Title: Musta tähti - Romaani
Author: Elvestad, Sven
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Musta tähti - Romaani" ***


MUSTA TÄHTI

Romaani

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomennos



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.



SISÄLLYS:

       Prologi.
    I. Vangitseminen.
   II. Ylhäinen matkustaja.
  III. "Vain tästä kirjasta löydät pelastuksen."
   IV. Mitä norjalaiselle tapahtui.
    V. Robinson vankilan katolla.
   VI. Ristikon-takaiset kasvot.
  VII. Tiedemies.
 VIII. Tuntematon huvilinna.
   IX. Aamiainen vankilankatolla.
    X. Kolmas.
   XI. Palava laiva.
  XII. Puhuvat muurit.
 XIII. Kädet.
  XIV. Kapinan kynnyksellä.
   XV. Kapinalliset.
  XVI. Viimeiset laukaukset.



Prologi.


Eräänä kesänä viisi vuotta sitten matkailijatulvan ollessa
suurimmillaan Asbjörn Kragilla oli varsin rasittava juttu
selvitettävänään. Erään suuren matkailijalaivan viipyessä
Kristianiassa tapahtui laivalla joukko varkauksia. Varastettiin usean
tuhannen kruunun arvosta kaikenlaisia esineitä. Laivassa oli vain
arvossapidettyjä henkilöitä, enimmäkseen saksalaisia. Etsiskelyt täytyi
siitä syystä tehdä erikoisen varoen ja arkaluontoisesti. Asbjörn
Krag sai tehtävän suorittaakseen. Hän nousi laivaan Kristianiassa ja
matkusti aina Bergeniin asti. Siellä varas -- saksalainen valeparooni
-- otettiin kiinni. Kragin onnistui sitä paitsi pelastaa suuri osa
arvoesineitäkin. Mutta hänen työnsä oli ollut siinä määrin rasittavaa,
etenkin levon puutteen takia, että hän palatessaan Kristianiaan tunsi
itsensä perin murtuneeksi ja oli pakotettu kääntymään lääkärin puoleen.

Lääkäri huomasi heti, että hänen hermonsa olivat huonossa kunnossa,
ja neuvoi häntä lähtemään merimatkalle. Asbjörn Krag päätti heti
noudattaa lääkärin neuvoa. Ja sattui vielä niin onnellisesti, että
salapoliisilla oli muudan hyvä ystävä kapteenina isossa vehnäaluksessa,
joka juuri oli lähdössä Kristianiasta Mustallemerelle. Alus oli
englantilainen, mutta kapteeni oli norjalainen -- kotoisin samasta
pienestä itäisestä kaupungista kuin Asbjörn Krag. Miehistöön kuului
samoin useita norjalaisia. Ja tuossa tuokiossa asia oli järjestetty.
Kapteeni oikein loisti ilosta saadessaan lapsuudenystävänsä mukaan, ja
Asbjörn Krag puolestaan iloitsi siitä, ettei hänen tarvinnut käyttää
ikävää matkustajalaivaa. Salapoliisille laitettiin kuntoon pieni
hytti kapteenin hytin viereen. Hän nousi laivaan matkakirstuineen, ja
samana yönä alus lähti vuonosta. Matka muodostui oikein hauskaksi.
Purjehtiessaan yli Pohjanmeren, läpi kanaalin ja Biskajanlahden heillä
oli mitä ihanin sää; ja kun alus saapui Välimerelle, oli Asbjörn Krag
melkein tullut entiselleen. Mustanmeren rantakaupungista, johon he
olivat tulleet, Asbjörn Krag aikoikin jo palata maitse Kristianiaan,
sillä hän kaipasi työtänsä. Mutta alus otti kuljettaakseen rahtitavaraa
Amerikkaan, ja kapteenin onnistui houkutella Krag mukaan matkalle.
Tosin tähän päätökseen lähinnä sentään vaikutti halu saada tutustua
Amerikan poliisioloihin. Elokuussa alus saapui määräpaikkaansa,
Yhdysvaltojen suureen maailmankaupunkiin. Ja täällä Asbjörn Krag
tapasi vanhan norjalaisen tuttavan ja auttoi häntä pulassa, jossa
hänen henkensä olisi voinut olla vaarassa. Asia oli yhteydessä suuren
Crowbury-salaliiton kanssa, joka juuri siihen aikaan järkytti mieliä
Amerikassa.

Höyrylaivan, jossa Asbjörn Krag matkusti, piti lähteä paluumatkalle
kahdeksantenakolmatta päivänä elokuuta. Mutta juuri samana iltana
Asbjörn Krag pelasi uhkapeliään pelastaakseen norjalaisen ystävänsä
häpeällisestä kohtalosta. Sen vuoksi Krag pyysi kapteenia viivyttämään
laivan lähtöä kaksitoista tuntia. Kun nämä kaksitoista tuntia olivat
loppuun kulumaisillaan, odotti hän kovin jännityksissään tietoa
norjalaisen kohtalosta. Mutta aika kului, _eikä mitään ilmoitusta
tullut_. Laiva odotti vielä kaksi tuntia, mutta sitten sen oli pakko
lähteä, ja Asbjörn Krag matkusti takaisin Norjaan, voimatta ajatella
muuta kuin tätä arvoituksellista tapausta. Vasta puolen vuoden
kuluttua hän sai kirjeen, joka selitti hänelle tapahtumat. Samalla hän
sai kuulla tapauksesta, joka oli merkillisimpiä ja vaarallisimpia,
mitä nykyaikaan on kenellekään sattunut. Tämä kertomus perustuu
Asbjörn Kragin omiin suullisiin ja kirjallisiin tiedonantoihin ynnä
Yhdysvaltojen ylipoliisipäällikön raporttiin.



I.

Vangitseminen.


Asbjörn Krag oli nähnyt melkein kaiken, mikä suurkaupungissa
häntä huvitti. Heti sinne saavuttuaan hän oli tavannut Norjan
pääkonsulinviraston jäseniä, jotka olisivat tahtoneet kuljetella häntä
taidekokoelmissa ja taulugallerioissa. Mutta se ei häntä huvittanut.
Sitävastoin hän tutki suurella innolla kaikkea, joka kosketteli
poliisi- ja vankilalaitosta. Hän teki tuttavuutta salapoliisien
kanssa ja sai paljon hyviä ystäviä heidän keskuudestaan. Monta
yötä hän vietti poliisiasemalla, oli mukana vangitsemisissa, näki
kahakoitakin kaupungin valonaroissa pahantekijöitten kapakoissa,
kävi vartiomatkoilla poliisikonstaapelien mukana mitä pimeimmissä ja
viheliäisimmissä kaupunginosissa ja kolusi vankilat ristiin rastiin.

Etenkin vankilat kiinnittivät hänen huomiotansa. Kaupungissa oli
maailman suurin vankila. Kansan kesken sitä nimitettiin "Mustaksi
tähdeksi". Alkuperäinen rakennus oli likemmä sata vuotta vanha,
muodoltaan kahdeksankulmainen torni, jonka kaupungin viisaat isät
olivat rakennuttaneet kalliolle eli kukkulalle silloisen, ei varsin
suuren kaupungin läheisyyteen. Siellä sen tuli seistä uhkaavana,
peloittavana ja varoittavana. Sitä mukaa kuin kaupunki nopeasti
kasvoi, oli tornia laajennettava ja rakennettava lisää, joten torni
lopulta tuli aika korkeaksi. Mutta kaupunki kasvoi yhä, ja siksi
oli rakennettava uusia vankilarakennuksia. Nämä kulkivat säteittäin
alkuperäisestä rakennuksesta, lopulta rakennus muodosti jonkunlaisen
tähden, jota korkea, ylitsepääsemätön muuri ympäröi. Ryhmä näytti
yksinpä kirkkaimmassa päivänvalossakin kaamealta ja uhkaavalta,
ja näin ollen oli varsin luonnollista, että se on saanut kuvaavan
nimensä "Musta tähti". Asbjörn Kragille kerrottiin, että siellä
paraikaa oli kokonainen vankiarmeija -- kahdeksantuhatta henkeä.
Vankilan ympärysmuurin sisällä oli teloituspaikka, jossa ennen muinoin
mestattiin ihmisiä pyövelin kirveellä, sittemmin hirttämällä ja nyt
vihdoin sähköä käyttäen.

Asbjörn Krag näki kaiken tämän. Ja vielä paljon muutakin. Hän
tutki ahneesti ylempää poliisihallintoa, penkoi arkistot, katseli
rikollistilastoa. Ja kun hän sitten oli nähnyt ja kuullut mitä halusi,
ylpeili hän sillä, ettei hän ollut nähnyt ainoatakaan taulua eikä
käynyt ainoassakaan museossa.

Viime päivät hän kumminkin tahtoi käyttää kansanelämän katselemiseen,
hän tahtoi tutkia tyyppejä ja kasvoja katujen miljoona-tungoksessa
ja kahviloiden savunsakeassa ilmapiirissä. Se oli aina ollut hänen
vapaahetkiensä hupia.

Hän kuljeskeli paljon ystävänsä, kapteenin, kanssa. Eräänä iltana he
istuivat miettien maailman menoa pienessä satamakahvilassa, jossa kävi
monenkarvaista väkeä, pikkuporvareita, kaupanvälittäjien apulaisia ja
merimiehiä.

He olivat vasta hiukan maistelleet laseistaan, kun Asbjörn Krag
yht'äkkiä nykäisi kapteenia takinhihasta.

"Näetkö tuota nuorta miestä, joka tuli juuri sisään ja seisoo tuolla
tarjoilupöydän luona?"

"Tuoko, jonka lakki on vedetty otsalle, ja joka muutenkin on jokseenkin
rappiolle joutuneen näköinen?"

"Niin. Voin vaikka lyödä vetoa, että hän on norjalainen."

"Ehkä tunnetkin hänet?"

"Luulenpa melkein."

Asbjörn Krag nousi ja meni tarjoilupöydän luo, jossa mies parhaillaan
vapisevin käsin vei konjakkilasia huulilleen.

Krag löi häntä olkapäähän.

"Hei!"

Vieras mies hätkähti niin kovasti, ettei edes Asbjörn Krag voinut
peittää hämmästystään.

"No, vanha ystävä", sanoi salapoliisi, "etkö tunne minua enää?"

Kesti hetkisen, ennenkuin puhuteltu sai puhekykynsä takaisin. Sitten
hän tarttui lämpimästi Asbjörn Kragin käteen ja sanoi:

"Totta tosiaan, sinäpä se oletkin. Pelästyin niin kauheasti."

Krag katsoi häntä tutkivasti.

"Tule mukaani pöytäämme istumaan", sanoi hän. "Istun laivani kapteenin
seurassa."

Nuori mies vastusteli aluksi, mutta vihdoin Asbjörn Krag sai hänet
suostumaan. Krag esitteli hänet kapteenille. Hänen nimensä oli Harald
Vik.

Vik istahti pöytään sanaakaan virkkamatta. Krag pani merkille, että hän
painoi lakkinsa vielä syvempään otsalle. Salapoliisista tuntui siltä,
kuin hän olisi tahtonut kätkeä kasvojansa. Krag kertoi hänelle kodista
ja hänen vanhemmistaan, jotka Krag tunsi ja jotka hän oli tavannut
ennen lähtöänsä. Hänen puheensa näytti liikuttavan Vikiä.

"Mitä sinä hommailet nykyään?"

"En mitään."

"Oletko kokonaan heittänyt opintosi?"

"Olen, kokonaan."

"Mutta sinähän matkustit tänne toivorikkaana insinöörinä kehittyäksesi
edelleen."

Vik pudisti alakuloisena päätään.

"Huomasin, ettei se soveltunut minulle", vastasi hän.

"Niin, sinähän olet aina ollut melko runollinen ja haaveellinen. Missä
asut?"

Vastaamatta kysymykseen puhuteltu kysyi äkkiä:

"Sinähän olet salapoliisina Kristianiassa, mitä sinä nyt täällä teet?"

"Olen huvimatkalla."

"Yksinomaan huvimatkalla? Tarkoitan, eikö sinulla ole mitään
virkatehtäviä."

"Ei."

Asbjörn Krag katsoi jälleen tutkivasti miestä ja sanoi:

"Sinä käyttäydyit niin merkillisesti hetki sitten tarjoilupöydän luona,
kun tervehdin sinua."

"Olihan tapaamisemme kovin odottamaton."

"Niinpä kyllä, mutta sanoithan itse, että pelästyit kauheasti. Mitä
sinä sillä tarkoitit?"

Puhuteltu alkoi käydä silmiinpistävän rauhattomaksi.

"Sitä paitsi hätkähdit kovasti", jatkoi Krag. "Eihän se ole tavallista,
kun joku laskee kätensä olkapäällemme, ellei..."

       *       *       *       *       *

"Mitä sitten?"

"Niin, ellei hän samalla sano esimerkiksi: _Lain nimessä vangitsen
teidät_."

Asbjörn Krag melkein pelästyi nähdessään, kuinka nuori mies äkkiä
kalpeni. Hänen suunsa vääntyi tuskalliseen virnistykseen, ja hänen
kasvoilleen levisi kamala, tuhkanvärinen kalpeus. Kristianialainen
salapoliisi älysi heti, että jotain vakavaa oli kysymyksessä. Hän
antoi ystävälleen, kapteenille, viittauksen, jonka tämä heti ymmärsi.
Kapteeni tyhjensi lasinsa nopeasti ja poistui. Harald Vik aikoi myöskin
lähteä, mutta Krag pidätti hänet.

"Tahdon jutella vakavasti kanssasi", hän sanoi. "Mitä maailmassa sinä
oikein olet toimitellut sitten kuin viisi vuotta takaperin tulit tänne?
Oletko tehnyt joitakin tyhmyyksiä? Oletko tehnyt jonkun rikoksen?"

Puhuteltu pudisti päätänsä.

"Voi, ollapa vain kotona taas", kuiskasi hän.

"Vai niin ovat asiat."

"En ole tehnyt mitään rikosta", huomautti Vik kiivaasti, "mutta
kumminkin minua ajetaan takaa".

"Poliisiko?"

"Niin."

"Usko asiasi minulle. Voin ehkä auttaa sinua."

Vik tarttui kauhistuneena Asbjörn Kragin käteen.

"Ei, ei, Jumalan tähden. Sinä et vielä voi mitään tehdä. Yhtä minä
pyydän sinulta: Kun ratkaiseva hetki on käsissä -- itse kyllä ymmärrät,
milloin se on käsissä -- tee silloin kaikki mitä voit pelastaaksesi
minut. Tiedän että siihen pystyt, että olet nerokas..."

Hän nousi seisoalleen. Krag tahtoi jälleen painaa hänet tuolille, mutta
onneton työnsi hänet syrjään.

"Jos suot hyvää minulle", sanoi hän rukoileva ilme silmissä, "älä
seuraa minua. Se voi silmänräpäyksessä viedä minut perikatoon."

Odottamatta vastausta hän nyökkäsi hajamielisenä Kragille ja hiipi pois
kapakasta.

Asbjörn Krag istui yksin paikallaan jotenkin hämmästyneenä kaikesta
mitä oli kuullut ja nähnyt. Hänellä oli varma aavistus, että jotain
vakavaa oli odotettavissa, ja hän meni laivaan jokseenkin alakuloisella
mielellä. Hän puhui asiasta kapteenin kanssa, ja he päättivät mennä
seuraavana päivänä kaupungille ja jos mahdollista koettaa päästä nuoren
Vikin jäljille.

Asbjörn Krag nukkui huonosti sinä yönä ja nousi sen vuoksi jo kuuden
aikaan aamulla. Suurilla rantakaduilla oli jo täysi työ ja touhu.
Korviahuumaavan melun läpi hän saattoi kuulla sanomalehtienmyyjäin
kimeät huudot. Hän osti kasan aamulehtiä saadakseen aikansa kulumaan
aamiaiseen asti ja antoi katseensa välinpitämättömänä liukua sivuja
pitkin. Äkkiä pieni uutinen veti hänen huomionsa puoleensa. Uutisessa
mainittiin, että tunnettu poliitikko ja valtiomies X... oli saapunut
kaupunkiin matkallaan maapallon ympäri. Asbjörn Krag oli tutustunut
tähän kuuluisaan mieheen muutamana kesänä Norjassa, missä Kragilla
oli ollut tilaisuus tehdä hänelle pieni palvelus, varsin vähäpätöinen
palvelus muuten -- ainoastaan varastettu kirje, joka hankittiin
takaisin. Asbjörn Krag käänsi mietteissään lehteä. Ja silloin hänen
silmänsä sattuivat heti päivän suureen tapaukseen, joka loisti siinä
jättiläismäisin otsakkein:

_Vaarallinen salaliitto paljastettu. Useita vangitsemisia_.

Asbjörn Krag luki artikkelin kuumeisella innolla. Poliisi oli kauan
epäillyt, että anarkistinen, vallankumouksellinen järjestö oli tekeillä
-- -- sivistyneitä proselyyttejä -- -- enimmäkseen kokemattomia,
haaveellisia nuorukaisia -- -- myöskin naisia -- -- johtaja tunnettu
anarkisti Crowbury, tuttu Mc Kinley-jutun ajoilta -- -- vaarallinen
salaliitto tehty -- -- pommeja, aseita joukoittain -- -- tarmokkaitten
poliisiemme on onnistunut päästä jäljille j.n.e. -- -- erityisesti
kunnostautui salapoliisi Hawkins -- -- tähän mennessä viisi henkilöä
vangittu. Asbjörn Krag luki yhä jännittyneemmällä innolla:

-- -- Vangittujen joukossa myös johtaja -- -- hyvä saalis -- --

Hän silmäili nopeasti muut kolme, neljä nimeä ja luki lopuksi:

"Sitä paitsi on vangittu muudan nuori mies, Harold Wigh, joka kuuluu
olevan syntyisin Skandinaaviasta ja muuttaneen Amerikkaan viisi
vuotta sitten. Tämä henkilö ei tosin ole aktiivisesti ottanut osaa
salaliittosuunnitelmiin, mutta hän esiintyy kuitenkin sangen huonossa
valossa. Kaikki vangitut ovat sijoitetut 'Mustan tähden' vankilaan."

Asbjörn Krag taittoi sanomalehden hitaasti kokoon. Hän ymmärsi heti,
että Harold Wigh oli amerikkalainen väännös Harald Vikin, hänen
norjalaisen ystävänsä, nimestä.

"Poika parka", mutisi hän, "vai sellaisille teille hän on joutunut".

Samassa ilmestyi laivan kapteeni kannelle, ja Krag kertoi asian hänelle.

Kapteeniinkin uutinen teki syvän vaikutuksen.

"Enkö sitä arvannut", sanoi hän, "että poliisi ajoi häntä takaa. Siitä
koituu kyllä vakava juttu nuorelle norjalaiselle."

"Äärimmäisen vakava. -- Näin heti Mc Kinleyn murhan jälkeen ei
amerikkalaisten kanssa käy leikkiminen tällaisissa jutuissa. Sanalla
sanoen, hän on hukassa -- mennyttä miestä."

Kapteeni huokaisi ja katsahti kaupunkia kohti, jossa "Musta tähti"
kohosi yli suunnattomien kivitalojen kuin synkkä, uhkaava pilvenpatsas.

"Olen varma siitä", sanoi Asbjörn Krag tyynesti, "että vain nuorekas
maltittomuus ja kiihkoilu ovat saattaneet hänet sinne, missä hän nyt
on".

Kapteeni kohautti olkapäitään.

"Niin, mutta amerikkalaiset eivät sellaista ymmärrä. Hän on joka
tapauksessa hukassa."

"Ellei kukaan auta häntä."

Kapteeni katsoi kummissaan salapoliisia.

"Hän on norjalainen", jatkoi Krag.

"Se ei häntä paljonkaan auta."

"Ja sitä paitsi on minulla hänelle hyvitettävänä vanha vääryys."

"Mitä ihmettä, Krag!" huudahti kapteeni. "Voitko todella kuvitella
voivasi pelastaa hänet?"

"Ei mikään ole mahdotonta", vastasi salapoliisi. "Voin päästää
miehen vahvimmastakin vankilasta, kun minulla vain on kylliksi aikaa
käytettävissäni. Milloin laiva lähtee?"

"Kello kuusi iltapäivällä."

"Aivan liian aikaisin. Saat odottaa vielä lisäksi kaksitoista tuntia.
Pakoa 'Mustasta tähdestä' ei saadakaan toimeen puolessa päivässä."

"Aiotko todellakin ryhtyä tällaiseen laittomaan tekoon?"

"Aion."

"Mutta siitä voi koitua vakavia seurauksia."

"En minä ole mikään tomppeli. Minulla on omat varokeinoni. Tahdotko
siis odottaa kaksitoista tuntia?"

"Jos nyt vastaan kieltävästi."

"Silloin menen heti maihin. Olen _päättänyt_ tehdä kokeen."

Kapteeni katsoi ystäväänsä. Hän tunsi Asbjörn Kragin.

"No niin", sanoi hän. "Minä odotan nuo kaksitoista tuntia."

"Kiitos", vastasi kristianialainen salapoliisi.

Hän tarttui kapteenia käsipuolesta ja poistui hänen kanssaan
laivankantta pitkin.

"Menkäämme syömään aamiaista", jatkoi hän. "Meillä on raskas päivätyö
edessämme."

Kapteenista näytti siltä, kuin Krag olisi tullut ihan toiseksi
ihmiseksi. Hän oli iloisempi. Hänen kasvonsa loistivat rohkeutta ja
tarmoa.

Nyt oli Asbjörn Krag taas toimessa.



II.

Ylhäinen matkustaja.


Aamiaista syötäessä kapteeni otti asian heti puheeksi.

"Eiköhän olisi parempi, että kääntyisit konsulinviraston puoleen?"
kysyi hän.

"Siitä ei ole mitään hyötyä", vastasi Asbjörn Krag. "Konsulin
pieninkin yritys saada vangittu norjalainen vapautetuksi vankilasta
herättäisi paheksumisen myrskyn. Sellaista sekaantumista pidettäisiin
sopimattomana."

"Mutta miten sitten aiot saada hänet pois 'Mustasta tähdestä'?"

"Kuten olen sinulle sanonut: autan häntä pakenemaan."

"Se ei ikinä onnistu."

"Sen pitää onnistua. Pelkäätkö?"

"En", vastasi norjalainen kapteeni, "en silloin kun sinä olet johdossa.
Onko sinulla jokin suunnitelma?"

"On, mutta yksin en voi sitä toteuttaa."

"Voit luottaa minuun."

"Kiitos, vanha ystävä, sen kyllä tiesin, mutta tarvitsen vielä yhden
miehen."

Kapteeni mietti hetkisen.

"Minulla on miehistössäni kahdeksan norjalaista."

"Tunnen heidät kaikki järjestään", vastasi Krag, "ja olen varma siitä,
että jokainen heistä mielellään tahtoisi olla mukana seikkailussa.
Etenkin kun on kysymys oman maan miehestä. Mutta tarvitsen jonkun, joka
osaa maan kieltä."

"No, sitten otamme Johnin, toisen perämiehen", sanoi kapteeni
ja soitti, "hän on kelpo poika. Hän on vuosikausia purjehtinut
miljoonamiesten jahtialuksilla."

Parin minuutin kuluttua seisoi toinen perämies kajuutassa.

"Istu", sanoi kapteeni, "ja syö hieman aamiaista kanssamme. Meillä on
vähän puhuttavaa."

John suostui heti kuultuaan mistä oli kysymys. Hän oli onnellinen, että
sai olla mukana seikkailussa. Mutta sen rohkeus kummastutti häntä.

"Sepä helkkarinmoinen kepponen", mutisi hän itsekseen -- "helkkarin
kepponen".

Kuvaavaa kylläkin ei kapteenin eikä perämiehen mieleenkään juolahtanut
kysäistä, mitä osaa he tulisivat näyttelemään seikkailussa. He
luottivat Kragiin ja jättivät kaiken ilman muuta hänen huolekseen.

Aamiaisen jälkeen Asbjörn Krag meni hyttiinsä, jossa hän puuhaili
hetken aikaa. Kun hän palasi kajuuttaan, oli hänellä kädessään pieni,
musta lipas. Hän laski lippaan pöydälle ja aukaisi lukon sanoen:
"Minulla oli aavistus Kristianiasta lähtiessäni, että varmasti
joutuisin johonkin seikkailuun. Siksi otin viisaasti kyllä tämän
lippaan mukaani. Se on lipas, jota ei pidä puuttuman silloin kuin
Asbjörn Krag on toimessa."

Äänekkäästi rapsahtaen lukko antoi perään, ja lipas aukeni. Kapteeni ja
perämies katsahtivat siihen uteliaina.

"Voisipa melkein luulla", sanoi perämies ihmeissään, "voisi luulla,
että te olette murtovaras ettekä salapoliisi".

Asbjörn Krag nauroi ääneen.

Lipas, joka oli jokseenkin iso, isompi kuin tavallinen käsikoffertti,
oli jaettu kahteen osastoon. Toisesta osastosta pisti esiin joukko
kiiltäviä työkaluja. Oli poria jos jonkinlaisia parsinneulan kokoisesta
aina puolen kyynärän pituiseen asti, monenlaisia avaimia, tiirikoita
ja kaikenlaisia kapistuksia, joilla lukkoja murretaan, puukkoja,
sorkkarautoja ja muuta senkaltaista; lasin leikkaamiseen tarvittavaa
timanttia ei liioin puuttunut, yhtä vähän kuin kipollista tervamaista
ainetta, jota voidellaan ikkunaruutuihin, ettei minkäänlaista ääntä
synny, silloin kun Asbjörn Krag tahtoo leikata ikkunaruudun kappaleiksi.

Krag otti lippaasta kaksi kapeata, litteätä teräskalua, poran ja
pitkähampaisen sahan.

"Nämä", sanoi hän ja punnitsi esineitä kädessään, "ovat valmistetut
kovimmasta teräksestä, mitä Essenin terästehtaissa on voitu saada
aikaan".

"Mitä sinä niillä teet?" kysyi kapteeni uteliaana.

"Nämä esineet", sanoi kristianialainen salapoliisi, "ovat ennen iltaa
vangitun norjalaisen, Harald Vikin, hallussa."

"Miten se käy päinsä?"

"Se on varsin helppoa."

Kapteeni hymyili.

"Mitä sinä naurat?" kysyi Krag.

"Minua naurattaa ajatellessani, että Norjan etevin poliisimies
järjestää tämän kaiken."

Mutta nyt oli Krag käynyt totiseksi.

"Sinun pitää muistaa, etten ensiksikään ole Kristianian
poliisilaitoksen palveluksessa. Toimin yksityisesti. En liioin
ole salapoliisi siinä mielessä kuin poliisit ovat. Olen ruvennut
salapoliisiksi mielenkiinnosta itse ammattia kohtaan ja sen jännityksen
vuoksi, joka siihen liittyy. Olen usein vastoin poliisin etuja auttanut
ihmisiä pulasta. Minun tarvinnee vain muistuttaa suurrikoksellisen
'Oslon kreivin' juttua. Sitä paitsi olen vakuutettu siitä, että
Harald Vikin oma kiihoittunut mielentila on viekoitellut hänet tuohon
onnettomaan juttuun; tuskin hän on tullut ajatelleeksi, kuinka
kohtalokkaalle tielle hän on astunut. Ja sitä paitsi", lopetti Krag
puheensa paiskaten mustan lippaan kannen kiinni, "minä etsin jännitystä
ja uhkapeliä, mistä ikänä niitä löytyy. Siitä on jo neljä kuukautta,
kun viimeksi olin toimessa. Minulla on ollut kamalan ikävää viime
aikoina."

Salapoliisi katsoi kelloa.

"Kello on jo kymmenen", sanoi hän. "Jos meillä on hiukankaan toiveita
pelastaa onneton vankilasta ennen kello 12 yöllä, on meidän heti
käytävä työhön käsiksi. Meillä ei ole aikaa tuhlattavana."

"Anna määräyksesi", sanoi kapteeni.

"No niin", sanoi Krag, "sinä jäät toistaiseksi laivalle, perämies.
Kapteeni tulee mukaan."

Krag katsoi kapteenia.

"Pukusi ei kelpaa", sanoi hän, "saat luvan pukeutua aamupäiväpukuun,
redingotiin".

Kapteeni nyökkäsi.

"Teen sen ilolla", sanoi hän.

Pukeutuminen suoritettiin nopeasti. Kun kapteeni palasi hytistään,
hätkähti hän nähdessään Asbjörn Kragin. Hänen edessään ei ollutkaan
enää kristianialainen salapoliisi. Siinä oli hieman iäkäs herrasmies
valtiomiestyyppiä. Hänen leuka- ja poskipartansa olivat harmahtavat. Ja
napinreiässä oli ritarikunnan nauha.

"Varjelkoon", huudahti kapteeni, "tänään me mahdamme esittää hienoa
väkeä".

Krag otti aamulehden ja luki uudelleen ääneen uutisen, joka aamulla
oli vetänyt hänen huomionsa puoleensa. Nimittäin uutinen tunnetun
eurooppalaisen poliitikon X:n tulosta kaupunkiin matkallaan maapallon
ympäri.

"Kuuluisa valtiomies", sanoi kristianialainen salapoliisi, "olen siis
minä".

Kapteeni tuijotti ihmeissään häntä. "Ja mitä osaa minä sitten
näyttelen?" kysyi hän.

"Sinä olet sihteerini."

"Mainiota. Nyt alan ymmärtää. Siis valtiomies ja hänen sihteerinsä
käyvät katsomassa vankilaa."

"Aivan niin."

       *       *       *       *       *

"Mutta jos se oikea 'ylhäinen' matkustaja saa vihiä asiasta, miten
silloin käy?"

"Silloin voin saada hänet helposti vaikenemaan, kuiskaan vain hänen
korvaansa, kuka olen. Olen kerran, kun hän matkusti Norjassa, tehnyt
hänelle palveluksen. Oli kysymys eräästä kadonneesta, erinomaisen
tärkeästä kirjeestä. Näetkö tätä jalokivineulaa, kapteeni?"

"Kyllä, se on hienoa tekoa."

"Katsos, sen olen saanut häneltä. Jos jotakin tapahtuisi, on hän kyllä
puolellani."

Kapteeni oli nyt täysin selvillä komediasta.

"Meidän on tietenkin asetuttava asumaan johonkin hienoimpaan
hotelliin", sanoi hän.

"Tietysti. Hän asuu Savoy'ssa. Menemme siis asumaan samaan hotelliin.
Sillä aikaa kuin sinä pukeuduit, kävin minä puhelimitse tilaamassa
huoneet. Hotellissa esiinnymme ylhäisinä ranskalaisina, jotka ovat
tulleet automobiilimatkalle jostakin naapurikaupungista."

"Entä automobiili?"

"Sen voimme vuokrata mistä hyvänsä."

Puoli tuntia myöhemmin komea, vihreä auto pysähtyi hotellin eteen.
Asbjörn Krag ja kapteeni astuivat juhlallisesti autosta ja tuskin
nyökkäsivät palvelija- ja ovenvartijajoukolle, joka kiiruhti joka
puolelta. Herrat kävivät huoneisiinsa, kahteen suureen toisen kerroksen
huoneeseen, jotka maksoivat sata dollaria vuorokaudelta.

"Aiomme mennä Melban konserttiin illalla", sanoi Krag ovenvartijalle
antaen hänelle viidensadan dollarin setelin, "hankkikaa meille liput!"
Sitten hän lähti alentumatta kuulemaan miehen kysymystä, minkähintaisia
lippuja olisi otettava.

Herrat lähtivät hotellin puutarhaan kuulemaan soittoa. Krag tiedusteli
eurooppalaista valtiomiestä. Joko hän oli noussut?

"On kyllä", vastasi tarjoilija, "hän on noussut aikoja sitten. Hänen
ylhäisyytensä on nyt lähettilään luona."'

"Entä hänen sihteerinsä?"

"On samoin lähettilään luona."

"Meillä on hyvä onni", mutisi Krag, kun tarjoilija oli poistunut.

Kapteeni nautti ihanasta soitosta, joka kätkössä olevasta orkesterista
kuului puutarhaan. Kun hän kappaleen loputtua aikoi kysyä jotain
Kragilta, oli tämä kadonnut. Kapteeni jäi rauhallisena istumaan. Krag
ei enää kummastuttanut häntä.

Neljännestunnin kuluttua salapoliisi palasi.

"Nyt se on tehty", sanoi hän.

"Mikä on tehty?"

"Vankilanjohtaja on saanut tiedon tulostamme."

"Tavallisella kirjeelläkö?"

"Niin, mutta kirjeellä, joka on kirjoitettu hänen ylhäisyytensä omalle
kirjepaperille ja jonka kuoressa on hänen kreivillinen kruununsa."

"Mistä ihmeestä olet saanut ne käsiisi?"

"Sinähän kuulit, että hänen ylhäisyytensä oli mennyt ulos."

"Niinpä kyllä, mutta --"

"Silloin oli luonnollista, että kävin hänen asunnossaan."

"Sinä pelaat korkeata peliä."

"Niin", vastasi Krag rauhallisesti, "mutta silloin myös saadaan suuret
voitot."

Hän katsoi kelloa.

"Yksitoista", mutisi hän, "kello kaksitoista on meidän oltava
vankilassa. Meillä on vielä vähän aikaa käytettävänä. Nauttikaamme
musiikista!"

Molemmat norjalaisemme tekivät ihanan automatkan halki suuren kaupungin
auringonpaisteisten bulevardien ja katujen. Kuljettaja ohjasi
taitavasti komeata ajopeliä alituisesti esiinpursuvan ihmisvirran läpi,
jonka hälinä ja eloisuus saivat heidän hetkiseksi unohtamaan tehtävänsä
vakavuuden. Lyönnilleen kello kaksitoista auto pysähtyi suunnattoman
vankilan eteen, jonka mahtavat, kosteat muurit ikäänkuin jäähdyttivät
ilman ympärillään.

Ahdistavin sydämin kapteeni nousi vaunusta ja silmäili niitä
valmistuksia, joita oli tehty heidän vastaanottamisekseen. Vankilan
sisäänkäytävällä seisoi rivi virkamiehiä, itse johtaja keskessä,
tervehtien kunnioittavasti Asbjörn Kragia.

Kristianialainen salapoliisi näytteli osansa erinomaisesti. Hän hymyili
alentuvan kohteliaasti ja lausui ilonsa siitä, että hänellä oli
tilaisuus tutustua maailman suurimpaan vankilaan ja luoda silmäys tähän
loistavaan laitokseen, jota hän kaukana idässä oli kuullut kiitettävän
ylen määrin. Vankilanjohtaja kumarsi hyvillään ja näytteli eri osastot
"ylhäiselle matkailijalle". Muutamat vankilan virkamiehistä seurasivat
heitä kunnioittavan välimatkan päässä.

