Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kirsti - Sielunkuvaus
Author: Kallas, Aino Krohn
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kirsti - Sielunkuvaus" ***


KIRSTI

Sielunkuvaus


Kirj.

AINO KALLAS



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1902.



EDELLINEN OSA



1.


Kirstillä oli äidistään kaksi eri kuvaa, toinen, joka vastasi
nykyisyyttä ja todellisuutta, ja toinen hämärämpi, joka lapsuuden
aikaisimpiin aikoihin liittyi. Siltä ajalta hänelle oli jäänyt mieleen
monta pientä tapausta, joita myöhemmin omituisella hellyydellä
muisteli, mutta tuskin uskoi tosiksi. Kerrankin isää kotiin odottaessa
oli äiti pannut heidät kaikki lapset piiloon, minkä mihinkin, --
nuorempi pikkusiskoista oli silloin vielä niin pieni, että mahtui
ison vaatekorin kannen alle, -- ja itse hän piiloutui Kirstin kanssa
kaapin taakse. Isä kulki huoneesta huoneeseen heitä hakien ja ääneensä
ihmetellen. Kirstistä se kaikki oli sanomattoman hauskaa, ja kun äiti
puristi käsivarresta ja käski olla ihan hiljaa, koitti hän pidättää
nauruaan, niinkauan kuin taisi, kasvot tulipunaisina ponnistuksesta.
Mutta yhtäkkiä se kuitenkin tyrskähti kuuluville, ja silloin isä heidät
löysi. Hän oli yhtä iloinen kuin he kaikki muutkin, pyöritti äitiä
ympäri lattiaa, kutsuen häntä pieneksi, vallattomaksi tytökseen ja
lapsia karkulaisikseen. Ja sitten suuteli heitä jokaista erikseen.

Iltasin äiti aina hiipi lastenkamariin valkoisessa yöpuvussa ja hiukset
pitkässä palmikossa, -- hän oli silloin aivan nuoren tytön näköinen.
Vuoteen laidalle istahti ja rukoili pienen, tutun rukouksen, melkein
aina saman. Joskus hän rukoili muutakin, mutta silloin Kirsti ei
tahtonut nukkua, vaan pyysi ja pyysi, kunnes sai oman rukouksensa.
Sitten äiti veti peiton heidän ylitseen, -- ja puhalsi kuumaa
hengitystä niskaan, "että tulisi lämmin".

Isän oli tapana sanoa äitiä neljänneksi lapsekseen ja iloisella
tuulella ollessaan kantaa häntä pitkin huoneita. Silloin oli äiti muka
pelkäävinään ja hyyristyi isän kaulaan kiinni. Kirstiä nauratti, ja hän
juoksi jäljessä; hänestä äiti pelkäsi turhia, isähän oli niin voimakas,
että hyvin olisi jaksanut kantaa sekä hänet että äidin.

Myöhemmin hän tätä aikaa ajatellessaan ymmärsi, kuinka isä oli ollut se
keskipiste, jonka ympäri äidin kaikki ajatukset pyörivät. Isälle iloksi
olivat tarkoitetut kaikki hänen pienet päähänpistonsa, huolenpitonsa
ja keksintönsä. Äiti oli ollut niitä naisluonteita, joitten suurin
sulo on lapsellisuudessa, minkä he vuosikausia säilyttävät. Kevyttä,
taipuvaa, pehmeää lapsenmieltä, joka ei näy koskaan aikovan vakaantua
eikä vanheta. Aina se löytää syytä iloiseen nauruun, aina se on täynnä
oikkuja ja mielitekoja ja samalla loppumatonta uhrautumisen halua.
Ajatella äitiä ilman isää, -- se olisi ollut mahdotonta.

Kirstin ollessa kaksitoista vuotta, isä kuoli äkkiä halvaukseen.
Pikkusiskot olivat molemmat silloin hyvin pikkuisia ja ymmärtämättömiä;
hautajaispäivänäkään eivät tienneet parempaa kuin leikitellä
mustareunaisilla konvehtipapereilla ja juosta nauraen vierasten
jaloissa.

Äiti ei senjälkeen enään oikein tullut entiselleen. Kirsti muisti hänet
myöhemmiltä ajoilta ja kasvinvuosiltaan aina hiukan heikkona, aina
surullisena ja kuin väsyneenä. Ikäänkuin äiti aina olisi elänyt jossain
kaukaisessa menneisyydessä ja katsellut nykyisyyttä ainoastaan sen läpi.

Kirstin elämään oli isän ennenaikainen kuolema muodostanut
jonkinlaisen rajapyykin. Hän oli sattumalta ensimäisenä juossut siihen
huoneeseen, missä isä työpöytänsä ääreen kaatuneena makasi, ja se oli
yksityiskohtia myöten syöpynyt hänen herkkään lapsensieluunsa. Mutta
hän ei puhunut siitä koskaan eikä kertonut siitä kellekään. Isän
kuoleman jälkeisinä aikoina tuli taloon usein vanhoja tätejä, kaukaisia
sukulaisia ja muita tuttavia äitiä muka lohduttamaan. Kirsti oli
harmissaan tädeille, jotka hänen mielestään vaan kiusasivat äitiä. He
pakoittivat äidin aina kertomaan asian alusta alkaen, vaikka muutenkin
kaiken hyvin tunsivat ja tiesivät. Ja sitten he panivat päänsä niin
suututtavasti kallelleen ja huokasivat ja hytkyttelivät itseään. Kirsti
oli varma siitä, että heistä oli melkein hauska kuunnella.

Tädit ottivat tavallisesti Kirstinkin syliinsä, hyväilivät ja
suutelivat häntä ja kysyivät, eikö hänellä ollut kovin, kovin ikävä
isää? Tiesikö hän, että isä nyt oli taivaassa? Silloin Kirsti punastui
tulipunaiseksi ja alkoi väännellä ja käännellä itseään sylissä, kunnes
pääsi pois. Mutta jos tädit eivät vielä sittenkään häntä päästäneet,
vaan yhä tinkasivat, oliko hänen ikävä, vastasi hän lyhyesti: "Ei!" ja
livahti toiseen huoneeseen. Sattui vielä parahiksi näkemään, kuinka
tädit pyörittelivät päätään ja hapanmakealla hymyllä sanoivat äidille:
"Lapset ovat sentään onnellisia, -- eivät muista eivätkä ymmärrä
mitään, -- ne pikku enkelit!"

Mutta Kirsti tiesi, että tädit sydämessään pitivät häntä häijynä ja
huonosti kasvatettuna. Ja hän piiloutui johonkin nurkkaan, tavallisesti
suuren vaatekaapin taakse, joka oli hänen mielipaikkansa ja itki siellä
vähän aikaa. Hän muisti kaikki liiankin hyvin, ja yksin ollen monesti
sitä ajatteli. Se oli jotain, mikä oli peloittanut ja säikäyttänyt
häntä sydänjuuria myöten ja ryöstänyt häneltä varhain lapsen mielen
ja lapsen ajatukset. Ja kylvänyt sijalle omituisen pelon elämän
lyhyydestä, joka ei antanut hänelle aikaa olla lapsena eikä leikkiä
kuten muut.

Kaikenlaista hän pelkäsi. Makasi iltakaudet ja vapisi vuoteessaan.
Yhteen aikaan kiersivät hänen ajatuksensa alituisesti suurissa
nälkävuosissa. Jos ne vieläkin kerran tulisivat -- -- -- Ja heidänkin
täytyisi syödä pettua, -- samanlaista, mitä isällä oli ollut palanen
säilyssä kaapissaan, -- mustaa, murenevaa leipää, joka karisi oljen
hilpeitä... Hän kammosi kaikkia kärsimyksiä, varsinkin ruumiillisia ja
kuitenkin kiusasi itseään niitä ajattelemalla.

Yhteen aikaan oli hänellä todelliset sieluntuskat tutkiessaan itseään,
olisiko hän uskon vainojen aikana rohjennut uskonsa tunnustaa. Hän
luki kaikista kauheista kidutuksista, polttavista raudoista ja
piikkituoleista tuskallisella värinällä, ikäänkuin olisi tuntenut
ne omassa ruumiissaan. Ja rukoili pitkät ajat polvilla vuoteessaan,
-- äidin jo nukkuessa, -- että Jumala vahvistaisi häntä iloiseen
tunnustukseen, jos se olisi tarpeellista.

Myöhemmin, vähän vanhempana, häntä alettiin sanoa isänsä näköiseksi ja
kaltaiseksi. Hän punastui ilosta ja ylpeydestä sitä kuullessaan. Mutta
kun hänen vallaton ja kesytön luonteensa alkoi puhjeta esille, sai hän
yhtä usein kuulla: Olisipa isäsi vaan elänyt...! Olisi kyllä opettanut!
Silloin hän puri huultaan uhkamielisenä ja ajatteli, että oli hyvä, kun
isä jo oli kuollut. Heitä olisi ollut kova kovaa vastaan. Isä olisi
häntä kurittanut ja masentanut ja pakoittanut tekemään oman tahtonsa
mukaan.

Hän oli noin seitsemäntoista vuotias, ja äskettäin lopettanut koulun,
kun sairastui kovaan kuumetautiin. Hyvin sairas hän oli, niin että
kauan aikaa häilyi elämän ja kuoleman rajamailla. Ja kun hän vihdoin
alkoi parantua, se kävi niin hitaasti, ettei ensin uskottukaan hänen
todella tulevan terveeksi jälleen. Päivistä ja viikoista ei edistystä
paljon ollenkaan havainnut, ainoastaan vertailemalla kuukausia
toisiinsa huomasi hänen hitaasti tervehtyvän.

Hän oli hyvin hiljainen tänä paranemisaikanaan. Hän ei saanut eikä
voinut tehdä mitään työtä, ja istui sentähden paljon yhdessä kohden ja
ajatteli. Sillä lailla hän vähitellen melkein tottui pois työstä ja
unohtui haaveksimaan ja miettimään. Kun joku hänet siitä äkkiä herätti,
säpsähti hän ylös ja hajamielisesti hymyillen vastasi: "Ah, minä vain
ajattelin!"

Hän oli ruvennut näkemään paljon unia öisin, ja päivillä niitä
mielessään kertaili ja selitteli. Ne olivat kuin toinen maailma, joka
päivin oli piilossa ja kadoksissa, mutta yöllä saapui hänen luokseen.
Joskus ne olivat synkkiä ja peloittavia, niin että noustuaankin vielä
kauan kulki kuin muodottoman, ahdistavan painon alla, pääsemättä sen
vaikutuksesta. Leijailivat hänen ympärillään suurina, raskassiipisinä
lintuina, jotka laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi, yhä
taajemmissa joukoissa, kunnes vihdoin peittivät hänen päänsä ja
rintansa ja kätensä suurilla siivillään. Hän makasi niitten lämpimässä
syleilyssä, joka puoleksi oli tukahuttaa hänet... Joskus ne olivat
kauniita ja keveitä, niin että tuntui, kuin olisivat ne kantaneet häntä
läpikuultavassa, korkeassa ilmassa.

Näinä aikoina alkoi Kirsti paljon ajatella isää, ja hänelle tuli
yhtäkkiä häntä ikävä. Yhtäkkiä hän käsitti, mitä oli kadottanut.
Särmät ja kulmikkaisuudet hänen luonteessaan alkoivat häntä vaivata
ja hän tunsi tarvetta alistua, totella, kumartua. Eräänä iltana hän
löysi itsensä katselemasta isän valokuvaa ja vertailemasta sitä siihen
himmeään muistoon, mikä hänellä todellisuudesta oli. Ja hän alkoi kutoa
uutta kuvaa itselleen, aivan niinkuin rikkinäistä gobeliinia ommellaan
yhteen. Hän pani kokoon kaikki, mitä pitkin kasvinaikaansa isästä oli
kuullut, sanan sieltä, toisen täältä, milloin jonkun tapauksen, milloin
sattuvan luonnepiirteen, milloin lentävän sanan, -- ja yhdisti niitä
kokonaisuudeksi kuin mosaikkia. Hän haki esiin vanhoja, kellastuneita
kirjeitä ja katkonaisia päiväkirjan otteita, mitä isältä oli jäänyt.
Sitten hän alkoi lukea hänen painetuita kirjoituksiaan, tutkien niitä
rivi riviltä.

Ja rivien välistä isän kuva alkoi kohota hänelle selvänä. Isä oli ollut
itse voima, suuripiirteinen luonne, ankara ja hellä yhtaikaa. Hän
olisi ollut se oikea Kirstiä kasvattamaan. Hän olisi murtanut hänen
vastarintansa, hionut, sulattanut, muodostanut hänet, ilman että siihen
olisi tauteja tarvittu. Se olisi käynyt niin helposti ja itsestään,
että sitä tuskin olisi huomannutkaan. Ja jos joskus sen voiman edessä
olisi vavissutkin, ja niskan olisi ollut vaikea notkistua, niin olisi
toisena hetkenä kiitollisuudella suudellut kurittavaa kättä. Heillä,
hänellä ja isällä, -- oli niin monta vivahdusta yhteistä. Isän ei olisi
tarvinnut muuta kuin vedota itseensä, osatakseen Kirstiä oikealla
tavoin kohdella. Hän olisi osannut aina ytimeen.

Paljon, muitakin ajatuksia alkoi Kirstissä liikkua näinä aikoina
ja vielä sittenkin, kun jo oli täysin tervehtynyt. Hän kulki aina
epämääräisessä, kuumeentapaisessa odotuksessa, josta ei tiennyt, mihin
se kohdistui. Joka päivältä, mikä alkoi, hän kysyi, mitä se oli tuova
mukanaan, ja kun se oli huvennut iltaan saakka yhtä yksitoikkoisena
kuin edellinen, pani hän toivonsa seuraavaan. "Minulla on aikaa
odottaa", hän sanoi, -- "ja kerran se tulee!" Mutta mitä hän odotti, se
ei ollut hänelle itselleenkään selvää. Toisinaan ajatteli odottavansa
ulkonaisia muutoksia ja suuria tapauksia, jotka kääntäisivät
ylösalaisin olosuhteet. Mutta yhtä mahdollista oli, että odotti jotain
kehittyvän omassa itsessään. Se oli paljon luultavampaa. Siellä oli
hänen sielussaan jotain syvää ja liikkumatonta kuin pohjavesi. Ehkä se
alkaisi joskus kohota ja lainehtia, ja kuka tietää, mitä se silloin
nostaisi esiin. Sieltä syvyydestä kuului joskus kuin huutoa, ääni, joka
vaati ja rukoili saada elää. Joka tahtoi jokaiselta hetkeltä sisällystä
ja jokaiselta päivältä jotain uutta.

Sillä kaikki, mihin hän ryhtyi ja mitä teki, oli ainoastaan
väliaikaista, -- ajanhukkaa vain ja ajan tappamista.

"Minä voisin myös olla jotain maailmassa", hän usein mietti, -- "mutta
en sillä, mitä teen ja saan aikaan, vaan sillä, mitä olen. Omalla
olennollani voisin olla jotain. Jos joku tahtoisi minun ajatukseni
omikseen, -- niin antaisin ne hänelle. Niin paljon niitä tulisi,
ettei tietäisi, mihin panna. Kun vaan joku kuuntelisi, voisin istua
kertomassa vaikka kuinka monta iltaa. Minulla on koko sielu täynnä
ajatuksia, mutta niissä ei ole mitään eloa, niinkauan kuin ei kukaan
ole niitä kuullut. Kauniita kiviä ne ovat, joista ei lähde valoa, koska
niillä ei ole sitä itsessään. Suuren auringon ne tarvitsisivat, jota
voisivat heijastaa."

Kirsti oli parina viime vuonna ulkonaisesti kehittynyt naiseksi,
saanut ryhtiä hoikkaan vartaloon ja sulavuutta liikkeihin. Hänellä oli
pehmeäpiirteiset kasvot, joitten heleä iho nopeasti vaihteli väriä.
Silmät olivat kirkkaan siniset ja hyvin mustakulmaiset, ja ilme niissä
levoton ja vilkas, eikä vielä vakaantunut. Toisinaan, varsinkin yksin
ollessa, olivat ne täynnä kysymystä, joka suuntautui kaikkeen eikä
kehenkään, joka rukoili ja kerjäsi vastausta. Eninten oli luonnetta
suun ympärillä; se oli pieni ja kaunismuotoinen, herkkä ilmeeltään ja
vetäytyi helposti nauruun. Huulten hiukan avautuessa oli sen piirteissä
koko joukko intohimoa ja itse-unhoitusta, -- paljon mahdollisuuksia
täyden elämän sekä riemuihin että kärsimyksiin. Tiukkaan suljettuna
osoitti se voimaa ja varhaista kehitystä, joka soti kasvojen taipuvan
ylä-osan ilmettä vastaan.

Heidän oli ollut tapana kesäisin asua merisaaristossa, kaukana
ulkokareilla, joissa tuuli taivutti käppyrään männyt ja tunki ruohon
kallionkoloihin kasvamaan. Se ilmasto ei oikein enään sopinut äidille,
arveli lääkäri. Hän ei kestänyt meren voimakkaan kosteata ilmaa,
-- sisämaan leutoa, tuuletonta lämpöä ja havumetsän tuoksua piti
hänen saada hengittää. Niin tulivat he eräänä kesänä lähteneeksi
Leppäniemeen, jo varhain, kesäkuun ensi päivinä. Kirsti oli silloin
juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta.



2.


Leppäniemi on niitä Järventaustan syrjäisiä maita, jotka ovat jääneet
oheen suuremmista kulkuväylistä. Kyläntie, joka kiertelee pitkin
asumattomia rantoja, on kivinen ja epätasainen, ja sitä ajetaan
harvoin. Järvi taas ei yhdistä muuhun maailmaan, vaan eroittaa. Harvoin
sillä soutajan näkee; toisinaan työstä kotiutuvan miehen, joka illan
suussa viilettää ruuhellaan pitkin tyyntyvää selkää, laulaen tahi
pikemmin huutaen yksitoikkoista kansansäveltä, jolla ei ole sointua, ei
alkua, ei loppua. Rannalla kasvavat hongat jo pilviä pitelevät, mutta
vielä ei ole niitä tukkipuiksi katsottu eikä juurelle kirvestä laskettu.

Kirsti on painanut kiinni puutarhan portin ja lähtenyt rantapolulle.
Kukkivien omenapuitten lemu seuraa häntä; ne ojentelevat oksiaan yli
säleikkö-aidan, ja ilma on täynnä pieniä tuoksu-aaltoja, joita joka
tuulahdus työntää eteenpäin. "Kuin tanssiaispukuun puettuja nuoria
tyttöjä", -- hän ajattelee, -- "kaikki valkeissa harsopuvuissa,
punaisia nauhasolmekkeita siellä täällä. Hyvin herkkiä ja hyvin arkoja,
-- värisevät odottaessaan karkelon alkua."

Tie on yksinäinen ja äänetön, kapea metsäpolku. Ei vastaantulijaa, --
ei ohikulkijaa.

Hän on tullut kivikkoniemeen, joka pistäytyy hiukan ulommaksi järveen.
Se on hänen aamukävelynsä tavallinen päämäärä. Valkoinen suopursu
tuoksuu väkevänä rahkasammalten lomissa, ja kivissä näkyy selvät
juovat veden entisen korkeuden ajoilta. Hän istahtaa rannalle ja
taivuttaa vieressä kasvavan rantalepän oksaa, kunnes se viistää vettä.
Vastapäisen niemen takaa välkkyy valkeata hiekkaa, johon päivä paistaa.
Se on venevalkama.

Siellä on joka sunnuntai vilkasta elämää, koko järvenperukan väki kun
saapuu sinne kirkkoon lähteäkseen. Kaikki pyhätamineissa, miehillä
uudet kaulahuivit; tytöillä ja vaimoilla pyhäsilkit päässä ja hameet
korkealle käärittyinä, että pääsisi näkyviin häikäisevän valkea,
kovaksi tärkätty alushame. Ryhmissä seisovat rannalla, toisiaan
odotellen; toisella puolen naiset, toisella miehet, jotka panevat
tupakan ajan kuluksi.

Sitten lähdetään; korkealta hietikolta työnnetään veteen pitkät,
monihankaiset ja litteäpohjaiset ruuhet, ja kilpasoutu alkaa. Jokainen
venekunta koittaa toisensa edelle ennättää, soutajat panevat parastaan
hiki otsassa, peränpitäjän käsi on koukistunut melan ympärille kuin
rautakahle; hangat rutisevat ja airot kalahtavat. Vesi hyrskyy vaahtona
kokassa ja räiskyy helmeillen yli laiteitten.

Venevalkamasta muutaman askeleen päässä pilkoittaa Leppäniemen
päärakennus. Ennen se on näkynyt kokonaan järvelle, mutta puisto
sen edustalla on vuosien kuluessa taajentunut ja tihentynyt, niin
että ainoastaan katto on jäänyt näkyviin. Ja siellä, missä sininen
sauhu kevyenä pilvenä nousee metsää myöten, on Suvihuvi, heidän
kesä-asuntonsa, joka on kartanosta lohkaistu ja äskettäin rakennettu.

Ei koskaan ennen ole kesä häneen tällä tavoin vaikuttanut. Se on
ennen vierinyt hänen ohitseen kauniina kuvasarjana, jota puoliksi
välinpitämätönnä on katsellut. Mutta nyt se tunkeutuu lähemmäksi, se on
kuin elävä olento, jonka kuuman hengityksen tuntee. Se sykkii ja tykkii
hänessä itsessään.

Eikä ole hän koskaan ollut niin lähellä luontoa kuin nyt. Ensiksikin
mitä siitä tietää kaupungissa! Kaupunki on vaan luonnon suuri
hautaholvi, kivillä katettu. Luonto on siellä kidutettu orja, jolla on
rautakahleet käsissä ja jaloissa. Mutta täällä se on alati hymyilevä
herra ja valoisa valtias.

Ja mitä lähemmäksi luontoa hän tuntee tulevansa, sitä valtavammaksi
kasvaa hänessä tyhjyyden ja kaipauksen tunne. Sillä kaikella, mitä hän
ympärillään näkee, on jokin tarkoituksensa; pieninkin solu luonnossa on
itse-oikeutetulla paikallaan ja pikkuinen osa suuresta kokonaisuudesta.
Hän yksin ei tunne tarkoitustaan, ei tiedä, mihin renkaana liittyä.

Hitaasti hän lähtee samaa tietä takaisin. Niityn kohdalla hän aidan
raosta kurkoittaa kätensä ja poimii pari kieloa ryhmästä kiven
juurella, jossa ne kasvavat kuin joukko leikkiviä, vallattomia lapsia,
toisiinsa kietoutuneina, päät piilossa kuin naurua salatakseen.

Joka päivä hän tekee pitkiä kävelymatkoja, milloin rantoja pitkin,
milloin vainioille, joilla ruis vähitellen alkaa kohota hänelle
yli pään, ja jossa ruiskukka sinertää laihon lomassa. Hän soutelee
lahdet ja poukamat ristiin, rastiin merisaaristolaisveneellä, joka
jostain oikusta on eksynyt tänne sisämaahan. Osaisi niissä melkein
umpisilminkin, niin hyvin ne tuntee.

Kerran hän yölläkin irroittaa veneensä riippukoivusta, johon se
on kytketty, ja päästää keinumaan, antaen mennä menojaan tai
pysyä paikallaan, miten sattuu. Harvoin hän on nähnyt mitään niin
alakuloista ja yksinäistä, kuin tämä öinen järvi. Se on pitkä ja
kapea ja matala-äyräinen, täynnä sinne tänne sirottuneita saaria ja
kivikkokareja, jotka estävät sitä missään ulapaksi laajenemasta. Rannat
kasvavat harmaata lepikkoa tai harvaa männikköä, ja pohjoisessa sekä
idässä rajoittavat näköpiiriä puoleksi metsän peittämät harjut. Ne kuin
houkuttelevat puoleensa luvaten laajempia näköaloja, mutta hän tietää
hyvin, että jos niille nousisi, ei näkisi enempää kuin tästäkään. Aivan
samaa, -- ainoastaan toisia järviä ja toisia metsiä.

Yö on heinäkuinen kuutamo-yö, ja kuun juova siirtyy pitkin harjua,
edeten männystä toiseen. Hän tulee ajatelleeksi, että tämä järvi
mataloituu vuosi vuodelta. Se on tuomittu vähitellen kuolemaan,
muuttumaan suoksi. Ensin on siihen ilmestyvä yhä useampia hietasärkkiä
ja matalikkoja, kaislikot rannalla tihenevät ja etenevät, matalimmat
lahdenpohjukat kuivavat niittymaaksi. Se on kestävä hyvin kauan, ehkä
vuosisatoja, mutta niin se kuitenkin kerran on käyvä. Hän on muutaman
virstan päässä nähnyt suon, jonka sanotaan olleen entinen järvi. Siellä
on taistelu jo loppuun taisteltua. -- Ainoastaan syvimmät kohdat, --
nuo tuolla saarien välissä, -- ne jäävät päilymään suolampina, sitten
kun ympäröivien vesien pintaa jo aikoja sitten on peittänyt ruskea
rahkasammal.

Hän tulee surulliseksi sitä ajatellessaan. Sehän on taistelu elämästä
ja kuolemasta. Hän ei voi käsittää, kuinka järvi voi niin tyynenä
levätä, kun sitä sellainen kohtalo odottaa. Sen pitäisi nostaa aaltonsa
ja tulvata yli rantojen näyttääkseen voimaansa. Niin hän tekisi. Hän ei
voisi kestää sellaista salaista, hiipivää kuolemaa. Hän tahtoi elää,
hän.

Sisämaan luonnon suuri surumielisyys tarttuu häneenkin siinä öisiä
rantoja soudellessaan. On kuin hänen oma nimetön kaihonsa kuvastuisi
järven tummasta syvyydestä. Hän on yksin, yksin, -- hänen sielunsa on
yksin, ja hän tahtoisi huutaa ääneensä, niin se tunne häntä painaa.
Hänen sielunsa on soitin ilman soittajaa, -- soitin, jonka kielet
värisevät täydessä vireessä valmiina soimaan...

Ei minään kesänä ole yksinäisyys häntä niin painanut kuin nyt. Hän
tietää hyvin olevansa ainoa, joka ei oikein viihdy täällä. Pikkutytöt
ovat kuin laitumelle lasketut varsat; päiväkausiin ei heitä näekkään,
ja kun vihdoin ilmestyvät, ovat he ruskeita ja päivänpolttamia, hiukset
heiniä täynnä ja hameet reikiä. Kengät he ovat jo aikoja sitten
hyljänneet. Heillä on seuraa yllin kyllin, ovat kaikkien kanssa hyviä
ystäviä; paimenpoika laittelee heille putkipillejä, ja piikatyttö
opettaa lypsämään ja laulamaan. Joka ilta käyvät tuomassa karjan
kotiin, juoksevat paljain jaloin lehmien jäljessä, pitkät, viheriät
raipat käsissä.

Äitikin näkyy nauttivan kesästä omalla tavallaan. Päivät pitkät
istuu lepotuolissa suuren pihlajan alla, kirja tai käsityö helmassa,
muutellen tuoliaan sitä myöten kuin varjot siirtyvät. Mutta muuten
hän on kumman hiljainen ja harvapuheinen, aivankuin ei huomaisikaan
ympäristöään ja ulkomaailmaa.

Nuoria ei ole likitienoilla yhtäkään. Kirkonkyläläisten sanotaan
useinkin tekevän huviretkiä ja pitävän tanssi-iltoja, mutta ei yksikään
eksy sieltä tänne salomaan kulmalle. Ei pistä kenenkään päähän tulla
täältä seuraa etsimään. Leppäniemessä, lähimmässä naapurissa, asuu
ainoastaan vanha, virasta eronnut professori, yhtä vanhan rouvansa
kanssa. Kesät, talvet he siellä asuvat.

Kirstiä huvittavat nämä vanhukset, joita hän tuontuostakin käy
katsomassa. He ovat niin erilaiset kuin mahdollista, eikä kuitenkaan
voi ajatella heitä muuta kuin yhdessä. Vanha professori on täysi
maailman mies, vanhanaikuisen kohtelias ja sulava puheissaan;
hän on ollut useilla valtiopäivillä ja liikkunut paljon maan
korkeimmissa piireissä. Vanha rouva on hänen täysi vastakohtansa,
hän on läpi aikojen säilyttänyt tapansa ja mielipiteensä ankarasta,
yksinkertaisesta herännäispappilasta kaukana Lapinmaan rajoilla, jossa
hän nuoruutensa vietti ja josta silloinen köyhä, tuntematon teologian
ylioppilas hänet löysi. Sama suora, musta röijy, ilman pienintäkään
koristusta tai laskosta, sama hiljainen, vaatimaton tapa liikkua ja
puhella, sama tottumus uutteraan työhön ja nousemaan varhain. Hän ei
ollut koskaan voinut täysin mukautua Helsingin elämään eikä niihin
vaatimuksiin, jotka se hänellekin asetti. Miehen vaikuttava asema oli
painanut häntä, ja se nopeus, jolla tämä omisti uuden seurapiirinsä
esiintymis- ja ajatustavat, herätti hänessä sekä salaista ihailua
että samalla vieraannutti. Täällä maalla sensijaan hän taas on täysin
kotonaan.

Kirstille on vähitellen tullut tavaksi mennä Leppäniemeen postin tultua
ja lukea sanomalehteä ääneen vanhalle professorille, jolla on heikot
silmät. Ei ole kukaan häntä siihen pyytänyt, mutta kesän kuluessa on
siitä muodostunut jo kuin keskinäinen sopimus.

Postipäivät, joita on ainoastaan kaksi viikossa, ovat muuten
jonkunlaisia rajapyykkejä tässä maa-elämässä, merkkipäiviä, jotka
katkaisevat yksitoikkoisuuden, ja joitten mukaan aika lasketaan. Ja
Kirstille ne ovat joka kerta uusi jännitys. Hän hymyilee itselleen sitä
ajatellessaan, nimittää sitä lapsimaisuudeksi ja joutavaksi, mutta
odottaa niitä kuitenkin.

Kellon lähetessä viittä hän silloin lähtee rannalle, istahtaa
äärimäiselle rantakivelle, joka jo puoliksi on vedessä, ja alkaa
tuijottaa kirkonkylää kohti. Iltapäivän aurinko paistaa suoraan kirkon
torniin, jonka punaiset tiiliseinät ja sinertävän valkoinen sinkkikatto
nousevat vihreästä metsästä. Vierimäinen niemi jää synkkään varjoon, se
näyttää mustalta ja läpipääsemättömältä.

Ei kuulu airon loisketta, ei ruuhen sorinaa. Kaukaa kantaa tyyni
ilma silloin tällöin katkonaisen äänen. Toisella rannalla pestään,
ja pesukarttu kalahtaa aika ajoittain tasaisesti. Saarten välissä
näkyy musta pilkku, ja Kirstin katse kiintyy odottavana siihen. Mutta
se pysyykin paikoillaan ja liikkumatta, se on ainoastaan suuri kivi
keskellä salmea. Hän on taas erehtynyt, kuten lukemattomia kertoja
ennen.

Ja taas hän kysyy itseltään, mitä oikeastaan odottaa. Tietäähän niin
hyvin, mitä on tulossa, tuntee postilaukun sisällyksen jo edeltäkäsin
ja voisi ulkoa sen luetella: jokapäiväiset sanomalehdet, vanhalle
professorille jokin tieteellinen aikakauskirja ja äidille hengellinen
kuukauslehti. Sitten pari kirjettä joltain tyttötuttavalta, joka kertoo
kesäisistä huveistaan, siinä kaikki. Ei mitään muuta, ei koskaan mitään
sen enempää. Miksi se kuitenkin joka kerta häntä jännittää? Miksi
se joka kerta herättää mielikuvan, että nyt taas on hetkeksi silta
solmittu suureen maailmaan, ja että sieltä voisi maininki vierähtää
näillekin yksinäisille rannoille. Ehkä jokin kirje, jonka sisällys
tulisi hänen kohtalokseen, joka yhtäkkiä ratkaisisi. Ehkä, -- niin,
kuka tietää... Mutta hän ei hämmästyisi, vaikka se, jota odottaa,
tulisi ilmestyksenä vettä myöten astuen. Avosylin hän nousisi vastaan...

