Title: Katinka Rabe - Kirja lapsesta
Author: Kallas, Aino Krohn
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Katinka Rabe - Kirja lapsesta" ***


KATINKA RABE

Kirja lapsesta


Kirj.

AINO KALLAS



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1920.



          Jenny von Pelisskylle
          k. Aachenissa
          ja
          Mary von Bockille o.s. von Pelissky
          k. Varsovassa

       eroittamattomille leikkisiskoilleen, kahdelle
       kaukaiselle varjolle lapsuuden kesämaasta
       omistaa tämän teoksensa

                                   tekijä.

            Eesti, Kallaste 1915
            Suomi, Helsinki 1920.



1.


Katinka Rabe syntyi Hovissa, isovanhempainsa kartanossa, hyvin isossa
vuoteessa, jossa olivat syntyneet, rakastaneet ja kuolleet sekä Rabet
että Fataburit. Alkujaan sen oli teettänyt hänen isänäitinsä isä,
Friedrich Fatabur, itseään ja vaimoaan, inkeriläistä papintytärtä
varten, ja toden teolla, tämän vuoteen mittasuhteista puhuivat
Fataburin vaistot. Näin juuri hän oli sen halunnut: leveäksi kuin
laivan, valmiiksi varattuna sekä elämän alkua että loppua varten,
tummanpunaisesta, kiilloitetusta puusta ja lattiassa kiinni neljin
valtavin jaloin, kaksi sivupylvästä kummassakin päässä.

Ei ole yhdentekevää, kenenkä ja millaisessa vuoteessa syntyy. Ehkä
majailevat edesmenneitten henget sen sijan lähettyvillä, missä kerran
siirtyivät tuntemattomasta näkyväiseen ja taas takaisin. Ehkä he
odottavat tilaisuutta, päästäkseen vielä kerran vastasyntyneen silmin
näkemään ajallisen ihmeet ja maan neljästi vuodessa muotoaan muuttavan.

Friedrich Fataburin olisi voinut luulla vainajanakin pyrkivän kymmeneen
kätkyeen, siksi monta ihmiselämää olisi tarvittu kaikkia hänen
suunnitelmiaan toteuttamaan.

Hän oli vuosisadan alussa oston kautta saanut haltuunsa Hovin,
rappeutuneen aateliskartanon itäisen Suomenlahden rannalla; hän se
myös oli rakennuttanut Hovin nykyisen päärakennuksen, jonka nimi yhä
vieläkin juhlallisemmassa puheessa oli _corps de logis_, samoin kuin
Friedrich Fatabur Hovin vanhimman asujamiston puheissa yhä kuoltuaankin
oli Hovin vanha herra.

Friedrich Fataburin isännyyden alkuaikoina ulottui Mustakorpi vielä
viljelyksiin saakka. Ei ollut mitään varsinaista eroa puiston ja korven
välillä, heti puutarhasta alkoi sama sakea kuusikko, joka yhtenä
ainoana metsäalueena jatkui Vahvaniemeä ja Vehkasuota kohden. Ranta
oli autiota korpea, virstamääriä, -- viljellyistä maista, pelloista,
niityistä, ihmisen askarruksesta maan kamaralla ei merkkiäkään; ei
yhtäkään ihmisasumusta, ei sauhua, niin kauas kuin silmä kantoi,
ainoastaan metsäisiä, ulapan sulkevia saaria ja yhtä metsäisiä rantoja.

Friedrich Fatabur käsitteli luonnonihanaa ja metsittynyttä
maa-aluettaan niinkuin taiteilija löytämäänsä kiitollista aihetta:
hän ryhtyi heti sitä muovaamaan mielikuvansa mukaiseksi. Ja kun hänen
kaikkien uudistustensa yksinomaisena lähtökohtana oli kauneus eikä
suinkaan hyöty tai rahantulo, niin tuli Hovista muutamissa vuosissa
muuan Itä-Suomen kauneimpia maahoveja.

Ensi töikseen Friedrich Fatabur revitti entisen päärakennuksen.
Pietarista saapuneen ranskalaisen arkkitehdin kanssa yksissä
neuvoin hän sitten laati suunnitelman kaksikerroksista, Palladion
tyyliä jäljittelevää puupalatsia varten, joka kohosi kaislaisen
lahden rannalle kuin mikäkin italialainen pikku palzetto. Elettiin
uudestisyntyneen, voittoisan klassillisuuden merkeissä, yksin täällä
jäitten keskelläkin. Friedrich Fataburin uudella keltaisella _corps
de logis'lla_ oli päin maantietä mahtava julkisivunsa, josta leveät,
avonaiset, kahden leikkitykin vartioimat portaat ja kuusi onttoa,
valkoista doorilaispylvästä anastivat suurimman osan. Nämä pylväät sekä
yläkerran iso puolipyörö-ikkuna näkyivät kauas kaupungista tulevalle
maantielle. Rakennuksen molemmat kyljet olivat sensijaan matalat,
kaari-ikkunaiset; sireeni- ja jasmiinipensaikot peittivät ne miltei
tykkänään.

Huonekalut tuotiin samoin suoraan Pietarista; ne olivat kaikki samaa
tummanpunaista puuta kuin vuodekin: suoraselkäisiä sohvia, joitten
käsinojina oli siivekkäitä leijonia, tuoleja, jotka seisoivat riveissä
pitkin seiniä, päällystettyinä suurikukallisilla silkkikankailla;
katosta lattiaan ulottuvia metallikoristeisia kuvastimia,
kynttiläkruunuja, joissa käärmepyrstöiset joutsenet ojokauloin
kannattivat kynttilöitä. Uuninvarjostimissa punoivat silkistä ja
helmistä kirjaillut paimenet ja paimenettaret ruusuköynnöksiä. Itse
uunit sensijaan olivat roomalais-alttareita, Foibos Apollo ohjasi
niitten metalliovissa soihtu kädessä aurinkovaljakkoaan.

Friedrich Fatabur siirsi nyt kauneudenkaipuunsa riippuoksaiseen
hautajaiskuusiryteikköön; hän raivautti yhdellä kertaa kartanoa
ympäröivästä korvesta sata tynnyrinalaa puistoksi. Hovin pinta-alaan
nähden se oli sulaa tuhlausta, mutta se vastasi Fataburin vaistoja:
hän rakasti suuria mittasuhteita, tilaa ja laajuutta; vihasi arkea ja
janosi juhlaa. Hän vähätteli maanviljelyksestä ja karjanhoidosta: hän
tahtoi elämälleen sopivat kehykset, ei muuta!

Puutarha muovattiin niitten kaukaisten esikuvain mukaan, jotka tähän
aikaan kummittelivat jokaisen kunnianhimoisen puutarhurin näyissä, ja
joitten nimet kuuluivat _Malmaison_ ja _Trianon_. Akaasia-,
orapihlaja- ja sireenipensaat leikeltiin muureiksi ja palloiksi, ne
saivat Fataburin käskystä yhä haaveellisempia ja eriskummaisempia
muotoja, leijonien, lohikäärmeitten ja muitten tuntemattomien hirviöitten
hahmon. Puiset nymfit ja amoriinit kätkivät viikunalehdettömät sulonsa
lehvien peittoon. Vastapäätä _corps de logis'ta_ kohosi ihastuttava
leikkikalu, pienoiskokoinen kreikkalaistemppeli, ympyriäisen
ruohopyörylän päärakennuksesta eroittama, ikkuna- ja oviruudut
kirjavaa, moniväristä lasia. Oven rautaruusukkeet, samoin kuin
päätyotsikon puuleikkaukset olivat Fataburin omakätistä tekoa.

Fatabur teetti nyt teitä puistoonsa. Hän raivautti niitä raivolla ja
rakkaudella, ikäänkuin ei olisi koskaan saanut niitä kyllin teetetyksi,
itsepintaisen, pakkomiellettä muistuttavan kiihkon vallassa.
Teitä kierteli pitkin rantaa, joka niemeen, joka poukamaan, niitä
haarautui puiston etäisimpiin osiin, villien, jääkauden aikuisten
kivijärkäleitten keskitse, aina sinne asti, missä puistoalue kuin
huomaamatta yhtyi koskemattomaan korpeen. Oli kuin Fataburin levoton
kauneudenkaipuu olisi kiitänyt lehteviä teitä levähtämättä, vain
hetkeksi pysähtyen vähäisissä roomalaisissa pyörötemppeleissä, joita
hän sinne tänne puiston perukkoihin ja saariin rakenteli.

Fatabur oli pian kiinni uusissa suunnitelmissa. Kaikella, mihin
hän ryhtyi, oli saman lyhyen, kireän jännityksen leima. Hänen
mielenkiintoansa kutakin yritystä kohtaan kesti vain niin kauan, että
se hädin tuskin ehti valmistua; hänen aivonsa olivat ylihedelmälliset
ja tuhlaavaiset; hänellä oli kiire. Hänen yksilöllisyytensä oli
voimakas ja väkivaltainen: aineen oli taivuttava sitä palvelemaan;
meren, maan ja metsän oli muutettava muotoaan, jos Friedrich Fatabur
sitä vaati.

Hän alkoi nyt raivauttaa leveätä maantietä Mustaankorpeen Vehkasuon
ympärille, keskelle synkintä korpiryteikköä ja rämeitä. Rahaa ja aikaa
upotettiin uskomattomissa määrin uuteen tiehen, josta ei ollut mitään
näkyvää hyötyä. Luoja ties, mikä oli pälkähtänyt Hovin herran päähän!
Hän tarvitsi muka ajotien nelivaljakolleen, ja tie raivattiin. Eikä
siinä kyllin, sen piti olla joka paikasta niin leveä, että kahdet
kaleskat mukavasti voivat sivuuttaa toisensa.

Hovin _corps de logis_ oli valmis, puisto raivattu, maantie samoin:
Fatabur saattoi siis aloittaa maalaisseigneurin elämänsä. Hovissa
alkoi vieraanvarainen, huvitteleva aika. Se oli alati kukkuroillaan
vieraita, läheisistä naapurihoveista, kaupungista ja aina Pietarista
asti; kansainvälistä, kirjavaa seuruetta, jonka ainoana elämäntehtävänä
näytti olevan humu ja ilonpito. Metsästysretket, naamiohuvit,
venezialaiset illat, ajo- ja soutumatkat, puutarhajuhlat seurasivat
toisiaan vaihtelevassa järjestyksessä. Siirryttiin hovista hoviin:
Hovista Vonguriin, Vongurista Possuliin, Possulista Rasalahteen,
Tervahoviin, Niemenlauttaan, -- ja taas Hoviin.

Fatabur oli yhtä väsymätön huvien keksimisessä kuin oli ollut Hovia
luodessaan; hän tarvitsi huvituksia kuten kaikki kiihkoaivoiset
ihmiset. Hän rakasti soittoa ja tuotti soittoniekkoja Pietarista, hän
hankki Hoviin kokonaista orkesteria varten tarvittavat soittimet.
Hän pani toimeen Hovin alasalissa soittajaisia, joissa itse esiintyi
selloineen. Mutta hänen erikoisalansa olivat kuitenkin naamiohuvit. Hän
varusti läheisen kaupungin naamiaiset kokonaisilla juhlakulkueilla,
joita viikkomääriä edeltäkäsin valmistettiin Hovissa; vankkureita ja
pyörillä kulkevia veneitä täynnä karnevaalinukkeja, jotka Fatabur itse
paperiseoksesta muovasi ja maalasi. Fatabur rakasti kaikkea yllättävää,
juhlallisen tai karkean haaveellista; hänen nukkekulkueistaan ei
puuttunut mulkosilmäisiä neekerejä eikä irvisteleviä koirankuonolaisia.
Nuket ajoivat pitkin maantietä viisitoista virstaa kaupunkiin, suurten
metsästysvankkurien seuraamina, joissa istui iloisia ja kevytjalkaisia
paimenia ja paljaspovisia paimenettaria. Koko seurue palasi myöhemmin
moninkertaisena Hoviin jatkamaan ilonpitoa puistossa, missä värilliset
lyhdyt valaisivat lohikäärmeitten ja pallojen muotoisia pensaita, ja
mistä kaksi tykinlaukausta sen keräsi aterioille.

Fatabur tunsi tällaisina iltoina päänsä kevyeksi ja vapaaksi; siinä ei
tuntunut ainaista kipunoimista ja surinaa.

Talvisin toistuivat samat retket nelivaljakoin ja kilisevin kulkusin.
Mutta pahat kielet kertoivat, että Fataburin puolison, inkeriläisen
papintyttären kuoltua joku puuteriposkisista paimenimpysistä tai
metsän jumalattarista harva se kerta eksyi niin kauas Hovin puiston
sokkeloihin tai roomalaisiin ja kreikkalaisiin metsätemppeleihin, ettei
päässyt lähtemään, ennenkuin rusosorminen Eos sen salli.

Keskellä loisteliasta ja ilakoivaa elämää kasvoi Fataburin ainoa tytär
Dorothea. Kuusivuotiaana oli hänellä jo pietarilainen soitonopettaja;
hän sai vitsaa, kun ei kyennyt lyhyillä sormillaan ottamaan oktaaveja;
silloin hän eräänä iltana suurella mielentyyneydellä kynäveitsellä
yritti katkoa vasemmasta kädestään sormien väliset jänteet! Ranskaa
opetti hänelle mademoiselle Gaudillion, tanssia herra Bräutigam
lähikaupungista; kahdeksanvuotiaana hän puhui viittä kieltä. Samana
vuonna hän ensi kertaa esiintyi alasalin soittoilloissa, soittaen
Mozartin fantasiasonaatin; hänen mustia, korville kiharrettuja
hiuksiaan piteli ohut kultavanne. Läsnäolijoitten taputuksiin hän
vastasi syvällä, herra Bräutigamin opettamalla niiauksella; sen
jälkeen hän pääsi nukkumaan. Kuulijat olivat haltioissaan; ei kukaan
aavistanut, millä hinnalla oli saatu kehittymään tämä varhainen,
hämmästyttävä taituruus. Fatabur yltyi tyttärensä menestyksestä; hänen
rakkaudessaan Dorotheaan oli samaa täydellisyyden intohimoa, kuten
kaikissa hänen suunnitelmissaankin. Hän vaistosi lapsessa harvinaisen
elämäntarmon, velvollisuudentunnon ja kunnianhimon, ja hän käytti näitä
ominaisuuksia, pakoittaen hänet aamusta iltaan sormiharjoituksiin.

Dorothea kasvoi siis pienestä pitäin pilatuin hermoin; toisaalta ylen
hemmotteleva, toisaalta ylen ankara kasvatus teki hänestä oikullisen,
vallanhimoisen, mutta hyvin lujatahtoisen olennon; hänen kauneutensa
puhkesi ensimmäiseen kukoistukseensa jo kahden- kolmentoista vanhana.
Hän oli siro, pienirintainen, kaula yhtä leveä kuin kasvot, nenä
hienosti käyrä, silmät tummat ja ylpeät.

Fataburin maahovielämää kesti jonkun vuoden, joitten kuluessa Dorothea
ehti täysi-ikäisyyden rajalle; sitten tapahtui perinpohjainen muutos.
Ei kuitenkaan aivan äkkiä, vaan vähitellen. Friedrich Fataburissa alkoi
ilmaantua raskasmielisyyden oireita, jotka yhä tihenivät. Hän alkoi
muuttua tuiki välinpitämättömäksi entisiin mielihaluihinsa nähden,
mikään ulkonainen ei enää piankaan merkinnyt hänelle mitään, hän
alkoi laiminlyödä maatilaansa, puistoansa, rakkaita temppelejään ja
naamiaishuvejaan, yksin soitto-iltojaankin. Häntä alkoi kyllästyttää
ihmisten seura, hän vetäytyi yhä enemmän yksinäisyyteen. Hän laiminlöi
kutsuja eikä vastannut niihin vieraspidoilla; vähitellen lakattiin
häntä kutsumastakin. Hänen aivojensa kiihkotila sensijaan jatkui yhä,
vaikka toisella tavoin: se etsi uusia muotoja.

Hänen halunsa luoda oli kiihkeämpi kuin koskaan ennen, mutta hän
tuhlasi sen kaikenlaisiin muille käsittämättömiin yrityksiin. Kahden
vuoden aikana hän kasvihuoneessaan koetti saada syntymään mustaa
ruusua; hän tuotti ulkomailta tummimmat ruusut, mitä käsiinsä sai,
mutta muunnokset olivat aina sittenkin mustanpuhuvia, eivät milloinkaan
sysimustia; lopulta hän kokeili keinotekoisilla väriruiskutuksilla.
Kyllästyttyään ruusuihin ja värivivahduksiin, hän sisustutti itselleen
kylkirakennukseen täydellisen työpajan, jossa oleili päiväkaudet.
Sähkökokeilut olivat paraikaa muodissa, samoin lasipuhallus; Friedrich
Fatabur kokeili kummallakin. Hänen onnistui vihdoin saada aikaan pieni
keksintökin: uusi laji lasisia kumupohjia soittokoneita varten!

Tämä menestys pöyhistytti häntä; hänen aivoissaan syntyi sama unelma,
mikä niin monesti on askarruttanut samanlaisia huonotasapainoisia
aivoja kuin hänenkin: hän tahtoi luoda ikiliikkujan. Ikiliikkuja --
omasta voimastaan, omasta pakostaan liikkuva, kuten aurinkokunnat ja
tähdet, ikuisesti itsensä uudistava, itse oman voimansa ja liikuntansa
lähde! Siihen mahtuisi Friedrich Fataburin koko rauhattomuus, joka
armotta ajoi häntä takaa yhdestä yrityksestä toiseen, se muuttaisi
hänen levottomuutensa liikkeellepanevaksi voimaksi. Ihmisen
sammumatonta halua toteuttaa, ilmaista itseään, elää kauemmin kuin
elää... Tässä se olisi kaikki, toteutuneena -- ikiliikkujassa.

Fatabur vietti tästälähin yönsäkin työpajassaan. Hän liitti yhteen ja
taas irroitti pyöriä, vipuja ja koneenosia, takoi metallia, puhalsi
lasia, keitti sulattimessa seoksia, joitten tarkoitusta ei kukaan
muu aavistanut kuin hän itse. Hänen niskansa punerti vahvasti niinä
aikoina, kuten aina, kun jokin tuuma sai hänet täysin valtoihinsa,
veri ruokki runsaasti aivoja. On hyvin mahdollista, että hänelle,
viisikymmenvuotiaalle, nyt ikäänkuin yhdellä kertaa peloittavana
selvisi kaikkien yritystensä katoava turhuus. Mitä oli kaikki, mitä hän
oli saanut aikaan? Maa kantoi hänen, Friedrich Fataburin, leimaa, vain
niin kauan, kunnes kasvaisivat umpeen tiet, jotka hän oli raivauttanut;
hänen rakentamansa palzettot ja temppelit kätkivät itseensä lahoamisen
idun; hänen maalaamainsa karnevaalinukkien kohtalo oli joutua virumaan
vinneille. Kokonaiset pilvet puutoukkia, koiperhosia, ruosteen ja
homeen itiöitä odotti vain aikaansa, tuhotakseen hänen elämäntyönsä.
Kerran oli hänestä oleva jäljellä vain metallikirjaimet sellon
varressa. Ikiliikkuja sensijaan, -- kaikkien aikojen _perpetuum
mobile_, -- se oli samaa kuin elää ikuisesti.

Fataburin kamppailu kesti viikkoja ja kuukausia. Se oli sitkeä ja
epätoivoinen, kuten elävän yksilön kapina kuolemaa, hävitystä ja
unhoitusta vastaan. Mutta eräänä päivänä kuului kylkirakennuksen
työpajasta hirveätä melskettä, särkyvän lasin ja metallin rusketta.
Fatabur oli suurella sepänmoukarillaan yhdellä kertaa ruhtonut rikki
kaikki tekeleensä sekä koko työpajan sisustuksen palkeista alkaen.
Kaikki oli turhaa. Yksilön oli kadottava.

Fataburin nähtiin astuvan yläparvekkeelle; hän jäi seisomaan sinne,
metsästyspyssy kädessä. Ukkospilvi oli juuri Hovin kohdalla, ei ollut
kahta sekuntia salaman ja jyrinän välillä.

Friedrich Fatabur alkoi tähdätä muodottomaan pilvivyöryyn, laukaista
pyssynsä aina heti salaman iskettyä. Se oli outo ja kaamea
kilpa-ammunta. Kysymys, vastaus, kysymys, vastaus. Ihminen, maan
asukas, kysyi luojaltaan tarkoitustaan, minuutensa kohtaloa, ja pilvien
takaa tuli vastaus. Rankkasateesta huolimatta kerääntyi koko Hovin väki
puutarhaan, naiset siunailivat, paha riivasi herraa! Mutta yläkerran
avonaisessa ovessa, Fataburin takana, seisoi hänen ainoa tyttärensä
Dorothea, kultavanne mustien hiuksiensa ympärillä. Fatabur tähtäsi ja
ampui; kun pyssyn panos loppui, latasi hän uudelleen. Vastaa, siellä
ylhäällä! Vastaa, jos olet olemassa! Miksi olet luonut minut näin
epätäydelliseksi, näin kykenemättömäksi, ja kuitenkin pannut poveeni
kipinän. Jos lienet luoja, täytyy sinun vihata puolinaisuutta ja janota
täydellisyyttä. Minä uhmaan sinua. Minä kysyn sinulta tulella.

Näytelmää kesti neljännestiiman verran, jolloin ukkosen mahti alkoi
heikentyä, ikäänkuin Fatabur olisi pakoittanut sen vaimentumaan. Hän
ampui viimeisen panoksensa, heitti pyssyn ja meni sisään. Dorothea
istui yläsalin etäisimmässä nurkassa. Fatabur kulki hänen ohitseen ja
katsahti häneen; hänen raukeissa silmissään välähti. "Musta ruusu!" hän
sanoi ja silitti Dorothean mustaa, kiiltävää päälakea. "Musta ruusu?"
hän sanoi vielä kerran hellästi, nöyrästi. Dorothea ei liikahtanut.
Hänen ohuitten huultensa puristus oli luja kuin aikaihmisen.

Tämän tapauksen jälkeen oli Fataburin sisäinen tarmo murtunut, ja hänen
olemuksensa hajanaisuus ja levottomuus yltyivät yhä. Hänen liikkuva
henkensä, joka aina ajoi jokaista aatetta takaa kyllääntymiseen
saakka, jonka aina täytyi kustakin ajatuksesta, nautinnosta, tuskasta
puristaa viimeinenkin pisara hekumaa tai kipua tai sisältöä, teki
kuin täysikäännöksen. Hän oli tullut vakuutetuksi ajallisen elämän
katoavaisuudesta, mahdottomuudesta luoda itselleen iäisyyttä maan
päällä. Hänen sielunsa kääntyi tähtiä kohden joka merkityksessä.

Hän antautui nyt astrologiaan. Hän hankki itselleen kokonaisen
kirjaston astrologisia ja salatieteellisiä teoksia, hän tutki
Swedenborgia, hän asetteli itselleen ja tyttärelleen Dorothealle
horoskooppeja ja kuulusteli tähdistä tulevaisuutta. Ihmiset alkoivat
epäillä hänen järkeään. Hän antoi Hovin viljelykset lampuodin haltuun,
hän astui enää tuskin jalallaan puistoon, hänen monet metsätemppelinsä
rappeutuivat, ja suurta Vehkasuota kiertävää tietä käyttivät vain
lampuodin halonhakkaajat, tuodessaan puita Mustastakorvesta, ollen sen
ainoat ajomiehet; se kasvoi umpeen, ja Mustanjoen kevät-tulva hävitti
siitä osan.

Loppuikänsä Fatabur vietti henkisessä tylsyydessä. Hänen tyttärensä,
kaunis Dorothea, sensijaan oli näinä surullisina vuosina mennyt
naimisiin pietarilaisen Leopold Raben kanssa, joka lunasti appensa
kartanon. Tullessaan noutamaan morsiantaan Leopold Rabe antoi
ripustaa Rakokiven rantapihlajan oksat täyteen oransseja; koko
pitäjä siitä puhui; niitä ei oltu ennen nähty. Itse hän saapui
lumivalkealla soutuvenheellä, äsken Englannista palanneena, poskiparta
englantilaismallisena, kookasvartaloisena, Dorothea Fataburin
istuessa rantapenkillä ruusunpunainen vannehame yllä, -- oranssien
alla, jotka riippuivat suomalaisen pihlajan oksilla, ikäänkuin
olisivat ikänsä siinä kasvaneet. Rakokivi ristittiin siitä lähtien
_Dorotheensitz'iksi_. Dorothea Fatabur seisoi vihillä syntymäpäivänään,
täyttäessään kuusitoista. Häitten jälkeen nuori aviopari teki häämatkan
Italiaan omilla vaunuillaan, eikä vuosi vielä ollut ehtinyt umpeen,
kun Dorothea Rabe jo oli synnyttänyt esikoisensa samassa suuressa
perhevuoteessa, missä nyt vuorostaan oli syntynyt hänen poikansa tytär.



2.


Friedrich Fataburin kreikkalaistemppelissä, jonka permannolle valo
lankesi outoina, kirjavina läikkinä värillisten ikkunaruutujen lävitse,
riippui seinillä hänen vävynsä, Hovin nykyisen omistajan, Leopold Raben
koko esi-isäin muotokuvakokoelma. Se ei suinkaan ollut suuren suuri:
Abraham Rabe, suvun kantaisä ja hänen puolisonsa, Elisabeth Maria
Balzer sekä heidän kuusi poikaansa, joista Leopold Rabe oli nuorimman
edellinen, kolme kummallakin puolella seinää.

Suku oli nousukassukua; nopeasti, satumaisen onnenkeikauksen kautta
varallisuuteen ja hienostukseen kohonnutta. Sen oli käynyt hyvin tässä
maailmansa; sillä oli ollut onnen tikapuut kehtonsa ääressä.

Kantaisä, Abraham Rabe, oli kreikkalaistemppelissä riippuvassa,
tuntemattoman pietarilaisen taiteilijan maalaamassa taulussa
kuvattu rikkautensa ja kunniansa päivinä. Hän läheni siinä iältään
viittäkymmentä, mahdollisesti oli sen jo sivuuttanutkin; hänellä
oli yllään siniverkainen hännystakki, kaulassa moitteeton röyhelö,
rinnassa koreili ritarimerkki nauhoineen. Näin varustettuna hän
oli muhkea katsella. Hänen nousukaspiirteensä olivat hyvinvoivat
ja rehevät, silmät viekkaat, hymyilevät ja sangen hyväntahtoiset,
kahvinruskeat, suu pieni ja hekumallinen, leuanpyöristys pettämättömän
aistillinen. Tukassa ei näkynyt ainoatakaan valkeaa haiventa. Näitten
englantilaismalliin sileäksi ajeltujen kasvojen verevässä pyylevyydessä
ja olutpunerruksessa oli sekä entistä leipurinsälliä että rikastunutta
oluenpanijaa, aavisti, että Abraham Rabe itsekin oli osannut tyhjentää
haarikkansa. Niissä oli erinomaisen hilpeämielistä, loistavaa ja
miellyttävää itsekkyyttä ja ilakoivaa, rynnistävää elämänhalua, mutta
ruskeista silmistä säteili sen lisäksi äly ja oikean onnenpojan
järkkymätön itseusko.

Abraham Rabessa oli jo itänyt rabelainen vaellus- ja seikkailuhalu,
josta myöhemmin tuli muuan suvun itsepintaisimmin periytyviä
ominaisuuksia. Raben suku oli aikoinaan siirtynyt Pohjois-Saksasta
Itämeren saarelle, josta se sitten alkoi lähetellä haarojaan joka
ilmansuuntaan. Siihen oli kaiken todennäköisyyden mukaan sekaantunut
pisara vendiläistä verta, joka poltti siinä kuin kipinä. Sillä oli
selvät paimentolaisvaistot, halu vaeltaa, kuulla herkeämättä korvissaan
kaukaisten ja tuntemattomien seutujen ja rotujen kutsun, vastustamaton
veto sekoittaa verensä kymmenkuntaan eri kansallisuuteen ja sittenkin
säilyä puhtaana. Kaikesta vieraasta verestä huolimatta ilmestyivät
kuitenkin rabelaiset rotutunnukset, matala, viileäviivainen otsa
ja pyöreä, aistillinen suu, uudelleen kehdoissa, jotka keinuivat
Länsi-Afrikan kuumepuitten alla tai kannettiin suomalaisen pihlajan
katveeseen.

Oli säilynyt vanha alasaksalainen perhekronikka, joka kertoi Abraham
Raben lähdöstä pohjoissaksalaiselta kotiseudultaan keisarinna
Katariinan aikuista Pietaria kohden. Sen alku kuuluu näin:

"Ja kun kunniallinen ja arvon koulumestari David Erdmann Rabe oli
opastanut esikoistaan Abrahamia kaikkinaisissa hyödyllisissä, niin myös
Herrallemme otollisissa taidoissa, kuin ovat Vähä ja Iso Katkismus,
Virsikirja ynnä Psalttari ja Herramme Pyhät Evankeliumit, ja kun
yllämainittu Abraham Davidinpoika vielä oli kotikirkossaan nauttinut
Pyhää Ehtoollista ja näin henkeään vahvistanut, niin sulki isä hänet
esirukoukseensa, näin sanoen:

"'Poikani ja esikoiseni Abraham, nyt olen tehnyt menestyksesi eteen,
mitä olen kyennyt, nyt mene ja katso, mitä maailma sinulle antaa, joka
tosin on juuri julma lohikäärme ja monet nielee lihoineen ja luineen,
ettei heistä pyrstöä eikä ruotoa jäljelle jää. Tässä on sinulle
hopeinen kruununtaaleri, ja nyt mene Herran nimeen ja pidä itses
Jumalan tykö äläkä katso ylön Hänen sanaansa eikä Hänen armopöytäänsä,
vaan käytä niitä ahkerasti, ettes kiusaukseen lankeisi ja häpeään
tulisi, ja nyt mene Herran nimeen.' Äiti pani Abrahamille salaa taskuun
vielä kaksi guldenia ja itki, ja kaikki kolme sisarta, Beata ja Lotta
ja Sophiechen itkivät, sillä heitä aavistutti, etteivät enää veljeänsä
Abrahamia tässä elämässä näkisi, mutta veli Hans ei vetistellyt, vaan
työnsi kätensä housuntaskuihin ja sanoi, niinkuin oli kuullut isänsä,
koulumestari David Erdmann Raben sanovan: mene Herran nimeen! ja antoi
hänen mennä."

Abraham Rabe oli yhdeksäntoistavuotias tullessaan keisarinna
Katariinan aikuiseen Pietariin. Hänen pituutensa oli kolme kyynärää
ja kolme tuumaa, hänen koko varallisuutensa isänsä kruununtaaleri ja
hopeinen taskukellonauris. Hänellä oli Pietarissa muuan setä, joka jo
aikaisemmin oli totellut rabelaista vaellusvaistoa ja saanut paikan
hoviorkesterissa; tämä setä hommasi veljenpoikansa leipurinoppiin
keisarilliseen hovileipomoon.

Abraham Raben elämä keisarillisen leipurin luona ei alussa missään
suhteessa eronnut muitten leipurinoppilaitten elämästä; hän teki samaa
työtä kuin kaikki muutkin, sotki joka jumalan ehtoo taikinan, hihat
ylöskäärittyinä, lämmitti leivinuunia, lakaisi lattioita, makasi
lautalavitsalla toisten kuorsailevien sällien parissa ja kuunteli
heidän turinaansa tulevaisuudesta, jonka ylin vertauskuva kullekin
kangasti paksun, kultaisen rinkelin muodossa. Abraham Rabe pysyi vaiti
eikä milloinkaan ilmaissut tulevaisuudentuumiaan; totta puhuen hänellä
ei niitä ollutkaan, mutta sensijaan jotain muuta, suuri, iloinen elämän
uteliaisuus, oikea ahmattius; hän oli kyllä puraiseva palansa elämästä!
Kello kolmelta he nousivat leipomaan, vierittivät leipiä ja työnsivät
ne uuniin. Keisarillinen taikina oli erikseen, sen sekoitti mestari
itse, ja siitä nousi kutkuttava maustimien haju.

Niin oli kulunut jonkun aikaa, eikä mitään sen merkillisempää ollut
tapahtunut. Mutta eräänä päivänä sairastui se sälleistä, jonka toimena
oli joka päivä viedä keisarilliset leivokset linnaan. Mestari tarkasti
joukkoaan; hänen katseensa pysähtyi rügeniläiseen lukkarikoulumestarin
poikaan. Muhkea poika, silmät rohkeat ja vallattomat, pituus kolme
kyynärää ja kolme tuumaa, pää poikamaisesti kallellaan, ja elämänhalua
pursumassa joka huokosesta!

Vaali sattui Abraham Rabeen. Sälli sairasteli aikansa ja kuoli, ja niin
jäikin hänen toimensa yhdeksäntoistavuotiaalle Abraham Davidinpoika
Rabelle.

Abrahamin elämä ei itse asiassa muuttunut tämän tapahtuman johdosta; se
oli samaa leipomista, uunin lämmittämistä, hikoilemista, makailemista
kuin ennenkin. Mutta siihen oli tullut lisäksi ihme, ikäänkuin
unennäkö, johon hän tiettynä hetkenä vaipui. Ja tämä unennäkö oli
täynnä kultaa, purppuraa ja norsunluuta.

Kello yhdeksän aamulla Abraham tästä lähin hankasi terveväriset
kasvonsa kiiltävän puhtaiksi, pukeutui valkoiseen leipuriesiliinaansa
ja lakkiin ja lähti linnaan, kori käsivarrella. Hänen täytyi sivuuttaa
lukemattomia vartijoita ja kamaripalvelijoita. Hän kulki useitten ja
pitkien salien läpi, jotka tuntuivat hänestä loppumattomilta. Niitten
upeus ja korkeus, lattian ja katon koristeet, huonekalujen kulta ja
silkki, kuvastimet, jotka olivat kuin viileitä vedenpintoja, suuret,
ikäänkuin liikuskelevat ja elehtivät maalaukset seinillä, -- kaikki
hämmensi häntä, hän epäili todella näkevänsä unta, hän kompasteli
liukkaalla lattialla, arkaili omia askeleitaan. Mutta samalla hän
tunsi outoa ja mieluista levottomuutta, kaikki hänen nuoret aistinsa
heristyivät tätä prameutta vastaanottamaan, hän viivytteli, alkoi
katsella ympärilleen, rohkein, nauttivin, omistushaluisin silmin.
Kummallisia hyvän olon väreitä kulki hänen nuoren olemuksensa lävitse.
Hän olisi suonut, että koko maailma olisi ollut yksi ainoa suuren-suuri
sokerikakku, vaahtokermaa päällä. Herkkusuu, herkkusuu, hän sanoi
itselleen.

Viimeinen ovi aukeni, hän joutui jonnekin puolihämärään, paksut,
silkkiset verhot estivät häntä näkemästä, ihmeellisiä tuoksuja
tunkeutui hänen nuoriin ja ahnaisiin sieraimiinsa. Valkoinen,
hyvin täyteläs käsi, joka säkenöi sormuksista, ojentui kohti hänen
leivoskoriaan ja valitsi umpimähkään leivoksen; sen jälkeen sama käsi
ojensi sen hänelle. Hän otti sen vastaan, rohkenematta koroittaa
katsettaan; suuriakaan kursastelematta hän alkoi sitä pureskella.
Tämä kuului hänen toimeensa, hänen oli Hänen Majestettinsa keisarinna
Katariinan nähden syötävä leivos, "koska keisarinna myrkkyä pelvolla
ajatteli". Ja vanha kronikka lisää lohduttavasti: "Se maistui hänestä
makoiselta, sillä eipä hovileipuri totta totisesti huonoimmasta
taikinasta keisarillisia kyrsiä leiponutkaan."

Ovet sulkeutuivat hänen jälkeensä, hän oli kadulla, suurkaupungin
niljakas sumu ympäröi häntä. Hän oli taas kuumassa leipomossa,
hikoilevien, isoäänisten toveriensa parissa. Hän heräsi kuin
unennäöstä. Ja hän alkoi odottaa tätä unennäköä. Se tuntui hänestä
todellisemmalta kuin kaikki muu. Hänen oli sietämätön ikävä
kullanloistavia saleja, kiiltäviä lattioita, salaperäistä tuoksua.
Mikään ei enää merkinnyt hänen elämässään mitään kuin tämä aamuhetki.
Joku vieras teki hänen työnsä, joku vieras sotki taikinan, vieritti
leivät.

Eräänä päivänä keisarinna kysyi häneltä, hänen paraikaa pureskellessaan
leivosta:

"Mikä sinun nimesi on?"

Abraham Rabe ei ollut milloinkaan kuullut tätä ääntä, keisarinna ei
tähän saakka koskaan ollut häntä puhutellut. Leivosten valinta ja
syönti oli tapahtunut aina täydellisen hiljaisuuden vallitessa.

"Abraham Davidovitsh, teidän majesteettinne", hän änkytti.

Hänen edessään oli häikäisevä koko silkkiä, kultaa, jalokiviä ja
valkoista ihoa.

"Olenko nähnyt sinut ennen, Abraham Davidovitsh?"

"Teidän majesteettinne, minä olen kolmen kuukauden ajan tuonut teidän
majesteetillenne vehnästä."

"Hyvä. Kuinka vanha olet, Abraham?"

"Yhdeksäntoista, teidän majesteettinne."

"Hyvä, se miellyttää minua, Abraham. Kuinka pitkä olet?"

"Kolme kyynärää, kolme tuumaa, teidän majesteettinne."

"Hyvä, se miellyttää minua. Abraham, sinä voit pyytää, minkä armon
haluat."

Alasaksalainen kronikka, tämä hilpeämielinen selonteko "Unkel
Abrahamin" ihmeellisistä vaiheista keisarinna Katariinan hovissa,
jatkaa:

"Tuhat tulimmaista, nielaisipa Abraham silloin vikkelästi loput
leivoksesta ja sanoi kumartaen niin syvään, että leipurilakki hipaisi
keisarillista lattiaa: 'Teidän majesteettinne kaikkein korkein armo
on niin sydäntäni sykähdyttänyt, että aivoitukseni on typeryydellä
lyöty. Antakoon sentähden hänen keisarillinen armonsa minulle viikon
ajatusaikaa.'

"Tämä puhe kelpasi keisarinnalle, ja hän viittasi vasemmalla kädellään,
mikä merkitsi niin paljon kuin: nyt voit mennä!

"Mutta kadulle tultuaan tunsi Abraham Davidinpoika povessaan vimmatun
tappeluksen. Siellä istuskeli kuin kaksi eri Abrahamia, jotka kumpikin
pitivät oman päänsä. Ne huusivat ja reuhasivat niin, että pää oli
pyörälle mennä. 'Juuttaat, riitapukarit, peijuonit!' hän huusi heille
nyrkkiä puiden. Mutta Abrahamit tappelivat vain vimmatusti ja kävivät
molemmat hänen kimppuunsa.

"'Aasi, pökkelö, latuskainen kampela! Entä jos keisarinna unohtaakin
koko asian, kun et heti pyytää hoksannut. Etkä tohdi itse puhua,
ennenkuin hän sinua puhuttelee. Pässinpää olit, Abraham!'

"Mutta Abraham N:o 2 vastasi: 'Mitä tyhjiä vatkutat? Ei ollutkaan se
eilisen pojan temppu, vaan aikamiehen teko. Ei huolta mitään, Abraham!
Nyt ehdit tuumia tämän kohdan pitkin ja poikin.'

"Siihen sanoi Abraham N:o 1: 'Mitäs jos ottaisin ja sanoisin: armon
rouva, antakaappas minulle satatuhatta hopearuplaa?'

