Title: Kuoleman tarkoitus
Author: Bourget, Paul
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuoleman tarkoitus" ***


KUOLEMAN TARKOITUS

Kirj.

PAUL BOURGET

Ranskan kielestä suomensi

Aune Krohn



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1919.



I


Ennenkuin nämä muistot himmenevät, tahtoisin kirjoittaa ne paperille.
Täällä sairaalassani Saint-Guillaume kadun varrella -- sota on
sen muuttanut kenttälasaretiksi -- on minulla sangen vähän aikaa:
neljäkymmentä vuodetta, ja kaikki aina käytännössä. Ja millaisia
haavoitettuja! Meitä on kaksi lääkäriä. Sanoinko kaksi!... Kirurgimme
ei tule muulloin kuin aamuisin leikkauksia suorittamaan. Hän palaa
iltapäivällä, silmää hätäisesti potilaita ja menee tiehensä, jolloin
minä jään kahden toista vuosikurssia opiskelevan ylioppilaspahasen
kanssa, joka sydänvian vuoksi on vapautettu sotapalveluksesta ja on
niin kömpelö, että töin tuskin voin uskoa hänen suoritettavakseen
suoniruiskeen. Tätä on nyt kestänyt yhdeksän kuukautta: elokuun,
syyskuun, lokakuun, marraskuun, joulukuun, tammikuun, helmikuun,
maaliskuun, huhtikuun -- yhdeksän kuukautta siitä lähtein, kun
pyysin ontuvasta jalastani huolimatta päästä rintamalle palvelemaan
haavoitettujen sidepaikkaan. Näen edessäni tuon säteilevän iltapäivän
-- sellaisia oli, mikä iva, niin usein vuoden 1914 traagillisena
kesänä! -- sekä tuloni opettajaparkani, professori Michel Ortèguen luo,
joka oli ottanut esittääkseen anomukseni.

-- Mahdotonta, rakas Marsal. Teitä ei huolita. Mutta olen järjestänyt
koko asian toisin. Sotilaallistutan oman sairaalani. Olitte
alilääkärinäni Beaujonissa. Siitä pitäin olette ollut hieman uskoton
kirurgialle. Se antaa teille anteeksi. Tarvitsen apulaista, johon voin
luottaa Otan Teidät... Se on siis päätetty?

Sille, joka kerrankaan on työskennellyt Ortèguen johdolla, on tämä
mies voimakkaine persoonallisuuksineen ainaiseksi jäänyt "herraksi ja
mestariksi", jonka käskyistä ei ole kiistelemistä. Suostuin siis. Olen
nyt viettänyt koko sota-ajan tässä entisessä palatsissa, jonka Ortègue,
niin kummalta kuin se tuntuukin, sovellutti oman erikoisalansa,
hermokirurgian, harjoituskentäksi. Hän ylpeili tästä rakennuksesta,
johon arkkitehti Daniel Marot vuonna 1690 teki piirrokset Colombièresin
ensimmäistä herttuaa varten. Hän luetteli mielellään sen muistoja
ja asukkaita: ensin sen omisti Colombièresin herttua, sitten joku
suuren Condén pojantytär, sitten muuan rahamies, mikä lie ollut --
Lawin järjestelmän rikastuttama parturinpoika. Hirmuvallan aikana
oli palatsi vankilana muuttuakseen sittemmin Napoleonin aikana
marsalkan asunnoksi sekä ottaakseen heinäkuun kuningasvallan aikana
suojiinsa ulkomaisen lähetystön ja toisen keisarikunnan aikana erään
senaattorin. Monta sydändraamaa on varmaan näytelty noiden kahdensadan
kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa näiden seinäin sisällä ja tämän
rauhaisan puutarhan näköpiirissä -- missä parhaillaan ikivanhat puut
työntävät esiin uuden kevään silmikoita. Niiden lehdet viheriöitsivät
elokuussa. Olen nähnyt niiden kellastuvan, lakastuvan, karisevan. Näen
niiden jälleen pukeutuvan vihreään. Monet muut silmät ovat katselleet
näitä samoja puita ahdistuksen hetkinä, kummastellen, niinkuin minäkin,
tämän luonnon työn, tasarytmisen, hitaana jatkuvan, ja inhimillisen
mieltenkuohun surkean mielettömyyden vastakohtaisuutta. Mitä olivat
kuitenkaan murhenäytelmät, joihin tämän talon asukkaat joutuivat
ottamaan osaa, verrattuina siihen hirveään mullistukseen, jonka kamalia
jälkimuistoja nyt nähdään täällä kaikkialla, jopa tätä keväistä
puutarhaa katsellessa. Silvottuja ihmisiä laahustaa siellä, keneltä
käsivarsi, keneltä jalka poikkisahattuna, heikkoina, ensi auringon
hyväilyä etsien. Jos käyn tuosta ovesta sisään, näen huone huoneelta
päänalaisilla haavoitettujen verettömiä tai punaisiksi pöhöttyneitä
kasvoja, silmäterät kuumeisina, sieraimet yhteenpuristettuina, suut
törröllään, ja vuodepeitteillä sanomalehtiä hujan hajan otsikkoineen,
jotka loihtivat silmiin vielä kamalampaa kurjuutta: _Rajuja taisteluita
Dixmuidenissa... -- Reimsiä uudelleen pommitettu... -- Vedenalainen
upottanut valtamerihöyryn!_...

Kuinka monta kertaa minua koko tuon syksyn ja talven noita sodan
läheisyyden todisteita nähdessäni kauhistikaan se, että itse olin
tässä, tosin en hyödyttömänä, mutta _poissa vaaran ulottuvilta!_ Olin
maahan painua rujouteni häpeästä, aivan kuin olisi minulla ollut syytä
siihen onnenoikkuun, joka pani minut kolmekymmentakaksi vuotta sitten
syntymään kämpyräjalkaisena leikkauksenkin ollessa mahdoton! Kun
"Taubet" ja "Zeppeliinit" heittivät pommejaan Pariisiin, tunsin, halki
kapinoimishaluni ja kauhunikin, kuin jonkinlaista lievitystä. Tosin oli
vaara mitätön, mutta se oli sittenkin vaara, ja minusta tuntui, että
otin osaa taisteluun pelkästään silmänräpäyksen ajan kuulemalla tuota
pommien räjähtelyä, jota sankarilliset sotilaamme kuulivat joka päivä.
Sitten aloin harkita. Sanon sotilaitamme sankarillisiksi. Minkätähden?
Koska he urheasti panevat henkensä alttiiksi. Minkä puolesta?
Velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta mikä on heidän velvollisuutensa?
Lainkuuliaisuus. Pohdin tätä ajatusta. Mitä on laki oppineitten
silmissä? Joka-aikainen ja välttämätön syy-yhteys kahden tosiasian
välillä. Jos Ortègue vielä eläisi, antaisi hän minulle sankaruudesta
hyvin yksinkertaisen määritelmän: "Otaksutaan muuan tosiasia:
vaara; otaksutaan ryhmä toisia tosiasioita: sellainen ja sellainen
luonnonlaatu, sellainen ja sellainen perinnöllisyys, sellainen ja
sellainen kasvatus. Tämä luonnonlaatu, tämä perinnöllisyys, tämä
kasvatus erittää rohkeutta ja tuo toinen mielenlaatu, perinnöllisyys ja
kasvatus erittää pelkuruutta, niinkuin mahalaukku erittää mahanestettä
ja maksa sappea sen tai sen aineen vaikutuksesta." Minä kuuntelisin
häntä. En uskaltaisi vastata. Silti en olisi ajattelematta, että
sielulliset ilmiöt ovat paljon monimutkaisempia, kuin moiset selittelyt
myöntävät. Emme arvostele mahalaukkua, erittipä se mahanestettä tai
ei, emmekä maksaa, eritti se sappea tai oli erittämättä. Sotilasta
arvostelemme, sekä sitä, joka osoittaa rohkeutta, että sitä, joka
osoittaa pelkuruutta. Emme pelkästään totea heidän tekoaan, me
määrittelemme sen laadun. Me tunnemme kunnioitusta, innostusta
toista ja ylenkatsetta toista kohtaan. Miksi? Koska tuo teko ei
ole välttämätön, koska se ei ole kumoamaton. Se on _velvoituksesta
johtuva_. Sepä eroittaa ne lait, jotka vallitsevat vapaaehtoista
toimintakykyämme, niistä laeista, jotka vallitsevat fyysillisiä
voimiamme. Pohdin vielä tätä ajatusta. Velvoituksella on rajansa:
kykyjemme raja. Ei minkään päällikön käsky voi velvoittaa sotilaita
kävelemään meren pinnalla. Miksi? Koska sotilas ei voi sitä tehdä.
Kykymme määrää siis velvollisuutemme. Minä esimerkiksi en voi olla
rintama-ambulanssin lääkärinä rujouteni vuoksi. En saa moittia itseäni
siitä, etten ole siellä. Olen tehnyt parhaani mukaan työtä tässä
sairaalassa. Olen käyttänyt kykyni tämän sodan hyväksi. Enkö siis ole
täyttänyt kaikkea velvollisuuttani?



II


Mistä kummasta on tämä ajatusteni kulku lähtöisin. Minähän olen
lääkäri, parhaillaan lääkärintoimessa ja olevinani lääkäri, minä
jos kuka? Tämä siveelliseen ongelmaan vajoaminen, sen alituinen
käsittely on ollut elämäni pääsisällyksenä sodan kestäessä. Enhän
ole muun vuoksi tarttunut tähän valkopaperiseen vihkoon ja alkanut
sommitella tällaista "muistelmaa" kuin siksi, että saisin oman
ajatukseni selville järjestelmällisesti ryhmittäessäni kokonaisen
tapahtumasarjan, jonka todistajaksi sattuma minut teki juuri tässä
samassa paikassa. Sillä hetkellä en niiden outouden hämmästyttämänä
kyennyt tarkastamaan niitä älyllisesti, niin sanoakseni. Tunsin vain
niiden traagillisuuden. Etäältä katsoen luulen voivani selvittää
niiden abstraktisen merkityksen, niiden todistusarvon erään väitteen
tai, pikemminkin, erään otaksuman tukemiseksi. Kuinka monta kertaa
kuulinkaan Beaujonissa, leikkauspöydän ääressä, tuon samaisen Ortèguen,
näiden tuskallisten kohtausteni sankarin, toistavan meille, juuri
kun joku meistä oli tainnuttanut potilaan: "Jokainen potilas on
oikealle lääkärille luonnon itsensä asettama koe." Ne tapahtumat,
joiden yksityispiirteet tahtoisin saada kiinnitetyiksi, olivat nekin
tuollainen koe, ja niistä luomani kertomus on oleva vain tuollainen
"vaarinotto", jollaisia Ortègue myös neuvoi meitä runsaasti keräämään,
"Tosiasioita", hän yhä toisteli, "kootkaa tosiasioita, yhäti
tosiasioita. Magendie oli oikeassa: tiedemies on vain lumpunkerääjä,
joka vaeltaa tieteen alueilla, koppa selässä, koukkija kädessä ja
kerää, minkä löytää." Niin, mutta jos onneton opettajaparkani nousisi
komeasta hautakammiostaan, jonka antoi valmistaa itselleen Passyn
hautausmaalle ja missä hänen kiusaantunut ruumisraukkansa vihdoinkin on
päässyt uneen vaipumaan -- ilman morfiinia -- niin tämä "vaarinottoni"
tuskin häntä miellyttäisi. Ne tosiasiat, joita aion siinä panna
muistiin, kuuluvat uskonnollisen psykologian alaan, ja tuolle
tosiasiain jumaloitsijalle ei näitä tosiasioita ollut olemassakaan.
Kun hänelle puhui "uskonnollisesta probleemista", hän nauroi ääneen ja
hilpeästi. Silloin oli hänestä mahdoton saada irti muuta puheenpartta
kuin seuraavan väännöksen "Luulosairaasta": "_Primo purgare,
ensuita philosophari._" Vapautua? Mistä? Kokonaan ajattelemasta
haudantakaisen elämän mahdollisuuttakaan, tuosta epäterveestä
mystillisyys-atavismista, joka yllyttää meitä luonnonilmiöistä etsimään
ajatuksen, tahdon, rakkauden jälkeä. Hän ei myöntänyt maailmassa olevan
mitään jumalallista, ei sen enempää muussa kuin ihmisessäkään. Näin
ajatellessaan hän luuli noudattavansa Magendien periaatetta: älyn
alistamista tosiasioille sellaisinaan. Hän ei huomannut joutuneensa
toisessa mielessä dogmatisoimaan, hän, kaiken dogmatismin vihollinen.
Hän ei tunnustanut muita tosiasioita kuin ne ilmiöt, jotka olivat
oikeaoppisuuden ennakolta valikoimat -- yhtä systemaattisen, yhtä
puolueellinen kuin tuo toinenkin: tieteellisen oikeaoppisuuden.
Väitin arasti, että uskonnollinen tosiasia on tosiasia sekin; on siis
täysin tieteellistä, kokeellisen tutkimustavan mukaista, että otamme
sen lukuun. "_Primo purgare_", hän toisti. "Yliluonnollista ei ole
olemassa. Kaikki, mikä edellyttää maailmankaikkeudessa persoonallista
tarkoitusta, on tyhjää puhetta jo alunpitäen. Jos sanotte minulle: näin
eläimen, joka hermostoa vailla tunsi ja käveli, ei minun tarvitse etsiä
todistuksellenne vahvistusta, tiedän sen vääräksi..."

Lukemattomat oppineet ajattelevat Ortèguen tavoin. Minäkin ajattelin
niin. En ollut koskaan silmästä silmään tavannut sellaista tosiasiaa,
johon nyt jo viikkokausia olen törmännyt. Tämän ilmeisen asian
nähtyäni tuntuu kaiken yliluonnollisen, tai tarkemmin sanoen,
kaiken aineettoman jyrkkä kieltäminen liian umpimähkäiseltä. Tiede
ei lopultakaan, jos menemme erittelyssä perille asti, ole muuta
kuin pelkkä otaksuma, jonka arvon saamme selville todellisuuden
tarkistusta käyttämällä. Lääketiede -- siihen nähden oli Ortègue
yhtä selvänäköinen -- tuomitsee mitä loogillisimmat teoriat, kunhan
ne kliinillisessä opetuksessa tulevat kumotuiksi, ja tunnustaa mitä
sekavimmat paikkansapitäviksi, kunhan ne kliinillisessä opetuksessa
tulevat toteennäytetyiksi. Elävä elämä siis lopultakin on totuuden
ylin koetinkivi. Jos yksinkertaisesti todettujen tosiasiain avulla on
toteennäytetty, että jotkut tieteelliselle oikeaoppisuudelle aivan
vastakkaiset aatteet sallivat muutamain ihmisten mukautua elämään,
ja että päinvastoin eräät toiset tieteellisesti oikeaoppiset, eivät
tuota mukautumista salli, niin osoittaa se epäämättömästi, että tuo
tieteellinen oikeaoppisuus on tarkistamisen tarpeessa. Tämän nyt
käsilläolevan "vaarinottoni" tarkoituksena on yksinomaan tällaisen
todisteen esittäminen tapauksen tueksi, joka olosuhteiltaan on varsin
erikoinen, mutta sisimmältä sisällöltään hyvin yleistä laatua.
Olkaamme täsmällisemmät. Onko kysymyksessä todistuksen esittäminen?
Ei, vaan se, että saisin muut ajattelemaan sitä mahdolliseksi, koska
itse sen sellaiseksi näen. Tiedemiehen omatuntoni vaatii, että
panen paperille tämän "vaarinottoni", että tutkin tätä kokemustani
eroittaakseni siitä totuuden, mikäli siinä totuutta on. Tahdon päästä
selville ajatuksistani, sanoin äsken. Tuollainen selvyys on meidän,
tutkimuksen miesten, rehellisyyttä. Ortègue vastaisi vieläkin, nämä
rivit lukiessaan: "Mutta minäpä olen sangen selvillä ajatuksistanne.
Isänne oli filosofian professori Montpellierissä. Hän oli vitalisteihin
mieltynyt metafyysikko. Äitinne oli hurskas katolilainen. Otatte
ratkaistavaksenne probleemiksi perinnöllisyyksienne postulaatin?
_Primo purgare_." Mutta kukapa tiedemies on ikinä työskennellyt muulla
keinoin kuin perinnöllisyyksiensä luomilla aivoilla? On siis saatava
tietää, onko tällä keinoin saatu tulos itsessään pätevä. Siinä on
kysymys. Jos julkaisen nämä muistiinpanot, teen sen juuri voidakseni
paremmin eroittaa tähän tapahtumaan nähden oman persoonallisen osani ja
sen oleellisen, hävittämättömän lopputuloksen, johon jokainen muukin
todistaja johtuisi.



III


Koska on kysymys tosiasioista, tarttukaamme siis suoraan tosiasioihin
ja ensinnäkin tämän yksityissairaalan muuttamiseen varalasaretiksi
elokuun alkupuolella vuonna 1914. Se tapahtui nopeasti. Ensimmäisenä
päivänä elokuuta, sitten kun oli saatu ilmoitus armeijan
liikkeellepanosta, tehtiin päätös. Seuraavana päivänä Ortègue
näki Moreau-Janvillen, La Rochellen sulattamojen ja halkotarhojen
upporikkaan johtajan. Hän oli pelastanut tämän teollisuusvaltiaan
pojan hengen auto-onnettomuuden jälkeen tekemällään rohkealla
trepaanileikkauksella. Moreau-Janville suostui heti suorittamaan
sotilassairaalan kulungit koko sodan ajalta metallurgi-yhtiön nimessä,
jonka päämies hän oli. Tämä lupaus taskussaan Ortègue juoksee
sota-asiain ministeriöön. Hän pyytää, että tämä Saint-Guillaume
kadun talo liitettäisiin Val-de-Grâceen, jotta hän voisi sairaalassa
täydellisemmin isännöidä. Hän saakin luvan, ja muutaman päivän päästä,
keskiviikkona, elokuun 5 p:nä, ryhdyimme tarpeellisiin sovittelemisiin
Tätä toimeenpanon selvyyttä osoitti Ortègue kaikissa teoissaan,
suurissa ja pienissä. Hän oli todellinen kirurgi tämän kauniin sanan
täydellisimmässä mielessä, sanan, joka on kokoonpantu kahdesta
muusta yhtä kauniista: _keir_ käsi ja _ergon_ työ. Hänellä ajatus
tiesi toimintaa. Hänen koko olennossaan oli jotakin suoraaniskevää,
tuon-tuokiollista. Kun hän teki leikkauksiaan, herätti noiden
laihojen, harsonaamarin ympäröimien kasvojen kiinteä tarkkaavaisuus
ja koko hänen olemuksensa antautumus ja valppaus hämmästystä.
Hänen näki elävän teräksisten työaseittensa kärkiä myöten, kun hän
kautsukkihansikkaissaankin perin näppärästi, notkein pitkin sormin
käsitteli niitä milloin suurella tarmolla, milloin ylen hellävaroen.
Ja mikä anatoomisen silmän varmuus! Pieni, hento, ahavoittunut mies,
jonka kirkkaat ja lämpimän ruskeat silmäterät, samoin kuin koko hänen
ulkomuotonsa yleensä, hänen hento luustonsa ja kauan mustina säilyneet
hiuksensa ilmaisivat vierasta, miltei ulkolaista periytymystä. Ja
kuitenkin oli hänen isänsä vain bayonnelainen notaario. Mutta nimi
kertoo perheen espanjalaisesta alkuperästä, ja eiköhän liene tuolla
puolen Pyreneitten ollutkin jokin kasvitieteilijä nimeltä Ortèga,
jonka mukaan eräs kohokkien heimoon kuuluva kasvi on saanut nimekseen
_ortegia_?

"En halua muuta kuolemattomuutta", sanoi Ortègue mielellään tätä
yksityisseikkaa mainitessaan, "kuin että nimeni liittyy johonkin
tieteelliseen keksintöön, pieneen tai suureen. Ken voi määrätä, kuten
madridilainen kaimani, jonkun kasvilajin, tai, kuten Addison, Duchenne
Boulognessa, Bright, jonkun taudin oireyhtymän, hän elää niin kauan
kuin tiedekin. Tämä se on ainoata kuolemattomuutta."

Tämä kiihkeä rakkaus tieteeseen, omaan tieteeseensä -- "pyhään
kirurgiaan", hän jopa tapasi sanoa -- se se oli tämän miehen pohja
ja perusta, miehen, jonka profiili oli luiseva ja mahtipontisen
käskevä, kuin olisi hän ollut arabialainen taikuri, kotoisin _Tuhannen
ja yhden yön_ satumailta. Siihen liittyi hänessä intohimoinen
mieltymys ylellisyyteen, jossa oli todella jotakin itämaista. Tämä
luonteenpiirre, niin outo kuin se olikin hermokirurgian professorissa,
tuntui luonnolliselta, kun häntä tarkasteli. Hänen asuntonsa
États-Unis torin varrella oli kerrassaan harvinaisten esineitten
täyttämä museo: huonekaluja, kankaita, aseita, seinäverhoja, marmori- ja
pronssiteoksia! Hän oli koonnut sinne parikymmentä taulua, jotka
kaikki olivat -- sattumaltako vai perinnöllisen vaiston ohjaamana
-- valikoidut omituisen espanjalaisen taidekoulun piiristä, joka
meillä Ranskassa on niin niukasti edustettuna. Katalonialainen
mestari Saint-Georges, Jacomart Baço, Luis Dalmau, Jorge Inglés, nämä
taiteilijanimet, joita ainoastaan asiaan perehtyneet tuntevat, olivat
kotoisen tuttuja kuuluisan professorin potilaille. Tullessaan ja
mennessään he saattoivat odotushuoneissa hitaasti tavailla kokoon noita
päätä pyörälle panevia tavuita vanhanaikaisten kehysten alareunaan
kiinnitetyistä koristelaatoista, kehysten, jotka olivat kankaittensa
ja puupintojensa veroisia. Olipa nähtävänä klassillisempiakin nimiä.
Ortègue omisti Zurbaranin Pyhän Ursulan, niin viehkeänä keltaisen
ja ruusunpunan värisessä puvussaan, Murillon Pyhän Fransiskuksen,
ritariluonnoksen Velazquezin kädestä ja. Goyan härkätaistelun. Tämän
ohessa oli huoneustossa ylellinen kukkarunsaus, ja koko muu elämä
sen kanssa sopusoinnussa: livreapukuisia palvelijoita, hopeainen
pöytäkalusto -- ja ties mitä kaikkea? -- kolme autoakin! Arabialainen
taikuri oli pariisilaistuva pariisilainen, jolla oli tilattuina
iltoina oma permantoaitionsa Théâtre Françaisessa ja Suuressa
Oopperassa sekä oma ensi rivin aitio kaikissa pääharjoituksissa.
Vertasin häntä _Tuhannen ja yhden yön_ henkilöihin. Sisällisesti hän
muistutti pikemmin Faust tohtoria, joka janosi kaikkia elämäniloja
sulkien ne kaikki syleilyynsä. Omituinen tenho, jolla hän vaikutti
meihin oppilaisiinsa, johtui tästä kaksoiselosta: tieteen ruhtinas,
joka eli ruhtinaallisesti. Hän olikin meidän silmissämme kuin
ruumiillistunut menestys. Tultuaan professoriksi neljänkymmenen
ikäisenä, kilpahakijansa loistavasti voitettuaan, hän oli kiivennyt
kunniasijoille. Hänellä oli älyä. Hänellä oli mainetta. Hänellä oli
rahaa -- puhuttiinpa hänen eräänä vuonna "päässeen miljoonaan"!
Kauheaan sairauteensa saakka hän näytti ikinuorelta. Olipa hän
voinut neljänviidettä vuotiaana -- ilman että kukaan rohkeni pitää
tätä liittoa naurettavana -- naida kaksikymmenvuotiaan lapsosen,
jolla oli hänelläkin lääketieteen alalla kuuluisa nimi, fysioloogi
Malfan-Trévisin, Claude Bernardin lempioppilaan, tyttären. Noina
vuosina -- kuinka läheisiä ne ovatkaan, sillä heidän avioliittonsa
solmittiin vuonna 1908, ja kuinka etäisiä sittenkin! -- ei professori
Ortègue rouvineen voinut astua mihinkään seuraan, teatteri- tai
näyttelysalonkiin tuon nuoren naisen herättämättä sitä ihaileva;
huomiota, joka saa iäkkään puolison sydämen sykkimään ylpeydestä
-- siksi kunnes siitä kehittyy mustasukkaisuus.



IV


Pysäytän kynäni palauttaakseni muistoissani silmieni eteen tuon nyt
niin onnettoman naisen niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli silloin
itsekin niin onnellisen opettajani morsian. Millä äänen sävyllä tämä
ilmoittikaan tuon tapahtuman, joka tuli meille aivan odottamatta! Hänen
ympärillään leijailevat jutut hänen hyvästä nais-onnestaan eivät oikein
tuntuneet sopeutuvan tämäntapaisten lausumain naiiviin intoiluun:

"Niin, rakas Marsal, nyt menen naimisiin ja olen löytänyt ihanteeni.
Kuuletteko, ihanteeni! Ymmärrätte minua, kun näette Catherinen. Kutsun
häntä ristimänimeltään. Olen tuntenut hänet tuon-korkuisesta, ja keksin
hänet vasta tänä talvena. Sanon joskus itselleni: Olenko hupsu? Hän
olisi voinut mennä toisellekin... Mutta saattepa nähdä hänet..."

Neiti Malfan-Trévis oikeutti tämän innostuksen. Kaksikymmenvuotiaana
hän oli pitkä ja norja nuori tyttö, kasvojen ihonväri vaaleahko,
piirteet miltei klassillisen puhtaat ja päätä verhoamassa erinomainen
tukka, tumman kastanjanruskea vaalein vivahduksin. Hänen jalot, ylpeät
kasvonsa huokuivat yhtä haavaa sekä tunnevoimaa että arvokkuutta ja
suloa. Varsinkin hänen silmänsä, suuret ja miltei kummastelevat,
loivat harmaitten teriensä katseen niin vakavan kiinteänä, että tuli
ajatelleeksi syvän ja hillityn herkkätunteista sielua. Suun, joka
vaiti ollen oli miettiväinen, teki hymy lapselliseksi, ja hieman ylen
täyteläisten huulien takaa paljastui häikäisevä hammasrivi, jonka
ehjyys tiesi tässä vielä hentoisessa olennossa piilevän koskemattomien
fyysillisten voimien varaston ja ennusti tulevata naiseksi-puhkeamista
avioliiton ja onnen huomassa. Noissa kauniissa kasvoissa oli jotakin,
en tiedä, liiankin keskitettyä, joka lisäksi antoi niille liikuttavan
viehätyksen niiden silmissä, jotka tiesivät -- Ortègue ilmaisi sen
minulle heti -- minkä koettelemuksen hän oli kestänyt: hänen isänsä
kuoli äkkiä ja mitä kiusallisimmissa olosuhteissa, ihan keskellä katua,
ja äiti meni uusiin naimisiin vuotta myöhemmin yhtä kiusallisissa
olosuhteissa. Oli liiankin ilmeistä, että rouva Malfan-Trévis vain
rakensi ennalleen hyvin vanhan suhteen. Nuoren tytön sydäntä oli
kylmännyt tämän äidin kodissa, jonka kaikkea vääryyttä hän ei ehkä
ollut ymmärtänyt, mutta kyllä tunteellaan tajunnut. Oliko Ortèguen
rakkaus osaltaan sääliä tätä moraalisesti yksinäistä olentoa kohtaan?
Vai turvasiko hän tähän verukkeeseen puolustaakseen iän epäsuhtaa
tässä liitossa, joka oli mahdollinen vielä vuonna 1908? Entäpä
kymmenen, entä kahdenkymmenen vuoden kuluttua? -- Kiitollisuuttako oli
se innokkuus, jolla orpo turvautui pelastajaansa, tämä kun vapautti
hänet mitä tuskallisimmasta tilanteesta? Rakastiko hän Ortèguea hänen
maineensa, hänen persoonallisuutensa voimakkaan nerokkuuden tähden,
sen tenhon vuoksi, jolla häneen vaikutti samanlainen ylemmyys, mikä
hänen kaipauksessaan verhosi isän muistoa? Yksi asia oli minulle
ainakin käynyt ilmiselväksi: tämä avioliitto oli hänelle samoin kuin
Ortèguellekin kiintymyksen eikä järkeilyn teko, ja nuoren tytön kiihkeä
tunne ilmeni niin teeskentelemättömänä, että vihkiäistilaisuudessa me
apulaislääkärit sanoimme yhdestä suusta:

"Mutta hänhän on vielä rakastuneempi mieheensä kuin tämä häneen."



V


Oliko hän yhtä rakastunut niinäkin aikoina, joista kertomukseni
jatkuu, se on, seitsemän vuotta myöhemmin, noin elokuun alkupuolella
vuonna 1914? Eikö rakkaus ollut antanut sijaa ehkäpä alttiimmalle,
kaikkiin uhrauksiin valmiimmalle, mutta toisenlaatuiselle tunteelle?
Miksi tämä kysymys tunkihe mieleeni niin voimakkaasti noina elokuisina
odotuksen päivinä, jolloin järjestimme kenttäsairaalaamme? Rouva
Ortègue oli halunnut johtaa tätä työtä. Ensikerran lähestyin häntä
melkein jokahetkisen yhdessäolon perusteella. Hän kulki lakkaamatta
edestakaisin vanhan palatsin huoneita ja käytäviä, yhä kauniina,
jopa kauniimpanakin, niin jalovartaloisena puhtaanvalkeissa
sairaanhoitajatarpukimissaan. Jo tästä uutteruudesta toimessa,
joka hänet sitäkin likemmin liitti mieheensä, ja myös siitä
tavasta, millä hän siihen antautui, olisi minun pitänyt huomata,
ettei hän ollut muuttunut. Varmaa on, että Ortègue oli hänelle
ainoa mies. Alilääkäreitä, toimihenkilöitä, jopa minua itseänikään
kohtaan ei keimailun jälkeäkään. Millä huolella hän sitävastoin
pyrki panemaan täytäntöön professorin määräykset sairaalan
järjestämiseksi! Hänen jalkansa, jotka säilyivät siroina ja hentoina
korottomissakin valkoisissa puolikengissään, kulkivat väsymättä
ylös alas valtaportaitten marmoriastimia, kiiruhtaen apteekin
puolelta liinavaatesäiliöön, leikkaussalista puhdistushuoneeseen.
Hentoine sormineen, joissa ei välkehtinyt ainoatakaan sormusta --
ei edes vihkisormusta, joka oli kiinnitetty esiliinaan pienellä
Punaisen ristin jalokivineulalla -- hän auttoi purkamaan esiin
vetysuperoksidipulloja, pyöreitä kloroformilasikoita ja kautsukkisia
mädänjohtoputkia sinetöityine metallisine suojuslieriöineen. Hän
lajitteli haavoitettujen paitoja, latoi kasoihin sideharsoja ja
vanukääröjä, tarkasti ambulanssivaunut ja teräksisine lääkärinaseineen
välkkyvät lasikaapit. Hän tunkeutui tämän tylyn ammattimme
yksityiskohdan salaisuuksiin niin tietämätönnä, että hän paljasti,
minkä tiiviin väliseinän kuuluisa kirurgi oli kohottanut oman
kotinsa ja ammatillisten toimiensa vakavan osan välille. Hän ilmaisi
siinä intoa, joka samalla osoitti, kuinka suuresti hän halusi noina
vakavina hetkinä ottaa osaa miehensä isänmaalliseen toimintaan. Nämä
kuumeiset valmistelut loihtivat mieleen kamalia kuvia, varsinkin
kun niihin yhtyivät ensimmäiset tiedot saksalaisten väkivaltaisesta
tunkeutumisesta Belgiaan. Muut hoitajattaret, jotka lähimmäisrakkaus
oli liittänyt työtovereiksemme, ne saivat jo ennakolta värisemään.
Rouva Ortèguea ei. Hänen katseestaan, jonka hän kysyvästi loi
professoriin, kun tämä käväisi vielä tyhjässä sairaalassa, saattoi
aavistaa hänessä vallitsevan vain yhden huolen: miehensä tyydyttämisen.
Niin tuskainen kuin hän olikin tämän ärtyessä -- mikä sattui liiankin
usein miehelle, joka muinoin niin hyvin osasi hermojaan hallita! --
näin hänen huojentuvan miltei sädehtiväksi olennoksi, kunhan professori
vain virkkoi: "Hyvä on! Oikein hyvä!" Tuntuupa, että moinen halu,
moinen tarve, moinen kaipaus saada tyydyttää jotakuta, on rakkautta
ja vieläpä onnellista rakkautta. Mikä hämärä sisäinen näkemys sai
siis minut näistä tuntomerkeistä huolimatta aavistamaan noiden kahden
olennon välillä -- joilla sivumennen sanoen ei ollut lasta -- tragedian
piileilevän, tuollaisen sydänten draaman, joita tietämättämme ja
vastaiseksi kauhuksemme tapahtuu itsetiedottomuutemme levottomissa
syvyyksissä? Sisäinen näkemyskö? Ei. Ilmeinen tosiasia, vallan
yksinkertaisesti ne seitsemän vuotta -- kuusi ja puoli täsmälleen
sanoen -- jotka olivat vierineet siitä iltapäivästä, jolloin kuulin
Ortèguen virkatoverien ja oppilaiden siviilivihkimyksen jälkeen
16:nnen vuosisadan aikuisen raatihuoneen istuntosalista poistuttaessa
kadehtivan hänen herättämäänsä rakkaudentunnetta. Omituinen opettajani
oli pyytänyt, etten olisi tullut kirkollisiin vihkiäisiin:

"Se on myönnytys, jonka teen vaimoni äidille -- ensimmäinen eläissäni
tuolla alalla. Teen sen, enkä siitä kunnioita itseäni. Toivon, etteivät
todelliset ystäväni, hengenheimolaiseni, joihin luen teidätkin, näe
minua kirkossa ja teossa, joka ei ole tosi..."

