Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Pimeänpirtin hävitys
Author: Talvio, Maila
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pimeänpirtin hävitys" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PIMEÄNPIRTIN HÄVITYS

Kirj.

MAILA TALVIO



Porvoossa,
Werner Söderström,
1901.



I


Maantie, joka niillä seuduin kulki, ei ollut mikään valtatie.
Vähäinen oli siinä liike eikä siitä talvisin ajettu lumirekeä. Se oli
rakennettu köyhinä vuosina, jotta ihmiset saisivat leipää. Se johti
kirkolta sydänmaan kyliin. Mutta siitä oli vielä hyvän matkaa Kalle
Aukustinpojan torpalle Pimeänpirtin kankaalla.

Yksin oli torppa jäänyt keskelle korpea, vasta pitkien virstojen päässä
asuivat naapurit, ja he olivat alun pitäen vieroneet Pimeänpirtin
väkeä. Sillä Kalle Aukustinpojan vaimo ei ollut heikäläisiä, hän oli
Kankaanpään kartanon kasvatti ja mamsseli. Siitä oli kyllä jo hyvä
joukko toistakymmentä vuotta, kun hän korpeen muutti, ja herraskiilto
oli hänestä kulunut melkein jäljettömiin, mutta huoneet hän aina piti
kovin hienoina, aivan kuin alituisesti olisi odottanut vieraita,
kamarin ikkunoissa piti olla kartiinit ja nurkassa oli sohva kuin
herrasväissä. Paikkakunnan vaimoilla oli paljon puhumista hänestä,
ylpeä hän heidän mielestään oli ja sentähden eivät he koskaan
kotiutuneet Pimeässäpirtissä.

Kalle Aukunstinpoika itse oli perin kelpo mies, hyvänluontoinen
ja avulias. Mielellään hänen tykönsä olisi mennyt ilman asiaakin
ja viipynyt puhelemassa pirtin penkillä. Se oli iso pirtti ja sen
ikkunoista tuli valoa kuin kirkon ikkunoista. Eihän se vaimokaan, se
Liena, oikeastaan koskaan puhunut epäystävällistä sanaa, ja niinhän
sen vaatteet olivat kuin talonpoikaisen ihmisen ainakin, mutta sen
käytöksessä oli jotakin, joka piti ihmiset loitolla, se ei ollut vain
akkojen juoruja, sen myönsivät miehetkin. Lisäksi asui Pimeässäpirtissä
Kallen vanha isä, "Pimeänpirtin vaari", jota ihmiset puoleksi leikillä,
puoleksi tosissaan kutsuivat noidaksi. Hän oli kolkko mies ja hänen
vaimovainajallaan oli ollut pahat silmät, joilla hän oli katsellut
tauteja ihmisten lapsille ja elukoille. Vielä tänäkin päivänä, kun
kylän lapset olivat tottelemattomia, uhkasi äiti huutaa "Mörköä" tai
"Liikaa", ja jos lapset kysyivät, mimmoinen se Mörkö tai Liika on, niin
vastasi äiti: "Sellainen kuin Pimeänpirtin vaari".

Vaari ei liikkunut mihinkään Pimeästäpirtistä. Hän ei koskaan käynyt
kirkonkylässä eikä hän polvistunut noiden raihnaiden joukossa,
jotka lukukinkereillä etsivät yhteyttä Herran kanssa hänen pyhässä
ehtoollisessaan. Joka vaarin näki, näki hänet ruuhessa järvellä tai
metsässä kiskomassa pajunkuorta ja tuohia tai kutomassa verkkoa pirtin
pöydänpäässä. Pari kertaa vuodessa, joulun ja juhannuksen edellä, kävi
hän kauppamiehessä noutamassa nuuskaa ja tupakkia. Ihmiset olivat
tietävinään, että vaari on rikas, vaikka hän käy niin risaisissa
vaatteissa: hänellä on aarre metsässä.

Paimenet olivat helluntaiyönä nähneet sinertävän valkean palavan
Pimeänpirtin kankaalla, juuri sellaisen valkean, joka syttyy maan
pinnalla, kun povessa on kultaa ja hopeaa. Ja seuraavana yönä, juuri
ennen aamun koittoa, olivat he hiipineet kaivamaan sitä paikkaa, missä
ihmeellinen liekki oli värähdellyt, mutta ei sieltä löytynyt kuin soraa
ja santaa. Aarre ei noussut, kun eivät kaivajat osanneet sanoja, joilla
vaari sen oli manannut maahan.

Vähänpä nykyajan ihmiset oikeastaan vaarista tiesivät. Hänen ikäisiänsä
oli harvoja elossa eikä ketään täälläpäin. He kyllä olisivat osanneet
sanoa, miksi vaaria pelättiin: vaaria oli aikoinaan epäilty nuoren
siskonsa surmaamisesta, vaikkei asiaa ollut saatu näytetyksi toteen.
Noin viisikymmentä vuotta sitten oli hänestä kerrottu, ettei hän
koskaan uskalla ajaa partaansa, sillä hänen poskessaan on veripilkku,
joka ei lähde saippualla eikä lipeällä.

Vaari ei koskaan ollut yrittänyt poistaa epäluuloa, jolla häntä
katsottiin. Hän ei välittänyt ihmisistä ja hän soi mielellään, että he
pysyivät alallaan. Mutta ei hän kotiväelleen ollut paha, piti lapset
oikein hyvänä. Hän oli kuin uskollinen koira, joka vieraille murisee ja
antaa heidän pysyä siinä luulossa, että puree, mutta on valmis veriin
asti puolustamaan omiaan.

Ei tullut kysymykseenkään, että poika ja miniä olisivat kohdelleet
vaaria pahasti. Kalle oli hyvä poika, hän koetti ottaa varteen kaikki
isän neuvot. Liena taas täytti aran tottelevaisena vaarin tahdon. Hän
oli polttanut kirjansakin, rakkaat ruotsinkieliset kirjansa, jotka oli
saanut Kankaanpään vanhalta armolta, sillä vaari ei sietänyt sellaisia
herraskaluja. Pimeässäpirtissä ei saanut olla mitään maallisia
"renkutuksia", ainoastaan aapinen, postilla, katkismus, raamattu ja
virsikirja. Kuvien tähden oli Liena salaa säilyttänyt kertomuksen
Kenovievasta, mutta senkin vaari sai käsiinsä. Hän oli kerran tavannut
Pimeänpirtin lapset yhdessä paimenten kanssa metsässä, katselemassa
Kenovievaa, ja pikku Hanni, joka ymmärsi ruotsia ja osasi lukea, oli
itkusilmin kertonut heille liikuttavaa kertomusta. Äkkiä oli vaarin
katajainen keppi alkanut paukkua likeistä puunrunkoa vastaan ja hänen
äänensä oli jymissyt, jotta kangas kaikui. Mutta peloissaan olivat
lapset paenneet, eivätkä he enää sen päivän perästä Kenovievaa nähneet.

Lasten kasvatuksesta yritti vaarin ja hänen miniänsä välille joskus
nousta riitaa. Vaari vaati niin mahdottomia. Lapset eivät saaneet
kutsua äitiä mammaksi eikä äiti olisi saanut puhua ruotsin sanaa
Hannille. Ja se oli Lienan suurimpia iloja. Muut lapset olivat
niin paksupäisiä, ettei se heidän kanssaan olisi saattanut tulla
kysymykseenkään, mutta Hanni...! Vaari ei olisi sallinut ommella
pienintäkään koristusta lasten vaatteisiin eikä opettaa poikia
kumartamaan, kuten äiti tahtoi. Ei hän myöskään sietänyt äidin pientä
vieraskamaria, jonka ikkunoissa oli uutimet, lattialla punaraitaiset
matot, nurkassa sohva ja seinällä Kankaanpään herrasväen kuvat...
Lienan sydämessä yritti katkeruus päästä valloilleen. Eikö hän jo
tarpeeksi ollut kärsinyt ja kieltäytynyt! Mutta kun hän siitä tyyntyi
ja meni omaan itseensä, niin jo kävi taas hiljaiseksi ja nöyräksi.

Niitä syviä metsiä Pimeänpirtin ympärillä! Jos siellä aura kilahtaa
kaskimaan kiveen, niin on auran kurjessa Kalle Aukustinpojan käsi, ja
jos hongan tyveen iskee kirves, niin on sama käsi sitä kirvestä ollut
heiluttamassa. Ei ole täällä muita ihmiseläjiä. Puissa hyppivät oravat,
halmeitten laidassa seurustelevat jänikset, ja kettu ja sudet tulevat
aina torpan veräjälle asti tavoittelemaan saalista.

Parikymmentä vuotta sitten on kulo käynyt nuolemassa Pimeänpirtin
korpea. Sentähden makailee siellä ristiin rastiin toistensa päällä
kaatuneita honkia sammalten ja variksenvarpaitten peitossa, latvapuoli
lahonneena punertavaksi mullaksi. Entisen sijalle on noussut uusi
metsä, jonka kuori on karvainen ja oksissa riippuu pitkää, harmaata
naavaa.

Miten kumma elämä siellä kaukaisessa korvessa, kun kevät tekee
sinne tuloaan! Asutuilla mailla, missä ihmiskäsi korjaa pois talven
jätteitä, missä ihmissilmä seuraa lumen vallan pakoa, tulee kevät
kuin riemulla ja suurella ilolla. Purot kulkevat kuin leikkiä lyöden,
lehtisilmut rävähtävät auki iloisesti kuin lapsen silmä, joka herää
hyvästä unesta onnellisessa kodissa, kukkaset puhkeavat kuin juhliin.
Mutta sydänmaan yksinäisyydessä nousee heinä risujen ja sammalten
alta kuin arastellen. Ja vaikka aukeaakin koivuihin lehti ja vaikka
havupuut työntävätkin uusia kasvaimia, niin aina häämöttää alta se
pitkä, harmaa sammal, johon ei päivä koskaan ole päässyt paistamaan
ja joka on inunut ja pärissyt siinä kaikissa tuulissa monena kesänä
ja talvena. Ei nouse sydänmaan rinteille koreita kukkia. Kalpea on
kukoistus mustikanvarressa ja valkoinen on metsäntähti. Kaatuneen
hongan juuresta ylenee nuori pihlaja, suitsuttaen vesoja ja kukkia ja
lemua riemukkaammin kuin sydänmaan muut puut. Sen huumaavassa tuoksussa
seisovat heinänhelpeet, sammaleet ja suopursut ikäänkuin outojen
aavistusten alaisina. On valoisa yö, kevät on tullut hiljaa, huulilla
surumielinen hymy ja hiuksissa seppel metsäntähdistä.

Entä sitten talvi kaukaisessa korvessa! Se on yksinäinen ja hiljainen
kirkonkylässä, kun tuiskut tukkivat tiet ja pakkanen karkottaa ihmiset
liki lieden kylkeä, mutta aukaiseehan siellä sentään kruunun aura
tiet ja tuleehan sinne sentään posti viesteineen suuresta maailmasta,
jos vähän myöhästyykin. Mutta sydänmailla, missä pyryt viikkokausiksi
katkaisevat yhteyden muuhun maailmaan, siellä vasta on yksinäistä ja
hiljaista! Kun ihminen hämärän haihtuessa luo katseen ulos töllinsä
ikkunasta, niin on kinoksia ikkunan tasalla ja lunta sileänä kenttänä
yltympärillä. Ei näy tietä saunaan eikä talliin eikä navettaan.
Tuskin erottaisi kaivoa, jollei olisi tullut merkityksi seipäällä.
Maa on yhtenä sileänä, eheänä pintana, niinkuin meri pienoisen luodon
ympärillä. Ei aukea porstuan ovikaan, sillä jättiläisnietos on
noussut sen eteen yön aikana. Niin on torppa hankien keskellä kuin
merenkulkijan hauta asumattomalla saarella.

Liena, Kankaanpään entinen "Leni mamsseli" on jo ehtinyt tähän elämään
tottua. Oi, kuinka hänen ensin oli ikävä, kuinka hän halasi kuulla
uutisia kirkonkylästä ja kuinka hänen kuitenkin täytyi niitä pelätä!
Nyt ei hän ikävöi eikä pelkääkään. Joitakuita kertoja hän avioliittonsa
ensi aikoina kävi entisessä kodissaan. Vaikeaa oli nähdä tuttuja
paikkoja eikä hän patruunan ja armon ystävällisiin sanoihin osannut
vastata muuta kuin itkemällä... Ei hän pitkiin aikoihin enää ole
päässytkään kirkolle, sillä lapset ovat kahlehtineet kätkyen ääreen.

Täällä sydänmaassa on rauhaa ja työtä. Täällä muuttuu koneeksi,
joka aamusta iltaan tekee ruokaa, vaatetta, lapsia, eikä yölläkään
saa lepuuttaa rumentuneita jäseniään. Sillä yöllä pitää viihdytellä
ja kapaloida nuorinta lasta. Mutta vieressä kuorsaa aviomies, suu
selällään, vedellen häiritsemätöntä unta kuin hirsiä. Kuinka Liena
välistä tuntee vihaavansa häntä! Hän hänet tänne kuljetti, repi kuin
kasvitarhasta kukan ja vei suohon mätänemään. Hän mätänee täällä,
kuihtuu, kuolee, kun ei koskaan enää pääse ihmisten joukkoon, joitten
kanssa voisi puhella huolettomasti ja iloisesti kuten ennen... Vai
untako lieneekin, että hänkin kerran oli nuori, iloinen, sorja!...
Kuinka häntä iljettää tämä elämä, kuinka hän vihaa tuota miestä!

Ei, ei, ei! Anteeksi, armollinen Jumala! Ne sanat pääsivät suusta, ei
sydämestä, sillä onhan hän koko sielustaan ja mielestään kiitollinen
Kallelle. Hänhän hänet pelasti. Ilman häntä kiertelisi hän ehkä
vieläkin hylkynä maailmalla eikä olisi hänen lapsellaan, hänen pikku
Hannillaan isää... Liena pelästyy omia ajatuksiaan ja katselee
hätääntyneenä ympärilleen: eihän kukaan vain herännyt, eihän kukaan
vain unissaan nähnyt hänen ajatuksiaan!

Nämä asiat ovat niin salaisia, ettei niitä saisi ajatellakaan muuta
kuin kahdenkesken itsensä kanssa. Kukaan ei koskaan saa niitä tietää,
hänen täytyy viedä ne mukaansa hautaan. Omaksi lapsekseen luulee Kalle
Hannia ja Kallen ja Lienan lapsena on hän kirkonkirjoihin merkitty.
Sen täytyy niin olla, sille ei voi mitään -- täytyihän hänen hankkia
lapselle isä!... Se oli rikosta, se oli petosta, mutta onhan hän saanut
kärsiä rikoksestaan! Ja nyt se on peitetty ja unohdettu, ei kukaan
aavista mitään. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia. Kalle rakastaa
Hannia -- kuka ei Hannia rakastaisi! Onko nähty sen suloisempaa lasta,
kuka saattaa sillä lailla kietoa käsivarret kaulaan ja katsella
suurin syvin silmin! Vanha vaarikin, juro tervaskanto, joka kaikille
ärisee, pitää Hannia silmäteränään. Hän on torpan ilo, Pimeänpirtin
päivänpaiste!... Ne vanhat asiat ovat haudattavat... Niin, kunhan
voisivat unohtua Lienaltakin! Eivät tahdo haihtua, eivät antaa rauhaa,
vaikka hän on sanonut elämälle hyvästi ja hautautunut korpeen.

Syksyillat ovat pahimmat. Kun Kalle viipyy kirkkoretkellään ja vaari on
pannut saunaan maata ja lapset kaikki nukkuvat, on Lienalla tuska ja
sielun ahdistus. Sataa, tuulee, pimeys on läpitunkematon eikä unta tule
silmiin -- hänen täytyy muistaa erästä samanlaista iltaa toistakymmentä
vuotta sitten...

Hän oli kulkenut puutarhan takaportista, se parkaisi pahasti ja hänen
sydämensä seisahtui pelästyksestä, että koko talo heräisi. Mutta ei
sitä kukaan kuullut, sillä tuuli kovasti. Hänen hartioillaan oli harmaa
saali ja toisella kädellään piteli hän sen kulmia kiinni, painaen
niitä sydänalaansa vastaan. Sitä tuskaa, sitä epätoivoa...! Maa oli
liejuna, savi luisutti. Hän kiersi päärakennuksen kulman ja pysähtyi
kulmakamarin ikkunan alle, kuunteli, kuunteli. Hän pisti saalinnurkkia
hampaittensa väliin, jotta se pysyisi ympärillä, kapusi kivijalalle,
tarttui käsin ikkunalautaan ja nosti kasvonsa ikkunan tasalle...
Koputti ruutua... koputti vielä... ja vielä. Huoneen perän sängystä
nousi ihminen valkeissa yövaatteissa ja läheni ikkunaa. Otto-herra,
hänen rakkaansa... Se näytti nyrkkiään ja otti pöydältä aseen, jolla
uhkasi. Ei tyttö välittänyt siitä, piteli vaan itseään riipuksissa
ikkunanpielessä. Vihdoin aukeni ikkuna. Oi kuinka hän itki ja rukoili!
Mutta se oli kuin kivi, ei sulanut, hääti vaan pois ja lupasi lyödä,
jollei lähde. Liena ei lähtenyt, eihän hän voinut lähteä, hän rukoili
hartaammin kuin jos olisi henkensä edestä rukoillut. Äkkiä tunsi hän
sormiaan työnnettävän jollakin kovalla, silloin ne lamaantuivat ja hän
retkahti alas ja jäi pitkäksi aikaa voihkimaan liejuiselle maalle. Kun
hän vihdoin siitä heräsi, käsitti hän, että nyt on kaikki lopussa ja
hätä edessä.

Jospa se kaikki saisi jäädä hänen omaksi salaisuudekseen, niin voisihan
sen kantaa, voisipa ehkä iloitakin, mutta sen saa aikoinaan maailma
tietää, ja mihin hän, kurja, silloin joutuu! Ei ole ketään, jolle
voisi uskoutua ja jolta voisi etsiä turvaa ja neuvoa. Armo on sairaana
eikä se sitä ikinä uskoisi kummipojastaan, häntä, tyttöä syyttäisi
kaikesta ja ajaisi maantielle. Ja jos hänen sanojaan uskoisikin, niin
ei hän niitä ikinä saisi omalla äänellään lausutuiksi. Ne tarttuisivat
kurkkuun ja tukahuttaisivat, mutta maalle eivät tulisi...

Niitä kauheita öitä ja päiviä! Ei saanut itkeä ihmisten nähden, ei
valittaa eikä vaikeroida. Piti teeskennellä, valehdella, laskea ja
punnita. Satasen tuntia mietittyään hänen laskunsa olivatkin valmiit.
Minkä piti tapahtua, sen piti pian tapahtua!

Sateisena sunnuntai-iltapäivänä kahli hän liejuista maantietä myöten
pienelle punaiselle mökille hautausmaan takana. Siellä tapasi hän
puolijuopuneen miehen, sairaan lapsen ja hiljaisen vaimon, jonka
hän paikalla tunsi kosijansa Kalle Aukustinpojan sisareksi. Hänelle
hänen piti saada sanotuksi, että Kallelle lähetettäisiin tieto,
että... Kuinka hän lienee saanut asiansa puhutuksi, sitä ei hän
itsekään käsittänyt, mutta vaimo tuli niin iloiseksi, että oli kaulaan
kapsahtamaisillaan ja keitti kahvia, ja sitä Lenin täytyi juoda.
Mutta kun hän vihdoin pääsi näkemästä noita kasvoja, joissa oli samat
rehelliset, siniset silmät kuin Kallen kasvoissa ja sama valkoinen
tukka, niin hävetti ja inhotti siihen määrään, että olisi tehnyt mieli
heittäytyä ojaan, joka oli puolillaan rapakkoa. Siinä hänen oikea
paikkansa olisi ollut!

Kalle, uskollinen kosija, saapui raha-ansioiltaan kuin linnun siivillä.
Hän oli kuin sokea onnestaan, häntä oli helppo pettää. Sisaren pientä
epäilystä oli vaikeampi kumota, mutta Kalle välitti viis siitä mitä
maailma ajatteli ja vei morsiamensa ehdoitta ja kysymyksittä pappilaan.
Voi, Leni olisi suonut maan ratkeavan nielemään heitä molempia kitaansa.

Kevään tultua muuttivat he Pimeänpirtin korpeen. Patruuna olisi
mielellään antanut torpanpaikan likempääkin, mutta Liena tahtoi kauas. He
saivat täydellisen verovapauden viideksi vuodeksi ja hyvät myötäjäiset.
Vähitellen he kotiutuivat torppaansa ja maailma unohti heidät. Kunhan
vain he itse olisivat voineet unohtaa! Tai lieneehän muilla ollutkin
rauha, muilla, joilla oli hyvä omatunto, mutta ei perheen äidillä,
Liena-raukalla.

Hauskalta näyttää pirtissä talvi-illoin, kun perhe on koolla ja valkea
loimottaa liedessä. Isä veistelee. Perunapata ja liimapannu porottavat
rinnan arinalla. Lastukasassa leikkivät lapset. Hanni on jo auttavinaan
vanhempia, hän hoitelee liimapannua ja kiikuttaa kehtoa, mutta
unohtuu hänkin kesken vakavinta puuhaansa leikkimään. Hän kietaisee
lastukiehkurat rannerenkaiksi ja sormuksiksi, panee pään kallelleen ja
ihailee siinä omia käsiään.

Isä veistää kaunista arkkua Isontalon rikkaalle isännälle, joka kuoli
alkuviikolla, ja lapset temmeltävät arkun pohjalla.

-- Älkää, älkää hyppikö, lapset, varoittaa isä, -- ettekö tiedä, että
tämä on ruumisarkku.

Mutta lapset eivät ole tottuneet isää tottelemaan ja jatkavat kisaansa,
ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan.

-- Mitenkä se kuollut pannaan? kysäisee joku kimakalla lapsenäänellään.

-- Näin vaan makaamaan kuin sänkyyn.

-- Oliko se isäntä näin iso mies?

-- Mene pois, niin minä näytän.

-- Ja sitten kansi päälle...

-- Kyllä te vielä aikoinanne saatte sitäkin makuusijaa koettaa, virkkaa
vaari äreästi verkoltaan pöydän päästä ja luo leikkiviin kalsean
katseen silmälasiensa päällitse. Lapset vaikenevat paikalla ja leikki
lakkaa, sillä vaaria he pelkäävät, kun vaari tuollaisella äänellä
sanoo. Vaarin tarkoitus on oikeastaan katsahtaa Hannin mutkiin. Mitäs
peliä se oikeastaan niillä lastuilla pitää? Mistäs se on oppinut noita
kiehkuroita tuolla tavalla kiertämään käsiensä ympäri?

Liena seuraa lapsia rukkinsa äärestä. Hänenkin tarkoituksensa on ollut
lopettaa kolkko leikki ruumiskirstussa, mutta vaari on ennättänyt ennen
häntä.

Niin, niin. Tuossa ne lapsikullat nyt pyörivät, iloinen on heidän
mielensä ja omatunto puhdas, ei ole huolia, ei peloita pyörähdellä
ruumiskirstussa. Mutta kuinka kauan sitä kestää? Koska aukenevat
heidän silmänsä, koska näkevät he olevansa sydänmaassa, jonka takana
on kirkonkylä ja kaupunki hyvän- ja pahantiedon puineen? Jo he
tuon tuostakin kyselevät kirkonkylää ja kartanoa ja koulua. Kuinka
mielellään Liena soisi heidän pääsevän täältä sydänmaalta, synkkäähän
täällä on ja ilotonta. Mutta maailma peloittaa häntä. Miten kävisi
siellä hänen lastensa, miten hänen pikku Hanninsa?

Se on vaaleakutrinen, sinisilmäinen lapsi, kaunis kuin kuva, hento
ja taipuvainen, herkkä heruttamaan sekä hymyä että kyyneliä. Se
on viisas, juoksee äidin asioilla ja hoitelee Liisua, joka vielä
kangertelee kehdossa. Sitä se rakastaa, kantaa retuuttaa, tanssittelee
ja laulattaa. Ei ole kenenkään tarvinnut opettaa Hannia lukemaan.
Itsestään on oppinut ja lukea osaa mitä kirjaa hyvänsä. Kuinka se Hanni
illalla maata pannessa osaa rukoilla! "Että hyvä Jumala suojelisi isää
ja vaaria ja kaikkia siskoja ja Misseä ja Pikkua ja kukkoa ja kanaa
ja parantaisi Jussin sormen ja varjelisi pikku Hannia." Ja kuinka se
lapsi osaa laulaa! Helisemällä helisee sen ääni äidin äänen rinnalla,
kun on luettu Jumalan sanaa ja sitten veisataan virsi. Tutummat virret
se osaa ulkoa, veisaa kädet ristissä, poskilla puna ja suuret silmät
tähdättyinä taivasta kohti.

Hannia katsellessa käy äidin mieli niin helläksi, että kyynelet
nousevat silmiin. Hän ei itsekään tiedä, suruako tuntee vai iloako.
Ehkäpä enimmän pelkoa. Valtavana nousee hänen mieleensä aavistus:
sen lapsen ei käy hyvin! Jumala etsiskelee isäin pahat teot lasten
päälle, Hanni saa ehkä kantaa rangaistukset äidin rikoksista. Hyvä
Jumala, lähetä mitä muuta hyvänsä, kunhan ei sitä! Eihän toki viatonta
rupea rankaisemaan, onhan Hanni juuri niitä puhtoisia, joille taivaan
valtakunta kuuluu. Hän on oikeastaan liiankin hyvä tälle maailmalle,
ehkä Jumala sen tähden tahtoisikin korjata hänet taivaaseensa... Paras
se olisi, äiti tuntee sen sydämessään, jos Hanni kuolisi. Silloin olisi
hän korjuussa eikä äitiä kalvaisi tämä kauhea pelko. Mutta tuskin on
tunne päässyt äidin mielessä syntymään, kun jo koko hänen luontonsa
nousee sitä vastaan: hän ei voi elää ilman Hannia! Älä ota, armollinen
Jumala, rankaise jollakin toisella tavalla, ota jotakin muuta, vaikkapa
joku noista toisista lapsista!... Ajatus on hirveä ja synnillinen,
anna, armias Jumala, se anteeksi, mutta jätä Hanni pimeään maailmaan,
jätä hänet hymyllään lohduttamaan!

Äiti ei tahtoisi itselleenkään myöntää, että Hanni on hänen sydäntään
likempänä kuin muut lapset. Hän selittää sen sillä lailla, että Hanni
on vanhin ja viisain, että hänestä jo on paljon apua kotiaskareissa,
että hän niin hellästi osaa vaalia pieniä siskojaan...

Vaari käy lisäämässä saunan uunia ja kokoaa pirttiin tultuaan lapset
ympärilleen, alkaakseen kertoa heille tapauksia Jumalan kansan
historiasta. Hän kuvaa paratiisia, ensimmäistä ihmisparia ja käärmettä.
Hän johtuu puhumaan maailman turhuudesta ja pahuudesta. Oi, jospa
ihminen huomaisi, että jota loitompana hän osaa pysyä maailmasta, sitä
paremmin säilyy hänen omantuntonsa rauha. Oi, jospa ihminen ymmärtäisi
karttaa kiellettyä hedelmää, ennenkuin hän huomaa olevansa alasti,
ennenkuin on myöhäistä!

Hanni katsoo häneen suurin, sinisin silmin ja hypistelee lastukiehkuraa
ranteensa ympärillä.

-- Vaari, virkkaa hän totisena, -- kuinka se käärme tuli?

-- Se ei madellut, kuten meidän päivinämme, se tuli kahdella jalalla.

-- Vaari, eikö se enää koskaan tule kahdella jalalla?

-- Tulee, lapseni, kun se tulee ihmisen hahmossa, joka tahtoo vietellä
meitä syntiin.

-- Onko se koskaan tullut Hannin luo?

-- On ehkä jo tullut, sillä käärme on sama kuin paha henki ja pahasta
hengestä on jokainen paha ajatus, joka ihmisen sydämeen tulee.

-- Ei Hanni vielä ole nähnyt käärmettä, joka olisi kävellyt kahdella
jalalla.

-- Hanni saa ehkä vielä nähdä, kun tulee suureksi.

-- Mitä Hannin silloin pitää tehdä?

-- Paeta, lapseni!

-- Mutta jos ottaisi kepin ja löisi.

-- Ei se auta, ei sitä käärmettä lyödä tavallisella kepillä, ihmisen
täytyy vyöttää itsensä Jumalan sanan kaksiteräisellä miekalla, ottaa
päällensä uskon kilpi ja kaikki taivaan sota-aseet, sillä...

Mutta vaari ei ennätä lopettaa lausettaan, sillä Hanni purskahtaa
itkuun ja pakenee äidin turviin.

-- No lapseni, lapseni, lohduttaa Liena, -- ei käärme pienten lasten
luo tulekaan.

-- Äiti, Hanni ei tahdokaan tulla suureksi, Hanni tahtoo aina olla
lapsi.

Hanni itkee aivan nääntyäkseen, hän ei rauhoitu mistään pyynnöistä
eikä vakuutuksista. Äiti pelästyy hänen sairastuneen, nostaa hänet
käsivarsilleen ja kantaa sänkyyn. Yhä vielä Hanni itkee, tuntuu niin
hyvältä, kun he kaikki ovat ympärillä häntä vaalimassa ja hoitamassa.
Hän tuntee nyt aivan selvästi, että se suuri käärme, joka kävelee
kahdella jalalla, on pistänyt häntä käsivarteen. Voi kuinka siihen
koskee!

-- Mikä tuli? kysyy äiti hätääntyneenä.

-- Tuohon, mamma, käsivarteen se pisti!

-- Mikä pisti, oma lapseni?

-- Se suuri käärme!

-- Eihän, eihän, lapseni!

Äiti lohduttelee, silittelee Hannin päätä ja kostuttaa ohimoja kylmällä
vedellä.

-- Mitä ne lasta pelästyttävät! rauhoittaa hän suudellen Hannin otsaa.

Mutta vuoteen jalkopohjissa seisoo vaari ankarana kuin se Jumalan
enkeli, joka ajoi Aatamin ja Eevan paratiisin yrttitarhasta. Hän
ei räpäytä silmiään, huulet ovat lujasti koossa ja katse tuijottaa
ankarasti Hanniin. Hänellä ei ole ainoaakaan lohdutuksen sanaa
sairaalle lapselle.

-- Tyttö-raukka, pääsee häneltä vihdoin kolkosti, hiljaa kuin unessa,
-- sinulla on perkele!

Hanni lakkaa paikalla itkemästä, kääntää pois kasvonsa ja pidättelee
nyyhkytyksiään. Hän ei pitkiin aikoihin uskalla katsoa ylös, sillä hän
kuvittelee vaarin yhä seisovan vuoteen ääressä. Vihdoin tirkistää hän
salaa sormiensa lomitse, joita on pitänyt silmillään, ja kun huomaa
äidin olevan yksin, kuiskaa:

-- Mamma, se oli vaari, joka pisti!

-- Eihän lapseni, hymyilee äiti, onnellisena siitä, että Hanni tointuu,
-- ei kukaan ole pistänyt mamman omaa Hannia. Mamma antaa Hannille
sokeripalan. Hanni on nyt hiljaa siinä, kunnes mamma palaa.

Hänen pitää jättää Hanni, sillä lehmät ovat lypsettävät.

Liena on erehtynyt luullessaan, että hän yksin kärsii sieluntuskia
Pimeänpirtin torpassa. Vaari on toinen, jonka mielestä rauha tuon
tuostakin pakenee.

Hän on kulkenut saunaan ja istuu lavitsalla, pää käsien varassa.

-- Jumala, Jumala, ääntelee hän itsekseen, -- kiivas Jumala, mistä hän
on oppinut lastukiehkuroita sillä lailla kiertelemään ranteittensa
ympäri? Mistä vikuroimaan päätä kallelle, mistä puhumaan silmillään,
mistä itkemään kuin hullu? Jumala, Jumala, sisareni henki elää siinä
lapsessa! Lapsi raukka, käärme on tuleva luoksesi moninaisissa
muodoissa!!

Saunassa on tikua, vaari huomaa, että täällä pyörtyy, jollei siirry
raikkaaseen ilmaan. Hän lähtee siis, kulkien seinää myöten, asettuu
kynnykselle, ottaa kouraansa lunta ja vie otsalleen. Tuulen kohina
kuuluu ikäänkuin etäältä. Hiillos riutuu, lunta sataa suurina
hiutaleina... Kirjava keto kesällä, ihmisikä kirjavampi!!

Hänkin oli nuori ja ajeli Alhon herran kanssa metsästysretkillä ja
pidoissa. Iloinen oli herra, hurja hevonen, välkkyvät valjaat ja rohkea
renki. Kun he riensivät kylän halki ja ihmisten korviin sattui heidän
kulkustensa kilinä, niin jo karkasi ovensuihin lapsia ja tyttöjä
ikkunoihin, mutta joka tiellä sattui olemaan, sai korjautua syrjään
minkä pääsi. Sillä herra saattoi olla sillä tuulella, että antoi mennä
vaikka ihmisten päällitse, jolleivät hankeen osanneet.

-- Ann' mennä, Akku, ann' mennä! huusi herra, kun ei itse halunnut olla
ohjaksissa. -- Saat hyvän ryypyn, jos tunnissa ollaan perillä.

Tunnissa oltiin ja ryyppy saatiin, mutta ori oli vaahdossa eikä moneen
päivään kyennyt ajettavaksi...

Oli pakkanen ja tähdet tuikkivat. Oli jo kulunut tuntikausi siitä, kun
oli käsketty valjastamaan hevosia, mutta yhä kuului hoilotus ja rähinä
herrojen kamarista. Siellä laulettiin ja huudettiin ja lasit kilisivät.
Akustia paleli. Hän painiskeli Kankaanpään kuskin kanssa lämpimäkseen.
Toisia miehiä oli nukkunut rekiin. Vihdoin viimein ovet avautuivat
ja Alhon hevosta huudettiin portaiden eteen. Herra sieltä tulla
luhjusteli, piika talutti toiselta puolen, isäntä-patruuna toiselta. He
tepastelivat lumessa, ikäänkuin olisivat opettaneet lasta kävelemään ja
vihdoin retkauttivat "lapsen" Akustin rekeen. Se vain mörisi sieltä,
kun peitettiin vällyihin, ja antoi rauhallisesti viedä kotiin asti.

Mutta kun se oli selvempänä, niin silloin ei ajettukaan kotiin vaan
ajettiin kestikievariin. Ja siellä palveli yhteen aikaan Akustin nuori
sisar, Milja.

Hiki nousee vanhan miehen otsalle, kun hän näitä muistelee. Vuodet
eivät ole saaneet mitään haihtumaan hänen mielestään. Yhtä selvästi
kuin kiukaan tuossa ja riutuvat hiilet ja lavitsan ja nokisen
hangon, jota pitelee käsissään, muistaa hän keltaiseksi maalatun
kestikievarirakennuksen, vinttikaivon maantien laidassa, peltitaulun,
jossa oli hevosenkuva ja kestikievarin nimi sekä virstamäärät
likikestikievareihin... Lasikuistilta tultiin saliin, pöydällä
ovensuussa oli päiväkirja ja mustepullo, ikkunoissa punaisesta
paperista tehtyjä kukkasia... Milja tulee saliin punaposkisena, rinnat
korkeina. Herra lähenee häntä, taputtaa poskea, tarttuu vyötäisiin.
Akusti näkee kaikki ikkunasta. Hänen verensä alkaa kiehua, häntä
pyörryttää...

Ei hän enää tiedä mitä tekee...

-- Äh siinä, vieläkös naurat, vieläkös heiluttelet itseäsi herrojen
edessä, vieläkös päästät kamariisi? Äh siinä, rukoiletkos, kadutkos...?

Jo, jo lakkasi liikkumasta, jo lähti henki, silmät nurin...

Jumalan kiitos, nyt se on pelastettu!

Vaari suistuu permannolle ja hänen ajatuksensa katkeavat...

Tuulee, koivu kaivon luona huojuu ja humisee. Lumi menee valkeina
kiehkuroina nurkkiin ja soliin. Tienpaikat tasaantuvat tasaantumistaan,
pellonaidan syrjälle on jo syntynyt harja, jonka pää on kiertynyt
koreaksi kaareksi kuin laine.

-- Jokos sauna joutuu? kysyy Liena ovelta, mutta ei saa vastausta.
Hän luulee, ettei vaari ole saunassa, ja on jo astumaisillaan hänen
päälleen. Äkkiä hän huomaa vanhuksen permannolla ja alkaa liikutella
häntä, mutta kun ei saa henkiin, karkaa voivotellen ja päivitellen
talliin, jossa tietää Kallen olevan illastamassa hevosia.

-- Tule, hyvä ihminen, auttamaan, hän huutaa jo oven takana, -- vaari
on saanut häkää päähänsä.

Kallelta ei tule vastausta. Hän sekoittaa jauhoja ruuheen. Hangon
haarat koluuttavat ruuhen pohjaa, varsi keikkuu Kallen pään päällä
ja hänen kainalonsa alitse koettaa Pikku päästä nuolemaan jauhoja
silpuksien päältä. Leikillä nipistelee se isäntänsä hihaa ja isäntä
puhelee sille ystävällisesti kuin hyvälle toverille. Tallin seinät
ovat homeenkarvaiset, lyhty seisoo nurin käännetyn saavin pohjalla ja
talikynttilässä on pitkä karsi. Liena raottaa ovea ja uudistaa sanansa
kiivaasti.

-- No vielähän tästä nyt ehtii, selittää Kalle vain ja juottaa vielä
hevosen, ennenkuin lähtee liikkeelle.

Lumihangessa saavat he vaarin tointumaan ja heidän käsivarsiensa
varassa astelee hän tupaan.

Siellä ovat lapset jo asettuneet aterialle. He kuorivat perunoita
kilpaa. Hannin edessä pöydän nurkalla on suuri, kellertävä kasa, hänen
poskensa hehkuvat ja innoissaan, huomaamatta mitään ympärillään,
vetelee hän kuorta yhä uusista perunoista.

-- Minä voitin, minä voitin! huutaa hän ennen kuin viimeinen peruna
vielä on kuorittukaan.

-- Niin, puolustautuu Jussi, vanhin pojista, nyrpeästi, -- kun minulta
putosi puukko. Isä, kuulkaas, ottakaas minulta, minun perunani ovat
suuremmat, tuo Hanni tekee aina petosta, se ottaa niin pieniä...

-- Pikemminhän taas suuren kuorii kuin pienen, sanoo Hanni ja kastaa jo
perunaa suolakalakuppiin. -- Äiti ottaa Hannilta. Makeammat pienet ovat
kuin suuret. Äiti ottaa nyt Hannilta.

-- Entäs kuka antaa vaarille? kysyy isä vakavasti, -- ettekös näe, että
vaari on sairaana.

Hanni heitältää niskaansa.

-- Hanni vain ei anna! huudahtaa hän säihkyvin silmin ja hänen kasvonsa
käyvät veripunaisiksi.

-- Aijai! Entä jos vaari kuolisi!

Silloin Hanni pyyhkäisee perunakasan pöydän kulmalta esiliinaansa,
sitaisee suutaan hihaansa ja karkaa vuoteen ääreen, johon vaari on
laitettu pitkäkseen.

-- Ottakaa, vaari-kulta, ottakaa kaikki!

Vaari katsahtaa lapseen arasti, ikäänkuin olisi tehnyt sille väärin ja
laskee kätensä pellavankarvaiselle päälaelle.

Sinä iltana ei Hannia millään tahdo saada panemaan levolle. Heti
kylvystä ja illalliselta päästyä alkaa hän kiusata äitiä.

-- Eikö äiti kertoisi sitä Hannin satua?

-- Ei äiti ehdi. Nythän on yö ja kaikki panevat maata.

-- Äiti, mamma! Hanni tahtoisi kuulla sen prinsessa Mirandan laulun.

-- Ei nyt! Ei äiti nyt ehdi.

Mutta Hanni on saanut päähänsä, että hänen juuri tänä iltana pitää
saada kuulla sekä satu että laulu, vieläpä nähdä tanssikin, jota äiti
osaa tanssia. Hän seuraa äitiä kaikkialle: hän kantaa pois ruokia hänen
kanssaan, valmistaa vuoteita hänen avukseen, riisuu pikku siskoja
sänkyyn. Vihdoin, kun hän ei enää ymmärrä, miten voisi auttaa, istuutuu
hän penkille ja seuraa siitä nyrpeänä äitiä, joka yhä pesee patoja ja
kulkee aitoissa. Isä jo panee levolle ja vaari on saatettu saunaan.
Hanni yhä kiikkuu penkillä. Vihdoin ottaa äiti vielä luudan ja lakaisee
lattian. Hannin on kovin uni, mutta hän ei tahdo nukkua. Hän kimmahtaa
ylös nurkastaan, käy äidin helmoihin ja alkaa taaskin pyytää. Sillä
tytöllä niitä on sanoja! Se se osaa houkutella. Hän selittää, että vain
tahtoisi nähdä unta Mirandasta, ja eihän hän sitä voi, jollei mamma
kerro, mamma-kulta!

-- Hannilla ei ensinkään ole sydäntä, selittää äiti, -- kun ei jätä
mammaa rauhaan. Mamma on väsyksissä.

Silloin Hanni laskee pienet kädet silmilleen, huokaa ja vaikenee. Sen
lapsen huokausta on mahdoton vastustaa.

-- No, tule nyt sitten! sanoo äiti ja vetää hänet pimeän porstuan läpi
vieraskamariin.

Ensin siellä on ihan pimeä, mutta äidin taskussa on aina tulitikkuja ja
hän sytyttää lampun, joka seisoo pöydällä sohvan edessä. Hän istuutuu
nojatuoliin, hengittää syvään ja Hanni kapuaa hänen syliinsä, hiljaa,
ylen onnellisena, sydän täynnä lämpöä ja hyväilemisen halua.

Huoneessa on vähän viileä, sillä eihän sitä lämmitetä kuin sen verran,
etteivät kukkaset kuole, mutta kaikki on järjestyksessä, hienona ja
juhlallisena. Mattojen punaiset raidat helkkyvät maalaamattomalta
permannolta, uutimet ovat puhtaat ja läpikuultavat, sänky kohollaan
valkeita, pitsitettyjä tyynynpäällyksiä. Seinäpaperit ovat haaltuneet
niinkuin kuvatkin, jotka riippuvat seinillä, mutta Hannin mielestä
on kaikki täällä niin äärettömän kaunista. Hän on täällä niin ylen
onnellinen. Mammakin on niin kokonaan hänen omansa. Hän saa silittää
poskia ja tukkaa ja suudella silmiä ja suuta ja otsaa. Miksi mamman
silmissä on kyyneleitä? Onhan Hanni mamman luona! Hanni rakastaa mammaa!

-- No, mamma, kerro nyt!... Saahan Hanni sanoa mammalle "sinä". Se on
niin hauskaa!

Liena katselee häntä kyyneltensä läpi ja pusertaa häntä rintaansa
vastaan. Hanni on sittenkin hänen ainoansa, hänen lohdutuksensa, hänen
elämänsä aurinko. Kun saisi hänelle puhua kaikki, uskoutua hänelle
kokonaan. Hän, äiti, on avuttomampi kuin lapsi hänen polvellaan, hän
tarvitsisi turvaa ja neuvonantajaa.

-- Noo, mamma! kuiskaa Hanni ihan äidin korvan juuressa, salaperäinen
odotus silmissä.

Äiti silittää hänen hiuksiaan ja alkaa kertoa. Hän on nuoruudessaan
lukenut satunsa ja itse sepittänyt lisää. Hän kuvaa linnaa, jonne
johtaa pihlajakuja ja jonka päässä, portilla, kasvaa kaksi korkeaa
kuusta. Pihamaalla on punaisia, keltaisia ja valkeita ruusuja ja
ruusujen keskellä käyskelee prinsessa Miranda, hoitelee niitä, katkoo
kuivia oksia, sitoo ja suojaa tuoreita. Hän on kaunis kuin päivä,
hänellä on siniset silmät ja kullankarvainen tukka. Tahtomattaan,
ehkäpä tietämättäänkin antaa äiti hänelle omat piirteensä. Hän kuvaa
hänet sellaiseksi jollaisena itse nuorena oli, pukee hänet omiin
vaatteisiinsakin, vaikka luoden villasta silkkiä.

Kauas kuuluu maine Mirandan kauneudesta ja kosijoita tulee hänelle
kaikista maista. Tulee Itämaiden kuuluisa kuningas mustine orjineen ja
tuo kultia ja hopeita. Tulee Ahti, meren kuningas, ja tarjoaa kaiken
kunniansa. Tulee vihdoin ylpeä Vuorenpeikko, tarjoten rikkautensa.
Mutta kaikki hylkää Miranda.

Eräänä iltana on hänen isänsä linnassa kutsut ja paljon kansaa koolla.
Puettuna kultaan ja silkkiin loistaa Miranda itse tähtenä muitten
keskellä. Äkkiä tulee kansanjoukosta nuorukainen. Hänen päässään ei
ole kruunua eikä sormissa sormuksia, ei kukaan edes tiedä, kuka hän on
ja miten hän on linnaan päässyt. Hän astuu Mirandan luo, pää pystyssä,
keltainen tukka liehuen hartioilla, ja pyytää häntä tanssiin. Ensin
Miranda hämmästyy ja närkästyy, mutta pojan katse on niin kirkas, ettei
hän voi sitä vastustaa. He alkavat tanssia...

-- Mamma! keskeyttää Hanni loistavin silmin ja sävähtää maahan, --
näytä, tanssi!

-- Ei, ei! kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Ei nyt, johan nyt on yö!

-- Mamma, hyvä, kaunis mamma, näytä, tanssi! Hanni on prinsessa, ole
sinä nuorukainen...

Kun ei äiti liiku, niin tanssii Hanni yksin, kädet vyötäisillä, hiukset
liehahdellen, pää kallellaan, suu hymyssä...

-- Näinkö, mamma? Onko tämä oikein?

Äiti tuntee, että tämä on mielettömyyttä, että tässä pitäisi torua,
kiireesti nousta ja palata todellisuuteen. Mutta ennenkuin hän ehtii
tehdä päätöstä, kapsahtaa Hanni hiestyneenä, joka jäsen sävähdellen,
takaisin hänen polvelleen, kietoo käsivarret kaulaan, avaa suunsa ja
peittää sillä koko äidin suun.

-- Kuinka sitten, mamma?

-- Nyt nukkumaan, heti paikalla!

-- Entä loppu, mamma?

-- No, siitä tuli häät, jotka kestivät kahdeksan päivää...

Hän irroittaa Hannin kädet kaulastaan, sammuttaa lampun ja vie Hannin
tupaan.

-- Katso, kuinka kaikki nukkuvat, kuiskaa hän nuhdellen. -- Hanni
joutuu nyt kanssa. Hanni on niin iso tyttö, että pitää osata itse
riisuutua!

Hetkisen vaikenee Hanni ikäänkuin mietteisiin vaipuneena.

-- Luuleeko mamma, että Hanni tuntisi Mirandan linnan, jos joskus
näkisi? kysäisee hän äkkiä.

Liena säpsähtää. Sitä mahdollisuutta ei hän ikinä ole tullut
ajatelleeksi.

-- Ei Hanni sitä voi nähdä, selittää hän, -- eihän Mirandan linnaa
ole missään. Tämä on vain satua kaikki tyynni. Hanni panee nyt kädet
ristiin ja siunaa itsensä.

Hanni tottelee. Mutta päästyään Herran siunaukseen hän keskeyttää äkkiä
rukouksensa ja kysyy:

-- Pitääkö rukoilla ainoastaan ihmisten edestä? Eikö eläintenkin edestä?

-- Kyllä. Kaikkien luotujen edestä. Ensin ihmisten, sitten eläinten.

-- Miksi ensin ihmisten?

-- Koska ihmisillä on sielu...

-- Mutta miksei eläimillä ole sielua?

-- Nuku nyt, lapseni, äläkä enää kysele. Kun sinä tulet suureksi, niin
sinä ymmärrät kaikki nämä asiat.

-- Äiti, eikö tosiaankaan eläimillä ole sielua?

-- Ei, lapseni.

Äiti korjaa ryijyä Hannin ympärille ja lähtee sulkemaan ovia.
Hetkiseksi pysähtyy hän portaille ja vetää henkeään. Ei mistään kuulu
elävän ääntä, hiljaa kuin hieno hiekka sihahtaa lumiryöppy ajaessaan
ohi, ja korvesta kuuluu kumea kohina, metsän surullinen tuutilaulu
nukkuvalle sydänmaalle.

Ei ole Hanni luotu tätä korpea varten. Haudassa hän on täällä. Saleissa
hän olisi omansa, silkkiin puettuna, hymyssä ja tanssissa... Kuitenkin:
varjele armollinen Jumala sinne joutumasta!

Liena kaapii luudantyvellä lumen porstuan oven välistä ja vetää sen
kiinni. Pistää sitten tuvan oven moppiin. Eihän sitä täällä tarvitsisi,
sillä ei täällä varkaita liiku... Tuvan pöydällä palaa kitupiikki,
ulottaen kuvan pienestä liekistään kattoon asti. Ikkunain alla seisoo
Kallen tekeillä oleva työ, ruumisarkku. Pesässä hehkuu hiillos,
pankolla torkkuu kissa mustan paidan vieressä. Leveässä sängyssä makaa
Kalle ja pienempiä sänkyjä on pitkin peräseinää. Liena kulkee toiselta
toiselle peittelemässä lapsia.

Noo! Hanni vain ei vielä nuku, lepää silmät selällään ja tuijottaa
kattoon.

-- Mamma, kuiskaa hän, -- Hanni luulee sittenkin, että eläimillä on
sielu. Hanni on katsellut Pikun silmiä ja huomannut, että Pikulla on
sielu. Kuinka Pikku muuten osaisi nimelleen hirnua? Ja kun Missekin
osaa erottaa Jussin Hannista. Mamma, eikö se ole sielua?

-- Kyllähän Hannilla riittää kysymyksiä, sanoo äiti oikein ankarasti,
-- mutta nyt pitää nukkua.

-- Mamma, oliko prinsessa Miranda...

-- Ei, tämä ei kelpaa...

Hanni vilkaisee äitiin ja huomaa, että äiti tarkoittaa totta. Silloin
hän asettuu huppuun ryijyn sisään ja kääntyy seinään päin.



II


Alhon ja Kankaanpään kartanot olivat parin virstan matkan päässä
toisistaan, saman järven rannalla. Alhon omistivat von Holtenit,
Kankaanpään Liljefeltit. Molemmat suvut, alkuaan kotoisin Ruotsista,
olivat jo vuosisadan hallinneet ja vallinneet kartanojaan, joihin
kuului suurin osa pitäjää. Väli perheiden kesken oli vuoroin huonompi,
vuoroin parempi. Aina niiden välillä vallitsi pieni kilpailu. Molempien
sukujen rouvia oli ammoisista ajoista kutsuttu "armoksi". Alholaiset
veivät voiton kankaanpääläisistä pitojen komeudessa ja ylellisyydessä.
Kankaanpääläiset elivät yksinkertaisemmin ja aluskunta piti heitä
hyvinä haltijoina. Alholaisia pelättiin ja pidettiin kovina haltijoina.

Tapahtui sitten, että Alhon patruuna kerran, palatessaan yölliseltä
retkeltään, tavattiin kuolleena reestään. Murhamiehestä ei näkynyt
merkkiä, ehkä taivas itse oli määrännyt iskun varoitukseksi
ja hyvitykseksi patruunan ystäville ja koko pitäjälle. Kolkko
kuolemantapaus lopetti yhdellä lyönnillä iloisen elämän Alhosta. Armo
kääntyi sairaaksi eikä enää vastaanottanut vieraita. Patruuna-vainajan
kerrottiin kummittelevan suurissa suojissa sydänyöllä. Hän nähtävästi
haki armoaan, koska lakkasi käymästä, kun armo vuoden perästä kuoli.

Nyt joutuivat Alhon alaikäiset lapset, Kustaa ja Otto, Kankaanpään
patruunan holhoukseen. Kustaa oli monta vuotta vanhempi Ottoa ja sai
pian haltuunsa perintötilansa. Otto pysyi vielä lastenkirjoissa.
Kustaa meni naimisiin ja joutui perheelliseksi mieheksi. Ottoa pitivät
Kankaanpään vanhat herrasväet miltei omana poikanaan. Eihän heillä
ollut perillistä, se oli aina ollut heidän suuri surunsa. Otto sitä
jossakin määrin lievensi, hänen hyväkseen he nyt työtä tekivät, häneen
kiinnittivät toiveensa.

Otto kävi koulua Helsingissä ja kun hän tuli lomalle kotiin, asui
hän tosin Alhossa, mutta häntä odotettiin jo heti seuraavana päivänä
Kankaanpäähän käymään ja hän viipyi usein pitempiäkin aikoja. Hän
saapui uusissa vaatteissaan, jotka oli saanut koulun päättäjäisiin, ja
joka kerta ihmeteltiin hänen kasvamistaan. Hyvänen aika, johan hän oli
Minette-tädin pituinen! Kävi sedän korkuiseksi, kasvoi ylitsekin!

-- Mihinkä sinä, poika, oikein aiotkaan? huudahti patruuna, taputtaen
häntä olkapäälle. Sitten asetti hän päähänsä silmälasit ja avasi
kahisevan paperin, jonka lyseolainen oli antanut hänen käteensä. Hänen
sitä tutkiessaan vallitsi huoneessa hiljaisuus, vain ruokasalista
kuului kahvikuppien kalina. Patruuna ojensi Oton todistuksen
vaimolleen. Minette-rouvan silmät olivat heikot. Hän ei saanut selvää
mistään, mutta hän katseli kuitenkin tarkkaavaisesti paperia. Sitten
antoi hän sen takaisin Otolle, tarttui hänen käsiinsä, veti hänet
luokseen, syleili häntä lämpimästi ja suuteli otsalle. Oton kasvot
olivat tämän kestäessä tulipunaiset. Hän pelkäsi, hän oli varma siitä,
että se tyttö, se Leni, on jossakin ovenraossa tirkistelemässä ja
virnistelemässä.

Setä oli kadonnut työhuoneeseensa ja kun hän sieltä palasi, oli hänen
kädessään kultaraha. Sen sai Otto. Sitten tuli jo vapaampi ja parempi
olla. Ohjelman virallinen puoli oli ikäänkuin suoritettu ja alettiin
seurustella.

-- No, Leni, tuotko meille jo enemmän kahvia? huusi täti. Ihan
tahallaan oli hän tänään määrännyt, että Leni tarjoaisi kahvia, jotta
nuorten suhde kävisi selväksi, että he käsittäisivät, että toinen on
palvelustyttö, toinen herra.

He olivat nimittäin aina näihin asti seurustelleet tovereina, koska
sattuivat olemaan yhdenikäiset. Nyt olivat he käyneet liian suuriksi
toisilleen.

Leni oli köyhien lapsi, nälkävuosina olivat Kankaanpään herrasväet
armahtaneet häntä ja ottaneet hänet taloonsa. Kuka hyvänsä olisi
kadehtinut hänen asemaansa, hän oli kerrassaan hyvillä päivillä. Eihän
hänellä ollut muuta tekemistä kuin järjestellä herrasväen hienoissa
huoneissa, kutoa kankaita, leipoa ja silloin tällöin lukea ääneen
armolle. Mutta se kiitämätön letukka ei ensinkään ollut tyytyväinen
kohtaloonsa. Se oli iloinen, kaunis tyttö, mutta se ei saanut näyttää
kauneuttaan salissa enempää kuin väentuvassakaan. Herrasväen kanssa
seurustelemaan oli hän liian huono ja renkien ja piikojen joukossa
nauramasta oli armo ankarasti kieltänyt, sillä siihen oli hän liian
hyvä. Hän oli siltä väliltä, ja se oli hirveän ikävää ja yksitoikkoista.

Otto von Holtenin joulu- ja kesälomia oppi hän pitämään rajapyykkeinä
elämänsä tasaisella taipaleella. Otto-herraa odottaessa kävivät työt
talossa kuin tanssien. Puiston piti olla ihan järjestyksessä, nurmikot
lakaistuina, lavat kylvökunnossa, hedelmäpuut ja pensaat mullitettuina,
käytävät hiekoitettuina. Tai piti joulusiivousten olla ohi, oluen
pantuna ja leivosten leivottuina.

Helposti saatiin Alhosta tietää, koska hevonen oli lähetetty vastaan
asemalle, ja tulon jälkeisenä aamuna alettiin Ottoa hyvissä ajoin
odottaa Kankaanpäähän. Leni, jonka kangaspuut olivat ikkunan ääressä,
joten hän saattoi nähdä tielle, sai toimekseen valvoa, koska tutut
ajopelit ilmestyisivät tienkäänteeseen. Samassa hetkessä pantiin
kahvipannu tulelle ja leipäkori täytettiin kaikenlaisilla herkuilla.

Sykkivin sydämin ja salaa katseli Leni uudinten takaa entistä
leikkitoveriaan, jonka kanssa ei enää sopinut leikkiä. Kuinka hän oli
miehistynyt ja käynyt kauniiksi!

Oli kuin suuri, lämmin laine olisi alkanut nousta tytön sisässä ja
posket täyttyivät kuumalla verellä. Hetkisen aikaa hän painoi käsiä
rinnalleen, ikäänkuin tyynnyttääkseen aaltoa, mutta astui sitten
eteiseen, Otto-herraa vastaan... Täti ja setä siellä jo ihmettelivät
kummipoikansa kasvamista, piika auttoi yltä palttoon, armo kävi kiinni
käteen, patruuna hartioihin ja niin vietiin nuorukainen saliin. Leniä
ei kukaan ollut huomaavinaan.

Hänen lämmin suloinen tunteensa kävi äkkiä katkeraksi, kädet
pusertuivat nyrkeiksi ja kyyneleet kohosivat silmiin. Kuinka hän
tunsi vihaavansa sekä Ottoa että armoa ja kaikkia. Hänpä ei menekään
tarjoamaan kahvia, kun käsketään, hän ei ensinkään näyttäydy.

Mutta hetkisen oltuaan ruokasalissa ja oven takaa kuunneltuaan heidän
ääniänsä valtasi hänet niin suuri uteliaisuus, että hän sittenkin
päätti tarjota kahvit ja hillot ja omenat -- talviomenat Kankaanpään
omasta puutarhasta.

Kaiken aamua oli hän pukeutunut, mutta yhä vielä teki hänen mielensä
peilin edessä tarkastaa, olivatko hiukset hyvin. Hän valeli kasvojaan
vedellä, mutta yhä ne vaan hehkuivat ja hän astui saliin niin
hämillään, että tuskin uskalsi silmiään nostaa...

Otto-herran todistus ei ollut oikein hyvä ja hän selitti voimiensa
takaa, että heidän koulussaan ollaan ankarampia kuin missään muissa
kouluissa. Mitäpä nuo vanhat ihmiset sitten olisivat ruvenneet
poika-raukkaa nuhtelemaan! He uskoivat niin mielellään hänen
sanoihinsa. Täti suuteli häntä otsalle ja setä taputti olkapäälle ja
veti esiin kultarahansa.

Otto oli aina harmitellut noita tapauksia ja suudelmia. Ihan varmaan
se tyttö, se Leni oli jossakin katselemassa! Hän ei voinut kärsiä
sitä tyttöä, häntä hävetti muistellakin, että he joskus olivat
leikkineet yhdessä. Hän päätti nolata hänet perinpohjin, päätti olla
aivan tuntematta häntä. Mutta kun Leni tuli saliin ja seisahtui tädin
eteen, niin vilkaisi Otto häneen syrjästä ja hämmästyi, sillä tyttö
oli aivan muuttunut: hänen hameensa helmat ulottuivat lattiaan asti,
vartalo oli kuin täysikasvaneilla ja päälaelle oli koottu pehmeä,
kiiltävä hiusmätäs. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniisti maahan
luodut. Oton teki äkkiä mieli mennä häntä tervehtimään, oikein kädestä,
mutta samassa muisti hän päätöksensä, muisti myöskin, ettei se sedän
ja tädin talossa olisi sopinut, ja punastui omia ajatuksiaan. Hän
odotti jäävänsä kahdenkesken Lenin kanssa, sillä hän tunsi, että
hänen välttämättömästi täytyy saada sanoa hänelle jokin sana. Siihen
ei kuitenkaan ilmaantunut tilaisuutta. Rekeen noustessaan vilkaisi
hän ikkunoihin ja erotti silloin selvästi uudinharsojen takaa tytön
kukoistavat kasvot. Mutta ne hävisivät samassa.

Ensimmäisenä joulupäivänä tuli Otto Kankaanpäähän enemmän saadakseen
nähdä Leniä kuin tervehtiäkseen vanhuksia.

Setä nukkui päivällisuntaan ja täti, kissa sylissä, uinui ruokasalin
suuressa nojatuolissa. Hän ilostui suuresti, kun Otto tuli, ja rupesi
paikalla purkamaan hänelle huoliaan. Hänen oli kesken joulupäivää
pitänyt torua Leniä.

-- Jaa, minä en tiedä, mitä minun pitää siitä tytöstä ajatella!
huokasi hän. -- Omana lapsenamme olemme häntä pitäneet, kaikki olemme
koettaneet hänelle antaa. Näillä omilla käsilläni olen opettanut häntä
ompelemaan ja kirjoittamaan ja tänään, ihan yhtäkkiä hän purskahtaa
itkuun ja sanoo, että lähtee pois meiltä.

-- Onko se mahdollista! sopersi Otto, peläten että hänen sydämensä
tykytys kuuluisi.

-- Hän syyttää minua siitä, ettei saa olla nuori eikä huvitella.
Olenko minä koskaan kieltänyt häntä huvittelemasta, kun se tapahtuu
sopivaisuuden rajain sisäpuolella, mutta ymmärtäähän jokainen, ettei
se sellainen, mitä hän nyt tahtoo, käy päinsä. Hän tahtoisi huomisiin
tanssiaisiin, oletko mokomaa kuullut...! Hän aivan unohtaa kuka hän on:
kerjäläisvaimon lapsi!

Otto hämmästyi. Vai heidän, herrasväen tanssiaisiin! Niin, olisi se
tuntunut aika kummalliselta, jos hän olisi ilmestynyt sinne muitten
vieraitten joukkoon... Olisikohan hän saanut tanssia?

-- Kukaan ei voine syyttää minua ylpeydestä, jatkoi vanha rouva
kiihkeästi. -- Minä kohtelen renkiä ja piikaa kuin vertaistani, jos he
ymmärtävät antaa minulle minun arvoni. Mutta liian tutunomaisiksi eivät
he saa ruveta. Sitä minä en kärsi.

-- Tietysti, sopersi Otto. Hänen ajatuksensa kierteli pitkän aikaa,
etsien sanoja, joilla taitaisi rauhoittaa loukkaantunutta armoa.

-- Missä... missä se Leni nyt on? kysyi hän vihdoin niin
välinpitämättömänä kuin suinkin.

Rouva Liljefelt lähetti palvelijan noutamaan mamsselia. Mutta mamsseli
ei tullut.

-- Näetkö sitä sisua. Otto, näetkö!

Otto kävi ensin hyvin neuvottomaksi, mutta hetkisen perästä pääsi hän
sanojen päähän kiinni ja sai aikaan enemmän kuin ikinä itsekään olisi
voinut toivoa.

Leni istui huoneessaan nyrpeänä, itkettynein kasvoin, ankarasti
miettien, mihin nyt suuntaisi kulkunsa, sillä hän ei rupea olemaan
täällä, hän kuolee täällä ikävään, hän menehtyy ja tukahtuu... Ah,
kuinka hän vihaa armoa ja...

Samassa kuului koputus oveen ja kynnykselle astui Otto herra. Leni
tunsi hänet paikalla, vaikkei huoneessa ollut muuta valoa kuin se,
minkä pilvien peittämä kuu loi, ja sävähti kiireesti seisomaan,
silitellen hiuksiaan.

-- Hyvää iltaa, alkoi Otto hämillään. -- Minä... minä... mitä kuuluu?

-- Ei mitään, vastasi Leni kuivasti ja jäi paikoilleen.