Kaukana kirkonkylän rantamilla alkaa jotain liikkua. Jotain valkoista
nousee ylös, alas, välähtäen auringossa. Se lähenee ja selvenee; hän
eroittaa ruuhen ja siinä yksinäisen soutajan. Se on postinkuljettaja.
Kirsti tuntee hänen soutonsa jo kaukaa, ei kukaan koko seudulla souda
samaten. Se on soutoa ilman vähintäkään peränpitoa ja ohjausta, ruuhi
kääntyy suuria mutkia tehden milloin millekin ilman suunnalle, aivan
kuin aaltojen ajelemana.

Kirsti on lähtenyt sisään ja keittiön ikkunasta katselee, kuinka
postinkuljettaja lähenee ruohoisella pihamaalla. Se on vanha mies,
jonka kasvot ahava ja vuodet ovat koviksi ja ryppyisiksi kuivettaneet.
Luuta ja nahkaa vaan koko mies. Kesäisinkin käyttää talvilakkireuhkanaa
eikä luovu siitä polttavimmassakaan helteessä. Ennen on kierrellyt
reppurina ympäri pitäjää ja nytkin vielä talvisin harjoittelee pientä
neulakauppaa. Ihmisten pilkkana ja silmätikkuna oli ollut kauan aikaa,
kuiskailtiin, ettei hänen päässään ollut kaikki paikallaan. Mutta kun
Leppäniemen vanha professori kohotti hänet postinkuljettajakseen,
muuttui hänen asemansa yhtäkkiä. Ainakin hänen omasta mielestään.
Nyt hän pitää päänsä pystymmässä kulkiessaan ja antaa laskea leikkiä
kanssaan siitä heti ärtymättä.

Virassaan hän on uskollinen ja käskyille altis kuin koira, joka ei
kysy, miksi sitä käsketään. Ei mikään sää häntä peloita, ei sateet eikä
myrskyt, eikä hän mistään hinnasta luovuttaisi kerraksikaan tointansa.
Hän pitää itseään tärkeänä henkilönä, jota ilman ei maailma radallaan
pysyisi; hän on valtion palveluksessa, on kruunun renki. Vuosikymmenen
postia kuljetettuaan sai hän vanhalta professorilta hopeaisen
kunniarahan, jonka toiselle puolen on kaiverrettu "uskollisuudesta".
Se on hänellä aina pyhäpäivin takin kauluksen kulmassa. Hän tosin ei
koskaan mene kirkkoon, mutta sensijaan aina kirkkomäelle.

Saavuttuaan keittiöön, hän hitaasti alkaa avata laukkuaan, jonka itse
on hevosnahasta ommellut. Sormittelee kauan sen hihnoja ja solkia,
kunnes saa esiin punaisen nyytin; aukoo sen solmut yhtä hitaasti ja
huolellisesti ja käärii sitten auki vanhan, kellastuneen sanomalehden.

Kirsti seisoo koko ajan vieressä, ja silmät seuraavat ukon jokaista
liikettä. Melkein toivoo, että se kävisi vielä hitaammin, --
niinkauan kuin nyytti ei ole avattu, on vielä tilaa toivolle ja
mielikuvitukselle. Vanhus on vihdoin saanut esiin postin ja ojentaa sen
itsetietoisena ja ylpeänä. Tämä on hänelle vakava ja tärkeä hetki, sen
huomaa kaikesta. Ja mitä enemmän kirjeitä ja lähetyksiä on kerääntynyt,
sitä enemmän koko hänen naamansa loistaa salaisesta mielihyvästä.

Mutta Kirstin jännitys laukeaa yhtäkkiä, ja välinpitämätönnä hän
lähtee pois. Eikä käsitä, miksi tuntee kuin pettymystä, vaikka ei ole
oikeastaan mitään toivonutkaan. Ja niin käy kerta kerralta.

Eräänä päivänä Heinäkuun lopulla hän on lähtenyt tavalliselle
kävelylleen. Ilma on polttavan kuuma, järvi sumuisen tyyni, taivaalle
kohoaa hitaasti tummia, hopeareunaisia pilviä, jotka tulevat ja menevät
kuin suuret kangastukset. Rannoilla hedelmöi lämmennyt vesi, sen pintaa
peittää kevyt, vihreä kerros, joka ajautuu hiedalle.

Yhtäkkiä putoaa sadepisara, hetken kuluttua toinen; sitten alkaa
koko metsä hiljaa rapista, aivan kuin männikkö miljoonat neulasensa
karistaisi. Polun pölyinen keltahieta muuttuu kirjavaksi kuin pantterin
talja; sitten alkavat mustat täplät tihentyä ja sulaa toisiinsa. Alkaa
sataa, -- tasaista, siunattua kesäsadetta.

Hän ei pidä kiirettä siinä sateessa astuessaan. Sellainen sade on kuin
hyväilyä. Aivan märkä hän on takaisin kääntyessä, ja ohuen kesäpuseron
hihat mukautuvat käsivarsien muotoja myöten.

Sivuuttaessaan Leppäniemen, hän näkee pihamaalla polkupyörän, joka on
tomuinen ja likainen kuin pitkän ajon jäljeltä. Lasiverannalta kuuluu
kova-äänistä keskustelua.

"Joku vieras on varmaan tullut!" hän ajattelee.

Häntä alkaa yhtäkkiä hävettää epäjärjestykseen joutunut pukunsa ja
paljaat jalkansa, ja peläten, että joku sattuisi katsomaan ikkunasta,
hän kääntyy nopeasti Suvihuvin polulle.



3.


Varhain aamulla hän lähtee noutamaan kukille vettä suurella, vihreällä
ruiskukannulla. Rannassa hän näkee miehen, joka paraikaa kiinnittää
venettä.

Hän voisi heti sanoa, että mies on vieras seudulla. Sen näkee hänen
katseistaan, joilla hän tarkastaa maisemaa edessään, ja siitä, että
hän pitkän aikaa voi seista ja yhtäänne tuijottaa. Lahdenpohjukka
hietikkoineen vaikuttaa häneen varmaan kuin ensikertalaiseen, joka
pystyy käsittämään koko kauneuden. Seuraavilla kerroilla näkee
yksityiskohdat, mutta silloin on jo vaikutuksen valtavuus ehtinyt
hajaantua.

Hän on vieras, sen näkee siitäkin, ettei hän tiedä oikein, mihin
venettään sitoa. Hän ei saa sitä ohjatuksi valmiiseen väylään eikä
heti löydä rengasta riippukoivussa. Mutta kuullessaan jonkun tulevan
rannalle, hän sen yhdellä vedolla kiskaisee hiedalle ja vierittää
suuren kiven vitjojen päälle. Kaiken sen hän tekee nopeasti ja varmasti.

"Eilinen vieras, -- tietysti!" vilahtaa Kirstin mielessä. Ja hetkisen
tekee hänen mieli kääntyä takaisin tai odottaa aidan luona, kunnes
mies on poistunut. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän nytkäyttää
niskojaan ja pujahtaa kirkkoruuhten välitse suurelle, litteälle
kivelle. Ei katsahdakkaan laituriin päin, mutta näkee kuitenkin, että
mies on noussut kumarasta asennostaan ja katselee häntä. Kun hän
kyyristyy kannuaan täyttääkseen, syöksähtää veri kasvoihin. Hänen
täytyy päästää hihansa auki ja pujottaa käsivartensa esiin kyynäspäähän
saakka. Se on nuori, hieno käsivarsi, jossa pieni käsi liittyy
sopusuhtaisena ranteeseen. Vähän laiha, ei vielä täysin pyöristynyt,
mutta kaunis tyttömäisessä hentoudessaan. Vesi vetäytyy värähteleviksi
pisariksi iholle, kannun sukeltaessa yhä syvemmälle.

Noustessaan kiveltä, hän näkee, että mies yhä katselee häntä. Varmaan
on katsellut häntä koko ajan. Ja samalla hymyilee, ivallisesti ja
ystävällisesti yhdellä kertaa. Katselee Kirstiä, kuin kuuluisi tämä
aamumaisemaan yhtä hyvin kuin valkolaiteinen vene tai riippukoivu,
joista on lupa nauttia kenen hyvänsä. Hänestä se kai muodostaa
kokonaisuudessaan sievän maalaisidyllin. Ja miksei katsoisi, kun kuva
miellyttää.

Kirsti on punastunut tulipunaiseksi. Vieraan koko olennossa,
hartioitten ryhdistä alkaen, on jotain ylimielistä ja käskevää. Nyt
vasta hän näkee, kuinka pitkä vieras on, kun tämä seisoo suorana,
vartalo kuvastuen sinervään aamu-ilmaan.

Hänen täytyy oikein voittaa itsensä, ettei joutuisi hämille tuon
tarkastavan katseen edessä. Mutta hän suoriutuu siitä kerrassaan
mainiosti. Näyttelijä voisi häntä kadehtia. Pois kääntyessä on hänen
ryhtinsä yhtä välinpitämätön, kuin olisi hän yksin rannalla. Eikä hän
kertaakaan vilkaise taakseen mennessään.

Mutta hän on kuitenkin hetken aikaa hiukan harmissaan. Ei tiedä, mistä
se harmi tulee, eikä mihin se kohdistuu. Eikä myöskään tiedä, miksi
lopulta sittenkin alkaa tuntua, kuin olisi koko harmi ainoastaan
pinnalla värähteleviä pikku-aaltoja, ja kuin niitten alla kulkisi
pohjattoman hyvän tuulen virtaus.

On hyvää tuulta ja iloista mieltä, josta ei tiedä, mistä se ilmestyy,
ja mikä sen synnyttää. Ei tiedä, onko sitä ilmassa, jota hengittää, vai
omassa povessako se syntyy, vai onko se ehkä ainoastaan ruumiillista
hyvinvointia. Se on itsetiedotonta iloa. Se on sitä iloa, jota sieluton
luonto tuntee kasvaessaan, joka heittää kukkien väreille yhtäkkiä
heleämmän hohteen ja panee haavan lehdet salaperäisesti lepattaminaan.
Pienten lasten ilossa on myös jotain samantapaista. Se on itsekylläistä
iloa, joka ei pyri ulommaksi itseään eikä etsi syitä olemassaoloonsa.
Jos rupeisi sen syitä etsimään ja sitä paloittelemaan, olisi se itsekin
samalla hävinnyttä.

Niin hyvällä tuulella hän on, että kaikkien täytyy se huomata. Teppo,
kartanon lappalaiskoira, joka on tullut toimittamaan ylitarkastusta
huvilassa, sen huomaa ja uskaltaa likaisilla käpälillään tahrata hänen
hameenhelmansa. Se tietää, että sitä nyt vaan silitetään eikä torjuta
pois. Pikkutytöt sen huomaavat ja uskaltavat pyytää häntä mukaan
kuiville heinille, viimeisille tänä vuonna. Näkyvät hekin tietävän,
ettei hän nyt voi kieltää.

Hän on niin hyvällä tuulella, että todella mukautuu tähän kaikkeen. Hän
todella suostuu ajamaan huonoa tietä myöten narisevassa heinäreessä,
jonka jalakset vingahtavat kiviin sattuessa ja joka tärisee ja hyppelee
joka nykäyksellä. Alentuu kuulemaan pikkutyttöjen selityksiä ja
tiedonantoja ja vielä ihmettelemäänkin niitä.

He tietävät todella hämmästyttävän paljon. Kaikki he tietävät,
milloinka on parasta alkaa heinänteko ja millaisella ilmalla, mitenkä
heinät ovat niitettävät, luo'ottavat ja asetettavat latoon, kuinka
viikatetta hiotaan ja kuinka haravan piitä parannetaan. He puhuvat
kaikesta suurella asiantuntemuksella. Ja kun ovat epävarmat jostain
seikasta, niin nykäisevät renkipoikaa, joka istuu selin heihin ja
tuontuostakin vetää nauruun leveää hämäläisnaamaansa.

Kaikki on Kirstistä sanomattoman hauskaa. Ei ole voinut aavistaakaan,
että on niin hauskaa kantaa heiniä latoon, suuria sylillisiä kuivia
heiniä, joitten korret kutittavat silmiä ja sieraimia ja tarttuvat
hiuksiin. Ne tuoksuvat niin, että siihen on tukehtua. Tulee oikein
kuuma siitä tuoksusta, aivankuin menisi se päähän. Hän kantaa niin
suuria sylintäysiä, että on kupertua taakkoineen ladon kynnyksellä.
Heinäväki nauraa hänelle rohkaisevasti ja kehoittavasti, pikkutytöt
hyppelevät ihastuksesta, ja hän itse nauraa myös, kasvot märkinä hiestä.

Pikkutytöt ovat täällä häntä paljon viisaampia ja kohtelevat häntä
jossain määrin suojelevasta. He ovat löytäneet puisen, punaiseksi
maalatun piimäputikon ja kovaa leipää, jota täytyy jykertää ja jyrsiä,
ennenkuin siitä suupalankaan saa. Hänen täytyy juoda kirvelevän hapanta
piimää ja kehua sitä erinomaiseksi. Sitten hänen täytyy vielä kaataa
itselleen kupillinen vihertävää sikurikahvia nokimustasta pannusta.
Pikkutytöt tahtovat niin. Tämän he kaikki hyvin tuntevat. Se on heidän
valtakuntansa.

Ja kahvia juodessa he alkavat kysyä Kirstiltä, tietääkö hän, että
Leppäniemeen on tullut vieraita. Kirsti sanoo nähneensä eilen
aidanvierustalla polkupyörän. Että on nähnyt itse vieraankin, siitä ei
sano mitään. Silloin pikkutytöt tulevat puheliaiksi ja kertovat, --
tänä aamuna he olivat kuulleet kartanon karjakolta itseltään. Vieras
on professorin veljenpoika, -- vaikka on ottanut suomalaisen nimen,
-- jokin nuori maisteri, -- ja tulisi viipymään muutamia päiviä. Ja
iltapäiväksi he olivat kaikki kutsutut Leppäniemeen. Siitä eivät
pikkutytöt olleet lainkaan hyvillään. He olivat siinä ijässä, jolloin
vaistomaisesti pelätään ja pakoillaan nuoria herroja.

Kirstin tulee yhtäkkiä tukala istua siinä täyteen ahdetun ladon
kynnyksellä. Ehkä siksi, että päivä paistaa niin suoraan silmiin.
Heinät lemuavat raukaisevasti ja unettavasti ja viikatteen hionta
kuuluu tasaisena kuin sirkan siksutus. Pikkutytöt eivät voi käsittää,
miksi hän tulee niin totiseksi ja tahtoo lähteä pois. Eikä hän sitä
itsekään ymmärrä. Yhtäkkiä vaan alkaa kyllästyttää tämä kaikki.

Siellä istuu äiti pihamaalla hänen ohikulkiessaan. Ja yhtä
selittämätönnä, kuten kaikki muutkin tämänpäiväiset tunnelmat,
herää hänessä ääretön sääli äitiä kohtaan. Hänen täytyy kumartua ja
suudella äitiä, ja hän tekee sen kuin anteeksipyytäen ja tahtoen
jotain sovittaa. Mutta äiti katsahtaa kummastuen ylös eikä näy voivan
käsittää. Ilmoittaa vaan vähän väsyneesti, ettei suinkaan jaksaisi
tulla Leppäniemeen, -- Kirsti saisi mennä yksin.

Ja hän lähtee yliskamariin pukeutumaan. Alkaa siellä hyräillä ja
laulaa, karkoittaakseen kummallista levottomuutta, joka kasvaa hänessä
vasten tahtoaan. Laulaa hajoittaakseen ajatuksiaan. Mutta laulu
muodostuu samanlaiseksi kuin mieli-alakin. Mitään ei laula loppuun
saakka, vaan katkaisee kesken, sovittaa välille pienen liverryksen ja
jatkaa uudessa äänilajissa. Suunnaton varasto hänellä on lauluja, --
vallattomia, nopeatahtisia ja pitkäveteisiä, kaikensävyisiä. Hän laulaa
ne ilman sanoja tai sovittaa sanat, miten sattuu, -- säkeen sieltä,
toisen täältä, kaikki sekaisin.

Se levottomuus on vain kuin enne jostakin, mikä tuleva on. Se on
vain airut, joka ilmoittaa seurueen lähestymisen. Jos tahtoisi, hän
voisi kuin usvan läpi nähdä joukon ajatuksia ja tunteita, jotka ovat
tulossa. Mutta hän ei tahdo ajatella. Sen vain tietää, että voisi sekä
nauraa että itkeä yhtaikaa. Voisi toisena hetkenä tehdä jotain ihan
päinvastaista kuin edellisenä. Voisi kieltää äsken lausumansa sanat ja
väittää niitä vääriksi. Hän on joka hetki toinen. Hänen sielunsa on
pienissä paloissa, joista jokainen liikkuu ja elää.

Heidän saapuessaan Leppäniemeen, istuvat kaikki jo katetun kahvipöydän
ääressä verannalla. Hän kuulee professorin vanhanaikuisen kohteliaalla
tavallaan esittävän: "Minulla on ilo tutustuttaa teidät toisiinne, --
veljenpoikani, maisteri Airisto, -- neiti Berg, nuori esilukijattareni,
voisin sanoa." Ylös katsahtaessaan hän kohtaa saman hymyn, joka aamulla
häntä oli suututtanut. Se näyttää kuuluvan noihin kasvoihin.

Hän istahtaa toiselle puolen pöytää suuren kukkalaitteen suojaan, joka
varjoaa häntä kuin kilpi. Mutta siinä istuessa se kaikki hänessä alkaa.

On ihmisiä, jotka vaan vilahdukseltakin nähdessä tuntuvat tutuilta.
Näkee heidät väentungoksessa, ja kun he ovat kadonneet ohitse, tekisi
mieli juosta heidän jälkeensä ja kysyä, keitä he ovat. Eikä kuitenkaan
osaa selittää, mikä heissä niin tutusti vaikuttaa. Se voi olla
ainoastaan jossain pienessä liikkeessä, tavassa kohottaa olkapäitään
tai käden puristuksessa, se voi olla satunnaisessa katseessa tai
ilmeessä, joka kasvojen yli värähtää. Taikka sitten kokonaisuusvaikutus
pakoittaa ajattelemaan, missä on sen ennen nähnyt, -- puhetapa, koko
olento, ryhti, -- kaikki kuin varhemmin nähtyä.

Hän katselee vierasta koko ajan tämän keskustellessa professorin
kanssa. Mutta itse kasvojen piirteissä ei ole mitään, mikä muistuttaisi
ketään tuttua. Eivätkä ne kuitenkaan ole millään lailla omituiset,
pikemmin voisi niitä sanoa tavallisiksi, ehkä epäkauniiksikin.
Ainoastaan ilme niissä on omaa, jotain, mikä on erityistä juuri
noille kasvoille. Niitten kulmikkaissa, jyrkissä piirteissä on jotain
voimakasta ja suoraa. -- Eikä ainoastaan kasvoissa, -- samaa voimaa on
koko olennossa, pienimmässäkin liikahduksessa ja kaikissa asennoissa,
-- tervettä jänterevoimaa ja sitten tahdonvoimaa, joka ikäänkuin on
ottanut voiton edellisestä ja sitä hallitsee. Rajoissa pysytettyä,
aikaisin taivutettua voimaa, joka ei ole tuhlautunut eikä hajautunut,
vaan kasvanut korkoa korolle kuin säästetty pää-oma.

Ja hänen huomionsa kääntyy vieraan silmiin. Ne ovat ensi katsannolta
kylmän harmaat, mutta jo toisena hetkenä sinertävät, ja kun luomet
laskeutuvat alemmaksi, saavat ne omituisen, syvänsinisen vivahduksen.
Valkuainen on hyvin vahva väriltään ja välähtelee.

Kuitenkin on se juuri tuo selväpiirteinen ja erikoinen ilme vieraan
kasvoissa, joka hänestä tutulta tuntuu. On vaan mahdoton muistaa, ketä
se mieleen johdattaa. Ikäänkuin jotain henkilöä, joka on ollut häntä
lähellä. Ennenkin hän on tuntenut tuon saman luonteen painon.

Vasta kun vieras nousee ja hänen ohitseen verannan poikki kulkee,
se hänelle yhtäkkiä selviää. Siinähän on jotain isästä, -- niin,
juuri isästä! Hän tulee niin iloiseksi keksinnöstään, että se häntä
itseäänkin ihmetyttää. Hän voisi mennä tuon vieraan luo, puristaa hänen
kättään ja kiittää häntä. Yhtäkkiä on kevyt hengittää ja helppo olla.

Hän alkaa kuunnella keskustelua, joka liikkuu valtiollisella alalla ja
päivän kysymyksissä. Suurempia vastakohtia ei voisi ajatellakkaan kuin
vanha professori ja hänen veljenpoikansa.

Professori lausuu mietteensä varovasti ja silitellysti, pieniin,
säännöllisiin pykäliin jaettuina: ensiksi, toiseksi, -- ja sitten
lopuksi. Ei koskaan jyrkkää sanaa, ei kallistumista puolelle eikä
toiselle. Kaikki mielipiteet hyvin seulottuja ja läpimietittyjä.
Koristelee ja pyöristelee mielellään lauseitaan, puhuu pitkältä
ja perinpohjaisesti, kuin valtiopäivillä seisoisi ja säätyjä
tärkeästä asiasta vakuuttaa tahtoisi. Koko hänen puheensa muistuttaa
vanhanaikuista, siroa menuettia, jossa sievästi sivuutetaan ja
sulavasti käännähdetään.

Airisto sensijaan iskee johonkin yksityiseen sanaan ja kehittää siitä
kokonaisen uuden suunnitelman. Suunnatessaan yhdellä käänteellä
keskustelun uudelle tolalle, on hänessä haukkalintua, joka yhdellä
siiven suhauksella kohottaa saaliinsa ylempiin ilmakerroksiin. Heittää
rohkeita ajatuksia höyläämättömässä muodossa ja on melkein huolimaton
lausetavoissaan. Monta kertaa luulisi hänen kuohahtavan yli äyräitten,
mutta juuri samassa tuokiossa hän hillitseee itsensä, tempaa jo lentoon
lasketut lauseensa kiinni kuin siivestä pidättäen ja alentaa äänensä.

Vanha rouva ei ota juuri ollenkaan osaa keskusteluun, vaan askaroi
koko ajan kahvipöydän ympärillä. Kuitenkin voi selvästi huomata, ettei
häneltä yksikään sana mene hukkaan. Hän on kaikelle keskustelulle
kuin hiljainen kaikupohja, jonka näennäisesti tasaiseen pintaan ääni
moninkertaisena kertautuu. Senkautta että vain kuuntelee, saa hän
ikäänkuin selvemmän yleissilmäyksen. Hän voisi keskustelun päätyttyä
tehdä lyhyen yhteenvedon kaikesta, mitä on sanottu. Hymyilee toisinaan
hyvästi ja hiljaisesti, nyykäyttää päätään miehelleen ja ohimennen
taputtaa Airistoa rauhoittavasti olalle, -- näyttääkseen, että
ymmärtää kumpaakin. Ihailee nähtävästi heitä molempia. Kirsti tulee
ajatelleeksi, että hän varmaan rakastaa miehensä veljenpoikaa kuin omaa
lastaan.

Kun kahvit oli juotu, ehdoittaa professori pientä kävelymatkaa
rannoille. Pikkutytöille, joitten mielestä tämä kaikki on ollut
sietämättömän ikävää ja kiusallista, se kehoitus tulee kuin vapautus.
He huo'ahtavat helpotuksesta ja nipistävät salaa toisiaan käsivarresta,
jättäytyessään viimeisiksi.

Kirsti sensijaan on tahallaan lähtenyt edeltä. Tien ohessa kasvaa
ruusupensas, joka on liiankin täynnä kukkia, niin että näyttää siltä,
kuin eivät kaikki mahtuisikaan, vaan taistelisivat keskenään tilasta ja
auringosta. Siinä on kukkia, jotka on kuperkeikkaa syösty alas ja nyt
riippuvat maata kohti henkitoreissaan ilmaa tavottaen ja sydänlehdet
repeytyneinä. Ja on toisia, jotka on tukahutettu muitten alle,
taistelun tuoksinassa jalkoihin tallattu, ja joitten nuppu kellastuu ja
mustuu tyvestä, ennenkuin ehtii puhjeta.

Kirsti valitsee yhden päivänpuoleisista, jotka ovat imeneet itsensä
täyteen tuoksua ja väriä. Taittaa sen kuin sattumalta ja kuin
sattumalta sen hiuksiinsa kiinnittää, melkein huolimattomasti.
Se jää vapaana riippumaan, aivankuin olisi sen tuuli tuonut, tai
kuin olisi hän maannut ruusupensaan juurella, ja se siitä suoraan
hiuksille pudonnut. Mutta itse hän tietää ajattelevansa vierasta sitä
pannessaan. Ja kun hän hetkeksi pysähtyy siinä, missä tie sukeltaa
vainioitten väliin, ja kun hän epäröiden katselee ympärilleen, tietää
hän odottavansa, että vieras hänet ehättäisi ja yhtyisi seuraan. Ja kun
tämä todella saavuttaa kiinni ja jää rinnalle kulkemaan, tietää hän,
että olisi tuntenut pettymystä, jos vieras toisin olisi tehnyt.

Olki vainioilla on voimakasta ja tiheää ja jo aikoja sitten yli miehen
mitan ylennyttä, ja se lainehtii tasaisesti kuin aallokko. On kuin
kävelisi meren pohjaa pitkin, jossa vesi väistyen kahtia jakautuu.
Tiessä on syvät uurteet raskaitten vankkurien jäljeltä. Toisin paikoin
on eilinen sade lyönyt lakoon viljan, ja jo iltateloilleen tyyntyvä
tuuli kohottelee turhaan märkiä varsia jaksamatta niitä pystyyn nostaa.

Jälleen on Kirstin mieli tulvillaan sitä aamuista, ajattelematonta
iloa, jolla ei ole mitään päämäärää, vaan joka hymyillen hapuilee
eteenpäin. Hänellä on jotain itsetiedotonta kaikissa liikkeissään,
siinä tavassa, millä hameitaan kannattaa ja millä antaa itseään auttaa
ojan yli. Jotain kepeätä, luonnollista keikailua jokaisessa pienessä
huudahduksessa ja jokaisessa kasvojen vaihtelevassa väreessä. Se voisi
kaikki olla tehtyä ja tarkoitettua, mutta ei ole sitä; kaikki on vaan
heijastusta samasta käsittämättömästä ilon tunteesta.

Mutta kun vieras koko ajan pysyy totisena, alkaa se häneenkin
vaikuttaa. Sitäpaitsi katselee vieras häntä herkeämättä. Eikä tyydy
katsomaan kuten tavallisesti katsotaan, vaan tuntuu siltä, kuin
tahtoisi nähdä hänen lävitseen. Se katse on kirkas ja terävä kuin
luonnontutkijan neula, joka paloittelee koe-esineensä. Se tekee hänet
melkein araksi. Tahtoisi mennä piiloon sen edestä ja kysyä, millä
oikeudella se hänen ajatuksiaan lukee. Koko hänen itsesäilytysvaistonsa
herää siitä katseesta, jolta ei mikään näy voivan pysyä salassa.

Kuitenkaan hän ei hetkeäkään ole varma siitä, millä lailla se katse
häntä arvostelee, pilkkaako se ja huvikseenko tutkii vai hyväileekö se
häntä.

Airisto taittaa tienpuolesta pari raskasta ruistähkää, jotka
notkistuvat omaa painoaan ikäänkuin jo sirpin alla, ja pistää varret
hampaittensa väliin.

"Näettekös, neiti", hän sanoo, "näin tekee oikea talonisäntä, kun
palaa peltojaan katselemasta. Tai sitten hieroo tähkistä jyvät irti
kämmeniensä välissä, -- katsokaa näin, -- kaataa niitä kourasta kouraan
ja puhaltelee, kunnes jyvät seuloutuvat selviksi, -- katselee ja
tunnustelee."

"Voitteko ajatella", hän jatkaa, "minulla on oikein tulevaisuuden
unelmana kerran asettua vakinaisesti maalle asumaan. Iso-isäni oli
talonpoika, -- sitä mahtaa olla veressä, -- maa vetää niin kummasti
puoleensa. Ikäänkuin kaikki elämä olisi tuollaisessa mustassa mullassa."

Hän potkaisee saappaankärjellään pellonviertä, niin että multa
irtautuu. Hän ei olisi tarvinnut kertoa polveutuvansa talonpojasta,
sinä hetkenä se oli hänessä ihan silmiinpistävää. Kuka tahansa sen
olisi voinut sanoa. Sen näki heti hartioitten raskaasta ryhdistä.

"Kuitenkin nyt teette työtä ihan toiseen suuntaan", huomauttaa Kirsti.

"Niin teen!" hän vastaa hymyillen. "Kaivan kirjastojen tomua kuin paras
kirjatoukka."

Hän ripoittelee jyviä yksitellen sormiensa lomitse maahan.

"Mutta näettekö, se, jonka veressä on talonpoikaa, se pysyy aina osaksi
talonpoikana. Ei koskaan oikein voi tottua kaupunkeihin, -- ne käyvät
ikäviksi, koska aina tietää, mitä seuraavan kulman takana on: suora,
sileä katu. Ei mitään yllätyksiä eikä hämmästyksiä."

Hän innostuu puhumaan suurella varmuudella, joka ei odotakkaan
vastaväitteitä. Katsoo Kirstiin koko ajan, ikäänkuin vaatisi, että tämä
hyväksyisi hänen jokaisen mielipiteensä. Aivankuin olisi itsestään
selvää, että Kirsti ajattelee juuri niinkuin hänkin.

Hänessä herättävät suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä kaikki
nuo suurkaupunkien tyypit, hän sanoo. Sekä loppuun imetyt, nälistyneet
työmiehet että hienoston naiset, jotka kuristavat luonnottomiksi
vyötäisensä ja luulevat olevansa oikeutetut vapautumaan sukupuolensa
velvollisuuksista. Viimeisiin sanoihin hän panee erityistä painoa.
"Katsokaa vaan niitä ihmisiä siellä", hän jatkaa. "Sellaisia kalpeita,
turmeltuneita kasvoja, -- vinoja vartaloita ja raajarikkoisia jäseniä,
-- tylsistyneitä tai nautinnonhimosta palavia ilmeitä. Kuin joukko
vaivaiskoivuja, jotka eivät jaksa kohota puhtaaseen ilmaan, vaan
matelevat maata pitkin."

"Muistan", hän jatkaa, -- "kuinka tuli jossain maailman kaupungissa
keskellä ihmisvilskettä vastaani pieni poika, hartiakas, tanakka
nulikka, -- posket pakkasen puremina. Niin huoletonna kulki, kuin olisi
yksin tyhjää katua astunut ja veti iloista säveltä oikein sydämen
kyllyydestä. Jotain niin uskomattoman hupaista ja elämän tervettä siinä
pojassa. Olisi, tiedättekö, tehnyt mieli nostaa hänet hartioilleen ja
näyttää kaikelle kansalle: 'Tuollainen kun olisi maanne toivo!'"

Kirsti on koko ajan kuunnellut äänetönnä ja astellut vähän pää
alaspäin, niin että irrallaan riippuva ruusu melkein kaulaa koskettaa.
Kuitenkin hän on koko ajan etsinyt sanaa, johon voisi tarttua kiinni.
Oikein odottaa hetkeä, jolloin pääsisi puhumaan. Täynnä vastustushalua
hän on. Ei vieraan mielipiteitä kohtaan, ne ovat päinvastoin melkein
samoja, kuin mitä tämä lähellä luontoa eletty kesä hänessä on
herättänyt. Mutta se varmuus ja vakuuttava voima, jolla hän ne lausuu,
kiusaa häntä. Siinä on lähellä häntä voimaa, joka on hänen omaansa
suurempi. Ja se alkaa kasvaa hänen ylitsensä.

Sitä voimaa vastaan hän alkaa taistella. Kun hän suurella innolla
alkaa puolustaa kaupunkilaiselämää, puolustaa hän oikeastaan itseään.
Innostuu niin, että käy lyhyeksi ja jyrkäksi, liioitellen ja
väärennellen omia mielipiteitään... Hän ei oikeastaan lainkaan ajattele
siten, mutta hänen täytyy se siten sanoa. Itsensä tähden. Hänen
täytyy heittää vieraalle sana sanasta ja vaikka loukatakin häntä. Hän
taistelee kuin henkensä edestä.