Mies, joka minulle näin puheli, oli vielä nuori neljästäviidettä
ikävuodestaan huolimatta. Vajaan yhdenkuudetta vuotiaana oli Michel
Ortègue elokuussa v. 1914 miltei vanhus. Edellisestä talvesta saakka
huomasin hitaan ja alituisen muutoksen hänen _ulkomuodossaan_. Hän
laihtui. Hänen piirteensä kävivät kuopalleen. Hänen luonnostaankin
ruskea ihonvärinsä tummeni yhä. Sattui kaksi sappikuumekohtausta --
huhtikuussa ja sittemmin kesäkuussa -- seurauksenaan keltatauti. Nämä
lievät keltataudinkohtaukset olivat jättäneet jälkensä sidekalvoihin
ja käsien sisäpintaan. Hänen hiuksensa ja partansa olivat käyneet
valkeiksi. Mutta pysyihän hän edelleenkin niin ripeänä, niin vilkkaana!
Hän sai yhä tarmonpuuskia, ja olinhan toisaalta niin kiintynyt
häneen. En tahtonut nähdä tuota hirveää totuutta, joka hiukankin
tottuneen kliinikon silmissä oli jo koko hänen ulkomuotoonsa merkitty.
Pidin itsepintaisesti noita kahta keltataudinpuuskaa tilapäisinä.
Selitin hänen riutumisensa johtuvan liikarasituksesta, jonka turviin
tietämättömyytemme on niin helppo lymytä. Varmistautuakseni loin
mieleeni kuvan tämän hurjan työn-ihmisen työpäivästä: aamulla la
Salpétrièriin, johon oli häntä varten perustettu erikoinen virka,
sitten Saint-Guillaume kadulle leikkauksia suorittamaan kiireessä!
ahmaistuun aamiaiseen saakka, samalla kuin jo ovella odottivat neuvoa
etsimään tulleet sairaat; sitten seurasi vastaanotto tai käynnit
kaupungilla potilaitten luona, illalla seuraelämää tai teatteri ja sen
lisäksi luentojen valmistusta, itse luennot, omaperäisten kirjoitelmani
toimittamista, matkoja maaseudulle tai ulkomaille jonkin epätoivoisen
sairaustapauksen kutsumana. Ihme, että Ortègue oli tähän saakka
kestänyt. Mutta kuinka kulunut olikin koko hänen elimistönsä!

Miten selvästi toikaan sairaala salien räikeä valo näkyviin tuon
vastakohtaisuuden miehen yhä huomattavamman vanhentumisen ja vaimon
yhä kukkeammaksi kohoovan nuoruuden välillä! En ollut sitä ennen siinä
määrin älynnyt. Kotonaan isojen, ylen täysien huoneitten suurellisessa
puolihämärässä säilyttivät Ortèguen kuihtuneet kasvot liikuttavasta
muotokuvan luonteensa. Sairaalan heleää taustaa vastassa hän oli pelkkä
ihmisraunio, kun sitä vastoin hänen vaimoonsa, jonka otsa ja posket
olivat sileähipiäiset, silmäluomet sulavat, kaulan kaarre puhdas ja
jonka hymy väikkyi vain huulten pinnalla, tuli näitten valkeitten,
alastomain seinäin sisällä ikäänkuin kukkasen suloa. Tekivätköhän nuo
kaksi puolisoa itselleen selvää siitä, että heidän pelkkä läsnäolonsa
noin rinnatusten saattoi tässä kaikki ilmituovassa valesairaalassa
herättää, sen ikävämpi, pahansuopaisissa sala-ivaa ja uskollisissa
ystävissä, kuten minussa, alakuloisuutta, pelkoa, epäluuloa? Vaimo
ei ainakaan aavistanut sitä lainkaan. Muutoin ei hänen huolenpitonsa
Ortèguesta olisi ollut niin vilpittömän tyttärellistä, kun hän milloin
pakotti tämän istumaan, milloin sulki ikkunan suojatakseen häntä
vedolta ja toisin kerroin houkutellessaan häntä lähtemään kotiin
lepäämään. Entä Ortègue? Useat kerrat huomasin sinä aikana, johon
muistoni nyt palautuvat, hänen nuoreen vaimoonsa kiinnittämässään
katseessa sangen oudon ilmeen. Luulin siitä voivani lukea tuskaa,
villiä vainuamista, miltei julmuutta. Jo tämä mies sinänsä, joka oli
niin kauan ollut ryhdikäs ja nyt ennenaikojaan vanhennut, hän oli
siinä, kun hän noin katseli tuota omaamaansa, kuusikolmattavuotiaan
koko upeudessa uhkuilevaa kaunista olentoa -- ja lisäksi vielä
näissä "kirurgisissa" puitteissa, missä joka paikassa tuntui sodassa
haavoittuneitten paluun odotus -- kuin kansallisen draaman taustalle
piirtynyt yksilön draama. Sisäisen näkemyksen, toistan sen vielä,
tuollaisen epämieluisan ounastuksen pohjalla, joka syistä käsittää
seuraukset, näin, tai pikemminkin, aavistin edeltäpäin asian surullisen
vakavuuden. Kaikki tuo tapahtuu aivan niinkuin meissä muutamin hetkin
heräisi todellisuustunto selvänäköisempänä kuin yksikään aisteistamme,
jopa järkemmekään. Se on myös jotain itsetiedotonta, ajatus, joka on
sitä kiihkeämpi, koska se ei tajua itseään: tuo, että oma sielullinen
olemuksemme mahdollisesti on henkisen ympäristön, meitä saartavan
sielullisen olevaisuuden yhteydessä, jota tieteellinen oikeaoppisuus ei
myönnä olevaksikaan. Mutta mitä se sitten myöntää? Ja kuinka köyhä se
onkaan inhimilliseen todellisuuteen verrattuna! Olipa kylläkin oikeassa
Hamlet sanoessaan: "Maan ja taivaan välillä on paljon enemmän kuin me
viisaustieteinemme voimme käsittää."



VI


Johdun nyt vaiheeseen, joka minulle on näin ennakolta aavistamani
murhenäytelmän varsinaisen alun rajaviittana. Päättymiseensä saakka
sen oli määrä kulkea yhtä rintaa tuon toisen: suuren, hirvittävän
ranskalaisen murhenäytelmän kanssa. Irroittaessani tästä vallan
yksityisluontoisesta tapahtumasta, jonka todistajaksi jouduin, sen
sisäisen merkityksen, luulen voivani nähdä selvemmin, ikäänkuin
vilaukselta, erään niistä opetuksista, joita parhaillaan tätä
kirjoittaessani yhä jatkuva suuri yhteinen koettelemuksemme tarjoo.
Mutta älkäämme tehkö edeltäpäin johtopäätöksiä, joiden tulee perustua
tosiasioihin, yksinomaan tosiasioihin. Palatkaamme siis noihin
tosiasioihin. Olemme yhä elokuun alkupuolella. Sota oli kymmenen päivää
takaperin julistettu. Ne neljätoista lisävuodetta, jotka täyttivät
Val-de-Grâcen taholta vaaditun nelikymmenluvun, olivat kuntoonpantuina.
Elimme historiallisten käännekohtain kuumeisessa levottomuudessa,
jolloin hetket tuntuvat yhdellä haavaa niin pitkiltä ja niin lyhyiltä.
Odotuksen päivistä ei näy tulevan loppua, ja kun sitten jokin tapahtuma
laukeaa, on se niin suunnaton, että hämmästelemme, kuinka se onkaan
voinut niin nopeasti puhjeta esiin. Koimme ensin toivehikkuuden
kuumetta, josta Ortègue yksin oli vapaa. Minun on kuitenkin tehtävä
hänelle sen verran oikeutta, että hän kätki pessimistisyytensä kaikilta
muilta paitsi minulta. Olin ollut hänen mukanaan eräässä Berliinissä
pidetyssä kirurgien kongressissa, ja hän muistutti minua silloisista
vaikutelmistamme:

"Noiden ihmisten järjestämistaito on peloittava", hän sanoi minulle.
"Vuonna 1904, kuten muistanette, palasimme Saksasta kauhistuneina
näkemistämme. He ovat valmistuksissaan kymmenen vuotta meistä edellä
-- ja nyt on siitä kulunut lähes kymmenen vuotta lisää. Tehkää itse
johtopäätös."

"Ettekö miksikään arvosta vapaaehtoisia, siveellisiä voimia?" kysyin.
"Muistelkaa Elsassiin tuloamme."

"Heillä on keskittämiskykyä, siinä koko juttu", hän vastasi. "Ja mitä
siveellisiin voimiin tulee, niin menkääpä niiden varassa heittäytymään
autoa vastaan!"

Sitten hänen laihat kasvonsa kurtistuivat, ja hän kohautti olkapäitään:

"Miksi jaaritella turhia! Lääkärin asiana on tietää totuus, mutta
salata se potilailta."

Tällaisen teeskentelysuunnitelman laatiminen oli paljon helpompi kuin
sen noudattaminen. Italialaisilla on arkipäiväinen, mutta mielevä
sananlasku: "Siihen kieli kolkuttaa, missä hammasta kolottaa."
Ilmaisipa Ortègue jos kuinkakin tahallista ihastusta saksalaisen
kulttuurin tieteelliseen luonteeseen, hän oli sittenkin alatajunnaltaan
kiihkeä ranskalainen -- alatajunnalta, jonka hän kiivaasti kielsi
kaikilla aloilla. Hän ei voinut puhua kenenkään kanssa puhkeamatta
harmiin Belgiaan hyökkäämisen ja ensimmäisten väkivallantekojen
johdosta. Hän, joka ennen vanhaan tuskin malttoi edes avata
sanomalehteä, osti nyt niitä kymmenen, kaksitoista, viisitoistakin ja
heitti meidän kaikkien muiden lailla heti aukaisemansa lehden käsistään
pettyneenä, kun ei siitä koskaan löytänyt muuta kuin osittaista tai
vääristeltyä totuutta.

"Jos lehdet eivät kertoisi muuta kuin minkä varmasti tietävät", hän
virkkoi minulle eräänä päivänä, kun näytin hänelle peruutusta, minkä
muuan iltalehti oli tehnyt aamupainokseensa nähden, "ne ilmestyisivät
'valkoisina', eikä painotarkastusta tarvittaisi. Mutta huomenna
saamme täsmällisiä tietoja. Tunnettehan hyvinkin Ernest Le Gallicin,
vaimoni pikkuserkun. Tapasitte hänet luonani päivällisillä, kun
hän vielä oli Saint-Cyrissä. Nyt hän on erään jalkaväkirykmentin
luutnantti. Oli Elsassissa ja saapuu moniaiksi tunneiksi asioille
Parisiin. Hän ilmoittaa tulevansa meitä tervehtimään tänne sairaalaan,
ennenkuin palaa junalle. Soturi kiireestä kantapäähän, joka ei kulje
kielikellona. Muuten älyltään heikko... Mutta pelkästään hänen
äänensävystään tuntoilemme kyllä, kuinka asiat siellä luistavat."

Olin todellakin usein États-Unis torin varrella olevan talon upeilla
päivällisillä nähnyt pöydän äärimmäisessä päässä Saint-Cyrin sotakoulun
vormuun puetun nuoren miehen hahmon -- varsin yllättävän ilmiön niin
vähän sotilaallisen Ortèguen kodissa. Mieleeni jäi kuva arasta ja
kömpelöstä nuorukaisesta, jonka ääntäkään tuskin lienen sattunut
kuulemaan. Tiesin hänen sukulaisuutensa talossa sen kautta, että kerran
läksin tuollaisilta päivällisiltä parin Ortèguen kirurgi-kilpailijan
seurassa ja kuulin heidän -- sisuni kuohahtaessa -- purkavan kateuttaan
seuraavin lausein: "Yhä hän vain on täällä, tuo pikkuserkku?"

"Millä äänellä sen sanotte! Onhan se kuitenkin vallan luonnollista.
Catherine Ortèguen äiti oli syntyjään neiti Ferlicot, ja pikku Le
Gallicin äiti on Ferlicoteja hänkin. Hän on kuollut. Tunnen nuo
ihmiset, suuret ja pienet. He ovat tréguierläisiä ja itse olen
Lannionista."

"Yhdentekevä. Jos minä olisin ollut niin hupsu kuin nerokas ystävämme,
että olisin ottanut itseäni viittäkolmatta vuotta nuoremman vaimon,
ei hänellä suinkaan olisi 'pikkuserkkua'. Muistattehan tunnetun
laulunpätkän?"

"Vallan hyvin", sanoi toinen nauraen, "se palauttaa nuoruusajat.
Kuvittelen olevani vahtisuojassa." Ja hän hyräili:

    "Kolm' meit' on puotineitosta,
    kelpo flikkaa, naurunhaluista --
    ja kullakin pikkuserkku on,
    ain' valmis seuranpitohon."

Tämä pahanilkinen vihjaus pani minut hiukan lähemmältä tarkkaamaan
saint-cyriläisen suhtautumista serkkuunsa. En huomannut siinä muuta
kuin kunnioitusta, sitäkin silmiinpistävämpää, kun siihen liittyi
jonkinlainen käytöstavan tuttavallisuus. Molemmat nuoret sinuttelivat
toisiaan kuten kaksi lapsuustoveria ainakin. Ortèguessa sen sijaan
totesin sydämellisyyttä, joka karkoitti kaikki mustasukkaisuuden
otaksumat; tämä itsevaltias mies osasi huonosti salata vähimpiäkään
mielentilojaan. Yhtä lämpimäksi kuin hänen aulis ihmisrakkautensa hänet
teki niitä kohtaan, joihin hänellä oli mielenkiintoa, yhtä vapaasti
hän päästi ilmoille vastenmielisyytensä tottuneena painostamaan omaa
persoonallisuuttaan, mihin niin helposti johtuu hänenlaisensa esimies,
oikea diktaattori virkatoimissaan.



VII


Tämän hänen luonteenpiirteensä tuntemus sai minut työntymään aivan
väärille jäljille tuon "pikku Le Gallicin" käynnin jälkeen -- kuten
hänen lannionilainen maanmiehensä häntä nimitti. Olin läsnä, kun nuori
upseeri astui sairaalaan, Ortèguen työhuoneeseen. Rouva Ortègue oli
hänkin siellä. Teimme juuri professorille selkoa eräästä vähäpätöisestä
toimiimme kuuluvasta sivuseikasta, joka oli saanut hänet miltei
sairaalloisesti kiihdyksiin. Oli kyseessä muuan kloroformilasku, jonka
tavaranhankkijat olivat suurentaneet vastoin suullista sopimusta. Tuo
kiihtymys tuntui vielä siinä miltei närkästyneessä liikkeessä, millä
hän kohotti päätään uuden tulokkaan saapuessa, ja piilipä juuri kuin
pistopuheen sala-ivaa hänen ensi sanoissaan:

"Tekö, Ernest?... Sodankäynti käy Teiltä hyvin, vai mitä? Näytättepä
tosiaan sellaiselta, jolla on ollut menestystä..."

Tämä kaksimielinen kohteliaisuus tuskin vastasi nuoren luutnantin
ulkomuotoa. Joskin hänen sotilaallisista kasvoistaan joka piirrettä
myöten, harjaannutetun ruumiin koko ryhdistä huokuikin voimaa, jopa
iloa, oli tämän voiman ja ilon lähteellä tyyssijanaan jokin muu
seikka kuin terveys. Jo ränsistyneessä puvussaan, vastikään alkaneen
soodan ahavoittamana ja vähimmiltäkin liikkeiltään, en tiedä, samalla
sekä pingoittuneena että sulavana, hän teki todella sen vaikutuksen,
että oli sodan työmies, joka tuli vaaroista ja vaaroihin taaskin
palasi. Hänen kirkkaat bretagnelaiset silmäteränsä, väriltään miltei
samanlaiset kuin serkkunsa harmaan sinivihreät silmät, liekehtivät.
Mutta se liekki ei ollut elämän onnenhehkua, vaan päättäväisen tahdon
tulta. Entisen saint-cyriläisen epävarmat, kehittymättömät piirteet
olivat kauttaaltaan miehistyneet ja hilliintyneet. Näiden kasvojen
yksinkertaisuus ja yhtenäisyys -- en tapaa sen oikeampaan osuvaa
sanontaa -- kertoi ihmisolennosta, joka oli täydelleen sopusoinnussa
itsensä kanssa. Le Gallicin otsa oli leveä, nenä kaareva, silmät
pitkänomaiset, kulmakarvat suoraviivaiset, suu voimakas ja totinen.
Ajellut kasvot lyhyeksi leikatun tukan alapuolella näyttivät
entistäänkin vielä koskemattomammilta. Varreltaan keskikokoisena
hän oli hahmoltaan niin sotilaallinen, että hänestä miltei virtaili
turvallisuutta herättävä tunne.

"Olenhan niin onnellinen, serkku hyvä", hän vastasi Ortèguen kitkeriin
sanoihin. "Olen saanut elää loistavia päiviä. Elsassiin tulomme oli
perin liikuttava, ja kuinka se miehiimme vaikuttikaan! Ranskalaisia
ei tunne, ennenkuin on saanut johtaa heitä tuleen. Se tuli on jo
lämmittänyt. Se on lupaavaa. Meille sattui pari tehtävää -- en ole
oikeutettu Teille sanomaan missä -- mutta tuollapahan päin vain --
vakavaa ja innostuttavaa!... Jos sitä jatkuu samaa menoa, saatte pian
kuulla meidän kulkeneen Reinin yli."

"Ah, kuinka hyvä on kuulla sinun puhuvan noin!" sanoi rouva Ortègue, ja
kääntyen taas professorin puoleen: "Näethän, ystäväni, että teet väärin
ollessasi pessimistinen."

"Tekö, serkku hyvä, pessimisti?" kysäisi upseeri. "Sepä ei ole Teidän
tapaistanne. Soisin, että olisitte ollut läsnä, kun lopettelin
valmisteluitani Riomissa. Käskyläiseni sanoi: 'Luulisipa, että Teistä,
hyvä luutnantti, on hauska lähteä sotaan.' -- 'No, tietysti, eikö
sinusta sitten?' -- 'Oh, minähän olen tyytyväinen missä vain, kun saan
Teitä seurata. Ja sitä paitsi tiedän, että tällä kertaa saamme heidät
käsiimme.' Sellaisia ne ovat miehemme. Ja me tavoitamme heidät, serkku
rakas. Kuuletteko, olen siitä varma! Tahdotteko että sanon Teille,
miksi? Ei se ole vain meidän mielijohteitamme, vaan näen sen niin
selvästi, etten voi vaieta. Voitettuna joutuisi Ranska perikatoon,
eikä se saa joutua perikatoon, sillä se on katolisuuden suuri maa.
Niin juuri, huolimatta hallituksestaan, valitsijoistaan, laeistaan,
sanomalehdistään, huolimatta kaikesta. Katsokaas, ennen Riomista lähtöä
pidettiin messu. Melkein koko rykmentti oli läsnä. Puolet siitä nautti
ehtoollista. Messun piti muuan meikäläisistä. Voin vakuuttaa, että
ylpeä on vaikutelma messupaidan poimuihin katoovista punahousuista!
Mikä ihme joka tapauksessa, serkku hyvä, -- Te, joka ette sellaisiin
usko -- että tuo laki 'reppuselkäisistä papeista', jonka oli määrä
tuhota uskonto, johtaakin vain uskonnolliseen propagandaan armeijan
keskuudessa! Muutama päivä sitten, hetkenä, jolloin ensi kerran
kohtasimme vihollisen, sanoi päällikkömme, joka on harras kristitty,
miehillemme: 'Lapset, ne jotka haluavat synninpäästöä, laskeutukoot
polvilleen. Pastori sen antaa meille.' No niin, kaikki polvistuivat.
Kun kerron Teille, serkku, tämän sivukohtauksen, en pyri sillä
käännyttämään Teitä. Tiedättehän, että vältän puhua Teille näistä
asioista, mutta Te elätte sotaa kauemmin, ja tahdon jo nyt antaa
Teille todistukseni. Te, joka ette usko muuhun kuin kokemukseen,
älkää sulkeko silmiänne tältä kokemukselta, sitä pyydän Teiltä! Me
tulemme voittamaan, siksi että Jumala on oleva kanssamme." Ortègue oli
kuunnellut tätä puhetta sitä keskeyttämättä, pureskellen viiksiensä
päätä hampaankärjillään. Tunsin tuon hänen tavakseen hermostumisen
hetkinä, kun hän esimerkiksi nähdessään jälleen iltapäivällä aamuisen
leikkauspotilaan huomasi hänen ruumiinlämpönsä odottamattoman
korkeaksi. Tuohon haltioituneen uskon tunnustukseen hän vastasi
äänellä, joka oli yhtä pistävä kuin hänen kirurgisten aseittensa terä:

"Jos voitamme, rakas ystävä, johtuu se yksinkertaisesti kanuunaimme,
pyssyjemme, kenraaliemme ja sotilaittemme paremmuudesta." Ja
sitten hän, toisen tehtyä kädellään torjuvan eleen, mutisti suunsa
virnistykseen ja katkaisi muitta mutkitta keskustelun toistaen pari
säettä, jotka oli epäilemättä oppinut ylioppilasvuosinaan, sillä
tuskinpa hän lienee tuhlannut aikaansa runoilijain lukemiseen:

    -- "Se sikseen!" lausahti mies. "Jo nään,
    on toinen kuin mulla Teill' laatu pään."

Ja kääntyen äkisti vaimonsa puoleen hän virkkoi:

"Catherine, tämä kloroformijuttu on saatava heti päättymään. Marsal
sanelee sinulle kirjeen, jolla sen järjestämme. Nakuttelet siitä pari
jäljennöstä... Niin, rakas Le Gallic, serkkunne opettelee soittelemaan
tätä kauppiaitten soittokojetta..." Hän osoitti kirjoituskonetta. "Hän
saa toimia sairaalan sihteerinä sodan aikana. Näette, että mekin kaikki
olemme palvelemassa, kukin voimainsa mukaan. Ja hyvää työtä syntyy,
sen vakuutan, ja hyödyllistä, vaikka olemmekin täällä 'Pyhän-Vilhon'
kadun varrella pelkkiä maallikoita esimiehestä ja -miehettärestä alkaen
hoitajattariin asti... Mutta Teillä on varmaan hetkinen meillekin
omistaa. Näytänpä teille, miten olemme laitoksemme järjestäneet. Se ei
ole hullumpi."

Hän veti mukanansa upseerin, ja kuulin hänen jatkavan käytävässä:

"Katsokaas. Joka ovelle olen antanut maalata kukkakimpun ja antanut
joka huoneelle nimen kukkien mukaan: neilikkahuone, sireenihuone,
ruusuhuone... Eivätkö nämä sorjat nimet ole yhtä hyvät kuin pyhän
Laurentiuksen, joka palauttaa muistiin parilan, tai pyhän Labren, joka
ei suinkaan tuo mieleen aseptiikkaa...?"



VIII


Rouva Ortègue oli varmaan tuntenut tämän keskustelun ajan samaa
mielipahaa kuin minäkin. Tämä medisiinarimainen pilanteko ei
ollut sen etevän miehen veroista, joka moiseen antautui, ja ketä
kohtaan? Niin naiivilta kuin Le Gallic ja hänen uskonnollinen
mielenpurkauksensa saattoikin tuntua, palasi hän joka tapauksessa
keskeltä taistelua. Rohkeus, millä hän oli pannut henkensä alttiiksi,
oli niin ylenyltäisenä takeena hänen vakaumuksensa vilpittömyydestä,
että hänellä oli oikeus vaatia toisilta kunnioitusta. Huonosti
peitetty ärtymys, jolle Ortègue oli antanut perään, ei johtunut hänen
puhekumppaninsa mystillisperäisistä selittelyistä. Hänen kaltaisensa
tiedemies, joka luentosalien ja laboratoorioiden tietä on päätynyt
täydelliseen ja lopulliseen kieltämykseen, ei käy kärsimättömäksi
uskovaista ihmistä, yhtä vähän kuin lasta tai puolihupsua kohtaan.
Pelkkä Le Gallicin läsnäolo, eikä hänen puheensa, se se oli tämän
ärtyneisyyden aiheuttanut. Miksi? Tähän kysymykseen johti se outo
levottomuus, jonka näin valtaavan rouva Ortèguen, antamaan perin
todennäköisen vastauksen. Sanellessani hänelle tuolle epätarkalle
tavaranhankkijalle osoitettua kirjettä vapisivat hänen kätensä.
Kirjoituskoneen nakutuksessa syntyvät aukot ja uusimiset olivat
todisteina, samaten kuin sormien harha-iskutkin, ne kun eivät
tavanneet kosketinta. Tuo nuori, kaunis, mielenkiintoinen serkkuko
iäkkään puolison rinnalla sai liikkeelle ylen eloisan kaipuun tässä
naissydämessä? Ajattelin sitä tuona hetkenä. Mutta jos niin olikin
laita, niin varmaa on, ettei hän tahtonut sitä itselleen myöntää. Sillä
minä tunsin, että se kysymys, jonka hän äkkiä teki minulle vetäessään
valmiiksikirjoitetun lehden konerullalta, oli ehdottomasti vilpitön:

"Mieheni ei ollut erittäin ystävällinen serkkuani kohtaan. Tokko
Teistäkään, Marsal? Älkää kieltäkö. Luin kummastuksenne kasvoistanne.
Hän pitää hänestä kuitenkin paljon. Vielä tänä aamuna hän puhui
hänestä mitä suurimmalla hellyydellä. Mutta..." Hän epäröi "Hän ärtyy
nykyään vähimmästäkin seikasta ja toisinaan ihan suunnattomasti.
Tuo virheellinen lasku esimerkiksi oli vallan mitätön asia..." Hän
epäröi jälleen. "Hän oli ennen niin tasainen luonteeltaan! Hän on
muuttunut, hän muuttuu edelleen. Olen sen kyllä huomannut. Se on vallan
fyysillistä väsymystä. Henkisesti, älyllisesti hän pysyy samana...
Pelkään sen vuoksi hänen terveyttään. Te, joka olette lääkäri ja joka
olette niin kauan hänet tuntenut, mitä Te arvelette?"

"Hän tekee paljon työtä", vastasin, "ehkäpä liiaksi. Ja sitten vielä
nämä vakavat tapahtumat..."

"Niin", sanoi hän. "Sanon samaa itselleni, ja pelkään. Toistan sen
Teille: minä pelkään. Pelkään, että hän sairastuu, vieläpä pahastikin.
En saa häntä edes syömään. Hän laihtuu hirvittävästi. Kaikki tämä
keltatautikohtauksesta saakka. Hän ei näytä siitä päässeen."

Sitä mukaa kuin hän kyseli minulta, iskivät hänen silmänsä minuun
tutkivina, läpitunkevina, tavallista suurempina, kummastuneempina,
totisempina. Luin niistä nyt halua päästä totuuden perille ja samalla
kertaa sen ennakkokauhua -- totuuden, joka tuttuna tai tuntemattomana
oli yhtä sietämätön. Minunkin silmiini oli välähtänyt hirveä otaksuma,
joka mahdollisesti selitti Ortèguen liiankin ilmeisen muuttumisen.
Tuon heti ilmestyttyään karkoitetun ajatuksen sai tämän naisen yhä
kasvava tuska uudelleen tunkemaan mieleeni, ja mietteeni ääneen
ajatellen kuulin hämmästyksekseni, kuinka kaikuna vastasin hänen
säikähdyksenhuutoonsa:

"Olen minäkin tosiaan toisin hetkin hänestä levoton..."

"Sepä se!" Ja hän tarttui suonenvedontapaisesti käsivarteeni: "Mikä
häntä oikein vaivaakaan? Sanokaa minulle totuus. Rohkenen kuulla
kaiken."

"En ole milloinkaan kysellyt häneltä enkä tutkinut häntä", vastasin,
puolestani pelästyneenä siitä järkytyksestä, johon tarpeeton ja
varomaton myönnytykseni -- joka lääkärin kannalta oli tuskin
puollettavissa -- oli hänet saattanut.

"No hyvä!" hän jatkoi. "Kysykää häneltä, tutkikaa häntä, eikä vasta
huomenna, vaan jo tänään. Olen aina kuullut Teidän sanovan kaikille,
että ajoissa suoritettu taudin selvittely voi estää äkkiturman..."

"Älkää käyttäkö tuollaisia sanoja, rouva", keskeytin nopeasti, "älkää
ajatelko niitä..."

"Minun rauhoittumiseni on Teidän varassanne", hän vastasi. "Eikö Teillä
itsellännekin ole tarvetta päästä tästä selvyyteen? Sillä Tehän pidätte
miehestäni. Olette niin monin kerroin osoittanut, että hän on Teille
rakas. Teistäkin lienee tämä epävarmuus sietämätön."

"Mutta sellainen kuin professori on luonteeltaan", sanoin, "tulisi
Teidän ottaa lukuun, että moinen urkkiminen..."

"On hyvin vaikea?" hän keskeytti. "Kyllä, otan sen lukuun. Pyydänkin
Teitä vain yrittämään..."

"Hyvä on!" sanoin hänen tartuttavan levottomuutensa voittamana, "minä
yritän."

"Jo tänään", hän sanoi käskevästi. "Tänään on hänelle asiasta
puhuttava. Miksi siirtää toistaiseksi, kun vähinkin viivytys tietää
vaaraa? Ja lisäksi, minä tunnen hänet, hänellä on nyt sellainen hetki,
jolloin hän ei täysin hallitse itseään. Hän ehkä puhuu..."

"Hyvä on, rouva... Yritän tänään, vaikka..." Hän pysäytti minut
katseellaan. Hänen päänsä kallistui kuuntelemaan käytävän puoleen.
Hänen äärimmäinen liikajännityksensä sai hänet tajuamaan kolinoita,
joita minä en vielä kuullut. Hän hellitti käsivarteni, jota hänen
kätensä yhä oli puristanut, ja sanoi hyvin ääneen, tahallisen
hilpeästi, vaikka kuulin äänestä hänen sydämensä värinän:

"En tiedä, missä ajatukseni olivatkaan. Tämä jäljennös on täynnä
virheitä. Alan sen uudelleen, jotten saisi ylen paljon toruja
professorin palatessa."

Hän oli solauttanut puhtaan paperiliuskan koneeseen ja pienten
kosketinten nakutus kulki taas kulkuaan, kun ovi aukeni. Ortègue astui
sisään Le Gallicin seurassa. Vaikka nopeus, jolla rouva Ortègue sai
itsensä hallituksi, vielä kerran näytti minulle, miten hämmästyttävä
itsehillitsemiskyky naisilla on käytettävissään, ei mieleeni
juolahtanut, että hän olisi näytellyt pilaosaa ja pannut aviollisen
huolestumisen laskuun toisen tunteen synnyttämää levottomuutta. Sitä
paitsi oikeutti Ortèguen olemus liiaksikin pahimpaankin pelkoon. Hänen
heiverä hahmonsa näytti tuon niin voimakkaan, solakan nuoren upseerin
rinnalle joutuneena vieläkin haikeammalta, vielä selvemmin läheisen
lopun poltinleimalla merkityltä. Hänen tavallista kellahtavammat,
kuivettuneemmat kasvonsa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin ankara
tuskankohtaus olisi samana hetkenä tuottanut hänelle kovaa kipua.
Hänen lopen laihtunut ruumiinsa taipui etukumaraan, ryppyiset kädet
puristuivat vatsan taipeeseen. Tuolla uljaalla olennolla oli kuitenkin
kyllin tarmoa puhutella vaimoaan hymysuin.

"Le Gallicin hämmästys olisi varmaan sinua huvittanut, rakkaani", hän
aloitti. "Hän ei olisi milloinkaan voinut uneksiakaan tämänkaltaisia
varustuksia. Kehoitin häntä kiittelemään sinua eikä minua. Sinä olet
todellakin muuttanut koko sairaalan näiden kymmenen päivän kuluessa
toiseksi. Vanha kappeli sotilaitten makuusuojana -- todella mainio
ajatus sekin!"

