Title: Meren takaa II
Author: Kallas, Aino Krohn
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Meren takaa II" ***


MEREN TAKAA II

Kirj.

Aino Kallas



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1905.



SISÄLLYS:

Kesä.
Saarenmaan profeetta.
Pyhän isän lähetti.
Bathseba Saarenmaalla.
Sotilaan äiti.
Pieni kiinalainen aasi.
Salakuljettaja.
Häät.

Kaksi lapsuuden muistoa:
    1) Yö.
    2) Valhe.
Kun vanha polvi kaatuu.



KESÄ.


1.

"Georgevitsh, -- tekö?"

Pietarilainen lukionopettaja Juhan Hallik kohoitti vastahakoisesti ja
unisesti päätään hiekasta, johon oli sen vajoittanut. Hän oli luullut
olevansa aivan rauhoitetussa paikassa, josta ei kukaan keksisi tulla
häntä hakemaan. Hän oli tahallaan välttänyt meren rantaa, ja annettuaan
aamulla kolme tuntia serbialaiselle Georgevitshille, joka kesäksi
oli pantu jälkiläksyille hänen luokseen, hän oli ottanut olalleen
vaippansa ja kainaloonsa vanhan vuosikerran muuatta saksalaista
pilalehteä ja lähtenyt metsään, viettääkseen muutamat tunnit levossa
ja laiskuudessa. Männikkö oli harvennut joensuun toisella puolen
aukeamaksi, josta nähtävästi oli vedätetty hiekkaa tielle, maa oli
myllerrettyä, revittyä, mäntyjen juuret riippuivat irtonaisina ilmassa.
Aukeaman reunoilla kasvoi kukkivaa kanervikkoa, ja huojui pitkiä,
punakukkaisia horsmia. Hallik oli suurella mielihyvällä levittänyt
vaippansa pahimpaan paahteeseen ja ristinyt tämän hiekkakuopan
auringonkylpypaikakseen, luvaten pitää sen toisilta visusti salassa.
Hän oli riisuuntunut vyötäisiin saakka ja antanut auringon säteitten
kihelmöiden pistellä selkää, tuntui kuin olisi kuusenoksalla hiljaa
ihoa kutkutettu. Kaikenlaisia mieluisia ja hajanaisia mietteitä heräsi
katsoessa pilviin ja männyn latvoihin, tuli sovinnolliselle tuulelle,
Jupiterin viha ei tuntunut painostavalta ainakaan näin kesälomalla.
Pietarin sakeat sumut, tärisevät katukivet ja huonosti tuuloitetut
luokkahuoneet olivat vajonneet kuin maan alle. Hiekka poltti vaipan
läpi kylkeä ja käsivartta, väsymys, jossa piili jälkiä talven
neljästäkymmenestä viikkotunnista, alkoi raukaista. Hänen harvinainen
kykynsä nukahtaa heti pitkäkseen pantuaan, tuli avuksi, aivan
huomaamatta vaihtuivat irtonaiset, sinne tänne häilyvät ajatuskuvat
uniksi.

Hän katsoi puolikohmeissaan häiritsijään, joka varovasti oli tarttunut
häntä hartioista. Se oli pitkä, nopeaan kasvanut poika, seitsemän- tai
kahdeksantoista vuoden ikäinen. Etelämaalaisen kellertävistä kasvoista
tuikahti pistävänä suurten, mustien silmien tuli. Suu oli vinossa,
tyytymättömässä väänteessä, kasvojen alaosassa oli jotain velttoa,
jota pienet, äsken versoneet viiksenalut eivät vielä voineet peittää.
Seisoessaan siinä ryhdittömänä, pahantuulisena, hän oli merkillinen
vastakohta virolaisen notkealle, lujalihaksiselle vartalolle ja
hyväntahtoisille kasvoille.

"Olkaa hyvä, -- antakaa minulle rahaa", hän sanoi venäjäksi.

"Ensiksikin, puhukaa saksaa, Georgevitsh, muuten ette opi sitä ikinä,
ja toiseksi, mitä rahaa? -- teidän tämänviikkoinen määrärahanne on
lopussa."

"Antakaa minulle ensi viikon rahasta", sanoi poika tympeästi, mutta
hellittämättä, huonolla, murteellisella saksalla.

"Te menette taas makeisia ostamaan", sanoi Hallik kiinteästi, ikäänkuin
olisi puristanut pojan yhtäkkiä pihtien väliin.

Mutta poika luikerteli läpi.

"Mitä minä sitten tekisin? Kun en polta, niin täytyy olla jotain muuta.
Muutoin... tämä on turhaa kidutusta, -- ei sitä kauvan viitsi."

"Joutavia, Georgevitsh!" sanoi virolainen hyvänsävyisesti nauraen. "Kun
olette päättänyt olla polttamatta, niin pitäkää päätöksenne. Niinkuin
mies!"

Hän kaivoi taskustaan rahaa ja ojensi Georgevitshille.

Poika otti rahat vastaan samalla veltolla haluttomuudella, jolla kaikki
liikkeensä teki.

"Teidän on hyvä puhua", hän sanoi viivytellen, -- "ette ole itse koskaan
polttanut. Mutta minä, -- jo kymmenennestä vuodesta. Isoäiti itse
opetti."

"Kunnon muija!" sanoi Hallik leveästi. Hän oli taas paneutunut
pitkäkseen ja katseli Georgevitshiä lakin lipan alitse.

"Ettekö leikkuuta pian tukkaanne", hän sanoi.

Georgevitsh joutui hämilleen ja siveli kädellään ylöspäin pyrkivää,
mustaan aaltoon asettuvaa tukkaansa.

"En, -- en ole aikonut", hän sanoi, kääntyen mennäkseen.

"Ehkä on joku sanonut, että noin on kauniimpaa", heitti Hallik hänen
jälkeensä.

Se sattui Georgevitshiin kuin kalikalla viskaten, mutta hän ei
kääntynyt vastatakseen.

"Suuttui", hymyili Hallik, yhä katsellen männikköön katoovaa
Georgevitshiä. "Huono ryhti!" mutisi hän sitten, kulmakarvojaan
rypistäen ja ojensi yhtäkkiä ilmaan käsivartensa, taivuttaen sen
hitaasti koukkuun, niin että supistuvat lihakset pingoittivat sinisen
urheilupaidan hihaa. "On siinä vielä rautaa, mutta pitää ruveta puita
pilkkomaan, että säilyisi", hän neuvoi itseään ja päätti vielä samana
päivänä lainata jostakin kirveen. Harmi, jota hän hetkisen aikaa oli
häiritsemisestä tuntenut, alkoi haihtua, hän otti esiin pilalehtensä,
joka oli hänen ainoa henkinen ravintonsa kesäloman ensi kolmanneksella,
ja alkoi sitä selailla. Tavattuaan jonkun sattuvan sukkeluuden,
hän nauroi sydämensä pohjasta ja oli samalla vähän kateellinen,
ettei itse ollut sitä keksinyt, hän eläytyi hyvin nopeasti kaikkiin
naurettaviin kohtauksiin. Noin neljännestunnin verran hän luki, mutta
sitten alkoi väsymys taas päästä voitolle, hänen puoleksi ummistuneet
silmänsä tavoittivat vielä häilyviä kuvia, -- horsmain huiskilovarsia,
muurahaisten valtatietä, jonka ne olivat viitoittaneet itselleen
poikki aukeaman, -- kulkivat pitkin muuatta suorarunkoista mäntyä
juuresta latvaan saakka, jolloin aivot haparoivat vertausta männystä
ja suorasyisestä luonteesta. Sitten silmät jäivät taivaan sineen, joka
näytti aukenevan yhä syvemmäksi, kuin pohjan kuultamaton vesi, --
sulkeutuivat uudelleen.


2.

Georgevitsh lähti nyrpeissään rantatielle. Hän tavallisesti suuttui
Hallikin sukkeluuksista, niissä oli jotain härnäävää, niin että teki
mieli käsillään viuhtoa kuin hyttyisparvea, -- hänen etelämaalainen
verensä sähähti joka kerta. Muuten hän kunnioitti Hallikia, pitikin
hänestä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa aina kuin teräskäden niskassaan,
hänen veltot, hapuilevat, tunteelliset taipumuksensa eivät ottaneet
sopiakseen Hallikin suorakulmaisiin, viivoitettuihin tapoihin. Hänen
oli kuollakseen ikävä tänä kesänä, -- ensin pitkät aamupäivätunnit,
sitten samanikäisten toverien puute, -- koti-ikävä, joka kesäisin aina
häntä kalvoi, -- ja sitten loppujen lopuksi vapaaehtoinen tupakkalakko,
joka kesti jo kolmatta viikkoa. Siitä asti kun oli lakannut
polttamasta, hän ei tuntenut itseään, kaikki iletti ja kyllästytti,
ruoka, läksyt, ihmiset, -- pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, yöt olivat
pitkiä ja unettomia. Jokin levottomuus ajoi häntä paikasta toiseen, hän
vetelehti joutilaana pitkin rantaa, pureskellen myötäänsä makeisia,
katsellen purjelaivoja ja rannan matalikkomuodostuksia.

Vironpuoleinen meri aukeni laajana, mataloituvana lahtena, ilman
saaria, yhtyen heti niemen kärjissä aavaan ulappaan. Hietatöyräät
kasvoivat korkeaa, suoraa mäntymetsää, virstamääriä pitkin rannikkoa.
Pohjoistuulen tuomat laineet lakaisivat tieltään hietamatalikkoja,
jotka tyynellä ilmalla rannalle muodostuivat. Neljä, viisi suomalaista
purjejaalaa, jotka silakkalastissa olivat tulleet yli lahden joka
vuotisille vaihtokaupoille, oli ankkurissa lahdella. Rantavesi oli
ruskean kellertävää, vasta kauempana, meren syvetessä vaihtui veden
väri vihreänsiniseksi.

Georgevitsh kääntyi maantielle, joka jakoi kahtia huvilakylän. Molemmin
puolin oli pieniä, hatararakenteisia kesäasuntoja, puutarhoineen,
lasikuistineen ja valkoisine verantaverhoineen.

Georgevitsh seisahtui pehmeässä, vajottavassa ajohiekassa, ikäänkuin
äkkiä olisi päätöksensä muuttanut, ja lähti oikaisemaan huvilapihojen
poikki. Pieni joki tuli vastaan, sen hietapohja kiilsi matalasta,
kirkkaasta vedestä, sileissä suomuissa, kuin haravoituna. Kaksi
käsipuulla tuettua lautaa vei sen yli. Rannalla riippui suuri, nokinen
pata, savuun ja liekkeihin peittyneenä, joku nainen huuhtoi vaatteita
juoksevassa vedessä.

Toisella rantatöyrällä oli harvojen mäntyjen takana huvila.
Georgevitshin ryhti norjistui yhtäkkiä, suuret, soikeat silmät
laajenivat.

Äkkiä avautuivat lasikuistin punareunaiset verhot, ja nuoren naisen pää
pistäytyi esiin avatusta ikkunan puoliskosta. Vaaleitten, häviävien
kulmakarvojen alta katselivat vihertävät, ruskeapilkkuiset kissansilmät
pehmeästi ja uteliaasti hämillään seisovaa poikaa.

"Herra Georgevitsh, -- ettekö tahdo tulla katsomaan uutta
krokettikenttäämme?"

Ääni oli hyvin korkea, olematta kimakka.

Georgevitsh seisoi toisella puolen aitaa.

"Minun täytyy lukea latinaa", hän sanoi tyytymättömästi.

"Mutta tehän olitte nyt menossa kävelemään. Minnekkä aiotte mennä, --
puotiinko?"

"Niin", vastasi Georgevitsh, itsekseen harmitellen ja tuntien halua
valehdella.

"Paperosseja ostamaan?" jatkoi hivelevä ääni.

"Ei, -- minä en polta enään", sanoi Georgevitsh jyrkästi ja
miehekkyydellä, ja katsoen suoraan naiseen. Verannan verhot olivat
pudonneet sivuille, -- siro, hoikka, mustapukuinen vartalo oli niitten
kehyksissä, -- harsohihoista kuulsivat valkoiset, ohuet käsivarret.

"Ette polta, -- mutta miksi ette?"

Georgevitshin miehekkyys luhistui kokoon.

"Minä en tiedä", hän tunnusti avomielisesti.

"Niin, -- eikö se ole turhaa", jatkoi nainen.

Georgevitshistä tuntui, kuin olisi joku silittänyt häntä, -- pieni,
pehmeä kissankäpälä, jossa ei kynsiä tuntunut.

"Mikä on turhaa, -- polttaminenko?" hän sanoi hajamielisenä.

"Ei, -- vaan se, että ette polta", sanoi nainen nauraen.

Georgevitshin kolmeviikkoiset päätökset hajosivat joka ilmansuunnalle.

"Se olikin nyt vaan kesän ajaksi", hän sanoi puolustellen.

"No, -- ettekö tulekkaan?" kysyi nainen.

Georgevitsh säpsähti, hänestä pilkisti sanojen alla naurua. Hän avasi
päättävästi veräjän ja astui puutarhaan, lakki kömpelösti kädessä.

"Pankaa toki lakki päähänne. Katsokaapas, -- enkö sanonut, -- teidän
tukkanne menee kiharaan, kun vaan annatte sen kasvaa."

Georgevitsh muisti yhtäkkiä Hallikin, ja punnitsi hetken mielessään,
kertoisiko, -- joutavia, jääköön sikseen.

"Se on niin musta, niin musta", sanoi nainen päätään heilutellen.

"Meillä on kaikilla niin siellä etelässä", vastasi Georgevitsh.

"Te olette jonkun näköinen", jatkoi nainen, -- "jonkun, josta olen
lukenut eräässä kirjassa, -- tai ehkä näin taulukokoelmassa kerran, --
en muista. -- Teillä on kai hyvin koti ikävä?"

Se kysymys tuli hyvin tavallisena ja jokapäiväisenä, mutta siinä oli
jokin sävy, joka vaati suoruutta, ja jota ei voinut millä lauseparrella
tahansa kuitata.

"On", vastasi Georgevitsh yksinkertaisesti.

"Te olette ensimäinen, joka kysyy sitä minulta, -- sillä lailla", hän
sanoi kiitollisesti.

Nainen kieritti ompelukoneen pyörää pari kertaa.

"Minun mieheni lähti pois eilen", hän sanoi äkkiä.

"Pietariin?" kysyi Georgevitsh kohteliaisuudesta, muuta ajatellen.

"Niin, -- hänen täytyy viipyä siellä kuukauden päivät. Minä olen yksin
lasten kanssa".

Hänen kätensä, hermostuneet, voimattomat kädet kulkivat pitkin pientä,
punaista hametta, joka oli hihasta kiinni ompelukoneessa.

"Laulatteko te, Georgevitsh?" hän kysyi, katse ylöspäin, niinkuin olisi
kuunnellut jotain.

"En, -- taikka -- hyvin vähän", vastasi Georgevitsh, koittaen
rehellisesti tehdä itselleen äänestään tiliä.

"Mutta te pidätte laulusta? Joskus kun tulette tänne iltasin, niin
laulan teille. Piano vaan on melkein mahdoton".

"Kyllä minä pidän, -- hyvin paljon", -- kiirehti Georgevitsh
vakuuttamaan.

"Sanokaahan, -- kuinka te oikein viihdytte täällä?"

"En tiedä", vastasi Georgevitsh haluttomasti, tuntien sanovansa
tyhmyyden.

"Kuinka ette tiedä?" sanoi nainen nauraen.

"Minulla on ikävä", vastasi Georgevitsh jurosti, mutta alkoi myöskin
nauraa.

"Tiedättekö, -- tulkaa tänne joskus krokettia pelaamaan, tuossa on
kenttä".

Hän näytti Georgevitshille pientä, tasoitettua hiekkapyörylää, jossa
rautalankaportit olivat pystyssä. Georgevitsh nousi ja seisahtui
hänen viereensä katsomaan, mieluinen hämmennys valtasi hänet, jotakin
kutoutui hänen ympärilleen kuin pehmeät silkkilangat.

Vähän ajan perästä hän kulki pitkin metsäpolkua puodille päin,
vihellellen, -- muuan pietarilainen katuvalssi, jota jokainen posetiivi
renkutti, pyrki vastustamatta huulille. Löysi maasta kepin ja alkoi
sillä viuhtoa kanervan päitä, niinkuin olisi niittämään pantu. Niityn
reunaan päästyään katsahti ympärilleen, näkisikö kukaan, sitten alkoi
juosta täyttä vauhtia, kunnes hengästyi.

Puodin vastapäätä, aidan luona seisoskelivat suomalaiset kalastajat,
vedellen piippunysistään sauhuja. Puoti oli täynnä maalaisrihkamaa,
lattiasta kattoon, -- hän istuuntui siellä nelikolle odottamaan
vuoroaan, mitä hän aikoi ostaa, ei ollut hänelle itselleenkään
selvillä, -- hän ei tahtonut tehdä mitään päätöstä.

"Paperosseja?" kysyi puotipoika, ennenkuin hän ehti mitään sanoa.

"Niin", hän sanoi kiireesti, paino putosi rinnalta. Sattuma oli
ratkaissut.

Ulos tultua hän meni suoraa päätä männikköharjulle joen töyrälle ja
sytytti yhden. Sen ohut, sininen haiku kietoi hänet haaveelliseen,
puolittain väsyneeseen tunnelmaan, johon hän antautui täydellisesti,
varoen kadottamasta siitä rahtuakaan. Kaikki oli kuin hienoa auerta
ympärillä, ja siitä tuikahti kiiltomadon välkkeellä kaksi vihertävää
silmää.


3.

