Title: Miss Harriet
Author: Maupassant, Guy de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Miss Harriet" ***


MISS HARRIET

Kirj.

Guy de Maupassant


Ranskankielestä suomentanut Timo Tuura



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.



SISÄLLYS:

Miss Harriet.
Viinuri, lasi olutta!
Jules setäni.
Lapsi.



Guy de Maupassant syntyi _Miromesnilin_ linnassa Normandiassa elokuun
5 p:nä 1850. Suku oli vanhaa lothringilaista aatelissukua, jolle
taiteelliset ja kirjalliset harrastukset eivät olleet vieraita
-- kirjailijan äidin synt. _Le Pottevin_, serkkuja oli _Gustave
Flaubert_, joka tosiystävän tavoin ohjasi Maupassantin ensi yrityksiä
kirjallisella alalla, muun muassa painostaen hänen luontaista
erikoisalaansa, novellistiikkaa. Keskeytettyään opintonsa ottaakseen
vapaaehtoisena osaa 1870--71 vuosien sotaan, toimi Maupassant
ministeristö-virkamiehenä -- tosin vain näön vuoksi. Pääharrastus
suuntautui kirjallisiin töihin. Vuosikausia harjoiteltuaan kynäänsä
vain lähimmän ympäristönsä tieten, hän ensin julkaisi pari runoteosta.
Kuuluisaksi kirjailijana teki hänet 1880 julkaisemansa novelli _Boule
de Suif_ -- sotakertomus vuodelta 1870. Nyt seurasi teos nopeasti
toistaan. Maupassant on julaissut 27 nidosta niinä kymmenenä vuotena,
joina hänen kirjallinen toimintansa kesti. Hänen novellikokoelmistaan
ovat mainittavimmat _La maison Tellier_ (1881), _Miss Harriet_ (1884),
_Monsieur Parent_ (1885), _Le Horla_ (1887), _L'inutile Beauté_
(1890). Romaaneista mainittakoon pariisilaisia sanomalehtimies-piirejä
kuvaileva _Bel-Ami_ (1885), tuskaisen surullinen avioliittokertomus
_Une vie_ (1883), rakkaustarinat _Mont-Oriol_ (1887), _Fort comme
la mort_ (1889), _Notre coeur_ (1890), joista keskimmäinen lienee
suosituimpia Maupassantin romaaneista, vaikkei silti paraimpia sekä
_Pierre et Jean_ (1888). Näytelmänkirjoittajana kokeili Maupassant
dramatiseeratessaan novellin _Mussote_ (1891), joka saavutti suuren
menestyksen. Suoraan näyttämöä varten kirjoitettu _La paix du Menage_
(1893) onnistui huonommin.

Maupassantin elämä oli lyhyt. Kirjallisen maineen kasvaessa synkistyi
hänen mielensä, kuumeinen työ tuhosi voimat tuomatta tosi-iloa ja
tyydytystä. Maupassantin suvussa oli mielipuolisuus sukusairaus, pimeät
voimat kietoivat vähitellen kirjailijan sielun harhapauloihinsa hänen
itsensä täysin tajutessa uhkaavan vaaran. Maupassant kuoli eräässä
Pariisin yksityisessä houruinlaitoksessa heinäkuun 7:nä 1893.



MISS HARRIET


Meitä oli seitsemän matkustajaa breakissa, neljä naista ja kolme
miestä, joista yksi istui ajajan vieressä, kuskin istuimella, ja me
nousimme hevosten astuessa käymäjalkaa ylös pitkää mäkirinnettä, jossa
tie kulki kiemurrellen.

Olimme lähteneet Étretatista aamunkoitteessa käydäksemme katsomassa
Tancarvillen raunioita ja torkuimme vieläkin raikkaan aamuilman
raukaisemina. Naiset etenkin, tottumattomina niin varhaiseen
ylösnousemiseen, painoivat vähäväliä silmäluomensa umpeen, nuokkuivat
tai haukottelivat tunnottomina nousevan päivän herättämälle tunnelmalle.

Oli syksy. Molemmin puolin tietä levisivät paljaat kentät, joita
lyhyeksi leikattu kauran ja vehnän sänki keltasi, peittäen maata kuin
huonoksi ajeltu parta. Kostea maa näytti höyryävän. Leivosia lauloi
ilmassa, muita lintuja viserteli pensaikossa.

Aurinko nousi viimein edessämme taivaanrannalle ihan punaisena, ja
sitä mukaan kuin se nousi hetki hetkeltä kirkastuen, näytti kenttäkin
heräävän, hymyilevän, ravistelevan itseään ja riisuvan valkoisesta
usvasta kudotun paitansa kuten tyttö, joka nousee vuoteesta.

Kreivi d'Étraille, joka istui kuskin istuimella, huudahti: "Kas jänis",
ja hän ojensi käsivartensa oikealle päin, osoittaen muuatta apilamaata.
Eläin juosta hyppelehti miltei kokonaan ruohon peitossa, niin että
ainoastaan suuret korvat olivat näkyvissä, sitten se oikasi kynnöstä
kohden, pysähtyi, teki hullunkurisen hyppäyksen, muutti suuntaa,
pysähtyi uudelleen levottomana vainuten vaaraa, kahdenvaiheilla tiestä;
sitten se alkoi juosta pitkin hyppäyksin ja katosi suureen neliömäiseen
juurikasmaahan. Miehet olivat kaikki heränneet ja katselivat eläimen
liikkeitä.

René Lemanoir virkkoi: "Emme ole juuri kohteliaita naisia kohtaan tänä
aamuna", ja silmäillen naapuriansa, pikku paroonitar de Sérennesta,
joka taisteli unta vastaan sanoi hän tälle puoliääneen: "Te ajattelette
miestänne paroonitar. Olkaa huoleti, hän palaa vasta lauvantaina.
Teillä on vielä neljä päivää aikaa."

Paroonitar vastasi unisesti hymyillen: "Te olette hupsu!" Sitten lisäsi
hän karistaen päältään kaiken unisuutensa: "Kas niin, kertokaapa
meille jotakin, joka saisi meidät nauramaan. Te herra Chenal, jolla
sanotaan olleen parempi onni kuin herttua Richelieulla, kertokaa joku
rakkausseikkailu, jonka olette itse kokenut, mikä tahansa."

Léon Chenal, ijäkäs maalari, joka oli ollut hyvin kaunis, hyvin
voimakas, hyvin ylpeä ulkomuodostaan ja hyvin rakastettu, tarttui
pitkään valkeaan partaansa ja hymyili; sitten tuli hän, hetkisen
mietittyään, äkkiä vakavaksi:

"Kertomukseni ei ole iloinen, hyvät naiset; kerron teille surkeimmasta
rakkaudesta elämässäni. Toivon etteivät ystäväni joudu samankaltaisen
rakkauden esineeksi."


I

Olin silloin kaksikymmentäviisivuotias ja kuljeskelin pitkin Normandian
rannikoita kuten vaeltava maalarinsälli konsanaan.

Kutsun "vaeltavan maalarinsällin lailla" kulkemiseksi tuota
harhailemista reppu selässä majatalosta toiseen tarkoituksessa maalata
harjoitelmia ja maisemia luonnosta. En tiedä mitään hauskempaa,
kuin tuollainen vaeltaminen sattuman varassa. Olet vapaa, ilman
minkäänlaisia kahleita, ilman huolia, ilman ennakkoluuloja, ilman
huolehtimista huomisesta. Kulet tietä, joka sinua miellyttää, ilman
muuta opasta kuin mielikuvituksesi, ilman muuta neuvonantajaa kuin
se, mikä viehättää silmiäsi. Pysähdyt kun puro sinua houkuttelee,
kun paistetut perunat ravintolan oven edessä tuoksuvat hyviltä.
Joskus määrää valintasi clematiksen tuoksu tai majatalon tyttösten
teeskentelemätön silmänluonti. Ei pidä halveksia maalaistytön
hellyydenosoituksia. Noilla tytöillä on sielu ja aistit ja kiinteät
posket ja raikkaat huulet ja heidän raju suudelmansa on voimakas
ja mehevä kuin villi hedelmä. Rakkaus on aina suuriarvoinen, mistä
se sitte tuleekin. Sydän joka sykkii kun te lähestytte, silmä,
joka kyyneltyy kun te lähdette, ovat siksi erinomaisia, suloisia,
kallisarvoisia asioita, ettei niitä pidä milloinkaan ylenkatsoa.

Minä olen ollut lemmenkohtauksissa kevätesikkojen peittämissä ojissa,
navetan takana, missä lehmät nukkuvat ja ullakkojen oljilla, jotka
vielä ovat lämpöiset päivän helteen jälkeen. Muistan karkean harmaan
palttinan verhoaman kiinteän, joustavan ihon ja kaipaan lapsellisia ja
teeskentelemättömiä hyväilyjä, jotka totisuudessaan ja rajuudessaan
ovat herkullisemmat kuin viehättävien ja hienostuneiden naisten
herättämät henkevämmät nautinnot.

Mutta enin kaikesta pidän näillä seikkailumatkoilla tasangosta,
metsästä, auringonnoususta, hämärästä, kuutamosta. Ne ovat maalareille
kuin häämatkoja maan kera. Olet yksin aivan lähellä sitä kuin
pitkässä rauhallisessa kahdenkohtauksessa. Käyt istumaan niitylle
päivänkukkien ja unikoitten keskeen ja katselet viehättyneenä loistavan
auringonlaskun valaisemaa pientä kylää, suippoine kellotorneineen,
joista puolipäivän soitto kuuluu.

Istuudut tammen juurelle tuuheaan, korkeaan, elinvoimasta kiiltävään
ruohikkoon. Polvistut, kumarrut, juot kylmää ja kirkasta vettä, joka
kastelee viiksesi ja nenäsi, juot sitä tuntien ruumiillista nautintoa,
aivankuin jos suutelisit lähdettä huuli huulta vasten. Välistä kun
tapaat syvän paikan jonkun pienen virran varrella, heittäydyt siihen
ilkialastomana ja tunnet ihollesi virtaavan veden nopean ja keveän
liikkeen jääkylmänä ja suloisena hyväilynä.

Tunnet iloa seisoessasi kukkulalla, surumielisyyttä lammikoiden
partaalla, olet haltioissasi katsellessasi kuinka aurinko kylpee
veripunaisten pilvien valtameressä ja valaa virtojen veteen punertavan
heijastuksen. Ja illalla kuutamossa ajattelet tuhansia ihmeellisiä
ajatuksia, jotka eivät juolahtaisi mieleesikään päivän polttavassa
paahteessa.

Niinpä saavuin eräänä iltana vaeltaessani tätä samaa seutua, jossa
olemme olleet tänä vuonna, pieneen Bénonvillen kylään, joka sijaitsee
jyrkän rantakallion juurella Yportin ja Étretatin välillä. Olin tullut
Fécampista käsin pitkin rantaa, korkeata rantaa, joka on pystysuora
kuin seinä ulospistävine kallionlohkareineen. Olin kävellyt aamusta
asti ruohikolla joka on lyhyttä ja hienoa ja pehmeää kuin matto ja
joka rehoittaa jyrkänteen reunalla suolaisessa merituulessa. Ja
täyttä kurkkua laulaen, kävellen pitkin askelin, seuraten katseillani
milloin lokin hidasta ja kaareilevaa lentoa ja sen valkeiden siipien
muodostamaa polvea sinisellä taivaalla, milloin kalastaja-aluksen
ruskeata purjetta vihreällä merellä, olin viettänyt hupaisen päivän
huolettomana ja vapaana.

Minulle oli neuvottu erästä pientä maataloa jossa otettiin vastaan
matkustavaisia. Se oli eräänlainen majatalo, jota piti vanha
maalaisnainen kaksinkertaisen pyökkirivin ympäröimässä normandilaisessa
talossa.

Jätin rantakallion ja saavuin suurten puiden ympäröimään kylään, missä
menin mummo Lecacheurin puheille.

Tämä oli vanha, ryppyinen, totinen maalaisnainen, joka aina näytti
ottavan vieraat vastaan vastenmielisesti ja epäluuloisena.

Toukokuu oli käsissä; suuret omenapuut peittivät pihan tuoksuvalla
lehtikatoksellaan, niistä sateli lakkaamatta pieniä vaaleanpunaisia
lehtiä, jotka putoilivat ihmisten päälle ja ruohoon.

Kysyin: "No, rouva Lecacheur, onko teillä huonetta minulle?"

Hämmästyneenä siitä, että näki minun tietävän hänen nimensä, vastasi
hän: "Enpä tiedä, kaikki on vuokrattu. Saammehan kuitenkin katsoa."

Viiden minuutin kuluttua olimme sopineet huoneesta, ja minä vein
reppuni maalaishuoneeseen, jossa lattiana oli maa ja huonekaluina
vuode, kaksi tuolia, pöytä ja pesukaappi. Ovi vei avaraan, savusta
mustuneeseen keittiöön, missä täyshoitolaiset aterioivat yhdessä
maatilan väen ja emännän kanssa, joka oli leski.

Pesin käteni, sitten läksin huoneestani. Vanhus valmisti päivälliseksi
kananpoikaviilokkia suurella liedellään, jonka uuninkoukku oli mustunut
savusta.

-- "Onko teillä matkustajia tätä nykyä?" kysyin häneltä.