"'Äläpäs', sydämystyi Abraham N:o 2, -- 'kaunis juttu, poikaseni.
Entä jos keisarinna julmistuu ja käskee sinun hakea satatuhattasi
siperialaisista hopeakaivoksista. Noudappas ne sieltä, käenpoikaseni.'

"Nyt tuskastui Abraham N:o 1. 'Mitäs minun sitten pitää tekemän?'

"Abraham N:o 2: 'Ja sen minä vain sinulle sanon, älä pyydä häneltä
rahaa. Malta mieles, aasi, isäsi David Erdmann Raben siunaus rakentaa
sinulle vielä huoneita. Rahvas juo kuin reikä ja aina vain samaista
siunattua votkaa. Mitäs jos panisit heille lasillisen bieriä,
oikein kunnon stralsundilaista, tai vaikkapa itse William Jackin
englantilaista olutta. Ihmiset olisivat iloisia, mutta järki jäisi.
Niin, niin, Abraham poikaseni, tämä on neuvoni, rupea olutpanijaksi.'

"Niin kiistelivät Abraham N:o 1 ja Abraham N:o 2 sydänyöhön saakka.
Kovalla lautalavitsallaan maaten Abraham Rabe tunsi, kuinka ne
painiskelivat hänen sisuksissaan, niin että lavitsa rusahteli. Vihdoin
sai uni heistä voiton, mutta kello kolmelta he yhdessä astuivat
taikinatiinun ääreen ja olivat heti tukkanuottasilla. Hän kuuli heidän
soimaavan toisiaan aasiksi, nahjukseksi, jänishousuksi ja sitäkin
hullummaksi. Mutta kun he kyllin olivat toisiaan peitonneet, jäi kuin
jäikin Abraham N:o 2 voittajaksi. Niin oli temmellys tauonnut, ja
Abraham saattoi lähteä leivoksineen linnaan."

Vanha kunnon kronikka on erinomaisen siveä ja pidättyväinen; ehkäpä
se myöskin oli hieman ymmällä, oliko todella niin suuri kunnia kohota
leipurinsällistä keisarilliseksi rakastajaksi. Se kertoo vain, että
keisarinna suvaitsi antaa Abrahamin odottaa turhaan kahdeksan päivää,
jona aikana Abraham oli halkeamaisillaan kiukusta ja itsesyytöksistä,
mutta senjälkeen otti hänen pyyntönsä armoihinsa ja omasta
aloitteestaan tarjosi hänelle rakennuspalstan Nevskin varrella ja
kolmekymmentätuhatta hopearuplaa.

"Ja Abraham lankesi polvilleen ja rukoili itse taivaan Luojaa
lahjoittamaan runsaasti laupeutta Hänen Majesteetilleen, ja keisarinna
heltyi ylen helläksi ja iloitsi, että hänen hovileipurinsa oli toista
maata kuin faaraon hovileipuri, joka kepposistaan sai hirttonuoran
palkakseen."

Abraham Rabe ei enää tästä lähtien vienyt leivoksia keisarilliseen
linnaan, hän rikastui nyt nopeasti, kadotti vaellushalunsa ja kohosi
kronikan mukaan kauppiassäätyyn ja lopulta kaupunginneuvostoon ja
suureen arvoon.

Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Abraham Rabe nai Elisabeth Balzerin,
kauniin ja hyvämaineisen porvaristyttären, jonka kanssa hänellä oli
kuusi poikaa.

Fataburin temppelissä riippuvassa maalauksessa Elisabeth Rabe
esiintyy kunnianarvoisena, luonnon vaatimat tehtävänsä jo täyttäneenä
matroonana, rikkaana porvarisrouvana, joka syvään uurretun leningin
liiviä pingoittavilla rinnoillaan oli ruokkinut kokonaisen uuden,
rikkauteen ja tietoon rynnistävän suvun.



3.


Ensimäinen tuoksu, mikä kohtasi vastasyntynyttä rabelaista tyttölasta
Fataburien isossa vuoteessa Hovin kylkirakennuksessa, oli jasmiinin.
Kapea, pieniruutuinen kaari-ikkuna oli raollaan, ja valkeain
musliiniuutimien taakse tunkeutui alaverannan penkereeltä tuhanten
kermanvaaleitten kukkaterien tuoksu.

Se oli imelähkö, hienosti raukaiseva, sydänkesäinen.

Hänellä oli muuten ollut erinomainen ja sopimaton kiire kirjavaan
elämään, tällä rabelaisella tyttölapsella. Olisi voinut luulla hänen
aikovan hyvin kiihkeästi vaatia siitä osansa. Hänen syntymänsä
sydänkesällä oli yllätys. Kaikkien ennakkolaskujen mukaan sen olisi
pitänyt tapahtua vasta kuukautta myöhemmin kaupungissa, missä
hänelle oli valmiiksi varattu lääkärit, viisaat vaimot ja kokonainen
korillinen pienen-pieniä vaatteita. Mutta hänenpä päähänsä pälkähtikin
tulla maailmaan jasmiinien kukinta-aikana ja tuottaa tulonsa
äkkiarvaamattomuudella paljon häiriötä Hovin nykyään ylenmäärin
säntillisessä elämässä.

Seurauksena oli, että rabelainen tyttölapsi sai ensi matkallaan
tulla toimeen enemmän tai vähemmän omin neuvoin ja tyytyä verhokseen
setä Koljan, puolalaisen eversti Wrenskyn paitaan, ensimmäiseen
vaatekappaleeseen, minkä päättömäksi säikähtynyt palvelustyttö sai
siepatuksi. Tämä kahdeksantoistavuotias hämäläistyttö oli muuten ainoa
ihmisolento, joka oli läsnä Raben suvun nuorimman syntyessä, sillä
Mummulin osanotto oli päättynyt siihen, että hän oli luovuttanut
huoneensa ja vuoteensa, lähettänyt kaksivaljakon läheiseen kaupunkiin
ja joka neljännestunnin kuluttua ilmestynyt kynnykselle kysymään
miniänsä vointia.

Puolalaiseen paitaan käärittynä Katinka Rabe nyt äitinsä vieressä
maaten suoritti ensimmäisen vastaanottonsa.

Mummuli, vanha rouva Dorothea Rabe, tunnusteli vastasyntyneen
kissamaisen pyöreää, tiheän tumman tukan peittämää päätä, matalaa,
suoraa otsaa, miltei ympyriäistä suuta ja pitkiä jäseniä, ja sanoi
ranskaksi tyttärelleen, Agnes Wrenskylle:

"Une vraie Rabe, -- Dieu soit bénit!"

"Eine echte Rabe", hän toisti hyvänsuovasti kehoittaen miniälleen,
joka aroin, lauhkein silmin vuoroin katsoi anoppiinsa, vuoroin
vastasyntyneeseen, otsassa kaarevat, huolestuneet rypyt. "Gott sei Lob
und Dank!"

Maria Rabe loi silmänsä alas, hän ymmärsi: ainakaan ei lapsi ollut
mikään Blom!

Sen jälkeen Mummuli kääntyi matami Petterssoniin, joka kolmileukoineen,
juoruineen ja laukkuineen oli vyörynyt vaunuista ja nyt epätietoisena
availi laukkuaan, -- tällä kertaa armollisin elein:

"En äkta Rabe, madam Petterson, Gud ske lof!"

Jos kenenkä, piti toki Mummulin tietää, mikä oli oikea Rabe, mikä
ei, -- hänen, joka, vaikka itse vieraasta suvusta lähtöisin, oli
synnyttänyt maailmaan neljä oikeata Rabea, täsmälleen aina neljä vuotta
kunkin lapsen väliä!

Hän seisoi vuoteen jalkopäässä, lyhyenä, lihavahkona, pieni,
harvinaisen kaunismuotoinen pää mustan pitsitanun verhossa, jonka
alta kaksi harmaantuvaa, hyvin säännöllistä kierresuortuvaa ulottui
kaulalle. Sileistä kasvoista tuikahti kaksi älykästä, tummaa
valtiatarsilmää.

Eikä mikään olisi estänyt Mummulia kertaamasta samaa tärkeää vielä
virheettömimmillä englannin-, venäjän- ja italiankielillä, vieläpä
mehevimmällä viipurinmurteellakin!

Maria Rabe jäi yksin vastasyntyneen kanssa. Hänen kätensä lepäsivät
vihreällä silkkipeitteellä, isot kädet, täynnä teerenpilkkuja. Ohuet,
silkkikuituiset hiukset olivat kahdella pikkuruikkuisella palmikolla;
venyneissä korvalehdissä entisten renkaitten arvet.

Saunakukkateen ja jodin haju taisteli jasmiinintuoksun kanssa.
Puutarhasta kuului Mirka Wrenskyn venäläisen imettäjän ja Sofia
Ivanovna Billerin äänet. Sitten alkoi hienokseen sataa, kaikki hiljeni,
kuului ainoastaan sateen ääni jasmiinipensaikosta.

Maria Rabe tunsi suurta heikkoutta, hän vaipui horroksesta toiseen.
Mutta joka kerta hänen tuntoihinsa tullessaan ilmestyi sama ajatus,
mikä oli häntä seurannut koko tämän hänen ensimmäisen ja myöhäisen
raskautensa ajan.

Hän tunsi itsensä, ruumiinsa, sielunsa, koko olemuksensa vain ikäänkuin
läpikulkupaikaksi jollekin vieraalle, mikä hänessä oli kasvanut,
hänestä kuukausmääriä ravintonsa saanut ja nyt hänen ruumiinsa kautta
elämästä osalliseksi pyrkinyt.

Hän oli antanut lapselle elämän, ei muuta. Kaikki muu oli vierasta, ei
lihaa hänen lihastaan, eikä verta hänen verestään. Hän tunsi nyt jo
vastasyntynyttä kohtaan samaa arkuutta, mikä häntä aina kesäisin kalvoi
Hovissa Raben suvun parissa, Mummulin, Grosspapan, miehensä sisarten,
veljien, kälyjen, lankojen ja sukulaisten keskellä.

Hän oli tosin synnyttänyt sen, mutta Mummuli oli oikeassa, kuten aina,
-- se oli alun alkaen oleva Rabe, oikea Rabe. Hovi oli ottava sen
haltuunsa, omistava sen omakseen, riistävä sen häneltä, kuten se joka
kesä otti häneltä hänen miehensä, poikapuolensa, yksin palvelijansakin.

Kaikki oli täynnä vierasta ja hänelle sisimmässään iäti vieraana
pysyvääkin henkeä, huone, vuode, jasmiinit!

"O store, allsmäktige Herre Gud!" Maria Rabe rukoili, hänen kätensä
liittyivät ristiin silkkipeitteelle. Vastasyntynyt sensijaan nukkui,
tällä kertaa serkkunsa Mirka Wrenskyn kapaloissa, sinertävä nyrkki
pyöreällä suullaan.

"Herre Gud, -- Jesus, vår Frälsare, -- älä anna tälle lapselle
ajallista kauneutta, joka on kuin ruoho, mikä tänään kukoistaa ja
huomenna pätsiin heitetään ja vie synnin, kiusauksen ja kadotuksen
teille. Anna hänen olla samanlainen kuin kaikki muut, -- kuin kaikki
muut...!"

Wilhelm Raben pojat ensimmäisestä avioliitosta, äskensyntyneen
tyttölapsen velipuolet, olivat vihdoin saaneet vanhan Fataburin
aikuiset leikkitykit pylväsportailla kuntoon.

Kuului pamaus, joka herätti vaakkuvia vastalauseita rantakujan
koivuista.

Vastasyntynyt aukaisi silmänsä, jotka olivat kuin kaksi tyhjää,
tummaa kalvoa, -- ne eivät nähneet mitään, yhtä vähän kuin korvatkaan
kuulivat, -- sielu niissä nukkui yhä hiljaista, ulkomaailmasta
tietämätöntä untaan.



4.


Maria Raben ja matami Petterssonin yhteisistä ponnistuksista ja
edellisen kyynelistä huolimatta, ei Maria Rabe kuitenkaan kyennyt itse
imettämään vastasyntynyttä; siihen ei voinut kerrassaan mitään. Mummuli
määräsi siis otettavaksi imettäjän. Piispansaaresta tuotiin muuan
seitsemäntoistavuotias tyttö, joka oli palvellut vuoden venäläisen
upseerin perheessä, missä puolalainen tensikka oli laittanut hänelle
lapsen. Vartavasten kutsuttu lääkäri tutki hänet ja julisti täysin
terveeksi eikä toisin voinut ollakaan; hän oli tanakkaa tekoa päästä
jalkoihin. Hänen nimensä oli Anni Syrjänen, ja hän lauloi aina,
milloin ei syönyt tai puhunut. Hän ei tosin saanut niin koreita helyjä
ylleen kuin Mirka Wrenskyn venakko, joka kulki päässä tulipunainen
silkkitanu nauhoineen, -- mutta uusi karttuunileninki lohdutti
hänet täydellisesti. Hänen kolmiviikkoinen poikansa sitävastoin jäi
ruokolle Piispansaareen muutaman kalastajanlesken luo, sai kuukauden
kuluttua poltteita ja kuoli. Kukaan ei häntä surrut, ei edes hänen
oma äitinsä, eikä kenenkään mieleen juolahtanut pitää muuta kuin
tuiki luonnollisena, että Katinka Raben elämä heti alussa maksettiin
kokonaisella ihmishengellä.

Alkaa siis kasvaa uusi ihmisolento, omien salaisten lakiensa
mukaisesti. Kirkonkirjassa hänen nimensä on kokonaisuudessaan
Catharina Dorothea Adèle Maria Rabe, mutta siitä huolimatta kaikki
sanovat Katinka. Hänen vanhemmikseen on merkitty Wilhelm August Rabe
ja hänen vaimonsa toisesta avioliitosta Maria Gustava, omaa sukua
Blom, mutta todenteolla hän on myös Friedrich Fataburin, inkeriläisen
papintyttären, Abraham Raben, Elisabeth Balzerin, Ananias Blomin,
Dorothea Fataburin jälkeläinen. Olisi turha luulla, että luonto tätä
pientä ihmisalkua varten olisi vaivautunut luomaan jotain aivan
uudenuutukaista, kun sillä kerran oli käytettävänään näin suuri joukko
valmiita aineksia. Päinvastoin, kaikki kertaantuu, kaikki on jo ollut
ennen olemassa: ylähuulen yhteydessä pysymätön, aina avoin alahuuli,
sileät, kihariin taipumattomat hiukset, silmätkin, joista toinen
on lyhyt-, toinen taas pitkänäköinen. Uutta, todella uutta on vain
yhdistelmä, jonka nimi on Katinka Rabe. Milloinkaan eivät solut, nuo
pikkuiset, liikkuvat renkaat, liity kohtalokkaassa karkelossaan juuri
täksi kuvioksi. Se on vain tämän kerran olemassa, tällä avaruudessa
kieppuvalla tähdellä, vain tämän ainoan kerran, ei koskaan ennen eikä
jälkeen.

Elämä kajastaa vielä kuin läpi syvän kuullon. Niinkuin katsoisi sitä
läpi vesikerroksen tai paksun lasin, pyöreän pullonpohjan, näkee eikä
näe. On liikuntaa, hyörinää ja puuhaa, johon itse ei ota osaa; on vielä
kuin kaiken ulkopuolella; on valoja ja ääniä, joitten merkitystä ei
tiedä.

Valkoinen, punaraitainen matto juoksee kuin valkohiekkainen tie.
Huone näyttää siltä kohden jatkuvan loppumattomiin, samoin kuten
valkea mattokin, mutta kun yrittää kontata kauemmaksi, on edessä kova,
kiiltävä seinä. Edemmäksi ei pääse. Ja ihmeellisintä on, että tässä
seinässä asustaa _toinen_ Katinka.

Tällä toisella Katinkalla on samanlainen ahdas, punainen kudottu
leninki kuin oikealla Katinkallakin, kireästi suitut hiukset ja
punainen pyörökampa, ohimot täynnä tiheitä pikkuhiuksia, kaulassa
kaksinkertainen ketju alabasterihelmiä. Hän nauraa, kuten Katinka,
silmät yhtenä nokiviiruna, hän nyökkää, aukoo suutaan, tuijottaa pää
kallellaan, kuten Katinka.

Kuka hän on? Hän on elävä, kuten Katinka, sillä hän liikkuu. Hän ei
ole kuten taulut seinillä. Mutta kuitenkaan häntä ei ole olemassa. Hän
lähentää huulensa suuteloon, kuten oikea Katinka, ne ovat jo aivan
lähellä, puoliraollaan. Mutta yht'äkkiä Katinka tuntee kylmän, liukkaan
lasin, ja hänen hengityksensä huuru himmentää toisen Katinkan. Hän
ponnahtaa taaksepäin, -- toinen Katinka samoin. He tuijottavat toisiaan
tummin, murheellisin silmin, -- he eivät voi siis yhtyä?

Kiiltävän seinän takana häntä ei myöskään ole. Siellä ei ole muuta kuin
tomunöyhtää. Häntä ei ole missään.

Kuka tietää, mitä kerran tapahtuu? Ehkä jonakuna päivänä tuo toinen
rupeaakin aivan itsenäiseksi, ei enää huoli kuvastella Katinkaa, vaan
astuu ulos punaisista puitteista ja menee menojaan.

Ja oikea Katinka nyökäyttää merkitsevästi päätään toiselle Katinkalle.
Tuo toinen, hän menee, minne Katinka ikinä ei pääse, hänelle ei ole
olemassa seiniä, ovia, lukkoja eikä kattoja. Hän menee kuten savu,
kuten tuuli.

Päivä paistaa. Katinkan kädet ovat tiukasti ristissä selän takana, --
on varovaisinta niin. Sillä aivan hänen uteliaan tylppänenänsä edessä
riippuu iso, lihava lehti, avoin kuten heleänvihreä viuhka, jonka läpi
aurinko kuultaa. Lehti näyttää kuolleelta, elottomalta, se ei liiku
kuten eläimet, eikä se myöskään ole lämmin koskea. Mutta kuitenkin se
_elää_, se on aivan äsken putkahtanut kotelosta, joka vielä riippuu
kuihtuneena sen tyvessä. Siinä risteilee viheriöitä suonia, kuten
verisuonia Katinkan ranteessa.

Ja sitten... Katinka on saanut selville, että tämä paksu, hyvinvoipa
lehti osaa tuntea kipua, mikä on paras todiste sen elävyydestä. Se ei
tosin huuda, se on mykkä. Mutta se itkee. Se vuotaa verta, sillä on
kyyneleet. Kun Katinka upottaa siihen kyntensä, niin herahtaa heti
kirkas pisara, joka hyytyy tahmeaksi sokerinesteeksi.

"Kukkane itköö!" Anni sanoo.

Ja Katinka toistaa, paremmaksi vakuudeksi ääneen:

"Ei Katinka koske kukkaan, -- kukka itkee."

Yhtäkaikki hänen hyppysiään kutiaa, hän tahtoisi välttämättä nähdä
lehden itkevän.

Se riippuu hänen edessään houkuttelevana, täynnä hiljaista elämää.
Katinkan mahdissa on saada se itkemään, vuotamaan verta, tuntemaan
tuskaa ja kipua.

Lehti on liikkumaton ja kuollut, mutta Katinka tahtoo sen elävän.

Ja samassa tuokiossa hän salaman nopeudella vajottaa kyntensä rehevään,
äsken puhjenneeseen lehteen.

Hän istuu lattialla, sylissä helmiäishohtoinen näkinkenkä, niin iso,
että hänen täytyy kaksin käsin kohottaa se korvansa juureen. Hän saa
sen vain sunnuntaisin käsiinsä, lasikaapista, jossa on muitakin yhtä
ihmeellisiä esineitä.

Se on ollut ennen merenpohjassa, kalliossa kiinni, vihreätä, suolaista
vettä yllään ja ympärillään uiskentelevia merihirviöitä.

Se soi. Se on typösentyhjä, ja kuitenkin se soi.

Aallot laulavat koralliriuttoihin rauetessaan, laulavat palmut, laulaa
sadekin, joka on kuin vuotavaa päivänpaistetta.

Kaukaisilta rannoilta viittailee kuin erivärisiä käsiä,
eebenpuunmustia, kuparinpunaisia, teenkeltaisia. Kaikki kutsuvat.
Kaikki tahtovat näyttää omat ihanuutensa. On vain kuultava kutsua.

Varhaisia, aikaisia kuvia, kuten irtolehtiä suuresta kuvakirjasta.
Koko lapsuus on vielä kuin suuri, musta ja pyörivä kuvakaappi, jota
katsomaan isä kerran Katinkan vei: toinen kuva tulee, toinen menee,
yhteyttä ei niillä ole kuin siteeksi.



5.


Katinkan elämä on yhä samaa suloista hapuilemista, kompastelua ja
ihmettelyä. Kuitenkin alkaa kaikki vähitellen kuin hahmoittua, muuttua
muodoiltaan kiinteäksi, esineet ja ihmiset, Katinkan oman pikku ruumiin
ulkopuolella. Oppii eroittamaan edes muutamia ryhmityksiä, vetämään
joitakuita rajaviivoja, oppii sijoittamaan muutamat ihmiset lähelle,
toiset kauemmaksi.

Mutta arvaamattoman pitkälti kuluu sittenkin aikaa kotiutuessa maailman
ja ihmisten suhteitten sokkeloihin. Tuossa on nyt esimerkiksi Anni.
Ulkonaisesti hänessä tosin ei ole mitään salaperäistä. Päinvastoin,
koko hänen ulkonainen olentonsa on omiaan herättämään selvän ja
turvallisen tunnon. Hän on vanttera, vyötäisistä lyhyt, povi kiinteä ja
korkea, toinen valkea leuka hyväntuulisesti toisen alle pyöristymässä,
silmät pienet, iloisen harmaat, kulmakarvoja tuskin nimeksi ja suussa
kolmekymmentäkaksi valkeaa hammasta viisaudenhampaineen päivineen.
Hänellä on lyhyet, lujat kädet, jotka jakavat hyväilyjä ja lyöntejä
yhtä auliisti.

Katinkan suhde Anniin vain on jollain käsittämättömällä tavalla toinen
kuin muihin.

Siinä on jotain salaperäistä, selittämätöntä, mikä ei selviä kysyen
eikä puhuen. Anni on ikäänkuin Katinkan erikoisomaisuutta talossa,
aivan kuten ristikkosänky tai nelihyllyinen kaappi, jotka ovat
vakituisesti vain häntä, Katinkaa, varten hankitut, joita ei muuten
olisi olemassakaan. Aivan samoin on Annin laita, hänkin on olemassa
vain Katinkaa varten, hänen takiansa, -- Anni semmoisenaan, ilman
Katinkaa, olisi sula mahdottomuus.

Tästä Annin erikoisasemasta seuraa kaikenlaisia oikeuksia, joita ei
Katinka myöntäisi vapaaehtoisesti kellekään muulle maailmassa. Anni voi
tuittupäissään sättiä Katinkaa penskaksi, räiskiväksi katajapensaaksi,
mustalaisvekaraksi, tukistaa ja riuhtoa korvalehdistä, vieläpä
lyödäkin, jolloin Katinka taas vuorostaan puree ja potkii vastaan
minkä kerkiää. Mutta tästä kaikesta ei synny, kumma kyllä, mitään
kaunaa heidän välilleen; hetken päästä on heidän kummankin kiukkunsa
lauhtunut, he ovat yhtä helliä kuin tuonnoinkin, kavahtavat toistensa
kaulaan, halaten niin että henki on mennä. Ikinä ei Katinka sallisi
sentapaista kohtelua keittiö-Taavan tai ompelija-Iidan taholta.

Katinkalla on hämärä tunto siitä, että Anni jo varhaisista ajoista
on ollut häntä lähellä. Kuinka varhaisista, sitä ei voi tarkalleen
tietää. Mutta niitten täytyy varmasti olla hyvin aikaisia. Oli
olemassa ikäänkuin joukko hyvin, hyvin varhaisia tuntoja, sanoin
sanomattomia muistoja, pikemmin ruumiiseen kuin sieluun pysähtyneitä,
mitkä liittivät hänet Anniin, -- lämmön, mieluisan unen, kylläisyyden
tuntoja. Annista oli kerran lähtenyt lämpöä ja ravintoa: jonakin aivan
aikaisena ikäkautena, mihin Katinkan tietoinen muisti ei ulotu, on
hänessä ollut olemassa kaikki, mitä Katinka silloin elääkseen tarvitsi.
Nämä ajat olivat tosin ohitse. Mutta nuo varhaiset, mieluisat tunnot
olivat yhtyneet: niistä oli tihentynyt ehdottoman turvallisuuden tunto.
Se uhosi Annista yhä kaikkien muitten hämärien muistojen ohella.

Eräänä päivänä Katinka sai jostakin tietoonsa, ties mitä teitä, että
imettäjällä aina piti olla lapsi. Tämä tieto vaikutti suorastaan
mullistavasti hänen mielikuvitukseensa; hän teki siitä heti
tarpeelliset johtopäätökset. Asia oli päivänselvä: Anni oli ollut
hänen imettäjänsä, siis täytyi hänellä olla lapsikin. Mutta siinäpä
nousikin mutka, Katinka ei ollut milloinkaan kuullut Annin lapsesta
hiiskahdustakaan, vielä vähemmin sitä nähnyt. Kukaan ei ollut
edes maininnut sitä, ei Anni itse eikä muut; sen olemassaolo oli
arvoituksellinen, lievimmin sanoen epäilyksenalainen.

Illalla, kun Anni tapansa mukaan veti alas kaihtimet ja peitteli
Katinkan vuoteeseen, Katinka, peite leukaan saakka vedettynä, katseli
tiukasti Annia.

Hänen ajatuksensa sukelsi luoja ties mitä umpivesiä ja pulpahti
äkkiarvaamatta pinnalle kuin kupla.

"Anni, -- mikä se on, rintaveli?"

"Mikä rintaveli?" kysyi Anni, pahaa aavistamatta.

"Se on sellainen veli, joka ei ole oikea veli, mutta ei velipuolikaan,
-- joka on saanut samaa rintaa", toimitti Katinka.

Anni pisteli harvakseen hiusneulansa hampaitten väliin, kiertääkseen
uudestaan niskanutturansa ja ikäänkuin kootakseen aikaa vastaukseen.

Ja neulat yhä hampaissa hän sanoi, joka ässää sihistäen:

"Kuulkaas tuot' penskaa, mitä se haasteloo... Vai viel'..."

Katinka, pää pieluksella, katseli alhaalta ylöspäin Annin tukevaa,
pyöristyvää leukaa, joka sekin, ties miksi, oli täynnä samaa
turvallisuuden tuntoa, mitä tiiviit, kiiltävät hampaat ja pehmeä,
korkea povi.

"Se sinun lapsesi on minun rintaveljeni", hän selitti hellittämättömän
totisena ja yhä Annia alhaalta ylöspäin katsellen.

Annin vereville kasvoille nousi puna aina hiusmartoa myöten.

"Mikä laps' --? Jumala varjelkoon!..."

Hän aikoi nousta, mutta Katinka kieppui samalla hänen kaulassaan.

"Sinä olet ollut minun imettäjäni. Ei voi imettää, jollei ole ollut
lasta."

Anni kiemurteli ja hytki.

"Kasso mokomaaki, mitä o' oppint! Vai laps... Päästät sie siin paikass'
miu hiuksein irt', kärkäsrouva, muutama!"

Mutta Katinka oli kiinni kuin takiainen.

"Se onkin se rintaveli. Se on minun veljeni", hän selitti. "Missä se
nyt on, Annushka?"

Anni oli tummanpunainen, tukehtumaisillaan. Hän riuhtaisihe yhdellä
tempauksella irti, niin että Katinka paiskautui patjalle, ja sihahti
hampaittensa välistä:

"Se kuol'. Tul' kipiäks ja kuol'. Kuol' ja kuopattii."

Katinka ei saanut selville, oliko Anni hämillään vaiko todenteolla
vihapäissään, eikä myöskään, oliko hänen hytkimisensä itkua vai naurua.
Mutta Anni ei kääntynyt enää päin. Selkä Katinkaan hän askarteli
huoneessa ja puhalsi sammuksiin lampun.

Pimeässä maaten Katinka yhä ajatteli tuota tuntematonta rintaveljeä.
Oli merkillistä, että oli ollut olemassa joku, jolla oli yhtä suuri
oikeus Anniin kuin Katinkalla. Salaisuus oli kuin aivan lähellä,
laukeamaisillaan, mutta ei sentään lauennut. Päinvastoin, kaikki kävi
vielä entistäkin sekavammaksi. Hän ei käsittänyt enää mitään kaikesta.
Miksi oli rintaveljen täytynyt kuolla, kun sitävastoin hän, Katinka,
oli jäänyt eloon? Siitä oli tuiki mahdotonta päästä selville.

Hämäriä, syviä tuntoja nousee, aavistuksia, siinä missä aikuisilla
on ajatuksia. Syytön syyllisyyden tunto, joka toistuu halki elämän,
kaiken olevaisen kasvaessa toisten kadosta ja kuolemasta, kuten silloin
kun piispansaarelaisen pikkupojan oli pakko luovuttaa luonnonsuoma
osuutensa elämästä Katinka Rabelle, ventovieraalle.



6.


Katinka on kävelyllä äitinsä kanssa. Heidän tiensä vie hyvin usein
lyhyelle poikkikadulle, jossa kolmen, neljän korkean kivimuurin
puristuksessa on ruskea, yksikerroksinen puutalo. Se on ollut
Ananias Blomin oma ja äidin syntymäkoti. He poikkeavat joskus talon
pihallekin, joka on syvällä kuin kaivossa, noen ja tahman laskeutuessa
viereisten talojen savupiipuista armotta sen kolmelle sireenille
ja ainoalle vaahteralle. Siellä on punaisia puuvajoja ja aittoja,
joitten ovet kerran ovat olleet mustiksi maalatut, ja joitten katoilla
kasvaa vihreäsamettista sammalta ja korsia. Isot, säikkyneet rotat
livahtavat piiloon niitten alle. Kadunpuolisen rakennuksen katolle vie
mustat, lahonneet palotikapuut. Katinka kiikkui tikapuissa ja ajeli
kulkukissoja, äiti sensijaan viivytteli, ikäänkuin ei olisi malttanut
poistua pihamaalta, hän pälyili ikkunoihin, tirkisteli palosolaankin
ja istui vihdoin portaille. Hän oli liikutettu ja risti käsiään.
Poismennessä hän taas sadannen kerran kertoi ajasta, jolloin koko
poikkikatu oli ollut täynnä samanlaisia matalia taloja. Hän pelkäsi,
että viimeisenkin pikkutalon vuoro oli tuleva. Se kuului häviävään
kaupunkiin, sen purkaminen oli vain ajankysymys.

Katinkalla ei ollut enoja eikä tätejä äidin puolelta eikä liioin
mummoja ja vaareja. Ne olivat aikaa sitten kuolleet kaikki tyynni
ja muuttaneet ruskeasta puutalostaan poikkikadun varrelta vanhalle
hautuumaalle. Äiti kyllä joskus kertoili heistä yksinkertaisia
tarinoita, harmaita ja kiillottomia, kuten hautakivetkin, joitten
alla kaikki varhain edesmenneet pikku enot ja tädit lepäsivät. Ne
kuvailivat aivan arkista elämää, jommoista kaikkialla joka päivä
sai nähdä, eikä niissä koskaan ollut ihmeitä eikä satuja, kuten
Sokian-Marin kertomissa Raben tai Fataburin sukutarinoissa, jolloin
selkäpiitä suloisesti karmi. Ne olivat kertomuksia elättilinnuista,
kesystä rotasta ja taudintapauksista, varsinkin taudintapauksista.
Sillä merkillistä oli, ettei yksikään koko pikkutalon poikueesta
ollut päässyt täysi-ikäiseksi, paitsi äiti, vaikka heitä oli ollut
niin monta. He olivat muuten olleet perin tavallisia pikku tyttöjä ja
poikia, paitsi että heillä aina oli huono onni matkassa. Aina heidän
kävi hullusti. Milloin he kiipesivät kotipihallaan maalaisrattaille,
joitten istuinlauta sattui olemaan irti, ikäänkuin siltä varalta, että
pikkueno tekisi kuperkeikan ja taittaisi selkänsä. Tai joutuivat he
hikipäissään juomaan jääkylmää vettä ja taaskin niin perin huonolla
onnella, että saivat keuhkotulehduksen, kun muut korkeintaan olisivat
saaneet nuhaa. Heitä oli ollut kokonaista seitsemän, mutta mitä se nyt
hyödytti! Nyt he olivat vain seitsemän harmaata kiveä hautuumaalla.

Eräänä päivänä Katinka näki äidin itkeskelevän: pikku talo oli myyty
uudelle omistajalle, joka aikoi rakentaa sen sijalle uuden, ison
kivimuurin. Pikku talo oli määrätty revittäväksi, sitä ei kohta ollut
enää. Armotta oli niin käyvä. Ja äiti kulki Katinkan kanssa ohi
rakennuspaikan, joka oli eroitettu lankkuaidalla, ja toiselta puolen
katua he yhdessä katselivat pystyynjäänyttä savutorvea ja revityitä
seiniä, joitten välitse yhä vielä vilahteli vaahteran kitulias,
kuolemaantuomittu runko. Siinä nyt oli Ananias Blomin talo! Vielä
kerran he kulkivat ohitse, silloin oli jo päästy perustustöihin,
porattiin kalliota, heidän oli kiirehdittävä ja aivan heidän takanaan
kuului miesten sii -- opp, -- sii -- opp! Se oli muuten viimeinen
kerta, senjälkeen he jättivät ohikulkemisen. Päinvastoin, äiti alkoi
karttaa koko katua, hän kiersi mieluummin kokonaisen korttelin, ettei
tarvitsisi nähdä nelikerroksista kivimuuria, joka oli anastanut Ananias
Blomin puutalon sijan.

Talvisin äiti aina sairasteli. Hän makasi viikkomääriä varjostimen
takana eikä ylhäällä ollessaan syönyt muuta kuin kaurapuuroa.

Katinka katseli usein tätä äidin syöntiä, siinä oli hänen mielestään
jotain niin perin alistuvaa. Äiti näytti syövän yksinomaan pakosta ja
vastoin luontoaan; hitaasti, hyvin hitaasti hän reunasta aloittaen
vuoleskeli lusikalla puuroa yhä pienemmiksi pyöriöiksi, aina
ylt'ympäri kiertäen, kunnes vihdoin oli jäljellä vain pieni syvennys
voilampareineen.

Ja syödessä oli äidillä aina otsassa murheelliset, kaarevat ryppynsä,
jotka eivät ottaneet siliytyäkseen, eivät edes unessa.

Taikka sitten äidillä oli tapana kulkea edestakaisin salissa, peukalot
pistettyinä kainaloihin ja kädet rinnoilla. Hän saattoi kävellä täten
kokonaisen tunninkin ja hyräillä herkeämättä paria sanaa, kuten
"pieni, rakas Katinka", loppumattomiin. Mutta joskus hän hyräili
kaikenlaisia muita asioita, kuten "minun pitää mennä puotiin", tai "isä
tarvitsee uuden takin", ja niin poispäin. Useimmiten hän kuitenkin
hymisi ruotsalaisten hengellisten laulujen katkelmia, sillä äiti puhui
aina ruotsia Jumalansa, tilikirjansa ja itsensä kanssa. "Store Gud,
allsmäktige Gud, -- kära, lilla Katinka."

Mutta Katinka ei jostain syystä olisi tahtonut, että äiti näin olisi
edestakaisin kävellyt, kädet rinnoilla ja peukalot kainalossa. Setä
Kolja Wrensky, jota Katinka korean univormun takia nimitti keisariksi,
sai kylläkin pitää peukalot liivin kainaloissa ja kävellä. Mutta äiti,
-- äiti ei olisi saanut.

Vasta kevättalvesta äiti säännöllisesti alkoi virkistyä. Oli kuin olisi
hänellä ollut juuret, kuten kasveilla, jotka _tunsivat_ maan heräävän
lämmön. Hän rakasti valoa, vaistomaisesti kuten kukat ja hyönteiset;
hänellä oli talvihorroksensa kuten niilläkin.

Äidillä oli usein huolia, -- alati oli hänellä liian vähän rahaa.
Grosspapa tosin lähetti tuontuostakin "neljänneksen". Katinka ei
tarkoin tietänyt, mitä tämä neljännes oikeastaan oli, mutta joka
tapauksessa oli aina sen saavuttua taas rahaa talossa. Siitä huolimatta
Katinka kuuli äidin alituisesti viereisessä huoneessa ruotsiksi
laskevan rahoja ja huokailevan. Ja hän kuuli usein pientä kiivasta
sananvaihtoa isän ja äidin välillä, josta oli sen verran ymmärtävinään,
että isä antoi rahoja sinne tänne kaikenlaisille vieraille ihmisille,
ja äiti moitti häntä siitä.

Mutta eräänä päivänä Katinkan sydän oli ihan seisahtua: hän kuuli
selvästi, kuinka äiti ilmoitti isälle rahojen olevan lopussa!

Rahat lopussa! Se oli jotain käsittämätöntä, kauheata, vihoviimeistä,
maailman loppu. Se merkitsi, että ruoka oli lopussa, vaatteet lopussa,
lyhyesti, kaikki lopussa. Katinka saisi mennä kerjäämään kuten
Anttipohvin lapset, joille Taava antoi kylmiä perunoita ja luita kuten
Pontulle ja Dianalle.

Katinkan säikkyneisiin silmiin kohosi Anttipohvin talo, johon ei itse
poliisikaan rohjennut mennä. Ei itse poliisikaan! Se oli kuin suuri
harmaa vaapsahaispesä, josta lensi ulos voroja, ryöväreitä, piruja,
noitia, kerjäläisiä ja juopuneita.

Ja nyt tulisi Katinkastakin samanlainen kuin Anttipohvin lapset!

Äärimmäisessä hädässä Katinka juoksutti äidille kuusi kiiltävää markan
rahaansa. Hänen oli äitiä niin surku, että sydän läpätti. Hänen
suureksi hämmästyksekseen ei äiti kuitenkaan ottanut vastaan rahoja:
maailman loppu ei siis vielä ollutkaan käsissä!

Katinka itse tuotti äidille enimmät huolet. Varsinainen voimainmittely
heidän välillään tapahtui jo Katinkan varhaisessa lapsuudessa;
senjälkeen oli heidän voimasuhteensa selvä.

Äiti oli tehnyt heikkoja yrityksiä säilyttääkseen Katinkan suhteen
sen ylemmyyden, jota hänellä ei ollut ei isään, ei veljiin eikä edes
palvelijoihin nähden. Hän oli jo kauan tuumiskellut Katinkan äksyyttä
ja rajuutta, kaikkea räiskähtelevää Katinkan olemuksessa, mikä täytti
hänet pelolla. Ja hän oli itsekseen oman tuumiskelunsa tuloksena ja
kaikkien kasvatusopillisten kirjojen tukemana, joita hän ahkerasti
lueskeli, johtunut päätökseen, että se oli murrettava, tavalla tai
toisella.

Tämä lapsi, hänen ainoansa, syntynyt nuoruuden kukoistuksen jo mentyä,
myöhäisen ja odottamattoman rakkauden hedelmänä, peloitti häntä
toisinaan. Hän istui ja katseli lasta, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän ei
tietänyt, miten sitä kohdella. Kirjat käskivät toista, sydän, heikko,
altis sydän toista.

Lapsessa oli kuin monta eri luontoa. Katinka ei milloinkaan
valehdellut, hän oli tosi sormenpäihinsä asti, hänen oikeudentajuntansa
oli aivan erinomaisen herkkä. Oli hetkiä, jolloin hän oli edessä niin
läpikuultavan selkeänä, että olisi luullut näkevänsä hänet yhdellä
katseella pohjia myöten. Mutta samassa tuokiossa oli kaikki selkeys
sekaisin, kuohui esiin kuin mustia muria, ja lapsen luonnossa nousi
vastaan kuin seinä.