Ottokaan ei tullut lähemmäksi. Heidän välillään olivat valkealla
vaatteella peitetyt kangaspuut, niiden ohi näkyi Lenin voimakas vartalo
ikkunaa vastaan. Otto näki, miten hänen rintansa kohoili.

-- Armo... täti pyytää tulemaan luokseen, jatkoi Otto epävarmasti.

Ei vastausta.

-- Täti odottaa.

Leniltä pääsi pieni nauru, katkera ja kiukkuinen.

-- Jos mentäisiin...

-- Eikö hän sitten vielä ole tarpeekseen torunut! puhkesi Leni
puhumaan. -- Minä en tule, en tahdo häntä nähdä.

Otto likeni pari askelta.

-- Tietääkös Leni, mitä hän juuri ehdotti? Että me tanssittaisiin.

-- Tanssittaisiin! Kuka ja kuka?

-- Minä ja Leni. Ruokasalissa.

-- Minä! huudahti Leni, -- minäkö ja... ja Otto-herra?

-- Niin, niin, täti istuu jo soittokoneen ääressä.

Otto tarttui hänen käteensä. Kuinka se oli kuuma!

Ensin hän vastusti, ikäänkuin olisi tahtonut olla päätökselleen
uskollinen, mutta sitten koko hänen katkeruutensa laukesi, hänen
nyrpeytensä haihtui kuin pyyhkäisemällä ja kun he tulivat valaistuun
ruokasaliin, olivat hänen kasvonsa säteilevässä hymyssä. Nojatuolissa
nukkui nyt vain vanha kissa, sillä armo istui todella salissa
soittokoneen ääressä.

-- No, Leni, huusi hän ystävällisellä äänellä ruokasaliin, -- herra von
Holten on luvannut tanssia sinun kanssasi. Nostakaa nyt pöytä syrjään,
niin voitte tanssia.

Sitten alkoi hän kosketella soittokoneen vanhoja, heikkoja kieliä
vanhoilla, kankeilla sormillaan ja pääsi vihdoin kiinni ainoan vanhan
valssinsa päähän. Mutta Lenin mielestä oli tämä soitto ihanaa, hänen
sydämensä sykki kuuluvasti eikä hän uskaltanut nostaa silmiään.
Otto-herra tarttui pöydän toiseen päähän, Leni toiseen, ja yhdessä
käden käänteessä siirsivät he koko kapineen nurkkaan.

-- Kunhan minä nyt osaisin! kuiskasi Leni Oton kiertäessä käsivarttaan
hänen ympärilleen.

Se oli kaunis tyttö, jota Otto piteli käsissään. Hän hurmaantui, kun
sitä katseli.

Silmä oli maahan luotu, sen kansi oli kalpea ja lahea kuin
lumivuokon lehti ja siitä valui sinertäviä, hienoja suonia, jotka
päättyivät silmän ripseihin. Mutta poskea vastaan näyttivät ripset
pitkiltä, mustilta... Kuinka hänen hiuksensa lemusivat lehahtaessaan
tanssitoverin kasvoja vastaan! Kuinka hänen ruumiinsa oli pehmeä ja
lämmin, kuinka se värähteli!

-- Sehän menee mainiosti! vastasi Otto vihdoin hänen viime sanoihinsa.
-- Kuka onkaan ollut opettajana?

-- Minä itse vain. Olen katsellut, kuinka herrasväet tanssivat... Voi
kuinka tämä on lystiä! Ettekö jaksaisi viedä vielä kovemmin... noin,
noin! Kuinka te saitte tätinne suostumaan?

-- Selitin hänelle, että... olette nuori.

-- Kuinka te olette hyvä, Otto-herra...! Jos te käsittäisitte, miten
ikävää se on, kuin ei kuulu herrasväkeen eikä talonpoikiin, kun ei saa
jutella neitien kanssa eikä piikojen kanssa...

-- Kyllä minä ymmärrän.

Kun he tanssivat nojatuolin ohi, sattui Lenin esiliina sitaisemaan
nukkuvan kissan korvaa. Se loukkaantui siitä, korva ei enää oiennut,
vaan jäi luppuun ja vihdoin kissa nousi, oikaisi selkäänsä ja hyppäsi
maahan, suuttuneena koko tästä uudenaikaisesta komennosta. Se vain
huvitti tanssivia. Lenin mieleen muistui ohimennen, kuinka hirveästi
hän kerran oli suuttunut Otolle, kun Otto oli sitonut kiven saman
kissan kaulaan ja kiusannut sitä rannassa. Mutta siitä oli monta vuotta
ja häntä kummastutti, että hän oli saattanut Otolle suuttua. Nyt ei
hän varmaankaan olisi voinut suuttua mistään! Otto-herra olisi hänelle
saanut tehdä mitä hyvänsä!

-- Aijai, jatkoi hän hetken perästä, -- kuinka minun tekisi mieli
niihin huomisiin tanssiaisiin! Armo sanoo, ettei kukaan viitsisi
tanssia kanssani, mutta tanssittehan tekin, Otto-herra, ettekö?

Siihen kysymykseen ei Otto todellakaan olisi voinut vastata, mutta hän
keksi äkkiä keinon ja virkkoi:

-- Minäpä tiedän jotakin vielä hauskempaa. Jäädään tänne Kankaanpäähän
ja tanssitaan täällä!

Leni ilostui niin, ettei hän keksinyt mitään sanomista. Laine hänen
sisässään oli pulpahtamaisillaan yli laitainsa, kyynelet tuntuivat jo
silmissä.

-- Niin me tehdään, jatkoi Otto varmemmin. -- Mahtavatkohan täti ja
setä lähteä?

-- Kyllä he ainakin aikovat. Mutta kuka meille soittaa?

-- Emme tarvitse soittoa!

Heidän äänensä olivat alenemistaan alenneet, lopulta he puhuivat
kuiskaten ja vihdoin kokonaan vaikenivat, onnellisina päätöksestään.

Äkkiä lakkasi soitto ja Otto tunsi, että hänen täytyy päästää
Leni käsistään. Leni vei käden otsalleen, ikäänkuin häntä olisi
pyörryttänyt, hän ei taaskaan uskaltanut katsoa ylös ja unohti kokonaan
kiittää tanssitoveriaan. Kun hän sen huomasi, oli jo myöhäistä ja
hän riensi vain juoksujalan saliin kiittämään armoa. Hänen olisi
tehnyt mieli karata vanhan rouvan kaulaan, hänen siinä istuessaan
soittokoneen ääressä kuin unelmiin vaipuneena. Koko maailma tuntui
niin ihanalta, niin kaunis oli salikin. Sitä valaisi ainoa kynttilä,
paksussa hopeajalassa soittokoneen kannella, kasvit loivat suuria
varjoja valkeille seinille, joilla riippui perhekuvia, maalaamattomalla
permannolla juoksi valkoisia, siniraitaisia mattoja, kattokruunun
hiotut lasit välkkyivät taivaankaaren kaikissa väreissä.

-- Kiitoksia, armo! kuiskasi Leni, ylen onnellisena, valmiina mihin
tahansa.

-- Pidä hyvänäsi, lapsi, vastasi armo kummissaan ja hiukan hämillään
jalomielisen suostumuksensa odottamattoman suuresta vaikutuksesta.
-- Toivottavasti sinä nyt käsität, että minä aina olen ajatellut
parastasi... No niin, no niin... Kiitä nyt vain herra von Holtenia,
sillä hänhän tämän oikeastaan pani alkuun.

Otto oli ruokasalin kynnyksellä ja Leni likeni häntä hiukan keikaillen,
mutta hyvin hämillään, sillä hän ei oikein tietänyt, pitikö
Otto-herralle nyt niiata vaiko vain kumartaa. Lopuksi hän sitten teki
ujon liikkeen, joka oli puoleksi niiaus, puoleksi kumarrus. Laine hänen
rinnassaan nousi suurena, lämpimänä, taivaan karvaisena. Hän vaikutti
Ottoonkin ikäänkuin hän olisi näkynyt sinertävän laineen läpi. Hänessä
oli jotakin niin utuista, kiehtovaa ja houkuttelevaa...

-- Nostakaa nyt ruokasalin pöytä paikoilleen, kehoitti täti.

Pöytää nostaessa loivat he toisiinsa vielä katseen ja se katse puhui
paremmin kuin kaikki sanat. Sitten piti Lenin mennä toimittamaan sisään
teetä, patruuna tuli ruokasaliin ja ilta kului niin hauskasti, ettei
sellaista iltaa ollut koskaan ollut.

Otto jäi Kankaanpäähän yöksi. Hänellä oli siellä oma kulmakamari, jossa
hän jo ennenkin oli viettänyt monta yötä. Alhossa ei häntä kaivattu,
tiedettiin, ettei hän ollut hukassa.

Lenin silmiin ei tahtonut tulla unen hiventä. Hän lepäsi
liikkumattomana vuoteellaan ja sydän takoi särkyäkseen. Mielessään
kertasi hän jokaisen hänen sanansa, hänen liikkeensä ja katseensa. Se
ei ole unta, se on todella totta ja tapahtunutta! Hän on korotettu
sen sorjan pojan rinnalle niinkuin sadussa tuhkimus... Onko kukaan
kuolevainen niin onnellinen kuin hän?... Mutta kestääkö tätä, eikö
sittenkin päivä peity pilviin, ja hän herää näkemään, että se kaikki
oli unta, valo, joka syttyi juhlayönä ja katoaa juhlien kanssa!

Yö on tyyni ja pimeä, ikkuna on alhaalta vetäytynyt kuuraan. Hän
tuijottaa jäätähtiin ja tuntuu äkkiä siltä, kuin talviyöstä ojentuisi
koura tavoittelemaan hänen onneaan. Se on armo, hänen emäntänsä,
joka ei ikinä suostu hänen onneensa. Hän tulee, hän tulee!... Ei,
hän ei tahdo ajatella sitä, hän tahtoo vain muistella Otto-herraa,
jonka kanssa hän tanssi! Mutta jos hänkin laski leikkiä eikä jääkään
huomenillalla kotiin... Leni hypähtää istumaan, ojentaa kätensä
ikäänkuin pitääkseen kiinni jotakin ja purskahtaa itkuun... Tuntuu niin
oudolta tietää, että hän, hän, hän on täällä samassa talossa! Oi kuinka
peloittaa...

Ottokin on mennyt levolle epätavallisessa mielentilassa. Hänkään ei
saa ajatuksistaan, että se tyttö on täällä parin kolmen oven takana,
jotka ehkä eivät ole lukossakaan. Hän on yhä tuntevinaan, että vaaleat
hiussuortuvat hipaisevat hänen kasvojaan ja että tuossa hänen silmäinsä
alla on silmäluomi kalpean pehmeänä kuin lumivuokon lehti, josta valuu
alas sinertäviä suonia. Hänen katseensa hipoaa alas silmäluomea,
kaulaa, rintaa... Mikä siinä tytössä onkaan, joka houkuttelee ja
kiehtoo?

Hän nukkui pikemmin kuin Leni, mutta näki hullunkurisia unia, joihin
aina sekaantui Leni.

Kun hän aamulla ehdotti jäävänsä tanssiaisista pitääkseen seuraa
Lenille, purskahti täti suureen nauruun. Otto punastui korvia myöten ja
selitti tarpeettomalla kiihkolla, että hänellä tietysti olisi paljon
hauskempi tanssiaisissa. Hän vain ajatteli, koska se tyttö nyt on niin
huvinhaluinen...

-- Jumala siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! sanoi täti. -- Mutta
täytyyhän tytön oppia järkeä. Käsitäthän sinä, mitä huomiota se
herättäisi, jos kuultaisiin, että Otto von Holten istuu pitämässä
seuraa Kankaanpään talousmamsselille...

Talousmamsseli! Niin, sitä se eilinen tyttö oli. Jota hän oli pitkin
yötä ajatellut ja jonka kauneutta hän oli pitänyt niin hienona! Hän
muisti äkkiä, että sillä oli suuret, karkeat kädet ja mustuneet kynnet.
Se oli kuin olikin talousmamsseli! Hyi, jo häntä hävetti! Setä tuli
vielä lisäksi siihen ja rupesi tekemään hänestä pilaa.

-- Sitähän voitaisiin selittää miten hyvänsä, sanoi täti. -- Ei, rakas
Otto, tule sinä vain meidän kanssamme.

-- Leikkiähän se oli, selitti Otto pontevasti ja rupesi kovasti
mielimään tupakkaa. Tähän saakka oli hän tupakoinut vain salaa, mutta
nyt hän äkkiarvaamatta aivan julkisesti ja ujostelematta kysyi
sedältä, saisiko hän mennä ottamaan sikaarin. Setä hymähti ja antoi
suostumuksensa, häntä huvitti nähdä, että poika alkaa miehistyä.

Senjälkeen ei Otto vahingossakaan puuttunut puheisiin Lenin kanssa.
Ja Leni tunsi, että koko sen illan onni on pyyhkäistävä pois mielestä
niinkuin uni päivän tullen. Mutta on unia, joita ei saa pois
päivälläkään, eikä Leni saanut tätä. Se kalvoi häntä ja kulutti kuin
tauti. Jota enemmän muuria hänen ja Oton välille korotettiin, sitä
kuumemmaksi hän kuumeni.

Kaiken talvea kutoi täti sukkia kummipojalleen. Hänen täytyi heikkojen
silmiensä takia käyttää vaaleita lankoja, mutta kun silmikko putosi,
niin täytyi Lenin tulla sitä nostamaan. Joskus kysyi armo Lenin
mielipidettä sukkien raidottamisestakin. Pari kertaa lähetettiin Otolle
laatikollinen leivoksia: pipari- ja sokerikakkuja, roonia, kanelileipiä
ja mantelikiehkuroita -- kaikkea, mistä tiedettiin Oton pitävän. Leni
leipoi jokaiseen piparkakkusydämeen sydämensä ikävät ja surut ja toivoi
koko mielensä hartaudella, että Otto nakerrellessaan leivoksia ehkä
muistelisi häntäkin.

Mutta hänen sydämiään söi moni muukin kuin Ottoherra itse. Otto
kutsui luokseen joukon iloisia poikia ja Kankaanpään herkuilla oli
hyvä menekki. Päälle ryypättiin punssia. Pullot olivat kätketyt
piironginlaatikkoon ja juomalasista tai pullonsuusta otti jokainen
kulauksensa.

Samana keväänä piti Oton tulla ylioppilaaksi ja Kankaanpään herrasväki
oli jo kauan miettinyt, miten tätä merkkitapausta olisi vietettävä.
Vihdoin olivat he tulleet siihen johtopäätökseen, että he tarjoavat
Otolle Kankaanpään aivan polkuhinnasta. Hehän ovat vanhoja ja
kivulloisia ja vaikka pehtori olisikin kunnon mies, niin ei hänen
silmänsä ole samanarvoinen kuin isännän silmä. Eihän heillä ole ketään
likeisempää kuin Otto, hänhän on kuin heidän oma poikansa. Jos he
nyt Kankaanpäästään luopuvatkin, niin jäähän heille vielä sittenkin
tarpeeksi, ja jakakoot kaukaisemmat sukulaiset heidän kuoltuaan sen
keskenään.

Kankaanpäähän toimitettiin puusepät ja maalarit ja muutaman viikon
aikana kalkuteltiin aamusta iltaan vanhassa talossa. Kuinka nuori
ylioppilas tuleekaan ilostumaan, kun hän tapaa kaikki niin uutena ja
siistinä ja kun hän vielä lisäksi saa kuulla, että koko talo tulee
hänen omakseen! Vanhukset iloitsivat jo edeltäkäsin niin sydämen
pohjasta.

Leni pantiin kutomaan uusia mattoja hänen huoneensa lattialle. Hän
ryhtyi työhönsä kiihkeästi ikäänkuin sillä ravitakseen mielensä
nälkää ja päästäkseen Otto-herraa likemmä. Tavallaan se lohduttikin,
sillä syntyihän hänen käsissään vaate, jota hänen jalkansa tulisivat
koskettamaan. Oi, kuinka hän olisi suonut itse olevansa sen vaatteen
sijassa, saavansa lyyhistyä vaikkapa maan tasalle... Oi, kuinka hänen
oli ikävä, ikävä!

Tuli kirkkaita, keväisiä päiviä ja lumi suli hänen silmiensä alla,
mutta hän vain suri, ja heiluttellessaan sukkulaa, äänteli itsekseen
ikäväänsä.

Nähdessään kirjavat raidat täytyisi Oton muistaa kenen kamarissa
kangaspuut seisovat ja silloin täytyisi hänen ajatella tyttöä, joka
häntä rakastaa...

Puuseppien joukossa oli muuan Kalle-niminen mies, joka tuon tuostakin
puhutteli Leniä, kun sattui hänet näkemään. Milloin hän huomautti, että
on kaunis ilma, milloin sanoi ilmaa rumaksi. Se oli harteva, rehellisen
näköinen mies. Leni huomasi hänet sivumennen. Mutta eräänä sunnuntaina
sattuivat he yhteen, molemmat matkalla kirkkoon. Heille tuli puolen
virstan pituinen yhteinen matka ja kun Lenin päähän äkkiä muistui asia,
jossa ehkä tästä miehestä saattaisi olla apua, puhutteli hän miestä.

-- Tehän olette kirvesmies, virkkoi hän. -- Ettekö tekisi minulle
kukkatelineitä? Kukkani seisovat liian matalalla. Aurinko ei ylety
niihin.

-- Se on paha, ettei aurinko ylety, vastasi mies huolestuneesti,
ikäänkuin olisi ollut kysymys ihmishengestä, joka ei tule toimeen ilman
aurinkoa. Ja samalla katsahti hän arasti ja ihaillen mamsseliin.

Lenissä heräsi halu olla ystävällinen tuolle miehelle. Hän ei ollut
ruma, kyllä hiukan kömpelö, mutta aika hauskan näköinen.

-- Oletteko ennen tehnyt kukkatelineitä? kysyi hän ja hänen silmänsä
loistivat lempeästi. -- Vai ettekö? No, mitä te olette tehnyt?

-- Rakennustöissähän minä enimmäkseen, ja sitten veistellyt
kaikenlaisia, tuoleja ja pöytiä ja ruumiskirstuja ja...

-- Ruumiskirstuja! keskeytti Leni ja silmien suuri terä vetäytyi
pelästyneeksi ja ikäänkuin musteni. Ja se pysyi yhä mustana, vaikka
suu jo hymyili, kun hän jatkoi: -- Joko te nyt noin nuorena rupeatte
tekemään kuolleille majoja. Ihan minua peloittaa!

Nyt hymähti tuo vakava mieskin ja kävi oikein miellyttävän näköiseksi.
Hänellä oli niin suuret siniset silmät.

-- Kuollahan meidän kaikkien pitää!

-- Kunhan eivät kukkani kuolisi, kun joutuvat telineittenne päälle!

He nauroivat molemmat ja juttelivat lopputien oikein iloisesti ja
tutunomaisesti. Kirkon ovesta he vielä astuivat yhdessä, mutta sitten
erkani Leni naisten penkkeihin, nuorukainen miesten puolelle.

Parin päivän perästä tuli Kalle ruokatunnillaan tuomaan telineitä. Ne
olivat kauniisti kirjaillut, ja kun Leni kysyi, mitä hän on velkaa,
niin vastasi mies ettei mitään. Ja oikein hän loukkaantui, kun Leni
vain olisi tahtonut maksaa.

Samana päivänä, jolloin korjaustyöt kartanossa loppuivat, läksi Leni
kävelemään. Oli lämmin, valoisa ilta. Hiirenkorvat puhkeilivat ja
lintuja ilakoi joka oksalla. Hän kokoili vuokkoja ja kissankäpäliä
tien vierestä ja kulki kaihoihinsa vaipuneena. Otto-herran tulo likeni
likenemistään.

Äkkiä huomasi hän miehen seisovan keskellä tietä, kädessään koppa,
jossa oli höylä ja muita työkaluja. Mies asetti kopan pientareelle ja
läheni Leniä hitain askelin, katse maahan luotuna.

Ensin Leni kavahti, mutta huomasi samassa, että sehän on se puuseppä.
Mies tervehti ja pysähtyi, mutta ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.
Leni järjesteli kukkasiaan.

-- Mikä teidän on? kysyi hän vihdoin. -- Näytätte niin surulliselta.

-- Minä vähän puhuisin mamsselille, kun ette suuttuisi.

-- Mitä minä suuttuisin!

-- Ehkä siksi, että olette mamsseli ja minä vain talonpoika.

-- Puhukaa nyt vain! kehoitti Leni hiukan levottomana.

-- Eihän sellaisia pitäisi puhua kuin vertaisilleen.

Hän jäi taas pitkäksi aikaa ääneti katsomaan eteensä ja hypistelemään
petäjän kylkeä suurella kourallaan. Leni seurasi hänen temppujaan
hämmästyneenä. Koko hänen silmänsä oli ainoana suuren teränä, josta
milloin loisti levottomuus, milloin veitikkamainen huudahdus: mitä
sinä, hyvä mies, nyt oikein tahdot? Nuori puuseppä ei sitä huomannut,
hän oli hyvin tosissaan.

-- Minä pyytäisin, pääsi häneltä vihdoin, -- että mamsseli tulisi minun
vaimokseni.

Leni oli purskahtamaisillaan nauruun, mutta pidättyi. Vai sitä se oli!
Oli hän ehkä sitä hiukan pelännyt.

-- Mutta ettehän te ensinkään tunne minua, sanoi hän vihdoin jotakin
sanoakseen.

-- Jaa minäkö? Ei mamsseli tiedä, kuinka kauan minä olen teidän
mutkiinne katsellut! Rippikouluakin käytiin yhteen aikaan, vaikka
mamsseli kävi yksityisesti rovastin edessä. Ja kun juhannusaattopäivänä
herrasväki kaikki oli kirkkoa koristamassa, olin minä kantamassa
koivuja. Minä muistan mamsselin puvunkin ihan niinkuin tämänpäiväisen
aamiaisen, muistan senkin, kun herrasväki sunnuntaina tuli kirkkoon ja
mamsseli istui vaunuissa vastapäätä armoa ja patruunaa... Sitten kun
suomalainen rippi jo oli ollut, jäin minä vielä kirkkoon ruotsalaiseen.
Mamsseli niin itki, kun astuitte alttarille...

Leniä liikutti kuunnella miehen kömpelöjä sanoja. Vai oli siis ollut
ihminen, joka kaikkina näinä vuosina oli kantanut häntä mielessään,
kärsinyt, kuten hän itse Otto-herran takia! Se tuntui hyvältä, eikä
Lenillä ollut sydäntä sanoa, ettei hän ollut nuorukaista edes huomannut.

-- Taidan minäkin nyt muistaa teidät, puhui hän. -- Mutta en minä tätä
olisi odottanut!

-- Mistäs mamsseli sitä. Ja enhän minä nyt heti tahdo vastausta. Lähden
tästä matkalle. Jos sitten tulooni asti olisitte ehtinyt ajatella. Tai
jos niinkuin aikaisemmin olisitte päättänyt, niin voisitte vain sanoa
sisarelleni, joka on sen suutarin vaimona siellä punaisessa mökissä
hautausmaan takana...

-- Punaisessa mökissä hautausmaan takana, toisti Leni kuin unissaan,
varmana siitä, ettei ikinä mene sitä sanaa viemään.

Mies puhui hänelle vielä pitkältä, puhui tyynellä äänellään, josta
mielenliikutus, toivo ja epätoivo värähteli. Leni katseli häneen
vilkkumatta, nyökäytti tuon tuostakin päätään tai hymyili, mutta ei hän
kuunnellut miehen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat ihan epämääräiset ja
tietämättään kylvi hän toivoa nuoren miehen rintaan. Hyvästi jättäessä
painoi hän silmänsä maahan, häneen koski, hänen kävi sääli.

Niin he erosivat. Leni luuli nähneensä hänet viimeisen kerran eikä
häntä sen enempää ajatellut.

       *       *       *       *       *

Otto-herra ei läpäissyt ylioppilastutkinnossa. Sitä mahdollisuutta ei
kukaan ollut tullut ajatelleeksi ja se pani mielet kuohuksiin.

Patruuna suuttui.

-- Pojalta ei puutu päätä, torui hän, -- mutta se on laiska. Ei se nyt
Kankaanpäätä saa, minä vain en sille Kankaanpäätä anna!

-- Mutta, yritti armo välittää, -- jos hänelle nyt todella on tehty
väärin. Tiedämmehän, miten persoonallisia opettajat voivat olla...

-- Mitä syytä kenelläkään olisi häntä vainota. Se lurjus luulee
voivansa meidän vanhojen päähän ajaa mitä palttua hyvänsä, mutta hän
erehtyy. Minun silmäni ovat jo auenneet, minä en enää sokeasti usko
häneen... Ja kirjeessä sitten ilmoittaa kaiken tämän. Olisi vain
saanut tulla itse puhumaan... Ruotsiin, Ruotsiin sitä sitten lähdetään
niinkuin karkulaiset ainakin.

-- No mutta etkö ymmärrä, ettei hän uskalla tulla kotiin?

-- Se on kurjaa, se on raukkamaista! Mutta millähän rahoilla hän aikoo
Ruotsiin lähteä? Olisi hauska tietää. Veli hänelle ei lähetä rahoja,
eikä hän niitä pyydä minulta.

-- Mutta Erik, rivien välistä kyllä lukee pyynnön...

-- En tahdo lukea mitään rivien välistä. Tulkoon suullisesti puhumaan
tai kirjoittakoon edes suoraan. Rivien välistä lukekoot rakastuneet, ei
se ole miesten kieltä. Ja miestä minä olen hänestä toivonut, mutta...

Vanhukset elivät siinä luulossa, että Otto sentään pian tulee kotiin,
sillä millä hän Ruotsiin pääsee, kun he eivät ole lähettäneet hänelle
rahaa. Mutta he suuresti erehtyivät, sillä kuinka ei Otto von Holten,
jonka vuoden päästä piti tulla suurten omaisuuksien omistajaksi, olisi
saanut irti rahaa miten paljon hyvänsä!

Hän läksi kuin läksikin Ruotsiin, tutustui sukulaisiinsa, piti hauskaa
ja ilmoitti syksyllä Kankaanpäähän, että hän on päättänyt ruveta
maanviljelijäksi. Hän seuraa täällä suurten kartanoiden maanviljelystä
ja karjanhoitoa ja menee sitten maanviljelysopistoon.

-- Näetkö nyt, riemuitsi rouva Liljefelt kyynelsilmin, -- kuinka väärin
häntä tuomitsit. Hän on sittenkin se, jota hänestä toivomme. Voi, miten
väärin teimme hänelle!

-- No niin, myönsi patruuna kaikin puolin hyvillään. -- Mutta olisi hän
silti voinut tulla ylioppilaaksikin.

Leni suri häntä kuin kuollutta, voimatta häntä unohtaa.

Kului vuosi. Oli syksy.

Vanhat herrasväet olivat lähteneet häihin naapuripitäjään. Syyshallat
olivat jo alkaneet ja kukkalavat olivat yöksi peitetyt niinimatoilla
ja havuilla. Aamulla oli Leni lähtenyt puutarhaan ottamaan pois
peitteitä. Nurmi oli paksussa, hopeankarvaisessa kasteessa, teillä
oli keltaisia lehtiä, tuuli alkoi herätä liikuttelemaan niitä. Päivä
paistoi lämpöisesti ja kaikki kukat olivat säilyneet hallalta. Hän
pisti resedanoksan napinläpeensä ja alkoi taitella astereita vaaseihin.

Äkkiä kuuli hän koiran haukuntaa ja rattaitten jyrinää pihasta, mutta
ei malttanut lähteä katsomaan. Hetkisen perästä hän sentään kävi
uteliaaksi, oikaisihe suoraksi ja alkoi kuulostella, kasvot kääntyneinä
päärakennuksen pitkään ikkunariviin.

Salin keskimmäisen ikkunan uudinta työnnettiin syrjään ja ruudun taakse
ilmaantuivat kasvot... Lenin sydän tuntui seisahtuvan ja koko ruumis
kangistui, sillä hän luuli näkevänsä näyn: Otto-herran kasvot! Hän ei
voinut liikkua paikalta, hän ei voinut ajatella sinne eikä tänne...
Hetkisen perästä Otto-herra ilmielävänä kiersi rakennuksen nurkan ja
lähestyi käytävää pitkin. Silloin karkasi veri Lenin poskille ja sydän
alkoi sykkiä.

Otto-herra oli hienossa, kellertävän harmaassa puvussa, punainen
kravatti kaulassa, päässä leveäreunainen, ruskea huopahattu. Hän oli
kookas ja solakka, hiukset pikimustat ja lyhyiksi leikatut, parta
suippeni leuan alle ja viiksien päät nousivat somasti pystyyn. Hänen
silmissään oli sama epämääräisen ruskehtava väri kuin ennenkin.
Muuten hän oli kovasti kaunistunut, miehistynyt ja... ja käynyt niin
ulkomaalaisen näköiseksi.

Hän nosti hattuaan ja oli ojentamaisillaan kätensä, mutta kun huomasi
Lenin käden multaiseksi, niin ei ojentanutkaan, vaan rupesi paikalla
puhumaan. Puhui virallisella, vakavalla äänellä kuin herra palvelijalle
ja kasvot olivat jääkylmät. Hänen äänensä kuullessaan kävi Leni
kalpeaksi, tuntui siltä kuin viimeisetkin toiveet olisivat särkyneet.
Tyynesti ja virallisesti vastasi hän herran kysymyksiin, kertoi, missä
herrasväet olivat, ilmoitti Alhon herrasväkienkin olevan samoissa
häissä ja kehoitti lähtemään perässä. Varmaan vielä ehtisi, hevosia oli
kyllä joutilaina talossa... Herra sanoi olevansa väsyksissä ja pyysi
laittamaan aamiaista.

Kuinka Leni olisikin suonut hänen lähtevän pois! Tuolle hänellä ei
ollut mitään asiaa. Häntäkö hän oli itkenyt ja ikävöinyt? Mahdotonta,
sillä tuohan on ventovieras mies... Jospa olisikin eikä kantaisi
Otto-herran kasvoja ja puhuisi hänen äänellään!... oi, kun ei hän
ikinä olisi palannut, että olisi saanut itkeä ja ikävöidä eheästi!...
Lenistä tuntui entistä tyhjemmältä ja kolkommalta. Hän ei koko päivänä
mennyt vieraan näkyviin, vaan lähetti palvelustytön tarjoamaan ruokia.
Sentään hän ei voinut estää silmiään seuraamasta vierasta, kun tämä
liikkui ulkona, eikä korviaan kuuntelemasta hänen askeleitaan ja
ääntään. Kerran oli hän jo hiipimäisillään oven taakse kuuntelemaan,
nukkuiko Otto-herra, mutta pelästyi omaa ajatustaan ja päätti entistä
itsepintaisemmin pysyä hänestä, vieraasta miehestä, loitolla.

Mutta jota illemmaksi päivä painui, sitä levottomammaksi, raskaammaksi
kävi hänen olonsa. Hänen oli niin kalvavan ikävä. Kunhan edes olisi
ollut joku, jonka kaulaan olisi saanut heittäytyä itkemään. Mutta ei
ollut ketään, piti vain painamistaan painaa kyynelvirtaa alas kurkkuun,
ettei se pääsisi puhkeamaan nyyhkytykseksi.

Tuuli tyyntyi ja kuu nousi kirkkaana puoliskona taivaalle. Taivas oli
syvän sininen ja kuulakka. Järvi oli liikkumaton ja kuollut, korkeat,
kellastuneet rannat heijastuivat sen kalvoon kuin lasiin.

Lenin pitää taasen peittää lavat, sillä yöllä varmaan tulee halla.

Ah, kuinka hänen sielunsa isoo ja huulet janoavat! Sydän on täynnä kuin
puu mahlajan aikana. Hän kuulee sen takovan, kuulee omat askelensa
hiekkakäytävällä. Hänen ympärillään kohoavat satavuotiset puut, niiden
varjoja juoksee hopeankarvaisella nurmella ja yli hiekkakäytävien,
jotka kuunvalossa ovat kaamean näköiset kuin matalapohjaiset joet...

Nurmi on vahvassa kasteessa. Resedat ja hajuherneet lemuavat. Joku
ajelee maantiellä ja Alhon koira haukkuu. Läheltä ei erota muuta kuin
hänen omat puuhansa, kun hän liikuttelee niinimattoja. Sitä mitä
hän odottaa, sitä ei kuulu... Onko hän todella jo nukkunut, eikö
kuunvalokaan houkuttele häntä puutarhaan? Hän on matkasta väsynyt,
Jumalan kiitos! Ei, ei, ei Leni tahdo häntä nähdä!

Ja ikäänkuin kiusausta peläten hän kiiruhtaa peitteitten levittämistä
ja päättää lähteä sisään. Mutta hän ei lähde. Hän painuu syvemmälle
puutarhaan.

Hän halajaisi syleillä näitä puita, koskettaa niitä huulillaan...
Kuinka ne kohisevat kummallisesti! Peloittaa... Hän tahtoisi heittäytyä
tuohon käytävälle, tuohon valkeaan hiekkavirtaan, jäädä siihen ja
siihen kuolla... Nyt kuuluu askeleita läheltä, ovi käy, hiekka
narahtelee: se on hän, joka tulee...

Mitä tehdä? Paetako vai rientää vastaan? Hän pelkää ja iloitsee eikä
tiedä mitä tehdä... Jää paikoilleen nojautuneena puunkylkeen ja päättää
olla ihan hiljaa, hengittämättäkin, käyköön sitten miten hyvänsä:
jollei hän huomaa, niin merkitsee se, että kaikki on lopussa; jos
huomaa, niin se on sillä lailla sallittu...

Sallittu, sallittu...

Tyttö seisoo siinä silmät kiinni kuin elämäntuomiotaan odotellen.
Askelet likenevät suoraan häntä. Pyörryttää. Täytyy pitää kiinni
puusta, käyköön sitten kuinka tahansa!

Hänen ympärilleen kietoutuu käsivarsi ja kasvojen päällitse käy kuuma
henkäys. Tahdotonna, rentona raukeaa hän syliin, joka käärii hänet kuin
lämpöiseen aaltoon.

-- Leni, kuiskaa ääni, se ikävöity, kaivattu ääni, -- ethän vielä
kokonaan ole minua unohtanut? Muistathan vielä meidän tanssimme!

Hän suutelee ja painaa itseään vasten. Hänen kätensä soluu pitkin
kaulaa ja niskaa ja pysähtyy pusertamaan rintaa...

Leni pelästyy ja avaa silmänsä. Silloin näkee hän vastassaan hirveät,
nälkäiset kasvot... Hyvä Jumala, nyt täytyy paeta, nyt täytyy
riistäytyä irti...

-- Miksi vapiset, tyttö? kuiskaa ääni korvan juuressa ja taas käy
henkäys yli Lenin kasvojen. -- Etkö minua rakastakaan?

Leni pääsee hetkeksi irti, vain hänen kättänsä pitelee vielä kuuma käsi.

-- Etkö rakasta? Vastaa!

Eikö hän rakastaisi, hän, joka kaikkina näinä vuosina on kärsinyt ja
kitunut rakkaudessaan? Eikö hän saisi tunnettaan tunnustaa? Hän tahtoo
sen julkilausua, huutaa sen ilmoille koko sielullaan ja mielellään.

-- Rakastan, virkkaa hän. -- Minä luulin, että olitte minut unohtanut,
voi miten kärsin!

-- Älä itke, kulta!

-- Miksi te olitte niin kylmä, kun tulitte?

-- Tahdoin tutkia olitko muuttunut.

-- Mutta mitä ihmiset, mitä armo ja patruuna sanovat...? kuiskaa Leni
kiihkeästi ja koettaa riistäytyä irti.

-- Emme ajattele heitä. Sanokoot mitä hyvänsä.

-- Voi minua, voi minua!

Otto kietoo käsivarret hänen ympärilleen ja pusertuu häntä ihan
likelle. He astuvat alas käytävää vierekkäin kuin olisivat yksi
ihminen. Puut suhisevat hiljaa, kuu loistaa, koko maailma nukkuu.

Leniä alkaa värisyttää, hän kulkee kuin pyörryksissä. Se toinen on
hehkuva ja kuuma ja vie yhä eteenpäin, kohti vettä. Laiturin kyljessä
on valkoinen vene, joka kertautuu järven kalvoon. Siellä näkyy syvä
taivaskin ja kuu...

Äkkiä he erkanevat tiestä, eivät astukaan veneelle, vaan metsään,
suurten puitten alle...

Lenille tulee hätä. Hän aavistaa jotakin hirmuista ja rumaa. Pois, pois
tästä kauhistuksen paikasta! Mutta hän ei enää pääse. Hän voihkii, hän
itkee ja rukoilee... Koira kartanolla alkaa haukkua. Hän kuulee sen
kuin hukkuva pelastuksen huudon rannalta ja vaipuu samassa veden alle,
kadottaa tahtonsa ja tajuntansa...



III


Pelonsekaisen jännittyneenä ja epäluuloisena Liena kohtaa jokaisen
vieraan, sillä voihan se tuoda tietoja kirkonkylästä. Hän pelkää
Kalleakin, kun Kalle palaa kirkkoretkiltään.

Tavallisesti ovat uutiset pikkuasioita, joita ei laisinkaan olisi
kannattanut pelätä: Kankaanpään herrasväki on ollut sairaana; joku
palvelijoista on mennyt naimisiin ja kartanossa on pidetty häät. Tuuli
on kaatanut suuren puun puutarhasta. Alhon rouvalla on taas pieni,
niitä syntyy siellä yhtä tiheään kuin täällä Pimeässäpirtissä... Alhon
patruunasta on aina paljon uutisia. Se syöttää väelleen silakoita,
jotka ovat viiden vuoden vanhoja, ja juottaa armollaan ruiskahvia.
Palvelijat vaihtuvat siltä ihan joka kuukausi, kuka sillä rupeaisi
olemaan, joka ei anna työtäkään työmiehilleen! Kankaanpään armo
on tavallisesti pannut Kallen mukaan tuomisia lapsille. Siellä
on hiivaleipää ja vehnäkorppuja, joskus koreapaperinen konvehti
tai orehtia. Lapset mainitsevatkin armoa sadun hyvänä haltiana,
joka hyville lapsille aina lähettää tuliaisia, ja odottavat isää
kotiin malttamattomina. Kun hän vihdoin on päässyt pirttiin, käy
hänen ympärillään kihinä ja kähinä. Kukaan ei ehdi huomata Lienan
levottomuutta.

-- Nyt se tulee, nyt se tulee! ajattelee hän ja sydän takoo kuuluvasti.
Mutta tavallisesti ei tule mitään vaarallista. Hän rauhoittuu, lakkaa
pelkäämästä ja kuvittelee vaaran jo ainiaaksi menneen. Silloin saattaa
joku yht'äkkiä, hitaalla, rauhallisella äänellä mainita Otto-herran
nimeä.

Kuuluu yhä olevan siellä Ruotsissa, vai missä kaukana lieneekään. Oli
kirjoittanut itsellään olevan morsiamen ja lähettänyt sen kuvan. Ja se
oli ollut paljain kauloin ja käsivarsin ja niin hepenissä, että ihan
kuin keisarillisten kuvat. Hyvin rikkaan sanovat olevan ja Otto-herra
kuuluu jäävän sinne sen suurille kartanoille kotivävyksi.

-- Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! ajattelee Liena ja hänen rinnassaan
tuntuu helpommalta. Kunhan jäisikin!

Mutta jonkin ajan perästä tuo huhu sydänmaille tiedon, että hän on
käymässä kotona, on yksin. Ne naimakaupat ovatkin puretut. Iloisena
miehenä liikkuu pitäjällä, käy kesteissä ja metsästysmailla... Talveksi
painuu taas pois Suomesta eikä sinä kesänäkään palaa. Mutta seuraavana
kuuluu Pimeäänpirttiin viesti, että sillä taas on morsian, ovat jo
kuulutuksissa ja häät vietetään ennen juhannusta. Se tuo nuoren
armonsa Suomeen ja kuuluvat asettuvan Kankaanpäähän asumaan. Vanhat
lahjoittavat sen kummipojalleen. Siellä onkin nyt kova puuha, huoneita
maalataan ja paperoidaan, työmiehiä on tuotettu Helsingistä asti.

Tämän tiedon tuo mies, joka tulee suoraan pappilasta ruumista
kirjoituttamasta. Koko pitäjähän nämä asiat tietää, ihme, ettei tiedetä
Pimeässäpirtissä... No, on tässä juuri ollut kelirikon ajat, eikä ole
satuttu missään käymään.

Miehen mentyä jää torppaan kolkko hiljaisuus. Vaari ja Kalle istuvat
kukin penkillään eteensä tuijottaen. Liena askaroitsee lieden ääressä,
selin heihin. Hanni liikkuu puna poskilla, silmissä kysyvä, kummastunut
ilme. Hän ei käsitä, mitä suremista siinä on, että nuori patruuna
viettää häitä ja muuttaa Kankaanpäähän. Hänen silmissään se kaikki on
kuin kaunista satua, komeat häät, nuori armo silkkivaatteissa... Mutta
isä ja vaari ovat kuin kivettyneet ja äiti vallan vapisee, mahtaa
siis olla jotakin hirveää tulossa. Lapsetkin, karatessaan tupaan
leikeistään, tuntevat ilman painostavuuden ja pysähtyvät ikäänkuin
olisivat iskeneet päänsä seinään.

-- Jo taisi tulla muutto tästä paikasta, virkkaa vaari vihdoin.

-- Ei sitä niinkään tee mieli muuttaa paikasta, jonka alastomaan
korpeen rakensit, vastaa Kalle siihen hämmästyttävän kiivaasti. --
Sinun on, Liena, lähdettävä kirkonkylään vanhan herrasväen puheille.
Kyllä se patruuna antaa sellaisen kontrahdin, että kohtuullista veroa
vastaan saadaan olla tässä rauhassa.

-- Mihinkäs minä tästä pääsen! vastaa Liena ja hänen äänensä värisee.
-- Paras, että aletaan etsiä toista torppaa.

-- Vai toista! kiivastuu Kalle. -- Vai toista! Eikä aletakaan...
Kummoinen lienee tämä Otto-herra? Ehkä on parempi kuin Alhon patruuna.
Eivät ole aina samaa maata samojen vanhempien lapset.

-- Sama se susien luonto aina on, ärähtää vaari.

-- Sano nyt sinä, Liena, kehoittaa Kalle tyynemmin, -- mitä sinä
luulet, sinähän tämän Otto-pojan olet nähnyt lapsena.

Veri tyrkkäytyy Lienan kasvoille, hän painuu puhaltamaan pataansa ja
vastaa sieltä:

-- Paljonkos minä sitä näin. Koulussahan se aina oli... Kerran
heristeli kepillä kerjäläisiä kyökistä, kerran sitoi kiven armon vanhan
kissan kaulaan ja kiusasi sitä järvessä. Ja ainahan se taas ajoi
hevoset niin pahasti, ettei niistä sitten enää ollut mihinkään. Ei
taida vain senkään luonnossa olla kehumista.

-- Johan minä sanoin, ärähtää vaari, -- että sudet on susia ja Holtit
on Holtteja. Jo tästä muutto tuli, jos vain Holtit haltijoiksi joutui.

-- Jaa, jaa, vai muutto! puhelee Kalle ja katselee kummissaan isäänsä.
-- Vai pitäisikö minun lähteä toista korpea rakentamaan ja jättää tämä
mustalaisten kortteeriksi! Hyvä teidän on sanoa, mutta kuka minut tänne
korpeen käski, kuka?

Kallen jokainen sana vihloo Lienan mieltä kuin veitsi. Oi, voi, kun
saisikin sen lepytetyksi! Jäähän hän tännekin, eihän hän tahdo pois...
Kalle ei suutu paljon koskaan ja nyt hän on oikein kiukuissaan. Oi,
voi, kun kulkee noin levottomana pitkin pihaa, katselee rakennuksia
kuin varas. Niin, kaikki ne ovat sen rakentamia, ei ole ihme, ettei tee
mieli heittää vieraille...

Äkkiä Kalle astuu sisään ja seisahtuu vaimonsa eteen.

-- Sinäkö lähdet vai minä? kysyy hän tiukasti.

Liena ei uskalla katsoa häntä silmiin eikä hän tiedä mitä vastaisi. Hän
vapisee niin, ettei kauha tahdo pysyä käsissä.

-- Ehkä sinä sittenkin toimitat asiat paremmin, jos itse menet, vastaa
hän vihdoin hiljaa.

Sanaa sanomatta Kalle menee ulos, valjastaa hevosen, sitoo sen aitaan
ja lähtee aittaan muuttamaan vaatteita.

-- Ethän ilman päivällistä lähde? kysyy Liena arasti.

Kalle tulee tupaan, haukkaisee kiireesti eikä puhu sanaakaan. Liena
valmistaa eväskontin hänen viereensä pöydänkulmalle.

Hetken perästä kolisevat rattaat kivisellä kujalla ja Liena huomaa
eväskontin unohtuneen tupaan... Vai tahallaanko heitti? Oliko tosiaan
niin vihoissaan?... Hän koppaisee sen pöydältä ja lähtee juoksemaan
perässä lapset kintereillä. Heistä on hauskaa juosta kilpaa äidin
kanssa ja he huutavat ja ilakoivat. Puna poskilla Liena saa kiinni
Kallen. Liena ojentaa hänelle unohtuneen kontin ja katsoo häneen
rukoilevasti. Kalle ei sano mitään, mutta Liena huomaa pahimman puuskan
jo menneen ohi, sillä lapsillehan hän jo hymyilee.

Hän katoaa metsään, mutta kauan kuuluu vielä rattaitten kolina
kivisellä tiellä. Liena kuuntelee sitä pihaportilla ja hänen on paha
olla. Hän on loukannut Kallea, ei olisi pitänyt kehoittaa muuttamaan
Pimeästäpirtistä. Eihän hän sitä ilokseen tehnyt, tulisihan hänenkin
ikävä tätä korpea... Mutta asua Otto-herran maalla, olla riippuvaisena
hänen armostaan, joutua ehkä näkemään häntä. Yhä vielä kuuluu tieltä
rattaiden röyke. Kalle-raukka!

Toiset lapset leikkivät jo iloisesti pihassa, mutta pikku Hanni istuu
miettiväisenä tuvassa kehdon ääressä. Hän kääntää äitiin syvät,
mustansiniset silmänsä, jotka ovat kuin vanhalla ihmisellä, ja kysyy
hiljaa ja varovaisesti:

-- Mamma, mitä on tapahtunut?

Äiti koettaa selittää asiat niin luonnollisesti, yksinkertaisesti ja
välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta Hanni kyllä huomaa, että siihen
jää jotakin, jota ei sanota hänelle, ja hänen silmänsä pysyvät kaiken
päivää syvinä ja surullisena niinkuin kehittyneellä ihmisellä, joka
miettii elämän ongelmoita.

Kallea ei kuulu kotiin seuraavana päivänä. Vasta illallahan Liena häntä
oikeastaan odottaakin. Vaari lämmittää saunan ja keitto seisoo yöhön
asti hiilloksessa. Mutta Kallea ei kuulu.

Liena käy levottomaksi. Jos jotakin on tapahtunut, jos on sattunut
sairastumaan. Vaari vastaa siihen kiukkuisesti, että mitä turhia, mutta
Liena huomaa hänenkin seisoskelevan veräjällä kuulostamassa, eivätkö
kivet tiellä jo kolise... Entä jollei Kalle palaakaan, jos hän matkalla
on saanut tietää...

-- Hyvä Jumala, ole minulle armollinen, vaikeroi Liena itsekseen,
rintojaan pidellen. -- Mitäpä jos astuisi Kallen eteen ja paljastaisi
kaikki! Sitten ei enää olisi tätä ainaista pelkoa. Kalle varmaan
antaisi anteeksi. Mutta jollei antaisi? Vaari voisi suuttua niin, että
surmaisi. Ja Hannin, viattoman lapsen he hylkäisivät ja työntäisivät
maantielle ihmisten jalkoihin...

Hanni kyllä tietää, että äiti on huolissaan. Hän koettaa olla niin
kiltti, hän täyttää äidin toivomukset jo ennen kuin äiti on ne
lausunutkaan. Illalla hän tekeytyy pieneksi lapseksi, kapuaa äidin
polville, kietoo kädet kaulaan ja pusertaa vastaansa.

-- Mamma, oma hyvä mamma! Sinulla on niin kauniit silmät, Hanni
rakastaa sinua, älä itke!

Hän hymyilee syvine silmineen, joitten kiilto on kostea kuin
lähteen kalvon, heittäytyy taapäin, keikauttaa päätään ja katselee
veitikkamaisesti ja kiehtovasti. Jo alkaa puhua ruotsia.

-- Mamma, älä itke! Isä on niin väkevä, kuka hänelle uskaltaisi mitään
tehdä. Kyllä isä tulee takaisin... Mamma, rakastathan sinä Hannia?

Äiti ei vastaa, painaa vain Hannia syliinsä, huojuttelee häntä siinä
hiljaa ja kyynelet valuvat alas poskia. He istuvat kuistin portailla.

Ilta on lämmin ja vasta-auenneet koivut lemuavat. Niiden kukkeita
latvoja kohoilee pitkin rantoja, siellä täällä hennon vihannan keskellä
ylenee mänty tai kuusi. Järven tyynessä näkyy syvä taivas ja lahden
suussa lepää pienoinen saari koivuineen, jotka ojentuvat vettä kohti,
ikäänkuin heittäytyäkseen sen syliin. Herkkinä vaeltelevat pilvet
taivaalla, niiden värit vaihtelevat lakkaamatta. Käki kukkuu saarelta,
toinen vastaa rannalta, kolmas ja neljäs kukahtelevat koivusta kaivon
vierellä. Koiranputket pihamaalla ovat sysänneet meheviä lehtiä ja
nuppupäisiä runkoja. Nokkosten päät ovat vielä punertavat, ilma on
täynnä pieniä, keveitä hyönteisiä ja kevään lemua.

Vaikea, vaikea täältä olisi lähteä, hyvä täällä on ollut. Paljon
syntiä tuntee Liena tehneensä miestään ja sydänmaata kohtaan, kun on
valittanut kohtaloaan. Kun saisikin takaisin Kallen ja entiset hyvät
ajat, niin ei ikinä toivoisi muuta...

Otto-herra tulee Kankaanpäähän nuoren armonsa kanssa, hän asettuu
asumaan _niihin_ huoneisiin, yhdessä he tulevat käyskelemään _siinä_
puistossa... Ei, ei, pois ne ajatukset, hän ei tahdo ajatella mitään,
ei muistaa mitään!... Hän huutaa Hannin nimeä ja tarttuu hänen
käsivarteensa.

-- Lapseni, on jo yö, mennään levolle!

Hanni säpsähtää unenhorroksista ja katselee kummastuneena äitiin.

Kolmantena päivänä palasi Kalle erinomaisella tuulella. Hänelle oli
sattunut sellainen onni, että oli joutunut Kankaanpäähän juuri nuoren
herrasväen tuliaiskesteihin.

Sitä iloa ja riemua! Kun siinä, missä Kankaanpään maat alkavat, oli
ollut vastassa mahdottoman iso kunniaportti ja lippuja riukujen
nenässä ja kirjoituksia, joitten sanottiin merkitsevän "tervetuloa".
Ja tällaisia portteja oli ollut useampia ja päärakennuksen ovipieleen
oli kiedottu jos minkälaisia köynnöksiä ja laitoksia ja portaille
oli levitetty hieno tulipunainen villamatto. Piiat ja rengit olivat
pyhävaatteissaan ja pehtori kävi neuvomassa, että kun nuori patruuna
ja hänen armonsa astuvat vaunuista, niin pitää huutaa "hurraa". Sattui
sitten vielä sellainen korea päivänpaiste ja pihlajat aukaisivat
juuri kukkiaan ja komean näköistä oli, kun vaunut tomupilven keskellä
ilmestyivät tienkäänteestä. Hevosten valjaat välkkyivät hopealta,
vaahdossa olivat lautaset ja nuorten pään päällä armo piteli punertavaa
päivänvarjoa. Hän oli ihkasen silkkisessä puvussa, hatussa kukkia ja
töyhtöjä ja kun hän astui alas vaunusta, niin näkyi suippokärkinen
kenkä ja alushame, joka oli paljaista pitseistä ja silkkisistä
nauhoista. Siinä samassa jyräyttivät jyvämiehet ja rengit ja piiat
hurraa-huudon. Armo kääntyi, nyökäytti päätään ja suu oli makeassa
naurussa... Sillä on mustat hiukset kuin kuuman maan ihmisillä,
kasvoja ja silmiä ei oikein voinut erottaa kaikilta niiltä harsoilta
ja hepeniltä, mutta kyllä se hyvin korea mahtaa olla. Muhkean näköinen
se taas oli patruunakin. Vanhat olivat vastassa portailla ja antoivat
siinä suuta nuorille.

Mutta tuvassa oli väelle valmistettu kestit, ja niissä ne vasta oli
voit, viilit, rieskat. Kahvia juotettiin ja olutta ja viinaa niin
paljon kuin ikinä miehiin mahtui ja illalla tanssittiin. Oli kolmet
viulut soittamassa. Herrasväet tulivat ovensuuhun katselemaan ja nyt
oli armo taas toisenlaisissa hepenissä: vaaleanpunaisissa, ja niin
ohkaisissa, että hihojen läpi paistoi pinta.

-- No, kuinka kontrahdin kävi? keskeytti vaari vihdoin äreästi poikansa
kertomuksen. -- Taisit juoda juovuksiin ja antaa nahkasi mennä
huutokaupalla.

-- Eikö mitä! Kävinhän minä vanhan patruunan puheilla ja hän vakuutti
meidän saavan hyvän isännän ja lupasi vielä erittäin puhua meidän
torpastamme.

-- No, teittekö kirjalliset kaupat?

-- Eihän siinä olisi aikaa ollut, kun juuri nuorta paria odotettiin,
mutta sen patruuna merkitsi kontrahdin syrjään, että vielä kymmenen
vuotta eteenpäin saamme asua tässä entisellä verolla.

-- Mahdoit panna lisäämään, että elinajan...

-- Onhan sitä nyt taas kymmenessäkin vuodessa tällä verolla. Sitten
vaurastuvat lapset ja rupeaa saamaan irti tuosta suostakin.

-- Jo pistit käpäläsi ketun paulaan.

Kalle on täynnä toiveita, vanha patruuna on vakuuttanut, että nuoresta
patruunasta tulee hyvä isäntä. Mitä tässä siis rupeaa suremaan! Hetken
päästä on hän jo jatkamassa juttuaan tuliaiskesteistä.

Hän oli aidanraosta nähnyt nuorten kävelevän puutarhassa. Armon
liepeet olivat lakaisseet käytävää, jotta hiekka pölysi. Sitten olivat
lähteneet soutelemaan ja armo oli laulaa liritellyt veneessä.

-- Ei nyt hullumpata, kuinka sillä piti olla koreat alushameet!
Päällepäin minä ne hänen sijassaan olisin pannut.

Pienemmät lapset kähisevät vanhan armon lähettämien tuliaisten
ympärillä, mutta Hanni kuuntelee isän kertomusta, kuuntelee hohtavin
poskin, silmät loistaen ja huulet auki, ikäänkuin särpimässä joka sanaa.

Liena tuntee inhoavansa miestään. Missä kesteissä hän on ollutkaan
juomassa ja syömässä! Hän tuntee kauheaa halua karata esiin, iskeä
nyrkkinsä pöytään ja tukkia hänen suunsa. Tai paeta pois kuulemasta!
Mutta uteliaisuus pidättää häntä huoneessa.

-- Sillä kuuluu olevan niin kauheasti vaatteita, päivittelee Kalle
yhä innoissaan, -- että piti kolmella hevosella vedettämän asemalta,
paljasta vaatetta!

Lienan sisu kiehuu, hänen täytyy välillä käydä ulkoilmassa, jotta saisi
hengitetyksi.

-- Mahtaneeko vanha patruuna mainita mitään siitä, että Kankaanpään
kasvatti on Pimeänpirtin miehellä? kysäisee hän vihdoin, jäätyään
kahdenkesken Kallen kanssa.

-- Kyllä minä kumminkin pyysin, vastaa Kalle reippaasti. -- Senhän
siinä juuri pitääkin tepsiä...

Liena on ääneen huutamaisillaan.

Niin, niin. Hän saa sen siis tietää. Lieneekö sitten hyväksi vaiko
pahaksi! Hän soisi, ettei Otto-herra saisi tietää hänen piilopaikkaansa
eikä kuulla hänen nimeänsä, ja nyt pitää juuri hänen nimensä pelastaa
Pimeäpirtti Kallelle ja hänen perheelleen.

Pitkin kesää tuo huhu tietoja Kankaanpäästä. Siellä kuluvat päivät
yhtenä ainoana juhlana. Vieraita ovat salit täynnä, viinit virtaavat
vetenä, yöt kuluvat päivinä, päivät öinä. Ei kuulu nuori patruuna
varsinaisesti tahtovan ryhtyä talon ohjiin niin kauan kuin vanhat
palvelijat ovat paikoillaan. Syksystä ottaa uudet ja käy kiinni
kartanon hoitoon. Vanhat herrasväetkin kuuluvat syksyllä muuttavan
kaupunkiin. Sitä odottaessa nuoret juhlivat, käyvät naapuripitäjissä
ja ottavat vieraita vastaan. Silloin tällöin kuuluu nuori patruuna
pistäytyvän pellolla, ei puhu mitään, mutta nauraa pahasti. Ei kuulu
hänen armonsa sentään olevan kovin ylpeä. Talkoissa oli käynyt tuvassa,
tanssinut väen joukossa ja omalla kädellään ojentanut parille rengille
viinaryypyt.

Syksymmällä käyvät huhut arveluttaviksi. Ulossetelin ovat saaneet
vanhat uskolliset palvelijat, voudista alkaen, joka on ollut
Kankaanpäässä kolmekymmentä vuotta. Oikein koulunkäyneen pehtorin
kuuluu patruuna pestanneen. Sisästä ovat jo kaikki vanhan armon
aikaiset poissa, ruotsalaiset "neihtyet" siellä nyt sipsuttelevat
tyykikengissä. Sitäpaitsi aikoo patruuna hajoittaa koko kylän kirkon
ympäriltä. Mutta mihin joutuvatkaan kaikki ne ihmisraukat, vanhat
kyyryselät miehet ja muijat, jotka nykypolven koko muistiajan ovat
siinä kasvattaneet tupakkejaan ja pelakuunejaan? Armo kuuluu heidän
asuntohökkelejään vihaavan. Ne rumentavat näköalaa ja haisevat nenään,
kun ohitse kulkee. Joutukoot mihin tahansa!

"Pikku Hanni" on näihin aikoihin kuudennellatoista ikävuodellaan. Hän
on kasvanut pitkäksi, hoikaksi tytöksi. Isä ja vaari ovat jo parina
syksynä tahtoneet lähettää hänet rippikouluun, mutta äiti on jyrkästi
pannut vastaan, sillä hänen mielestään on pitänyt antaa lapsen varttua
vähän ymmärtäväisemmäksi.

"-- Sillä on ymmärrystä liiaksikin", mutisee vaari itsekseen.

Muutamissa suhteissa on vaari oikeassa. Hanni on ajatellut asioita,
joita ei moni vanhakaan ole huomannut ajatella. Tuskin oli tytön suussa
hampaita, kun hän jo rupesi kyselemään paratiisin käärmettä. Mutta
toiselta puolen on Hanni hyvin lapsellinen. Hän saattaa puhella Pikulle
ja Misselle ihan kuin ihmisille. Hän karkaa vielä äidin kaulaan ja
tahtoo istua polvella kuin pikkulapset. Vaari kyllä heristää menemään,
kun vain sattuu olemaan saapuvilla: hävetköön suuri tyttö kuolata kuin
koira ja alituisesti suudella! Mutta vaari taistelee turhaan, sillä
äiti on Hannin puolella ja suosii sitä kuolaamista.

Hanni on iloinen tyttö, hän astuu kuin tanssien, ja hänen hymynsä
luulisi voivan sulattaa kinoksia. Se onkin monet kerrat ajanut mäkeen
äidin nuhteet, monet kerrat pannut vaarin pään pyörälle rangaistako
päivää siitä, että se paistaa, soimatako iltataivasta siitä, että se
rusottaa! Ja toinen mieli on käskenyt rankaisemaan Hannia, kitkemään
rikkaruohoja juuria myöten, vääntämään nuorta vitsaa -- toinen käskenyt
antaa auringonsäteiden leikitellä ja kevätpuron pulputa.

Mitä mahtaa oikeastaan hänen mielessään liikkua, kun hän kesäiltana tuo
karjaa kotiin metsästä? Hän on päästänyt hajalle hiuksensa, punonut
päälaelleen seppeleen koivunlehvistä ja pistänyt kukkasia pitkin
vyötäriään. Esiliina on täynnä kukkia, joskus on sidottu kiehkura
Omenan sarveenkin. Hän likenee laulaen ja huiskuttaa pajuista vitsaa.
Hän astelee kiikutellen ja lehvät hänen hiuksissaan värähtelevät.

Vaari istuu saunan kynnyksellä ja katselee hänen tuloaan.

-- No, virkkaa hän jurosti, -- mikä morsian sieltä nyt on tulevinaan?

Hanni ei kuule, sillä veräjäpuut kolahtavat maata vastaan.

-- Mitä vaari sanoo?

-- Kysyn vain että Mörököllin morsianko se sieltä tulee? Mikä halu
sinulla pitää olemankin katkoa kukkia ja sitten noin kekkaloiden kulkea
ikäänkuin olisit vene tuulessa...

Tyttö katsoo häneen suurin, hämmästynein silmin.

-- Ja mitä sinä aina hoilottelet niinkuin olisit kulussa ylenannettu
kyytipoika? Aina minun pitää kuulla sinun vikinääsi korvissani, jos
istun tässä saunan kynnyksellä tai ruuhessani, aina se vain jostakin
soi...

Hannin silmät käyvät kosteiksi ja hän katselee vanhukseen ikään
kuin pyytäen. Vaari jo heltyykin ja lähtee lisäämään uuniaan. Hän
soisi, että Hanni sillä välin poistuisi, ja viipyy saunassa kauemmin
kuin tarvitsisi. Mutta kun hän palaa ulos, niin seisoo tyttö yhä
paikoillaan. Hän hymyilee hiukan arasti, ikäänkuin kysyäkseen:
eihän vaari enää ole suutuksissa? Ja nähdessään, että vaari jo on
ystävällinen, viskaa hän koko esiliinansa vaarin syliin ja karkaa
lehmien luo, salavihkaa nauraen.

Vaari jää tuijottamaan kukkasia, joita on hajonnut maahan ja hänen
polvilleen. Jokin kukkanen on tarttunut hänen hiuksiinsakin eikä
lähde kuin kouralla kaapaisten. Mutta kaikki hänen aseensa ovat nyt
kadottaneet teränsä. Hän häpeää pahaa ajatusta, joka äsken hänessä
liikkui... Tyttö on puhdas kuin lähteen vesi, ei toki ole synti
katsella kukkasia ja lehtiä. Ihmisten iloksihan hyvä Jumala ne loi...
Iloitkoon lapsi niin kauan kuin voi, kolkkoa on metsässä ja pirtissä,
kun ei hänen riemuansa sieltä kuulu.

Pikku Hanni ei tosin aina ole iloinen. Jota useampi vuosi on kulunut
yli kymmenennen syntymäpäivän, sitä epätasaisemmaksi on hänen
luonteensa käynyt. Hyvän tuulen mentyä saattaa hän olla kiukkuinen ja
katkera ja soimata vanhempiaan siitä, että he ovat haudanneet hänet
tänne. Häntähän pidetään kuin vankia ja pahantekijää, ei koskaan
päästetä nuorten joukkoon. Ei hän viitsi tänne jäädä, hän lähtee
kirkolle, pääseepähän johonkin palvelukseen.

-- Vait, vait, lapseni, kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Tuki suusi syntiä
puhumasta. Jos vaari kuulee, niin hän sinua lyö...

-- Lyököön vain, minä en välitä! Vaari minut tahtoisi vaikka kaivoon
upottaa, etten näkisi kuuta enkä päivää enkä kukkia. Mieluummin kuolen
kuin vaaria tottelen.