Sillä jos hän tuumankaan antaa myöten, lähenee samassa kaikki se,
mikä tulossa on ja kietoo hänet yhä pienempään piiriin. Hän on kuin
antaumaisillaan umpisokkeloon, josta ei pääse pois. Sillä tämä ei ole
taistelua eri mielipiteitten välillä, eikä se oikeastaan koske sitä
asiaa, mistä on puhe. Se on salaista voimien koittelua: joko sinä tai
minä.

He ovat tulleet rantatielle, johon järvi vilahtaa harvasta lepikosta
kuin kehysten välitse. Silloin hän vasta huomaa, kuinka kauas ohitse
he puhellessaan ovat kulkeneet toisista. Ja samalla hän hervahtaa
väsyneeksi ja alakuloiseksi.

"Toiset ovat pysähtyneet kivikkoniemeen", hän sanoo jääden seisomaan.
"Kuuletteko, he huhuilevat meille. Täällä on mainio kaiku", hän sanoo
vielä jotain lisätäkseen.

Mutta juuri kun hän aikoo kääntyä, tarttuu hänen pitsikauluksensa
rantakoivun riippuoksaan. Airisto kumartuu heti sitä päästämään.
Mutta hän ei saa sitä paikalla irti, koivun rosoiset oksat pitelevät
hienoa kudosta kuin hakaset, ja se uhkaa repeytyä. Hän haparoi
varovasti ja irroittelee yksityisiä lankoja kerrallaan, ja tahtomattaan
koskettaa hänen kätensä tytön paljasta kaulaa. Se kosketus saa Kirstin
värähtämään ja kääntämään päätään hiukan taaksepäin.

Silloin hän näkee, että Airisto taas häntä katselee. Ja sensijaan, että
katsoisi pois, hänkin jää katsomaan tätä silmiin.

Ei hän tiedä, mitä heidän välillään sinä hetkenä tapahtuu, se on lyhyt
kuin silmänräpäys ja seuraavassa sekunnissa on kaikki entisellään.
Mutta hänessä kuohahtaa yhtäkkiä riemuitsevaa iloa. Häneen on yhtenä
hetkenä tullut jotain lisäksi, ikäänkuin jotain olisi heitetty hänen
sieluunsa, ja siellä heti juurtunut ja alkanut kasvaa. "Tietääkö hänkin
siitä?" vilahtaa hänen mielessään. "Se ei ole saanut alkuaan minussa",
hän heti senjälkeen ajattelee, -- "se on tullut ulkoapäin. Hän heitti
sen sieluuni. Se on syttynyt hänessä ennen, hänen on täytynyt se ensin
ajatella." Mutta hän ei kehitä ajatusta loppuun saakka eikä kysy, mikä
se on, joka hänessä on alkanut elää.

He puhuvat paljon, molemmat kuin hämillä-oloa peittääkseen,
mutta jäljestäpäin hän ei lainkaan muista mistä, varmaan aivan
jokapäiväisistä asioista. Se on hänelle yhdentekevää, jokaisella
sanalla on kuitenkin ihan toinen merkitys. Koko ajan he tarkoittavat
toista, mitä sanovat. Jokainen sana on vaan kotelo tunteelle, joka
siinä kolkuttaa kuin lentoon haluava perhonen. Ja se riemu heissä on
aivan rajatonta. He voisivat ottaa toisiaan kädestä kiinni ja lähteä
juoksemaan pitkin tietä vallattomina kuin lapset.

Sinä iltana Kirsti on itselleen outo ja uusi. Kun hän astuu
yliskamariin vieviä portaita myöten, pakoittavat ajatukset hänen
päässään, ajelevat toinen toistaan yhtenä sekasortona. Yhtä ja samaa
kehää kiertävät, sen piiristä pääsemättä.

Hänen täytyy hetkeksi nojautua kaidepuuhun, ummistaa silmänsä
ja hymyillä. "Kuinka hän oli pitkä", hän ajattelee oikein
koulutyttömäisesti, "minun täytyi katsoa ylöspäin, kun tahdoin nähdä
häntä silmiin, ja kun hän puheli kanssani, kumartui hän aina hiukan."

Riisuuntuessaan hän jää pitkäksi aikaa istumaan vuoteensa laidalle.

"Mitä minä oikeastaan hänestä tiedän", hän ajattelee. "En mitään, en
kerrassaan mitään. Näin hänet tänään ensi kertaa."

"En tiedä, millainen hän on, mutta tiedän, miten hän minuun vaikuttaa.
Niin se on", hän ajattelee.

Alakerrasta kuuluu hitaita, tasaisia askeleita, -- äiti kävelee
huoneessaan. Hänen on tapana aina iltasin siten kävellä, kulmasta
kulmaan, yhä edestakaisin, lukemattomia kertoja. Ja kulkiessaan
hyräillä jotain virren säveltä, äänellä, josta sointu on hiotunut pois
ja joka yhtämittaa särkyy.

Kirsti siinä vuoteen laidalla istuessaan pyyhkäisee kädellään otsaansa.
Hän alkaa ajatella entistä elämäänsä, -- sitä lyhyttä aikaa, joka
mahtui kahdenkymmenenyhden vuoden kehyksiin.

"Kaikkea minulla on ollut elämässä", hän ajattelee, "iloa ja surua,
sairautta, ystävyyttä, -- rakkauttakin, -- kaikkea sitä, mikä kehittää
luonnetta. Ainoastaan voima on puuttunut, -- se ei koskaan ole ollut
edustettuna. Se voima, joka olisi saanut minut tuntemaan itseni
naiseksi."

Hän istuu siinä hyvin kauan.

Mutta yöllä hän näkee unta seisovansa porraspuulla vierasta vastapäätä.
Molemmat tahtoisivat yli, vaan puu on kapea, ei kumpikaan voi väistää.
Eivät pääse toistensa ohi. Heidän täytyy vaan seisoa ja katsella
toisiaan. Mutta yhtäkkiä vieras tarttuu häntä vyötäisistä ja kantaa
toiselle rannalle, ennenkuin hän ehtii edes huutaakaan.



4.


Seuraava aamu on täynnä aurinkoa. Mutta se ei ole kevätkesän
epätasaista päivänpaistetta, joka leikkii ja hyppelee ja syöksee
terävät, vähän vinot säteensä kuin säilät maan routaiseen sydämeen.
Keskikesän aurinko on kuin tuhlaava tulva, joka tasaisesti vyöryy yli
lämmenneen maan. Siinä ei ole mitään taistelua, ei mitään vastarintaa,
se on täyttä omistuksen onnea. Mutta sydänsuven suuri hiljaisuus on
vain luomistyön yli heitetty verho. Sen alla tykyttää elämä.

Se auringonpaiste on kerrassaan soentaa silmät. Sillä sitä ei tulvi
ainoastaan taivaalta, järvi kuvastaa sitä kuin kirkkaaksi tahkottu
kilpi, ja maa heijastaa sitä joka hiekkajyvässään. Rantahonkien kyljet
paistavat punaisina, ja pihka pusertuu niistä, hyytyen kellanruskeaksi
kuin merenvaha. Niemen toisella puolen uurtuvaan poukamaan on
etäisiltä rannoilta ajautunut tukkilautta. Tukit uiskentelevat hyvässä
sovussa, toisissaan kiinni; ne ovat vanhoja, kunnon veikkoja, jotka
vaan leikillä toisiaan silloin tällöin työntäisevät ja pyrkivät
vierustoverin olkapäille.

Kirsti on edeltäpäin tullut rantaan, kantaen suurta sankakoria, josta
kahvipannun ruskea kuparikansi välkähtää. He olivat eilen sopineet
yhteisestä huvimatkasta läheiseen saareen, ja suurella vaivalla hän oli
saanut äidinkin houkutelluksi mukaan.

Hän varjostaa kädellä silmiään, tuskin voiden nähdä eteenpäin. Aika
käy odottaessa pitkäksi, ja hän lyhentää sitä ajamalla veden pois
veneestä suurella äyskärillä, joka on yhdestä ainoasta puunkappaleesta
koverrettu. Sitten pyyhkäisee laidat ja penkit kuiviksi vaaterievulla.
Ja kun ei vieläkään ketään kuulu, alkaa huvitteleida heittelemällä
kiviä korkealle ilmaan, niin että ne veteen pudotessa menevät
umpilukkoon, sihahtavat pohjaan loiskahtamatta ja vedenkalvoa
rikkomatta.

Hän ei voi löytää itsessään mitään levottomuutta eikä jännitystä.
Eiliset, toisiaan takaa-ajavat tunnelmat ovat asettuneet suureksi,
rikkomattomaksi rauhaksi. Mutta se rauha on sydänsuven, joka kuin
hetkiseksi pysähtyy kuuntelemaan omain elinnesteittensä nousua. Se
on odotusta, joka on niin kiihkeä, että se henkeään pidättää. Se on
odotusta, jonka olemassa-olo jo semmoisenaan on suuri runo.

Hän on niin onnellinen, että tuntuu, kuin ei mitään enään tarvitsisi.
Hän voisi mennä metsään ja unohtua sinne sammaleille tuntikausiksi
tuijottamaan ilmaan. Hän voisi olla yksin koko päivän ja elää siitä
ihmeellisestä ilosta itsessään.

Kaikki saapuvat kuitenkin vähitellen, ja vene työnnetään vesille.
Ihan kuin itsestään on selvää, että vanha rouva heti ottaa suojiinsa
Kirstin äidin. Kirstin täytyy häntä katsellessa ajatella, kuinka sääli
on, ettei hänelle omia lapsia ole suotu. Sillä hänessä on jotain
kantaäitiä, jotain yleistä, suuripiirteistä äitiyttä, täynnä suojelevaa
hellyyttä.

Vanha professori pitää perää, ja keskituhdolla soutavat pikkutytöt,
yhtämittaa joutuen epätahtiin ja syyttäen siitä toisiaan.
Keulaparia hoitaa Airisto, joka on vaihtanut olkihattunsa pehmeään,
lyhytlippaiseen urheilulakkiin ja kursailematta heittänyt takin yltään.

Kirstillä on paikka keulassa, ja kun ei ole muuta tekemistä, hän antaa
kätensä toisinaan viistää vedessä, joka soluu ja pakenee sormien
lomitse. Pikkutyttöjen huudahdukset ja tukahutetut nauruntyrskäykset,
professorin hidas, opettava puhe ja äidin hento, valittava ääni
sekaantuvat hänen korvissaan ja unohtuvat. Hän katselee yhtämittaa
Airistoa, joka soutaa selin häneen.

"Hän on minulle selväpiirteinen, niinkuin lapsuudesta saakka olisin
hänet tuntenut", hän ajattelee, -- "en voi erehtyä mistään, kaikki
tiedän jo edeltäpäin. Ei voisi hän kertoa minulle mitään itsestään,
joka kummastuttaisi. Ihmisessä on voimia kätkössä, joista heillä ei ole
aavistustakaan. Mutta mistähän minä otin tämän tarkkanäköisyyden?"

"Hänellä on synkkä piirre kasvoissa", hän jatkaa ajatuksiaan, "syvä
uurre silmien välissä. Ei se ole siinä alkujaan ollut, hitaasti se on
siihen kaivertunut. Ehkä voisi sen silittää pois pehmeällä kädellä.
Niin, sen voisi varmaankin", hän iloitsee itsekseen.

"Hänellä on kiivas luonne, muuten ei valkuainen silmissä niin
välkähtäisi. Kun hän on jostain pahoillaan, hän alkaa räpytellä
silmiään. Liian paljon voimaa hänessä on, ja se on varmaan monta kertaa
tunkeutunut esiin. Silloin hän on lyönyt ja huitonut ympärilleen."

Hän katsoo yhä Airistoon ja näkee hänet yhä selvemmin ja selvemmin.

"Elämä on lyönyt häntä takasin", hän jatkaa ajatuksiaan. "Se lyö aina,
se ei kärsi sitä, että muutamat ihmiset tahtovat enemmän tilaa kuin
mitä heille on määrätty. Ensin hän vuosi verta ja huusi ääneensä,
mutta sitten tottui, antoi kuoren kasvaa kovaksi eikä enään helpolla
haavoittunut. Niin, juuri sellainen hän on. Mutta kuinka minä sen
tiedän?" kysyy hän ja tuntee, kuinka riemu särkee sulut ja padot.

"Rakastan häntä, -- siksi sen tiedän", hän ajattelee. "Siitä se
tarkkanäköisyys." Ja ne sanat alkavat soida hänessä niin voimakkaina,
että sydän tulee siitä kuin liian ahtaaksi. Se tunne tahtoisi ylistää
ääneensä olemassa-olonsa onnea.

Vene on liukunut saaren rantaan, varovasti, pitkin kapeaa väylää, jonka
molemminpuolin airo kalahtaa kiviin.

Se on harvametsäinen, aurinkoinen saari, jossa jalka uppoaa syvälle
karkeaan, kovasyiseen saraheinään ja kukkivaan kanervikkoon. Niemellä
on suurista kivistä koottu tulisija, joka on jäänyt sinne yöllisten
kalastajain jäljeltä. Kivet ovat mustuneet ja nokiset, ja maa ympärillä
korventunut ja paljas.

Kivien väliin tehty tuli nielee nopeasti keveät lastut ja sytykkeet
ja käärii mustaan nokiharsoon pannun kirkkaan kyljen. Vesi alkaa
porista kodikkaasti, aivankuin puoli-ääneen jotain hauskaa salaisuutta
kertoen, ja kahvin haju tuoksahtaa raollaan olevasta kannesta. Kirsti
on polvillaan maassa, vahva puunoksa kädessä, valmiina minä hetkenä
hyvänsä nostamaan pannun pois tulelta, ennenkuin se ennättää yli
kiehahtamaan. Liekki lyö hänelle vasten kasvoja, jotka hehkuvat ja
punoittavat kuumuudesta ja savun ja katajan katku tunkeutuu kurkkuun.
Mutta hän hymyilee hyvillä mielin ja pyyhkäisee tuontuostakin hiuksia
otsaltaan.

Professori on löytänyt istuinsijakseen matalan kannon ja sille
mukavasti asettunut, ensin koputeltuaan sitä kepillään joka puolelta.
Airisto on päässyt täydellisesti pikkutyttöjen suosioon tekemällä
heille pari tuohista rantakoivusta, ja nyt hänen täytyy auttaa heitä
vadelmien poimimisessa, joita kasvaa saaren kivikoissa. Ja joka kerta
kun he ovat poistuneet näkyvistä, kertoilee vanha rouva puoli-ääneen
äidille Airistosta. Hän -- Pentti -- on ollut melkein kuin heidän
oma poikansa, hän sanoo. Olivat toivoneet hänestä pappia tai ainakin
teoloogia, mutta siitä ei ollut puhettakaan. Hyvä, kun hänet ylipäänsä
lukemaan sai, koulun keskiluokilla hän oli alkanut väittää olevansa
luotu talonpojaksi. Sen muka näki siitäkin, että hänellä oli niin
suuret kädet. Mutta yliopistossa hän kiintyi tutkimaan suomensukuisia
kieliä, ja niistä paraikaa väitöskirjaansakin valmisteli. Talvella
väittelisi tohtoriksi, ja hänellä olisi tulevaisuus edessä, sanottiin.
Mutta sitä sanoessaan pudistaa vanha rouva samalla arvelevasti päätään.
Sillä asia oli niin, ettei siitä pojasta koskaan voinut olla oikein
varma. Hän voisi yhtäkkiä heittää kaikki, kuten pari vuotta sitten,
lähtiessään yhtäkkiä moneksi kuukaudeksi matkoille kellekään siitä
edeltäpäin ilmoittamatta.

Kirsti on nostanut pannun tulelta ja asettelee kahvikuppeja valkoiselle
maahan levitetylle liinalle. Hän on polvillaan ja pää alaspäin, niin
ettei kasvoja näy.

"Nuo ovat vaan ulkopiirteitä", hän ajattelee, "ja oikeastaan, vaikken
niitä tietäisikään, olisi se melkein yhdentekevää."

Hän katselee järvelle kädellä silmiään varjostaen. Rantaa lähenee
kaksi vesilintua; ne uivat huoletonna ja pahaa aavistamatta. Yhtäkkiä
kuuluu vihellys, ensin hiljainen, sitten kova ja kimeä. Linnut ovat
keskeyttäneet uintinsa ja puoliksi käännähtäneet; ne näyttävät
kuuntelevan ja vainuavan ja kurottelevan pitkiä, taipuvia kaulojaan
joka ilman suunnalle. Vielä pitkä vihellys, ja ne nuolen nopeudella
uivat pari kivenheittoa ulapalle päin ja silmänräpäyksessä sukeltavat
näkymättömiin.

"Miksi te peloititte niitä", hän kysyy Airistolta, joka seisoo vähän
edempänä, harmaa matkavaippa yli olan heitettynä.

Airisto naurahtaa. "Muuten vaan, minua huvitti nähdä, miten ne
menettelisivät. Sehän oli koko pikku näytelmä."

"Tarkastan usein eläimiä, löytääkseni niistä piirteitä ihmisistä", hän
jatkaa. "Esimerkiksi rantakalat, -- oletteko sattunut niitä tutkimaan?
Niissä on kaikki neljä eri luonnonlaatua edustettuina. Salakka, -- se
on vesien sangviinikko, -- rakastaa päivänpaisteisia pintavesiä ja
suuria, iloisia parvia, -- syöttiinkin tarttuu kuin leikillä vain,
kuljettelee muassaan pitkät matkat. Ahven on oikea melankoolikko, ylpeä
ja yksinäinen, -- uipi erakkona mutaisia syvänteitä ja nielaisee syötin
yhdellä kertaa, -- koukkuineen päivineen."

"Onko teillä siinä joukossa koleerikkokin?"

"On toki, -- särki, tiedättehän, -- sen tuntee heti koleerikoksi
punaisista, vihaisista silmistä ja jyrkistä, voimakkaista liikkeistä.
-- Ja lopuksi kiiski, joka filosoofin tyyneydellä tarttuu koukkuun, --
ja ilman vastaanpanoa ja melua antaa vetää itsensä maalle, -- täysi
flegmaatikko, kohtaloonuskoja."

Kahvit juotua saa jompikumpi pikkutytöistä hyvän tuuman, että
kohotettaisiin kokko rannalle. He ryhtyvät heti täyteen puuhaan ja
alkavat katkoa katajia esiliinalla oksista kiinni pitäen. Mutta samalla
he katsovat kysyvästi Airistoon, -- hänen pitää sanoa ratkaiseva sana.

Airisto on noussut seisomaan ja tarkkaa tuulen suuntaa.

"Miksi ei", hän sanoo vihdoin, -- "mutta emme me tästä saaresta kyllin
kuivia puita saa. -- Täytyy tuoda veneellä salmen tuolta puolen",
hän yhtäkkiä jatkaa päättävästi. "Te tulette mukaan, Kirsti neiti,
-- minä soudan." Kirsti ei yritäkkään panna vastaan, siinä käskemään
tottuneessa äänessä ja puhetavassa on jotain, mikä ehdottomasti panee
tottelemaan. Saaret eroittaa toisistaan ainoastaan kapea salmi, jonka
keskellä on suuri kivi. Kirsti istuu kokassa, ja Airisto meloo venettä
eteenpäin.

Toisen saaren on kymmenkunta vuotta sitten kulo polttanut maan tasalle.
Ja kun maa jälleen alkoi työntää korsia ja kasvia tuhasta, oli sillä
niin suunnaton kiire, ettei se ollenkaan ehtinyt niitä järjestää
eikä laskea, kuinka monelle ravintoa riittäisi. Se vaan kehitti
ilman eroitusta kaikki siemenet, mitkä tuuli toi tuhkaan. Ja siitä
oli syntynyt suuri epäjärjestys ja pensaikko niin tiheä, että tuskin
päivänsäde läpi pääsi. Eikä yhdellekään puulle ole tarpeeksi ilmaa
eikä mehua, sentähden ne jäävät matalaksi ryteiköksi, ja entisten
honkien sijalla kasvaa nälkäisen näköisiä näreitä, jotka paljoudellaan
koittavat peittää köyhyyttään. Rannalla on kuivia, kaatuneita puita
huiskin haiskin, vielä puoleksi hiiltyneitä palon jäljeltä.

He ryhtyvät nopeasti työhön, Kirsti kantaen risuja ja pieniä oksia
sylin täydeltä, Airisto olallaan kokonaisia puunrunkoja. Joka kerta
sattuessaan vastakkain he hymyilevät toisilleen. Siinä hymyssä on aina
ensin kuin pikkuinen kysymys ja sitten vastaus, ja lopuksi täytyy
heidän vielä hymyillä osoittaakseen, että ovat toisensa ymmärtäneet.
Kirstin valkoinen pusero on nokeutunut, ja kädet pihkasta tahmaiset.
Airisto on työntänyt lakkinsa niskaan, ja sen alta valahtaa otsalle
hiestä märkä tukka.

Siinä kaikessa ei ole mitään menneisyyttä eikä tulevaisuutta, se on
ainoastaan ja yksinomaan nykyisyyttä. Se on jotain jo itsessään, eikä
sillä ole siteitä yhtäänne eikä toisaanne. Se on joka hetki juuri sitä,
mitä se näyttää olevan.

Sillä siihen ei osaa toivoa mitään kehitystä. Kirsti ei edes voi
ajatella, mihin se kaikki johtaa, mikä huomenna on tuleva, se on
hänelle yhdentekevä. Hän ei tahdo eikä tarvitse sitä miettiä. Se on
virta, joka kuljettaa eteenpäin, ilman että tulee ajatelleeksi sillä
löytyvän laskukohdan.

Mutta sen hän tietää, että näin juuri sen soisi kestävän. Näin juuri,
herkkänä ja hienona, ilman muotoa ja sanoja. Ikäänkuin tuoksuna, joka
ilmassa leijailee ja on liian haihtuvaa, jotta sitä voisi koota.
Tahtoisi pitää kiinni jokaisesta hetkestä, rukoilla niitä viipymään ja
vartomaan. "En koskaan enään elä samaa kuin nyt", hän ajattelee. "En
koskaan tule tuntemaan samalla tavalla."

Vene on parilla voimakkaalla työnnähdyksellä jälleen toisen saaren
hietamatalikolla. Airisto hyppää nopeasti veteen pitkävartisissa
saappaissaan ja vetää sen lastineen päivineen kuivalle. Pikkutytöt ovat
jo odottamassa katajakimppuineen ja juoksentelevat malttamattomina
rannalla. Kokon rakentaminen ei kestä kauan, se on tehty muutamassa
hetkessä. Hiekkaan pystytetään pitkä riuku ja sen ympärille tueksi
vahvimmat puut; välit täytetään risuilla ja katajilla. Kun se on
valmis, virittää Airisto tulen.

Se syttyy hitaasti, ja ensin muistuttaa kokko suurta lyhtyä, josta tuli
tuikkii. Mutta yhtäkkiä hulmahtaa liekki ahneena aaltona sen yläpäästä,
ja silloin se on pienen, tulta syöksevän vuoren näköinen. Ja vielä
kerran se muuttaa muotoaan; kun tuet luhistuvat kokoon, ja katajat
räiskyen ja rätisten syttyvät, on se yhtenä ainoana, soihduntapaisena
ilotulituksena. Ilma ympärillä käy polttavan kuumaksi, savu luo veteen
varjot, ja liekki taittuu sen kalvoon pitkänä, punaisena juovana. Kalat
uivat parvittain lähemmäksi ja loiskahuttavat vettä evillään.

Airisto on levittänyt matkavaippansa kivelle Kirstin istuinsijaksi, ja
seisoen kasvot puoliksi tuleen päin, hän kertoo samasta vaipasta. Se
on hänen uskollinen toverinsa, hän sanoo, ja jos elotonta kappaletta
voi sanoa ystäväksi, niin se varmaan on sitä. Se on seurannut häntä
matkoilla kolmessa maanosassa, ja on aivan uskomatonta, mihin kaikkeen
se kelpasi. Sillä saattoi suojata itseään sateelta ja kylmältä ja yöllä
käyttää peitteenä, -- ikkunaan sen voi ripustaa liikaa valoa vastaan,
ja oli se ollut vuoteenakin. Sillä hän oli maannut monta kertaa
taivasalla siihen kääriytyneenä. Juuri siksi, että se jo oli vähän
kulunut, hän sitä aina kuljetti mukanaan. Se oli koiteltu ystävä.

Kirsti siinä istuessaan ymmärtää, että Airisto tahtoisi kertoa
itsestään. Hän oli aloittanut puhua vaipasta voidakseen johtaa puheen
itseensä. Mutta Kirstin tekisi mieli sanoa hänelle tietävänsä jo kaikki
edeltäpäin. Airiston ei tarvitsisi muuta kuin hiukan hymyillä hänelle,
niin hän jo tietäisi kaikki. Hän tahtoisi sanoa, ettei siihen mitään
sanoja tarvita. Se olisi kauniimpaa ilman sanoja.

Mutta Airisto alkaa hänelle kertoa. Kysyy, missä tarkoituksessa
Kirsti luulee ihmisten yleensä matkustelevan. Aikaa tappaakseen ja
rahaa hävittääkseenkö vai oppiakseen ja kehittyäkseen kenties? Ja
oliko Kirsti kuullut siitä, että voi matkustaa itseään pakoon? Sekin
oli näet yksi tapa matkustaa. Rientää maasta maahan kuin vaeltava
juutalainen, ainoastaan päästäkseen siitä hyvästä herrasmiehestä, jolla
on samanlainen palttoo ja takki ja keppi, kuin mitä itse käyttää,
-- ja joka kohteliaasti kumartaa: tässä nyt ollaan, veliseni! Sitä
matkustuslajia hän oli vähän kokenut, hän sanoo.

Koko ajan hän on puhunut tavallisella seurustelu-äänellä, mutta nyt
alentaa äänensä, aivankuin tahtoisi sanoa, että se on ainoastaan
Kirstiä varten.

Kysyy, miltä Kirsti luulee sen tuntuvan, kun jo toivoo seuralaisestaaan
vapaaksi päässeensä, ja että se jo jäi sinne tai tuonne meren
pohjaan taikka vaikkapa hotelliin. Mutta heti kun alkaa pakata
esiin kapineitaan matkalaukusta, niin sekin jo pistää ikävystyneen
naamansa kauluksien ja liinavaatteiden ja matkamuistojen lomasta. Se
on kuin kuvajainen, joka lyhdyn kohdalla katoaa, sitten heti jälleen
ilmestyäkseen. Ei muuta kuin: terve, vanha veikko!

Hän kysyy, voiko Kirsti sellaista käsittää, mutta Kirsti ei vastaa,
ainoastaan hiukan taivuttaa päätään. Ja sitten katsoo Airistoon
kirkkain silmin. Hän voisi puolestaan myös kertoa tälle, voisi sanoa
syyn, miksi Airisto itseään pakoon matkusti. Ja voisi silittää hänen
kättään ja sanoa tietävänsä varmaan, ettei hän enään siten lähtisi.
Mutta hän ei sano eikä tee mitään, ainoastaan katsoo ja silmillään
hymyilee.

Ja hän käsittää, ettei koskaan tähän saakka ole ollut nuori. Tänä
hetkenä se hänelle selviää. Hän on ollut osaksi lapsi, -- raju ja
haaveksiva samalla kertaa, -- ja osaksi vanha, järkevä nainen. Nuori
tyttö hän ei koskaan ole ollut.

Mutta nuoruus, -- se on sitä, mitä hän tällä hetkellä tuntee. Se on
koko olennon ojentautuminen kohti jotain suurta ja tuntematonta. Se
on sitä, mikä hänessä nyt kukoistaa kuin arat, vaaleat, hienolemuiset
kukat. Kun päivänvalo niihin sattuisi, putoisivat heti terälehdet,
ja ne tekisivät hedelmää... Hänestä tulisi myös kerran täysi nainen,
jonka rakkaus olisi kuumaa ja raskasta, koska sitä edesvastaus painaa.
Mutta se aika on kaukana, eikä hän tahdo sitä herättää. Sillä nyt hän
on nuori, -- ja nuoruus on hänen, välitön, luottava, kepeäkenkäinen
nuoruus, joka kysymättä uskoo ja toivoo kaikki...

Kokko hietikolla on vähitellen kaatunut ja sulanut suureksi
tuhkakasaksi, ja silloin tällöin lieskahtava liekki häviää auringon
paisteesen kuin pisara mereen. Yöllä se vielä kauan tuikehtisi, mutta
nyt sitä tuskin huomaa.

Ja savun läpi, joka valkeana huuruna sihahtaa ilmaan, joka kerta
kun pikkutytöt heittävät kimpun katajia sammuvaan tuleen, Kirsti on
näkevinään, että äiti istuu häntä katsellen. Tuntuu, kuin olisi äiti jo
kauan aikaa siten istunut. Ja äidillä on omituinen, hajamielinen ilme
kasvoissa ja pieni, sisäänpäin kääntynyt hymy suupielissä.

Kirsti tulee ajatelleeksi, että äiti ehkä on huomannut saman kuin
hänkin, kuinka suuresti Airisto muistuttaa isää. Varmaan on äidin se
täytynyt huomata. Ja nyt hän ehkä istuu tuossa ja muistelee menneitä.

Se ajatus tulee hänelle myös myöhään saman päivän illalla, kun
äiti äkki-arvaamatta tulee hänen huoneeseensa. Hän on seisonut
kauan avoimen ikkunan ääressä ja katsellut maisemaa, joka hohtaa
kastetta ja kirkkautta, ikäänkuin tahtoisi sen sieluunsa siirtää ja
yksityiskohtia myöten muistiinsa painaa. Eikä kääntynyt edes, kun
kuulee lukon kiertyvän ja oven avautuvan. Vasta kun käsi laskeutuu
hänen olkapäälleen, hän heikosti värähtää ja kääntää tulijaan suuret,
loistavat silmät.

Äiti se siinä seisoo, hiivittyään huoneen poikki pienin, varovaisin
askelin. Hänen hento vartalonsa näyttää puolihämärässä melkein
tyttömäiseltä, ja ilme hänen pienissä kasvoissaan on melkein arka.

"Sinä voit vilustua, Kirsti!" hän sanoo hiljaisella äänellä.

Kirsti katsoo äitiin, ikäänkuin tämä olisi hyvin kaukana. Tuskin
käsittää, mitä äiti sanoo.

Äiti sulkee ikkunan ja vetää eteen valkeat verhot. "Kas noin", hän
sanoo. "Minä istun vähän aikaa tässä, -- et suinkaan vielä aikonut
panna maata, Kirsti?"

Hän istahtaa keinutuoliin, ja Kirsti seisoo hänen edessään, kumpikin
katsellen toisiaan herkeämättä.

"Näkeeköhän äiti, mitä minun sielussani liikkuu, -- kertoisinko
sen hänelle?" vilahtaa Kirstin ajatuksissa. Ehkä istuu äiti tuossa
ja odottaa. Katselee häntä ja koittaa lukea hänen ajatuksiaan. Ja
kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisi mahdoton puhua, suu on kuin
sinetillä suljettu.

Yhtäkkiä alkaa äiti hiljaa nauraa kuin itsekseen, matalaa naurua.
Kirsti melkein säpsähtää ja katsoo kummastuen äitiin. Hän ei ollenkaan
ymmärrä, miksi äiti alkaa nauraa.

"Kirsti", sanoo äiti, -- "millaisia lapsellisia ajatuksia minulle
johtuu. Tunnen itseni niin nuoreksi tänään, vanha ihminen. -- Kuinka
kaunis ruusu sinulla on tukassa, tyttöseni."

"Minulla oli kerran myös sellainen ruusu tukassa, -- mutta siitä on jo
pitkä aika. Sitäpaitsi ovat minun hiukseni paljon vaaleammat... Hyvin
pitkä aika siitä on."

Siinä silmänräpäyksessä äiti selviää Kirstille, ja hän käsittää
äidin elävän paraikaa taas menneisyydessä. Ehkä on joku kieli siitä
satunnaisesti alkanut soida, ja nyt hän on tullut tänne ylös saadakseen
siitä puhua. Kuinka kummallista, että hän juuri tänä iltana tuli.
Kirsti voisi suudella äitiä ja itkeä. Vaan sen sijaan hän jää yhä
vaieten ikkunan pieleen seisomaan.

