoin kuin myös silmistä
nuoruuden vallaton alakuloisuus. Minä näin nuoren naisen, jolta jotakin
oli murtunut, ja joka kohtaloonsa oli alistunut. Eikä punaa poskille
ollut tuottanut aurinko tai raitis tuuli, vaan ahkera polvistuminen
savustuksista raskaassa ilmassa.

Se painoi häntä ehkä vieläkin raskaana, tuo ilma. Hän ei näyttänyt
mistään suuresti välittävän. Ja kun hän rupesi puhumaan, kävi se
omituisen väsyneeseen tapaan. Minä en muista sanoja, mimmoisina ne
tulivat; vaan minusta ne kuulustivat ikäänkuin nuhteelta.

"Miksi herätit minut? -- nyt olin minä saanut rauhan".

Yleensä oli hänessä jotakin, mikä sai minut pelkäämään, että hänen
elämänsä oli kuihtunut, ettei hän siitä enää välittänyt. Ja tämä teki
minut niin sanomattoman murheelliseksi. Mutta kun minä hetkisen olin
puhellut hänelle, muistutellut häntä elämästä tuolla ulkona, niistä
illoista, jotka me istuimme yhdessä tuolla puistossa; -- ja kun minä
vedin hänet luokseni niinkuin silloinkin ja suutelin häntä niinkuin
silloinkin, niin oli kuin hän nyt vasta olisi silmänsä oikein aukaissut
ja ruvennut katselemaan ympärillensä.

Ja ennenkuin ensimmäinen tunti oli kulunut, oli hän kuin muuttunut.
Hän tahtoi jäädä luokseni heti, sanoi hän; taivaan Jumala! oli,
kuin aurinko olisi palannut. Hän ei tahtonut enää pimeyteen. Tuntui
raskaalta ajatella sitä taaksepäin. Nyt tahdoimme me olla aina yhdessä.

Ja hän kävi melkein raivoksi. Hän tahtoi meitä pitämään kiirettä; hän
värisi; -- -- "nyt käy pian liian myöhäksi," sanoi hän.

Minä selitin hänelle, että meidän piti odottaa jokin aika, että meidän
piti käyttäytyä varovasti. Minä olin pitävä huolta, että kaikki saatiin
rivakasti kuntoon, joten voimme päästä matkustamaan muutaman päivän
perästä. Minun kiihkoni oli yhtä suuri kuin hänen. Minähän olin etsinyt
häntä pitkät ajat. Tänään tahdoimme vain olla onnelliset...

Ja me olimme onnelliset -- sekä tämän illan että kaksi seuraavaa.
Kaikki välillämme oli niin ihanata. Kenties olimme me ajattelemattomia,
mutta ajattelemattomuutemme oli niin suloista, me ikäänkuin
rakkaudessamme hellyimme muita kohtaan. Me unohdimme koko maailman ja
annoimme sille anteeksi. -- -- --

Eräänä aamuna palasin minä jälleen kauppalaan ja tilasin pienen
höyryveneen käytettäväkseni kahden päivän perästä. Sen tuli laskea
maihin kappaleen matkan päässä -- huomiota välttääksensä. Kun tuli
pimeä, piti Juannan ja minun kävellä jalan tuo pieni matka sinne, missä
höyryvene oli, ja niin piti hänen sanoa hyvästit luostarille ikuisiksi
ajoiksi.

       *       *       *       *       *

Puutarhuri tapasi aina kello seitsemän iltaisin käydä luonani
huoneessani; siellä puhelimme toistemme kera hetkisen, ennenkuin minä
läksin yhdyntäpaikalleni. Hän tuli aina hyvin säännöllisesti; sillä hän
ei milloinkaan lähtenyt köyhempänä kuin oli tullut.

Kun minä senvuoksi palasin kauppalasta (olin monta tuntia istunut
aasin seljässä) toivoin ilokseni jälleen saavani tavata häntä samalla
kellonlyömällä; vaan hän ei tullut. Istuuduin kärsivällisesti
odottamaan, mutta kello läheni kahdeksaa, eikä häntä vaan vieläkään
kuulunut. Menin sitte ulos ja kyselin talonväeltä ja sain tietää, että
hän oli ollut täällä aamulla minua kysymässä, vaan ei sen jälkeen.

Silloin valtasi minut hämärä ajatus: Olisiko jotakin tapahtunut?

Menin ovelle ja katsoin ulos. Kun oli tuolla ylhäällä, ja kuin
kirkkaimmalla päivällä näin kauvas yltympärini; vaan en huomannut
ainoatakaan elävää ihmistä. Menin takaisin ja koetin rauhoittua --
Herra Jumala, eihän hän toki luullut minun palaavan ennen huomista
päivää.

Ja minusta tämä selitys oli luonnollinen.