-- Rakas lapseni, kuinka sinä puhut sillä lailla! Vaari rakastaa sinua
ja toivoo parastasi, niinkuin me kaikki muutkin. Älä tahdo pois täältä
rauhallisesta kodistasi, sitä kadut vielä elämässäsi. Kenellä on
sellainen koti kuin sinulla, kaikki sinua rakastavat, sinulla ei ole
mitään puutetta...

-- Saisipa vaikka olla puutettakin, vaikkapa nälkää ja vilua, kunhan...

-- Mitä, lapseni, haluaisit?

-- En tiedä itsekään... Jotakin muuta kuin mitä täällä on...

Hanni purskahtaa itkemään niin raivoisasti ja toivottomasti, että äiti
pelkää hänen sairastuvan. Hän itkee niin, että ruumis vapisee, hän ei
tahdo ottaa vastaan äidin lohdutusta, hän työntää häntä pois luotaan ja
pyytää, että annettaisiin hänen olla. Vihdoin saa äiti hänet syliinsä
ja viihdyttelee kuin sairasta.

-- Muistatko, Hanni, kuiskaa hän hänelle, -- prinsessa Mirandaa, joka
jätti loistavat salinsa ja...

-- Hän oli tyhmä! Minä ainakaan en tekisi sillä lailla!

-- Et tiedä, mitä puhut, lapsi. Et ole koettanut elämää.

-- En. Ja sitä minä juuri tahdonkin. Äiti, päästä minut pois täältä,
päästä, jos vähänkin rakastat. Muuten minä jonakin yönä karkaan...
Niin, niin, saatte nähdä...

-- Mutta vuoden päästähän sinä pääset rippikouluun...

-- Vuoden päästä! Vai pitää minun vielä kitua täällä vuosi, kokonainen
talvi!

Hannin äänessä on sellainen katkeruus, että äitiä hirvittää. Nyt itkee
hänkin, irroittaa kätensä Hannin ympäriltä ja jättää hänet yksin.

Hänen täytyy siis päästä! Mitä pikemmin sitä parempi. Nuoren halua
maailmalle ei mikään pidätä, hänen täytyy saada katsella elämää
silmiin...

Mikä tulee itse asiassa olemaan pikku Hannin kohtalo? Piiaksi ei
häntä ole totutettu, eikä hän siksi kelpaa. Herrasnaiset eivät
tule tunnustamaan häntä vertaisekseen. Hän on siltä väliltä. Kuten
äitikin. Hänet olisi ehkä säälimättä pitänyt panna pellolle ja riiheen
raatamaan. Mutta äiti raatoi mieluummin itse. Hanni oli aina niin
hentoa tekoa...

-- Valaise, Jumala, minun ymmärrykseni, rukoilee Liena hiljaa itsekseen.

Hänestä tuntuu siltä kuin hänen lapsensa edessä olisi musta
tulevaisuus, täynnä vaaroja, jotka hiipivät vastaan joka mutkasta. Hän
on tuntenut tätä Hannin syntymästä asti eikä hänellä ole ollut voimaa
rukoilla Jumalaa korjaamaan lasta ikimajoihinsa. Hän on tuntenut sen
mustan, läpitunkemattoman välttämättömyyden likenemistään likenevän
-- sen jonkin, josta hän ei tiedä, mitä se oikeastaan on, mutta jota
hän pelkää ja josta hän on varma. Hän on koettanut sitä karttaa,
panna vastaan, puolustaa lastaan. Mutta ei näy auttavan! Se tulee, se
tulee... Jumala, valaise ymmärrystä, opeta, mitä tulee tehdä!

Silloin sipsuttelee joku hänen rinnalleen ja Hanni karkaa hänen
kaulaansa, itkien, katuen, anteeksi pyytäen.

-- Mamma, kuiskaa hän ruotsiksi, -- Hanni on niin häijy ja ilkeä. Sinä
olet aina niin hyvä ja rakastavainen. Anna anteeksi Hannille! Ei, älä
anna! Lyö Hannia, mamma, minä pyydän sinua, minä ansaitsen sen... Älä
katso minuun noin hellästi, älä anna anteeksi, lyö minua...

-- Voi lapseni, kun sinä ymmärtäisit luottaa mammaan! Täällä
sydänmaassa on meidän paras olla.

-- Minä tiedän, mamma. Mutta minua vetää niin pois...

-- Sinun pitää päästä, sinun pitää päästä, lausuu Liena hiljaa ja
huoaten.



IV


Pimeässäpirtissä oli paistettu ensimmäiset uutisleivät ja kun Hanni
illansuussa läksi metsään lehmien hakuun, otti hän mukaansa palasen
uutisleipää. Siinä oli vielä ruohon karva ja haju ja Hannista tuntui
hauskalta haistella ja maistella sitä.

Oli satanut koko päivän. Puitten lehvät riippuivat rentoina, tuon
tuostakin pudotellen maahan raskaita vesipisaroita. Siellä täällä näkyi
jo jokin keltaisempi puu. Sammalet olivat kukassa, mehevimmillään.
Paikoitellen kasvoi kirjavia kärpässieniä ja puolat punoittivat.
Kulkiessaan karjapolkua puiden alatse sai Hanni vähän väliä vettä
niskaansa. Oikein kumahti hiljaisessa iltailmassa, kun oksat päästivät
hartioiltaan raskaat vesitaakkansa. Siellä täällä olivat pilvet jo
revenneet ja repaleiden alta paistoi kirkas taivas.

Hanni nousee kalliolle, työntää huivin oikean korvansa päältä,
kuulostelee ja huutelee. Metsä hänen edessään on kuin järvestä
nostettu. Pilvien hajotessa alkaa tuulikin käydä ja aurinko pujahtaa
esiin, jääden suurena tähtenä paistamaan maan ja taivaankannen
rajoilla. Keltaiset puut käyvät kullankarvaisiksi, jostakin kaukaa,
peninkulman takaa kiiluu auringonlaskussa ikkunaruutu...

Äkkiä rasahtaa metsässä ikäänkuin metso olisi kahahtanut lentoon. Hanni
hakee sitä päänsä päältä, mutta ei näe mitään. Samassa kahahtaa maasta
päin ja pensaikosta syöksähtää esiin koira... Outo eläin näillä mailla
ja Hanni sekä pelästyy että ilostuu. Se on sileäpintainen jäniskoira ja
antaa ystävällisesti silittää itseään.

Äkkiä viilähtää ilmassa vihellys ja sen tiensä häviää koira.

Hanni jää hämmästyneenä paikoilleen. Ensin havahtuu hänessä ajatus,
että jos se olikin vain tyhjä näky, mutta eihän hän koskaan ennen ole
"liikoja" nähnyt. Tai jos se olikin joku metsän elävä, mutta ei ne ole
ennen tulleet silityttämään selkiään... Koira se oli ja isäntä sitä
vihelsi luokseen. Mutta kuka on isäntä, voisiko olla joku kylästä?
Mutta tuskinpa niillä olisi noin hoikkamahaisia koiria... Hänen
sydämensä alkaa lyödä täynnä uteliaisuutta ja odotusta.

Samassa ilmestyy metsästä aukean laitaan kaksi miestä, pyssyt selässä.
Toinen on iso ja musta, toinen hoikka ja nuori. Se iso on puettu
harmaaseen takkiin, jonka hihansuissa on vihreää kangasta ja edessä
kiiltäviä nappeja. Molempien saappaat ulottuvat polvien yläpuolelle.
Hanni katselee heitä piiloutuneena puun taakse ja jota likemmä he
tulevat sitä kiihkeämmin lyö hänen sydämensä. Ne ovat hienoja herroja,
mahtavat olla kirkonkyläläisiä!

Samassa nostaa se nuori päätään, huomaa kalliolla ihmisen ja molemmat
herrat alkavat huutaa häntä alas sieltä. He ovat kulkeneet eksyksissä,
sade on heitä valellut, he ovat jo kironneet koko metsästysretken ja
käyvät hyvilleen, kun vihdoinkin saavat käsiinsä ihmisolennon.

Hanni on punastunut, painanut alas silmänsä, tehnyt syvän niiauksen ja
astuu nyt herrojen edellä Pimeääpirttiä kohti. Häntä hävettää kauheasti
hänen risaiset vaatteensa...

-- Tyttö siellä! kuulee hän hetkisen perästä äänen: -- mihin
perkeleeseen sinulla on kiire?

Se oli suuri joka puhui ja Hanni huomasi äänestä, että puhe oli leikkiä
eikä pahoin tarkoitettu. Mutta kuitenkin hän hytkähti ja odottaessaan
herroja, jotka olivat jääneet vähän matkan päähän, vavistutti häntä
omituisesti. Hän pisti käden taskuunsa, irroitti uutisleipäpalasestaan
hitusen sydäntä ja rupesi ajatuksissaan vanuttelemaan sitä sormiensa
välissä.

-- Mikä sinun nimesi on? kysyi herra, hymyillen mustien viiksiensä alta.

Hanni vastasi hämillään, käsi yhä taskussa. Ihmeellistä ruotsia
puhuivat herrat keskenään. Kyllä hän sen ymmärsi, mutta ei se ollut
sellaista kuin äidin puhe. Vai mahtoiko äiti puhua huonosti? Eikä taas
ollut suomikaan oikeata suomea, sellaista jota kotona puhuttiin.

-- Vai Hanni!

Komean herran ääni helähti ikään kuin hänen silmänsä vasta sillä
hetkellä olisivat auenneet näkemään, kuka siinä hänen edellään astui.
Hannin poskilta oli veri purskahtamaisillaan esiin. Suuri herra nauroi
ja kääntyi ruotsiksi toverinsa puoleen.

-- Kyösti sinä, katsopa! Tyttölapsi ei ole hullumman näköinen. Piru
vie. Noo, Hanni, mitä siellä sinun taskussasi oikein on?

Hanni vetää esiin leipäpalasen ja kääntyy arasti herroihin päin.
Mutta samassa tulee herra ihan hänen likelleen, suu hymyssä ja silmät
verestävinä. Se nostaa hänen olkapäälleen kätensä, joka on valkea kuin
maito ja niin pehmeä, että sormus välkkyy lihan sisästä. Hannin tekisi
mieli lähteä karkuun...

Hänestä tuntuu siltä kuin säde noista mustista silmistä olisi pistänyt
häntä sydämeen. Hän hapuilee huivia, joka on valunut päästä ja verhoaa
sillä hartioitaan, jottei pinta paistaisi röijyn läpi.

-- Kas, kainostelee! sanoo herra ja vetää pois kätensä. -- Kyösti
sinä, luonnontutkijana pitäisi sinun iloita jokaisesta kauniista
ihmiseksemplaarista... Kas poikaa kun punastuu. Ei tyttö ymmärrä
ruotsia ja entä jos ymmärtäisikin!

He luulevat, ettei Hanni ymmärrä ruotsia... Äh, kuinka häntä harmittaa
heidän puheensa! Hän tahtoisi itkeä, torua...

-- Noo, Hanni, joko kilpajuoksu taas alkaa!

Mutta Hannipa ei enää tottele heidän komentoaan. Hän ei ole
kuulevinaankaan, hän astuu juoksujalan. Äkkiä huomaa hän, ettei herroja
kuulu, ja kun hän kääntyy, näkee hän heidän pysähtyneen peltojen
laitaan.

Se mitä he näkevät, valmistaa heille täydellisen yllätyksen: punaiseksi
maalattuja rakennuksia, valkeita ikkunapieliä täällä keskellä
sydänmaata! Puhdas piha, siisti aita ympärillä, portti, kirjavia
kukkia, ruusunpensaita -- mistä koko tämä komeus on eksynyt tänne! Ja
noin korkeat ikkunat ja kamarissa uutimet... Mutta nähdessään vieraat
livistää tavallinen talonpoikainen lapsilauma pelästyneenä porstuaan
ja karvat pystyssä, häntä pörröllään, pahasti mouruten, kiipeää kissa
tikapuille, joita koirat haukkuen kiertävät.

Portaille ilmestyy keski-ikäinen talonpoikaisvaimo, mutta vetäytyy
kiireesti takaisin.

-- Niitä ne on kirkonkylän herroja. Meidän oma patruuna... kuuluu
kuiskauksena tuvassa.

-- Ja tuolla tulee veneellä lisää, kähisevät lapset sulloutuneina
ikkunaan katselemaan.

-- Jos se koira syö Missen! itkevät toiset.

-- Äiti, onko se keisari, kun sillä on noin kiiltävät napit?

Lapset eivät saa vastausta kysymyksiinsä. Hetkisen seisoo äiti kuin
kivettyneenä. Hän ei ole Otto-herraa nähnyt sitten kuin sinä syksyisenä
yönä siellä Kankaanpäässä, kun hän hätä rinnassa hiipi hänen ikkunansa
alle rukoilemaan ja sai neuvon mennä naimisiin jonkun siistin
renkimiehen kanssa. Ja nyt on hän täällä hänen ja hänen renkimiehensä
pakopaikassa.

Mutta entä, jollei hän häntä tuntisi, jollei vanha patruuna olisikaan
mitään puhunut!... Hänpä ei panekaan kenkiä jalkaan eikä muuta parempia
vaatteita, ehkei hän tunne ensinkään!

Hanni karkaa sisään, levoton riemu kasvoilla.

-- Äiti, äiti, herroja!

Huvi silmillä astuu Liena kuistille, mutta patruuna tuskin vastaa hänen
tervehdykseensä. Hän puhuu toverilleen, huitoo käsiään ja äänessä on
pidätettyä ärtyä.

-- Olen varma siitä, että tämäkin rustholli tässä maksaa ihan
mitättömän veron, jonkin kymmenmarkkasen vuodessa. Se olisi niin
Liljefeltin vanhuksien kaltaista. Heidän alustalaistensa piti
saada elää muka onnellisina, se tahtoo sanoa laiskuudessa ja
epärehellisyydessä. Kyll'on aika todenteolla käydä kiinni ohjaksiin.
Kyllä minä huomaan, että talonpoikaa pitää kohdella oikeudella, muttei
koskaan hyvyydellä... Piru vieköön, voisinpa vannoa, että tälläkin
torpalla on aika säästöt, koska on riittänyt varaa punamaaliin, sillä
suomalainen talonpoika ei ensi hädässä pane rahoja sellaisiin. Menepä
sinä vain kaivelemaan ryysyjen joukkoon tuvan sänkypohjalle, niin
tapaat siellä satoja markkoja homehtuneina kuparirahoina...

Liena ymmärtää joka sanan, mutta enemmän kuin niiden kovuus koskee
häneen Otto-herran näkeminen. Ensi hetkessä näytti hän kovin vieraalta,
mutta jota enemmän häntä katsoo, sitä enemmän muistuttaa hän entistä
Otto-herraa. Liena tuntee ruumiinsa läpi käyvän omituisen hellyyden
väristyksen. Tuo, tuo mies se on, joka täytti hänen elämänsä lyhyellä
onnella ja loppumattomilla tuskilla...

-- No, akka siinä, toimita tulta kamariin, etkö näe, että vaatteemme
ovat likomärät.

Nämä sanat vaikuttavat. Liena rientää avaamaan kamarin ovea, lähettää
lapset tyhjentämään kananpesiä ja toimittaa Hannin takaisin metsään
hakemaan lehmiä. Tuntuu vähän helpommalta, kun Hanni on poissa. Kunhan
ei vain vaari palaisi järveltä. Hän, hän hakee vielä varmaan riitaa.

Herrat ovat menneet rantaan venettä vastaan, joka likenee suurella
rähinällä. Siinä on neljä herraa ja kaksi soutajaa.

-- Tämä Lassi on juonut itsensä juovuksiin ja ollut kaatamaisillaan
koko veneen, huutaa joku.

-- Se joutui eväskopan viereen istumaan ja lupasi mättää vettä, mutta
kaivoikin esiin konjakkipullon...

-- Helkkarissa, mitä me sitten teemme!

-- Ovat juoneet kuin porsaat, virkkaa muuan vanha herra viluisen ja
paleltuneen näköisenä.

Kuusi herra ja yhtä monta koiraa astuu ylös rannasta. Soutajat kantavat
eväitä, jotka ovat kopassa ja vettäpitävällä sadetakilla peitetyt.

-- Minun selässäni ei ole kuivaa langanpätkääkään, valittaa joku.

-- Minä voin pusertaa jokikisen rääsyn, joka on ympärilläni.

-- Ovatpa nämä sydänmaita!

-- Me olemme tavanneet niin äärettömän soman tytön, selittää Kyösti
Åkerfelt viattomasti.

-- Soo, sydän on jo ilmiliekissä!

-- Kas poikaa, kun punastuu!

Hämmästyksen huudahdus pääsee herroilta, kun he astuvat huoneeseen,
jossa tuli jo räiskyy pesässä.

-- Täällähän me elämme oikein herroiksi!

-- Täällähän on aivan... aivan... minä totisesti en löydä sanoja
tulkitsemaan hämmästystäni.

-- Voinpa antaa pääni pantiksi, huudahtaa Otto-herra äkkiä, -- että
täällä taas tapaan jonkun Liljefeltin vanhan rengin tai piian. Minä
olen jo pari kertaa tullut tällaiseen huoneeseen, joka on ihan
Minette-tädin tyyliin.

-- Odotapa, täällä on valokuva seinällä. Eivätkö nämä juuri liene
Liljefeltejä?

-- Totisesti! Täti silkkileningissä ja juhlamyssy päässä, kädessä
sukkakudin!... Saatte nähdä, että kun minä rupean kysymään veroa ja
kontrahtia, niin sanotaan, että ollaan vanhoja palvelijoita ja patruuna
lupasi niin ja niin ja armo antoi niin ja niin. Minä osaan läksyn
vallan ulkoa!

-- He näkyvät pitäneen täydellistä naima-asiatoimistoa...

-- Renkien ja piikojen välistä -- niin!

Huoneen lattialle tuodaan olkia ja ryijyä levitetään niiden päälle.
Herrat riisuvat saappaansa ja sukkansa, toiset antavat housunsakin
tupaan kuivamaan ja asettuvat permannolle tulen ääreen. Pyssyjä,
metsästyslaukkuja on huiskin haiskin, valkean valossa erottautuu
lattialla saappaan jälkiä ja veritahroja jäniksistä. Torpan pikkupojat
pannaan kuivaamaan pyssyjä, tytöt laittamaan ruokaa koirille. Ja missä
se nyt on se kaunis tyttö? Sopii tulla tänne ottamaan esiin eväitä...
Vai ei ole saapuvilla! Sitten saa Kyösti hoitaa emännänvirkaa.
Torpanvaimon sopii valmistaa jänis illalliseksi. Niitä on siellä kuinka
paljon hyvänsä, toiset lienevät jo pahentuneetkin. Soutajat voivat
neuvoa, missä ne ovat.

Äkkiä alkaa muuan herroista, Lassi Lindström, nauraa. Hän nauraa ihan
katketakseen. Herranen aika kuinka se oli hullua.

-- Mikä, mikä? Mikä nyt on?

-- Ajattelen vain sitä jänistä! kitisee hän kesken nauruaan. -- Kun sen
vatsa oli täynnä kuusenhavuja...

Nyt purskahtavat toisetkin nauruun. Kyösti koettaa pidättää, mutta
ei onnistu. Hänen käy sääli vanhaa herraa, jota on pilkattu ja joka
loukkaantuneena siirtää syrjään totiansa. Se on tehty kahvikuppiin,
koska laseista on puute. Vanha herra Wahlberg on jo ovella, kun huomaa,
ettei hänellä ole sukkia eikä kenkiä eikä housujakaan. Silloin hän
palaa paikoilleen.

Nyt nauravat Lassi Lindström ja Kyösti Åkerfelt ihan katketakseen,
Evert Björkell hymyilee väsyneesti, Otto von Holten ja Hektor Berg
pidättävät lystiään.

Kaarle Juhana Wahlberg on harmaatukkainen valkopartainen herra,
Kankaanpään nuoren armon sukulaisia Tukholmasta. Hän on aikoinaan ollut
hyvä laulaja ja iloinen seuramies. Nyt ei hänellä ole virkaa eikä kotia
-- loistoajoista ei ole jäänyt muuta kuin hieno käytös, komea ulkomuoto
ja hyvä sydän. Kankaanpään herrasväki on pyytänyt häntä viettämään
talven luonaan alarakennuksessa, josta hänelle on luovutettu sali ja
kamari. Wahlberg on kaiken ikänsä elänyt Tukholmassa, nähnyt jäniksen
vain eläintarhoissa, ja hänen ensimmäisellä metsästysretkellään on
tehty se kepponen, että on otettu ammuttu jänis, istutettu se keskelle
ahoa, houkuteltu häntä ampumaan ja kun jänis kolmannella laukauksella
on kaatunut ja metsästäjä voitonriemusta väristen tulee luo, niin
hän tapaa sen sisuksen täynnä kuusenhavuja, koira kekkaloi ilkkuen
ympärillä ja kaikilla ahon laidoilla nauretaan...

Se on jo liikaa vanhalle miehelle, se menee jo sopivaisuuden rajojen
ulkopuolelle ja hän vannoo tuhat tulimmaista, että tämä metsästysretki
on oleva ensimmäinen ja viimeinen...

Lassi Lindström on varatuomari lähikaupungista. Hän on pikkuinen,
ketterä mies, pyöreäkasvoinen, iholtaan kellertävän harmaa, nenä
potaatinmuotoinen, silmät pienet ja ympyriäiset; muuten kaikin
puolin apinan näköinen. Hän on velkaa kaikille ihmisille, hänellä on
maksamattomia laskuja joka kaupungissa. Hän on hyväsydäminen ja aina
iloinen.

Hektor Berg on niinikään varatuomari lähikaupungista. Hän on kaunis
mies, pulska ja harteva, ehkä sentään vähän liian lihava, hyvä
laulaja, soittaa pianoa korvakuulon mukaan, maalaa, vaikkei ikinä ole
saanut opetusta, ja piirtää hyviä pilakuvia. Taivas on hänelle suonut
taipumuksia taiteeseen ja hänestä toivottiin aikoinaan suurta miestä.
Nyt istuu hän käräjiä, on ainaisessa rahapulassa, mutta ei sure hänkään
huomispäivää.

Evert Björkell kuuluu Kankaanpään patruunan uudempiin tuttavuuksiin. He
ovat tutustuneet Tukholmassa. Oikeastaan on Björkell talonpoikaisesta,
vieläpä köyhästä kodista, mutta muuan rikas vanha neiti otti hänet
kasvatikseen, rakasti häntä rakkaudella, joka oli äidinlempeäkin
lämpimämpi, ja jätti hänelle perinnöksi koko omaisuutensa:
satatuhatta markkaa rahaa, sormuksensa, rintaneulansa ja joukon
hopea-astioita. Björkellillä ei ole syytä kiirehtiä lukujensa
valmistumista. Hän on tehnyt pari ulkomaanmatkaa, asuu omassa hauskassa
poikamiehenhuoneistossansa Helsingissä ja on nyt tullut metsästämään
Kankaanpään maille. Hän on pitkä, harteva, vaatteet uusinta muotia,
käyttää tavallisesti silinteriä ja polttaa kalliita sikaareja. Hän
on kasvattanut itselleen pienen pukinparran, näyttää väsähtäneeltä,
liikkuu huolimattomasti ja veltosti eikä koskaan naura ääneen.

Nuori Kyösti vihdoin on helsinkiläinen ylioppilas, joka on lukenut
liian kiivaasti ja jonka täytyy saada oleskella maalla vahvistumassa.
Hän on äitinsä silmäterä, kolmen sisaruksen ainoa veli, hento,
naisellisen miellyttävä poika, jota on varjeltu kaikesta "pahasta",
joka ei polta tupakkaa, ei osaa lyödä korttia eikä iässään ole ottanut
ruokaryyppyä tai tuutinkia. Björkell, joka tuntee hänen perheensä ja
kotiolonsa, on päättänyt täällä Kankaanpäässä tehdä hänestä miehen.
Hänen suosituksestaan poika onkin Kankaanpäähän päässyt.

Kyösti on aina viettänyt kesänsä saaristossa. Oikeaa suomalaista
maaseutua on hän nähnyt vain rautatievaunun ikkunasta. Nyt on hän ensi
kertaa sisämaassa ja kaikki on hänelle uutta ja ihmeellistä.

Tyttö karkeassa puvussa ja paljasjaloin, mutta nuori ja suloinen,
tyttö, joka äkkiarvaamatta ilmestyy metsästä näyttämään eksyneille
herroille tietä, tekee häneen valtavan vaikutuksen. Ja sitten tämä
sievä torppa täällä keskellä sydänmaata! Riippukoivu aitannurkalla,
vinttikaivo, lehmitarha -- kaikki on niin rauhallista, syvää ja
kaukaista. Ja sitten tämä huone maalaamattomine permantoineen, jolle
on levitetty olkia vuoteiksi! Oi, äidin ja sisarten pitäisi saada
nähdä tämä kaikki! Ja heidän pitääkin saada se nähdä. Hän kirjoittaa
heille kaikki tyynni, kuvaa sen niin elävästi kuin jos he itse olisivat
olleet mukana. Hän vetäytyy huoneen nurkkaan, repäisee pari lehteä
taskukirjastaan ja alkaa lyijykynällä:

"Rakas mamma, Maggi, Tuttu ja Lulu! Tämän kirjoitan teille syvällä
sydänmaalla, monta peninkulmaa kirkonkylästä. Ympärilläni pauhaavat
toverit, mikä istuu tuolilla, mikä loikoo oljilla, joita on levitetty
permannolle. Valkea loimuaa maalaisessa takassa ja ikkunasta näkyy
peltoa, metsää, voi miten paljon metsää ja järveä! Olimme näihin
äärettömiin metsiin jo eksyneet, olimme läpimärät, kun äkkiä näemme
kalliolla ihmisolennon, tytön, melkein vielä lapsen, seisovan
keltaisten puitten välissä huutelemassa karjaansa. Hän seisoi kivellä,
katseli metsään ja hänen ympärillään joka taholla oli sydänmaata. Hän
varjosti kädellään silmiään, sillä aurinko oli reväissyt pilvet ja
pulpahtanut esiin suureksi, kirkkaaksi tähdeksi, joka valaisi keltaisen
metsän, harmaat kalliot ja sinisen järven. Otto alkoi kiireesti huutaa
alas tyttöä. Hän tuli kainona, arkana, punoittavin poskin, vaaleat
hiukset näkyen huivin alta ja vain silloin tällöin nostaen maasta
siniset silmänsä... Minun on niin vaikea kirjoittaa, sillä yhtä mittaa
huudetaan nimeäni, nauretaan ja lauletaan... Tytön nimi on Hanni.
En tiedä, mihin hän nyt lienee kadonnut, sillä häntä ei näy... Jos
te voisitte aavistaa, kuinka hullunkurisilta me kaikki näytämme!
Vaatteemme ovat tuvassa kuivamassa ja me... Jatkan paikalla, kun tulee
vähänkin hiljaisuutta."

Valmistaessaan illallista kuulee Liena kamarista äänekästä puhetta ja
laulua. Lapset ovat kuin hulluina, niitä ei saa millään asettumaan.
Mikä pelkää koiria, mikä itkee Misseä, joka on hukassa, mikä tahtoo
kamariin katsomaan herroja. Lapset kähisevät jaloissa, riippuvat
helmoissa, uskaltavatpa hoilottaakin, kun kuulevat rähinän kamarista.
Mutta kun ovi avautuu ja eräs herroista tulee tupaan, pelästyvät he ja
karkaavat nurkkiin piiloon.

Se on se pikkuinen, valkeisiin puettu, kasvoiltaan harmaa herra, joka
sieltä tulla sipsuttelee. Tarttuu kiinni housuihinsa, jotka riippuvat
orrella ja virkkaa:

-- Jokohan kuivavat? Kun kasteli pentele kaikki vaatteemme... Ja mun
mitä!... Vaan mitäs se emäntä täällä puuhaa?

Herra kurkistaa pataan, jossa jänis paistuu, taputtaa Lienaa olkapäälle
ja katsahtaa hänen kasvoihinsa.

-- Helkkarin nuori ja korea emäntä!

Hän lähtee takaisin kamariin ja hetkisen perästä tulee Kalle
ruiskaskeltaan. Nähdessään suuren vieraan veneen rannassa on hän jo
alkanut aavistaa jotakin, sitten on hänen korviinsa sattunut hoilotus
ja vihdoin on hän soutajilta saanut kuulla, mitä on tapahtunut. He ovat
oikaisseet pitkäkseen saunan seinustalle, herrat antoivat näet ryypyt
ja ne menivät vähän päähän, kun ollaan tottumattomia. Mutta hyvää se
teki, tässä onkin saatu pari päivää soutaa niitä, on käyty kaikki
saaret, jäniksiä on tullut niin, että ovat käsiin mädänneet. Aika
tekeminen niiden herrojen kanssa on ollut, ovat välistä telmineet, niin
että ovat olleet kaatamaisillaan veneen. Se pienempi niistä tuomareista
varsinkin on niin leikkisä.

Vai että itse patruuna on täällä! Kalle iloitsee siitä suuresti, sillä
nythän on tilaisuutta puhua asiat poikki ja halki. Ovessa karkaavat
lapsetkin kertomaan hänelle, että patruuna ja keisari ja muita
kirkonkylän herroja on saapunut.

-- Tottahan olet kahvittanut ja syöttänyt? kysyy hän vaimoltaan
innoissaan. -- Pitää nyt koettaa olla parauden mukaan!

Sitten hän peseytyy, pukee ylleen puhtaat vaatteet ja lähenee kamarin
ovea. Hänen sydämensä koputtelee ja hän avaa oven kömpelösti ikään kuin
seisoisi vieraan lukon takana, menossa pahantekoon.

Kamarissa on jo hämärä. Hehku valkeasta punaa olkia lattialla ja
Hektor Bergin parakkaita kasvoja. Hän on pitkänään, totilasi seisoo
vieressä, suu avautuu ja sulkeutuu vuorotellen, sillä hän laulaa Kaarle
Juhana Wahlbergin kanssa, joka tuleen tuijottaen istuu hänen takanaan.
Vanha herra on mielenliikutuksissaan, valkea pukinparta tutisee ja
ääni vavahtelee. Tuon tuostakin täytyy pyyhkäistä kyynel silmästä.
Niin paljon muistoja liittyy noihin vanhoihin lauluihin, rakkaisiin
"gluntteihin".

Lassi Lindström on tyytyväisenä palannut tuvasta. Hän on mairitellut
akan niin pehmeäksi, että se varmaan tekee mitä hyvänsä. Mutta näyttää
siltä kuin ei talossa olisi muuta naisväkeä, ne ovat kaikki vallan
lapsia.

-- Ihan varmaan me näimme nuoren tytön, vakuuttaa Kyösti. -- Minäpä
lähden katsomaan.

Mikä hätä Kyöstin on mennä, kainoudessaan hän ei ole antanut
vaatteitaan tupaan, vaan on kuivattanut ne omassa selässään.

Patruuna ja Björkell ovat vallanneet sohvan. He istuvat sääret
toistensa lomissa ja suitsuttavat ilmaan kauniita savukiehkuroita
sikaareistaan.

-- Olet nähnyt näyn, Kyösti! inttää Lassi vastaan. -- Tai olet ollut
humalassa!

-- Kyösti nyt osaisi olla humalassa! sanoo Björkell ja hänen äänensä
iva haavoittaa Kyöstiä.

Patruuna päästää pienen naurun. Silloin suuttuu Kyösti todenteolla ja
ojentuu jo suoraksi, mutta koettaa vielä hillitä itseään.

-- Äitini on lähettänyt minut tänne maalle voimistumaan. Pyydän, että
annatte minun olla rauhassa.

-- Äitisi, vastaa Björkell murhaavalla äänellä, -- on lähettänyt sinut
tänne miehistymään. Sen sanoi hän itse minulle.

-- Tule tänne, Kyösti, pyytää Lindström hellästi ja ystävällisesti. --
Istu tuohon. Kas niin. Sinun maljasi, Kyösti!

Hän laskee käsivartensa Kyöstin kaulaan ja vie hänen huulilleen oman
totikuppinsa. Hänen äänessään on jotakin niin surumielisen rukoilevaa,
että Kyösti tuntee loukkaavansa häntä, jollei joisi. Hän ei tahdo häntä
loukata.

Kalle on pitkän aikaa seisonut ovensuussa, mutta kukaan ei ole
huomannut häntä. Vihdoin hän astuu likemmä.

-- Mikä perkele sinä olet, karjaisee samassa patruunan ääni, -- kun
tulet sisään ilman että kysyt lupaa?

(Oikeastaan kuuluvat patruunan sanat: "Mike pärkele sine ole ku tule
sise ilman ette kysy lupa.")

-- Minä... minä olen vain, vastaa Kalle nöyrästi ja peräytyy pari
askelta, -- tämän torpan mies, Kalle Aukustinpoika.

-- Ole, ole vaikka itse helvetinmies, mutta älä tule sisään ilman, että
kysyt lupaa. Ulos, sanon minä, taikka minä ajan sinut portille!

Kalle karkaa ulos huoneesta, niin että saappaat kopisevat.

-- Kun sinäkin annoit minun mennä, tiuskaa hän vaimolleen, -- joka
olet ollut herroissa! Mistäs minä sen tiesin, että olisi pitänyt lupaa
pyytää. Nyt se suuttuu niin, että mikä tässä eteen tuleekaan.

-- Häpeä! vastaa vaarin ääni ovensuusta. -- Tulevat kuin koirat
taloosi, etkä sinä aja heitä menemään.

-- Niin, kuiskaa Kalle, koettaen tyrkätä isäänsä tupaan ja vetää ovea
kiinni, -- kun tämä torppa kuitenkin on heidän maallaan ja kun he
voivat ajaa meidät pois koska hyvänsä.

-- Ajakoot, jos ajavat, mutta kun tulevat, niin olkoot ihmisiksi.

-- Eihän se taas herra koskaan sillä lailla ole meikäläistä
kunnioittanut...

-- Kyllä minä heille näytän!

Kalle tarttuu isänsä käsivarteen ja alkaa rukoilla:

-- Syödään illallista, isä, ja menkää sitten saunaan maata. Johan te,
vanha mies, tarvitsette lepoa, kun koko päivän olette huhtonut... Onhan
meillä kontrahti kymmeneksi vuodeksi, eihän se meitä voi poiskaan
ajaa. Mutta olisihan parempi pysyä hyvissä väleissä. Että minäkin,
moukka, nyt läksin sinne kysymättä!... Liena, eikös sinun jäniksistäsi
liikenisi palanen isälle?

-- Vanhaksi olen käynyt! pääsee vaarilta.

Hän ottaa kouraansa palasen leipää ja lähtee saunaan.

-- Viekää, lapset, kehoittaa Kalle hätäännyksissään, -- vaarille
perunoita ja piimää. Ja sinä, Hanni, lähde sinä kamariin kysymään, mitä
herrat tarvitsevat. Koeta varsinkin patruunaa palvella parhaasi mukaan.

Hanni oli loukkaantunut äidille. Taaskin tahtoi äiti estää häntä
olemasta herrojen seurassa. Pojat olisivat aivan hyvin voineet
noutaa kotiin lehmät. Hän juoksee aittaan, jonka raoissa riippuu
juhannuksenaikaisia kuivia haavanoksia, kampaa hiuksensa, sukaisee
ylleen punaraitaisen pumpulipukunsa ja kiinnittää siihen rintaneulan.
Hän on kuin kuumeessa, joka hermo sävähtelee.

Hän on jo ovella, kun hänet valtaa epäilys. Sieltä kuuluu tavaton melu,
toiset laulavat, toiset puhelevat. Ei hän sittenkään kehtaa mennä
sinne. Mitä hän oikeastaan siellä tekee... Mutta samassa ovi avautuu...
Kuinka he ovat hullun näköisiä, kun tassuttelevat noin valkoisissa!

-- Aaa! kuuluu kamarista kuin yhdestä suusta.

-- Aaa!

-- Noo, Hanni, virkkaa se komea musta herra ystävällisesti, -- tule nyt
auttamaan meitä. Missä sinä oletkin niin kauan ollut?

-- Lehmissähän minä.

-- Katso, tuossa on meidän eväskoppa. Ota nyt siitä esiin ruokaa...

Ilma hänen ympärillään on paksua ja raskasta. Herrat kerääntyvät luo,
heidän henkensä tulee viinalta ja heidän poskensa hehkuvat. Se tuntuu
pahalta...

-- Älä pelkää, Hanni! sanoo pikkuinen, harmaapintainen herra ja
hymyilee.

-- Tule tänne! sanoo toinen, joka on uunin ääressä pitkällään, tarttuu
hänen käteensä ja alkaa vetää häntä viereensä.

Hanni tekee vastarintaa voimiensa takaa, häntä jo peloittaa koko tämä
leikki. Silloin se komea musta herra sanoo pari sanaa sille, joka
raastaa häntä kädestä, ja hän pääsee paikalla vapaaksi.

-- Älä pelkää, Hanni! Kuinka vanha sinä olet?

Hanni ei saa sanaa suustaan eikä uskalla nostaa silmiään. Hänen on
kuuma ja vaikea olla, häntä pyörryttää.

-- Viidentoista? kysyy se musta herra, irroittaa huivin hänen päästään
ja katsoo häntä silmiin.

-- Kuudentoista, kuiskaa Hanni, hyvin hiljaa, silmiään nostamatta.

He puhuvat jotakin hänen hiuksistaan, hän ymmärtää, että ne heidän
mielestään ovat kauniit, joku silittääkin takaapäin hänen päätään.
Samassa kiertää se musta herra käsivartensa hänen ympärilleen, sen
valkea käsi pusertaa hänen rintaansa ja hän vaipuu sen polvelle
istumaan.

Siinä on kamala olla, tuntuu siltä kuin kuumaa höyryä virtasi läpi
koko ruumiin, päähän asti. Mutta hän ei pääse liikahtamaan, tuntuu
siltä, että sitten tulee vielä pahempi. He puhuvat keskenään, puhuvat
hänelle, kyselevät. Hän ei saa selvää heidän sanoistaan. Hänen kätensä
ovat hiessä ja sydän lyö. Äkkiä tarttuu joku hänen päähänsä ja hänen
huulilleen painuu kuuma suudelma, lemuten tupakille ja viinalle.
Silloin hän kirkaisee ja kimmahtaa ylös ikään kuin häntä olisi
veitsellä pistetty. Hän tahtoo sylkeä pois sen! Hän hankaa hihallaan,
esiliinallaan. Hän tahtoo pois täältä! Mutta hän on niin pyörryksissä,
ettei löydä ovea. Kaikkialla on vastassa verestäviä silmiä ja miehiä,
jotka nauravat ja ojentavat käsiään hänen puoleensa. Hän pakenee
ikkunasta, jollei huoneessa olekaan ovea... Samassa alkaa joku saarnata
korkealla äänellä, kiihkeästi ja nuhdellen. Se on se kaikista nuorin,
joka on puettu täysin vaatteisiin. Se iskee nyrkkiä pöytään ja työntää
tieltään pari herroista. Hanni käsittää, että hän puolustaa häntä...

Ovi avautuu ja äiti syöksyy huoneeseen. Äiti on tietysti kuullut Hannin
huudon, mutta Hanni ei tahdo, että äiti saa tietää... Hänen pitää
luulla, että täällä on ollut hauskaa ja että hän vain auttaa herroja.
Hän nielee kurkun täydeltä pelkoa ja kyyneliä, sitaisee kädellään
kasvojaan ja painuu kiireesti eväskopan ääreen.

-- Tule tänne, Hanni, sanoo äiti hätäisesti ja ankarasti.

Hanni ei uskalla olla tottelematta. Mutta hän lähtee hymyillen ja
veitikkamaisesti vilkaisten herroihin, ikään kuin olisi liitossa heidän
kanssaan.

-- Mitä sinä nyt noin olet laittanut itsesi! Tiedäthän, että sinun
pitää mennä lypsämään. Ovatko lehmät kaikki kotona?

Hannia harmittaa äidin puhe. Se on niin tinkimättömän kiivasta ja
käskevää, ettei hän ymmärrä... Sellaiseen ei hän ole tottunut.

-- Isä käski palvelemaan herroja ja enhän minä kehdannut
riihirääsyissä...

-- Isä käski!... Kyllä minä hoidan heidät. Hoida sinä lehmät, se työ
sopii paremmin sinulle.

Hannin mielessä on katkera vastaus, mutta hän ei lausu sitä. Tekee
vain sen päätöksen, että hän uhallakin menee herrojen luo. Hän oli
äsken tyhmä kun huusi. Hänellä ei ollut mitään hätää, mitään ei olisi
tapahtunut...

Liena tuntee kamalaa pelkoa, hän sadattelee isää, joka antaa Hannille
sellaisia käskyjä. Kun voisikin täksi päiväksi ja täksi yöksi kytkeä
tytön kahleisiin. Auta, hyvä Jumala, niiden ohi!

Jäniksenpaisti on valmista ja hänen pitää alkaa kattaa pöytää.

-- Se on hempeimmillään, vasta puhjennut! puhelevat herrat keskenään ja
kääntyvät sitten emännän puoleen: -- mihin se tyttö meni?

Liena ei ole kuulevinaan.

-- Joko ne pöksyt siellä kuivavat? huutaa joku porstuaan hänen
jälkeensä.

Nuorin herroista tulee tupaan. Se on hiukan humalassa, iloisena ja
ystävällisenä. Alkaa koetella vaatteita, jotka riippuvat orrella,
pistää lauluksi, ottaa pari tanssiaskelta ja seisahtuu Lienan eteen.

-- Hei, akka kulta! Mihin sinä lähetit neidin? Olisi tanssittu!

Lienan käy häntä sääli. Tuskin on kahdettakymmenettä ikävuottansa
täyttänyt! Äsken tullessaan oli niin kohtelias, teititteli -- nyt
sinuttelee ja puhuu ihan kuin patruuna.

Kyösti istuutuu tuvan sängynlaidalle, Liena kerää vaatteet orrelta, vie
ne kamariin ja viskaa suurena läjänä tuolille. Kun hän palaa pirttiin,
ovat lapset kaikki nuoren herran ympärillä katsomassa hänen kelloaan,
eikä aikaakaan, kun hän keikahtaa sänkyyn ja nukkuu sikeään uneen.

Herrat pukevat hiljalleen vaatteita ylleen, paitsi vanha herra
Wahlberg, joka olkien päällä vetelee makeita unia.

-- Mitä Ester-rouva sanoisikaan, virkkaa Björkell patruunalle, -- jos
tietäisi, miten sinä täällä metsäkulmilla elelet?

-- Hoo, kyllä hän puolensa pitää. Myönnä, että otus tällä kertaa on
harvinaisen houkutteleva.

-- Minä ennustan, minä ennustan, pojat, että joku teistä vielä tulee
maksamaan lapsenruokkoa tähän torppaan.

-- Täällähän on kuuma kuin helvetissä. Työnnä ovi auki, Lassi Lindström.

Lindström potkaisee oven selkosen selälleen. Vähän ajan kuluttua
uskaltaa Kalle taas liketä kamaria, varovaisesti, lakitta päin.

-- Noo, mies, mitä sinä täältä tahdot? kysäisee patruuna.

-- Minä vain sitä, että tervetuloa tänne meidänkin maille, kunnian
patruuna.

-- Sinä unohdat, että nämä ovat minun maitani...

-- En, kunnian patruuna. Mutta kun minä olen tämän torpan mies...

-- Vai olet sinä tämän torpan mies... Vai niin. Noo, tule sitten tänne,
sinun pitää saada ryyppy.

Kalle hymyilee ja sulaa ystävällisestä kohtelusta. Kun hän on
tyhjentänyt ryypyn, kaataa patruuna samaan lasiin konjakkia.

-- Ota pois!

-- Kiitoksia, eihän sitä olisi tarvittu.

-- Noo, ota, perkele siinä!

Kalle irvistää nautinnosta, nuolaisee huuliaan ja pyyhkäisee hihallaan
sekä uskaltaa vihdoin kysyä, saisiko tästä torpasta vähän puhua. Kas,
hän on ihan itse rakentanut sen, vallan alusta asti, ja koska hänen
vaimonsa on Kankaanpään kasvatti, niin...

Herrat katsahtavat toisiinsa ja patruuna hymähtää heille. Kyllä hän
tuntee väkensä!

-- Sinä saat huomenna puhua asiasi! Ota nyt vielä ryyppy ja mene
matkaasi!

Kalle kiittää ja kumartuu ihan luokaksi. Ryypyt ovat panneet hänet
iloiselle päälle ja hän vakuuttaa jo vaimolleen, että patruuna on hyvä
mies, oikein leikkisä mies... Samassa tulee patruuna hänen perässään
tupaan.

-- Noo, sano nyt, mitä tahdot sanoa!

-- Istumaan, hyvä patruuna... Pyyhi, Liena, penkkiä... Patruuna on
niin hyvä ja istuutuu. Kas tämä se nyt on minun vaimoni, se entinen
Kankaanpään kasvatti. Tule likemmä, Liena, ehkä patruuna tuntee...

-- Piikanahan minä vain olin, mutisee Liena, kalpeana ja
hätäännyksissään, -- mistä patruuna kaikkia muistaisi...

-- Älä sinä nyt ujostele... Kasvattina se oli ja sen tähden antoi
vanha patruuna meidän ensi vuodet asua täällä ilman veroa. Mutta tämä
olikin kuiva kangas, kun tänne tulin. Havumajassa saatiin asua, ja kun
ensimmäinen lapsemme, tuo Hanni, syntyi, niin ei meillä ollut muuta
huonetta valmiina kuin sauna.

Patruuna seuraa silmillään lapsia, jotka ovat ruokapöydän ääressä. Ne
ovat terveen näköisiä ja valkotukkaisia. Suurimmat pojat yhä hankaavat
pyssyjä, touhussaan, kasvot kuumina kiihkosta. Äkkiä sattuvat hänen
silmänsä kivääriin, joka riippuu nurkassa.

-- Se on vain vanhan patruunan antama vanha haulipyssy, selittää Kalle
nöyrästi. -- Olen minä sillä täällä kerran sudenkin ottanut hengiltä...

-- Vai niin. Ja ehkä jäniksiä ja muitakin otuksia.

Kalle on havaitsevinaan, että patruuna ärtyy, ja vakuuttaa, ettei hän
paljon sitä käytä, joskus heittää olalle ja vähän hätyyttää jäniksiä,
kun syövät kaikki laihot.

-- Anna tänne se pyssy, ärjäisee patruuna. -- Sinulla ei ole mitään
oikeutta metsästää. Sinä et saa oravaakaan ampua. Tästä lähin tulen
itse tänne joka vuosi ja tahdon silloin, että täällä on saalista.

Kalle noutaa kiireesti pyssyn patruunalle ja vakuuttaa, ettei hän enää,
koskei patruuna tahdo.

Hanni tulee huoneeseen maitokiulu käsissä ja helmat korkealle
nostettuina. Hän hätkähtää, kun näkee patruunan tuvassa, vetäytyy
porstuaan, päästää alas hameensa ja astuu sitten kynnyksen yli.
Patruuna tyyntyy, käy hajamieliseksi ja Kalle alkaa taas selitellä
asioitaan.

-- Mihin sinä nyt kaiken tämän kanssa tahdot tulla? kysyy patruuna
vihdoin.

-- Siihen vain, hyvä patruuna, että vanha patruuna lupasi, että
kymmenen vuotta vielä saataisiin olla tällä verolla ja ettei nyt
pitäisi lisätä veroa. Lapset ovat vielä pienet ja tuossa on hyvä suo,
jota olen ruvennut viljelemään.

-- Paljonko veroa sinä maksat?

-- Eihän se niin suurelta kuulu, mutta kyllä sitä siinäkin on
maksamista...

Patruuna ei enää kuule sanaakaan hänen lörpötyksistään. Hän seuraa
Hannin liikkeitä hänen huuhdellessaan kiulua ja kantaessaan
maitoastioita ruokahuoneeseen. Hänen käynnissään, hänen tavassaan
nostaa jalkaa, kaartaa käsivarsia, kääntää päätä, jokaisessa
hänen liikkeessään on jotakin tavattoman suloista. Harvoin näkee
neitostenkaan joukossa mitään noin kaunista. Pukea se tyttö vain
silkkiin -- siitä tulisi Herodiaan tytär, joka voisi tanssia itselleen
ihmispäitä.

Kalle ei aavista, että on kokonaan hänen tyttärensä ansio, ettei
hänen suutaan tällä hetkellä tukita. Patruuna olisi jo aikoja sitten
potkinut hänet ulos, jolleivät Hannin kasvot, milloin hymyssä, milloin
vihassa, joka hetki vaihtaen väreitä, olisi väikkyneet hänen edessään.
Hän on jossakin nähnyt jotakin, jota tuo tyttö muistuttaa. Mutta missä
ja koska? Ja oliko se kuva vaiko elävä ihminen, mies vaiko nainen,
vaiko lapsi?... Hänet valtaa omituisen hellä mieliala, hänen käy sääli
ihmisiä ja itseään. Hän tahtoisi miltei itkeä... Kalle pajattaa hänen
edessään kuin papukaija, puhuu armoista ja veroista ja kasvateista.
Otto von Holten ei kuule häntä. Häntä alkaa äkkiä ahdistaa, ikään kuin
hän ei enää voisi hengittää, hänen täytyy lähteä ulos, pihamaalle,
minne näki Hannin katoavan.

Toinen puoli taivasta on pilvessä, toinen kirkkaana ja pari tähteä
vilkuttaa. Tuuli on lakannut, sumu liikkuu järvellä ja halla tuntuu
ilmassa.

-- Illallinen on pöydässä, lausuu samassa ääni takaapäin ja Otto von
Holten herää ikään kuin unesta. Paholainen periköön sen naisen! Mitä
sillä nyt oli tässä tekemistä!

Liena ja Kalle koettavat herätellä nuorta herraa, joka on nukkunut
heidän sänkyynsä. Se on kuin pahankurinen lapsi, itkee, huitoo käsiään
ja ähisee. Vihdoin he saavat hänet talutetuksi kamariin.

Liena häärää epätoivoisen voimilla. Hänen asettaessaan lapsia levolle
huutavat herrat häntä lakkaamatta. Milloin puuttuu suolaa, milloin
sokeria, milloin on kuuma, milloin kylmä.

-- Koeta vain syöttää hyvin! sopertaa Kalle tuon tuostakin. Hän on aika
humalassa hänkin ja torkkuu penkillä. -- Se patruuna on helkkarin hyvä
mies. Ota se Hanni avuksesi, johan sinä muuten ihan väsyt.

Pojat saavat vihdoin pyssyt puhtaiksi ja tahtovat itse mennä viemään
niitä herroille. Sitä varten pitää heidän vielä myöhäisenä iltana
panna ylleen parhaat vaatteet ja saappaat, joita ei ole koko kesänä
käytetty ja jotka ovat käyneet niin ahtaiksi, että tuskin mahtuvat
jalkaan. Herrat antavat heille kummallekin viisikolmatta penniä,
kulauksen totilasista ja tyhjän paperossilaatikon ja pojat palaavat
niin innostuneina ja täynnä naurua, ettei siitä tahdo loppua tulla.
Kun herrat ovat pahnoissa kuin sianporsaat, pitkin lattiaa, eikä yksi
pysynyt ensinkään pystyssä, vaan kaatui pöydän alle! Ja sitten tuli
toinen ja otti sitä niskasta ja kaatoi suuhun sellaista keltaista
ainetta...

-- Konjakkiahan se oli! korjaa vanhempi pojista, ja molemmat
purskahtavat nauruun.

Hannin mieli on oudossa liikkeessä. Hän on suuttunut äidille, hän
ei syö muruakaan ja askaroitsee ääntä päästämättä, huulet kokoon
puserrettuina. Äiti on hänelle häijy. Itse kyllä on aikanaan pitänyt
hauskaa, mutta ei antaisi muitten!... Mutta kas herrat pitävät
hänestä...! Hanni punastuu omia ajatuksiaan. Häntä hävettää... Hän on
varmaan kaunis, koska he sillä lailla... Hän tahtoisi olla kaunis!

-- Hanni, virkkaa äiti, -- sinä menet täksi yöksi saunaan nukkumaan
vaarin kanssa.

Hanni ensin hämmästyy äidin ääntä, jossa ei näy olevan mitään
tinkimisen varaa, mutta sitten viskaa hän niskaansa ja vastaa
kiukkuisesti:

-- Enkä mene.

-- Sinä et saa nukutuksi täällä, lapsi, pääsee äidiltä kuin
hätähuutona. Hänestä tuntuu siltä, ettei hän enää jaksa, hän on niin
väsyksissä, että nääntyy. Hänhän voi niin pian päästä taakastaan: pari
sanaa vain ja he tietävät kaikki. Käyköön sitten kuinka tahansa. Mutta
samassa räjähtää kamarista nauru. Se vaikuttaa kuin piiskan siima
selkään. Liena ojentuu suoraksi, tarttuu Hannin käsivarteen, pusertaa
sitä epätoivoisella julmuudella, taluttaa tytön vuoteen ääreen ja
paiskaa hänet siihen.

-- Makaa täällä sitten, mutta panekin paikalla sänkyyn.

Hanni ei puhu sanaakaan, mutta hänen silmänsä kiiluvat ja hän
pitelee käsivarttaan ikään kuin siihen olisi koskenut. Hän on niin
loukkaantunut, niin vimmoissaan. Tällaista ei vielä koskaan ole
tapahtunut...

Muut jo nukkuvat. Isä kuorsaa tasaisesti ja raskaasti. Hetkisen perästä
on Hannikin pitkänään, mutta vaatteet yllä nyyhkyttäen ja itkua
pidätellen.

Liena istuutuu tuvan kynnykselle, hengittää syvään ja kuuntelee. Lyövät
korttia. Mahtanevatko vielä jotakin tarvita! Mennäkö kysymään, vai
odottaako vielä tässä? Pitäisi ehkä korjata ruoat... Hän raottaa ovea.

Ruokapöytä on työnnetty nurkkaan ja sen ääressä, seinään nojaten nukkuu
vanha Wahlberg, tyhjä totikuppi edessä. Nuorin herroista on nukahtanut
oljille, makaa selällään, suu auki, kasvot tulipunaisina.

Pienempi pöytä on ikkunan alta nostettu keskelle lattiaa, kynttilät
ovat sulatetulla steariinilla kiinnitetyt pöytään ja sen ympärillä
lyödään korttia. Lindström ja Berg ovat jo hyvin humalassa, mutta
patruuna ja Björkell katselevat toisiaan tiukkoina.

-- Tarvitsevatko herrat vielä jotakin? kysyy nainen ovensuusta.

-- Tarvitaan, vastaa kankealla kielellä Berg. -- Tule tänne, tyttö, ja
istu tuohon syliin!

-- Tai vielä parempi, jos tuot tyttäresi, kangertaa toinen tuomareista.

-- Vaimoihmistä täällä tarvitaan.

-- Suu kiinni! huutaa patruuna ja iskee nyrkin pöytään. -- Pankaa,
pojat, maata, olette juovuksissa kuin siat. Tai juokaa lisää, jotta
kaadutte.

Liena korjaa kiireesti ruoat pöydältä ja herrat jäävät yksin.

-- Juotat meitä muita, virkkaa Björkell, iskien merkitsevästi silmää
patruunalle. -- Olet kohtelias isäntä.

-- Skål!

-- Minä luen sielustasi kuin avoimesta kirjasta, jatkaa Björkell. --
Sinä nukuttaisit meidät kaikki, saadaksesi yksin... sinä, jolla sentään
on nuori vaimo kotona.

-- Minunko vaimoni hän on? Hän on yhtä paljon teidän jokaisen vaimo,
kyllähän sinä sen tiedät... Minä totisesti en pane suuria vaatimuksia
vaimolleni. En vaadi sydämen hyvyyttä enkä pään viisautta, kunhan hän
vain kykenee synnyttämään minulle pojan -- mutta tämä!

-- Mistä sinä vielä tiedät! Vastahan te naimisiin menitte.

-- Älä puhu roskaa!

-- Sinun olisi pitänyt valita toinen.

-- Niin olisi.

Lindström ja Berg olivat jääneet pöydän ääreen ja hellästi kietoneet
kädet toistensa kaulaan.

-- Kas niin, Hektor, sinä uljas ystäväni, virkkaa Lassi kyynelsilmin,
-- me olemme taas humalassa, sikahumalassa.

-- Mitä arvelet, mentäisiinkö raittiusseuraan?

-- Mennään, mennään huomispäivästä. Minun päässäni kalkuttelevat
tuhannet sepät ja vatsassani käy kokonainen mylly...

-- Otetaan jäähyväisryypyt sitten. Sillä huomisesta päivästä alkaen...
ja vuoden loppuun asti, totta vie...

-- Mutta jos me kuolisimme, ennen kuin olemme päässeet kolkosta
lupauksestamme, ajattele, veljeni, raittiudessa!

-- Niin olisi ainakin loppumme ollut kunniallinen, vastaa Berg käsi
sydämellä ja kyynelsilmin.

-- Älä hiidessä! ulahtaa Lindström, käyden kalpeaksi kuin vaate ja
karaten ulos minkä pääsee.

Liena näkee hänen seisovan pitämässä kiinni porstuan pihtipielestä ja
siinä rykivän ja kakovan. Hannikin nostaa päätään, lakkaa itkemästä ja
virkkaa hätäisesti:

-- Tuliko se kipeäksi?

Äiti vetää oven hakaan. Olkoot nyt siellä, tehkööt mitä tahansa, vaikka
sytyttäisivät huoneet tuleen!

Hän lähenee miehensä vuodetta. Kuinka Kalle tulee viinalta! Hän ottaa
jotakin vaatetta päänsä alle ja laskeutuu penkille, riisumatta.

Muutamia kuukausia siis on Otto-herra ollut naimisissa ja nyt jo
ehtinyt kyllästyä. Ei näy löytävän onnea, vaikka sanovat armon olevan
sekä nuoren että kauniin... sydänmaan torpista lähtee naista hakemaan.

He laulavat siellä vielä, käyvät pihamaalla, kiroilevat pimeässä
porstuassa ja vihdoin nukkuvat. Lienan silmiin ei tule unta. Hän
pelkää. Tähdet tuikkivat ikään kuin räiskähdellen. Hanni valittaa
hiljaa unissaan... Nyt kävelee joku porstuassa, kävelee varovaisesti,
ei kompastu, sytyttää tulitikun... Koirat heräävät ja haukahtavat.
Ulko-ovi avautuu, askelet tömisevät pihamaalla... Kunhan vain ei olisi
heittänyt palavaa tulitikkua olkiin...

Liena kohoutuu kyynärpäilleen ja kuuntelee henkeä pidätellen. Ei
kuulu muuta kuin miehen kuorsaus ja lasten tasainen hengitys. Hän
nousee, hiipii yli lattian, raottaa ovea ja pelästyy, niin että sydän
seisahtuu: tulitikku kytee pahnojen vieressä koirien alla. Hän saa
tulitikun sammutetuksi sormiensa välissä ja hiipii takaisin tupaan,
mutta tuskin on hän saanut oven hakaan, kun askelet varovaisesti
palaavat porstuaan ja lähenevät tuvan ovea. Joku käy kääkään. Liena
koettaa varovaisesti hakaa, ikään kuin pelkäisi sen pettävän ja
lyyhistyy sitten kynnykselle.

Askelet etenevät, hiljaa, varpailla astellen, mutta ei kamariin, vaan
ulos... kulkevat seinäviertä, ikkunan alle... Herra Jumala, jos se
rikkoo ruudun!

Liena karkaa ikkunaan, katsoo ulos. Tähtitaivas räiskii, järvi on
tyven, tumma ja kiiluva. Äkkiä himmenee ruutu ja lasiin painuvat
kasvot... Liena tuntee nuo verestävät silmät, ne ovat samat, jotka
kerran ennen kohtasivat hänet ruudun läpi!

Hän kirkaisee ja typertyy permannolle eikä vähään aikaan tiedä mistään.
Kun hän pääsee takaisin tajuihinsa, huomaa hän, että kasvot ovat poissa
ja Hanni on polvillaan hänen vieressään, itkien epätoivoisesti.

Tämä tunne, tämä tunne, jota Otto von Holten nyt tuntee, se on
nuoruutta ja kevättä. Siitä on kauan, kun hän sitä on tuntenut.

Ensin ei hän tyttöä huomannut, mutta kun se siellä metsässä lausui
nimensä, niin oli äänessä jotakin aivan ihmeellistä. Ja kun se sitten
karttuunihameessaan, hiukset silitettyinä kahden puolen päätä tuli
huoneeseen -- voi sitä lasta, voi sitä nuorta naista!

Jota myöhemmäksi ilta kului, sitä kuumempana kulkee Otto-herran veri.
Kaatukoot, kaatukoot nuo toiset! Björkell, se vanha ryöväri, arvaa
hänen ajatuksensa, mutta vihdoin nukkuu hänkin. Suokoon taivas, että
kivien uni peittäisi heidän silmäluomiansa! Hän hiipii ulos huoneesta.
Koira haukahtaa, hän potkaisee sitä ja se painuu vingahtaen nurkkaansa.

Mutta tämä on sittenkin toivotonta, sillä näin syksyllä ei enää nukuta
aitoissa. Kaikki ovat kiinni eikä mistään kuulu mitään. Kun voisi
tekeytyä kissaksi ja livahtaa sisään ovenlävestä! Koko perhe nukkuu
ehkä tuvassa. Vaistomaisesti vetäytyy hän sinne, hiljaa ja hiipimällä.
Ovi on kiinni. Ei aukea millään!... Se kasvattitytär, se kirottu akka,
se sen on telkinyt!! Kun edes saisi tietää, onko tyttö tuvassa, niin
lakkaisi etsimästä. Sillä tietysti sitä siellä nyt varjellaan kuin
aarretta. Voi, ymmärtäisivätpä oman etunsa, niin jättäisivät aarteen
hyvällä!

Hänen kasvojaan polttaa ja ruumis vapisee. Hän kulkee seinäviertä
ikkunan alle ja lähentää kasvonsa ruutuun...

Siellä on vastassa kiiluvat, kauhistuneet silmät vaaleissa kasvoissa,
jotka ovat kuin haudasta nousseet. Otto-herra hytkähtää ja vetäytyy
pois. Ei totisesti tiedä, oliko se ihminen vai oliko se näky. Hän on
juonut liikaa tänä iltana! Sisässä polttaa eivätkä silmät näe oikein.

Yö on kirkas ja kylmä, tähdet merkillisen tuikkivat. Läähättäen
astelee patruuna pihamaalla, ajattelematta sinne taikka tänne, kun
hän äkkiä huomaa ihmisolennon lähenevän -- ihmisolennon tai näyn tai
aaveen, sillä taivas ties, mikä se taas on, tuo luurangonnäköinen,
valkohapsinen...

-- Noo, virkkaa hän pilkallisesti, ikään kuin itsekseen, -- mikä sinä
olet miehiäsi? ja hämmästyy suuresti, kun hänen ruotsinkieliseen
kysymykseensä tulee vastaus, lausuttuna kolkolla äänellä kuin haudasta:

-- Jumalan ase olen minä.

Otto-herra ei ymmärrä sellaista lausetapaa kuin "Jumalan ase", mutta
sen hän käsittää, että koska tuo puhuu, niin mahtaa olla ihminen.

-- Mitä sinä, Holtti, tulet köyhien ihmisten luo? Eikö Jumalan viha
jo ole täysi? Mutta minä sanon sinulle: mene pois täältä, taikka sinä
kadut... Älä satuta kättäsi minuun, sillä minä olen Jumalan ase!

Patruuna oli yrittänyt käydä häneen käsiksi ja heittää hänet maahan,
mutta ukko nostaa häntä vastaan tukevan sauvansa ja puhuu, puhuu
käheällä, katkeralla äänellään kuin korppi vaakkuisi. Patruuna on
vimmoissaan eikä löydä sanoja, joilla tukkia tuon hävyttömän suun. Hän
on heittänyt kamariin kaikki aseensa ja koettaa turhaan aidasta kiskoa
seivästä puolustuksekseen.