"Se on totta, Catherine", jatkoi nuori upseeri kehumista; "professori
ja sinä olette järjestäneet oikean ihanne-ambulanssin tähän
valesairaalaan maalauksin kuvitettuine panellipintoineen, raikkaine
puutarhoineen, kauniine vanhoine puineen, vihreine nurmikenttineen ja
upeine kukkaryhmineen joka ikkunan alla." Sitten hän vakavana muutti
äänensävyään. "Vain yksi moite minulla on sairaalastanne annettavana.
Täällä olisi liian hyvä kuolla."

"Mikä onni, ettette kuulu sanitääriosastoon, kelpo Ernestini", sanoi
Ortègue, nyt varreltaan suoristuneena. Nähtävästi kohtauksen ankaruus
oli lievenemään päin. Ja sitten hän puolestaan kävi totiseksi ja sanoi
omituisen vakuuttavasti: "Tuskaa ei voi koskaan kyllin 'untuvoida'.
Minun määräykseni epätoivoisissa sairaustapauksissa on tämä: 'Tänne
kelpo morfiini!' Sillä lopultakin, miksi hyväksi meidän oikeastaan
pitäisi kärsiäkään?"

"Maksaaksemme", vastasi Le Gallic samaan syvällisen totuudellisuuden
äänensävyyn.

"Maksaaksemme -- mitä?" kysyi Ortègue.

"Synneistämme tietysti", sanoi Le Gallic. Hän epäröi hetken, ennenkuin
lisäsi: "Ja toistenkin synneistä."

"Synneistämmekö -- no, olkoon menneeksi", virkkoi Ortègue. "Ja
sittenkin!..." Hänkin epäröi hetken, mutta jatkoi sitten katkerasti:
"Synneistämme? Niinkuin muka olisimme anoneet elääksemme! Millä
oikeudella siis hän, joka meille elämän tyrkytti, vaatisi meitä
tekemään siitä tiliä?..." Ja kiihkeästi hän lausui: "Mutta toisten
synneistä...?" Hän toisti: "Toisten? Nähkääs, se on hirveätä!...
Anteeksi, rakas Ernest, jos loukkaan Teitä..."

"Ette loukkaa", sanoi Le Gallic, "mutta teette mieleni murheelliseksi.
Koska kaikki elämässä päättyy kärsimykseen ja kuolemaan, niin jollei
tämä vapaaksiosto ole kärsimysten ja kuoleman tarkoituksena, niin mikä
on sitten niiden, mikä elämän tarkoitus?"

"Ei mikään", sanoi Ortègue. Syntyi äänettömyys. Tämä sana, päässeenä
silminnähtävästi sairaan miehen suusta tässä sotilassairaalan suojassa,
upseerin läsnäollessa, joka seuraavana päivänä palasi tuleen, kajahti
sangen oudolta. Sen lausujakin kävi siitä hämilleen. Hän jatkoi
uudelleen puhettaan:

"Juttelemme sitten filosofiasta ja uskonnosta, kunhan palaatte
luoksemme kapteenina ja kunnialegioonan merkillä koristettuna. Älkää
olko pahoillanne epäuskostani sen enempää kuin minäkään Teille
uskostanne. Se seikka, ettei ihmisten aivojen kemiallinen kokoonpano
ole sama, ei ole milloinkaan estänyt kahta sydämen ihmistä rakastamasta
ja kunnioittamasta toisiaan, ja tiedättehän, että minä pidän Teistä
paljon, että suuresti kunnioitan Teitä. Jo ennenkuin Teidät äsken
näin niin uljaana, niin ripeänä, olin varma, että sotakentällä täysin
täytätte velvollisuutenne, jopa teette enemmänkin... Mutta Teidän
on kiire... Kas niin, syleilkää minua, ja sitten onnea matkalle...
Lähettäkää tietoja itsestänne, paljon postikortteja... Catherine, saata
serkkuasi ja kiipeä sitten apteekin puolelle. Siellä on äsken saapunut
kokonainen tavaralähetys huolehdittavana. Minä ja Marsal tarkistamme
kirjeesi ja teemme korjaukset... Hyvästi, Ernest. Tehän annatte minulle
anteeksi, eikö niin?..."



IX


Kynnyksellä rouva Ortègue kääntyi. Hän loi minuun silmäyksen, joka
merkitsi: "Nyt on sopiva hetki. Koettakaa." Tuo aviollista huolta
puhuva katse, 'serkkunsa seurassa poistuvan Ernest Le Gallicin
täydellinen luonnollisuus, se yksinkertainen tapa, millä Ortègue
tarjosi nuorille kahdenkeskisen jäähyväishetken, se kaikki lopullisesti
kumosi ensimmäiset kuvitteluni. Myöhemmin ymmärsin näiden eri
kohtausten salaisen ja ristiriitaisen sisällön: toisaalta rouva
Ortèguea enää kiinnitti mieheensä pelkkä aviouskollisuus, kiitollisuus,
jota seikkaa hän kieltäytyi itselleen tunnustamasta, samalla kuin
Ortèguen terveydentilan arvoituksellisuus oli hänelle liiaksi
tuskallinen, jotta hän levottomuudessaan olisi kiinnittänyt huomiota
toisen tunteisiin. Toisaalta rakasti Ernest Le Gallic serkkuaan,
mutta hänen rakkautensa oli liian kauan pidätettyä, jottei hän jo
olisi kyennyt sitä hillitsemään, ja kuinka olisi hän haltioituneen
hurskasmielisenä uskaltanut lausua ainuttakaan sanaa, joka olisi
voinut antaa tälle viime käynnille rikollisen luonteen? Hän oli
suonut itselleen vain äänettömän hyvästijätön. Ja viimein Ortègue,
hän tukahutti poveensa salaisen traagillisuuden, samalla kuin hänen
veristävää sydäntään pikemmin kalvoi kateus kuin mustasukkaisuus hänen
verratessaan omaa riutumustaan upseerin ylimieliseen nuoruuteen.
Viedessään hänet pois vaimonsa ulottuvilta hän oli antanut myöten
pikkumaiselle tunteelle. Nyt hän sitä jo punastui. Kuinka nämä
piilopohjat nyt selviävätkin minulle! Sillä hetkellä minua vallitsi
yksi ainoa vaikutelma: hetki oli tiedustelulleni edullinen ja samalla
vaikea. Ortèguen takaisin tulo ja äkillinen sydämenpurkaus ilmaisivat
sisäistä levottomuutta, jota oli viisasta käyttää hyväksi. Mutta kuinka
sittenkään rohkenisin? Tämän tieteen mestarin olemus vaikutti minuun
niin hypnotisoivasti, että aristuin ihan "tyhjiin", jos niin voi sanoa.

"Catherine oli oikeassa, tässä on todella liian paljon virheitä", hän
virkkoi silmäiltyään kirjeen ensimmäistä jäljennöstä. Jälkimmäinen
retkotti keskeneräisenä rullalla. Hänen huomautuksensa osoitti hänen
kuulleen sanat, jotka oli vaihdettu hänen astuessaan huoneeseen. Hän
lisäsi: "Missä lienevätkin hänen ajatuksensa todella olleet?"

Hänen kuopalle painuneet kasvonsa vetäytyivät taas kokoon kuten
äsken. Epäilemättä hän tunsi jälleen tuota epäluulon pistävää tuskaa,
joka on niin vihlovaa silloinkin kun se jää epämääräiseksi. Se näkyi
minulle selvänä, mutta kun hän istuutui nojaten kädellään pöytään,
ilmaisi hänen asentonsa niin huonosti peitettyä puhtaasti ruumiillista
kärsimystä, että vaistomaisesti huudahdin:

"Voitteko pahoin, rakas opettaja?"

"Kuinka niin?" hän vastasi, ja hän nosti taas arabialaisen
ruhtinaspäänsä pystyyn hänelle ominaisella ylhäisellä liikkeellä.

"Koska te näytätte kärsivän." Olin antautunut leikkiin, ja jatkoin:
"Aivan niinkuin kymmenen minuuttia sitten, kun palasitte, kädet tässä."
Matkin hänen kumaraa, linkkuun taipunutta asentoaan ja vatsantaipeeseen
puristettuja käsiä.

"Ah!" hän sanoi muuttuneella äänellä, nousten seisomaan. "Te siis
huomasitte sen?"

Hän otti muutaman askelen huoneessa. Sitten, tullen suoraan minua
kohden, hän laski kätensä olkapäilleni ja iskien katseensa minun
silmiini sanoi:

"Marsal, voitteko luvata kunniasanallanne, että mitä nyt Teille uskon,
jää meidän väliseksemme, ehdottomasti, ettette siitä kenellekään kerro
sanallakaan, varsinkaan ette vaimolleni..."

"En voi antaa Teille tuota sanaa, rakas opettaja", vastasin, "ennenkuin
tiedän... Aiottehan puhua minulle tilastanne, eikö niin?..."

"Aion", hän sanoi hämmästyneenä.

"Mutta kun äsken rohkenin kysellä Teiltä, tapahtui se siksi, että rouva
Ortègue huolehtii terveydestänne. Hän se pyysi minua ottamaan tämän
asian puheeksi kanssanne..."

"Hänkin!" hän vaikersi, ja hänen äänensävynsä viilsi sydäntäni. Hän
painoi pään käsiinsä ja jäi hetkeksi tuskan kurtistamaksi. Sitten hän
taas otti ohjat käsiinsä, ja paljastaen minulle otsansa, silmänsä,
suunsa sen tahdon tulen kirkastamina, jonka niin usein olin nähnyt
hänestä välkehtivän ylen vaarallisten leikkausten aikana, hän sanoi:
"Näin piti käydäkin. Voitte kyllä sitoutua sanomaan hänen kysellessään
yksinkertaisesti, että totesitte minut sairaaksi, mutta että ette
tiedä, mikä minua vaivaa. Tuota sanaa, tuota hirveätä sanaa, ei saa
hänelle lausua. Luvatkaa minulle kunniasanallanne, ettette ilmaise
mitään sen varmempaa Minä puolestani tunnen pakottavaa tarvetta saada
uskoutua Teille. Voin tehdä sen ainoastaan tällä ehdolla..." Ja
rukoilevasti -- hän, Ortègue, rukoili! -- hän virkkoi: "Kuolevilla on
oikeutensa, Marsal, ja minä kuoleva mies..."

"Se ei ole totta, rakas opettajani", huudahdin; "vakuutan Teille..."

"Se on totta", hän keskeytti. "Lupaatteko siis minulle?"

"Lupaan", änkytin vastaan.

"Kiitos", hän sanoi ilmeisesti huojentuneena. Ja tyyntyen hän lisäsi:
"Ystäväni, minulla ei ole kolmea kuukauttakaan elonaikaa." Hän
pysähdytti minut kädenliikkeellä: "Saatte itse päättää."

Tutkimuksia varten varattu leposohva täytti kokonaan tuon pienen
huoneen nurkkauksen. Hän ojensihe sille, avasi liivinsä, nosti polvensa
koukkuun ja sanoi ohjaten kättäni:

"Kas tuossa, valhekylkiluitten alapuolella, tunnustelkaahan. Tunnetteko
siinä maksan reunan ja siinä tuon pienen irrallisen kovettuman?...
Eikö niin? Nyt etsikää käsiinne sappirakko... Johan löysitte?...
Ottakaa vaari tuosta päärynänmuotoisesta ajoksesta; sen on aiheuttanut
sappi, joka ei enää pääse jatkamaan kulkuaan. Palauttakaa mieleenne
Courvoisier-Terrierin antama tuntomerkki. Rakko on laajennut. Ei siis
ole kyseessä sappikivi... Pysähtykää..."

Hän oli työntänyt pois käteni ja kohottautunut pystyyn. Hän räpytti
hetken silmäluomiaan.

"Tuotin Teille kipua", huudahdin yhä järkyttyneempänä.

"Ette Te", hän vastasi hyvin lempeästi, "vaan kasvannaisen valtaamat
hermosäikeet." Hän osoitti viimeisen selkänikaman tasalla olevaa
kohtaa. "Tässä se tuska tuntuu, syvänä, kalvavana, vihlovana. Siitä
se säteilee kaikkialle. Minä saan sen hiukan tyyntymään ainoastaan
taivuttamalla vartaloani eteenpäin; sehän liike kiinnittikin
huomiotanne. Yksin ollessani paneudun tälle sohvalle kyyryssä kuin
ammuttu koira. Siten kipu menee ohi. Säästän Teiltä muut oireet. Ne
ovat liian nöyryyttävät. Olen ne kaikki itse huomannut, toisen toisensa
perästä. Muistanette keltataudin-kohtaukseni? Se oli lievä, pian
ohimenevä. Mutta se uusii ajoittain. Kun tämän liittää kaikkeen muuhun,
ei voikaan erehtyä. Rakas Marsal, olen saanut syövän mahasylkirauhasen
kärkeen. Olen mennyttä miestä."

Runsaimmin kättentaputuksin palkituilla yliopistoluennoillaan hän
ei ollut koskaan ollut niin selvä sanonnaltaan, katseeltaan niin
päättäväinen, vakuutuksissaan niin varma. Kuullessani tuon: "Olen
mennyttä miestä", muistin suurta Trousseauta, joka aivan samoin
sanoin lyhyesti määritteli tohtori Peterille oman tautinsa. Näin
hengessäni tuon alistuvan surumielisyyden, josta Peter puhuu.
Trousseau sitä tunsi. Ortègue samoin. Noina minulle unohtumattomina
hetkinä antoi tieteellinen toteamus nerokkaalle kirurgille sen
älyn tyyneyden, mistä vanha stoalaisuus ammensi voimansa. Niinkuin
Trousseau hänkin irroittautui omasta persoonallisesta kohtalostaan
nähdäkseen itsessään toteutuneena vain kappaleen sisäispatologiaa.
Hänen määrittelyään taudistaan en epäillyt, yhtä vähän kuin Peter
epäili Trousseaun. Kyseessäolevassa tapauksessa se merkitsi samaa,
kuin jos olisi asetettu salakirjoitukselle sen lukuristikko, joka
tuo kirjoituksen koko sisällön ilmi matemaattisella tarkkuudella. Ne
epämääräiset huomiot, jotka olin tehnyt, tai pikemmin, jotka itsestään
olivat minussa syntyneet näinä viime aikoina, kirkastuivat nyt kolkon
varmassa valossa. En edes yrittänytkään väitellä tämän sankarillisen
ja säälimättömän tiedemiessielun kanssa. Siinä seisoin, voisinkohan
sanoa, ihailun tyrmistyttämänä. Ortèguen odottamaton tyyneys, hänen
ilmaistessaan tällaisia asioita, verhosi hänet minun silmissäni
liikuttavaan, jopa majesteettiseen suuruuteen. Tartuin hänen käteensä
ja puristin sitä sanatonna. Hän vastasi puristukseeni katseella, joka
merkitsi uutta "kiitos'ta", ja hän jatkoi:

"Ymmärrätte nyt, miksi äsken tunsin milteipä vihaa, kun Le Gallic
parka rupesi meille pitkin puhein tarjoomaan epäpätevää optimismiaan.
Että hän hämmästyttää omaa itseään kuvittelemalla sieluelämää ilman
hermoston välitystä, se on anteeksiannettavissa. Hän ei ole koskaan
suorittanut ruumiinleikkausta. Mutta hän tuli sotatanterelta, ja
hän palaa jälleen sotatanterelle. Tuota hirvittävää sanaa _sota_
ovat hänelle jo muutaman päivän tulkinneet kauhunnäyt, jotka hän
lisäksi tietää _todellisiksi_: ruhjotut jäsenet, auki ammutut vatsat,
halkaistut kallot, koko tuo ihmisessä irtipäässyt isiltä-perityn
pedonluonnon julmuus, kirkuna, ulvonta, henkitoreinen korina ja
röhinä ja lopulta -- luu-tarha. No niin, ja sille veitikalle eivät
nuo kaikki kauheudet ole saaneet opetettua mitään, hänelle ne eivät
tuo mitään mieleen. Hän ei perästäpäin ajattele näitä asioita sen
enempää, aivan kuin ei niitä olisi koskaan kohdannutkaan. Ja hän
rupeaa meille puhumaan Jumalan hyvyydestä! Hän on itse nuori ja
vankka -- kaunis poika muuten -- näittehän Te hänet. Hän voi saada
surmansa huomenna, ja tällä hetkellä on Europassa miljoonittain
hänenlaisiaan nuoria miehiä, jotka tyhjän vuoksi syöksyvät tähän
verilöylyyn, koska mieletön valloituksenajatus on tunkeutunut
muutaman rappeutuneen ihmisen aivoihin, joka sairastaa märkivää ja
parantumatonta korvatulehdusta. Te ja minä selitämme yksinkertaisesti
tämän raivon johtuvan ihmisen eläimellisestä alkuperästä, valtavan
apinaihmisen uudelleen ilmaantumisesta kulttuuri-ihmisessä. Mutta
hän -- kuulittehan hänen puheensa -- hän uskoo raudanlujasti, että
kaikkivoipa ja täydellinen Olento, hänen Jumalansa, johtaa tätä
joukkoteurastusta. Tuon Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja hyvyydestä hän
on sille saavinaan muka jonkin tarkoituksen! Hotel-Dieun sairaalassa
oli minulla muuan alilääkäritoveri, joka huvittelihe kauhistuttamalla
erästä vanhaa nunnaa näillä sanoilla: -- 'Jos Jumala olisi, sisar hyvä,
olemassa, hän olisi ansionsa mukaan pantava rangaistussiirtolaan.'
Marsal, hän oli oikeassa. Sillä otaksutaanpa, että hän on olemassa,
tuo Jumala, ja otetaanpa minun kohtaloni esimerkiksi... Mitä siis? Hän
on hyvä. Hän on oikeudenmukainen. Ja hänkö olisi luonut minut, Michel
Ortèguen, jotta minulta viisikymmenvuotiaana, ollessani rikas, kuuluisa
ja naimisissa naisen kanssa, jota jumaloin, koko tämä onni julmasti
ryöstettäisiin, vaikken koko olemassaoloaikanani ole muuta tehnyt kuin
lievittänyt kurjuutta, parantanut kuolemaan tuomituita? Sehän juuri on
hermokirurgiaa. Ja tuo isku kohtaa minua hetkenä, jona voisin parhaiten
hyödyttää! Nykyaikaiset, murha-aseet saavat aikaan paljon runsaammin
aivo- ja selkäydinhaavoittumia tässä sodassa kuin yhdessäkään muussa.
Ja ihmisiä kuolee, ihmisiä jää halvatuiksi ja tylsämielisiksi, ja tulee
sokeiksi, koska Michel Ortègue, joka olisi heidät pelastanut, itsekin
kuolee samaan aikaan inhoittavaan syöpään, joka aiheutuu -- mistä?
Mitä typerimmästä sattumasta, auton kumirenkaan halkeamisesta lähellä
Versaillesia minun ja virkatoverini Salvanin ollessa matkalla yhteiseen
lääkärineuvotteluun. Ajopelit kaatuvat. Muistanette sen kyllä.
Sanomalehdet kertoivat asiasta siihen aikaan. Kuljettaja suoriutuu
ehein nahoin. Salvan samoin. Minä saan ankaran iskun palleaan.
Epäilemättä oli minulla joitakin ennakkotaipumuksia, ja tällaiseksi nyt
olen tullut!..."

Kapinamieli jyrisi nyt hänen äänessään ja vanha, miltei persoonallinen
viha, jota olin aina todennut hänen kantavan kaikkea uskonnon
lohdutusta vastaan. Pysyin yhä vaiti. Jos äsken olin tuntenut hänen
suhtautumisensa kauheaan taudinselvitykseensä kauniiksi, niin en nyt
enää tuntenut muuta kuin tuon samaisen määrittelyn traagillisuuden.
Se ajankohta, jossa elämme, uhkaava osallistumisemme hirvittävään
sotaan, se löi vielä kauhistavamman leiman tämän kuolemaniskun saaneen
ja siitä tietoisen kuuluisan kirurgin tuskaan. Säälin aalto kuohahti
sisimmästäni, ja tarttuen uudelleen hänen käteensä toistelin pakostakin:

"Opettaja raukkani, opettaja raukkani!..."

Tällä kertaa hän tempaisi kätensä irti. Hän pudisti kärsimättömästi
päätään. Surkuttelu oli hänelle vastenmielistä. Ylpeys antoi hänelle
saman voiman kuin hetki sitten tiede, ja hän voitti itsensä niin että
saattoi jatkaa:

"Puhuin Teille kuin lapsi, Marsal, ja melkein yhtä typerästi kuin
Le Gallic. Maailmassa ei ole mitään järjetöntä, koska kaikki on
sellaisekseen säädettyä. Mutta kun emme kahden tapahtumasarjan
risteillessä käsitä ilmiöiden yhteenkuuluvaisuutta, sanomme tuota
niiden kohtaamista sattumaksi. Lausumme silloin sanan 'mysteerio'.
Sattuma ei ole sen mystillisempi kuin kuolemakaan. Olemme
tietämättömiä, siinä kaikki. -- Mutta jättäkäämme tämä sikseen. Kun
olen pitänyt tarpeellisena uskoutua Teille, rakas ystävä, on syynä
siihen ollut, että minun on pyydettävä Teiltä muuatta palvelusta.
Raha-asiani eivät ole sellaiset kuin ne voisivat olla. Olen ansainnut
paljon, mutta paljon myös tuhlannut. Olen intohimoisesti rakastanut
elämää, Marsal. Olen tahtonut nautinnossa tunkeutua yhtä syvälle kuin
tieteessä, toteuttaa itsessäni ehjän ihmistyypin, olla joka suhteessa
aikani kuningasyksilöitä. En ole koskaan tehnyt laskelmia. Tunsin
voimani, olin varma huomispäivästä. Se karkaa käsistäni. Viidenkymmenen
tuhannen frangin leikkaukset ovat ollutta ja mennyttä. Jos minun
onnistuu saada hiukan työskennellyksi tässä sairaalassa, niin siinä
onkin kaikki; ja kuinka monta viikkoa! Olin tehnyt eräitä suuria rahain
sijoituksia, jotka uhkaavat joutua vaaraan näinä levottomina aikoina.
Omaisuuteni varmin osa on tämä Saint-Guillaume kadun palatsi, jonka
onneksi lopullisesti maksoin viime talvena, sekä tämä sairaala, minun
oma sairaalani. Kun minä olen poissa, niin mikä on sen kohtalo? Marsal,
kun minua ei enää ole, tulee Teidän koettaa säilyttää se vaimoani
varten. Minun olisi liian kovaa jättää Catherine niukentuneisiin
oloihin. Jo pelkästään tämä talo tietää hänelle, kunhan nykyinen
vaiheaika kerran on ohi, hyvin hoidettuna melkoista riippumattomuutta.
Näiden tulojen sekä lisäksi henkivakuutukseni varassa hän voi jäädä
asuntoonsa État-Unis torin varrelle. Hänen ei ole pakko supistaa
elämäänsä. Tämän vuoksi tarvitsen jonkun, joka antautuu tälle
sairaalalle, tekee sen omaksi asiakseen ja joka on toimeensa pätevä,
rehellinen mies. Tahdotteko Te olla tuo 'joku'? Älkää vastatko heti. On
kyseessä rahallisesti edullinen asia -- painostan sitä vielä -- jossa
luonnollisesti Teidänkin etunne otetaan lukuun. Jos periaatteellisesti
suostutte, tutustutan Teidät tämän talon tileihin. Saatte tietää sen
menot ja tulot. Laadimme yhtiövälikirjat. Tärkeintä on nyt, ettei
Teillä ole mitään perusteellista estettä. Vai onko Teillä?"

"Ei, rakas opettajani. Voin vain kiittää Teitä ystävyydenosoituksesta,
joka seuranneena niin monia toisia..."

Hän keskeytti minut:

"Huomenna otamme uudelleen tämän ehdotuksen puheeksi. Käväisen
pikimmältään tuolla yläkerrassa katsomassa... Ehkä näette rouva
Ortèguen ennen kuin minä. Muistakaa sitoumustanne. Älkää lausuko tuota
sanaa..."

"Mutta", keskeytin puolestani hänen puheensa ja virkoin, kun
hän oli menossa ovea kohti: "Oletteko ehdottoman varma tautinne
määrittelystä?... Tiedättehän paremmin kuin minä..."

"Ehdottoman varma", hän vastasi. "Muistanette, että sain kuusi viikkoa
sitten kutsun Saksaan erään potilaan luo. Käytin tilaisuutta ja
ulotin matkani aina Berliiniin saakka. Menin väärän nimen varjossa
erään sikäläisen erikoistuntijan luo. Hän ei epäröinyt puhua suutaan
puhtaaksi ja neuvoi minulle tietysti Kehrin kuuluisaa leikkausta, niin
sanottua 'opération en baïonette'a -- 'en _pajonett_'", hän toisti
matkien karkeaa saksalaista ääntämystä.

"No, entä sitten?" kysyin.

"Sittenkö, minä en halua sitä", hän vastasi. "Täydellinen parantuminen
ei ole mahdollinen. Tämä leikkaus voisi kenties taata minulle neljä-,
viisikuukautista elämänpidennystä, jollei leikatessa kuolema tapaa.
Tuohon mahdollisuuteen, että ihan siihen paikkaan kuolisin, en tahdo
antautua. Rakastan vaimoani liian suuresti pannakseni kadottamisen
uhkalle alttiiksi ainuttakaan minulle suotua hetkeä. Tiedän ainakin
varmasti saavani viettää ne hänen kanssaan. Ei, ei, ei", hän toisti,
"tuohon mahdollisuuteen, että minun pitäisi täältä aikaisemmin poistua,
en antaudu. Sitä paitsi tekisi leikkaus minut liikuntokyvyttömäksi.
En voisi suorittaa täällä edes niitä muutamia viimeisiä palveluksia,
joihin tämä inhoittava sota suo minulle tilaisuutta. Tahdon ne
suorittaa. Tahdon olla hyödyksi viimeiseen saakka. Le Gallioille ja
muille mytoloogeille on näytettävä, ettemme tarvitse heidän Jumalaansa
eikä Kristustaan eikä tulevaista elämää tehdäksemme ihmisrakkauden
työtä -- vaikkapa ilman toivoakin. Ei! Minua ei leikata, vaan minä
leikkaan itse, niin kauan kuin tässä kädessä on voimaa pidellä
leikkausveistä... Mutta..." Hän kymärtyi taas kaksinkerroin, keräten
molemmat nyrkkinsä painoksi rintaansa vasten. "Mutta toisinaan kärsin
ylen suuresti. Jos nämä kohtaukset kestäisivät viittä minuuttia
kauemmin, menehtyisin siihen paikkaan... Mutta odottakaapa..."

Näin hänen astuvan pientä kalua kohden, josta avasi laatikon. Hän
otti siitä esille injektioruiskun, sytytti väkiviinalampun ja
hehkutti neulan. Hän oli taas saavuttanut ammatillisen menettelytavan
ja verkkaisuuden. Hän tyhjensi ruiskuun morfiinilasikon, paljasti
käsivartensa, tunki siihen neulan ja painoi mäntää, yhäti yhtä
levollisena, kuin olisi hän tehnyt tuon pistoksen johonkin vieraaseen
henkilöön. Sitten hän pannen paikoilleen nuo hyvätuntoisen, mutta
kohtalokkaan myrkytyksen välineet, sulki laatikon ja sanoi minulle:

"Olen päässyt jo kymmeneen senttigrammaan. Pahaksi onneksi siihen
tottuu, kuten kaikkeen muuhunkin. Vaimoni jääköön tästäkin
tietämättömäksi, eikö niin? Lupaattehan sen minulle?"

"Lupaan."



X


Tämä armeliaan valheen hyve, se on lääkärille ammatin alkeita.
Siihen me kaikki nuoret opiskelijat harjoittaudumme sairaaloissa
heti ensi oleskelustamme lähtien. Sairaitten suhteen sitä on helppo
toteuttaa käytännössä. Heidän itsesäilytysvaistonsa liittoutuu meidän
kanssamme heidän pettämisekseen. Niihin nähden, jotka kuuluvat heidän
ympäristöönsä ja rakastavat heitä, käy tehtävä vaikeammaksi, varsinkin
jos on vainuttava naisen levottomuutta. Äideillä, puolisoilla,
tyttärillä, sisarilla on aavistava aisti, jonka avulla he mitä
luonnollisimmin esittämistämme puheista pääsevät salaamamme perille
ja saavat särökohdan selville mitä avonaisimman katseemme pohjista.
Silloin he eivät enää kysele suoraan, he tekevät huomioitaan, he
vakoilevat. Syntyy kaksintaistelu väijymysten välillä, heidän ja
meidän. Ei sitä elettämme, ei sitä äänensävyä, ei sitä kasvonpoimua,
jota he eivät tutkisi, jolla heidän levottomuutensa ei tulkitsisi
olevan juuri sitä merkitystä, josta tahdomme heidän mielensä kääntää
pois. Tätä kaksintaistelua odotin nyt omalle kohdallenikin. Se alkoikin
samasta hetkestä, jolloin uudelleen näin rouva Ortèguen puolituntia
sen jälkeen, kun olen eronnut professorista. "Ovelinta on olla
näyttelemättä levollista", olin sanonut itselleni. Niinpä luulinkin
hänen ensimmäiseen kysymykseensä: "Oletteko puhutellut miestäni?"
vastanneeni varsin osaavasti:

"Olen häntä puhutellut. Olen häneltä kysellyt Hän ei puolustautunut.
Hän jopa salli minun tutkiakin itseään. Pysyn yhä sanoissani:
epäilemättä huolestuttavaa liikarasitusta, varsinkin kun tietää hänen
ikänsä. Mutta ei minkäänlaista vammaa, ei ainakaan huomattavampaa."

"Entä tuo keltataudinkohtaus muutama kuukausi sitten uusiintumisineen?"

"Aivan tavallinen keltatauti, jolle en anna mitään merkitystä."

"Ettekö mitään merkitystä?" hän virkkoi tarttuen sanoihini.
Tästä huomautuksesta ymmärsin hänen tietävän asiasta enemmän
kuin ilmaisi. Hän pani minulle ansan. "Miksi sitten Dieulafoy
kirjoittaa _Patologia'ssaan_: 'Keltataudin oireisiin nähden on aina
oltava varuilla'? Miksi hän lisää: 'Keltatautia on aina pidettävä
arveluttavana, kun siihen liittyy kuume, tai kun se puhkeaa
heikkoudenoireitten yhteydessä?'... Osaan nämä rivit ulkoa, niin usein
olen yhä uudelleen lukenut tuon luvun. Olen ottanut tämän kirjan
mieheni kirjastosta, sekä muitakin, ja siitä lähtien..."

"Hyvä rouva", keskeytin hänet äänensävyllä, jolla lapsia nuhdellaan,
mutta värisin ajatellessani tuossa samassa käsikirjassa olevia
lauseita, jotka ilmoittavat lievän keltataudin haimasyövän enteeksi.
"Hyvä rouva, olette lääkärin tytär ja lääkärin puoliso. Kuinka
usein lienettekään kuullut sekä isänne että puolisonne Teille
toistavan, että ammattimme vitsauksia ovat lääketieteellisiä kirjoja
lukevat tietämättömät ihmiset? Sallikaa minun sanoa Teille: näin
erikoisluontoisissa asioissa Tekin kuulutte noihin tietämättömiin.
Toistan Teille, ettei tuonlaatuisella keltataudilla, ohimenevällä,
pikimmältäisellä, ole merkitystä, ja pyydän Teitä, juuri miehenne
rauhan nimessä, ettette enää avaa koko käsikirjaa ettekä liioin
yhtäkään muutakaan. Jos uskoisin professorin olevan vaarassa, niin
ensimmäisenä vaatisin häntä hoitamaan itseänsä."