Äiti oli ymmällä. Kaikki viisaat kirjat, joista hän vuosikausia oli
etsinyt johdatusta, osoittautuivat tehottomiksi.

Sattui aivan vähäpätöinen tilaisuus, jokin turhanpäiväisyys, joutava
pikkuseikka, jota ei kumpainenkaan, ei äiti eikä Katinka jäljestäpäin
enää kyennyt muistamaan.

Mutta tällä kertaa paisui siitä koko näytelmä.

Äiti oli kaikesta lauhkeudestaan huolimatta äkkipikainen, kuten ovat
usein heikommuutensa tuntevat olennot: jostakin syystä hän alkoi lyödä
Katinkaa.

Ja lyötyään hän aina veti henkeä ja taas kysyi: "Totteletkos nyt --
totteletkos?"

Katinka ei kaikeksi onnettomuudeksi päästänyt ääntäkään. Siitä äiti
taas ärtyi ja löi edelleen; hän alkoi tuntea, että nyt oli tullut
hetki, jolloin oli nujerrettava se, mikä häntä peloitti Katinkassa.

Rangaistuksen ankaruus ei ollut enää missään suhteessa rikkomukseen:
kumpikin, sekä äiti että Katinka, näytti tyyten unohtaneen, mistä
alkujaan oli kysymys, vaikka äiti lyödessään sitä koneellisesti hoki.
Kysymys oli yksinomaan siitä, kuka lopullisesti oli pääsevä voitolle,
äiti vai Katinka.

Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta. Katinka, joka tähän saakka
oli kärsinyt äidin lyönnit tulipunaisena ja ääneti, sai yht'äkkiä
kuin raivokohtauksen. Hän löi äitiä! Hän löi häntä silmittömän raivon
vallassa!

Mitään sellaista ei äiti ikinä ollut nähnyt eikä pitänyt edes
mahdollisena. Koko hänen kiihkonsa hävisi, hän istuutui tuolille ja
katseli Katinkan metelöimistä, jossa kaikki pahat henget näyttivät
päässeen valloilleen. Hän ymmärsi, haavoittaneensa ylenmääräisellä
ankaruudellaan lapsen oikeustajuntaa, mutta kuitenkin... Oliko tuo
hänen lapsensa -- store Gud, -- store Gud -- hänen lapsensa, jonka hän
itse oli maailmaan synnyttänyt, ja josta hän kuitenkin todenteolla niin
vähän tiesi, -- tuoko raivoava pikku hirviö! Mitä hän oli tehnyt, että
Jumala näin häntä rankaisi... Hänen Katinkansa, -- o Herre Gud, --
hjälp oss -- dina svaga, fattiga barn!

Hän tiesi hyvin, että olisi ollut jatkettava kuritusta. Kuka muu
hyvänsä olisi sen tehnyt. Kaikki kirjat olisivat kuorossa sitä
vaatineet.

Mutta Maria Rabe ei sitä tehnyt. Päinvastoin, tuolilla perin voipuneena
istuessaan hän teki itselleen lupauksen, ettei enää milloinkaan löisi
tätä lasta.

Niin ylenmäärin hän rakasti Katinkaa. Ja sitä paitsi, -- hän pelkäsi
hänen tähtensä.



7.


Isää Katinka näki oikeastaan harvoin. Isä oli alituisesti poissa kotoa
tai istui työhuoneeseensa sulkeutuneena. Katinkalla oli jo varhain
vaistomainen tunto siitä, että isässä ja hänen suhteessaan muihin,
ulkopuolella oleviin ihmisiin, oli jotain erikoista. Oli olemassa
laji ihmisiä, jotka eivät olleet yksinomaan itsensä eivätkä perheensä
omia, vaan joihin suurella ja hyvin epämääräisellä kansa-nimisellä
ihmisyhtymällä oli eittämätön omistusoikeus. Niitä olivat olleet nuo
kolme, neljä parratonta ja parrakasta kipsiukkelia isän työhuoneen
kirjakaappien päällä. Ja samaan ihmisluokkaan kuului isäkin. Katinka
kuuli äidin alituisesti sanovan, että isä teki työtä kansan hyväksi.
Katinkalla oli hyvin hämärä käsitys siitä, mitä kansa oikeastaan oli:
hän ajatteli etupäässä vossikoita, rantajätkiä, Anttipohvin lapsia
tai sitten Hovin alustalaisia ja Ahokkaan kyläläisiä. Kävi ilmi, että
kansa yksitellen ajateltuna useimmiten merkitsi repaleisia, likaisia
ja raskasta työtä tekeviä olentoja, mutta kokonaisuudessaan oli jotain
erinomaisen korkeaa, ylevää ja juhlallista.

Kaikki isän oleskelut poissa kotoa, kokoukset, esitelmät, puheet ja
kirjoittelemiset, -- ne olivat työtä kansan hyväksi.

Joskus, ehkä kerran, pari vuodessa, isä pukeutui univormuun. Sitä
säilytettiin erikoisessa kaapissa, raidin sisällä, kauluksen ja hihojen
kultaompeleet hienoon silkkipaperiin käärittyinä. Katinka ei aluksi
voinut ymmärtää, että isälläkin oli univormu. Univormuhan sai olla vain
setä Kolja Wrenskyllä. Isän univormu oli hienointa sinistä verkaa, mikä
hiveli kättä; hän oli siinä, miekka vyöllä, vielä pitemmän näköinen
kuin tavallisesti, ja hänen rabelainen kurjenkaulansa, kultaompeleisen
kauluksen puristuksessa, kannatti päätä, joka aina oli hieman
kallellaan toiselle sivulle, kuten kaikkien Rabein.

Se oli juhla-isä, se, joka ei ollut Katinkan eikä äidin eikä veljien
oma, vaan kansan.

Katinkan oma oli sensijaan se isä, jonka hän, silmät ummistaessa,
parhaiten muisti aamuisessa asenteessa: kumartumassa pesumaljan ylitse,
kasvojaan hangaten. Tässä isässä ei ollut mitään juhlallista, hänellä
oli vain paita ja housut yllä, hän roiskutteli vettä ympärilleen,
saippuoi korvansa, parta ja kulmakarvat märkinä, ja kasvot punoittaen
kylmästä vedestä. Hän räpytteli lyhytnäköisiä silmiään, joihin oli
pirskahtanut saippuaa, ja ripset olivat täynnä vettä ja yhteen
liimaantuneet. Tämä isä oli veitikkamainen ja vallaton kuin poika,
hän lennätteli saippuavaahtoa Katinkan päälle, otti vettä suuhunsa ja
purskutteli sitä kuin suihkua: hän oli muka valaskala!

Tämä isä se myös osasi kukkua kuin käki, niin että kesäisin kukkui
käet metsästä puutarhan suureen kuuseen ja siinä niitä sitten
kukutteli, itse puun alla penkillä, käki puun latvassa, -- kuin mitäkin
kaksinlaulua! Ja hän oli ollut peloittaa kuolemansairaaksi vanha neitsy
Caireniuksen, kukkumalla kerran huhtikuun iltana hänen asuntonsa
pihalla, niin että neitsy seuraavana aamuna tuttavilleen huokaili jo
kuolinhetkensä lähestyvän, kun käet huhtikuussa kukkuvat!

Tämä isä se myös joka syksy kävi metsällä Pontun ja Dianan kanssa ja
palasi monipäiväisen retken jälkeen laukku täynnä verisiä jäniksiä tai
teeriä, jotka heitti keittiön pöydälle. Äiti silloin aina kalpeni,
ikäänkuin häntä äkkiä olisi kuvottanut. Hän seisoi ja tuijotti
pöytään, murtuneita silmiä, hyytynyttä, mustanpuhuvaa verta, lintujen
yhteensidottuja, nahkeita jalkoja, hän kärsi, olisi luullut hänen
siihen paikkaan pyörtyvän. Hän ei sietänyt nähdä verta.

Katinkan mielipaikkoja oli isän työhuone. Hän pääsi sinne tosin
vain, kun isä ei tehnyt työtä, vaan sohvalla istuen pani kahdella
korttipakalla pasianssia, tuntikausia. Isän oli tapana panna kahta
lajia, suurta laskupasianssia ja yhtätoista. Toinen onnistui aina,
mutta kesti kauan, toinen tuskin milloinkaan. Isä oli ottanut pois
silmälasinsa kirkkaan ruskeilta, lyhytnäköisiltä silmiltään; hän oli
hajamielinen, mietti omia ajatuksiaan eikä kuullut Katinkan kysymyksiä.
Mutta Katinka kykki sohvan nurkassa, hän katseli näitä kuninkaita ja
kuningattaria, joilla oli kullakin kaksi päätä ja neljä kättä, mutta
vain yksi vatsa eikä yhtään jalkaa!

Isän työhuoneen seinällä riippui äitivainajan kuva. Oli nimittäin
olemassa paitsi äitiä vielä äitivainajakin. Äitivainaja oli ollut
aikoinaan isän vaimo, aivankuin nyt vuorostaan äiti. Hän oli kuvassa
nuori, suu iso ja pehmeä, silmät rakastavat, hellät, pää raskaan tukan
painosta nuokuksissa. Katinka käsitti, että äitivainaja oli ollut hyvin
kaunis, äitiä monta vertaa kauniimpi. Hän oli ollut niin pieni, että
oli mahtunut kulkemaan isän ojennetun käsivarren alitse. Katinkan oli
ikäänkuin mahdotonta antaa äitivainajalle oikeata asemaa talossa. Hän
oli eroamattomasti siihen kuuluva, hän oli ennen ollut äidin sijalla,
oli Katinkan isojen veljien äiti. Mutta kuitenkaan ei hänellä ollut
mitään tekemistä tässä talossa. Ei ollut hänellä enää huonetta eikä
sänkyä. Hänen korunsa, hänen hiusketjunsa, sormuksensa ja korallinsa
oli lukittu isoon punaiseen rasiaan. Hän itse oli hautuumaalla
riippujalavan alla. Katinkalla ei ollut häneen mitään suhdetta.

Niin tuli talvi, jolloin isä oli yksinomaan kotona, ei mennyt
kokouksiin, ei puheita pitämään eikä tehnyt työtä kansan hyväksi. Se
oli merkillinen ja murheellinen talvi. Isä ei pitkiin aikoihin tehnyt
ylipäänsä mitään, sillä työksi ei toki käynyt sanominen sitä, että hän
silloin tällöin otti jonkun kirjan hyllyltään, selaili ja pani taas
tuskastuneen näköisenä pois. Pasianssia hän pani nyt iltakaudet, yhä
vain samaa kahta lajia. Kuitenkaan hän ei näköjään ollut sairas, vaikka
hän nousi myöhään ja iltaisin käveli salissa menemättä nukkumaan. Mutta
hän oli perin ärtyinen, kaikkia muita paitsi Katinkaa kohtaan, eikä
kestänyt kuulla vähintäkään melua; hän hyppäsi kohoksi ja raivostui,
jos Anni sattui pudottamaan puusylyksen lattialle, ja ovikello täytyi
hänen tähtensä kietoa puuvillaan.

Katinkaankin tarttui talossa vallitseva painostus. Hän istui isän
työhuoneen nurkassa, -- isä nukkui ja usein söikin nyt siellä, -- ja
katseli isää, tapansa mukaan tutkivasti: hän ei voinut käsittää, että
isä oli sairas. Isähän söi ja joi, oli ylhäällä, kävi kävelemässä ja
oli hyvä Katinkalle.

Isän ruskeat silmät, jotka olivat tottuneet silmälaseihin, näyttivät
ilman niitä unisilta ja punoittavilta. Kun isä ei luullut kenenkään
huomaavan, oli niissä äärimmäisen raukea ja kyllääntynyt ilme.
Pasianssiakin isä näytti panevan aivan koneellisesti. Hän lakaisi
kortit kokoon toisella kädellään ja sekoitti niitä tarpeettoman kauan.
Jokin raskas ja tuskallinen ajatus nähtävästi hautui hänen aivoissaan.

Kuitenkaan Katinka ei pelännyt isää. Isä oli päinvastoin tänä talvena
Katinkaa kohtaan aivan erikoisen hyvä ja lempeä. Niin, hän näytti
suorastaan hakevan Katinkan seuraa ja hylkivän aikuisia. Kun he yhdessä
Katinkan kanssa kulkivat kadulla, ja isä kaukaa näki jonkun tutun
sedän tulevan, niin hän kiireesti tarttui Katinkaa kädestä ja kääntyi
toisaalle.

He hakivat kävelyretkillään kaikkein hiljaisimmat ja yksinäisimmät
kadut. He tekivät retkiä hautuumaalle, he kiersivät satamaa ja
rantakatuja. He hakivat äitivainajan haudan ja pikku Blomien seitsemän
kiveä. Haudat olivat vielä täynnä luomatonta lunta, ja he kahlasivat
lumessa päästäkseen rautaristikkojen luo. Mutta uudelle hautuumaalle
mennessä he kerran pysähtyivät sammaltuneen kiven eteen, joka oli
ulkopuolella hautuumaan rajamuuria ja nähtävästi hoidoton, koska se oli
pahasti kallistunut. Siinä ei ollut nimeä eikä vuosilukua, ainoastaan
kulunut kirjoitus, jonka isä sanoi olevan latinaa. Isä käänsi sen
itselleen ja Katinkalle, ja se kuului näin:

_"Jumalat ovat salanneet ihmiseltä, kuinka suloista kuolema on, että he
elää jaksaisivat!"_

Ei muuta. Isän kasvoilla asusti tuska, ja hänen kätensä oli kostea
ja hikinen. He menivät pois, ja Katinka piteli isää lujasti kädestä,
hän oli taluttavinaan isää. He eivät koskaan enää palanneet tälle
yksinäiselle haudalle.

Toisen kerran he joutuivat rantakallioille; satama heidän sivullaan oli
täynnä jäätyneitä laivoja. Jää oli harmaata ja likaista. Isä pysähtyi
ja alkoi tuijottaa jäiselle ulapalle, hänen silmiinsä syttyi ikävöivä
siinto, hän ikäänkuin kokonaan unohti Katinkan. Katinka odotti, isä yhä
vain tuijotti. Katinkaa alkoi oudosti peloittaa, hän alkoi nykiä isää
käsipuolesta. "Isä, mitä sinä katsot, -- isä?" -- "Railoa, avovettä,
-- tuolla kaukana", vastasi isä. Ja todella, saarien ja karien takana
siinti tummansininen juova, -- se oli avovesi. Kun se kerran ulottuisi
rantaan asti, olisi kevät.

He eivät enää puhuneet sanaakaan, vaan katsoivat molemmat. Kevät,
avovesi, vapautus... He menivät yhtä äänettöminä kotiin, välttäen
vilkasliikkeisiä katuja, syrjäisten kaupunginosien halki, missä
vastaantulijat olivat vain työläisiä ja lapsia.

Mutta eräänä päivänä tuotiin isän huoneeseen kaikenlaisia perin
hupaisia vehkeitä, jommoisia Katinka ei vielä koskaan ollut nähnyt,
teräviä veitsiä, ruuveja ja puutelineitä, kirjavia papereita ja
nahkaa. Isän koko huone muuttui kuin työverstaaksi. Isä heitti nyt
päämäärättömät kävelynsä ja päättymättömät pasianssinsa ja alkoi
sitoa kirjoja. Hän nitoi nuoralla lehdet yhteen, leikkasi pahvia ja
liisteröi. Katinka asusti tästä lähtien tykkänään isän huoneessa,
jossa nyt oli miellyttävä nahan ja kuuman liisterin haju. Hänkin sitoi
kirjoja, kuten isä, parin tuuman mittaisia. Isä oli entistä iloisempi,
hän viheltelikin joskus ja puhalsi metsästystorveensa, jolloin koirat
keittiössä alkoivat hullunkurisesti huppelehtia ja pyrkiä ulos.

Ja niin tuli vähitellen uudelleen aika, jolloin isä taas taisi
kirjoittaa kirjoja eikä niitä vain sitoa.

Eräänä kevättalvena oli kaupunkiin saapunut muuan hyvin kuuluisa
mies, suuri ja iso kaikin puolin, sekä ruumiillisilta että muilta
mittasuhteiltaan. Katinka, äidin kanssa keskikaupungilla ollessaan,
näki hänen seisovan hotellin parvekkeella, jonne hän oli astunut
kiittääkseen tervehdykselle saapuvia ylioppilaita. Hän kuului siis
myös tuohon ihailtavaan ja suitsutettavaan ihmisluokkaan. Katinkan
lapsenkatse mittasi yhdessä tuokiossa tämän ilmestyksen mahtavuuden,
jossa kaikki, pystytukasta alkaen pyrki ylöspäin, kuten hänen
kotimaansa tunturit, ja joka seisoi parvekkeella, turkki avoinna
raa'assa kevätilmassa ja paljain päin. Kotona Katinka kuuli isän
ja äidin teettelevän menoa tämän ison ja kuulun miehen puhetta
kuuntelemaan. Katinka oli tottunut siihen, että isä oli iltasin poissa,
siinä ei ollut mitään tavatonta, hän pani sinä iltana aikaisin maata ja
oli juuri nukkumaisillaan, kun tapahtui jotain merkillistä.

Isä tuli yht'äkkiä yksin kotiin, ilman äitiä, aivan silminnähtävästi
kiihdyksissä. Hän kulki läpi kaikkien huoneitten riisumatta
päällysvaatteitaan. Vihdoin hän tuli keittiön viereiseen kapeaan
huoneeseen, missä Katinka makasi, sanoi pariin kertaan "-- A -- ah, --
a -- ah", huomasi sitten Katinkan ja suuteli häntä. Hänen silmissään
oli ihmeellinen säteily ja kiihko, ne loistivat, iskivät kipinöitä.
Katinka katseli häntä ihmetellen.

Isä riisui päällystakkinsa ja joi vettä, suuret määrät. "Loppuiko
puhe?" kysyi Katinka. "Ei vielä", vastasi isä, silmissä yhä sama loiste.

"Eikö äiti tullut?", kysyi Katinka.

Samalla kävi etehisen ovi, nähtävästi tuli äiti. Isän kasvoissa
tapahtui samassa tuokiossa muutos, ne kovettuivat, valmiina
vastarintaan. Äiti tuli sisään, huojuvaa käyntiänsä, hän ei sanonut
muuta kuin hyvin hiljaisesti: "Voi, Wilhelm, -- voi, Wilhelm!" Mutta
isä, ikäänkuin olisi vain sitä odottanut, ponnahti heti pystyyn ja
huusi, silmät säihkyen:

"Olisiko minun sitten pitänyt vaieta? Mitä? Ja antaa hänen häväistä
rauhassa. Ei koskaan. Go ahead, -- päistikkaa, -- se on minun luontoni,
Maria."

Äiti alkoi itkeä. He olivat poistuneet toiseen huoneeseen, mutta
Katinka kuuli joka sanan vuoteeseensa, sillä isä ei kiivauksissaan
koskaan malttanut hillitä ääntään; lapset, palvelijat, naapurit, kaikki
saivat aina olla hänen mielenpurkauksiensa todistajina. Katinka makasi
jännittyneenä, ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta pitäen sentään jo
ennalta isän puolta, hyväksyen hänen tekonsa, mikä se lie ollutkin. Hän
ihaili tällä hetkellä isää, rakasti häntä rajattomasti.

"Minä olisin tahtonut vajota maan alle, -- en tiedä, miten kestin
loppuun saakka. Kaikki katselivat minua, kun jäin siihen yksin
paikoilleni, ja sinä menit."

Nyt vastasi isä, jo paljon leppoisammin:

"Maria, enhän voinut ajatella sinua sinä hetkenä. En ajatellut
ylipäänsä mitään, toimin vain. Veri syöksyi päähäni, kun kuulin nuo
sanat, minun täytyi. Sinä tietysti et kelpaa tällaisiin."

"Ja mitä tästä tulee", itki äiti.

"Ei mitään. Mitäpä siitä tulisi. Pikku ottelu lehdissä, mahdollisesti.
Mutta minä olen merkinnyt kantani, puolustanut sitä, mitä pidän
oikeana."

Seuraavana aamuna Katinka sai kuulla koko tapauksen. Kuuluisa, iso mies
oli koko mahtavien keuhkojensa voimalla huutanut: alas papit! -- ja
silloin oli isä silmänräpäyksessä kimmahtanut pystyyn ja poistunut läpi
täpötäyden salin.

Eikä isä kuitenkaan ollut itse pappi.

Päistikkaa, sanoi isä. Niin oli isä. Sellainen, juuri sellainen oli
isä... Äiti sensijaan oli varova, kammoi pahennusta, tahtoi olla kuten
muut. Mutta Katinka, hän tunsi sisimmässään, -- hän, myöskin hän, voisi
mennä, niinkuin isä, suin päin, päistikkaa, läpi seinän tai kylmän,
vihamielisen ihmismuurin.



8.


Nämä muistot olivat kaikki talvituntuja. Isä ja äitikin kuuluivat
niihin. Niitä oli vielä korkeat kiviportaat, kivetty pihamaa, ahtaat
huoneet, jääjäkälät ikkunaruuduissa ja, tosi kyllä, joulun odotus,
joka sitten, loppiaisen mentyä, vaihtui kesän odotukseksi. Talvelle
ei voinut mitään, se tuli, tahtoipa tai ei, aivan kuten hilpeät
kesäkärpäset yht'äkkiä herkesivät hyrräämästä ja päätään kihnuttamasta,
jääden kellettämään sisäikkunoiden väliin. Mutta oikea elämä, se, minkä
vuoksi maksoi vaivan elää, se kukki vain kesäisin Hovissa, jasmiinien,
ukonhattujen ja tulikukkien kanssa.

Talvella sairastettiin. Oli kaikenlaisia tauteja, jotka pitivät
ajojahtia lasten parissa, kunnes saivat saaliinsa: vesirokko,
tuhkarokko, hinku, tulirokko. Niitä riitti, ihmeellistä kyllä, joka
talveksi.

Eikä milloinkaan ollut kesästä kauempana kuin herätessään yöllä
pimeässä, tuntemattomassa huoneessa, jossa ei muista ikinä olleensa. Ei
edes tunnusta omakseen kapeaa, narisevaa puuvuodettaan. Kaikki on outoa
ja vierasta, omat jäsenet, koko ruumis. Rinnalla on kuin kivipaasi,
jonka paino yhä vain kasvaa. Joku nostaa sinne kiven toisensa jälestä,
muurit kohoavat, -- kokonaiset kivimuurit, isoja, monikerroksisia
taloja, kirkkoja torneineen, linnoja, -- kaikki tälle poloiselle,
huohottavalle rinnalle. Ja nyt -- nyt ruvetaan rakentamaan kokonaisia
kaupunkeja...

Vihdoin viimein pääsee kauan yrittämäänsä ääneen, kipeään parahdukseen:

"Anni, Anni, -- miksi ne rakentavat kaupunkeja minun päälleni?"

Läpi houreen, kaiken epätodellisen ja kauhistavan, kuuluu samassa
jotain tuiki todellista, -- Annin turvallinen, soiva ääni:

"Kuules tuot' penskaa, -- vai kaupuntiloit'!"

On siis vielä jotain tuttua olemassa oudossa maailmassa! Tuntee
sanomatonta huojennusta tämän tutun ja korkean äänen soinnusta, joka
ikäänkuin uhmaa kaikkia painajaisia. Muurisepät herkeävät hetkeksi
työstään. Tahtoisi tarttua tähän ääneen, ikäänkuin se olisi käsin
koskettava, kavuta sitä myöten kuin pitkin lujaa köyttä.

Mutta yht'äkkiä kadottaakin sen käsistään ja kuuluviltaan, se hukkuu,
kaikki himmenee, kuumat veriaallot ryntäävät päähän, rinta vain
huohottaa tiedottomassa kamppailussa. Ja sydän lyö. Taistelu elämästä
ja kuolemasta on alkanut.

Muurisepät ja kivimiehet saapuvat takaisin kantamuksineen, ne
rakentavat taas herkeämättä.

Ympärillä on kaikki sumua, sankkaa, läpipääsemätöntä usvaa, josta
vain hetkittäin sukeltaa jokin kuva, Annin turpeat, punakat kasvot ja
pienet, harmaat silmät, yölampun sininen, pyöreä kupu ja tympeämakuinen
riisivesi lasissa.

Kesken janoa kangastaa silmiin kokonainen meri punaista karpalomehua,
raikasta, hapahkoa mehua... Jokin pitelee kiinni, ei pääse
heittäytymään siihen... On kai yö... katulyhty palaa ikkunan pielessä.

Anni istuu kiikkutuolissa, yönuttu ja alushame yllä, jalassa harmaat
villasukat, polven taipeessa kirjavat, kudotut sukkanauhat. Hänen
päänsä nuokkuu edestakaisin.

Sitten on kaikki taas vain usvaa...

Eräänä päivänä on tavallisen kyömynenäisen lääkärin lisäksi vielä kaksi
muuta, muuan yltä yleensä parroittunut, korvat ja sieraimetkin täynnä
harmahtavia karvatupsuja, ja kolmas aivan kalju, pyylevä, isomahainen.
Kaikki kolme koputtelevat vuorostaan Katinkaa, kierittävät häntä joka
kyljelle ja supattavat keskenään käsittämättömiä, outoja sanoja.

Katinka katselee heitä raukein silmin, jotka näyttävät ihmettelevän
jotain. Niitten ihmetys yhä kasvaa. Mutta kertaakaan eivät huulet taivu
hymyyn, niitten totisuus on vankkumaton.

Karvatupsuinen koettaa saada Katinkaa nauramaan. Hän niiaa Katinkalle
kuten tyttölapset, länkäsäärin.

Se on hyvin hullunkurista, mutta Katinkaa ei kuitenkaan naurata. Hyvin
hämärästi hän on tuntevinaan, etteivät nuo niiaukset ollenkaan sovi
tähän. Ne ovat typeriä, vaikka tarkoittaisivatkin hyvää. Hän on sairas,
ja tuo iso, aikaihminen, karvainen lääkäri niiaa!

Lääkärien mentyä ilmestyy isä ovelle. Ja nyt tapahtui se, minkä vuoksi
Katinka milloin hyvänsä olisi ollut valmis uudelleen kärsimään taudin
vaivat.

Isällä on yllä lyhyt kotitakkinsa, parta tummanruskea, silmät
punoittavat, ja hän hieroo nenäliinallaan silmälasejaan.

Isä ei puhuttele Katinkaa, ei edes tule vuoteenkaan ääreen, seisoo vain
kynnyksellä ja viivyttelee. He ovat kahden huoneessa.

Tämä on koti-isä, Katinkan isä, ei tuo toinen, joka pitää puheita ja
kirjoittaa kirjoja ja kuuluu kaikelle kansalle. Katinka rakastaa tällä
hetkellä äärettömästi isää. Rakastaa niin että sydäntä pakahduttaa.
Tahtoisi silittää isän nukkavierua kotitakkiakin.

Yht'äkkiä Katinka näkee, että isällä on kyyneleet silmissä.

Isä itkee... Ja hänen, Katinkan, takia.

Katinka on aivan selvä, hän tahtoisi puhua, mutta ei heikkoudeltaan saa
sanaakaan sanotuksi. Ja kuitenkin, kummankin vaitiolosta huolimatta,
tapahtuu jotain tavatonta paraikaa isän ja Katinkan välillä: Katinka
lukee isän jok'ainoan ajatuksen, hän tietää, että isä pelkää hänen
kuolevan, tulevan kannetuksi pois pienessä, valkeassa arkussa. Lääkärit
ovat sen sanoneet isälle, tuokin karvatupsuinen, joka muka koetti saada
Katinkaa nauramaan typerille niiauksilleen.

Katinkan mielestä on jotain perin uutta, että isä noin häntä rakastaa.
Hän ikäänkuin vaistoaa, ettei tämä tuokio ikinä kertaudu, milloinkaan
eivät isä ja hän yhdy näin lähelle toisiaan. Heidän välillään voi tulla
monta hellää hetkeä, mutta ei koskaan mitään tämänkaltaista enää.

Kiihkeä kapina herää vähäisessä, kuumeen vaarallisesti heikontamassa
sydämessä. Varmuus, selkeä kuin päivä, että elämä oli oleva hänen,
ihmeellinen, kirjava elämä, joka karkeloi kuin päiväperhoset. Kaikki,
mitä vielä oli voimaa jäljellä taudin näivettämässä ruumiissa, nousi
kapinaan kuoleman ajatusta vastaan. Ja Katinkan silmät kestivät
rävähtämättä isän katseen.

Hänen täytyi puhua. Hänen täytyi saada sanotuksi se isälle.

Heikolla äänellä, mutta sitä vakuuttavammalla varmuudella Katinka sanoi
yhä oven suussa viivyskelevälle isälleen:

"Ne sanoivat, että minä kuolen, isä, -- mutta kyllä näet, _minä jään
eloon_!"

Katinka oli oikeassa, hän jäi eloon. Hän saattoi häpeään kaikki kolme
lääkäriä, kyömynenän, karvatupsuisen ja kaljun, koko lääketieteen.
Elämän itu oli hänessä erinomaisen sitkeähenkistä laatua. Eräänä
päivänä oli kyömynenän todettava, että taudissa ei ollutkaan tapahtunut
kauan odotettu ja ennustettu _krisis_, vaan paljoa lauhkeammalta
kuulostava _lysis_, joka tosin oli harvinaisempi tapaus. Hän sanoi
sen kannoillaan pyörähdellen, oli ikäänkuin hieman arvoa alentavaa
tunnustaa erehtyneensä. Mutta Katinkan taudille antoi tämä viimeinen,
ennen kuulematon sana erikoisen juhlallisen ja tärkeän ilmeen.
Lääketieteen mukaan hänen olisi ollut kuoltava, mutta hänellepä
tapahtuikin lysis!

Katinka alkoi toipua, usva, joka viikkokausia oli eroittanut hänet
esineistä ja ihmisistä, hälveni, äänet, sanat ulottuivat uudelleen
hänen kuuluvilleen. Hän ikäänkuin syntyi vielä kerran, toistamiseen
näkyväiseen maailmaan.

Ompelija-Iida tuli häntä tervehtimään koneen äärestä, jossa hän
neuloi valkoisia leninkejä Katinkalle kesäksi. Katinka aikoi ojentaa
hänelle kätensä. Mutta suureksi ihmeekseen hän näki kätensä lepäävän
peitteellä kuten vieraan, hänelle kuulumattoman esineen; se ei ottanut
noustakseen! Hän oli antavinaan sille käskyn toisensa jäljestä, mutta
käsi ei totellut, vaan pysyi itsepäisesti peitteellä, -- niin heikoksi
hän oli käynyt!

Mutta nyt hän sensijaan parani. Marraskesi irtautui pitkin hänen
ruumistaan, ohuina, valkeina hilseinä, hän ajoi nahkaa, kuten keväällä
käärmeet! Hiuksetkin lähtivät. Hän uudistui perinpohjin. Uusi, hieno
iho peitti hänen ruumiinsa, hän opetteli uudelleen kävelemään, kuten
vuoden vanhat lapset. Hänen pieni, laiha ruumiinsa oli täpösen täynnä
uudistavia, parantavia voimia.

Eräänä päivänä oli huoneissa kaikkialla kurkkua kutkuttava, ellottava
tulikiven ja karbolin haju. Se ennusti jo täydellistä parantumista,
veljien kotiinpaluuta ja elämän ennalleen asettumista.



9.


Niin tuli vihdoin talven jälkeen kesä. Kesän odotus alkoi räystäitten
tippuessa ja taivaan avartuessa korkeaksi ja kuulaaksi. Se alkoi
oikeastaan, kuten sanottu, heti joulun mentyä, mutta pääsiäisenä se jo
säteili vastaan jokaisesta vesilampareesta ja ruskeasta pälvestä.

Hovi ja kesä sensijaan olivat Katinkalle eroittamattomasti yhtä.
Hovi oli jotain ikuisesti olevaa, muodoissaan muuttumatonta, jotain,
mikä aina oli ollut ja aina oli oleva. Kaupunkiasunnot vaihtelivat,
itse kaupunkikin muutti ulkoasuaan, sen kivisolut lisääntyivät,
se ahmi metsää, vainioita, kallioita. Se oli nyt jo Katinkankin
muistiin mahtuvana aikana niellyt monta Ananias Blomin talon tapaista
pikkutaloa. Se oli toinen huomenna kuin tänään ja ylihuomenna toinen
kuin huomenna.

Hovi sensijaan oli aina paikoillaan. Niitten kahdeksan, yhdeksän
maanvuoden kuluessa, mitkä yhteensä muodostivat Katinkan tähänastisen
elämän, ei Hovissa ollut tapahtunut mitään mainittavampaa muutosta.
Elämä oli siellä ikäänkuin saavuttanut eräänlaisen tasapainon ja
täydellisyyden asteen; se lepäsi itsessään kuten ympyrä. Olisi ollut
rikos toivoa siihen jotain muutosta; sen kauneus oli juuri tässä
liikkumattomuudessa.

Kesti kauan aikaa, ennenkuin Katinka edes pystyi käsittämään, että Hovi
kaikesta huolimatta kuitenkin oli samojen luonnonlakien alainen kuin
muutkin kohdat näillä raukoilla maapallon rajoilla, että sielläkin
tuli syksy ja talvi, puitten, kukkien varjokuolema. Hän pysyi
itsepintaisesti uskossaan, että Hovi kuului lämpimiin maihin, joissa
ei milloinkaan ollut talvea. Hovi oli ikuisen kesän maa, kuten olivat
länsiafrikkalaiset saaret, kuten oli Honolulu!

Ja kun Hovin salaisuus lopulta hänelle oli selvinnyt, oli lohdullista
ajatella, että kesässä kuitenkin oli sata ja yksi päivää. Niinkuin
saduissa oli tuhat ja yksi yötä, niin oli Hovin kesässä sata ja yksi
päivää.

Varhaisimmat muistot Hovista olivat vain samanlaisia välähdyksiä
kuin kaupunkiasunnonkin ensimmäiset tajunnat, Katinkan ja hänen
peilikuvajaisensa kohtaus tai kiusaus kukkaruukun edessä. Mutta
sittenkin olisi niitä ollut tuiki mahdotonta sekoittaa noihin toisiin,
talvituntoihin. Ne olivat kaikki tyyni _vihreitä ja lämpimiä_.

On ajettu lähimmästä kaupungista Fataburin vanhoilla umpivaunuilla,
joita vetää kolme hevosta, Kuski-Heikin huojuessa arvaamattomassa
korkeudessa hevosten häntäin ja selkien yläpuolella. Nämä vaunut ovat
käytännössä vain kun lapsia tuodaan. On kuin pikkuisessa, liikkuvassa
huoneessa, kun silmänsä ummistaa, on kuin vaunut yht'äkkiä kohoaisivat
ilmaan ja jatkaisivat matkaansa näkymättömiä raiteita pitkin. Mielessä
väikkyy jokin keveän-raukea tunto, -- viheriän ja lämpimän odotus.

Kuski-Heikin piiska paukahtelee kuin leikkipyssyä laukaisten
sattuessaan lihavan ja laiskan Vasjkan selkään. Hänen naamansa
punoittaa kuten ympyriäiset hollantilaisjuustot.

Katinka mahtuu pitkin pituuttaan patjoille. On niin umpinaista ja
turvallista, hajuaa nahalle ja heinille. Pyrkii mieluisasti unettamaan.
Mutta yht'äkkiä Anni sanoo: "Itkevä Kallio".

Katinka ryntää ikkunaan, kahden puolen tietä on kaistale paljasta,
märkää kalliota, joka hetkeksi tulee näkyviin harmaitten ja punertavain
sammalten alta.

Se on Itkevä Kallio, joka ei kuivu kesän paahteessakaan, koska sen
täytyy aina itkeä. Itkevällä Kalliolla on kerran tapahtunut jotain
kauheata, rikos, murha, mutta siitä on pitkät ajat, kukaan ei tiedä
sitä enää tarkalleen. Vain kallio muistaa sen, se itkee, ouruaa vettä,
ikäänkuin sen pitäisi pestä kyyneleillään ihmisten pillat.

Vaunut vierivät pitkin itäsuomalaista maantietä, Fataburin korkeat
umpivaunut. On keltaisten kukkien aika, niityillä kukkivat leiniköt ja
pientareilla voikukat, ojissa rentukat. Anni sanoo yksitoikkoisesti:
"Suur' Merjok' -- Pien' Merjok' -- ..." Silmät käyvät raukeiksi ohi
kulisevasta keltaisesta kullasta...

Yht'äkkiä Anni alkaa herätellä Katinkaa:

"Havassutko, senkin unkeko -- Jo tullaan..."

Revonkiven laakea kalliolaatta vilahtaa Katinkan unenpöpperöisten
silmien ohitse, senjälkeen tie tekee Vainikan haarassa käänteen, tulvii
vastaan jokin tuttu tuoksu, -- kievari, paja, riihi, vaahterakuja
nelistävät ohi, -- Kuninkaan pihamaa.

Hovi! Kaikki lapsuuden riemut ja autuudet mahtuvat rinnan tähän sanaan.

Siinä se on, kellahtavana, avosylisenä, leveäin, ystävällisten
portaitten yletessä kuutta valkoista pylvästä kohden. Se ilme on
juhlallisen rauhallinen, kuten aina; muodot puhtaat, pidätetyt,
selkeässä suuripiirteisyydessään. Leikkitykit ovat ojossa, mutta
portaat ja pylväät kutsuvat.

Katinka tuntee poskellaan Grosspapan kutittavan parran ja niskassaan
Mummulin suutelot. Hänen täytyy kiireesti vakuuttautua siitä, että
kaikki tuoksut ovat paikoillaan, että kellariholvi tulee homeelle ja
happamalle viinille, Grosspapa havannalle ja puisto ihanalle, kuumalle
sekoitukselle havu- ja lehtipuista, kukista, vedestä ja liejusta,
mudasta ja muurahaisista.

Sata ja yksi päivää! Se on iäisyys. Se on kaksituhatta neljäsataa
kaksikymmentäneljä tuntia, sataneljäkymmentäviisi tuhatta
kolmesataaneljäkymmentä minuuttia ja kahdeksan miljoonaa seitsemänsataa
kaksikymmentäkuusi tuhatta neljäsataa olemisen onnesta väräjävää
sekuntia -- uudenuutukaisella rihvelitaululla laskettuna! Se on
jotain päättymätöntä, iät kaiket kestävää. Voi huoleti panna maata
ensimmäisenä iltana Hovissa. Huomenna on vielä sata päivää jäljellä!

Kevyt kesäinen yö liukuu ohi kuin varjo. Valkenee päivä, yksi Hovin
kesän sadasta ja yhdestä. Katinka herää ristikkovuoteessaan ja potkii
yltään siniruskearaitaisen peitteen. Hän on myöhästynyt, aamukuoro
on jo alkanut. Paja, pyykkiranta, tarha, väentupa, puisto, kaikki
lähettävät tutut äänensä.

Katinka seisoo paitasillaan puutarhanpuoleisen ikkunan edessä. On kuin
nuo äänet laulaisivat hereille päivän. Kaikki laulaa, myöskin mykkyys.

Alaverannalla isä puhaltaa vaskitorveen metsästysmarssia. Ja Katinka
seisoo, pitkä, rabelainen kaula ojossa, kuunnellen, hän kuin kiirii
tuon äänen mukana, joka tunkeutuu vaskitorven kiemuroista, kiirii
vesille, yli kaislikon, ulos salmista, ulapalle saakka...

Tänään on taas oleva seitsemän iloa. Viikossa on seitsemän päivää,
maailmassa seitsemän ihmettä, ja Katinka Rabella pitää olla joka päivä
seitsemän iloa!

Ne olivat hänen osuutensa, hän vaatisi ne auringolta, maalta ja
ihmisiltä!



10.


