Title: Salaperäinen vihollinen - Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä
Author: Elvestad, Sven
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salaperäinen vihollinen - Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä" ***


SALAPERÄINEN VIHOLLINEN

Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä


Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]


Suomentanut

I. A. [Ilmari Ahma]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



SISÄLLYS:

      I. Ensimäinen merkillinen päivä.
     II. Sähkösanoma.
    III. Epäluulo.
     IV. Lain nimessä.
      V. Kuulustelu.
     VI. Hevosen selässä.
    VII. Dagny.
   VIII. Jälki.
     IX. Eräs tapaaminen.
      X. Huuto.
     XI. Syyllinen.
    XII. Tuleeko hän.
   XIII. Kuulustelu.
    XIV. Kumpi?
     XV. Asianajajan asunnossa.
    XVI. Kohtaus.
   XVII. Uusi murhamies.
  XVIII. Kuka on murhaaja?
    XIX. Sininen kirjekuori.
     XX. Salaperäinen olento.
    XXI. Ikkuna säpäleiksi.
   XXII. Kello 12.
  XXIII. Salaperäinen.
   XXIV. Käänne.
    XXV. Ketjun viimeinen rengas.
   XXVI. Nyt hän tulee.
  XXVII. Päivä koittaa.
 XXVIII. Kohtalo kostaa.



ENSIMÄINEN LUKU.

Ensimäinen merkillinen päivä.


-- Sinä siis todella rakastat häntä? kysyi Asbjörn Krag ja katsoi
ystäväänsä sivulta, tutkivasti.

Ystävä hypähti pystyyn tuoliltaan.

-- Sinä tunnet minut, sanoi hän, ja tiedät, etten rakasta suuria
sanoja, kaikkein vähimmin silloin kun mieskohtaiset tunteeni ovat
kysymyksessä. Minua sanotaan harvapuheiseksi ja hiljaiseksi ihmiseksi,
ja se olenkin. Olen kulkenut omia teitäni siitä asti, kun tulin
täysikasvuiseksi ja riippumattomaksi. Mitä tekemistä minulla olisikaan
ihmisten kanssa? Matkoillani Aasiassa ja Afrikassa olen oppinut
antamaan arvoa toiminnalle ja halveksimaan mahtipontisia sanoja, jotka
eivät kuitenkaan mitään merkitse. Sinä siis ymmärrät, että puhun
täydestä vakaumuksesta, kun sanon, että rakastan häntä. Olen täysin
selvillä siitä, että elämässäni nyt tapahtuu jotakin ratkaisevaa. Minun
täytyy voittaa hänet omakseni, muuten käy hullusti.

-- Käy hullusti? kysyi Asbjörn Krag. -- Mitä tarkoitat?

Toinen astui ikkunan luo. Oli toukokuun-iltapäivä. Ulkona näkyi
lehtokuja hienossa, vaaleassa kevätvihannuudessaan.

Ystävän ääni sai syvän ja surumielisen soinnun.

-- Olen nyt kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen paljon harhaillut
maailmassa. Minä uskon, että nyt olen löytänyt onneni, mutta jos tämä
onni minulta riistetään, tulee minusta -- sen tunnen varmasti --
ikiajoiksi onneton mies. Minä olen vaeltava paikasta paikkaan kuin
rauhaton. Tyyni alistuminen kerta kaikkiaan ei kuulu minun
luonteeseeni. Silloin valitsen ehkä jonkun toisen keinon. Keinon, mikä
paremmin soveltuu miehelle, joka on nähnyt paljon maailmaa, mutta
pysyttänyt ihmiset loitolla itsestään.

Hän istuutui äskeiselle paikalleen vastapäätä Asbjörn Kragia ja jatkoi
samalla syvällä vakavuudella:

-- Mutta nyt olen tahtonut neuvotella sinun kanssasi, koska tiedän
sinut viisaaksi ja teräväpäiseksi ja uskon, että olet ystäväni. Olen
ajatellut ja mietiskellyt tätä asiaa unettomina öinä ja surullisina
päivinä ja tullut nyt lopulta siihen käsitykseen, että jokin salaisuus
on kohonnut hänen ja minun välilleni. Ja se on tapahtunut yhtäkkiä,
niinkuin poutapäivänä taivas peittyy pilviin. Tahdotko auttaa minua?

-- Sinähän lasketat huimaa vauhtia, vastasi Asbjörn Krag. -- Kaikessa,
mitä nyt olen kuullut, en toistaiseksi voi nähdä muuta kuin onnettoman
rakkausjutun. Sinä rakastat tyttöä, ja hän rakastaa sinua.

-- Niin, sen hän tekee.

-- Hyvä. Hän on sanonut sinulle sen.

-- Hän on uskonut sen minulle, vastasi toinen kiihkeästi. -- Hän on
uskonut sen minulle monta kertaa, riemusta säteillen ja onnellisena.

-- Hyvä. Kauanko olet tuntenut hänet?

-- Puolisen vuotta. Kohtasin hänet viime syksynä eräänä aamuna, vähän
sen jälkeen kuin olin ottanut haltuuni isä-vainaan talon. Sitten me
tapasimme usein toisemme ratsastusmatkoilla. Kuten tiedät, olen innokas
ratsastaja, ja kun hänen laitansa oli samoin, antoi yhteinen harrastus
meille alunpitäen puheenainetta. No niin, päivät kuluivat. Mutta minä
vakuutan sinulle, että jo ensi hetkestä olin selvillä siitä, että nyt
olin kohdannut elämäni suuren rakkauden. Niinhän aina sanotaan, tuumit
sinä. Ei, niin sanon ainakin minä vain tämän ainoan kerran. Tiedän sen.
Minä tunnen itseni ja olen tutkinut sydämeni.

-- Mitä ukko sanoi siitä? Tietysti hän näki teidät yhdessä.

-- Tarkoitat everstiä?

-- Niin, tytön isää.

-- Hän oli alussa ja pitkän aikaa eteenpäinkin varsin suopea. Hän
kutsui minut kotiinsa, ja mikäli ymmärsin, näki hän sangen mielellään,
että Dagny ja minä lähestyimme toisiamme. Saattoipa hän joskus laskea
leikkiäkin ja sanoa jotakin siihen suuntaan, että meistä tulisi kaunis
pari.

-- Miksi et sitten pyytänyt tyttöä häneltä?

-- _Minä tein sen_.

-- Niinkö! Ja hänkö vastasi kieltävästi?

-- Eipä suinkaan. Mutta hän keskeytti minut hyvin ystävällisesti
selittäen, että siitä asiasta saimme puhua joskus myöhemmin sopivassa
tilaisuudessa. Sekä Dagny että minä pidimme asian niinmuodoin
ratkaistuna, eikä meidän jokapäiväinen seurustelumme kohdannut
pienintäkään estettä. Me olisimme kyllä tahtoneet mennä naimisiin heti,
mutta kun eversti piti kiinni vanhoista muodoista, päätimme tehdä hänen
mielikseen ja suostua sopivaan kihlausaikaan.

Mutta sitten everstin käytös yhtäkkiä muuttui.

Miten selvästi muistan sen päivän! Oli ilta noin kaksi viikkoa sitten.
Aurinko oli juuri laskenut, ja ilma tuntui viileältä. Käskin satuloida
"Eevan", uuden hevoseni. Ajattelin ratsastaa everstin kartanoon
vaihtaakseni jonkun sanan morsiameni kanssa. Me olimme kohdanneet
toisemme aamupäivällä, eikä meillä ollut mitään aikomusta tavata
sittemmin ennenkuin ratsastusmatkalla seuraavana aamuna. Mutta minä
olin saanut kummallisen aavistuksen, että jotakin oli tekeillä.
Rinnassani tuntui ikäänkuin raskas paino. Minä kannustin hevostani, ja
se saapui höyryten ja hikisenä perille.

Juuri kun laskeusin satulasta, tuli everstin pehtori luokseni. Hänen
nimensä on Hansen. Minä näin heti hänen kummallisesta käytöksestään,
että jotakin oli tapahtunut.

-- Everstiäkö haluatte puhutella? kysyi hän.

-- Niin, vastasin minä totuttuun tapaani, vaikka Dagnyahan minä
oikeastaan olin tullut tapaamaan enkä everstiä.

-- Tulenko ehkä sopimattomaan aikaan? kysyin sitten ja odotin
tavanmukaista vastausta: "Ette suinkaan." Sillä tavallisesti en koskaan
tullut sopimattomaan aikaan, istuipa eversti sitten työpöytänsä ääressä
tai puuhaili talon asioissa tahi oli kutsunut luokseen pienen, hauskan
peliseuransa.

Mutta minä sain odottamattoman vastauksen:

-- Eversti ei ota vastaan tänään.

-- Niinkö -- miksi ei?

-- Minun käskettiin tuoda terveiset ja sanoa, ettei hän voi hyvin. Hän
on sairaana. Niin minun käskettiin sanoa, sillä hän itse näki ikkunasta
teidän tulonne.

Vai niin, ajattelin minä, tuo on joku ukon päähänpisto. Sille ei voi
mitään.

-- Tahdotteko sitten ilmoittaa neidille tulostani?

-- Neitikään ei voi ottaa vastaan.

Minä hämmästyin tästä vastauksesta niin, että pudotin suitset
kädestäni. Ensimäinen ajatukseni oli, että kenties Dagnykin on
vilustunut tässä koleassa kevätilmassa.

-- Onko hän makuulla? kysyin.

-- Ei.

-- Sitten tahdon joka tapauksessa käydä tervehtimässä häntä.
Pidelkäähän "Eevaa" niin kauan.

Mutta Hansen ei näyttänyt aikovankaan noudattaa pyyntöäni. Hän oli ihan
onnettoman näköinen, ja minusta tuntui, että hän mieli asettua
tielleni.

Tämä oli minusta aivan käsittämätöntä. Aivoissani vilahti joukko
irrallisia ajatuksia. Olinko sanonut tai tehnyt jotakin, joka oli ehkä
herättänyt paheksumista? Mutta mitään aihetta tällaiseen epäsointuun en
keksinyt. Yhden seikan ymmärsin kuitenkin heti. Minä en voinut lähteä
täältä saamatta selkoa asiasta. Sanoin senvuoksi Hansenille:

-- Menkää heti paikalla everstin luo sanomaan, että minä haluan
puhutella häntä. Ennen en täältä lähde.

Hansen mutisi jotakin, että hänen täytyi vain totella saamiansa
käskyjä. Mutta sitten hän läksi kuitenkin. Hetken kuluttua hän palasi
ilmoittaen, että eversti odotti minua.

Minä astuin oitis everstin työhuoneeseen, ja näky, jonka siellä
kohtasin, kauhistutti minua.

Olin viimeksi nähnyt everstin muutama tunti sitten. Silloin hän oli
vielä ollut terve ja hyvällä tuulella, eikä hänen pyöreillä, hauskoilla
kasvoillaan ollut näkynyt pienintäkään varjoa.

Mutta nyt! Mies oli aivan murtuneena edessäni. Hänen hiuksensa olivat
sekaisin, hän oli kalpea ja näytti siltä, kuin olisi vastikään itkenyt.
Syvä murhe kuvastui selvästi hänen kasvoillaan. En kai ole milloinkaan
nähnyt ihmisen ulkomuodon niin äkkiä ja surkeasti muuttuvan.

Niin, hyvä Krag, kuinka voisin kertoa sinulle mitä me siinä puhuimme.
Kaikki syöksyi ylitseni kuin tulva. Muistan ainoastaan miten me
molemmat seisoimme hämmentyneinä vastakkain.

Kun astuin hänen huoneeseensa, tuli hän minua vastaan ja ojensi minulle
molemmat kätensä.

-- Tehän vapisette, sanoin minä pelästyen. -- Onko Dagny neidille
tapahtunut jotakin? Jos hän on pahasti sairaana, niin ilmoittakaa
minulle totuus.

-- Ei, vastasi eversti änkyttäen. -- Dagny ei ole sairas.

-- Mutta miksi minä sitten en saa tavata häntä?

-- Siksi että se on tänään mahdotonta. Te ette voi saada sitä.

Minä kysyin, olinko käyttäytynyt pahasti. Mutta silloin hän tarttui
käsiini ja sanoi:

-- Ette, ette suinkaan, me pidämme molemmat teistä hyvin paljon. Mutta
nyt teidän täytyy lähteä täältä.

Sitä en olisi tahtonut tehdä. Olin syvästi masentunut. Mutta lopulta
eversti pyysi minua liikuttavasti ja äänellä, joka ilmaisi, että
kyynelet pyrkivät esiin.

-- Kello on nyt seitsemän, sanoi hän. -- Tänä iltana ennen kymmentä
saatte kuulla tarkemmin... Kaikki kyllä järjestyy vielä.

Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Mutta läksin talosta
raskain mielin ja tuntien, että jotakin odottamatonta ja hirveää oli
varmaan tapahtunut.

Mutta mitä?

Nousin satulaan ja ajoin pitkin maantietä ikkunoiden ohi.

Sivuuttaessani Dagny neidin ikkunan näin vaalean puvun häämöttävän
huoneessa ja ikkunaverhojen liikahtavan. Pysäytin hevoseni. Mutta
silloin hahmo katosi, ja minun täytyi ratsastaa eteenpäin. Alkoi
hämärtää.

Rakas Krag, tämän kaiken sain nähdä ja kokea tuona ensimäisenä
merkillisenä päivänä. Mutta vielä kummempaa tapahtui sitten.



TOINEN LUKU.

Sähkösanoma.


Ratsumestari Ivar Rye -- se oli Asbjörn Kragin ystävän nimi -- istui
hetkisen ääneti, synkkiin mietteisiinsä vaipuneena. Krag ei tahtonut
häiritä häntä, mutta tarkasteli sillaikaa tutkivasti ystävänsä kasvoja.
Omituista, kuinka äkkiä tuo mies oli näöltään muuttunut ainakin
kymmentä vuotta vanhemmaksi.

-- Illalla kello kymmenen tienoissa sain vihdoin selityksen, kertoi
Rye. -- Everstin luota tuli lähetti tuoden kaksi kirjettä, toisen
everstiltä, toisen hänen tyttäreltään.

Molemmat kirjeet huokuivat syvää surua.

Eversti kirjoitti, että hänellä oli tänään ollut elämänsä raskain
hetki. Kirjeen muistan vielä melkein sanasta sanaan.

Hän oli tuttavuutemme aikana oppinut pitämään minua arvossa, kirjoitti
hän, ja jos asiat voisivat tulevaisuudessa järjestyä sille kannalle,
että me vielä saisimme tavata toisemme, olisi hän siitä sanomattoman
iloinen.

Mutta toistaiseksi hänen oli mahdoton puhua kanssani.

Eikä avioliittoa tyttären kanssa käynyt enää ajatteleminenkaan.

Hänellä ei ollut pienintäkään aihetta moittia minua mistään, kirjoitti
hän edelleen. Ainoastaan olosuhteet, joille kumpikaan meistä ei
mahtanut mitään, olivat eron syynä.

Hän tiesi kirjoittavansa gentlemannille, joka antaa arvon niille
syille, jotka pakoittavat hänet vaikenemaan. Mutta avioliitto oli ja
pysyi mahdottomuutena. Hän oli neuvotellut tyttärensä kanssa, ja tämä
oli suostunut luopumaan onnestaan.

Dagnyn kirje oli kirjoitettu kiihtyneessä mielentilassa, joka liikutti
minua omituisen voimakkaasti. Saatoin suorastaan tuntea, millaisen
hämmennyksen vallassa tyttö parka oli ollut kirjoittaessaan nuo rivit.
Kaiken täytyi olla lopussa. Oli parasta, ettemme enää tapaa toisiamme.
Tuhannet terveiset. Hän oli muistava minua viime hetkeensä asti.

Sinä ymmärrät, rakas ystävä, etten minä sinä yönä ummistanut
silmäänikään. Kaikki tuntui niin tuiki käsittämättömältä. Oli kuin
minut yhtäkkiä olisi temmattu pois elämästä ja koko olemassaolosta. En
käsittänyt niin mitään. Miten oli selitettävissä tämä äkillinen ja
aiheeton välirikko? Minä uuvutin aivoni lukemattomilla kysymyksillä,
mutta mitään selvitystä en löytänyt.

Aloin kuitenkin jälleen tehdä tavanmukaisia ratsastusmatkojani. Ja
niinpä eräänä aamupäivänä -- siitä on nyt kolme päivää -- tapasin
Dagnyn.

Hän oli mustassa puvussa ja näytti hyvin kalpealta. Hänen hevosensa oli
märkänä pitkästä ja kiivaasta ratsastuksesta.

Me tulimme vastakkain tien polvekkeessa emmekä voineet päästä siitä
sivuuttamatta toisiamme.

Minä tervehdin. Hän nyökkäsi vastaukseksi, ja hehkuva puna peitti hänen
kasvonsa.

En voinut enää hillitä itseäni, vaan tartuin hänen hevosensa suitsiin.

-- Dagny, sanoin, sinun täytyy antaa minulle selitys. Pian matkustan
pois, mutta en saata lähteä, ennenkuin tiedän mikä meidät on
eroittanut.

Hän kysyi tuskaisella ja hämmentyneellä äänellä:

-- Lähdetkö pois?

-- Lähden. Ei sen pitäisi kummastuttaa sinua.

-- Lähdetkö kauaksi?

-- Lähden, Dagny. Etkö tahdo vastata kysymykseeni?

-- En. En voi. Sinä et saa kysyä minulta.

-- Onko jotakin tapahtunut?

-- On. Jotakin on tapahtunut. Sellaista, mikä ei enää ole
korjattavissa.

-- Ei edes hyvällä järjellä, lujalla tahdolla ja kahdella vahvalla
nyrkillä?

Hän ei vastannut mitään, hymyili vain. Hermostunutta hymyä. Hänen
huulensa värisivät.

-- Etkö enää rakasta minua, Dagny? Etkö myöskään tahdo antaa minun
tietää sitä?

Ensin hän pudisti päätänsä. Mutta sitten näytti, kuin hän olisi tehnyt
päätöksen.

-- Päästä ohjakset, sanoi hän, -- päästä ohjakset, niin vastaan
sinulle.

Minä päästin ohjakset.

Hän kumartui minua kohden ja sanoi vapisevalla äänellä:

-- Olen aina rakastanut sinua. Ja rakastan sinua vielä nytkin ja olen
aina rakastava.

Hän kannusti hevostaan ja karahutti pois. Minä huusin hänen jälkeensä,
hän kääntyi satulassaan, viittasi minulle, ja minä kuulin hänen
huutavan:

-- Emme saa enää nähdä toisiamme.

Sittemmin en olekaan nähnyt häntä. En tiedä, vieläkö hän on kartanossa.
Mutta ehkä hän sentään on siellä. Minä teen edelleenkin
ratsastusmatkani, joista en voi luopua, mutta ratsastan nyt toisia
teitä.

Ja nyt, hyvä Krag, olet saanut kuulla mitä on tapahtunut.

Minä pyydän sinun apuasi.

Teen sen, koska tiedän, ettei tässä ole kysymyksessä mikään tavallinen
rakastumisjuttu, mikään ohimenevä kuhertelu.

Se merkitsee paljon meille kummallekin. Tai ainakin minulle.

Hän nousi ja astui pitkin askelin ikkunan luo.

-- Se merkitsee niin paljon kuin sellainen ylipäänsä voi merkitä,
lisäsi hän, ja ääni sai ihmeellisen raukean soinnun.

-- Ja toisenkin asian vuoksi olen tullut luoksesi. Sinä kai käsität
nyt, miten täysin ymmällä minä olen tämän salaperäisen asian suhteen.
Se johtuu kenties siitä, että tämä onnettomuudentunne painaa minua ja
että rakkauteni tekee minut sokeaksi. Mutta en tosiaankaan voi
käsittää, mitä on saattanut tapahtua. Mieleni on täynnä aavistuksia, ja
kaiken yllä häilyy jokin salaisuus. Salaisuus, jota minä en kykene
paljastamaan, mutta jonka sinä kenties voit tyynemmällä katseellasi
älytä. Ja kun ajattelen vanhan everstin murheellisia kasvoja, jotka
näin, kun viimeksi puhuin hänen kanssaan, niin minusta tuntuu, kuin
voimani pettäisivät. Sillä mikä, mikä kamala tapaus voi jättää
sellaiset poistamattomat jäljet ihmisen kasvoihin?

Ivar Rye oli toimittanut asiansa.

-- Takkini, sanoi hän. -- Minä lähden nyt.

-- Odottamatta vastaustani? kysyi Asbjörn Krag.

-- Sinä tiedät asuntoni, sanoi Rye. -- Voit tulla milloin haluttaa.
Pidän huoneen valmiina sinua varten. Mutta sinun täytyy tulla viikon
kuluessa.

-- Miksi niin pian?

-- Sillä viikon päästä lähden matkalle.

Seuraavassa tuokiossa Rye seisoi päällystakki yllään.

-- Tahdon tehdä sinulle vain kaksi kysymystä, sanoi Krag.

-- Ole hyvä.

-- Kenestä luulet tämän johtuneen? Tyttärestäkö vai isästä?

-- Luulin sen asian käyneen selvästi ilmi kertomuksestani, vastasi Rye.
-- Luja vakaumukseni on, että isä, vanha eversti, on meidän onnemme
tiellä. Mutta hän tekee sen vertavuotavin sydämin ja joidenkuiden
ulkonaisten seikkojen pakoituksesta.

-- Pidätkö sinä vanhusta kunnon miehenä?

-- Hän miellyttää minua suuresti, ja pidän häntä todellisena kunnon
miehenä.

-- Hyvä on. Ja sitten kysymys naapureista. Tietävätkö naapurit tästä
jutusta mitään?

-- Niin, näetkös. Siinä juuri mainitsit seikan, joka sekin jouduttaa
lähtöäni. Tietysti naapurit saivat tietää meidän kihlauksestamme. Ja
miksi sitä olisi pitänytkään salata. Kaikkihan oli jo ratkaistuna,
häitä vain vailla. Luonnollisesti on nyt tullut tiedoksi, että kihlaus
on purettu, ja ihmiset ovat saaneet puheenainetta. Se on ikävää, mutta
sille ei mitään mahda.

Kun Rye oli lähdössä, pysäytti Krag hänet vielä kysymyksellä:

-- Nyt sinä olet kertonut minulle everstistä ja Dagny neidistä. Onko
mahdollisesti olemassa ketään kolmatta?

-- Mitä tarkoitat?

-- Onko mahdollisesti olemassa ketään kolmatta? Nimittäin paitsi sinua.

Rye puristi poliisimiehen kättä.

-- Ei, sanoi hän, ketään kolmatta ei ole. Sen voin vannoa.

Ystävykset sanoivat hyvästit toisilleen. Rye läksi suoraa päätä
rautatieasemalle matkustaakseen kotiinsa. Asbjörn Krag istui kauan
paikallaan syvissä mietteissä. Tämä oli joka tapauksessa merkillinen
juttu. Se ei ollenkaan muistuttanut niitä asioita, joita hänellä ennen
oli ollut selvitettävänä.

Hän teki itselleen kysymyksen, oliko hänellä ylipäänsä syytä sekaantua
tähän juttuun.

Mihin hän oikeastaan voisi ryhtyä?

Tässähän ei ollut tapahtunut mitään laitonta, eikä hänellä ollut
poliisimiehenä enemmän kuin yksityishenkilönäkään minkäänlaista aihetta
tunkeutua vanhan everstin ja hänen perheensä asioihin.

Mutta saattoihan hän joka tapauksessa pistäytyä tervehdyskäynnillä
ystävänsä Ivar Ryen luona ja viipyä siellä jonkun päivän. Sopihan sanoa
käyneensä siellä lepäämässä.

Kahden päivän kuluttua hän sai kirjekortin:

    "Hyvä ystävä!

    Olen pannut huoneen kuntoon sinua varten.

                               _Ivar_."

Mutta hän epäröi vieläkin.

Silloin sattui tapaus, joka sai hänet tekemään ripeän päätöksen.

Päivää myöhemmin kuin oli saanut postikortin, hän tapasi etsivän
poliisin päällikön, joka näytti hänelle sähkösanomaa.

-- Tässä on ehkä jotakin teille, sanoi hän. -- Se näyttää omituiselta.

Asbjörn Krag luki sähkösanoman, joka kuului:

    "Eversti Anders Holger on löydetty metsästä talonsa läheltä
    hengenvaarallisesti haavoittuneena joko päällekarkauksesta
    tai tapaturmasta. Olosuhteet hyvin epäilyttävät. Nimismies
    on pannut tutkinnan alulle."

-- Eversti Anders Holger, sehän on juuri sama vanha eversti, Dagnyn
isä.

Tunnin kuluttua Asbjörn Krag istui junassa.



KOLMAS LUKU.

Epäluulo.


Rautatiematkalla Asbjörn Krag oli levottomuudentilassa, jollaista hän
oli harvoin tuntenut. Yhä uudelleen ja uudelleen hän luki tuon
arvoituksellisen sähkösanoman.

Vanha eversti oli löydetty puolikuolleena talonsa läheltä.
Epäilyttävissä olosuhteissa. Hänestä oli tuntunut hieman kummalliselta,
ettei Ivar Rye ollut lähettänyt tästä mitään tietoa, mutta surullinen
tapaus oli arvatenkin vallannut liian voimakkaasti hänen ajatuksensa.

"Olosuhteet hyvin epäilyttävät." Nuo sanat sisälsivät jotakin
kammottavaa. Niiden alla piili varmaan joku synkkä tarkoitus, muuten
sähkösanoma tuskin olisi saanut tuollaisen sanamuodon. Tiedon oli
lähettänyt eräs sähkösanomatoimiston kirjeenvaihtaja. Luultavasti
olivat Kristianian lehdet jo saaneet väkeä liikkeelle, mikä ei suinkaan
miellyttänyt salapoliisia. Hän halusi mieluimmin työskennellä
hiljaisuudessa. Hän kulki kaikkien vaunujen läpi, mutta ei tavannut
yhtään sanomalehtimiestä. Hän oli siis ainakin puolen vuorokautta
edellä.

Muuan matkustaja ryhtyi puheisiin hänen kanssaan. Vanhanpuoleinen,
hyväluontoisen näköinen herra. Hän oli vakuutustarkastaja ja oli
virkamatkalla. Keskustelun aikana Asbjörn Krag tuli maininneeksi
onnettomuudesta, joka oli kohdannut everstiä, ja silloin
vakuutustarkastaja heti vilkastui ja osoitti mielenkiintoa. Kävi ilmi,
että hän oli monta vuotta sitten tutustunut everstiin.

-- Minä pidin paljon siitä miehestä, sanoi vakuutustarkastaja. -- Hän
oli noita vanhan ajan sotilaita, vanhoillinen ja jäykkäniskainen, mutta
pohjaltaan hyväsydäminen. Hänen vieraanvaraisuutensa oli suurenmoinen.

-- Hän oli sitten kai rikas mies? kysyi Krag.

-- Hän sai periä jonkun verran isältään, vastasi vakuutustarkastaja,
mutta itse hän on lisännyt varallisuutensa moninkertaiseksi. Hän oli
erittäin etevä liikemies. Hän on ollut osakkaana monessa
tehdaslaitoksessa, kuivannut soita ja muokannut maata. Luullakseni
hänen omaisuuttaan on meidän oloissamme sanottava suureksi, ja hänen
tulonsa ovat sangen huomattavat. Meikäläisissä oloissa hyvin
huomattavat.

Puhelias tarkastaja kertoi koko joukon asioita everstistä, ja Asbjörn
Krag kuunteli tarkkaavaisesti. Hän tarvitsi kaikki tiedot, mitä voi
saada tuosta miehestä. Kuulemansa asiat hän kätki aivoihinsa, missä ne
olivat järjestyksessä ikäänkuin kukin omassa lokerossaan.

Iltapäivällä juna pysähtyi pienelle asemalle. Krag ei ollut sähköttänyt
Ivar Ryelle tulostaan, eikä ystävä ollutkaan häntä vastassa. Oli leuto
ja kaunis ilma, ja Asbjörn Krag ajatteli ihastuneena hauskaa
hevosmatkaa asemalta Ivar Ryen kartanoon. Hän meni kauppapuotiin
tilaamaan kyytiä.

-- Vai niin, herra menee sen miehen luo, sanoi kauppias tyynesti ja
tarkasteli vierasta.

Asbjörn Kragin mielestä katse tuntui omituiselta.

-- Ettekö luule hänen olevan kotona? kysyi hän.

Kauppias hymyili.

-- Mitä vielä, kyllä kai hän kotona on. Eikä taida piakkoin lähteäkään
matkoille. Ei ainakaan pitkille.

Kragin mielestä sanat tuntuivat epäilyttäviltä, ja uudelleen hän tunsi
ruumiissaan kummallista levottomuutta.

-- Hän on minun parhaita ystäviäni, sanoi hän.

-- Niinkö -- niinkö, vastasi kauppias innokkaasti. -- Niin, onhan hän
kunnon mies kaikin puolin, Ivar Rye, kuten kerrotaan. Ja niin paljon
matkustanut. Sanovat että ihan maan ympäri.

-- Niin, sen hän on tehnyt.

-- Jaa-a. Vieraalla maalla on ihminen oma itsensä, tuumi kauppias
mennessään ulos ilmoittamaan kyydistä.

Näistä sanoista Krag ymmärsi, että juoru oli jo liikkeellä. Selvää oli
myöskin, että tuuli oli täällä epäsuotuisa Ivar Ryelle.

Kyytimiehekseen Krag sai vanhan, parrakkaan talonpojan.

Alkumatkasta ukko oli vaitelias ja umpimielinen, mutta suli hiukan
saatuaan ystävänlahjaksi pötkyn tupakkaa ja alkoi vastailla
yksikantaan.

Vihdoin hän jo kysäisikin:

-- Tuota... kaupungistako ollaan?

-- Sieltäpä niin, Kristianiasta.

-- Ja ollaan menossa Ivar Ryen luo?

-- Sinne juuri.

-- Onko hän tuttu?

-- Ei, vastasi Krag mietittyään tuokion.

Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten talonpoika taas kysyi:

-- Herra taitaa olla semmoinen... semmoinen... jonka pitäisi tulla
tänne?

-- Mikä niin? kysyi Asbjörn Krag.

-- Semmoinen sieltä poliisilaitoksesta, sanovat...

-- Ei, en minä ole semmoinen, mutta olen tullut eversti Holgerille
sattuneen onnettomuuden johdosta.

Talonpoika nyökkäsi.

-- Arvasin.

-- Elääkö hän vielä?

-- Vielä. Ja kukaties hän siitä toipuukin, vaikkei ole vielä tullut
tajuunsa.

Talonpoika kävi salaperäiseksi ja mutisi itsekseen jotakin
käsittämätöntä.

-- Saattaa olla onnikin yhdelle tai toiselle, ettei hän ole vielä
tullut tajuunsa, jotta voisi selittää asian.

-- Tunnetteko Ryen? kysyi Asbjörn Krag.

-- Tunnen toki. Isänsäkin tunsin. Kelpo mies olikin. Osasi haastella
ihmisten kanssa. Mutta tämä ei virka montakaan sanaa.

Krag ymmärsi hyvin, ettei Ivar Ryen tapaisella karulla ja
umpimielisellä miehellä ollut edellytyksiä päästä näiden ihmisten
suosioon.

Hetken kuluttua talonpoika kysyi:

-- Mikäs se tää herra sitte niinkuin on?

Krag ei ensin tiennyt mitä olisi vastannut. Poliisimieheksi hän ei
tahtonut sanoa itseään.

-- Reportteri, sanoi hän sitten.

-- Mikä se on?

-- Semmoinen, joka kirjoittaa sanomalehtiin, selitti salapoliisi.

Silloin asia kyytimiehelle valkeni.

-- Jaa kolportööri, sanoi hän, jassoo...

Krag antoi selityksen mennä täydestä. Talonpoika osoitti kädellään
muutamien puunlatvojen yli ja sanoi:

-- Näkeekö herra tuota kellotapulia?

-- Näen.

-- Siellä on everstin kartano.

-- Taitaa olla suuri kartano?

-- On kyllä, suurin näillä main.

Tie kulki pitkin aukeata tasankoa, jonka laidassa kohoili metsäisiä,
sinertäviä harjanteita.

-- Tahtooko herra nähdä paikan? kysyi talonpoika.

-- Minkä paikan?

-- Sen, missä se tapahtui, mistä hänet löydettiin.

-- Ei kiitos, en vielä. Kuka hänet löysikään?

-- Insinööri.

Talonpoika viittasi taas kädellään.

-- Tuon tiilitehtaan insinööri. Se kun käveli tästä iltapäivällä, niin
näki hänet puun alla makaamassa. Sitten nimismies sai tietää sen. Ja
sitten he veivät everstin kotiin hevosella. Mutta nyt ollaan perillä.

Rattaat pysähtyivät vanhanaikaisen talon luo, joka sijaitsi ylhäisen
vaatimattomana syrjässä, korkean pensasaidan ja suuren hedelmäpuutarhan
ympäröimänä. Krag maksoi kyydin ja lähetti ukon menemään.

Hän astui pihalle, jossa ei näkynyt yhtään elävää olentoa, mutta sitten
alkoi koira haukkua ja muuan mies tuli paitahihasillaan ulos.

-- Minä etsin kartanon herraa, sanoi Krag. -- Onko hän kotona?

Mies katseli vierasta hetkisen.

-- Kyllä hän kotona on, mutta en tiedä, ottaako hän vastaan.

Mutta samassa Krag kuuli naputettavan erään pihanpuolisen ikkunan
ruutuun. Hän huomasi ystävänsä kasvot ikkunan takana. Hän tunsi
ruumiissaan vavahduksen. Rye oli sen näköinen, kuin olisi valvonut
monta yötä.

Asbjörn Krag astui hänen työhuoneeseensa. Seinät olivat suorastaan
peitetyt hyllyillä, jotka olivat täynnä kauniisti sidottuja kirjoja.
Ikkunan edessä oli suuri kirjoituspöytä. Sen ääressä Rye oli istunut ja
nähnyt Kragin tulon.

He tervehtivät ikäänkuin olisivat tavanneet toisensa tunti sitten.

-- Minua ilahuttaa, että sinä kuitenkin tulit, sanoi Ivar Rye. --
Istuin juuri ja ajattelin sähköttää sinulle.

-- Minä tulin tuon onnettomuuden johdosta.

Ystävän kasvot synkistyivät.

-- Oletko puhutellut ketään?

-- Puhelin parin täkäläisen miehen kanssa.

-- Sitten kai ymmärrätkin jo?

-- Niin, minä aavistan, että asemasi on nykyään vaikea.

-- Ei pahempi kuin tavallisesti, vastasi Ivar Rye puristaen ystävänsä
kättä. -- Eroitus on vain se, että nyt minua epäillään murhasta.

Asbjörn Krag riisui päällystakkinsa.



NELJÄS LUKU.

Lain nimessä.


Asbjörn Krag istuutui vastapäätä ystäväänsä.

-- Onko hän kuollut? kysyi hän.

-- Ei, hän elää vielä, mutta on tajuttomana.

-- Onko toivoa?

-- Ei tiedetä. Sähköteitse on kutsuttu parhaat lääkärit.

-- Hänethän löydettiin metsästä?

-- Niin, vain jonkun sadan metrin päässä omasta talostaan. Kahtena
viime viikkona hän ei ollut ensinkään käynyt talonsa ulkopuolella,
mutta eilen hänellä oli jotakin asiaa ulos. Joku oli pyytänyt häntä
tulemaan.

-- _Kuka_ oli pyytänyt häntä tulemaan?

-- Minä, vastasi Rye levollisesti.

Salapoliisi istui tuokion ääneti. Sitten hän kysyi:

-- Sinä olet kai ollut aivan epätoivossa viime ajat?

-- Sen voit arvata, vastasi ystävä. -- Olen ollut hirveän masentunut.

-- Kaikki on näyttänyt toivottomalta?