Siitä tuli väsyttävä, tuntikausia kestävä vaellus paikoissa, joissa
Asbjörn Krag oli ollut ennen. Mutta "ylhäinen matkustaja" näytti
kovin huvitetulta ja otti tarkan selon vankien olosuhteista, jutteli
vakavasti usean kanssa ja sovitti aina silloin puheeseensa jonkun
raamatunlauseen ja uskonnollisen ajatelman. Kuljettuaan lukemattomissa
käytävissä, työsaleissa ja kopeissa johtaja aukaisi oven, joka vei
molemmat norjalaisemme vankilan kriminaalimuseoon.

Kapteeni säpsähti. Hän tuijotti suurta huonetta, jonka seinät lattiasta
kattoon asti olivat hirmuisten, leveäteräisten kirveitten peittämät.

"Pyövelinkirveitä", sanoi johtaja, "meillä on sellaisia kaiken
kaikkiaan satakaksikymmentä. Tässä on vanhin. Tällä kirveellä
teloitettiin kuuluisa joukkomurhaaja Bury neljä ihmisikäkautta sitten.
Tämä kirves vei pään murhayrityksentekijä Jacksonilta, ja tällä
teloitettiin presidentti Lincolnin murhaaja." Johtaja kertoi kaikkien
teloituskirveitten historian, ja Asbjörn Krag oli olevinaan kovin
innostunut, vaikka hän tunsi kaiken ennestään.

Seuraavassa huoneessa, isossa salissa, jossa oli katto-ikkunat, riippui
hirsipuita ja köysiä.

Seurasi sitten rivi huoneita, joiden seiniä peittivät kaikenlaatuiset
murtovehkeet. Siellä oli tiirikoita, sorkkarautoja ja poria
tuhansittain.

Viereisissä huoneissa olivat murhaajien aseet. Jokaisella aseella oli
oma surullinen tarinansa. Muutamissa puukoissa näkyi vielä hyytynyttä
verta. Joka esineen alle oli kiinnitetty lappu, joka kertoi sen
tarinan. Erään viikatteen alle oli kiinnitetty seuraava kirjoitus:
"Tällä viikatteella leikkasi farmari Pearson naapurinsa M.C. Chartyn
pään aamulla 24 p:nä marraskuuta 1836. Pearson mestattiin hirsipuussa
n:o 11." Aseita oli kaikenkaltaisia alkaen rautakangesta ja kuluneista
tuolinjaloista aina bowiepuukkoihin ja nykyaikaisiin revolvereihin asti.

Suunnattomat kokoelmat tekivät valtavan vaikutuksen norjalaiseen
kapteeniin.

Asbjörn Krag kysyi:

"Montako vankia sanoittekaan olevan vankilassa, herra tirehtööri?"

"Kahdeksantuhatta kaksisataa kaksikymmentäviisi, teidän ylhäisyytenne."

"Ylhäinen matkustaja" mietti hetkisen.

"Eikö koskaan mieleenne ole juolahtanut sellaista mahdollisuutta",
sanoi hän, "että tämä vankijoukko jonakin yönä tekisi kapinan,
murtautuisi kopeistaan, surmaisi virkamiehet ja valtaisi tämän
kauhistuttavan asekokoelman?"

Johtaja hymyili suopeasti. "'Musta tähti' ei päästä ainoatakaan vankia
kopeistaan", sanoi hän.

"Ei, mutta jos se tapahtuisi, koituisi siitä kamala yö nukkuvalle
kaupungille."

Johtaja hymyili jälleen.

"Teidän ylhäisyytenne voi nukkua rauhassa", sanoi hän.

Seurue läheni satavuotista tornia, alkuperäistä vankilaa.

"Täällä ovat tutkintovangit", selitti johtaja, "menkäämme nyt katsomaan
hiljakkoin keksityn salaliiton sankareita."

"Ylhäinen matkustaja" säpsähti.

"Salaliiton?"

"Vai niin. Ettekö ole lukenut tämän päivän aamulehtiä?"

"En, ikävä kyllä", vastasi 'ylhäinen matkustaja' hämillään, "sen olen
todellakin lyönyt laimin".

Johtaja kertoi salaliitosta.

"Olemme ottaneet kiinni itse johtajan, Crowburyn, jota epäillään
osalliseksi murhayritykseen Mc Kinleytä vastaan. Silloin ei ollut
mitään todisteita häntä vastaan, mutta nyt hän on pahasti pulassa."

Krag näytti olevan suuresti ihmeissään.

"Minua huvittaisi kovasti käydä näissä kopeissa", sanoi hän.

Seurue oli nyt saapunut suureen rakennukseen. Vanhasta muurilaastista
lähtevä inhoittava haju kutkutti sieraimia.

"Voimme vaikka ensiksi pistäytyä tämän nuoren miehen luona", sanoi
johtaja ja pisti avaimen läheisen kopinoven lukkoon. "Hänen nimensä on
Harold Whigh. Hän kuuluu olevan skandinaavilaista syntyperää."

Asbjörn Krag teki johtajalle jonkun kysymyksen, niin että tämän juuri
avatessaan kopin oven täytyi vastata niin kovalla äänellä, ettei
sisällä oleva vanki voinut olla sitä kuulematta:

"Aivan oikein, teidän ylhäisyytenne."

Asbjörn Krag astui sisään,

Kapteeni seurasi häntä kalpeana ja vapisten. Tämä mieletön seikkailu
oli saattanut hänen hermonsa äärimmäisen jännittyneeseen tilaan.

Lavitsalla makasi kyyristynyt, laiha, kurja olento, joka nousi
seisoalleen, kun Asbjörn Krag astui sisälle johtajan perässä. Se oli
Harald Vik.



III.

"Vain tästä kirjasta löydät pelastuksen."


Kapteeni loi pikaisen, kysyvän silmäyksen salapoliisiin.

"Mitä nyt tapahtuu?" ajatteli hän. "Jos tuo raukka tuntee Asbjörn
Kragin, onko hänellä tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä ollakseen
ilmaisematta itseään. Ellei hän tunne Kragia, joka on uskottavinta,
miten Asbjörn Krag siinä tapauksessa voi jättää hänelle ne kapineet,
jotka auttavat häntä pakenemaan?"

Harald Vik tuijotti tylsänä ja välinpitämättömänä tulijoita. Asbjörn
Krag näki, että kärsimys oli jo lyönyt leimansa hänen kasvoihinsa.

"Tämä on yksi niistä viidestä vangitusta", selitti vankilanjohtaja.

Kristianialainen salapoliisi nyökkäsi ja katsoi kelloaan.

Kapteeni huomasi, että Krag piti kelloa kauan kädessään. Se oli iso
kaksikuorinen kultakello, jossa oli joitakin merkillisiä kaiverruksia.
Kapteenia kummastuttivat suuresti Kragin kellolla tekemät liikkeet,
mutta kun hänen silmänsä sattuivat Harald Vikiin, ymmärsi hän heti
kaiken. Onneton tuijotti kuin noiduttuna kelloon muutamia sekunteja,
ja hänen kasvonsa kuvastivat mitä suurinta kummastusta. Mutta
kummastelua kesti vain muutaman sekunnin. Sitten hän oli taas yhtä
tylsä ja välinpitämätön. Kapteeni ymmärsi, että salapoliisi ilmaisi
vangille kellon avulla keitä he olivat. Johtaja ei ollut huomannut
tätä välinäytöstä. Hän arveli nähtävästi, että "ylhäinen matkustaja"
ottaessaan kellonsa esille ainoastaan tahtoi osoittaa, ettei hän
enää voinut uhrata kallista aikaansa "Mustan tähden" tarkastelulle.
Kapteeni siunasi mielessään Harald Vikiä siitä, että hän ratkaisevassa
silmänräpäyksessä oli osoittanut itsensähillitsemiskykyä.

"Ylhäinen matkustaja" lausui sitten muutamia lohduttavia sanoja
salaliittolaiselle. Hän johtui siten pian puhumaan uskonnosta, ja sekä
johtaja että kapteeni kuuntelivat hartaina. Krag oli ylipäänsä koko
keskustelun aikana vankien kanssa puhunut Raamatusta ja uskonnosta --
mikä sangen suuresti ihmetytti kapteenia -- mutta nyt hän ymmärsi, että
tämä kaikki sisältyi Kragin suunnitelmaan. Jokaisella vangilla oli
Raamattu kopissaan, siis myöskin Harald Vikillä.

Krag meni vankilakopin pöydän luo ja nosti kirjaa, joka oli sangen
suuri.

"Teille, nuori, harhaanjoutunut ihminen", sanoi "ylhäinen matkustaja"
sydämellisellä äänellä, "on minulla raamatunlause, joka luullakseni on
lohduttava teitä yksinäisessä, hyljätyssä, epätoivoisessa tilassanne".

Asbjörn Krag tunnusteli taskujaan ja mutisi puoliääneen:

"Mihinkä ihmeeseen olen hukannut silmälasini." Vihdoin hän löysi
silmälasinsa, jotka hän asetti silmilleen varsin arvokkaasti, alkaen
sitten lukea raamatunlausetta. Kapteeni ymmärsi, että nyt oli hetki
käsissä, jolloin hänkin voisi olla hyödyksi.

Krag seisoi ristikkoikkunan luona selkä valoa vasten ja suuri kirja
nostettuna silmien kohdalle, joten oli miltei mahdotonta, että
muut läsnäolijat voisivat nähdä hänen kasvonsa. Hän luki heikolla,
värisevällä äänellä.

Raamatunlause oli hyvin pitkä. Kapteeni ei voinut olla huomaamatta,
että johtaja tukahdutti melkein huomaamattoman haukotuksen.

Kapteeni, joka tahtoi kääntää hänen huomionsa Kragista, kumartui hänen
puoleensa sanoen:

"Tässä kopissa on kovin valoisaa."

Johtaja vastasi kohteliaasti hymyillen:

"Se johtuu siitä, että tämä koppi on niin korkealla. Täältä voi
katsella kaupungin kattoja."

"Minäpä luulen", väitti kapteeni, "että vangit mieluummin tahtoisivat
nähdä vilauksen sinisestä taivaasta".

Johtaja viittasi ulos.

"Voitte nähdä myöskin taivaan täältä", huomautti hän.
"Tutkintovangeilla onkin itse asiassa enemmän mukavuuksia kuin
tuomituilla."

Nyt oli Krag lopettanut lukemisen ja hitaasti sulkenut kirjan. Hän
ojensi sen vangille ja sanoi liikutetulla äänellä:

"Ota tämä kirja, harhaanjoutunut nuori mies, tutki sitä, pidä siitä
lujasti kiinni. _Vain tästä kirjasta voit löytää pelastuksen_."

Harald Vik otti kirjan, ja saattoi huomata kuinka hän suorastaan
puristi sitä, niin että hänen sormensa kävivät valkoisiksi.

Sitten Asbjörn Krag kääntyi äkkiä johtajan puoleen.

"Toivon", sanoi hän, "etten väsytä teitä pitkillä puheillani, joita
pidän vangeille?"

"Ette ollenkaan", vastasi johtaja, "minua ilahduttaa, että teidän
ylhäisyytenne huolehtii onnettomien henkisestäkin tilasta."

"Niin, sillä sehän on tärkeintä", sanoi "ylhäinen matkustaja" ja pisti
silmälasinsa takaisin takintaskuun.

"Ei mikään ole sen tärkeämpää", vastasi johtaja vakavasti vieden
vieraat käytävään ja edelleen seuraavaan koppiin.

Se oli johtajan, Crowburyn, koppi.

Tämä oli suurikasvuinen, raaka mies, joka vastaanotti sekä johtajan
että "ylhäisen matkustajan" halveksumista osoittaen.

Kun Krag aikoi aloittaa tavanmukaiset saarnansa, keskeytti anarkisti
hänet karkein haukkumasanoin. Krag hämmästyi tästä niin, että pudotti
silmälasinsa ja loi sangen loukkaantuneen silmäyksen johtajaan, joka
valitti tapausta, antaen Crowburylle vakavan ojennuksen. Hän huomautti
vangille, että hänen vieraansa oli maailman tunnetuimpia henkilöitä.

Crowbury tuijotti "ylhäistä matkustajaa" uteliaana ja mutisi itsekseen,
että juuri sellainen mies sopi mainiosti tikarin kärkeen.

"Ylhäinen matkustaja" peräytyi silmänräpäyksessä ovea kohti eikä
rauhoittunut, ennenkuin kopin ovi oli suljettu hänen ja anarkistin
välillä. Hän siveli harmaantuneita, aristokraattisia hiussuortuviaan ja
sanoi:

"Sepä oli epämiellyttävä mies -- -- kauhea."

Johtaja pahoitteli tapausta ja tahtoi kuljettaa Kragia edelleen. Mutta
nyt oli "ylhäinen matkustaja" tullut epävarmaksi.

"Ovatko nuo salaliittolaiset kaikki sellaisia -- -- Tarkoitan
niin raakoja", änkytti hän, "niin vastaanottamattomia uskonnon
lohdutukselle?"

"Ovat", vastasi johtaja, "he ovat jokseenkin paatuneita".

"Siinä tapauksessa", sanoi "ylhäinen matkustaja", "luulen että
jätän koppivierailut tähän. Sentapaiset näyt vaikuttavat -- kuinka
sanoisinkaan -- ne vaikuttavat suorastaan hämmentävästi minuun. Hepä
ovat todella ikäviä ihmisiä -- -- Sitä paitsi on kello jo puoli viisi."

"Kuten teidän ylhäisyytenne haluaa", sanoi johtaja ja kumarsi.

"Niin, minä luulen todellakin", änkytti Krag viivytellen.

Johtaja oli itsekin puolittain iloinen siitä, että pitkä vaellus
suunnattomassa vankilassa vihdoinkin oli loppunut. Hän saattoi
Kragin vankilanportille, jossa auto yhä odotti. Siellä seisoi joukko
virkamiehiä kuin paraatia varten asettuneina.

"Ylhäinen matkustaja" kiitti huomaavaisuudesta ja valitti, ettei
hänellä ollut tilaisuutta käydä tervehtimässä herra johtajan perhettä.
Krag ja kapteeni nousivat autoon, joka nopeasti suhahti liikkeelle.
Johtaja seisoi paikallaan ja kumarsi vielä pölypilven keskellä. Sepä
oli rakastettava mies.

"Museoon", huusi Krag. Auto kulki alaspäin muuatta sivukatua. Asbjörn
Krag ei virkkanut sanaakaan matkalla, mutta hän pyyhkäisi monta kertaa
hikeä otsaltaan nenäliinalla ja käsi vapisi hieman. Kapteeni ymmärsi,
että nyt seurasi vastavaikutus suunnattoman jännityksen jälkeen. Krag
tarvitsi muutaman minuutin levon. Mutta mitä hän aikoi tehdä museossa?

Neljännestunnin ajon jälkeen auto pysähtyi kauniin marmoripalatsin,
valtion suuren kansallismuseon eteen, jonne oli kerätty suunnattomia
aarteita. Krag kiiruhti ensimmäisenä ulos. Nyt hän oli taas joustava ja
pirteä.

"En tarvitse teitä enää", sanoi hän kuljettajalle ja antoi hänelle
setelin. "Menemme kotiin käytyämme museossa."

Kuljettaja kiitti runsaasta maksusta, ja hetken kuluttua oli suuri,
vihreä auto kadonnut katuvilinään.

"Pitäisikö meidän nyt katsella museota?" kysyi kapteeni ihmeissään.

"Seuraa", vastasi Krag.

He kulkivat nopeasti usean suuren salin läpi. Tähän aikaan ei ollut
paljoa väkeä. Tuskin ristinsielua. Siellä täällä seisoskeli uninen
vahtimestari, ja joskus he tapasivat naismaalarin, joka kopioi vanhoja
mestareita.

He saapuivat puolipimeään, autioon käytävään. Siellä Krag pysähtyi ja
riisui peruukin ja harmahtavan poskiparran, hieraisi muutaman kerran
kasvojaan nenäliinalla ja oli taas oma itsensä.

"Se vain oli tarkoitukseni", sanoi hän.

He tulivat jälleen kadulle takatietä. Taivas oli mennyt pilveen, ja
näytti siltä, kuin rajuilma olisi tulossa. He ottivat ensimmäisen
ajurin minkä käsiinsä saivat ja pyysivät nostamaan suojakatoksen
pystyyn.

"Alabama-satamaan", huusi Krag.

Vaunuissa katoksen alla he saattoivat istua kenenkään näkemättä heitä.
Kello kuusi he olivat laivalla jälleen. Siellä he tapasivat toisen
perämiehen, joka odotti heitä kärsimättömänä.

Ennenkuin Asbjörn Krag aamupäivällä lähti laivasta, oli hän kapteenin
pukeutuessa antanut määräyksen toiselle perämiehelle.

Salapoliisi kysyi nyt, oliko käskyä noudatettu.

"All right", vastasi toinen perämies.

Alhaalla kajuutassa hän näytti Kragille köysiportaat, jotka hän oli
laittanut kuntoon sillä aikaa kuin he olivat poissa. Ne olivat tehdyt
ohuista köysistä, mutta olivat erittäin vahvat.

"Kuinka pitkät?" kysyi Krag.

"Kuten sanoitte -- kahdeksan metriä."

"Hyvä on."

Asbjörn Krag selitti nyt suunnitelmansa.

"Kuten kyllä ymmärrät", sanoi hän kapteenille, "on onneton maanmiehemme
nyt saanut tiedon aikeesta. Kello kaksi yöllä hän on murtautunut
vankikoppinsa ovesta."

"Jätitkö hänelle sorkkaraudat?"

"Annoin hänelle poran ja terässahan. Enempää ei hän tarvitse. Nämä
esineet vedin taskustani silloin kun otin esille silmälasini, kuten
kai muistat. Panin ne Raamatun lehtien väliin ja pyysin häntä pitämään
kiinni kirjasta."

Kapteeni hymyili ja nyökkäsi.

"Mutta kun hän on tullut ulos kopista, mitä sitten?"

"Sitten hän tietää tarkalleen miten hänen on toimittava. Pistin
kirjeenkin kirjan lehtien väliin. Tästä kirjeestä hän löytää vankilan
pohjapiirustuksen, ja punainen viiva osoittaa tietä, jota myöten
hänen on hiivittävä eteenpäin pimeydessä. Hänen on tultava määrätylle
kohdalle ympärysmuurin luo, ja sieltä hän löytää sitten muurin yli
heitetyt köysiportaat. Ne ovat nämä mainiot köysiportaat, jotka toinen
perämies on laittanut kuntoon. Kuten näet, on niissä molemmissa päissä
hakaset, joista ne voidaan kiinnittää. Ne voi helposti kiinnittää
muuriin, joka sillä kohtaa on kovin epätasainen."

"Mutta kuinka saat köysitikkaat heitetyksi muurin ylitse?"

"Siitä pitää toinen perämies huolen. Tässä, katsos, on 'Mustan
tähden' ja sen lähimmän ympäristön kartta. Juuri tällä kohtaa Winston
Streetillä on Harald Vikin tultava muurin yli. Kadulla ei liiku
öisin ollenkaan väkeä. Kammottavan naapurin takia on kadun varrella
vain makasiineja ja kauppapuutarhoja eikä mitään asuinrakennuksia
eikä kauppapuoteja. Ja sitä paitsi on pimeys meidän puolellamme.
Onni suosii meitä, tänään on ilta pimeä, kuuletko, kuinka sade
jo rapisee kattoikkunoita vasten. Kello puoli kaksi sammutetaan
lyhdyt sillä kadulla. Kello kaksi kulkee toinen perämies ohitse ja
heittää köysitikkaat muurin ylitse. Sillä aikaa me odottelemme 'New
Holborn'issa, yöravintolassa, joka on noin viiden, kuuden minuutin
matkan päässä Winston Streetiltä. Kaikki on ilmaistu Harald Vikille
siinä kirjeessä. 'New Holborn'in edustalla odottelee todennäköisesti
useita vaunuja. Pakolaisen on noustava kolmanteen vaunuun. Järjestän
niin, että meidän vaunumme aina on kolmas".

"Se on erinomainen suunnitelma", sanoi kapteeni, "ja olisi synti, ellei
se onnistuisi".

"Sen pitää onnistua", sanoi salapoliisi.

Kello puoli yksi yöllä olivat Asbjörn Krag ja kapteeni jälleen
kaupungilla. Se oli merkillinen yö. Se oli pimeämpi kuin tavallisesti.
Kaikki valot taistelivat tätä pimeyttä vastaan, joka vyöryi eteenpäin
yhä paksumpina ja paksumpina möhkäleinä ja koetti tukahduttaa valon
mustaan vaippaansa. Ei yhtään tähteä näkynyt taivaalla. Suunnattomat
sumujoukot mahtoivat leijua kaupungin yllä, sillä tiheä sade virtasi
maahan.

"New Holborn'in" yöravintolassa vietettiin iloista elämää. Mutta sekä
Asbjörn Kragia että kapteenia kiinnitti vain ajatus siitä, mitä
tapahtuva oli, niin ettei melu, loisto eikä musiikki ollenkaan tunkenut
heidän tietoisuuteensa.

Kello kaksi tuli toinen perämies ilmoittamaan, että kaikki oli käynyt
suunnitelmien mukaisesti. Ei elävää sielua ollut näkynyt kadulla
silloin, kun hän oli heittänyt köysitikkaat muurin ylitse.

Kello puoli kolme herrat lähtivät ravintolasta ja istuutuivat
vaunuihin. Silloin piti norjalaisen olla vapaa, jos kaikki oli käynyt
hyvin.

He odottivat ylen jännittyneinä. Minuutit vierivät pitkinä kuin tunnit.
Kello tuli kolme, vaunu toisensa jälkeen ajoi tiehensä. Kun kello
läheni puolta neljää, alkoi Krag aavistaa pahaa.

Toinen perämies teki retken pitkin katua.

Neljänneksen kuluttua hän syöksyi takaisin. Hän hyppäsi nopeasti
vaunuihin.

"Köysiportaat", kuiskasi hän, "köysiportaat ovat poissa!"

Kapteeni istui kuin kivettyneenä. Mutta Asbjörn Krag huusi
rauhallisesti ajajalle:

"Alabama-satamaan!"

Tiellä hän virkkoi vain yhden sanan: "Epäonnistunut!" Ja hänen
äänessään oli niin surullinen väre, että se viilsi kapteenin sydäntä.

Laivaan päästyä kapteeni valmistautui lähtöön. Koneissa oli jo täysi
höyry. Kapteeni oli käynyt kovin hermostuneeksi.

"Luuletko", kysyi hän Kragilta, "että vankilanjohtaja on keksinyt
näiden asiain olevan yhteydessä keskenään?"

"Ei", vastasi Krag, "ei vielä, mutta hän keksii sen kyllä. Pyysin Vikiä
hävittämään kirjeen."

Kun laiva oli lähdössä satamasta, oli elämä juuri alkanut
rantakaduilla. Pieni sanomalehtipoika toi juoksujalkaa aamulehtiä.

Asbjörn Krag huusi häntä laivarivin luo.

"Parasta lienee saada mukaan viimeiset uutiset, ennenkuin jätämme
Amerikan", mutisi hän.

Hän oli tuskin ehtinyt aukaista ensimmäisen lehden, kun hän jo
kiivaasti huusi kapteenille:

"Pysähdytä! Jumalan tähden seisata laiva!"

Kone pysähdytettiin.

Kapteeni ryntäsi Kragin luo, joka liikutuksesta kalpeana ojensi lehden
hänelle.

Keskellä etusivua oli paksuin kirjaimin painettuna:

"_Yksi salaliittolaisista paennut_!

"Juuri kun lehti on painoon menossa, kuulemme, että yksi
salaliittolaisista, Harold Whigh, on tänä yönä karannut 'Mustasta
tähdestä'. Hän on paennut muurin ylitse köysiportaitten avulla. Paon on
täytynyt tapahtua kello kahdelta. Kello puoli kolme, vahdin tehdessä
yökierrosta, oli hänen koppinsa ovi murrettu auki ja koppi tyhjä.
Tarkempia tietoja puuttuu."

Kapteeni tuijotti ihmetyksen vallassa salapoliisia.

"Siis sittenkin", mutisi hän.

Krag nyökkäsi. Hän oli taasen täysin levollinen.

"On selvää", sanoi hän, "että pako on onnistunut! Mutta se on todella
arvoitus, ettei pakolainen jo ole laivalla. Hän tietää tapaavansa
meidät. Odottakaamme vielä tunti!"

He odottivat kello kuuteen asti.

Kello puoli seitsemän saapui uusia lehtiä laivalle. Se oli toinen
painos. Siinä oli koko pako kuvattuna. Se oli selvästi päivän
huomattavin tapaus. Muutamat otsikot kuuluivat tähän tapaan:

"_Pako 'Mustasta tähdestä'. Vale-eksellenssi ja hänen sihteerinsä.
Johtajaa vedetty nenästä_."

Kapteeni alkoi jälleen käydä levottomaksi. Kello seitsemän aamulla
laiva vihdoin lähti laiturista ja jätti sataman. Harald Vik ei ollut
saapunut laivaan.

Asbjörn Krag seisoo laivan perässä ja tuijottaa kohti suurta kaupunkia,
jossa aamuinen elämä nyt on herännyt. Suunnattomista kivikasarmeista
tunkee kova hälinä taivasta kohti. Eteenpäin syöksyvät rautatiejunat
käyvät ristiin silloilla, ja kadut kaikuvat satojen tuhansien
raskaitten vaununpyörien alla. Aamu-usvassa kaupunki muistuttaa
suunnatonta palorauniota, josta savu vielä nousee.

Asbjörn Krag jättää paikkansa ja menee kapteenin luo komentosillalle.

"Tänään", sanoo kristianialainen salapoliisi, "on elämäni tullut yhtä
arvoitusta rikkaammaksi".

Ja tähän jätämme toistaiseksi Asbjörn Kragin, jonka tapaamme jälleen
vasta Norjassa.

Palaamme norjalaisen Harald Vikin luo, jolla oli onni olla mukana
merkillisimmässä seikkailussa mitä uudella ajalla on sattunut.



IV.

Mitä norjalaiselle tapahtui.


Harald Vik seisoi hetken kuin herpautuneena, kun hän huomasi "ylhäisen
matkustajan" kellon. Hän tiesi, että kristianialainen salapoliisi
Asbjörn Krag omisti tämän vanhan, omituisen kultakellon, jolla oli oma
tarinansa Harald Vikin suvussa.

Lähemmin tarkastettuaan "ylhäistä matkustajaa" hän ymmärsi, ettei tämä
voinut olla kukaan muu kuin Asbjörn Krag itse. Äkillinen ilo valtasi
hänet. Krag oli pitänyt lupauksensa. Oli selvää, että hän tahtoi
koettaa pelastaa hänet. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta
seurasi tarkasti Asbjörn Kragin jokaista liikettä.

Kun salapoliisi veti esille silmälasinsa lukeakseen Raamattua, näki
vanki selvästi, että jotakin seurasi silmälasien mukana, jotain, jonka
matkustaja sitten pisti kirjan lehtien väliin.

Ja kun Asbjörn Krag antoi hänelle Raamatun ja liikutuksesta värisevällä
äänellä pyysi häntä "pitämään kiinni siitä kirjasta", puristi Harald
Vik kaikin voimin kirjaa ja painoi sen hellästi rintaansa vasten. Sen
hän teki, jottei huomattaisi, että lehdet eivät yhdellä kohtaa olleet
oikein kiinni toisissaan.

Heti kun kopin ovi oli suljettu "ylhäisten matkustajien" poistuttua, ja
hän jäi yksin, aukaisi hän kirjan.

Kirje, pora ja terässaha putosi sieltä. Luettuaan tarkoin Kragin
kirjeen hän tarttui noihin kahteen pieneen esineeseen ja punnitsi niitä
uteliaana kädessään.

Hänestä tuntui uskomattomalta, että tuolla pienellä, viattomalla,
tuskin kahden millimetrin levyisellä terässahalla voisi murtaa
kopinoven lujan rautalukon tuskin puolessatoista tunnissa. Mutta kun
Asbjörn Krag oli sanonut niin, oli se kai mahdollista.

Yht'äkkiä alkoi häntä kovasti peloittaa. Mitä jos vankilanjohtaja
päivän kuluessa saisi selville mikä tarkoitus "ylhäisen matkustajan"
käynnillä oli ollut. Oli varsin todennäköistä, että hänen koppinsa heti
tarkoin tutkittaisiin. Silloin löydettäisiin kirje ja työaseet, ja
sitten olisi sekä hän että Asbjörn Krag hukassa. "Hävitä kirje", oli
Krag kirjoittanut. Mutta miten? Harald Vik katsoi ympärilleen.

Pienellä seinässä olevalla luukulla oli hänen aamiaisensa vielä
koskemattomana. Nimittäin puuvati, jossa oli jonkunlaista keittoa,
vähän voita ja vähän tuoretta ruisleipää sekä sitäpaitsi tylsä
puuveitsi leivän paloittelua varten.

Mutta pelastuksen toivo antoi ruokahaluakin Harald Vikille. Nyt hän
alkoi tuntea, ettei hän ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin.

Hän luki vielä kerran Asbjörn Kragin kirjeen ja tutki tarkoin Kragin
jättämää vankilanpohjapiirustusta, joka osoitti hänelle tien, jota
hänen tuli kulkea päästyään ulos kopista. Hän ikäänkuin painoi tämän
piirustuksen muistiinsa ja koetteli monta kertaa, muistiko hän sen
pienempiä yksityiskohtia myöten.

Sitten hän repi Asbjörn Kragin kirjeen tuhansiksi palasiksi. Se ei
ollutkaan suuri. Vain reväisty kirjoitusarkin puolikas. Revittyään sen
niin pieniksi palasiksi kuin suinkin taisi hän keräsi tarkasti palaset
ja heitti kaikki ruoan joukkoon. Hän hämmensi paperipalaset ruoan
sekaan ja söi sitten keiton hyvällä ruokahalulla.

Pora ja terässaha eivät olleet suuret, hän saattoi kätkeä ne
Raamattunsa kannen alle.

Hän odotti siis jännityksissään määrähetkeä. Hän tiesi, että kierrokset
tehtiin kello seitsemän, yhdeksän, yksitoista ja kello kaksitoista.
Kello kahdentoista ja kello neljän välillä aamulla ei tehty kierrosta.

Kello seitsemän ja yhdeksän kierros tapahtui kuten tavallisesti. Ei
mitään epäiltävää ollut huomattavissa.

Viimeiseksi seurasi kahdentoista kierros, jonka teki uusi mies. Hän
tuntui olevan puhelias ja olisi mielellään ryhtynyt keskustelemaan
Harald Vikin kanssa, joka aivan paloi kärsimättömyydestä.

"Mies parka", sanoi vanginvartija, "tästä koituu teille ikävä juttu.
Kaikkia hullutuksia mieleenkin tulee."

Norjalainen ei vastannut.

"Ettekö te käsittänyt", jatkoi vanginvartija, "että johtajanne Crowbury
oli lurjus?"

Vikin mielenkiinto heräsi.

"Kuinka niin?" kysyi hän.

"Hänhän suostui ilmiantamaan teidät kaikki tyynni pelastaakseen oman
nahkansa."

"Te valehtelette."

"Minä en valehtele koskaan. Mitä se hyödyttäisi? Poliisilla on
todisteita siitä, että Crowbury on lurjus. Kun hän älysi, ettei asema
enää ollut kauemmin säilytettävissä ja että hänen vangitsemisensa oli
pian tapahtuva, kirjoitti hän poliisipäällikölle tarjoutuen ilmaisemaan
kaikkien salaliittokumppaniensa nimet ehdolla että hän itse saisi pitää
vapautensa. Mutta yht'aikaa kun poliisi sai kirjeen, otettiin hänet
kiinni."

Harald Vik tunsi, kuinka hiki helmeili hänen otsallaan. Oli aivan kuin
hänen eteensä olisi auennut kuilu.

"Mies parka", kuuli hän vanginvartijan mutisevan.

"En tarvitse teidän sääliänne", sanoi Vik karkeasti päästäkseen
miehestä eroon -- kello oli jo paljon yli kahdentoista -- "sanokaa
minulle mieluummin, milloin pääsen tästä kirotusta luolasta?"

"Luolasta!" huudahti vanginvartija. "Teidän koppinne on totta tosiaan
kaikkein kauneimpia ja valoisimpia. Odottakaahan, kunnes saatte
tuomion. Sitten saatte kuten uudet tulokkaat ainakin pienen kopin
syvällä maan sisässä. Sitten voitte ruveta puhumaan luolasta."

Vik heittäytyi makuulavalle.

"Olen väsynyt", sanoi hän, "en ole nukkunut kahteen vuorokauteen,
antakaa minun olla rauhassa".

"Niin, niin", mutisi vanginvartija, sammutti valon ja toivotti
poistuessaan ystävällisellä äänellä:

"Hyvää yötä, sir!"

Harald Vik kuuli, kuinka avainta kierrettiin kaksi kertaa suuressa
lukossa, minkä jälkeen vanginvartijan askeleet tuntuivat etenevän.
Hänen koppinsa oli selvästi viimeinen käytävässä.

Hän makasi hetken aikaa ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä.
Nukkuako? Totta kylläkin, ettei hän ollut saanut unenrahtuakaan
silmiinsä kahtena viime vuorokautena, mutta nyt hän oli hereillä ja
oikein uhkui tarmoa, kenties enemmän kuin koskaan ennen elämänsä
varrella. Hän tajusi täydellisesti, mihin uhkapeliin hän oli
antautunut, mutta nyt sai sitten mennä syteen tai saveen. Hänellä oli
kaikki voitettavana, mutta ei mitään kadotettavana. Nyt oli kello
varmaan neljänneksen yli kahdentoista. Hän hypähti seisoalleen.

Hänen silmänsä olivat vähitellen tottuneet pimeyteen, niin että hän
kutakuinkin voi erottaa kopissa olevien esineiden ääriviivat himmeässä,
tummanharmaassa valossa, joka ristikkoikkunasta tihkui sisälle.
Hän etsi käsiinsä Raamatun, mutta oli siinä määrin hermostunut,
ettei hänellä ollut malttia kaivaa esiin kapineita. Hän repi kannen
kappaleiksi ja sai siten poran ja terässahan käsiinsä. Hän meni kopin
ovelle. Oli niin pilkkopimeätä, että hänen piti haparoida käsillään,
ennenkuin löysi lukon.

Harald Vik ei osannut oikein käytellä tämänlaisia murtovehkeitä. Hänen
piti tuumia hetkinen. Sitten hänelle selvisi, että hänen oli sahattava
puhki koko iso lukko saadakseen oven auki. Hän porasi ensin reiän lukon
yläpuolelle ja koetti sitten asettaa sahan aukkoon. Hän sai porata
vielä kerran. Tämä vei aikaa, ja hän alkoi jo epäillä, saisiko hän
tämän vaikean työn suoritetuksi kello kahteen mennessä.