On hyvin helteinen päivä. Yläkerran asfalttiparveke polttaa jalkaa kuin
tuli, Kataja- ja Koprasaaret kelluvat koitteesta alkaen korkealla kuin
hopealiuoksessa.

Lyönnilleen kello kymmenen lähtee Mummuli liikkeelle Hovin
kylkirakennuksesta, olisi voinut virittää kellonsa sen mukaan. Hän
on jo täysissä pukeissa, musta pitsiviitta harteilla, korvakiharat
järjestyksessä, askeleet lyhyet, sipsuttavat.

Katinka näkee hänen kääntyvän Rakokiven tielle. Tie on äsken,
vielä samana aamuna, kitketty ja haravoitu, Hamusen-Ieva kykkii
yhä vielä tien ohessa kauempana kuin harmaa pahka, iänikuisessa
sissisodassa rikkaruohoja vastaan, joitten teloittaja hän on, käyrine,
mullanruskeine sormineen.

Sekä Mummulin aamukävely että Hamusen-Ievan haravointi ovat
kertautuneet joka päivä jo kohta viitenäkymmenenä kesänä.

Mummuli viipyy Rakokivellä tasan neljännestunnin. Hänen palatessaan on
jo Grosspapakin ilmestynyt puutarhaan laputtavine tohveleineen, yllään
harmaa, punaveralla reunustettu aamunuttu.

Grosspapa suutelee Mummulia ensin kädelle, sitten molemmille poskille
ja sanoo "mein Kind!"

Sen jälkeen hän aloittaa jokapäiväisen vaelluksensa yhdeltä
puutarhasohvalta toiselle, aina auringon mukaan. Havannasikarin
haiku seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Hän istuskelee aluksi
rantakujan penkeillä ja viheltelee kuhankeittäjälle, sitten hän muuttaa
maantienpuolisille pylväsportaille, päässä musta patalakki ja kädessä
venäläinen tai saksalainen sanomalehti.

Mummuli on asettunut ruohopyörylän viereiselle sälesohvalle, hän kutoo
pitkillä, tylpillä puupuikoilla harmaata, hyvin pehmeää villahuivia.
Agnes-täti istuu likinäköisenä hänen vieressään ja pidellen lankakerää
kertoo jotain ranskaksi hiljaisella äänellä.

Mutta Fataburin vähäisen kreikkalaistemppelin portailla seisoivat Lenzy
ja Mirka sekä Katinka, kengät ja valkeat sukat riisuttuina, odottaen
Mummulin komennussanaa, helteestä punoittaen.

Mummuli laski työnsä syliinsä, taputti kolmasti käsiään ja komensi
saksaksi:

"Jetzt Kinder, -- eins, zwei, drei..."

Samalla kaikki kolme kirmasivat juoksuun ympäri pyöreän ruohokentän. He
juoksivat peräkanaa, yllä valkeat leningit, siniset nauharuusukkeet
vyöllä, tavallisessa järjestyksessä, edellä Lenzy, vehnäntähkänvärisine
hiuksineen, sitten haavesilmäinen, ruskea Mirka, ja viimeisenä Katinka,
kaksi sileää, mustaa palmikkoa selässä.

Se ei näyttänyt kilpajuoksulta, kukaan ei pitänyt kiirettä. -- Suhonen,
joka kuljetti leikkuukonettaan pitkin nurmikkoa, pysähtyi hetkeksi. Ja
puutarhan säleaidan taakse ilmestyi lampuodin kaksitoistavuotias poika,
Kuninkaan Aatu, pilkallisesti virnistellen ja tarkastellen vuoroin
ympyriäistä rataa kiertäviä tyttöjä, vuoroin tuntijan silmin omia
paljaita sääriään.

Ne kestivät kyllä tarkastuksen. Ne olivat ruskeat ja ahavoittuneet kuin
anturanahka, sierettyneet alituisesta vedessä kahlaamisesta ja täynnä
naarmuja ja arpia, kadehdittavan likaiset, miltei mustat. Niillä olisi
arastelematta voinut astua vaikka männynkävyille.

Mummuli sälesohvaltaan, missä hän istui kuin valtiatar, komensi koko
ajan:

"Helene, Marie, Catherine, -- juoskaa, -- nicht stehen bleiben, Kinder,
-- hypätkää yli varjojen!"

Ja ranskaksi tyttärelleen, Agnes Wrenskylle:

"Mon Dieu, elles peuvent prendre froid."

"Eins, zwei, drei, -- eins, zwei, drei..."

Tytöt kiersivät kehäänsä ympäri pyöreän, Suhosen sametinsileäksi
leikkaaman ruohokentän. Jasmiinit tuoksuivat, krassit liekehtivät.
Suhonen työnsi konettaan, joka sihisi kuin suuri heinäsirkka. Missä
sireeni- tai seljapensaan varjo lankesi yli tien, he ottivat vauhtia ja
hyppäsivät yli, etteivät vilustuisi.

Katinka juoksi, näkemättä muuta kuin Mirkan kastanjanruskeat, valtoimet
hiukset, jotka hulmusivat hänen edessään. Koko alkukesän he olivat
karttaneet ja rukoilleet tätä hetkeä, joka kangasti heille suurimpana
autuutena. Olla paljain jaloin, heittää sukat ja kengät, astua
kosteanukkaiselle nurmelle keskelle kukkia, tuntea ruohon tunkeutuvan
varpaitten väliin ja kuuman hiekan hyväilevän jalkopohjia, vajottaa
jalkansa meren lämpöiseen rantaliejuun. Kaikki kiellettyjä, ihania
nautintoja, joihin vain Kuninkaan Aatulla ja Ahokkaan lapsilla oli
oikeus. Hän, Katinka, vihasi sukkia ja kenkiä!

Ja nyt he juoksivat, -- nyt he juoksivat! Paljain jaloin.

Katinkan silmät sattuivat Kuninkaan Aatuun, joka yhä virnisteli
tyytyväisenä, täynnä itsekylläistä halveksuntaa, mutta uskaltamatta
ääneen nauraa.

Yht'äkkiä Katinka jättäytyi jäljelle, -- äkillinen, voimakas häpeän
ja pettymyksen tunne sydämessä. Kaikki tuntui äkkiä naurettavalta,
ympyriäinen ruohokenttä ja sitä kiertävä, kuumahiekkainen tie, jota
pitkin he kolme, valkoiset leningit yllä, hajalla hiuksin ja paljain
jaloin juoksivat, pensasten varjot, joitten yli he naurettavasti
hyppäsivät, etteivät saisi nuhaa ja yskää, -- Mummulin saksankieliset
komennussanat, hänen tapansa nimittää heitä juhlallisesti täydellä
ristimänimellä. Alkoi sietämättömästi hävettää, vaikka ei tiennyt,
ketä häpesi, Kuninkaan Aatuako vai itseäänkö ehkä... Sen vain tiesi,
että tämä kaikki oli perin typerää, naurettavaa, niin juuri, surkean
naurettavaa!

"Ich will nicht mehr", sanoi Katinka yht'äkkiä tympeästi ja heittäytyi
puutarhasohvalle, pälyillen Kuninkaan Aatuun, joka kuitenkin jo oli
kadonnut.

"Ich will nicht, -- ich will nicht!" hän kertasi, itku, uhma ja häpeä
kurkussa, ja tulipunaisena vetäen valkoisia sukkia jalkaansa.

Katinka pelastautui kreikkalaistemppeliin. Siellä oli viileätä ja
hämärää. Seiniltä katselivat Abraham Raben elämänahmattiudessaan
tyydytetyt ja Elisabeth Balzerin sunnuntaikasvot, jotka hän ikäänkuin
yht'aikaa hohtokiviensä ja turkkilaissaalinsa kanssa oli pukenut ylleen.

Mutta sivuseiniltä hymyilivät Raben kuuden veljeksen ikuiset
nuorukaiskasvot. Heidän pitkät, kuin sorvatut kaulansa olivat
kallellaan, pieni, hekumallinen suu avoinna, otsalla sensijaan asusti
lempeä viileys. Grosspapalla oli kädessä avoin kirja, mutta nuorin
veljeksistä, isosetä Constantin, piteli valkoista kyyhkyä, hän, joka
oli matkustanut maailman ympäri ja nainut espanjalaisen Josefa Luisa
Ramona de la Santa Trinida de Roa y Morales'in eli lyhyesti täti Pepan.

Katinkan yhdeksänvuotias pää oli täydessä kapinassa, uhkarohkeita
tuumia, toinen toistaan kapinallisempia risteili siinä. Hän ajatteli
ja ajatteli, kasvot lasiruutuun litteiksi painettuina. Hänen täytyi
tavalla tai toisella pestä pois tämä häpeä.

Ruutuja oli kolmenvärisiä: keltaisia, sinisiä ja punaisia. Ja puutarha
muutti muotoaan jokaisen ruudun mukaan.

Ensin tummankeltainen, tulikivenkarvainen puutarha, ikäänkuin ilma
olisi hehkunut keltaisessa palossa. Kaikki paloi, kului keltaisessa
liekissä. Hovi, saksankuusi, verannan sivulla hitaasti kypsyvät,
isomahaiset kurpitsat.

Sininen ruutu. Kaikki elävät värit ovat vaihtuneet siniseksi
kylmyydeksi, joka hohtaa kuin jää. Sinisistä, aavemaisista puista
näyttää paenneen kaikki mahla, puutarha on kuin kuollut kuumaisema.

Mutta sitten tuli punainen ruutu. Jasmiinit loistivat kuin tummaan
vereen kastettuina, tiet punasoraisina, tammien ja vaahterain lehvät
tiukkuivat purppuraa puutarhassa, jota valaisivat vuorotellen kuin
etäisten kiertotähtien eriväriset auringot.

Ja ihmeellisintä, kaikki nämä eri värit tunsi verissään, -- ikäänkuin
keltaisena, sinisenä ja punaisena väristyksenä!

Lenzy ja Mirka tulivat hetken kuluttua, sukat ja kengät kainalossa,
hikisinä, hengästyksissään.

Katinka silmäili heitä ylenkatseellisesti viheriän pöydän korkeudesta,
mille oli kiivennyt.

"Te olette typeriä, ihan typeriä! Sehän on naurettavaa... Sehän on
_naurettavaa_. Hypätä varjojen yli... Ja juosta ympäri ruohokentän,
aina vain ruohokentän. Minä en enää milloinkaan sitä tee. Sain siitä
kyllikseni. Ah, jos te vain uskaltaisitte..."

Toiset katsoivat häneen epäluuloisina, mutta uteliaina. Mitä heidän
pitäisi uskaltaa?

Mutta Katinka yhä myhäili salamyhkäisenä.

"Te ette kuitenkaan uskalla. Ette vainenkaan. Täytyy olla hyvin rohkea,
-- mennä päistikkaa..."

Toiset rukoilivat: "Rakas, pikkuinen Katinka, -- milushka, milushka!"

Katinka nautti aikansa. Hän otti vastaan heidän uteliaisuutensa kuin
suitsutuksen. Sitten hän kuiskasi:

"Keksin sen nyt juuri. Istuin pöydälle ja heti juolahti mieleeni: näin
on tehtävä! Mennään _yöllä_ Soldat-niitylle ja siellä riisutaan sukat
ja kengät. Oh, siellä on kukkia, sitä ei ole vielä niitetty."

"Siellä on käärmeitä", epäsi Mirka.

"Joutavia, käärmeitä on vain kivikoissa."

"Mutta minä olen nähnyt aidan raossa käärmeen", sanoi Mirka. "Ja käärme
odottaa aina sitä, jonka se kerran on nähnyt, se ei mene ennen pois."

"Joutavia, luetaan sille käärmeen sanat."

"Mitä se on: käärmeen sanat?" kysyi Lenzy.

"Se on käärmeen luku. Käärme pelkää, kun sitä manataan."

Kaikki kolme katsoivat toisiinsa, huulet ja silmät palaen. Yöllä
Soldat-niitylle, kaikkien nukkuessa, -- paljain jaloin yökasteessa!

"Mutta Grosspapa sulkee ovet iltaisin", sanoi Mirka.

"Mitä siitä! Me hypätään ikkunasta."

Tämä oli muuta kuin lentokokeet kolmikulmaiset huivit hartioilla. Kolme
pientä, kiihkeätä sydäntä tykki kilpaa.

"Mutta joka tästä sanankaan hiiskahtaa, sen täytyy mennä viinikellariin
ilman lyhtyä!"

Se oli rangaistuksista hirvittävin. Kaikki olivat täysin totisia.
Nyt se oli päätetty. Eikä kukaan saisi siitä koskaan tietää, ei edes
Kuninkaan Aatu.



11.


Päivä oli tänään päättymättömän pitkä. Grosspapa siirtyi toiselta
sälesohvalta toiselle, aina auringon mukaan, istui, torkahteli, veti
savuja havannastaan.

Katinka mittasi raivoissaan ruohopyöriön tien, -- sitä oli tasan sata
askelta.

Ennen päivällistä he kitkivät hernelavansa. Tämä oli Mummulin uusin
kasvatusopillinen keksintö, talven kuluessa hän oli tullut vakuutetuksi
ruumiillisen työn tärkeydestä. Hänen lastenlastensa oli kitkettävä
tunti päivässä.

Mitään pelastusta ei ollut. Aurinko paahtoi suoraan selkään. Etäämpänä
painautui Sofia Ivanovna mansikkamaahan. Sofia Ivanovna Biller oli
jokin hyvin etäinen sukulainen ja marjoille perso.

"Sofia Ivanovna", kuului Mummulin ääni yläparvekkeelta, "joko taas
olette mansikoissa?"

Sofia Ivanovna yritti kyyristäytyä yhä syvemmä pensaitten suojaan.
Katinka, Lenzy ja Mirka kertoivat toisilleen päätäpyörryttäviä
ryövärikertomuksia, vuoronperään, lieventääkseen kohtaloaan.

Vihdoin alkoi Kuninkaan ruokakello läpätä: "käy vellille, -- käy
vellille!"

Päivällinen syödään alasalissa, -- kaikki ovat pukeutuneet uudelleen.
Grosspapa on vaihtanut aamunuttunsa pitkään, mustaan takkiin. Hänen
edessään pöydässä on pari viinipulloa; hänen lautasliinansa on
kiinnitetty kaulaan ruusunpunaisella helmiketjulla, jossa on hopeiset
hakaset.

Pöydän yläpäässä käy keskustelu saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi.
Mummuli vaihtaa yhtä suurella keveydellä kieltä kuin lautasia.
Alapäässä sensijaan vallitsee täydellinen hiljaisuus.

Ruokaa on niukalta. Mummuli on kerta kaikkiaan selittänyt, että
paljosta syönnistä käy typeräksi. Varsinkin lasten on oltava
vähäruokaisia.

Katinka katselee varkain Sofia Ivanovnaa. Hänen nenänpäänsä on täynnä
pienenpieniä reikiä kuin neulatyyny.

Pesun Ripaksen pojat, jotka eivät myöskään saa pöydässä kyllikseen
syödä, pistävät kurkkuja ja makkaroita puserojensa vyötäisiin. Ja
suolaa heillä on aina taskussa.

Kun jo tulisi ilta!

Päivällinen on päättynyt. Vaelletaan hanhenmarssissa pöydän yläpäähän
kiittämään Mummulia, suudellaan kädelle, jolloin Mummuli kiusoittavalla
tavalla vuorostaan suudella kurluttaa niskaan.

Iltapäivällä Mummuli lähti ajamaan pikku kaleskoilla Possulin hoviin
täti Agnes Wrenskyn kanssa.

Lenzy, Mirka ja Katinka yhä maleksivat. He päätyivät etehisen ikkunalle
suurta saksalaista kuvakirjaa katselemaan. Heidän hajalliset hiuksensa
sekaantuivat toisiinsa kuin kolme eri viljalyhdettä. He kykkivät
yläkerran portailla, jalat alleen vedettyinä.

Kolme silmäparia, harmaat, mustansiniset ja ruskeat, tuijottavat
herkeämättä muuatta kuvaa.

Se on merkillinen, käsittämätön olento, jolla on yökön siivet, vuohen
sarvet, pukin jalat ja ihmisen kasvot, suu ilkeässä irveessä. Viittansa
varjosta se kylvää kultarahoja yli suuren vieraan kaupungin, jonka
suipot tornit kurkoittuvat ilmaan. Se ikäänkuin munii kultamunia, kuten
jättiläislintu.

Sillä on sarvet, se on varmasti Piru itse. Se on Piru! Varmasti Piru!

Mutta sitä ei saa sanoa ääneen, se olisi hirmuinen rikos. Se on
ankarasti kiellettyä Hovin lakikirjassa. Ei saa lausua turhaan
Jumalan nimeä, jos tahtoo saada Hänen siunauksensa, mutta ei myöskään
saa nimittää tuttavallisesti Hänen suurta vastustajaansa, pimeyden
ruhtinasta. Siitä voi tulla kirot. Paitsi sitä voi se yht'äkkiä
totella kutsua ja ilmestyä. Tosin tämä kuvakirjan Piru, joka muni
kultarahoja, todennäköisesti oli hyvänahkaisimpia ja vaarattomimpia
pikku paholaisia. Mahdollisesti ei se edes ollut itse pääpöpö, jokin
renki vain!

Mutta kuitenkin oli epäilemättä viisainta olla varovainen.

Katinka keksi keinon:

"Se on Tutu... Sanotaan me Tutu... Kukaan ei tiedä, mitä se merkitsee,
ei edes se itsekään. Vain me tiedetään, että se onkin samaa kuin Piru."

Kaikki kolme tunsivat merkillistä mielihyvää. Ah, kuinka sentään oli
sukkelaa puijata hieman noita aikuisia, joitten mielestä kaikki oli
kiellettyä! Paitsi sitä puijata itse... niin, itse sitä häijyläistä.
Kun vain ei oikeaa nimeä nimittäisi, ei se uskaltaisi tulla eikä käydä
käsiksi.

He sanoisivat "Tutu", milloin vain mieli tekisi. He sanoisivat itse
Mummulin ja Grosspapan läsnäollessa: "Entäs Tutu, -- näitkös Tutua...?"
ja tekisivät toisilleen salakähmäisiä merkkejä. Eikä kukaan aavistaisi
heidän salaisuuttaan. Heidän olisi mahdollista puhua itse Pirusta
kaikkien kuullen.

Vihdoin viimeinkin oli ilta käsissä. Katinka makasi puisessa
häkkivuoteessaan ja katseli seinäpaperin kuvia. Grosspapan tohvelien
laputus kuului käytävästä, hänen käydessään sulkemassa ovia.

Katinka makasi hiljaa, sykkyrässä, peite korvilla, mutta sydän
tykkien. Grosspapan askeleet kaikkosivat toiselle puolen taloa,
käytävän isossa kaapissa rapisi, luultavasti hiiri, muuten oli kaikki
hiljaa. Yht'äkkiä lingottiin kimppu takiaisia ikkunaan. Katinka oli
silmänräpäyksessä jalkeilla, kiivetessään ikkunasta hän putosi suoraan
takiaispensaikkoon, ja suuria takiaisia tarttui hiuksiin.

"Missä olette?" hän kuiskasi.

Mutta samalla hän jo näkikin Lenzyn ja Mirkan, jotka odottivat ikkunan
alla. Ei ollut aikaa kyselyihin eikä pitkiin puheisiin.

"Hiljaa -- hiljaa!" he varoittivat toisiaan.

Tällainen oli siis yö, niin tuiki toisenlainen kuin päivä. Pehmeitä,
suuria yöperhosia lenteli edestakaisin, ja isoja, näkymättömiä
paarmoja, jotka ikäänkuin sokaistuina umpimähkään ampaisivat ohi. Ei
ollut pimeä, vaan hämärä ja lämmin. Toiset kukat nukkuivat, toiset
sensijaan tuoksuivat oudolla tuoksulla, jota ei kukaan heistä tuntenut.

Ah, kuinka Katinka rakasti sekä pelkäsi yötä! Ei koskaan saanut nähdä
yötä kasvoista kasvoihin, aina täytyi mennä nukkumaan ennen. Ja yöllä
oli kuitenkin omat kukkansa, omat tuoksunsa, omat luontokappaleensa ja
lapsensa, joista päivä ei mitään tiennyt. Sillä oli kiiltomatoja, jotka
syttyivät lehdille kuin vähäinen, viheriä tähti, sillä oli hitaasti
ja äänettömästi astelevat etanansa ja hyppelevät rupisammakkonsa,
yölepakkonsa, jotka suhahtivat ohi kuin henkäys... Sillä oli kukkansa,
jotka vain öisin aukenivat, kutsuen yöhyönteisiä...

Mutta yö oli myös hirveä, kauhistava, -- täynnä pääkallojen
kuolemantanssia ja virvatulia kätkettyjen aarteitten päällä... Yö oli
pimeys. Yö oli kuolema.

"Mennään", kuiskasi Mirka. Hän oli kaikista kolmesta vähimmän rohkea ja
näytti värisevän vilusta tai pelosta.

Voi olla, että toisetkin kaksi pelkäsivät, mutta ei kumpainenkaan
sitä näyttänyt. Toinen toisensa jäljestä he hiipivät puutarhan
aitausta pitkin, kunnes saapuivat veräjälle. Soldat-niitty oli
edessä, sumuisena, mereltä kohoavine usvineen, kuten aina, vielä
niittämättömänä, horsmanpunaisena. Tuoksuivat tervakukat, koiranputket,
leiniköt, valko-apila ja angervat.

"Täällä on hyvä", sanoi Lenzy.

Toiset nyökäyttivät myöntäen päätään.

Ja Lenzy istui maahan, ojan reunalle, riisuen sukat ja kengät
jalastaan. Mirka ja Katinka tekivät samoin, aivan vaiti. He tekivät
sen melkein hartaudella, ikäänkuin jonkun vertauskuvallisen ja
tärkeän toimituksen, ja jos rohkeutta olisi riittänyt, olisivat he
kai mieluimmin koonneet vihatut sukkansa ja kenkänsä rovioksi ja
valmistaneet otollisen polttouhrin vapaudelle ja suviyölle.

Olon outous teki heidät kaikki ylen harvapuheisiksi. He nauttivat kukin
erikseen, katsomatta edes toisiinsa.

"Maassa on kastetta", sanoi Lenzy vihdoin.

Ja hän ojensi jalkansa pehmeään ja tuoksuvaan heinikkoon. Ne
näyttivät melkein sinertävän valkoisilta. Lenzy ja Mirka eivät
milloinkaan päivettyneet, eivät edes paahtavimmassa paisteessa. Heidän
ohimoissaankin risteili kalpeita, sinisiä suonia.

Lenzy käyristi varpaansa ja taittoi suuren sinikellon, joka jäi
varpaitten väliin.

Hän oli hyvä, viisas ja rauhallinen eikä koskaan unohtanut, että oli
sisartaan ja Katinkaa vuotta vanhempi.

Mutta Mirka ajatteli yhä käärmeitä.

"Kun käärme poikii", selitti hän äkkiä, "niin se kiipee puuhun, ja
pudottaa sieltä poikansa".

"Lorua", sanoi Lenzy, "käärmeet munivat munia. Aurinko hautoo ne."

Katinka ei kuullut kumpaakaan.

"Me tullaan tänne", hän puheli. "Me ollaan jo isoja, koulunkäyneitä, --
kukaan ei voi enää kieltää. Me maataan täällä koko yö."

Tuntui selvään hunajainen lemu, keltamataran tuoksu. Puitten välitse
näkyi vilahdus kreikkalaistemppelistä. Se oli valkea kuin rukous.

"Tytöt!" sanoi Katinka yht'äkkiä. "Luvatkaa minulle, mutta pyhästi,
että tulemme kaikki kolme Soldat-niitylle vainajina. Sanokaa näin:
missä ikinä lepäänkin viimeistä untani, valtameren pohjassa tai
Siperian tundrilla tai -- tai Saharan hiekassa tai missä muualla
_valjenneet luuni_ lienevät, -- niin tahdon tulla Soldat-niitylle
vainajana."

"_Valjenneet luuni_", hän lausui erityisellä juhlallisella
kaameudella; hän oli sen sanan edellisenä päivänä lukenut jostain
intianikertomuksesta.

He tarttuivat toisiaan käsistä, kuumin sormin. Ja kaikki kolme
lausuivat yht'aikaa valansa:

"Missä ikinä lepäänkin viimeistä untani... niin tahdon tulla
Soldat-niitylle vainajana."

Kaikki kolme jäivät tuijottamaan valkoisiin, irrallisiin usviin, jotka
pitkinä liepeinä liikkuivat yli yöllisen niityn, ikäänkuin autuaitten
varjot.

Kuu nousi kaisloista ja vedestä, vaskenpunaisena kuin tuntematon
jumaluus. Ihmeellinen, pelokas tunne valtasi heidät, salaperäinen
vavistus tuon tuntemattoman tulipallon edessä. He olivat kuin yksin
maailmassa, hitaasti nouseva kuu, ja he kolme paljasjalkaista,
vuoteistaan karannutta tyttölasta. He olisivat halunneet polvistua,
itkeä nyyhkyttää ja rukoilla kuuta...

Sitten Katinka sanoi:

"Nyt mennään Mustaanjokeen uimaan."

Ei kukaan pannut vastaan. Tänä yönä oli kaikki sallittua ja
mahdollista. Tuntui vain päätähuimaavalta, pyörryttävältä. Mennä
Mustaanjokeen uimaan ja keskellä yötä! Seuraavaa aamua ja päivää ei
ollut olemassakaan.

He olivat jo tuiki syntisiä, ilmankin!

He kiersivät Kuninkaan ohi joelle. Koirankopissa haukahtivat
jäniskoirat, Ilo ja Piili. Tarhassa märehtivät torkkuvat lehmät. He
kantoivat kukin sukkiaan ja kenkiään.

Joen rannalla tuoksui kuten Soldat-niitylläkin, mutta senlisäksi
tuoksui vesi ja raskaat, kultaiset ulpukat. Joki tuli Mustastakorvesta;
sen lähteet olivat siellä, missä Elämänlähdekin.

Kuu yhä nousi ja hopeoitui, pienentyen samalla luonnolliseen kokoonsa.
Se oli jo korkeimman lepän latvassa.

Lenzy koetteli jalallaan vettä.

"Tytöt", hän kuiskasi. "Luuletteko, että hän hukkui tähän?"

"Kuka hukkui?" kysyi Mirka, koettaen asettautua kuun säteeseen.

"Hän, -- vanhan herran pikku piikatyttö, -- joka rikkoi maljakon."

Mutta Katinka kietoi palmikoitaan päälaelle eikä sanonut mitään. Hän
vain ajatteli, mlnkätähden Lenzy mahtoi sanoa "vanha herra", vaikka se
oli hänen äitinsä-äidin isä.

Hetken päästä he jo tanssivat piirissä keskellä jokea, toisiaan kädestä
pidellen, keskellä kuutamoa.



12.


Ylinnä Hovissa oli Mummuli, siitä ei ollut epäilystä. Katinkalle se oli
päivänselvää. Niinkuin Mummuli päivällispöydässä istui ylinnä, niin hän
Katinkan tajunnassakin istui jollain näkymättömällä valtaistuimella.
Hän oli sen arvojärjestyksen huippu, joka yhä aleten jatkui Katinkaan,
Lenzyyn ja Mirkaan saakka, ja johon kuului Grosspapa, äiti, isä,
sedät, tädit, serkut ja pikkuserkut ja satunnaisina vieraina kaikki
Rabet Lontoosta, Parisista, Pietarista ja aina Madeirasta asti. Tämä
oli maailma sinänsä, ja siihen kuului vielä naapurihovien asukkaat,
kaikki Mendtit, Riemenschneiderit, Ripasit ja Adaridit. Paitsi sitä oli
Hovissa tosin toinenkin maailma, mutta sekin oli maailma sinänsä eikä
kuulunut tähän. Se avautui keittiön puolella, väentuvassa, pajassa ja
Ahokkaan kylässä.

Katinka tiesi hyvin kuuluvansa Hovin ylämaailmaan. Mutta se ei
estänyt häntä tuntemasta alituista, herkeämätöntä vetoa tuota toista,
alamaailmaa kohtaan. Lenzy ja Mirka eivät sinne koskaan pyrkineet,
heille riitti ylämaailma. Mutta Katinka ei saanut rauhaa, hänen oli
oltava joka paikassa!

Alamaailmaan kuului koko keittiön asujamisto, Sokia-Mari, Kyökki-Ieva,
Sisä-Miina, Pyykki-Miina, pikku-Tilta, Hamusen-Ieva, Anni ja Masha,
venakko, sitten vielä Kuski-Heikki, Suhonen, puutarhuri, jolla oli
oma tupansa puutarhan kupeella, ja Suhoska, hänen vaimonsa, jolla oli
kylmänvihat jaloissa. Nämä olivat läheisimmät, mutta lisäksi oli vielä
epälukuinen määrä lampuodin piikoja ja renkejä; karjakkoja, Tupa-Anni
lapsineen, seppä ja Ahokkaan väki.

Kuninkaan, lampuodin, laita oli mutkallisempi. Ei ollut hyvä sanoa,
mihinkä hän näistä kahdesta maailmasta oikein kuului. Katinka ei
milloinkaan nähnyt hänen käyvän pääovesta, ja se oli sentään Katinkan
silmissä muuan varmimpia tuntomerkkejä ylämaailmaan kuulumisesta. Mutta
Kuningas ei myöskään tullut keittiön tietä, kuten muu alamaailman väki,
hän meni kylkirakennuksen sivuovesta suoraan Grosspapan huoneeseen. Hän
oli kuin taivaanvuohi näitten kahden maailman välillä, käski toista ja
totteli toista.

Toinen maailma alkoi jo keittiön portaista, takapihasta, jolla oli kuin
oma kasvitarhansa, takapihan villi yrttitarha, hyöstynyt ruoanjätteistä
ja likavesistä. Hirvittävän korkeita, vihaisia nokkosia, jotka
polttivat kädet palorakoille, takiaisia, jotka keräsivät pölyn leveille
lehdilleen, löyhkääviä koiruohoja, joita Anni keräsi ja kuivatti
kimpuiksi, ja kukkivia hullukaaleja, joilla oli myrkyllinen, likaisen
kirjava kukanterä.

Hiukan kauempana aidan takana oli kanojen ja kukkojen teloituspaikka,
-- siellä ne lensivät ilman päätä, kaula surkeasti verissä.

Jääkellarissa pidettiin talvea vangittuna kolmen oven ja kolmen lukon
takana.

Viiniholvissa sensijaan oli Sokia-Marin komero. Hän asui siellä
jo toista vuosikymmentä, keskellä tynnyreitä ja viinipulloja,
joita Leopold Raben lontoolaiset veljenpojat joka vuosi lähettivät
viiniviljelyksiltään päiväntasaajan seuduilta. Hän elosteli siellä
kuten hiiret tai tuhatjalkaiset, jotka juoksentelivat pitkin kiviseiniä.

Kukaan ei tarkalleen tiennyt hänen ikäänsä, ei edes hän itsekään,
mutta hän oli varmasti vanhempi Grosspapata ja Hamusen-Ievaa ja
itse lampuodin isää, vanhaa Kuningastakin. Hän oli vanhin olento
koko Hovissa, vanhempi itse Hoviakin, jonka päärakennus oli ollut
vasta salvoksella, kun Mari tuli taloon Mummulin imettäjäksi. Hän
oli vielä vanhan herran peruja, kuten Fataburin lasinpuhaltimien
jätteet ja salatieteelliset kirjat ullakolla tai hänen selloviulunsa
metallikirjaimineen vierashuoneessa.

Hänen oli tapana istua viinikellarin kynnyksellä, silmät rävähtämättä
päin aurinkoa, päässä iänikuinen, vanhuuttaan vihertävä tanu, kova ja
kiiltävä kuin kuoriaisen koppa. Silmiä kattoi valkea, linnun luomen
kaltainen kaihi; vaatteista uhosi merkillinen, tunkkainen ja kostea
haju.

Hän näytti aina ikäänkuin jotain kuuntelevan. Ajanvietteekseen hän
leikkeli räsymattoja varten tilkkuja ja keri ne suuriksi, kirjaviksi
kiekoiksi. Mutta sitä tehdessään hän alati kuunteli. Hän väitti
kuulevansa Mustankorven kohun. Toiset nauroivat ja sanoivat hänen
puhuvan päättömiä, mutta Sokia-Mari pysyi itsepintaisesti väitteessään.
Hän kuuli sen varmasti, yöllä tosin selvemmin kuin päivällä. Se oli
ikäänkuin tasaisesti virtaava, huokaava ääni, joka oli kaikkien muitten
moninaisten äänien alla.

Hän muisti vielä ajat, jolloin korpi alkoi heti aidan takaa, ja susi
uskalsi talvisin pihamaalle. Pellot, vainiot, puutarhat, kaikki on
vähäistä korven rinnalla. Vanhan herran vaunutiestäkin on jäljellä vain
viheliäinen polku. Kaikki, mitä ihmiskäsi ja järki ovat aikaansaaneet,
on kuin nuo kirjavat räsymaton kaistaleet.

Katinka pujahti keittiöön, milloin vain taisi. Itse ilmakin siellä oli
erikoisen mieluinen ja hivelevä, täynnä höyryjä ja käryjä, juuston,
vastasiivilöidyn, vielä vaahtoavan maidon ja nousevan taikinan tuoksua.
Aina oli siellä touhua, räiskettä, kilinää-kalinaa!

Katinka rakasti katsella Kyökki-Ievan lihavilla, tanakoilla
käsivarsillaan, joissa oli tiheää, untuvaista ihokarvaa, sotkevan
taikinaa, vierittävän siitä koukistettujen hyppysiensä alla
uskomattoman nopeasti sämpylöitä, jotka sitten uunissa paistuivat
kauniin vaaleanruskeiksi, tai sitten käsittelevän patoja ja
liesirenkaita paljain sormin, jotka näköjään olivat tuiki tunteettomat
kuumuudelle.

Katinka rakasti väen hapanta katajakaljaa, jota jokainen joi suoraan
puukiposta, ja suolaisia särkiä, joita ei koskaan näkynyt muualla kuin
väen pöydässä. Niillä oli ihmeellisen suloinen, kielletty maku. Niitä
täytyi vain nauttia varkain. Ja oli kuitenkin miekkoisia, jotka saivat
niitä joka ateriaksi!

Keittiön takana oli piikojen makuukomerot, kaksi matalaa,
kaari-ikkunaista huonetta vasemmassa kylkirakennuksessa. Niissä oli
aina tuulettamaton, umpinainen haju. Mutta muuten ne olivat peräti
viehättävät nekin, kuten keittiökin. Huiskin, haiskin kampojen ja
eriväristen hiustukkojen seurassa siellä oli rasvaisia ja savuttuneita
kirjoja, joilla oli uteliaisuutta kiihoittavat nimet, kuten Uusi
Kenoveeva eli Roosa Tannenpurista ja muuan aivan nokinen ja yltäyleensä
ruskea Holperin Äijä, joka oli kuin paistinpannussa käynyt; sitäpaitsi
Satakieli eli Sata laulua Suomen kansalle ja Suuri Egyptiläinen
Unikirja, jota Kyökki-Ieva erityisesti tutkisteli.

He näkivät alati unia öisin. Ja he puhuivat unistaan, ikäänkuin jostain
täysin todellisesta, ne herättivät heissä aivan samanlaista pelkoa tai
iloa. Katinka kuunteli korvat pystyssä, kun Kyökki-Ieva pani kädet
ristiin vatsalleen ja sanoi: "Pankaas nyt merkill', kyll' se nyt
kuoloo." Kyökki-Ievan unet merkitsivät aina kuolemaa ja tapaturmia. Hän
näki leipovansa rinkelejä, täpötäynnä suuria, mustia rusinoita, taikka
oli keittävinään soppaa, mustaa kuin piki, kaikki perin pahoja enteitä.
Kaikki oli täynnä merkkejä; sakset putoilivat kärki edellä; lukki oli
yöllä kutonut seittinsä uunin suuhun. Yksinpä hänen liikavarpaansakin
ennustelivat; niitten avulla hän tiesi sateen ja rajuilman tulon.

Oli ihmeellistä; kaikki nämä Ievat, Annit, Sisä- ja Pyykki-Miinat,
Heikit, olivat omassa maailmassaan tuiki toisenlaisia kuin joutuessaan
Grosspapan ja Mummulin maailmaan. Ylämaailmassa he olivat vähäpuheisia,
hiljaa astelevia, vastasivat vain kysyttäessä. Mutta niin pian kuin
keittiön ovi oli sulkeutunut heidän takanaan, he olivatkin tuota
pikaa isoäänisiä, lörppöjä, kujeilijoita, aika äkämyksiä, mutta aina
kadehdittavan hullunkurisia. Saattoi melkein unohtaa heidän olevan
aikaihmisiä. Heille sai nauraa katketakseen. Illallisastiat pestyään
he saattoivat iloitella tuntikausia, niinkuin ei seuraavaa aamua olisi
ollut olemassakaan, pistää keskellä keittiön lattiaa tanssiksikin, jos
vain Sepän-Anton tai joku muu Ahokkaan pojista ilmestyi keittiöön, --
laulella päättömiä lauluja, kinastella, loruta ja nauraa loppumattomiin.

Anni lauloi muuatta muka puolalaista laulua, jossa aina toistui:
luppa-tsuu, luppa-tsuu. Mutta kun häneltä ruvettiin kyselemään, mistä
hän sen oli oppinut, herkesi hän siihen paikkaan. Olipa ollut muuan
tensikka, venäläisen upseerin tensikka, joka oli opettanut. Hän sanoi
sen melkein vihaisesti eikä enää laulanut. Kaunis Sisä-Miina sadatteli
aina Mummulia lyhyistä vaatteista, joita jokaisen Hovin palvelustytön
täytyi sitoutua käyttämään pestin ottaessaan. Mutta toden teolla ei
mikään puku olisi paremmin sopinut hänen kamarineitsytkauneudellaan
kuin juuri valkeat kohohihat, punainen hame, ruohonpäiset liivit ja
kirjava huivi, jonka hän solmi harteilleen peilin edessä, mikä ei ollut
kananmunaa suurestikaan isompi.

Hän ryöpsähti keittiöön, heitti tarjottimen pöydälle ja tarttuen
vantteraan ja raskaskääntöiseen Kuski-Heikkiin, alkoi huudella:

"Kaheksa komiaa tyttöö Hoviss' ja Heikk' yheksäs!"

Kaikki tiesivät, että Heikki vaihtelevalla onnella kosiskeli
Sisä-Miinaa, ja että Miina kiemaili hänelle, mutta yht'aikaa myös
nuorelle piispansaarelaiselle perämiehen alulle.

Katinka ei tainnut kyllin ihastella näitten alamaailman ihmisten
elämää. Se näytti olevan pelkkää ilonpitoa. He saivat suolaisia särkiä
ja hapankaljaa niinpaljon kuin halusivat. Heitä ei pidetty laihalla
ruoalla, että tulisivat keskeltä katkeaviksi kuin vaapsiaiset!

Katinkalle jäi muistiin muuan ilta. Hän, Katinka, makasi jo
ristikkovuoteessaan ja rallatti ratokseen; ikkunat puutarhaan olivat
auki, oli tuollainen lämmin kesäilta, vain kuin kuuman päivän jatko.
Yht'äkkiä tulee siihen ties mistä, Anni, ja hetken päästä Sisä-Miina;
Katinka yhä rallattaa, nyt jo kovemmin. Anni ja Sisä-Miina alkavat
pyörähdellä, Katinkan rallatuksen mukaan, ja samassa on siinä
pikku-Tiltakin, hänkin pyörähtelee, mutta yksinään. Katinkalla on
sanomattoman hauskaa, hän ihan rakastaa noita, jotka tuossa lattialla
pyörähtelevät, ja hänestä tuntuu, että hekin rakastavat häntä. Tätä
menoa voisi jatkua vaikka koko yö, aivan kuin surviaisten tanssia
tuolla ulkona kesäisessä ilmassa!