-- Kaikki. Ja minä jo valmistausin lähtemään täältä. Myymään talot ja
tavarat ja lähtemään pois ikipäiviksi.

Salapoliisi silmäili häntä tutkivasti. Ja nähdessään ystävänsä
kuumeisen hehkuvan katseen Asbjörn Krag tunsi puistatuksen ruumiissaan.

Hän astui ystävänsä luo ja laski kätensä hänen olalleen.

-- Sinä olet matkustanut paljon, sanoi hän. -- Olet nähnyt toisia
ihmisiä ja toisia rotuja kuin täällä ympärilläsi jokapäiväisessä
elämässä. Olet nähnyt kiihkeitä intohimoja ja ehkä olet saanut
vaikutuksia toisenlaisista ajatustavoista ja toisenlaisesta moraalista.
En tunne sinua niin tarkoin, että voisin vastata sinusta. Tai oikeammin
sanoen: minä tunnen sinut. En tahdo mitään niin mielelläni kuin auttaa
sinua. Mutta yhdessä tapauksessa en voi tehdä muuta kuin lähteä tieheni
ja jättää sinut oman onnesi nojaan. Nyt tahdon kysyä sinulta -- ja
sinun täytyy ymmärtää mitä kysymykseni merkitsee -- onko minun jäätävä
tänne vai lähdettävä pois?

Ivar Rye nousi ja puristi voimakkaasti ystävänsä kättä.

-- Jää, sanoi hän. -- Minä olen nyt ypö yksin, ja sinun tulee auttaa
minua. Ymmärrän kyllä mitä sinä ajattelet. Mutta minun ei tarvinne
sanoa muuta, kuin että olen täysin syytön tähän onnettomuuteen tai
rikokseen. Uskotko sanani? Jollet usko, niin parempi on, että heti
lähdet.

Äänessä ei ollut mitään rukoilevaa. Pikemmin jotakin alistuvaa ja
toivotonta. Asbjörn Krag tunsi hänen voimakkaan kädenpuristuksensa ja
tiesi, että edessään seisoi mies, jolla oli voimakas ja kelpo luonne.
Ja hän uskoi hänen sanansa.

-- Minä jään, sanoi salapoliisi.

-- Uskot siis?

-- Uskon.

-- Ja uskot kaikessa vastakin?

-- Niin teen.

-- Mutta asemani on hyvin vaikea.

-- Sitä parempi, niinpä saan minäkin jotakin tehtävää.

-- Mutta minun täytyy salata sinulta eräs seikka. Asbjörn Krag
säpsähti.

-- Onko se yhteydessä asian kanssa?

-- Kenties.

-- Mutta sellainen vaikeneminenhan tekee vain asemasi pahemmaksi.

-- Se ei ole autettavissa. Minä en _voi_ puhua.

-- Etkö edes siinä tapauksessa, että vaikenemisesi osaltaan estää
todellisen syyllisen ilmituloa?

-- Sitä se tuskin tehnee. Ei ainakaan mikäli minä voin nähdä.

-- No niin, saamme joka tapauksessa koettaa tulla toimeen ilman sitä
seikkaa, jonka pidät salaisuutenasi. Tahdotko nyt kertoa minulle koko
asian? Olen todella hyvin halukas tietämään mitä on tapahtunut.

Ja Ivar Rye kertoi.

-- Kuten tiedät, aloitti hän, eivät täkäläiset ihmiset katso minua
juuri suopein silmin. Ei ollut isänikään erityisen suosittu, mutta hän
tuli kuitenkin toimeen paikkakunnan väestön kanssa, kun heidän
harrastuksensa olivat osittain samat. Isäni näet oli innokas
maanviljelijä.

Mutta minä -- minullahan ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Enkä
minä itse asiassa ole heidän kanssaan missään tekemisissä. He ovat
kyllä kelpo ihmisiä, mutta minä en sovi heidän joukkoonsa. Ja kuten
ehkä tiedät, on herännäisyys ja maallikkosaarnaaminen täällä hyvin
yleistä. Minä olen pari kertaa esiintynyt tämän hysteerisen liikkeen
vastustajana tavalla, joka on herättänyt ihmisissä suuttumusta.

Sanalla sanoen: minä olen kansan silmissä jumalaton mies, epäilyttävä
henkilö. Sitäpaitsi on karu ja luoksepääsemätön olemukseni loukannut
heitä. Minua pidetään ylpeänä...

Rye hymyili.

-- Ja kuitenkaan ei mikään ole luonteelleni vieraampaa kuin sellainen
ylpeys, jota nämä ihmiset tarkoittavat. No niin, minä siis olen aikojen
kuluessa manannut esiin eräänlaisen itseäni vastaan tähdätyn yleisen
mielipiteen, joka suoraan sanoen oli minulle varsin yhdentekevä ja
jolla oli vain se vaikutus, että se teki minut vielä hillitymmäksi ja
suljetummaksi kuin oikeastaan olisi ollut tarpeen. Luulenpa, ettei ole
olemassa mitään pahaa, jota täkäläinen kansa ei minusta uskoisi. Koko
tuo salattu tyytymättömyys, koko heidän kiehuva vihansa pyrkii nyt
purkautumaan. Olen tuntenut sen ilmassa parin viikon ajan, olen lukenut
sen kaikista synkistä katseista, joita olen kohdannut. Rakas ystävä, en
voi tosiaankaan auttaa, että olen niin paatunut, että koko tuo
vihamielisyys on mennyt jälkiä jättämättä pääni yli. Olihan minulla
sitäpaitsi muitakin asioita ajateltavana, ja olenhan itsenäinen mies ja
oma herrani. Miksi piittaisin siitä, mitä ihmiset sanovat ja uskovat?

Sinä siis ymmärrät, etten minä ole suosiossa. Päinvastoin. Minulla ei
ole yhtään ystävää. Minulla oli yksi. Kenties hän on tällä hetkellä
kuollut. Tarkoitan everstiä. Mutta näetkös, everstillä on aina ollut
kansa puolellaan. Häntä ja hänen tytärtään on suorastaan jumaloitu. Ja
syystä kyllä, sillä rakastettavampaa perhettä ei voi ajatella.

Niinpä siis tieto, että minun piti mennä naimisiin everstin tyttären
kanssa, herätti kaikkialla tyytymättömyyttä ja paheksumista. Pidettiin
sopimattomana, että sellainen jumalaton ihminen pääsi tuohon kunnon
perheeseen, ja huhu tiesi kertoa, että minä olin joillakin metkuilla ja
juonilla saanut everstin pimitetyksi. Eipä edes maltettu olla
vihjailematta, että koko asia oli minun puoleltani pelkkä
rahanhankkimisyritys. Minä muka olin matkoillani hävittänyt omaisuuteni
ja velkaantunut. Sinulle voin tämän johdosta mainita, että matkoillani
olen kyllä pannut menemään paljon enemmän kuin perintöni, mutta myöskin
että olen onnistuneilla liikeyrityksillä hankkinut itselleni
omaisuuden, joka on paljon suurempi kuin perimäni. Tämä on minun
salaisuuteni. Sinulta en sitä kuitenkaan peittele. Kerron kaiken
niinkuin se on, jotta saisit oikean käsityksen kaikista niistä
asianhaaroista, jotka vähitellen ovat johtaneet minut siihen, että nyt
seison aivan kuilun partaalla. En tahdo salata, että vanha eversti
alussa katsoi minua epäluuloisin silmin. Mutta hän sai varsin pian
minusta toisen käsityksen. Ja hän koetti puolestaan herättää
tuttavissaan suopeampaa mielialaa minua kohtaan. Mutta siinä hän ei
onnistunut.

Ihmiset väittivät edelleenkin, että minä olin vain sukeltautunut
everstin suosioon teeskentelyllä ja liehakoinnilla.

Mutta eversti, joka luotti omaan arvostelukykyynsä, antoi muiden puhua
mitä halutti.

Siihen aikaan minä olin onnellisin ihminen auringon alla.

Sitten tuli tuo kauhea ja odottamaton käänne. Olen kertonut sinulle
mitä tapahtui tuona suruisena, sade-itkuisena päivänä, joka on
lähtemättömästi painunut mieleeni.

Olen sittemmin paljon mietiskellyt asiaa, mutta mahdotonta on ollut
keksiä selitystä.

Miksi meidän piti niin äkkiä erota?

Miksi kaiken täytyi näin loppua?

Mutta paikkakunnan väestön ei ollut vaikea älytä asian oikeata laitaa.

Vihdoinkin -- kulki puhe miehestä mieheen -- vihdoinkin on ukko saanut
silmänsä auki. Vihdoin hän toki on tullut huomaamaan, mikä jumalaton ja
huono ihminen minä olen.

Kun minä tuon päivän jälkeen kävin entistä umpimielisemmäksi ja
synkemmäksi, selittivät he sen niin, että minä haudoin kostoa.

Nuoren tytön itkettyneet silmät todistivat heidän mielestään vain
rakkauden sokeutta.

Se käsitys oli siis tullut yleiseksi, että eversti oli jyrkästi
kieltänyt tytärtänsä kohtaamasta minua enää, että minut oli ajettu ulos
ja että eversti pysytteli kotosalla ainoastaan päästäkseen näkemästä
minua.

Sitten tapahtui äkkiarvaamatta tämä eilinen.

Eversti löydettiin kuoleman kielissä. Hän virui suuren puun alla,
ammottava haava takaraivossa.

Hyvä ystävä, nyt minä olen ihmisten silmissä murhaaja.

Ja ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti minua vastaan. Eivätkä
ainoastaan kertomallani tavalla.

Asiaa tutkittaessa tulee varmasti ilmi seikkoja, jotka näyttävät
tukevan ihmisten epäluuloa. Minä...

Tässä hänen kertomuksensa keskeytyi. Eteisestä kuului äänekästä
puhetta.

Siellä oli joku mies, joka pyrki sisään, ja toinen, joka koetti
estellä.

Raukea hymy vilahti Ivar Ryen kasvoilla.

-- Nimismies, sanoi hän.

Ja Asbjörn Krag kuuli eteisestä rähisevän äänen:

-- Ei kannata, Andersen, kieltää minulta sisäänpääsyä, sillä minä tulen
lain nimessä.



VIIDES LUKU.

Kuulustelu.


Kun nimismies astui sisään ja näki Ivar Ryen luona vieraan, hämmästyi
hän hiukan. Hän pysähtyi ovelle eikä oikein tiennyt miten aloittaa.

Rye nousi ja viittasi häntä astumaan lähemmäksi.

-- Mitä haluatte? kysyi hän.

-- Minulla on hyvin ikävä asia, herra Rye. Se koskee tuota eversti
Holgerin seikkaa.

-- Tapaturmaa tarkoitatte?

Nimismies vaikeni. Hän katseli vuoroin toista, vuoroin toista.

-- Mitä te sitten tahdotte? kysyi Krag.

-- Älkää ujostelko, sanoi Rye.

-- Tuomari, aloitti nimismies, -- tuomari on nyt täällä sen johdosta,
mitä on tapahtunut eversti Holgerille. Hän tahtoo puhutella teitä.

-- Te siis tulette noutamaan minua hänen luokseen?

-- Niin, sanoi nimismies keventynein mielin, kun näki kaiken käyvän
näin yksinkertaisesti.

-- Eikö tarkoituksenne oikeastaan ole vangita ratsumestari? kysyi Krag.

Nimismies hypisteli hämillään virkalakkiansa.

-- Tuota... ainakin täytyy hänen nyt lähteä mukaan, sanoi hän, --
minulla on semmoinen määräys.

Ratsumestari nouti päällystakkinsa.

-- Suo anteeksi, sanoi hän, mutta minun on nyt vaikea pyytää sinua
päivälliselle. Saamme odottaa kunnes palaamme.

-- Ei hätää. Tehkäämme ensin asiat selviksi tuomarin kanssa.

Molemmat herrat läksivät nimismiehen matkaan. Tiellä oli joukko
uteliaita töllistelemässä. Salapoliisi pani merkille, että Rye sai
pelkkiä vihaisia katseita. Hän kulki ripein askelin, takinkaulus
pystyssä. Kragin täytyi ihailla hänen kylmäverisyyttään. Hänen
ulkonäöstään ei voinut huomata, että hänen mielensä oli järkytetty.
Kasvot olivat ehkä tavallista kalpeammat, silmät tavallista
kirkkaammat. Muuten ei näkynyt mitään erikoista.

Nimismies vei herrat muutamaan suureen taloon. Kyytimiehensä
kuvauksesta Asbjörn Krag tunsi sen everstin kartanoksi.

Veräjällä seisoi mies, joka tervehti ratsumestaria kunnioittavasti.

-- Päivää, Hansen, vastasi Rye tervehdykseen.

Pehtori, ajatteli Krag.

Isossa salissa oli oikeus jo koolla. Vihreällä veralla peitetyn pöydän
päässä istui puheenjohtaja, nuori varatuomari, tuskin kolmenkymmenen
ikäinen. Kasvot eivät olleet tyhmimmän näköiset, mutta niillä oli
teennnäinen arvokkuuden ilme, joka ei ollut sopusoinnussa nuorekkaan
muodon kanssa.

Hänen oikealla puolellaan istui kaksi seudun talonpoikaa lautamiehinä.
Pohjaton vakavuus kuvastui heidän parrakkailla kasvoillaan, ja ankarin
katsein he tuijottivat suoraan eteensä saliin. Puheenjohtajan
vasemmalla puolella istui nuori notaari, suuri pöytäkirja edessään.
Saattoi nähdä, että miehen huomattavin ominaisuus oli kaunis käsiala.

Ratsumestari ja Asbjörn Krag tervehtivät, ja puheenjohtaja teki kevyen
kumarruksen. Hän oli tietoinen tuomioistuimen arvosta. Hän istui
kyynärpäät pöydällä ja sormenpäät vastatusten.

-- Te haluatte kuulustella minua? kysyi ratsumestari.

-- Istukaa, vastasi puheenjohtaja.

Rye istuutui joutilaana olevalle tuolille, ja Asbjörn Krag asettui
hänen viereensä. Nuori tuomari ei näyttänyt tuntevan salapoliisia.

Kun asiaankuuluvat muodollisuudet oli läpikäyty, sanoi puheenjohtaja:

-- Tämä on yksityinen kuulustelu. Oikeus toivoo, että syrjäiset
poistuisivat.

Ja samalla hän loi moittivan katseen Asbjörn Kragiin.

Krag nousi.

-- Herra puheenjohtaja, sanoi hän. -- Ratsumestari Rye on nyt
sellaisessa asemassa, että hän voi tarvita avustajaa. Minä olen hänen
avustajansa. Pyydän senvuoksi saada olla kuulustelussa läsnä.

Kragin esiintyminen sai puheenjohtajan hieman tolaltaan, eikä hän enää
yrittänyt saada vierasta poistumaan.

Ratsumestari kutsuttiin sitten lakipöydän eteen.

-- Te luultavasti jo tiedätte, minkä johdosta teidät on kutsuttu tähän
kuulusteluun, aloitti puheenjohtaja. -- Eversti Holger on löydetty
vaarallisesti haavoitettuna metsästä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan
hän on joutunut murhayrityksen uhriksi. On aihetta uskoa, että te
tunnette tämän surullisen tapauksen yhteydessä olevia lähempiä
seikkoja.

-- Onko eversti kuollut? kysyi ratsumestari.

-- Ei, mutta hänen tilaansa pidetään toivottomana. Hän on edelleenkin
tajuttomana.

-- Kuulustellaanko nuorta neitiä todistajana?

-- Olimme toivoneet sitä, vastasi puheenjohtaja, mutta neiti on vuoteen
omana. Hän on saanut hermokohtauksen, ja lääkäri kieltää häntä
esiintymästä todistajana. Eversti Holger poistui kotoaan eilen
iltapäivällä kello kolme. Kerrotaan, että te läksitte samaan aikaan
talostanne ratsastamaan. Onko se totta?

-- On.

-- Mihin te ratsastitte?

-- Ajoin everstin kartanoon päin.

-- Eversti tavattiin Holten tienoilla. Hänen talostaan on siihen
paikkaan, mistä hänet löydettiin, noin neljännestunnin kävelymatka.
Missä olitte neljännestä yli kolmen ja puoli neljän välisenä aikana?

Ratsumestari mietti.

-- Olin ihan everstin talon läheisyydessä, vastasi hän.

-- Niinmuodoin verrattain kaukana siitä paikasta, missä hän makasi?

-- Niin, verrattain kaukana.

Puheenjohtaja ojensi hänelle paperipalasen.

-- Minä en oikein tunne näitä seutuja, sanoi hän. -- Voisitteko
muutamilla viivoilla joltisenkin tarkasti määritellä paikan, missä
olitte kello neljännestä yli kolmen?

Ratsumestari otti paperin ja kyhäsi pienen asemapiirroksen.

Asbjörn Krag tuli pöydän luo ja vilkaisi piirustukseen.

-- Minne teillä oli matka? kysyi puheenjohtaja.

-- Minun on tapana käydä aina siihen aikaan ratsastamassa, vastasi Rye.
-- Se kuuluu tottumuksiini.

-- Tapasitteko everstin tiellä?

-- En.

-- Oletteko nähnyt häntä viime aikoina?

-- En muutamiin päiviin.

Kuulustelu keskeytyi hetkeksi, jonka jälkeen puheenjohtaja jatkoi:

-- Mihin aikaan tulitte kotia?

-- Kello neljä.

-- Niinkö, kello neljä, mutisi varatuomari ottaen uudelleen käteensä
piirustuksen ja katsellen sitä.

-- Te olitte siis hyvin lähellä everstin taloa kello 3.15. Missä
olitte, sanokaamme, kello puoli neljältä?

-- Sitä en voi tarkoin ilmoittaa. Olin koko ajan kartanon lähettyvillä.
Eikä se muuten merkitse asiaan nähden sitä eikä tätä.

Puheenjohtaja tekeytyi ankaramman näköiseksi.

-- Minä tässä päätän, mikä merkitsee, mikä ei, sanoi hän. -- Mitä tietä
ratsastitte takaisin?

-- Samaa mitä tulinkin.

-- Ette siis mennyt Holteen päin?

-- En.

-- Oletteko aivan varma siitä? Tämä on nimittäin hyvin tärkeä seikka.

-- Minä en mennyt Holteen päin, vastasi Rye hieman ärtyneenä
toistetuista kysymyksistä. -- En ollut lähelläkään sitä paikkaa.

Syntyi taas hetken kestävä vaitiolo, ja Asbjörn Krag huomasi nuoren
puheenjohtajan kasvoista, että hän valmistautui hyökkäykseen.

-- Kirjoititteko everstille eilen tai toissa päivänä?

-- Kirjoitin.

Asbjörn Krag siirtyi lähemmä kuullakseen paremmin.

-- Kirjoititte hänelle tärkeästä asiasta?

-- Niin.

-- Pyysitte saada tavata häntä kello puoli neljä?

-- Niin.

-- Eikö tarkoituksenne ollut saapua kohtauspaikalle?

-- Ei, mahdollisesti ei.

-- Sepä merkillinen vastaus.

-- Siihen kysymykseen en voi vastata toisin.

-- Tahdon huomauttaa, sanoi puheenjohtaja, että sellaiset vastaukset
tekevät oikeuteen huonon vaikutuksen ja pahentavat asiaanne. Ettehän
liene kirjoittanut everstille suorastaan siinä tarkoituksessa, että
saisitte hänet poistumaan talostaan?

-- En. Alkuperäinen aikomukseni oli mennä häntä tapaamaan, mutta sitten
sattui este.

-- Mikä este?

-- Sitä en voi täällä selittää.

-- Pankaa mieleenne, että seisotte oikeuden edessä. Todistaja ei saa
salata mitään.

-- Minä en sano enempää.

-- Tällainen käytös pahentaa asiaanne. Pelkään, että se muuttaa teidän
asemanne tuomioistuimeen nähden.

-- Mitä tarkoitatte, herra tuomari?

-- Te olette tähän asti esiintynyt todistajana. Oikeus ottaa nyt
harkitakseen, eikö teitä ole käsiteltävä syytettynä.

Ratsumestari ei vastannut. Hän seisoi selin Asbjörn Kragiin, joten tämä
ei nähnyt hänen kasvojaan.

-- Muistatteko miten kirjoittamanne kirje kuului? kysyi puheenjohtaja
edelleen.

-- En, mutta oletan, että se on oikeuden hallussa.

Puheenjohtaja nyökkäsi ja haki esille paperin.

-- Aivan oikein, sanoi hän. -- Tämä tosiaankin kummallinen ja hyvin
huonoon valoon saattava kirje on täällä.

Hän ojensi paperin ratsumestarille. Tämä vilkaisi siihen.

-- Tätä kirjettä, sanoi hän, _minä en ole kirjoittanut_.



KUUDES LUKU.

Hevosen selässä.


Oikeuden puheenjohtaja tuijotti häneen ihmeissään.

-- Mutta itsehän te..., sanoi hän, -- itsehän te juuri äsken sanoitte,
että...

-- Minä sanoin, vastasi ratsumestari, että olen kirjoittanut kirjeen
eversti Holgerille. Sen kirjeen omaksun kyllä, jos saan nähdä sen,
mutta tätä kirjettä en ole kirjoittanut.

-- Mutta tämähän on ainoa tätä asiaa koskeva kirje, jonka eversti on
jättänyt jälkeensä, selitti tuomari. -- Voitteko antaa meille mitään
näytteitä käsialastanne?

Rye veti taskustaan joitakin papereita, ja nuori puheenjohtaja huomasi
vaivatta, ettei käsialoissa ollut mitään yhtäläistä.

Tässä Asbjörn Krag puuttui puheeseen, ja tuomari oli siksi epävarma,
että antoi syrjäisen sekaantua asiaan.

-- Saisimmeko kuulla mitä kirje sisältää? sanoi Krag.

Puheenjohtaja luki sen:

-- "Se mies, jota Te aina ajattelette, haluaa puhutella Teitä kello
puoli neljä, sovitulla paikalla, ja toivoo, että tyydyttävä ratkaisu on
mahdollinen. Koska ei ole suotavaa, että minä näyttäydyn talossanne, ei
minulla ole muuta keinoa saada aikaan keskustelua Teidän kanssanne."

-- Kirjeestä puuttuu allekirjoitus, sanoi puheenjohtaja. -- Ellei
ratsumestari ole tätä kirjoittanut, käy kaikki minusta suoraan sanoen
hyvin arvoitukselliseksi.

-- Mikä käy arvoitukselliseksi? kysyi Asbjörn Krag.

-- Murha, vastasi puheenjohtaja.

Murha! Läsnäolijat ikäänkuin vavahtivat. Salapoliisi loi katseen
ystäväänsä. Ratsumestarin kasvot vääntyivät harmista. Hän ei virkkanut
mitään. Mutta jokin aavistus sanoi puheenjohtajalle, että hän oli
mennyt liian pitkälle. Hän kiiruhti lieventämään lausuntoaan:

-- Asiain nykyisellä kannalla ollessa se näyttää murhayritykseltä.
Valitan, että minun on pakko käyttää tätä sanaa. Mutta minähän teen
ainoastaan velvollisuuteni, kun pyrin asiassa totuuteen.

-- Siihen te tuskin pääsette ennakkomielipiteellä, sanoi Krag. -- Jos
ratsumestari olisi kirjoittanut tuon kirjeen, saattaisi se kyllä
viitata siihen, että hän on tahtonut houkutella everstin ansaan. Minä
sanon _viitata_ siihen. Sillä epätodennäköisyys pistää heti silmään.
Miten te, herra puheenjohtaja, arvostellettekin ystävääni, herra
ratsumestaria, luulen teidän kuitenkin myöntävän, että hän tuskin on
mikään pähkähullu.

Ratsumestari katsahti ehdottomasti Kragiin, ja puheenjohtaja sanoi:

-- En luule käytökselläni mitenkään antaneeni aihetta sellaiseen
olettamukseen.

-- Ette suinkaan, sanoi Krag, joka puhui niin vakuuttavasti ja
totisesti, että puheenjohtaja aivan unohti hänen olevan syrjäisen
henkilön, -- mutta jos ratsumestari todellakin olisi tahtonut
houkutella everstin metsään lyödäkseen hänet kuoliaaksi, niin olisihan
ollut hänen puoleltaan aivan päätöntä kirjoittaa tuollainen kirje. Se
on myönnettävä. Täytyihän hänen olla joltisenkin varma siitä, että
kirje joutuisi ihmisten käsiin.

Puheenjohtaja kävi ilmeisesti epävarmaksi.

-- Ei edes kaikkein yksinkertaisin pahantekijä menettele niin
kömpelösti, jatkoi Krag. -- Mutta muuten on jotenkin turhaa pohtia tätä
kysymystä, koska kerran on selvää, ettei kirje, joka houkutteli
everstin ulos, ole ratsumestarin kirjoittamakaan.

Puheenjohtaja liikahteli hermostuneesti tuolillaan.

-- Kaikki käy niin hyvästi yhteen tämän kirjeen kanssa, sanoi hän, että
on kerrassaan mahdotonta, että joku toinen olisi sen kirjoittanut.

Asbjörn Krag rypisti otsaansa.

-- Niinkö -- sepä merkillistä. Mutta oli miten oli, tuota kirjettä
ratsumestari ei ole kirjoittanut. Minä tunnen ystäväni käsialan.
Lisäksi tulee se seikka, että ratsumestari on _myöntänyt_
kirjoittaneensa kirjeen everstille, kenties samantapaisen kirjeen,
mutta ei tätä. Ja muuten, millainen tämän kirjeen sävy on? Siinä on
jotakin uhkaavaa, jollaista Rye varmasti karttaisi.

Nuori puheenjohtaja älysi nyt vasta mitä osaa Asbjörn Krag tässä
näytteli. Hän katsoi terävästi salapoliisiin ja sanoi:

-- Minä en voi sallia teidän tällä tavoin sekaantuvan kuulusteluun.
Kuka te olette?

Salapoliisi hymyili.

-- Pyydän anteeksi, sanoi hän, etten ole ilmaissut itseäni. Tässä on
valtakirjani.

Puheenjohtaja lysähti kokoon, kun luki nimen.

-- Tekö se olette! sanoi hän. -- No siinä tapauksessa teille on yhtä
paljon kuin minullekin etua siitä, että asia saadaan selväksi.

-- Niin, ja kuin Ivar Ryelle, lisäsi Krag.

-- Kuten tahdotte. Tunnetteko asiaa tarkemmin?

-- Toistaiseksi en kai paremmin kuin tekään, herra puheenjohtaja, mutta
jos sallitte, pyytäisin sanoa sanasen.

-- Olkaa hyvä. Jos olisin tuntenut teidät, en olisi keskeyttänyt.

-- Kiitos, vastasi Krag kumartaen. -- Sitä minä vain tahdoin sanoa,
että minusta tuntuu, kuin tässä suotta tuhlattaisiin aikaa.

Tuomarin kasvot punehtuivat.

-- Mitä se merkitsee? Pyydän päästä nuhteista.

-- Tarkoitukseni ei ensinkään ole nuhdella, sanoi Krag, vaan ainoastaan
huomauttaa asianlaidasta. Minusta tuntuu todellakin siltä, kuin
kuulustelu olisi ajan hukkaamista. Tehän uskotte, että tässä on
tapahtunut rikos?

-- Pelkään sitä, vastasi puheenjohtaja arvokkaasti.

-- Hyvä. Ja minä kallistun samaan mielipiteeseen. Mutta oletteko
ryhtynyt mihinkään tutkimukseen?

-- Sehän tässä juuri on tekeillä.

-- Jos sallitte minun vanhempana ja varmaankin kokeneempana
virkaveljenä antaa pienen neuvon, sanoi Krag, niin tahtoisin kehoittaa
ensin ottamaan selon siitä, mistä selko on otettava, ennenkuin ryhdytte
todistajain kuulusteluun. Oletteko nähnyt everstiä?

-- Tietysti olen. Lääkärit ovat paraikaa hänen luonaan.

-- Mutta oletteko käynyt Holten puolella, mistä hänet löydettiin?

-- Olen, luonnollisesti, vastasi tuomari.

-- Sitten kai olette tehnyt siellä joitakin huomioita?

-- Mitä tarkoitatte?

-- Eikö siellä ollut mitään, joka olisi saattanut antaa johtoa?

-- Mitään jälkiä ei näkynyt.

-- Todellakin? Mutta onhan maa siellä savista, vai miten? Onko paikka
suljettu?

-- Ei.

-- Mutta sallikaahan minun sitten..., sanoi Krag innokkaasti. --
Minulla ei todellakaan ole halua enää viipyä tässä kuulustelussa,
Minulla on muita asioita toimitettavana, jos mielin päästä mihinkään
selvyyteen tässä jutussa. Minä lähden Holteen.

Puheenjohtaja tuijotti hetkisen salapoliisiin. Liekö nuoreen mieheen
vaikuttanut Kragin varma esiintyminen vai hänen suuri maineensa -- oli
miten oli, hän kokosi paperinsa ja sanoi:

-- Minä lähden mukaan. Jatketaan kuulustelua myöhemmin.

-- Nyt meillä on oikea vauhti, sanoi Krag hyvillään. -- Ja nyt voin
sitäpaitsi mielelläni myöntää...

Tuomari katsoi häneen tarkkaavaisena.

-- Voin myöntää, sanoi salapoliisi, että olette oikeilla jäljillä, mitä
kirjeeseen tulee. Minä uskon, että kirje voi auttaa meidät johonkin.
Mutta väitän edelleenkin, ettei se ole ratsumestarin kirjoittama.

Lautamiehet ja pöytäkirjuri olivat yhtä ymmällä kuin ratsumestarikin
tämän äkillisen käänteen johdosta. Mutta kaikkiin vaikutti Asbjörn
Kragin into mukaansatempaavasti. Salapoliisi oli painanut leimansa
asiaan. Siihen oli tullut vauhtia. Nyt ei enää seisottu vihreän pöydän
ympärillä lavertelemassa. Heti kun tuomari oli karistanut yltänsä
raskaan arvokkuuden, tuli häneen luonnollinen toimintahalu, joka
vaikutti miellyttävästi. Hän kulki Asbjörn Kragin rinnalla tietä
pitkin. Ratsumestari ja pöytäkirjuri tulivat vähän jäljempänä.

-- Ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti ratsumestaria vastaan,
sanoi tuomari. -- Heti kun sain kuulla tuon rakkaustarinan, iski
mieleeni ajatus, että ainoa, jossa arvoituksen selitys piili, oli Ivar
Rye. Kukaan muu se ei voinut olla.

-- Ja kuitenkin täytyy täällä olla olemassa joku neljäs, sanoi Krag.

-- Neljäs? kysyi tuomari kummastellen.

-- Näytelmässä on tähän asti esiintynyt kolme henkilöä, selitti
salapoliisi, -- vanha eversti, ratsumestari ja everstin tytär, Dagny.
Ja lisäksi tulee neljäs, se, jota me etsimme. Teitte virheen siinä,
että heti katsoitte asiaa yhdeltä ainoalta puolelta. Siitä johtui vain,
että heti törmäsitte päinvastaisia tosiasioita vasten. Kun aletaan
tuollaista asiaa tutkia, ei koskaan pidä lähteä yhdestä edellytyksestä.
Myönnän kyllä, että on vaikea pitää itseään tarpeellisen matkan päässä.
Vielä emme ole täysin varmat siitäkään, onko everstiä vastaan tehty
murhayritys vai onko kysymyksessä tapaturma.

-- Tapaturma on aivan mahdoton, sanoi tuomari vakuutettuna. -- Eversti
löydettiin pehmeältä nurmelta. Lähitienoilla ei ollut ainuttakaan
kiveä, johon hän olisi voinut lyödä päänsä.

Asbjörn Krag ei vastannut mitään.

Käveltyään muutamia minuutteja he saapuivat perille, pienelle
metsäniitylle. Sen halki vievä tie oli jotenkin niljakka, ja laihassa
savimaassa oli ruohonkasvu huono. Niityn laidassa kasvoi muutamia
matalarunkoisia puita.

Tuomari vei Asbjörn Kragin onnettomuuspaikalle ja sanoi:

-- Tässä hän makasi suullaan.

-- Ja haava takaraivossa? kysyi Krag.

-- Niin, sanoi tuomari. -- Mikäli voin päättää, on isku sattunut hänen
takaraivoonsa ja kaatanut hänet heti maahan. Jumala tiesi, mitä hänellä
muuten oli tekemistä täällä näin kaukana. Tämä paikkahan on verrattain
pitkällä tiestä.

-- Voimmehan ajatella, vastasi Krag, että tuntematon odotti häntä
täällä.

Krag tarkasteli maan laatua. Tutkimus näytti varsin pintapuoliselta,
eikä hän tuntunut tekevän mitään löytöä.

Sillävälin saapuivat ratsumestari, nimismies ja pöytäkirjuri paikalle.

Yhtäkkiä Asbjörn Krag kysäisi:

-- Tuliko eversti ratsain?

-- Ei, vastasi tuomari, hän tuli jalkaisin.

Salapoliisi oli hetkisen vaiti. Sitten hän kysyi jälleen -- ja kysymys
tuntui kummalliselta:

-- Ratsastavatko täkäläiset ihmiset paljon?

Tuomari vilkaisi ratsumestariin, ja tämä vastasi:

-- Tietääkseni kahden penikulman alalla ei ole ratsuhevosta muilla kuin
kolmella henkilöllä, nimittäin everstillä, hänen tyttärellään ja
minulla. En ainakaan tunne muita.

-- Hyvin merkillistä, mutisi Asbjörn Krag. -- Jos tässä on tapahtunut
murhayritys, on murhaaja ollut hevosen selässä.



SEITSEMÄS LUKU.

Dagny.


-- Oletteko ihan varma, kysyi Asbjörn Krag toistamiseen, että eversti
läksi ulos jalkaisin?

-- Se on täysin todistettu, vastasi varatuomari. -- Hänen hevosensa oli
tallissa, kun hänet tuotiin kotiinsa.

Asbjörn Krag mietti. Sitten hän alkoi hiljaa vihellellen uudestaan
tutkia maaperää. Tie oli savinen, puolimärkä. Siinä näkyi selvästi
hevosen kavioiden jälkiä. Mutta kun tietä käytettiin hyvin paljon,
saattoi sen nojalla tuskin tehdä mitään johtopäätöksiä.

Asbjörn Krag tarkasteli niittyä ja erittäin huolellisesti sitä paikkaa,
mistä eversti oli löydetty.

Tavallisen ihmisen mielestä olisi näyttänyt mahdottomalta löytää mitään
jälkiä tuosta ruohokosta ja kovaksi tallatusta maankamarasta, mutta
salapoliisin into tuntui osoittavan, että hän näki siinä enemmän kuin
muut.

Sillaikaa kun hän teki tarkastustaan, keräytyi paikalle joukko
uteliaita. Ne olivat lähiseudun ihmisiä, muutamia talonpoikia, jotka
merkkitapauksen johdosta olivat ottaneet loman koko päiväksi ja
pukeutuneet pyhävaatteisiinsa, pari puotipoikaa, kauppias itse ja eräs
hänen tuttavansa, joka näytti koulunopettajalta, sekä muutamia tyttöjä.
Huhu salapoliisin saapumisesta oli jo ehtinyt levitä.

Asbjörn Krag nousi maasta ja meni ratsumestarin luo, joka oli jäänyt
seisomaan yksikseen ja katseli tyynesti asian menoa.

-- Siitä on pitkä aika, kun olen tehnyt tutkimuksia tällä tavoin, sanoi
salapoliisi hymyillen. -- Tällainen intiaanimainen ryömiminen ja
jälkien hakeminen kuuluu ammoin menneeseen aikaan. Mutta joskus täytyy
vielä turvautua alkuperäisiin keinoihin.

-- Oletko löytänyt mitään? kysyi ratsumestari.

-- Enpä erityistä. Joitakin pikkuseikkoja olen sentään pannut merkille.
Sen verran voin sanoa, että olen nähnyt jotakin, jota tuomari ja
nimismies eivät ole nähneet.