Hän ei vastannut mitään. Olin valehdellut kehnosti. Sen tein
itselleni selväksi. En yrittänyt jatkaa, en liioin uusia tätä liian
vaarallista puhelua naisen kanssa, joka oli kasvanut lääketieteellisten
keskustelujen ilmapiirissä ja kykeni saattamaan häpeään tavalliset
juonemme. Hän itsekin pyrki sekä sinä päivänä että sittemminkin minua
puhutellessaan välttämään vähintäkin viittausta levottomuuteen, joka
yhä häntä kalvoi; aavistin sen hänen liikkeittensä automaattisuudesta
hänen hoitaessaan järjestelyhommiamme. Tämä unissakävijöille
luonteenomainen piirre kävi sitä selvemmin ilmi, kun koko hänen
olennossaan tapahtui äkillinen herääminen, niin pian kuin hän joutui
olemaan samassa huoneessa kuin miehensä. Mutta oliko vain yksi syy
tähän sisäiseen levottomuuteen, jonka tunsin tuon tyynen ulkoasun
takana häntä niin rajusti järkyttävän? Vaikken Le Gallicin käynnin
jälkeen enää uusinutkaan alkuperäisiä epäilyksiäni, en voinut olla
huomaamatta, että hänen levottomuutensa eneni toisin päivin ja juuri
silloin, kun oli saapunut joku Ortèguen itsensä upseerilta pyytämistä
postikorteista. Rintamalta tulleena ei tässä "sotilaspostissa" ollut
mitään paikkoja mainittuna. Se oli pelkkä sovittu lyhyt elossaolon
viesti. Että rouva Ortègue ei voinut liikutuksetta ottaa vastaan tätä
nelisnurkkaista paperia, käden kyhäämää, joka ehkä jo oli kuolon
kangistama hetkenä, jolloin kirje saapui vastaanottajalleen, se oli
ylen luonnollista -- ylen luonnollista oli, että vaara, jolle hänen
läheinen sukulaisensa, lapsuus- ja nuoruustoverinsa oli alttiina,
yhä enemmän järkytti hänen jo ennestään jännittyneitä hermojaan.
Olin siitä vallan selvillä: ei ollut mitään romanttista tuossa aivan
yksinkertaisessa, kokonaan inhimillisessä mielenliikutuksessa. Kuinka
muutoin olisikaan tämä naissydän, niin lujasti, niin todellisesti
elämän draaman ruuvipihtien puristamana, hetkeksikään antautunut
kuviteltuihin tunneliikutuksiin?

Minuakin nämä rautapihdit pusersivat, yhä piukemmin joka päivä. Miten
olisi minulta riittänytkään aikaa monimutkaisten tunnepunoutumain
pohtimiseen, kun joka hetki kolhaisin itseni niin ankaraan
todellisuuteen? Nuo elokuun viikot nousevat taas haudastaan, ja
minä kärsin uudelleen niiden kuoleman tuskaa. Ensimmältä oli nyt
ambulanssimme aineellista puolta tarkoittavien toimien ohella pitkiä
kahdenpuheluita Ortèguen kanssa minun tutustamisekseni sairaalan
vastaiseen hoitoon. Olin luonnollisesti suostunut lopullisesti hänen
ehdotukseensa. Minun tuli käyttää ajatusvoimaani minulle tuntemattomien
käsitteiden ja asiapaperien piirissä. Jokaiselta tuollaiselta
yhteisistunnoltamme uusiutui minussa tunne tuosta patoloogisesta
murhenäytelmästä, johon sattuma oli minutkin sekoittanut. Pääsin
tarkemmin yksityiskohtaisesti perille siitä kauhistuttavasta
työnpaljoudesta, jolla Ortègue oli itsensä loppuun kuluttanut, samoin
kuin siitäkin elämän yltäkylläisyydestä, josta lähestyvä kuolema
oli hänet tempaava. Varsinkin sain kerta kerralta -- minun nähteni
kärsiminen ei häntä enää kiusannut -- olla toteamassa hävitystyötä,
jota miltei hetkestä hetkeen suoritti häntä kalvava tauti sekä
lääke, jota hän käytti sietämätöntä tuskaansa lievittääkseen. Hän
vertasi itsekin alituista syhyämistä, joka häntä vaivasi, elävään
jouhipaitaan, joka hetkittäin oli saattaa hänet hulluksi. Näin
keltataudin uusiintuvan kämmenissä ja sidekudoksissa, valtaavan kasvot,
syventyen paikka paikoin väriltään. Hänen ulkomuotonsa espanjalaisuutta
yhä lisäsi tuo tummahkon viheriäksi painuminen, joka loi häneen
eräänlaista peloittavaa, kaameaa kauneutta, ja tämä kaikki tapahtui
tuon nuoren naisen yhä terävänäköisemmiksi käyvien silmäin edessä!
Tämä tapahtui samoihin aikoihin ja yhtä rintaa sodan hädän kanssa,
joka oli yhä kasvamassa Elsassissa ensimmältä saavutetun menestyksen
luoman mielettömän toivehikkaisuuden jälkeen: ranskalaiset joukot
työnnetty takaisin Nancyta kohti -- belgialainen armeija umpikujassa
Antwerpenissä -- Namuria pommitetaan -- taistelu alkanut Charleroin
luona -- Liège valloitettu -- Dononista ja vuorensolista Saalen
seuduilla luovuttu -- vihollinen Péronnessa -- Longwy vallattu, samoin
Mabeuge -- sitten peräytyminen -- saksalaiset Compiégnessa, Senlisissa
-- hallitus siirtynyt Bordeaux'iin -- Pariisi uhattuna -- lopulta
Joffren päiväkäsky, jonka sanamuoto ilmaisi vaaran vakavuuden: "Maksoi
mitä maksoi, valloitettu alue pidettävä hallussa; paikalle kuoltava",
-- sitten odotusta -- suunnaton toivo, johon emme rohjenneet uskoa --
sitten Ourcq, Grand-Morin, Montmirail -- vihollinen työnnetty takaisin
-- Lunéville, Saint-Dié, Raon, Pont-a-Mousson vapautettu -- viimein
Marnen voitto. Mikä ilo olisikaan tulvehtinut sieluuni jopa kuolevan
Ortèguen nähden, jolleivät nuo vapautuksen päivät ja ensimmäisten
haavoitettujemme saapuminen olisi sattuneet yhteen!

Eräänä tiistaina, syyskuun kahdeksantena, sotilashallinto heidät
lähetti luoksemme. He olivat kaikki vioittuneet päähän tai
selkäytimeen. Ortèguen erikoisala sai aikaan, että heihin nähden oli
Val-de-Grâcessa tehty tällainen valikointi. Heidän tulonsa ilmoitti
meille soittokello, joka oli vasituisesti tähän tarkoitukseen varattu.
Kauan kaikui korvissani tuo ensi kutsu, nuo kolme kimeää, pitkitettyä
pimpahdusta, jotka saivat meidät, Ortèguen ja minut, hypähtämään
paikaltamme, vaikka puhelimitse jo olimme saaneet tiedon. Ja tuossa
tuokiossa oli ambulanssin koko henkilökunta kadulla, hoitajat ja
hoitajattaret ja rouva Ortègue heidän seurassaan. Kolme autoa oli
pysähtynyt oven edustalle, kolme pitkänomaista harmaata vaunua,
Punaisen ristin merkillä varustettuja ja vaatesuojuksen kattamia.
Olemme sittemmin nähneet monien samanlaisten ajoneuvojen seisahtuvan
ahtaalle Saint-Guillaume kadullemme surullisine kuormineen, mutta aina
tunnen sisäistä väristystä tämän ensi tulon muiston palautuessa. Oli
vielä niin lähellä elokuun alku, nuo hehkuvat päivät, jolloin Ranskan
koko nuoriso, sen koko voima läksi matkaan, nauru ja viha huulillaan.
Näimme kaikki itäisen ja pohjoisen suuren rautatieaseman tulivuoren
lailla heittävän ihmislaavaa kohti rintamaa: lämpimimmän, parhaimman
veremme. Näimme kukitettujen vaunujen lähtevän liikkeelle, kuulimme
laulut, jotka veturin savun mukana kiitivät yli seutujen etelästä
pohjoiseen saakka. Olin tuntenut tämän kaiken sitäkin vihlovammin,
kun minun oli sillä ravittava silmiäni kiireimmiten sairaalatoimieni
lomassa ja pakollisen joukostajäämiseni kaipuun kivistäessä. Olin
myös nähnyt kauhun suurentamia naissilmiä, jotka, läpitunkevampina
kuin miesten, ennakolta lukivat tuntemattomia kohtaloita. Vuodenaika
ei ollut muuttunut. Kesäinen aurinko paistaa hellitti kirkkaalta
taivaalta, mutta näköhäiriöisten silmien näyt olivat muuttuneet
todellisuudeksi, veriseksi, välittömäksi, leppymättömäksi. Silmäini
edessä veti parhaillaan pari mieshoitajaa vaunuista ulos paareja,
joilla lepäsi jäykistynyt olio -- sotilasviitta sininen, housut
punaiset, pää käärittynä liinakääreisiin, jotka päästivät näkymään vain
mullan väristen kasvojen alaosan, sinertävän suun ja kuivettuneitten
hampaitten yli pingoittuneet huulet. Ja sitten toiset paarit ja sitten
taas toiset. Yhdeksät niitä hoitajamme sijoittivat alakerran eteiseen.
Ortègue ja minä toimitimme opiskelijamme avustamina haavoitettujen ensi
tutkimuksen. Kiireellinen leikkaus saattoi käydä välttämättömäksi.
Heidän äänettömyytensä kummastutti meitä. Tuntui kuin he olisivat
liiaksi kärsineet ajaa jyryytettyään karjavaunuissa Charleroista asti
pysähtymällä pikku-ambulansseihin, missä ei oltu uskallettu koskea
moisiin haavoihin -- liiaksi kärsineet halutakseen enää puhua! Heidän
repaleisista, oljenkorsien peittämistä vaatteistaan läksi hien ja
veren löyhkä. Heillä oli vielä jaloissa raskaat nauhakengät ja niissä
kiinni-iskostunutta sotatanteren multaa. Totesimme kauhuksemme,
että kaksi heistä oli sokeita, kolmas todella kykenemätön lausumaan
sanaakaan, haavoittuma kun oli riistänyt hänellä puhekyvyn. Muut
näkivät ja kuulivat, mutta heillä oli miltä käsivarsi, miltä sääri
herpaantunut. Eräältä heistä, jo puolitajuttomaksi vaipuneelta,
pääsi aika ajoin tuo aivokalvotulehdusta sairastavien kirkaus, jonka
vihlovuutta et unohda sen kerta kuultuasi.

"Täydellinen näytekokoelma Jumalan hyvyydestä, johon pikkuserkkuni,
Le Gallic, uskoo", sanoi Ortègue ja lisäsi, osoittaen sairainta koko
joukosta, aivokalvotulehduspotilasta: "Jos on jotain heti tehtävissä,
niin tämän miehen hyväksi on toimittava. Kantakaa hänet yläsaliin."



XI


Olin usein nähnyt Ortèguen tekevän leikkauksia. Olin alilääkärinä
ollut osallisena noissa kirurgisissa voimannäytteissä, joita hän
mielellään suoritti hämmästelevien kilpailijainsa nähden. "Ne
eivät ole leikkauksia", sanoi eräänä päivänä Poncet, lyonilainen
taituri, "ne ovat veikanlyöntiä." Ja Poncet lisäsi, suvaitsevainen
hymynsä huulillaan: "Mutta hänpä ne kaikki voittaa!" Tämän miltei
ihmeentekijä-ylemmyyden salaisuus piili tavattomassa anatomian
tuntemuksessa, johon yhtyi yhtä harvinainen katseen tarkkuus ja
sorminäppäryys. En ollut milloinkaan yhteisleikkauksissamme päässyt
näkemään Ortèguea sen loistokkaampana, sen rohkeampana ja onnekkaampana
leikkausveitsitaiturina kuin näiden ensimmäisten haavoittuneitten
äärellä sekä niiden, joita heidän jälkeensä nopeasti tuli ylen
suuret joukot. Viikko ensimmäisten saapumisen jälkeen olivat kaikki
neljätoista vuodettamme käytännössä. Kuta lukuisammiksi kävivät
esimerkit vammoista, jotka hänen taitoaan tottelivat, sitä enemmän
elpyi kirurgi "isännässä". Hänen tieteellisen nuoruutensa into
syttyi uudelleen tuossa kuolemaantuomitussa miehessä. Minua, joka
tiesin totuuden, ei tämä ammatillisen innon uusi kevätaika alkavan
voimattomuustilan ohessa päässyt pettämään. Morfiini alkoi työnsä,
yhtä tuhoisan kuin syöpä. Tuo elpymys antoi leiman tälle ensimmäiselle
myrkytyskaudelle. Mitä tuskallisinta oli todeta rouva Ortèguen
levottomuuden heltiävän. Hän oli tietämätön turmiokkaasta tavasta,
johon hänen onneton miehensä oli antaumassa. Hän näki hänen innostuvan
erinomaisista tapauksista, kertovan niistä, väittelevän niistä. Hän
saattoi päätellä parantumisen mahdolliseksi, jos tämä riutumus johtui
pelkästään neurasteniasta, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun Ortèguen
kaikissa sielunkyvyissä samalla tapahtui nousu, esimerkiksi hänen
uhrautuvaisuudessaan. Hän oli aina tuhlannut alttiiksiantavaisuuttaan
onnettomien palvelukseen. Kun hän pyysi Moreau-Janvillen tapaiselta
mieheltä viisikymmentätuhatta frangia leikkauksestaan, hän lausui:
"Rikkaat maksakoot köyhien puolesta!" Hänen suhteensa tuo lause piti
tarkoin paikkansa. Hänen ilmaiset neuvonantonsa ja leikkauksensa olivat
lukemattomat. Oli siksi johdonmukaista hänen luonteeseensa katsoen
tuo, mitä hän toisti meille noina elokuun loppupuolen ja syyskuun alun
aikoina:

"En tiedä mitä minusta olisi tullut, jollen olisi voinut olla hyödyksi
tämän sodan kestäessä. Me siviili-ihmiset emme koskaan saa velkaamme
sotilaille tarpeeksi maksetuksi. Nuo ihmiset kuolevat puolestamme, sitä
ei saa lakata meille yhä uudelleen toistamasta -- sinulle, Catherine,
Teille, Marsal, ja minulle, Ortèguelle, itselleni. Eilen tuo mies,
jolta vedin luodin pois korvan takaa ja joka jää eloon, kiitti minua
kyynelin. 'Kiitokset, poikani, minä olen sinulle velkaa', vastasin
hänelle. En lisännyt, että hänet oli onnekseen lähetetty tänne. Ihan
kauhistaa mitä kaikkia tyhmyyksiä saan lääketieteellisistä lehdistä
lukea hermokirurgiasta. Kunhan sota loppuu, niin saattepa nähdä,
Marsal, minkä kirjan me kirjoitammekaan!"

Hän oli hyvässä luottamuksessa -- oman diagnoosinsa jälkeenkin! Miten
ihmeellisiä ovatkaan nuo harhakuvitelmamme, joihin ymmärryksemme
ei todellisuudessa yhdy, ja joista kuitenkin hetken puhumme, aivan
kuin niihin uskoisimme! Muutoin eivät nämä vakuuttelut, niin oudot
itseään niin ankarassa kurissa pitävän tiedemiehen ja niin riutuvan
sairaan suusta, epäilemättä olleet muuta kuin uusia morfiinin
vaikutuksia. Ei ollut kulunut kahtakaan viikkoa, kun tätä onnellista
kautta seurasi rappeutumisen kausi. Joko Ortègue lisäsi annostaan tai
taudinmyrkky alkoi yhtyä lääkemyrkkyyn -- joka tapauksessa huomasin
kauhukseni äkillisiä merkkejä hänen siveellisessä olemuksessaan
tapahtuvasta tuskallisesta muutoksesta. Hänet, jonka aina olin
tuntenut niin ankaraksi vähäisimmistäkin totuuden vääntelyistä,
hänet yllätin valehtelemasta, ilmeisestä patoloogisesta valheesta.
Hän sanoi esimerkiksi olleensa kävelemässä puutarhassa, kun
olikin jäänyt toimistohuoneeseensa ja päinvastoin. Hän väitti
lukeneensa sanomalehteä, jota ei ollut lukenut. Tähän vähäpätöiseen
jutunkeksimiskiihkoon liittyi jo todellista tahdon herpaantumista,
morfiinin levottomuutta herättävimmät poltinmerkit. Nykyään saattoi
tapahtua, että hän aamulla puki ylleen työtakkinsa ja esiliinansa,
mutta jäikin sohvalleen makaamaan sanoen minulle:

"Marsal, suorittakaa Te sairaskäynnit. Teette sitten minulle selkoa..."

Eikä hän edes puolustaunut väsymyksellään! Lakkaamatta hän, joka
kymmenen, kaksitoista ensi päivää oli ollut niin toimelias, lausui
nyt tapauksissa, jotka vaativat nopeaa leikkausta, aivan kuin laiska
kirurgi aikaa voittaakseen: "Teemme leikkauksen huomenna." En yksin
minä todennut näitä rappion oireita. Lyhyen helpoituksen-ajan jälkeen,
josta huomautin, ilmeni rouva Ortèguen katseessa uudelleen entinen
levottomuus, johon tuli lisäksi kummastus. Hän ei enää tuntenut tuota
etevämmyyden miestä, jota hän oli ihaillen rakastanut. Enkä minäkään
häntä tuntenut. Tiedossani tuo kaksinainen vaikutus, joka hetki
hetkeltä ehdytti hänen antoisan tarmonsa muinoin tyhjentymättömän
lähteen, pelkäsin romahdusta voimatta kuitenkaan täysin aavistaa sitä
odottamatonta muotoa, johon se oli pukeutuva, yhtä vähän kuin sitä
vallan ammattiimme kuuluvaa tapahtumaa, joka oli merkitsevä tämän
murhenäytelmän toista näytöstä.



XII


Tuo tapahtuma sattui täsmälleen maanantaina, elokuun 28:ntena.
Määrätystä syystä muistan tuon päivämäärän. Edellisenä päivänä
oli saksalainen lentokone heittänyt neljä pommia Pariisiin osuen
kolmentoistavuotiaaseen pieneen tyttöön.

"Kuinka sattuma sentään on typerä!" sanoi Ortègue minulle tuona
maanantaiaamuna, näyttäen minulle lehdestä uutista tuosta
hyökkäyksestä. "Miksi en minä ollut Trocadéro kadulla tuon lapsen
sijasta?"

"Entä Dufour", vastasin, "kukapa hänet sitten leikkaisi?"

Tämä Dufour oli muuan tykistökapteeni, joka edellisellä viikolla oli
tuotu luoksemme, selkäytimen paikkeilla kuulan tekemä hirvittävä
haavoittuma. Hän ei voinut enää kävellä. Tarkan tutkimuksen tehtyään
Ortègue oli päätellyt olevan kyseessä puristuksesta johtuvan lamauksen,
joka oli korjautuva, kunhan luoti poistettaisiin.

"Olette oikeassa, Marsal. Kukapa hänet leikkaisi?" hän toisti. "Ei. En
ole unohtanut tuota onnetonta raukkaa enkä sitäkään, että määräsimme
tämän aamun yrittääksemme pelastaa häntä. Kuta pikemmin, sen parempi.
Olemme liiaksi viivytelleet. Sellainen kuin tuo lovi on -- on ehkä
kysymys vain tunneista. Tahdotteko ystävällisesti antaa käskyn, että
hänet kuljetetaan saliin?" Ja palatessani hän virkkoi: "Kolmeen päivään
en ole hänen tähtensä enää käyttänyt morfiinia. Ah, kärsin jälleen
julmasti! Mutta on jotain tätäkin kärsimystä pahempaa. Tuossa se vaiva
piilee", hän osoitti päätään, "ajatus, joka pakenee käsistäsi, sakea
seinä itsesi ja toiminnan välillä, sisäinen liikkumattomuus... Olen
pelännyt, kun olen nähnyt tämän Dufourin leikkauksen välttämättömänä
edessäni, pelännyt, etten ole enää oma itseni, ja jollen tämänlaisessa
tapauksessa voi toimia, merkitsee se Ortèguen kaltaiselle miehelle
kaiken sikseen heittämistä... Mutta minä olen luvannut itselleni,
etten enää ota ruisketta, ja lopetin paikalla. En ole puolitien mies,
sen tiedätte... Tein itselleni selväksi, etten pääse perille annosta
vähentämällä... Mutta minussa on kaikki äkkinäisen ehdottomuuden
klassilliset oireet: unettomuus, kutkutus, kylmänväreet ja tavaton
herkkätuntoisuus. Mutta kaikki, kaikki mieluummin kuin tämä maahan
masentava painostus, tämä lyijypuristin tahdollani... Marsal, minä
tahdon, että Dufour voi jälleen kävellä, ja hän on kävelevä... Tulkaa,
hän lienee valmis..."

Muutamaa minuuttia myöhemmin astuimme leikkaussaliin, hän hyvin
hermostuneena ja jännittyneenä, minä toivoen hartaasti, että uhkarohkea
yritys, johon hän aikoi antautua urhean, onnettoman Dufourin hyväksi,
olisi onnella ohi. Totesin levottomana, että Ortèguen jännitys yhä
kasvoi, sitä mukaa kuin toiminnan hetki läheni. Ennen vanhaan oli ollut
päinvastoin. Pelkkä esiliinaan ja kumihansikkaisiin pukeutuminen pystyi
tyynnyttämään hänet. Tuona aamuna hän puhui, puhui, niin pitkältä kuin
käytäviä riitti, hänen sanatulvansa oli vallan sairaalloista! Muistan
selvästi kaksi hänen lausumaansa -- toisella hän pidätti minut miltei
jo salin kynnyksellä, osoittaen minulle puutarhasta kenttäpapin hahmoa
tämän laskeutuessa alas ulkoportaita:

"Apotti Courmont tulee morfiiniaan jakamasta -- kenties Dufour
raukallemme. Se myrkky on vielä tylsyttävämpi kuin tuo toinen."

Toisen lausunnon näyttämönä oli itse leikkaussali ja kuulijakuntana
hoitajain ja hoitajattarien parvi, ympäröiden haavoitettua, joka
leikkauspöydällä makaavana juuri oli nukutettu:

"Saatte olla läsnä ihmeenteossa", sanoi heille Ortègue, "mutta
todellisen ihmeen, tieteellisen ihmeen. Tämä rampeutunut mies nousee
kävelemään. Avaan häneltä selkäydinkanavan ja saan käsiini luodin.
Oi, tämä leikkaus on suurenmoinen! Siitä on teille hyötyä, nuoret
miehet! Kahden kuukauden aikana te tulette jo olleeksi läsnä kolmessa
laminektomialeikkauksessa! Kysykää Marsalilta. Hän ei ole niitä nähnyt
sen enempää koko alilääkäriaikanaan."

Moinen leikkisä hilpeys, jolla hän ilmoitti verisimmästä leikkauksesta
mitä voi tapahtua, todensi mitä muuan humoristi herjaavassa
komparunossaan meistä väitti, että me nimittäin rupeamme kirurgeiksi
vain saadaksemme rankaisematta tyydyttää teloittajanvaistojamme. Kuinka
vähän olikaan hänen tapaistaan tuo äitelä iloisuus, yhtä vähän kuin
äkillinen katseen tiukkuus, jolla hän tarkasti minua sivellessäni
jodilla haavoittuneen selkää tämän maatessa vatsallaan! Huomasin
myös, että hänen tavallisesti niin vakavat sormensa vapisivat hieman,
kun hän kolmihaaraisella harpilla varustettuna ja röntgenlevyn
ohjaamana, jolle luoti heijastui, merkitsi kolme viivaa tuohon nyt
kellertävään ihoon -- sen keltaisempi se ei ollut kuin hän itse oli
kasvoiltaan. Kun nämä valmistelut olivat päättyneet, hän alkoi ryhtyä
paljastamaan selkänikamia tekemällä selkärankaan asti ulottuvan,
syvän, suoraviivaisen leikkauksen. Olinko itse hermostunut? Minusta
näytti, ettei leikkausveitsen työnnössä ollut hänen tavallista
päättäväisyyttään. Minulla ei ollut aikaa miettiä tuota merkkiä. Tätä
paljastamista seurasi, kuten aina, runsas verenvuoto, joka uhkasi
hälventää näkyvistä koko leikkauspinnan. Olin tarttunut niihin kahteen
eristäjänäpittimeen, joilla oli määrä pidellä koholla haavan reunoja.
Käytin itse toista ja ojensin toisen Ortèguelle. Näin hämmästyksekseni,
ettei hän ottanut kädenliikkeestäni vaaria. Hän työskenteli yhä
eteenpäin tuossa veritulvassa, mutta epäröivin, epävarmoin käsin.
Äkkiä hän hellittää leikkausveitsen kahvasta. Näen hänen taintuvan,
silmät harhaten, piirteet vääntyneinä. Tuskin ennätimme saada hänet
jakkaralle, jolle hän lysähti änkyttäen käheällä äänellä:

"En näe sitä!... En voi!..."

Ja kesken tämän äkkiheikentymisen, joka jätti ammatillisen
kunniantunnon yksin jäljelle muitten sielunkykyjen himmetessä,
oli hänellä vielä voimaa työntää minut pois ja sanoa osoittaen
leikkauspöytää, jolla potilaamme makasi verissään:

"Hän, Marsal! Ottakaa Te hänet huostaanne. Vetäkää luoti ulos..."



XIII


Velvollisuuttani en voinut epäillä: hänet oli ensin leikattava.
Sillä välin kuin kaksi hoitajista kuljetti pois voitetun kirurgin
tukien häntä, koetin minä puolestani pysäyttää verenvuotoa. Mutta
entä sitten? Tuliko minun tukkia haava, samalla kuin korvissani
kaikui tuo hirvittävä sana: "On ehkä kysymys tunneista."? Tuliko
minun jatkaa leikkausta umpimähkään ja luottaen yksinomaan Ortèguen
ilmoittamaan diagnoosiin? Valitsin jälkimmäisen, aivan kuin tuo
suuri nero, jonka himmenemisen kuitenkin juuri äsken totesin,
olisi minut siihen pakottanut. Annoin myöten varsinkin siksi, että
tunsin tarvetta hankkia hänelle siihen ahdistuksen tuskaan, johon
voimattomuutensa hänet vaivutti, sen ainoan lohdun, minkä hän kykeni
vastaanottamaan. Hänen ensi sanansa jälleen kohdattuamme tulisi
olemaan kysymys: "Entä Dufour?" Mikä lohdutus, jos voisin vastata
hänelle: "Luoti on hallussani. Oli tosiaankin kyseessä pelkästään
selkäytimen puristus. Hän on pelastettu!" Kesken näiden ajatusten
sekasorron annoin tainnuttajalle -- hän oli noussut paikaltaan hänkin
-- määräyksen, että hän laskisi naamarin uudelleen haavoitetun
suulle, sillä tämän vaikerrus ilmaisi heräämisen lähenevän; sitten
suoriuduttuani erittäjänäpittimistä rupesin jälleen tutkimaan aluetta,
jolla muutaman millimetrinkin harhaus uhkaa käydä kohtalokkaaksi. En
muista koko lääkäriajallani suorittaneeni työtä, joka olisi minusta
tuntunut kestäneen niin kauvan. En liioin ollut, halki kaikkien
näiden luunmurtamisten ja -avaamisten tuskallisten yksityisseikkain,
syvemmin tuntenut tuota tunnetta, josta muuan lääketieteen mestareista,
Jean-Louis Favre, niin taidokkaasti puhuu _Kirurgin sielu_ nimisen
tutkielmansa kaunopuheisilla sivuilla. Hän osoittaa siinä, kuinka
kirurgi tuntee värinän kulkevan lävitseen, innostaen, kohottaen,
antaen hänen olemukselleen uutta voimaa. Yhä kulkiessani syy syyltä
tuon vertavuotavan, elävän lihan läpi ihailin mielessäni vielä kerran
Ortèguen ohjeitten varmuutta ja hänen aavistelevaa katsettaan. Luoti
oli täsmälleen hänen mainitsemassaan paikassa. Sain sen käsiini. Vedin
sen pois. Selkäytimen puristus alkoi hälvetä ja sen mukana lamaantumus.
Ihme tapahtui. Haavoitettu oli pelastettu. Sivumennen sanoen, hänen
pelastuksensa oli niin täydellinen, että hän läksi sairaalasta
seuraavalla viikolla hankkiakseen itselleen toipumisloman, koko aikana
yhtään aavistamatta, millaisten odottamattomain tapausten kuluessa
hänen vapauttamistyönsä oli tullut suoritettua. Jean-Louis Favre on
myöskin sanonut tainnutetusta, että tämä on ainoa välinpitämätön siinä
näytelmässä, jota näytellään leikkauspöydän äärellä. Ei ole milloinkaan
tämä lause minusta tuntunut niin todelta kuin tämän sivukohtauksen
aikana, jonka onnelliseen päättymiseen en rohjennut uskoa apulaisteni
kantaessa pois tuota yhä nukuksissa olevaa, mutta elämään palautettua
miestä.

       *       *       *       *       *

Tuskin maltoin pestä pois käsiäni ja kasvojani peittävän veren.
Esiliina vielä tahraisena syöksyin kohti Ortèguen työhuonetta,
puristaen sormieni välissä, kuin mitäkin aarretta, luotia, jonka aioin
ojentaa hänelle ennenkuin mitään sanoisinkaan.

"Professori on tullut jälleen tajuihinsa", sanoi minulle hoitajatar,
jonka tapasin. "Hänelle on pyynnöstään annettu morfiiniruiske. Hän
halusi, että jättäisimme hänet yksin. Hän lepää sohvallaan. Rouva
Ortègue on häntä valvomassa."

"Hän on langennut uudelleen", ajattelin. "Sepä oli turmioksi. Mutta
sittenkin ehkä parempi. Tuo pyörtymys kesken leikkausta, näön
häiriintymisineen ja jalkojen pettämisineen -- sen aiheutti morfiinin
äkillinen poisjättäminen. Se olisi voinut johtaa kuolemalla päättyvään
tajuttomuuteen. Minun täytyy ottaa selkoa hänen tilastaan... Mutta
entäpä jos hän nukkuu?... Käyn ainakin hänen työhuoneensa viereiseen
suojaan. Jos hän nukkuu, vetäydyn pois. Muutoin olisi tieto leikkauksen
onnistumisesta parhain lääke..."

Avasin siis ensimmäisen oven niin hiljaa kuin mahdollista ja
varpaillani kulkien. En ollut vielä astunut kynnyksenkään yli,
ennenkuin korviini ennätti kovaäänistä puhetta työhuoneesta, jonka
odotushuoneena tämä suoja oli. Lähenin kolkuttaakseni toista ovea
ja ilmoittaakseni läsnäoloni. Muuan lause, jonka selvästi kuulin,
naulasi minut siihen paikkaan, niin se minut tyrmistytti, ja kas
tässä se hirveä keskustelu, jota kuuntelin, liikkumatonna, todellisen
halvauksen tapaamana. Ortègue ei äärimmäisessä tuskassaan ollut enää
kyennyt vaikenemaan salaisuudestaan. Hän oli juuri ilmaissut vaimolleen
sairautensa nimen ja kaiken muun. Ja rouva Ortègue huudahti:

"Mutta jos sinä kuolet, en minäkään voi elää sen jälkeen! Sinä et saa
kuolla!..."

"Lapsi raukkani", vastasi Ortègue, "sinä elät jälkeeni, ja niin on
oikein. Et ole vielä kolmeakymmentä. Sinulla on oikeus elää..."

"Ei ilman sinua."

"Älä puhu niin. Älä saata minua kiusaukseen!... Älä saata minua
kiusaukseen!" hän toisti. Arvasin siirretyn tuolin kolinasta, että hän
nyt käveli huoneessa. "Aivan niin. Minulla oli hirveä ajatus: että
vetäisin sinut kanssani pimeyteen, kylmyyteen, tyhjyyteen. Siitä saakka
kun tiesin olevani tuomittu mies, nousin, en vain kerran, vaan kymmenet
kerrat öisin kuunnellakseni nukkumistasi. Kuulin tyynen, raikkaan,
säännöllisen hengityksesi. Sytytin kynttilän, jota varjostin kädelläni,
jotten herättäisi sinua. Näin sinut niin kauniina, niin nuorena!
Ah, nuoruus, mikä sana! Näin sinut vuoden päästä, kahden, kymmenen,
viidentoista, alati yhtä kauniina, ja itse silloin niin kaukana
poissa!... Sanoin itsekseni: 'Minä olen silloin vain pelkkä varjo. Hän
on minut unohtava...'"

"En koskaan", vaikeroi rouva Ortègue rajusti.

"Kyllä", väitti mies yhtä rajusti... "Kaikki unohtuu... Ja silloin
syttyi epätoivo, mustasukkaisuus, raivo. Ja minä ajattelin: 'Mitä
jos tappaisin hänet tuohon, hänen nukkuessaan, ilman että hän sitä
tuntee?... Voin vain valita sopivan keinon. On olemassa paljon
tappavia myrkkyjä. Minulla on niitä.' Ja sitten minua kauhistutti.
Polvistuin vuoteesi viereen ja pyysin anteeksi. Et voi aavistaa,
kuinka sinua rakastan. Enhän pelkää kuolemaa. Kuolema ei ole mysteerio
muuta kuin niiden silmissä, jotka ovat tietämättömiä, jotka eivät
ole nähneet totuutta. Minä, minä kyllä tiedän, mitä on tuo suuri
uni. Mutta, Catherine, kun siihen on astuttava sinusta luopuen!
Jättäen sinut toisille!... Mutta miksi kerron sinulle koko häpeäni,
raukkamaisuuteni?... Saan sinut kauhistumaan minua..."

