Title: Golgatalta Roomaan - Historiallinen romaani
Author: Heymann, Robert
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Golgatalta Roomaan - Historiallinen romaani" ***


GOLGATALTA ROOMAAN

Historiallinen romaani


Kirj.

ROBERT HEYMANN


Suomentanut

I. Partala



Arvi A. Karisto,
Hämeenlinna
1908.



SISÄLLYS:

      I. Jäähyväiset.
     II. Agrippinan suunnitelmat.
    III. Salajuoni.
     IV. Uusi caesar.
      V. Julia ja Antonius.
     VI. Silanuksen sisar.
    VII. Sabina Poppea.
   VIII. Kunnia vaiko rakkaus.
     IX. Kaksi kärsivää.
      X. Vapaa.
     XI. Akte.
    XII. Tuomio ja sen toimeenpano.
   XIII. Vierailu.
    XIV. Julia.
     XV. Askel askeleelta.
    XVI. Katakombeissa.
   XVII. Agrippinan loppu.
  XVIII. Akaiassa.
    XIX. Oktavian surma.
     XX. Rooman palo.
    XXI. Arenalla.
   XXII. Britannian metsissä.
  XXIII. Löydetty ja taas kadotettu.
   XXIV. Locuste.
    XXV. Lännen kapina.
   XXVI. Neron soihdut.
  XXVII. Nemesis.
 XXVIII. Taistelu purppurasta.
   XXIX. Jerusalem.



I. LUKU.

JÄÄHYVÄISET.


Erään komean hautapatsaan varjossa Via Appian varrella istui kivellä
kaksi ihmistä jutellen keskenään kuiskaten, aivan kuin olisivat he
pelänneet häiritsevänsä paikalla vallitsevaa kuolonhiljaisuutta. Tyttö
oli vetänyt hunnun kasvoilleen, ja kypärä varjosti puolittain nuoren
miehen piirteet.

Kuu valaisi kirkkaasti ja ainoastaan korkeat sypressit, attikalaiset
pylväät ja leveät, korkokuvilla varustetut marmoripatsaat loivat
juurelleen suojelevaa varjoa.

Mies, sen mukaan mitä kallisarvoisesta vaipasta voi päättää,
ylhäissäätyinen, saattoi olla noin kolmenkymmenen vanha, kun taas
neidon liikkeiden jalouteen liittyi ensi nuoruuden sulo.

Tytön silmät olivat kyynelissä; nuori mies leikki uhkamielisen ja
synkän näköisenä miekallaan.

"Sinä pakoitat minut siis, Oktavia", jatkoi hän äsken keskeytynyttä
puhettaan, "mykkänä todistajana katselemaan, kuinka kunniattomat
poikanulikat minulta riistävät nimen, arvon, pyhimmän mitä sydämeni
omaa? Minun pitää pysyä tyynenä, kun onneani jaloin tallataan, kuten
pedot polkevat arenan hiekkaa?"

"Kuinka voisin minä sinua pakoittaa", vastasi tyttö itkun tukahduttamin
äänin. "Suututko siitä minulle, että koetan pidättää sinua vastaamasta
väkivaltaan väkivallalla? Tahdotko vetää tuhon hirveässä suuruudessaan
päällesi?"

Ritari teki torjuvan liikkeen huulten vetäytyessä puoliksi ivalliseen,
puoliksi uhmailevaan hymyyn.

"Oi, minä tiedän", jatkoi neito, "että sinä halveksit vaaraa. Arvaan,
että mieluimmin syöksyisit paljain miekoin caesarin palatsiin
kostaaksesi sukusi häpeän... mitä se auttaisi, rakkaani? Ehkä löytäisi
joku säilä tiensä sydämeesi, ehkä... näytännöt ovat edessä! Juhla olisi
se tuolle roomalaiselle verikoiralle, juhla tavallista suurempi, nähdä
ritari Junius Silanuksen kuolevan arenalla eläinmiekkailijana."

Hän pysähtyi väsyneenä ja peitti käsin kasvonsa, kiivaan nyyhkytyksen
pannessa koko ruumiin värisemään. Mies oli noussut seisoalleen ja
käveli rauhattomasti hautakiven varjossa edestakaisin.

"Me elämme aikaa", virkkoi hän synkästi, "joka ei tunne kunnian
ja maineen käsitteitä. Me elämme häpeän ja raukkamaisuuden aikaa.
Miehelle, joka vielä ei ole myynyt arvoaan kurjasta armonosoituksesta
tuolle voimattomalle keisarille ja... hänen puolisolleen, ei voi tuntua
vaikealta kuolla. Jokainen kuolema on nykyään maineeton ja mainehikas
samalla kertaa. Sillä kaadunko taistelukentällä -- kenen, minkä vuoksi
minä silloin taistelen? Purppuraa kantavan naisen, jolla ei ole
hyvettä, ei siveyttä. Ja jos vereni sekaantuu gladiaattorien halpaan
vereen -- enkö silloin kuole kuten vapaa roomalainen ritari kunniani ja
Rooman muinaisuuden puolesta? Ei, Oktavia, se tapa, jolla kuolen, ei
minua pelota. Mitäpä varten eläisikään Silanus sen jälkeen, kun hän on
menettänyt Oktavian?"

Tytön suuret silmät kääntyivät verkkaan miestä kohden.

"Mitä varten eläisit?"

Tuskaisa hymy värähti hänen huulillaan. Mutta kuten metsäkauris, joka
on saanut kuolinhaavan, vielä kerran ponnahtaa ilmaan, ikäänkuin se
esiin sukeltavan kuoleman kynsistä toivoisi tämän hypyn pelastavan,
niin ponnahti tyttökin pystyyn, pelästyttäen läheisyyteen yöpuulle
asettuneen linnun lentoon.

"Mitä varten eläisit, Silanus? -- _Minua varten!_ Minua, jonka ijäksi
menetät, mutta jonka koko muistojen maailma on sinulle pyhitetty."

Hän nojautui miehen rintaa vasten ja kietoen kätensä hänen kaulansa
ympäri, jatkoi hän nopeasti, melkein hätäisesti:

"Minun tähteni täytyy sinun elää, ainoa rakastettuni. Etkö muista enään
sitä hetkeä, jolloin vannoit eläväsi ja kuolevasi minulle? Sinä et
saa ruveta lupauksesi rikkojaksi. Minä vaadin, että sinä elät minun
tähteni, minun, joka sinua rajattomasti rakastan, minun, jonka sielu
siinä silmänräpäyksessä on kuollut, jolloin menetän onnen omistaa
sinut. Pitääkö kaikkien lempemme lupausten pois haihtua? Tahdotko
ihanien yhteisten hetkien muistot ja sulot sammuttaa, kuni Jupiter
päivän yöksi muuttaa?"

Ja nojautuen lähemmäksi häntä vasten, niin että huulensa koskettivat
melkein miehen huulia, jatkoi hän intohimoista puhettaan:

"Älä luule, etten kykene tuntemaan, armas, mitä sydämessäsi liikkuu!
Emmekö ole rakastaneet toisiamme? Ja emmekö vieläkin toisiamme rakasta,
pyhemmin kuin konsanaan ennen? Kaihojeni, unelmieni kukka, se minun
sydämestäni raastetaan; sillä hän, jota olen niin paljon rakastanut,
jossa ajatukseni ovat riippuneet auringon noustessa ja sen taas
mailleen mennessä, ei saa minulle kuulua.

"Täytyykö minun nähdä, kuinka tämä kukka poljetaan? Tahdotko niihin
kärsimyksiin, jotka ovat osakseni tulleet, liittää vielä tiedoista
tuskallisimman: sinä et ole enään elävien mailla; olet astunut Hadeksen
varjovaltakuntaan, josta ei koskaan palata?"

Hän näki selvään mielenliikutuksen, joka oli vallannut ritarin, ja
tietäen, että tästä silmänräpäyksestä riippui hänelle rakkaimman
henkilön tulevaisuus, elämä, jatkoi hän entistä kiihkeämmin:

"Toivoni on sammunut, sammunut ijäksi. Jumalat ovat niin päättäneet.
Mutta muistoa eivät ne voi minulta evätä, onnea, jonka tuottaa
tietoisuus, että sinä elät, hengität samaa ilmaa kuin minäkin ja saman
isänmaan tannerta tallaat.

"Kun minä aamuisin herään, kyynel silmässä, eikö sitä saa kuivata aina
sun luonasi viipyvä aatos? Eikö minulla pidä koko suuressa Roomaan
valtakunnassa oleman ketään, joka olisi ystäväni, joka rakastaisi
minua? Eikö ketään, Silanus?"

Heidän huulensa olivat yhtyneet viimeiseen, intohimoiseen suuteloon; ja
tyttö tiesi voittaneensa.

"Sinä pysyt kaukana keisari Claudiuksesta, isästäni?"

"Minä lasken aseeni sinun suuren rakkautesi edessä, joka on niin ihana,
että pelkään, ett'en koskaan tule sen arvoiseksi. Sitäpaitsi hän ei
olekaan todellinen syyllinen. Tuo nainen..."

"Vaiti, Junius! Hän on minun toinen äitini. Pitäisikö minun häntä
häpäisemällä nostaa jumalien kosto päälleni? Onko minulla ylipäätään
oikeus sanoa pahaa kenestäkään naisesta, minulla, joka olen Messalinan
tytär, tuon naisen, josta sanotaan..."

"Jätä tuo puheesi, rakas! Hän ei ole ensimäinen nainen sitä lajia
valtaistuimella -- eikä viimeinenkään. -- Ja lopuksi, tehköön keisarin
puoliso mitä hän tahtoo, minua se ei liikuta. Kuitenkin tämä nainen,
joka on syypää niin paljoon onnettomuuteen, on raa'oin käsin turmellut
elämäni onnen. Sinä sanot, Oktavia, että jumalat ovat niin päättäneet,
jumalat -- --"

Hän nauroi niin että tyttö kauhusta värähti.

"Näyttäytykööt viimeinkin jumalat! Missä on heidän voimansa? Missä on
oikeus, joka vallitsee hyvän ja pahan maan päällä? -- Ei, Oktavia.
Jumalilla ei ole mitään syytä riistää meitä toisiltamme, vaan näillä
ihmisillä. Tiedätkö, miksi meidän liittomme keisarin käskystä on
purettu? Miksi sinut on kihlattu prinssi Domitius Nerolle?"

Ja kun tyttö vaikeni, jatkoi mies vihasta vapisevin äänin:

"Onneton, etkö aavista mikä odottaa veljeäsi Britannicusta?"

Oktavia kalpeni.

"Minä luulin, että perhesuhteet saivat isän määräämään minut
Domitiukselle. Minä tunsin hiljakkoin selittämätöntä kauhua, kun
sattumalta yllätin ministeri Narsissuksen, hänen puhellessaan
pretorianiupseeri Antoniuksen kanssa. Kuulin ainoastaan sekavia
sanoja, kun aioin avata esiripun atriumiin vievän oven edestä. Hän
puhui naisesta, joka tahtoi keinotella itselleen kruunun -- mutta minä
kiiruhdin sieltä pois tuskan valtaamana, kuuntelematta enempää. Sinä
arvelet --"

"Minä arvelen", täydensi upseeri synkästi, hilliten ääntään, "että
keisarinna tahtoo kohottaa poikansa Domitiuksen kruunun perilliseksi ja
Caesarin todellisen pojan Britannicuksen --"

"Ja hänet... puhu!"

"Oo... tottahan sinä tunnet sukusi vaiheet. Eikö sinulle ole uskottu
perheesi salaisuuksia?"

Oktavia käsitti, mitä Silanus tarkoitti. Hän vaikeni. Syntyi pitkä
äänettömyys. Molemmat hautoivat vaan omia ajatuksiaan, jotka olivat
vielä katkerammat, kuin heidän sanansa.

Josko hän tunsi julius-claudilaisen keisarihuoneen vaiheet!
Tiberiuksen, Augustuksen jälkeläisen, ajoista saakka oli olemassa
salaisuuksia, joista hovissa puhuttiin vain kuiskaamalla, ja joiden
arvosteleminen rangaistiin valtiopetoksena. Tiberiuksen hallitessa oli
Germanicus, Rooman kansan ylpeys, sen uljas, voittoisa sotapäällikkö,
selittämättömällä tavalla kuollut. Keisarin oma poika joutui suosikki
Sejanuksen myrkyn uhriksi, kun ensin viimeksimainittu oli vietellyt
kruununprinssin puolison. Germanicuksen leski ja molemmat pojat Drusus
ja Nero tuomittiin nälkäkuolemaan. Vanha kaartinprefekti Macro oli
Tiberiuksen kuoleman ainoa todistaja. --

Ja Caligula, hänen seuraajansa, Germanicuksen huoneen viimeinen vesa?
Häntä syytettiin kolminkertaisesta sukurutsauksesta...

Tämän sisar oli keisarinna Agrippina, Oktavian äitipuoli, keisari
Claudiuksen puoliso. Vuonna 40 j. Kr. oli hänet lähetetty
Ponzas-saarelle maanpakolaisuuteen, koska hän oli muodostanut
salaliiton oman veljensä henkeä vastaan. Siihen aikaan oli hänen
puolisonansa ollut ritari Domitius Ahenobarbus, jolle hän v. 37 oli
synnyttänyt pojan, nimeltä Domitius. Leskenä oli hän Caligulan murhan
ja Tiberiuksen valtaistuimelle nousun jälkeen palannut Roomaan ja
siellä mennyt naimisiin kuuluisan puhujan Crispus Passinuksen kanssa,
joka myöskin pian oli kuollut. Ja nyt, kun keisarin ensimäinen puoliso
Messalina, Oktavian ja Britannicuksen äiti, oli teloitettu, oli
tämän saman Agrippinan onnistunut juoniensa, kiehtovan käytöksensä
ja keisarin uskotun neuvonantajan vaikutuksen kautta kohota koko
sivistyneen maailman hallitsijan puolisoksi...

Oktavia ajatteli kauhistuen ensimäistä kohtaustaan tämän naisen kanssa,
jonka sekä menneisyys että koko esiintyminen todistivat hänen kykenevän
minkälaisiin vehkeisiin hyvänsä. Heti alusta pitäen oli hän ponnistanut
kaiken voitavansa, valmistaakseen pojalleen Domitiukselle yhtä korkean
aseman Britannicuksen rinnalla. Hän kietoi heikon puolisonsa tykkänään
juonineen ja vehkeineen ja nyt olivat hänen suunnitelmansa riistäneet
Oktavialta hänen nuoren onnensa. Jo Messalinan eläissä oli keisari
suostunut tyttärensä kihlaukseen ylhäisen ritarin, Junius Silanuksen
kanssa. Agrippina oli saanut aikaan sen, että keisari nojautuen
tekaistuun syytökseen, erotutti Silanuksen senaatista ja purki
Oktavian ja hänen kihlauksensa. Sen jälkeen oli tyttö kihlattu prinssi
Domitiukselle, kysymättä lainkaan hänen omaa mieltään.

Niin paljon oli prinsessalle selvää jo ennestään, mutta vasta nyt näki
hän keisarinnan vehkeitä johtavat vaikutteet. Nyt ymmärsi Oktavia
kaikki ja kauhulla katsoi hän tulevaisuutta, joka ei ollut turmeleva
ainoastaan hänen elämäänsä, mutta oli käyvä vaaralliseksi myöskin hänen
veljelleen Britannicukselle, ehkäpä hänen isälleenkin -- --

       *       *       *       *       *

Kaukana idässä alkoi heikko sarastus punata taivaan rantaa ja aamun
verkkaan vaaletessa sammuivat tähdet.

Silanus nojasi pylvään jalustaa vasten ja katseli Oktaviaa, ikäänkuin
olisi hän ikuisiksi ajoiksi tahtonut syövyttää tämän piirteet
sieluunsa. Hänen otsansa oli kirkastunut ja kasvonsa osoittivat jaloa
itsensähillitsemistä.

Oktavia ojensi ääneti hänelle kätensä. Hänellä ei ollut enään mitään
sanomista. Yö vaaleni vaalenemistaan ja heleä purppuranpuna levisi
taivaalle. Oli tullut hetki, jolloin eivät sanat, eivät kyyneleet enään
voi sydäntä huojentaa, hetki, jolloin rautaisen täytymyksen alla vielä
kerran kaikki tuska, kaikki epätoivo hurjalla voimalla sydänparkaa
pusertaa. Itsensä hillitseminen, jonka tuo intohimoinen mies oli
saavuttanut hänen vaikutuksestaan, lohtu, jota hän toiselle oli
jakanut, puuttui häneltä itseltään, ja nyt kun eronhetki oli lyönyt,
värisytti raju epätoivo Oktavian sielua. Mutta tuo jalo nainen hillitsi
kaihonsa, koettaen silloinkin kun kipeimmin kärsi, lieventää rakastetun
miehen surua raskaana hetkenä.

"Oktavia", virkkoi Silanus vaivoin koettaen saada äänelleen varmaa
sointua, "meidän täytyy erota. Viimeinen toivomuksesi on minulle käsky,
jonka edessä taivun. Minä kannan kuormaa, jommoinen elämä minulla
tästä lähtien on, siinä tietoisuudessa, että siten palvelen sinua. Nyt
alkavaa päivää seuraavana yönä olen jo matkalla Syyriaan, jossa liityn
sikäläiseen armeijaan. Suojelkoot jumalat, joihin sinä uskot, minua
pahimmalta. Sinusta tulee toisen vaimo ja jäät yksin, kuten minäkin.
Mutta sielumme ovat ainiaaksi toisilleen vihityt ja ajatuksissani olen
aina sinun luonasi.

"Suokoon Jupiter, etteivät kamalat aavistukseni toteennu. Mutta
viimeinen jäähyväissanani, kallis ystävä, on: jos, ollessasi tuon
sekasikiön vaimona, joskus tulee aika, jolloin sinua vaara uhkaa,
jolloin jäykkä, miehekäs säilä ja taipumaton rohkeus ovat tarpeen, ja
sinä turhaan etsit uskollisia miehiä tueksesi, silloin kutsu minua, ja
nopeammin kuin keisarillinen pikaviesti olen minä Aasiasta rientävä
tänne."

Viimeisen kerran sulki hän armaan tytön syliinsä, viimeisen kerran
yhtyivät huulet lyhyeen jäähyväissuuteloon. Syvästi katsoi neito
Silanuksen silmiin, aivan kuin olisi tahtonut hänen sieluunsa tunkea.
Sitten riistäytyi hän irti ja kiirehti kuin pelästynyt metsäkauris
pois, häviten pian hautapatsaiden varjoon.

Silanus katsoi hänen jälkeensä ja ensi kerran elämässään itki tämä
mies. Verkkaan alkoi hän astella samaa tietä, jota Oktavia oli
kiiruhtanut. Etäämpänä näyttäytyi vielä kerran neidon kantotuoli, jota
uskolliset orjat kiidättivät eteenpäin. --

       *       *       *       *       *

Tuskin oli ritari poistunut hautapatsaan luota, kun sen takaa
kohottautui varovasti mies. Hän oli jo elähtänyt ja hänen kasvoilleen
olivat paheet lyöneet leimansa; mutta puku oli ajan tavan mukaan
erinomaisen loistelias. Mies oli Anicetus, prinssi Domitiuksen uskottu.

Hänen kasvonsa vääntyivät inhoittavaan irvistykseen, kun hän vaanien
silmäili ympärilleen. Sitten järjesti hän pukuaan, joka maassa maatessa
oli joutunut epäkuntoon, ja kulki jonkun matkaa tietä kaupunkiin päin,
saapuen pian paikalle, missä orja odotti häntä hevosen kera.

Täyttä laukkaa ajoi Anicetus sitten Rooman tietä, jolla liike taas
vähitellen elpyi.



II. LUKU.

AGRIPPINAN SUUNNITELMAT.


Claudius, maailman hallitsija, istui työhuoneessaan ja kuunteli
ministeriensä selontekoja. Nämä seisoivat kunnioittavan matkan päässä
hänestä ja lukivat vahatauluista muistiinpanojaan. Siinä oli Pallas,
valtakunnan raha-asian hoitaja, lukien laskelmiaan; Narsissus tuoden
tietoja Ylä-Germaniaan lähetetyn Pomponius Sekunduksen toimista;
Callistus, jonka oli tehtävä esitys saapuneista anomuskirjeistä,
armahduspyynnöistä ja oikeusasioista. Viimemainittu oli juuri
lopettanut, ja keisari ilmoitti ystävällisin päännyökkäyksin
vastaanoton päättyneen. Silloin alkoi Pallas uudelleen puhua:

"Suo anteeksi, Caesar, että minun vielä silmänräpäykseksi täytyy pyytää
sinua kuulemaan minua. Vakoojani ovat saaneet selville seikkoja, jotka
mielestäni ansaitsevat tulla valtakunnallisten asioiden yhteydessä
sinulle esitetyiksi."

Keisari, joka oli juuri noussut seisoalleen, istuutui uudelleen ja
kiinnitti väsyneen katseensa ministeriin.

"Puhu", virkkoi hän lyhyesti.

"Asia koskee sinun perhettäsi", jatkoi Pallas, "ja toivon sinun suovan
minulle anteeksi, että olen tässä suhteessa tehnyt huomioita, koska se
on tapahtunut sinun onnesi hyväksi."

"Minun perhettäni?" kysyi keisari, käyden tarkkaavaisemmaksi. Hänen
äänessään oli epävarma sointu ja vaikka hän ponnisti, näyttääkseen
tyyneltä, esiintyi hänen kasvoillaan pelon tapainen ilme.

Ajatteliko hän Messalinaa?

"Molemmat tapaukset, joista sinulle tahdon ilmoittaa", jatkoi ministeri
suunnaten kylmän katseensa keisariin, "ovat viimeyöllisiä ja näyttävät
olevan jonkinmoisessa yhteydessä keskenään. Vakoojani ovat onnistuneet
saamaan tiedon kohtauksesta entisen senaattori Junius Silanuksen,
tasavaltalaismielisen, Thrasea Paetuksen, joka kuuluu vastustajiisi
senaatissa, hänen ystävänsä Borea Soranuksen, pretoriaanien upseeri
Antonius Sekunduksen ja prinssi Britannicuksen välillä."

"Britannicus?" toisti keisari miettiväisenä, lausuen nimen painolla,
ikäänkuin olisi hänestä tuntunut mahdottomalta kuulla prinssiä
mainittavan tässä yhteydessä. "Ja Silanus? -- Vai niin. -- Silanus.
-- Sehän on kyllä mahdollista. He olivat ystäviä. -- Prinssin arvolle
ei sovi kuitenkaan seurustella tuon erotetun senaattorin kanssa. --
Hänellä lienee joku yksityisasia sen miehen kanssa. -- Thrasea Paetus.
-- Mies on epäilyttävä. -- Silanus -- samoin epäilyttävä. -- Mitä on
pretorianiupseerilla tekemistä heidän seurassaan?"

Pallas kohautti olkapäitään.

"Mutta Britannicushan oli joukossa. Se seikka asettaa asian kaiken
epäilyksen yläpuolelle. Eikö niin?"

"Olisi majesteettirikos toisin ajatella", vastasi ministeri vältellen,
hyvin huomaten keisarin vaanivan katseen. Näytelköön vaan viekas
Claudius välinpitämätöntä; hän, joka oli niin epäluuloinen, että oli
hankkinut itselleen kaksinkertaisen henkivartioston. Pallas tiesi, että
keisarin ajatukset eivät tulisi vähiin aikoihin rauhoittumaan.

Mitä oli kruununprinssillä tekemistä tyytymättömien ylimysten kanssa?

Että prinssin ja näiden yhtyminen oli ollut ainoastaan Syyriaan
lähtevän Silanuksen jäähyväisjuhla, siitä ei Pallas puhunut mitään.

Vuosikausia oli Agrippinan puolue ponnistellut, saadakseen isänsä
epäsuosioon varomattoman Britannicuksen, joka halveksi näiden juonien
vastustamista samanlaisilla keinoilla.

Claudius oli nojannut päänsä käden varaan ja tarkasteli nyt itämaisen
maton kuvioita, hypistellen kädessään olevaa kultaista rengasta.

"Sinä puhuit toisestakin tapauksesta", sanoi hän katsomatta ylös.

"Niin, caesar. Velvollisuuteni pakoittaa minut täydentämään ensimäistä
tiedonantoani toisella. Prinsessa Oktavian kantotuoli nähtiin varhain
aamulla Via Appialla. Hänen eunukkinsa tunnettiin varmasti."

Keisari katsoi synkästi ministeriin.

"Ja -- eteenpäin? Mikä saattoi hänet uskaltamaan aamuhetkellä Via
Appialle?"

Jälleen Pallas kohautti vaan olkapäitään.

"Tämä on kummallista", mutisi keisari. "Ehkäpä arvoitukselle keksimme
kuitenkin luonnollisen ratkaisun."

Sitten vaipui hän jälleen mietteisiinsä, mutta kohotti päätään äkkiä
ikäänkuin vaistomaista päähän pistoa seuraten ja kysyi:

"Missä on Nero?"

Siten tapasi hän kutsua poikapuoltaan Domitiusta.

"Hän on juuri palanut uhraamasta sinun terveydeksesi", vastasi Pallas,
näköjään välinpitämättömästi.

Keisari katsahti häntä hieman epäluuloisesti.

"Hän uhraa minun terveydekseni?"

"Niin. Minusta ei se kuitenkaan ole kylliksi merkillinen ja tärkeä asia
kiinnittääkseen sinun huomiotasi."

"Mikä eroitus", virkahti Claudius äkkiä, kokonaan heittäen naamarinsa,
"mikä eroitus Neron ja Britannicuksen välillä! Jälkimäinen kuljeksii
yökaudet epäilyttävissä paikoissa ja asettaa minun älyni ratkaistavaksi
vaarallisia ongelmia. Edellinen alkaa päivänsä huolehtimalla minun
hyvinvoinnistani."

Sitten vaikeni hän jälleen ja seurasi katseillaan maton kuvioita.

Pallas heitti Callistukseen pikaisen silmäyksen, joka merkitsi
suunnilleen: Se isku veti!

Callistus oli kavala luonne, jonka kasvojen ilmeet osoittivat aina
sitä, mitä hän tahtoi. Keisarin edessä oli hän matelevan nöyrä, mutta
alempia virkamiehiä kohtaan armottoman kopea. Keisari Cajus Caligulan
murhanäytelmässä hän oli esittänyt epäiltävää osaa, ja osanottoaan
tuohon palatsivallankumoukseen hän luultavasti saikin kiittää
nykyisestä asemastaan.

Merkitsevä silmäys, jonka Pallas ja Callistus olivat vaihtaneet, ei
jäänyt huomaamatta teräväkatseiselta Narsissukselta. Tämä, nuorempi
molempia virkaveljiään ja miellyttävän näköinen, oli ehdottomasti
uskollinen Claudiuksen kannattaja ja ainoa hovimies, joka koetti
suojella prinssi Britannicusta ja käyttää vaikutusvaltaansa Caesariin
tehdäkseen tyhjäksi hovin viekkaasti kudotut juonet. Hän oli kohta
älynnyt, että Agrippinan vaikutuksen alaiset valtiomiehet koettivat
kaikin tavoin valmistaa prinssi Domitiukselle paikan valtaistuimelle,
siinä tapauksessa, että Claudius silmänsä sulkisi, ja hän tarvitsi koko
loistavan puhujataitonsa, voidakseen estää ylivoimaista Agrippinan
puoluetta pääsemästä voitolle. Luonnollisesti ei hän kyennyt estämään
keisarinnan turmiollista vaikutusta. Mitäpä voivat valppaus ja hyvä
tahto synnillisen naisen silmiä vastaan? -- Hän silmäsi synkästi
virkatovereitaan ja astui lähemmäksi keisaria.

"Sen mukaan, mitä minä tiedän", aloitti hän, "otti Silanus prinssi
Britanicukselta jäähyväiset; sitäpaitsi koko prinssin tähänastinen
elämä, samoin kuin hänen työnsäkin, jotka, kiitos vakoojiemme
kyvykkäisyyden, kaikki ovat selvillä, tekevät tyhjiksi vaillinaisen
ilmoituksen aiheuttamat epäluulot."

Keisari katsahti rohkeaan puhujaan ja hänen piirteensä kirkastuivat
jonkun verran. Näyttipä melkein kuin olisi hän ollut kiitollinen
ministerille tämän lohduttavista sanoista, jotka silmänräpäykseksi
todellakin syrjäyttivät kaiken epäluulon hänen mielestään.

Mutta Callistus, jolta, yhtävähän kuin Pallakseltakaan, ei ollut
jäänyt huomaamatta Caesarin mielen äkkinäinen, heidän suunnittelmiinsa
tykkänään sopimaton muutos, väisti taitavasti poliittisen vastustajansa
hyökkäyksen.

"Ei mikään ole kauvempana meistä", alkoi hän, "kuin prinssi
Britannicuksen epäluulon alaiseksi saattaminen, enkä minä muista
mitään sentapaista virkatoverini uskaltaneen lausuakaan. Me ilmoitimme
ainoastaan tapauksen, joka, minun täytyy se myöntää, Caesarin
turvallisuudesta levottoman Pallaan mielestä on näyttänyt tärkeämmältä
kuin se itse asiassa ehkä onkaan. Ja vaikka prinsessa Oktavia palaakin
päivänkoitossa palatsiinsa, niin ei siitä tarvitse päättää, että
hän olisi ollut retkillä, joita hän ei olisi voinut tehdä päivän
valossakin. Se on ollut ainoastaan oikku tai mikä muu hyvänsä, kaikissa
tapauksissa merkityksetön. Minun mielestäni ei Caesarin kallista aikaa
saa kuluttaa tuollaisilla mitättömyyksillä, joilla ei ole minkäänlaista
valtiollista taustaa."

Tämä kavala, kauttaaltaan teeskentelevä, näennäisesti vaan
mielistelevä, mutta todellisuudessa keisarin muuttelehtivan mielen
mukaan asetettu puhe ei ollut vaikuttamatta. Hallitsija ei vastannut
heti. Hänen katseensa luisui kysyväisenä Narsissukseen, odottaen, että
tämä jälleen tekisi väitteen, joka kumoaisi Callistuksen taitavasti
salatun syytöksen.

Mutta Narsissus oli voitettu, ei ainakaan kyennyt heti vastausta
antamaan. Viekkaus, jolla Callistus veti keskusteluun Oktavian yöllisen
retken, riisti kaiken vastaamismahdollisuuden. Hän ei voinut käsittää,
mikä oli saanut prinsessan öiseen aikaan jättämään palatsin, ja hän
saattoi ainoastaan ajatuksissaan sadatella moista varomatonta askelta.
Mahdollisuus, että hän vielä ennen naimisiin menoansa Domitiuksen
kanssa olisi ollut tapaamassa Silanusta, oli lähinnä; mutta Narsissus
luonnollisesti vältti huolellisesti johtamasta Claudiuksen ajatuksia
sille suunnalle.

Hallitsija nousi hitaasti, pään nyökkäyksellä laskien ministerit,
Pallaan ja Callistuksen menemään. Kun Narsissus aikoi poistua heidän
mukanaan, pidätti keisarin viittaus hänet. Silmänräpäyksen mitteli
tämä häntä läpitunkevasti. Hän näytti tahtovan asettaa ministerille
kysymyksen, hillitsi kuitenkin itsensä ja virkahti lyhyeen, rypistäen
kulmiaan:

"Kutsu tänne prinssi Britannicus ja prinsessa Oktavia."

Narsissus kumarsi.

"Ajattele, caesar", alkoi hän, mutta keisari teki torjuvan liikkeen.

"Hyvä on. Minulla on liian paljon töitä, voidakseni kauvempaa antautua
yksityiskeskusteluihin."

Narsissus meni. Hän ei salannut itseltään, että tämän lyhyen
välikohtauksen kautta hänen asemansa hallitsijan luona oli kokojoukon
huonontunut. Hän oli kadottanut Caesarin luottamuksen ja yksinomaan
vaan suojattiensa tuhmanrohkean varomattomuuden vuoksi.

Domitius Nero astui äitinsä Agrippinan makuuhuoneeseen. Hän ei ollut
nähnyt tarpeelliseksi edes puhdistautua tomusta. Ylipäätään hän oli
hyvin huonolla tuulella, sillä hän oli kuluttanut koko menneen yön
juomingeissa, jotka olivat satunnaisesti hiukan huonontaneet hänen
terveyttään.

Agrippina istui puoleksi makaavassa asennossa itämaalaiseen malliin
tehdyllä leposohvalla ja katseli ääneti hymyillen poikaansa, joka
odotti äitinsä puhuttelua.

Kaikki tässä naisessa todisti ajatuksen, voiman ja syntyperän
majesteetillisuutta. Vaikka hän luonteeltaan olikin perin
toisenlainen kuin hänen suuri isänsä Germanicus, jonka nimi liittyy
eroittamattomasti Rooman aseitten kunniakkaisiin voittoihin Saksassa,
voi kuitenkin hänen piirteistään nähdä polveutumisen nuoremman
Antonian pojasta; vartalo taas oli täydelleen vanhemman Agrippinan,
hänen onnettoman äitinsä, jolta hän muutoin ei ollut mitään perinyt.
Hänen huulensa olivat aistilliset, otsa matalahko ja kaareva, nenä
säännöllinen ja vahvasti kehittynyt ja sen yläpuolella kaareentuivat
sirosti muodostuneet kulmakarvat. Mutta silmissä hehkui intohimojen ja
kunnianhimon synnillinen tuli.

Domitius Nerolla oli säännölliset, melkein naiselliset kasvot.
Hän näytti muistuttavan enemmän isäänsä kuin äitiään, sillä hänen
piirteensä ikäänkuin henkivät lempeyttä, hyvyyttä ja suvaitsevaisuutta.
Mutta hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin äidinkin. Puhuessa tapasi
hän usein levittää ne mahdollisimman suuriksi. Silloin saattoi pelästyä
sitä omituista tulta, vaihtelevaa kimmellystä, joka leimusi niistä,
ja joka heitti heijastuksensa kasvojen ilmeeseen, tehden sen äkkiä
julmaksi, hekumalliseksi.

"Hääsi Oktavian kanssa", sanoi keisarinna prinssille, "ovat
mahdollisimman pian vietettävät. Nämä häät ovat nykyään polttavin
kysymys niiden suunnitelmien sarjassa, joita minä mietin. Ole siis
valmiina ja koeta edes esiintyä paremmassa valossa hänen silmissään,
kuin tähän asti olet tehnyt."

Nero katseli äitiään synkästi, mutta samalla nöyrästi. Itse asiassa ei
hän rakastanut tätä äitiä, joka vain koetti tehdä hänet tahdottomaksi,
rajattoman kunnianhimonsa välikappaleeksi. Toiseltapuolen tunsi hän
kuitenkin tuon naisen henkisen etevämmyyden liian hyvin, voidakseen
olla osoittamatta hänelle ehdotonta kunnioitusta, johon kuitenkin
liittyi salainen pelko.

"Sinä vaadit paljon minulta", sanoi hän vihdoin. "Olen suostunut
menemään kihloihin Oktavian kanssa, olen luvannut mennä hänen
kanssaan naimisiinkin. Suunnitelmasi, äiti, eivät kyllä ole minulle
tuntemattomat. Mutta kuitenkin -- minun täytyy tunnustaa, että en tunne
juuri erikoista halua tyydyttää Oktavian tasavaltalaisia mielipiteitä
kaikenlaisten hyveiden suhteen; ne sopivat hänelle erittäin
mainiosti, mutta minua ne ikävystyttävät. Eikö ole kylliksi, kun olen
suunnitelmiesi orja -- täytyykö minun vielä teeskennellä ikäänkuin
olisin osakas niissä? Sinä aiot tehdä minusta caesarin -- jätä tuo
hymysi, äiti, älyn puolesta en ole huonompi sinua -- ja tahdot siitä
huolimatta kasvattaa minusta ilveilijän?"

Keisarinna katseli poikansa ryhdikästä, komeaa vartaloa ylpeänä
hymyillen ja sanoi sitten ivallisin äänenvärityksin:

"Suurisuinen houkka! Tietysti minä sitä tahdon. Ensin ilveilijä,
sitten caesar ja lopuksi kumpikin. Semmoiseksi minä sinut tahdon, ja
toivon sinun nyt käsittävän minun päämääräni, jotka ovat kaiketi samat
kuin sinunkin. Mikä on keisari, ellei hän näyttelijä ole? Raukka. Ei
ole ollut vielä ainoatakaan caesaria, joka sitä ei olisi ymmärtänyt.
Kansalle on majesteetti sama kuin jumaluuskäsitekin; se pelkää, mutta
ei ymmärrä sitä. Ilveilijää ymmärtää se, ja siten pääsee hallitsija
hallittaviaan lähelle, välttämättömyys, joka sinulle myöhemmin on
selviävä. Se siitä."

Prinssi, jälleen kytkettynä tuon naisen tahdon voiman hänelle
valmistamiin kahleihin, kysyi ujosti:

"Entäs Akte?"

Keisarinna, jolle tämä nimi oli siihen määrään tuttu, että hän sitä
vihasi, koska se ei sulautunut hänen aikeittensa puitteisiin, ei ollut
täydelleen ymmärtävinään poikansa tarkoitusta.

"Akte? Akte?" toisti hän kärsimättömästi. "Mikä hän on laatuaan?
Nainenko?"

"Neito."

"Mitä on neidon nimellä tekemistä sinun ja äitisi välissä?"

"Hän on..."

"Orjatar, prinssi. Minun taloni orjatar, jonka annan heti ruoskia ulos,
kun luen kajastuksenkin hänen nimestään sinun silmistäsi."

Nero räpytteli silmiään keisarinnan läpitunkevan katseen edessä. Siten
jäi tältä näkemättä raju leimu, joka syttyi prinssin silmissä ja joka
muistutti vastenmielisesti kesyttäjänsä tahtoon taipuvan tiikerin
katsetta.

"Akte on minun lemmittyni", virkkoi hän epäröiden.

"Ja mitä sitten? Puhutko sinä minun kanssani koirista? Taikka oletko
koskaan tullut maininneeksi hevosistasi? Mistä se johtuu, että
mainitset orjattaren nimen linnassa, keisarillisen äitisi edessä?"

"Akte ei ole mikään orjatar", sähähti Nero.

"Mikä sitten?"

Nero mietti hetkisen, kavahtaen Agrippinan väijyvää katsetta.

"Hän on lemmittyni", toisti hän punastellen.

"Niinpä juuri. Lemmitty on aina orjatar", vastasi kylmästi tuo nainen,
joka purppuransa alle kätki tuhansia paheita.

Nero leimahti vihanvimmaan. Peto jota tänään piiskan iskuilla
lakkaamatta oli ärsytetty, alkoi todenteolla vastustaa piinaajaansa.

"Akte on _minun_ lemmittyni", karjahti Domitius. "Se nainen, jota
prinssi Nero rakastaa, ei ole orjatar!"

Keisarinna puristi huuliaan yhteen ja pirullinen ilme leikki hänen
kasvoillaan.

"Kohta saat sanoa, hän on _ollut_ sinun lemmittysi. Menneisyys on
kuollut, nykyisyyttä vallitsen _minä_, ymmärrätkö, poika?"

Nero kalpeni.

"Sinä annat hänet surmata?"

"Tietysti. Kuten tapetaan hyttynen, joka on käynyt kiusalliseksi."

Agrippina huomasi menneensä liian pitkälle. Hän oli nähtävästi
arvostellut "pojan" liian huonoksi, oli unohtanut, että _hänen_ verensä
virtasi tämänkin suonissa ja se oli leijonan verta.

Muutos, joka nyt tapahtui muutoin niin kuuliaisessa pojassa, sai tuon
kylmästi harkitsevan äidinkin pelästymään. Prinssin silmät olivat
laajentuneet ja kipenöivät vihertävinä, hänen vartalonsa oli pidentynyt
ja täyteläisten huulien raosta kimmaltivat terävät helmimäiset hampaat.

Mitä liikkui hänen sisimmässään? Oliko hän karkaava oman äitinsä
kimppuun? Tämä, vaikkakin pelästyneenä, ei muuttanut ilmettäkään
kasvoillaan. Hän oli varma vallastaan ja hallitsi katseillaan jokaista
pojan liikettä. Prinssi kääntyi äkkiä:

"Hyvästi!"

"Domitius!" kajahti lyhyesti ja ankarasti keisarinnan suusta.

Kun prinssi ei tästä kääntynyt, painoi Agrippina salamannopeudella
salaista soittokellon nappulaa. Melkein samassa silmänräpäyksessä
seisoi kaksi pretoriania, kuin maasta kasvaneina, sisäänkäytävässä.
Nero aikoi heistä välittämättä mennä ohi, mutta upseerit eivät
väistynnet ovelta.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi prinssi raivoissaan. "Ettekö tunne
keisarillisen huoneen jäseniä?"

Pretorianien sijasta vastasi Agrippina.

"Sinä olet vankini, Nero. Minulla on vielä sinulle sanottavaa."

Prinssi kääntyi ympäri.

Hänen äitinsä kasvot olivat kovat kuin marmoriin hakatut. Äidin ja
pojan katseet risteilivät hetkisen kuni miekkailijain kalvat.

Sitten kietasi Nero vaippaansa ja äännähti koleasti:

"Olen valmis."

"Mitä aikoo prinssi Domitius?"

"Pelastaa Akten."

"Hänen elämänsä on sinulle kallis?"

"Yhtä kallis kuin omani."

"Hm. Minä lahjoitan sen sinulle."

"Vannotko sen?"

"Jupiterin kautta." Hengessään ajatteli hän, mitä myrkkyä olisi paras
käyttää orjattaren huomaamatta tieltä poistamiseksi.

Nero heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"Kiitos, äiti. Sinä olet jalo. Määrää elämästäni."

Agrippina kumartui suutelemaan poikansa otsaa. Sitten työnsi hän
kädellään kiharat hänen otsaltaan ja pakoitti hänet katsomaan ylös.

"Sinä näet, Domitius, kuinka pian opit ilveilijäksi."

Nuori mies, nähden itsensä paljastetuksi, ei uskaltanut sen pelottavan
vaikutuksen vuoksi, joka tämän naisen kylmällä, kaikki vallitsevalla
hengellä häneen oli, valheen kautta torjua ivallista syytöstä. Niinpä
oli hänestä sangen mieleistä, kun keisarinnan suosikkiorjatar ilmoitti
Pallaan odottavan puheillepääsyä ja Agrippina salli poikansa jälleen
poistua, ensin velvoitettuaan hänet Senecan kanssa menemään puistoon
filosofisia ajatuksia vaihtamaan.

Tuskin oli prinssi ehtinyt ottaa äidiltään jäähyväiset, kun Pallas
astui huoneeseen, varman itsetietoisesi, ilman nöyryyttä, mutta myös
ilman sitä kohteliaisuutta esiintymistavassa, joka Rooman ritareille
oli ominaista. Ei mikään osoittanut sitä juopaa, joka eroitti entistä
vapautettua keisarinnasta.

Agrippina oli ottanut uuden asennon; kasvot olivat myös muuttaneet
ilmettä. Etevämmyyttä ilmaiseva, ankara piirre oli hävinnyt, ja sijalle
tullut viettelevä hymy. Äsken niin varma jäykkä suu avautui hiukan,
huulet värisivät tuskin huomattavasti, ja silmäluomet laskeutuivat
puoleksi silmäterien päälle, mikä antoi hänen katseelleen jotain kissaa
muistuttavaa.

Pallas oli noin 40 vuoden ikäinen mies, oikea voimaluonne
ruumiillisessa ja henkisessä suhteessa. Hänen liikkeensä olivat
rauhalliset ja varmat, hänen ryhtinsä sotilaallinen, hänen käyntinsä
jäntevää ja voimakasta samalla. Rohkeapiirteiset kasvot vaativat
itselleen kauniin nimen; silmät kätkivät läpitunkevan katseen, joka
kaikki ymmärsi eikä mitään ilmaissut.

Hän seisoi ääneti sisäänkäytävässä, kunnes orjattaren askeleet
lakkasivat kuulumasta. Sitten astui hän keisarinnan luo ja suuteli
keveästi hänen otsaansa, vaikka Agrippina tarjosi huulensa hänelle.

Ruumiillistutettu miehinen raakuus ja naisellinen salakavaluus olivat
kahden kesken.

Pallas veti togansa liepeistä vahataulun ja hymyili jäätävästi,
keisarinnan katseen kärsimättömästi riippuessa hänen huulillaan.

"Ratkaisu on lähestynyt hyvän joukon", alkoi ministeri hajamielisesti.
"Meidän täytyy alkaa toimia."

"Ah", tuli keisarinnan huulilta. -- "Sinä tunnet viime yön tapahtumat?"

"En. Mitä ne ovat?"

"Että Oktavia on ollut tapaamassa Silanusta."

"Sen kuulin omalta vakoojaltani."

Keisarinna nyökkäsi tyydytettynä.

"Sinä olet valpas. Se on hyvä. Me sanomme, että he ovat punoneet
salaliiton."

"Ei."

"Mistä sen tiedät niin varmasti?"

"Asianhaaroista. Oktavia on liian avuton sellaiseen ja Silanus..."

"No? Hän on tuittupää!"

"Voipi olla. Mutta hän on rakastunut. Sellaiset narrit ovat
vaarattomia."

"Sinä puhut kuin olisit kuunnellut heidän keskustelunsa."

"Minä olen _antanut_ sen tehdä."

"Ah -- kuka oli kyllin sukkela sen tekemään?"

"Kukas muu kuin Anicetus -- tässä, lue ja tuomitse."

Hän ojensi keisarinnalle vahataulun, jolle Silanuksen ja Oktavian
jäähyväiskohtaus oli jokseenkin uskollisesti jäljennetty.

"Edelleen olen minä", jatkoi Pallas, "tullut siihen päätökseen, että
meidän täytyy poistaa Narsissus, ellemme jonakin kauniina hetkenä tahdo
nähdä tiellemme nousevan ylipääsemättömiä esteitä."

"Sinä puhut minun ajatuksiani", vastasi Agrippina, "mutta oletko
unohtanut, miten vaarallisiksi hankkeet häntä vastaan voivat käydä?
Hän nauttii puolisoni rajattominta luottamusta; puolisoni on kylliksi
heikkopäinen antaakseen tuon hyveen sankarin johtaa itseään."

Pallas nojasi teräväpiirteisen päänsä oikeaan nyrkkiinsä ja kalvoi
hampaillaan huultaan.

"Ja sitten", jatkoi keisarinna kavalasti hymyillen, "on hänen vaimonsa
meidän tiellämme; tuo nainen kuuluu olevan yhtä siveellinen kuin
viekaskin."

Pallas hymyili. Tällä hetkellä tekivät hänen kasvonsa sanomattoman
vastenmielisen vaikutuksen, sillä tämän miehen sisimmät ajatukset,
hänen ihmishalveksumisensa, kaikkien ihanteitten ja ihmiskunnan uskon
ivaaminen esiintyivät tällä silmänräpäyksellä huomattavan selvinä,
vaikkakaan kukaan ei olisi kyennyt selittämään mitä hänen hymynsä
oikeastaan tarkoitti. Siinä oli jotain kammottavaa; kun Pallas hymyili,
silloin uhkasi vaara jotakin.

"Olen juuri keksinyt keinot", virkkoi hän hypistellen kultakirjaista
leposohvan esirippua, "tuon vaimon eristämiseksi."

"Et kai aio häntä vangita? Silloin olisi kaikki edeltäkäsin hukkaan
tuomittu!"

Pallas rypisti kulmiaan.

"Epäluulosi on loukkaavaa. Yleensä olet jättänyt minun huolekseni
vaarallisimpien suunnitelmien toimeenpanemisen, joten en voi käsittää,
mistä sinun äkkinäinen pelkosi johtuu."

"Sinä liioittelet, Pallas. Missä on kysymys miehistä, siellä on sinun
paikkasi ennen muita; mutta josko sinä osaat naisia käsitellä --"

Pallas siristi silmiään ja katsoi keisarinnaan niin ivallisesti, että
tämä punastuen käänsi päänsä toisaalle.

"Arvaa, minkä tuhon olen suunnitellut Narsissuksen uskolliselle
puolisolle?"

"Sinä annat syyttää häntä --"

"Hm. En ymmärrä, mistä rikoksesta häntä voitaisiin syyttää ja toiselta
puolen sellaisesta tavasta olisi vähän hyötyä. Paljon mieluummin
tahdon vetää hänet voitettuna meidän puolellemme. Hänestä tulee meidän
liittokumppanimme."

"Ah -- sinä teet minut uteliaaksi!"

"Minä voitan hänet siellä, missä hän näyttää haavoittumattomalta."

"Alan ymmärtää."

"Poikani Markus on saanut tehtäväkseen tämän toistaiseksi vaikean työn.
Hänen onnistuu kyllä vietellä Narsissuksen puoliso."

"Oivallista", huudahti Agrippina käsiään taputtaen.

"Sitten on helppo asia toimittaa tuolle palatsinukelle myrkytettyjä
sieniä taikka muuta tepsivää, ja välttää epäluulot. On paras aika
ratkaisevaan askeleeseen. Kukaan ei epäile meitä; osoittaahan hän
silminnähtävästi suosiotaan Nerolle. Toimemme on onnistunut, kiitos
siitä hänen heikkoutensa ja epäluuloisuutensa."

"Olen mahdollisuuden mukaan käyttänyt hyväksemme näiden ominaisuuksien
tuottamia etuja", keskeytti Agrippina.

"Tietysti. Mutta tämän Claudiuksen heikkouden huomasi Narsissus yhtä
hyvin kuin mekin. Sitten on hänellä erikoisia etuja puolellaan. Kansa
seisoo edelleen hänen takanaan. Kaarti on tyytyväinen, ja hänellä on
oikeus puolellaan. Hän aikoo tunkea poikasi takaisin ja säilyttää
kruunun Britannicukselle.

"Mitä me olemme vuosikausien vaivaloisella, vaarallisella työllä saaneet
aikaan, voi hän muutamassa päivässä tuhota, jos hänen onnistuu jollakin
taitavalla käänteellä herättää Claudiuksessa luonnon ääni, joka näyttää
nyt vaan uinuvan.

"Taktiikka, jota hän noudattaa, on oikea. Tähän saakka on minun
onnistunut estää hänet pääsemästä prinssi Neron omituisten
mielijohteitten perille. Sattuma voi hänelle ilmaista, että sinun
poikasi puuhailee aivan toisia, mitä me Caesarille kerromme. Minä
puolestani en voi hyväksyä prinssin elämäntapoja, kaikista vähimmin
hänen juominkejaan!"

"Salli toki hänelle huvinsa", keskeytti nauraen keisarinna.

"Tietysti. Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua niihin.
Minä voin ainoastaan antaa neuvoja. Mutta mitä tekee Britannicus?
Hän käyttää aikansa filosofisiin tutkimuksiin ja sotilaallisiin
harjoituksiin."

"Pah", nauroi keisarinna. "Hän on Claudiuksen poika. Hänen
sotaleikkinsä ovat vaarattomia meille."

"Ei niinkään kuin luulet! -- Älä unhota, että kansansuosio takaa
hänelle joukkojen uskollisuuden. Häntä rakastetaan. -- Prinssi Nero
saisi alkaa hankkia itselleen myöskin kansansuosiota."

"Jätä se minun huolekseni, Pallas. Minä osaan orjia kohdella. Nero käy
minun kouluani. Toimita Narsissus tieltä; se on sinun tehtäväsi!"

Keisarinnan kasvojen sävy oli jälleen muuttunut. Hymy oli sammunut.
Suupielissä väreili ylimielistä ivaa, silmäterät olivat supistuneet ja
niistä säkenöi kammottava tuli.

"Minun on vielä yksi asia lisättävä", jatkoi ministeri keskustelua.
"Sinä tiedät, Agrippina, me olemme useamman kerran laskeneet väärin.
Myös Polybius, muinoinen virkatoverini, oli Messalinan suhteen laskenut
väärin. Hän oli valmistanut kaikki tuon naisen kukistamiseksi, mutta
tämä oli arvannut hommat paheelle ominaisella vainulla ja ennättänyt
ennen häntä. Mies mestattiin. Keisari oli antanut suostumuksensa ilman,
että siitä kukaan hänen uskotuistaan olisi tietänyt. Hänen päätöksensä
eivät ole koskaan laskettavissa, ja taistelussa häntä vastaan ei auta
minkäänlainen matematinen johdonmukaisuus."

Agrippina venytti ihanaa vartaloaan, kuten naarastiikeri, aasialaisilla
nahoilla vieritteleiden.

"Minä olen nyt Messalina, ystäväni", nauroi hän äänekkäästi ja
ylimielisesti, "nyt sätkii Claudius _minun_ kynsissäni. -- Ei sinun
tarvitse päätäsi pelätä, Pallas", lisäsi hän julmin silmäniskuin,
taivuttautuen häntä lähelle, niin että tämä tunsi hänen tulisen
hengityksensä.

Pallas hymyili äänetöntä, jäätävää hymyään.

"Enhän minä olekaan Polybius", sanoi hän omituisella painolla. "Pahaan
kaulaan ei pysty pyövelin kirves."

"Pallas, me elämme rajattomien mahdollisuuksien valtakunnassa, ja
jumalat ovat käyneet oikullisiksi."

Tokko Pallas kuvitteli sellaista mahdollisuutta. Hänen kasvoissaan ei
värähtänyt yksikään lihas.

"Varovainen sotapäällikkö", jatkoi hän, käymättä lähimpään
puheenaiheeseen enään käsiksi, "turvaa ennen kaikkea selkänsä
ratkaisevaan taisteluun ryhtyessään. Ehkäpä tuottaa peräytyminen
vaarallisia yllätyksiä, jotka meidän täytyy nyt jo ottaa huomioon."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Ei voi kieltää mahdollisuutta, että Livia jäisi häntä vastaan
suunnitellussa salahankkeessa voittajaksi."

"Pah --! Hän on nainen."

"Nainen kyllä. Mutta roomalainen!"

"Kuinka?" hohotti keisarinna, "enkö minäkin ole roomatar? Ja etkö ole
nähnyt, että olen ollut paljon enemmän nainen kuin roomalainen, --
sinua kohtaan?"

"Kyllä", vastasi uskottu pisteliäästi hymyillen. "Sinä et ole aina
ollut roomalainen, mutta aina keisarinna. -- Myöskin minua kohtaan?"

"Tahtoo sanoa?"

"Että nainen sinussa kantaa pantterin nahkaa."

Agrippina katsoi miestä kummissaan, enemmän yllätettynä kuin
tyytyväisenä tämän teräväkatseisuudesta, joka tällä hetkellä teki
hänelle epäilyttävän kohteliaisuuden.

"Eikö ole vaarallista antautua tekemisiin olennon kanssa, joka on
nainen ja --"

Hän pysähtyi ja etsi sopivaa sanaa.

"Ja peto samalla kertaa, tahdoit sanoa", täydensi Pallas rauhallisesti.

"Sinä käyt karkeasanaiseksi ja häijyksi," kuohahti keisarinna.

"Miksikä en sinua pelkää, kysyt", jatkoi Pallas järkähtämättömän
rauhallisesti. "Minä tahdon sinulle antaa vastauksen. Ensiksi, koska
minulla on voimaa, toiseksi, koska -- koska minä rakastan sinua."

Jos kaikki muu, mitä tämä kunnianhimoinen, mistään välittämätön mies
sanoi, oli valhetta, niin puhui hän tällä kertaa totta.

Agrippina katseli häntä hetkisen tutkivin silmäyksin. Hän muistutti
tällä hetkellä käärmettä, joka väijyen asettuu uhrinsa eteen, sitoen
sen sydämen yhdellä ainoalla lumoavalla silmäyksellä ja ryöstäen sen
tahdon, voiman, kyvyn, valmistautuu sitä tuhoamaan.

Agrippina ei epäillyt voivansa käyttää vaikutustaan kaikkiin miehiin
nähden, tuota määrättömän syntisen voiman vastustamatonta vaikutusta.
Sillä hän piti kaikkia miehiä heikkoina raukkoina, joiden tahdon täytyi
loppuun hehkua rakkauden myrkyn vaikutuksesta, kuten hiili hehkuu
tuhaksi tulessa.

Hän itse keskitti kaiken tahtonsa intohimoihinsa, sillä hän ei
rakastanut ketään -- ei mitään muuta kuin kultaista tulevaisuutta ja
siinä poikaansa.

Tämän rakkauden alle alisti hän kaiken, yksinpä omat paheensakin.

"Me jouduimme syrjään puheenaiheestamme", alkoi hän uudelleen, tehden
kiusallisesta asemasta, jonka tuo pieni välikohtaus oli aiheuttanut,
taitavasti lopun. "Ehkäpä sinun pojassasi ei ole miestä suoriutumaan --
roomattaresta?"

"Luulen, että on. Olen kasvattanut hänet valtiomieheksi."

"Ja hänet ensi paheeseen neuvonut?"

"Niin. Pahe on tärkein tekijä politiikassa."

"Mutta otaksutaan, että hän onkin huono valtiomies..."

"Silloin olisi tämä vedos katsottava epäonnistuneeksi. Täydellinen
peräytyminen olisi vaarallista, eikä sopisi meidän ohjelmaamme. Jos
meidän siis ei onnistu suoriutua Narsissuksesta tuota pikaa, niin -- --"

Hän pysähtyi. Agrippina kohottautui puoleksi. Hän katsoi puhujaan
jäykästi, sillä hän oli heti arvannut tämän ajatuksen kulun; vieläpä
se, mitä mies ei uskaltanut tai tahtonut sanoa, oli hänen oma, kauvan
harkittu suunnitelmansa, jonka hän itse tuhansina viittauksina,
aina erilaisessa muodossa, aina kätkettynä oli pannut rakastajansa
suuhun. Mitä mies piti omana päätöksenään, sen oli tämä nainen hänen
ajatuksiinsa ajanut aikoja sitten, niin että ajatus oli juurtunut hänen
aivoihinsa jo ennen kuin hän sitä todella oli ehtinyt harkita.

Mutta Agrippina tahtoi, että tämä hänen rikoksiensa välikappale tuon
vaarallisen suunnitelman ensin ilmoille saattaisi; ei siksi, että hän
olisi omasta puolestaan pelännyt -- se heikkous oli hänelle vieras --
vaan siten kiinnittääkseen miehen lujemmin rikoksiensa ketjuun.

Eikä Pallas kaihtanutkaan ratkaisevan sanan ilmoille lausumista.

"Voi sattua tapaus", virkkoi hän niin hiljaa, että Agrippina pikemmin
arvasi kuin kuuli hänen sanansa, "että Claudiuksen hallitusaikaa täytyy
lyhentää."

"Hallitusaikaa?" toisti keisarinna väijyen, sanaa venyttäen ja
äänellään alleviivaten.

"Hänen _elämäänsä_", täydensi ministeri kylmästi. "Mutta se saa olla
_sinun_ tehtäväsi."

Hän nousi lähteäkseen virkatoimiinsa, odottamatta keisarinnan vastausta.

"Saan jo tänään tietoja pojaltani, miten pitkälle suunnitelmamme ovat
edistyneet, taikka, taikka taantuneet", kuiskasi hän puristaen raskasta
purppuraista verhoa. "Jumalat olkoot sinulle armolliset."

       *       *       *       *       *

Kun Agrippina jälleen oli yksin, levisi ilkeä hymy hänen kasvoilleen.
Hän nousi hitaasti ja astui kevein askelin suuren kyprolaisen peilin
eteen. Hänen komea vartalonsa kuvastui hienoin, täyteläisin piirtein
lasissa, ja hänen kalpeissa kasvoissaan hehkuivat suurten, mustien
timanttien lailla salaperäiset silmät.

Hän hymyili tyytyväisenä, ja ripusti raskaan purppuraviitan
olkapäilleen.

"Minä olen voittava", mutisi hän, "sillä minä olen kaunis ja minulla on
voimaa."



III. LUKU.

SALAJUONIA.


Keisarinnan suuren vastaanottohuoneen eteisessä odottivat prefekti
Vitellius ja filosofi Annaeus Seneca. Edellinen, tehdäkseen
käyntinsä hänen luokseen, suoritettuaan virka-asiat Claudiuksen
luona, jälkimäinen tehdäkseen selkoa prinssi Domitiuksen opinnoiden
edistymisestä, keisarinnan nimenomaisen toivomuksen mukaan. Pian
ilmestyi sinne myöskin Afranius Burrus, pretorianien päällikkö, joka
Agrippinan käytäntöönottaman tavan mukaan, häneltä kävi saamassa
joukoille päivän tunnussanan, sensijaan että olisi sen keisarilta
ottanut. Sitten tuli Callistus, jonka oli, esittelyn jälkeen
keisarille, luettava vielä keisarinnalle osoitetut anomuskirjeet ja
odotettava hänen määräyksiään. Miehet keskustelivat politiikasta ja
erittäinkin lähellä olevasta prinssi Domitiuksen naimisiin menosta
prinsessa Oktavian kanssa; eikä heissä ollut ainoatakaan, joka ei olisi
ihmetellyt keisarinnan älykkäisyyttä ja valtioviisautta. --

Agrippina oli mennyt puolisoaan tapaamaan hänen työhuoneeseensa ja
tavannut hänet mitä huonoimmalla tuulella, mikä seikka kuitenkin oli
vain hänen aikeilleen eduksi.

Oktavia ja Britannicus olivat juuri jättäneet isänsä.

Edellisellä oli ollut kylliksi rohkeutta tarjota hänelle otsansa
suudeltavaksi ja rauhallisesti tunnustaa käyneensä jättämässä
rakastetulleen jäähyväiset; jälkimäinen oli mennyt vielä pitemmälle,
käynyt tekemään syytöksiä äitipuoltaan vastaan.

Kaikessa näki keisari itsetietoista vastarintaa, joka suuntautui häntä
vastaan keisarinnan puolisona, ja ollen kykenemätön kaikessa, hän
tunsi vihaa heitä kohtaan, jotka kuitenkin läheisen suhteensa vuoksi
jo olivat oikeutetut ilmaisemaan ajatuksensa, mutta jotka, kiitos
Agrippinan uutteruuden, olivat käyneet vieraiksi isälleen.

Niinpä lankesi keisarinnan neuvo kiirehtiä Neron ja Oktavian häitä,
suopeaan maaperään, ja Claudius ei vastannut tällä kertaa, kuten
sihteerinsä Narsissuksen epäilyksien vuoksi muulloin, ainoastaan
päätään pudistamalla. Hän omisti päinvastoin mitä suurinta
huomaavaisuutta keisarinnan sanoille.

Tämä Claudius oli aivan omituinen mies. Nuoruudestaan saakka
jonkun verran sairaloisena, epäröivänä ja tahdotonna oli hänet
temmattu kirjallisista ja tieteellisistä töistään ja asetettu
Caesarien valtaistuimelle. Hänen luontainen hyväntahtoisuutensa,
rehellisyytensä, mutta etenkin huono kasvatus olivat tehneet hänestä
itseensä luottamattoman välikappaleen kaikellaisten vehkeilevien
neuvonantajien käteen. Nämät neuvonantajansa hän valitsi ilman
erikoista tarkkanäköisyyttä ja hänen ensimäisen puolisonsa Messalinan
monivuotinen, häpeällinen vehkeily oli osoittanut, miten altis hän oli
naisten vaikutuksille.

Agrippina oli sen lisäksi omiaan alistamaan vahvojakin luonteita. Miten
helposti kykenikään hän siis vaikuttamaan Claudiukseen!

Agrippina tarkasteli nytkin hiljaisella ivalla puolisonsa ennenaikojaan
vanhettuneita kasvoja, uurteista otsaa, synkkäilmeisiä silmiä, hentoa
suuta ja harmaantunutta tukkaa. Ainoastaan voimakkaasti kehittynyt nenä
ja vahva niska todistivat tahdon voimaa, joka kuitenkin, asetettuna
vierasten juonien palvelukseen, oli huonontunut luonteettomuudeksi.

"Puhuessani sinulle Narsissuksesta", jatkoi Agrippina esitystään, jota
keisari tarkkaavasti kuunteli, "tahtoisin kiinnittää huomiotasi hänen
julkeaan tunkeilevaisuuteensa. Minulle ei ole tuntematonta, että hänen
vaikutuksestaan tuli Messalina teloitetuksi, tuo arvoton nainen, joka
oli kyllin häpeämätön sinua pettääkseen. Tämän siveetön elämä oli
pääsisältönä hänen syytöksessään, ja sillä kertaa hän ajoi oikeuden ja
totuuden asiaa. Mutta sitä suurempi syy olisi hänen valvoa että sinun
toinen vaimosi asettaa huoneesi kunnian ankaralla elämällä entiseen
puhtauteensa.

"Minun suuri rakkauteni sinuun, jumalallinen, olisi jo itsessään
kylliksi, saattamaan minut katselemaan jokaista muuta miestä kuten
arvotonta orjaa. Kuitenkaan ei minun elämäni vielä sillä ole kylliksi
puhdas, ellei sen puolella ole myöskin hyvän, mallikelpoisen elämän
varjo, jonka mukaan joukot tuomitsevat. Ja minun täytyy surkutella,
kun olen pakoitettu tunnustamaan sinulle, että tämä Narsissus vaivaa
minua katseilla, jotka voisivat antaa hoviväelle aihetta kaikenlaisiin
otaksumisiin. -- Ei niin, että tahtoisin häntä syyttää! Varjelkoot
jumalat minua siitä, sillä minua surettaisi, jos tuottaisin niin
etevälle miehelle vahinkoa, taikkapa vielä hänen kykynsä sinulta
ryöstäisin. Mutta hän on mies, joka voi naiselle olla vaarallinen,
olkoonpa sitten vaikka vaan hovin ja kansan juoruamisen takia. Olisi
siis hyvä, jos sinä ryhtyisit toimenpiteisiin asian suhteen. Mitäs
arvelet, rakkaani?"

Claudius oli käynyt kalpeaksi. Hänen povessaan kiehui viha Narsissusta,
tuota renkiä kohtaan, joka oli uskaltanut kohottaa silmänsä Rooman
ensimmäiseen naiseen. Vielä enemmänkin, kuin viha -- --; Claudius,
mailman herra, oli kuitenkin ensisijassa ihminen ja riippuvainen
intohimoista, jotka tekevät ihmisestä luonnonvoimien taipuisan
välikappaleen ja siten hänen kohtalonsa muovailevat.

Hehkuva lemmenkateus paloi hänen sydämessään, ja hallitsi häntä sitä
täydellisemmin, kun hän persoonallisessa epävarmuudessaan ei kyennyt
kohoamaan mitättömimmänkään epäluulon yläpuolelle.

Niin hidasluontoinen kuin hän muutoin olikin, hypähti hän nyt kiivaasti
pystyyn.

"Minä mestautan sen roiston!" huusi hän niin, että etuhuoneesta
lakkasivat vahdin askeleet kuulumasta, aivan kuin tämä olisi
kuulostanut, oliko hänen apuuntulonsa jotakin vaaraa torjumaan tarpeen.

Agrippina ei voinut estää huuliaan vetäytymästä halveksivaan hymyyn,
nähdessään kuinka tuo mies sokeana lensi jokaiseen ansaan, joka hänen
tielleen asetettiin.

"Minä luulen, jumalallinen", vastasi hän, "että sellainen menettelytapa
ei olisi viisas, ja tämä harha-askel, ollen kovin silmiinpistävä sinun
viisasten ja varovaisten päätöstesi sarjassa, voisi herättää kansassa
ikävää huomiota. Sinä olisit pakoitettu nostamaan oikeusjutun häntä
vastaan, asettamaan hänet tuomioistuimen eteen, josta ehkä et olisi
täysin varma. Syntyy kysymysten ja vastausten joukko, joka voi antaa
aihetta juoruihin ja häväistysjuttuihin ja meille koituisi jutusta
enemmän vahinkoa kuin Narsissuksen kuolemasta olisi hyötyä."

Keisari, tottuneena näkemään puolisonsa neuvoissa ja ehdotuksissa
vaatimattomasti esitettyjä käskyjä, jotka hän sokeasti täytti, koska
hän tunsi liiankin hyvin tämän henkisen etevämmyyden, katseli hetkisen
miettiväisenä puolisoaan, aivankuin odottaen tämän tulevan hyvin
neuvoin hänelle avuksi.

Mutta Agrippina vaikeni ja katseli odottavasti puolisoaan,
sananmukaisesti siirtäen tahdonvoimallaan toiveensa tämän ajatuksiin.

"Jos sinä niin luulet parhaaksi", sanoi keisari vihdoin, "voin minä
säästää hänen elämänsä. Minä poistan hänet ilman melua hovista."

Agrippina riemuitsi ajatuksissaan. Muuta hän ei ollut tahtonutkaan;
tämä toimenpide saattoi enemmän häntä hyödyttää, kuin hätiköity
kunnioitetun, kansan rakastaman ministerin surmaaminen.

"Tämä päätös", virkkoi hän siis, "tuottaa sinun viisaudellesi kaikkea
kunniaa. Todellakin, sinä olet suurin caesar, joka koskaan on Roomaa
ja maailmaa hallinnut. Eihän hänen rikoksensa, minun siveyteni ja
varovaisuuteni tähden, olekaan kuoleman rangaistusta ansaitseva. Minä
olen varma, että muutamien kuukausien maanpako on kylliksi viilentämään
hänen liian tulista sydäntään."

Claudius nousi ja Agrippina riensi tarjoamaan hänelle huulensa, joita
tämä intohimoisesti suuteli.

"Kuinka minä sinua rakastan, sinä suuri, ylevä, jumalallinen!" kuiskasi
Agrippina nojaten päänsä hänen olkansa varaan. "Tokko sinun rakkautesi
koskaan voi olla niin suuri?"