-- Turhaan sinä raivoat, jatkaa ääni: -- Minä en enää ole Holttien
renki, vaikka ennen olin. Minä olen nyt Jumalan henki ja sanon sinulle:
varo henkeäsi! Mene pois täältä... Älä satuta kättäsi minuun, sillä
Jumala puhuu minun suuni kautta.

-- Kyllä minä sinulle näytän, sinä perkele, karjaisee patruuna vihdoin
ja karkaa porstuaan ottamaan asetta, mutta kompastuu koiriin, jotka
oven takana haukkuvat meteliä. Kirotut elukat, kyllä hän ne opettaa, ja
hän potkii ja pui nyrkkiään minkä jaksaa. Kun hän vihdoin, pitkä halko
kädessä, juoksujalan palaa pihaan, ei siellä ole ketään ihmistä. Lehmät
makaavat tarhassa, silloin tällöin kalkahtaa kello. Järven kiiltävässä
kalvossa kertautuu syvä taivas räiskähtelevine valoineen.

Kuka se oli, tai mikä se oli ja mitä se oikeastaan puhui? Oliko hän
todella näin humalassa... Nyt välähtelee taas ikkunassa jotakin
valkoista... Tämä Pimeänpirtin kangas näkyy olevan noiduttu paikka,
huomenna pitää ottaa selvää ja tehdä puhdasta. Täällä tuntuu
kummittelevan.

Patruuna palaa kamariin. Hänen kiukkunsa on väistynyt ja sijaan tullut
jokin epämääräinen tunne. Se on jonkinlaista outoa pelkoa, jota ihminen
tuntee, kun yliluonnolliset voimat näyttävät käyneen häneen käsiksi
eikä hän tiedä, mihin häntä aiotaan viedä.

Toverit nukkuvat kuin porsaat pahnoissaan, suut auki, kuonot pystyssä.
Vanha Wahlberg kuorsaa sängyssä, Björkell sohvalla ja Kyösti
heittelekse levottomasti nurkassa olkien päällä. Noo, kyllä näillä
retkillä miehistyy!

Patruuna tuuppaa Lassi Lindströmiä hiukan syrjemmälle ja heittäytyy
pitkäkseen oljille.

Kun saisikin unta!



V


Soutajia on käsketty varhain olemaan valmiina ja he ovatkin nousseet
ennen aurinkoa, mutta ei kuulu herroja lähtemään. Miehet ovat hiukan
huolissaan, heidän rukiinsa itävät kohta kuhilaissa ja tänään olisi
ollut hyvä päivä aumata.

Kylläpä makaavat torpanväetkin kuin kuoleman unta. Lehmät jo alkavat
ammua tarhassa, mutta lypsäjiä vain ei tule.

Vaari juttelee hyvän aikaa soutajien kanssa, asetellen kuntoon
kalanpyydyksiään. Vihdoin hän lähtee tupaan. Sitä siivoa rappujen
edessä ja porstuassa! Ihanhan siinä läkähtyy... Koirat vinkuvat ja
karkaavat vastaan, heilutellen häntää ja vongerrellen kuin käärmeet...
Vaari käyttää nyrkkejään ja puskee koko vimmansa tuvan oveen, joka yhä
on haassa.

-- No jo nyt näkee, että herroja on talossa, kun ei enää tiedetä
ylös nousta. Pianpa näkyvät tavat tarttuvan! Ja oikein on varustettu
herrojen siivo. Mutta tätä älä sinä, Liena, korjaakaan...

Kallen päätä särkee, mutta ei tässä nyt auta ruveta kipeäksi, täytyy
olla etujaan valvomassa. Paras antaa herrojen maata ja pitää kahvi
kuumana, että saavat heti kun nousevat.

-- Retku sinä olet etkä mikään mies! sanoo vaari synkästi.

-- No ei tämä nyt minustakaan hauskaa ole, närkästyy Kalle. -- Mutta ei
tee mieli lähteä maantiellekään.

-- Saakohan edes nuo koirat tuosta päästää, kuiskaa Liena,
itkunsekaista kiukkuaan hilliten.

-- Älä helkkarissa! vastaa Kalle. -- Ei ole mitään sanottu.

-- Ovat unohtaneet. Eihän luontokappaleita tuolla lailla...

Vaari lähtee ääneti porstuaan ja irroittaa muitta mutkitta koirat.
Ne liehuttavat häntiään ja nuolevat kiitollisina hänen kättään.
Hetkisen nuuhistelevat pihamaalla, mutta sitten hajoavat metsään, eikä
aikaakaan, kun niiden haukunta kuuluu haasta.

Siunatkoon, kuinka Kalle säikähtää! Mitä nyt herrat sanovat, kun
tulevat? Kyllä ne nyt niin suuttuvat, että... Pois tästä on meneminen,
jättäminen kaikki tyynni... Ja vaari vain nauraa eikä Lienakaan valita
miehensä mukana. Jo loppuu Kallen kärsivällisyys.

-- Kyllä teidän kelpaa pilkata, mutta ette ymmärrä, mitä on rakentaa
koti korpeen ja heittää se, jos herra suuttuu. Mutta minäpä en heitä,
minä nöyrryn, minä rukoilen ennen kuin lähden.

Vähitellen astuvat herratkin ulos kamarista. He huomaavat paikalla,
että koirat ovat poissa. Kuka saakeli ne on päästänyt irti!

Patruuna ja Björkell joutuvat vimmoihinsa. Tällainen ihana aamu ja nuo
aasit pilaavat sen päästämällä koirat irti.

-- Patruuna on hyvä ja antaa anteeksi, pyytää Kalle, lakki kourassa. --
Ne olivat tehneet tänne vähän pahaa siivoa...

-- No mitä sitten. Sopii akan pestä.

-- Johan se pesi... Ja emmehän me sitä valitakaan, emme me olisi
päästäneet niitä. Kas, se oli se minun vanha isäni. Se on vähän
sekaisin päästään.

Patruuna käy tarkkaavaiseksi ja kysyy tyynemmin:

-- Asuuko se täällä sinun luonasi? Onko se vanha ukko?

-- Kyllä, kyllä, patruuna. Se on käynyt vähän vanhuudenhöperöksi viime
aikoina...

Aa, se on siis se yöllinen aave! Mielipuoli! Patruuna naurahtaa, viskaa
pyssyn olalleen ja lähtee Björkellin kanssa metsälle.

Muut eivät malta vielä lähteä. Lassi pyytelee emännältä kahvia, Berg
menee rantaan ihailemaan luontoa ja Wahlberg ajaa partaansa -- se hieno
mies ei metsästysretkelläkään malta esiintyä ajamattomana! Kyösti
Åkerfelt liikkuu kalpeana, silmät turvonneina, hyvin häpeissään. Berg
kehoittaa häntä uimaan, mutta Kyöstistä tuntuu vesi niin kylmältä,
ettei hän uskalla. Kun vanha herra Wahlberg vihdoin, kammattuna ja
peseytyneenä tulee tupaan, tervehtii hän ystävällisesti emäntää ja
lapsia. Hän ei osaa sanaakaan suomea, mutta hän ottaa kummallekin
polvelleen pienen pellavapään, näyttää heille kelloaan ja saa heidät
erinomaisesti viihtymään. Lienan tekisi mieli jutella hänen kanssaan,
hän näyttää niin miellyttävältä ja hyvältä... Mutta eihän tässä nyt
ehdikään. On laitettava aamiaista ja siistittävä kamari.

Hänen puhtoinen, kaunis kamarinsa! Permanto ja matot ovat täynnä
veritahroja, saappaan- ja käpälienjälkiä, likööritahroja,
paperossinpäitä, sylkeä... Kun saisikin sisunsa hillityksi, niin ettei
halkeaisi!

Tunnin kuluttua palaavat herrat metsästä, reippaina ja hyvällä
tuulella. Kummallakin on jänis, eivätkä he tarpeeksi osaa ylistää näitä
metsästysmaita.

Aamiaispöytä on katettu kuistille, jonne päivä lempeästi paistaa. Aamu
on mitä ihanin, ilma kirkas, nurmi vielä kasteen vallassa ja järvi
peilityven. Tämä torppa pitäisi oikeastaan ottaa kartanon haltuun,
jotta syksyisin saisi oleskella täällä.

Jänis oli todella hyvin paistettu -- Minette-tädin kyökkitaitoa! Ryyppy
täytyy ottaa kahvikupeista ja juomalaseista ja sitä ottaessa laulavat
herrat. Wahlberg, seisoen tuolilla, johtaa juhlallisesti kuin ainakin
kapellimestari.

-- Mutta missä Berg on? Ho-op!

-- Ho-op! vastaavat kaiku ja Berg yht'aikaa.

-- Hän piirustaa rannalla.

-- Kyösti on myöskin jo tänäpänä tehnyt runon.

-- Enpä, huudahtaa Kyösti punastuen. -- Kirjoitin vain pari sanaa
muistikirjaani.

-- Runomitalla! Mitä sinä siitä peittelet?

-- Mutta kun ei se ole totta!

-- Kuulkaapa, koira yhä vielä ajaa.

-- Pelkään, että se tällä kertaa ajaa lampaita.

-- Jokohan taaskin! Se on se Freja-heittiö, minä tunnen sen haukunnasta.

-- Toinen ryyppy, veikkoset!

Wahlberg kapuaa tuolille, nielee suunsa tyhjäksi, nostaa lasinsa ja
alkaa. Mutta tuskin ovat herrat päässeet ääneensä, kun johtajan käsi
vaipuu, ääni katkeaa ja kasvoilla kuvastuu pelonsekainen hämmästys.
Herratkin päästävät lasinsa pöydälle ja seuraavat hänen katsettaan.

Otto-herran takana seisoo vanha mies, suora kuin honka ja laiha kuin
luuranko. Hapset ovat valkeat, parta valkea ja silmien yllä seisoo
pörröllään valkea karva. Kasvot ovat paljasta luuta ja niiden päällä
keltainen nahka. Silmät pistävät esiin syvistä kuopista.

-- Vai olet sinä vielä täällä! huutaa hän, sauvaansa heristäen. --
Nouse jo, mässääjä ja avionrikkoja ja sinun koko joukkosi, taikka...

Kaikki ovat nousseet pöydästä, mutta hämmästyksissään ei kukaan ole
saanut tukituksi rauhanhäiritsijän suuta.

-- Mitä hän sanoo? kysyy Wahlberg levottomana, sillä vaikkei hän
ymmärrä yhtään sanaa, tekee vanhuksen esiintyminen häneen kolkon
vaikutuksen.

-- Kirous, jatkaa äijä, -- kirous lepää raskaana...

Patruuna käy kiinni hänen keppiinsä, riistääkseen sen hänen kädestään,
mutta luiseva nyrkki pitää lujasti kiinni. Samassa karkaa Kalle
paikalle, tarttuu isänsä käsivarsiin ja alkaa hätääntyneenä kuljettaa
häntä pois.

-- Kyllä minä lähden, puhelee äijä, -- mutta rangaistus kohtaa
sinua kuitenkin, Holtti. Sinä kuolet kerran kuten isäsikin kuoli.
Sairasvuodetta ei sinun pidä saaman...

Ääneti katsoivat herrat hänen jälkeensä, vihdoin huudahtaa patruuna:

-- Se on hullu se mies! Se kummitteli täällä jo yöllä. Se on
välttämättömästi toimitettava hullujenhuoneeseen. No, setä Wahlberg,
nousepa nyt johtamaan.

-- Vai oliko se todellakin hullu! pääsee Wahlbergilta helpotuksen
huokauksena. -- Se oli niin älykkään näköinen, oikein kaunis mies...

-- Ja puhui hyvin! huudahtaa Kyösti Åkerfelt, -- tarkoitan: oikein
kaunopuheisesti, lisää hän hiukan hämillään.

-- Olisi hauska tietää, mitä pyhimystä hän näyttelee. Kai profeetta
Joonasta, joka sai käskyn saarnata Babylonia vastaan...

-- Niniveä vastaan, tarkoitat.

-- No, setä Wahlberg! keskeyttää patruuna, tarttuen lasiinsa.

Wahlberg kapuaa tuolilleen ja keskeytetty laulu lauletaan onnellisesti
loppuun. Mutta entinen tuuli ei tahdo palata. Vanha herra, joka ei
ymmärrä suomea, tahtoo, että äijän sanat hänelle käännettäisiin. Niistä
lasketaan leikkiä, mutta ne häiritsevät sittenkin.

Kalle telkii isänsä saunaan ja käy pyytämään anteeksi herroilta. Hänen
isänsä on tavallisesti niin hyvä ja sävyisä, mutta kas herrasväkeä
se ei kärsi. Jos vain kotonakin tapaa jotakin herraskaista, niin ei
suvaitse, vaan rupeaa saarnaamaan ja tulee ihan kuin hulluksi.

-- Sinun pitää toimittaa se hullujenhuoneeseen, sanoo patruuna.

Kalle säpsähtää ja käy kovin hämilleen.

-- Ne on kalliita laitoksia, hyvä patruuna, -- olisi se sinne jo muuten
toimitettukin. Ja kun se ei täällä kotona tee pahaa kenellekään...

-- Mutta se voi tulla ihmisiä tappamaan.

-- Ei se, kunnian patruuna, naurahtaa Kalle. -- Eihän se täältä
Pimeältäpirtiltä ole vuosikausiin käynyt kirkollakaan. Kyllä se täällä
pysyy. Ja voi sen taas herrojen ajaksi panna kiinni. Köysiin köytin
nytkin tuonne saunaan.

Ääneti kantaa Liena herroille ruoat, huivi vedettynä silmille. Hän
kyllä näki kun vaari tuli, hän kyllä kuuli hänen saarnansa, mutta se
siihen määrään lievensi hänen sydäntään, ettei hän sormensakaan päällä
yrittänyt häntä ehkäistä. Puhukoon, kuulkoot kerrankin kunniansa. Mutta
Kalle ehti hätään ja nyt kehtaa kertoa, että vaari on hullu! Viisaampi
se on kuin poika ikinä on ollut.

Otto-herraa on alkanut hermostuttaa tieto siitä, että tuo vaimoihminen
on niitä Kankaanpään lukuisia kasvatteja. Se on niin happaman näköinen
ja kun sunnuntai tulee, niin pannaan tietysti toiseen myttyyn voita,
toiseen munia ja lähdetään kirkolle. Käydään vanhaa armoa tervehtimässä
ja kerrotaan kuinka herrat metsästysretkillä... No, entä sitten. Viis
hän sellaisten ihmisten puheista! Mutta tuon naisen läsnäolo häntä
kiusaa, se ikään kuin sitoo häntä eikä hän saa tunnettaan karkotetuksi.
Eilen hän ei sitä vielä tuntenut, mutta nyt... Pois näitten ihmisten
täytyy joutua täältä. "Kasvatit" eivät kuulu Kankaanpään nykyiseen
ohjelmaan. Ja onko tämä tällainen rustholli nyt laitaa. Mitä muuta kuin
metsää hävittämässä! Eihän sellainen vero, minkä se maksaa, korvaa edes
sitä vahinkoa, minkä se täällä tekee, kun hakkaa puita, pyytää kaloja
ja metsästelee mielin määrin.

Patruunan sisu paisuu ja hän päättää heti syötyään lähteä sanomaan irti
Kalle Aukustinpoikaa. Björkell, joka istuu hänen vieressään, arvaa
hänen ajatuksensa ja virkkaa:

-- Se on kultainen tuo lausetapa: tee talonpojalle oikeutta, mutta älä
milloinkaan hyvää. Sitä eivät nähtävästi Kankaanpään entiset arvoisat
omistajat ole tunteneet. "Hyvyys" eli oikeammin sanoen leväperäisyys on
aina heidän hallituksessaan ollut ohjaajana.

-- Odottakoot, odottakoot! katkaisee patruuna hänet uhkaavalla,
hermostuneella äänellä.

-- Jota enemmän vapauksia talonpoika saa, sitä useampia hän tahtoo,
jota enemmän tuloja, sitä enemmän hän kuluttaa ja tuhlaa. Anna vain
torpparin asua tällaisessa palatsissa, niin hän kohta luulottelee
olevansa kartanon herra eikä enää halua tehdä työtä... Se on kyllä
hullu tuo ukko, mutta ei hän puhuisi niinkuin puhuu, jollei hän olisi
kasvanut siinä hengessä, että herra on olemassa torppareja varten eikä
päinvastoin.

-- Älä jatka, veikkoseni, olen kuullut ja nähnyt tarpeekseni!

-- Niin pian kuin työmies saa sen päähänsä, että herra on olemassa
hänen mukavuudekseen, niin pian on kaikki männikköön menossa. Silloin
se on hän, joka käskee, ja herran pitää kulkea hänen talutusnuorassaan.

Otto-herra kulauttaa kurkkuunsa loput olutlasistaan ja karkaa ylös,
suunnatakseen askeleensa suoraan tupaan.

-- No sinä mies, näytä nyt se kontrahti!

-- Jaa se kontrahti! pääsee Kallelta ja hän on jo lähtemäisillään
vanhalle kaapilleen, kun hän äkkiä seisahtuu ja luo patruunaan
epäilevän katseen. -- Kyllä minä sen näytän, hyvä patruuna, mutta
samana päivänä kun nuori herrasväki kartanoon ajoi, kirjoitti vanha
patruuna siihen, että se kestää kymmenen vuotta.

Tätä puhetta ei patruuna enää siedä.

-- Helvetti, kirkaisee hän. -- Sinun kontrahtisi ei mitään merkitse!
Jos minä tahdon, niin sinä tänäpäivänä vielä olet tuolla kankaalla.
Minä voin ajaa sinut portille minä minuuttina tahansa. Minä olen nyt
täällä herra eikä mikään "vanha patruuna".

-- Kunnian patruuna antaa anteeksi, yrittää Kalle nöyränä. -- Minä
vain...

-- Suu kiinni! katkaisee hänen sanansa patruuna. -- Loppu tästä täytyy
tulla. Vapunpäivänä viimeistään pitää tämän torpan olla tyhjänä.

Patruuna lähtee rivakasti tuvasta ja läiskyttää oven kiinni. Portailla
istuvat herrat hauskasti tupakoimassa. Wahlberg tahtoo tietää, miten
"adjö" ja "tack" sanotaan suomeksi ja Lassi opettaa hänelle vakavasti,
että naisille sanotaan "hyvästi kultaseni" ja miehille "hyvästi
perkele".

-- Mitä Kyösti nauraa? kysyy Wahlberg.

-- Ei mitään, vastaa Kyösti, koettaen pidättää nauruaan.

-- Eikö jo mennä metsälle, huudahtaa patruuna äreästi. -- Koirat ajavat
väsyksiin.

Soutajat saavat käskyn jäädä odottamaan, kunnes torpan naisväki on
pannut eväät koppaan. Sitten heidän pitää soutaa Syvälahteen ja siellä
odottaa herroja.

Kalle on kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan kaapilleen, kontrahti
kädessä. Isommat lapset ovat ääneti, nuorin puhua songertaa kätkyessä.
Liena liikkuu askareissaan hehkuvin poskin...

Nyt, nyt se on tehtävä! sanoo ääni hänen sisässään. Nyt on aika tullut,
nyt on mentävä hänen eteensä ja huudettava koko maailman kuullen: minä
olen se nainen, jota sinä kerran kuutamoisena iltana Kankaanpäässä
sanoit rakastavasi, jonka sinä poljit allesi sammalmättäälle... Joko
muistat...! Ja sen illan lapsi, se on tuo Hanni... Vieläkö tekee
mielesi koputella sen aitanovea! Tämä Pimeänpirtin Kalle meidät
pelasti häpeästä ja vei tänne korpeen... Vieläkö tekee mielesi tulla
tänne metsästysretkelle, vieläkö häätää ulos meitä!... Ja Lienan
tätä puhettaan ajatellessa paisuu hänen povensa ja hän nauraa niin
katkerasti, että kyynelet pursuvat silmiin...

Ei, ei, ei! Hän ei saa sitä tehdä! Mitä sanoisi vaari ja Kalle, mitä
tulisi Hannista! Pitää vaieta, pitää painaa suu lukkoon ja sydän kiinni.

-- Mitä täällä on tapahtunut? kysäisee vanha Wahlberg tupaan astuessaan
ja unohtaa hämmästyksestä koko suomalaisen sanavarastonsa. Sydämellinen
ilme kasvoissa ojentaa hän Kallelle kätensä, silittelee lasten päitä ja
pistää Lienan kouraan hopearahan.

-- Mitä tämä oikein merkitsee?

-- Lienee tullut jokin riita Holtenin kanssa. No, setä, näytä nyt, että
osaat, mitä sinulle opetimme.

Kallea rohkaisee vanhan herran ystävällisyys. Se on varmaan hyvä mies,
se varmaan tahtoo auttaa häntä.

-- Eikö herroissa ole yhtään lakimiestä? virkkaa hän Lindströmille
ja Kyöstille, koskei vanha herra näy osaavan suomea. -- Kun minun
kontrahdissani sanotaan, että kymmenen vuotta saan asua tässä, kun minä
tyhjään korpeen olen tämän torpan rakentanut ja patruuna sanoo, että
hän koska tahansa voi ajaa minut maantielle ja kun hän jo antoikin
ylössanoman...

Hän ojentaa paperia Lindströmille. Se on kellastunut paperi ja toisen
sivun alareunassa on Liljefelt vanhuksen käsialaa.

-- En minä nyt voi mitään, vastaa Lindström virallisella äänellä. --
Minä olen nyt lomalla. Syksyllä alkaa taas kova työ. Jos tässä nyt
rupeaisin selvittelemään kaikkien torpparien riitoja ja asioita, niin
ei minulla koskaan olisi levon aikaa.

-- Kyllähän minä sen ymmärrän. Mutta jos nyt kuitenkin... Jos te
satutte olemaan lakimiehiä...

-- Satunpa kuin satunkin. Tulkaa vain käräjille, niin tavataan...

-- Tuleeko herra oikein tänne meille istumaan käräjiä? kysäisee Kalle
kyyristyen nöyrempään asentoon.

-- Sittenpähän nähdään. Hyvästi nyt!

Kaivolla saunan luona tapaavat herrat Hannin. Hän on arkivaatteissa
ja häntä hävettää niin, että hän aikoo karata, mutta patruuna menee
ystävällisesti luo ja puhuttelee hymyillen:

-- Eikö täällä Pimeässäpirtissä tule ikävä olla, sinä nätti likka?
Eikö tekisi mieli kirkonkylään? Tule sinä sinne Kankaanpäähän, armo
tarvitsee sisäpiikaa...

Veri karkaa Hannin poskille eikä hän uskalla nostaa katsettaan.
Toisella kädellään kiinnittää hän röijynsä ylintä nappia ja sitaisee
toisella hiuksia otsaltaan. Sydän lyö niin, varmaan näkyy kankaan läpi.

-- Tyttö on todellakin herttainen! myöntää Björkellkin, joka seisoo
kappaleen matkan päässä.

-- Täss' on sinulle, Hanni, lausuu patruuna, pistäen rahakappaletta
kouraan ja vieden kätensä silittämään poskea.

Samassa kilahtaa ruutu ja saunanikkunaan ilmestyy harmaahapsinen,
kellertäväihoinen pää. Hannilta putoaa raha. Kädet silmillä, itku
kurkussa lähtee hän juoksemaan rantaan päin.

-- Hyvästi, Hanni, huudahtaa patruuna nauraen hänen jälkeensä.

Mutta äijän huulilta tulvii kauheita sanoja. Patruuna ei tahdo niitä
kuulla. Björkell sen sijaan sekä katselee että kuuntelee.

-- Usko pois, lausuu hän Otto-herralle heidän astellessaan piennarta
pitkin hakaa kohti, -- se mies ei ole mielipuoli! Varo sitä miestä!

Pimeäänpirttiin jää painostava mieliala.

Mistä se patruuna oikeastaan suuttui? Ei olisi pitänyt niitä koiria
päästää irti. Olisi pitänyt vartioida sitä isää... Voi, voi, voi, jo
tästä nyt tuli miero eteen!

Vaari on riuhtaissut itsensä irti ja haavoittanut kätensä ruutua
rikkoessaan. Nyt etsii hän Hannia, tähystelee tuvasta, aitasta. Rantaan
se meni, sieltä vilkkuukin huivi. Niin, niin, ei auta enää pakeneminen,
jo tulee tuomio... Vaari astuu häntä kohti rivakasti kuin nuorukainen.
Hanni seisoo hiekalla, katsellen ulapalle, liikkumattomana. Vaari
tarttuu hänen käsivarteensa ja pusertaa sitä kovasti. Sihisten lähtee
hänen kurkustaan kysymys:

-- Joko tiedät, vieläkö paratiisin käärme lähenee ihmistä kahdella
jalalla?

Hanni iskee häneen säihkyvät silmänsä, riistäytyy irti ja huutaa
loukkaantuneena:

-- Mitä te minua tyrkitte, mitä minä olen tehnyt?

-- Sen itse tiedät... Mitä se sinulle sanoi? Antoiko se sinulle rahaa?

-- En minä ottanut...

-- Mitä se sanoi...? Vastaa!

-- Kankaanpäähän pyysi sisäpiiaksi! sanoo Hanni uppiniskaisesti.

Vaari näyttää peloittavalta. Hannista tuntuu siltä kuin hän aikoisi
lyödä, mutta lyököön vain, vaikkapa kaataisi siihen paikkaan. Mitäpä
hänen elämästään on, ei ne täältä kuitenkaan päästä. Hanni naurahtaa...

Vaari ei lyö, ei edes ala torua, katsella tuijottaa vain jäykin
piirtein ja vihdoin kääntyy pois, vieden hihaa silmilleen.

Hanni hätkähtää. Mitä hän on tehnyt, mitä sanonut, mitä ajatellut...?
Paratiisin käärme, joka kävelee kahdella jalalla, onko se käynyt
täällä...?

Vaari itki... Se ei vielä koskaan ole tapahtunut, eihän hän itkenyt
silloinkaan, kun pikku veli kuoli. Mitähän tämä tietää?

Hanni alkaa astua pitkin järven rantaa. Hiekka narskuu jalkojen alla,
puista putoilee keltaisia lehtiä. Vaari ei menekään kotiin, hän katoaa
metsään. Hanni heittäytyy maahan, painaa kasvot käsiinsä ja valittaa
ääneensä.

Tuntuu niin oudolta, mustalta, pyörryttävältä. On kuin hänen
ympärillään olisi pimeä äärettömyys ja hän itse, istuen jonkun hirveän
pedon sylissä, kiitäisi eteenpäin, kiitäisi sellaisella vauhdilla, että
jos jotakin pudottaa ja samassa kaipaa sitä, niin jo on menty satoja
penikulmia ja pudotettu esine on niiden takana.

Hänen sydämensä tuntuu niin suurelta ja kipeältä. Käärme on siihen
pistänyt, sen myrkky siellä syö. Kunhan ei tästä tulisi kuolema...!

Samassa kuuluu koiran haukku, se likenee likenemistään. He ovat siis
vielä täällä, voivat tulla, voivat löytää, voivat viedä.

Hanni karkaa ylös ja rientää kiireesti kotiin. Häntä peloittaa, hän ei
enää saa rauhaa missään.

Kotipihalta kuuluu valitus ja parku. Lapset riippuvat aitaa vastaan
veräjän suulla, itkevät ja huutavat. Yhteen ääneen alkavat he sitten
kertoa Hannille, että herrojen koirat ovat tappaneet karitsan, heidän
korean, valkoisen karitsansa. Se raukka oli juossut pakoon, ja
koiraroikale perässä kieli pitkällään suusta. Ei se huolinut kiellosta.
Karitsa oli määkäissyt ja juossut vimmatusti, mutta sitten kompastui
ojaan ja koira sai kiinni ja repi suuren haavan kurkkuun. Hetkisen se
vielä eli, mutta sitten oikaisi siihen suoraksi... Ja taas alkaa itku
ja valitus.

-- Minä en heitä tätä, ähisee Kalle. -- Minä menen vanhan patruunan
puheille, minä käyn kaikki oikeudet.

-- Rauha meiltä sittenkin on mennyt, huokaa Liena kalpeana, piirteet
tylsinä.

-- Voi karitsaa, meidän valkoista karitsaamme! itkevät lapset.



VI


Kankaanpäässä oli metsästysinto jonkin aikaa levännyt. Oli syöty
jäniksiä väsyksiin asti, suuret määrät oli pitänyt lähettää tuttaville
ja osa oli sittenkin pahentunut käsiin.

Kun naapurinpitäjän herrat sitten äkkiä ehdottivat metsästysretkeä
Kankaanpään mainiolle maille, niin heräsi patruunan into uudestaan
eloon, hän kirjoitti odottavansa heitä ja lähetti kutsut
kaupunkilaistuttavilleenkin. Maanantaina piti pitojen alkaa,
sunnuntaina vieraiden saapua ja tänään lauantaina oli Kankaanpäässä
suuri pyssyjen siivous.

Patruuna seisoi paitahihasillaan keskellä työhuonettaan, vuoroin
vihellellen, vuoroin hyräillen itsekseen. Hänen ympärillään oli
kaikenlaisia aseita, sekä pienempiä että suurempia, vanhempia ja
uudempia, ja pöydillä ja tuoleilla oli rääsyjä ja tappuratöyhtöjä.
Polvillaan lattialla virui Janne, patruunan passaripoika, voimiensa
takaa hankaamassa pientä salonkikivääriä.

Kauhistuneena katseli tätä elämää taloudenhoitajatar, joka vielä oli
vanhan herrasväen aikaisia. Silloin oli talossa vallinnut järjestys
ja rauha. Tämä patruuna ei antanut viedä pyssyjään kyökkikamariin,
vaan öljylautaset, tappurat ja kuurauskivet vietiin kirjoituskamariin,
suoraan kalliitten mattojen ja pöytäliinojen päälle. Siellä rasvasi
Janne patruunan saappaatkin. Ja armo yhä vain nukkui, vaikka oli suuri
päivä.

-- Noo, Janne, virkahti patruuna äkkiä, -- koska rippikoulu alkaa?

-- Maanantaina, vastasi Janne hymähtäen, sillä patruuna oli jo pari
kertaa tehnyt saman kysymyksen.

-- Vai maanantaina. Noo, miltä sinusta nyt tuntuu?

-- Ei miltään erityiseltä.

-- Etkö pelkää, että rovasti antaa tukkapöllyä? Osaatko sinä mitään?

Janne oli kolme kuukautta ollut patruunan palveluksessa ja sinä aikana
ehtinyt tottua patruunan tuuliin ja kysymyksiin. Häntä oli siinä
suhteessa auttanut erinomaisen vakava ja tyyni luonne, jota vastaan
patruunan kiukku, pilkka ja leikki kilpistyi kuin vaahto kallioseinään.
Patruuna oli jo pari kertaa "ajanut portille" -- kuten patruunan oli
tapana sanoa -- tuon tyhmän Jannen, mutta vihan lauhduttua lähetettiin
taas noutamaan Jannea. Hän oli kaikessa tyhmyydessäänkin niin perin
rehellinen ja hullunkurinen.

-- Olenhan minä toki lukenut koko katkismuksen ja testamenttiakin,
vastasi hän hitaasti ja vakavasti.

-- Jassoo. Noo, sanopas nyt minulle, mikä on korkein kaikista käskyistä?

Janne kääntää hetkiseksi pienet harmaat silmänsä patruunaan, ikään
kuin saadakseen selville, laskeeko patruuna leikkiä vai pitääkö hänen
kysymykseensä vastata. Mutta patruuna seisoo selin ja Janne vastaa
epävarmasti:

-- Eiköhän se ensimmäinen käsky lie tärkein, koska se on ensimmäiseksi
pantu...

Patruuna oli jo miltei ehtinyt unohtaa kysymyksensä, mutta nyt hän
ryhtyi keskustelemaan.

-- Nehej, min gosse lilla, kahdestoista käsky tietysti on tärkein.

Janne lakkaa kiilloittamasta ja menee ymmälle, sillä hän ei laisinkaan
muista kahdettatoista käskyä. Hän koettaa johtaa mieleensä jokaisen
"ei sinun pidä" erikseen, mutta ei pääse pitemmälle kuin kymmenenteen
käskyyn. Se tuntuu pahalta juuri nyt, kun hän aikoo rippikouluun. Ja
vielä eilen hän osasi kaikki ulkoa. Mitenkä hän nyt niin onkin...?
Aijai kuinka äiti suuttuisi...!

Patruuna tarkastaa häntä syrjästä. Oi sinä herttainen yksinkertaisuus!
Sinua katsellessa totisesti tulee vakuutetuksi siitä, että ihminen
polveutuu apinasta. Vieläköhän sinua saisi enemmän petetyksi?

-- Sanoinko minä "kahdestoista" käsky? huudahtaa patruuna. Tietysti
minä tarkoitan kahdeksatta käskyä, sillä sehän käskyistä on viimeinen.

-- Kahdeksasko käsky? toistaa Janne ja hänen päänsä on ihan sekaisin,
sillä miten hän äsken sai niitä kymmenen? Hän alkaa lukea, lukea...
Ei, kyllä niitä kymmenen täytyy olla. Patruuna joko laskee väärin tai
ei osaa katkismusta. -- Jumalan kymmenet käskyt, ääntää hän itsekseen,
-- seisoo jo katkismuksen ensi lehdellä. Missään ei sanota "Jumalan
kahdeksat käskyt." Patruuna erehtyy.

Patruuna näkee ilmeestä hänen kasvoissaan hänen ajatuksensa juoksun ja
virkkaa ystävällisesti:

-- Leikkiä minä lasken, min gosse, kymmenen on taivaan laissa pykälää
ja kuudes niistä on tärkein. Sano sinä rovastille, että hän tarkasti
selittää sinulle sen käskyn.

-- Sitähän minäkin, kirkastuu Janne, -- että kymmenen käskyä... Kuudes
käsky: "ei sinun pidä"... niin, niin, jo minä nyt sen muistan. "Mitä se
on, vastaus meidän pitää..."

-- Meidän pitää, keskeyttää hänet patruuna, jäljitellen hänen
yksitoikkoista ääntään, -- pelkäämän kaikkia tyttöjä, sekä niitä
jotka ovat kihlatuita että niitä jotka ovat naituja. Jos sinä näet
korean tytön tulevan vastaasi tiellä, niin mene pakoon pikemmin kuin
kärmettä...

Janne katselee häntä täynnä hämmästystä. Mitähän katkismusta tuo mahtaa
olla? Joko ei patruuna osaa oikeaa katkismusta tai on herroilla toinen
katkismus kuin talonpojilla.

Patruuna nauraa täyttä kurkkua.

-- Kuule, Janne, minä nimitän sinut hovinarrikseni. Tiedätkös, mikä
virka se on?

-- En.

-- Se on kunniavirka, joka annetaan vain sellaisille lystille pojille
kuin sinä olet.

Janne nostaa herraansa kohti vakavat kasvonsa eikä taaskaan ymmärrä,
mitä patruuna tarkoittaa.

-- Käskikös patruuna mitään? kysyy hän ja jää odottamaan vastausta,
mutta patruuna vain silittää koiraansa, joka makaa nojatuolissa
kirjoituspöydän luona. Sillä on kiiltävät, kirjavat korvat, patruuna
vetelee niitä sormiensa välissä ja puhelee sille ruotsia.

Eteisen ovi avautuu ja vastaanottohuoneeseen, joka on kirjoitushuoneen
edessä, astuu Matti, Kankaanpään kalamies, nöyrästi kumartaen, lakki
kourassa.

-- Noo, Matti, huutaa patruuna häntä vastaan, -- mitä sinä tahdot?
Tiedätkö, joko pehtori on lähettänyt hevosia kaupunkiin herroja vastaan?

-- Jo näkyi lähettäneen, virkkaa Matti levottomana, -- mutta minä
tulin puhumaan patruunalle sitä että... että kun tänä aamuna tulin
verkkotalaalle, niin oli kolme niistä uusista verkoista vallan risoina.

Matti on peloissaan, sillä patruuna on käskenyt hoitaa uusia
kalanpyydyksiä kuin silmäterää. Patruuna ei aluksi näy käsittävän, mitä
on tapahtunut.

-- Mitä sinä sanot, mies! kysyy hän jättäen koiran ja tullen eteiseen.
-- Uudet verkot ri... rikki?

-- Niin hyvä patruuna. Lukko oli rikottu talaasta ja kolme niistä
uusista verkoista ihan ruumenina.

-- Kuka sen on tehnyt? ärähtää patruuna.

-- En ymmärrä, hyvä patruuna.

-- Sinä ymmärrät, sinun pitää ymmärtää, tai saat palkastasi maksaa
jokikisen silmän...

Patruuna koppaa lakkinsa ja lähtee juoksujalkaa rantaan, Matti
kintereillä. Ei häntä harmita vahinko, sillä saahan uusia verkkoja
Norjasta ja oikeastaan on hän jo koko kalastukseen kyllästynyt -- mutta
tämä ilkityö! Eikä tämä ole ensimmäinen. Aluskunta niskoittelee kaikin
mahdollisin keinoin. Lukemattomien hökkelien ämmät ja miesroikaleet
ovat suuttuneet siitä, että hän on antanut heille käskyn korjata pois
kamppeensa ennen toukokuun ensi päivää, koska hän tahtoo puhdistaa
peltonsa rumentavista hökkeleistä. He koettavat kostaa. Milloin
tavataan Kankaanpään hevosen reidessä syvä haava, milloin ovat ajokalut
liiterissä rikotut. Eräänä yönä, kun patruuna tuli kotiin, oli mäen
alle keskelle tietä kannettu suuri kivi. Siinä olisi voinut käydä
hyvinkin hullusti.

Totta on Matti nytkin puhunut, säpäleinä ovat uudet verkot.

-- Mikä perkele tämän on tehnyt? Paha periköönkin sen ihmisen, huutaa
patruuna. -- Matti, minä annan viisikymmentä markkaa sille miehelle,
joka saa selville pahantekijän. Ota kiinni se, Matti! Tai ehkä sinä
sittenkin tiedät? Koeta ajatella! Mutta jos sinä olet liitossa sen
kanssa, taivas sinua silloin varjelkoon...!

Matti on niin peloissaan, että vapisee. Patruuna jättää hänet
nuottatalaaseen ja palaa sisään. Avarassa eteisessä istuu jo suuri
joukko miehiä odottamassa häntä, sillä kymmenestä yhteentoista on
patruunan vastaanottotunti. Miehet nousevat seisomaan ja kumartavat
syvään. Jokainen huomaa, että patruuna on huonolla tuulella, ja tuntee,
että olisi paras jättää asia toiseen kertaan, mutta ei käy poiskaan
lähteminen, kun kerran on tullut.

-- Käykää sisään, yksi kerrallaan, huutaa patruuna työhuoneestaan.

Miehet tuuppivat toisiaan, kukaan ei tahtoisi lähteä ensin. Vihdoin
nousee vanhanpuoleinen mies, kulkee odotushuoneen läpi ja pysähtyy
kirjoitushuoneen ovensuuhun.

-- Mitä olisi asiaa? kysyy patruuna, tarkastellen pyssyä, joka on
pöydällä hänen edessään.

-- Minulla olisi vain sellaista asiaa, että kun sotkivat kartanon
hevoset toissapäivänä meidän laihopeltomme...

-- Laita aita korjatuksi. En minä muuta voi sanoa.

-- Kyllä aita on hyvä, mutta kartanon hevosissa on pari sellaista
aitomusta, ettei niitä mikään aita pitele, se nuori musta ja se
liinaharja...

-- Peijakas! virkkaa patruuna kohottaen kivääriä. -- Vai luulet sinä,
että minä rupean maksamaan, jos kartanon hevoset oman huolimattomuutesi
takia syövät laihosi. Ei siitä mitään lähde! Jos sinua huvittaa pitää
aita rikki, niin pidä vain.

Ukkoa on alusta asti peloittanut kivääri, jota patruuna pitelee kuin
mitäkin leikkikalua. Vaikka olisi latauksessa ja vaikka, jollei
tahallakaan, laukeaisi. Hän koettaa väistää sen mukaan kuin patruuna
kääntelee pyssynpiippua, mutta kun se äkkiä tähtää juuri suoraan hänen
rintaansa, niin mies kauhistuu ja pakenee suin päin läpi odotushuoneen
ja eteisen, kuistille asti.

Vai pelästyi se asetta, miettii patruuna. Hyvä, että on edes jotakin,
joka keskeyttää heidän pitkät juttunsa. Ja kun seuraava mies astuu
ovensuuhun, alkaa hän entistä kiivaammin huitoa kiväärillään, jotta
asia tulisi esitetyksi lyhyimmässä muodossaan.

-- Ka, alkaa mies, kierrellen lakkia käsissään, -- tässä torstaina
hätyyttivät patruunan koirat meidän lampaitamme ja repivät niin pahasti
toisen, että täytyi tappaa ja toinen kuoli siihen paikkaan.

-- Kuinka sinä tiedät, että se oli Kankaanpään koira?

-- Kyllä se, hyvä patruuna, oli tuo, joka makaa tuolla tuolissa. Kyllä
minä tunnen sen pitkät, riippuvat korvat ja häntäroihon, joka on kuin
kuusen oksa...

-- Suu kiinni! katkaisee patruuna hänen puheensa, -- minä en maksa
penniäkään. Se on voinut olla Alhon koira. Näytä toteen, että se oli
Kankaanpään.

Hän oli jo saanut maksaa lukemattomat joukot lampaita, kanoja ja
porsaita. Alhossa oli myöskin koira, mutta aina tultiin syyttämään
Kankaanpään koiria. Kyllä hän syyn tiesi: hänen ahne veljensä ne kaikki
lähetti hänen luokseen...

-- Vai siinä sinä vielä olet? kirkaisi hän samassa miehelle, joka lakki
kourassa yhä seisoi ovensuussa, nähtävästi aikoen sanoa vielä jotakin.
-- Ulos, ulos paikalla, taikka minä annan heittää portille. Minä en
maksa yhtään penniä.

Mies kumarsi ja karkasi aika kyytiä ovea kohti. Samassa ovenavauksessa
hänen kanssaan pujahti pois toinenkin miehistä. Se oli roteva, jäykkä
mies yllään harmaat sarkavaatteet ja kaulassa paksu, punakirjava
villahuivi. Miehet kulkivat sanaakaan vaihtamatta alas portaat ja
pihamaan poikki, jossa heidän ympärillään kähisi koiralauma. Vasta
vihdoin heidän päästyään aidan taa, tallirakennusten edustalle, virkkoi
toinen miehistä:

-- Taisitte lähteä puhumatta asiaanne.

-- Sattui olemaan samaa asiaa kuin teillä ja kun näin, ettei
se puhumisesta parantunut... Kävivät herrat siellä meillä päin
metsästysretkillä ja koirat tappoivat lampaan... Jo minä kerran
ennenkin kävin täällä sen asian takia, mutta ei ollut patruuna silloin
kotona...

-- Vai, vai sillä lailla. Vai jo ne herrat nyt ovat löytäneet sinne
Pimeänpirtin kankaalle asti...

-- Jo ovat, huokaa Kalle. -- Missähänpäin ne vanhat herrasväet nyt
ovat, kun piharakennuksen ikkunat ovat paljaina.

-- Jo ne ovat poissa Kankaanpäästä. Armo rupesi potemaan jo siinä
heinänteon aikaan ja täällä käytettiin lääkäreitäkin, muttei tullut
apua. Pari viikkoa sitten läksivät Helsinkiin, viemään sairashuoneelle.
Kyllä minä vain siinä uskossa olen, että surusta se sairastui. Rumasti
kuului nuori armo kohdelleen...

-- Jaa, jaa, vai näin minä ne viimeisen kerran, kun täällä tuonnoin
kävin, valittaa Kalle. -- Niin sanoi patruuna silloin, ettei hän voi
minua auttaa, kehoitti lakiin turvaamaan.

-- Olisi tainnut olla tärkeääkin asiaa?

Kalle selitti huolensa ja hänen kasvonsa olivat synkässä pilvessä.

-- Sopisihan sentään koettaa lähteä oikeuteen, puheli toinen miehistä,
-- koska kerran kontrahti on vanhan patruunan allekirjoittama. Mutta ne
herrassyötingit ovat kaikki tämän nuoren ystäviä. Kyllä ne voivat sen
asian kumoonkin ajaa. Olisipa edes istumassa vanha tuomari itse. Se on
kelpo mies!

Sillaikaa istui Hanni rattailla odottamassa isäänsä. Isä oli viemässä
häntä rippikouluun.

Vaikea oli ero ollut Pimeästäpirtistä, äiti oli itkenyt katketakseen ja
pyytänyt ja varoitellut. Hanni oli myöskin itkenyt. Mutta kun tultiin
Suurenkuusen mäelle, missä isä kertoi miehen ennen muinoin tulleen
mestatuksi, niin oli Hannin sydän alkanut sykkiä ja koko sydänmaa oli
unohtunut. Suurenkuusen mäelle näkyi kirkonkylä.

Hän oli nähnyt sen sateisina sunnuntaipäivinä pari vuotta sitten.
Nyt oli kirkas, miltei kesäisen lämmin päivä. Koreasti vihannoivat
laihopellot kynnettyjen sarkojen rinnalla, ja niityille oli päästetty
karjaa. Valkeina patsaina nousivat savut mökkien piipuista.
Koivulehdosta, joka oli melkein paljaaksi varissut, yleni kirkon risti.
Etempänä kohosi Alhon oluttehtaan tiilipiippu. Suurten peltojen päässä
näkyi vanha metsä ja sen takaa pilkotti rakennuksia -- siellä oli
Kankaanpää.

Hanni alkoi järjestää pukuaan, otti pois suuren villahuivin, jonka
äiti oli köyttänyt hartioitten ympäri ja sitoi päähuivia paremmin.
Kuinka hänen sydämensä sykki! Se asia häntä eniten huolestutti, että
oli pitänyt luvata äidille, ettei mene Kankaanpäähän käymään, jolleivät
vanhat herrasväet käske. Palvelukseen ei saa mennä millään ehdolla,
vaikka luvattaisiin kuinka hyvä palkka. Teki mieli nähdä Kankaanpää
likeltä, kun siitä niin paljon oli kuullut puhuttavan. Mitähän äiti
oikein tarkoitti sillä kiellolla?

Ajettiin alas mäkeä ja tultiin kylään. Kauppapuodin portailta karkasi
musta koirarellu, joka oli käydä vallan hevosen jalkoihin kiinni.
Aitaan sidottuina seisoi pari hevosta. Mökit olivat tiessä kiinni,
pieniä, harmaita töllejä. Jonkin ikkunapielet olivat maalatut ja jonkin
ruudun takaa näkyi kukkasia. Pihamaat olivat likaisena liejuna ja puuta
tai pensaikkoa näkyi hyvin harvassa. Tuossa juosta reksutteli lapsi,
paljasjaloin, paita pahainen yllä, tuossa tuli akka kaatamaan ulos
likavettä.

Portit kirkkomaahan olivat auki ja kaksi miestä nosti mustaa arkkua
rattailta. Kalle pysäytti hevosen ja, nähdessään että heidän oli
vaikea tulla toimeen, astui rattailta heitä auttamaan. Sitten ajettiin
pihlajakujaan, joka johti Kankaanpäähän.

Taivas oli heleänsininen ja pihlajat täynnä marjoja. Tilhet parveilivat
pilvinä terttujen ympärillä. Itse pihlajat olivat vanhoja, rungot jo
sammaltuneita.

Portin pielessä kasvoi kaksi suurta, mustanpuhuvaa kuusta, jotka
kohisivat synkästi. Kas vain, äiti kun oli kuvannut Mirandan linnan
ihan Kankaanpään näköiseksi! Hannin suonissa tykki oudosti ja poskia
alkoi kuumentaa. Pihamaan nurmikot olivat vihannat ja tiet peitetty
hienolla, vaalealla hiekalla, joka kasteen jäljeltä vielä oli kosteaa.

-- Tuota rakennusta, selittää Kalle tyttärelleen, -- olen minäkin
aikoinani ollut tekemässä. Siitä on nyt kohta parikymmentä vuotta.
Silloin odotettiin Otto-herraa kotiin Helsingistä. Tuo rappu
rakennettiin juuri silloin ja pantiin koko rakennus keltaiseen maaliin.

Koiraparvi karkaa vastaan ja haukkuu vimmatusti.

-- Niin, senkin sudet, puhuu Kalle niille, astuu rattailta ja panee
hevosen kiinni tallin luo.

Hanni jää rattaille istumaan, silmät auki, korvat auki, sydän selkosen
selällään.

Hän kuulee kyntömiesten ääniä pellolta ja rautakytkyinten kalinaa
navetasta. Piiat kulkevat kaivolle, helmat nostettuina polviin asti, ja
nauravat. Nuori, pulska mies nostaa heille vettä saaviin ja virkkaa:

-- Tottahan tänä iltana taas tanssitaan?

-- Minä vain en tule tanssimaan samoihin tansseihin sinun kanssasi.
Johan siinä maineensa pilaa.

-- Kenenkäs maine tässä on pilaamista vailla?

-- Häpeä!

Tyttö sieppaa huivin päästään ja antaa sillä poikaa korville vesisaavin
yli. Poika uhkaa kaataa koko vintallisen hänen päällensä. He nauraa
kikattavat kaikki kolme. Samassa astuu vanhan rakennuksen portaille
nuori herra, valkoinen olkihattu päässä, suussa paperossi. Hanni
hytkähtää ja odottaa tuntevansa hänet joksikin niistä herroista, jotka
syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, mutta tämä ei ole heitä. Hän seisoo
siinä hyvän aikaa mietteissään, toinen käsi vyötäisillä, ja alkaa
vihdoin hymyillä.

Häntä vastaan astuu pihasta nuori neiti, hiukset kiharoina ympäri
pään, ruumis keskikohdalta kapeana kuin ampiaisella, rinnat korkeina,
vyöllä pitsireunainen esiliina... Kunhan ei vain olisi armo itse!
Se nauraa, pitää kättä taskussaan ja menee sen nuoren herran kanssa
porstuaan. Siellä se ottaa sikarin taskustaan ja antaa sen herralle.
Nyt vuorostaan koppaa herra tytön syliinsä ja suutelee häntä... Hannin
poskia alkaa polttaa ja kuumat ovat tytönkin posket, kun se palaa
porstuasta... Samassa joku puhuttelee nuorta herraa "rekorsmestariksi".

Ihmisiä kulkee edestakaisin. Mikä on herran, mikä rengin näköinen.
Kukaan ei huomaa Hannia. Hänestä alkaa jo tuntua yksinäiseltä ja
kolkolta, kun isäkin niin viipyy.

-- Tahtooko hevosesi vettä? kysäisee joku tallin ovelta, ja kun
Hanni kääntää päätään, näkee hän sen iloisen, nuoren miehen seisovan
vieressään, vesisankonen kädessä. Hanni punastuu ja vastaa ujosti, että
ehkä joisi, jos tarjoaisi.

Hevosen on jano ja sen juodessa kyselee puhelias mies:

-- Mistäs kaukaa olette? Olettekos ennen nähnyt tällaista kartanoa.
Aijai kuinka tässä talossa vietetään lystiä päiviä, täällä huvittelee
sekä herrasväki että palvelijat. Tänäkin iltana on tanssit. Tahdottekos
mukaan?

-- En, en, hätääntyy Hanni vastaamaan ja tuntee samassa, että hänen
kovasti tekisi mielensä.

-- Katsokaas tuonne, tyttö, huudahtaa mies, -- tuolla puutarhassa
kävelee meidän nuori armo.

Puutarhan puoleisille portaille on astunut pitkä, upea nainen
tulipunaisessa puvussa. Se näyttää olevan jotakin lämmintä, pehmoista
kangasta ja soluu väljänä ruumiin ympäri. Pitsitetyt liepeet lakaisevat
maata. Hanni katselee häntä vilkkumatta ja unohtaen kaiken ympäristön.

Nuori rouva seisahtuu katselemaan puistoon, jonka oksille on jäänyt
vain jokin harva, keltainen lehti. Järvi kimmeltelee sinisenä
puunrunkojen välitse.

Hän tuntuu jääneen siihen hengittääkseen ilmaa keuhkoihinsa, sillä
äkkiä taivuttaa hän vartaloaan taaksepäin ja nostaa käsivartensa ikään
kuin avaruutta syleilläkseen. Kauan aikaa pitää hän käsivarsiansa
kaaressa päänsä päällä. Leveät, pitsitetyt hihat valuvat olkapäille
asti ja käsivarret ovat paljaina. Vihdoin laskeutuvat kädet ja "armo"
astuu alas puutarhaan.

Hannin tekisi mieli nähdä häntä lähempää, kuulla hänen äänensä,
palvella häntä. Hän tahtoisi ruveta hänen piiakseen, hän on varma
siitä, että sitten hän olisi oikein onnellinen... Armo painuu
syvemmälle puistoon ja vain hänen hameensa pilkottaa sieltä punaisena
kuin tulen liekki.

-- Kuka neiti se sitten oli, uskaltaa Hanni vihdoin kysyä, -- joka
äsken kävi tuossa?

Mies naurahtaa.

-- Neiti! Ei se mikään neiti ollut, mutta kas meidän talossa ovat
piiatkin hienoja kuin neidit. Se oli armon kamarineitsyt. Se on
Ruotsista kotoisin eikä osaa yhtään suomen sanaa. Eikös ole nätti tyttö?

Hanni ei ehdi mitään sanoa, ennen kuin pihasta puhutellaan Nyymannia.

-- Mitäs se Nyymanni siellä kuhnii? Kiireesti olutta noutamaan! Tulee
paljon herroja eikä enää kuulu olevan omillekaan väille aamiaiseksi.

-- Mennään, mennään, kunhan ehditään.

Hän sulkee tallin oven ja lähtee, lakki takaraivolla, samaan porstuaan,
jossa puutarhuri äsken suuteli armon kamarineitsyttä.

Hannin täytyy jo taas katsoa toisaalle. Hänen korviinsa kuuluu äreitä
ääniä.

-- Älä sinä niitä kupoja yritäkään ruveta kanniskelemaan!

-- Kukas ne sitten kantaa?

-- Kukas tässä talossa ennen on herrat kylvettänyt, minäkö vai sinä?

-- Entiset ajat ovat olleet ja menneet!

-- Häpeä, senkin reuhahelma!

Ovessa navetanparvella seisoo verevä nuori nainen, olkikupo selässä.
Hänen tukkansa on nupussa päälaella ja otsan ympärillä piipottaa
oienneita kiharoita. Alhaalla seisoo vanha akka, syli täynnä
koivuvihtoja. Hänen vaatteensa ovat risaiset, jalassa kopposet. Nämä
naiset ovat joutuneet riitaan.

-- Älä sinä sieltä tulekaan, taikka saat korvillesi! huutaa akka.

-- Mutta patruuna kehui minun hyvin hieroneen ja käski tänäänkin
lämmittää saunan.

-- Paljonko se sinulle antoi juomarahaa?

-- No, ei ole kehumista, viisikolmatta penniä.

-- Sen sinä valehtelet! Se on antanut sinulle kokonaisen markan, muuten
et noin tuppaisikaan...

-- Enkä valehtele! Oli siinä selässä siitä hinnasta hieromista. Ette te
vanha ihminen olisi jaksanutkaan...

-- Kyllä minä sen selän tunnen paremmin kuin sinä. Pienestä pojasta
olen patruunan kylvettänyt ja kylvetän niin kauan kuin elän.

Nuori nainen lähenee varovasti olkitaakkoineen, vanha älmentää, joka
hetki valmiina karkaamaan hänen niskaansa.

-- Älkää nyt surko, koettelee nuori nainen lohduttaa, -- tässä tulee
taas paljon herroja. Ainahan ne suoraan metsästä karkaavat saunaan.
Meille tulee työtä molemmille.

Heidän äänensä hälvenivät ja Kalle palaa hevosensa luo. Hän juttelee
vielä toisen miehen kanssa, mutta Hanni ei malta kuunnella heidän
puhettaan. Hän on kuin pyörryksissä, poskia polttaa ja kädet ovat
hiessä... Se nuori, iloinen mies tulee valjastamaan hevostaan ihan
hänen viereensä, iskee silmää hänelle ja viheltelee.

-- Eikö täällä nyt sitten ole yhtään ihmistä vanhan herrasväen ajoilta?
kysyy Kalle masentuneena.

-- Eipä juuri. Pari päivää sen jälkeen kun vanhat armot oli kyyditty
Kankaanpäästä, maksoi patruuna kaikille heidän aikaisilleen täydet
palkat ja käski pois. Siinä sai rahaa nähdä, joka ei ennen ollut
nähnyt, tuhannet markat läiskivät pöytään. Katriina mamsseli tosiaankin
vielä jäi ruoanlaittajaksi ja Rönperi saa hänkin kevääseen asti asua
kamarissaan.

-- Vai on Rönperi vielä paikoillaan, ilostuu Kalle.

-- On. Menkää vain hänen kamariinsa, niin kyllä siellä nuorta
herrasväkeä osataan haukkua. Jos kuulla tahdotte!

Nyymanni on pitkä, solakka mies, kävelee pystyssä päin ja liikkuu
nopeasti. Hänen hiuksensa ovat lyhyet ja kankeat kuin piikkisian
harjakset, kasvot laihat ja terveet, silmät pienet kuin sialla ja
tavattoman vilkkaat. Hän näyttää iloiselta ja ylimieliseltä, ikään kuin
ei mikään mahti maan päällä voisi saada häntä pelkäämään ja kuin koko
maailman koreus olisi hänen omansa. Hän hyppää rattaille, huiskauttaa
ohjasperillä ja huutaa "hyvästi" mennessään. Pian rallattaa hän jo
iloista laulua heleällä äänellä.

-- Osasipa olla iloinenkin poika keskellä tätä surkeutta, ihmettelee
Kalle.

Hetkisen perästä istuu isä tyttärineen Rönperin kamarissa ja Rönperska
kaataa heille kahvia mustuneesta pannusta, joka on lahja vanhalta
armolta.

-- Jaa, jaa, virkkaa eukko, -- vai on sillä Liena-mamssellilla jo noin
iso tytär. Jaa, jaa, niin muistan kuin eilisen päivän, kun se vielä
tuossa sipsutteli kyökin ja maitokamarin väliä. Niin ne ajat kuluvat.
Ihan sinä olet kuin äitisi kuva. Tuollainen korea ihminen se oli sekin.

Vanha Rönperi voihkii sängyssään, häntä vaivaa jäsentauti, se on näin
kauniillakin ilmalla, mitä lieneekään tautia.

-- Kovin olette käynyt raihnaan näköiseksi. Kunhan ette pian kuolisi,
päättelee Kalle.

-- Kun korjaisikin Jumala pois näkemästä tätä uutta komentoa...

Ja nyt alkaa sekä ukko että hänen akkansa keventää sydäntään Kallelle,
joka täydestä sydämestään yhtyy heidän voivotuksiinsa. Hanni istuu
ikkunan alla tuolilla, puettuna uuteen, vihreään villahameeseen,
joka on hänen omasta kutomastaan kankaasta tehty, paksu villahuivi
hartioilla. Puolella korvalla ja puolella silmällä seuraa hän sitä,
mitä huoneessa tapahtuu, mutta koko hänen mielensä riippuu kiinni
siinä, kuka kävelee ikkunan ohi, mitä tytöt tekevät navetassa, joko
Nyymanni palaa ja ennen kaikkea, vieläkö armo on puutarhassa ja eikö
hän tule käymään tästä ohi.

Hänen tekisi mieli kysyä, onko ehkä niitä samoja herroja, jotka
syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, nyt täällä kartanossa? Tai ehkä ne
ovat ne, joita odotetaan. Kuinkahan varsinkin sen nuoren Kyösti-herran
on? Se oli niin kaunis ja kohtelias. Sitä hänen aina täytyy ajatella ja
jos hän sulhasta itselleen kuvittelee, niin se on aina Kyösti-herran
näköinen. Se oli varmaankin hyvä ihminen, ei tehnyt eikä tahtonut
tehdä kenellekään pahaa. Jos saisikin hänet nähdä! Jos edes tietäisi,
että hän on tänne tulossa! Mutta ei uskalla kysyä, ne ovat kaikki niin
vihoissaan herroille.

Ilma huoneessa on kuuma ja ummehtunut. Nuoralle uunin päälle on
ripustettu paksuja, likaisia sukkia kuivamaan. Veri nousee päähän ja
päätä alkaa särkeä... Kun pääsisikin ulos raittiiseen ilmaan. Mutta isä
viipyy kauan ja Rönperi tarjoaa hänelle vielä ennen lähtöä norrikupit.

Sitten kävivät he vielä useissa mökeissä. Joka paikassa moitittiin
herrasväkeä. Onneksi olivat kaikki asunnot maantien laidassa. Hanni
istuutui aina ikkunan ääreen ja silmäili ulos. Hän toivoi salaisesti,
että herrasväet ajaisivat ohitse.

Ei heitä kuulunut koko lauantaina, mutta sunnuntaina, juuri ennen
jumalanpalvelusta, kun Hanni ja hänen isänsä seisoivat kellotapulin
nurkalla puhelemassa suntion vaimon, Salmiskan kanssa, kulki hyminä
läpi koko ihmisjoukon, että siellä ne taas ajelevat.

He istuivat keveissä, kaksipyöräisissä kärryissä, joitten korit oli
tehty oljenkarvaisesta kudoksesta, likasuojukset sivuilla kuin mitkäkin
siivet. Patruuna itse oli ohjaksissa, vihreä sulkahattu päässä. Armo
istui rinnalla harmaissa vaatteissa, höyhenistä tehty röyhelö kaulassa,
ja harmaassa, pehmeässä hatussa pitkä, valkoinen sulka, joka hyppi
ja heilui. Koko hattulaitos oli vain ikään kuin viskattu pörröisten
hiusten päälle, mutta siinä se sentään pysyi eikä lähtenyt lentoon.
Hevonen oli hiirenkarvainen, hyvin hassun näköinen, häntä ja harja
leikatut kuin milläkin leikkikalulla. Kovaa kyytiä mentiin, tuulispäänä
vain. Saivat katsoa ihmiset eteensä, etteivät jääneet alle.

Menevät herroja vastaan, kuuluvat odottavan kaupungista, tiesi joku
kertoa.

Mutta pikkuinen poika, joka äitinsä kanssa oli matkalla kirkkoon,
läksikin heidät nähdessään juoksemaan takaisin, ehti portille ja avasi
sen, ja hänelle viskasi armo omasta kädestään hopearahan. Kun poika
sitten tuli kirkolle äitinsä rinnalla, kerääntyivät kaikki häneltä
kysymään, miten se oli tapahtunut, ja poika näytti ylpeänä saalistaan
ja kertoi pikkuvanhan viisaudella, että armon kädet olivat sellaista
vaaleanharmaata nahkaa, "vallan kuin meidän Mirrin käpälät, vaan ettei
ollut karvoja".

Salmiska vallankin päästi ilmoille pahaa sisuaan.

-- Että ilkeävätkin kirkkoaikana, lausui hän niin ääneen, että kaikki
kääntyivät häneen päin. -- Eivät anna ihmisten rauhassa pitää edes
jumalanpalvelustaan. Tänne tulevat näyttämään rietasta elämäänsä itse
Herran huoneen eteen. Kyllä se meidän rovasti saa heiltä sen kieltää,
etteivät keskellä jumalanpalvelusta...

Jumalanpalveluksen aikana Hannin tuli kovin uni, ja aina kun hän
selvisi ja pääsi kuuntelemaan saarnaa, sekaantui hänen ajatuksiinsa
halu saada olla näkemässä, kun herrasväki vieraineen ajaa takaisin,
ja pelko siitä, että he ehkä jo ovat menneet. Kuulutuksiin hän
kokonaan heräsi. Muun muassa ilmoitti rovasti, ettei rippikoulu vielä
tänä maanantaina alakaan, vaan vasta viikon perästä. Siinä katsahti
Hanni avuttomasti isäänsä, joka istui miesten puolella vastapäisessä
penkissä, ja isä katsahti hänkin Hanniin, mutta hänen ajatustaan oli
mahdoton arvata.

-- Minä lähden kotiin teidän kanssanne, isä, virkkoi Hanni paikalla,
kun kirkonportilla tapasi isänsä.

-- Eihän toki. Viikon päästä voi keli olla niin huono, ettei
Pimeästäpirtistä pääse kuin lentämällä.

-- Mutta milläs minä saan tämän viikon täällä menemään?