"Sinäpä et aavista, kuinka suuresti minä rakastan sinua", vaimo vastasi.

"Ei", sanoi mies, "sinä et voi enää rakastaa minua. Ei voi rakastaa
tällaista haaskaa, mikä minusta on tullut. Kun katson itseäni peilistä,
ja kun näen nämä kaameat kasvot, nuo laihtuneet posket, tuon vihertävän
ihon, ymmärrän hyvin, ettei minua enää voi rakastaa. Ei voi enää.
Se on ollutta ja mennyttä... Tähän aamuun asti oli minulla oikeus
ajatella: 'Älykäs kuin on, isänsä kaltaisen tiedemiehen tytär, voi hän
vielä löytää minussa sellaista, mihin voi mieltyä: taitoni, tieteeni;
nähdessään minun työskentelevän tässä sairaalassa, kaikkien ihailemana,
hän voi olla minusta ylpeä, ylpeä saadessaan kantaa nimeäni...'
Tämä ajatus minua ylläpiti, innosti. Sen voimasta olen saanut näin
tavattomia aikaan näinä viime viikkoina. Salli minun antaa itselleni
tämä tunnustus, aivan kuin antaisin sen vainajalle. Sekin kaikki on nyt
mennyttä, mennyttä!... Pyörryttyäni tänä aamuna en uskalla koskettaa
ainoatakaan työaseistani. Pelkäisin liiaksi joutuvani murhaajaksi...
Olenkin ehkä murhaaja, jollei Marsal ole onnistunut... Silloin olet
sinä, tieteeni, taitoni, mennyttä, kaikki mennyttä, kaikki... Katsos,
kauheata on, kun kaikki, mitä rakastit, menee menojaan, haihtuu,
häviää, ja kun täytyy se nähdä, tuntea, itse poistua mukana, ja
minkälaiseen kuolemaan!..."

"Mutta minä en poistu, Michel!" Millä äänensävyllä hän päästikään tuon
huudahduksen!... "Minut sinä säilytät! Minua et kadota. Rakastan sinua,
kuuletko, rakastan sinua."

"Älä käytä sellaisia sanoja." Millä äänensävyllä myöskin Ortègue
vuorostaan väitti vastaan!... "Ne tekevät minun ylen kipeää... Sillä se
ei ole mahdollista!... Sinä et rakasta minua. Sinä vain säälit minua.
Ja tosiaan olenkin hyvin säälittävä."

"Minä rakastan sinua", vaimo rukoillen pyyteli. "Koko elämäni on
sinussa. Rakastan sinua... En tiedä, liekö se mahdotonta, mieletöntä.
Tiedän vain, että niin on. Rakastan sinua yhtä hellästi kuin sinä
päivänä, jolloin pyysit minua vaimoksesi ja jolloin annoin sinulle
myöntymykseni. Sinä päivänä annoin sinulle koko sieluni. Se on sinun,
etkö tunne, että se on sinun? En ole koskaan sinulta mitään pidättänyt,
en mitään. Mutta sano minulle, että ymmärrät minun rakastavan sinua,
että tunnet sen. Sano se minulle..."

"En voi sitä tuntea", mies sanoi. "Se ei ole enää mahdollista..."

"Siksikö, että kärsit, että olet onneton?... Et ole siis ymmärtänyt,
miksi sinua rakastan, miksi koko elämäni on sinussa, toistan sen
sinulle vielä? Niin, koko elämäni. Sillä minä en myönnä, että voimme
rakastaa kahdesti, tai että lakkaamme rakastamasta. Varsinkaan en
myönnä, että voisimme alkaa elämämme uudestaan. Sitähän en ole
milloinkaan voinut antaa äidilleni anteeksi. Olit minua paljon
vanhempi. Olen aina tietänyt, että tulet vanhenemaan ennen minua, ja
jo siitäkin syystä olen rakastanut sinua sitä enemmän. Isäni kasvatti
minut tieteen palvojaksi. Hän oli minulle kertonut ajatuksensa sinusta,
tiedemiesarvostasi. Sinun elämäsi runous, tuon niin monen kovan halki
totuudelle pyhitetyn elämän, se se veti minua puoleensa, kaikki, mikä
tuossa niin karkealta näyttävässä työssä on ylevää, hyvää. Sanoin
itselleni: 'Kun hän alkaa vanheta, olen hänen luonaan. Olen hänen
sairaanhoitajattarensa, jos niiksi tulee.' Muut naiset uneksivat
äitiydestä. Minustakin olisi tullut äiti sinun kauttasi. Se olisi
tehnyt minut ylen onnelliseksi. Minusta ei tullutkaan äitiä. En sitä
sure. Mutta jollet tunne tätä juuri tällä hetkellä, jolloin sinulla on
tarve se tuntea, niin mitä luulet minustakaan tulevan? Mistä luulet
minun saavan voimaa? Jollen auta sinua tässä viime koetuksessa, niin,
silloin on kaikki mennyttä. Mutta minä olen ylläpitävä sinua, auttava
sinua'..." Ja uudelleen, rajusti: "Sinä aioit surmata minut? Vastaa."

"Olen sen jo sanonut sinulle."

"Vastaa vieläkin: oletko myös aikonut surmata itsesi?"

"Olen sitäkin ajatellut."

"No hyvä! Tahdotko, että kuolemme yhdessä? Uskotko silloin, että
rakastan sinua?..."

Syntyi äänettömyys.

"Onko se ihan totta?" kysyi mies.

"Tottako? Katsohan toki minuun!"

"Ah!" sanoi mies, ja minä värisin todetessani, että hänen äänensä
muuttui ja että sen epätoivoista sävyä seurasi haltioitunut, ihastunut,
hurmaantunut sointu. "Niin, minä uskon, että rakastat minua... Oi
kiitos, kiitos! Ensi kerran viikkojen takaa irtaudun painajaisestani,
tunnen hiukan hengittämisen, tuntemisen suloa. Niin, nyt tunnen,
että sinä rakastat minua. Kuinka suloista se onkaan! Mikä tyyneys
sydämessäni! Mikä jännityksen laukeaminen!... Kuinka rakastanetkaan
minua, kun voit minulle näin puhua!"

"Viimeinkin!" huoahti vaimo. "Niin, rakastan sinua kiihkeästi,
ehdottomasti. Katsos, minun ei tarvitse ponnistella erotakseni
maailmasta, jossa sinua ei enää ole. En minäkään pelkää kuolemaa.
Minäkin tiedän sen tuoksi suureksi uneksi. Milloin tahdot, että siihen
vaivumme? Tänäänkö, ettei sinun ruumisraukkasi tarvitse enää niin
kovasti kärsiä? Hetikö, tällä hetkellä, kun olemme niin yhtä, niin
läpinäkyvät toinen toisellemme? Tahdotko? Olen valmis."

"Ei vielä", mies vastasi. Miten tuskaisesti odotinkaan noina kauheina
silmänräpäyksinä vastaankuohahduksen huutoa hänen puoleltaan, tuon
miehen, jota olin tottunut niin suuresti kunnioittamaan, kieltävää
elettä tämän mielettömän alttiiksiantaumuksen tarjouksen kuultuaan!
Tuota huutoa hän ei päästänyt. Tuota liikettä, sen aavistin, hän
ei yrittänytkään. Se todisti, sen pahempi, että hänen sielunsa oli
yhtä sairas kuin hänen ruumiinsa. Hän otti vastaan tuon hirveän
kaksoisitsemurhan ehdotuksen, panematta sitä edes keskustelun
alaiseksi, houreen vallassa, joka osoitti, että tuo rakkaus oli
hänenkin koko elämänsä. Ja hän jatkoi: "Olen ylen onnellinen tällä
hetkellä. En tahdo tätä onnea kadottaa. Niin kauan kuin minulla on
silmät sinut nähdäkseni, kädet käsistäsi pidelläkseni, yksikin ajatus
tietääkseni sinun olevan olemassa, tahdon elää, en tahdo kadottaa
sinua hetkeksikään, en silmänräpäykseksikään. Morfiini pelastaa minut
ylen suurista kärsimyksistä. Pelkäsin sitä, koska se esti minua
työskentelemästä. Se ei estä minua sinua katselemasta, kuulemasta
hengitystäsi, tuntemasta että elät. Minulla on vielä viikkoja jäljellä,
ehkäpä kuukausia. En tahdo niitä menettää."

"En minäkään", sanoi vaimo. "Mutta lupaa minulle eräs asia. Vanno
minulle kautta rakkautemme, että tämä on vain tuonnemma siirtämistä,
ettet lähde ilman minua, että olemme tehneet liiton keskenämme, aivan
niinkuin sinä päivänä, kun pyysit minua omaksesi. Muistathan?... Olet
lääkäri. Tunnet hyvin lopun oireet. Kun ne ilmaantuvat, ilmoitat
minulle siitä sekä myös keinot minunkin varaltani. Minulla on kyllä
silloin oleva rohkeutta. Soljumme yhdessä pimeyteen, kylmyyteen,
tyhjyyteen, kuten sanoit. Katsos, tulisi olemaan jotain vielä
pimeämpää, kylmempää, tyhjempää: kotimme ilman sinua. Michel", hän
juhlallisesti lausui sanoistaan hellittämättä, "tiedän, ettet ole
koskaan ollut pitämättä antamaasi sanaa. Lupaa tämä minulle?"

"Minä lupaan", hän vastasi. "Kiitos", sanoi vaimo. Sitten mairitellen,
puhuen hänelle kuin sairaalle: "Koeta nukkua hetkinen, rakkaani.
Kaipaat unta. Sinun on säästellen pideltävä sitä vähää, mitä meillä on
jäljellä, sen olet minulle velkaa. Kuuletko? Sinun on nukuttava."

"En ennenkuin tiedän leikkauksen tuloksen", mies vastasi, äänessään
palava levottomuus. "Olen ollut niin järkytetty! Olen unohtanut
onnettoman Dufourin. Jospa vain Marsal olisi hänet pelastanut!..."

"Menen kuulustelemaan", vastasi rouva Ortègue, "ja palaan sitten."



XIV


Minulla oli puolestani kyllin aikaa pujahtaa tieheni, siirtyä
takaisin käytävään. Siellä olisin kohdannut rouva Ortèguen aivan kuin
sattumalta. Hän olisi luullut minun tulleen leikkaussalista. Ensi
tunteeni kehoittamana olisinkin vetäytynyt pois. Ja kuitenkin jäin.
Korvissani kaikuivat nuo sanat: "Tänään... Heti..." Jos Ortègue niihin
uudelleen tarttuu voimiensa loppuessa ja taudin uuden käännekohdan
sattuessa? Jos tuo hirveä suunnitelma pannaan toimeen tänä iltana,
huomenna? Voisinko antaa itselleni anteeksi, etten päästänyt heti
huutoa, joka oli kurkustani tulossa tämä rikos tiedossani. Sillä rikos
se oli, tämä raukkamaisuus tuskassa, rikos sen esimerkin kautta,
jonka se antoi kaikille sairaalamme haavoitetuille ja vieläpä tällä
hetkellä. Minun vielä epäröidessäni, tuskin muutaman sekunnin, rouva
Ortègue avasikin oven. Hän oli nähnyt minut. Hän peräytyi tyrmistyksen
järkyttämänä; sitten hän, kehoittaen minua vaikenemaan panemalla toisen
käden huulilleen, toisella osoittaen suljettua ovea ja tarttuen minua
käsivarteen, veti minut mukanaan.

"Olitteko kauan tuolla?" hän kysyi, johdettuaan minut huoneeseen, joka
oli varattu hänelle itselleen -- niin lähellä sairasta! Ja sehän vielä
enensi keskustelumme traagillisuutta, tuo mahdollisuus, että Ortègue
ilmaantuisi haluisa houkuttelemana, saadakseen pikemmin tietää kapteeni
Dufour raukan kohtalon.

"Olin kyllä, rouvani", vastasin. Miksi olisinkaan koettanut valehdella
hänelle? "Tulin ilmoittamaan professorille suorittaneeni leikkauksen
loppuun ja siinä onnistuneeni sekä tuodakseni hänelle luodin."

"Miksi ette siis tullut sisään?" hän kysyi käskevästi. "Miksi
kuuntelitte puhettamme, vakoilitte meitä?"

"Hyvä rouva", keskeytin, "en voi puolustaa itseäni. Minun olisi ollut
joko astuttava huoneeseen tai poistuttava. Se on totta. Olin kuin
naulittu paikalleni."

"Ja nytkö aiotte puhutella häntä, sanoa, ettei hänellä ole oikeutta
vetää minua mukanaan kuolemaan, järkyttää vielä ankarammaksi hänen
suurta tuskaansa, evätä häneltä viime ilon, jonka olen voinut hänelle
antaa? No niin, sitä en tahdo, Marsal. En sitä tahdo... Mutta
vaiti!..." Hän laski taas sormensa suulleen heristäen korviaan. Joku
kulki käytävässä, poistuvin askelin. "Antakaa minulle tuo luoti", hän
sanoi, "jotta saan viedä sen puolisolleni. Kun hän tietää potilaalleen
käyneen hyvin, menee hän levolle. Ei ennen... Ja odottakaa minua."

Viittä minuuttia myöhemmin hän oli tullut takaisin. Minulla oli ollut
ajatuksen aikaa, ja minä se solmin uudelleen keskustelumme ottamalla
hänet vastaan näillä sanoilla:

"Hyvä rouva, en aio puhua herra Ortèguelle. Hän on ylen sairas.
En saata hänelle sen enempää mielenliikutusta. Jo kuukausimääriä
hän on kärsinyt liiaksikin, nythän tekin sen tiedätte. Ja kaiken
huippuna tuo niin tuskallisesti keskeytynyt leikkaus!... Jollemme
olisi sotilassairaalassa, lähtisin tieheni tästä talosta. Nyt en voi.
Hän ei päästäisi minua menemään. Minun läsnäoloni on täällä sitäkin
välttämättömämpi, kun minä professorin oppilaana olen itsemäärätty
hänen ohjeittensa toimeenpanijaksi, jos hän kieltäytyy leikkaamasta,
niinkuin hän sanoi. En siis lähde pois enkä liioin puhu hänelle,
toistan sen vielä. Mutta vaitiolo, johon sitoudun opettajaani nähden,
palvova tunteeni häntä kohtaan, kunnioitukseni Teitä kohtaan, ne
antavat minulle oikeuden puhua Teille itsellenne. Rouvani, tämä
kaksoisitsemurha on rikos. Älkää tehkö sitä rikosta, älkääkä saattako
häntäkään siihen."

"Rikos? Olipa sen laita miten hyvänsä, eikö elämäni ole omani?"

"Ei yksin Teidän omanne, rouva. Ei kenenkään elämä ole hänen
yksinomaisuuttaan. Vaan menkääpä sairassaleihimme, äsken leikkaamani
haavoittuneen huoneeseen. Katselkaa häntä ja kysykää sitten
omaltatunnoltanne. Niin kauan kuin maailmassa on joku kärsivä,
jolle voimme tehdä hitusen hyvää, on poistumisemme karkurin työ,
ja sota-aikana, tässä yhteisessä onnettomuudessamme, on kaikkialla
ihmisiä, jotka kärsivät..."

"Entä jos mieheni tarvitsee minua enemmän kuin kaikki nuo toiset?" hän
keskeytti. "Jollen voi muulla tavoin auttaa häntä kuolemaan? Puhuitte
leikkaamastanne miehestä? Otaksukaa, että hän tällä hetkellä sairastaa
varmasti tarttuvaa ja kuolettavaa tautia. Tulen sanomaan Teille:
'Häntä valvomaan tarvitaan hoitajatarta, minä lähden.' Sekin olisi
itsemurha. Puhuisitteko rikoksesta silloinkin? Marsal, minun tekoni
ei ole toisenlainen, ja omatuntoni on täysin rauhallinen. Muutoin ei
omatuntonne minulle puhukaan, vaan ennakkoluulonne. Olen sen jo kauan
huomannut. Te ette uskalla ajatella totuudenmukaisesti. Minä olen ensin
isältäni, sitten mieheltäni oppinut totuudenmukaisesti ajattelemaan.
Kuulkaas, tahdotteko, että kerron mitä mieheni ajattelee itsemurhasta?
Kaksi vuotta sitten -- silloin hän ei ollut sairas -- eräs
ystävättäremme surmasi itsensä. En mainitse Teille hänen nimeään. Asiaa
peiteltiin - ennakkoluulosta joka tapauksessa. Joku sydämistyi hänelle
siitä. Kuulen vielä mieheni vastaavan: 'Väitteet itsemurhaa vastaan
ovat kylläisten sepittämiä, ihmisten, jotka rakastavat elämää ja
tahtoisivat jokaisen rakastavan sitä heidän laillaan. Eläimellisimmän
vaistomme he ovat keksineet muuttaa hyveeksi.'"

"Mutta itse tuo vaisto", vastasin, "todistaa, että itsemurha on vastoin
luontoa, vastoin järjestystä, vastoin lakia."

"Menkää pohjiin saakka!" hän vastasi omituisen sala-ivaisesti.
"Sanokaa, että Jumala sen kieltää, koska nyt kerran olette näin
pitkällä. Minä hämmästytän Teitä. Siinä olisi ainakin järkeä. Mutta
Jumala! Jos olisi olemassa Jumala, eläisinkö tänä hirveänä hetkenä?
Olenko sen ansainnut?... Entä hyvä ja paha, mitä merkitsevät nuo
sanat? Olen tiedemiehen tytär, tiedemiehen puoliso. Olen koko
elämäni tottunut ajattelemaan. Tiedän, ettei Jumalaa ole. Tiedän,
ettei ole haudantakaista maailmaa. Tiedän, että hyvä ja paha ovat
pitkäaikaisen mukautumis-atavismin tuloksia. Muille naisille ei
näissä sanontatavoissa ole järkevää sisältöä. Minulle niissä on.
Isäni ja mieheni ovat niitä minulle riittävästi selittäneet. Kun tuo
mukautuminen ei enää ole mahdollinen, kun ihmisolento kärsii liiaksi,
kenen nimessä silloin kiellätte häntä vapauttamasta itseään tästä
kärsimyksestä? Se on minun tarinani, Marsal. Minä kärsin liiaksi."

"Entäpä jos joku nykyinen juoksuhautasotilas, joku, jota kunnioitatte,
jota rakastatte, esimerkiksi serkkunne Le Gallic, sanoisi hänkin:
'Kärsin liiaksi' ja surmaisi itsensä, mitä ajattelisitte hänestä?"

"Että hän on pelkuri, raukka, jos hän nimittäin kykenee taistelemaan.
Mutta jollei hän kykene?... Marsal, antakaa minulle keino, jonka
avulla taistella tätä hirvittävää tautia vastaan, joka ottaa minulta
mieheni, riistää hänet minulta. Saattepa sitten nähdä!... Ei. Te
tiedätte liiankin hyvin, ettei ole mitään tehtävissä, että syöpä on
olemassa, leppymättömänä, parantumattomana, ja sen määräaika tulee
yhtä varmasti, kuin yö ja päivä palaavat. Te tiedätte, että mieheni on
mennyttä kalua. En puhunut hänelle äsken valhetta. Kuulitte sanani.
Koko elämäni on hänessä. Jos häntä ei minulla ole, en voi jatkaa
elämääni. En tahdo alkaa sitä uudelleen. Puhuitte ihmisluonnosta? Minun
luonnolleni on olemassaolon koko arvo, sen koko kauneus liittynyt
uskollisuuteen. Kaikki muu: naiset, jotka rakastavat rakastettuaankin,
jotka toistavat toiselle miehelle samat sanat, jotka sanoivat toiselle,
jotka kieltävät oman itsensä ja oman menneisyytensä, se kaikki on
minulle vastenmielistä, kauhistuttaa minua. En tahdo muuttua; ja
jälkeenjäämisessä on hirveintä tuo, että eläessämme vastoin tahtoamme
muutumme. Jo tänä vuonna, mieheni sairastumisesta lähtien, olen
hetkittäin pelännyt, että tunteeni, joka kuitenkin on niin ehjä, niin
yksinomainen, luisuu käsistäni. Muistattehan Vincentin morsiamen, tuon
onnettoman miehen, jonka kasvot murskaantuivat, ja kuinka tyttö pakeni
kauhistuneena tuota sokeaa raukkaa verisine, märkivine kasvoineen
ensin hiivittyään salaa auttamaan sitomisessa, ja kuinka hän kirkui
pitkin käytäviä: 'Tuo ei ole enää hän! Tuo ei ole enää hän!...' Tuo
epätoivo on minunkin epätoivoni. Toisin hetkin tuntuu kuin en enää
tuntisi miestäni. Minua värisyttää ajatus, että hän sai ennen minussa
liikkeelle sellaista, mitä hän ei enää saa liikkeelle. Mutta tuo
väristys se on vielä rakkautta. Se on kiihkeää halua, etten olisi
koskaan ollut olemassa muuta kuin häntä varten ja hänen kauttaan. Kun
poistun hänen mukanaan, täytän tuon haluni. Se merkitsee minulle sitä,
että olen todella elänyt elämäni."

Mitä vastata hänelle? Kenen nimessä todellakin julistaa hänen
olevan väärässä? Näin hänet niin totuudellisena, ja ehdottomasta
vilpittömyydestä virtaa muut pakostakin valtaava voima. Päästessämme
käsittämään ihmisluontoa kaikkein sisimmältä ajatuskulultaan me
samalla annamme sille tunnustuksemme. Suomme hetkeksi oikeutuksen
ajatustavoille, jotka muuten, erillään vaikeroivasta, kärsivästä
yksilöstä, hylkäämme inhoittavina. Emme voi enää häntä tuomita,
niin eläväksi tunnemme hänet. Olin ennenkin kyllä aavistanut rouva
Ortèguessa noiden kahden etevämmyysmiehen vaikutusta, joiden
ilmapiirissä hän oli kasvanut ensin nuorena tyttönä, sitten
aviovaimona. Mutta hänen kauneutensa, hänen loistelias hienoutensa,
hänen ylellisyytensä näennäinen pintapuolisuus, hänen itsehillintänsä
ja tavallinen vaiteliaisuutensa olivat estäneet minua tunkeutumasta
tähän luonteeseen, joka monimutkaisuudessaankin oli niin lujasti
yhtenäinen. Nyt totesin, kuinka suuresti hänen isänsä ja miehensä
ajatustapa hallitsi hänen omaansa. Ei hän syyttä suotta ollut
bretagnelaista alkuperää. Hän oli tarrautunut heidän opetukseensa kuin
uskontoon. Tuo järjetön itsemurhapäätös oli kummunnut esiin tämän
niin keskitetyn olemuksen pohjasyvyyksistä, olennon, joka kykeni
sydämessään sitoutumaan vaikka kaikkein nurjimpaan. Tuo äärimmäisen
alttiiksiantaumuksen halu, jossa oli aivan sekaisin hurmiota ja
harkintaa ja joka oli syntynyt säälinhoureessa kaikkituhoovan
nihilismin selviöiden oikeuttamana, se muodosti kokonaisen ihmiselämän
samalla kertaa niin hehkuvan romanttisen ja ankarasti järjestelmällisen
viimeismäärän, sen loppusumman. Yhtä hyvin olisi voinut teljetä
virran pikkukivistä luodulla padolla kuin skolastisilla todisteluilla
vastustaa näin kiihkeää mielettömyyttä. Sitä rajummin kuohuen se
vyöryttää ne tieltään. Puhtaasti abstraktiset aatteet eivät pysty
pidättämään ihmistä, jonka sielu on siinä kokonaan jännittyneessä
tilassa, jossa ajatuskyky ja tunnekiihko ovat täysin sulautuneet
yhteen. Hän taipuu ainoastaan apostolimaisen valtavoiman alaisuuteen,
toisten yhtä jännitettyjen sielujen vaikutettavaksi. Elämä yksin voi
taistella elämää vastaan. Sisäinen voimattomuuteni, omat älylliset
epäselviöni olisivat joka tilassa jättäneet minut aseettomaksi noin
hillittömästi purkautuvan tarmon edessä. Tässä tapauksessa herpautti
minua toinenkin asianhaara. Aviollisella läheissuhteella on omat
salaisuutensa. Pyhänhäväisyä on, jos kuka koettaa tunkeutua liian
syvälle niihin. Tunsin tänä hetkenä, että olin kuunnellut -- vastoin
tahtoani -- mutta sittenkin kuunnellut sellaista, mitä minun ei olisi
milloinkaan tullut kuulla.

Hänelle oli kuitenkin sanottava jotakin, ja niin lausuin hänelle
tapaamatta muita sanojakuin nämä yksinkertaisimman inhimilliset:

"Kuinka olette onneton, hyvä rouva, ja kuinka Teitä säälin!"

"En ole säälittävä", hän vastasi ylpeydellä, joka muistutti mieleeni
Ortèguen ja hänen päänpudistuksensa, puristaissani hänen kättään
saatuani hänen sisimmän luottamuksensa. Hän oli todella, ikäerosta
huolimatta, tuon miehen vaimo. Hänet osoitti siksi vielä enemmän se
jyrkkä päättäväisyys, joka sai hänet lopettamaan lyhyeen kohtauksen,
joka oli vähällä kääntyä tarpeettoman liikuttavaksi. Hän oli puhutellut
minua ainoastaan ehkäistäkseen ennakolta uuden tunkeutumisen siihen
traagilliseen kaksin-oloon, jota hän halusi viimeisiin asti ylläpitää
itsensä ja miehensä välillä. Häntä jo kadutti, että tämä purkaus oli
ollut hänen tahtoaan voimakkaampi. Näin hänen jäykistyvän, vetäytyvän
kuoreensa, ja kuivalla, katkaisevalla äänellä hän lisäsi: "Tämä on
ajantuhlausta minulta, jonka on päätettävä laskut ennen mieheni
heräämistä, sekä Teiltäkin, jonka on valvottava leikkauspotilastanne.
Käykää hänen luokseen."

Tottelin häntä, mutta tuskin olin päässyt ulos ovesta, kun jo hänen
läsnäolonsa magneettinen vaikutus särkyi, ja minä olin taas oma itseni
ja toistin käytäviä kulkiessani itselleni:

"Minä estän tuon kauhean teon. Minä estän sen. Mutta kuinka?"



XV


Vissejä sanoja seurannut eräänlainen äänettömyys tekee perin omituisen
vaikutuksen. Kun kahta tuntia myöhemmin taas tapasin rouva Ortèguen,
tunsin, että kaikkinainen viittaaminen keskusteluumme oli mahdoton;
hän oli jo tointunut eikä sallinut minun sitä uusivan. Olimme Ortèguen
luona, joka oli tointunut hänkin. Levähtäneenä, muutaman hetken
nukahdettuaan, hän oli kysynyt minua saadakseen tietää aamullisen
leikkauksen yksityiskohdat.

"Olen tyytyväinen teihin, rakas Marsal", hän sanoi minulle. "Se on
hyvin lohdullista. Luultavasti en enää koskaan tee leikkauksia."
Hän pysäytti vastustavan kädenliikkeeni. "Mutta joskin käsi pettää,
jää diagnoosi jäljelle. Voin vielä tehdä palveluksia -- Teidän
kanssanne. Tunnustakaa, etten ollut väärässä, kun Beaujonissa Teille
toistelin: 'Ruvetkaa kirurgiksi.' Tämä tieteeseen perustuva taito
on niin ihana! Ja miten joutuukaan ajatuskykymme liikkeelle, kun
leikkausveitsi kädessä, vähäisintenkin anatoomisten yksityisseikkain
uudelleen mieleen muistuessa, kirjaimellisesti oksastamme oman työmme
elämän itsensä työhön! Tämä sota tarjoo meille ainoanlaatuisen
tilaisuuden tavallisuudesta poikkeavain kokemusten tekemiseen. Pankaapa
vain tarkoin huomioonne tuo tämänpäiväinen asia ja varsinkin nuo
paikallistuttavat tuntomerkit. Muistattehan ne?"

Hänen täten muutamin valaisevin lausein tehdessään lyhyesti
selkoa vaikuttimistaan, miksi hän kyseessäolevassa tapauksessa
asetti selkäydinpuristus-diagnoosin siihen ensin sovelletun
poikkileikkautumisen-diagnoosin tilalle, hämmästytti minua levollisuus,
joka nyt painoi leimansa hänen kasvoilleen. Koko hänen olennossaan oli
jotain lauennutta, rauhallista, särkyneen lempeätä. Mikä tunnusmerkki
olikaan, että tämä leikkausveitsen mestari voi näin levollisesti
kieltäytyä, tämä kirurgian ruhtinas luopua vallastaan näin alistuvasti!
Tuo kaksoisitsemurhan suunnitelma, harhaanmenneen säälin tarjooma,
erhettyneen epätoivon vastaanottama, tuo houreliitto, se tyynnytti
kuin ihmeen kautta hänen kapinoimishalunsa rajun, kouristavan myrskyn.
Kuoleva mies, joka vimmastui tuntiessaan itsessään ja ympärillään
kaiken luhistuvan, sortuvan kuiluun, sai äkkiä voimaa sanoakseen
jäähyväiset elämälle, johon hänen ei tarvinnut jättää sitä olentoa,
jota rakasti -- ah, niin palavasti, hulluuteen saakka! Tämä rauha
kauhistutti minua vielä enemmän kuin äskeiset mielenpurkaukset.
Eikö siis tämän miehen ja tämän naisen välinen kuolemansopimus
ollutkaan leikkiä, houkan hetken oikkua? Heti sen synnyttyä he
sen omaksuivat vilpittömyydellä, joka oli ehdoton, täydellinen,
vastustamaton. Kun näin heidät tällaisina, miehen niin sairaana,
morfiinin ja tunnekiihkonsa kaksoispäihtymyksen vallassa miltei
hurmiotilaan joutuneena, ja vaimon, katse lumottuna, kävi minulle
ilmeiseksi, että edessäni oli molemminpuolisen silmänlumeilun ilmiö,
johon kaikki avunyritykset ajautuisivat karille. Olin ollut läsnä
tämän itsemurhahalun yht'aikaisesti puhjetessa. He eivät olleet sitä
toisilleen tyrkyttäneet, vaan osallistaneet siitä toinen toisensa
jonkinlaisen tunnetarttuman kautta, joka nyt tällä hetkellä näytti
minusta kohtalolta, ennustelmalta, ja minä värisin olemukseni sisintä
soppea myöten.

Tämä sallimus-ajatus kohtaa lääkäriä lakkaamatta. Ei ole toista,
jota ammattimme opettaisi meitä useammin katsomaan silmästä silmään,
omaksuen sen, kun loppupäätös on äkillinen ja musertava, ja taistellen
sitä vastaan, kun määrähetki, epävarmana tai tuonnemmaksi siirtyneenä,
suo meille aikaa. Aika, se se on meidän taistelukenttämme. Tai
vielä paremmin, se on liittolaisemme. Kuinka usein olemmekaan
nähneet sen verkallisen, salaisen työn parantavan korjaamattomat
haavat, tuovan tapahtumain johdonmukaiseen kuteeseen odottamattoman
aineksen, joka kumoaa varmat laskelmamme! Minulla oli aikaa. Olkoon
se puolustuksenani, etten koettanut kaikkeani, ja heti paikalla,
vastustaakseni kaameaa suunnitelmaa, johon sattuma oli minut
tutustanut. Tiesin, ettei se toteutuisi huomenna eikä ylihuomenna eikä
ennenkuin vasta pitkän ajan päästä. Ortèguen rakkauskiihko oli minulle
siitä takeena: viimeiseen, äärimmäiseen asti hän karttaisi iäisen
eron tuovaa liikettä. Ehkäpä tänä väliaikana omatunto itsestään herää
hänessä? Muuan uusi keskustelu, johon miltei heti jouduimme, osoitti
sen minulle: entisen moraalinsa haaksirikosta oli hänelle jäänyt
tallelle rehellisyydentunto. Hän halusi puolustaa minun silmissäni
tuonnottaista uudelleen-lankeamistaan morfiinin käyttöön.

"Marsal, tunnustakaa, ettette kunnioita minua, kun aloin taas ottaa
ruiskeita? Olette väärässä. En ole pettänyt sanaani. Olin itseeni
nähden sitoutunut kärsimään voidakseni tehdä leikkauksia ja palvella
lähimmäisiäni. Mutta koska en enää voi, olen peruuttanut sanani. Tehdä
leikkauksia? Silloinkaan, kun pyörtymykseni muisto ei minua siitä
estäisikään, ei minulla olisi enää siihen voimaa... Katsokaas, tuskin
jaksan nostaa tätä kirjaa..." Tarkoittamansa kirja oli hänen edellisenä
vuonna julkaisemansa suurteos "Kliinillinen hermokirurgian tutkielma".
Hän avasi sen ja sanoi, osoittaen minulle valkolaitaan lyijykynällä
tehtyjä muistiinpanoja: "Olen oikaissut muutamia pikkuseikkoja.
Jos siitä joskus tulee uusi painos, niin sovittakaa Te siihen
nämä korjaukset. Marsal, tiedemies ei voi milloinkaan olla kyllin
turhantarkka."