Hän vastasi tyytymättömän näköisenä: "Onhan minulla yksi
vanhanpuoleinen englannitar. Hän asuu toisessa huoneessa."

Viiden soun lisämaksulla päivässä hankin oikeuden saada kauniilla
ilmalla syödä yksinäni pihalla.

Päivälliseni katettiin siis ulos ja minä aloin jyrsiä normandilaisen
kananpojan laihoja jäseniä juoden kirkasta omenaviiniä ja pureskellen
karkeata valkoista leipää, joka oli neljän päivän vanhaa, mutta silti
erittäin hyvää.

Äkkiä avautui puinen portti, joka vei tielle ja omituisen näköinen
olento tuli taloa kohti. Se oli hyvin laiha, hyvin pitkä. Punaraitainen
skotlantilainen vaippa oli niin tiukasti kiedottuna hänen ympärilleen,
että olisi luullut häntä kädettömäksi, ellei lanteiden kohdalta
olisi pistänyt esiin valkeaa matkailijapäivänvarjoa pitelevä pitkä
käsi. Hänen muumionkeltaiset kasvonsa, joita harmaa tukka ympäröi
korkkiruuvinmuotoisina kiharoina, panivat minut, en tiedä miksi,
ajattelemaan savustettua silliä, jolla on papiljotit. Hän kulki
ohitseni kiireesti, silmät maahan luotuina ja katosi olkikattoiseen
majaan.

Tämä omituinen ilmiö huvitti minua, se oli varmaankin naapurini,
vanhanpuoleinen englannitar, josta emäntämme oli puhunut.

En nähnyt häntä enää sinä päivänä. Seuraavana päivänä kun olin
maalaamassa tuon viehättävän laakson pohjukassa, jonka tekin tunnette
ja joka leviää aina Étretatiin saakka, näin äkkiä katsahtaessani ylös
oudon esineen mäenharjalla; sitä olisi voinut luulla lipputangoksi. Se
oli englannitar. Minut nähtyään hän katosi.

Menin puolenpäivän aikaan aamiaiselle, kävin istumaan yhteisen
pöydän ääreen tutustuakseni tuohon vanhaan originaaliin. Mutta
hän ei vastannut kohteliaisuuksiini eikä välittänyt pienistä
huomaavaisuudenosoituksistani. Tarjosin itsepintaisesti hänelle vettä
ja ojensin innokkaasti hänelle ruokalajit. Kevyt, tuskin huomattava
päännyökkäys ja joku englantilainen sana, joka lausuttiin niin hiljaa,
etten kuullut sitä, oli kaikki mitä sain kiitokseksi.

Jätin hänet rauhaan, vaikkakin hän vaivasi ajatuksiani.

Kolmen päivän kuluttua tiesin hänestä yhtä paljon kun rouva Lecacheur
itse.

Hänen nimensä oli miss Harriet. Hän oli etsinyt syrjäistä kylää
missä viettäisi kesää ja pysähtyi kuusi viikkoa sitten Bènonvilleen,
eikä näyttänyt aikovan ollenkaan sieltä lähteä. Hän ei puhunut
milloinkaan ruokapöydässä, söi nopeasti samalla lukien pientä
protestanttista lähetysvihkosta. Noita vihkosia hän jakoi kaikille.
Kirkkoherrallekin oli niitä vienyt neljä eräs poikanen, joka sai kaksi
souta vaivastaan. Hän saattoi välillä sanoa emännällemme, yhtäkkiä
ilman mitään esipuheita: "Rakastan Herraa yli kaiken, ihailen häntä
koko hänen luomakunnassaan, jumaloin häntä hänen luonnossaan, kannan
hänet aina sydämessäni." Ja hän antoi hämmästyneelle eukolle yhden
lentokirjasistaan, joiden tarkoituksena oli kääntää koko maailma.

Kylässä hänestä ei pidetty. Senjälkeen kuin kansakoulunopettaja
oli julistanut: "Hän on ateisti", hän oli tavallaan pannaan pantu.
Kirkkoherra, jolta rouva Lecacheur oli kysynyt neuvoa, oli vastannut:
"Hän on kerettiläinen, mutta Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa, ja minä
luulen, että hän on erinomaisen siveellinen henkilö."

Sanat "ateisti -- kerettiläinen", joiden merkitystä ei tarkoin
tunnettu, kylvivät epäilystä mieliin. Väitettiinpä päälle päätteeksi,
että englannitar oli rikas ja että hän oli koko ikänsä matkustellut
paikasta toiseen, sentähden, että hänen omaisensa olivat hänet
hyljänneet. Minkävuoksi olivat sitten omaiset hänet hyljänneet?
Tietenkin hänen jumalattomuutensa vuoksi.

Hän oli todella noita kiihkomielisiä periaatteen ihmisiä, noita
itsepäisiä puritaaneja, joita Englanti synnyttää niin runsaasti, yksi
noita vanhoja ja kilttejä sietämättömiä neitoja, joita tapaa kaikkialla
Europassa hotellien päivällispöydissä, jotka pilaavat Italian,
turmelevat Sveitsin, tekevät Välimeren ihanat kaupungit mahdottomiksi
asua. Kaikkialle he tuovat mukanaan omituiset päähänpistonsa, tapansa,
jotka ovat kivettyneen vestaalin, kummalliset pukunsa ja eräänlaisen
guttaperkan tuoksun, joka saa luulemaan, että heidät yöksi suljetaan
rasiaan. Kun näen heitä hotellissa, pakenen kuin lintu, joka näkee
linnunpelottimen pellolla.

Tämä englannitar oli kuitenkin siksi omituinen, ettei hän ollut
minusta epämiellyttävä. Rouva Lecacheur, joka vaistomaisesti vihasi
kaikkea, mikä ei ollut maalta, tunsi yksinkertaisuudessaan miltei
vihaa vanhanpiian kiihkomielistä olentoa kohtaan. Hän oli keksinyt
erään sanan, jota hän tästä käytti, halventavan sanan, joka oli tullut
hänen huulilleen jonkun selittämättömän, epäselvän ja salaperäisen
ajatustyön tuloksena. Hän sanoi: "Tuo on pirunriivaama." Ja tämä sana
käytettynä tuosta ankarasta ja tuntehikkaasta olennosta, oli minusta
vastustamattoman naurettava. En enää itsekään kutsunut häntä muuksi
kuin "pirunriivaamaksi" ja tunsin hullunkurista iloa lausuessani, hänet
nähdessäni, ihan ääneen nuot tavut.

Kysyin mummo Lecacheurilta: "No, mitä pirunriivaama puuhailee tänään?"

Ja eukko vastasi loukkaantuneen näköisenä: -- "Voitteko uskoa, herra,
hän on ottanut sammakon, jonka koipi on murskaantunut ja vienyt sen
huoneeseensa ja pannut sen pesuastiaan ja hoidellut sitä kuin ihmistä.
Jollei se ole säädytöntä, niin ei mikään!"

Toisella kertaa oli hän ostanut rantakallion juurella kävellessään
suuren kalan, joka juuri oli saatu merestä, ainoastaan siinä mielessä,
että sai heittää sen takaisin mereen. Ja kalastaja, vaikkakin oli
saanut runsaan hinnan siitä, oli suunnattomasti suuttunut, enemmän
kuin jos miss Harriet olisi ottanut rahaa hänen taskustaan. Hän ei
vielä kuukaudenkaan kuluttua voinut puhua asiasta raivostumatta ja
puhkeamatta sadatuksiin. Sepä se, miss Harriet oli pirunriivaama, mummo
Lecacheurilla oli ollut nerokas hetkensä, kun hän oli ristinyt hänet
siksi.

Tallirengillä, jonka liikanimenä oli Sapeur syystä että hän oli
nuoruudessaan palvellut sapöörinä Afrikassa, oli toinen mielipide. Hän
sanoi ilkeämielisen näköisenä: "Hän on entinen rangaistusvanki, joka on
istunut aikansa."

Olisipa tuo naisparka tiennyt!

Céleste nuori palvelustyttö ei suostunut millään ehdolla häntä
palvelemaan -- en voinut käsittää miksi. Ehkä yksinomaan siitä syystä,
että hän oli muukalainen, että hänellä oli toinen kieli ja uskonto.
Olihan hän sitäpaitsi pirunriivaama.

Hän vietti aikansa kuljeskelemalla pitkin seutua, etsien ja palvellen
Jumalaa luonnossa. Eräänä iltana näin hänet polvillaan pensaikossa.
Lehtien välistä pilkoitti jotain punaista, minä työnsin syrjään oksat
ja miss Harriet nousi seisomaan hämillään kun olin hänet nähnyt siinä
asennossa, ja tuijotti minuun kauhistunein silmin kuin kissapöllö, joka
on yllätetty päivänvalossa.

Työskennellessäni kalliolla, näin hänet välistä seisomassa rantakallion
reunalla, kuin mikäkin sähkölennätinpylväs. Hän katseli intohimoisesti
aavaa merta, jonka valo kultasi, ja avaraa taivasta, jonka tuli
purppuroi. Välistä keksin hänet laakson pohjukasta; hän käveli nopeaan
-- hänellä oli englannittaren joustava käynti -- ja minä menin häntä
kohden tietämättä miksi, yksinomaan saadakseni nähdä hänen kirkastuneet
kasvonsa, hänen kuihtuneet ihmeelliset kasvonsa, jotka kertoivat
syvästä ja sisäisestä ilosta.

Usein tapasin hänet myöskin erään maatalon kolkassa. Hän istui
ruohikossa omenapuun varjossa pieni raamattu avattuna polvilla ja katse
kaukana harhaillen.

Sillä minä en lähtenytkään pois, minua kiinnitti tuohon rauhaiseen
paikkakuntaan tuhannet siteet rakkaus, sen laajoihin ja ihaniin
näköaloihin. Viihdyin mainiosti syrjäisessä maakylässä, kaukana
kaikesta, lähellä maata, hyvää, tervettä, kaunista ja vihreätä maata,
jota me kaikki kerran höystämme ruumiillamme. Ja kukaties -- täytyy
tunnustaa -- liittyi siihen, mikä sai minut jäämään mummo Lecacheurin
luo, hiukkanen uteliaisuutta. Olisin tahtonut oppia hiukan tuntemaan
miss Harrietia ja saada tietää, mitä liikkuu vanhojen vaeltavien
englannittarien yksinäisissä sieluissa.


II

Tuttavuutemme alkoi jotenkin omituisesti. Olin saanut valmiiksi
harjoitelman, joka oli mielestäni hyvä ja olikin sitä. Se myötiin
viisitoista vuotta myöhemmin kymmenestä tuhannesta frangista. Sen
aihe oli yksinkertaisempi kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, eikä
se noudattanut mitään akateemisia sääntöjä. Koko oikea puoli kuvasi
kalliota, suunnattoman suurta rosoista ruskeiden, keltaisten ja
punaisten merenruohojen peittämää kalliota, jolle auringonvalo virtaili
kuin öljy. Ilman että aurinko oli näkyvissä, virtasi valo kivelle ja
kultasi sen tulenkarvaiseksi. Siinä kaikki. Liekehtivä, suurenmoinen
etuala oli hämmästyttävä valorikkaudessaan.

Vasemmalla meri, ei sininen meri, liuskakivenkarvainen meri, vaan
maksakivenkarvainen, vihertävä, tumma ja uhkaava meri synkän taivaan
alla.

Olin työhöni niin tyytyväinen, että hypähtelin kantaessani sitä
majataloon. Olisin suonut koko maailman näkevän sen heti. Muistan että
näytin sitä tien varrella olevalle lehmälle ja huusin:

"Katso tätä, lehmäparka. Etpä saa usein nähdä sen vertaista."

Pihaan päästyäni kutsuin täyttä kurkkua huutaen mummo Lecacheuria
katsomaan:

"Hoi, hoi, emäntä, tulkaa tänne ja silmäilkää hiukan tätä."

Eukko tuli ja katseli maalaustani tylsin katsein, jotka eivät tajunneet
mitään. Hän ei nähnyt edes kuvattiinko siinä taloa vai härkää.

Miss Harriet tuli kotiin ja kulki ohitseni juuri sillä hetkellä kun
näytin tauluani ravintolan emännälle pitäen sitä levitettynä molemmin
käsin. Pirunriivaama ei voinut olla sitä näkemättä, sillä pidin sitä
tahallani niin, että hänen katseensa täytyi osua siihen. Hän pysähtyi
äkisti hämmästyneenä, ihastuneena. Se oli kai hänen oma kallionsa,
jolle hän kiipesi rauhassa haaveilemaan.

Hän mutisi englantilaisen "Ah" sellaisella äänellä ja niin ihaillen,
että minä käännyin hymyillen häneen päin ja sanoin:

-- Siinä on viimeinen tauluni, neiti.

Hän kuiskasi haltijoissaan, naurettavana ja liikuttavana:

-- "Oi, herra, te ymmärrätte luontoa sydäntä liikuttavalla tavalla."

Kunniani kautta, minä punastuin enemmän hyvilläni tästä
kohteliaisuudesta kuin jos sen olisi lausunut joku kuningatar. Olin
ihastunut, valloitettu, voitettu. Kunniasanallani, olisin voinut
suudella häntä.

Istuin pöydässä hänen vieressään kuten aina. Ensikerran hän puhui
jatkaen ääneen ajatustaan: "Oh, minä rakastan niin sanomattomasti
luontoa."