Georgevitsh sitoi venettään laituriin. Se oli sivulla varsinaisesta
kylästä ja ulottui kauas mereen, -- kapeat, ruostuneet rautakiskot
juoksivat pitkin hietavalleja tiilitehtaalle saakka, jonka korkea
savutorni kohosi yli mäntymetsän. Vasemmalla puolen oli pientä lepikkoa
ja rannalla pitkiä halkopinoja.

Etelätuuli lennätti lahden vedet ulapalle päin, rannassa oli tyyntä,
hiekkasärkät olivat korkealla, muodostaen matalia, keltaisia saaria,
jotka joka päivä muuttivat muotoaan, -- kokonaiset pienoismantereet
nielaisi tai nosti meri vähässä ajassa, -- se oli luomiskertomus
pienoiskoossa. Matalikon välisissä lätäköissä mätänivät auringon
paahteessa vesi ja rantalevät, löyhkää levittäen. Joukko
paljasjalkaisia lapsia myllerehti matalikolla, meloivat isoa, leveää
venettä edestakaisin, huutaen ja kirkuen suurimmassa lätäkössä,
kasasivat hiekkaa vallituksiksi, kahlasivat polvia myöten vedessä tai
pyysivät käsin kaloja.

Uimahuoneet, joita oli toistakymmentä kojua pitkien siltojen päässä,
olivat jääneet portaineen melkein kuivalle. Oli paraikaa naisten tunti,
rannalla liehui valkea varoituslippu. Sillat keikkuivat yhtämittaa
kylpijöitten askelista, uimakojut avautuivat tuontuostakin, tyyni
vesi suihki ja loiski kylpijöitten pään ympärillä, veden hiekkaa
kuultavan kalvon rikkoivat yhtämittaa vaahtoavat vesirenkaat, joita
uijat temmeltäessään työnsivät liikkeelle. Kylmän veden ja äkillisten
hyppäysten pusertamat huudot sekaantuivat merilintujen kirkunaan.

Georgevitsh kellui veneessä, joka hiljaa hankautui laiturin palkkeja
vastaan. Hän koitti turhaan ajatuksissaan saada jotain yhteyttä
aikaan näitten vallattomien vesiolentojen ja jäykkien, hienojen
naisten välillä, jotka iltasin rantakävelyillä tulivat hänelle
vastaan. Ne olivat hänelle yhtä vieraita ja käsittämättömiä molemmat,
sekä ne kaulaan saakka napitetut, kuin nauhasta vetäen hymyilevät
ja ääntelevät, että nämä, joista kylmä vesi hetkeksi oli huuhtonut
sivistyksen ja seuraelämän sileän kiillon.

Hänen päänsä oli täynnä arvoituksia, aavistusta, ikävää... Vielä vuosi
sitten hän oli häpeästä ja vastenmielisyydestä paennut porttiholviin,
kun hänen ainoa naispuolinen tuttavansa Pietarissa, rehtorin tytär,
sattui kadulla tulemaan vastaan. Tervehtiä, joutua naurettavaksi,
kuulla pienen, harmittavan hihityksen niskassaan, -- mahdotonta!
Nyrkkiä puiden hän oli porttiholvista vaaninut tytön menoa, sylkäissyt
mennessään, hapan maku suussa kuin kirpeästä omenasta. Mutta tämän
yhden vuoden kuluessa oli perinpohjainen muutos tapahtunut. Jotain
hämärää, salaperäistä oli ilmestynyt hänen ajatusmaailmaansa, hänen
ajatustensa painopiste oli siirtynyt jonnekin muualle, ulkopuolelle
häntä itseään, hän oli ahkeraan alkanut käydä messussa, koska
kirkon pyhänsavun tuoksuinen ilma oli paras maaperä hänen villisti
versoville unelmilleen, ja hän, näitä yksitoikkoisia kertosäkeitä
kuullessaan parhaiten tunsi sulautuvansa epämääräiseen ikäväänsä.
Kirkossa, ikuisten lamppujen himmeässä valossa oli tämä muodoton ikävä
ensi kertaa katsonut häntä suoraan silmiin Neitsyt Maarian lempein,
liikkumattomin kasvoin, hän oli oudolla, pyhällä aavistuksella
tutkinut näitä piirteitä, kyllästymättä... Ja kirkosta ulostullessaan
oli hän yhä vielä samassa huumeessa, hänen silmänsä etsivät jokaisen
ryysyisen huivin alta Jumalan äidin otsaripaa ja kaipausta lieventäviä
silmiä, jokainen vastaan tuleva nainen herätti hänessä levottoman
uteliaisuuden...

Georgevitsh säpsähti yhtäkkiä, nousi puolinojalleen veneessä, levoton
tunne alkoi kiertää hänessä. Metsän rajassa, hiekkarinteellä liikkui
jotain valkoista. Georgevitsh tuijotti siihen melkein peljästyneenä.
Hänen oma olonsa tässä veneessä ja lähestyvä valkoinen eivät sopineet
yhteen, -- jommankumman pitäisi olla olemattomissa. Hän kävi hyvin
rauhattomaksi, mutta tunsi yhtä kaikki velttoutta, jokainen päätös,
jokainen liike olisi vaatinut häneltä suuria ponnistuksia.

Valkoinen liehui yhä lähemmäksi, -- ei voinut olla epäilystäkään,
se oli hän. Reunimmaisen uimahuoneen kapeat siltalaudat notkuivat
askelista. Georgevitsh yhä tuijotti, hänessä seisahtui kaikki ajatus,
hän muuttui mielestään kuin puuksi rannalle tai veden huuhtomaksi
harmaaksi siltapalkiksi. Sillan kapea reuna haihtui auringon
kimallukseen, pienet jalat näyttivät vettä astuvan, -- se oli kuin
näky, -- hän kulki pitkin merta auringon juovassa... Todellisuus ja
mielikuvitus kutoutuivat nopeasti sekaisin, -- yhä voimakkaammin
valtasi hänet yliluonnollinen tunne.

Yhtäkkiä hän kuin lamautui, -- hatara uimakoju sulkeutui. Hän heräsi
kuin unesta, -- silmät liukuvat rautatiekiskojen mukana tiilitehtaan
kuivaustelineille saakka, -- palaavat takaisin, -- alkavat laskea
suomalaisia laivoja, joista osa jo on lähtenyt.

Nyt... Pistävä tunne juoksee läpi hänen ruumiinsa... Hän makaa
teljolla, pää käsissä, -- pettymyksen, vastenmielisyyden ja häpeän
tunteet vaihtelevat hänessä.

Hänen huulensa liikkuvat yhtämittaa:

"Anna anteeksi, -- valkoinen, kaunis..."


4.

Georgevitsh viivytteli aidan takana. Hän tiesi hyvin tulevansa taas
myöhään päivälliselle, mutta tekeytyi huolettomaksi, ikäänkuin hänellä
olisi ollut yllin, kyllin aikaa. Taittaako pieni, voimaton käsi kukan
vai eikö? Hän seurasi käden liikkeitä, joilla se hyväillen kulki yli
kukkapensaan, kuinka se sormitteli jokaista kukkasydäntä erikseen.
Yhtäkkiä sormenpäät puristuivat toisiaan vasten, -- pieni, punainen
sydän vierähti maahan, kuin vahingossa, säleaidan ulkopuolelle.

"Hyvästi, Georgevitsh..."

Georgevitsh nosti kukkasydämen maasta, sykkivin sydämin, oliko se
hänelle?

Hän lähti juoksujalkaa kotia päin. Kukkasydän tykytti yhdessä hänen
omansa kanssa, siitä pulppusi kuin elinnestettä hänen suoniinsa. Pieni,
ylitse vuotava kukkasydän, joka oli auennut onnensa kyllyydestä.

Rouva Hallik istui portailla paikaten Georgevitshin takkia.
Georgevitshin tullessa hän purasi hampaillaan langan poikki, -- se ei
ollut kaunista ja hermostutti Georgevitshiä -- mutta hän piti rouva
Hallikin silmistä, ne näyttivät aina tietävän enemmän, kuin mitä suu
ilmaisi.

Georgevitshin käsi kohosi temmatakseen kukan pois, mutta koukistui
puolitiessä ja tarttui hapuillen männyn runkoon. Mikä hullu halu hänet
valtasi näyttää rouva Hallikille kukka? Niitä ei kasvanut koko kylässä
muuta kuin yhden huvilan ympärillä.

Rouva Hallikin silmät kohosivat, kohdistuivat kukkaan, niihin
ilmestyi jokin ajatus, mutta Georgevitsh ei saanut luetuksi, oliko se
hyväksymistä vaiko pahaa mieltä. "Nyt hän tietää sen, -- kaikki hän
tietää", hän ajatteli, ja ylpeä, iloinen tunne täytti hänet.

Yhtäkkiä tuntui maan alle vajottavan.

Hallik oli tullut huoneestaan ja seisahtunut ovelle, kädet
housuntaskuissa.

"Soo, -- soo, -- nykyaikana kannetaan sydän ulkopuolella takkia. Siellä
taitaa muuten olla monta sydäntä varastossa, mistä tämäkin on kotoisin."

Miili rouva nousi nopeasti, suupielet värähtivät heikosti.

"Mennään päivälliselle", hän sanoi.

Georgevitsh seurasi saliin kuin uitettu koira, nolona, katkeroituneena.
Sormet hieroivat rikki pientä, vaaleanpunaista sydäntä.


5.

Kesähuvilansa takana hakkasi Juhan Hallik puita. Puusyltä pilkotessaan
hän oli jättänyt muutamia oksaisia, paksuja koivupölkkyjä jäljelle ja
otteli nyt hiki otsalla niitten kanssa. Pölkyt olivat vettyneitä ja
panivat kovan kovaa vastaan, ennemmin pirstoutuivat, kuin tasaisesti
haloiksi halkesivat. Hallik veisti kiiloja ja heilutti raskasta
puunuijaa, -- hän ei aikonut hellittää.

Hänen kesäasuntonsa oli lähellä meren rantaa, tiheimmässä
asuntoryteikössä, toiset huvilat ympäröivät sitä neljältä puolen.
Se oli talven kuluessa rakennettu, hirret ja katto vielä valkoisen
tuoreita, puutarhasta ja pihasta ei ollut vielä alkuakaan, ainoastaan
sahajauhojen sekaista hiekkaa rakennuksen ympärillä. Ei ollut edes
aitausta, joka olisi sen muista eroittanut. Se oli alituisena harmin
aiheena Hallikille ja uhkasi pilata hänen kesänsä. Hän koitti
puolustautua sitä vastaan panssaroimalla itsensä täydellisellä
välinpitämättömyydellä ja ottamalla mahdollisimman suuria vapauksia.
Oli ilta, ja ranta veti kaikki huvila-asukkaat verannoiltaan ja
puutarhoistaan kävelylle. Hallik ei ollut kävelijöitä näkevinäänkään,
vaikka tie kulki aivan hänen huvilansa vieritse, -- kun hienot helmat
kahisivat hiekassa, otti hän vielä huolettomamman asennon, ja paljaat
jalat uppoutuivat lujasti hiekkaan.

Suurin pölkky oli vielä jäljellä. Hallik otti vauhtia, kirves kohosi,
-- uppoutui tuskin tuuman vertaa, -- kuin kiveä. Puusta pusertui
keltaista vettä, ja se vingahti kuin valittaen, -- mutta ei rakoakaan
syntynyt. Hallik koitteli paitaansa, -- likomärkä.

"Miili", hän huusi yhtäkkiä vaimolleen, irroittaen kirvestä, -- "voit
viedä ruuan pois."

Miili rouva vastasi avonaisesta ikkunasta vastahakoisesti ja nukkuvien
lasten tähden hiljaa:

"Eihän Georgevitsh ole vielä tullut."

"Juuri sentähden, -- hänen pitää oppia täsmällisyyttä."

"Kellohan on vasta puolikymmenen", huomautti vaimo hiljaisella
itsepäisyydellä.

"Hyvä, -- anna olla sitten vielä puolen tuntia."

Hallik piilotti kirveen pinon väliin, pesi kätensä sadevesikorvossa
ja tuli muutettuaan vaatteita istumaan verannalle. Hän oli pahalla
tuulella ja vaitelias.

Miili tuli hiljaa salista, sulkien äänettömästi oven.

"Onko hän taas rouva Detlefin luona?"

"Tietysti, missä sitten muualla", murahti Hallik.

He vaikenivat molemmat kumpikin seuraten omia ajatuksiaan, joita eivät
lausuneet ääneen. He tunsivat ajatustensa koskevan samaa asiaa, vaikka
menevän vastakkaisiin suuntiin, mutta kumpikaan ei halunnut aloittaa
kiistaa, vaan piti ajatuksensa salassa. Tämä vakoileva, epäilevä
äänettömyys oli painostavaa, siinä oli jotain vihamielistä.

Männyn rungot talon edustalla mustenivat sitä myöten, kuin taivas
niitten takana punertui. Ilta oli kylmä, töyrän alla loiskivat
näkymättömät, väsyneet laineet. Ikävä, pitkäveteinen odotus värisi
ilmassa.

Vihdoin Hallik nousi raskaasti ja päättävästi.

"Nyt minä suljen oven", hän sanoi.

"Älä tee sitä", kuiskasi vaimo hätääntyneenä.

Mutta mies oli jo kiertänyt avainta lukossa ja pistänyt sen taskuunsa.
Vaimon silmät seurasivat hänen liikkeitään.

Hallik mietti hetkisen, pyörähti kannoillaan ja meni yli salin suoraan
Georgevitshin huoneeseen.

"Vie ruoka pois", hän sanoi ohimennen, osoittaen katettua
illallispöytää.

Miili totteli mitään sanomatta.

Hallik hengitti rykien vahvan tupakanhajun pilaamaa ilmaa Georgevitshin
huoneessa, ja kopahutti saappaansa kärjellä nurkkaan pari lattialla
vetelehtivää paperossin pätkää. Äkkiä hän kohoitti kulmakarvojaan,
ikäänkuin olisi keksinyt jotain, naksautti sormillaan ja sulki avoimen
ikkunan, jonka lautaan saakka kalteva kellarinluukku ulottui.

"Ehei, herraseni", hän sanoi itsekseen.

"Hän oli aikonut tulla ikkunasta", hän sanoi Miilille palattuaan
takaisin.

"No, -- mikä sinun on?" hän kysyi, kun vaimo päätään kääntäen väisti
hänen suudelmaansa.

"Minun on niin paha olla -- Georgevitshin tähden", sanoi vaimo
avonaisella harmilla.

"Niin, -- kyllä olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi sinuun
rakastunut, -- olisi ainakin kotona pysynyt", Hallik sanoi
sovinnollisemmalla tuulella, yrittäen lyödä leikiksi.

"Ymmärrätkö, että kiihoitat häntä kaikilla näillä pakkotoimenpiteillä?"
sanoi Miili, niinkuin ei olisi kuullut.

"Sinä et tunne sitä naista", sanoi Hallik pysähtyen, ja silmät
teräksenä.

"Minä panen maata", sanoi vaimo vältellen.

Hallik istui verannan penkillä, katsellen pieniä tulia, jotka toinen
toisensa jäljestä syttyivät metsän pimennossa. Hän oli kiihoittunut
ja äkeissään eikä vähinten itselleen. Pihakoiran virka, johon hän oli
rupeutunut, suututti, -- kolme iltaa perätysten hän jo kulki ympäri
taloa ja lukitsi ovia ja ikkunoita. Harmi kohosi ja kohosi, nousi kuin
rinnassa pala, -- kurkkuun saakka, siitä hän sen nieli, -- moniin
vuosiin se ei ollut enään sen pitemmälle päässyt.

Makuuhuoneessa sammui kynttilä, hän tiesi, että Miili odotti häntä eikä
voisi nukkua, ennenkuin hän tulisi, ja että tämäniltainen erimielisyys
päättyisi niinkuin ennenkin sulaan sovintoon. Hän meni niinkin pitkälle
jalomielisyydessä, että päätti ottaa ensi askeleen. Miili oli turhan
hienotunteinen ihmisten suhteen, ikäänkuin kääri hameensa tiukalle
ohikulkiessa, ettei kehenkään hankautuisi, mutta sepä ei kerran
kelvannut tässä yhteisessä survinmyllyssä, jota mailmaksi nimitetään.
Miili olisi sallinut jokaisen elää oman päänsä mukaan, -- eikö se ollut
oikeastaan kylmyyttä ja itsekkäisyyttä, vaikka sitä saattoi nimittää
suvaitsevaisuudeksikin, -- mitä se minuun koskee, rakastakoot ja
rikkokoot! Hallik alkoi ajatella, että Miili oli monimutkainen olento.

Rouva Detlef! Siinä naisessa oli jotain, joka kiihoitti tutkimaan,
kuinka pitkälle hän voi antaumisessa mennä, -- hän voi antaa ainoastaan
hymyn, mutta voi antaa enemmänkin. Hämärästi muistui hänelle mieleen
juttu eräästä nuoresta kotiopettajasta, ylioppilaasta, jonka Detlef oli
palkannut täysihoitolaisiaan varten ja sitten kesken vuotta eroittanut,
kuten sanottiin, rouvansa tähden. Georgevitsh, -- tulenarassa ijässä,
-- kipinä vihertävistä silmistä, ja poika on ilmitulessa. -- Ah, --
semmoiset naiset eivät koskaan mene liian pitkälle, he osaavat leikkiä
tulella, polttamatta itseään, -- he rakastavat epävarmuutta, mutta
kavahtavat takaisin ratkaisevasta askeleesta.

Hallik katsoi kelloa, -- se oli puoli kaksitoista. Kellariluukun katto
kumisi askelista, -- ruutu helähti, niinkuin olisi joku sokeasti
ikkunaa töytäissyt, sitten alkoi hiekka talon ympärillä rapista.
Ovenripa ponnahti, -- epävarma koputus oveen.