Ja heittäen puolisoonsa hymyilevän katseen poistui hän, jättäen
Claudiuksen sydämessä raivoamaan rajun liikutuksen, jonka rakkauden
tulisimmat intohimot ja mustasukkaisuus olivat synnyttäneet.

Claudius seisoi kauvan liikkumatonna etuhuoneeseen johtavan oven
esiripun luona, ja tuijotti Tiberiuksen kuvapatsaaseen.

Hänen kasvonpiirteensä olivat tuskallisesti vääntyneet ja silmissä oli
synkkä alakuloinen ilme.

Mitä aikoi hän tehdä?

Hän tahtoi poistaa läheisyydestään miehen, joka tähän saakka oli
osottautunut uskollisimmaksi kaikista hänen neuvonantajistaan, joka
sanoin ja töin aina valvoi vaan herransa parasta.

Oliko hän oikeutettu poistamaan tämän miehen antamatta hänelle
tilaisuutta puolustaa itseään?

Mitä -- jos Agrippina olisi erehtynyt? Jos jonkun ulkonaisen sattuman
kautta hänen epäluulonsa olisi suuntautunut väärälle tolalle?

Mutta oliko se Agrippinan suhteen mahdollista? Tuon aina harkitsevan,
varovaisen ja viisaan naisen suhteen, joka katsoi ihmisten läpi kuin
lasin?

Ei.

Narsissus oli syyllinen, enemmän taikka vähemmän, se oli kaiken
epäilyksen ulkopuolella -- ja silmänräpäyksen, pienen, lyhyen hetken
seisoi siinä maailman mahtavin mies, kädet silmillä, mutisten:

"Eikö siis ole enään ketään, johon luottaa saattaisin? Eikö yhtään,
joka kestäisi koetuksen?

"Ympärilläni näen vaan valhetta, teeskentelyä ja salajuonia!" --

Kuinka? -- Eikö todellakaan ollut ketään, joka hänen ja hänen
huoneensa onnea vartioi? -- Olihan hänellä Agrippina. -- Hän ja hänen
palvelijansa olivat hänen valtaistuimensa viimeiset tuet. --

Hän jätti vartijalle sinetöidyn kirjeen, ja muutamia tunteja myöhemmin
oli Narsissus matkalla Vähään-Aasiaan salaiselle asialle.

Mutta caesar Claudius, tuo sokea houkkio, seisoi nyt ypöyksin
vihamiestensä keskellä; hän oli itse riistänyt itseltään
miekkansa -- --.

       *       *       *       *       *

Agrippina oli astunut uskottujensa luokse, joiden ilmoitukset hän
vuoron jälkeen otti vastaan, toisia heistä pannen merkille, toisia
sivuuttaen hymyillen, toisia kovin sanoin moittien, toisia pelästyttäen
kulmakarvojen rypistyksellä.

Häntä huvitti viettää pieni hetki, vapauduttuaan asioistaan, jutellen
uskottujensa kanssa, joiden seurassa hän käyttäytyi, kuin ei heidän ja
keisarinnan välillä voisi olla mitään salaisuutta, niin että miehet
yhtä merkittäviä luonteittensa ja kykyjensä puolesta, mutta sangen
erilaisia siveellisten ominaisuuksiensa suhteen, vähitellen, antoivat
naamarinsa pudota ja uskoivat keisarinnalle salaisimmatkin ajatuksensa,
sillävälin kun tämä ainoastaan sen verran ilmaisi, kuin näytti
tarpeelliselta ja hallitsi noita miehiä jättämättä heille mitään varmaa
syytöksen aihetta omaa persoonaansa vastaan.

Tätä nykyä herättivät mielenkiintoa etupäässä valtiopetos- ja
majesteettirikosjutut. Nämä oikeusjutut olivat Tiberiuksen hallitessa
tulleet muotiin ja pysyneet Claudiuksen aikanakin päiväjärjestyksessä.
Tällä kertaa oli kysymyksessä tasavaltalainen liike, jota hovissa olisi
saatu kenties pelätä, ellei olisi ollut kylliksi rahoja legionien
ja erittäinkin pretorianien tyydyttämiseksi, jotka muutoin saattoi
helposti voittaa jonkun uuden caesarin puolelle, mutta ei koskaan
tasavallan.

Niinpä oli tasavaltalaismielisen Arruntius Skribonianuksen yritys
nostaa kapinaan illyrialaiset maakunnat, joiden prokonsuli hän oli,
saanut huonon lopun. Skribonianus murhattiin pakomatkallaan eräällä
pienellä Adrianmeren saarella, kun hän, pitkästä matkasta väsyneenä,
oli laskenut päänsä rakastamansa naisen helmaan.

Luonnollisesti oli tätä tapausta seurannut lukuisia vangitsemisia.
Useat ylhäiset Skribonianuksen ystävät saivat marssia vankikoppeihin,
ja nousi suunnaton oikeusjupakka, jonka kestäessä useita Rooman
kunnioitetuimmista kansalaisista tuomittiin surmaamaan itsensä.

Päivän suurkysymys oli juttu Caecina Paetusta vastaan, jonka jutun
viimeisimmistä vaiheista ei keisarinnalla voinut vielä olla tietoa, kun
asiapapereita ei ollut hänelle ehditty esittää.

"Hänet selitettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan", kertoi
prefekti Vitellius.

"Viisas tuomio", arveli keisarinna. "Hänen puolisonsa", jatkoi
Vitellius, "oli seurannut häntä vankilaan ja siellä odottanut oikeuden
päätöstä. Tuomion langettamisen jälkeen lähetettiin miehelle tikari,
jotta hän voisi kuolla roomalaisena."

"Entä sitten? Minä en tässä näe mitään eriskummallista! Hän pisti
itseään taitamattomasti, vai?"

"Odota. Mieltäkiinnittävä osa kertomuksesta on jälellä. -- Hän näyttää
epäröineen kuolemantuomion täytäntöönpanossa, sillä vartijat näkivät
kohtauksen, joka on Paetuksen puolisolle vakuuttava sijan Lukretian
rinnalla."

"Ah?" keisarinna kävi tarkkaavaksi. "Eikö hänen vaimonsa nimi ole
Arria?"

"Kyllä, Arria on hänen nimensä. Hän syleili puolisoaan, otti tikarin
hänen kädestään ja painoi sen rintaansa, hervahtaen Paetuksen
käsivarrelle. 'Ei se pahalta tunnu, Paetus', olivat hänen viimeiset
sanansa, eikä Paetus luonnollisesti nyt enään epäröinyt seurata häntä
kuolemaan."

Tämä kertomus, jota läsnäolevat eivät uutuutena kuulleet, koska koko
Roomassa ei tänään muusta puhuttu, teki kuitenkin syvän vaikutuksen
jokaiseen heistä.

Keisarinna oli käynyt vaaleaksi kuin kipsikuva.

"Roomasta löytyy vielä sellaisia naisia?" kysyi hän hypistellen
kultaista vyötäiskoristettaan.

"Kuten näette", vastasi Vitellius.

Agrippinan silmien eteen kuvastui Livian, Narsissuksen puolison muoto,
ja äkkinäinen tuskan puuskaus sai hänet vapisemaan.

"Kysymyksesi tuntuu kummalliselta", pisti Callistus, imperatorin
uskottu, väliin. "Sellaisia naisia on aina ollut Roomassa ja tulee
olemaan eteenkinpäin, kunnes Jupiter on päättänyt maailman hävityksen."

"Juttuja!" hohotti Burrus, kaartin eversti. "Maailma ei häviä
niinkauvan kuin Rooma on, ja Rooma on ijankaikkinen."

"Rooma ei ole tuhoutuva", arveli Seneca, "niinkauvan kuin hyve elää."

Filosofi oli sellaisissa asioissa auktoriteetti. Burruksen kera
ohjasi hän prinssi Domitius Neron kasvatusta, ja jo siihen aikaan,
kun keisarinna kutsui hänet maanpakolaisuudesta, oli hänen nimensä
tunnettu ja hänen maineensa stoalaisen koulun kannattajana, ja samalla
uudenaikaisen, vapaan filosofisen suunnan esitaistelijana, kuulu
Roomassa ja kaikissa valtakunnan sivistyskaupungeissa.

Burrus myhäili Senecan sanoille, sillä tämän rakkausseikkailut,
joilla oli sangen vähän tekemistä hyveen kanssa, kävivät Roomassa
sananparresta.

"Mitä sinä tarkoitat tuolla komealla väitteellä?" kysyi Vitellius.
"Minun mielestäni _hyve_ ei liene Rooman vallan lujimpia peruskiviä."

Seneca oivalsi heti Vitelliuksen tarkoituksen. Hänen lausuntonsa oli
jonkimmoinen imarrus imperatorin mieliksi.

"Arriaan kuolema", jatkoi Vitellius, "on todistus siitä, että hyve ei
Roomasta ole sukupuuttoon hävinnyt. Ja kuitenkin on Arriaan kuolema
Rooman menestykselle merkityksetön; minä väitän enemmänkin, se on
levottomuutta herättävä, omiaan kiihoittamaan ärtyneitä mieliä."

"Jos tarkoitat tasavaltalaisia", vastasi Seneca varovaisesti,
"lienet oikeassa. Mutta tässä tapauksessa ei Arriaan kuolemaa ole
tarkastettava persoonallisena tekona, vaan yksilöllisenä Roomalaisen
voiman ilmauksena. Minkälaisina seurauksina ja minkälaisessa muodossa
tämän voiman ilmaus tapahtuu, on minusta sivuasia. Joka tapauksessa,
niinkauvan kuin kestää tämä roomalainen, siveellinen voima, halveksien
katsella kuolemaa, on Rooma ja sen vallan tasainen kehittyminen
turvattu."

"Sinä et siis pidä yksinvaltiuden säilyttämistä Rooman menestyksen
ensimäisenä ehtona?"

Tämän kysymyksen oli Callistus tehnyt; hän oli kateellinen Senecalle
ja asetti usein aivan äkkinäisillä, odottamattomilla käänteillä tämän
tielle ansoja, jotka Seneca kuitenkin aina taitavasti osasi väistää.
Vieläpä hän usein teki aseettomaksi valtiollisen vastustajansa
verrattoman rohkeutensa avulla. Levollisesti kysyi hän nytkin:

"Eikö Rooma ole pysynyt pystyssä tasavaltanakin?"

Keisarinnan luodessa häneen tutkivan katseen, kiiruhti hän kuitenkin
lisäämään:

"Kuitenkin näyttää minusta edullisimmalta, että valtiolla on _yksi_
pää, sillä edellytyksellä tietysti, että tämä pää on hyveellinen, se
on: edustaa hyvettä, josta äsken puhuin."

"Mielipide", pisti keisarinna väliin, "johon minä täydellisesti yhdyn.
Mutta selitähän kuitenkin lähemmin!"

Seneca ei suotta ollut taitava hovimies, ja olot keisarihovissa
olivat hänelle liian hyvin tunnetut, jotta häneltä olisi voinut jäädä
huomaamatta, mihin keisarinnan pyyntö tähtäsi.

Hän tunsi kaikki suunnitelmat prinssi Domitiuksen suhteen, ja hänen,
kuten Burruksenkin päätehtävänä oli ollut, niin hyvin kansan kuin
ylimysten keskuudessa ylistää tätä ja halventaa Britannicusta.
Niin näki hän tässäkin, näennäisesti välinpitämättömästi tehdyssä
huomautuksessa kehoituksen vetää Nero keskustelun esineeksi. Hän oli
aina siihen valmis, sillä hänellä ja näillä miehillä ei ollut juuri
mitään odotettavissa enään Claudiukselta; sensijaan Nero oli heille
mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa.

"Imperatorin", alkoi siis Seneca, "täytyy koettaa olla maltillinen ja
lempeä. Ankaruus olkoon hänen viimeinen hyveensä. Sillä korkeimman
vallan täytyy vaikuttaa joukkoihin lempeydellä, kuten aurinko, jota
ne jumaloivat. On paha, jos kansalaiset pakenevat ja pelkäävät
keisariaan, kuten sotilaat leijonaa, joka odottamatta on tunkeutunut
leiriin. Luonnollisesti on keisari kaikkien _yläpuolella_ -- mutta
hänen täytyy olla myöskin kaikkia _varten_. Ainoastaan siten
täyttää hän jumalallisen virkansa, jonka kautta hän ohjaa tuhansien
kohtaloita. Sillä hän on sen ruumiin sielu, jolla tarkoitamme Rooman
valtakuntaa. Jos hän keksii sairaloisuutta tässä ruumiissa, niin
tulee hänen sitä anteeksi antaen rangaista. Mutta kun hän surmaa,
tapahtukoon se vasta viimeisestä pakosta, ei itsensä vuoksi, vaan
yhteiskunnan vapauttamiseksi pahasta. Mutta milloin keisari rupeaa
tyranniksi ja rikollisesti leikkii kuolemalla, silloin asettuu häntä
vastaan vapaudellinen vastaliike kansassa, tuoden hänelle perikadon.
Ja vaikkapa hän lakkaamatta antaisi kaikkia valtakuntansa portteja
vartioida, _yksi_ käytävä jää aina vapaudelle avoimeksi: _kuolema_."

Miehet seisoivat ällistyneinä puhujan kuulumattomasta rohkeudesta
ja tarkoittelevaisuudesta. Mutta Agrippina, tämän miehen sanojen
valtaamana, joka mitä loistavimmalla tavalla yhdisti itseensä hengen
voiman ja jumalallisen puhetaidon, katseli hetkisen miettiväisenä
eteensä.

Hän oli helposti huomannut vihjauksen Arriaan kuolemasta Senecan
viimeisissä sanoissa, mutta puheen kärki, joka silminnähtävästi oli
suunnattu Claudiukseen, teki Senecan puheen oivallisesti harkittuna,
salaisena kiihoituksena Neron hyväksi, jota pidettiin spartalaisena
tapojen puhtaudessa ja Soolonina oikeudenrakkaudessa, hyvin
tervetulleeksi.

Ennen kuin hän ehti mitään filosofille vastata, astui sisään orjatar
ja ilmoitti jonkun lähetin saapuneen; heti senjälkeen kiiruhtikin
ministeri Pallaan uskottu palvelija sisään odottamatta lupaa, ja ojensi
keisarinnalle kirjeen, tehden salaisen merkin.

Tämä säpsähti, sillä ainoastaan epämieluinen, ehkä vaarallinenkin
tapaus saattoi panna kylmäverisen Pallaan lähettämään hänelle
tällaisella hetkellä viestejä.

Hän otti kirjeen ja vetäytyi salia ympäröivien marmoripatsaiden luomaan
varjoon.

Sitten avasi hän sykkivin sydämin kirjeen ja luki:

"Livia voittanut. Poikani, hänen kauneutensa hurmaamana, antanut
houkutella itsensä ilmaisemaan suunnitelmamme. Livian sanansaattaja
matkalla palauttamaan Narsissusta. En onnistunut häntä pidättämään.
Livia paennut Ostiaan. Kahdeksan päivän kuluttua voi Narsissus olla
täällä. Sitä ennen täytyy ratkaisun meidän hyväksemme tapahtua. Pidä
huoli tehtävästäsi..."

Agrippina kalpeni vihasta Markusta, Pallaan poikaa kohtaan, joka niin
huonosti oli tuota naista ymmärtänyt. Hän ei kyennyt käsittämään noita
sankareita, jotka silloin, kun heidän pitäisi viisaudella taistella,
ovat niin kykenemättömiä. --

Mutta mitä hyödyttäisivät perästäpäin tulevat vihan puuskaukset!

Asema oli muuttunut. Mikä oli tähän asti ollut vielä kaukaisuudessa,
sen siirsi tämä tieto lähimpään tulevaisuuteen. Nykyisyys astui
taustalle. --

Hänen täytyi toimia. Hetki oli tullut, jolloin hänen voimansa oli
asetettava vaaralliseen koetukseen. Ainoa ehto voittoon oli nopeus,
kaiken menestymisen avain. --

Hän seisoi yhäti, silmät miettiväisinä lattiaan kiinnitettyinä,
kädessään tuo turmiollinen kirje. Miesten silmät tarkastelivat
tutkivaisina hänen kasvojaan. He odottivat merkkiä saada poistua.

Mutta Agrippina palasi nopein askelin takaisin heidän luokseen.

"Seuratkaa minua!" käski hän, kulkien toiseen päähän salia, joka siellä
muuttui avaraksi pylväskäytäväksi. Agrippina oli pistänyt vahataulun,
joka sisälsi Pallaan tärkeän tiedonannon, togansa liepeeseen ja keräsi
nyt miehet ympärilleen, koettaen itse näyttää hyvin hämmästyneeltä.

"Me olemme hukassa", olivat ensimäiset sanat, jotka kuiskaamalla
pääsivät hänen huuliltaan, hänen tutkivasti silmäillessään salin
jokaista nurkkaa.

Miehet kalpenivat, olematta selvillä oikeastaan minkä vuoksi he
hukassa olisivat. Heidän ajatuksensa olivat kyllä valtiopetoksellisia,
mutta heidän työnsä ja sanansa eivät koskaan voineet tarjota mitään
kouraantuntuvaa heitä vastaan. -- Mutta siitä huolimatta, kukapa voi
olla tuona aikana turvassa matelevalta epäluulolta? Kun uskollisimmat
valtion palvelijat kaatuivat valtion pettäjinä, kun siveellistä
valtaa Roomassa pitivät vakoojat, kun Messalinan kaltainen henkilö,
suurrikoksellinen ja tahrainen, mutta kuitenkin keisarinna ja --
Messalina, kun sellainen vaimo, jonka kielenkärjestä keisarin tahto
riippui, noin vain odottamatta voi menettää valtansa ja henkensä, niin
--!

"Kuulkaa!" jatkoi Agrippina. "Minun ei ole tarvis tehdä lähemmin
selvää häpeällisistä vehkeistä, joittenka verkoissa meidän luullaan
auttamattomasti jo olevan. Britannicus, tuo nulikka, on muodostanut
salaliiton poistaakseen minut ja minun kannattajani -- on sangen
imartelevaa minulle, että myöskin teidän nimenne ovat sillä listalla --
keisarin läheisyydestä. Tie, jota tuo kavala hanke aiotaan toteuttaa,
ei edes ole uusi.

"Meitä syytetään, taikka paremmin sanottuna, on syytetty; ja
Claudiuksen salaisessa kansliassa tällä hetkellä neuvotellaan meidän
tuhoamisestamme mitä innokkaimmin. Mistä meitä syytetään?

"Valtiopetoksesta. -- Me olemme muka tehneet salaisen liiton keisarin
surmaamiseksi ja prinssi Domitiuksen kohottamiseksi valtaistuimelle.
Claudius, tuo ijäti horjuva, on järjestänyt tutkinnon, ja Pallas,
tuo ijäti valpas, ilmoittaa tässä minulle, että meidän kaikkien
vangitseminen on vaan yhden yön kysymys."

Keisarinna pysähtyi ja tarkasteli, minkä vaikutuksen tämä hyvin
harkittu valhekudos oli miehiin tehnyt. Hänen odotuksensa eivät
pettäneet. Kaikki seisoivat neuvottomina, kauhun valtaamina. Ei
yksikään kyennyt heti vastaamaan. Kaikkien katseet suuntautuivat
keisarinnaan, ikäänkuin häneltä, joka oli ilmoittanut kauhunsanoman,
myöskin tarpeellisia neuvoja odottaen.

Seneca oli ainoa, joka, hämmästystään salaamatta, ei kadottanut
mielenmalttiaan.

"Mutta sehän on järjettömyyttä", sanoi hän vihdoin. "Minä en ole mitään
sellaista ajatellut."

Myöskin toiset vakuuttivat nyt samaa, vieläpä avonaisuudella,
joka saattoi todistaa hyvää omaatuntoakin. Ehkä olisi Agrippinan
suunnitelma viime hetkessä mennyt myttyyn, ellei hänelle olisi tullut
avuksi epäluulo, joka näitten näennäisesti yhteisten asiain puolesta
työskenteleväin miesten keskuudessa vallitsi. Kukin syytti tovereitaan
kaikessa hiljaisuudessa salahankkeista ainakin prinssi Britannicusta
vastaan ja tässä tapauksessa oli jokainen, joka salaliittolaisten
kanssa oli ollut tekemisissä, epäilyttävä henkilö.

Mutta mikä miehiltä riisti viimeisenkin itseluottamuksen, se oli
Agrippinan erinomaisesti teeskennelty neuvottomuus.

"Eikö se ole kirottua heikkoutta, joka jo lähenee rikosta," huusi
hän säkenöivin silmin, "että keisari ilman muuta kallistaa korvansa
todellisten petturien salaisille kuiskailuille, antamatta meille
tilaisuutta puhdistaa itseämme? Eikö ole sellainen menettelytapa
caesarille arvoton? Sillä kuka voisi tällaisten uutisten jälkeen
rauhallisena katsella tulevaisuuteen? Eikö meidän täydy, vaikkapa
vaara menisikin ohi, joka aamu pelätä ettemme iltaa enään näe? Eikö
meiltä riistä yönkin rauhan ajatus, että millä hetkellä hyvänsä saattaa
tyrannin pyöveli ottaa hengen meiltä?"

Ja sitten, itkuun purskahtaen ja kätensä taivasta kohti nostaen, jatkoi
hän nyyhkyttävin äänin:

"Kuinka? Eikö keisarin tarvitsekaan täyttää kiitollisuuden velkaansa?
Onko hänen silmissään uskollinen puoliso, uhrautuvainen orjatar ja
oikeudenmukainen neuvonantaja sama kuin hänen kruununsa vihollinen,
valtionpettäjä? Minun, joka olen lähinnä häntä koko Rooman
valtakunnassa, täytyy pelätä hänen epäluuloaan, ja en ole koskaan varma
hänen salakavalilta töiltään, jotka voivat kuinka pian hyvänsä kypsyä
hänen aivoissaan! Ja te, joitten esi-isät ovat vertaan säästämättä
taistelleet Rooman suuruuden puolesta, te joitten arvet todistavat
kunniakkaasta isänmaan palvelemisesta, te, jotka luulitti keisarinnaa
palvelemalla palvelevanne myöskin hänen puolisoaan, te saatte jakaa
saman kohtalon vaan sentähden, että liian suuren uskollisuutenne takia
olette epäiltäviä.

"Kuinka? Minä olen vaan heikko vaimo, joka ei ole tottunut aseitten
käyttelyyn. Jo paljastettu miekka saa minut kauhistumaan. Mutta ettekö
te ole miehiä, jotka kykenette käyttämään miekkaa ja peistä? Ettekö te
ole ennenkin osoittaneet urhoollisuutta?

"Annatteko laahata itsenne teurastuspenkille, kuten lammas laahataan
alttarille papin uhrattavaksi?

"Jos teillä ei olisi rohkeutta puolustaa omaa henkeänne, niin on
teidän velvollisuutenne asettaa kätenne heikon vaimon turvaksi, joka
sitäpaitsi kantaa Rooman kruunua!"

Tämä puhe, joka näytti tulvivan todellisesta sydämen tuskasta, naisen
suusta, joka luonnollisen kauneutensa vuoksi herätti ehdotonta
hurmausta ja sitäpaitsi keisarinnana nautti kunnioitusta, teki
tarkoitetun, sytyttävän vaikutuksen.

Tämän naisen herättämän lumouksen mukaansa tempaamina ja siinä varmassa
tietoisuudessa, että he ainoastaan keisarinnan johdolla kykenivät
välttämään heitä vastaan suunnatun iskun, tempasivat Burrus, Callistus
ja Vitellius säilänsä huotristaan ja välkkyvää terästä ojentaen
vannoivat he keisarinnalle ehdotonta uskollisuutta ja kuuliaisuutta.

Kukaan heistä ei ollut enään epätietoinen siitä, mihin Agrippinan
puhe tähtäsi, eikä kukaan enään pelännyt hänen tahdostaan astua
äärimmäistäkin askelta.

Roomassa oli totuttu palatsivallankumouksiin ja sitäpaitsi nämä miehet
eivät lainkaan halunneet antaa Claudiuksen ehtiä ennen ja ottaa heiltä
hengen. Seneca yksin seisoi järkähtämättömän rauhallisena muutamaan
pylvääseen nojaten, ja tarkasteli hienolla ivalla kuvaa, jonka
keisarinna ja hänen ystävänsä tällä haavaa tarjosivat.

Heti Agrippinan ensimäisten sanojen jälkeen, joitten taustan hän heti
terävällä älyllään arvasi, tiesi hän kaiken, ja hiljaisuudessa oli hän
myöskin punninnut syyt ja seuraukset tästä kohtauksesta.

Mutta hänellä oli syytä kyllin vaieta, ja tottuneena hovimiehenä, joka
ei koskaan tuhlaa ratkaisevaa silmänräpäystä, valitsi hän osan, jota
katsoi edullisimmaksi näytellä nykyisessä asemassaan.

"Olemme vaihtaneet jo kylliksi sanoja!" huusi Vitellius. "Nyt käymme
toimimaan."

"Minkä neuvon annat, ruhtinatar?" kysyi Callistus.

"Ennen kaikkea", ehdotti Burrus, taitavin ja nopeatoimisin Agrippinan
kannattajista, "olisi valittava caesarin seuraaja epäjärjestyksen
välttämiseksi."

"Nero!" kaikui kuin yhdestä suusta.

"Minä otan keisarinnana vastaan poikani vaalin", hymähti Agrippina. "Te
osoitatte olevanne valtiollisesti tarkkaälyisiä miehiä. Nero ei ole
unohtava kiitollisuuden hyvettä, kun hän kerran Caesariksi tulee."

"Mutta kuinka voidaan", kuiskasi Burrus, "imperatori -- huomaamatta --"

Hän pysähtyi.

"Kautta Styxin", huudahti Vitellius, "sitä varovaisuutta! Kuinka
voidaan hänet tappaa -- aioit kai sanoa, eikö niin?"

Agrippinan katse suuntautui rauhallisimpaan ja -- pelkurimaisimpaan
miehistä.

"Callistus", sanoi hän, "on auttava minua."

Hän tahtoi saada sen, joka kullan tai pelon vuoksi helposti saattoi
tulla petturiksi, persoonallisen silmälläpitonsa alaiseksi.

"Oletko sinä samaa mieltä, Callistus?"

"Luonnollisesti. Luota minuun!"

"Sitten", jatkoi Agrippina, "täytyy meidän saada Xenophon puolellemme."

"Henkilääkäri?"

"Niin."

"Ah -- sinä aiot käyttää myrkkyä?"

"Se on varmin keino ja vaikuttaa ilman tarpeetonta melua. Mutta mies
täytyy saada suostumaan puuhaan."

"Eikö se ole vaarallista?" arveli Burrus.

"Mitä vielä. Hän on kreikkalainen!"

"Hyvä sitten -- kaartista menen minä takuuseen", vakuutti Burrus,
pretorianieversti. "Jokaiselle sotamiehelle on vaan luvattava rahaa."

"Vielä yksi seikka. Prinssi Neron täytyy olla paikalla näyttäytyäkseen
heti joukoille ja Britannicus on estettävä sekaantumasta asiain
kulkuun."

"Minä otan sen huolekseni", huomautti Seneca.

"Ja minä toimitan asiat kuntoon senaatissa", lupasi Vitellius. "Muutoin
onkin siellä mieliala prinssi Neroa kohtaan suopea, tarvitsee vaan sitä
taitavasti käyttää hyväkseen."

"Se on luonnollista", huomautti Seneca, "Britannicuksen haaveksiva
luonne ei juuri häntä suosittele roomalaisten silmissä. Tahdotaan nähdä
_miehiä_ valtaistuimella, sillä valtakunnassa on paljon sellaista,
jonka karsimiseen tarvitaan rautaista nyrkkiä."

"No niin", virkkoi Agrippina katsoen hymyillen Senecaan, "siinä
suhteessa minä menen takaukseen Neron puolesta."

Samassa silmänräpäyksessä astui tämä äitinsä orjattaren kutsumana
saliin. Miehet tervehtivät kunnioittavasti ja hän vastasi hiukan
epäluuloisesti. Hän aavisti, että täällä oli ollut kysymys jostain
erikoisemmasta, ja äidin läsnäolo teki häneen epämieluisan vaikutuksen.
Agrippina astui häntä vastaan ja virkkoi kätensä hänen olalleen laskien:

"Kahdeksan päivän kuluttua olet sinä imperatori!"

Nero kohotti kulmakarvojaan ja hänen silmänsä leimahtivat. Hänen
ryhtinsä, äsken vielä huoleton ja veltto, kävi äkkiä varmaksi ja hänen
katseensa lennähti kiitollisena miehestä toiseen, kiintyäkseen taas
synkkänä äitiin.

Mitä mahtoi tuona hetkenä liikkua hänen sielussaan?

"Minä onnittelen sinua, prinssi", sanoi Seneca oppilaalleen. "Osoita
olevasi uuden asemasi veroinen!"

"Ja osoita", täydensi Agrippina, "että olet Rooman jaloimpien ja
mahtavimpien miesten luottamuksen arvoinen!"

Nero astui Burruksen luo, joka häntä oli ohjannut sotilaallisissa
harjoituksissa.

"Miten tulet sinä toimimaan? Sinusta riippuu Rooman kohtalo."

"Uskollisuuteni ja isänmaanrakkauteni velvoituksen mukaan, prinssi."

"Sinä turvaat selkäpuoleni?"

"Luota minuun. Pretorianit tulevat ensimäisinä huutamaan sinulle:
_imperatori_."

"Prinssi Nero pitää sotamiehistä", nauroi Vitellius. "Hän on hyvin
tutkinut Rooman menneisyyttä. Kohteliaisuuteni, Seneca."

Neron ensimäiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä. Viimeinkin
pääsisi hän vapaaksi hänen sietämättömästä esimiehyydestään. Hän ei
ajatellut, että hänen tiensä valtaistuimelle tasoitettiin rikoksen
kautta. Hän tunsi ainoastaan, että tällä hetkellä suuren, maailmaa
mullistavan suunnitelman säikeet keskittyivät häneen ja hänet valtasi
tyrannimainen itsetietoisuus, herättäen hänen sydämessään valtavan,
verisen huumauksen. --

       *       *       *       *       *

Oli aika lopettaa neuvottelut, jottei epäluuloa heräisi. Agrippina
lupasi uskotuilleen audiensin seuraavana päivänä samaksi ajaksi, ja
miehet poistuivat.

Nero liittyi heihin.

Vaan Callistus jäi huoneeseen keisarinnan viittauksesta. Agrippina
katseli hetken aikaa tutkivasti ministeriä, millä välin tämä
kainostelematta suuntasi kavalan katseensa keisarinnaan.

"Mitä käskyjä annat, ruhtinatar?" alkoi hän. "Minulla on tärkeitä
tehtäviä."

"Sinä tiedät, mistä nyt on kysymys?"

"Meidän hengestämme -- ainakin sinä niin sanoit."

"Suunnitelmamme on valmis -- minä aion sen heti panna täytäntöön, mutta
tarvitsen sinua -- odottamattomien tapausten varalle."

"Jos myrkky ei tepsi, vai?"

"Aivan niin."

"Hm. Etkö pidä tehtävää vaarallisena?"

"En vaarallisempana kuin sitäkään, että vartoisimme, kunnes Claudius on
tehnyt meidät vaarattomiksi."

"Se on totta. Mutta miksi pitää juuri minun sekaantua tähän onnettomaan
tekoon?"

"Jokainen tekee osansa, Callistus. Muutoin olen minä taipuvainen
myönnytyksiin."

"Ah -- siitä sopii puhella."

"Paljoko sinä tahdot?"

"No olkoon nyt -- kymmenentuhatta denaria."

Agrippinan suu vetäytyi halveksivaan hymyyn.

"Sinä saat sen. Kutsutan sinua, niinpian kuin tarvitsen."

"Vielä yksi asia, majesteetti. Minun toiveeni eivät ole tyydytetyt.
Tahtoisin pyytää vielä joitakin vähäpätöisyyksiä."

"Sinä olet vaatimaton, ystäväni."

"En vaatimattomampi kuin keisarinnakaan. Claudius tarjoaisi minulle
kaksikymmentätuhatta."

"Mistä niin?"

"Asiamme pettämisestä."

"Me tappaisimme sinut."

"Eihän toki -- minä laskin ainoastaan leikkiä. Mutta -- tuottavan viran
kai ansaitsen lisäksi?"

"Viekkautesi takaa sen sinulle."

"Ja vielä täytyy minun pyytää apuasi eräässä yksityisessä asiassa."

"Puhu!"

"Minun olisi jäähdytettävä hiukan kuumaa vertani ja samalla
suoritettava pieni kostotoimenpide."

"Ah? Ja siihen tarvitset sinä naisen apua?"

"Naisen? En. Mutta keisarinnan."

"Kysymys on kai jostakin naisesta?"

"Sinäpä sen sanoit. Eräästä tytöstä, joka on minua loukannut pitämällä
hyvettään minun suosiotani korkeammalla."

"Sepä oli ymmärtämättömästi häneltä. Asia on mieltäkiinnittävä. --
Mutta -- minä en mitenkään estä sinua viilentämästä hänen kauttaan
mieltäsi."

"Hän on prinssi Britannicuksen mieskohtaisessa suojeluksessa."

"Oo. -- Neron valtaistuimelle nousun jälkeen on prinssi Britannicuksen
suojelus epäilyttävä."

"Kaunista. Sinä olet minua ymmärtänyt. Sopivaan aikaan olen sinulle
muistuttava asiasta."

"Kenestä on kysymys?"

"Entisen senaattori Silanuksen sisaresta."

"Samasta, joka aikoo Vestan neitsyeksi?"

"Niin."

"Mitä sinä aiot hänelle tehdä?"

"Hän on liian kylmä. Siksi joutukoon tuleen."

"Sinä tahdot 'polttaa' hänet?"

"Juuri niin."

"Vaarallisia hankkeita!"

"Keisarin murha ei ole sen helpompi."

"Hyvä sitten. Niin pitkälle kuin minun voimani riittävät, saat luottaa
apuuni. Minä vihaan hänen laatuisiaan naisia."

"Niinpä olemme siis täydellisesti yhtä mieltä."

       *       *       *       *       *

Siihen päättyi Rooman hovin suurimman konnan neuvottelu Italian
huonoimman naisen kera.

Kunnioittavasti kumartaen poistui Callistus, Agrippinan toimittaessa
orjatarta hakemaan keisarin henkilääkäriä.

Kului kotvan aikaa, ennenkuin tämä saapui. Agrippina oli vetäytynyt
makuuhuoneeseensa ja heittäytynyt itämaalaiseen leposohvaan.

Orjatar kuletti lääkärin keisarinnan luo useampien huoneitten ja
pylväikköjen läpi, missä pretorianiupseerit pitivät vahtia.

Tässä käynnissä ei ollut mitään tavatonta, sillä Agrippinaa vaivasi
usein pahoinvointi, jonka vuoksi hän käytti lääkäriä useammin kuin
Claudius.

Notkea kreikkalainen, keskikokoinen mies, jolla oli pienet, viekkaat
silmät ja leveä nenä, mikä ilmaisi että hän ei polveutunut puhtaasti
helleeneistä, kulki kuulumattomin askelin keisarinnan huoneeseen ja
tarttui heti hänen käteensä koetellakseen suonta.

"Istu!" sanoi Agrippina ystävällisesti.

Kreikkalainen epäröi seurata tätä tavatonta kehoitusta. Hänen
synnynnäinen orjanluontonsa saattoi hänen uskomaan kuulleensa väärin.

Siispä jäi hän seisomaan, tietämättä mitä tehdä, ja tuijotti
keisarinnaan. Tälle oli vastenmielistä suoda tuolle miehelle hymyä.
Mutta hänen silmäinsä edessä kajasti selvänä päämaali, joka hänen oli
saavutettava, ja tällaisessa tapauksessa ei imperatorin puolisolle
ollut mikään keino liian halpa.

"Istu!" huusi hän käskevästi, ja kun kreikkalainen katseli sopivaa
paikkaa, osoitti hän tyhjää tilaa sohvallaan.

Lääkärin silmät välähtivät ja hän alkoi vavista.

Agrippinalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että orja häntä rakasti,
sillä tämän osittain ujot, osittain julkeat kokeet aikaisemmilta
ajoilta eivät olleet jättäneet väärinymmärryksen varaa.

Mutta hän oli osannut pitää miehen tarpeellisen matkan päässä ja
osoittaa hänelle oman paikkansa. Mitä hyötyä hänelle olisi ollut
kreikkalaisesta? Mato oli hän Pallaan rinnalla, jonka askelista
keisarilinna vapisi. Ja ainoastaan _tarkoitus_ oli Agrippinalle
kylliksi riittävä syy, heittääkseen vaakaan naisarvonsa.

Nyt oli asema muuttunut. Kreikkalainen muodosti jäsenen hänen
lähimmissä suunnitelmissaan ja siksi oli tili tehtävä hänen kanssaan.
Hänet oli välttämättä voitettava noitten suunnitelmien puolelle, ja
sentähden oli Agrippina valmis käyttämään niitä keinoja, jotka tiesi
parhaiten perille vievän.

"Kuinka voipi Claudius?" kysyi keisarinna.

"Imperatoriko? Hänen pitäisi säästää itseään enemmän. Vähemmän
työskennellä. Hänen terveytensä on heikontunut."

"Onko?" Hän oli hetkisen vaiti ja harkitsi.

"Eikö sinustakin hän ole vanhettunut?"

"Kyllä, valtioasiat kuluttavat häntä."

"Hän vanhettuu niin nopeasti, että minusta usein näyttää
epäilyttävältä, tokko hän kauvemmin kykenee täyttämään paikkansa --
minä arvelen, lepo ei kai tekisi hänelle pahaa."

"Tuskin siitä olisi apua. Hänen henkensä on liian lujasti kiintynyt
huoliin ja työskentelyyn."

"Ehkä -- jos hän vetäytyisi kokonaan syrjään, arveletko, että se olisi
hänelle parasta?"

"Hänen terveydellensäkö?"

"Ja Roomalle."

Kreikkalainen hymyili.

"Hänen ruumiinsa, keisarinna, on vastustuskykyinen ja Rooma on
tyytyväinen."

"Ensimäinen väitteesi lienee oikea. Se kuuluu sinun ammattisi alaan;
sen sinä tietänet. Jälkimäinen väite on väärä."

Lääkäri oli kyllin perehtynyt hovijuoniin, voidakseen nähdä, mihin
keskustelu suuntautui. Mutta hän ei antanut viisaudestaan mitään
huomata, vaan kysyi viattoman näköisenä:

"Rooma, sanot, on tyytymätön keisariin?"

"Niin."

Kreikkalainen nojasi päänsä oikeaan käteensä ja vajotti pistävän
katseensa keisarinnan silmiin.

"Etkö sinä ole Rooman kansan edustajatar? On sanottu, että sinä olet
tyytymätön muutamiin keisarillisen herrani tekoihin."

"Jos niin olisi, eikö se ehkä olisi käsitettävissä, Xenophon?"

"Minulle on kaikki käsitettävissä caesarin hovissa."

"Tarkoitat --"

"Että minä en ihmettele mitään."

"Ah -- etkö sinä epäilisi mitään, jos Claudius äkkiä kuolisi?"

"Ehkä. Mutta minä osaan vaieta."

"Nero on palkitseva sinua."

"Hänestä tulee kerran suuri caesar."

"Minä toivon niin. Sentähden olisi jo aika hänelle varmentaa
valtaistuin."

"Kuinka tulee se tapahtumaan?"

"Myrkyn kautta."

"Sinä aiot antaa Claudiukselle myrkkyä?"

"Luonnollisesti."

"Jos minä nyt menisin ja tämän aikeen ilmoittaisin keisarille?"

"Sinua ei uskottaisi, orja, ja minä palkaksi heittäisin sinut koirien
syötäväksi."

"Ja jos en minä annakkaan sinulle vaatimaasi myrkkyä?"

"Sinä annat, Xenophon."

"Sinä olet varma siitä?"

"Aivan varma."

"Myrkky on harvinaista. Sinä tiedät -- harvinaiset myrkyt ovat
kalliita."

"Minä ostan ne!"

Hän nousi ja seisoi kreikkalaisen edessä kaikessa kauneudessaan. Kevyt
toga antoi vartalon sulavat muodot paremmin näkyä, kuin peitti niitä,
ja hänen säkenöivät silmänsä suuntasivat tulisen katseen lääkäriin.
Hänen oikea kätensä piteli raskasta purppuraista esirippua, jonka hän
oli puolittain syrjään vetänyt.

Ovi johti keisarinnan makuuhuoneeseen.

Kreikkalainen seisoi nöyränä hänen edessään, kavalasti hymyillen ja
vavisten koko ruumiiltaan.

"Tunnetko sinä minun myrkkyjeni hinnan?" kysyi hän kähisevällä äänellä.

"Tunnen", nauroi keisarinna, näennäisesti mitä parhaimmalla tuulella;
ja hetkisen kuluttua lisäsi hän temmaten esiripun syrjään:

"Tule!"



IV LUKU.

UUSI CAESAR.


Kahdeksan päivää oli kulunut viimeisistä tapahtumista.

Kirjoitettiin 13 päivä lokakuuta v. 54.

Se oli surullinen päivä.

Keisari Claudius makasi kuolemaisillaan. Edellisenä päivänä oli hän
nauttinut sienistä valmistettua mieliruokaansa ja sairastunut muutamia
tunteja myöhemmin. Xenophonin taudinmääritys kuului: sydänheikkoutta --
eikä kellään ollut syytä epäillä hänen määritystään. Aikaisin lokakuun
13 päivän aamulla ilmoitti henkilääkäri, joka oli itse valvonut hänen
luonaan yötä, keisarillisen perheen jäsenille, että imperatori voi
nyt paremmin, ja kaikilla Rooman alttareilla leimusivat uhrivalkeat
keisarin parantumisen hyväksi.

Oktavia kulki rauhatonna edestakaisin huoneissaan, jotka nyt
kuuluivat Neron palatsiin. Hän oli käynyt entistään vaaleammaksi ja
hiljaisemmaksi siitä pitäen kun hänestä oli tehty Agrippinan pojan
puoliso. Nero kohteli häntä tietyllä huomaavaisuudella, joskaan ei
riittävällä kunnioituksella.

Hänen olentonsa huokui alistuvaisuutta, hänen silmistään kimmelsi
syvä surumielisyys. Hän oli yksi sellaisista naisolennoista, jotka,
olematta yleisen käsitteen mukaan kaunottaria, muotonsa jaloudella,
liikkeittensä sulolla ja kasvojensa sopusuhtaisuudella herättävät
kauneuden tunnelman ja valavat rakkautta, minne vaan säde heidän
silmistään osuu.

Oktavia ei ollut salannut Nerolta rakkauttaan Silanukseen, ja tämä
oli ollut kyllin jalomielinen sen hänelle surkuttelevalla olkapään
nykäyksellä anteeksi suodakseen. Surussaan ja yksinäisyydessään etsi
Oktavia lohtua ystävättärensä Julian kera stoalaisesta filosofiasta.

Tämä ystävätär, polveutuen ylhäisestä roomalaisesta aatelisperheestä,
oli kasvatettu Oktavian kanssa ja oli jokseenkin samanikäinen kuin
hänkin. Hovielämän turmelevaisuus ei ollut jättänyt minkäänlaista
vaikutusta hänen sieluunsa, ja hänen nuorteaan viehättäväisyyteensä
liittyi todellisen puhtauden hento sulo.

Ystävättärien välillä oli salaisuus, joka oli alkanut kummallisesti
muuttaa Juliaa. Ilmaisematta syytä oli Julia jo useamman kuukauden
aikana usein öisin jättänyt palatsin ja Oktavia auttoi häntä salaamaan
näitä retkiään, koettamatta päästä hänen salaisuutensa perille.

Erikoisesti pisti Oktavian silmään, että Julia aina kaikellaisilla
tekosyillä pysytteli uhritoimituksista erossa, ja vaikkakaan ei Oktavia
voinut arvata syytä siihen, niin tuntui se hänestä vaaralliselta
kotitapojen rikkomiselta ja suojeli ystävätärtään kaikin neuvoin
ilmijoutumiselta. --

Tänä surullisena päivänä, jona hetki hetkeltä varrottiin lääkärin
tiedonantoja, oli Oktavia jälleen paennut ystävättärensä luokse lohtua
etsimään.

Julia istui palatsin parvekkeella nojaten muutamaan pylvääseen ja
katseli aatoksissaan Rooman kattojen yli, kun Oktavia astui hänen
luokseen.

"Ah ystäväni!" huudahti Julia, rientäen häntä vastaan ja syleillen
häntä, "miten kalpealta sinä näytät. Enkö minä ole sinulle sanonut,
ettet saa niin paljon sureksia? Siitä ei mitään hyvää seuraa."

Oktavia pudisti surumielisesti päätään, koettaen hymyillä.

"Etkö sinä siis voi unohtaa menneisyyttä?" jatkoi Julia, istuutuen
ystävättärensä vierelle. "Hillitse toki ajatuksiasi, tee niille
väkivaltaa, sulje sielusi kaikilta pahoilta kuiskutuksilta, ja --"

"Ja? Mitä sitten?"

"_Koeta_ olla onnellinen, sydänkäpyni. Lopuksikin onni on vaan rauhaa,
tahtoa tulla rauhalliseksi."

"Miten voin minä löytää rauhan, kun sydämeni on rikki poljettu? Kun
minulta on tahto ryöstetty. -- Oi, jos sinä voisit tuntea, Julia,
minkä tuskan kätkee itseensä kaipaus! Elämäni antaisin mielelläni,
jos saisin sydämelleni rauhan. Mutta mitä hyödyttää hyvä tahto? Veri
kuohuu suonissani. Ohimoissani jyskyttää, silmäni näkevät varjoja,
olentoja maailmoista, joita ei ole. Minusta tuntuu kuin olisin itsekin
varjo, avaruuteen viskattu ajatus. Muuta tehtävää ei minulla ole kuin
kärsiä ja viimein riutua suruun, jonka jumalat ovat ihmisille lahjaksi
antaneet."

Julia siveli lohduttaen Oktavian kiharoita.

"Kaikki on kerran muuttuva, rakkaani", kuiskasi hän, "ja aika on
sinunkin sydämestäsi varjot karkoittava, nuo menneisyyden haamut, jotka
peittävät kaiken, mikä elämässä on kaunista, jotka riistävät mieleltä
rauhan."

Oktavia teki heikon torjuvan liikkeen.

"Minä kiitän sinua hyvyydestäsi, rakas Julia. Mutta älä koeta
antaa minulle lohtua, joka tuottaa tuskaa. Minulle ei ole enään
olemassa rauhaa eikä unohdusta. Minun täytyy raahata elämääni kuten
parthialainen orja raahaa kahleitaan, siksi kun kuolema sammuttaa
kerran kärsimykseni."

"Sitäkö varten olemme sinua kuten kukkaa hoivanneet, että niinpian
meiltä kuihtuisit?"

"Jumalat tahtovat sen. Ylipäätään --" Oktavian ääni muuttui teräväksi,
"voidaanko uskoa jumaliin aikana, jolloin pyhimmät tunteet poljetaan?
Jolloin kamalin rikos jää rankaisematta, syyttömyys sorretaan?"

"Oi Julia, minkä rikoksen olen minä tehnyt, miten loukannut jumalia,
että he kahlitsivat minut Neroon, tuohon poikaan, jonka rinnassa
yhtyvät äitinsä sydämettömyys ja aikamme turmelus? Täytyykö minun
sovittaa sitä, mitä onneton äitini on rikkonut? Eikö hänen julma
kuolemansa sovittanut hänen erehdyksiään? Oliko hänen kohtunsa kirottu?"

Ja kun Julia pysyi ääneti, jatkoi ruhtinatar:

"Sano Julia, etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sukuani
vallitseisi onneton kohtalo? Usein kun öisin herään ja hopeinen
kuutamo lattian mosaikkiin kummallisia kuvia valaa, kun valjut hetket
yksitoikkoisina, melkein näkyväisinä kulkevat laahaten ohitseni, ja
sydäntäni tuska syö, silloin sukeltaa päähäni tuommoisia kummallisia
ajatuksia. Tuntuu kuin kävisi valo verenpunaiseksi ja piirtäisi
seinille kainaloita lukuja. Ja kummallisia olentoja sukeltaa uhkaavina
minun silmieni eteen. On kuin hiipisi haamumaisia ihmisiä palatsin
käytävissä ja pöyristyttävä salaperäinen kuiskutus seuraa varjoja."

"Henkesi on rauhaton", vastasi Julia osanottavasti, kiinnittäen
uneksivan katseensa ystävättäreensä. "Sinun pitäisi kääntyä Xenophonin
puoleen, taikka vielä mieluummin..."

Hän ei täydentänyt lausettaan.

"Kuolleet lepäävät, Oktavia, eivätkä enään nouse ylös", sanoi hän
sitten.

"Uskotko niin, ystäväni? Minä epäilen sitä. Puhutaan ja kirjoitetaan
paljon kuolleista. Mutta minä luulen, että ne jotka eivät saaneet
levätä eläissään, eivät löydä rauhaa haudoissakaan.

"Niitä on loppumaton sarja", jatkoi prinsessa soinnuttomalla äänellä;
"Augustus antoi tyttärensä Julian nääntyä autiolla saarella. Tiberius
murhasi Germanicuksen perheineen, ja sanotaan, että Macro, joka
Gajuksen aikana teloitettiin, oli hänet omin käsin kuristanut. Ja
Gajus Caligula? Hänen ruumiinsa ylitse astui minun isä-raukkani
valtaistuimelle, tosin viatonna hänen kuolemaansa. Eikö Caesarien veri
tahraa hänen istuintaan? Eikö se turmele jokaista, joka tuota tahraista
purppuraa kantaa? Messalina, minun eksynyt äitini --"

Julia keskeytti ystävättärensä puheen.

"Irtaudu kauheista ajatuksistasi! Tahdotko itse raadella sydämesi?
Peloittava on jumalan rangaistus niille, jotka tekevät syntiä hänen
pyhintä käskyään, rakkauden käskyä vastaan. Mutta hän on myöskin
armollinen."

Oktavia havahtui.

"Mitä jumalaa tarkoitat, Julia? Jupiteriako?"

Julia katsoi hetkisen sanomattoman hellästi ystävätärtään silmiin.

"Tarkoitan kristityiden jumalaa, Oktavia. Yhtä, ainoaa Jumalaa, joka
kaikkea elämää hallitsee."

Oktavia tiesi tuskin, mitä kristityt olivat. Jotkut keisarillisen
huoneen jäsenet olivat joskus sattumalta maininneet noita
"kapinannostajia." Osittain sanottiin heitä kiihoittuneiksi
talonpojiksi, jotka olivat tyytymättömiä oloihinsa, osittain
kiihkoilijoiksi, jotka olivat tulleet Judeasta ja jotka häpäisivät
vanhoja jumalia.

"Mitä ihmisiä ovat sitten nuot kristityt?" kysyi Oktavia.

"Ne ovat jumalan lapsia", vastasi Julia. "Kuinka kertoisin minä sinulle
heistä, joita ei kukaan voi kuvailla? Katsos", jatkoi hän puhuen kuin
unessa, silmät ihastuneina ylöspäin luotuina, "minä kerron sinulle,
kuinka minusta tuli kristitty. Silloin olet sinä ymmärtävä heitä. Olin
menehtymäisilläni surusta äitini menettämisen takia. Minä olin siitä
päivästä, kun hän lempeät silmänsä sulki, yksin maailmassa, ja kun
hänet oli laskettu hautaan, makasin minä kalliolla sen päällä kauvan ja
itkin katkerimmin. Ja kun minä jälkeenpäin harhailin Tiberin rannalla,
valmiina millä hetkellä hyvänsä tekemään lopun omasta elämästäni, joka
nyt oli käynyt minulle sietämättömäksi, astui minun luokseni tuntematon
nainen ja puhutteli minua lempeästi:

"'Etkö sinä ole Julia, Macrobiuksen tytär?'

"'Olen', vastasin minä.

"'Minä olen eversti Gnaejuksen leski', virkkoi hän ja hänen silmänsä
tulvahtivat kyyneleitä täyteen.

"Minä pelästyin.

"'Saman miehen, jonka isäni mestautti?'

"'Niin.'

"Minä en uskaltanut katsoa häneen. Ajatus, että hän oli etsinyt tämän
tilaisuuden kostaakseen minulle työn, jota minä en olisi koskaan voinut
estää, herätti minussa vastustushalua.

"'Sinun puolisosi oli isänmaan vihollinen', sanoin kalseasti.

"'Niin sanottiin', vastasi hän surullisesti. 'Mutta hän oli viaton.'

"'Minun isäni oli vakuutettu hänen syyllisyydestään', vastasin minä
nopeasti.

"'Sinun isäsi oli ihminen', sanoi hän, 'ja kaikki ihmiset erehtyvät.
Minä en vihaa häntä sen vuoksi.'

"Tämä kummallinen puhe sai minut ihmettelyn valtaan.

"'Sinä olet onneton', jatkoi nainen, 'minä olin paikalla, kun äitisi
laskettiin hautaan ja pidin silmällä sinua. Sinua vaivaa synnillinen
päätös.

"Seuraa minua, minä tahdon vuodattaa palsamia sinun haavoihisi.'

"En voi ymmärtää, mikä sai minut seuraamaan tuntematonta. Me jätimme
Tiberin rannan, teimme useita kierroksia kaupungissa, kunnes Porta
Flaminian kautta poistuimme kaupungista. Kuljimme pitkin maantietä,
poikkesimme Malvian sillan luona oikealle ja saavuimme vihdon Pariolin
kukkuloille. Vaimo tarttui käteeni, kun kompastelin pimeässä, ja veti
minut perässään tuskin miehen korkuisesta kallioaukosta maan sisään.

"Me saavuimme pitkään, kolkkoon käytävään, jossa näin pienen lyhdyn
valossa, jonka seuralaiseni oli sytyttänyt, hautapatsaita. Sitten
tuntui, kuin olisimme nousseet muutamia kerroksia ylöspäin vuoren
sisässä, kunnes astuimme soihduilla valaistulle paikalle.

"Siellä oli satoja miehiä ja naisia, kaiken säätyisiä, enimmäkseen
juutalaisia ja talonpoikia; mutta ei puuttunut roomalaisia
aatelismiehiä ja ylhäisiä naisiakaan.

"Keskellä väkijoukkoa seisoi komea, arvokkaan näköinen vanhus, jonka
kasvot ilmaisivat sielun sopusointua ja silmät säteilivät kuin rubinit.

"He kutsuivat häntä Pietariksi, ja kunnioitus, jolla kuljettajani
häntä lähestyi, ilmaisi minulle, että vanhus oli tänne kokoontuneen
kansajoukon päämies.

"'Tämän lapsen äiti on tänään haudattu', sanoi Gnaejuksen leski, 'hän on
sinun lohdutuksesi tarpeessa, kunnianarvoisa isä.'

"Ja Pietari, tänne katakombeihin kokoontuneitten kristittyjen ylipappi,
tarttui käteeni, asetti minut seurakunnan eteen ja puheli minulle
kauvan ja lempeästi elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kun
minä aamulla palasin kotiin katakombeista, olin minä kristitty. Pian
senjälkeen sain minä kasteenkin."

Julia vaikeni, mutta Oktavia kysyi vilkkaasti:

"No mitä opettavat sitten kristityt? Mikä on heidän jumalansa, jota he
palvelevat?"

"Jumala, joka kaikki ymmärtää, kaikki anteeksi antaa ja kaikki tietää.
Hän on jumala, joka ankarasti rankaisee synnin ja käskee meitä
nurisematta, nöyrin mielin kantamaan tämän maisen elämän kärsimykset.
Hän käskee välttämään pahaa ja tekemään hyvää, vastaamaan loukkauksiin
hyvyydellä, eikä mitään katsomaan niin pahaksi, ettei se anteeksiantoa
ansaitseisi. Kristittyjen jumala on rakkauden jumala."

Oktavia katseli kauvan itämaalaisia mattokuvioita.

"Ja ne, jotka ijäti syntiä tekevät?"

"Niitä rankaisee hänen vihansa viimeiseen jäseneen saakka."

Tuskin oli Julia sanonut viimeiset sanansa, kun oviverho temmattiin
syrjään ja sisään syöksyi orjatar.

"Imperatori on kuoleman kielissä. Prinsessaa etsitään."

Päästäen kauhun huudahduksen hypähti Oktavia istuimeltaan ja kiiruhti
isänsä kuolinhuoneeseen, läpi käytävien, missä hoviväkeä seisoskeli
pelästyneenä kuiskaillen.

Hän tuskin tunsi isäänsä, astuessaan tämän vuoteen ääreen. Keisarin
ruumis oli turvonnut paksuksi, kasvot olivat viheriän väriset ja tukka
käynyt lumivalkeaksi.

Vuoteen ääressä oli Agrippina polvillaan nyyhkyttäen rajusti. Hänen
vierellään seisoi Nero välinpitämättömän, synkän näköisenä ja Oktavian
silmään pisti, että hän oli asestettu. Muutamassa nurkassa näki Oktavia
Britannicuksen nojautuneena itkien seinään. Vuoteen jalkapäässä
seisoivat Xenophon, lääkäri, Pallas, valtakunnanrahaston hoitaja,
Callistus, valtiosihteeri ja Burrus, kaartineversti.

Parahtaen oli Oktavia vaipunut isänsä vuoteen vierelle. Hän siveli
hänen turvonneita käsiään ja lausui hellästi hänen nimeään.

"Isä, rakas isä! Mikä sinulla on? Etkö kuule? Lapsesi, Oktaviasi puhuu
sinulle."

Imperatorin jäykistyneisiin silmiin näytti syttyvän jälleen eloa. Ne
avautuivat levälleen ja harhailivat ympärillä seisovain piirissä, aivan
kuin etsien jotakin. Sinertävät huulet vapisivat suonenvedon tapaisesti.

Lääkäri astui hänen sivulleen, mutta Claudius kohottautui vaivoin,
tehden torjuvan liikkeen kädellään.

"Britannicus", tuli tuskin kuuluvasti hänen huuliltaan.

"Britannicus!" huusi Oktavia, "isä tahtoo sanoa sinulle jotakin. Tule
lähemmä!"

Prinssi astui kuolevan imperatorin vuoteen ääreen.

Keisarin katse kiintyi häneen, tunki pojan silmiin, ja jälleen
liikkuivat huulet, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Ponnistaen viimeiset
voimansa, kohotti Claudius kätensä, ja viitaten Britannicukseen,
kuiskasi hän sanan, jonka Rooma hänelle itselleen oli niin usein
riemuiten huutanut, joka sana hänet oli tehnyt maailman herraksi ja
samalla vieraiden intohimojen leikkikappaleeksi. Hänen suustaan kuului
viimeisen kerran sana:

"Imperatori!..."

Hän vaipui takaisin vuoteeseen; vielä kerran nytkähti ruumis ja sitten
oli kaikki lopussa.

Ääneen itkien heittäytyi Agrippina ruumiin yli ja ummisti kuolleen
puolisonsa silmät. Britannicus oli tarttunut sisarensa käteen ja
polvistunut hänen viereensä.

Kului hetkinen -- silloin syntyi palatsissa eloa jälleen. Oktavia nousi
kuulostaen ylös, katse kysyväisenä Britannicukseen suunnattuna.

Alhaalta tunkeutui epämääräistä, sekavaa melua. Melun seasta kuului
huutoja: "Nero", ja heikommin: "Britannicus!"

Prinssi hyppäsi pystyyn ja vasta nyt huomasivat Claudiuksen lapset,
että huone oli tyhjä. He olivat yksin kuolleen kanssa. Sisarukset
vaihtoivat nopeaan silmäyksen; he ymmärsivät kaiken. Britannicus
kiirehti ovesta ulos ja käytävää pitkin portaille. Siellä seisoi yksi
pretoriani, miekka kädessä.

Tämä unohti tervehtiä prinssiä. Salaman nopealla, voimakkaalla
liikkeellä tempasi Britannicus miekan pretorianilta ja paljastettu
säilä kädessään syöksyi hän marmoriportaita alas.

Hänen jäljessään kiiruhtaa Oktavia. Päätön sekamelska vallitsee
kaikkialla. Tie heidän edessään on tukettu. Portaat ovat täynnä
sotilaita. Upseerit ovat epätietoisia. Aatelisia ja kaiken karvaista
hoviväkeä tunkeilee sekaisin.

Eräs ritari tuntee prinssin.

"Eläköön imperatori!" huutaa hän.

Myrskyäviä huutoja seuraa.

"Vivat [Eläköön] Britannicus, imperatori!"

Silloin jyrisee muutaman upseerin ääni.

"Pereat!" [Alas!]

"Alas Britannicus!" mylvivät joukot. "Eläköön Nero!"

"Terve caesar! Terve Nero! Nero imperatori!" Britannicus kalpenee. Eräs
upseeri nauraa hänelle vasten kasvoja. Silloin halkeaa hänen kallonsa
prinssin iskusta. Se vaikuttaa. Sotilaat väistyvät. Eräs senatori
tunkeutuu Britannicusta kohti. Häntä seuraa toinen.

Ne ovat hänen ystäviään: Thrasaea Paetus ja Borea Soranus.

"Britannicus imperatori!" huutavat senatorit. "Vivat Britannicus!"

"Terve Britannicus!" huutavat muutamat sotilaat.

Thrasaea tempaa kruununprinssin mukaansa.

"Nopeaan -- muutoin on kaikki mennyttä!" Joukko sotilaita liittyy
heihin. Antonius, kaartinupseeri ja prinssin lapsuudenystävä, lentää
astuimia ylös.

"Tervehtikää, koirat!" karjasee hän sotilaille. "Ettekö näe caesaria?
Terve Britannicus!"

Ja samalla iskee hän vitkastelijoita säilänsä lappealla.

Pretorianit hölmistyvät. Osa kerääntyy Antoniuksen ympärille. Eräs
toinen upseeri astuu tätä vastaan.

"Terve Nero!" huutaa hän. "Nero imperatori!"

Säilät kalskahtavat vastakkain.

Se on merkki yleiseen käsikähmään. Ainoastaan pieni osa sotilaita
Antoniuksen kohortista on häntä seurannut, toiset kaikki ovat
pettureita. Syntyy taistelu.

Melu alhaalla kadulla on muuttunut valtavaksi pauhinaksi. Kuuluu
yksinäisiä huutoja: "Terve Britannicus!" Melkein kaikki mylvivät:
"Nero!"

Oktavian erottavat taistelevat Britannicuksesta. Hän näkee Antoniuksen
kaatuvan haavoitettuna.

Juuri astuu prinssi jalkansa ystäväinsä kanssa ulkorappusten
ensimäiselle portaalle, josta voi nähdä kaikki.

Muutamat kansajoukosta ja sotilaista huomaavat hänet.

"Britannicus! Vivat imperatori!" huudetaan hänelle. Silloin tarttuu
joku lujasti prinssin käsivarteen. Sotilaat heittäytyvät hänen ja hänen
ystäväinsä väliin. Eversti Burruksen jättiläisvartalo sukeltaa esiin.
Hänen kasvonsa ovat vaaleat. Hän astuu Britannicuksen eteen.

"Hiljaa prinssi. Sinä olet vangittu."

Tämä kohottaa kätensä iskeäkseen.

Kaksikymmentä kättä tarttuu hänen käsivarteensa.

"Vangittu?" huutaa Britannicus raivoissaan. "Kenen käskystä?"

"Imperatorin käskystä."

"Minä olen imperatori. Minä käsken sinua poistumaan tieltä!"

"Nero on keisari!" vastaa Burrus; sotilaat tunkevat hänet takaisin.
"Pretorianit ovat valinneet keisarin. Juuri nyt vahvistaa senaatti
heidän vaalinsa. Älä pakoita minua, prinssi, käyttämään asetta. Neron
määräykset ovat ankarat."

Hitaasti nousee Britannicus veren tahraamia portaita ylös. Sotilaat
väistyvät tieltä, mutta sulkeutuvat takana taas rautaiseksi muuriksi.
-- --

       *       *       *       *       *

Claudiuksen kuolinhuoneessa makasi Oktavia polvillaan. Kuolleen kasvot
olivat jäykistyneet, hänen kätensä kouristuneet.

"Se oli edeltäpäin valmistettu", nyyhkytti Oktavia. "Ne olivat tehneet
salaliiton. Joukot oli lahjottu."

Britannicus nyökäytti ääneti päätään.

Hän astui kuolleen vuoteen luo ja avasi ruumiin lujasti kiinni
puristuneen suun väkivallalla.

"Myrkytetty", sanoi hän kolkolla äänellä. "Minä aavistin sitä."

Oktavia katsoi veljeään jäykästi, ja vasta, vähitellen käsitti hän
hirveän totuuden.

"Myrkytetty?" huusi hän. "Myrkytetty. -- Oi Jupiter, mikä ryövärien
luola tämä palatsi onkaan! Mikä kirous vainoaa sukuamme! Mitä hyenoita
täällä hiipii!

"Onneton isä raukkani! Kunpa et ikinä olisi astunut hiljaisesta
huomaamattomasta elämästäsi tähän punaiseen loistoon! Kunpa et koskaan
olisi noussut tälle valtaistuimelle, jonka purppura on verestä kudottu!
Oi, onnettomia meitä -- -- ja sinua, Britannicus! Mitä aiot sinä nyt?"

Britannicus oijensi vartaloaan.

"Minä olen uneksinut", vastasi hän synkästi, "ja olen hirveään
todellisuuteen herännyt. Minä tahdon edelleen uneksia -- kostosta -- ja
kautta Jupiterin -- Styxin, kautta Marsin, kautta kaikkien jumalten --
kun heräämisen hetki on jälleen tullut, minä tahdon toimia."

Sitten jätti hän huoneen.

Oktavia kiirehti ystävättärensä luokse. Mitä tämä ei vielä tietänyt,
sen oli hän arvannut.

"Kaikki on hukassa!" nyyhkytti Oktavia kätkien kasvonsa käsiinsä.

Julia oli kalvennut, ja hänen silmistään huokui syvä suru, kun hän
suuntasi ne ystävättäreensä.

"Jumala on vanhurskas", sanoi hän, "hän on myös meidän asiamme voittoon
vievä."

Oktavia säpsähti äkkiä. Katsoen tuskallisesti ystävättäreen ja painaen
kättään rajusti sykkivälle sydämelle, kuiskasi hän:

"Mitä sanoit sinä tänään? Hän rankaisee synnintekijät viimeiseen
jäseneen saakka!"

Julia ei vastannut.

       *       *       *       *       *

Rooma vapisi kansan riemuhuudoista, kun se tervehti uutta imperatoriaan.



V LUKU.

JULIA JA ANTONIUS.


Kun Antonius avasi silmänsä, herätti hänen huomiotaan syyrialaiset
matot, joita oli ripustettu hänen makuuhuoneensa seinille ja joille
heitti heikkoa kirjavanväristä valoa katossa riippuva, taiteellisesti
valmistettu lamppu. Huone oli tavattoman pieni.

Hän aikoi nousta ylös, mutta vaipui takaisin vuoteeseen päästäen
tuskanhuudahduksen. Hänen päätään poltti kuin tulessa. Vaistomaisesti
tapasi hän kädellä otsaansa. Se oli paksuissa kääreissä.

Nyt palasi muistikin. Hän muisti metelin keisaripalatsissa,
vallankumouksen, kuinka hän, suojellakseen korkeata ystäväänsä, oli
rientänyt paikalle, kuinka kahakka oli syntynyt hänen kohorttinsa ja
kapinallisten pretorianien välillä ja kuinka hän oli saanut miekaniskun
päähänsä, jolloin kaikki oli mustennut hänen silmissään.

Milloinkahan tuo kaikki oli tapahtunut?

Hän ei voinut sitä laskea. Pitkää aikaa siitä ei saattanut olla. Ehkä
oli se eilen tapahtunut -- pari päivää takaperin -- mutta pitempää
aikaa ei siitä ollut.

Häntä alkoivat ahdistaa kaikenmoiset ajatukset. Miten oli käynyt
Britannicuksen? Oliko hän voittanut? Oliko Nero päässyt imperatoriksi?

Tuskalliset otaksumat kiusasivat häntä ja ähkien koki hän uudestaan
kohoutua.

Mutta se oli mahdotonta.

Missä hän oli? Ystävienkö luona? Vaiko vihollisien? Oliko hän vanki?
Häntä ihmetytti, miksi hänet oli sijoitettu näin ahtaaseen huoneeseen.
Mattoseinät uhkasivat tukahduttaa hänet.

Hän kuulosti.

Olikohan ulkopuolella vartiosotilasta?

Hän ei kuullut mitään.

Eikö ylipäätään täällä ollut ainoatakaan elävää olentoa? Oliko hänet
unohdettu?

Kauvan makasi hän liikahtamatta, tulehtuneet silmät lamppuun
suunnattuina.

Äkkiä oli hän kuulevinaan keveitä askelia viereisestä huoneesta.

Hän kuunteli.

Silloin siirsi pieni, valkea käsi esiripun syrjään, ja sisään astui
nuori tyttö, kaunis kuin Vestan naispappi.

Nähdessään nuorukaisen tointuneen, valahti heleä puna hänen hennoille
kasvoilleen. Epäröivä ilme teki hänen silmänsä entistään ihanammiksi
ja suloisemmiksi. Semmoisena seisoi hän sisäänkäytävässä hetken,
epätietoisena, astuako eteenpäin, vai palatako takaisin.