Tuo hänen tarkkatuntoisuutensa, sehän ihan pyytämällä pyysi puhumaan
hänelle! Mutta kuinka tunnustaa kuunnelleeni hänen ja vaimonsa
kauhistuttavaa keskustelua aiheuttamatta ehkä ylen rajua vihanpuuskaa,
jollaisia hänellä oli ollut näinä viime viikkoina, sekä väliemme
rikkoutumista? Jos hän ajoi minut tieheni tästä Saint-Guillaume kadun
talosta -- siihenhän hänellä oli valta -- oli minun mahdoton uudelleen
päästä kosketuksiin niiden kahden myötärikollisen kanssa, joiden
rikoksen tahdoin hinnalla millä hyvänsä estää. Niin, minun täytyi
malttaa mieleni, koska minulla, vielä kerran sanoen, oli aikaa. Tuosta
harvinaisesta voimasta, jonka odotus synnyttää, soi hyvän esimerkin
Marnen taistelu, jonka kehittyminen minun kohdaltani yhtyi tämän
raskaan syyskuun kaikkiin tunneliikutuksiin. Puhelipa Ortègue itsekin
siitä lakkaamatta.

"Tiedättekö, miksi Joffre on niin suuri?" hän sanoi minulle. "Siksi,
että hän käy sotaa tieteellisesti."

Hän loihti silmäimme eteen kuvan kenraalista Charleroissa, missä tämä
matemaattisesti mittasi saksalaisen lumivyöryn törmäysvoiman sekä
laski, etteivät hänen omat varajoukkonsa ennätä rintamalle oikeaan
aikaan, ja siksi antoi rintamansa peräytyä lähemmä näitä. Hän päätteli
seuraavasti:

"Sellainen on tavallista tervettä järkeä ja huomiokykyä. _Alista
oma ajatuksesi tosiasioille ja ole valmis siitä luopumaan, sitä
muodostelemaan tai muuttamaan, sen mukaan mitä opit ilmiöitä
vaarinottamalla_, tämä Claude Bernardin lause pitää paikkansa yhtä
hyvin sotaan kuin laboratoorioon nähden. Ihmishengellä ei ole kahta eri
järjestelmää, yksi ainoa kelpaa: todellisuuden vaarinotto sellaisenaan
mukautuaksemme siihen. Tosiasioihin ei voi vaikuttaa muuten kuin
tosiasiain kautta."

Näin hänen tuumivan ja päättelevän näin oikeamielisesti ja järkevästi
ja hämmästyin: niin suuri viisaus yhtyneenä samassa miehessä niin
suureen eksymykseen! Koko päivän, kesken sairaalatoimieni, toistin
ihaillen itsekseni hänen niin osuvaa sanontaansa: "Tosiasioihin ei voi
vaikuttaa muuten kuin tosiasiain kautta." Kahden haavasidonnan lomassa
koetin sitä sovittaa siihen probleemiin, joka alkoi minua vaivata ja
vaivaisi, sen tunsin, koko elämäni ajan, jollei minun onnistuisi sitä
ratkaista ennen Ortèguen määräämää päivää. Tuon tosiasian, jonka olin
yllättänyt: tuon hirvittävän kaksoisitsemurhapäätöksen, millä toisilla
tosiasioilla sen estäisin? Yksinomaan sielullisilla tosiasioilla, sen
tein itselleni selväksi. Kouriintuntuvat tosiasiat luisuivat käsistäni.
Ei ole sitä pakkovaltaa, jonka voimalla ehkäistä tämänlaiset yritykset
ja parantaa Ortèguen terveydentilaa, tämän draaman ensimmäistä, sen
perusaihetta, -- yhtä hyvin voisit ajatella antavasi hänelle takaisin
viisikolmatta vuotiaan Ortèguen turmeltumattoman elimistön! Tuota
toista tosiasiaa kartoin, antautumista selittelyihin hänen kanssaan.
Olen jo sanonut minkä vuoksi. Yksi alue minulle jäi: rouva Ortèguen
sieluntila. Hänkin, ja hän varsinkin, voi muuttua. Elämisen vaisto on
hänen iällään vielä niin voimakas! Niin kyllä, mutta yhtä voimakas on
persoonallinen kunniantunto, tuo tarve, ettemme petä sitoumustamme,
sitäkin vähemmän, kun se on noin hirvittävä ja tuskallinen! Olin ylen
selvästi todennut meidän keskisessä selvittelyssämme, että hän oli
niitä, jotka eivät siedä edes pelon tai peräytymisen epäilystäkään.
Kuinka voisin puhua hänelle pelatessani saavani hänet entistä lujemmin
jäykistymään ylpeyteensä, jota hän tunsi traagillisesta uhrauksestaan?

       *       *       *       *       *

Päivä liittyi kuitenkin päivään, viikko viikkoon; tuon maanantain,
syyskuun 28:nnen jälkeen tuli maanantai, lokakuun viides, sitten
maanantai, lokakuun kahdestoista. Jos olisin tehnyt päivittäisiä
muistiinpanoja suhteistani Ortèguen perheeseen, olisin saanut joka
ilta kirjoittaa nämä sanat: "Tilanne muuttumaton", nuo sanat, jotka
minut masensivat, liian usein kun ne sain lukea "Sotatiedonannoista".
Sillä sota jatkui perin läheisenä -- kahdeksankymmenen kilometrin
päässä Pariisista -- ja yhä vielä niin epävarmana! Seurasin sen
äkkivaihteluita yhtä suurella tuskanahdistuksella, aivan kuin en olisi
ollutkaan sekaantunut tähän yksityisdraamaan -- joka sittenkin oli
niin vähäpätöinen, niin pieni tuon toisen rinnalla! Ymmärsin perin
hyvin, että tuo ääretön taistelu, joka sillä hetkellä ulottihe aina
Aisneen saakka, oli kahden erehtyneen aviopuolison mahdollisesti
tapahtuvaan itsemurhaan verraten kuin Lissabonin tai Messinan
maanjäristykset kahden muurahaisparan musertumiseen. Kansallisen
levottomuuden ei onnistunut herpauttaa minusta tuota toista
levottomuutta. Ne sekaantuivat toisiinsa, elvyttäen toisiaan. Avasin
aamuisin sanomalehden kiireisen kärsimättömänä saadakseni tietää,
kuinka pitkälle olimme ennättäneet Arrasin, Woevren ja Meusen kukkulain
tienoilla ja taitoin sen kesken lukemisen kokoon Ortèguen ja hänen
vaimonsa lähestyessä vaaniakseni yksinomaan heidän kasvonilmeitään.
Miten pitkälle heidän rikoksellinen suunnitelmansa oli ennättänyt?
Olivatko he uudelleen siitä puhelleet? Tietysti en päässyt selville
muusta, kuin että opettaja raukkani kasvoista luin tuon leppymättömän
taudin tekevän työtään ja hänen toverinsa kasvoilta tämän päättäneen
välttää tiedustelujani. Hän oli nykyjään ylen rasittunut puuhistaan.
Hänen väsymätön toimeliaisuutensa herätti kaikissa hämmästystä. Näin
hänen päivät päästään sukkulana suikahtelevan miehensä työhuoneen ja
sairaalan eri salien väliä, ilmoittaen professorille pienimmätkin
tapahtumat ja saattaen perille määräykset, joita tämä itsepintaisesti
tahtoi jaella leposohvaltaan. Ortègue makasi sillä pitkänään
tuntikaudet polttaen savukkeen toisensa perästä. Kuolemanpäätöksen,
jota nuori vaimo piilotteli kauniitten totisten kasvojensa varjossa,
ja sen uutteran rakkaudentyön välillä, johon näin hänen antautuneen,
vallitsi ymmälle saattava ristiriita. Olin siinä tajuavinani salaisen
katumisen merkin. Hän kun miltei kuumeisesti halusi olla avuksi noille
onnettomille ihmisille, niin tuntui minusta hetkittäin, kuin olisi hän
ennakolta tahtonut sovittaa tekoaan. "Ei ole mahdollista", toistin
itselleni, "ettei hän tuntisi tosiksi sanojani: että itsemurha tällä
hetkellä on karkurin teko. Kerran jo vetosin tähän tunteeseen. Teenpä
sen uudestaan." Odotin yhä antaakseni tämän ilmeisen tosiasian kehittyä
edelleen hänessä. Silloin tällöin hän teki vaatimattomia huomautuksia,
jotka osoittivat minulle, kuinka syvälle sairaalan kurjuus painui hänen
mielikuvitukseensa, ja kuinka paljon arvoa hän pani sen vähäiseenkin
lievitykseen. Muistan esimerkiksi, että kun muuan hänen ikäisensä
ystävätär, erittäin kaunis ja viimeisen kuosin mukaisesti puettu
nainen, tuli pyytämään häntä päivällisille, sanoin hänelle:

"Oikein tyrmistyy kun näkee ihmisiä, jotka eivät aavista, että nyt on
sota."

"Niin, todellakin", hän vastasi. "Hän on sangen hyvä ihminen, mutta
ei näe haavoitettuja. Jos minä hänen laillaan yhä kävisin kaupungilla
syömässä, niin luulenpa, että täkäläiset vieraamme kummittelisivat
aterialla silmissäni ja panisivat minut häpeämään itseäni. Niin kauan
kuin he kärsivät, emme mekään saa elää entiseen tapaamme."

Toisen kerran, eräänä aamuna, kun hän tapasi minut sanomalehteni päähän
päässeenä, ojensin sen hänelle.

"Lukekaahan", sanoin hänelle. "Siinä on muuan hyvin kaunopuheinen
pätkä."

"En", sanoi hän tehden kieltävän liikkeen. "Mitä puhutaan ja
kirjoitetaan, ei herätä harrastustani. Ei ole olemassa enää muuta
todellista kuin näiden ihmisparkojen kärsimykset", -- hän osoitti
pylväskäytävän läpi kulkevia, joilta oli jokaiselta joku jäsen
poisleikattu -- "sekä apu, jota heille voidaan antaa. En ymmärrä,
kuinka Ranskassa kukaan nykyjään ajatteleekaan muuta kuin joko
taistelemista tai haavoittuneiden hoitamista."

       *       *       *       *       *

Saman päivän iltana, jolloin hän oli tällä ylevämielisellä
uskontunnustuksellaan liikuttanut mieltäni, sain hänestä toisenkin
vilauksen, joka lopullisesti antoi minulle aihetta toivoa, ettei
tuo kaamea aie toteutuisikaan. Läheni lokakuun puoliväli. Taistelu
raivosi Lillestä Verduniin saakka, ja hallinnollisen yhtenäisyyden
sanomattomasta puutteesta oli seurauksena, että haavoitettujen
tulo sairaalaamme oli miltei keskeytynyt. Kello oli lyönyt
viisi. Iltapäivän haavahoito oli päättynyt tavallista pikemmin.
Käytävissä vallitsi sairaskäyntimme jälkeinen hiljaisuus. Oli se
hetki, jolloin toipilaat tulivat pois puutarhasta välttääkseen
joutumasta ensimmäisten syyskylmäin yllättämiksi. Olin asettunut
ikkunaan katsoakseni, ottaisivatko sotilaamme määräyksestä vaarin
ja jäisikö kukaan jälkeen. Näin rouva Ortèguen kävelevän yksinään
tyhjiksi käyneitä lehtokujia. Tuskin häntä ensimmältä tunsin, niin
laahustava oli hänen tavallisesti varma ja ripeä käyntinsä -- kuin
tuiki uupuneen, murtuneen. Hän asteli katsellen puitten harvenneen
kultaisen lehtikatoksen lomitse ihanaa punakeltaista lännen taivasta
vaaleanvihreine kajastuksineen. Ei tuulen henkäyskään värähdyttänyt
ilmaa. Tämä vihanta, tyyni soppi, jatkonaan toiset samanlaiset, loi
tästä suljetusta alueesta pienen puiston, harvinaisen rauhallisen ja
suloisen. Sen yläpuolella kuvastuivat palatsien julkisivut, meidän
palatsimme aikalaisten. Lehdistön aukoista näin niiden virttyneiden ja
epämääräisten värien siellä täällä vilkastuvan ja auringon sattuvan
muutamiin yläkerroksen ikkunaruutuihin. Paikan ja hetken tavaton
hiljaisuus olivat sopusoinnussa sen valkean hahmon kanssa, jonka
näin astuvan yhä väsyneemmin askelin. Tekikö tämä levon ilmapiiri
tuon nuoren naisen kiusaantuneelle sydämelle hyvää, vai kärsikö
hän ympäristönsä rauhallisuuden ja oman ajatuksensa ristiriidasta?
Nurmikenttää koristivat kukkakorit, joiden kukat Ortègue antoi joka
viikko uusia. Tämä kuului hänen sairaalansa aistikkuuksiin, ja
huolimatta sodasta hän jatkoi samaan tapaan noudattaen itserakkautensa
hienoista ylvästelynhalua. Rouva Ortègue pysähtyi tummanpunaisia kukkia
kantavan ruusupensaan eteen. Hän poimi niistä yhden lähentäen sitä
kasvoihinsa. Näin kaukaa ja alkavassa hämärässä en erottanut hänen
piirteitään, mutta miten vertauskuvallisia olivatkaan tuo kädenliike,
tuo asento, tuo kukka, jonka tuoksua hän hitaasti ja hekkumoiden
hengitti, taustanaan lännen leimuava taivas -- tämä nainen, jonka
olin kuullut vihkiytyvän kuolemaan ja joka minulle äkkiä kajasti
legendan nuorena vankina, joka jättää elämälle jäähyväisiään, surren
sitä, surren itseään! Hänen, joka oli jo monta kertaa sairaalassamme
törmännyt kuolemantuskan kylmään ja kamalaan todellisuuteen, kavahtiko
hän kauhistuneena ajatuksissaan sitoumusta, johon oli tarjoutunut
niin hellän, mutta mielettömän säälin kiihtymyksessä? Nousiko luonto
tuossa liian alttiissa sielussa kapinaan lupausta vastaan, jonka oli
pulpahuttanut esiin yli-inhimillisen jännityksen hetki? Äänettömän
draaman, jota siinä mielessäni kuvittelin, teki äkkiä täydelliseksi
Ortèguen tulo.

Näin hänen laskeutuvan ulkoportaitten astimia, epäilemättä etsien
vaimoaan. Hän kulki muutaman askelen käytävää pitkin, ilman että
tämä häiriintyi unelmistaan, joihin oli jäänyt liikahtamattomaksi,
yhä painaen kasvojaan vasten tuoksuvaa punakukkaa. Mies pysähtyi
ja katseli puolestaan häntä, niinkuin vaimo äsken oli katsellut
ruusuja. Taivaanranta oli vaalennut. Auringonkajastus ei enää
leimunnut ikkunaruuduilla. Tuntui kuin olisi Ortèguen tullen tuon
rauhaisen hetken lumous häipynyt. Mitä lieneekään hän itse ajatellut
katsellessaan vaimonsa kaihomielisyyttä, jos hän todellakin yhä aikoi
vetää hänet mukanaan hautaan? Äkkiä hän lähestyi häntä ja laski kätensä
hänen olkapäälleen. Vaimo käännähti kuin pelästyneenä; sitten näin
heidän palaavan taloa kohti hitain askelin, puhelematta toisilleen,
aivan kuin olisivat kumpikin pelänneet toinen toisensa äänen sointua.
Heidän vaiteliaisuuttaan säälien laskeusin alakertaan mennäkseni
heitä vastaan. Kohtasin heidät ulkoportailla, ja aloin puhella heidän
kanssaan sairaalaa koskevista kysymyksistä, jonka varjolla rouva
Ortègue saattoi meidät jättää.

"Minä menen tätä asiaa järjestämään", hän sanoi, "ja palaan sitten."

Hän oli poismennessään laskenut kauniin ruusunsa eräälle pylväskäytävän
pöydälle. Ortègue, joka oli istuutunut, otti kukan, ja nyttemmin aina
hansikoiduilla käsillään -- hän halusi peittää niiden yhä tummuvaa
värittymistä -- hän alkoi riipiä sitä rikki, lehti lehdeltä, julma
ilme pronssinvärisissä laihoissa kasvoissaan ja vihanvälkähdys
leimuavissa silmissään, joiden ruskahtavaa jännekalvoa oli hirveä
katsella. Kun kaikki terälehdet olivat pudonneet lattialle, heitti
hän pöydälle ihanan ruusun surulliset, silvotut jäännökset ja sanoi
vavahduksellisesti naurahtaen:

"Niin pitkälle on tultu, Marsal, että minä kostan kukille, minä, Michel
Ortègue!..." Hän toisti: "Michel Ortègue!" Ja hän katosi samasta ovesta
kuin vaimonsa, minun saamatta esiin sanaakaan vastaukseksi.



XVI


Puoltatuntia myöhemmin hän kutsui minut työhuoneeseensa. Hänellä oli
kädessä sähkösanoma, jonka ojensi minulle. Muuan rintamalääkäri,
hänen entinen oppilaansa, ilmoitti hänelle Saint-Guillaume kadun
sairaalan haltuun luovutettavaksi luutnantti Ernest Le Gallicin, joka
oli vaikeasti haavoittunut päähän Albertin tienoilla sattuneissa
taisteluissa:

"Tahtoisin, että valmistaisitte Catherinea", hän sanoi minulle.
"Minulla ei ole enää voimaa mihinkään. Menen nukkumaan."

Hänen silmäterissään häilehti unenhorros, joka, samoin kuin puolitiehen
kiinnityönnetty morfiinilaatikkokin, todisti minulle hänen juuri
ottaneen ruiskeen. Hän ei ollut tällä kertaa halunnut huumata
ruumiillista tuskaansa. Koko äskeinen kohtaus oli saanut hänen
mielensä liika suureen sekasortoon. Mihin kuiluun hän olikaan vajonnut,
miten riutunut siitä kuitenkin niin äskeisestä päivästä lähtien,
jolloin hän tässä samassa työhuoneessa oli vastaanottanut Le Gallicin
tosin kimppuun-hyökkäävin sanoin, mutta koko olemukseltaan vielä niin
varmana! Muistin, kuinka hän veti minut mukanaan käytävään ja laski
leikkiään kukkain nimistä, jotka oli pantu pyhimysnimien tilalle.
Muistin myös ensimmäiset pian-kumotut epäluuloni rouva Ortèguen itsensä
ja sen harrastuksen suhteen, minkä serkkunsa hänessä herätti. Sain
todeta, kuinka oikein silmäni olivat nähneet, kun en ollut antanut
noille epäluuloille myöten, sekä että tämä naissielu oli liian
uskollinen suvaitakseen naimisestaan lähtien itsessään tunnetta, jota
hänen olisi tarvinnut punastua.

"Ernest parkani!" hän sanoi yksinkertaisesti luettuaan sähkösanoman, ja
suuret kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Hän ei yrittänyt niitä sen
enempää salata kuin vilpitöntä liikutustakaan, joka pani ne valumaan.
"Sitä odotinkin", hän jatkoi. "Se ei ollut vältettävissä. Parhaimpiin
aina osutaan. He ovat urhoollisimmat ja panevat itsensä alttiiksi
ollakseen muille esimerkiksi. Ja serkkuni oli niin urhea! Sellainen
hän oli jo lapsena. Näen hänet edessäni kymmenvuotiaana, koululomalla,
jonka yhdessä vietimme Tréguierissä. Luostarissa tehtiin korjauksia,
ja siellä oli telineet, jotka ulottuivat katolle asti. Muuan pieni
sen kaupungin poikanen oli, Jumala ties kuinka, hilautunut ylimmille
parruille tavoittaakseen paperileijansa. Ylös päästyään hän jäi siihen
paikkaan, kahdareisin, kauhun valtaamana, liikahtamatta eteen- tai
taaksepäin. Hän äkkää meidät ja huutaa apua. Ennenkuin hoitajatar, joka
oli mukanamme, ehti estää, Ernest oli jo syöksähtänyt sinne, kiivennyt
lankku lankulta ja kävelee parrua pitkin huutaen pikku pojalle:
'Katsos, ei tämä ole ollenkaan vaarallista.' Hän tarttui häntä käteen,
toi hänet alas ja palasi sitten ottamaan kiinni leijaa, koko aikana
ollenkaan kyykistymättä. Olen kuulevinani hänen sanovan minulle: 'Etpä
usko, Catherine, kuinka hauska on pelätä ja sittenkin mennä vaan!' Hän
rakasti vaaraa. Sitä vain pelkään, Marsal, kun hänellä on tuo haava
päässä, ettei hän ole enää tajussaan, ei järjissään. Miten surullista,
kun ihminen ei enää ole oma itsensä!"

"Mutta miksi pelätä?" kysyin häneltä.

"Siksi että hänet lähetetään tänne", hän vastasi, ja lisäsi väristen:
"Kaikkeen täällä sairaalassa tottuu paitsi siihen. Ajattelin sitä viime
yönä makuusalissa valvojana ollessani. Noina valvontaöinä panee aina
muuan hetki tunteeni liikkeelle; se hetki, jolloin sinervä aamusarastus
tunkee huoneisiin. Koko yön olet kuullut epätasaista hengitystä,
sekavia huokauksia, sanalla sanoen, tuskaa. Tuona hetkenä sen näet;
mutta se on samalla hetki, jolloin tuska melkein aina tyyntyy; ja
nuo kärsivät ruumiit silmäisi edessä, jotka kaikesta huolimatta
ovat nukahtaneet, alat taas toivoa. Sanot itsellesi, että jo tuokin
uni on pieni lepo. Katselet heitä, vuode vuoteelta. Tunnet heidän
haavoittumansa. Sanot itsellesi: 'Kahden, kolmen, viiden kuukauden
perästä he ovat parantuneet.' Ja sitten katse pysähtyy yhteen niistä,
joille ruumiillinen parantuminen vain merkitsisi surkastunutta,
hävitettyä elämää, ilman muistia, ilman puhekykyä. Toivot, etteivät
he enää koskaan heräisi. Ah, jos minun täytyy nähdä Ernest parka
sellaisena!"

"Älkää aavistelko pahinta, hyvä rouva", pyysin. "Ei se ole hyväksi."

"Olette oikeassa", hän sanoi. "Muutoin emme jaksaisikaan." Hänen
katseensa synkistyi vielä enemmän, kun hän lausui nuo arvoitukselliset,
mutta minulle niin selvät sanat. Ja sitten, itsensä hilliten: "On
pantava kuntoon huone, jonne hänet sijoitamme, sama, joka tuli tyhjäksi
tänä aamuna, ensimmäinen oikealla toisen kerroksen käytävässä,
tiedättehän. Minun tulisi sanoa 'kielohuone'. Mutta kukkanimet tuntuvat
tänään liian kaameilta noista suojista."

       *       *       *       *       *

Niiden välillä oli tosiaankin tavaton ristiriita: kevätajatusten,
kevään raikkauden, keveän kevätiloisuuden, jotka heräävät kielon, tuon
laakson liljan, _lilium convalliumin_ mieleen johtamina, ja sen miehen
ulkonäön välillä, jonka sanitäärit seuraavana päivänä toivat luoksemme.
Vaikka Le Gallic saattoi kävellä, kannettiin hänet käsipaareilla häntä
ensimmäiseksi hoitaneen kirurgin, ohjeitten mukaan, tämä kun nähtävästi
pelkäsi vähäisimmänkin liikkeen seurauksia. Moninkertaiset harsositeet
oli kääritty hänen päänsä ympärille. Niiden jatkona oli leukanauha.
Näistä puitteistaan hänen tarmokkaat kasvonsa kuvastuivat kalvenneina,
kuopalle painuneina, silmät suurentuneina ja surumielisyyden täyttäminä
-- kuin eläimellä, jos niin voisin sanoa. Kaksi sotakuukautta
oli pyyhkäissyt innokkaan luutnanttimme yli, joka elokuun alussa
lähti vielä murtumatonta voimaa uhkuen. Hän palasi luoksemme sekä
haavoittumansa että liiallisen väsymyksen ja myös ylenmääräisten
mielenliikutusten tyystin uuvuttamana. Mutta rouva Ortèguen ilmilausuma
pelko ei ollut ainakaan toteutunut. Tässä ankaran iskun saaneessa
ruumiissa oli henki säilynyt koskematonna, uljuus entisellään,
toivehikkaisuus samana. Sen osoittivat hänen ensi sanansa, kun hän
tuskin oli sijoitettu huoneeseensa ja näki serkkunsa kyynelsilmäisenä:

"Ei pidä itkeä, Catherine. Minun tähteni se ei maksa vaivaa. Nyt ei ole
muuta surtavaa kuin yksi ainoa asia: saksalaisten voitto -- ja he ovat
lyödyt. Minä puolestani en ole koskaan mitään niin hartaasti pyytänyt
hyvältä Jumalalta kuin sitä, että saisin oikeamielisessä sodassa kaatua
aivan vihollisen nähden." Hän hymyili: "Hän on minua hemmoitellut, kun
soi minulle kaupanpäällisiksi sen armon, että sen itse tajuan."

"No, kas niin, pikku Ernest", sanoi Ortègue, joka oli ottanut
valvoakseen haavoitetun siirtämistä, "älkää puhuko liiaksi. Haluaisinpa
tietää, kuinka oikein on tuon pikku pipin laita tuossa. Ottakaa
pois kääre, Marsal, ja Te, Ernest, vastatkaa minulle, yksin tavuin
vain, ettette väsytä itseänne. Ja ensinnäkin, kuinka monta päivää on
täsmälleen siitä, kun haavoituitte?"

"Kuusi."

"Entä missä kipu tuntuu? Tuossa?...Tuossa?... Tuossa?..."

Hän seurasi kädellään oman niskansa rakennetta. Le Gallic pysäytti
hänet, kun hän osoitti takaraivon hermojen kulkusuuntaa.

"Siinä."

"Onko tuska kova?"

"On."

"Sisäseinämän hermot -- katkenneet tai vioittuneet... Eikö pyörrytä?"

"Ei tällä hetkellä."

"Eikä kuumetta?"... Hän oli pannut potilaalle lämpömittarin
kainalokuoppaan. "Ei lainkaan. Teillä ei ole ollut kouristuksia?"

"Ei."

"Oivallista. Ajatuskyky vahingoittumaton... Näettekö sormeni?"

Hän oli asettanut molemmat kätensä pienen välimatkan päähän,
haavoitetun ohimoitten molemmin puolin. Tämä vastasi: "En oikein hyvin."

Olin jo purkanut auki harsositeet. Huomasimme takaraivossa pienen
läven, sitäkin selvemmin havaittavan, kun oli pidetty huolta hiusten
poisajelemisesta sen kohdalta. Ortègue tarkasti kauan haavoittumaa.

"Luulen voivani laatia diagnoosinne", hän sanoi vihdoin. "Niskaluun
vioittuma. Haava tunkee lävitse ja on syvä. Luoti on jäänyt päähän.
Sen pitäisi sijaita oikeanpuolisessa niskaliuskassa... Ei ole syytä
tarttua asiaan, koska Teillä ei ole pyörrytystä, ei kuumetta, ei
kouristuksia. Haavan näöstä päättäen ei siinä ole luusiruja. Se on
todettavissa varovan trepanoimisen kautta. Te voitte parantua. Luoti
jää ruumiiseen vieraaksi esineeksi, joka on helposti siedettävissä.
Lepoa vuoteessa, morfiiniruiskeita ilkeän hermokivun tyyntämiseksi; on
vain vähän liikuttava, jottei luoti siirry paikaltaan. Olette vielä
nuori. Te toivutte kyllä. Teillä on vielä monta ihanaa elonpäivää,
rakas ystäväni."

"Ei sen ihanampia kuin ne, jotka olen elänyt juoksuhaudoissa nämä
viime viikot", vastasi upseeri. "On suurenmoista olla tulessa ja
sanoa itselleen: 'Milloin tahansa voin saada nähdä Jumalan kasvoista
kasvoihin!'"

"Se jäänee toiseen kertaan", puuttui Ortègue puheeseen tahallisen
hilpeällä äänellä. "Meidän lääkärien toimena on noiden kohtaamisten
estäminen. Marsal panee siteenne taas paikoilleen. Minä menen hiukan
lepäämään. Nähkääs, Ernest parka, minä olen ollut hyvin sairas siitä
pitäin, kun viimeksi toisemme näimme. Olen yhä vieläkin sairas. Mutta
en tahtonut jättää kenenkään, en edes hänen huolekseen", hän osoitti
minua, "Teidän tutkimistanne. Huomenna annamme Langelin ottaa Teistä
Röntgen-kuvan, hän on täällä Pariisissa sellaisiin toimiin taitavin.
Hämmästyisin suuresti, jollei hän vahvistaisi diagnoosiani."

Hän lähti, jättäen meidät, rouva Ortèguen ja minut, yksin haavoittuneen
luo. Tämä sulki puolittain silmänsä, keskeneräisestä sidottu pää
liikkumatonna päänalusella.

"No niin!" alkoi rouva Ortègue. "Näethän, ettei asia olekaan niin
vakava. Professori ei usein erehdy, ja koska hän ei ryhdy mihinkään
toimenpiteisiin..." Haavoitetun yhä vaietessa hän jatkoi: "Uskothan
mitä hän sanoi sinulle, eikö niin?"

"Tiedän minkä tiedän", vastasi Le Gallic viimein. "Olen nähnyt
rintama-ambulanssissa erään toverini, jota luoti oli osunut juuri
samaan kohtaan. Hänkin oli, kuten minä, ilman kuumetta, ilman
kouristuksia, ilman ajatushäiriöitä. Ja sitten hän äkkiä kuoli. Se on
oleva minunkin tarinani, mutta minä olen 'selvä', niinkuin ne meidän
kotipuolen merimiehet sanovat, muistathan? Ei puhuta minusta, suostu
pois!"

"Ei toki, puhutaan vain siitä. Sanokaa toki hänelle, Marsal, ettei
koskaan ole kahta vallan samanlaista haavoittumaa. Kuulehan, kerro
meille pikemminkin, miten sait oman vammasi, sen sijaan että
'typeröit'. Sekin on niitä kotipuolen sanoja. Muistat kai sinäkin?"

"Oh, ei siinä ollut mitään sankarillista", vastasi upseeri,
"ei edes mielenkiintoista. Semmoistahan sota on. Olet mukana
parissakymmenessäkin taistelussa. Luodit eivät piittaa sinusta, ja
sitten menet, kuten minäkin, juoksuhautaan määräystä viemään. Ollaan
levolla. Päivä on raukean tyyni. Juuri sillä hetkellä, kun olla
olettelet, tulee granaatti, ja sitten joudut -- kuten minä -- typerästi
kiikkiin, sanoisin, jollei se olisi tapahtunut palvelusta suorittaessa,
ja jollen olisi nähnyt samoissa olosuhteissa niin moneen tavalliseen
sotamieheen osutun ilman että he valittivat. Enkä minäkään valita.
Sodan alusta saakka vallitsi tovereitani ja minua vain yksi ajatus:
ettemme olisi mekään arvottomia miestemme rinnalla. He ovat ihailtavia."

"Sinä myös, siitä olen varma?" kysäisi rouva Ortègue.

"Toivon tehneeni velvollisuuteni", Le Gallic vastasi... "Mutta
puhutaanpa miehestäsi. Hän sanoi äsken olleensa sairaana?..."

Ehätin väliin.

"Hän on jo parempi", sanoin, "ja me toivomme..."

"Emme me toivo mitään", sanoi rouva Ortègue. "Miksi valehdella
serkulleni, Marsal? Ernest näkisi liiankin selvästi mieheni tilan. Hän
kysyisi häneltä, onko hänellä tuskia ja missä. Hän hermostuttaisi hänet
-- tehän tunnette hänet -- ja ihan tyhjänpäiväisesti. Niin, Ernest,
Michel parka on hyvin sairas. Hänen päivänsä ovat luetut. Yksi sana
kertoo sinulle kaiken: hänellä on syöpä."

Haavoittunut katsahti serkkuunsa ensi kerran Ortèguen poistuttua.
Tyynen kärsimyksen ilme vaihtui hänen kasvoillaan sanomattomaksi
sääliksi. Hän mutisi kuin itsekseen:

"_Ristin tapaatte kaikkialta_..." Sitten, kyselevästi: "Syöpä? Onko se
varma?"

"Varma on."

"Ja hän tietää sen?"

"Kyllä, hän tietää sen."

Le Gallic näytti epäröivän ja sanoi vakavasti:

"Salli minun tehdä sinulle yksi kysymys? Miten pitkälle hän on tullut
uskonnollisessa käsityskannassaan?"

"Miten pitkälle sitten tahtoisit hänen tulleen? Tiedäthän hyvin, ettei
noita probleemeja ole hänelle koskaan ollut olemassakaan."

"Eikö nyt edes kuolemankaan uhatessa?"