Kello oli kai kymmenen vaiheilla, kun kahdesti kopautettiin
ikkunaruudulle. Astuin ikkunalle ja katsahdin ulos. Aivan oikein, hän
se oli. Minä aukaisin ikkunan: no mikäs nyt? "Ettekö tahdo tulla ulos,
teidän ylhäisyytenne?" "Etkö sinä voi tulla tänne sisälle?" "Voi, en,
teidän ylhäisyytenne".

Ei milloinkaan ole tuo kaunis sana "teidän ylhäisyytenne" kaikunut
niin ilkeältä kenenkään korvissa. Vai oliko se se säälivä ääni, millä
hän sen lausui? -- -- yhtäkaikki, mieleni kävi heti kerrassaan kovin
murheelliseksi, tartuin hattuuni ja ryntäsin ulos, sammuttamatta
valkeata.

-- "No, mikä hätänä? Miksi tulet näin myöhään?"

"Voi, teidän ylhäisyytenne, nyt meidän käypi hullusti, Juanna raukka!"

Minä kerrassaan syöksyin hänen päällensä.

"No sano edes, mitä on tapahtunut? -- sano se suoraan -- -- ja, Juanna
raukka -- -- missä hän on?"

"Voi, te pidätitte hänet liian kauvan viime kerralla -- he kaipasivat
häntä -- itse paholainen oli liikkeellä -- he pitivät tutkintoa
hänen kanssansa -- sitte löysivät he vielä teidän kirjeenne -- mutta
sittekkään hän ei tahtonut tehdä katumusta -- hän on tosin syntinen --
vaan katua hän ei tahtonut. Eikä sitä voi ihmetelläkkään, ennen hän
kyllä oli tehnyt katumuksen, vaikka hänen sitte olisi pitänytkin elää
koko ikänsä huoneessa, joka on niin pimeä, ettei teillä siitä voi olla
käsitystäkään, ja vielä sitte niin kovin pieni! -- ainoastaan pari
kyynärää -- ja istua siellä sitte vuosikausia ainoastaan paita yllään
-- se on hirveätä, teidän ylhäisyytenne -- Kahdesti on tapahtunut,
että he siellä sisässä ovat punoneet paidastaan nuoran ja hirttäneet
itsensä. Ja tiedättekös, mitä hän teki... hänpä vielä suorastaan
kerskuikin synnistänsä... hymyillen hän kertoi heille, että hän oli
tavannut teidät kolmena edellisenä yönä -- oletteko mokomata kuulleet?
Ja hän sanoi välittävänsä viisi heidän puheistansa... ja kun noviisi
uhkasi lyödä häntä ruoskalla, niin tuli hän hulluksi, hyvä ystävä, hän
kerrassaan kävi hurjaksi... hän sanoi noviisille, että koettakoonpa,
niin oli hän heti hänet kietova yhdellä ainoalla sanalla: hän oli
toimittava, että noviisi hetipaikalla oli potkaistava ulos... No, Herra
Jumala, minä tiedän mitä hän tarkoitti... Noviisi oli näet kerran
käyttäytynyt päinvastoin kun olisi pitänyt... ja nuo kaksi eivät ole
milloinkaan olleet oikeita ystäviä; mutta puhua sittekkään tuolla
tapaa. -- Minä en tiedä, miten tämä on päättyvä... en tottatosiaan.
Minä lähden nyt veljeni luokse... hän on toimeentuleva mies... hän voi
kyllä hankkia minulle työtä. Minä en uskalla olla täällä kauvempaa...
Teidän sitä vastoin ei ole niin vaarallista. Saattepa nähdä, että hänet
kyllä vielä kerran tapaatte, mutta paetkaa sitte samalla! Hänen ei käy
enää oleminen tuolla, sittekun hän kerta on päässyt maallisen makuun"...

Mahdotonta oli saada tarkempia tietoja, -- tarkemmin ei hän itsekkään
tiennyt, sanoi hän. Tämän kertomansa oli hän kuullut eräältä
vanhemmalta nunnalta. --

Seuraavana päivänä tuli höyryvene. Minä annoin sen palata takaisin.
Minä en mitenkään voinut lähteä tieheni, huolimatta vaarasta, mihin
ehkä jouduin sinne jäädessäni.

Mutta sitte johtui mieleeni koettaa saada hänet pois luostarista
oikeudenkäynnin avulla -- Juanna raukka! hän luotti varmaankin minuun
-- muuten hän ei varmaankaan olisi käyttäytynyt noin ylpeästi kuin hän
käyttäytyi.