Päättävästi ja nopeasti astui hän sitten sairaan vuodetta kohti, ja
hänen pehmyt kätensä siveli tunnustellen sidettä otsalla.

Antonius tarttui vaistomaisesti käteen ja suuteli sitä tulisesti.

Tyttö veti kätensä takaisin.

"Onko sinulla tuskia?" kysyi hän.

Hänen äänensä soi kuin soitto.

Antonius pudisti päätään.

"Missä minä olen?" kysyi hän.

"Ystävien luona, Antonius."

"Ah -- minä kiitän sinua. En uskalla kysyä, kuka olet. Ehkä on joku
suopea jumala lähettänyt sinut luokseni. Ehkä on tämä unta vaan,
haihtuva unikuva, liian kaunis, muuttuakseen todellisuudeksi."

Tyttö punastui uudelleen, ja herttainen hymy väreili hänen
suupielessään.

"Sinä et uneksi, Antonius. Mutta sinä hourit, Nimeni on Julia."

"Julia... minä kiitän sinua... Julia."

Hän lausui tuon nimen kuten lausutaan jumalan nimeä, pyhällä
kunnioituksella.

"Miten olen tänne joutunut?"

"Me nostimme sinut haavoittuneena, kuolettavasti kuten luulimme, ja
kannoimme sinut tänne -- minun luokseni."

"Sinun luoksesi?"

Julia punastui taas.

"Niin. Sinä olet nyt minun huoneissani. Sillä missään muualla et olisi
ollut turvassa caesarin nuuskijoilta", lisäsi hän kiireesti.

"Siis", ähkyi nuorukainen, "Nero on caesar?"

"Niin on. Ja jo verrattain kauvan."

"Verrattain kauvan? Eikö eilisestä?"

"Eilisestä? Antonius parka. Kuukausia olet jo täällä maannut."

"Kuukausia!"

Hän vaikeni, katsellen miettiväisenä kattoon.

"Entäs Britannicus?"

"Hän voipi hyvin. Veljekset ovat sopineet."

"Miten on se ymmärrettävissä?"

"Nero on ehdottanut sovintoa ja Britannicus on alistunut kohtaloon,
jota ei voinut muuttaa."

"Nero on ehdottanut sovintoa? Huono rauha. Miksi ei mieluummin heti
avonainen sota? Voi, prinssi, tämä ei tiedä hyvää!"

Julia laski jälleen pehmoisen kätensä sairaan otsalle.

"Sinun täytyy rauhoittua, Antonius", sanoi hän vienon vaativasti. "Ei
hyödytä mitään reuhtominen nykyisyyttä vastaan."

"Siis on Silanuksen entinen morsian nyt keisarinna?"

Julia nyökäytti päätään.

Antonius naurahti katkerasti.

"Oi että täytyy tällaista kokea! Miksi ei harhaile sieluni nyt
Hadeksessa, tiedotonna siitä mitä on, tai on ollut olemassa? Helpompi
olisi sen olla siellä!"

Julia katsoi surullisesti häntä.

"Älä tee syntiä, Antonius! Onko tämä syytös minulle?"

Vastauksen asemasta veti Antonius Julian käden huulilleen ja suuteli
sitä intohimoisesti.

"Miten kantaa keisarinna Oktavia verin tahrattua purppuraa?" kysyi hän
synkästi.

"Kuten karitsa suden puremaa."

"Ja miten on käynyt Silanuksen?"

"Hänestä ei tiedetä mitään. Hän on Aasiassa yhdennessätoista
legionassa."

Sairas laski polttavan kätensä tytön kädelle.

"Etkö pelännyt korjatessasi minut vastoin tyrannin käskyä huoneeseesi?"

"Mitä olisi minun pitänyt pelätä?"

"Kuolemaa."

Julia hymyili.

"Viimeiseksi sitä pelkäisin."

Ihmetellen katsoi Antonius tyttöön.

"Mistä saat sinä moisen voiman? Oletko sinä yksi noita muinaisajan
roomattaria, joita nykyään tunnemme vaan historiasta? Mikä henki elää
sinussa, lapsi?"

"Kristuksen henki, Antonius."

Sotilaan käsi kimmahti takaisin.

"Sinä -- olet -- kristitty?"

"Minä olen kristitty."

Nuorukaisen kasvot synkistyivät.

"Halveksitko minua?" kysyi Julia.

"Kuinka voisin minä? Mutta -- minä valitan, surkuttelen sinua, Julia."

"Ylistä onnelliseksi minua!"

"Senkö vuoksi, että kuulut noihin kiihoittajiin, jotka myyräin tavoin
öiseen aikaan hiipivät maanalaisissa käytävissä ja Roomaa vastaan
raivoavat? Ei tyttö. Jos minä vihaan Neroa isänmaan vihollisena, niin
halveksin minä kristityitä Rooman valtakunnan pahimpina vastustajina.
Nero loukkaa lakeja. Ne voidaan jälleen asettaa voimaan. Mutta
kristityt nousevat meidän jumaliamme vastaan, ja Rooma sortuu niiden
mukana."

Julia uudisti käärettä haavan ympärille.

"Kerran olet sinä ajatteleva toisin meistä, Antonius."

"En koskaan. Mitä olet minulle tehnyt, Julia, se todistaa sydämesi
hyvyyttä, ei oppisi totuutta."

Julia ei vastannut. Eräs orjatar juoksi kuulumattomin askelin
huoneeseen, veti esiripun syrjään Antoniuksen keinotekoisen
sairashuoneen edestä ja kuiskasi jotakin Julian korvaan.

Tämä teki myönteisen merkin, ja tyttö poistui jälleen. Heti sen
jälkeen kuului lujia askelia ulkoa. Samassa seisoi prinssi Britannicus
esirippujen välissä.

"Oi, prinssini!"

"Hiljaa, ystäväni. Sinä olet paranemaan päin, kuten lääkärini on
ilmoittanut. Ei mitään kiihkoa -- ei mitään kiitoksiakaan, päämies.
Eikö ole luonnollista, että minä ja ystäväni teemme voitavamme
säilyttääksemme minulle puoluelaisen?"

"Voi onnettomuutta, prinssi", kuiskasi Antonius. "Minä häpeän, etten
saa tervehtiä sinua imperatorina."

"Hiljaa siitä, Antonius. Aika on paras tuomari. Se on minun asiani
kerran oikeudenmukaisemmin johtava, kuin sitä ihmisten viha voisi
tehdä."

"Mitä voin puolestasi tehdä, prinssi, maksaakseni kiitollisuuden
velkani?"

"Et mitään, päämies, et mitään. Minulle et ole kiitoksen velassa, vaan
tuolle jalolle neidolle. Oman henkensä uhalla pelasti hän sinut Neron
sotilaitten ryöstömurhalta."

Julia teki punastuen torjuvan liikkeen.

"Neito", sanoi Antonius, "minä loukkasin ehkä sinua äsken. Anna
anteeksi se minulle: se oli minun karkean sotilassydämeni syy. Kieli
puhuu usein enemmän kuin sydän voipi vastata. Suotko anteeksi minulle?"

"Miten voit sinä noin puhua, Antonius? Minulla ei ole sinulle mitään
anteeksi annettavaa."

"Elämäni on tästälähin sinun käytettävänäsi, jalo neito", virkkoi
nuorukainen haltioissaan.

Julia taivutti päätään.

"Se on oleva ihanin palkintoni, Antonius."

Britannicus ojensi ystävälleen kätensä.

"Viimeinen askel vapauttamiseksesi on minulla vielä tekemättä. Sillä
mitä olisi ollut hyötyä siitä, että sinut ryöstimme kuolemalta, jos se
millä hetkellä hyvänsä voi sinua uudelleen uhata?"

"Mitä aiot siis tehdä, prinssi?"

"Aion pyytää Nerolta sinulle anteeksiantoa. Olen useimmille ystävilleni
saanut armon. Nero on sen sinullekin antava."

Upseerin silmät säkenöivät kiukusta.

"Sinä, jolle valtaistuin oikeastaan kuuluu, aiot upseerillesi elämän --
kerjätä?"

"Sinä et ole minun upseerini, vaan caesarin. Jalo ihminen ei koskaan
anna turhamaisten ajatusten johtaa itseään niiden turmioksi, jotka
häntä rakastavat. Minun onneni ei ole pääasia, vaan Rooman kansan
menestys.

"Ja minun täytyy myöntää, että Nero tähän saakka on ryhtynyt vaan
sellaisiin alotteisiin, joitten vuoksi saamme onnitella Roomaa. Jos
minä nyt sinulle hankin vapauden, niin en sitä tee sitä varten, että
tuhmanrohkeudella vahingoittaisit asiaamme. Sillä vaikkakaan en tahdo
pyrkiä caesarien valtaistuimelle, jota tuhannet kiroukset painavat,
niin on minulla vielä työ tehtävänä, työ, jonka täyttämisessä minä
tarvitsen kaikkien ystävieni apua -- -- --

"Minun on kostettava isäni!"

"Sinun -- on -- kostettava -- isäsi? Se merkitsee -- Claudius on -- --"

"Toimitettu tieltä pois."

"Oo, niitä konnia, raukkamaisia roistoja!"

"Ei kuitenkaan Nero ole syyllinen. Tuo poika oli -- ainakin sillä
hetkellä vielä -- liian vähäpätöinen, liian pieni ja ehkä liian
hyväkin, suunnitellakseen tällaista konnantyötä. Työ on Agrippinan
suorittama -- ja tämän naisen kanssa minä tahdon vielä tehdä
lopputilit, jos jumalat minua auttavat."

"Ne auttavat sinua, prinssi -- ja minun käsivarttani tulevat he
kostonsa hetkenä käyttämään."

Prinssi otti jäähyväiset.

"Toivon jo tänään voivani tuoda sinulle tiedon vapautuksestasi."

Kun Britannicus oli poistunut, kysyi Julia hiljaa:

"Luuletko todellakin Antonius, että jumalat antautuvat kostonne
välikappaleiksi?"

"_Meidänkö_ jumalat? Sen he tekevät. He rakastavat voimaa -- ja Jupiter
ei anna mitään tapahtua kostamatta."

"Niin teidän jumalanne. Mutta ne ovat kuolleet."

"Mitä sanot, tyttö? Sinä häpäiset jumaliamme? Hm -- minä unohdin.
Sinä olet kristitty. No mutta mitä tekisi sinun jumalasi tällaisessa
tapauksessa?"

"Hän käskisi antamaan anteeksi. Sillä rangaistus on hänen asiansa, eikä
ihmisten."

Antonius nauroi raa'asti.

"Voimakas jumala, täytyy sanoa. Hänen ensimäinen käskynsä on
siis heikkouden käsky. Jokainen vääryys pitää ihmisen maksaa
anteeksiannolla, kuinka?"

"Niin. Jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinen, sanoo
Kristus, Jumalan poika."

Sotilaan huulet väreilivät ivallisesti.

"Vai semmoinen on teidän jumalanne? Sellaista ei meidän tosiaankaan
tarvitse pelätä. Moisilla opeilla ette ikinä voita."

Julia hymyili, mutta vaikeni.



VI LUKU.

SILANUKSEN SISAR.


Oli myrskyinen yö, kun Marcia, ent. senaattori Silanuksen sisar,
kiiruhti vanhan kaupungin katuja kotiaan kohti. Hän asui Palatinin
kukkulan seutuvilla, jonne oli vielä hyvän matkaa. Kulkiessaan nopeasti
eteenpäin viipyivät hänen ajatuksensa kaukana sotatoimissa olevan
veljen luona. Hän oli saanut kirjeen, jossa veli kertoi ylenneensä
everstiksi ja kuvaili asemaa Aasiassa. Hän voi siellä kaukana barbarien
keskuudessa niin hyvin kuin sikäläisissä oloissa oli mahdollista.
Halusi vaan kuulla Rooman oloista. Marcia mietti, mitä hän veljelleen
kirjottaisi. Puhua lähemmin Nerosta oli vaarallista. Sillä Pallaan
asettamat vakoojat tilaisuuden sattuessa häikäilemättä pidättivät
sanansaattajat ja avasivat kirjeitä.

Ja mitä muutoin oli sanottavaa Nerosta? Hallitusasioita hoitivat
ministerit Seneca ja Burrus Pallaan kanssa yhtä hyvin kuin niitä
ennenkin oli hoidettu, vieläpä osittain, kuten vakuutettiin,
paremminkin. Neron toivomuksesta oli pantu toimeen erinäisiä
taloudellisia parannuksia. Agrippina, nuori leskikeisarinna, kävi
nykyään katkeraa taistelua Neron ministereitä vastaan vaikutusvallasta
keisariin.

Mitä kirjottaisi hän Oktaviasta? Tuo marttyyri vaikeni
valtaistuimellaan ja kärsi. Hänellä ei ollut edes sitä onnea, että
olisi voinut toisinaan hetkeksi unohtaa tuskansa, kuten Silanus sodan
melskeessä. --

Marcian ajatukset häiriytyivät. Hän kulki juuri Tiberin takaisen
korttelin läpi, jossa parhaasta päästä asui köyhää väkeä. Nuorelle
tytölle oli vaarallista kulkea yksin tässä kaupunginosassa ja Marcia
kiirehti juoksujalkaan pitkin tyhjiä katuja. Pienistä kapakkahuoneista
kuului juopuneitten inhottavaa hoilotusta. Marciaa, joka oli käynyt
erään sairaan luona, kadutti jo, että oli lainkaan näin myöhäisenä
iltahetkenä lähtenyt kaupungille.

Äkkiä oli hän kuulevinaan jälestään säännöllisiä miehen askelia. Hän
lisäsi vauhtiaan, mutta samassa sivuutti hänet muutamia epäilyttävän
näköisiä olentoja, jotka jonkun matkan päässä jäivät odottamaan. Marcia
aikoi kiertää miehet ja juoksi sen vuoksi jokea kohti.

Mutta miehet sulkivat tien sinnekin päin. Samassa huomasi Marcia
takanaankin juoksevan vainoojia.

Voimiensa takaa huusi hän apua. Silloin heitettiin hänen päänsä
ympäri liina, joka tukahutti hänen toisen huutonsa. Hänen kätensä
sidottiin selän taakse; säkin tapaista liinaa vedettiin syvemmälle
hänen päähänsä ja hänet heitettiin kantotuoliin. Mutta nyt alkoi
kuulua ympäriltä elämää. Hätähuuto oli kutsunut läheisistä kapakoista
miehiä ja juoksujalkaa läheni poliisikohorttikin paikkaa. Marcia tunsi
kantotuolin kohoavan maasta. Kuului aseitten kalsketta ja raakoja
huutoja. Mutta kantotuoli poistui nopeaan taistelupaikalta. Marcia meni
tainnoksiin.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, huomasi hän kantotuolin pysähtyneen.
Kaksi voimakasta mieskäsivartta nosti hänet tuolista ja kantoi
loppumattoman pitkiä portaita ylös. Sitten kuuli Marcia raskaan
oven paukahtavan lukkoon, säkki leikattiin hänen päästään auki ja
kädet vapautettiin siteistään; mutta ennenkuin hänen silmänsä olivat
ehtineet tottua valoon, olivat olennot, jotka häntä olivat kulettaneet,
kadonneet.

Marcia huomasi olevansa komeassa huoneessa, jonka sisustus oli mitä
ylellisin. Ensi silmäyksellä tiesi hän olevansa yhdessä noista
epäilyttävistä huviloista, joita roomalaiset mässärit olivat itselleen
rakennuttaneet ja jotka siihen aikaan olivat yhtä tunnetut kuin
pelätytkin.

Marcian ensimäinen ajatus oli huutaa apua. Mutta mitä olisi siitä
hyötyä? Hän kiiruhti useitten huoneitten läpi, kunnes saapui lujasti
suljetulle rautaovelle. Hän mittasi silmillään korkeutta akkunoihin --
ne olivat varmoilla ristikoilla varustetut. Epätoivoisesti huoahtaen
kääntyi hän ympäri ja näki edessään ministeri Callistuksen, joka
huomaamatta oli astunut salaisesta ovesta huoneeseen.

Muutamia silmänräpäyksiä mitteli hän avutonta tyttöä törkein
silmäyksin. Hän näytti nauttivan tämän hämmästyksestä ja epätoivosta,
kunnes Marcia punehtuen häpeästä ja kiukusta käänsi hänelle selkänsä.
Callistus nauroi omituista, ilkeää nauruaan. "Mitäs pidät olostasi
täällä, kyyhkyläiseni?" kysyi hän ivallisesti, heittäytyen lähellä
olevaan nojatuoliin.

"Minä vaadin lain nimessä, että päästät minut heti vapaaksi", vastasi
tyttö suunnaten vihasta säihkyvät silmänsä konnaan.

"Ah -- minä en ole osannut aavistaakaan, että sinä voit olla noin
vihainen", jatkoi ministeri järkähtämättömän tyynesti. "Paha kyllä, en
voi tällä hetkellä noudattaa toivomustasi. Millä oikeudella sinä asetat
noin epäjohdonmukaisen vaatimuksen minulle?

"Lain nimessäkö?

"Loruja -- laki olen minä, lapsukaiseni."

"Mitä tahdot sinä minusta?" kysyi tyttö halveksivasti.

"Mitäkö tahdon? Katsos, sinä kysyt liian paljon samalla kertaa. Jos
sinä tunnet minut, ei sinun liene vaikea arvata sitä."

"Sinä olet Callistus. Mikäli minä tiedän, suurin konna, mikä Rooman
muurien sisällä asustaa."

"Kohteliaisuutesi tuottaa minulle kunniaa, neito. Mutta minä näen,
että muistisi ei ole kärsinyt pelästyksestä! Virkistäpäs sitä vielä
hiukkasen!

"Muistat kaiketi vielä erään pienen kohtauksen Ostiassa?"

"Tokko minä muistan? Sinä olit kyllin julkea tunkeutuaksesi veljeni
maataloon."

"Rakkaus oli noussut päähäni. Älä nimitä sitä julkeudeksi. Sano:
päihtymys. Mutta samapa se -- minä tulin luoksesi vierailulle."

"Sinä luulit minun olevan yksin kotona. Mutta veljeni olikin saapuvilla
ja antoi sinulle sellaisen selkäsaunan, että kiemurtelit kuin mato
hänen kynsissään."

"Vaiti, nainen", sähähti Callistus ja hänen silmänsä säihkyivät
vihertävinä, "älä muistuta minua siitä, jos henkesi on kallis."

"Miksikä en sinua muistuttaisi, raukka? Sinä vikisit kuin sammakko. Jos
ei minua olisi ollut, olisi Silanus sinut tappanut. Minusta näyttää,
että hän olisi tehnyt siinä hyvän työn."

Callistus siristi ilkeästi silmiään. "Sen jälkeen minä esitin
Claudiukselle hienosti suunnitellun syytöksen veljeäsi vastaan. Seuraus
oli, että häneltä kaapattiin lihava paisti, Oktavia, pois."

Marcia vastasi inhoavalla liikkeellä.

"Se oli ainoastaan kostoa."

"Hyvä, kun se nyt on sinulle onnistunut, laske minut vapaaksi."

"Enhän toki. Minä aion sinut voittaa."

"Siitä ei tule ikinä mitään, niin totta kuin jumalat elävät."

"Älä tee väärää valaa! Siitä tulee tosi, olet sen näkevä."

"Ei koskaan. Sinä olet kuoliaaksi poljettava matelija."

"Minun myrkkyni tekee vielä sinut taipuvaisemmaksi."

"Oh -- kurja! Etkö sinä tiedä, että minä aion ottaa Vestan neitsyen
hunnun?"

"Mitä se minuun kuuluu?"

"Minä tapan sinut!"

Pilkallinen hohotus oli vastaus. Callistus oli lähestynyt Marciaa,
mutta hyppäsi samassa parkaisten takaisin. Silmänräpäyksessä oli Marcia
vetänyt vaippansa liepeestä tikarin, jota hän aina piti mukanaan ja
syössyt sen hirviön rintaan. Ainoastaan vaistomaisesti eteen nykäisty
käsivarsi oli pelastanut Callistuksen varmasta kuolemasta. Tikari
oli tunkeunut syvälle olkapäähän, josta juoksi tulvimalla verta
lattiamatolle.

Horjuen vetäytyi Callistus takaisin ovelle.

"Ensi kerralla syöksen minä raudan omaan rintaani", huusi Marcia hänen
jälkeensä. Hän seisoi suorana ristikkovarusteisen ikkunan alla. Hänen
silmänsä salamoivat ja huulet olivat lujasti yhteen puristautuneet.
Noista ihanoista kasvoista kuvastui järkähtämätön tahdonvoima.
Valkoisessa togassaan seisoi tyttö siinä kuin ruumiillistutettu
puhtaus. Mutta hänen voimansa olivat lopussa. Heittäen epätoivoisen
silmäyksen taivasta kohden, vaipui hän lähimmälle vuoteelle, lähettäen
tulisen rukouksen Jupiterille, kaikkivaltiaalle.



VII LUKU.

SABINA POPPEA.


Oli kulunut muutamia päiviä edellä kuvatuista tapahtumista, kun
Kolosseumin ja Lateranin välillä, suunnilleen Coelimontanumin kukkulan
tienoilla sattui tapaus, jonka merkitys Roomalle pian oli osottautuva
mitä suurimmaksi.

Lähellä sitä paikkaa, mihin myöhemmin Marius Maximus pystytti uljaan
palatsinsa, sijaitsi ritari Rufius Crispinuksen asunto. Hän oli
pääkaupungin ylhäisimpiä aatelismiehiä, suunnattoman rikas ja sen
lisäksi urhoollinen, oikeutta rakastava ja jalomielinen. Maailma, siinä
merkityksessä kuin sitä Roomassa käsitettiin, piti häntä onnellisena,
sillä paitsi persoonallisia ominaisuuksiaan ja ulkonaista rikkauttaan
sanottiin hänen omistavan myöskin Italian, se on, maailman kauneimman
naisen.

Tämä nainen oli Poppea Sabina. Ken tämän naisen oli nähnyt, hänen
täytyi tunnustaa, että hän oli vielä kauniimpi kuin maineensa.

Viisitoista vuotiaana oli Rufius tuonut hänet kotiinsa. Silloin oli
hän ollut solakkakasvuinen olento, jolla oli neitseelliset piirteet ja
tavattoman vaaleat kasvot, joista loisti pari suuria silmiä. Näissä
silmissä palava lempeä tuli ilmaisi sopusointuista sielua, joka ei
ollut minkäänlaisten intohimojen alainen.

Jouduttuaan naimisiin ja Crispinuksen loistavan suvun keskuuteen,
osoitti hän heti harvinaisia luonnonlahjojaan. Ja jos oli ollut niitä,
jotka väittivät Poppean äidin olevan tytärtään kauniimman, niin
luopuivat he pian tuosta mielipiteestä.

Hänen vartalonsa alkoi muodostua yhä täydellisemmäksi. Kasvot saivat
tyttömäisen ilmeensä sijalle kokeneen naisen itsetietoiset piirteet.
Silmien loiste muuttui vaihtelevan intohimoiseksi. Niiden kajastus teki
puhtaat kasvot viehättävän arvoituksen kaltaisiksi, jonka ratkaiseminen
oli suotu vain yhdelle onnelliselle ihmiselle maailmassa.

Hänen otsallansa oli tavallista huomattavampien hengenlahjojen
leima. Ja pian olikin Poppea Sabina Rooman huomattavin nainen. Hänen
loistaville persoonallisille ominaisuuksilleen antoi hänen ylhäinen
syntyperänsä ja miehensä aateluus sen taustan, jota tämä nainen
tarvitsi.

Mutta hän itse ei tuohon taustaan ollut kuitenkaan tyytyväinen.
Heräävän aistillisuuden rinnalla vallitsi tämän naisen rinnassa mitä
rajattomin kunnianhimo. Hän hyvin tiesi olevansa kaunis ja nerokas, ja
ken olisi nähnyt hänen sisimmät soppensa, hän olisi voinut vakuuttaa,
että hän oli myöskin, eikä suinkaan vähäisimmässä määrässä, huono ja
turmeltunut; ja sitä tarkoituksella ja harkinnasta.

Hänet voitiin laskea siihen lajiin Roomaan naisia, joka kilvan koetti
pilkata muinaista, tasavallan aikuista siveellisyyttä rajattomalla
siveettömyydellään. Rooman senaikuiseen tapainturmelukseen oli
pääasiassa syynä voitettujen itämaalaisten vaikutus. Mutta
myöskin kotimaastaan siirtyneet kreikkalaiset koettivat tehdä
parastaan levittääkseen turmeltuneen Hellaan paheita voittajiensa
pääkaupunkiin. Ylhäissäätyiset suorastaan kilpailivat porvarisnaisten
kanssa koettaessaan elää yleisten naisten tavoin ja kaikenlaiset
häväistysjutut olivat maailman pääkaupungin yleisön mieluisimmat
puheenaiheet.

Poppea olisi pettänyt miestään ensimäisen tilaisuuden sattuessa.
Tämä tilaisuus tarjoutuikin pian roomalaisen Dandy Salvius Othon
muodossa. Otho oli Rooman rikkaimpia, jalosukuisimpia ja hienoimmin
sivistyneimpiä, mutta myöskin turmeltuneimpia nuorukaisia. Ollen
Rufiuksen ystävä, oli hän melkein joka päivä Sabinan läheisyydessä,
joka kohta oli mieltynyt nuorukaiseen, sillä välin kuin tässä paloi
mitä kiihkein intohimo ihanaa talon emäntää kohtaan. Mutta Rufius ei
ollut ainoastaan uskollinen, vaan myöskin valpas ja mustasukkainen
puoliso, eikä ollut niinkään yksinkertainen asia tehdä hänet
vihollisekseen.

Eräänä päivänä oli Rufius matkustanut asioilleen Campanialle, ja Poppea
päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, uhratakseen Isiksen temppelissä.
Hänen puolisonsa oli ankarasti kieltänyt häntä menemästä Isiksen
kunniaksi toimeenpantuihin jumalanpalveluksiin; syytä kylliksi, että
Poppea oli hankkinut itselleen perinpohjaiset tiedot niistä.

Hän oli ottanut palvelukseensa erään vanhan syöjättären, nimeltä
Hippolyte, koska tämä, kuten vakuutettiin, osasi mestarillisesti hoitaa
hiuksia. Tämä laji naisia välitti ammattinsa turvissa kaikkia aikansa
paheellisia toivomuksia. Myöskin Hippolyte osasi haltijattarelleen niin
seikkaperäiset tiedot ja kuvata kaikki niin viekoittelevasti, että
Poppea päätti niin pian kuin mahdollista käydä Isiksen temppelissä,
missä pappien suojeluksen alla oli kaikki luvallista, jokainen synti
jumalalle mieleen.

Tänään, jolloin hän oli Rufiuksen palatsin rajaton valtijatar, ei
mikään käynyt hänen mielestään kyllin pian. Tuskin oli aamuaurinko
alkanut heittää säteitään viheriän akkunan läpi, kun Poppea työnsi
kultakirjaiset peitteet päältään ja laskeutui korkealta vuoteeltaan.

Tyndaris orjatar odotti jo valtijatartaan viedäkseen hänet
kylpyhuoneeseen. Siellä pesi Poppea itsensä, ensin lämpöisellä, sitten
kylmällä vedellä, ja hierotutti ihoonsa harvinaisimpia hajuvesiä ja
öljyjä. Pukuhuoneeseen palattuaan antoi hän Tyndariksen ihomaalilla
somistaa kasvojaan, Hippolyten valvoessa toimitusta. Ensin hieroi
orjatar vielä kasvoja öljyllä, josta iho kävi notkeaksi, pani varovasti
lyijymaalia pieniin ryppyihin ja veti päälle keveästi ihomaalia. Sitten
siveli hän salvalla kulmakarvat ja silmäripset, veti tumman juovan
silmien alapuolelle ja laittoi poskille, huulille ja korvanipukoille
vienon rusoittavan punan.

Eräs orja toi _Actadiurnan_, niinkutsutun valtakunnan lehden, joka oli
Rooman ainoa sanomalehti.

Poppea luki. Siinä kerrottiin viimeisistä nimityksistä,
perhetapahtumista ja sodan kulusta. Henkilääkäriltä oli tiedonanto
vaarallisesti sairastuneen keisarinna Oktavian terveydentilasta.

Poppea luki sen tarkkaavaisesti, pani sitten sanomalehden pois ja
huoahti syvään.

"Jupiter --" virkkoi hän katsahtaen peiliin, "miten on tuo hyveellinen
Oktavia minua parempi?"

"Ei mitenkään, ei kerrassa mitenkään", ehätti Hippolyte sanomaan. "Hän
on kuiva kuin taatelipalmu."

"Ja hänellä on koukkunenä", täydensi Tyndaris.

"Ja kuitenkin keisarinna", sanoi Poppea. "Keisarinna -- käsitättekö,
mitä se merkitsee?"

Hän polki vihaisesti jalkaansa.

"Maailman valtijatar. Hän on Jumalatar. Junolla, Jupiterin puolisolla
ei ole ihanammat olot kuin hänellä."

"Kuka tietää", pisti väliin Hippolyte viekkaasti hymyillen, "kuka
tietää... sinä olet kaunis..." Poppea nauroi.

"Imartele vaan, vanha noita. Mutta sinä olet oikeassa. Ehkä -- jos minä
vaan tahdon..."

Nyt muisti hän, että hän aikoi mennä ulos, ja huusi orjattaret
järjestämään tukkaansa.

Tyndariksen tehtäviin kuului sekin. Hänen pienet, kapeat kätensä
hävisivät valtijattaren uhkeaan tukkaan. Tehtyään sen salvalla ja
öljyillä notkeaksi, kieritti hän suortuvat ruuvikierteen tapaisesti
ylös, yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes taiteellisesti
järjestetty tukka kohosi kuin uljas rakennus hänen päänsä päällä.
Sitten siroitti hän helmiäisen kuoresta kultajauhoa suortuville, niin
että tukka kimmelsi kuin päivän kellervä valo.

"Miten tukkani on laitettu?" kysyi Poppea Hippolytelta, joka valvoi
toimitusta.

"Chrysis, Saroniuksen lemmitty, on tarhapöllö sinun rinnallasi."

Poppea nyökäytti tyytyväisenä päätään. Tukkalaitteen huipulle kiinnitti
Tyndaris kultaisen pallon ja asetteli sinne tänne pieniä jalokiviä.

Kiiruusti lopetettiin pukeutuminen, jolloin Tyndaris, germaanilainen
orjatar, sai pieniä erehdyksiä tuntuvasti sovittaa. Helmillä koristetut
kengät kätkivät siromuotoisen jalan, ja avara, purppuran värinen stola,
jossa oli valkeat juovat rinnan kohdalla, ympäröi komean roomattaren
jaloa vartaloa.

Nyt toi Tyndaris norsunluisen koristelippaan ja otti sieltä esiin
kaikellaisia rikkaan roomattaren koristeisiin kuuluvia kalleuksia.
Tukkaan pisti hän kaksi kultaista nuolta, joitten sulat olivat
helmistä. Kaulaa ympäröi kaksinkertainen helminauha, jonka helmien
väliin oli sovitettu smaragdeja. Korvalehtiin kiinnitettiin suuret
kultaiset päärynän muotoisiin palloihin päättyvät koristeet,
etruskilaiset rannekoristeet ja sormukset, joiden kantoihin oli
kiinnitetty ametystejä, koralleja ja jalokiviä, täydensivät pukua;
nyt laskeutui Poppea hitaasti, majesteetillisesti, viettelevä hymy
huulillaan puutarhaan, missä kantotuolin kuljettajat jo häntä odottivat.

Kantotuoli oli yli miehen korkuinen, suljettu huone, Oktophori-niminen.
Sen seinät olivat lasista, nurkat koristettu kultaisilla, korkokuvilla
varustetuilla pylväillä. Poppea istuutui huolettomasti hytkyviin
patjoihin, ja samassa silmänräpäyksessä nousi kantotuoli maasta,
alkaen tasaisesti liikkua eteenpäin neljän nubialaisen orjan notkein
säännöllisin askelin sitä kulettaessa.

Poppea veti kallisarvoiset ikkunaverhot syrjään, nähdäkseen kadulle.
Hän näytti odottavan jotakin, sillä hänen silmänsä tarkastelivat
kärsimättömästi ihmisjoukkoja, kun kantajat kääntyivät Via
Sacralle. Täällä oli vilkasta elämää. Hienoja naisia loistavissa
kantotuoleissa kulki Poppean ohi tervehtien osaksi kunnioittavasti,
osaksi tuttavallisesti jaloa roomatarta. Usein seurasi näitä naisia
kääpiöitä, orjia, soittajia, kaikenmoista väkeä, jonka maine ei ollut
juuri epäilyksen yläpuolella. Toiset niistä ratsastivat muuleilla,
kun taas toiset ajoivat keveissä vaunuissa. Sen lisäksi kulki kadulla
patriiseja, ritareita, senaattoreita ja nuoria tyhjäntoimittajia,
jalkaisin, matkalla seikkailuja etsimään.

Eräs, jota jokainen tervehti, jonka kaikki tunsivat ja jota
kaikki kadehtivat, keisarin läheinen ystävä, hänen seuralaisensa
metsästysretkillä ja kumppaninsa juomingeissa, ritari ja aatelismies
sanan senaikuisessa täydellisessä merkityksessä, sen lisäksi kaunis
kuin Apollo, aistikkaasti ja kalleuksia säästämättä puettu, käveli
juuri ryhdikkäin askelin katua alas, kun hän kaukaa huomasi Poppean
kantotuolin.

Hän kiiruhti askeleitaan ja oli pian kantotuolin rinnalla.

Orjat pysähtyivät. Poppea piti sormuksilla koristetulla kädellään
kiinni verhosta ja nyökäytti hiukan päätään ikkunasta.

Nuorukainen kumarsi.

"Terve, valtijatar! Jumalat suojelevat sinua!"

"Salve, Otho", vastasi Poppea. "En luullut tapaavani sinua näin
aikaiseen kävelyllä."

Hän valehteli. Sillä juuri häntä oli hän etsinyt. Mutta hän oli siksi
viekas, ettei koskaan ilmaissut omia ajatuksiaan.

"Sano -- näin myöhään", nauroi Otho, asettaen käsivartensa ristiin
rinnalleen. "Tulen juuri keisarin luota. Palatsissa oli suuret
hovijuhlat."

"Sinä siis olet väsynyt ja kaipaat lepoa", sanoi Poppea, katsellen
nuorukaista säteilevillä silmillään. "Puolisoni on matkustanut", lisäsi
hän hiljaa. "Olen matkalla Isiksen puistoihin."

Viittaus -- ikkunaverhot sulkeutuivat. Orjat nostivat kantotuolin ja
Poppea hävisi.

Otho seisoi hieman hämmästyneenä ja katseli poiskiitävän kantotuolin
jälkeen. Toisia naisia kulki hänen ohitsensa. Tuliset silmäykset
kohtasivat häntä.

Mutta hän ei huomannut mitään. Komealla kädenliikkeellä kutsui hän
vuokrakantotuolin.

"Isiksen puistoihin!" --

       *       *       *       *       *

Oli yö.

Poliisikohortti oli tehnyt kierroksensa Quirinalissa. Rufiuksen
palatsissa olivat kaikki levolla. Tuuli suhisi hiljaa korkeissa
poppelipuissa ja taivutteli sypressejä. Puiston keskellä lirisi
yksitoikkoisesti punaisten tulpaanien ympäröimä suihkukaivo.
Hopeankirkas vesi välkkyi valkeassa marmorialtaassa, jota nauravat
karyatidit olkapäillään kannattivat. Kauvempana taustalla näkyi kahden
hampaisiin saakka asestetun orjan haamut. He pitelivät paria vahvaa
muulia, jotka kantoivat välillään kantotuolia. Uljas berberiratsu
kaapi kavioillaan maata läheisyydessä. Orjat odottivat jännitettyinä
vihellystä, sovittua merkkiä, joka oli tarpeen tullessa kutsuva heidät
herransa avuksi.

Mutta kaikki oli hiljaa.

Ainoastaan tuuli puiden latvoissa kohisi kovemmin. --

Palatsin ulkoseinällä huojui jättiläiskokoinen varjo sinne tänne.
Milloin se suli kokoon, milloin laskeusi alemma, sitten taas ylemmäksi
kohotakseen, kasvaen rajattomiin. Ei voinut päättää, mistä tämä
kummallinen varjoleikki johtui. Äkkiä sytytettiin ensimäisessä
kerroksessa lamppu. Akkunasta tulvahti valoa pimeyteen ja valon
keskestä näkyi Poppean vartalo. Hänen yllään oli kallisarvoinen puku,
jonka päälle oli heitetty musta, silkkinen vaippa. Hänen hiuksensa
valuivat valtoiminaan olkapäille ja kipertyivät kultaisina kiehkuroina
selkää alas. Hänen kalpeitten kasvojensa ilme oli tuskallisen
jännittynyt. Kuunneltuaan hetkisen, otti hän käteensä öljylampun, joka
ei levittänyt ympärilleen juuri enemmän valoa, kuin kiiltomato, ja piti
sitä ikkunan ulkopuolella. Köydessä vähän alempana heilui mies, kuten
kellon heiluri. Silmänräpäyksessä oli hän akkunan tasalla ja heilahutti
itsensä huoneeseen sisään.

"Oletko valmis?" kysyi hän hiljaa.

Se oli Otho. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, tavallisen maalaisen
puku. Kasvot oli mustattu noella. Kainalossa hänellä oli paljastettu
miekka.

Poppea ojensi hänelle aistikkaan lippaan.

"Koristeeni!"

Poppea kietoi käsivartensa Othon kaulaan ja viipyi siinä asennossa
hetkisen.

"Kuinka minä sinua rakastan -- nythän saan sen tunnustaa. Tiedätkö,
mitä minä sinun tähtesi uskallan?"

"Minä tiedän -- kysymyksessä on meidän molempien onni, kallis nainen.
Meillä ei ole aikaa hukata. Eteenpäin!"

Hän nosti voimakkaalla käsivarrellaan Poppean siron ruumiin maasta
ylös. Tämä kyyristyi vavisten hänen rintaansa vasten ja puristi
käsivartensa lujemmin hänen kaulaansa. Yhdellä hyppäyksellä oli Otho
ikkunalaudalla, tarttui oikealla kädellään köyteen ja alkoi verkkaan
laskeutua alas.

Kun he riippuivat arviolta puolivälissä ikkunan ja maan välillä,
ilmestyi ylös iljettävä, vanha pää, irvisti kavalasti, ja vanha
raivotar Hippolyte huusi hiljaa laskeutuville.

"Sabina, korkea valtijattareni, minne riennät sinä näin tavattomaan
aikaan?"

Pakolaiset eivät vastanneet. Otho liukui entistä nopeammin syvyyttä
kohti. Mutta vanhus, joka näki menettävänsä paikkansa ja joka sitä
paitsi pelkäsi Rufiuksen epäilevän häntä osalliseksi pakosuunnitelmaan,
huusi nyt täyttä kurkkua:

"Valtijatar! Pysähtykää! Minnekkä näin myöhään? Ylös, orjat!
Hälyyttäkää talo! Valtijatar ryöstetään! Varas on palatsissa! Laskekaa
koirat irti!"

Silmänräpäyksessä oli talonväki liikkeessä. Juuri saavuttivat Otho
ja Poppea maan, kun portit syöstiin auki ja ulos ryntäsi kaksi orjaa
suoraan pakolaisia kohti. Otho jätti Poppean sylistään ja tempasi
miekan vaippansa alta. Samalla päästi hän kimakan vihellyksen.
Taitavalla iskulla teki hän toisen ahdistavan orjan taisteluun
kykenemättömäksi. Mutta toinen suuntasi jo aseensa häntä kohti. Muita
orjia kiirehti paikalle. Syntyi kauhea hälinä. Tuotiin tulisoihtuja.
Paikalla rientävän poliisikohortin hätämerkit kaikuivat kolkkoina
yössä --.

Silloin harppasi kaksi jättiläiskokoista miestä Rufiuksen orjien
joukkoon. Salamannopeasti jakoivat he iskuja oikealle ja vasemmalle,
niin että hyökkääjät hämmästyneinä ja pelästyneinä väistyivät. Nämä
miehet olivat kaksi Othon orjaa, jotka kuten raivoisat tiikerit
hyökkäsivät Rufiuksen palvelijoiden kimppuun. Syntyi yleinen hämminki.
Tulisoihdut sammuivat. Silloin sieppasi Otho puoleksi tajuttoman
Sabinan syliinsä ja katosi pitkin harppauksin yön peittoon.

Kun talon orjat olivat tointuneet ensimäisestä pelästyksestään, olivat
Otho ja Poppea hävinneet. Syntyi raivoisa taistelu Othon orjien ja
talon palvelijoiden välillä. Pian huomattiin, että edelliset olivat
gladiaattoreita. Viisi heidän vastustajistaan kieri maassa. Toiset
peräytyivät takaisin palatsia kohti. Silloin ilmestyi paikalle
poliisikohortti. Mutta ennenkuin Rufiuksen orjat, jotka luulivat
saaneensa uusia vihollisia, tunsivat sotilaat, olivat gladiaattorit
pujahtaneet heidän näkyvistään ja hävinneet pimeään.

Sillä välin oli Otho Poppean kera, joka taas oli täydelleen tointunut,
rientänyt kantotuolille. Sabina hyppäsi sisään. Otho heittäytyi
ratsulleen -- piiskan isku ja pieni karavaani kiisi pitkin ahtaita
katuja kaupungin itäistä porttia kohti. Kaukaa kuului taistelun melu.
He olivat jo jokseenkin loitolla vaaran paikasta, kun äkkiä tien sulki
poikkikadulta syöksyvä ratsumies.

"He -- minne matka?" huusi hän Otholle, joka tuskin sai pidätetyksi
hevostaan, ettei töytännyt ratsastajaa vastaan, "minusta näyttää,
ett'et sinä ole oikeilla asioilla! Seis, sanon minä!"

Otho, joka ensi silmäyksellä tunsi kotia palaavan Rufiuksen, koetti
ajaa hänet kumoon. Mutta Rufius istui varmasti satulassa. Muulit
säihkyivät. Miesten miekat kalskahtivat yhteen.

"Tie auki!" huusi Otho raivoissaan, "taikka olet kuoleman oma!"

Rufius, joka tunsi ystävänsä äänen, peräytti ällistyneenä ratsunsa.

"Otho -- sinäkö?"

Tätä hetkeä käytti Otho hyväkseen, antaakseen muuleille raivoisan
iskun, niin että ne täyttä ravia lensivät paikalta.

Jo kuului miesten korviin takaa-ajavien huudot:

"Sabina -- ryöstö -- murha", kaikui sekaisin melun keskeltä.

Rufius säpsähti. Hänen kätensä lensi vaistomaisesti otsalle -- hän
käsitti oitis asian laidan. Hänen jalot piirteensä vääristyivät. Otho
painoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin. Mutta samassa pyörähytti
Rufiuskin hevosensa ja nelisti pakenevain jälkeen. Miekat välkkyivät
kuutamon valossa. Hetkisen riehuivat miehet milloin rinnakkain milloin
jälekkäin ja kalvat risteilivät kalskahdellen kolkosti toisiaan vastaan.

Koko kaupungin osa havahtui yöunestaan. Silloin, kun Rufius taas oli
jäänyt hiukan jälkeen, käänsi Otho äkkiä uskomattoman taitavasti
ratsunsa ja samassa silmänräpäyksessä kun Rufius täyttä laukkaa syöksyi
ohi, sysäsi hän takaa päin säilänsä kahvaa myöden vastustajansa niskaan.

Rufius päästi tuskan huudon ja putosi raskaasti hevosen selästä, joka
pelästyneenä nelisti eräälle sivukadulle. Mutta Otho laski jälleen
täyttä vauhtia muulien jälkeen.

Takaa-ajajat pysähdytti poikkipuolin kadulla makaava Rufius.

Äänekkäästi valittaen nostivat orjat herransa maasta, saattaakseen
hänet kotiin. Mutta Rufius teki kädellään heikon, kieltävän liikkeen.
Sitten viittasi hän siihen suuntaan, jonne murhaaja oli kadonnut.

"Kirous teille!" mutisivat värähtelevät, vaahdon peittämät huulet.
"Onnettomuus sinulle, Otho, sinun suvullesi, koko Roomalle. Kuolema
teille kaikille..."

Verta tulvahti hänen suustaan. Pää hervahtui erään orjan syliin.

Samassa silmänräpäyksessä sivuuttivat Otho ja Poppea portin, vartijan
ollessa nukkuvinaan. Otho ei ollut suotta keisarin suosikki ja yhtä
kaikkivoipa kuin hänkin.

Muutamia tunteja myöhemmin kätki eräs maatalo Campanjalla pakolaiset
ja heidän rikoksellisen onnensa. Mutta Rufius makasi paareilla
palatsissaan, jossa nyt oli autiota ja hiljaista.



VIII LUKU.

KUNNIA VAIKO RAKKAUS.


"Voitto, Antonius! -- Tässä on armahduskirjasi. Nero asettaa sinut
jälleen pretorianikaartiin. Britannicus onnittelee sinua."

Julia oli kiireisin askelin rientänyt siihen huoneeseen, jonka hän oli
luovuttanut Antoniukselle. Hän itse nukkui viereisessä salissa, jota
erotti upseerin huoneesta ainoastaan raskas, purppurainen esirippu.

Antonius oli toipunut jo niin paljon, että voi vapaasti ja ilman
käärettä päässä liikkua. Hän oli koko päivän kävellyt huoneessaan
edestakaisin, odottaen tuomiotaan. Salaisesti hautoi hän päässään
voimatonta kiukkuaan ja mietiskeli tulevaisuutta ja sen tuomia
tehtäviä, sillä hän oli edelleenkin varma oikean asian voitosta.

Nyt oli hän siis vapaa!

Hänen edessään seisoi vienosti punehtuen tuo ihana naisolento, jota hän
sai kiittää hengestään, ja katseli loistavin silmin häntä.

"Ilmottaudu mahdollisimman pian keisarin puheille", jatkoi neito, "ja
pidä huoli siitä, että voit hänelle mainita jonkun piilopaikan, jossa
olet ollut sairautesi ajan. Ei kukaan saa tietää sinun olleen minun
luonani, sillä tällaista rikosta keisarillisen huoneen lakeja vastaan
ei imperatori todellakaan antaisi anteeksi."

"Minä olen noudattava määräyksiäsi, Julia", vastasi Antonius, ottaen
päälleen panssarinsa, joka niin monta viikkoa oli riippunut käyttämättä
seinällä. Julia ojensi hänelle kypärän. "Sinä menet minun makuuhuoneeni
läpi pieneen käytävään, joka johtaa palatsin kappeliin. Siellä
odottaa minun orjattareni, jonka johdettavaksi sinun on antauduttava.
Takaportin kautta pääset kenenkään huomaamatta täältä. Jumala olkoon
sinulle armollinen, Antonius."

Nuorukaisen kalpeat kasvot synkistyivät. Kauvan katsoi hän tyttöä. Tämä
piti silmänsä alasluotuina, aivan kun ei hän olisi uskaltanut katsoa
silmiin miestä, jonka elämän hän oli ryöstänyt kohtalolta.

Antoniuksen oli vallannut syvä liikutus. Mikä ajoi hänen silmäänsä
kyynelen -- hänen joka ei koskaan ollut itkenyt? Mikä ahdisti hänen
sydäntään tällä hetkellä ja ryösti puhetaidon? Kiitollisuuttako se oli?

Ainoastaanko vaan kiitollisuutta? Hän ei osannut itsekään selittää,
mikä voima pakoitti hänet heittäytymään polvilleen Julian eteen ja
kostuttamaan hänen käsiään kyynelillään.

Hetkisen he olivat molemmat hiljaa. Julia seisoi suorana ja katseli
kaihoisasti edessään polvistuvaa nuorukaista. Vienolla liikkeellä
irroitti hän oikean kätensä tämän kädestä ja laski sen ritarin
kumartuneen pään päälle. Mutta hänen silmänsä suuntautuivat taivasta
kohti ja kaikkivaltiaan luokse kohoutui tulinen rukous hänen
puolestaan, joka oli tullut hänelle niin sanomattoman rakkaaksi.

Pyhä rakkauden side yhdisti nämä sydämet toisiinsa, vaikka he itse
sitä tuskin tiesivät. Sillä kuinka olisi Antonius hetkeksikään voinut
unohtaa itsensä niin, että olisi toivonut saavansa Julian, joka oli
ylhäinen kuin prinsessa? Ja kuinka olisi Julia, kristitty, saattanut
lahjoittaa sydämensä henkilölle, joka uuden Jumalan tunnustajia piti
pahimpina vihollisinaan?

Niin erosivat he sydämessä kaiho, jota ei aika eikä mikään ollut
kyennyt poistamaan.

Jo tarttui Antonius esirippuun, kun hänen vasen kätensä tunnustellen
koetti sivua.

"Miekkani!"

Julia säpsähti.

"Minä unohdin", mutisi hän -- "mutta etkö tahdo ottaa imperatorilta
vastaan uuden? Tämä on vielä veressä."

Soturin kasvoihin ilmestyi julma piirre. "Juuri sitä tahdon minä
kantaa, Julia. Miekkaa, jota vielä petturien veri tahraa. Anna se
minulle." Huoahtaen otti Julia aseen seinältä, jossa se oli ollut
piilossa muutamien eläinten taljojen välissä. Sinä päivänä, jona
tiedoton soturi tuotiin hänen huoneisiinsa, oli hän ripustanut miekan
sinne ja siellä se oli ollut unohduksissa.

Mutta Antonius tunsi vanhojen voimiensa palaavan, omistaessaan taas
vanhan miekkansa. Voimakkaalla liikkeellä oli hän temmannut raudan
huotrastaan ja katseli sitä nyt miltei liikutuksella. -- Se oli
ruostepilkkujen peitossa, mutta niiden välillä punoitti hyytynyttä
verta. Unohdettu oli Julia, unohdettu menneisyys ja nykyisyys. Entinen
rajuus valtasi sotilaan, katsellessaan murha-asetta.

Heittäen vielä silmäyksen hämmästyneeseen tyttöön, kiiruhti hän ulos,
etsien neuvottua tietä, joka hänet oli viepä taas vapauteen.

Kauvan seisoi Julia paikallaan ja katseli esirippua, joka vielä liikkui.

Sitten lähti hän ajatuksiinsa vaipuneena siihen palatsin osaan, jota
keisarinna vallitsi. --

       *       *       *       *       *

Antonius oli saapunut kadulle kenenkään häiritsemättä. Raikas, leppeä,
aurinkoinen ilma häikäisi häntä ja huumasi samalla kertaa.

Siinä lepäsi Rooma, vanha, ylväs Rooma! Kaikki neljätoista
kaupunginosaa olivat entisellään. Keisarin komeat rakennukset eivät
olleet luhistuneet. Tasavallan rakennuttamat temppelit huikaisivat
silmää valkeudellaan. Ruusut tuoksuivat kuin ennenkin. Kapitoli
yleni synkkänä, jylhänä. Ihmiset kulkivat, nauroivat ja juttelivat
kuten ainakin. Aurinko paistoi ja Italian päällä kaareutui ikuinen,
tummansininen taivaankansi.

Ja kuitenkin istui caesarin istuimella salamurhaaja!

Mietteissään kulki soturi eteenpäin, välittämättä suunnasta. Hän
mietti, missä sanoisi olleensa ajan tuosta muistettavasta päivästä
lähtien. Että tyranni sitä tiedusteleisi, oli epäilemätön asia, ja
hänen täytyi välttää epäluulon kohdistumista Juliaan.

Kauvan harhaili hän hiljaisemmissa kaupungin osissa. Hän ei ollut
huomannut, että oli tullut hämärä ja koettaessaan välttää seutuja,
jossa voisi tavata tuttuja, oli hän joutunut Ostian portille ja
jatkanut matkaansa pitkin Via Ostiaa.

Yö oli saapunut. Taivaalle oli noussut kuu ja sen valossa huomasi
Antonius äkkiä edessään tiellä miehen ruumiin, jota ympäröi laaja
verilammikko. Säikähtyneenä kumartui upseeri tarkastelemaan kuollutta.
Hän näytti tulleen matkalta, sillä hänen pukunsa oli pölyssä ja hänen
kasvonsa, joihin myös oli sattunut miekan isku, olivat sannoittuneet.
Kaikki yksityisseikat todistivat, että mies oli ylhäissäätyinen; hänen
vaippansa oli komea, aseet mitä kallisarvoisimmat ja kädet hennot. Ja
kun Antonius tarkemmin katseli kuolleen kasvoja ja lähemmin tutki hänen
kasvonpiirteitään, kouristi äkkiä sanomaton kauhu hänen sydäntään;
raivosta huudahtaen peräytyi hän surmatun luota.

Tiellä makaava oli Narsissus, keisari Claudiuksen entinen ministeri.

Siis hänetkin olivat Agrippinan vehkeet vaatineet uhrikseen! Antonius
polvistui ruumiin viereen ja tutki, eikö olisi ollut mitään merkkejä
mahdollisesti huomattavissa, jotka johtaisivat hänet murhamiesten
jäljille. Hän ei epäillyt silmänräpäystäkään, että murhan suunnittelija
istui keisarillisessa linnassa. Mutta ne, jotka olivat panneet
toimeen konnantyön, ne tahtoi Antonius saada selville ja saattaa
edesvastaukseen.

Kuollut oli ollut ennen hänen ystävänsä. Oli ollut aika, jolloin
Antonius oli ollut Liviassa, Narsissuksen puolisossa nähnyt maailman
ihanimman, viehättävimmän naisen. Nuoruuden huumauksessa oli hän
kerran ilmaissut Livialle intohimonsa. Mutta tämän hylkäys oli saanut
hänet pian järkiinsä, ja siitä saakka ei Narsissuksen puoliso olisi
mistään löytänyt uskollisempaa ja kunniallisempaa hyveensä puolustajaa.
Narsissus ei kuitenkaan ollut koskaan voinut unhottaa tätä nuorekkaan
upseerin tekoa, jonka merkitystä hän liioitteli. Niin oli syntynyt
molempien miesten välille salainen vihollisuus josta ainoastaan
Livialla oli aavistus. Tätä ajatteli Antonius, seisoessaan tuon
kunnioittamansa miehen kylmenneen ruumiin ääressä. Hän päätti verisesti
kostaa niille, jotka olivat palkinneet tämän miehen rajattoman
uskollisuuden ja hänen monet ansiokkaat palveluksensa valtiolle noin
konnamaisella tavalla.

Hän ajatteli Liviaa ja hänen suruaan. Se seikka, että Narsissus oli
ollut matkalla Ostiaan, saattoi hänet otaksumaan, että Liviakin
nyttemmin oleskeli siellä.

Lähenevien askelten kaiku herätti hänet ajatuksistaan, luullen,
että murhaajat palaisivat vielä korjaamaan ruumista, taikkapa
etsimään verenjanolleen uutta uhria, paljasti hän miekkansa ja
syöksyi lähestyviä vastaan. Pian huomasi hän kuitenkin että luullut
rikoksentekijät olivatkin poliiseja, ja ennen kuin hän osasi arvata
mitä tämä merkitsi, olivat nämät hänet saartaneet.

Kohortin päällikkö kävi tarkastelemaan ruumista ja astui sitten
sotilaitten kiinni pitelemän Antoniuksen luokse.

"Auttakaa minua rikoksentekijäin etsimisessä", huusi nuorukainen. "Mitä
mielettömiä te olette! Pidätätte minua, sen sijaan, että ajaisitte
takaa murhaajia."

"Se on tuskin tarpeellistakaan", vastasi komentava upseeri, "syyllisen
olemme juuri saaneet käsiimme."

Antonius hätkähti.

"Mitä tarkoitat upseeri?"

"Miekkasi, päämies, jos saan pyytää."

Antonius kohotti miekkaa pitelevän käden, mutta sotilaat väänsivät
häneltä aseen ja ojensivat sen johtajalleen. Tämä katsoi sitä
tarkkaavasti.

"Terä on tahmainen. -- Sinä näytät kauvan levänneen työsi jälkeen,
päämies. Tässä on hyytynyttä verta."

Antonius koetti puhua, mutta ääni ei tehnyt tehtäväänsä. Häntäkö siis
pidettiin murhaajana? Häntä!

Käheä nauru pääsi hänen kurkustaan.

"Viekää minut tuomarin eteen", sanoi hän lyhyesti.

"Se on tapahtuva, päämies", vastasi poliisiupseeri.

"Sotilaat, nostakaa kuollut."

Nyt kun hän tarkemmin silmäsi ruumista, astahti hän hämmästyneenä
taapäin.

"Kautta Styxin -- elleivät silmäni petä, on kuollut -- Narsissus,
rahaministeri."

"Jonka kruunatun rikoksentekijän kurjat kätyrit ovat toimittaneet
tieltä pois", huusi Antonius.

Upseeri rypisti kulmiaan.

"Mitä tarkoitat?"

Mutta Antonius oli kyllin viisas jättääkseen lähemmin selittämättä
varomattoman huomautuksensa, jonka häpeä ja raivo olivat puristaneet
hänen suustaan.

"Minä kuljin tätä tietä", sanoi hän vastaukseksi, "ja tapasin
aatelismiehen veressään virumassa. Hänen murhaamisestaan ei voinut olla
kovin kauvan."

"Uskokoon sitä ken tahtoo", vastasi kohortin päällikkö naurahtaen.
"Mitä on sinulla tekemistä öiseen aikaan täällä? Mitä varten raahaat
sinä ruostunutta, veristä miekkaa mukanasi? Missä olit sinä silloin
kuin aatelismies murhattiin, ellet täällä?"

Jo oli Antonius vastaamaisillaan: Silloin olin minä keisarillisessa
linnassa -- mutta ennen kuin ensimäinen sana pääsi huulilta, hillitsi
hän itsensä ja vaikeni.

"Eteenpäin!" komensi kohortin johtaja -- "vankilaan!"

Antonius vietiin Mamestinuksen vankilaan. Ahtaassa kopissa, jonka
heikko öljylampun valo teki paremmin kolkommaksi kuin hauskemmaksi,
istui hän homeisella puupenkillä ja koetti miettiä, mitä oli tapahtunut
ja mitä hänellä oli odotettavissa.

Kuka oli murhannut Narsissuksen? Se oli kysymys, joka hänen eteensä
tultaisiin asettamaan.

Hänen täytyi oikeuden edessä puolustaa itseään, se oli päivän
selvää. Ja hän kykenisi myöskin todistamaan syyttömyytensä. Sillä
päivällä, jolloin konnantyö oli tapahtunut, ei hän ollut murhapaikan
läheisyydessäkään ollut. Sillä hetkellä, jolloin ministeri oli kaikesta
päättäen surmattu, oli hän ollut vielä keisarillisessa palatsissa.
Syyttömyytensä varmassa tunnossa ojentautui Antonius kovalle sijalleen,
palaten taas ajatuksissaan sinne, jossa hän viimeiset viikot oli
viettänyt. Hänen silmiensä eteen nousi tuon tytön kuva, joka hänen
sydäntään hallitsi, säteilevän puhtaana, lupaava hymy huulillaan.

       *       *       *       *       *

Keisari oli jättänyt jutun senaatin käsiteltäväksi. Vastoin tapaa
vaati Agrippina oikeutta olla läsnä istunnossa, jossa juttu nuorta
kaartinupseeria vastaan oli esillä; senaatti, joka ei ollut enään
vapaa kansan edustuslaitos, vaan keisarin tahdoton palvelija, antoi
suostumuksensa. Tosin oli senaatissa jäseniä, jotka uskollisesti
pysyivät velvollisuuksissaan ja noudattivat Rooman lakeja vastoin
keisarinkin tahtoa. Mutta mitä voivat he? He olivat kallioita, jotka
kyllä horjumatta kestävät myrskyn möyrivien aaltojen hyökkäykset, mutta
eivät kykene niitä hillitsemään.

Agrippinalle oli varattu kunniaistuin, jolla keisari istui silloin kuin
hän itse johti jotakin tärkeätä senaatin istuntoa.

Hitaasti täyttyi korkea sali. Senaattorit kävivät paikoilleen. Viimein
ilmestyi Agrippina, leskikeisarinna. Hänen olkapäillään riippui komea
kultaompeluksin koristettu purppuraviitta aleksandrialaisesta silkistä.
Senaattorien kunnioittavasti tervehtiessä istuutui hän valtaistuimelle.
Hän näytti olevan vanhentumaton, näytti käyneen entistä kauniimmaksi
sen jälkeen, kun hänestä oli tullut Rooman mahtavin henkilö. Sillä
vielä oli hänen vaikutuksensa nuoreen hallitsijaan horjumaton. Pallaan
rautakylkeä vastaan taittuivat kaikki leskikeisarinnaa vastaan
suunnatut juonet.

Hän katseli ylpein silmäyksin komeata kokousta. Usea paikka oli
uudelleen täytetty Neron hallitukseen astumisen jälkeen. Siinä lähinnä
istui Callistus, joka esillä olevassa jutussa toimi syyttäjänä. Hän
kantoi oikeaa kättänsä puolittain togan alle kätkeytyvässä siteessä.
Leskikeisarinna oli itse hänet tähän tärkeään tehtävään valinnut,
ja ystävällisellä silmäyksellä rohkaisi hän uskottuaan näyttelemään
osaansa taitavasti ja -- kauniisti. Callistus oli itse toimittanut
Narsissuksen murhan; ei kukaan olisi siis paremmin kyennyt valvomaan
hovin etuja tässä jutussa, kuin hän, hovin konnamaisin palvelija.

Synkin katsein mitteli hän miestä, joka oli rohjennut astua
puolustamaan syytettyä. Tuo peloton oli Borea Soranus, mies yhtä
urhoollinen kuin oikeamielinenkin, mies, jonka hänen persoonalliset
hyveensä olivat tehneet yhtä suosituksi kansan keskuudessa, kuin
epäiltäväksi hovissa.

Kokoontuneitten keskuudessa syntyi liikettä.

Antonius ilmestyi tuomariensa eteen.

Hän oli kalpea sairaudestaan sekä elämästä maanalaisessa kopissaan
heikontunut. Kuitenkin oli hänen ryhtinsä ylpeä ja luottamuksensa
horjumaton.

Mitä saattoi hänelle tapahtua?

Hän oli syytön ja ainoastaan onneton sattuma oli heittänyt häneen
syyllisyyden varjon.

Callistus, syyttäjä, alkoi puheensa.

Antonius hätkähti, kun hänen silmänsä kohtasivat Agrippinan uskotun.

Hän tiesi mitä tältä taholta oli odotettavissa...

"Senaattorit", alkoi yleinen syyttäjä, "jos kukaan on ansainnut
koetellun oikeudentunnon täyttä ankaruutta, niin on sen tehnyt Markus
Antonius, keisarillisen kaartin upseeri, joka on murhannut meidän
kaikkien kunnioittaman ja rakastaman miehen." Makealla hymyllä ja
teeskennellyllä ihastuksella luetteli hän Narsissuksen ansiot, hänen
palveluksensa kuolleelle, jumalalliselle Claudiukselle, hänen hyveensä,
hänen oikeudenmukaisuutensa sekä ystävää että vihamiestä kohtaan.

"Isänmaa menetti hänessä parhaan kansalaisen -- keisari uskollisimman
palvelijan... eikö jokaisen isänmaan onnea ihannoivan silmiin nouse
häpeän, epätoivon ja vihan kyyneleet ajatellessa, että tällainen
kansalainen on saanut päättää päivänsä maantiellä, että ylhäinen
virkamies on konnamaisen salamurhaajan uhrina verensä kuiviin
vuodattanut?" Nyt ryhtyi Callistus lähemmin kuvailemaan Antoniuksen
vangitsemistilaisuutta. "Kaikki tosiasiat viittaavat siihen, että
kukaan muu kuin Markus Antonius ei voi olla syypää tuohon konnamaiseen
tekoon. Mutta nämä suoranaiset todisteet eivät ole saaneet paatunutta
rikoksen tekijää vielä tunnustamaan syyllisyyttään. Hän kieltää, ja
hänen puolustukseksensa kärjistyy kysymykseen, jonka hän on tehnyt
tutkintotuomareille:

"'Miksi olisin minä tuon työn tehnyt?'

"Todellakin, senaattorit, siinä olisi ratkaisematon arvoitus, ellei
minulla olisi käytettävissäni todisteita, jotka osoittavat, että
pretorianilla oli vieläpä erittäin painavat syyt murhata Narsissus.

"Me olemme kaikkivaltiaat valtakunnassamme, Antonius, eikä pieninkään
synti jumalia tai keisaria vastaan jää meiltä huomaamatta.

"Ymmärrä minua oikein, Antonius, ja jumalien ja kunniasi nimessä vastaa
totuuden mukaisesti:

"Rakastatko Liviaa, ministerin puolisoa?"

Antonius kalpeni, ei sen vuoksi, että hän olisi pelännyt kysymyksen
takana piilevää vaarallista ansaa, vaan siksi, että hänen jaloa
mieltään pahoitti tämän kunnioitettavan naisen nimen sekoittaminen
tähän juttuun. Siitä huolimatta vastasi hän totuuden mukaisesti:

"Kyllä", vastasi hän, "oli aika, jolloin minä tätä jaloa naista
rakastin. Mutta hänen hyveensä ohjasivat minut oikealle tolalle,
tavottelemaan -- ei hänen rakkauttaan -- vaan hänen kunnioitustaan."

Syyttäjän kasvot vetäytyivät pirulliseen irvistykseen.

"Ei kukaan, Antonius, tahdo epäillä Livian hyveellisyyttä, mutta meidän
on lupa tämän tunnustuksen jälkeen epäillä sinun sanojesi totuutta.
Sillä aistillinen intohimo on kuin hehkuva hiilos, jonka myrskyt
voivat uudelleen saada hehkumaan. Kieltäytymisen tuhan alla hehkuu
salainen tuli, joka ensimäisen aiheen johdosta leimahtaa liekiksi.
Se tuli kuluttaa kaiken -- totuuden, kunnian ja hyveen. Ei ole enään
epäilystäkään siitä, että Antonius ei olisi todellinen rikoksentekijä.
Ja tietäen, että te, senaattorit, halveksitte murhamiestä yhtä paljon
kuin minäkin, jätän turvallisesti teille tuomion langettamisen."

Jännitys, jolla kuulijat olivat seuranneet puhetta lankesi Callistuksen
lopettaessa. Agrippinan huulilla väreili tyytyväinen hymy. Callistus
heitti ilkkuvan silmäyksen Antoniukseen, mutta laski paikalla
katseensa. Yliluonnollinen viha, joka leimusi upseerin silmissä sai
hänet kauhistumaan.

Voi, jos Antonius joskus pääsisi kostamaan. Siitä sukeutuisi hirveä
tilinteko.

Nyt astui Borea Soranus esiin ja mitellen Callistusta halveksivin
silmäyksin alkoi hän selvällä, täyteläisellä äänellä:

"Senaattorit! Minun mielestäni Callistuksen puheessa ilmeni liian
suuressa määrässä persoonallinen viha. Olisi hyvä, jos tätä asiaa
ratkaistaessa ei kiinnitettäisi kovin paljon huomiota syyttäjään, vaan
sitä enemmän tosiasioihin ja -- eikä suinkaan vähimmässä määrässä --
syytetyn persoonallisuuteen."

Sitten puhui senaattori olosuhteista, joissa Antonius vangittiin. Hän
huomautti, kuinka oli aivan luonnotonta otaksua, että Antonius, jos hän
todellakin olisi ollut murhaaja, olisi jäänyt paikalle niin pitkäksi
aikaa ja sitten syöksynyt poliisikohortin lähestyessä sitä vastaan.
Myöskin osoitti hän tyhjiksi ne johtopäätökset, jotka Callistus
oli vetänyt Antoniuksen tunnustuksen johdosta suhteestaan Liviaan,
Narsissuksen puolisoon.

"Callistus", lopetti Soranus puheensa, "nimitti rakkautta kaikki
kuluttavaksi tuleksi, jonka synnilliseen hehkuun hyveet hukkuivat.
Minun mielestäni se on huono selitys jalolle tunteelle, minkä valtaan
Antoniuskin oli kerran joutunut. Ei pahaan, vaan päinvastoin hyvään
täytyi häntä johtaa ihailunsa jaloa Liviaa kohtaan. Sillä rakkaus on
kuin puhdas, valkoinen tähti, joka tuikkaa taivaan laella ja johtaa
yksinäisen miehen askelia pimeässä. Onnellinen se, jolle rakkauden
valossa elämän yö muuttuu päiväksi, jonka myrskyävä sydän saa odottaa
sitä hetkeä, jolloin tuo tähti puhtaana ja kauniina astuu alas
korkeudestaan, antautuaksensa rakastetun omaksi. Mutta onnellinen
myöskin hän, joka kykeni kieltäytyen sulkemaan nuot kalpeat säteet
sydämensä sopukoihin, joka kykeni varjelemaan hyveensä ja pitämään
sielunsa puhtaana. -- Sellainen, senaattorit, oli Antoniuksen rakkaus;
ei ikinä voinut se johdattaa häntä surmaamaan miestä, joka oli jo
kauvan ollut hänen persoonallinen ja valtiollinen ystävänsä --."

Puhe ei ollut tekemättä vaikutusta. Agrippina rypisti uhkaavasti
kulmiaan, Callistus päästi käheän naurun.

Ryhdyttiin uudestaan kuulustelemaan syytettyä, joka jo vankilassa oli
kertonut kaikki, mitä tiesi.

"Sinä et ollut Roomassa sinä päivänä, jolloin Narsissus murhattiin?"
kysyi kuulusteleva senaattori.