Mutta äiti alkaa puhua.

"Kirsti", hän sanoo, "minä kerron sinulle jotain. Siitä on tosin hyvin
pitkä aika, mutta minulle se on aina lähellä. Huono muistihan minulla
muuten on, ja vuodet tuntuvat pitkiltä, kun niitä ajattelen, mutta se
on ihan kuin eilen elettyä. Olin todella hyvin nuori siihen aikaan.
-- Ja isäsi oli myös nuori. Hänen oli tapana käydä meillä kesäisin
joka päivä, -- ja tuli aina jalan, koska ei asunut kaukana. Ja kerran
hän viikon ajan joka päivä toi minulle ruusun. Hän ei koskaan sanonut
mitään sitä antaessaan, -- enkä minäkään sanonut mitään, -- panin vaan
ne veteen."

"Mutta sitten hän tuli sunnuntaina ja kysyi, enkö tahtoisi panna
hiuksiini sitä ruusua. Ja sitten hän vielä sanoi, että jokainen ruusu
oli ollut sana ja että niistä nyt viikon kuluessa oli muodostunut
kokonainen lause. Ja hän kysyi minulta, enkö voinut arvata, kuinka se
lause kuuluisi. Ja kun en sanonut mitään, vaikka sen hyvin tiesinkin,
suuteli hän minua..."

Jos äiti olisi istunut hetkenkin kauemmin, olisi Kirsti heittäynyt
hänen syliinsä ja itkien kertonut kaikki. Sillä ei koskaan ollut
äiti ollut niin selvänä hänelle. Hän ei koskaan ole osannut ajatella
äidin suhdetta isään niin nuorena ja hienona, mutta nyt hän käsittää,
että se ennenkaikkea juuri oli ollut nuorta ja hienoa ja runollista.
Ja hän käsittää vielä, että äiti oli ollut yksi niitä, joka olisi
osannut säilyttää tunnettaan yhtä tuoreena läpi vuosikausien. Jos ei
kaikkea väkivaltaisesti olisi tukahutettu, olisi äiti koko elämäkseen
sielultaan jäänyt nuoreksi tytöksi, ja hänen rakkautensa isään olisi
ollut vanhanakin jumaloiva ja ihannoiva kuin nuoren tytön.

Hänessä, Kirstissä, sitävastoin ei nuoruus koskaan voisi kestää niin
kauan. Se oli oleva lyhyt ja nopea kuin unelma, josta hän täytenä
naisena heräisi. Sillä hänessä oli kaikki voimakasta ja kuumaa, eikä se
puolikypsäksi jäisi.

Mutta kun hän kääntyy äitiin kertoakseen, ei taaskaan ole tätä tuntea.
Äiti on jälleen kuin kutistunut kokoon, ja nuori ilme kasvoilta
on kadonnut. Hän on väsyneen näköinen, aivankuin olisi kertominen
suunnattomasti rasittanut. Yhtäkkiä hän on jälleen se äiti, jonka
Kirsti kasvin-ajaltaan muistaa. Katsoo arasti Kirstiä, -- ikäänkuin
hämillään siitä, mitä on puhunut, -- hän, vanha ihminen. Ja lähtee
valittaen pääkipua takaisin alakertaan.



5.


Kolmannen päivän illalla on kansanjuhla harjulla lähellä kirkonkylää.
Se harju eroittuu muista jo kauas, kohoten yksin paljaana ja
lakeapintaisena metsäisten kukkulain välissä, ja sen lyhytnukkainen
nurmikko on sileä kuin tanssilattia. Valkovöisiä koivuja kasvaa siellä
täällä rinteillä. Ylhäältä näkee järven koko pituudessaan ja sen kaikki
yhdeksän saarta, joista pienimmät ovat pyöriön muotoisia ja tiheitä
kuin kukkakimput.

Alhaalla rantakivillä, missä tumma lepikkö hiljentää ylhäältä kaikuvan
humun, on joukko ruuhia, oikeita salokylien aluksia, jotka kellettävät
hietikolla, ja auki temmatuista tapeista nirisee hiljalleen ruuhen
pohjaan kokoontunut vesi.

Ylhäällä monenmoiset äänet ja helinät yhtyvät suureksi kuoroksi, joka
on tämän lämpimän, hitaasti hämärtyvän kesä-illan kunniaksi viritetty.
Viulu vinkuu kimeästi ja harmonikka säestää sitä levein sävelin, kuuluu
tanssivien parien naurua, huutoa, puhetta... Silloin tällöin kaikuu
metsän laidasta ampumaradalta laukaus, kun joku kilpailijoista koittaa
osata valkoiseen maalitauluun. Kaiku kiirii kukkulasta kukkulaan, ja
jokainen kukkula singahuttaa sitä kuin kimmoavaa palloa. Kaikesta
huomaa, että juhla kallistuu lopulleen, ensimäinen virallinen kankeus
on kadonnut, vanhemmat ja vakavammat siirtyneet syrjään ja jättäneet
sijan nuorille.

Yhtäkkiä syntyy hiljaisuus, tanssivat rivit hajautuvat ja soitto
taukoo. Airiston korkea vartalo näkyy laudoista kyhätyllä
puhujalavalla, jonka kaidepuista köynnökset jo kuihtuneina riippuvat.

Kirsti on äsken juuri päättänyt tanssikierroksen ja nojautuu povi
kohoillen koivun runkoa vasten. Hänen kirkkaat, elämää sinkoavat
silmänsä ovat puhujaan kiintyneet, ja suu on puoli-avoinna, niin että
hampaat näkyvät.

Tuolla hän nyt seisoo, juuri noin, kuten hänen oikea paikkansa on,
hiukan ylempänä muita, niin että voi hallita heitä johtajakatseellaan.
Hänen suuri vaikutusvaltansa muihin, osaksi tahdotonta, osaksi
tietoista, -- se, mikä ei ole ainoastaan sanoissa, vaan koko
olennossa... Jota täytyy vasten tahtoaankin seurata ja totella...

Itse puhetta hän tuskin kuulee, hänen ajatuksensa lentävät koko ajan
muualla.

"Juuri noin on parasta häntä katsella... Vähäisen välimatkan päästä, --
ei ihan likeltä, -- niin että saa kuvitella puolet lisäksi -- --."

Hän on ylpeä Airiston puolesta, vaikka tuskin tietää, mistä hän puhuu.
Hän katsoo voittoisana ympärilleen, eivätkö kaikki hymyile ja innostu
ja sula? Kuinka voisi kukaan jäädä kylmäksi, kun _hän_ puhuu. Nuo tytöt
tuolla piirin laidassa supattelevat keskenään, ja tuolla joku kovalla
äänellä kysyy ruuhta. Hänen tekisi mieli mennä kieltämään.

Samalla päättyy puhe, ja sitä seuraavan sorinan katkaisee huikaiseva
viulun vinkaus. Tanssi alkaa uudestaan. Muuan nuori talonpoika, pitkä
ja leveäharteinen kuin jättiläinen, kumartaa Kirstille. Hän lähtee
tanssiin, ja päätä huimaa kummallisesti. Tuntee, kuinka nostetaan
kohoksi, niin että jalka tuskin maata hipaisee. Ohitanssiessaan hän
näkee Airiston seisovan muitten joukossa ja hymyilevän hänelle.
"Kylliksi... kylliksi...", saa hän sanotuksi ja pysähtyy hengästyneenä.
Tanssitoverinsa katsoo häneen neuvottomana.

"Tahtookos neiti vettä?"

"Niin, vettä, -- olkaa niin hyvä."

Häntä pyörryttää niin, että kaikki sukeltaa sumuun hänen edessään.

Yhtäkkiä on Airisto hänen vieressään.

"Ah, ei se ole mitään", hän vastaa tälle, "-- olen hiukan väsynyt.
Missähän pikkutytöt ovat, -- olisi kai aika lähteä kotiin."

Pikkutytöt ovat parhaassa tanssin touhussa, -- heillä ei ole hetkeäkään
aikaa seisoskella, heidän mustat palmikkonsa, joista pitkät, punaiset
nauhat riippuvat, heilahtelevat karkelon kiireessä. He tanssivat
kaikkien kanssa, renkien ja ylioppilasten, vieläpä toistensakin...

"Olisi sääli heitä häiritä", Airisto sanoo vihdoin. "Antakaa heidän
jäädä, kartanon ruuhessa on tilaa kyllin. Mutta teidät soudan kotiin
pikkuruuhella."

On aivan turha panna vastaan, sitäpaitsi eivät pikkutytöt tahdo
kuullakkaan kotiinmenosta. He pyytävät ja rukoilevat: "vielä vähäksi
aikaa... vähäksi vain..."

Siinä ei auta muu kuin taipua. Ja niin he lähtevät kaksin, -- polkua
pitkin, joka kiertää harjua alaspäin. Pari aitaa, joitten yli vie
porraspuut, sattuu vastaan. Niityn piennar on kostea kasteesta, ja
näkymätön valko-apilas tuoksuu. Alhaalla rannalla on melkein äänetöntä.

Yö laskeutuu hiljaa järvelle heidän lähtiessään. Metsät nousevat
tummina, ja syvyydet kimaltavat.

Airisto herkeää hetkeksi soutamasta.

"Miksi pitäisimme kiirettä?" hän sanoo. "Yö on kaunis."

"Te näytätte niin uneksivalta, neiti", hän jatkaa, -- "mitä te
mietitte?"

"Ettekö te sitten koskaan uneksi?" Kirsti ei katso suoraan Airistoon,
vaan jonnekin kauas hänen päänsä ylitse.

"En, -- minä en osaa; -- ei ole kukaan opettanut."

"Tarvitseeko siihen sitten opetusta?"

"Tarvitsee kyllä. Minulla ei ole ollut äitiä. Äidit ne opettavat
poikansa uneksimaan."

"Äitinne kuoli, -- varhain?"

"Kuoli, -- minun syntyessäni. Ja isäni ei sallinut mielikuvituksen
kehitystä eikä tunneilmauksia. Muistan, kuinka pienenä poikana
leikittelin puupalikoilla ja kuvittelin niitä milloin laivoiksi,
milloin sotamiehiksi, milloin miksikin. Isäni kuuli sen ohimennen ja
tarttui palikkaan: 'Mikä sotamies se on, -- puukappale vaan! Suuri
poika ja vielä sellaista luulottelee'."

Hän vetää pari pitkää vetoa.

"Niin minusta tuli nykyisyyden ihminen. Unelmat ne ovat tulevaisuutta,
neiti."

"Minä sensijaan olen koko ikäni vaan elänyt tulevaisuudessa. Aina vaan
odottanut ja odottanut."

"Se on vaarallista, neiti. Tulevaisuus on ainoastaan lupausta, ja
menneisyys on jo velkaa, ainoastaan nykyisyys on meidän, -- meidän
omamme. Se on se pehmeä savi, jota voimme muodostaa, menneisyys on jo
kivettynyt varmoihin kaavoihin, ja tulevaisuus ei ole vielä oleellista
ainetta."

"Oletteko te koskaan pelännyt elämää?"

Airisto nojautuu hiukan eteenpäin, rauhallinen katse silmissään.

"En, -- miksi pelkäisin. Elämä on jotain, mikä riippuu minusta
itsestäni. Minulla on sen ohjakset käsissäni, päästän ne milloin
löyhemmälle, milloin kiristän lujalle."

"Ettekö sitten koskaan ole tuntenut, että elämä olisi teitä
voimakkaampi?"

"En, -- olen aina tuntenut olevani se voimakkaampi meistä kahdesta."

"Tuo on ylpeätä puhetta, -- tiedättekö."

"Ehkä on. -- Entä te, -- pelkäättekö te elämää?"

"Pelkään. Siitä asti kuin isäni kuoli. Se oli, näettekö, minusta niin
armotonta, ja vaikka kuinka ajattelin, en löytänyt syytä siihen. En
keksinyt tarkoitusta, enkä voinut käsittää, mitä varten. Sillä minun
täytyy aina etsiä korkeampaa johtoa kaikessa, -- uskon siihen, että
kaikella, mikä ikinä meille tapahtuu, on jokin tarkoitus. Ja vielä,
että se kaikki on meille hyväksi."

"Mutta miksi sitten pelkäätte, kun teillä on, -- kun teillä on tuo
lapsenuskonne?"

"En tiedä, ehkä en usko kyllin lujasti."

Vene kulkee paraikaa salmessa kahden saaren välissä. Yöpuulleen
asettunut lintu herää airon loiskeesta, ja havupuitten kuivat oksat
rasahtavat sen lentäessä pakoon. Puitten varjot luikertelevat vedessä
kuin mustat käärmeet. Taivas on kuulakka ja elokuun vaaleat tähdet
tuikkivat kuin harson takaa. Yön salaperäinen kauneus vangitsee heidät
ja karkoittaa sanat.

"Kertokaa vielä itsestänne", sanoo Kirsti vihdoin. "Lapsuudestanne."

"Mitä minä lapsuudestani kertoisin? Minulla ei ole lapsuutta ollutkaan.
Isäni kukisti minussa varhain lapsen ilon. Mutta kun nuoruus alkoi
vaatia oikeuksiaan, oli isäni jo vanha ja joutui taistelussa tappiolle.
Silloin minä voitin."

"Ja lähditte kotoa pois?"

"Ja lähdin kotoa pois, -- niin. Ylioppilasvuosien jälkeen jouduin
opettajaksi erääseen pikkukaupunkiin, -- tiedättekö, yhteen niistä,
jotka aina nukkuvat, kesät, talvet, kuin uutimien takana. Minussa oli
silloin kaikki niin kuohumistilassa, ettei tarvittu kuin pisara, että
yli läikkyisi. Ensin kuljin kädet taskussa pitkin katuja ja kirosin
ikävyyttä ja yksinäisyyttä, -- ja sitten rakastuin."

Hän katsoo Kirstiin omituisesti hymyillen.

"Jollei minun olisi ollut niin ikävä, ja jollei kaupunki olisi ollut
niin sanomattoman unelias ja kuollut, -- ehkä en olisi rakastunutkaan.
Ettekö usko, että elämässä usein sellaiset sivuseikat kuin aika ja
paikka, voivat määrätä koko kehityksen. Vaikuttimet voivat usein olla
mitättömiä. Jos nyt esimerkiksi ei olisi näin ihana yö, niin ehken
kertoisikaan teille tätä kaikkea..."

Katse, joka sanoja seuraa, ikäänkuin pyytää anteeksi niitten
ivallisuutta.

"En ollenkaan tuntenut naisia siihen aikaan", hän jatkaa. "Tiedättekö,
millaisena naisen sielua ajattelin. Vilpoisena, tyhjänä merenä, --
huomatkaa, tyhjänä, -- jossa olisi ollut hyvä huuhtoa väsymyksensä
pois. Juuri se tyhjyys siinä olisi suloista, ajattelin, vastakohtana
miehen sielulle, jossa tietysti vilisi toisiaan raatelevia ajatuksia
kuin meri-äyriäisiä."

"Mutta minä kaipasin naista, -- koko nuorella elinvoimallani. Se oli
muuten sangen tavallinen tyttö, -- hänestä ei ole paljon puhumista,
-- hän puolestaan tunsi miehet liiankin hyvin. Ja siitä tuli se vanha
juttu, -- otti ja taas jätti."

"Hän hylkäsi teidät, -- niinkö?"

"Niin --. Parin vuoden kihlauksen jälkeen. Nuorena ovat luut pehmeät
ja sellaiset iskut sattuvat syvälle. Minulla oli terve luonne, joka ei
sallinut mitään sairaloista eikä epätervettä, mutta kuitenkin kesti
kauan, ennenkuin kaikki arpeutui. Sentähden niin paljon matkustelinkin,
näettekös. Mutta vihdoin sanoin: Mitä nyt tässä juokset itseäsi pakoon.
Katsoisit elämää suoraan silmiin. Ja sitten tein niin, -- taistelin
elämän kanssa ja voitin. Siitä asti olen ollut se vahvempi."

Kotiranta alkaa häämöittää. Lahonnut nuottakota rannalla, joka joka
hetki uhkaa veteen suistua, ja vanha kanto, kaukaa katsoen kuin
hunnutettu nainen, joka istuu kyyryssä, kädet silmillä. Männyt kasvavat
varjomaisen suuriksi yöllisessä hämärässä, ja raitis pihkan tuoksu
virtaa niistä järvelle. On aivan äänetöntä, täydellinen pysähdys
luonnon lakkaamattomassa yhteissoitossa.

Airistolta vasten tahtoaan jäävät airot poikittain. Tätä hiljaisuutta
ei henno häiritä, aivankuten käsi ehdottomasti vetäytyy takaisin
kirkasta veden kalvoa särkemästä.

He ovat tulleet niin lähelle toisiaan ja vaikenevat juuri sentähden.
Tahtomattaan molemmat ajattelevat samaa asiaa. Kuinka kauan he ovat
olleet tuttuja, -- kolme päivääkö vaan? Vaan kolme päivää! Kuinka
kummallisen lyhyeltä se aika tuntuu, kun ikäänkuin eroittaa sen
erikseen ja ajattelee: toispäivänä, eilen, tänään...

Kuitenkin voivat kolme päivää olla pitkät kuin kolme vuotta...

"Miksi ette souda?" sanoo Kirsti yhtäkkiä melkein kuulumattomasti.

Airisto tarttuu äkkiä airoihin, ja vesi sähähtää vihaisesti, ikäänkuin,
pahoillaan siitä, että sen unta häiritään.

Hän auttaa Kirstin maalle ja alkaa kiinnittää vitjoja koivuun. Vitjat
luisuvat kädestä ja solahtavat veteen. Hän nostaa ne matalasta
pohjasta, -- ne tiukkuvat vettä ja kalahtelevat. Kirsti käy avuksi, ja
heidän kopeloidessaan rengasta koskettavat Airiston vedestä kosteat
sormet Kirstin lämmintä kättä.

He lähtevät Suvihuvia kohti yhä äänettöminä ja mitään puhumatta.
Portilla ojentaa Kirsti Airistolle kätensä.

Tämä tarttuu siihen ranteesta, niin että väljän kesäpuseron hiha
työntyy ylemmäksi, ja muistamatta mitään muuta kuin että paraikaa
pitelee omassaan sitä pientä kättä, jonka hyväilyjä halajaisi, ja joka
tuntuu kaikessa hentoudessaan kyllin voimakkaalta auttamaan häntä
läpi koko pitkän elämän, hän puristaa sitä yhä kovemmin ja kovemmin
suurella, luisevalla kourallaan.

Vaan yhtäkkiä hän kumartuu hämmentyneenä:

"Sattuiko teihin, neiti...?"

Ja odottamatta vastausta hän uudelleen kumartuu ja suutelee kättä juuri
sille kohdalle, missä vielä kirvelevät sormenjäljet, -- suutelee sitä
kerta toisensa jäljestä, irtipäästämättä...

"Minun... minun...", hän kuiskaa. "Tämä on ylösnousemus minulle."

Hän jää seisomaan metsänlaitaan, siihen, missä polku Leppäniemeen
kääntyy, siksi kunnes tuli on sammutettu Kirstin yliskamarissa ja
valkeat verhot laskettu eteen.



6.


He olivat kihloissa melkein vuoden.

Kun Pentti kerran Kirstiä suudeltuaan puoleksi leikillä, puoleksi
tosissaan, kysyi, oliko kukaan häntä ennen suudellut, punastui hän
siitä tulipunaiseksi:

"Kuinka Pentti taisi jotain sellaista luulla? Ei kukaan, -- ei koskaan.
Isä tietysti, -- aikoja sitten."

Mutta Pentti kysyi yhä uudestaan ja uudestaan: eikö kukaan todella, --
eikö leikilläkään?

"Ei, -- ei, -- ei koskaan."

Seuraavana päivänä hän tuli Pentin luo tunnustuksille. Aivan hän oli
unohtanut, -- kerran koulu-ajalla, jossain panttileikissä... Niin,
hänen oli täytynyt lunastaa panttinsa suutelolla, ja hän oli pannut
vastaan, oli juossut huoneesta huoneesen, mutta se nuori ylioppilas
oli tullut jäljestä ja vihdoin saanut kiinni, puristanut päästä ja
suudellut... Mutta Kirsti oli purrut häntä huuleen...

Kerran jäljestäpäin hän teki saman tai melkein saman kysymyksen, --
niinkuin luuli, -- Pentille.

Pentille ei juolahtanut hetkeksikään mieleen peittää jotain siltä
naiselta, joka tulisi olemaan häntä lähinnä; hänen suora luonteensa
olisi halveksinut kaikkea kiertelemistä. Hän oli odottanut tätä
kysymystä ja valmistaunut siihen. Ja niin hän kertoi kaikki tälle
nuorelle tytölle, joka ei ollut aavistanut kuin osaksi, mitä kysyi.

Se oli hyvin totinen hetki heidän suhteessaan, vaikka Pentti ehkä yksin
tunsi koko sen vakavuuden.

Kaikkiin hänen itsesyytöksiinsä vastasi Kirsti yhä samalla
anteeksi-annolla, joka ei ollut hänelle vaikeata, vaan helppoa ja ilman
taistelua saavutettua, koskei hän itsekään oikein käsittänyt, mitä
häneltä pyydettiin, eikä mitä hän antoi anteeksi.

Hän ainoastaan aavisti sinä hetkenä, ettei maailmassa löydy ainoastaan
päivänpuolta, vaan myös pimeänpuoli, ja että oli paljon lokaa olemassa,
josta ei koskaan pisarakaan ollut räiskynyt hänen päälleen. Mutta hän
tunsi olevansa kaikesta siitä suojassa ja turvassa eikä tarvitsevansa
sitä ajatella.

Toisinaan Kirstistä tuntui, kuin olisi Pentti liian pian tottunut
onneensa. Hän saattoi istua niin rauhallisesti ja mukavasti, käsi leuan
alla ja alta kulmain katsoen ja puhua niin tyyneesti heidän tulevasta
elämästään, kuvailla heidän jokapäiväistä arkielämäänsä piirre
piirteeltä. Silloin Kirsti tavallisesti pyrskähti nauramaan, pudisti
Penttiä olkapäistä ja juoksi pakoon.

Pentti seurasi häntä ja saatuaan kiinni, taivutti hänen uhittelevaa
päätään taaksepäin.

"Ei se ole mitään vanhuuden rauhaa minussa, tyttöseni -- älä sitä
luule", hän sanoi vähän raskaasti. "Se on vaan se suuri tasapaino koko
olennossa, -- ei se ole elinvoiman puutetta."

Silloin Kirsti hetken aikaa tuijotti häneen, ikäänkuin äkkiä olisi
jotain uutta hänessä keksinyt. Mutta oikeastaan se ei ollutkaan mitään
uutta, -- ainoastaan uudestaan kertauva vaikutus ensi näkemästä. Se oli
sittenkin se voima Pentissä, joka häneen vaikutti, se ruumiillinen ja
sielullinen voima, joka levitti turvallisuuden tunteen ympärilleen.

Oli omituista nähdä, kuinka sen vaikutus ulottui äitiinkin. Äiti oli
alussa melkein vieronut Penttiä, hänen oli vaikea tottua siihen, että
joku vieras anasti omaisen paikan talossa. Hän pysyi kauan aikaa arkana
ja epäluuloisena eikä tahtonut tulla esiin kuorestaan. Mutta sitten
kerran, kun äiti äkkiarvaamatta sai hermokouristuksen, otti Pentti
hänet käsivarsilleen ja kantoi sohvalle lepäämään... Se liikutti niin
äitiä, että hän yhdellä kertaa suli... ehkä se muistutti hänelle jotain
kaukaista kohtausta. Siitä asti hän ihaili Penttiä samalla alistuvalla
ihailulla, kuin sairas ihminen täysin tervettä.

Kirsti ei tullut sensijaan lähemmäksi äitiä kuin ennenkään. Kun
hän joskus iltasin Pentin lähdettyä tuli äidin huoneeseen, posket
polttavina, silmissä uneksiva loiste ja koko nuori olento tulvillaan
onnea, niin vaikutti äidin läheisyys häneen omituisen raukaisevasti.
Kuten koko hänen kehityksensä oli tapahtunut ilman äidin siihen
tarttumatta, samoin hän oli yksin nytkin herkimpänä kehityskautenaan.

Tämä oli ainoa aika hänen elämässään, jolloin hän ei mitään odottanut.
Hän ihmetteli, että Pentti niin usein ja paljon puhui häistä ja laski
kuukausia, jotka niihin vielä olisivat jäljellä.

"Minä en odota niitä ollenkaan", -- hän sanoi monta kertaa, -- "minä
voisin olla koko ikäni kihloissa. Minä en ollenkaan odota, mitä
huomenna tai ylihuomenna tapahtuu, minä toivon vaan, että olisi
samanlaista kuin tänäänkin, aivan loppumattomiin. Minulla on niin hyvä
olla, -- niin hyvä..."

Hänen vanha, muodoton elämänpelkonsa, joka aina ennen oli kuin
kiinnikasvanut suureen elämänhaluun hänessä, -- joka joka kerta kylvi
ohdakkeita siihen, mihin elämänhalu nostatti kukkia, -- se ei jaksanut
heittää varjoa tähän aikaan. Hänen iloisuudessaan oli jotain tarttuvaa,
se heitti heijastusta ympärilleen, ja vieraittenkin täytyi se huomata.
Joku taiteilija oli kerran sanonut hänen ohikulkiessaan toverilleen:
"Tuon naisen nuoruus on pysyväistä." "Oh, odottakaapas...!" arveli
toinen epäluuloisesti hymyillen. "Ei, te ette käsitä, mitä tarkoitan.
Hän itse tulee tietystikin vanhenemaan, mutta hän tulee antamaan
nuoruutensa eteenpäin toisille. Hänellä tulee olemaan paljon ja
kauniita lapsia."

Heidän häänsä olivat lopullisesti määrätyt Juhannuksen ajoiksi, ja
senjälkeen piti heidän kesäkuukausiksi lähteä ulkomaille.

Toukokuun viimeisenä päivänä, eräänä iltana kävelyretkeltä palatessa,
syntyi heissä molemmissa sama ajatus, niin yhtaikaa, että jäljestäpäin
olisi ollut mahdoton sanoa, kuka sen oikeastaan oli keksinyt.

Lähteä pariksi päiväksi Leppäniemeen ennen häitä! Kahden kesken,
ennenkuin ulkomaille matkustaisivat.

He katsoivat toisiinsa hämmästyneen iloisina. Kuinka he eivät ennen
olleet sitä ajatelleet!

Seuraavalla viikolla he panivat päätöksensä toimeen.



7.


Sisämaassa voi joskus kesä olla niin myöhäinen, että sen tuloon tuskin
uskoo. Ei mikään näytä edistyvän luonnossa, ja kuitenkin on jo kesää
ilmassa, mutta myös ainoastaan ilmassa. Se leikkii piilosta, kätkeytyy
kirteen maassa ja piilottelee puitten sulamattomissa nesteissä, jotka
eivät jaksa vielä lehtisilmuihin kohota.

Ne ovat rajapäiviä kevään ja kesän välillä, ja sen, joka silloin sattuu
sisämaan seuduille, täytyy tuntea jotain samaa itsessään. Ulkonaisesti
on ihan viileää ja raitista, mutta sydämen syvimmässä nousee ja
poreilee jotain voimakasta ja lennokasta, -- tunne, joka on vahva kuin
nuori jättiläinen, mutta sokko, sidotuin silmin ja tietämätön omasta
voimastaan.

Maantie, jota he kyytirattailla ajavat, on vallaton ja oikullinen kuin
lapsi, jonka tekee mieli leikkiä. Se kulkee ja kiertelee pienissä
luisuissa alaspäin, ja sitä huvittaa heitellä kuperikeikkoja matalissa,
epätasaisissa mäissä ja tehdä uhkarohkeita hyppäyksiä kukkuloilta.
Mutta äkkiä pistää sen päähän tekeytyä vanhukseksi, ja silloin se
hitaasti ja vaivaloisesti nousee ylämaata, mutkia tehden, kuin vanha
ukko, joka kepillään koittelee eteensä.

Häitten läheisyys, joka heitä pitää alituisessa jännityksessä, sitoen
ajatukset, -- outo ilo olla kahden kesken, vapaina, riippumattomina,
-- tieto saada jälleen nähdä samat paikat, joitten muistokin jo saa
sydämen nopeammin sykkimään, -- ja vihdoin tämä raikas, kylmähkö ja
kuitenkin salaista odotusta värisevä aamu, -- kaikki yhtyy siksi
tunnelmaksi, joka heitä vallitsee.

Siinä on jotain siitä tunteen tuoreudesta, joka muuten haihtuu
ensimäisten yhdessäoloviikkojen kuluttua, ilmestyäkseen kesken totuttua
arkirauhaa vaan silloin tällöin, kun ulkonaiset olosuhteet sen kutsuvat
esiin. Jotain siitä ihmeellisestä uutuudesta, joka saattaa rakastetun
vähäpätöisimmissäkin sanoissa löytää jotain mieltäkiinnittävää ja kuin
ennen kuulematonta. Joka saattaa pienimmästäkin havainnosta iloitsemaan
kuin suuresta löydöstä ja kuvailemaan, ettei kukaan ole ennen sitä
juuri sillä lailla nähnyt eikä käsittänyt.

Kyytipoika pitää velvollisuutenaan selittää ja opastaa kyyditettäviään
kaikissa seudun merkillisyyksissä. He kuuntelevat häntä suuresti
huvitettuina. Hän tuntee joka talon ja torpan nimen ja lausuu ne
jonkunlaisella mahtavuudella, ikäänkuin ihmetellen, etteivät vieraat
niitä ennaltaan tunne.

Ja itse tiestä hänellä on ihmeellisiä juttuja. Tuossa on suuri kivi,
jota kerran hevonen peljästyi, niin että rattaat nurin heitti ja ajajan
vasten kiven kulmaa pyöräytti, -- kivessä on vieläkin risti muistona
hänen kuolemastaan. Tuossa kallio, joka kuin varkain hiipii yli tien
ja taas sen toisella puolen kohoaa, ja joka aina on kostea ja aina
märkä, ikäänkuin maanalainen vesisuoni sitä alati kostuttaisi. Siinä on
ylimuistoisina aikoina tapahtunut luonnoton murha, ja sentähden täytyy
kallion aina itkeä. Keskiyöllä kuuluu yhä vielä valitusta metsästä.

Hän on niin varma asiastaan, ettei vastaan ole väittämistäkään, ja
kertoo öisin kyydistä palatessaan aina ajavansa nopeammin sen paikan
ohi.

Hetken perästä hän tarkastaa joka suuntaa, haukkoen ilmaa kuin vainuava
koira ja sanoo hyvin mahtipontisesti:

"Onpa nyt myöhäinen kesä... Vaan kunpa sataa pirauttaisi, -- se sen
kesän tekisi..."

Niin, missä on kesä...? He katselevat ympärilleen, hapuillen sitä
katseillaan, tuntien sen olemassa-olon, vaikkeivät sitä näe. Sillä
kaikki on keväistä vielä, luopääsemätöntä luontoa, -- ynseätä
neitseellisyyttä, joka työntää luotaan auringon syleilyn. Koivuissa
on viattomat hiirenkorvat, jotka kauempana puitten yhdistyessä
metsiköiksi, näyttävät vihreältä, ruskealle rungolle heitetyltä
harsolta. Ja kuitenkin... On kuin kuulisi kesän kolkutuksen syvällä
maan povessa.

Tie on vielä kerran kiivennyt kukkulalle, johon järvi ensi kertaa
näkyy. Se vilahtaa kapeana, hohtavana kaistana, joka alamäkeen
käännyttäessä katoaa metsien peittoon, ilmestyäkseen vasta puolen
kilometrin päässä uudestaan.

Mutta se ehtii jo heidän sydämessään herättää iloisen, odottavan
puristuksen ja avata mielen muistojen tulla.

Tie tekee viimeisen mutkansa ja syöksähtää suoraan järveen, ikäänkuin
tahtoen heittäytyä uimaan matkapölyjen jälkeen.