Seuraavana päivänä tuli vieraita Vongurista, Vongurin vanha
salaneuvoksetar, joka aina puhui miesvainajastaan, Herrassa nukkuneesta
Abram Abramovitshista, kuollut neljännesvuosisata takaperin, ja paitsi
sitä Pesusta koko Ripasin joukkue, rouva ruiskukanvärinen silkkihame
yllä, ja herra, mansetinnappeina kultakimpaleet omista siperialaisista
kultakaivoksista.

Illempana Mummuli istutti vieraansa takaparvekkeelle: piikatyttöjen
oli näytettävä vieraille tanhujaan ja piirihyppyjään ruohikolla.
Tällaiset näytelmät miellyttivät Mummulia, ne hyväilivät hänen
valtiatarvaistojaan, aivankuin hän elonkorjuutalkoitten jälkeen tapasi
pylväsportailla istuen ottaa vastaan ohikulkevan talkooväen kumarrukset
ja niiaukset.

Katinka, suittuna, tärkkihameet yllä, valkoisissa kenkiin saakka,
katseli tätä menoa toisten takaa. Hän ei ollut uskoa silmiään. Olivatko
nämä todella samoja, jotka eilen hänen rallattaessaan olivat tanhunneet
kuin hyttyset? Nämäkö kankealiikkeiset, saamattomat ja hiestyvät
olennot, jotka tuossa pakoitetusti pyörähtelivät?

Mutta vieraat taputtivat kohteliaasti käsiään, Pesun Ripas ääneensä
nauraa höristen ja huutaen "da capo", johon hänen poikansa täydestä
kurkusta yhtyivät. Vongurin salaneuvoksetar tyytyi katsomaan näytelmää
lornjetillään. Mummuli antoi armollisesti merkin, ja väki sai
keittiössä vehnäskahvit.

Katinkalle vain jäi kummallinen, kaiveleva tunne, melkein kuin häpeää.



13.


Katinka eroitteli mielessään kaiken elottoman ja elollisen Hovissa
hyviin ja pahoihin. Edelliset olivat hyvänsuopia ja rakastettavia,
niitä olisi halunnut hyväillä ja halata, likistäytyä lähekkäin,
nimittää rakkailla, suloisilla nimillä, ottaa vuoteeseensa ja nukkua
niitten keralla. Nämä hyvänsuovat esineet ja olennot olivat useimmiten
hiljaisia ja vaiteliaita, ne olivat kukkia, tai Tilkoaniemen notkon
valkeita, punasilmäisiä hiiriä, tai sitten huonekaluja, kuten etehisen
iso kaappikello. Perin harvoin ne olivat ihmisiä.

Hyviä oli vain harvassa; pahansuopia ja peljättäviä verrattoman paljon
enemmän. Ja niitä oli kohdeltava aivan eri tavalla. Niitä täytyi
kiertää kaukaa tai sitten uhikseen ärsytellä ja härnätä ja senjälkeen
suinpäin paeta, kun ne kävivät vaarallisiksi.

Niitä oli todella suuri joukko: Mustankorven sudet, Hovin yläkerta ja
isot kuvastimet alasalissa, ukkosilma, mustalaiset ja Vanha-Kuningas.

Hyvänsuovista esineistä ja olennoista ei usein tiennyt enempää kuin
hyvänolon tunteen, mikä niistä kuin salaa uhosi. Ne eivät koskaan
hyökänneet eivätkä ajaneet takaa. Ne vain odottivat, että menisi ohi
ja huomaisi heidät. Herahti joskus vastustamaton hyvänolon tunne koko
ruumiiseen ja sieluun, niin että varmasti tunsi jonkun tuntemattoman
kukan tuoksuvan tiepuolessa tai turpean, viheriä juovaisen kurpitsan
verannan seinämällä ystävällisesti ajatelleen. Niillä ei useinkaan
ollut muuta puhetta kuin tuoksu; se oli niitten ainoa kieli.

Katinka toi kukkia vuoteeseensa, hän nukkui niitten keralla.
Etehisen kaappikello taas oli tosin liian iso mahtuakseen Katinkan
ristikkovuoteeseen, mutta sensijaan oli Katinka kerran -- jo kauan
sitten -- viettänyt yönsä siinä.

Se oli tapahtunut näin. Katinka ja kaappikello olivat ystävykset jo
ammoisista ajoista. Se oli perin merkillinen kello. Sen taulussa, joka
oli iso ja pyöreä, vaihtelivat aina vuorokauden ajan mukaan eri kuvat,
jotka Katinkalle käsittämättömällä tavalla ilmestyivät sen sisimmästä.
Muutos tapahtui hyvin hitaasti, milloinkaan ei voinut minuutilleen
sanoa, milloin toinen tuli ja toinen meni. Mutta koko kello muutti
muotoa kuvien keralla, ikäänkuin suuret kasvot, jotka vaihtoivat
ilmettä; se oli iloinen ja hilpeä, kauhistava ja salaperäinen, naurava
ja itkevä, aina sen mukaan kuin kuvatkin. Aamulla oli näkyvissä
verevä ja pulloposkinen aurinko, jonka hyvätuulinen hymy tarttui koko
kellotauluun, numerot, viisarit, kaikki nauroivat, ja aurinko oli kuin
syksyinen omena. Mutta keskipäivällä olivat kellon kasvot tyynet ja
miettivät; näkyvissä oli hiljainen maisema, pieni talo, jonka takana
kasvoi puita, ja keltainen vainio, täynnä keskipäivän uneliasta
lepoa. Illalla purjehti näkyviin laiva, täydessä lastissa, purjeet
täynnä tuulta, matkalla tuntemattomille merille. Se jätti jälkeensä
riuduttavan ikävän, kuin vaahtovanan, alkaessaan taas liukua kellon
syvyyksiin.

Mutta mitä oli yöllä? Minkälaiset olivat kellon kasvot, silloin koko
Hovi nukkui, Grosspapasta ja Mummulista alkaen Lenzyyn ja Mirkaan ja
aina Sokiaan-Mariin asti alhaalla kellariholvissaan. Ah, Katinka parka
ei saisi sitä koskaan tietää, hän nukkui aina silloin jo sikeässä
unessa, kun kello ilmaisi viimeiset salansa yölle ja pimeydelle.

Mutta eräänä yönä Katinka hiipi paitasillaan etehiseen, puristettuaan
ruoholaukkaa silmiinsä hereillä pysyäkseen. Hän kohotti kynttilänsä,
ja kello tuijotti häneen synkkänä ja uhkaavana; sen taulussa oli
luinen käsivarsi, joka käänsi kumoon tuntilasia, ja viisarit näyttivät
kahtatoista. Katinka ymmärsi: se oli kuolema.

Samalla narahti keittiön ovi, ja puolikuolleena säikähdyksestä Katinka
pujahti kellokaappiin. Joku kulki ohitse, luultavasti Sisä-Miina,
Katinkan kyyhöttäessä ahtaassa kaapissa. Sen jälkeen hiljeni kaikki,
hän oli kuulevinaan vain suuren ja ystävällisen sydämen sykinnän.
Hän oli keskellä salaperäistä koneistoa, joka mittasi aikaa. Kaikki
salaisuudet olivat lähellä, käden ulottuvilla; täältä jostain, hänen
päänsä yläpuolelta, lähtivät liikkeelle kaikki nuo salaperäiset kuvat.
Yhä raukeammaksi, yhä uneliaammaksi hän kävi, yhä turvallisemmaksi
hänen olonsa, kunnes hän vihdoin nukkui kellon suojaan, niinkuin olisi
nukkunut maailman sydämelle.

Tällaisia olivat hyvänsuovat. Mutta yhtä ankara oli ahdistus, mikä
lähti pahansuovista olioista.

He ovat vielä hyvin pieniä, aivan selässä kannettavia, ainakin Katinka
ja Mirka. He tekevät pitemmät retkensä aina hoitajiensa selässä,
Katinka Annin, Mirka Mashan, Agnes-tädin venakon, Lenzy saa juosta
kipittää omin jaloin, minkä pääsee.

He ovat lähteneet marjaan, kiivenneet yli aidan ja uponneet ihanaan,
vihreään ruohoon. "Kasso pomppoi", sanoo Anni ja poimii mansikoita.
"Miljoonapomppoja!" kirkaisee Katinka. Mutta samassa tuokiossa kasvaa
heidän eteensä äkkiä kuin maasta nokinen, tuima, ärjyvä hirviö,
nahkavyöliina edessä ja kädessä moukari.

"Pois siint' heinää tallaamast'! Vai työ täss' miu marjojai.
Pääsettekös, taikk'."

Mirka pudottaa ropeensa ja alkaa kirkua, Mashan yrittäessä yli aidan.
Anni aikoo juuri aukaista suunsa syytääkseen aikamoisen sanaryöpyn
murjaanille päin naamaa. Mutta sitä ennen tapahtuu jotain.

Katinka seisahtuu äkämystyneen hirviön eteen, jonka polviin hän vaivoin
ylettyy, ja sanoo:

"Ei ne ole seppäsedän mansikoita, ne on Jumalan mansikoita!"

Ja nyt saavat kaikki nähdä: hirviön käsi hervahtaa, noen ja tahman
keskeltä avautuu leveä suu, täynnä mahtavia, valkoisia hampaita, ja
samassa pärähtää tärisyttävä nauru:

"Kuulkaa noit' tyttölöi... Vai Jumalan marjoi... No poimikaa sitt'
Herran nimmee..."

Susia pelkäsi Katinka siitä saakka, kun ne talvella raatelivat jäällä
Dianan.

Diana oli silloin tosin hylkykoira, lahjoitettu pari vuotta sitten
vanhuuttaan muutamalle Hovin torpparille. Mutta Katinka rakasti
sitä kuitenkin, nykyisessä alennustilassakin, kun se nälkäisenä ja
takkuisena, häntä koipien välissä, kaukaa kiersi Hovia. Se oli yhtenä
ainoana talvena uskomattomasti raaistunut; siitä oli tullut oikea
kulkuri, luihuileva, salavihainen ja arka; sen luonne oli muuttunut
ulkoasun keralla. Sen kyljet olivat täynnä vereksiä puremia, sillä
se oli aina sotajalalla muitten koirien kanssa; se ontui toista
etujalkaansa. Se ei kuulunut enää mihinkään koirayhteiskuntaan,
ei entiseen yläluokkaansa eikä nykyisen alemmuutensa tovereihin,
kyläkoiriin; molemmat kohtelivat sitä yhtä suurella epäluulolla ja
vainolla.

Hoviin se kuitenkin tunsi epäämätöntä vetoa, se kaarsi sitä, milloin
suinkin toisten koirien, entisten metsästystoveriensa ärhentelyltä
taisi, surullisesti ja ikävöivästi vinkuen. Se nuuski heti kesän alussa
selville, että sen entiset omistajat olivat palanneet, metsästystorven
tuttu raiku saattoi sen iloiseen raivoon, se aikoi suoraa päätä syöksyä
entisen onnensa sijoille. Mutta paratiisi oli suljettu, ja Kyökki-Ieva
ajoi sen luudaniskuilla loitommalle. Tämän jälkeen se ei uskaltanut
tulla jääkellaria kauemmaksi. Lampuodin, Kuninkaan, lapset heittelivät
sitä kivillä, sille oli kielletty antamasta ruokaa.

Katinka ei alistunut kieltoon, hän päinvastoin keräsi luita ja
leivänkannikoita ja syötti niitä Dianalle aidan takana, milloin
Kyökki-Ievan silmä vältti. Oi, Diana, Diana! He itkivät molemmat,
Katinka ja Diana, -- koira uskaltamatta nuolla kiitokseksi lapsen
ruskeaa kättä, pää kallellaan, veden valuessa kellanvihreistä silmistä;
herra ties, miten veristä vääryyttä se tunsikaan kärsineensä!

Mutta eräänä kesänä ei Dianaa enää näkynyt missään. Nuori Kuningas
kertoi Katinkalle tavanneensa kerran talvella vereksiä suden jälkiä
jäältä Kataja- ja Koprasaaren väliltä sekä karvatukkoja, jotka
kaikesta päättäen olivat Dianan. Diana oli siis päässyt autuaammille
metsästysmaille.

Sinä yönä Katinka ei saanut unta ristikkovuoteessaan, vaikka olisi
lukenut Herran siunauksen kaikilla eri kielillä, mitä Hovissa puhuttiin.

Hän oli kuulevinaan susien ulvonnan, kun ne painuivat Mustastakorvesta
saarien välitse jäälle ja odottivat Dianaa, veripunainen kita ammollaan
kohti kylmää ja terävää kuuta. Hovissakaan eivät aina kukkineet
jasmiinit, täälläkin oli hankia ja pakkasia!

Katinka vaipui vähitellen eräänlaiseen horrokseen. Hän oli olevinaan
Diana. Mutta ei äskeinen kapinen, raihnainen Diana, vaan nuori,
sileäpintainen ja voimakas. Hän on iltayöstä maannut jossain lämpimässä
ja ahtaassa kopissa, heiniin hautaantuneena, jotka mieluisasti
syyhyttivät sieraimia. Mutta vastustamaton veto vie hänet talviyöhön
ja jäälle. Hän haukahtaa kuulle kuin vanhalle tutulle, hän päästää
ulvonnan lampuodin ikkunan alla, josta vastaa vain halpaantuneen
Vanhan-Kuninkaan ähkinä. Sensijaan ei kuulu nuorta Kuningasta eikä
hänen tuliluikkuaan. Ja Diana kiertää kerran koko Hovin ja syöksähtää
sitten pitkin koivukujaa alas jäälle läpi jäätyneen pajupensaikon.

Kuinka lumi kimaltaa, kuinka käpälät miltei jälkiä tekemättä hipovat
hankea! Jäällä on heikkoa, himmeää valoa, Koprasaaren kuusiryteikkö on
musta ja liikkumaton. Ihanaa on näin juosta ja tuntea oman voimansa
hively!

Yht'äkkiä täyttää outo ja ärsyttävä haju ilman... Katajasaaren takaa
häilähtelee kuin harmaita pisteitä, ikäänkuin rantakivet olisivat
alkaneet elää. Kuuluu haukku, -- melkein kuin koiran, vain hieman
venytetympi -- uu -- uu...

Pako on myöhäistä. Harmaat kivet muuttuvat susiksi, ne hyökkäävät hänen
päälleen. Niitä on monta, kolme, neljä... hän näkee, kuinka niitten
kuuma huounta muuttuu huuruksi pakkasessa. Ne irvistävät aivankuin
koirat, niin että käyrät, terävät kulmahampaat näkyvät. Ja Dianan
torjuessa kolmea, puree neljäs häntä niskaan...

"Sudet, -- sudet!..."

Katinka heräsi omaan huutoonsa, katseli hetken aikaa tyhjin,
kauhistunein silmin ympärilleen ja vetäisi sitten peitteen
yltäylitseen. Sen alla on pimeä ja lämmin, on kuin etana kuoressaan.
Mutta parasta lie sentään rukoilla.. Kun vain tietäisi, mitä kieltä
Jumala parhaiten ymmärtää... "Müde bin ich, geh' zur Ruh'... Gud som
hafver Barnen kär... Sun haltuus, rakas Isäni, ma aina annan itseni,
mun sielun' ruumiin', tavaran', ne ota Herra vastahan."

"Sen uskon ja sult' pyydän viel'."

       *       *       *       *       *

Kesäisin Katinka yhdessä Lenzyn ja Mirkan kanssa huvittelihe
pelkäämällä milloin mitäkin.

Pelko oli epäilemättä jotain erinomaisen hupaista. Se alkoi suloisena,
vihlaisevana hivelynä sydänalassa ja levisi sitten kuin kipinöinä
sormenpäihin saakka. Se oli yhtä jännittävää, kuin mikä muu leikki
tahansa. Pääasia oli vain, että osasi pelastua viime tingassa, silloin
ei ollut mitään hätää.

Tiesiväthän he tietysti, etteivät suuret, hiljaiset kuvastimet
alasalissa, enemmän kuin yläkerran kaikukaan, joka heitä niin kammotti,
olleet millään lailla vaarallisia, niin kauan kuin antoi niitten olla
rauhassa. Omasta aloitteestaan ne eivät mihinkään ryhtyneet. Ne olivat
kuin nukkuvia, rauhallisia petoja, jotka kävivät uhkaavaksi, vasta kun
niitä uhitteli ja härnäsi.

Mutta sitä he juuri halusivatkin. He tahtoivat väkisinkin herättää
kaikki vihamieliset voimat, mitkä uinuivat peilien valhesyvyyksissä ja
yläkerran kaikuvissa lokeroissa, nauttiakseen omasta pelostaan.

Ja niin uudistui lukemattomia kertoja sama näytelmä: he marssivat
yläkerran portaita peräkanaa, juhlallisina ja varovaisina, edellä
kultatukkainen, totinen Lenzy, sitten pieni ja hento, raskasluominen
Mirka ja lopuksi Katinka. He pääsevät onnellisesti portaitten
kierrokseen saakka, puolipimeästä häämöittävät vastaan yläkerran monet
komerot.

Ne olivat täynnä lukinseittejä, paksuja nahkakantisia kirjoja,
käsittämättömiä metallitankoja, putkia ja pyöriä, joitten
tarkoituksesta heillä ei ollut aavistustakaan. Vanhan herran romua!
oli Sokia-Mari sanonut. Kerran he olivat eräästä nurkasta löytäneet
suunnattoman suuren pahvisen nukenpäänkin, jolla oli mustat, oikeat
kiharat, ja poven verhona purppuranpunainen silkinrepale.

Mutta he eivät peljänneet niinkään näitä komeroita. Oli jotain
muuta, mikä oli monta vertaa salaperäisempää. Vielä muutama askel,
ja koko yläkerta alkaa elää, joka nurkasta, lattiapalkkien alta,
seinänraoista valittaa kumea kaiku. Tätä hetkeä he ovat odottaneet.
Se on aivan lähellä heitä, he kuulevat sen vaikerruksen. He syöksyvät
suin päin alas, kompastuvat, kierivät pitkin portaita. _Se_ on heidän
kintereillään, se ajaa heitä takaa alas asti.

Taikka he sytyttävät kaksi kynttilää alasalin seinänkorkuisten
kuvastimien eteen. Kynttilät palavat peilipöydällä, he istuvat kukin
kuvastimensa edessä. Silmiä ei saa räpyttää. Silmät väkinäisesti
avoinna he tuijottavat kuvastimen valhesyvyyteen. Silmät alkavat vuotaa
vettä, peilin pinta himmenee, alkaa kiertää kuin sekavaa tähtisumua. Ja
tähtisumusta alkaa haahmoittua outoja ja eriskummaisia olioita, jotka
panevat heidän sydämensä värisemään.

Mutta kun kauhu oli korkeimmillaan, he pidättivät hengitystään eivätkä
kirkaisseet, -- he nauttivat omasta kauhustaan.

Mustalaisia he sensijaan pelkäsivät todenteolla, kuten vauhkoja
oriita tai raivokkaita härkiä. Niitä kulki pitkin kesää Hovin ohitse,
kaupungista päin tullen tai mennen, jalkaisin tai vankkureilla,
suurina parinkymmenen hengen saattueina. Hoviin saakka kuului
maantieltä heidän lastensa ja porsaittensa parku. Kaikki seitsemän
kuolemansyntiä mahtui heidän säkkeihinsä. He piileksivät Revonkiven
raossa ja Itkevällä Kalliolla, väijyen ohiajajia. He olivat kiristäneet
Herttualan maitokuskilta rahat. He varastivat lapsia, värjäsivät
niitten hiukset, pesivät naaman kahvinporolla, pistivät pussiin ja
inttivät porsaan kirkuvan. Ei koskaan voinut tietää, oliko säkissä
lapsi vaiko porsas. Ja Katinka tarkasteli murheissaan mustia hiuksiaan
ja ruskeaksi paahtunutta kaulaansa: hän olisi kelvannut sellaisenakin,
värjäämättä, mustalaisen säkkiin. "Mustalaisvekara!" kivahti Annikin
aina, kiukkuiselle päälle sattuessaan. Niin oli siis juostava pakoon,
jos kaukaa maantiellä näki vilahduksenkaan mustalaisista. Mutta Hovin
keittiössä saattoi heitä Annin hameitten turvista katsella, kun he
puoliväkisin työntyivät sisään, ensin aina akat, sitten vasta miehet,
ja mankuivat mangu, mangu maaraansa tai sitten mielin kielin latelivat
Kyökki-Ievalle: "hei herttasei, anna leipää, anna kallaa... hei
herttasei, anna voita..."

Kokonaan toista laatua oli ukkosilman ahdistus. Tuli joskus yht'äkkiä
hiostava helle, Hovi alavassa alhossaan hukkui kuin pätsiin, kaikki
hiljeni, ilma sameni raskaitten, hohtopalteisten pilvien alla
salaperäiseksi ja hiljaiseksi. Lakkasivat lepattamasta tammet ja
vaahterat ja haarakoivut. Kreikkalaistemppeli vain säteili yhä
valkoisempana kuin omaa valoaan.

Sitten kumeaa, pilvensisäistä jyminää. Kokonaiset pilvivuoret
halkeilevat Hovin päällitse ja paljastavat salamanvälkähdyksessä
hehkuvan sisustansa, joka on valkoista tulta. Satoi, suuret vesisuihkut
huuhtelivat yläparvekkeen asfalttia.

Mirka seisoi ikkunan edessä ja huusi: "Kuule, -- kuinka Jumala pauhaa!"
Mutta Katinka sulki oven säppiin ja vielä lukitsikin sen, -- silloin
ei ainakaan Jumala pääsisi sisälle. Hupussa, peiton alla hän kuunteli
pilvien räjähdyksiä ja näki salamat, vaikka ummistikin silmänsä. Hän
ajatteli vanhaa herraa, joka haulikko kädessä uhmasi ukkosta ja jylyä.

"Minä olen hänen tyttärensäpojantytär..." hän sanoi, -- "hänen
tyttärensäpojantytär, -- vanhan Fataburin, Hovin vanhan herran..."

Enimmän kuitenkin Katinka kesäisin leikkisiskoineen pelkäsi
Vanhaa-Kuningasta, lampuodin, nuoren Kuninkaan, isää, joka istui
akaasia-aidan toisella puolen, ainaisessa tukituolissaan, kivenheiton
matkan päässä Hovin päärakennuksesta ja pylväsportaikosta.
Vanha-Kuningas pysytteli parhaasta päästä huoneessaan, mutta
kauniilla säällä hänen vaimonsa ja poikansa kantoivat hänet ulos
auringonpaisteeseen. Hän oli vastenmielinen katsella. Hänen silmänsä,
suuret ja lasittuneet, olivat avoinna, mutta muuten hän oli pikemmin
kuollut kuin elävä. Hänen suuri ja pöhöttynyt ruumiinsa, jonka halvaus
oli kytkenyt liikkumattomuuteen, täytti koko tuolin, kuten kömpelö,
mudankarvainen virtahirviö. Hänen monenkertainen, velttolaskoksinen
leukansa riippui syvälle rintaa vasten painuneena.

Hovin lapset kurkistelivat häntä akaasioitten takaa kuin kummitusta,
uteliaina, mutta ilman vähintäkään sääliä. "Hän on paha", päätteli
Katinka järkkymättömällä varmuudella, ja sillä oli Vanhan-Kuninkaan
tuomio lausuttu. Kuinka hän olisi voinut olla muuta kuin paha! Hänen
hyllyvät, vihertävät kasvonsa ja liikkumaton ruumiinsa eivät näyttäneet
olevan missään tekemisissä hyönteisten surinan, pääskysten lennon
ja sireenin tuoksun kanssa, joka häntä ympäröi. Hänen jaloissaan
käyskentelivät muurahaiset, mutta hän ei tiennyt siitä. Hän oli vain
kuin sadut Pahasta-Kuninkaasta, kummallinen ja rujokas kuva jostain
ammoin revitystä kuvakirjasta.

Ja sittenkin oli hänellä käsissään vielä liikuntakykyä ja voimaa.
Vanhalla-Kuninkaalla oli nahkahihna, jolla hän tarpeen tullen kuritti
lapsiaan ja lapsenlapsiaan, pitääkseen heidät Herran pelvossa ja
nuhteessa. Yöjuoksua hän ei sallinut, se oli sanottu, -- ei! Hän
oli ilkeäsisuinen ja häijy. Hän sivalsi nahkahihnalla nuorta,
kaunista tytärtään, jonka mieli paloi syntiin ja tansseihin. Hän oli
kuninkaantytär, mutta sai maistaa nahkahihnaa.

Paitsi sitä oli Vanhalla-Kuninkaalla aina vieressään tuolin nojalla
ryhmysauva, jolla hän koputti, jotain tarvitessaan. Ja Katinkan
valtasi outo ja syntinen halu: kunpa Vanha-Kuningas yht'äkkiä
tarttuisi ryhmysauvaansa ja hyökkäisi heitä takaa-ajamaan. Oh, kuinka
he juoksisivat, kuinka he juoksisivat! Aina Tilkoanniemelle asti ja
sitten yhä ympäri, yhä ympäri pyörötemppelin, ja orjantappuran piikit
pistelisivät Pahaa-Kuningasta sääriin. Ja Paha-Kuninas huohottaisi:
kyllä saan teidät kiinni, -- kyllä saan teidät kiinni, tyttöletukat!
Mutta samalla he hypähtäisivät yli sillan kaidepuun ja katoaisivat
valkoisina hiirinä kivien koloon.

He tekivät pillejä akaasian paloista ja viheltelivät härnätäkseen
Vanhaa-Kuningasta. Mutta Vanha-Kuningas ei suvainnut hievahtaakaan
eikä kunnioittaa heitä vihallaan eikä suuttumuksellaan. Hän säästi sen
nähtävästi omille jälkeläisilleen. Kärpäset kävelivät kaikessa rauhassa
pitkin hänen kasvojaan, kunnes tuvasta tuli hänen vanha vaimonsa, jolta
pillastunut orhi aikoinaan oli potkaissut nenän murskaksi, ja ajeli
lehvällä kärpäset pois.

Mutta iltaisin, -- ja sen taisi kuulla Hovin portaille saakka, --
jymisytti Vanha-Kuningas kaikuvasti ja äkäisesti ryhmysauvaansa
lattiaan, kun nuori Kuninkaan-Kati oli hiipinyt Hovin-Annin ja kauniin
Sisä-Miinan kanssa Porkansaaren poikien tansseihin Tilkoanniemen
pyörötemppeliin, kengät ja sukat kainalossa ja päähuivi kätkettynä
povelle.



14.


Juuri Tilkoanniemen roomalaisessa pyörötemppelissä, missä Fatabur
aikoinaan oli istutellut paimeniaan ja paimenettariaan, tapahtui sitten
tänä kesänä Katinkan ja Mykkä-Salamonin kohtaus.

Heti Hovista maantielle päästyä oli kaupunkiin mennessä Ahokkaan kylä.
Se kuului naapurihoviin, ja oli, kuten hovien kylät ainakin, huonosti
rakennettuja, harmaita tai punamullalla sivuttuja mökkejä, joissa
asui kaikenkarvaisia pien'eläjiä, -- sepästä alkaen, jonka paja oli
heti tienristeyksessä. Suurin osa mökeistä oli siunaantunut runsailla
lapsilaumoilla, ja näitä Ahokkaan paljaskinttuisia, repaleisia lapsia
liikeni kaikkialle. Heidän vakinainen leiripaikkansa oli Vainikan
tien risteys, josta maantie kääntyi kaupunkiin; siellä olivat heidän
pyöreistä mukulakivistä kyhätyt lehmitarhansa käpylehmineen; paitsi
sitä tähystyskivi, josta saattoi pitää silmällä sekä kaupungin että
Tervajoen puolen ja samalla kaiken, mitä Hovissa tapahtui.

He muodostivat ikäänkuin kaikkien Hovissa tapahtuvain näytelmäin
katsojajoukon, yhdessä Hovin omien alustalaisten kanssa. Sisimmässään
he varmaan olivat vakuutetut siitä, että kaikki nämä näytelmät oli
pantu toimeen heidän erikoiseksi hauskutuksekseen, talkoot, kesäiset
vieraspidot. Heidän isillään ja äideillään oli epäilemättä ollut
enemmän tuijotettavaa vanhan Fataburin aikoina, nykyisten Ahokkaan
lasten riemuksi sai riittää maantiellä ajavat kaleskat tai umpivaunut.
He ilmestyivät tienristeykseen kuin varpusparvi, niin pian kuin
kuulivat vaunujen töminän. Alkoi kilpajuoksu: he kirmasivat vaunujen
jäljessä aina vaahterakujalle asti, koko ajan sakeassa tomupilvessä.
Sattui, että heille heitettiin kourallinen vaskilantteja, silloin
syntyi maantien pölyssä hullunkurinen rykelmä pyöriviä käsiä ja
jalkoja. Mutta vaahterakujaa kauemmaksi he eivät yrittäneet; sinne
ehdittyään he pyrähtivät aidoille ja kiville. He saivat joskus maistaa
herraskuskien piiskaa, mutta se ei heihin pahasti sattunut; sensijaan
sai Nuoren-Kuninkaan varjokin jo heidät pakosalle; he vetäytyivät
silloin kiireesti takaisin päälinnoitukseensa.

Heidän joukossaan oli usein muuan isätön poika, kuuromykkä, joka ikänsä
ja kasvunsa puolesta ei oikeastaan enää kuulunut lasten pariin, mutta
siitä huolimatta oleili enemmän lasten kuin aikuisten parissa. Tämän
pojan nimi oli Salamon, Mykkä-Salamon, ja hänellä kävi kaiken lisäksi
langettavainen. Hän oli vankkatekoinen ja ajoittain työhön pystyvä,
vaikka ei suinkaan aina; hän auttoi äitiään elatuksen hankinnassa
käymällä taloissa ja hoveissa maatöissä, mutta hänen täytyi aina
välillä jäädä päiväkausiksi työstä pois. Hän oli ehkä kuudentoista
ikäinen, pikemmin päälle kuin alle, ja ulkonaiselta näöltään kammottava
ja vastenmielinen; sekä Vainikan ja Hovin että lähisaarien nuori väki
vieroi häntä. Ei ollut ainoatakaan tyttöä Piispan- eikä Porkan-saarilla
tai lähihovien alueella, joka olisi suostunut tanssimaan hänen kanssaan
edes kierrostakaan. Tämän hän hyvin tiesi, jo monesta edellisestä
kokemuksesta ja turhasta yrityksestä, mutta se ei kuitenkaan estänyt
häntä saapumasta joka sunnuntai-iltana Tilkoanniemen tansseihin. Siellä
hän murjotteli syrjässä piiristä, kenenkään tahtomatta häntä suorastaan
poiskaan karkoittaa, katsellen tanssivia synkin, raskain silmin, joissa
oli kaatuvatautisille ominainen kiilto, suu rumassa irveessä, niin että
isot ja epätasaiset hampaat näkyivät. Hänen annettiin olla, mutta siitä
huolimatta vaivasi hänen mykkä läsnäolonsa kaikkia.

Niinä päivinä, jolloin hän syystä tai toisesta ei kyennyt työhön, hän
oleili Ahokkaan lasten parissa. Lasten härnäämistä hän nähtävästi
kesti paremmin kuin aikuisten, joka sai hänet aina jonkinlaiseen
raivoon. Lapsia sensijaan huvitti hänen katkonainen ääntelynsä ja outo
mölinänsä, joka tuskin muistutti ihmisääntä, ja josta ainoastaan hänen
äitinsä taisi saada selkoa. Hänen alituinen irvistelynsäkin huvitti
näitä paljaskinttuisia pikku villejä, jolloin hän yltyi vääntelemään
naamaansa yhä ihmeellisimpiin irveisiin; he tekivät hänelle kyllä
kiusaa, mutta eivät ajaneet häntä pois joukostaan kuten aikuiset.

Mykkä-Salamonin rakkain ajanviete oli kuitenkin käydä ongella.
Katinka saattoi nähdä hänen melkein joka päivä kaivelevan onkilieroja
tunkiokasasta läävän takaa; sen jälkeen hän kiersi joelle, pitkin
Hovin vastapäistä rantaa, ja irroitti vanhan, vuotavan veneen,
joka oli kätketty rantalepikkoon. Hän souti joen suuhun saakka tai
kaislikon toiselle puolen, jossa laski kiviriipan. Joskus hän tyytyi
vain seisomaan lattealla kivipaadella vedenrajassa tuntikausia, vapa
kädessä, onkimassa kiiskiä tai kolmituumaisia ahvenenpoikia. Nähtävästi
kalat olivat hänelle jonkinlaisia heimolaisolentoja, kuuroja ja mykkiä,
kuten hän itsekin, tuomittuja samaan äänettömyyteen, mihin hänkin. Hän
viihtyi niitten parissa paremmin kuin ihmisten.

Katinkalle oli tämä kuuromykkä poika, joka sitäpaitsi vielä oli
salaperäisen, kammottavan taudin riivaama, eräänlainen puoleksi
tarumainen olento, niinkuin Vanha-Kuningaskin; ikäänkuin lihaksi ja
vereksi muuttunut hirviö hänen lapsuutensa satumaailmasta. Hänen
rumuutensa oli aivan yliluonnollista. Mykkä-Salamon oli ruma, kuten
ollaan ruma vain saduissa. Rumuus merkitsi Katinkalle samaa kuin
pahuus, hän tunsi rumuutta kohtaan miltei ruumiillista pelkoa,
samoinkuin kauneus herätti hänessä ruumiillisen hyvänolon tunteen.
Mutta sittenkin oli suuri ero Pahan-Kuninkaan ja Mykkä-Salamonin
välillä. Edellistä katseli Katinka aivan kuin ihmiskunnan ulkopuolelle
kuuluvaa, ilman säälin hiventä. Mykkä-Salamonia kohtaan hänellä
sensijaan oli alituinen säälin, hellyyden ja pelon sekainen tunne.
Juuri samalla lailla hän oli ajatellut kapista, kaikkien hyljeksimää
Dianaa, jota eivät mitkään koirat seuraansa huolineet. Mykkä-Salamon
oli monessa suhteessa Dianan asemassa, yhtä hyljätty, yhtä yksin.

Millaista olisi olla Salamonin lailla kuuro sekä mykkä? Katinka
tapasi itsensä usein sitä kuvittelemasta, kuten hän yleensäkin aina
rakasti kuvitella itsensä vieraisiin olioihin, elollisiin sekä
elottomiin. Ajatella maailmaa, mistä kaikki ääntely olisi tauonnut,
aivan hiljaista, aivan äänetöntä maailmaa, josta yht'äkkiä olisivat
vaienneet kaikki äänet, nekin joita tavallisesti ei edes kuuntele...
Entäs jos yht'äkkiä mykistyisi ihmisten sanat, koirien, lehmien tuttu
ääntely, kaikki hyristys, siksutus, surina kesäisessä ilmassa ja
ruohossa, puitten puhelut tuulen kanssa, -- lampuodin vellikellon ääni,
laineiden liplatus mutaisilla rannoilla, vesilintujen vihellykset
saarten takaisilta kareilta. Kaikki kävisi ja liikkuisi yhtä suuressa
äänettömyydessä, kuin se, mikä täyttää tähti-öisen taivaan.

Mitään tästä arkielämän joutavasta ja hilpeästä laverruksesta ei
Mykkä-Salamon kuullut. Hän näki koiran aukovan leukojaan, mutta ei
kuullut ääntä, näki sahan purevan hampaillaan puuta, mutta ei kuullut
puun kirskuvaa valitusta.

Ja Katinka yritti tukkia korvansa ollakseen Salamonin lailla kuuro. Hän
painoi peukaloillaan korvakannet kiinni, tukki etusormensa korviinsa,
kuten umpisukkeloon sukeltaessa, mutta siitä huolimatta kuului kaikki,
kuten ennenkin, vain kuin vaimennettuna. Hän laittoi puuvillasta tulpat
ja pani ne korviinsa, mutta sittenkin soi itse hiljaisuus, inisevällä
nuotilla, kuten itsepintaisen, verenhimoisen sääsken sumina...

Hänen oli aivan mahdotonta edes kuvitella niin täydellistä
äänettömyyttä kuin se, mikä vallitsi Mykkä-Salamonin maailmassa. Niin
hiljaista oli vain syvällä vedessä, meren pohjassa, jossa asustaa
kielettömiä, mykkiä olentoja, ja johon ei yksikään vedenpäällisistä,
moninaisista äänistä tunkeudu.

Katinka souti joskus joen suuhun katselemaan Mykkä-Salamonin onkimista.
Salamonin sattuessa istumaan kasvot päin merta pääsi Katinka usein
aivan lähelle, kuuromykän mitään huomaamatta. Katinkan pieni,
lumivalkea venhe, johon kuului punalappeiset airot, oli melkein kiinni
harmaassa, paikatussa ruuhessa.

Hän näki Salamonin istuvan liikkumattomana kuin kuva, tuijottamassa
hyppelehtivään kohoon, jona oli sulan lävistämä korkkipahanen.

Tuo oli siis poika, joka eli eroitettuna kaikesta äänellisestä
maailmasta, ja jota kauhea tauti riivasi, niin että hän aika-ajoin
kaatui maahan suu vaahdossa ja jäsenet kouristuksissa. Mitä hän mahtoi
nähdä niinä hetkinä, jolloin hän makasi jäsenet jäykkinä? Milloinkaan
hän ei herättyään kyennyt ilmaisemaan. Katinka souti eteenpäin.
Mykkä-Salamon irvisti hänelle. Katinkan venhe liukui kevyesti läpi
kaislikon kuin vesikorento.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä oli Tilkoanniemessä tanssit. Anni ja
Sisä-Miina olivat ottaneet kaikki lapset, Katinkan, Lenzyn ja Mirkan
mukaansa.

Heinäkuisessa puistossa tuoksui puitten pihka, läheinen rantalieju ja
suuret muurahaispesät. Niitty oli valkea suovilloista. Tilkoanniemellä
sensijaan oli oma tuoksunsa; villiruusut, kuivat havuneulaset ja
heinänkorret hengittivät ilmaan kuivaa, kuumaa huokua.

Roomalainen pyörötemppeli oli täynnä väkeä. Sen pitkin seiniä kiertävät
penkit, samoin kuin pylväätkin olivat kirjavanaan nimikirjaimia, yksin
lakikin. Katajasaari oli vain kivenheiton päässä. Saarien välistä tuli
par'aikaa vene.

Tanssittiin piiritanhua. Kaikki eivät mahtuneet yht'aikaa temppeliin,
osa vilvoitteli rannalla. Notkon tuolle puolen kuului jo raskaitten
saaristolais-anturoitten töminä, jota laulu säesti:

    "Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks,
    Nii punane ol' takk',
    Takk' takk' takk'.
    Fralla lalla laa,
    Punane ol' takk'."

Keskellä piiriä oli Hovin kaunis Sisä-Miina. Hän ei pitänyt
valinnassaan kiirettä, vaan pyörähteli hitaasti kannoillaan sitämyöten
kuin piirikin. Hän oli koko loistossaan: paidanhihat hohtavan valkeat
ja kohollaan, lyhyt, viheriä hame, jonka alta näkyi valkea sukka ja
uudet, narskuvat kengät, punaraitainen huivi näennäisesti huolettomasti
hartioille heitettynä. Kädet lanteilla, kaula kenossa, huulilla
tavallinen ylimielinen, pilkallinen hymynsä hän sinkosi keimailevia,
lupaavia silmäyksiä milloin Kuski-Heikkiin, milloin piispansaarelaiseen
perämiehenalkuun.

Laulu yhä jatkui:

    "Ko Heikk' se Heinolast' naimaa läks,
    Nii sametist' ol' liiv',
    Liiv' liiv' liiv'.
    Fralla lalla laa,
    Sametist' ol' liiv'."