-- Kauanko tätä tutkimusta kestää? kysyi ratsumestari hieman
kärsimättömästi. Häntä ilmeisesti vaivasivat nuo monet silmät, jotka
tarkastelivat häntä.

-- Kohta se päättyy, vastasi Krag. -- Sinun läsnäolosi ei muuten ole
ensinkään välttämätön.

-- Sepä hyvä, vastasi ratsumestari huomattavasti keventynein mielin. --
Sitten menenkin kotiin. Minä en viihdy näiden ihmisten parissa.
Toivoisin olevani sadan penikulman päässä täältä.

-- Mene sinä vain, minä tulen tunnin kuluttua.

-- Silloin ehkä tuot hyviä uutisia tullessasi.

-- Toivokaamme sitä, vastasi salapoliisi vakavasti. -- Ainakin tuon
uutisia. Mutta ennenkuin lähdet, täytyy sinun luvata minulle eräs asia.

-- Anna kuulua.

-- Ethän aio enää ratsastaa tänään?

-- En, vastasi Rye hieman kummastuneena. -- En aio. Mutta miksi kysyt
sitä?

-- Sitten ei kai ole tarpeen, että käyt tallissa?

-- Minä tavallisesti käyn hevosiani katsomassa tähän aikaan päivästä.

-- Jätä ne tallirengin huostaan. Tahdon sinulta lupauksen, ettet mene
talliin.

Ratsumestari ällistyi.

-- Mutta miksi ihmeessä?

-- Se on minun asiani. Älä kysy vielä mitään. Saan siis luottaa siihen?

-- Tietysti, mutta tämä on totisesti arvoitus.

-- Mene nyt vain.

Ratsumestari läksi ja katosi puiden sekaan, ja nimismies katsoi
pitkään hänen jälkeensä nälkäisin silmin, ikäänkuin saalis olisi
luistamaisillaan hänen käsistään.

Läsnäolijat kerääntyivät nyt salapoliisin ympärille, ja kysymyksiä
alkoi sadella, etenkin koulunopettajan suusta. Mutta Asbjörn Krag
vastaili niukasti. Hän veti tuomarin syrjään ja sanoi hänelle:

-- Saatte olla ihan huoletta; asia näyttää tällä hetkellä
arvoitukselta, paljon suuremmalta arvoitukselta kuin nyt
aavistattekaan, mutta se on selvitettävissä. Antakaahan paperi minulle.

-- Mikä paperi?

-- Kirje, jonka eversti sai juuri ennen lähtöään.

Tuomari ojensi empien hänelle tärkeän paperin, ja Asbjörn Krag otti sen
tyynesti ja pani muistikirjansa väliin.

-- Se kuuluu jutun asiakirjoihin, muistutti tuomari hieman levottomana.
Mutta Krag rauhoitti hänet.

-- Minä voin milloin tahansa saada sähköteitse haltuuni koko tutkinnan.
Se on vain muotoseikka, olkaa siis levollinen. Mutta mitä nuo tuolla
puuhaavat?

Tuomari kääntyi katsomaan. Molemmat puotipojat ja koulunopettaja
tutkivat innokkaasti maata samalla tavalla kuin Asbjörn Krag oli
tehnyt. Opettaja varsinkin oli toimessaan.

-- Löydättekö mitä? kysyi salapoliisi hymyillen ja meni heidän
luoksensa.

Puotipojat pudistivat päätänsä. Opettaja oli vaiti.

-- Niin, tuollaista saa aina nähdä, sanoi tuomari kokeneen tavoin. --
Niin pian kuin asiassa on vähänkin salaperäistä, luulee jokainen
pystyvänsä ratkaisemaan arvoituksen. Ja on aivan merkillistä, mitä
selityksiä tuollaiset ihmiset voivat keksiä.

Koulunopettaja kuuli tuomarin sanat ja koetti huomaamatta vetäytyä
pois.

Asbjörn Krag katsoi häntä pitkään. Yhtäkkiä vilahti kuin varjo
salapoliisin kasvojen yli ja hänen syvät, kirkkaat silmänsä tuikahtivat
ilmaisten yllätystä.

-- Mikä tuo mies on nimeltään? kysyi hän osoittaen päällään
koulunopettajaa, joka juuri katosi puiden sekaan.

-- Hänen nimensä on Boman, vastasi tuomari. -- Hän on oleskellut täällä
viikkokauden ja asuu kauppiaan luona.

-- Kuka on kauppias?

Tuomari osoitti erästä väkijoukossa seisovaa miestä, ja Asbjörn Krag
loi häneen katseen, joka tuntui pureutuvan kiinni.

Sitten salapoliisi löi nuorta tuomaria tuttavallisesti olalle ja sanoi:

-- Lähdetäänkö eteenpäin? Jospa pistäytyisimme everstin luona. Ettekö
luule olevan mahdollista puhutella nuorta neitiä?

-- Hän on hyvin huonona. Pelkään hänen saaneen ankaran hermokohtauksen.
Mutta sopiihan koettaa. Mitä aiotte häneltä kysyä?

-- Saamme nähdä, vastasi salapoliisi. -- Kenties kysymykset ovat
turhia.

-- Niinkö luulette? Hän on harvinaisen ymmärtäväinen nuori nainen.

-- Juuri siksi, vastasi salapoliisi merkitsevästi. -- Kenties hän on
liiankin ymmärtäväinen, herra tuomari.

Tuomari kummasteli tätä lausuntoa. Hän katsoi salapoliisia kasvoihin
löytääkseen hänen ilmeistään mahdollisesti selityksen.

Mutta salapoliisi oli nyt iloisen ja arkipäiväisen tyytyväisen
näköinen.

-- Mikä ihana luonto täällä on! sanoi hän ojentaen kätensä. -- Täällä
minä tahtoisin asua.

Tuomarin mielestä luonto ei suinkaan ollut kaunis. Eikä se ollutkaan.
Mutta Kragilta puuttui harvinaisen suuressa määrässä luonnon tajuntaa,
ja milloin hän semmoisella äänellä sanoi luonnosta jotakin, oli aina
salaisena tarkoituksena päästä vastenmielisistä kysymyksistä ja
selityksistä.

Hän tuli yhtäkkiä kaunopuheiseksi, ja kun molemmat herrat lopulta
saapuivat talon edustalle, oli Asbjörn Krag paraikaa kertomassa
jännittävää kohtausta seikkailurikkaasta elämästään -- tuomarin
kuunnellessa ahmien.

Yhtäkkiä tuomari huudahti:

-- Tuolla hän on!

Asbjörn Krag kääntyi katsomaan.

Nuori tyttö tuli hiljaa käyden pihan poikki.

Hän tuli keskellä laskevan auringon kirkasta valovirtaa. Asbjörn Krag
näki selvästi hänen kasvonsa ja hämmästyi hänen harvinaisesta
kauneudestaan. Yllään oli hänellä yksinkertainen maalaispuku, mutta kun
hän liikkui, näki heti, että hän oli säätyläisnainen, joka ei ollut
ikäänsä elänyt tässä syrjäisessä maakartanossa.

Hän tuli heitä kohden. Asbjörn Krag tervehti kunnioittavasti mennen
häntä vastaan. Salapoliisi huomasi, että hän oli kalpea. Hän näytti
itkeneen äskettäin.

Dagny neiti ojensi hänelle kätensä ja koetti hymyillä.

-- Kuulin teidän olevan täällä, sanoi hän, ja tahdoin tulla
tervehtimään. Saanko pyytää teitä astumaan sisään.

-- Kiitos, olin juuri aikeissa tulla tapaamaan teitä, hyvä neiti. Te
voitte mahdollisesti tehdä minulle palveluksen, ehkä hyvinkin suuren
palveluksen.

Dagny hätääntyi hieman ja vastasi kartellen:

-- Minäkö?

-- Niin, te. Ystäväni, herra tuomari tässä mainitsi, ettei teitä saanut
häiritä, mutta minä en aikonut välittää siitä vähääkään.

Dagny neiti sai hymynsä takaisin.

-- Niinkö, en luullut teitä niin kovaksi.

-- Kova en olekaan, vastasi Asbjörn Krag, mutta kun on kysymys niin
paljosta kuin tässä asiassa, täytyy minun luonnollisesti tietää,
ettette tahdo vetäytyä syrjään.

-- Olen mielelläni palveluksessanne. Mitä haluatte?

-- Ensin täytyy minun kysyä teiltä miten isänne voi.

-- Tohtori oli juuri hänen luonaan. Hän ei ole vielä tullut tajuunsa,
ja tohtori sanoi, että siihen voi kulua vielä pitkä aika. Mutta hän
toivoo, että henki on sentään pelastettavissa.

-- Toiseksi pyytäisin päästä kahdenkesken puheillenne, sanoi Krag.

Hän katsoi vakavasti tyttöön. Tämän silmät karttoivat häntä arasti.

Krag ymmärsi, että _Dagny tiesi jotakin_. Ja hän saattoi nähdä tytön
vapisevista, hermostuneista sormista, että hän oli väkevän
mielenliikutuksen vallassa.

Oliko siihen syynä isän sairaus vai sekö, _että hän tiesi jotakin_?



KAHDEKSAS LUKU.

Jälki.


Dagny neiti ei vastannut, astui vain salapoliisin edellä taloon.
Tuomari jäi pihalle. Ajatukset täyttivät nuoren miehen mielen. Hän
tunsi, että asia alkoi luistaa hänen käsistään ja että oli olemassa
useita seikkoja, joita hän ei käsittänyt.

Dagny neiti pysähtyi erään suljetun oven eteen.

-- Tahdotteko nähdä häntä? kysyi hän.

Asbjörn Krag pudisti päätänsä.

-- En nyt, sanoi hän. -- Antaa sairaan olla rauhassa. Tärkeämpää on,
että saan puhua teidän kanssanne, neiti.

He istuutuivat suureen arkihuoneeseen.

Dagny asettui tahallaan kauas sohvankulmaan, missä valo ei kohdannut
hänen kasvojaan. Hän tiesi ulkomuotonsa voivan ilmaista tunteita, jotka
hän tahtoi salata.

Asbjörn Krag puhui nuorelle naiselle levollisella äänellä, miltei
isällisesti.

-- Te kai tunnette minut nimeltä, sanoi hän. -- Kenties ratsumestari
Rye on joskus puhunut minusta.

Neiti Holger nyökkäsi.

-- Hän on puhunut teistä. Tehän olette hänen paras ystävänsä.

-- Hyvä. Ja nyt tahdon kysyä, ettekö tekin luota minuun.

Dagny neiti katsoi häneen.

-- Tietysti, sanoi hän, tietysti minä luotan teihin.

Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.

-- En minä sitä tarkoittanut, mutisi hän. -- No niin, minä en ole
tunkeilevainen. Mutta sen verran tahdon sanoa, etten työskentele tässä
asiassa ainoastaan totuuden ja oikeuden, vaan myös onnettoman ystäväni
hyväksi.

-- Sen ymmärrän kyllä.

-- Hänen asemansa ei ole hyvä tällä hetkellä. Tiedättekö, neiti, jollen
minä olisi puuttunut asiaan, olisi hän nyt luultavasti vangittuna.

-- Mistä syystä? kysyi Dagny.

Hän alensi äänensä kuiskaukseksi.

-- Te ymmärrätte varmaan, että isäänne vastaan on tehty murhayritys.

-- Sehän on hirveätä.

-- Ja Ivar Rye on se, jota epäillään.

Dagny taisteli kauan mielenliikutustaan vastaan.

-- Ja minä voin kertoa teille, jatkoi salapoliisi, että hänen asemansa
tässä suhteessa on hyvin huono. Huonompi kuin alussa luulinkaan.
Oletteko vakuutettu hänen viattomuudestaan, neiti Dagny?

-- Miten voitte kysyäkään sellaista? sanoi Dagny, ääni harmista
väristen.

-- Katsokaamme kuitenkin asioita kylmäverisesti. Voidaanhan pitää
täysin todettuna, että isänne päälle hyökättiin kello neljä. Juuri
siihen aikaan Ivar Rye oli poissa kotoaan. Ellei hän voi todistaa
olleensa muualla, on hän tuomittu, sillä hän on tunnustanut
kirjoittaneensa isällenne kirjeen saadakseen hänet ulos. Tiedättekö
siitä kirjeestä mitään?

-- Olen kuullut puhuttavan siitä.

-- Oliko se tämä? kysyi Krag ojentaen hänelle kirjeen, jonka tuomari
oli esittänyt oikeudelle.

Dagny vilkaisi paperiin ja lysähti kokoon kauhusta. Asbjörn Krag
katseli häntä tarkoin. Hänen kasvoillaan vilahti mielihyvän ilme.

-- Se ei ole ratsumestarin käsialaa, sanoi Dagny.

Kirje vapisi hänen kädessään.

-- Tunnetteko käsialan?

-- En.

Dagnyn vastaus oli kova ja jyrkkä. Hän vetäytyi kauemmaksi
sohvankulmaan. Asbjörn Krag löi näppiänsä. Yhtäkkiä hän nousi.

-- Hyvä, sanoi hän, ette siis tahdo uskoa minulle asiaanne?

-- Kyllä, sanoi nuori nainen miltei itkemäisillään, -- mutta käsialaa
en tunne.

-- Hyvä neiti, minä en usko teitä. Tämä kirje on jonkun kolmannen
kirjoittama. Tämä kolmas meidän täytyy saada käsiimme, muuten käy
hullusti. Muuten ratsumestari Rye joutuu mitä suurimpaan vaaraan.

-- Luuletteko minun sitten valehtelevan?

Asbjörn Krag vastasi aivan levollisesti:

-- Luulen, neiti.

Dagny nousi.

-- Ennenkuin lähden, sanoi Asbjörn Krag, tahtoisin mielelläni
huomauttaa, että asia voi milloin tahansa ja perin helposti kääntyä
sille kannalle, että ratsumestari Ryen pelastus riippuu yksinomaan
siitä, että te puhutte avoimesti. Ivar itse ei sano mitään, siitä
saatte olla vakuutettu. Suokaa minun vielä kysyä: milloin viimeksi
tapasitte Ivar Ryen?

-- Eilen kello puoli neljän tienoissa.

-- Ratsainko hän oli?

-- Ei, hän ei ollut ratsain. Enkä minäkään. Me puhelimme tienhaarassa
kartanon pohjoispuolella.

-- Sattumaltako tapasitte?

-- Emme. Olimme sopineet.

-- Mutta isännehän oli sellaista tapaamista vastaan?

-- Niin.

-- Oliko isänne kieltänyt teitä menemästä ulos?

-- Oli.

-- Niinpä siis ratsumestari Rye oli kirjoittanut isällenne tuon kirjeen
saadakseen tilaisuuden tavata teitä?

-- Ei tuota kirjettä, vastasi Dagny osoittaen salaperäistä kirjettä. --
Se oli toinen.

Asbjörn Krag nyökkäsi.

-- Kummallinen yhteensattumus, sanoi hän, että nuo molemmat kirjeet
tulivat samaan aikaan. En tahdo enää kauemmin pidättää teitä, hyvä
neiti, mutta ennenkuin lähden, tahdon sanoa teille, että jos
ratsumestari on tehnyt tuon väkivaltaisen teon...

Salapoliisi huomasi Dagnyn liikahtavan tahdottomasti.

-- Sanon nimenomaan _jos_, sillä itse puolestani olen vakuutettu siitä,
että hän _ei_ ole sitä tehnyt. Mutta _jos_ -- silloin hänen on täytynyt
ratsastaa kohtauksestanne suoraa päätä metsään ja siellä käydä everstin
kimppuun. Mistä te puhelitte keskenänne?

-- Sitä en voi teille sanoa. Eikä sillä ole asiaan nähden mitään
merkitystä.

-- Sovitteko myöhemmästä tapaamisesta?

-- Emme, vastasi Dagny hiljaa, sitä emme tehneet.

-- Te siis sanoitte hyvästit toisillenne?

-- Niin.

-- Silloin saatan kuvitella, että ystävämme on lähtenyt teidän luotanne
syvästi masentuneena, kenties aivan epätoivoisena. Ja sellaisessa
mielentilassa paras ja kylmäverisinkin ihminen voi...

-- Ei, älkää puhuko enää siitä, sanoi Dagny kauhistuen. -- Minä en
tiedä mitään enkä voi mitään sanoa.

-- Hyvä. Minä jätän teidät nyt. Mutta tulen takaisin, ja silloin joko
te olette päättänyt puhua -- tahi...

-- En ymmärrä mitä te tarkoitatte. Tahi...

-- Tahi puhun minä, sanoi salapoliisi ja lähti. -- -- --

Viittä minuuttia myöhemmin ratsumestari Rye näki salapoliisin tulevan
tyynesti kävellen everstin kartanosta. Hän kulki niittyjen poikki.

Ratsumestari odotti hänen tulevan suoraan sisälle, mutta salapoliisi
ohjasikin kulkunsa talliin.

Pehtori avasi hänelle oven.

Hän viipyi tallissa kauan.

Kun hän sitten tuli ulos, oli hän Ivar Ryen mielestä hirvittävän
totinen.

-- Onko sinulla ruokaa? kysyi hän astuessaan sisään. -- Minun on toden
totta nälkä.

-- Pöytä on kohta katettu.

Asbjörn Krag meni suoraan pesukaapille. Hänen käsistään näkyi, että hän
oli penkonut maata. Ratsumestari kysyi, kuuluiko mitä uutta.

-- Koko joukko uutta, vastasi salapoliisi.

-- Onko asia parantunut?

-- Pahentunut se on melkoisesti, rakas ystävä. Ellen niin lujasti ja
täydellisesti luottaisi sinuun, olisin nyt vakuutettu, että
rikoksentekijä olet sinä.

-- Mitä olet sitten löytänyt?

-- Vastaa ensin kysymykseeni. Sinähän läksit ratsastamaan kello puoli
neljä?

-- Niin.

-- Ja ratsastit "Eevalla"?

-- Niin.

-- Ja väität edelleenkin, ettet koko iltapäivänä ollut lähellä sitä
paikkaa, mistä eversti löydettiin?

-- Niin väitän.

-- Hyvä ystäväni, oletko huomannut, että "Eevalla" on rikkinäinen
kenkä?

-- En.

-- Vasemman etujalan kenkä on rikki.

-- Sitä en ensinkään tiennyt. Mutta mitä sillä on tekemistä asian
kanssa?

-- Kävin juuri tallissa, jatkoi Krag.

-- Näin sen. Mitä teit siellä?

-- Tutkin "Eevan" kavioita. Ja silloin sen huomasin.

-- En ymmärrä vieläkään...

-- Minä selitän. Eversti löydettiin muutamien puiden alta metsäniityn
laidasta. On tuskin luultavaa, että hänet oli sinne houkuteltu.
Todennäköisempää on, että hän oli _paennut_ sinne. Jäljetkin viittaavat
siihen. Eversti on juossut henkensä edestä. Joku ratsastaja on ajanut
häntä takaa.

Ja nyt tulee kummallisin.

Jäljistä näkyy selvästi, että hevosen vasemman etujalan kenkä on ollut
rikki. Aivan kuin "Eevan".

Ratsumestari peräytyi kauhistuneena.

-- Näet siis, jatkoi Krag tyynesti, että asia on huonontunut.



YHDEKSÄS LUKU.

Eräs tapaaminen.


Ratsumestari alkoi kävellä hermostuneesti ympäri huonetta.

-- Anna kun ajattelen, sanoi hän. -- Minä tunnen, että synkkiä pilviä
kerääntyy päälleni. Toistan vielä kerran, rakas ystävä, etten nähnyt
eilispäivänä eversti Holgeria, mutta kun todistuksia kasaantuu tällä
tavoin, alan epäillä omaa luotettavuuttani, omaa huomiokykyäni, omaa
järkeäni.

Krag otti jälleen esille salaperäisen näytelmän tapahtumapaikan
asemaluonnoksen ja sanoi:

-- Sinä myönnät itse, että puhelit Dagnyn, hänen tyttärensä kanssa
tienhaarassa kartanon pohjoispuolella, ja sanot varmasti sen
tapahtuneen puoli neljän tienoissa?

-- Niin.

Asbjörn Krag kirjoitti aikamäärän paperille.

-- Tässä asiassa, sanoi hän, jossa ratkaisu toiseen tai toiseen
suuntaan voi riippua minuuteista, on hyvä olla etukäteen selvillä
kaikista numeroista. -- Hän jatkoi:

-- Näyttää käyneen ilmi, että everstin päälle on hyökätty puoli neljän
tai neljän ajoissa, ehkä vähän myöhemmin tai aikaisemmin. Toisin
sanoen, jos joku tulee ja väittää, että sinä todennäköisesti ratsastit
Dagnyn luota suoraan metsään ja siellä tapasit everstin -- niin sitä et
tee tyhjäksi. Vastakohta ei ole todistettavissa.

-- Mutta eihän väitekään ole toteennäytettävissä, mutisi Ivar Rye.

Krag hypisteli lyijykynää käsissään. Hän katseli ystäväänsä tutkivasti.

-- On, sanoi hän.

-- Mitä tarkoitat?

-- Jos _minä_ tahtoisin, voisin milloin hyvänsä todistaa sen. Tai
ainakin esittää joukon seikkoja, jotka puhuvat sinua vastaan.

-- Selitä tarkemmin.

-- No niin. Palaan siis talliin ja hevoseesi. Kenkä on rikki.

-- Sen olet jo sanonut.

-- Maa paikan ympärillä osoittaa selvästi, että ratsastaja on ajanut
everstiä takaa. Itse olet kertonut, ettei näillä seuduin ole monta,
jotka ratsastavat.

-- Mikäli tiedän ei muita kuin eversti ja minä sekä Dagny.

-- Se jo on sangen epäilyttävää. Mutta on vielä epäilyttävämpää:
everstin vainooja on ratsastanut hevosella, jonka vasemman etujalan
kenkä on rikki.

Ratsumestari peitti kasvonsa käsillään.

-- Kun sinä tätä kaikkea kerrot, sanoi hän, täytynee asian olla niin.
Mutta minä en voi sitä käsittää. Se on täydellinen arvoitus. Ratsastin
Dagnyn luota suoraan kotiini.

-- Ja kun tätä seikkaa verrataan edellisiin, jatkoi Krag, ja koko sinun
esiintymiseesi, teidän välienne äkilliseen purkaantumiseen, everstille
kirjoittamaasi kirjeeseen y.m., on todistusketju itse asiassa valmis.
Niin, ystäväni, jos eversti nyt on kuollut, niin sinä olet murhaaja.

Ratsumestari syöksähti häntä kohden kasvot tuhkanharmaina. Mutta
Asbjörn Krag, joka oli aivan levollinen, pysäytti hänet.

-- Tarkoitan _juridisesti_, sanoi hän. -- Juridisesti sinä olet
murhaaja, et moraalisesti. Olen vakuutettu, ettet sinä ole sitä tehnyt,
vaan että olet täysin viaton, vaikka epäilysten kietoma, kun sarja
kummallisia, arvoituksellisia seikkoja todistaa sinua vastaan.
Tehtäväni käy vaikeaksi, eikä ole suinkaan sanottu, että voin ensi
kuulustelussa estää sinua joutumasta vangituksi.

-- Kunpa vain voisin ymmärtää, sanoi ratsumestari, kuka sen on tehnyt.
Eversti Holgerillahan oli pelkkiä ystäviä tällä paikkakunnalla. Ja
sellaisen teon täytyy olla verivihollisen työtä.

-- Ajattele tarkoin, vastasi Krag, niin ehkä pääset jäljille. Muistatko
muutosta, mikä yhtäkkiä tapahtui everstissä?

-- Muistan.

-- Alussa hänellä ei ollut mitään sinua vastaan, ja hän olisi
varmaankin mitä mieluimmin antanut sinulle tyttärensä vaimoksi. Mutta
sitten tapahtui yhtäkkiä käsittämätön käänne. Eversti, joka oli ennen
ollut vilkas, puhelias, tuttavallinen ja rakastettava, muuttui äkkiä
luoksepääsemättömäksi ja sulki ovensa. Kaikki viittasi siihen, että
häntä oli kohdannut suuri onnettomuus. Samalla sait tiedon, ettei
avioliitto sinun ja Dagnyn välillä voinut enää tulla kysymykseen, ja
kihlauksenne purettiin. Ei ole tapahtunut mitään, sanot sinä. Samaa
sanoo tyttö, ja niin on everstikin sanonut. Ei siis ole tapahtunut
mitään. Täytyy olla olemassa joku ihminen, joka on aikaansaanut
muutoksen, sama ihminen, joka on kyhännyt tuon kirjeen, jota tuomari
luuli sinun kirjoittamaksesi, sama ihminen, joka on tähdännyt
surmaniskun everstin päähän.

-- Niin, mutta kuka? puuskahti ratsumestari tulisesti. -- Kuka se
ihminen on?

-- Siitä meidän on nyt koetettava hankkia selko. Mutta toistaiseksi
saamme jättää asian sillensä. Kas -- tuolla on pöytä!

Ovet avautuivat, ja ratsumestarin vanha emännöitsijä pyysi herroja
astumaan ruokasaliin. Hän oli pannut parastaan vieraan tulon johdosta,
ja Asbjörn Krag söi hyvällä halulla.

Aterian kestäessä ei enää koskettu asiaan. Ratsumestari oli
harvapuheinen, ja Krag koetti hauskuttaa häntä kevyellä pakinalla.

Kun ystävykset nousivat pöydästä, sanoi Krag lähtevänsä ulos
hengittämään raikasta ilta-ilmaa. Ratsumestari seurasi häntä pihalle.

Muuan mies tervehti.

Se oli Ryen pehtori. Hän kääntyi salapoliisiin ja sanoi:

-- Nyt on kenkä kunnossa.

Ja viitaten metsän laitaan, missä piehtaroi muutamia hevosia, hän
jatkoi:

-- Tuo tuolla on "Eeva". Nyt se on saanut uuden kengän. Mutta jopa oli
hittoa, että herra sen tiesi.

-- Minä tiedän enemmän kuin monet aavistavat, sanoi salapoliisi
nyökäten molemmille miehille ja lähti kävelemään tietä pitkin. Hän
asteli hitaasti ja hyräillen, niin kauan kuin ratsumestari ja pehtori
saattoivat nähdä hänet seisoessaan pihalla varjostaen kädellä
silmiänsä. Mutta päästyään heidän näkyvistään hän lisäsi heti vauhtia.

Hän oli taas poikennut Holteen johtavalle tielle ja kulki sinnepäin,
missä rikos oli tapahtunut.

Alkoi hämärtää. Puut hautautuivat mahtaviin, tummiin varjoihin.

Kun hän oli saapunut niin lähelle, että saattoi eroittaa niityn, näytti
hänestä, kuin jokin elävä olento -- kookas mies -- olisi seisonut
kumartuneena sen paikan yli, mistä eversti oli löydetty.

Mutta kun hän tuli lähemmäksi, katosi haamu.

Yhtäkkiä hän seisahtui tien mutkassa.

Joku nainen tuli häntä vastaan.

Se oli Dagny.

Krag tervehti. Dagny nyökkäsi.

Hän aikoi mennä ohi, mutta näytti epäröivän.

Asbjörn Kragin tuli häntä sääli. Hän näytti niin surulliselta ja oli
hyvin kalpea.

-- Onpa kummallista, että osuimme taas yhteen, sanoi Krag.

-- Se ei ollut tarkoitukseni. Luulin teidän olevan hänen luonaan --
ratsumestari Ryen luona.

-- Tulen juuri sieltä. Saanko kysyä, mistä te tulette?

-- Olen ollut hiukan kävelemässä. Asbjörn Krag katseli häntä
tutkivasti.

-- Pidättekö todellakin kävelystä tällaiseen aikaan? Sanon "tällaiseen
aikaan", koska voitte nykyään niin suuressa määrässä joutua kiusallisen
huomion esineeksi.

-- En. Ei se mitään huvia olekaan.

-- Sitten teillä on ollut jokin määrätty asia?

-- Niin on.

-- Kävittekö tapaamassa vihollista vai ystävää?

Neiti Holger viivytteli vastausta. Näkyi selvään, että hän taisteli
itseänsä vastaan.

Vihdoin hän sai sanotuksi:

-- Toivoin, etten olisi tavannut ketään. Mutta kun nyt kuitenkin
kohtasin teidät, on minulla eräs pyyntö teille tehtävänä.

-- Antakaa kuulua.

-- Luvatkaa olla kertomatta Ryelle, että tapasitte minut.

-- Sen lupaan. Enkö voi tehdä mitään muuta teidän hyväksenne?

-- Ette, vastasi Dagny ja aikoi jatkaa matkaansa kotiin päin.

-- Sitten sanon teille, sanoi Krag, -- että jos lähipäivinä tunnette
suuren vaaran uhkaavan, niin lähettäkää minulle sana.

Dagny ei vastannut. Hän vain nyökkäsi. Mutta kappaleen matkaa
kuljettuaan hän kääntyi katsomaan, seurasiko Krag häntä.



KYMMENES LUKU.

Huuto.


Salapoliisi seisoi katsellen nuoren naisen jälkeen, kunnes hän katosi
tien käänteeseen.

Sitten hän pudisti päätänsä ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan.

Tämä odottamaton tapaaminen oli yhtäkkiä täyttänyt hänen mielensä
ajatuksilla. Ja jokin aavistus sanoi hänelle, ettei itse näytelmä ollut
vielä päättynyt, vaan että yhä vielä, joka tunti, tapahtui jotakin.

Mikä oli saanut nuoren neidin lähtemään liikkeelle näin iltamyöhällä?
Hän tuli ilmeisesti niityltä, mistä hänen isänsä oli löydetty. Miten
oli selitettävissä tuo salaperäisyys, mihin hän verhoutui? Salapoliisi
alkoi uskoa, ettei ollut päässyt vielä lähellekään asian ydintä.
Kenties oli kohta edessä uusi ja suurempi arvoitus. Hän ei ollut
tyytyväinen ystäväänsäkään, ratsumestariin, vaan hänestä tuntui, että
tämä salasi häneltä jotakin. Ja muistellessaan nuoren neidin
itkettyneitä kasvoja hän alkoi aavistaa, että jotakin kauheaa oli
tapahtumaisillaan tai jo tapahtunut.

Hän kulki edelleen niitylle päin. Hämärä oli käynyt yhä tiheämmäksi, ja
kaste laskeutui maahan. Ääriviivat häipyivät näkymättömiin, puut olivat
kuin suuria varjoja. Yhtäkkiä hän jäi seisomaan polvittelevalle
niittypolulle.

Hän ei ollut yksin tässä kamalassa paikassa! Tuolla matalien puiden
alla, samassa paikassa, mistä eversti oli löydetty puolikuolleena,
liikkui joku varjo. Se oli ihminen, mies.

Näytti siltä, kuin tuo olento olisi pyrkinyt pakoon. Hän liikkui
poispäin puiden alla. Hän oli siis huomannut Asbjörn Kragin.

Salapoliisi meni nopeasti lähemmäksi. Nyt oli miehellä vain kaksi tietä
avoinna. Joko juosta kaikin voimin mäkeä alas ja siten ilmaista
olleensa pimeyden töissä tahi mennä Asbjörn Kragia vastaan. Mies
valitsi jälkimäisen tien. Hän meni salapoliisia vastaan.

Ja kun hän astui pimennosta esiin, tunsi Asbjörn Krag hänet.

Hän oli tuo koulunopettajan näköinen mies, jonka Krag oli pannut
merkille jo ensi kertaa paikalla käydessään. Mies tervehti, ja Krag
vastasi tervehdykseen.

-- Kummallista, että tapaamme toisemme täällä, änkytti koulunopettaja.

-- Ja tällaiseen aikaan, vastasi Krag.

-- Olemme ehkä samalla asialla.

-- Kuka te olette?

Koulumestarinaamainen mies nosti hattuaan.

-- Asianajaja Boman, vastasi hän.

-- Kristianiasta? kysyi Krag.

-- En, lähimmästä kaupungista.

-- Niinkö. Ja olette täällä tapahtuman johdosta. Onko aikomuksenne
ruveta ratsumestari Ryen asianajajaksi?

-- Ei, vastasi asianajaja vastahakoisesti. -- Ja kahdesta syystä.
Ensinnäkin en ole täällä tapahtuman johdosta, ja toiseksi en ottaisi
puolustaakseni ratsumestari Ryen asiaa.

-- Miksi ette?

-- Siksi ettei niin huonoa asiaa käy puolustaminen.

Asbjörn Krag vihelsi lystikkäästi.

-- Hoo, vai sillä lailla. Te siis kuulutte niihin moniin, joilla on
ratsumestarista ennakolta valmis mielipide. Eikö teidän mielestänne
hänen asemansa ole tarpeeksi tukala muutenkin, ilman teidän aiheetonta
asiaan-puuttumistanne?

-- Minulla on aina ollut valpas oikeudentunto, vastasi
asianajaja. -- Ja minusta tuntuu nyt, että on jouduttu sangen kauas
oikeudenmukaisuudesta, sitten kun on saatu tänne tuo kuuluisa
salapoliisi.

Asbjörn Krag ei ollut millänsäkään miehen julkeasta viittauksesta.

-- Minä ymmärrän, sanoi hän. -- Te luulette, että ratsumestari on
syyllinen. Myönnän teidän olevan oikeassa sikäli, että monet seikat
puhuvat häntä vastaan. Mutta tässä murhenäytelmässä on paljon useampia
ja suurempia salaisuuksia, kuin mitä me voimme nähdä.

Asianajaja katseli salapoliisia silmät viirullaan.

-- Ja sitten on myös paljon sellaista, joka nähdään, mutta josta ei
hiiskuta, sanoi hän.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Minäkin olen tutkinut maata täällä niityllä, sanoi hän.

-- Vai niin.

-- Ja löytänyt hevosen jälkiä.

-- Ratsumestarin hevosen?

-- Niin.

-- Eihän kukaan voi kieltää häntä ratsastamasta minne häntä haluttaa.

Asianajaja viittasi metsikköön päin, mistä eversti oli löydetty.

-- Mutta hevosenjäljet vievät tuonne, sanoi hän. -- Ne näkyvät selvästi
savessa.

-- Mistä te niin varmaan tiedätte, että ne ovat hänen hevosensa jälkiä?

-- Sen sain tietää aivan samalla tavalla kuin tekin, vastasi asianajaja
vilkuttaen silmiään. -- Teidän tulee esiintyä varovaisemmin, jos
mielitte onnistua peittämään todistusaiheet, jotka puhuvat ystäväänne
vastaan. Puoli tuntia sen jälkeen kuin te olitte käynyt tallissa
hevosen kavioita tarkastamassa, sain minä vihiä siitä, ja niin oli asia
selvä.

-- Toisin sanoen, virkkoi salapoliisi hieman ärtyneenä, --
ratsumestarin ympärillä on joka taholla ilkeämielisiä urkkijoita.

-- Niin, varokoon hän itseään. Hän alkaa nyt takertua kiinni. Ja
huomenna hänen luullakseni täytyy antautua, kun minä pyydän päästä
todistamaan.

Asbjörn Krag tarttui asianajajan takinpieleen.

-- Nyt minä sanon teille erään asian, sanoi hän. -- Minusta on
samantekevää mitä te huomenna esitätte oikeudessa. Mutta olen nyt kerta
kaikkiaan vakuutettu siitä, ettei ratsumestarilla ole mitään tekemistä
murhayrityksen kanssa. Ja edelleen olen varma, että täällä on
henkilöitä, jotka pahassa tarkoituksessa punovat juonia häntä vastaan.
Ensimäinen tehtäväni on nyt repiä rikki heidän verkkonsa. Ja samalla
tulen tietämään, mikä osa teillä on tässä näytelmässä. Hyvää yötä,
herra. Jatkakaa tutkimuksianne.