Henkeään pidättäen he katselevat järveä. Taas sama alastomuus.
Taajasta, uhkeasta kaislikosta, jonka punertavat viuhkat huojuivat
tuulessa, ja jonka vene vaivoin läpäisi, ei näy jälkeäkään, --
ruispellot harjun rinteellä ovat mustana kesantona. Lehtimetsä, joka
lievensi rantojen kareutta ja kiertyi pehmeänä, vaaleana kiehkurana
niitten ympärille, se on puoleksi pukeutunut ja korujaan vailla. Mutta
yli järven käy lämmin, heikko tuulenhenki, joka panee sen pieninä,
ystävällisinä väreinä lainehtimaan, ja nostattaa hienoja huurupilviä,
jotka lupaavat hedelmällistä sadetta.

He saavat vanhan, vuotavan ruuhen, johon vesi pursuu liitelautojen
lomitse. Soutaja on yhtä vanha ja rapistunut kuin ruuhikin, kumara,
himmeäsilmäinen ja nuuskanaama ukko, joka asuu kallelleen vajonneessa
hökkelissä rannalla ja kesäisin ansaitsee tupakkirahansa kuljettamalla
haluavia poikki järven.

Kaikki vaan enentää heidän onnellista mielialaansa, -- tämäkin
vanha, ränsistynyt ukko, joka on niin räikeänä vastakohtana heidän
nuoruudelleen. He koittavat puhua hänelle ystävällisesti, tiedustella
hänen oloaan ja eloaan, -- tuntien pakkoa antaa onnensa tulvata
hänenkin ylitseen, -- kuten auringon, joka ei valitse valaistaviaan.

Ukko liikuttelee airojaan hitaasti ja haluttomasti, on välinpitämätön
ja harvasanainen, kuten yksinjääneet vanhukset. Pentti tarjoutuu
monta kertaa auttamaan soudossa, mutta silloin ukko hymähtää melkein
loukkaantuneen näköisenä: "Kyllähän tässä, kyllähän tässä, -- aina
hiljakseen."

Yksinäinen kari järven itäpohjukassa paistaa punaisenruskeana, saaret
nousevat kivikkorantoineen, lahden poukamat leikkautuvat syvälle
rantamiin.

"Minun olisi melkein mahdotonta tulla tänne, jos itse olisin
muuttunut", Kirsti sanoo ajatuksiinsa vaipuneena. "Kaikki täällä
silloin kuin syyttäisi minua... En ole milloinkaan osannut ajatella
luontoa sieluttomana." --

Koko seudulla on omituinen voima heidän ylitseen, -- nytkin, vaikka
kaikki vielä on väritöntä ja vaaleaa. Puoleksi juhlallinen tunne,
ikäänkuin kappelissa, jonne astuessa riisutaan kengät, -- rauhallinen,
salaperäinen lepopaikka haudatuille muistoille, -- jossa joka kummun
alla on joku rakas tuttu eikä tarvitse muuta kuin koputtaa, jotta ne
heräisivät eloon.

Leppäniemen kellahtava päärakennus vilahtaa puiston takaa. Yhä
lähemmäksi he tulevat, eroittaa jo nuottakodan rannalla ja valkoisella
hiedalla kirkkoruuhet.

"Kumma, ettei ole ketään vastassa", sanoo Pentti auttaessaan Kirstiä
maalle. "Ehkä eivät odottaneet meitä näin varhain."

Yhtaikaa tulee molemmille sama ajatus: mennä ensin Suvihuvia katsomaan.
Ja he lähtevät sinne pitkin metsäpolkua, jonka sora vajottaa.
Kanervikko on molemmin puolin ruskeaa kuin kulon jäljeltä, --
valkovuokot lyyhistyvät turpeesen sadetta janoten, terät supussa.

Käsi kädessä he seisovat nojautuneina Suvihuvin pihaporttiin, joka
on naulattu kiinni ja paremmaksi vakuudeksi vielä nuoranpätkällä
sitaistu. Rakennuksen lautaseinät ja kattopäreet ovat talven kuluessa
harmaantuneet, ja peittämättömistä ikkunoista paistaa asumattomuuden
autius. Pihalla ei näy ainoatakaan elävää olentoa, paitsi yksinäistä
västäräkkiä, aikaista kesälintua, joka tasajalkaa hyppelee portaitten
eteen kokoontuneen vesilätäkön reunalla.

Kirstin katse lentää katonrajaiseen yliskamarin ikkunaan. Hänen
neitikammionsa...

Pentti seuraa hänen katsettaan ja hymyilee itsekseen jollekin
ajatukselle.

"Minä muistan jotain..." hän sanoo.

"No, mitä, -- kerro toki...!"

"En tiedä, -- sinä ehkä naurat... Vaan kerran kun olimme olleet vähän
aikaa kihloissa, -- silloin elokuun kuutamoöinä, -- en saanut unta
silmiini, -- tiedätkö. Ajattelin vaan sinua, -- sellaisia mielettömän
onnellisia ajatuksia... Vihdoin puin päälleni ja menin ulos.

"Tulin Suvihuville, -- siellä, täällä puutarhassa loisti kiiltomatoja,
-- aivankuin pienet vihreänvalkean lyhdyt niitä riippui pensaissa...

"Sinun ikkunasi edessä oli verhot, mutta ikkuna oli auki ja tuuli
löyhytti niitä... Minä katkoin kukkia lavoista sikin sokin ja sinkautin
ne ikkunasta sisään... Kuulin, kuinka ne kahahtivat... Sinä et
herännyt... Minä panin maata hiekalle ikkunan edustalle ja makasin
siinä päivänkoittoon asti..."

Kirstin syöksyy veri kasvoihin, ja hän tuntee äkkiä suurta hellyyttä
Penttiä kohtaan.

"Miksi et huutanut minua...?" hän sanoo. "... Minä olisin tullut
luoksesi."

"Toiset olisivat heränneet..."

"Olisin kiivennyt alas ikkunasta..."

Hitaasti he kääntyivät takaisin.

Leppäniemen kujalle saapuessa kuuluu äkkiä lyhyttä, vainuavaa
haukuntaa, ja Teppo, lappalaiskoira, syöksähtää tielle korvat sojossa
ja luimistelee pienillä, vihaisilla silmillään. Seuraavassa tuokiossa
se jo anteeksi pyytäen nousee pystyyn, ulisee ja vinkuu ilosta ja
juoksee kaaressa tulijain ympärillä.

"Näetkö, -- se tuntee meidät, -- Teppo -- Teppo!"

Kirsti silittää sitä hyvillä mielin kuin tuttua ainakin. Pitkät unet
pankon takana ovat sitä lihottaneet, karva on vielä talvitakuissa ja
liikkeet kankeat.

Pihalla tulee vastaan keskenkasvuinen piikatyttö, joka heidät nähtyään
seisahtuu puolijuoksussa, niin että kannettavasta vesisoikosta osa
läikkyy maahan. Hänen lapsimaisiin kasvoihinsa leviää tyhmistynyt ja
hämmästynyt ilme.

"No, Mari, -- mitä sinä niin meitä pelästyt, -- onko herrasväki kotona?"

Tyttö katsoo Penttiin, ikäänkuin ei käsittäisi.

"Eihän ne, -- johan ne viime viikolla lähtivät matkalle", hän sanoo
vihdoin nopeasti ja lähtee juoksemaan navettaa kohti.

Kirsti ja Pentti katsahtavat toisiinsa.

"Mutta hyvänen aika -- kirjotithan sinä, Pentti?"

"Tietysti kirjoitin... Mutta kun aioimme tulla vain yhdeksi päiväksi,
en odottanut vastausta... Ja kuka nyt olisi uskonut, että ne vanhat
alkaisivat matkustella..."

Hän lähtee koittamaan verannan ovea, mutta se on lukossa.

"Oikeastaan on tämä ihan naurettavaa", hän sanoo Kirstille, joka vähän
neuvotonna yhä seisoo paikallaan. "Sisään meidän täytyy päästä joka
tapauksessa..."

Hän alkaa kolkuttaa keittiön ovea, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin.

"Vanha Liisamummo on kyllä kotona, -- kuulen hänen askeleensa ja
yskänsä, -- mutta ei tietysti tule avaamaan, -- on kai tullut entistä
kuurommaksi. Minnekkä se äskeinen tyttökin joutui?"

Oven takaa kuuluu rapinaa, ikäänkuin vanha, epävarma käsi lukkoa
haparoisi. Ja sen vihdoin avautuessa tulee näkyviin Liisamummon
kurtistunut naama. Hänellä on vähän epäluuloinen ilme, kuten ihmisillä,
jotka huonosti kuulevat, ja joitten täytyy turvautua yksinomaan
näkö-aistiinsa. Mutta se jättää pian sijaa hämmästyksen sekaiselle
ilolle.

Hän alkaa lyödä käsiään yhteen ja puhua yhtenä sorinana, vähäväliä
sanoen: mitäh?... jah kuinka...? ikäänkuin toiset jotain olisivat
huomauttaneet. Herrasväki oli jo muutamia päiviä sitten lähtenyt
naapuripitäjään rouvan sisaren luo vierailemaan, -- sinne vanhaan
pappilaan, -- kyllähän nuori herra tietää. Eivätkä tulisi kotiin,
ennenkuin parin päivän päästä. Koko talonväkikin oli poissa, -- rengit
ja piiat, -- olivat lähteneet kartanon kirkkoruuhella toiselle puolen
järveä häitä kuokkimaan, -- Mari ja hän yksin jääneet kotimiehiksi.
Mutta herra ja neiti tulisivat nyt sisään.

Pentti katsahtaa kelloaan.

"Puoli neljä..." hän sanoo. "Kotiin emme ainakaan voi enään tänään
lähteä. Meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Ja Liisamuori hankkii meille
kyllä jotain syötävää."

Hän sanoo sen kaiken suurella huolettomuudella ja hyvää tuulta
herättävällä reippaudellaan.

Mutta molemmilla sydämet sykähtävät salaisesta ilosta, -- ihmeellisestä
ilosta olla kahden kesken. Ja se on alussa yhtä viatonta iloa kuin
lasten, jotka ovat keksineet jonkun uuden salaperäisen ja hiukan
vaarallisen leikin, -- vain sen verran vaarallisen, että se hiukan
jännittää...

Kahden kesken... kuinka usein he ennenkin ovat olleet kahden kesken.
Ja kuitenkin tuntuu, kuin eivät he koskaan olisi olleet _tällä_ lailla
kahden, vaan ikäänkuin tämä olisi jotain aivan uutta...

Ehkä he juuri ovat tulleet häämatkaltaan, ja tämä on heidän uusi
kotinsa...

Liisamummon kattaessa pöytää ruokasalissa ja päivällistä
valmistellessa, -- he kulkevat läpi koko huoneuston, uteliaina,
ikäänkuin näkisivät sen ensi kertaa. Eivät he juuri tällaiseksi ole
uutta kotiaan kuvitelleet, huoneet ovat liian suuret ja joka askel
niissä kajahtaa. Niissä täytyy vasten tahtoaan liittyä likemmäksi
toista, ettei valtaisi autiuden tunne. Niissä on omituinen, vähän
raskas ilma, kuten huoneissa, joitten ikkunoita ei talvella avata,
ja hienon havannasikarin haju seuraa huoneesta toiseen. Jos he nyt
jäisivätkin tänne, -- useaksi viikoksi -- kuukausiksi -- aivan
epämääräiseksi ajaksi... Eikä kukaan tulisi heitä häiritsemään. Kukaan
ei tietäisikään heistä mitään. He eivät edes antaisi noutaa postia. He
eivät huolisi mistään päiväjärjestyksestä, -- he nousisivat silloin
kuin aurinkokin ja menisivät levolle kun väsyttää tai kun tulisi liian
pimeä olla ulkona. He olisivat täällä juuri niinkauan kuin heitä
huvittaisi, -- juuri niinkauan kuin heidän rakkautensa näitä kehyksiä
tarvitsisi. Niinkauan kuin he riittäisivät toisilleen, ja niinkauan
kuin rakkaus yksin riittäisi heidän elämänsä sisällykseksi. Ja kun
heidän yhtäkkiä tulisi ikävä ihmisiä ja vaihtelua ja hyörinää ja työtä,
-- silloin he lähtisivät pois, -- yhtä vapaina kuin tulivatkin...

Vierashuoneessa he pysähtyvät. Se on pienenlainen kulmahuone, jonka
nurkkauksesta ovi vie pienelle, järvelle päin ulkonevalle parvekkeelle.
Seinät ovat valkoisiksi kalkitut, ja ne häikäisevät silmää, samalla
lailla kuin lumi talvella. Suuressa, raudoitetussa puusaavissa kasvaa
jättiläismuratti, joka kiertää koko huoneen, kiipee kattoon, heittää
pari luikertelevaa oksaa sen ylitse ja laskeutuu alas toisella seinällä.

He tuntevat heti viihtyvänsä paremmin tässä huoneessa kuin muissa. Ehkä
vain siksi, että se on muita pienempi.

He avaavat oven parvekkeelle, ja Kirsti istuuntuu rintanojalle. Hän
on heittänyt päällystakin yltään, ja punainen, kevyt pusero verhoaa
väljänä vartaloa.

"Kohta alkaa sataa", hän sanoo, kurkoittautuen yli nojapuun ja ojentaen
kätensä katoksen ulkopuolelle.

Huurupilvet ovat yhtyneet harmaaksi verhoksi, joka on harva kuin seula,
ja jonka reijistä sininen taivas pilkoittaa.

"Minä tuon sinulle sadetakin", sanoo Pentti. Hän ei löydä parempaa kuin
professorin vanhan, gummikankaisen takin, jossa on päähine samasta
kankaasta. Kirsti peittyy siihen kokonaan; hänen heleäväriset, kukkeat
kasvonsa pilkoittavat päähineestä, ja kädet tuskin yltävät näkyviin
hihoista.

Samalla alkaa sataa. Ensin suurina, raskaina pisaroina, jotka kuin
aikovat lävistää maan, -- raskasaseinen etujoukko, tietä raivaava
ratsuparvi. Sitten hienoa tihkua, vihmasadetta, -- kuin jalkaväki
tiheinä riveinä.

Ja yhtäkkiä, vielä sateen kestäessä, kirkas, huikaiseva auringonpyörö,
joka halkaisee pilvet, niin että ne jäävät repaleina riippumaan, --
ikäänkuin kuningas, joka voittovaunuissaan ajaa taistelutantereelle.
Jokaisessa sadepisarassa välkkyy vesikaaren värit, ja aurinko paistaa
kimaltelevan, värähtelevän vesihunnun läpi.

Kostea lämpö kohoaa huuruna maasta, ja metsästä tuntuu yhtäkkiä
voimakas tuoksu.

He seisovat käsi kädessä parvekkeella, jonka katosta vesi porisee,
vesipisarain tippuessa heidän olkapäilleen ja hiuksilleen. Kirsti
on laskenut alas päähineen, ja hiukset korvallisilla kihertyvät
kosteudesta.

Nähdä kesän näin tulevan -- silmäinsä edessä... Millä janolla maa imee
sateen itseensä, ikäänkuin aavistaen sen elämää synnyttävän voiman...
Huomenna kaikki viheriöisi, ja musta multa alkaisi elää...

He ovat kuin huumauksissaan sisään astuessaan.

Heillä olisi yhtäkkiä niin paljon sanomista toisilleen, uusia, outoja
ajatuksia... Olisiko mahdollista, että toinenkin voisi tuntea samaten...

Vaan sittenkin, -- vaieta vaan, eikä kysyä... Ettei vaan rikkoisi tätä
tunnelmaa, joka hetki hetkeltä jännittyy...

He täällä yksinäisessä maakartanossa, -- kaukana ihmisistä...

Kuinka juuri tänään tuntuu niin suloiselta ja niin peloittavalta
olla kahden... Tekisi mieli juosta toisiaan pakoon näissä suurissa,
vanhanaikuisissa huoneissa, -- juosta pitkin eksyttäviä käytäviä
ja narisevia ullakkoportaita, -- piiloutua ja yhtäkkiä taas löytää
toisensa ja heittäytyä suoraan syliin...

Päivällispöydässä he vasten tahtoaan ovat vakavia ja juhlallisia.
Ruokasali on niin totinen raskaine tammihuonekaluineen, ja vanha
kaappikello, jonka taulussa päivänaikojen mukaan kuvat vaihtelevat, on
kuin ankara, pönkkähameinen vanhatäti isoäitien ajoilta. He nauravat
sille vertaukselle, mutta hiljaa ja salaa ikäänkuin peljäten jonkun
kuulevan. He ovat hyvin kohteliaita toisilleen ja puhuvat hillityllä
äänellä: "Saisiko luvan olla lisää..." "Ole niin hyvä..."

Mutta vähäväliä he jäävät toisiaan katsomaan, sanattomina ilosta,
tietämättä, miten sitä ilmaista...

"Eikö sinustakin, -- täällä on kovin kuuma... Minä avaan ikkunan",
Kirsti sanoo vihdoin.

Mutta ikkuna on vielä talvikunnossa, kiinteästi suljettu, jokainen rako
tukittu huolellisesti puuvillalla ja paperilla ja välille järjestetty
harmaita sammalia.

"Ei, -- se ei käy", hän sanoo huoaten ja palaa takaisin pöytään. "En
tiedä, miksi minusta..." Hän katsoo Penttiin, hymyilee vähän hämillään
eikä lopeta lausettaan.

Yhtäkkiä on aivan hiljaista heidän ympärillään, -- tai ehkä on jo
ollut kauankin, vaikka he eivät ole sitä huomanneet. Ei edes kuule
Tepon haukuntaa, -- se on varmaan ryöminyt rakennuksen alle sadetta
pitämään...

He ovat kahden -- kahden...

Ikäänkuin ei olisikaan koko maailmassa muita kuin he kaksi... Jossakin
autiossa saaressa he ovat, ja muusta maailmasta eroittaa heidät
penikulmamäärät aukeaa merta...

Ulkona sataa yhä ja päivä paistaa sateen läpi. Yli puutarhan vettä
nuokkuvain puitten ja pensasten kohoaa himmeä sateenkaari kuin kirjava
jättiläisluokka.

"Täällä ihan tukehtuu... Minä lähden kävelemään", sanoo Kirsti yhtäkkiä.

"Entä minä sitten...?"

Kirsti katsoo Penttiin posket hehkuvina ja yhtäkkiä peittää kasvonsa
hänen olkapäähänsä.

"Sinä tietysti myös, -- sinä tyhmä poika! -- Kuinka sinä kysytkään..."

Hänen päänsä riippuu hervottomana Pentin olkapäällä, hiukan taaksepäin,
ja Pentti suutelee häntä yhä uudestaan ja uudestaan ummistuneille
silmille ja avoimille huulille, jotka ikäänkuin pakenevat suuteloja
ja kuitenkin niitä odottavat. Hänen rikas, ruskea tukkansa irtautuu
raskaasta sykeröstä, neulat putoavat yksitellen, ja hiukset hulmahtavat
auki raitistuoksuisina kuin vastaniitetty heinä.

Samassa hän tulee tuntoihinsa.

"Minun hiukseni, -- voi, hyvänen aika..."

Häntä hävettää niin, että kyynelet kohoavat silmiin... Että Pentti näki
hänet näin... Hän rientää toiseen huoneesen ja alkaa nopeasti solmia
tukkaansa, posket yhä hehkuen.

Sade on herkeämäisillään, heidän astuessaan ulos. Puitten oksilta
tippuu kirkkaita pisaroita, -- aurinko on vielä korkealla, ja sillä on
himmeä, poutia ennustava hohde.

Ilma on muuttunut yhtäkkiä lämpimäksi.

"Minnekkä sinä tahdot mennä?" kysyy Pentti.

Ah niin, -- hän ei ole sitä lainkaan ajatellut, -- ehkä peltotielle --
ei, siellä on autiota, -- mieluummin sitten rannoille...

He lähtevät rantatielle, mutta ei sille tavalliselle, joka vie
kivikkoniemeen ja aina on siivottu ja lakaistu, ja jonka varrelle on
asetettu penkkejä ja hakattu valmiita näköaloja, -- vaan toiselle, jota
harvoin käydään, ja joka vie pienelle, vetiselle rantaniitylle.

Kaikki on heistä kuin unta, -- se, että he tulevat meluavasta,
pölyisestä kaupungista, -- se, että heillä on perhesiteitä ja omaisia,
-- se, että löytyy tyyntä, tasaista arkielämää ja tuhansia pieniä
velvollisuuksia. Sekin on kuin unta, että he joskus kaikkeen siihen
palaavat... Ehkä eivät palaakkaan...

Kuinka äärettömän elinvoimainen tämä luonto on, -- hedelmällisessä
kosteudessaan, jossa jokainen sadepisara merkitsee uutta itua... Kuinka
se yhä vielä janoaa janonsa sammutettuaankin, värisee odotuksesta ja
tyydyttämättömästä kaipauksesta... Se ei tyydy sateeseen, vaan tahtoisi
vetää koko taivaan syliinsä...

Huomenna he lähtisivät pois... Mutta huomiseen on vielä pitkä aika...

He saapuvat rantaniitylle, ja Pentti laskee alas veräjän vettyneet
rangot.

Ladon ovelle he istahtavat. Lato on tyhjä, heinät on viety
talvirehuiksi, pari kortta vaan vetelehtii nurkassa. Kattoon ovat
pääskyset pesineet.

Matalain pajupensasten välistä näkyy järven lahdelma ja pitkä, matala
hietaranta.

Aurinko ikäänkuin suorastaan putoaa taivaalta veteen; eivät mitkään
pilvet eivätkä ruskot sitä kannata. Se kohoaa vedenrajasta kuin
yksinäisen, suunnattoman hiilen hehkuva pää. Odottaa kuulevansa
sihahduksen, kun se koskettaa vedenkalvoa, niin tulisen kuumalta se
näyttää. Mutta se sammuu hiljaa ja vähitellen ja vaikea on määritellä
sitä hetkeä, jolloin se katoaa.

He tuskin uskaltavat hengittää, ja heidän yhteenliitetyt kätensä
polttavat toisiaan...

Ei mitään sanoja, ei mitään selityksiä, -- näin vaan ääneti istua tässä
koko alkukesäinen yö...

Rantatiellä heittyvät varjot pitkinä heidän lähtiessään.

Vanha Liisa seisoo portailla tähystellen, kun he tulevat. Hän toivottaa
niiaten hyvää yötä, -- neidille on laitettu sija vierashuoneeseen ja
herralle ylisille.

Ruokasalissa seisten he kuuntelevat, kuinka Liisamummo sulkee ovet
ja kiertää ne lukkoon. Teppo ulvahtaa kerran tai pari pitkästi ja
kimeästi. Sitten hiljenee taas kaikki.

"Hyvää yötä, Pentti...!"

Kirsti suutelee häntä kevyesti ja menee hänen ohitseen hameen helmojen
kahistessa permannolla. Ovessa hän vielä kerran kääntyy ja hymyilee
nyökäyttäen päätään.

Pentti seisoo yhä paikallaan liikkumatta.

Kirstin sydäntä puristaa omituisesti.

"Mikä sinun on... Pentti, -- kuuletko, mikä sinun on..."

"Ei mitään, tyttöseni, -- mene nyt vaan..."

Hän koittaa työntää Kirstin kättä pois.

Vaan yhtäkkiä hän kumartuu, nostaa vapisevan tytön kohoksi ja suutelee
häntä sokeasti kaulaan, vaatteille ja aukeeville hiuksille.



8.


Kuinka oli mahdollista, että vaan pari tuntia oli kulunut siitä, kun
hän Pentistä erosi, -- Pentin lähtiessä junalla toiseen suuntaan!
Hän ajatteli sitä junan lähetessä asemaa, ja tuntui, kuin palaisi
hän pitkältä matkalta, jolle lähti aikoja sitten. Vuosia on varmaan
vierinyt siitä, kun näitä seutuja näki; jokaista tuttua kohtaa,
mikä vaunun pölyisistä ikkunoista silmäin ohi vilahtaa, hän katsoo
ihmetellen, että kaikki vielä on ennallaan. Hän on valmistautunut
näkemään kaikki toisin ja muuttuneena.

Ja hänessä alkaa varmistua tunne, että kotona jotain on tapahtunut.
Jokin suuri onnettomuus, joka kaiken on heittävä hajalleen. Hän tuntee
sen jo ilmassa ja siinä sanattomassa ahdistuksessa, joka rintaa
pusertaa. Sen täytyy olla ennakko-aavistusta... Varmaan on äiti
kuollut, -- kun juna pysähtyy asemalle, ovat pikkutytöt siellä vastassa
sitä kertomassa. Ihan varmaan ovat. Heidän ei tarvitse sanoa sanaakaan,
hän tietää sen jo edeltäpäin ja sanoo sen heille, ennenkuin ehtivät
mitään virkkaa. "Tiedän sen jo", hän sanoo heille, "-- koko matkan jo
tiesin".

Taikka ehkä ovat siellä kertomassa, että kotitalo on palanut tuhaksi
ja maan tasalle. Sekään ei hämmästyttäisi. Se olisi ihan luonnollista,
juuri niinkuin hän olisi odottanutkin. Ei mitään ole voinut tapahtua,
mikä pelästyttäisi. Kaikkea hän on aavistanut ja kaikkeen valmistunut.
Sillä siellä täytyy olla jotain raunioina ja hävitettynä kotona.

Mutta asemalla ei ole ketään vastassa, ja vasta hetken mietittyään
hänelle selviää, ettei häntä vielä tänään osattu kotiin odottaakkaan.
Ja hän lähtee yksin astumaan pieni matkalaukku kädessä.

Tie on lyhyt, ja muutaman minuutin päästä hän on kotona. Siinä se on
jälleen, -- samanlaisena kuin sen eilen aamulla jätti. Piaano salissa
on auki, ja telineillä vielä samat nuotit, joita oli soittanut; ei
lehteä edes ole käännetty. Omasta huoneestaan hän löytää korutyön,
jonka oli heittänyt pöydälle, ja jossa neulansilmään pistetty lanka
vielä on päättämättä. Aikaa saadessaan hän ompelee sen loppuun, ja
malli tuntuu yhtaikaa sekä tutulta että vieraalta, aivankuin hän
kyllä olisi sitä ommellut, mutta aikoja sitten. Kirjoituspöydällä on
aloittamaton kirje, johon ainoastaan päivämäärä on merkitty; hän pistää
sen laatikkoonsa, voimatta muistaa, kelle sen oli aikonut kirjoittaa.

Hän kulkee kuin unissakävijä näissä tutuissa huoneissa. Läpi koko
asunnon hänen täytyy kulkea, tarkastaa ja katsella kaikkea, ikäänkuin
etsisi jotain. Ja hänestä on, kuin hakisi hän todella jotain
kadonnutta. Entinen itsensä se on, jota hän etsii. Etsii sitä turhaan
tästä ympäristöstä, jonka järjestys on niin liikuttavan tuttua, että se
sydäntä särkee.

Koko päivän hän puhelee omaistensa kanssa yhtämittaa, vilkkaasti ja
herkeämättä, kuten ihmisille, joita pitkiin aikoihin ei ole tavannut.
"Minun täytyy puhua paljon, etteivät mitään huomaisi", hän ajattelee.
Ei mitään keskeytystä, ei hämmennystä. Mutta toisinaan hän pysähtyy
vasten tahtoaan heitä katsomaan, ja katse kulkee tutkivana toisesta
toiseen. Eivätkö he todella mitään tiedä?

Kunpa eivät vaan poistuisi huoneesta ja jättäisi häntä yksin. Niinkauan
kuin he ovat läsnä, hän on suojassa ja turvassa, on pelastettu ainakin
lyhyeksi aikaa. Hän värähtää joka kerran, kun äiti liikahtaa. Ettei hän
vaan jo nousisi ja sanoisi hyvää yötä.

Ja mitä lähemmäksi maatapanon aika tulee, sitä levottomammaksi hän käy.
Hänet valtaa avuton pelko, kuten lapsen, joka pelkää pimeässä. Mutta
pyytää jompaakumpaa pikkusiskoista nukkumaan kanssaan, sitä hän ei voi.
Kuka takaa, ettei pikkusisko näkisi hänen ajatuksiaan. Itse hän näkee
ne koko ajan kuin elävinä olentoina, jotka liikkuvat hänen sivutseen,
kulkevat hänen vierellään ja takanaan, puhuvat ja kuiskaavat hänelle.

Ja hän antautuu epätoivoisena taisteluun. Sulkiessaan ovea
makuuhuoneeseensa, hän tuntee, kuinka ajatukset alkavat kiertyä
kahleeksi hänen ympärilleen. Jokainen niistä on kuin puristava
rautarengas, ja ne yhdistyvät katkeamattomina toisiinsa. Toista seuraa
toinen, ja hänen täytyy tuntea ne rengas renkaalta.

Hän tietää hyvin, ettei voi nukkua, mutta heittäytyy kuitenkin
vuoteelleen. Vetää peiton päänsä yli, kuten ennen lapsena pahoja unia
pelätessään. Vaan tällä kertaa se ei auta mitään. Hänen täytyy nähdä
kuitenkin. Silmät suurina ja tuijottavina hänen täytyy maata ja katsoa
eteensä. Koittaa turhaan niitä sulkea, ja mitä enemmän unta tavoittaa,
sitä kauemmas se siirtyy.

Hän voisi elää vanhaksi eikä sitä aamua yksinäisessä maakartanossa
koskaan unohtaisi. Se ilmestyisi aina hänen eteensä, kirkkaana,
totisena ja järkevänä, kuten silloinkin ja kuten nyt. Juuri siinä
kirkkaudessa oli ollut jotain armotonta ja syyttävää. Hän oli toivonut
sumua, sankkaa ja läpipääsemätöntä, joka olisi kääriytynyt yli maan.
Siihen olisi voinut piiloutua ja luulotella itselleen, ettei kukaan
näkisi. Mutta olikin tullut selkeä, terävä päivänpaiste, joka valaisi
varmana joka haavan, pistäen ja leikaten kuin lääkärin veitsi. Se oli
vailla kaikkea sääliä.

Hän tuijottaa yhä eteensä pimeyteen, voimatta sulkea silmiään. Hänen
täytyy elää kaikki uudelleen, tuntea uudelleen jokainen tunne, ei
pääse yli yhdestäkään. Siinä ei ole mitään vapautuksen toivoa eikä
mitään armoa. Hänen täytyy uudelleen itkeä samat kyyneleet, joilla sitä
aamua oli tervehtinyt, itkeä ne yhtä toivottoman häpeän ja katumuksen
tunteella. Eivätkä ne mitään pese eivätkä huuhdo pois, ne putoavat
pisaroina, jotka polttavat.

Hän nukkuu vasta myöhään aamuhämärissä, kun kaikkien esineitten ja
huonekalujen rajaviivat jo selvästi alkavat eroittua, ja katulyhty
ikkunan takana aikoja sitten on sammutettu. Nukkuu raskaasti, joka
jäsenessä lyijyn kankeus, kuin pitkän päivätyön jäljeltä.

Myöhään aamulla hän herää, kun viereisestä huoneesta kuuluu liikettä.
Kaikki ovat varmaan jo jalkeillaan. Pikkutytöt kuuluvat kiistelevän
jostain, ja sitten juoksee toinen pois, toinen kintereillään.

Unenhorros on raskaana hänen ruumiissaan, ja kestää kauan, ennenkuin
siitä selkiää. Hän on väsynyt, ja pää on tyhjä ajatuksista. Yölliset
mielikuvat ovat kadonneet, ja muisti työskentelee työläästi.

Hän on mahtanut nähdä pahaa unta, joka painajaisena on hiipinyt hänen
ylitseen. Kauheata unta kahleista, jotka puristavat.

Unta se tietysti kaikki on ollut. Sillä jos se olisi todellisuutta,
ei sitä jaksaisi kestää. Tämähän on hänen oma huoneensa, hänen
neitikammionsa, sinivalkoisine verhoineen. Neitikammio, jossa hän on
valkoisia, viattomia nuorentytön unelmiaan uneksinut.