-- No toki nyt kirkonkylässä on paljon katsomista, ja antaahan Salmiska
sinulle työtä.

-- Totta kai, totta kai, lohdutteli Salmiska, jonka luo Hannin piti
jäädä asumaan. -- Luetaan yhdessä tällä viikolla, että hyvin osaat.

-- Johan minä osaan kaikki tyyni! pääsi Hannilta, miltei itkuäänessä.

Hänen oli ikävä kotia. Tuntui aivan mahdottomalta jäädä tänne.

-- Kyllä se lukea osaa, todisti isäkin. -- Ei sen tytön opettamisesta
työtä ole ollut. Ihan itsekseen on oppinut.

-- Vai niin, vai niin, puheli Salmiska ystävällisesti. -- Se on oikein
se. Niin se oli äitisikin. Aijai kuinka se luki! Luki sekä ruotsit että
suomet ja latinat. Armollehan sen pitikin aina ääneen lukea, niin hyvin
Jumalan sanaa kuin muuta maallista viisautta.

-- Mutta mitä minä teen koko rippikoululla! huusi Hanni äkkiä,
kierrellen esiliinaansa. -- Minä osaan jo lukea, minä en tahdo olla
täällä, isä, ottakaa minut mukaanne!

Salmiska selitti ankarasti, että hänen puheensa on syntistä puhetta
ja että ennen kuin ihminen on uudistanut kasteensa liiton, hän on
pahan hengen vallassa, sekä paljon muita asioita. Mutta Hanni ei häntä
kuunnellut. Hän muisteli äitiä ja veljiä ja sisaria ja Pimeänpirtin
kaunista vieraskamaria. Täällä Salmisella oli pimeää ja rumaa!! Ja hän
purskahti itkemään toivottomasti. Hän oli kirkonkylästä ja kirkosta
ja herrasväistä ja kaikesta saanut aivan tarpeekseen. Hän halusi
ikipäivänsä olla kotona, lupasi olla niin hyvä ja ahkera... Isä jo
alkoi heltyä ja mietti, että saahan hänet ensi viikolla tuoda takaisin.

-- Samahan se silloin on edessä! virkkoi Salmiska terävästi. -- Kuivaa
nyt vain silmäsi ja rukoile Jumalaa, että hän antaa sinulle nöyrän ja
kuuliaisen mielen... Soh, soh, Kalle, kasvattakaat teidän lapsenne
kurituksessa ja Herran nuhteessa.

Kalle nieleskeli kyyneliään ja meni valjastamaan hevosta. Hannin
itkiessä sekä kiukkuisesti että syvästi suruissaan läksi hän sitten
kotimatkalle.

Salminen oli saanut olutta ja viiniä hautajaisissa pitäjäntuvalla. Hän
oli leikkisällä tuulella ja lohdutteli Hannia sillä, että hän viikon
päästä pääsee heidän kanssaan suuriin hautajaisiin. Niissä sitä saadaan
syödä, sillä Salmiska itse on kutsuttu ruoanlaittajaksi.

Paitsi Hannia piti Salmisella asua muitakin rippikoulutyttöjä. Salmiska
oli jumaliseksi tunnettu ihminen, ja vanhemmat, jotka tahtoivat pitää
huolta lapsistaan, uskoivat heidät hänen haltuunsa. Mutta nyt kun
rippikoulun alkaminen siirtyi viikkoa edemmä, läksivät muut tytöt
koteihinsa, jotka eivät olleet niin kaukana kuin Pimeäpirtti.

Mies ja vaimo makasivat kamarissa ja Hanni olisi saanut olla siellä
heidän kanssaan, mutta siellä tuntui niin ahtaalta, että Hanni valitsi
tuvan. Siellä asusteli, enimmäkseen kiukaalla, suntion vanha, kuuro
äiti, joka jo sai kunnalta apua, ja korea nuori, yksinäinen nainen,
jolla oli puolen vuoden vanha lapsi. Eihän Salmiska suinkaan hyväksynyt
hänen tapojaan, ankarasti hän oli tyttöä varoittanut ja nuhdellut,
kun otti hänet luokseen. Ehkei olisi ottanutkaan, jollei juuri sillä
hetkellä olisi tarvinnut työ-ihmistä.

Illalla ennen maatapanoa kutsui Salmiska Hannin kamariin ja pani hänet
lukemaan postillaa. Itse hän istuutui sängynlaidalle, kytki kätensä
ristiin vatsan päälle ja rupesi kierittämään peukalojaan toistensa
ympäri. Hanni luki kovalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä,
sujuvasti kuin ulkoläksyä. Salmiska kuunteli tyytyväisenä, silloin
tällöin huoaten ja nyökäyttäen päätään, kun Jumalan tai Kristuksen
nimeä mainittiin. Vähitellen tulivat huoneeseen muutkin. Salmiska
haukotteli, niin että leuvat narahtivat. Kaikki muutkin rupesivat
haukottelemaan. Hanni luki yhä, ymmärtämättä mitään, edes tietämättä,
mitä luki. Hän ajatteli kotiväkeä ja ikävä oli hänet voittamaisillaan.
Kun hän hetkiseksi nosti silmänsä, näki hän Salmisen pään vaipuneena
pöytää vastaan ja Salmiskan istuvan silmät kiinni ja suu auki. Loviisa
oli ihkasen valveilla ja muori, joka oli kuuro, piteli hartaasti
käsiään ristissä. Äkkiä kävi ovi, ja Janne, Salmisten poika, joka
palveli passarina patruunalla, astui sisään. Silloin heräsivät kaikki.
Salmiska koetti yhä olla hartaasti kuulevinaan, mutta se yksinäinen
tyttö nauraa virnisti salaa, ja heti kun Hanni sai aamenen suustaan,
tokaisi Salmiska pojalleen:

-- Mikä sinua nyt kotiin ajaa?

-- Patruuna pani taas pois, vastasi poika hyvän ajan kuluttua.

-- No niin, arvasinhan minä sen! Se se on sitä ylenannettua joukkoa.
Mikä teillä oli olevinaan riitana?

Janne ei tietänyt mitään tehneensä ja pysyi niin harvasanaisena, ettei
äiti tahtonut saada hänestä mitään irti kiskotuksi.

Hannin oli sanomattoman ikävä. Hän läksi tupaan, riisuutui ja pani
sänkyyn, kääntyen seinään päin. Hän ei _voi_ jäädä tänne, täällä
menehtyy ja läkähtyy. Huomispäivänä hän täältä lähtee, vaikkapa
jalkaisin kävelee kotiin saakka ja sitten eivät saa häntä tulemaan
takaisin, vaikka mikä olisi... Hän tahtoi olla rauhassa ja oli
nukkuvinaan. Vasta kun lamppu oli sammutettu ja kaikki makasivat,
uskalsi hän itkeä. Silloin tuntuikin niin vaikealta, ettei enää
millään olisi saanut pidätetyksi. Kaikki muistuivat mieleen, isä ja
äiti ja nukkuvat lapset kotona. Äiti varmaan valvoo ja muistelee
pikku Hannia... Ja yhä vuolaammin valuivat hänen kyyneleensä... Äkkiä
kosketti joku hänen olkapäätään ja Loviisa, se yksinäinen tyttö, joka
asui Salmisella, seisoi hänen vieressään.

-- Lähde pois minun kanssani kylään, kuiskasi hän. -- Mitä se
itkemisestä paranee...

-- Nytkö keskellä yötä? pääsi Hannilta hämmästyneesti.

-- Mikäs yö nyt vielä on? Yöksi ehditään vielä moneen kertaan kotiin.
Pane nyt päällesi sill'aikaa kun minä vielä tätä lasta...

Loviisa veti tulta tikkuun ja sytytti kitupiikin. Hanni nousi istumaan
sänkyynsä ja työnsi suortuvia silmiltään. Hän näki Loviisan heiluvan
täysissä tamineissa, yllä kirkkovaatteet, uusi, vaalea villahuivi
päässä. Hän nosti ryysyjen seasta lapsensa ja alkoi sitä kapaloida.

Mitä jos tosiaankin lähtisi! Kauheaa tänne on jäädä, kun Loviisakin
menee pois.

-- Mutta kuinka lapsi voi jäädä tänne yksin?

-- Se nukkuu siinä aamuun asti kuin puupalikka, vastasi nuori äiti
huolettomasti.

-- Onko ne tanssit vai mitkä? kysyi Hanni.

-- Tanssit, tanssit!

Loviisan liikkeissä oli tavaton into tehdä kiirettä ja pian päästä
matkaan. Lapsi oli hänen käsissään kuin pallo vain. Hänen suunsa oli
hymyssä ja silmät kiilsivät. Hannin poskia alkoi polttaa.

Tansseihin! Hän ei koskaan ollut saanut tarpeekseen tanssia, vain
pari kertaa talkoojuhlissa maistaa niin paljon, että tiesi hyvältä
maistuvan. Hänen päätöksensä oli miltei jo valmis.

-- Missäs ne tanssit ovat? kysyi hän kiihkoaan pidätellen.

-- Kankaanpäässä -- missäs sitten!

Hannin sydän vavahti ja hän painoi kädet silmilleen. Äiti oli kieltänyt
sinne menemästä eikä voinut syyttää vanhoja herrasväkiäkään, kun he
olivat poissa Kankaanpäästä. Hanni painui takaisin vuoteeseensa. Tuntui
kovin raskaalta, itku alkoi taas nousta rintaan.

-- En minä nyt kuitenkaan...

-- Vai et! No siinäkö sinä aiot itkeä jollottaa koko yön? Onko se nyt
sitten parempi kuin kiepahtaa pari tanssikierrosta!

Hanni ei vastannut, oli vain pitkänään ja tuijotti silmät selällään
mustaan kattoon. Loviisa liikkuili nopeasti, järjesteli vielä hiuksiaan
peilin ääressä, joka oli juuri niin suuri, että saattoi nähdä yhden
silmän kerraltaan, sammutti lampun, pyysi, ettei Hanni panisi ovea
salpaan -- hän tulee pian takaisin eikä tarvitse pelätä tänne varkaita
tulevan -- sekä läksi. Mutta tuskin oli ovi läiskähtänyt kiinni hänen
perässään, kun Hanni katui, ettei ollut lähtenyt mukaan. Täällä
peloitti. Hautausmaakin oli niin likellä, että humina puista kuului,
kun kuunteli. Monta arkkua sinne oli tänäkin päivänä peitetty, siellä
ne kuolleet nyt viettävät ensi yötään. Hanni oli nähnyt paljon arkkuja,
kun isä niitä oli valmistanut, mutta ne olivat olleet tyhjiä. Niitä hän
ei pelännyt, mutta nyt hän pelkäsi niin, ettei uskaltanut liikahtaa.
Entä jos juoksisi Loviisan perässä ja huutaisi takaisin. Tämä yö tulee
olemaan hirveän pitkä, ties onko sillä loppua ensinkään... Lapsi alkoi
kitistä ja Hannille tuli turvallisempi tunne, kun hän muisti, että se
oli huoneessa. Olihan se sentään elävä olento. Voi raukkaa, kun itkee.
Pitää nousta viihdyttelemään.

Se oli niin likaisissa ryysyissä, että hirvitti koskea, mutta eihän
voinut siihenkään heittää. Vai läksi se äiti tanssimaan ja jätti meidät
tänne yksin...! Voi raukkaa, isätöntä lasta, mitä sinustakin tulee?...
Vai läksi se äiti tanssimaan... Ei nyt sentään itketä. Ehkä hän piankin
palaa!... Mutta saatuaan lapsen nukutetuksi Hanni purskahtaa itse
itkemään. Ei häntä enää peloita, mutta käy niin sääli tuota lasta,
joka katseli häneen niin tutkistellen, ikään kuin olisi tahtonut
saada tietää, miksi hän oikeastaan oli tässä ja oli olemassa... Ja
sitten Hannin oli niin sanomattoman ikävä kotia. Vihdoin hän nukkui
eikä herännyt ennen kuin aamulla, kun Loviisa ja Salmiska jo häärivät
kahvipannuillaan.

Olikohan siellä hauskaa? muistui paikalla hänen mieleensä, mutta eihän
sitä sopinut kysyä kuin kahden kesken. Salmiska sentään epäili jotakin,
sillä illansuussa virkkoi hän Hannille:

-- Kävikös täällä yöllä ketään?

Hanni säpsähti.

-- Ei minun tietääkseni.

Salmiska katsoi häneen epäillen.

-- No kävikö Loviisa missä?

-- En minä... en minä tiedä.

-- Kun ei se tässä taas alkaisi niitä yöjuoksujaan. Jokohan pitäisi
koko akka ajaa talosta. Etkö sinä kuullut mitään?

-- En, minä nukuin.

-- Kuule, pidä sitä nyt silmällä, kun makaat täällä tuvassa ja kerro
sitten minullekin. Se on sellainen lunttu, ettei sitä tässä viitsisi
nähdä, jollei se taas töissään olisi niin tekevä.

Hanni rupesi pelkäämään Loviisan puolesta ja päätti varoittaa häntä.
Jos Loviisa joutuisi pois, niin kävisi täällä vielä ikävämmäksi. Olihan
edes joku, joka nauroi, niin kauan kuin Loviisa oli. Sillä muuten oli
kuin haudassa. Suntio joi, kaivoi hautoja ja puhui rumia ja muori
valitti ja Salmiska rukoili ja torui, ja Janne... niin, se se vasta oli
mörökölli! Ainoa, jonka kanssa vähänkään saattoi puhua, oli Loviisa.

Loppuviikosta läksi Salmiska laitapitäjälle valmistamaan hautajaisia
ja silloin tuli tytöille hauskat päivät. Salmiska oli antanut heille
kehruutingin ja rukkiensa ääressä he juttelivat ja lauloivat. Useita
Loviisan tuttavia kävi heidän luonaan ja he toivoivat kaikesta
sydämestään, ettei Salmiska palaisikaan. Hän oli heidän silmissään paha
noita, jota vastaan he yhdessä olivat salaliitossa.

Eräänä iltana uskoi Loviisa Hannille, että hänellä on sulhanen, on jo
sormuskin, jos hän vain tahtoo sen pitää eikä lähetä takaisin. Hänen
sulhasensa on Kankaanpään korein mies.

-- Se on sitten se Nyymanni! arvaili Hanni uteliaana.

-- Ei se se ole! Kyllä sinä sen saat pitää minun puolestani.

Hannin kasvot kävivät tulipunaisiksi.

-- Kuinka niin?

-- No, johan se sinulle lähetti terveisiäkin, kehui nätiksi likaksi ja
käski minua toimittamaan sinua tansseihin.

-- Enhän minä ole nähnyt häntä kuin yhden kerran, hätääntyi Hanni. --
Hän juotti lauantaina meidän hevosta. Ei hän tiedä, kuka minä olenkaan.

-- Näyttipä hyvästikin tietävän...

Hanni painoi alas silmänsä. Hän ei olisi tahtonut näyttää, miten
mukavalta hänestä tuntui.

-- Mitäs sinä puhut, näkeehän sen päältäsikin, että teidän välinne jo
ovat selvillä!

-- Ei ensinkään!

Loviisa vilkaisi Hanniin leikillisesti ja rupesi laulamaan.

-- Tietääkös Loviisa, alkoi Hanni hetkisen perästä hämillään, -- onko
kartanossa tätä nykyä nuori herra nimeltä Kyösti... Oli syksyllä
kumminkin.

-- Missäs virassa sen pitäisi siellä olla?

-- En minä sitä tiedä.

-- Entä jos se vain on käynyt vieraissa. Olutherroja se ei ole eikä
juustoherrojakaan. Niissä ei ole yhtään sennimistä, ne minä tunnen
jok'ikisen. Niiden pyykkiä olen pessyt kymmeniä kertoja; tiedän
jok'ainoan paidan, joka niiden on. Mutta maltahan, oliko sillä valkea
lakki päässä?

-- Oli, oli! vilkastui Hanni ja hänen kasvoihinsa tuli onnellisuuden
hohde.

-- Jaa, sitten minä tiedän. Se oli Helsingistä, sanoivat yhden
leskirouvan ainoaksi pojaksi. Sellainen parraton, korea poika ja ihan
lapsekas vielä! Ei kuulunut osanneen ottaa ryyppyäkään, kun kartanoon
tuli. Hahhahhah! Se kuului olleen niin kohtelias ja nöyrä kaikille.

-- Niin oli, sanoi Hanni, silmät luotuina maahan.

-- Puhuikos sinulle koreitakin? No, sano pois nyt.

Koko tuo kummallinen iltapäivä muistui Hannin mieleen, kuinka koira
ensin ilmestyi hänen eteensä ja sitten herrat. Metsä oli keltainen
ja aurinko laski. Hänen taskussaan oli palanen uutisleipää. Ja hän
vuorotellen kuumeni, kylmeni, pelkäsi, iloitsi, suuttui ja katui.
Sitäkin iltaa! Omituinen tuskan- ja onnensekainen mieli valtasi hänet
näitä muistellessa ja hänen käsiinsä tuli kylmä hiki.

-- Kas, kuinka punehtuu! sanoi Loviisa. -- Vai herrojen kanssa sinä!

Hanni vei kätensä kuumille poskilleen ja oli jo rupeamaisillaan
kertomaan, kun Loviisa äkkiä virkkoi:

-- Vai herrojen kanssa! Luuletkos, ettei minulla sitten ole ollut
herroja! Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun itse patruuna tavoitteli
kiinni minua...

-- Sinuakin! huudahti Hanni ja häntä pyörrytti.

-- Minuakin! toisti Loviisa loukkaantuneena. -- Keitä muita hän
sitten on tavoitellut -- sinuako? Vai niin. Mikseikäs sitten minua?
Olenko minä huonompi kuin muut? Senkö tähden, että minulla on lapsi?
On sellaista sattunut muillekin, kyllä minä silti herroille kelpaan,
herrojen se on lapsenikin.

Hanni jäykistyi hänen katseestaan. Hän olisi tahtonut paeta pois, hänen
sydänalassaan oli paha tunne, hän ei voinut katsoa Loviisaan. Kauheaa
tämä oli! Vihdoin painui hän työhönsä, kehräsi kääntämättä silmiään
muualle eikä kumpikaan puhunut vähään aikaan.

Muori kömpi alas uunilta, hapuili pöydän luo ja joi kaljatuopista.
Sitten hän istuutui penkille ja loi sumean katseensa tyttöihin.

-- Niin, niin, jatkoi Loviisa, -- jahka nyt olet elänyt jonkin vuoden
lisää, niin sano sitten, onko se niinkään helppo asia kulkea siveänä
neitsyenä tämän elämän läpi. Kyllä elämä on hauskaa niin kauan kuin
saa keikkua keveänä, mutta sitten, siinä se lapsi sitten on kivenä
kaulassa, kaikki syö mitä ansaitset, kaikki nielee mitä hyppysistäsi
irti saat. Hyi olkoon!

Loviisa sylkäisi, nousi kävelemään ja puhui taas:

-- Mitä sinä minuun mulkoilet! Ihan olet kuin Salmiska, kun se rupeaa
torumaan. Olenko minä huonompi kuin muut? Katso sinä vain itse eteesi!
Itseäsi on patruuna jo tavoitellut ja vielä minua härnäät... No mihin
tuo nyt lentää?

Hanni on karannut ylös, kädet silmillä ja itku kurkussa.

-- Älkää puhuko, älkää puhuko! huusi hän. -- En minä tahdo kuulla
mitään, en tahdo tietää mitään.

Hän oli täydessä itkussa, itki vihaansa ja häpeäänsä. Loviisaa ei hän
ikinä enää siedä nähdä likellään, hän inhoaa häntä... Äh...!

-- No, en minä vielä hullumpaa! päivitteli Loviisa. -- Suuttuu ja
pihisee kuin kissa ja mistä hyvästä?... No ole, ole, itkeä pillitä, jos
haluttaa, en minä pyri silmiäsi kuivaamaan.

-- Mikäs sille tuli? kysyä kangersi muori uteliaasti.

Loviisa tuli hänen korvansa juureen ja muori työnsi syrjään likaisen,
siniraitaisen huivinsa, kaappasi korvansa lehteä likemmä ja avasi
suunsa, ikään kuin ääni senkin kautta olisi voinut kuulua.

-- Kertoi vain, selitti Loviisa nauraen, -- että patruuna oli koettanut
tavoitella kiinni, kun herrat olivat siellä sydänmailla metsästämässä...

-- Jaa matkustamassa? huusi muori.

-- Niin, niin, matkustamassa.

-- Jaa tavoitella kiinni?

-- No niin, niin...

Hanni käveli hyvän aikaa ulkona pimeässä ja tuulessa. Hän olisi
mielellään jäänyt sinne yöksikin, jollei olisi ollut niin kylmää ja
kolkkoa. Täytyi palata tupaan. Loviisa vilkui häneen ivallisesti,
mutta ei puhunut mitään ennen kuin illallista syötäessä. Suntio oli
juuri kehunut hyviä aikojaan, että ihmisiä hyvästi kuolee, kun Loviisa
virkkoi:

-- Hanni, kuulepas, oliko se päivää vaiko yötä?

Hanni ei ymmärtänyt kysymystä eikä viitsinyt olla kuulevinaan.

-- Silloin kun se sinua tavoitteli, sanoi Loviisa ja nauroi.

Hanni raivostui, heitti leipäpalasen kädestään pöytään ja karkasi ulos.

-- Onpa sillä tytöllä sisua! päivitteli suntio. -- Mikä sille tuli?

-- En minä vain tiedä, sanoi Loviisa viattomasti. -- Näittehän itse.

Hetkisen Hanni seisoi porstuassa, repi esiliinansa kulmia ja varisti
kyyneliä silmistään. Oli alkanut sataa lumensekaista vettä, oli
pilkkoisen pimeä. Tuuli kävi ja hautausmaan puut humisivat.

-- Täälläkös se äkäpussi onkin, sanoi suntio pistäen päänsä tuvan
ovesta. -- Mennäänkös vähän tänne kamariin? Vai mitäs sanot, jokohan
mies ansaitsee pienen naukun, kun on kaivanut hautoja kaiken päivää?

Hanni ei vastannut. Mikä hänen edessään muu oli kuin palata tupaan
kuuntelemaan Loviisan ilkeää naurua. Mutta Loviisa nähtävästi katui,
sillä hän otti kahvikuppinsa, jotka pesemättöminä ja kumoonkaadettuina
seisoivat ikkunalla, pyyhkäisi niitä esiliinaansa, astui lieden luo ja
tarttui pannunsa sankaan.

-- Juo äläkä älmennä! sanoi hän ojentaen kuppia Hannille.

Hanni ymmärsi, että Loviisa oli lauhtunut. Hänkin olisi ollut valmis
tekemään sovintoa, mutta kahvi oli niin sakeaa ja sokeripalat niin
kiiltävän likaiset, ettei hänen luontonsa ottanut vastaan sovintoa
siinä muodossa. Hän sanoi, ettei kahvi näin illalla maistu hänelle.

-- Maistuukohan tanssi huomenna? kysyi Loviisa pisteliäästi ja rupesi
hörppäämään kahviaan.

-- Totta kai! vastasi Hanni, valmiina millä muulla tavalla hyvänsä
sopimaan.

He eivät vielä olleet ehtineet levolle, kun Nyymanni tuli hakemaan
Jannea Kankaanpäähän. Tuiskuna astui hän tupaan, toi lunta jaloissaan
ja huiski sitä lakistaan pitkin seiniä. Patruuna oli jo ajanut uuden
passarinsa portille ja tahtoi taas takaisin mörököllin täältä.

Nyymanni istui penkillä tyytyväisenä kuin kukko orrellaan. Loviisa
oli ikään kuin käynyt leveämmäksi. Hän liikkuili helakkana, makeana
ja toimeliaana, oikein pesi kahvikupit, pani sokeripaloja rasiaan ja
asetti kaikki tarjottimelle.

-- Vieläkö sinne kartanoon pitäisi lähteä tänä iltana? kysäisi Janne.

-- Vielä, vielä. Talo on täynnä vieraita ja piiat sanovat, etteivät he
aamulla rupea puhdistamaan heidän saappaitaan.

-- Keitä siellä nyt taas on? kysäisi Loviisa makeasti.

-- No kaupungin tuomareja ja se lapsekas herra sieltä Helsingistä ja...

-- Se ylioppilasko, se Kyösti?

-- Se sama.

-- Kuuletkos Hanni, huudahti Loviisa, -- se on nyt siellä se Kyösti.

Hanni punastui ja nosti katkismuksen silmiensä eteen. Hän ei voinut
kärsiä, että Loviisa puhui Kyösti-herrasta, vieläpä nimittäen häntä
Kyöstiksi. Hän kävi vakavaksi eikä enää ottanut osaa keskusteluun.
Oikeastaan hän ei voinut seuratakaan, mitä he sanoivat, sillä hän
mietti niin kokonaan sitä, että Kyösti-herra on Kankaanpäässä ja millä
lailla hänet voisi saada nähdä.

Äkkiä huomasi hän, että Nyymanni kysyvästi katseli häneen.

-- Mitä? sanoi hän hämillään ja veti taas katkismuksen kasvojensa eteen.

-- Lähdetäänkö ajelemaan? sanoi Loviisa. -- Etkö kuule, että Nyymanni
tarjoaa?

-- Niin, kehoitti Nyymanni uudestaan, -- saali vain korville ja
rattaille! Ilma ei ole oikein hyvä, mutta kyllä on hevonen.

-- Kankaanpäähänkö? huudahti Hanni ja hypähti seisomaan.

-- No, vaikkapa niinkin.

Hanni vaipui istumaan niin häpeissään, ettei uskaltanut silmiään nostaa.

-- No, pian vain nyt! kehoitti Nyymanni.

-- Ei, en minä mihinkään, vastasi Hanni, käsivarret pöydällä ristissä
ja kasvot painettuina niitä vastaan.

Loviisa nauroi täyttä kurkkua.

-- En minäkään viitsi lähteä sellaiseen ilmaan, selitti hän.

Janne oli kerännyt vaatteensa ja tuli tarjoamaan kättään tytöille
jäähyväisiksi. Loviisa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, jytyytti
häntä siinä kuin säkkiä ja kehoitti olemaan patruunalle mieliksi. Hanni
ei kuullut eikä nähnyt. Vasta kun Loviisa tuuppasi häntä, huomasi hän,
mistä oli kysymys, ja ojensi Jannelle polttavan kätensä kohottamatta
katsettaan.

-- Mikäs sinua, tyttö, nyt taas riivaa? kysyi Loviisa tullessaan
saattamaan lähteviä. -- Kyllä sinulla on höllässä sekä ilot että itkut.
Ei tiedä syrjäinen syytä minkäänlaista, kun jo pää on vasten pöytää ja
silmistä juoksee virtoja.

-- Minun on ikävä kotiin, sanoi Hanni hiljaa. Mutta hän ei puhunut
totta, sillä hän mietti vain Kyösti-herraa.

-- Älä sinä nyt sure! sanoi Loviisa. -- Sinun elämäsi tulee vielä
olemaan niin hauskaa, että pois tieltä. Tuollainen korea tyttö saa
sulhasia niin paljon kuin viitsii ottaa...

Seuraavana päivänä rupesivat Kankaanpään tanssit tekemään kiusaa. Ei
hän olisi niin tahtonut, jollei Kyösti-herra olisi ollut kartanossa.
Hän ymmärsi, ettei hän saa häntä nähdä, sillä herrasväki oli tietysti
sisähuoneissa ja tanssit ovat tuvassa, mutta kuitenkin hänen teki mieli
Kankaanpäähän. Kieltäisiköhän äiti, jos tietäisi kaikki...? Hanni
oli kahden vaiheilla aina iltaan asti, mutta kun Loviisa alkoi tehdä
lähtöä, niin pukeutui hänkin vihreään hameeseensa, ja kun Loviisa
kehoitti, viskasi hänkin huivin korviinsa ja päätti tämän ainoan kerran
lähteä katsomaan, vain katsomaan. Sittenhän rippikoulukin alkaa eikä
hän enää pääse.

Ilta oli tyyni, pilvet hajaantuivat ja kuunpuolikas nousi järven takaa.
Ilma oli leuto ja tie paksuna liejuna. Pientaren vierelle oli astuttu
kapea polku kivenkovaksi ja sitä kulkivat tytöt perätysten.

-- Kas, huudahti Loviisa äkkiä. -- Tuolla tulevat juustoherrat!

Hanni erotti etäältä kolme miehistä olentoa. Loviisa rupesi laulamaan
ja nauramaan. Hanni pyysi häntä olemaan hiljaa, mutta hän vain yltyi.
Vihdoin herrat tulivat luo, tervehtivät kohteliaasti ja kysyivät,
sopiiko tulla saattamaan. Loviisa vastasi tiukasti, ettei ensinkään
tarvitse, mutta he tulivat kuitenkin eikä Loviisa enää estellytkään.
Puhuttiin jotakin, joka ei Hannista ollut mitään ja jota hän ei
ymmärtänyt. Vihdoin sanottiin jotakin hänestä, Hannista.

-- Se on minun ystäväni, sanoi Loviisa, -- ei sille saa tehdä pahaa.

-- Pahaa! huudahti yksi herroista. -- Kuka nyt sellaiselle sirkkuselle.
Syliini otan ja kannan.

Hannin sydän hytkähti, hän tuli likemmä Loviisaa ja korjasi huivia
silmilleen. Hän käsitti, että herrat tekivät hänestä ja Loviisasta
pilkkaa. Heitä huvitti kiusoitella heitä, nyppiä käsivarsista ja nauraa
heille.

Astuttiin meijerirakennuksen ohi, jossa herrat asuivat, mutta he
saattoivat tyttöjä aina Kankaanpään riihille asti. Siitä he kääntyivät.

Päärakennuksen pitkä ruuturivi oli heleässä valaistuksessa.
Ikkunoissa riippui hienoja pitsiuutimia ja kasvien lomitse loistivat
kynttiläkruunut. Hannin valtasi kuumeinen halu päästä likemmä. Hän
tarttui Loviisan käteen ja veti häntä mukaansa. He menivät pihaan,
kiersivät rakennuksen kulman ja tulivat puutarhaan. Hiekka narisi
jalkojen alla ja tulet ikkunoista valaisivat nurmikkoa ja ränstyneitä
kukkalavoja. Huoneissa oli peilejä ja tauluja. Kuului laulua ja
ihmisten puhetta. Hannin olisi tehnyt mieli nousta parvekkeelle, jonne
johtivat portaat puutarhasta, mutta hän ei uskaltanut. Äkkiä likeni
pari naista ikkunaa ja siihen he jäivät puhelemaan. Hanni ja Loviisa
karkasivat syrjään ja seisahtuivat aidan suojaan, missä oli varjoa.

-- Tuo nainen on pappilan Aino, selitti Loviisa. -- Se kuuluu olevan
hyvä tyttö, kehuvat palvelijat. Toista en tunne. Vaikka olisi armon
ruotsalaisia tuttavia, kun on noin hiukset pörröllään... Mutta eikö jo
mentäisi?

Hanni tahtoi vielä viipyä, sillä hän toivoi näkevänsä Kyösti-herran,
vaikkapa vain vilahdukselta. Ikkunaan tulikin herra ja nainen. He
jäivät katselemaan kuuta. Mutta se herra ei ollut Kyösti-herra.

Loviisa hiipi jo aitaa myöten, hyvän matkan päässä Hannista. Hanni sai
juosta saavuttaakseen hänet. Voi, hän olisi paljoa mieluummin odottanut
siinä ikkunoiden alla...! Jo kuului viulun kimeitä ääniä...

Tuvan eteisessä oli poikia ja tyttöjä kinastelemassa. Kun ovi avautui,
pulpahti viulun räminä ja kuumuus, jalkojen kopina ja lampun käry.
Sillä siellä oli kuumaa kuin saunassa ja lamppu kärysi katossa.
Penkillä oli parikymmentä istujaa ja permannolla istuttiin sakeissa
parvissa. Tuskin oli Hanni ehtinyt nurkkaan istumaan, kun hänen eteensä
ilmestyi hoikka, iloinen mies, joka hihallaan pyyhki hikeä otsaltaan.
Nyymannihan se olikin.

-- Eikös tyttöä tanssita? kysyi hän, tarttui käsivarsiin ja läksi
viemään. Hanni yritti jotakin sanoa, mutta ei siinä kuulunut kuin
jalkojen kopina ja viulun vingunta. He menivät kovaa vauhtia, moneen,
moneen kertaan ympäri huoneen. Hanni ei voinut sille mitään, että
tuntui hauskalta. Hän meni kuin virran mukana. Tuli niin vari, että
hiki valui alas selkää, kädet olivat kuin keitetyt ja jo alkoi
pyörryttää. Ei oikein tietänyt, olivatko jalat maassa vaiko ilmassa.
Hän pyyteli Nyymannia lakkaamaan, mutta Nyymanni tarttui vain lujemmin
kiinni, läähätti, puhalsi, jytkytti ja kieputteli. Vihdoin viimein
hän pysähtyi ja heitti tanssitoverinsa irti keskellä lattiaa. Hanni
lensi hänen käsistään pitkien matkojen päähän, nurin narin toisten
päälle. He rupesivat nauramaan ja vetivät polvelleen lepäämään, mutta
siitä koppasi toinen mies ja taas alkoi kieputus lattialla. Hauskaa
se oli! Mutta voi sitä kuumuutta! Joku poikaviikari tuli pistämään
jalkojaan tanssivien eteen ja joku pari siinä kaatuikin, mutta toiset
vain hihkaisivat mennessään. Vähän väliä pistäysivät miehet eteisessä,
siellä oli olutkori ja sama vanha akka, joka oli kehunut kylvettäneensä
patruunaa lapsesta asti, kauppasi olutta.

Tuskin oli kuitenkaan ehditty päästä ilojen makuun, kun eräs
sisätytöistä henki kurkussa tuli sanomaan, että patruuna kieltää
tanssimasta. Viulun ääni kuului portaille, kun herrasväki tuli kuuta
katselemaan, ja siitä saivat tietää, että on tanssit. Patruuna suuttui
ja sanoi, että hänen talossaan pitää olla järjestystä.

-- Kyllä he itse tanssia rötköttävät, mutta meitä kielletään, huusi
joku.

Samassa tuli toinen sisätyttö sanomaan, että armon tuli sääli, kun hän
kuuli, että kiellettiin tanssimasta, ja nyt herrasväki laittaa väelle
jotakin oikein hauskaa, joka samalla on paljon parempaa ja opettavampaa
kuin tanssit, näin lauantai-iltana.

No, sitten kelpaa käydä odottamaan. Ei se armo sittenkään taida olla
mikään paha ihminen... Mutta voi sitä toki sill'aikaa tanssiakin,
kunhan ei viulu soi, etteivät kuule. Ja nyt se onkin vielä hauskempaa,
kun se on kiellettyä...

Vihdoin tulee Janne ilmoittamaan, että saa tulla. Silloin kaikki
karkaavat ovea kohti, joku menee kiireessä nurin, mutta se on vain
hauskaa.

Vanha taloudenhoitajatar entisen herrasväen ajoilta kiehuu vihasta
ja vimmasta, kun väkijoukko tulee kyökkiin. Tällaista ylenannettua
komentoa lauantai-iltana! Pyyhkikööt edes jalkansa älköötkä päästäkö
koiria tullessaan...

Keittiön pöydät ovat täynnä komeita ruokavateja ja juomatarjottimia.
Pitkänä jonona astuu häärivien piikojen ohitse koko tanssijajoukko
tuvasta. Rasvatut saappaat ja hikiset vaatteet hajuavat. Ruokasalista
näkyy katettu pöytä elävine kukkasineen, hopea-astioineen, pulloineen.
Kelpaisipas siihen istuutua syömään, kelpaisipas tuosta kopata
viinikarahvi taskuunsa!

Suuresta salista on nuoralla erotettu kulma katsojille. Hei sitä
komeutta! Kultaa ja peilejä, tauluja, silkkiä samettia... Pyöreän
pöydän ääressä toisessa kulmassa istuu naisia ja herroja. Siellä on
yksi niistä herroista, jotka kävivät Pimeässäpirtissä. Pörrötukkainen
neiti menee soittokoneen ääreen ja alkaa soittaa rimputtaa iloista
nuottia. Äkkiä lentävät ovet salin perältä auki ja sisään karkaa
olento, korea kuin elävä nukke. Herrasväet, jotka istuvat pöydän
ääressä, rupeavat taputtamaan käsiään ja korea nukke hymyilee, kumartaa
ja alkaa sitten laulaa.

Tottakai sen jokainen tuntee: se on Kankaanpään nuori armo itse!

Hänellä on ihkasen lyhyt silkkihame, pitkät sukat ja kultasolkisissa
kengissä korkeat korot. Hihoja ei ole ensinkään ja olkapäillä vain
kaitaiset nauhat. Rinnalta nousee kaunis kukkakimppu ja paljaalla
kaulalla kiiltää helmiä. Tukassa on korea, kimalteleva höyhen ja
kädessä viuhka, jonka hän panee rintansa eteen, kun painuu alaspäin.

Heleällä äänellä hän rallattaa, ravistaa päätään, näyttää hampaita,
vetää ylös kulmakarvoja, näyttää surulliselta, näyttää vihaiselta,
kertoo jotakin hauskaa ja vihdoin purskahtaa nauruun ja karkaa pois
samasta ovesta, josta tuli.

Mutta herrasväki pöydän ääressä nauraa menehtyäkseen ja pui käsiään ja
huutaa "bravo, bravo!" Ne ovat tietysti ymmärtäneet, mitä armo lauloi.
Kankaanpään kuski, puutarhuri ja sisätytöt nauravat hekin ja taputtavat
käsiään. He viittaavat kiihkeästi tupaväkeä taputtamaan. Silloin alkaa
salissa paukkua. Pojat ja nuoremmat miehet taputtavat kuin palkintoa
saadakseen, sillä se on heistä hauskaa. Vihdoin täytyy herrasväen
huutaa: "hss!"

Armo tulee uudestaan esille, kumartaa ystävällisesti ja laulaa nyt
jotakin niin surullista, että lopulta itkee. Mutta herrasväet pöydän
ääressä nauravat ääneen. Ei laulu heitä laisinkaan itketä. Ja sitten
taputetaan ja huudetaan vielä vimmatummin kuin äsken. Kerran vielä
aukeavat ovet, armo tulee ulos ja kumartaa asettaen jalkansa ristiin.
Korvissa, kaulalla ja tukassa välkkyvät helyt. Käsivarret, kaula ja
niska ovat valkoiset kuin maito. Hänen oikea kätensä painuu rintaa
vastaan, ikään kuin varjellakseen hametta aukeamasta... Sitten hän
häviää eikä enää tule.

Toisen oven suuhun on sill'aikaa tullut useita herroja ja heidän
joukossaan on taas pari niitä, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä.
He taputtavat käsiään, kuiskailevat keskenään ja nauravat. Rengit ja
piiat katselevat salin koreuksia ja hymähtävät, mutta eivät puhu mitään.

Nuoret herrasväet nousevat pöydästään, menevät soittokoneen ääreen ja
laulavat monessa äänessä lauluja, jotka palvelusväkikin tuntee. Heidän
laulaessaan tulee saliin patruunan harmaankirjava koira. Se nuuskii
ihmisiä, jotka seisovat nuoran takana, ikään kuin kysyäkseen heiltä,
kenen luvalla he ovat tulleet tänne, ja poistuu sitten herrojen luo,
antaakseen heidän silittää itseään.

Armo astuu nyt esiin toisessa asussa. Pianpa hän muuttikin karvaa!
Tuskin samaksi tuntisi. Housut ovat jalassa ja korkearuojuiset
saappaat, pyssy olalla ja pieni sotilaslakki päässä. Kovin ovat housut
ahtaat eikä häntä muutenkaan sotilaaksi luulisi. Mutta koreasti hän
laulaa. Herrasväki ei sentään taputa yhtä innokkaasti kuin äsken.

Hän tulee huoneeseen vielä kolmannen kerran ja taaskin uudessa puvussa.
Hänellä on nyt lyhyt hame, pienet pitsihihat, helmiä kaulassa, hattu
päässä ja hatussa pitkä sulka. Hänen kanssaan on poika, jonka kädessä
on pitkä seiväs ja housut ulottuvat vain polviin. He laulavat yhdessä
ja poika koettaa ottaa armolta punaista kukkaa, mutta armo ei tahdo
antaa, kujeilee vain. Vihdoin poika ryöstää kukan ja karkaa armon
kaulaan.

Nyt taputetaan taas kovasti ja huudetaan, niin että huoneet kaikuvat,
mutta armo ei enää mene pois, vaan hymyilee ja kumartelee herrasväen
pöydän edessä, astelee sitten nuoran laidalle, hymyilee väelleen,
nostaa kättään ja nyökäyttää päätään. Väki ymmärtää, että nyt saa
poistua, nyt on näytäntö lopussa. Mutta ennen kuin he ovat päässeet
keittiöön vievän käytävän ovesta, tukkii armo sormellaan nenänsä ja
juoksee avaamaan ovea, joka vie parvekkeelle.

-- Luuletteko, että he ymmärsivät mitään? kysyy hän sitten vierailtaan.
-- Heille olisi ehkä pitänyt selittää.

-- Mutta huomasittehan, hyvä rouva, kuinka innoissaan he olivat!
selittivät vieraat yhteen ääneen.

-- No sepä hauskaa. Minun käy heitä välistä sääli, kun heillä ei ole
mitään huvia.

Ulkona on kuutamo. Ääneti kulkee kansa alas keittiön portaita ja
kappaleen pihamaata, mutta sitten aletaan puhua.

-- Mitäs tuo nyt oli olevinaan?

-- Oli mitä oli, olihan se hauskaa.

-- Teatteria se oli!

-- Olisihan tuo samalla voinut tulla paitasillaan.

-- Ehkä se olikin paitasillaan, noin pitsitetythän sillä kuuluu olevan
paidat.

-- Mutta koreasti se laulaa rallatti.

-- Korville minä antaisin, jos patruunan sijassa olisin.

Hanni erosi heistä ja alkoi kiireesti astua kotia kohti. Hän oli kuin
huumeessa.

Se nuori herra, joka otti armolta kukan ja joka syleili häntä, oli
Kyösti-herra.

       *       *       *       *       *

Maanantaina vihdoin piti rippikoulun alkaa.

Kai rovastikin aikoinaan oli pitänyt rippikoulua ihanteellisena
laitoksena, jossa nuorten piti valmistua elämän retkelle, erottamaan
hyvää ja pahaa, oppia ajattelemaan ja sovittamaan Vapahtajan neuvoja
elämään. Mutta hänen vaatimuksensa olivat siitä alentuneet. Kunhan sai
lapset edes puhtaasti lukemaan. Alussa hän oli vaatinut paljon, sekä
ulkolukua että sisälukua, ja joka ei osannut, sai mennä laiskankouluun.
Mutta joka vuosi tuli kymmenkunta sellaista ihmisalkua, etteivät ne
parantuneet laiskankoulussakaan, vaan vetelehtivät vuodesta vuoteen
rippikoulussa, harmina ja pahennuksena uusille oppilaille. Sen tähden
oli jo parina viime vuonna päästetty kaikki urakalla, sekä ne, jotka
osasivat, että ne, jotka eivät osanneet. Ja se oli rovastin mielestä
näyttäytynyt miltei käytännöllisimmäksi keinoksi.

Kovaa oli se rippikoulun pitäminen! Istua kuumassa, ahtaassa huoneessa
neljä tai viisi tuntia perätysten, ajamassa mitä yksinkertaisimpia
asioita mitä tyhmimpiin päihin. Kun sai sellaisia vastauksia, että
on "kolme Jumalaa, oikea Jumala ja Jeesus ja Pyhä Henki" tai että
"Jumala on syntinen" tai että "Jumalaa rukoillaan vain kirkossa" tai
että "Jeesus ristiinnaulittiin pahain tekoinsa tähden" -- niin kyllä
ihanteellisuus meni menojaan.

Lapset kokoontuivat kello 10 maanantaiaamuna pitäjäntuvalle ja siellä
heistä seulottiin pois mahdottomimmat, sellaiset, jotka eivät ensinkään
saaneet sanasta kiinni. Toisten kanssa alettiin sitten.

Ensin tuntui Hannista hyvin juhlalliselta. Rovasti istui totisena
pöydän takana. Hän oli mustissa vaatteissa, ainoastaan kaulus oli
valkoinen ja paksut kultavitjat riippuivat taskusta. Hänen silmänsä
näyttivät siltä kuin hän olisi osannut katsoa ihmisen sydämeen asti.
Häntä täytyi pelätä ja totella melkeinpä kuin Jumalaa itseään.

Toisilla tytöillä oli uudet, kauniit vaatteet ja silkit päässä. Toiset
olivat lainavaatteissa, eräänkin tytön kengät olivat hyvin isot ja
hihat ylettyivät käsien yli. Monet olivat ihan risaisissa vaatteissa.
Erään tytön pää oli pörrötetty melkein niinkuin armon pää. Se oli
pitkä ja varmaankin jo hyvin vanha tyttö. Ensin tuntui hullunkuriselta
kuunnella, kun toiset lukivat oikein huonosti. Ihan väkisin tuppasi
naurattamaan. Mutta rovasti suuttui ja silloin räiskyivät nurkat.
Toiset pantiin seisomaan koko tunniksi. Toiset itkivät pelosta, toiset
olivat kuin kivet: eivät itkeneet eivätkä nauraneet, sama, sanoi heille
hyvää tai pahaa. Hanni sai aina kiitosta, hän ei koskaan vastannut
väärin ja osasi lukea mistä kirjasta tahansa. Rovastikin nähtävästi
piti hänestä, koska hän aina pani hänet oikaisemaan tyhmiä tyttöjä.
Mutta kyllä hän toisille teki kiusaa niinkuin tahallaan. Eräs tytöistä
valehteli niin, ettei voinut ensinkään luottaa sen puheisiin, ja kun
eräältä tytöltä katosi kukkaro, luulivat kaikki hänen sen ottaneen.
Se kuului olleen kesti-akan tyttö takakyliltä. Sitä rovasti vähän
väliä huusi ja aina se vastasi nurinpäin. Rovasti torui, sanoi kanaksi
ja lehmäksi ja tomppeliksi, antoi seisoa, pani nurkkaan ja tukisti.
Mutta ei se välittänyt mistään, teki mitä käskettiin, ei itkenyt eikä
nauranut.

Vähitellen sentään komentoon tottui. Hannista kävi aika pitkäksi.
Häntä nukutti ja ajatukset liikkuivat muualla. Varsinkin piti ajatella
Kyösti-herraa.

Välistä, kun pappilaan tuli vieraita tai rovastille sattui työtä,
saivat rippikoululaiset odottaa. He vetelehtivät silloin maantiellä,
joka kulki pitäjäntuvan ohitse. Milloin kastui, milloin paleli. He
keksivät kerran odottaessaan ruveta hippasille ja juoksivat hautausmaan
ja pitäjäntuvan väliä, mutta silloin menivät kylän uskovaiset
kantelemaan rovastille, että rippikoululapset tanssivat maantiellä ja
häpäisevät koko pitäjän. Silloin saivat lapset rovastilta kovat nuhteet.

Ruustinna oli saanut kuulla, että Salmisella asui näppärä tyttö, joka
kävi rippikoulua. Hän tarvitsi juuri sellaista nuorta tyttöä leikkimään
lasten kanssa ja hän lähti Salmiskalta kuulostamaan, millainen Hanni
oli. Tuntikauden he Salmiskan kanssa juttelivat kahvipannun ääressä,
moittivat Kankaanpään nuorta herrasväkeä, kehuivat vanhoja ja Salmiska
kertoi kaikki, mitä tiesi Hannin äidistä ja Hannista. Ruustinna päätti
ottaa Hannin lapsenpiiaksi pappilaan. Tosin hän vielä oli nuori, mutta
koska oli tarkka ja vilkas tyttö, niin varmaan pian oppisi.

Turhaan tuli Kalle Pimeästäpirtistä noutamaan tytärtään kotiin. Ikävä
häntä oli ollut, oli tuntunut siltä, kuin joku aina olisi puuttunut.
Äiti itki itkemistään ja väitti, ettei Hanni enää milloinkaan palaa.
Mutta parasta kai se oli, että hän jäi kirkonkylään, kun oli saanut
hyvän paikan ja vanhempien asuminen torpassa oli epävarmaa. Kalle
esitti surunsa ruustinnalle ja kertoi, kuinka mitättömistä syistä
patruuna oli suuttunut. He olivat alussa aikoneet kääntyä oikeuteen,
mutta taisipa olla parasta sovinnolla erota torpasta.

Hanni kertoi isälleen, miten hyvä hänen on pappilassa. Hän saa nukkua
lasten kamarissa ja syödä melkein samaa ruokaa kuin herrasväki. Hänen
työnään on järjestää huoneissa, tarjota kahvia, leikkiä lasten kanssa,
lukea heille satukirjoista ja parsia heidän sukkansa. Lapset ovat
kiltit ja Aino-neiti vasta on hyvä. Pitää ihan vertaisenaan.

Yhtä tapausta Hanni ei kertonut isälleen. Pappilassa oli ollut herroja
yötä, kunnanlääkäri ja metsäherra. Aamulla oli ruustinna lähettänyt
Hannin viemään heille kahvia ja Hanni oli tullut heidän huoneestaan
hätäännyksissään, itku kurkussa. Silloin oli ruustinna vienyt hänet
peräkamariin ja puhunut hänen kanssaan kahden kesken, puhunut kovia
sanoja. Hän oli pannut kaikki Hannin syyksi, vaikka Hanni tiesi, ettei
hän ollut mitään tehnyt.

Aino-neiti lähetti Hannin pikku siskoille tulijaisiksi vehnäleipää ja
piparkakkuja. Hanni itki isän nähdessään ja lähetti tuhansia terveisiä
äidille ja vaarille ja Jussille ja kaikille muille siskoille, pikku
Liisalle varsinkin, ja Misselle ja Omenalle ja kaikille, kaikille...
Hänestä tuntui ero isästä niin raskaalta, että sydän oli haljeta.
Mutta isä siunaili hyvää herrasväkeä, joka on ottanut hänen tyttärensä
suojaansa ja vakuutti, että äidinkin varmaan nyt tulee paljon
turvallisempi olla.

Hanni meni saattamaan isää rekeen, syötti Pikulle leipää, taputti
sen kylkeä, silitti ja hyväili sen turpaa ja uudisti itkien kaikki
terveisensä ja sanottavansa. Hän ajoi reen jalaksilla alaportille asti
ja palasi siitä pappilaan, mutta Kalle läksi sydänmaahan, jota hän
lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt omanaan ja joka ei enää ollut
hänen omansa.



VII


Ruustinnan nimipäivänä -- yhdeksäntenä päivänä joulukuuta -- oli
pappilassa aina pidot. Ketään ei erityisesti kutsuttu, mutta kaikki
olivat tervetulleet ja kaikki tulivat.

Ystävälliset suojat olivat ahdetut täyteen valoa, salin kattokruunu oli
sytytetty, peilipöydillä ja hyllyillä paloi kynttelejä, urkuharmonin
kannella seisoi kaksi paksua hopeista haarakynttiläjalkaa. Seinillä oli
raamatunlauseita mustilla pohjilla, mustissa puitteissa, ikkunoissa
siistit, valkeat uutimet ja hyvin hoidettuja kasveja, huonekaluista
ja matoista helotti iloisia, puolivillaan kudottuja värejä. Salin
lattialta olivat matot poissa tanssin varalta ja vanhanaikaisen pianon
telineillä oli tanssinuotteja.

Pitkin seiniä istui naisia: sohvassa kunniasijalla Kolhon kartanon
rouva, everstinna Segerskjöld, joka tyttärineen naapuripitäjästä
asti oli vaivautunut onnittelemaan ruustinnaa. Hän oli mustassa,
hiukan vanhanaikaisessa silkkipuvussa, pitsimyssy päässä, ja seurasi
levottomasti vanhempaa tytärtään, joka oli rakastunut maisteri
Holmströmiin. Hartaasti oli hän sentään kuuntelevinaan vierustoverinsa,
leskirouva Granin juttuja. Rouva Gran oli alkuaan suurta sukua, mutta
hänen avioliittonsa oli ollut "mesallianssi" ja siinä oli tullut
vararikko. Nyt ei hänellä ollut kuin pieni eläke, joukko kultasormuksia
ja äärettömän paksut kultavitjat, jotka kutsuissa koristivat hänen
vanhanaikaisia, kuluneita silkkipukimiaan. Hän oli hyvin lihava,
näytti liikkuessaan jättiläiskerältä, ei asunut missään, vaan kierteli
seuranaisena pitkin pitäjiä, perheestä perheeseen ja kuljetti mukanaan
kaikki juorut. Viimeksi oli hän oleskellut viikon Kankaanpäässä ja
kun hän sen mainitsi, unohti everstinna sekä tyttärensä että hänen
rakastettunsa.

Rouva Gran oli saanut selville, ettei Ester-rouva ollut mitään
"parempaa" sukua. Hänen myötäjäisensä olivat kaikki merkatut E.v.H:lla
kruunu yläpuolella. Miksei hän ollut käyttänyt tyttönimeään? Tietysti
siksi, ettei sen yläpuolelle olisi sopinut ommella kruunua! Hän oli
luultavasti tukholmalaisen ravintoloitsijan tytär!... Mutta muuten
oli Kankaanpäässä pidetty kovin hyvänä, oli ollut ruokaa ja juomaa ja
iloista seuraa yllin kyllin.

Vastapäisessä sohvassa istui nimismiehen rouva ja kappalaisen rouva ja
heidän välilleen oli joutunut Alhon kartanon ennen aikojaan vanhentunut
emäntä, rouva Jenny von Holten, kalpea, laiha, nöyrännäköinen nainen,
jonka kasvot kellertävä, epämuodikas silkkipuku teki vieläkin
kalpeammaksi. Etempänä salissa istui pienempien kartanoiden rouvia
tummissa villapuvuissa, hiukset sileiksi kammattuina, kädet helmassa
ristissä. He valittelivat piikojaan, puhuivat lapsistaan, katselivat,
miten sohvassa istuvat rouvat käyttäytyivät ja mitä tyttöä mikin
herra liehitteli. Nurkassa likellä ruokasalin ovea istui muutamia
talonpoikaisemäntiä, kansakoulunopettajatar ja miesopettajan rouva.
He eivät kuuluneet pitäjän hienostoon eivätkä yleensä olleet
mukana pidoissa. Pappilaan heidät sentään aina kutsuttiin, tänään
sitä suuremmalla syyllä, kun emännät pakanalähetyksen hyväksi
toimivan ompeluseuran puolesta jo aamulla olivat käyneet ruustinnaa
onnittelemassa antaen hänelle lahjaksi tusinan kahvikuppeja.

Ystävällisenä ja hiukan hämillään asteli ruustinna ryhmästä ryhmään.
Kolhon everstinnalle virkkoi hän nöyrästi: "Kuinka kovin ystävällistä,
että Louise todella vaivautui meille tänään! Ja vielä tällaisella
pakkasella! Mutta tottakai me nyt saamme pitää herrasväet luonamme
yötä!... Oi, meillä on aina tilaa niin harvinaisille vieraille!"

Kummallista, ettei Kankaanpään herrasväkeä kuulu! Ruustinna ei tiedä
pappilalaisten millään tavalla loukanneen heitä. Olisivatko he todella
niin ylpeitä, etteivät tahtoisi tulla, jos ovat kuulleet, että
pappilaan tulee alhaisempaakin väkeä?... Ruustinna siirtyi toiseen
sohvaan ja kysyi Jenny von Holtenilta, mitenkä hänen pienokaisensa
jaksavat. Jenny-rouva säpsähti, nousi varovaisesti sohvasta ja istuutui
tuolille. Hän oli levoton lapsista, pikku Carl oli ollut kipeänä. Hänen
pitäisi oikeastaan lähteä kotiin... Eihän nyt suinkaan! Totta kai
Jennyn pitää juoda teetä ja syödä illallista pappilassa. Tee joutuu
paikalla. Ja ruustinna työnsi hänet ystävällisesti takaisin sohvaan ja
läksi kiiruhtamaan teen tarjoamista.

Keittiön puoli oli ainoana muurahaispesänä: pöydät täynnä posliineja,
hilloja, leivoksia, pulloja. Lattialla häärivät piiat toistensa tiellä,
tuon tuostakin polkien kissaa hännälle tai koiraa käpälälle. Salmiska
piti pääkomentoa ja hänellä oli puoli tusinaa apulaisia, mutta vaikka
ruustinna Salmiskaan luottikin, niin piti hänen itsensä välillä käydä
katsomassa, olivatko asiat kunnossa.

Lastenkamarissa kävi kova ryty: tuolit olivat käännetyt ylösalaisin ja
vuoteita oli pengottu, sillä oli leikitty sokkosilla, hippasilla ja
rautatietä.

Salissa kierteli jo teetarjotin ryhmästä ryhmään. Uudet kupit,
ompeluseuran lahja, olivat tarjottimella.

-- Kyllä ne ovat kauniit! vakuutti ruustinna moneen kertaan emännille.

-- Minusta ne olisivat saaneet olla vähän iloisemmat, huomautti joku
emännistä. -- Kovin ovat valkoiset.

-- Se se juuri on hienoa, selitti kansakoulunopettajan rouva. -- Minä
pidän kaikesta kalpeasta.

Samassa juoksi palvelustyttö salin läpi eteiseen ja ruustinna ymmärsi,
että joku tulee. Varmaankin kankaanpääläiset, koska kaikki muut jo ovat
saapuneet.

Hengästyneenä, sydän sykkien seisahtui Hanni portaille. Tuuli, lumi
lenteli, tiukuset soivat ja valkeassa ryöpyssä ajoivat parihevoset
portaiden eteen. Jäljessä tuli toinen reki. Hanni juoksi lumeen ja
aukaisi peitteen, paksun, lämpimän taljan. Häntä vastaan lehahti väkevä
haju kuin kukkasista, nuori herra hyppäsi reestä ja auttoi alas naisen.
Hän auttoi häntä varovaisesti, ikään kuin peläten hänen menevän rikki,
talutti hänet sisään ja alkoi riisua pois vaatteita. Ensin otettiin
turkki, jonka päällys oli sinistä samettia, kaulus ja sisus lumivalkeaa
nahkaa, sitten hieno valkoinen silkkihuivi. Hanni polvistui maahan
vetämään pois päällyskenkiä... kuinka sillä oli ohuet, pienet kengät
ja hienot sukat! Ester-rouvan kasvot olivat punaiset ja valkeat kuin
kuvalla, kulmakarvat säännölliset kuin hiilellä kaarretut. Ja kuinka
jokainen vaate hänen ympärillään lemusi! Nenäliina oli pitsistä,
ohut ja pieni. Kaunis hän oli, kaunis kuin sadun prinsessa. Mitä ne
olivatkaan kaikki muut hänen rinnallaan!

Ruustinna tuli eteiseen vastaan, niiaili syvään ja toivotti tuhansin
kerroin tervetulleeksi. Kahisevassa, punaisessa silkissä, avokauloin,
paljain käsivarsin, astui Kankaanpään nuori armo hänen rinnallaan
saliin. Hän kumarsi ystävällisesti joka taholle, mutta meni antamaan
kättä vain harvoille, tietysti niille, joille hänet oli esitetty ja
jotka seurustelivat heidän kanssaan. Mutta kaikki muut, jotka olivat
nousseet ylös tervehtiäkseen, istuutuivat paikoilleen, katselivat
loukkaantuneina toisiinsa ja alkoivat kuiskailla.

Patruuna, joka tunsi pitäjän tavat, kierteli kättelemässä. Ei hän
sentään kansakoulunopettajien ja emäntien luo mennyt. Herra Wahlberg,
joka oli esitetty ani harvalle, kierteli sen sijaan ystävällisenä
pitkin huoneita ja ojensi kätensä jokaiselle. Ylioppilas Åkerfeltin
esitti Aino-neiti niille, jotka istuivat salissa, ja vei hänet sitten
viereiseen huoneeseen, jossa nuoret leikkivät panttileikkejä. Siellä
otettiin Kyösti-herra avosylin vastaan, sillä pitäjässä oli puute
herroista.

Ester von Holten oli asetettu everstinnan viereen. Kaikki katselivat
häntä salavihkaa ja kaikki puhuivat hänestä.

-- Hän on maalattu kuin teatterilainen, sanoivat keski-ikäiset naiset.
-- Pitää olla sokea, jollei sitä huomaa.

-- Jos hän tuollaisessa puvussa tulisi minun kotiini, niin ajaisin ulos
hänet.

-- Se kuuluu olevan tapa hienossa maailmassa, koetti ruustinna sovittaa.

-- Täydellinen varieté-nainen!

-- Minun täytyy sanoa, että minua hävettää.

Ruustinna keksi äkkiä keinon. Hän haki eteisestä Ester-rouvan
silkkihuivin ja meni ystävällisin hymy huulillaan hänen luokseen.

-- Täällä on niin vetoista, sanoi hän, -- pelkään, että rouva von
Holtenin tulee kylmä. Te ette saa kylmettyä täällä pappilassa.

-- Oo, hyvä ruustinna! huudahti Ester-rouva herttaisella
päännyökkäyksellä ja antoi ruustinnan viskata huivin ympärilleen.
Mutta se ei kauan peittänyt hänen paljauttaan, sillä hän käytti sitä
leikkikalunaan, milloin käärien sitä auki, milloin viskaten syrjään.
Kun vihdoin maisteri Holmström tuli tarjoamaan hänelle käsivarttaan,
viedäkseen hänet leikkimään toiseen huoneeseen, niin riuhtaisi hän sen
kokonaan yltään ja se jäi hulmuamaan käsivarrelle, missä sitä vähimmin
olisi tarvittu. Naiset punastuivat hänen puolestaan.

Hanni oli huumauksissaan. Hän ei yrittänytkään askareilleen, vaan
unohtui ovensuihin seisomaan, suu hymyssä ja silmissä kaihoava,
surumielinen ilme. Häntä sai tuupata ja käskeä, sai asettaa tarjottimen
hänen käsiinsä ja kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen silmissään
kyyneliä.

-- Mikä sinulle on tullut? kuiskasivat hänelle toiset piiat, mutta hän
ei vastannut, katsoi vain vihaisesti.

Mikseivät nuo herrat häntä tunne? Kun he kävivät hänen kotonaan, niin
he olivat kovin ystävällisiä. Nyt eivät tervehdi, eivät edes näe.
Hän asettuu heidän eteensä ja katsoo suoraan silmiin -- eivät tunne.
Patruunakin tuijottaa kuin kiveen. Hanni tahtoo, että he hänet näkevät,
tuntevat ja tervehtivät häntä. Ei mitään muuta hän heiltä vaadi...

Hän kantaa raskasta tarjotinta, joka on kukkurallaan leipää, seitsemää,
kahdeksaa eri lajia. Rouvat ottavat jokaista eri lajia, levittävät
nenäliinan polvelleen ja laskevat saaliinsa siihen. Toiset ottavat
salaa kaksikin piparkakkua. Ikkunalaudat ovat ennestäänkin täynnä
heidän säästöjään, suuren vehnäviipaleen päälle on asetettu kokonainen
läjä pientä leipää. Kuinka hitaasti he ottavat jutellen ottaessaan
kaiken maailman asiat! Hannin ajatukset ovat viereisessä huoneessa,
josta kuuluu naurua. Hänen tekisi mieli viskata maahan koko tarjotin ja
juosta sinne leikkimään.

Hänen on määrä ensin tarjota Kankaanpään rouvalle. Ester jää pitkäksi
aikaa kujeilemaan teekuppinsa kanssa. Ei hän jaksa juoda kokonaista
kuppia, ehkä maisteri olisi niin ystävällinen ja kaataisi toiseen
kuppiin... Enemmän, enemmän! No kas noin. Entä mitäs leipää, kun
ruustinnalla on täällä niin paljon hyvää? Vihdoin hän valitsee pienen
rinkelin... Ei ole nälkäinen, miettii Hanni ihaillen. Siitä sen
paikalla erottaa hienon ihmisen. Nuo muut ovat syöneet kuin sudet. Ja
sitä pientä palastaan nakertelemaan nuori rouva viskautuu nojatuoliin
pidellen sitä kahdella hienolla sormella... Hän on kaunis kuin kuva,
kuinka voi olla noin valkoinen rinta? Suu on kuin marja!