"Päinvastoin. Minä olin Roomassa."

"Mutta et -- niin väität -- sillä kulmalla, jossa murha tapahtui."

"Aivan niin."

"Sinä tulit sattumalta Ostian tielle?"

"Ihan sattumalta."

"Sinä olit menossa Ostiaan?"

"En."

"Mitä oli sinulla sitten tekemistä Ostian tiellä?"

"Ajatukseni -- onneton sattuma oli ohjannut askeleeni sinne."

"Sinulla täytyi olla kuitenkin joku tarkoitus, Antonius?"

"Ei, senaattori. Minä kuljin, kuten sanoin, ajatuksissani."

"Mistä sinä tulit?"

Antonius ei vastannut.

"Sinut otettiin tuona päivänä, jolloin sinut vangittiin, imperatorin
armosta jälleen armeijaan. Sinä olit ollut kuolemaan tuomittujen
joukossa siihen asti. Otaksuttavasti sinä tulit nyt piilopaikasta,
jossa olit viettänyt ajan keisarin valtaistuimelle nousemispäivästä."

"Aivan niin."

"Missä sinä olit ollut?"

Antonius vaikeni.

"On selvää, Antonius, että jos sinä voit osoittaa olleesi mainittuna
päivänä edes muutamia tunteja aikaisemmin, kun sinut tavattiin kuolleen
luota, jossakin toisessa osassa Roomaa, niin sinun syyttömyytesi on
todistettavissa. Mutta vaikenemisesi on sama kuin tunnustus. Siis puhu."

Yhä vaikeni Antonius. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta,
pysähtyi Agrippinan kasvoihin ja suuntausi sitten lattiaan.

Agrippina kumartui eteenpäin. Hänen huulillaan leikkieli hymy.

Eikö tässä ollut olemassa joku salaisuus, jonka uhriksi Antonius nyt
oli joutumassa?

"Missä olit tuona päivänä Antonius?" kysyi hän pehmein, viettelevin
äänin. "Mikä katto varjosi sinua tuona onnettomana hetkenä? Eikö ole
yhtään ystävää, joka voisi astua puolestasi todistamaan?"

Ja hetkisen odotettuaan, jatkoi hän:

"Selitä meille, Antonius, missä olit silloin kun murha tapahtui, ja
minä annan keisarillisen sanani -- sinä olet vapaa."

Antonius oli vaiti.

Keisarinna kalpeni.

Hän oli nähnyt valkoiseen pukuun puetun tytön kuninkaallisella
kädenliikkeellä työntävän vartijan keihään syrjään ja astuvan saliin
juuri kun hän lausui viimeiset sanansa.

Senaattorit nousivat seisoalleen langettaakseen tuomionsa.

Silloin astui tyttö etualalle, ja ojentaen kätensä rukoilevasti, hän
huusi väräjävin äänin:

"Hän on syytön!"

Senaattorit seisoivat kuin kivettyneinä.

Keisarinna oli hypähtänyt istuimeltaan ja ojensi käskevästi kätensä
tyttöä kohti -- mutta ääni kielsi palveluksensa. Callistus puri
huuliinsa -- ainoastaan Soranus, senaattori, hymyili lempeästi.

Antonius oli astunut askeleen taaksepäin. Hän katseli osittain
kauhistuneena, osittain ihaillen Juliaa, ja hänen voimakkaille
piirteilleen levisi ihmeellinen loiste. Hetkeksi vaan lyhyeksi
silmänräpäykseksi käänsi tyttö kalpeat, enkelimäiset kasvonsa
nuorukaiseen päin ja hänen ihanat silmänsä säteilivät kauniimmin kuin
koskaan.

Mutta Antonius oli silloin jo kääntynyt hänestä pois päin ja oikeaa
kättään ojentaen sanoi hän varmasti:

"Minä en tunne tuota tyttöä."

Senaattorit olivat tointuneet ällistyksestä, jonka naisen ilmestyminen
neuvossaliin oli synnyttänyt ja istuutuivat uudelleen.

Soranus käsitti, että tästä silmänräpäyksestä riippui kaikki. Ennenkuin
Callistus oli ehtinyt tointua, kääntyi hän ankarana Antoniuksen.

"Kuinka, ritari", sanoi hän, "sinä et sano tuntevasi prinsessa Juliaa,
keisarinnan ystävätärtä?"

Antonius, joka oli oitis käsittänyt, että Julia tahtoi uhrata itsensä,
tahtoi tunnustaa totuuden, pelastaakseen hänet pyövelin käsistä, oli
lujasti päättänyt torjua tuon jalomielisen uhrauksen.

Hänkö jättäisi tämän kauniin, puhtaan olennon keisarinnan kostolle,
ostaakseen itselleen vapauden? Noitten kukoistavien kasvojenko pitäisi
hänen tähtensä vaaleta? Loistavien silmien hänen tähtensä sammua?

Ei koskaan!

Hän pudisti päätään.

"Ei, senaattori, minä en tunne häntä."

"Kuinka", jatkoi Soranus, "sinä, joka niin usein olet ollut vahdissa
keisarillisessa linnassa, et sano nähneesi keisarinnamme seuralaista?"

"En koskaan ole häntä nähnyt, senaattori."

Soranus uskalsi äärimäisyyteen.

"Kuinka, Antonius, sinä et muista enään, kuinka minä kerran näytin
prinsessaa Appian kadulla, kuinka sinä ihmetellen hänen kauneuttaan ja
suloaan pysähdyit tielle katselemaan?"

Antonius hymyili, ja heittäen ystäväänsä surumielisen, paljon puhuvan
silmäyksen, pudisti hän ääneti päätään. Soranus ymmärsi ja vaikeni.

"Kuinka?" huudahti Julia, astuen askeleen Antoniusta kohti, "etkö sinä
tunne minua?"

Heidän katseensa kohtasivat ja vajosivat toisiinsa.

Antonius kalpeni.

"Minä en tunne sinua."

"Ah -- sinä et tahdo tunnustaa totuutta, säästääksesi minua, Antonius?
Tahdot mieluummin kärsiä kunniattoman kuoleman, kuin nähdä minun
kunniani epäilyksen alaisena? Kuinka tuhmaksi minun pitää sinua sanoa?
Mitä olisi puhtaus, jos sen pitäisi olla toisten alhaisuuden kuvastin?
Petollinen varjo, arvoton koristeeksi naiselle.

"Ei, senaattorit, älkää uskoko häntä. Hän valehtelee, senaattorit; ensi
kerran puhuvat hänen huulensa sanoja, jotka eivät ole totta --.

"Hän tuntee minut yhtä hyvin kuin minä hänet, sillä silloin kun
Narsissus surmattiin, oli Antonius minun luonani, minun huoneissani."

"Oh, neiti -- te olette kadottanut järkenne!" vastasi Antonius.

"Päin vastoin, senaattorit -- minä puhun totuuden nimessä."

"Jalomielisyytesi on johtanut sinut valheeseen, Julia!"

"Ei, Antonius -- sinun eksynyt sydämesi ei tahdo ymmärtää todellista
hyvettä. Hän on syytön, senaattorit -- minä vannon, että sanani ovat
totta!"

Ei kukaan vastannut enään.

Agrippina oli vaipunut takaisin istuimelleen. Hänen silmistään
sinkoilivat salamat. Hänen huulensa vapisivat.

Hän antoi merkin Callistukselle, ja tämä astui Soranuksen luo.

Lyhyen sanan vaihdon jälkeen julistettiin Antonius syyttömäksi ja
vapaaksi.

Agrippina nousi verkkaan ylös. Kohottaen päänsä korkealle, katsoi hän
halveksumisesta ja säihkyvin silmin prinsessaa.

"Sinä olet vapaa, Antonius. Senaattorien tuomio ja minun keisarillinen
sanani takaavat sen. Tunkeutumisestasi palatsin huoneisiin, on se
vastuussa, joka unohtaen velvollisuuden ja kunnian vaatimukset, on
rohjennut katujen loan tuoda keisarin linnaan.

"Vangitkaa prinsessa."

       *       *       *       *       *

Oliko se unta?

Ilkkuivatko häntä ilkeät henget?

Kiusasivatko kuumeen hourekuvat?

Antonius istui senaattori Soranuksen huoneessa tuijottaen tajuttomin
katsein lattiaan. Hänen sydämensä jyskytti, rinta kohoili kiivaasti.
Hänen edessään seisoi senaattori ja katseli huolissaan ystäväänsä.

"Tapahtuu ihmeitä ja merkkejä, Antonius", virkkoi hän. "Mitä minä
tänään olen kokenut, on uuden, sarastavan ajan merkkejä."

Antonius katsoi tylsästi häneen.

"Oi, minua kurjaa, minua onnetonta -- minun tähteni täytyy hänen joutua
turmioon. Miksi eivät jumalat suoneet mieluummin minun kuolla, kuin
jäädä tämmöiseen tuskaan elämään?"

"Mitä hyödyttää voihke?" vastasi Soranus. "Tyranni rikastuttaa
ansioitaan."

Antonius ponnahti ylös.

"Onko sinulla vielä toivoa, Soranus?"

Senaattori nyökäytti.

"On."

"Mikä?"

"Väkivalta."

"Ah -- minä tahdon vapauttaa hänet. Soranus. Minä tahdon valmistaa
kiduttajien ruumiista sillan, joka johtaa vankilasta ulos. Hänen
jalkansa on astuva satojen ruumiitten yli, taikka -- he saavat tappaa
minut hänen kanssaan!"

"Mieluummin toteutukoon ensimäinen toivomuksesi, Antonius", virkkoi
senaattori. "Minun miekkani on oleva sinunkin. Mutta nyt Britannicuksen
luokse neuvottelemaan keinoista, miten vapautamme prinsessan."



IX LUKU.

KAKSI KÄRSIVÄÄ.


Oikeusjuttu Antoniusta vastaan, hänen omituinen vangitsemisensa ja
odottamaton välikohtaus, joka oli aiheuttanut hänen vapauttamisensa
ja prinsessa Julian vangitsemisen, olivat luonnollisesti ainoana
puheenaiheena Roomassa. Että Antoniuksen täytyi olla syytön, sen
käsitti jokainen. Että Julia oli heitetty tunnustuksensa vuoksi
vankilaan, herätti yleistä tyytymättömyyttä. Sillä hänen rikoksensa oli
ainoastaan hänen rakkautensa -- ja eikö pyhä tunne, joka tuo sellaisen
uhrautuvan jalomielisyyden, olisi mieluummin ansainnut anteeksiannon
kuin syytöksen.

Livia, salaperäisesti hengiltä toimitetun ministerin puoliso yksin
aavisti, kuka oli todellinen syyllinen hänen miehensä surmaan. Hän
oli saanut muutamia päiviä ennen nyt surmatun ministerin Roomaan
tuloa, tältä kirjeen, jossa hän kertoi, että hän kaikellaisten toimien
vuoksi ei ollut ennen päässyt Aasiasta, mutta tahtoi nyt kaikella
tarmolla Roomaan palattuaan ryhtyä ajamaan prinssi Britannicuksen
asiaa. Hän ei vielä silloin tietänyt, että hänet jo aikoja sitten oli
eroitettu virastaan, että hän oli nyt henkilö, jolle laajasta Rooman
valtakunnasta ei löytynyt turvallista paikkaa.

Livia oli kuitenkin toivonut armahdusta. Olihan hän Pallaan pojan
Markuksen kautta päässyt kauhean rikoksen perille, jonka uhriksi
Claudius oli joutunut ja jota Nero kiitti valtaistuimestaan.
Eikö keisarillisella hovilla ollut täysi syy koettaa ostaa hänen
vaikenemistaan?

Livia ei tuntenut Aprippinaa. Caesarien hovissa ei ostettu mitään.
Otettiin -- väkivallalla. Kun Livia näki verentahrimaa miestään
kannettavan kotiin, ei hän itkenyt. Tällä hetkellä hän paremminkin
ihmetteli, kuinka hän ei ollut tullut lainkaan ajatelleeksi
tällaista loppua. Itse vartioi hän ruumista ja saattoi miestä, jolle
hänen elämänsä ja rakkautensa olivat kuuluneet, tämän viimeiseen
lepopaikkaan. Narsissus haudattiin, kenenkään sitä estämättä,
juhlallisesti sukuhautaan, jossa jalon roomalaisen esi-isät lepäsivät.
Puolet Roomaa otti surujuhlallisuuksiin osaa. Ja kuolleen kaunis
vaimo herätti mykässä surussaan yleistä myötätuntoa. Samoin hänen
tummakutrinen tyttärensä, joka tuskallisin katsein silmäili äidin
kyynelten vuoksi äkkiä synkistynyttä maailmaa.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun Livia lapsineen ilmestyi keisarilliseen
linnaan Palatinilla ja vaati pääsyä keisarinna Oktavian puheille.

Sotilaat tekivät kunnioittavasti tietä leskelle. Eteissaleissa astui
häntä vastaan lakeijat, jotka ottivat vastaan hänen määräyksensä.
Hänen täytyi odottaa, kunnes hänen vierailustaan oli ilmoitettu
ylihovimestarille. Väsyneenä istahti hän muutamaan mahonkituoliin.
Hänen silmänsä tarkastelivat välinpitämättömästi marmooriveistoksia ja
kiintyivät sitten lattiaan, joka oli taiteellista mosaiikkisommittelua.

Lapsi nojasi hänen helmaansa.

"Täällä on niin yksinäistä, äiti", kuiskasi pienokainen. "Emmekö palaa
taas kotiin? Minun on kylmä."

Livia kohotti päätään.

"Me emme enään palaa kotia, Lukrezia. Meillä ei ole kotia."

"Mennään isän luo, äiti."

"Isä on kuollut."

"Mitä se on? Onko hän kipeä?"

"Me emme enään koskaan näe häntä, lapseni."

"Sinä sanoit niin eilen ja nyt taas. Mutta minä en sitä ymmärrä. Minun
täytyy hänet taas nähdä. Voisimmeko milloinkaan nauraa, äiti, jos emme
isää enään näkisi? Emmehän voisi?"

"Me emme enään koskaan naura, lapseni. Emme koskaan. Kurjat ihmiset
ovat tappaneet isäsi, ja äitiäsi uhkaa joka hetki sama kohtalo."

Lukrezia oli vaiti ja mietti, mitä äiti mahtoi puheellaan tarkoittaa.
Lapsi ei käsittänyt mitään. Mitä tiesi hän kuolemasta? Ei muuta, kuin
että ihmiset sitä pelkäsivät.

Mutta hän pelkäsi kaikkea siitä saakka, kun hänen äitinsä oli käynyt
heikoksi ja surulliseksi. Hänen ylväs äitinsä, joka aina oli puhellut
hänelle niin vapaasti ja luottavasti. Mikä mahtoi se voima olla, joka
hänen rohkean äitinsä oli niin äkkiä masentanut?

Verkkaan kyyneltyivät lapsen kirkkaat silmät, ja kun hän ne kohotti
äitiinsä, kuvastui tämän pohjaton suru lapsen viattomissa silmissä.

Rajulla liikkeellä tempasi Livia lapsen kiivaasti aaltoilevalle
rinnalleen ja äidin kyyneleet sekaantuivat tyttären kyyneleihin.

Orja ilmoitti keisarinnan tahtovan ottaa tavattomasta ajasta huolimatta
Narsissuksen lesken puheilleen. Livia kulki ylellisesti koristeltujen
huoneitten läpi, joitten seinillä riippui etevien kreikkalaisten
taiteilijain maalauksia. Milloin kuljetti orja häntä peilikirkkaita
marmooriportaita, milloin käveltiin mattoja pitkin, jotka olivat
niin pehmeitä ja joustavia, että askeleen ääni tykkänään niihin
kuoli. Täällä kuiskaili joukko hoviväkeä, tuolla asteli tahdikkaasti
pretoniani. Viimein saavuttiin etuhuoneeseen, jossa Liviaa odotti
keisarinnan palvelijatar.

Livia ei ollut vielä kulkenut orjien pitelemien purppuraisten
oviverhojen ohi, kun keisarinna tuli häntä vastaan. Livia polvistui
suutelemaan hänen vaippansa lievettä; mutta keisarinna nosti hänet
nopealla liikkeellä ylös.

Molemmat naiset seisoivat vastakkain. Keisarinnan kasvojen piirteet
kertoivat murheesta ja yksinäisyydestä -- ja Livia, joka tunsi tuon
puhtaan, kärsivän sielun tarinan, unhotti hetkeksi oman surunsa; kuinka
syvästi hän säälikään maailman hallitsijan puolisoa!

"Istu Livia", sanoi keisarinna, laskien hyväillen kätensä lapsen
kiharoille.

"Sinä tulet miehesi vuoksi", jatkoi Oktavia, Livian istuuduttua. "Sinä
olet kaiketi kuullut Antoniuksen aiheettomasta vangitsemisesta ja
sitten ystävättäreni Julian vangitsemisesta?"

Livia nyökkäsi ääneti.

"Minun ei tarvitse vakuuttaa, Livia, että minua syvimmästi surettaa
niin ansiokkaan miehen, isäraukkani uskollisimman auttajan traagillinen
kuolema. Mikäli minun voimani riittävät, olen tekevä parastani, että
todellinen syyllinen saataisiin ilmi ja ansaittuun rangaistukseen."

Nyt nosti Livia nopeasti päätään ja suuntasi keisarinnaan niin terävän
katseen, että tämä kalpeni.

"Etkö sinä tiedä todellisia syyllisiä, keisarinna?" kysyi Narsissuksen
leski, "etkö sinä tunne niitä kurjia salamurhaajia, jotka väijyvät
jokaista, joka ei heidän tekojaan, heidän järjestelmäänsä hyväksy? Sinä
et tunne niitä, jotka Antoniuksen raahasivat syytettyjen penkille,
jaloimman ja kunniallisimman upseerin, mitä keisarillisessa armeijassa
on? Mutta ne syyt, ne intohimot, jotka saivat leskikeisarinnan
heittämään syyttömän tytön vankikoppiin, ne kai sinä tunnet?"

Seurasi pitkä vaitiolo.

Oktavia oli heittäytynyt ruusukoristeiselle vuoteelle ja peittänyt
päänsä.

"Minä tunnen ne", vastasi vihdoin Neron puoliso -- "minä tiedän kaikki,
Livia, arvaan kaikki -- -- miksikä teeskentelisi kärsivä kärsivän
edessä? Niin, vaimo parka -- yhtä voimaton ja onneton olen minä kuin
sinäkin, niin voimaton, etten voi edes ystävätärtäni Juliaa pelastaa."

"Miten hänen käypi?"

"En sitä tiedä -- ehkä armahtavat viholliset häntä nuoruutensa tähden."

Livia hymyili ivallisesti.

"Hänen nuoruutensa voisi korkeintaan tehdä hänen vihollisensa
leppymättömiksi. -- Minä näen, valtijatar, ett'et voi mitään puolestani
tehdä. Mutta minulla on sinulle vielä eräs tieto tuotava; iloinen ei
ole sekään --."

Oktavia huoahti.

"Eikö kärsimyksieni mitta ole vielä täysi?"

"En tiedä, keisarinna, onko sinulle nimi Marcia tuttu?"

Keisarinna säpsähti.

"Marcia", sanoi hän tuskallisesti. "Minä tunnen tämän nimisen
ylimysnaisen -- mutta hän ei ole kai sama, jota sinä tarkoitat."

"Pelkään, valtijatar, että se on sama. Hän on eversti Silanuksen
sisar."

Oktavia nojasi päätään käsiinsä ja tuijotti puhujaan.

"Silanus", kuiskasi hän, ja hetkiseksi näyttivät hänen ajatuksensa
hellin muistoin kiihtyneen tuohon nimeen.

"Niin", sanoi hän sitten nopeasti, "minä tunnen hänet -- hän on
Silanuksen sisar -- lupautunut Vestan neitsyeksi -- mutta sano, mitä
hänelle on tapahtunut?"

"Hän on muutama päivä takaperin kadonnut."

"Kadonnut?"

"Ryöstetty."

"Kuka olisi..."

Livia nauroi katkerasti.

"Kuka, kysyt sinä, keisarinna? Oi Jupiter, aina sama voima, sama
rikoksellisuus, sama pahe. Nosta silmäsi Germanicuksen tytär, ja sinä
näet syyllisen lähimmässä ympäristössäsi."

"Sinä epäilet jotakin."

"Niin. Olen vakuutettu, että Marcia on joutunut Callistuksen uhriksi."

"Callistuksen? Oo -- aina hän, missä konnantöitä suoritetaan. Mutta
mihin perustat syytöksesi?"

"Hän vainosi tyttöä jo aikaisemmin. Mutta niinkauvan kun Silanus häntä
suojeli, ei konna uskaltanut häntä lähestyä. Nyt on tuo ilkityö voinut
tapahtua. Mutta ehkä pelastus ei vielä ole myöhäistä."

Keisarinna ei vastannut, hänen kätensä painoi kelloa, ja heti astui
orjatar esiin.

"Prinssi Britannicus saapukoon luokseni."

"Minä pyydän keisarinna, että minut nyt lasket menemään. Olen sinulle
kertonut, mitä tiedän. Velvollisuuteni on täytetty. Jupiter olkoon
suojanasi."

Keisarinna ojensi kätensä Narsissuksen leskelle.

"Hyvästi, Livia. Jumalat suojelkoot sinua. Jos on mahdollista tehdä
tyhjiksi Callistuksen suunnitelmat, on se tapahtuva. Minä panen henkeni
takuuseen siitä, ja Britannicus tekee samoin."

Livia suuteli kunnioittavasti Oktavian kylmää kättä. Kun hän astui
huoneesta ulos, näki hän Britannicuksen juuri saapuvan keisarinnan luo.

"Jupiter siunatkoon sinua, nuorukainen", kuiskasi Livia, puristaen
lastaan rintaansa vasten. "Ehkä ovat jumalat armollisia, ja uusi aika
hänen toimestaan koittaa vielä Roomalle."

Sitten astui hän marmooriportaita alas. Orjat kumarsivat syvään hänen
kulkiessa ohitse.



X LUKU.

VAPAA!


Keskellä Tiberiä on pieni, kukoistava saari, jossa on Aeskulapin
temppeli. Vuonna 292 e.Kr., jolloin mustasurma oli vienyt Rooman
lähemmäksi perikatoa kuin gallialaisten sotaretki, oli saari pyhitetty
tuolle pyhälle käärmeelle, joka oli laivalla tuotu Epidamasta
hätääntyneeseen kaupunkiin.

Yö oli saapunut. Rooma nukkui.

Ainoastaan erinäisiä seikkailijajoukkueita kuljeksi siellä täällä
kaduilla, häiriten kaupunkilaisten rauhaa. Tällaiset yölliset
retkeilijät olivat muuttuneet maanvaivaksi Roomassa. Poliisi ja
yksityiset eivät uskaltaneet niitä ahdistaa, sillä nuoren keisarin
mieluisimpia huveja oli kuljeskella kumppaneineen öiseen aikaan
valepukuisena kaupungin vaarallisimmissa osissa, eikä ollut viisasta
silloin joutua hänen kanssaan riitaan. Keisari ja hänen toverinsa
olivat vahvanyrkkisiä miehiä, eivätkä säästäneet iskuja. Jos he taas
joutuivat häviölle, saattoi se voittajille käydä jälestäpäin kalliiksi.

Yö oli pimeä. Kuuta peittivät paksut pilvet. Palatinin rinnettä alas
asteli muulinajajan asuun pukeutunut mies, kulki yhdennentoista
kaupunginosan läpi ja suuntasi sitten matkansa Tiberin rantaa ylöspäin,
saapuen pian paikalle, johon oli rantaan kiinnitetty pieni venhe.
Katsottuaan ensin varovasti ympärilleen, hyppäsi muulinajaja purteen,
tarttui airoon ja alkoi voimakkaasti meloa venettä virran poikki.
Virta tempasi venheen mukaansa ja muutaman minuutin kuluttua nousi
kulkija tuolle pienelle Tiberin saarelle sen pohjoisimpaan päähän. Mies
sitoi venheen kiinni rantaan ja jatkoi matkaansa saaren sisäosaan.
Suunnilleen saaren pohjoisimman kolkan ja Fabriciussillan keskivälillä
kohoutui komea, rehevien puistojen ympäröimä huvila. Se oli yksi
tuommoisia marmorikoristeisia maataloja, jommoisia Rooman aatelismiehet
ja rikkaat kauppiaat itselleen laittoivat. Portin yläpuolelle oli
suurin kultaisin kirjaimin kirjoitettu: _Salve_. Kaikkialla kasvoi
tiheitä pensaita ja ruusuja. Sisäpuutarhaan vievän portin päällä oli
mustalle pohjalle sirosti kaiverrettu sanat: _Cave canem_.

"Varo koiraa", mutisi muulinajaja. "Sinä olet sukkela, Callistus!"

Suuren verikoiran haukunta todisti matkamiehelle, että varoitus ei
ollut turhanaikainen.

Hän seisoi hetken epäröiden. Villainen tunika avautui hiukan ja
paljasti alla olevan vahvan panssarin ja vyöllä riippuvan miekan.

Viimein näytti yöllinen kulkija tehneen jonkinmoisen päätöksen. Hän
kietasi vaipan tiukemmin ympärilleen ja kiipesi melua herättämättä
portin yli. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän ponnahutti itsensä
rautaisten piikkilaitteiden yli, kuuli hän ilmaa nuuskivan koiran
lähestyvän. Mutta ennenkuin tämä ehti häntä huomata pudottautui mies
puutarhaan. Koira, pelästyneenä putouksesta, hyppäsi taaksepäin, mutta
palasi kohta taas huomatessaan ruumiin makaavan pitkänään ruohossa ja
nuuski henkeään pidättävää miestä. Se aikoi juuri ruveta uudestaan
haukkumaan, kun miehen käsi salaman nopeudella tarttui sen kurkkuun ja
miekka upposi altapäin eläimen rintaan. Ääntä päästämättä vaipui koira
maahan tahraten verellään miehen vaipan.

Valepukuinen muulinajaja nousi varovasti. Kuten varjo pujotteli hän
kukkapensaiden välitse, kunnes saavutti palatsin oven.

Tutkien liukuivat hänen silmänsä ikkunasta toiseen; viimein pysähtyivät
hänen katseensa muutamaan ensimäisen kerroksen ikkunaan. Se oli
varustettu ristikolla, jotavastoin toisten akkunain edessä oli vaan
tavalliset verhot.

Kuu ilmestyi pilvien raosta näkyviin ja mies painautui varjoon likemmä
rakennuksen seinää.

Sitten veti hän esiin omituisen esineen, ja heti sen jälkeen leikkasi
hiljaisuutta tuskin kuuluva raapiva ääni.

Sitä kesti määrättömän pitkän aikaa. Mutta viimein aukeni ovi aivan
kuin taikavoiman vaikutuksesta ja mies hävisi pimeään käytävään
sulkematta ovea jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Marcia oli viettänyt vankilassaan muutamia viikkoja Callistuksen
häiritsemättä. Hän näytti jättäneen huvilan, sillä mikään ei osoittanut
hänen läsnäoloaan.

Orjatar palveli Marciaa, toi hänelle ruokaa ja juomaa, Senecan ja
Lucanuksen kirjoja, peilin ja ylipäätään kaikkea, mitä jalosukuinen
roomatar voi tarvita. Marcialta ei puuttunut siis muuta kuin vapaus.
Hän oli koettanut päästä orjattaren kanssa puheisiin, mutta pian
huomannut, että tyttö parka oli kuuromykkä. Vangille ei siis jäänyt
muuta neuvoksi kuin tyytyä kohtaloonsa. Kauhulla odotti hän sitä
päivää, jolloin Callistus taas uudistaisi katalan yrityksensä. Joka
aamu tutki hän huolellisesti tikarinsa kärkeä; öisin piilotti hän sitä
päänalusensa alla.

Kun hän eräänä aamuna herättyään etsi tätä uskollisinta suojelijaansa,
huomasi hän sen kadonneen.

Turhaan vannotti hän orjatarta merkkien kautta tunnustamaan
varkautensa. Aasialainen joko ei ymmärtänyt lainkaan häntä, taikka hän
teeskenteli.

Hirveässä tuskassa vietti Marcia päivänsä. Ruo'at, joita hänelle
tuotiin, saatiin koskemattomina korjata pois. Mitä enemmän yö läheni,
sitä enemmän kasvoi hänen tuskansa.

Kauvan orjattaren poistuttua istui Marcia vuoteellaan, punehtuneet
silmät tuijottaen ympäröivään pimeyteen. Hetki hetken perään kului.
Silloin tällöin pilkisti kuu kalpeita säteitään akkunasta. Marcia
taisteli uljaasti unta vastaan, eikä hänen aavistuksensa pettänytkään.
Hän oli väsymyksen valtaamana juuri hiukan uinahtanut, kun hän
pelästyen hypähti pystyyn, kuullessaan varovaisesti ovea suljettavan.

Hänen edessään seisoi Callistus, käsivarret ristissä, huulillaan
hänelle ominainen alhainen hymy.

"Oletko vihdoinkin tullut järkiisi, valkea kyyhkyni?" keskeytti hän
tuskallista äänettömyyttä.

Marcia hengitti kiivaasti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.

Hän ei kuitenkaan vastannut mitään.

Callistus näytti nauttivan uhrinsa kauhusta.

Hän astui yhä lähemmäksi tyttöä.

Tämä koetti sysätä häntä luotaan, mutta pelko lamautti hänen voimansa.

Samassa tunsi hän Callistuksen käsivarsien kietoutuvan ympärilleen ja
painavan häntä vuoteeseen.

Vaaran hetkellä palasivat hänen voimansa. Hän iski kaikin voimin
ahdistajaansa kolme, neljä kertaa kasvoihin, mutta tämän kädet
pusertuivat kuten rautaiset renkaat hänen kalvosiensa ympäri ja samassa
alkoi huoneessa tuntua omituista, huumaavaa hajua.

Callistus tahtoi huumata hänet. Tämä hirveä tietoisuus sai hänet taas
ponnistamaan voimiaan ja hänen onnistui lyödä maahan sieni, jota hirviö
piteli hänen suunsa edessä.

Mutta jo lamautui hänen vastustuskykynsä. Huudahtaen vaipui hän
vuoteeseen.

Silloin kuullosti Callistus. Hänen käsivartensa jättivät vapisevan
olennon -- --.

       *       *       *       *       *

Muulinajaja oli hiipinyt pienintäkään melua herättämättä matoilla
peitettyjä portaita ylös. Hengitystään pidättäen odotti hän pimeässä
käytävässä, eikö kuuluisi mitään ääntä, joka osoittaisi hänelle tien.

Silloin leikkasi epätoivoinen huuto yön hiljaisuutta.

Se kuului huoneesta, jota ainoastaan ovi eroitti käytävästä.

Tällä hetkellä näytti mies, joka tähän saakka ei ollut jättänyt mitään
varovaisuustoimenpidettä huomioonottamatta, menettäneen kokonaan
kylmäverisyytensä ja itsensähillitsemiskyvyn. Äännähtäen raivokkaasti
kuin äärimmäisyyteen saakka ärsytetty petoeläin, heittäytyi hän kaikin
voimin ovea vastaan -- kerran, kahdesti, kolmasti.

Muurit näyttivät vapisevan liitoksissaan -- rymähdys, puisen oven
pirstoutuminen ja mies suorastaan lensi huoneeseen.

Callistus oli vetäytynyt takaisin. Ensi peljästyksessään ei hän
löytänyt salaovea. Silloin sai hän miekaniskun, joka oikaisi hänet
kuin kaadetun puun lattialle. Marcia heittäytyi pelastajansa syliin ja
tuskin oli hän nähnyt tämän kasvot, kun hän riemusta huudahtaen kietoi
käsivartensa miehen kaulaan. "Britannicus -- minun Britannicukseni!"
Callistus kuuli vielä tämän. Sitten menetti hän tajuntansa.

Talon orjat syöksyivät pimeään porraskäytävään. Kiireessä ja
pelästyksissään kävivät he toistensa kimppuun. Kun he sitten huomasivat
erehdyksensä, hyökkäsivät rohkeimmat heistä Callistuksen salakammioihin.

Prinssi -- sillä hän oli tuo valepukuinen muulinajaja -- tempasi
puoliksi tiedottoman tytön syliinsä ja miekka oikeassa kädessä hakkasi
hän oikeaan ja vasempaan, raivaten tiensä tyhmistyneitten orjien
välitse portaita alas.

Marcia tointui pian ja kiisi keveästi prinssin rinnalla. Alhaalla
asettui kaksi orjaa heitä vastaan, koettaen sulkea oven. Salaman
nopeudella hyppäsi Marcia oven väliin, estäen aikeen. Britannicuksen
miekka kaatoi toisen orjista, samalla kun hänen vasen kätensä tarttui
toista kurkkuun ja murskasi hänen päänsä seinää vasten. Sanaa
virkkaamatta kiiruhtivat pakolaiset puutarhan lävitse.

"Osaatko kiivetä, Marcia?" kuiskasi Britannicus juoksussa.

"Minä koetan."

"Nopeaan sitten! Ylös porttia myöden. Pidä kiinni rautatangoista!"

Hätä opetti Marciaa voimistelemaan. Kissan tavoin kiipesi hän ristikkoa
ylös. Kun hän oli päässyt portin päälle, seurasi prinssi häntä ja
molemmat hyppäsivät toiselle puolen maahan.

"Nyt joutuin! Seuraa minua!" huusi prinssi pudottaen verisen vaippansa,
joka haittasi juoksua.

Molemmat riensivät eteenpäin niin paljon kuin jalat kannattivat. Nyt
olivat he Fabriciuksen sillalla.

Heidän jäljessään melusivat takaa-ajajat. Jo olivat he jättäneet sillan
taakseen ja kiiruhtivat suuren avonaisen paikan yli, josta he _Porta
Flumentanan_ kautta voivat päästä Kapitolille.

Silloin sulki heiltä tien joukko ylhäisiä roomalaisia.

"Häh -- mihin sellaisella kiireellä?" huusi joukon johtaja.

"Poistukaa tieltä", huusi Britannicus vastaan.

"Ohoh -- katsoppas! Kautta Jupiterin, olet siepannut itsellesi korean
naikkosen! Hihasi on veressä, ystäväni!"

Britannicus, joka kuuli Callistuksen orjain lähestyvän, eikä tahtonut
ilmaista nimeään, tarttui miekkaan.

"Päästäkää minut eteenpäin, taikka --"

Silloin lensivät viinin huumaaman joukonkin miekat huotristaan. Sillä,
joka oli puhunut, oli yllään roomalaisen ritarin puku. Hänen somia
kasvojaan ympäröi tiheä parta; hän näytti Britannicuksesta ihmeellisen
tutulta.

"Luovuta nainen meille", sanoi mies jälleen, painaen seppeltä alemmaksi
otsalleen.

Britannicus kietoi käsivartensa vapisevan tytön vyötäisille, ja
asettuen miekkailuasentoon, virkkoi hän raivokkaasti:

"Hyvä, pojat. Jos teille eivät ole rakkaus ja kunnia kalliita, niin
oppikaa kunnioittamaan voimaa."

Naurunrähäkkä seurasi näitä sanoja. Hengästyneinä juoksi joukko orjia
aukean paikan poikki.

"Pidättäkää ne!" huusi etumainen. "Varas -- murhaaja", mylvivät toiset.
Juopuneen ritarin miekka kalskahti Britannicuksen kalpaa vasten.
Mutta tuskin oli miekkailu alkanut, kun nuorukainen pudotti säilänsä.
Britannicus oli haavoittanut häntä käsivarteen.

Hurjapäisten nuorukaisten nauru tyrehtyi, kun he näkivät johtajansa
kauhistuneena hoipertelevan taaksepäin. Hänen lähinnä seisova ystävänsä
aikoi heittäytyä Britannicuksen kimppuun, mutta haavoittunut pidätti
häntä.

"Sinä olet Britannicus!"

Prinssi tempasi valetukan päästään.

"No niin, hurjapää; minä olen prinssi Britannicus. Laskekaa minut
menemään jos teille henki on kallis."

Orjat olivat saapuneet paikalle ja aikoivat miekoin ja väkipuukoin
heittäytyä pakolaisia ahdistamaan. Mutta silloin irroitti nuori
ritari valepartansa ja suunnaten suuret siniset silmänsä käskevästi
hyökkääjiin, karjasi hän komentavasti: "Takaisin -- nämä henkilöt ovat
minun suojelukseni alaisia!"

Puhujan kasvojen näkeminen vaikutti kuin salaman isku Callistuksen
orjiin.

Silmänräpäyksessä ryömivät kaikki polvillaan nuoren ritarin edessä ja
suutelivat hänen vaippansa lievettä. Ritari oli Nero, keisari.

Mutta Britannicus oli aikaa tuhlaamatta kiiruhtanut Marcian kanssa
eteenpäin. Molemmat hävisivät juuri Capitolinon juurella näkyvistä.

Callistuksen orjat luikkivat kotiinsa kertomaan haavoittuneelle
herralleen tästä odottamattomasta välikohtauksesta.

"Me eroamme tässä", sanoi Nero kääntyen seurueensa päin ja kuuliaisella
_"Salve imperator!"_ hävisivät nuoret aatelismiehet paikalta, palaten
kaupungin sisäosiin. Ainoastaan yksi jäi edelleenkin keisarin
läheisyyteen.

Se oli Otho, keisarin uskottu.

Nero seisoi kauvan liikkumatta, ajatuksiinsa vaipuneena.

"Oletko huomannut Otho", sanoi hän viimein, kohottaen vaivoin
haavoittunutta kättään, "kuinka Britannicus osaa miekkailla?"

Otho nyökäytti.

"Sidonko käsivartesi, Nero?"

Tämä teki kärsimättömän liikkeen.

"Anna olla! Se kyllä ehditään tehdä -- --

"Minusta näyttää", mutisi hän, "että on aika jo ryhtyä varokeinoihin,
suojellakseni itseni tuolta miekkailutaidolta."



XI LUKU.

AKTE.


Tiberin takana oli ylväs palatsi, joka hiljattain oli Neron toimesta
rakennettu. Sypressejä kasvoi korkean portin kahden puolen.

Puutarhassa kukoistivat rehevät palmut ja ulkomaalaiset kukat. Vartija
seisoi yöt päivät portilla pitääkseen jokaisen kutsumattoman vieraan
loitolla talosta.

Yöllä, jolloin keisari niin odottamatta oli törmännyt yhteen
velipuolensa kanssa, oli hän pian eronnut ystävästään Othosta
lähteäkseen tuohon taloon, joka hänet usein näki ainoana vieraanaan.

Vartija tervehti kunnioittavasti kuultuaan tunnussanan, laski peitsensä
ja sytytti tulisoihdun, joka samassa heitti häikäisevää valoaan portin
sisäpuolelle, näyttäen tulijalle tietä. Tämä oli tuskin tarpeen.
Varmoin askelin kulki Nero ovista, jotka näkymätön käsi avasi. Kuten
taikaiskusta syttyivät tulet hiljaisessa palatsissa. Tuhat värillistä
kynttilää leimahti tuleen, valaisten marmooriportaita sinervällä
valollaan. Suurissa marmoorimaljakoissa värjyivät monet ruusut. Palmut
näyttivät havahtuvan unestaan ja laskevan tervehtien suuret lehtensä
levälleen. Mirhamin ja malobathrumin tuoksu täytti käytävät.

Nero nousi ripein askelin portaita ylös. Kaksikymmentä orjatarta
kaikenrotuisia, mustakiharaisesta nubialaisesta kalpeaan
circassilaiseen, nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitosia,
heittäytyi molemmin puolin Caesarin kulkemaa tietä. Keinotekoisen
puutarhan läpi saapui hän loistavista matoista tehdyillä verhoilla
suljetulle ovelle. Kaksi orjatarta, kauniita kuin Kaukasian kukkaset,
avasi verhot. Ovenvartijoitten takana piilossa istui nuoria tyttöjä,
jotka hiljaa helkyttivät harppujaan. Hopeanheleät äänet kiirivät
vienoina ympäri palatsia.

Akte oli noussut vuoteeltaan, kun kellonsoitto ilmoitti caesarin
tulon. Hämmästyksissään iloaan peittelemättä riensi kaunis kreikatar
miestä vastaan, joka milloin muulinajajana, milloin caesarina, milloin
jumalana ilmestyi hänen luokseen, mutta jota hän vaan ihmisenä rakasti.

Tämä painoi hänet rajusti rintaansa vasten ja peitti tytön punehtuvat
kasvot tulisin suudelmin.

"Viimein taas tulet", virkkoi kreikatar hymyillen, ja vei hänet
vuoteelle. Orjattaret toivat kallisarvoisissa maljakoissa viiniä, joka
caesarin silmien edessä sekoitettiin.

"Minä luulin jo..."

Tyttö katsoi häntä surullisin silmin.

"Sinä luulit, valkea lotus, että olisin sinulle uskottomaksi tullut,
niinkö?"

"En tiedä, mitä ajattelin. Kun sinä olet poissa luotani, olen onneton
-- sanomattoman onneton. Siinä kaikki mitä voin muistaa ajatuksistani,
kun sinä taas luokseni tulet."

"Vaiti. Päivä on tuleva, jolloin sinä aina olet oleva minun
läheisyydessäni, joka hetki."

"Ja miksi ei nyt heti Domitius? Tänään? En tahdo muuta kuin olla
orjattaresi, joka on onnellinen kun hän näkee sinun hymyilysi."

Nuori caesari tuijotti synkästi eteensä.

"Se olisi ihanaa -- liian ihanaa kauvan kestääkseen. Ja sitten -- minä
pelkään sinua."

Tyttö katsoi häntä kummastelevin, syyttävin silmin.

"Sinä -- pelkäät minua? Minä luulin ettei Nero pelkää mitään."

Nero teki myöntävän liikkeen.

"Ei mitään, Akte. Ei jumaliakaan."

"Oi rakkaani -- miksi pukeutuvat ajatuksesi taas synnilliseen muotoon?
He ovat sinua mahtavampia. Sillä sinä olet kaikesta huolimatta
ainoastaan ihminen."

"Sinä erehdyt, Akte. Jumalat ovat -- harhakuvia. Minä olen maailman
valtijas."

"Ja sinä, jumalallinen, pelkäät Aktea, joka ei omaa muuta kuin sinun
rakkautesi, joka sinua on seurannut Atenan aurinkoisista laaksoista
ruvetakseen vapaasta lapsesta vapaudettomaksi vaimoksi, jonka elämä on
hirveätä yksinäisyyttä ja sinun omistamisesi onnea?"

Nero kaatoi timanteilla koristetusta maljasta Methymni-viiniä
kurkkuunsa, katsoi tyttöä puoleksi arastellen puoleksi ihastellen ja
vastasi:

"Niin, Akte, minä sinua pelkään. Kotka pelkää kyyhkystä -- eikä
kyyhkynen sitä ymmärrä."

"Ei -- minä en sinua ymmärrä. Enkö ole hyvä? Eikö sydämeni ole silmiesi
katseltavana kuin läpinäkyvä kristalli?"

"Kyllä, Akte -- sinä olet hyvä. Sielusi on puhdas kuin Aasian kulta.
Minä en ole pettynyt sinun suhteesi. Jos sinä olisit huono ja kavala --
Kapitoli sortuisi semmoisen valheellisuuden päälle. Sinä et ole toisten
minua ympäröivien ihmisten kaltainen. Oletko ajatellut koskaan, mitä
käsite caesar oikeastaan sisältää?"

"Olen, Domitius. Onneni olisi täydellinen, jos sinä todella olisit se,
jona sinä niin usein luokseni tulet -- yksinäinen, tavallinen ihminen."

"Usein", jatkoi Nero haaveksivasti, "tuntuu minusta, että olisin
onnellinen, jos luopuisin tästä purppurasta, joka kuten lyijystä
valettuna painaa olkapäitäni: Mutta se ei ole mahdollista. Kuka kerran
on voittoriemuin kulkenut kumartuneitten harteitten yli, kuka kerran
on sanallaan taivuttanut tuhanten tahdon, kuka kerran on hallinnut,
hän ei voi koskaan kieltäytyä. Purppura on samallainen kuin kulta. Se
herättää rauhattomuutta ja kuumetta, onnea, joka on lähempänä tuskaa
kuin tyytyväisyyttä. Mutta yksi voima siinä piilee, valta. Se synnyttää
taistelua ja hävityksen hekumaa."

Akte peitti kasvonsa ja ojensi torjuvasti hennon kätensä rakastettua
kohden.

"Oi lakkaa! Älä saata minua ajattelemaan, että sinä olisit se, joksi
ne sinua siellä ulkona kuvailevat. Oi, jos sinä tietäisit kuinka monet
sinua häpäisevät."

"Anna niiden häväistä."

"Monet sinua vihaavat."

"Anna vihata -- kunhan he vaan pelkäävät".

Tyttö nosti kauhistuneena päätään.

"Kuinka, Domitius? Mitä sinä tarkoitat?"

"Että minä sammutan vihan verellä."

"Oi älä puhu enään."

"Miksikä en. -- Ja tämä se on juuri se, jonka vuoksi caesar sinua
pelkää. Täällä en minä ole keisari, en Nero. Irtautuneena Rooman
lukemattomista intohimoista tulen minä luoksesi täydellisenä
luonnonlapsena. Mutta kun aamu sarastaa ja minä taas ratsastan
keisarilinnaa kohden, silloin jännittyvät lihakset, sydän käypi
kovaksi, elottomaksi ja ainoastaan kajastus sinun viattomuudestasi
luopi valoa tielleni. Vartija, joka kunnioittaen tervehtii, piilottelee
ehkä panssarinsa alla jo tikaria, joka on raivaava jollekin toiselle
tien valtaistuimelle. Kaartini päällikkö on minun ystäväni. Silmäys,
sana on saattanut häntä loukata, ja jo hiipivät veriset suunnitelmat
hänen aivoissaan. Filosoofi, joka on elämän viisauden sydämeeni
istuttanut, mairittelee minua. Hän rakastaa kultaa. Vieras käsi ehkä
on hänelle tarjonnut aarteita, joiden vuoksi hän on myynyt itsensä
pettääkseen minut. Ja äitini aivot miettivät samalla kertaa, kun hän
tarjoaa minulle kätensä suudeltavaksi, myrkkyä, joka parhaiten minut
tuhoaisi."

Akte likistäytyi herransa rintaa vasten.

"Oi, ei niin, valtijaani. Aivosi ovat kiihtyneet, kuumeiset kuvat
vaivaavat sinua. Oi, minkälaisia sanoja sinä puhut! He rakastavat
sinua, joiden luulet pettävän. Oi, ihan varmaan -- kenenkä vuoksi he
sinut uhraisivatkaan?"

"Miehen, joka myös miettii kostoa."

"Kuka olisi se mies?"

"Britannicus."

"Hän on jalo ja hyvä."

"Oktavian veli."

"Hän Oktavia ei sinulle koskaan ole mitään pahaa tekevä."

"Hänen rikoksensa on se, että hän on minun puolisoni."

"Sinä vihaat häntä?"

"Niin. Koska en voi häntä halveksia."

"Ja mitä suunnitelmia sinä haudot nyt?"

"Minä aion turvata itseni. Tahdon ehtiä niiden edelle, joiden mielestä
olen liian kauvan elänyt."

Oi caesar -- mitä hurjia aikeita liikkuu mielessäsi? Paina sydämesi
rinnalleni, opi minun rakkaudestani käsittämään, että on olemassa
ihmisiä, jotka voivat olla hyviä.

"Sitä en ole koskaan epäillyt. Sinun rakkautesi on aina ollut
hyvien ajatusteni ja päätösteni lähde. Sinun rakkautesi tekee minut
vahvaksi itseäni vastaan, mutta -- heikoksi muita kohtaan. Ja caesar
hymyilee ihmisen heikkoudelle -- hänen on pelättävä ihmisten hyvettä.
Sinun vaikutuksesi loppuu kun olen jättänyt sinut; caesar on taas
entisellään. Hänen täytyy surmata voittaakseen. Hänen täytyy uhrata
muita, jotta eivät muut uhraisi häntä. Minun voimani murtuisivat sinun
puhdasta sydäntäsi vastaan, jota rikoksen täytyy kaihtia."

"Niinpä älä laske minua luotasi silmänräpäykseksikään, jotta minun
voimani siirtyisi sinuun."

"Juuri sen minä estän. Minä pelkään sinun voimaasi -- sinä ymmärrät
minua."

"Minä ymmärrän, caesar, ja surkuttelen sinua."

"Olkoon niin. Parempi kuin että vihaisit, parempi minulle ja --
sinulle."

Tyttö katsoi häntä silmiin ja vavahti.

Mutta hän ei pelännyt tuota miestä.

Valot sammuivat ja leppoisa ilmavirta kantoi kukkien tuoksua
leyhytellen rakastavien ympärillä.

Harpun säveleet vaikenivat. Akte otti luutun käteensä. Keisari
kyyristyi hänen jalkoihinsa ja laski päänsä hänen helmaansa. Siinä
asennossa hän tavallisesti kuunteli lemmittynsä ihania lauluja
rakkaudestaan ja kauniista kotimaastaan.



XII LUKU.

TUOMIO JA SEN TOIMEENPANO.


Leposohvassaan istui Agrippina, leskikeisarinna. Hän oli antanut päänsä
vaipua käden varaan ja tuijotti miettien eteensä.

Eksyneitä auringon säteitä tunkeutui arastellen eriväristen
lasiruutujen läpi huoneeseen, tehden upean pantterin nahan Agrippinan
jaloissa kukkaispengermän kaltaiseksi, johon leskikeisarinnan siro
kenkä vajosi.

Hetkisen kuluttua astui mieshenkilö hiljaa huoneeseen.

Se oli Pallas.

"Sinä tahdoit puhutella minua, Agrippina?"

"Onko se ihmeellistä?"

Pallas istuutui.

"Tuskinpa. Sinun suunnitelmasi ovat jo kauvan olleet minunkin."

"Lapsi käy meille vaaralliseksi."

"Se tahtoo näytellä caesaria."

"Hän ylenkatsoo äitiään unohtaen, että hän se juuri hänelle purppuran
hankki. Oi kiittämättömyyttä. Enkö ole öitä valvonut, enkö satoja
vaaroja torjunut ja kätenikin verin tahrinut? Ja kaikki tehdäkseni
hänestä keisarin."

Pallas hymyili.

"Tullaksesi hänen kauttaan keisarinnaksi sanan laajemmassa
merkityksessä."

"No niin. En sitä tahdo salata."

"Senecan ja Burruksen vaikutus oli alusta alkain meille vaarallinen."

"He koettavat riistää Neron hänen äitinsä sydämeltä, saadakseen itse
hänen kauttaan hallita."

"Mielettömät", virkkoi Pallas painostaen sanojaan. "Jos tuo poika
joskus alkaisi omin jaloin kulkea, olisivat he ensimäiset, joiden
ruumiitten ylitse hän yksinvaltiuteensa kulkisi."

Agrippina oli hetken aikaa vaiti. Sitten kiinnitti hän säihkyvät
silmänsä kaikkivaltiaaseen ministeriin, ja ääntään hilliten sanoi hän:
"Etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että Nero saisi päähänsä jonakin
päivänä vapautua sinusta."

Kanslerin otsalle kaivautui syvä vako.

"En. Hän epäröisi ja joutuisi itse tuhon omaksi."

"Ehkä arvostelet hänet huonommaksi kuin hän on", jatkoi keisarinna,
"ja jätät huomioonottamatta, että hän on minulle jo valmistanut
häpeän, joka on sinunkin asemaasi huonontanut. Oletko unohtanut
päivän, jolloin täällä olivat parttialaisten lähettiläät? minä
istuuduin valtaistuimelle Neron rinnalle. Mutta hän vei minut alas
valtaistuimelta kansan ja lähetystön nähden. Se kepponen oli Senecan ja
Burruksen valmistama."

Pallas sulki silmänsä.

"Mitä suunnitelmia sinä olet valmistanut, Agrippina?"

"Seneca ja Burrus ovat toimitettavat tieltä pois."

"Se on hyvin vaikeata, rakkaani."

"Ah -- minkä tähden? Käänny Locustan, myrkyn sekoittajattaren puoleen.
Hän valmistaa juoman, joka vaikuttaa vasta kuukausien perästä."

"Locustan puoleen? Hän on Neron palveluksessa."

Agrippina ponnahti istuimeltaan. Hänen miellyttävät kasvonsa
vääristyivät, ja silmissä leimusi kamala lieska.

"Locusta", kähisi hän hampaittensa raosta, "Locusta, kaikkien aikojen
suurin myrkyn sekoittaja on Neron palveluksessa?"

Pallas nyökäytti.

"Hän on pian oppinut käsittämään ja seuraamaan edeltäjiensä menettelyä."

"Mutta mihin tarvitsee Nero myrkkyä, Pallas?"

"En tiedä."

"Ei siis ole mahdollisuutta syrjäyttää Neron uskottuja?"

"On -- yksi."

"Sano se."

"Tahdotko sitä käyttää?"

"Älä kysy vaan käske!"

"Epäonnistumisen vaara on siinä lähempänä kuin koskaan."

"Olen nainen ja tulen menettelemään varovasti."

"Hyvä. Surmaa caesar!"

Tukahdutettu huudahdus tunki Agrippinan suusta. Aikansa suurin
rikoksentekijä vapisi ajatellessaan toisen ehdottamaa konnantyötä.

"Mitä vaadit?" huudahti hän valittaen. "Pallas, onneton, mihin vievät
tiemme?"

Ja puhjeten kyyneliin jatkoi hän:

"Täytyykö minun murhata oma lapseni? Rakas lapseni? Poikani, joka on
minun ylpeyteni? Jota minä vieläkin rakastan enemmän kuin mitään muuta?"

Pallas nousi.

"Enemmän kuin mitään muuta? Enemmän kuin kunnianhimoa? Enemmän kuin
elämääsi?"

Keisarinna katsoi häntä tuskissaan.

"Mitä tarkoitat?"

"Että hän sinut tappaa vielä."

"Minut? Äitinsä? Houraatko sinä, Pallas?"

"Ensin minut -- sitten sinut", jatkoi kansleri järkähtämättömän
levollisena. "Minun ruumiini ylitse kulkee salamurhaajan tikarin tie
sinun sydämeesi."

Syntyi pitkä äänettömyys.

Kaukaa kuului vartion yksitoikkoista marssintaa.

"Mutta -- ainoastaan otaksuen, otaksuen, että me -- caesarin -- kuinka
sinä sanoit, Pallas?"

"Syrjäyttäisimme."

"Niin -- syrjäyttäisimme -- eihän olisi tarvis häntä tappaa, Pallas,
eikö totta? Otaksuen, että me hänet syrjäyttäisimme -- mitä tekisimme
sitten. Asema voisi kehittyä toisenlaiseksi kuin tahdomme. Kansa ei ole
tyytyväinen hallitsijan kukistumiseen, ellei häntä seuraa toinen."

"Sinä tarkoitat -- me tarvitsemme hallitsijaehdokkaan?"

"Niin."

"Meillä on se jo."

"Kuka?"

"Britannicus."

"Ah -- sinä olet oikeassa. Hän olisi meidän käsissämme. Me asettaisimme
hänet valtaistuimelle ja tekisimme hänestä tahdottoman aseen
itsellemme."

"Se ei ole niin yksinkertaisesti tehty. Britannicus on vaarallisempi
kuin Nero."

"Ja miksi?"

"Siksi, että hän on hyveellinen."

"Sitten en sinun valintaasi ymmärrä."

"Minä tiedän taikakeinon, joka hänestä tekee taipuisan."

"Mikä se on?"

"Marcia."

Keisarinna mietti.

"Eikö se ole sama tyttö, joka on suututtanut Callistuksen?"

"Sama."

"Sinä aiot hänen kauttaan hallita Britannicusta?"

"Se on suunnitelmani."

"Hyvä on, Pallas. Minä en vastusta sinua. Tee valmistukset. Tarvitsetko
rahaa?"

Pallas hymyili omituista hymyään.

"Sitä saan minä valtion kassasta. Joukot on lahjottava."

"Minä ymmärrän. Kun hetki on lähellä, jolloin tarvitset minua, niin
luota minuun."

Pallas kumarsi ja kääntyi lähteäkseen. Hän veti oviverhon syrjään,
mutta jäi kuin kivettyneenä seisomaan.

Hänen edessään seisoi caesar. Pallas koetti päästä hänen ohitseen.
Mutta vaikkakin kansleri oli suuri ja vahva mies, oli Nero häntä paljoa
voimakkaampi.

Nero antoi Rooman valtakunnan pelätylle kanslerille, Agrippinan
uskotulle, sellaisen sysäyksen, että hän horjahti takaisin huoneeseen.

Kirkaisten oli Agrippina hypähtänyt istuviltaan. Mutta tämän naisen
synnillinen voima oli suurempi kuin hetken hämmästys. Kuka takasi, että
Nero oli kuullut heidän keskustelunsa? Ehkä oli häneltä pääasia jäänyt
kuulematta -- ehkä hän aavisti vaan, mitä ei voinut todistaa...

Hänen kasvojensa piirteet tasaantuivat ja kätensä keisarille
suudeltavaksi ojentaen sanoi hän tyynesti: "Jupiter kanssasi, poikani.
Olen iloinen nähdessäni sinut taas kerran luonani."

Nero ei suotta ollut jo vuoden ajan kantanut purppuraa. Sirolla
liikkeellä kumartui hän suutelemaan äitinsä kättä.

"Sormesi ovat kylmät kuin jää", sanoi hän tarkastellen Agrippinaa.
Hänen huulillaan leikki hymy, joka olisi saanut pelottomimmankin
vapisemaan. Mutta ennenkuin leskikeisarinna ehti löytää sanaa
vastatakseen, kääntyi Nero Pallaksen puoleen.

Tämä seisoi suorana hänen edessään, käsivarret rinnalla ristissä,
silmät synkästi lattiaan suunnattuina.

Nero istuutui lähellä olevaan nojatuoliin ja sanoi hetkisen kuluttua
äänellä, joka ei ilmaissut pienintäkään liikutusta:

"Sinä tahdot syrjäyttää minut, Pallas?"

Tuskin huomattava värähdys puistatti miehen vartaloa, joka ei koskaan
ollut vapissut.

Mutta Agrippina, joka huomasi Neron kuulleen kaiken, heittäytyi
nyyhkien poikansa jalkoihin.

"Armoa, poikani, armoa -- kaikkien jumalien nimessä, minä vannon
sinulle, että sydämeni on puhdas kaikesta petoksesta."

"Nouse äiti", sanoi Nero jäisen kylmästi. "Rikoksestasi olen sinulle
kiitollisuuden velassa. Jos sinä aina tällä tavalla ilmaiset minulle
todelliset vihamieheni, en koskaan unohda, että olet minun paras
liittolaiseni."

Kauhistuneena nousi Agrippina. Häntä värisytti. Hän kietoi vaipan
tiukemmin ympärilleen.

Yhä poltti Neron katse Pallasta.

"Sinä aioit minut syrjäyttää, kansleri?" kysyi hän toisen kerran.

Pallas oli roomalainen, eikä hän pettänyt syntyperäänsä silloinkaan,
kun hän näki kuoleman silmäinsä edessä. Hän nosti päätään, katsoi
lujasti Neroa silmiin ja virkkoi:

"Minä tahdoin syrjäyttää caesarin, joka ylenkatsoo ystäviänsä ja
palkitsee vihollisiansa."

"Sinä olisit purppuran arvoinen, jota tahraa veristen rikosten häpeä,
Pallas. Ehkä olisit sinä suurempi kuin minä -- ehkä. Sillä minä voin
todistaa, etten minä tälle purppuralle häpeää tuota."

"Sinulla on voima", vastasi Pallas rauhallisesti. "Tee kuten parhaaksi
katsot."

"Minä näen", vastasi caesari, "että sinä olet arvoiseni vastustaja.
Minä kunnioitan sinua siksi. Ojenna minulle kätesi, Pallas."

Rautatahtoinen kansleri astui Caesarin luo ja ojensi hänelle kätensä.
Tämä piteli sitä lujasti omassaan, katsoen kansleria verenjanoisen
tiikerin tavoin.

"Miksi tämä, keisari?"

"Hyvästiksi, Pallas."

Pallas kalpeni. Tämä kamala leikkiminen elämällä ja kuolemalla uhkasi
häneltä viedä mielenmaltin.

"Miksi sinä otat minulta jäähyväiset caesar?"

"Koska sinä kuolet. Onko se sinusta ihmeellistä?"

"Ei."

"Sinä olit äitini uskollinen palvelija. Olet siistinyt minulle tien
valtaistuimelle, ja olet -- minun täytyy se tunnustaa -- taitavasti
hoitanut valtakunnan varoja. Kuolleen ansioita on kunnioitettava. Sen
vuoksi saat sinä komeat hautajaiset. Minä itse tahdon osoittaa sinulle
viimeistä kunnioitusta. Agrippina, keisarillinen äitini on sinua
itkevä. Rooma pystyttää sinulle muistopatsaan ja historia on tekevä
nimesi kuolemattomaksi."

Nero pudisti ministerin kättä. Sitten veti hän taskustaan pienen pullon
ja ojensi sen Pallakselle.

"Juo -- ja kiitä minua kunniasta kuolla tällä tavalla."

Pallas vitkasteli. Kalman kalpeus levisi hänen kasvoilleen, mutta
lihaskaan ei niillä värähtänyt.

"Minä toivon, että tämä tapa on sinulle mieluisampi kuin pyövelin
kirves. Minä odotan, Pallas, sillä minulla on vielä enemmän aikaa
jälellä kuin sinulla."

Pallas huoahti syvään. Hänen katseensa suuntautui ensin Agrippinaan,
sitten hänen ohitseen akkunasta ulos, yli ikuisen Rooman, joka kylpi
auringon valossa.

Sitten tyhjensi hän pullon yhdellä siemauksella.

Vielä ei ollut viimeinen pisara kulkenut kurkusta, kun hän raskaasti
sortui lattialle, kuin elinvoimainsa kukoistuksessa kaadettu tammi.

Hänen kasvonsa muuttuivat tumman vihreiksi, ja vastenmielinen haju
levisi huoneeseen.

"Se oli samaa myrkkyä, johon Claudius kuoli", sanoi Nero rauhallisesti,
"ainoastaan huomattavasti suurempi annos."

Sitten nosti hän Agrippinan hervottoman käden huulilleen.

"Jumalat suojanasi, äiti. Toivon tänään saavani aterioida kanssasi."

Esiriput sulkeutuivat aaltoillen keisarin takana, joka säännöllisin
askelin kulki palatsin läpi.

Mutta Pallaan ruumiin vieressä makasi Agrippina epätoivoisesti käsiään
väännellen. Hänen kyyneleensä kostuttivat kuolleen jäykistyneitä
kasvoja.



XIII LUKU.

VIERAILU.


Nero istui työhuoneessaan ja antoi käskyjä sanansaattajille, joiden
piti viedä ne rajoilla oleville sotapäälliköille. Kun tämä toimi
oli lopussa ilmestyi huoneeseen Claudius Etruskus, uusi raha-asiain
ministeri, joka oli kutsuttu Pallaan tilalle sisä-asiain johtoon. Nero
antoi hänelle muutamia määräyksiä ja lähetti hänet sitten Senecan,
uskottunsa luokse lähemmin asioistaan neuvottelemaan. Claudius
Etruskuksen lähdettyä soitti Nero.

"Markus tuotakoon tänne", sanoi hän sisään astuvalle hovimestarille.

Heti sen jälkeen ilmestyi huoneeseen kaksi kookasta pretoriania ja
heidän välillään Markus, kuolleen Pallaan poika.

Merkin saatuaan poistuivat sotilaat. Nero rypisti kulmiaan ja
tarkasteli nuorta, kalpeata miestä, jonka ulkonainen esiintyminen
ihmeellisesti muistutti häntä itseään.

"Sinä olet Markus, Pallaan poika?" kysyi Nero, katsoen häntä lujasti
silmiin.

"Minä olin se, caesar, nyt olen minä vaan Markus", vastasi hymyillen
nuori mies, punastumatta näin kieltäissään oman isänsä.

"En ymmärrä sinua", sanoi Nero urkkien. "Sinä olet kuitenkin Pallaan
poika?"

"En enään caesar, kun siitä olisi minulle häpeätä."

"Ei ole häpeä saada nimittää isäkseen sellaista miestä kuin Pallas."

"Mutta vaarallista, ehkä."

"Olet oikeassa, Markus. Sitä se voi olla. Tunnetko isäsi rikoksen?"

"Kyllä. Koko Rooma puhuu siitä."

Nero kävi tarkkaavammaksi.

"Mitä puhuu Rooma?"

"Että minun onneton isäni hoitaissaan valtakunnan kassaa mieskohtaisen
tuhlaavaisuutensa ja petostensa kautta oli saattanut valtion perikadon
partaalle."

Caesar nyökäytti tyydytettynä.

"Muuta ei Rooma puhu?"

"Ei muuta, keisari."

"Mutta tiedetään, että Pallas on kuollut."

"Ei kukaan ihmettele, että hän surmasi itsensä."

Nero katsoi miettiväisenä lattiaan.

"Onko isäsi jättänyt sinulle tehtäviä, Markus?"

"Ei, caesar. Hän kuoli odottamatta."

"Tahtoisitko, että saisit kutsua isäksesi suurinta ihmisten joukossa?"

"En ymmärrä sinua, caesar."

"Jos minä astuisin sinulle isän sijaan -- tulisitko osoittautumaan
kyllin arvokkaaksi pojaksi?"

Markuksen kasvoilla välähti omituinen hymy. Ilosta huudahtaen
heittäytyi hän caesarin jalkoihin.

"Oo, miten voisin sinua kyllin kiittää armostasi ja rakkaudestasi!"
huudahti nuorukainen syleillen keisarin polvia. "Tahdon olla sinun
tahtosi kuuliaisin orja, sinun henkesi uskollisin suojelija."

Nero nyökäytti päätään.

"Hyvä. Minä olen sinulle katsonut loistavan uran. Sillä minä kunnioitan
rohkeuttasi ja ihailen viekkauttasi. Nimitän sinut Britannian
käskynhaltijaksi. Sinä matkustat jo tänään sinne."

Markus asettui sotilaalliseen asentoon, sillä Nero oli jälleen
soittanut. Orja ilmestyi huoneeseen.

"Senaatti vahvistakoon Markuksen nimityksen Britannian
käskynhaltijaksi."

Orja kumarsi, otti caesarin kädestä käskykirjelmän ja meni.

"Toivon näkeväni sinut muutaman tunnin perästä matkavalmiina", sanoi
Nero tästä kummallisesta kiireestä ällistyneelle Markukselle ja poistui
tehden armollisen kädenliikkeen.

Kun esiriput olivat sulkeutuneet Neron ja murhatun kanslerin pojan
välillä, muuttuivat kummankin kasvojen ilmeet. Nero kohensi ryhtiään ja
mutisi, tyytyväisen näköisenä itseään hopeaisesta peilistä tarkastaen:
"Tämä vaara on vältetty. Britanniassa ei tuo poika voi minulle olla
vaarallinen."

Mutta Markus malttoi tuskin rauhallisesti kulkea vartijain ohi,
ennenkuin hän kääntyi ympäri, ja heittäen vihasta hehkuvan katseen
keisarin huoneisiin päin, sähisi hampaittensa välistä.

"Me teemme vielä tiliä, kruunattu roisto. Sinä olet kuuleva
Britanniasta viestejä minusta!"

Rooman verhosi yö.

Keisari oli pannut toimeen Britannian uuden käskynhaltijan kunniaksi
loistavat pidot. Upean salin keskelle oli sijoitettu pitkä
marmoripäällyksinen pöytä. Itämaiset viiniköynnökset kiertelivät
korkeitten, jonialaisten pylväitten ympäri. Puoliympyrän muotoon
rakennettua seinää koristivat mosaikkikuvat, ja nurkissa seisoi
taiteellisia kuvapatsaita lukuisten värillisten lamppujen valossa.

Pöydän ympäriltä oli setripuisia, arabeskeilla ja norsunluukoristeilla
varustettuja lepotuoleja hyllyvine patjoineen. Tuolien jalat olivat
kullasta ja raskaat, silkkikudoksiset peitteet verhosivat puoliksi
leposijat.

Pöydän toisessa päässä oli Neron muita upeampi leposija.

Vähitellen täyttyi sali vieraista. Siinä olivat Corbulo, vasta
nimitetty sotajoukkojen ylipäällikkö, jonka oli määrä vihdoinkin
lopettaa sota aasialaisia vastaan; Markus, Britannian käskynhaltija;
Otho, keisarin uskottu juomatoveri; Petronius, roomalaisen ylhäisön
hienoin, nerokkain seuramies; Burrus, kaartinprefekti; Seneca,
vanhanajan suurin filosofi; Tigellinus, caesarin salasihteeri;
Luccanus, Senecan sukulainen ja etevä runoilija; Pomponius Mela ja
paljon muita valtiomiehiä ja taiteilijoita sekaisin.

Myös ulkomaalaisia valtijoita, vieraita Aasiasta ja Pohjolasta liikkui
saleissa. Näistä veti erikoisempaa huomiota puoleensa armenialainen
kruununtavottelija Tiridates. Hänelle osoitettiin mitä suurinta
huomaavaisuutta caesarin pidoissa, jott'ei hän niin helposti huomaisi
Rooman valtakunnan ystävien ja liittolaisten olevan vaan kultaisilla
kahleilla kytkettyjä orjia.