Hallik kiersi oven auki.

Pimeästä säihkyivät häntä vastaan Georgevitshin suuret rotusilmät,
joitten tuli näytti syövyttävän kasvot laihoiksi ja kellertäviksi.

"Toista iltaa en enään aio odottaa teitä, Georgevitsh", sanoi
Hallik kylmällä ankaruudella, johon hänen tavallinen luontainen
hyväntahtoisuutensa jähmettyi, -- "voitte itse pitää huolta
sisäänpääsystä."

Georgevitsh ei vastannut mitään.


6.

Viikko jälkeenpäin pukeutui Hallik vastoin tavallisuutta heti aamusta
mustaan, lyhyeen vierailutakkiin, ajoi partansa ja tuskaili kalvosimien
ja liian ahtaan kauluksen kanssa. Hän teki jo kymmenettä kertaa lujan
päätöksen ostaa syksystä saakka yhtä numeroa suurempia ja huolimatta
vallitsevasta muodista käyttää matalia, alaspäin käännettyjä. Miili
itse toi hänelle kiilloitetut saappaat ja etsi hänelle esiin, sitä
myöten kun käsky kuului, nenäliinan, saippuan, harjan, -- äänetönnä,
mutta nähtävästi kantaen jotain mielessään.

Hallik vilkaisi käsiään pestessään Miiliin, mahtoiko Miili olla
utelias! Joka tapauksessa hän hillitsi itsensä hyvin.

Vihdoin Miili sanoi sillä vaatimattomalla tavalla, jolla hän työnsi
Hallikia melkein vasten tahtoa toisiin päätöksiin.

"Etkö sinä menisi vasta iltapäivällä?"

Mutta Hallik oli odottanut estelyä ja valmistautunut vastarintaan.

"En -- jos en nyt heti mene, -- niin sitten se jää."

"Muista, että hän on hieno nainen", sanoi Miili vähän pisteliäästi.

"Joutavia, -- saakoon hänkin kerran tuntea karhun käpälät", Hallik
vastasi, kierrellen vastahakoisia viiksiään ylöspäin.

"Missä Georgevitsh on?" hän kysyi.

"Lukee huoneessaan ja tupakoi."

Hallik painoi lippalakin päähänsä ja lähti. Joka askeleella kasvoi
vastenmielisyyden tunne hänessä, -- hän alkoi kulkea tasaisessa
pikamarssissa, ettei äkkiä kääntyisi takaisin. Hänen täytyisi mennä
sillä vauhdilla, jolla silmänräpäyksellinen suuttumus häntä ajoi,
-- muuten se ehtisi väljähtyä, ja hän keksisi sata estettä. Hänhän
meni kuin koulutyttöä kurittamaan, -- hienoa naista, kolmen lapsen
äitiä. Mutta hän meni uhallakin, päättäen tehdä lopun tästä kesäisestä
huvista, ja hioi mielessään muutamia kärkeviä sanoja, joitten pitäisi
sattua.

Georgevitsh oli painettava kömpelöksi koulupojaksi, sädeloisto pään
ympäriltä riisuttava, -- oli herätettävä pikku rouvan itserakkautta,
-- naurettava, se olisi se ryyti, joka tekisi tämän keitoksen pikku
rouvalle katkeraksi. Saada hänetkin nauramaan, -- silloin hän kostaisi
sen naurun Georgevitshille. Ja sanoa mahdollisimman kohteliaasti ja
hyvänsävyisellä naamalla kaikkein loukkaavimpia asioita, -- silloin oli
toinen kuin sidottu, ei pääse paikaltaan, vaan kuuntelee kiltisti. Se
oli hänen erikoistaitonsa. Pysyä tyynenä, koko ajan hallita kohtausta,
ei päästää ohjaksia liukumaan toisen käsiin.

Rouva Detlef istui puutarhassa Hallikin tullessa, yllään mustan
ja valkoisen kirjava, ompeluksilla koristettu pusero, -- molemmat
vanhemmat lapset leikkivät hänen helmoissaan. Hän nousi punastuen ja
torjui molemmin käsin lapsia loitommalle, nopea epäluulo vilahti hänen
kasvoillaan. Lapset alkoivat huutaa.

Hallik ryhtyi heti asiaan, hän rakasti oikoteitä.

"Tulin vähän puhumaan kanssanne, rouva Detlef", hän aloitti, nostaen
kursailematta toisen puutarhatuolin itselleen, -- "minulla on tänä
kesänä vähän isällisiä velvollisuuksia, -- Georgevitshin suhteen
nimittäin."

Hän näki rouvan kohteliaasti hymyilevistä kasvoista, että selvempi puhe
oli tarpeen.

"Näettekös", hän jatkoi, "Georgevitsh on pantu luokseni ehtojaan
lukemaan, mutta viime aikoina ei poika enään lue, ei nuku, -- ei mikään
huvita häntä, ei kalastus eikä purjehdus, -- aterioille hän saapuu
epäsäännöllisesti, -- meidän seuramme ei ole hänelle minkään arvoinen,
-- heti syötyään hän katoaa, saapuakseen vasta iltamyöhässä."

"Miksi te niin paljon taudin yksityismerkkejä luettelette? Sanokaa
suoraan, -- te luulette, että hän on rakastunut minuun."

Vihertävät kissansilmät, pehmeät ja viekkaat, katselivat Hallikia. Tämä
odottamaton suoruus oli lyödä Hallikilta aseet kädestä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän suuntasi oman, hyvin tähdätyn
iskunsa.

"Koska en voi olettaa, että te, rouva Detlef, olisitte keskenkasvuiseen
poikaan rakastunut, täytyy minun tietysti edellyttää sitä
Georgevitshista."

Rouva purasi huultaan, nähtävästi satutettuna, mutta yhä ulkonaisesti
tyynenä.

"Mikä antaa teille oikeuden sitä edellyttää?" hän kysyi.

"Tahtooko hän nyt kuulla imarteluja", ajatteli Hallik kahdenvaiheilla.
"Hyvä, annetaan oikein kauhalla."

"Luulen, hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "että itsekin olette
huomannut, kuinka tarpeettomia kuvastimet nykyaikana talossanne ovat.
Georgevitshin silmistä voitte joka päivä nähdä, että olette pienen,
siron, ranskalaisen kamarineitsyen näköinen, jota tekisi mieli oven
välissä -- suudella."

"Te olette hävytön", sanoi rouva Detlef nousten.

"En enemmän kuin on tarpeen."

"Minun ei pitäisi puhua sanaakaan kanssanne. Te olette tullut tänne
minua loukkaamaan."

"Hyvä, -- ollaan sitten vaiti, -- yksi, kaksi, kolme, -- nyt ei hiiren
hivahdustakaan."

Hallik pani sormen huulilleen, -- hänen silmänsä seurasivat rouvaa
taltuttavina kuin eläinkesyttäjän. Rouva oli hyvin kiihdyksissään,
pyristeli kuin lintu ansassa.

"Menkää pois", sai hän vihdoin sanotuksi. "Suokaa anteeksi, mutta
menkää, pian."

"Te siis hävisitte, -- puhuitte ensiksi", sanoi Hallik häiritsemättömän
tyynesti. "Mitä minä nyt saan vedon palkaksi?"

"Jättäkää minut rauhaan."

"Ei ennen kuin olen tehnyt teille erään kysymyksen. Pyydän saada
tietää, minkä kohtalon olette aikonut holhotilleni -- aiotteko ottaa
eron miehestänne ja mennä hänen kanssaan naimisiin?"

"Jumala varjelkoon, -- en!"

Hän alkoi nauraa, kesken suuttumustaan, hermostuneesti. Hallik nauroi
mukana.

"Tämä nauru käy Georgevitshille kalliiksi", hän ajatteli. "Hän ei anna
sitä koskaan itselleen anteeksi, ja poika saa vihat."

"Te myönnätte, se on todella hullunkurista", hän jatkoi. "Pitkä poika,
jonka pää tähän saakka on ollut jokseenkin hyvin järjestetty latinan
kieliopin mallikaavasto, alkaa huokailla rakkaudesta, joka sakoo ja
versoo hänen päässään kuin suosammal."

Rouva Detlef ei keksinyt muuta keinoa arvonsa säilyttämiseksi kuin
nauraa.

"Hän kuljettelee kotiinsa kukkasydämiä, laihtuu kaksi naulaa
viikossa, pörröttää tukkaansa kuin huono runoilija, -- puhumattakaan
paperosseista... Mitä te vielä vaaditte?"

"Minä en ole syypää siihen... Mitä te sitten tahdotte minun tekemään?"

Hallikista tuntui, kuin olisi rouvan koko olento hiuennut hienoksi
langaksi, jota hän mielin määrin taisi kiertää sormensa ympärille.
"Siinä juuri piilee hänen vaarallisuutensa", hän ajatteli. "Tahtoisi
nähdä, keriytyisikö hän kerälle ilman solmua, vai tekisikö lopultakin
tenän."

"Te kiellätte häntä vastedes täällä käymästä", hän sanoi.

"Hyvä, -- minä sanon, että te ette sitä tahdo."

"Ei -- se ei saa näyttää miltään rangaistukselta, -- teidän itsenne
tulee vetäytyä takaisin."

Rouva Detlef pureskeli levottomasti sireeninlehteä, jonka oli
katkaissut pensaasta.

"Kuulkaa", hän sanoi hitaasti. "Ettekö te luule, että tällainen
seurustelu voisi varjella nuorta poikaa monesta kiusauksesta."

Talonpoikainen suoruus Hallikissa kuohahti.

"Sanon teille jotain, rouva, -- juuri teidänlaisenne naiset, jotka
eivät mitään anna eivätkä mitään kiellä, te voitte kiihoittaa nuorta
miestä niin, että hän suoraan teidän luotanne juoksee niitten luo,
jotka häntä kadulla odottavat."

Kotiinpäin mennessään oli Hallik osaksi tyytyväinen itseensä, mutta
tunsi suurta vastenmielisyyttä heti tämän jälkeen tavata Georgevitshiä.
Sentähden hän kääntyi metsästä auringonkylpypaikalleen ja päätti jäädä
sinne päivälliseen asti.


7.

Georgevitsh oli piiloutunut leppäpensaikkoon joen rannalle, -- hänen
kaikki vaatteensa olivat täynnä valkoista tahmaa, joka irtautui lepän
oksista. Hän kuori keppiä, ja lepän veri tahrasi hänen sormensa.
Saappaansa kärjellä hän tuon tuostakin painalsi korkean hiekkatöyrän
reunaa, kunnes se lohkesi ja kierähti kimpaleena jokeen, jossa vesi sen
murensi.

Hän sytytti toisen paperossin toisensa jäljestä, kunnes laatikko oli
tyhjä, sitten hän viskasi senkin virran viedä. Vesi oli tällä kohden
tummaa, -- rantaa varjostavista lepistä.

Hän katsoi yhtämittaa aurinkoa ja sitten kelloaan. Vihdoin hän pani
kellonsa riippumaan lepän oksaan, aivan eteensä. Kaksi tuntia, -- kolme
tuntia, -- neljä...

Veitsi luiskahti ja upposi etusormeen. Hän katseli, kuinka pieni,
punainen pisara pyöristyi haavan reunalle, imi sen pois, antoi taas
vuotaa... Vihdoin hän kyllästyi ja sitoi sormen nenäliinallaan.

Yhtäkkiä hän tarttui ruohomättäisiin vierellään ja riuhtaisi ne
juurineen irti. Viha ja häpeä kuohahtivat. Valehtelija!

Tänä aamuna hän tulee Detlefin huvilalle: "onko rouva kotona?" "Ei
ole, -- rouva lähti kävelemään." Tunnin päästä sama kysymys ja sama
vastaus. "Mutta tuossahan on rouvan päivävarjo!" "Rouva on mennyt
ilman päivävarjoa." "Milloinka hän tulee takaisin?" "Rouva ei sanonut
mitään." Hän menee joen rannalle, -- matalassa vedessä uittaa pieni
tyttö kaarnavenettä ja katsoo häneen äitinsä silmin. "Minne äiti meni,
kultaseni?" "Äiti on kotona", -- vastaa lapsi totisena.

Siitä asti hän oli odottanut tässä leppäpensaikossa. Valvottu yö
uumotti ohimoita, joen solina ja lepän lehtien pilpatus painoivat
väkisinkin silmäluomia. Mutta hän ei heittänyt hetkeksikään pientä
huvilaa silmistään.

Huvilan ovi avautui, valkea päivävarjo ponnahti auki, Georgevitshin
käsi puristui lujasti ja kylmänkosteana kepin ympärille. Nyt hän oli
hänen käsissään... Miksi... miksi... Hän tunsi vapisevia nytkäyksiä
käsivarsissaan, mutta koko ruumis tuntui hervottomalta.

Rouva Detlef tuli pitkin kapeaa polkua porrasta kohden, joka vei yli
joen. Hän oli puettu iltapäiväkävelyä varten, mutta ilman hattua, --
ruskeat hiukset läikkyivät kiiltosilkkinä.

Yhtäkkiä hän pysähtyi peljästyneenä ja huudahti.

Georgevitsh seisoi hänen edessään, vaatteet täynnä heiniä ja lehtiä,
tukka villinä suortuvina, silmät palavina.

Suun nytkäyksistä näkyi, että hän aikoi jotain sanoa. Hän puristi
keppiä kaksin käsin.

"Olitteko te kotona", hän sai suurella vaivalla sanotuksi.

Rouva katsoi ympärilleen, -- joen ranta oli tyhjä, -- hän arvioi hetken
aikaa, -- hän oli juuri lähettänyt palvelijan lasten kanssa metsään.
Häntä alkoi peloittaa.

"En, -- en minä ollut", hän sanoi, -- "kuinka vahinko, te olitte käynyt
kaksi kertaa minua hakemassa".

Georgevitsh kohotti kepin lyödäkseen.

"Älkää lyökö", sanoi rouva Detlef. Hän hymyili järjettömästi ja
avuttomasti kuin lapsi, tyhjää, peljästynyttä hymyä.

Georgevitsh viskasi kepin jokeen. Parilla pitkällä hypyllä hän oli
alhaalla.


8.

Hallik joutui jo seuraavana vuonna pois Pietarista. Kaksi vuotta
senjälkeen hän sattui kesämatkoillaan tapaamaan erään entisen
opettajatoverinsa. Otettuaan järjestyksessä senaikuiset tuttavat
esille, hän tuli kysyneeksi Georgevitshiä.

"Georgevitsh, -- hän on eroitettu", vastasi toinen.

Miili rouva, joka istui kahvipöydän ääressä verannalla, käänsi päätään,
ja Hallikin ja hänen katseensa risteilivät nopeasti.

"Minkätähden?" ihmetteli Hallik, ja jotakin silloisesta kesästä
käsintuntuvasti kosketti häntä, -- niinkuin hänelle äkkiä olisi
pyöreästä aukosta näytetty palanen merta kahden suoran männyn välissä.

"Hän -- hm -- hänellä oli siellä jotain", toinen rykäisi ja koitti
sovitella sanojaan mahdollisimman säädyllisiksi läsnäolevien naisten
tähden.

"Jotain naisellista", auttoi Hallik.

"Jaa, -- jokin pikku tarjoilijatar", sanoi toinen sivukatsauksella
naisiin. "Muuten en tiedä mitään lähempää, -- hän ei ollut minun
luokallani".



SAARENMAAN PROFEETTA.


Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarman kirkossa, kapeista,
lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui
urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut
lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista
laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli
kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten
tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän
kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä
miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä,
umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä
tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle
vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja
sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka
kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa
suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle,
häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika,
tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää
sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi.
Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen
ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin
sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi
yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa
kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa,
mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan
kirkosta tulijoita.

Yksin seisonut mies kääntyi selin ja alkoi katsella hautakiveä, joka
oli kallellaan kirkon pihalla, sillä se oli entinen hautuumaa. Hän
ajatteli suurta, valkeaa kivipaatta, jonka omin käsin oli louhoksesta
irtilohkaissut, sileäksi hivuttanut ja siihen nimensä, syntymävuotensa
ja alle sanat "Saarenmaan profeetta" kaivertanut. Kun kaikki
vaikenisivat, alkaisivat kivetkin puhua, silloin kun hän itse jo olisi
mullaksi muuttumassa.

Selkänsä takaa hän kuuli kirkosta tulijain humun, heidän askeleensa
kirkon kivipermannolla ja parvien portailla, heidän vapautuvan
puheensorinansa päästyään ulos, -- ja hän näki heidät kaikki,
vaikka ei sinnepäin katsonutkaan, heidän kirkon hämärään tottuneet
ja huikaisevassa auringossa supistuvat silmänsä, heidän uneliaat
naamansa, joissa vielä saarnan ja virsien vaikutus viipyi, koko tympeän
puolihorroksen, jossa heidän sielunsa ja ruumiinsa asustivat.

Hän tunsi sielunsa voimattomuudesta ja tuskasta puristuvan. Mitä hän
heille sanoisi? Hänen sielunsa oli hedelmätön ja kuivillaan kuin
karjanummi, joka huusi vettä. Siitä asti kun viimeistä kertaa oli
vaimonsa jättänyt, hän oli samonnut asumattomia aloja, oli rämpinyt
soita ja rämeitä, peloitellen yksinäisillä askeleillaan mättäissä
pesivät suokuovit. Hän oli janoisin huulin painautunut pitkäkseen
karjanummien kuihtuneelle rinnalle, ikäänkuin maan hengitys olisi
voinut häntä elähyttää. Mutta maa oli liikkumaton, kuin kiveksi
jähmettynyt, hänestä tuntui kuin olisi kuolleen rinnalla maannut, ja
yli tasangon levisi tiheä, tähdetön taivas. Herran henki pakeni häntä.