"Ei kuolemankaan uhatessa", vastasi rouva Ortègue.

Le Gallic epäröi taas ja kysyi, tällä kertaa tuskaisena:

"Entä sinä itse, Catherine? Kun vielä olimme lapsia, oli sinulla uskosi
tallella. Ei ole kuin kymmenen vuotta siitä, kun pääsiäislomallani --
sinä olit silloin jo melkein nuori neito -- näin sinut tuomiokirkossa,
missä vuosisatoja ovat ne käyneet ehtoollisella, joista me polveudumme,
sinä ja minä. Tuo lupaus, johon he uskoivat, johon sinäkin uskoit, eikö
se palaudu mieleesi näin eron aattona -- eron miehestäsi?"

"Mikä lupaus?"

"Iäisen elämän lupaus."

"Ei ole iäistä elämää."

"Vastaan sinulle pyhän Paavalin sanoin, joita muuan pappissotilas, joka
sai surmansa Ypernissä, toisteli meille juoksuhaudoissa: 'Jos me olemme
panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, olemme
kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat!"

"Ei ole kysymys siitä, tiedämmekö olevamme surkuteltavat, vaan siitä,
elämmekö totuuden kannalla."

"Totuus ei voi sisältyä siihen käsityskantaan, jonka varassa ei voi
kärsiä eikä kuolla."

"Katso minua, Ernest, ja katso miestäni", rouva Ortègue sanoi oudon
uhittelevalla äänenpainolla. "Saat nähdä, emmekö me osaa sekä kärsiä
että kuolla." Ja hän lähti huoneesta, lisäten: "Professori soisi,
että puhuisit vain vähän, ja minä tässä panen sinut jaarittelemaan
loputtomiin. Menen hakemaan hoitajatarta, jolle Marsal antaa ohjeet."
Sitten hän, kuin hyvittääkseen rajua pakoansa, hymysi: "Hyvästi,
Ernest, mutta vain vähäksi aikaa!"



XVII


Olin vavahtanut kuullessani hänen kutsuvan tuota kristittyä miestä
näkemään hänen kärsimystään -- ja kuolemaansa, oli hän lisännyt. Le
Gallic sovellutti sen sanan vain Ortègueen. Minä olin ymmärtänyt, että
hän sovitti sen itseensä. Hänhän oli täten vain uudelleen vakuuttanut
haluavansa tuota itsemurhaa, ja minä olin jäänyt toimettomaksi --
varovaisuudesta, johon yhä enemmän sekoittui omantunnonnuhdetta. Näin
äkkiä haavoittuneessa upseerissa välikappaleen työn suorittamiseksi,
johon minä tunsin itseni kykenemättömäksi. Hän oli rouva Ortèguen
läheisin sukulainen, lukuunottamatta äitiä, joka oli ollut poissa
Pariisista elokuun alusta asti. Olin hetken tuuminut kirjoittaa
entiselle rouva Malfan-Trévisille. Siitä ajatuksesta luovuin, kun en
tahtonut saattaa tämän niin poikkeuksellisen aviodraaman yhteyteen
tuota itsekästä ja lahjatonta naista. Muistin, mikä oli minulle
selvinnyt rouva Ortèguen tunnustusta kuunnellessani: että harkinta
on voimaton kiihkotunnetta vastustamaan, ja että hillitöntä sielua
hallitsemaan tarvitaan toisen sielun vaikutus, apostolimainen voima.
Tuo voima oli nyt edessäni. Minun tarvitsi vain luoda katseeni upseerin
lujiin kasvonpiirteisiin, hänen silmiinsä, joista kärsimyksenkin halki
loisti sisäinen tuli, muistaakseni taas hänen puheensa poislähtiessään
ja hänen äskeiset sanansa. Uskoessaan sen, minkä uskoi, ja niin
vilpittömästi, hän varmastikin kauhistuisi kaksoisitsemurhaa. Mitäpä
hän ei tekisikään estääkseen sitä! No niin. Minulla ei ollut oikeutta
kertoa siitä hänelle, ei oikeutta ilmaista salaisuutta, jonka olin
yllättänyt oman puolittain tahdottoman tahdittomuuteni kautta, mutta
josta en ollenkaan itseäni kunnioittanut. Mutta kukapa tietää, eikö hän
itse arvanne totuutta? Ne muutamat sanat, jotka hän lausui serkkunsa
poistumisen selvitykseksi, ilmaisivat todella tuon luonteen syvällistä,
miltei aavistuksellista tuntemusta. En sitä myöhemmin enää niin
hämmästynyt tietäessäni, kuinka suuresti Le Gallic oli häntä rakastanut.

"Entä Te, tohtori Marsal", hän minulta ensin kysyi, "mitä Te
ajattelette? Oletteko Tekin täydellisen kieltämisen kannalla?"

"En", vastasin hänelle, "mutta en myöskään myöntämisen. Siihen
nähden, mikä koskee sielullista elämänpiiriä, olen jo aikoja
ottanut mielilauseekseni erään keskiaikaisen padualaisen lääkärin
hautakirjoituksen. Se kuuluu näin: 'Olen elänyt kahdeksankymmentä
vuotta, olen lakkaamatta opiskellut ja olen ainakin oppinut yhden
asian: etten ole tietämätön omasta tietämättömyydestäni... _ignorantiam
meam non ignorare_.'"

"Nöyryys", sanoi Le Gallic, "on jo puoli uskoa. Mutta serkku raukkani
-- kuulittehan hänen sanansa? Hän pyytää minua näkemään hänen kärsivän,
ja näittehän, kuinka hän pujahti pakoon. Mitä pakoon? Kärsimystään;
niin vähän on hänellä voimaa sitä kestää. Vain ylpeys voi kärsiä yhtä
tyynen naamarin varjossa kuin usko. Mutta se on vain naamari, ja sen
taakse kätkeytyy epätoivo. Catherinen oppi on ylpeyden oppia; hän
itse ei ole ylpeä. Nuorena tyttönä hän ihaili isäänsä. Hän ajatteli
hänen tavallaan. Nyt hän rakastaa miestään. Hän ajattelee samoin kuin
miehensä. Hänen persoonallisuudellaan on aina muihin nojautumisen
tarve. Hän on nainen. Mitä hänestä tullee, kun Ortèguea ei hänellä enää
ole?"

Sairaanhoitajattaren tulo keskeytti tämän keskustelun. Rouva Ortègue
toi hänet mukanaan. Me poistuimme tällä kertaa yhdessä, hän ja minä.
Hänen äskeiset sanansa olivat tuoneet taas sydämeeni sen levottomuuden,
jota olin tuntenut Ortèguen työhuoneen oven takana tuon kauhean
kohtauksen päivänä. Oli kuin olisin kuullut hänen juhlallisesti
uudistavan itsemurhasopimuksensa, ja, niinkuin silloin, oli minun
nytkin mahdoton vaieta.

"Mennään Röntgen-saliin", hän oli sanonut minulle, "levyjä
järjestämään."

Seurasin häntä, ja tuskin kynnyksen yli tultuamme virkoin äkillisesti:

"Pyysitte serkkuanne näkemään Teidän kärsimystänne ja kuolemaanne."
Toistin: "Ja kuolemaanne. Pysytte siis yhä hirvittävässä
päätöksessänne?"

Hän ei edes katsahtanut minuun, ja mennen pöydän ääreen, joka oli
täpötäynnä levyjä, hän alkoi niitä pidellä, vastaten vain:

"Pysyn."

Huomasin, että hänen näennäisestä tyyneydestään huolimatta hänen
kätensä hieman vapisivat. Tuo liikutuksenväre rohkaisi minua jatkamaan,
varsinkin, kun hän ei ollut minua jyrkästi pysäyttänyt.

"Suonette minulle sen tunnustuksen, rouva hyvä, että olen pitänyt
lupaukseni. En ole koskaan puhunut asiasta professorin kanssa. Ja
Teidän kanssanne en ole kertaakaan edes yrittänyt uudelleen solmia
keskusteluamme, josta on jo kolme viikkoa."

"Se on totta", hän sanoi, "olette käyttäytynyt kuten ystävä ainakin.
Olen sen tuntenut, ja olen Teille siitä kiitollinen."

"No niin, rouva Ortègue, palaan samaan, mitä silloin Teille sanoin,
nimittäin, ettei henkenne tällä hetkellä ole Teidän yksinomaisuuttanne.
Olette kuullut serkkunne Le Gallicin sanat. Olette nähnyt hänet. Olette
hänen kauttansa voinut vielä paremmin kuin muitten haavoittuneiden
päästä selville siitä tunteesta, joka elähyttää kaikkia noita meidän
puolestamme taistelevia miehiä. Ettekö Tekin tunne, että yksilöllinen
sydändraamanne on ylen pieni tuon suuren draaman rinnalla?"

"Mahdollista kyllä", hän keskeytti, "mutta se on minun draamani."

"Ah!" jatkoin, "ettekö tunne varsinkin sitä, ettei Teillä ole oikeutta
ajatella tuolla tavalla, oikeutta irroittautua suuresta yhteisestä
draamasta, johon meidän on kaikkien viimeiseen saakka otettava osaa?
Tahdoitte tuottaa miehellenne hiukan iloa, koska hän on niin onneton?"

"Enkö ole sitten tuottanut hänelle iloa?" hän vastasi.

"Olkoon menneeksi. Mutta kuvitelkaapa joka tapauksessa mielessänne
tulilinjaa, joka ulottuu Dunkerquesta Belfortiin saakka. Kuvitelkaa
mielessänne noita ihmisiä, joita siellä on sadointuhansin. Näillä
miehillä on vaimo niinkuin Teillä on miehenne. Heillä on lapset, äidit,
isät. Heillä on tulevaisuutensa. Sen kaiken he antavat alttiiksi.
Heidän ruumiinsa kärsii. He makaavat liejussa, granaattisateessa.
Heidän sielunsa kärsii, kun he ajattelevat kaukaisia rakkaitaan, ja
he itkevät salaa. Ja mennä täytyy. Muistatteko erään haavoittuneemme
sanoja: 'Kun lähtee kapuamaan ylöspäin juoksuhaudan tikapuita, on
kuin nousisi mestauslavalle.' He kapuavat niitä sittenkin. Miksi?
Ranskan tähden. Mutta Ranska -- onhan se vain yhdistelmä ranskalaisia
kohtaloita! Ranska on me, toistan sen vielä: koko maaseutumme, kaikki
kaupunkimme, Pariisi ja kaikki talot, jotka sen muodostavat, tämä
Saint-Guillaume kadun sairaalamme, Teidän palatsinne États-Unis
torin varrella. Tätä kaikkea nuo miehet puolustavat verensä hinnoin.
Kysykää itseltänne täysin omantunnonmukaisesti: sitäkö varten he
tekevät suunnattomia sankarillisia ponnistuksia, jotta tuollaiset
kiihkotunteiset seikkailut kuin tämäkin näiden seinäin sisällä
hankkeissa oleva kaksoisitsemurha kävisivät mahdollisiksi? Me teemme
kukin osaltamme nuo ponnistelut tyhjiksi, jollemme tahdo niiden vuoksi
olla sen arvollisempia."

"Voitte olla satakertaisesti oikeassa", hän vastasi, "mutta minä olen
antanut lupaukseni."

Hän ei tahtonut voida vastata. Kuinka olisin ollut ajattelematta: jos
tuo vapaus annettaisiin hänelle takaisin, hän olisi pelastettu. Mutta
tuo "annettaisiin", kuka sitä edustaa? Sama mies, joka piti häntä
vaikutuksensa alaisena ja jonka askelet juuri tällä hetkellä kuulin
käytävästä. Eikö nyt tarjoutunut tilaisuus saada heidän välillään
aikaan sellaista selvittelyä, jolloin kolmannen henkilön läsnäolo on
ikäänkuin mittapuuna, jos niin voisi sanoa, ja todistaja voi estää
kahden kiihtyneen ihmisen villiintymisen -- ihmisen, jotka kohdatessaan
vain kiihoittaisivat toinen toistaan? Mutta tuskin oli "isäntä" avannut
oven, kun jo hänen katseestaan arvasin hänellä taas olleen vaikean
kohtauksen ja kuulin hänen sanovan minulle:

"Marsal, olen tuuminut asiaa. En luule, että on odotettava huomiseen
saakka Röntgenkuvaan nähden -- saatte soittaa siitä Langelille -- eikä
liioin tuohon vähäiseen tutkimukseenkaan, löytyisikö luunsiruja. Mitä
leikkaukseen tulee, niin olen siitä yhä epätietoinen. Niin peräti
turmiolla koko mies!... Vaikka kun on tekemisissä hänenlaisensa
tyynen vekkulin kanssa... Oh, hänellä ei ole tosiaankaan hermoja.
Hänen aivonsa eivät ole heränneet toimimaan. Niin perin rauhalliset,
yksitoikkoiset perheolot, kirkollinen koulu, Saint-Cyrin sotaopisto,
kasarmi. Aina yhtä säännönmukaista. Ei minkäänlaisia aloitteita.
Ei vaikutelmain vaihtelua. Tuollaiset ihmiset ovat varsin omiaan
ylläpitämään itsessään vanhoja jätteitä. Hän tarjoo meille omituisen
esimerkin määrätyn ajatustavan atavistisesta säilymisestä; se on
hänessä käynyt pysyväksi, ja hän sovelluttaa sen joka asiaan. Se on
hänelle nyt hyväksi."

"Mutta jos se nyt kuitenkin on hänelle hyväksi, rakas opettajani?..."
uskalsin inttää vastaan.

"Oh!" sanoi Ortègue, "kyllä minä kartan koskemasta hänen henkiseen
koneistoonsa. Muutoin, kyllä minä pulaan joutuisinkin. Mahdotonta on
kohottaa moisia aivoja tieteelliselle näkökannalle, mikä itsessään
on jotakin persoonatonta. Le Gallicin tapaiset sitä vastoin eivät
kysy muuta kuin ihmisyksilöitten kohtaloita. Siihen nojautuu koko
uskonnollinen ajatustapa. Tieteen perustana on rajattomuuslain
tajunta. Tieteen silmissä me olemme pelkkiä sivu-ilmiöitä. Le
Gallicin kaltaiselle on se, mitä hän sanoo sielukseen, pääasiallisin
todellisuus. Ei siis mitään keskinäisen ymmärtämyksen mahdollisuutta."

"Kärsivä ja kuoleva ihmisolento on varmasti kuitenkin todellisuus",
sanoi rouva Ortègue.

"Se on vain muuan ajankohta hänen elimistönsä tilassa",
vastasi Ortègue, "ja nuo elimet itse edustavat vain vähäisten
fyysillis-kemiaalisten toimintojen sarjaa, jotka tuhoaa muuan
liikehtiminen, jolla ei ole alkua ja joka samoin on oleva loputon...
Mutta perinnöllisyys, Marsal, se vasta voima! Katsokaa vaimoani! Hän
tietää isänsä kautta, hän tietää minun kauttani, että on olemassa
kaksi fyysillisen ja moraalisen maailmankaikkeuden kuvaa: uskonnon ja
tieteen. Hän tietää, että noista kuvista toinen on unelmain, toinen
luonnon pohjalla maalattu, ja että ne ovat yhteensovittamattomat.
Jos toinen on tosi, on toinen erheellinen. Hän tietää sen, ja nyt
hän tapaa jälleen sukulaisensa, jonka kera hän on kasvanut. Tämä on
haavoittunut. Hän liikuttuu. Lapsuusvaikutelmat heräävät. Hetkeksi
hänen viidentoista vuoden takainen persoonallisuutensa painaa varjoon
hänen nykyisen persoonallisuutensa, eikä hän enää tajua poika paran
mietteitten inhokkuutta, tämä kun kuvittelee, että hyvän Jumalan käsi
-- hän sanoo Häntä hyväksi! -- johti hänet tuohon juoksuhautaan saamaan
itseensä seoksen, joka muka vasituisesti oli hänen varalleen Essenissä
valmistettu! Tunnusta, ystäväiseni", hän kääntyi nyt vaimonsa puoleen,
"että se on hullutuspa, sulaa hullutusta!"

Kun hän viimeisiä sanojaan lausuessaan nauroi ilkkuvaa nauruaan, näin
hämmästyksekseni rouva Ortèguen puhkeevan nyyhkytyksiin.

"No mutta, Catherine", mies huudahti, "mikä sinut panee itkemään?...
Antakaa anteeksi, Marsal, tämä pieni perhekohtaus... Mutta mikä sinun
on?"

"Tuo maailmankatsomus on liian ankara", vaimo vastasi, "siinä kaikki.
Se koskee minuun liiaksi."

"Lapsi raukkani, sitä vartenhan olemme tässä sairaalassa, että
tekisimme sen hiukan vähemmän ankaraksi... Marsal, soittakaa toki heti
Langelille tuosta Röntgen-kuvasta. Se on varminta."



XVIII


Mikä kohtaus, ja kuinka suurimerkityksellinen! Minusta oli tuntunut,
että hänen sanoessaan "lapsi raukkani" Ortèguen äänessä oli ollut
säälinväre. Miten pitkälle olivat puolisot todella tulleet hirveässä
aikeessaan? Olivatko he siitä uudelleen puhelleet? Milloin? Millä
sanoin? Miten saisin sen tietää? Kaksi asiaa oli varmaa. Rouva Ortègue
oli vastaukseksi väitteisiini osannut vain huudahtaa "antaneensa
lupauksensa". Mies taas oli heltynyt hänen kyyneleistään, kun hän
valitti tuota maailmankatsomusta liian ankaraksi. Hän oli säälinyt
hänen horjahtamistaan, sitä, että hän "antoi luonnolleen myöten".
Muuan Ortèguen lausetapa sekin. Kuinka monta kertaa olinkaan kuullut
hänen sairaalakierrollamme toistavan minulle uneen vaipuneitten
haavoitettujemme vuoteen äärellä: "Kuinka liikuttava onkaan kärsivä
ihmisolento antaessaan vallan yksinkertaisesti myöten luonnolleen!..."
Eiköhän riittäisi, jos hän näkisi vaimonsa pelkäävän itsemurhaa, ja
eikö hän ensimmäisenä mahtaisi puolustaa häntä kiusausta vastaan, jonka
hän itse oli vaimossaan, kenties tietämättään, herättänyt suostuakseen
sitten siihen hirvittävässä itsekkyyden ja tuskan houreessa? Niin,
tuo kaikki olisi pitänyt paikkansa entisestä Ortèguesta, tuosta
suurenmoisesta tieteen työntekijästä, triumfaattorista, josta
lakkaamatta kuohuili -- olen siitä ja huomauttanut -- ehtymätön,
tyhjentymätön alttiiksiantaumuksen lähde. Se kumpusi esiin hänen
luonnonlaadustaan. Muuan alilääkäri-toverini sanoi hänestä:
"Esimiehemme on jaloa viiniä!" Tuo lause toi mieleeni entispäiväin
Ortèguen. Nykyisellä Ortèguella, tällä riutuneella, kuolevalla
miehellä tuijottavine katseineen, lääkkeen hivuttamalla, vuoroin
unenhorteisella, vuoroin kiivaalla ja epäluuloisella, sekä tuolla
toisella ei ollut muuta yhteistä kuin hämmästyttävän sitkeä älyn
selkeys. Hänen olemuksensa tunnepuoli oli sairas ihan rappioon saakka.
Itsepintaisuudessaan, jota yllytti hänen lopullista virkaeroa karttava
ylpeytensä, hän kieltäysi luopumasta sairaalastaan. Koska auto häntä
liiaksi väsytti, vietti hän nyt yönsäkin täällä Saint-Guillaume kadun
varrella. Tämä jokahetkinen yhdessäolo salli minun ylen selvästi todeta
hänen olemuksensa siveellisen hajoamistilan, joka minulle, hänen
oppilaalleen, oli paljoa apeampi kuin hänen ruumiinsa raukeaminen.
Saatoin seurata päivästä päivään sen kaarta, ja heti totesin, että
Ernest Le Gallicin sairaalaan-tulo osoitti tällä yhä jatkuvalla
rappeutumisviivalla äkillistä putoomusta.

       *       *       *       *       *

Siitä oli minulla ensimmäisenä todisteena hänen sala-ivansa --
hänen, joka ei ikinä ennen ollut sellaista osoittanut potilailleen!
-- kun seuraavana päivänä ilmoitin hänelle Röntgen-kuvan ynnä oman
tutkimukseni tulokset. "Ei luunsiruja, haava kunnossa -- oivallista.
Luoti oikeanpuolisessa niskaliuskassa, kuten otaksuinkin. Täytyy
odottaa. Le Gallicin olosuhteet ovat mahdollisimman parhaat --
lukuunottaen aivotkin, jotka eivät ole ikinä työskennelleet. Mitäs
jos panisimme hänet ajattelemaan -- ettekö usko, että hän siitä
hämmästyisi?"

Hän puhkesi ivanauruun niinkuin viime elokuussa, upseerin ensi kertaa
pistäytyessä luonamme. Silloin se tiesi vain sairaan hermostunutta
ärtyisyyttä. Hänen tämänpäiväisessä hohotuksessaan ilmaisihe
pahanilkisyyttä, miltei vihaa. Kaksi päivää myöhemmin yllätin vihaa
hänen katseessaankin, ja vielä kiihkeämpänä. Läksimme yhdessä
kielohuoneeseen. Rouva Ortègue oleili sen oven läheisyydessä. Hän tuli
luoksemme:

"Ei nyt juuri", hän sanoi. "Ernest pyysi tavatakseen apotti Courmontia.
Vein tämän hänen luokseen..."

"Kun siis äsken sinua etsin", sanoi hänen miehensä, "olit siellä?"

"Niin olin..."

Ortègue ei jatkanut puhetta. Nojautuneena käytävän korkeaan
ikkunasyvennykseen hän alkoi rummuttaa ruutua silminnähtävästi
kärsimätönnä.

"Marsal", hän kysäisi, "kun toissapäivänä tainnutitte Le Gallicin tuon
pikku joutavuuden vuoksi, oliko hän silloin jo tavannut papin?"

"Oli", vastasin.

"Apotin lienee mieli hyvä!" hän jatkoi olkapäitään kohauttaen ja
virkkoi sitten piloillaan: "Sodasta palaavan soturin tunnustus -- se on
sellainen kuin saattaa ollakin!"

"Ei hänen", keskeytti rouva Ortègue.

"Entä nuo toiset!" rohkenin huomauttaa, "rakas opettajani, säälikää
heitä. Sanoitte eräänä päivänä niin kauniisti: meidän tähtemme he
antautuvat surmattaviksi."

"Enhän minä toki heitä siitä soimaa, että he uudelleen kansoittavat
Ranskan", nauroi Ortègue taas ivanauruaan. "Joka tapauksessa on
Bayardillamme pitkälti kerrottavana harha-askelistaan. -- Kas niin, nyt
se on suoritettu."

"Kielon" ovi juuri aukesi antaen tietä kenttäpapille. Apotti
Courmont oli kuusikymmenvuotias, hyvin lyhyt ja hento, kasvot
raikkaanväriset, kauttaaltaan ruusunpunervat, ja niitä kirkastamassa
kaksi sinistä, lapsellisen ilomielistä silmää kultasankaisten
silmälasien takana. Hänen vaaleat, tuskin harmahtavat hiuksensa
olivat kuin liekkikruununa hänen kasvojensa yläpuolella, jotka
olivat alati-haltioituneen innostuksen elävöittämät. Näiden kasvojen
avomielistä luonnetta sai papillinen neuvokkuus hieman korjattua
silmänurkan vilkutuksin ja hymyilyin, jotka todistivat miehessä varsin
terävää älyä, vastapainonaan pohjaton hyvyys. Hän oli Pariisin papiston
keskuudessa tunnettu vapaamielisyydestään, joka oli hänelle maksanut
apulaispapin paikan Notre-Dame-des-Champsissa. Tästä, syystä oli
Ortègue hyväksynyt hänet sairaalaansa. Hän oli ollut hieman pettynyt
huomatessaan tämän perin suvaitsevaisen papin niin lujauskoiseksi;
mutta tuo suvaitsevaisuus oli lähetyssaarnaajan suvaitsevaisuutta.
Olimme tietäneet hänestä todella apostolimaisen laupeuden piirteen:
armeijan liikkeellepanon aikoina hän oli asettunut eräälle suurista
rautatieasemistamme, puhutellut sotilaita ja näin saanut tilaisuuden
ripittää satoja heistä. Tavallisesti Ortègue tarkasteli tätä kokonaan
toisen vuosisadan olentoa huvitetun uteliaana. Tänään väikkyi hänen
silmissään ja suunsa ympärillä pahansuopa iva, kun tuo kelpo mies sanoi
lämpimän sydämellisesti:

"Ah, hyvä rouva, serkkunne Le Gallic on pyhimys. Hän on todella
evankeliumin mukainen sotilas."

"Oi oi, herra apotti!" sanoi Ortègue. "Sanokaa mieluummin, että
serkkumme on sankari. Se on oikeudenmukaista. Mutta evankeliumi ja
taistotanterelta palaavat sotilaat! En lue usein tuota kirjaa, jota
kumarran hämmästyttävimpänä kirjakauppamenestyksenä. Muistan kuitenkin
erään vuorella pidetyn puheen: _Autuaita ovat rauhantekijät, sillä
heidät nimitetään Jumalan lapsiksi! _... Sellainen kai tuo teksti on?"

"On kyllä", sanoi pappi, "mutta kerrotaan myös sadanpäälliköstä --
eräästä, joka oli luutnantti niinkuin Le Gallic -- jonka palvelijan
Herra paransi, ja jota hän ihaili. Sillä hän ihaili häntä, herra
professori. Hän julisti: 'En ole Israelissakaan löytänyt niin
suurta uskoa.' Pankaa se tarkoin huomioonne. Hän sanoi rikkaille:
Luopukaa rikkauksistanne. Hän ei sanonut sadanpäällikölle: Erotkaa
rykmentistänne. Sadanpäällikkö on sanoillaan: _Domine, non sum
dignus_... antanut leiman messullemme... Nuo sotilaan sanat pappi
toistaa joka päivä alttarilta ennen pyhää ehtoollista. Pyhän Uhrin
sakramentissa on viime sana armeijan."

"Kas siinä evankeliumi, joka on sotilaallistettu niinkuin minun
sairaalani!" vastasi Ortègue. "Samapa se; jos sadanpäällikön
palvelijalla olisi ollut päässään se luoti, jota serkku parkamme
kuljettaa takaraivossaan, olisi nasaretilainen puoskari hukkaan
kuluttanut aikaansa... Älkää panko hampaankoloon, herra apotti.
Te olette tehnyt tehtävänne, me käymme nyt omaamme. Menkäämme
sadanpäällikkömme luo. Tuletko mukaan, Catherine?"

"Saatan herra apottia muutaman askelen", sanoi rouva Ortègue. Luin
selvästi professorin huulilta sanat, joita hän ei päästänyt ilmoille:
"Et suinkaan pyytäne anteeksi minun puolestani, vai mitä?" Hän tyytyi
rypistämään kulmakarvojaan niin hermostuneesti, että hänen vaimonsa
sen varmaan tulkitsi käskyksi. Hän tuskin soi itselleen aikaa vaihtaa
pari kolme sanaa kenttäpapin kanssa ja oli mukanamme, kun astuimme
huoneeseen.



XIX


Haavoittunut upseeri makasi selällään ja kirjoitteli parhaillaan
stylografikynällä. Kuten edellisenäkin iltana oli hänen kauniilla
riutuneilla kasvoillaan erinomaisen arvokkuuden ilme ja vilpitön loiste
kirkkaissa, uneksivissa silmissään. "Yllätänpä teidät itse teosta,
herra upseeri", sanoi Ortègue. "No mutta, Te kurin mies, eikö lääkärin
määräyksiä otetakaan lukuun? Vastatkaa suoraan, enkö ole määrännyt
Teille ehdotonta lepoa? Ja te teette työtä!..."

"Ei tämä ole työtä eikä mitään", sanoi Le Gallic. "Olen
vain jäljentänyt muutamia mietteitä liitettäviksi eräästä
lapsuudenystävästäni piirtämääni 'Muistokuvaan'. Sinä ehkä muistat
hänet, Catherine, François Delanoën, joka osasi hoitaa niin hyvin
purjeita?"

"Miksen muistaisi! Onko hän kuollut?"

"Sai surmansa sankarina, aivan vierelläni, kahdeksantoista päivää
sitten. Kirjoitin pienen kertomuksen hänen kuolemastaan muuatta
Rennesin sanomalehteä varten. Hän oli ollut asianajajana tuossa
kaupungissa. Sitten tuntui kyhäelmäni minusta liian muodottomalta,
karkeatekoiselta, enkä sitä lähettänytkään perille."

"Tuoko se on?" rouva Ortègue kysyi.

"Tämä", hän sanoi. "Oh, ei se ole mistään kotoisin!"

Hän otti esiin muutamia lehtiä salkusta, joka oli laskettu hänen
vuoteelleen Uuden Testamentin ja jonkun rukouskirjan väliin.

"Sinä voit ne lukea ääneenkin", hän lisäsi ojentaessaan paperit.
"Tuosta kertomuksesta näette, Ortègue serkku, mitä väkemme oikein
on miehiään, ja Te myöskin, tohtori Marsal. Nähkääs, heitä täytyy
rakastaa. Heidän tehtävänsä on vaikea, sen saatte nähdä, ja entä millä
mielellä he sen suorittavat! Kuulin erään sanovan juoksuhaudassa
toiselle: 'Jos palaan tuleen, saan kunniaristin.' -- Tai puuristin',
sanoi toinen. Johon edellinen vastasi: 'Samantekevä.' Mutta luehan,
Catherine."

Rouva Ortègue levitti paperikäärön ja alkoi lukea. En luule, että koko
sodan aikana mikään on vaikuttanut minuun niin liikuttavasti kuin tuo
hurja hyökkäys, jonka kuvan tämä pehmeä, värähtelevä naisääni loi
mukanataistelleen silmäin eteen -- ah, hänen kuolemansa aattona! Tuo
ääni sai vaivoin esiin teknilliset oppisanat, joita upseeri oli tullut
vallan luonnollisesti käyttäneeksi, kun tuo tapahtuma taas nousi näkynä
hänen sieluunsa sellaisenaan, koko karkeudessaan. Se heltyi, tukahtuen
liian vaikeissa kohdin. Mutta kas tässä nuo sivut otsakkeineen, jonka
Le Gallic oli kirjoittanut alkuun isolla, suoraan eteenpäin kulkevan
toimen-miehen käsialalla.

    FRANÇOIS DELANOË

    _Silminnäkijän kertomus_.

    Hän kuoli sankarina. Hän oli lapsuudentoverini, veljeni,
    viimeisen viikon kersanttinani. Pikku raukka!

    Ah, hyökkäyksemme oli ihana! Kaikki oli mitä tarkimmin
    valmisteltua.

    Osastopäällikköjen kellot oli asetettu käymään toistensa mukaan.
    Viideltä aamusella oli meidän määrä lähteä juoksuhaudasta ilman
    että annettiin raketilla merkkiä. Miehet ilman reppujaan.
    Jokaisella kaksisataa patruunaa. Ruokalaukussa leipäkyrsä ja
    viisi käsikranaattia. Kenttäpullot täynnä vettä ja kahvia.
    Selkään köytettynä viisi tyhjää hietapussia valloitettujen
    juoksuhautain telkeiksi.

    Ennen lähtöä oli jokaisen, käyttämällä muuatta kannikkeeseemme
    kiinnitettyä työkalua, kaivettava itselleen porrasastin
    voidakseen sitä nopeammin hypätä vallin toiselle puolen. Sitten
    ei pyssynlaukaustakaan. Kokonaan pistinten varassa. Perille
    päästyä käsiksi kranaatteihin ja väkipuukkoihin!

    Kymmentä vaille viisi sanoin: "Nyt matkaan. Kaikki valmista?
    Reilaan!"

    Silloin kerran vielä tunsin tuota sisälmysten puristusta, tuota
    kaikissa jäsenissä tuntuvaa kosteaa lämpöä, jotka ovat vain
    pelon merkkejä, mutta joita ei ihmisvoimin millään voi hallita.
    Ei ihmisvoimin, mutta kyllä Jumalan voimin! Delanoë ja minä
    olimme edellisenä iltana nauttineet pyhää ehtoollista. Hän oli
    vierelläni ja sanoi minulle aivan hiljaa:

    "Minä saan surmani tänään, olen varma siitä."

    "Peloittaako sinua?" sanoin nauraen.

    "Ei. En ole koskaan syvemmin tuntenut elämän arvoa. Se on niin
    kaunis, kun sen voi uhrata pyhälle asialle! Eikä minun ole
    koskaan ollut helpompi kuolla, sillä en ole milloinkaan tuntenut
    Jumalaa niin läheiseksi."