Torventörähdykset ilmoittivat keisarin saapumisen. Heti senjälkeen
astui caesar saliin, kävi paikalleen ystäviensä tervehdyshuutojen
kaikuessa. Pidot alkoivat. Neron katse lensi pikaisesti pöydän ympäri
ja pysähtyi hetkeksi muutaman tyhjän paikan kohdalle. Hänen otsansa
vetäytyi ryppyyn.

Mutta pian kirkastuivat hänen kasvonsa jälleen. Ruokasalin edustalla
olevaan pylväskäytävään ilmestyi prinssi Britannicus, astui nopeasti
pöydän luo ja tervehti kunnioittavasti Caesaria.

"Suo anteeksi epätäsmällisyyteni, caesar", sanoi hän, "olen
keskustellut keisarinnan kanssa ja toivon etten sillä ole herättänyt
epäsuosiotasi."

Nero laski hymyillen sormuksilla koristetun kätensä prinssin olalle.

"Jätä anteeksipyytelysi, rakas Britannicus. Olen sinulle kiitollisuuden
velassa, että olet huomaavainen keisarinnalle. Yksinäisyys, jolla hän
itsensä ympäröi, vaikuttaa painostavasti häneen."

Britannicus kumarsi ja astui paikalleen.

Aterian alkuosa kului verrattain rauhallisesti. Keskusteltiin
poliittisesta asemasta ja haasteltiin arkipäiväisistä aiheista. Mutta
jo aterian keskivaiheilla unohtuivat sirot tavat, joiden vertauskuviksi
oli ripustettu ruusuja pöydän yläpuolelle. Huudettiin, meluttiin ja
naurettiin kilvan, välittämättä lainkaan keisarista. Tämänkin kasvot
alkoivat runsaasta viinin nauttimisesta punottaa. Juomanlaskija juoksi
ahkeraan edestakaisin sekoittaen vettä viiniin etuhuoneessa, jonne
tynnörit olivat asetetut. Seppelkiehkuraiset poikaset puikkelehtivat
vieraitten välillä täyttäen heidän maljansa aina uudelleen. Juhlivien
ympärille levisi hajuvesien viehättävä tuoksu. Vieraat olivat painaneet
laakeri- ja viininlehtiseppeleet päähänsä, orjat voitelivat herrojensa
käsivarret hyvänhajuisilla öljyillä.

Juomingit olivat parhaillaan. Neron viittauksesta lehahti saliin joukko
kevytjalkaisia tanssijattaria puoleksi verhoutuneina babylonialaisiin
kultakoristeisiin harsokankaisiin, jotka tuskin peittivät neitosten
moitteettomia muotoja. Heitä seurasi laulajia, jotka lauluillaan
ylistivät keisaria, huilunsoittajia ja ilveilijöitä mitä vaihtelevin
joukko.

Nyt nosti Nero raskaan kultaisen maljansa, teki käskevän kädenliikkeen,
ja kaikki vaikenivat.

"Minä juon käskynhaltija Markuksen kunniaksi. Onni hänen matkalleen ja
jumalat hänen suojakseen! Britannian ja minun uskollisen prefektini
onneksi!"

Kaikki yhtyivät maljaan. Onnentoivotusten myrsky vyöryi ympäri pöytää
nuoren aatelismiehen kunniaksi, jonka kasvot ilmaisivat kaikkea muuta
kuin surua isän kuoleman johdosta.

Nyt heilutti Markus itse maljaansa: "Jupiter suojanasi, armollinen
keisari. Sinä olet suurin kaikista jumalallisista caesareista, jotka
ovat hallinneet Roomaa. Mitä oli Augustus sinun rinnallasi? Varjo.
Sotiasi ovat jumalat suosineet. Valtakunta kukoistaa hyvinvointia ja
varallisuutta. Sinä olet viisas ja urhoollinen, tarmokas ja lempeä,
oikeudenmukainen ja ankara, missä valtakunnan etu on kysymyksessä.
Onnellinen olet, ikuinen Rooma! Kuolemattomat ovat lähettäneet
parhaimman joukostaan maailmaa hallitsemaan!"

Myrskyisät suosionosoitukset seurasivat näitä sanoja. Huilujen sävelet
hukkuivat vieraitten äänekkääseen puheluun ja nauruun.

Caesar antoi merkin jollekin etuhuoneessa olevalle henkilölle.

Vanha, inhottavan näköinen rampa vaimo, kummallisesti puettu, antoi
juomanlaskijalle pienen hopeaisen pullon. Silmänräpäykseksi yhtyivät
juomanlaskijan ja Neron katseet.

Tämä nyökäytti, ja tekoparran alla vetäytyi juomanlaskijan suu ilkeään
hymyyn.

Juomanlaskija oli Anicetus, nykyään Neron uskottu. Ei kukaan nähnyt,
kuinka hän verkkaan ja huolellisesti laskien valutti pullosta kymmenen
pisaraa muutamaan maljaan; ei kukaan nähnyt miten hän vaihtoi tämän
maljan erään toisen kanssa ja sitten toi sen pöydälle.

Juopuneena, kasvot vääntyneinä ja silmät hehkuvina heilutti caesar
maljaansa.

"Britannicuksen terveydeksi, Rooman jalon prinssin, urhoollisimman
sotilaan ja uskollisimman ritarin kunniaksi!"

Britannicus hymyili.

"Caesarin onneksi, joka on, lahjoittaakseen Roomalle rauhan, uhrannut
oman leponsa."

Hän vei maljan huulilleen. Caesarin katseet tarkastelivat häntä kuten
pedon silmät.

"Eläköön Britannicus", kaikui huoneessa. Silloin -- mitä merkitsee
tämä? Prinssi, puristaen suonenvedontapaisesti maljaa oikeassa
kädessään, hyppää paikaltaan, horjahtaa, tarttuu pöydän reunaan
pysyäkseen pystyssä ja puhuu kolkolla äänellä luonnottoman suuriksi
levinneet silmät jäykästi Caesariin suunnattuina: "Kolminkertainen
murhamies -- jälkeeni verioikeus!"

Viimeisin voimin singahutti hän maljan caesaria kohti. Se lensi
keisarin ohi, mutta jäännökset sen sisällöstä tahrasivat hänen
kallisarvoisen, turkisreunusteisen purppuransa, jättäen siihen suuria
täpliä.

Britannicus oli luhistunut maahan eikä enään liikahtanut. Nero seisoi
vapisten valtaistuinkorokkeen viimeisellä portaalla. Osa vieraista oli
paennut, rajaton hämminki vallitsi seurassa.

Nero nosti kättään.

Hänen kasvonpiirteensä tasaantuivat.

"Prinssi -- voipi pahoin. Viekää hänet ulos --."

Juhla jatkui edelleen.



XIV LUKU.

JULIA.


Syvällä maanpinnan alapuolella sijaitsevassa vankilanholvissa, jossa
päivän ja yön vaihteesta ei mitään tiennyt, istui Julia kiveen
kahlittuna.

Hänen kasvoistaan henki rauha ja osaansa alistuminen. Viikkomääriä
oli hän jo täällä istunut kohtaloansa odotellen. Mutta kukaan ei
hänestä huolinut. Ystävät näyttivät hänet unhoittaneen samoin kuin
vihollisetkin.

Yksinäisyys ja kylmä värisyttivät aika ajoin hänen ruumistaan. Mutta
hän ei pelännyt mitään. Ajatus, että hän oli onnistunut pelastamaan
viattoman miehen, joka jo näytti olevan auttamattomasti kiedottu
hiipivän rikollisuuden pauloihin, antoi hänelle rohkeutta ja
luottamusta kestämään kaiken, mitä Jumala oli hänen kärsittäväkseen
asettava.

Raskas portti vapisi. Oven yli kulkeva rautasalpa siirrettiin syrjään.
Julia kuunteli. Portaitten yläpäästä näkyi valoa.

Hitaasti, varovasti tunnustellen läheni sieltä valkea olento. Ovi oli
hänen jälkeensä taas sulkeutunut.

Julia nousi pystyyn. Kahleet kalisivat.

"Kuka olet sinä, mikä voima tuopi sinut tänne?" huudahti hän puolittain
iloisesti, puolittain peloissaan.

Henkilö tuli lähemmä; nyt seisoi hän aivan Julian edessä, joka
pelästyneenä peräytyi.

Vieras viskasi hunnun syrjään ja Julia näki edessään kalpeat surulliset
kasvot.

"Oktavia -- rakas Oktavia!" huudahti Julia, kykenemättä hillitsemään
liikutustaan, syleillen keisarinnan jalkoja.

Tämä nosti hänet ylös painoi hellästi häntä rintaansa vasten.

"Julia!"

Hänen suunnaton rakkautensa ja saalinsa ilmeni tässä ainoassa sanassa.

Kauvan seisoivat he siinä liikkumattomina, sanaa sanomatta.

"Miten pääsit sinä tänne?" kysyi Julia, keisarinnan istuuduttua kivellä
ja vaivoin hengittäessä ummehtunutta ilmaa, johon Julia oli jo tottunut.

"Olen etsinyt sinua päivät ja yöt", vastasi keisarinna. "Maksoi
paljon vaivaa, kärsivällisyyttä ja toivoa, ennenkuin sinut löysin.
Keisarin äiti on ovela. Mutta viimeinkin sain kullalla voiton hänen
kavaluudestaan. Hänen valtansa on murrettu -- hän on nyt enään
ainoastaan yksinäinen nainen, joka uneksii vaalentuneesta loistostaan."

Julia kuulosti tarkkaavammin.

"Mitä sanot? Onko Roomassa tapahtunut jotain?"

"Ja sinä kysyt? Roomassa tapahtuu joka päivä jotakin. Nero on kostanut
sukumme puolesta. Pallas on kuollut."

"Pallas kuollut?"

"Murhattu."

"Jumala armahtakoon häntä! Hän on syntisenä ja rikosten painamana
täältä eronnut. Hänessä on kukistunut Agrippinan vallan mahtavin
edustaja. -- Miten otti Britannicus vastaan tiedon tästä tapahtumasta?"

Oktavia ei vastannut.

Julia ymmärsi kaiken. Naiset lukevat tapahtumat jo silmäyksistä. Hän
katsoi Oktaviaan kauhistuneena. Sitten kääntyi hän poispäin, kätki
kasvonsa hiljaa nyyhkien togaansa.

Oktavia istui hiljaa, liikkumattomana, katsellen polttavin silmin
tyhjään pimeyteen.

Hän oli unohtanut itkemisen taidon, onnettomuuden viimeisen lieventäjän.

Hetkisen kuluttua sanoi keisarinna:

"Sinun pitää paeta, Julia."

Tyttö katseli ihmetellen häneen.

"Paeta? -- Miksi?"

"Miksikö? Siksi, että sinut muutoin surmataan." Julia hymyili. "Se on
hyvä."

Oktavia vaikeni hetken; sitten sanoi hän lempeästi:

"Sinä kuolisit mielelläsi?"

"Kyllä, Oktavia."

"Kuolema on vapahdus kaikesta pahasta."

Keisarinna lausui tuon hartaasti kuin rukoillessa.

Julian silmät loistivat.

"Mutta sinä et saa kuolla", jatkoi Oktavia, "sillä sinun sydämessäsi
orastaa toivo paremmasta, onnellisemmasta elämästä. Kuolemasi olisi
hyödytöntä, se olisi rikos."

"Rikos? Jos Jumala itse lähettää minulle pyövelit?"

"Jumala? -- Jos sinun Jumalasi on niin viisas, oikeudenmukainen ja
kaikkivaltias, kuin sinä olet häntä kuvaillut, ei hän voi tahtoa sitä,
että koko elämän sisältö on vaan kärsimystä."

"Mutta, Oktavia, tätä elämää seuraavan elämän sisältö on onnellisuus."

Oktavia katsoi Juliaa silmiin ja sanoi lujasti:

"Kuule, Julia. Kadun päässä kävelee vaippaan verhoutunut mies kuin
petoeläin rauhatonna. Hänen silmänsä palavat. Irtonaisena riippuu
miekka hänen vaippansa alla. Hänen katseensa vartioivat lakkaamatta
tätä vankilaa, jonka hän tietää holviensa suojassa kätkevän ainoan
kalleuden, joka tekee hänelle elämän elämisen arvoiseksi.

"Tällä miehellä on lapsen sielu. Mutta hän rakastaa. Sinä päivänä,
jolloin hän kuulee Julian kuolleen, on Nero alttarin ääressä,
palatsissaan, ajoretkellä, sama se missä, vaipuva verissään maahan."

Julia oli kuunnellut tuskallisesti, loistavin silmin.

"Tämä mies on..."

"Antonius", vastasi keisarinna.

"Antonius", toisti Julia, ja hänen huulillaan väreili hymy, joka kertoi
rajattomasta rakkaudesta.

"Tämä mies pitää sinun pelastaa tulemasta murhaajaksi ja murhatuksi."

Tuon miehen nimi oli sytyttänyt Julian sydämen. Hänen silmänsä
loistivat ja onnen ja ilon kajastus valaisi hänen kuihtuneita kasvojaan.

"Mutta miten minä pakenisin", sanoi hän vitkastellen. "Nämä seinät ovat
paksut ja lujat. Portit ovat kaikki teljetyt ja holveissa kulkevat
vartijat."

"Voit paeta ottamalla minun vaippani ja verhoni. Sinä poistut
keisarinnana vankilasta, minä jään tänne Juliana."

"Ei koskaan se tapahdu, Oktavia!"

"Miksikä ei?"

"Minäkö vapauttaisin itseni nähdäkseni sinun kuolevan?"

"Kuka koskisi keisarinnaan? Agrippinan raivo olisi rajaton."

"Minä en sitä pelkää."

"Nero tappaisi sinut."

"Hän ei uskalla sitä, eikä hän sitäpaitsi välitä minusta."

Kauvan esteli Julia. Mutta Oktavia osasi kumota kaikki hänen
vastaväitteensä. Viimein hän suostui toivoen jo samana päivänä saavansa
nähdä keisarinnan terveenä hovissaan. Kahleet irroitti Oktavia
hankkimillaan avaimilla, ja vangittu neito jätti keisarinnan vaippaan
verhoutuneena, harso kasvoille vedettynä vankilan. Vartijat tervehtivät
ja kenenkään estämättä kulki hän holvien läpi. Kun hän astui kadulle,
häikäisi auringon valo hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään.
Veri pakeni hänen kasvoiltaan ja tiedotonna olisi hän vaipunut maahan,
ellei samassa voimakas käsivarsi olisi kiertynyt hänen vyötäisilleen
ja keveästi kuin lapsen nostanut odottavaan kantotuoliin. Tuulen
nopeudella lennättivät orjat kantotuolin paikalta. --

Oktavia istui kivellä, pää rinnalle kumartuneena, pitäen kahleita
ikäänkuin olisi ollut niihin kytkettynä.

"Ne tappavat minut", kuiskasi hän itsekseen, "ja muuta en hartaammin
toivokaan." -- -- --

       *       *       *       *       *

Muutamia tunteja edellä kerrottujen tapahtumien jälkeen avautui
vankilan ovi jälleen.

Oktavia näki jonkun naisen laskeutuvan hitaasti portaita alas. Soihtua
kantava mies seurasi häntä.

Alas tultua vetäytyi mies syrjään.

Se oli Callistus.

Nainen astui Oktavian luo.

Se oli Agrippina.

Leskikeisarinna katseli kauvan vangittua.

Viha ja vahingonilo kuvastuivat hänen kasvoiltaan.

"Sinä olet Julia?"

Oktavia nyökäytti päätään.

"Tunnetko rikoksesi?"

Vanki nyökkäsi jälleen.

"Minä vihaan sinua petollisen hyveesi vuoksi. Ymmärrätkö minua? Sinun
täytyy kuolla. Valmistaudu! Onko sinulla vielä toivomuksia?"

Oktavia ravisti päätään.

Agrippina tarttui vasemmalla kädellään hänen tukkaansa ja kohotti
tikaria.

"Millä oikeudella asetuit sinä silloin minun tahtoni ja oikeuden
väliin? Kuka olet sinä, että uskalsit ryöstää minulta uhrikseni
määrätyn miehen? Onko hyve mahtavampi voimaa? Voittaako totuus,
viattomuus paheen rohkeuden? Ei, kyyhkyseni, minä näytän, että yhä
edelleenkin olen Agrippina ja kaikesta huolimatta siksi jään."

Hän oli tempaissut Oktavian pään pystyyn kumaraisesta asennostaan, niin
että naisten katseet yhtyivät.

Tikari putosi helähtäen lattialle...

Agrippina kannettiin tiedotonna vankikomerosta. Toistamiseen jätti
keisarinna vankilan. Vartijat eivät voineet tätä ihmettä käsittää.



XV LUKU.

ASKEL ASKELEELTA.


Eräissä pidoissa oli Nero tutustunut ensikerran suosikkinsa Othon
lemmittyyn, Sabina Poppeaan. Vastustamaton intohimo ihanaa naista
kohtaan oli herännyt Nerossa ja Poppea koetti jokaisessa tilaisuudessa
sitä kiihoittaa.

Eräänä myrskyistä yötä seuranneena synkkänä aamuna kutsutti Nero
ystävänsä luokseen.

Otho ilmestyi kohta, kauniina kuin nuori jumala, hajuvesillä ja
öljyillä voideltuna, kallisarvoisissa pukineissa. Tällä kertaa ei
keisari ottanut häntä vastaan tuttavallisesti kuten ennen. Hän otti
caesarin asennon ja viittasi Othon, joka yritti kiiruhtaa hänen
luokseen, ylpeällä kädenliikkeellä takaisin.

"Sinulla on, Otho", alkoi nuori keisari, "talossasi nainen, joka on
kyllin arvokas koristamaan valtaistuinta."

Otho kauhistui. Veri karkasi hänen kasvoiltaan. Sillä niin
kevytmielinen kuin nuori Dandy olikin, niin vähän kuin hän
koettikin viettää siveellistä elämää, rakasti hän kuitenkin Sabinaa
intohimoisesti.

"Sinä tarkoitat kaiketi Sabina Poppeaa?" vastasi nuori aatelismies
pitkän vaitiolon jälkeen, ponnistellen näyttääkseen mahdollisimman
välinpitämättömältä.

"Juuri niin", vastasi Nero lyhyesti.

"Hän oli ennen Rufiuksen puoliso."

"Jonka sinä murhasit."

"Ei toki -- se oli rehellinen kaksintaistelu."

"Vaikkapa. Sinä olit vietellyt vaimon."

"Jos sitä niin tahdot nimittää, Nero --"

Keisari suoristi itseään.

"Kutsu minua imperatoriksi."

"Jumalat antakoot minulle anteeksi -- en tiennyt, ett'et sinä enään
välitä minun ystävyydestäni."

"En. Me emme enään voi olla ystäviä."

"Ja miksi emme caesar?"

"Siksi että minä rakastan Sabinaa."

Otho astui kauhistuneena askelen taaksepäin.

"Hän on minun rakastettuni", sanoi hän terävästi.

"Hänestä tulee minun orjattareni", vastasi caesar raa'asti.

Othon silmät säkenöivät. Hänen huulensa vapisivat.

"Sinä et tule häntä minulta riistämään", sanoi hän uhkaavasti,
kiivaasti hengittäen.

"Sen minä teen, Otho. Ja minä neuvon sinua vanhan ystävyytemme nimessä
välttämään tällä kertaa kaksintaistelua. Hän on minun, ymmärrätkö?"

Viimeiset sanat kuuluivat kovina. Neron kasvoilla kuvastui koko hänen
rajaton aistillisuutensa ja julmuutensa.

Golgatalta Roomaan

"Ensi yönä sinä jätät Rooman."

Otho löi otsaansa.

"Kuinka caesar, sinä ajat minut maapakoon?"

"En. Sinä olet nyt Lusitanian käskynhaltija."

"Minä en lähde Lusitaniaan", vastasi Otho kiihkoissaan. "Pidä maasi,
tyranni. En vaihda ihaninta naista, joka koskaan on Rooman tannerta
polkenut, maakuntiisi."

"Hyvä."

Nero nousi. Ensimäisen kerran huomasi Otho keisarin suunnattoman paksun
niskan ja hänen kasvojensa aistilliset piirteet.

Nero vetäsi esiripun syrjään. Viereisessä huoneessa seisoi mies
tulipunaisessa viitassa, järkähtämättömän rauhallisena. Hänen
käsivartensa oli paljas, joten muodottoman vahvat lihakset näkyivät.
Hänen suonikkaassa nyrkissään oli suuri miekka.

"Pyöveli!"

Otho peräytyi päästäen raivoisan huudahtuksen.

"Sinä aiot minut murhauttaa? Sinä et kammo alhaisinta, halveksittavinta
salamurhaa päästäksesi naisen omistajaksi?"

Nero ravisti hymyillen päätään. Hän antoi merkin ja härkämäinen pyöveli
astui huoneeseen, laskien raskaan nyrkkinsä Othon olalle, niin että
tämä värisi kuin ruoho.

Auringon säteet leikkivät jättiläisen miekan terällä.

"Hän on sinun!" huusi Otho kauhun valtaamana.

Viittaus -- pyöveli hävisi. Esirippu sulkeutui. Kello helähti. Orja
otti Nerolta kirjoituksen. Caesar teki liikkeen kädellään, Lusitanian
käskynhaltia sai mennä.

Tultuansa alas heittäytyi Otho vaunuihinsa.

"Aja", huusi hän kuskille, ja keveät ajoneuvot lensivät nuolen
nopeudella Rooman katuja pitkin. Ritarit, jotka tulivat vastaan,
ihmettelivät hirveätä vauhtia, jolla nuori, päänsä togaan verhonnut
ylimys kiisi eteenpäin. Usea arvasi syynkin ja hymyili ilkkuen.

Saavuttuaan kotiinsa, kiiruhti Otho suoraa päätä rakastettunsa
huoneisiin. Tämä oli juuri noussut kylvystä ja ehtinyt kiireesti
kietaista silkkisen kylpyliinan ympärilleen, kun Otho hengästyneenä
törmäsi sisään. Raskas, tuoksuva ilma ja ihana puolialaston nainen
kiihottivat häntä entistä enemmän. Hän heittäytyi lemmittynsä jalkoihin
ja syleillen hänen polviaan kuiskasi rukoilevasti:

"Älä jätä minua, Poppea -- jää luokseni, muutoin kuolen."

Poppea, joka ei ollut ymmärtävinään Othon kiihtymyksen syytä, kumartui
alas niin että hänen tuoksuvat hiuksensa peittivät polvistuneen miehen
pään ja nosti hänet hellästi ylös.

"Mikä sinun on, ystäväni?" kysyi hän hymyillen, Othon katsellessa häntä
tuskallisesti.

"Oh sitä koiraa! Konnaa!" huusi Otho äkillisessä raivonpuuskauksessa.
"Se hyena tahtoo yhä enemmän ruumiita. Voi häntä!"

"Ketä sinä tarkoitat?" kysyi Poppea.

"Ketä muuta kuin tuota kruunattua hirviötä, valapattoa, salamurhaajaa,
rosvoa ja varasta!"

"Oo, mitä valtiopetoksellisia sanoja sinun suusi puhuu, rakas Salvius",
vastasi Poppea, ja hyväntahtoinen hymy hänen huulillaan näytti
muuttuvan ivaksi. "Tuntuuko hän sinusta todellakin niin hirveältä?"

"Mitä --" karjasi Otho. "Miellyttääkö hän sinua?"

Poppea nyökäytti päätään.

"Tietysti hän minua miellyttää."

"Sitten, kautta Styxin, täyttyvät kummankin teidän toiveet. Oi kirottu
luuska!"

Poppea ojentausi ylpeästi ja katsoen rakastajaansa lujasti silmiin,
vastasi hän:

"Hän on yhdessä suhteessa sinusta edellä, Salvius."

"Ah -- onko hän kauniimpi minua?"

"Ei."

"Vahvempi?"

"Tuskin."

"Hän ei voi tarjota sinulle mitään enemmän kuin minä -- paitsi häpeää,
pahetta."

"Mistä aikain on Othosta tullut Caton oppien suosija?"

Otho katsoi hämmästyneenä eteensä.

"Sinä rakastat häntä?"

"Ehkä. Nero on mies, jota naiset voivat rakastaa."

"Ja sinä luet itsesi niihin, joita paha viehättää?"

"En. Minua viehättää kruunu."

Otho katsoi ällistyneenä naista.

Kuinka ihana hän oli!

"Sinä tahdot päästä keisarinnaksi?"

"Minä tahdon kantaa kruunua. Eikö sinustakin se paremmin somistaisi
minun päätäni kuin tuon jäykän Oktavian?"

Otho ei vastannut.

Poppea heittäytyi nojatuoliin, veti Othon pään syliinsä ja kuiskasi
hänen korvaansa:

"Tarjoa minulle kruunu, Salvius, ja minä olen ikuisesti sinun omasi."

"Kruunu? Onko minulla kruunuja tarjottavana?"

"Ota."

"Sinä tarkoitat?"

"Minkä kohtalo sinulta kielsi, sen voi jumalien suosio suoda. Jumalat
ovat rohkeiden puolella. Kuinka ihana sinä olisit -- caesarina!"

Otho päästi huudahtuksen ja hypähti pystyyn. Hänen silmänsä hehkuivat,
huulet vapisivat. Käsi puristi sivulla riippuvaa lyhyttä miekkaa.

Hänen edessään istui Poppea kauniimpana, viettelevämpänä kuin koskaan.

"Surmaa hänet", sanoi hän kiehtovasti hymyillen.

Esiriput lensivät syrjään.

"Caesar", ilmoitti orja.

Poppea otti silkkivaipan lattialta ja heitti sen välinpitämättömästi
hartioilleen. Hänen silmänsä suuntautuivat säihkyen Othoon, jonka
otsalla pisaroivat hikihelmet.

Nero astui sisään. Oven edessä seisoi vartija. Mutta hän itse oli
aseeton. Hänen synkkä katseensa kiintyi Othoon.

Sitten kääntyi hän Poppeaan päin ja suudellen hänen vaippansa lievettä
kuiskasi hän:

"Tahdotko, että maailman valtijas olisi sinun ensimäinen orjasi?"

Poppea kumartui ja kietoen äkkiä kätensä Neron pään ympäri, niin että
tämän selkä oli Othoa kohti, sanoi hän lujasti:

"Kyllä, minä tahdon --" ja hänen katseensa suuntausi säihkyvänä Othoon.
Aatelismiehen säilä välähti ilmassa ja -- putosi helähtäen marmoriseen
pesuammeeseen.

Poppea nauroi. Nero oli salaman nopeudella käännähtänyt. Otho seisoi
poiskääntyneenä, kasvot togaan verhottuina -- -- --

       *       *       *       *       *

Oli yö, unten, hyväilyjen ja lemmen hetki. Otho seisoi
makuuhuoneessaan. Poppean vuode oli tyhjä. Kuihtuneet ruusut
kiertelivät patjojen välissä. Himmeä kattolamppu heitti epätasaista
valoa nuoren ritarin kasvoille.

Surusta ei näkynyt enään jälkeäkään hänen kasvoillaan. Suu oli lujasti,
kuten uhmaten kiinni puristettu. Raju lieska paloi punertuneissa
silmissä.

Otho oli matkavalmis. -- Kauvan seisoi hän liikkumattomana,
ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten painoi hän huulensa vuodetta vasten,
jossa Poppea vielä aamulla oli levännyt ja jätti kiireisin askelin
huoneen. Rautapuku helisi hänen rajusti astuessaan ja ääni kaikui
kolkkona tyhjissä käytävissä. Otho heittäytyi odottavan ratsun selkään
ja nelisti asestetun palvelijajoukon seuraamana pois onnensa paikalta,
onnen, jonka hän rikoksen kautta oli saavuttanut ja rikoksen kautta
menettänyt.

Kun keisarilinna sukelsi kuutamossa näkyviin, pidätti Otho hevostansa.
Ihmeissään katselivat palvelijat herraansa, jonka kasvot vääntyivät
raivoisaan irveen. Mutta sanaakaan ei hän puhunut. Silmät tuijottivat
vaan linnaa kohti ja huulet liikkuivat.

Sitten nelisti ratsujoukko tiehensä.

       *       *       *       *       *

Linnassa oli harvinaisen hiljaista.

Poppea odotti keisarin makuuhuoneessa kalleisiin, tuoksuviin
vaatteisiin puettuna. Hän lepäsi vuoteella, jota ympäröivät tuoksuvat
ruusunlehtikasat. Hänen silmänsä tarkastelivat peitettä, johon oli
jäljennetty erään kreikkalaisen maalarin mestariteos: Leda ja joutsen.

Mutta vaikka Poppea oli erittäin hienoaistinen taiteentuntija, ei
kuva voinut hänen mieltään kiinnittää. Rauhattomasti lennähti hänen
katseensa milloin minnekin, ja sekavat ajatukset näyttivät kiusaavan
häntä. Hän nousi ylös ja siirsi verhon syrjään ikkunan edestä.

Alhaalla lepäsi Rooma. Hän antoi katseensa lentää valaistun kaupungin
yli. Silloin huomasi hän äkkiä joukon ratsumiehiä sukeltavan esiin
pimeästä. Etumainen niistä pysähdytti hevosensa, ja katseli kuin
kivipatsaaksi muuttuneena linnaa. Poppea vetäytyi verhon suojaan, aivan
kuin olisi hän pelännyt ritarin, jonka hän hyvin tunsi, huomaavan
hänet. Hetkisen kuluttua oli joukko taas hävinnyt. Syvä huokaus
tunkeusi Poppean rinnasta; vaikka hän ei sitä tahtonut itselleenkään
tunnustaa, tunsi hän, kuinka paljon hän Salvius Othoa oli rakastanut ja
vieläkin rakasti. Kunnianhimo vaan oli ollut sydäntä vahvempi. Poppea
kääntyi pois akkunasta.

Huoneen toisessa päässä seisoi orjatar valmiina hänen käskyjään
täyttämään. Poppeaa hämmästytti tytön tavaton kauneus. Suurista,
loistavista silmistä puhui syvä surumielisyys.

"Astu lähemmä", sanoi Poppea. "Kuka olet?"

Orjatar oli vaiti.

"Etkö voi vastata, koira? Kuka olet, minä kysyn!"

Tytön posket punertuivat ja silmät täyttyivät kyynelin.

"Nimeni on Akte", vastasi hän hiljaa, aivan kuin olisi hän pelännyt
mainita tuota nimeä.

"Akte", toisti Poppea miettien. "Oletko sinä kreikkalainen?"

"Olen, valtijatar."

"Kauvanko olet ollut jo Roomassa?"

"Muutamia vuosia, valtijatar."

"Kuka toi sinut tänne?"

"Caesar."

Poppean silmät venähtivät levälleen säikähdyksestä.

"Oletko sinä se Akte, jota sanotaan Neron vaikutusvaltaisimmaksi
lemmityksi?"

Tyttö heittäytyi rukoillen maahan.

"Älä vihastu minuun, valtijatar -- minun rikokseni oli rajaton
rakkauteni häneen."

Poppea nosti vapisevan tytön pystyyn.

"Sinä rakastat häntä vieläkin?"

"Rakastan, valtijatar."

Vavisten kääntyi Poppea poispäin ja hänen ajatuksensa vertailivat
salaman nopeudella tuon tytön kohtaloa hänen omaan tulevaisuuteensa.

"Minä pelkään sitä miestä", kuiskasi hän.

Oviverhot vedettiin syrjään ja komea nainen astui majesteetillisesti
huoneeseen, diademi tummassa tukassa.

Akte pakeni pimeään nurkkaan.

Poppea risti käsivartensa rinnoilleen ja katseli puolittain ihmetellen,
puolittain peloissaan vierasta, jonka hän heti tunsi Agrippinaksi,
caesarin äidiksi.

Tämä tarkasteli ääneti keisarin uutta lemmittyä.

Tervehtimättä virkkoi hän vihdoin:

"Kuinka tulet sinä näihin huoneisiin?"

Poppea ei vastannut.

"Oletko joku uusi orjatar?"

Poppean silmät paloivat raivosta ja suuttumuksesta.

"Olen keisarinna", sanoi hän ylpeästi.

Agrippina nauroi ivallisesti.

"Kuuleppas sitä -- mistä saakka on Roomalla kunnia totella kahta
keisarinnaa? Minä tunnen ainoastaan yhden keisarinnan; se on Oktavia."

Poppea, joka ei voinut hillitä kiukkuaan, vastasi kiivaasti:

"Oktavia oli keisarinna siihen asti kun Poppea tuli."

"Mitä, orja", huusi keisarin äiti vihaisesti, "sinä uskallat kantaa
häpeäsi valtaistuimen eteen saakka. Sinä uskallat kohottaa silmäsi
kruunuun, jonka jumalat ovat suoneet koskemattomana omaisuutena
Germanicuksen tyttärelle?"

"Koskemattomana?" nauroi Poppea, "katso minua, enkö ole kaunis?"

"Ehkä."

"Kauniimpi kuin Oktavia?"

"Älä häpäise. Kuinka voit sinä hänen hyveitään verrata omiin
paheisiisi?"

"Paheille, Agrippina, kuuluu Rooman kruunu."

Agrippina kohotti valkoisen käsivartensa. Tikarin kärki välkkyi lampun
valossa.

"Uskallappas", kirkasi Poppea.

"Mitä täällä tehdään?" kajahti äkkiä vihainen, syvä ääni.

Nero seisoi naisten välillä.

Kuten lyöty kissa vetäytyi Agrippina takaisin.

"Hän häpäisi minua", sanoi hän Poppeaa osoittaen.

"Hän sanoi minua orjaksi", vastasi Poppea kiireesti.

Nero heitti äitiinsä ilkeän katseen.

"Poistu", sanoi hän lyhyesti.

Agrippina vitkasteli.

"Poistu", karjahti Nero uudestaan äänellä, jonka kaiku kiiri kauvan
palatsin holveissa.

Pää kumarassa luikki Agrippina huoneesta.

"Käy vartioimaan", komensi Nero vapisevalle Aktelle, ja tottelevaisena
hiipi tyttö esirippujen väliin, johon hän kuuli jokaisen caesarin
Poppealle lausuman hyväilysanan.

Nero oli vetänyt Poppean rintaansa vasten, mutta tämä painoi
käsivartensa väliin ja rajusti palavin silmin kuiskasi hän:

"Sinun täytyy hänet tappaa, jos tahdot että minä sinua rakastaisin."

Nero vastasi juopuneen tavoin.

"Kenet? Akteko?"

"Ei. Agrippina!"

Nero tuskin kuuli.

"Hänen täytyy kuolla", vastasi hän tietämättä mitä sanoi. Hänet oli
vallannut raju huumaus, jonka intohimo Poppeaan oli synnyttänyt.



XVI LUKU.

KATAKOMBEISSA.


Julia oli jo samana päivänä, jolloin hän pelastui vankilasta, jättänyt
Antoniuksen. Hän asui nyt Kampanian tasangolla, Pietariksi itseään
kutsuvan vanhuksen, kristittyjen päämiehen mökissä.

Julia oli liian harras kristitty, voidakseen ajatellakaan rupeamista
pakanallisia jumalia tunnustavan miehen vaimoksi. Sentähden täytyi
hänen erota Antoniuksesta. Antonius jätti hänet synkkänä, epäillen
hänen rakkauttaan, kun taas Julia oli näkevinään Antoniuksen
yksinäisestä käytöksestä ja siitä, että tämä jokaisessa tilaisuudessa
pilkkasi hänen uskontoaan, ett'ei hänen lempensä ollut syvempää laatua.

       *       *       *       *       *

Pitkin Via Appiaa yön pimeydessä, kulki kaksi henkilöä. Toinen
oli vuosien köyristämä ukko, toinen nuori tyttö, joka tarjosi
matkatoverilleen olkapäänsä tueksi. Aika ajoin seisahtui vanhus
katsellakseen varovasti ympärilleen ja jatkoi sitten taas matkaansa.
Eräässä paikassa, missä hautapatsaat olivat vähemmän komeita, oli
kallioryhmä, jonka keskeltä alkoi ahdas holvikäytävä. Kulkijat
astuivat sitä kohti. Ukko tarttui tytön käsivarteen, sillä tämä näytti
epäröivän seurata häntä käytävään. Varovasti tunnustellen kulkivat he
pilkkopimeässä holvissa eteenpäin, kunnes äkkiä heidän edestään kaikui
hiljainen, mutta luja ääni:

"Kuka siellä?"

"Hyvä ystävä", vastasi ukko.

Sen jälkeen virkkoi toinen vielä:

"Kiitetty olkoon Jesus Kristus."

"Ijankaikkisesti. Amen." Kuului vastaus.

Samassa sytytettiin soihtu, joka heitti kirkasta valoaan tulijoihin.
Tuskin oli vartioiva nuori mies nähnyt valkopartaisen ukon, kun hän
kunnioittavasti kumartui suutelemaan tämän vaipan lievettä.

"Terve sinulle, pyhä isä", virkkoi nuorukainen, "kaikki odottavat
sinua."

Sitten kulki hän edeltä, pitäen korkealla soihtua, jonka liehuva valo
heitti vaappuvia viiruja seinille ja loihti esiin kiviin piirretyt
kummalliset kuvat. Pylväitä ja mahtavia kivihakkauksia tuli näkyviin
ja hävisi jälleen läpitunkemattomaan pimeyteen. Holvikatto kaareutui
korkealla, käytävä, joka ensin oli ollut niin kapea, että kaksi henkeä
tuskin siinä sopi rinnakkain astumaan, laajeni laajenemistaan.

Nyt laskeutui opastava nuorukainen alaspäin viepiä portaita.
Pelonsekaisin tuntein seurasi Julia vanhusta ja opasta. Ainakin sata
askelmaa laskeutuivat he alaspäin. Silloin avautui luola äkkiä avaraksi
pylväiköksi, jossa joka puolella näkyi tilavia komeroita. Julian katse
kiersi puoliksi pelokkaana, puoliksi uteliaana pitkin sivuseiniä.
Kuten talot kaupungissa, kohosivat kiviset alttarintapaiset korokkeet,
joiden päällä sijaitsivat ruumisarkut suurten, kuolleitten nimillä
varustettujen kivitaulujen takana.

Äkkiä pysähtyi Julia ja pidätti kuunnellen seuraajaansa. Tämä nyökäytti
hymyillen.

Kaukaa leijui ihana, kirkas sävel holvien läpi. Tuntui kuin olisivat
tuhannet enkelit laulaneet siellä Jumalalle kiitosta. Puhtaina kuin
kristalli ja kuitenkin hartautta ja sydämen liikutusta ilmaisevina
tunkeutuivat sävelet nuoren tytön sydämeen, saaden sen kiivaampaan
sykintään. Nyt kulkivat he kiireesti vielä yhden kapean käytävän läpi
ja olivat kohta Rooman ensimäisen kristityn seurakunnan kirkossa.
Valkeilla ruusuilla ympäröidyn alttarin edessä seisoi pappi, lukien
messua. Valkopukuiset naiset, jotka näyttivät taivaasta tulleilta
enkeleiltä, muodostivat puoliympyrän; sen sisällä rukoilivat kristityt
polvistuneina.

Äänet vaikenivat. Pappi alttarin edessä kumarsi ensin Vapahtajan kuvaa,
sitten tämän sijaista maan päällä, kalastaja Jonaan poikaa, Pietaria,
kristittyjen päämiestä. Kuoripoikia juoksi samassa esiin, pukemaan
Pietarin papilliseen pukuun ja kristittyjen hallelujaa laulaessa astui
tämä alttarin luo. Julia jäi väkijoukkoon.

Ritareita, orjia, naisia senaattorien piiristä ja köyhiä työläisiä
polvistui sekaisin täällä rakkauden ja uskon huoneessa. Täällä ei
tullut kysymykseen muu eroitus kuin puhtaus ja synti. Mutta enimmäkseen
olivat ne köyhiä ja ahdistettuja, jotka täällä toiveensa kantoivat
uuden ajan, uuden evankeliumin turviin. Julia katseli ympärilleen ja
hänen silmänsä näyttivät turhaan etsivän jotakin.

"Missä on Felix, orja?" kysyi hän vieressään polvistuvalta naiselta,
joka oli erään Neron orjan vaimo.

"Hänet tavattiin Tulliuksen vankilasta hirtettynä."

"Kuinka", kuiskasi Julia kauhistuneena, "hän oli kyllin heikko
valmistaakseen itse itselleen kuoleman?"

"Ei, sisar. Hänet on murhattu, hänestä on tullut marttyyri."

Valtava liike kävi kautta kokoontuneitten joukon. Kirkon käytävään
oli ilmestynyt mies, jonka olento jo riitti synnyttämään kunnioitusta
ja tottelevaisuutta. Hänen kasvonsa olivat kovat, kuten marmoriin
hakatut ja ainoastaan säteilevät silmät ja ylevä otsa lievensivät
kasvonpiirteitten ankaruutta.

"Apostoli Paavali", huusivat sadat äänet yht'aikaa.

Paavali astui Pietarin luo, suuteli hänen vaippansa lievettä ja meni
sitten kansliahuoneena käytettyyn komeroon, Pietarin jatkaessa messua.

Messun päätyttyä puhui Paavali.

Hän kertoi entisestä elämästään ja ihmeellisestä kääntymyksestään.
Puhui Vapahtajasta, joka ansiollaan on kaikki syntiset vapahtanut;
ihmisluonnon heikkoudesta ja Jumalan valtakunnasta. Sanat tulivat hänen
huuliltaan katkeamattomana virtana, tulisina, sydämiin sattuvina.

Henkeään pidättäen seurasivat kuulijat jokaista hänen sanaansa. Kun
hän viimein lopetti, alkoi kuoro taas laulaa, ja pyhä vavistus valtasi
kaikki sydämet.

Äkkiä häiriytyi jumalanpalvelus. Vartija juoksi hengästyneenä esiin.

"Sotilaat tulevat!"

Silmänräpäyksessä vaikeni laulu. Ei minkäänmoista hämminkiä,
pakokauhua, ei edes erityistä kiirettä ollut huomattavissa
kokoontuneitten valmistautuessa pakoon. Soihdut sammutettiin. Salaiset
käytävät avattiin ja kuten aavejoukko hävisivät kristityt äänettöminä
kiviseiniin, aivan kuin olisivat kalliot avanneet heille lymypaikkansa.

Pian tunkeutui käytävästä soihtujen valoa nyt tyhjään kirkkoon ja
sotilaskohortin etunenässä syöksyi samassa sisään muuan upseeri.
Suitsusavu ja myrhamin tuoksu löi tulijoita vastaan. Muutoin oli kaikki
hiljaa ja autiota. Kiroillen hajaantuivat sotilaat käytäviin.

Muutamalla kivialttarilla istui valkoinen olento ikäänkuin ajatuksiinsa
vaipuneena. Ensin luuli upseeri sitä kuvapatsaaksi, joka oli hakattu
hautakivelle. Mutta lähestyessään olentoa, huomasi hän, että se oli
yksinäinen tyttö, joka oli jäänyt tähän kaameaan holviin istumaan.

Synkin katsein häntä tarkastellen, astui upseeri lähemmä, sotilaitten
asettautuessa puoliympyrään hänen taakseen.

"Oletko kristitty?" kysyi upseeri.

Mutta vastausta ei kuulunut. Liikkumatonna, jäisen rauhallisena istui
tyttö siinä, pää kumarassa.

"Kuka olet?" kysyi jälleen upseeri.

Ei vastausta.

"Olet vaiti! Seuraa meitä, tyttö!"

Mutta hän ei liikahtanut.

Silloin astui upseeri vihaisena lähemmä ja tempasi valkoisen verhon
tytön silmiltä.

Kauhistuneena ponnahti hän takaisin.

"Marcia! -- Marcia!" huudahti hän toistamiseen, "ystäväni Silanuksen
sisar! Kuinka olet sinä täällä, tyttö?"

Silloin huomasi hän, että tytön kasvot olivat vaaleat kuin norsunluu.
Silmät olivat sulkeutuneet ja huulilla kuvasteli onnellinen hymy.

Marcian sydämen oli murtanut Britannicuksen kuolema. Hän oli tänään
hymyillen nukahtanut kristittyjen joukossa, olematta itse kristitty.
Hän oli etsinyt lohtua tästä rakkauden paikasta ja Jumala, joka
hyljättyjä holhoo, oli sen hänelle antanut.

Kalpeana kääntyi upseeri sotilaittensa puoleen, jotka näyttivät olevan
aikeissa käydä kuolleeseen käsiksi.

"Poistukaa täältä", sanoi hän tuimasti.

Kun sotilaat olivat jättäneet kirkon ja ainoastaan seinään pistetty
soihtu heitti valoaan hautakivelle, jolla kuollut istui, heittäytyi
Antonius polvilleen ja kätki päänsä tytön kylmiin käsiin; niin monta
kaunista hetkeä oli hän viettänyt tuon surun murtaman, enkelimäisen
olennon seurassa.

Sitten nousi hän ja palasi raskain askelin sotilaittensa luo, ja kohta
sen jälkeen kuului kohortti marssivan käytävää pitkin ulospäin.

Kun askelten ääni oli lakannut kaikumasta holveissa, avautuivat seinät,
ja kristityt ottivat jälleen kirkon haltuunsa. Jumalanpalvelus muuttui
nyt hautajaisjuhlaksi.



XVII LUKU.

AGRIPPINAN LOPPU.


Nero oli palannut Poppean kanssa Kreikasta, jossa hän oli viettänyt
triumfeja vaununohjaajana ja laulajana. Poppean rauhallisessa
makuuhuoneessa istui Nero. Hän oli täydelleen tuon naisen vallassa,
joka oli yhtä kaunis kuin Akte, mutta yhtä turmeltunut kuin Agrippina.

Akte muuten ei näyttänyt Poppeasta lainkaan vaaralliselta; siksi oli
hän kovin hiljainen ja hyvä. Mutta sitä enemmän oli sitä Agrippina,
joka teki kaikkensa voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa Neroon. Neron
horjuva mieli voi millä hetkellä hyvänsä kääntyä äidilleen suopeaksi ja
mitä siitä olisi seurauksena, sen tiesi Poppea liiankin hyvin.

Poppea lepäsi kultakoristeisella vuoteella purppuraisen katoksen alla.
Nero oli polvillaan leposohvan edessä, antaen päänsä nojata hänen
syliinsä.

Akte istui toisessa päässä huonetta, mattopeitteisellä lattialla, ja
lauloi.

Nero kuunteli tarkkaavasti, Poppean katsellessa miettiväisenä lattiaan.

"Mikä laulu tuo oli, orjatar?" kysyi Nero kääntämättä päätään.

"Olen kuullut sen Kreikassa", vastasi Akte.

"Minusta tuntuu, että olen kuullut sen joskus Roomassa", jatkoi Nero,
nojaten miettien päätään käteensä.

"Minä lauloin kerran sen sinulle, caesar", sanoi Akte.

"Koska se oli?" kysyi Nero haaveksivasti.

Poppea kohoutui paikaltaan säkenöivin silmin.

"Silloin, kuin --" Akte pysähtyi.

"Orjatar!" huusi Poppea käskevästi.

Akte riensi valtijattarensa luo.

"Näytä kielesi!"

Tottelevaisena avasi tyttö suunsa.

"Sinä puhut liian paljon", sanoi Poppea hymyillen, samalla kuin hän
veti pitkän, terävän neulan hiuksistaan, "opettele olemaan vaiti."

Näin sanoen työnsi hän neulan kielen ja toisen huulen lävitse, niin
että punainen verijuova värjäsi tytön rinnan.

Akte ei päästänyt pienintäkään tuskan huudahdusta.

"Mene!" huusi Poppea, "minä en voi nähdä verta."

Akte kiiruhti pois. Nero oli vaiti.

Caesarin käsivarsi kietoutui tuon synnillisen naisen notkean vartalon
ympärille.

Mutta tämä kiemursi itsensä irti syleilystä.

Nero havahtui unelmistaan ja katseli kiiluvin silmin Poppeaa.

"Jätä minut", sanoi tämä rauhallisesti.

Suonet caesarin otsalla paisuivat.

"Kautta Styxin -- onko järkesi sekaisin, nainen? Minä olen caesar!"

"Ja minä", vastasi Poppea tyynesti, "minä olen caesarin lemmitty. Siis
mahtavampi kuin hän."

Nero nauroi, mutta hänen huulensa puristuivat uudelleen yhteen, kun
Poppea jälleen sysäsi hänen kätensä luotaan.

"Mene."

"Mitä se merkitsee?"

"Minä en pidä pelkureista."

Nero nauroi käheästi.

"Pääsi kaiketi on liian lujassa paikoillaan, Poppea?"

Tämä katsoi häntä pilkallisesti.

"Älä uskalla toista kertaa tulla uhkaamaan minua, Nero. Minä en pidä
pelkureista."

Nero oli neuvotonna.

"Minä en ole mikään pelkuri", sanoi hän lapsellisesti.

"Kumminkin -- kykenemätön purppuraa kantamaan."

Caesar ponnahti pystyyn. Mutta Poppean katse lamautti hänet.

"Miksi?" sähisi hän hampaittensa välistä.

"Siksi että olet pelkuri."

"Pelkuri?" Hän mylvi kuin härkä.

"Pelkuri", toisti Poppea. "Pelkuri ja heikko."

"Kuinka niin, nainen?"

"Koska pelkäät pitää lupauksiasi." Nero mietti hetkisen, mutta ei
voinut muistaa antaneensa lupausta, jonka täyttämistä hän olisi
pelännyt.

Golgatalta Roomaan.

"Minä pidän lupaukseni."

"Näytä se todellisuudessa."

"Tietysti. Koska vaan tahdot."

"Minä tahdon sitä nyt."

"Hyvä."

"Vanno."

"Kautta Jupiterin -- minä olen pitävä lupaukseni, jonka olen sinulle
antanut."

Poppea kohoutui ja upotti katseensa Neron silmiin.

"Surmaa äitisi."

Nero kalpeni. Veri pakeni kasvoilta; tuijottaen naista suurin silmin,
vaikeni hän.

Poppea heittäytyi takaisin vuoteeseen ja nauroi ääneen.

"Pelkuri."

Kun ei tuo sana näyttänyt tepsivän, painautui hän lähemmä caesaria.

"Sinä mieletön. Etkö ole koskaan nähnyt niitä silmäyksiä, joita hän
sinuun heittää, kun hän luulee, ettei kukaan sitä näe? Etkö ole
huomannut hänen merkitseviä silmäyksiä vaihtavan kaartinupseerien
kanssa? Kuinka hän jakaa rahaa sotilaille? Kuinka hän liehakoi
Senecaa? Seneca on tyytymätön sinuun. Samoin Burrus. Pidä varasi --
vaalea jättiläinen -- sinä olet ainoastaan rengas niiden suunnitelmien
ketjussa, joita tuo noita aikoo lähimmässä tulevaisuudessa toteuttaa.
Suojele itseäsi, ole vahva, taikka minun täytyy pelätä saavani maksaa
sinun kanssasi elämälläni epäröimisesi."

Nero ei vastannut. Hänen ajatuksiinsa oli satoja kertoja sukeltanut aie
toimittaa Agrippina tieltä pois. Mutta tämäkin turmeltunut ja huono
caesar, joka ei kaihtinut mitään enemmän kuin hyveellisyyttä, oli
kuitenkin kammoksunut tuota luonnotonta ajatusta. Kun Poppea herätti
tuon ajatuksen, vapisi hän. Mutta Poppean samoinajatteleminen lähenti
häntäkin suunnitelmaan, ja naisen viimeiset, osittain todenmukaiset,
osittain valheelliset, hyvin harkitut sanat, kypsyttivät hänet
kiipeämään lähimmälle portaalle rikostensa asteikolla, valmistivat
hänestä äidinmurhaajan.

Kauvan neuvotteli hän hiljaa Poppean kanssa, joka ei enään sysännyt
takaisin hänen kättään.

       *       *       *       *       *

Neapelin yläpuolella loisti kuu. Hopeinen valo leikki Vesuviuksen
huipulla ja lahti näytti tummansiniseltä, väikkyvillä helmillä
koristetulta matolta. Oenarian, Brocidan ja Bajaen satamissa lepäsivät
hiljaa purjealukset. Ei mistään näkynyt valoa, lukuunottamatta Kap
Micenumin majakkaa. Kuin hengästyneen jättiläisen rinnasta nousi
Vesuviuksen povesta höyrypilvi taivasta kohden.

Vastapäätä Hortensiuksen puistoja sijaitsi Caesarille kuuluva Baulin
upea palatsi, suhisevain puitten ympäröimänä. Äänekkäitä, iloisia
huutoja kuului puistokäytäviltä ja soihdut risteilivät lakkaamatta
sinne tänne. Nyt kävivät huudot kovemmiksi. Musiikki kaikui. Puiston
sisästä ilmestyi joukko upseereja, jotka kiireisin askelin riensivät
läheiseen satamaan, missä laineitten harjalla keinui uljas, kukilla
koristettu purjealus. Joukon johtaja oli komeavartaloinen mies, mutta
hänen kasvonsa olivat vastenmieliset, osittain kavaluutta, osittain
kovuutta ja julmuutta ilmaisevat.

Mies oli Anicetus, Micenumissa majailevan laivaston päällikkö.
Tänään hänellä oli kunnia kulettaa leskikeisarinna lahden toiselle
puolen. Laivasta laskettiin juuri silta, jota myöten upseerit
kävivät paikoilleen aluksessa, kun caesar astui puistosta, taluttaen
käsivarresta äitiään, jonka sanoja hän näytti kunnioittavasti
kuuntelevan.

Agrippina tunsi itsensä onnelliseksi ja iloiseksi, tehtyään sovinnon
poikansa kanssa, varsinkin kun Nero itse oli tätä sovintoa ensin
ehdottanut. Agrippina saattoi toivoa pääsevänsä jälleen poikansa kautta
hallitsemaan Roomaa.

Anicetus seisoi komentosillalla, kun leskikeisarinna astui laivaan.
Keisari seisoi seurueensa kanssa rannalla ja viittasi iloisesti hänelle
hyvästiksi.

Purjeet pullistuivat, ankkuri nostettiin ja uljaan joutsenen lailla
liukui laiva merelle.

Agrippina lähti laivan sisäsuojiin, jossa kaikki oli häntä varten
laitettu mukavaan kuntoon. Hän heittäytyi eräälle leposohvalle
hautoakseen rauhassa valoisia ajatuksiaan, kunnes laiva saapuisi
määräpaikkaansa.

Tällä välin seisoi Anicetus etukannella, kuunnellen laivalla matruusina
palvelevan orjansa selontekoa.

"Oletko pitänyt huolen käskyjeni täyttämisestä?" kysyi amiraali
otsaansa rypistäen etiopialaiselta.

Tämä teki myöntävän eleen.

"Laivan pohjaan tehty reikä on jalan levyinen. Tarpeen tullessa on vesi
syöksyvä suoraan kuolemaan tuomitun hyttiin."

Anicetus laski tyytyväisenä orjan luotaan. Laiva kulki täysin purjein,
lentäen yötuulessa kuin lokki eteenpäin. Agrippina avasi luukun, josta
hän voi katsella ulos ja tähysteli, eikö jo Lukrinin ranta, missä hänen
huvilansa palmumetsän helmassa sijaitsi, alkanut näkyä. Pelästyneenä
koetti hän pimeässä tuntea seutuja. Mitä tämä merkitsi? Miksi eivät
tulet Micenumin valotornista enään näkyneet? Hänen arvelunsa mukaan
piti laivan lähetä Puzzeolia, mutta niin paljon kuin Agrippina
ponnistikin näköelimiään, ei hän erottanut muuta kuin vettä. Tähdetkin
olivat peittyneet mustien pilvien taakse.

Vihaisena paiskasi leskikeisarinna akkunan kiinni ja nousi kannelle.
Komentosillalla seisoi Anicetus, katse rauhallisesti merelle tähystäen.

"Kapteeni!" huusi Agrippina käskevästi, "minne me purjehdimme?"

Neron suosikki käänsi leveän päänsä purppuraa kantavaa naista kohti ja
huulet alamaisessa hymyssä vastasi hän:

"Me purjehdimme päämääräämme kohti."

"Mitä se merkitsee?" kivahti keisarinna vihaisesti. "Mitä päämäärää
kohti?"

"Sitä päämäärää, jonka keisari on minulle antanut."

"Onneton! Se on -- --?"

"Puzzeoli", sanoi Anicetus, katsoen leskikeisarinnaan niin
ihmettelevästi, että tämä tuli rauhallisemmaksi.

"Mutta miksi ei ranta vielä näy?"

"Nyt on liian pimeä. Tunnin kuluttua olemme perillä."

Agrippina palasi kajuttaan takaisin.

Kun hän avasi oviverhot, näki hän huoneessa sorean, miellyttävän
näköisen nuoren miehen, joka tehden vaitioloa pyytävän liikkeen,
heittäytyi polvilleen hänen eteensä.

"Sulje ovi, valtijatar! Minulla on sinulle jotakin uskottavaa."

Leskikeisarinna vetäsi esiriput yhteen ja katsellen kaunista
nuorukaista, jonka hän tunsi yhdeksi laivan miehistön jäseneksi, sanoi
hän:

"Mikä on nimesi?"

"Agrippa, ruhtinatar."

"Ja asiasi?"

"Tahdon sinut pelastaa."

"Pelastaa? Uhkaako minua vaara?"

"Kuolema sinua uhkaa ihan silmäisi edessä."

Agrippina kauhistui. Huolimatta Anicetuksen rauhoittavasta
vakuutuksesta ei hän voinut tukahduttaa salaista pelkoaan, sitä
enemmän, kun hän oli hyvin huomannut salatun kunnioituksen puutteen
Anicetuksen käytöksessä.

Niinpä saivat nämä muutamat orjan sanat hänet vapisemaan. Viitaten
orjaa nousemaan, vaati hän kärsimättömästi tätä jatkamaan.

"Nyt ei ole aikaa hukata pitkiin selityksiin, valtijatar. Laiva voi
upota millä hetkellä hyvänsä."

Päästäen tukahdutetun tuskan huudahtuksen, astahti keisarinna
taaksepäin.

"Upota -- laiva -- miksi, orja?"

Nuorukainen kohautti olkapäitään.

"Kenen toimesta."

"Anicetuksen."

"Neron", mutisi Agrippina itsekseen.

Koko hänen epätoivonsa ja voimaton raivonsa kuvastui tuossa ainoassa,
kaksitavuisessa sanassa.

Sitten kysyi hän äkkiä epäilevästi:

"Miksi ilmoitat sinä minulle tästä?"

Orja oli vaiti.

"Voi sinua, koira, jos valehtelet!"

"Minä puhun totta."

Äänen sävy poisti epäilyksen orjan vilpittömyydestä.

"Miksi petät esimiehiäsi, pelastaaksesi naisen?"

Jälleen vaikeni orja.

Agrippina laski käsivartensa kauniin orjan olkapäälle ja vieden
huulensa aivan lähelle hänen korvaansa, kuiskasi:

"Sinä tahdot pelastaa minut?"

"Niin, valtijatar, niin -- ja meillä ei ole aikaa tuhlata."

"Koska -- sinä minua -- rakastat."

Orja katsahti rajattomasti ihmeissään tuota naista, jossa vieläpä
kuoleman vaaran uhatessa synti oli voimakkaampi pelon tunnetta.
Siinä silmänräpäyksessä näki hän tässä naisessa kuvan pakanallisesta
maailmasta.

"Ei, vaan siksi, että olen kristitty", vastasi hän hitaasti.

Agrippina hymyili, katsoen häntä silmiin. Mutta hänen hymynsä jähmettyi
suunnattoman kauhun ilmeeksi.

Kuului peloittavaa ryminää. Palkit heidän päittensä päällä taipuivat ja
taittuivat kuin lastut, seinät huojuivat, voihkivat, surina ja loiskina
heidän allaan paisui korvia huumaavaksi pauhuksi.

"Olemme hukassa!" huusi Agrippina, tarrautuen kauhun valtaamana kiinni
Agrippaan, joka nopeasti silmäsi hävitystä ympärillä. Jo tunkeutui vesi
alhaalta huoneeseen. Silloin osui orjan katse akkunaluukkuun. Ottaen
puoleksi tiedottoman naisen syliinsä, riisui hän tältä nopeaan hänen
hankalan purppuraviittansa ja keisarilliset arvonmerkit ja syöksi
hänet vastustamattomalla voimalla luukusta ammottavaan syvyyteen. Itse
hyppäsi hän jälkeen.

Agrippinan hätähuudon tukahdutti hänen päänsä yli syöksyvä tumma
aalto. Pian pääsi hän kuitenkin pinnalle ja ollen mainio uimari,
halkoivat hänen valkeat käsivartensa voimakkaasti aaltoja. Hän silmäsi
taakseen. Kieppuvaan pyörteeseen upposi komea laiva ja miehistö souti
valmiina pidetyillä venheellä takaisin Baulia kohti. Hänen vierestään
sukeltautui orjan pää näkyviin. Puhumatta sanaakaan, ui mies edellä,
katsahtaen aika-ajoin taaksensa, tokko keisarinna häntä seuraisi. Tämä
jännitti voimiaan, kokien pysytellä pelastajansa perässä.

"Minne me uimme?" ähkyi keisarinna, tuntiessaan voimainsa yhä
lannistuvan.

"Lukrinin järven rannalle", vastasi orja.

"Minä en jaksa enään", sanoi hetken kuluttua Agrippina.

Agrippa odotti, että hän pääsi rinnalle, ja tukien uupunutta naista
vasemmalla käsivarrellaan ja koettaen häntä rohkaista, ponnisteli hän
eteenpäin vyöryvien aaltojen lävitse.

Niin uivat he eteenpäin joka silmänräpäys kuoleman kanssa taistellen,
Neron äiti, Rooman valtijatar, maailman kadehdituin nainen ja kurja
orja, kaksinverroin halveksittu asemansa ja uskontonsa vuoksi.
Agrippina menetti tajuntansa, kun hädän suurimmillaan ollessa ilmestyi
kalastajavene. He olivat saapuneet lähelle rantaa ja Agrippa voi jo
nähdä kiihoittuneen kansanjoukon, joka palavien soihtujen valossa
meluten tarkasteli rannikkoa. Onnettomuus nähtävästi oli siellä
jo tunnettu ja odotettiin vaan keisarinnan ruumiin ajautumista
rantahiekalle.

Agrippa huusi kalastajille ja tuokion kuluttua purjehti pieni alus,
johon Agrippa ja pyörryksistään jälleen toipunut ruhtinatar olivat
pelastuneet, huomiota herättämättä satamaan.

Kapeaa sivutietä kulkien saapuivat haaksirikkoiset pian keisarilliseen
huvilaan, ja tuskin olivat hovimestari ja orjat tunteneet
valtiattarensa, kun he heittäytyivät polvilleen hänen ympärilleen,
suudellen hänen vettä valuvia vaatteitaan.

Agrippina käski nuorukaista seuraamaan itseään. He kulkivat ylellisesti
sisustettujen huoneustojen läpi, kunnes saapuivat keisarinnan
makuuhuoneeseen.

"Odota", sanoi keisarinna ja hävisi viereiseen huoneeseen vievän oven
verhojen taa. Lyhyen hetken kuluttua palasi hän tukka ruususeppelin
koristettuna ja vartalo ohkaseen silkkivaippaan tuskin verhottuna. Hän
astui nuorukaisen luo ja suuteli häntä otsalle.

"Minkä palkinnon vaadit minulta?" kysyi hän. "Kuten näet, poikani
toivoo minun perikatoani; minä en ole enään kyllin mahtava sinulle
kunniaa, enkä kyllin rikas sinulle kultaa luvatakseni."

"Minä en halua kiitoksia enkä palkinnoita", vastasi Agrippa, kumartaen
kunnioittavasti, ja Agrippina ihaili hänen ryhtiään ja käytöstään,
jotka olivat täydellisesti sopusoinnussa hänen jaloluontoisten
kasvojensa kanssa.

"Kuka sinä olet?" kysyi keisarinna ihmetellen, laskeutuen
lepovuoteelleen.

"Orja", vastasi rauhallisesti Agrippa.

"Sinä et ole aina ollut siinä asemassa?"

"En."

"Mikä olit ennen."

"Ritari."

"Ah -- minä en ole koskaan sinua nähnyt."

"Palvelin useita vuosia espanjalaisissa legiooneissa."

"Siellä sinusta tuli kristitty?"

"Niin."

"Ja sitten orja?"

"Niin on, keisarinna."

"Mutta miksi tahdoit sinä välttämättä pelastaa sen miehen äidin, joka
on sinulle niin paljon pahaa tehnyt."

"Siksi, että olen Julian ystävä; hänkin on kristitty."

"Tuonko Julian, jota minä olen pitänyt vankilassa ja jota minä olen
loukannut?"

"Niin."

Agrippina katsoi läpitunkevasti orjaa.

"Sinä et kosta hänen puolestaan?"

"Sen olen juuri tehnyt."

"Kuinka?"

"Enkö ole sinua pelastanut?"

Löytämättä sanoja vastatakseen, tuijotti Agrippina mieheen, jonka
omituinen johdonmukaisuus sai hänet sanattomaksi kummastuksesta. Mutta
ennenkuin hän ehti mitään virkkaa, sanoi Agrippa:

"Eikö pelastuksestasi olisi ilmoitettava Caesarille, ruhtinatar?"

"Luulen olevan parasta --"

Agrippina keskeytti kuulostaen.

Kansajoukon meluaminen oli lakannut. Ulkona oli jälleen hiljaista ja
yksinäistä. Ainoastaan rantakiviä vasten vyöryväin aaltojen pauhina
rikkoi hiljaisuutta.

       *       *       *       *       *

Nero oli juuri saanut tiedon äitinsä pelastumisesta ja oli jo ryhtynyt
toimenpiteisiin konnantyönsä päätökseen viemiseksi.

"Etkö kuule mitään?" kysyi Agrippina tuskallisesti.

Aseitten kalinaa tuntui kuuluvan kaukaa.

Hetken kuluttua jyskytettiin miekan kahvalla huvilan ulko-ovelle.

"Aukaiskaa -- keisarin nimessä."

Ovi vingahti. Agrippina hyppäsi akkunaan. Soihtujen valossa näki hän
Anicetuksen sotilasjoukon etunenässä astuvan huvilaan. Hovimestari
avasi kumartaen rakennukseen johtavat ovet.

Silmät selkoseljällään kuten kangistustaudissa, huulet valkoisina,
vavisten heittäytyi Agrippina orjan eteen maahan ja halaillen hänen
polviaan huusi: "Pelasta minut -- pelasta minut, orja -- ja sinä saat
vallita minua -- pelasta minut Jupiterin nimessä, Venuksen nimessä,
oman Jumalasi nimessä --"

Orja hymyili. Mikä omituinen, surumielinen hymy!

Hänen kädessään säteili miekka. Hän syöksyi muutamien huoneitten läpi,
kunnes törmäsi sotilaitten seuraamaa Anicetusta vastaan.

"Missä on leskikeisarinna?" huusi Anicetus.

"Jumalan nimessä", vastasi nuorukainen, "minä vaadin teitä poistumaan
tästä talosta."

"Mitä tahdot sinä?" nauroi Anicetus. "Astu syrjemmälle, orja,
muutoin..."

"Mitä teillä on asiaa hänelle?"

"Etkö sinä sitä ymmärrä?"

"Mikä konnantyö!"

"Loruja! Tunnetko sinä tuon naisen elämän? Hänen syntinsä? Hänen
paheellisuutensa? Hänen rikoksensa?"

"Jumalan tehtävä on rankaiseminen, ei teidän?"

"Houkkio!" kiljasi Anicetus. "Pois edestä taikka..." Hän tavoitti
miekallaan orjaa. Mutta Agrippa väisti taitavasti. Hänen miekkansa
kalskahti murhamiehen kypärää vastaan. Tusina sotilaita kävi kimppuun.
Säilät risteilivät. Useitten terärautojen lävistämänä vaipui Agrippa
verissään lattialle, vielä kuollessaankin sulkien murhaajilta tien tuon
naisen luo, joka niin paljon oli pahaa aikaan saanut.

Agrippina oli kuullut melun, Agrippan puolustautumisen ja kaatumisen,
murhaajien askeleet, jotka nyt hänen huonettaan lähenivät. Hetkellä,
jolloin hän näki kuoleman silmiensä edessä, eikä missään pelastusta,
heräsi hänessä jälleen ajatus, että hänen suonissaan virtasi Rooman
caesarien veri, ja heittäen vaipan ympärilleen, astui hän rauhallisesti
sisääntunkeutuvia vastaan.

Anicetus peräytyi, kun hän äkkiä seisoi vastapäätä tuota naista, joka
ennen oli caesariakin mahtavampi, joka tällä silmänräpäyksellä esiintyi
ihanampana kuin konsanaan.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Agrippina ylvän ylenkatseellisin silmäyksin
mitellen päällysmiestä. Tämän kädessä oli miekka; sen lappeella
punersi Agrippan veri. Silloin avasi Agrippina vaippansa ja katsoen
lattiamattoon, virkkoi hän kolkolla äänellä:

"Minä kiroan kohdun, joka on synnyttänyt Rooman suurimman murhamiehen,
kiroan hänet itsensä, purppuran, Rooman ja Rooman valtakunnan. Vereni
hänen päällensä..." Anicetuksen miekka tunkeutui hänen rintaansa.
Verissään kaatui hän maahan, vääntelehtien kuoleman tuskissa. Sotilaat
nostivat maton, jolle hän oli vaipunut ja asettivat sen keisarilliselle
lepovuoteelle.

Anicetus läksi osastonsa kanssa huvilasta, mennäkseen ilmoittamaan
keisarille hänen äitinsä kuolemasta.



XVIII LUKU.

AKAIASSA.