Asbjörn Krag jätti hänet muitta mutkitta, ja asianajaja jäi hetkeksi
seisomaan tien oheen. Sitten hän jatkoi matkaansa kävellen
ratsumestarin taloon päin. Asbjörn Krag meni niittyjen poikki, tuli
hakaan ja sieltä hetken kuluttua kauppiaan suuren talon edustalle. Sen
ikkunoista näkyi valoa.

Krag kysyi kauppiasta ja pääsi heti hänen puheilleen. Hän huomasi jo
ensi silmäyksellä jonkinlaista epäileväisyyttä. Kauppias puhui
häilyvin, epävarmoin lausein ja koki vältellä asiaa. Salapoliisi oli
pian huomannut, että paikkakunnalla oltiin jo vihamielisiä hänelle,
koska luultiin hänen pitävän syyllisen puolta, joka täkäläisten
ihmisten silmissä ei voinut olla kukaan muu kuin ratsumestari. Ja hän
tunsi selvään, kuinka suuresti sellainen yleinen mielipide kykeni
vahingoittamaan tärkeätä asiaa. Hänellä ei totisesti ollut paljon
toiveita seurustelusta paikkakunnan väestön kanssa, jonka parissa hän
nyt aikoi jatkaa tutkimuksiaan.

Mutta sattuma, joka monesti ennen oli niin ihmeellisellä tavalla tullut
Asbjörn Kragille avuksi, ei nytkään jättänyt häntä pulaan.

Hän istui juttelemassa kauppiaan kanssa tämän kamarissa. Pöydällä oli
hajallaan papereita mustepullon ympärillä, niiden joukossa eräs
keskeneräinen kirje. Tämä kirje herätti Asbjörn Kragin huomiota, ja kun
hän tarkemmin katsoi käsialaa, ällistyi hän niin, että tuskin sai
salatuksi mielenliikutuksensa.

Tuo kirje hänen täytyi saada haltuunsa. Ja mieluimmin kauppiaan
tietämättä.

Krag lakkasi siis kyselemästä kauppiaalta ihmisistä ja oloista ja alkoi
sen sijaan katsella seinillä olevia valokuvia. Kauan ei kestänyt,
ennenkuin kirje oli hänen taskussaan.

Kauppias ei ollut huomannut mitään. Krag lähti kotia. Ulkona oli jo
sangen pimeä. Hän otti kuitenkin kirjeen taskustaan nähdäkseen mitä se
sisälsi. Se oli tavallinen asiakirje, eikä siinä ollut vielä
allekirjoitusta. Se koski joitakin metsäkauppoja.

Mutta sisällyksestä näkyi selvään, kuka sen oli kirjoittanut. Muuten ei
kirje itsessään kiinnittänyt Kragin mieltä. Käsiala vain oli herättänyt
hänen huomiotansa, ja keksintö sai hänet vapisemaan ilosta. Nyt hän
näki ensimäisen valonpilkahduksen tässä salaperäisyyden pimeydessä.

Kotimatkalla metsäniityn poikki mennessään hän kuuli tuskaisen huudon
siltä taholta, missä ratsumestarin talo oli.

Hetkeäkään epäröimättä hän lähti juoksemaan sinnepäin.



YHDESTOISTA LUKU.

Syyllinen.


Asbjörn Krag pysähtyi ja kuunteli pimeydessä, kuuluisiko huutoa
toistamiseen.

Se oli tuntunut hänestä ihmisen ääneltä, vaarassa olevan ihmisen
avunhuudolta, hätähuudolta, joka kävi luihin ja ytimiin.

Huuto oli kuulunut metsikön toiselta puolen, ratsumestarin talon
viereiseltä niityltä.

Asbjörn Krag seisoi kauan hiljaa ja kuulosti. Hän odotti monta
minuuttia, mutta kun ei mikään enää häirinnyt syvää hiljaisuutta,
jatkoi hän päättävästi kulkuansa samaan suuntaan. Hän joudutti
askeliaan. Epämiellyttävä aavistus sanoi hänelle, että ratsumestarin
talon läheisyydessä oli tapahtunut jotakin.

Hän odotti koko talon olevan kuohuksissa, kun saapui perille, mutta
näkikin siellä olevan hiljaista ja tulien tuikkivan rauhallisesti
ikkunoista.

Hän tapasi pihalla pehtorin ja meni hänen luokseen.

-- Onko täällä tapahtunut jotakin? kysyi hän.

-- Tapahtunutko? vastasi pehtori, joka ei käsittänyt kysymystä.

-- Ollessani tiellä tänne tulossa, selitti Asbjörn Krag, kuulin jonkun
huutavan. Se kuului täältäpäin.

-- Huutavan! Ei täällä tietääkseni kukaan ole huutanut.

Pehtori katseli salapoliisia epäluuloisesti. Hän oli harteva ja
itsetietoinen maamies, joka nähtävästi alkoi kummastella asiain menoa,
kun salapoliisikin oli saatu tänne muuten niin rauhalliselle seudulle.
Asbjörn Krag viittasi metsänreunaan, joka oli jonkun sadan metrin
päässä talosta.

-- Tuolta se kuului, sanoi hän. -- Ikäänkuin metsän sisästä.

Pehtori nauroi.

-- Oho, sanoi hän, silloin se oli joku hevosista. Ne hirnuvat usein
näin iltasella, kun tulee pimeä.

Hän viittasi niitylle, missä liikuskeli harmaita varjoja. Hevoset
olivat siellä laitumella.

-- Se hullu "Eeva" siellä kai on hirnunut, jatkoi hän.

Hevonen! Asbjörn Krag seisoi vaiti hetkisen. Hänen aivonsa tekivät
työtä.

-- Onko herra Ryen ratsuhevonen kovin hurja? kysyi hän.

-- Sillä on omat aikansa, vastasi pehtori. -- Toisinaan se ihan
villiintyy. Minä en ymmärrä sitä hevosta ensinkään.

Asbjörn Krag lopetti äkkiä:

-- Niin, no sitten se oli joku hevosista.

Hän nyökkäsi pehtorille ja meni. Muutaman askelen päässä hän pysähtyi,
kääntyi ja kysyi:

-- Joko ratsumestari on levolla?

-- En luule. Hän oli äskettäin ulkona kävelemässä.

-- Niinkö, missä hän kävi?

-- Sitä en tiedä.

-- Hyvää yötä, sanoi Asbjörn Krag ja meni sisään.

Hevonen... Kragin täytyi hymyillä itsekseen. Hänkö ei muka eroittaisi
ihmisen hätähuutoa villin hevosen hirnunnasta! Mutta jääköön pehtori
omaan uskoonsa.

Ratsumestari istui kamiinin edessä lämmitellen. Pitkä piippu oli
veltosti suussa. Hän torkkui, mutta heräsi salapoliisin askelten
äänestä. Krag käveli tahallaan niin raskaasti, että herätti hänet.
Ratsumestari kavahti pystyyn ja tuijotti tulijaan unenpöpperössä.

Ikäänkuin anteeksipyytäen hän sanoi:

-- En ole nukkunut pariin vuorokauteen.

Asbjörn Krag istui hänen viereensä, ja hänen äänensä sai hellän
soinnun.

-- Ystävä parka!

Ratsumestari puristi huulensa yhteen.

-- En ole koskaan vedonnut sääliväisyyteen, sanoi hän hiljaa, enkä tee
sitä nytkään.

Asbjörn Krag istui hetken ääneti. Sitten hän sanoi:

-- Huomenna on kuulustelu. Katson todennäköiseksi, että oikeus määrää
sinut vangittavaksi. Sinä näyt ottavan asian tyynesti.

-- Tapahtukoon mitä hyvänsä, vastasi ratsumestari järkähtämättömän
levollisesti, -- minä en kadota tasapainoani.

Asbjörn Krag jatkoi:

-- Palaan yhä uudelleen kysymykseen, jonka olen jo monta kertaa
esittänyt: etkö voi sanoa, onko täällä ketään, jolla on paha mielessä
sinua vastaan?

Ratsumestari pudisti päätänsä.

-- Minä arvelen, sanoi hän, että useimmilla täkäläisillä ihmisillä on
paha mielessä minua vastaan. Mutta en voi mainita ketään erityisesti.
Minähän en tunne ketään.

-- Mutta jos minä nyt mainitsen erään nimen?

-- Sano pois!

-- Asianajaja Boman?

-- Asianajaja Boman!

Ratsumestari pudisti taas päätänsä. Nimi ei näyttänyt herättävän
hänessä mitään mielenkiintoa.

-- Tarkoitatko häntä, joka on asunut jonkun aikaa kauppiaan luona,
häntä, joka on näöltään kuin koulunopettaja?

-- Häntä juuri.

-- Hän on kai täällä metsiä ostelemassa. Luullakseni hän keinottelee
jonkun kristianialaisen yhtiön asiamiehenä. Muuta en miehestä tiedä.
Mutta huomasin tänään tutkinnassa, että hän osoitti silmäänpistävää
asianharrastusta. Hän nuuski maata kuin koira. Mutta, hyvä ystävä, minä
olen lakannut ihmettelemästä syrjäisten henkilöiden uteliaisuutta ja
ilkeyttä.

-- Tiedätkö onko hän missään tekemisissä vanhan everstin kanssa?

-- Muistaakseni ukko kerran mainitsi hänen nimensä. Siitä minä kai
alunpitäen tulinkin tietämään, että mies oleskeli tällä paikkakunnalla.
Ukko Holgerilla oli kyllä joskus ollut jotakin tekemistä
hänen kanssaan, ja minusta tuntui, että hän mainitsi nimen
ylenkatseellisesti.

Asbjörn Krag luki uudestaan kauppiaan pöydältä löytämänsä keskeneräisen
kirjeen. Sitten hän ojensi sen ratsumestarille.

-- Tunnetko käsialan? kysyi hän.

Ratsumestari vilkaisi paperiin.

-- En.

-- Se on samaisen asianajaja Bomanin kirjoitusta.

Ratsumestari luki mielenkiinnolla niin pitkälle kuin kirjettä riitti.
Lopetettuaan hän sanoi kummastellen:

-- Mutta eihän tässä kirjeessä ole mitään!

Krag nyökkäsi.

-- Se koskee jotakin metsäkauppaa. Mutta sillä on joka tapauksessa
merkitystä sinun asiaasi nähden.

-- Sitä en voi käsittää. Eihän siitä tässä mainita sanaakaan.

-- Mutta sillä on kuitenkin merkitystä, sanon minä. Sen on kirjoittanut
henkilö, jolla on paha mielessä sinua vastaan.

-- Todellakin?

-- Mies, joka nuuski maata kuin koira, niinkuin sinä sanot.

-- No, entä sitten?

-- Hänkin on saanut tietää hevosenkenkäjutun. Hän tulee
oikeuskuulusteluun huomenna.

-- Tulkoon.

-- Siellä hän esittää tutkimustensa tulokset. Ne ovat samat kuin minun.
Ne näyttävät todistavan, että sinä olit ratsastamassa niityllä samaan
aikaan kuin Holgerin päälle hyökättiin.

Ratsumestari kohautti olkapäitään.

-- Siitä tulee siis vangitseminen, kuten sanot.

-- Aivan varmaan.

-- No hyvä, minä valmistaudun siltä varalta.

-- Sinä?

-- Niin, ja toivon, ettet silti hylkää minua. Uskothan vielä, että olen
viaton?

Asbjörn Krag nousi. Omituinen hymy väreili hänen huulillaan.

-- Hyvä ystävä, sanoi hän, eihän ole kysymystäkään sinun
vangitsemisestasi.

Ratsumestari Rye kavahti pystyyn.

Molemmat miehet seisoivat pitkän aikaa katsellen toisiaan ja
virkkamatta sanaakaan. Toinen oli tyyni, leikkivä hymy huulilla;
Asbjörn Krag tunsi itsensä jälleen vahvaksi ja järkensä kirkkaaksi.
Toinen, ratsumestari, seisoi kalpeana ja hämmentyneenä.

-- Mitä tarkoitat? änkytti hän. -- Kenet sitten vangitaan, jollei
minua?

-- Syyllinen, vastasi Asbjörn Krag.



KAHDESTOISTA LUKU.

Tuleeko hän?


Seuraavana aamupäivänä täsmälleen kello kymmenen oli oikeudenistunto
alkava nimismiehen talossa. Paljon uteliasta väkeä oli kokoontunut
paikalle. Oli synkkä päivä, harmaa ja sateinen. Taivas riippui matalana
ja kylmänä maan yläpuolella, ja raskaat tuulenpuuskat puhalsivat pitkin
teitä.

Jo yhdeksän tienoissa oli ihmisiä alkanut näkyä pihalla. Toiset olivat
tulleet todistamaan, toiset pelkästä uteliaisuudesta. Seisoksittiin
nurkissa vaiteliaina. Oli kuin asiaan liittyvä kauhuntunnelma olisi
hillinnyt luontaista suulautta. Mutta niistä harvoista sanoista, jotka
pääsivät mutisevilta huulilta, ja noista synkistä katseista, jotka
suuntautuivat sinnepäin, mistä ratsumestari Ryen piti tulla, huomasi
selvästi mitä mielissä liikkui.

Oli tullut pari pääkaupungin sanomalehtimiestäkin. He kulkivat ympäri
puhutellen talonpoikia. Paljon he eivät saaneet tietoonsa, sillä
talonpojat ovat yleensä harvasanaisia tällaisissa asioissa. Mutta niin
paljon he kuitenkin kuulivat, että saattoivat muitta mutkitta
kirjoittaa mustiin kirjoihinsa:

    'Tämänpäiväisen kuulustelun odotetaan tuovan valoa asiaan.
    Se on peräti arvoituksellinen juttu, jossa punaisena lankana
    on rakkaustarina. Tällä hetkellä näyttävät todistusaiheet
    peloittavan lukuisina vahvistavan ratsumestari Ryen syyllisyyden.
    Hänen asemansa on huonontunut sen johdosta, että hän on
    ilmeisesti salannut ja vääristellyt asioita.

    Niinpä hän kieltäytyy ilmoittamasta, mikä tarkoitus oli hänen
    ratsastusmatkallaan k:lo 3-1/2 4 sinä päivänä, jolloin asia
    tapahtui. Edelleen hän kieltää ratsastaneensa metsäniityn poikki
    tuona päivänä, vaikka hevosen jäljet kulkevat juuri sitä tietä.

    Se henkilö, joka on tuonut päivänvaloon tämän tärkeän ja miltei
    ratkaisevan hevosenjälkiseikan, on paikkakunnalla tunnettu
    asianajaja Boman. Hän on näyttänyt omaavansa todellista
    salapoliisikykyä ja osoittanut asiassa kiitettävää tarmoa.

    Asian käsittelyä johtaa nuori virkaatekevä tuomari, vakinaisen
    ollessa sairaana. Paikkakuntalaiset tuntuvat kummastelevan
    sitä seikkaa, että tuomari aina on sairaana, milloin joku
    pulmallisempi asia on kysymyksessä. Ei tietysti voi odottaa
    nuorelta viransijaiselta, joka on vasta 25-vuotias, että hänellä
    olisi riittävästi kokemusta ohjatakseen varmalla kädellä
    asian kulkua. Hän menettelee ehdottomasti moitittavasti, jos
    osoittautuu todeksi ihmisten puhe, että hän eilisessä istunnossa
    mukautui noudattamaan erään kristianialaisen yksityissalapoliisin
    neuvoja. Tämä tuntuu sitä kummallisemmalta, kun puheenaoleva
    salapoliisi -- jonka nimeä ei vielä tiedetä ja joka ei vielä
    k:lo 1/2 10 ollut saapunut oikeuspaikalle -- on epäluulonalaisen
    ratsumestarin hyvä ystävä ja asuu hänen luonaan.

    Ehkei olisi haitaksi, vaikka kaupunginviskaalikin, joka
    todennäköisesti kuitenkin joutuu tekemisiin tämän salaperäisen
    asian kanssa, olisi näissä tutkinnoissa läsnä.'

Tämä kirjoitettiin ennen käsittelyn alkamista ja lähetettiin heti
puhelimitse lehden toimitukseen latojalle annettavaksi.

Kun reportterit palasivat pieneltä puhelinasemalta, huomasivat he
ihmisten käytöksestä, että jotakin oli tekeillä. Kaikki seisoivat
hiljaa ja tuijottivat tielle päin.

-- Hän tulee, kuului kuiske.

-- Kuka tulee?

-- Ratsumestari.

Kolme herraa tuli tietä pitkin kävellen hitaasti ja puhellen keskenään.

-- Keskimäinen on ratsumestari, sanoi joku.

-- Entä toiset?

-- Salapoliisi ja tuomari.

Sanomalehtimiehet rupesivat yhdessä tuumimaan. Olihan sangen
merkillistä, että oikeuden puheenjohtaja, rikoksesta epäilty ja joku
syrjäinen kolmas henkilö noin vain seurustelivat julkisesti kaikkien
nähden.

Kun tulijat saapuivat pihalle, kysyi tuomari asianajaja Bomania.
Hänellä oli paperi kädessään. Kauppias astui esiin ja ilmoitti, että
asianajaja Boman saattoi tulla millä hetkellä hyvänsä.

-- Aion nimittäin kuulustella häntä ensimäisenä todistajana, sanoi
nuori virkaatekevä tuomari. -- Hän on kirjoittanut minulle.

Tuomari mutisi jotakin lukien paperista:

"... asiaa koskevia hyvin tärkeitä tiedonantoja..."

-- No niin, mies tulee kyllä, koska on luvannut.

Hän katsoi kelloaan.

-- Aikaa on vielä neljännestunti kuulustelun alkamiseen.

Asbjörn Krag, joka oli tähän asti seisonut ratsumestarin vieressä,
astui nyt esiin. Hän oli tarkastellut kauppiasta ja huomannut hänen
kasvoissaan jotakin levottomuuden tapaista.

-- Hyvää päivää, sanoi Krag. -- Vieläkö tunnette minua?

Kauppias tunsi.

-- Tiedättekö missä asianajaja oleksii?... Ettekö?... Minä luulin
teidän tulleen yhdessä tänne?

Kauppias katsoi ilmaan.

-- Ei, emme tulleet, sanoi hän.

Salapoliisissa heräsi äkillinen epäluulo.

-- Milloin puhuitte hänen kanssaan viimeksi?

-- Ei siitä ole pitkä aika.

-- Milloin?

Asbjörn Krag lausui kysymyksensä äänellä, joka vaati vastausta.

-- En ole nähnyt häntä sitten eilis-illan, sanoi kauppias epävarmasti.

Tuomari kävi uteliaaksi. Hän tuli heidän luokseen.

-- Asianajaja Boman asuu teillä, eikö niin?

-- Asuu kyllä, ja asuu muuten aina, kun käy täälläpäin.

-- Mutta eikö ole kummallista, ettette ole nähnyt häntä sitten eilisen?

-- Oo, hänellä on niin paljon juoksuja, metsänmyyjiä ja sen semmoista.
On mahdollista, että hän on ollut jonkun luona, jolta ostaa metsiä, ja
jäänyt sinne yöksi.

-- Puhuiko hän lähtiessään mistään sellaisesta?

-- Ei puhunut.

-- Milloin hän lähti?

-- Puoli kahdeksan tienoissa eilen illalla.

Asbjörn Krag laski: kello kahdeksalta hän oli itse tavannut
asianajajan, joka ei silloin näyttänyt olevan ensinkään
lähtöhankkeissa. Ja sitäpaitsi hän oli kirjoittanut tuomarille kirjeen
ja luvannut tulla täsmälleen kello yhdeksän antamaan tärkeän
todistuksensa, toisin sanoen esittämään mitä seikkoja oli saanut
kootuksi ratsumestaria vastaan.

-- Odotitteko häntä kotiin eilen illalla? kysyi Krag.

-- Odotin kyllä, mitenkäs muuten. Hän oli puhunut joistakin kirjeistä,
jotka piti lähettää, mutta lähettämättä ne sitten kuitenkin jäivät.

Krag ja tuomari vaihtoivat katseen.

-- Niin, sanoi tuomari, me vain kyselimme saadaksemme tietää, oliko
hänelle mahdollisesti tapahtunut jotakin.

Silloin kauppias tuli yhtäkkiä puheliaammaksi.

-- Sitä en usko, sanoi hän, sillä Bomanilla oli revolveri mukanaan.

Asbjörn Krag kohautti olkapäitään. Hän huomasi molemmat
sanomalehtimiehet. Hän tervehti.

-- Täällä jo! sanoi hän. -- Herrat ovat aikaisin liikkeellä.

Tässä kohden huomautettakoon, että Asbjörn Krag oli henkilökohtaisesti
sangen vähän tunnettu. Hän esiintyi mieluimmin valepuvussa, milloin oli
pakoitettu näyttäytymään julkisuudessa. Muuten häntä harvoin näki. Ei
siis ollut ihme, etteivät sanomalehtimiehet tunteneet häntä. Mutta he
tahtoivat tietää kuka hän oli ja esittelivät senvuoksi itsensä.

-- Ette luultavasti tiedä minun nimeäni, vastasi Krag. -- Minä en ole
mikään poliisilaitoksen urkkija, vaan aivan yksityinen ja olen
puuttunut tähän juttuun pelkästä asianharrastuksesta, mutta etenkin
auttaakseni vanhaa ystävääni, ratsumestaria. Nimeni on Asbjörn Krag. --
Minne nyt, hyvät herrat?

Sillä hän oli tuskin sanonut nimensä, ennenkuin molemmat herrat tekivät
täyskäännöksen ja riensivät tulista kyytiä puhelinasemalle päin.
Tilanne oli tuokiossa muuttunut. Oli tarvis täydentää aikaisemmin
lähetetyt kertomukset uutisella, että Asbjörn Krag, tuo ihmeellinen
yksityissalapoliisi, ohjasi koko asiaa. Krag hymyili. Hän tiesi mistä
oli kysymys, mutta hän ei ollut tahtonut salata itseään. Tuomari katsoi
kelloaan. Se oli kohta kymmenen.

Kaikki tähystivät tielle päin nähdäkseen, saapuisiko päätodistaja viime
tingassa.



KOLMASTOISTA LUKU.

Kuulustelu.


Mutta kellon lyödessä kymmenen ei kukaan ollut vielä nähnyt
asianajajaa. Sanomalehtimiehet sitävastoin tulivat juoksujalkaa
takaisin ja tahtoivat nyt väkisinkin haastatella Asbjörn Kragia asian
johdosta.

Hän selitti heille mielipiteensä muutamin sanoin.

-- Asia näyttää minusta sangen hämärältä, sanoi hän, eikä kuulustelu
enemmän kuin eri tahoilla tehdyt tutkimuksetkaan ole tuonut mitään
valoa pimeyteen.

Se vain tiedetään, että vanhalla eversti Holgerilla on vihamies, joka
on yrittänyt ottaa hänet hengiltä.

Isku, joka on kaatanut hänet, on sattunut rajulla voimalla -- niin
ankarasti, että ehdottomasti on kysymyksessä murhayritys.

Tätä nykyä lienee everstin tila, lääkärien lausunnon mukaan, kuitenkin
vaaraton, mutta voi kulua monta päivää, ennenkuin hän tulee tajuunsa.
Sitä ennen on syyllisellä aikaa paeta, ja siksi on nyt pakko koettaa
saada pahantekijä kiinni, niin hyvin kuin se everstin avutta käy
päinsä.

Ne todistusaiheet, joita on olemassa, jatkoi Asbjörn Krag reportterien
kirjoittaessa, eivät mielestäni ole niin sitovia, että tekisivät
vangitsemisen oikeutetuksi.

Täkäläiset ihmiset ovat saaneet sen käsityksen, että tuo herra tuolla
on joutunut kuulustelussa ja tutkinnassa perin epäilyttävään valoon.
Koska hänen nimensä on jo esiintynyt sanomalehdissäkin, en epäile
mainita sitä. Hän on ratsumestari Rye. On kyllä totta, hyvät herrat,
että on löydettävissä asioita, jotka puhuvat häntä vastaan. Ja hyvällä
tahdolla voi niitä pitää ratkaisevinakin. Voin vakuuttaa teille, että
sellainen hyvä tahto on tällä paikkakunnalla yleinen. Toiselta puolen
on meidän kuitenkin otettava huomioon eräitä tärkeitä seikkoja, jotka
osittain vastustavat näitä todistusaiheita, osittain suorastaan
kumoavat ne, mitä ratsumestariin tulee. Minä olen tosin hänen
ystävänsä, me kaksi tunnemme toisemme lapsuudesta asti, mutta en nyt
puhu ystävänä, vaan poliisimiehenä. Jos todella näyttäytyy, että Rye on
syyllinen, niin silloin ei asia ole autettavissa. Mutta rakas tehtäväni
on todistaa hänen viattomuutensa. _Minä uskon, että hän on syytön_. En
aio kuitenkaan tyytyä vain siihen, että todistan hänen viattomuutensa.
Tahdon myös löytää todellisen syyllisen. Ennen en aio levätä.

-- Epäilettekö ketään? kysyi toinen sanomalehtimies tiedonhaluisesti.

Krag vastasi empimättä:

-- En ketään.

Mutta samalla hän hymyili salaperäisesti, ikäänkuin olisi kuitenkin
tietänyt enemmän kuin tahtoi ilmaista, ja sanomalehtimiesten kynät
liikkuivat epäröivästi paperilla.

-- Mutta jotta saisitte jonkinlaisen käsityksen asiasta, jatkoi
salapoliisi, kerron teille seuraavaa:

Everstin tarkoitus ei ensinkään ollut mennä ulos tuona iltapäivänä.
Mutta sitten hän sai kirjeen, jossa häntä pyydettiin välttämättömästi
saapumaan määrättynä aikana määrätylle paikalle.

-- Kirje oli tietysti syyllisen kirjoittama, keskeyttivät
sanomalehtimiehet innokkaasti.

Asbjörn Krag tekeytyi salaperäisen näköiseksi.

-- Ratsumestari oli kirjoittanut sellaisen kirjeen, sanoi hän.

-- Mutta sehän on kauhea todistusaihe!

-- Saamme nähdä. Tuon kirjeen ympärillä tulee tämänpäiväinen kuulustelu
liikkumaan. Oletan, ettei mikään estä herroja olemasta läsnä. Mutta
saatte valmistautua siihen, että asia muodostuu senlaatuiseksi, että
eräistä syistä on pakko jatkaa kuulustelua suljettujen ovien takana.

Asbjörn Krag vihasi muuten kaikkea toimenpiteittensä julkituomista.
Mutta tällä kertaa hän menetteli vastoin sääntöänsä. Ja syy? Tarvitsiko
hän yleistä mielipidettä avukseen? Uskoiko hän, että ulkoapäin tuleva
mieliala kykeni helpoimmin kumoamaan sen tylyn ja sydämettömän
epäluulon, joka paikkakunnalla oli vallalla ratsumestaria vastaan? Oli
miten oli, yksi oli varmaa: kun Asbjörn Krag näin teki asiansa
julkiseksi, piili siinä joku erityinen tarkoitus; hänelle oli tärkeätä
tehdä juuri niin.

Odotusta jatkettiin vielä kymmenen minuuttia, ja kello ennätti tulla
neljännestä yli kymmenen, ennenkuin oikeuden jäsenet istuutuivat
paikoilleen. Kauppias kävi hetki hetkeltä levottomammaksi. Hän oli
lähettänyt erään poikasen kotia tiedustelemaan kadonnutta asianajajaa,
mutta poika palasi henki kurkussa ja kertoi, ettei asianajaja ollut
ensinkään käynyt kotona. Eikä kukaan ollut häntä nähnyt.

Nuori oikeuden puheenjohtaja tuli huomattavan levottomaksi näistä
uutisista. Hän kuiskasi jotakin Asbjörn Kragin korvaan.

-- Niin, aloittakaa vain, vastasi Krag, -- ja mahdollisimman pian.
Saattaa käydä niin, ettei meillä ole hetkeäkään hukata.

Istunto alkoi.

-- Oikeus haluaa päästä selville siitä, alkoi puheenjohtaja, kuka on
kirjoittanut kirjeen, joka houkutteli eversti Holgerin lähtemään
kotoansa tuona kovan onnen iltapäivänä.

Hän selaili oikeuden asiakirjoja ja veti esille paperipalasen.

-- Tässä on kirje, sanoi hän, ja se kuuluu näin:

    "Se mies, jota Te aina ajattelette, haluaa puhutella Teitä kello
    puoli neljä, sovitulla paikalla, ja toivoo, että tyydyttävä
    ratkaisu on mahdollinen. Koska ei ole suotavaa, että minä
    näyttäydyn talossanne, ei minulla ole muuta keinoa saada aikaan
    keskustelua Teidän kanssanne."

-- Tätä kirjettä, jatkoi puheenjohtaja, pidimme sekä minä että muut
ratsumestarin kirjoittamana, syystä että asiat, joihin siinä viitataan,
näyttivät olevan yhtäpitävät kaikille tuttujen tosiseikkojen kanssa.
Ensimäisessä kuulustelussa minä kysyinkin ratsumestari Ryeltä, oliko
hän kirjoittanut sellaisen kirjeen. Ja sen hän kohta myönsi. Kun kysyin
häneltä, mikä kirjeen tarkoituksena oli ollut, sain vastaukseksi, ettei
hän eräistä syistä voinut sitä ilmaista. Minä pidin tätä verukkeena,
joka vain vahvisti epäluuloani. Mutta pyydän teitä kiinnittämään
huomionne siihen seikkaan, ettei ratsumestari silloin vielä ollut
nähnyt kirjettä, joka nyt on tässä kädessäni. Kun se hänelle
näytettiin, ilmoitti hän jyrkästi, ettei ollut kirjoittanut tätä
kirjettä, mutta kyllä toisen samantapaisen. Minulle selvisi silloin,
ettei ratsumestari mitenkään voinut seisoa tässä väittämässä, ettei
ollut kirjoittanut kirjettä, jos hän todella oli sen tehnyt, koska hän
kerran tunnusti tosiasian: että oli kirjoittanut everstille
houkutellakseen hänet määrättynä aikana kotoa pois. Sitä kirjettä,
jonka ratsumestari väittää kirjoittaneensa, ei löydetä. Minä kysyn nyt
teiltä, ratsumestari Rye, pysyttekö täydellisesti viime kuulustelussa
antamassanne selityksessä.

Rye astui esiin.

-- Pysyn.

-- Te tunnustatte kirjoittaneenne everstille kirjeen houkutellaksenne
hänet kotoaan puoli neljän tienoissa?

-- Niin.

-- Miksi tahdoitte sitä?

-- En voi vastata siihen kysymykseen.

-- Oliko aikomuksenne todellakin tavata eversti?

-- Ei. Minulla ei ollut mitään hänelle sanottavaa.

-- Sitten oli ehkä aikomuksenne... hm... pistäytyä talossa... hm...
hänen poissaollessaan... saada tie selväksi?

-- Ei sekään ollut aikomukseni.

-- Mutta teillä oli siis kuitenkin joku aikomus?

-- Oli.

-- Tarkoittiko se jotenkuten everstin vahingoittamista?

-- Ei suinkaan. Minä pidän hänestä paljon.

-- Huolimatta siitä, mitä viime aikoina on tapahtunut välillänne?

-- Toistan vielä, että pidän hänestä. Yhtä paljon kuin ennenkin. Ehkä
enemmänkin nyt, kun onnettomuus on kohdannut häntä.

-- Mutta ette siis millään ehdolla aio selittää, mistä syystä
kirjoititte?

-- En.

-- Te saatatte minut pahaan pulaan, sanoi nuori puheenjohtaja hieman
kärsimättömästi. -- Minä tahdon tietysti saada asian selväksi niin pian
kuin suinkin, ja suora puhe teidän puoleltanne antaisi minulle varmasti
johtoa.

-- Sitä en usko. Se minkä minä jätän sanomatta, on tässä suhteessa
aivan merkityksetön asia.

-- Mutta sillä on merkitystä teihin itseenne nähden. Te joudutte
ehdottomasti kieroon valoon.

Ratsumestari kohautti olkapäitänsä.

-- Olen valmis kärsimään vaikenemiseni ja koko käytökseni seuraukset.

Puheenjohtaja merkitytti hänen lausuntonsa pöytäkirjaan.

-- Te tulette myöhemmin kuulusteltavaksi tarkemmin, sanoi hän. -- Ensin
täytyy meidän päästä selville kirjeestä. Näyttää siis siltä, kuin joku
toinen olisi kirjoittanut sen ja kuin joku toinen olisi halunnut
houkutella everstin kotoaan pois. On tosin sangen kummallista, että
puheenaolevat kirjeet sattuvat olemaan sisällykseltään niin samanlaiset
ja määräämään kohtaamisajaksi ihan saman kellonlyömän. No niin, saamme
nähdä. Herra Asbjörn Krag on pyytänyt tulla kuulluksi todistajana.

Krag astui esiin.

Puheenjohtaja ojensi hänelle kirjeen.

-- Tämä kirje, sanoi Krag, on monessa suhteessa mieltäkiinnittävä.
Tarkastamalla sitä sana sanalta voin todistaa, että se on kirjoitettu
vääristetyllä käsialalla. Kysymyksenalainen lähettäjä ei ole kuitenkaan
ollut tehtävänsä tasalla. Kirjoituksessa ilmenee niin monia
luonteenomaisia pikkupiirteitä, että asioihin perehtymätönkin huomaisi
yhtäläisyydet, jos tämän kirjeen rinnalle asetettaisiin toinen, jonka
sama henkilö on kirjoittanut tavallisella käsialallaan. Olen onnistunut
hankkimaan itselleni sellaisen käsialanäytteen ja sen nojalla saanut
tietooni, kuka on lähettänyt tämän kirjeen eversti Holgerille. Minä
tiedän hänen nimensä. Se ei ole ratsumestari Rye. --

Salissa vallitsi ankara jännitys. Puheenjohtaja ahmi salapoliisia
silmillään.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Kumpi?


Salapoliisi veti laskostetun paperin taskustaan.

Tämän paperin hän asetti eversti Holgerin saaman salaperäisen kirjeen
viereen oikeuspöydälle ja kysyi puheenjohtajalta:

-- Voiko kukaan väittää, etteivät nämä molemmat kirjeet ole saman
henkilön käsialaa?

Tuomari tutki hyvin tarkoin molempia asiapapereita. Hänen kasvoistaan
näkyi, että hän oli hämmästynyt ja ymmällä.

-- Miten on minulta voinut jäädä huomaamatta, mutisi hän, että
everstille lähetetty kirje on selvästi kirjoitettu vääristetyllä
käsialalla. Ei ole epäilystäkään, molemmat kirjeet ovat saman miehen
kirjoittamat. Mistä olette saanut tämän kirjoituksen, herra Krag?

-- Olen löytänyt sen, vastasi salapoliisi.

Tuomari katsoi häneen ja hätkähti.

Krag, joka näki hänen katseensa, huomautti:

-- Teidän on muistaminen, ettei tässä ole kysymys pelkästä tuloksen
saavuttamisesta hämärässä ja kummallisessa asiassa, vaan että myös
kanssaihmisen onni ja kunnia on vaarassa. Päällepäätteeksi ystävän.

-- Minä voisin täydentää todisteluainesta, sanoi puheenjohtaja laskien
pöydälle kolmannen kirjelipun.

_Se oli asianajaja Bomanin kirje_, jossa hän ilmoitti aikovansa
esiintyä todistajana ja tuoda tärkeitä tietoja.

Oli nyt aivan ilmeistä, että kaikki kolme kirjettä, eversti Holgerin
saama, tuomarille lähetetty ja se, jonka Asbjörn Krag oli tuonut,
olivat saman henkilön kirjoittamia, siis Bomanin. Viimeksimainittu
kirje oli se paperi, jonka Asbjörn Krag oli kauppiaan luona käydessään
pistänyt taskuunsa: keskeneräinen kirje metsäkaupasta.

Oikeuden puheenjohtaja istui hetkisen mietteissään. Tilanteen äkillinen
muutos oli nähtävästi hämmästyttänyt häntä melkolailla.