Hän käy melkein rauhalliseksi noustuaan ja puettuaan. Tuttu ympäristö
tuudittaa vähitellen tyynnyttävään, häiritsemättömään tunnelmaan.
Kuinka hän yksin olisi muuttunut, kun kaikki ympärillä on niin samaa
kuin ennen. Hänen on täytynyt erehtyä tai nähdä unta. Jos olisi toisin,
olisivat muutkin sen jo huomanneet ja siitä sanoneet. Mutta heidän
kohtelussaan ja käytöksessään ei ole pienintäkään muutosta.

Hän tuntee hetken aikaa iloa, aivankuin olisi löytänyt pakopaikan,
josta voi torjua vihollista. Ja samalla hänet valtaa työkuume, joka
polttaa ja syhyttää sormenpäissä. Työstä ei ole puutetta, sitä on yllin
kyllin. Kapioita on vielä joukottain viimeistä silittelyä vailla,
suuria pakkoja hienoja, valkoisia liinavaatteita, jotka tuoksuvat
puhdasta palttinaa. Häihinhän on enään vaan pari, kolme viikkoa. Ja
hän ryhtyy työhön ahkeruudella ja innolla, jota ei ole ennen itsessään
aavistanut, päivän pitkään ommellen monimutkaisia nimikirjaimia, joissa
punaiset ja valkoiset kirjaimet kiertyvät toisiinsa lehdykkäin ja
kukkien lomitse. "Voisin istua tässä siksi kunnes viimeinen kajastus
viipyy huoneessa", hän ajattelee. "Enkä tuntisi, vaikka sormeni verille
pistäisin."

Sillä syvällä sielussa kolkuttaa hänellä hämäränä tieto siitä, että
tämä rauha on vaan näennäistä ja itsensäpettämistä. Kun jäisi yksin,
olisi hän taas ajatustensa orja. Ne vaan pelkäävät päivänvaloa ja
piiloutuvat hetkeksi, mutta yö kutsuisi ne esiin kätköistään. Yö hänet
vetäisi takaisin sinne, mitä tahtoi paeta.

Ja seuraavan yön hän valvoo kuten edellisenkin ja monta yötä
vielä senjälkeen. Siinä ajatusten tulossa ja kulussa on jotain
säännöllisyyttä, joka häntä kauhistuttaa; ne liikkuvat ja järjestyvät
varmasti kuin kellon viisarit, joita näkymätön koneisto johtaa. Hän
tuntee jo edeltäpäin sen hetken, jolloin ne alkavat tulla. Ne eivät
tule kaikki yhtaikaa, on kuin lähettäisivät yhden ensin kolkuttamaan.
Ja hän on niitä vastaan suojaton; ei löydy sitä rautapanssaria,
joka niitä ei läpipäästäisi, ei sitä ovea, joka niitten eteen
aukeemattomaksi kohoisi. Sillä rukoillessakin tuntee hän vaan syvemmin
rikoksensa. Ankarina ja armottomina hän näkee edessään kaikki vanhat
raamatunlauseet, jotka lapsuudesta asti on oppinut; ne paistavat
tulikirjaimilla piirrettyinä hänen silmissään. Hän kiertelee niitten
edessä, mutta ne eivät väisty hiuskarvaakaan.

Päivin hän on useimmiten toivottoman väsynyt, mutta siitä huolimatta
kuumeisessa työinnossa. Istuu sisällä kaiket päivät ommellen, lähtee
harvoin ulos ja silloinkin vaan pitkin syrjäkatuja. Hänet on yhtäkkiä
vallannut ihmispelko ja vastenmielisyys nähdä tuttuja kasvoja. Jotain
arkaa ja säikkyvää on ilmestynyt koko hänen olentoonsa, ja hän
säpsähtelee pienimmästäkin kolinasta. Joka kerta, kun näkee äidillä tai
pikkusiskoilla olevan jotain uutta kerrottavaa, täytyy hänen koota koko
tahtonsa pysyäkseen tyynenä. Ja hän huoahtaa helpotuksesta, kun kaikki
on ohi, eikä se ollutkaan sitä, mitä oli pelännyt.

Hän laihtuu ja kalpenee niin, ettei se voi jäädä keltään huomaamatta,
ja kasvot näyttävät omituisen kokoonvetäytyneiltä ja kuin entistä
pienemmiltä. Mutta se ei herätä kenessäkään ihmettelyä, -- kaikki
luetaan morsiushuolten ja hääkiireitten syyksi.

Toisella viikolla vasta kirjoittaa Pentti. Kirsti ei ole ollenkaan
odottanut häneltä kirjettä ja on salaa toivonut, että se jäisi
tulematta. Ja pitäessään sitä kädessään, herää hänessä niin suuri
vastenmielisyys ja pelko, että ensin aikoo jättää sen avaamatta. Jos
Pentti pienimmälläkään viittauksella muistuttaa sitä, mikä on ollut, on
hän hukassa. Jos Pentti alkaa selittää ja sovittaa, on Kirstin mahdoton
sitä lukea. Se olisi samaa kuin elää kaikki uudestaan.

Hän sulkee kaikki ovet tarkkaan ja kiertää ne lukkoon, ennenkuin avaa
kotelon. Mutta kun hän vihdoin voi voittaa itsensä ja lukea kirjeen,
rauhoittaa se häntä. Se kertoo hänelle kaikenlaisista ulkonaisista
seikoista, matkasuunnitelmista, Pentin työstä ja muusta. Hänen
sisäisestä elämästään ei ole sanaakaan. Kuin tahallaan hän on välttänyt
kaikkea, mikä vivahtaakin tunteisiin. Ja samalla hän kirjoittaa, ettei
voi tulla kaupunkiin ennenkuin hää-aamuna.

Kaikki se tyynnyttää tuntuvasti Kirstiä. Ensi kertaa kaiken tapahtuneen
jälkeen hän tuntee jonkinlaista levollisuutta ja voi ajatella kaikkea
vähän kylmemmin, katsoa sitä hiukan ulkopuolelta. Ja hän kirjottaa
Pentille vastauksen, aivan samaan tapaan kuin tämäkin, varovaisesti
luovien kaikkien karien välitse.

Seuraavana päivänä hän menee morsiusharsoa ostamaan. Hän ei ole pitkiin
päiviin käynyt ulkona, ja koko kaupunki tuntuu kuin uudelta. Kylmää
kevättä on seurannut nopea, kuuma kesä, jonka muutamissa päivissä
täytyy korvata, mitä viikot ovat laiminlyöneet. Ja koko luonnossa on
levoton kiire ehtiäkseen kukkia ja heilimöidä, ennenkuin kuihtumisen
aika saapuu.

Mutta kivikatuista kaupunkia aurinko turhaan koittaa valloittaa, kivet
eivät muutu kukiksi, eivätkä valkoisten talojen seinät peity viheriään.
Ja niin sen täytyy tyytyä pukemaan kesäkoruihin ainoastaan pienet
puistikot, jotka siellä, täällä aukeavat, ja joissa nurmikenttien ruoho
ei sekään saa vapaasti rehoittaa, vaan aina on lyhyeksi leikattu ja
tasainen.

Kesäinen Helsinki on tyhjä muusta kuin tuoreen maalin ja muurisaven
hajusta. Sillä joka paikassa rakennetaan ja korjataan, telineet
kiipeävät horjuvina pitkin rakennuksia; toisia revitään, niin että pöly
tupruaa savuna kauas, toisille pannaan perustaa ja lasketaan paaluja
maahan junttauskoneen tasaisesti jymähtäessä ja miesten tahdissa
huutaessa.

Suuressa vaatemyymälässä ovat myyjät nukahtaa kuumuudesta ja työn
puutteesta. Kauppa käy hitaasti ja huonosti, sillä varsinaiset ostajat
ovat poissa.

Kirsti saa, mitä pyytää ja lähtee takaisinpäin. Kadulla hän tapaa erään
entisen tyttötuttavansa, -- ystävän koulu-ajoilta, joka jo pari vuotta
on ollut naimisissa. Näkee jo kaukaa hänet ja toivoo, että pääsisi
pysähtymättä ohitse, mutta tuttava kääntyykin, tulee muassa ja alkaa
puhua Kirstin lähestyvistä häistä ja vasta ostamasta morsiusharsosta.

"Nykyään on muodissa, että harso kiinnitetään taakse, niin ettei se
melkein ollenkaan peitä kasvoja", hän alkaa puhua. "En tiedä, -- se
tapa ei miellytä minua, -- se häiritsee tunnelman. Älä sinäkään anna
asettaa niin. Harson pitää pudota pehmeinä poimuina kasvoille, sen
pitää herättää mielikuva jostain salaperäisestä ja koskemattomasta."

"En tiedä mitään kauniimpaa kuin morsiusharso", hän jatkaa. "Siinä on
jotain niin puhdasta ja läpikuultavaa ja samalla haperaa ja helposti
repeytyvää. Tiedätkö, etteivät lesket saa kantaa myrttikruunua,
ainoastaan nuoret tytöt? Se on koskemattomuuden ja viattomuuden
symbooli."

Kirsti tuntee, kuinka veri syöksähtää kasvoihin. Jos tuo hänen
vierellään tietäisi, kuinka hänen puheensa haavoittaa. Pieninä,
terävinä neuloina jokainen sana pistää kipeätä kohtaa hänen sielussaan.
Hänen häpeänsä koko paino tuntuu tällä hetkellä, juuri siksi, ettei
sitä kukaan voi tietää eikä aavistaa. He pukisivat hänetkin kruunuun ja
morsiusharsoon. Ei kukaan tulisi repimään niitä hänen päästään.

Hän on kotiin tultuaan niin sekä kiihtynyt että väsynyt, että suoraan
heittäytyy pitkälleen vuoteelle.

Ja taas hän tuntee pahoinvointia, joka jo parina päivänä
itsepintaisesti on ilmaantunut. Omituista pyörrytystä ja raskasta
raukeutta, niin ettei tahdo pystyssä pysyä.

Ei hän tiedä, tänä hetkenäkö se ajatus ensi kertaa ilmaantuu. -- Sen
vaan tietää, että se ensin on niin hämärä ja heikko, ettei se edes
enempää miettimistä siedä. Kun rupeaa sitä ajattelemaan, hajoaa se ja
häviää, ja hän voi sen helposti repiä rikki aivankuin hienon verkon.

Mutta jonakuna näistä päivistä se kuitenkin syntyy. Hän huomaa, että
se alkaa yhä useammin tulla hänen luokseen. Ei tarvitse muuta kuin
jäädä yksin, niin se jo tulee. Ensin on se niin uskomattoman pieni ja
mitätön, että sen voi kuin puhaltaa pois, mutta ei millään ajatuksella
ole sellaista voimaa kasvaa kuin sillä. Hän huomaa, että se alkaa
juurtua, se työntää juuria, joista toiset ovat hienoja ja kietovia kuin
langat ja toiset tunkeutuvat syvälle sydämeen kuin terävät kynnet.
Sillä on mahdollisuutta kasvaa ja laajeta joka suunnalle. Hän tietää,
että jos se kerran pääsee kasvamaan, se voi pimittää kaiken muun.

Eräänä päivänä hän on aivan varma siitä. "Minä saan lapsen", hän sanoo
itselleen. Hän aivan kangistuu sitä ajatellessaan. Ei jaksa, ei jaksa
sitä käsittää.

Sinä yönä hän todella pelkää järkeään. Hän ei koskaan ole elänyt mitään
sellaista. On kuin joku koko ajan istuisi hänen vuoteensa reunalla
ja tuijottaisi häneen suurin, liikkumattomin silmin. Hän ei pääse
minnekään pakoon siltä katseelta.

Hän ei todella tiedä, kuinka pääsee läpi näitten ensimäisten päivien.
Hänen mielentilansa on sellainen, että jokaisen pitäisi se huomata. Se
on hänestä aivankuin kirjoitettu häneen, heidän ei tarvitsisi muuta
kuin lukea. Ja kuitenkin hänellä on malttia kyllin edes koittaakseen
salata mielentilaansa. Koittaa puhua niin vähän kuin mahdollista, ettei
mitään varomatonta pääsisi huulilta luiskahtamaan. Hänestä tuntuu,
aivankuin ei voisi enään pitää kiinni sanoistaan.

Vielä vaikeampi on seuraava aika. Se on vaarallisempi, kuin hän itse
aavistaakaan. Sillä ensimäistä kiihtymystä seuraa välinpitämättömyys
niin suuri, että hän on hukkua siihen kuin sankkaan sumuun. Hänestä
on oikein mieluista, kun tämä sumu kietoo hänet eikä enään tarvitse
ajatella. Voisi laskeutua levolle ja siihen kuolla. Näinä päivinä
on kuin kaikki langat hänen ja elämän välillä olisivat katkenneet.
Aivankuin ulkomaailma yhtäkkiä olisi sulkeutunut häneltä, niin ettei
pieninkään ääni pääse hänen kuuluvilleen. Näinä aikoina olisi hänen
ympäristönsä voinut luhistua kokoon, ilman että se olisi häntä
liikuttanut. Hän käy, puhuu ja toimii kuin ruumis, jonka sielu on
poissa ja kaukana.

Ehkä olisi tätä tilaa voinut jatkua kauankin, kuka tietää. Mutta siihen
tulee jotain väliin. Hän kuulee sanottavan, että häät ovat pian.
Ensin he sanovat: muutaman päivän päästä, sitten ylihuomenna, lopuksi
huomenna! Ei se hääajatus itsessään häntä herätä. Häät ovat hänestä
aivan yhdentekevä. Mutta niitten kanssa on yhteydessä toinen asia.

Hän alkaa ajatella, että nyt on kaikki kerrottava Pentille. Ja jotain
hänen vanhasta, luottavasta rakkaudestaan herää sitä ajatellessa. Hän
ei ole yksin, hänellä on toveri yhteistä kuormaa vetämässä. Pää-asia
on, että vetävät yhtäänne. Muutoin hän on vielä enemmän yksin kuin
ennen.

Kaikki hänen ajatuksensa keskittyvät Pentin tuloon. Hää-aamuna
herätessään hän ajattelee yksinomaan sitä. Se on pilvinen päivä,
joka uhkaa joka hetki sateella, eikä sitten kuitenkaan sada. Pilvet
riippuvat vaan kuin peloitukseksi noin matalalla.

Hän ajattelee, millaisena soisi Pentin tulevan. Soisi hänet totiseksi
ja harvapuheiseksi, silloin pääsisi häntä lähimmäksi. Hyvin lähelle
täytyisi päästä, voidakseen kaikki kertoa. Kauempaa on sitä mahdotonta
sanoa. Se täytyy kuiskata korvaan, ikäänkuin ei sanoja olisikaan,
ainoastaan ajatukset siirtyisivät toisesta toiseen.

Kun Pentti tulee, hän menee vastaan hämärään etehiseen.

He katselevat hetken ääneti toisiaan, Kirsti kasvot suoraan valoa
kohti, joka viereisen huoneen avatusta ovesta virtailee pimeään
etehiseen. Ja vasta nyt, tuntiessaan, kuinka Pentin katse tutkii häntä,
hän käsittää, kuinka suuresti on muuttunut. Se katse etsii hänestä
jotain tuttua, mutta ei löydä muuta kuin vierasta. Hän on tullut
vieraaksi itselleen ja tuolle miehelle, joka tänään on oleva hänen
vihitty puolisonsa.

Hän tuntee äkkiä suurta heikkoutta, ikäänkuin jalat eivät jaksaisi
kantaa, -- ja puristuu Penttiin kiinni kuin apua anoen.

"Tyttöseni, -- tyttöraukkani..." Pentti sanoo hiljaa silitellen hänen
päätään.

"Oh, -- sinä et tiedä kaikkea, -- et lainkaan kaikkea... Minä saan
lapsen..." hän kuiskaa melkein vaan huuliaan liikuttaen ja ponnistaen
viimeiset voimansa.

Siinä silmänräpäyksessä hän tuntee selvästi ensiksikin, että he ovat
sidotut toisiinsa ja sitten vielä johonkin muuhun, jota heidän täytyy
laahata jäljissään kuin kahletta.

Jotakin korvaamatonta, mitä ei mikään palkitse eikä mikään tuo
takaisin, -- rakkauden korkein ja pyhin sointu, -- se on heiltä
auttamattomasti mennyt hukkaan.

Samassa tulee siihen muita, eivätkä he enään jää kahden kesken.
Vieraita, enimmäkseen Kirstin tyttö-ystäviä, tulee ja menee. Kaikki
ovat totisia ja juhlallisia, ja suudellessaan häntä hyvästiksi, itkevät
vähän. He kohtelevat häntä ikäänkuin ympäröisi hänet pyhäkehä ja
jättävät hänelle hyvästi, aivankuin sulkisivat hänet sillä piiristään
ja vihkisivät uuteen elämään. Äiti kulkee mustassa, kahisevassa
silkissä, ja itkee hänkin vähäväliä. Pikkutytöt eivät tiedä, hypelläkö
ilosta uusissa, vaaleissa puvuissaan, vaiko hekin itkeä kuten muut.
Lopuksi he tekevät vuoroin kumpaakin.

Kirsti on yhtäkkiä kylmä ja väliäpitämätön. Se tunne kasvaa yhä, kun
kaikki ovat lähteneet pois, ja häntä aletaan pukea. "Olen kuin nukke,
jota vaatetetaan", hän ajattelee, -- "mihin on sieluni jäänyt?" Hän
pakoittaa itsensä kuulemaan kampaajattaren lukemattomia juttuja häistä
ja morsiamista. "Hyvä, että hän puhuu", hän ajattelee, -- "niin minä
saan olla vaiti." Ja hän katsoo tyyneenä kuvaansa peilissä. Ainoastaan
silloin kuin morsiuskruunu painetaan hänen päähänsä, hän värähtää.
Kampaajatar kysyy, painaako se liiaksi, ja hän vastaa kieltävästi.

Silloin hän alkaa ajatella jälleen, on kuin sielu palaisi takaisin.
"Jos nyt olisit suuri ja luja, niin tekisit näin, Kirsti", hän sanoo
itselleen. "Menisit kirkkoon, astuisit alttarille ja kääntyisit
kokoontunutta seurakuntaa kohti. Repisit morsiuskruunun päästäsi,
heittäisit sen maahan ja sanoisit: En ole arvollinen sitä kantamaan, en
ole oikeutettu kantamaan puhtauden ja viattomuuden merkkiä, olen suuri
syntinen. Tunnustaisit ja katuisit."

"Niin tekevät ainoastaan lujat luonteet", hän jatkaa itsekseen. Hän
tietää, ettei sitä koskaan kykenisi tekemään, liika heikko olisi siihen.

Ja kirkkoon saavuttuaan hän tietää, että se olisi mahdotonta. Hänellä
ei olisi rohkeutta kuuluttaa sitä näille pyhille seinille. Eikä hän
voisi nähdä kaikkien noitten juhlapukuisten ihmisten kääntyvän pois, ja
nuorten tyttöjen punastuvan hänen puolestaan.

Hän on väsymyksestä maahan vaipua. Pienen kirkon kirjavat lasi-ikkunat
alkavat pyöriä hänen silmissään. Hän ei ymmärrä sanaakaan siitä, mitä
pappi puhuu, ei voisi sanoa, siunaako tämä häntä vai lukeeko paraikaa
tuomiota. Hän on seisovinaan yksin kirkossa ja kuulevinaan virttä,
jonka laulajia ei näy. "Hautajaisvirttä!" hän ajattelee. "Ehkä olenkin
omissa hautajaisissani. Kuinka onnellista olisi olla kuollut!"

Hän herää vasta siitä, että Pentti kumartuu häntä suutelemaan. Hänen
täytyy kääntyä päin kirkkoon ja ottaa vastaan onnentoivotuksia. Hänen
täytyy kiittää ja hymyillä, puristaa käsiä ja antaa suudella itseään.
Kaiken sen kestäessä hän on vaipua väsymyksestä. "Vähän aikaa vielä, --
vielä hetkisen", -- hän sanoo itselleen, -- "sitten on kaikki ohitse."

Heidän on määrä lähteä laivalla samana iltana, mutta sitä ennen on
kotona pienet jäähyväiskemut. Hän kestää vielä senkin, koko ajan
tuntien, että käyttää viimeisiä voimiaan. Hänen täytyy seisoa ja
kuunnella kauniita puheita, kulkea ympäri lasi kädessä, kilistää
jokaisen kanssa ja juoda omaksi terveydekseen ja onnekseen.

Laivan tehdessä lähtöä, hän seisoo laidetta vasten nojaten, kädet
täynnä kukkia, jotka eivät ole rinnoille mahtuneet. Hän katselee
satamaa, joka on kesäisen vilkas, täynnä hyörinää ja pyörinää,
katsoo suurta kirkonkupua, joka kohoo yli kaupungin, ja ihmisryhmää
rannalla, jotka kaikki ovat tulleet häntä hyvästelemään. Huiskutetaan
nenäliinoja, viitataan käsillä, koitetaan saada viimeisiä sanoja
kuulumaan. Äiti seisoo vähän syrjässä ja näyttää hiljaa itkevän. Kirsti
katselee kauan äitiä. Tekisi mieli vielä kerran juosta alas, lohduttaa
äitiä ja sanoa... Niin, mitä...?

Ehkä on parasta, ettei äiti tiedä, kuinka kaukana hän jo on heistä
kaikista, ja kuinka heidät eroittaa syvempi juopa, kuin se mikä syntyy
laivan erotessa laiturista.



JÄLKIMÄINEN OSA



9.


Pohjois-Ruotsin tuntureilla, kaukana valtatiestä, saarettoman
tunturijärven takana, on pieni karjatalo, hatarasti rakennettu, tukittu
juuri senverran, ettei pahin yökylmä sisään pääse. Ympärillä on niityt,
joissa kuusiviikkoinen kesä kasvattaa ruohon korkeaksi, -- ne kiipeävät
puurajalle asti, -- lähelle ikuista lunta. Iltasin tulee karja kotiin
lypsettäväksi, -- vuohet ovat kesyimmät ja rohkeimmat, kurottavat
päänsä aidan lomitse ja nuolaisevat karjatytön kädestä suoloja; vasikat
kirmasevat etempänä kivisellä aholla, lehmät märehtivät tyyninä ja
totisina.

He ovat saapuneet sinne eräänä kesäpäivänä, -- aikoen vaan pikimmältään
pistäytyä ja heti lähteä eteenpäin. Koko heidän häämatkansa oli siihen
saakka ollut kuumeentapaista kiiruhtamista paikasta toiseen, --
alituisesti uusia seutuja, uusia ihmisiä ja uusia vaikutuksia. Se oli
ollut melkein kuin pakomatkaa.

Mutta tämä paikka heitä heti miellyttää. Se on niin syrjäinen ja
yksinäinen, niin unohdetun näköinen kapeassa laaksossa tunturien väliin
puristuneena. Elämän kulku siellä on niin ihan yksinkertaista ja
luonnollista, aivan alkuperäisen koskematonta.

Luovuttaisiko tyttö heille tupansa?

Miksei -- hän voisi kyllä maata ladossakin. Oli sitä ennenkin tehnyt.

Tyttö nytkäyttää niskojaan, -- hän on kookas ja vaaleaverinen, -- terve
ja elämänraitis lyhyessä, raitaisessa hameessaan.

He jäävät sinne. Jo ensimäisenä iltana on heidän kumman hyvä olla,
istuessaan mökin edustalla, karjankellojen kilkattaessa ja lehmisavun
noustessa. Tyttö huhuaa torveen, ja järven toiselta puolen soutaa nuori
poika veneellä noutamaan maito-astioita. He latovat niitä yhdessä
veneeseen ja vehkeilevät keskenään. Rannasta kuuluu heidän naurunsa.

Rakastavatko nuo kaksi ehkä toisiaan? Milloinka sitten, jollei tänä
lyhyenä kesänä, jota seuraa niin toivottoman pitkä talvi? Heillä ei ole
aikaa odottaa.

Pentti lähtee seuraavana päivänä tuntureille kiipeämään ja tuo mukaansa
sieltä kimpun tunturimorsioita, -- tunturin suloisia, valkeita, kukkia,
jotka kasvavat vaan vaarallisimpien kuilujen rinteillä, monesti ihan
käsinpääsemättömissä, ilman lehtiä, nousten maasta suurina, huojuvina
kukkaterttuina, jotka hiukan muistuttavat valkeaa syreeniä.

Kirsti on laittanut hänelle valmiiksi illallisen, litteälle kivelle
ahon laitaan.

He eivät puhu paljon keskenään. Kun tätä vaan kestäisi... Tietysti ei
sitä voi kauan kestää... Mutta vähänkin aikaa...

Kirstille se on onnea miekan varjossa. Ja suurempaa ehkä juuri siksi,
että koko ajan tuntee sen miekan jossain heiluvan...

Melkein koko viikon he viipyvät siellä. Mutta eräänä iltana löytää
Pentti kotia palatessaan Kirstin itkemästä. Ja hän ymmärtää, että
Kirstille on kaikki palannut taas takaisin.

Istuessaan vieretysten, aholla käppyräkoivun juurella, tunturikosken
kohistessa kivenheiton päässä, he jälleen alkavat puhua siitä, mikä jo
viikkomääriä on ollut heidän ainoa puheenaineensa.

"Etkö sinä sitten koskaan voi päästä vapaaksi, Kirsti?"

"En", hän vastaa pudistaen päätään.

"Mutta sinä, -- vapaa, luonnon kasvattama Kirsti, -- sinä välitön
lapsi... Etkö sinä ymmärrä, että rakkaus on kuninkaallinen lahja,
vapaasti annettu ja vapaasti vastaanotettu. Sentähden että minä
rakastin sinua, oli minulla oikeus sinuun, ei muun vuoksi."

Hän on puhunut samaa usein ennenkin. Kirsti ei vastaa sanaakaan.

"Katso tuota tyttöä tuolla, -- hän tulee juuri saattamasta
poikaa rantaan. Kysyin tänään, ovatko he kihloissa. Me olemme jo
kuulutetutkin, hän sanoi. Ole varma siitä, että poika illalla tulee
takaisin. He ovat jo aikoja sitten olleet mies ja vaimo. Näetkö sinä
siinä jotain väärää?"

"En", Kirsti vastaa.

"No niin, entäs sitten?"

"Enhän minä tuomitsekkaan heitä. Heillä on oma lakinsa."

"Mutta itseäsi, -- ja minua?"

"Sinä et tahdo minua käsittää. Sinä vapaa Kirsti, sanot sinä, miksi
et voi totella luonnon ääntä? Sitähän minä juuri tottelenkin. Minulla
on lakini itsessäni, omassa sydämessäni. Sinä luulet minun riippuvan
kaavoista ja sovinnaisuudesta ja pelkäävän ihmisten tuomiota. Mutta
siinä sinä erehdyt."

Hän alkaa nyyhkyttää kädet kasvoilla.

"Minä olen heittänyt pois itseni. Minä, joka olin niin ylpeä."

"Minä en tiedä muuta lakia kuin luonnon", Pentti alkaa hitaasti. "Se on
minulle korkein. Me olimme valmiit toisillemme, kuuluimme toisillemme
sekä sielulla että ruumiilla, -- ja annoimme itsemme toisillemme."

"Ja sitä sinä kutsut vapaudeksi? Minusta se on vaan orjuutta. Sinä
olet vaan luonnon orja silloin, oman itsesi orja. Minä tahdon kohota
niin korkealle, että hallitsen sekä luonnon ympärilläni että luonnon
itsessäni."

"Ja entä sinä, -- etkö sinä sitten ole sidottu kaavoihin ja kirkon
sanoihin?"

"Minä alistun niihin vapaaehtoisesti, ja silloin en orjuuta itseäni."

"Pentti, jos sinä ymmärtäisit minua", hän jatkaa melkein rukoilevasti.
"Minä olen niin ihan yksin, jollet sinäkään minua ymmärrä. Minä
toisinaan niin hirveästi pelkään yksinäisyyttä."

"Jos sinä voisit minua käsittää", hän jatkaa posket hehkuvina,
-- "etkö sinä ymmärrä, -- juuri siksi, että minä olin niin ylpeä
ja itsenäinen... Minä olisin tahtonut antaa sinulle kaikki
vapaaehtoisesti, sanoa sinulle: tässä olen, ota minut! Minä rakastin
sinua niin paljon. Mutta nyt se tuli kuin varkain ylitseni,
huumauksena, joka voitti minut, eikä sinä suurena, vapaana ilona, jota
olin ajatellut. Ikäänkuin joku olisi minulta varastanut iloni, --
minähän olisin sen itsekin antanut, kun sen aika olisi tullut."

"Se on minusta kaikki nyt niin rumaa ja matalaa", hän jatkaa, --
"pyhyys on poissa. Minä tulen äidiksi vasten tahtoani, -- kuin
sattumalta, -- ja jos minä synnytän pojan, niin ei sillä ole sitä
esikoisen kuninkaallisuutta, jonka rakkauden synnyttämissä lapsissa
näkee..."

"Sinä olet sairas, Kirsti", sanoo Pentti.

"Voi olla, että olen sairas, mutta en siinä merkityksessä, kuin sinä
luulet."

"Vaan miksi se sitten on rikos, -- voitko sinä sen selittää?"

Hän miettii hetkisen. "Se on rikos, koska minä sen rikokseksi tunnen",
hän vastaa pienellä pään liikkeellä.

He istuvat äänettöminä, toivoen pois tästä paikasta, joka äsken oli
kietonut heitä yksinäisyydellään ja nyt heitä sillä rasittaa. Yhtäkkiä
heitä alkaa vaivata kahdenkesken-olo, ja vieras, kylmä tunne hiipii
heidän välilleen. Tyttö kulkee heidän ohitseen ja katsahtaa heihin
kummastuneena.

Kirsti nousee seisomaan ja pysähtyy Pentin eteen.

"Mikä meitä on yhdistänyt, Pentti", hän sanoo. "Meidän sielumme ovat
niin kaukana toisistaan, ja me ikäänkuin hapuilemme toisiamme pimeässä."

Seuraavana päivänä he lähtevät. Ja matka jatkuu samaan tapaan kuin
alussa, ei mitään pitempiä pysähdyksiä missään, -- korkeintaan pari
päivää, ja sitten taas eteenpäin.

Kirsti ymmärtää, että Pentillä on siinä oma tarkoituksensa. Hän ei
tahdo antaa Kirstille aikaa vaipua ajatuksiin. Kirstillä pitää yhä olla
jotain uutta ajateltavaa.

Mutta yhä useammin palaa takaisin sama vieras tunne, joka oli hiipinyt
heidän välilleen tunturimajan edustalla istuessa.

Ja heille on melkein helpoitus molemmille, kun kesä kallistuu
lopulleen, ja kotiinlähtö vapauttaa heidät alituisesta
kahdenkesken-olosta.



10.


Kotiin tultua heidän suhteensa muuttui tasaisemmaksi sen kautta, että
kullakin oli oma työnsä, eivätkä he ehtineet niin paljon olla yhdessä.

Pentti oli alkanut viime aikoina kohdella Kirstiä kuin sairasta
lasta, jolle täytyy kaikessa antaa myöten ja jota ei saa kiihdyttää.
Hänellä oli sääliväistä hellyyttä kohtelussaan, ja hän tuhlasi paljon
kekseliäisyyttä koittaessaan arvailla Kirstin pieniä mielitekoja. Mutta
kaikki hänen huolenpitonsa kohdistui saattaakseen Kirstin ulkonaisen
elämän niin miellyttäväksi ja rauhalliseksi kuin suinkin, -- sensijaan
hän alkoi karttaa kaikkia keskusteluja, jotka jollain lailla repivät
auki arkoja kohtia heidän suhteessaan ja jotka paljastivat Kirstin
sisällistä elämää.

Kirsti otti vastaan kaiken tämän säälin ja hellyyden väliäpitämättömänä
ja kuin pudisti sen päältään. "Sellainen sääli muuttuu helposti
kyllästymiseksi", hän ajatteli useasti. "Minä en tarvitsisi sääliä, --
ainoastaan ymmärrystä."

Samalla häntä loukkasi se, että Pentti kohteli häntä kuin sairasta ja
ikäänkuin siltä näkökannalta katsoen koitti häntä ymmärtää.

"Hän antaa nyt minulle anteeksi, sentähden että pitää minua heikkona ja
ruumiillisesti sairaana", hän ajatteli. "Kun tulen terveeksi, ja lapsi
on syntynyt, silloin muka ajattelen toisella tavalla..."