Hän kääntyi kirkkoon päin, pysähdyttäen silmänsä kirjavaan
väenvilskeeseen kiviaidan ja kirkon välillä, -- hän näki vaimot
korkeissa, pytyn muotoisissa tanuissaan, jotka tekivät heidät pitkän ja
kankean näköisiksi, ikäänkuin he olisivat kantaneet kuormaa päässään,
-- hän näki heidän raitaiset hameensa, heidän hopeasolkensa povella ja
nuorien tyttöjen kuperat, silkkikankaiset myssyt. Mutta hänen silmänsä
jyrsivät tätä koreutta terävästi, kuin mato kukkatarhaa, ja pysähtyivät
miesten takkien kiiltäviin metallinappeihin ja punavihreisiin,
kudottuihin vöihin, joitten päät riippuivat rentonaan sivuilla.

Hän tunsi heidän kaikkien häntä katselevan ja odottavan häneltä
jotain, kukaan ei poistunut kirkonpihalta, vaan kaikki jäivät,
puhellen keskenään, viivytellen askeleitaan kuin jollakin tekosyyllä,
mutta katse yhä häneen tähdättynä. He odottavat minua kuin lapset
luvattua vitsaa, hän ajatteli, jos heillä olisi hyvä omatunto, niin
hajaantuisivat kukin tahollensa, ja minä saisin saarnata puille ja
pensaille. Äkkiä hän tunsi valtansa heidän ylitsensä, niinkuin joku
olisi hänelle sanonut: nämä kaikki ihmiset ovat sinun omaisuuttasi,
ja hetken aikaa ylpeys paisutti häntä, se huumasi häntä, että hän oli
pantu kuin mäen nyppylälle seisomaan ja paimentamaan muita. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän halveksi itseään ja toisia. Susikin
hallitsee lammaslaumaa, niin kauan kuin jaksaa kintereillä juosta, ja
niin kauan kuin lampaat pysyvät lampaina, hän ajatteli. Pelko on se
ruoska, joka ihmiset koossa pysyttää. Hän oli nojallaan aitaa vasten,
hänen pienet silmänsä välkkyivät, suuri, kaareva nenä vainusi ilmaa,
ja viikset riippuivat tukkoina alaspäin. Hän tunsi salaista yhteyttä
kaikkien noitten ihmisten kanssa, hän tunsi, kuinka he rimpuilivat
poispäästäkseen ja kuitenkin olivat kuin maahan kasvaneet, kuinka
he vihasivat häntä ja kuitenkin juoksivat hänen jäljissään, koska
hän sanoi heille totuuksia, joista eivät heidän pappinsa eivätkä
kirkonseinänsä mitään tienneet.

Yhtäkkiä avautui väkijoukko kahden puolen, ja Kaarman kirkkoherra
kulki ohitse papin kauhtanassa, raamattu kainalossa. Mutta keskelle
pihaa päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmänsä kääntyivät sinne,
minne muittenkin, aidan nojalla seisovaan mieheen. Hän näytti ahmivan
ilmaa, suurempaa vauhtia saadakseen, hänen ahdashenkinen, halvaukseen
taipuva rintakehänsä nousi, verevät kasvot pullistuivat, ja kumeassa
messuäänessä kalskahti vanhat vihat:

"Minä käsken teitä kaikkia poistumaan kirkon pihalta".

Väkijoukossa syntyi supinaa ja liikettä, ja epäluuloisia katseita
singahteli sekä pappiin että saarnamieheen. Mies seisoi liikahtamatta,
ja hänen karkean parransängen peittämät poskensa eivät värähtäneet.
Mutta tuuheitten viiksien varjosta välkähti uhan hymy, vaikka hän ei
katsonut väkijoukkoon, vaan alaspäin ruohoiseen maahan.

Pappi jatkoi:

"Te luulette tulleenne tänne kuulemaan pyhää miestä, Saarenmaan
profeettaa. Minä sanon teille, kuka hän on... Hän on toimestaan juossut
kankuri, vaimonsa rääkkääjä ja kansan kiihoittaja, joka on tyrmään
heitettävä".

Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja
kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta
ruumista.

"Missä on sinun vaimosi, -- eikö hän näe lapsinensa nälkää
kaikkinaisessa kurjuudessa!"

Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti
kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut
vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun.

Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin
liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta.

Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita
sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti
yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä
lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me
uskomme... Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen
vahingonilo.

Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen
hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana
sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet
pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla
piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen
paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt
häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita
he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta
kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa,
katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja
nyt he kostavat minulle.

Hän oli mykkä, kuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi, ettei
olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä oli
Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi
Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi
katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä
ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut
pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita
kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen
otsalleen raskaina karpaloina.

Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava
tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien
irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten
aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat
täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä
kaksi sotilasta.

"Onko Aleksanteri Toom, -- Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?"
jylisi vaunuista.

"Seisoo tuolla aidan luona", uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta
piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse.

"Ottakaa kiinni", sanoi vanha herra, sotamiehille viitaten.

Väkijoukko antoi väistyen tilaa. Mutta mies, joka tähän asti oli
seisonut kuin unessa ja lamautuneena, suoristi säpsähtäen itsensä, ja
hänen kiinteä katseensa käsitti nopeasti kaikki, -- väkijoukon, josta
ei kukaan sormeaankaan liikuttanut häntä puolustaakseen, sotamiehet,
jotka jo olivat parin askeleen päässä, ja kirkkoherran voitokkaan
hymyn, millä hän tarkasti tapahtumaa puitten pimennosta.

Samalla palasi häneen elämä, hänen silmänsä kiipesivät pitkin kirkon
seiniä, hipaisivat puitten latvoja, vilkaisivat maantietä, jolle pöly
laskeutui, -- pari nopeata hyppyaskelta, voimakas otto suonikkain,
paljastuvin käsivarsin, ja hän kiipesi ylöspäin pitkin vaahteran
rosoista runkoa. Hän kiipesi nopeasti, hänen kätensä tarttuivat oksiin
varmasti kuin koukut, ja paksuanturaiset saappaat lohkoivat kuorta.

Tuskin oli hänellä lehtikatos yllään ja sivuillaan, kun hän tunsi
kiihtymyksen poreilevan suonissaan kuin kiehumaan rupeavan veden, --
hän tunsi voimakkaitten sanojen sukeutuvan huulilleen, niinkuin olisi
kaukaa kuullut niitten jyrinän. Niinkuin olisi raju-ilma kulkenut hänen
läpitseen, ja hänen sielunsa avautunut virvoittavalle sateelle kuin
huokoinen maa. Hän tunsi taas taipuvansa Herran pyhän vihan ruoskaksi,
jonka piti ravistaa hereille torkkuvat.

"Satimeen meni!" huusi toinen sotamiehistä. "Ammunko?" Hän tähtäsi
pilan vuoksi kivärillään suoraan oksien halki.

"Elävänä se lintu pyydetään", vastasi toinen, sylkäsi kouriinsa ja
varustautui kiipeemään.

Mutta korkealta, vaahteran lehvien peitosta kajahti varma, helkkyvä
ääni:

"Puuhun on kerran kiivennyt Herran mies Sakeuskin, miksi en minä sitte
puusta puhuisi!"

"Tässä olen enkä muuta voi. Ja nyt, rakkaat veljet ja viholliset,
kuulkaa, mitä teille ilmoitan ja sitten tuomitkaa. Ennen olin kankuri
ja istuin aamusta ehtooseen kyyryssä loimien ylitse, ja käteni kuljetti
sukkulaa, ja jalkani hypittivät polkusia, ja kun työni oli valmis,
oli ihmisillä vaate, jolla alastomuutensa verhosivat. -- Mutta eräänä
päivänä sanoi Herran henki minulle: rupea minun kankurikseni. Minä
annan nämä Saarenmaan kaksitoista pitäjää sinun kangaspuiksesi, ja
missä näet ihmisten synnin punaista kangasta kutovan, siihen heitä
mustaa kudetta, että he elämänsä murhetta muistaisivat. Ja siitä asti
minä vaellan sanan sukkula kädessä ja kuljen kirkolta kirkolle, ja
kun olette kirkoissanne taivaan mannaa maistaneet, niin tulen minä ja
ripoitan kirpeää suolaa sekaan, että se teidän syntienne haavoissa
polttaisi. Ja kun teidän pappinne ovat saarnanneet teille taivaan
ihanuudesta, tulen minä ja lämmitän teidän ympärillenne helvetin, että
te nyt jo tekisitte parannuksen synneistänne."

Hän hapuili puheessaan eteenpäin kuin unissakävijä, joka putoomatta
kulkee kattojen ja kuilujen poikki.

"Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt
häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on
sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos
teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata
se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa
olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka
minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä
lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti
minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta
jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui
kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja
löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki
ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin
sauvani enkä enään taakseni katsonut."

"Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun
minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle,
Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen,
jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja
siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä kartanossa kaljaa
keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä
tarkenit. Mutta sinä, Metsalöukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja
lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että
sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalöukan Mihkel
vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin."

"Ottakaa kiinni, se lurjus!" huusi vanha herra, nousten pystyyn
vaunuissaan.

Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse
alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan.

"Tässä olen", hän sanoi levollisesti ja ojensi kätensä köytettäviksi.



PYHÄN ISÄN LÄHETTI.


Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton
kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se
oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui,
että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta
levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin
paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten
kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli
ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa
ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin
ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt
pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian
silmästä tipahti kyynel Jesuslapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli
ikuinen lamppu hänen edessään sammunut.

Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä
päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä
vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti
heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. "Valmistaudu matkalle!"
hän sanoi, "ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea,
paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä."

Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli
itsekseen: "jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin
bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä
ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko
kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, --
toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin
itse paholaisen -- abi male spiritus! -- viiniä, minä olen niin pyhä
mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa."

Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui
kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan
Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin
viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen
matkansa ja sen tarkoitus tiedossa.

Tartosta saakka kulki korkea kardinaali jalkaisin, sauva kädessä
ja kerjäten vastaantulijoilta. Tie kulki pitkin Emajoen äyrästä.
Eräässä paikassa kasvoi rannalla tiheä pajupensaikko, ja joukko miehiä
oli niitä leikkelemässä ja kuorimassa. Hevoskuormallinen sileitä
pajuvitsakimppuja seisoi tien ohessa odottamassa.

"Minnekä noita vitsoja viedään?" kysyi korkea kardinaali.

"Emajoen luostariin".

"Mitä niillä siellä tehdään?"

"Jokainen munkki pieksee kaksi paria päivässä mäsäksi omaan selkäänsä."

Kardinaali oli hyvin ihmeissään, mutta oli liian viisas jotain
sanoakseen.

Vähän matkaa kuljettuaan hän näki tien ohessa miehen, joka kaivoi
yrttejä ja juuria maasta pieneen koppaan. Miehellä oli yllä ainoastaan
vanha säkki, johon päätä ja käsiä varten oli tehty reiät.

"Kylläpä kansa on köyhää tällä kulmalla", ajatteli kardinaali, ja hänen
kävi sääliksi viheliäistä miespoloista.

"Sinä olet kai jonkun kartanon alustalaisia", hän sanoi ääneen, mutta
huomasi samalla, että miehen päälaki oli pyöreäksi ajeltu.

"En, isä, minä olen Emajoen luostarin veljiä", mies vastasi nöyrästi.

"Mistä asti teillä on tuommoiset puvut?" kysyi kardinaali.

"Jo monta kymmentä vuotta, arvoisa isä", vastasi mies.

"Onko pyhä isä Roomassa ne teille määrännyt?" kysyi kardinaali
viekkaasti.

"Ei, me olemme itse ne keksineet lihamme kuolettamiseksi."

Kardinaali ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli
saapunut luostarin portille, kompastui hänen jalkansa munkkiin, joka
pitkin pituuttaan makasi portin edessä.

"Hän on varmaan juovuksissa paholaisen viinistä", arveli kardinaali, ja
hänen sydämensä täyttyi ilolla.

Hän kosketti anturakenkänsä kärjellä makaavaa munkkia, mutta tämä ei
hievahtanut.

Samalla pisti portinvartijamunkki päänsä esiin komerostaan.

"Sinun täytyy astua hänen ylitsensä, isä", hän sanoi. "Hän on yksi
veljiämme, joka täten on pyytänyt saada harjoittaa nöyryyttä. Jokaisen
luostariin tulijan täytyy tallata häntä."

Luostarin pihalla tuli apotti kardinaalia vastaan.

"Tulet kaukaa, isä", hän sanoi.

"Niin, olen köyhä kerjäläismunkki ja pyytäisin yösijaa."

"Jokainen on tervetullut kattomme alle", vastasi apotti, "mutta hänen
täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi."

"Mielelläni, arvoisa isä", vastasi kardinaali viekkaasti. "Olen niin
paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua."

Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat
luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä
kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu.

"Missä veljet makaavat?" kysyi korkea kardinaali.

"Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan", apotti vastasi, ristien
silmänsä kuvan edessä, "Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta
toisilla on jo Herran voima ruumiissaan."

Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti
vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja
seisoi pitkän pöydän ääressä.

Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin
pieni kulho.

Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan
alkoi mitään kysymättä syödä.

Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita
terävien selkäeviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin
mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne
pistivät sekä kieltä että kurkkua.

"Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa
viiniä tämän palan painoksi", hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli
niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta.

Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä
äänettöminä, kuin olivat tulleetkin.

"Minulla on kova jano, arvoisa isä", sanoi kardinaali apotille heidän
poistuessaan ruokasalista.

"Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen",
vastasi apotti ankarasti.

Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen
sisälmyksiään.

Hän saapui apotin keralla luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt,
näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat
kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä.

"Mistä saakka pyhimykset ovat alkaneet hymyillä", hän kysyi apotilta.

"Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme",
vastasi apotti nöyrästi.

Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva.
Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta
hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas.

"Eikö hän väsy, arvoisa isä", kysyi kardinaali kuiskaten.

"Hänen vuoronsa on nyt lopussa", vastasi apotti. "Meillä on tapana,
että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen".

Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki
jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan
kuvan eteen. "Paavi-ukkoa on pahasti peijattu", hän ajatteli, "tämä
luostarihan on kaiken hurskauden huippu, -- ei itse pyhä isäkään
enempää vaatisi."

Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän
kävi.

"Ehkä on sinua itseäsi puijattu, poikaseni", hän sanoi itselleen.
"Pyhä isä on ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, -- ja kukapa
meistä täydellinen olisi!! -- ja lähetti sinut nyt tähän luostariin
katumusretkelle, vaikka ei hiiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta,
ettei säikyttäisi."

"Nyt en jaksa enään", hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi
hänellä pitkin ruumista.

Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti
kynttilät entiseen asentoon.

"Suolaisia ne kalat", hän ajatteli. "Voisin juoda joen täyden vettä."

"Kyllä minä olen suuri syntinen", hän sanoi itsekseen, "mutta että
minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni
mene."

Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen
silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas
synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin
virvatulet.

"Nyt kaadun maahan", hän sanoi, mutta samalla joku tarttui häntä
kädestä.

Apotti vei hänet takaisin ruokasaliin, jossa pitkälle pöydälle oli
ladottu puuhaarikoita.

Kardinaali tarttui ahnaasti haarikan korvaan ja vei sen huulilleen,
mutta irvisti pahasti ensi kulauksella.

"Tämähän on vedellä sekoitettua etikkaa", hän sanoi itsekseen.

"Se on kaljaa", kuiskasi munkki hänen vieressään, ikään kuin arvaten
hänen ajatuksensa.

Kardinaali tunsi kielensä kitalakeen kuivuvan, ja paholaisen
viinitynnyrit vierivät hänen mielikuvituksessaan pitkässä jonossa
saliin.

"Nyt menemme saunaan", sanoi apotti hänelle.

"Mikä se semmoinen on?" kysyi kardinaali.

"Meillä on tapana lauantai-iltasin viedä vieraamme saunaan", vastasi
apotti kierrellen.

Kardinaali astui apotin kera pimeähköön huoneeseen, jota ainoastaan
suuren kiukaan loimu valaisi. Lattia oli kivestä.

"Riisuudu", käski apotti.

Kardinaali totteli väristen.

"Tämä on varmaan piinakammio", hän ajatteli kauhulla, ja kaikki hänen
syntinsä pistivät häntä kuin tulisilla neuloilla.

"Astu portaita myöten parvelle", käski apotti.

Kardinaali kiipesi vapisevin polvin pimeitä portaita myöten.
Tukehduttava kuumuus huokui hänelle vastaan.

"Mitä he aikovat tehdä? Korventaa minut elävältä", hän ajatteli.

"Pane pitkäksesi", huusi apotti alhaalta.

Kardinaali heittäytyi oljille.

Yhtäkkiä kuului sähinää, niinkuin olisivat kiukaan kivet alkaneet
kiehua. Kuumuus kohosi kaksikertaiseksi, kardinaali luuli lihan ja luun
sulavan.

Toistamiseen kuului läiskäys, vihaisesti pihahti kuuma höyry.

"Jokos riittää löylyä?" kysyi apotti portaitten päästä.

"Jo -- jo -- Armahtakaa, -- minä olen suuri syntinen", vaikeroi
kardinaali.

Samalla nousi apotti portaille, ja kardinaali tunsi äkkiä selkänsä
kihelmöivän nopeista lyönneistä.

"Nyt vihdotaan", sanoi apotti.

"Minä tunnustan, -- minä tunnustan", huusi kardinaali. "Kaksi kertaa
olen pistänyt kirkon rahoja omaan taskuuni."

"Entä vielä", sanoi apotti, vihtoen edelleen.