Vihdoinkin hän sai sahan asetetuksi ja voi aloittaa sahaamisen. Se
oli suurenmoinen kapistus. Nyt se kävi raudan kimppuun, ja Harald Vik
kuuli, kuinka pienet raudansirut tanssien putoilivat lattialle.

Mutta samassa pelko valtasi hänet, kun saha sai aikaan ärsyttävää
kitinää, joka kuului kahta selvemmin hiljaisessa, tyynessä yössä. Se
oli naurava, vihlova ääni, joka sai hänet kauhistumaan.

Olisipa hänellä ollut pikkuisen öljyä. Tätä kitinää ei saanut jatkua,
sillä sen voi varmaan kuulla käytävän päähän asti.

Äkkiä hän tuli taas muistaneeksi aamiaistaan ja vapisi ilosta.
Hänellähän oli vielä jäljellä vähän voita puukupissa. Hän meni pöydän
luo. Voi oli ihan kovaa. Miten hän saisi sen sulatetuksi?

Mutta nytpä tuli hänen mielentilansa avuksi. Hän tunsi olevansa sairas.
Hänen ohimoitansa poltti, ja lämpimät hikihelmet kastelivat taukoamatta
hänen otsaansa. Koko hänen ruumiinsa oli kuumeisen lämmin.

Hän otti rahtusen voita ja piti sitä kourassaan, kunnes se alkoi sulaa.
Sitten hän tiputti sitä tippa tipalta lukkoon ja siihen loveen, jonka
saha oli jo tehnyt siihen.

Ja nyt saattoi sahalla työskennellä aivan äänettömästi. Puolessa
tunnissa hän oli sahannut puhki enemmän puolen lukkoa. Mutta sitten työ
edistyi hitaammin.

Saha oli erikoisen karaistua terästä, ja sen hampaat olivat alussa
yhtä terävät kuin partaveitsen terä. Mutta rautaa yhä hangatessaan
saha tylsyi. Vik kuuli kellon vankilantornissa lyövän puoli kaksi
ja neljännestä vaille kaksi, ennenkuin lukko vihdoinkin tuli
puhkisahatuksi.

Kopin ovi aukeni hiljaa ja äänettömästi itsestään. Hän oli vähällä
huutaa ilosta, mutta hillitsi itsensä. Nyt oli pahin työ suoritettu.
Harald Vik oli työskennellyt niin, että hänen olkapäänsä olivat miltei
hervottomat.

Mutta vaarallisin tehtävä oli jäljellä. Hänen oli hiivittävä portaita
alas pihalle. Jos hänet sillä matkalla keksittäisiin, voisivat vartijat
ampua hänen kuin koiran. Mutta hänen oli uskallettava. Varovaisuuden
vuoksi hän otti poran ja terässahan mukaansa. Poran hän piti kädessään.
Se voisi olla mainio ase. Se oli melkein kuin tikari hänen mielestään.

Sitten hän astui askeleen eteenpäin mennäkseen ovesta ulos. Mutta hän
peräytyi samassa.

Hänen kenkänsä, jotka olivat suuret ja kömpelöt, pitivät hirveätä ääntä
hänen kulkiessaan kivilattialla. Se ei käynyt laatuun. Hän muistutteli
että portaat olivat raudasta, siis kolina vain pahenisi hänen ulos
kulkiessaan. Mitä pitäisi tehdä. Ei hän mitenkään voinut jättää
kenkiä koppiinkaan. Jos hän juoksisi sukkasillaan "New Holborn'in"
yöravintolaan, otettaisiin hänet todennäköisesti heti kiinni. Ei, hän
oli keksinyt paremman keinon. Hän riisui sekä sukat että kengät. Sitten
hän veti kengät paljaitten jalkojensa päälle ja kenkien päälle hän veti
sukat. Hän kuunteli kauan ovella, olisiko joku mahdollisesti suuressa
käytävässä. Hän ei kuullut mitään.

Silmänräpäystä myöhemmin hän oli käytävässä. Hän sulki oven
huolellisesti. Mutta oli mahdotonta saada sitä ihan kiinni.

Sitten hän hiipi käytävää pitkin ja tuli rautaportaille.

Hän kulki alaspäin kerroksesta toiseen esteitä kohtaamatta.

Mutta tultuaan toiseen kerrokseen hän kuuli äänen, joka sai hänen
sydämensä pysähtymään kauhun jähmetyttämänä.

Hän kuuli lujia askelia, jotka kaikuivat rautaportaissa. Mies nousi
portaita myöten.

Portaissa oli pilkkoisen pimeätä, mutta niissä oli kuitenkin mahdotonta
pimeässäkään sivuuttaa toisiaan koskettamatta vastaantulijaa, sillä
portaat olivat siksi kaitaiset.

Rykimisestä ja yskimisestä Harald Vik arvasi tulijan olevan
vanginvartijan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin nousta ylös jälleen.
Nyt hän siunasi sitä, että varovaisuudessaan oli vetänyt sukat kenkien
päälle. Hän saattoi kulkea äänettömästi vartijan edellä portaissa. Aina
oli kerros heidän välillään.

Tullessaan seitsemänteen kerrokseen Harald Vik tuumi: Jos on aikomus
tehdä ylimääräinen kierros, alkaa koppien tarkastus ylhäältäpäin. Jos
nyt hiivin pois tieltä tässä käytävässä, menee mies ohitseni, ja sitten
voin taas jatkaa matkaani alaspäin.

Onnettomalla ei itse asiassa ollut valitsemisen varaa. Hän meni
käytävään, jossa oli yhtä pimeää kuin portaissakin. Otettuaan
kymmenisen askelta käytävässä hän pysähtyi odottamaan, että
vanginvartija kulkisi ohitse.

Mutta mies pysähtyy portaanlevossa. Vik kuulee kuinka hän kopeloi
taskuistaan tulitikkulaatikkoa ja päästää kirosanan, kun ei heti löydä
sitä. Mies kolistelee myöskin lyhtyä kädessään. Hän aikoo siis sytyttää
sen. Vihdoin onnistuu hänen sytyttää lyhty, ja _nyt hän tulee käytävää
pitkin_.

Harald Vik syöksyy eteenpäin käytävän perimmäiseen sopukkaan.
Siellä hän puskee päin uusia portaita, mutta kuulee samassa, että
vanginvartija nousee niitäkin pitkin. Hän käsittää nyt, että on pantu
toimeen ylimääräinen kierros. Vartijoita on siis joka kerroksessa.

Puolitainnoksissa Harald Vik hoipertelee uusia portaita ylöspäin.
Hän alkaa uskoa, että kaikki on hukassa. Kohtaisipa hän vain tuon
yksinäisen vartijan, niin hän rohkenisi käydä kimppuun. Hän voisi
puhkaista hänen sydämensä tällä pienellä, terävällä kapineella, joka on
hänen kädessään. Joka tapauksessa hän möisi vapautensa niin kalliista
kuin mahdollista. Hän puree hampaansa yhteen ja pusertaa pientä asetta
kädessään.

Silloin Harald Vik taasen näkee toivon vilauksen. Molemmat vartijat,
joilla nyt kummallakin on lyhtynsä, kohtaavat toisensa portaanlevossa
ja ryhtyvät juttusille.

"Mitä kuuluu?"

Puhuteltu vastaa haukotuksella ja unisella:

"Kaikki selvää."

Sitten molemmat moittivat turhaa ylimääräistä kierrosta, ikäänkuin
jonkun mieleen johtuisi yrittää karata "Mustasta tähdestä".

Vik nojaa kuolemanväsyneenä kalkittua seinää vasten. Äkkiä hän
tuntee rautasinkilän selässään. Hän hapuilee käsillään ja päättelee,
että hän on vanhan savupiipun vieressä. Rautaluukku peittää piipun
kyljessä olevaa reikää. Omituinen ajatus, toivo saa vallan hänessä.
Hän muistelee oikein pitkissä savupiipuissa olleen ennen vanhaan
tuontapaisia aukkoja nuohoojien varalta. Hän kohottaa poikkipienaa.
Luukku voidaan avata. Vartijain keskustelu on nyt niin äänekästä,
etteivät he huomaa sitä narinaa, joka syntyy, kun rautaluukku avataan.
Vik ryömii raukeasti aukosta ja saa jalansijaa savupiipussa. Sitten hän
vetää rautaluukun kiinni. Lukko paukahtaa. Hän kuulee, kuinka vartijat
portaitten päässä äkkiä keskeyttävät juttelunsa.

Toinen kysyy:

"Oliko se jotain?"

Toinen vastaa unisena:

"Ei mitään."

"Vanhassa rähjässä kummittelee", huomauttaa ensinmainittu hymyillen. He
kulkevat lujaa puhellen portaita ylös. Heidän lyhtyjensä valo hohtaa
savupiippuun, Harald Vikin luo, kun he kulkevat ohitse.



V.

Robinson vankilan katolla.


Harald Vik istui hiljaa kuin hiiri savupiipussa ja odotti, kunnes
raskaat askeleet olivat häipyneet ja vartijoiden puheensorina oli
vaiennut käytävissä.

"Vielä ei ole liian myöhäistä", ajatteli pakolainen, "vielä ei kello
ole lyönyt kahta. Minä koetan joka tapauksessa päästä piha-alueelle ja
yli muurin."

Hän koetti aukaista rautaluukkua, joka vei savupiippuun, mutta hän
huomasi kauhukseen, että poikkipiena oli pudonnut eteen ja että luukkua
oli mahdoton aukaista sisältäpäin.

Hän kirosi puoliääneen harmissaan. Nyt hän oli itse saattanut itsensä
satimeen. Mutta mitä jos hän koettaisi mennä alas savupiipun kautta.
Senhän täytyi päättyä keittiöön, joka oli hänen alapuolellaan.

Hän päätteli, ettei savupiippua käytetty. Aikoja sitten oli koko
vankilaan laitettu keskuslämmitys ja kaasukeittiöt. Savupiippu oli
nähtävästi lähes sadan vuoden ikäinen. Nokijäännökset olivat kivikovat.

Hän kuunteli jännittyneenä hetken. Jossain kuului ääni, joka muistutti
ruosteista jarrua. Ja äkkiä hän hätkähti kuullessaan korkean ja
äänekkään läppäyksen; sitä seurasi vielä toinen, ja sitten seurasi taas
hiljaisuus. Vankilantornin kello oli lyönyt kaksi. Pakolainen kuunteli
taasen. Ei, nyt hän ei kuullut pienintäkään ääntä. Ylimääräinen kierros
oli nähtävästi tehty.

Hän alkoi laskeutua alaspäin savupiipussa, nojasi olkapäitään
toista ja jalkojaan toista seinää vasten, laahustaen sillä tavoin
alaspäin. Silloin tällöin hän sai jalansijaa koloissa, joita oli tehty
piipunseinään nuohoojien kulkua helpottamaan. Hän tajusi olevansa hyvin
korkealla, ja että savupiippu oli hyvin syvä, sillä alhaaltapäin huokui
kylmää kuin kuilusta.

Äkkiä hän keskeytti alaskipuamisensa, sillä hän kuuli kuinka kaksi
suurta kelloa alkoi soida yht'aikaa vankilantornissa. Se ei ollut
tuo tavanmukainen, juhlallinen kellonääni, vaan kiivaita, nopeita
läppäyksiä, jotka tunkivat pakolaisen luihin ja ytimiin. Yht'aikaa
kuului askeleita portaissa ja kiihtyneitten ihmisäänten sorinaa. Hän
käsitti mitä kellojen soitto ja hälinä tiesi -- pako oli huomattu.

Harald Vik ajatteli:

Nyt he ovat keksineet minun koppini oven, joka oli auki. Nyt he
miehittävät kaikki vankilan ovet ja käytävät. Todennäköisesti he
ovat löytäneet köysiportaatkin ja poistaneet ne muurilta. Pako on
täydellisesti epäonnistunut.

Ilmaisisiko hän itsensä? Jatkaisiko hän alaskiipeämistään, kunnes
tulisi savupiipun pohjaan, menisi sitten pihamaalle ja sanoisi: "Tässä
minä olen, hyvät herrat."

Hänen mietiskelynsä keskeytti ihmisääni, joka kuului syvältä hänen
altansa. Hän ei voinut erottaa sanoja, mutta ääni ja melu kierivät ylös
savupiippua myöten kuin fonografin ratin kautta.

Ehdottomasti hän alkoi kiivetä ylöspäin. Niin hiljaa kuin mahdollista,
hitaasti, hän pyrki eteenpäin pitkin ahdasta savupiippua. Hän kulki
rautaluukun ohitse, pysähtyi siinä silmänräpäykseksi, mutta kun hän ei
kuullut mitään, jatkoi hän matkaansa.

Sitä mukaa kuin tuli ylemmäksi, hän huomasi että ilma tuli kylmemmäksi
ja puhtaammaksi. Savupiippu ei siis ollut tukossa. Hän voisi päästä
katolle, jossa hän ehkä toistaiseksi oli turvassa.

Puoli tuntia kestäneitten yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen hän
oli vihdoin päässyt ylös asti. Kalteva, rautapeltinen hattu peitti
osaksi piipun aukon. Peltihatun ja piipun väliä oli kuitenkin siksi
paljon, että hän voi helposti pujahtaa välistä. Hän pisti päänsä
piipunreunan ylitse ja katsoi alas. Raitis tuuli puhalsi katolla. Se
jäähdytti hänen kuumaa otsaansa. Täysin siemauksin hän ahmi raitista,
puhdasta ilmaa.

Piipunhatusta oli tuskin metri katolle, joka vietti tasaisesti
molemmille puolille. Pakolainen ryömi ulos aukosta ja hyppäsi katolle.
Makasi hetken hiljaa siellä ja katseli ympärilleen puolipökerryksissä
kaikesta mitä oli kokenut.

Oli vielä ihan pimeä. Kaukana hänen allaan oli kaupunki, pimeä
kivimeri, jota syvät kadut kaikkialla risteilivät. Kaupungin
keskustassa loistivat kadut kuin valojuovat, ja siellä voi selvästi
erottaa autoja ja vaunuja, jotka ajelivat edestakaisin. Ihmisiä
tuskin erotti niin korkealta. Ne muistuttivat mustia pilkkuja, jotka
hitaasti liikkuivat pitkin katukäytäviä. Pimeyden ja kivijättiläisten
yläpuolelle kohosivat kirkonhuiput. Monesta tornista kaikui yht'aikaa
kaksi kellonlyöntiä yli kaupungin. Kello oli nyt puoli kolme.

Pakolainen ryömi aina katonharjalle asti ja katseli alas. Harald
Vikistä tuntui siltä, kuin hän olisi vanhan linnan katolla. "Mustan
tähden" keskusrakennus muistutti melkoisesti Bastiljia. Koko kattoa
ympäröi metrin korkuinen piikkimuuri. Siinä olevat aukot muistuttivat
tykkiportteja.

Muutamasta tällaisesta aukosta pakolainen katseli kaupunkia. Harald Vik
tunsi hyvin tämän suuren kaupungin. Hän oli heti selvillä paikoista.
Tuolla leveän, valoa kimaltavan kadun varrella, ihan vankilanmuurin
vieressä, oli "New Holborn". Pakolainen näki vilahdukselta vaunurivin
sen edustalla. Kolmannen vaununhan piti olla Asbjörn Kragin. Hän makasi
kauan ja tuijotti kuin noiduttuna sitä vaunua. Vihdoin hän näki sen
ajavan pois. Kristianialainen salapoliisi oli kai nyt heittänyt kaikki
toivonsa. Kas, tuolla vaunu katosi kadunkulman taakse. Se hävisi äkkiä
pimeyteen.

Harald Vik katsoi kaihoten satamaan, jossa joukko punaisia ja vihreitä
valoja ilmaisi rantalaiturit. Satama oli itäänpäin. Kaukana merellä
välkkyi majakka, päivä alkoi sarastaa. Ääretön rusko nousi merestä.

Mutta vankila! Miltä näytti vankilanpihalla? Joko hänen etsiskelynsä
oli jätetty sikseen. Olikohan köysiportaat löydetty?

Pakolainen alkoi ryömiä katon poikki. Katto oli märkä sateen jäljeltä,
ja hän tunsi, kuinka vaatteensa tulivat likomäriksi ja tahmeiksi.
Vihdoin hän pääsi toiselle syrjälle. Alhaalla vankilanpihalla oli
aika hyörinä ja pyörinä. Virkailijoita juoksenteli sinne tänne lyhdyt
käsissä. Pako oli nähtävästi saanut aikaan suuren hämmennyksen.

Harald Vik muisti, että Asbjörn Kragin ohjeitten mukaan köysiportaitten
piti olla sillä kohtaa, jossa ympärysmuuri leikkasi Winston Streetiä.
Hän katsoi sinnepäin ja näki, miten sinne oli kerääntynyt lyhtyjä.
Köysiportaat oli siis löydetty. Nyt ei enää voinut pakoa ajatella. Hän
oli auttamattomasti suljettu "Mustaan tähteen", maailman suurimpaan
vankilaan. Montakohan minuuttia tai tuntia kuluisi, ennenkuin hänen
olinpaikkansa keksittäisiin ja hänet kuljetettaisiin takaisin koppiinsa?

Äkkiä hänelle selvisi, että hän kaikesta huolimatta toistaiseksi oli
turvassa. Juuri siksi, että köysiportaat oli löydetty.

Vankilan palveluskunnan täytyi tietenkin uskoa, että Harald Vikin
pako oli onnistunut, koska eivät löytäneet häntä mistään. He luulivat
tietenkin, että hän köysiportaitten avulla oli päässyt muurin
ylitse. Poliisi siis koettaisi kaikin voimin päästä hänen jäljilleen
kaupungissa, eikä heidän mieleensä luultavasti juolahtaisi, että
pakolainen oleskeli vankilan piirissä. Vielä vähemmin ymmärrettäisiin
etsiä häntä vankilan katolta.

Kun Harald Vik oli päässyt selville asemastaan, huomasi hän, kuinka
uupunut hän oli. Hänhän ei ollut nukkunut moneen vuorokauteen, ja nyt
seurasi vastavaikutus suunnattoman rasituksen ja ankaran jännityksen
jälkeen. Hän heittäytyi pitkin pituuttaan märälle katolle, ja hetken
perästä hän nukkui syvää, virkistävää unta.

Kun pakolainen heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän ei
aluksi oikein tajunnut, missä hän oli. Yön tapaukset tulivat hänen
mieleensä sekavina kuvina. Vihdoin hän tajusi olevansa yhä edelleen
vankilan katolla ja ettei häntä oltu vielä löydetty.

Hän kävi surulliseksi. Hänen asemansa oli kauhistuttava. Hänellä ei
ollut rahtuakaan toivoa päästä pakoon nyt enää, kun valvonta tietenkin
yöllisten tapahtumien johdosta oli entistä tarkempaa. Mutta toisaalta
ei hän voinut olla iloitsematta siitä, että hänellä kuitenkin tavallaan
vielä oli vapautensa. Poliisi otaksui hänen piileskelevän jossain
etäisessä, pimeässä pahantekijöitten kapakassa. Ainoastaan sattuma voi
antaa hänet ilmi. Nähtävästi se ei tapahtuisi vielä pitkään aikaan,
mutta hän voisi myöskin odottaa sitä vaikka jonkun tunnin kuluttua.

Pakolainen nousi seisoalleen ja katseli yli katon, joka oli niin leveä,
että se melkein peitti kaupungin hänen silmäinsä edessä. Omituinen
tunne valtasi hänet. Hän oli siis yksin keskellä suurta kaupunkia
ja usean miljoonan ihmisen keskessä. Hänen jalkaansa alla nukkui
tuhansittain ihmisiä. Ja hän oli joka tapauksessa kuin Robinson. Hän
ei voinut päästä yhteyteen kenenkään ihmisen kanssa. Hänen oli itse
tultava toimeen. Ja nyt hän seisoi täällä katolla tyhjin käsin. Hänen
tilansa oli totta tosiaan huonompi kuin Robinson Crusoen. Mitä hänen
pitäisi tehdä? Miten hän hankkisi ruokaa itselleen? Voisiko hän millään
keinolla pujahtaa vankilaan kenenkään huomaamatta ja saada käsiinsä
hiukan elintarpeita? Hän ymmärsi heti, että ellei hänen onnistuisi
hankkia ruokaa, hän olisi mennyttä miestä. Silloin hänen olisi pakko
antautua. Mutta ensin oli kaikki keinot koetettava.

Uni oli vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensävarjelusvaiston lisäävän
rohkeuttaan ja tarmoaan. Hän päätti lähteä löytöretkelle katolle.

Kun hän vain varoisi menemästä katonharjalle asti, voisi hän kyllä
liikkua vapaasti ilman vaaraa. Hänen olinpaikkansa oli korkein kohta
monen peninkulman alalla. Se kohosi korkeammalle kuin korkeimmat
kirkontornit.

Hän kulki eteenpäin ja löysi monta vanhaa savupiippua, joita ei
käytetty enemmän kuin sitäkään, jota myöten hän oli tullut katolle.
Katto oli muuten täynnä ulkonemia ja lisärakennuksia. Se oli niin
laaja, että siellä olisi voinut pitää harjoituksiaan kokonainen
pataljoona sotilaita. Äkkiä hän keksi, että kevyt savu tuprusi
katon yli. Oli siis joka tapauksessa olemassa yksi savupiippu, jota
käytettiin. Hän huomasi samassa piipunkin, joka oli ihka uusi. Asemasta
päättäen se vei johtajan yksityisasuntoon.

Harald Vik tuli katonreunalle. Sieltä hän katseli toisia
vankilanrakennuksia, jotka lähtivät säteittäin vanhasta, alkuperäisestä
rakennuksesta, jonka katolla hän oli. Olisi vallan helppoa päästä
toisillekin katoille, mutta näin päiväsaikaan se olisi uskallettua.
Hänet voitaisiin silloin helposti nähdä jostakin ylimmistä
ristikkoikkunoista. Hän päätti jättää yrittelyt tuonnemmaksi, kunnes
tulisi pimeä.

Hän istuutui katolle nojaten selkäänsä suurta, korkeata muurikiveä,
vanhan tähystystornin jäännöstä vasten. Aurinko lämmitti,
tuuli oli lauhkea ja leikkivä. Hän istui ja torkkui kauan
lämpöisessä auringonpaisteessa. Hänellä oli loistava näköala yli
jättiläiskaupungin, joka levisi siinä hänen eteensä kuin suunnaton,
levällään oleva viuhka. Kadut muistuttivat mustia virtoja, niin
taajat olivat ihmisjoukot. Hän oli niin korkealla, ettei hän voinut
erottaa eri ihmisiä. Kaikki näytti hänestä yhdeltä virralta. Mutta
omnibusvaunut ja raitioteiden katot uiskentelivat pinnalla kuin hirret
virrassa.

Hän katseli huvitettuna hetken aikaa junia, jotka raivokasta vauhtia
kiitivät yli kattojen ja siltojen. Hän muisti junien kulut siltä
ajalta, jolloin hän vielä eleli vapaana kaupungissa. "Tuolla menee
3.12-juna", ajatteli hän itsekseen, "siltä asemalta tulee 3.21-juna".
Sitten hän väsyi tähän ajanviettoon ja rupesi laskemaan monia kultaisia
kirkonhuippuja, joissa aurinko leikitteli. Mutta alituiseen ilmestyi
uusia kirkonhuippuja, ja hän jätti sen sikseen. Hänen katseensa liiti
aina viheriöivään maahan asti; niityt, puutarhat ja viljapellot
aaltoilivat kuin järvet kaukana kaupungin hyörinästä. Toiselta puolen
hän saattoi nähdä meren, joka ojensi mahtavan haaran kaupunkia, kohti
ja ikäänkuin piti sitä suuressa kourassaan. Merellä liikuskeli mustia
pilkkuja. Ne olivat laivoja, jotka kulkivat siellä jättäen jälkeensä
savupilviä. Hänellä oli kuninkaallinen näköala.

Äkkiä hän hätkähti. Eivätkö ne olleet ääniä, ihmisääniä, joita hän
kuuli? Äänet tuntuivat tulevan ulokkeen toiselta syrjältä. Samassa hän
kuuli ilmassa suhinaa, ja harmahtava varjo liukui hänen ohitseen. Hän
ymmärsi nyt, mistä ääni johtui. Kyyhkysiä oli lähettyvillä.

Hän huusi ääneen jotain peloittaakseen kyyhkysiä ja oudoksui samassa
itsekin omaa ääntään. Se soi niin kummalta hänen korvissaan.
Kyyhkysparvi nousi suurella melulla lentoon, lennellen hetken ympäri,
mutta laskeutui taas vankilankatolle.

Hän tunsi iloa nähdessään muitakin eläviä olentoja katolla ja hän
ajatteli:

"Jospa minulla vain olisi jotain, millä voisin pyydystää kyyhkysiä,
niin saisin kyllä ruokaa moneksi päiväksi."

Mutta hänellä ei ollut mitään. Hän alkoi tuntea olevansa hirmuisesti
nälissään.



VI.

Ristikon-takaiset kasvot.


Kun Harald Vik nojasi kaidepuuta vasten, joka ympäröi kattoa, voi
hän nähdä ylimpänä oleviin koppeihin. Hän näki vankeja, jotka
kulkivat edestakaisin pienellä lattialla ja silloin tällöin menivät
ristikkoikkunan luo painautuen ruutua vasten nähdäkseen vilauksen
sinistä taivasta.

Mutta pakolaisen täytyi olla sangen varovainen, sillä hänet voitiin
helposti keksiä.

Niin kauan kuin oli valoisaa, kätkeytyi hän vanhan tähystystornin
raunioitten taa. Sieltä oli suurenmoinen näköala yli kaupungin ja
sataman, ja siellä hän ei ollut vaarassa tulla nähdyksi.

Hän löysi uuden, käyttämättömän savupiipun, joka, kuten hän otaksui,
ei johtanutkaan varsinaisiin vankiosastoihin. Kun kello tuli
kaksitoista ja viimeinen kierros oli tehty, koettaisi hän tunkeutua
alas rakennuksen sisälle tämän piipun kautta. Menköön sitten syteen
tai saveen. Nyt hänen oli koetettava saada jotain syötävää, jollei hän
aikonut nääntyä nälkään.

Aurinko laski. Ilma alkoi viiletä, ja hämärä haihdutti maiseman etäiset
ääriviivat.

Pakolainen kumartuu varovaisesti "tykkiportista" alas ja katselee
vankilanpihalle, jossa vankeja juuri viedään sisään "iltakävelyn"
jälkeen. He astelevat hitaasti suunnattoman pitkissä riveissä. He eivät
puhu keskenään. Useimmat katselevat suuria puukenkiään, jotka kopisevat
kiviä vasten. Vahdit seisovat pienillä korokkeilla ja pitävät huolta
siitä, että ohjesääntöjä noudatetaan. Marssimista kestää puolisen
tuntia, jonka kuluttua suunnaton vankimäärä jälleen on sirotettu
pitkin vankilarakennuksia. Jokainen on päässyt koppiinsa. Tämä suuri
onnettomien joukko teki valtavan vaikutuksen nuoreen norjalaiseen.
Hänen katseensa liukui hitaasti lähimmän vankilarakennuksen suuntaan.
Jokaisessa kerroksessa oli sata vankia. Ja kerroksia oli lukemattomiin.
Harald Vik laski kahdeksan -- kymmenen -- kaksitoista. Kun hän kurkotti
hieman pitemmälle kaidepuun yli, voi hän nähdä koppeihin.

Äkkiä hän säpsähti ja alkoi vapista ankaran pelon vallassa.

_Sieltä_, lähimpänä olevan ristikkoikkunan takaa, hän näki kasvot,
jotka tuijottivat häntä.

Harald Vik vetäytyi nopeasti poispäin, mutta se oli myöhäistä, sillä
ristikkoikkunan takana olevat kasvot olivat jo kauan tuijottaneet
häneen. Hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä niin kummallisia,
ilmeettömiä ja kovia kasvoja.

Kukahan se mahtoi olla? Nähtävästi joku vanki. Hän kävi surulliseksi.
Hän tiesi, että vangit mielellään koettivat saavuttaa kaikenlaisia
etuja rangaistusaikanaan, ja hän käsitti, että se, joka voisi ilmaista
paenneen Harald Vikin piilopaikan, saisi kyllä runsaan palkinnon.
Ei kestäisi enää montakaan tuntia, ennenkuin hän olisi kiinni. Nuo
ristikon-takaiset, parrakkaat, tunteettomat kasvot eivät ennustaneet
hyvää.

Mutta vastustamaton uteliaisuus ajoi Harald Vikiä ottamaan selkoa,
oliko mies hävinnyt ristikon takaa. Hän kumartui taasen katsomaan.

Mutta jäätävä kauhu valtasi taas hänet. Kasvot eivät olleet
rahtuakaan siirtyneet. Tuijottivat vain yhä häntä samassa asennossa
ristikon takaa. Ne eivät olleet pienimmässäkään määrässä uteliaan
tai hämmästyneen näköiset. Pikemminkin niissä kuvastui tarkkaava
ilme. Silmät tuijottivat suoraan silmiin Harald Vikiä, jota miehen
hypnoottisen tuijottava katse kiusasi.

Pakolainen teki samassa uuden keksinnön. Hän huomasi, että
ristikkoikkuna, jonka takana nuo julmat, tuijottavat kasvot olivat, oli
suurempi kuin muut saman rakennuksen ristikkoikkunat. Se oli ylimmässä
kerroksessa. Harald Vik nousi pystyyn ja katseli vankilaryhmää
kokonaisuudessaan. Itse päärakennuksesta, jonka katolla hän oli,
lähti säteittäin seitsemän muuta pienempää rakennusta. Pakolainen
laski nämä rakennukset. Hän aloitti numero yhdellä, joka oli aivan
suuren vankilaportin lähellä. Siten laskien oli häntä vastapäätä oleva
sivurakennus viides järjestyksessä, -- ja viidennessä rakennuksessa
piti hänen kuulemansa mukaan olla _kuolemaantuomittujen_ kopit. Nyt hän
ymmärsi, miksi se ristikkoikkuna, josta kasvot häntä tuijottivat, oli
muita suurempi. Se oli kuolemaantuomittujen koppi. Ja kasvot, jotka hän
näki, olivat kuolemaantuomitun.

Hän katsahti taas ristikkoikkunaan, ja -- aivan oikein -- siellä
näkyivät kasvot yhtä kovina, yhtä kylminä. Hämärä yllätti. Suuren
kaupungin melu vaikeni. Norjalaista kammotti. Kasvot tuntuivat hänestä
nyt aavemaisilta ja olemattomilta. Yht'äkkiä ne katosivat. Mies oli
mennyt koppiin.

Mutta samassa mies tuli taas näkyviin, ja kylmät, omituiset silmät
tuijottivat taas häneen. Ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi miehen katse
ollut kysyvä. Hänelle juolahti jotain mieleen.

Harald Vik tiesi, että kuolemaantuomituille annetaan hyvää ruokaa
ennen mestausta. Jos hän jollain tavoin pääsisi miehen kanssa
tekemisiin, voisi hän ehkä saada häneltä hiukan ruokatavaroita. Ja Vik
puolestaan voisi vastapalvelukseksi koettaa auttaa miestä pakenemaan.
Joka tapauksessa hän koettaisi jollain tavoin ilmaista ajatuksensa
kuolemaantuomitulle.

Pakolainen ryömi aivan katon reunalle, niin että vanki kopistaan
voi tarkoin seurata hänen liikkeitään. Sitten Harald Vik koetti
merkkikielellä ilmaista vangille, että hänen oli nälkä. Hän osoitti
suutansa ja ojensi kätensä rukoillen vankia kohti.

Kuolemaantuomittu katsoi häntä hetken ilmettäkään muuttamatta. Sitten
hän nyökkäsi, ikäänkuin osoittaakseen, että hän oli ymmärtänyt
pakolaisen eleet, ja katosi sitten ikkunasta. Tuokion kuluttua hän taas
näyttäytyi ristikon takana. Nyt hän vain näytti Harald Vikille leipää.
Hän laski leivän heti syrjään ja seisoi kuten ennenkin herkeämättä
tuijottaen katolla oleilevaa pakolaista.

Raju ilo valtasi nuoren norjalaisen. Nyt hän tiesi, että
kuolemaantuomittu tahtoi auttaa häntä. Mutta kuinka hän saisi leivän
käsiinsä? Hän älysi heti, että se voisi tapahtua vain ristikkoikkunan
kautta.

Pakolainen ei vielä voinut liikkua vapaasti katolla, oli liian
valoisaa. Mutta puolen tunnin kuluttua olisi jo niin pimeätä, että hän
vaaratta voisi kompuroida alas sivurakennuksen katolle. Sieltä voisi
helposti päästä yhteyteen kuolemaantuomitun kanssa.

       *       *       *       *       *

Kun monien kirkontornien kellot kajahuttivat yhdeksän lyöntiään
yli suuren kaupungin, jätti Harald Vik piilopaikkansa. Hän kiipesi
tuumanpaksuista ukkosenjohdatinta myöten alas lähimmälle katolle.
Hän ryömi varovasti eteenpäin, kunnes arveli tulleensa suoraan
kuolemaantuomitun kopin yläpuolelle.

Hän repäisi pari liuskakivenpalasta katosta, ja kirjoitti toiselle niin
hyvin kuin pimeässä taisi:

"_Minä näännyn nälkään_."

Mutta kuinka hän saisi tämän tiedonannon miehelle koppiin? Hän
kallistui kattoa pitkin niin pitkälle kuin voi ja katsoi alas. Aivan
oikein, hän oli ihan kopin yläpuolella.

Sitten hän nousi seisoalleen ja riuhtaisi takin yltään. Terässahalla,
joka ennenkin oli ollut hänelle suureksi hyödyksi, hän leikkasi
muutaman kaistaleen mustasta vuorista ja solmi ne liuskakivenpalaseen,
joten siitä muodostui lingon tapainen.

Hän laski liuskakivenpalasen alas koppivankilan kohdalle ja alkoi
heiluttaa nauhaa edestakaisin.

Hänen aikomuksensa oli murtaa pieni lasi-ikkuna, joka oli varsinaisen
ristikon ulkopuolella. Hän tiesi vallan hyvin, että kierros tehtäisiin
kello yksitoista, mutta vanginvartija ei voinut mitenkään pimeässä
huomata, oliko ikkuna ehyt vai ei. Ilma oli tyyni, eikä vetoakaan
tuntuisi kopissa.

Nyt hän kuuli, kuinka ruutu meni säpäleiksi heikosti kilahtaen, ja
lasisirut putosivat kilisten ikkunasyvennykseen. Ikkuna muodosti kourun
muuriin, joka oli lähes puolen kyynärän paksuinen. Siksi ei yksikään
lasisiru pudonnut vankilanpihalle, jossa pieninkin kolina olisi voinut
herättää epäilystä.