"Eikö hän voi sitten käsittää, että juuri siksi, että olin niin
terveluontoinen... Minulla oli niin paljon voimaa, -- minä olisin niin
jaksanut riemuita elämästä... Ja nyt yhtäkkiä heitin itseni pois...
kuin kadulle..."

"Se oli rikos minua itseäni kohtaan, -- sitä kokonaisuuden lakia
kohtaan itsessäni..."

"Ja kuinka paljon on minulta mennyt hukkaan, -- kokonainen kehityskausi
naisen elämässä... En koskaan tule täydellä todella olemaan mieheni
vaimo."

Hän kärsi siitä, ettei voinut Pentille ajatuksiaan puhua yhtä vapaasti
kuin ennen. Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat liian voimakkaita
hänen yksin kantaa.

Monta kertaa hän hiipi varpaillaan yli salin Pentin työhuoneen ovelle.
Painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli.

Kynän rapinaa, sitten paperilehden kahinaa, -- joskus natisi tuoli
liitoksissaan Pentin käännähtäessä. Sitten hiljaista hyräilyä -- tai
vihellystä, -- tai sormien naputtelua pöydän laitaa vasten.

Hänen kätensä lepäsi lukolla sitä painamatta. Avaisiko hän vai eikö?

Kuinka paljon suojatumpi Pentti oli kuin hän... Hänellä oli työnsä
ja miehen luonteen mahdollisuus irroittautua ainakin ajaksi kaikesta
muusta ja antautua työhönsä. Sulkea työhuoneen ovet ja samalla sulkea
pois ajatukset... Asettaa kirjansa ja tieteelliset kirjoituksensa kuin
muuriksi ympärilleen...

Hänen ei tarvinnut kuljettaa sitä kaikkea alati mukanaan, kuten Kirstin.
Ei olla siihen sidottu, -- sen alituiseen läheisyyteen... Voimatta
mihinkään paeta...

"Minä avaan oven, -- minulla on siihen oikeus", hän ajattelee. "Hänen
täytyy kuulla minua, se koskee aivan yhtä paljon häntä kuin minua...
Minulla ei ole ketään muuta kuin hän..."

Kuitenkin hän yhä jää sormittelemaan lukkoa.

Yhtäkkiä hänelle tulee mieleen, kuinka tuskastuneelta Pentti oli
näyttänyt viime kerralla, kun he olivat puhuneet siitä. Hän oli
kieltänyt Kirstiä sitä ajattelemasta liian paljon... Hänen täytyisi
voittaa itsensä ja oppia itseänsä hillitsemään...

"Sinun alituiset sielunpaloittelusi ovat jonkunlaista tuskan hekumaa,
Kirsti", hän oli sanonut... "Se on sairaloista..."

"Olkoon sairaloista...!" hän oli kiihtyneenä vastannut. "Minä tiedän,
että olen sairas. Mutta minun täytyy ensiksi tutkia tautini, muuten en
koskaan tule terveeksi..."

Kaikesta huolimatta hänen teki mieli mennä Pentin luo. Puhukoon Pentti
vaan järkeä hänelle, soimatkoon häntä, -- kun hän vaan saa kuulla hänen
puhuvan ja itse puhua.

Yksin hänen on mahdoton olla... Hän pelkää ollessaan yksin.
Yksinäisyyden ajatukset ovat kuin varjot illalla, jotka kasvavat yli
oman mittansa. Ja hänen pienet, hajoitetut askareensa antavat niin
paljon aikaa ajatuksille...

Hän on niin äärettömän arka. Pieninkin ruumiillinen kipu, jollei muuta
niin sormen sattuminen, tuntuu koko ruumiissa, ikäänkuin sähkövirta
kulkisi läpi. Ja pieninkin mielipaha tärisyttää koko sielua...

Mutta tavallisesti hän hiipi pois, samoin kuin oli tullutkin, ovea
avaamatta.

Tänä hänen kaikkein arimpana kehityskautenaan alkoi hänen ennen niin
avomielinen sielunsa muuttua suljetuksi.

Toisinaan tuli hänen niin ikävä Penttiä, että olisi voinut huutaa
ääneensä, niinkuin silloin oven edessä epäröidessään.

Toisinaan hänessä taas nousi voimatonta vihaa Penttiä kohtaan;
hän taisi ajatuksissaan syyttää häntä kaikesta ja samalla häntä
suunnattomasti kadehtia, että hän niin helpolla oli voinut murtautua
ulos itsestään ja jatkaa elämäänsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.



11.


Kirsti alkoi viime aikoina yhä useammin jäädä pois seura-elämästä
ja karttaa vierailuja, ja Pentin yliopistotuttavain tullen hän
harvoin poikkesi sisään tervehtimään, silloinkin vaan hetkeksi
jääden ja nopeasti poistuen. Mutta hänessä ei ollut jälkeäkään siitä
onnellisesta, puoleksi ylpeästä ujoudesta, jolla ensi kertaa äidiksi
tuleva nainen kohtaa tarkastavan katseen.

Hänen luoksensa saapui tähän aikaan usein ystävättäriä, enimmäkseen
nuoria rouvia kokemuksineen ja neuvoineen, hyväntahtoisen uteliaina,
valmiina jakamaan tietojaan ja antaumaan pitkiin, salaperäisiin
keskusteluihin. Mutta Kirsti karkoitti heidät kaikki suljetulla
hymyilyllään ja taipumattomuudellaan mihinkään selityksiin ja
huvittaviin tiedonantoihin.

Hän ei voinut, -- ei voinut noille mitään kertoa... Ja kuitenkin
hänellä toisinaan oli kalvava ikävä toista naista, ei ystävänä eikä
uskottuna, ainoastaan naisena, joka olisi samojen luonnonlakien alainen
kuin hän itse.

Naista, joka käsittäisi kaiken sokeasti ja nopeasti synnynnäisellä
vaistollaan, -- jonka luontainen äidillisyyden tunne olisi herkkä
kaikelle kärsimykselle, ja käsi hieno ja pehmeäpintainen.

Mutta hän tunsi olevansa liian kaukana heistä kaikista... Ikäänkuin se
ruumiillinen kehityskin olisi hänellä erinlainen kuin muilla.

Äiti kävi myös usein näinä aikoina ja kohteli Kirstiä jonkunlaisella
vähän hämillään-olevalla hellyydellä. Kirstin oli vaikea nähdä, kuinka
äiti turhaan koitti keksiä keinoa, millä päästä puheisiin asiasta.
Mutta hänen itsensä oli mahdoton aloittaa, vaikka tunsikin, että se
olisi ollut velvollisuus.

Vihdoin äiti kuitenkin otti sen, kiertäen, kaartaen puheeksi. Voiko
Kirsti ajatella, että hän naimisiin mentyään vielä leikki nukeilla? Se
oli kyllä todella hirveän lapsellista. Hän oli tuonut kaikki nukkensa
mukanaan uuteen kotiinsa, -- tietysti muistoksi vaan, -- ne oli pakattu
suureen kirstuun ullakolla, valmiiksi puettuina, juhlatamineissaan.
Kerran sattui isä olemaan koko päivän poissa. Hänen tuli sietämättömän
ikävä, hän oli antanut kaikki käskynsä keittiössä, oli pyyhkinyt tomun
salista ja toistamiseen palmikoinut eri lailla hiuksensa. Silloin hän
hiipi ullakolle, -- voiko Kirsti ajatella niin hullunkurista... Hän
avasi siellä kirstun ja otti kaikki nuket esiin, suuret ja pienet ja
alkoi leikkiä niillä kirstun kannella... Ihan unohti, kuinka aika
kului, ja että olisi pitänyt mennä valvomaan päivällistä. Yhtäkkiä
kuului askeleita... Hän pelästyy, koittaa työntää nuket sikin sokin
takaisin, -- mutta isä ennättää näkemään... Kuinka hän oli hävennyt...
Mutta isä oli kuiskannut hänelle jotain korvaan, -- jotain elävistä
nukeista...

Äiti katseli Kirstiä merkitsevästi, ja Kirsti lopulta heltyi ja alkoi
itkeä. Oliko se _niin_... Kyllä se niin oli... Silloin äiti silitti
hänen päätään, niinkuin oli tehnyt hänen pienenä ollessaan.

Äidin mentyä Kirsti istui kauan hiljaa, kädet helmassa.

Saisiko hän sitten todella lapsen... Äitikin oli sen jo huomannut, ja
kaikki muut...

Hän ei ollut tähän asti lainkaan voinut ajatella lasta erikseen, --
elävänä olentona. Lapsi oli vaan ollut osa hänen omista ajatuksistaan.

Mutta nyt yhtäkkiä tuntui, kuin olisi lapsi irroittautunut hänen
ajatuksistaan ja muodostanut oman käsitteen ja alkanut kasvaa...

Yhtäkkiä hän kuin näki sen edessään. Sillä oli suuret ja surulliset
silmät, ja se katseli häntä syyttävästi, ikäänkuin kysyen, mihin sen
elämänriemu oli jäänyt...

Hän ei voinut päästä siitä ajatuksesta, että lapsi syytti häntä
jostakin...

Lapsella olisi ollut oikeus elämänriemuun, sillä olisi ollut oikeus
syntyä terveenä, syntyä rakkaudella ja tulla rakkaudella kannetuksi...

Jos lapsella todella oli elävä sielu, niin eikö se ollut elänyt yhdessä
hänen kanssaan kaikki ne ajatukset ja tunteet, mitkä hänessä olivat
liikkuneet... Ne olivat kaikki koskettaneet sen muodostumatonta sielua
ja siihen jättäneet jälkensä. Ne olivat olleet ituja, joista myöhemmin
muodostuisi lapsen tulevat ominaisuudet...

Lapsi mahtaisi olla vanha jo syntyessään, kun sen oli täytynyt nähdä
niin monien ajatusten syntyvän ja kasvavan... Ja kuinka raskasten
ajatusten...

Osaisikohan se ollenkaan leikkiä muitten lasten kanssa vai
vieroksuisiko niitten seuraa...

Hän alkoi yhtäkkiä tuntea edesvastausta sen uuden sielun tähden, joka
kasvoi hänessä salaperäisen voiman vaikutuksesta.

Ja samalla hän alkoi rakastaa lasta, sillä kokonaan antaumisella, mikä
oli hänen luonteelleen ominaista.

Hän alkoi puhella lapsen kanssa. Hän pyysi siltä anteeksi, selitti
sille, tunnusti sille...

Hänestä tuntui kuin lapsi aivan hyvin olisi voinut häntä kuulla ja
ymmärtää...

"Kun lapsi kasvaa suureksi, niin kerron sen joskus sille", hän
ajatteli. "Kun se alkaa miettiä elämän syvintä salaisuutta, ja minä
näen kysyvän hohteen sen silmissä, silloin on aika tullut, ja minä
kerron."

Hän löysi tyydytystä siinä ajatuksessa, että joskus voisi kertoa kaikki
lapselle. Jo se ajatus oli puoli sovitusta...

Hän istui melkein aina yksin näinä aikoina, neuloen pieniä vaatteita ja
ajatellen lasta. Ja tavatessaan Pentin, hän oli entistään tasaisempi
ja tyynempi ja hymyilikin usein hänelle. Mutta Pentille jäi aina se
vaikutus, ettei se hymyily ollut häntä varten aiottu, vaan että se tuli
jostain kaukaa sisältäpäin ja myös sisällepäin kohdistui.

Hän oli oikeassa. Kirsti eli täydellisesti omassa, sisäisessä
mailmassaan.

Usein työtä tehdessään Pentti kuuli Kirstin hiljaa juttelevan toisessa
huoneessa, ikäänkuin jonkun kanssa keskustelevan. Joskus hän raotti
ovea.

"Sanoitko jotain, Kirsti?"

Kirsti makasi pitkänään leposohvalla ja näytti melkein säikähtyvän
hänen tulostaan.

"Ei -- ei se ollut mitään!"

Silloin Pentti palasi työhönsä, mutta Kirstin ääni soi yhä hänen
korvissaan. Se oli milloin lepertelevä, leikittelevä, kuten lasta
hyvitellessä, -- milloin alentui yksitoikkoisen laulavaksi, kuten
tuudittaessa, -- toisinaan se taas sai valittavan, säälivän soinnun,
kuten viihdyttäessä sairasta lasta.

"Hän puhelee lapsen kanssa, ikäänkuin se jo olisi hänellä
käsivarsilla", hän ajatteli.

Kerran hän meni sisään.

"Sinä vahingoitat lasta senkautta, Kirsti, että niin paljon vaan mietit
ja haaveksit... Sinun pitäisi liikkua ja kävellä ja etsiä vaihetusta..."

"Lapsi on minun", Kirsti vastasi omituisen ynseästi.

"Se on kai meidän molempien, tyttöseni."

"Ei -- se on paljon enemmän minun", hän vastasi samalla tavalla.

Pentti joskus sanoi hänelle: "Sitten kun lapsi on syntynyt... Ajattele,
-- pieni, terve poika, niin vahva, että hän kerran sinutkin kantaa..."

Kirsti hymyili epäluuloisena pudistaen päätään. Hänellä oli omat
ajatuksensa lapsesta.

Kerran Helmikuussa, pari viikkoa ennen lapsen odotettua syntymää, hän
oli lähtenyt kävelylle, -- huuruisena, valkeana talvipäivänä, jolloin
puut olivat lumilehdissä, ja lumi kiteytyi pieniksi särmiöiksi, jotka
kimalsivat hangella kuin pudonneet tähdet.

Kääntyessään kadun kulmauksessa hän ei huomannut hevosta, joka
ajajaltaan karkuun päässeenä laukkasi pitkin katua, reki kumollaan ja
suitset laahaten maata.

Yhtäkkiä hän kuuli jonkun huutavan ja näki toisella puolen katua
miehen, joka huitoi ja viittoili käsiään. Hän tahtoi paeta
katukäytävälle, takertui helmoihinsa ja lankesi lyhtypatsasta vasten...
Kuin unessa hän näki yläpuolellaan hevosen raudoitetun kavion, johon
oli tarttunut lunta naulojen lomiin...

Hän tuli tajuihinsa valkeassa, harmaavaloisessa huoneessa eikä voinut
heti käsittää, missä oli. Yhtäkkiä muistui hänelle mieleen tapaus
kadulla.

"Hevonen potkasi varmaan minua", hän ajatteli ja alkoi samalla tuntea
pistävää tuskaa, joka yhä yltyi.

Tuska oli niin kova, että hän vähäväliä meni tainnoksiin. Sillä välin
hän kuuli ääniä ympärillään, ikäänkuin Pentti olisi puhunut ja joku
toinen vieraalla, karkealla kurkkuäänellä siihen vastannut...

"Molempia ei voi pelastaa", sanoi vieras ääni. "Jompikumpi, äiti tai
lapsi..."

"Pelastakaa lapsi", hän sai sanotuksi ponnistettuaan koko elinvoimansa.
Hän ei tietänyt, oliko huutanut vai kuiskannut ne sanat...

Samalla vieras mies tuli hänen luokseen ja kumartui hänen ylitseen,
niin lähelle, ettei edes katsetta voinut eroittaa, vaan silmät
näyttivät kahdelta mustalta, kiiltävältä kalvolta.

"Älkää nukuttako minua, -- tahdon olla tajuissani", hän taas koitti
sanoa, tuntien kuinka ääni tukehtui kurkkuun.

Kukaan ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän tahtoi huutaa Penttiä avuksi,
mutta tunsi samalla, kuinka unenhorros raukaisi joka jäsenen ja
ajatuksen...

Kun hän taas heräsi, oli ilta ja vuoteen ääressä istui
sairaanhoitajatar, siniraitaisessa puvussa. Hän ei voinut liikuttaa
itseään lainkaan, mutta tuska oli poissa.

"Missä on lapsi", hän kysyi yhtäkkiä terävästi.

Sairaanhoitajatar ei vastannut, vaan pudisti päätään.

"Missä on lapsi? Lapsi -- kuuletteko?" hän kysyi vielä kerran.

Hänen ajatuksensa kulkivat kuin pyörteissä, yhä nopeammin ja nopeammin,
ja nostivat joka kerta syvyydestä kohotessaan saman kysymyksen.

Sairaanhoitajatar nousi ja meni ulos.

Hän alkoi uikuttaa kuin lapsi.

"Lapsi, -- lapsi -- tuokaa minulle lapsi..."

Samalla tuli Pentti sisään ja kävi raskaasti, kömpelösti vuoteen ääreen
polvilleen, aivankuin olisi siihen langennut.

Kirstistä tuntui, kuin jokin huimaavasti pyörivä ratas hänen aivoissaan
äkkiä olisi seisahtunut.

"Kuollut... lapsiko?" hän sanoi vaivaloisesti.

Ja ne sanat sanoessaan, oli kuin jotakin olisi kuollut hänessä
itsessään.



12.


Muita lapsia hänellä ei ollut.

Hän toivoi sitä hartaasti ensimäisinä vuosina, pitäen kiinni yhä
heikkenevästä toivosta, tahtomatta siitä luopua ja peljäten sitä
tyhjyyttä, jonka sen toivon sammuminen jättäisi hänen sieluunsa ja
elämäänsä.

Hän meni aina lasten leikkipaikoille, heidän hietakentilleen ja
mäenlaskupaikoilleen ja istui siellä jossain syrjäisellä penkillä
nälkäisin, kateellisin silmin katsellen elämää edessään.

Ihmiset unhottivat pian, että hänellä oli lapsia ollutkaan. Tuskin
kukaan sitä muisti, ja harva vaarinotti siitä ilmeestä, jonka usein
näkee lapsettomilla naisilla, ja joka oli hänelläkin, -- jotain
tyydyttämätöntä katseen pohjalla. Ainoastaan hänen vanha äitinsä oli
lohduttamaton eikä lakannut lapsesta puhumasta eikä toista toivomasta.

Kirsti tuhlasi suuren toimintahalunsa kaikenlaisiin pikku asioihin,
jakaen ja siroittaen sitä ja kärsien siitä, ettei mitään kokonaista
saanut aikaan. Hän ehti olla mukana kaikkialla, sillä koti vei hänen
aikaansa tuskin nimeksi, ja hän väsytti itseään päivät pitkään kaikilla
niillä yhteiskunnallisilla ja seuraelämällisillä puuhilla, joihin hänen
asemassaan oleva nainen voi antautua. Mutta kotiin tultuaan oli hänellä
kuitenkin se tunne, ettei mitään ollut tehnyt.

Hän vietti elämäänsä sisäisesti tylsänä kaikelle, tottuen vihdoin
välinpitämättömään "antaa mennä" oloon ja kohottaen kaikelle
olkapäitään.

Eräänä keväänä kuoli äiti, kauan aikaa hiljaa riuduttuaan, -- melkein
äkkiarvaamatta, sillä hän oli jo niin kauan aikaa elänyt puolin voimin,
että sitä oli totuttu pitämään luonnollisena asiana.

Äidin kuolema ja se suru, jonka se aiheutti, riistivät Kirstin yhtäkkiä
tylsyydestä, jossa hän vuosikaudet oli elänyt. Hänen täytyi väkisinkin
kuin pysähtyä ja katsoa taakseen ja ajatella sekä tuntea vastoin
tahtoaankin.

Samana keväänä pyydettiin heitä saapumaan Leppäniemeen.

He eivät olleet käyneet siellä kertaakaan häittensä jälkeen, -- siitä
ei ollut tehty heidän välillään mitään varsinaista sopimusta, -- se oli
jäänyt vaan kuin itsestään.

Kirsti ihmeekseen löysi sydämestään yhtäkkiä valtavan halun päästä
sinne, -- odottamatta, aivankuin unohdetusta salalaatikosta joskus
jotain löydetään.

Hänessä alkoi kyteä levoton odotus, ikäänkuin jotain uutta olisi ollut
tekeillä.

Ehkä se oli vaan taika-uskoa... Vaan joka tapauksessa oli sillä
seudulla mittaamaton voima hänen ylitseen, -- sekä hyvässä että pahassa.

Aivankuin olisivat hänen olemuksensa juuret olleet kiinni siinä
seudussa...

He keskustelivat lähdöstä Pentin kanssa, tyyneesti ja virallisesti,
kuten jo kauan aikaa olivat kaikista asioista keskustelleet, antamatta
kumpikaan toisen aavistaa, millaisen tulvan muistoja tämä ajatus nosti
mieleen.

Monien puuhien jälkeen, joita hautajaiset ja niitä seurannut
pesänselvitys olivat tuoneet mukanaan, he eivät päässeet lähtemään
ennen Juhannusta. He saapuivat Suvihuviin muuanna helteisenä päivänä,
jolloin tuulta oli vain sen verran, että se parahiksi liikutteli
ruispeltojen hienoa heilimäsavua. Järven alavilla vesillä nousi
pohjasta lukemattomia, niljaisia ahvenruohoja. Airo nosti niitä
joka työntäisyllä, ja ne jäivät sen varteen riippumaan kuin irralle
temmatut, vihreät hiukset.

Vielä samana iltapäivänä he tekivät ensimäisen käyntinsä kartanossa.

Vanhukset olivat harmaantuneet koko joukon sitten viime näkemän, --
tuntuivat vielä enemmän yhteenkasvaneilta kuin ennen. Jos toinen jotain
kertoi, säesti aina toinen lyhyillä huomautuksilla, tai kertoivat
he molemmat yhtaikaa, niin että toinen kertoi yhden, toinen toisen
piirteen jutusta. Kun heiltä jotain kysyi, aloittivat kumpikin vastata
samalla kertaa melkein samoilla sanoilla. Monet erinkaltaisuudet olivat
vuosien kuluessa hiotuneet pois, ja yhdenkaltaisuus alkanut pistää yhä
enemmän silmään.

He joivat kahvia verannalla, puhellen menneistä ajoista, huomauttaen
muutoksia ja jättäen tulevaisuuden koskettamatta. Verannalle näkyivät
koko pihamaa ja sentakainen puisto. Puut rakennuksen edustalla olivat
kasvaneet melkein tuntemattomiksi. Suuren, satavuotisen pihlajan, jonka
Leppäniemen ensimäinen uudisasukas oli jättänyt pyhäksi kotipuukseen
kasvamaan, raivattuaan itselleen asunto-alan korpiryteikköön, sen oli
jonakin kesänä ukonnuoli halkaissut kahtia, latvasta saakka, kiirien
pitkin puun sydäntä ja imien sen ytimen. Vaan se kasvoi kuitenkin,
ikäänkuin kahtena eri puuna, jotka ainoastaan alimmaisesta tyvestä
olivat kiinni toisissaan, -- kuihtuen paikottain ja työntäen uusia
lehviä paikottain.

Vanha rouva kertoi, että nuottakota rannalla oli lahonnut ja vihdoin
ihan kumolleen kellistynyt sekä korjattu lopulta pois. He säälittelivät
sitä kaikki, -- ikäänkuin se olisi ollut jokin hyvin merkitsevä asia.

Ja pieni parveke rakennuksen kulmauksessa oli hävitetty, -- sen ovesta
oli aina vetänyt ja tuullut... ja sijalle laitettu kuisti ja portaat...

Se sama, jonka laitapuulla he kerran olivat istuneet kevätsateessa...

Vanha professori valitteli väsymystä, -- oli alati särkyä jaloissa,
-- ei tahtonut enään jaksaa käydä peltoja katselemassa. Sentähden
oli teettänyt itselleen oman piirustuksensa mukaan kolmepyöräiset
rattaat, joissa oli tavattoman pitkät aisat ja nojatuolin tapainen
istuin. Niillä voi vaikka kivikkoa ajella, ei koskaan kaada kumoon, jos
hyppelyttäisikin.

Kahvin juotua vei vanha rouva Kirstin keittiöön, jossa hän omin käsin
pesi kuppeja, ja jossa sattumalta ei ollut ketään palvelijatarta.

"Niin, Kirsti", hän sanoi hiljaisella tavallaan, samalla kun tutkivasti
katseli edessään istuvaa nuorta naista... "minä oli odottanut, että
näissä huoneissa kerran kuuluisi pienten jalkojen kapse... Kuinka
paljon liian varhain hän syntyikään, -- pikku poikasi...?"

"Ainakin kuukauden", Kirsti vastasi jäykästi, silmiään räväyttämättä.

"Ja senjälkeen ei ole ollut mitään toiveita?"

"Ei", Kirsti vastasi yhtä lyhyesti.

Vanha rouva pyyhki esiliinaan kättänsä ja silitti sitten Kirstin
olkapäätä.

"Lapsi raukka", hän sanoi. "Niin, se on vaikeata, -- alussa...
Ennenkuin siihen tottuu... Mutta sitten kun tulee vanhaksi kuten
minä, niin ulottaa sen lapsikäsitteen paljon laajemmalle. Oppii
pitämään lapsinaan kaikkia, jotka jollain lailla apua ja rakkautta
tarvitsevat..."

Kirsti jäi ajattelemaan pitkäksi aikaa niitä sanoja.

Siten alkoi heidän kesänsä. Ja taas seurasi päivä toistaan, solahtaen
yksi kerrallaan kuin rukousnauhassa helmet, jotka kaikki ovat yhtä
sileitä ja pyöreitä ja niin auttamattomasti toistensa kaltaisia, ettei
niitä erikseen voi muistaa.

Pentti oli enimmäkseen kaiket päivät poissa, niityillä ja metsissä,
jonne häntä vanha taipumuksensa kovaan, ruumiilliseen työhön veti.
Ja jos hän sattumalta ei ollut lähtenyt ulkotyöhön, niin hän istui
huoneessaan ja kaivoi yhtä innokkaasti suomensukuisia sananjuuria kuin
edellisenä päivänä ojaa.

Niinä harvoina hetkinä, jolloin jäi kahdenkesken Kirstin kanssa,
hän katseli tutkivasti vaimoaan, kuten tahtoen nähdä jonkun
läpinäkymättömän läpi. Hän rakasti vielä tätä naista, joka niin
vähän aikaa oli ollut hänen, koko voimakkaalla luonteellaan, jonka
intohimossa oli enemmän sydämellisyyttä ja hellyyttä kuin rajuutta,
-- mutta samalla kertaa nöyryyttävästi tuntien, ettei häntä enään
omistanut. Hänen tarkastavassa silmäyksessään ei ollut mitään siitä
varmuudesta, jolla kauan tunnetun ja kauan rakastetun henkilön
ajatuksia luetaan, päinvastoin oli se epäilevä katse, -- ristiriitainen
hänen suoralle luonteelleen, -- katse, joka jokaisen uuden ilmeen
peitossa pelkäsi salaisuuden piilevän.

Hänellekin oli heidän avioliittonsa ollut pettymys. Hän oli aina ollut
liiaksi todellisuuden ihminen, kuvitellakseen mitään kestävää rakkauden
huumausta, mutta hänellä oli vanhanaikuiset ihanteet vankasta,
kestävästä arki-onnesta, johon ennen kaikkea kuului suuri perhe, paljon
ja terveitä lapsia.

Toiselta puolen hän oli liian terve luonne, tunteakseen itseänsä
suorastaan onnettomaksi. Hän teki työtä kuin päiväpalkkalainen, ja
kun veri joskus liiaksi oli kohota päähän, meni hän talvella muun
puutteessa puuvajaan ja hakkasi pinon halkoja hienoksi. Kun kirves
tasaisella kalkkeella upposi puuhun, ja kädet kävivät naarmuisiksi
ja karkeiksi jäätyneistä haloista, rauhoitti se häntä ihmeellisesti
ja esti monta kovaa sanaa, jotka jo olivat kielellä pyörineet. Hän
kaipasi toisinaan koko sielullaan läheistä suhdetta, jota oli ajatellut
mahdolliseksi tämän rikastunteisen naisen kanssa, jonka monimutkainen
tunne-elämä viehätti häntä ehkä juuri eninten äkkinäisyydellään ja
oikullisuudellaan ja sillä, ettei hän selväsyisellä käsityksellään
voinut kaikkia sen vivahduksia seurata. Hän oli rakastunut Kirstiin
heti ensi näkemältä, silloin kun tämä ylöskäärityin hihoin, suuri
ruiskukannu käsivarrella, tuli rantaan polkua myöten, jolla aurinko
tanssieli, -- raittiina ja neitsyeellisenä. Ja hän syytti omaa
kovakouraisuuttaan siitä, että oli kadottanut avaimen tähän hienoon
sielunelämään.

Mutta nyt jäljestäpäin oli hyvin vähän autettavissa. Siinä ei voinut
muuta kuin odottaa.



13.


Kirstin oli tullut tavaksi melkein joka aamu tehdä kävelyretki
"lukoille", joiksi kansa seudulla, ties mistä syystä, nimitti rotkoja
ja syvänteitä, joita Salpausselkä järveä kiertäessään muodosti
harjujensa lomiin. Ne olivat suppilomaisia syvennyksiä, joitten rinteet
kasvoivat harvahavuisia, paljasrunkoisia honkia, jotka suunnattomalla
pituudellaan koittivat pelastaa hiukan aurinkoa luutamaisille
latvoilleen. Kun joskus kova luoteismyrsky kävi yli seudun, kaatui
niistä säännöllisesti osa, ja kun ei kukaan korjannut kaatuneita puita
pois, jäivät ne kuilun pohjasta ja seinämiltä ojentelemaan juuriaan, --
monihaaraisia kuin sarvet, -- joissa multaa ja hietakimpaleita ja kiviä
yhä vielä riippui.

Yhden rotkon rinteelle pääsi hiukkasen päivää, ja se oli ylhäältä
alas saakka pienten, lovilehtisten sananjalkojen, käärmeenkielien,
peitossa, jotka verhosivat sen heleän vihreänä kudoksena. Toisen rotkon
pohjassa oli pieni, mutainen hete, joka kovimpanakaan poutana ei täysin
kuivanut, vaan vilkkui mustavetisenä hyllyvien sammalten keskessä.

Vaikka nämät "lukot" olivat niin lähellä itse kartanoa, tuntui
kuitenkin, kuin olisi tullut aivan toiseen maailmaan niihin
laskeutuessaan. Ilmakin oli raskas ja väkevätuoksuinen.

Niissä oli jotain sanomattoman alakuloista, ja Kirsti muisti, että
hän ensimäisenä kesänä oli niitä karttanut. Ne olivat tyyssijoja
ihmisaroille luonteille, niille, jotka voivat istua kyyhöttää kuin
yölinnut, höyhenet pörröisinä. Niille, joita päivänvalo harmittaa
ja hermostuttaa, ja jotka tuntevat itsensä levottomiksi viljavilla,
tiheäänasutuilla seuduilla. Sellaiset varmaan olisivat suoraan
asettuneet sinne asumaan. Ne olivat omiaan vetämään puoleensa kaikkia
niitä, joilla oli jokin salaisuus sydäntä painostamassa.

Kirsti kävi siellä aamusin joku kirja muassa ja heittäytyi lukemaan
sitä rinteelle, johon päivänvalo tunkeutui pyöreinä täplinä tai kapeina
viivoina. Puitten naavaiset oksat kätkivät hänet kokonaan, hänen
valkea harsohattunsa, jonka hän oli ottanut päästään, riippui männyn
oksalla, kaukaa katsoen näyttäen valkosiipiseltä linnulta. Kun kirja
oli lopussa, viipyi hän vielä kauan yhdessä kohden, puoleksi maaten,
katsoen taivasta, ja omituisen raskas, uneksiva tunnelma mielessä.

Sitten hän yhtäkkiä kyllästyi näihin aamukävelyihin ja alkoi niitä
välttää ja etsiä toisia teitä.

Vasten tahtoaan ja vähitellen alkoivat muistot herätä tässä
ympäristössä, joka oli niitä täynnä. Ne eivät olleet kyynelten läpi
katsottuja muistoja heidän viimeisestä käynnistään eivätkä myöskään
keskikesän muistoja alkavasta rakkaussuhteesta. Ne olivat kaikki ajasta
ennen Pentin tuloa, jolloin hän yksin souteli kuutamovesiä, tuntien
povensa täyttyvän suuresta, epämääräisestä odotuksesta, joka ojensi
käsivartensa joka suunnalle, tahtoen syleillä taivasta ja maata.

Kuinka olisi mahdollista, että hän jo olisi elänyt elämänsä loppuun,
sen varsinaisen osan elämää, jolloin sielu yhtämittaa kasvaa ja
kehittyy ja työntää uusia soluja joka päivä...