-- Asia on siis joutunut uuteen vaiheeseen, sanoi hän. -- Epäilykset
käyvät nyt kahtaanne. Ratsumestari Rye ei ole ainoa epäluulonalainen.

-- Pyytäisin tämän johdosta saada huomauttaa, sanoi Krag, että toinen
epäluulonalaisista, ratsumestari, on täällä läsnä, kun taas toinen on
poissa, vastoin omaa ilmoitustaan. Näyttää siltä, kuin asianajaja olisi
alkanut aavistaa pahaa ja vainuta, että oli edessä pikkuinen tilinteko,
ja senvuoksi katsonut parhaaksi hukkia tiehensä.

-- Se tuntuu uskomattomalta, arveli tuomari. -- Miten hän olisi voinut
aavistaa sellaista? Eihän minulla itsellänikään ole ollut siitä
aavistusta ennen kuin nyt vasta. Tiesin kyllä, että teillä oli jokin
yllätys mielessä, mutta en osannut ajatellakaan, että se oli tällainen
pommi.

Hän selaili hämillään papereitansa.

-- Niin, tässä me nyt koreasti istumme, kunnes asianajaja suvaitsee
saapua. Kunpa tietäisi missä hän oleksii.

Asbjörn Krag kumartui hymyillen lakipöydän yli.

-- Saanko antaa neuvon? sanoi hän.

-- Olkaa hyvä. Niin kokeneen miehen neuvoa kuuntelen mielelläni. Mehän
emme ole ehtineet pitemmälle kuin valmistavaan kuulusteluun, ja kaikki
on otettava varteen, mikä voi tuoda selvyyttä asiaan. Mitä teillä on
sanomista?

-- Jos olisin teidän sijassanne, sanoi Krag, päättelisin näin: onhan
peräti todennäköistä, että mies, joka on kirjoittanut kirjeen eversti
Holgerille, on syyllinen. On olemassa kaksi sellaista kirjettä, tai
oikeammin sanoen on puhe kahdesta kirjeestä, joista toinen on tässä
oikeuspöydällä, toinen kadoksissa. Toisen on ratsumestari Rye
kirjoittanut, toisen asianajaja Boman.

Kumpi näistä miehistä on syyllinen?

Jos olisin teidän sijassanne, herra puheenjohtaja, ottaisin tässä
kohden avuksi psykologisen arvostelukykyni.

Jos jätätte huomioonottamatta kaiken löyhän panettelun, kaikki
ilkeämieliset huhut, joita ratsumestari Ryestä on paikkakunnalla
levitetty, ette voi kieltää, että hän on gentlemanni, tai ainakin tekee
sen vaikutuksen.

Ratsumestari on -- jatkoi Krag -- muitta mutkitta tunnustanut asioita,
jotka ovat omansa asettamaan hänet mitä huonoimpaan valoon, ja
kieltäytynyt ilmaisemasta toisia asioita, silläkin uhalla, että
vaikeneminen yhä pahentaa hänen asemaansa. Hän ei toisin sanoen ole
pienimmässäkään määrässä pitänyt silmällä itseänsä, vaan on
avomielisesti antanut ne tiedot, jotka on katsonut voivansa antaa, ja
vaiennut silloin kun on katsonut siten toimivansa oikeimmin. Hän ei
tahdo tarkemmin selittää vaikenemisensa syitä. Mutta ei tarvitse
kovinkaan suurta psykologista tarkkanäköisyyttä huomatakseen, että
juuri tämä hänen esiintymisensä on todisteena hänen vilpittömyydestään.
Minä luulen, herra puheenjohtaja, että olemme tässä kohden yhtä mieltä.

-- Minustakin tuntuu, sanoi tuomari, että ratsumestarin käytöksessä on
luotettavuuden leima. Mutta minä vain en käsitä, mistä syystä hän
tahtoo salata tärkeitä seikkoja. No niin, jatkakaahan.

-- Kääntykäämme nyt toiseen epäluulonalaiseen, sanoi Krag. -- Me
panimme kumpikin heti hänet merkille. Hän osoitti silmäänpistävää
asianharrastusta. Me muistamme, kuinka hän kulki niityllä nuuskien
maata, ikäänkuin hänellä olisi ollut vainu. Hän koetti kaikin mokomin
saada epäluulot kohdistumaan ratsumestariin. Miksi? Onko ajateltavissa,
että kuka tahansa tuiki tuntematon herra X sekaantuu tähän asiaan ja
koettaa kaikin mahdollisin keinoin tehdä toisen ihmisen onnettomaksi ja
kunniattomaksi?

Minä voin kertoa teille, että kohtasin tämän miehen eilen illalla. Se
tapahtui luultavasti muutamia minuutteja sen jälkeen kuin hän oli
lähettänyt teille tuon kirjeensä, ehkä puolta tuntia myöhemmin. Olin jo
silloin päättänyt hieman tarkastella häntä, ja mahdollista on, että
minulta siinä pääsi joku varomaton sana, joka herätti hänen
epäluulonsa. Oli miten tahansa, tänään on ilmennyt seikka, joka
todistaa häntä vastaan. Häntä ei ole kuulunut, vaikka hän nimenomaan on
ilmoittanut tulevansa tänne. Hän on kadonnut jäljettömiin. Hän ei ole
lähettänyt peruutusta eikä minkäänlaista selitystä. Jätän teidän
ratkaistavaksenne, kumpi on epäiltävämpi: ratsumestariko, joka itse on
lyönyt korttinsa pöytään, vai tuo mieskö, joka tällä tavoin tekeytyy
näkymättömäksi.

-- Siihen kysymykseen ei ole vaikea vastata, sanoi tuomari. --
Epäiltävämpi on minun silmissäni ehdottomasti asianajaja.

-- Eikö niinmuodoin pitäisi hankkia hänet tänne?

-- Ehdottomasti. En tiedä miten tässä muuten päästäisiin mihinkään,
ellemme saa kuulla hänen selitystänsä.

-- Silloin pitäisi teidän myös etsityttää häntä, sanoi salapoliisi,
vieläpä kaikilla vallassanne olevilla keinoilla.

Puheenjohtaja katsoi häneen kysyvästi. Krag nyökkäsi, ja sitten tuomari
antoi merkin nimismiehelle.

Molemmat viranomaiset kuiskailivat keskenään hetken aikaa, ja sitten
nimismies lähti nopeasti huoneesta.

Kuulustelu, joka oli muodostunut todellakin odottamattomaksi,
keskeytettiin nyt, ja oikeus otti neljännestunnin väliajan. Nimismies
oli saanut tehtäväkseen keinolla millä hyvänsä ottaa selon
asianajajasta ja tarpeen tullen vaikka väkipakolla tuoda hänet
kuulusteluun. Toinen sanomalehtimiehistä kääntyi Kragin puoleen:

-- Me olemme saaneet sen käsityksen, että te se itse asiassa olette
täällä määrääjänä.

-- Toivon, vastasi Asbjörn Krag, että olette myös saaneet selvän
käsityksen siitä, miten äärettömän huonosti olisi voinut käydä, ellei
nuori puheenjohtaja olisi ollut siksi järkevä ja totuuttaharrastava.

-- Niin olemme.

-- Minä en taistele ainoastaan ystäväni puolesta. Taistelen totuuden
puolesta. Ja se se lopulta voittaa.

-- Sitä emme epäilekään.

Asbjörn Krag meni Ryen luo, joka seisoi kaakeliuunin kupeella
välinpitämättömän näköisenä. Vaikka hän oli näytelmän päähenkilöitä,
jottemme suorastaan sanoisi päähenkilö, näytti siltä, kuin asia ei
olisi ensinkään liikuttanut häntä.

-- Nyt on vihollinen lyöty, sanoi Asbjörn Krag.

-- Mitä tarkoitat?

-- Tämän jälkeen sinua ei vangita.

-- Yhdentekevä.

-- Niin, siltä näyttää, mutta minulle se ei ole yhdentekevää.

-- Kuinka niin?

-- Syystä että tunnen selvään, että asia olisi vaikeutunut suuresti,
jos sinun olisi käynyt huonosti. Minulla on paremmat toiveet päästä
selvyyteen asiasta, kun sinä olet vapaana.

-- En ymmärrä vieläkään...

-- Mutta minä ymmärrän. Täällä on liikkeellä voimia sinua vastaan,
vaarallisia voimia.

-- Niinkö.

Ratsumestari tapaili taskua, missä hänellä oli ase.

Asbjörn Krag huomasi tämän.

Hän laski kätensä ystävän olalle.

-- Ehkä vaarallisempia kuin sellaiset, sanoi hän.

Samassa ovi lensi auki ja nimismies syöksyi sisään.

Hän oli kalmankalpea ja hätääntynyt.

-- Tämä... tämä, änkytti hän,... tämä on siisti juttu!



VIIDESTOISTA LUKU.

Asianajajan asunnossa.


Kaikki tunkeutuivat nimismiehen ympärille. Asbjörn Krag meni hänen
luokseen ja tarttui hänen takinpieleensä.

-- Kuulkaas, sanoi hän, minun täytyy puhua teidän kanssanne.

Hän viittasi puheenjohtajalle, ja nuo kolme miestä lähtivät yhdessä
huoneesta. Sanomalehtimiehet pyrkivät mukaan, mutta Asbjörn Krag kielsi
heiltä pääsyn.

Tultuaan molempien seuralaistensa kanssa ulos kysyi salapoliisi
nimismieheltä:

-- Missä kävitte?

-- Kävin kauppiaan talossa.

-- Tapasitteko asianajajaa?

-- En.

-- Näitte kai kumminkin jotakin? Tehän olette ihan kuittina.

-- Niin, en ole ikinä semmoista nähnyt!

-- Eikö teillä ollut määräys tunkeutua asianajajan huoneeseen?

-- Oli.

-- Ovi oli lukossa, niinkö?

-- Niin.

-- Ja te mursitte sen?

-- Niin tein, niin oli määräys.

-- Ja huoneeseen päästyänne näitte sen, mikä teitä niin hämmästytti?

-- Niin.

-- Hyvä, mennään sinne heti!

Asbjörn Krag lähti ripein askelin astumaan tietä pitkin. Hän riensi
niin nopeasti, että etenkin nimismiehen, joka oli vanhanpuoleinen ja
lihava, oli vaikea pysytellä mukana. Virkaatekevä nuori tuomari oli
kiihkeässä jännityksessä. Miehet eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään.

Kun he saapuivat perille, tuli heitä vastaan kauppiaan vaimo ja osoitti
heidät toiseen kerrokseen, missä asianajaja Boman tavallisesti majaili
ollessaan kauppamatkoilla pitäjässä. Vaimo seurasi herroja rappusia
ylös; hän oli pelästynyt ja harvasanainen. Näkyi selvään, että tapaus
teki häneen voimakkaan vaikutuksen.

Asbjörn Krag riensi ensimäisenä käytävän läpi ja huomasi heti murretun
oven.

Hän työnsi sen syrjään ja astui huoneeseen.

Ja nyt hän ymmärsi syyn, miksi nimismies parka oli niin hätääntynyt.

Huoneessa kaikki todisti, että siellä oli äskettäin tapahtunut
mylläkkä.

Piirongin ja suuren, keskellä huonetta seisovan kirjoituspöydän
laatikot olivat aukivedettyinä. Lattialla oli sikinsokin papereita.
Pari tuolia oli nurin.

-- Täällä näkyy olleen aika rymäkkä, sanoi tuomari kiihtyneenä.

Salapoliisi käveli ympäri huonetta nuuskien. Hän oli itsepäisen
vaitelias, keräsi lattialta joitakuita paperilehtiä ja luki ne. Pelkkiä
merkityksettömiä papereita, kauppakirjoja, kirjeiden jäljennöksiä,
vanhoja laskuja ja muuta semmoista.

Hän tarkasteli lattiamattoakin usean minuutin ajan. Yhtäkkiä hän nousi
seisomaan. Terävä huomioidentekijä olisi havainnut, että hän oli
löytänyt lattialta jotakin, mutta se jäi sekä nimismieheltä että
tuomarilta huomaamatta.

Asbjörn Krag oli hyvin vakava lopetettuaan tarkastuksensa.

-- Asianajaja meidän täytyy saada käsiimme, sanoi hän, -- se on selvää.

Hän pyysi saada puhutella kauppiaan rouvaa, ja tämä pieni, mitättömän
näköinen nainen hiipi sisään, hieman arastellen herroja.

-- Te näette mitä täällä on tapahtunut, sanoi Krag.

-- Minä en tiedä kerrassa mitään.

-- Ettekö ole kuullut melua?

-- Kyllä minusta eilen illalla kuulosti siltä, kuin jotakin olisi
pudonnut lattialle, mutta en minä siihen kiinnittänyt huomiota. Luulin,
että asianajaja oli huoneessaan.

Krag osoitti tuoleja.

-- Tuolit kaatuivat, sanoi hän. -- Sen te kuulitte.

Tuomari puuttui puheeseen.

-- Onkohan asianajajan kimppuun hyökätty? kysyi hän.

-- Sitä en ensinkään usko. Olisihan hän sitten huutanut apua. Ei, kyllä
tänne on joku murtautunut sisään...

-- Mutta asianajajalla oli rahat aina lompakossa, jatkoi vaimo.

-- Varas ei olekaan etsinyt rahoja, vaan jotakin muuta. Jotakin
paperia. Milloin näitte asianajajan viimeksi?

-- Eilen kello puoli kahdeksan illalla.

-- Oliko hän silloin huoneessaan?

-- Ei, hän istui alhaalla meidän kamarissamme ja kirjoitti kirjettä.

Krag ajatteli keskeneräistä kirjettä, joka oli hänen taskussaan. Sitä
mies kai oli kirjoittanut. Mutta miksi hän oli yhtäkkiä keskeyttänyt
kirjoittamisensa?

-- Saiko hän kirjeen valmiiksi?

-- Sitä en tiedä. Me emme koskaan sekaannu hänen asioihinsa. Mutta pois
hän ainakin lähti. Katsoi kelloa ja lähti.

-- Sanoiko hän minne aikoi mennä?

-- Sanoi kyllä, sanoi menevänsä huoneeseensa, ja vähän ajan päästä minä
sitten kuulin sen jyryn, mutta luulin tietysti, että se oli asianajaja,
enkä välittänyt siitä sen enempää.

-- Ja sen koommin häntä ei ole näkynyt?

-- Ei. En minä eikä miehenikään ole häntä nähnyt. Ja mieheni on kovin
levoton. Täällä tapahtuu totisesti niin hirveitä asioita...

-- Onko kukaan käynyt häntä kysymässä?

Vaimo ei vastannut, vaan vilkaisi epävarmana salapoliisiin.

Krag katsoi häneen terävästi.

-- Hyvä, sanoi hän. -- Täällä ei ole enää mitään tehtävää. Voitteko
hankkia minulle polkupyörän?

Nimismiehellä oli polkupyörä.

Krag ajoi sillä tiehensä jättäen muut ihmeissään töllistämään.

Salapoliisi ajoi eversti Holgerin taloon.

Hän lähetti nimikorttinsa Dagny neidille. Tämä käski kysyä, oliko
ehdottomasti välttämätöntä vaivata häntä nyt, kun hän oli juuri
hoitamassa isäänsä.

Salapoliisi vastasi lyhyesti, että hänen täytyi saada puhutella neitiä.

Dagny tuli. Hän oli aivan mustassa puvussa, joka vain kohotti hänen
kalpeata kauneuttaan.

Asbjörn Krag nousi ja astui häntä vastaan.

-- Pyydän anteeksi, että vaivaan teitä tällaisissa olosuhteissa, sanoi
hän, mutta on aivan välttämätöntä, että nyt vastaatte muutamiin
kysymyksiini. Oletteko kuullut mitään tarkempaa asiasta?

-- En mitään.

-- Tiedättekö, että asianajaja on kadonnut?

Nuori nainen vavahti.

-- Onko hän kadonnut? kysyi hän. -- Sepä kummallista.

Salapoliisi hymyili.

-- Kuulen, että tunnette hänet ja tiedätte kenestä on puhe, sanoi hän.
-- Hänen tähtensä olen tullut tänne.

Neiti Holger astui ovea kohden. Hän oli hehkuvan punainen.

-- Anteeksi, sanoi Krag, että viritin ansan, mutta olen nyt kerta
kaikkiaan päättänyt ottaa selon tästä kysymyksestä. Ei ole viisasta,
hyvä neiti, että menette pois.

-- Teidän tulisi varoa virittämästä ansoja, sanoi Dagny, mutta jäi
huoneeseen.

Asbjörn Krag istui tyynenä tuolillaan, jalat ristissä.

-- Muistatteko, kysyi hän, että tapasin teidät eilen kello kahdeksan
tienoissa illalla?

-- Muistan kyllä.

-- Minä kysyin, mitä te teitte ulkona niin myöhään, ettekä te tahtonut
vastata, mutta minä ymmärsin, että vain tärkeät asiat olivat saaneet
teidät lähtemään isänne sairasvuoteen äärestä.

-- Mutta mitä ne teihin kuuluvat?

-- Hyvä neiti, jos te otatte asian siltä kannalta, niin valitan, että
minun täytyy syrjäyttää eräät hienotunteisuusseikat. Sallitteko, että
teen aivan suoran kysymyksen?

Dagny ei vastannut.

-- Minä kysyn teiltä, jatkoi salapoliisi: löysittekö paperin?

Nuori nainen kävi kalmankalpeaksi ja lysähti tuolille. Asbjörn Krag
riensi hänen luokseen; hän oli melkein tainnoksissa.

-- Käskenkö palvelijatarta?

-- Ei, ei, kuiskasi Dagny.

Krag siveli rauhoittavasti hänen päätänsä.

-- Miksi teidän pitääkään salata minulta kaikki? sanoi hän. --
Epäilettekö minua? Ettekö usko, että olen ystävänne?

Dagny nousi äkkiä.

-- Nyt teidän täytyy lähteä.

-- Ei, minä en lähde, ennenkuin te olette vastannut kysymykseeni:
löysittekö paperin?

-- Minä en tiedä mistä te puhutte.

Asbjörn Krag otti taskustaan pienen esineen. Se oli sama, jonka hän oli
löytänyt asianajajan huoneen lattialta. Hän pani sen pöydälle.

-- Olkaa hyvä, sanoi hän.

Nuori nainen huudahti hämmästyksestä.



KUUDESTOISTA LUKU.

Kohtaus.


Dagny neiti tuijotti sekavana pikku esineeseen, jonka Asbjörn Krag pani
pöydälle.

-- Mistä olette löytänyt sen? kysyi hän.

-- Asianajaja Bomanin huoneesta kauppiaan talosta. Älkää yrittäkö
väittää, ettei se ole teidän.

Se oli pieni kultasormus, jossa oli valkoinen helmi. Asbjörn Krag oli
löytänyt sen asianajajan huoneen lattialta, missä se oli jäänyt
toisilta huomaamatta huoneessa vallitsevan hirveän sekamelskan tähden.

Dagny ei vastannut, mutta hänen kasvoillaan näkyvät
kouristuksentapaiset nytkähdykset osoittivat, miten järkytetty hänen
mielensä oli.

Hän istuutui jälleen pöydän ääreen ja painoi päänsä käsiin.

Asbjörn Krag seisoi kauan vaiti ja katseli häntä.

Hänen äänensä sai ihmeen lempeän soinnun, kun hän kysyi:

-- Hyvä neiti, tahdotteko, että jätän teidät rauhaan?

Dagny viivytti vastausta. Vasta hetken kuluttua hän sai sanotuksi:

-- Minä... minä olisin toivonut, ettette olisi koskaan tullut tänne.

Nämä sanat koskivat tuskallisesti Asbjörn Kragiin. Hän käveli pari
kertaa lattian poikki ja seisahtui sitten Dagnyn eteen. Hän seisoi
kädet selän takana ja katsoi häneen.

-- Jollen olisi tullut, sanoi hän, olisi kaikki nyt hyvin toisin.

-- Niin, puuskahti Dagny.

Hän taisteli itkua vastaan.

-- Hyvä neiti Holger, jatkoi salapoliisi. -- Minä ymmärrän, että te
olette onneton, ja säälin teitä senvuoksi. Mutta teidän ei pidä tehdä
vääryyttä.

-- Mitä minun on tehtävä? Olen aivan yksin.

-- Niin, siksi että itsepäisesti pysytte yksinäisyydessänne. Ellette
usko asiaanne kellekään toiselle, ei teillä ole mitään neuvoa. Minä
tahdon vain teidän parastanne. Sekä teidän että yhteisen ystävämme Ryen
parasta. Ja nyt minä sanon teille, millä kannalla asiat olisivat,
jollen olisi tullut. Hyvä neiti, haluaisitteko todellakin, että Rye
tällä hetkellä istuisi vankeudessa epäiltynä murhayrityksen teosta
isäänne vastaan?

-- Ah, sitä ei kukaan ihminen uskalla väittää. Hän on syytön.

-- Minä tiedän sen niin hyvin kuin tekin. Mutta oikeus ei kysy ihmisten
uskoa eikä tunteita. Se iskee säälimättä siihen, missä luulee näkevänsä
arvoituksen selityksen. Monet seikat puhuvat ratsumestaria vastaan.
Toivon, ettette epäile minun luulevan itsestäni liikoja, mutta sanon
teille vielä kerran, että jollei olisi käynyt niin, että minä sain
syytä osoittaa nuo todistusaiheet perättömiksi, niin Rye istuisi nyt
vankeudessa ja häväistysjuttu olisi paljon suurempi kuin se nyt on.

-- Hän ei olisi sanonut mitään.

-- Ei olisi sanonut -- ei olisi sanonut! -- Asbjörn Krag miltei
suuttui. -- Sehän se tässä juuri on hullua, että te peitätte ja
salaatte minulta kaiken. Joku kauhea arvoitus piilee tässä jutussa, ja
teille maksaisi ehkä vain sanan, jotta saataisiin valoa pimeyteen.
Miksi teillä ei ole sen vertaa luottamusta minuun, että sanoisitte sen
ainoan sanan?

Dagny katsoi salapoliisiin. Hänen kasvonsa olivat itkuun valmiit, hänen
silmänsä kosteat kyynelistä.

-- Minä en voi sanoa mitään. Eikä se, mitä minulla olisi sanottavaa,
auttaisi asiaa ollenkaan.

-- Auttaisi varmasti!

-- Te olette julma, kun epäilette minun rehellisyyttäni. Vakuutan
kunniasanallani, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, kuka on tehnyt
tuon ilkityön isääni vastaan.

-- Hyvin mahdollista, ettette sitä tiedä. Mutta mistä sitten johtuu
salaperäisyys, joka peittää näiden tapahtumain alkunäytöksen, teidän ja
Ivar Ryen kihlauksen purkaantumisen?

Dagny neiti nousi.

-- Se on asia, joka koskee ainoastaan minua ja häntä tuolla sisällä,
sanoi hän päättävästi nyökäten sairaan huoneeseen päin. -- Se ei ole
teidän asianne eikä Ryenkään. Pyydän teitä jättämään tämän kiusallisen
puheenaineen.

Asbjörn Krag muutti kerrassaan menettelytapaa. Hänestä tuli aivan
rakastettava.

-- Tiedättekö, sanoi hän, että asianajaja Boman on hävinnyt
jäljettömiin? Ei kukaan ole nähnyt häntä sitten eilis-illan. Ja minä
olin viimeinen, joka näin hänet. Mies oli sotaisella tuulella ja
vannoi, että hänellä oli käsissään todistukset, jotka pystyivät
nujertamaan Ryen.

Salapoliisi huomasi hyvin, että tämä uutinen vaikutti Dagnyyn. Mutta
hän ei ollut tietävinäänkään.

-- Ei kai teilläkään ole aavistusta siitä, missä asianajaja on? kysyi
hän.

-- Ei.

Jonkinlainen epävarmuus valtasi Dagnyn.

-- Mihin aikaan, kysyi hän epäröiden ja arasti katsoen, -- mihin aikaan
te viimeksi puhuttelitte asianajajaa?

-- Eilen illalla.

-- Mihin aikaan?

-- Vähän sen jälkeen kuin tapasin teidät.

-- Siis kahdeksan tienoissa, mutisi hän miettivänä.

-- Niin, juuri siihen aikaan. Kello oli seitsemän minuuttia vailla
kahdeksan. Minä pidän aina muistissa aikamäärät, kun työskentelen.
Asianajaja tuli Holtesta päin, missä hän luultavasti oli jatkanut
tutkimuksiaan hankkiakseen sitovia todistuksia ratsumestaria vastaan.

-- Ja nyt hän on poissa?

-- Niin, jäljettömiin kadonnut.

-- Ratsumestari Rye oli kai... hän oli kai kotona siihen aikaan,
luullakseni?

-- Eilen illalla kahdeksan aikaan?

Kragin hermot värähtivät. Hänet valtasi sellainen aavistus, että nyt
oli käsissä ratkaiseva kohta.

-- Niin.

-- Kahdeksan aikaan, mutisi Krag itsekseen ja antoi Dagnyn saada sen
käsityksen, että hän koetti muistella ja laskea, -- ei, siihen aikaan
hän oli hiukan ulkona kävelemässä. Pehtori mainitsi siitä, kun tulin
kotia.

-- Milloin tulitte kotia? Tapasitteko silloin ratsumestarin?

-- Tapasin, vastasi Krag.

Ja hän lisäsi, katsoen Dagnyyn terävästi:

-- Rye oli aivan kaltaisensa. En voinut huomata hänessä mitään
tavallisuudesta poikkeavaa.

Sanat vaikuttivat Dagnyyn sysäyksen tavoin.

-- No niin, sehän on yhdentekevää, sanoi hän.

Taas syntyi hiljaisuus. Dagny neiti taisteli sisällistä taistelua. Hän
olisi halunnut katkaista keskustelun, mutta tuntui, ettei hän oikein
uskaltanut.

Asbjörn Krag tarttui jälleen yhtäkkiä äskeiseen asiaan.

-- Te siis ette tahdo sanoa, mikä aiheutti käyntinne asianajajan luona?

-- Minulla ei ole mitään sanottavaa!

Asbjörn Krag hymyili, otti tyynesti tuolin ja istuutui hänen eteensä.

-- Siinä tapauksessa sallinette, sanoi hän puolittain leikillisesti, --
että minä puhun teidän sijastanne. Sopiihan teidän keskeyttää, jos
milloin katsotte tarvittavan oikaisemista.

Eilen illalla kello seitsemän -- aloitti salapoliisi -- istui
asianajaja kirjoittamassa kirjettä jostakin metsäkaupasta, joka
kiinnitti hänen mieltään, siis asiasta, joka ei millään lailla koske
tätä kummallista juttua. Hän oli juuri kirjoittanut sanat "myytävää
metsää" -- kirje on minulla, nähkääs -- kun hän samassa muisti erään
asian. Uskallan arvata, ettei mikään ulkonainen tapaus keskeyttänyt
häntä yhtäkkiä. Hän huomasi näet, että kello oli puoli kahdeksan tai
ehkä pari minuuttia vailla puoli. Tehän olitte luvannut kohdata hänet
kello puoli kahdeksalta?

Krag kohotti varoittavasti kättänsä, kun näki Dagnyn liikahtavan
tahdottomasti.

-- Älkää keskeyttäkö minua, sanoi hän. -- Mahdollista kyllä, että
erehdyn joissakin pikkuseikoissa, mutta pääasiassa olen aivan oikeassa.
Tiedän sen ihan varmaan, sillä koko todistusketjuni on eheä. No niin,
minä edellytän siis, että teillä oli jotakin hyvin tärkeätä sanottavaa
asianajajalle ja että olitte vihdoin päättänyt mennä häntä tapaamaan.
Häntä, joka, niinkuin tiedetään, on ratsumestarin vihollinen. Saanko
ehkä sanoa verivihollinen, hyvä neiti? Sanon sitten niin.

Kun siis asianajaja, kuten sanottu, istui kirjoittamassa kirjettään,
huomasi hän, että määrähetki läheni. Silloin hänen mieleensä juolahti
sangen järkevä ajatus, että olisi sentään sopimatonta kohdata teidät
kauppiaan talossa tai aivan sen lähellä, missä kuka tahansa voi nähdä
teidän kohtauksenne, joka nykyisissä olosuhteissa oli tietenkin omansa
herättämään suurta huomiota. Hän päätti siis lähteä teitä vastaan,
jotta edes näyttäisi siltä, kuin te olisitte sattumalta tavanneet
toisenne. Mutta kun aika on täpärällä, jättää hän kirjeensä kesken.
Emännälle, kauppiaan vaimolle, hän sanoo muka menevänsä huoneeseensa,
mutta pujahtaakin maantielle.

Mutta nyt sattuu niin onnettomasti -- tai minä sanon mieluummin:
onnellisesti -- että te, neiti, kuljette mieluummin kiertoteitä
päästäksenne tapaamasta ihmisiä. Te menette metsän kautta. Sitä hän ei
tule ajatelleeksi, ja siitä seuraa, että te kävelette toistenne ohi.
Sillaikaa kun hän astelee tietä pitkin ja tähystelee eteensä nähdäkseen
teidät, saavutte te kauppiaan talolle.

Tässä tahdon pistää väliin pienen kysymyksen. Minulle on kerrottu, että
kauppiaan vaimo on aikoinaan ollut teidän hoitajattarenne. Eikö niin?

Dagny nyökkäsi.

-- Hyvä. Ja kuten tiedätte, tavataan lastenhoitajissa usein liikuttavaa
rakkautta lapsiin, joita he ovat hoitaneet, vielä senkin jälkeen, kun
nämä ovat jo kasvaneet ja tulleet suuriksi. Sentähden minä ymmärrän
hyvin, että kävi niinkuin kävi. Älkää keskeyttäkö minua, neiti; minä
tahdon kertoa loppuun asti, koska kerran olen alkanut vetää esiin
_todistusketjuani_.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Uusi murhamies.


Ja salapoliisi jatkoi, välittämättä nuoren tytön yltyvästä tuskasta ja
maltittomuudesta:

-- Kun minä löysin tämän sievän pikku sormuksen asianajajan huoneesta
ja kysyin kauppiaan vaimolta, oliko kukaan käynyt kysymässä asianajajaa
sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt illalla ulos, en saanut vastausta, ja
vaimon silmiin tuli pelokas ilme. Silloin ymmärsin, että oli olemassa
joku, jota hän tahtoi suojella. Eikä se voinut olla kukaan muu kuin
hänen entinen pikku neitinsä, tuo rakas lapsi, eikä kukaan muu ollut
voinut kadottaa tuollaista sormusta kuin hieno neiti Dagny Holger.
Jätin vaimon rauhaan, ettei hänen tarvinnut antaa ilmi suojattiansa.
Näette siis, neiti, että minä itse asiassa toimin sangen
hienotunteisesti.

No niin, sitten oli varsin helppo päättää mitä oli tapahtunut.

Te ja asianajaja olitte sivuuttaneet toisenne matkalla, ja kun te
kenenkään näkemättä saavutte kauppiaan taloon, tapaatte siellä vaimon
ja suostuttelemalla saatte hänet lupaamaan, ettei puhu mitään. Ja se on
minusta ihan luonnollista. Sitten te kysytte asianajajaa, ja hän vastaa
-- minkä todeksi luulee -- että asianajaja on huoneessaan
yläkerroksessa. Te menette sinne yksin, sillä ette halua, että kukaan
on kuulemassa mitä te asianajajan kanssa puhutte. Te koputatte ovelle.
Ei vastausta. Koputatte lujemmin. Ei sittenkään vastausta.

Hyvä neiti, mitkä ajatukset silloin liikkuivat teissä, joka viime
aikoina olette saanut niin paljon surra ja ikävöidä ja kärsiä? Te
ymmärsitte, ettei mies ollut kotona, ja ajattelitte: jospa pääsisin
hetkeksi hänen huoneeseensa, hetkeksi vain, ja saisin vilkaista hänen
kätköihinsä. Ja sitten te huomasitte, että ovi, joka oli toiveittenne
tiellä, oli tuollainen vanhanaikainen mitätön ovi, jossa on naurettava
lukkorämä. Teidän tarvitsi vain työntää vähän, jotta se aukeaisi. Ja
siinä tuokiossa te ehkä tunsitte menehtyvänne epätoivosta, ja sitten te
työnsitte, ja ovi aukesi.

Te aloitte etsiä huoneessa. Viskelitte paperit sikinsokin. Ajattelitte,
ettei ollut hetkeäkään hukata, täytyi vain saada käsiin eräs pieni
mitätön juttu. Minä en erehdy, kun uskon, että se oli paperi,
asiakirja. Istukaa rauhassa, neiti. -- Sitten ette uskaltanut jäädä
enää pitemmäksi aikaa huoneeseen, vaan pakenitte kauhun ja epätoivon
vallassa. --

Dagny neiti oli noussut. Hän oli hirvittävän kalpea, ja hänen koko
ruumiinsa vapisi.

-- _Löysittekö paperin?_ kysyi Asbjörn Krag pontevasti.

Dagny meni hoiperrellen ovea kohden.

-- En, vastasi hän kuiskaamalla, luoden Kragiin viimeisen katseen, --
minä en löytänyt paperia ja olen nyt yhtä onneton kuin ennenkin.

Hän oli jo ovella, mutta Asbjörn Kragin ääni kutsui hänet takaisin.

-- Sitten minä etsin paperin teille, sanoi Krag. -- Luottakaa siihen.

Mutta silloin näytti, kuin Dagny olisi toipunut. Hän kohotti päätänsä.

-- Mistä paperista te puhutte?... Mutta minä en voi nyt kauempaa...
Minulla on muita velvollisuuksia.

Hän lähti hiljaa huoneesta.

Asbjörn Krag jäi seisomaan yksikseen. Hän oli syvästi liikutettu. Hän
ymmärsi, että jokin kauhea salaisuus pakoitti tyttö raukan vaikenemaan.

Sitten hänkin lähti.

Ulos tullessaan hän kuuli talojen päivälliskellojen soivan.

Hän ajatteli asemaansa tässä jutussa ja johtui siihen tulokseen, että
oli tuskin milloinkaan ollut pahemmassa vaikeuksien sokkelossa. Tässä
oli tullut lisäksi se luonnoton seikka, että nekin ihmiset, joita hänen
oli auttaminen, pitivät hänen käsiään sidottuina, niin kauan kuin eivät
suostuneet olemaan avomielisiä. Molemmat sanoivat salaavansa ainoastaan
sellaista, mikä ei vaikuttanut asiaan mitään, mutta itse hän oli
vakuutettu, ettei laita ollut ensinkään niin. Kunpa hän nyt löytäisi
asianajajan.

Yhtäkkiä hän huomasi miehen, joka tuli juosten häntä vastaan kaukana
tiellä.

Hän näki heti, että se oli virkaatekevä tuomari.

Kiire oli miehellä.

Asbjörn Krag seisahtui.

Kun tuomari tuli lähemmäksi, niin Asbjörn Krag huomasi, että hän oli
kalpea ja kuohuksissa.

Jotakin oli varmaan tapahtunut.

-- Vihdoinkin saan teidät käsiini! huudahti tuomari läähättäen.

-- Te näytätte siltä, kuin tulisitte maanjäristyksestä tai muusta
kauhistuksen paikasta.

-- Kauheata onkin tapahtunut, voihkasi tuomari. -- Olemme löytäneet
asianajaja Bomanin.

-- Sepä hyvä. Nyt on siis toivoa, että asiasta saadaan selko.

-- Hän on kuollut, sanoi tuomari.

Asbjörn Krag katsoi häneen terävästi.

-- Itsemurhako?

Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Hän odotti jännittyneenä
vastausta. Tuomari oli niin liikutettu, että voi tuskin puhua. Vihdoin
hän sai sanotuksi:

-- Ei.

-- Luonnollinen kuolema siis?

-- Ei.

Salapoliisi tarttui häntä lujasti käsivarteen.

-- Mies, mitä tarkoitatte? Onko hänet...?