Aterian jälkeen me nousimme yhtäaikaa pöydästä ja menimme pihan poikki.
Minä avasin rantakalliolle vievän veräjän luultavasti sen peloittavan
tulipalon houkuttelemana, jonka auringonlasku sytytti merellä, ja me
lähdimme rinnatusten kulkemaan tyytyväisinä kuten henkilöt, jotka
ymmärtävät toisensa ja tuntevat toisensa perinpohjin.

Ilta oli lämmin ja vieno, yksi noita herttaisia iltoja, jolloin sielun
ja ruumiin on hyvä olla. Kaikki on nautintoa, kaikki on lumousta.
Leyhkeä ilma täynnä heinän ja lehväin tuoksua hyväilee hajuaistia
villillä lemullaan, hyväilee makuaistia merta muistuttavalla maullaan,
hyväilee mieltä tenhoavalla suloudellaan. Kuljimme nyt jyrkänteen
reunalla, yläpuolella aavan meren, joka vyörytteli aaltoloitaan satasen
metriä allamme. Ja me joimme täysin siemauksin tuota raikasta ilmaa,
joka oli kulkenut poikki valtameren ja nyt hiljaa hiveli ihoamme
suolaisena aaltojen pitkästä suudelmasta.

Ruudukkaiseen vaippaan kääriytyneenä katseli englannitar
haltioittuneena, kasvot tuuleen päin, kuinka suunnattoman suuri aurinko
vaipui mereen. Kaukana taivaanrannalla kuvastui kolmimastoisen täysin
purjein kulkevan laivan varjo punertavalla taivaalla. Lähempänä kulki
savua tupruttava höyrylaiva, joka jätti jälkeensä poikki näköpiirin
ulottuvan pilven.

Punainen pallo vaipui alemma hitaasti. Pian se kosketti vettä juuri
tuon liikkumattoman laivan takana, joka nyt näyttäikse tulikehyksessä
loistavan taivaankappaleen keskellä. Se vaipui verkalleen valtameren
helmaan. Se pieneni, katosi. Näytelmä oli loppunut. Näkyi enää vaan
tuo pieni laiva, jonka ääripiirteet kuvastuivat etäisen taivaan
kultapohjalle.

Miss Harriet katseli intohimoisin katsein loistavaa auringonlaskua.
Hänellä oli varmaan hillitön halu syleillä taivasta, merta, koko
näköpiiriä.

Hän kuiskasi: "Ah, rakastan... rakastan... rakastan..." Näin kyyneleitä
hänen silmissään. Hän jatkoi: "Tahtoisin olla pieni lintu saadakseni
lentää avaruuteen."

Ja hän seisoi, kuten niin usein olin hänen nähnyt seisovan
rantajyrkänteellä punaisena punaisessa vaipassaan. Olisi tehnyt mieleni
piirtää hänet luonnoskirjaani. Siitä olisi tullut haltioitumisen
irvikuva.

Käännyin poispäin, jotten olisi hymyillyt.

Sitten puhuin hänelle maalauksesta, aivankuin olisin puhunut
jollekin toverille, ottamalla huomioon värien vivahdukset, eri
asteet ja voimakkuuden, käyttäen ammattisanoja. Hän kuunteli minua
tarkkaavaisesti, ymmärtäen, koettaen arvata sanojen hämärää merkitystä,
saada selville ajatusta. Vähä väliä hän lausui: "Oh, ymmärrän, kyllä
ymmärrän. Se on hyvin liikuttavaa."

Me palasimme kotiin.

Seuraavana päivänä hän tuli nähdessään minut kiireesti luokseni ja
ojensi kättään tervehdykseksi. Ja meistä tuli heti ystävät.

Hän oli kelpo naisolento, jonka sielu oli kokoonpantu jousista, jotka
herkästi laukesivat vireestä hänen tuon tuostakin innostuessaan.
Häneltä puuttui tasapaino, kuten kaikilta nelikymmenvuotisilta
naimattomilta naisilta. Hän oli kietoutunut katkeroittaneen
viattomuuden vaippaan, mutta hänen sydämessään oli jotakin hyvin
nuorekasta, hehkuvaa. Hän rakasti luontoa ja eläimiä kiihkoisella
rakkaudella, joka kuohui kuin liian vanha viini, aistillisella
rakkaudella, josta hän ei ollut mitään antanut miehille.

Varmaa on, että kun hän näki imettävän koiran, tamman joka juoksenteli
niityllä varsa kintereillä, linnunpesän täynnä piipittäviä, avosuisia,
suurpäisiä, paljasruumiisia poikasia, alkoi hänen sydämensä sykkiä
kiihkeästä mielenliikutuksesta.

Yksinäiset olentoraukat, hotellien päivällispöytien vaeltavaiset ja
surulliset vieraat, naurettavat ja säälittävät olentoraukat, minä
rakastan teitä siitä lähtien, kun olen oppinut tuntemaan tämän yhden
teistä!

Huomasin pian, että hänellä oli minulle jotakin sanottavaa, mutta hän
ei uskaltanut sanoa sitä ja minua huvitti hänen ujoutensa. Kun aamuisin
lähdin reppu selässä, seurasi hän minua kylän päähän asti, äänettömänä,
silminnähtävästi huolissaan ja tavoitellen sanoja alkaakseen. Sitten
lähti hän äkisti luotani, kulkien kiireesti, hypähtelevin askelin.

Eräänä päivänä hän viimein rohkaisi mielensä: "Tahtoisin nähdä kuinka
te maalaatte. Sallitteko? Olen hyvin utelias." Ja hän punastui
ikäänkuin olisivat hänen sanansa olleet äärettömän rohkeat.

Vein hänet Petit-Valin pohjukkaan, missä aloin maalata suurta
harjoitelmaa.

Hän seisoi takanani seuraten jokaista liikettäni väsymättömän
tarkkaavaisena.

Sitten sanoi hän äkkiä, ehkä peläten minua häiritsevänsä: "Kiitos" ja
lähti pois.

Mutta vähitellen hän tuli tuttavallisemmaksi ja alkoi seurata minua
joka päivä silminnähtävästi hyvin huvitettuna. Hän toi kainalossaan
vaatetuolinsa, jota hän ei sallinut minun kantaa ja istuutui viereeni.
Hän jäi siihen istumaan tuntikausiksi liikkumatta ja ääneti seuraten
katseellaan siveltimeni jokaista liikettä. Kun äkisti vetäsemällä
kankaalle suuren väritäplän saavutin oikean ja odottamattoman
värivivahduksen, päästi hän tahtomattaan pienen hämmästyksen,
ilon ja ihailun huudahduksen. Hän tunsi taulujani kohtaan hellää
kunnioitusta, miltei uskonnollista kunnioitusta tuota työtä kohtaan,
joka pienoiskoossa oli jumalallisen luomistyön inhimillistä toisintoa.
Tauluni olivat hänestä pyhiä; ja välistä hän puhui minulle Jumalasta
koettaen minua kääntää.

Hänen hyvä Jumalansa oli omituinen, kiltti ukko, jonkunlainen
kyläfilosofi, jonka valta ja voima ei ollut suuri, sillä miss Harriet
kuvitteli häntä aina murheellisena vääryyksistä, jotka tapahtuivat
hänen silmiensä edessä -- ikäänkuin ei hän olisi voinut niitä estää.

Miss Harriet oli muuten erinomaisen hyvissä väleissä jumalansa kanssa
ja näytti tuntevan hänen salaisuutensa ja vastoinkäymisensä. Hän sanoi:
"Jumala tahtoo" tai "Jumala ei tahdo" kuten aliupseeri joka ilmoittaa
sotamiehille: "Kapteeni on käskenyt".

Hän oli sydämensä pohjasta suruissaan minun tietämättömyydestäni
taivaallisten asiain suhteen, joita hän koetti minulle ilmisaattaa ja
joka päivä minä löysin taskuistani, lakistani, jonka olin laskenut
maahan, värilaatikostani, kengistäni, jotka aamusin seisoivat oveni
edessä, noita pieniä hengellisiä lentokirjasia, joita hän epäilemättä
sai suoraan paratiisista.

Kohtelin häntä sydämellisen suorasukaisesti kuten vanhaa ystävää. Mutta
pian huomasin että hänen käytöksensä oli hiukan muuttunut. En ollut
ensi aikoina pistänyt sitä merkille.

Kun maalasin laaksossa tai jollakin autiolla tiellä, näin äkkiä
hänen tulevan nopeasti ja tahdikkaasti käyden. Hän istuutui äkisti
hengästyneenä, aivankuin hän olisi juossut tai aivankuin olisi
syvä mielenliikutus hänet vallannut. Hänen kasvoillaan oli tuo
englantilainen punastus, jota ei tapaa kenelläkään muilla; sitten
hän syyttä suotta kalpeni, kävi kalmankarvaiseksi ja näytti olevan
pyörtymäisillään. Vähitellen sai hän kuitenkin takaisin tavallisen
ulkonäkönsä ja alkoi puhella.

Sitten hän äkkiä jätti lauseen kesken ja poistui niin kiireesti ja
kummallisesti että minä mietiskelin, olinko ehkä tehnyt jotakin, joka
oli häntä suututtanut tai loukannut.

Ajattelin viimein, että tuo mahtoi olla hänen varsinaista
käytöstapaansa, jota osoittamani kunnioitus tuttavuutemme ensi aikoina
oli hiukan muuttanut.

Kun hän tuntikausia käveltyään rannalla tuulessa, palasi maataloon,
olivat hänen pitkät korkkiruuvikiharansa usein irtaantuneet ja
riippuivat aivankuin olisi niiden joustin katkennut. Hän ei ennen ollut
välittänyt siitä vähääkään vaan tullut aivan kainostelematta pöytään,
tukka tuulen pörröttämänä.

Nyt meni hän kamariinsa järjestämään noita lampunlasejaan, kuten
minä niitä nimitin; ja kun minä hänelle sanoin tuttavallisella
kohteliaisuudella, josta hän aina suuttui; "Te olette kaunis kuin päivä
tänään, miss Harriet", tuli hänen poskiinsa heti hiukan punaa, kuten
nuorella tytöllä, kuten viisitoistavuotiaalla.

Sitten hän tuli aivan villiksi ja lakkasi käymästä katsomassa,
kun minä maalasin. Ajattelin: "Se on käänne, se menee ohi." Mutta
se ei mennyt ohi. Kun puhuin hänelle, vastasi hän teeskennellyn
välinpitämättömästi tai vaikeni ärsyttävästi. Ja hänellä oli
kiivastumisen ja kärsimättömyyden puuskia, hermostumiskohtauksia.
En nähnyt häntä muulloin, kuin aterioilla ja me emme enää ollenkaan
jutelleet. Ajattelin todenteolla, että olin häntä jotenkin loukannut,
ja niin kysyin häneltä eräänä iltana: "Miss Harriet, minkävuoksi ette
ole enää minua kohtaan samanlainen kuin ennen? Millä olen teidät tehnyt
tyytymättömäksi itseeni? Olen hyvin pahoillani."

Hän vastasi aivan naurettavan vihaisella äänellä: "Minä olen teitä
kohtaan sama kuin ennen. Se ei ole totta, se ei ole totta", ja hän
sulkeutui kiireesti kamariinsa.

Hän katsoi minuun toisinaan kummallisesti. Olen sittemmin usein
ajatellut, että kuolemaantuomitut mahtavat katsoa siten, kun
heille ilmoitetaan heidän viimeinen hetkensä. Hänen katseessaan
oli jonkinlaista mielenvikaisuutta, salaperäistä ja hurjaa
mielenvikaisuutta ja vielä jotakin muutakin, kuumetta, katkeraa,
kärsimätöntä ja voimatonta halua johonkin, jota oli mahdoton saavuttaa.
Ja minusta näytti, että hänessä oli käymässä taistelu, jossa hänen
sydämensä kamppaili tuntematonta voimaa vastaan, jonka hän olisi
tahtonut lannistaa. Ja kukaties jotakin muuta vielä... Niin, en tiedä.


III

Siitä tuli todella outo selitys.

Olin jonkun aikaa joka päivä noustuani aamunkoitteessa maalannut taulua,
jonka aihe oli seuraava:

Levisi syvä rotko, jonka kummallakin seinämällä kasvoi vattupensaita ja
puita ja kaikkea tätä vaippasi tuo maidonkarvainen usva, tuo puuvilla,
jota toisinaan leijailee laaksoissa ennen auringonnousua. Ja kaukana
tiheässä ja läpinäkyvässä usvassa häämötti kaksi ihmistä, poika ja
tyttö, jotka seisoivat toisiinsa puristautuneina, suudellen toisiaan,
tyttö nojaten päätään poikaan ja poika kumartuneena tyttöä kohti ja suu
suuta vasten.

Auringon ensi säde pilkisti esiin oksien lomitse ja halkasi sumun,
väritti sen ruusunkarvaiseksi maalaisrakastavaisten takana, teki heidän
epäselvät varjonsa hopeanhohtaviksi. Se oli hyvin maalattu, kunniani
kautta, oikein hyvin maalattu.

Maalasin rinteellä joka vei pieneen Étretatin laaksoon.

Sinä aamuna oli sattumalta laaksossa leijailevaa usvaa, jota tarvitsin.

Joku olento nousi seisomaan edessäni kuin aave, se oli miss Harriet.
Nähdessään minut hän aikoi paeta. Mutta minä kutsuin häntä huutaen:
"Tulkaa tänne, neiti, tulkaa, minulla on teille pieni taulu."