Pakolainen odotti pari minuuttia, mutta kun ei kolinaa kuulunut, alkoi
hän taas heilutella nauhaa. Nyt se oli ihan ristikkoikkunan sisällä.
Ilokseen huomasi Harald Vik, että liuskakivenpalanen pidätettiin
siellä. Hän antoi nauhan riippua velttona. Yht'äkkiä siihen tartuttiin,
ja hän antoi perää niin pitkälle kuin nauhaa riitti. Minuutin toisensa
jälkeen hän odotti hurjan jännittyneenä. Äkkiä nauhaa nykäistiin
kovasti kolme kertaa.

"Se on varmaan merkinanto", ajatteli pakolainen ja alkoi vetää nauhaa
takaisin.

Hän oli näkevinään pimeässäkin, että nauha paitsi liuskakivenpalasta
oli saanut lisätaakankin.

Hetkisen kuluttua oli hänellä kaikki hallussaan. Suuri leivänkappale
oli sidottu kiinni liuskakivenpalaseen.

Pakolainen oli niin surkean nälissään, että hän heti alkoi syödä
leipää. Se maistui ihanalta.

Lopetettuaan vaatimattoman ateriansa hän otti liuskakivenpalasen
katsoakseen, oliko kuolemaantuomittu kirjoittanut hänelle jotain.

Kopin asukas oli taittanut pienen sirun liuskakivestä ja kirjoittanut
sille:

"_Kuka te olette? Kuinka olette päässyt katolle_?"

Harald Vik repäisi heti liuskakivenpalasen katosta ja vastasi:

"_Olen yksi salaliittolaisista. Pakenin savupiipun kautta. Sanokaa
vahdille, joka tulee kierrokselle kello yksitoista, että olette itse
rikkonut ruudun. Kuka te olette_?"

Sitten hän hilasi liuskakivenpalasen alas samoin kuin ennenkin ja hänen
onnistui heittää se sisään ristikkoikkunasta.

Parin minuutin kuluttua nykäistiin nauhaa kolme kertaa, ja vastaus
kuului:

"_Tahdon paeta tänä yönä. Näyttäkää minulle savupiippu! Täältä vie
käytävä päärakennukseen. Olen kuolemaantuomittu_."

Norjalaista hiukan kummastuttivat nuo varmat, käskevät lauseet.

Mahtoi olla merkillinen mies tuo kuolemaantuomittu.

Hän kömpi takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Ukkosenjohdatinta
myöten hän pääsi päärakennuksen katolle. Hän näki vilaukselta
kuolemaantuomitun kasvot ristikon takana.

Harald Vik meni savupiipun luo, nojaten siihen. Hän näki, että
kuolemaantuomittu nyökäten ilmoitti ymmärtäneensä.

Sitten pakolainen taas hyppäsi alempana olevalle katolle ja kaiversi
liuskakiveen:

"_Kahdeksannessa kerroksessa on savupiipussa ovi, joka avataan
ulkopuolelta. Tarvitsetteko työkaluja_?"

Kun liuskakivenpalanen tuli takaisin, oli siihen kaiverrettu vain yksi
sana:

"_En_."

Vähitellen oli tullut aivan pimeä. Yhdentoista aikaan kuu nousi ja loi
aavemaista ja kalpeaa valoaan vankilankatoille. Ja kaupunginkin melu
hiljeni vähitellen.

Harald Vik ajatteli:

"Jos tuo kuolemaantuomittu todella aikoo paeta, on sen tapahduttava
kello kahdentoista kierroksen jälkeen. Viisainta lienee pysytteleidä
aivan hänen koppinsa yläpuolella, siten voin ehkä tarvittaissa olla
avuksi."

Hän heittihe pitkäkseen katolle ja odotteli kärsimättömänä ja
jännityksissään.

Vihdoinkin kirkonkellot kajahuttivat kaksitoista lyöntiä, ja samassa
hän kuuli heikkoa kolinaa allansa. Ovi avattiin.

"Se on vartija, joka on mennyt koppiin", ajatteli Harald Vik. "Nyt on
aika käsissä, jolloin onneton voi tehdä pakoyrityksensä. Niin pian kuin
vanginvartija on mennyt -- --"

Puheensorina keskeytti hänen mietteensä. Kaksi henkilöä puheli
keskenään. Sen täytyi kuulua kuolemaantuomitun kopista.

Vik kumartui katon yli niin sukkelaan kuin taisi kuullakseen mitä
puhuttiin.

Ja nyt hän kuulikin selvästi äänen sanovan:

"Minusta kopissa tuntuu kylmältä."

"Se on varmaan vanginvartija", ajatteli Vik.

Toinen ääni vastasi. Se oli merkillisen kuiva ja soinnuton, mutta tyyni
ääni:

"En voi hyvin. Täällähän ei voinut hengittää. Siksi löin ikkunan rikki."

Vanginvartija vastasi:

"Onko ikkuna rikki? Oletteko hullu, mies? Oletteko todellakin lyönyt
ikkunan rikki? Se on törkeä rikos ohjesääntöjä vastaan."

"Minun asemassani olevien henkilöiden", vastasi kuolemaantuomittu, "ei
tarvitse noudattaa niin yksityiskohtia myöten ohjesääntöjä".

"Mutta eihän käy laatuun rikkoa ikkunaruutuja. Miten te oikein
menettelitte? Eikö ristikko ollut tiellä?"

"Menkää ruudun luo, niin näette miten menettelin."

Harald Vik kuunteli äärimmäisen jännittyneenä, kuuli lasin helinää, ja
arvasi siitä, että vartija oli mennyt ikkunan luo. Heti sen jälkeen hän
kuuli vanginvartijan ihmettelevän äänen:

"Niin, totta tosiaan, koko ruutu on säpäleinä. Tämä on mitä
törkein -- --"

Puhe katkesi, ja pakolainen kuuli puolitukahdetun huudahduksen, jota
hän ei heti käsittänyt. Muutaman sekunnin ajan kuului kovanlaista
kolinaa, sitten kaikki hiljeni.

Hetken kuluttua sanoi joku kopissa:

"Olkaa täysin rauhallinen. Jos yritättekään huutaa, kuristan teidät."

Se oli kuolemaantuomitun ääni.



VII.

Tiedemies.


Tuo hiljainen kolina, jota Harald Vik erotti kopista, teki häneen
syvän vaikutuksen. Hän käsitti, että siellä yön hiljaisuudessa
taisteltiin kiivasta, kamalaa taistelua, jonka tuloksesta sekä hänen
että kuolemaantuomitun kohtalo oli riippuvainen. Mutta kun hän kuuli
kuolemaantuomitun äänen, rauhoittui hän. Hän arvasi, että vartija oli
joutunut häviölle taistelussa ja saanut suukapulan.

Kuolemaantuomitun sanoja seurannut hiljaisuus kesti vain minuutin ajan.
Sitten hän kuuli mutinaa alhaalta kopista ja kaksi peräkkäistä kumeata
lyöntiä. Ne kuuluivat ihan siltä, kuin olisi lyöty märkää pyyheliinaa
kovasti pöytään. Sitten oli kaikki hiljaista. Mitä oli tapahtunut?

Pakolainen kurottautui niin pitkälle räystäskourun ulkopuolelle kuin
voi ja kuunteli jännityksissään. Hän kuuli sen verran, että jotain
kopissa puuhailtiin. Hän kuuli askelten äänen, ne kulkivat edestakaisin.

Yht'äkkiä koputettiin kolmasti ristikkoikkunaan. Olikohan se
merkinanto? Pakolainen makasi liikkumatta ja odotti. Silloin
koputettiin taas, tällä kertaa kovemmin, minkä vuoksi Harald Vik näki
parhaaksi vastata. Hän koputti kolmasti räystäskouruun. Heti paikalla
vastattiin alhaalta. "Miks'ei hän puhu", ajatteli Harald Vik, "ehkä
hän pelkää, että joku voisi kuulla". Hän otti taas nuoran, sitoi sen
liuskakivenpalasen ympäri ja päästi sen alas ristikkoikkunaan. Hän oli
jo tullut niin taitavaksi, että hän silmänräpäyksessä osasi heilauttaa
liuskakivenpalasen ristikkorautojen lomitse, joihin se tarttui kiinni.

Puolen minuutin kuluttua hän taas voi vetäistä nuoran ylös. Nyt
oli kivenpalaseen kirjoitettu aika paljon. "Hän tahtoo jatkaa
kirjeenvaihtoa", ajatteli pakolainen.

Tällä kertaa oli vanki piirtänyt kivelle seuraavan kappaleen:

"_Tiedän, missä käytävä on, mutta minun on vaikea löytää savupiippua.
Ryömikää heti sinne ja matkikaa rotan nakerrusta sieltä käsin. Olkaa
aivan levollinen, ei se ole vaarallista_."

Harald Vikiä ihmetytti tiedonannon suojeleva ja samalla käskevä sävy,
mutta hän oli heti valmis täyttämään kuolemaantuomitun toivomuksen. Hän
iloitsi jo suuresti siitä, että hänellä oli seuraa toivossa. Kun heitä
oli kaksi, oli tietysti helpompi tehdä pakosuunnitelmia.

Niinpä hän kiipesi kolmannen kerran ukkosenjohdattimen sivutse, pääsi
päärakennuksen katolle ja meni savupiipun luo. Hän kuunteli kauan,
mutta ei kuulunut hiiren hivahdusta, haudanhiljaisuus vallitsi. Taaskin
häntä kammoksutti tuijottaa sisään savupiipun aukosta, joka oli
yhtä syvä ja kylmä kuin kuilu. Mutta hän rohkaisi mielensä ja ryömi
piipusta sisään. Hän hilasi itsensä alaspäin samoin kuin ennenkin --
jännittämällä hartioitaan ja jalkojaan piipun seiniä vasten.

Vihdoin hän tuli sille kohdalle, jossa hän tiesi olevan rautaoven. Hän
hapuili käsillään ja löysikin sen. Sitten hän alkoi raapia sormillaan
kovettunutta nokea. Se kuulosti ihan rotan nakertelulta, ja sen täytyi
kuulua kautta koko käytävän.

Kesti miltei kymmenen minuuttia, ennenkuin hän kuuli, että
kuolemaantuomittu oli läheisyydessä. Hän erotti hiiviskeleviä askelia
käytävässä, ja heti sen jälkeen aukaistiin pieni rautaovi, ja
kuiskaavalla äänellä kysyttiin:

"All right?"

"All right!" vastasi Harald Vik.

Hän ryömi ylöspäin sen verran, että kuolemaantuomittu pääsi aukosta
sisään. Harald Vik arveli nyt, että mies mahtoi olla tavallista
pienempi, koska hän ryömi aukosta kevyesti ja ketterästi kuin kissa.

Ennenkuin hän sulki rautaoven, kysyi kuolemaantuomittu:

"Tekö siis karkasitte viime yönä?"

"Niin, minä."

"Mutta ette päässyt muurin yli köysiportaita myöten?"

"Ei, en päässyt niin pitkälle, ylimääräinen kierros nosti tien pystyyn."

"Ja nyt on ovien luona ja pitkin muuria asetettu kaksinkertainen määrä
vartijoita. Ei siis kannata toistaiseksi yrittääkään lähteä pakoon."

Sitten hän löi rautaoven lukkoon.

"Kiirehtikää ylös", kuiskasi hän, "minä tukehdun tässä pimeydessä".

Harald Vik kompuroi ylöspäin niin nopeasti kuin ikinä taisi. Mutta
sentään liian hitaasti toisen mielestä, joka kiipesi satumaisella
taidolla.

Kun he olivat onnellisesti päässeet katolle, jäi kuolemaantuomittu
hetkeksi seisomaan, katsellen kaupungin kattoja, jotka kimaltelivat
kalpeina kuunvalossa.

Harald Vik kuuli hänen mutisevan: "Tiesinhän minä, että tälläkin kertaa
välttäisin mestauslavan."

Norjalainen katseli häntä kummissaan.

Kuten sanottu hän oli aivan pieni mies. Hänellä oli yllään harmaa
viitta, joka liehui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Hän oli
kenties noin viisikymmenvuotias, mutta nähtävästi yhtä joustava kuin
kolmikymmenvuotias.

Hän meni Harald Vikin luo ja sanoi matalalla äänellä:

"Oli onni teille, että minä pelastuin."

Norjalainen katsoi häntä taas kummissaan.

"Olemmeko teidän mielestänne pelastuneet?" kysyi hän. "Olemme täällä
katolla emmekä voi päästä pois täältä. Eikä meillä ole edes mitään
syötävää."

"Mutta vapaus", vastasi vanki, "kun ihminen on _vapaa_, voi hän tehdä
mitä hyvänsä. _Kun minä olen vapaa_, ei mikään ole minulle mahdotonta."

"Mutta mehän voimme joutua kiinni milloin hyvänsä."

"Siis on vältettävä sitä."

"Mutta miten maailmassa siis aiotte menetellä?"

"Se on minun asiani, mutta olen varma, että teidät olisi keksitty
vuorokauden kuluessa, jollen olisi ehtinyt avuksenne."

Harald Vik ei voinut olla hymyilemättä toverinsa suunnattomalle
itseluottamukselle.

"Voin vaikka vannoa", jatkoi kuolemaantuomittu, "että olette
laiminlyönyt kaikkein yksinkertaisimmatkin varokeinot?"

"Mitä te tarkoitatte?"

"Esimerkiksi nämä liuskakivenpalaset, joita olemme käyttäneet
kirjeenvaihdossamme, ne ovat tietysti hujan hajan pitkin kattoa?"

"Kyllä, mutta mitä merkitystä sillä olisi?"

"Siinä kuulette itse, kuinka kevytmielinen olette. Tietenkin se on
varsin tärkeää. Meidän täytyy olettaa, että vankilan vartiosto tämän
toisen karkuretken perästä alkaa epäillä, että olemme paenneet katon
ylitse. Heti huomenaamulla kun he löytävät hänet tuolla sisällä" --
kuolemaantuomittu viittasi koppiinsa -- "alkavat he tutkia asiaa.
Rikkilyöty ruutu herättää jo epäilyjä. He nousevat katolle ja löytävät
liuskakivenpalaset."

Harald Vik keskeytti:

"Ettekö usko, että he ensin löytävät meidät, jos he kerran tulevat
katolle?" kysyi hän.

"Meidän täytyy etsiä piilopaikka."

"Mihin aiotte kätkeytyä tällä katolla, jossa ei ole ainoatakaan
piilopaikkaa?"

"Ette siis luota minuun?"

"En. Enhän tunne teitä. Kuka te oikeastaan olette?"

Kuolemaantuomittu vastasi lyhyesti ja välinpitämättömästi poistuessaan
Harald Vikin luota:

"Minä olen tiedemies."

Norjalainen näki, kuinka vieras mies kiipesi ukkosenjohdatinta pitkin
toisen rakennuksen katolle ja poimi pienet liuskakivenpalaset, jotka
hän huolellisesti pisti taskuunsa.

Tullessaan takaisin Harald Vikin luo hän sanoi osoittaen
ukkosenjohdatinta:

"Tuo kapine ratkaisi asian."

Vik katsoi ällistyneenä häneen. Hän alkoi vähitellen uskoa joutuneensa
hullun kanssa tekemisiin.

"Te ette ymmärrä minua", jatkoi tiedemies. "Vaikka meillä ei olekaan
liikoja aikoja, koetan kuitenkin selittää asian teille. Kun te
jokseenkin tältä kohdalta keksitte minut ristikkoikkunan takana,
pelästyitte te varsin suuresti. Tunnustakaapa vaan. Te luulitte
silloin, että vapautenne oli jo ollutta ja mennyttä. Mutta minäpä olin
tarkannut teitä jo neljä tuntia. Arvasin heti, kuka te olitte, sillä
vanginvartija oli kertonut minulle paostanne. Mutta ymmärsin myöskin,
että tilanne oli toivoton, ellette saisi apua. Harkitsin sitten lähes
puolisen tuntia kaikkia mahdollisuuksia. Koettaisinko päästä katolle
vai odottaisinko sopivampaa pakotilaisuutta. Olin heti selvillä siitä,
että katolla olisi vaikea sekä piiloutua että hankkia ruokaa itselleen.
Mutta kun samassa keksin kyyhkyset, sain rohkeutta kuitenkin koettaa.
Mutta olin kuitenkin yhä kahden vaiheella. Mutta sitten huomasin tämän
ukkosenjohdattimen, joka on hyvin sopivassa paikassa, ja se ratkaisi
asian."

"Kyyhkysiä", kysyi Harald Vik kummissaan, "aiotteko te syödä kyyhkysiä?"

"Kyllä, muun puutteessa. Kyyhkyspaisti ei olekaan huonointa. Mutta
tällä hetkellä ei ruokakysymys ole päivän polttavin kysymys. Tunnen,
etten tule nälkäiseksi ennen kuin huomisaamuna."

Mutta Harald Vik ei saanut kyyhkysiä mielestään ja kysyi siksi
uudelleen:

"Mutta mitenkä aiotte sitten pyydystää kyyhkysiä?"

"Ei mikään ole sen helpompaa."

Pikku mies katsahti taivaalle, jossa kuu juuri meni mustien pilvien taa.

"Luulen, että pian saamme sadetta."

Norjalainen hymyili.

"Aiotte ehkä sadeilmalla pyydystää kyyhkysiä?"

"Aivan niin, en taidakaan niitä pyydystää muulloin kuin sadeilmalla."

"Sitä en totta tosiaan ymmärrä."

"Rakas ystävä, eihän se ole tarpeellistakaan."

"Mutta onko lupa kysyä, mihin tulette käyttämään ukkosenjohdatinta?"

"Olenhan sanonut teille, että olen tiedemies. Tämä ukkosenjohdatin on
minulle nykyisessä asemassani aivan verrattoman arvokas."

Yht'äkkiä hän löi kovasti käsiänsä yhteen, ja kyyhkysparvi pyrähti
lentoon vanhalta katolta.

"Se pitää paikkansa, se pitää paikkansa", sanoi tiedemies.

Sitten hän kääntyi Harald Vikin puoleen ja jatkoi:

"Kuulin eräältä vanginvartijalta, että pääsitte pakenemaan viilaamalla
vankikopin lukon puhki. Onko se totta?"

"On."

"Silloin teillä täytyi olla erinomaiset työkalut?"

"Parhaat saatavissa olevat."

"Ja otaksuttavasti ette ole ollut niin kevytmielinen, että olisitte
unohtanut nämä työkalut koppiinne?" kysyi pikku mies läähättävällä,
totisella äänellä.

Norjalainen veti esille työkalunsa, terässahan ja poran.

"Tässä ne ovat", sanoi hän.

"Mainiota", mutisi tiedemies, joka taas oli hyvällä tuulella. "Näillä
työkaluilla ja ukkosenjohdattimella voimme uhmailla vaikka kokonaista
vartija-armeijaa. Nyt on sade varmaan jo tulossa."

Raskaita pisaroita sataa loiski jo vankilankatolle.

"Voitteko nähdä tuota uutta muuria tuolla vanhalla katolla?" kysyi
tiedemies.

"Kyllä, sehän on uusi palomuuri."

"Se on aivan katon vieressä. Se salpaa vanhaan tähystystorniin vievän
käytävän."

"Tähystystorniin? Tuo vanha muuri on aikoja sitten umpeenmuurattu."

"Niinpä niin, mutta joka tapauksessa on olemassa yksi käytävä.
Kyyhkyset oleskelevat siellä, villikyyhkyset nimittäin. Olen huomannut
sen koppini ristikkoikkunasta. Otaksun, että huone on kyllin suuri
asunnoksemme."

"Mutta kuinka voimme murtautua sinne?"

"Se on meidän tehtävä jo tänä yönä. Revimme irti muutamia kiviä
palomuurista. Kuten jo sanoin, täytyy sen sulkea käytävä. Ryhtykäämme
työhön heti!"

Neljännestunnissa oli pikku mies kiskonut irti kaksi kiveä. Hän pisti
kätensä sisään aukosta.

"Aivan kuten otaksuinkin", sanoi hän, "nyt voin tuntea käytävän". Hän
irroitti useampia kiviä, pidellen niitä ylen varovaisesti, etteivät
menisi rikki. Harald Vik sai koota kalkin kasalle. Rankka sade liotti
kalkin nopeasti läpimäräksi, niin että se oli kuin puuroa. Kun kivet
oli pantu paikoilleen jälleen, oli varsin helppoa sivellä tätä puuroa
niille, niin että miltei kaikki jäljet hävisivät.

Äkkiä sininen salama välähti pilvien välistä, ja kova jyrähdys kuului.

Pikku mies keskeytti työnsä. Hän etsi katseellaan kyyhkysiä, jotka
peloissaan olivat hiipineet muutamalle savupiipulle.

Hän otti taskustaan revolverin ja tarkasti oliko se ladattuna.

"Se on vanginvartijan revolveri", sanoi hän, "nyt se otetaan
käytäntöön".

Hän tähtäsi aseella kyyhkysparvea kohti, joka häämötti epäselvästi
pimeässä.

Harald Vik pidätti hänen kättään.

"Ette suinkaan aio saattaa meitä molempia onnettomuuteen. Ymmärtänette
toki, että laukaus kuullaan alas."

Pikku mies työnsi hänet sievästi syrjään.

Samassa silmänräpäyksessä uusi salama välähti. Hän odotti kaksi
sekuntia ja ampui. Revolverin pamaus hukkui täydellisesti
ukkosenjylinään.

Kaksi kyyhkystä putosi kuolleena katolle. "Yksi kummallekin", mutisi
hän, "se riittää aluksi".

Harald Vik seisoi ja katseli kaikkea kuin kivettyneenä.

"Se oli mainio laukaus", sanoi hän avomielisen ihailevalla äänellä.

"Minä en koskaan ammu harhaan", vastasi pikku mies ja katsahti ylös.

Seuraavassa hetkessä oli hän jo työssään irroittamassa kiviä palomuurin
luona.



VIII.

Tuntematon huvilinna.


"Kuinka te saitte revolverin käsiinne?" kysyi norjalainen.

"Otin sen yksinkertaisesti mieheltä, joka makaa tuolla", vastasi vanha
mies, osoittaen samalla entisen koppinsa ikkunaa. "Hän kyllä kaipaa
sitä huomenaamulla, kun herää."

Mutta samalla hän nauroi katkerasti ja pilkallisesti. Harald Vik
tarttui pelästyneenä hänen käteensä.

"Oletteko varma, että hän herää?" kysyi hän huolissaan.

"Olen", vastasi tiedemies, "hän herää varmasti, olen murhaaja vain
silloin, kun se on aivan välttämätöntä".

"Hän on siis vain nukutettu?"

"Hän n u k k u u."

Norjalaista hieman kammoksutti ja hän halusi vaihtaa puheenaihetta.

"Lienee viisainta käydä noutamassa kyyhkyset tänne", sanoi hän,
"nyt tuulee aika navakasti, ja tuuli voisi helposti pyyhkäistä ne
matkoihinsa".

"Niin, noutakaa ne", mutisi kuolemaantuomittu.

Harald Vik ryömi kattoa pitkin ja löysi kyyhkyset.

Toista oli ammuttu suoraan rintaan ja se oli varmaankin kuollut
paikalla. Toinen eli vielä, kun Vik otti sen ylös. Lopettaakseen sen
kärsimykset norjalainen katkaisi sen kaulan.

Palatessaan tähystystorniin joutui hän näkemään sellaista, joka
huolimatta hänen hirvittävästä asemastaan tuntui niin hullunkuriselta,
että hänen täytyi nauraa ääneen.

Tiedemies oli nyt irroittanut niin monta kiveä, että voi yrittää ryömiä
sisään aukosta.

Mutta hän oli ollut liian hätäinen ja tarttunut kiinni aukkoon, niin
ettei hän päässyt ulos eikä sisään. Pikku miehen sääret ja viitan lieve
sätkyttelivät surkeannäköisinä ilmassa.

Harald Vik kuuli hänen äänensä aukosta:

"Auttakaa minua! Olen tukehtumaisillani."

Norjalainen meni hänen luokseen ja koetti vetää häntä ulos jälleen,
mutta se näytti mahdottomalta. Lopuksi hän keksi, että mies itse
sätkytteli vastaan. Samassa vihuri ulvoi katolla niin, ettei Vik
voinut kuulla toverinsa puhetta. Mutta heti myrskyn vaiettua hän kuuli
vanhuksen vihaisen, marisevan äänen muurin sisältä:

"Senkin pöllöpää, en minä aio tulla ulos, vaan aion mennä sisään."

"Ahaa, vai sillä lailla", huusi Harald Vik ja alkoi työntää kaikin
voimin.

Hänestä tuntui siltä, kuin vanhuksen hintelä ruumis ihan menisi
kappaleiksi kivien välissä. Vihdoinkin hän luisui sisään. Harald
Vik näki hänen jalkojensa katoavan pimeästä aukosta. Samassa lensi
pelästynyt kyyhkysparvi tähystystornista vastakkaisella puolella.

Norjalainen odotteli suuresti jännityksissään.

Vihdoinkin pisti vanhus parrakkaat, hirveät kasvonsa aukosta.

"Teitä onnestaa", sanoi tiedemies, "teitä onnestaa".

"Kuinka niin?" kysyi Harald Vik.

"Täällä raunioissa on hyvät tilat. Täällä on tilaa meille molemmille."

"Silloinhan teillä on yhtä hyvä onni", sanoi norjalainen
loukkaantuneena. Häntä ei miellyttänyt toisen suuri itsekkyys.

"Ei", vastasi tiedemies nauraen kamalaa nauruaan, "teillä on onnea,
sillä minä tiesin, että siellä olisi tilaa minulle. Ja meidän täytyy
mennä piiloon. Jollei siellä olisi ollut tilaa molemmille, olisi teidän
täytynyt lähteä katolta. En olisi voinut sallia teidän käyskentelevän
täällä katolla, kun on mahdollista, että huomenna pannaan toimeen
etsiskelyjä."

"Mihinkä minä sitten olisin mennyt?" kysyi Harald Vik ihmeissään.

"Haa, minun olisi varmaankin täytynyt kuristaa teidät ja työntää teidät
johonkin vanhaan savupiippuun."

Norjalainen hätkähti. Katsoessaan vanhuksen kasvoja, jotka pistivät
esiin muurinaukosta, alkoi häntä kammoksuttaa. Vanhus muistutti aivan
korppikotkaa häkissään. Nyt oli Vik varma siitä, että hän oli joutunut
tekemisiin mielipuolen kanssa, mutta hän ajatteli, että parasta oli
kohdella miestä säälivästi.

Hän sanoi leikkisällä äänellä:

"Mutta minä olen sentään voimakkaampi."

"Te olette kookkaampi", vastasi vanhus, "mutta ette voimakkaampi".

"Senpä tahtoisin nähdä."

"Vanginvartija oli jättiläinen", jatkoi vanhus, "ja kuitenkin oli
minulle yhtä helppoa voittaa hänet kuin taittaa niska kyyhkyseltä".

Norjalaista puistatti, mutta hän hillitsi itsensä ja hymyili, ikäänkuin
kaikki olisi ollut vain herttaista pilaa.

"Sitä paitsi teillähän on revolveri", sanoi hän.

"Mutta siinä on jäljellä vain neljä kuulaa", vastasi tiedemies. "Se on
liian vähän jo sekin. En tahdo tuhlata yhtä kuulaa teihin. Löysittekö
kyyhkyset?"

Harald Vik piteli lintuja vanhuksen kasvojen edessä.

"Ne ovat herkullista tavaraa", sanoi hän, "hyvä, pieni paisti
kummallekin".

"Aivan oikein. Paisti kummallekin. Mutta pelkään pahasti että saamme
syödä ne raakoina."

"En ikinä. Kun minä olin vapaana tuolla suuressa kaupungissa, pidettiin
minua suurena herkkusuuna. Kuinka voitte luulla, että minä alentuisin
syömään raakaa lihaa?"

"Siksi etten näe mitään mahdollisuutta saada kyyhkysiä paistetuksi.
Siihenhän tarvitsemme tulta."

"Aivan oikein."

"Ja sitä paitsi tarvitsemme puita."

Vanhus nyökkäsi.

Harald Vik jatkoi yhä iloisemmin:

"Ja me tarvitsemme, paistinpannun."

"Varsin oikein. Minä en pidä halstarilla paistetuista kyyhkysistä."

"Ja hiukan voita paistamista varten."

"Ihan."

"Mitään tästä kaikesta ei meillä ole."

"Mutta voimme hankkia."

"Kuinka aiotte hankkia sen?" kysyi Vik. "Täällä katollako?"

"Tietysti, missä muutoin? Luuletteko, että aion mennä
vankilanjohtajalta pyytämään sitä. Vankilanjohtaja on viholliseni. En
aio pyytää mitään häneltä."

"Luulen, että te olette hullu", tuli Harald Vik sanoneeksi.

Toinen nauroi ääneensä.

"Niin on moni luullut", sanoi hän, "minä pidän tätä huudahdusta
kohteliaisuutena, ja minä olen kärkäs imartelulle. Vastalahjaksi
rohkenen pyytää teitä pienelle aamiaisaterialle vankilankatolla
huomenaamulla varhain."

"Paljon kiitoksia, minä jo alankin olla nälissäni."

"Se ilahduttaa minua, mutta teidän tulee pitää hyvänänne yksinkertainen
kestitys. Valitan etten vielä voi tarjota teille viiniä."

Norjalainen hymyili.

"Sen sijaan aion tarjota oikein herkullisia vihanneksia kyyhkyspaistin
kera. Se ehkä maistuu, vai miten?"

"Mainiosti."

"Hyvä. Mutta älkäämme enää tuhlatko aikaa turhiin laverteluihin."

       *       *       *       *       *

Keskustelun aikana oli vanha mies irroittanut taasen muutaman kiven,
niin että aukko oli melkoista suurempi.

"Ettekö tahdo käväistä katsomassa yhteistä asuntoamme?" kysyi hän.

Harald Vik epäröi hetken.

"Pelkäättekö?" huudahti kuolemaantuomittu, puoliksi yllätettynä,
puoliksi harmissaan; "vai niin, te pelkäätte siis?"

"Minä en pelkää!"

"Ryömikää sisään sitten! Missään tapauksessa teillä ei ole valinnan
varaa."

Tiedemies vetäytyi taaksepäin kattoon päin, ja Harald Vik pisti päänsä
aukosta. Vanhoista muureista lähtevä tympeä haju lehahti häntä vastaan.

"Eteenpäin", kuuli hän kumppaninsa käskevästi sanovan.

Kyynärpäittensä avulla hän nousi muurinreunan yli ja liukui sisään
aukosta.

"Täällä on pehmeätä", huusi hän yllätettynä, kun hän oli päässyt
sisälle raunioon.

Vanhus hymyili.

"Me olemme suuressa kyyhkyslakassa", sanoi hän. "Te putositte pesään,
joka on täynnä höyheniä ja heiniä, joita kyyhkyset vuosikausien
kuluessa ovat keränneet. Sen tuoksu ei tosin ole varsin suloinen, mutta
toistaiseksi saamme tyytyä siihen."

"Täällä vetää sietämättömästi", sanoi norjalainen.

"Mitä johtopäätöksiä teette siitä?"

"Luonnollisestikin että toisella puolella on aukko", vastasi Vik.

"Aivan oikein, mutta se teidän olisi heti pitänyt tajuta siitä, että
kyyhkyset pyrähtivät lentoon, kun minä ryömin sisään raunioon."

Norjalainen ei vastannut tähän mitään.

"Nouskaa", käski vanhus.

Harald Vik nousi, mutta löi päänsä kovasti kolahtaen kivikattoon.
Tahtomattaan pääsi häneltä tuskanhuudahdus, ja hän oli tupertua maahan.

"Hyvä on", sanoi tiedemies rauhallisesti, "tahdoin vain saada selville,
kuinka korkeata täällä on. Minä nimittäin voin seistä suorana. Valitan
ettei asunto ole yhtä mukava teille."

Harald Vik istahti masentuneena jälleen lattialle. Vanhuksen
häikäilemättömyys teki hänet kokonaan voimattomaksi.

"Muuten voin ilmoittaa teille", jatkoi vanhus, "että huone on
jokseenkin neliskulmainen ja kai noin pari metriä leveä. Ymmärtänette
siis, että täällä on tilaa yllin kyllin."

Norjalainen vavahti, hän kuuli ulkoa kovaa kohinaa.

"Onni seuraa meitä", mutisi vanhus, "nyt alkaa taas sataa kuin saavista
kaataen. Tilaisuus on otettava varteen."

"Pimeästä huolimatta Harald Vik saattoi nähdä, kuinka vanhus otti
esille valkoisen nenäliinan, jonka hän pisti ulos aukosta, mistä
kyyhkyset olivat paenneet."

"Mitä te teette siellä?" kysyi hän.

"Minä kokeilen. Näytte unohtaneen, että minä olen tiedemies."

"Enkö voi auttaa teitä jollakin?"

"Ei, ette tänä yönä. Tänä yönä saatte olla täysin levossa. Teidän
täytyy nukkua."

Norjalainen tunsikin samassa olevansa hirveän väsynyt. Hän nojasi
päätään muuria vasten. Hänen silmäluomensa painuivat kiinni. Hän koetti
taistella unta vastaan, mutta turhaan.

Unen jo painaessa hänen silmäluomiaan hän näki, kuinka tiedemies
heilutti nenäliinaa häntä kohti, sitten hän kuuli selvästi tämän
sanovan:

"Minun täytyy olla varma, että te ette liiku kahdeksaan tuntiin. Teidän
malttamattomuutenne voisi helposti pilata kaiken meiltä, ja minä olen
tottunut toimimaan omin neuvoin."

Sitten väsymys ja uni saivat täysin valtaansa Harald Vikin, ja hän
nukkui pian raskaasti nojaten päätään ja yläruumistaan seinää vasten.

Niin pian kuin Harald Vik oli vaipunut uneen, pujahti tiedemies
ketterästi kuin kissa aukosta ja katosi suuren vankilankaton pimeyteen.
Sade valui virtanaan. Silloin tällöin sininen salama välähti pimeydessä.

Kun Harald Vik heräsi, oli kaikki jo valoisaa hänen ympärillään. Hän
tunsi päässään merkillistä suhinaa, joka kuitenkin vähitellen taukosi.
Hän katsahti ympärilleen, aluksi oikein tajuamatta missä hän oli.

Sitten hän yht'äkkiä muisti kaiken. Hän oli vanhassa rauniossa.
Tuossa oli vankilankatolle antava suuri aukko ja toisella puolen
oli pieni aukko, josta kyyhkyset olivat paenneet. Norjalainen ryömi
viimeksimainitun luo ja katsoi ulos. Hän katsoi ensin alas syvään
kuiluun. Vanha tähystystorni oli yhtä korkealla kuin vankilanpääty.
Alempana ei ollut minkäänlaista jalansijaa, vain leveä räystäskouru,
joka oli vielä märkä öisen sateen jälkeen. Harald Vik antoi katseensa
liukua edelleen. Hän näki jälleen suuren kaupungin siellä kaukana
alapuolellaan. Kirkkojen huiput ja tuhannet ikkunaruudut välkkyivät.