Hanni on seisahtunut Kyösti-herran eteen, puna poskilla, mieli täynnä
pelonsekaista toivoa. Eikö hän nyt tunne häntä? Jollei hän pian tunne,
niin Hanni totisesti puhuttelee. Hän kuumenee kuumenemistaan, punehtuu
punehtumistaan, mutta ei kehtaa puhjeta puhumaan.

Äkkiä Kyösti-herra nostaa silmänsä, katselee ikään kuin tutkien,
hämmästellen ja miettien. Hannia pyörryttää.

-- Kuka... kuka? kysyy nuori herra suomeksi.

Silloin ei Hanni enää voi pidättää itseään, vaan paiskaa tarjottimen
sängylle, joka on kohollaan pitsitettyjä tyynyjä, ja vastaa säteilevin
silmin:

-- Se Hannihan minä olen sieltä Pimeästäpirtistä. Eikö herra muista?

-- Kyllä, kyllä! huudahtaa ylioppilas iloisesti ja hän muistaa nyt
metsästysretken ja torpan ja kaikki tyyni... -- Hannihan sinä olet.
Hyvää päivää Hanni.

Hän painaa tytön kättä ja tyttö tekee pienen niiauksen. Se on
silmänräpäyksen työ, mutta silloin tuntuu heistä molemmista kuin he
olisivat kahdenkesken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulevat he naurua
ja näkevät vieraita ihmisiä. Aino-neiti ojentaa Hannille tarjotinta,
kuiskaa jotakin hänen korvaansa ja johtaa häntä pois huoneesta. Hanni
käsittää, että hän on tehnyt jotakin luvatonta, hänen käsivartensa
vapisevat, hän tuskin pysyy jaloillaan.

-- Tyttö on ollut meillä niin lyhyen ajan, selittää Aino-neiti
hämillään. -- Hän on isän rippikoululapsia, kotoisin jostakin kaukaa
sydänmailta.

-- Ehkä, virkkaa Ester-rouva ilkkuen ja päätään heilauttaen, --
ylioppilas Åkerfelt osaltaan tahtoo selittää meille, mikä romanttinen
juttu kaiken tämän takana piilee.

Kyöstiä harmittaa, että hän tuolla lailla unohti asemansa. Mutta kun
se tyttö häneen niin katsoi! Tahdittomuus tapahtui, pitää koettaa
korjata sitä niin hyvin kuin suinkin. Hän kertoo siis metsästysretkestä
ja tytöstä ja tuosta sievästä torpasta... Tyttöön kiinnittivät he
erityisesti huomiota siksi, että hän oli niin naiivi ja turmeltumaton.

-- Te aloitte tietysti kaikki häntä kurtiseerata! huudahtaa Ester-rouva
leikillisesti. -- Oo, älkää yrittäkökään puolustautua, kyllä minä
miehet tunnen!

Mutta jouduttuaan Kyöstin kanssa ikkunakomeron yksinäisyyteen, nuhtelee
hän tätä vakavammin.

-- Sinä tyhmä poika, etkö senverran ymmärrä, että jos sinä
metsästysretkellä voitkin hakkailla somaa tyttöä, niin ei sinun
vertaistesi joukossa sovi sitä jatkaa.

-- Mutta enhän minä kuin vain tervehdin häntä, yrittää Kyösti. -- Hän
sitä paitsi ei ole mikään tavallinen talonpoikaistyttö. Olisit vain
nähnyt sen torpan, Ester...

-- Niin, niin, niin, kuiskaa Ester ja laskee kätensä hänen huulilleen.
-- Ei sellaisia metsästysretkituttavuuksia sovi tuntea kunniallisissa
pappiloissa...

Åkerfelt kyllä tuntee, että hän käyttäytyy kuin raukka. Mutta kaunis
rouva huumaa hänet niin, että hän on mykkä. Johan hänellä pitäisikin
olla yliluonnollisia voimia voidakseen työntää luotaan käden, joka
lemuavana, viileänä, pehmeänä laskeutuu hänen huulilleen. Eihän hän
ihminen olisikaan, jollei hän sitä kuumasti suutelisi ja vaikenisi.

Hän on rakastunut Ester-rouvaan, hän, niinkuin kaikki muutkin miehet.

Sill'aikaa istuivat vanhemmat herrat tupakoiden rovastin kamarissa,
totilasiensa ääressä. Nimismies, Alhon patruuna, rovasti ja jotkut
toiset juttelivat talvesta ja pitäjän asioista. Kunnanlääkäri ja
pari muuta herraa on vetäytynyt toiseen päähän huonetta. Herra von
Stoltenfelt, joka ei ole mitään muuta kuin herra "von", s.o. rappiolle
joutunut aatelismies, loikoo sohvassa silloin tällöin tokaisten
keskusteluun jonkin sanan. Kauppiaat Mankonen ja Eekperi ovat
sijoittuneet ovensuuhun ja juttelevat siellä Pietarin komeuksista tuon
tuostakin sekoittaen puheeseensa jonkin venäläisen sanan. He eivät osaa
ruotsia ja tahtovat näyttää, että osaavat toista kieltä, jota eivät
herrat osaa. Keinutuolissa pöydän toisella puolen istuu Kaarle Juhana
Wahlberg, "Kankaanpään syytinkivaari", joksi ihmiset ovat alkaneet
häntä nimittää. Hän on vielä vanhanakin kaunis mies, hiukset ja viikset
huolellisesti hoidetut, pukinparta leikattu kärjen muotoon ja komealla
kotkannenällä kultasankaiset silmälasit. Hänen pukunsa on nuhteeton ja
hänen käytöksessään on jotakin, joka muistuttaa Kustaa III:n aikaisia
miehiä perhekuvissa. Otto von Holten istuu sohvan toisessa päässä
hajamielisesti seuraten tapahtumia.

Sangen erilaiset ovat ulkomuodoltaan veljekset von Holten. Vanhempi,
Kustaa, joka omistaa Alhon, on pieni, kalpea, vaaleatukkainen mies,
jonka leveän, matalan otsan, ulkonevien poskipäitten, terävien silmien
ja suurten korvien paremmin luulisi polveutuvan jostakin köyhyyttään
kituneesta talonpoikaissuvusta. Nuorempi veli, Kankaanpään herra, on
tumma, lihavahko, kookas mies, mutta hänen silmissään on jotakin ikään
kuin loppuun palanutta ja punaisissa huulissa veltto piirre.

-- No, veli Kaarle Juhana, virkkaa rovasti astuen pöydän ääreen,
-- etkö tässä istukin kuivin suin! Minä pyysin Ottoa toimittamaan
juomanlaskijan virkaa, mutta hän näkyy sen unohtaneen.

Otto von Holten sävähtää ylös ajatuksistaan, täyttää lasit ja virkkaa
omaansa korottaen:

-- Maljasi, setä Kaarle Juhana!

Wahlberg kostuttaa huuliaan, mutta ei juo.

-- Olen luvannut laulaa tänä iltana, lausuu hän selitykseksi.

-- Maljasi, kunnon provasti, huudahtaa sohvalta Stoltenfelt, joka jo
on ottanut liikaa. -- Kasvakoon ihramahasi juuri niin paljon, ettei
se tee sinulle haittaa, ja kukkarosi juuri niin paksuksi, ettei se
estä sinua pääsemästä taivaan valtakuntaan... "Skål" teillekin, vanha
ruotsalainen, ja teille, Kankaanpään patruuna!... Oli se hyvä, lisää
hän ääntään alentaen, -- että jätitte pikkutytöt rauhaan ja menitte
naimisiin. Korean rouvan saittekin...

Kankaanpään herra on tänään niin lauhkealla tuulella, ettei hän edes
suutukaan, mutta sopimattoman puheen hän sentään tahtoo katkaista ja
sen tähden nostaa hän äkkiä päätään ja rypistää kulmakarvojaan.

-- No, no, ylvästelee Stoltenfelt, levitellen rintaansa, -- ei nyt
rehennellä. Aatelismies minä olen minäkin. Tarkastetaanpa vain kenen
kilpi tässä vanhempi on... Enkä minä pyri puhdistamaan Kankaanpään
raitteja, liatkaa vain...

Rovasti taputtaa häntä olalle ja tietäen, että hän on paha hakemaan
riitaa, houkuttelee hänet istumaan Mankosen ja Eekperin väliin. Siellä
selittää hän, että von Holtenien aateluus hänen sukunsa rinnalla on
kuin vesi verrattuna vanhaan viiniin.

Kaarle Juhana on vetänyt esiin nuuskarasiansa ja antaa sen kulkea
ympäri piirin.

-- Ottakaa, hyvät herrat, kehoittaa hän, -- ottakaa priisi
majesteettivainajan nuuskarasiasta. Kuinka hyvin muistan päivän,
jolloin hän minulle sen antoi...

Hänen äänensä käy surumielisen helläksi ja Kankaanpään patruuna tarttuu
hänen lauseeseensa äänellä, jonka tekee samanlaiseksi kuin Kaarle
Juhanan ääni on:

-- Niin, setä, sinä muistat sen yhtä hyvin kuin eilispäivän...
tarkoitan tämän päivän, sillä et suinkaan sinä eilispäivää
muistakaan... Te olitte koko laulukunta käyneet laulamassa
majesteetille, kun hän...

-- Niin, niin, olimme käyneet... Ja illalla kutsui majesteetti
meidät kaikki luokseen. Ja sitten sitä laulettiin -- majesteetti oli
hyvä laulaja... Viiniä oli ja sampanjaa ja sikaareja ja kun illalla
tuli kuuma, niin riisui majesteetti itse takkinsa ja käski meitäkin
riisumaan, ja paitahihasilla sitä sitten istuttiin myöhään yöhön.

Kaarle Juhana ottaa esiin punaraitaisen silkkisen nenäliinansa ja
pyyhkii kyyneleen silmästään.

-- No entä sitten? kysyi Otto-herra, joka oli kuullut kertomuksen
kymmeniä kertoja ja joka kuitenkin aina kehoitti kertomaan sitä
uudestaan.

-- Niin, kun majesteetti sitten omasta rasiastaan oli tarjonnut
meille kaikille nuuskaa, niin lopuksi virkkoi: "Ja tämän saa tästä
illasta muistoksi se, joka on ollut innostunein" ja loi katseen ympäri
piiriämme, tuli minun luokseni ja ojensi rasian minulle...

-- Eikö hän samana iltana lainannut tulta sikaaristasi, setä Kaarle
Juhana?

-- Niin teki, niin teki!

-- Tulta hän lainasi kerran kyytimiehensäkin piipusta, huomautti Alhon
patruuna kuivasti.

Wahlberg hymähti puoleksi ylenkatseellisesti, puoleksi säälien, nosti
sitten päätään ja lausui täynnä harrasta kunnioitusta:

-- Majesteetti oli mies, oli ihminen lihasta ja verestä eikä nukke
valtaistuimella. Hänen maljansa!

-- Eläköön! heläyttää kuoro naisääniä eteisestä ja tyttöjen parvi
ilmestyy arkaillen ovelle.

Herrat kohoutuvat kohteliaampiin asentoihin, Kaarle Juhana vie
vaistomaisesti kätensä siveltämään partaansa ja hiuksiansa. Häntä,
häntä tytöt etsivät. Onhan hän luvannut laulaa. Toistensa käsivarsiin
nojaten lyöttäytyvät he hänen ympärilleen, hyppelevät, nauravat,
huudahtelevat ja kuljettavat setä Kaarle Juhanan riemusaatossa
soittokoneen ääreen.

-- En tänään ole äänessä, selittää Kaarle Juhana. -- Minun ei pitäisi
laulaa.

Siitä eivät tytöt tahdo kuulla puhuttavankaan. Rouva von Holten on
kivenkovaan kieltäytynyt esiintymästä, eiväthän he voi koko iltaa olla
ilman laulua. Kaarle Juhana ei saata olla epäkohtelias naisille, hän
koettaa aina täyttää heidän toiveensa. Hän laulaa siis, koska Ester
suostuu säestämään, pitää kättä sydämellään ja silmäilee tunteikkaasti
eteensä. Ääni ei todellakaan tahdo kulkea eikä Ester-rouva osaa
säestystä, mutta molemmat tekevät parastaan ja yleisö palkitsee heitä
vilkkailla kättentaputuksilla.

Laulun lakattua kiertelee rouva Gran keränä keskelle salin lattiaa,
leipoo siinä käsiään ja laulaa äänellä, jossa ei ole hituistakaan
sointua: "Koska tyttö häitä pitää, kuka sulhanen olla saa?" Hän koppaa
maisteri Holmströmin rinnalleen ja pian on hän piiriksi koonnut koko
nuorten joukon. Wahlberg on painunut sohvaan everstinnan viereen, mutta
ei kauankaan saa olla rauhassa, hänen pitää tulla "leikkaamaan kauraa",
hänen pitää jäädä leskeksi...

Jännittyneinä seuraavat rouvat seiniltään nuorten ilakkaa ja joku
herrakin on jäänyt ovensuuhun katselemaan. Mutta ruokasalin ovelle
pysähtyvät piiat, milloin silmänräpäykseksi töiltään ehtivät,
kiistelevät siitä, kenellä on kaunein puku, kuka on kaunein, mikä
herra mistäkin tytöstä pitää... Kankaanpään armosta tietysti on
enemmän puhumista, joku piioista väittää nähneensä, että se nuori
helsinkiläinen herra, joka on Kankaanpäässä vieraana, suuteli hänen
kättään.

Rovastin kamarista ovat herrat toinen toisensa perästä siirtyneet
saliin tai vierashuoneisiin. Veljekset Kustaa ja Otto von Holten
huomaavat äkkiä istuvansa kahden kesken pöydän ääressä.

Otto von Holten on kaiken iltaa hajamielisenä seurannut mitä hänen
ympärillään tapahtuu. Hän on oudolla mielellä, hänessä liikkuu jotakin
poikamaista, iloista, huoletonta. Hän olisi valmis mihin kepposeen
hyvänsä, hän ei vähääkään välittäisi siitä, että kaikki nämä naiset
ja herrat saisivat halvauksen hämmästyksestä... Se on kummallista,
ei hän saata muuta kuin ihmetellä. Hän katselee itseänsä ikään kuin
ulkoapäin ja sanoo itselleen: sinä Otto von Holten, sinä vanha raato,
väsynyt naisiin ja kyllästynyt viiniin, oletko sinä hullaantunut kuin
koulupoika? Ainoa, mikä tekosi tekee hiukankin käsitettäväksi, on
sen mahdottomuus. Jos olisit _rakastunut_ johonkin aatelisneitiin,
niin ansaitsisit korvapuustin -- mutta sinä olet rakastunut pieneen
piikatyttöön, rakastunut, rakastunut -- se on niin hullua, että sinulle
täytyy suoda se anteeksi.

Kaikki oli tapahtunut aivan luonnollisella ja vaatimattomalla tavalla.
Kun he ajoivat pappilan pihaan, karkasi nuori tyttö vastaan ja auttoi
Esterin reestä. Otto huomasi jo silloin, että se liikkui sulavasti ja
oli hyvin solakka -- hän huomasi yleensä ensi silmäyksellä naiset ja
mihin he kelpasivat. Eteiseen tultua muisti hän jo, missä oli tytön
nähnyt.

Jo oli siis nyt sekin päässyt tänne kirkonkylään! Niin, niin, itsehän
hän kehoitti. Mutta hänet valtasi samassa ikään kuin jonkinlaisen
omantunnonvaivan vivahdus ja pelko siitä, että sille jotakin täällä
tapahtuisi.

Hän seurasi sitä pitkin iltaa, näki tytön luovan häneen rukoilevat
siniset silmät, jotka soimasivat siitä, ettei hän häntä tuntenut. Se
teki niin hyvää, niiden silmäyksien alla suli hänen sydämensä... Mutta
hän ei näyttänyt mitään, oli katsovinaan ohi ja ajattelevinaan muuta...
Hänellä oli taito katsella sillä lailla, että toinen luuli silmien
tähtäävän ohitse... Nyt oli hän sillä päällä, että äkkiä olisi voinut
tarttua tytön käsivarteen, asettua papin eteen ja pyytää, että hän
vahvistaisi heidän avioliittonsa. Hän oli varma, että niitä kauppoja
hän ei katuisi, hän ei ikinä ollut mistään asiasta ollut niin varma
kuin siitä. Se oli selittämätöntä. Että vanhan, kokeneen ja järkevän
miehen elämässä voi sattua jotakin sellaista!

-- Mikset tanssi? kysyi Alhon patruuna äkkiä.

-- Mikset itse tanssi? vastasi Otto ja punastui ikään kuin hänet olisi
tavattu pahanteosta. Mutta sitten heittäytyi hän loikomaan sohvaan ja
jatkoi: -- Rovasti tarjoaa tänä iltana sekä hyviä sikaareja että hyvää
konjakkia. Minusta tässä on hyvä istua.

Alholainen vaikeni vähän aikaa ja siirtyi sitten sohvaan veljensä
viereen.

-- Kuule, Otto, sinun maaltasi käy yhtä mittaa torppareja minun luonani
pyytämässä torppaa. Näyt pitävän suursiivousta.

-- Eiköhän mahtane olla tarpeen! vastasi Otto tyynesti.

-- Aiotko todella panna toimeen senkin uhkauksesi, että hävität koko
kylän kirkon ympäriltä?

-- Eikö se ehkä ole tarpeeksi ruma?

-- Mutta siitä vähenee aika lailla työvoimasi. Nuo itselliset ovat
sentään tehneet monta päivätyötä kiireellisenä työaikana...

-- Ja juoneet monta pulloa sinun oluttehtaastasi. Ei sinun tarvitse
pelätä, että Kankaanpään työväki loppuu. Kyllä työväkeä on, kun vain
viitsivät jotakin tehdä... Ja nyt minä lähden tanssimaan.

Salissa oli franseesi täydessä käynnissä. Rouvat, jotka istuivat pitkin
seiniä, haukottelivat. Emännät ovensuusta olivat kadonneet ja tytöt,
joita ei oltu pyydetty tanssiin, koettivat näyttää tyytyväisiltä
viereisessä huoneessa. Alhon patrunessa oli vetäytynyt nurkkaan pienen
pöydän taa ja selaili siellä jotakin kirjaa. Hän oli levottoman
näköinen ja katsahti pelästyneenä ympärilleen, kun joku läheni häntä.

-- Oletko kipeä, Jenny? kysäisee Otto-herra ystävällisesti ja istuutuu
hänen viereensä.

-- En. Kuinka niin? vastaa kalpea rouva koettaen hymyillä. -- Olen vain
vähän levoton lapsista. Pikku Carl on ollut kipeänä, olisin tahtonut
jäädä kotiin, mutta Kustaa tahtoi välttämättömästi mukaansa.

Jenny-rouva nielee kyyneliään. Hän on valvonut öitä, hän on väsynyt,
hän on huolissaan. Joka hetki, jonka hän täällä viettää, tuottaa
hänelle kidutusta. Mutta hän ei saanut jäädä kotiin, hänen pitää
vain istua tässä. Otto katselee hänen kuihtuneita kasvojaan, silmiä,
jotka ovat kuopalla, käsiä, jotka ovat karkeat... Hänen vieressään
kirjahyllyllä on suuri läjä leivoksia.

-- Ne ovat lapsille, selittää Jenny hämillään ja punastuen, mutta
samassa lentää hänen kasvoilleen lämmin hymy: -- He niin odottavat
tuliaisia. Eivät malta yötäkään nukkua, vaan siinä kotiin tullessa jo
myllertävät sängyissään.

-- Niin, niin, huudahtaa Otto, -- kyllä minä muistan, kuinka kiihkeästi
itsekin lapsena odotin tuliaisia. Me vain aina riitaannuimme niistä
Kustaan kanssa... Me riitelimme jo silloin.

Jennyn kasvoilta katoaa hymy ja hän luo Ottoon pelästyneet, rukoilevat
silmänsä... Otto huomaa äkkiä, että Jennyllä, jota hän on pitänyt niin
mitättömänä ja yksinkertaisena, on kauniit silmät, että hänen kasvonsa
ovat sielukkaat. Niin, hänessä piilee se salaisuus, että hän on äiti,
joka ikävöi kotiin, joka on levoton lapsistaan. Jospa hänenkin vaimonsa
ikävöisi kotiin, jospa hänkin olisi levoton lapsistaan. Silloin hän
voisi häntä rakastaa. Hän ei vaatisi vaimoltaan mitään, tämä saisi olla
ruma, koukkuleukainen, hän saisi olla tyhmä, typerä -- kunhan hänellä
vain olisi kyky olla levoton lapsistaan...

Mutta siinä se on: Ester, hänen vaimonsa, ei kykene siihen. Hän melkein
uskaltaa vannoa, että hän nytkin istuu jossakin nurkassa jonkun nuoren
miehen kanssa, joka on häneen korvia myöten rakastunut... Äh!

Hänellä olisi voinut olla toisenlainenkin vaimo, itse hän tämän on
valinnut. Hänen vaimonsa olisi saattanut olla hiljainen ja tyyni, istua
kehdon ääressä laulellen lapselle, josta tulee isän elämän jatkaja...
Olisipa hän nähnyt sen tytön siellä metsätorpassa aikaisemmin... Eih?
Ei tämä käy päinsä, onko hän humalassa?...

Ruustinna on täydessä illalliskuumeessa, kun Ester von Holten äkkiä
ilmestyy ruokasaliin rakastettavana ja lämpimänä kuin itse päivänpaiste.

-- Kuulkaas nyt, rakas ruustinna, huudahtaa hän, taputtaen ruustinnaa
olkapäälle. -- Minulla olisi teille pyyntö!

-- Kuinka rouva von Holten on ystävällinen! virkkaa ruustinna
lämpimästi hymyillen hänkin.

He palaavat saliin ja istuutuvat erikseen, Ester-rouva pidellen
ruustinnan kättä. Kaikki rouvat seuraavat heidän keskusteluaan kaikella
mahdollisella uteliaisuudella ja ruustinna on ylen hyvillään siitä
suosiosta, jota komea nuori rouva hänelle osoittaa.

Patrunessalla on seuraava huoli. Hänen kamarineitsyensä, hauska nuori
tyttö otti rakastuakseen puutarhuriin. Tyttö kantoi hänelle kaikki,
mitä talosta irti sai, ruokaa, juomia, yksin sikaarejakin ja kaiket yöt
he mellastivat yhdessä. Eihän se sellainen sopinut suuressa talossa.
Tietäähän sen, mitä sellainen esimerkki vaikutti. Hänen oli täytynyt
ajaa tyttö pois ja nyt hän oli ilman. Hän oli kyllä jo kirjoittanut
Helsinkiin ja sieltä oli toinen tulossa, mutta se saattoi viipyä pari
viikkoa. Sill'aikaa on hänen kauhean vaikea tulla toimeen tyhmien
suomalaisten tyttöjen kanssa. He ovat ihan mahdottomia ja eihän heitä
saanut ymmärtämään edes yksinkertaisimpiakaan asioita ruotsiksi.
Nyt hän oli kuullut, että täällä pappilassa olisi nuori tyttö, joka
ymmärsi ruotsia -- jos jos ruustinna olisi niin kovin ystävällinen ja
luovuttaisi hänet pariksi viikoksi, ehkä vain yhdeksi!

Ruustinna ei ollut mikään kivi. Kuka hyvänsä kaikista noista rouvista,
jotka vasta olivat moittineet nuoren tukholmattaren pataluhaksi,
olisi kadehtinut ruustinnaa ja ilolla ja ylpeydellä täyttänyt hänen
pyyntönsä. Ester-rouva osasi hurmata, hänen silkkiin, helyihin ja
hajuvesiin kiedottua olentoansa oli mahdoton vastustaa.

-- Täytyyhän rouva von Holtenin saada hänet, sanoi ruustinna ja painoi
Esterin käsiä.

-- Oi kuinka kovin kilttiä! Tuhannet, tuhannet kiitokset! Olen
oikein iloissani. Kas, tämähän on soma tyttö, mutta kaikki nuo muut
-- ush, ne ovat sellaisia... sellaisia tallukoita, ettei heitä
viitsi läheisyydessään nähdä, saatikka sitten vieraille näyttää...
No niin, ruustinna rakas, lähettäkää nyt sitten hänet Kankaanpäähän
niin pian kuin suinkin. Ehkä jo huomenaamulla? lopetti Ester-rouva
herttaisimmalla hymyllään.

-- Jaa, sanoi ruustinna, -- huomenna meillä on jonkin verran kuntoon
pantavaa, mutta ehkä sentään illalla...

Niin joutui Hanni Kankaanpäähän.



VIII


Hei sitä elämää kartanossa! Ei siellä vain ehdi aika käydä pitkäksi,
kaikki on yhtä humua aamusta iltaan, usein yötkin umpeensa. Sellaisia
hiljaisia hetkiä, jollaisia usein oli pappilassakin, ei täällä tule
milloinkaan. Koska hyvänsä voi tapahtua mitä hyvänsä. Et tiedä illalla
pannessasi levolle, saatko yösi nukkua rauhassa. Keskellä makeinta
untasi voivat kellot alkaa soida ja kun unen horroksissa katsahdat ulos
ikkunasta, on portailla herroja, jotka pyrkivät sisään, tahtovat ruokaa
ja vuoteita ja viipyvät päiväkausia.

Sellaisesta pitää armo. Kun lamput ovat sytytetyt, totitarjotin
pöydällä, herroja ympärillä, kortit käsissä ja hän ainoana
kuningattarena heidän keskellään -- silloin hän on kuin kala vedessä.
Hän sekoittaa heille totin ja jos joku oikein on hänen mieleisensä,
niin sen lasin laidasta hän hiukan maistaa, ennen kuin ojentaa lasin
hänelle. Hän lyö korttia hänkin, polttaa paperossia ja tekee itselleen
totin kuten kaikki muutkin.

Mutta jos talo on tyhjä, niin on hänen ikävä, hän on pahalla tuulella,
hän on sairas. Joskus illalla nukkumaan mennessä riitaantuvat he
patruunan kanssa pahanpäiväisesti. Patruuna riuhtaisee silloin
punaisen silkkipeitteen vuoteestaan ja lähtee, laahaten sitä pitkin
lattiaa, työhuoneeseensa. Hanni, joka nukkuu keittiökamarissa, herää
pitkään soittoon. Armo on kipeä, hänen suontansa vetää, häntä pitää
hieroa... paremmin, paremmin... hän kuolee... Patruuna vain ei tule
häntä katsomaan. Hän soittaa, vuorostaan hänkin, Hannia luokseen. Armo
kieltää Hannia menemästä ja hänen silmiensä loiste käy vihertäväksi.
Hanni ei saa mennä! Se on hänelle oikein, nukkukoon vain siellä
sohvallaan, tyynyjä on kyllä vierashuoneitten sängyissä, ottakoon
sieltä... Hanni ei saa sammuttaa lamppua. Armo pelkää pimeää. Hän
pelkää myöskin yksinäisyyttä ja Hanni saa noutaa tyynynsä ja peitteensä
keittiökamarista ja panna levolle oven eteen. Ovea ei saa sulkea. Armo
pelkää olla yksin... Hän voihkii kaiken yön ja huutaa Hannin nimeä joka
toinen hetki. Seuraavana päivänä nukkuu hän tavallista kauemmin eikä
lähde aamiaispöytään, sillä hän tahtoo rangaista Ottoa. Hän odottaa,
että tämä sentään lopulta katuvana tulee hänen luokseen. Mutta Ottoa ei
kuulu. Hannilta saa armo tietää, että patruuna on käynyt kartanolla ja
että hän nyt astelee vihellellen edestakaisin huoneessaan.

Aamiaisen antaa armo tuoda huoneeseensa ja patruuna saa syödä yksin
ruokasalissa. Mutta päivällispöytään armo jo menee. Hänen kasvonsa
ovat tavallista kalpeammat, hiukset hyvin kauniisti kammatut ja puku
erinomaisen hieno. Alussa vaihtavat he vain jonkin sanan ja patruunan
kasvoilla on ivallinen hymy, mutta vähitellen he sopivat ja illemmällä
tuodaan totitarjotin patruunan työhuoneeseen, ukko Wahlberg ja
Stoltenfelt noudetaan korttia lyömään ja illalla armo ja patruuna jo
ovat niin hyvät keskenään, että vain halailevat ja suutelevat toisiaan.

Eivät he ole oikein onnelliset. Armolla varmaan on ikävä täällä.
Luulisi hänellä olevan hyvän -- hän asuu komeissa huoneissa, syö
hyvää ruokaa, käskee kymmeniä palvelijoita, ei tee mitään työtä,
laulelee, teettää vaatteita ja huvittelee, mutta hän ei ole tyytyväinen
sittenkään. Vanhemmat palvelijat vakuuttavat tietävänsä, että hän
ikävöi Kyösti-herraa, sillä hän rakastaa sitä nuorta herraa. Kerrankin,
kun mentiin käskemään illalliselle ja patruuna oli ulkona, oli armo
Kyösti-herran polvella, ja kuski sanoi voivansa vannoa, että he reessä
olivat suudelleet toisiaan.

-- Se ei ole totta! kirkaisee Hanni vimmoissaan, kun sen kuulee. -- Te
valehtelette. Se herra ei ole sellainen!

-- Mimmoinen? kysyivät piiat ilkkuen.

-- Sellainen... sellainen kuin muut herrat.

-- Kyllä se vain mennessään oli samanlainen, vaikkei tullessaan kyennyt
viinaryyppyä ottamaan.

Hanni toruu vastaan, itku kurkussa. Olihan Kyösti-herra pappilan
tansseissa tuntenut hänet ja tervehtinyt, vaikka koko huone oli täynnä
herrasväkeä. Sitä eivät muut herrat olisi tehneet! Mutta jos hän
todella rakastaa armoa... Ei, ei ikinä. Armohan on paljon vanhempi
Kyöstiä ja armohan on naimisissa. Ei ole uskomista ihmisten puheisiin.
Sitä paitsi hän tietää, että Kyösti-herra on jalo ja hyvä.

Palvelijat väittivät, että patruuna oli ajanut hänet pois talosta.
Mutta armo itse oli kertonut, että Kyösti-herran äiti oli tullut
kipeäksi ja tahtonut häntä kotiin. Armo oli välistä sillä tuulella,
että tuli juttelemaan palvelijoiden kanssa. Se tapahtui silloin, kun
ei ollut vieraita, kun patruunan oli pitänyt lähteä matkoille ja armo
oli oikein ikävissään kotona. Hän piti uudesta taloudenhoitajattaresta,
joka oli ollut ruoanlaittajana hotelleissa ja laivoissa ja joka tunsi
suuren joukon herrasväkeä ja herroja. Armoa huvitti kuunnella hänen
kertomuksiaan.

Niinsanottuun "välikamariin" hän usein tuli, kun Heta-mamsselli
istui siellä neulomassa. Ja tavallisestihan siellä neulottiin, sillä
vaikka armolla oli niin äärettömästi vaatteita, että olisi luullut
riittävän koko elämän ajaksi, niin aina piti ommella lisää. Hän ei
koskaan tahtonut kaikissa kutsuissa esiintyä samassa puvussa. Se oli
jo nähty eikä se enää kelvannut. Joskus oli olevinaan niin kiire, että
piti istua yötkin työssä. Vanha mamsselli sai koetella ja ratkoa. Hän
tuskastui lopulta, itki ja uhkasi lähteä pois, sillä hän ei jaksa...
Mutta silloin armo kantoi hänen eteensä kupillisen teetä tai kahvia ja
käski lohduttautua sillä ja neuloa eteenpäin, sillä eihän hän ilman
pukua voi esiintyä ihmisten joukossa! Sitten hän hypähti pöydälle
istumaan, kaivoi taskustaan esiin pähkinöitä, rikkoi niitä hampaittensa
välissä, viskasi kuoret nurkkaan, söi mantelin ja kertoi Tukholmasta.

-- Enkö minä nyt ole kiltti, virkkoi hän nauraen, -- kun istuin tässä
pitämässä seuraa mamssellille? Vieläkös hän joisi teetä, niin minä tuon?

-- Ei kiitoksia, hänen armonsa, vastaa vanha mamsselli nöyrästi ja
painuu työhönsä.

Hänen hiuksensa ovat valkeat, suuret silmälasit nenällä, korvissa
pumpulitukkoja, sormien jäsenet kasvaneet täyteen patteja.

-- Hanni huutaa armo äkkiä, viskaa kourallisen kuoria lattialle ja lyö
yhteen jalkojaan, jotka riippuvat ilmassa, -- tuo mamssellille vielä
kuppi teetä.

-- Minä kiitän, hänen armonsa, -- en enää jaksa.

-- Oo, kyllä se menee! Ei pidä kursailla... Joko minä kohta saan
koettaa?... Vai en vielä! No sitten hänen vielä pitää saada kuulla,
kuinka kreivitär X. ja vapaaherratar Y. olivat puetut niissä
tanssiaisissa, joista juuri kerroin.

Kun Hanni hetken perästä tulee huoneeseen teetä tarjoamaan, huudahtaa
armo hehkuvin poskin ja nauraen:

-- Niin, niin, sinä Hanni, voit keittiössä kertoa, ettei minusta
ensinkään olisi tarvinnut tulla patrunessa. Kreivittäreksi tai
vapaaherrattareksi olisin voinut tulla. Sen tähden täytyy teidän
totella ja kunnioittaa minua.

Vieraitten aikana kohteli hän palvelijoita ylpeästi. He eivät saaneet
tulla kysymään mitään. Heidän piti liikkua hiljaa, ja jos joku pudotti
jotakin, niin sai hän ankarat nuhteet.

Joskus oli armo huvikseen lähtenyt läävään. Hänestä tuntui hauskalta
kirjoittaa "kotiin", että täällä Kankaanpäässä on navetta, jossa on
sata lehmää, ja hän käy siellä neuvomassa piikoja. Hänen "neuvonsa" ja
huomautuksensa olivat kuitenkin sitä laatua, että kun ne selitettiin
piioille suomeksi, niin eivät he voineet olla purskahtamatta nauruun
armon silmien edessä. Kerran, kun hänen piti kenkänsä kärjellä hyväillä
erään lehmän turpaa, joka oli hänen mielestään erittäin kaunis lehmä,
niin sivistymätön eläin pisti esiin pitkän kielensä ja kiersi sen armon
kengän ympäri. Armo päästi huudon, pelästyi pahanpäiväisesti eikä sen
jälkeen enää viitsinyt mennä koko navettaan.

Hannille oli hän yleensä ollut hyvä. Yöllä kun suonta veti ja piti
hieroa, oli hän tosin äreä, ja kerran kun Hanni vieraitten aikana
ovensuusta oli pyytänyt: "Jos armo olisi hyvä ja tulisi tänne", oli hän
suuttunut niin silmittömästi, että oli aikonut lyödä. Mutta sitten
olivat he taas eläneet sovussa.

Kankaanpäässä oli yleensä hauskaa. Herrat eivät olleet tehneet pahaa.
Pari kertaa, kun Hanni oli kantanut heille tarjotinta, olivat he
lausuneet "kiitoksia" hyvin ihmeellisellä äänellä, katsoneet, nauraneet
ja yrittäneet käydä kiinni häneen. Mutta silloin patruuna oli sanonut
jotakin ja Hanni oli saanut livahtaa huoneesta kenenkään hätyyttämättä.
Patruunakin oli ollut hyvin vakava. Se Hannia hämmästytti ja tavallaan,
hiukan, aivan hiukan -- harmitti.

Hän olisi toivonut patruunan rupeavan puhumaan niinkuin siellä
Pimeässäpirtissä, sillä silloin olisi hänkin uskaltanut sanoa hänelle
sanottavansa. Hänellä oli patruunalle paljon sanomista ja hän vihasi
häntä, kun hän sitä ajatteli. Mutta kun patruuna oli vakava ja
juhlallinen, ei hän uskaltanut ruveta puhumaan.

Meijeriherrat, joita Loviisa oli sanonut juustoherroiksi, metsävahti,
puutarhuri ja kaikki muutkin herrat hakivat Hannin suosiota, kun vain
näkivät hänet. Eräänä yönä oli hän käynyt ajelemassa Nyymannin kanssa.
Heillä oli ollut musta ori ja pieni reki -- kulkusia sentään eivät
uskaltaneet ottaa -- ja he olivat laskettaneet aika kyytiä.

Hanni tiesi varmaan, että hän oli kaunis tyttö. Hän katseli usein
peiliin, sillä Kankaanpäässä oli paljon peilejä eikä hän enää osannut
astua peilin ohitse, jollei katsahtanut siihen. Aamulla, kun hän
meni makuuhuonetta järjestämään ja seisahtui armon toalettipöydän
eteen, heräsi hänessä paljon ajatuksia. Hänen edessään oli hienosti
hiottu peili ja pöydällä punertavalla silkkiliinasella kaikenlaisia
hajuvesipulloja, vateja, lautasia ja koristuksia. Hänet valtasi halu
saada käyttää niitä kaikkia niinkuin armo teki. Kyllä sitten olisi
tullut kauniiksi. Miksei hän ollut herrasväkeä? Tietysti siksi, ettei
isä ollut kuin torppari eikä hän ollut saanut käydä koulua. Olisikohan
hän sitten ollut herrasväkeä, jos olisi käynyt koulua... Mutta olikohan
armo käynyt koulua? Hannista tuntui siltä, että kyllä hän vain tietää
yhtä paljon kuin armokin ja jos hän vain saisi, niin kyllä hän
osaisi laittaa itsensä yhtä hienoksi kuin armo. Hän osasi tanssia ja
käyttäytyä ihan kuin herrasväet.

Hän oli tutkinut ja tarkastellut heitä joka puolelta. Hän olisi osannut
puhua siitä mistä hekin. Eiväthän he koskaan puhuneet oppineista
asioista, joita olisi pitänyt lukea kirjoista. He puhelivat vaatteista
ja tanssiaisista ja toisista ihmisistä. Niistä olisi koulunkäymätönkin
osannut puhua. Häntä harmitti olla piikana!... Ja mitä se oikeastaan
oli, että herrat siellä Pimeässäpirtissä olivat olleet hänelle niin
ystävälliset ja etteivät he täällä kartanossa ensinkään katsoneet
häneen? Miksi olivat kaikki pappilassa käyneet hämilleen, kun
Kyösti-herra oli tervehtinyt häntä? Miksi lääkäri ja metsäherra sinä
aamuna siellä pappilassa olivat hyökänneet oven eteen ja tahtoneet
ottaa hänet kiinni, mutta kun syötiin aamiaista, niin eivät he
ensinkään katsoneet häneen?... Mutta hänpä ei tahdo kanniskella
tarjottimia heille ja kuulla, kuinka he kummallisella äänellä, jolla he
eivät koskaan puhuttele herrasneitejä, lausuvat hänelle jonkin sanan!
Hän vihaa heitä, häntä hävettää se sellainen! Hän tahtoo olla niinkuin
herrasneidit ja hän osaa olla niinkuin he, osaa jo kaikki heidän
tanssinsakin. Hän inhoaa väentupaa. Kun siellä tanssitaan, niin savuaa
lamppu ja haisee hieltä ja miehet jyskyttävät kuin oltaisiin riihellä.
Mutta tanssiapa sen maisterin tai Kyösti-herran kanssa!

Hänen täytyy välistä kuvitella, että Kyösti-herrakin pitää hänestä.
Kun hän on saanut jonkun koulunopettajanviran tai muun sellaisen,
niin hän nai Hannin. Hanni saa hatun ja pääsee herrasväeksi... Ei
Kyösti-herra ole niinkuin muut herrat, hän tunnusti hänet kaikkien
nähden tuttavakseen, hän voi korottaa hänet vielä rinnalleenkin...
Ja Kyöstiä ajatellessa tuntee Hanni niin ääretöntä kiitollisuutta,
hellyyttä ja onnea, että on kuin koko maailma ja sen surut ja häpeät
eivät merkitsisi mitään.

Pari kertaa on Loviisa yrittänyt tulla Hannia tervehtimään. Entisen
taloudenhoitajattaren aikana ei hän uskaltanut, mutta nykyinen oli
jutteliaampi.

-- Kas, kas, huudahti Loviisa Hannin nähdessään, -- kuinka olet käynyt
herraskaiseksi! Oikein pitsiä esiliinassa ja kiinteä röijy! Taitaapa
olla kureliivitkin alla.

Hanni punastui ja selitti, että armo oli käskenyt pukeutua tällä
tavalla.

-- Niin, niin, tietäähän sen.

-- Täällä on vieraita, selitti Hanni aikoen lähteä pois.

-- Niitä taitaa olla aina. Kyllä kai sinun on hauska ollaksesi... Mutta
ethän toki aikone ystävääsi lähettää pois, ennen kuin olet antanut
suuhun jotakin.

-- Ei tahdo olla aikaa kahvinkeittoon...

-- No ainahan sitä on jotakin valmista, pistä vaikka palanen vehnästä
ruokakaapista...

-- En minä uskalla, mutta...

-- Ei se tällainen talo siitä köyhdy, syö sitten itse vähän vähemmän...

Hannin mieleen muistui säästöt, jotka hän oli kerännyt pikku
siskoilleen kotona. Kaikki makeiset mitkä hän oli saanut, olivat
vakkasessa odottamassa isää, joka oli luvannut käydä jouluostoksilla
kirkonkylässä. Niistä otti Hanni pari kivenkovaa piparkakkua
Loviisalle, sanoi hyvästi ja läksi välikamariin askareilleen. Mutta
Loviisa näytti suuttuvan hänelle ja jäi vielä juttelemaan rouva
Lundbergin, taloudenhoitajattaren kanssa.

Sen jälkeen rupesi rouva Lundberg kohtelemaan Hannia ikään kuin
erityisesti silmällä pitäen. Hän oli ystävällinen, ehkä ystävällisempi
kuin ennen, mutta hän vilkaisi tuon tuostakin hänen mutkiinsa. Lieneekö
hän sitten panetellut Hannia armon edessä, koska armokin alkoi
vartioida Hannia, kysellä, missä hän oli silloin ja silloin ja kohdella
ylpeämmin kuin ennen. Hanni kävi katkeraksi ja uppiniskaiseksi. Onko
hänen pakko olla täällä? Pääsee hän tästä pappilaankin! Siellä hän
onkin aina viihtynyt paremmin. Ei hän täällä rupea olemaan. Hän ei enää
pidä armosta niinkuin ensin.

Muuten häntä alkoi pelottaa Kankaanpää. Jos isä sattuu tulemaan
kirkonkylään, niin hän tietysti hakee häntä pappilasta, ja jollei löydä
sieltä, niin hukka hänet perii! Jos äiti saa tietää, että hän vastoin
lupaustaan on käynyt kartanossa...! Silloin ei hän ikinä uskalla astua
äidin kasvojen eteen, ei ikinä katsoa äitiä silmiin!

Eräänä päivänä oli ollut vieraita ja Hanni oli kuullut kerrottavan,
että Kyösti-herra joulunpyhien jälkeen tulee Kankaanpäähän käymään.
Armo oli nauraen kertonut, että hän niin kovasti pitää "tuosta hyvästä
lapsesta".

Lieneekö ollut tieto siitä, että Kyösti-herra tulee, vai mikä,
joka tuotti Hannin rintaan niin suuren ilon. Hän olisi tahtonut
juosta, huutaa, laulaa ja tanssia. Kaikki tuntui äkkiä köykäiseltä
ja valoisalta! Jos hänelle olisi kerrottu, että se tai se, jota hän
rakastaa, on kuollut, niin ei hän olisi voinut sitä uskoa, sillä hänen
mielestään ei mitään surua eikä kuolemaa tällä hetkellä ollut olemassa.

Kun vieraat olivat lähteneet, valjastutti armo pienen rekensä eteen
valkoisen hevosensa ja ajoi noutamaan postia. Patruuna veti jalkaansa
korkeavartiset saappaat ja läksi kartanolle. Hanni oli yksin suuressa
salissa, jossa lamput ja kynttilät vielä paloivat.

Hänen ilonsa paisui yli laitainsa, hän nousi varpailleen, avasi
sylinsä ja hymyili. Hän näki oman kuvansa kolmesta peilistä ja
nauroi sitä vastaan ikään kuin olisi saanut toverin. Niin, niin,
nyt sitä ollaan neitinä, josta Kyösti-herra pitää! Lasketaan kädet
vyötäisille, hypätään varpaittensa äärimmäisillä päillä, köykäisesti
kuin liitämällä! Lattia on liukas ja huone suuri. Valoisaa, valoisaa on
elämä!

Hän heittäytyy nojatuoliin, toinen polvi toisen päällä, ihan
hengästyneenä... Kyösti-herra suuntaa kulkunsa häntä kohti ja kumartaa.
Hanni hypähtää pystyyn, laskee käsivartensa hänen olkapäälleen ja hän
kietoo käsivartensa Hannin ympäri.

-- Pitääkö neiti enemmän valssista vaiko polkasta? kysyy Kyösti.

-- Valssista! vastaa Hanni. -- On niin hauska oikein kiitää pitkin
lattiaa.

-- Niin minustakin. Saanko ehkä pyytää neidin toiseen franseesiin.

-- Kiitos.

He puhuvat molemmat ruotsia. Hanni tanssii ja tuntee olevansa vaaleassa
puvussa, hiukset hulmuten ympäri kasvoja...

Äkkiä kolahtaa keittiökamarin ovi lukossaan ja askeleet likenevät salin
ovea.

Hanni herää, hengittää kiivaasti, kasailee hiuksiaan päälaelle ja
kiiruhtaa pöydän ääreen, missä kahvikupit ja liköörilasit vielä ovat
siinä kunnossa, mihin herrasväki jätti.

Armon kuppi oli puolillaan kylmää kahvia. Hänen mielestään oli hienoa
jättää ja sen tähden ei hän koskaan vieraitten läsnäollessa juonut
kuppiaan pohjaan.

-- Kenen kanssa sinä täällä puhuit? kysyi rouva Lundberg ovelta.

-- Ei täällä ole ollut ketään.

-- Vai patruunako täällä kävi? Tunnusta pois.

-- Ei täällä ole ollut ketään.

Rouva Lundberg tuli pöydän ääreen, yhdisti jäännökset liköörilaseista
ja kulautti ne kurkkuunsa.

-- Miksi sinun poskesi niin hehkuvat? jatkoi hän. -- Oletko juonut vai
mitä olet tehnyt?

Hanni ei vastannut, otti vain tarjottimen käsiinsä ja läksi
lennättämään sitä keittiöön.

Hän tunsi äkkiä olevansa irti kaikesta siitä, mikä ennen oli kytkenyt
häntä piian alhaisiin toimiin. Hän seisoi nyt ylempänä ja katseli
niitä sivultapäin ikään kuin eivät ne olisi kuuluneet hänelle. Se ei
liikuttanut häntä, mitä hänestä ajateltiin. Hän tunsi, että vielä tänä
iltana hän puhuu asiansa patruunallekin, hän ei pelkää, sillä hän
tuntee olevansa hänen tasallaan.

Mutta patruuna tuli kartanolta kiirein askelin paukauttaen ovet kiinni
perässään.

-- Kuulkaas, kuulkaas, kuului supatus keittiössä, -- mitähän nyt on
tapahtunut! Patruuna on kuin ukkosen pilvi...

Hanni ei pelkää sittenkään. Häntä päinvastoin huvittaa nähdä, millainen
patruuna on vihoissaan. Hänen mielensä on valoisa ja tyyni ja hän astuu
patruunan työhuoneeseen äänettömin askelin ja jää ovelle seisomaan.

Patruuna on ikkunan ääressä, nojaa toista polveaan tuoliin ja hengittää
raskaasti, tuon tuostakin niellen kiroussanan. Harmaankirjava koira
laskeutuu alas tuolista kirjoituspöydän luona, haukottelee, venyttelee
käpäliään, oikoo selkäänsä ja vihdoin likenee häntää heiluttaen
isäntäänsä. Kun sen kylmä, kostea kuono äkkiarvaamatta sattuu patruunan
käteen, ärähtää patruuna, kirous pääsee hänen huuliltaan ja hän
potkaisee koiraa. Koira pakenee vinkuen Hannin luo ja patruuna näkee
hänet samassa.

-- Sinä, raivostuu patruuna, -- mitä sinä teet täällä? Ulos perkele!

Hanni ei liikahda, silittää vain koiran päätä ja hänen tyynen rintansa
alla alkaa läikkyä. Koiran silmä seuraa isäntää nöyränä. Hannin katse
nuhtelee ja leimuaa.

Patruuna astuu likemmä kuohuksissaan, nyrkki pystyssä. Koira pakenee,
häntä koipien välissä, mutta Hanni nostaa uhkamielisenä päänsä ja
katselee patruunaa kuin vertaistaan.

Huoneessa on puolihämärä, kirjoituspöytää vain valaisee lamppu ja
hiiloksesta lankeaa punertava valo permannolle. Hannin kasvot ovat
käyneet läpikuultavan kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottavat syvältä,
soimaten, polttaen...

Patruuna aikoo käydä kiinni hänen käsivarteensa viskatakseen hänet ulos
ovesta. Mutta tytön katse kahlehtii hänet paikalle, hän nostaa käden
otsalleen ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen ajatuksensa menisivät
sekaisin.

Kenen ovat nuo kasvot, kuka on tuo ihminen, missä on hän tytön nähnyt
ja mitä tämä hänestä tahtoo? Tuon äänenkin hän on kuullut, jossakin,
jossakin kaukaisessa menneisyydessä...

Otto-herra istahtaa ikään kuin olisi väsyksissä ja peittää kasvot
käsillään.

-- _Kuka sinä olet?_ sanoo hän. -- Kuka ennen on puhunut sinun
äänelläsi?

Hanni joutuu suunniltaan. Hän on odottanut, että patruuna suuttuisi ja
löisi.

-- Tietäähän patruuna sen.

-- En, minä en tiedä...

-- Eikö patruuna muista Pimeääpirttiä?

Hannin sydäntä vihlaisee, kun hän mainitsee kotinsa nimeä. Voi äiti,
äiti, jos hän tietäisi! Voi äiti, äiti, anteeksi!... Ei, nyt se on
sanottava, se, mitä varten hän tänne on tullut.

-- Eikös patruuna muista, puhuu hän äkkiä kalsealla äänellä, -- kuinka
herrat kävivät metsästämässä sydänmailla? Ja kun herrat olivat menneet,
ajoivat koirat meidän lampaitamme ja repivät valkoisen karitsamme ja...
ja me kaikki lapset itkimme ja surimme.

-- Sinä saat rahaa, jolla ostat toisen, virkkaa patruuna ja tarttuu
Hannin käteen.

Hanni koettaa vetää sitä pois, mutta patruuna pitelee sitä molempien
lämpöisten käsiensä välissä eikä päästä. Hanni ärtyy, puna nousee
kasvoille ja hän huutaa kiivaasti:

-- Ei sellaista rahalla saa! Ja mitä patruuna vielä sanoi meidät irti
torpasta? Mitä me olimme tehneet? Isä on rakentanut torpan kuivaan
korpeen, ja ilman syytä patruuna tahtoo ajaa pois meidät. Se on
vääryyttä, se on vääryyttä, se on vääryyttä...!

Hanni kiihtyy niin, ettei huomaa patruunan kasvoja. Jos hän ne
huomaisi, niin hän pakenisi.

-- Vai onko se vääryyttä! kuiskaa patruuna ja vetää Hannin syliinsä. --
Isäsi saa kaiken ikänsä asua torpassa, kunhan sinä vain hetkisen istut
tässä. Lapsi, lapsi, ole minulle hyvä!

Nyt Hanni pelkää, häntä inhottaa ja polttaa, hän tuntee kamalaa,
painavaa väsymystä koko ruumiissa. Hänen täytyy päästä irti! Hän
tempoaa ja riuhtoo kuin hukkuva päästäkseen jään päälle, mutta väkevät
kourat pitelevät häntä kiinni. Hänen päänsä retkahtaa alas, veri
syöksyy sydämeen, pitkin hänen ruumistaan kiertelee kuin käärme ja
korvissa alkaa helistä. Samassa pääsee hän irti, pysyy töin tuskin
jaloillaan ja karkaa ulos ovesta, läpi vastaanottohuoneen...

Valaistussa eteisessä seisoo armo, valkoisessa turkissaan, vaatteissa
vielä lumen haju.

Hanni painaa kädet silmilleen ja aikoo jatkaa pakoretkeään, mutta armo
pysähdyttää hänet.

-- No, etkö ymmärrä tulla auttamaan turkkia päältäni! Sinun olisi
pitänyt olla portailla vastassa... Mitä nyt?... No, päällyskengät vielä!

Hänessä heräsi varmaan epäluulo, jollei hän tällä hetkellä, hänkin,
sattuisi olemaan kiihtyneessä mielentilassa.

Keittiössä supatetaan ja puhutaan. Patruuna on taas lyönyt
torpparinrenkiä, jopa niin, että hyvän aikaa makasi tainnoksissa ennen
kuin pääsi ylös. Se oli muka tuonut liian pieniä halkokuormia ja
jäänyt jälkeen muista. Oliko sitten ihme! Talon tallista otetaan joka
päivä uusi hevonen ja se pannaan menemään edellä ja perässä pitäisi
torpparien hevosten päästä, hevosten, jotka tekevät työtä viikon
umpeensa.

-- Puhu sinä Janne, sinähän sen kaiken näit, älmentää ruokkoakka,
jota rouva Lundberg yleensä ei siedä keittiössä, mutta jolle hän nyt
kaataa kahvia niin runsaalla kädellä, että sekä kuppi että teevati
lainehtivat. -- Puhu sinä Janne, sinähän olit näkemässä!... Mutta ennen
kuin Janne ehtii alkaa, jatkaa hän jo itse: -- kaikki muut olivat
näet jo lähteneet metsään hakemaan viimeistä halkokuormaa, mutta tämä
vasta toi kuormaa. Minä olin panemassa saunaa lämpiämään, kun sinne
äkkiä alkaa kuulua sen päiväinen rähinä. Minä kiireesti katsomaan
ovenraosta ja siinä näen patruunan seisomassa keppi pystyssä ja rengin
hapuilemassa halkoa. Äkkiä iski patruuna paksun keppinsä, joka on kuin
aidanseiväs, hevosraukan lauteille ja se hypähti niin, että suistui
aisojen päälle. Ja kun sitten jälkeenpäin käytiin katsomassa, niin
ihan se oli märkänä kuin uitettu ja selästä tirskui veri... Ja sitten
kun patruuna oli sitä lyönyt, niin renki huusi: "Älä sinä sen saakeli
siihen hevoseen koske!" ja silloin patruuna löi häntä itseään... Mutta
kerro sinä nyt sinä, Janne, sinähän sen asian tarkemmin tiedät...

Akka alkaa hörppiä kahvia ja kaikkien odottavat katseet kääntyvät
Janneen.

-- Enhän minä mitään muuta voi tietää, johan te sen kaiken kerroitte...

-- Enkä kertonut! Minä en nähnyt mitään. Minä ajattelin paikalla, että
jos käräjäjuttu tulee, niin en minä vain tahdo todistajaksi joutua. Sen
tähden vedin saunaoven kiinni... Ja älkää tekään hyvät ihmiset sanoko,
että minä mitään olen nähnyt! Kerro nyt sinä Janne, joka olit näkemässä.

-- Kyllä se oli ihan niinkuin tämä Kaisa kertoi, todistaa Janne.

Hanni on keittiökamarissa koettanut tyynnyttää verensä kuohua
ja puolella korvalla seurannut keskustelua keittiössä. Soitto
makuuhuoneesta herättää hänet tajuihinsa.

Ester-rouva on siellä pukemassa ylleen iltapukuaan.

Se on pehmeästä, vaaleansinisestä verasta, sisältä vuorattu
kellertävällä silkillä. Hihansuissa ja kaulassa on päärme valkeita
untuvia, vyöllä vaalean sininen nyöri, päissä hopeahelyjä.

Hän on saanut kirjeen Kyöstiltä eikä ole ensinkään tyytyväinen. Poika
tuntuu jo kylmenevän. Parissa ensi kirjeessä oli tulta ja tunnetta
-- ja tässä! Ah, ei kannata lukea uudestaan, ei säilyttää! Miehissä
ei ole uskollisuutta. Parempaa hän oli pikku Kyöstistä luullut. Hän
oli ottanut Kyöstin suosioonsa juuri siksi, ettei tämä ollut niinkuin
muut, vaan oli ollut turmeltumaton, melkein lapsi, ja hän oli luottanut
Kyöstin tunteisiin, kun tämä vakuutti, että hän kuolemaan saakka
tulee jumaloimaan häntä, Esteriä. Ja kuukauden kuluttua tällainen
kirje!... Sillaikaa hänen oma miehensä ei edes viitsi lohduttaa häntä.
Tänne hän on hänet raastanut iloisesta kotikaupungista, tällaiseen
pahanpäiväiseen kylään, jossa kuolee ikävään! Oo, toisenlaiseksi hän
oli kuvitellut olon Kankaanpään armona!

-- Kuule Hanni! virkkaa Ester-rouva äkkiä ja hänen epäluulonsa herää,
-- miksi sinä olet itkenyt? Mitä sinä teit patruunan kamarissa äsken?
Oo, oo, oo... vai niin, vai niin, sinä... sinä...

Hänen mieleensä muistuvat puheet, mitä hän on kuullut miehensä
metsästysretkiltä sydänmaan torpissa... Metsästysretket hän vielä suo
anteeksi, mutta jos hän täällä kotona...! Hän työntää kovalla kädellä
syrjään Hannin, hänen äänensä sihisee ja silmistä säteilee tulikiven
karva. Hiukset hajallaan karkaa hän miehensä työhuonetta kohti. Mutta
pehtori sattuu olemaan vastaanottohuoneessa. Patruuna on kutsuttanut
hänet luokseen. Hän seisoo ovensuussa.

-- Nygård pitää huolta siitä, ettei se Jokelan renki enää tule
kartanoon, virkkaa patruuna kirjoituspöytänsä äärestä. -- Toinen
hevonenkin on lähetettävä päivätyöhön. Vieköön sen sanan kotiin...

-- Ei hänessä nyt ole lähtijää, puhuu Nygård, murtaen uusmaalaista
ruotsiaan. -- Hän makaa tuvassa eikä pääse liikkumaan.

Patruuna kohottaa päätään.

-- Ei se ole vaarallista. Antaa sille pari viinaryyppyä, niin se
paranee. Se tekee niille niin hyvää. Millä tässä muuten ohjaisi
laiskoja torpparinrenkejä, jollei nyrkillään.

Patruuna kääntyy kirjoituspöytäänsä päin osoittaakseen, ettei hänellä
ole mitään lisättävää, mutta pehtori jää yhä ovensuuhun. Se on
voimakas, nuori mies. Häntä on erityisesti suositettu patruunalle, ja
tämä onkin tähän asti ollut häneen hyvin tyytyväinen.

-- Kyllä minun mielipiteeni on, alkaa hän hetkisen perästä, -- ettei
torpparien hevosilta voi vaatia samaa kuin talon hevosilta...

Patruuna nostaa kummastuneena päätänsä ja pehtori jatkaa:

-- Ne ovat työssä koko viikon huonolla ruoalla ja kartanon hevoset...

-- Olenko minä kysynyt teidän mielipidettänne? katkaisee patruuna. --
Minä ilmoitan mielipiteeni ja te panette sen täytäntöön. Kyllä minä
tunnen nuo vanhat viisut torpparien hevosista ja kartanon hevosista.
Menkää hiiteen niine viisuinenne! Suomalainen talonpoika on niin
saamaton ja laiska, ettei hän muuta tekisi kuin pankolla makaisi...

Nuoren miehen kasvoille kohoaa veri ja oikea käsi pusertuu nyrkiksi,
mutta hän ei sano mitään. Samassa kuuluu eteisestä silkin kahinaa
ja Ester-rouva ilmestyy ovelle. Hän hymyilee ja lähenee pehtoria
ystävällisesti. Hän tahtoo kostaa miehelleen, hän tahtoo suututtaa
tätä. Siksi ojentaa hän pehtorille kätensä. Väljä hiha valuu syrjään ja
valkoinen käsivarsi tulee näkyviin.

-- Mitä kuuluu, herra Nygård? kysyy hän lämpimästi.

Mutta Nygård tekee kohteliaan kumarruksen ja lähtee ääneti, armon
käteen kajoamatta huoneesta.

Otto-herra on noussut seisomaan. Hän on raivoissaan, hän tahtoisi
heittäytyä tuon naisen niskaan ja surmata hänet.

-- Oo, oo! ilkkuu Ester. -- Sano minulle, mitä teit sillaikaa, kun minä
olin ajelemassa?... oo, joko peloittaa...

-- Aijai mikä jyry siellä taas käy! kuiskailevat piiat keskenään ja
hiipivät ruokasalin ovelle kuuntelemaan.

Hanni on vaipunut istumaan suurelle matka-arkulle, joka seisoo
välikamarin nurkassa. Hänen silmänsä ovat kuivat ja posket palavat,
hänen päänsä on painunut seinää vastaan. Oi äiti, äiti, tämän kaiken
sinä tiesit, tätä kaikkea sinä pelkäsit! Ja minä, syntinen lapsi, minä
en luottanut sinuun! Nyt tuntuvat sen miehen kädensijat pitkin ruumista!

Heta-mamsselli pistää neulan rintapieleensä, oikaisee selkäänsä, nostaa
silmälasit otsalle ja katsahtaa Hanniin rasittuneine, punottavine
silmineen.

-- Niin, niin, tällaisessa talossa on vaarallista olla. Vanhallekin.
Saatikka sitten nuorelle.

Hanni ei vastaa, ja mamsselli päästää lasit takaisin silmilleen, ottaa
neulansa ja alkaa penkoa silkkikappaleiden joukossa.

-- Katso, puhuu hän hetkisen perästä, -- ihmisen sisässä on peto, ja
kun turvaton tulee lähelle, niin se herää... Ei pitäisi turvattoman
mennä petoeläimen lähelle... Nouse ylös, tyttö-raukka, hänen armonsa
tulee...!

Vanha mamsselli viskaa työn käsistään ja karkaa Hannin luo
herättääkseen häntä.

-- Hänen armonsa tulee, sanoo hän hätäännyksissään. -- Nouse ylös,
tyttö-raukka!

Hanni pääsee ylös, mutta ei jaksa paeta. Hän kuuntelee emäntänsä
nuhteita vastaan sanomatta, ikään kuin ei hän ymmärtäisi mitään. Vasta
kun armo nostaa kätensä ja lyö, herää Hanni, ojentuu suoraksi ja
lupaa lyödä takaisin. Hän lähtee pois täältä, hän ei ole tämän talon
palvelija, kenelläkään ei ole oikeutta tulla häntä lyömään!...

Armo menee huoneesta sähisten kuin käärme. Vanhan mamssellin silmissä
on kyyneliä.

-- Laita, lapsi-raukka, kokoon vaatteesi, kuiskaa hän, -- ja lähde pois
pappilaan.

-- Niin minä teenkin! huutaa Hanni vimmoissaan. -- En hetkeä, en
silmänräpäystä minä ole tässä talossa... Voi, äiti, voi äiti! ääntää
hän samassa itsekseen ja hänen kyyneleensä alkavat uudestaan valua.

       *       *       *       *       *

Jumala oli hänelle sentään laupias, kun antoi armon suuttua juuri sinä
iltana. Hän pääsi pappilaan niin myöhään, että kaikki jo nukkuivat, ja
seuraavana päivänä tuli isä.

Rakas, herttainen, sokea isä! Ei hän huomannut, missä hädässä Hanni
oli. Äiti olisi paikalla nähnyt, mutta isä jutteli ja kertoili kodin
kuulumisia ihan rauhallisesti. Hanni kuunteli kyynelsilmin, ja kun
uhkasi tulla hetkisen hiljaisuus, niin hän osasi veikeillä ja kysellä
ja sekoittaa asiat niin, ettei kukaan tullut kertoneeksi sanaakaan
hänen olostaan Kankaanpäässä.