Hän lähestyi kuin katuen. Ojensin hänelle harjoitelmani. Hän ei sanonut
mitään, mutta hän seisoi kauvan liikkumattomana katsellen ja äkkiä
hän purskahti itkuun. Hän itki suonenvedontapaisesti nytkähdellen
kuten ihminen, joka kauvan on taistellut kyyneleitä vastaan, eikä enää
voi pidättää niitä, mutta vastustaa vieläkin. Minä nousin vavahtaen
liikutettuna surusta, jota en ymmärtänyt, ja tartuin hänen käsiinsä
äkillisen hellyyden pakoittamana -- kuten tosi ranskalainen ainakin,
joka toimii ennenkuin ajattelee.

Hän salli käsiensä muutaman silmänräpäyksen viipyä omissani ja minä
tunsin niiden vapisevan, kuin olisivat hänen hermonsa vääntyneet.
Sitten veti hän ne äkisti pois, tai oikeammin riuhtasi ne irti.

Tuo vavistus oli minulle tuttu, tiesin mitä se merkitsi; siitä en
voinut erehtyä. Oi, naisen rakkauden vavistus, olkoonpa hän sitten
viisitoista, tai neljänkymmenenvuotias, kansannainen tai mailmannainen,
löytää niin hyvin tien suoraan sydämeeni, etten milloinkaan epäröi sen
suhteen.

Koko hänen olemuksensa oli vavissut, värähdellyt, horjunut. Minä
tiesin sen. Hän lähti ilman että sain sanaakaan sanoneeksi. Olin niin
hämmästynyt, kuin jos olisin nähnyt ihmeen ja niin lohduton, kuin jos
olisin tehnyt rikoksen.

En lähtenyt aamiaiselle. Kävelin pitkin rantakallion reunaa, minun
teki yhtäpaljon mieleni itkeä kuin nauraa, tapahtuma oli naurettava
ja surkea ja minä olin mielestäni naurettava ja häntä minä pidin niin
onnettomana, että hän saattoi tulla hulluksi.

Kysyin itseltäni, mitä minun oli tehtävä.

Arvelin ettei ollut muuta neuvoa kuin lähteä paikkakunnalta ja minä
päätin tehdä sen heti.

Harhailtuani päivälliseen saakka hiukan surumielisenä, hiukan
haaveillen, palasin kotiin päivällisajaksi.

Istuuduttiin pöydän ääreen tavalliseen tapaan. Miss Harriet oli mukana,
hän söi vakavana puhuttelematta ketään, kohottamatta katsettaan. Hänen
kasvonsa ja käytöksensä olivat muuten tavalliset.

Odotin aterian loppuun, sitten sanoin emännän puoleen kääntyen: "No
niin, rouva Lecacheur, en viivy enää kauvan luonanne."

Kelpo eukko huudahti hämmästyneenä ja pahoillaan pitkäveteisellä
äänellään: "Mitä sanottekaan hyvä herra? Ettäkö jätätte meidät? Ja me
kun olemme niin tottuneet teihin!"

Katselin syrjästä miss Harrietia; hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään.
Mutta Céleste, tuo nuori palvelustyttö, kohotti minuun katseensa.
Hän oli suurikasvuinen kahdeksantoistavuotias tyttö, punakka, terve,
vahva kuin hevonen ja siisti, mikä on harvinaista. Minä suutelin häntä
toisinaan syrjäisissä paikoissa uskollisena ravintolatottumuksilleni,
en muun vuoksi.

Ja ateria päättyi.

Menin polttamaan piippua omenapuiden alle ja kävelin ristiin rastiin
pihalla, toisesta päästä toiseen. Kaikki mietteet, jotka olivat
heränneet päivän kuluessa, aamun outo keksintö, tavaton ja intohimoinen
rakkaus, jonka esineenä olin, muistot, jotka olivat seurauksena
tuosta keksinnöstä, suloiset ja liikuttavat muistot, ehkä myöskin
palvelustytön katse sillä hetkellä kun ilmoitin poislähtöni, kaikki
tämä yhdessä sai minut iloiselle mielelle. Huuleni ikäänkuin kaipasivat
suudelmia ja suonissani kiersi veri rauhattomana pakoittaen minua
tekemään hullutuksia.

Yö tuli heittäen varjonsa puiden juurelle ja minä näin Célesten
menevän sulkemaan kanatarhaa pihan toisessa päässä. Minä hiivin hänen
perässään niin kevyin askelin ettei Céleste kuullut mitään ja kun hän
nousi ylös pantuaan kumoon pienet rappuset joita pitkin kanat kulkevat
sisään ja ulos, suljin hänet syliini ja peitin hänen suuret ja pyöreät
kasvonsa lukemattomilla suudelmilla. Hän taisteli vastaan, mutta nauroi
yhtäkaikki, tottunut kun oli sellaiseen.

Minkävuoksi päästin hänet äkkiä? Miksi käännyin säpsähtäen? Kuinka
saatoin tuntea, että oli joku takanani?

Se oli miss Harriet, joka palasi kotiin ja näki meidät ja seisoi
liikkumattomana kuin olisi nähnyt kummituksen. Sitten hän katosi yöhön.

Minua hävetti, harmitti, olin enemmän pahoillani siitä, että miss
Harriet oli nähnyt minut siten kuin jos hän olisi yllättänyt minut
jostakin rikoksesta.

Nukuin huonosti, olin liian väsynyt, surulliset ajatukset vaivasivat
minua. Luulin kuulevani jonkun itkevän. Epäilemättä erehdyin. Useamman
kerran luulin myöskin kuulevani, että joku käveli talossa, ja että
ulko-ovi avattiin.

Aamupuoleen yötä nukuin viimein väsymyksen voittamana. Heräsin myöhään
enkä näyttäytynyt ennenkuin aamiaisella, ollen vieläkin hämilläni ja
tietämättä miten käyttäytyä.

Miss Harrietia ei ollut kukaan nähnyt. Häntä odotettiin, mutta häntä
ei kuulunut. Mummo Lecacheur kävi hänen huoneessaan, englannitar oli
lähtenyt ulos. Hän oli kaiketi mennyt ulos aamunkoitteessa, kuten niin
usein ennenkin nähdäkseen auringonnousun.

Se ei herättänyt kummastusta, ja me rupesimme syömään hiljaisuuden
vallitessa.

Oli kuuma, hyvin kuuma, yksi noita helteisiä, painostavia päiviä,
jolloin lehtikään ei liikahda. Pöytä oli katettu omenapuun alle,
vähänväliä sai Sapeur käydä täyttämässä saviastian omenaviinillä, niin
paljon me joimme. Céleste toi ruoan keittiöstä, lampaanlihamuhennosta
perunain kera, kaniinia ja salaattia. Jälkiruuaksi hän asetti eteemme
lautasellisen kirsikoita, ensimäiset sinä vuonna.

Haluten huuhtoa niitä, pyysin palvelustyttöä noutamaan ämpärillisen
hyvin kylmää vettä.

Hän tuli viiden minuutin kuluttua takaisin ja ilmoitti että kaivo oli
kuivunut. Kun hän oli laskenut alas koko köyden, oli ämpäri koskettanut
pohjaa ja tullut tyhjänä ylös. Mummo Lecacheur tahtoi itse ottaa selon
asiasta ja meni katsomaan kaivoa. Hän palasi ilmoittaen että hänen
kaivossaan näkyi jotakin outoa. Joku naapuri oli luultavasti heittänyt
sinne olkilyhteitä kostoksi.

Minäkin tahdoin katsoa toivoen näkeväni paremmin ja kumarruin laidan
yli. Eroitin epäselvästi valkean esineen. Mutta mikä se mahtoi olla?
Keksin silloin että oli laskettava alas lyhty köyden päässä. Keltainen
valo karkeloi kiviseinämillä laskeutuen yhä alemmas. Me olimme kaikki
neljä, Sapeur ja Céleste mukana kumartuneina aukon yli. Lyhty pysähtyi
epäselvän mustan ja valkean selittämättömän esineen yläpuolella. Sapeur
huudahti:

"Se on hevonen. Näen kavion. Se on pudonnut sinne tänä yönä karattuaan
laitumelta."

Mutta äkkiä värisytti minua kiireestä kantapäähän. Tunsin jalan ja
koholla olevan säären; itse ruumis ja toinen jalka olivat veden alla.

Sopersin hyvin hiljaa ja vavisten niin ankarasti, että lyhty hyppeli
vimmatusti alhaalla kaivossa:

-- Tuolla alhaalla on... on... tuolla alhaalla... on miss Harriet.

Sapeur yksin ei rävähyttänyt silmiäänkään. Hän oli Afrikassa nähnyt
kummempaakin.

Mummo Lecacheur ja Céleste alkoivat kirkua ja juoksivat pakoon.

Kuollut oli saatava ylös. Sidoin köyden lujasti rengin vyötäisille ja
laskin hänet sen avulla alas ja katselin kuinka hän vajosi hämäryyteen.
Hänellä oli kädessä lyhty ja toinen köysi. Pian kuului hänen äänensä,
joka tuntui tulevan maan uumenista: "Seis!" ja minä näin hänen
kohottavan vedestä jotakin, se oli jalka, sitten sitoi hän molemmat
jalat yhteen ja huusi: "Hinatkaa."

Minä aloin hinata häntä ylös, mutta tunsin käsivarteni voimattomiksi,
lihakseni veltoiksi, pelkäsin päästäväni köyden ja pudottavani miehen
kaivoon. Kun hänen päänsä tuli kaivonkannen tasalle, kysyin: "No?"
aivankuin olisin odottanut hänen tuovan uutisia häneltä, joka oli
alhaalla kaivon pohjassa.

Nousimme molemmat kivelle ja aloimme seisoen vastatusten kumartuneina
aukon yli hinata ylös ruumista.

Mummo Lecacheur ja Céleste pitivät matkan päässä meitä silmällä, talon
seinän taakse kätkeytyneinä. Kun he näkivät hukkuneen mustien kenkien
ja valkoisten sukkien tulevan esiin aukosta, katosivat he näkyvistä.

Sapeur kävi häneen käsiksi nilkoista ja niin vedimme sieltä tuon siveän
tyttöraukan mitä sopimattomimmassa asennossa. Pää oli kamalan näköinen,
mustunut ja revitty; ja hänen pitkät harmaat hiuksensa riippuivat
märkinä, ainaiseksi suoristuneina, vettävaluvina ja tahraisina. Sapeur
virkkoi halveksivalla äänellä:

"Kylläpä on laiha!"

Me kannoimme hänet kamariinsa ja kun ei kumpaistakaan naisista vielä
kuulunut sain minä tallirengin avulla pukea hänet ruumiiksi.

Minä pesin hänen surulliset, muodottomat kasvonsa. Koskettaessani
avautui toinen silmä hiukan ja katsoi minuun tuolla kalpealla kylmällä
katseella, tuolla kamalalla ruumiiden katseella, joka tuntuu tulevan
haudantakaisesta elämästä. Minä suin parhaani mukaan hänen hajallaan
olevat hiuksensa ja järjestin ne tottumattomin sormin otsalta aivan
uudella ja ihmeellisellä tavalla. Sitten riisuin hänen vettä vuotavat
vaatteensa ja paljastin hiukan häveten ikäänkuin olisin tehnyt
pyhätön solvauksen, hänen olkapäitään ja rintaansa ja hänen pitkiä
käsivarsiaan, jotka olivat hoikat kuin puunoksat.

Menin sitten etsimään kukkia, unikoita, ruiskukkia, päivänkukkia,
tuoreita ja tuoksuvia heiniä, joilla peitin hänen vuoteensa.

Sitten täytyi minun, yksin kun olin hänen luonaan, suorittaa
tavanmukaiset muodollisuudet. Hänen taskustaan löydetyssä kirjeessä
joka oli kirjoitettu hänen viime hetkellään, oli pyyntö että hänet
haudattaisiin tähän kylään jossa hän oli viettänyt viimeiset
elonpäivänsä. Hirveä ajatus ahdisti sydäntäni. Minunko tähteni hän
tahtoi jäädä tälle seudulle.

Illansuussa tuli lähiseudun akkoja katsomaan vainajaa; mutta minä en
päästänyt heitä sisään; tahdoin olla yksin; ja minä valvoin koko yön.

Minä katselin kynttilän valossa tuota onnetonta, tuntematonta naista,
joka kuoli niin kaukana, niin surullisesti. Oliko hänellä ehkä jossakin
sukulaisia, ystäviä? Millainen oli ollut hänen lapsuutensa, hänen
elämänsä? Mistä olikaan hän tullut niin tuiki yksinäisenä, kodittomana,
eksyneenä kuin kodistaan karkoitettu koira. Minkä kärsimyksen ja
epätoivon salaisuuden olikaan tuo suloton ruumis kätkenyt, tuo ruumis,
jota hän oli kantanut koko elämänsä ajan kuin häpeällistä vammaa, tuo
naurettava verho, joka oli karkoittanut kauas hänestä kaiken hellyyden
ja kaiken rakkauden.