Agrippinan kuolema riisti Nerolta rauhan. Omantunnon tuskat kalvoivat
häntä, kamalat harhanäöt karkoittivat hänet öisin vuoteestaan ja liian
myöhään sai katua tekoaan, jolla oli ryöstänyt itseltään kaikista
välikohtauksista huolimatta uskollisimman ystävättären. Paetakseen
kiusallisia ajatuksiaan, lähti Nero Akaiaan, ilmoittautuakseen
isthmiläisiin leikkeihin osanottajaksi.

Poppea seurasi mukana, samoin lukuisa joukko kaartin upseereja, joiden
joukossa oli myös Antonius.

Korintissa astui caesar seurueineen maihin, sekottautuakseen heti
samana päivänä kilpailijain joukkoon.

Korintti nukkui vuosisataista unta menneisyyden unelmissaan.
Helleneistä oli tullut orjia Roomalaisten esiinnyttyä käskijöinä,
ja Kreikan kukoistava kulttuuri oli joko rappeutunut tai siirtynyt
Roomaan. Julius Caesarin annettua rakentaa uudelleen Korintin muurit,
oli siitä ulkonaisessa suhteessa taas muodostunut pääkaupunki. Niihin
aikoihin, kun valmistuksia leikkejä varten lopetettiin, näytti kaupunki
kiistelevän Rooman kanssa maailman valtiudesta -- ei aseellisen
voiman suhteen, vaan taiteitten rikkauteen nähden, ja todellakin
Korintti oli siihen aikaan maailman valtijatar. Viikkoja aikaisemmin
oli vieraita kaikilta tunnetun maailman ääriltä virrannut Kreikkaan;
siinä oli voimailijoita, vaununohjaajia ja laulajia ja heidän mukanaan
tuhansia uteliaita, jotka eivät tahtoneet jättää näkemättä suurinta
näytöstä, minkä maailma voi tarjota; sitäkin enemmän, kun huhu tiesi
kertoa, että Nero, Rooman caesar, itse oli ottava mieskohtaisesta osaa
kisoihin. Korintti muistutti sotilasleiriä, taikka paremmin maailman
kaupan keskusmarkkinapaikkaa. Sirot laivat keinuivat satamassa,
kaduilla tunkeili juhlapukuista yleisöä; korkeita virkamiehiä ajoi
kallisarvoisissa ajoneuvoissa, uljaat ritarit korskuttelivat jaloja
ratsujaan toreilla.

Eräs satamassa ankkuroiva kaleeri herätti yleistä huomiota. Se oli
kuusisoutuinen alus. Kultainen emäpuu heijasteli auringon säteitä;
purppuran väriset purjeet liehuivat tuulessa. Sirosti keikahteli se
aaltojen harjalla. Jokainen kyseli sen omistajaa, kukaan ei kyennyt
vastausta antamaan. Muutamia erikoisemman uteliaita oli pistäytynyt
tiedustamassa asiaa prokonsuliltakin, mutta saanut siellä vastaukseksi
vaan salamyhkäisen haltijain nykäyksen.

Suuri päivä valkeni. Gymnasiumissa lainehti ihmisjoukko kuin
myrskyn myllertämä meri. Itse gymnasio tarjosi mitä loistavimman ja
taiteellisimman näyn.

Prokonsuli antoi merkin ja kisat alkoivat. Ensimäisenä parina
astui areenalle korinttilainen ja roomalainen. Korinttilainen oli
rakenteeltaan herkulesmainen, suorastaan vastakohta maanmiehillensä.
Paksu häränniska kannatti pyöreätä, kookasta päätä ja auringon valossa
voi hyvin tarkastella ruumiin voimakkaasti kehittyneitä lihaksia.
Roomalainen, hänen vastustajansa, ei näyttänyt hänkään heikolta.
Kuitenkin olivat hänen ruumiinsa muodot pehmeämmät, kasvot enemmän
naiselliset kuin miesmäiset, tukka vastoin tapaa, verrattain pitkä.
Halveksivin silmäyksin katseli korinttilainen painija vastustajaansa.
Roomalaisen katse sitävastoin lensi ihmismeren yli, pysähtyen
prokonsulia varten tehdylle korokkeelle, jolla istui muiden muassa
ihmeen ihana, tuntematon nainen.

Nainen hymyili.

Roomalaisen katse upposi hänen silmiinsä. Hän viskasi nopealla
jalanliikkeellä purppuravaipan syrjään maasta, johon sen oli orja
unohtanut, sillä jo kohottivat palkintotuomarit sauvojansa antaakseen
alkamismerkin.

Lihakset jännitettyinä, niska köyryssä hiipii kreikkalainen roomalaista
kohti. Tämä seisoo liikkumatonna katse vastustajaan naulittuna.
Kyynärpäät kylkiin painettuna karkaa korinttilainen äkkiä kiinni. Mutta
roomalainen tekee notkean pantterihypyn ja väistää otteen. Nopeammin
kuin ajatus on hän pyörähtänyt ympäri ja tarttunut tyhjää tapaavaa
korinttilaista takaa kiinni. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei voi
painijoista eroittaa muuta kuin vierivän, tomupilveen kääriytyneen
muodottoman möhkäleen. Äkkiä irtautuvat he, ponnahtavat pystyyn ja
käyvät uudestaan toistensa kimppuun. Otsat iskevät vastakkain kuin
rautaiset muurit. Roomalaisen käsivarret kietoutuvat käärmeen tavoin
vastustajan ympäri ja ennen kuin painija ehtii aavistaa vastustajansa
aikomusta, puristaa hän sellaisella voimalla korinttilaisen ruumista,
että tämä ehdottomasti nousee ilmaan samalla kun veri purskahtaa
hänen sieramistaan ja suustaan. Nyt paiskaa roomalainen vihamiehensä
tantereeseen ja asettaen oikean jalkansa nytkähtelevän ruumiin päälle,
tervehtii hän hämmästyksen valtaamana yleisöä.

Raivoisat suosionosoitukset tärisyttävät ilmaa. Roomalainen oli
voittanut.

Hänen katseensa lensi prokonsulin korokkeella istuvaan kauniiseen
naiseen.

Tämä hymyili.

Seitsemän paria otteli kunniapalkinnosta ja voittajan kanssa paini
vielä korinttilaisen lannistanut roomalainen.

Nytkin suoriutui hän voittajana ja hämmästyneet juhlavieraat katselivat
uteliaina naista, jota voimakas roomalainen aina tervehti.

Seuraavana päivänä kilpailtiin vaunun ohjaamisessa. Useita vaunuja oli
ilmottautunut kilpailuun. Korinttilaisia, teebalaisia, aasialaisia ja
roomalaisia ajajia seisoi muinaishelleeniläisissä sotavaunuissaan,
ohjakset ja pitkät piiskat käsissä, katseet hevosten selkiin
suunnattuina.

Paineissa eilen voittajana suoriutunut roomalainenkin oli mukana.
Hänellä oli päällään sininen, kallisarvoisesta kankaasta tehty tunika,
jonka helmoja jalokivet koristivat. Kun aurinko valoi kirkasta valoaan
niille, välkehtivät ne kuin tuhannet tähdet taivaan laella. Hän katsoi
järkähtämättä, näennäisesti välinpitämättömänä hevosiensa selkiin.
Ne olivat jaloja arapialaisrotuisia oriita, kolme uljasta eläintä,
niin valkoista, kuin omenapuun kukat Boiotian vuorien rinteillä.
Katselijoitten joukko vaikeni henkeään pidätellen. Torven törähdys
kajahti areenan toisesta päästä. Nyt laukesi joukkojen jännitys
villiksi, tuhansista kurkuista kaikuvaksi huudoksi. Tomupilveen
peittyneinä syöksähtivät vaunut radalle, joka niiden oli kierrettävä
seitsemään kertaan. Toisessa päässä oli merkkipylväs, jonka ympäri
jokaisen oli ajettava. Se oli vaarallinen este, vaarallisempi, kuin
hevosten hullaantuminen ja ajajan maltittomuus. Melkein rinnakkain,
lähelle toisiaan sulloutuneina riensivät vaunut eteenpäin. Kukaan
ei näyttänyt tahtovan ajaa edelle toisista, jokainen ohjaaja näytti
koettelevan hevosiensa notkeutta ja juoksukuntoa. Nyt hajosi ryhmä.
Akaialainen ajoi edelle. Loistavasti sivuutti hän merkkipylvään,
katse kiinnitettynä pylvään päässä olevaan pieneen alttariin. Toiset
seurasivat jälestä pitkin kapeaa rataa. Kansa riemuitsi. Hevoset
kävivät entistään raisummiksi, ajajien silmät säkenöivät. Tuli toinen
kierros. Kuumeinen kiihko näytti vallanneen ohjaajat. Johdossa oleva
akaialainen antoi hevostensa mennä neliä. Tessalialainen hänen
jälessään teki samoin. Kaikki vaunut sivuuttivat roomalaisen, joka
lakkaamatta kiristi ohjaksia, hiljentäen vauhtia. Kansa alkoi hänelle
nauraa. Huudettiin, ett'ei hänen sovi nukkua kilpa-ajoissa. Mutta hän
ei vilkahuttanut silmääkään. Kierros toisensa perään suoritettiin.
Tessalialainen innostuksissaan ei ollut kyllin varovainen ja murskautui
vaunuineen pylvästä vasten. Akaialainen otti nyt johdon. Onnellisesti
kiersi hän viimeisen kerran pelottavan pylvään. Hänen perässään tuleva
korinttilainen joutui saman kohtalon uhriksi kuin tessalialainen.
Nyt olivat kaikki sivuuttaneet pylvään. Piiskat läiskyvät juoksijain
korvissa. Hevosten vatsat näyttävät koskettavan maata. Vaunut lentävät
hiekkatannerta eteenpäin. Nyt nostaa yhä jälkimäisenä ajava roomalainen
päätään. Hänen katseensa mittaa välimatkaa päätepisteeseen. Hän huutaa
muutamia käsittämättömiä sanoja. Silloin syöksähtävät valkeat elukat
tuulispäänä eteenpäin. Vaunut tuskin koskettavat maata. Samassa
saavuttaa hän lähimmät kilpa-ajajat. Piiska läiskähtää arapialaisten
hevosten korvissa. Vauhti paranee. Ja kuten taitavan käden ampuma
nuoli kiitävät vaunut suoraan eteenpäin, sivuuttaen kaikki kilpailevat
vaunut. Ensimäisinä sivuuttavat roomalaisen höyryävät, pärskyvät hevoset
päätemerkin.

Yleisö suorastaan raivosi riemusta.

Seuraavana päivänä kokoontui kansa seppelöimään laulajien parasta.
Viimeisenä astui areenalle nuori roomalainen. Jaloimmat sävelet
olivat kaikuneet, kukaan ei enään uskonut edellisen taiteilijan
veroista voivan ilmestyä. Laulajan sormet koskettivat keveästi harpun
kieliä. Joukko vavahti. Ei hengähdystäkään kuulunut yleisöstä, kun
nuorukainen esitti laulunsa. Hän lauloi ihmeellisen laulun rakkaudesta,
jota jokainen aavisti, mutta kukaan ei käsittänyt, onnesta, joka on
tuskallisempi kuin kaikki sydämen kaihot; hän lauloi laulun synkistä
hetkistä, jotka saivat jokaisen sydämen vapisemaan.

Kun hän oli lopettanut, näytti kansajoukko joutuneen tykkänään
järjiltään. Miehet huusivat, naiset viskelivät kukkia laulajan päälle.
Hän seisoi tuoksuvan kukkaismeren keskellä ja katseli taas tuota
ihanaa naista prokonsulin parvella. Äkkiä suuntautuivat kaikkien
katseet naiseen, joka oli voittanut mainion miehen suosion ja jyrisevät
suosionosoitukset kaikuivat hänen kunniakseen.

Mutta hän näytti synkältä ja katseli areenalle.

       *       *       *       *       *

Antonius oli vartiossa oven edessä, jonka takana Nero ja Poppea
nukkuivat. Hän seisoi kuun hopeisessa valossa ajatuksiinsa vaipuneena.
Selvempänä kuin koskaan näki hän edessään tuon kristityn kuvan, jolle
hän oli suuressa kiitollisuuden velassa, ja joka oli häneltä paennut.

Hetkeäkään ei hän voinut olla ajattelematta tuota tyttöä sen jälkeen
kun hän oli hänet oikeusistunnossa pelastanut. Ajatus, ettei hän
koskaan voisi saada neitoa omakseen ei lakannut häntä kiusaamasta.

Leppoisa yö-ilma, satamasta kuuluva vieno soitto, ja yön
rauhallisuus alkoivat vähitellen saada hänet uniseksi. Hän istuutui
marmooriportaalle, nojasi päätään käteensä ja nukahti. Unissaan
hän näki Julian valkeassa puvussa, yhtä kauniina kuin viime kerran
erotessa. Hänen hienoja kutrejaan koristi lumivalkeista ruusuista
punottu seppele. Tytön tummat silmät kiintyivät kaihoa ilmaisevina,
lempeän hymyilevinä ja kuitenkin sanomattoman surullisina häneen ja
hänen kätensä nousi verkkaan ylös tähtiä kohti.

Äkkiä huomasi hän suuren, punaisen pilkun neidon vaatteella.
Pelästyneenä ponnahti hän pystyyn. Miekka lensi tupesta. Vasta
silloin huomasi hän uneksineensa. Alhaalta kuului sotilaan tahdikkaat
askeleet. Tähdet tuikkivat taivaalla. Caesarin makuuhuoneesta tunkeutui
kuiskailevia ääniä.

Antonius istuutui jälleen ja hänen tahtomattaan varastautui Neron ja
Poppean keskustelu hänen korviinsa. Ensin ei Antonius siitä välittänyt,
sitten kuunteli hän jännitettynä. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta,
silmät alkoivat hehkua kekäleinä ja miekka kourassa, käsi oviverholla
seisoi hän valmiina syöksymään seuraavassa silmänräpäyksessä
huoneeseen. --

Mutta hän malttoi...

       *       *       *       *       *

"Etkö ole onnellinen, Poppea?" kysyi caesar.

Sabinan nyyhkytys vaan kuului kuuntelijan korvaan.

"Kuinka voisin minä olla onnellinen?" vastasi hän viimein kyynelten
tukahduttamalla äänellä, "olenhan Rooman viimeinen nainen."

"En ymmärrä sinua. Sinä hallitset minua ja minun kauttani maailmaa.
Kansat ovat sinun toiveittesi alamaisia. Kenelle kuuluu voittajani
kunnia? Sinulle!"

"Joka olen jalkavaimosi."

"Sano rakastettuni."

"Mikä kunnia! Roskaväki nauroi minulle vasten silmiä. Sille ei
juolahtanut mieleenkään sinun arvoisesi kunnioituksen osoittaminen."

"Kansa ei tuntenut minua. Jospa se tietäisi että minä olin caesar?
Huomenna kertoisi siitä koko Korintti, muutaman viikon kuluttua Rooma."

"Ja mitä sitten? Saanko minä ottaa osaa kunniaasi? Onko minulla
oikeutta ottaa vastaan tämän kansan kunnioitusta. Ei."

"Miksi ei, Poppea?"

"Siksi että Roomassa on nainen, jolle tämä kunnia kuuluu, nainen, jonka
olemassaolo tekee minut tarpeettomaksi ja naurettavaksi."

"Ohoh! Kukahan tuo mahtaa olla?"

"Kysytkö sinä? Oktavia!"

"Oh -- Oktavia."

Kauvan aikaa oli hiljaista. Ainoastaan Neron kiivas hengitys kuului
terrassille.

"Mitä huolit tuosta onnettomasta", sanoi viimein caesar. "Hän on
vaaraton sinulle."

"Hän olisi sitä, jos minä olisin keisarinna."

"Minä teen sinusta keisarinnan niinpian kuin Oktavia on kuollut."

"Ah? Mikä lohdutus! Sinä osaat olla ivallinen, Nero. Vai tahdot
sinä kohottaa minut valtaistuimelle hänen kuoltuaan? Kiitän tuosta
ihanuudesta. Mutta minä tahdon hallita niin kauvan kuin olen vielä
elossa. Siksi -- tapa hänet."

"En koskaan", huusi Nero vihasta vapisevin äänin. "Täytyykö minun
vereen tukehtua? Mistä minä häntä syyttäisin? Korkeintaan hänen
viattomuudestaan ja halveksumisestaan, jota hän minulle osoittaa."

Poppea nauroi käheästi.

"Katsopas! Noinko inhimillisesti ajattelee Nero? Sinä et ole maineesi
arvoinen, valtijaani. Ja sitäpaitsi, sinä olet, minun nähdäkseni, vielä
lyhytnäköinen ja heikko. No kuulepas sitten -- Oktavia tahraa huoneesi
kunniaa, hän pettää sinua."

Kuului, miten Nero hyppäsi pystyyn.

"Sinä valehtelet!"

"Oh, sinä syytät minua sensijaan, että olisit kiitollinen. Todistajia
voi olla muitakin, kuin minä."

"Ketä?"

"Mainitsen vaan Tigellinuksen, Rooman palovartion päällikön."

"Tigellinus! Minä tunnen. Hän on mässääjä. Huomenna annan minä pudottaa
häneltä pään jalkoihin."

"Eihän toki! Palkitse mieluimmin häntä, koska hän on suonut sinulle
tilaisuuden hävittää talostasi käärmeen, jota jo kyllin kauvan olet
povellasi vaalinut. Jos sinä häntä rankaiset, ryöstät itseltäsi
parhaimman todistajan."

Huoneessa taas vallitsi hiljaisuus. Uskoiko Nero tuota satua? Siitä
ei voinut saada selkoa. Antonius ei kuullut enään mitään, sillä Neron
kuiskaukset hukkuivat Poppean suudelmiin. --

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna pyysi Antonius lomaa, matkustaakseen Roomaan. Hän
syytti sairautta, ja kuluneen yön mielenliikutus oli jättänyt niin
selvät jäljet hänen kasvoilleen, että Nero empimättä suostui pyyntöön.

Keisarillisena upseerina matkustus kävi nopeaan. Keveäkulkuisin
purjejahti vei Antoniuksen meren poikki, paras ratsu lennätti hänet
pääkaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Siinä osassa keisarilinnaa, jossa Oktavia, Neron puoliso asui, vallitsi
kuolon hiljaisuus. Ainoastaan yksinäisyys näytti keisarinnalle
tuottavan jonkinmoista lohtua. Siten oli hän tuossa upeassa
palatsissa, erillään maailmasta, Vestan papittaren tavoin. Näihin
aikoihin mietiskeli hän paljon elämän merkitystä ja rakkautta. Hänen
ajatuksiensa päätepisteenä oli kuolema, jonka sylissä hän toivoi
mahdollisimman pian saavuttavansa sen rauhan, mikä häneltä elämässä
puuttui.

Kun hän erään kerran polvillaan kotialttarinsa ääressä palavasti
rukoili Jupiteria, ilmoitettiin hänelle, että muuan orjatar tahtoi
välttämättä päästä hänen puheilleen.

"Tuokaa hänet sisään", sanoi Oktavia, käyden istumaan.

Orja riensi ulos ja palasi kohta uusimman kuosin mukaan puetun tytön
kera, jonka kasvoja peitti tiheä verho. Kaikesta päättäen kuului hän
caesarin jalkavaimon palvelusväkeen.

Hän kumarsi kunnioittavasti Oktavialle. Kun orjan askeleet olivat
lakanneet kuulumasta, kysyi Oktavia osittain kummastunein, osittain
pelonsekaisin tuntein tyttöä silmäillen:

"Mikä toi sinut tänne, lapsukaiseni? Etkö tahdo nostaa huntua, jotta
sinut tuntisin?" Orjatar pudisti päätään.

"Älä suutu, valtijatar, jos pyydän sinua olemaan tiedustamatta
nimeäni. Siitä ei olisi sinulle hyötyä eikä huvia. Mutta minulle olisi
vaarallista jos tunnettaisiin, kuka olen."

"Niinpä kerro, mikä mieltäsi painaa."

"Olen orjatar ja kuulun seurueeseen, joka..." Hän pysähtyi ja Oktavia
saattoi huomata, kuinka hän huntunsa takana punastui.

"Sano rauhallisesti vaan nimi", virkkoi keisarinna. "Ken on kärsinyt,
kuten minä, häntä ei enään säikähdytä mikään muisto, mikään nimi. Sinä
olet Poppean orjatar?"

"Niin olen. Sellaisena matkustin valtijattaren mukana Akaiaan."

"Ah -- isthmiläisiin kisoihin?"

"Niin, valtijatar."

"No?"

"En tiedä onko se sinulle tunnettua, että caesar..."

"On nykyään Akaiassa. Kuinka en sitä tietäisi. Tiedän vielä, että hän
on tuon Poppean seurassa Ostiasta purjehtinut sinne."

"No hyvä", jatkoi tyttö huoahtaen helpotuksesta, "minä olin yövartiona
Poppean huoneessa yöllä kolmannen voittopäivän jälkeen. Nero luuli,
että hän oli kahden Poppean kanssa, mutta erehtyi. Lattialla
karhunnahkojen välissä oli kolmas henkilö, nainen, joka on vuosikausia
seurannut Neroa, häntä vartioinut, häntä suojellut ja --"

"Ja häntä rakastanut", täydensi tyynesti keisarinna.

Tyttö oli vaiti. Hän näytti itkevän, sillä Oktavia huomasi hänen
huntunsa alla salaa pyyhkäisevän silmiään. Silmänräpäyksessä selvisi
hänelle, että tyttö tuossa ei ollut kukaan muu kuin onneton Akte.

Mutta hän ei puhunut mitään, vaan nojautui kauvemmaksi lepotuolillaan,
niin että hänen kasvonsa joutuivat varjoon.

"Suo anteeksi, valtijatar", jatkoi Akte, "jos olen ilmaissut liikaa.
Tarkoitus, joka minut tänne tuo, puolustaa minua."

"Jatka!"

"Henkesi on vaarassa, keisarinna."

Oktavia tuli vaaleaksi kuin vahakuva, mutta huulilla väreili
kummallinen hymy.

"Eikö muuta, tyttö?"

Akte vaikeni hämmästyneenä.

"Elämäni", puhui Oktavia, "on minulle surujen ja kärsimysten ehtymätön
lähde. Jos kuolemani tuottaa jollekin hyötyä, miksi valittaisin vaihtaa
tuskani unhotukseen?"

"Minä en tietänyt, että Roomassa voitaisiin ajatella sillä tavoin",
vastasi epäröiden Akte, "ja katsoin velvollisuudekseni antaa sinulle
tiedon häpeällisestä suunnitelmasta."

"Minä kiitän sinua, tyttö ja jos sinusta on jonkun arvoista tietää se,
niin ole varma, että rakastan sinua uskollisuutesi takia."

"Oi, ei toki -- älä puhu niin!" huudahti Akte, heittäytyen kyynelten
vallassa keisarinnan jalkoihin, "älä puhu uskollisuudesta! Kutsu sitä
velvollisuudeksi. Sillä uskollisuuteni vuoksi ei kiitollisuus saa
täyttää sydäntäsi. Sinä et tunne vaikuttimia, jotka minut johtavat
pettämään sitä, jota rakastan. Mutta minä vihaan sitä toista. Minä
vihaan tuota häpeällistä naista kuin syntiä. Minä voisin hänet tappaa
-- mutta olen pakoitettu vaikenemaan, kärsimään, hymyilemään; sillä
minulta puuttuu voimaa tekemään kuten tahtoisin. Mutta kärsiä, että tuo
nainen voitonriemuisena raastaisi puhtaan, jalon nimesi lokaan, että
yksinpä sinun hyveesi leimattaisiin paheeksi -- se meni yli voimieni."

Oktavia oli noussut verkkaan istuimeltaan. Hänen silmänsä säihkyivät.

"Mitä, tyttö, kuulinko minä väärin? Häväistäänkö minun nimeäni?"

"Sinua syytetään aviorikoksesta."

Tuskan huuto tunkeutui keisarinnan rinnasta.

"Aviorikoksesta? Minua? Eikö sitten ole keisarillisen puolisoni
verenjano vielä tyydytetty? Eikö ole kylliksi, että minä antaisin
pääni, elämäni vapaaehtoisesti? Eikö Germanicuksen tyttären kunnia ole
koskematon? Eikö tuo nainen kunnioita kärsimyksienkään pyhyyttä?"

Hän vaipui uupuneena lepotuoliin. Akten valtasi syvä sääli ja halu
pelastaa onneton keisarinna, auttaa häntä; mutta mitään keinoa ei hän
siihen keksinyt.

"Kuka keksi suunnitelman?" kysyi Oktavia hetkisen perästä.

"Sinä kysyt? -- Poppea."

"Nero hyväksyi sen?"

"Hetken epäröityään. Hän horjui vihan välillä sinua ja epäilyksen
Poppeaa kohtaan."

"Ja -- mitä sanoi se nainen?"

"Että sinä olisit langennut Tigellinuksen kanssa."

"Tigellinus? Kuka -- hän on?"

"Palovartion päämies."

Oktavia nauroi epätoivoisesti.

"Olen hänestä kuullut. Mies, jonka maine on sangen epäilyttävä, mutta
tavat vieläkin epäilyttävämmät. Oi, mikä häpeä minulle on valmistettu!
Eikö Roomassa ole enään hituistakaan kunniantuntoa ja jumalien pelkoa?
Häväistys ja valheko yksin valtikkaa pitävät? Oi Jupiter, mitä on minun
tehtävä tämän solvauksen torjumiseksi!"

"Samana päivänä, kun minä jätin Kreikan, pisti kokkansa merelle
toinenkin alus. Sillä purjehti Italiaan eräs pretorianiupseeri. Tunnen
hänet hyvin. Ilman syytä ei hän jättänyt sellaisella kiireellä Akaiaa,
missä hänen paikkansa oli caesarin seurueessa. Sinä yönä, jolloin
Poppea caesarin kietoi valheillaan, piti hän vahtia keisarillisten
makuuhuoneen ovella."

"Voitko sanoa hänen nimensä?"

"Antonius."

Oktavian kasvot saivat valoisamman ilmeen.

"Sinä et tiedä minne hän on Roomasta lähtenyt? Täällä ei kai hän enään
ole?"

"Tänne saavuttuani kuulin, että hän neljä päivää sitten oli lähtenyt
Syriaan."

Oktavia pani kätensä ristiin.

"Jupiterille kiitos! Hän viepi sanan Silanukselle. He eivät anna
tuon kauhean teon tapahtua. Olen kärsinyt kaikkea vaieten. Mutta
häpeän tahraamana, kunniattomana ja kuitenkin syyttömänä astua
ijankaikkisuuteen, se olisi arvotonta heikkoutta. Germanicuksen tytär
eroaa elämästä, kuten hän on sitä viettänytkin, puhtaana, tahratonna,
todellisena roomattarena ja keisarinnana."

Hän vaipui mietteisiin ja hänen kasvojensa ilmeistä näki Akte, että
paljon kärsineen roomattaren ajatus viipyi tällä hetkellä sen miehen
luona, jota hän oli rakastanut, mutta joka häneltä oli riistetty.

Orjatar jätti ääneti huoneen rientääkseen jo samana päivänä Ostiaan,
missä keisaria odotettiin joka hetki saapuvaksi.

Vielä istui Oktavia pää käden varassa, kuten Vestan patsas, kun eräs
toinen nainen astui kynnyksen yli ja asettui sille paikalle, jonka Akte
äsken oli jättänyt. Kuullessaan vaatteiden kahinaa, katsahti keisarinna
ylös ja näki edessään Julian.

Julia näki mielenliikutuksen jäljet keisarinnan kasvoilla ja aavistaen
jälleen onnettomuutta, syleili hän ystävätärtään ja kysyi tuskallisesti:

"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Onko tapahtunut joku onnettomuus? Onko
sinua loukattu? Vai uhkaako sinua joku vaara?"

Oktavia teki myöntävän eleen.

"Jokaiseen kysymykseesi on minulla myöntävä vastaus." Hän kertoi
ystävättärelleen, mitä juuri oli Aktelta kuullut.

Kun hän mainitsi Antoniuksen matkasta, painoi Julia käsin jyskyttävää
rintaansa.

"Älä pelkää! Hän tuopi pelastajan. Kun Silanus on täällä, olen
huoletta. Jos vaan..."

Hän ei sanonut lausetta loppuun. Oktavia tarttui hänen käsivarteensa.

"Jos vaan? Mikä sinua arveluttaa? Puhu!"

"Jos vaan hän ehtii ajoissa tänne."

Keisarinna luhistui leposohvaansa.

"Jos hän ehtii ajoissa. -- Sinä olet oikeassa. Neron suunnitelmat
kypsyvät nopeasti."

Ystävättäret laskivat matkan ja ajan, joka oli kuluva, ennenkuin
Silanus oli pääsevä Roomaan turvattoman naisen kunniaa puolustamaan.
Oktavia rauhoittui, ja uutta toivoa virisi hänen mieleensä, kun Julia
johtui laskelmissaan siihen tulokseen, että ennenkuin senaatti ehtisi
langettaa tuhoisan tuomionsa, olisi Silanus Roomassa.

"Minun on tuotava sinulle eräs surullinen uutinen", jatkoi Julia sitten
keskustelua. "Jälleen on seurastamme poistunut henkilö, jota olemme
rakastaneet, yksi meidän onnettomuustoverimme."

"Ah --" keisarinna mietti.

"Sinä voit tarkoittaa ainoastaan Marciaa."

Julian katse myönsi hänen arvanneen oikein.

Keisarinna katsoi suojelusjumalattarensa kuvaan. Ei ainoatakaan tuskaa
ilmaisevaa sanaa tullut hänen huuliltaan. Hänen sielunsa oli kuin
varjoisain kuusten välissä välkkyvä tumma lammen pinta. Ei liikahda
se suurimpienkaan myrskyjen raivotessa. Yhtä kirkkaana pysyy aina sen
peilikirkas pinta.

"Miten kuoli hän? Mihin?" kysyi Oktavia pitkän hiljaisuuden perästä.
"Britannicus on hänen sieluaan odottanut. Hän ei kuulunut enään tähän
maailmaan", lisäsi hän sitten vienosti.

"Minkä vuoksi kuoli hän? Oktavia raukka! Minkä vuoksi kuolevat ihmiset,
joiden onni on raastettu siitä maaperästä, johon se on juurtunut? Minkä
vuoksi kuolevat ihmiset, joilta koti on ryöstetty? Joiden sielu on
myrkytetty? Joiden sydäntä syöpi kaipaus, epätoivo?

"Miksi kuolevat sellaiset ihmiset? Kuka sen voisi sanoa. -- On helppoa
sanoa -- sydän särkyi; siitä kuolema. Oletko nähnyt kukkasen, jonka
julma ihmiskäsi on poiminut maasta ja asettanut kultaiseen maljakkoon?
Verkkaan haipuu sen tuoksuva sielu, jok'ikisen ijäisyyden mereen
vierivän hetken kera kuihtuu sen kauneus, ja pian aurinko näkee
sen kuolleena, käpristyneenä. Se ei voinut elää, jouduttuaan pois
maaperästä, johon sen juuret olivat imeytyneet.

"Niin Marciakin. Hän oli liian paljon kärsinyt enään toipuakseen.
Kun hänelle ilmoitettiin Britannicuksen kuolema, ei hän itkenyt.
Minä itse hänelle kerroin tuon kamalan uutisen, kun kukaan muu ei
sitä uskaltanut. Minä koetin häntä lohduttaa, ja kuitenkin minusta
näytti aluksi, kuin hän olisi sitä kaivannut vähemmän, kuin olisi
odottanut. Mutta hänen välinpitämättömyytensä oli vaan näennäistä.
Kuten ihminen, jonka ruumiiseen kuolettava rauta tunkeutuu, voi hetken
puhua ja nauraa, värin vaihtumatta hänen kasvoillaan, sitten äkkiä
hervahtaakseen kuoliaana maahan, niin kävi Marciankin. Tieto koski
häneen kuin tikarinisku. Sydän oli saanut haavan, joka ei voinut
parantua. Mutta hän oli tyyni, sillä haavaa ei ensi silmänräpäyksessä
kirveltänyt.

"Kun minä olin poistunut, oli hän lyhistynyt kokoon. Lähinnä seuraavan
ajan pidin häntä silmällä. Sanattoman epätoivon ajamana harhaili hän
ympäri. Venuksen temppelistä hän kerran syöksyi Neron puistoihin,
kourassaan tikari, jonka minä kuitenkin vaivatta häneltä ryöstin.
Silloin hän heittäytyi rinnoilleni itkien ja tuskistaan kertoen, mutta
samassa silmänräpäyksessä hän taas tylysti sysäsi minut luotaan, pakeni
pois paikalta, heittäytyäkseen Tiberin kosteaan helmaan. Laivamiehet
pelastivat hänet vedestä.

"Sitten tuli muutos. Hän kävi rauhalliseksi ja hymyilikin väliin.
Mutta samalla hän kuihtui kuin kukkanen. Minä koetin parhaani mukaan
lieventää niitä hetkiä, jotka hänellä vielä oli elettävänään. Otin
hänet viimein mukaani jumalanpalvelukseemmekin. Siellä istuutui hän
eräälle kivijalustalle, kuunteli ja hymyili. Tämä hymy huulillaan
nukkui hän, ehtimättä kääntyä uskoomme, joka oli hänelle suonut
viimeisen lohdun elämässä."

"Niinpä oli hän onnellisempi kuolossa kuin elämässä", virkkoi
Oktavia, katse miettiväisenä kaukaisuuteen tähdättynä. "Sinun uskosi,
Julia, on varmaan kaunis ja suuri; sillä ainoastaan ennen kuulumaton
jumalallisuus voi tässä maailmassa, joka riehuu ikuisen järjettömyyden
partaalla, luoda jotain hyvää."

"Olet oikeassa, Oktavia. Minun uskoni on suuri ja kaunis. Kätke huolesi
sen helmaan ja hymyillen olet kantava sitä taakkaa, joka nyt uhkaa
sinut murtaa. Sinä olet jälleen toivova, sen sijaan kun nyt epätoivo
vaan kalvaa sydäntäsi. Sillä siinä on uskomme suuri, lohdullinen
totuus, että Jumalan valtakunta ei ole tässä maailmassa. Vaikka
meiltä kaikki tässä maailmassa ryöstettäisiin, Jumalan valtakuntaa ei
kukaan meiltä voi viedä. Mitä ihmiset täällä toisiltaan raastavat,
sen Jumala korvaa haudan tuolla puolen. Sillä kaikki, jotka ovat
puhtaat ja oikeutta rakastavaiset, ovat hänen lapsiaan, ja yksinpä
vihassaankin Jumala on heille vaan hyvää tarkoittava isä. Hän ei ole
meidän yläpuolellamme, vaan meidän keskellämme, ja jotta me ihmisinä
häntä ymmärtäisimme, niinkuin hän meitä Jumalana ymmärtää, lähetti hän
oman poikansa, joka tuli ihmiseksi, heitä opettamaan, heidän puolestaan
kärsimään ja heidät Isänsä kanssa sovittamaan."

"Eikö uskosi olekaan vaan uusi juutalainen uskonto?" kysyi Oktavia.

"Yhtä hyvin kuin se on uusi roomalainenkin uskonto. Se on koko
ihmiskunnan uusi uskonto. Sillä meidän Jumalamme on kaikkien ihmisten
Jumala. Hän ei asu missään temppelissä, ei mikään Olympo ole hänen
olinpaikkansa. Koko maa on hänen asuinsijansa, sillä hän on luonut
maailman ja sitä hallitsee. Hänessä me elämme, sillä hänen kauttansa
me olemme tänne tulleet. Kun me kärsimme, tapahtuu se hänelle ja hänen
kauttansa. Hänen olemme me kuolemassakin, sillä hän on ylösnousemus
maallisista kärsimyksistä taivaalliseen autuuteen."

Oktavia ei vastannut. Hän jätti Vestan kappelin Julian seuraamana.
Hänen silmänsä olivat lattiaan luodut, hänen ajatuksensa kohoutuivat
maasta, harhailivat tuntemattomissa maailmoissa.

Hän kääntyi ja virkkoi hiljaa:

"En voi seurata sinua, Julia, vaikkakin sinua ymmärrän. Olen liian
paljon roomalainen, liian paljon menneisyyden lapsi, voidakseen enään
uudelleen uskoa. Mutta minä luulen, että sinun Jumalasi on voimakkaampi
meidän menneisyyttämme, hän on hallitseva Roomaa kun meidän jälkemme
ovat haipuneet. Mutta tokko hänen sanansa on tuova ihmiselle onnea sen
enemmän kuin Jupiter? -- Kuin Vesta taikka Venus? Kuka sen tietää,
Julia? Katso, minun uskoni on: ihmisen onni on hänessä itsessään, ei
hänen ulkopuolellaan, ja ihmiset eivät tule ajankaan mukana muuttumaan.
Sinun uskontosi tietää suurta, ihmeellistä onnea -- mutta se onni ei
ole tästä maailmasta, ei tätä maailmaa varten, niinkauvan kun löytyy
ihmisiä, joiden intohimot juurtuvat maahan."

Hän jätti Julian, joka mitä erilaisimpien ajatusten valtaamana lähti
keisarillisesta linnasta.

       *       *       *       *       *

Samana iltana, kun Antonius oli saapunut Roomaan, kokoontui hänen
kutsustaan joukko miehiä, joiden tasavaltaiset mielipiteet takasivat
heidän uskollisuudestaan. Heille kertoi hän Poppean suunnitelmista;
ja miehet vannoivat pyhästi pelastavansa keisarinnan hinnalla
millä hyvänsä. Filosoofi Seneca päätettiin kutsua liittoon. Burrus
oli kuollut hiljattain ja Seneca oli vetäytynyt yksityiselämään,
tyytymättömänä keisarin politiikkaan.

Nyt oli hän taas jalon puolisonsa Paulinan vaikutuspiirissä, eivätkä
liittoutuneet lainkaan epäilleet, ett'ei hän olisi valmis yhtymään
heihin; olihan kysymyksessä rikoksen estäminen, joka kataluudessa ei
tiennyt vertaa.

Samana yönä matkusti Antonius Aasiaan, mukanaan liittoutuneitten
kirjelmä. Hän meni etsimään sitä miestä, joka tällä hetkellä oli
itseoikeutettu heitä johtamaan, hän meni etsimään Corbulon johdolla
Aasiassa mainehikkaasti taistelevaa Silanusta.

Kadriassa, Eufratin varrella sijaitsevassa kaupungissa hän vihdoin
tapasi everstin. Corbulo teki juuri pitkällisten ja vaihtelevain
taisteluiden perästä Syyrian kuninkaan Tiridateksen kanssa rauhaa.

Kun Antonius saapui suureen leiriin, tarjoutui hänen katseltavakseen
huomattava näytelmä. Legioonat oli asetettu aukealle kentälle
puoliympyrään, josta kultaiset voitonmerkit kohoutuivat. Keskellä
seisoi ylipäällikkö upseeriensa ympäröimänä. Hänen edessään oli
luonnollisen kokoinen, sotasaaliiksi saadusta kullasta valettu Neron
kuvapatsas. Antonius astui upseerien parveen, tuntien heti ystävänsä,
joka kuitenkaan ei häntä huomannut. Silanus näytti vanhettuneelta.
Hopean värisiä hapsia näkyi tukassa ja parrassa, ahavoittuneilla
kasvoilla oli väsynyt ilme.

Mutta Antoniuksen huomio kiintyi toisaalle. Puoliympyrään astui
Corbulon kunnioittavasti tervehtäissä, Syrian kuningas Tiridates,
kruunu päässään, purppura harteilla, loistava seurue mukana. Synkän
näköisenä läheni kuningas Rooman keisarin kuvaa. Sen eteen tultuaan
hän näytti epäröivän. Roomalainen ylipäällikkö kohotti kulmakarvojaan.
Aasialaisen katse lensi voitonmerkkien ohi, yli roomalaisten
legioonien. -- Sitten taivutti hän toista polveaan, otti kruunun
päästään ja laski sen nöyrästi kuvapatsaan juurelle.

Myrskyävät riemuhuudot seurasivat tätä tekoa. Ympyrä sulkeutui.
Sotapäällikkö asetti kruunun jälleen nöyryytetyn kuninkaan päähän...

Silanus kääntyi ympäri ja näki edessään Antoniuksen, vanhan ystävän,
jota hän ei ollut niin pitkiin aikoihin tavannut.

Hänen silmänsä levisivät ihmetyksestä, mutta sitten sulki hän riemusta
huudahtaen ystävän syliinsä. Sitten vasta näytti hän huomaavan, että
tässä odottamattomassa jälleennäkemisessä oli omituista ja laskien
molemmat käsivartensa upseerin olalle, virkkoi hän syvin, liikutuksesta
vapisevin äänin:

"Keisarinna on lähettänyt sinut?"

Antonius ravisti päätään.

"Hän ei tiedä mitään. Hänen tähtensä minä kuitenkin olen täällä."

"Häntä uhkaa vaara?"

"Hän tarvitsee sinun suojelustasi, Silanus." Karaistuneen soturin
kasvoille levisi kummallinen hymy.

"Tule", sanoi hän viitaten telttariveihin, "minulla on vielä aikaa
kuunnella kuluneiden vuosien tapahtumia. Mielelläni olen hengelläni
maksava tämän murhenäytelmän."

Muutaman tunnin kuluttua ratsastivat molemmat miehet Roomaa kohti.



XIX LUKU.

OKTAVIAN SURMA.


Nero oli taas Roomassa. Siellä vallitsi suunnaton mieltenkuohu.
Keisari oli eronnut puolisostaan Oktaviasta, koska tämä ei ollut
hänelle lahjottanut ainoatakaan lasta; syy, joka täysin kuvasi
Caesarin tarkoitusten kunniattomuutta ja verukkeellisuutta. Keisarinna
karkoitettiin Kampanialle.

Hiljaisena, kyynelehtimättä oli hän antanut koota tavaransa ja
vetäytynyt uskollisimpien palvelijattariensa kera kampanialaiseen
maataloon, missä hän vihdoin luuli saavuttavansa kauvan toivomansa
rauhan. Mutta ilman uutta häväistystä ei hän Roomasta päässyt.
Tigellinus, halpamainen nousukas, oli Poppean lahjomana syyttänyt häntä
aviorikoksesta. Mutta niin puhdas oli hänen maineensa, niin tahraton
hänen elämänsä, että keisarihovin turmeltuneet mässääjät eivät kyenneet
langettamaan syyllisyyden varjoakaan hänen päälleen.

Jupiter Capitolinuksen temppelissä vietettiin tällävälin harvinaista
juhlaa. Kansajoukot vyöryivät _Via Sacraa_ pitkin Scipion kunniaportin
alitse ja samosivat meluten Konkordian temppelin ohitse Kapitolia
kohti. Siellä leimusivat uhrivalkeat taivaille, ja savu kohosi pystyyn
Jupiterin valtaistuinta kohti. Ylijumalan kuvapatsaan juurella istui
valkoiseen harsoon verhottu nainen, kasvot peitettyinä, liikkumatonna
kuin patsas. Hänen edessään, kansan ylhäisimpien läsnä ollessa, uhrasi
ylimäinen pappi. Hänen rinnallaan caesarien arvomerkit yllään seisoi
Nero.

Nainen oli Poppea Sabina, joka nyt oli kiivennyt suunnitelmiensa
korkeimmalle astuimelle. Hän oli nyt keisarinna. Juuri astui Nero
esiin, kietoi purppuraviitan puolisonsa olkapäille ja asetti kruunun
hänen päähänsä, kun ulkoa kajahti raivoisia huutoja. Nero astui Poppean
kanssa, jaloimpain ritareitten seuraamana temppelin portaille. Siellä
avautui hänen silmiensä eteen odottamaton näytelmä.

Alhaalla kadulla kulki suunnaton kansajoukko, jonka etunenässä
kuljetettiin kantotuolissa Oktavian kuvaa. Äänekkäitä solvaus- ja
pilkkasanoja Poppeasta kuului, kun keisarilliset astuivat näkyviin.
Huudot paisuivat yhdeksi ainoaksi rajattomaksi, riehuvaksi mylvinäksi,
josta vaivoin erottautuivat keisarinnalle tähdätyt, syvintä inhoa
osoittavat sadattelut.

Pretorianit muodostivat elävän muurin keisarillisten ympärille ja siten
saapui Nero uuden puolisonsa kera Palatinille keisarilliseen linnaansa,
kaartin avatessa paljain miekoin seurueelle tietä raivoavan kansajoukon
keskitse.

Tuskin olivat Poppea ja Nero päässeet kahden kesken, kun Poppea
sormuksilla koristetulla kädellään viittasi kadulle, missä taistelu
kansajoukon ja kiireesti kokoontuneitten legioonien välillä vielä
raivosi.

Nero ei puhunut mitään, nyökäytti vaan päätään.

He ymmärsivät toistensa tarkoitukset ilman sanojakin.

       *       *       *       *       *

Kapina, jonka Silanus oli Paetuksen, Soranuksen, Pison, sekä useiden
muiden ritarien kanssa nostanut, ei onnistunut. Sitkeän taistelun
perästä olivat sotilaat päässeet voitolle. Satoja kuolleita virui
pitkin katuja. Thrasaea Paetus, Borea Soranus ja Piso muiden muassa
olivat joutuneet vangeiksi; Silanus oli töintuskin välttänyt saman
kohtalon.

Oli leppoisa yö, kun yksinäinen ratsastaja täyttä neliä ajoi Kampanian
tasangon halki, pelottaen nukkuvat linnut yösijoiltaan. Vaikka ratsu
oli ylt'yltään hien ja veren peitossa, pakotti mies sitä yhä tuimempaan
vauhtiin; aina uudelleen hautautuvat hänen kannuksensa kuolemaan
vihityn elukan kylkiin. Viimeinkin näkyi tulta pimeän läpi. Tasanko
muodosti siinä paikassa matalia aaltomaisia kumpuja; eräälle kummulle
rakennetusta huvilasta näkyi valo. Tähän huvilaan pyrki Silanus. Portin
lähelle pysähdytti hän rautaisella väkivallalla hevosen, joka kohta
lysähti hervotonna maahan, ratsastajan notkeasti ponnahtaessa selästä
ja lähetessä porttia.

Mutta tuskin oli Silanus ehtinyt ottaa pari askelta, kun pimeästä
kuului käskevä "seis!" Siitä välittämättä riensi ritari eteenpäin.
Silloin sukelsi pensasaidakon takaa sotilaitten kypäriä ja yöllisen
kulkijan luo astui purppurapukuinen mies, liktorin sauva kädessään.

Miesten katseet leimahtivat vastakkain. Silloin kuului karjahdus,
raivoisa kuin kuolevan jalopeuran. Silanus oli tuntenut Callistuksen.

Ennenkuin yksikään sotilaista oli ehtinyt päästä selville asemasta,
olivat everstin sormet kiertyneet kurkkuun; kolme, neljä kertaa upposi
hänen säilänsä ahnaasti miehen ruumiiseen, niin että kärki tunki
selästä esille. Voihkaen hervahti Callistus tanterelle, missä hän
kuolemantuskissa jäi vääntelehtimään, sillävälin kun sotilaat kävivät
rohkean murhaajan kimppuun.

Mutta taistelut Aasiassa olivat tehneet Silanuksesta miehen, joka
kykeni tarpeen tullessa näyttämään miekkailutaitoaan useammallekin
vastustajalle. Kaksi kaatui hänen iskuistaan, toiset väistivät ja
jo oli tie selvä porttikäytävän läpi, kun sotilaskohortin komentaja
ilmestyi huvilasta uusia voimia mukanaan.

Se oli Anicetus.

"Mitä tämä on?" kysyi hän astuen Silanusta kohti.

"Oktavia", huusi tämä, niin kovaa kuin jaksoi, "Oktavia", huusi
hän uudelleen iskien miekallaan ympärilleen niin rajusti, että
Anicetus miehineen hölmistyneenä peräytyi. Silloin kajahti talosta
kimeä huuto, niin hirvittävä, että vartijatkin, jotka sitä olivat
odottaneet, kammosta hätkähtivät; huuto, jossa samalla kertaa oli
kauhua, epätoivoa, raivoa ja -- vastaus liian myöhään saapuneen ystävän
huutoon. Hervotonna laskeutui taistelevan miehen käsivarsi. Kukaan
ei häntä enään ahdistanut. Tulet rakennuksessa sammuivat. Eräästä
akkunasta lensi ulos pää; kalpea naisen pää pitkine kiharoineen ja
seljälleen jääneine silmineen putosi suoraan ritarin jalkoihin,
tahraten hänen säärystimiään verellä.

Se oli Oktavian pää.

Silloin nauroi upseeri naurua, joka karmi kuulijoita, kamalammin
kuin hirmuisin vala. Sitten riensi hän paikalta ja hävisi öiselle
Kampanialle.

Sotilaat käärivät pään purppuraiseen peitteeseen ja veivät sen Roomaan
häälahjaksi uudelle keisarinnalle.

Nero oli lähettänyt entiselle puolisolleen määräyksen surmata itsensä.
Mutta kun kiusautunut vaimoparka ei ollut rohjennut sitä tehdä, oli
hän lähettänyt muutamia taitavimpia salamurhaajia, jotka olivat
väkivallalla avanneet hänen suonensa ja tukehduttaneet hänet kuumiin
höyryihin. Vielä oli hän ollut hengissä, kun muinaisen rakastetun ääni
ulkoa kuului; vielä oli hän toivonut pelastusta, mutta silloin olivat
murhaajat eroittaneet häneltä pään ruumiista. Sellainen oli jalon
Oktavian loppu.

Yön varjot kävivät entistä synkemmiksi. Eräässä puutarhassa Kampanian
tasangolla loi kaksi henkilöä hautaa.

Julia ja Silanus.

Ääneti tekivät he työtään, tyttö lapiolla, mies verisellä miekalla.
Aamu hämärsi, kun he vihdoin peittivät Oktavian ruumiin maan poveen.
Silanus tallasi maan haudan päällä lujaksi, ojensi sitten kiittäen
kätensä surmatun ystävälle ja aikoi poistua.

Julia pidätti häntä.

"Minne aiot nyt, Silanus?" kysyi hän tarkastellen miestä levottomana.

Ritarin kasvot olivat jäisen rauhalliset.

"Sinne, missä harjoitetaan verioikeutta."

Tyttö ei häntä ymmärtänyt ja antoi hänen lähteä.

       *       *       *       *       *

Mielettömyyden raivo oli noussut korkeimmilleen. -- Rooma rypi
paheissa, mutta vielä ei ollut tapahtunut se hirveä rikos, joka oli
oleva Roomalaisen pakanuuden tuho.



XX LUKU.

ROOMAN PALO.


Nero oli yksin. Hänen elämänsä vieri nopeasti sitä päämäärää kohti,
jonka kohtalo oli hänelle varannut. Yhtään entisistä uskotuista ei
ollut enään elossa hillitsemässä hänen rajattomia intohimojaan, ja
Poppea, kerran purppuran saatuaan, unohti kaikki rajat, jotka luonto
on asettanut naiselle ja ihmiselle. Viimeisen salaliiton jäsenet oli
sikäli kuin niitä oli kiinni saatu, mestattu. Senecakin oli ollut
pakotettu avaamaan suonensa.

Niin riehui Nero entisten uskottujensa ruumiiden ylitse, säästämättä
ystävää yhtä vähän kuin vihollista; kruunattu villipeto, joka
tukahdutti rikoksensa häpeään, katumuksensa vereen; ja hänen
alinomaisena kiihoittajanaan oli Poppea, jonka nautinnon himoa ei
mikään näyttänyt tyydyttävän.

Mitä mietti tämä nainen nyt levätessään mukavasti silkkipatjoilla
palatsinsa katolla ja antaessaan katseensa liidellä yli Rooman, tuon
mahtavan Rooman, joka oli alistanut valtikkansa alle koko maailman,
mutta jolta puuttui rohkeutta temmata purppura Poppeanlaisen henkilön
harteilta...

Kun Nero astui hänen luokseen, kuiskasi hän jotakin hiljaa tämän
korvaan. Imperatori näytti ensin hämmästyvän, mutta sitten välähtivät
hänen väsähtäneet silmänsä kummallisesti. Hän paukutti käsiään,
ojensi sitten ne Rooman yli ja nauroi hillittömästi. Poppean katse
riippui kiinteästi hänessä, ja aivan kuin ymmärtäen hänen salaisimmat
ajatuksensa, lähetti Nero kohta orjan kutsumaan Anicetusta. Caesarin
uskottu on pian paikalla; Nero esitti hänelle suunnitelman, joka sai
yksin Agrippinan ja Oktavian murhaajankin vapisemaan. Mutta hyvin
tietäen vastustelemisesta seuraavan epäsuosion, hymyili hän vaan ja oli
samaa mieltä käskijänsä kanssa. Muutamia tunteja myöhemmin kerääntyi
keisaria lähinnä vaikuttavimman miehen taloon suuria joukkoja huonointa
väkeä mitä Roomasta löytyi. Siellä tehtiin tavallista harvinaisempi
salaliitto, suunniteltiin rikos kansaa vastaan sellainen, jonka
vertaista ei historia toista tunne.

       *       *       *       *       *

Rooma lepäsi unessa. Korkeat talot heittivät kuutamossa ahtaille
kaduille tummia varjoja. Rooman rakennukset olivat enimmäkseen
yläosaltaan puisia ja tulen vaaraa silmällä pitämättä laadittuja.
Kaupungissa olivatkin tulipalot sentähden hyvin tavallisia ja
oivallisesti järjestettyä palokuntaa saatiin kiittää, ettei valkea
ollut päässyt vielä koskaan ylivoimaisesti riehumaan.

Tänä yönä olivat muutamat myöhästyneet jalkamiehet kulkiessaan Circus
Maximuksen ohi huomaavinaan palon käryä. Säikähtyneinä riensivät he
Palatinin ja Callian kukkuloitten välillä olevalle markkinapaikalle,
missä kauppiaat puisissa rakennuksissaan säilyttivät erilaisia öljyjä
ja muita tulenarkoja tavaroita. Lähelle tullessaan näkivät he paksun
savupilven kierivän mustan, suunnattoman käärmeen tavoin tyyneen
yö-ilmaan. Liekit loimusivat rajusti taivasta kohti ja hetken kuluttua
seurasi räjähdys, joka pani koko kaupungin tärisemään. Kauhistuksissaan
pakenivat uteliaat, kulettaen huudon "Tulipalo" kautta unestaan
herätetyn Rooman. Ajatuksen nopeudella levisi punertava loimu koko
sirkuksen puoleiselle taivaalle, ja liekit äkkiä nousseen tuulen
kannattamina valloittivat yhä uusia taloja. Suuret merkkitorvet
alkoivat mylviä, liekkien valaisemassa kaupungissa olivat pian kaikki
jalkeilla. Pelästyneitä, typertyneitä naamoja pisti kaikkialta ovista
ja ikkunoista esille.

Nyt karahutti keisarillinen sammutuskunta palopaikalle. Roomassa
majaileva toinen legioona marssi niinikään joukkueissa, joita kutakin
komensi upseeri, yhdettätoista kaupunginosaa kohti. Mutta ennenkuin se
sinne oli ehtinyt, paloi kahdestoistakin kaupungin osa, jossa olivat
lukuisat hyyryhuoneustot.

Kauhu oli vallannut ihmiset. Tuhansia tunkeili pakoon pyrkien ahtailla
kaduilla. Pakenevien kirkunaan sekaantuivat upseerien komentohuudot.

Nyt suihkusivat ensimäiset vesisateet liekkeihin. Mutta ne hukkuivat
kohisevaan tulimereen. Tuuli oli kiihtynyt ja lennätti liekkejä talosta
toiseen sellaisella nopeudella, että ihmiset eivät enään kaikkialla
ehtineet paeta asunnoistaan; nyt ojentelivat lieskat ahnaasti kieliään
jo Palatininkin yli. Kauhun valtaamina katselivat ihmisjoukot
luonnonvoimain raivoa. Kaikki näyttivät kadottaneen arvostelukykynsä,
orjat, ritarit, aateliset, porvarit; ainoastaan sotilaat säilyttivät
kylmäverisyytensä. Tuli lensi kuin siivillä kaupunginosasta toiseen.
Palatini oli yhtenä ainoana leiskuvana merenä, siellä täällä
leimahtivat liekit taivaalle jo Veliassa ja Esqvilinissa. Pohjoisessa
olivat Mascenan puutarhat viidennessä kaupunginosassa vaaran uhkaamia.
Mutta siellä oli vastassa pääosa keisarillista palovartiostoa, jonka
onnistui yliluonnollisin ponnistuksin pysähdyttää liekit vanhalle
Serviuksen muurille. Lännen ja lounaan puolella paloi kaikki: Velabrum,
eläintori ja Aventini Kapitolinus-vuoreen, Tiberiin ja kaupunginmuuriin
saakka.

Seitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti tulipalo, ja luultiin sen
olevan jo ohitse, kun liekit jälleen leimahtivat Marskentän lähistöllä,
nielivät rakennukset Aemiliuksen puistoissa, tuhosivat seitsemännen ja
yhdeksännen kaupunginosan melkein perinpohjin ja raivosivat lähes kolme
vuorokautta vielä Kapitolin ja Onirinaliksen luoteisrinteillä, säästäen
ainoastaan kookkaista hakkokivilohkareista tehdyt yleiset rakennukset.

Rooma oli porona. Kukkuloiden välisissä laaksoissa näkyi epätoivon
valtaamia ihmisiä, jotka penkoivat kotiensa raunioita; epäilyttäviä
kuljeksijoita, jotka yleistä sekasortoa käyttivät varastaakseen ja
ryöstääkseen, liikkui hiiltyneitten ruumiitten ja haavoittuneitten
seassa. Neljästätoista kaupunginosasta oli jäänyt neljä jäljelle.
Caesarien linna oli raunioina; Apollon temppelistä oli tullut tuhkakasa
ja sen mukana olivat hävinneet Rooman historian jaloimmat muistomerkit.

Hirvittävää onnettomuutta oli seurannut jonkinlainen huumaustila.
Satatuhatta ihmistä majaili Marskentällä ja huusi leipää. Paksu,
tukahduttava ja käryävä savupilvi riippui tuhoa ennustavana kaupungin
yllä, ja joka sopukassa kyti vielä valkea.

       *       *       *       *       *

Nero ajoi seurassaan Poppea ja koko hovi, hävitettyjä katuja pitkin.
Hänen vaunujaan veti kuusi komeata kimoa, hänen pukunsa oli kullalla
ja jalokivillä koristettu, ja Poppea hänen rinnallaan näytti paremmin
marmoriin veistetyltä juuri temppelistä ryöstetyltä Venukselta, kuin
naiselta, niin kaunis oli hän loistavassa asussaan.

Hymyillen kuin verta tarpeekseen saanut tiikeri, silmäili Nero
rikoksensa hedelmiä. Poppean silmät säikkyivät hävityksen
perinpohjaisuutta tarkastellessaan. Keisari ei häikäillyt laskea
leikkiä tapahtuneesta onnettomuudesta vaunujen rinnalla ratsastavien
uskottujen kera.

Kansa oli vaiti.

Tänään se ei ottanut caesariaan vastaan myrskyävin riemuin, kuten
ennen. Ei kukaan tervehtinyt.

Kansan mykkä mielenosoitus näytti kiihottavan Neron ylimielisyyttä.
Hän huuteli kompasanojaan äänekkäästi, saaden vastaukseksi sadatuksia.
Mitä kauvemmaksi hän tuli, sitä sankemmaksi kävi kansajoukko, sitä
uhkaavammaksi sen käytös.

Anicetus ja Tigellinus, jotka ratsastivat vaunujen rinnalla, neuvoivat
palaamaan. Tuskin olivat vaunut kääntyneet, kun joku takana huusi:
"Murhapolttaja!"

Keisari kalpeni ja etsi silmillään huutajaa. Mutta nyt huusi kymmenen,
kaksikymmentä ääntä yhtäaikaa:

"Murhapolttaja! Petturi! Murhamies!"

Ajaja koetti kiirehtiä hevosia, mutta joukot sulkivat tien. Seurue
pääsi vaan verkalleen etenemään. Pilkallisesti hymyillen silmäili
Poppea kiihoittuneita ihmisiä. Tigellinus pakotti hevosensa lähemmä
keisaria ja paljasti miekkansa.

Nyt kävivät joukot entistä levottomammiksi.

"Ensin hän varastaa meidät putipuhtaaksi, sitten aikoo vielä tappaa",
kirkui ääni joukosta.

Caesaria kohti tunkeutui vanha mies ja ojentaen vapisevaa kättään
tarttuakseen purppuravaippaan, kuiskasi hän:

"Kuka sytytti Rooman, Caesar?" Anicetuksen miekka eroitti ukon käden
muusta ruumiista. Vanhus retkahti verissään maahan.

Raivoisa karjunta kulki joukkojen läpi. Kiviä sinkoili vaunuja vastaan.
Rohkeimmat tarttuivat hevosten kuolaimiin ja pakottivat ne seisomaan.
Tikarin haava rinnassaan putosi ajaja kuolleena maahan. Jo kurottivat
kymmenet kädet vaunuja kohti; Tigellinus ja Anicetus muitten ritarien
kera tungettiin pois Caesarin rinnalta. Silloin ojensi Nero vartaloaan,
heitti huolettomasti hymyillen purppuran liepeen rintansa yli ja käski
kädenliikkeellä joukkoja vaikenemaan.

Silmänräpäyksessä oli kaikki hiljaista.

"Mitä te tahdotte?" kysyi keisari.

"Leipää!" huusivat lukemattomat äänet.

"Ja sirkusnäytöksiä", lisäsivät jotkut.

"Te saatte leipää ja sirkusnäytöksiä", vastasi Nero rauhallisesti.

Joukot väistyivät epäröiden vaunuilta.

"Kuka sytytti Rooman?" kuului silloin taas ääni.

Nero harkitsi silmänräpäyksen.

"Kysyttekö te sitä?" vastasi hän sitten kylmin, selvin äänin. Ja vähän
vaiettuaan jatkoi hän:

"Kristityt!"

Hetkisen vallitsi kuolonhiljaisuus. Sitten alkoi tuo suunnaton
ihmismeri lainehtia ja raivota. "Kristityt! Kristityt!" kuului
sekaisin. Huuto kasvoi, paisui suunnattomaksi raivon myrskyksi,
joka vyöryi ryhmästä toiseen, levisi nopeammin, kuin liekit äsken
onnettomassa kaupungissa.

Kaikkialta etsittiin kristittyjä; heitä rääkättiin ja surmattiin mitä
raaimmalla tavalla. Tuhansiin nouseva kansajoukko samosi sokeassa
raivossaan katakombeja kohti, mistä se toivoi tapaavansa onnettomia
vihansa esineitä suuremman joukon.

Mutta Nero palasi jälleen palatsiinsa. Kansa riisui hevoset hänen
vaunujensa edestä ja kuletti riemusaatossa hänet sinne.



XXI LUKU.

ARENALLA.


Livia, Narsissuksen leski, oli kuollut Rooman palon aikana. Kristityt
olivat kokoontuneet hautaamaan kuollutta Via Appian katakombeihin.
Sillä Livia oli tyttärineen, josta oli varttunut ihana neitonen,
kääntynyt kristinuskoon.

Tulelta säästyneen talonsa atriumissa makasi Livia, saavutettuaan
vihdoin kauvan kaipaamansa rauhan, Lucrezia ja Julia olivat sulkeneet
hänen silmänsä. Kun yö läheni, saapui surujoukko taloon. Neljä
kristittyä nosti paarit, joille Julia levitti kalliin tyrolilaisen
purppurapeitteen. Itse Pietari siunasi ruumiin; sitten lähti seurue
liikkeelle. Edellä kulkivat talon orjat valaisten tulisoihduilla tietä.
Sitten seurasi Pietari pappeineen. Heidän perässään kannettiin paareja,
joitten jälessä kulkivat Lucrezia ja Julia, sekä joukko surevia
kristittyjä. Niin kulki seurue Coelimontimnin rinnettä alas ja poistui
kaupungista Appian portin kautta. Nyt sammuttivat orjat soihtunsa,
sillä pelättiin keisarillisia vakoilijoita, jota paitsi huolestusta
herättivät siellä täällä seisoskelevat kiihoittuneet kansaryhmät.
Pitkin Appian tietä komeiden hautapatsaiden välitse liikkui surusaatto
verkkaan eteenpäin, kunnes pysähdyttiin kahden jättiläissypressin
juurelle, mistä huolellisesti kätketyt porraskäytävät johtivat
maanalaisiin hautakäytäviin. Koska käytävä oli ahdas, nostettiin
ruumis paareilta ja kannettiin varovasti aukosta sisään. Vihdoin
saavuttiin sille komerolle, joka oli varattu Livialle. Käytävä laajeni
tässä muhkeaksi, avaraksi holviksi, jonne kristitty seurakunta oli
kokoontunut. Myös Paavali varttoi täällä muiden muassa surusaattoa,
sillä hänen oli määrä pitää ruumispuhe.

Papit lauloivat juhlallisen virren; seurakunta yhtyi kertauspaikoissa
lauluun. Kuollut asetettiin suitsutussavuun ja hyviin hajuihin
verhottuna komeroonsa.

Haudalle kirjoitti Julia marmorilevylle: _Vale in pace_, lepää rauhassa!

Lucrezia kirjoitti sen alapuolelle: _Vives des_, elä Jumalan luona -- --

Juhlallinen laulu vaikeni. Kuului aseiden kalinaa käytävästä?

Seurakunta painautui ahtaammalle. Kaikki ryhmittyivät Pietarin ja
Paavalin ympärille, katseet jännitettyinä suunnattuina rappukäytävään.
Kaikkien kasvoista loisti luottavaisuus ja antautuminen siihen, mitä
Jumala oli heidän osakseen määrännyt.

Muutamien silmänräpäyksien perästä tunkeutuivat roomalaiset sotilaat
raivoavan kansan seuraamina kristittyjen kirkkoon.

Pietari meni heitä vastaan.

"Mitä te täältä etsitte ja ketä olette?" kysyi Kristuksen apostoli
sotilailta.

Vastauksen asemasta heittäytyivät nämät paljastetuin miekoin
kristittyjen kimppuun, pannen toimeen kauhistavan verilöylyn.
Petomaisen murhaamisen raivostuttamina asettuivat kristityt miehet
ja nuorukaiset, jotka olivat sattumalta asestettuja, vastarintaan.
Syntyi vimmattu kamppailu, jossa suurin osa kristittyjä sai surmansa,
ja toiset, niiden joukossa olivat Pietari ja Paavali, Julia, Lucrezia,
sekä joukko muita naisia ja miehiä, joutuivat vangeiksi.

Pian oli katakombeissa taas hiljaista. Ei liikkunut enään ainoatakaan
elävää sielua synkissä käytävissä. Surmattujen veri imeytyi vähitellen
maahan.

       *       *       *       *       *

Oli tapahtumista rikas päivä. Aurinko loisti häikäisevän kirkkaasti
varhaisesta aamusta alkaen. Albanian vuorelta puhalteli raikas,
elvyttävä tuulen henki. Hopean valkeitten pikkuisten pilvenhattaroitten
välitse lähetti päivä kuumia säteitään juhla-asuiseen Roomaan. Virran
tavoin kulkevain kansajoukkojen keskellä näkyi upseerien kultahelaisia
varustuksia, ylhäisten virkamiesten purppuravaippoja ja sotilaitten
välkehtiviä aseita.

Sirkuksen ympärillä oli tungos suuri. Caesar oli luvannut kansalle
näytelmän, jommoista Roomassa ei äsken oltu nähty. Sirkuksen sisällä
oli surinaa kuin mehiläispesässä. Hiljalleen täyttyivät siellä kaikki
paikat. Vihdoin ilmestyi Nerokin kansan myrskyisästi tervehtimänä, ja.
asettui paikalleen häntä varten tehdylle korokkeelle; senaattorit,
Vestan neitsyet ja muut keisarillisen seurueen jäsenet ryhmittyivät
hänen ympärilleen.

Puolittain ylpeä, puolittain halveksiva oli silmäys, jonka Nero heitti
ympärilleen. Kuka lähemmältä häntä katseli, joutui ehdottomasti
ihmettelyn valtaan, nähdessään muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut.
Kauniista nuorukaisesta oli tullut ruumiikas mies, jonka kasvot
liiankin selvään ilmaisivat hänen elämäntapansa. Kun hän siinä istui,
sormuskoristeiset kädet veltosti valtaistuimen nojasimella, ruumis
hervottomasti taakse heitettynä, huulet kavalassa hymyssä, odottaen
nautintoa, joka oli oleva suurin, mitä hän koskaan oli maistanut, oli
tämä valtijas ruumiillistutettu kuva roomalaisesta caesariudesta,
pakanallisesta despotismista, joka ei kunnioittanut mitään, ei
välittänyt mistään; joka oman ihmisarvonsa julisti jumaluudeksi, sitä
samalla kuitenkin mitä riettaimmin ryvettäen.

Sirkuksen kaksikymmentätuhatta istumapaikkaa oli täynnä, jotapaitsi
käytävillä ja seinänvierillä tunkeili seisojia. Kaikki tahtoivat päästä
osallisiksi edessä olevasta nautinnosta.