"Olen käyttänyt salarippiä väärin, -- olen valhetellut, varastanut,
ylönsyönyt ja ylönjuonut, -- naisten kanssa kemuja pitänyt..."

Apotti heitti taas kiululla vettä kiukaalle.

"Kuka sinut lähetti?"

"Minä palan, -- armahtakaa! Pyhä isä lähetti."

"Mitä sinun piti tehdä?"

"Kirota luostari."

"No ja minkä sanoman sinä nyt paaville viet?" kysyi apotti, tarttuen
toiseen saunavihtaan.

"Jo riittää... Te olette hurskaita, siveitä, itsenne kieltäjiä,
lihankiduttajia, paastoojia, pyhiä miehiä..."

"Hyvä, -- nyt voit mennä".

Kardinaali kömpi saunan lavalta alas punaisena kuin keitetty rapu.

"Sinä menet säkki ylläsi Roomaan saakka, huomaa se", sanoi apotti,
"muuten ilmoitan tunnustuksesi paaville".

Säkkipukuinen kardinaali livahti luostarin portista maantielle ja alkoi
paljain jaloin laputtaa kohti Roomaa.



BATHSEBA SAARENMAALLA.

Nikolai I:sen ajoilta.


Henkilöt:

KUIGU ANTS, kartanon seppä. VIIU, hänen vaimonsa. VANA-KAI, hänen
äitinsä.

[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka,
koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen,
rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut
ja rukki. Ilta. _Viiu_, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen,
tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä.]

_Vana-kai_ (tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi
käydä, -- tänne asti vetäisi kylmän viiman, -- Viiukohan se...? Viiu
hoi!

_Viiu_. Mitä nyt?

_Vana-kai_. Navetastako sinä?

_Viiu_. Vein lehmille apetta, -- tuossa on vielä ämpäri, jos et usko.

_Vana-kai_. Uskonhan minä, -- uskon toki... Taitaa olla oikein herran
ilma tänään?

_Viiu_. Pyryttää pihan tukkoon, -- kahlasin lumessa polviin saakka.

_Vana-kai_. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin... (varovasti) Et sinä
suinkaan tienhaarassa asti käynyt?

_Viiu_ (kumarruksissa korvoa huuhtoen). Mitäpä minä siellä?

_Vana-kai_. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas
uunin pankolta).

_Viiu_. Siunatkoon muori, -- minnekkä nyt?

_Vana-kai_. Päästä minut irti, -- minä menen katsomaan.

_Viiu_. Älä herran tähden, -- tuiskahdat silmillesi lumeen.

_Vana-kai_. Päästä minut, -- minulla on sellainen hätä koko ruumiissani
Antsin tähden.

_Viiu_ (äkillisesti). Turhaa se on, ei siellä vielä ketään näy.

_Vana-kai_. Mistä sinä sen tiedät?

_Viiu_. Kun kävin katsomassa.

_Vana-kai_. Olisit ennen sanonut, -- maksoiko se totuus nyt sulle
puolta kopeekkaa... Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi
tähden.

_Viiu_. Muori, kuulehan, -- mitä sinä luulet, -- miksi se Ants niin
viipyy?

_Vana-kai_. Herra sen tiennee... liekkö hyväksi vai pahaksi, -- ehkä
päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen.

_Viiu_ (pitkään). Luuletko, muori?

_Vana-kai_. Tiedänkö minä, -- mutta onhan sillä paroonin kirje mukana.
Ei sitä ilman paroonin tahtoa oteta.

_Viiu_ (nopeasti nousten). Niin, -- onhan sillä paroonin kirje. -- Etkö
tule syömään, muori?

_Vana-kai_. En tiedä, -- saanko nieltyä tänä iltana.

_Viiu_. Minäpä panen silakat valmiiksi, -- kaadan kuppiin piimää.

_Vana-kai_. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko
jotain?

_Viiu_ (säikähtyen). Enhän minä kuunnellutkaan.

_Vana-kai_. Istuithan taas siinä korva ikkunan tasalla.

_Viiu_. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, -- pitääkö
ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?

_Vana-kai_. Ei se keisari vähemmällä hellitä.

_Viiu_ (hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies.

_Vana-kai_. Mitä...?

_Viiu_. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä.

_Vana-kai_. Vanha tietystikin, -- niinkuin olisi mahla puusta
juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, -- ei
ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet
enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, -- liekkö
tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin
unohtavan, alkavat ryssää solkata, -- kakpusivai, -- harasoo, --
kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret
miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta mihin
saarella pakenet, -- meri edessä.

_Viiu_. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies
eikä ole.

_Vana-kai_. Sinusta? -- kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet
vaikka takaisin kartanon sisäneitsyeksi, -- sehän sulla vielä on
verissä, -- ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.

_Viiu_. Älä jorua joutavia, vanha ihminen!

_Vana-kai_. Niinkuin minä en tietäisi, -- liian hienot ovat sinun
kätesi näihin alhaisiin askareihin... Kyllä sinä kaikki teet, mutta
nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi... Olisi edes lapsi sinulla,
-- hoitelisit ja hyssyttäisit sitä... Ei olisi silloin Antsia ehkä
sotamieheksi tahdottukaan, -- harvoin se kruunu perheellisiä... Mutta
eipäs, -- toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.

_Viiu_. Rupea nyt taas näykkimään!

_Vana-kai_. Mihin se lapseton nainen kelpaa, -- on kuin kesantopelto!
Sillä on liian paljon aikaa, -- rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.

_Viiu_. Pidä paikalla suusi... Asustat siellä uunin pankolla kuin
lepakko ullakon nurkassa, -- kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä
olen kuin toisetkin!

_Vana-kai_. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin... Kuuletko, Viiu!

_Viiu_. Jätä minut rauhaan, -- en ole sanonut niin halaistua sanaa
sinne enkä tänne.

_Vana-kai_. Tietääkö Ants siitä?

_Viiu_ (alkaa kovasti kolistellen pestä kiviastioita).

_Vana-kai_. Mitä sinä tänä aamuna kartanossa teit?

_Viiu_. Mitäkö tein? -- navettavuorolla kävin.

_Vana-kai_. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, -- ethän sinä
alussa?

_Viiu_. Viime kuusta asti, -- etkö sitä tiedä?

_Vana-kai_. Kuka minulle enään mitään kertoisi, -- parasta olisikin
olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka
uuninkin loukossa kykin.

_Viiu_. Mitä sinä...?

_Vana-kai_. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät.

_Viiu_ (pysähtyy, -- kuuntelee). Ui-ih, herra Jumala!

_Vana-kai_. Mitä sinä kiljaisit, -- ihan minullakin sydän kurkkuun
hypähti.

_Viiu_. Eikös ollut kuin reen rapinaa, -- kuulkaa nyt, -- jalakset
hankaavat lunta, -- hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, -- jos nyt
Ants tulee... Minä en uskalla kuulla, -- peitän pääni huppuun, --
menen vuoteeseen, tukin korvani, -- sano, että makaan, että käännyin
kipeäksi, että kuolin, -- mitä vaan.

_Vana-kai_. Älähän nyt, Viiu, -- se ajoi ohitse, -- kääntyi kirkolle,
-- kuuletko, Viiu, -- älä nyt vapise, -- juo vettä, -- nähkääs, kun
tärisee koko ihminen.

_Viiu_. Ui-ih, jos se nyt tulee!

_Vana-kai_. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut,
että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.

_Viiu_. Anna minun olla, -- muori!

_Vana-kai_. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, -- onhan Antsilla
paroonin kirje.

_Viiu_ (kylmästi, nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen,
niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.

_Vana-kai_. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, -- jos sinä kertoisit
vielä kerran.

_Viiu_. Johan sinä sen kerran kuulit.

_Vana-kai_. Minä olen niin huonokuuloinen, -- murenee puheesta toinen
puoli tielle. -- Tapasitko itse paroonin?

_Viiu_. Tapasin.

_Vana-kai_ (varovasti tunnustellen). Oliko Se yksin huoneessa?

_Viiu_. Oli, tai en minä varmaan muista, -- odotas, -- ehkä oli
armollinen rouvakin siinä.

_Vana-kai_. Mitä rouva siellä teki?

_Viiu_. Mitä armolliset rouvat tekevät? -- kädet ristissä istuvat.

_Vana-kai_. Älä koukuttele, -- ei siellä huoneessa armollista rouvaa
ollut.

_Viiu_. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän.

_Vana-kai_. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät
ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan
viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, -- joutopoikia,
mailmanmatteja, -- menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat
ruunun sarassa, -- kuin silakat, -- ei muuta kuin mätä päälletysten
tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi
muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää,
että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit... Lupasiko se
kirjoittaa sen kaiken?

_Viiu_ (pöydän luona askarellen). Muori, -- et ole syönyt palan
painamaakaan, -- perunat koskematta.

_Vana-kai_. Älä sekoita, -- en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa
tarjottaisi... Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.

_Viiu_. Kai se sitten kirjoitti.

_Vana-kai_. Mitä -- "kai"! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä.

_Viiu_. Olenko minä sitä kirjettä lukenut?

_Vana-kai_. Pyysitkö edes? Rukoilitko niinkuin henkeäsi...? -- olitko
polvillasi? -- vastaa --!

_Viiu_. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda
sanaakaan.

_Vana-kai_. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, -- sanonko? Nuori
vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee!

_Viiu_. Muori -- minä -- minä

_Vana-kai_. Kynnet siivolla, metsäkissa!

(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa polkee rukkia, nousee,
kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee).

_Viiu_. Etkö pane maata, muori.

_Vana-kai_. En.

_Viiu_. Tahdotko syödä, -- vai korjaanko pöydältä?

_Vana-kai_. En, -- vie vaan pois.

_Viiu_. Mitä sinä sitten tahdot -- menisit toki pankolle, -- siellä on
lämpöisempi.

_Vana-kai_. Kiusoittaako se sinua jos tässä istun?

_Viiu_. Mitä sinä minusta niin katsot?

_Vana-kai_. Katselee kissakin kuningasta.

_Viiu_. Ei se Ants sen kiireemmin tule, vaikka siinä istutkin.

_Vana-kai_. Ehkä hänellä ei enään hoppua olekkaan.

_Viiu_ (terävästi.) Mitä sinä sillä...?

_Vana-kai_. Sitä vaan, että kyllä Ants nyt viedään.

_Viiu_. Kuinka sinä, -- mistä sinä...?

_Vana-kai_. Siinä kirjeessä seisoikin jotain _muuta_.

_Viiu_. Mitä, -- tiedätkö sinä sen sitten?

_Vana-kai_. Etkö sinäkin tiedä...? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen
paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan.

_Viiu_ (ei vastaa).

_Vana-kai_. Sanonko minä, -- siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants
sotamieheksi! Eikö se ole niin?

(Ulkoa kuuluu hevosen hirnahdus, kova rusahdus).

_Viiu_ (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, -- herra Jumala, --
minä hyppään alas kellarin luukusta, -- minä en voi sitä nähdä.

_Vana-kai_ (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin
rysähti, -- eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen.

_Ants_ (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, yltä yleensä lumessa,
takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet
viikset, silmät syvällä). Iltaa! -- iltaa, sanon minä, -- eikös kukaan
vastaa?

_Vana-kai_. Hyvää iltaa, poika.

_Ants_ (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, -- tule vaan esiin, näetkös, mikä
pojan rinnassa välkkyy, -- niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri,
tiriliri...

_Vana-kai_. Mikä siinä on, poika, -- ruununko raha?

_Ants_. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan
herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja
mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, -- huomenna asetutaan kanuunan
suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa
tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.

_Vana-kai_. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika.

_Ants_. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan
viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, -- kun hengitätkin, jo huimasee.
No, Viiu, tulehan tänne!

_Viiu_ (lähestyy vastahakoisesti).

_Ants_. Tule nyt vaan, Viiu, -- istu tuohon, paina ruunun rengin
polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, -- likistetään lähemmäksi,
-- noin... Sattuiko, oliko liian kovasti, -- ei ole minulla paroonin
kourat, -- ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa
ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.

_Vana-kai_ (itkien.) Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, -- umpeen
painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.

_Ants_. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. -- Onko sinulla
viinaa kotona, Viiu?

_Viiu_. Ei ole.

_Ants_. Mitä sinä niin allapäin käyt... Ettäkö sinun on minua ikävä? --
Leskeksi jäät, uutta miestä vaan et saa, -- sieltä kaukaakin minä sinua
kiinni pitelen. -- Onko sinun minua ikävä, Viiu?

_Viiu_ (peittää kasvonsa, itkee).

_Ants_ (pehmeästi). Vähän sentään, -- ei paljoa pyydetäkään. Kyllä
minä sen siellä kaukana muistan, -- kuinka sinä tulit pajan ovelle
kykkimään, ja kipunat lensivät, -- kyllä silloin rauta rauskui, ja
moukari putosi... Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä,
humaltuu siitäkin... Äitimuori, kuulkaas!

_Vana-kai_. Mitä nyt, poikani?

_Ants_. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme
olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on
raamattu?

_Viiu_. Mitä sinä sillä?

_Ants_. Saathan nähdä. Missä se on?

_Viiu_. Tuolla hyllyllä.

_Ants_. Anna tänne, -- kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on... Ja
nuori se on; -- silmät kiiluvat kuin metsämarjat.

_Vana-kai_. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika?

_Ants_. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi,
niinkuin pappi sanoo. Taikka, -- Viiu se lukeekin, -- sillä on selkeä
ääni, -- soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, --
missä paikassa hänestä puhutaankaan?

_Viiu_ (kääntelee vapisevin käsin raamattua, -- on pudottaa sen). Minä
-- en vaan -- tiedä.

_Ants_. Sinä kirjanoppinut, -- etkä tunne raamattua. Äitimuori,
tiedätkö sinä?

_Vana-kai_. Mitä paikkaa sinä...?

_Ants_. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen
miehen vaimoa rakasteli, -- sitä Bathsebaa.

_Vana-kai_. Eikö se ole toisessa Samuelin kirjassa.

_Viiu_ (selaillen). Minä en löydä.

_Ants_. Anna tänne, -- minä etsin. Näe, -- tuossa siitä on, ala lukea.

_Viiu_. Eihän tässä näe, -- silmät sokaisee.

_Ants_ (panee uuden päreen). No nyt... (painolla). Lue, Viiu!

_Viiu_ (katkonaisesti sanoja niellen). "Ja koska se aika joutui
vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin
ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin hukuttamaan Ammonin
lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin."

"Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli
kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo
oli sangen ihana näkyänsä."

"Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä ole
Bathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?"

(Purskahtaa itkuun).

_Ants_ (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä
eteenpäin.

"Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian
myötä."

"Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja
käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja
kuolisi."

(Sulkee kirjan).

Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä
kirjeessä seisoi?

_Viiu_ (suuressa tuskassa). Oh Jumala, Jumala...

_Ants_. Etkö sinä sitä aavistanut?

_Viiu_. Minä en voi, -- en voi...

_Ants_. Vastaa Jumalan nimessä!

_Viiu_ (hiljaa). Aavistin.

_Ants_. No nyt, -- tiesinhän minä sen... Nyt puhu minulle kuin papille.
Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?

_Viiu_. Parooni -- oli -- yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky
saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät
nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin,
sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä
aika... Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin
Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä...
nauroin myös... tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan
nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee...

_Ants_. Ja sinä...

_Viiu_. Minä työntäisin kädellä, -- nauroin. Tahtoisitko hyville
päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee,
kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi,
kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun
tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin
kotiin ja annoin kirjeen Antsille.

_Ants_. Etkä sanonut mitään, vaimo?

_Viiu_. En sanonut mitään.

_Ants_. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky?

_Viiu_. Niin... armahda...

_Ants_. Älä tule lähelle, taikka... Älä tartu minuun, minä en tiedä,
mitä teen... (Vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena), Bathseba,
köyhän miehen ainoa karitsa!



SOTILAAN ÄITI.


Oli kerran äiti, jolla oli kaksi poikaa sodassa. Aina sydäntalven
taisteluun saakka oli hänen sydämensä yhtälailla vapissut ja toivonut
molempain tähden, mutta saatuaan ensimäiset tiedot taistelusta,
tapahtui hänessä muutos. Jokin ääni sanoi hänelle: "poikasi on
kuollut." "Minulla on kaksi poikaa", hän vastasi selvälle, armottomalle
äänelle, -- "vanhempi ja nuorempi, -- kumpiko?" Mutta vastausta ei
kuulunut, -- hänen aivoissaan oli vaan yksi ainoa, pimeä ajatus, ja
hänen sielussaan oli hiljaista.

Mutta siitä päivästä asti hän pukeutui mustiin.

Kerran tuli eräs entinen tuttava hänen luokseen.

"Teillähän on kaksi poikaa sodassa", hän sanoi.

"Niin on", vastasi äiti.

"Oletteko saanut tietoja heistä?"

"En, -- en ole saanut", sanoo äiti ja huokaa.

"Miksi sitten käytte surupuvussa?"

"Toinen heistä on kuollut", sanoo äiti ja katsoo epäillen vieraaseen.

"Mistä te sen tiedätte?"

"Minäpä vaan tiedän", sanoo äiti ihan hiljaa.

"Kumpaako te sitten murehditte, -- vanhempaa vai nuorempaa, --
teillähän oli kaksi?"

"Sehän se on, etten tiedä", sanoo äiti murheellisena.

"Kumpaako te enemmän rakastitte?"

Äiti ei vastaa mitään.

"Eihän vaan nuorempi liene kuollut?"

"Ei -- ei, -- ei nuorempi!" huutaa äiti kiihkeästi. "Nuorempi elää."

"Pelkäätte siis, että vanhempi?"