Kuinka onnettomia olentoja onkaan maailmassa! Näin tylyn luonnon
ikuisen vääryyden tuon ihmisolennon kohtalossa. Hänen elämänsä oli
päättynyt ilman että hän luultavasti milloinkaan oli tuntenut sitä,
mikä ylläpitää kovaosaisimpiakin olentoja, toivoa tulla kerran
rakastetuksi. Sillä miksipä hän muuten olisi piilottautunut, karttanut
muita ihmisiä. Miksi olisi hän intohimoisen hellästi rakastanut koko
luontoa ja kaikkia eläviä olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä.

Ja minä käsitin, että hän uskoi Jumalaan ja odotti toisessa
elämässä saavansa korvauksen kurjuudestaan. Hänen ruumiinsa oli nyt
hajoava ja muuttuva vuorostaan kasviksi. Hän tulisi kukoistamaan
auringonpaisteessa, lehmät söisivät hänet suuhunsa, linnut veisivät
hänet siemenenä ja eläinten ruumiista tulisi hän ihmisruumiiseen. Mutta
se, mitä nimitetään sieluksi, oli sammunut mustan kaivon pohjassa. Hän
ei kärsinyt enää. Hän oli vaihtanut elämänsä toisiin elonmuotoihin,
jotka saivat alkunsa hänestä.

Tunnit vierivät synkässä ja äänettömässä kahdenolossa. Vaalea kajastus
ennusti aamun koittamista. Punertava säde hiipi vuoteelle ja heitti
hehkuvan valojuovan vaatteille ja käsille. Oli se vuorokauden hetki,
jota hän niin suuresti rakasti. Linnut heräsivät ja visertelivät puissa.

Avasin akkunan selkoselälleen, työnsin verhot syrjään, jotta koko
taivas olisi nähnyt meidät ja kumartuen kangistuneen ruumiin yli, otin
hänen muodottomat kasvonsa käsiini ja painoin hiljaa tuntematta kauhua
tai vastenmielisyyttä suudelman, pitkän suudelman noille huulille,
joille ei milloinkaan elämässä oltu sitä suotu...

Léon Chenal vaikeni. Naiset itkivät. Kreivi d'Étraillen kuultiin
ajajan istuimella kerran toisensa perästä niistävän nenäänsä. Kuski
yksin nukkui. Ja hevoset, joita ei enää ruoska hätyytellyt, olivat
hiljentäneet käyntiänsä, vetivät laiskasti. Break-vaunut tuskin enää
ollenkaan liikkuivat: ne olivat äkkiä käyneet raskaiksi, aivankuin
olisivat ne olleet täynnä surua.



VIINURI, LASI OLUTTA!...


Minkätähden meninkään sinä iltana tuohon kapakkaan? En tiedä.
Oli kylmä. Satoi hieman tihkusadetta, joka verhosi kaasuliekit
läpinäkyvällä usvalla, pani kiiltämään katukäytävät, joille valo
puotien ikkunoista lankesi valaisten lokaista katua ja ohikulkijain
likaisia jalkoja.

En ollut mihinkään menossa. Olin vaan hiukan kävelemässä päivällisen
jälkeen. Kuljin Grédit Lyonnais-katua, Vivienne-katua ja vielä
joitakuita muitakin. Huomasin sattumalta suuren kapakan, joka oli
puolillaan väkeä. Astuin sisään ilman mitään syytä. En ollut janoissani.

Loin silmäyksen ympärilleni etsiessäni paikkaa, missä ei olisi
tungosta ja istuuduin erään vanhannäköisen miehen viereen, joka poltti
sysimustaa, kahden sousin piippua Kuusi tai kahdeksan lasinalustaa oli
hänen edessään pöydällä ilmoittaen hänen tyhjentämiensä olutlasien
lukumäärän. Minä en tarkastellut naapuriani. Yhdellä silmäyksellä
näin, että siinä oli oluenjuoja, yksi noita ravintolain säännöllisiä
vieraita, jotka saapuvat aamulla avattaessa ja lähtevät illalla
suljettaessa. Hän oli likainen, hänen rasvaiset, harmahtavat hiuksensa
ulottuivat takin kaulukselle. Hänen liian suuret vaatteensa olivat
nähtävästi teetetyt hänen hyvinvointinsa päivinä. Saattoi arvata, että
hänen housunsa olivat kehnot ja ettei miesparka voinut astua kymmentä
askelta kohentamatta tuota huonosti kiinnitettyä vaatekappaletta.
Olikohan hänellä liivejä? Pelkkä ajatuskin siitä, millaiset olivat
hänen jalkineensa ja mitä ne peittivät, kauhistutti minua. Hänen
risaiset kalvosimensa olivat aivan mustareunaiset, kuten kynnetkin.

Niin pian kuin olin istuutunut, sanoi tämä henkilö minulle
rauhallisella äänellä: "Kuinka jaksat?"

Minä käännähdin ja katsoin häneen. Hän jatkoi: "Etkö tunne minua?"

-- "En."

-- "Des Barrets."

Minä ällistyin. Sehän oli kreivi Jean des Barrets, entinen
koulutoverini.

Minä puristin hänen kättään niin hämilläni, etten keksinyt mitään
sanottavaa.

Vihdoin sopersin; "Ja kuinka sinä jaksat?"

Hän vastasi tyynesti: "Tuossahan se menee."

Hän vaikeni. Tahdoin olla rakastettava, sanoin jotain sanoakseni:
"Ja... mitä sinä toimitat?"

Hän vastasi tyynesti: "Niinkuin näet."

Tunsin punastuvana. Kyselin yhä: "Mutta päivisin?"

Hän lausui tuprutellen paksuja savupilviä: "Sama juttu päivisin."

Sitten koputti hän yhden sousin rahalla marmoripöytään ja huusi:
"Viinuri, kaksi lasia!"

Kaukainen ääni toisti: "Kaksi lasia numero neljälle!" Toinen vielä
etäisempi ääni huusi kimeään: "Valmis!" Valkoesiliinainen mies tuli
kantaen kahta lasia, joista tuodessa läikkyi keltaisia pisaroita
hiekoitetulle lattialle.

Des Barrets tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella ja pani sen pöydälle
imeskellen viiksiin jäänyttä vaahtoa.

Sitten hän kysyi: "Ja mitä uutta?"

Minulla ei todellakaan ollut mitään uutta kerrottavaa. Minä sopersin:
"Ei mitään ukkoseni, ei mitään. Minä olen liikemies."

Hän lausui välinpitämättömällä äänellään: "No... huvittaako se sinua?"

-- "Ei, mutta ymmärräthän toki! jotakinhan täytyy tehdä!"

-- "Miksi niin?"

-- "No mutta... eihän sitä voi toimetonnakaan olla."

-- "Mitä se hyödyttää? Minä en toimita mitään, niinkuin näet, en
milloinkaan mitään. Kun ihmisellä ei ole rahaa, niin ymmärrän, että hän
tekee työtä. Kun hänellä on mistä elää, on se hyödytöntä. Minkävuoksi
tehdä työtä? Teetkö sitä itseäsi varten, vai muiden hyväksi. Jos
teet työtä itsesi vuoksi, teet sitä siksi, että sinua huvittaa, siis
niinkuin olla pitääkin; jos teet muiden hyväksi, olet suoraan sanoen
houkkio."

Sitten huusi hän uudelleen koputtaen piipullaan marmoriin: "Viinuri,
lasi olutta" ja jatkoi:

"Minä tulen puhumisesta janoiseksi. En ole siihen tottunut. Niin, minä
en tee mitään, annan kaiken mennä menojaan, vanhenen. Kuollessani ei
minulla ole mitään kaduttavaa. Minulla ei ole muuta muistoa kuin tämä
kapakka. Ei vaimoa, ei lapsia, ei huolia, ei murheita, ei mitään. On
parasta niin."

Hän tyhjensi lasin, joka oli hänelle tuotu, nuolasi huuliaan ja tarttui
piippuunsa.

Minä katsoin häntä kauhistuneena. Kysyin häneltä:

-- "Mutta ethän ole aina ollut tuollainen?"

-- "Anteeksi, aina kouluajoilta saakka."

-- "Tuo ei ole elämää, ystäväni. Tuo on kauheata. Eikö totta, sinä teet
toki jotakin, rakastat jotakin, sinulla on ystäviä."

-- "Ei. Minä nousen puolenpäivän ajoissa. Tulen tänne, syön aamiaista,
juon, odotan yötä, syön päivällistä, juon; sitten, kello puoli kaksi
menen nukkumaan, koska silloin suljetaan. Se on kaikkein ikävintä.
Kymmenestä vuodesta olen kuusi viettänyt tässä ravintolassa,
nurkassani, loput ajasta vuoteessani, en milloinkaan muualla. Joskus
puhelen täällä kävijöiden kanssa."

-- "Mutta Pariisiin saapuessasi, mitä teit ensin?"

-- "Luin oikeustiedettä... Médicisin kahvilassa."

-- "Mutta sitten?"

-- "Sitten... kuljin Seine-virran toiselle puolelle ja asetuin tänne."

-- "Minkä vuoksi vaivasit itseäsi senverran?"

-- "Eihän sitä toki voi koko ikäänsä viettää quartier Latinissa.
Ylioppilaat meluavat liiaksi. Nyt en liiku enää mihinkään. Viinuri,
lasi olutta!"

Luulin hänen laskevan leikkiä. Kyselin yhä:

-- "Kas niin, ole nyt suora. Onko sinulla ollut joku suuri suru? Ehkä
toivoton rakkaus? Aivan varmasti olet sinä onnettomuuden murtama mies.
Vanhako sinä olet?"

-- "Kolmekymmentä kolme vuotta. Mutta ulkonäöltäni olen vähintäin
neljäkymmentäviisi vuotias."

Katselin tarkasti hänen kasvojaan. Hänen kuihtunut, näivettynyt
vartalonsa oli näköjään vanhuksen. Päälaelta riippui muutamia pitkiä
hiushaituvia alas iholle, jonka puhtaus oli epäilyttävä. Hänellä oli
tavattoman tuuheat kulmakarvat, suuret viikset ja harva parta. Olin
äkkiä näkevinäni pesuvadin täynnä mustaa vettä, jossa tuo likainen
tukka oli pesty.

Sanoin hänelle: "Sinä näytät todellakin vanhemmalta kuin olet. Varmasti
on sinulla ollut suruja."

Hän sanoi: "Vakuutan sinulle, ettei ole ollut. Minä olen vanha siksi,
etten milloinkaan ole raittiissa ilmassa. Ei mikään vahingoita ihmistä
niinkuin kahvilaelämä."

En voinut uskoa häntä. "Olet toki ainakin hurjistellut. Ihminen ei tule
kaljupäiseksi, kuten sinä, ilman, että hän on paljon rakastanut."

Hän ravisti levollisesti päätään: "En, minä olen aina ollut järkevä."
Ja kohottaen katseensa kattolamppuun, joka kuumensi päätämme: "Jos olen
kaljupäinen, on se kaasun syy. Se on hiusten vihollinen. -- Viinuri,
lasi olutta! -- Oletko janoinen?"

-- "En, kiitos. Mutta sinä herätät todellakin mielenkiintoani. Mistä
asti olet ollut noin toivoton? Se ei ole tavallista, se ei ole
luonnollista. Siinä piilee joku salaisuus."

-- "Niin, se on alkanut lapsuudessani. Olen saanut pienenä iskun, joka
on tehnyt minut synkkämieliseksi koko elämäni ajaksi."

-- "Iskun?"

-- Tahdotko tietää? Kuule sitten. Muistat ehkä linnan, jossa olen
kasvanut, sillä olet ollut siellä viisi tai kuusi kertaa lupa-aikoina?
Muistat tuon suuren harmaan rakennuksen, suuren puiston keskellä ja
pitkät tammikäytävät, jotka levisivät joka ilmansuunnalle! Muistat
äitini ja isäni, molemmat jäykkiä, juhlallisia.

Jumaloin äitiäni, pelkäsin isääni ja kunnioitin heitä molempia,
tottunut kun olin näkemään kaikkien kumartuvan heidän edessään. He
olivat kotiseudullaan herra kreivi ja rouva kreivitär; ja naapurimme
Tannemaren, Raveletin, Brennevillen perheet osoittivat vanhemmilleni
erityistä arvonantoa.

Olin silloin kolmentoista vuotias. Olin iloinen, tyytyväinen, niinkuin
sillä ijällä ollaan, täynnä onnea.

Silloin, syyskuun loppupuolella, muutamia päiviä ennen, kun minun piti
lähteä kouluun, kun leikin sutta puistossa, juosten oksien ja lehtien
keskellä, huomasin juostessani erään käytävän poikki, että isä ja äiti
olivat kävelemässä.

Muistan sen kun eilisen päivän. Oli hyvin tuulinen päivä. Tuuli
tuiversi puiden latvoja, ne valittivat, tuntuivat päästävän ääniä,
kumeita, syviä ääniä, joita kuulee metsässä myrskyllä.

Irtaantuneet ja kellastuneet lehdet lentelivät kuin linnut, pyörivät
ilmassa, putosivat maahan, juoksivat sitten pitkin käytävää kuin
vikkelät eläimet.

Ilta oli tulossa. Tiheikössä hämärsi. Tuulen ja oksien synnyttämä
kahina kiihoitti minua, pani minut juoksemaan kuin hullu ja ulvomaan
matkien sutta.