-- Hänet on lyöty kuoliaaksi, vastasi tuomari hiljaa. -- Me löysimme
hänen ruumiinsa.

Salapoliisi seisoi kuin ankaran iskun saaneena. Hänen tapansa ei ollut
osoittaa mielenliikutusta, mutta tämä hirvittävä uutinen yllätti hänet.
Hän tuli samassa ajatelleeksi Dagny neidin kummallisen tuskaisia
kysymyksiä, ja hänessä heräsi valtavan masentava tunne, että asiassa
ehkä piili vielä hirveämpiä salaisuuksia.

-- Näyttäkää minulle missä hän on, sanoi hän tuomarille, ja molemmat
lähtivät nopeasti astumaan.

Matkalla tuomari koetti katkonaisin lausein selittää mitä oli
tapahtunut.

Ryen talon pehtori oli löytänyt asianajajan ruumiin ja ilmoittanut
siitä heti nimismiehelle, joka sattui juuri silloin olemaan
virkaatekevän tuomarin seurassa. He olivat molemmat rientäneet
paikalle, ja tieto löydöstä oli levinnyt kulovalkean tavoin, niin että
väkeä tulvi joka taholta.

Asianajaja Boman oli löydetty metsiköstä Ryen talon läheltä. Hän oli
nähtävästi aikonut mennä niittyjen poikki taloon, kun hänen päällensä
oli hyökätty.

-- Onko hänet ammuttu? kysyi Krag.

-- Ei, murhaaja on iskenyt hänen päähänsä ammottavan haavan jollakin
tylsällä aseella. Hän on nähtävästi kuollut heti.

-- Onko mitään jälkiä?

-- Ei, ei kerrassaan mitään. Asia on täydellinen arvoitus, mutta
omituisinta on, että asianajajaa on lyöty aivan samalla tavalla kuin
everstiäkin.

Asbjörn Krag hätkähti.

-- Ja mihin aikaan?

-- Sen on täytynyt tapahtua eilen illalla.

Salapoliisi muisti taas tuon kaamean huudon, jonka oli kuullut
palatessaan kauppiaan luota. Se ei voinut olla muu kuin asianajajan
hätähuuto. Oli kuulunut peräkkäin kaksi vihlovaa kirkaisua, ikäänkuin
ihminen olisi huutanut hengenhädässä.

Vihdoin salapoliisi ja tuomari saapuivat perille.

Joukko ihmisiä oli keräytynyt paikalle.

Tämä harmitti Asbjörn Kragia, sillä se merkitsi, että kaikki jäljet
olivat tallatut näkymättömiin.

Vanha nimismies, joka oli aivan lamaantunut kauhusta, ei ollut älynnyt
pitää ihmisiä loitompana.

Osa hääri vainajan ympärillä, toiset tallustivat nurmikolla
edestakaisin, toiset itkivät kauhusta.

Salapoliisin nähtyään ihmiset väistyivät arasti syrjään.

Krag seisahtui ehdottomasti, kun sai nähdä vainajan.

-- Onko kukaan koskenut häneen? kysyi hän.

-- Ei ole, vastasi pehtori, joka hänkin oli läsnä. -- Ihan noin hän
makasi, kun minä hänet löysin.

Vainaja oli puolittain istuvassa asennossa nojaten puunrunkoon.

Hänellä oli kauhea haava pään vasemmalla puolella.

Niin oli everstilläkin ollut.

Krag loi silmänsä yli lakeuden.

Yhtäkkiä hänen aivoissaan välähti ajatus.

Everstihän oli myös maannut puun juurella näin ihan metsän laidassa.

Boman oli nähtävästi aikonut mennä tasangon poikki aivan samoin kuin
eversti yli Holten niityn.

Silloin oli salaperäinen vihollinen tullut heitä vastaan ja he olivat
paenneet takaisin metsään. Mutta kumpikaan ei ollut ehtinyt sinne.

Asbjörn Krag käsitti, että koko älykkäästi rakennettu olettamuksensa
alkoi nyt luhistua.

Hän oli viime vuorokauden aikana luullut, että asianajaja oli yrittänyt
surmata vanhan everstin.

Mutta tämä uusi tapaus kumosi kerrassaan hänen otaksumansa.

Ihmiset, jotka olivat tähän asti seisseet ääneti ja katselleet
salapoliisia, alkoivat kuiskailla keskenään.

Krag katsoi ympärilleen.

Niityllä näkyi joku mies tulevan hitaasti kävellen.

Hän läheni.

Se oli ratsupukuinen mies. Ratsumestari Ivar Rye.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kuka on murhaaja?


Ratsumestarin lähetessä väki väistyi arasti ja kuiske taukosi
kerrassaan.

Rye, joka huomasi jotakin olevan hullusti, joudutti askeliansa.

Hänellä oli päässään vihreä metsästyshattu, jonka hän oli vetänyt
silmilleen, niin että ainoastaan suu ja leuka näkyivät.

Kätensä hän oli pistänyt syvälle taskuihin. Hänellä oli muassaan koira,
joka hölkytti hänen perässään nuuskien hänen jälkiään.

Hänen koko esiintymisensä teki ehdottomasti kolkon vaikutuksen, ja
kuolleen miehen ympärillä tuntui olo entistä kamalammalta.

Rye meni suoraan Asbjörn Kragin luo.

-- Mitä täällä on tekeillä? kysyi hän.

Asbjörn Krag ei vastannut. Hän vain osoitti kuollutta.

Rye katseli ruumista; häntä värisytti.

-- Hyvä jumala, kuiskasi hän, tämä on hirmuista.

Hän kumartui ruumiin yli, tunsi vainajan ja loi kysyvän katseen Asbjörn
Kragiin.

-- _Hänkö?_

Krag nyökkäsi.

-- Kuinka tämä on tapahtunut?

-- Sitä ei kukaan tiedä.

-- Tappoko?

-- Katso häntä, sanoi salapoliisi. -- Ihan tuossa asennossa hän makasi
puun juurella, kun hänet löydettiin. Luuletko hänen voineen itse
satuttaa itsensä tuolla lailla?

-- Tämähän on hirveätä. Milloin se on tapahtunut?

Asbjörn Krag pisti kätensä Ryen kainaloon. Hän käski nimismiehen pitää
huolta, ettei kukaan saanut kajota ruumiiseen, ja lähti ratsumestarin
kanssa kävelemään niitylle.

Kun he olivat joutuneet niin kauas, ettei kukaan enää voinut kuulla
heidän puhettaan, sanoi Krag:

-- Milloinka se tapahtui? Sen minä sanon sinulle. Eilen illalla se
tapahtui.

Hän loi ystäväänsä surullisen ja tutkivan katseen.

-- Mihin aikaan? kysyi Rye.

Asbjörn Krag mietti hetkisen.

-- Asianajaja lähti kotoaan kello puoli kahdeksan eilen illalla, sanoi
hän. -- _Tapaus_ on varmaan sattunut kahdeksan ja yhdeksän välillä.

-- Tapaus? kysyi Rye. -- Sinä korostat erityisesti sitä sanaa.

-- Niin, enkä tee sitä tarkoituksetta.

Salapoliisi seisahtui ja osoitti kädellänsä metsää, joka huojui hiljaa
tuulessa.

-- Tuolla, sanoi hän, noiden mustien puiden takana minä seisoin eilen
illalla puoli yhdeksän tienoissa. Silloin kuulin kaksi kirkaisua, jotka
totisesti kävivät luihin ja ytimiin. Sinä tiedät, etten minä hevillä
säikähdä, mutta ne olivat todellakin kaksi niin kamalaa huutoa, että
minä hätkähdin. Seisoin hetken ja kuuntelin, toistuisiko huuto, mutta
sitten ei enää kuulunut mitään.

Salapoliisi osoitti väkijoukkoa, joka seisoi nimismiehen ympärillä.

-- Huuto kuului tuolta, jatkoi hän. -- Se oli asianajajan hätähuuto,
kun hän oli kuolemantuskassa.

-- Kello puoli yhdeksän, mutisi ratsumestari. -- Sinä tulit kotia kello
yhdeksän tienoissa. Miksi et puhunut asiasta minulle mitään?

-- Siksi etten luullut sen olevan missään tekemisissä meidän juttumme
kanssa.

Yhtäkkiä hän tarttui lujasti ystävänsä käsivarteen ja kysyi:

-- Kuulitko sinä huudot?

-- En.

-- Mutta sinähän olit ulkona siihen aikaan.

-- Olinko minä ulkona?

-- Olit, ulkona kävelemässä. Pehtori kertoi. Etkö todellakaan kuullut
mitään?

-- En, vastasi Rye, en kuullut mitään.

-- Mitä tietä sinä kuljit?

Ratsumestari rypisti otsaansa.

-- Tämähän tuntuu kuulustelulta, sanoi hän.

-- Hyvä ystävä, sanoi Asbjörn Krag, varsin mahdollista, että tämä on
kuulustelua. Nyt minä selitän sinulle, kuinka kummallinen asia on.

Kaksi miestä on ollut sinun tielläsi. Molemmista olet päässyt, toisesta
ainakin toistaiseksi, toisesta kokonaan. Edellinen oli vanha eversti
Holger.

Silloin kun hänen päällensä käytiin, olit sinä todistettavasti
läheisyydessä.

Toinen oli tämä asianajaja Boman, joka oli kalliilla valalla vannonut
toimittavansa sinut tuomituksi.

Hänet lyötiin kuoliaaksi eilen illalla kello kahdeksan ja yhdeksän
välillä.

Juuri siihen aikaan sinä olit ulkona kävelemässä.

Asianajajan päälle on käyty aivan samalla tavalla kuin vanhan everstin.

Täytyyhän sinun tunnustaa, että tämä kaikki on käsittämätöntä ja
kauheaa.

Pidätkö kohtuuttomana sitä, että teen sinulle joitakin kysymyksiä?

-- Minä annan sinulle tarpeelliset selitykset. Kuljin eilen illalla
eteläistä tietä, ja se kai oli syynä, etten kuullut mitään.

Ratsumestari loi äkkiä ystäväänsä terävän katseen.

-- Epäiletkö sinä minua? kysyi hän.

-- En.

-- Uskotko vielä, että omatuntoni on täysin puhdas?

-- Uskon, nyt varmemmin kuin koskaan.

-- Kuinka niin? Minusta tuntuu, että tämän jälkeen...

-- Paras ystäväni, sanoi Asbjörn Krag, tahdon olla suora sinua kohtaan.
Jos olisit pari tuntia sitten kysynyt minulta, tiesinkö kuka oli
yrittänyt murhata eversti Holgerin, niin olisin ehdottomasti vastannut
myöntävästi. Olen iloinen, ettet sitä tehnyt.

-- Sinä luulit, että se oli tuo tuolla?

-- Aivan oikein. Ja sille edellytykselle olin rakentanut olettamuksen,
joka oli selvä alusta loppuun. Luulin, että minulta puuttui vain eräitä
sielutieteellisiä yksityiskohtia, jotta olisin saanut sen ihan
täsmälleen pitämään paikkansa. Mutta nyt kaikki luhistuu maahan.

Mies löydetään kuolleena tuolta. Käykin ilmi, että asianajajalla on
ollut aivan sama vihollinen kuin vanhalla everstillä.

Tämä yhteinen vihollinen voit olla joko sinä, hyvä Rye, tai...

-- Tai kuka? kysyi ratsumestari kiihkeästi.

-- ... tai jokin muu mies, joku salaperäinen olento, joka tekee
paikkakunnan turvattomaksi.

Minusta näissä rikoksissa on jotakin umpimähkäistä ja tarkoituksetonta.
Mutta eivät ne silti näytä pelkältä sattumalta.

Voisihan ajatella, että joku vaarallinen mielipuoli liikuskelee täällä
ja että hän tuntee tämän asian eikä kammo mitään keinoja. Hyvä ystävä,
minä luulen, ettemme ole vielä päässeet pitkälle arvoituksen
selvittämisessä. Vielä voi täällä tapahtua suuria asioita. Mutta
mennään nyt katsomaan kuollutta tarkemmin.

Väkijoukko oli kasvanut, kun ystävykset saapuivat paikalle. Kaikki
tuijottivat uteliaina ja huonosti salatulla vihamielisyydellä
ratsumestariin, joka oli tyyni ja kylmä kuten aina.

Vartioiminen oli ollut jotenkin tarpeetonta, sillä ihmiset pysyivät
käskemättäkin kunnioittavan välimatkan päässä ruumiista.

Asbjörn Krag napitti vainajan sadetakin rinnan kohdalta ja määräsi,
että hänet oli vietävä asuntoonsa, missä ruumiintarkastus oli
pidettävä.

Kiireesti hankittiin paarit. Ruumis laskettiin niille ja kannettiin
pois.

Joukko teki hiljalleen seuraa.

Se oli kummallinen kulkue.

Asbjörn Krag jäi hetkeksi tapahtumapaikalle löytääkseen mahdollisesti
joitakin jälkiä.

Hän tutki maata hyvin tarkoin, erinomaisella ja ratsumestarin mielestä
tarpeettoman suurella huolella.

Lopetettuaan tarkastuksensa Asbjörn Krag nousi ja kysyi
ratsumestarilta:

-- Muistatko miten ukko Holger oli puettu, kun hänet löydettiin?

-- En aivan tarkkaan. Mutta sen verran muistan, että hänellä oli
sadetakki yllään.

-- Niin, eikö totta? Keltaisenruskea sadetakki.

-- Aivan niin. Minä olen usein nähnyt sen hänellä.

-- Bomanilla oli melkein samanlainen.

Ratsumestari tuijotti hämmästyneenä salapoliisiin.

-- Siinä olet oikeassa. Asianajajallakin oli sellainen sadetakki. Se
oli uudempi ja vaaleampi, mutta muuten samanlainen.

-- Eroitus ei merkitse mitään.

-- Mutta luuletko, että sadetakit voivat olla missään tekemisissä asian
kanssa? kysyi ratsumestari.

Salapoliisi katseli ilmaan, ikäänkuin vainuten jotakin; hänen
silmissään oli hajamielinen ilme, ja katse harhaili kaukana.

-- Mitä sinä ajattelet? kysyi Rye.

-- Minä ajattelen... ajattelen..., vastasi Asbjörn Krag hajamielisesti,
-- ajattelen noita sadetakkeja.

Mutta samassa häneltä pääsi huudahdus, joka osoitti, ettei hän ehkä
sittenkään ollut ihan vankasti ajatellut sadetakkeja. Hän sanoi:

-- Hitto vieköön, paperi!



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Sininen kirjekuori.


Paperi!

Asbjörn Kragin mieleen oli yhtäkkiä muistunut tuo salaperäinen ja
tärkeä asiapaperi, jota nuori neiti Holger oli etsinyt.

Hän ymmärsi, että tämä paperi oli koko asian ydin. Jos hän sen saisi
käsiinsä, löytyisi samalla arvoituksen selitys.

Täytyihän tämän paperin olla erityisen tärkeä ja koskea joko eversti
Holgeria tai hänen tytärtään tai ratsumestaria.

Krag tiesi vanhastaan, miten äärettömän vaarallisia tuollaiset
halventavat asiapaperit saattoivat olla ja kuinka ne tunnottoman
ihmisen käsissä voivat tuhota ei ainoastaan yksityisiä henkilöitä, vaan
kokonaisia perheitä.

Oliko tuollainen asiapaperi todellakin tämän murhenäytelmän sisäisenä
vaikuttimena?

Taistelu tästä paperista -- sekö se oli jo maksanut yhden ihmishengen
ja vaati ehkä useampia?

Hän ei uskonut, että Dagny neiti oli löytänyt paperin käydessään
asianajajan huoneessa. Itse hän ei myöskään ollut löytänyt muuta kuin
merkityksettömiä kauppakirjeitä.

_Sellaisia_ papereita ei mielellään jätetä kirjoituspöydän enemmän tai
vähemmän epävarmoihin kätköihin. Ne pidetään aina mukana.

Ja jos asianajajalla oli ollut hallussaan tuollainen paperi, oli
luultavaa, että hän säilytti sitä lompakossaan ja että se oli vielä
siellä. Ellei...

Ellei se mies, joka hänet oli surmannut, ollut sitä varastanut. Jos
murhaaja mitään lienee teollansa tarkoittanut, ei se ole voinut olla
muuta kuin anastaa häneltä tuo vaarallinen paperi.

Mutta kenen käsiin se siinä tapauksessa lienee joutunut?
Ahdistettujenko? Vai jonkun uuden ahdistajan? Ehkä entistä
vaarallisemman vihollisen? -- Näitä Asbjörn Krag mietiskeli astuessaan
ratsumestarin rinnalla niittytietä.

Molemmat kulkivat ääneti. Rye huomasi salapoliisin olevan ajatustyössä
eikä tahtonut häiritä häntä.

He saapuivat kauppiaan talolle. Ruumis oli jo kannettu sisään.
Satalukuinen ihmisjoukko oli kokoontunut ulkopuolelle.

Puhelu kävi hiljaisella äänellä, ja kuiskatut sanat ja pelokkaat
katseet tekivät kiusallisen ja painostavan vaikutuksen.

Salapoliisi kääntyi ratsumestariin.

-- Sinä et ole täällä miksikään hyödyksi, sanoi hän. -- Minusta tuntuu,
että sinä vain herätät paheksumista. Mene kotiin ja odota minua. Tulen
pian.

-- Kuten tahdot, jollen voi millään lailla olla hyödyksi.

-- Et mitenkään tällä hetkellä.

Ratsumestari kääntyi toiselle tielle ja poistui. Väkijoukko huomasi
hänen lähtönsä. Puhelu taukosi hetkeksi kokonaan.

Asbjörn Krag astui taloon. Muutamat ulkona-olijoista pyrkivät mukaan,
mutta hän pidätti heidät ja sulki oven perässään.

Käytävät ja portaat olivat väkeä täynnä. Joukossa oli useita
sanomalehtimiehiä.

Nämä heti salapoliisin kimppuun.

-- Minulla ei ole muuta sanottavaa, hyvät herrat, vastasi Krag, kuin
että on tapahtunut jotakin odottamatonta, joka on omansa tekemään asian
yhä arvoituksellisemmaksi.

-- Mutta tietysti olette sitä mieltä, että on tapahtunut murha?

-- Mies on lyöty kuoliaaksi, se on selvä.

-- Ja tämä murha on kai jossakin yhteydessä eversti Holgeria vastaan
tehdyn murhayrityksen kanssa?

-- Epäilemättä. Tapaukset ovat aivan samankaltaiset.

-- Luuletteko, että täällä kuljeksii joku salaperäinen ja vaarallinen
ihminen, joka tekee seudun turvattomaksi?

-- Ennenkuin olen nähnyt vainajan, en luule mitään, sanoi Asbjörn Krag.
-- Toivottavasti herrat jättävät meidät hetkeksi rauhaan, jotta saamme
toimittaa tarkastuksen.

Ja herroille tuli kiire päästä lennätinasemalle lähettämään uusia,
hälyäherättäviä sähkösanomia pääkaupungin lehdille, kun Asbjörn Krag
astui vainajan huoneeseen. Hän tapasi siellä nimismiehen apulaisineen
ja tuomarin.

Jälkimäinen oli kalmankalpea ja masentunut.

-- Hyvä oli, että tulitte, sanoi hän. -- Tämä asia kasvaa yli minun
voimieni. En ymmärrä enää mitään.

Hän osoitti vainajaa ja kysyi katsoen merkitsevästi:

-- Eikö juuri tämä ollut...?

-- Tämä juuri. Me luulimme, että hän oli syyllinen. Mutta nyt hänet on
kaatanut sama käsi, joka tähtäsi surmaniskun eversti Holgeria vastaan.

Krag paljasti vainajan kasvot. Silloin hän näki mitä ei ollut äsken
ulkona huomannut, että asianajajan kasvoilla vielä kuolemassakin oli
kamppailun ja tuskan leima.

Kun hän ajatteli, miten miestä oli ajettu kuin eläintä niityn poikki
metsään päin, kun hän muisti nuo hurjat, vihlovat huudot, jotka oli
illalla kuullut, ja näki nuo tuskan vääristämät kasvojenpiirteet, tunsi
hän kammon väristyksen ruumiissaan, kun ajatteli tuota salaperäistä,
kamalaa tekoa.

Hän tutki haavaa tarkemmin. Näkyi selvään, että se herätti hänessä
erityistä mielenkiintoa. Hänen kasvonsa saivat uuden ilmeen. Sitten hän
peitti jälleen vainajan pään ja aukaisi sadeviitan ja takin napit.

Miehen kultakello kultaisine vitjoineen oli tallella, samaten lompakko.

Krag alkoi tarkastella lompakkoa toisten seuratessa uteliaina hänen
olkansa yli.

Se sisälsi useita satoja kruunuja rahaa.

Hän heitti setelit pöydälle ja sanoi:

-- Merkitkää muistiin paljonko niitä on.

Sitten hän löysi vielä muutamia kauppakirjeitä.

Nekin hän laski pöydälle käskien merkitä ne luetteloon.

Mutta ensin hän tarkoin luki ne kaikki.

Vihdoin hän eräästä salaisesta pikku osastosta löysi mitä oli etsinyt.
Se oli sininen kirjekuori, jonka sisässä oli joitakuita vanhoja
kirjeitä.

Aavistus sanoi hänelle heti, että tässä piili salaisuus.

Ensimäinen kirje, jonka hän luki, oli päivätty Kööpenhaminassa
maaliskuun 20 p:nä 1890.

Hän luki ensimäisen sivun, silmäsi sitten allekirjoitusta, ja samassa
hänelle selvisi, mikä peloittava kirje hänellä oli kädessään.

Hän sotki eri paperit sekaisin niin, että saattoi solahuttaa sinisen
kirjekuoren taskuunsa.

Muut olivat niin innokkaasti kirjoittamassa löydettyjen esineiden
luetteloa, etteivät huomanneet mitään.

Krag tiesi kyllä tekevänsä itsensä syypääksi laittomuuteen, joka
tavallisissa oloissa olisi mitä paheksuttavin.

Mutta hän oli nähnyt kirjeen, eikä mikään mahti maailmassa voinut
pidättää häntä pistämästä sitä omaan taskuunsa.

Kello läheni sillävälin kolmatta, ja virkaatekevä tuomari sai vihdoin
työnsä valmiiksi.

Asbjörn Krag lähti huoneesta luvaten palata tunnin kuluessa.

Ihmisiä seisoi yhä ulkopuolella. He olivat nyt koko päivän kulkeneet
joutilaina. Kaikki työt oli laiminlyöty, niin voimakkaasti oli tapaus
temmannut mielet mukaansa.

Asbjörn Krag meni nopeasti joukon ohi. Kaikkien katseet kääntyivät
häneen. Hän kuuli jonkun sanovan:

-- Olipa sillä kamalat kasvot.

Oliko hän todellakin niin kauhistuneen näköinen? Eikö hänkään voinut
salata liikutustaan? Hän, jolla muulloin oli kasvot kuin kivestä.

Hän suuntasi kulkunsa ratsumestarin talolle.

Hänen ystävänsä istui kirjoittamassa.

-- Mitä sinä kirjoitat? kysyi Krag.

Ratsumestari näytti hänelle käsikirjoitustaan. Se oli paksu pinkka,
jonka päällyslehdelle oli kirjoitettu: "Muistelmia matkoiltani."

Salapoliisi katseli häntä ihmeissään.

-- Saatatko sinä todellakin puuhata tuollaista nyt? kysyi hän.

Ratsumestari hymyili surunvoittoisesti.

-- Mitäpä muuta tekisin? Aivoni ovat hajalla, niitä särkee, kun
ajattelen kaikkia näitä asioita. Minun täytyy levätä joku tunti. Täytyy
puuhata jotakin muuta. Minä odotan kauhulla yötä.

Asbjörn Krag nyökkäsi. Hän tunsi tuon tilan.

-- Miten on sinun laitasi? kysyi Rye. -- Et näytä sinäkään kovin
virkulta.

-- Minä tarvitsen kolmea asiaa, vastasi Asbjörn Krag.

-- Anna kuulua.

-- Tarvitsen huoneen itselleni, laatikollisen savukkeita ja kupin
väkevää kahvia.

-- Hiukan levähtää siis. Se ei ole ihme.

-- Minä en aio levätä, vastasi salapoliisi. -- Tahdon ajatella.

Hän muutti äkkiä käytöstapaa, meni Ryen luo, taputti häntä olalle ja
sanoi ääneen ja selvästi:

-- Kaikki on pelastettu, ystävä hyvä. Minulla _on_ paperit.

Ratsumestari nousi hitaasti seisoalle.

-- Minä en ymmärrä... Paperit...

-- Niin, kirjeet, kirjeet, jotka ovat sinisessä kuoressa...

-- Kirjeet... En vieläkään ymmärrä...

Salapoliisin kasvot ilmaisivat sekä maltittomuutta että pettymystä.

-- Hyvä, sanoi hän, -- ei puhuta siitä sitten enempää. Toimita minulle
kahvi, huone ja tupakat.

Ratsumestari soitti kelloa.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Salaperäinen olento.


Jonkun minuutin kuluttua salapoliisi oli sijoittautunut oikein
mukavasti erääseen ratsumestarin pieneen huoneeseen.

Hän ei ollut aamusta asti syönyt mitään, mutta ruokaa hän ei nyt
kaivannut.

Ratsumestarin palvelija astui sisään äänettömästi, tohvelit jalassa, ja
toi hänelle kahvia.

Alettuaan juoda kahvia selvittääkseen ajatuksiaan täytyi Kragin
tyhjentää kuppi toisensa jälkeen. Ja jottei oven käynti häiritsisi,
antoi hän palvelijan jäädä huoneeseen, sillä mies pysyi hiljaa kuin
hiiri.

Asbjörn Krag loikoi leposohvalla, vieressään höyryävä kahvikuppi ja
savukelaatikko. Huone oli puolipimeä.

Sitten hän aloitti täydellä höyryllä.

Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että tämä oli sotkuisin juttu, minkä
kanssa hän koskaan oli joutunut tekemisiin.

Se oli samalla kaikkein pöyristyttävimpiä. Se oli toistaiseksi maksanut
yhden ihmiselämän ja tuhonnut toisen. Eikä Krag ollut suinkaan varma,
että se pysähtyisi tähän. Hänestä tuntui, kuin vaara olisi väikkynyt
ilmassa.

_Ja nyt hän oli lukenut kirjeet_. Niitä oli kaksi tuossa sinisessä
kuoressa. Molemmat olivat vuodelta 1890, kirjoitetut jonkun päivän
väliajalla.

Eversti Holger oli ne kirjoittanut eräälle toiselle upseerille, ja
molemmat koskivat eversti Holgerin tytärtä Dagnya. Ne paljastivat
hirveän salaisuuden.

Miten nämä kirjeet olivat joutuneet asianajaja Bomanin käsiin, ei
Asbjörn Krag aavistanut; mutta todennäköisesti hän oli hankkinut ne
jollakin luvattomalla tavalla.

Asbjörn Krag oli varma siitä, että juuri näiden kirjeiden olemassaolo
oli purkanut Dagnyn ja Ryen kihlauksen.

Nyt hän saattoi myös ymmärtää nuoren tytön menettelytavan, hänen
umpimielisyytensä ja tuskansa. Ja nyt hän katui, että oli kenties ollut
liian kova häntä kohtaan, liiaksi poliisimies. Tyttö ei taistellut vain
omasta puolestaan. _Hän taisteli myös isänsä kunnian vuoksi_.

Nyt Krag ymmärsi, kuinka Dagny oli saattanut epätoivoissaan mennä
niinkin pitkälle, että oli yrittänyt varastaa kirjeet, kun huomasi,
ettei asianajaja ollut kotona. Mutta hän ei ollut löytänyt niitä. Ne
olivat olleet asianajajan taskussa.

Krag ymmärsi nyt senkin, miksi Dagnyn oli täytynyt salata asia
häneltäkin, salapoliisilta, joka muuten olisi ollut hänen auttajansa.

Hän ei voinut kenellekään ihmiselle ilmaista asian oikeata laitaa.

Hän ei ollut tahtonut uskoa salaisuutta edes omalle sulhaselleen.

Tämä ei tiennyt kirjeistä mitään. Sen oli Krag ymmärtänyt siitä
ihmettelyn huudahduksesta, joka pääsi Ryen huulilta, kun hän oli
sanonut, että hänellä nyt oli hallussaan nuo sinisessä kuoressa olevat
kirjeet.

Rye ei tiennyt niistä mitään.

Asbjörn Krag oli nyt saanut selville kihlauksen purkamisen syyn. Oli
ilmeistä, että asianajajalla oli ollut sormensa mukana pelissä, koska
kirjeet olivat hänellä ja koska hän oli kirjoittanut eversti Holgerille
tuon uhkaavan kirjeen samana päivänä, jolloin verityö tapahtui.

Mutta miksi oli Holgerin päälle hyökätty, ja kuka oli sen tehnyt?

Asianajaja se ei voinut olla, sellainen otaksuma tuntui nyt tuiki
mahdottomalta.

Ei se ollut ratsumestarikaan; kirjeet luettuaan oli Asbjörn Krag
entistä varmemmin vakuutettu siitä.

Vielä vähemmin hän saattoi käsittää, kuka oli asianajajan surmannut.
Asianajaja Boman oli roisto, tunnoton ihminen, mutta kuka oli mahtanut
käydä häneen käsiksi?

Ja mitä näillä kahdella väkivallantyöllä oli tekemistä Dagnyn
kihlauksen ja noiden kirjeiden kanssa?

Tämä ongelma se nyt lähinnä kiinnitti puoleensa Asbjörn Kragin
ajatukset.

Hän makasi monta tuntia miettien, ja kun hän vihdoin nousi, oli huone
täynnä tupakansavua ja hän itse kuin kuumeessa.

Kun hän tuli ratsumestarin luo, istui tämä yhä kirjoittamassa
matkamuistelmiaan.

Hän katsoi hajamielisesti Asbjörn Kragiin.

-- Päivällinen on syöty aikoja sitten, sanoi hän. -- En tahtonut
häiritä sinua.

-- Minä en vielä tunne itseäni nälkäiseksi, vastasi salapoliisi. --
Ainoa mitä ehkä tarvitsen, on kuppi suklaata.

Krag astui muutamia kertoja lattian poikki.

-- Oletko ajatellut asiaa? kysyi ratsumestari.

-- Olen.

-- Oletko keksinyt murhaajan?

-- Luullakseni.

-- Arveletko, että se on sama, joka yritti surmata everstin?

-- Sama.

-- Onko hän vielä näillä seuduilla?

-- Jos se on se, jota tarkoitan, niin on.

-- Missä?

-- Aivan lähellä meitä.

-- Onko hän vielä yhtä vaarallinen?

-- On, yhtä vaarallinen. Kuulehan, onko sinulla revolveria?

Ratsumestari veti auki kirjoituspöydän laatikon, missä näkyi kiiltävä
browning-revolveri.

-- Hyvä on, sanoi Krag, mutta teet viisaimmin, jos pistät sen taskuusi.
Silloin se on käsillä.

Ratsumestari hymyili.

-- Mitä minulle täällä tapahtuisi, rauhallisella seudulla? En pelännyt
Intiassa enkä pelkää täälläkään.

-- Pane revolveri taskuusi, sanoi Krag. -- Se on minun nimenomainen
pyyntöni. Ja kun huomaat vaaran, niin ammu, ammu heti.

-- No, jos vaaran voi nähdä, ennenkuin se on myöhäistä...

-- Aivan varmaan. Sekä eversti että asianajaja ovat paenneet kuin
takaa-ajetut eläimet metsään päin, ennenkuin salaperäinen vihollinen on
iskenyt surmaniskunsa. Eikö sinusta tunnu hieman kummalliselta, että
molemmat ovat koettaneet pelastautua metsään, sensijaan että olisivat
juosseet niitylle tai ihmisasunnoille päin? Kun ihminen pakenee
murhaajan tieltä, ei hän tavallisesti pyri metsään. Tämä tuntui minusta
heti merkilliseltä, mutta en kuitenkaan tullut kiinnittäneeksi siihen
erityistä huomiota. Luulin sitä sattumaksi. Mutta nyt ymmärrän, että
sillä täytyy olla merkityksensä. Tämä pikkuseikka tekee koko asian
selitettäväksi.

-- Mihin aiot ryhtyä? kysyi ratsumestari.

Asbjörn Krag hymyili, ja hänen kasvoilleen tuli omituinen ilme.

-- Tällä kertaa, sanoi hän, minä lähden kävelemään.

Hän astui ikkunaan ja katsoi ulos. Oli jo alkanut pimetä, mutta ilma
oli selkeä. Hän saattoi nähdä lähimökkien tulet.

-- Selkeä ilma, mutisi hän, ihan selkeä. Saanko lainata sinun keltaista
sadetakkiasi? Näin semmoisen eteisessä.

-- Mitä herran nimessä sinä sadetakilla teet näin kauniilla ilmalla?

-- Anna minun vain lainata sitä. Noilla molemmilla toisilla oli
sadetakki, siksi minullakin.

Krag tarkasti revolverinsa. Se oli täydessä latingissa. Saatuaan
sadetakin ylleen hän sanoi:

-- Kiitos, nyt minä lähden.

-- Yksinkö?

-- Aivan yksin. Mielipuoli hyökkää vain yksinäisten ihmisten kimppuun,
vastasi Krag mennen ovelle.



KAHDESKYMMENESYHDES LUKU

Ikkuna säpäleiksi.


Ratsumestari pidätti häntä vielä.

-- Minne aiot mennä? kysyi hän otsa rypyssä.

-- En tiedä varmaan.

-- Kauppiaalleko?

-- En, en suinkaan.

-- Tuomarin tai nimismiehen luo?

-- En sinnekään.

Krag pysähtyi ovelle ikäänkuin miettien.

-- Jos minä minnekään menen, niin lähden tuota tietä, sanoi hän
viitaten itään päin.

Omituinen mielenliikutus valtasi Ryen. Hän ymmärsi ystävänsä
tarkoituksen.

-- _Hänenkö_ luokseen?

-- Se ei ole varmaa. Ehkä. Tahdotko, että vien terveisiä?

-- En, vastasi ratsumestari tylysti. -- Minulla ei ole hänelle mitään
sanomista, ennenkuin hän itse puhuu. Mutta saatat kertoa, että olet
nähnyt minut ja että minä elän.

Katkera hymy vilahti hänen huulillaan. Asbjörn Krag nyökkäsi.

-- Jos tapaan hänet, sanoi hän, niin kerron, että sinä elät. Tulen
takaisin parin tunnin kuluttua.

Krag katsoi kelloaan.

-- Yhdeksän. Ennen yhtätoista olen kotona.

-- Odotanko sinua?

-- Odota.

-- Mutta jollet tule ennen yhtätoista? Asbjörn Krag mietti.

-- Jollen ole silloin tullut, niin odota kello kahteentoista.

-- Jollet tule silloinkaan?

Salapoliisi kävi hyvin totiseksi. Hän astui ystävänsä luo ja tarttui
hänen käteensä.

-- Jollen ole palannut ennen puoliyötä, sanoi hän, niin se merkitsee,
että vaara on käsissä. Silloin sinun tulee heti hälyyttää talon väki
liikkeelle ja lähettää sana nimismiehelle ja lähiseudun talonpojille.

-- Miksi koota kaikki nuo ihmiset?

-- Etsimään minua. Siinä tapauksessa olen joutunut otteluun tuon
salaperäisen ja vaarallisen olennon kanssa. Silloin on pantava toimeen
yleinen ajo. Etsikää läpikotaisin niityt ja metsänrannat älkääkä
levätkö, ennenkuin olette löytäneet minut elossa tai kuolleena.

Ratsumestari näytti hämmästyvän näistä vakavista sanoista.

-- Ja kuitenkin tahdot mennä yksin, sanoi hän. -- Jos minä lähtisin
mukaasi, olisi sinulla revolveri lisää ja sitäpaitsi kaksi vahvaa
kättä.