Nähtävästi Sisä-Miina ei vielä ollut tehnyt lopullista
valintaansa. Kuski-Heikillä oli varma ja vakava toimeentulonsa, ja
piispansaarelainen oli Sisä-Miinaa viittä vuotta nuorempi. Sitä paitsi
hän ei ollut vielä perämiestutkintoaan suorittanut. Siihen voisi
mennä vielä vuosia. Mutta hänestä tulisi herra. Hän oli jo nyt herran
näköinen, kalpea ja hoikka. Kuski-Heikin naama sensijaan punoitti kuin
paras hollantilaisjuusto.

    "Pitäiskö miun
    vaivasen tytön
    kaiken miun ikäin'
    naimatta olla?"

Kaunis Sisä-Miina piti kumpaakin hetken aikaa katseillaan kuumana,
muikaisi veikeästi -- ja otti Sepän-Antonin.

Villiruusujen tuoksu tunkeutui läpi pylväistön. Useat tytöistä olivat
taittaneet ruusut rintaansa. Pojat tömistivät ja polkivat kuin riihtä
puiden. Vene oli saapunut rantaan, -- se oli Porkansaaresta.

Mentiin kaakkuria.

"Kaakkuri, kiikkuri, kirjava lintu..."

Nuori Kuninkaan-Kati lauloi. Hän oli ollut koko lauantaiyön Ahokkaan
tansseissa, mutta kaikki oli käynyt ylen onnellisesti, ikkuna ei ollut
säpissä, ja hän oli päässyt pujahtamaan vuoteeseensa Vanhan-Kuninkaan
huomaamatta. Hän vähätteli nahkahihnaa!

Katinka, Lenzy ja Mirka olivat herkeämättä piirissä. He tanssivat
Kuski-Heikin, Sepän-Antonin, Pylkkäsen Eljaksen, piispan- ja
porkansaarelaisten kanssa. Heille kumarrettiin kuin aikuisille, isot ja
karheat kädet tarttuivat heidän sinisilkkisiin vyötäröihinsä, heidät
nostettiin kohoksi ja laskettiin taas lattialle.

Yht'äkkiä Katinka huomasi roomalaisen pyörötemppelin kaidepuun nojassa
ruskeat, synkät kasvot, täynnä kipeää ja julmaa irvistystä.

Kuuromykkä seisoi siellä tapansa mukaan, kuokkimassa toisten ilonpitoa.

"Salamon, -- miks sie et tanssi", huusi Katinka kuuromykälle.

Kuuromykkä pudisti päätään. Hän ei liikahtanut paikoiltaan, hänen
pitkät käsivartensa lepäsivät kaidepuulla, hän olisi voinut koskettaa
tanssijoita, jos olisi tahtonut.

Jotain kävi Katinkalle äkkiä selväksi. Hän ymmärsi selvemmin kuin
koskaan ennen, että Salamon todella oli kaiken ulkopuolella, ei vain
ääntelevän, visertelevän maailman, vaan ulkopuolella ihmisten, kuten
nyt seisoi ulkopuolella Tilkoaniemen roomalaisen pyörytemppelin. Kukaan
ei hänestä huolinut. Ikinä hänellä ei olisi ihmisten iloja. Hän oli
hyljätty. Hän oli yksin, yksin kuin kivi.

Katinka erosi äkkiä piiristä ja istuutui kaiteelle lähelle Salamonia.
Kukaan ei heitä huomannut, tanhu oli parhaimmillaan.

Mitä hän nyt sanoisi Salamonille? Mutta Salamonihan ei kuullut hänen
sanojaan. Hänen oli vain niin surku, niin surku Salamonia. Aivan
kuin silloin, kun hän jääkellarin takana oli varkain syöttänyt luita
Dianalle ja itkenyt yhdessä koiran keralla.

Yht'äkkiä Katinka laski ruskean kätensä Salamonin isolle kouralle,
joka piteli kaiteesta. Hän silitti sitä hyvin arasti, hyvin varovasti,
niinkuin hänen oli tapana silittää Ponttua tai Dianaa.

"Voi sinnuu, Salamon rukka", hän sanoi.

"Voi sinnuu, Salamon rukka."

Se oli kaikki. Katinka ei ajatellut seuraavana päivänä enää Salamonia,
hän unohti aluksi hänet ajatuksistaan kuten kiven, jonka oli heittänyt
keskelle kaislikkoa Tilkoaniemen rannassa. Hänen täytyi säteillä
kaikille, -- niin oli kerta kaikkiaan hänen luontonsa.

Mutta joku aika tämän sunnuntai-illan jälkeen hän taas kerran näki
Salamonin kaivelevan matoja Hovin läävän luota. Salamonilla oli
aivan puhdas, rohtiminen paita yllään, vaikka oli kaikkein arkisin
torstaipäivä. Katinka seisoi puutarhan säleportilla ja katseli;
kuuromykkä irvisti hänelle mennessään ohi jokirantaan päin ja päästi
kurkustaan käsittämättömän äänen. Katinka näki hänen soutavan joen
suuhun kaislikkoon, kuten tavallisesti.

Illalla tuli kuuromykän äiti hakemaan poikaansa, jota ei ollut kuulunut
kotiin. Hänelle selitettiin Hovissa Salamonin menneen puolipäivän
tienoissa ongelle. Äiti sai veneen lainaksi ja lähti pahaa aavistaen
soutamaan joen suuta kohti. Hän löysikin paljoa etsimättä poikansa
vanhan, harmaan ruuhen, joka oli tarttunut kaislikkoon; ruuhessa makasi
Mykkä-Salamon kumollaan, yläruumis vedessä, johon hän langettavaisen
saatuaan oli suulleen kaatunut.

"Ja Salamon ko tahto tännää iha väkisi puhtaa paia päällee, vaikk' ol'
vast' torstai, ei muka tahtont' männä likasess' Hovi ohisse", äiti hoki
itkunsa seasta.



15.


Katinka rakasti piilopaikkoja, kuten yleensäkin rakasti toisinaan
olla yksin. Hänessä oli paljon tuollaista auringossa huolettomasti
lekottelevaa liikkumattomuutta, ikäänkuin salaisesti ja suloisesti
työskentelevää näennäistä työttömyyttä, joka ei sietänyt häiritsemistä;
hän kärsi, jos piti olla kaiken päivää liikkeessä ja puuhassa. Hän
halusi kätkeytyä, suri, ettei mahtunut onton puun onkaloon, kuten
tikanpojat; hän oli varmasti sukua maamyyrille ja luola-asukkaille.
Hänen rakkaimpia piilopaikkojaan oli angervapensaikon aukeama, niin
hyvin kätketty, ettei sitä ulkoapäin kukaan olisi aavistanut. Sinne hän
pakeni, kun oli liian paljon ihanaa ja tulvivaa mielessä, sydän täynnä
selittämätöntä autuutta kuin iltapilvi purppuraa.

Siellä oli ihanaa maata, yllä lehtikatos, katsella viheriää valoa ja
kuulla nimeään suotta huudeltavan.

Mutta vielä useammin Katinka piiloutui keittiön käytävän vanhaan
kaappiin, jossa säilytettiin palvelijoitten vaatteita ja vanhoja
kenkärajoja. Siellä hän kykki surullisina ja alakuloisina hetkinä,
tuntiessaan itsensä maailman murjomaksi ja väärinymmärretyksi,
hautoessaan kostonhimoisia ja itsekiduttavia ajatuksia, jotka
samalla tuottivat nautintoa. Sinne hän kätkeytyi vitsaa saatuaan tai
peljätessään rangaistusta, mutta myöskin usein vain ehdoin tahdoin
antautuakseen murheellisiin mielikuviin, ajatellakseen maailman loppua
tai suuria nälkävuosia.

Ilma oli kaapissa ummehtunut, ja kenkärajat haisivat kuivuneelle
loalle, mutta siitä huolimatta oli sen ilmastossa jotain perin
lohdullista. Annin paras pyhähame riippui aivan käden ulottuvissa,
siihen saattoi painaa päänsä ja itkeä ihmisten pahuutta.

Oli tosiaan usein syytä tuntea itsensä väärinymmärretyksi ja istua
vanhassa kaapissa kenkärajojen päällä!

He olivat eräänä kesäisenä päivänä kaikin menneet Tilkoaniemen
rantaan pyydystämään haavilla rautapiikkejä, Katinka, Lenzy, Mirka,
setä Friedrich Raben kaksi poikaa ja Kuninkaan Aatu. Se oli Katinkan
keksintöä, hänen ehdoituksensa mukaisesti oli kaloja pidettävä
elätteinä suuressa lasipurnukassa, kuten kultakaloja. Ehdoitus oli
hyväksytty yksimielisesti, ja heillä oli rautapiikkejä jo muutama
kymmenkunta läkkituopissa, kun setä Kolja Wrensky yht'äkkiä saapui
rantaan.

Hänellä oli yllään valkea kesäunivormunsa kiiltävine nappeineen, ja
viikset tummanruskeiksi värjätyt. Hän puhui huonoa, venäjänsekaista
saksaa.

Setä Kolja kopautti kävelykepillään läkkituoppia.

"Mitä te teette", hän sanoi. "Kidutatte kaloja. Päästäkää ne heti
veteen."

"Emme me kiduta, me pannaan ne lasipurnukkaan", vastasi Katinka.

"Se on kidutusta. Päästäkää ne veteen", kovisteli setä Kolja. Mutta
hän oli luonnostaan liian välinpitämätön ja haluton, eikä asia häntä
sen enempää huvittanut; odottamatta sentähden käskynsä vaikutusta hän
kääntyi menemään.

Lapset seisoivat yksin laiturilla haaveineen ja läkkituoppeineen, jossa
rautapiikit uiskentelivat.

"Kaloja ei heitetä mereen", sanoi Katinka uhkamielisesti.

Muut katselivat toisiinsa, ikäänkuin hieman häpeissään. He alkoivat
nähtävästi horjua.

"Setä Kolja on oikeassa, heitetään kalat menemään. Mitäs me niillä",
sanoi vanhin Raben pojista.

Mutta Katinka tarttui nopeasti läkkituoppiin ja puristi lujasti
käsivartensa sen ympärille.

"Ei -- ne viedään kotiin. Jollette te huoli, niin minä otan ne."

Muut yhä epäröivät. He katselivat toisiaan ja ymmärsivät olevansa yhtä
mieltä. Vain yksi oli heidän ulkopuolellaan. Heissä kaikissa heräsi
vaistomainen liittoutumisen tarve tuota yhtä vastaan, joka uskalsi
pitää oman päänsä.

"Anna tänne tuoppi. Se on kidutusta", sanoi nuorempi Rabe.

Mutta Katinka kääntyi jo menemään läkkituoppeineen, toisista sen
enempää huolimatta.

Muut tulivat hänen jäljissään, vähäisen välimatkan päässä. Ei kukaan
iljennyt käyttää suoranaista väkivaltaa. Mutta sensijaan he rupesivat
kuorossa ja nuotilla laulamaan:

"Anna tänne kalat, -- anna tänne kalat!"

Katinka kulki mykkänä edellä, veret korvissa. Hän tunsi, että he
mieluummin olisivat saaneet väkisin riistää tuopin hänen käsistään
kaloineen päivineen. Tämä oli pahempaa kuin väkivalta.

Toiset vain lauloivat:

"Anna tänne ka-a-a-lat!"

Kuorolaulua kesti puolitiehen asti.

Mutta yht'äkkiä he alkoivat kirkua hänen takanaan muuatta uutta sanaa,
jonka Raben pojat olivat tuoneet mukanaan tänä kesänä, ja jonka
merkitystä ei yksikään tiennyt, eivät he itsekään.

He sanoivat: "Se oli vasta skrambambuli."

"Skrambambuli..."

Se oli hirveä sana, se särisi kuulokalvossa, tunki korvaan kuin tuhat
neulaa, se oli kerrassaan maahan masentava. Juuri se, ettei tiennyt sen
merkitystä, teki sen tuiki tuhoavaksi.

Katinka kulki yhä muutaman askeleen edellä vainoojistaan, kalatuoppi
kainalossa, tulipunaisena. Pelastusta ei ollut. Kaikki olivat
liittoutuneet häntä vastaan. Tässä oli kysymys kunniasta. Tuo hirveä
sana oli hävittää hänen kunniansa.

Toiset jatkoivat yhä kirkumistaan:

"Skrambambuli, -- skrambambuli..."

Nyt he alkoivat huutaa tätä murhaavaa sanaansa tahdissa, joka tavua
korostaen, marssia sen mukaan. Ja hetken päästä he sovittivat senkin
lauluksi:

"Skrambambuli, skrambambuli..."

He uhkasivat Katinkaa. He lupasivat sanoa Grosspapalle ja Mummulille,
että Katinka kidutti kaloja lasipurnukassa. He sanoivat varoittaneensa
häntä. Hän sai kantaa kaiken edesvastuun, heillä ei ollut mitään
tekemistä koko kalanpyynnin kanssa. Skrambambuli...!

Ja Kuninkaan Aatu, jonka kieli ei kääntynyt lausumaan tuota kauheaa
syytöstä, huusi:

"Rampampuli, -- rampampuli..."

Takapihalla Katinka vihasta säihkyvin silmin kaikkien nähden tyhjensi
kalatuopin sisällön ihan kissan nenän eteen, joka heti alkoi
rauskutella kaloja.

Toiset hajaantuivat. Kukaan ei ollut aivan selvillä siitä, kuka tässä
kamppailussa oikeastaan oli päässyt voitolle.

Mutta Katinka oli paennut käytävän kaappiin.

Hän toisti yhä herkeämättä:

"Minä vihaan heitä, -- vihaan, vihaan."

Ensi kertaa eläissään hän tunsi, mitä viha oli. Jokin tunne leimahdutti
liekkiin koko hänen olemuksensa, niinkuin se olisi ollut kuloruohoa,
puistattaen häntä, niin että hän vapisi ja kiemurteli sen käsissä. Se
oli ensimmäinen tunnepyörre, mikä kulki hänen lapsensielunsa halki.

"Minä vihaan, -- vihaan."

Hän raivosi aluksi, -- itki voimattomasta ja silmittömästä vihasta,
kunnes viimein tunsi, että tämä loukkaantumisen, nöyryytyksen tunne
oli tavallaan mieluista, se tarjosi eräänlaista nautintoa sekin. Hänen
ruumiinsa kävi raukeaksi, kyyneleet yhä suloisemmiksi, hän itkeskeli
yhä hiljaa, vain siksi, että oli suloista näin.

Hän kätki päänsä Annin pyhähameeseen.

Hän itkeskeli jo aivan hentomielisen sulana. Vihakin haihtui pois. Oli
vain ihanaa olla väärinymmärretty, vainottu, yksinäinen!



16.


Ainoa, joka ei koskaan täysin viihtynyt Hovissa, oli äiti. Äidillä oli
kaikessa salaisuudessa tuiki toinen kesäihanne; Katinka oli kerran
kuullut hänen puhuvan siitä ompelija-Iidalle, muutamana heikkona
hetkenä. Ja Katinka oli varma, ettei se vieläkään ollut kokonaan
lakannut kangastelemasta hänen mielessään.

Se oli Ananias Blomin pikkuinen yksikerroksinen puutalo poikkikadulta,
mutta siirrettynä kauas sisämaahan, sisäjärven -- eikä liian
suuren -- rannalle. Katinka oli oikeassa, äiti ei ollut suinkaan
unohtanut tätä olematonta puutaloa. Päinvastoin, hän oli toisinaan
näkevinään sen ilmielävänä edessään. Se oli punaiseksi maalattu,
ikkunapielet valkoiset; sillä oli lasikuisti, ja oven edessä
tuoreita, vastahakattuja havuja; sisällä huoneissa tuoksuivat äsken
pestyt valkeat permannot ja katajat. Pihamaalla, joka oli aidattu
lampailta ja muulta karjalta, kasvoi hyvin iso pihlaja, sen alla oli
kiikkulauta. Sireenikuja vei rantaan, jossa oli kirkkoveneitä. Kaikki
oli talonpoikaista, pientä, siistiä ja sievää. Eikä koko talossa sitä
paitsi ollut muita kuin isä, äiti, isot veljet ja Katinka.

Äiti oli aivan varma, että tällainen talo todella oli olemassa. Hän
oli sen joskus, kerran, kahdesti nähnytkin jollakin kesämatkalla;
se oli näyttäytynyt junavaunun ikkunaan tai laivan kannelle jostain
hiljaisen järven poukamasta. Heti hän oli sydämessään tuntenut oudon
piston: tuossa se nyt on! Tuntui kuin ei olisi muuta tarvittu kuin
pysähdyttää laiva tai juna, mennä suoraa päätä taloon ja ottaa se
haltuunsa. Mutta joka kerta se oli liukunut ohi, hävinnyt lukemattomien
muitten poukamien ja niemien joukkoon ystävällisesti vilkuttavine
ikkunalautoineen. Eikä äiti ollut saanut tietää edes sen nimeä.

Hovissa sensijaan hänen elämänsä oli hiljaista kärsimystä, johon hän
tosin alistui nöyryydellä ja heikommuutensa tunnolla.

Isä, lapset, palvelijat, -- kaikki liukuivat hänen käsistään heti
Hoviin saavuttua, ikäänkuin vieras, voimakkaampi mahti olisi ne
huostaansa ottanut. Ja se kävi vallan itsestään, luonnollisimmalla
tavalla maailmassa. Palvelijat joutuivat heti Mummulin käskynalaisiksi,
jonka erikoisalana oli järjestää kullekin työnsä; hän pani heidät
toimiinsa; he katosivat heti Hovin palvelijaparveen.

Lasten kävi samoin. Hovi otti heidät ensimmäisestä illasta alkaen.
Hekin katosivat, eikä äiti voinut millään heitä pidättää. Hovi
ja Mummuli olivat häntä voimakkaammat, hän tunnusti sen ja tiesi
kadottaneensa.

Mutta eivät vain lapset ja palvelijat, myöskin isä liukui Hovissa hänen
käsistään. Kesäisin muuttui isä tykkänään ulkoilmaihmiseksi, kaikki
poikaiän vaistot heräsivät hänessä uudestaan; hän eli purjehtimisesta
ja uinnista. Äiti taas pelkäsi purjehtimista, jostakin tuntemattomasta
syystä. Oli melkein mahdotonta saada häntä mukaan; hän vapisi veneessä
tyynelläkin säällä, jäykistyi ja kävi kalpeaksi pelkästä hermopelosta.

Hän vainusi alati tapaturmaa, hän oli varmasti vakuutettu, että
onnettomuus kerran tapahtuisi. Hänen sydämensä kutistui kauhusta,
kun isä pöydässä poikamaisella ilolla kehui uintiretkiään. Mutta
asia ei parantunut sillä, että isä, saadakseen hänet vakuutetuksi
vaarattomuudesta, vei hänet Neulasille, ulkoluodoille, ja hänen
nähtensä lähti uimaan. Meri oli ja pysyi äidille vihamielisenä
alkuaineena. Hän ei koskaan tottunut mereen.

Illat otti häneltä Mummuli. Isä, vanhaan totuttuun tapaan, joka oli
voimassa hänen kasviniästään saakka, vietti illat korttipöydässä.
Tämäkin oli äidille kauhistus. Ananias Blomin perheessä kortinpeluu oli
ollut syntiä, kortit olivat perkeleestä, luodut ihmisen villitykseksi,
kuten viina. Ananias Blom oli itse kerran koko perheensä nähden
heittänyt palavaan uuniin taloonsa harhautuneet kortit ja sanonut niitä
pirun keksinnöksi. Tämän oli äiti monta kertaa kertonut Katinkalle. Ja
nyt äidin täytyi nähdä, kuinka isä illasta toiseen istui kiintyneenä
tällaiseen julkijumalattomaan ajanvietteeseen!

Mutta iltaisen kortinpeluun päätyttyä ei ollut silloinkaan hänen
hetkensä tullut. Isä meni samoin vanhaan tapaansa Mummulin huoneeseen,
alas kylkirakennukseen, jossa Mummuli, irroitettuaan pitsitanunsa,
alkoi asetella harmaita suortuviaan yökuntoon. Siihen meni pitkä aika.
Ja koko ajan istui isä nojatuolissa, niin että Mummuli saattoi nähdä
hänet kuvastimessa; siten Mummuli saattoi puhella, päätään kääntämättä.

Ei ollut mitään avonaista taistelua Mummulin ja äidin välillä, eikä
edes salaista. Mikään sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään.
Hovissa vallitsi yksi ainoa tahto, ja se oli Mummulin.

Mutta äiti kärsi Hovin koko sävystä. Hän vapisi isojen veljien ja
Katinkan takia, etteivät he vain missään rikkoisi Hovin tapoja. Hän
kärsi riippuvaisuudestaan ja siitä, ettei hänellä ollut minkäänlaista
määräysvaltaa edes omiin lapsiinsa nähden.

Hän kärsi Hovin väljästä ja runsaasta elämästä, joka oli niin
toisenlainen, kuin mihin hän itse oli tottunut. Ja hän kärsi
puheenaineista, jotka olivat vallalla naapurihovien naisväen saapuessa
vierailulle, -- kaikesta alituisesta selostuksesta muodeista, puvuista
ja ulkonaisesta kauneudesta. Puhua huulten, nenän ja vartalon
muodoista, ikäänkuin ihminen kaikella surullaan voisi lisätä tuumaakaan
pituudelleen! Pahinta oli, että Katinka oli niin herkkä tällaisille
puheille. Hän suorastaan ahmi ne, silmissä omituinen säteily. Kaikki
turhuuden turhuutta! Oli kyllin, ellei ollut mitään erikoista
ruumiinvikaa, vaan oli kaikki jäsenet ja aistit tallella, -- ei ollut
raajarikko, ei sokea eikä kuuro; oli luotu kuten muutkin.

Eräänä päivänä Katinka sattui tulemaan koputtamatta isän ja äidin
makuuhuoneeseen. Häntä kohtasi odottamaton näky. Äiti oli kumartunut
vuoteen laitaa vasten, rukoili ääneen ja itki. Hän puhui ruotsia, kuten
aina ollessaan järkytetty.

"O Herre Gud, -- o Herre Gud, barmhärtige Frälsare, -- anna minulle
voimaa kestämään kaikki nöyryytykset!"

Äiti väänteli isoja, teerenpilkkuisia käsiään, ja Katinka kuuli, kuinka
sorminivelet naksahtelivat.

Katinkan sydän jakautui kuin kahtia: toinen käski heittäytymään äidin
kaulaan, lohduttamaan, sanomaan, että hän, Katinka, rakastaa äitiä,
että äiti on tuhat kertaa rakkaampi ja parempi kuin kaikki muut,
kauniimpi, niin juuri, _kauniimpikin_ kuin täti Agnes Wrensky, kuin
täti Lilly Rabe, kuin rouva Adaridi tai rouva Ripas, kuin kaikki,
kaikki... Mutta toinen jäykisti sanattomaksi; vieras kärsimys kylmäsi;
ikäänkuin hävetti äidin takia.

Äiti huomasi Katinkan. Hän nousi selvästi hämillään; saattoi nähdä,
että häntäkin hävetti.

Katinka sanoi tulleensa hakemaan jotain unohtamaansa kirjaa, äiti
vastasi siihen jotain merkityksetöntä.

Ja niin meni tämä hetki ohitse, auttamatta.



17.


Mustakorpi kohisee. Tuuli käy sen jättiläiskeuhkoissa; syvät ja raskaat
huokaukset puristuvat sen povesta sen hengittäissä myrskyä.

Sokia-Mari istuu kellariholvinsa kynnyksellä, silmät selkoselällään.
Vuodet ovat muuttaneet hänet yhä enemmän maan kaltaiseksi, josta hän on
tullut, ja joksi hänen pitää jälleen tuleman. Heikoinkin auringon kajo
on herjennyt kangastamasta hänen kaihiensa läpitse; hän näkee vain kuin
alkupimeyden, joka vallitsi ennen valon syntyä. Mummulin houkutukset
saada hänet muuttamaan kellariholvistaan eivät ole onnistuneet; hän on
jäänyt loukkoonsa tuhatjalkaistensa ja siirojensa keralla.

Sokia-Mari yhä kuuntelee... Hänen korvansa ovat säilyttäneet korven
humun, kuten raakku valtameren kohinan. Katinka hänen vieressään
yrittää samoin kuunnella... Mutta on niin paljon häiritseviä ääniä...
Tuossa tulee kimalainen suristen, karvaiset jalat keltaisina
kukkapölystä, -- tuolla kitisee Kuninkaan kaivon vintti...

Mustassakorvessa on Elämänlähde. Sen vesi on hopeaista ja jäisen
kylmää. Kuski-Heikki tuo sieltä kahdesti viikossa tynnyrillisen
juomavettä.

Voiko elämää juoda, -- niinkuin vettä?

Ja Katinka tekee itselleen lupauksen: hän on kerran juova suoraan
Elämänlähteestä eikä aina tynnyrivettä.

Katinka istuu vesitynnyrirattailla, Kuski-Heikin kävellessä vieressä.
Tämä epätasainen, ruohottunut polku on vanhan herran vaunutie, jossa
kerran kahdet kaleskat toisensa vaivatta sivuuttivat. He ovat keskellä
Mustaakorpea.

Suuret, huokaavat urut soivat aivan lähellä, niitten ääntä ei vaimenna
mikään arkihäly; johtosävel on niitten.

On kuin vihreässä vankilassa; mitään uutta ei tule, tummanvihreä muuri
vain jatkuu polun molemmin puolin. Joskus kulkee tie yli porraspuitten.

Täältä olivat siis kotoisin sudet, jotka raatelivat Dianan...
Tihutyönsä tehtyään ne palasivat tänne kuin kotiinsa, ja korpi kätki
heidät...

Ja kauan, hyvin kauan aikaa sitten, jolloin ei vielä ollut Hovia, ei
pallopensaita eikä metsätemppeleitä, ulottui Mustakorpi rantaan saakka.

Yht'äkkiä Kuski-Heikki pysähdytti Vasjkan.

"Perill' ollaa!" hän sanoi.

Katinka katseli hämmästyneenä ympärilleen, hän ei voinut havaita
mitään. Oli vain yhä samoja naavaisia hautajaiskuusia, maassa paksu
sammalpeite ja marjanvarsia. Mitään Elämänlähdettä ei näkynyt.

"Missä on Elämänlähde?" hän kysyi.

"Tuo tuoss", sanoi Heikki.

Ja hän näytti piiskallaan vihreää hetettä, jonka keskellä poreili musta
silmä. Sammalet sen ympärillä olivat punertavia ja hyllyviä.

Katinka tunsi äkillistä ja suurta pettymystä, hän oli kuvitellut
Elämänlähteen tuiki toisenlaiseksi!

"Tuoko tuossa, -- eihän se ole mikään", hän sanoi.

"Se o' se Elämälähe", vastasi Heikki, alkaen ammentaa vettä tynnyriin.

Työnsä tehtyään hän heittäytyi pitkäkseen suuren, naavaisen kuusen
suojaan. Hänen naamassa kiilui punaisena kuin Kyökki-Iievan
kuparikattilat. Hänen saappaissaan oli rautakengät niinkuin hevosilla.
Hän nukkui suu auki ja kuorsasi.

Vasjka seisoi, pää riipuksissa; se taisteli paarmojen kanssa.

Katinkasta tuntui oudolta, ikäänkuin olisi jäänyt ypöyksin tuon
huokaavan kanssa.

Hänkin paneutui pitkäkseen, vähän matkan päähän Heikistä ja Vasjkasta,
selälleen keskelle sammalia.

Tuo sininen tuolla on taivas, ja tämä viheriä, harmahtava, kostea,
tuoksuva, missä hän paraikaa makaa, se on maa. Siihen saakka on kaikki
selvää. Mutta mitä on maan ja taivaan välillä?

Hänen kätensä puristuvat nyrkeiksi, yrittävät puhkoa, halkaista
sitä, päästä siitä perille, mutta se antaa myöten, hajautuu, muuttuu
olemattomaksi. Eikö sitä siis koskaan saa kiinni, eikö siihen ikinä voi
koskea, kuten kukkasiin, kuten multaan?

Ja kuitenkin on jotain olemassa tuossa ihanassa, kuultavassa
tyhjyydessä taivaan ja maan välillä, jotain, mikä koskettaa hänen
kaulaansa ja otsaansa kuin hyväily.

Sokia-Mari koetteli tänään kepillään ilmaa kellarinsa aukosta ja sanoi:
"Kyll' sitä maailmaa piisaa!"

Katinka sulkee silmänsä, maailma on pimeä, ainoastaan hiukan ruusuista
kuultoa tunkeutuu luomien läpi. Näin mahtaa Sokia-Marista tuntua, juuri
näin. Ja Katinka on hapuilevinaan kädellään ilmaa, kuten kepillään
Sokia-Mari.

Kylläpä sitä maailmaa piisaa... Kuinka äärettömän, äärettömän laajalta
sitä on... Tätäkin Mustaakorpea jatkuu penikulmittain.

Kuski-Heikki yhä kuorsaili.

Katinka nousi ja lähestyi lähdettä, polvistuen sen partaalle; hänen
molemmat pitkät palmikkonsa putosivat yli olan lähteeseen.

Elämänlähde katseli häntä mustana ja ilmeettömänä, luovuttamatta
yhtäkään salaansa. Sen pohjalla poreili ja kiehui.

Pieni tuohilippi oli maassa lähteen reunalla. Katinka tarttui siihen ja
upotti sen lähteeseen.

Hän nosti lipin huulilleen ja joi; tuntui kuin olisi juonut hopeaa.

Tällaista oli siis juoda elämää... Tällaistako vain...

Se oli viimeinen muita merkillisempi tapaus kesän kuluessa. Tämäkin
kesä meni menojaan, jättäen mentyään mieleen kuin pitkän aurinko
juovan, solahtaen edellisten kesien ketjuun sekin kuin ihana, pyöreä
kuultohelmi.



18.


Seuraava talvi oli monessa suhteessa merkittävä. Katinka rakastui; hän
oli silloin yhdeksänvuotias. Hän oli ensi kertaa päässyt teatteriin ja
näytettiin Orleansin neitsyttä. Katinka istui sinisellä samettituolilla
ja piteli urheasti kaukoputkea silmäinsä edessä, jotka väkisin tulvivat
täyteen kyyneliä; hänen sydämensä oli täynnä hämmästystä ja häpeää
omasta liikutuksestaan, mutta hetken päästä hän jo nyyhki ja nikotteli
aivan ääneen, vähääkään välittämättä ympäristöstään. Kun Ranskan liput
laskeutuivat kuolevan Neitsyen ylitse, hän vetisteli kuin huhtikuun
lumi; hän ei itsekään tiennyt, mitä hänessä oikein tapahtui, mutta se
oli joka tapauksessa jotain tuiki ihmeellistä. Hän hämmästyi kovin,
kun esirippu ei enää ottanut noustakseen; hän ei kyennyt käsittämään,
että kaikki oli lopussa, ja hänet saatiin väkisin viedä aitiosta. Hän
ihmetteli, että täysikasvuiset, nuo ihmeelliset olennot, joita hän
ei koskaan täysin ymmärtänyt, saattoivat puhua, meluta ja tyrkkiä
toisiaan tungoksessa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän säästi
kyyneleensä tyynylleen, johon ne itki autuaassa mielentilassa.

Mutta tästä illasta saakka Katinka oli ilmipalossa. Hänen elämäänsä
ilmestyi yht'äkkiä korkeampi olento, joka muutteli alituisesti
hahmoaan. Tämä olento oli kuin jumala; hän taisi vapaasti valita
muotonsa. Hän tuli haarniskassa, lippu kädessä, niinkuin nuori sodan
enkeli, mutta hän tuli myös Julian ruusuisessa untuvavaipassa, silmät
raukeina rakkaudesta. Ja yht'äkkiä hän oli taas joustava ja luja kuin
teräsponnin, hän kiersi pitkistä hiuksistaan jousen jänteitä, ja hänen
sanansa putoilivat kuin metallikuulat. Hän oli hellä ja julma, kova ja
vieno, kaikkea yht'aikaa.

Koskaan ei saanut nähdä häntä läheltä, kuten tavallisia kuolevaisia,
aina hän oli etäällä, toisella puolen ylipääsemätöntä lamppuriviä,
joka valojuovana leikkasi rajan kahden eri maailman välille. Hän oli
ihmeellisessä, satumaisessa valaistuksessa, joka ei ollut kuuta eikä
päivää. Hänessä oli jotain tuiki epätodellista ja yliluonnollista.
Inhimilliset lait eivät olleet häntä varten. Itse kuolemallakaan ei
ollut mitään valtaa häneen, hän kuoli myrkystä tai tikarin iskusta,
mutta nousi yht'äkkiä taas kuolleista, hymyilläkseen yleisölle, jonka
joukossa Katinkakin istui, ja kadotakseen sitten liikkuvien seinien
taakse. Sillä hän katosi aina. Hän jäi tuonne punaisen, häilyvän,
kultatupsuisen vaatteen taakse, jota sanottiin esiripuksi, ja joka
verhosi hänen näkymätöntä ja tuntematonta maailmaansa. Häntä ei voinut
seurata sinne.

Katinkaa kuitenkin kiusasi tämä jumalansa tuntemattomuus. Hän
olisi halunnut pidättää jumalan, kun tämä valmistautui vetäytymään
näkymättömään maailmaansa, kättentaputusten ja kukkasateen saattamana,
hypätä yht'äkkiä yli kohtalokkaan, eroittavan lamppurivin ja juosta
hänen jäljissään, seurata häntä maalattujen, ylös, alas liikkuvien
seinien taakse, nähdäkseen vielä vilahduksen hänen valkoisesta
vaipastaan. Joka kerta jumalan kadotessa sammui ja pimeni maailma
Katinkalta, se oli yht'äkkiä autio kuten teatterin tyhjyyttä
ammottavat, pyöreät tuolirivit, kuin valoja ruvettiin katsomossa
sammuttamaan näytännön päätyttyä.

Jumala katosi, eikä kukaan tiennyt minne. Ja kuitenkin oli mahdollista,
vieläpä sangen todennäköistäkin, että jumala oli olemassa myöskin
niitten iltojen väliaikoina, jolloin hän näyttäytyi täydessä
loistossaan ja valossaan. Ei ollut ollenkaan mahdotonta, että jumala
sillä välin käveli katuja, söi, joi, nukkui, oli kuten muutkin
kuolevaiset. Hänellä oli luultavasti vielä jokin hahmo kaikkien niitten
hahmojen lisäksi, missä hän ilmestyi lamppurivien tuolle puolen, aivan
kuin hänen nimensäkään ei suinkaan aina ollut Julia tai Hjördis tai
Johanna, vaan aivan tavallinen ja ylen arkipäiväiseltä kuulostava.

Kaikki muut näyttelijät ja näyttelijättäret olivat Katinkalle
yhdentekeviä. He olivat vain ikäänkuin jonkinlaisia palvelevia henkiä
ja käskyläisiä tälle yhdelle ainoalle. He seisoivat valmiina ottamaan
vastaan hänen sanansa, he olivat kaikuja ja kuvastimia, joista hänen
täydellisyytensä sitä ihanammin heijastui. He olivat olemassa vain
häntä varten, itsessään he eivät merkinneet mitään.

Katinkassa alkoi kypsyä päätös, maksoi mitä maksoi, päästä tuohon
toiseen, esiripuntakaiseen maailmaan, jumalansa läheisyyteen. Hän
teki tämän päätöksensä sykkivin ja pakahtuvin sydämin. Hänellä
oli muuan luistinratatuttu, paria vuotta vanhempi tyttö, joka oli
teatterin vahtimestarin vaimon veljentytär ja toisinaan sai vapaalipun
teatteriin, kun oli vähänpuoleisesti väkeä. Tätä tyttöä alkoi Katinka
nyt lähestyä. Hän pyrki puheisiin ja haki alati tytön seuraa. Hän ei
muuten sietänyt silmissään tyttöä, joka oli suulas, letukkamainen
ja kimakkaääninen ja alituisesti imeskeli nekkuja; sitä paitsi oli
tytöllä tapa heittäytyä heti tunkeilevan tuttavalliseksi. Mutta
hänellä oli harvinainen ominaisuus: hän tunsi maailman, joka tähän
saakka oli Katinkalle pysynyt suljettuna; hän liikkui siellä kuin
kotonaan, hän tunsi nimeltä näyttelijät ja oli itsekin esiintynyt
mykissä lapsenosissa, josta hän erityisesti mahtaili Katinkalle.
Hän tiesi tarkoilleen, minkänäköisiä näyttelijät olivat ramppivalon
sammuttua ja ihovärin ja puuterin tultua poishuuhdotuksi, hän riisui
heiltä heidän silkki- ja samettipukunsa, heidän teatterikultansa
ja valetukkansa, hän oli erinomaisen armoton tässä paljastelussa.
Katinka kuunteli ahmien, kuitenkin varoen tunnustamasta kaiken ydintä,
suurta, salaista rakkauttaan. Tytön puheet tympäisivät kuitenkin
häntä yhtä paljon kuin kiihoittivat; hänestä oli sietämätöntä kuulla
puhuttavan näyttelijöistä, myös tuosta ainoasta, aivankuin muista
ihmisistä. Tyttö, huomatessaan Katinkan uteliaisuuden, käytti sitä heti
hyväksensä tyydyttääkseen nekkuintohimoaan, ja Katinkan viikkorahat
menivät nekkuihin. Samalla alkoi tyttö muutenkin kitsastella
tiedoillaan ja verhosi ne salaperäisyyteen; nähdessään Katinkan syvän
pettymyksen hän alkoi kuin tahallaan kertoa kahta naurettavampia,
usein ruokottomia juttuja ja juoruja, hohottaen itse niille täyttä
kurkkua. Hän pilasi pahasti Katinkan käsityksen kulissientakaisesta
maailmasta. Katinka loukkaantui sisimmässään, niinkuin olisi ollut
kysymys pyhän häpäisystä, mutta varoi näyttämästä sitä tytölle. Hän
ei sietänyt tyttöä. Mutta tyttö oli ainoa tie siihen maailmaan, johon
hänen alituinen ikävänsä pyrki, ja niin hän nieli vastenmielisyytensä
ja sen keralla kaikki tytön puheet ja virnistelyt. Hän alkoi kautta
rantain puhua halustaan kerran päästä kulissien taakse. Tyttö kuvasi
alussa pääsyn sinne voittamattoman vaikeaksi, jopa suorastaan
mahdottomuudeksi, etupäässä kai korottaakseen Katinkan silmissä
merkitystään teatterin vahtimestarin vaimon veljentyttärenä. Katinka
kuljetti hänet nekkupuotiin, ja heidän imeskellessään nekkuja tyttö
vihdoin suostui puhumaan asiasta tätinsä miehelle.

Katinkalle koitti muutamia jännittyneen odotuksen päiviä, jolloin hänen
mielikuvituksensa oli ahkerassa liikkeessä. Mutta eräänä päivänä tuli
kimakkaääninen tyttö hänen luokseen. Katinkan oli saavuttava Romeon
ja Julian näytökseen; parvekekohtauksen jälkeen hän pääsisi kulissien
taakse.

Hän pääsisi kulissien taakse, maailmaan, jossa hänen jumalansa asusti,
jonka hän täytti sulollaan, äänellään, askeleillaan ja hengityksellään!
Sattuma tuli hänelle avuksi; isä itse oli menossa sinä iltana
teatteriin; hän otti Katinkan mukaansa. Katinka istui siis taas noilla
tutuilla, sinisillä tuoleilla, siniseen samettikaiteeseen nojaten,
hänen rakkautensa oli korkeimmillaan. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt
jumalaansa näin ihanana. Suloiset rakkauden sanat surisivat jumalan
pään ympärillä, kuin hunajaatäydet mehiläiset, nousivat yöstä ja
puutarhasta kuin tuoksut. Romeo puhui, Julia vastasi parvekkeeltaan,
jossa hän istui kuun paisteessa. He sinkosivat toisilleen sanoja, jotka
olivat kuin ruusut. Kaikki muu puhe oli kuin änkytystä, tämä kuin
kahden kellon kilpakaikua, toisen kumean, toisen kultaisen.