Aamupäivä oli jo varmaan pitkälle kulunut. Taivas oli nyt aivan
pilvetön ja aurinko paistoi. Hän tunsi suloisen lämmön virtaavan
jäsenissään. Hän oli herännyt uuteen elämään. Mutta missä oli
kummallinen ukko? Harald Vik kääntyi aikoen hypätä katolle, mutta
pysähtyi äkkiä.

Siellä, aukossa, seisoi pikku tiedemies ja katseli häntä
hyväntahtoisesti hymyillen.

"Kahdeksan tuntia", mutisi vanhus, "olette nukkunut tasan kahdeksan
tuntia. Kävi aivan niinkuin laskin. Olen aina oikeassa."

Norjalainen muisti yölliset tapahtumat ja kysyi:

"Onko joku ollut täällä?"

"Ei", vastasi tiedemies, "ei kukaan ole ollut täällä. He eivät näy
epäilevän. Uskovat nähtävästi, että minäkin olen päässyt pakenemaan
muurin ylitse. Nyt voimme toistaiseksi olla turvassa."

"Ettekö tekin ole nukkunut?" kysyi Vik.

"Tunnin ajan. Nukun tavallisesti hyvin vähän. Uni on välttämätön paha.
Minä pidän aikaa, jonka nukumme, hukkaan heitettynä."

"Valitan että uupumus valtasi minut", änkytti norjalainen. "Olisin ehkä
voinut olla teille avuksi."

Vanhus hymyili vielä hyväntahtoisemmin.

"Hyvä että nukuitte", vastasi hän, "niin ette häirinnyt minun työtäni.
Minä järjestin kaiken siltä varalta, että mahdollisesti tultaisiin
käymään vankilankatolla. Oli niin hiljaista, niin hiljaista meidän
asunnossamme, ja aukko oli muurattu umpeen. Voitte arvata, että tuolla
alhaalla nousi aika metakka, kun he huomasivat pakoni. Sitä kesti yli
tunnin ajan. Kyllä ihmiset ovat aika nautoja", huudahti hän lyöden
käsiään yhteen, "nyt ne väittävät tuolla alhaalla, että nämä karkaukset
ovat salaperäisiä, mutta ei heidän mieleensäkään juolahda ainoa
mahdollinen ratkaisu -- katto. Katto, josta tulee meidän huvilinnamme.
_Tuntematon huvilinna_!"



IX.

Aamiainen vankilankatolla.


Harald Vik tunsi, että hänen kielensä oli kuiva ja takertui suulakeen.

"Minua janottaa", sanoi hän, "olen ihan kuolemaisillani janoon".

"Niin, mitä olisitte nyt tehnyt, ellei minua olisi ollut?"

"Onko teillä kenties vettä?" kysyi norjalainen iloisena.

"Minulla on vettä vaikka kuinka paljon. Haluatteko ehkä peseytyäkin.
Mikään ei estä."

Norjalainen kömpi esiin rauniosta. Katto oli vielä paikka paikoin märkä
sateen jälkeen, mutta aurinko paahtoi kuumasti, joten se pian kyllä
kokonaan kuivuisi.

Vanhus pyysi häntä seuraamaan itseänsä.

Hän kiipesi alaspäin ukkosenjohdatinta myöten ja käski Harald Vikiä
laskeutumaan vatsalleen ja ottamaan vastaan jotain, jota hän ojentaisi
hänelle.

Harald Vik näki nyt että alempana olevalla katolla häämötti joitakin
muodottomia esineitä, joissa oli vettä.

"Mitä nuo ovat?" kysyi hän.

"Toinen on vanhan räystäskourun palanen", vastasi tiedemies, "toinen
on vanha savupiipun-hattu. Voin vakuuttaa teille, että se on tarkoin
puhdistettu, ennenkuin se on otettu käytäntöön. Se vetää kaksikymmentä
litraa vettä."

"Mistä maailmasta olette saanut veden?"

"Ette kai muista yöllistä sadeilmaa. Minulle ei tuottanut pienintäkään
vaikeutta kerätä nuo muutamat litrat. Luulen, että se riittää ensi
aluksi noin kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi. Sitten toivoaksemme
tulee jo uusi sade. Ne eivät tavallisesti ole harvinaisia tähän
vuodenaikaan."

Vanhus hääräili jonkun vanhan rautalevyn kimpussa.

"Vaikeampi oli saada sopiva juoma-astia", sanoi hän. "En tahtonut, että
olisimme juoneet piipunhatusta."

"Ja mitä silloin teitte?"

"Teidän erinomaisten murtokapineittenne avulla onnistui minun helposti
sahata kaksi levyä tästä vanhasta läkkikourusta. Muovailin ne, ja,
olkaa hyvä, tässä on kupillinen vettä."

Norjalainen tarttui ahnaasti "kuppiin" ja joi sen pohjaan. Vesi tosin
ei ollut kylmää eikä oikein puhdastakaan, mutta Harald Vikin mielestä
se maistui helmeilevältä viiniltä. Hän pyysi lisää, ja vanhus tarjosi
hänelle nähtävästi huvitettuna norjalaisen ihastuksesta.

"Nyt seuraa ohjelmassa aamiainen", sanoi tiedemies, kavuttuaan taas
ukkosenjohdatinta myöten ylös. "Muistatteko, että lupasin tarjota
teille aamiaisen? Luulen melkein, että syöminen on jo paikallaan."

"Kyyhkyset", mutisi Harald Vik, "oletteko saanut kyyhkyset paistetuksi?"

"Olen, tietysti, minähän sanoin teille, etten pidä raa'asta lihasta.
Emmeköhän nauti aamiaistamme verannalla?"

"Verannalla?"

Tiedemies katsoi kummissaan nuorta miestä. "Miksi tärvelette
kuvitteluni?" kysyi hän moittien. "Emmekö me mielestänne oleskele
huvilinnassa? Maailman suurimmassa. Katsokaahan tätä kattoa, jossa
vaikka rykmentit voisivat marssia. Eikö tämä veranta ole kyllin hyvä?"

Harald Vik nyökkäsi.

Tiedemies otti häntä käsipuolesta, ja he kulkivat hitaasti yli
vankilankaton. He kulkivat vanhan tähystystornin ja useitten
savupiippujen ohitse. Äkkiä he pysähtyivät suuren ilmanvaihtimen luo,
joka loi leveän varjon katolle.

"Kas tässä", sanoi vanhus, "tässä on varjoisa paikka, jossa voimme
mukavasti nauttia aamiaisemme. Täältä voimme myöskin nähdä kaupungin
vihreät puistot ja sinisen meren tuolla etäisyydessä. Meillä on ihana
näköala."

"Mutta aamiainen?" kysyi norjalainen epävarmana. "Kyyhkyset -- --"

Vanhus osoitti sormellaan.

"Voitteko nähdä tuota savupiippua?"

"Kyllä, tuo, josta savu nousee. Sen olen nähnyt ennen. Se on ainoa
piippu tällä katolla olevista, jota käytetään."

"Olette oikeassa", sanoi vanhus. "Se piippu kiinnitti heti minunkin
huomiotani, ja siitä on meille paljon hyötyä. Siellä on meidän
keittiömme. Tänään olen itse laittanut ruoan, mutta vähitellen saatte
te opetella, sillä minun on pian antauduttava tieteeni palvelukseen."

       *       *       *       *       *

"Keitättekö siis savupiipun sisällä?" kysyi Vik.

"En, sen vieressä. Siispä teidänkin mielestänne näyttää siltä, kuin
savu nousisi savupiipusta. Sepä mainiota, silloin olen varma, ettei
alhaalta pihalta eikä liioin ympärillä olevista kirkontorneista huomata
mitään epäilyttävää. Savu nousee savupiipun vierestä."

Ja hän lisäsi ylpeänä:

"Se on meidän tulemme, josta savu lähtee."

"Olette siis saanut käsiinne jotain polttokelpoista. Mistä löysitte
halot?"

"Ei tuossa halot pala."

"No, mikä sitten?"

"Hiili."

"Kivihiili?"

"Ei vaan nokihiili."

"Nokihiili!" Harald Vik ei ymmärtänyt mitään ja tuijotti hämmästyksen
vallassa pientä miestä, jota kohtaan hänen kunnioituksensa nyt alkoi
kasvaa.

Vanhus oli nähtävästi loistavalla tuulella ja hänellä oli ihmeen
hauskaa. Hänen kasvoistaan oli kokonaan kadonnut kaikki hirvittävä,
kova ja tunnoton. Mutta hänen silmänsä olivat yhtä kylmät ja terävät.
Juuri silmät tekivät hänen hymynsäkin ilkeäksi ja luonnottomaksi,
ja kun hän nauroi, oli hän kauhistuttavan näköinen, sillä silloin
loistivat hänen suuret, keltaiset hampaansa parran läpi.

"Mistä te sitä löysitte?" toisti norjalainen.

Pikku ukko osoitti useita kohtia katolla.

"Täällä on hiiltä joukoittain", sanoi hän. "Olette itsekin sitä nähnyt.
Savupiippujen sisällä, mies, on paksu kerros vanhaa, kivenkovaa nokea.
Se palaa erinomaisesti, kun se ensin on kuumennut. Olen irroittanut
muutamia kappaleita teidän kapineittenne avulla."

"Mutta kuinka saitte hiilet palamaan?"

"Käytin vanhaa menettelytapaa. Löin kahta kiveä vastatusten, kunnes
lämpöä syntyi."

"Hiilessäkö?"

"Ei vaan höyhenissä, joita olin pannut tuotapikaa kyhäistyjen tulusten
alle."

Harald Vik oli perin ihmeissään.

"Miten se on yksinkertaista", sanoi hän.

"Niin, vaikeinta on keksiä yksinkertaisinta ja sitä mikä on meitä
lähinnä", vastasi tiedemies. "Istuutukaa", jatkoi hän. "Valitan etten
vielä ole hankkinut tuoleja. Toistaiseksi on meidän tyydyttävä istumaan
jalat ristissä turkkilaiseen tapaan. No, istukaahan nyt!"

Norjalainen istuutui.

"Otan vapauden palvella teitä", sanoi vanhus, "mutta tämä tapahtuukin
nyt ensimmäisen ja viimeisen kerran. Tästä lähin jää se teidän
asiaksenne. Minun täytyy melkein yksinomaan antautua opintojani
harjoittamaan sekä myöskin pohtimaan kysymystä, kuinka voisimme
parantaa asemaamme."

       *       *       *       *       *

Pikku mies meni tupruavan savupiipun luokse ja palasi samassa takaisin
mukanaan kaksi suoraksi taottua vesirännin kappaletta.

"Tässä on lautaset", sanoi hän, "parhaat mahdolliset lautaset, mitä
täällä on saatavissa".

Sitten hän toi vadin -- niin ikään ränninpalanen -- jossa oli punaista
taikinaa.

"Mitä se on?" kysyi norjalainen.

"Huomaan ettei kyyhkyspaisti vielä ole valmista", sanoi vanhus,
"joten minulla on aikaa hiukan selitellä teille. Se on sanalla sanoen
vihanneksia."

Norjalainen katsoi häntä kummissaan.

"Mutta sehän on punaista", sanoi hän.

"Niinpä niinkin, mutta sittenkin se on joka tapauksessa melkein
vihanneksia."

"Kasvavatko nekin savupiipussa?"

"Teette pilaa, nuori mies. Ei, nämä vihannekset kasvavat vanhoissa,
kosteissa muurinraoissa. Se on omituinen sienilaji, oikein herkullinen
ja hyvänmakuinen ruokalaji, josta tuolla kaupungin hienoimmissa
ravintoloissa maksetaan järjettömän korkeita hintoja. Oletteko
kuullut puhuttavan luostarisienestä? Vai niin, ettekö? Se keksittiin
näet ensiksi vanhojen, kosteitten luostarinraunioitten sammalissa
kasvamassa. Sittemmin se on käynyt yhä harvinaisemmaksi. Poimin sen
aikaisin tänä aamuna ja keitin sen oikein kunnolla. Tulen syömään sen
todellisella nautinnolla."

"Voisipa melkein uskoa", sanoi Harald Vik hymyillen, "että te olette
jonkun ruhtinaan hovikokki ettekä tiedemies."

"Tämä on tieteeni haara", vastasi pikku mies. "Tunnen kaikki kasvit
ja niiden vaikutuksen ihmisen elimistöön -- myrkyllisimmästä yrtistä
herkullisimpaan, syötäväksi kelpaavaan sieneen asti. Voin kertoa
teille, että olen löytänyt eräästä näistä muurinraoista kasvin, jota
olen käyttänyt tämän yksinkertaisen aamiaisen valmistuksessa. Se on
lihava, keltainen yrtti, jolla on hyvin mehevä varsi. Olen pusertanut
mehun muutamista varsista, ja mehu on niin rasvaista, että sitä aivan
hyvin voi käyttää voin asemesta. Se antaa sitä paitsi paistille
miellyttävän kirpeän maun. Mutta nyt luulen kyyhkysten jo olevan
valmiita."

Vanhus meni savupiipun luo. Harald Vik oli sangen utelias näkemään
toverinsa keittotaidon tuloksia. Kun vanhus palasi käsissään
räystäskourusta tekemänsä pannu, jossa molemmat kyyhkyset juhlallisesti
porisivat, hypähti norjalainen seisoalleen ja hurrasi ilosta.

Eikä kestänyt kauan, ennenkuin molemmat miehet olivat kokonaan
vaipuneet nauttimaan paistista. Kaksi alkuperäistä kuppia, joissa oli
jokseenkin selkeätä vettä, täydensi aterian.

Kuolemaantuomittu kohotti kuppinsa ja sanoi:

"Vapauden malja!"

"Vapauden malja", toisti Harald Vik.

Se oli hauska aamiainen. Se maistui ainakin norjalaiselle
erinomaisesti. Näköala oli suurenmoinen ja ilma virkistävä; edellisen
yön sade oli sen puhdistanut.

"Kuka te oikeastaan olette?" kysyi Harald Vik. "Olen sanonut teille
nimeni, mutt'en ole vielä saanut tietää teidän nimeänne."

"Olen kuolemaantuomittu", sanoi vanhus vakavana. "Olen tuomittu
kuolemaan kaksi kertaa elämässäni."

Norjalainen ymmärsi ottaneensa puheeksi arkaluontoisen asian. Hän
ei tahtonut kiusata vanhusta enempää, vaan alkoi sen sijaan puhua
tulevaisuudesta.

"Luuletteko, että pian pääsemme täältä?" kysyi hän.

"Eikö meidän ole hyvä olla täällä? Meillä on asunto, ruokaa ja juomaa."

"Mutta vapaus", vastasi norjalainen ja loi katseensa avaruuteen.

"Ikävyys kai tulee olemaan pahinta", huomautti tiedemies. "Minä kun
olen tottunut elämään keskellä kuohuvaa elämää suuressa maailmassa.
Etenkin kiusaa minua, ettemme saa tietoja siitä, mitä tapahtuu. Mitä
merkitsee esimerkiksi, että koko kaupunki on liputettu tänään? Minun
tietääkseni ei tänään pitäisi olla mikään kansallinen juhlapäivä. Se
kiusaa minua suuresti. Mutta koetan järjestää asian lähipäivinä."

Norjalainen nauroi ääneensä.

"Aiotteko ehkä kirjoittaa ja kysyä?" sanoi hän.

Vanhus katsoi häneen, ja hänen ivallinen silmäyksensä sai Harald Vikin
vaikenemaan.

"Enkö ole sanonut teille kyllin selvästi", virkkoi hän, "että minulle
on paljon mahdollista, mikä teille on mahdotonta? Aion näinä päivinä
laittaa sähköpatterin."

"Puhelimenko?"

"Juuri sen. Jos meillä olisi puhelin, olisi epäilemättä suuri puute
autettu."

Vanhus istui ajatuksiin vaipuneena.

"Saadaan nähdä", mutisi hän.

Äkkiä hän kääntyi norjalaisen puoleen kysyen:

"Teillä oli päänsärkyä herätessänne?"

"Niin oli."

"Mutta se meni ohitse muutaman minuutin kuluttua. Paitsi päänsärkyä
tunsitte epämiellyttävää suhinaa korvissanne."

Norjalainen tuijotti häntä ihmeissään.

"Kuinka te voitte sen tietää?"

"Koska minä olen syypää teidän päänsärkyynne."

"Tekö?"

"Niin, minä se aiheutin teidän tavattoman väsymyksenne yöllä. Tahdoin
että te nukkuisitte, ettette millään häiritsisi minua, ja että olisitte
hiljaa, jos jotain tapahtuisi. Enhän tuntenut teitä enkä niinmuodoin
voinut luottaa teihin."

"Mutta kuinka te nukutitte minut?"

Tiedemies veti esille taskustaan pienen pullon. "Kun aukaisen tämän
pullon", sanoi hän, "vaikuttaa sen sisällyksen tuoksu heti nukuttavasti
ihmisiin, jotka ovat lähettyvillä. Niinpä siis aukaisin pullon, kun
istuimme yhdessä yöllä rauniossa."

"Mutta kuinka ette sitten itse vaipunut uneen?"

"Siksi että pidin märkää nenäliinaa kasvojeni edessä."

Harald Vikin mieleen muistuivat nyt vanhuksen temput, joita hän oli
tehnyt nenäliinalla, ja hän murahti:

"Vai niin, vai siksi."

"Sama haju nukutti vanginvartijankin kopissani."

"Luulin että olitte kuristanut hänet kuoliaaksi."

Tiedemies irvisti taas kamalaan tapaansa.

"En koskaan kurista ketään turhan tähden", sanoi hän.

Harald Vikiä puistatti.

Äkkiä vanhus kysyi:

"Eräs asia juolahti mieleeni. Kuinka saitte nuo työkapineenne
vankilaan?"

"Erään ystävän avustuksella."

"Kuinka se voi käydä päinsä?"

Harald Vik kertoi kohtauksesta ynnä "ylhäisestä matkustajasta".

Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, huudahti tiedemies:

"Sepä oli mestarillisesti tehty. Mistä maasta tämä ystävänne oli
kotoisin?"

"Norjasta."

"Entä kaupunki?"

"Kristiania."

Tiedemies oli juuri aikeissa juoda vesikupista, kun Harald Vik mainitsi
Norjan pääkaupungin. Mutta hän jätti kesken juontinsa ja kysyi
kiivaudella, joka suuresti hämmästytti norjalaista:

"Hänen nimensä?"

"Asbjörn Krag, salapoliisi."

Peltikuppi putosi siihen paikkaan, niin että vesi valui Harald Vikin
housuille.

Norjalainen katsoi vanhusta ja säpsähti. Ensi kerran oli hän nähnyt
tiedemiehen todella hämmästyneenä ja kiihdyksissään.



X.

Kolmas.


Vanhuksen liikutus oli Harald Vikille mitä suurin yllätys.

"Tunnetteko Asbjörn Kragin?" kysyi hän.

"Olen tavannut hänet kaksi kertaa elämäni varrella", sanoi tiedemies.

"Tässä kaupungissako? En tiennyt että Asbjörn Krag on ollut ennenkin
täällä käymässä."

"Ei hän luultavasti olekaan. Minulla oli kunnia tavata hänet
Kristianiassa."

Pikku mies oli nyt täysin voittanut liikutuksensa, mutta hän tuijotti
etäisyyteen hajamielisin katsein, ikäänkuin ajatellen jotain kaukaista
tapausta.

"Ei näytä siltä", jatkoi norjalainen, jonka mielenkiinto oli herännyt,
"ei oikein näytä siltä, että olisitte iloinen, kun teille muistutetaan
mainiosta maanmiehestäni".

"Henkilöä, jonka mainitsitte", vastasi vanhus, "olen usein ajatellut.
Hän on yksi niistä harvoista ihmisistä maailmassa, joita todella olen
pelännyt."

Harald Vik katsoi häntä kummastuksissaan.

"Silloin te varmaankin olette ollut pahantekijä", sanoi hän, "sillä
vain pahantekijät pelkäävät Asbjörn Kragia".

Vanhus kääntyi äkkiä ympäri ja loi norjalaiseen silmäyksen, joka sai
tämän heti nousemaan seisoalleen.

"Minulla on aina ollut aavistus", jatkoi vanhus, "että vielä kerran
tapaan Asbjörn Kragin. Ja jos tapaan hänet _kolmannen_ kerran...!"

Norjalaista kauhistutti, sillä nyt olivat vanhuksen kasvot yhtä synkät
ja uhkaavat kuin silloin, kun hän oli nähnyt ne vankikopin ikkunan
takana. Hän poistui muutaman askeleen päähän. Monia ajatuksia pyöri
hänen päässään. Mitä tekemistä oli tällä omituisella kääpiöllä hänen
ystävänsä Asbjörn Kragin kanssa? He olivat nähtävästi toistensa
katkeria vihollisia. Mutta eikö tiedemies ollut hänenkin vihollisensa?
Mikä hän oikeastaan oli miehiään? Hän ei edes ollut tahtonut ilmaista
nimeään.

Harald Vik, läheni jälleen päättäväisesti vanhusta. Tiedemies istui yhä
tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.

"Tahtoisin mielelläni tietää jotain", sanoi nuori norjalainen.

Ukko käänsi kasvonsa häntä kohti ja nyökkäsi.

"No mitä sitten?" kysyi hän.

"Tahtoisin mielelläni tietää teidän nimenne."

"Sitä ette saa tietää."

"Miksi en?"

"Siksi ettei se ole välttämätöntä. Mutta istukaahan, en tee teille
mitään pahaa. En ole luonnostani paha. Puhuimme merkillisestä
maanmiehestänne, Asbjörn Kragista. En mielelläni puhu hänestä. Minä
_vihaan_ häntä."

"Hän on ystäväni", vastasi norjalainen vakavana. "Sitä paitsi hän on
tehnyt minulle suuria palveluksia."

Vanhus ei kiinnittänyt ollenkaan huomiota norjalaisen puheeseen. Hän
ojensi kätensä merta kohti, joka loisti sinisenä juovana kaukana idässä
kivisen kaupungin ja mastometsän ulkopuolella.

"Tahtoisitteko mielellänne olla merellä?" kysyi hän. "Tahtoisitteko
mielellänne purjehtia pois tästä kirotusta kaupungista -- merelle,
toisiin maihin, kotiinne?"

"Vapaus", mutisi Harald Vik ja seurasi vanhuksen katseen suuntaa,
"mutta miksi sanotte niin? Tiedättehän hyvin, ettemme voi päästä
katolta pois joutumatta kiinni."

"Ei mikään ole mahdotonta", vastasi tiedemies. "Luulen että Asbjörn
Krag olisi tarvinnut siihen noin kahdeksan tai kymmenen päivää. Ja
jos nyt sanon teille, etten missään suhteessa ole häntä huonompi tai
vähemmän kekseliäs, uskotteko sitten, että voin pelastaa sekä teidät
että itseni?"

Harald Vik pudisti päätään. "En tiedä, miten se kävisi päinsä", sanoi
hän.

"Sen voitte jättää minun huolekseni", vastasi vanhus.

Äkkiä hän pisti kätensä kaapunsa taskuun ja veti esiin parin melkein
rikkinäisiä glacé-hansikkaita.

"Olipa onni", mutisi hän, "että poliisi antoi minun pitää nämä vanhat
hansikkaat. Ei kai luultu minun voivan käyttää niitä. Olen varma,
että pidätte minua hulluna, kun väitän, että nämä hansikkaat tulevat
tuottamaan meille vapauden."

Norjalainen tuijotti häntä ällistyneenä.

"Pari vanhoja hansikkaita!" huudahti hän. "Mitä kummaa me niillä
teemme?"

"Sen kyllä näette, kun minun aikani tulee. Mutta toistaiseksi saamme
järjestää kaikki kuntoon täällä pitemmänpuoleista oleskelua varten,
ehkä ainaiseksi."

Norjalaista puistatti.

"Ainaiseksi", sanoi hän, "se on mahdotonta, sitä en kestä."

Vanhus näytti vakavalta.

"Teidän on kestettävä. Jos teette pienimmänkään yrityksen livahtaa
matkoihinne, tapan teidät heti paikalla."

Harald Vik loi epäluuloisen silmäyksen vanhukseen.

Tosin hän oli pieni ja vanha, mutta norjalainen päätteli hänen
sormistaan ja paljaista käsivarsistaan, että hänellä oli teräksiset
jänteet. Hänen sormensa muistuttivat suuria petoeläimen kynsiä.

"Ellemme voi päästä pois tästä vankilasta", jatkoi vanhus tyynesti,
"täytyy meidän koettaa järjestää olomme niin mukavaksi kuin suinkin
mahdollista. Meillä on runsaasti apulähteitä käytettävänämme."

"Toisin sanoen meillä on kaksi tyhjää kättämme eikä mitään muuta",
pisti Harald Vik väliin.

"Sellaiselle miehelle kuin minä, joka yli miespolven on kokeillut
melkein kaikkien tieteiden aloilla", vastasi vanhus, "ei sellainen
tilanne, jossa me olemme, tuota mitään voittamattomia vaikeuksia. Mitä
kaikkea voikaan saada esim. ihanasta auringonpaisteesta, jota meillä
on. Olen jo jonkun vuoden ajan koettanut synnyttää uutta voimalähdettä
keräämällä auringonvaloa suuriin peileihin. Olen siten päässyt aika
pitkälle. Täällä katolla on minulla mainio kenttä kokeilultani varten."

"Mutta mistä saatte peilejä?"

"Peilien ei välttämättä tarvitse olla lasisia", sanoi vanhus, "mutta
nyt on meillä muuta ajattelemista", lisäsi hän. "Neuvon teitä
keräämään aamiaisemme tähteet ja kätkemään ne huvilinnaamme. Ellei
minun onnistuisi hankkia ruokaa päivälliseksi, ovat ne hyvät olemassa
varalta."

Tiedemies otti esille Harald Vikin työkalut -- poran ja terässahan --
ja poistui jonkun matkan päähän.

Norjalainen ryömi taas sisälle raunioon ja alkoi järjestellä siellä.
Hän irroitti kaupunginpuoleisesta seinästä joukon kiviä, niin että
siihen syntyi oikea ikkuna. Siten tuli näköala vapaammaksi ja pieni
huone tuntuvasti valoisammaksi. Ja huone tuli niin kodikkaaksi, ettei
norjalaista enää ollenkaan peloittanut ajatus, että hän mahdollisesti
saisi viettää pitkät ajat vankilankatolla.

       *       *       *       *       *

Vanhan sinkkikourun jäännöksistä ja irtokivistä hän teki penkin, joka
ulottui toisesta seinästä toiseen asti. Siinä voivat molemmat istua,
katsella ikkunasta ja nauttia näköalasta. Ja kun toinen oli katolla
hommissaan, voi toinen heittäytyä mukavasti pitkäkseen ja polttaa
piippuansa... Piippuansa! Olisipa ollutkin rahtunen tupakkaa, ajatteli
norjalainen. Hän oli saanut sellaisen uskon pieneen tiedemieheen, että
uskoi jo senkin mahdolliseksi, että tämä hankkisi hänelle tupakkaa.
Mutta mitä hän hommaili katolla?

Norjalainen katsoi ulos. Auringonvalo häikäisi häntä niin, ettei hän
aluksi nähnyt mitään. Oliko vanhus kadonnut? Ei, tuollahan hän makasi
savupiipun kätkössä.

Harald Vik säikähti pahoin. Vanhus heristi kättään hänelle viitaten
häntä pysymään hiljaa. Oliko joku tullut katolle? Hän aikoi nopeasti
vetäytyä takaisin raunioon, mutta kun vanhus taas antoi merkin, jäi hän
paikoilleen seisomaan.

Nyt tiedemies osoitti erästä kohtaa katossa, ja Harald Vik keksi pienen
linnun, kyyhkysenpoikasen, joka makasi katolla. Tai ehkei se ollut
edes kyyhkysenpoikanen. Se oli varmaan vain yksi siipi ja jokunen
irtonainen höyhen. Samassa hän kuuli suhinaa ilmassa. Hän katsoi ylös.
Vankilankaton yläpuolella kierteli suuri haukka. Nyt hän älysi mitä
vanhuksen omituinen käytös merkitsi: Hän oli virittänyt ansan. Hän oli
myöskin huomaavinaan joitakin puikkoja, joita pisti esiin höyhenistä.
Ei kestänyt kauan ennenkuin haukka syöksyi alas. Mutta niin pian
kuin se oli iskenyt kyntensä höyheniin, alkoi se surkeasti räpytellä
siipiään. Vanhus kiiruhti paikalle ja väänsi haukalta niskat nurin.

Harald Vik läheni uteliaana tarkastellakseen lähemmin ansaa. Se oli
aivan yksinkertainen, mutta erinomaisen näppärä, valmistettu kahdesta
raskaasta liuskakivenpalasesta ja silmukasta.

Niin pian kuin suuri lintu tarttui höyheniin, kietoutui silmukka
raskaiden liuskakivenpalasten vaikutuksesta linnun jalkojen tai nokan
ympäri -- ja kun se ei jaksanut nostaa kivenpalasia, jäi se sätkytellen
riippumaan.

"Minä arvelin, että ehkei pieni vaihtelu haittaisi meidän
linturuokalajeissamme", sanoi vanhus nauraen. "Tällä ansalla
pyydystämme vielä monta lintua."

"Mutta mistä saitte langan?" kysyi Harald Vik.

Tiedemies osoitti kenkiään.

"Kengännauhat", sanoi hän, "minä sain uhrata kengännauhani."

Pari tuntia kului, ja Harald Vik alkoi valmistaa päivällistä savupiipun
kyljessä. Kun vanha tiedemies näki, miten avulias hänen kumppaninsa
oli, murisi hän tyytyväisenä ja heitti kuolleen linnun hänelle.

Norjalainen keräsi joukon taulaa rauniosta. Se oli niin kuivaa, että
se ihan rätisi, kun hän puristi sitä sormiensa välissä. Sitten hän
kaapi hiukan nokihiiltä piipusta ja laittoi rovion. Eikä kestänytkään
kauan, ennenkuin valkea syttyi. Noki oli paljon helpommin syttyvää kuin
tavallinen kivihiili.

Vanhus nojasi piippua vasten ja seurasi katseellaan hänen työtänsä.

"Kun pääsen vapaaksi", sanoi hän, "sommittelen koneen, joka kerää
ilmasta kaikki nokihiukkaset ja sitten valmistaa siitä polttoainetta".

Harald Vik ei vastannut, häntä olivat vanhuksen suunnitelmat ruvenneet
väsyttämään. Hän hyräili iloista säveltä lintua höyhentäessään, ja sen
tehtyään hän pisti linnun vartaaseen, jonka tiedemies oli taittanut
sinkkikourusta, ja piti sitä tulen yläpuolella. Silloin oli vanhus jo
jättänyt hänet yksikseen ja poistunut katon toiselle puolelle.

Kuumuus alkoi käydä pahaenteiseksi. Ei pilvenhattaraakaan näkynyt
taivaalla. Auringosta tulvi ääretön lämpö katolle, jonka suuri pinta
säteili kuumuutta. Sitä paitsi valkeasta nouseva tympeä savu kirvelti
Harald Vikin silmiä.

Hän oli tukehtumaisillaan. Hän loi kaihoavia silmäyksiä kaupunkia
kohti, jossa puistot muodostivat varjoisia, tummanvihreitä pilkkuja
kiviröykkiöiden keskessä. Helle värisi suuren kaupungin yllä.

Nyt oli tiedemies taas kadonnut hänen näkyvistään. Harald Vik nousi
seisomaan. Tuolla hän oli. Taivasten tekijä, hän oli ryöminyt erään
sivurakennuksen katolle ja makasi nyt siellä äärimmäisellä räystään
syrjällä hypistellen puhelinjohtoja. Norjalainen jäi sanattomaksi
nähdessään toverinsa uhkarohkeuden. Ensinnäkin hän oli vaarassa syöksyä
alas ja toiseksi yhtä suuressa vaarassa joutua ilmi. Ja mitä tekemistä
hänellä sitä paitsi oli puhelinjohtojen kanssa? Jos hän vahingoitti
niistä jotakin, tultaisiin tietenkin heti katsomaan katolle, mistä vika
johtui.

Norjalainen tarkasteli häntä jännitetyn tarkkaavaisesti. Vihdoinkin
hän oli valmis. Hän ryömi takaisin ukkosenjohdattimen luo ja kiipesi
takaisin heidän omalle katolleen. Siellä hän voi vaaratta kulkea
suorana. Harald Vik huomasi, että hänellä oli pieni, valkoinen esine
kädessään. Kun vanhus tuli hänen luokseen, kysyi hän:

"Mitä kummaa te olette hommannut? Oletteko repinyt puhelinjohdot rikki?"

"En, onko teillä päivällinen valmiina?"

Norjalainen näytti hänelle vartaassa paistettua lintua.

"Hyvä on, syökäämme siis, onpa jo aikakin."

Päivällisen aikana, joka oli vielä yksinkertaisempi kuin aamiainen,
tahtoi Harald Vik taas ottaa puhelinjohdot puheeksi, mutta vanhus
keskeytti hänet hymyillen.

"Se on asia, joka ei liikuta teitä."

Tai hän sanoi:

"Sitä te ette ymmärrä."

Tiedemies oli nyt ensi kerran katolla-oloaikana riisunut harmaan viitan
yltään. Harald Vik hämmästyi nähdessään kuinka ryppyinen ja likainen
hänen takkinsa ja liivinsä oli. Viitta oli tehnyt hänet jossain määrin
arvokkaan näköiseksi, mutta nyt hän oli suorastaan surkean näköinen --
parrakas, pieni ukko, jolla oli vastenmieliset kasvot. Harald Vik piti
yhä vähemmän hänestä. Mutta joka kerta kun vanhus loi häneen kylmän,
kivenkovan katseensa täytyi hänen kuitenkin painaa silmänsä alas.

Vanhus sanoi äkisti:

"Neuvon teitä nukkumaan päivällisen jälkeen."

"Miksi? Ei minulla ole tapana nukkua päivällisunta."

"Siksi, ettette luultavasti saa nukkua rahtuakaan yöllä."

"Aiommeko yrittää päästä pakenemaan?"

"Järjettömyyksiä! Lähdemme löytöretkelle savupiippuja pitkin alas. Ihan
alas asti."

"Mitä se hyödyttää? Saatamme itsemme vain vaaraan, joudumme kiinni ja
kuulusteltaviksi. Savupiippujahan ei enää käytetä. Ne ovat varmasti
muuratut umpeen alhaalta."

"Ei ainakaan se, josta savu nousee."