-- _Yksi_ voi mahdollisesti nähdä _jotakin_, vastasi Asbjörn Krag, --
mutta _kaksi_ ei saa tietää mitään. Ja nyt olen kerta kaikkiaan
päättänyt mennä yksin. Vaarassa olen mieluimmin yksin. En tahdo jakaa
sitä toisen kanssa. Siinä asiassa olen itsekäs. Mutta älä unohda:
jollen ole kotona kello kaksitoista, niin en ehkä palaa ensinkään.

Krag lähti. Ratsumestari ei tahtonut tyrkyttää hänelle seuraansa. Hän
tunsi hänet siksi hyvin, että tiesi olevan turhaa yrittää. Hän kuunteli
askelia, jotka häipyivät ulkona vallitsevaan pimeyteen.

Ratsumestari oli huomattavasti hermostunut. Tämän jutun kaamea
salaperäisyys oli järkyttänyt hänen mieltänsä, ja vaikkeivät
vaaralliset ja hermoja kiihoittavat seikkailut olleet hänelle outoja,
ei hän kuitenkaan ollut vielä koskaan joutunut näin arvoituksellisen
vaaran kanssa tekemisiin.

Kragin käytöksestä hän saattoi nähdä, että jotakin vakavaa oli
todellakin tekeillä. Ratsumestari tunsi itsensä epävarmaksi ja
hermostuneeksi toimettomuudessaan. Jollei hienotunteisuus Kragia
kohtaan olisi pidättänyt häntä, olisi hän pukenut ylleen
metsästystakkinsa ja lähtenyt hänen jälkeensä pimeyteen.

Saadakseen ajan kulumaan hän meni siihen pikku huoneeseen, missä
Asbjörn Krag oli äsken istunut. Siellä oli ilma vielä täynnä savua,
mutta se tuntui omituisesti rauhoittavan häntä, ja hän heittäytyi
leposohvalle pitkäkseen. Palvelija toi viskyä ja tupakkaa, ja savupilvi
huoneessa sakeni yhä. Niin hän loikoili puolisen tuntia.

Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn. Hänestä tuntui, kuin talon ulkopuolelta
olisi kuulunut ääntä. Oli kuin joku olisi ähkynyt hapuillessaan
varovasti nurmikkoa pitkin. Hiljainen ääni jatkui yhä edeten pitkin
seinäviertä ja pysähtyi vihdoin hänen työhuoneensa kohdalle.

Jokohan Asbjörn Krag oli palannut, tuumi hän, mutta luopui heti siitä
ajatuksesta. Eihän Kragin tarvinnut hiiviskellä varkaan tavoin pitkin
seinävieriä päästäkseen taloon.

Vai olisikohan siellä tuo tuntematon, seudun paha henki?

Tavallisissa oloissa ratsumestari ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota
ääneen. Eihän siellä tarvinnut olla muuta kuin joku talon väestä, joka
liikkui ulkosalla pimeässä. Mutta nyt oli pöyristyttävän tapauksen
ajatus piintynyt hänen aivoihinsa, ja kaikkialla häntä vainosi murhan
tummanpunainen näky. Hän ei ollut enää kaltaisensa.

Mutta rohkea mies hän oli, ja häntä miltei suututti, että oli todella
hieman säikähtänyt tuota kummallista ääntä. Hän nousi ja aikoi lähteä
ulos ottaakseen asiasta selon. Mutta astuttuaan pari askelta ovea
kohden hän pysähtyi yhtäkkiä.

Särkyvän ikkunaruudun helinä kuului hänen korviinsa.

Ikkuna oli lyöty pirstaleiksi. Se oli varmasti joku hänen työhuoneensa
ikkunoista. Lasisirut putosivat kilisten lattialle.

Ratsumestari sieppasi revolverin taskustaan, kiskaisi oven auki ja
ryntäsi huoneeseen.

Hän oli odottanut tapaavansa siellä ihmisen. Mutta huone oli tyhjä.
Hänen kirjoituspöytänsä oli lasisirujen peitossa.

Koko ruutu oli poissa, olipa mukana mennyt palanen ikkunapienastakin.
Isku oli ollut ankara.

Rye kuuli ulkoa hiljaista töminää, poistuvien askelten ääntä.

Hän astui ikkunaan ja laukaisi revolverinsa umpimähkään.

Sitten hän vetäytyi peremmälle huoneeseen odottaen mitä tuleman piti.

Mutta ensi minuutit kuluivat aivan rauhallisesti. Sitten kuului askelia
talosta; laukauksen hälyyttämiä ihmisiä juoksi paikalle joka taholta.

Ratsumestari soitti kelloa. Palvelija astui sisään, pyöreät kasvot
kauhistuneen näköisinä.

-- Huuda pehtori tänne! käski Rye.

Pehtori tuli. Hän oli kalpea säikähdyksestä.

-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän luoden pelokkaan katseen
savuavaan revolveriin ja rikkilyötyyn ikkunaan.

-- Ei mitään ole tapahtunut, vastasi Rye, -- Huutakaa väki koolle.



KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU.

Kello 12.


Ratsumestarin äänessä oli käskevä sävy. Hän oli taas sama kuin ennen,
sellainen kuin hän oli ollut vaaran hetkinä metsästysretkillään
Intiassa, kun jokainen silmänräpäys oli kallis ja kuolema riippui
hiuskarvan varassa.

Pehtorikin oli heti selvillä siitä, että jokin vaara uhkasi. Hän näki
savuavan revolverin isäntänsä kädessä ja lasinpirstaleet, joita oli
kirjoituspöytä täynnä.

-- Tänne on joku yrittänyt tunkeutua sisään, sanoi ratsumestari. --
Meidän täytyy saartaa talo. Käskekää väki koolle.

Pehtori juoksi ulos. Ja heti kaikuivat hänen äänekkäät huutonsa pitkin
taloa.

Ratsumestari heitti kiireesti metsästystakin yllensä. Astuttuaan
eteiseen hän huomasi, että Asbjörn Krag oli jättänyt sinne
salalyhtynsä. Sen hän otti mukaansa.

Pihalla näkyi tulia liikkuvan edestakaisin. Väki oli kokoontunut sinne
lyhtyineen. Tänään oli vuodenaikaan katsoen harvinaisen pimeä ilta.

Kauhistus oli joukossa yleinen. Murha oli synnyttänyt kammonsekaisen
mielialan kaikissa, ja saatuaan näin iltamyöhällä kuulla puhuttavan
pirstotusta ikkunasta ja revolverinlaukauksesta he luulivat, että oli
tapahtunut uusi murha. Lisäksi tuli, että omakin väki katsoi
ratsumestaria epäluuloisin silmin. Hänen suljettu luonteensa esti häntä
saamasta missään osakseen myötätuntoisuutta.

Pimeästä kuului kysymyksiä ja vastauksia:

-- Kuka ampui?

-- Ketä hän ampui?

-- Ei tiedetä. Hän ampui ikkunan läpi.

Sekä pehtori että väki luuli ratsumestarin särkeneen ikkunan
revolverinluodilla.

Kun ratsumestari näyttäytyi portailla, avattu salalyhty kädessä, syntyi
yleinen hiljaisuus ja miehet tunkeilivat hänen ympärilleen.

Ratsumestari antoi käskyn, että väen tuli hajaantua niityille
löytääkseen, jos mahdollista, joitakin jälkiä väkivallantekijästä.
Miehet tottelivat, vaikka vastahakoisesti. He kulkivat kaksittain.
Kaikilla oli joku ase, kellä vanha pyssy, kellä heinähanko, kellä
kirves.

Itse lähti ratsumestari pehtorin seuraamana tutkimaan pirstottua
ikkunaa.

Hän valaisi ensin maata löytääkseen jalanjälkiä, mutta ei nähnyt
mitään, vaikka maa oli iltasumusta kostea.

Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Olihan hän ihan selvästi kuullut
poistuvia juoksuaskelia. Hän teki itselleen kysymyksen, oliko ikkuna
ehkä ammuttu rikki revolverilla tai pyssyllä, mutta sekään ei tuntunut
todennäköiseltä. Eihän hän ollut kuullut mitään pamausta.

Hän tutki ikkunaa tarkemmin. Se oli tuollainen kapeilla liistoilla
pikkuruutuihin jaettu ikkuna. Pari liistaa oli katkennutkin. Ei se siis
voinut olla kädellä pirstottu. Väkivallantekijä oli varmaan käyttänyt
kirvestä, nuijaa tai muuta sellaista asetta. Ja hänen oli täytynyt
seistä ihan ikkunan edessä. Mutta kumma, ettei maassa näkynyt jälkiä.
Eihän mies ollut voinut ilmassa lentää.

Ratsumestari jätti asian sikseen; hän tahtoi odottaa Asbjörn Kragin
paluuta. Itse hän tunsi olevansa aivan voimaton tässä arvoitusten
sekasorrossa. Ei hän mitään vaaraa pelännyt, suurintakaan. Mutta hän
olisi tahtonut nähdä vaaran, tietää minkä näköinen se oli ja miten sitä
vastaan oli käytävä. Tämä kaikki oli täydellistä arvoitusta. Täällä
oleskeli joku ihminen, kauhea olento, joka löi kuoliaaksi eikä jättänyt
jälkeäkään itsestään.

Oliko sama ihminen pirstonut hänen ikkunansa? Tarkoittiko hyökkäys
tällä kertaa häntä, ratsumestaria, vai Asbjörn Kragiako?

Rye meni takaisin huoneeseensa odottamaan väen palaamista.

Vähitellen kaikki taas kokoontuivat pihalle, vaiteliaina ja näköjään
peloissaan. He eivät olleet nähneet mitään, ja kauppiaan talossa oli
ollut pimeää. Ihmiset olivat jo menneet levolle.

Ratsumestari käski ripustaa peitteen ikkunan eteen. Pehtori kysyi, eikö
lasisiruja saanut korjata lattialta, mutta Rye tahtoi antaa kaiken olla
koskematta, kunnes Asbjörn Krag tuli kotia.

Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen jatkamaan työtänsä, ikäänkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Silloin tällöin hän kuitenkin katsahti
seinäkelloon.

Asbjörn Kragia ei kuulunut, ja kello oli jo yli yhdentoista. Viisari
kulki yhä kulkuaan ja läheni kahtatoista.

Kun se oli neljännestä vailla, niin ratsumestari nousi ja soitti
pehtoria.

Tämä seisoi pian huoneessa. Hän oli vielä täysissä pukeissaan,
ikäänkuin olisi ymmärtänyt, että oli tapahtuva enemmänkin tänä iltana,
ja sen vuoksi tahtonut olla valmiina.

-- Onko väki mennyt levolle? kysyi ratsumestari.

-- Ei vielä, vastasi pehtori katsoen kysyvästi isäntäänsä.

-- Sanokaa heille, että ovat valmiina. Heitä ehkä tarvitaan puoliyön
aikana.

-- Kello kaksitoista? kysyi pehtori, ja häntä värisytti.

-- Niin. Täsmälleen.

Pehtori läksi huoneesta ja palasi hetken kuluttua ilmoittaen, että väki
oli valmiina.

-- Mutta mitä on sitten tapahtunut? kysyi hän.

-- Asbjörn Krag on mennyt ulos.

-- Niin, sen ymmärrän.

-- Hän on mennyt yksin, koettaakseen päästä arvoituksen perille.

-- Minkä perille?

Ratsumestari vain kohautti olkapäitään ikäänkuin sanoakseen: "Mistä
minä tiedän."

-- Hän arveli itse palaavansa yhdentoista ajoissa, sanoi hän.

Pehtori katsoi kelloaan.

-- Sitten on pian mennyt tunti yli määräajan. Hänelle on varmaan
tapahtunut jotakin.

-- Hän on itse pyytänyt meitä odottamaan kello kahteentoista. Ellei hän
ole kotona, kun kello lyö kaksitoista, lähdemme miehissä häntä
etsimään, sillä siinä tapauksessa hänelle on sattunut joku onnettomuus.

Sillä oli asia selvä. Ratsumestari käveli edestakaisin lattialla.
Silloin tällöin hänen katseensa hipaisi kelloa. Pehtori kävi
huomattavan levottomaksi.

-- Eiköhän olisi parasta heti...? sanoi hän.

-- Ei, vastasi ratsumestari, meidän täytyy tehdä niinkuin hän on
määrännyt.

-- Nyt puuttuu vain kaksi minuuttia.

Ratsumestari pysähtyi suuren seinäkellon eteen. Sekunnit kuluivat
hirveän hitaasti; tik -- tik -- tipahteli kuin veripisaroita lattialle.

Vihdoin kello löi kaksitoista.

-- Huutakaa väki esiin, sanoi ratsumestari ottaen hattunsa ja
viittansa.

Pehtorin piti juuri juosta ulos, kun eteisestä kuului askelia.

Molemmat miehet pysähtyivät ja tuijottivat henkeä pidättäen oveen.

-- Ne ovat hänen askelensa, sanoi ratsumestari; minä tunnen ne.

Ovi aukesi ja Asbjörn Krag astui sisään.

Hän oli hyvin kalpea.



KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Salaperäinen.


Huoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan, kun Asbjörn Krag astui sisään.

Hän katsoi tutkivasti ympärilleen, mutta huomatessaan pehtorin ja
pihalle lyhtyineen kokoontuneen väen hän hymyili.

-- Onko jotakin tapahtunut? kysyi hän vilkaisten pehtorin revolveriin.

-- Ei, vastasi ratsumestari, ei muuta kuin tämä.

-- Oho, ikkuna lyöty rikki. Mutta mitä merkitsee, että te olette
aseissa hampaita myöten?

-- Jos katsot kelloa, vastasi ratsumestari, niin näet, että se on nyt
viisi minuuttia yli kahdentoista. Me olemme valmiina noudattamaan
nimenomaista käskyäsi. Siinä koko asia.

Asbjörn Krag istuutui nojatuoliin. Hän pyyhkäisi kädellään päätänsä
ikäänkuin kootakseen ajatuksensa.

-- Minä en oikein muista..., mutisi hän, -- minunko käskyäni...

Hänen ajatuksensa nähtävästi harhailivat kaukana.

-- Tämä nimenomainen käsky, jatkoi ratsumestari, oli se, että jollet
sinä ollut palannut ennen puoliyötä, piti meidän viipymättä lähteä
miehissä etsimään sinua.

Asbjörn Krag hytkähti.

-- Sehän se. Siksi laittauduinkin ajoissa kotiin. En tahtonut saada
toista ajojahtia aikaan.

-- Toista ajojahtia? kysyi ratsumestari tyytymättömänä.

-- Niin. Hetki sitten ryntäsi hoilottava miesjoukko täältä talosta
niitylle. Se turmeli minulta kaiken.

Ratsumestari osoitti jälleen särjettyä ikkunaa.

-- Joku yritti murtautua tänne sisään, sanoi hän.

-- Vai sillä lailla?

-- Niin, kuten näet, hän löi ikkunan säpäleiksi. Ja pari liistaakin
meni siinä poikki.

-- Jos hänen tarkoituksensa oli murtautua tänne, minkä kumman tähden
hän ei sitten tullut oven kautta?

Salapoliisi puhui tyynesti ja hymyillen miltei ivallisesti, mutta
samalla oli hänen käytöksessään jotakin, joka osoitti, että hänen
ajatuksensa viipyivät yhä vieläkin muissa asioissa.

-- Minä arvaan, sanoi ratsumestari, että hän yritti tulla
ikkunasta, jottei herättäisi väen huomiota ja jotta voisi yllättää
huoneessa-olijan.

-- Kuka täällä oli?

-- Minä täällä olin istunut, vaikka juuri sillä hetkellä satuin olemaan
sivuhuoneessa.

-- Yksinkö olit?

-- Niin, aivan yksin.

-- Ja päästäkseen huomaamatta sisään nosti asianomainen sellaisen
melun, että se herätti koko talon.

Toinen kohautti olkapäitään.

-- Me olemme vain noudattaneet sinun käskyäsi, sanoi hän. Muuta hänellä
ei ollut sanottavaa.

Asbjörn Krag nousi, meni ystävänsä luo ja puristi hänen kättänsä.

-- Älä käsitä minua väärin, sanoi hän. -- Olen sinulle kiitollinen
siitä, että sinuun voi luottaa. Sen tiesin muuten ennestäänkin. Mutta
nyt minä tuumiskelen ihan toista. Tässä asiassa on todellakin monta
puolta. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä vaihtelevampana ja
monimuotoisempana se minulle näyttäytyy. Kun ajatukseni yrittävät
tunkeutua salaisuuden läpi, tuntuu aivan siltä, kuin ne taittuisivat
prismassa. Minä olin tuolla niityllä, kun väkesi hyökkäsi sinne.

-- Miksi et ilmaissut itseäsi?

-- Mutta hyvä ystävä, ajattelehan... Näin pari miehenroikaletta
juoksevan lyhdyt käsissä. Pane mieleesi, että olin ulkona etsimässä
tuota meidän salaperäistä aavettamme, joka tekee seudun vaaralliseksi.
Mitä minun piti ajatella, kun sain nähdä tämän ilveilyn? Heittäysin
pitkälleni maahan. Tahdoin nähdä heidät lähempää ja luulin jo hetken
ajan olevani arvoituksen perillä. Miehet juoksivat ihan ohitseni. Näin,
että heillä oli heinähangot aseina, ja saatoin ymmärtää, että he
etsivät jotakuta. Minä tunsin heidät, he olivat tämän talon väkeä. Heti
heidän jäljessään hiipi pari muuta. Silloin minä ihan totta ajattelin,
ettet sinä ollut voinut pysyä levollisena, vaan olit nyt jo lähettänyt
minua etsimään. Mitä tämä merkitsee? minä ajattelin. Eikö ystävälläni,
tiikerinmetsästäjä Ryellä ole tuon enempää malttia ja kylmäverisyyttä?
Makasin tyynesti alallani, kunnes väki oli palannut kotia. Ja sitten
odotin vielä jonkun aikaa. Sillä tahdoin rangaista sinua tulemalla
kotiin vasta viime tingassa. Nyt näen kuitenkin, että se oli erehdys.
Ajolla olikin toinen syy. Saat suoda minulle anteeksi.

Vastausta odottamatta Krag meni ikkunan luo tutkiakseen sitä tarkemmin.

Hän kosketti lasipalasia äärettömän varovasti, ikäänkuin peläten
saattaa niitä millään lailla epäjärjestykseen.

Hän otti käteensä muutamia siruja ja katseli niitä.

-- Raju isku, mutisi hän.

-- Niin, ja näyttää siltä, kuin se olisi lyöty nuijalla. Asbjörn Krag
nyökkäsi.

-- Nuijalla, niin, tai jollakin sentapaisella.

Yhtäkkiä hän huomasi jotakin.

-- Tuokaa tänne lamppu, pyysi hän.

Pehtori meni lamppu kädessä.

Asbjörn Krag tarkasteli ikkunaa suurennuslasillaan. Hän mutisi
itsekseen:

-- Luonnollisesti. Se minun olisi pitänyt tietämän.

Hän poimi varovasti pari lasipalasta, kääri ne paperiin ja pani
lompakkoonsa. Se oli toinen tätä juttua koskeva todistuskappale, joka
joutui hänen lompakkoonsa.

-- Mitä olet löytänyt? kysyi ratsumestari.

-- Jotakin, joka minun olisi pitänyt heti tietää, vastasi salapoliisi.

Hän veti Ryen ikkunan luo.

-- Näetkö noita pieniä tummanpunaisia pilkkuja? sanoi hän.

Rye hätkähti.

-- Se on verta, sanoi Asbjörn Krag tyynesti.

-- Hän on siis lyönyt ikkunan rikki kädellään! puuskahti ratsumestari.

Asbjörn Krag hymyili.

-- Etkö luule, että siinä tapauksessa olisi tullut enemmän verta?
Koetappa sinä lyödä pirstoiksi ikkuna paljaalla nyrkillä, niin saat
nähdä miltä kätesi näyttää.

Rye pudisti päätänsä.

-- Minä en ymmärrä tätä, sanoi hän.

Salapoliisi vain hymyili.

-- Edellyttäkäämme kuitenkin, että ikkuna on pirstottu paljaalla
nyrkillä, jatkoi hän.

-- Mutta kuka on syyllinen? kysyi Rye.

-- Tarkoitat, kuka sen on tehnyt?

-- Niin.

-- Sen voin sanoa ihan varmasti.

Ratsumestari puristi kätensä nyrkkiin.

-- Kuka? Herran nimessä kuka?

Asbjörn Krag osoitti niitylle päin. Rye tunsi ehdottomasti puistatuksen
ruumiissaan, ja miehet, jotka olivat salapoliisin tultua hiipineet
sisään ja asettuneet ovensuuhun, vetäytyivät lähemmäksi toisiaan.

-- Salaperäinen, vastasi Krag.

-- Murhaajako?

-- Niin.

-- Mutta mitä hän tahtoi? Tunkeutuako tänne sisään?

-- Ei.

-- Eikö? Mitä kummaa hän sitten tahtoi?

-- Kuka tietää, vastasi Asbjörn Krag hymyillen, -- kuka tietää mitä
sellaisissa aivoissa liikkuu.

Hän kääntyi pehtorin puoleen.

-- Ettekö ole huomannut talossa mitään erityistä illan kuluessa?

-- En muuta kuin tämän.

-- Eikö kukaan väestä nähnyt niityllä yhtään elävää olentoa?

-- Ei, eiväthän he nähneet salapoliisiakaan.

-- Hyvä on. Nyt tahdon olla ratsumestarin kanssa kahden.

-- Saammeko mennä levolle? Asbjörn Krag pudisti tiukasti päätänsä.

-- Ette mitenkään, sanoi hän. -- Sekä teidän että väen täytyy olla
ylhäällä.

-- Onko meidän ehkä lähdettävä uudelleen ulos?

-- On, pitäkää lyhdyt valmiina.

-- Niityllekö taas?

-- Ei.

-- Vielä kauemmaksiko?

-- Ei, me vain tarkastamme talon.

-- Tarkoittaako herra salapoliisi, että hän on täällä talossa? kysyi
pehtori silminnähtävästi hätääntyneenä.

-- Sitä juuri, vastasi Krag. -- Mutta menkää nyt.

Väki poistui hiljaa. Ovi avattiin varovasti. Oli kuin he olisivat
pelänneet, että tuntematon seisoi ulkopuolella.

Kun Krag ja Rye olivat jääneet kahden, sanoi edellinen:

-- Kas niin, ystäväni, käydään nyt suoraan asiaan. Minä olen puhunut
Dagnyn kanssa.



KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Käänne.


Rye säpsähti.

-- Oletko puhunut hänen kanssaan tänä iltana?

-- Olen, pari tuntia sitten.

Ratsumestari katsoi ystäväänsä tutkivasti.

-- Sanoiko hän sinulle mitään?

-- Sanoi kyllä, sanoi mitä tiesi. Sattumalta minä tiesin hiukan enemmän
kuin hän. Läksin hänen luokseen siinä varmassa aikeessa, että nyt panen
hänet kertomaan kaiken. Olen koettanut ennenkin, mutta hän ei ole
suostunut. Tyttö parka, hänellä on ollut kauheat ajat.

Ratsumestari käveli edestakaisin levottomana.

-- Minulle hän ei ole virkkanut mitään, mutisi hän.

-- Ei, ja yksinomaan sinun tähtesi, jota hän on rakastanut ja vieläkin
rakastaa. Olosuhteet ovat saattaneet hänet epätoivoon. Raskain mielin
hän luopui sinusta. Jos vanha eversti Holger olisi saanut määrätä, ei
mitään välirikkoa olisi tapahtunut, mutta tyttö itse tahtoi sitä.

-- Hän itsekö? kysyi ratsumestari silmät pystyssä.

-- Niin, hän itse, ja juuri sinun asemasi tähden.

Rye istuutui tuolille vastapäätä ystäväänsä. Näkyi selvään, että hän
koetti kaikin voimin hillitä liikutustaan.

-- Minusta tämä käy yhä arvoituksellisemmaksi, sanoi hän. -- Mutta nyt
sinä siis tiedät kaiken, ja nyt minä tahdon tietää totuuden yhtä
järkähtämättömästi kuin sinä mennessäsi Dagnyn luo. Ovi on kiinni. Sinä
et pääse ulos, ennenkuin olet kertonut minulle kaiken.

Asbjörn Krag osoitti rikkinäistä ikkunaa.

-- Niin kauan kuin tuo veitikka kiertelee näitä nurkkia, ei meillä ole
hätää ulospääsystä, sanoi hän hymyillen.

-- Sinä panet minut kidutuspenkille. Minusta tuntuu, että sinä ihan
huviksesi kiusaat minua.

-- En suinkaan. Saanko pyytää sinulta sikaria.

Ratsumestari pani esille laatikon. Asbjörn Krag otti sikarin ja
sytytti. Rye vääntelehti maltittomuudesta.

-- Tiedätkö nyt kuka murhaaja on? kysyi hän.

-- Tiedän.

-- Ja hän on edelleenkin vapaalla jalalla?

-- On, käy sanominen.

Ratsumestari katsoi häneen.

-- "Käy sanominen"? Minä en ymmärrä sinua.

Mutta Asbjörn Krag ei ollut huomaavinaan, vaan istui levollisena ja
varmana. Hän vain nyökäytti päätään ja toisti:

-- Niin, käy sanominen, että hän on vapaalla jalalla.

-- Ja yhtä vaarallinen?

-- Ehdottomasti. Kenties hiukan vaarallisempikin.

-- Mutta minkä kumman tähden et sitten kutsu väkeä koolle ja otata
häntä kiinni?

-- Tällä hetkellä ei ole tarpeellista ottaa häntä kiinni, vastasi Krag.
-- Mutta kun katson sopivaksi paljastaa hänet, ei se maksa minulle
enempää kuin pienen kävelymatkan ja yhden ainoan sanan.

-- Hän on siis lähitienoilla?

-- Niin on, aivan lähellä.

Ratsumestari katsahti säikähtyneenä salapoliisiin.

-- Ethän vain tarkoittane ketään omasta väestäni? kysyi hän.

-- Sen saat tietää, kun pääsemme niin pitkälle. Ensin puhukaamme hiukan
asianajaja Bomanista.

-- Oletko täysin vakuutettu siitä, että hän oli roisto?

-- Sen huomasin heti.

Molemmat olivat hetkisen ääneti.

-- Hän on kukistunut omiin tekoihinsa, jatkoi salapoliisi. -- Hän se
uhkauksillaan pakoitti Dagny neidin purkamaan kihlauksen.

-- Suuri jumala, olisinpa tämän tiennyt!

Ratsumestari puristi kätensä nyrkkiin.

-- Dagny siis tunsi asianajajan? kysyi hän sitten.

-- Ei, hän ei luultavasti ollut nähnytkään koko miestä, ennenkuin tämä
ilmestyi näille maille.

-- Mutta miten se sitten kävi...

Asbjörn Krag karisti tuhkan sikaristaan.

-- Hyvä ystävä, sinä varmaankin tiedät, että on olemassa eräänlaisia
valonarkoja henkilöitä, jotka puuhailevat semmoisilla välikappaleilla,
ettei niitä kunnon ihminen voi ottaa käteensäkään tuntematta itseään
mitä inhottavimmin liatuksi. Hän oli jostakin saanut hankituksi
itselleen eräitä asiapapereja. Ja nämä paperit kädessään hän pakoitti
Dagny neidin toimimaan vastoin omaa ja isänsä tahtoa ja harrastusta ja
vastoin omaa tunnettaan. Dagny oli hänen vallassaan.

Ratsumestari kalpeni.

-- Onpa hyvä, sanoi hän, että se mies on kuollut.

-- Kuinka niin?

Rye ei vastannut. Asbjörn Krag katsoi ystäväänsä tutkivasti ja jatkoi
sitten samalla levollisella äänellä:

-- Samana iltana, jolloin onnettomuus tapahtui asianajajalle, kävi
Dagny Holger hänen asunnossaan... Ei, ole sinä huoleti, hän oli siellä
aivan yksin. Hän hankki itselleen pääsyn huoneeseen, kun tiesi, että
asianajaja oli mennyt ulos. Sanon tahallani: hankki itselleen pääsyn.
Siitä voit arvata nuoren tytön epätoivon. Hänen tarkoituksensa oli
saada käsiinsä eräitä papereita, jotka roistolla oli hallussaan, juuri
nuo samaiset vaaralliset asiapaperit. Mutta hän ei löytänyt niitä. Ja
hänen täytyi hiipiä tiehensä tyhjin toimin.

-- Onko hän kertonut tämän sinulle?

-- Ei, vastasi salapoliisi, mutta minä löysin asianajajan huoneesta
pienen sormuksen, jonka hän oli kiireessään pudottanut. Otin sen
talteen ja näytin sitä hänelle tilaisuuden sattuessa. Se oli hänen
sormuksensa. Ehkä sinä tunnet sen?

Salapoliisi heitti pöydälle kultasormuksen. Ratsumestari otti sen
käteensä, ja hänen kasvoilleen tuli haikea ilme.

-- Puoli vuotta sitten, sanoi hän, eräänä kauniina aamuna puoli vuotta
sitten hän sai sen minulta... Mutta paperit! keskeytti hän yhtäkkiä
kiihtyneenä. -- Miten kävi paperien?

-- Niitä ei löytynyt huoneesta. Roisto, jolla on sellaiset paperit
hallussaan, kantaa niitä mieluimmin aina muassaan. Ja kun hänen
ruumiinsa löydettiin, löysin minä paperitkin.

-- Näytä ne minulle, pyysi ratsumestari kiihkeästi.

-- Ei, vastasi Krag, ne ovat Dagnyn papereita. Hän on jo saanut ne
minulta, ja luullakseni hän on polttanut ne.

-- Nuo paperit ovat siis antaneet sinulle arvoituksen selityksen?

-- Ovat, osittain, vastasi Krag. -- Niistä kävi selville syy, miksi
Dagnyn oli erääseen aikaan mahdoton mennä naimisiin sinun kanssasi.
Vain sen verran voin sinulle sanoa, ettei hän missään tapauksessa olisi
ruvennut tuon roiston vaimoksi.

-- Oliko todellakin puhetta sellaisesta?

-- Oli. Otaksun, että asianajaja oli aikonut puhua juuri siitä ukko
Holgerin kanssa, silloin kun hän niin uhkaavalla tavalla kirjoitti
hänelle tahtoen tavata häntä siellä suon laidassa. Onneton sattuma
ohjasi niin, että tämä kirje saapui samaan aikaan kuin sinun kirjeesi,
jossa pyysit tapaamista molemminpuolisen selvityksen toivossa. Sinun
kirjeesi katosi, kun taas asianajajan lähettämä joutui oikeuden käsiin.

Minä oletan, jatkoi salapoliisi, ettei asianajaja kohdannut eversti
Holgeria. Hän oli kyllä mennyt häntä tapaamaan määrättynä aikana, mutta
sitä ennen oli onnettomuus tapahtunut everstille.

-- Sitä ennen hän oli kohdannut murhaajan?

-- Niin, saman, joka myöhemmin surmasi roiston itsensä. Sallimus asetti
niin, että hänen piti sortuman omiin tekoihinsa.

-- Mutta murhaaja? kysyi ratsumestari. -- Missä suhteessa hän on ollut
Dagnyyn, Holgeriin ja yleensä koko tähän asiaan?

Asbjörn Krag oli kummastelevinaan.

-- Ei missään, vastasi hän. -- Sehän se juuri onkin tehnyt jutun niin
kummalliseksi ja vaikeaksi selvittää. Emme näet ole tässä tekemisissä
yhden ainoan asian, vaan kahden eri asian kanssa. Ne ovat aivan eri
juttuja eivätkä ole missään yhteydessä keskenään. Tähän asti olen
kysynyt itseltäni: kuka on se mies, joka hyökkäsi everstin kimppuun, ja
mikä on ollut teon vaikuttimena? Olen koettanut vastata kysymykseen
lähtien siltä pohjalta, minkä asian tutkiminen on antanut, mutta en ole
päässyt tyydyttävään tulokseen. Toiset, jotka ovat tehneet saman
kysymyksen, ovat löytäneet sen vastauksen, että ainoa, jolle saattoi
olla etua everstin kuolemasta, olit sinä. Niin, ota se tyynesti. Siinä
päättelyssä on jonkinlaista johdonmukaisuutta. Minä, joka olin koko
ajan edellyttänyt, että sinun omatuntosi oli puhdas, vastasin tähän
epäluuloon osoittamalla asianajajan kirjettä ja koko hänen uhkaavaa
esiintymistään. Sillä tavoin sain epäluulot johdetuksi toisaalle. Mutta
sitten tuli asianajajan murha, ja silloin sinä olit miltei
auttamattomasti hukassa. Kelle näet olisi ollut etua hänen
surmaamisestaan, ellei sinulle? Mutta silloin minä keksin eroituksen
noiden kahden asian välillä. Jos ajatellaan niin, että murhat eivät ole
minkäänlaisessa suhteessa tuohon toiseen juttuun, nimittäin kihlauksen
purkaantumiseen ja asianajajan puuhiin, silloin asianlaita muuttuu
aivan toiseksi, ja kokonaisuus käy ajattelevalle järjelle helpommin
käsitettäväksi.

-- Murhat, sanot sinä! kuiskasi ratsumestari. -- Onko Dagnyn isä
kuollut?

-- Dagnyn isä? kysyi salapoliisi. -- Ketä tarkoitat?

-- Tietysti vanhaa everstiä.

-- _Hän ei ole Dagnyn isä_, vastasi salapoliisi.



KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Ketjun viimeinen rengas.


Asbjörn Kragin yllättävä ilmoitus, joka lausuttiin hiljaa ja tyynesti,
vaikutti silminnähtävästi ratsumestariin aivan lamauttavasti.

-- Ei ole Dagnyn isä? mutisi hän vaipuen suureen kirjoitustuoliin. --
Eikö Dagny Holger ole everstin tytär?

-- Ei, vastasi salapoliisi.

-- Tätä minä en voi käsittää!

Hän painoi päänsä käsiin.

-- Nyt kaikki luhistuu maahan, mutisi hän. -- Mitä tämä merkitsee?
Teetkö minusta pilkkaa?

-- Kuinka voit semmoista ajatella? vastasi Asbjörn Krag. -- Olen
ainoastaan päättänyt, että sinun on tänä yönä saatava tietää kaikki.
Nyt saat itse määrätä, lähdemmekö ensin tavoittamaan murhaajaa. Se on
toinen draama. Vai tahdotko ensin kuulla totuuden Dagny Holgerista? Se
on toinen draama, eikä sillä, merkillistä kyllä, ole mitään tekemistä
edellisen kanssa, ei kerrassaan mitään. Olosuhteet vain ovat punoneet
yhteen nämä molemmat jutut suureksi ja kummalliseksi arvoitukseksi. Ja
nyt on arvoitus ratkaistu.

-- Kerro ensin Dagnysta, sanoi ratsumestari.

Hän oli kalpea, ja hänen värisevät huulensa ilmaisivat ankaraa
mielenliikutusta. Viime tuntien jännitys oli kerrassaan repinyt hajalle
hänen entisen tyyneytensä ja malttinsa.

-- Kuten jo sanoin, aloitti Asbjörn Krag, ei eversti Holger ole Dagnyn
isä.

-- Onko Dagny koko ajan tietänyt sen?

-- Ei, vielä muutama viikko takaperin hän oli siinä uskossa, että
Holger oli hänen isänsä. Eikä hänellä ollutkaan syytä luulla muuta.
Kuten tiedät, on Holger leskimies. Hänen vaimonsa kuoli 18 vuotta
sitten. Dagny on nyt 19-vuotias, ja on siis luonnollista, ettei hän
enää muista äitiään. Holger otti lapsen omakseen sen ollessa hiukan yli
puolen vuoden vanha. Hän asui siihen aikaan Saksassa. Vuodet kuluivat,
ja tunnollinen kasvatusisä piti salaisuuden omana tietonaan. Hän luuli
vievänsä sen muassansa hautaan, mutta eräänä päivänä ilmestyi Boman
roisto papereineen tänne. Siitä päivästä murhenäytelmä alkoi. -- Hyvä
ystävä, mitä sinä haluat kysyä?