Äidiltä oli kirje Hannille ja sen luettuaan itki Hanni pakahtuakseen.
Äidillä oli se tunne, että Hanni on vaarassa, että hänelle jotakin
tapahtuu, ettei hän enää koskaan saa nähdä lastansa, omaa rakasta
lastansa... Hannipa heittää kaikki ja lähtee vielä tänään isän mukaan!
Hänen täytyy saada nähdä äiti, itkeä hänen sylissään ja rukoilla
anteeksi. Mutta nyt pani ruustinna vastaan. Joulu oli käsissä ja paljon
vieraita tulossa. Jälkeen joulun sopisi Hannin paremmin käydä omaisiaan
tervehtimässä.

Silloin iski isä silmää sekä Hannille että ruustinnalle ja sanoi, että
heillä parin kuukauden perästä taas Pimeässäpirtissä on ristiäiset.
Siksi sopii Hannin tulla. Hanni punastui eikä enää virkkanut mitään,
pani vain kokoon makeissäästönsä ja kirjoitti äidille kirjeen, jossa
vakuutti, että hänen on täällä kaikin puolin hyvä. Äidin ei ensinkään
tarvitse pelätä. Ja joulun jälkeen hän tulee kotiin käymään.

Jumala armahti häntä taaskin! Oikein hänen teki mieli langeta
polvilleen kiittämään, sillä puoli tuntia myöhemmin kuin isä oli
lähtenyt, ajoi Kankaanpään armo helisevin valjain pappilan pihaan.



IX


Talossa syntyi hälinä. Ruustinnan piti rientää lastenkamariin
muuttamaan hametta, hän käski Hannia ja Aino-neitiä vierasta vastaan ja
huusi keittiöön, että kahvipannu pantaisiin tulelle.

Hanni ei lähtenyt, häneltä olisi saanut lyödä pään poikki, ennen kuin
häntä olisi saatu liikkumaan. Hätäännyksissään ehti hän vain iloita
siitä, että isä jo oli lähtenyt. Sillä kyllä hän aavisti, miksi armo
oli tullut. Sitä vain ei tietänyt, mille puolelle pappilan herrasväet
kallistuisivat. Olisikohan sittenkin pitänyt kertoa heille koko asia
heti aamulla? Hän oli kyllä aikonut puhua Aino-neidille, mutta ei
muille. Nyt he saavat sen tietää... Sydän sykkien istui hän sukkia
parsimassa lastenkamarissa, kuulostellen, mitä salissa tapahtuisi.
Vähään aikaan ei saattanut erottaa muuta kuin ääniä, mutta sitten tuli
Aino-neiti lastenkamariin. Hän tuli hiljaa kuin hiipimällä ja paeten
jotakin. Hänen kasvonsa punoittivat, rinta kohoili. Hän ei tietänyt,
pitikö hänen itkeä vaiko nauraa.

-- Hanni, Hanni, kuiskasi hän väräjävällä äänellä, -- mitä... mitä sinä
olet voinut tehdä? Se mahtaa olla jotakin hirveää, koska minäkään en
saa olla kuulemassa.

Hanni naurahti katkerasti ja viskasi pois työnsä, mutta hän ei ehtinyt
selittää mitään, ennen kuin ruustinna huusi pois tyttärensä. Hannia
ei käsketty tarjoamaan kahvia, vaan keittiöpiika sai pukea ylleen
pyhävaatteet ja viedä saliin kahvitarjottimen. Hannista alkoi tuntua
kolkolta, hän tunsi ilmassa, ettei häntä enää tarvita täällä, että
kaikki jo ovat häntä vastaan. Ainoastaan lapset telmivät iloisina
hänen ympärillään. He hänestä pitivät... No, jahka hän tästä pääsee
selittämään herrasväelle, niin tottapahan käsittävät.

Vihdoin läksi armo. Rovasti itse peitti hänet vällyihin seisoen syvässä
lumessa paljain päin ja kumarrellen hänen jälkeensä. Hannin mielessä
alkoi kiehua, aivan varmaan herrasväki nyt oli uskonut kaikki armon
sanat ihan tosiksi... Ja tuossa se vanha mies pokkuroi kuin itse
piispan edessä...

Ruustinna tuli huoneeseen kovin kuohuksissaan.

-- Kauniita juttujapa sinusta kuuluu! virkkoi hän. -- No lapset, tulkaa
pois nyt siitä Hannin sylistä! Saat mennä rovastin kamariin... No
lapset, päästäkää Hanni irti, papalla on asiaa Hannille.

Hanni ei puhunut mitään, katseli vain kysyen ja epäillen ja vihdoin
läksi.

Rovasti istui juhlallisena kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli aivan
samannäköinen kuin ennen opettaessaan rippikoulussa. Tuolla ankaralla
katseella hän oli katsellut sitä tyttöä, joka oli varastanut. Hanni
seisahtui ovensuuhun ja tunsi läpitunkevan katseen alla kylmenevänsä
jääkylmäksi.

-- No, alkoi rovasti, -- oletpa sinä kauniisti osannut pettää
meitä kaikkia! Me olemme luulleet olevamme tekemisissä siveän ja
jumalaapelkääväisen tytön kanssa ja sinä olet jo nuorella iälläsi
ehtinyt tulla sekä valehtelijaksi että kuudennen käskyn rikkojaksi.

Hanni punehtui niin, että korvalehdet olivat kuin veripisarat ja hänen
kätensä kävivät läpimäriksi.

-- Mutta alkakaamme alusta, jatkoi rovasti. -- Miksi sinä karkasit
Kankaanpäästä?

Hanni nosti silmänsä maasta ja iski ne säihkyvinä rovastiin.

-- Minä en karannut, minä sanoin armolle, että menen.

-- Mutta kotiin tullessasi et meille puhunut sanaakaan siitä, miksi
läksit kartanosta.

-- Minun olisi pitänyt puhua, myönsi Hanni, hypistellen esiliinaansa.

-- Sinä et puhunut siksi, ettei omatuntosi ollut puhdas. Mikset sitten
pysynyt kartanossa?

-- Siksi etten voinut!

-- Mikset voinut? kysyi rovasti ikään kuin voitonriemuisena.

-- Siksi etten voinut.

-- Älä huuda. Minä en ole kuuro, kuulen vähemmälläkin. Et enää
uskaltanut jäädä kartanoon siksi, että olit heittäytynyt niin
heittiöksi, että pelkäsit seurauksia.

-- Minä en ole heittäytynyt miksikään!

-- Vai vielä kehtaat kieltää!

Rovastin nyrkki kolahti pöytään, mutta Hanni ei säikähtänyt.

-- Minä en ole heittäytynyt siksi, miksi minua syytetään.

Hänen äänensä oli niin varma ja katse niin rävähtämätön, että rovasti
hetkeksi alkoi epäillä itseään, mutta seuraavassa hetkessä hän
ainoastaan hämmästeli suurta paatumusta niin nuoressa tytössä.

-- Jo Salmisen vaimo tiesi kertoa sinusta rumia asioita...

-- Hän valehtelee!

-- Salmisen vaimo, sellainen jumalinen ja kelpo ihminen.

Rovasti oli äärimmilleen hämmästynyt. Miehetkin ovat itkeneet, kun
hän on heitä nuhdellut, ja tämä tyttö pysyy kivenkovana väitteessään,
vaikka on selviä todistuksia häntä vastaan. No, tottapa sen pikku
rikollisen nyt jollakin lailla saa sotkeutumaan sanoihinsa.

-- Miksi sinä sitten läksit Kankaanpäästä? kysyy hän äkkiä lempeästi.

Hanni ei vastaa pitkään aikaan, ja rovasti tuijottaa häneen kuin
saaliiseen, jonka jo on kiinni saamaisillaan.

-- Armo löi minua, virkkaa tyttö vihdoin.

-- Miksi armo löi? tarttuu rovasti kiinni hänen sanoihinsa ja jatkaa
sitten, kooten ankaruutensa yhteen ponteen: -- siksi, että hän tapasi
sinut itse synnin teossa. Vieläkö kiellät, vieläkö väität valheeksi?

Hanni ei enää vastaa, tuijottaa vain maahan.

Rovasti nousee ja astuu Hannin eteen.

-- Nuori tyttö, nuori tyttö, tee jo katumus, nöyrry ja tunnusta
syntisi, niin voi sinulle vielä olla anteeksiantamusta ja armoa...

-- En huoli kenenkään armoista. En ole tehnyt sitä, mistä minua
syytetään!

-- Nuori tyttö, nuori tyttö! Jollet kadu ja tunnusta syntiäsi, niin et
sinä ole mahdollinen enää käymään rippikouluakaan toisten kanssa, vielä
vähemmän nauttimaan Herran pyhää ehtoollista...

-- Kysytään kaupungin tuomareilta, he olivat näkemässä...

Hänen varmuutensa on niin järkkymätön, että rovasti vielä kerran joutuu
epäilykseen.

-- Kaupungin tuomareilta! pääsee häneltä. -- Ajattele, mitä puhut
sivistyneistä herroista, jopa tuomareista. He voisivat haastaa sinut
oikeuteen sanoistasi. Siitä tulisi sinulle häpeä elämäsi ajaksi. Ja
ajattele vanhempiasi...!

Siihen saakka oli Hanni ollut kova ja paatunut mutta vanhempia
mainittaessa alkaa hän horjua. Jos äiti saa tämän tietää -- mieluummin
mitä hyvänsä! Tulkoon hän vaikka valehtelijaksi muiden silmissä, kunhan
ei vain äiti saa tietää mitään!

-- Vanhemmille ei saa puhua! pyytää hän hiljaa, hätäännyksissään. --
En tahdo, että heille puhutaan. Ei tarvitse puhua, kyllä minä itsekin
selkiän tästä asiasta. Herrat tulevat jouluna kartanoon, minä menen
puhumaan heille. Siellä on silloin se Kyösti-herrakin Helsingistä...
Mutta vanhemmille ei saa mitään sanoa...!

Hän on syyllinen! ajattelee rovasti ja alkaa puhua helvetistä,
tuomiosta ja iankaikkisesta kadotuksesta, mutta Hanni astuu huoneesta
miltei keveällä mielin, sillä hän oli muistanut Kyösti-herran ja on
ihan varma siitä, että tämä auttaa häntä.

-- Voi, voi sitä kovuutta niin nuoressa sydämessä! huokasi ruustinna.
-- Ei sen silmässä ollut kyyneltäkään, vaikka sinä niin kauniisti
ojensit sitä!

Hän otti nyt vuorostaan Hannin erilleen ja nuhteli häntä, mutta
tyttö pysyi vain itsepintaisesti sanoissaan, vieläpä lupasi vaatia
sekä patruunan että kaupungin herrat tilinteolle. Ruustinna rupesi
pelkäämään, että Hannin seura on vahingollinen lapsille. Jos hänen
valheellisuutensa vaikuttaa heidän herkkiin mieliinsä! Mutta ei häntä
keskellä joulukiirettä voinut poiskaan ajaa, täytyi vain pitää silmällä
ja koettaa taivutella.

Huhu kierteli nyt kylällä ja pitkin pitäjää. Asiasta kerrottiin monella
eri tavalla. Salmiska sen tiesi oikein, koska Kankaanpään armo itse
oli käynyt hänelle sen kertomassa ja häneltä neuvoa kysymässä. Tunnin
olivat parihevoset odottaneet ulkopuolella, kun armo Salmisen kamarissa
joi kahvia.

Hanni ei tahtonut liikkua missään, sillä kaikki alkoivat supatella
ja katsella, kun hän läheni. Kerran, kun hän oli kelkkamäessä lasten
kanssa, tuli Loviisa lähettyville, nauraa tirskui ja puheli: "No, enkö
sanonut, ettei se ole niinkään helppoa siveänä tallustella tämän elämän
läpi!" Hanni nosti ylpeästi päätään eikä vastannut sanaakaan.

Oi, kuinka hänen sydämensä näinä päivinä oli käynyt kovaksi ja
kylmäksi. Hänestä tuntui siltä kuin ei hänellä enää olisi mitään
maailmassa, jota hän rakastaa, ei mitään, josta hän välittää.
Kyösti-herraan hän vielä panee toivoa, hän voi todistaa, millainen
patruuna on, jollei kukaan muu todista!

Kuinka kaikki häntä kiusaa ja vaivaa! Hänen on vaikea katsella, kuinka
rovasti syö. Häntä kiusaa ruustinna, kun tämä laittaa ruokaa ja maistaa
padasta... Hirveää pappilassa olisi, jollei Aino-neitiä olisi. Hän on
niin hyvä ja kaunis. Vaikkei Hanni saa hänelle kertoakaan, niin hänen
katseensa jo lohduttaa, kun hän katsoo suurilla, ruskeilla silmillään.

Mutta Ainoa loukkaa, että äiti pitää häntä niin lapsena. Johan hän
kohta täyttää yhdeksäntoista vuotta! Sitä paitsi hän tietää paljon
enemmän kuin äiti luulee. Hän on lukenut ja kuullut ja hän tahtoo
tietää, mitä Hanni on tehnyt. Hänen käy Hannia säälikin, jollei hän
ole syyllinen... Eräänä iltapäivänä, kun isä on pitäjällä ja äiti
navetassa, lakkaa hän äkkiä soittamasta hämysoittojaan ja tulee
lastenkamariin.

Hanni istuu jakkaralla valkean ääressä. Sukkakudin on pudonnut hänen
käsistään ja hän tuijottaa liekkiin. Oven käydessä säpsähtää hän ja
tarttuu kiireesti työhönsä. Aino katselee hämillään lasten leikkiä eikä
tiedä mistä päästä alkaa. Vihdoin istuutuu hän Hannin viereen, laskee
kätensä hänen olalleen ja virkkaa punastuen:

-- Kuule, kerro nyt minulle kaikki.

-- Minua on kielletty kertomasta neidille.

-- Voi, ei se tee mitään! He luulevat, etten minä mitään tiedä. Minua
harmittaa se! Minä en ole ensinkään niin lapsi kuin he luulevat.

Hän sävähti vieläkin punaisemmaksi. Häntä hävetti, että Hannikin, joka
oli paljon nuorempi kuin hän, piti häntä niin lapsena.

Hanni hengitti raskaasti, katseli Aino-neidin silmiin ja vihdoin kiersi
käsivartensa hänen kaulaansa. Sitten hän alkoi kertoa, kuiskaamalla,
hiljaa. Neiti kuunteli häntä kauhistuksissaan, punastuen, kalveten ja
vähän väliä huudahdellen. Vihdoin puhkesi vesi hänen silmistään ja hän
syleili Hannia.

-- Kuinka sinulle on oltu pahoja! pahoja! kuiskaili hän. -- Mutta älä
sure, kaikki käy vielä hyvin. Minä puhun mammalle ja papalle...

-- Ei, ei neiti saa puhua! Johan he suuttuisivat pahanpäiväisesti...

-- Ole huoleti!... Ja nuo herrat, nuo roistot! Minäkin olen heidän
kanssaan tanssinut... Mutta nyt, kyllä heidän nyt pitää saada kuulla
kunniansa. Minä tulen sinun kanssasi Kankaanpäähän, heidän täytyy pyytä
anteeksi sinulta.

-- Mutta jos minun äitini saa tästä tietää, vaikeroi Hanni, -- niin
hän kuolee surusta. Sillä hän kielsi minua Kankaanpäähän menemästä.
Hän ymmärsi, mitä vaaroja siellä oli -- ja minä lupasin, mutta en
totellut...

-- No, mutta eihän nyt äitisi näitä usko sinusta, jos kuuleekin. Ja
kuka sinne sydänmaille nyt jouluna...

-- Eihän muuten, mutta jos joku kuolisi ja menisivät tilaamaan kirstua.
Äiti on kipeä, jos hän pelästyy. Sitä minä niin pelkään!

-- Niitä petoja, niitä petoja! äänteli nuori neiti, kyyneleet vielä
silmissä ja kädet puserruksissa. -- Kuinka minä tahtoisin, kuinka minä
tahtoisin heille kostaa.

Hänen silmiensä päältä oli äkkiä vedetty kuin vaate, hän näki asiat
edessään alasti ja hänelle tuli niistä ajattelemista koko joulunajaksi.

Koko hänen olonsa nousi sotaan. Häntä raivostutti ja hävetti.

Oli hän monta kertaa punastunut miehen katseesta, mutta se oli ollut
hänestä hauskaa, sillä hän oli ymmärtänyt, että hän oli kaunis ja
että häntä ihailtiin. Oli hän huomannut, että herrat katselivat
nuorta Ester-rouvaa, kun hän esiintyi avorintaisissa puvuissaan, ja
se oli hänestä näyttänyt hiukan rumalta -- mutta ei hän ollut sitä
asiaa käsittänyt näin syväksi. Hän oli itsekin teettänyt hameensa
vähän avokaulaisiksi. Se oli hänestä ollut kaunista ja pukevaa. Mikä
se sitten oli se "jokin" miehen ja naisen välillä, joka veti heitä
toisiinsa?... Ei hän osannut mainita sitä nimeltä, mutta se kuumensi
hänen veressään ja teki sydänalaan kiusallisen kivun tunteen... Jos
hän, Aino, olisi ollut piikatyttö, ja hänen olisi täytynyt lähteä
viemään herroille aamukahvia, niin he äkkiä olisivat voineet karata
vuoteistaan ja asettua oven eteen ja alkaa häntäkin... Inhottavaa
sitä oli ajatella. Hän koetti peittää silmänsä, tukkia korvansa ja
olla kaikkea ajattelematta, mutta se vain tuli mieleen, hänen täytyi
Hannin sijasta olla siinä hirveässä hädässä. Oi sitä rumuutta, oi sitä
kurjuutta...

Ja se oli sentään se, mitä sanottiin rakkaudeksi! Se oli se, mikä
hallitsi maailmaa ja teki ihmiset hulluiksi... Hän olisi tahtonut
tietää niin paljon, mutta ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä,
äidiltä ei mistään hinnasta. Ei äiti aavistanut eikä saanut aavistaa,
että hän näin syntisiä ajatteli!

Syntisiä? Niin, niin, mustia, verisiä, syntisiä. Nuori tyttö ei saa
ajatella eikä tutkistella, hänen pitää säilyttää viattomuutensa. Mutta
Aino ei voinut olla ajattelematta.

He tekivät Hannin kanssa sopimuksen, että Aino joulutansseissa pitää
silmänsä auki, on varuillaan, tarkastelee ja tutkistelee herroja...

Olla varuillaan, pitää silmät auki, kun on kahdeksantoistavuotias ja
edessä liukas lattia, kun ympärillä soi soitto, kun pitää tanssista
enemmän kuin mistään muusta maan päällä, ja tanssittua talvisen yön
umpeensa ei toivo mitään sen hartaammin kuin että ilta taas joutuisi ja
uudelleen saisi alkaa liidellä pitkin liukasta lattiaa soiton soidessa!
Ei siinä ehdi ajatella, vielä vähemmän olla varuillaan ja pitää silmiä
auki. Tanssii vain eikä muista mitään koko maailmasta.

Aino heräsi siihen, että Hanni tuli tekemään tulta hänen huoneeseensa.
Hän oli nukkunut keveää, levotonta unta, ja heti kun hän heräsi,
valtasi hänet paha omatunto siitä, ettei hän eilisissä tansseissa ollut
huomannut herroissa mitään pahaa, ei mitään loukkaavaa, ei mitään
syntisiä katseita. Hänellä oli päinvastoin ollut äärettömän hauskaa...
Hanni kyykistyi uuninsuun ääreen, salin ovi oli jäänyt auki ja raosta
näkyi toinen puoli joulukuusesta, joka oli siirretty nurkkaan, oksilla
kimmelsi paperisia helyjä, yleni lippuja ja riippui makeisia... Aino
tiesi, että hänen olisi pitänyt soimata herroja ja näyttää, että hän
heitä halveksi, mutta hän oli vain hymyillyt heille. Nyt odotti Hanni
häneltä lohdutuksen sanoja eikä Aino voinut niitä antaa. Hän sulki
silmänsä, ja päätti olla nukkuvinaan.

Kattoon syntyi, suuri, kolmikulmainen valokohta, jossa Hannin liikkeet
erottautuivat mustina, muodottomina varjoina, kun hän puhalteli tuleen.
Vihdoin hän nousi, varisteli rikkoja sylistään, astui hiljaa vuodetta
kohti ja katseli suurin, surullisin silmin. Hän otti tuolilta Ainon
vaaleansinisen puvun ja alkoi ihaillen käännellä sitä käsissään.
Silloin oli Aina heräävinään, sanoi Hannille huomenta ja kertoi,
etteivät kaupungin herrat vielä olleet tulleet, mutta Kankaanpään
pitoihin he tulevat ja silloin, silloin...

Hän päätti rehellisesti ottaa selvää asiasta, sillä koko hänen
luontonsa nousi sitä vastaan, että Hanni kärsisi syyttömästi.

Mutta kun hän palasi Kankaanpäähän kutsuista, oli kaikki hänen päässään
sekaisin. Hän ei käsittänyt mitä uskoa... Hauska ilta se oli ollut.
Jo portaitten edessä oli ollut vastassa vihreitä kuusia ja niiden
oksilla palamassa kirjavia lyhtyjä. Sali oli miltei tyhjennetty,
seinille vain oli jäänyt peilit ja taulut ja kattoon kruunut.
Lattia oli tehty liukkaaksi kuin marraskuun jää. Viereinen huone
oli muodostettu virvokehuoneeksi, pöydät kukkurallaan hedelmiä ja
makeisia. Toisissa huoneissa oli pehmeitä mattoja, patjoja ja sohvia
ja amppelit valaisivat punertavilla tai kuunvalonkarvaisella valolla.
Herrat olivat hännystakeissa, naiset parhaimmissa puvuissaan, ei mitään
talonpoikaisemäntiä eikä kansakoulunopettajia nurkissa istumassa,
Ester-rouva itse oli tavattoman yksinkertainen tällä kertaa: vain
vaaleankeltainen villahame, hiuksissa ja rinnalla tulipunaisia kukkia.

He olivat todella saapuneet, sekä tuomarit naapurikaupungista että
ylioppilas Åkerfelt ja maisteri Björkell Helsingistä. Aino oli
asettunut nurkkaan ja tarkasteli heitä sieltä. Maisteri Björkell oli
erinomaisen hienon näköinen. Hän esiintyi levollisesti ja varmasti,
katsellen kaikkia ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän ei nauranut, mutta
kasvot pysyivät kaiken aikaa kohteliaina ja sileinä. Hänen pukunsa
kiilsi uutuuttaan ja muodikkuuttaan. Vasemman käden pienessä sormessa
kimalteli jalokivi. Häntä täytyi kunnioittaa ja pelätä. Aino tunsi,
ettei hän hänelle uskaltaisi sanoa sanaakaan, oli sitä paitsi varma,
ettei ainakaan hän ollut tehnyt pahaa Hannille.

Tuomari Lassi Lindström oli vähän kuluneen näköinen, hännystakki
rypistynyt, valkoinen kaulaliina ennen käytetty. Mutta hän näytti
niin perin ystävälliseltä, että se täytyi antaa hänelle anteeksi,
hän hymyili kaikille ja tanssitti kaikkia tyttöjä, sekä somia että
rumia, vanhempia ja nuoria. Aino tuli vakuuttuneeksi, että hänkin oli
viaton, ja turhaan etsittyään vikoja noista muista unohti hän koko
tutkijatoimensa ja ainoastaan iloitsi tanssista.

Äkkiä, vähää ennen illallista, kun istuttiin virvokehuoneessa
rikkomassa pähkinöitä, muistui hänen mieleensä, mitä hän oli Hannille
luvannut. Mutta, hyvä Jumala, miten hän saattaisi alkaa, kun oli ihan
varma siitä, että Hanni oli erehtynyt! Samassa kääntyi tuomari Berg
hänen puoleensa ja virkkoi:

-- Palveleeko se todella nyt herrasväellä se herttainen tyttö sieltä
sydänmailta?

Aino joutui ihan suunniltaan. Hän ei ollut uskaltanut mainita Hannin
nimeä ja nyt he _itse_ alkoivat puhua hänestä. Aino punastui ja painoi
alas katseensa. Herrat eivät olleet hämillään vähääkään.

-- Mikä sen nimi nyt olikaan? Hanni, eikö totta. Se oli harvinaisen
sievä ja hieno talonpoikaistytöksi.

-- Niin oli! huudahti Kyösti, -- en ikinä unohda sitä, kun me Oton
kanssa kuljettuamme eksyksissä väsyksiin asti huomasimme sen tytön
kalliolla keskellä keltaista metsää, varjostamassa kädellä kasvojaan
auringolta, joka laski...

-- Ja se torppa muutenkin! sanoi Wahlberg laulavalla ruotsalaisella
ääntämisellään. -- Suloinen paikka siinä järvensä rannalla. Ikävä vain,
että Otto ajoi pois ne väet. Hän suuttui aivan turhanpäiten.

-- Olisin utelias tietämään, jatkoi Berg, -- onko se lapsi voinut
sietää ilmaa täällä kirkonkylässä, kadottamatta luontaista suloaan.

-- Kyllä hän on muuttunut, sanoi Aino hämillään.

-- Onko? huudahti Kyösti. -- Ei hän ainakaan silloin ollut, kun
pappilassa hänet näin.

-- Kyllä hän nyt on! sanoi Aino hiljaa ja yritti katsahtaa herroihin
tutkivasti.

-- Sääli, sääli! lausui Björkell.

Ja herrat pysyivät ihan muuttumattomina, eivät kalvenneet, eivät
punastuneet, ei pieninkään piirre kasvoissa osoittanut mitään... Aino
ei ymmärtänyt mitä uskoa. Hanni oli varmaan erehtynyt. Häntä alkoi jo
hävettää ja harmittaa, että hän oli ottanut sen asian niin vakavalta
kannalta ja niin pyhästi päättänyt puolustaa viatonta tyttöä.

Tanssisävel soi vielä aamulla Ainon korvissa, kun Hanni astui
huoneeseen, puusylys käsivarsilla. Taaskin jäi salin ovi raolle
ja pesävalkean väräjävässä valossa näkyi joulukuusen oksia. Ainon
valkea puku oli sohvalla ja tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli
kotiljonkihelyjä. Hanni astui varpaillaan ja painui pesän ääreen. Kun
tuohet käpertyen alkoivat syttyä, lehahti seinille ja kattoon valo ja
Hannin kädet ja ruumis liikkuivat sen päällä pimeinä möhkäleinä.

Aino oli vakuutettu siitä, että Hanni on kuvitellut kaikki tyynni.
Herrat eivät olisi saattaneet puhua sillä tavalla, jos he olisivat
olleet syylliset. Hän kohoutui istumaan sänkyynsä, haukotteli ja kaarsi
käsivarret niskaansa.

-- Kuule nyt, Hanni, alkoi hän vakavasti, -- ehkei se asia ollut niin
vaarallinen. Sinä olet ehkä ottanut todeksi leikin, joka ei ensinkään
ollut pahoin tarkoitettu...

Hanni kavahti ylös ja astui vuoteen ääreen, kädellään pidellen
esiliinaa, jossa oli ruusuja.

-- Puhuiko neiti minusta?

-- Puhuin... nimittäin he itse alkoivat puhua. Eivät he tiedä sinua
loukanneensa.

-- Vai eivät tiedä! Minä olin silloin vielä lapsi, en ymmärtänyt enkä
osannut niin pahaksi ottaa, mutta nyt tiedän... tiedän mikä heillä oli
mielessä...

-- Älä nyt kiivastu, Hanni, ehkä he vain leikillä houkuttelivat
polvelleen...

-- Leikkiäkö lie ollut! Sen minä vain tiedän, että kiinni ottivat,
suuta antoivat ja olkiin yrittivät kaataa. Jollei Kyösti-herraa olisi
ollut ja jollei äiti olisi tullut, niin...

-- Hiljaa, hiljaa, Hanni, mamma tulee.

-- Tulkoon, kuulkoon! Sen minä vain tiedän, että totta puhun, vaikkapa
tämä maa minut nielisi, vaikkapa viimeiselle tuomiolle vietäisiin...

Epätoivoissaan heristeli hän käsiään vuodetta kohti, jossa Aino lepäsi.
Ruustinna riensi pelästyneenä huoneeseen ja saatuaan kuulla, mistä oli
kysymys, tarttui Hannin käsivarteen.

-- Kaikki tyynni sinä olet valehdellut, lausui hän ankarasti. --
Rovasti on puhunut herrojen kanssa. Kukaan heistä ei ole sinuun edes
koskenutkaan ja täällä sinä kehtaat likajuttujasi vielä neidillekin
puhua. Hävytön! Kuka sinuun viitsisi, tuollaiseen! Nyt saat laittaa
tavarasi kuntoon ja tuon tien lähteä kotiisi tai mihin tahdot,
tartuttaisit vielä lapsiin valheesi... Kehtaat vielä nauraa! Pois
siitä, taikka minä annan sinulle selkäsaunan. Olet vielä lapsi ja vitsa
on ainoa mikä tuollaiseen pystyy...

Hanni nauroi. Hänen ruumiinsa hytkyi, olisi luullut hänen itkevän,
mutta silmiin ei tullut ainoaakaan kyyneltä. Äkkiä hän totistui, painoi
hampaat kokoon, iski ruustinnaan silmänsä ja sanoi hetkisen perästä:

-- Onko rovasti kysynyt patruunalta itseltään ja onko patruuna itsekin
kieltänyt?

-- On, on!

-- Mutta herra Åkerfeltilta ei ole kysytty, huusi Hanni
voitonriemuisena. -- Kysytäänpä vielä häneltä!

-- On jo kysytty kaikilta. Pois täältä nyt, nyt et enää voi meitä
pettää.

-- Mutta Kyösti-herralta ei ole kysytty! huusi Hanni kurkkunsa ja
keuhkojensa täydeltä. -- Jos kaikki muut valehtelevatkin, niin ei _hän_!

Ruustinna karkasi hätäännyksissään ovelle.

-- Anttu, Anttu, tule toki tänne, tämä tyttö käyttäytyy ihan kuin
hullu. Aino-lapseni, rauhoitu...

Mutta kun rovasti ehti huoneeseen, oli Hanni polvillaan Aino-neidin
vuoteen ääressä.

-- Neiti kulta, hyvä, rakas neiti, rukoili hän. -- Uskokaa neiti minua,
auttaahan neiti minua! Neiti on ainoa, johon tässä hädässä voin turvata.

-- En tiedä, en tiedä, vaikeroi Aino, itkien ja käsiään väännellen.

Rovasti tarttui Hannia käsivarteen ja laahasi hänet huoneesta.

-- Kaikki sinä olet valehdellut! sanoi hän ankarasti. -- Ja ensi
työkseni täytyy minun ilmoittaa asiasta vanhemmillesi. Et enää voi
käydä rippikoulua muitten kanssa...

-- Ei ei, ei! huusi Hanni mielipuolen raivolla, -- vanhemmilleni ei saa
ilmoittaa mitään! Minä menen itse heidän luokseen ja kerron kaikki.
Mutta ensin täytyy herrojen tunnustaa, ensin menen herrojen puheille...

-- Ja valehtelet vanhemmillesi, niinkuin olet meillekin valehdellut.
Katuisit jo, nuori tyttö, ja tunnustaisit kaikki, niin voisit vielä
saada anteeksiantamusta ja armoa, saisit jäädä palvelemaan hyvään
paikkaasi ja kävisit siivosti rippikoulusi loppuun asti.

Hanni kuuli rovastin äänen ikään kuin jostakin kuopasta. Hänen
sydämensä jyskytteli ja joka jäsen vapisi. Kurkussa poltti ja silmiä
kirveli. Nyt vain kiireesti Kankaanpäähän! Ei enää ole muuta neuvoa.
Heidän täytyy tunnustaa ja antaa hänelle kunnia takaisin, ennen kuin
kukaan on ehtinyt käydä kielimässä äidille...

Piiat kuiskailivat ja nauroivat keskenään, lapset välttivät Hannia ja
ruustinna ei antanut hänelle mitään käskyjä. Kaikki kohtelivat häntä
ikään kuin ei häntä olisi ollut. Mutta saavat nähdä, saavat nähdä!

Ilma oli leuto, lunta oli tullut yöllä, ainoastaan yhden reen jäljet
johtivat pappilaan. Pellot olivat sileinä, valkeina kenttinä, jostakin
näkyi kiven kylkeä ja ojansyvennystä. Hautausmaan portille oli
ajautunut aika kinos ja vain ristien päät pistivät esiin lumesta.
Kylään tullessa näkyi joku akka kaivolla ja ukko risutukillaan. Hanni
tervehti heitä, uhallakin iloisesti ja ystävällisesti ja paljastaen
kasvonsa.

Hänen oli kuuma, jalat olivat läpimärät. Kankaanpään tienhaarassa tuli
Janne häntä vastaan, tervehti hitaalla tavallaan ja sanoi olevansa
menossa neulomaneitiä hakemaan, ylihuomenna on kaupungissa tanssit,
herrasväet menevät kaikki sinne ja armon vaatteita pitää korjata.

Kankaanpäässä näyttiin vielä nukkuvan. Nyymanni oli lapioimassa tietä
ja koirat kellittelivät lumessa. Kuuset seisoivat tanssiaisillan
jäljeltä vielä portaiden edessä ja paperilyhdyt riippuivat pyöreinä
lumikerinä oksilla. Keskellä pihaa oli lyhteitä keppien nenässä, nekin
lumen alla.

-- No, mitäs kuuluu? kysäisi Nyymanni, kohottaen lakkiaan.

-- Ei liiemmäisiä. Taitavat herrasväet vielä nukkua.

Hannin posket hehkuivat ikään kuin koko hänen levottomuutensa olisi
läähättänyt niiden alla, mutta hänen suunsa oli hymyssä ja hän hyväili
koiria kuin vanhoja ystäviä ainakin. Hetkeksi hän jäi miettimään,
menisikö sisään isoista portaista vaiko keittiön tietä, mutta meni
sitten isoista portaista. Koirat saattoivat hänet ovelle asti ja
Nyymanni vilkaisi nauraen hänen jälkeensä.

Hän katsahti sisään eteisen lasiovesta. Lattialla oli suuri matka-arkku
ja vaatekaapin ovet olivat auki. Salista ilmestyi kaapin eteen pörröpää
neiti, esiliina vyöllä. Hän hyräili hiljaa jotakin iloista nuottia ja
alkoi panna vaatteita matka-arkkuun. Hanni ymmärsi, että se oli se uusi
kamarineitsyt.

-- Lina, kom hit, kuului äkkiä herranääni patruunan huoneitten takaa.

Nainen ei ollut kuulevinaan, jatkoi vain hyräilyään. Pari kolme kertaa
antoi hän huutaa itseään ennen kuin läksi. Odotushuoneessa tuli
maisteri Björkell jo häntä vastaan. Hän oli alusvaatteisillaan ja laski
käsivartensa Linan vyötäisten ympäri.

Hanni tunsi ruumistaan puistattavan ja sydänalaansa nousevan sen
ilkeän, kuvottavan tuskan, joka siellä usein viime aikoina oli ollut.
Hän palasi takaisin portaille. Hän ei tietänyt, minne joutuisi. Ei
tahtonut lähteä pois toimittamatta asiaansa eikä voinut sisäänkään
mennä. Vihdoin läksi hän maantielle kävelemään ja koirat tulivat hänen
kanssaan. Hän oli hiestynyt läpimäräksi, helmat lyödä loksahtelivat
kenkiä vastaan.

Jolleivät he tunnusta, jolleivät he tunnusta -- mitä hän sitten tekee?

Heidän _täytyy_, heidän _täytyy_ tunnustaa!

Hän ajatteli moneen kertaan valmiiksi mitä hän heille sanoisi, mutta
kun hän vihdoin seisoi heidän edessään, oli hän unohtanut kaikki tyynni.

Herrat olivat patruunan työhuoneessa, ilman kauluksia, tohvelit jalassa
ja paperossit hampaissa. Ovi sisähuoneeseen oli auki ja sieltä näkyi
vuoteet, joista vasta oli noustu. Björkell loikoi sohvalla, Lindström
istui keinutuolissa ja patruuna käveli edestakaisin lattialla.
Astuessaan huoneeseen kuuli Hanni jonkun sanan ja hänelle tuli paikalla
se tunne, että he puhuivat hänestä. Hän vapisi ja koko huone huojui
hänen silmissään, niinkuin hän olisi seisonut laivan kannella. Mutta
hän tiesi, että nyt pitää puhua, vaikka siihen paikkaan kuolisi, ja hän
seisahtui veripunaisella, kostealla kädellään pitelemään kiinni oven
pielestä ja iski silmät selällään eteensä, herroihin päin.

-- Herrat ovat sanoneet, että minä olen valehdellut ja armo on käynyt
pappilassa puhumassa, että minä olen valehdellut... Minä _en_ olisi
mitään puhunut siitä illasta, mutta kun minua hätyytettiin, niin minun
täytyi sanoa... että herrat sillä lailla minulle tekivät. Herrat on
hyvät ja myöntää sen ja sanoo armolle ja rovastille, että minä en ole
valehdellut...

Hän katkaisi äkkiä lauseensa, ikään kuin ääni olisi loppunut. Hänen
silmänsä kiilsivät kuumeisina, sieraimet ja suupielet vavahtelivat,
rinta nousi ja laski, laiha, veripunainen käsi piteli ikään kuin
kynsiksi koukistuneena kiinni oven pielestä.

Herrat vaihtelivat silmäyksiä ja kuiskasivat jotakin toisilleen. Eivät
he käyneet vakaviksi, kuten Hanni oli odottanut. Eivät näyttäneet
häpeävänkään. Tuomari Lindström tuli ystävällisesti Hannin luo, taputti
häntä poskelle ja puhui hiljaa, katsoen suoraan silmiin:

-- Tyttö-kulta, mitä sinä leikistä suutut, sinä järkevä ja kaunis
tyttö...

Hanni vetäytyi pois hänen kätensä alta, katsoi närkästyneesti ja sanoi:

-- Herrat on nyt hyvät ja sanoo armolle, että minä en ole valehdellut...

-- Kas, kas sitä tyttöä! Sanotaan, sanotaan, tule nyt vain tänne
istumaan...

Lassi-herra veti hänet pöydän ääreen ja kaikki kolme kokoontuivat hänen
ympärilleen. He tulivat ihan likelle ja heidän katseensa alkoivat häntä
polttaa.

-- Herrat on hyvät ja sanoo sen, toisteli hän rukoillen.

Lassi-herra silitteli hänen hiuksiaan.

-- Mutta tyttöseni, mitä se nyt sitten tekee, jos joku kylän ämmä
sanoo, että sinä olet "valehdellut". Eihän kaikista puheista tarvitse
välittää.

-- Ei kylän ämmät mitään olisi sanoneet, jollei armo olisi alkanut!
tiuskaisi Hanni.

-- Hyvä, hyvä! kuiskasivat herrat toisilleen ja purskahtivat nauruun.

-- Eikö se nyt olisi kaikista viisainta, jos sinä, pikkuinen kaunis
Hanni, sulkisit pikku suusi kiinni ja unohtaisit koko juorujutun...
Katsos, tässä sinä saat näin kauniin setelin, sillä sinä saat vaikka
silkin ja menet kauniisti palveluspaikkaasi takaisin eikä parin päivän
perästä kukaan enää muista koko juttua...

Hanni otti setelin, jonka Björkell pisti hänen käteensä, ja katseli
sitä ikäänkuin hän hetkisen olisi miettinyt mitä sillä tekisi; sitten
hän nosti silmänsä ja otsa rypistyi.

-- Mutta kun koko pitäjä jo pilkkaa minua ja kun pappilasta on ajettu
pois eikä rovastikaan enää ota rippikouluun. Ja jos... jos minun
vanhempani saavat tietää!

Viime sanat lausui hän hiljaa, epätoivoisen kolkosti.

-- Älä nyt hulluttele, tyttöseni! huudahti Lassi iloisesti, -- ei sinua
ajeta pois eikä pilkata ja rippikoulun saat niinikään kunniallisesti
lopettaa, jos vain annat heidän uskoa mitä uskovat... Mitä sinä nyt
siitä välität, mitä ihmiset sanovat, kun omatuntosi on puhdas!

-- Mutta he vaativat minua myöntämään, että olen valehdellut. Ja
minähän _en_ ole valehdellut. Herrojen täytyy, täytyy, täytyy se
tunnustaa...

-- Älä huuda, älä huuda, pikku Hanni! Armo vielä makaa...

-- En, en, kunhan herrat tunnustavat. Minä tulin kamariin ja
patruuna... otti polvelleen... ja herrat oli kaikki siinä ympärillä ja
koskivat ja sitten... joku antoi suuta.

-- Älä huuda, älä huuda, rauhoitti rauhoittamistaan Lassi.

-- Kyllä sinä olet nähnyt unta, virkkoi äkkiä Björkell kylmällä,
virallisella äänellä. -- Valhetta tämä on, tyttöraukka. Jonkin
ystävällisen sanan sinulle sanoimme, saisit olla siitä kiitollinen.
Muuta ei tapahtunut.

Hanni painoi kädet rinnalleen ja alkoi hätäännyksissään katsella
ympärilleen.

-- Mutta herrojen täytyy tunnustaa se! kirkaisi hän voimiensa takaa
ja karkasi kiinni tuomari Lindströmin käsiin. -- En tiedä... olisiko
se ollut leikkiä vaiko mitä... mutta patruuna otti syliinsä ja joku
veti kädestä ja joku antoi suuta... Ettekö muista? Voi, _pitää_
muistaa!... Kyösti-herra, Kyösti-herra! pääsi äkkiä ilon huudahdus
hänen huuliltaan, kun nuori Åkerfelt ilmestyi huoneeseen. -- Te sen
todistatte, te minut pelastatte kuten silloinkin. Voi, te olette niin
hyvä ja minä siunaan teitä kuolinpäivääni asti... Sanokaa, sanokaa...
armahtakaa! Äitini kuolee, jollette pelasta minua!

Hänen hennot, luisevat kätensä kävivät kiinni Kyöstin käsivarsiin ja
hän ravisti niitä voimiensa takaa, ikään kuin saadakseen sillä lailla
hänen muistinsa heräämään. Hänen äänensä vapisi uhkan ja kiukun,
rukouksen ja hellyyden vaiheilla. Märkä hame kiertyi hänen ruumiinsa
ympäri. Hänen poskillaan paloi tumma puna, huulet olivat kuin verille
purrut.

-- Kyösti-herra, teidän täytyy minua auttaa, minä vannotan teitä,
sanokaa, sanokaa se.

Hän oli heittäytymäisillään polvilleen nuoren herran eteen, kun hän
näki samassa vastapäisestä peilistä armon seisovan odotushuoneen
ovella, sinisessä aamuviitassaan, hiukset hajalla, suu hymyssä.
Kyösti-herrakin huomasi hänet, työnsi Hannin luotaan ja virkkoi:

-- Te erehdytte, Hanni, ei kukaan ole tarkoittanut teille pahaa eikä
kukaan ole pahaa tehnyt. Ei minun ole tarvinnut mistään teitä pelastaa.

Muut herrat sanoivat vielä jotakin ja armo puhui ja nauroi, mutta
Hanni huomasi sen kuin unessa. Hän tuijotti sanaakaan lausumatta
Kyösti-herraan ja hänen molempiin silmiinsä tuli suolainen pisara.
Vihdoin Kyösti kääntyi pois ja sytytti paperossin. Silloin oikaisi
Hanni itsensä suoraksi ja rupesi repimään herrojen antamaa seteliä.
Armo tuli hänen eteensä, katsoi vihreähtävällä katseellaan ja komensi.
Mutta Hanni nauroi hänelle. Silloin armo polki jalkaa ja löi, mutta
Hanni vain nauroi.

Hän hoippui ulos huoneesta, seisahtui hetkeksi portaille ja yhä nauroi.
Tuomari Lindström juoksi hänen perässään paljain päin ja pidätti hänet.

-- Älä nyt, älä nyt, Hanni, puheli hän ystävällisesti nuhdellen. --
Mikä sinulla oikeastaan on hätänä? Nuori olet ja kaunis tyttö. Sinä
saat koska tahansa paikan, vieläpä paljon paremman ja hauskemman kuin
täällä. Tahdotko, niin hankin sinulle paikan kaupungin hienoimmassa
hotellissa? Odotas, minä näytän, että hankin sen sinulle ja sielläkös
on hauskaa!... No Hanni, älä nyt suutu! Ystäviähän me aina on oltu...
Katso, tuossa saat toisen setelin, kun äskeisen niin tyhmästi revit...
Saat nähdä, että minä olen ystäväsi ja toimitan sinulle niin hyvän
paikan, ettet unissasikaan ole nähnyt.

Hanni oli lakannut nauramasta ja tuijotti kolkosti eteensä. Ei hän
seteliä ottanut. Häntä puistatti niin, että hampaat kalisivat.

-- Minä menen lautamiehen luo, virkkoi hän, -- ja haastatan herrat
kaikki oikeuteen, vaikka tuomareja olettekin. Tottahan sanotte
totuuden, kun laskette kätenne kirjan päälle.

Lassi Lindström hymähti säälien.

-- Sinä olet alaikäinen, lapsi-raukka.

Hanni ei enää kuullut. Hän oli jo portilla. Hän liikkui hoippuen kuin
vaate, jota tuuli repii, hiukset hajalla, huivi valuneena hartioille.
Mutta tuomari Lassi Lindström pisti setelin liivinsä taskuun ja kiroili
sydämensä pohjasta tätä harmillista juttua ja kaunista Ester-rouvaa,
joka oli pannut sen alkuun.



X


Lautamiehen väet olivat hyviä ihmisiä. Ystävällisesti kohtelivat he
Hannia, vaimo keitti kahvia, kuivatti hänen vaatteensa, ja tarjosi
yösijaakin. Mutta auttaa -- sillä tavalla kuin Hanni tahtoi -- he eivät
voineet. Hanni oli alaikäinen, isän tai holhoojan täytyi toimittaa
haaste hänen puolestaan. Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä isän luo
Pimeäänpirttiin. Kun Hanni kiitti ja nousi lähteäkseen, kehoitti
vaimo vieläkin jäämään yöksi, eihän tänä iltana enää ollut lähtemistä
matkalle, oli jo pimeä ja yö yllättämässä. Mutta kello oli vasta kuusi
eikä se Hannin mielestä ollut ensinkään myöhäistä. Paljon myöhempään
valvottiin pappilassa ja Kankaanpäässä oli päivällinen monesti syöty
vasta tähän aikaan päivästä.

Hän ei sentään ollut virstaakaan kävellyt, kun hän jo katui, sillä
minne hän oikeastaan kulkisi, minne joutuisi yöksi? Ei hän tahtonut
mennä pappilaan, ei liioin Salmisellekaan. Lähin torppa Pimeäänpirttiin
päin oli kahdeksan virstan päässä. Sinne olisi voinut ehtiä, mutta
kaikki hänen vaatteensa olivat pappilassa ja väsytti. Tie oli tukossa
ja lumi tarttui, oli raskasta kävellä. Hän päätti sittenkin kulkea
pappilaan yöksi, tulla juuri ennen maatapanoa ja olla tuvassa. Silloin
tuskin kukaan häntä huomaisi. Pianhan hän aamulla kokoaa tavaransa,
ottaa kylästä hevosen ja lähtee. Viimeistään illansuussa hän on kotona
Pimeässäpirtissä.

Isä seisoessaan hakotukilla alkaa kuulla kulkusen kilinää. Luulee
jonkun tulevan kirstua tilaamaan, ei ole millänsäkään, hakkaa vain,
jotta kalikat lentelevät! Hevonen tulee likemmä, Hanni kurkistelee
malttamattomana molemmin puolin rekeä, isä vain ei tunne. Kuja on
niin ummessa, että täytyy ajaa peltoa myöten. Aita on sitä varten
avattu ja tienviitaksi nostettu seiväs, olkitukko nenässä. Isä huomaa,
että tulijoiden on vaikea päästä, hän lyö kirveensä tukkiin ja tulee
avuksi. Ja silloinkos häneltä pääsee ilo ilmoille: "Mamma, mamma,
tulepas nyt! Ei nyt hullumpata! Sehän se on se meidän Hanni joka tulee!
Pojat, juoskaa pian sanomaan äidille!" Pojat juoksevat ja äiti, joka
elää ainaisessa pelossa, että jotakin pahaa tapahtuu, tulee portaille
paljain päin, hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, silmissä se
tavallinen, kysyväinen pelko. Mutta kun hän näkee, mikä sieltä tulee,
niin purskahtaa hän itkuun pelkästä ilosta, että hänen pikku Hanninsa
palaa ja ihkasen elävänä!... Ja kuka siellä äidin helmoissa huppuroi?
Liisu, Liisu, Liisu! Hän on tietysti kasvanut ja hiukset käyneet
vieläkin tuuheammiksi kiharoiksi... No tule siskon syliin nyt! Osaatko
oikein syleillä? Noin, noin!... Ja siellähän tulee vaarikin, tuttu,
katajainen keppi kädessä...

Hanni itkee tätä ajatellessaan ja hänen rintansa paisuu haikeasta
onnesta. Voi, ettei hän sentään ole palannut kotiin! Kolme kuukautta
hän nyt on kitunut täällä tylyssä, pahassa kirkonkylässä. Kaikki olisi
toisin, jos hän ajoissa olisi palannut kotiin! Mutta nyt hän menee
eikä mikään enää voi häntä pidättää! Illalla, kun kaikki jo nukkuvat,
tarttuu hän äidin käteen, johtaa hänet vieraskamariin, istuttaa
tuolille, lankeaa polvilleen hänen eteensä, kätkee kasvot hänen
helmoihinsa ja tunnustaa ja rukoilee anteeksi. Oi, kuinka hän tahtoo
katua ja pyytää ja itkeä, itkeä pohjia myöten, puhtaaksi koko raskaan
sydämensä! Äiti antaa kyyneleensä valua hänen kyyneliinsä, sulkee hänet
syliinsä eikä enää muista hänen syntejänsä. Silloin, silloin kun se on
tapahtunut, tahtoo hän kiittää hyvää Jumalaa...

Ilma on raskas ja sumuinen kuin keväällä, puut ovat lyöneet kuuraan.
Hanni tuntee tavatonta tyhjyyttä sisässään ja muistaa, ettei hän ole
syönyt koko päivänä. Mutta hänen mielensä on tyyni, miltei kevyt, eikä
hän kanna vihaa ketään kohtaan.

Kun hän tulee Suurenkuusen mäelle, mistä tiet haaraantuvat kaupunkiin,
kirkonkylään ja sydänmaahan, alkaa hän kuulla kulkusia. Ihan ovat kuin
pappilan kulkuset, lakkaavat soimasta, kilahtavat katkenneesti ja taas
lakkaavat soimasta, vähäksi aikaa. Vihdoin alkavat helistä ja Hanni
huomaa, että ne lähenevät takaapäin, sydänmaahan vievältä tieltä.

Hänen ei tällä hetkellä tee mieli tavata ketään, kaikista vähemmin
rovastia. Hän kääntyy sen tähden ympäri ja alkaa kiireesti astella
samaa tienhaaraa, jota on tullutkin, kaupunkiin päin. Silloin kuuluu
ääni reestä, totisesti rovastin ääni! He ovat tunteneet hänet ja
kutsuvat häntä nimeltä. Hanni ei ole kuulevinaan, astuu vain eteenpäin
ja sydän lyö niin, että korvissa kohisee. Mitäpä rovastilla lienee
muuta sanomista kuin tahtoisi torua! Eikö häntä vieläkään ole tarpeeksi
soimattu! Kaikki aamulliset harmit muistuvat hänen mieleensä ja hänen
sisunsa alkaa taas paisua.

Hevonen on seisahtunut.

-- Tule kuulemaan uutisia kodistasi! huutaa rovasti. Hanni hytkähtää.
Mitä hän oli kuulevinaan? Uutisia kodista! Mistä he niitä olisivat
saaneet! Hän ei pysähdy, mutta siirtää huivin toiselta korvaltaan ja
kuuntelee henkeä pidätellen.

-- Me olemme käyneet Pimeässäpirtissä, huutaa nyt vuorostaan renki. --
Sinun äitisi on kuollut!

Hanni painaa kädet rinnalleen ja silmänräpäykseksi valtaa hänet
pyörryttävä tunne. Hän ei tiedä seisooko hän vai käveleekö, onko maassa
vai ilmassa, valveella vaiko unennäössä.

-- Mutta onko se Hanni? tutkistelee rovasti. -- Tule nyt tänne likemmä.
No, ajetaan me sitten sinne. Koska tässä on tienhaara, niin tottahan
tässä pääsee kääntymään... Annetaan sen nyt tehdä kiusaa, kylläpähän
sydän pehmiää, kun tämän uutisen kuulee.

Hanni pysähtyy lumeen tiepuoleen ja koko hänen olentonsa on
jännityksessä. Hetket tuntuvat kamalan pitkiltä, reki lähenee aivan
kuin madellen. Vihdoin viimein huohottaa hevonen hänen edessään.

-- Mihinkä sinä pappilasta karkasit? kysyy rovasti ja jatkaa, äänen
käydessä lause lauseelta juhlallisemmaksi: -- olisit päässyt kotiin,
jos olisit ollut saapuvilla, sillä veljesi tuli noutamaan sekä sinua
että minua. Näetkös... äitisi oli äkkiä sairastunut ja tahtoi saada
lohdutusta Jumalan sanasta ja vielä viimeisen kerran nähdä lastaan.
Sellaista se on ihmisen elämä. Se on niinkuin kukkanen kedolla, koska
tuuli puhaltaa sen ylitse, niin ei sitä enää ole. Ei täällä surun ja
murheen laaksossa ole pysyväistä asuinsijaa kenelläkään. Kun minä
saavuin perille, oli Kaikkiviisas Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua
pois äitisi. Kauniisti ja rauhallisesti hän oli kuollut, uskossa
Vapahtajaansa... Mutta kuuletko sinä edes mitä minä sanon? kysyy
rovasti äkkiä kiivaasti ja sekä hän että renki tarkastavat Hannia. Hän
seisoo liikkumattomana, ei edes itkekään.

Silloin kun hän rovastin sanoista ymmärsi, että se oli totta, että se
todella oli tapahtunut, tuntui siltä kuin ukkonen olisi iskenyt häneen
ja polttanut hänet poroksi. Sillä hetkellä se teki kipeää, niin kipeää
kuin jos silmähammasta olisi väännetty hohtimilla tai sydäntä raadeltu
pihdeillä, mutta sitten meni tunto ikään kuin pois ja piti vain seisoa
ja kuunnella eikä voinut liikkua, ei puhua eikä itkeä.

-- Vastaa nyt jotakin, jatkaa rovasti, -- että edes tiedän, oletko
kuunnellut!... Ei sano mitään! Etkö ymmärrä, että oma äitisi on
kuollut. Vieläpä surusta sinun tähtesi. Etkö käsitä, mikä hirveä
synti se on, joka sitten lankeaa sinun omantuntosi päälle? Hänelle
oli kerrottu, kuinka huonoa elämää sinä olet viettänyt täällä ja se
häneen niin koski, että... Ei! Seisoo kuin seiväs! Ei katumusta, ei
surua! Nuori tyttö, nuori tyttö! Jumala on lähettänyt tämän suuren
surun _sinulle,_ erittäin sinulle, pehmittääkseen sinun mielesi! Hän
on nähnyt, että sydämesi on niin kova, ettei vähempi siihen pystyisi.
Tee sen tähden nyt jo katumus ja parannus äläkä paaduta sydäntäsi,
sillä silloin voit tehdä itsesi syypääksi siihen syntiin, jonka Judas
Iskariot teki, joka kun hän oli herransa ja mestarinsa pettänyt, ei
ottanut vastaan armoa ja anteeksiantamusta, vaan paadutti sydämensä...
Ota tämä rakkaan taivaallisen Isän lähettämä rangaistus nyt nöyrällä
mielellä vastaan, palaa pappilaan, -- saat istua tuossa kuskilla Antin
vieressä -- ja pyydä anteeksi kaikilta, joita vastaan olet rikkonut,
niin lähetän sinut huomispäivänä pappilan hevosella kotiisi. Siellä
tarvitsevat isäsi ja turvattomat pikkusiskot apuasi... Ei, ei vastaa!
Istu siihen rekeen nyt. Varo, varo, nuori tyttö, Jumalan tuomiota!

-- Antakaa minun olla! pääsee Hannilta kiihkeästi ja kaikki veri karkaa
pyörryttävänä hänen kasvoihinsa.

-- Aijai sitä sydäntä! päivittelee rovasti. -- No, kiukuttele täällä
nyt yksinäsi ja palaa sitten yöksi pappilaan. Hurskaan äitivainajasi
takia tahdon olla pitkämielinen sinun kanssasi enkä kieltää sinulta
yösijaa, vaikka olisit kuinka paatunut hyvänsä. Jää hyvästi sitten
ja Jumala valaiskoon mielesi... Ajetaan pois, Antti, älä nyt vain
käänteessä kaada!

Kulkuset alkavat edetä. Vielä kerran kääntyy rovasti katsomaan taakseen
ja näkee Hannin seisovan liikkumattomana hangessa.

-- Joko kadut, nuori tyttö? huutaa hän -- tahdot ehkä jo tulla rekeen.

Silloin kokoaa Hanni voimansa ja alkaa juosta. Pois, pois, pakoon,
kauas, etteivät nuo miehet enää näe häntä, ettei hän enää kuule heitä.
Pakoon kaikkea, itseäänkin!

Hän juoksee kuin hullu, juoksee ajan, joka tuntuu rajattomalta. Vihdoin
loppuu häneltä henki, hän ei tunne mitään muuta kuin sydämensä jyskeen
ja tulipilkut polttamassa poskiaan. Silloin hän seisahtuu. Se ei ole
totta, mitä he kertoivat, se ei voi olla totta! Herra Jumala, hän näki
unta! Hän ottaa lunta käteensä ja painaa sitä otsalleen, poskilleen.
Rovastin sanat kaikuvat hänen korvissaan ikään kuin hän nyt vasta
kuulisi ne ensikerran, tai ikään kuin joku nyt vasta päästelisi niitä
hänen sydämensä päälle suurina raskaina pisaroina sulatetusta lyijystä.

-- Äiti on kuollut... Hän oli äkkiä sairastunut, tahtoi nähdä sinua...
saada lohdutusta Jumalan sanasta... Kaikkivaltias Jumala jo nähnyt
hyväksi kutsua pois...

-- Ei, ei, ei! Äiti! Mamma! huutaa hän.

Ei kuulu kaikuakaan vastaukseksi, sillä raskas kuura peittää puiden
oksat ja ilma on paksua ja raakaa.

-- Mamma, mamma, ääntelee Hanni hiljaa ja hellästi, -- vasta olit
luonani, sano, ettei se ole totta, mamma, ethän sinä, otathan oman
Hannin syliisi...

-- Hän kuoli niin kauniisti ja rauhallisesti, uskossa Vapahtajaansa...

Sydän lyö suurena, kipeänä ja tuska nousee kurkkuun.

-- Äiti, äiti! Mamma! kirkaisee Hanni voimiensa takaa ja viskautuu
maahan. -- Jumala, älä anna hänen kuolla! Mamma, mamma!

Hän vaikeroi siinä hiljaa ja kaikki hänen päässään on sekaisin. Hän
ei käsitä, että se on totta, hänen täytyy toistelemistaan toistaa,
mitä rovasti sanoi. Äkkiä hän karkaa ylös ja alkaa juosta ikään kuin
pelastaakseen äidin. Äiti on sairas ja jos Hanni tulee, niin hän
paranee. Pitää joutua, joutua! Mutta nyt tuntuu siltä kuin ei hän
tietäisi, minnepäin mennä. Missäpäin on koti? Valkeata tietä riittää
molempiin vastakkaisiin suuntiin silmän kantamiin asti ja korkea,
huurteinen hongikko on molemmin puolin ihan samanlaisena. Ja hänen
pitäisi kiirehtiä linnun siivillä! Ah, eihän se auta, eihän se auta,
äiti ei enää elä, ei kuule, ei rakasta, ei odota...! Hän makaa valkeana
riihessä, missä pikku veikkokin ennen makasi ruumiina... Ei, ei, ei!
se ei saata olla totta! Hanni riuhtaisee päästään huivin, kiertää
sitä käsissään, viskaa pois luotaan ja päästää valittavan huudon. Hän
lankeaa polvilleen ja koettaa rukoilla, hän nousee ja polkee maata.
Oi Herra Jumala, katso tänne maan päälle! Jos sinä olet ottanut
äidin, niin ota tyttökin!... Tuntuu siltä, että koti sittenkin on
täälläpäin! Täältäpäinhän rovasti tuli. Ehkä vielä kuulisi, jos oikein
huutaisi. Hän korottaa ääntänsä, mutta se kähisee oudosti kurkussa kuin
petoeläimen ääni, hän pelkää sitä eikä enää uskalla huutaa...

Hän pelkää... Äiti on valkoisissa vaatteissa, kylmänä, kankeana,
laudalla riihessä. Ei hän uskalla nähdä häntä, ei mennä lähelle. Hän
ihan kylmenee, kun sitä ajattelee. Hän ei tahdo sitä ajatella, mutta
täytyy... Isä tekee arkkua tuvassa, sitä ei enää viedä tyhjänä talosta,
siihen pannaan äiti. Valkoinen arkku maalataan mustaksi, siihen pannaan
päänalainen ja nostetaan kuollut äiti... Jumala, Jumala, eikö sinulla
ole mitään armoa, eikö millään pääse kotiin, eikö millään pääse
ihmisten ilmoille?...

Hannia palelee ja jalka on niin raskas, että tuskin nousee. Huivi on
jäänyt jonnekin ja esiliina on poissa. Jospa tulisikin kuolema häntä
vapauttamaan!

-- Etkö käsitä, mikä hirveä synti... Äitisi on kuollut surusta sinun
tähtesi...!

Hänen täytyy ehtiä rukoilemaan anteeksi, kertomaan, että hän on viaton,
ennen kuin äiti kuolee!

Hän kokoaa taasen voimansa ja lähtee liikkeelle, sama se, minnepäin,
kunhan hän vain kulkee... Äiti, äiti, älä kuole, odota vähän...! Mutta
sinä olet jo kuollut... Ethän vielä, oma mamma, mamma, me menemme sinun
kauniiseen kamariisi ja sinä istut tuolissasi ja minä saan panna pääni
helmaasi...

-- Ei! Sinä olet jo kuollut! ääntelee hän itsekseen, seisahtuu ja
toistaa sanat moneen kertaan ikään kuin nyt vasta alkaisi käsittää. --
Surusta... Sinulle oli kerrottu, että... ja sinä et jaksanut... Sinä
olet kuollut!

-- Kuollut, kuollut!

Hanni vaipuu hankeen, painaa kasvot käsiinsä, itkee, itkee eikä lopulta
tiedä mistään, ei tunne eikä muista mitään, itkee vain ja valittaa.

Sillä lailla kuluu pitkiä aikoja. Hän vapisee, mutta ei voi liikkua.
Kuluu pitkiä, pitkiä aikoja.

Vihdoin joku ihminen puhuu hänen vieressään, nostaa hänet ylös ja
panee hänet lämpimään. Hänen on siinä hyvä olla. Hän tuntee hyvin
hämärästi, että hän on kotona, että hän on pieni lapsi ja sairas. Äiti
seisoo huolissaan vuoteen ääressä ja katselee häntä rakastavaisella
katseellaan, vaari puhuu käärmeestä, joka kävelee kahdella jalalla,
mutta äiti sanoo, ettei käärme tule pienten lasten luo. Tuntuu niin
hyvältä, kun he kaikki ovat siinä ympärillä ja kun äiti katselee...

       *       *       *       *       *

Ester-rouva tahtoi ajaa kaupunkiin Kyösti-herran kanssa kuomireessä.
Mutta ei ollenkaan ollut helppoa löytää syytä, minkä nojalla hän
ajaisi Kyöstin eikä miehensä kanssa. Tarkoitus oli, että lähdettäisiin
iltapäivällä, jotta päästäisiin kaupunkiin yöksi. Siten saataisiin
nukkua yö rauhassa ja aamulla ehtisi Ester vielä harjoittaa säestäjänsä
kanssa. Hän oli luvannut esittää muutamia kappaleita iltamassa.
Mutta äkkiä rupesi hän puuhaamaan lähtöä jo aamupäivällä. Hän sanoi
pelkäävänsä ajaa pimeässä korkeista mäistä.