Huomattuani vanhempani kuljin nopein askelin heitä kohden oksien alla,
yllättääkseni heidät, aivankuin olisin ollut oikea maankiertäjä. Mutta
minä pysähdyin pelon valtaamana muutaman askeleen päähän heistä. Isäni
huusi hirveän vihaisena:

-- "Äitisi on tyhmä; ja muutenkin ei ole kysymys äidistäsi, vaan
sinusta. Sanon sinulle, että tarvitsen nuo rahat ja vaadin, että
allekirjoitat."

Äitini vastasi lujalla äänellä:

-- "Minä en allekirjoita. Nuo rahat ovat Jeanin omaisuutta, Minä
säilytän ne hänelle, enkä tahdo, että sinä tuhlaat niitä kaikenlaisten
lutkien ja palvelustyttöjesi kanssa, niinkuin olet tehnyt omalle
perinnöllesi."

Isä kääntyi silloin vihasta vavisten ja tarttuen vaimonsa kurkkuun,
alkoi hän lyödä häntä toisella kädellään kaikin voimin vasten kasvoja.

Äidin päähine putosi. Hänen harmaat hiuksensa valahtivat auki; hän
koetti välttää lyöntejä, mutta ei voinut. Ja isä löi, löi kuin hullu.
Äiti kaatui maahan ja kätki kasvonsa molemmin käsin. Silloin isä käänsi
hänet selälleen lyödäkseen häntä vieläkin ja irroitti hänen kätensä,
joilla hän koetti peittää kasvojaan.

Minä, ystäväni, niin minusta tuntui, kuin täytyisi maailman luhistua
kokoon, kuin olisivat ikuiset lait muuttuneet. Hämmennyin kun jonkun
yliluonnollisen tapauksen, hirveän mullistuksen, korjaamattoman
onnettomuuden edessä. Tulin mielettömäksi, kadotin järkeni. Aloin
huutaa kaikin voimin, tietämättä miksi, suunnattoman kauhun, tuskan,
peljästyksen vallassa. Isäni kuuli sen, kääntyi, näki minut ja nousi ja
tuli minun luokseni. Luulin, että hän tappaisi minut ja minä pakenin
kuin vainottu eläin suoraan eteenpäin metsään.

Kuljin ehkä tunnin, ehkä kaksi, en tiedä kauvanko. Yö oli tullut, minä
vaivuin uupuneena ruohoon ja jäin siihen masentuneena, peloissani,
surun kalvamana, surun, joka kaikiksi ajoiksi musersi sydänraukkani.
Minua palelti, minun oli kukaties nälkä. Päivä valkeni. Minä en
uskaltanut nousta, en kävellä, peljäten kohtaavani isäni, jota en
tahtonut enää nähdä.

Olisin ehkä kuollut kurjuuteen ja nälkään, ellei metsänvartija olisi
minua löytänyt ja vienyt väkivallalla pois.

Tapasin vanhempani vallan kaltaisinaan. Äitini sanoi ainoastaan:

"Kuinka olen pelännyt puolestasi, sinä paha poika, en ole nukkunut koko
yönä."

Minä en vastannut mitään, vaan aloin itkeä. Isäni ei lausunut sanaakaan.

Viikkoa myöhemmin palasin kouluun.

No niin, hyvä ystävä, minulta oli kaikki lopussa. Olin nähnyt asioiden
toisen puolen, huonon puolen; en ole sen koommin nähnyt niiden hyvää
puolta. Mitä tapahtuikaan sielussani? Mikä outo ilmiö vaikuttikaan,
että ajatukseni niin kokonaan muuttuivat. En tiedä mitään. Mutta
minulla ei siitä päivästä lähtien ollut halua mihinkään, rakkautta
kehenkään, himoa mihinkään, kunnianhimoa tai toiveita. Olen yhä
vieläkin näkevinäni äitiraukkani maassa käytävällä isäni häntä
rääkätessä. Äitini kuoli muutamia vuosia sen jälkeen. Isäni elää
vieläkin. En ole häntä nähnyt. -- "Viinuri, lasi olutta!..."

Hänelle tuotiin lasi, jonka hän kulahutti kurkkuunsa yhdellä
siemaksella. Mutta ottaessaan piippunsa, hänen kätensä vapisi ja hän
rikkoi sen. Silloin teki hän toivottoman liikkeen ja sanoi:

-- "Ei, mutta katsohan! Siinä näet todellisen surun, esimerkiksi.
Minulta kuluu kokonainen kuukausi, ennenkuin saan poltettua uuden
piipun yhtä hyväksi kuin tuo vanha oli".

Ja hän singahutti suureen saliin päin, joka nyt oli täynnä savua ja
väkeä, ainaisen huutonsa: -- "Viinuri, lasi olutta -- ja uusi piippu!"



JULES SETÄNI.


Vanha valkopartainen kerjäläinen pyysi meiltä almua. Toverini Joseph
Davranche antoi hänelle sata sousta. Minä näytin kummastuneelta. Hän
sanoi minulle:

-- Tuo raukka toi mieleeni erään tapauksen, jonka muisto on vaivannut
minua lakkaamatta. Se oli tällainen:

Perheeni, joka oli kotoisin Havresta, ei ollut rikas. Tultiin juuri
ja juuri toimeen, siinä kaikki. Isäni ponnisteli, palasi myöhään
virastosta mutta ansaitsi kehnosti. Minulla oli kaksi sisarta.

Äitini kärsi paljon varattomuudestamme ja hän sanoi toisinaan
miehelleen katkeria sanoja, verhottuja ja vääriä moitteita. Miesraukka
teki silloin liikkeen, joka koski minuun kipeästi.

Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin pyyhkiäkseen hikeä jota
ei ollut, eikä vastannut mitään. Minä aavistin hänen voimattoman
murheensa. Me säästimme kaikessa, me emme noudattaneet milloinkaan
päivälliskutsuja, jottei meidän olisi tarvinnut kutsua vuorostamme
muita; me ostimme puodeista jätteitä, joita saimme alennuksella.
Sisareni ompelivat itse vaatteensa ja heillä oli pitkät keskustelut
ja neuvottelut nyörikoristuksesta, jonka hinta oli neljäkymmentä
centime'ia metriltä. Jokapäiväisenä ruokanamme oli sakea häränlihasoppa
ja kaikenlaiset puurot. Sitä pidettiin terveellisenä ja voimakkaana;
minä olisin kernaimmin syönyt muunlaisia ruokalajeja.

Minä sain ankarat nuhteet kadonneitten nappien ja revittyjen housujen
vuoksi.

Mutta joka sunnuntai läksimme me kävelylle täydessä juhla-asussamme.
Isäni pitkässä takissa, korkeassa hatussa, hansikkaissa, ojensi
käsivartensa äidilleni, joka oli liputettu kuin laiva juhlapäivänä.
Sisareni, jotka tulivat ensimäisinä valmiiksi, odottivat
lähtösignaalia, mutta viime hetkessä keksittiin aina joku tahrapilkku
perheenisän takista, ja sitä täytyi kaikessa kiireessä pyyhkiä pois
bentsiiniin kastetulla tilkulla.

Isä odotti hattu päässä, paitahihasillaan, kunnes toimitus oli
loppuunsuoritettu, sillä välin kun äitini teki parastaan, pantuaan
silmälasit nenälleen ja otettuaan hansikkaat kädestään, jottei olisi
turmellut niitä.

Lähdettiin liikkeelle juhlallisina. Sisareni kulkivat eellimmäisinä
käsi kädessä. He olivat naimaijässä ja heitä tahdottiin näyttää
kaupungilla. Minä kävelin äitini vasemmalla puolella ja isäni
oikealla. Ja minä muistan vanhusraukkojen muhkean ulkonäön noilla
sunnuntaikävelyillä, heidän piirteidensä jäykkyyden ja heidän
liikkeidensä ankaruuden. He astuivat eteenpäin vakavin askelin, ruumis
suorana ja jalat kankeina, aivan kuin heidän käyttäytymisestään olisi
riippunut joku tavattoman tärkeä asia.

Ja joka sunnuntai nähdessämme suurten laivojen, jotka saapuivat
kaukaisista ja tuntemattomista maista, laskevan satamaan, lausui isäni
muuttamatta samat sanat:

-- Mitä! jos Jules olisi tuolla, mikä yllätys!

Jules setäni, isäni veli, oli perheen ainoa toivo, oltuaan ensin sen
kauhu. Olin lapsuudestani saakka kuullut hänestä puhuttavan ja minusta
tuntui, että olisin tuntenut hänet yhdellä silmäyksellä, siksi paljon
olin häntä ajatellut. Tunsin kaikki yksityiskohdat hänen elämässään
aina siihen päivään saakka, jolloin hän oli lähtenyt Amerikaan,
vaikkakin hänen siihenastisesta elämästään puhuttiin vain hiljaisella
äänellä.

Näytti siltä, että hän oli käyttäytynyt huonosti, se on, hän oli
tuhlannut paljon rahaa, mikä on suurin rikos, mihin köyhä ihminen
voi tehdä itsensä vikapääksi. Jos rikas mies huvittelee, niin
hän tekee tyhmyyksiä. Häntä kutsutaan hymyillen hurjastelijaksi.
Varattomien keskuudessa pojasta, joka pakoittaa vanhempansa vähentämään
omaisuuttaan, tulee lurjus, kerjäläinen, narri.

Tämä eroitus on oikea, vaikkakin asianlaita on sama, sillä seuraukset
yksinään määräävät jonkun teon siveellisen laadun.

Viimein oli Jules setäni tuntuvasti vähentänyt isälleni kuuluvaa
perintöä, tuhlattuaan oman osansa viimeiseen sous'iin.

Hänet oli lähetetty Amerikaan, kuten silloin oli tapana, kauppalaivalla
joka kulki Havren ja Nev-Yorkin välillä.

Jouduttuaan kerran sinne, Jules setäni rupesi kauppiaaksi -- en tiedä
mitä hän möi -- ja hän kirjoitti sieltä pian, että hän ansaitsi hiukan
ja että hän toivoi voivansa isälleni korvata tekemänsä vääryyden.
Tämä kirje herätti perheessä syvää liikutusta. Julesista, joka, kuten
sanotaan, ei maksanut neljää koiran koipea, tuli äkkiä kunniallinen
mies, lellipoika, todellinen Davranche, moitteeton kuten kaikki
Davranchit.

Eräältä kapteenilta saimme tietää, että Jules oli vuokrannut suuren
huoneuston ja harjoitti suurkauppaa.

Toinen kirje, joka saapui kaksi vuotta myöhemmin, kuului: "Rakas
Philippe, kirjoitan sinulle, jottet huolehtisi terveydestäni, joka
on hyvä. Asiani menestyvät hyvin. Lähden huomenna pitkälle matkalle
Etelä-Amerikaan. Kuluu ehkä useampia vuosia, ennenkuin annan sinulle
uusia tietoja. Älä ole huolestunut, ellen kirjoita. Palaan kerran
Havreen rikkaana miehenä. Toivon ettei siihen ole pitkää aikaa ja me
elämme sitten onnellisina yhdessä..."

Tästä kirjeestä tuli perheen evankeliumi. Sitä luettiin kaikissa
tilaisuuksissa ja sitä näytettiin kaikille ihmisille.

Jules sedästä ei todellakaan kymmeneen vuoteen kuulunut mitään; mutta
isäni toivo kasvoi sitä mukaan kuin aika kului ja äitikin sanoi usein:

-- Kun kelpo Jules palaa, muuttuu asemamme tykkänään. Siinä on mies,
joka on ymmärtänyt hoitaa asiansa.

Ja joka sunnuntai, katsellessamme kuinka taivaanrannalta tuli näkyviin
mustia höyrylaivoja tupruuttaen savua taivaalle, toisti isäni tuon
ikuisesti saman lauseen:

-- Mitä! jos Jules olisi tuolla, mikä yllätys!

Ja me odotimme melkein näkevämme hänen heiluttavan nenäliinaa ja
huutavan:

-- Hei! Philippe!

Me olimme rakentaneet lukemattomia suunnitelmia tuon otaksutun paluun
varaan; sedän rahoilla me ostaisimme pienen talon maalta Ingouvillen
läheltä. Minä en pääse siitä uskosta, ettei isäni jo ollut ryhtynyt
neuvotteluihin tässä suhteessa.

Vanhin sisareni oli silloin kaksikymmentäkahdeksan vuotias, nuorempi
kaksikymmentäkuusi. He eivät olleet joutuneet naimisiin ja se oli suuri
suru meille kaikille.

Kosija ilmaantui viimein nuoremmalle. Se oli muuan virkamies, ei juuri
rikas, mutta kunnioitettu. Minä olen yhä vieläkin vakuutettu siitä,
että Jules setäni kirje, jonka nuori mies eräänä iltana sai nähdäkseen,
oli karkoittanut hänen epäröimisensä ja saanut hänet päätökseen.

Tarjoukseen myönnyttiin mitä suurimmalla alttiudella ja päätettiin,
että häiden jälkeen koko perhe tekisi yhdessä huvimatkan Jerseyhin.

Jersey oli köyhien matkailijoiden luvattu maa. Se on lähellä; lähdetään
merelle postialuksessa ja ollaan ulkomailla, sillä tämä saari kuuluu
Englantiin. Siten tarjoutuu ranskalaisille tilaisuus kahden tunnin
merimatkan jälkeen nähdä naapurikansaa sen omalla alueella ja tutkia
sen tapoja, jotka muuten ovat surkuteltavat tällä saarella, jonka
täyttää englantilainen paviljonki, kuten sanovat ihmiset, jotka
käyttävät suoraa kieltä.