Esirippu laski ja taas nousi. Julia oli astunut alas parvekkeelta,
hän kumarsi painaltaen rintaansa vastaan ruusuvihkoa. Oli väliaika,
käytävässä vallitsi tungos, ihmiset ryntäsivät kahvin ja teen ääreen,
he kuljeskelivat ja puhuivat muista asioista, aivan kuin Romeota ja
Juliaa ja öistä rakkauden puutarhaa ei olisi ollut olemassakaan. Oliko
mahdollista, että he vain muutama silmänräpäys sitten olivat kuulleet
saman kuin Katinkakin, olleet tuon ihmeellisen äänen lumoissa?

Mutta nämä tungeskelevat ja käyskentelevät ihmiset olivat Katinkalle
aivan yhdentekeviä. Hän pujahti varkain käytävän perimmäisestä ovesta,
jossa oli luettavana selvä varoitus: pääsy kielletty. Monena edellisenä
iltana se oli hänet pysähdyttänyt, mutta tänään ei näillä sanoilla
ollut häneen nähden mitään merkitystä.

Hän astui siis sisään salaperäisestä ovesta. Jokin huumasi, raukaisi ja
jäähdytti häntä yht'aikaa, heti kun hän pystyi näkemään, mitä tapahtui.
Täydellinen sekasorto vallitsi, seinät heiluivat nuorien varassa
ilmassa, nousivat kattoon, laskeutuivat taas maahan, hänen päänsä
päällä riippui uhkaava joukko samanlaisia liikkuvia seiniä, kokonainen
kulissimetsä. Kaikilla tuntui olevan suunnaton kiire, ja he juoksivat
näköjään päättöminä edestakaisin, Katinkaa tyrkittiin ja työnnettiin,
mutta onneksi ei kukaan erityisesti näyttänyt häntä huomaavan. Hän
etsi turhaan kimakkaäänistä vahtimestarin rouvan veljentytärtä, mutta
hänestä ei näkynyt jälkeäkään.

Kaikki oli muuten perin toisenlaista näin läheltä katsoen. Ei
mikään ollut sitä, miltä se näytti. Kaikki etäisyydet olivat vain
maalattuja, olemassa vain noilla värillisillä kankailla. Kaikki,
mikä näytti loppumattomalta ja laajalta, olikin ahdasta ja pientä.
Katinka tunsi itsensä kuin eksyneeksi, häntä alkoi peloittaa, hän oli
varma, että kulissit putoisivat hänen niskaansa. Kuinka rumaa oli
kaikki, -- vain maalattua paperia ja lasihelyjä! Mutta ihmeellisintä
oli nähdä näyttelijöitä läheltä, heidän hehkuvanpunaisia huuliaan,
tekoneniään ja maalattuja silmäkulmiaan; he muistuttivat vanhan
Fataburin karnevaalinukkeja. Väistäessään kulissia Katinka joutui yhä
peremmälle, ja samalla hän hämmästykseksensä näki: aivan hänen edessään
nojatuolissa lepuutteli äskeinen Romeo ruusunpunaiseen trikooseen
verhottuja sääriään.

Katinka muisti yht'äkkiä, miksi oli täällä, kaikki oli käynyt parissa
tuokiossa, mutta sittenkin hän oli tuhlannut anteeksiantamattomasti
aikaa. Hän oli keksinyt portaat ja kiipesi niitä pitkin, kaasun, hien,
vaatteiden ja ihomaalin haju täytti ilman. Hän tuli kapeaan käytävään,
josta aukesi useita ovia, eikä enää tiennyt, minne kääntyä, kun samalla
luuli tuntevansa jumalaisen Julian äänen. Ääni kuului muutamasta
pienestä huoneesta, jonka ovi oli raollaan. Mutta ah! jumaloidun
äänen sointi vihlaisi oudosti Katinkan sydäntä, se oli vihainen,
toruva, ja sentään yhtä hopeainen! Tämä ihana hopeaääni, joka vielä
äsken oli ollut raukea ja hunajainen rakkaudesta, sanoi jotain, mitä
Katinka tosin ei kuullut, mutta joka kaikesta päättäen oli kaukana
rakkaudentunnustuksista.

Katinka pysähtyi ovelle, räikeässä kaasuliekin valossa istui Julia ison
kuvastimen edessä ja paransi ihomaalia kasvoillaan, hänellä oli vielä
ruusu-untuvavaippansa. Hän toruskeli yhä, ja hänen vieressään seisoi
peljästyneen näköinen kampaajatar.

Katinkan sydän kutistui kummasti kokoon, yht'aikaa sekä rakkaudesta
että pettymyksestä. Hänen katseensa harhailivat läpi matalan
huoneen, jossa kaikki oli sikin sokin. Pöydällä olivat Julian ruusut
jauherasioitten ja ihomaalin rinnalla.

Tämä oli hänen jumalansa. Hän aikoi hiipiä pois. Hän ei tahtonut nähdä
enempää.

Samalla Julia kääntyi ovea kohti, yhä tuittupäisenä. Oli myöhäistä
paeta. Katinka jäi seisomaan ovelle, hän tuskin tiesi mitä teki.

Jumalainen ja yhdeksänvuotias katsoivat toinen toistaan silmiin.
Katinka unohti silmänräpäyksessä äskeisen toruskelevan Julian. Mahtoi
olla jotain hellyttävää tämän lapsen katseen äänettömässä ja syvässä
ihailussa, sillä Julian ilme muuttui yht'äkkiä, hänen kasvoilleen
ilmestyi sama säteilevä hymy, millä hän tervehti ja hyvästeli
yleisöään, ja samassa tuokiossa hän oli noussut ja sulkenut Katinkan
vaalean ruusunpunervaan, untuvapäärmeiseen vaippaansa.

Katinka tunsi kuuman ihohuokosten lemun, joka tuoksui väkevästi kuin
kukka. Julia suuteli häntä, Katinkan huuliin tarttui ihomaalia ja
jauhetta.

Hän ei tiennyt, oliko hänen hyvä vaiko paha, eikä myöskään, vastasiko
tämä hänen odotustaan.

"Minä rakastan teitä", sai hän sanotuksi.

Ja hän kuuli Julian nauravan, niin ihanasti ja armottomasti, niinkuin
hän ei vielä ikinä ollut kuullut kenenkään ihmisen nauravan. Ikäänkuin
hopeatiukuja olisi helistelty pitkissä riveissä. Ikäänkuin leivosparvi
olisi pyrähtänyt lentoon. Millainen nauru... Se saattoi hänet hämilleen
ja kylmäsi, mutta samalla Julia suuteli häntä uudelleen, tällä kertaa
otsalle, ja irroitti samalla vihkostaan ruusun, pannen sen Katinkan
käteen. Sitten hän alkoi työntää Katinkaa ovelle.

"Toiste, -- toiste..." hän sanoi.

Ja Katinka näki hänen taas kääntyvän ihomaaliensa ja puuteriviuhkojensa
puoleen.

Kaikki oli ohitse. Ohitse kuin näky. Eikä Katinka ollut muistanut
edes sanoa nimeään eikä ilmoittaa mitään muuta itsestään kuin suuren
rakkautensa.

Hän runteli Julian ruusun pahanpäiväiseksi, asettamalla sen tyynynsä
alle.

Jumala oli ollut lämmin tuntea, tuoksui tuntemattomalle kukalle ja oli
suudellut Katinkaa.



19.


Jumala oli tullut Katinkaa lähemmäksi, hän oli hetkeksi astunut
lamppuvalojen ja kirjavien seinien maailmasta ja ilmoittautunut
inhimillisessä olemuksessaan Katinkalle.

Katinka rakasti. Hänen sydämensä oli luotu rakkaudelle, ensimmäisestä
lyönnistään saakka. Hänen luontoonsa kuului ihailla, ja hän ihaili.

Mutta hänen rakkautensa ikäänkuin muutti muotoa siitä illasta asti,
jolloin Julia oli sulkenut hänet untuvavaippaansa ja suudellut häntä.
Se ei ollut enää yhtä rajatonta ja epämääräistä, eikä se enää uponnut
kulissientakaiseen maailmaan ikäänkuin salaperäiseen avaruuteen.
Ylipäänsä hän oli tullut hieman epäileväksi koko kulissimaailman
suhteen. Maalattuja puita, maalattuja kiviä ja maalattuja pilviä...
Ukkosen jylykin lähti vain vaskirummusta. Hän miltei ikävöi takaisin
sitä aikaa, jolloin ei vielä ollut käynyt noitten salaperäisten seinien
takana.

Eräänä päivänä oli Katinka sivukadulla muutaman peili-ikkunan edessä
näkevinään naisen, jonka pään ja vartalon asento tuntui tutulta. Satoi,
ja naisella oli kohotettu sateenvarjo kädessä. Katinka hiipi lähemmäksi
ja näki silloin naisen äkkiä nostavan hansikoidun kätensä suulleen ja
haukottelevan pitkään.

Ei ollut epäilystäkään: se oli jumalainen!

Katinka oli jännityksessä, hänen katseensa riippui kiihkeästi naisen
kasvoissa, jotka ikkunakaasun raa'assa valossa näyttivät harmailta
ja raukeilta. Hän oli valmis pienimmästäkin jälleentuntemuksen
vivahduksesta ilmaisemaan itsensä.

Nainen haukotteli toistamiseen. Hänellä oli suuri, kapeahuulinen
suu. Hän katsoi Katinkaan, sinisenharmain, suurin silmin, yhtä
ajatuksettomasti, kuin olisi katsonut sadeseinään tai märkään
katukivitykseen jaloissaan. Mikään tässä avoimessa, tyhjässä, muualla
viipyvässä katseessa ei todennut jälleentuntemusta.

Katinka kesti katseen, hievahtamatta, sisäisen ylpeytensä varassa.
Jumalainen ei tuntenut häntä! Sade tippui hänen vaatteistaan ja märistä
palmikoistaan.

Sitten jumalainen yht'äkkiä kääntyi ja meni menojaan. Katinka seurasi
häntä silmillään aina seuraavan lyhdyn valopiiriin saakka. Hän näytti
aivan tavalliselta inhimilliseltä olennolta kulkiessaan sateessa,
sateenvarjo kädessä ja mustanharmaa, väljä kumitakki yllä. Sumu ja sade
ottivat hänet pian haltuunsa.

Kun jumalaista ei enää näkynyt, kääntyi Katinka kotiinpäin. Hänen
mielensä oli apea, hän astui tahallaan joka vesilätäkköön.

Sinä iltana Katinka itki. Jumalainen ei ollut muistanut Julian
suudelmaa eikä ruusua eikä Katinkan rakkaudentunnustusta.

Ja sitäpaitsi hän oli haukotellut... Haukotellut aivan niinkuin
kuka muu tahansa kuolevainen. Niinkuin äiti ei olisi saanut kävellä
edestakaisin peukalot kainaloissa ja kädet rinnoilla, niin ei
jumalainenkaan olisi saanut haukotella...

Ihmiset voivat haukotella, mutta eivät jumalat.

Hänen ei olisi milloinkaan pitänyt pyrkiä toiselle puolen eroittavaa
lamppuriviä... Hän oli kuullut jumalansa puhuvan toruvalla,
inhimillisellä äänellä ja nähnyt hänen haukottelevan. Jumalat oli
nähtävä vain etäältä, hohtavassa valaistuksessa, heille oli heitettävä
kukkia, taputuksia ja ihmissydämiä!

Mutta Katinkan pettymykset eivät vielä olleet lopussa

Eräänä iltana hän joutui teatterissa istumaan muutaman nuoren, perin
ystävälliseltä näyttävän neidin viereen, joka näytännön aikana useammin
kuin kerran suuntasi häneen viisaat, mustat silmänsä, ja sitten
väliajalla tarjosi hänelle makeisia. Katinka oli makeisille perso, ja
mustasilmäinen neiti piteli makeispussia koko ajan helmassaan, hän
suorastaan tyrkytti; paitsi sitä olivat makeiset suklaanappeja. Hän
näytti olevan erittäin huvitettu Katinkan puheista ja nauroi pariin
kertaan helakasti, mutta tekeytyi sitten perin vakavaksi. Olisi voinut
sanoa, että hän kohteli Katinkaa melkein aikuisena.

Katinka oli alussa epäluuloinen ja vaitelias, hän ei oikein luottanut
aikuisiin. Hän vilkuili vuoroin makeispussiin, vuoroin neidin mustiin
silmiin, mutta ei voinut huomata niissä mitään petollista; paitsi sitä
oli makeispussi houkutteleva.

Neiti alkoi nyt kysyä Katinkan teatterikäynneistä, hän sanoi
huomanneensa, millä mielenkiinnolla Katinka oli seurannut näytelmän
esitystä; hän kysyi, oliko Katinka ennenkin jo käynyt teatterissa?

Katinka, hetken vastustettuaan, muuttui vastoin tapaansa puheliaaksi;
kerran alkuun päästyään ei hänen avomielisyydellään ollut enää rajaa;
hän suorastaan lörpötteli. Tuota pikaa hän oli ehtinyt kertoa suuresta
rakkaudestaan, jota hän tähän saakka oli pitänyt kuin seitsemän
lukon takana, -- Julian suudelmasta ja ruususta, jota hän säilytti
silkkipussissa rinnallaan. Se kävi kuin käden käänteessä, hän ei olisi
ikinä uskonut sitä näin helpoksi. Tosin tunsi hän heti katumusta,
tuntui yhtäkkiä tyhjältä, ikäänkuin joukko kauniita, vangittuja lintuja
olisi lentänyt tiehensä.

Hän vilkaisi taas ystävälliseen neitiin, -- mutta neiti nyökäytteli
kehoittavasti ja ymmärtävästi päätään, hänen silmänsä olivat
osaaottavat ja viisaat, ilman vähintäkään vilppiä; hän tarjosi
suklaanappeja. Hän oli vastustamaton; hän ikäänkuin kyseli, vaikka
olikin vaiti, keri kerimistään kuin näkymätöntä lankaa Katinkan
sielusta.

Ja Katinka söi makeisia ja kertoi. Hän tunnusti, mitä ei ollut vielä
yhdellekään elävälle sielulle puhunut, käynnistään kulissien takana,
Julian untuvavaipasta ja rakkaudentunnustuksestaan. Hän veti esiin
pienen silkkipussin poveltaan varmemmaksi vakuudeksi. Ainoastaan
kohtauksesta puodin ikkunan edessä ja haukottelevasta jumalasta hän ei
puhunut. Hän ei tahtonut alentaa jumalansa arvoa vieraan edessä.

Seuraavalla, viimeisellä väliajalla hän avautui avautumistaan, aivan
täydellisesti. Hän meni niin pitkälle, että suostui lausumaan
mietelmiään näkemistään näytelmistä.

Mutta kesken kaikkea hän yht'äkkiä sattui vilkaisemaan neitiin, kesken
tunnustuksiaan: neidin suupielissä kareili tuskin huomattava, miltei
näkymätön naurunväre. Se katosi samassa tuokiossa, mutta Katinka oli
kuitenkin ennättänyt sen nähdä.

Se riitti. Katinka keskeytti kertomuksensa siihen paikkaan, hän oli
heti vaiti ja lukossa, vetäytyi etäämmäksi vaarallisesta makeispussista
ja neidistä, siirsi tuolinsakin. Olisihan hänen pitänyt ennakolta
tietää, että aikuisten suhteen oli oltava varuillaan, he leikkivät
lapsilla, kuten lapset leluillaan, he penkoivat lasten sieluja,
nähdäkseen, mitä niissä oli, aivan niinkun Katinka saksilla raateli
vanhan Molla-Maijansa päätä.

Mutta tehty oli tehty. Ah, Katinka oli tänä iltana myynyt
suklaanapeista suloisimman salaisuutensa. Hänestä tuntui, ikäänkuin
hän ei olisi omistanut sitä enää. Se oli nyt tuon vieraan, vilpillisen
neidinkin omaisuutta ja hänen kauttaan kaikkien muittenkin... Se oli
lentänyt pois hänen sielustaan, kuten kultaisesta häkistä, jonka oven
hän oli jättänyt auki.

Onnettomuudet eivät kuitenkaan päättyneet vielä tähänkään.

Seuraavana sunnuntaina, päivällispöydässä, kun koko perhe oli koolla,
ja paitsi sitä useita vieraita, sanoi yht'äkkiä muuan vanhimman veljen
yliopistotovereista, jota Katinkan oli tapana nimittää "Ukoksi":

"No, Katinka, mikä on sinun mielestäsi Tietäjän perusajatus?"

Katinka sävähti tulipunaiseksi ja vääntelehti tuolillaan; jotain
selvisi hänelle yht'äkkiä nöyryyttävänä, hirveänä häpeänä.

"Tietäjä etsi totuutta, eikö niin?" jatkoi Ukko.

Katinka tunsi omat sanansa. Hän muisti mustasilmäisen neidin,
makeispussin hänen helmassaan ja pienen, petollisen naurunväreen neidin
suupielissä.

"Kuinka voi jäädä eloon, kun on kadottanut sen, jota rakastaa?" kuului
nyt toiselta puolen pöytää imelällä, haaveellisella nuotilla.

Samassa oli Katinka pöydän alla. Naurua, huutoja, lasien kilinää,
ja taas naurua. Yksin isäkin nauroi. Ja kaikki nuo saappaat ja
kengät pöydän alla... Millainen kuuma häpeä! Kuinka ylen typerätä
ja naurettavaa olikaan kaikki, mitä hän oli sanonut. Hän vihasi ja
halveksi heitä kaikkia, -- neitiä, joka oli hänet kavaltanut, ja
naurajia. Hän vetäytyi kokoon pöydän alla kuin siili, kädet, jalat, pää
yhtenä keränä.

"Entä silkkipussi? Julian ruusu?" jatkuivat huudot. "Katinka, näytä
Julian ruusu."

"Jo riittää. Antakaa lapsen olla", kuului isän ääni.

"Katinka, tule pois pöydän alta", sanoi äiti. Hänen äänessään ei ollut
hiventäkään pilkkaa.

Mutta Katinka ei enää tullut vapaaehtoisesti. Hänet vedettiin
väkisin pöydän alta. Hänen kasvonsa olivat kummallisessa naurun ja
itkun sekaisessa irvistyksessä. Ennenkuin kukaan muu ehti siepata
silkkipussia hänen poveltaan, oli hän jo itse vetänyt sen esiin ja
siroittanut kuivuneet, irralliset ruusunlehdet pitkin lattiaa.

Hänestä tuntui, ikäänkuin hän samalla olisi siroittanut kaiken ilman
tuuliin suuren rakkautensa.



20.


Ihmisistä useimmat tuskin päivälleen tiennevät ikäkausiensa syys- ja
kesäpäiväntasauksia, heidän elämänsä siirtyy päivien vilisevässä
virrassa, vähitellen. Mutta Katinka Raben elämä oli alun alkaen
säädetty jyrkkätaitteiseksi; hänen lapsuutensa loppui eräänä elokuisena
yönä.

Menee levolle lapsena ruumiiltaan ja sielultaan; -- herää, ja ruumis on
yhä sama lapsellinen, venyväjäseninen, mitään ei ole muka muuttunut, ei
ole varttunut vaaksan vertaakaan pituutta. Sielu vain tässä näköjään
samassa ruumiissa on toinen, iäkseen säikähtynyt.

Kultahääkesä oli käsissä. Kultahäistä oli puhuttu siitä asti
kuin kynnelle kykeni; ne olivat pysyväisenä kangastuksena Hovin
lapsuustaivaalla. Alati oli laskettava, kuinka monta vuotta niihin
vielä oli jäljellä; ne pitivät mielen herkeämättömässä jännityksessä:
jaksaisivatko Grosspapa ja Mummuli elää niin kauan? Hennoisivatko he
saattaa sen murheen lapsilleen ja lastenlapsilleen, että kuolisivat
ennen kultahäitä? Se olisi ilmeinen ja korvaamaton vääryys.

Oli heinäkuun alkupuoli, jasmiinien kukinta-aika; Hovissa olivat
kultahäät korkeimmillaan.

Tallin luona seisoskeli kirjava joukko erimallisia ja -suuruisia
ajopelejä, charabaneja ja kevyitä, keltaisia korikiessejä, mutta
myös pitkämatkaisempia kaleskoja ja korkeita, kolmivaljakon vetämiä
umpivaunuja. Olisi voinut luulla siirtyneensä Fataburin puutarhajuhlain
ja naamiaisten aikoihin. Kuskeista herätti suurimman huomion Pesun
hovin kuski, tanakka venäläinen, jonka hatussa pöyhkeili riikinkukon
sulkia. Pesun hevoset olivat koristetut kuin sirkusratsut,
messinkihelyin ja kulkusin.

Hamusen-Ieva apureineen kuljetti kuskeille virvokkeita.

Pylväsportaille ilmestyivät Katinka, Lenzy ja Mirka. He tekivät
kierroksen Kuninkaan, väentuvan ja tallin ohitse. Heidän valkoiset
harsohameensa ulottuivat tuskin polviin, hiukset hulmusivat valtoimina,
ja auringossa kimalsivat kultaiset kengät. Tänään ei heistä kukaan
kadehtinut Kuninkaan Aatun paljasjalkaisuutta. He olivat Hovin kolme
pikkuista prinsessaa. He kulkivat käsivarret toistensa sinisillä
silkkimiehustoilla, pysähtymättä. Heitä katseltiin, he nyökkäilivät
armollisesti. Heillä oli tänään kultaiset kengät!

Keittiössä oli elämää.

Kaupunkilainen kokki seisoi naama tulikuumana taiteensa mestariteoksen,
korkean hääkrokaanin edessä, joka tuiki käsittämättömistä ja nähtävästi
sisäisistä syistä oli nähnyt parhaaksi ruveta hiljakseen toiselle
kyljelleen kallistelemaan, kuten Pisan kuulu torni. Koko kokkimahti
näyttäytyi tehottomaksi. Kyökki-Ievan salaiseksi mielihyväksi
krokaanitorni kallistui kallistumistaan ja luhistui viimein raunioiksi.

Vihkimätoimitus alasalissa oli ohitse, samoin päivällinen, vieraat
olivat hajautuneet parvekkeille ja puistoon. Puutarhanpuoleisella
verannalla soitteli sotilassoittokunta.

Kieltensekoitus oli kirjava, saksa sentään ylinnä. Mutta paitsi
sitä kuului englantia, ranskaa, venättä, ruotsia ja suomea. Ja
saksankielikin oli erisointuista Raben suvun eri jäsenillä, siinä soi
kaikuja kielistä, joita he joka päivä puhuivat.

Possulin omistaja, sotaisa eversti Mendt keskusteli äänekkäästi
särkyneellä komentoäänellään Pesun Ripasin kanssa.

"Als ich jung war, haben wir in Säckjärvi, bei Gott, Branntwein
getrunken. Bei Gott!"

Ripasin täytyi yhtämittaa pistää molemmat kätensä liivintaskuihinsa,
pysyttääkseen itsepäiset liivit paikoillaan kunnioitettavasti pyöreän
vatsansa ympärillä.

Hän oli alkujaan italialaista juurta, upporikas ja omisti siperialaisia
kultakaivoksia. Pesuun hän tuli vain kesiksi. Hänellä oli
mansetinnappeina vähäisiä kultakimpaleita.

Vierashuoneessa istui Vongurin vanha salaneuvoksetar ja kertoi Agnes
Wrenskylle "rakkaasta vainajastaan, Herrassa nukkuneesta Abram
Abramowitshista", joka oli kuollut neljännesvuosisata takaperin.

Hän seurasi silmillään Mendulan parooni Mendtiä, everstin veljeä.

"Sanotaan, että Mendt on ostanut parooniarvonsa", hän sanoi muka
ääntään alentaen. "Kuulin, kuinka paljon hän maksoi siitä. Odotappas,
dufva lilla... Hän on karttuunitehtailija..."

Ja yht'äkkiä, neulan terävyydellä:

"Han ä' baron von Syringen Wachs und Draht."

Sen jälkeen hän alkoi kertoa Rasalahden Stavemannista, jota kansa sanoi
Taapermanniksi.

"Hän ostaa vanhoja hevoskoneja, tappaa ne ja pensez donc, kuoppaa ne
kauramaahansa, lannaksi muka. Ja syöttöhanhet hän naulaa räpylöistä
kiinni lattiaan, että paremmin lihoisivat."

Pitkä silkkilaahus kahisi, Dela Delvigk, omaa sukua Rabe, kulki ohi,
valkea atlaspuku yllä, kaulassa helmiketju, jasmiineja hiuksissa. Ja
heti hänen jäljissään pariisilainen Alphonse Rabe, -- Constantin Raben
ja Josefa Luisa Ramona de la Santa Trinidad de Roa y Morales'in poika.

He nousivat portaita yläkerran parvekkeelle, jonka pylväitä koristivat
liekoköynnökset.

"Vain yksin jasmiinien kukinta-ajaksi maksaisi vaivan tulla Hoviin",
sanoi Dela Delvigk. "Minun lapsuuteni tuoksui jasmiineille. Hovi
tuoksuu jasmiineille. Uskokaa, cher cousin, jos minulla on sielu, niin
sekin tuoksuu jasmiinille."

"Jasmiinit tuoksuvat kuin rakkaus", sanoi Alphonse Rabe
vierasvoittoisella saksankielellä.

"Jasmiinit tuoksuvat kuin kuolema", sanoi Dela Delvigk. "Niitten väri
on vahakynttilöiden."

Hovin lahti oli heidän edessään, täynnä ruskeareunaisia
kaislasaareikkoja, jotka yhä tihenivät. Jää irroitti ne keväisin
juurineen, päivineen ja kantoi ne toiseen paikkaan, missä ne juurtuivat.

"Niin hankala pääsy merelle täältä", sanoi Dela Delvigk, ja hänen
katseensa kulki yli kaislaisen lahden. "Ensin pitkin Mustaajokea,
sitten lahti ja kivikkosalmet. Kaislaa, kaislaa. Ja kuitenkin, --
ulappa on olemassa, saarien takana, valtamerilaivojen satama."

Hänen äänensä soi kuin huilu.

"Yhtä vaikea pääsy merelle, cher cousin, kuin meidän Raben naisten on
päästä irti elämän pikkusievästä siroudesta, näistä Fataburin siunatun
säntillisistä pensasmuureista, -- todelliseen elämään, siihen, jolla on
suolan kirpeä tuntu, haaksia hävittävät myrskyt, riemuja kuin punaisia
koralliriuttoja syvyyksissä ja merihirviöitä, -- niin, niitä tietenkin
myös!"

Kolme kultakenkäistä prinsessaa ilmestyi puutarhaan. Dela Delvigk ja
Alphonse Rabe katselivat heitä kumpikin, Alphonse Rabe monokkelillaan.

"Pikku Wrenskyissä on jo puolalainen hapatus tehnyt tehtävänsä", sanoi
Alphonse Rabe. "Mutta la petite Catinka, -- siinä on oikea Rabe."

"Hän on oikea Rabe", sanoi Dela Delvigk. "Pelkään vain, että hänet
täällä liiaksi ruokotaan ja typistetään, -- Fataburin pensasmalliin."

"On valmistauduttava, ettei kohtalo käy ylivoimaiseksi", sanoi Alphonse
Rabe.

"Kohtalo", hymähti Dela Delvigk, pää kallellaan. "Niinkuin voisi tilata
kohtalon omien mittasuhteittensa mukaisesti, niin ja niin monta tuumaa
ja kyynärää! Kohtalot ovat Raben naisille aina olleet liian pieniä,
ahdistavia kuin kireät kureliivit tai puristavat kengät. Me saamme
hengenahdistusta ja liikavarpaita huonosti sopivista kohtaloista!"

Mutta Alphonse Rabe seurasi yhä katseellaan Katinkaa.

"Hän on hämmästyttävässä määrin teidän näköisenne, chère cousine", hän
sanoi. "Vain hiusten väri on toinen; -- kasvot ovat myös lyhyemmät,
vähemmän soikeat."

"Minä huomasin sen heti", sanoi Dela Delvigk.

Alaverannalta kuului poloneesin säveliä. Salissa alkoi tanssi.

"Tehän tiedätte, että harrastan sukututkimusta", sanoi Alphonse Rabe,
-- "vain omaksi huvikseni tosin, en tieteenä. Minua askarruttaa alati
oma sukuni, jolla on niin harvinainen ruokahalu sulattamaan toisia
rotuja."

"Raben naiset!" nauroi Dela Delvigk. "He ovat syypäät suvun
paimentolaisuuteen. Uskokaa, cher cousin, heidän aivonsa ovat
täynnä sinisintä romantiikkaa, he istuvat odottamassa merentakaisia
sankareita. He odottavat olemattomia, ja vieras rotu on heidän suuri
tuntemattomansa."

"Meidän kohtalomme on maailmankansalaisuus", sanoi Alphonse
Rabe. "Ajatelkaa minua. Isäni oli saksalaisen isän ja jo osaksi
venäläistyneen äidin poika, äitini espanjatar, itse olen ikäni asunut
Parisissa, olen saanut ranskalaisen kasvatuksen. -- Sallitteko minun?"

Hän tarjosi käsivartensa Dela Delvigkille, he menivät yhdessä alasaliin.

Mutta portailla Alphonse Rabe vielä pysähdytti Dela Delvigkin.

"Jos valokuvaa useampia samaan sukuun kuuluvien henkilöitten
valokuvalevyjä päälletysten, sanokaamme, parikymmentä, niin ilmestyvät
kasvot, jotka eivät ole kenenkään ja kuitenkin kaikkien. Ne ovat
yhteenveto, perustyyppi. No niin, la petite Catinka on tällainen
yhteenveto..."

Alasalissa oli alkanut poloneesi. Pitkin lattiaa liikkui verkkaan
kultapari, varovassa tahdissa. Grosspapa, musta hännystakki yllä,
napinlävessä kultainen kukkavihko, kumarana, lempeäsilmäisenä,
poskipäillä heloittavat täplät, Mummuli kullanhohtoisessa silkissä,
ohimoilla kultaseppele.

Torvisoittokunnan soittoon sekaantuivat Suhosen, puutarhurin, talosta
samoin tanssinsäveleet. Hovin väki, alustalaiset, vieraat kuskit ja
lakeijat tanssivat siellä viulun ja hanurin säestyksellä.

Puutarhassa ja parvekkeilla paloi värillisiä lyhtyjä. Poloneesia
seurasi valssi, jonka aloitti Dela Delvigk lontoolaisen serkkunsa
Nicolai Raben kanssa.

Kultaparia huudettiin ulos. He ilmestyivät pylväsportaille, seisoen
käsikädessä. Grosspapa yritti turhaan saada sanotuksi muutamia
suomenkielisiä sanoja, hänen suomenkielentaitonsa petti hänet
perinpohjin tällä liikutuksen hetkellä. Hän tyytyi viittaamaan
vapisevalla, sinisuonisella kädellään.

Väkijoukko hurrasi ja huusi, Ahokkaan lapset vielä muitten vaiettua.

Alasalissa tarjottiin samppanjaa ja jäätelöä.

Katinka ei itsekään tiennyt, miksi hän näki niinkuin ei koskaan ennen.
Niinkuin hyvin kirkkaalla säällä: kaikki piirtyi unohtumattoman
selvästi mieleen. He istuivat kaikki kolme alasalin pianon kannella;
ikkunat olivat auki, ja täpötäyteen saliin tulvi soitto ja jasmiinin
tuoksu.

Yht'äkkiä hän oli kuulevinaan isän äänen viereisestä huoneesta. Hän
laskeutui alas pianon kannelta, kukaan ei huomannut sitä, hän hiipi
läpi tungoksen vierashuoneen ovelle.

Aivan oikein, isä puhui! Vierashuone oli täynnä tupakoivia herroja,
joista Katinka tunsi Ripasin ja Mendtit, paitsi sitä vilahti setä
Koljan univormu toisten takaa.

Katinka ei ymmärtänyt rahtuakaan, mistä oli kysymys, hän vain kuuli
muutaman vanhanpuoleisen, vieraan herran rauhallisella kylmyydellä
sanovan jotain isälle, mihin isä vastasi kuin silmänräpäyksessä
tuleen syttyen. Hänestä säkenöi, räiski, liekehti, Katinkasta tuntui,
ikäänkuin kaikkien olisi pitänyt syttyä paloon. Puheeseen sekaantui
muitakin ääniä, joista toiset pitivät isän, toiset vieraan herran
puolta, mutta edellisiä oli vähemmän, isä oli melkein yksinään.

Katinka vapisi jännityksestä, Ripasin mahtavan selän takana.
Tämännäköinen oli siis juhlaisä, jota Katinka ei koskaan nähnyt, joka
oli olemassa vain muita, noita toisia varten! Tämännäköinen hän mahtoi
olla singotessaan vastalauseensa kuuluisalle, isolle miehelle päin
silmiä. Hänen ruskeista, likinäköisistä silmistään tuli kuin silkkaa
tulta, pääkin oli pystyssä eikä kallellaan.

Mutta yht'äkkiä, juuri kun Katinka sydän kurkussa pelkäsi hänen käyvän
käsiksi vieraaseen herraan, isä kumarsikin, hymyili ja asettui taas
paikoilleen.

Alasalissa jatkui tanssi. Katinka oli tanssinut valssin lontoolaisen
Ronald Raben kanssa. Ronald oli viisitoistavuotias, pitkä ja
vaaleaverinen, englantilaisen äitinsä näköinen, oli täti Agnes Wrensky
sanonut, Rabea ei hänessä ollut muuta kuin suu. Hän oli setä Nicolain
poika, hänen, jolta kivisiru oli vienyt toisen silmän, ja joka lähetti
Grosspapalle viinitynnyreitä. Ronaldkin oli käynyt Afrikassa. Hän
puhui vain englantia, ei edes saksaa, eikä osannut suomea muuta kuin
sanan "kolme". Aina hän sanoi kolme, -- hän oli luvannut kerran
tyttärelleenkin antaa nimeksi Colme, -- Colme Rabe.

He olivat menneet puutarhaan vilvoittelemaan. Yht'äkkiä Katinka löi
Ronaldia käsivarteen, kuten hippasilla, ja pani juoksuun.

Ronald alkoi ajaa häntä takaa.

Katinka pakeni. He juoksivat ensin puutarhan teitä, kierrellen,
kaarrellen, mutta yht'äkkiä Katinka pujahti angervapensaikkoon kuin
hiiri loukkoonsa. Hän kuuli Ronaldin pysähtyvän kuten metsästyskoiran,
joka kadottaa riistan jäljet, kiertävän pensaikkoa ja kahistavan oksia.

Katinkaa nauratti, -- nauratti tikahtuakseen. Korvat ihan kuumenivat.
Samassa tuokiossa näkyi Ronaldin vaaleatukkainen pää pensaikossa, ja
hän sai kiinni Katinkan kultaisesta kengästä.

Katinka huusi ja kirkui, riuhtaisten irti jalkansa, mutta joutui kiinni
käsipuolestaan. Nyt alkoi kamppailu. Katinka kieriskeli hajahiuksin
sammalissa, painoi vihdoin kasvonsakin maahan, mutta Ronald käänsi
hänet selälleen, ja sellaisena, huulet ja posket mullassa, sai
Ronald hänet vihdoin suudelluksi. Katinka tunsi kosteat pojanhuulet
huulillaan. Ronald veti hänet syliinsä, he istuivat molemmat pahasti
myllerretyllä sammalpatjalla, Ronaldilla oli kädessä Katinkan
kultakenkä.

He eivät osanneet puhua sanaakaan keskenään, ei ollut yhtäkään yhteistä
kieltä.

"Kolme!" sanoi Ronald.

Katinka sanoi myöskin:

"Kolme!"

Heistä tuntui, ikäänkuin he olisivat sanoneet jotain sanomattoman
tärkeätä, ihaninta, mitä ihmiskielellä voi sanoa.

Ronald auttoi kultakengän Katinkan jalkaan, senjälkeen he menivät
sisään.

Alasalissa yhä tanssittiin, samoin Suhosella. Alkoi hämärtää, raketit
kasvoivat heinäkuiselle taivaalle, puhjeten kuin tuliset kukat pitkän
valovarren päähän, kuihtuivat samalla ja katosivat kaislaiseen lahteen.



21.


Viimeisten vieraitten lähdettyä Mummuli kääntyi kipeäksi, kultahäät
olivat olleet hänen viimeinen ponnistuksensa. Mummuli oli jo monta
vuotta tuntenut voimiensa vähenevän, mutta hän oli luvannut lapsilleen
ja lastenlapsilleen elävänsä yli kultahäitten. Hän piti lupauksensa;
kuolema sai odottaa: kaiken piti käydä järjestyksessä! Ja kuolema
odotti, ikäänkuin sekin olisi kavahtanut häiritsemästä Hovin
päiväjärjestystä, joka oli täsmällinen poljennoltaan kuten hyvä runo.

Senjälkeen Mummuli sai sappikohtauksen, ankarinta laatua, --
tuntikausia kuului hänen valituksensa kylkirakennuksesta. Katinka,
Lenzy ja Mirka pakenivat kauemmaksi puistoon, tämä käheä, vaikertava
ääni, joka ei ottanut vaietakseen, täytti heidän lapselliset sydämensä
hämmästyksellä ja kauhulla; he eivät kyenneet käsittämään, että se
lähti Mummulilta. Tätä Mummulia, joka tunsi kipua ja huusi tuskasta, he
eivät milloinkaan olleet tunteneet.

Niin kauan kuin kohtausta kesti, ei Mummuli sietänyt ketään luonaan,
paitsi lääkäriä. "Kipu on kuin rakkaus: sen kanssa on oltava kaksin",
hän sanoi tyttärelleen Agnes Wrenskylle. Senjälkeen tuli sisar Marie
läheisen kaupungin sisarkodista; hän istui liikkumattomana vuoteen
jalkopäässä, harmaana kuin seinä ja valkea tärkkitanu päässä. Sisar
Marie puhui harvoin; hän tarvitsi yhtä vähän unta kuin linnut,
luultavasti hän nukkui istuallaan, ehkäpä seisaallaankin, luomet auki.
Hän vain kutoi, valveillaan ja unissaan, harmaata, paksua villasukkaa,
joka yhä piteni.

Elokuun alussa Mummuli yhtä kaikki tointui, vaikka ei entiselleen.
Sisar Marie pääsi tästälähtein päivällisunelle; Mummuli siirtyi
vuoteesta tukituoliin, ja Sisä-Miina puki hänet joka aamu yhtä
huolellisesti, kuin jos hänen olisi ollut vastaanotettava kaikki
lähihovien asukkaat. Mutta hän oli yltä yleensä keltainen, keltainen
kuin sitruuna tai saframi, ja tästä kellasta tuikahtivat pistävän
ruskeat silmät, joitten valkuaiset jo alkoivat kellertää nekin.

Viimeiseen saakka hän säilytti rakkautensa kuvastimiin, hän istui
pitkät ajat tuijottaen hopeiseen käsipeiliin, mahdollisesti toivoen,
että peili ikäänkuin ihmeen kautta olisi säilyttänyt valhesyvyydessään
hänen nuoruutensa kauneuden.

Mummuli, hallitsemaan tottunut, ylenmäärin hemmoteltu, muodoista ja
säännöistä riippuva nainen tunsi kuoleman tulon.

Ja uskollisena itselleen viimeiseen saakka hän meni kuolemaakin vastaan
kaikkia juhlamenoja noudattaen.

"Kuolemaa on kohdeltava kuten muitakin suuria herroja, -- siis
juhlamenojen mukaisesti", hän sanoi.