"Mitä ihmettä!" huudahti Harald Vik kauhuissaan. "Aiotteko mennä sitä
piippua myöten alas? Sitten ainakin joudutte heti kiinni."

"Niin, te kyllä joutuisitte kiinni, hutilus", vastasi vanhus, "mutt'en
minä. Toisen piipun, jota ei käytetä, jätän teidän haltuunne. Te saatte
ottaa selvän, minne se johtaa."

Ikäänkuin vakuuttaakseen, ettei hän tahtonut enempää puhella asiasta,
kääri hän vaatteensa kokoon ja veti hatun silmilleen. Hetken kuluttua
hän nukkui.

Mutta Harald Vik ei saanut unta, kuumuus kiusasi häntä. Hän päätti sen
sijaan lähteä katolle tarkastusmatkalle.

Vanhus nukkui kaksi tuntia. Kun hän heräsi, ei hän nähnyt norjalaista
missään. Hän odotti vielä tunnin. Aurinko laski taivaanrannan taa, ja
mereltä puhalsi katolle suloinen, vilpoisa tuuli.

Vihdoinkin Harald Vik näyttäytyi. Hän tuli muutamalta sivukatolta. Hän
oli kalpeampi ja totisempi kuin tavallisesti.

"Ai", huusi vanhus ja hypähti seisoalleen, "voin lukea kasvoistanne,
että jotakin on tapahtunut. Missä olette ollut?"

"Olen ryömiskellyt pitkin katoilla ja katsellut hiukan ympärilleni."

"Silloin olette varmaankin löytänyt jotain?"

"Niin, niin olenkin. Olen nähnyt että teidän vanhassa kopissanne taas
on asukkaita."

"Todellakin. Se ilahduttaa minua."

Harald Vik kulki lähemmäksi.

"Siellä on nainen", sanoi hän, "nuori, mustatukkainen nainen".

"Te olette siis istunut ja katsellut häntä?"

"Niin, yli tunnin."

"Onko hän nähnyt teidät?"

"Ei."

"Sepä hyvä. Silloin hän ei huvita minua."

"Meidän täytyy koettaa pelastaa hänet", sanoi Harald Vik.

Vanhus hymyili kylmästi ja tylysti.

"Älkää lörpötelkö järjettömiä", sanoi hän, "tahdotteko saattaa meidät
molemmat turmioon?"

"Meidän täytyy pelastaa hänet", toisti Harald Vik.

"Se on mahdotonta."

Norjalainen kävi kiivaasti tiedemiehen kimppuun ja teki liikkeen
ikäänkuin olisi tahtonut potkaista pientä, parrakasta ukkoa.

"Minä sanon teille jotain, ukko", sanoi hän, "olen rakastunut häneen".



XI.

Palava laiva.


Pikku mies nousi, meni Harald Vikin luo ja tarttui häntä lujasti
käsivarteen.

"Tuollaiset lapsellisuudet", sanoi hän, "pilaavat meiltä kaiken."

Norjalainen katsoi häntä pilkallisesti. "Minua ei ole tuomittu
kuolemaan", vastasi hän, "minä uskallan joka tapauksessa. Mutta te
voitte päästä siitä."

"Mitä te uskallatte?"

"Koetan pelastaa hänet."

"Se on teille vallan mahdotonta."

"Ohoh", mutisi norjalainen ylimielisesti, "kun olen onnistunut saamaan
teidät katolle, saan kyllä hänetkin".

Vanha mies ihan värisi raivosta.

"Mikä oli minulle mahdollista", huusi hän, "ei ole mahdollista
kenellekään muulle. Sitä paitsi saatte kiittää onneanne, että minä
tulin tänne. Muutoin olisitte kuollut nälkään tai janoon tai teidän
olisi täytynyt heittää kaikki toivo, kiittämätön. Ja nyt tahdotte
hetken kevytmielisyyden takia pilata kaiken meiltä molemmilta."

Vanhuksen ankara totisuus taltutti Vikin kiivautta.

"Te ette ole nähnyt häntä", sanoi norjalainen.

"En, enkä välitäkään."

"Hän istuu _teidän_ kopissanne."

"Siis hän on tuomittu kuolemaan."

"Ja hän on aivan nuori, kuuletteko -- tuskin kahdenkymmenen."

"Se ei vaikuta asiaan. En tahdo kuulla puhuttavan hänestä enää."

"Silloin minä vannon teille", sanoi nuori mies korostaen jokaista
sanaa, "etten jätä tätä paikkaa, ennenkuin olen koettanut pelastaa
hänet."

Vanha tiedemies katseli häntä tarkkaavaisesti. Ensin näytti aivan
siltä, kuin hän olisi aikonut raivoissaan syöksyä norjalaisen kimppuun,
mutta lopuksi hän hillitsi itsensä.

"Tarkoitatteko täyttä totta?" kysyi hän.

"En koskaan elämässäni ole tarkoittanut niin totta", vastasi
norjalainen.

"Mutta jos minä nyt takaan teille, että pääsette vapaaksi kahden viikon
kuluessa -- tai minä takaan teille, ettette enää koskaan joudu kiinni?"

"Silloin minä kiitän teitä."

"Lupaatteko siis minulle, ettette enää välitä siitä
kuolemaantuomitusta?"

"En."

"No hitto vieköön. Mikä on tarkoituksenne. Mihin aiotte ryhtyä?"

"Tahdon tehdä tuttavuutta hänen kanssaan samalla tapaa kuin tutustuin
teihinkin."

"Hetikö?"

"Ei, ei heti. Siitä ei ole hyötyä. Hän ei enää ole ikkunassa. Mutta
huomenna aion mennä niin kauaksi katolla, että hän huomaa minut."

Vanhus läimäytti kätensä yhteen. "Sehän on ihastuttavaa", huusi hän.
"Jumaliste, verratonta! Ei, totta vieköön, kyllä te nuoret olette
oikeita nautoja. Sanoitteko, että hän on mustatukkainen?"

"Kyllä, hänellä on sysimusta tukka."

"Ja kummalliset silmät, jotka viittaavat slaavilaiseen syntyperään?"

"Te siis tunnette hänet?"

"Tiedättekö", jatkoi vanhus, "että hän on nihilisti? Yli kahden vuoden
ajan on poliisi etsiskellyt häntä, häntä on epäilty osalliseksi
presidentti Mac Kinleyn murhaan."

"Tiedän ainoastaan", vastasi norjalainen, "etten koskaan ole
ristikkoikkunan takana nähnyt niin onnettomia kasvoja kuin hänen".

"Ei siis hyödytä ollenkaan koettaa saada teitä järkiinne?"

"Ei."

"Tahdotteko siis kuulla hyvän neuvon?"

"Kyllä."

"Ja seurata sitä?"

"Kyllä, yhdellä ehdolla."

"Millä sitten?"

"Että te autatte minua pelastamaan tämän nuoren naisen."

Vanhus hymyili ja napitti pitkäliepeisen harmaan takkinsa tiukemmalle.
Harald Vik hätkähti, kun hän näki hänen hymynsä.

"Suostun teidän ehtoonne."

"Ja minä puolestani olen halukas seuraamaan neuvojanne."

"Minun _käskyjäni_?" kysyi hän korostaen sanaa.

"Olkoon menneeksi -- teidän käskyjänne."

"Ensinnäkin te ette saa ilmaista itseänne hänelle ennen kuin 48 tunnin
kuluttua."

"Edellyttäen, ettemme poistu katolta ennemmin."

"Se on itsestään selvää."

"Hyvä, silloin lupaan sen."

"Toiseksi on teidän laskeuduttava aivan alas asti jotain käyttämätöntä
savupiippua myöten. Itse menen alas sitä piippua myöten, joka savuaa."

"Siihen suostun kaikissa tapauksissa."

"Hyvä on", sanoi vanhus ja istuutui katolle, "silloin voimme täällä
aikamme kuluksi katsella ihanaa auringonlaskua. Meillä ei ole mitään
tehtävää ennen kuin pimeän tultua. Katsokaahan, kuinka kummallinen
on lännen taivas. Nythän loimuaa ja palaa kaikkialla. Ja kuulkaahan,
kuinka hiljaiseksi kaikki vähitellen käy suuressa kaupungissa."

Harald Vik jäi seisomaan. Hän tunsi nyt itsensä paljon epävarmemmaksi
kuin koskaan pienen likaisen tiedemiehen suhteen.

Ja ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa tämä nytkähti äkkiä ja sanoi:

"Ette siis usko minua? Ymmärrän sen niin hyvin. Te kallistutte siihen
käsitykseen, että minä joko olen hullu tai hirvittävän vaarallinen
pahantekijä."

Norjalainen sai varmuutta.

"No niin", jatkoi vanhus, "siis vakuutan kunniasanallani, että olen
ystävänne".

Norjalainen ei voinut olla huomauttamatta:

"Teidän kunniasananne?"

Vanhus kääntyi poispäin.

"En vielä koskaan ole sitä syönyt", sanoi hän hiljaa, "mutta on jotain,
jota te ette ymmärrä. Osoittaakseni, kuinka suuresti annan arvoa
teille, näytän teille tämän."

Hän pisti käden taskuunsa ja otti esille pienen valkoisen esineen,
johon Harald Vikin huomio jo aikaisemmin oli kiintynyt.

Norjalainen otti sen käteensä ja tutki sitä tarkkaan. Se oli pieni
posliininappi -- sellainen, jommoisia käytetään telefonipatsaissa.

"Näin että se oli teidän kädessänne, kun palasitte puhelinjohtojen
luota", sanoi Harald Vik. "Mihin te oikeastaan aiotte käyttää sitä?"

Vanhus otti posliininapin takaisin ja ikäänkuin hyväili sitä.

"Jos kaikki muu menee myttyyn", vastasi hän, "on tämä auttava meitä.
Siitä on tuleva puhelimemme."

"Puhelin?"

       *       *       *       *       *

"Niin, ettekö näe, että se on ontto. Siitä tulee erinomainen mikrofoni.
Niin pian kuin olen saanut hansikasnahkani kuntoon, on vain hetken
asia kiinnittää se puhelinlankoihin. Ettekö te ole koskaan nähnyt,
kuinka puhelintyöntekijät pääsevät keskusasemalle ollessaan johtoja
korjaamassa? Heillä on oma kone matkassa. Mutta kun puhelin itse
asiassa on kaikkein yksinkertaisimpia keksintöjä, on varsin helppoa
valmistaa primitiivinen kone -- vallankin kun omaa sekä langat että
sähkön. Olin iltapäivällä johtojen luona ja irroitin sieltä tämän
posliininapin. Langat, jotka kuuluivat tähän, siirsin toiseen nappiin
ja katsoin tarkoin, ettei muodostunut lyhytsulkua -- muuten kyllä
olisimme saaneet heidät pian vieraiksemme tänne katolle."

Harald Vik tunsi loukanneensa vanhusta ivallisella huomautuksellaan
hänen kunniasanastaan. Hän luuli, että tiedemies oli laverrellut näin
laajalti puhelimesta vain johtaakseen keskustelun uudelle alalle.
Harald Vik, joka ei koskaan ollut opiskellut sähkötekniikkaa, ei
ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi puheellaan.

Vihdoin pimeys alkoi kietoa vaippaansa vankilan ja kaupungin. Se kävi
yhä tiheämmäksi. Lopulta kaupunki loisti heidän allaan tuhansine
valoineen, ja sen yllä kaareili taivas mustansinisenä ja tähdettömänä.

"Nyt on aika käsissä", sanoi vanhus, "ryömikää nyt 'kuolleeseen'
piippuun".

Harald Vik nousi. Hän katseli kaupunkia ja erotti illan hälinää ja
melua, jonka ääni tunkeutui hänen korviinsa. Hän kuuli jokseenkin
epäselvästi, kuinka ajopelit vierivät siltojen kivitystä myöten,
rautatiejuna puhkui etäisyydessä, sähköraitioteiden varoituskelloja
soitettiin ja ihmisjoukkojen puheensorina nousi ja laski kuin meren
tyrskyjen kaukainen kohina. Hänen mielestään ilta oli ihmeen ihana.
Alhaalla vankilanpihalla, alhaalla kuilussa, hän näki lyhtyjä heiluvan
edestakaisin, ja hän kuuli vahtimiesten askeleiden kumajavan kiviä
vasten. Kaikki vangit olivat nyt käyneet levolle...

"Älkää siellä seisoskelko ja hukatko aikaa", sanoi vanhus, "minä olen
ollut valmis jo aikoja sitten".

Harald Vik hätkähti. "Tuo piippu", osoitti tiedemies.

Hetken kuluttua oli nuori norjalainen ryöminyt pimeästä aukosta alas.

Hän oli kolmatta kertaa piipun sisällä. Hän osasi melkein ulkoa
portaat. Hän oli tullut kahdeksanteen kerrokseen. Mutta sitten hänen
täytyi äkkiä pysähtyä, sillä hän kuuli äänen, jota ei ennemmin ollut
pannut merkille. Hän istui aivan liikkumattomana, pysytteli käsin ja
jaloin kiinni ja kuunteli.

Ne eivät olleet ihmisääniä. Ääni ei oikeastaan muistuttanut mitään
hänelle tuttua ääntä. Oli kuin heikot iskut, joita seurasi tasaisten
väliaikojen perästä, olisivat tärisyttäneet koko suurta rakennusta.
Sitä seurasi jonkunlainen raapiminen tai ratina -- aivan kuin joku
suuri eläin jossain rakennuksen kolkassa olisi purrut hampaitaan
yhteen. Harald Vikistä tuntui kolkolta. Hän oli aivan kuolleen piipun
alaosassa, vastustamatta antautui hän tuskan valtaan. Piipussa oli
aivan pimeätä. Hän ei nähnyt enää yläpuolellaan taivaan sinistä
nelikulmiota. Oli jo yö. Taivas oli musta ja riippui kuin musta lakki
siellä piipun aukon päällä.

Äkkiä kummallinen kolina taukosi, ja kaikki hiljeni, mutta Harald
Vikistä tuntui hiljaisuuskin painostavalta. Ei koskaan ennen ollut
hänen asemansa hänestä tuntunut niin toivottomalta ja synkältä kuin
tässä ahtaassa, pahalle haisevassa, _kuolleessa_ piipussa. Kun hän
oikein ajatteli, että hän oli täällä, keskellä tätä jättiläismäistä
rakennusryhmää, tätä suurta kivihautaa, jossa oli joukko ihmisiä
elävältä haudattuina, valtasi pelko ja alakuloisuus hänen mielensä.

Mutta hänen täytyi jatkaa matkaansa edelleen. Ja hän ryömi alemma
piippua pitkin. Kun hän oli tullut neljännen kerroksen kohdalle, alkoi
jälleen kuulua sama hermostuttava, aavemainen ääni. Hän oli heti
selvillä siitä, etteivät rotat olleet sen aiheuttajina. Nakutus kuului
useista kohdista yht'aikaa eikä vain yhdestä. Se kuulosti aivan siltä,
kuin jossain kaukana olisi lyöty soinnuttomiin koskettimiin. Melu kesti
lähes neljännestunnin. Sitten se äkkiä taukosi, ja Harald Vik kompuroi
taas alemmaksi.

Hän oli tullut kolmanteen kerrokseen, silloin hän pysähtyi äkkiä.
_Hänen korviinsa oli kuulunut ihmisääni_.

Se kaikui suoraan alhaalta, luultavasti ensimmäisestä kerroksesta. Se
oli kuiskaava ääni, joka sanoi:

"Kolmesataaviisikymmentäneljä ladattua revolveria."

Toinen ääni vastasi:

"Satakolmekymmentäyhdeksän kirvestä."

Ensimmäinen ääni jatkoi, mutta tällä kertaa kuului se hiukan
heikommalta:

"Viisitoistasataakuusikymmentä puukkoa."

Harald Vik ei voinut kuulla, mitä toinen ääni vastasi. Oli selvää, että
kaksi ihmistä keskusteli suoraan hänen allaan olevassa huoneessa, josta
savupiippu nousi. He olivat ensin keskustelleet aivan piipun kyljessä,
mutta sitten loitonneet hiukkasen.

Harald Vik oli varma siitä, että puhujat olivat olleet
vanginvartijoita. Hän ei uskaltanut mennä alemmaksi, vaan katsoi
viisaimmaksi nousta jälleen ylöspäin. Askel askeleelta, niin
äänettömästi kuin suinkin mahdollista hän läheni kattoa. Kun hän läheni
aukkoa, kuuli hän vanhan tiedemiehen kuiskauksen:

"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!"

Ja samassa hän seisoi katolla. Tiedemies kävi hänen käsivarteensa
kiinni, ja oli niin innoissaan, että hänen koko ruumiinsa vapisi.

"Kuulitteko?" kysyi hän, "kuulitteko? Noita omituisia sysäyksiä kautta
rakennuksen?"

"Kuulin", vastasi norjalainen, "kyllä minä kuulin ne. Minusta ne olivat
kammottavia."

"Se johtuu siitä", sanoi tiedemies, "ettette ymmärrä, mitä ne
tarkoittavat. Mutta _minä_ ymmärsin sen heti."

Norjalainen mainitsi nyt ne kaksi ihmisääntä, jotka hän oli kuullut.

Vanha mies siveli hämillään otsaansa, tuijotti mietteissään eteensä ja
mutisi hajamielisesti:

"Oliko niitä kolmesataaviisikymmentäneljä ladattua revolveria?"

"Kyllä."

"Ja viisitoistasataakuusikymmentä puukkoa?"

"Niin."

Äkkiä vanhus säpsähti.

"Ajatelkaamme sitä myöhemmin", sanoi hän ja osoitti merelle päin, josta
punainen valo loisti niinkuin tulimajakka tai soihtu.

"Näettekö tuota valoa?"

"Kyllä."

"Se on palava laiva."

"Vai niin."

"Siitä tulee hyvä uutinen Herald'iin, jonka ensimmäistä painosta
ruvetaan puolen tunnin kuluttua painamaan."

"En oikein ymmärrä..."

"Tulkaa mukaan!"

Vanhus otti hänet mukaansa; hän oli kuumeisen kiihtymyksen tilassa.
He tulivat sivukatolle, ja tiedemies johti hänet puhelinlankojen luo,
jossa hän varhemmin aamupäivällä oli tehnyt kokeitaan.

"Nyt on puhelimeni vihdoinkin valmis", sanoi pikku mies. "Se on hieman
alkuperäinen, minun täytyy sekä puhua että kuunnella mikrofonissa.
Mutta sehän maksaa vaivan. Nyt panemme toimeen pienen lyhytsulun."

Harald Vik erotti epäselvästi pimeydessä, että vanhus hypisteli
puhelinlankoja. Sitten hän vei valkoisen esineen korvaansa, ja heti sen
jälkeen kuiskasi ihastuksissaan:

"_Keskusasemalta vastataan_."

Sitten hän otti nopeasti valkean esineen korvaltaan ja piti sitä suun
edessä, lausuen korkealla ja selvällä äänellä:

"Herald'in toimitukseen!"



XII.

Puhuvat muurit.


Harald Vik istui aivan ukon vieressä katonharjalla. Hän tunsi, kuinka
vanhus suorastaan värisi jännityksestä.

"Onko Heraldissa?" kysyi hän jälleen.

"Kuulen puhelimessa suhinaa", kuiskasi hän norjalaiselle.

Ukko istui pari sekuntia hiljaa ja kuunteli. Äkkiä hän säpsähti.

Kaukainen ääni vastasi puhelimessa:

"Herald'in yötoimitus!"

"Tämä on 'Mustan tähden' vankilasta", sanoi tiedemies. "Tahdotteko
saada uutisen?"

Ääni vastasi:

"Onko joku taas paennut?"

"Ei, ei vielä."

"Mistä sitten on kysymys?"

"Näemme täältä palavan laivan kaukana merellä. Se näyttää olevan suuri
höyrylaiva."

"Mitä kummia?"

"Aivan suuren luotsimajakan ulkopuolella, vähintään kolme peninkulmaa
merelle päin, jos näemme oikein."

"Kiitos, otamme lähemmin selkoa asiasta."

"Kuuluuko muuten mitään uutta. Onko tapahtunut jotain suuressa
maailmassa?" kysyi tiedemies, uteliaisuudesta palaen.

Nyt kuului toinen ääni puhelimessa. Se vastasi:

"Ranskan presidenttiä vastaan on tehty murhayritys."

"Murhayritys Ranskan presidenttiä vastaan", toisti vanhus.

"Mutta se on epäonnistunut", sanoi ääni jälleen.

"Onko jotain muuta tapahtunut tänä yönä?"

"Olemme saaneet sähkösanoman Pearylta. Hän on saavuttanut suurenmoisia
tuloksia. Julkaistaan huomenna Herald'issa. Muuten ei mitään
erikoista... Niin, se on totta. Olemme kuulleet uutisen, joka huvittaa
teitä. Kuolemaantuomittu, joka karkasi vankilasta pari päivää sitten,
on kuulemma saatu kiinni."

"Se ei ole mahdollista, missä?"

"Buffalossa. Sikäläinen poliisipäällikkö on vakuutettu siitä, että hän
on saanut oikean käsiinsä. Hän on nyt matkalla tänne."

"Hyvä on. Pidämme kyllä huolen siitä, ettei hän enää toista kertaa
pääse karkaamaan. Vaikka se on kyllä pirun vikkelä mies."

"Niin, se mahtaa olla oikea hornan henki."

"Ja nyt ei siis teillä enää ole meille mitään kerrottavaa?"

Tiedemies työnsi mikrofonin äkisti Harald Vikin korvaan, ja norjalainen
kuuli selvästi äänen vastaavan:

"Ei, nyt ei ole enää mitään. Kiitos tiedonannoista! Hyvää yötä!"

Viime sanoja seurasi heikko surina. Se oli loppusoitto.

Norjalainen tunnusteli pimeässä uteliaana esinettä, joka oli hänen
kädessään. Hän käsitti, että sen täytyi olla posliininappi, jonka hän
aikaisemmin oli nähnyt vanhuksella.

Vanhus tarttui häntä kiivaasti käsivarteen.

"No, mitä arvelette?" huudahti hän voitonriemuisesti.

"Suurenmoista", mutisi Harald Vik, "mutta minä en ymmärrä, kuinka
olette saanut sen järjestetyksi."

"Tämän posliininapin, kahden pienen langanpätkän, jotka varastin
johdosta, ynnä hansikasnahan avulla. Se on samanlainen kone, mutta
suunnattoman paljon yksinkertaisempi kuin se, jota puhelintyöntekijät
käyttävät, kun heidän puhelinjohtoja korjatessaan on puhuttava
keskusasemalle. Olemme siis vihdoinkin tulleet yhteyteen ulkomaailman
kanssa", huudahti vanhus ihastuksissaan ja löi kätensä yhteen. "Eikö
ole kummallista, että me kaksi pakolaisparkaa, jotka istumme täällä
vankilankatolla, ilman minkäänlaisia apuneuvoja, olemme päässeet
puhelinyhteyteen maailman suurimman lehden kanssa. Mutta se on vain
alkua."

"No, mitä sitten seuraa?" kysyi norjalainen.

Vanhus käänsi kasvonsa ukkosenjohdattimeen, joka kohosi korkealle
mustansinistä yötaivasta vasten.

"Näettekö tuota?" kysyi hän.

"Totta mar, ukkosenjohdatin, siitä olette puhunut ennen."

"Siitä on oleva meille suunnattoman suurta hyötyä." Hänen äänensä
kuulosti kovin ylimieliseltä. "Nämä tavalliset puhelinyhteydet
tuntuvat minusta liian kaukaisilta. Meidän on keksittävä jotain
uudenaikaisempaa."

"Mitähän se olisi?"

"No, esimerkiksi langaton sähkölennätin", vastasi tiedemies ja osoitti
ukkosenjohdatinta. "Kun saan sähköpatterini kuntoon..."

Keskustelu Herald'in kanssa oli tehnyt niin valtavan vaikutuksen Harald
Vikiin, ettei mikään, jota vanhus suunnitteli, tuntunut hänestä enää
mahdottomalta. Hän huomautti kumminkin:

"Kunhan ei vaan teidän kokeilunne veisi meitä lopuksi perikatoon."

Vanhus nauroi äkkiä ääneen ja kauan. Hän istahti ja nauroi oikein
sydämensä pohjasta. Se kuulosti suorastaan mielettömältä; Harald Vikiä
ihan puistatti.

"Miksi nauratte sillä lailla?" kysyi hän.

"Tiedättekö", vastasi ukko, "että minut on vangittu Buffalossa?"

"Mitä hullua?"

"Niin minulle kerrottiin Herald'ista. Minut on otettu kiinni Buffalossa
ja olen nyt matkalla tänne. Hahaha!"

"Vai niin, silloin ymmärrän, kenestä lupasitte pitää niin hyvää huolta,
ettei hän enää karkaa."

"Aivan niin. Menemmekö nyt takaisin taloomme? Täällä tulee todenteolla
kylmä."

Vanhus poistui. Harald Vik loi katseen merelle, jossa palava laiva nyt
loisti punaisempana ja kirkkaampana kuin ennen.

Hän kuuli vanhuksen sanovan takanaan:

"Näettekö tuota valkoista valojuovaa satamassa?"

"Kyllä, se liikkuu."

"Sen tunnen hyvin", sanoi vanhus, "se on Herald'in alus. Sillä on
valonheittäjä keulassa. Se on jo matkalla laivahylyn luo. Se on
Amerikan nopein höyrylaiva. Mikään torpedovene ei vedä vertoja sille
nopeudessa. Kahdessa tunnissa se on perillä. Mutta kuulkaa, tulin
ajatelleeksi jotain."

"Mitä sitten?" kysyi Harald Vik ja läheni vanhusta, ryömien nelin
kontin sinkkikatolla.

"Kiikari meillä myöskin täytyy olla. Niin, kaksi kiikaria, yökiikari
ja päiväkiikari. Ikävää, ettei meillä ole tilaisuutta katsella läheltä
noin jännittävää tapahtumaa kuin tuo tuolla ulkona."

Harald Vik ei vastannut mitään tähän.

Kun he olivat tulleet toiselle katolle ja raunion lähettyville, kysyi
hän:

"Luuletteko, että tulemme viipymään niin kauan?"

"En tiedä. Joko pääsemme täältä parin päivän perästä tai sitten saamme
jäädä tänne hyvin pitkäksi aikaa."

He olivat nyt saapuneet asuntonsa, raunion, luo. Harald Vik aikoi heti
kömpiä sisään, mutta vanhus esti häntä.

"Odottakaa hetkinen", sanoi hän.

Norjalainen ei pimeässä voinut nähdä, mitä tiedemies puuhaili, mutta
hän kuuli rapinaa, jonka hän oli tuntevinaan.

Ja -- kratsh! Samassa loisti liekki tiedemiehen kädessä.

"Tulitikkuja!" huudahti norjalainen. "Onko teillä tulitikkuja?"

"On, kaksi kokonaista laatikkoa."

"Oletteko valmistanut nekin?"

"En, ne olen varastanut. Tulkaa tänne, niin näette."

Hän vei Harald Vikin raunion aukon luo, sytytti tulitikun ja pisti sen
aukosta sisään.

Harald Vik katsoi sisään.

"Mitä kummia!" huudahti hän ja pisti paikalla päänsä aukosta sisään.

"Sepä hittoa, täällähän on oikea onnen sopukka."

Majan sisällä oli sievästi katettu pöytä, palanen makkaraa, leipää,
voita ja pullo viiniä.

Norjalainen oli nyt ryöminyt ihan sisälle majaan, ja vanhus seurasi
jäljessä.

"Olkaa hyvä", sanoi vanhus, "ja syökää kunnolla. Meillä on ollut
rasittava yö."

Hän raapaisi tulta ja sytytti kynttilän -- oikean steariinikynttilän.

       *       *       *       *       *

Harald Vik istui äänettömänä ja tuijotti ihanuuksiin.

"Pullo oikeata viiniä", mutisi hän, "ja tuoretta, ihanaa leipää. Kuinka
se maistuneekaan! Oletteko varastanut kaiken tämänkin?"

"Olen."

"Keneltä?"

"Ettekö muista, että olin yöllä savuavassa piipussa. Menin ihan alas
asti ja tulin virkamiesten keittiöön. Sieltä löysin tavarat. Jos
minulla olisi ollut enemmän aikaa käytettävissäni, olisin varustautunut
vielä paremmin."

"Ettekö luule, että varkaus keksitään?".

"Ei, sitä en luule. Siellä on niin suuret määrät elintarpeita, ettei
tämä pieni varkaus tee huomattavaa lovea varastoon."

Harald Vik istui jo ja söi oikein ahmien.

"Palatkaamme nyt yöllisiin retkeilyihimme", sanoi vanhus. "Tahdon heti
sanoa teille, että minäkin kuulin tuon kummallisen kolinan, mutta
ymmärsin heti, mistä se johtui."

Norjalainen katsoi häntä kysyvästi.

"Ettekö tehnyt huomiota", jatkoi vanhus, "ettei melu ollut tilapäistä?
Se kuului varsin säännöllisesti määrättyine väliaikoineen."

"Aivan niin."

"Se ei siis voi olla rottien tai muiden eläinten aiheuttama, jotka
elämöivät näissä muureissa."

"Ei, se on mahdotonta. Sitä paitsi oli melu aivan liian kova
johtuakseen siitä."

"Että melu oli kova, ei itse asiassa merkitse paljon. Teidän on
muistettava, että me olimme savupiipuissa, jotka tällaisissa korkeissa
rakennuksissa ovat suorastaan mikrofoneja."

"Se on totta, mutta mistä siis luulette äänen johtuneen?"

"Siitä ei voi olla epäilystä. Ihmiset, vangit aiheuttivat sen."

"Mutta missä tarkoituksessa?"

"Ette varmaankaan ole istunut ennen vankilassa", sanoi vanhus suopeasti.

"Ei, en ole. Olen ensi kertaa. Entä te?"

"Olenhan kertonut teille, että olen ollut kaksi kertaa kuolemaan
tuomittu. Olen kaiken kaikkiaan istunut vankilassa monta vuotta.
Kysykää norjalaiselta ystävältänne, Asbjörn Kragilta. Hän kyllä tietää
miksi. Olen myöskin pitkän vankilassa oleskeluni aikana oppinut, miten
vangit keskustelevat toistensa kanssa."

"Ai, koputtamalla seinään. Minäkin olen kuullut."

"Sekä koputtamalla että raapimalla", jatkoi vanhus. "Heillä on nyt
uusi sähkötysmetodi, vanha alkoi käydä liian tutuksi vanginvartijoiden
keskuudessa."

"Toisin sanoen, me kuulimme vankien keskustelua?"

"Aivan niin."

"Mutta minusta tuntuu, kuin olisi ääni kulkenut poikki koko
rakennuksen."

"Sepä juuri tekikin sen mieltäkiinnittäväksi. Muuten ei siinä olisi
ollut mitään huomiota ansaitsevaa."

"He puhuivat tietysti kaikki keskenään. Ajankuluketta ihmisparoille.
Milläpä he muullakaan aikaansa kuluttaisivat?"

"Erehdytte", sanoi vanhus. "Yksi kysyi, ja kaikki vastasivat."

"Sangen merkillistä!"

"Muistatteko, missä olitte, kuullessanne koputukset ensi kertaa?"

Harald Vik mietti hetken.

"Luullakseni kuudennessa kerroksessa", sanoi hän.

"Aivan niin. Siellä minäkin kuulin koputukset. Ensimmäiseksi johtui
mieleeni: 'Mitkä vangit ovat tässä osassa rakennusta?' Silloin muistui
mieleeni, että Crowburyn salaliittolaiset, joihin tekin kerran
kuuluitte, muutettiin sinne teidän karkauksenne jälkeen. Vanginvartija
kertoi sen minulle. Hän kertoi minulle myöskin, missä itse johtaja
Crowburyn koppi oli. Se on 'Mustan tähden' vahvin vankikoppi.
Kuuntelemalla tarkasti ja laskemalla koppien aseman sain pian selville,
että koputukset ja raapimiset ensin lähtivät Crowburyn kopista. Sitten
ne jatkuivat kautta kaikkien koppien seinien. Oli kuin hän olisi
antanut merkin tai käskyn, jonka toiset heti antoivat mennä edelleen.
Vastaukset tulivat hänelle takaisin."

"Tarkoitatteko --?" kysyi Harald Vik ja katsahti ylös. Hänellä oli
makkaranpalanen toisessa ja viinipullo toisessa kädessä.

"Tarkoitan, että se peijakkaan Crowbury taasen valmistelee salaliittoa.
Ei hän niin vähällä anna itseään lannistaa. Olen muuten hänen kanssaan
yhtä mieltä."

"Hän on konna", puuttui norjalainen puheeseen, "joka tahtoi myydä
meidät kaikki tyynni pelastaakseen oman nahkansa".

"Konna tai ei. Se on yhdentekevää. Hän tulee joka tapauksessa tekemään
meille suuren palveluksen."

"Saitteko yhtään selvää, mitä hän sähkötti?"

"Kyllä, kuulin kokonaisen lauseen ja yhden yksityisen sanan. Molemmat
olivat minulle kumminkin täysin käsittämättömiä."

"Mitä ne sisälsivät?"

"Lause kuului näin:

"'_Ovatko kaikki saaneet tiedon käsistä_?'"

"Käsistä? Sepä hassua. Mitä hänelle vastattiin?"

"Vastauksesta en saanut selkoa."

"Ja tuo yksityinen sana. Mikä se oli?"

"Niin, se on itse asiassa mystillisin. Kuulin sanan keskellä pitkää
sähköttämistä, josta en muutoin ymmärtänyt hituistakaan. Sana oli:

"'_Museo_'."

"Museo! Tästä tulee yhä hullumpaa. Mitä kummaa hän sillä tarkoittanee?"

"En tiedä. Olen hiukan miettinyt asiaa. Huomenna avataan
Kansallismuseon vuosinäyttely."

"Presidentti tulee sinne", tokaisi Harald Vik.

"Niin, tiedän kyllä", vastasi vanhus. "Nämä ihmisethän ovat
terroristeja. Onkohan jotain tapahtuva presidentin käydessä museossa?
Heillä on ehkä vankilan ulkopuolella ystäviä, jotka ryhtyvät johonkin?
En tiedä vielä... Mutta nyt näen, että päivä alkaa sarastaa", keskeytti
vanhus äkkiä puheensa. "Te ette ole koko yönä ummistanut silmääkään,
nuori mies. Te mahdatte olla väsynyt."

"Niin, olen hirveän väsynyt", mutisi Harald Vik puoliunessa. Hän istui
jo nyökyttäen päätään edestakaisin.

Mutta vanhus ei mennyt nukkumaan. Hän istui kokoonkyyristyneenä
mieliasennossaan polvet vedettyinä leuan alle. Hän ajatteli.

Norjalainen oli kai nukkunut parisen tuntia, kun kova isku selkään
herätti hänet. Vanhus herätti hänet sillä tavoin.