       *       *       *       *       *

Kuvitelkaa itsellenne kuutamo-ilta, jolloin seutu on kuin kirja, mikä
on puoleksi auki ja puoleksi kiinni. Jolloin kaikki esineet hypähtävät
esiin ja peräytyvät takaisin samassa silmänräpäyksessä. -- Minä olin
juuri käväissyt tuossa pienessä rakennuksessa ja astuin nyt edelleen
pitkin pajuaitaa -- tai mitä se lienee ollut. Muistaakseni nojauduin
sitä vasten sillä kohtaa, missä äyräs merta vastaan oli jyrkkä. --
Ja yhtäkkiä minä näen miehen tulevan pitkin rantaa, kantaen jotakin
hartioillansa. Luulin näkeväni sen naisolennoksi. Mutta minä en ollut
varma siitä, vallankaan koska en erottanut etäisintäkään ihmisääntä;
en huutoa, en valitusta. Mies astui veneeseen, joka siinä oli aivan
lähellä, laski kantamuksensa veneen perään ja souti ulapalle. Minä en
tätä lainkaan ymmärtänyt -- mitä kaikessa maailmassa?

-- Jäin paikalleni tähystämään venettä. Noin viidenkymmenen sylen
päässä rannasta vedettiin airot sisään ja mies nousi pystyyn. -- Ja nyt
tapahtui jotakin, jota minun on aivan mahdoton kertoa; minä en näet
nähnyt sitä samalla tavalla kuin tässä istun ja näen teidät edessäni,
ei, minä näin sen hirveänä virvakuvana. --

Ensiksikin tietäkää, että samalla, kun mies nousi seisoalle, kuului
korviini naishuutoa, ensin tukehtuneena, mutta sittemmin kovempana ja
läpitunkevana. Ja minä kuuntelin, sillä äänen luulin tuntevani. Mutta
samalla oli mies paikalla, ja heti tukehtuivat huudot, ja näytti silta
kuin kaksi olisi ollut ottelemassa siellä veneen perässä; minä näin sen
kuin himmeänä varjokuvana valoisata taustaa vastassa -- toinen taisteli
päästäksensä ylös.

Ja heti sen jälkeen kuulin mulskauksen meressä -- -- ja kaikki kävi
ihan hiljaiseksi -- -- mutta veneessä oli mies, nähkääs, siellä seisoi
hän kumarruksissa laidan yli ja ikäänkuin painoi toista veden alle.
Ja noin jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa, asettui viimein jälleen
paikoilleen ja souti tiehensä, suoraa eteenpäin.

Minä luulen suistuneeni päistikkaa ensimmäisessä kuolontuskassani,
sitte nousin ylös ja löin ympärilleni niin, että käteni veristyivät.
Konttasin sitte henkeni ja ruumiini kaupalla alas rantaan ja kahlasin
kauvas veteen. Ja minä huusin, häristin ja tein jos jotakin -- hampaita
purren. Tämä ehkä lievensi kauhuani ja epätoivoani, samoin kuin itku
keventää surullista.

Aamu oli koittamassa, kun minä hiivin takaisin asuntooni. Laskin rahan
ainoalle siellä olevalle tuolille ja menin maisin kauppalaan. Tunturien
yli, erämaitten kautta; kuta koleampaa, sitä parempi. Minä halusin
saada tyhjentää raivoni loppuun saakka.

Vielä muistan jotakin, -- sangen hämärästi muuten: Minä puhelin
ystäväni lääkärin kanssa ja kysyin, eikö hän tahtoisi auttaa minua
nostamaan hälinää! Tässähän piili rikos.

Hän vastasi ja sanoi tahtovansa neuvoa minua olemaan vastaiseksi aivan
hiljaa koko asiasta. Vallankin, koska olin kietoutuneena juttuun siinä
määrässä kuin olin. Ehkeipä se ollutkaan mikään "rikos". Noviisihan
saattoi ottaa raamatun avukseen; Juanna raukka oli tehnyt törkeän
synnin ja päälle päätteeksi pilkannut heitä, korskeillut... hän ei
ollut suututtanut yhtä, vaan monta noista pikku nunnista, ja sen vuoksi
oli hän upotettu meren syvyyteen... eikö totta?... "muista niitä
kiihkeitä ihmisiä, jotka kerran salpasivat Vestanneitsyet muuriin."

       *       *       *       *       *

Tässä hän vaikeni, ja me istuimme molemmin paikallamme, vaan emme
puhuneet. Meri oli edessämme. Oli kuin sillä ei olisi ollut mitään
vastattavana. Kohoili vain silloin-tällöin levein hyökylainein, missä
höyryn mahtava runko kiikkueli.

"Ja siten," sanoin minä, "rupesitte te vihaamaan tätä kylmää merta,
joka veti helmaansa nuoren, lämpimän naisen -- -- -- ja heti sen
jälkeen menitte te ehkä kuitenkin rannalle, missä laineet vyöryivät;
tai laivaan ja purjehditte kauvan ympärinsä -- ja täällä löysitte te
sittekin paraimman rauhan."

Hän vastasi hitaasti:

"No niin, olette ehkä oikeassa... kummallista kylläkin... jotenkin niin
minä todella teinkin..."

Ja me jäimme istumaan ja katselemaan merta, tuota ijankaikkisuudesta
olevaa, joka vielä on ja ikuisesti tulee olemaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanhasta kylästä - ynnä muita kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.