Sisar Marie avasi jo suunsa vastatakseen, mutta tyytyi ottamaan Uuden
Testamentin, josta luki muutamia rivejä, ikäänkuin itselleen.

Kaiken oli siis oltava järjestyksessä.

Mummuli nostatti tukituolinsa mahonkihyllystönsä eteen, hän
availi laatikoita, jotka olivat täpötäynnä kirjeitä. Niitä oli
suuria pinkkoja, eri maitten postileimoilla varustettuja, lasten
hyppelehtivistä variksenvarpaista aikuisten käsialaan saakka. Kaikki
Mummulin lapset olivat kirjoittaneet hänelle säännöllisesti kerran
viikossa, samoin lapsenlapset, niin pian kuin kykenivät kynää
pitelemään, määrättynä päivänä. Ja lähempänä, pääkaupungissa asuvien,
oli ollut Mummulin erikoisen määräyksen mukaan lähetettävä kirjeensä
yö- eikä päiväjunassa, että Mummuli olisi saanut ne aamulla ollessaan
virkeämpi.

Kirjeissä ei ollut mitään järjestämistä, vuosikausia ne olivat
odottaneet tätä hetkeä. Mummulilla ei ollut muuta tekemistä kuin
yhdistää eri pinkat: kirjeet oli hänen kuolemansa jälkeen jätettävä
takaisin kirjoittajilleen.

Itse hyllystö oli sensijaan määrätty Katinkalle, "vanhimman poikani
Wilhelm Augustin tyttärelle Catharina Dorothea Adèle Marialle". Näin
oli kirjoitettuna luettelossa, jossa samoin oli määrätty irtaimiston
kohtalosta. Jokaisella vähänkin arvokkaammalla esineellä oli jo tuleva
omistajansa, yksin Mummulin silkkileningitkin oli jo ennakolta jaettu.

Luettelon tarkistamiseen meni monta päivää.

Roomalais-alttarissa paloi tuli, -- Foibos Apollo ohjasi yhä
aurinkovaljakkoaan kohti korkeuksia.

Kun kaikki oli järjestyksessä, sanoi Mummuli tahtovansa Rakokivelle.
Kuski-Heikki ja Suhonen kantoivat hänet sinne eräänä aamuna
tukituolissa. Rakokivelle päästyä Mummuli antoi siirtää itsensä
tuolista rantapenkille ja käski miesten poistua. He vetäytyivät puitten
suojaan ja panivat tupakaksi. Suhonen katsoi kelloaankin, häntä
hauskuutti tietää, pitäisikö vanha rouva nytkin neljännestuntinsa. Ja
aivan oikein: neljännestunnin kuluttua he kuulivat Mummulin kutsuvan;
he kantoivat hänet samaa tietä takaisin.

Jäätyään yksin huoneeseensa Mummulia alkoi omituisesti viluttaa. Hän
riisuuntui ilman apua, mutta soitti Sisä-Miinan tuomaan metallisen
lämpöpullon, joka asetettiin vuoteen jalkopäähän. Sisä-Miina
kasasi hänen ylleen toisen untuvaisen, isokukkaisen silkkipeitteen
toisensa jäljestä. Mummuli yhä hytisi. Hän värisi vilusta mahtavassa
vuoteessaan, missä hänen isänsä Friedrich Fatabur kerran oli kuollut
tylsänä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja missä hänen pojantyttärensä
Katinka kymmenen vuotta takaperin oli ilmestynyt aistimin tajuttavaan
ja sentään kangastuksen kaltaiseen elämään.

Ei ollut epäilystäkään: nyt oli tullut hänen vuoronsa kuolla tähän
kohtalokkaaseen vuoteeseen.

"Juhlamenot ovat päättyneet: astukaa sisään!" hän sanoi.

Hän ei enää noussut. Sappikohtaukset uudistuivat tavantakaa.
Terveempinä, tuskattomina päivinä hän pujotteli lasihelmiä,
kaikenkokoisia ja -värisiä, hiuksenhienoon rihmaan, kuten
nuoruudessaan. Katinka, Lenzy ja Mirka saivat tulla hakemaan
kitkemispalkkansa kuten ennenkin, suoraan Mummulilta itseltään; hänellä
oli kuparilantit entisessä preferanssipelilaatikossa, jonka kanteen oli
maalattu alankomaalaisia häitä esittävä kuva:

"_L'accord de mariage_."

He tunsivat joka kerta voittamatonta kammoa astuessaan huoneeseen.
Keltainen, kurttuinen nainen, joka pujotteli lasihelmiä, niin
tuiki erinlainen kuin heidän kaunis, ankara isoäitinsä, kauhisti
heitä; hän oli heille yhtä vieras kuin vaikerrus, joka oli kuulunut
kylkirakennuksesta. Miksi Mummulin piti kuolla? Mitä se merkitsi? He
eivät käsittäneet mitään.

Sisar Marie kutoi sukkaansa ja nukkui kuin lintu. Hänkin oli kuin kuva
eikä ihminen. Kaikki oli käynyt perin kummalliseksi.

Katinka, Lenzy ja Mirka toimittivat asiansa niin lyhyeen kuin
suinkin. Onneksi oli Mummuli unohtanut niskasuutelot. Hän avasi
taudista keltaisilla käsillään preferanssilaatikon ja haki kullekin
kymmenpennisen, sitä ennen tutkien: "Kitkittekö todella tunnin, --
täyden tunnin?"

He vetivät syvään henkeä päästessään taas kuin maan alta vihreyteen,
missä kurpitsat kasvoivat, ja riihet savusivat, ja Kuski-Heikki seisoi
tanakoilla jaloillaan tallin edessä, mihin hän äsken oli naulannut
huuhkajan, siivet levällään, ja sanoi ohi juoksevalle Sisä-Miinalle:

"Jos jottai eriommaist' näät, nii älä ihmettele, tyttö!"

Mutta Kuski-Heikki sai itse piankin ihmettelyn aihetta, sillä kaunis
Sisä-Miina oli vihdon viimein tehnyt päätöksensä: hän aikoi odottaa
nuorta piispansaarelaista perämiehen alkua. Kyökki-Ieva näki paljon
ja ihmeellisiä unia näinä aikoina; mustat, pörhökarvaiset koirat
syöksähtelivät häntä vastaan jääkellarin ovella, se tiesi hautajaisia!

Muuten olivat päivät sateisia, yöt kuutamoisia. Sienet kasvoivat.
Eräänä päivänä Mirka kuiskasi päivällispöydässä:

"Kohta mennään sieneen, -- minäpä näin karvalaukun."

Johon Katinka säikäyksissään, vaimentavasti:

"Hys, -- älä puhu, etkö tiedä, sienet kuulee eivätkä kasvakkaan,
menevät uudestaan maan sisään!"

Sienet mahtoivat kuitenkin olla huonokuuloisia; niitä oli viljemmältä
viidakoissa ja luhtaniityillä kuin miesmuistiin; Hovin metsät olivat
täynnä ruusuisia, maitoa heruvia karvalaukkuja, pyyleviä hepotatteja,
keltaroisia, jotka hienosti tuoksuivat hajusaippualle. Ukonsienet
avasivat suomuiset sateensuojansa, maamiinat pölysivät.

Elokuu oli käsissä.



22.


Katinka valvoi eräänä elokuisena iltana vuoteessaan. Siinä ei itsessään
ollut mitään tavatonta, hän ei useinkaan heti saanut unta. Tämä oli
hänen puinen, aikoinaan punaiseksi maalattu häkkivuoteensa, joka alkoi
jo käydä liian lyhyeksi. Tämä oli hänen siniruskearaitainen peitteensä.
Kaikki oli tuttua. Ovi oli auki pimeään käytävään, josta vuorostaan
vei ovi keittiöön. Käytävässä sensijaan, vastapäätä Katinkan huoneen
ovea, seisoi yhä sama vanha kaappi, missä palvelijat säilyttivät
kenkärajojaan. Huoneen hajukin oli tuiki tuttu ja kotoinen. Se oli
hieman tympeä, täynnä keittiön höyryjä ja takapihalta takiaisista,
kosteista haloista ja ruoantähteistä nousevia hajuja.

Katinka makasi silmät auki, polvet leuan alla. Keittiön raollaan
olevasta ovesta heittyi käytävään heikko, ystävällinen valonsäde.
Kuului yhä puhetta, milloin hiljaisempaa, milloin äänekkäämpää, samoin
askelia ja ovien pauketta.

Oli jo myöhäistä, ja Katinkaa unetti suuresti. He olivat päässeet
tavallista myöhemmin levolle, sillä isä oli jo iltapäivällä ottanut
Piilin mukaansa ja lähtenyt sorsajahdille, ja häntä oli turhaan
odotettu illalliselle. Vihdoin he kuitenkin olivat käyneet pöytään
ja aterioineet ilman isää, joka nähtävästi oli poikennut Vainikkaan,
kuten usein teki. Hopeisissa kynttiläjaloissa paloivat ensi kertaa
tänä kesänä ilta-aterian aikana kynttilät. Illallisen jälkeen Katinka
oli pelannut Lenzyn ja Mirkan kanssa kahdesti Akulienaa ja kerran
Mustaa-Pekkaa. Senjälkeen he olivat kaikki panneet maata.

Yht'äkkiä alkoi Katinkaa ihmetyttää, etteivät äänet ja askeleet
keittiössä ottaneet vaietakseen. Hän oli maannut valveilla jo ainakin
parituntia ja oli aivan pimeä; kellon täytyi lähetä kahtatoista.

Hän makasi ja kuunteli. Oli ihmeellistä, miten paljon ääniä oli tänä
iltana. Olisi voinut luulla koko Hovin olevan liikkeellä, Sokia-Marin
kellarista aina ylisille asti. Ovia aukaistiin ja suljettiin, kuului
raskaita, kovia askeleita, jotka eivät voineet olla muitten kuin
Kuski-Heikin, ja puhetta, josta ei kuitenkaan eroittanut muuta kuin
äänien kaiut.

Joku sulki käytävän ja keittiön välisen oven, ja valonsäde katosi
samalla. Ikkunoista virtasi vain pimeyttä. Mutta puhe ja supatus
keittiössä eivät lakanneet, päinvastoin alkoi kuulua liikettä ja
askeleita myös eteisestä päin, ja suuri etuovi kävi.

Mitä tässä oli outoa ja peljättävää? Eipä mitään. Ja kuitenkin
alkoi Katinkaa yht'äkkiä peloittaa. Pelko iski häneen äkkiä kuin
puistatus, joka hetkeksi tärisytti koko ruumista kiireestä kantapäähän
siniruskearaitaisen peitteen alla.

Hän kääräisi tapansa mukaan raidit kuin koteloksi ympärilleen. Hänen
kuulonsa teroittui erinomaisen herkäksi. Oli kuin hänen levottomuutensa
olisi jollain lailla ollut yhteydessä Hovissa paraikaa yhä jatkuvan,
käsittämättömän liikunnan kanssa.

Askeleita kuului nyt kaikkialta, ylhäältä ja alhaalta, kaikilta
portailta, kaikista huoneista, juoksevia, hitaasti laahustavia, kevyitä
ja raskaita. Kukaan muu koko Hovin asujamista ei näyttänyt olevan
vuoteessa paitsi Katinka.

Nyt ajettiin... Vaunut pysähtyivät pylväsportaille, etuovi kävi, ja
vaunut vierivät taas pois.

Sitten hyvin hitaita, mutta raskaita askelia, pitkin yläkerran
portaita, ikäänkuin olisi jotain kannettu...

Yht'äkkiä Katinka kuuli aivan selvästi nyyhkytyksen, joka samassa
tuokiossa tukahtui. Keittiössä alkoi vinkua koira.

Joku itki -- joku itki jossain aivan lähellä, käytävässä tai keittiössä.

"Anni -- Anni", parkaisi Katinka äkkiä.

Katinka oli istuallaan vuoteessa, peite leukaan saakka vedettynä, kun
käytävä samassa tulvahti täyteen lekuttavaa valoa ja pitkiä, juoksevia
varjoja. Anni ilmestyi ovelle, kynttilä kädessä, täysissä pukeissa.

Hänen turpeat, punakat kasvonsa ja pienet, harmaat silmänsä nähdessään
Katinka heti rauhoittui.

"No, mitä nyt! Kasso penskaa! Herkiätkö huutelemast'."

Ja suoriellessaan Katinkan käppyrään kerääntyneitä raiteja Anni yhä
puheli, samaan toruvaan ja lohdulliseen nuottiin:

"Huuteleppas viel'... Kuka yöll' elämöi? Vai sie -- senki
kärkäsrouva... Siunaa isses ja nuku..."

Katinka nautti sanomattomasti hänen toruvasta äänestään, terveistä,
tanakoista, syyläisistä käsistään ja hajusta, joka lähti hänen
vaatteistaan ja hiuksistaan. Se kaikki oli erinomaisen turvallista.
Siinä oli kuin tuntoja kaukaisilta ajoilta, jolloin hän oli maannut
tämän korkean ja kiinteän poven turvissa.

"Annushka, Kannikka, miksi keittiössä valvotaan? Mitä te teette? Mitä
te puhelette? Miksi ette nuku... Mitä kello on? Joko isä tuli kotiin?"

Mutta Anni vain toruskeli ja vastaamatta yhteenkään kysymykseen alkoi
tiputella kynttilänrasvaa kaapin reunalle.

"Nuku nyt vaa, äläkä miehaa... Älä kuuntele, sanon mie, heitä isses
herra halttuu'! No, nukutko, senki huutaja..."

Anni kiinnitti kynttilänpätkän kaapin reunalle rasvalätäkköön ja meni.

Katinka yhä huuteli hänen jälkeensä.

"Minä en saa unta. Miksi täällä niin käydään ja liikutaan... Onko joku
tullut? Onko tullut vieraita, Annushka?"

Mutta Annia ei kuulunut. Kynttilä sensijaan paloi tutun suuren kaapin
päällä, joka oli ollut Katinkan piilopaikka pahoina päivinä. Ah, kuinka
hyvä siellä oli murjotella ja tuntea itsensä tuiki onnettomaksi!

Ei ollut enää täysin pimeä, vaan kynttilänliekistä alkoi valopiiri,
joka tosin ei ulottunut huoneen pimeimpiin nurkkiin, mutta valaisi
sentään vuoteen jalkopään ja osan viheriänpunaista seinää.

Katinka alkoi katsella kynttilää. Sen liekki rauhoitti häntä. Hänestä
tuntui, ikäänkuin kynttiläkin olisi katsellut häntä, ainoalla
keltaisella silmällään. He valvoivat nyt kynttilän kanssa kahden
pimeydessä.

Katinka näki, kuinka liekki söi ja nieli valkoista rasvaa, mustan
karren kasvaessa pitkäksi kuin koukkuinen kynsi. Sen ylin kärki hohti
hehkuvan punaisena. Ja itse liekillä oli sininen sydän. Äkkiä ilmestyi
kynttilään varas, rasvaa alkoi pieninä puroina herua pitkin sen kylkiä,
koko kynttilä näytti tuota pikaa rosoiselta jääpuikolta. Se alkoi
kutistua kokoon, sulaen huimaavaa vauhtia.

Katinkaa rupesi kovasti unettamaan. Kynttilä alkoi lekuttaa
epätasaisesti kuin sammumaisillaan.

Katinka hypähtää hereille. Ei kynttilää, ei valoa, vain pimeys virtaa
sisään ovista ja akkunoista kuin pehmeä, villava savu... Annihan pani
kynttilän tuohon kaapin reunalle... Ei näy edes kaappia enää... Hän
mahtoi nukkua ja nähdä unta... Hänen sielunsa on aivan avoin, aivan
suojaton, senkin ovet ja ikkunat ovat selkoselällään, ja pimeys täyttää
sen reunoja myöten.

Ja Katinka valvoo taas. Hän kuulee aivan selvästi, kuinka vaunut
uudelleen ajavat portaitten eteen ja pysähtyvät. Tällä kertaa oli
mahdotonta erehtyä.

Käytävästä kuuluu rapinaa ja pehmeätä hipsutusta, joku tulee suoraan
hänen häkkivuodettaan kohden. Hänen kätensä sattuu kosteaan, kuumaan
turpaan. Se on Piili! Isän Piili!

Ja isä? Entä isä?

"Anni!" hän huutaa.

Ja kun Annia ei heti kuulu, Katinka alkaa huutaa täyttä kurkkua:

"Anni -- Anni...!"

Anni ilmestyy yht'äkkiä ovelle, taas kynttilä kädessä. Hänen kasvonsa
ovat oudosti turvoksissa, silmät itkettyneet, mutta hän yrittää yhä
torua, vaikka laimeammin.

"Senki kiusakappale. No, mitä se nyt taas huutaa, nii jott' koko Hov'
kaikuu. Laita isses makkaamaa'..."

Mutta Katinka ei hellitä tällä kertaa. Hän takertuu kiinni Annin lujiin
käsivarsiin, kaulaa, hyväilee, tukistelee ja puree korvaan, painaa
päänsä tälle täyteläiselle povelle.

"Anni -- kuka täällä käy? Täällä on joku... Mitä täällä tehdään...
Piilikin on tuossa... Annikka...!"

Anni yrittää sanoa nyyhkytystensä välistä:

"Ei mittää. Myö männää kaikk' koht' makkaamaa' -- -- Ei tääll' oo
mittää."

    "Onko isä kuollut?"

Katinka ehtii itse töin tuskin kuulla omat sanansa, kun samalla
ikäänkuin jokin näkymätön koko voimallaan, olkansa takaa, iskee häntä
vasempaan kylkeen, siihen, missä sykkii ja lepattaa hänen kauhistunut
lapsensydämensä.

Hän ei enää kuule, mitä Anni vastaa, ei tiedä enää mitään, isku
typerryttää hänet siihen paikkaan, hän tuntee vain kaatuvansa
taaksepäin suoraan tuon pehmeän, ikkunasta virtaavan pimeyden syliin,
Annin käyvän häneen käsiksi ja sen jälkeen tulevansa nostetuksi,
kannetuksi jonnekin pois:

Ja yö jatkui Hovissa, pimeä, elokuinen yö, täynnä kohtaloa ja
täyttymystä, kuolemaa ja elonkorjuuta.

Katinka tuli tuntoihinsa oudossa, kapeassa vuoteessa, missä ei
milloinkaan ennen ollut nukkunut, outojen vuodevaatteitten haju ympäröi
häntä, ja hän oli tuntevinaan kovan lautapohjan ohuen patjan läpi.
Hänen kätensä ja jalkansa tuntuivat jääkylmiltä ja tärisivät.

"Kassokaa ko vapisoo, mutt' eipäs vaa itke", sanoi joku.

Katinka ei raoittanut silmiään nähdäkseen, kuka sanoja oli.

Niin, miksi hän ei voinutkin itkeä... Mitä oli tapahtunut? Hän tiesi
selvästi vain, mitä tapahtui tällä hetkellä hänessä itsessään.
Jotain uutta tunkeutui hänen elämäänsä, väkivaltaisesti, rajusti ja
hävittävästi, ikäänkuin nuoreen, verekseen puuhun olisi lyöty terävä
rautakiila. Hänen elimistönsä oli nuori, terve ja lujatekoinen ja pani
vastaan koko voimallaan, mutta tämä oli häntä voimakkaampaa.

"Isä -- isä!"

Katinka avasi silmänsä. Hän makasi palvelijain huoneessa keittiön
perällä, pieniruutuiset kaari-ikkunat olivat pimeät, pöydällä
paloi kuvuton lamppu ja savusi. Kukaan ei kiertänyt sitä. Tämä oli
Sisä-Miinan sänky... Ja tuossa oli Kyökki-Ievan... Ja peitteellä olivat
hänen omat kätensä, jotka hyppelehtivät oudosti... Kyökki-Ieva seisoi
vastapäätä sänkyä, kädet vatsalla, hiirenhäntäpalmikko kaulalla.
Sokia-Mari istui nurkassa, vihertävä koppatanu päässä. Oli nähtävästi
aamuyö.

Katinka nousi yht'äkkiä.

"Missä isä on? Minä tahdon isän luokse."

Oli jotain tämän kymmenvuotiaan lapsen eleissä, mikä erehtymättömästi
muistutti Mummulin valtiatartapoja; häntä oli toteltava. Palvelijat
tunsivat sen vaistomaisesti ja epäröivät.

"Minne hänet on pantu? Viekää minut sinne."

Mutta kun ei kukaan liikahtanut häntä auttaakseen eikä myöskään
estääkseen, meni hän itse. Meni pitkä, valkea yöpaita yllään läpi
keittiön, läpi etehisen, jonka kaappikellossa juuri pulloposkinen
aurinko nousi, pitkin yläkerran kaikuvia portaita, läpi yläkerran
salin, -- ja pysähtyi sinisen huoneen ovelle.

Oven edessä makasi Piili ja vinkui, raapi ovea ja vinkui.

Katinka avasi oven.

Seuraavassa tuokiossa tärinä hänen käsissään ja jaloissaan lakkasi.
Itku niitti hänet lattialle, kuten viikate viljan, hänen sisäinen,
liikkumaton jännityksensä ratkesi rajuksi itkuksi.

Hän itki monta tuntia tietämättä ajasta tai paikasta. Itki yhä, kun
kyyneleet jo aikaa sitten olivat ehtyneet, -- kuivaa, repivää itkua.
Sinä hetkenä kuolema kosketti häntä ensi kertaa, sen varjo lankesi
hänen ylitsensä, hänen elämänsä leikkaantui kahtia, kahteen eri osaan,
joista toisessa ei ollut kuolemaa ja toisessa oli.

"Ja he asuivat kuoleman varjon maassa."

Niinkuin kalkki polttaa lasin himmeäksi, niin poltti tämä hetki hänen
sielunsa lapsellisen seesteisyyden sameaksi.



23.


Oli lähdettävä Hovista, -- varhain seuraavana aamuna. Ja sitä ennen oli
heitettävä Mummulille jäähyväiset, vielä samana iltana, nyt heti. Mutta
siinäpä olikin mutka, -- Mummuli ei saisi tietää mitään kaikesta, mitä
oli tapahtunut, se oli salattava häneltä niin kauan kuin mahdollista.
Vasta jäljestäpäin, muutaman päivän kuluttua, hän saisi sen tietää,
vähitellen. Hän oli liian heikko kuullakseen yhdellä kertaa koko
totuutta; hän saattaisi kuolla siitä kuten äkillisestä ilmanvedosta.

Täti Agnes Wrensky selitti tätä kaikkea paraikaa Katinkalle. Kysymys
oli, osaisiko Katinka Mummulia hyvästellessään olla niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut.

He istuivat kahden kesken pylväsportailla. Täti Agnes Wrensky oli
kääriytynyt harmaaseen saaliin. Katinkalla oli kädessään kaksi kiveä,
-- kaksi pientä, pyöreätä kiveä, jollaisia on maantiellä kuin tähtiä
taivaalla. Koko ajan Agnes-tädin puhuessa Katinka pyöritteli näitä
kiviä pivossaan, soljutti kädestä toiseen ja kahnutti vastakkain.
Jossain alitajunnassaan hän ajatteli: "näitä kahta kiveä minä muistan
aina, ne olivat minulla kädessä, kun isä hukkui."

Ja samalla alkoi hänestä tuntua, ikäänkuin kaikki muu olisi ollut
yhtä turhaa ja merkityksetöntä kuin kivien kahnuttaminen vastakkain.
Tärkeätä ja varmaa oli vain se, mikä täytti sinisen kamarin, kuolema.

Täti Agnes Wrensky antoi yhä neuvoja.

"Olet niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Älä puhu tarpeettomia. Ja
jos Mummuli kysyy isää, niin sano, että isä jäi purjehdusretkellään
Niemenlauttaan yöksi ja tulee vasta parin päivän kuluttua. Isä on
lähettänyt sanan, ymmärrätkö."

Katinka pysyi vaiti. Milloinkaan vielä hän ei ollut valehdellut.

"Ole luja, Katinka", sanoi täti Agnes Wrensky nousten. "Mummuli raukan
takia. Paitsi sitä, ehkä hän ei kysykään. Minä tulen kanssasi."

Katinka Raben oli oltava luja. Hän oli isänsä tytär, ja hän oli
myös isoäitinsä pojantytär, hänen oli oltava luja. Hänen oli
valehdeltavakin, jos siksi tulisi, koska valhe joskus on laupiaampaa
kuin totuus. Totuus voi tappaa, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Hänen
oli oltava, ikäänkuin viime yötä ja sinistä kamaria ei olisi ollut
olemassakaan.

Hän palasi huoneeseensa huuhtomaan turvottuneita silmiään kylmällä
lähdevedellä. Avonaisesta ovesta hän näki vilahdukselta äidin, joka
istui yhä alusvaatteissaan vuoteensa reunalla, kuten oli istunut koko
yön sinisessä kamarissa. Sisar Marie istui hänen vieressään. Äidin
kädet ja jalat tärisivät herkeämättä, mutta hänen silmänsä olivat
kuivat, kyynelettömät.

Katinka meni vierashuoneeseen. Grosspapa istui siellä
Voltaire-tuolissaan ja itki kuin lapsi, kyynelten valuessa hänen
valkoiseen partaansa. Sisä-Miina toi hänelle aina puhtaita nenäliinoja,
ja hän itki ne taas märiksi. Hänen vapisevat, sinisuoniset kätensä
sulkeutuivat Katinkan ympärille, ja Katinka tunsi harmaan aamunutun
havannahajun.

"Mein Sohn --", sanoi Grosspapa änkyttäen, "-- poikani -- mein Sohn
Wilhelm!"

Hänen musta patalakkinsa oli viistossa, hän oli yht'äkkiä ikäänkuin
muuttunut uudelleen lapseksi.

Täti Agnes Wrensky odotti Katinkaa, he menivät käsi kädessä Mummulin
luo.

Mummuli makasi alhaalla kylkirakennuksessa, isossa, valkouutimisessa
vuoteessaan, joka oli leveä kuin laiva, vihreäkukallisen peitteen alla.
Katinkan ja täti Agnes Wrenskyn astuessa sisään hän hiukan kohottautui;
hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja keltaiset kuin sitruunankuori,
yksin silmänvalkuaisetkin.

"Katinka tuli sanomaan hyvästi, maman", sanoi Agnes Wrensky.

Mummuli suuntasi ruskeat silmänsä suoraan Katinkaan, läpitunkevasti
ja tutkivasti. Hänen harmaat kiharansa olivat tautivuoteellakin yhtä
säännölliset, ja hän kohensi kädellään horjahtunutta pitsitanuaan.
Vielä äsken hän nähtävästi oli pujotellut helmiään, helmilaatikko oli
avoinna yöpöydällä.

"Onko sinulla ollut kipuja", kysyi Agnes Wrensky.

"Ei", vastasi sairas ja katsoi vuorostaan tyttäreensä. "Ei nyt, --
yöllä kyllä. Missä sisar Marie on?"

"Hän tulee kohta", sanoi Agnes Wrensky.

Mummuli huojutti päätään.

"On ollut niin paljon melua koko päivän", hän sanoi. "Ja viime yönä
myös. Eivätkä palvelijat tule, vaikka soitan. Ei ole järjestystä,
säntillisyyttä."

Hän vaipui raukeana takaisin pielukselle, mutta pienet, keltaiset
kädet jäivät vihreälle silkkipeitteelie. Hänen katseensa suuntautui
hellittämättä taas Katinkaan.

Katinka seisoi jäykkänä Mummulin edessä, kätensäkin hän piti vastoin
tavallisuutta hiljaa, suorina sivulla. Hänen kasvojaan kuumotti kovasta
hankauksesta.

"Niin paljon melua", valitti taas Mummuli. "Mitä käymistä heillä alati
on portaissa. Ei järjestystä. Eikä keltään saa oikeata vastausta."

"Küss Grossmama!" kiirehti Agnes Wrensky.

Mutta Katinka ei kumartunut, vaan katseli yhä Mummulia. Hänestä tuntui,
ikäänkuin Mummuli olisi epäillyt ja aavistanut jotain. Ties mitä hän
mahtoi epäillä. Ehkä hän oli maannut koko yön valveilla ja kuunnellut
askeleita, kuten Katinka.

Katinka katseli isoa, pylväillä ja puuleikkauksilla koristettua
sänkyä, missä Mummuli makasi. Se oli neljin valtavin jaloin lattiassa
kiinni, kaksi hoikkaa sivupylvästä kummassakin päässä, tummanpunaista,
kiiltäväksi hangattua puuta. Se oli ollut aikoinaan Fataburin, Mummuli
oli siinä syntynyt, isä, täti Agnes, täti Dela, setä Friedrich. Ja
hänkin, Katinka, oli syntynyt tässä samassa pylväsvuoteessa. Hän oli
tullut maailmaan hieman odottamatta ja saanut setä Kolja Wrenskyn
paidan ympärilleen.

Hän katseli Mummulia, tätä vanhaa, kuolemalle vihittyä naista, jolta
oli perinyt silmänsä ja hiuksensa. Oliko hän koskaan rakastanut
Mummulia, vai vain kunnioittanut ja peljännyt?

Ja hän muisti yht'äkkiä kauhistavan, tuntikausia kestäneen
vaikerruksen, joka oli peloittanut hänet, Lenzyn ja Mirkan kauas
puiston perukkoihin. Kuka oli huutanut? Mummuliko? Mutta Mummulihan oli
aina rauhallinen, tyyni ja viileä.

"Sinä menet siis tänä syksynä kouluun, Catherine", hän kuuli Mummulin
sanovan.

"Niin", hän kuiskasi, ylen onnellisena, että keskustelu sai tällaisen
käänteen.

"Sei ein artiges Kind", sanoi Mummuli. "Und lerne deutsch."

Mummuli ojensi Katinkalle molemmat kätensä. Katinka kumartui, vaikka
epäröiden. Hän pelkäsi Mummulin kellertäviä kasvoja, hänen keltaisia,
pieniä käsiään, joitten kynnet vielä nytkin kuoleman lähestyessä olivat
huolellisesti kiilloitetut ja pyöristetyt. Hän pelkäsi kysymystä, jonka
aavisti tulevan, ja johonka hänen täytyisi vastata. Hän pelkäsi omaa
vastaustaan. Ole luja, oli täti Agnes Wrensky sanonut. Ah, jospa tämä
kaikki olisi ohitse!

"Sano hyvästi", kiirehti täti Agnes Wrensky vielä kerran. "Mummuli
väsyy. Küss Grossmama!"

Katinka kumartui vihdoinkin päättävästi, yhä pelko ja vastenmielisyys
mielessä. Hänen raikkaat lapsenhuulensa koskettivat kevyesti
puolikuollutta, kuivaa ihoa. Lääkeameitten haju ympäröi hänet, häntä
pyörrytti. Luojan kiitos, Mummuli ei kysykään, hän ajatteli. "Meine
Haube, meine Haube!" hän kuuli Mummulin sanovan.

Hän pääsi ovelle, kun yht'äkkiä ääni, joka oli Mummulin ja kuitenkin
merkillisen vieras, pysähdytti hänet.

Molemmat, Agnes-täti ja Katinka, kääntyivät silmänräpäyksessä.

Mummuli oli suurella tahdonponnistuksella kohonnut istualleen
vuoteessa, hirvittävän keltaisena, melkein tuntemattomana; mustan
pitsitanun alta valahtivat kaulalle tutut harmaat kiharat. Silmäterät
näyttivät keltaisessa ympäristössään melkein mustilta, niitten katse
oli täynnä tuskallista epäluuloa.

"Onko -- Wilhelm -- kuollut?" hän sanoi äkkiä.

Katinka tunsi polviensa nivelistä oudosti notkahtavan ja samalla
Agnes-tädin tarttuvan häntä olkapäähän lujasti ja merkitsevästi.

Hetki oli käsissä. Koko huone pyöri hänen silmissään, kaari-ikkunat,
vuode, Mummuli; tässä kysymyksessä oli jotain kauhistavaa. Missä ja
milloin hän olikaan kuullut samantapaisen kysymyksen? -- Niin, sehän
oli totta, hän itse oli kysynyt samaa viime yönä... Viime yönä...
Sininen kamari oli yht'äkkiä hänen silmiensä edessä, isä...

Ja samalla hän kuin ensi kertaa näki Mummulin. Ei ollut mitään jäljellä
viileästä tyyneydestä, ikuisesta itsehillinnästä. Sielu täynnä tuskaa
ja intohimoa rukoili häntä mustista, liekehtivistä silmistä.

Agnes-täti puristi yhä lujempaa, Katinka kuuli hänen hätäisen
kuiskauksensa: "So antworte doch!" Mummulin silmät yhä kysyivät.

Katinka luuli, ettei jaksaisi, tuntui kammottavan raskaalta. Täytyy
kestää, -- täytyy olla luja, -- Mummulin takia, -- Mummuliraukan takia.
Olla luja, urhoollinen.

"Isä jäi -- Niemenlauttaan -- yöksi", hän sanoi, hitaasti ja selvästi,
kuin ulkoläksyä kerraten.

Kaikki oli ohitse. Hän ei kuullut Agnes-tädin kiittelyjä, vaan pakeni
suin päin vanhaan kaappiin, kenkärajojen päälle, Annin pyhähameen
turviin. Hän itki, niin että rintaa pisti. Hänestä tuntui, ikäänkuin
olisi jaksanut kärsiä rajattomasti. Hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat
molemmat yhtä nuoret ja kuluttamattomat.



24.


Kuoleman läsnäolo on kauhistava, ja kuitenkin jatkuu elämän toiminta,
jano, nälkä, unentarve... Hetkeksi on kuin tarttuisi eläviinkin
vainajain aineettomuus, mutta jo seuraavassa tuokiossa elävä ruumis
muistuttaa olemassaolostaan. Katinkan murhe oli syvä ja vilpitön, ja
kuitenkin yllätti hänet, itkusta väsyneenä, hiukaiseva nälkä. Hän
muisti nyt vasta yht'äkkiä, ettei edellisestä illasta saakka ollut
rahtuakaan syönyt. Ja halveksien itseään tämän inhimillisen heikkouden
takia hän hiipi ruokakammioon.

Sen ovi oli raollaan, Mirka ja Lenzy istuivat jo siellä, toinen
suolalihapytyllä, toinen jauholaarilla. Lakeen ripustetut kinkut,
suolakala ja juustopyörä tuoksuivat, ilma oli täynnä härskiintyneitä,
happamia hajuja.

Lenzy ja Mirka tekivät Katinkalle tilaa, mitään sanomatta; hän joutui
istumaan jauholaarille, Lenzyn viereen. Kaikki kolme pureskelivat isoja
juustovoileipiä. Suru oli runnellut pahasti heidän nuoret elimistönsä;
he olivat kaikki tuiki väsyneitä.

He tiesivät, että heidän oli seuraavana aamuna erottava. Mutta
he olivat siten eronneet joka syksy. Siinä ei ollut mitään sen
merkillisempää. Toiset lähtisivät itään, kolmas länteen.

Mikään ei ilmaissut heille tänä hetkenä, että jokin koskaan takaisin
palaamaton jakso heidän elämässään oli päättynyt. He olivat kasvaneet
kesäisin yhdessä kuin siskot, leikeissä ja riidoissa.

Ei ollut mitään juhlallista heidän yhdessäolossaan, ja kuitenkin nämä
kolme lasta näkivät toisensa elämässä viimeistä kertaa.

Oli heitettävä hyvästit puutarhalle. Katinka juoksenteli paikasta
toiseen. Hän ryömi sisään koirankopin lävestä, missä Diana oli asunut.
Angervapensaikossa oli ruostuneita lehtiä.

Hän meni kreikkalaistemppeliin katsellakseen puutarhaa läpi eriväristen
ruutujen, sinisten, punaisten ja keltaisten. Röyhelökaulaiset,
lempeäsilmäiset Rabet hymyilivät hänelle seiniltä ikuista
nuorukaishymyään. Oli satanut ulkona, ja saksankuusen naavatukot
kimalsivat pisaroista. Puutarhan valkoiset sälesohvat olivat kaikki
märkiä. Pienissä, pyöreissä kukkalavoissa, jotka Mummuli heille
kullekin oli määrännyt, olivat hajuherneet ja asterit laossa sateesta.

Soldat-niityllä uiskenteli valkoista usvaa. He olivat riisuneet
sukkansa ja kenkänsä kerran heinäkuisena yönä ja vannoneet yhtyvänsä
varjoina niityllä.

Kesä oli lopussa. Mutta yht'äkkiä Katinka tunsi jotain muutakin,
pistävän, tuskallisen selvästi. Kesä oli lopussa. Ja _lapsuus, --
lapsuus oli lopussa_.

Kellarin kynnyksellä istui Sokia-Mari ja tuli homeelle.

"Nii, -- nii'" hän sanoi ja tunnusteli Katinkan hiuksia, "miult' män'
kerra vyyht' sekasi, ku mammai pan' miu lankaa kerimää, sain mie
sitä sitte päivää kolm' selvitellä. Mammai sano, jott' selvittele,
selvittele, tyttösein, saat sie viel' elämääski selvitellä."

Sokean silmät katsoivat valoa kohti, valkeina kuin linnun luomet. Hän
kuunteli yhä Mustankorven humua.

Katinkaa puistatti, hän hiipi pois. Ei lohdutusta missään.

Jokilaiturilla oli veneistä poistettu airot ja hankaimet. Veneet olivat
puolillaan vettä.

Vaunuvajassa pesi Kuski-Heikki kaleskoja, sinikirjavat paidanhihat
käärittyinä. Hän hyräili, mutta lakkasi heti, nähdessään Katinkan;
hänen naamansa, joka oli kuin kiilloitettua kuparia, muuttui yht'äkkiä
perin totiseksi.

Nurmikolla, pylväsportaitten edessä oli voikukkien sijalla valkoisia
nappeja.

Ja taas Katinka tunsi saman tuskallisen piston.

Kesä oli lopussa. Huomenna oli lähdettävä. Lapsuus oli lopussa.

Katinka nukahti viimeisenä iltana Hovissa heti vuoteeseen päästyään.
Nukkui aavistamatta, että niistä rakkaista ihmisistä, jotka tähän
saakka olivat liikkuneet hänen lapsuutensa ahtaalla alalla,
muutaman vuoden päästä ei olisi kuin joku ainoa jäljellä, -- että
Mummulin, Grosspapan, Lenzyn, Mirkan, Sokian-Marin, Hamusen-Ievan,
Pahan-Kuninkaan ja hänen murskanenäisen kuningattarensa päivät olivat
luetut, -- niin, eikä vain ihmisten, vaan puittenkin, ja etteivät
Mustankorven aarniokuusien vuosirenkaat enää kasvaisi kuin parilla
viheliäisellä kierroksella.

Katinka näki unia. Hän oli ikäänkuin lepäävinään puun alla, joka
yhä kasvamistaan kasvoi. Se kasvoi yhä korkeammaksi ja tuuheammaksi
samalla, sen lehvät riippuivat hänen ylitsensä, täynnä kultaisia
hedelmiä. Se viheriöi, kukki ja kantoi hedelmää yht'aikaa. Ihmeellinen
puu, puoliksi todellinen, puoliksi tarumainen. Sen hedelmät kuulsivat
auringossa, punaisina kuin tulessa karkaistu kulta. Hän oli hiljaa
-- hiljaa, -- ja hänen ylitseen satoivat tuoksuvat kukat, kultaiset
hedelmät.

Niin nukkui Katinka Rabe Hovissa lapsuutensa viimeisen yön. Mutta
jossakin, kaikkeuden salaisessa sylissä kypsyivät hänen kohtalonsa, ja
kaikki, joihin hän vuorostaan kerran oli aihetta antava, autuuttavat,
riemulliset, hukuttavat ja hävittävät. Ja hänen unensa olivat kuten
oiken Raben lapsen, -- kultaa, purppuraa ja norsunluuta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Katinka Rabe - Kirja lapsesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.