Tämä Jerseyn matka anasti kaikki ajatuksemme, se oli odotuksemme ja
unelmiemme ainoa esine.

Lähdettiin viimein. Näen sen, kuin olisi se tapahtunut eilen:
höyrylaivan, joka porisi Granvillen satamasillan luona; isäni, joka
typertyneenä piti huolta matkakapineistamme; äitini, joka huolestuneena
oli tarttunut vanhemman sisareni käsivarteen, joka tyttöparka
nuoremman lähdön jälkeen näytti eksyneeltä kuin yksin pesään jäänyt
kananpoikanen; ja kaikkien meidän takana vastanaineet, jotka aina
pysyttelivät taa'immaisina, mikä seikka usein sai minut katsomaan
taakseni.

Laiva vihelsi. Me nousimme kannelle ja laiva jättäen taakseen
aallonmurtajan, eteni merelle, joka oli sileä kuin vihreä marmoripöytä.
Me katselimme, kuinka rannat häipyivät näkyvistä, onnellisina ja
ylpeinä kuten ainakin sellaiset ihmiset, jotka matkustavat vähän.

Isäni pullisti rintaansa pitkän takkinsa alla, josta samana aamuna oli
hangattu pois kaikki tahrapilkut ja hän levitti ympärilleen bensinin
tuoksua kuten aina päivinä, jolloin hän oli liikkeellä.

Yhtäkkiä hän keksi kaksi hienoa naista, joille kaksi herraa tarjosi
ostereita. Muuan vanha repaleinen matruusi ojensi veitsenkärjellä
osterit herroille ja nämä vuorostaan ojensivat ne naisille. Nämä
söivät erittäin herkullisella tavalla, pitäen kuorta nenäliinallaan ja
lähentäen suutaan, jotteivät tahraisi pukujaan. Sitten he joivat veden
pienellä nopealla liikkeellä ja heittivät kuoren mereen.

Isäni epäilemättä lumosi tuo outo toimitus syödä ostereita merellä. Hän
piti sitä kuuluvana hienoihin tapoihin, se oli valikoittua ja ylhäistä,
ja hän lähestyi äitiäni ja sisariani kysästen:

-- Tahdotteko, että tarjoon teille muutamia ostereita?

Äitini epäröi, ajatellen rahanmenoa; mutta sisareni myöntyivät heti.
Äitini sanoi moittivalla äänellä:

-- Pelkään, ettei se tee hyvää vatsalleni. Tarjoahan vaan lapsille,
mutta ei liiaksi, etteivät tule sairaiksi.

Sitten hän lisäsi kääntyen minuun:

-- Joseph ei myöskään tarvitse niitä, ei pidä hemmotella poikia.

Minä jäin siis äitini viereen, pitäen tuollaista eroittelemista hyvin
vääränä. Seurasin katseillani isääni, joka komeasti johti kahta
tytärtään ja vävyään matruusin luo.

Nuo kaksi neitiä olivat juuri lähteneet ja isäni neuvoi sisariani
kuinka piti syödä niin ettei vettä tippunut; hän tahtoi itse antaa
esimerkin ja nielasi osterin. Koettaessaan jäljitellä naisia, kaasi hän
koko nesteen takilleen ja minä kuulin äitini mutisevan:

-- Olisi parempi pysyä aisoissa.

Mutta äkkiä isä näytti pelästyneeltä. Hän eteni muutaman askeleen,
katsoi tarkasti perhettään, joka tunkeili osterikauppiaan ympärillä
ja äkkiä hän tuli meitä kohti. Hän oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä
olivat omituisen näköiset. Hän sanoi puoliääneen äidilleni:

-- On omituista kuinka tuo mies, joka myy ostereita, on Julesin
näköinen.

Äitini keskeytti kysyen:

-- Kenen Julesin. Isäni virkkoi:

-- Veljeni tietenkin... Jollen tietäisi hänen olevan hyvässä asemassa
Amerikassa, uskoisin että se on hän.

Äitini sopersi kauhistuneena:

-- Sinä olet hullu. Koska kerran tiedät, että se ei voi olla hän, niin
miksi tässä jaarittelet tyhmyyksiä?

Mutta isäni jatkoi:

-- Mene katsomaan häntä, Clarisse, tahdon että tulet itse siitä
vakuutetuksi, omin silmin.

Äitini nousi ja meni tyttäriensä luo. Minäkin silmäilin miestä. Hän
oli vanha, likainen, aivan ryppyinen, eikä kääntänyt katsettaan
askareestaan.

Äitini palasi. Minä näin, että hän vapisi. Hän sanoi hyvin kiivaasti:

-- Luulen, että se on hän. Mene hankkimaan tietoja kapteenilta.
Ennenkaikkea ole varovainen, ettei tuo kelvoton nyt joudu ristiksemme.
Isäni poistui, mutta minä seurasin häntä. Olin tavattoman liikutettu.

Kapteeni, suurikasvuinen, laiha, pitkäviiksinen herrasmies käveli
komentosillalla tärkeän näköisenä, kuin olisi komentanut Intiaan
menevää postilaivaa.

Isäni lähestyi häntä kohteliaasti ja teki hänelle hänen ammattinsa
johdosta joukon kysymyksiä höystäen puhettaan kohteliaisuuksilla.

-- Millainen on Jerseyn asema? Sen tuotteet? Sen asutus? Sen tavat?
Maan laatu? j.n.e.

Olisi luullut vähintäin Amerikan Yhdysvaltain olevan kysymyksessä.

Sitten puhuttiin laivasta, joka meitä kuljetti ja jonka nimi oli
Express, sitten tultiin miehistöön. Viimein lausui isäni epävarmalla
äänellä:

-- Teillä on täällä laivassa eräs vanha osterien myyjä, joka näyttää
hyvin mieltäkiinnittävältä. Tiedättekö mitään lähemmin tuosta kunnon
miehestä.

Kapteeni, jota keskustelu alkoi kiusata, vastasi kuivasti:

-- Hän on vanha ranskalainen irtolainen, jonka menneenä vuonna löysin
Amerikasta ja toin kotimaahan. Hänellä kuuluu olevan sukulaisia
Havressa, mutta hän ei tahdo palata heidän luokseen, koska hän on
heille velkaa. Hänen nimensä on Jules... Jules Darmanche tai Darvanche,
jotain sinne päin. Hän lienee ollut rikas siellä lännessä jonkun aikaa,
mutta näettehän itse mihin hän nyt on joutunut.

Isäni kalpeni, hänen kurkkuaan ahdisti, silmänsä tuijottivat, kun hän
lausui:

-- Ah! ah! se on hyvä... erittäin hyvä... Se ei minua kummastuta...
Tuhannet kiitokset kapteeni.

Ja hän lähti merimiehen kummastellen katsellessa hänen jälkeensä.

Hän palasi äitini luo niin menehtyneenä, että tämä sanoi hänelle:

-- Istuudu, muuten huomaavat jotain. Hän vaipui penkille änkyttäen:

-- Se on hän, se on varmasti hän! Ja sitten hän kysyi:

-- Mitä nyt teemme? Äitini vastasi kiivaasti:

-- Täytyy toimittaa lapset pois. Menköön Joseph heitä hakemaan, koska
hän tietää kaikki. Ennenkaikkea on pidettävä varalla, ettei vävymme
aavista mitään.

Isäni näytti masentuneelta. Hän sanoi:

-- Mikä onnettomuus!

Äitini lisäsi aivan raivoissaan:

-- Minä olen aina epäillyt, ettei tuosta varkaasta tule miestä ja että
vielä kerran saamme hänet elätettäväksemme. Ikäänkuin voisi odottaakaan
mitään joltakin Davranchelta.

Isäni pyyhkäsi otsaansa, niinkuin hän teki kuunnellessaan vaimonsa
moitteita.

Äitini lisäsi:

-- Anna Josephille rahaa, jotta hän menee maksamaan nyt heti nuo
osterit. Puuttuisi vaan, että tuo kerjäläinen tuntisi meidät. Siitäpä
tulisi kaunis juttu. Menkäämme toiselle puolelle ja laita niin, ettei
tuo mies enää tule lähellemme.

Hän poistui ja he poistuivat jätettyään minulle sadan sousin rahan.

Sisareni odottivat ihmeissään isääni. Ilmoitin, että äiti oli alkanut
voida pahoin merellä ja kysyin osterien myyjältä:

-- Paljonko olemme teille velkaa herra?

Olisin kernaasti sanonut: setäni.

Hän vastasi:

-- Kaksi frangia ja neljäkymmentä.

Minä ojensin hänelle sata sousta ja hän antoi minulle takaisin rahaa.

Minä katsoin hänen kättään, ryppyistä käsiraukkaa ja minä katsoin hänen
kasvojaan, vanhoja ja viheliäisiä, suruisia, murtuneita kasvoja, sanoen
itselleni:

-- Se on setäni, isäni veli, setäni!

Minä annoin hänelle kymmenen sousta. Hän kiitti minua:

-- Jumala siunatkoon teitä, nuori herra! Köyhän äänellä, joka kiittää
almusta.

Minä ajattelin, että hänen oli täytynyt kerjätä tuolla kaukana.

Sisareni katsoivat minuun kummastuneina anteliaisuudestani.

Kun annoin isälleni kaksi frangia, kysyi äitini ihmetellen:

-- Maksoivatko ne kolme frangia? Se ei ole mahdollista.

Minä selitin lujalla äänellä:

-- Minä annoin kymmenen sousta juomarahaa.

Äitini hätkähti ja katsoi minua silmiin:

-- Sinä olet hullu! antaa kymmenen sousta tuolle miehelle, tuolle
kerjäläiselle!...

Hän keskeytti puheensa nähdessään isäni katsovan merkitsevästi vävyynsä.

Sitten vaiettiin.

Edessämme taivaanrannalla sinipunerva varjo näytti kohoovan merestä. Se
oli Jersey.

Kun lähestyimme aallonmurtajaa, valtasi minut voimakas halu vielä
kerran nähdä Jules setääni. Lähestyä häntä, sanoa hänelle jotakin
lohduttavaa, hellää.

Mutta kun kukaan ei enää syönyt ostereita, oli hän kadonnut,
laskeutunut epäilemättä johonkin löyhkäävään soppeen, jossa onneton
asusti.

Ja me palasimme Saint-Malo-laivalla jottemme olisi tavanneet häntä.
Äitini oli puolikuollut levottomuudesta.

Minä en enää milloinkaan nähnyt isäni veljeä.

Ja siinä syy, miksi jonkun kerran olet nähnyt minun antavan sata sousta
kerjäläiselle.



LAPSI.


Vakuutettuaan kauvan, ettei milloinkaan menisi naimisiin, oli Jacques
Bourdillière äkkiä muuttanut mielipidettä. Se oli tapahtunut äkisti
eräänä kesänä merikylpypaikassa.

Kun hän oli eräänä aamuna loikonut hietikolla, vaipuneena katselemaan
naisten nousemista vedestä, oli pieni jalka herättänyt hänen huomiotaan
kauneudellaan ja siroudellaan. Kohotettuaan katseensa miellytti häntä
jalan omistajakin. Tästä hän ei muuten nähnyt muuta kuin nilkat ja
pään, jotka pistivät esiin huolellisesti kiinnipannusta, valkeasta
villakankaasta tehdystä vaipasta. Jacques Bourdillièrea pidettiin
aistillisena ja hurjastelijana. Hänet lumosi ensin pelkkä muodon
kauneus; sittemmin hänet kahlehti nuoren tytön henkinen sulous, hänen
luonnollisuutensa ja hyvyytensä, hänen sielunsa, joka oli yhtä raitis
kuin hänen huulensa ja poskensa.

Hänet esitettiin perheelle, hän miellytti ja hänen rakkautensa kiihtyi
pian hulluuteen saakka. Kun hän kaukaa näki Bertha Lannisin keltaisen
hiekan peittämällä aavalla rannalla, vapisi hän kiireestä kantapäähän.
Hänen läheisyydessään mykistyi hän, menetti puhe- ja ajatuskykynsä,
samalla kun hänen sydämensä jyskytti, hänen korvissaan humisi ja hänen
mielensä täytti pelko. Oliko sellainen rakkautta?

Hän ei sitä tiennyt, ei käsittänyt, mutta kuitenkin kaikitenkin pysyi
hän päätöksessään tehdä tuo lapsi vaimokseen.

Tytön vanhemmat epäröivät kauvan nuoren miehen huonon maineen
peloittamina. Kerrottiin, että hänellä oli rakastajatar, vakinainen
rakastajatar, pitkäaikainen ja luja suhde, yksi noita siteitä, jotka
luulet katkaistuiksi, mutta jotka pitävät yhtäkaikki.

Sitäpaitsi rakasti hän milloin pitemmän milloin lyhyemmän ajan kaikkia
naisia, jotka tulivat hänen lähettyviinsä.