Ja jäljellä olevat vuodet... Eihän ollut mahdollista, että ne olisivat
ainoastaan jatkuvaa kivettymistä valmiisiin muotoihin. Eikö hänessä
ollut kylliksi voimaa ikäänkuin syntyäkseen uudestaan vielä?

Tässä ympäristössä, jossa hän kerran oli kaikkein voimakkaimmat
vaikutuksensa elänyt, heräsi hänessä vähitellen voimaa, jota hän aina
oli itsessään aavistanut, mutta joka ei koskaan ollut päässyt esiin.

Hän oli alkanut vanhan rouvan kehoituksesta käydä Leppäniemen
alustalaisten ja muitten lähiseutulaisten luona sekä pitää pientä
sunnuntaikoulua ympäristön lapsille. Tämä toimi, johon hän alussa aivan
välinpitämättömänä oli antaunut, alkoi yhä enemmän terveellisesti
kiinnittää hänen ajatuksiaan.

Näissä ihmisissä oli paljon enemmän vaihtelevaisuutta ja eri
vivahduksia, kuin olisi voinut otaksua. Hän löysi sieltä aivan samat
luonteet, mitä omassa seurapiirissään oli havainnut, ainoastaan
paljon alkuperäisempinä, yksinkertaisempina ja selvempinä, ikäänkuin
perusmuodossaan.

Leppäniemen ympärillä ei ollut mitään varsinaista kylää, vaan
torppia ja muonamiesten mökkejä hajallaan siellä täällä, mikä järven
kainalossa, mikä mäenrinteen alla. Enimmäkseen olivat kaikki sikäläiset
köyhää kansaa, irtolaisia, jotka koko viikon kävivät pitäjällä
työnansiolla ja sunnuntaiksi ainoastaan tulivat kotiin, taikka sitten
karumaisten torppien pitäjiä, jotka kitkuttelivat vuodesta toiseen.
Suurempia taloja ei ollut yhtäkään ennenkuin useamman kilometrin päässä.

Siellä oli lois-Kustaa, joka kerran oli palelluttanut molemmat jalkansa
polvesta saakka talvisella metsänhakkuulla ja nyt vaivoin laahautui
eteenpäin, mutta alituisista kivuistaan huolimatta oli kylän paras
sanaseppä ja leikinlaskija, oikea hirsipuuhumoristi, ja hänen vaimonsa,
hoikkalanteinen, lapseton, kapeakasvoinen nainen, joka teki työtä
kahden edestä. Siellä oli Mäkituvan Kalle, jonka käsissä rattaat ja
pyörät syntyivät kuin itsestään, joka ei tarvinnut kuin kerran nähdä
jonkun koneen ja koitella sen osia, ennenkuin jo silmännäkemältä osasi
samanlaisen sorvata, -- synnynnäinen koneenrakentaja ja keksijä, mies,
jota vertaisensa pitivät rikkiviisaana ja tyhmänylpeänä ja säätyläiset
liiaksi herrahtavana ja kerskaajana, -- joka ei sopinut mihinkään, vaan
jäi kuin maan ja taivaan välille. Siellä oli Taki, postinkuljettaja,
-- vanha tuttu viime näkemältä, oikea kulkuriluonne, joka ei suostunut
pehmeisiin päänaluksiin eikä säännöllisiin ruokailuihin, vaan ilman
maata ja mantua, oli milloin toisen, milloin toisen nurkkavieraana,
maaten yöt ladoissa ja metsissä, kun sikseen sattui ja nähden
päiväkaudet nälkää suolivyötään kiristäen, syödäkseen sitten kolmen
miehen mitalla ruokapöytään päästessään.

Sitten oli siellä vielä muuan tyttö, Tupa-Leenan Siina, joka vanhan,
puolisokean äitinsä kanssa asui puoleksi lahonneessa saunassa, joka
ulkoapäin kylmän vuoksi melkein kokonaan oli peitetty kerpoilla ja
havuilla. Tyttö oli paraikaa viimeisillään ja tulisi varmaan vielä
kesän kuluessa synnyttämään lapsen.

Tämän tytön luona Kirsti kävi kaikkein useimmin. Hän muisti hänet hyvin
ensimäisestä kesästä, jolloin Siina pikkutyttönä, hiukset vedellä
suorittuina ja kankea karttuunihuivi päässä oli tullut marjoja kaupalle
huvilaan. Oli seisonut oven suussa, ujona ja uteliaana samalla kertaa,
kuten yksin kasvaneet lapset ainakin, pureskellen huivinsa nurkkaa
pienillä, terävillä hampailla, jotka suun avautuessa heti näkyivät
täytenä rivinä. Hänellä oli tavattoman pyöreät silmät kuin renkaat,
siniset, ja niissä mustia viiruja, jotka säteettäisin levisivät
silmäterästä. Hän vastasi harvoin hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan
nauraa kihisteli kätensä varjossa. Kun Kirsti ensi kertaa kysyi, kenen
lapsi hän oli, hän vastasi sukkelasti: "Tupa-Leenan...!" ja pyörähti
pois. Hän oli isätön lapsi ja tiesi sen hyvin, niin pieni kuin olikin,
ja samoin myös, mitä se seikka edellytti hänen suhteestaan muihin. Hän
oli ihan selvillä siitä, ettei häneltä voitu odottaa samaa kuin muilta,
vaan että kaikki jo ennakolta otaksuivat hänestä jotain huonompaa.
Mutta se ei näyttänyt häntä painavan, hän nauroi aina ja kaikelle, jos
sitten toruttiin tai kiitettiin. Melkein joka kerta kun Suvihuvissa
kävi, hän sieppasi puutarhasta jonkun kukan ja pisti napinreikäänsä tai
esiliinan solmuun tai koppasi pensaasta kourallisen marjoja. Kun siitä
nuhdeltiin, nauroi hän ensin, suu täynnä marjoja, sitten lopuksi itkeä
pirahutti, -- ja seuraavalla kerralla taas teki samoin.

Kirstin ei ollut lainkaan kumma, että tytön oli käynyt, niinkuin kävi,
-- oikeastaan se oli juuri ollut odotettavissakin. Mutta kuitenkaan hän
ei koskaan palannut Tupa-Leenan saunasta tuntematta sydäntä särkevää
sääliä.

Siina oli nyt pari vuotta yli kahdenkymmenen, vaan näytti vanhemmalta
kasvojen tavattoman laihuuden vuoksi. Hänen pienet, karkeat kätensä
olivat myös silmiinpistävästi laihtuneet, niin että luu oli korkealla
joka nivelen kohdalla. Suu oli kadottanut nauravan ilmeensä, ja
suupielet olivat pienissä, totisissa, miltei vihamielisissä kurtuissa.
Koko tyttö oli muuttunut aivan tuntemattomiin.

Kirstin ensi kertaa käydessä hän oli harvasanainen, epäystävällinen ja
epäluuloinen, liikkui paljon edestakaisin, kolistellen ja liikutellen
kaikkea, mihin käsi sattui ja silloin, tällöin sättien vanhaa äitiään,
joka häveliäällä kohteliaisuudella ja silmäniskuilla koitti hyvittää
Kirstiä. Kirsti sai kuitenkin suurella vaivalla hänet ottamaan hiukan
käsityötä vastaan, josta hänellä voisi olla muutaman pennin ansio.

Hän oli mennyt sinne säätyläisnaisen koko oman arvon ja paremmuuden
tunteella, mutta palasi sangen nöyryytettynä. Käynti oli tehnyt häneen
mitä vastenmielisimmän vaikutuksen, eikä hän aikonut niinkään pian
palata. Mutta tahtomattaan hän ajatteli tyttöä kaiket päivät. Ja viikon
kuluttua suuntautuivat askeleet taas sinne.

Oli sunnuntaipäivä, ja Siina oli yksin kotona, Tupa-Leena oli
soudattanut itsensä kirkkoon. Sauna oli epäsiisti, kiuas musta,
keikkuva lautalattia pesemätön, ja nurkat täynnä romua ja
vaateriekaleita. Parvi, johon kiukaan takaa vei portaat, teki tuvan
tavattoman matalaksi. Räikeänä vastakohtana tälle kaikelle oli
ikkunalla ruostuneessa läkkituopissa kimppu tuoreita päivänkukkia ja
sinikelloja, järjestämättömiä, pistettyjä sinne niinkuin poimiessa
olivat käteen sattuneet.

"Siina ei mennytkään kirkkoon...", Kirsti sanoi, istuuntuen ikkunan
kohdalle, jossa ilma oli raittiimpaa.

"En", tyttö vastasi lyhyesti, sormitellen ruskeaa rohdintukkoa rukissa.

"Käyttekös te yhtään kirkossa?"

"Mitäs minä sinne, -- ihmisten pilkoiksi."

Kirsti mietti turhaan keinoa, millä saavuttaa tytön luottamuksen.
Tyttö oli aivan luopääsemätön, siinä rukin ääressä seisoessaan, silmät
uhkamielisesti maahan luotuina ja paljas, sierettynyt jalka rukin
polkimella.

Hän palasi tälläkin kertaa hyvin masentuneella mielellä. Ja tytön
sanat: "ihmisten pilkoiksi", soivat hänen korvissaan. Miksikä
oikeastaan, -- niin miksikä oikeastaan hän kulki tässä näin pää
pystyssä, kenenkään koskematta, kun sitävastoin toista saattoi kuka
hyvänsä kivellä viskata... Oliko sitten heidän välillään niin kovin
suuri juopa ja eroitus...?

Hän jatkoi yhä käyntejään. Kerran hän vei sinne pari pientä paitaa,
hienosti reunustettuja, vanhasta, pehmeästä palttinasta, -- ommeltuja
aikoja sitten.

Tyttö alkoi hillittömästi itkeä ne nähdessään. Itkeä nyyhkytti yhä,
huolimatta Kirstin kaikesta lohdutuksesta.

Kirstissä alkoi liikkua tyttöä kohtaan kummallinen tunne, joka oli
enemmän kuin vaan sääliä ja osanottoa.

Tyttö kertoi hänelle katkonaisesti koko historiansa, joka muuten oli
mitä tavallisin. Naapuritorpan poika, -- tietysti, -- joka lähti
sotaväkeen ja vieläkin oli sillä tiellä, -- sanottiin myöhemmin menneen
jonkun korkean herran palvelijaksi kauas rajan yli... Iltaa ennen
leiriin lähtöä oli tullut hyvästelemään. Hän ei voinut mitään kieltää
eikä siinä niin paljon kysyttykään. Hänellä oli niin vähän antaa, antoi
sen, mitä oli...

Siitä käynnistä alkaen oli tytössä jää sulanut. Kuitenkin, kaikesta
huolimatta, Kirstistä tuntui, kuin olisi tyttö jotain hautonut
mielessään, jota ei tahtonut hänelle ilmoittaa. Tyttö vaipui usein
ajatuksiinsa, tuijotteli synkkänä ja säpsähteli, kun puhuteltiin.
Joskus ilmeni hänen puheissaan sellaista ihmisvihaa ja katkeruutta tai
sitten äärimäistä epätoivoa, niin että Kirstiä peloitti. Tytöllä oli
jotain mielessä, mutta mitä...?

Sillä lailla kului kesä elokuuhun saakka.



14.


Elokuu oli tullut, varhaisine iltahämäröineen.

Elokuu ei ole luova taiteilija, se ei luo mitään uutta eikä myöskään
mitään hävitä; se vaan hiukan täydentää värejä ja muuttelee muotoja.
Sillä on hyvin vähän itsenäisyyttä, se lainaa sekä heinäkuulta
että syyskuulta. Aamut ovat keskikesää, mutta illat syksyä. Sillä
ei ole omaa leimaa eikä ilmettä, ei huhtikuun kyynelhymyä, ei
toukokuun valkeaa neitseellisyyttä, ei heinäkuun rakkaushehkua eikä
syksykuukausien kuolonmyrskyn voimaa.

Kirsti oli paluuretkellä kävelyltä, jonka oli ulotuttanut kauas kylän
ja talojen takaiselle järvelle, jonne lopulta vei vaan mutkitteleva
karjapolku, -- aukea, saareton järvi, jonne ainoastaan kalamiehet
saapuivat silloin tällöin rysiään kokemaan tai karien syrjästä koukku
väärällä vetelemään tummaniskaisia ahvenia.

Kyläkujalla takaisin tullessa tuli häntä vastaan lois-Kustaan
vaimo Alina, jonka hän jo kaukaa tunsi kulmikkaasta käynnistä sekä
omakutoisesta, punaraitaisesta alushameesta, joka tuskin nilkkoja
peitti.

"Minnekkä te nyt...?" hän sanoi hymyillen pysähtyen, huomattuaan, että
Alina aikoi puhuttelematta puikahtaa ohi.

Alina vilkasi häneen ikäänkuin kahden vaiheella, kertoakko vai eikö.

"Tuonne minä Tupa-Leenan saunaan", hän sanoi pään nykäisyllä suuntaa
osoittaen.

"Siina kun sai pojan toissa yönä... Vaan eipäs malttanut, -- koitti
tukahuttaa lapsen pihavajaan. Sininen oli ollut ja henkitoreissa, kun
pelastettiin. Sattui siihen näkijöitä, -- sekös nyt salaan jäisi.
Eikä se itsekkään sitä kieltänyt. Kuuluu tulevan tänään konstaapelit
hakemaan. Vankiin se pannaan. Herra hyvästi siunatkoon, kun viatonta
lasta..."

Kirstistä tuntui, kuin olisi vasten kasvoja lyöty.

"Minä tulen mukaan", hän sanoi yhtäkkiä päättävästi.

Hän ei saanut sanaa suustaan koko matkalla. Kustaan-Alina kulki
vieressä ja siunaili yhtämittaa. Oli siellä kirkkoherrakin jo käynyt
tänä aamuna ja lakia oli kovasti lukenut. Ja minnekkä se pikku poikakin
joutunee... Tupa-Leenasta ei ole enään tämän vuoden eläjää, sokea
kompura...

Sauna, jossa Siina äitineen asui, oli aivan järven rannalla, eikä
siitä näkynyt kuin vähän turpeista kattoa ja musta savutorvi.
Kivikkoon oli kylvetty sinne, tänne pieniä, neliökyynärän suuruisia
perunamaatilkkuja, ja saunan seinustalla kasvoi okainen ja hoidoton
karviaispensas. Hatarassa porstuassa oli rykelmä puolivalmiita luutia
ja kuorimattomia vispilänvarpuja.

Ovi oli niin matala, ja kynnys korkea, että Kirsti oli lyödä päänsä
kamaraan. Saunassa oli puolipimeä; pienistä, paikatuista ikkunoista
tuli niukalta valoa, eikä heti voinut sisässä-olijoita eroittaa.

Parven portailla näytti istuvan joku muija, -- kaiketi Tupa-Leena itse,
-- huojutellen itseään edestakaisin. Pimeässä ovinurkassa seisoskeli
pari kylän vaimoa, jotka Kirsti molemmat tunsi, ja jotka vaikenivat
äkkiä hänen astuessaan sisään, puhuttuaan paraikaa jostain kovalla
äänellä. Alina, lyhyesti tervehdittyään, liittyi heidän joukkoonsa.

Siina itse, kampaamattomana ja pesemättömänä ja vaatteet riipuksissa,
seisoi keskellä lattiaa.

Kirsti ensi työkseen meni hänen luokseen.

"Kuinka te nyt jo olette noussut, Siina? Pankaa heti maata."

Siina ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois, vaivihkaa vilkaisten
vuoteeseen päin, jossa karkea raiti jalkopäässä oli hiukan kohollaan.

"Vai vielä maata", puuttui äiti kiukaan takaa puheeseen, -- "joutaapa
olla jo ylhäälläkin. Tänäänhän se jo viedään."

"Minnekkä viedään?" Kirsti kysyi, koittaen hämärän läpi eroittaa mummon
kasvoja.

"No, niinpä vaan linnaan. Kohta ne on täällä hakijat."

Muijat ovenpuolella alkoivat supatella keskenään.

Kirsti kääntyi heidän puoleensa.

"Jos te, hyvät ihmiset, menisitte kaikki vähäksi aikaa pois. Näettehän,
kuinka ahdasta täällä on, tuskin on tilaa kääntyä."

He katsoivat toisiinsa, sitten Kirstiin, ja pujahtivat sanan sanomatta
yksi toisensa jäljestä ulos ovesta.

Kirsti meni suoraan Siinan luo, joka oli istuuntunut vuoteen laidalle,
niin kauas kuin mahdollista jalkopäästä.

"No, Siina", hän sanoi, -- "kirkkoherra kävi täällä tänään."

Siina ei vastannut vieläkään mitään, vaan tuijotti tylsästi eteensä.

"Kävihän se", äiti vastasi taas. "Ja puhui kuin Herran voima. Vaan
tuohon Siinaanko mikään pystyisi. Minä tässä itkin vanhat silmäni
pilalle. Kyllä se vaan maalasi sen maailman pahuuden ja kurjuuden..."

"Näettekös, hyvä rouva", hän jatkoi, silmää iskien, -- "se on hyvin
kovaluontoinen, meidän Siina... Pienenä ei olisi uskonutkaan, sellainen
oli mutikkasuu, lauloi päiväkaudet... Mutta myöhemmin... Rukoile tai
pauhaa, -- ei auta, -- ei vastaa... Ja kuka olisi voinut sentään uskoa,
että se oman lapsensa... Toispäivän iltana meni ulos eikä tullut
takaisin moneen aikaan. Minä menen pihavajaan puita tuomaan, -- se
istuu siellä nurkassa. Minä sanon, että kuuletkos, Siina, mitä sinä
siellä teet? Ei puhunut mitään. Menen likemmäksi, näen, että sillä
on lapsi sylissä. Elääkö se, minä kysyn. Ei, minä sen jo tukahutin,
vastaa."

"Älä, hyvä laps, Jumalan tähden, sellaisia puhu, minä sanon. Mutta
sattui tulemaan siihen tuo naapurin Hilta, mikä sen toikin. Ja sille
sanoo aivan samaa, ei salata koitakkaan, muuta kuin sanoo, että minähän
sen itse... Voi hyvä Jumala sentään... Saatiin se lapsi sentään eloon,
kun viroteltiin."

"Tuossa se nyt on, -- rouva katsoo itse."

Mummo kohotti hiukan raitia. Tuli näkyviin riepukäärö, jonka sisästä
pilkoittivat pienet, ryppyiset ja tulipunaiset kasvot sekä yhtä
punaiset, nyrkkiinpuristetut kädet. Lapsi kitisi heikosti, ja hengitys
kulki omituisella sihinällä.

Kirsti taisi vaivoin mielenliikutustaan hillitä.

"Kuulkaa, Tupa-Leena, minä tahtoisin puhua vähän tämän Siinan kanssa.
Menisittekös vähäksi aikaa muuanne."

Muija siristeli vetisiä, punareunaisia silmiään.

"Kyllähän minä, -- kyllähän minä... Vaikka kyllähän rouva sen itsekin
näkee, millainen se on..."

Hän laahautui hitaasti ovelle keppinsä varassa. Kirsti irroitti
ikkunasta rievun, jolla toinen rikkinäinen puolisko oli tukittu, ja
raitis ilma tunkeutui sisään, samoin kuin laikka aurinkoa, jossa
tomuhiuteet heti alkoivat vilistä kuin kultainen hieta.

"Siina, kuulkaas", Kirsti sanoi tarttuen tyttöä kädestä, -- "miksikä te
niin teitte? Katsokaa nyt minuun, -- miksikä te niin teitte?"

Tytön alahuuli alkoi vavista, ja hän tarttui yhtäkkiä raidin kulmaan.

"Oletteko yhtään ajatellut, minne pikku poikanne nyt joutuu?"

Tyttö purskahti itkuun.

"Enhän -- minä voi sitä -- elättää...", hän sanoi katkonaisesti.
"Joutuu ihmisten jalkoihin, niinkuin minäkin... Olisivat antaneet
raukan kuolla, -- mutta kun kerkisivät siihen estämään..."

"Antakaapas tänne kätenne. No niin... enkös arvannut, -- teillä on kova
kuume. Pankaa nyt heti maata, -- minä otan lapsen."

Tyttö ei tehnyt suurta vastustusta, -- hervahti vuoteelle kuin
poikkileikattu kaisla.

Kirsti otti raidin alta syliinsä vaatekäärön, josta hiljainen
iniseminen kuului, ja alkoi sitä sylissään auki päästellä. Hänen
sormensa olivat tottumattomat sellaiseen työhön, ja monta kertaa hän
pelkäsi kömpelyydessään hentoja jäseniä satuttavansa.

Kauan aikaa sitten elettyjä tunteita alkoi liikkua hänen mielessään.
Muistui mieleen talvinen päivä, harmaata valoa täynnä, jolloin hän
sairaana sielultaan ja ruumiiltaan, yliluonnollisia tuskia kärsien
makasi sairashuoneen yksitoikkoisen valkeassa huoneessa... Hän olisi
vielä osannut piirustaa seinäpaperin mallinkin, jos olisi vaadittu,
niin paljon hän oli sitä katsellut.

Lapsi hänen sylissään availi ja sulki suutaan omituisen hapuilevalla
liikkeellä, silmät yhä ummessa. Sen pienet, kosteat sormet puristuivat
suonenvetoisesti Kirstin pikkusormen ympärille. Jokin ajatus syntyi ja
taas katosi Kirstin mielessä.

"Lapsella on nälkä", hän ajatteli sitten.

Hän katsahti Siinaan, joka kasvot seinään päin makasi vuoteella
huohottaen ja silloin tällöin värähdellen.

"Ei, se ei käy päinsä", hän ajatteli taas itsekseen. "Myöhemmin..."

Hän laski lapsen vuoteelle ja lähti noutamaan vettä pihakaivosta.
Kaivon arkku oli turpeinen ja niljakas, ja vesi huimaavan syvällä.
Vivusta tarttui pitkä tikku hänen sormeensa, mutta hän sitä tuskin
huomasi. "Pata täytyy puhdistaa", hän ajatteli tupaan tultuaan.
Saunan porstuasta hän löysi tuokkosellisen karkeaa hietaa, sekoitti
siihen kourallisen tuhkaa ja alkoi hangata karstaista, nokista pataa.
Koko ajan sydän sykki hänellä kuuluvasti, ja ajatuksia tuli ja meni.
Tupa-Leenaa ei näkynyt eikä liioin kylänmuijia.

Hän kantoi esiliinassaan päreitä ja lastuja saunaan ja viritti tulen.
Ikkunalla oli lasinen sokerikulho, jossa oli pari, kolme sokeripalaa.
Hän tyhjensi ne paperille ja hienonsi vasaralla, jonka löysi hyllyltä.
Vähäväliä hän katsahti Siinaan, joka makasi puoleksi tiedotonna, tukka
hiestä märkänä.

Saatuaan veden kiehumaan, sulatti hän sokeria siihen korvattomassa
kupissa. Lapsi inisi yhä. Hän otti sen syliinsä ja alkoi tinalusikalla
pistellä sokerivettä sen suuhun. Lapsi nieli pienissä, äkkinäisissä
kulauksissa, rykien, kun sattui väärään kurkkuun. Yhtäkkiä se nukkui
kesken kaikkea, hengittäen tuskin kuuluvasti, pieni, sininen suoni
silmien välissä selvästi näkyvissä.

Kirsti silitteli ajatuksissaan sen päätä, jonka ohimoilla ja niskassa
värisivät hennot, vaaleat tukanhaituvat.

Lapsi, -- jollaista hänellä ei koskaan tulisi olemaan...! Olla
äiti, -- tietää olevansa yksi rengas siinä kehitysketjussa, joka
yhdistää menneisyyden ja tulevaisuuden... Niitten, jotka eivät muuhun
kuolemattomuuteen uskoneet, niitten täytyisi uskoa ainakin siihen...

Siina alkoi heittelehtiä vuoteella.

"Maatkaa nyt aivan hiljaa", Kirsti sanoi käskevästi.

Siina vastaukseksi alkoi katkerasti nyyhkyttää.

"On ne osoitelleet sormellaan ennenkin, -- mutta annappas nyt... Nyt
ne vasta... Lapsesta asti aina ollut alakynnessä... Missä isäsi?
kysyivät, vaikka hyvin tiesivät, ettei ollut... Tupa-Leenan tyttö olet,
sanoivat... Kun kasvoi, taas sai kuulla, että mitä sinusta, hukkaan
joudut kuitenkin... Hukkaan se joutui äitisikin..."

Kirstin nousi veri päähän. Mitä hän tähän kaikkeen vastaisi?

"Minä olen se kaikkein kurjin, joka koskaan on syntynyt... Toisten
hylky... Sanoi sen kirkkoherrakin... Luki sen paikan kirjasta, että
parempi olisi, jos myllynkivi ripustettaisiin kaulaasi, ja sinä
upotettaisiin meren syvyyteen... Kun olet yhden näistä pienimmistä, --
näistä pienimmistä... Ne luulevat, että minä pahuudesta tai vihasta
sitä..."

"Minä menen järveen...!" hän sanoi, yhtäkkiä istualleen nousten.
"Antakaa minun mennä, -- minä otan lapsen ja menen... Ennenkuin vievät
linnaan ja rautoihin..."

Kirsti painoi hänet väkivallalla takaisin. Hänen täytyisi jotain
sanoa, mutta mitä, -- Jumalan tähden, -- mitä --? Mistä hän löytäisi
lohdutuksen sanat tähän epätoivoon...? Hänen täytyisi sanoa jotain,
mikä tukisi tätä tyttöä...

Jokin päätös kasvoi silmänräpäyksessä valmiiksi hänen mielessään.

"Siina", hän sanoi, ääni vavisten omituisesti, ja tarttuen tyttöä
kuumeisesta kädestä, -- "kyllähän te olette syvälle langennut... Mutta
minä otan teitä kuitenkin kädestä... Katsokaa näin... Tiedättekö, että
minäkin olen suuri syntinen Jumalan edessä..."

"Mitäpä rouva olisi..." tyttö sanoi epäluuloisesti, koittaen vetää pois
kättänsä.

"Minäpä olen kuitenkin, Siina. Kun astuin vihkialttarille, en ollut
puhdas... Minä kannoin lasta sydämeni alla. Se lapsi kuoli syntyessään,
eikä kukaan ole koskaan aavistanut... Mutta Jumala ei antanut minulle
enään muita lapsia..."

Se, mitä hänellä ei koskaan ollut rohkeutta tunnustaa, ei edes omalle
äidilleen, se tuli hänen huuliltaan tässä langenneen tytön vuoteen
ääressä.

Hän alkoi yhtäkkiä itkeä, pää vuoteen kovalla puulaidalla, -- itkua,
jota ei vuosikausiin ollut itkenyt.

Siina ei puhunut vähään aikaan mitään, vaan hengitti raskaasti.

"Ei rouva huoli olla pahoillaan", hän sanoi vihdoin yksinkertaisesti.

Kirsti kohotti päätään. Ihmeellinen rauha ja vapautuksen tunne alkoi
kasvaa hänen sydämessään. Leppäniemen vanhan rouvan sanat lapsista
muistuivat hänen mieleensä... Kuinka se olikaan... Oppia pitämään
lapsinaan kaikkia, jotka rakkautta tarvitsevat...

"Siina", hän sanoi, -- "nyt te sen tiedätte. Minä en kiellä teitä sitä
kertomasta, te voitte tehdä aivan kuinka tahdotte... Mutta älkää te
peljätkö vankeutta... Teillä on paljon helpompi aloittaa uutta elämää
senjälkeen... Minulla on ollut oma vankeuteni, minullakin... Mutta nyt
minä olen vapaa..."

"Minä teen kaikki, mitä rouva käskee." Hän olisi voinut mennä tuleen
Kirstin edestä.

"Minulle tuli äsken vielä eräs ajatus. Näettekös, -- minulla ei ole
yhtään lapsia eikä tule olemaankaan. Antakaa minulle pikku poikanne
kasvatettavaksi. Minä otan hänet omaksi lapsekseni, pidän hänestä
huolta ja koulutan hänet..."

Oli vähän aikaa ihan äänetöntä. Pieni, mustunut seinäkello tikitti
vaivaloisesti, ja sen katkonainen viisari siirtyi näkymättömän hitaasti.

Siina nousi taas istumaan huolimatta Kirstin vastarinnasta ja otti
lapsen syliinsä, kyynelten vieriessä.

"Elääkö se sitten vielä, -- se raukka... Jumala tietää, etten minä
vihasta sitä... Siksi vaan, että liika paljon rakastin... En olisi
raskinut sitä tähän maailman menoon jättää..."

"Ottakaa se, rouva hyvä", hän sanoi yhtäkkiä. "... Minä... en...
Niin... eipähän sitten joudu hukkateille..."

Hän kääntyi taas seinään päin, ja hartiat alkoivat väristä.

Etehisestä kuului kovia askeleita ja miehen ääniä.

Siina katsahti Kirstiin apua anovasti. "Tulevat...", hän kuiskasi
käheästi.

Kirsti veti peiton hänen ylleen.

"Rauhoittukaa nyt, Siina. He eivät vie teitä vielä minnekkään. Ei
ennenkuin olette ihan terve."

Hän avasi porstuan oven ja sulki sen jälkeensä. Siellä seisoi
kirkonkylän vanginkuljettaja ja vielä jokin toinen mies. Tupa-Leena
piilotteli oven suussa ja tirkisteli heitä pienirakoisilla silmillään.

Miehet tervehtivät Kirstiä ja näyttivät olevan vähän hämillään. Vihdoin
toinen suoristi itsensä. "No, mennään nyt", hän sanoi toverilleen,
tarttuen oven ripaan.

Kirsti asettui nopeasti eteen.

"Sinne ei voi mennä", hän sanoi lujasti. "Tyttö on sairas ja kuumeessa,
-- toispäivänä synnyttänyt."

"Meillä on käsky tuoda hänet tutkittavaksi", toinen sanoi röyhkeästi.

"Sama se... Mutta häntä ei saa viedä nyt, kuulettekos...
Jäljestäpäin... Hänhän on kaikki tunnustanut, ei kiellä mitään.
Minä vastaan hänestä... Vielä tänään lähden itse puhumaan asiasta
tuomarille."

Miehet katselivat toisiaan ja vääntelivät lakkejaan.

"Kuka sellaisista tietää..." toinen arveli. "Yhtäkkiä pyrähtävät
pakoon, ja sitten -- ota kiinni!"

"Kuulittehan, että minä vastaan hänestä."

Kirsti seisoi pitkänä ja kalpeana saunan mustuneen oven edessä,
kasvoissa lujan päätöksen ilme.

"Minnekkä se pakenisi", uskalsi muija syrjästä huomauttaa. "Joka on
niin heikko, että tuskin jaloillaan pysyy..."

"No, jos rouva vastaa..." arveli sävyisemmän näköinen miehistä. "Eihän
mekään nyt sairasta ihmistä... Vaikka kyllä semmoinen oli käsky, että
jo tänään tuoda kirkonkylään kuulusteltavaksi..."

Hän viittasi toveriaan, ja tämä kääntyi vastahakoisen näköisenä
menemään.

"Minä tulen huomenna takaisin", Kirsti sanoi Tupa-Leenalle. "Menkää nyt
hoitamaan tytärtänne. Ja älkää päästäkö vieraita ihmisiä sisään."

Muija niijaili hänen mennessään ja katseli saunan ovelta hänen
jälkeensä.

Rantatiellä päivä heitteli heleitä rihmoja puitten lomitse kuin kudetta
kankaasen. Männyt koukistivat rosoiset haarajuurensa yli kapean tien.

Niemen takana näkyi ruuhiranta. Kirkkoruuhet loikoivat hiedalla, airot
laskettuina pitkin laiteita kuin kalojen evät. Riippukoivu kumartui yli
veden, uteliaana kurkistaen hietapohjaa, joka kuulsi läpi.

Joku huusi häntä veräjältä. Hän katsahti sinne, -- Pentti seisoi
siellä avopäin, varjostaen silmiään auringolta ja kiikuttaen veräjää
edestakaisin.

"Minä tulen kohta", Kirsti huhusi.

Hän lähti rantapolkua pitkin Pentille vastaan, kuten kerran nuorena
tyttönä, -- ja tuoden uutta elämää mukanaan kuten silloinkin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kirsti - Sielunkuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home