-- Mutta kun sinä olet kuullut, etten minä voi lähteä ennen kuin
iltapäivällä, sanoi Otto-herra äreästi.

Se oli juuri se, jota Ester tahtoi.

-- Mutta etkö sinä nyt voi heittää niitä iankaikkisia asioitasi? Minä
pelkään todellakin, vaikeroi hän itku kurkussa. -- Mutta, huudahti hän
äkkiä, ikään kuin nyt olisi keksinyt keinon, -- jos me muut lähtisimme
nyt ja sinä tulisit perässä iltapäivällä!

-- Minulle se on yhdentekevää, vastasi patruuna. Hän oli huonolla
tuulella, harmistunut sekä vaimoonsa että työväkeensä.

-- Mutta, rakas ystävä, sehän sopiikin mainiosti, huudahti Ester-rouva
innoissaan. -- Sinä tuot sitten mukaasi tavarat, eikö totta? Katso,
pukuni ei valmistu aamupäivällä, se on niin kauhean hidas ihminen se
mamsselli Hedda. Kuka uskoisi muuten, että täällä Kankaanpäässä olen
laihtunut niin, että liivi oli kymmenen senttimetriä liian suuri!
Onneksi tulin sitä koettaneeksi täällä kotona. Se olisi puuttunut,
että olisin pannut sen kofferttiin sellaisenaan. Siitä olisi tullut
täydellinen skandaali, sillä se olisi riippunut ympärilläni kuin
riepu... Rakas Otto, ethän lähde, ennen kuin se on valmis! Ja Lina,
muista, että hyvin panetkin kaikki!... Voi, voi, sinua Otto, ettet
nyt voi jättää niitä asioitasi? Eikö se nyt ole ihan sama, koska ne
maitotilit tulevat tehdyiksi? Mutta tiedätkö, pelkään todellakin
niitä mäkiä, varsinkin sitä yhtä siellä... kuka kaikkia niitä nimiä
voisi muistaa?... Tarkoitan sitä... sitä, missä hevoset kerran viime
kesänäkin olivat kompastumaisillaan... Kuule Otto, älä ole noin juro
tänään, me odotamme sinua kaikki hotellissa illalla, kokoamme sinne
ystäväsikin...

-- No niin, no niin, vastaa patruuna äreästi ja toivoo sydämensä
pohjasta, että Ester lähtisi matkaan niin pian kuin suinkin. Ikään
kuin ei hän tietäisi, mikä sillä on mielessä ja mihin se tähtää. Kyllä
hän naiset tuntee! Ei heille riitä, että heillä on aviomies, pitää
aina olla rinnalla toinenkin, joka liehittelee ja rakastelee... No
niin, liehitelkööt ja rakastelkoot taivaan nimessä! Ei hän tahdo olla
tiellä...

He lähtevät siis matkaan aamupäivällä ja illansuussa lähtee patruuna,
Esterin suuri matkalaukku köytettynä reen taakse, ajajana Janne.
Miksi hän oikeastaan menee? Ainakaan ei siksi, että häntä huvittaisi!
Mahdollisesti sen tähden, että tuli päätetyksi tehdä retki tuohon
iltamaan ja että pitäisi tehdä pieni voimanponnistus ennen kuin
saisi päätetyksi päinvastaiseen suuntaan. Hän ei enää viitsi vaivata
ajatuksiaan, ei ainakaan asioissa, jotka koskevat huveja. Ne eivät
totisesti sitä ansaitse, sillä se on nähty ja koetettu moneen kertaan,
ne ovat aikoja sitten lakanneet olemasta huvittavia. Mutta ne kuuluvat
elämään kuten jokapäiväinen leipä, ihmiset voisivat sitä paitsi
hämmästellä, jos hän jäisi niistä pois.

Kotona täytyy elää ainaisessa jännityksessä, sillä aluskunta suvaitsee
niskoitella ja hän suvaitsee tahtoa näyttää, että hänellä on voimaa
pitää se kurissa, nujertaa ja nöyryyttää uppiniskaiset -- mitä hyötyä
siitä on, että hän heidät nujertaa ja nöyryyttää, sitä ei hän itsekään
tiedä. Tällä hetkellä se on hänen elämänsä tehtävä ja eteenpäin hän ei
tahdo ajatella...

Niin, kunhan saisikin olla rauhassa ajatuksiltaan. Kun saattaisi
nauttia lepoa kulkiessa läpi hiljaisen, huurteisen metsän! Häntä vaivaa
hiljaisuus, hän ei pidä tästä yksitoikkoisesta kulusta...

-- Janne sinä, ärähtää hän, -- nukutko sinä, lurjus?

Janne kääntyy patruunaan päin, vetää kätensä suuren rukkasen sisästä,
niistää nenänsä, pyhkii sormet saappaansa varteen, pistää käden
takaisin rukkaseen ja vastaa vihdoin:

-- Ka en.

-- No anna sitten, hiidessä, mennä!

Vähän matkaa mennään hyvää kyytiä. Kankaalla Janne äkkiä pysähdyttää
hevosen.

-- No mikä perhana nyt taas on? huutaa patruuna suuren turkkinsa
sisästä, jonka kaulus on valkeanaan kuurasta.

Janne kömpii reestä ja alkaa tarkastella, mikä valkoinen se on
siinä, jota hevonen arastelee, niin ettei mene eteenpäin... Herranen
aika, ihminenhän se on, vieläpä elävä! Jumalan kiitos, ettei ajettu
päällitse... Ihme ja kumma, sehän on se Hanni, se Hanni, joka palveli
pappilassa!

Kun patruuna sen kuulee, karkaa hän reestä kuin nuolella ammuttu.
Hanni on valkeanaan kuurasta. Hänen kätensä ovat kankeat, kosteat ja
jääkylmät. Hiukan hänen ruumiinsa vavahtelee, kun häneen kajotaan,
mutta pää retkahtaa alas ikään kuin se olisi poikki lyöty. Voi raukkaa,
kun ovat helmat kaikki jäässä! Eikä sillä ole edes huivia päässä. Jo
nyt on surkeille jäljille joutunut!

Patruuna nostaa hänet varovaisesti syliinsä, laskee rekeen ja
peittelee. Mutta ei tyttö siinä lämpiä, hän on niin läpeensä
kylmettynyt. Hän makaa kuin lankavyyhti, vähän vain välistä hytkähtää
ja kuikertaa kuin kuoleva lintu.

-- Jos olisi ottaa syliinsä, esittää Janne.

-- Niin, niin, pitää koettaa virvoittaa eloon, vastaa patruuna, avaa
väljän turkkinsa ja vetää Hannin siihen, sulkien lämpimät nahat hänen
ympärilleen.

-- Nyt Janne, virkkaa hän sitten, koettaen hillitä mieltään, -- ajamme
yöksi ensimmäiseen kestikievariin.

-- Jaa niinkö, ettei mennäkään kaupunkiin asti? kysyy Janne
harvinaisella reippaudella.

-- Niin. Annetaan nyt mennä hyvää kyytiä.

Janne oikaisee suoraksi istuimellaan, läjäyttää ohjasperiä ja
katselee valppaasti eteensä. Oli sentään hyvä, että tuli korjatuksi
tyttö siitä tieltä ja ettei patruuna suuttunut. Olisihan hän voinut
käskeä jättämään siihen tiepuoleen paleltumaan hankeen, mutta nyt
otti kuin ottikin märän olennon ihan turkkinsa sisään. Sen Jumalakin
varmaan lukee hänelle ansioksi, kun kerran viimeisellä tuomiolla
tilille vaaditaan. Jannen sydän sykkii oudosta tunteesta, hän on niin
hyväntahtoisella mielellä, että välttämättömästi soisi voivansa tehdä
jotakin hyvää jollekin. Auttaakseen oritta astelee hän ylämäissä reen
rinnalla, katsellen, voisiko jollakin lailla auttaa patruunaakin ja
Hannia. Mutta hiljaa patruuna siinä istuu ja hyvästi ja hellästi
pitelee tyttöä.

-- Jokos alkaa virota? kysyy Janne kurkistaen patruunan olkapään
päällitse tyttöön. -- Luulisipa siinä lämpimässä turkissa sulavan.

Hän pistelee peitettä lujemmin kiinni reen syrjille ja kiepahtaa
reippaasti kuskilaudalle.

Patruuna herää mietteistään kummissaan katsomaan, onko tuo mies tuossa
hänen typerä, juro hovinarrinsa. Sepä tällä hetkellä paljastaa aivan
uusia puolia itsestään, rupeaa sukkelaksi ja veitikkamaiseksi. Janne
itse ei mieti syytä ihmeelliseen mielialaansa. Hän on onnellinen,
ikään kuin olisi saanut lahjaksi hevoskuormallisen kultaa ja paraikaa
kuljettaisi sitä kotiinsa.

Pitkin pituuttaan lepää Hanni Otto-herran sylissä, pää hänen
olkapäätään vasten. Hän nukkuu levollisesti, tahdotonna ja
turvallisena. Mutta Otto-herrassa kulkee kuuma, kuohuva veri ja
hänen sydämessään soi: sinä olet minun, sinä olet minun! Vihdoinkin
minä saavutin sinut... Hän likentää kasvonsa hänen hiuksiansa, hänen
lemuavia hiuksiansa kohti. Hän tapailee huulillaan hänen otsaansa.
Silloin pääsee Hannilta valitus, niin hiljainen, ettei hän sitä
kuulisi, jollei juuri sillä hetkellä olisi painuneena Hannin kasvoja
vastaan... Ei pidä pelottaa lasta, ei pidä herättää lasta! Nuku,
nuku... sinä olet minun kokonaan.

Vihdoin saavutaan kestikievariin.

Toisessa rakennuksessa asuvat talonväet, toinen on luovutettu
matkustajaliikenteelle. Asutulta puolelta juoksee tanakka tyttö
paljain päin avaamaan vieraille ovia ja sytyttämään kynttilää. Hän
ilostuu, kun näkee, että se on Kankaanpään patruuna... Hyvä herra
antamaan juomarahoja ja laskemaan leikkiä...! Tyttö nauraa tirskahtaa
jo ystävällisesti sanoessaan patruunalle hyvää iltaa ja odottaa, että
patruuna tulisi puhuttelemaan. Mutta patruuna ei ole näkevinäänkään.
Kantaa vain vakavana sisään jotakin... Taivaan tieten, ruumisko se on?
Patruuna asettaa sen nahkasohvalle huoneen perällä ja peittää varovasti
turkillaan. Palvelustyttö tulee uteliaana likelle, heilutellen päätään
ja pyöritellen silmiään. Ei patruuna tänään huomaa, mikä sillä nyt
lieneekin... Tyttöriepu siinä on! No jo se nyt hyvänkin on tavannut!
Ja niin juhlallisesti ja vakavasti käskee laittamaan tulta sekä saliin
että kamariin, kiireesti muuttamaan sairaan ylle kuivat vaatteet,
laittamaan teetä ja valmistamaan sijan kamariin. Hän itse nukkuu
salissa vaikkapa sohvalla. Ei tarvitse nostaa sänkyä...

-- No, nouse nyt siitä, sanoo palvelustyttö, tuupaten Hannia kylkeen,
-- niin mennään tuvan puolelle muuttamaan kuivia vaatteita.

Mutta silloin tulistuu patruuna, joka tytön äänessä on kuulevinaan
salattua pilkkaa.

-- Etkö näe, että hän on sairas? ärjäisee hän. -- Toimita vaatteet
tänne ja heti paikalla.

Hanni herää ja hänen silmänsä harhailevat hetkisen pitkin huonetta,
mutta sulkeutuvat samassa. Patruuna silittää rauhoittaen hänen
hiuksiaan ja palvelustyttö lähtee kiireesti täyttämään herran käskyjä.
Hetkisen perästä hän palaa, sylys täynnä halkoja ja mukanaan toinen
tyttö, joka tuo kuivia vaatteita Hannille. Mutta nähdessään vaatteet
kiivastuu patruuna vieläkin pahemmin. Onko ne olevinaan vaatteita nuo?
Rääsyjä ovat. Pois pois, paikalla. Eikö nyt hiidessä talosta löydy
vaatteita! Mutta samassa hän näkyy muistavan jotakin, sävähtää ylös
istualtaan, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos.

Tytöt ovat aivan ihmeissään hänen käytöksestään. Renkipojalta he saavat
kuulla, että tyttö on löydetty tieltä, mutta kuka hän on, sitä ei kuski
ole sanonut. Ei se oikein kerjäläiseltäkään näytä, mutta ei ole paljon
parempikaan.

-- Kuka sellaiselle rupeaisi vaatteitaan antamaan!

-- Emäntä oikein suuttui, kun kuuli patruunan käskeneen panemaan
kamarin sänkyyn. Saunan penkille minä veisin. Mutta patruuna on tänään
niin kiukkuinen, ettei uskalla panna vastaan, vaikka käskisi mitä
tekemään.

-- No tyttö, nouse nyt, niin pääset sänkyyn.

Hanni ei liiku. Piiat huomaavat, että hän todella on sairas. Hänen
ruumiinsa ei pysy pystyssä ja hän pitää kummallista, hiljaista ääntä,
joka ei ole kuin ihmisen ääni. Tuskin ovat he saaneet hänet sänkyyn
ja alkaneet riisua, kun patruuna Jannen kanssa laahaa saliin suuren
arkun. Sen hän aukaisee, ja sieltäkös leviää suloinen lemu, aivan kuin
koko huone olisi muutettu kukkakentäksi. Patruuna kantaa piikojen eteen
silkkisukkia, pitsipaitoja ja korean sinisen viitan, joka on silkillä
sisustettu. Ja ne kaikki käskee hän pukemaan kerjäläistytön ylle. Jo se
suututtaa järkeviä ihmisiä, mutta eihän patruunaa uskalla vastustaa,
kun hän on tuollaisella tuulella.

Sill'aikaa astelee patruuna edestakaisin salissa. Se on suuri,
kolkko huone. Pöydällä palaa kaksi kynttilää, asetettuina vinoon
kynttilänjalkoihin, joissa ei ole mitään kiiltoa. Kynttelien välissä on
päiväkirja, mustepullo ilman korkkia ja ruostunut kynä. Pitkin valkeita
seiniä kiertelee murattiköynnös, ikkunalla on paperista tehtyjä
kukkasia ja uunin luona seisoo keltainen kiikkutuoli, johon mahtuu
ainakin kolme henkeä rinnan. Uunissa liekitsee kirkas tuli.

Vieläkö patruuna tarvitsee jotakin? kysyy piika vihdoin.

-- Saiko hän... sairas... jo teetä?

-- Ei huolinut. Eikö patruuna itse juo?

-- En. Saatte molemmat mennä.

Taaskin on patruuna huomaavinaan, että he salavihkaa nauravat, ja
kirous kieppuu jo hänen huulillaan, mutta hän ei sano mitään, polttaa
vain sikaaria ja tuijottaa tuleen. Häntä huvittaa katsella liekkejä,
kuinka ne nälkäisinä nuolevat puita... Hänenkin on nälkä, nälkä! Mutta
hän miltei pelkää lähestyä kamarin ovea ja kun hän vihdoin sen avaa,
hän vapisee. He ovat kahden nyt koko rakennuksessa, tuntuupa siltä,
että ovat kahden koko maailmassa.

Karkeitten lakanain välissä lepää tyttö, puettuna hienoon,
taivaansiniseen pukuun. Käsivarret ovat peitteen päällä ja kaula
pilkottaa untuvapäärmeen alta. Hän heittelehtii unissaan ja hänen
suupielissään on kärsivä ilme. Otto-herra kumartuu vuoteen yli ja
katselee häntä tarkemmin. Kuinka hänen poskensa hehkuvat! Huulet ovat
veripunaiset ja niiden välitse käy läähättävä, epätasainen hengitys.
Sinisen vaatteen alta erottautuu hentoinen povi, loimu liedestä
kiertelee vuodetta ja täyttää koko huoneen väräjävällä valolla.
Otto-herrasta tuntuu siltä, kuin ei hän enää eläisi maan päällä. Hänen
edessään on hänen valittunsa, hänen jumaloitunsa... Mutta äkkiä hän
kavahtaa ja tuntee oudon pistoksen rinnassaan. Tyttö on niin nuori,
niin turvaton, on sairas... Otto-herran valtaa häpeä, synnintunto ja
katumus. Hän heittäytyy vuoteen ääreen ja itkee kuin lapsi.

Kuinka monta naista hän on ottanut häikäilemättä, tuntematta mitään
heitä kohtaan, ja tähän, jota hän rakastaa -- tähän hän ei uskalla
kajota! On kuin häntä katsellessa kaikkien noiden entisten naisten
hätähuudot kirkuisivat hänen ympärillään ja hänen sydämensä käy
nöyräksi ja pehmeäksi.

-- Hanni, virkkaa hän, -- anna minulle anteeksi. Pahasti minä tein, kun
en tänäkään aamuna sinua tunnustanut. Minä olen alhainen ihminen, joka
pelkään ihmisten tuomiota ja pilkkaa, mutta suo se minulle anteeksi,
sillä minä rakastan sinua... Hanni, Hanni, oi armahda minua! Minä olen
onneton ihminen, koettanut kaikkea ja kaikesta saanut kylläkseni.
Minun elämästäni ei ole mihinkään, ei ole työlläni tarkoitusta. En ole
koskaan tehnyt ketään onnelliseksi enkä koskaan itse ollut onnellinen.
Niin köyhää kuin minä ei ole toista, niin saastaista kuin minä ei ole
toista. Puhdista sinä minut! Tee sinä minut rikkaaksi, sinä, joka voit
sen tehdä. Armahda minua, anna elämälleni ja työlleni tarkoitus, anna
suvulleni jatkaja...

Hanni ei kuule. Hän nukkuu, rauhattomasti hengittäen, silloin tällöin
aukaisten huuliaan. Otto-herra nielee häntä silmillään.

-- Hanni, kuiskaa hän, -- saanko minä? Tahdotko armahtaa minua? Sinä
olet nyt sairas, mutta sinun pitää pian parantua, rakkaudellani minä
sinut parannan... Hanni, Hanni, minusta tuntuu siltä kuin kerran
nuoruudessani olisin sinua rakastanut...

-- Meidän pojastamme, Hanni, tulee Kankaanpään haltija, hyvä, kelpo
ihminen, joka kerran elää onnellisena vaimonsa ja lastensa kanssa ja
tekee alustalaiset onnellisiksi... Hanni, Hanni, minä rakastan sinua!

Äkkiä avaa Hanni silmänsä, jotka loistavat kuumehoureen tulessa. Kun
hän näkee Otto-herran verestävät silmät, parkaisee hän pahasti, koko
hänen ruumiinsa vetäytyy kokoon suonenvedontapaisesti ja hiljaa pääsee
häneltä vielä:

-- Äiti, äiti, äiti...



XI


Kuka ei tuntisi neiti Jeanettea?

Kun hän astelee kaupungin katuja, jotka eivät ole edes kivillä
lasketut, ohi yksikerroksisten, ystävällisten puutalojen, niin
katselevat herrasväet salavihkaa uudinten takaa, ja maalaiset, jotka
ovat tulleet tuomaan tavaroitaan kaupunkiin myytäviksi, jäävät
suu auki, ihmeissään töllistelemään sitä hienoa neitiä, joka on
kuin posliininukke. Vaaleat hiukset muodikkaasti käherrettyinä ja
sidottuina, päässä hattu, joka on niin köykäinen, että sen luulisi
lähtevän lentoon! Ja kun hän nostaa hamettaan, joka juottautuu hänen
ympärilleen kuin suomukset kalan selkään, näkyy silkkinen, pitsitetty
alushame, hienot sukat ja kengät. Tavallisesti hän astelee kiireesti
ja ylpeästi, sivuilleen katsomatta, tuskin vastaten maalaisten
niiauksiin ja kumarruksiin. Mutta välistä hän on sillä tuulella, että
kun näkee uudinten heilahtavan tohtorin tai tuomarin ikkunoissa, niin
nostaa päätään ja katsoo suurilla, loistavilla silmillään suoraan ja
arastelematta ikkunoihin, vieläpä purskahtaa nauruun.

Oo, mikä myrsky siellä sisällä syntyy! Rouva karkaa miehensä kimppuun
ja sinä päivänä ei miehen ole hyvä olla kotona. Jeanette saattaa olla
varma, että hän kumminkin illalla joutuu hänen luokseen kaupungin
hotelliin saamaan lohdutusta ja virkistystä.

Rouvat eivät siedä Jeanettea. He vihaavat häntä koko sydämestään ja
pitävät häpeänä koko kaupungille, että sellainen olento kuin Jeanette
on siellä olemassa. Kyllä he tietävät, millä rahoilla se pukeutuu,
heille ja heidän lapsilleen ne rahat kuuluvat ja heidän suustaan ne
riistetään tuon... tuon tuollaisen helyihin! Kyllä he tietävät, mikä
se on, joka viettelee heidän miehensä ja poikansa pois onnellisesta
kodista, -- tuo nainen se on, tuo nainen, joka on kaunis ja kiehtova
kuin itse synti. Ei ennen istuttu kapakoissa. Tuo nainen se on, joka
on tullut paikkakunnan kiroukseksi... Vielä lisäksihän se kuuluu
olevan täysi pakana, ei ole edes ripilläkäynyt. Häpeäpilkku se on
yhteiskunnalle, että sellaistakin ihmistä suvaitaan.

Herrojen mielestä hän oli viehättävä olento. Ei mikään tavallinen
tarjoilijaneiti -- ei sinnepäinkään! Hän oli älykäs, viisas, hän osasi
pukeutua ja käyttäytyä vaikka missä seurassa. Sitä paitsi hänellä oli
sydäntä. Hän osasi olla heille sekä nainen että neuvonantaja, toveri
ja uskottu. Ja sitten hänellä oli se puoli, ettei häneen koskaan
kyllästynyt. Joka päivä paljasti hänessä uuden ominaisuuden. Hänen
keimailunsa oli kerrassaan hurmaavaa! Joskus hän vallattomuudessaan
saattoi katsahtaa suoraan heidän kotiensa ikkunoihin ja siinä paljastaa
valkoiset hampaansa -- se tietysti oli pahasti tehty! Mutta muuten
häneen saattoi luottaa. Jos hänelle esimerkiksi toi lahjan ja kielsi
ilmoittamasta kuka antaja oli, niin hän osasi vaieta. Hän olikin
saanut paljon lahjoja. Tuskin kukaan hänen herroistaan palasi matkalta
tuomatta hänelle lahjaa -- hän sai monesti kauniimman lelun kuin herran
vihitty vaimo.

Hän oli hienotunteinen. Hän ei kadulla tervehtinyt herroja, osasi
kulkea ohi aivan välinpitämättömänä ikään kuin ei olisi tuntenutkaan.
Hänestä olisi voinut tulla hyvä näyttelijätär, hänestä olisi voinut
tulla mitä hyvänsä!

Hän oli solakka ja notkea kuin nuori koivu, muodot sopusointuiset,
hiukset pehmeät kuin silkki ja loistamat kuin auringon säteet. Ja sitä
peliä, mitä kasvonpiirteet pitivät joka hetki! Ja entä ne silmät!
Niissä oli valoa ja pimeyttä, tulta ja kylmää, leikkiä ja surua
ja syvyyttä... Yhtä hän ei suvainnut: sitä, että hänen menneeseen
elämäänsä kajottiin. Viskaali Lindström, joka tiesi paljon hänen
entisestä elämästään, oli yrittänyt ruveta tekemään siitä selkoa
muillekin, mutta hänen oli kiireesti täytynyt antaa vaitiolon
lupaus, sillä Jeanette oli uhannut muuttaa pois paikkakunnalta.
Kerran ollessaan humalassa oli hän suuren seuran kuullen kutsunut
häntä Hanniksi, ja silloin oli Jeanette raivostunut niin, että oli
sulkeutunut huoneeseensa ja herrat olivat saaneet ikävöidä häntä
koko yön. Hän oli ollut kuuro kaikille heidän rukouksilleen, hänen
sydämensä oli muuttunut kiveksi, hän ei välittänyt uhkauksista eikä
houkutuksista. Viikkokausia sai viskaali Lindström itse rukoilla
häneltä anteeksi sitä tekoaan ja tuskinpa heidän välinsä sittenkään
tuli entiselleen.

Kun Jeanette pari vuotta oli ollut kaupungin hotellissa, tapahtui,
että alkeiskoulun rehtorin poika, toivorikas ylioppilas, joka
loistavista luonnonlahjoistaan huolimatta ylen kauan oli valmistanut
kandidaattitutkintoaan -- sokeasti rakastui Jeanetteen. Hän jätti
lukunsa kokonaan ja vietti päivä- ja yökaudet Jeanetten luona kaupungin
hotellissa. Päälle päätteeksi hän selitti menneensä kihloihin hänen
kanssaan ja uhkasi ampua itsensä, jollei saa naida häntä. Se oli
ilmeinen häväistysjuttu. Kaupungissa ei enää puhuttu muusta kuin
Jeanettesta ja Werneristä. Mutta Wernerin vanhemmat surivat hapsensa
harmaiksi. Vihdoin teki onneton äiti, rehtorska itse, sen hurjan ja
epätoivoisen päätöksen, että menee tuon kirotun naisen luo ja vaatii
häneltä takaisin poikansa.

Hän meni aamulla ja tapasi neiti Jeanetten puettuna kireään,
tulipunaiseen röijyyn, kattamassa aamiaispöytiä. Pää pystyssä,
kasvoissa inho ja loukatun siveyden suuttumus, seisahtui rehtorska
keskelle lattiaa.

-- Tekö olette neiti Jeanette? kysyi hän, vaikka hän hyvin tiesi, minkä
näköinen hänen vihamiehensä oli.

Neiti Jeanette kääntyi ja hymyili rakastettavasti.

-- Minä.

-- Tahtoisin puhutella teitä kahden kesken.

-- Olkaa hyvä.

Jeanette johdatti hänet suureen saliin, joka oli tyhjä ja kylmä.
Rehtorska ei istuutunut, vaikka Jeanette herttaisella liikkeellä
osoitti tuolia. He jäivät siis molemmat seisomaan.

-- Te olette viekoitellut pauloihinne poikani, puhui rehtorska
syyttäjän ankaruudella, -- te olette riistänyt häneltä työinnon ja
turmellut hänen tulevaisuutensa...

-- Anteeksi, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Kuka on arvoisan
rouvan poika...? kysyi Jeanette, vaikka hän varsin hyvin tunsi
rehtorskan.

Rehtorska vaikeni hämmästyksestä.

-- Ettekö te tunne minua? kysyi hän vihdoin loukkaantuneena. -- Kaikki
tässä kaupungissa tuntevat _minut._

-- Luulisin, että kaikki tässä kaupungissa tuntevat myöskin _minut_,
sanoi Jeanette vaatimattoman ystävällisesti hymyillen. Rehtorskan
kasvot kävivät tulipunaisiksi.

-- Te olette hävyttömämpi kuin osasin odottaakaan. Te käyttäydytte
niin, että... että minä... niin, minä en saata alentua puhumaan
kanssanne...

-- Valitan suuresti...

Rehtorska astui jo ovelle, mutta kääntyi siitä takaisin. Hän oli nyt
lempeämmän näköinen.

-- Minä pyydän, että päästätte vapaaksi poikani!

-- Minun puolestani on hän vapaa koska hyvänsä.

-- Mutta hän käy kuitenkin joka päivä täällä teitä tapaamassa.

-- Mitä minä sille taidan?

-- Te ette saa ottaa vastaan häntä!

-- Silloin emäntäni panee pois minut. Minun täytyy palvella yleisöä...

-- Mutta voittehan te toki ystävällisesti kehoittaa häntä menemään pois!

-- Mutta eikö rouva itse voi pyytää häntä pysymään kotona?

-- Hän ei tottele minua!

-- Jaa, virkkoi Jeanette pikkuviisaan vakavasti, -- sitten mahtaa olla
jokin vika kasvatuksessa. Mitä hän minua tottelisi, jollei tottele omia
vanhempiaan!

-- Te olette hävytön! Mutta auttakaa nyt minua kuitenkin, minä pyydän
teitä, minä rukoilen teitä! Te voitte vaikuttaa häneen, kasvattaa
häntä...

-- Ohoh! sanoi Jeanette terävästi ja purskahti nauruun. -- Vai pitäisi
minun, tällaisen ihmisen, ruveta kasvattamaan kunnollisten vanhempien
täysikasvuisia poikia...

Rehtorska itki.

-- Eikö teillä ole ensinkään sydäntä! Olettehan tekin nainen. Älkää
pilkatko äidin kyyneliä, onhan teillä itsellännekin joskus ollut äiti...

Silloin kävi Jeanette kalpeaksi kuin vaate, hänen kasvonpiirteensä
pingottuivat, silmät säkenöivät ja povi alkoi nousta.

-- Ei säälinyt kukaan _minun_ äitiäni, ei säälinyt kukaan minun äitini
lasta eikä hänkään tahdo sääliä ketään. Kaikki minä tänne houkuttelen,
kaikki viettelen, kaikkia kidutan. Teidän poikanne ja miehenne sen
hyvästi ansaitsevat, sillä he juuri maailmaan saattavat sellaisia
naisia kuin minä... Ei, hyvä rouva, en minä rupea teidän poikaanne
kasvattamaan. Mitä työtä teillä itsellänne sitten olisi!

Jeanette rupesi nauramaan ja hänen vihanpurkauksensa haihtui sen
tiensä. Mutta rehtorska oli sellaisessa mielenkuohussa, että hän vain
paineli rintaansa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan.

Sen jälkeen ei Wernerin vanhemmilla ollut muuta neuvoa kuin pistää
pojan kouraan matkaraha ja lähettää hänet ulkomaille. Vuoden päästä hän
palasi näennäisesti parantuneena, mutta rupesi taas hyvin pian käymään
kaupungin hotellissa ja vaipui entiseen toimettomuuteensa.

Syystä siis ajattelevat vanhemmat pelkäsivät Jeanettea. Hän oli
vaarallinen.

Hän istui myymäläpöydän ääressä niska kenossa kuin kuningatar. Hänen
takanaan oli korkeita kaappeja, täynnä laseja ja juomatavaroita,
myymäläpöydällä hänen edessään oli kirjavassa posliiniruukussa
paperista tehty palmu, joka puoleksi varjosti häntä, ja edempänä
huoneessa, pienten pöytien ääressä istuivat herrat. Huone oli sakeanaan
savua, Jeanette luki jotakin ranskalaista kirjaa ruotsalaisena
käännöksenä, jonka viskaali oli hänelle tuonut -- viskaali oli yleensä
hyvin kiltti, hän toimitti aina kirjoja ja makeisia. Jeanette hallitsi
koko huonetta ja kaikkia noita ihmisiä, jotka nauroivat ja rähisivät.
Hänen käsistään he kaikki saivat mitä saivat. Vähän väliä he häntä
tarvitsevatkin. Tuskin oli pari riviä lukenut, kun jo kello soi, ja
piti nousta. "Kuules nyt pikku Jeanette, tuo minulle..." kuului silloin
joka taholta ja merkitsevästi hymyillen katselivat häneen kaikki. Hän
hymyili heille takaisin, iski silmää, keikautti päätä. "Kuinka sinä
olet kaunis tänään!" kuiskasi joku sivumennen ja toinen sanoi hiljaa:
"Etkös antaisi minulle suudelmaa?" Hän oli loukkaantuvinaan ja läksi
paikoilleen paperipalmun taa, mutta kun he tulivat sinne ja oikein
kauniisti pyysivät, niin saivat he kaikki mitä tahtoivat.

Maalaisia Jeanette pelkäsi. Toripäivinä hän karttoi katuja, jottei
näkisi heidän rekiään ja kärryjään ja pieniä hevosiaan, jotka söivät
kauroja pään ympäri köytetystä pussista. Ja kun hänen täytyi astua
heidän ohitseen, meni hän kiireesti, uskaltamatta kiinnittää heihin
silmiään, jottei vain tapaisi tuttuja kasvoja. Markkinapäivinä tekeytyi
hän usein kipeäksi. Kerran oli hän nähnyt veljensä, mutta he eivät
onneksi tunteneet häntä ja hän pakeni heitä kuin tarttuvaa tautia.
Kaksi kertaa oli hänen isänsä tullut kaupungin hotelliin. Toisen kerran
oli Jeanette sattunut kuulemaan, kuinka hänen tuttu äänensä eteisessä
kysyi "yhtä Hanni-nimistä tyttöä, jonka pitäisi olla palveluksessa
täällä". Eivät palvelijat oikein tietäneet vastata, ja Jeanette pakeni
huoneeseensa, otti avaimen suulta ja odotti tuskissaan, kunnes näki
isänsä etenevän katua pitkin ja katoavan likeiseen kauppapuotiin.
Kun hän toisen kerran tuli kysymään tytärtään, kertoi hän jo, että
se kuuluu muuttaneen nimensä joksikin toiseksi nimeksi, mutta kyllä
sen pitäisi täällä olla. Jeanette pääsi tälläkin kertaa pakoon, mutta
hänen sydämensä vuoti verta ja hän päätti ensi tilassa hankkia paikan
jostakin kauempaa, sillä tätä hän ei kestä... Viime markkinoilla hänen
vielä oli täytynyt nähdä isänsä.

Hotellista oli tilattu suuret päivälliset, oli sellainen kiire, ettei
kukaan ehtinyt olla kipeänä. Jeanettenkin täytyi lähteä asialle.

Hän kulki "hevoslassin" syrjää. Ilma oli yhtenä remuna: savikukot
rämisivät, posetiivit vinkuivat, ihmiset nauroivat ja puhuivat.
Miehet astelivat uusissa, korkeissa saappaissa, piiput tai paperossit
hampaissa. Nuoret tytöt tirskuivat, päässä paksu, vaalea villahuivi
tai räikeän kiiltävä silkki. Sillä puolen toria, joka ulottui vanhaan
hautausmaahan asti, huomasi Jeanette miehen, joka piteli hevosta
riimunvarresta ja jonka ympärillä seisoi muita miehiä.

-- Sen minä vain sanon, puhui juopuneen ääni, tuntuen merkillisen
tutulta, -- että joka tämän hevosen saa, se se vasta hevosen saa! Se
pitää sitten oleman niin hyvä menemään, että kun vaimovainajallenikin
tässä pari vuotta sitten mentiin pappia hakemaan, niin kuudessa
tunnissa juoksi edestakaisin neljättä penikulmaa... Soh, Pikku, soh...!

Miehet sanoivat jotakin vastaan ja rupesivat aukomaan hevosen suuta.

-- Enkä minä sitä möisi, enkä minä Pikustani luopuisi, mutta kun ei
enää ole millä elättää... Kun pantiin pois torpasta... Tokko seisot,
saakeli, siinä!

Hevonen oli peitetty loimella ja vaatteen alta erottautuivat luut.
Kaula oli laiha, harja kulunut, alahuuli riipuksissa. Muuttunut oli
mieskin entisestään, käynyt laihemmaksi ja hoippui käydessään. Ei hän
enää ollut sarkavaatteissa eikä korkeissa saappaissa, ja kaulassa oli
paksun villahuivin asemesta ränstynyt kaulus ja kravatti.

Jeanette kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Hän ei muistanut asiaansa,
hän kulki minne jalka vei. Joen partaalle, missä virta vuolaana
kierteli kivien ympäri, hän seisahtui. Eikö lienekin parasta viskautua
tuonne jokeen! Kaikkialla, minne vain katseli, sekä edessäpäin että
takanapäin, oli vastassa häpeää, häpeää, häpeää! Ei missään ulospääsyä,
ei mitään toivoa eikä mahdollisuutta elämänmuutokseen. Kaikkialla vain
häpeää, häpeää ja likaa!

Hän heräsi ajatuksistaan, kun pari miestä räyhäten likeni. Silloin hän
äkkiä muisti asiansa, nousi, läksi ja -- palasi entiseen elämäänsä.

Eräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun Jeanette oli saanut pukeutuneeksi,
ilmoitettiin hänelle, että eräs neiti on täällä häntä hakemassa. Neiti?
Harvoin kysyivät Jeanettea naiset. Kesällä sentään useammin, koska
hänellä oli tuttuja laivatyttöjen joukossa. Ehkä se taas on joku äiti
tai sisko, joka tulee soimaamaan häntä siitä, että hän on vietellyt
jonkun nuoren herran. Jeanette nauroi, katsahti peiliin, järjesti
kiharoitaan, jotka juuri oli järjestänyt, kaasi käsilleen hajuvettä ja
läksi eteiseen, niska kenossa, valmiina antamaan takaisin aika lailla.

-- Hanni! huudahti häntä vastaan heleä ääni. -- Etkö tunne minua?

Jeanette tunsi paikalla ja hänen sydämensä sävähti.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa, ettei täällä mitään "Hannia" ole,
mutta sitä hän ei saanut sanotuksi. Hän vain katseli oudoksuen,
ravisti päätään ja aikoi vetäytyä pois. Mutta vieras neiti likeni
likenemistään, tarttui häntä molempiin käsiin, jopa kietoi kätensä
hänen ympärilleen.

-- Katso nyt silmiin, totta kai sinä minut tunnet! Minähän olen Aino...!

Jeanette oli nyt alkavinaan tuntea ja kävi hämilleen. Olisi kai pitänyt
pyytää sisään, mutta ei oikein tehnyt mieli. Hän punastui ja sopersi,
että siitä on niin kauan kun tavattiin.

-- Neljä vuotta! Kyllä minä sinut paikalla tunsin, et sinä ole
muuttunut -- paljonkaan, lisäsi Aino hetkisen perästä, ikäänkuin
totuuden nimessä, ja punastui.

Jeanettea alkoi vaivata keskustelu eteisessä, sillä ovet olivat auki
joka taholle ja kaikkialla oli korvia, emännästä alkaen. Hän olisi
suonut neidin lähtevän tiehensä, mutta ei kehdannut käskeäkään.
Hän huomautti, että olisi vähän kiire, mutta Aino-neiti ei ollut
kuulevinaankaan. Hän kertoi, että hän nyt asui täällä kaupungissa,
hän on väliaikaisena opettajana tyttökoulussa ja sitä paitsi perheen
emäntänä, sillä yksi veli ja yksi sisko käyvät täällä koulua ja hän
hoitaa taloutta. Heillä on kolme pientä, sievää huonetta. Ja... ja...
sitä paitsi asuu heillä vielä muuan pikku tyttö, jonka Hanni tuntee ja
jonka Aino on ottanut kasvattityttärekseen.

Jeanette kuuntelee puolella korvalla ja käskee vihdoin sisään. Hän
vie vieraansa ravintolahuoneen läpi ja aikoo ensin pyytää häntä
pianohuoneeseen, mutta päättää sitten valita suuren salin, joka
on kauempana. Huoneet ovat jo siistityt, paksuihin uutimiin ja
oviverhoihin vain on jäänyt ummehtunut, tupakinsekainen haju.

-- Ehkä neiti on hyvä ja odottaa vähän, neuvoo Jeanette, noutaa
naulasta avaimen ja avaa oven suureen, kolkkoon huoneeseen, jossa
on kuusi ikkunaa, valkeat uunit kahdessa kulmassa, tuolirivi pitkin
seiniä, suuri, lasihelyillä koristettu kruunu katossa ja perällä lava
esirippuineen.

-- Tai ehkä neidin täällä tulee kylmä, kysyy Jeanette.

-- Ei minun, minä pidän päällystakin ylläni, mutta ota sinä edes huivi
hartioillesi.

-- Kiitos, minä olen niin tottunut.

-- Kuule, Hanni, älä sano minua neidiksi. Kutsu Ainoksi. Katso, minä
tahdon nyt olla ystäväsi, sisaresi.

Aino tarttuu Jeanetten käteen ja katselee häntä kasvoihin. Jeanette
vetää pois kätensä, naurahtaa ja alkaa hypistellä sormuksiaan.

-- Kuinka sinulla on kauniita sormuksia, sanoo Aino hajamielisesti, yhä
katsellen Jeanetten kasvoja lempeällä, hellällä katseellaan.

-- Äh! huudahtaa Jeanette, veri karkaa hänen kasvoilleen, hän kiskoo
sormukset sormistaan ja viskaa ne menemään pitkin avaraa, kiiltävää
lattiaa.

-- Hanni! kuiskaa Aino ja sulkee hänet syliinsä. -- Jos sinä tietäisit,
kuinka onneton olen ollut sinun tähtesi! Ei minulla ole ollut
rauhaa siitä, kun sinä meiltä pappilasta läksit. Voi Hanni, Hanni,
anna anteeksi! Me teimme sinulle niin hirveän pahasti, sinulle ja
omaisillesi.

Aino painaa kasvot käsiinsä ja itkee hiljaa. Jeanette on suunniltaan.
Tämä on niin odottamatonta, tämä tuo hänen menneen elämänsä hänen
eteensä voimalla, jolla valtava virta kuljettaa pientä lastua.

-- Kun minä ajattelen, jatkaa Aino hiljaa, -- sinun hävitettyä kotiasi,
kuollutta äitiäsi, isääsi, joka juo, vaariasi, joka viettää viimeisiä
päiviään ruotivaivaisena, pikku siskojasi, jotka kasvavat ilman hoitoa
-- ja kun minä ajattelen, että kaikki olisi voinut olla toisin, niin...
Hanni, Hanni, voitko sinä koskaan antaa anteeksi minulle ja meille
kaikille "sivistyneille", jotka olemme tehneet sinut niin onnettomaksi?

Aino nostaa häntä kohti itkettyneet kasvonsa, mutta Jeanette tukahuttaa
vielä kerran mielenkuohuansa ja virkkaa, niskojaan viskellen:

-- Kuka sen on sanonut, että minä olen onneton?

Mutta tuskin on hän sanat lausunut, kun hän nousee, astuu ulomma
lattialle, painaa kätensä hajasormin otsaansa ja ohimoitaan vasten.
Koko hänen ruumiinsa vapisee ja kurkusta tunkee tukahdutettu korahdus.

-- Hanni, puhuttelee Aino, -- tule tänne, älä pakene minua. Jos
tietäisit, kuinka harras halu minulla on saada tehdä edes jotakin
iloksesi... Kuule nyt! Sinä jätät tämän paikan ja muutat minun luokseni
asumaan. Minulla on niin soma valkea huone, siniset seinäpaperit,
valkeat, vanhanaikaiset huonekalut...

Jeanette naurahtaa.

-- Kyllä se valkeus pian katoaisi, jos minä sinne tulisin. Vereltä
siellä alkaisi löyhkätä...

-- Hanni! Älä puhu sillä lailla. Sinä olet hyvä, herttainen ja lämmin.
Se mitä sinä tarkoitat, on kaikki ulkoapäin tullutta, se ei kuulu
sinulle etkä sinä viihdy siinä. Minä hankin sinulle työtä, josta pidät,
sinä olet minun sisareni. Me viihdymme niin hyvin yhdessä. Ja sitten...

-- Minä! huudahtaa Jeanette, tällä kertaa todella nauraen, --
tällainen, jota ei kukaan koko kaupungin herrasväestä kehtaisi
tunnustaa tuttavakseen -- ja neiti, tyttökoulun opettaja! Kyllä neiti
pian saisi eron virastaan... Ja sitä paitsi: myöhäistä minun on muuttaa
elämääni...

-- Sinun, joka olet niin nuori, kaksikymmenvuotias!

-- Nuorihan on toinen siinä iässä. _Minä,_ minä olen ikäloppu...

-- Hanni, Hanni, älä puhu noin, jos vähänkään välität minusta...!
Tiedätkö, kuka se on se toinen tyttö, joka asuu meillä, paitsi meidän
pikku Herttaamme? No, koetapa arvata!

Hänen kasvonsa ovat äkkiä kirkastuneet ja hän hymyilee veitikkamaisesti
niinkuin lapsi, jolla on salaisuus mielessään.

-- Se on sinun siskosi... Arvaapas kuka? Tietysti Liisu, joka oli sinun
lempityttösi. Jos sinä aavistaisit, kuinka se on soma ja herttainen,
ihan sinun näköisesi...! Näetkö, kun ne teidän lapset jäivät niin
hoidotta, niin minä aloin pyytää isää ja äitiä, että ottaisimme edes
yhden pappilaan. Isä ja äiti suostuivat ja nyt Liisu on minun tyttöni
ja minä koulutan häntä... Minä koetan kasvattaa hänestä ihmistä.
Tulethan sinä auttamaan minua?

Jeanette piteli käsiään silmillään ja hänen poskensa hohtivat. Hänen
olisi tehnyt mieli langeta Aino-neidin kaulaan ja siinä itkeä, mutta
hän ei voinut. Sydän vain löi, ohimot sykkivät ja päätä huimasi. Liisu,
Liisu, jota hän oli hoitanut syntymähetkestä asti, jolle hän oli
laulellut, jota hän oli kanniskellut ja rakastanut! Kuinka hänen teki
mieli painaa lapsi syliinsä, lapsi, joka oli äidin näköinen...

-- Voi neiti, kuinka te olette hyvä! sai hän vihdoin sanotuksi ja
ojensi Ainolle toisen kätensä.

-- Liisu vain odottaa, että sinä tulisit meitä katsomaan.

-- Muistaako hän minua?

-- Totta kai. Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhuisi sinusta. Hän
näyttää minulle usein, kuinka "Hanni sirkku hyväili". Muistatko? Tule,
lähdetään heti!

Hanni otti kädet kasvoiltaan ja hänen silmänsä säteilivät onnesta. Jos
hän todellakin lähtisi! Mutta samassa hän synkkeni ja hänen suunsa
vääntyi, ikään kuin hänen mieltään olisi kääntänyt. Ei, ei, tällaisena
ei hän voi lasta lähestyä... Ja onko se oikeastaan hyvä, että tuo
neiti sitä kouluttaa? Tuleeko siitä sillä herrasneiti? Eikö siitä tule
tuollainen "tyttö-raukka & siltä väliltä", niinkuin äiti oli ja hän
itse, Hanni? Eikö olisi ollut parempi antaa sen juoksennella pitkin
katuja ja nähdä huonoa elämää alusta asti? Myöhemmällä on vaikeampi
tottua...

-- No, Hanni, kehoitti Aino, -- ota päällysvaatteet yllesi. Mennään!
Sinä syöt meillä aamiaista.

-- Aamiaista! Herrat, herrathan kohta tulevat aamiaiselle!

Hän sipaisi kädellä otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut pyyhkäistä
pois sen, mikä juuri oli tapahtunut. Hän huomasi, että huoneessa oli
kylmä ja että häntä itseäänkin paleli. Hänen kasvoistaan katosi se
ilmeitten vaihtelu, mikä niissä äsken oli ollut ja sijaan tuli sileä
kohteliaisuus ja keinuva, keikaileva ryhti. Neiti Jeanette oli saanut
takaisin mielenmalttinsa. Hän kiitti Ainoa, sanoi, ettei hänellä nyt
ole aikaa, mutta että hän ehkä joskus tulee.

Sitten hän kokoili sormuksensa juhlasalin nurkista, järjesti hiuksensa
ja kulmakarvansa ja pani puuteria kasvoilleen. No niin, nyt niistä
ajatuksista toivottavasti on päässyt joksikin aikaa.

Mutta hän ei päässyt niistä. Häntä alkoi kamalalla voimalla vaivata
halu nähdä pikku sisko, joka on äidin näköinen. Häntä veti ikkunaan
vain siinä toivossa, että Liisu kulkisi ohi. Ja kuitenkin hän
pelokkaana ja vavisten ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän näkisi Liisun.
Etteivät he Aino-neidin kanssa vain lähtisi tänne häntä tapaamaan. Sitä
hän ei laisinkaan siedä, Liisu ei saa astua näiden kynnysten yli!

Hänet täytti raivoisa halu heittää tämä paikka, astua herrojen eteen
juuri silloin, kun huoneet lainehtivat savussa ja juomien höyryssä,
mutta herrat vielä ovat tajussaan -- paiskata heidän kasvoilleen mitä
ikinä solvauksia löytää, antaa sormusten ja koreiden hiusneulojen
helistä pitkin nurkkia, rikkoa lasit, läiskäyttää permantoon täydet
pullot, huutaa, kirkua, vaikkapa sytyttää tuleen koko talo. Sitten
lähteä Aino-neidin luo, painaa rintaansa vasten pikku Liisu, itkeä
siinä ja alkaa uutta elämää.

Mutta mihin työhön ryhtyä? Kuka hänelle, tällaiselle, antaisi työtä,
kuka hänet ottaisi seuraansa...? Ei, ei, ei! Ei pääsyä minnekään päin.
Tässä liassa täytyy elää ja tässä kuolla...

Jonkin ajan perästä tuli hänelle taasen vieraita. Jopa niitä nyt
alkoikin käydä! Ja niin aikaisin tulivat, että hän vielä oli sängyssä.
Toki eivät tällä kertaa olleet naisia, vaan miehiä. Jeanette, aavistaen
pahaa, käski sanoa heille, että hän tahtoo nukkua rauhassa, hän on
valvonut koko yön. Mutta miehet eivät menneet pois, vaan istuutuivat
portaille, ottivat eväitä kontistaan ja söivät siinä päivänpaisteessa.
Jeanette kävi levottomaksi. Hän olisi mielellään paennut, mutta he
istuivat portailla, ikään kuin olisivat häntä vartioineet. Vihdoin hän
hiipi ikkunaan heitä katsomaan.

Toinen oli Pimeänpirtin vanha vaari, toista ei hän tuntenut.

Vaarin hiukset ja parta olivat lumivalkeat, vanuneet, ruumis laiha kuin
seipäistä yhdistetty, vaatteet risoina. Toinen oli nuorempi, Jeanette
oli hänet jossakin nähnyt, mutta ei muistanut missä. Molemmat söivät
kuivaa leipää.

Jeanette joutui hätään. Kun pääsisikin pois täältä! Vaari on sellainen,
että hän raivoissaan saattaa tappaa! Ei ollut ollenkaan mahdotonta,
ettei hän aikoinaan olisi tappanut sisartaan... Olisi aikoja sitten
pitänyt muuttaa pois näiltä mailta!... Mitä tehdä, mitä tehdä! Vihdoin
hänen kävi sääli vanhaa miestä, joka kevätauringossa, valuvien
räystäitten alla söi leipäkannikkaansa. Hän heitti huivin hartioilleen
ja läksi portaille, epävarmana ja peloissaan.

Vaari ei karannut hänen päälleen, ei uhannut eikä lausunut moitteen
sanaa. Ainoastaan ojensi oikean kätensä ja katsoi. Hän oli käynyt niin
raihnaaksi ja kuivaksi, että Jeanetten sydämeen koski. Kuinka hän oli
lähtenytkin tälle pitkälle matkalle, hän, joka ei vuosikymmeniin ollut
liikahtanut mihinkään Pimeästäpirtistä!

-- Mitä kuuluu? kysyi Jeanette, koettaen peittää mielenliikutustaan.

-- Mitäs minulle vanhalle, vastasi vaari, ja kun Jeanette hänen äänensä
kuuli ja näki hänen vanhan katajaisen sauvansa, niin oli kuin hän
olisi joutunut keskelle sydänmaata. Se oli se sama keppi, jota hän
oli käyttänyt Pimeässäpirtissä. Se oli ollut ruuhen perässä, hänen
käydessään järvellä, se oli ollut penkillä verkkoa kutoessa. Kyyneleet
tahtoivat väkisin nousta Jeanetten silmiin.

-- Mitäs minusta vanhasta, toisti vaari, -- kunhan nuorten kävisi
hyvin. Minä olen jo monta kertaa yrittänyt tänne, johan se monta vuotta
on ollut mielessäni, mutta ne vartioivat minua, kun luulevat hulluksi.
Vihdoin viimeinkin pääsin karkaamaan. Näetkös, Hanni, minun on pitänyt
tulla tuomaan tänne tätä Johannes Salmista. Sinun pitää ruveta hänen
vaimokseen. Hän on kelpo mies ja lupaa ottaa sinut. Puhu nyt itse,
Janne.

Janne otti päästään ison lammasnahkaisen lakin, painoi alas silmänsä,
raapi korvansa taustaa ja alkoi vihdoin:

-- Niin, minä kysyn sinulta, Johanna Kallentytär, että tahdotkos
ottaa minut nyt sinun aviomieheksesi rakastaaksesi minua myötä- ja
vastoinkäymisessä?

Jo, jo Jeanette hänet tunsi! Se oli Janne, mörökölli, Kankaanpään
hovinarri! Mutta koko tämä komento tuntui niin hullulta, ettei hän
ymmärtänyt, tekivätkö he hänestä pilaa... vai näkikö hän unta,
vai... Vaari oli vaipunut portaille istumaan, hänen sumeat silmänsä
kiinnittyivät Hanniin niin kiihkeinä kuin hän Hannin huulilta olisi
odottanut kohtalonsa ratkaisua. Janne, tukeva, jäntevä mies, seisoi
Jeanetten edessä vakavana, jäykkänä, silmät hartaasti tähdättyinä hänen
kasvoihinsa, ikään kuin hänen tuomionsa olisi ollut tulossa, niin ikään
Jeanetten huulilta.

-- Hän rakastaa sinua, alkoi vaari. -- Hän sanoo rakastaneensa sinua jo
silloin, kun kävitte rippikoulua yhdessä. Hän sanoo, että pappilaiset
ja kankaanpääläiset tekivät sinulle väärin. Hän sinut löysi tieltä
sinäkin yönä, kun makasit tainnoksissa Suurenkuusen mäen takana. Sinä
olisit kuollut sinne ilman häntä.

-- Jospa olisinkin kuollut! ääntää Jeanette tuskin kuuluvasti.

-- Hän, tämä Janne, sinut sitten vei sairashuoneeseen, kun sinä siellä
kestikievarissa olit oikein sairastunut. Ei tämä Janne ole köyhä.
Hänellä on rahoja. Hän vie sinut Amerikkaan ja siellä voitte elää
onnellisina.

Ukko koettaa puhua iloisesti ja houkuttelevasti, mutta ei hän saa
Jeanettea innostumaan. Hän tuijottaa kolkosti eteensä ja on hyvin
kalpea kasvoiltaan.

-- Mitäs sanot, Hanni?

-- Ei siitä tule mitään, virkkaa Jeanette vihdoin. -- Janne on hyvin
ystävällinen, mutta... mutta en minä hänelle voi mennä.

-- Aiotko sitten jatkaa tätä tällaista elämää? kysyy vaari ja äänessä
helähtää entisaikojen pelottavaa kalsketta.

Jeanette aikoi ensin vastata, että hän kyllä heittää tämän paikan ja
että Aino-neiti toimittaa hänelle toisen, mutta sitten hän muisti, että
se kysymys oli jäänyt kokonaan ratkaisematta. Hänen puheensa vaarin
kanssa keskeytyi sentään samassa, sillä hotellin rouva tuli huutamaan
Jeanettea ja kuullessaan, että ukko oli sukulainen, käski viedä hänet
tuvan puolelle ja toimittaa hänelle kahvia.

Jeanette kahvitti ja ruokitti miehet, antoi vaarille matkarahaa ja
erosi heistä. Mutta seuraavana päivänä hämärissä, juuri kun hän
oli sytyttämässä lamppuja, avautui ovi ja vaari astui suoraa päätä
ravintolahuoneeseen. Jeanette, joka kaiken päivää oli odottanut
Aino-neitiä, luuli hänen tulevan ja hämmästyi, kun se olikin vaari.
Ukko asteli kiirein, varmoin askelin, hänen poskillaan oli sinipunerva
väri ja silmissä omituinen välke. Jeanette pelästyi. Kunhan ei
sittenkin olisi ymmärryksessä vikaa! Ei hän ennen tuollainen ollut...

Oli tyyni, keväinen ilta, päivän ja hämärän taitteessa. Lumet olivat
jo melkein poissa, ainoastaan yöksi pakasti. Iltarusko hohti punaisena
taivaalla ja kuun kalpea puolisko välkkyi kattojen päällitse.

-- Mennään nyt jonnekin, jonne ei tule muita, sanoi vaari eikä edes
toivottanut hyvää iltaa.

-- Minä en ehdi nyt! On niin myöhäistä, että jo voi tulla vieraita...
Ehkä menisitte tuvan puolelle lepäämään, puhui Jeanette hätäisesti.

-- Minun pitää puhua sinulle.

Vanhus kulki muitta mutkitta salin ovelle ja avasi sen, se oli
jäänyt lukitsematta. Hänen vaatteensa olivat kauhean likaiset ja
pahanhajuiset. Ei sitä ulkona portailla ollut niin huomannutkaan.
Jeanette pelkäsi, että emäntä tulisi huoneeseen ja tapaisi heidät
täällä. Hän koetti keksiä keinoja houkutellakseen ulos ukkoa, mutta
vaari ei kuullut eikä nähnyt, seisoi vain liikkumattomana suuren salin
ikkunassa, jonne kuun puolisko kalpeasti paistoi. Siinä tutki hän
jotakin esinettä risaisen takkinsa alla.

Jeanette päätti antaa hänelle ryypyn ja sillä taivuttaa hänet lähtemään
tupaan. Hymysuin, lasi kädessä likeni hän vanhusta, mutta huomaamatta
lasia tarttui vanhus sellaisella voimalla hänen käsivarteensa, ettei
hän päässyt mihinkään. Eikä tyttö ehtinyt sanoa sanottavaansa, ennen
kuin lasi keikahti hänen kädestään ja särkyi. Hänen piti juuri alkaa
valitella vahinkoa, kun ukko virkkoi:

-- Hanni!

Hänen äänensä kumahti niin kummallisesti, että Jeanette vavahti.

-- Tyttö, sinun täytyy kuolla!

Jeanette pelästyi ja koetti riuhtaista itsensä irti.

-- Vaari-kulta, puhkesi hän puhumaan, sydämellisesti, täynnä kiehtovaa
suloa: -- mitä te puhutte! Minä olen nuori vielä, en minä tahdo kuolla!
Luuletteko, etten voi muuttaa elämääni! Voin! Ja pian minä tämän paikan
heitänkin. Vaari-kulta, pidittehän te ennen Hannistanne...

-- Pidin, pidin, pääsee vaarilta...

-- No niin. Minä tuon teille uuden ryypyn... Päästäkää irti,
vaari-kulta...!

-- Minun täytyy pelastaa sinut, tyttö! Odota nyt, kun minä kerron
sinulle!

Jeanette kiemuroi hänen edessään päästäkseen irti, hän itkeä vaikeroi
hiljaa ja yrittää tuon tuostakin hymyillä, silmillään ja kuiskeillaan
rukoillen vaarilta armoa. Hän pelkää. Hän luulee näkevänsä veripilkun
vaarin parran alla, varmaa on, että vaari on tehnyt murhan ja voi
tehdä toisenkin... Pitäisiköhän huutaa apua? Hänestä tuntuu siltä kuin
ei saisi ääntä nousemaan. Hän ei voi muuta kuin itkeä ja hymyillä,
nyyhkyttää ja kuiskata...

-- Kuule nyt, alkaa vaari hätäisesti ja iskee kätensä vieläkin lujemmin
Hannin ranteen ympäri. -- Kun ne huhut tulivat sinne Pimeäänpirttiin.
että sinä ja patruuna olitte olleet yksissä... Niin äitisi tuli kovin
kipeäksi... Hänellä oli suuri sielun tuska ja hän tahtoi pappia. Lapsi
syntyi ennen aikojaan ja hän tunsi loppunsa lähestyvän. Silloin hän
käski pois kaikki huoneesta, minut vain piti luonaan ja...

Vaari vaikenee äkkiä ja vetää henkeään. Jeanette seisoo
liikkumattomana, joka jäsen jännityksessä, silmää räpäyttämättä.

-- Sanoi minulle, jatkaa vaari, -- että minä pelastaisin sinut. Ja
sanoi, että Kankaanpään patruuna on sinun isäsi.

Jeanetten silmien editse välähtää ajatuksen nopeudella muisto äidin
pelosta ja varoituksista, hänen mieleensä muistuu se yö, jonka herrat
viettivät Pimeässäpirtissä... Hänen pingotetut jäsenensä lysähtävät
kokoon, tuntuu siltä kuin suonet aukaistaisiin ja elinvoima alkaisi
valua pois ruumiista. Hän kaatuu permannolle, pää kolahtaa ikkunan
pieleen.

-- Kerran pääsin minä pakenemaan maantielle, puhuu vaari, langeten
polvilleen lattialle ja kuiskaten Hannin korvan juureen, -- kun näin
patruunan ja hänen jahtiherrojensa tulevan. Silloin minä asetuin
keskelle tietä ja huusin kovalla äänellä, että "se on sinun lapsesi,
jonka sinä Kankaanpään entisen kasvattimamsselin kanssa teit, se
Hanni!..." Sanoivat kalpeaksi käyneen. Ja vaikka se sanoi minua
hulluksi ja puhettani valheeksi, niin kyllä se sen omakseen tunnusti,
sillä nyt ei sillä ole rauhaa yöllä eikä päivällä. Se elää kuin
helvetissä ja juo kuin viimeistä päivää. Eikä sen lähelle enää saa
tulla kukaan ihminen, kaikkia se lyö... Hanni-lapseni, alkaa hän
hetkisen perästä hellästi ja pehmeästi, -- rukoillaan nyt yhdessä ja
sitten...

Hän liittää Hannin kädet ristiin ja rukoilee:

-- Armollinen Jumala, joka olet taivaissa, anna meille anteeksi meidän
syntimme, pese meidän sielumme puhtaiksi, älä lue meidän pahoja
tekojamme. Monella muotoa me olemme rikkoneet, mutta armollinen Jumala,
anna meille anteeksi sinun suuren rakkautesi ja laupeutesi takia...

Hanni avaa silmänsä ja tähtää ne kuun loistavaa puoliskoa kohti. Hänen
katseensa on harhaileva ja kiiltävä, ikään kuin se jo liitelisi muilla
mailla. Hänen otsaltaan valuu suuria hikikarpaloita ja kädet ovat
märkinä.

Äkkiä hän kaikella voimallaan yrittää pystyyn, mutta vaari painaa hänet
permantoon.

-- Minä tahdoin sinua armahtaa, mutta koska tämän tiedät, niin
ymmärräthän, Hanni, kuiskaa vaari, -- ettei sinun enää käy eläminen.
Ole hiljaa nyt, onneton lapsi, niin luen sinulle vielä isämeidän
rukouksen.

Tytön ruumis vapisee ja säpsähtelee hänen käsiensä alla. Hän näyttää
tahtovan jotakin sanoa, mutta ilmoille ei tule kuin epämääräisiä ääniä.
Yhä väkevämmin painaa ukko häntä maata kohti. Äkkiä pääsee häneltä
pieni parahdus ja pää kolahtaa lattiaan. Samassa upottaa ukko vanhan,
vastahiotun puukkonsa siihen kohtaan, missä sydän lyö ja vapisee...

Jumalan kiitos, että se kävi niin hyvästi, ettei kukaan tullut
keskeyttämään ja että lapsi kuoli niin helposti. Vaaria väsytti.
Tuntuisi hyvältä oikaista siihen Hannin viereen. Mieli on sentään kevyt
ja rauhallinen, sillä onhan lapsi-raukka nyt pelastettu. Nyt on vielä
Holtti jäljellä. Kunhan eivät voimat loppuisi kesken ja kunhan eivät
ottaisi kiinni ennen aikojaan. No, ei ole pelkoa, tottapahan Jumala
aseestaan huolen pitää...

Kuu paistaa heleästi. Pikku Hannin posket valkenevat valkenemistaan ja
hänen verensä kierii mustana virtana pitkin permantoa... Niin se oli
kuin enkeli ennen, kun se Pimeänpirtin penkillä istui ja katseli kuuta
ja piirteli pienillä hyppysillään ilmaan kuvia jäätähtien mukaan, jotka
kimmeltelivät ruuduilla. Ja siinä lauloi:

    "Ah, mikä taitaapi olla mun
    kauniimpi katsella
    kuin tähdet ja tuo kirkas kuu
    ylhäällä taivaalla."

Vaari oikaisee hänet suoraksi, järjestää hänen helmansa ja asettaa
kädet pitkin kylkiä. Vasen käsivarsi käy veriseksi. Vielä viimeisen
kerran katselee vaari pikku Hannia ja lukee hiljaa Herran siunauksen.

Sitten hän jättää Hannin kuunvaloon ja hoippuu ulos huoneesta.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pimeänpirtin hävitys" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home