"Mitä on tekeillä?" kysyi norjalainen unisena.

"Nyt olen urkkinut asian", vastasi vanhus. Hänen äänensä oli niin
kiivas ja innokas, että Harald Vik heti heräsi toden teolla.

"Mitä te olette urkkinut?"

"'Museo' sanan merkityksen. Mutta oikeastaan olette te auttanut minua
siinä."

"Kuinka niin?"

"Te kerroitte minulle, että olitte kuullut kahden miehen keskustelevan
alapuolellanne savupiipussa. Eivätkö he puhuneet aseista?"

"Kyllä, kolmesataaviisikymmentäneljä revolveria", sanoivat he.

"Ja tuhatviisisataakuusikymmentä puukkoa?"

"Aivan."

"Silloin tiedän, mitä sana 'museo' merkitsee. Mutta tahdon myöskin
tietää, mitä hän tarkoitti sillä, että kaikilla piti 'olla tieto
käsistä'."

"Kuinka aiotte urkkia sen?"

"Tulkaa mukaan, niin näytän sen teille."

He ryömivät molemmat ulos rauniosta. Nyt oli tullut ihan valoisa.

Kun he olivat tulleet ulos, sanoi vanhus, osoittaen muuatta sivukattoa.

"Meidän täytyy laskeutua tuolle katolle."

He kulkivat eteenpäin.

Äkkiä vanhus pysähtyi ja keikahti muutaman askeleen takaperin. Ensi
kertaa Harald Vik näki todellisen pelon kuvastuvan hänen kasvoissaan.

Ja kun norjalaisen piti katsoa, mikä aiheutti vanhuksen kauhun, tunsi
_hänkin_ veren ikäänkuin jähmettyvän suonissaan.

Tuskin kymmenen askeleen päässä heistä seisoi outo mies revolveri
kädessä.



XIII.

Kädet.


Harald Vik näki, että vanhuksen kasvot kävivät tuhkan harmaiksi, ja hän
kuuli vanhuksen kuiskaavan:

"Revolveri, revolveri -- se on majassa."

Vieras mies oli kookas ja jäntevä. Hän astui askeleen likemmäksi
karkulaisia. Aluksi hän oli ylenmäärin hämillään, mutta näkyi nopeasti
tajunneen, kutka hänen edessään seisoivat.

Vanhus ja Harald Vik peräytyivät yhä askel askeleelta takaperin silmät
tiukasti kiinnitettyinä muukalaiseen, joka piti revolveria heidän
päittensä tasalla.

"Hän seuraa meitä", sanoi norjalainen, "pian olemme katonharjalla, ja
silloin meidän on joko heittäydyttävä alas tai antauduttava".

"Jumalan kiitos", mutisi vanhus.

"Sanotteko te Jumalan kiitos?"

"Niin, Jumalan kiitos, että hän seuraa meitä."

"Sehän on pahinta, mitä voi tapahtua."

"Se ei ole pahinta. Hän on nähnyt meidän piilopaikkamme."

"Niin, hän tietysti näki meidän tulevan ulos sieltä."

"Siis hänen täytyy kuolla", kuiskasi vanhus käheällä äänellä.

Hänen katseessaan leimusi tuli, joka sai Harald Vikin vapisemaan.

"Antautukaa, karkulaiset!" huusi muukalainen äkkiä ja jännitti
revolverin.

Molemmat olivat nyt tulleet aivan katonreunalle, ja vieras mies oli
tuskin viiden askeleen päässä heistä. Hän läheni yhä.

"Kuka te olette?" kysyi tiedemies.

Muukalainen näytti ilmeisesti hämmästyvän vanhuksen katseesta. Hän
pysähtyi ja vastasi viivytellen:

"Minä olen vanginvartija."

"Mitä te täällä katolla teette?" kysyi tiedemies terävällä, käskevällä
äänellä.

"Puhelinjohdot", tuli vanginvartija lausuneeksi.

"Vai niin, hitto vieköön", mutisi vanhus. "En ole ollut kylliksi
varovainen. Tuosta puhelimesta tulee meille turmiollinen ylellisyys."

Harald Vik oli nyt heittänyt kaiken pelastuksen toivon.

Vanginvartija nauroi ivallisesti ja sanoi tiedemiehen puoleen
kääntyneenä:

"Ei teidän tarvitse tarkastella minua niin ankarasti, herra
_insinööri_. Tunnen vallan hyvin molemmat."

Huolimatta hetken äärettömästä jännityksestä huomasi Harald Vik miehen
sanat. Hän oli sanonut vanhusta "insinööriksi".

"Huomatkaa, että minä olen asestettu", jatkoi vanginvartija vakavasti,
"ja minua seuraa monta muuta tänne katolle. Antautukaa vaan!"

Vanhus nauroi, ei vihaisesti eikä ivallisesti, vaan hyväntahtoisesti ja
suopeasti. Harald Vik tajusi hänen näyttelevän komediaa ja ihaili hänen
mielenmalttiaan.

"Meitä on kaksi", sanoi vanhus ja nyökkäsi tuttavallisesti, "ja te
olette yksin".

"Nyt minä ammun silmänräpäyksessä, ellette antaudu. Ammun teidät ensin."

"Näen, että teillä on ase mukana", vastasi tiedemies ja ojensi kätensä,
"mutta onko teillä myöskin käsiraudat?"

Vanginvartija astui rivakasti esiin ja kiinnitti käsiraudat vanhuksen
likaisiin ranteisiin.

"Aina meillä ne on matkassa", sanoi hän, "mutta harvoin meillä on
enempää kuin yksi pari." Hän loi terävän katseen Harald Vikiin.

"Pidän siis edelleen revolverin valmiina", lisäsi hän vakavana. "Menkää
oikealle", käski hän, "kulkekaa viisi askelta edelläni!"

Molemmat karkulaiset tottelivat. Vartija kulki yhä ladattu revolveri
oikeassa kädessä.

"Kulkekaa edellä", käski hän.

"Millä puolella?" kysyi vanhus nöyrästi.

Vanginvartija osoitti.

"Tuolla", sanoi hän. "Tahdon, että te kuljette sillä puolen
vankilankattoa, josta voin antaa merkkejä vankilanpihalle."

"Mutta tehän sanoitte, että joku seuraa teitä."

"Ei nyt aivan heti."

He lähenivät nyt vastakkaisella puolella olevaa räystäskourua.

Tiedemiehen onnistui kuiskata Harald Vikille:

"Tehkää jotain, jokin liike, kaatukaa!"

"Suu kiinni", huusi vanginvartija. "Mitä te sanoitte norjalaiselle?"

"Jotain, josta olisi hyötyä teille", vastasi vanhus lempeästi. "Kysyin
ystävältäni, eikö hänenkin mielestään meidän pitäisi kertoa teille,
mistä johtui vika puhelinjohdoissa."

Harald Vik ymmärsi nyt, minne hän tähtäsi. Hän odotti jännittyneenä ja
tarkkaavaisena sopivaa hetkeä, jolloin voisi ruveta toimimaan.

"Se on oikein", sanoi vanginvartija. "Teille on edullista, että olette
sävyisiä. Näyttäkää minulle vika!"

Vanhus ojensi molemmat kahleissa olevat kätensä ja osoitti
puhelinjohtoa, josta hän oli yöllä soittanut Herald'iin.

"Tuolla se on", sanoi hän, "tehän näette, että yksi posliininapeista on
poissa. Se on paha vika. Katsokaahan vaan!"

Samassa vanhus huusi norjalaiselle:

"Nyt!"

Harald Vik oli saavinaan kouristuskohtauksen ja keikahti kumoon
vankilankatolle.

Vanginvartija joutui hämilleen ja hämmästyksissään antoi revolverin
liukua käsistään.

Juuri niin vanhus oli laskenut.

Nopeasti kuin tiikeri hän hyökkäsi vartijan kimppuun.

Harald Vik näki ruumiin pyörivän ilmassa ja kuuli puoleksi
tukahdutetun, kamalan huudon.

Hän nousi seisoalleen.

Vanginvartija oli kadonnut katonreunan yli. Vanhus makasi pitkin
pituuttaan ja tuijotti vankilanpihalle.

Norjalainen ryömi kauhun vallassa kaidepuiden luo ja katsoi alas
suunnattomaan kuiluun.

Syvällä, syvällä alhaalla kivetyllä pihamaalla häämötti musta esine,
joka makasi hiljaa ja liikkumattomana. Ihmisiä riensi juoksujalkaa;
muiden muassa tuli nainen, jolla oli valkoinen, liehuva esiliina.

"Se on varmaankin hänen vaimonsa", kuuli hän vanhuksen kuiskaavan.

Ihmiset alhaalla näyttivät muurahaisilta. Heitä riensi paikalle yhä
useampia. Lopulta oli kuolleen ympärille kertynyt suuri, liikkumaton
möhkäle. Parin minuutin kuluttua liikkui koko ihmisjoukko, joka katolta
katsoen näytti suurelta, tiiviiltä joukolta, kohti muuatta pientä
hallintorakennusta. Ja sitten piha oli taas harmaana ja autiona kuten
ennenkin. Kuollut oli kuljetettu pois.

       *       *       *       *       *

Harald Vik nousi ja katsoi tiedemieheen. Hän oli aivan suunniltaan
kaikesta, mitä oli nähnyt.

"Kauheata, kuinka te olette kalpea", sanoi vanhus halveksivasti.

"Minusta tämä oli kamalaa", sanoi Harald Vik. "Oliko se ainoa keino?"

"Oli, kyllä se oli", vastasi vanhus, "ja sehän kävi sekä pian että
helposti. _Eikä se ollut minun ensimmäinen murhani_", lisäsi hän
nauraen hiljaista ja kamalaa naurua, joka kävi Harald Vikin luihin ja
ytimiin.

"Sitä paitsi hän kuoli heti ja kivuttomasti. Ilmanpaine tappoi hänet.
Hän oli jokseenkin yksinkertainen, mies parka, oikea tomppeli. Hänen
täytyi kuolla."

Äkkiä hän ojensi kahleissa olevia käsiään ja nauroi taas.

"Sepä merkillistä", sanoi Harald Vik ihmeissään, "en koskaan ole
huomannut, että teillä on niin muodottomat ja käyrät kädet".

"Ei minulla olekaan", vastasi vanhus. "Katsokaas nyt?"

Ja samassa hänen kätensä saivat entisen muotonsa. Ja käsiraudat
luistivat alas ja putosivat kalisten maahan, ikäänkuin liian suuret
renkaat.

"Muuan asia ihmetyttää minua nyt, kun näen miten taitava te olette",
huomautti Harald Vik selvittyään hämmästyksestään. "Miten kummassa
teidät on saatu kiinni?"

"Petoksella", mutisi vanhus katkerasti, "mutta älkäämme ajatelko sitä.
Olemme tällä haavaa vaarallisessa asemassa, ystäväni. Voimme odottaa
vieraita katolle."

Norjalainen säpsähti.

"Vieläkö enemmän murhia?"

"Ei, tuolla alhaalla tietysti luullaan, että vanginvartija on
tapaturmaisesti syöksynyt alas katolta. Hänen suunsa on vaiennut
ainiaaksi. Mutta puhelinjohdoista ei vielä ole päästy selville. Linja,
jolla kokeilin yöllä, ei enää toimi. Luulin, että sain sen taas
kuntoon, mutta jokin vika on siis kuitenkin keksitty konttorissa. On
selvää, ettei sattunut onnettomuustapaus saa peloittaa heitä. Puhelin
on saatava kuntoon."

"Ja silloin meidät taas keksitään", huomautti Vik.

"Ei, me ryömimme majaamme ja panemme kivet paikoilleen. Kukaan ei meitä
löydä. Muistakaa, ei kenelläkään ole aavistusta siitä, että täällä
katolla on eläviä olentoja. He eivät edes tarkemmin ota selkoa asiasta."

"Mutta puhelinjohto?"

"Pidän huolen siitä, että näyttää siltä, kuin myrsky olisi vioittanut
johtoa. Nämä käynnit täällä katolla ovat muuten ehdottomasti vain
eduksi meille."

"Eduksi?"

"Niin, heidänhän täytyy jostain tulla katolle, eivätkä he luultavasti
tule savupiipusta. Täällä on siis jossain luukku, jota emme ole
löytäneet. Meidän täytyy tähystellä vieraitamme muurin reiästä. Nyt
menen puhelinjohtojen luo", lopetti vanhus puheensa, "ja te voitte
sillä aikaa hävittää kaikki näkyvät jäljet meistä täällä ulkopuolella
ja kerätä kokoon kiviä."

Tiedemies ryömi heti ukkosenjohdatinta myöten alas sivukatolle ja
lähestyi puhelinlankoja.

Puolessa tunnissa Harald Vik keräsi kokoon kaikki näkyvät jätteet
heidän puuhistaan ja vei ne majaan. Sitten hän pinosi kiviä kasaan
aivan sisäänkäytävän viereen ja ryömi sitten raunioon.

Heti sen jälkeen tuli itse vanhuskin.

Harald Vik odotti hirveän jännityksissään, mitä tapahtuman piti,
tiedemies taas oli täysin rauhallinen. Hän käyttäytyi aivan kuin olisi
hiljaisena keskiyön hetkenä tehnyt kokeita lukukammarissaan.

Vanhus sulki ensin täydellisesti aukon ja otti sitten irti yhden
kiven, niin että syntyi kurkistusreikä, josta hän voi nähdä katon
kokonaisuudessaan.

Puoli tuntia kului.

"He antavat odotella itseään", mutisi vanhus, istuessaan ja herkeämättä
tuijottaessaan aukosta.

Vihdoinkin hän vilkastui, ja Harald Vik päätteli siitä, että telefonin
korjaajat olivat nyt varmaankin tulleet katolle.

"Ahaa, tuolla on luukku", kuiskasi tiedemies itsekseen. "Sehän on
täysin piilossa sinkkilevykatossa. Kas, kas, tuossa on numero kaksi
ja tuossa numero kolme. Sehän on oikea varusjoukko... Mutta katsokaa,
kuinka huolimattomia ihmiset voivat olla... He eivät edes ole
asestettuja... Ensimmäinen oli edes... Mutta hänpä saikin surmansa...
Nyt he menevät puhelinjohtojen luo... Mutta tuo pitkä mies, jolla on
valkoinen nahkavyö, kuka tuo noin utelias on?... Näyttää aivan siltä,
kuin hän tahtoisi lähemmin tarkastella vikaa... Hän kumartuu lankojen
ylitse ja kutsuu muutkin sinne..."

Siihen tapaan tiedemies puheli itsekseen siinä istuessaan, ja hänen
löpinästään Harald Vik voi arvata, mitä katolla tapahtui.

"Mitä he nyt tuumivat... Niin, enkö sitä arvannut", jatkoi vanhus, "nyt
he ovat rauhoitetut... He nyökkäävät toisilleen... Kyllä sen täytyy
olla myrskyn työtä, haha... No, nyt he alkavat korjata... Se on itse
asiassa aivan mitätön vika.... Voin nähdä, kuinka he ovat harmissaan...
No, kaiken takia sitä nyt kannatti lähettää tänne kolme miestä...
Nyt he ovat valmiit... He menevät takaisin luukulle... He seisovat
ja varjostavat silmiään ja katselevat näköalaa... No, nyt he menevät
alas... He ovat kadonneet."

Pakolaiset odottavat varovaisuuden vuoksi vielä puoli tuntia, ennenkuin
ryömivät ulos. Kun he taasen ovat katolla, lyövät kellot yhdeksää
kaupungin monissa kirkontorneissa. Vanhus laskee lyönnit.

"Yhdeksän", sanoo hän, "silloin on hetki tullut. Tulkaa, menkäämme
sille kohtaa, josta meillä on näköala yli harjoituskentän."

He lähtevät heti sinne.

Suunnattoman suurella kentällä, syvällä heidän allaan, näkevät he
sadoittain vankeja liikehtimässä. Vangit ovat ulkona jaloittelemassa.
He liikkuvat taukoamatta eteenpäin, yksi mies joka rivissä. Rivit
liittyvät renkaiksi ja kehiksi. Renkaitten sisäpuolella on korokkeita,
joilla vartijat seisovat ja pitävät tarkasti silmällä, etteivät vangit
puhu keskenään. Kentän laidoille on sijoitettu joukko sotilaita, jotka
kivääreihinsä nojaten katselevat surullista näytelmää.

Vanhus katselee korkeuksista harjoitusta kuumeisella jännityksellä.

"Huomaatteko", kysyi hän norjalaiselta, "huomaatteko niitä miehiä,
jotka seisovat korokkeilla?"

"Kyllä, ne ovat vartijoita, jotka katsovat, että säännökset otetaan
huomioon."

"Eivät ne kaikki ole vartijoita. Jos tuntisitte tämän vankilan
järjestelmän, tietäisitte, että tavalliset vangitkin voivat joutua
niille paikoille. Ne annetaan vangeille, jotka ovat osoittaneet
erikoisen suurta ahkeruutta ja hyvää käytöstä. Heistä tulee silloin
apulaisvartijoita. Näettekö tuota miestä punaisen varastokatoksen luona
esimerkiksi -- se on vanki. Katsokaa, kuinka aurinko paistaa hänen
vanginpukunsa keltaisiin raitoihin."

"Kyllä, kyllä näen", vastasi Harald Vik.

"Katsokaapa häntä tarkoin!"

"Tarkastan häntä oikein."

"Ymmärrättekö siis, mitä tarkoitettiin kysymyksellä, joka yöllä
lähetettiin muurien läpi: '_ovatko kaikki saaneet tiedon käsistä_?'"

Harald Vik seurasi kaukaisen, punaisen varastokatoksen luona seisovaa
pientä, keltaista miestä vielä suuremmalla tarkkaavaisuudella.

"En", sanoi hän, "sitä en ymmärrä".

"Ettekö huomaa mitään omituista hänessä?"

"Ainoastaan sen, että hän on vilkkaampi ja innokkaampi toimessaan kuin
muut vartijat. Mutta se johtunee siitä, että hän on erikoisen kykenevä
apulaisvartija."

"Aivan oikein... hän on vilkkaampi. Mutta ettekö voi nähdä, mitä hän
tekee?"

"_Käsillään_?"

"No?"

Vanhus aikoi sanoa jotain muutakin, mutta keskeytti äkkiä. Hän katseli
hyvin tarkkaavaisesti kentälle, ja Harald Vikistä näytti siltä, kuin
hänen huulensa olisivat liikkuneet.

"Sepä hyvä", mutisi tiedemies, "se on mainiota".

Kääntyen Harald Vikiin päin hän jatkoi:

"Hän lyö siis tahtia käsillään."

"Niin, vankienhan täytyy kulkea tahdissa", sanoi norjalainen, "se on
ohjesäännöissä".

"Aivan oikein, mutta samalla kuin hän lyö tahtia, tekee hän muutakin
käsillään."

"Mitä sitten?"

"Hän _puhuu_", vastasi tiedemies, "hiljaa, nyt hän taas sanoo jotain".



XIV.

Kapinan kynnyksellä.


"Puhuuko hän?" kysyi Harald Vik hymyillen. "Ettehän mitenkään voi
kuulla hänen puhettaan tällaisen välimatkan päähän. Mehän vaivoin
näemme hänet."

"Pankaapa merkille, kuinka hän liikuttaa käsiään!"

"Minusta näyttää siltä, kuin rivit eivät kulkisi tahdissa", vastasi
norjalainen, "ja kuin korokkeella seisovan miehen pitäisi yhä kiirehtiä
niitä. No, nyt hän herkeää paukuttamasta käsiään."

"Mutta nyt hän taas alkaa", huudahti vanhus innostuksissaan, "laskekaa,
laskekaa nyt, mies!" jatkoi hän ja tarttui Harald Vikiä lujasti
käsivarteen.

Ja vanhus laski itse:

"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Yksitoista kertaa hän lyö yhteen
käsiänsä. Katsokaa, nyt hän pysähtyy hetkiseksi, ikäänkuin
tarkastaakseen, kuinka rivit kulkevat. Nyt hän taas aloittaa."

Vanhus laskee uudelleen. Hänen silmänsä ovat suunnatut kaukana olevaan
pisteeseen, jota hän tarkkaa äärimmäisen jännittyneenä.

"Kaksikymmentäyksi lisäksi, ennenkuin korokemies taas pysähtyi!
Kirjoittakaa luvut muistiin liuskakivenpalalla, niin muistamme ne
paremmin", komensi hän Harald Vikiä.

Norjalainen alkoi käsittää, mihin tiedemies tähtäsi. Hän etsi kiireesti
liuskakivenpalasen ja kirjoitti molemmat luvut, yksitoista ja
kaksikymmentäyksi, katolle.

Mutta vanhus laski taas innoissaan.

"Yksitoista", huudahti hän, "tällä kertaa on yksitoista".

Norjalainen kirjoitti kyseessäolevan luvun muistiin.

"Nyt on yksi."

Norjalainen kirjoitti.

Siten vähitellen kertyi kokonainen rivi lukuja hänen eteensä katolle.

"Lopussa!" huudahti vanhus. "Katsokaamme nyt, mitä tuo nulikka on
sanonut."

Katolle oli norjalainen merkinnyt:

"11-21-11-1-1-14-5-9-16-5-20-24."

"Jos laskemme aakkosista, saamme helposti merkityksen näille luvuille.
K on yhdestoista kirjain."

"Ja u on yhdeskolmatta", jatkoi Harald Vik. Hän oli itse suunnattomasti
innostunut saamaan selkoa arvoituksesta.

"Ja k yhdestoista."

Hetken kuluttua olivat kaikki kirjaimet lukujen alla seuraavasti:

    11-21-11-1-1-14-5-9-16-5-20-24
    K  u  k  a a n  e i p  e t  ä

Tiedemies katseli riviä hetken ja nauroi sitten ääneensä.

"Tässähän on aivan selvästi", sanoi hän: "_Kukaan ei petä_. Se on
kehoitus", jatkoi hän, "vala. Salaliitto on siis jo muodostettu ja
suunnitelma tehty. Nyt on vain kysymys siitä, että 'kukaan ei petä'.
Se on suurenmoista. Vanha veijari on tehnyt samoin kuin Nelson ennen
Trafalgarin taistelua. Hän on nostanut kehoittavan merkin. Tietysti
ovat kaikki suunnitelmaan osalliset ymmärtäneet merkinannon. Alan
uskoa, että tänä yönä räjähtää."

"Mutta se on merkillistä", sanoi Harald Vik, "ettei kukaan vartijoista
ole ymmärtänyt hänen liikkeitään".

"Muistakaa, että siellä korokkeilla seisoo vähintään parikymmentä
miestä. Kaikki lyövät tahtia käsillään, ja hän on todenmukaisesti
ainoa, joka on tällä tavoin sähköttänyt."

"Mutta joku vanki, joka ei ole ollut perillä suunnitelmasta, on voinut
ymmärtää merkit."

"Hänen tarkoituksensa on todennäköisesti ollutkin, että niin moni vanki
kuin suinkin ymmärtäisi, mitä hänellä oli sanottavaa."

"Mutta siten hän myöskin joutuu vaaraan tulla petetyksi."

"Sen hän saa uskaltaa. Mutta se on yhtä vähän otaksuttavaa kuin että
joku vartija kiinnittäisi häneen huomiotaan ja alkaisi epäillä sen
vuoksi, että hänen lyöntinsä ovat niin merkillisen säännöttömiä.
Muistakaa, että vangit näissä vankiloissa pitävät lujasti yhtä.
Jos vanki on tehnyt vääryyttä tovereilleen, juorunnut tai muuten
käyttäytynyt petollisesti, muuttuu hänen elämänsä täällä sen jälkeen
suorastaan helvetilliseksi. Ja vaikka hänet siirrettäisiin toiseen
vankilaan, saavat hänen uudet toverinsa pian kuulla puhuttavan hänen
käytöksestään, ja sitten hänet hukka perii. Hänen henkensä voi olla
kysymyksessä silloin."

Elämä alhaalla suurella vankilanpihalla veti taas molempien miesten
huomion puoleensa. Vankeja virtasi suurissa laumoissa joka taholta,
niin että lopuksi oli kertynyt kokonainen pieni armeija. Yhteinen
juovikas vankilanpuku antoi lisää väririkkautta taululle. Vangit
järjestettiin syviin rivistöihin ja marssivat eri suunnille. Muutamilla
oli matka työpaikalle, toiset taas palasivat koppeihinsa. Mutta heidän
marssissaan ei ollut muuta sotilaallista leimaa kuin säännöllinen
tahti. Se oli hidasta ja kuhnailevaa, ja melkein kaikki vangit kulkivat
etukumarassa ja katsoivat maahan, ikäänkuin olisivat kantaneet raskaita
taakkoja.

Harald Vikiin näky vaikutti järkyttävästi.

"Siellä on varmaankin monta tuhatta", mutisi hän.

"Niin, istun tässä juuri ja mietin", sanoi vanhus, "kuinka monta heitä
oikeastaan on. Se on joka tapauksessa aika voima."

"Kahlehdittu voima."

"Niin, kunnes he heittävät kahleet yltään. Ehkä se tapahtuu jo ensi
yönä. Meidän on toimittava sukkelaan, jos aiomme saada jotain hyötyä
kapinasta."

"Mutta mitä kaikki nämä ihmiset saavat aikaan aseitta?"

"He hankkivat itselleen aseita."

Vanhus viittasi.

"Näettekö tuota vanhaa kattoa?"

"Näen kyllä, tuo, joka on hallintorakennuksen vieressä."

"Niin juuri. Sen katon alla ovat aseet, joita kapinalliset tarvitsevat."

Norjalainen katsoi häntä, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti.

"Se on museo", jatkoi tiedemies.

"Vai niin, _museo_, sana, joka nakutettiin vankilanmuurien läpi", sanoi
norjalainen, "kriminaalimuseo siis."

"Juuri niin, ja siellä ovat ne tuhatviisisataakuusikymmentä puukkoa
ja kolmesataaviisikymmentäneljä revolveria ynnä joukko muita aseita.
Olen kerran kulkenut museon läpi, ja se teki yksinpä minuunkin
suorastaan kamalan vaikutuksen. Muun muassa on siellä kokoelma vanhoja
mestauskirveitä, jotka ovat vallan ihastuttavan teräviä. Kapina puhkeaa
luultavasti kahdentoista ja kahden välillä yöllä, jolloin muutamat
murtautuvat kopeistaan ja aukaisevat ovet toisille. Ensin he leikkaavat
puhelinjohdot poikki, niin että vankilan yhteys kaupungin kanssa tulee
katkaistuksi. Sitten, ennenkuin vartijat vielä ovat mitään huomanneet,
he miehittävät kriminaalimuseon ja hankkivat itselleen aseita, minkä
jälkeen he, kuten otaksun, kylmäverisesti surmaavat johtajan ja
kaikki virkamiehet. Sitten he kaikki tunkeutuvat ulos vankilasta.
Mitä muuta tapahtuu, voitte helposti aavistaa. Armeija verenjanoisia
rikoksellisia, sanokaamme, kahdeksantuhatta miestä, joukko, joka on
melkein puolet linnaväestä ja hyvillä aseilla varustettu, syöksyy
suoraan rikkaaseen ja nukkuvaan kaupunkiin. Siitä tulee sellainen
ryöstö, jonka vertaa emme ole nähneet nykyaikana."

"Siis on koko kaupunki vaarassa", sanoi Harald Vik kauhistuen.
"Tapahtuu joukko murhia."

"Epäilemättä!"

"Mutta sehän on kamalaa. Mitä osaa me näyttelemme tässä kauheassa
näytelmässä?"

Vanhus hymyili ja hykersi käsiään mielissään.

"Me näyttelemme hienointa osaa", sanoi hän. "Me keräämme kaikki valtit
käsiimme tässä uskaliaassa pelissä. Niin, olen jo kerännyt ne. Ne ovat
jo minulla, mutta vielä ei ole aika käsissä, jolloin niitä voi käyttää."

"Mutta jos kapina epäonnistuu", huomautti Harald Vik, "ammutaan meidät
ehkä. Joka tapauksessa joudumme taas kiinni kuten muutkin rikolliset."

Tiedemies loi häneen suopean katseen.

"Kapinan _täytyy_ epäonnistua", sanoi hän.

"Vai niin, me siis ilmoitamme siitä johtajalle?"

"Ei, annamme kapinan jatkua siksi, kunnes johtaja on saanut surmansa.
Sillä hetkellä minä esiinnyn."

"Ja te aiotte yksin ehkäistä kapinan?"

"Niin."

       *       *       *       *       *

"Niillä neljällä panoksella, jotka teillä mahdollisesti on jäljellä
revolverissanne?"

"Ilman aseita. Minulla on suunnitelmani."

"Saako luvan kysyä, mihin se tähtää?"

"En koskaan ilmaise suunnitelmaa, ennenkuin olen varma sen
onnistumisesta."

"Te siis epäilette."

"Se on onnistuva. Sen pitää onnistua. Kuulkaa nyt", jatkoi hän
hymyillen. "Minkälaisissa ajoneuvoissa haluatte lähteä vankilasta?"

"Olisin kiitollinen, jos voisin lähteä täältä jalkaisin", vastasi
norjalainen.

"Ehkä neljän vedettävissä vaunuissa?" kysyi vanhus.

"Mieluummin sitten automobiilissa", sanoi Harald Vik ja katsoi
tutkivasti tiedemiestä. Taaskin välähti hänen mielessään ajatus, että
vanhus mahtoi olla hullu.

Norjalainen nousi seisoalleen ja loi katseensa kaupunkiin, jossa
elämä nyt tykytti vilkkaimmillaan. Kaikilla kaduilla vilisi vaunuja
ja ihmisiä. Pääkadut muistuttivat kanavia, joissa vesi virtaa, niin
taaja oli yhdysliikenne. Harald Vik meni sille pienelle ulkonemalle,
josta hän voi nähdä tiedemiehen kopinikkunan. Siihen hän istahti ja
jäi kärsivällisenä odottamaan silmät kiinnitettyinä ristikkoikkunaan
nähdäkseen edes vilaukselta mustakutrista.

Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin naisanarkistin kasvot ilmestyivät
ristikon taakse, ja norjalaisen täytyi sukkelaan piiloutua kaidepuitten
taa, ettei häntä nähtäisi. Norjalainen tuli kovin kiihdyksiin
nähdessään, kuinka raskaat jäljet sanomaton surumielisyys ja avuttomuus
olivat jättäneet noihin kauniisiin kasvoihin. Hän vannoi vielä kerran
pelastavansa hänet, vaikka panisi oman vapautensa alttiiksi.

Nuori mies istui useita tunteja ja tuijotti koppia kohti. Nuori tyttö
näyttäytyi usein ikkunassa nähdäkseen vilauksen sinistä taivasta,
joka tänään kaareutui kaupungin ja vankilan yllä kuin jättiläismäinen
sininen ja kirkas posliinikupoli.

Kun lähimmän kirkon kello löi kaksi, poistui Harald Vik vihdoin
paikaltaan ja lähti katolle päin. Samoihin aikoihin tiedemies nousi
siitä savupiipusta, jossa norjalainen oli ollut yöllä ja josta hän oli
kuullut tuimien äänten neuvottelevan aseista.

"Nyt olen saanut selitetyksi nuo äänet", sanoi vanhus. "Tämä kuollut
savupiippu päättyy varastohuoneeseen, jossa säilytetään vankien
lapioita ja kivenhakkuukapineita. Joskus on siellä vankeja myöhään
illalla korjaamassa työkaluja, jotka ovat menneet työskennellessä
rikki. Tietenkin kuulitte yöllä juuri kahden sellaisen vangin
keskustelun."

"Oletteko saanut tietää lisää kapinan puhkeamisesta?"

"En, mutta meidän tulee olla valmiit siltä varalta, että se tapahtuu
tänä yönä."

Muutaman suuren savupiipun varjossa pakolaiset söivät päivällisensä.
He valmistivat erinomaisen hyvän aterian ruoista, jotka vielä olivat
jäljellä tiedemiehen yölliseltä löytöretkeltä. Ja kun vesi oli vielä
kylmää, maistui yksinkertainen ateria kummallekin oivallisesti.

He puhelivat yleisistä, asioista päivällisen aikana. Tiedemies
selvitteli käsitystään tulevaisuuden tieteestä. Päästyään vapaaksi
vankeudesta hän aikoi edelleen tehdä kokeita auringonvalolla
voimalähteenä, sanoi hän. Oli myöskin toisia voimia, joita voitaisiin
käyttää. Itse asiassa oli ihmisellä omassa ruumiissaan suurin
voimalähde, nimittäin sydän. Tiedemies kehitteli vähitellen joukon
hurjia, uskaliaita suunnitelmia, joita Harald Vik mielenkiinnolla
kuunteli. Mutta ellei hän olisi nähnyt niin monta todistusta tämän
kummallisen miehen kyvystä, olisi hän epäilemättä pitänyt vanhaa miestä
hulluna.

Kun he päivällisen jälkeen lojuivat ja torkkuivat kovassa kuumuudessa
ja katselivat kaupunkia, sanoi vanhus:

"Tosin minulla on paljon puuhattavaa tuolla maailmassa, mutta kun
ajattelen, kuinka ihanaa elämää voisin viettää täällä korkeuksissa,
haluttaa minua melkein jäädä tänne. Täällähän minulla on kaikki,
mitä voin toivoa. Minulla on puhelin, jonka avulla aina voin hankkia
tietoja suuren maailman tapahtumista kuin myös tieteen voitoista.
Ruokaa ja juomaa on minulla tarpeeksi. Savupiipun kautta pääsen milloin
hyvänsä suunnattoman suureen varastohuoneeseen, jossa ei huomata
pieniä anastuksiani. Totta kyllä, että tie savupiipun läpi on hiukan
vaivalloinen, mutta --"

"Tehän voitte laittaa hissin", sanoi Harald Vik hymyillen.

"Olette oikeassa", vastasi vanhus, "minähän voisin laittaa hissin".

Hän oli niin totinen ja niin vakuutettu siitä, että oli vallan
vähäpätöinen asia laittaa hissi savupiippuun, että norjalainen
yht'äkkiä vaikeni.

"Kun saan sähköpatterini valmiiksi", jatkoi vanhus, "voisin taas
aloittaa kokeiluni uudestaan. Johtaisin sitten sähkövalon tänne. On
niin harmillista, kun ei voi pimeän takia kirjoittaa öiseen
aikaan -- --. Mutta vapaus, vapaus", mutisi hän.

Äkkiä hän muutti täydellisesti käytöstään ja sanoi norjalaiselle:

"Vai niin, te halusitte lähteä vankilasta automobiilissa?"

"Niin, mieluimmin vihreässä automobiilissa. Mutta oikein suuressa,
viidenkymmenen hevosvoiman vaunussa."

Harald Vik huomasi ukon olevan hyvällä tuulella ja tuumi, että oli
parasta jatkaa pilantekoa.