-- Minä en käsitä, sanoi Rye, miksi asia oli pidettävä salassa. Miksei
Holger yhtä hyvin voinut tunnustaa häntä ottotyttärekseen?

-- Niin, tietysti. Hänen olisi pitänyt tehdä se jo alussa. Tavallisissa
olosuhteissa hän olisi sen epäilemättä tehnytkin. Mutta selitys onkin
etsittävä juuri niistä erikoisista seikoista, jotka liittyvät tähän
asiaan.

-- Miksi hän ollenkaan otti Dagnyn tyttärekseen?

-- Siksi, että Dagny oli hänen parhaan ystävänsä ja lapsuudentoverinsa
tytär.

-- No mutta eihän se mitään selitä.

-- Tämä mies elää vielä, sanoi Krag.

Rye alkoi astella mietteissään ympäri huonetta. Hän alkoi aavistaa
asianlaitaa.

-- Tämä mies elää vielä, mutisi hän. -- Mikä hänen nimensä on?

-- Sitä en ole velvollinen sinulle sanomaan. Sitä vähemmin, koska hän
ei enää elä kauan, mikäli tiedetään.

-- Missä hän on? Missä hän asuu?

-- Saksassa.

Ratsumestari astui salapoliisin eteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi
vakavasti:

-- Minä olen kyllin vahva kuulemaan kaiken.

-- Minä ymmärrän, että sinä olet arvannut.

-- Dagnyn isä ei siis ole nähnyt lastansa sen koommin?

-- Ei, ei kahdeksaantoista vuoteen. Se on ollut hänen oma
toivomuksensa.

-- Entä äiti?

-- Hän kuoli, sanoi Krag.

Seurasi vaitiolo, kiusallinen hiljaisuus. Miehet katsoivat toisiinsa.

-- Silloinko juuri? kysyi Rye.

-- Silloin.

-- Mieskö surmasi hänet?

-- Niin.

-- Hyvä jumala! Miksi?

Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.

-- Kuka sen tietää, sanoi hän. -- Se oli hirveä juttu. Mies, Dagnyn
isä siis, tuomittiin kuolemaan. Mutta rangaistus lievennettiin
elinkautiseksi vankeudeksi. Hän kamppailee nyt viimeisiä päiviään.
Mutta ennenkuin hän astui elävältä hautaansa, vankilaan, tuli hänen
monivuotinen ystävänsä Holger ja nosti hänen hartioiltaan raskaan
taakan ottamalla luokseen hänen lapsensa. Holger lupasi ottaa tytön
omaksi lapsekseen ja pitää tapahtuman ankarasti salassa. Onneton mies
ajatteli, että jos Holger ottaisi tytön ainoastaan kasvatikseen, niin
lapsi ennemmin tai myöhemmin tahtoisi saada tietää, ketkä hänen
todelliset vanhempansa olivat, eikä silloin kannattaisi koettaa
peitellä häneltä totuutta. Jotta tyttö paran nuoruus säästyisi
sellaiselta varjolta, lupasi Holger kunniasanallaan säilyttää
salaisuuden.

Mutta sitten eräänä päivänä ilmestyy tänne tuo roisto vanhoine
papereineen. Hän oli asianajajan poika, miehen, joka aikoinaan oli
ollut tekemisissä Dagnyn isän kanssa ja joka siten oli päässyt
osalliseksi juttuun. Hän oli tunnoton keinottelijatyyppi. Olen saanut
tietooni, että hänen kerran oli pakko karata Amerikkaan erään
häpeällisen vekselijutun johdosta. Isänsä kuoltua hän tuli takaisin.
Mutta tuolla rajattomien mahdollisuuksien maassa hän lienee oppinut,
miten voi käyttää hyödykseen asiapapereita, joista riippuu kokonaisen
perheen onni ja menestys.

-- Miksei häntä pantu kiinni kiristämisestä?

-- Nyt se on joka tapauksessa myöhäistä, ja elossa ollessaan hän muuten
esiintyi erittäin ovelasti. Hänellä oli aina kunniallisuuden ja
hienotunteisuuden naamio kasvoillaan, ja hän aloitti suhteensa
everstiin ilmoittamalla, että kun nämä paperit nyt kerran olivat
joutuneet hänen haltuunsa, ei hän voinut olla oman turvallisuutensa
vuoksi antamatta asianomaisille tietoa niiden olemassaolosta. -- Niin
oli kivi alkanut vieriä, ja mies kävi päivä päivältä vaativammaksi
esiintymisessään, ja näyttääpä siltä, että hän aikoi pakoittaa Dagnyn
naimisiin kanssaan saadakseen kadotetun yhteiskunnallisen asemansa
sillä keinoin takaisin.

Eversti Holger teki virheen. Hänen olisi luonnollisesti pitänyt heti
kääntyä sinun puoleesi. Mutta hän käsitti väärin sinun ankaran ja
hiljaisen olemuksesi ja luuli tekevänsä omantuntonsa mukaisesti, kun
ilmoitti asian Dagnylle. Tämän hän teki eräänä aamupäivänä. Ja siinä
sinulla on selitys, miksi tyttö niin äkkiä muuttui. Heidän
neuvottelujensa ensi tuloksena oli päätös, että kihlaus oli purettava,
ainakin siksi, kunnes kysymys olisi tavalla tai toisella selvitetty.
Minä uskon lujasti, ettei asian järjestäminen olisi kohdannut mitään
mainittavia vaikeuksia. Mutta sitten eversti joutui hyökkäyksen
uhriksi. -- Ystäväni, voitko antaa Dagnylle anteeksi, että hän
silmänräpäyksen, ainoastaan silmänräpäyksen ajan epäili sinua?

-- Minä annan kaikki hänelle anteeksi, sanoi ratsumestari. -- Hän
lienee kärsinyt hirveästi.

-- Hän on paljon kärsinyt, vastasi Asbjörn Krag, mutta nyt hän on
tyynempi, kun olen saanut hänet vakuutetuksi, etteivät nuo hyökkäykset
ole missään yhteydessä tämän asian kanssa.

-- Niin, nuo hyökkäykset, puuttui ratsumestari puheeseen, -- ne käyvät
tämän jälkeen entistä arvoituksellisemmiksi. Nyt en toden totta näe
pienintäkään selityksen mahdollisuutta.

Asbjörn Krag katsoi kelloaan.

-- Koska olen pidättänyt sinua näin kauan tällä selitykselläni, sanoi
hän, sallit ehkä, että odotan vielä muutaman minuutin, ennenkuin näytän
sinulle murhaajan.

-- Miksei nyt heti? Hän saattaisi sillävälin päästä pakoon...

-- Hän ei pakene, vastasi Asbjörn Krag.

-- Mutta mitä sinä sitten odotat?

-- Odotan sanantuojaa asemalta. Kuten tiedät, menee pikajuna tästä ohi
kello puoli kaksi. Se ei tavallisesti pysähdy, mutta minä olen
pyytänyt, että se tällä kertaa pysähtyy asemalle.

-- Kuka siinä tulee?

-- Muuan poliisikonstaapeli Kristianiasta.

-- Mitä varten? kysyi ratsumestari. -- Avustamaanko murhaajan
vangitsemisessa?

-- Ei suinkaan, vastasi Krag. -- Hän vain tuo minulle erään paperin. Ja
tämä paperi on ketjun viimeinen rengas.



KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Nyt hän tulee.


Ratsumestari seisoi aivan tyrmistyneenä Asbjörn Kragin kertomuksen
kuultuaan. Mutta samalla hän ymmärsi, ettei kohtalonsa näyttänyt enää
yhtä toivottomalta kuin ennen.

Salapoliisi katsoi taas kelloaan.

-- Juna tuli viisikolmatta minuuttia sitten, sanoi hän. -- Mies voi
saapua millä hetkellä hyvänsä.

Hän meni särjetyn ikkunan ääreen ja kuulosteli. Kaukaa tieltä kuului
rattaiden räminää.

-- Ellen erehdy, sanoi Krag, on hän juuri tulossa.

Rye, joka oli ankarassa jännityksessä, tuli Kragin viereen
kuuntelemaan.

-- Etkö pelkää seisoa tässä valossa? kysyi hän.

-- Mitä tarkoitat?

-- Ulkoahan voidaan nähdä meidät molemmat.

-- Se on totta, vastasi Asbjörn Krag. -- Jos siellä nyt olisi joku
meidän verivihollisemme, niin olisimme oivallisena maalitauluna.

Ratsumestari vetäytyi syrjään.

-- Minähän sanoit, että salaperäinen murhaaja hiiviskelee talon
ympärillä. Tämä on uhkapeliä, elleivät kaikki johtolangat ole sinun
kädessäsi.

-- Sitä en ole sanonut.

-- Mutta sinähän vain odotat apulaistasi vangitaksesi murhaajan.

-- Sitäkään en ole sanonut, vastasi Asbjörn Krag. -- Olen vain luvannut
näyttää sinulle murhaajan.

-- Onko hän täällä?

-- On, hän on täällä.

Ratsumestari tuijotti pimeyteen ja tunsi väristyksen ruumiissaan.

Rattaiden räminä läheni.

-- Miehellä on kiire, sanoi ratsumestari. -- Minä kuulen kuinka hän
hoputtaa hevosta.

Hetken kuluttua he saattoivat nähdä säkeniä, joita hevosen kaviot
iskivät, ja vähän myöhemmin pyörähtivät rattaat pihaan.

Mies, viitta yllä, astui rattailta.

Asbjörn Krag ja Rye menivät pihalle poliisimiestä vastaan. Hevosesta
valui hiki.

Asbjörn Krag puristi nuoren miehen kättä ja sanoi katsoen kelloaan:

-- Oivallista, te tulette viittä minuuttia aikaisemmin kuin olin
laskenut.

Krag esitteli vastatulleen: konstaapeli Brenne pääkaupungin etsivästä
osastosta.

Rye pyysi heitä astumaan työhuoneeseensa.

Hän silmäili mielenkiinnolla salkkua, joka oli miehen kainalossa.

-- Onko se järjestyksessä? kysyi Asbjörn Krag.

-- Luullakseni on, vastasi mies. -- Ainakin on asianlaita niinkuin te
ilmoititte. Päällikkö...

Salapoliisi keskeytti hänet kädenliikkeellä.

-- Ei vielä, sanoi hän. -- Saanko nähdä papereita.

Apulainen ojensi hänelle salkun. Siinä osoittautui olevan vain yksi
paperi. Rye vilkaisi paperiin.

-- Tuo näyttää minusta tutulta, mutisi hän epävarmasti, vaikken voi
muistaa...

Asbjörn Krag pisti paperin takaisin salkkuun. Hän nyökkäsi tyytyväisen
näköisenä.

-- Reilassa on, sanoi hän. -- Mennään nyt katsomaan murhaajaa.

Ratsumestari tapaili taas revolveriansa. Mutta ihmeekseen hän näki,
että Krag teki päinvastoin: pani pois revolverinsa.

-- Sitä ei tarvita, sanoi hän.

-- Eikö sitä nyt tarvita? kysyi Rye.

-- Ei.

-- Mutta päättäen siitä, mitä täällä on tapahtunut, ei se näytä olevan
mikään vaaraton olento.

-- Sinä erehdyt, vastasi Asbjörn Krag. -- Se on rauhallisin ja
vaarattomin murhaaja, minkä kanssa olen koskaan joutunut tekemisiin.
Ole hyvä ja käske väki koolle.

Ratsumestari huusi pehtoria, joka heti tuli juoksujalkaa. Hän oli
vieläkin kalpeana kauhusta. Ja hänen jäljessään tulla huippi renkejä
yksitellen.

-- Mihin nyt mennään? kysyi ratsumestari.

-- Talon läpi, vastasi Asbjörn Krag. -- Käy edellä, ystävä hyvä.

-- Kaikkien huoneiden läpikö?

-- Niin, kaikkien huoneiden läpi.

Ratsumestari kulki edellä, ja hänen jäljessään tulivat Krag, etsivän
osaston mies ja pehtori.

Krag katseli uteliaana huoneita, tarkasteli ikkunoita siellä täällä ja
katsoi kelloaan. Näytti siltä, että hän odotti sopivaa tilaisuutta ja
että koko tämä vaellus oli pantu toimeen vain ajankuluksi.

Toiset seurasivat häntä silmillään.

Ensin käytiin kaikissa alakerroksen huoneissa, sitten yläkerroksessa,
missä vierashuoneetkin olivat.

Ratsumestari sai aiheen mainita, että oli pantava kuntoon huone
vastatullutta varten.

-- Ei tarvita, vastasi Asbjörn Krag. -- Kello on nyt kolme; kahden ja
puolen tunnin päästä pikajuna kulkee tästä ohi. Luullakseni voimme
järjestää niin, että Brenne ja minä lähdemme siinä.

-- Ja otatte roiston mukaanne, niinkö?

Mutta silloin Krag hymyili.

-- Emme. Murhaajan saat sinä pitää.

-- Minä? Mitä sinä sanot? Ei minulla ole paikkaa, mihin panna hänet.

-- Joutavia, vastasi Krag. -- Hän ei tietääkseni ole niin halukas
pakenemaan kuin luulet. Jollet halua pitää häntä juuri täällä
huoneissasi, niin voit panna hänet jonnekin muualle.

-- Minne sitten? Aittaanko ehkä?

-- Vaikka sinne, tahi talliin. Katsellaanpas niitäkin paikkoja.

He olivat nyt kulkeneet päärakennuksen kaikki huoneet, ja Krag oli
sillävälin tehnyt huomioitansa. Jännitys oli toisissa kasvanut
kasvamistaan, mutta Krag puolestaan näytti käyvän yhä levollisemmaksi.

Lähdettiin pihalle. Asbjörn Krag seisahtui kaivon luo ja tuijotti alas
sysimustaan veteen.

-- Missä on kouru? kysyi hän.

Pehtori meni edellä ja avasi vajan oven.

Salapoliisi katsoi sisään. Hän seisoi avoimessa ovessa välittämättä
vaarasta, joka oli mahdollinen, jos murhaaja oli vajassa.

Krag tyytyi siihen, että silmäili vajan sisustaa. Sitten hän pyysi
pehtoria sulkemaan oven.

-- Nyt mennään navettaan, sanoi hän tyytyväisesti hieroen käsiään.

Kuljettiin navetan läpi, ja Krag tarkasti silmäänpistävällä
mielenkiinnolla hinkaloita. Karja kalisteli levottomasti kytkyitään.
Elukat eivät olleet tottuneet vierailuihin tällaiseen aikaan
vuorokaudesta.

Kun navetta oli nähty, pyysi Krag, että käytäisiin talliakin
katsomassa.

Ratsumestarin oivalliset hevoset herättivät Kragin huomiota. Talli
näytti aivan erityisesti kiinnittävän hänen mieltään.

Kun herrat jälleen seisoivat pihalla, sanoi salapoliisi katsoen
tasangolle päin:

-- Hyvät herrat, huomaan että minun täytyy ehdottaa ratsastusmatkaa.

-- Entä murhaaja? kysyi ratsumestari maltittomasti.

-- Nyt hän tulee, vastasi Krag.



KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Päivä koittaa.


-- Mutta oletko sinä oikeastaan löytänyt murhaajan? kysyi Rye. Hän oli
sekä kummissaan että maltiton Asbjörn Kragin käytöksen johdosta.

-- Olen, vastasi salapoliisi. -- Olen löytänyt murhaajan, olen nähnyt
hänet.

-- Ehkä olette puhutellutkin häntä? sutkautti pehtori viekasmaisesti
hymyillen.

-- En ole puhutellut.

-- Missä saamme nähdä hänet sitten?

Salapoliisi teki käsivarrellansa liikkeen, mutta ei vastannut mitään.
Viittaus saattoi yhtä hyvin merkitä, että murhaaja oli talon huoneissa
kuin tallissa.

Rye kääntyi miltei toivottomana nuoren poliisiapulaisen puoleen.

-- Ymmärrättekö te tätä? kysyi hän.

Apulainen oli tähän asti pysytellyt vaatimattomasti syrjässä eikä ollut
virkkanut sanaakaan. Nyt hän nyökkäsi.

-- Jos täällä on ihminen lyöty kuoliaaksi, sanoi hän, niin tiedän kuka
sen on tehnyt.

-- Todellakin? ihmetteli pehtori. -- Ettehän te ole voinut seurata
tapahtumia lähimainkaan niin hyvin kuin me. Ja meille tämä kaikki on
arvoitusta.

Apulainen osoitti salkkua, jota vielä kantoi kainalossaan.

-- Mutta minä olen lukenut tämän paperin, sanoi hän.

Rye vain pudisti päätään. Hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista.

Asbjörn Krag käveli vähän aikaa edestakaisin pihalla. Hän silmäili
itäiselle taivaalle, missä näkyi heikko kajastus puiden latvojen
yläpuolella. Päivä alkoi sarastaa.

-- Sammuttakaa lyhdyt, sanoi hän, meillä on jo tarpeeksi valoa.

Lyhdyt sammutettiin, ja ihmiset liikkuivat harmaassa pimeydessä kuin
haamut.

-- Vielä on liian aikaista, sanoi salapoliisi; täytyy odottaa, kunnes
tulee enemmän valoa. Kuuleppa, ystäväni, sanoi hän kääntyen
ratsumestariin päin, -- etkö luule, että tulee sade aamupuoleen?

Ratsumestari katsoi häneen ihmeissään.

-- Sitä en luule, vastasi hän.

-- Mutta onhan maa jo ihan märkä ja ilma on kostea.

-- Se on kastetta.

Asbjörn Krag hymyili.

-- Luulen sittenkin, sanoi hän, että tulee sade, ja minä en ensinkään
siedä kastumista. Olen jo muutenkin tarpeeksi vilustunut.

-- Voithan mennä lämpimään eteishalliin.

-- Mutta, näetkös, minäkin tahtoisin todenteolla nähdä murhaajan.

-- Tuleeko hän tätä tietä ehkä?

-- Tulee, nyt hän pian tulee. Saanhan lainata sadetakkiasi vielä
kerran? En pane mielelläni terveyttäni vaaraan.

Ratsumestari antoi merkin pehtorille, joka heti lähti noutamaan
sadetakkia.

Asbjörn Krag otti sen tyynesti yllensä. Ei näkynyt sateen merkkiäkään,
mutta salapoliisi katseli edelleenkin pilviä ja vainusi kuin metsäkoira
mutisten itsekseen:

-- Sade siitä tulee ihan varmasti. Sen minä kaikesta näen.

Ratsumestari alkoi nyt ymmärtää, että Kragilla oli joku tarkoitus tuon
sadetakin suhteen. Nuori apulainen seisoi äänettömänä katselijana.
Asbjörn Krag nyökkäsi hänelle ja kysyi:

-- Tällainenko se oli?

-- Kuvauksen mukaan aivan saman näköinen, vastasi apulainen. -- En vain
ymmärrä, mistä olette saanut tuon.

Asbjörn Krag osoitti ratsumestaria ja sanoi:

-- Se on hänen oma takkinsa.

Ratsumestari ei voinut muuta kuin myöntää, että niin oli laita. Se oli
hänen oma sadetakkinsa, jonka Asbjörn Krag oli lainannut. Mutta
minkätähden? Hänestä alkoi tuntua, että molemmat poliisimiehet yksissä
neuvoin näyttelivät ilveilyä, mutta hän ymmärsi myöskin, että
loppuselvitys nyt läheni, ja varoi tekemästä kysymyksiä, jotka olisivat
saattaneet aiheuttaa viivytystä.

Mutta silloin Asbjörn Krag teki ehdotuksen, joka mitä suurimmassa
määrässä kummastutti sekä ratsumestaria että väkeä. Pihalla oli
kymmenkunta miestä: ratsumestari, Krag apulaisineen, pehtori ja
joitakin renkejä. He seisoivat pääoven läheisyydessä, ratsumestari
portailla, palellen napitetussa takissaan, Asbjörn Krag pihalla renkien
joukossa, jotka vielä pitivät sammutettuja lyhtyjä käsissään, ja hieman
syrjempänä pehtori puhellen poliisiapulaisen kanssa.

-- Minua haluttaa lähteä hieman ratsastamaan, sanoi Krag.

Ratsumestarin kulmakarvat kohosivat, ja hän tuijotti salapoliisiin.
Joku renkipoika päästi naurun, niin että pehtori katsoi asiakseen
tarttua hänen käsivarteensa.

-- Ei se ole pilantekoa, vastasi Krag vakavasti. -- Minua todellakin
haluttaa tehdä pieni ratsastusmatka.

-- Tarkoitatko sillä, että tarvitset hevosta? kysyi ratsumestari.

-- Sitä juuri.

-- Ehkä kestää vielä vähän aikaa, ennenkuin voit näyttää meille
murhaajan, ja tahdot sentähden saada ajan kulumaan?

Asbjörn Krag pudisti tiukasti päätänsä.

-- Saattaahan sen selittää niinkin, sanoi hän, että minä pelkään
murhaajan juoksevan tiehensä ja tahtoisin estää häntä pääsemästä
pakoon.

-- Olkoon menneeksi, saat hevosen. Mutta minusta sinulla on
hullunkurinen ratsastuspuku -- sadetakki! Etkö ottaisi jotakin
parempaa?

-- En, en mitenkään. Sadetakki on ihan hyvä. Mutta ehkä sinulla on
ratsupiiska?

-- Sen saat. Ja saat kannuksetkin.

-- Tulen toimeen ilmankin. Piiska riittää. Kyllä minä saan hevosen
menemään.

Ratsumestari viittasi tallipojalle, joka oitis juoksi noutamaan
ratsupiiskaa. Krag koetteli sitä ilmassa.

-- Hyvä on, sanoi hän. -- Nyt vain kelpo hevonen.

-- Rusko, sanoi ratsumestari pehtorille. -- Tuokaa Rusko ulos.

Asbjörn Krag pidätti pehtoria.

-- Tarkoitatko sitä suurta, paksua ruskeaa, joka on kolmannessa
pilttuussa? kysyi hän ratsumestarilta.

-- Sitä juuri.

-- Mutta tiedätkös, minä tahtoisin nopsemman hevosen.

-- Hevonen on hyvä, sanoi pehtori ärtyisästi.

Asbjörn Krag katsoi kysyvästi ystäväänsä.

-- Osaatko ratsastaa hyvin? kysyi ratsumestari.

Krag nyökkäsi.

-- Luuletko pystyväsi ohjaamaan "Eevaa", uutta hevostani? Sen selässä
olen vain minä voinut istua tähän asti.

-- Tuokaa se tänne! huusi Krag ylimielisesti. -- Siinä on minulle
hevonen!

Ratsumestari katsoi pehtoriin.

-- Uskallammeko?

Mutta pehtori vain kohautti olkapäitään, jotta:

-- Oma asiansa!

-- Tuokaa se hänelle sitten, sanoi ratsumestari. -- Menkää hakemaan
"Eeva" ulos.

Pehtori lähti talliin renkien seuraamana. Ratsumestari, Krag ja hänen
apulaisensa jäivät kolmisin.

Asbjörn Krag käveli maltittomana edestakaisin piesten ratsupiiskalla
kumitakkiaan. Aurinko oli nyt noussut taivaanrannan yli, ja hämärä oli
väistynyt kirkkaan aamuvalon tieltä. Usva tupruili joen yllä kuten pöly
maantien yläpuolella. Mutta taivas oli pilvetön. Ratsumestarin sana oli
käyvä toteen, kaunis ilma oli tulossa.

Rye ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hänen mielestään Asbjörn Krag
käyttäytyi enemmän kuin kummallisesti. Mutta hän luotti ystävänsä
viisauteen; hän uskoi, että murhaaja piileksi täällä jossakin ja että
Asbjörn Krag oli jollakin selittämättömällä tavalla päässyt lymypaikan
perille. Luultavasti murhaaja jätti tyyssijansa päivän koittaessa. Aika
oli siis käsissä. Krag odotti joka silmänräpäys murhaajan ilmestymistä,
ja varmuuden vuoksi hän tahtoi pitää hevosen valmiina, ettei roisto
pääsisi karkuun. Niin täytyi asianlaidan olla, päätteli ratsumestari.

-- Saat olla aika taitava, sanoi hän, jos mielit hallita "Eevaa".
Laitumella ollessaan se on sävyisin olento maan päällä, mutta annas kun
se tuntee ihmisen selässään, silloin sen kurissapito kysyy taitoa.
Tiedätkö, paljonko olen siitä maksanut?

Krag oli juuri vastaamaisillaan jotakin, kun poliisiapulainen ensi
kerran puuttui keskusteluun.

-- Kuusituhatta viisisataa kruunua, sanoi hän.

Ratsumestarin silmät lensivät suuriksi.

-- Oikein. Mutta mistä te sen tiedätte? Olenko puhunut teille siitä?

-- Ette, vastasi apulainen, mutta minä tiedän sen.



KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Kohtalo kostaa.


Tallista kuului hirnuntaa ja kavionkapsetta. Pehtori ja rengit
taluttivat "Eevan" ulos. Hevonen seurasi tyynesti ja sävyisästi, mutta
oli hermostunut.

Ratsumestari huusi sille rauhoittavasti, ja "Eeva" höristi korviaan
kuullessaan herransa äänen.

-- Pankaa sille satula, sanoi Rye.

Tallipoika tuli perässä kantaen satulaa ja aikoi juuri heittää sen
hevosen selkään, kun Krag pidätti hänet huutamalla:

-- Ei, anna olla!

-- Aiotko ratsastaa satulattomalla hevosella? kysyi ratsumestari
ällistyneenä.

Salapoliisi ei vastannut kysymykseen, vaan sanoi ainoastaan:

-- Tee kuten käsken!

Poika laski satulan maahan.

Hevonen nosti äkkiä päänsä ja tuijotti pelästyneenä Asbjörn Kragiin,
joka seisoi parinkymmenen askelen päässä.

-- Päästäkää hevonen! huusi salapoliisi.

Se sanottiin niin käskevällä äänellä, että pehtori ehdottomasti laski
irti "Eevan", joka ensin nousi takajaloilleen ja alkoi sitten
tömistellä etujaloillaan.

Silloin Asbjörn Krag sanoi yhtäkkiä nuorelle poliisiapulaiselle:

-- Nyt alamme!

Apulainen heitti salkkunsa maahan ja juoksi hevosen luo, löi sitä
kämmenellä kylkeen ja sanoi:

-- Avant, "Eeva"! Avant! [Eteenpäin!]

Samassa hevonen karkasi Asbjörn Kragia kohden, nousi takajaloilleen ja
olisi iskenyt hänet kavioillaan maahan, ellei Krag olisi päättäväisesti
sivaltanut sitä raipalla suoraan vasten turpaa. Isku oli niin raju,
että hevonen kivusta hirnahtaen peräytyi. Se jäi seisomaan ja tuijotti
Kragiin väristen ja sieraimet levällään.

-- Avant, "Eeva"! huusi apulainen uudestaan. Ja korskuen teki hevonen
uuden hyökkäyksen, mutta raippa ajoi sen samalla tapaa takaisin. Ja
silloin osat vaihtuivat. Nyt ei hevonen enää ollut hyökkääjänä, vaan
Asbjörn Krag, joka viuhuvin raipoin ajoi sen tallinovea kohden. Siellä
sen ottivat kiinni pehtori ja pojat, jotka perin kummissaan ympäröivät
sen.

Ratsumestari juoksi esiin ja kävi Asbjörn Kragia käsivarteen.

-- Mitä herran nimessä tämä merkitsee? kysyi hän.

-- Se merkitsee, vastasi Asbjörn Krag osoittaen "Eevaa", -- se
merkitsee, että tuossa on murhaaja meidän silmäimme edessä.

-- Murhaaja? pääsi moniääninen kummastuksen huudahdus.

-- Niin, sanoi Asbjörn Krag. -- Murhaaja ei ole kukaan muu kuin "Eeva".
Valitan, etten voi vangita sitä. Meillä ei ole rikoslakia hevosia
varten.

Salapoliisi heitti sadetakin yltään.

-- Ja nyt, sanoi hän katsoen hymyillen taivaan pilviä, -- nyt luulen,
ettei taida sadetta tullakaan. Tästä saat takaisin sadetakkisi, hyvä
ystävä. Pehtori on kai hyvä ja vie hevosen paikalleen. "Eevan"
tarvitsee rauhoittua säikähdyksen jälkeen.

Asbjörn Krag pisti kätensä Ryen kainaloon ja meni hänen kanssaan
sisälle. Apulainen seurasi heitä. Hän oli ottanut salkkunsa maasta.

Kun herrat olivat istuutuneet Ryen työhuoneeseen, kysyi Asbjörn Krag:

-- Ihmetteletkö?

-- Ihmettelenkö! puuskahti ratsumestari. -- Minä en ymmärrä rahtuakaan!

Asbjörn Krag osoitti särjettyä ikkunaa.

-- Minä ymmärsin heti, sanoi hän, että hevonen oli särkenyt ikkunan.
Sirpaleissa näkyvä veri osoitti, että eläin oli sen tehnyt. Sillä jos
väkevä mies sen olisi tehnyt kädellään, olisi verta varmasti juossut
enemmän.

-- Mutta ethän aikone uskotella, että "Eeva"...? Asbjörn Krag nyökkäsi.

-- "Eeva" juuri on hyökännyt vanhan everstin päälle, sanoi hän, ja
"Eeva" on myös tappanut asianajajan. Sääli, että olet maksanut niin
paljon siitä hevosesta. Nyt sinun täytyy ampua se. Mutta luultavasti
kannat tappion tyynellä mielellä, kun kaikki nyt kuitenkin kääntyy
parhain päin.

Tuskin huomattava värähdys ratsumestarin suupielissä ilmaisi hänen
sisäistä liikutustaan. Hänen ajatuksensa lensivät naapuritaloon, missä
nuori tyttö istui onnettomana.

-- Katsotaanpas paperia, sanoi Asbjörn Krag.

Apulainen ojensi hänelle salkun, ja hän avasi sen.

-- Mikä sinut oikeastaan johti siihen ajatukseen, että hevonen oli
murhaaja? kysyi ratsumestari.

-- Sen teki eräs hyvin harvinainen seikka, tai oikeammin sarja
seikkoja. Olihan ensinnäkin kummallista, että sekä eversti että
asianajaja oli lyöty maahan aivan samalla tavalla. Molemmat olivat
yrittäneet paeta, mutta onnistumatta, ja molemmilla oli samanlainen
sadetakki yllään, juuri tuollainen ruskeankeltainen kuin minulla äsken.
Se välähti mieleeni ja tuntui omituiselta.

Sitten istuin tuolla huoneessa ja mietin asiaa tarkemmin. Tulin
ajatelleeksi, että sinä juuri samaan aikaan, kun everstin päälle
hyökättiin, olit puhellut Dagny Holgerin kanssa. Olit antanut hevosesi
kuljeksia vapaana; ethän tiennyt muuta, kuin että "Eeva" oli sävyisin
eläin maailmassa.

Hevonen käyskenteli syömässä juuri sillä kohtaa, missä Holgerin päälle
hyökättiin. Ajattelin haavaa, joka oli everstin päässä. Tuolla lailla
-- minä tuumin -- hevonen survaisee etujaloillaan. Ja kun me sitten
seisoimme asianajajan ruumiin ympärillä, panin merkille, että hevonen
kävi laitumella siinä lähellä, ja pehtori kertoi minulle, että siellä
se tavallisesti oleskeli. Silloin ei ollut juuri epäilystäkään enää,
mutta varmuuden vuoksi sähkötin kuitenkin Kristianiaan. --

Nuori apulainen, joka oli mielenkiinnolla kuunnellut Asbjörn Kragin
kertomusta, nyökkäsi ymmärtävästi.

-- Ja minä läksin heti ottamaan selkoa, mistä ratsumestari oli hevosen
ostanut, sanoi hän. -- Sentähden tässä äsken niin tarkkaan tiesinkin,
että se oli maksanut kuusituhatta viisisataa kruunua.

Asbjörn Krag ojensi ratsumestarille paperin, jonka oli ottanut
salkusta.

-- Siinä on kauppakirja, sanoi hän. -- Tunnetko sitä?

Ratsumestari silmäili paperia.

-- Tunnen, sanoi hän. -- Tuossa on nimikirjoitukseni.

Asbjörn Krag jatkoi.

-- Ja tästä paperista, sanoi hän, käy selville, mistä sinä olet hevosen
saanut. Se on entinen sirkushevonen. Sen sain jo eilen sähköteitse
tietää, ja silloin en enää epäillyt. Ja jos vielä olisinkin ollut
jonkun verran epätietoinen, niin viimeinenkin epäilys olisi haihtunut,
kun sain nähdä särjetyn ikkunan. Sen työn oli ainoastaan hevonen voinut
tehdä.

-- Sirkushevonen, mutisi ratsumestari kauhistuneena. -- Sitä en
aavistanut. Sirkushevoset ovat hulluja eläimiä.

-- Niin, valitettavasti, aina vaarallisia, niillä kun itsellään ei ole
kykyä harkita, milloin saavat käyttää taitojaan. Eräästä hallussani
olevasta paperista käy edelleen ilmi, että "Eeva" on ollut maneesissa
mukana esittämässä pantomiimia nimeltä "Mies, jolla on sadetakki".
Niinpä se on harjaantunut karkaamaan pystyyn ja tallaamaan kuoliaaksi
sadetakkiin puetun täytetyn nuken, joka on olevinaan murtovaras. Se on
siis yleensä esittänyt viisaan hevosen osaa. Valitettavasti se on
sittemmin käyttänyt viisauttaan väärällä ja turmiollisella tavalla,
mutta se on sidottu kohtaloonsa, ja kohtalo kostaa. Jo aikaisemmin olet
saanut selityksen ensimäiseen arvoitukseen, sinun ja Dagnyn välien
katkeamiseen. Mikään ei enää estä teitä kahta tulemasta maailman
onnellisimmaksi pariksi. Ja nyt olet saanut selityksen toiseenkin
arvoitukseen, joka on ollut näennäisesti kytkettynä edelliseen:
molemmat salaperäiset tihutyöt ovat paljastetut. Vieläkö enemmän tahdot
tietää?

Ratsumestari tuijotti ystäväänsä. Vihdoinkin hän näytti tajuavan koko
asian.

-- Mutta eikö käy vaikeaksi todistaa, että hevonen on syyllinen? kysyi
hän.

-- Niin minäkin ensin luulin eilis-iltaan saakka, vastasi salapoliisi.
-- Sentähden läksin eversti Holgerin kartanoon. Ja usko minua, nyt ei
totuuden todistaminen enää ole mikään vaikeus.

-- Kuinka niin?

-- Vanha eversti toipuu.

Ratsumestari tarttui ystävänsä käteen.

-- Ihanko totta? kysyi hän ilosanoman yllättämänä.

-- Ihan, vastasi Krag. -- Jo eilen illalla hän tuli hetkeksi tajuunsa,
ja silloin hän lausui sanoja, jotka toisista tuntuivat tolkuttomilta,
mutta jotka minä ymmärsin.

-- Mitä hän sanoi?

-- Kuulin nämä sanat: "Sanokaa Ryelle, että ampukoon hevosen." Mutta on
minulla toisetkin terveiset sinulle.

-- Keneltä?

-- Dagnylta. Hänellä oli jotakin sanomista, mutta hän sanoo sen
mieluimmin itse...

Rye seisoi kauan mietteissään lattialla.

-- Kohtalo kostaa, virkkoi hän matalalla äänellä. -- Yhden hengen se on
vienyt.

-- Tai oikeastaan kaksi, vastasi Krag.

-- Kenen muun kuin asianajajan? kysyi Rye ihmetellen.

-- Unohdat hevosen, vastasi salapoliisi pannen tyynesti salkun kiinni.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salaperäinen vihollinen - Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.