"Ehkä vanhempi", sanoo äiti sortuneesti. "Olen hyvin levoton hänen
tähtensä, ajatukseni askartavat alati hänessä, öisin hän ilmestyy
eteeni unessa, -- minun ruumiissani on alituinen kipu hänen tähtensä,
ikäänkuin joka hetki hänet uudestaan synnyttäisin. Mitä se merkitsee?"

"Entä nuorempi?"

"Nuoremman suhteen olen ihan rauhassa, ajatukseni lepäävät hänessä,
-- en tunne mitään hänen tähtensä, hän on kuin turvassa ja takeessa,
-- kun muistan häntä, niin näen hänet aina pikku poikana, hän leikkii
hiekassa ja kaataa hiekkaa toisesta kädestä toiseen, ikäänkuin
tuntilasia kääntäisi, -- aina toisesta kädestä toiseen..."

"Mutta sehän onkin nuorempi", sanoo äiti yhtäkkiä nousten. "Hyvä
Jumala, -- nuorempihan onkin kuollut!"

"Miksi te sitä luulette, äiti parka?"

"Ettekö ymmärrä, hän ei tarvitse enään minua, sentähden hän ei tee
minua rauhattomaksi", sanoo äiti ja itkee. "Hän on kuollut."

Siitä asti hän ei enään avannut nuoremman kirjeitä, joita saapui joka
toinen päivä, -- kaikki ennen taistelua kirjoitettuja, -- eikä hän
enään itsekään kirjoittanut nuoremmalle.

Mutta eräänä päivänä hän muisti, että nuoremman syntymäpäivä oli
tulossa. "Annan sen mennä ohitse huomaamatta", hän ajatteli, ja hänen
teki mieli panna maata ja nukkua koko vuorokausi. Mutta illan tullen
hän kuitenkin sytytti pöydälle palamaan kaksikymmentä viisi kynttilää.
"Tämä kynttilätapa täytyisi jättää, niitä kerääntyy liian paljon",
hän sanoi itsekseen. Kynttilät liekehtivät levottomasti vedossa. "Jos
tuo keskimäinen kynttilä palaa kauemmin kuin muut, niin hän elää",
hän ajatteli. Mutta lopuksi hän ei malttanut katsella kynttilöiden
sulamista, vaan sammutti ne itse kaikki tyyni.

"Täytyisi kirjoittaa hänelle kirje", hän ajatteli. "Mutta minun
täytyisi olla aivan vapaa kaikesta maallisesta sitä kirjoittaakseni.
Niin kauan kuin toivon kipinäkään kytee, on mieleni liian raskas. Aivan
kevyt minun pitäisi olla, ihan irtautunut, muuten häiritsen hänen
rauhaansa."

Hän otti paperia ja alkoi kirjoittaa.

    "Rakas poikani, joka olet taivaassa."

"Se on ihan kuin Isämeidän rukous, mutta mitä se tekee", hän sanoi
itselleen.

Sitte hän jatkoi:

    "Kun olit pieni, niin vuoteesi oli välihuoneessa ruokasalin ja
    isäsi huoneen välillä, ja sillä huoneella oli kolme ovea, joista
    yhtämittaa kuljettiin. Ja joka kerta, kun minä Sinun nukkuessasi
    kuljin huoneen läpi, niin joko riisuin kengät oven taakse, tai
    sitten kuljin varpaillani. En millään lailla olisi tahtonut Sinua
    häiritä. Ja nyt on minulla taas sellainen tunne, että Sinä makaat
    jossakin sellaisessa välihuoneessa, ja Sinun unesi on makea ja
    syvä kuin lapsen, ja että sitä millään lailla ei saa häiritä. Ja
    minä niin mielelläni tahtoisin nähdä Sinut, kuinka Sinä makaat,
    mutta minä tunnen, kuinka raskaat ja kovat minun kenkäni ovat,
    enkä minä voi astua niin kevyesti, etten Sinua herättäisi.

    "Minä tahtoisin mielelläni kysyä Sinulta kaikenlaista, sillä
    olen varma siitä, että Sinä tiedät paljon enemmän kuin minä ja
    muut, mutta minusta tuntuu, kuin ei olisi Sinulla nyt aikaa
    kirjoittamiseen, sillä Sinä näet niin paljon kaunista, että koko
    aikasi menee siihen.

    "Rakas poikani, minä olen varma siitä, että Sinä nyt joka päivä
    voit puhua Jumalan kanssa niinkuin hyvän ystävän, melkein
    niinkuin vertaisen. Ja jos nyt Jumala sattuu kysymään, kuinka
    Sinun vanhan äitisi laita on, niin sano hänelle, että hän
    toivoisi itselleen kevyitä kenkiä. Jumala ymmärtää kyllä, mitä
    minä tarkoitan."

Kun äiti näin pitkälle oli joutunut, luki hän kirjeen läpi ja tunsi
iloa siitä, että niin oli voinut irtautua kaikesta maallisesta.

Mutta yhtäkkiä hän vetäisi paperilehden lähemmäksi ja kirjoitti siihen
vielä:

    "Johtuu mieleeni, ettet Sinä vielä ole ilmoittanut, oletko
    saanut sitä makuusäkkiä, jonka jo Marraskuussa lähetin, -- se
    oli kaikkein parhaista lampaan villoista, ja olin sen omin käsin
    ommellut, -- se tuli maksamaan kymmenen ruplaa."

Hän istui ja tuijotti siihen, mitä viimeksi oli kirjoittanut, --
yhtäkkiä tuntui kuin olisi verho silmiltä pudonnut. Hän oli ymmärtänyt
yhä vielä toivovansa, että nuorempi olisi elossa. "Ne kovat, kovat
kengät!" hän sanoi ja itki.



PIENI KIINALAINEN AASI.


Oli toinen äiti, joka heti suuren taistelun jälkeen sai rykmentin
päälliköltä sanoman poikansa kuolemasta. Se oli hyvin tavallinen ja
hyvin virallinen sähkösanoma, se alkoi kuten kaikki sellaiset viestit,
jotka väliäpitämätön vieras lähettää: "surullinen velvollisuuteni on
ilmoittaa", ja niin edespäin. Tätä sähkösanomaa ei seurannut mikään
kirje. Äiti odotti kauan lähempiä tietoja, mutta herkesi vihdoin,
ajatellen, että pojan lähimmät sotatoverit olivat itsekin kaatuneet.

Mutta eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan luki raamattua
lohdutuksekseen, sattui hänen silmiinsä seuraava lause: älkää niitä
peljätkö, jotka ruumiin tappavat, mutta eivät voi sielua vahingoittaa,
-- vaan jotka sielun tappavat, niitä peljätkää. Tämä lause meni kuin
miekka hänen sydämensä puhki. Siitä asti muuttui hänen surunsa, siitä
tuli tympeä, harmaa alakuloisuus, joka kutoi kuin hämähäkki verkkonsa
hänen ylitseen, ja hän vaelsi päivät pääksytysten ajatustensa sumussa
kuin eksyksissä.

Mitä oli tehty hänen pojastaan? Ketä hän suri, tiesikö hän sitä
itsekään, tunsiko miestä, joka oli kaatunut? Kymmenen pitkää
sotakuukautta, -- mitä oli niitten kuluessa tapahtunut hänen poikansa
sielussa? Eikö hänellä ollut vanhuksen kokemus ennen kuolemaansa,
-- eikö hän ollut juonut yhdellä siemauksella elämän pohjasakkaa?
Hän kysyi kysymästä päästyään. Pojan kirjeet, joita hän oli ennen
lukenut ajattelemattomasti ja kevyesti, kuten muitakin sota-uutisia,
tuntuivat hänestä äkkiä käsittämättömiltä ja julmilta: "eilen teimme
tiedusteluretken, -- kadotimme vaan kolme miestä." Sana "vaan" sai
hänet vapisemaan. "Äskeinen mieshukkamme kukkulaa valloittaessa oli
kaksi tuhatta miestä." Ei sanaakaan lisäksi, -- ei yhtä säälin sanaa
kaatuneitten muistoksi.

"Ruumiin voitte pitää, mutta antakaa minulle sielu takaisin", hän
sanoi tuskissaan. "Kuinka hän yhtäkkiä on näin tylsä ja tunteeton,
hän, joka ennen niin suuresti rakasti kaikkea, mikä kasvoi ja liikkui,
kaikkea, missä oli elämää. Kun hän oli pikku poika, hyvästeli hän
iltasin kukkaset taimilavoissa, -- metsässä kävellessämme hän toi
minulle oravan nakertamia käpyjä ja puhalsi nauraen silmiini voikukan
haituvapalloja."

"En voi kestää", hän sanoi itsekseen Jumalalle. "Anna minulle merkki,
että suren juuri tätä samaa rakasta lasta, muuten suru tappaa minun
sieluni."

Eräänä päivänä tuli hänen luokseen sotilas, jolta toinen käsi oli
katkaistu.

"Tuon terveisiä pojaltanne", hän sanoi.

Äiti tunsi alkavansa väristä.

"Minkälainen hän oli, -- se minun poikani?" hän sanoi.

"Urhoollinen sotilas taistelussa ja kelpo toveri levossa."

"Mitä se sitten merkitsee: urhoollinen sotilas", kysyi äiti hiljaa.
"Ettäkö hän hyvin osasi toisia tappaa?"

Viimeisen lauseen hän sanoi vaan itselleen.

Sotilas ei sitä kuullut, vaan kertoi:

"Kerran hän omin käsin katkaisi kolmelta viholliselta pään, -- olen
omin silmin nähnyt, kuinka hän yhdellä lyönnillä halkaisi jaapanilaisen
pääkallon."

Äiti istui verettömänä ja kuunteli.

"Yhtenä yönä hän oli urheista urhein. Meillä ei ollut puita, palelimme,
hän johdatti meidät kiinalaisten hautuumaalle, kuivettunut vainaja
istuu arkussa, -- emme uskaltaneet koskettaakaan, -- hän viskasi
ruumiin sivulle ja kantoi arkun polttopuiksi."

"Semmoinenko hän oli", sanoo äiti ja kuuntelee.

"Kerran olimme menneet joen avannolle vettä tuomaan. Pieni parvi
vihollisia hyökkäsi kimppuumme. Käsikähmän päätyttyä pakenivat toiset,
ainoastaan yksi jäi jäljelle painimaan poikanne kanssa. Poikanne
tarttui miestä niskasta, työnsi hänet jääkylmään veteen ja painoi veden
alle, kunnes miehestä henki erkani."

Äiti istui yhä vaiti. Hän luuli koko ajan huutavansa, mutta ääntä ei
kuulunut, hänen sisällään huusi, huusi joku: en tahdo, en tahdo, se ei
ole minun poikani, -- antakaa minulle takaisin minun poikani...

"Jäikö häneltä mitään kapineita?" hän kysyi, ja hänestä tuntui, kuin
olisi toinen hänen huuliaan liikuttanut.

"En tiedä, -- hänellä oli kyllä pieni kiinalainen aasi, jonka selkään
sälytti kapineensa, mutta mihin ne sitten joutuivat, en tiedä."

Äiti katsoi ensi kertaa miestä silmiin.

"Pieni kiinalainen aasi, -- missä se nyt on?"

"Hän ampui sen omin käsin, -- iltaa ennen suurta taistelua."

Äidin sydän alkoi kiireesti sykkiä.

"Ampui sen, -- miksi niin?"

"Hän piti siitä pikku elävästä. Iltaa ennen taistelua hän tuli hyvin
surulliseksi ja sanoi minulle: huomenna on minun vuoroni. Sitten hän
otti pyssynsä, meni pikku aasin luo, raaputti sitä korvan taakse ja
sanoi: mitäpä sinäkään suotta jäät kärsimään, nälkää saat nähdä ja
piiskaa maistaa, kun minua ei ole, -- ja ampui."

"Tekikö hän sen todella?" kysyi äiti.

"Kyllä, -- juuri niinkuin kerroin", sanoi sotilas ihmetellen.

"Kiitos", sanoi äiti, tarttuen sotilasta jäljellejääneeseen käteen.

"Oliko teillä siitä niin hyvä mieli?" kysyi sotilas yhä enemmän
ihmeissään.

Mutta äiti ei vastannut, vaan itki ensi kertaa pitkien aikojen päästä
kevyestä sydämestä.



SALAKULJETTAJA.


Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja
odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin
paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty,
pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki.
Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä,
mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan
kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa
hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkasi sivumennen
vankilatovereihinsa, -- kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa
nurkassa korttia pelasivat, -- nämä olivat olevinaan pelin touhussa,
mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, --
poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan.
Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli
luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin
liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi
heidät liian kevyiksi havainnut.

Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen
viekkautta ja ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten,
pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille:

"Kartanon metsästä puita varastaneet, hä...?"

Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen
anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen.

"Niinkuin naulan päähän!" sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä,
kehaisten.

Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle
muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä,
yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen,
ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri
ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen
aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja
väliäpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut
pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi rapattujen,
kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet vanhan,
rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet, tirskuttavat
pikkulinnunpesät suuren aution huuhkajan pesän. Kasvilavoja, --
tunkiolla nokkivia kanoja -- yhdellä jalalla seisova kukko, --
kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti hänen
silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa,
hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja
haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli
ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa,
kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin
hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten
sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, kuin olisi kauan
elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta,
sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä
pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, -- se oli kauempana
vallitusten ja hiekkasärkkien takana.

Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, -- ei Kuresaaren kylpyvieraille
tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon
Kihelkonnan rannalla, -- niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että
hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien
hajun, ja saappaittensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia
näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti
syveni, -- tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän
eroitti veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä
kasvoivat, ja pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi
kohosi hitaasti, pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, --
tavoittaa vyötäisiä... Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa
matalikon suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina
rapisevan, ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä
pieksevän. Mutta laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen
hiekkaan, purjeet vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja
laidat kuvastuvat veteen...

Sen täytyy lähteä, -- huomenna, -- ylihuomenna, -- sen täytyy olla
ensi viikolla Memelissä... Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät
levottomiksi, sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti
partaan kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä
etsivät, vaanivat, tähystävät, -- kulmakarvojen takaa ponnistaa äly,
-- hän piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille...
hänen täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden
hänen täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin
ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse.

Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi,
hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen
huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman
ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän
livahtamaan vapaaksi vai eikö.

"Risuvarkaita", hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä
heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko
muuta ruumista kannattava poikkipuu.

"Pojat, hoi, -- minkä mittaiseksi te minua luulette?" hän sanoo.

Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti,
silmää iskien.

"Niin pitkäksi ainakin, ettet näitten seinien sisälle mahdu."

"Oikein", jyrähtää hän hyvillään.

"Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi", kertoo poika
rohkaistuneena.

"Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani", hän sanoo ylpeästi,
niskaa nytkäyttäen.

"Uusi tuomari kuuluu olevan, -- äsken Ylämaalta tullut", toimittaa
toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon.

Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean
tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa.

"Kenen poikia sinä olet?" hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, --
"Vai uusi tuomari!" hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan.

"Sen minä olen Tare-Tiiun."

"Vai niin, vai niin, -- vai Tiiun", kertaa Parbu-Jaan koneellisesti.

Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa
olisi tehdä sama temppu vielä kerran... Mutta se oli liiaksi tuttu, --
kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, -- metsäkin
jo kaikui sitä... Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan,
hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta... Hän
istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten nytkin,
ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa kapeiksi,
tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin puheille:
"Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä vieraita, --
pitäisi olutta panna ja ristiä, -- pääsisikö tästä pariksi viikoksi?"
Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta heltyy vihdoinkin:
"Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!" Hän tulista
ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit ja tuo
laivalastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on vankilassa.

Ajatukset palaavat entisiin muistoihin ikäänkuin niistä vauhtia
ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä
nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen
itsearvontuntonsa entiselle tasalle.

Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat,
harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi
kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne
entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa
alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun.

Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin,
joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on
luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise,
vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto
viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja
purjenuorien hankaavaa kihnutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä
pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä
mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa
väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta... rantavahdit.
Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän
näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, -- veteen kaikki! Mutta
sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, -- ne merkitsevät puita,
kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, -- ne piirtävät
paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä
oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla
nostavat tynnyrit pohjasta.

Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan
punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren,
ruskean käden, jonka rystöt ja ja kynnet ovat kuin rautaa, -- käden,
jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, -- joka on kuin syvyyksistä
kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka
uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista
irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi
putoaa mereen.

Mutta ajatukset kuljettavat hänet nopeasti pois tästä pyörteestä.
Kesäinen, kirkas päivä, meri silopintainen, valkoiset lokit lentelevät,
ja päivä siroittaa hopeaa niitten siipiin. Hän seisoo jaalansa mastoon
nojaten, viekkaana, suljettuna, seuraten silmillään rantavahteja,
jotka tarkastavat laivaa, juoksentelevat kuin laivarotat, nuuskien
kaikki paikat, ruumasta kajuuttaan, kajuutasta kannelle. Hän ei liikuta
sormeakaan estääkseen, päinvastoin viskaa hän piipunsavujen lomitse
purevia sukkeluuksia miehille, neuvoo itse heille salaisia komeroja.
Mutta he hiipivät toinen toisensa jäljestä kannelle, noloina kuin
veteen kastetut, ja hän hyvästelee kohteliaasti heidän päällikköään,
-- tarjoo hänelle taskumatistaan ryyppyä, toivottaa tervetulleiksi
toistekin. Mutta kun rantavahtien vene on liukunut matalikolle, hän
tarttuu touvikääröön, jolla äsken yksi rantavahdeista oli istunut,
ja hänen kätensä hieroo touvin päätä, joka murenee ruskeiksi,
tutunhajuisiksi lehdiksi, -- kierrettyä tupakkaköyttä!

Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on
keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on
kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin
rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka
öisin sammuivat, syttyivät vaihtoivat asentoa aina sitä myöten kuin
matka eteni.

"Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?" hän kysyy yhtäkkiä, poikien
puoleen kääntyen.

"Minä", vastaa poika tiedoistaan ylpeänä.

Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan
sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja varmenee,
joku nauraa täyttä kurkkua... Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan
otteeseen... Nyt hän sai siitä kiinni... Niin sitä pitää... Hän ei
ole vielä ihan varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy
ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin
syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa
on, että jään pinnalle.

Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa,
-- terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot
lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen
viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi
töllöttämiseksi.

"No, kenen näköinen minä nyt olen?" hän sanoo kääntyen poikiin ja
työntäen lakkinsa takaraivolle.

Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä
ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he
kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta
suutaan aukaista.

"Hullu-Matsin", supisee toinen toiselle korvaan.

"Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön
olen puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta.... Jos
kysytään, niin sanokaa se."

Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi,
-- ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään
käsittämättä.

Vanhempi poika kurkoittautuu yhtäkkiä aivan lähelle Parbu-Jaania.

"Mutta mitä sinä siitä annat?" hän kuiskaa.

Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun,
hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet
kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen
vanhoja vaistojaan.

"Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta", hän heittää hätäisesti
pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän.
Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen.

Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet
silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun
häiriytymistä.

"Mitäs täällä on tapahtunut", hän sanoo toruvasti, kuin lapsia
häristellen.

Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat
vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän.

"Me tahdotaan toiseen koppiin", sanoo vanhempi poika. "Ei me tuon
kanssa, -- se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua,
puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää."

Vanginvartija katsahtaa epäluuloisesti Parbu-Jaaniin.

"Mikäs sen sitten tuli", hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi
valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä
syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi.

"Mikäs sen pään nyt sekoitti", hän toistaa yhä itsekseen.

"Mennään tuomarin luo", hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin
pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja
lykäten häntä edellään.

Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda
osaansa, huulet liikkuvat koko ajan mutisten käsittämättömiä sanoja.

Oikeussalissa odottaa tuomari, silmälasiherra, kirjureineen.

"Mies on yöllä tullut hulluksi", sanoo vanginvartija nöyrästi,
ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä.

Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, -- ja katseen kylmyydestä
huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi.

"Sepähän nähdään", sanoo tuomari kuivasti.

Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, -- Parbu-Jaan kuuntelee sinne
tänne vilkuillen.

"Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa on
Memelin leima", sanoo tuomari lopuksi.

"Noh -- näe -- eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat",
sanoo Parbu-Jaan, "säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä
kuljettaisi, -- johan se niistä tielle tippuisi."

"Mitä sinä loruat?" kysyy tuomari.

"Sitä vaan, että eihän kukaan kahvia säkeissä, -- juomaahan se on."

"Etkö sinä kahvia tunne, mies?"

"Mistäs minä herrain herkkuja."

Tuomari katselee häntä vähän aikaa, sanoo sitten:

"Tule tänne, -- eikö tämä ole sinun kompassisi?"

Parbu-Jaan löntystää pöydän ääreen, tahallaan jalkojaan laahaten. Pää
kallellaan hän alkaa katsella kompassia.

"Jo nyt on kummat, -- vai liikkuu, -- no, voi senkin seitsemän, --
ihanhan se keikkuu, mikäs sillä on hätänä?"

"Mies, muista kenen kanssa puhut. Kuka minä olen?"

"Niitä Jumalan juoksupoikiahan te olette. Kun Jumala mitä lakia
kivitaululle piirtää, niin te lennätätte niitä ihmisille."

"Mies, missä sinä viime viikolla olit?"

"Istuin riihituvassa niinkuin Luoja luonut on, -- akka pesi ainoaa
paitaa."

"Tunnustatko vai et?"

"Tunnustanhan minä kaikki, mitä tuomariherrat vaan tahtovat. Kaikkeen
minä sanon jaa ja amen."

"Sinä siis kävit Memelissä?"

"Kävinpä niinkin."

"Milloin se oli?"

"Ei siitä ole kuin kaksikymmentä vuotta."

"Säästä suutasi, mies."

"Sitähän minä juuri säästän ja selkääni myös. En minä vallan pyörällä
ole, vaikka lienenkin tuomaria tuhmempi."

"Saat mennä. Ei minulla ole aikaa hullujen kanssa."

Parbu-Jaanin pää painui alemmaksi, hymy katosi tuuheaan partaan. Hän
käydä löntysti vartijan kanssa salista, -- vartija katseli häntä
jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella. Vankilan pihalla hän
pysähtyi, -- katsahti ikkunaan, josta näkyi kaksi uteliasta pojanpäätä,
viittasi heille kädellään, keikauttaen laivuripartaansa. Sieraimet
laajenivat, niinkuin olisivat meren huokua imeneet.

Kuuden tunnin kuluttua hän purjehti kohti Memeliä, myötätuulessa,
kirkkaana elokuun kuutamoyönä, -- tuhansien tähtien vilkkuessa pieninä,
varmoina kompasseina.



HÄÄT.


Sata vuotta sitten vietettiin eräässä saarenmaalaisessa talossa
häitä. Morsian istui keskellä lattiaa, niin että jokainen taisi
nähdä hänen kuumuudesta hohtavat, nuoret kasvonsa, äsken hiuksille
kiinnitetty tanu, johon hän vielä oli tottumaton, pakoitti hänet
pitämään niskansa jäykkänä, mutta hän oli sen näköinen, kuin ei olisi
muutenkaan liikoja kumartunut. Hän piti kädet sylissä esiliinallaan,
jota paraikaa "paikattiin", vieraat tulivat toinen toisensa jäljestä
kupari- tai hopearahoineen, jotka he heittivät hänelle syliin. Hän
kiitti ja nauroi, -- hän ikäänkuin koko ajan vaan odotti aihetta
päästääkseen iloisuutensa valloilleen, sillä sitä näkyi olevan hänessä
kosolta. Kun rahat oli korjattu pois, sieppasi joku häävieraitten
joukosta viisivuotiaan pojannallikan ja pani hänet morsiamen polville
"sylipojaksi." Sukkeluuksia ja viittauksia sateli joka puolelta,
vakavia, ennustavia toivomuksia ja rohkeata leikinlaskua, joka kerta
toisensa jäljestä nosti veret morsiamen poskille.

Huolimatta suorasta rohkeasta luonteestaan hän kävi hiukan hämilleen ja
nosti pojan lattialle, hänen oli kuuma, tanu puristi ohimoita, hänen
teki mieli pujahtaa hetkeksi pois häätuvasta. Hän vetäytyi sivulle,
kukaan tuskin huomasi häntä, kokit alkoivat pyyhkiä ruokapöytiä,
koputuksin kutsuen rahanantajia. Nurkassa viritettiin viuluja. Hän
pujottautui yhä lähemmäksi avonaista ovea ja vihdoin siitä ulos,
-- pitkin kyläkujaa, jossa hanhet haasottelivat ruskeauntuvaisine
poikasineen, hän melkein juoksujalkaa lähti kaivolle. Kukaan muu ei
ollut huomannut hänen poistumistaan kuin sulhanen, joka koko ajan oli
pitänyt häntä silmällä ja suoraa päätä lähti hänen jälkeensä.

Hän tapasi vastavihityn vaimonsa kaivon arkulta, jossa hän
kumarruksissaan vinttasi vettä. Talosta eroitti heidät aita ja
humalapensaikko. Kuullessaan jonkun tulevan, morsian kääntyi kuin
pahasta teosta tavattuna. "Minun oli niin kuuma", hän sanoi anteeksi
pyytäen. Mutta sulhanen piteli kaivon patsaasta kiinni ja katseli häntä
kiirettä pitämättä, -- silloin hänkin, kuin äänettömästä sopimuksesta,
istuutui kaivonkannelle, jonka halkeamista ruoho työntäytyi esiin.
"Ollaan täällä vähän aikaa", hän pyysi. Sulhanen nyykäytti päätään,
hellittämättä katsettaan hänestä, ja heistä tuntui molemmista sekä
hyvältä että pahalta, ikäänkuin he omin lupinsa olisivat ottaneet
itselleen jotain muille määrättyä.

Morsian kuljetteli kättään kaivon kaukalossa, joka toisesta päästä
oli haljennut. Mutta toisessa päässä, sinne kerääntyneessä vedessä,
uiskenteli pari kolme mehiläistä, jotka olivat sinne juomaan
lentäessään uponneet. Hän ojensi keskisormensa veteen, ja mehiläiset
kiipesivät yksitellen sitä myöten ylös. Ne alkoivat suristaa
siipiään ja hieroa niitä jaloillaan, takajalat kuivasivat nopeasti
hienokarvaista ruumista, ne vetivät jalkojaan pitkin sormea, jättäen
hienot vesijuovat iholle. Yhtäkkiä yksi ryömi ylemmäksi ja katosi
hihansuusta ranteelle.

"Se pistää sinua", huusi nuori mies äkillisellä liikkeellä.

Mutta tyttö ojensi käsivartensa nopeasti alaspäin ja pudisti mehiläisen
ruohoon, hänen kasvonsa loistivat ilosta, sillä miehen levottomuus oli
hänelle mieluista.

He kääntyivät molemmat kuuntelemaan häätalosta kuuluvaa tanssinsoittoa,
jota viulut ja säkkipillit vinguttivat. "Meitä haetaan", kuiskasi
tyttö, ja nuori mies nyykäytti päätään. He käänsivät katseensa kujasta
ja talosta, jonka savutorvesta hääkeittojen savu nousi, eteenpäin
tasangoille, taivaalle, missä alkukesän aurinko pilvettömänä laski.
Ruispeltojen sinipunervat sarat muodostivat loivan kulman taivasta
vasten, ja niitten takana punoitti rusko kuin lupauksena tulevasta
sadosta, ikäänkuin taivaalle olisi kirjoitettu, että nämä pellot
kymmenkertaisen hedelmän kantaisivat. Aidan takaa alkoi karjanummi, ja
se oli heille rakas kaikessa karuudessaan, koska se muistutti heille,
kuinka paljon työtä oli jäljellä heitäkin varten. Kaukana kohosivat
kirkon pystyt piirteet, -- ainoana kohokohtana tasangossa, -- halliten
seutua, seuraten joka suunnalle, mistä sitä katsoikaan.

Kesäinen ilma oli täynnä surviaisia, jotka pitivät piiritanssejaan
ilmassa. Kaivon arkulla istuva morsian tunsi niitten syöksyvän sokeina
vasten kasvojaan, hän löyhytteli niitä loitommalle pienellä lehvällä,
mutta niitä tunkeutui väkisin korviin, suuhun ja silmiin. Hän tunsi
kipeän piston silmässään, ikäänkuin siihen olisi tipahtanut pisara
kirpeää nestettä, ja alkoi sitä hieroa.

"Surviainen lensi silmään", hän sanoi.

"Älä hiero, minä otan pois", sanoi sulhanen kiireesti.

Hänen ei tarvinnut kumartua, seisoessaan he olivat melkein yhtä
pitkät, heidän silmänsä katsoivat suoraan vastakkain. Mies vajotti
hiukan tytön silmänreunaa, surviainen oli tarttunut sen sisäpuolelle
pienenä, mustana nyppylänä. Hän lähensi kasvonsa vieläkin lähemmäksi,
poistaakseen sen varovasti kielellään, heidän katseensa eivät enään
tavoittaneet toisiaan, vaan sulivat yhteen, hän näki, mitä muuten ei
ollut tytön kasvoissa huomannutkaan, hienonhienot verisuonet, jotka
risteilivät silmän valkuaisessa, pienet päivettymäpisamat, jotka pitkin
nenänvartta poskille levisivät. Se oli kaikki hänestä kaunista, ja
hänen ajatuksensa kulkivat tahtomatta pian lähestyvään omistukseen.
Tyttö huomasi sen ja katsoi häneen avonaisesti, ilman hämmennystä,
valmiina antaumaan, mutta ilman kiihkoa, rauhallisilla, luottavilla
silmillä.

"Mennään sisään", hän sanoi, ottaen miestä kädestä.

Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa
maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel
ollut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin
hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun
vieras ehti pihaveräjälle.

"Se on kartanon vanhempi vouti", sanoi sulhanen. "Tuo hänelle olutta."

Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli
lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään
muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle.

Hän otti puuleikkauksilla koristetun haarikan ja meni toiseen tupaan,
mutta ovella hän tahtomattaan katsahti taaksensa, ja tupa tuntui
hänestä valoisammalta kuin tavallisesti, hän näki, että kaikkien
peräikkunan kohdalla olevien kasvot hohtivat auringon punaisessa
kajastuksessa. Ja joka kerran, kun jokin pari tanssi ohitse, niin hekin
hetkeksi upottautuivat punaiseen väriin. Vieras seisoi varjossa.

Morsian hapuili pimeässä huoneessa oluttynnyrin tappia, kun hän äkkiä
säpsähti. Häähuoneen humu vaihtoi äänilajia, -- koko huone huokasi
yhtäkkiä... Morsian tunsi sormensa epävarmoina pitelevän haarikkaa,
jotain raskasta laskeutui hänen päällensä, -- hänen teki yhtäkkiä mieli
istua jauholaarin reunalle ja nyyhkyttää, -- hän ei tiennyt itsekään,
mutta häntä peloitti mennä takaisin.

Vaahtoava haarikka kädessä hän aukaisi häätuvan oven, mutta pysähtyi
kynnykselle, niin että haarikasta läikähti olutta. Hänen katseensa
kiitivät kysyvinä pitkin tupaa, mutta kaikki väistyi niitten edestä,
kasvot kääntyivät pois, katseet kiintyivät lattiaan. Ainoastaan
epämääräinen tuhon tunne jäi, salainen ahdistus painoi katon
alemmaksi, ja viulun kielet lepäsivät kuin kangistuneina. Useat naiset
alkoivat itkeä, miehet tuijottivat synkkinä. Hän haki silmillään
äitiä, -- hänellä oli huivi silmillään, -- isää, -- silmät maassa,
-- sulhastaan... vihdoinkin hän sai katseesta kiinni, -- mutta vaan
hetkeksi, sitten sekin pakeni häntä.

Samalla isä nousi, vanhentuneena, kokoonvaipuneena, kaikki tekivät
tilaa, kuten surulle tehdään, -- isä menee kamaria kohti, -- kasvoista
on kiilto kuin poishangattu. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata,
mutta hän menee kuin tyhjän salin läpi, -- hän ei katso ketään, hän
tuntee, että toiset kaikki ovat tällä hetkellä vaan katsojia, ja heidän
uteliaisuutensa ja säälinsä loukkaa häntä. Hän suoristaa päänsä, niin
että korkea tanu hipaisee matalaa kattoa. Mutta äidin ohi mennessään
hän heltyy, hänen katseensa rukoilevat äitiä seuraamaan mukana, ja äiti
nousee, arkana, kyyneleihin sulaneena.

Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä.

"Älä puhu mitään", sanoo äiti isälle.

"Eikö se ole lapsellista, että äiti noin pyytää", hän ajattelee, mutta
ymmärtää samalla, että äiti vaan rakkaudesta niin sanoi.

Mutta hän tuntee, että nyt se tulee...

"Sinut on käsketty kartanoon yöksi, tyttö", sanoo isä jyrkästi.

Hän avaa silmänsä, nyt se putosi, -- hänestä tuntuu ihmeelliseltä,
että hän vielä hengittää ja elää. Mutta hänessä herää voimakkaana
itsesäilytysvaisto.

"Voi olla käsketty, vaan ei ole vielä menty", hän kivahtaa terävästi
kuin naulaa lyöden.

"Ei siinä armoja anneta, semmoinen on oikeus herroilla", sanoo isä
tympeästi.

Hän tuntee isän sanat ylpeässä niskassaan kuin rautapainona, joka
pakoittaa sitä kumartumaan. Mutta hän vastustaa yhä itsepäisesti.

"Sellainen sana lähetetään, että tästä talosta ei tulla", hän sanoo.

Mutta isä hymähtää kuin lapsen puheille.

"Mitä se auttaisi. Meidät ajaisivat mierolle."

"Mennään sitten mierolle, koko joukko."

"Ja sinut veisivät väkisin kuitenkin."

Hän tuntee, kuinka piiri hänen ympärillään pienenee, mutta hän ei ai'o
vielä antautua.

"Mennään tuomarille", hän sanoo.

"Siellä on samat herrat vastassa. Keisari kaukana, Jumala korkealla."

"Äiti, -- mitä sinä?" hän kysyy.

"Et sinä ole ensimäinen etkä viimeinen, lapsi", sanoo äiti itkunsa
seasta.

Hän katsoo heihin avuttomasti. Hän tuntee, että he molemmat jo ovat
alistuneet, etteivät he yrittäisikään vastustaa.

"Kutsukaa Jaan tänne", hän sanoo.

Sulhasen tullessa häntä hävettää, ikäänkuin hän olisi johonkin syypäänä.

"Voisitko sinä ottaa minut sitten, -- takaisin?" hän kuiskasi.

"Sehän se on, etten tiedä", vastasi sulhanen.

"Minä ottaisin sinut kyllä takaisin, mutta en tiedä, voisinko olla
sama", hän lisäsi kiireesti oikaisten.

"Niin se on, -- tietysti", vastasi morsian nöyrästi.

"Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut", hän lisäsi,
niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut.

"Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa",
vastasi mies painolla.

"Tiedätkö sinä sitten jotain, -- mitä minun pitäisi tehdä", hän kysyi
tuskalla.

"En minä vielä tiedä", vastasi mies.

"Ei se minulle niin paljon arvoista ole, että sinä minut takaisin
otat, kuin että olet sama", sanoi tyttö, niinkuin olisi koko ajan sitä
ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut.

Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi
miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui
hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain
välähtänyt, -- keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka
tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri
olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi sen
nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän omaan
ruumiiseensa, Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä kasvoi
jotakin -- muodotonta, kauheata... Silmät alkoivat kysyä häneltä
jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, -- äänettöminä, ilman sanoja
ne vaativat häneltä jotain... Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahtoi,
mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin
irtautui itsestään ja suli noihin silmiin... hän alkoi vapista... sumu
silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät
tällä hetkellä, -- ei rakkaus eikä viha, -- vaan ajatus, joka yhtaikaa
syntyi heissä molemmissa.

Yhtäkkiä mies kumartui ja liikutti huuliaan, tyttö luki niiltä
kysymyksen:

"Uskaltaisitko?"

"Uskaltaisin", hän vastasi, ilman sanoja.

Niinkuin olisi sumu äkkiä hajaantunut, he näkivät toisensa kirkkaassa
valossa, molempain silmistä katsoi selvänä päätös.

"Mutta seuraisitko sinä minua pakkotyöhön Siperiaan?" kysyi tyttö.

"Seuraisin joka paikkaan, minne sinua viedään."

"Mutta millä minä hänet...", sanoi tyttö lauseensa katkaisten.

"Tällä", -- sanoi mies varovasti, vetäen vyöstään puukon.

He katsahtivat toisiaan kylmästi, ei kuten vastavihityt, vaan kuin
rikostoverit, joissa jo nyt alkoi rikoksentekijäin epäluulo ja viha
toisiaan kohtaan.

Yhtäkkiä mies heltyi.

"Meidän hää-yömme", hän sanoi.

Tyttö sävähti, mutta ei liikahtanut. Mutta he ymmärsivät molemmat,
ettei se koskaan tulisi näin juhannus-kirkkaana, tuoksuraskaana,
vaan pimeänä, synkkänä se kerran laskeutuisi Siperian vankiasutuksen
hirsimökkien yli.



KAKSI LAPSUUDEN MUISTOA.


YÖ.

Pikkutyttö makaa valveillaan ja miettii. Vuode on hänelle liian
suuri, hän ei saa unta, se on hänen isänsä vuode, ja peite on
siinä sinipohjainen, ruskearaitainen. Isä itse on myöhästynyt
purjehdusretkellä, on kai noussut tuulen tyyntyessä maihin johonkin
niemeen ja tulee sieltä jalkasin.

Pikkutytön mielestä on hyvin myöhäistä, hän ei ole eläissään vielä
ollut valveilla tähän aikaan. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt yötä,
uteliaana hän nousee vuoteessaan. Musta pehmeys, jota voisi melkein
käsin koskettaa, sekö on yö? Hän katselee silmänsä kirveleviksi
kaikkihukuttavaan hämäryyteen. Rakastaako hän yötä, vai pelkääkö sitä?

Makuuhuoneen ovi on kiinni, sen takana on kapea, pimeä käytävä, josta
ovi vie keittiöön. Pikkutyttö saa yhtäkkiä päähänsä, että oven pitäisi
olla auki, hän nousee vuoteestaan, työntäisee ovea ja pakenee suinpäin
vuoteeseensa, lakanoihin, jotka ovat lämmenneet hänen ruumiinsa
ympärillä. Hän katsoo, onko nyt parempi. Mutta avonaisesta ovesta
tulvaa pimeys, pehmeä kuin villainen savu, -- ovesta katselee yö häntä.
Aina vaan yö.

Yhtäkkiä joku kolistelee käytävässä, -- pikkutyttö tietää siellä olevan
suuren, kaksiovisen kaapin, jonka pohjalla on palvelustyttöjen vanhoja
kenkiä.

"Anni...!" hän kuiskaa.

Joku pysähtyy ovelle.

"Etkö sinä vielä nuku, lapsi?"

Pikkutyttö kuuntelee ihmeissään, -- kuinka kovin pehmeä se ääni on, --
niinkuin se tahtoisi vaivuttaa hänet uneen tuossa tuokiossa...

"En, -- minä en saa unta."

"Koeta nukkua, lapsi."

Pikkutyttö tahtoo puhella, hän ei tahdo jäädä yksin yön kanssa.

"Mitä kello on, Anni?"

"Se on puoli yksi."

"Miksi sinä sitten et nuku?"

Hoitaja ei vastaa, vaan sulkee kaapin oven.

"Anni, onko isä tullut takaisin?"

Keittiön ovi käy, käytävä on tyhjä.

Pikkutyttö katselee yötä. Yö katselee häntä, kädet silmillä, niinkuin
itkisi. Yhtäkkiä pikkutyttö kirkaisee.

Hoitaja ilmestyy taas ovelle.

"Nuku nyt, lapsi."

"Anni, pane kynttilä kaapin reunalle."

Hoitaja tuo tottelevaisesti kynttilän, pikkutyttö näkee, että hänen
kasvonsa ovat hyvin pehmeät ja lempeät. Kynttilä on parin tuuman
pituinen ja palaa metallijalassa.

"Pane sinä myös maata, Anni."

"Kyllä, kyllä..."

Pikkutyttö ja kynttilä valvovat, -- yö istuu nurkassa ja uneksii.

Pikku tyttö alkaa laskea, kuinka monta huonetta kartanossa on, --
alakerrassa kahdeksan ja ylhäällä kolme, -- mutta siellä ylhäällä hän
ei tahtoisi nukkua, siellä kaikuu joka askel, niinkuin koko vanha
kartano vavahtaisi, ja siellä on pieniä komeroja, joita ei koskaan
avata, -- täynnä vanhaa romua... Kellarikerrassa on maanalaisia
käytäviä, siellä asuu Vanha-Mari, hän on melkein sokea...

Kynttilä liehuu kaapin reunalla, niinkuin joku sen liekkiin puhaltaisi.
Pikkutyttö makaa peitosta kiinni pitäen ja kuuntelee.

Miksi Anni oli niin hyvä tänä iltana, -- miksi hän ei ollenkaan
torunut, vaan kahteen kertaan suoristi hänen peitteensä ja käppyrään
kasaantuneet lakanat?

Pikkutyttö on ihan hereillä, hän istuu vuoteessa.

"Anni..."

Hoitaja ilmestyy kolmannen kerran ovelle, aina yhtä sävyisänä.

"Anni, -- onko tullut vieraita, vai miksi kaikki ovat valveilla?"

Hoitaja kääntyy kynttilää kohentamaan.

"On -- on tullut."

"Onko ne kaukaa?"

"Hyvin kaukaa."

"Suuria vieraita, -- ylhäisiä?"

"Hyvin ylhäisiä..."

"Ylhäisempiä kuin Tervajoen parooni?"

"Vielä ylhäisempiä."

"Anni, senkö tähden kaikki valvovat tänä yönä?"

"Ei täällä muut valvo kuin sinä, nuku nyt."

"Valvoopas, minä kuulin, kuinka kuski-Heikki puhui kyökissä."

"Anni, tuliko ne vaunuilla, ne vieraat...?"

"Anni -- montako hevosta...?"

Hoitaja on taas poissa.

Pikkutyttö rauhoittuu, yö ummistaa silmänsä, pikkutyttö myöskin,
kääriytyneenä tiukkaan isänsä peitteeseen, ikäänkuin vuode siten
tuntuisi pienemmältä. Yö istuu vuoteen reunalla ja valaa mustaa,
pehmeää alakuloisuutta hänen avonaiseen lapsensieluunsa.

Seuraavana aamuna kertoi aurinko, että pikkutytön isä oli hukkunut.


VALHE.

Iso-äiti on kuolemansairas. Keltatauti tekee hänessä tuhojaan, hänen
punainen verensä muuttuu keltaiseksi, hän kellastuu ja käpristyy kuin
syksyllä lehti.

Koko kesään ei häntä enään ole näkynyt, hänen huoneensa on
alakerroksessa, johon vie erityiset portaat. Pikkutyttöä kerran tädit,
iso-äidin tyttäret, huviksensa kampailivat, he jakoivat hänen hiuksensa
raskaisiin palmikkoihin ja kiersivät ne ympäri päätä, kuten vanhoissa
kuvissa, sitten katselivat häntä kyyneleet silmissä: nyt sinä olet
ihan nuorena kuolleen tätisi näköinen! "Viedään hänet iso-äidin luo",
sanoi toinen täti. "Ei, se liikuttaisi häntä liikoja", vastasi toinen.
Silloin pikkutyttö käsitti, että iso-äiti mahtoi olla hyvin sairas.

Iso-äiti istuu vuoteessa ja pujottelee helmiä, kirjavia lasihelmiä
ohueen metallilankaan. Mitä hän mahtaa ajatella sitä tehdessään?
Ehkä murenee hänen elämänsäkin pikkuisiksi osiksi, joita hän elelee
uudestaan näperrellessään tätä lastentyötä, ainoata, johon hänen
sormensa vielä taipuvat.

Sinä päivänä, kun hänen hukkunutta poikaansa itkettiin, hän myöskin
istui ja pujotteli helmiä, ne varisivat hänen sormiensa lomitse pieninä
lasipisaroina, sill'aikaa kun toiset sydämensä tuskassa vuodattivat
todellisia, raskaita kyyneleitä. Mutta hänen oveaan avatessaan he aina
huuhtoivat turvonneet silmänsä kirkkaiksi ja pakoittivat huulilleen
hymyn. Iso-äiti ei saisi mitään tietää.

Miksi hänessä kuitenkin herää epäluulo? Onko hänen eristettyyn
huoneeseensa tunkeutunut kuitenkin tukahutettu nyyhkytys, onko hänen
äidinvaistonsa aavistanut surua siinä ilmassa, joka häntä ympäröi?
Joka tapauksessa hän katselee terävästi jokaista, joka astuu hänen
huoneeseensa, ja eräänä päivänä hän kysyy.

"Missä on minun poikani?"

"Hän on metsästysretkellä", vastaa täti, hänen tyttärensä, joka jo
aikaa sitten on oppinut mailman viisautta.

Iso-äiti tyytyy siihen, mutta epäluulo tekee hänessä hiljaa työtään
kuin puuta nakertava toukka.

Tulee päivä, jolloin pikkutytön täytyy lähteä.

Mailmanviisas täti ottaa hänet puheilleen.

"Tyttöseni, kun menet iso-äidille jäähyväisiä sanomaan, niin ole
iloisen näköinen."

Pikkutyttö nyykäyttää päätään, hän on ymmärtänyt.

"Älä puhu mitään isästäsi."

"En", sanoo pikkutyttö.

Täti jää miettimään.

"Mutta jos iso-äitisi kysyy, mitä sitten...? Silloin sinä vastaat
varmasti ja iloisesti: hän on lähtenyt metsästysretkelle."

Pikkutyttö katsoo tätiinsä peljästyneenä, hän ei vielä käsitä valheen
viisautta.

Iso-äiti istuu keltaisena ja kuivettuneena, suuressa vuoteessa,
tyynyjen nojassa ja pujottelee helmiä.

Pikkutyttö on niin täynnä kuoleman ajatuksia, että iso-äitikin
vaikuttaa häneen kuin kuollut, hänen kätensä vapisee tädin lujan
käden puristuksessa. Hän muistaa kaikenlaisia kertomuksia iso-äidin
kauneudesta, kuinka hän maantien vieressä, isänsä kartanon kohdalla,
on talonpoikaistytöksi puettuna ojentanut kukkia ohimatkustatavalle
keisarille. Ja hän muistaa paikan rannalla, suurien kivien kätkemän
penkin, jolla iso-äidin sanotaan istuneen neljätoistavuotiaana
morsiamena, jota hänen sulhasensa tuli hakemaan lumivalkoisella
veneellä.

Häntä peloittaa tuo vanha nainen, jolta hän on perinyt hiuksensa,
silmänsä, jonka oikullinen, rauhaton veri kiertää hänenkin suonissaan.
Hän pelkää noitten keltaisten käsien kosketusta.

Iso-äiti katselee häntä.

"Sinun koulusi alkaa nyt pian, tyttöseni."

"Niin", sopertaa pikkutyttö.

"Ole ahkera koulussa, lapsi."

Pikkutyttö luulee jo sillä päässeensä, hän ei toivo muuta, kuin että
pian olisi tämän huoneen ulkopuolella, jonka joka nurkassa vaanii
kuolema.

Mutta yhtäkkiä iso-äidin sammuneet ruskeat silmät kiintyvät häneen, ja
hän kysyy terävästi:

"Missä on isäsi, lapsi?"

Ehkä hän on kauan jo sitä ajatellut, että hän juuri tältä lapselta
sitä kysyisi, hän on hiljaisina öinä epäillyt ympäristöään, hän ei ole
uskonut heidän vastauksiaan, hän tahtoo kuulla totuuden tältä lapselta.

Pikkutyttö seisoo kalpeana, kuolemansairaan iso-äidin silmät kysyvät.

Mailmanviisas täti tarttuu häntä olkapäästä, ja tämä näennäisesti
hyväilevä liike värehtii kärsimättömyydestä.

"Vastaa, tyttöseni, iso-äitisi kysyi sinulta."

Pikkutyttö vaikenee.

Iso-äiti käy levottomaksi, hänen sormensa kaivelevat helmilaatikkoa.

"Isä -- on metsästysretkellä", vastaa pikkutyttö koneellisesti.

       *       *       *       *       *

Pikkutyttö istuu yksinään toisessa huoneessa. Hitaasti, hitaasti
muodostuu hänessä käsitys valheen tarpeellisuudesta elämässä, ensin
kummasteleva, ikäänkuin lapsensilmät olisivat jotain käsittämätöntä
katsoneet, sitten yhä enemmän mukautuva ja varma vakaumus.



KUN VANHA POLVI KAATUU...


Ei sen tarvitse olla likeinen sukulainen, ei millään lailla elämäämme
puumerkkinsä leikannut henkilö. Se on vaan joku vanha täti, jota
silloin tällöin, kun emme mitään muuta ajanvietoksi ole keksineet,
olemme käyneet katsomassa, aivan kuten joskus säännöllisesti
puhdistamme romukammiot, -- pari kertaa vuodessa. Olemme menneet hänen
luoksensa, tuntematta halua antaa mitään, toivomatta saada mitään, --
osaksi velvollisuudesta, osaksi koska meillä sattui olemaan pikkuinen
tyhjä hetki nuoruutemme elämyksistä rikkaassa kulussa. Olemme istuneet
puolituntisen hänen vähän ummehtuneessa huoneessaan, jonka pehmeisiin,
syviin tuoleihin vajoo tuskin ylöspäästäkseen, olemme hajamielisinä
katselleet taivaalla kulkevia hattaroita hänen talviruusujensa
lomitse, joita hän joka kevät kasvatti kukkimaan ikkunallaan. Olemme
juoneet toisen kupillisen kahvia toisensa jälkeen hänen tutuista
kupeistaan, joitten muoto on eroittumattomasti yhdistynyt lapsuutemme
kuvasarjaan. Ja olemme alentuvasti jutelleet hänelle, koroittaneet
äänemme, että se ulottuisi hänen huonokuuloisiin korviinsa, jotka
jo alkavat ulkomailmalta ummistaa. Olemme kertoneet hänelle
kihlauksestamme, sitten avioliitostamme, vihdoin lapsistamme, mutta
kaiken armollisesti, huolimattomasti, kuten yltäkyllyydestä annetaan
köyhälle tien ohessa. Ja poismennessämme olemme tyytyväisiä itseemme,
kuten hyvän työn tehtyämme. Ajattelemme häntä säälillä, mutta harvoin
on nuoruudentuntomme ollut voimakkaampi ja harvoin olemme kirkkaammin
silmin katsoneet aurinkoa, kuin hänen yksinäisestä huoneestaan
päästyämme.

Ja sitten yhtäkkiä on tällainen vanha täti kuollut. Satumme ehkä
olemaan vähän väsähtäneitä sen sanoman saadessamme, -- ehkä sattuu
päivä olemaan syksynpainava ja kadulla pyörivät jaloissamme kuolleet
lehdet, -- joka tapauksessa tapaamme itsemme yhtäkkiä syvästä
alakuloisuudesta. Emme ole kadottaneet mitään, ulkonainen sekä
sisällinen elämämme on rikkomaton, ei mikään aukko sielunelämässämme
osoita hänen poistuneen. Elämämme ei ole köyhtynyt hänen tähtensä, yhtä
vähän kuin hän ennen on jaksanut sitä rikastuttaa. Ei mikään lanka,
joka meitä elämään kiinnittää, ole katkennut. Mistä sitten tämä syvä
tyhjyys, tämä äkillinen irtonaisuuden tunne?

Metsässä käy ryske, ja nuoret puut vavahtavat, kun vanha polvi kaatuu...

Ei ole hänen tarvinnut merkitä mitään meille yksityisenä henkilönä,
mutta hän on yksi sitä vanhaa polvea, jossa me riipumme kiinni kuin
puussa hedelmä, ja jonka poismeno merkitsee meidän kypsymistämme.
Hän oli vielä yksi niitä, jotka olivat nähneet meidän kasvavan,
joille me aina pysymme lapsina, silloin kun jo toisia tuuditamme.
Hänen kuolemansa on meidän täysi-ikäiseksi tulemistamme, se merkitsee
edesvastuun vierittämistä meidän hartioillemme, se merkitsee
hyväilyjen, anteeksiantojen ja sormienläpikatsomisen ajan loppua,
ja sen ajan alkua, jolloin voimme vaatia vaan sen mukaan, mitä itse
annamme.

Me olemme äkkiä tulleet koko joukon vanhemmiksi...

Metsässä käy ryske, ja nuoret puut vavahtavat, kun vanha polvi kaatuu...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Meren takaa II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.