"Hyvä", sanoi vanhus nyökäten. "Nyt on kello viisi. Jos kapina puhkeaa
tänä yönä, voin taata teille automobiilimatkan huomenaamuksi kello
kahdeksaksi. Silloin ajamme suoraan New Carlton'in ravintolaan ja
syömme siellä aamiaista. Minä tarjoan samppanjaa."

"Hm", vastasi norjalainen ja katsoi merkitsevästi ukkoon. "Siitä tulee
varmasti matka, josta me kaikki _kolme_ suunnattomasti iloitsemme."

Hän pani painoa viimeisiin sanoihin.

Tiedemies katsahti ylös. Hän oli taas muuttunut. Hänen kasvojensa ilme
oli nyt suorastaan kamala. Harald Vik nousi sukkelaan ja astui muutaman
askeleen takaperin. Hän seurasi hyvin tarkkaavasti jokaista vanhuksen
liikettä. Tänä hetkenä hän pelkäsi häntä.

"Ettekö vieläkään ole luopunut siitä kevytmielisyydestä?" sähisi vanhus.

"En, huomenaamulla kello kahdeksan loppuu määräaika, jonka annoin
teille."

"Pahinta se on oleva itsellenne."

"Lähtekää te vain vankilasta", sanoi norjalainen, "minä voin vallan
hyvin jäädä tänne vielä joksikin aikaa. Ja minä tulen toimeen ilman
sähkövaloa ja puhelinta."

"Te ette voi jäädä tänne. Se pilaisi kaiken minulta."

"Oletteko varma siitä?" kysyi Harald Vik.

"Ehdottomasti."

"Olkoon menneeksi, siis jään tänne ja turmelen kaikki teiltäkin,
jollette edes koeta pelastaa tuota nuorta kuolemaantuomittua tyttöä."

Vanhus lähestyi norjalaista, mutta pysähtyi äkkiä.

"Onko tämä luja päätöksenne?" kysyi hän.

"On."

Vanhus tarkasti häntä.

"Näen, että olette sokaistu", sanoi hän. "Niinpä on hyvin mahdollista,
että minun on pakko tehdä vielä yksi murha, ennenkuin lähden
vankilankatolta."

Tästä hetkestä alkaen norjalainen tiesi henkensä olevan vaarassa.

Vanhus oli kerrassaan häikäilemätön. Sitä paitsi oli hänellä revolveri
viittansa taskussa, ja revolverissa oli vielä neljä panosta. Harald Vik
oli täydellisesti suojaton. Hänet voitiin ampua kuin koira. Kunpa hän
edes keksisi keinon, jolla saisi viekoitelluksi itselleen vanhuksen
revolverin.

Tunti tunnin perään kului, ja norjalainen tuli yhä tarkkaavaisemmaksi.
Vanhus hyöri ympäri kuin hyeena. Norjalainen ei vahingossakaan
kääntynyt selin häneen.

Pimeä yllätti. Nyt läheni kapinan hetki. Ensimmäinen merkki oli pian
annettava, jos sen oli määrä tapahtua tänä yönä.



XV.

Kapinalliset.


Norjalainen tunsi aina vähän väliä, kuinka vanhuksen silmät leimuten
suuntausivat häntä kohti. Hän tiesi nyt olevansa tiedemiehen käsissä,
mutta hän oli päättänyt myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin.
Hän ei hetkeäkään epäillyt, että vanhus, jos hän piti sen sopivana,
surmaisi hänet ehdoin tahdoin.

Vanhuksella oli vielä neljä panosta revolverissaan. Jos hän vain voisi
viekoitella revolverin häneltä, olisi vanhus voimaton. Hänellä oli ase
jossakin viittansa taskussa.

Äkkiä Harald Vikin päähän juolahti ajatus. Hän ryömi raunioon. Vanhus
jäi paikoilleen ja katseli häntä epäluuloisesti.

Norjalainen viittasi hänelle.

"Minun täytyy puhua kanssanne", sanoi hän, "tällainen vihamielisyys ei
saa enää jatkua".

Vanhus lähestyi. Tuokion kuluttua oli hänkin rauniossa.

"Olette siis muuttanut mieltänne", sanoi hän, "se ilahduttaa minua
todella".

Hän istuutui norjalaisen viereen ja katseli häntä tarkkaavasti.

"Onko teille todella mahdotonta pelastaa tuo nuori kuolemaantuomittu
tyttö?" kysyi hän.

"Ei suinkaan mahdotonta", vastasi tiedemies ylpeästi, "on ylipäänsä
sangen vähän sellaista, joka on minulle mahdotonta. Mutta se haittaisi
aiettani, vieläpä voisi suorastaan saattaa sen raukeamaan tyhjiin, ja
sitä en tahdo panna alttiiksi."

"Ja jos minä siis kieltäydyn auttamasta teitä suunnitelmanne
toteuttamisessa, mitä sitten?"

"Senhän olen sanonut teille. Luultavasti minun on pakko surmata teidät."

"Ja teette tahallanne uuden murhan?"

Vanhus nauroi ääneensä, mutta ei vastannut. Harald Vikiä puistatti.

"Joka tapauksessa pyydän teitä tekemään minulle suuren palveluksen",
jatkoi norjalainen. "Jos kuolen tänä yönä, tahdotteko toimittaa
kirjallisen tervehdyksen eräälle ystävälleni kotimaahani. Vain parisen
sanaa, jotka piirrän tälle pienelle liuskakiven palaselle."

"Siitä pidän kyllä huolen", vastasi vanhus, "mutta mikä on ystävänne
nimi?"

"Asbjörn Krag."

Vanhus päästi kirosanan.

"Taas tuo ihminen", mutisi hän, "mutta olkoon menneeksi, teen teille
joka tapauksessa tämän palveluksen".

"Kiitos, silloin kirjoitan heti tämän omituisen kirjeen", vastasi
Harald Vik. "Muistaakseni te hankitte tulitikkulaatikon alhaalta
hallituksen keittiöstä. Saanko lainata sitä?"

Vanhus kopeloi taskuaan ja veti esiin tulitikkulaatikon.

"Olkaa hyvä", sanoi hän, "mutta varokaa, etteivät näe valoa reiän läpi
alhaalle".

Harald Vikillä oli suunnitelmansa valmiina.

Pienellä kivilattialla oli hujan hajan olkia, kynityitä höyheniä ja
muuta senkaltaista. Jos tuikkaisisi tikulla tulen näihin helposti
syttyviin aineksiin, ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki tyynni olisi
ilmiliekissä.

Harald Vik raapaisi tulta ja pudotti ilmeisesti varomattomuudesta
tulitikun. Samalla hän teki kömpelön liikkeen, niin ettei vanhus voinut
sammuttaa.

Silmänräpäyksessä oli koko lattia ilmitulessa. Harald Vik huusi ja
kirkui lisätäkseen hämminkiä. Vanhus koetti sammuttaa tulta hatullaan,
mutta turhaan. Tällainen aimo valkea katolla voi mikä sekunti tahansa
saattaa heidät turmioon. Sen norjalainen heti ymmärsi.

"Riisukaa viitta yltänne", huusi hän, "ja tukahduttakaa tuli sillä!"

Vanhus huomasi, että norjalainen oli oikeassa, ja riuhtaisi viitan
yltään. Hän heitti sen tulen päälle. Harald Vik auttoi häntä
sammutustyössä, niin että tuli oli tukahdutettu hetken perästä.

Kun vaara oli ohitse, sanoi norjalainen ryömiessään kiireesti ulos:

"Täällä me pian kuolisimme ilman puutteessa."

Savu kirveli kovasti hänen kasvojaan. Pian saapui tiedemieskin katolle.
Hänellä oli mukanaan viitan jäännökset.

"Viitta on tietysti pilalla?" kysyi Harald Vik.

"Likipitäen", vastasi vanhus ja näytti vaatekappaletta. Liekit olivat
polttaneet siihen suuria reikiä, ja se haisi jo kaukaa palaneelta.

"Mutta se ei ole niin pilalla", jatkoi hän, "etten vallan hyvin voisi
käyttää sitä".

Ja hän puki viitan ylleen. Nyt hän oli vielä hassumman näköinen kuin
ennen.

Harald Vik seisoi jonkun askeleen päässä ja odotti, että vanhus
huomaisi jotain.

Tiedemies alkoi koetella viittansa taskuja, mutisten:

"Te käyttäydyitte sangen omituisesti. Näytti aivan siltä, kuin olisitte
ehdoin tahdoin sytyttänyt tulen. Ahaa, nyt minä ymmärrän...!"

Vanhus kävi äkkiä raivosta aivan kalpeaksi ja valmistautui hyökkäämään
kuin petoeläin norjalaisen kimppuun.

Mutta Harald Vik pysyi tyynenä paikallaan ja tähtäsi eteenpäin
vanhuksen revolverilla.

"Täällä on neljä panosta jäljellä", huusi hän, "varokaa itseänne, älkää
astuko askeltakaan lähemmäksi, muutoin ammun".

"Rosvo", sähisi vanhus, vapisten hämmästyksestä ja raivosta, "antakaa
minulle takaisin revolveri!"

"Se olisi hyvin tyhmästi tehty kaikkien uhkausten jälkeen, jotka te
äskettäin lausuitte. Nyt tahdon pakottaa teidät pelastamaan myöskin
tuon nuoren tytön. Joko pääsemme kaikki täältä tai ei kukaan. Myönnätte
kai", lisäsi hän hymyillen, "että tuo tulipalo oli erinomainen
keksintö. Olisi ollut aika vaikeata muulla tavoin päästä kopeloimaan
viittanne taskuja... No, no, olkaa nyt vain levollinen. Te näette, että
sormeni on liipaisimella. Pieni liike vain, vaikka kuinka pieni, ja
minä ammun. Ettekö usko, että tunnen teidän voimanne ja notkeutenne.
Olen myöskin selvillä siitä, että henkeni on kysymyksessä. Teette
varsin viisaasti, jos astutte askeleen taaksepäin."

Vanhus kiehui raivosta. Harald Vik odotti oikein valtavaa purkausta,
mutta äkkiä kiintyi molempien huomio johonkin outoon.

Alhaalta vankilan pihalta kuului kamala huuto.

Harald Vik ei aluksi voinut päästä selville, mikä huuto se oli. Mutta
se kuulosti kamalalta ja aavemaiselta yössä ja sai hänet säpsähtämään.
Molemmat kuuntelivat jännityksissään.

Sitten seurasi uusi parkaisu, vielä voimakkaampi ja vielä kamalampi.

Samassa silmänräpäyksessä soivat tuomiokirkon kellot.

Kello oli yksi.

"Käsitättekö, mikä ihmeen huuto tuo on?" kysyi norjalainen. Hän seisoi
yhä revolveri kädessä valmiina ampumaan, mutta oli antanut kätensä
vaipua alas.

"En ole koskaan kuullut tuollaista", jatkoi hän.

"En ole koskaan kuullut _pöllönhuutoa_ tässä vankilassa", vastasi
vanhus. Kuulosti siltä, kuin hän olisi täydellisesti unohtanut
revolverikohtauksen.

"Se on siis pöllönhuuto."

"Niin, se on tietenkin merkinanto."

"Tai myöskin varoitushuuto."

"Ei sekään mahdotonta. Muutaman minuutin kuluttua saamme kyllä
ratkaisun arvoitukseen."

He seisoivat aivan liikkumatta ja kuuntelivat useita minuutteja. Harald
Vikin oli vallannut omituinen mieliala. Hänen sydämensä tykytti aivan
kuuluvasti.

Suuren kaupungin melu oli nyt vaimennut melkein täydeksi
hiljaisuudeksi. Vain silloin tällöin kuului huudahdus tai vierivän
vaunun kolina. Ja pimeys ja hiljaisuus lepäsivät vankilaryhmän, "mustan
tähden", yllä.

Mutta nyt he kuulivat kirkaisun uudelleen. Tällä kertaa se tuntui
lähtevän ryhmän toisesta nurkasta, nimittäin itäisestä osasta. Siihen
vastattiin lännestä.

"Tämä mahtaa olla merkki kapinan alkamisesta", kuiskasi vanhus.
"Kuulkaa... kuulkaa!"

Merkillistä kolinaa kuului alhaalta vankilanpihalta.

Vanhus juoksi räystäskourun luokse ja viittasi norjalaiselle.

Hän osoitti alas.

Kaukana portin luona he näkivät joitakin valoja, jotka häilyivät
edestakaisin. Melu kuului sieltäpäin. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin
ovia olisi murrettu auki. Oli selvää, että alhaalla oli liikkeellä
paljon ihmisiä, sillä alinomaa ilmestyi uusia lyhtyjä. Äkkiä kuului
pari revolverinlaukausta.

Vanhus hätkähti.

"Vielä sellainen laukaus ja kaikki on hukassa", sanoi hän.

Mutta useampia laukauksia ei ammuttu. Meteli vain eneni suuren portin
seutuvilla. Harald Vik oli kovin kiihtynyt. Mutta vanhus seisoi tyynenä
rikkinäisessä, likaisessa, savun mustaamassa viitassaan ja katseli
näytelmää kuin kenraali, joka katselee taistelun alkua ja on varma
voitosta.

"Aivan oikein", puheli hän, "nyt loistavat tulet hallintorakennuksessa.
Näettekö valoja, jotka hitaasti liikkuvat ikkunasta ikkunaan?"

"Ovatko ne kapinallisia vai sotilaita?"

"Sitä en tiedä vielä. Kolmen minuutin kuluttua voin sen sanoa teille."

He odottivat ja katselivat merkillisiä tapahtumia. He eivät voineet
erottaa olioita, he näkivät ainoastaan valojen liikkuvan.

"Kolme minuuttia on kulunut", sanoi vanhus, "ja minä olen nyt varma
asiastani. Kapinalliset ovat vankilassa herroina. Ilmeisesti ovat monet
vartijat jo saaneet surmansa ja johtaja on otettu vangiksi."

"Tai murhattu?"

"Luulen, että hän on vain vankina. He ovat siksi viisaita, että pitävät
hänet panttivankina."

"Mitä nyt tapahtuu?" kysyi Harald Vik äärimmäisessä jännityksessä.

"Se tulee yhä selvemmäksi", vastasi tiedemies. "Ja minä pääsen
vähitellen voitolle kaikissa otaksumisissani. Nyt näen tulta
kriminaalimuseossa, asekammioita ryöstetään. Kapinallisilla on vain
yksi teko jäljellä. Heidän täytyy syöksyä kaupunkiin, ryöstää, mitä
käsiinsä saavat, ja sitten hävitä maan kaikille kulmille. Tietysti
joutuu suurin osa jälleen kiinni. Mutta _kaikki_ tietenkin toivovat
kuuluvansa niihin, jotka pääsevät pakoon."

"Ja tämän kauhean kapinan te aiotte hillitä?"

"Niin, _me kolme_ ehkäisemme sen."

Norjalainen säpsähti.

"Vihdoinkin", mutisi hän, "te siis suostutte pelastamaan tuon nuoren,
kuolemaantuomitun tytön?"

Vanhus vastasi soinnuttomalla, matalalla äänellä:

"Rakkaani, teillähän on revolveri."

Hän kääntyi ympäri ja meni katolle. Harald Vik seurasi.

He ryömivät molemmat alas piippuun, jonka kautta he pääsivät
kuolemaantuomitun kopin lähettyville, tiedemies oli etumaisena.

Päästyänsä pimeään käytävään he kuulivat allaan kovaa kolinaa. Oli
aivan kuin he olisivat olleet tehtaassa, jossa työt olivat käynnissä.

"Vangit pääsevät ulos", kuiskasi vanhus. "Kiiruhtakaa, meillä ei ole
sekuntiakaan hukattavissa."

He saapuivat kopin luo, ja vanhus kävi työkapineineen heti lukon
kimppuun. Sisäpuolelta he kuulivat pelästyneen naisäänen kysyvän, mitä
oli tekeillä. Kymmenen minuutin ankarain ponnistusten jälkeen lukko
aukeni, ja norjalainen ensimmäisenä työnsi särkyneen oven syrjään ja
astui koppiin.

"Olemme ystäviä", huusi hän tytölle, joka peloissaan oli lyyhistynyt
kopin nurkkaan, "olemme tulleet teitä pelastamaan".

"En tunne teitä", kuiskasi nais-anarkisti.

"Se on yhdentekevää. Vankilassa on tehty kapina. Vartijat ovat
surmatut."

"Yhdymmekö me kapinallisiin?"

"Siitä ei ole mitään hyötyä. Tunnin kuluttua on kapina kukistettu.
Mutta me pelastamme teidät joka tapauksessa. Luottakaa meihin ja tulkaa
kanssamme!"

"Luotan teihin", sanoi nuori tyttö ja tarttui Harald Vikin käsivarteen.

Vanhus oli jäänyt seisomaan kopin ovelle ja kuunnellut kärsimättömänä
sananvaihtoa. Nyt hän kiirehti heitä ja kulki itse edellä käytävässä.

Piipun lähellä jokin törmäsi heitä vastaan pimeässä ja pysähdytti
heidät. Tuntematon ampui revolverilaukauksen tiedemiestä kohti,
mutta ei osunut. Silmänräpäyksen kuluttua vanhus antoi hänelle
kovan iskun päähän, niin että hän tunnottomana tupertui maahan.
Revolverinlaukauksen lyhytaikaisessa valossa he olivat tunteneet
vanginvartijan tunnusomaisen virkapuvun.

"Piru parka", mutisi vanhus, "hänen on onnistunut päästä pakoon
noiden petojen kynsistä, ja nyt hän juoksee suoraan suuhumme.
Hänen takaa-ajajansa seuraavat varmaankin heti jäljessä, meidän on
kiiruhdettava."

Hälinä vankilarakennuksessa oli nyt suuresti yltynyt. He kuulivat
vihaisia ääniä aivan alapuolellaankin olevista kerroksista.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin he olivat tulleet piipun sisään. Jonkun
minuutin kuluttua he kaikki kolme seisoivat katolla.

Anarkisti veti täysin siemauksin sisäänsä puhdasta, virkistävää yöilmaa.

"En vielä ole oikein selvillä", sanoi hän, "uneksinko vai olenko
valveilla. Olin menettänyt kaiken toivon ja odotin joka aamu, että
pyöveli tulisi noutamaan minut sähkötuoliin. Ja nyt... Nyt koittaa
pelastus ja vapaus minulle!"

Norjalainen tarttui hänen käteensä.

"Olen nähnyt teidän kasvonne ristikkoikkunan takaa", sanoi hän.
"Olen vannonut joko pelastavani teidät tai sitten heittäväni henkeni
koettaessani toteuttaa aiettani. Olkaa urhoollinen ja väkevä, ja se
onnistuu."

Vanhus oli sillä välin ryöminyt puhelinjohtojen luokse. Toiset
seurasivat häntä ja katselivat hyvin tarkkaavasti hänen kokeilujaan.

Nuori tyttö ei käsittänyt hänen puuhiaan, mutta Harald Vik tajusi heti,
että hän tahtoi puhelimitse varoittaa kaupunkia siitä suunnattomasta
vaarasta, jossa se oli.

"Selvä", mutisi vanhus. Sitten hän painoi johtoa ja asetti tekaisemansa
kuulokojeen korvalleen.

Hän kuunteli kauan, mutta nähtävästi hän ei saanut mitään vastausta,
koska vanhuksen täytyi toistaa liike.

Kuunneltuaan kolme minuuttia hän nousi nopeasti seisomaan. Harald Vik
voi hänen liikkeistään päätellä, että jotain vakavaa oli kysymyksessä.

"Onko jokin hullusti?" kysyi hän huolestuneena.

Tiedemies vastasi hieman vapisevalla äänellä:

"_Keskusasemalta ei vastata_."



XVI.

Viimeiset laukaukset.


Sillä välin melske kasvoi kasvamistaan vankilassa. Minuutti minuutilta
kävi asema yhä vakavammaksi kolmelle katolla-olijalle.

"Ellen nytkään pääse keskusasemalle, voimme pitää tuumamme tyhjäksi
rauenneena, eikä meillä silloin ole muuta tehtävää kuin -- --."

"Halloo", huusi hän samassa puhelimeen, "onko keskusasemalla?"

Hän oli nähtävästi saanut myöntävän vastauksen, sillä hän jatkoi
kiivaasti:

"Yhdistäkää linnoituksen päävahtiin!"

Odottaessaan vastausta hän sanoi norjalaiselle:

"Nyt on kaikki niinkuin olla pitää. Muutaman tunnin kuluttua olemme
kaikki vapaita. Ehdotan puolestani, että söisimme aamiaista New
Carlton'issa."

"Mainiota", sanoi Harald Vik ilosta loistaen ja puristi vielä kerran
nuoren tytön kättä. He seisoivat hiljaa vierekkäin ja katselivat hyvin
tarkkaavasti vanhuksen kokeiluja.

Nyt hän taas puhuu puhelimessa:

"'Mustan tähden' vankilasta puhutaan", sanoo hän. "Vangit ovat tehneet
kapinan. He ovat ottaneet haltuunsa kriminaalimuseosta aseet, ovat
ottaneet vangiksi, ehkä surmanneetkin johtajan ja muut virkailijat ja
ovat nyt isäntiä vankilassa -- --."

"Ei", jatkoi hän, "en voi antaa enempiä tietoja, mutta kapinanjohtajain
aikomus on hyökätä kaupunkiin ja ryöstää se".

Vanhus poistui nyt puhelinjohtojen luota.

"Puolen tunnin kuluttua voivat ensimmäiset joukot olla täällä", sanoi
hän. "Meillä on vielä hiukan toimitettavaa ennen niiden tuloa. Ehdotan,
että neiti toistaiseksi jää tänne katolle. Kun kaikki on ohitse,
noudamme hänet täältä. Hän olisi muuten vastukseksi. Meidän molempien
täytyy taas lähteä savupiippua myöten alas."

Harald Vik tahtoi vastustaa tytön jättämistä. Tiedemies raivostui
siitä, ja he olivat vähällä joutua taas riitaan.

Tyttö ratkaisi kuitenkin asian sanoen:

"Jään tänne. Luotan vanhukseen."

Tiedemies nyökkäsi kiitollisena hänelle:

"Hyvä on", sanoi hän, "siis me menemme".

"Minkä savupiipun me tällä kertaa valitsemme?" kysyi Harald Vik.
"Edelleenkö jonkun kuolleista?"

"Ei, meidän on mentävä tuota piippua pitkin, jonka näette tuolla ja
josta muuten tavallisesti nousee sauhu."

"Minne se johtaa?"

"Johtajan keittiöön!"

Pari minuuttia myöhemmin olivat molemmat kömpineet alas savupiippuun.

Hälinä vankilassa oli nyt käynyt kammottavaksi. Kuului huutoja ja
kirkunaa kaikissa käytävissä, ja ovia paiskeltiin taukoamatta kiinni ja
auki. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin koko vankila olisi muuttunut
suunnattoman suureksi muurahaispesäksi, joka oli täynnä kuohuvaa elämää.

Tähän savupiippuun laskeutuminen tuotti paljon suurempia vaikeuksia
kuin mihinkään kuolleeseen piippuun, koska noki, jota taukoamatta
putoeli, teki heille paljon kiusaa.

Vihdoinkin he lähenivät pohjaa, kun vanhus, joka koko ajan oli ryöminyt
edellä, äkkiä pysähtyi:

Silloin he kuulivat allaan ihmisäänen huutavan:

"Armoa! Armoa!"

Huutoa seurasi isku ja karkea mörinä. Sitten ääni jälleen huusi:

"Armoa! Säästäkää henkeni!"

"Tuo on nainen, jonka huudon kuulemme", kuiskasi Harald Vik.
"Kiiruhtakaa, vanhus!"

Tiedemies käski hänen olla vaiti. He kuulivat vielä pari kertaa
rukoilevan äänen, jonka pari vahvaa, raakaa kirosanaa keskeytti. Sitten
kaikki kävi hiljaiseksi.

Molemmat pakolaiset pyrkivät edelleen alaspäin. Vihdoin he olivat
turvassa suunnattoman savupiipunhormin päällä.

He olivat suuressa keittiössä. Oli vielä pimeä, ja ikkunaluukut olivat
suljetut, mutta keskellä lattiaa paloi pieni lyhty, ja sen niukan valon
avulla, joka tästä lyhdystä levisi, he voivat nähdä vilauksen suuressa
huoneessa olevista monista esineistä.

Lyhdyn likellä makasi kolme ihmisolentoa sidottuina. Pari heistä
päästeli korisevia ääniä, joista päättäen heillä oli suukapulat.

Muuten ei ristinsielua ollut koko keittiössä.

Vanhus hypähti nopeasti lattialle ja kiiruhti lähimmän olennon luo. Se
näytti olevan mies.

Vanhus kumartui hänen puoleensa, ja Harald Vik, joka mielenkiinnolla
oli seurannut hänen liikkeitään, näki nyt, kuinka hän yllätettynä
peräytyi taaksepäin.

Norjalainen kiiruhti sitten myöskin olennon luo.

"Kuinka ovat asiat?" kysyi hän.

Vanhus osoitti ihmisolentoa.

"Ettekö tunne häntä?" kysyi hän.

Harald Vik kumartui katsomaan.

"Hyvä jumala", huudahti nuori mies, "sehän on johtaja itse! Onko hän
surmattu?"

Vanhus poisti kapulan, joka oli pantu johtajan suuhun, ja vapautuksen
huokaus pääsi tämän huulilta.

"Vettä", mutisi onneton.

"Enkö minä sitä arvannut", kuiskasi vanhus. "Senkin veijarit, he ovat
olleet siksi viisaita, etteivät ole häntä surmanneet."

Hän hääri hetken keittiössä ja sai käsiinsä tilkan vettä.

Sillä aikaa Harald Vik katkaisi toistenkin pidätettyjen siteet. Ne
olivat alijohtaja ja hänen vaimonsa.

Johtaja näytti olevan pahimmin kolhittu, mutta virvoitettuaan itseään
vedellä voi hän sentään seistä pystyssä.

Alijohtaja oli melkein heti ennallaan.

Näiden kolmen henkilön hämmästys oli sanoin kuvaamaton, kun he näkivät,
ketkä heidän pelastajansa olivat.

Johtaja nosti lyhdyn tiedemiehen kasvoja vasten ja oli vähällä lentää
selälleen kauhusta.

"Te!" huudahti hän. "Oletteko kummitus vai ihminen?"

"Ihminen", vastasi vanhus hymyillen.

"Mutta tehän olette molemmat karanneet?"

"Niin, kopeista kylläkin, mutt'ei vankilasta. Sen saamme kuitenkin
myöhemmin selittää. Toistaiseksi täytyy meidän varjella itseämme
ylläköltä. Missä vartijanne ovat?"

"Ne ovat kaikki menneet viinikellariin", puuttui alijohtaja puheeseen.
"Pari oli täällä meitä silmällä pitämässä, mutta kun he huomasivat,
että ryhdyttiin ryöstämään viinikellaria, läksivät he mukaan."

Vanhus osoitti ovea.

"Suljettu ulkoapäin", mutisi johtaja. "Emme pääse pois."

"Se ei liioin ole välttämätöntä", sanoi tiedemies, "mutta me voimme
puolustautua täällä, sanokaamme, neljännestunnin?"

"Oven särkeminen vie vähintään neljännestunnin, kun salpa on
sisäpuolella eessä. Odotatteko te apua?" jatkoi johtaja.

"Voimme minä hetkenä tahansa odottaa sotaväkeä".

"Mutta sehän on mahdotonta. Kuka on kutsunut vahtikomennuskunnan?"

"Minä olen sen tehnyt."

"Ja millä tavoin?"

"Puhelimitse."

"Mutta kapinallisethan ensi töikseen katkaisivat puhelinjohdot."

Vanhus kohautti olkapäitään.

"Olemme käyttäneet omaa puhelintamme", sanoi hän.

"Ja siten te siis pelastatte vankilan", sanoi johtaja ihaillen.

"En ainoastaan vankilaa", vastasi vanhus, "vaan myöskin kaupungin.
Kapinallisten suunnitelmaan kuuluu kaupungin ryöstäminen. Hiljaa, mitä
se on?"

Kamala melu tunkeutui heidän korviinsa. Vanhus nauroi.

"Se ääni pitäisi minun tuntea", sanoi hän. "Ne ovat tykinlaukauksia.
Sotamiesjoukot ampuvat portin puhki. Arvoisat herrat, tällä
laukauksella on kapina tukahdutettu."

Nyt syntyi kauhistuttava hälinä ulkopuolella, ja ovea alettiin lyödä
nyrkeillä.

"Päästäkää sisään meidät", kuului huuto.

Sitten kuului ääni sanovan: "Kurjat naudat, joiden piti vartioida
heitä, ovat humalassa. Katsokaa, tuolla ne hoipertelevat. Ampukaa
niitä, toverit!"

Väki huusi ja kirkui raivossaan ulkopuolella, ja useita
pistolinlaukauksia kuului.

Vihdoin kaikki huudot yhtyivät yhdeksi voimakkaaksi, jymiseväksi:

"_Lyökää ovet sisään_!"

Mutta lankut olivat paksuja, ja rautasalpa vahva. Luodit, jotka,
laukaistiin ovea vasten, eivät tunkeutuneet lävitse.

Tykinlaukaukset, jotka panivat rakennuksen tärisemään, hämmensivät
väliin melun kuulemattomiin.

Vihdoin onnistui kapinallisten saada siksi suuri aukko oveen, että
henkilö, joka kumartui aukosta sisään, voi ulkoapäin työntää salvan
syrjään.

Pieni mustakasvoinen mies koetti temppua heti, mutta johtaja antoi
hänelle vasaralla iskun, joka vei miehen tainnoksiin.

Kapinalliset antoivat oikein satamalla sataa revolverinluoteja mieheen.
Hän hoiperteli syrjään, usean ampuman satuttamana.

"Sotamiesjoukkojen täytyy olla täällä puolessa minuutissa", huudahti
johtaja kalveten, "muutoin olemme hukassa".

Silloin tarttui tiedemies Harald Vikiä käsivarteen ja sanoi:

"Nyt tahdotte kai?"

"Mitä minä tahdon?"

"Revolveri! Ase, jossa on neljä panosta. Antakaa se minulle takaisin."

Norjalainen antoi hänelle kiireesti aseen. Samassa silmänräpäyksessä
koetti toinen ulkopuolella olevista kapinallisista tunkeutua aukosta
heittääkseen syrjään salvan.

Vanhuksen ei kuitenkaan tarvinnut mennä ampumalinjaan estääkseen sitä.

Hän tähtäsi huoneen toiselta sivulta ja ampui. Kapinoitsija
kaatui kuolleena toveriensa syliin. Nämä päästivät kauhistuttavan
raivonkirkauksen, ja revolverinluoteja laukaistiin umpimähkään
huoneeseen -- mutta osumatta.

"Kummallinen laukaus", sanoi johtaja ja katsoi ihaillen vanhusta. "Te
osasitte suoraan päähän."

"Aivan oikean silmän yläpuolelle", vastasi vanhus levollisesti, "-- tai
aivan niinkuin toivoin".

Raaka ääni kuului äkkiä oven ulkopuolelta.

"Joutukaa, toverit. Meidän täytyy iskeä kyntemme johtajaan. Hänen
henkensä voi pelastaa meidänkin henkemme."

Uusi kapinallinen näyttäytyi aukossa, mutta vanhus ampui hänet
silmänräpäyksessä. Vielä yksi yritti ja sitten neljäs järjestyksessä.

"Nyt menee viimeinen panokseni", sanoi vanhus. Hän tähtäsi, eikä hänen
kätensä vapissut hiventäkään. Hän ampui.

"Osui", mutisi hän ja heitti revolverin välinpitämättömänä lattialle.

Nyt kuului ulkopuolelta äkkiä aseiden kalsketta. Kuului valitushuutoja,
sapelinkalinaa ja laukauksia.

"Jumalan kiitos", huudahti johtaja, "sotajoukot ovat saapuneet".

Silmänräpäystä myöhemmin oli kapinallisilta riisuttu aseet, ja
univormuun puettuja sotilaita tunkeutui sisään.

Johtaja vaipui päällikön syliin.

       *       *       *       *       *

Vanhusta ja norjalaista juhlittiin kuin sankareita. Vähitellen
saapuivat kaikki kaupungin viranomaiset vankilaan, ja ylituomari kysyi,
oliko tiedemiehellä jotain toivomusta; siinä tapauksessa hän tekisi
kaiken voitavansa täyttääkseen sen.

Vanhus katsahti norjalaiseen ja sanoi: "Minulla on vain yksi toivomus,
ja sen täyttäminen ei teille suuria merkitse."

"Sanokaa, mikä se on."

"Haluaisin lähteä täältä vihreässä automobiilissa."

Ja vanha tiedemies, mustakutrinen tyttö ja Harald Vik läksivät
vankilasta vihreässä automobiilissa.

Omituisesta kohtalon sallimasta kai johtui, että se oli sama vihreä
auto, jota Asbjörn Krag käytti "ylhäisenä matkustajana" tehdessään
vierailun vankilassa.

       *       *       *       *       *

Harald Vik matkusti Norjaan morsiamensa, mustatukkaisen tytön kanssa,
jonka hän oli pelastanut kuolemaantuomittujen kopista.

Vanhus hävisi taas suurkaupungin vilinään, suuriakaan välittämättä
itsestään tai tovereistaan. Viimeinen vilahdus hänestä, joka jäi hänen
toveriensa mieleen, oli hänen likainen, harmaa viittansa.

Harald Vik rouvineen asuu nykyisin pienessä huvilassa Stavangerin
lähellä. Kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag on jo kauan
pitänyt tapanaan käydä heitä tervehtimässä ja hän on viettänyt monta
rauhallista viikkoa tuossa kauniissa kodissa. Asbjörn Krag muistaa
vallan hyvin "vanhuksen" -- yksinäisen, omituisen olion, joka on tehnyt
paljon rikoksia, mutta joka myöskin -- nerokas kun oli -- on saanut
suuria aikaan. Hän kauhistutti aikoinaan koko Kristianiaa insinööri
Barra-nimisenä. Hän matkusti herkeämättä kaikissa maissa ollen
kansainvälisen rikolliselämän merkillisimpiä ja nerokkaimpia ilmiöitä.
Asbjörn Krag uskoi varmasti vielä kerran tapaavansa hänet.

Joka kerta kun tulee puhe Asbjörn Kragin kokeesta pelastaa maalaisensa
"Mustasta tähdestä", sanoo salapoliisi ilman vaatimattomuuden
hiventäkään, tavalla, joka ihastuttaa hänen ystäviään:

"Hän pääsi katolle. Ja viranomaiset luulivat, että pako todella oli
tapahtunut. Siten tämäkin juttu todistaa, ettei mikään yritykseni voi
täydellisesti mennä myttyyn."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Musta tähti - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.