Juhla alkoi vihkitoimituksella, jolla papit pyhittivät sirkuksen
tarkoitukseensa. Kultaisten tankojen päässä kannettiin keisarin ja
hänen puolisonsa kuvaa arenan ympäri. Kansa riemuitsi äänekkäästi
nähdessään caesarinsa kuvan; torvet ja huilut jotka seurasivat
juhlakulkuetta, lisäsivät melua. Mutta kun toimitus alkoi kestää kovin
kauvan, kävi kansa kärsimättömäksi. Huudettiin, että tämä juhlallisuus
oli ikävämpi kuin joku typerä proloogi. Poppeakin, joka istui
keisarin rinnalla, kääntyi kehoittavasti puolisoonsa päin. Tämä antoi
hermostuneen merkin.

       *       *       *       *       *

Juhlallisuus loppui vihdoinkin. Tyytymätöntä melua seurasi täydellinen
hiljaisuus. Kaikki silmät tähtäsivät Neroon, odottaen häneltä
alkamismerkkiä.

Sotilaitten vartioimina odottivat kristityt kohtaloaan areenan vieressä
olevassa huoneessa. Muutamalla kivellä istuvan Paavalin ympärille oli
pieni seurakunta ryhmittynyt. Turhaan etsi silmä joukosta Pietaria. Hän
oli jo kärsinyt marttyyrikuolemansa. Hän oli kuollut saman kuoleman
kuin Herransakin. Kristittyjen päämiehenä oli hänelle määrätty suurin
rangaistus: hänet oli naulittu ristiin. Seurakunnan päämiehen kohtalo
oli ollut kova isku kristityille. Mutta heitä lohdutti tietoisuus
siitä, että Herran opetuslapsi oli ennen heitä päässyt valtakuntaan,
josta heitä eroitti ainoastaan elämä. Ilolla tahtoivat he luopua tästä
elämästä, vaihtaakseen sen toiseen, ikuiseen.

Eivät sotilaatkaan voineet vastustaa sitä liikuttavaa vaikutusta, jonka
nämä kuolemaanvihityt heihin tekivät. He ihailivat miesten tyyneyttä ja
naisten uskomatonta mielenvoimaa. Tuossa istui äiti pidellen viimeistä
kertaa sylissään lastaan. Tuolla morsian sydämensä valitun rinnalla,
jonka veri pian oli areenalla sekaantuva hänen vereensä. Isä kehoitti
poikaansa, veli rohkaisi sisartaan, ystävät syleilivät viimeistä kertaa
toisiaan.

Neitosten joukossa veti huomiota puoleensa enkelimäisen ihana tyttö,
Lapsi hän ei enään ollut, mutta hän näytti elävän taas lapsuutensa
varhaisimpia aikoja. Hänen suurista silmistään säteili karitsan
viattomuus. Hänen huulensa hymyilivät, ja ken hänet näki, olisi voinut
luulla häntä onnelliseksi morsiameksi, joka oli valmistautunut ottamaan
vastaan ylkäänsä.

Hän oli asettanut ristissä olevat kätensä apostoli Paavalin syliin ja
istuutunut hänen jalkoihinsa.

"Eikö se ole surullista, isä", sanoi hän ukolle, joka häntä kirkkailla
silmillään tarkasteli, "että niin paljon nuoruutta ja onnea tuhlataan,
jotta nuo, joitten mitta on reunoja myöten jo täysi, saisivat iloita
siitä?"

Lähellä seisova nuorukainen kuuli sanat.

"Todellakin, sinä olet oikeassa, neito", virkkoi hän tulisesti. "Kun
näkee tämän kansan rikokset, on vaikeata hillitä kuohuvaa mieltään ja
rauhallisena antaa kulettaa itsensä teurastuspenkille, tuon kruunatun
paholaisen saadessa edelleenkin jatkaa jumalatonta menoaan."

Paavali kohotti nuhtelevasti kättään.

"Minkälaisia sanoja, Narsissus! Jätä Jumalalle rangaistus ja kosto.
Maailman tapahtumat rakentuvat yksilöiden kohtaloista. Meidän
kuolemamme vahvistaa uutta elämää, josta mestarimme on ilmoittanut. Hän
joi kalkin pohjaan. Miksi me epäröisimme tehdä samoin, me, jotka olemme
kutsutut hänestä todistamaan, näyttämään että henki elää, vaikka ruumis
tapettaisiinkin?"

"Ja miten luulette antautuvaisuudellanne sovittavanne rikoksenne;
olettehan polttanut Rooman", sekaantui eräs sotilas keskusteluun.

"Kristityt eivät ole Roomaa polttaneet, poikani", vastasi Paavali.
"Joka sillä tavalla sanoo, panettelee meitä."

"Keisari sen sanoi", vastasi sotilas.

"Niinpä panettelee sitten keisari meitä", virkkoi Paavali. "Ehkä
tietämättään, sillä hän ei tunne meitä."

"Ohoh, hän tuntee teidät", vastasi sotilas halveksivasti. "Te olette
isänmaan vihollisia; siksi olette sytyttäneet kaupungin ja kieltäneet
kuuliaisuuden jumalalliselta Nerolta."

"Me kunnioitamme keisaria, poikani, niin suuresti kuin se meille on
sallittua ja hänelle hyödyllistä", vastasi Paavali. "Me uhraamme
keisarin onneksi mutta uhrimme on pyhitetty Jumalalle; ei keisarille,
vaan hänen puolestaan. Me emme maksa pahaa pahalla, sillä meidän
uskontomme on kärsimistä."

Sotilas kääntyi vaieten pois. Muuan centurio antoi merkin. Torven
törähdys kuului.

Kilpa-ajot, joilla näytännöt oli aloitettu, olivat lopussa. Kahdet
vaunut olivat pirstoina areenalla, kahden ajajan ja kolmen hevosen
ruumiit viruivat pirstojen joukossa.

Malttamattomuus katsomossa oli noussut korkeimmilleen. "Pois hevoset!"
mylvivät joukot. "Missä ovat kristityt? Missä eläimet, joitten kanssa
he saavat otella?"

Ristikko-ovet vastaukseksi avautuivat ja arenalle kulkivat pelottomin
askelin päivän uhrit. Etunenässä astui Paavali. Viime päivien
mielenjännitys oli uuvuttanut vanhuksen voimia, hän kulki vaivaloisesti
eteenpäin, nojaten vasemmalla kädellään Julian olkapäähän ja oikealla
vahvaan ryhmysauvaansa. Tämä pari, kunnianarvoisa vanhus, kukoistavan
nuoruuden rinnalla kiinnitti joukkojen huomion itseensä. Jotkut
huutelivat ivasanoja heille. Useimmat pysyivät vaiti, seuraten silmin
kunnianarvoisaa apostolia ja nuorta neitosta heidän astellessa pitkin
kilparataa, verkalleen, osoittamatta pienintäkään pelon merkkiä. Heitä
seurasivat toiset kristityt. Äidit painoivat rinnalleen lapsiaan, jotka
tiedottomina vaarasta puolittain uteliaina, puolittain peloissaan
silmäilivät suunnattomia, syyttömiin verta janoovia väkijoukkoja.
Pitkiin valkoisiin pukuihin puettuina kulkivat papittaret laulaen
ylistystä sille, jonka nimen tähden he olivat itsensä kuolemaan
vihkineet. Nero oli ollut kyllin armollinen luvatakseen vapauden
kaikille kristityille, jotka luopuisivat uskostaan. Mutta ainoatakaan
petturia ei ollut löytynyt. Naisten joukkoon hajaantuneina astelivat
miehet. Yleisön nautinnon vuoksi oli heille annettu aseita henkensä
puolustukseksi. Oikeassa kädessä terävä miekka, vasemmassa pieni,
pyöreä kilpi, asetti Nero heidät petoja vastaan, hyvin tietäen, että
aseet voivat hiukan pidentää heidän elämäänsä, mutta ei sitä pelastaa.

Nyt seisoivat uhrit tiheässä ryhmässä, sillä he eivät tahtoneet
viimeisessä silmänräpäyksessä erota toisistaan vaan yhdessä, jos
mahdollista, yhtäaikaa, ottaa vastaan kuoleman. Mutta kaikkien voimat
eivät enää kestäneet. Siellä täällä vaipui neitonen tiedotonna arenan
hiekalle; toiset peittivät kasvonsa ja kyyristyneinä maahan odottivat
hirveätä hetkeä, jolloin heidän oli kestettävä viimeinen koettelemus.
Äidit kostuttivat epätoivon kyynelin lapsiaan ja raaka kansa tällaisiin
näytöksiin tottuneena, vaan pilkkasi onnettomien heikkoutta. Sitä
enemmän mieltymystä herätti Julia, joka ojennetuin vartaloin, silmät
taivasta kohti tähdättyinä, seisoi uskolaistensa keskellä. Miehet
olivat muodostaneet piirin naisten ja lasten ympärille, valmiina
hyökkäämään petoja vastaan ja laskemaan ne vasta ruumiittensa yli
turvattomien omaistensa kimppuun.

Jännitys nousi äärimmilleen kun eräs toinen ristikko-ovi äänettömästi
kohosi ylös. Pimeästä astui ensimäisenä esiin mahtava leijona. Valon
sokaisemana jäi se hetkeksi epäröiden seisomaan, heittäen hännällään
ilmaan komean kaaren. Sitten astui se eteenpäin, avasi suunnattoman
kitansa, niin että suuret valkeat hampaat välkkyivät auringon valossa
ja päästi maatajärisyttävän kiljunnan. Näennäisesti kristittyjen
joukkoa huomaamatta astuskeli se majesteetillisesti arenalle antaen
aika-ajoin äänensä kajahdella. Vähän ajan kuluttua ilmestyi arenalle
tiikeri, täplikäs, notkea kuin kissa, vielä nuori, ylimielisempi
kuin leijona, mutta myöskin pelottavamman näköinen suunnatessaan
heti keltaiset silmänsä kristittyihin. Nyt hyppäsi komein, kaarevin
harppauksin kolmas, neljäs noita kellertäviä punajuovikkaita kissoja
häkistään, jonka ovi viimeisen jälkeen ääneti pudotettiin alas.

Vielä kuljeskeli leijona välinpitämätönnä muurin kuvetta; mutta
tiikerit, verenhimoisempina kuin aavikkojen kuningas, olivat
kiinnittäneet huomionsa ihmisryhmään, jonka juhlallinen kiitoshymni
kaikui juhlallisena, petojen kiljunnan silloin tällöin siihen
sekaantuessa.

Katsojat himoiten veren näkyä, koettivat huudoillaan ärsyttää petoja.
Pieniä, teräväkärkisiä nuolia suhahteli eläimiä kohti, kirjavia
lappusia lenteli arenalle. Yhä ahtaammaksi kävi kehä, jota yksi
pedoista kiersi kristittyjen ympäri; nyt kyyristyi se, harppaus --
myrskyävät riemuhuudot täyttivät ilman. Kaksi nuorukaista, jotka olivat
seisoneet lähinnä petoa, olivat heittäytyneet sitä vastaan. Pitäen
silmällä tiikerin liikkeitä, olivat he sen hypätessä asettuneet niin,
että eläin lensi juuri heidän ojennetuille kilvilleen. Mutta samassa
silmänräpäyksessä kuin raskas ruumis putosi maahan, tempasi se mukanaan
myöskin taistelijat. Nämä upottivat miekkansa tiikerin rintaan. Kiljuen
tuskasta löi peto hurjasti ympärilleen, haudaten nuorukaiset allensa,
raadellen heitä hampain ja kynsin. Hetken kuluttua makasivat kaikki
kolme liikkumattomina verilammikon heidän ympärillään yhä laajetessa.

Tämä lyhyt ottelu oli merkkinä toisille pedoille hyökätä ihmisten
kimppuun ja kerran veren makuun päästyään ne panivat lyhyessä ajassa
toimeen verilöylyn, jota mikään kynä ei voi kuvailla. Pikemmin
kuin katselijoiden uteliaisuus olisi sallinut, makasivat kaikki
kristityt kuolleina taikka kuolettavasti haavoitettuina. Ainoastaan
yksi tyttö oli kuin ihmeen kautta säästynyt. Seisoessaan keskellä
uskonheimolaisiaan oli hänen ympärilleen muodostunut kuolleitten
ruumiista varustus, jonka keskellä hän seisoi hymyilevänä kuolemaa
odotellen.

Mutta pedot, uupuneina taistelusta ja kylläisinä verestä ja lihasta,
eivät osoittaneet minkäänlaista halua tuhota tätä viimeistä uhria.

Kansa tahtoi neidollekin kuolemaa. Ja erikoisesti juuri hänelle,
sillä hän oli kaikista kaunein. Näytösten ohjaajan käskystä ajettiin
kylläiset eläimet takaisin häkkiinsä, ruumiit laahattiin tuota pikaa
ulos _Porta ligitina'n_ kautta. Nyt laskettiin näyttämölle komea
puhvelihärkä, joka raivoisasti ilmaa nuuskien laukkasi arenalle niin
että hiekka pilvenä pölysi. Kolme kertaa se kiersi kilparadan ympäri,
sitten äkkäsi se vihdoin neidon. Joku heitti tytön jalkoihin punaisen
liinan. Koko katsomosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Vihaisesti
häntäänsä piesten läheni härkä tyttöä, pysähtyi ja painoi niskansa
hyökkäysasentoon.

Silloin kajahti äkkiä epätoivoinen huudahdus katsomosta:

"Julia -- luovu uskostasi!"

Tämän äänen kuullessaan vavahti tyttö. Kuten heränneenä unesta
kääntyi hän siihen suuntaan, mistä ääni tuli. Hänen katseensa kohtasi
kaksi kuumeen tapaisesti palavaa silmää, jotka kiihkeästi häntä
tarkastelivat. Tuskallinen hymy väreili tytön huulilla. Päätään hiljaa
ravistaen kääntyi hän härkään päin, joka raivostuneena erään orjan
keihään pistosta ryntäsi kohti. Pari sekuntia vielä, ja viimeinen
uhreista oli seuraava tovereitaan.

Silloin tapahtui odottamatonta. Arenaa ympäröivän suojelusmuurin yli
heittäytyi nuori mies. Teko oli uskalias, sillä aitaus oli korkea.
Eheänä suoriutui mies kuitenkin hypystä ja kiisi nyt härkää kohti.
Tämä pysähtyi keskellä vauhtiaan nähdessään eteensä ilmestyvän
vastustajan. Silmänräpäyksen seisoivat molemmat vastakkain. Nyt
voivat katsojat tarkastella miehen suoraa, notkeata vartaloa. Hän
kuului nähtävästi sotilassäätyyn, mutta oli jättänyt pois panssarinsa
ja säärisuojustimensa. Vasemman käden ympärille hän oli kietaissut
punaisen vaippansa, oikea nyrkki puristi miekan kahvaa.

Tyttö päästi huudahtuksen tuntiessaan miehen. "Antonius!" tuli hänen
huuliltaan puolittain rukoilevasti puolittain riemuitsevasti.

"Kuka hän on?" kulki riviltä riville. Ei kukaan tiennyt. Ei
keisarikaan. Sillä ikäänkuin suojanaan piti nuorukainen kättään
alinomaan kasvojensa edessä, ja Antonius-nimisiä miehiä oli paljon
Roomassa.

Näytelmä ei antanut katsojille aikaa kauemmin huolehtia tuntemattoman
nimestä. Härän hölmistyminen oli ohitse. Antonius, kääntääkseen
eläimen huomion Juliasta, juoksi nyt sen ympäri pitäen yhä edessään
punaista vaippaansa, joka raivostutti härkää entistä enemmän. Rohkea
taistelija houkutteli tällä tavoin elukan arenan toiseen päähän. Siellä
pysähtyi hän. Sonni ryntäsi häntä kohti. Sillä hetkellä, jolloin sen
sarvet näyttivät lävistävän miehen ruumiin, ponnahti tämä notkeasti
sivulle ja salamana välähtäen upposi hänen miekkansa ohi syöksyvän
eläimen kylkeen. Härkä kääntyi takaisin. Veristävin silmin tavoitti se
uudestaan vastustajaansa. Sama näytelmä uudistui jälleen. Kun härkä
taas kääntyi, ei Antonius ehtinytkään temmata miekkaansa sen kyljestä
irti. Se jäi törröttämään siihen ja raivoisana ryntäsi eläin uudelleen
kohti. Kansa taputti myrskyisästä käsiään. Mitä tekee mies nyt?
kysyivät joukot.

Antonius tempasi tikarin manttelinsa sisästä, jonne hän sen oli varalta
kätkenyt ja kun härkä taas teki hyökkäyksensä, asetti hän, juuri kun
sen sarvet hänen edessään kyntivät maahan, jalkansa elukan leveälle
päälaelle ja lensi härän voimakkaan niskan singahuttamana seisoalleen
kaaressa läpi ilman. Ennenkuin härkä ehti kääntyä, oli Antonius
valmiina ottamaan vastaan uutta hyökkäystä. Uskomaton oli taistelijan
rohkeus ja notkeus. Kansa unohti ihmetyksestä suosionosotuksensa.
Henkeään pidättäen seurasivat kaikki härän liikkeitä. Jälleen lensi
Antonius ilmaan. Mutta tällä kertaa ei härkä syöksynytkään edelleen,
vaan pysähtyi kuin maahan juurtuneena vastaanottamaan putoavaa.
Mutta taitavasti tuli tämä sen selkään, kumartui silmänräpäyksessä
alas ja pitäen vasemmalla kädellään kiinni tiheästä harjasta painoi
hän tikarinsa kerta toisensa perään sen kurkkuun. Härkä laukkasi
hurjasti uhkarohkean ratsastajansa kera arenan ympäri, pysähtyi ja
kaatui nytkähdellen maahan; Antonius hyppäsi kuolevan eläimen selästä
ja kumarsi yleisölle. Hän oli hukannut manttelinsa, mutta varjosti
kasvojaan kädellään. Kansan suosio oli rajaton. Kukkasia ja seppeleitä
sateli hänen päälleen, peittäen arenan hänen ympäriltään.

Mutta ääneti astui nuorukainen tytön luo, joka rukoillen oli
polvistunut, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja huusi kansaan
kääntyen: "Armoa!"

Myrskynä kaikui huuto kautta sirkuksen:

"Armoa! Armoa!"

Nero nyökäytti päätään. Poppea heitti ruusun hiuksistaan arenalle
ja _Sanaviria_, elävien portti, avautui päästääkseen voittajan ja
voittonsa palkinnon vapauteen.

Kuten unesta nousi Julia. Hänen silmänsä kiittivät pelastajaa paremmin
kuin sanat olisivat voineet sen tehdä, ja sitten astui hän uljaana kuin
kuningatar Antoniuksen rinnalla kukkaissateessa arenalta.

Mutta äkkiä pysähtyi Antonius, painoi käden sydämelleen, horjui ja
vaipui maahan. Orjat kiirehtivät paikalle ja kantoivat tiedottoman
miehen pois.

Ennen kuin Julia ehti tointua oli Antonius kadonnut hänen silmistään.
Hän tuskin huomasi kuinka joku tarttui hänen käteensä, veti hänet
pimeään holvikäytävään ja kuiskasi.

"Kristuksen nimessä -- joutuin, ennen kuin he ehtivät katua
armahdustaan!"



XXII LUKU.

BRITANNIAN METSISSÄ.


Pohjois-Britannian vuoristossa jylhien kukkuloiden välissä oli laakso,
jossa näytti asustavan ainoastaan metsän riistaa. Eräänä sumuisena
talviaamuna astui laakson rinteelle, huolimattomasti kokoonkyhätystä
pirttirakennuksesta, nuori nainen päästäen lyhyen, kimakan vihellyksen.

Kohta juoksi paikalle kesytetty, naaras saksanhirvi, joka
vastustelematta seurasi naista hökkeliin, mistä kuului herttaista
lapsen naurua. Heti senjälkeen ilmaantui ovelle parhaissa voimissa
oleva mies, jousi olalla ja joukko alkuperäisiä nuolia eläimen nahasta
tehdyssä viinessä. Hän varjosti kädellään silmiään, tarkastellen vuoren
huippuja, joiden takaa aurinko juuri nousi taistellen voitokkaasti
pilvien kanssa.

"Tulee kaunis päivä, Prasuta", virkkoi hän sisään. "Minä lähden
metsälle tänään."

"Se onkin tarpeellista", vastasi vaimo, "sillä lihavarastomme alkaa
loppua."

Mies vihelti ja erään kallion takaa hyppäsi haukkuen ja häntäänsä
heiluttaen jättiläiskokoinen koira, iloisesti laskien eturuumiinsa
maahan ja katsellen isäntänsä silmiin. Mutta vielä vitkasteli
metsämies. Hänen huolestuneesta katseestaan voi päättää, että hän
pelkäsi jonkun vaaran uhkaavan. Huolellisesti tarkastelivat hänen
silmänsä läheisiä kukkuloita.

"Eikö sinua pelota, Prasuta?" kysyi hän, hyväillen lasta, joka oli
juossut hänen luokseen. Vaimo astui nyt taas ulos. Hän oli kookas,
muutaman tuuman pitempi kuin mies, ja kaunismuotoinen vartalo
näytti notkeudessa ja voimassa jättävän miehen kauas jälkeensä. Pitkä,
punertava tukka, joka verhosi vaipan tavoin yläruumista, suuret silmät
ja puhe ilmaisivat hänen olevan friisittären. Mies puhui murteellista
gallian kieltä käyttäen runsaasti roomalaisia sanoja.

"Mitä minun pitäisi pelätä, ystäväni?" virkkoi hymyillen Prasuta.

"Roomalaisia", vastasi mies synkästi.

Prasuta ravisti päätään.

"Ne eivät tänne tule, Markus. Mistä tämä äkkinäinen huoli? Olemmehan
täällä asuneet rauhassa jo vuosikausia. Rankaisematta sitäpaitsi ei
kukaan tule minua hätyyttämään."

Miehen katse tarkasteli hyväillen vaimon vartalon voimakkaita muotoja.

"Tiedänhän, että olet uljas ja vahva", virkkoi hän, "mutta ylivoima
voisi sinutkin lannistaa. Mutta ainakin tahdon sinun kanssasi kuolla,
jos Jupiter tämän kohtalon sinulle olisi valmistanut."

Hän oli hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten:

"Minä näin kummallista unta viime yönä. Olin näkevinäni
jättiläiskokoisen korppikotkan lennosta syöksyvän majaani kohti, ja
ennenkuin ehdin mitään tehdä, oli se tarttunut sinuun ja lapseemme,
vieden molemmat etelää kohti. Olin niin pelästynyt, etten edes nuoltani
saanut ammutuksi sen perään. Vasta kun lintu oli teidän kanssanne
hävinnyt kaukaisuuden utuun, lähdin minä takaa ajamaan."

Vaimo ei vastannut heti.

"Sinä näet aina sellaisia unia, Markus. Ne aiheutuvat kovin
kiihottuneesta mielikuvituksesta. Pitääkö minun haukkua sinua
pelkuriksi, unen näkijä?"

Vastauksen asemasta syleili Markus kumppaniaan ja lähti vuorille.
Prasuta katseli hänen jälkeensä niin kauvan kuin hän oli näkyvissä.
Kun mies ja koira olivat häipyneet hänen silmistään, meni hän tupaan
takaisin, lapsen jäädessä ulos leikkimään.

Mies oli Markus, entinen roomalainen seuramies, sittemmin Britannian
käskynhaltija; nainen oli Prasuta, onnettoman kuningatar Boudiccan
tytär. Kun Markus astui virkaansa Britannian käskynhaltijana,
hallitsi hänen ajatuksiaan yksi voima: hän tahtoi kostaa Nerolle.
Hän sai huomata heti vaaranalaisen asemansa tuossa maassa, joka
alinomaan antoi Rooman legioonille tekemistä, ja kiirettä vastaamaan
britannilaisten vapauden rakkauteen ja heidän lakkaamattomaan,
peitettyyn vastarintaansa sortavin mielivalloin. Tällöin sattui
hän kerran, ollessaan icenien kuningattaren Boudiccan vieraana,
huomaamaan tämän tyttären. Tytön alkuperäinen, kuvailematon kauneus
sytytti roomalaisessa intohimon, joka syrjäytti kaiken muun, ja pitkän
vastustuksen jälkeen leimusi vastalempi Prasutan sydämessä yhtä
valtavana. Mutta Prasuta osasi, epäillen roomalaista, pysytteleidä
etäällä. Jo hautoi Markus päässään ryöstösuunnitelmaa, aikoen antaa
sotilaittensa väkivallalla tuoda tytön luoksensa, kun syttyi tuo
hirveä kapina, joka maksoi lähes sadantuhannen roomalaisen hengen.
Boudiccalla oli kostettavana miehensä, ruhtinas Prasutaguksen kuolema
ja oma nöyryytyksensä roomalaisille, jotka Markuksen edeltäjien
samoinkuin hän itsensä käskynhaltijana ollessa, olivat pöyristyttävällä
raakuudella menetelleet maan asukkaita kohtaan, polkien sorretun
kansan lakeja ja oikeuksia. Druidien pyhissä metsissä pitivät
maan asukkaiden päämiehet kokouksen ja kohta senjälkeen veivät he
Boudiccan kiihottamina heimonsa roomalaisia vastaan. Markus oleskeli
Commuladonumissa, kun kapinallisten sotajoukot, käsittäen noin 120,000
miestä, hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Kaikki roomalaiset menettivät
henkensä, lukuunottamatta Markusta, jonka Prasuta pelasti. Intohimoisen
rakkautensa valtaamana, muistaen vihaansa Roomaa kohtaan, joka Caesarin
persoonassa oli hänelle tuottanut niin suuria kärsimyksiä, sekä
kunnianhimonsa sokaisemana, toivossa päästä Britannian kuninkaaksi,
oli hän ruvennut kapinoitsijain puolelle ja ottanut vastaan heidän
sotajoukkojensa ylijohdon. Mutta pian läheni pikamarsseissa,
Commuladonumia kohti rientävä urhoollinen Luetonius Paullinus
valiojoukon kera, johon kuuluivat XIII ja XX legiona. Kaupungin
porttien edustalla syntyi ratkaiseva tappelu. Markus joutui tappiolle.
Hänen sotajoukkonsa hajaantui eri tahoille, kuningatar Boudicca surmasi
myrkyllä itsensä, hän itse Prasutan kera painautui sisämaan vuoriston
helmaan, missä eleli sitten vuosikausia, hautoen voimatonta vihaa
Roomaa kohtaan. Entisestä irstaasta roomalaisesta oli tullut vapaa
luonnonihminen, joka oli täydelleen mukautunut kelttien elintapoihin.
Usein tapasi hän etelän miehiä. Näiltä sai hän kuulla, että Nero oli
asettanut korkean palkinnon hänen päästään; keisari täydellä syyllä
oletti että Markuksen johdolla saattoi tuossa levottomassa maassa millä
hetkellä hyvänsä syntyä uusi kapina. Mutta Markus oli varoillaan,
eikä kukaan ilmaissut hänen olinpaikkaansa roomalaisille, sillä häntä
kunnioitettiin kuninkaana avioliittonsa tähden kuningassuvun viimeisen
prinsessan kanssa.

Tuona päivänä, jolloin Markus oli lähtenyt metsälle, ei Prasutakaan
voinut vapautua painostavasta mielialasta. Hän hengähti keveämmin,
nähdessään erään kelttiläisen lähestyvän kukkulalta majaa.

"Mikä tuo sinut tänne, Devanus?" kysyi Prasuta asetettuaan vieraan
eteen maitoa ja juustoa. "Sinulla näyttää olevan minulle asiaa."

"Niin onkin, ruhtinatar", vastasi Devanus, "laakson heimot lähettävät
minut varoittamaan sinua."

"Varoittamaan? Uhkaako meitä sitten vaara?"

"Roomalaiset ovat jäljillänne, ja ellen erehdy, ovat he muutaman päivän
kuluttua täällä."

"Niinpä täytyy meidän jättää tämäkin paikka", valitti Prasuta, "noitten
kirottujen isänmaamme sortajien haltuun. Koska viimeinkin vapautemme
hetki koittaa? -- Milloin luulet kohortin olevan täällä, Devanus?"

"Minulle sanottiin: kun aurinko kolme kertaa on laskenut."

"Mieheni lähti muutamia hetkiä takaperin vuorille", virkkoi Prasuta.
"Kahteen päivään hän ei palaa. Tahtoisitko mennä häntä etsimään? Hänen
pitäisi palata viipymättä, jotta ehtisimme koota omaisuutemme ja
vetäytyä pois, ennenkuin vainolaiset ovat paikalla."

"Minä lähden heti häntä etsimään", vastasi paimen. "Jos Freya suosii
minua, luulen hänet löytäväni ennen päivän maille menoa. Tunnen
suunnilleen tiet, joita hän käyttää."

Mies nousi ja pian hävisi hänkin vuorille.

Päivä kului; jo alkoi hämärtää. Oli tullut aika, jolloin Prasuta lapsen
kera tavallisesti ojentautui Markuksen huolehtivan käden valmistamalle
vuoteelle. Hän heitti vielä tutkivan silmäyksen kukkuloille, ennenkuin
kävi levolle. Hän ei ollut ehtinyt vielä päästä uneen, kun hän
hätkähtäen hypähti istualleen. Tuntui, kuin olisi hän kuullut tutun
äänen, ja jännittämällä kuuloaan, eroitti hän kesyn hirvilehmän
huohotuksen, joka kuului aivan majan edestä.

Kummastuneena jätti Prasuta vuoteen ja meni ulos. Siellä seisoi
uskollinen eläin kurottaen vavisten päätään emäntäänsä päin. Kun hän
hyväillen ja tyynnyttäen siveli sen selkää, huomasi hän että se oli
ylt'yltään veressä ja selässä törrötti nuoli.

Tuhoa aavistaen hän riensi takaisin huoneeseen; temmaten lapsen
syliinsä ja suuren taistelukirveen käteensä syöksyi hän pimeään
yöhön. Mutta koko vuoren rinne tuntui elävän. Kuun valossa, joka nyt
kuin ilmaistakseen hänet, pilkisti esiin pilvien raosta, näki hän
roomalaisia sotilaita, jotka laskeutuen vuoren rinnettä alas sulkivat
häneltä pakotien.

Prasuta kiirehti takaisin ja salpautui huoneeseen. Ensin päästi hän
kuitenkin kolme kertaa vihlovan huudon, joka satakertaisen kaiun
kulettamana vieri kautta vuoriston, vieden viestin hänelle, joka yksin
enään vaan voi avun tuoda. Roomalaisten kirveet jyrisivät oven lankkuja
vasten. Mutta tammiovi oli vahva ja kesti murtumatta iskut. Prasuta
oli siepannut käteensä jousen ja singahutti nuolen toisensa jälkeen
pienestä tähystysluukusta, kaataen joka kerta jonkun roomalaisista,
jotka pimeässä eivät keksineet minkäänlaista maalia heittokeihäälleen.
Raivostuneina iskivät he kaksinkertaisin voimin; vihdoin se petti ja
rymisten avasi tien hyökkääjille.

Hurjasti huutaen syöksyivät sotamiehet huoneeseen. Mutta pian sulkeutui
etumaisten suu, kun Prasutan leveä tappara vinhasti heilahteli ilmassa
halkoen etumaisten hyökkääjien kallot. Mutta ylivoima oli liian suuri.
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua makasi Prasuta maassa köytettynä
omilla hiuksillaan niin tiukkaan, ettei voinut liikahtaakaan. Lapsi
myös köytettiin, jonka jälkeen sotilaat tutkivat huoneen. Huomattuaan,
että Markus todella oli poissa, pakoittivat he kepin iskuin Prasutan
seuraamaan heitä. Majan pistivät he ennen lähtöä tuleen ja ennen pitkää
valaisivat kirkkaat loimottavat liekit laaksoa, jossa taas vallitsi
syvä hiljaisuus.

Kun Markus palasi hurjalla kiireellä Devanuksen kera kotilaaksoonsa,
tapasi hän tupansa hehkuvana hiilikasana. Lähellä makasi kuollut
elättihirvi ja kaatuneitten roomalaisten keskeltä hän löysi vaimonsa
verisen tapparan.

Miehet eivät tuhlanneet aikaa sanoihin. He katsahtivat merkitsevästi
toisiinsa ja syöksyivät sitten nopeammin kuin olivat tulleet
poistuneitten jälkeen.



XXIII LUKU.

LÖYDETTY JA TAAS KADOTETTU.


Poppea ei ollut voinut unohtaa tuota uljasta taistelijaa, joka
niin uskomattoman voitokkaasti oli otellut härän kanssa arenalla.
Alituisesti näki hän miekkailijan kuvan silmiensä edessä. Hän oli
kiivennyt kaikki asteet, jotka hänen kunnianhimonsa oli hänen eteensä
asettanut. Hän oli keisarinna; vieläpä enemmänkin: hän vallitsi
caesaria ja Roomaa. Hänen viittaustaan totteli maailma. Saavuttuaan
näin pitkälle hänen rauhaton sielunsa etsi uusia päämääriä. Hänen
aistillisuutensa, tähän asti alistettuna kunnianhimon palvelukseen,
etsi uusilla aloilla tyydytystä, ja kun Nero ei enään voinut häntä
hyödyttää, kävi tämä hänelle ikävystyttäväksi, alkoipa hän vähitellen
vihata keisarillista puolisoaan. Ja äkkiä nousi hänessä ajatus: Mitä
-- jos Neroa ei olisi olemassa? Tosin Nero oli caesar -- mutta Poppea
oli keisarinna. Neron läsnäolo asetti hänen elämälleen epämieluisia
rajoituksia, jotka ajanoloon tuntuivat sietämättömiltä sellaisesta
ihmisestä kuin hän.

Mitä -- jos hän liittoutuisi jonkun miehen kanssa, yhtä rohkean, yhtä
kunnianhimoisen kuin hän itsekin, tämän vaarallisen suunnitelman
toteuttamiseksi? Sopivan miehen hän luuli tavanneensa rohkeassa
härkätaistelijassa, jonka pelottomuus oli osottautunut yli kaiken
epäilyksen. Eikö tuolla miehellä ollut povessaan jotakin vihaa
roomalaista yhteiskuntaa vastaan, kun hän rohkeni astua kristityn
puolesta arenalle, missä joukkojen ratoksi taistelevat kuolemaan
vihityt orjat? Eikö hän voisi sopivalla tavalla tuota vihaa käyttää
hyväkseen?

Jospa onnistuisi saada tuo mies pauloihinsa, jospa hänen onnistuisi
tuon miehen kanssa kulkea ruumiin yli, joka yksin nyt seisoi hänen
tiellään? -- Poppea ei ollut niitä, jotka antavat suunnitelmien
vanhettua. Eräänä aamuna kun Nero oli Neapelissa, kutsutti hän luokseen
Anicetuksen.

Tämä tuli ja kyseli kunnioittavin sävy kasvoillaan keisarinnan asiaa.

Poppea puhui kaikenlaisista valtioasioista ja keisarillisesta
taloudesta, kunnes hän vähitellen näitä sivuteitä tuli viimeisiin
sirkusnäytännöihin.

"Se oli mieltäkiinnittävin taistelu, mitä koskaan olen katsellut",
huomautti hän ohimennen.

"Olet oikeassa, keisarinna", vastasi amiraali, "harvoin olen nähnyt
sellaista rohkeutta ja kylmäverisyyttä, kuin mitä tuo upseeri osoitti
suojellessaan kristittyä orjatarta puhvelilta."

Poppea kävi tarkkaavammaksi.

"Upseeri, sanoit. Oliko tuo mies upseeri?"

"Oli, valtiatar. Haavoittuneena oli hän pakoitettu ilmaisemaan itsensä.
Härän sarvi oli raapaissut hänen vasempaan kylkeensä haavan, joka
muutoin, mikäli tiedän, nyt on paranemassa. Hänen nimensä on Antonius;
arvoltaan on hän kaartin upseeri."

Poppean silmät leimahtivat. Siis pretoriani! Mikä onnellinen sattuma!
Eivätkö sattumatkin tulleet hänelle avuksi?

"Huomasitteko, keisarinna", jatkoi Anicetus keskustelua, "kuinka
ihmeellisen kaunis oli tuo orjatar, jonka rakastettunsa rohkeus
pelasti?"

Poppea katsoi puhujaa läpitunkevasta

"Mitä tuo upseeriko olisi hänen rakastettunsa?"

"Sen saattoi helposti huomata."

Poppea hämmästyi silminnähtävästi. Siis nainen jo hänen aikeittensa
tiellä. Joutavia! Vaan orjatar...

"Mahdollisesti erehdyt, Anicetus."

"Tuskinpa. Tyttö on nykyään häntä hoitamassa."

"Ah -- eikä ollut ketään muuta, joka hänen haavaansa olisi kyennyt
hoitamaan?"

"Kenellepä olisi se toimi enemmän kuulunut, kuin hänelle, jonka tähden
mies oli pannut henkensä alttiiksi?"

"Ja mistä sinä tämän tiedät, Anicetus?"

"Olen käynyt hänen luonaan."

"Oletko hänen ystävänsä?"

"En mitään vähemmän kuin sitä."

"Hänen vihollisensa?"

"Niin."

"Miksi?"

"Hän kuuluu Oktavian puolueeseen."

Poppea rypisti kulmiaan. Mutta hetkeksi vaan. Sitten näki hän tässä
esteessä sattuman, joka kentiesi paremminkin voisi olla hänelle
hyödyksi.

Hän kuului siis tyytymättömiin. Eikö hän voisi taitavasti käyttää
hyväkseen hänen vihaansa caesaria kohtaan? Mutta nainen oli
syrjäytettävä -- hän katui tällä hetkellä tahtoneensa hänen
armahtamistaan.

"Ei ole olemassa enään Oktaviaa", sanoi hän, "ei siis puoluettakaan."

"Sinä erehdyt", väitti Anicetus, "vielä on elossa Silanus, toistaiseksi
ei häntä kaikista ponnistuksista huolimatta ole saatu kiinni."

"Hän on vaaraton maankulkija, jolla ei ole rahaa eikä virkaa."

"Rooman valtakunnassa on paljon tyytymättömiä; Gallian sanotaan
kiehuvan arveluttavasti."

"Onko hän Galliassa?"

"On."

"Antonius on hänen ystävänsä, mitä?"

"Hän on aina se ollut."

"Ja sen vuoksi sinä vihaat häntä?"

"En siksikään. Tuo orjatar..."

Hän katkaisi lauseensa.

Poppea nauroi.

"Orjatar on sinua loukannut kaiketi?"

"Niin. Oktaviaa vastaan nostetussa oikeusjutussa hän oli tämän
innokkain puolustaja."

"Antonius suojelee häntä?"

"Niin on."

Anicetus ei ymmärtänyt Poppean kaukaisuuteen suunnattua voitonriemuista
katsetta. Keisarinnan silmät tuijottivat akkunasta yli ikuisen Rooman
ja hänen ajatuksensa näyttivät kiiruhtavan tapahtumain edellä, joiden
mahdollisuutta turmeltunut Anicetuskaan ei voinut aavistaa.

"Minä autan sinua tuon naisen rankaisemisessa", sanoi hän, "sillä
minä pidän arvossa uskollisuuttasi ja vihaan kristityitä, jotka aina
suunnittelevat vaan jumaliemme perikatoa."

Anicetus taivutti kiittäen päätään.

"Sinä olet oikeassa valtiatar", huomautti hän, "heidät täytyy hävittää
sukupuuttoon. Mutta he eivät ole tuhottavissa. Yksin kuollessaankin
näyttävät he voittavan uusia kannattajia."

"Minä annan vangita tuon orjattaren", arveli Poppea hetken mietittyään,
"sinun on sitten helppo nostaa kanne häntä vastaan ja --"

Siihen loppui keskustelu ja Anicetus vetäytyi takaisin, ihmetellen,
mistä keisarinnan mieltymys tuohon upseeriin johtui. Sillä syyt tähän
avunlupaukseen hän aavisti, vaikkakaan ei voinut päästä selville
niiden hienoimmista johtolangoista. Joka tapauksessa päätti hän
olla varuillaan. Mahdollisesti voi hän keksiä jonkun salaisen teon
keisarinnan puolelta, jota hän voisi käyttää hyväkseen.

Tällävälin tiedusteli keisarinna pretoriaani Antoniuksen olinpaikkaa ja
sai kuulla hänen asuvan neljännessä kaupunginosassa.

       *       *       *       *       *

Antonius oli herännyt hourailevasta unestaan ja näki edessään tytön,
jonka kuva oli seurannut häntä viimeiset vaiherikkaat vuodet.

Hänen avatessa silmänsä oli Julia polvillaan vuoteen vieressä,
ristiinnaulitun kuva käsissään ja silmät intohimoisen rukoilevasti
ylöspäin suunnattuina. Hän oli niin vaipunut rukoukseensa, ettei
lainkaan huomannut Antoniuksen heräämistä.

Viimein käänsi hän katseensa sairaaseen ja nähdessään hänet valveilla,
antoi puisen ristiinnaulitunkuvan kiireesti solahtaa vaippansa liepeen
alle ja laskien kätensä sairaan kädelle virkkoi mitä kiitollisimmin
äänensävyin:

"Miten voin sinua kiittää Antonius, suuresta työstäsi, jolla pelastit
hirveästä lopusta kuolemaan vihityn naisparan?"

Antonius kohoutui vuoteellaan ja tarttuen tytön käteen, vastasi:

"Älä puhu kiitollisuudestasi, Julia, silloin kun olen vaan täyttänyt
velvollisuuden, joka minulle olisi aikoja ennen kuulunut."

"En käsitä sanojasi", vastasi Julia.

"Oma sokeuteni vaan, jatkoi Antonius, esti minut astumasta sinun
rinnallesi, sinun puolustajaksesi. Se oli enemmänkin kuin sokeutta, se
oli pelkuruutta."

"Kuinka niin?"

"Mikä esti minua astumasta arenalle siinä joukossa kuin sinäkin?"

"Uskosi, joka ei ole sama kuin minun uskoni, ritari."

Mutta samalla kuin Julia sanoi tämän, oli hän huomaavinaan muutoksen
tapahtuneen miehessä, jossa hän aina oli nähnyt jalosydämisen, mutta
samalla raa'an ja armottoman soturin. Kummallinen hohde valaisi ritarin
jaloja kasvonpiirteitä, ja Julia tuskin uskoi korviaan kuunnellessaan
hänen sanojaan:

"Sinä erehdyt Julia. Minun uskoni on sama kuin sinunkin. Kuka on se
ihminen, joka, nähtyään aikamme kurjuuden ja mädännäisyyden, voisi
kylmänä, välinpitämättömänä katsella kristittyjen Rooman kansalle
tarjoamaa näytelmää? Ei, Julia -- mikään ei voinut minua enään
pidättää vanhoissa jumalissamme. Minä näin selvästi, että meidän
uskontomme ei voinut olla oikea. Mitä oli tullut jumalistamme? Jupiter,
kaikkivaltias, oli kaiken nimellisten, inhimillisten intohimojen nöyrä
palvelija. Jokainen roisto huutaa häntä avukseen ja uskoo varmasti
saavansa hänen tukensa konnantöilleen uhrin kautta. Mikä oli Venus,
hedelmällisyyden, kaikki ylläpitävän rakkauden jumalatar? Alhainen
olento, jonka temppelissä harjoitetut siivottomat irstailut eivät
olleet kylliksi siivottomia häntä tyydyttämään. -- Mars, uljas,
sotainen valloittaja? Naisellinen itämaalainen, joka itseään hoiti
voiteilla ja hajuvesillä ja voimaansa koetteli Rooman kansan hyveen
alentamisessa. -- Entäs keisarius? Mitä olivat caesarit, jotka olivat
saaneet kruununsa jumalilta, joiden suonissa virtasi olympolaisten
verta? Onko maailma koskaan nähnyt inhoittavampaa eläintä, kuin Nero?
Eivätkö luonnon puhtautta häpäise ne naiset, jotka kiistelevät Rooman
valtaistuimesta ja purppurasta? -- Ja mitä oli tullut Roomasta? Sen
kansasta, jonka voimaa maailma totteli?

"Me olemme kuolemaan vihittyjä; se mitä gladiaattorit huutavat
caesarille käydessään maineettomaan taisteluunsa, se sopii niin
mainiosti koko Rooman kansaan, koko pakanalliseen maailmaan. Paheissaan
luisuu se perikatoaan kohti, mutta vielä kuollessaan suitsuttaa
valtaistuimelle ja huutaa: 'Ave caesar, morituri te salutant'." Hän
pysähtyi vetääkseen henkeään. Hänen katseensa kiintyi ikkunaan, jonka
ahtaitten kehyksien välistä näkyi kappale ikuista Roomaa. Kadulta
kuului roomalaisten sotilaitten laulua; ne palasivat Galliasta
palveluksestaan vapautettuina, veteraaneina, kuten heitä nimitettiin.
Julia tarkkasi jokaista piirrettä Antoniuksen kasvoilla. Niiden ilme
oli synkkä, puolittain vihainen, puolittain surumielinen ja Julialle
selvisi nyt vasta, kuinka vaikea mahtoi olla ero menneisyydestä niille,
joiden tunne-elämä, voima oli siihen juurtunut. Mutta äkkiä kirkasti
joku uusi ajatus sairaan kasvoja.

"Kaiken tuon olen tunnustanut itselleni; olen monen muun kera ollut
pakoitettu tunnustamaan, vaikkakin sydän on tehnyt kauan vastarintaa.
Silloin tulitte te kristityt ja tarjositte uutta uskontoa, joka minusta
tuntui niin tosioloihin sopimattomalta, että minä sille nauroin. Minä
ajattelin: koko maailma on kapinassa, hyvä on kaikkialla tappiolla,
sitä poljetaan; kaikkialla riehuu voitostaan ylpeänä väkivalta, pahuus;
-- kaikkien silmät tähyävät, odottavat käsivartta, voimaa, joka
vastustamattomalla mahdilla, vihalla ja väkivallalla, leppymättömällä
ankaruudella johtaa maailman taas vanhalle uralleen, kukistaa pahuuden
valtaistuimet ja auttaa hyveen jälleen voittoon -- ja te opetatte
kärsivällisyyttä? Te opetatte alistuvaisuutta? Opetatte maksamaan pahan
hyvällä? Väkivallan nöyryydellä? Te opetatte rakastamaan niitä, jotka
meille pahaa tekevät?

"Aikovatko he, ajattelin minä, kukistaa pahuuden valtakunnan
rakkaudella?

"Minä nauroin. Ei; minä tunsin vihaavani sellaisia, jotka tarjoavat
ihmisille lohdutusta, joka tuo vaan epätoivoa.

"Silloin näin minä kristityiden kuolevan.

"Useasti olen katsonut kalmaa silmästä silmään. Olen nähnyt paljon
kuolevia ihmisiä, urhoollisia ja pelkureita, viattomia ja rikoksellisia
-- mutta kenenkään en ole nähnyt kuolevan kuten kristityt, miehet,
naiset ja lapset. Koskaan en ole nähnyt ihmisten sellaisella maltilla,
hymy huulilla odottavan hirvittävää loppuaan. Ja kun minä näin puhvelin
laukkaavan verestä punottavalla arenalla, silloin valtasi minut
voima, jota en enään voinut vastustaa, silloin tunnustin minä oppinne
oikeuden, silloin seestyi minulle tulevaisuus. Minä näin kristinuskon
voittamattomuuden, minä ymmärsin kärsimyksen voiman. Minä tunsin
rakkauden olevan mahtavamman vihaa, sillä viha vaan hävittää, tuhoaa,
mutta rakkaus viittaa toivoon.

"Silloin, kun näin kaikki kuolleina, eläimellisen väkivallan
raatelemana, repimänä, silloin syöksyi veri sydämeeni ja minusta tuntui
kuin olisi minun pitänyt huutaa tuolle barbaarijoukolle: 'Ottakaa
minutkin, uhratkaa minutkin raakuuden alttarilla, sillä katsokaa,
minäkin olen kristitty!'

"Silloin näin sinut. Silmäni kohtasivat enkelimäisen olentosi ja oli
kuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Jos tunnustat, et voi häntä
pelastaa.' Niinpä tahdon ainakin hänen kanssaan kuolla, ajattelin minä
ja tuolla hetkellä lähetti Antonius, pakana, palavimman rukouksensa
kristittyjen Jumalalle. Minä pyysin häneltä rohkeutta, voimaa ja
anteeksiantoa ja sitten heittäydyin arenalle, saaden sinut Jumalan
avulla pelastetuksi, Jumalan, joka tuolla hetkellä oli minut ottanut
armollisesti omakseen."

Julia, liikutuksen valtaamana, jonka tämä tunnustus oli aiheuttanut, ei
kyennyt heti vastaamaan.

"Suuri on Jumalan voima", kuiskasi hän vihdoin. "Minä tunsin, että hän
sinut kerran kutsuisi."

Antonius kumartui, polvistuvan neidon yli ja lisäsi yhä vienosti:

"Hän on voittanut rakkaudella."

He katsoivat toisiaan silmiin; vuosikausia hillitty kuluttava, hehkuva
lempi löysi vihdoin tiensä sydämestä sydämeen ja huulet yhtyivät
pitkään, huumaavaan suuteloon.

"Keisarin nimessä!"

Eräs upseeri useiden soturien seuraamana astui huoneeseen, tehden
sotilaallisesti kunniaa esimiehelleen, eversti Antoniukselle.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kiljasi tämä.

"Keisarin nimessä", toisti upseeri, ikäänkuin anteeksi pyytäen, ja
kääntyen Juliaan kysyi hän: "Oletko Julia kristitty?"

"Se olen."

"Minä vangitsen sinut."

Julia kääntyi avuttomana Antoniukseen päin. Suuttumuksen puna peitti
tämän kasvot ja raivosta vapisevin äänin kysyi eversti upseerilta:

"Mistä syytetään Juliaa?"

Upseeri kohautti olkapäitään. Hän näytti vangitsemismääräystä, jonka
alla riippui Poppean sinetti. "Ah!" nauroi Antonius katkerasti. "Hänen
kätensä siis on pelissä. Silloin ei todellakaan tarvita syitä."

"Hän on orjatar, eversti", huomautti upseeri, joka ei voinut käsittää,
mikä sai Antoniuksen asemassa olevan miehen ryhtymään kristityn
orjattaren puolustajaksi.

"Hän on prinsessa, päämies!" jyrisi Antonius.

"Anteeksi", vastasi upseeri, "siitä hetkestä asti kuin hän on
kristitty, on hän orjatar. Minua surettaa, mutta olen pakoitettu heti
panemaan täytäntöön keisarinnan määräyksen."

"Minä vastustan sitä määräystä", huusi Antonius ja huolimatta tuskin
parantuneesta haavastaan hyppäsi hän vuoteestaan, temmaten miekan
naulasta.

Upseeri seisoi epäröiden, tietämättä mitä tehdä kiusallisessa
asemassaan, jota varten hän ei ollut valmistautunut. Silloin astui
väliin Julia ja tarttuen Antoniuksen käteen hän kuiskasi:

"Niinkö pian sinä unohdat sen opin, jolle elämäsi olet pyhittänyt.
Jos hän meitä koettelee, onko meillä oikeus asettua vastustamaan?
Anna minun seurata sotilaita, jotka hekin täyttävät korkeimman
käskyjä. Jumalan tiet ovat ihmeelliset; tämäkin on vievä tarkoitettuun
päämäärään."

Mutta Antonius ei alistunut niin heti tällaiseen katsontatapaan. Liian
paljon piili hänessä barbarimaista, hävittävää voimaa, voidakseen
täydelleen hillitä itseään. Hän antoi kyllä nostetun miekan empien
laskeutua, mutta ei osottanut minkäänlaista halua suostua Julian
ehdotukseen. Silloin astui huoneeseen musta orja, joka kumartaen syvään
Antoniuksen edessä, juhlallisesti ilmoitti:

"Keisarinna käskee ilmoittamaan ritari Antoniukselle, että hän kohta on
saapuva hänen vieraakseen."

Antonius tuijotti älyttömänä orjaan, ja niin hämmästynyt oli hän
tämän uutisen johdosta, ettei huomannut, kuinka upseeri, joka käytti
tilaisuutta hyväkseen, vei Julian mukanaan.

Kunniavartija astui taloon, miehitti rappukäytävän, muodostaen kujan,
jota myöden kulki nainen, ihanampi kuin Venuksen kuvapatsaat; hänen
aaltoilevilla välkkyvillä kiharoillaan upeili kruunu ja purppuravaippa
viilsi maata hänen takanaan.

Niin seisoi hän pian Antoniuksen edessä, kiinnitti lumoavan katseensa
hämmästyneenä miehen kalpeisiin kasvoihin ja teki kysyvän eleen
nähdessään paljaan miekan ritarin kädessä.

"Sinä olet aina taisteluvalmis, minä näen", huomautti hän sointuvalla
äänellään, viitaten Antoniusta käymään vuoteeseensa, samalla kuin hän
itse istuutui lepotuoliin.

Nyt vasta tointui Antonius.

"Minulta on juuri väkivaltaisesti viety morsian, keisarinna", sanoi hän
kumartaen. "Samalla kuin olen hämmästynyt odottamattomasta kunniasta
nähdä sinut luonani, olen myöskin iloinen, voidessani pyytää sinua
korjaamaan tapahtuneen erehdyksen."

Keisarinna kohotti kulmakarvojaan.

"Antonius puhukoon, hän ei ole turhaan pyytävä."

Hän tarkasteli näennäisesti välinpitämättömänä edessään seisovaa
ritaria, hänen voimakasta vartaloaan, jaloa otsaansa ja tulisia
silmiään.

Tämä mies näytti hänestä sopivalta kulkemaan hänen suunnitelmiensa
tietä, murhan kautta valtaistuimelle.

"Kuten sanottu on morsiameni äsken vangittuna viety täältä."

"Sinä olet siis kihloissa, Antonius?"

"Niin olen, valtiatar."

"Minä en luullut, että sankarit sellaiset kuin sinä, niin kiireesti
rientäisivät antautumaan orjiksi."

"En pidä itseäni orjana."

"Se riippuu valinnastasi, ritari. Annapas kuulua."

"Morsiameni on Julia, kristitty."

"En tunne."

"Tyttö, jonka armahdit sirkuksessa."

"Ah, minä muistan."

"Hän oli aikoinaan keisarinna Oktavian hovineito."

Nämä sanat sattuivat Poppeaan kuin miekan iskut. Hänen silmänsä
säkenöivät, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi tyynesti:

"Tämän Julian minä tunnen. Hän on epäluulonalainen osanotosta
vehkeilyyn keisarin jumalallista henkeä vastaan."

"Se joka hänet on asettanut epäluulonalaiseksi, on konna."

Keisarinna nousi.

"Minä olen sen tehnyt. Minä olen myös hänen syyllisyydestään varma."

Antonius vaikeni.

"Puhelkaamme asiasta ritari, jonka vuoksi minä olen tänne tullut",
jatkoi Poppea.

Antonius taivutti päätään.

Poppea katsoi ritaria hymyillen kasvoihin ja näytti olevan
tyytyväinen, kun Antonius kävi hämilleen. "Sinä olet sankari", sanoi
hän painostaen jokaista sanaa.

"En tiedä", vastasi Antonius punastuen, "milloin minulla on ollut onni
osoittaa sellaisia ominaisuuksia keisarinnalle, jotka aiheuttaisivat
tämän kunnioittavan arvostelun?"

"Sinä olet vaatimaton, kuten kaikki todella suuret miehet. Taistelusi
sirkuksessa oli sankarillinen."

"Mistä tiedät, että juuri minä sirkuksessa taistelin?"

"Keisarinna tietää kaikki, -- kaikki, Antonius."

Hänen katseensa vaipui Antoniuksen katseeseen.

"Sinä ymmärrät, että minä pidän sellaisista miehistä kuin sinä olet.
Enemmänkin. Minä rakastan semmoisia miehiä."

Antonius taivutti päätään ja katsoi lattiaan. Poppea, joka ei voinut
lukea sanojensa vaikutusta hänen kasvoistaan, jatkoi:

"Rakkaus, Antonius, jonka sinä olet minussa herättänyt, tuo minut
tänne."

Ritari pudisti päätään, mutta Poppea, antamatta keskeyttää, jatkoi
puhettaan:

"Sinä olet muinaisroomalaista sukua, joka johtaa alkunsa Scaevolasta.
Olet yhtä rohkea kuin rehellinen. Kuule minua! Rooma on ilolla
alistuva, jos tuo käsi sille hankkii sen vanhan voiman. Sinä olet
mies, jonka askelista on keisaripalatsi vapiseva. Purppura sopii
sinulle paremmin kuin ritarin toga; ja purppuran alla olet sinä kantava
panssaria. Sinä olet uljas ja kaunis kuin Jumala; suurin caesareista.
Sinä olet naisen arvoinen, joka on ojentava sinulle käsivartensa, ettet
kompastu ruumiiseen, jonka yli käy tiesi valta-istuimelle."

Hän oli lausunut nämä sanat verkkaan, juhlallisesti, kuten lausutaan
edeltäkäsin tarkoin valmistettua puhetta.

Kun Antonius edelleen pysyi ääneti, sanoi hän:

"Mitä miettii Antonius? Mitä aikoo hän tehdä?"

Antonius ojentautui sotilaalliseen asentoon ja tyynesti keisarinnaa
silmiin katsoen, hän vastasi:

"Velvollisuuteni aion tehdä, keisarinna. Olen kaartin upseerina
varoittava caesaria häntä uhkaavasta vaarasta ja sitten eroava
toimesta, joka minulle kristittynä ei sovi."

Poppea hätkähti kuin käärme, jonka päälle on astuttu. Hetken tuijotti
hän kuin poissa suunniltaan mieheen. Ensimäisen kerran elämässään
oli hän laskenut väärin. Sitten suoristi hän vartaloaan ja luoden
Antoniukseen katseen, jossa kuvastui rajaton raivo ja ilkeä iva, hän
virkkoi:

"Olen tekevä voitavani tämän aikeen ehkäisemiseksi."

Antonius kumarsi; Poppea poistui huoneesta kietoen lujemmin
purppuraviittaa ympärilleen, aivan kuin häntä olisi viluttanut.

Antonius näki hänen alhaalla nousevan kantotuoliin. Joukko pretorianeja
ympäröi kantotuolin: toinen osa piti Antoniuksen palatsin miehitettynä.
Eräs eversti astui huoneeseen:

"Toveri -- keisarin nimessä."

Tyynesti jätti Antonius miekkansa upseerille, joka arvoltaan oli hänen
vertaisensa, ja seurasi sotilaita vankilaan.

Poppea ei palannut keisarilliseen palatsiin. Kerran ryhdyttyään
tavottelemaan uutta päämääräänsä, ei hän lannistunut yhdestä
pettymyksestä. Kantajat kulettivat hänet Tirin takaiseen
kaupunginosaan, siihen taloon, jossa asui kuuluisa myrkynsekoittaja
Locuste.

Samalla hetkellä ratsasti keisarillinen pikalähetti Roomasta Neapeliin
mukanaan seuraavansisältöinen kirje:

    "Amiraali Anicetus jumalalliselle Nerolle.

    Keisarinna vietti hetken salaisessa keskustelussa Antoniuksen,
    kaartineverstin kanssa. Ritarin palatsista meni hän Locusten luo.
    Tehköön Nero tästä ilmoituksesta johtopäätöksen, jota minä en
    tohdi papyrukselle uskoa.

                                                Anicetus."



XXIV LUKU.

LOCUSTE.


Samaan aikaan kun Nero sai amiraali Anicetuksen kirjeen, tuotiin
hänelle sanoma Gallian legaatilta. Siinä ilmoitettiin kelttien nousevan
kapinaan. Legaatti kiinnitti tiedonannossaan caesarin huomiota samalla
erääseen vaikuttavaan mieheen, entiseen senaattori, sittemmin eversti
Silanukseen, joka, vaikka virasta eroitettuna, pohjoisen Espanjan
käskynhaltijan suojeluksen alaisena oli ottanut huostaansa sikäläisten
joukkojen päällikkyyden ja nyt samosi Roomaa kohti.

Nämä kaksi viestiä saivat keisarin mahdollisimman huonolle tuulelle,
vaikkakaan hän ei kumpaankaan pannut kovin suurta huomiota. Hän oli
liian varma Poppean uskollisuudesta, uskoakseen salajuonien olevan
mahdollisia hänen puoleltaan; hän rakasti liian paljon tuota naista,
tahtoakseen uskoa semmoista hänestä. Kelttien kapina ei myöskään häntä
huolestuttanut. Kuitenkin päätti hän matkustaa Roomaan ottaakseen
varmuuden asiain tilasta. Matkalla mietiskeli hän amiraalinsa
kummallista viestiä. Ollen epäluuloinen ja valmis otaksumaan lähimmistä
uskotuistaankin pahinta, hän alkoi vainuta petosta Anicetuksen puolelta
ja päätti päästä hänen kavalluksensa perille tavalla tahi toisella.
Seurueensa hän palautti takaisin Neapeliin ja lähetti Roomaan edeltään
sanan aikovansa viipyä vielä lyhyemmän ajan Caprisaarella, mutta jatkoi
itse muulinajajaksi pukeutuneena matkaansa pääkaupunkiin. Mukaansa otti
hän ainoastaan Tigellinuksen, johon hän sillä hetkellä rajattomasti
luotti.

Oli ilta kun caesar tuntemattomana saapui Roomaan. Hän suuntasi
kulkunsa suoraan Locusten asunnolle, hänelle ennestään hyvin tuttuun
paikkaan. Yö oli jo käsissä, kun valepukuiset miehet kolkuttivat
ovelle, jonka takana asui kaikkien aikojen inhoittavimman maineen
saavuttanut myrkynsekoittaja. Seurana hänellä oli käärmeitä,
villikissoja ja muita samantapaisia miellyttäviä olijoita.

"Kuka siellä?" kuului tyly ääni sisältä.

"Avaa!" vastasi Tigellinus.

"Kuka se on?" kuului epävarmemmin.

"Keisarinnan palvelija", virkkoi Nero, seuraten hetkellistä
mielijohdetta.

Kohta avautui ovi ja himmeän öljylampun valossa tarkasteli eukko
vieraita, tuntematta heitä kuitenkaan oivallisissa valepuvuissaan.

"Tulkaa", sanoi hän lyhyesti, astuen edellä synkän pihan poikki
seuraavalle ovelle. Tuskin oli eukko sen avannut, kun sisältä tulvehti
huikaiseva, fosforimainen valo tulijoita vastaan. Aavemaisia olentoja
suikahteli huoneessa, jonka asujamisto ei ollut kaikista rauhoittavinta
laatua. Paksu, muodoton käärme kiemurteli ruumistaan lattialla. Huoneen
yhdessä nurkassa oli sen pää pystyssä, haarainen kieli suusta ulkona ja
silmät palaen kuin tulipunaiset rubiinit. Yökköjä rapisteli vieraitten
pään päällitse ja jaloissa kyyristeleiksi sähiseviä villikissoja.
Seinillä riippui harvinaisen muotoisia pulloja, joissa oli eri värisiä
nesteitä. Hiljaa räiskähtelevällä tulella oli pieni kattila, jossa
porisi epämiellyttävää tuoksua levittävä puuromainen seos. Takalla,
kuparisessa vadissa oli erilaisia, osaksi tuoreita, osaksi kuivattuja
yrttejä.

Tigellinus, joka ensimäistä kertaa astui jalkansa tämän kummallisen,
keisarinnaa lähinnä Rooman rikkaimman naisen asuntoon, tarkasteli
huonosti peitetyllä kauhulla ympäristöään. Myrkyn sekoittaja viskasi
sillävälin uusia yrttejä kattilaan mumisten samalla loitsujaan.

"Keisarinna lähetti teidät?" kysyi hän päätään kääntämättä.

"Niin. Hän ei voi itse tulla hakemaan juomaa", vastasi caesar, jatkaen
näyttelemistään. "Sinun on annettava se meille."

"Onko teillä maksu?" kuului vastaus.

"Tässä." Keisari tyhjensi kukkaronsa ja ojensi kullan eukolle.

"Toinen puoli?" kysyi myrkynsekoittaja.

Yhä vaikeampi oli Neron hillitä ääntään.

"Toisen puolen saat sitten, kun myrkky on meillä."

"Hyvä on", vastasi Locuste, täyttäen pienen kristallisen pullon
nesteellä, jota syntyi tulella porisevan seoksen kuohusta.

"Vaikuttaako se?" kysyi Nero.

Locuste nauroi.

"Kahdenkymmenen neljän tunnin sisällä."

Sitten virkkoi hän silmäillen epäluuloisesti vieraitaan:

"Te olette Poppean uskotuita?"

"Olemme hänen liittolaisiaan."

"Hm. Sanokaa keisarinnalle, että sekoittaa tämän hänen yöjuomaansa. Jos
hän liian aikaisin saa kuumetta, on hänelle annettava maitoa. Vaikutus
hidastuu siten."

Hän ei huomannut pulloineen askaroidessa muutosta, joka oli tapahtunut
toisessa miehessä. Tämä näytti perin lannistuneelta, polvet vapisivat
ja hartiat nytkähtelivät kuin itkiessä.

"Keisari on vahva", huomautti Tigellinus saattaakseen todistuksen
täydelliseksi.

"Tämä aine lannistaa häränkin, ja sitäpaitsi on Nerosta tullut
mässääjä. Hän ei näe enään aamua, joka seuraa yötä, milloin hän on
nauttinut annoksen."

Ulko-ovelta kuului kaksi koputusta, ensimäinen kovempi, toinen
hiljaisempi.

"Se on Poppean merkki", arveli Locuste päätään pudistaen.

"Hän on varmaan lähettänyt vielä yhden uskottunsa, kun olet
vitkastellut näin kauvan myrkyn valmistamisessa", sanoi Tigellinus
nopeasti.

Locuste jätti öljylamppuineen huoneen. Ulkoa kuului kuiskailuja.

"Mitä palvelijoita?" vastasi juuri Poppean ääni. "En ole mitään
palvelijoita lähettänyt."

"Ketäs sitten ovat ne liittolaiset, joiden piti hakea myrkky minulta?"
kysyi Locuste.

Naiset olivat juuri ilmestyneet oven puitteisiin, kun Nero raivoisasti
karjaisten repäsi naamarin kasvoiltaan ja avasi lyhyen togansa, jonka
alta kiilsi Caesarin hyvintunnettu kultainen panssari.

"Nero!" kirkasi Poppea, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntyä pakoon,
sai hän Caesarilta potkun niin valtavan, että hän vääntelehtien kaatui
lattialle ja heitti muutaman sekunnin kuluttua henkensä.

Tigellinus oli tarttunut Locusten käsivarteen ja jätti hänet nyt
Caesarille.

Tämä katseli kirkuvaa naista kasvoihin. Hetkisen hän harkitsi.

"Anna olla", sanoi hän sitten. "Hän harjoittaa vaan ammattiaan, -- ja
minä tarvitsen häntä vielä."

Ähkyen pakeni Locuste huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, heittäen
aika-ajoin arkoja silmäyksiä Caesariin. Tämä seisoi vaimonsa ruumiin
vieressä ajatuksiinsa vaipuneena.

"Kuka on murhannut Poppean?" kysyi hän äkkiä.

Tottuneena tällaisiin kysymyksiin, vastasi Tigellinus heti:

"Kristityt, caesar."

Keisarin elottomat silmät saivat omituisen, vilkkaamman loisteen.

"Olet oikeassa, Tigellinus: kristityt."

"Kostaakseen viimeisen vainon", lisäsi Tigellinus.

"Ihan niin, niin se on", myönsi Nero. "Mutta kuka heistä?"

Kadulta kuului yksitoikkoista laulua, jota kristityt tavallisesti
hymisivät viedessään ruumista hautaan. Salaman nopeudella pujahti
Tigellinus ulos, heittäytyi ohikulkevaan joukkoon, tarttui käsivarteen
erästä, joka sattui olemaan nuori tyttö. Ennenkuin kristityt olivat
ehtineet tointua hämmästyksestään, oli Tigellinus raastanut tytön
pihalle.

"Caesarin nimessä", jyrisi hän perään yrittäville kristityille, jotka
empien pysähtyivät. Poliisikohortti läheni empien paikkaa. Miehet
hajaantuivat nopeasti, tietäen olevansa kykenemättömiä ilman aseita
pelastamaan onnetonta, joka päästi yhä surkeampia avunhuutoja.

Tigellinus vei saaliinsa sisälle. Hämmästyneenä astahti Nero taaksepäin
nähdessään tytön. Vavisten seisoi hän Caesarin edessä, satumaisen
ihanana, kykenemättä tajuamaan näytelmää, johonka hänet oli vedetty
mukaan.

Tyttö oli Lucrezia, Livian ja Narsissuksen tytär.

"Kristuksen nimessä", rukoili lapsi, "olkaa armollisia! Mitä olen minä
tehnyt? Mitä aiotte minulle?"

Nero hymyili.

"Katso tuota ruumista", sanoi hän Poppeaa osoittaen ja silmäillen
samalla kiinteästi tyttöä. Tämä huomasi vasta nyt ruumiin ja kirkasi
kauhusta.

"Tuo kuollut on keisarinna Poppea", sanoi Nero. "Sinä olet hänet
murhannut."

"Minä? Kristuksen kuoleman kautta -- minä vannon olevani syytön tähän
rikokseen."

"Et kuitenkaan, kristitty", vastasi Nero, "sinä vannot väärin."
Sitten kääntyi hän Locusteen, joka enenevällä uteliaisuudella seurasi
näytelmää.

"Tämän tytön", sanoi hän tiukasti, mutta niin hiljaa, että vaan Locuste
sen kuuli, "täytyy tulla mielipuoleksi."

"Mutta..." yritti Locuste väittää; Nero kuitenkin painoi hänet takaisin
istuimelleen.

"Joko sinä kuolet tunnissa mestauslavalla, taikka hankit puolessa
minulle myrkyn."