Nyt hän muutti tapansa, eikä suostunut edes yhtä ainoata
kertaa tapaamaan sitä naista, joka pitkät ajat oli ollut hänen
rakastajattarensa. Muuan ystävä järjesti niin, että tämä sai vuotuisen
apurahan, joka turvasi hänen toimeentulonsa. Jacques maksoi, mutta ei
tahtonut kuulla hänestä puhuttavan, eikä sittemmin ollut tuntevinaan
häntä nimeltäkään. Nainen kirjoitti kirjeitä, ilman että hän niitä
aukaisikaan. Joka viikko tunsi hän hyljätyn vihatun käsialan
kirjekuoressa; ja viikko viikolta tunsi hän yhä suurempaa vihaa tätä
kohtaan ja hän repi äkisti rikki kuoren ja paperin avaamatta, lukematta
riviäkään, ainoatakaan riviä, tietäen ennakolta, mitä valituksia ja
moitteita se sisälsi.

Koska hänen kestävyyteensä ei luotettu, kesti koetusaikaa koko talven
ja vasta keväällä myönnyttiin hänen kosintaansa.

Häät vietettiin Pariisissa toukokuun ensi päivinä.

Oli päätetty, etteivät he tekisi tavanmukaista häämatkaa.
Vaatimattomien tanssijaisten jälkeen perheen keskuudessa,
tanssijaisten, joiden piti kestää korkeintaan yhteentoista, jottei tuo
pitkä päivä väsyttävine juhlamenoineen venyisi kovin pitkäksi, piti
vastanaineiden viettää ensimäinen yhteinen yönsä morsiamen kodissa ja
lähteä seuraavana aamuna kahden rakkaalle rannikolle, jossa he olivat
oppineet tuntemaan ja rakastamaan toisiaan.

Oli tullut yö, suuressa vierashuoneessa tanssittiin. He olivat kahden
vetäytyneet pieneen japanilaiseen huoneeseen, joka oli verhottu
kiiltävällä silkillä, ja jota tänä iltana hämärästi valaisi himmeä valo
suuresta värilyhdystä, joka riippui katosta kuin suuri muna. Akkuna oli
puoliavoinna päästäen aika ajoin sisään raittiin tuulahduksen ulkoa,
ilman vienon kosketuksen, joka hyväili kasvoja, sillä ilta oli lämmin
ja tyyni, täynnä kevään tuoksuja.

He eivät puhuneet mitään; he pitivät toisiaan kädestä, puristaen niitä
välistä kaikin voimin. Nuori tyttö istui siinä harhailevin katsein,
hiukan suunniltaan elämässään tapahtuvan suuren muutoksen vuoksi,
mutta hymyilevänä, liikutettuna, valmiina itkemään, välistä myöskin
miltei pyörtymäisillään ilosta. Hän luuli koko maailman muuttuneen
sen johdosta mitä hänelle oli tapahtunut, häntä peloitti ilman että
hän tiesi miksi ja tunsi, että koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli
vallannut kuvaamaton ja suloinen uupumus.

Nuori mies katsoi häneen herkeämättä huulilla ainainen hymy. Hän tahtoi
puhua, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa ja jäi istumaan pannen
kaiken tulensa kädenpuristukseen. Vähänväliä hän kuiskasi: "Berthe!"
ja joka kerralla loi tyttö häneen silmänsä lempeällä ja hellällä
katseella; he katselivat toisiaan hetkisen, sitten vaipui tytön katse
alas miehen katseen läpitunkemana ja lannistamana.

He eivät keksineet ainoatakaan ajatusta toisilleen sanoakseen. He
saivat olla yksin, mutta välistä loi joku tanssiva pari ohimennen
heihin pikaisen katseen, aivankuin olisi se ollut vaiteliaana
todistajana ja uskottuna jossakin salaisuudessa.

Sivuovi avautui ja palvelija tuli sisään tuoden tarjottimella
kiireellisen kirjeen, jonka kaupunginlähetti oli juuri tuonut.
Jacques otti sen vavisten, epämääräisen ja äkillisen pelon valtaamana,
salaperäisen pelon, joka käy äkillisen onnettomuuden edellä.

Hän silmäili kauan kirjekuorta, jonka käsialaa hän ei tuntenut,
uskaltamatta sitä avata, saaden mielettömän halun jättää se lukematta,
jäädä epätietoisuuteen, pistää se taskuunsa ja sanoa itselleen:
"Jääköön huomiseen. Huomenna olen kaukana, ja se on minulle
yhdentekevää!" Mutta kaksi alleviivattua sanaa: _hyvin kiireellistä_,
kirjeen kulmassa pidättivät häntä ja herättivät hänessä pelkoa. Hän
kysyi: "Sallitteko ystäväni?" mursi kuoren ja luki. Hän luki paperin
tullen hirveän kalpeaksi, silmäili sen nopeasti läpi ja näkyi hitaasti
sitä tavailevan.

Kun hän kohotti päätään, kuvastui hänen kasvoissaan hämmennys. Hän
sopersi: "Rakkaani, se on... se on parhaimmalta ystävältäni, jolle on
tapahtunut suuri, hyvin suuri onnettomuus. Hän tarvitsee minua heti...
aivan heti... on kysymyksessä elämä tai kuolema. Sallitteko, että
poistun kahdeksikymmeneksi minuutiksi? Palaan heti."

Nuori tyttö änkytti vavisten, peloissaan: "Menkää, ystäväni!" Hän ei
ollut vielä ollut kylliksi kauvan naimisissa uskaltaakseen kysyä,
vaatiakseen saada tietää. Ja Jacques katosi. Berthe jäi yksin
kuuntelemaan kuinka viereisessä huoneessa tanssittiin.

Jacques otti ensimäisen hatun, mikä käsiin sattui, ja jonkun
päällystakin ja juoksi portaita alas. Ennenkuin hän astui kadulle
pysähtyi hän eteisen kaasulampun alle ja luki vielä kerran kirjeen.

Se oli näin kuuluva:

    "K. H!

    Ravet niminen tyttö, entinen rakastajattarenne on juuri
    synnyttänyt lapsen, jonka hän väittää olevan teidän. Äiti
    on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata teitä. Rohkenen
    kirjoittaa teille ja pyytää teitä suomaan tämän viimeisen
    kohtauksen naiselle, joka on hyvin onneton ja joka ansaitsee
    sääliä.

    Kunnioituksella:

                                             tohtori Bonnard."

Kun hän ennätti kuolevan huoneeseen oli kuolinkamppailu jo alkanut. Hän
ei tuntenut sairasta ensin. Lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa hoitivat
tätä ja kaikkialla lattialla oli sankoja täynnä jäätä ja verisiä
liinavaatteita.

Lattialle läikytetty veri lainehti; kaksi kynttilää paloi jollakin
huonekalulla; sängyn takana pienessä korivuoteessa huusi lapsi ja joka
kerta kun se huusi, koetti äiti tuskissaan liikahtaa, väristen vilusta
jääkylmissä kääreissään.

Hänestä vuosi verta; tuo synnytys oli haavoittanut hänet kuoliaaksi,
surmannut hänet. Hänen elämänsä juoksi hukkaan ja jäistä huolimatta,
hoidosta huolimatta, kesti vastustamatonta verenvuotoa yhä jouduttaen
hänen viime hetkeään.

Hän tunsi Jacquesin ja koetti kohottaa käsivartensa, mutta ei jaksanut,
niin heikot ne olivat, mutta hänen kuolonkalpeille kasvoilleen alkoi
valua kyyneleitä.

Jacques laskeutui polvilleen vuoteen ääreen, tarttui hänen rentona
riippuvaan käteensä ja suuteli sitä kiihkeästi; sitten läheni hän
vähitellen laihoja kasvoja, jotka vapisivat kun hän niitä kosketti.
Toinen sairaanhoitajattarista seisoi vieressä valaisten heitä
kynttilällä ja lääkäri siirryttyään tuonnemmaksi katseli heitä perältä
huonetta.

Sairas sanoi silloin läähättäen heikolla äänellä: "Minä kuolen kohta,
armas; lupaa, että jäät loppuun asti. Oi, älä jätä minua viimeisellä
hetkelläni!"

Jacques suuteli nyyhkyttäen hänen otsaansa hänen hiuksiaan. Hän
kuiskasi, "Ole rauhallinen, minä jään."

Sairas vaikeni vähän aikaa, ennenkuin kykeni taas puhumaan, niin heikko
ja riutunut hän oli. Hän jatkoi: "Pienokainen on sinun. Minä vakuutan
sen sinulle Jumalan edessä, minä vakuutan sen sinulle sieluni autuuden
kautta, minä vakuutan sen sinulle kuolinhetkelläni. En ole rakastanut
ketään muuta kuin sinua... Lupaa minulle, ettet sitä hylkää." Jacques
koetti vielä kerran ottaa syliinsä tuon revityn ruumisraukan, josta
veri oli juossut kuiviin. Hän sopersi suunniltaan katumuksesta ja
surusta: "Lupaan sinulle, että kasvatan sen ja rakastan sitä. Se
on oleva aina luonani." Silloin kuoleva koetti suudella Jacquesia.
Jaksamatta kohottaa voimatonta päätään, ojensi hän vaaleat huulensa
suudelmaa odottaen. Jacques lähensi suutaan, ottaakseen vastaan tuon
surullisen ja rukoilevan hellyydenosoituksen.

Jonkun verran tyyntyneenä kuiskasi kuoleva hiljaa: "Tuo lapsi tänne
jotta näen rakastatko sitä."

Ja Jacques meni hakemaan lasta.

Hän laski sen hiljaa vuoteelle heidän väliinsä ja pieni raukka lakkasi
itkemästä. Kuoleva kuiskasi: "Älä liiku enää." Eikä Jacques enää
liikahtanut. Hän pysyi paikoillaan, pitäen kuumassa kädessään kättä,
jota kuolinkamppailun väristykset vavahduttivat, niinkuin hän oli
hetki sitten pitänyt kädessään toista kättä, joka vapisi rakkaudesta.
Aika ajoin hän vilkasi kelloon, pitäen silmällä viisaria, joka näytti
kahtatoista, sitten yhtä, sitten kahta.

Lääkäri oli lähtenyt pois; sairaanhoitajattaret jotka olivat jonkun
aikaa hiljaisin askelin kävelleet edestakaisin huoneessa, nukkuivat
nyt nojatuoleissaan. Lapsi nukkui ja äitikin, joka lepäsi silmät
suljettuina, näytti lepäävän.

Yhtäkkiä, kun vaalea päivänvalo jo kuumotti akkunaverhojen välistä,
ojensi sairas kätensä niin äkisti ja kiivaasti, että lapsi oli vähällä
pudota maahan. Hänen kurkussaan korisi; sitten lepäsi hän seljällään,
liikkumattomana, kuolleena.

Sairaanhoitajat juoksivat vuoteen ääreen ja ilmoittivat: "Hän on
kuollut."

Jacques katsoi viimeisen kerran sitä naista, jota hän oli rakastanut,
sitten kelloa, joka näytti neljää ja läksi huoneesta ilman
päällystakkia juhlapuvussa, lapsi käsivarsilla.

Yksin jäätyään oli hänen nuori vaimonsa odottanut, ensin jotakuinkin
tyynesti, pienessä jaapanilaisessa huoneessa. Nähtyään, ettei Jacques
palannut oli hän astunut vierashuoneeseen, näköjään huolettomana ja
levollisena, mutta hirveästi huolissaan. Hänen äitinsä oli kysynyt
nähdessään hänen olevan yksin: "Missä on miehesi?" Hän oli vastannut:
"Huoneessaan; hän tulee kohta."

Tunnin kuluttua, kun kaikki alkoivat kysellä häneltä, oli hän kertonut
kirjeestä ja Jacquessin tyrmistyneestä ulkonäöstä ja pelostaan että
onnettomuus oli tapahtunut.

Odotettiin vielä. Kutsuvieraat lähtivät; ainoastaan läheisimmät
sukulaiset jäivät. Kello kahdeltatoista kävi nyyhkyttävä morsian
vuoteeseen. Hänen äitinsä ja kaksi tätiä istuivat vuoteen ääressä ja
kuuntelivat hänen itkuaan ääneti ja lohduttomina... Isä oli lähtenyt
poliisikomisariuksen luo tiedustelemaan.

Kello viiden aikaan kuului käytävästä hiljaista melua: ovi avautui ja
sulkeutui hiljaa. Sitten kuului äänettömässä talossa heikko huuto joka
muistutti kissan naukumista.

Kaikki naiset hypähtivät ylös ja Berthe lähti ensimäisenä liikkeelle
yöpuvussaan huolimatta äitinsä ja tätinsä estelyistä.

Jacques seisoi keskellä huonetta kalmankalpeana läähättäen, lapsi
käsivarrella.

Nuo neljä naista katsoivat häntä kauhistuneina; mutta Berthe, joka
äkkiä tuli rohkeaksi kiiruhti tuskan valtaamana hänen luokseen: "Mitä
tämä merkitsee, sanokaa, mitä se on?"

Jacques oli hurjan näköinen, hän vastasi katkonaisesti: "Se
merkitsee... se merkitsee... että minulla on lapsi ja että äiti on
juuri kuollut..." Ja hän näytti tottumattomin käsin huutavaa pienokaista.

Sanaakaan sanomatta otti Berthe lapsen, suuteli sitä, puristi sitä
rintaansa vasten; sitten kysyi hän kohottaen mieheensä katseen
silmistään, jotka olivat täynnä kyyneleitä: "Sanoitteko että äiti on
kuollut?" Jacques vastasi: "On, hetki sitten... sylissäni... Olin
purkanut kesällä... En tiennyt mitään... lääkäri kutsui minut..."

Berthe kuiskasi: "No hyvä, siispä me kasvatamme pienokaisen."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Miss Harriet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.