Eukko nyökäytti innokkaasti päätään. "Jättäkää minut kahden kesken
hänen kanssaan", virkkoi hän hiukan mietittyään.

"Hyvä", vastasi caesar, "sinä vastaat päälläsi tuloksesta. Mutta vaan
mielipuoleksi, kuuletko?" lisäsi hän, "vaan mielipuoleksi, sillä --"
hänen silmänsä tarkastelivat tytön jaloa vartaloa -- "hän on liian
kaunis kuollakseen niin pian."

Sitten jätti caesar Tigellinuksen kera tuon kauhistuttavan pesän,
jossa nyt esitettiin näytelmä edellistä inhoittavampi. Locuste äänsi
pari sihahtavaa sanaa ja heti permannolla alallaan maannut suunnaton
käärme alkoi liikkua, kietoutuen vähitellen turvattoman tyttöraukan
ympärille. Sillä välin valmisti Locuste juoman kaikellaisista yrteistä
ja nesteistä. Tätä juomaa tipahutti hän muutamia pisaroita tiedottoman,
käärmeen syleilyssä liikkumattomana seisovan Lucrezian huulille...

Hetkistä myöhemmin veivät sotilaat juhlallisessa saatossa Poppean
ruumiin Caesarin palatsiin. Kantotuolin edessä ajettiin nuorta tyttöä,
joka mielettömine katseineen ja hajalle revittyine hiuksineen tarjosi
ohikulkijoille surkean kuvan. Tyttö huusi alituisesti nauraen: "Minä
olen murhannut Poppean, keisarinnan, purppuraan pukeutuneen hyenan,
kansamme, kristittyjen vihollisen."

Vielä samana yönä tunkeutuivat raivoisat kansajoukot kristittyjen
asuntoihin, ja ketä pyövelin viha ei saavuttanut, sen vangitsivat
keisarilliset sotilaat ja laahasivat kärsimään rangaistusta ilkityöstä,
joka pantiin heidän syykseen.



XXV LUKU.

LÄNNEN KAPINA.


Merelle asti oli Markus seurannut roomalaisia sotilaita. Mutta hän
tuli liian myöhään; moniaita tunteja ennen kuin hän saapui rannikolle,
oli Prasuta kuljetettu Galliaan, sieltä Roomaan vietäväksi. Silloin
leikkautti Markus partansa ja pukeutui jälleen roomalaiseen togaan.
Kauppiaan puvussa purjehti hän Galliaan lujasti päättäen riistää
vaimonsa ja lapsensa roomalaisilta, vaikkapa sen täytyisi tapahtua
keskellä Roomaa. Silloin pidättivät häntä sisä-Gallian tapahtumat.

Gallialaisten kapina oli kehittynyt asteelle, joka sai
ajattelemattomimmankin pelkäämään.

Gajus Serilius Vindex, Aqvitanian hallitsijoiden jälkeläinen,
oli kasvatettu Roomassa ja osoittanut siellä suurella kyvyllään
olevansa omiaan hoitamaan vastuunalaisia tehtäviä. Nero olikin hänet
keisarillisena legaattina asettanut Gallia Lugdunensiksen esimieheksi.
Mutta Vindex urhoollisena ja rohkeana germaanina, hautoi päässään
aivan toisenlaisia tehtäviä, kuin Nero hänelle oli asettanut. Hän
kuului suureen, mahtavaan kansaan, joka kerran Rooman porteilla oli
huutanut rohkeasti: _Vae victis!_ Gallialaisruhtinas oli katsonut
nyt ajan tulleen, jolloin miekan oli ratkaistava Rooman valtakunnan
kohtalosta. Mitä oli Roomalla, oikeammin Caesarilla, heitettävänä
vaakaan hänen miekkansa vastapainoksi? Kultaako, kuten kerran ennenkin?
Gallialaiset olisivat nauraneet sellaiselle vastustajalle. Sotilaitako?
Sotilaat vihasivat caesariaan; ainakin ne legioonat, jotka useamman
vuoden olivat majailleet Reinin ja Tonavan rannoilla. Ei, -- Neron,
vaikkapa hän vielä olikin maailman valtijas, Rooman caesari, legioonien
imperatori, olivat sotilaat aikoja sitten hyljänneet heikkoutensa ja
etenkin paheittensa vuoksi, jotka olivat kaikkien tiedossa. Tarvittiin
ainoastaan muodollinen syy tyytymättömyyden ilmipuhkeamiseen.

Vuonna 68 kehotti Vindex maamiehiään, sitten naapurimaita, vieläpä
roomalaisia legioonejakin kieltämään uskollisuutensa Nerolta ja
vannomaan kuuliaisuutta Rooman senaatille, Rooman kansalle. Yhtenä
miehenä nousi Gallia ja lyhyessä ajassa oli maa Pyreneiltä Pohjanmereen
ilmikapinassa, valmiina asevoimin tekemään lopun tilasta, jossa
oikeus oli vaan irvikuvaa ja yhteiskuntajärjestys mielivaltaa. Mutta
tämä vallankumous olisi jäänyt hajanaiseksi ja tarkoituksettomaksi,
elleivät siihen olisi liittyneet Rooman suuret legaatit. Silloin saivat
kapinalliset mahtavan liittolaisen vanhasta Servius Sulpicius Galbasta,
joka oli mitä läheisimmissä sukulaisuussuhteissa keisarilliseen
huoneeseen. Tämän vaikuttavan sotapäällikön liittymisen kapinaan
aiheutti toinen yhtä mahtava mies, Lusitanian käskynhaltija Salvius
Otho, jonka kanssa Galba oli solminnut sydämellisen ystävyyden liiton.
Tämä mies oli eräänä yönä vannonut kostoa Nerolle ja katsoi nyt ajan
tulleen tehdä tiliä kruunatun vihollisensa kanssa.

Jo oli kapina levinnyt Afrikaan asti, kun Vindex kärsi perinpohjaisen
tappion Vesontion luona. Kölnin legaatin, Verginius Rufuksen
sotilaat olivat väärinymmärryksen kautta vastoin päällikkönsä tahtoa
hyökänneet kelttiläisen armeijan kimppuun ja tuottaneet sille tuhon.
Vindex lävisti rintansa, Galba, pitäen itseään petettynä, sulkeutui
pääkaupunkiinsa Cluniaan; yritys näytti olevan hukassa, jumalat
näyttivät vielä kerran ojentaneen suojelevan kätensä Caesarin turvaksi,
tämän itsensä ollessa toimetonna.

Näihin aikoihin oli Silanus tullut Galliaan. Hän kävi puhuttelemassa
Othoa ja kiirehti sitten Kölniin tuon Rufuksen luo, joka oli kukistanut
Vindexin. Hänen onnistui saada Rufus liittymään Neron kukistamiseksi
alettuun liikkeeseen. Niin oli Silanus, tuo leppymätön, väsymätön Neron
vihollinen, joka vuodet läpeensä oli valmistellut näitä tilin hetkiä,
kerännyt vallankumouksen johdon omiin käsiinsä. Hän oli ensimäinen,
joka huusi Galban keisariksi; esimerkki, jota seurasi heti koko Gallia,
Germania, Afrika, sanalla sanoen koko länsi-Rooma.

Roomasta Lusitaniaan saapuvat viestit osoittivat, että Nero ei suinkaan
pitänyt asemaansa menetettynä; päinvastoin -- hän arveli liikettä
vaan tavalliseksi sotilaskapinaksi, joka helposti ase kädessä voitiin
lannistaa.

       *       *       *       *       *

Sinä päivänä, jolloin Silanus Othon pääkaupungissa varustautui
lähtemään retkelle Roomaan, astui häntä vastaan mies, joka ilmoitti
olevansa Markus, Pallaan poika.

"Rooman vihollinen", lisäsi Markus selitykseensä.

Silanus puristi ääneti hänen kättään ja vei hänet Othon luo. Nämä kolme
miestä tunsivat hyvin toisensa noilta huolettomilta ajoilta, jolloin
he olivat eläneet yhdessä Roomassa, kunnes Neron despotinen käsi oli
turmellut heidän onnensa ja karkoittanut heidät eri ilmansuunnille.

Nero oli julistanut Galban menettäneeksi virkansa ja samaan aikaan
saapuivat viestit, jotka asettivat Othon valtiopannaan. Niinpä ei
näillä kolmella roomalaisella, jotka nyt tapasivat toisensa, ollut
muuta tietä edessään, kuin väkivallan.

Sinä yönä laati tämä koston triumviraatti rohkean suunnitelman, jonka
uhri oli oleva Nero. Kun aamu sarasti, ratsastivat Markus ja Silanus
Roomaa kohti; edellistä kannusti nopeaan matkan tekoon tieto vaimon ja
lapsen vaarasta, jälkimäisen silmissä väikkyi verinen pää, joka oli
viskattu hänen jalkoihinsa yöllä Campanian maahuvilassa.



XXVI LUKU.

NERON SOIHDUT.


Anicetus ei ollut ehtinyt edes riemuita Antoniuksen vangitsemisesta,
sillä tapahtumat, jotka Rooman ulkopuolella toistensa kilvalla
seurasivat toisiaan, eivät jättäneet Rooman kohtaloihin kietoutuneille
henkilöille aikaa ajatella lähimmäisiänsä. Toisin oli Tigellinuksen
laita, jolle kaartin ylipäällikkönä heti oli ilmoitettu everstin
pidättämisestä. Kun Poppea oli kuollut, eikä minkäänlaista syytä
ollut everstin vangittuna pitämiseen, järjesti hän viipymättä hänen
vapauttamisensa. Mutta erikoisesti tämän aiheutti eräs seikka. Kaartin
komentaja oli jännityksellä seurannut lännen tapahtumia, eikä voinut
olla huomaamatta, että Neron valtaistuin horjui arveluttavasti. Hänen
mieleensäkään ei juolahtanut asettua ehdottomasti suojelemaan Caesaria,
hän punnitsi vaan, miten voisi saada suurimman hyödyn asemasta. Hän oli
joka hetki valmis luopumaan Nerosta, voittaakseen siten vastustajain
armon ja suosion. Voidakseen tämän tuuman vaaratta toteuttaa, tarvitsi
Tigellinus kaikkien Neroon tyytymättömien upseerien apua, sillä suurin
osa pretorianeista oli Caesarille ehdottomasti uskollinen. Antonius
oli yksi niistä, niin toivoi Tigellinus, jotka eivät empisi noitaa
miekkaansa niinpian kuin oli kysymys vihatun hallitsijan kukistamisesta.

Nero itse ei aavistanut mitään. Hän oli pitänyt Poppealle hautajaiset,
jommoisia Rooma ei ollut ennen nähnyt. Mutta tuskin oli kuollut
keisarinna päässyt leposijaansa, kun Nero puuhasi jo toisia juhlia.

Eräänä iltana pystytettiin Neron kultaista taloa ympäröiviin puistoihin
paaluja, niin että ne määrätyn matkan päässä toisistaan reunustivat
teitä ja ympäröivät suuria kukka- ja nurmikenttiä. Toisin paikoin
pystytettiin yhteen kohti kokonainen metsä, toisiin paikkoihin, missä
maisemat olivat erikoisemman kauniit, asetettiin vaan yksi paalu.

Yön saapuessa kuletettiin suuri joukko kristittyjä sotilaiden ja
pyövelien seuraamina kukoistaviin puistoihin, joitten ilma väreili
leppeätä ruusujen ja kukkasten tuoksua. Heidät oli kaikki verhottu
raskaisiin, kallisarvoisiin pukineisiin, ehkä senvuoksi, että he
enemmän muistuttaisivat uhrieläimiä, jotka alttarille viedessä
koristetaan nauhoilla ja leluilla.

Vastusta tekemättömät kristityt sidottiin paaluihin. Heitä oli
lukematon joukko; täyskasvuisia miehiä, voimattomia ukkoja, pieniä,
viattomia lapsia. Mutta enimmäkseen olivat nämät kahleilla paaluihin
kytketyt uhrit nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitoja.
Kun kaikki vihdoin oli valmista, kun ihmisruumiit teiden varsilla
seisoivat riveissä kuin kuolinkynttilät, siellä täällä muodostaen
taiteellisia ryhmiä palmujen, sypressien, ruusujen ja narsissuskukkien
joukossa, ja kun ilmassa leijailivat aloen ja suitsusavujen tuoksut,
silloin tulivat pyöveli, valoivat öljyä onnettomien vaatteisiin ja
sytyttivät ne palamaan. Ajatuksen nopeudella leimahtivat vaatteet
tuleen ja silmänräpäyksessä heitti tuhannen elävää soihtua purppuraista
valoaan puutarhaan. Yön hiljaisuutta häiritsivät tuskan huudot ja
kristittyjen surullinen kuolinvirsi.

Tätä näytelmää katselemaan oli kansakin laskettu puutarhaan ja joukot
aaltoilivat nyt kuin meri soihtujen, savun ja höyryjen keskellä
huutaen, ivaten ja ihmetellen caesarin nerokkuutta, joka julmuudessa
voitti Tiberiuksenkin älyn.

Rajua liikettä syntyi äkkiä pretorianien järjestyksessä pitämässä
kansajoukossa. Puiston ympäri oli rakennettu kilparata. Huuto: "keisari
tulee!" keräsi joukot sen äärelle.

Kullatuissa sotavaunuissa, joita veti neljä lumivalkeata arabialaista
oritta, ajoi Nero myrskyisten riemunosoitusten seuraamana areenaa
pitkin. Öljypuunlehvä koristi hänen päätään, komea purppura verhosi
hänen paisunutta ruumistaan. Ylpeänä ohjasi hän hevosiaan, vasemmassa
kädessään piiska, jonka siima oli varustettu teräsokailla.

Hänen silmänsä tähysivät soihtuihin; jokaisen tuskanhuudon tunkeutuessa
läpi ilman vetäytyi hänen suunsa hekumalliseen hymyyn. Lopulta hänellä
ei ollut aikaa lainkaan sulkea kuihtuneita huuliaan.

Caesar pysähtyi odottamaan jotakin.

Kahden pretoriaanin välissä astui esiin nainen. Hänen
jättiläisvartalonsa oli paljoa pitempi kuin saattajainsa. Kullan
värinen tukka liehui valtoimenaan tuulessa. Kirkkaat, siniset silmät
katselivat puolittain epätoivoisesti, puolittain uhmailevasti
ihmismerta, pysähtyäkseen kauhun kivettäminä kammottaviin soihtuihin.
Hän talutti kädestä poikaa, joka oli nähtävästi vasta muutaman vuoden
vanha, mutta yhtä rohkearakenteinen kuin äitikin. Sotilaat sitoivat
naisen tukastaan vaunujen takaosaan ja nostivat lapsen hänen syliinsä.
Mutta kun hän tahallaan sen pudotti, sitoivat he sen hänen rinnoilleen,
köyttäen hänen kätensä samalla selän taakse.

Nero katseli hymyillen toimitusta. Nyt nykäisi hän hevosia ohjaksista.
Kansa riemuitsi. Verkkaan kiersivät vaunut rataa. Friisitär seurasi.
Hevoset alkoivat kiihdyttää vauhtiaan, kunnes ne nelistivät parhaansa
mukaan areenaa pitkin. Perässä juoksi Prasuta, Markuksen vaimo ähkyen,
verinen vaahto huulillaan. Hänen kaulassaan riippui lapsi. Henkeään
pidätellen katseli kansa naista, joka osottautui melkein kestävämmäksi
kuin uljaat arabialaishevoset. Äkkiä alkoi nainen horjua ja kaatui.
Kuolemassaankin hän kuitenkin varoi lastaan, heittäytyen ympäri ja
jääden seljälleen laahaamaan maata, lapsen saamatta minkäänlaista
vammaa. Tällävälin nelistivät hevoset piikkiruoskan kiihoittamina
raivoisasti eteenpäin.

Kukaan ei tämän näytelmän aikana joutanut huolimaan puutarhan keskellä
palavista soihduista. Vahditkin olivat lähentyneet areenaa, nauttimaan
näytelmästä. Samalla hetkellä kuin Nero, oli Antoniuskin saapunut
puutarhaan. Päästyään vankilasta, oli hän kuullut kammottavasta
juhlasta, jolla Nero nyt huvitti roomalaisia, ja aavistaen Julian
olevan mukana onnettomien joukossa, oli hän tunkeutunut puistoon. Jo
paloivat soihdut, jo kuuluivat tuskanhuudot, kun Antonius, tuskin
enään järjillään tätä inhoittavaa teurastusta nähdessään, kiisi rivien
välitse etsien, huudellen aina samaa nimeä, kunnes eräältä pieneltä
kummulta tuli heikko vastaus.

Siellä oli Julia.

Hän oli liekkien ympäröimänä; mutta pyövelit eivät olleet enään häntä
sytyttäissään olleet kovin virkaintoisia. Niinpä eivät liekit olleet
vielä tarttuneet hänen ruumiiseensa Antoniuksen saapuessa. Tämä ei
tiennyt muuta keinoa tulen sammuttamiseksi, kuin heittäytyä itse
liekkeihin, tukahuttaen ne omalla ruumiillaan. Vinhasti iski sitten
hänen miekkansa vitjoja, joilla Julia oli kytketty paaluun. Ne antoivat
perään ja Antonius tempasi tiedottoman tytön syliinsä, syöksyen pitkin
harppauksin puiston lävitse.

Nero kiisi juuri viimeistä kertaa areenan ympäri, kun huuto, niin
raivoisa, niin järisyttävä kajahti puutarhassa, että kansa joutui
pakokauhun valtaan.

Markus harppasi vaimonsa ruumiin vierelle. Kukaan ei häntä tuntenut.
Hän kantoi gallialaisen tavan mukaan hiustöyhtöä ja oli muutoinkin
gallialaisessa puvussa. Hänen rinnallaan seisoi Silanus, niinikään
gallialaisessa asussa. Kaikki tuijottivat mieheen, joka piti
käsivarsiaan taivasta kohti ojennettuina ja näytti joka silmänräpäys
voivan sortua yliluonnollisen tuskan painosta. Silloin kuiskasi hänen
kumppaninsa jotakin hänen korvaansa. Hänen käsivartensa laskeutuivat,
hänen vartalonsa näytti kasvavan. Hän astui caesarin luo, kumartui
syvään ja virkkoi niin hiljaa, että vaan keisarillinen vaununohjaaja
sen saattoi kuulla:

_"Galba ante portas."_

Ohjakset putosivat Neron kädestä. Hänen koko ruumiinsa vapisi.

"Seuratkaa minua", hän kuiskasi gallialaisille, viittasi luokseen erään
upseerin ja antoi tuoda itselleen ratsun. Kuin raivotarten ruoskimana
hän sitten nelisti palatsiaan kohti.

Sanaa sanomatta otti gallialainen lapsen kuolleen äitinsä rinnalta.
Kukaan ei yrittänyt sitä estää. Kansajoukko lainehti. Tuhansia
kysymyksiä sateli ilmassa.

Soihdut sammuivat. Kylmä yötuuli kuletteli hiiltyneitä ihmisruumiin
jätteitä sinne tänne. Silloin lensi joukon läpi uutinen. Kansa kävi yhä
kiihkeämmäksi ja meluisammaksi.

"Mitä on tapahtunut? Mitä on tekeillä?"

"Gallian kapina --"

"No?"

"Galba marssii Roomaa vastaan."

"Mitä me siitä huolimme? Meillä on sotilaita."

"Kyllä. Mutta ei leipää."

"Nero lupasi sitä meille."

"Niin teki. Mutta laivoissa ei olekaan viljaa!"

"Ei ole viljaa?"

"Ei. Nero on pettänyt meitä. Niissä on Niilin hiekkaa hänen
gladiaattoreitaan varten."

"Mitä? Hiekkaako viljan asemasta? Ja Galba marssii Roomaan? On ehkä
jo porteilla? Olemme hukassa! Me kuolemme nälkään! Alas petturi! Alas
Nero! Kuolema Nerolle! Eläköön Galba! Eläköön senaatti!"

Kun aamu sarasti, vallitsi Roomassa vallankumous.



XXVII LUKU.

NEMESIS.


Kun Julia tointuessaan avasi silmänsä, näki hän olevansa
yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa. Sisäänkäytävässä seisoi
miekkaansa nojaten Antonius. Kuutamon hopeisessa loisteessa erottautui
hänen voimakas vartalonsa teräväpiirteisenä ympäristöstä. Tuskin oli
Antonius kuullut Julian liikahtavan, kun hän kiirehti hänen luokseen.

"Enkö minä olekaan kuollut?" kysyi Julia heikolla äänellä. "Uneksinko?
Vai olenko toisessa maailmassa? Onko se sittenkin ihanaa todellisuutta,
että näen sinut edessäni, että sinun käsivartesi kiertyvät hellästi
uumilleni, että sinun silmäsi katsovat minuun huolehtien, lempien?"

Antonius sulki hänen huulensa hellin suuteloin.

"Ei tämä ole unta, ei harhanäkyä, kallis ystävä: menneisyys on ollut
samallaista todellisuutta kuin nykyisyyskin. Muutama tunti on kulunut
vasta siitä, kun liekkien ympäröimänä odotit kuolemaa."

Juliaa värisytti.

"Minä muistan. Minkä suunnattoman kiitollisuuden velan sinä keräät
kannettavakseni! Kuinka koskaan voin osottautua sinun arvoiseksesi?"

"Ei niin, Julia. Minä pidän itseäni onnellisena ja ylistän Jumalaamme,
saadessani sanoa sinua omakseni."

"Miten paljon minä sinua rakastan!"

Sellaisessa asennossa viipyi hän kauvan, vaipuneena onneensa, joka oli
sitä suurempi, kun se merkitsi pitkän kärsimysten sarjan loppua.

Vuosia oli kulunut siitä päivästä, jolloin Julia oli ojentanut
ruostuneen miekan pakanalliselle nuorukaiselle tämän lähtiessä hänen
turvistaan. Silloin ei hän aavistanut, kuinka syvälle nuorukaisen
sydämen sopukoihin oli rakkaus tunkeutunut. Silloin oli hän ollut vielä
melkein lapsi. Ajan veriset tapahtumat ja raskaat koettelemukset olivat
tehneet neitseellisestä lapsesta naisen, jonka sielu oli kypsynyt ja
samalla kirkastunut totuuden jalossa tunnustuksessa. Miehessä oli myös
tapahtunut muutos vaikein, mihin ihmissydän on kykenevä -- muutos
vihasta rakkauteen. Rajusta nuorukaisesta oli tullut totinen, voimakas
mies, jonka rohkeus oli muuttunut taipumattomaksi, uhrautuvaksi
voimaksi, jonka suopi sisäinen rauha ja onni.

Julia havahtui haaveistaan.

Kadulta kuului uhkaavia huutoja. Tuuli kantoi kaikua kaukaisesta
melusta yli kaupungin.

"Mitä tämä on?" kysyi levottomana Julia.

Ennenkuin Antonius ehti vastata, kuului läheisyydestä vihaisia
huudahduksia.

"Missä on Nero?" karjui juopuneen ääni.

"Pakomatkalla", vastasi joku.

"Kautta Styxin -- varokoon itseään, jos hänet tapaamme!"

"Hän on kavaltaja!"

"Kutsuu itseään caesariksi, vaikka onkin koira."

"Hänen äitinsä oli piika!"

"Ja isänsä narri!"

"Mutta hän itse villipeto!"

"Raukka hän on!"

"Alas Nero! Tappakaa hänet! Surma hänelle ja hänen kannattajilleen!"

Rakastavaiset katsoivat toisiaan merkitsevästi.

_"Dies irae"_, mumisi Antonius hampaittensa raosta.

"Missä me olemme?" kysyi Julia.

"Olemme paenneet pyhän vuoren taakse", vastasi Antonius. "Täällä olemme
täysin turvassa."

Hän otti soihdun seinältä ja sytytti sen.

"Me olemme vapautetun orjan Phaonin talossa: hän on minun ystäväni.
Näetkös", hän osoitti avoimesta ikkunasta puutarhaan, "tuo valkea
talo tuolla on hänen huvilansa. Hän itse on palatsissa Neron luona --
kenenkään päähän ei voisi pälkähtää, että me piilottelemme täällä.
Ja vaikkapa niinkin olisi -- sinä kuulet, loppu on lähellä. Tänään
on jokainen kansan turvissa, kellä vaan on Neron kanssa laskuja
suoritettavanaan."

Julia puristi rukoilevasti hänen käsivarttaan.

"Ajatteletko kostoa, Antonius?"

"Anna anteeksi, jos todella sellaiset ajatukset nousivat mieleeni. Viha
on kovin voimakas. Sydämeni ei vielä ole vapaa siitä."

"Jumala, Antonius, rankaisee. Ihmisellä ei siihen ole oikeutta."

"Niin on, Julia. Olkoon Jumala hänelle armollinen."

"Ja missä ovat kaikki toiset?" jatkoi Julia kuiskaten, "niitä oli
paljon, lukemattoman paljon, jotka kuletettiin minun kanssani Neron
puistoihin -- missä ovat he?"

Antonius oli vaiti. Raivokkaita huutoja kuului kaukaa.

Kyynelet vierivät Julian poskille.

"Entäs Lucrezia, tuo lapsi? Näitkö häntä, Antonius? Sanovat, että hän
olisi murhannut Poppean -- minä en voi sitä uskoa."

Antonius, joka oli kuullut Poppean kuolemasta, mutta ei siitä, miten se
oli tapahtunut, kysyi raa'asti:

"Kuka sen on sanonut?"

"Caesar."

"Uusi uhri. Hänet on tietysti tapettu kuten toisetkin. Mutta hiljaa --
näen kahden naisen rientävän puiston läpi."

Todellakin kulki puiston kautta vievää tietä kaksi naista. Toinen oli
pitkäkasvuinen, solakka ja kantoi keisarillisen orjattaren loisteliasta
pukua. Toinen oli pienempi ja näytti vielä olevan sangen nuori. Hän
seurasi vaan vastahakoisesti kumppaniaan, joka silloin tällöin pysähtyi
puhumaan muutaman sanan hänelle.

Joukko asestettuja talonpoikia tuli heitä vastaan. Nyt poikkesi
vanhempi pois tieltä puitten varjoon, vetäen nuorempaa mukanaan. Siten
lähenivät he majaa, jossa Antonius ja Julia olivat.

"Hiljaa lapseni, ole hiljaa -- Jupiterin nimessä, älä huuda", koetti
orjatar tyynnytellä seuralaistaan.

Mutta lapsen ääni leikkasi kimeänä hiljaisuutta:

"Laske minut -- en tule enään kauvemmas! Sinä aiot tappaa minut --
niin, minä tapoin Poppean -- minä sen tein -- salaa -- minä kostin
kristittyjen puolesta."

Antonius astui pakolaisten eteen.

"Minne matka?" kysyi hän. Tämän äänen kuullessaan hätkähtivät molemmat
naiset.

"Akte?" kysyi Antonius kummastuneena katsoen orjatarta silmiin.

Nainen oli todella Akte, Neron entinen lemmitty, nyttemmin orjatar,
jonka kohtalot kaartin upseeri hyvin tunsi.

"Lucrezia!" huudahti majasta astuen Julia, samoin kummastuneena.

Kuullessaan tuon äänen, näytti mielipuoli miettiväiseltä. Julia tarttui
hänen käteensä ja kysyi:

"Oletko Lucrezia, Livian tytär?"

Tyttö mietti.

"En tiedä", vastasi hän.

"Tunnetko minua?"

"En."

"Minä olen Julia, sinun ystäväsi. Muistatko?"

"Kyllä -- minä luulen."

"Mutta miten tulet sinä tänne, Lucrezia?"

"Olen tappanut Poppean, keisarinnan."

"Hän houraapi", selitti Akte Julialle. "Hänet on -- myrkytetty."

Kuin arka eläin, joka vihdoin on löytänyt turvapaikan, kätkeytyi
Lucrezia Julian vaatteen liepeisiin.

Antonius tahtoi viedä Akten majaan, mutta tämä kieltäytyi.

"Sinä pelastit hänet, Akte?" kysyi Antonius.

Hän myönsi.

"Minä pidin häntä silmällä siitä asti kun sotilaat hänet toivat.
Caesar antoi hänet sulkea haaremiinsa. Tänä yönä, jolloin kaikki
siteet näyttävät irtautuneen, vapisin minä hänen puolestaan, ja sillä
aikaa kun caesar oli sulkeutuneena yksityiskabinettiinsa, pakenin minä
tyttöraukan kanssa tänne."

"Minä kiitän sinua", sanoi Antonius, "kiitän sinua lapsiraukan
puolesta. Mutta sinä Akte -- etkö pelkää caesarin kostoa?"

Silloin suuntasi orjatar kyyneleiset silmänsä Antoniukseen.

"Minun ei tarvitse enään pelätä caesaria", vastasi hän, "vaan suojella.
Hyvästi, eversti."

       *       *       *       *       *

Kun Nero pelästyneenä, kauhun lamauttamana gallialaisen tuoman viestin
johdosta palasi palatsiinsa, kummastutti häntä, ettei portailla
ollut ainoatakaan vartijaa. Kun hän katseli ympärilleen, huomasi hän
palatsissa vallitsevan käsittämättömän epäjärjestyksen. Verhoja virui
permannolla kallisarvoisten pukineitten joukossa.

Neron yksityishuoneitten eteinen oli tyhjä. Ei palvelijoita, ei
pretorianeja ollut kuuluvissa.

Kaupungilta kuului uhkaavaa melua. Kansa oli juuri saanut kuulla, että
Ostiaan saapuneissa laivoissa viljan sijasta olikin hiekkaa.

"Tigellinus!" huusi keisari suutuksissaan.

Todellakin astui pretorianikenraali caesarin makuuhuoneeseen.

"Mitä tämä on?" huusi caesar uskotulleen. "Missä ovat vartijat?"

"Poissa", vastasi lyhyesti Tigellinus.

"Minne he ovat menneet?"

"Caesaria vastaan?"

"Minä olen caesar!"

"Sinäkö?" Tigellinus nauroi. "Sinä et ole mikään."

Sitten astui hän Neron ohi vähääkään hänestä piittaamatta.

Neuvotonna, vavisten katsoi tämä seuralaisiaan, jotka äänettöminä kuin
kuvapatsaat seisoivat ovella.

"Käsitättekö te tätä?"

Toinen gallialaisista vastasi:

"Aivan hyvin. Poissa ollessasi ovat Galban ystävät lahjoneet joukot.
Leirissä ei pidetty vielä sinua menneenä miehenä. Mutta Tigellinus
asettui uuden caesarin puolelle. Hän komensi vartijat palatsista
pois. Tällä hetkellä tekee Icelus, yksi Galban uskotuista parhaansa,
kiihoittaakseen Rooman kansaa äärimmilleen sinua vastaan. Senaatti
kokoontuu sinua erottamaan."

"Mutta miten se on mahdollista?" huusi epätoivoissaan Rooman valtijas.
"Siis Tigellinuskin! Hänkin! Ja kaarti!"

Hetken mietittyään kääntyi hän taas salakabinettiinsa.

"Tulkaa tänne!" sanoi hän. Tuohon huoneeseen, jonka tunsivat vaan hänen
lähimpänsä, sulkeutui Nero molempien gallialaisten kera.

Tällävälin oli palatsin käytäviin kerääntynyt vapautettuja ja orjia;
kaikki, joiden kohtalo riippui caesarin kohtalosta, joilla ei ollut
mitään toivomista hänen perikadostaan.

Anicetus, joka nähtävästi vasta nyt oli saanut kuulla tapahtumista,
kiiruhti palatsin läpi.

"Missä on caesar?"

Vapautetut, jotka kaikessa kiireessä olivat asestautuneet, osottivat
hänet caesarin huoneeseen. Nero otti hänet vastaan rajattomalla ilolla.

"Mitä tietoja sinä tuot, Anicetus?"

"Pahimpia", vastasi tämä silmäillen gallialaisia läpitunkevasti.
"Kansa vaatii sinun kuolemaasi. Senaatti on selittänyt sinut isänmaan
viholliseksi ja järjestänyt vangitsemisesi."

Nero, joka oli tuhon arvaamattomuuden vuoksi menettänyt ryhtinsä,
voitti nämä tiedot saatuaan jälleen ylpeytensä.

"Kuinka?" huusi hän, "senaattiko uskaltaa panna minut viralta? Tämä
valikoima pelkureita, matelijoita ja rikoksentekijöitä selittää minut
isänmaan viholliseksi? Senaatti käskee vangita minut, minut, caesarin?"

Hän hypähti pystyyn ja kuten raivoava villipeto kierrellen huonetta hän
jatkoi:

"Minä annan heille vastauksen, jommoisen he ansaitsevat. Minä annan
heidät seivästää, nuot kunnianarvoisat isät. Minä..."

Mutta muistaen asemansa hän keskeytti ja virkkoi Anicetukselle:

"Kirjoita!"

Tämä veti esiin vahataulun ja teki työtä käskettyä.

Nero saneli:

"Minä julistan senaatin virastaan erotetuksi. Minä julistan Galban
kavaltajaksi. Minä vaadin, että joukot Reiniltä ja Aasiasta viipymättä
kutsutaan takaisin. Minä lupaan pretorianeille kullekin tuhat drachmaa,
jos he viipymättä rientävät tänne caesarinsa suojaksi."

Hän pysähtyi ja mietti.

"Riennä pretorianien leiriin ja ilmoita määräykseni. Tarjoa jokaiselle
sotilaalle kaksituhatta, jokaiselle upseerille viisituhatta drachmaa
-- mutta käske heidän paikalla siirtymään Roomaan ja miehittämään
kaupungin!"

Anicetus tervehti hymyillen ja poistui.

Ääneti seurasi häntä se gallialaisista, joka tähän asti ei ollut
puhunut mitään. Hän riensi tunkeilevien orjien välitse rappusia alas.
Atriumissa tavoitti hän Anicetuksen, joka kummastuneena kääntyi ympäri.

"Minne sinä riennät, Anicetus?" kysyi gallialainen syvällä äänellä.

"Ilmoittamaan senaatille caesarin määräyksistä."

"Sinä olet siis kavaltaja?"

"Sanoppa vaikka niinkin. Neron täytyy kukistua."

"Sinä osottaudut aina konnaksi, ketä hyvänsä palvelletkin, Anicetus."

Anicetus, pelästyneenä gallialaisen kasvojen ilmeestä, ajatuksissaan
harkiten, missä hän oli tuon miehen nähnyt, kääntyi mennäkseen.

"Päästä minut. Minulla ei ole aikaa hukata."

"Ei minullakaan, Anicetus."

Gallialainen oli tarttunut Anicetusta rinnasta.

"Mitä tämä on? Kuka sinä olet?" huusi tämä.

"Minä olen Silanus."

Tämä nimi riitti heittämään Anicetuksen polvilleen. Tietäen, ettei
hänellä ollut armoa odotettavissa, hän kuitenkin kohta ryhtyi
vastarintaan. Syntyi raju kamppailu, joka pian päättyi. Rasituksissa
ja taisteluissa karaistuneen soturin jättiläisvoimia ei roomalaisen
hovimiehen voimat kauvan riittäneet vastustamaan. Upseerin koura
kiertyi vastustajan kurkkuun. Tämä hervahti polvilleen uudestaan ja
pyysi kiemurrellen armoa.

Mutta valepukuisen ritarin tikari upposi ahnaasti vihollisen rintaan.

Elotonna retkahti Anicetus maahan. Rauhallisena kuin ei olisi mitään
tapahtunut, palasi gallialainen takaisin.

Tuskin olivat Anicetus ja Silanus lähteneet keisarin huoneesta, kun tuo
toinen gallialainen ilmoitti:

"Hän tulee liian myöhään, caesar."

"Miksi?"

"Koska Galba on luvannut pretorianeille seitsemän ja puoli tuhatta
miestä kohti."

"Mutta eihän se ole mahdollista", änkytti Nero.

"On kuitenkin, Nero. Summa on suurempi kuin mitä sinun käytettävänäsi
on."

"Mutta mistä sinä sen tiedät? Onko sinulla sitten kaikki selvillä?"

Gallialainen kohautti vaieten hartioitaan.

Kansan melu oli noussut korkeimmilleen. Eräs vapautettu kolkutti
caesarin ovelle.

"Kansa aikoo rynnätä palatsiin!" huusi hän tuskallisesti. "Meitä on
liian vähän puolustamaan suurta rakennusta. Pelasta itsesi, caesar!"

Nero löi nyrkillä otsaansa.

"Mitä?" huusi hän, "ollaanko jo niin pitkällä? Mitä minä olen? Mitä on
keisarius? Eikö Jupiter ole antanut minulle purppuran? Enkö minä ole
jumalallinen Nero? Kuinka voi kansa minut kukistaa? Onko ääni, jota
eilen sadattuhannet tottelivat, muuttunut voimattomaksi kaiuksi?"

Kukaan ei vastannut.

Silloin löi Nero päätään seinään, heittäytyi lattialle pitkäkseen, puri
mattoja ja mylvi silmät verestävinä kuin villi peto. Sitten sieppasi
hän seinältä miekan ja hyökkäsi ovelle.

"He näkevät vielä minussa caesarin", karjui hän, "heidän _täytyy_
totella, kun minä kerran tahdon. Minä taistelen, miekkailen, minä --
yksin tuhatta vastaan -- yksin -- sataatuhatta -- vastaan --" toisti
hän, antaen voimattoman käsivartensa laskeutua. -- "Kautta Styxin --
onko tämä mahdollista? Yksikään sydän ei syki minulle -- yksikään käsi
ei tartu miekkaan minun puolestani -- loppuniko on käsissä? Loppuniko?"

Ja heittäytyen polvilleen:

"Jupiter, ijankaikkinen, kaikkivaltias, voitko sallia, että minut
surmataan kuin orja? Etkö kykene minua suojelemaan? Oletko suuttunut
minulle? Lupaan sinulle tuhannen nautaa! Koko maailma on leimuava
uhritulena, jos minut pelastat!"

Ja kuullessaan kansan riehuvan jo puutarhassa hän jatkoi:

"Sinä et kykene, raukka? Sinä voiman varjokuva! Sinä tuhmuuden jumala!
Eikö rukoileminenkaan auta? Mitä -- oletko sinä ehkä ainoa jumala, sinä
jota _kristityt_ palvelevat? Auta _sinä_ minua, todista voimasi, osoita
valtasi, ja minä vannon rupeavani kristityksi! -- Kaikki temppelit
muutetaan kirkoiksi -- minä kiellän sirkusnäytännöt, minä annan kastaa
itseni, minä teen mitä ikinä vaadit, kristittyjen jumala..."

Phaon, eräs vapautetuista, huusi hätäisesti huoneeseen:

"Pelasta itsesi, caesar! Sotilaat etsivät sinua!"

"Kuinka? Entäs Anicetus?"

"Makaa surmattuna atriumissa."

Silloin ryömi caesar polvillaan gallialaisten luo ja halaillen heidän
polviaan ähkyi hän:

"Pelastakaa minut -- ketä lienettekin! En ole kysynyt vielä teidän
nimiännekään. Tietysti tulette Reinin legionien lähettäminä minua
pelastamaan: viekää minut sinne! Taikka auttakaa minua pääsemään
Aasiaan. Aasialaiset legionat ovat uskollisia. Minä marssin niiden
etunenässä Roomaa vastaan -- auttakaa minua!"

Lihaskaan ei värähtänyt miesten kasvoilla.

"Seuraa meitä!" sanoi toinen heistä. He riensivät alas portaita Neron
seuratessa kintereillä kykenemättä mitään epäilemään. Yksi seikka
häntä ihmetytti: kuinka miehet tunsivat niin tarkoin palatsin, että
aina voivat empimättä valita tiet, joilla vähimmän tarvitsi pelätä
tapaavansa vihollisia. Mutta kiihtymyksessään hän ei joutanut asiaan
suurempaa huomiota kiinnittämään. Salakäytävien kautta johtivat
gallialaiset caesarin eräästä palatsin takaportista ulos. Siellä odotti
kolme hevosta. Jälleen ihmetteli Nero, mutta ei ehtinyt tälläkään
kertaa kummastustaan ilmaisemaan. Hänen seuralaisensa heittäytyivät
hevostensa selkään. Nero nousi kolmannelle, ja vaiteliaan gallialaisen
nelistäissä edellä, jättäytyi toinen Neron jälkeen, niin että hän tuli
ratsastamaan heidän keskellään kuin vartioitu vanki. He ratsastivat
täyttä laukkaa kaupungin läpi, ohi parveilevien kansajoukkojen. Missä
ratsastajat huomattiin, huudettiin heille: "Seis!" taikka: "Minne
matka?" mutta he eivät huolineet ruveta vastailemaan, vaan kannustivat
ratsujaan entistä tulisempaan vauhtiin. Nero piteli vaistomaisesti
togaansa kasvoillaan, jotta kukaan ei häntä tuntisi.

Kun seurue karahutti Nomentanin portin läpi, tuli heitä vastaan joukko
sotilaita, sulkien tien.

"Minne matka?"

"Caesarin jälkeen."

"Onko hän paennut?"

"Niin sanotaan."

"Te olette siis Neron vihollisia?"

"Verivihollisia", vastasi etumainen gallialainen äänellä, joka
pelästytti Neroa, vaikka hän tiesikin, että vastaus oli annettu
sotilaiden pettämiseksi.

"Onnea matkalle sitten", huusivat sotilaat päästäen heidät menemään.

Kun Nero ratsasti heidän ohitsensa, tempasi tuuli hänen punaisen
vaippansa syrjään. Soihtujensa valossa tunsivat sotilaat hänet. Mutta
ennenkuin he ehtivät ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin huomionsa
johdosta, olivat ratsastajat jo ohi.

"Kautta Styxin", huusi kohortin johtaja, "keskimäinen oli Caesarin
näköinen."

"Minä tunsin hänet varmasti", vakuutti yksi pretorianeista. "Se oli
Nero!"

"Heti perään!" komensi upseeri, ja juoksujalkaa seurasivat sotilaat
ratsastajien jälkiä.

Tällävälin nelistivät nämä alas Nomentanin tietä, kunnes heidän eteensä
ilmestyi Phaonin maatalo. Gallialaiset vaihtoivat silmäyksen ja
kääntyivät Patinariuksen tielle, kunnes he puiston läpi ajaen saapuivat
majalle, jossa Phaonin orjat tavallisesti asuivat. Nero, joka ei
tuntenut seutua, eikä taloa, kysyi peloissaan:

"Minne me menemme?"

"Phaonin taloon."

"Vapauttamani Phaoninko?"

"Niin."

"Hän on minun puolellani?"

"Me toivomme niin olevan."

"Mutta eihän tämä ole palatsi", jatkoi Nero viitaten majaan.

"Se on hänen orjiensa asunto."

"Sinnekö te minut viette?"

"Tietysti? Mikä sinä muu olet kuin orja?"

Tien vieressä seisoi Akte, joka juuri oli palaamassa kaupunkiin. Hän
oli tuntenut Neron. Tuuli kantoi hänen korviinsa sanat:

"Mikä sinä muu olet kuin orja?"

Silloin huokasi Akte ja astui taas tielle. Mutta hän pysähtyi
hämmästyneenä, kun tietä myöten hengästyneenä saapui paikalle juokseva
sotilaskohortti.

"Näitkö Neron?" huusi päällikkö hänelle.

"Näin."

"Minne hän meni?"

"Tuonne,"

Hän viittasi Salarian tielle.

"Opasta meitä."

Akte mietti silmänräpäyksen. Sitten hän lähti sotilaiden edellä
kulkemaan pitkin Salarian tietä, päinvastaiseen suuntaan kuin
pakolaiset olivat menneet.

Nero oli laskeutunut hevosen selästä, samoin hänen seuraajansa.

Kun he lähenivät majaa, ilmaantui ovelle Antonius, katsellen seuruetta
epäröiden. Hän oli heti tuntenut Neron ja muistaen Julian sanoja,
että kosto kuului Jumalalle, hän astui tervehtien syrjään, silmäillen
ihmetellen ohitsensa astuvia, äänettömiä gallialaisia.

Nero oli tuskin huomannut Antoniuksen, kun hän jo riensi tämän luo:

"Mitä -- pretorianieversti? Kuinka olet sinä täällä? Aiotko sinä
vangita minut? Te olette minut pettänyt!" Ja miekkansa vetäen hän
asettui puolustusasentoon.

Mutta Antonius ei liikahtanut.

"Olen pakolainen, caesar", vastasi hän, "ja tarjoan sinulle
vierasvaraisuuttani."

Epäluuloisena astui Nero kynnyksen yli.

"Pakolainenko? Ketä sinä pakenet?"

"Neroa."

Caesar hymyili.

"Neroa", hän toisti, "se olen minä. Kuka sinä olet?"

"Antonius, eräs kristityistä."

Nero hoippui taaksepäin.

"Olen hukassa."

"Et toki, Nero. Minun suojassani olet turvissa."

"Etkö aio kostaa kenenkään puolesta?"

"En kenenkään."

"Et tiedä siis mitään?"

"Kaikki."

"Etkä kosta tovereittesi puolesta?"

"En. Jumala kieltää minua tekemästä sitä."

Tällä välin olivat gallialaiset keskustelleet hiljaa keskenään. Toinen
heistä astui nyt Antoniuksen luo ja alkoi jutella hänen kanssaan. Julia
ja Lucrezia olivat vetäytyneet majan sisäosiin.

Nero oli voipuneena nopeasta ratsastuksesta istuutunut permannolle
seinän viereen. Silloin läheni häntä vaitelias gallialainen:

"Etkö sinä tunne minua, Nero?" kysyi hän hillityin äänin, luoden häneen
kylmän katseen.

Nero ravisti päätään.

"En tunne", hän sanoi. "Tiedän vaan olevani sinulle kiitollisuuden
velassa. Kun taas olen caesar, olen palkitseva uskollisuutesi."

"Sinä et enään tule caesariksi", vastasi synkästi gallialainen.

"Miksi en? Voimani on suuri niinkauvan kuin elän."

"Sinä et elä kauvan."

Nämä sanat pelästyttivät caesaria.

"Ohoh -- mitä sinä tarkoitat? Täytyykö meidän jatkaa matkaa? Ovatko
viholliseni kintereilläni?"

"Verivihollisesi seisoo edessäsi."

"Veri -- viholliseni? Sinä olet --"

Gallialainen tempasi valetukan päästään.

"Silanus."

Nero ponnahti parkaisten ylös. Puutarhasta kuului melua. Siellä olivat
jo sotilaat.

"Minut on petetty!" parkui Nero. Ja kääntyen Silanukseen päin: "Armoa!
Armoa, Silanus! Pelasta minut! Antonius -- apua!"

Mutta Antoniuksen kanssa, joka tahtoi tulla caesarin avuksi, painiskeli
toinen gallialainen, Markus, estäen kristityn pääsemästä häiritsemään
tilintekoa.

Ivallisesti nauraen tarkasteli Silanus vihollistaan.

"Oletko sinä tuntenut armoa, Nero", kuiskasi hän, painostaen jokaista
sanaansa. "Tunsitko sinä armoa riistäessäsi sylistäni Oktavian,
kahlehtiaksesi tuon jalon naisen elämääsi? Tunsitko sinä armoa,
koettaessasi tahrata puhtainta olentoa ja antaessasi pyövelin surmata
hänet jalkavaimollesi mieliksi. Oletko koskaan tuntenut armoa
elämässäsi, joka on ollut vaan loppumaton rikoksien, konnantöiden
sarja? Nyt kuole, pelkuri!"

Jo kiiruhtivat ensin päärakennukseen kääntyneet sotilaat majaa kohti.

Nero, kuullessaan heidän askeleensa ja tietäen olevansa auttamattomasti
hukassa, oli vetänyt tikarin esiin ja asettanut sen kurkulleen. Mutta
ollen liian pelkuri toteuttamaan aikomuksensa hän yritti nousta pakoa
koettaakseen. Silloin tarttui Silanuksen voimakas nyrkki tikarin
kahvaan ja painoi sen caesarin kurkkuun. Tämä hervahti takaisin
verissään lattialle.

"Armoa", hän ähisi; Silanus vastasi potkaisemalla, ja kääntyen sisään
tunkeutuvien sotilaitten puoleen hän kylmästi virkkoi:

"Täällä on Nero. Minulla oli vanha lasku tasattavana hänen kanssaan."

Caesar koetti taas nousta. Hänen jähmettynyt katseensa lensi miehestä
mieheen pysähtyen Silanukseen. Sitten retkahti hän elottomana maahan
veren vuotaessa tummana virtana haavasta.

"Kuka sinä olet?" kysyi gallialaiselta sotilaitten komentaja, jota oli
järisyttänyt kamala näytelmä.

Tämä pudotti viitan hartioiltaan.

"Silanus, eversti caesar Galban palveluksessa."

Upseeri tervehti sotilaineen kunnioittavasti päällikköään, jonka puku
heti ilmaisi hänen arvonsa. Markus, joka niinikään oli heittänyt
valepukunsa ja kantoi kapteenin arvomerkkejä, astui myös joukkoon.
Sanaakaan enään virkkaamatta astuivat molemmat kunniaatekevien
sotilaitten välitse ulos ja hävisivät pian yöhön.

Antonius, joka oli ollut pakoitettu toimetonna katselemaan näytelmää,
astui nyt esiin ja kaartin upseerina komensi sotilaat viemään
senaatille ilmoituksen caesarin kuolemasta. Hän itse Julian ja
Lucrezian kanssa liittyi heihin palatakseen kaupunkiin, jossa hänellä
ei enään ollut mitään pelättävää.

Tämä tapahtui yöllä kesäkuun 9 päivää vasten vuonna 68, siis keisarinna
Oktavian kuolinpäivänä.

Maja, jossa caesar makasi verissään, jäi autioksi. Kun poistuvien
askeleet olivat lakanneet kuulumasta, hiipi Akte pimeään huoneeseen.
Turhaan koetettuaan johtaa harhaan sotilaita, oli hän tullut kuulemaan
caesarin viimeistä huutoa.

Hän verhosi verisen ruumiin vaipallaan, pesi hänen kasvonsa
kyynelillään, voiteli hänen tukkansa ja piti koko yön kuolinvartiota
ruumiin ääressä.

Seuraavana päivänä sai hän senaatilta luvan ruumiin hautaamiseen.

Hän kuletti sen marmooriseen hautakappeliin, jonka Nero jo nuoruutensa
päivinä oli rakennuttanut. Samana päivänä julisti senaatti Galban
keisariksi.



XXVIII LUKU.

TAISTELU PURPPURASTA.


Lokakuun alussa vuonna 68 saapui uusi imperatori Roomaan kansan, joka
odotti parempaa aikaa, tervehtiessä häntä riemulla, ja legionien
ilomielin uskollisuuttaan osottaessa. Mutta mieliala muuttui pian. Jo
Rooman porteilla tapahtui kiusallinen näytelmä. Neron merisotilaat
odottivat siellä häntä pyytääkseen päästä uuden caesarin palvelukseen.
Galba viivytti vastausta, syntyi meteli, ja liian kiihkeänä
sotilaallisessa ankaruudessaan, antoi Galba espanjalaisten legioonainsa
hakata sotilaat kappaleiksi. Siten jätti hän verisen jäljen tielleen
jo Roomaan tullessaan, ja tämä tapahtuma, jota seurasi joukko kovin
ankaroita, osittain aiheettomiakin teloituksia, näytti merkitsevän
pahaa Rooman tulevaisuudelle.

Kansa kävi pian välinpitämättömäksi uutta hallitsijaa kohtaan. Kaarti
nurisi ja sen tyytymättömyys pian levisi muihinkin armeijan osastoihin.

Sillä kannalla olivat asiat kun Antonius, vietyään Julian ja
Lucrezian campanialaiseen maataloon, palasi Roomaan ilmoittautuakseen
keisarillisen kaartin päällikölle, jona edelleenkin oli Tigellinus, ja
pyytäen häneltä eroa upseerinvirastaan. Samana päivänä kuin hän saapui
Roomaan, vietiin Locuste, Neron myrkynsekoittajatar, mestauslavalle.

Tigellinus, joka niin halpamaisesti oli pettänyt Neroa, ei tuntenut
syitä, jotka saivat everstin luopumaan paikastaan, ja hän kuunteli
määrätyllä tyydytyksellä tämän kertomusta. Tyytymättömänä uuteen
herraansa, joka maksoi huonosti ja asetti korkeita sotilaallisia
vaatimuksia, toivoi keisarillisten joukkojen johtaja taas löytävänsä
Antoniuksesta sopivan apumiehen pannakseen toimeen uuden kavalluksen.

"Minä esittelen sinut imperatorille", sanoi hän. "Tänä levottomana
aikana ei tarvita suuria anteeksipyyntöjä lipuilta lähtemisesi
vuoksi. Tunnettu tosiasia, että olit Neron vihollinen, riittää
suosittelukseksesi. Katso sitten kuinka tulet häneen olemaan
tyytyväinen."

"Minä en tule muodostamaan minkäänlaista arvostelua enään
imperatorista", vastasi Antonius, "sillä en aijo enään jäädä paikalleni
keisariuden palvelukseen."

"Sinä aiot siis erota ainaiseksi?" kysyi kenraali ihmeissään.

Antonius myönsi.

"Oletko tyytymätön Galbaan?" urkki Tigellinus.

"En tunne häntä."

"Miksi sitten tahdot jättää kotkat, joita niin kauvan olet palvellut?"

"Koska en tahdo kauvemmin taistella väkivallan puolesta."

Tigellinus, joka oli huomaavinaan tässä vastauksessa peitettyä
kapinanhenkeä, jatkoi urkkimistaan:

"Tahdot ryhtyä vastustamaan väkivaltaa?"

"En; minä voin sitä kärsiä, mutta en tukea."

"Mistä väkivallasta sinä puhut? Minusta tuntuu, ettemme enään ymmärrä
toisiamme."

"Väkivalta, jota tarkoitan, ei ole mikään henkilöllisyys. Jos sen
edustajaa nimitetään Galbaksi taikka Neroksi -- mitä kuuluu se asiaan?
Se on Rooma. Se on se ajatus, joka syntyi Roomassa ja Roomasta
maailman pääkaupungin teki. Siitä luopumisen pidän ensimäisenä
velvollisuutenani."

"Mitä oppia sinä tunnustat, eversti?" arveli päätään pudistellen
Tigellinus, jonka tämä keskustelu saattoi yhä enemmän ymmälle.

"_Kristinoppia_, Tigellinus."

Nyt ymmärsi pretorianien päällikkö upseeriaan. Hän nauroi pilkallisesti
ja käänsi hänelle selkänsä.

"Olet vapaa palveluksestasi."

Antonius antoi pois miekkansa ja riisui yltään kallisarvoisen vaipan,
joka ilmaisi hänen ritarillista arvoaan. Siten oli hän ottanut
ratkaisevan askeleen, joka vei hänet ulos aikaisemman elämänsä
piiristä. Se oli sisältänyt loistoa, rikkautta, kunniaa ja mainetta,
mutta ei totuutta, jota tämä uuden uskon ritari ennen kaikkea etsi.

Omaisuutensa hän jakeli köyhille, pitäen itse vaan sen verran, että
kykeni suojelemaan Juliaa ja sairasta Lucreziaa puutteesta. Sitten
jätti hän Rooman, lähteäkseen rakastamansa naisen ja suojattinsa kanssa
siihen kaupunkiin, joka yleni idässä toisena tulevaisuuden kaupunkina
Rooman rinnalla. Messiaan vaikutuspaikoille tahtoivat he perustaa
itselleen uuden kodin. -- Jerusalem oli sen pienen seurueen päämäärä,
joka eräänä syysaamuna astui laivaan Ostiassa, jättääkseen ainaiseksi
Italian mantereen.

Antonius seisoi aluksen kannella sen enenevällä nopeudella poistuessa
rannasta. Yhä epäselvempänä häämötti manner, kunnes se kapeana viivana
uiskenteli taivaanrannalla, häviten viimein kokonaan näkyvistä.

Julia viittasi kaukaisuuteen. Aurinko nousi juuri purppuran punaisena,
hehkuvana kiekkona merestä heittäen heijastelevia säteitään aalloille.

"Valo voittaa", virkkoi Julia ihastuksissaan, tarkastellen komeaa
näytelmää.

Antonius syleili häntä ääneti. Lähellä istui sairas Lucrezia, höpisten
itsekseen maasta, johon he nyt matkustivat, jossa ei ollut murhia eikä
verta.

       *       *       *       *       *

Italiassa oli syttynyt kansalaissota. Asema Roomassa oli käynyt yhä
jännittyneemmäksi, joukkojen mieliala yhä uhkaavammaksi. Varsinkin
voimakas reiniläisarmeija oli kuohuksissaan, ja suojellakseen
itseään alapäällikköjensä juonilta lähetti Galba uskottunsa Aulus
Vitelliuksen Kölniin. Vitellius oli sotilaille tunnettu entisenä Neron
ystävänä; hänen luonteensa oli jokseenkin sovelias tyynnyttämään
sotilaita, sillä aristokrati hän ei ollut koskaan ollut, eikä hän
sellaisena esiintynytkään. Niinpä Mainziin sijoitetut legionat
hetimiten uuden päällikkönsä saapumisen jälkeen huusivat hänet
imperatoriksi. Samaan aikaan nousi Lusitaniassa Salvius Otho, entinen
Neron suosikki, hehkuvan kunnianhimonsa kannattamana pyrkien itse
sille valtaistuimelle, jolle hänen kerran oli täytynyt luovuttaa oma
vaimonsa. Siten oli Rooman valtakunnassa kolme Caesaria, ja heidän
törmätessä vastakkain syntyi yksi historian verisimpiä kansalaissotia.

Othon puolesta vaikutti Roomassa kaksi upseeria, joita hehkuva viha
Roomaa kohtaan kannusti taas heittämään palavan soihdun keisarilinnaan.
Nämä miehet olivat Markus ja Silanus. Ensimainittu oli kaartissa
hyvin tunnettu ja suosittu; jälkimäisellä oli senaatissa suuri
kannatus. Markus sai Tigellinuksen loistavilla lupauksilla salaa
luopumaan Galbasta. Silanus keräsi senaatissa kaikessa hiljaisuudessa
puolueen, joka tunnusti uuden caesarin. Ja Vitelliuksen tehdessä
Reinillä suuremmoisia sotavarustuksia, kiiruhti Otho suoraan Roomaan.
Ainoastaan muutamien ystävien seuraamana hän öiseen aikaan ratsasti
pääkaupunkiin. Taas lensi hänen katseensa, kuten kerran ennenkin,
uhkaavana keisarilinnaa kohti, jossa nyt Galba pahaa aavistamatta
nukkui pretorianien keskellä.

Otho riensi Zitadelleen. Sinne kerääntyneet pretorianit tervehtivät
häntä caesarina, samoin Galban suututtama meriväki. Tammikuun 15 päivän
aamuna karahutti Otho sotilasparven etunenässä Rooman läpi. Kukaan ei
aavistanut, mitä oli tekeillä. Galba laskeutui juuri Palatinilta, jossa
hän oli ollut uhraamassa Apollolle, kun katu täyttyi sotilaista.

Keisaria seuraava kaartinkohortti tervehti kapinoitsijoita, Tigellinus
itse huusi heidän johtajaansa caesariksi, ja Galban, joka oli ihan
ällistynyt uhkarohkeasta hyökkäyksestä, surmasi eräs hänen omista
upseereistaan. Kansa uuden verilöylyn huumaamana tervehti rohkeata
kapinoitsijaa riemulla, ja muutamia tunteja myöhemmin astui Otho
senaatin imperatoriksi julistamana caesarien valtaistuimelle.

Tällä välin samosi vastakeisari Vitellius Gallian ja Britannian
legionilla vahvistetun sotajoukkonsa kanssa Italiaa vastaan.

Otho osoitti kaikissa valmistuksissaan, ettei nuoruusajan velttoudesta
ollut hänessä mitään jäljillä. Hän varustautui tarmokkaasti
ja uupumattomasti Vitelliusta vastaanottamaan. Bedriacumin,
Pohjois-Italiassa sijaitsevan lujasti linnotetun kaupungin edustalle
kerääntyivät hänen sotajoukkonsa. Kaksi voimakasta armeijanosastoa
oli Markuksen ja Silanuksen komennossa ja jälkimäinen oli jo ehtinyt
antaa tuntuvan iskun eräälle vihollisen sotapäällikölle, Caecinolle,
lähellä Cremonaa. Vastoin sotapäällikköjensä kehoitusta, päätti nyt
Otho, sotamiestensä toivomusta noudattaen, ryhtyä heti taisteluun,
odottamatta moesialaisten apujoukkojen tuloa.

Taistelu, joka syntyi Po-joen rantamilla, käytiin molemmin puolin
raivoisan urhokkaasti. Mutta eräitten päällikköjen luopumisen ja
muutetun taktiikan vuoksi menetti Otho taistelun. Kun yö pimeni, makasi
kentällä kunnialla kaatuneena parhain osa Rooman armeijasta, joukossa
myöskin Markus ja Silanus. Huhtikuun 16 päivän aamulla v. 69 teki
keisari Otho tikarin iskulla itse lopun elämästään ja luovutti siten
ennen aikojaan valtaistuimen, joka oli ollut hänen unelmiensa päämaali.
Joulukuun 20 päivänä samana vuonna kaatui Vitellius joukkojensa
kapinassa. Hänet murhasi Rooman pyöveli mitä julmimmalla tavalla, uuden
caesarin, Vespasianuksen, armeijan kolmelta taholta käydessä Antonius
Primuksen johdolla kaupungin kimppuun.



XXIX LUKU.

JERUSALEM.


Vuorillaan, vastapäätä komeaa Öljymäkeä, sijaitsee Jerusalem, pyhä
kaupunki. Tänne, Kristuksen vaikutus- ja kärsimyspaikalle oli
Antonius asettunut asumaan, aikoen yksinkertaisena käsityöläisenä
ansaita leipänsä. Mutta Antonius ei ollut vielä ehtinyt tutustua
uljaaseen kaupunkiin, kun sitä kohtasivat kovat koettelemukset.
Huhtikuussa vuonna 70 ilmestyi mahtava roomalainen sotajoukko prinssi
Tituksen komennossa Sionin porttien edustalle, aikeissa rangaista
juutalaisia näiden luopumisesta Roomasta. Skopos-vuoren tienoille
leiriytyi roomalainen armeija. Niin kauvas kuin silmä kantoi, välkkyi
roomalaisten aseita ja varustuksia. Kaikkialla kaupungin ympärillä
näkyi Rooman kotkia. Joka puolelta kuului piirityskoneitten jyrinää.

Mutta Jerusalem oli valmistautunut ratkaisevaan kamppailuun. Itse
kaupunki oli hyvin vaikeasti vallattava varustus, joka oli jakautunut
useampiin itsenäisiin linnoituksiin. Pohjoisessa, vihollista vastapäätä
oli niinsanottu uusi kaupunki, Begetha; selkäpuolella uljas,
kullanhohtoinen juutalaisten kansallispyhäkkö Antonia-linnoituksen
turvaamana. Pohjoiseen Sionista oli Akra-vuori, jolla sijaitsevaa
kaupunginosaa suojasi murtamaton muuri. Näiden linnoitusten takana
seisoi kuusisataatuhatta miestä ase kädessä -- Juudan kansan kiihkein
osa, joka oli noussut taistelemaan ainoan Jumalansa kunnian nimessä.

Kukaan ei ajatellut noina kauhun päivinä, jolloin tuhannet kaatuivat
miekan mittelyssä kuin tuleentunut elo niittomiehen viikatteen edessä,
jolloin puolet Sionia makasi raunioina ja kuolemaapelkäämättömät
zelotit valmistautuivat viimeiseen kamppailuun, kukaan ei ajatellut
silloin sitä päivää, joka oli nähnyt juutalaisten kuninkaan riippumassa
Golgatalla ristillä, kansansa pilkkaamana.

Kaksi henkilöä oli kuitenkin Jerusalemissa, jotka polvillaan rukoilivat
tämänkin kansan puolesta marttyyrikuoleman kärsinyttä Vapahtajaa:
Antonius ja Julia. He asuivat Moriah-kaupunginosassa ja heidän
silmiensä edessä tapahtui tuo verkkaan, mutta varmasti edistyvä
hävitystaistelu.

Lucrezian olivat ensimäisten raskaiden piirityskoneiden viskaamat,
kaupunkiin putoavat kivimöhkäleet säikähdyttäneet tylsämielisyydestään.
Kummallinen rauhattomuus oli hänet vallannut; hänen järkensä oli käynyt
selvemmäksi viimeisten veristen viikkojen kuluessa, niin että hän
käsitti missä hän oli ja mitä hänen ympärillään tapahtui.

Oli hehkuvan kirkas kesäkuun päivä, kun roomalaiset, vallattuaan
Antonian linnan, kävivät ratkaisevaan rynnäkköön Temppelivuorta
vastaan. Taisteluiden ja hirveän nälänhädän harventaman armeijan
sydänjoukot puolustivat pyhäkköä. Aikaisin aamulla alotti Titus
pommituksen. Valtavat kallionlohkareet sinkoilivat ilmaan ja putosivat
kauhein jymähdyksin maahan puolustajien alueelle, murtaen muurit,
ruhjoen kaiken, mikä alle sattui. Samaan aikaan alkoi jalkaväki
rynnäkön. Osastoittain kaatui hyökkääjiä puolustajain kivien
murskaamina ja miekkojen silpomina. Juutalaiset valoivat kiehuvaa pikeä
roomalaisten päälle ja kenen näistä onnistui kiivetä muurille saakka,
häntä kohtasi siinä hirveä kuolema. Äkkiä kajahti tuhansista suista
maata järisyttävä huuto: "Temppeli palaa!"

Loppumattomana joukkona kuin lukematon muurahaisparvi syöksyivät Rooman
legionat eteenpäin kaatuneitten veljiensä yli. Heidän voimansa saivat
aina vahviketta yhä uusilta perästä tulevilta joukoilta, kun taas
juutalaisten soturien taistelukyky alkoi vähetä, heidän joukkojensa
arveluttavasti harventuessa.

Paksu tulipatsas leimahti temppelistä taivaalle. Julia oli vavisten
hiipinyt Antoniuksen turviin. Melu oli käynyt huumaavaksi.
Haavoittuneitten huutoihin sekaantui taistelun pauhina. Taivas punertui
Jehovan temppelistä syöksyvien liekkien valosta.

"Missä on Lucrezia?" kuiskasi äkkiä Julia, silmäillen kauhistuneena
ympärilleen.

Antoniuskin säikähti.

"Hän oli juuri täällä", vastasi hän, kiiruhtaen ovelle ja äänekkäästi
huutaen tytön nimeä. Kukaan ei vastannut.

"Lucrezia", huusi Antonius uudelleen. Silloin tuntui hänestä kuin
olisi äkkiä taistelun melu tauonnut, kuin olisi yliluonnollinen
voima pakottanut hetkeksi sekä hyökkäävien, että puolustajien miekat
laskeutumaan. Kuin magnetisen voiman vetämänä suuntautui hänen
katseensa palavaan temppeliin. Sen korkeimmalla harjalla seisoi
naisolento, tukka hajallaan, kädessä juutalaisten lippu. Pieneksi
hetkeksi tuntui hiljaisuus syntyneen; selvään ja kirkkaasti kuului
halki ilman riemuisa huuto: "Kristuksen, voittajan edestä!"

"Lucrezia!" huusi Antonius epätoivon voimin. Mutta ilmestys oli
kadonnut. Savu ja liekit peittivät paikan missä tyttö oli seisonut...

Illalla oli pyhäkkö roomalaisten hallussa. Vangittujen joukossa
olivat Antonius ja Julia, jotka roomalaisina vietiin Tituksen eteen
ja armahdettiin. Kun kahdeksantoista päivän kuluttua myöskin Sionin
vuori oli vallattu, kun lähes puolen miljoonaa ihmistä oli menettänyt
henkensä ja Jerusalemista oli jälellä vaan savuavat rauniot, silloin
sai Antonius luvan asettua muutamien roomalaisten veteranien kanssa
asumaan kukistetun kaupungin paikalle.

Hävitetyn kaupungin raunioilla kukoisti kahden paljon kokeneen
ihmislapsen onni. Yksikseen elelivät he välittämättä paljoa muusta
kuin rakkaudestaan ja uskostaan, joka oli heidät johtanut niin monien
tuskien ja pimeiden päivien läpi valoon. Usein kun illan varjot
laskeutuivat yli seutujen, kun kuului vaan kauvemmaksi leiriytyneen X
legioonan vaimenevaa melua, puhelivat Antonius ja Julia menneisyydestä
ja tulevaisuudesta.

"Kuinka arvoituksenomaista", huomautti nuori vaimo kerran, "on Jumalan
johto. Golgatalta meni hän Roomaan uudestaan ristiinnaulittavaksi; ja
Rooma lähettää sotajoukkonsa Golgataa vastaan, kurittamaan Jumalan
välikappaleena fariseuksia."

"Viisaalle ei tämän tapausten kulun jumalallinen johdonmukaisuus voi
jäädä huomaamatta", vastasi Antonius. "Me ihmiset emme tiedä mitään,
siksi me uskomme. Ja minä uskon, että vielä kerran jumalallinen voima,
voima inhimillisessä muodossa on idästä kulkeva Roomaan, vieden pitkän
erhetyksien ja valheiden yön jälkeen totuuden Golgatalta Roomaan."
[Vuonna 306 huudettiin Constantinus, erään mesopotamialaisen orjattaren
poika, Roman caesariksi. Hän teki kristinuskon valtion uskonnoksi.]

Julia syleili vaieten miestään; yön rauha, joka levisi yli maan, täytti
heidän onnelliset sydämensä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Golgatalta Roomaan - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.