    Hän oli puhuessaan, päivän verkkaan ja kelmeänä selkenevässä
    valossa, kuin unikuva, kaunis kuin ilmestys. Tuo valo
    karkoitti tieltään, ympäriltämme, pehmeätä, kosteaa usvaa,
    joka näytti soluvan kuin kääreliina pitkin rautalankaverkkomme
    silmukkakuutioita. Yöllä olivat miinanlaskijat johtaneet sen
    halki reittejä, jotka erotin selvästi.

    Delanoë sanoi minulle äkkiä:

    "Kuulehan, kotipuolen lintu!"

    Kuulin leivon tervehtävän tätä ensi syksymme kylmänä heräävää
    aamua.

       *       *       *       *       *

    Kaikki näytti minusta harmaalta, etäiseltä. En nähnyt ollenkaan
    matkamme määrää. Noin kolmensadan metrin päässä arvasin _heidän_
    juoksuhautansa piilevän maanpinnassa ammottavina, mustina
    aukkoina. Piilossa olevat ja tarkoin kätketyt ampumareiät
    lävistivät savensekaisen täytesoran. Edellisenä päivänä olin
    kiikarillani ottanut alueesta tunnusmerkkejä. Tiesin täsmälleen,
    minne oli sijoitettu heidän neljä kuularuiskuaan, jotka
    ympäröivät heidän puolustusasemiaan ja tekivät lähestymisen
    miltei mahdottomaksi.

    Jollei raskas tykistömme pahaksi onneksi hyökkäyksen hetkellä
    voisi kehittää mahdollisimman suurta työtehoa, ja jos heidän
    piikkilankaverkkonsa yhä kesti, niin oli matemaattisen varmaa,
    että meidät niitettäisiin maahan joka mies.

    Delanoë tiesi sen yhtä hyvin kuin minäkin. Hän sanoi minulle
    vielä:

    "Kolmesataa metriä pistinten varassa, se on sula mahdottomuus.
    Mutta katsos!"

    Hän osoitti minulle noin kahdensadan metrin päässä olevaa tuskin
    huomattavaa maanpinnan poimuuntumaa, joka muodosti tarpeeksi
    suuren koveran kulmauksen suojatakseen maassa makaavia miehiä.
    Siinä oli mahdollisesti pelastuksemme: aikaa antaa toisen
    apujoukkoaallon vyörähtää meidän tasallemme, ennenkuin taas
    lähtisimme eteenpäin! Hän lisäsi: "Meillä on onni matkassamme."

    Viittä minuuttia vaille viisi: "Pistimet pyssynpiippuihin!..."

    Pitkällistä teräsaseitten kalsketta, kolhaistessa nopeita
    väläyksiä. Nyrkit pusertuvat kiväärin ympärille. Delanoë ja minä
    tarkastamme miehiämme.

    Ah, te kaksikuukautisten kärsimysten ja toivojen veljet, te
    halvat veljemme, jotka yhdellä ainoalla kädenliikkeellä kohta
    heitämme palavaan pätsiin, kuinka tahtoisimmekaan suudella
    pronssinvärisiä, kuopalle painuneita kasvoparkojanne!

    Kutkahan heistä, täynnä intoa ja nuoruutta, kohta kaatunevat?

    Juuri sillä hetkellä -- ja aivan kuin olisi virta vienyt
    ajatuksemme yhteen, tunsin hänen tarttuvan käteeni: "Hyvästi,
    Ernest." -- "Hyvästi. François", vastasin. Mutta hän sanoi
    uudelleen, perin totisesti: "Hyvästi."

    Kello on viisi, kello on viisi! "Nyt, pojat. Ranskan tähden,
    eteenpäin!"

    Yhdellä iskulla ovat kaikki lakit, pistimet ja rinnat kummunneet
    esiin pimeästä juoksuhaudasta. Suljetuin rivein lähdetään
    liikkeelle, korkean ruohikon polkeentuessa jalkoihin.

    _He_ ovat nähneet meidät!

    Tik! Tik! Tik! panevat kuularuiskut lakkaamatta. Luotisade
    maiskahtaa meille vasten kasvoja. "Nopeammin!" Ah, kuuluu heikkoa
    ääntä luotien tunkiessa lihaan, luitten äkkiä murtuessa, kuuluu
    tukahdutettu huuto, viereisen miehen viimeinen kirous, kun hän
    vierii maahan saksalaista sadatellen!

    "Nopeammin!" Kas tuossa nyt heidän sulkutulensa, katkonainen,
    mieletön. Shrapnelit pieksevät maata, ne räjähtävät kolme metriä
    paistamme. "Nopeammin, lapset, he ovat käsissämme!"

    "Maahan!" Se tarjoo suojaa pariksi minuutiksi, "tuo siunattu
    multaharja! Litteiksi painuen, äänettöminä, huohottaen, me hieman
    hengähdämme."

    "Delanoë?..."

    Ah, Delanoësta vuotaa verta. Hän on kalpea. Veri virtaa poskelta
    vaalealle sotilasviitalle.

    "Sattuiko?"

    "Leukaluu lävistetty! Ei se mitään..."

    "Sinä palaat takaisin sidottavaksi."

    "Takaisinko? Sinä lasket pilaa. En ikinä..."

    "Sinä menet. Luutnanttinasi sen määrään..."

    "Ja minä ystävänäsi jään enkä luovu sinusta."

       *       *       *       *       *

    Joko nyt! Apujoukkorivit, jotka tulevat meitä kohti, ovat
    lähteneet liikkeelle. Toisen kerran nyt nousen ja huudan
    miehilleni: "Ylös, pojat! Rohkeutta! Eteenpäin!"

    Hyökkäys -- vinkuva pilvipyörre. Sata metriä vinhaa vauhtia.
    Muutama silmänräpäys. "Eteenpäin, eteenpäin!" Otsa painuksissa,
    sydän sykkien, yhteenpuristetuin hampain, kompastellen,
    mukaan temmattuina yhä kohti valkoista linjaa, joka syytää
    surmaa herkeämättä. "Eteenpäin!... Eteenpäin!... Eteenpäin!"
    Ihmisruumiitten yhteentörmäys -- ne hypähtävät ilmaan, putoovat
    syvyyksiin, lysähtävät kokoon, pistimen kärki vielä toisten
    murskattujen lihassa, armoa anelevia, juoksuhautoihinsa
    pakenevia, hirmuista kamppailua rinta rintaa vasten,
    veitseniskuin, haavoittuneita, jotka kuristavat toinen toisensa.

    "Sulku vasemmalla, nopeasti, nopeasti!..."

    "Kamerad! Kamerad!..."

    "Murhaajat! Pelkurit! Rosvot! Lou vain! Termonde!... Hietapussit!
    Ampumareiät!... Ampumareiät!... Eläköön Ranska!..."

    Loistava aurinko, Jumalan aurinko, rauhan, työn, kristikunnan
    suurten päiväin aurinko nousi taivaalle. Aivan kuin olisi
    se pitänyt juhlavalaistusta voittomme kunniaksi. Kaikkialla
    äänetöntä, tuo hirvittävä "jälkeenpäin" tuleva äänettömyys, jota
    ei enää koskaan täytä kentälle kaatuneittemme värisevä: "Läsnä!"
    [Tarkoittaa nimenhuutoa taistelun jälkeen. Suom. muistutus.] --
    niin monien, monien! Tuossa äänettömyydessä huhuilin tuskaisesti,
    kurkkuni puristuessa kokoon: "Delanoë! Delanoë! Delanoë!..."

    Löysin hänet makaavana kasvot maata vasten. Hänen ylpeisiin
    sotilaallisiin kasvoparkoihinsa oli kuolema iskenyt vimmaisesti.
    Niiden keskelle sattunut kranaatti oli hänet ruhjonut,
    lopettanut, mutta sattumatta skapulaarin kannatinnauhaan, ja hän
    lepäsi "Jeesuksen pyhä sydän" sydämellään.

    "Cor Jesu, spes in te morientium, miserere nobis."

"Oli minulla toinenkin syy, miksi en tätä julkaissut", sanoi Le
Gallic, kun serkkunsa oli antanut hänelle takaisin paperiliuskat. "En
tahtonut, että äitinsä saisi tietää, kuinka muodottomaksi ruhjoontui
hänen poikansa, jota hän niin suuresti rakasti. Hän se minulle antoi
tuon pienen työn, josta minua nuhtelitte, serkku hyvä. Mutta se on jo
valmis. Rouva Delanoë haluaa lähettää tämän _Mementon_ kaikille hänen
osastonsa miehille. Nyt kun tiedät, kuinka hän on kuollut, Catherine,
pyydän sinua sanomaan, ovatko valitsemani lauseet sinusta soveliaat..."

Hän ojensi rouva Ortèguelle toisen, irrallisen lehden. Tämä luki sen,
tällä kertaa itsekseen. Hän aikoi antaa sen takaisin haavoitetulle,
mutta Ortègue ehätti väliin:

"Saaneeko uskotonkin sen nähdä?"

"Tietysti", sanoi upseeri, "ja tohtori Marsal myös."

Ne ovat nytkin edessäni nuo tekstit, jotka vielä samana iltana
jäljensin itseäni varten. Toistan ne tähän nyt sellaisinaan. Minäkin
haluan, kuten Le Gallic, julkaista silminnäkijän todistuksen. Esitän
todistuskappaleen niistä kahdesta eri tavasta, joilla kuolemisen
probleemi voidaan ratkaista. Nämä tekstit, jotka tuo bretagnelainen
upseeri oli valinnut asetoverinsa _Muistokuvaa_ varten, kuvaavat
toista noista ratkaisemistavoista paremmin kuin kaikki lisäselitykset.
Taistelukertomuksen rinnalle asetettuina ne valaisevat sitä ja saavat
itse siitä valaistusta. Niissä on käsissämme -- minusta tuntuu --
Delanoën ja Le Gallicin kaltaisten koko sielullinen selvitys koottuna
suppeaksi, salat paljastavaksi kuvaksi. Sillä noita "evankeliumin
sadanpäälliköitä", niinkuin pappi heitä nimitti, on armeijassamme
lukemattomia. Le Gallic oli niin perin vilpitön, että hänen
persoonassaan eli ikäänkuin täydellisesti toteutuneena eräänlainen
ihmistyyppi, joiden koko tahto on heidän toiminnassaan, heidän koko
uskonsa heidän rukouksessaan, ja joita rukous johtaa toimimaan,
samoin kuin toiminta johtaa heitä rukoilemaan. Tällaisen sieluntilan
vertauskuvana on miekka -- taiston ase, kun sen käteesi tempaat, risti,
kun sen käyttämättömänä pystytät maahan! Ovatko tuollaiset yksilöt
pelkkiä atavismin tuotteita, niinkuin Ortègue otaksui? Miksi sitten
isänmaa juuri heistä saa ne työntekijät, jotka se kutsuu avukseen
äärimmäisen vaaran hetkellä? Miksi juuri heidän kykynsä vastaavat sen
yhteiskunnan kaikkein tähdellisimpiä elin-tarpeita, jonka jäseniä he
ovat? Miksi juuri heidän tuntemis- ja ajattelutapansa saa kansallisesta
elimistöstä sen, mitä se vakavinta tuottaa?

_Muistokuvansa_ luonnoksen alkuun oli Le Gallic piirtänyt ristin
tarunomaisine tunnuksineen: _In hoc signo_... ja sitten seuraavat
lauseet -- kunkin alkuperä ilmaistuna...

    Moriamur in simplicitate nostra.

    (Makkabealaisten kirja.)

    *

    Sillä minä olen itse toisen vallan alla oleva mies, ja minulla on
    sotamiehiä käskettävinäni, ja kun sanon tälle: 'Mene', niin hän
    menee, ja toiselle: 'Tule', niin hän tulee, ja palvelijalleni:
    'Tee tämä', niin hän tekee. (Matteus.)

    *

    Mutta Hän on haavoitettu meidän syntiemme tähden, runneltu
    meidän rikostemme tähden; rangaistus, mikä meille on hankkinut
    rauhan, oli Hänen päällään, Hänen haavoistaan me olemme terveyden
    saaneet. (Jesaja.)

    *

    Salli minun nähdä kauniiksi se, mikä muista tuntuu
    halpa-arvoiselta, oi sotajoukkojen Jumala! Jos todella olet läsnä
    tässä ehtoollisuhrissa, suo armossasi, etten olisi kelvoton, ja
    että minäkin olisin arvollinen antamaan henkeni aatteen puolesta.

    (_Appel des armes_ teoksesta, ystäväni, luutnantti Ernest
    Psicharin, Renanin tyttärenpojan, kirjasta -- kuollut vihollisen
    surmaamana rukousnauha käsivarressaan.)

    *

    Siunattu Hän, joka haudoille laski Toivon!

    (Tainen tyttären omakätisesti rukouskirjaan kirjoittamat sanat.)

    *

    Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsain määrin tulevat
    meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme runsain määrin
    myöskin lohdutus Kristuksen kautta. (Paavali.)

    *

    Jeesuksen Kristuksen kärsimys täydellistyy meissä. (Pascal.)

"Olen jostakin lukenut selonteon Pascal vainajan aivojen-avauksesta",
sanoi Ortègue antaen käteeni _Mementon_. "Minun pitää se etsiä
teille, Ernest. Tunnustan muutoin, etten käsittänyt, mitä yhteyttä
on näillä kuvaamillanne verilöylykohtauksilla -- välttämättömillä,
sen myönnän, uljailla, myönnän senkin, mutta julmilla, tunnustakaa se
vain suoraan -- sekä näillä yliaistillista ihanteellisuutta henkivillä
mietelauseilla."

"Ja kuitenkin on niille yksi asia yhteinen", sanoi Le Gallic.

"Mikä?"

"Uhri."

"Ja sitten", jatkoi Ortègue tähän vastaamatta, "jos rouva Delanoëlle
lienee tämmöisten lukemisesta hiukkasen lohdutusta, ei se minusta
ole haitaksikaan. Sitä vastoin on minusta suurestikin haitaksi, että
Te nuuskitte vanhoja kirjakuluja etsiäksenne niistä näitä tai muita
lauseita. Minä vaadin päällenne ehdotonta lepoa ja liikkumattomuutta.
Sillä kirjoittaminen tuottanee Teille hirmuisia tuskia, takaraivon
seutuvilla kun on vioittunut kokonainen hermohaaroittuma. Olette kai
saanut morfiiniruiskeen tänä aamuna ja minkäsuuruisen?"

"Hän kieltäytyi ottamasta sitä", sanoi rouva Ortègue.

"Mitä, kieltäysikö?" kysyi professori.

"Niin tein", vastasi Le Gallic. "Tuska on kiusallinen, mutta
siedettävä. Niin tuskalliseksi se ei käyne, etten sitä kestäisi
mieluummin kuin sen tukahuttaisin. Muistanette, serkku hyvä, mitä
sanoin Teille täällä viimeksi ohimennen pistäytyessäni, että ihmisen on
sovitettava omasta puolestaan ja, jos voi, toistenkin? Siksipä koetan
saada kärsimisvoimaa: juuri niiden tähden, joilla sitä ei ole."

Ortèguen synkät kasvot vetäytyivät äkkiä ryppyihin.

"Kenestä puhutte?" hän sanoi kiivaalla äänellä.

"En kenestäkään erityisesti."

"Kyllä, minusta, minusta juuri", intti Ortègue katkerana. "Koska Teille
on kerrottu... Mutta kuka täällä on Teille siitä puhunut?..." Hänet
valtasi oikea raivonpuuska. "Tekö, Marsal?" Ja ennenkuin ennätin tehdä
epäävää kädenliikettä: "Mutta ei sentään. Te olette uskollisiani, Te."
-- Sitten, vaimoonsa kääntyen: "Sinä, Catherine. Sinä! En tahdo, että
viivyt enää hetkeäkään tässä huoneessa. En tahdo, että enää tulet
ollenkaan tänne. Kuuletko, minä kiellän sen. Mene... no mutta, menehän
jo!"



XX


Rouva Ortègue totteli ääneti, ilman kädenliikettäkin. Me jäimme kaikki
kolme kuin tyrmistyneiksi tuosta arvottomasta mielenpurkauksesta, jota
syyllinen jo itsekin häpesi. Hän oli istuutunut, yhä vielä vavisten,
emmekä me katsoneet häneen. Pelkäsin, että myöskin Le Gallic voisi
kiihoittua johonkin hurjuuteen. Hän oli ensin käynyt ihan punaiseksi,
sitten hyvin kalpeaksi, niinkuin ihminen, jota heti-pidätetyn harmin
puistatus kuohahduttaa. Ortègue katkaisi ensimmäisenä kiusallisen
äänettömyyden, lausuen haavoittuneelle, kuin olisi vain tullut
huoneeseen yksinomaan tätä lääkärinalaansa kuuluvaa toimitusta varten:

"Annattehan minun tunnustella valtimoanne, Ernest?"

Hän oli riisunut hansikkaansa. Hänen keltataudin tummentamat sormensa
asettuivat nuoren miehen valkealle ranteelle.

"Ei ole hidastunut", hän jatkoi, "eikä epätasainen. Se on hyvä
merkki... Ei suinkaan Teitä alituisesti pyörrytä, kun makaatte
vuoteessanne? Hyvä sekin... Kuuletteko hyvin mitä sanon? Kuulette
siis... Ei hengenahdistusta? Ei kuvotusta?..."

Kaikki nämä kysymykset ilmaisivat hänen salaisesti pelkäävän, että
pidennetyssä selkäytimessä ilmennyt taudinoireyhtymä voisi äkkiä
osoittaa vakavaksi tilan, joka näennäisesti oli rauhoittava, mutta
täynnä epäilyttäviä mahdollisuuksia.

"Tila muuttumaton", hän päätteli kääntyen minun puoleeni ja pannen taas
hansikkaat käteensä, "ja siis suotuisa. Pysyn yhä ennusteessani: kaikki
parantumisen mahdollisuudet on. Lepoa vain. Yhä vielä lepoa. Alituista
lepoa."

Hän oli noussut, näytti epäröivän ja sanoi sitten, viiksiään
pureskellen, matalalla äänellä, jota ei enää kannattanut mielipidettään
muille pakottavan mestarin vakuuttava ja mahtipontinen sävy:

"Joskus on äänettömyys opiksi, Ernest. Ymmärsin Teidän vaikenemisenne.
Olen hyvin sairas, kuten tiedätte, enkä aina hallitse hermojani...
Tottahan se on, minä otan morfiinia, enkä halua kärsiä. Minun
ajatuskannaltani on siihen syytä yhtä hyvin kuin Teillä on omalta
ajatuskannaltanne syytä tahtoakin kärsiä. Meille monisteille on
kärsimys hyödytön kauhu. En pelkää sitä. En pelkää mitään. Mutta se on
minusta vailla järkeä, siinä kaikki. Tällä edellytyksellä vastatkaa
suoraan, onko vaimoni sanonut Teille, että minä käytän morfiinia?"

"Ei ikinä", vastasi Le Gallic. "Sen vakuutan kunniasanallani."

"Hänet tuntien olisinkin voinut olla siitä varma", tarttui Ortègue
uudelleen puheeseen. "Olen tehnyt hänelle vääryyttä", hän toisti
epätoivoisesti: "hänelle!... Olen toisinaan kurja mies, Ernest, hyvin
kurja mies. En tarvinnut tuota todistetta tietääkseni muutenkin, että
moraalimme on vain elintemme terveydentilan ilmaus. Minulla oli äsken
oikea sielullinen 'puuska'. Nyt se on ohi. Rakas ystävä, osoittakaa
minulle hyvyyttä. Sallikaa serkkunne olla yhtenä hoitajattaristanne.
Pyydän sitä."

"Serkku rakas", sanoi Le Gallic, "sallittehan minun olla teitä kohtaan
aivan suora?"

"Tietysti", sanoi Ortègue. Näin hänen huultensa värinästä, että hänet
taas valtasi äskeinen herkkä-ärtyisyys.

"No niin!" sanoi upseeri äänessään sama miettiväinen, empivä sävy.
"Pyydän, ettette sitä ehdottomasti vaadi. Älkää nähkö pyynnössäni
muuta, kuin mitä itse siihen sisällytän: hartaan toivomukseni, että
viimeiset päiväni saisivat olla kuin yksinäistä hartaushetkeä, ja että
turhat levottomuudenaiheet eivät niitä olisi häiritsemässä. Sillä minä
elän viimeisiä päiviäni, sen tunnen, ja Te itse...", hän keskeytti
Ortèguen epäämiset, "Te itsekin osoititte minulta kysellessänne, kuinka
epäröivä diagnoosinne yhä on. Joka tapauksessa", hän vastasi uuteen
epäykseen, "ei ole mahdotonta, että nämä päivät ovat viimeisiäni. Se on
minulle jo kyllin halutakseni käyttää joka hetken valmistautuakseni.
'_Fiat_' on vasta huulillani; sydämeni ei ole sitä vielä täysin
lausunut. Tarvitsen rauhaa. Tällä hetkellä esitätte minulle jalon kuvan
miehestä, joka annettuaan perään kärsimättömyydelle -- joka on ylen
hyvin selitettävissä -- rankaisee siitä itseään olemalla ylevämielinen.
Olen aina, pitkin elämäni vartta, nähnyt, että tuollainen
jälleenpyrkiminen korkeuksia kohti, hetkisen heikkouden tavattua, on
niin suuressa kuin pienessäkin ominainen jaloille sieluille. Mutta
miksi te kävitte kärsimättömäksi, ärryitte? Siksi että luulitte, että
serkkuni, jolle minä olen läheisempi kuin tavallinen sukulainen,
ainainen ystävä, että hän olisi voinut tutustaa minut koetuksiin, joita
te yhdessä parhaillaan kestätte. Tuo sydämen epäluuloisuus voi Teidät
vallata taas toistekin. Onhan se niin oikeutettu! Joka tapauksessa se
voi Teidät taas vallata uudelleen. Se riittää syyksi, miksi en halua
serkkuani hoitajakseni. Odottakaamme ainakin", -- Ortègue hermostui
nähtävästi yhä enemmän --, "odottakaamme huomiseen. Puhelemme tästä
uudelleen tyynemmin. Asiallahan ei ole kiirettä."

"Ernest, Te annatte minun julmasti tuntea, etten äsken ollut oma
itseni", sanoi Ortègue. "Kristitty ollaksenne puuttuu Teiltä hitunen
armeliaisuutta."

Näin sanottuaan hän lähti. Valmistauduin seuraamaan häntä, mutta
haavoitettu pidätti minut sanoen:

"Tehkää minulle muuan palvelus, tohtori Marsal. Tiedän, että apotti
Courmont lähtee pois tänään iltapäivällä. Jollei hän ole ennättänyt
poistua sairaalasta, toivoisin näkeväni hänet vielä kerran ennen
hänen lähtöään. Jos lähetätte hänet luokseni, niin olen Teille hyvin
kiitollinen."



XXI


Muuan hoitajatar, jonka tapasin portaissa, sanoi kohdanneensa
kenttäpapin pihalla. Joudutin kulkuani. Hän oli jo ennättänyt ulos
portista. Saavutin hänet vasta Saint-Guillaume ja Grenelle katujen
kulmauksessa. Apotti parka teki hämmästyneen liikkeen, kun näki minun
tulevan häntä kohti paljain päin ja sairaalatakissani.

"Onko luutnantin tila käynyt huonommaksi?" hän kysyi, osoittaen siten,
kuinka suuresti hän otti osaa "sadanpäällikkönsä" kohtaloon.

"Ei", sanoin minä, "mutta hän haluaa tavata Teitä." Vetosin
haavoittuneen hellittämättömään, miltei tuskalliseen pyyntöön,
kertomatta tietystikään ikävästä kohtauksesta, joka oli sattunut sitä
ennen ja, sen käsitin, myös aiheuttanut sen.

"Minä tulen", pappi ainoastaan virkkoi. Uteliaisuuteni sai nyt
vastaansa tuollaiset ilmeettömät kasvot, jotka olivat minulle niin
tutut -- samanlaisethan ovat meidän lääkärienkin sairasneuvotteluissa.
Käydessäni hänen rinnallaan kysyi hän odottamatta:

"Luuletteko, herra tohtori, että luutnantin voisi vaaratta siirtää
johonkin toiseen sairaalaan?"

"Ei, herra apotti. Professori ei sitä koskaan sallisi. Miksi niin?"

"Koska vakaumusten ollessa niin erilaiset ja kun herra Ortègue on
niin hermostunut, pelkään syntyvän ristiriitaa heidän välillään. Le
Gallic on suuri sotilaana. Siitä huolimatta tai juuri siksi hän on niin
herkkäsydäminen!"

Näillä sanoin, jotka olivat merkitykseltään varsin epämääräiset,
hän jätti minut. Näin niissä, samoin kuin tuossa siirtämisen
mielijohteessa, merkin siitä, että niin hyvin rippi-isä kuin
epäilemättä nuori sotilas itsekin levottomina suhtautuivat sairaalassa
oleskeluun. Oikeuttikohan mahdollisena kajastava mielipiteitten
ristiriita hänen ja serkkunsa miehen välillä upseerin pelon,
sekä varsinkin sen, että hän oli sen ilmaissut papille? Miksi
hän kutsutti tämän luokseen heti Ortèguen tarjouksen jälkeen?
Hänen harras hurskautensa teki hänet kai alttiiksi kaikenlaisille
omantunnonepäilyille. Näin äkkiä taas edessäni hänen perin totisen
ilmeensä kuullessaan tarjouksen. Kuulin tuon miltei rukoilevan
äänensävyn, jolla hän puhui viimeisinä päivinään tarvitsemastaan
rauhasta. Ei, uskova nuori mies ei pelännyt jumalankieltäjän ja
omain mielipiteittensä ristiriitaa. Hän pelkäsi omaa sydäntään.
Minäkin muistin tuon "erään vuorella pidetyn puheen", niinkuin
Ortègue sanoi. Olin lukenut itse hyvin usein Matteuksen evankeliumin
viidennen, kuudennen ja seitsemännen luvun, tuon klassillisen palan
"suunnattomasta kirjakauppamenestyksestä", käyttääkseni vielä kerran
sala-ivaisen Ortèguen sanoja. Johtui mieleeni muuan säe, jonka syvää
sielullista ymmärtämystä olin aina ihaillut kuin valojuovaa, jonka
annetaan langeta ajatuksen ja teon välisiin suhteisiin: "Mutta minä
sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on tehnyt
aviorikoksen hänen kanssaan sydämessään."

"Se on varsinainen syy. Hän rakastaa serkkuaan."

Tuskin olin lausunut mielessäni nuo sanat, kun ne jo muuttuivat
varmuudeksi, ja kulkiessani huoneesta huoneeseen -- oli iltapäivä --
todetakseni, että aamulliset määräykset oli pantu toimeen, harhaili
mielikuvitukseni varsin kaukana näistä sairaalan surkeuksista. Se
vei minut Tréguieriin, tuohon vanhaan hurskaaseen, katedraalinsa
ylevöittämään kaupunkiin ja Bretagnen maaseuduille, missä Ernest
Le Gallic ja Catherine Malfan-Trévis olivat viisitoistavuotisina
yhdessä kuljeksineet. Entiset otaksumani noiden kahden serkuksen
entisyydestä saivat taas muodon. Ne tarkistuivat. Aavistin etäistä,
viatonta idylliä, joka tytössä oli muuttunut himmeäksi muistoksi,
nuoressa miehessä kasvanut kiihkotunteeksi. Viisitoistavuotisina
ovat nuorukainen ja nuori tyttö todella samanikäiset. He rakastavat
toisiaan tai luulevat rakastavansa. Kahdenkymmenen korvilla on tuo
samanikäisyys enää vain päivämäärissä. Nuori tyttö, joka voi mennä
naimisiin, perustaa kodin, tulla äidiksi, on jo saapunut elämän
pysäyskohtaan, joka on paljoa pitemmällä kuin se, missä vielä viipyy
nuori mies, joka tuskin on opintonsa päättänyt ja jonka elämänura ei
vielä ole alkanutkaan. Tuo äsken hahmoiteltu idylli näyttää nuoresta
tytöstä vain lapsellisuudelta. Hän tuntee nyt vetäymystä mieheen, joka
voi olla hänelle tueksi, kypsän miehuuden voimakkuus hänet tenhoo.
Hän unohtaa naiivin lemmentarinan, joka oli pelkkää unelmaa, jossa
ei lausuttu sanaakaan rakkaudesta, ja jonka ainoina välikohtauksina
olivat liian nopeat sydämentykytykset, liian kauan pitkitetyt kävelyt,
saadut kukkakimput, puku, jota tuli pidettyä liian usein, koska se
niin hyvin soveltui. Noita alkeellisia tunneliikutuksia ajatellessaan
nuori nainen hymyilee tuntematta niissä enää omaa itseään. Nuori mies
puolestaan ei unohda niin nopeasti, ja jos hän on Le Gallicin tapainen
uskollinen ja uneksivainen, arka ja itseensäsulkeutunut bretagnelainen,
johon aika kaivertaa vaikutelmat syvemmälle sen sijaan että ne
haihduttaisi, hän rakastaa viidennentoista ikävuotensa pikku lemmittyä
yhä enemmän aristuvalla ja kasvavalla kiihkotunteella. Se on hänessä
vertavuotavana haavana, jonka hän kätkee, varsinkin sen aiheuttajalta.
Hän pahastuisi itseensä, jos soimaisi tai valittaisi, ja hän tuntee
tuskan hekkumaa pysyessään sitä uskollisempana, kuta vähemmän häntä
ymmärretään. Jos he eivät olisi sukulaisia, niin poissaolo hänet
parantaisi; mutta nyt hän näkee tytön alituisesti. Jos hän antautuisi
kuten toverinsa aistillisen nautinnon pyörteeseen, kuihtuisi hänen
sydämestään tuo romanttinen kukka niinkuin näistäkin; mutta hän on
Le Gallic ja uskovainen kristitty. Hänen puhdasmielisyytensä elättää
hänen hehkuvaa rakkauttaan. Siitä, jota hän rakastaa, on tullut toisen
vaimo. Hän ei voi antaa anteeksi itselleen, että hän yhä hellii häntä
mielessään, muuten kuin kieltämällä itseltään merkityksettömimmätkin
tuttavallisuudenosoitteet. Kuinka selvisikään täten Le Gallicin koko
käytös ja sen rinnalla Ortèguen koko esiintyminen! Ken rakastaa
vaimoaan niin tulisesti kuin hän omaansa, se aavistaa tunteet,
joita tämä herättää. Ortègue tiesi sisäisnäkemykseltä Le Gallicin
salaisuuden, josta rouva Ortègue oli tähän asti ollut tietämätön.
Ymmärsin vielä senkin, että tämä nainen oli aina pitänyt serkkuaan
vielä miltei lapsena ja varsin suuressa määrin yksinkertaisena
sieluna. Vaikka olikin puoliso ja tiedemiehen tytär, ei hän ollut
koskaan huomannut sitä, minkä minä aavistin jo upseerin ensimmäisestä
sairaalassa käynnistä saakka, ja jonka äsken olin todennut hänen
sairasvuoteensa äärellä: tuota sisäiselämän harvinaista laajuutta,
jonka hänen uskonnollinen uskonsa hänelle soi. Aikoiko hän päästä siitä
selville nähdessään näin suurta sankaruutta, alistuvaisuutta, rakkautta
ja varmuutta? Ortègue sitä nähtävästi pelkäsi. Se selitti hänen
mustasukkaisuudenpuuskansa sekä myös haavoitetun lausuman toivomuksen,
että hänet säästettäisiin tältä äärimmäiseltä koetukselta. Mikä
kiusaus, mikä voimakas kiusaus, kun viimeinkin tunnet olevasi tunnettu,
ymmärretty, kenties rakastettu!



XXII


Tämäkin oli niitä sielullisia rakennelmia, joita elämässäni olen niin
usein laatinut. Epäilemättä on tämä kurja rujouteni, ontuva jalkani,
työntämällä minut muista syrjään, tehnyt minusta pikemmin katselijan
kuin näyttelijän elämän suuressa tragikomediassa. Olen paljon
katsellut. Olen paljon mielessäni kuvitellut. Olen usein ja suuresti
pettynyt. Tällä kertaa en. Kauhuni siitä, että näkisin tämän rikoksen
toteutuvan -- sillä nimellä nimitin yhä tuota kaksoisitsemurhaa --
jännitti koko tarkkaamiskykyni; ja että tällöin näin oikeassa valossaan
sen älyllisen harrastuksen, minkä serkkunsa moraalinen kanta oli äkkiä
herättänyt rouva Ortèguessa, siitä sain melkein heti todisteen.

Kuinkahan oli apotti Courmont menetellyt haihduttaakseen Le Gallicin
omantunnonepäilyt? Pitikö hän niitä pelkkänä mielikuvituksena? Vai
arveliko hän, että rouva Ortèguen läsnäolo haavoitetun vuoteen äärellä
mahdollisesti voisi johtaa hänen kääntymiseensä ja, kukapa tietää,
professorinkin? Ainakin tehtiin äänetön sopimus, ja nuori vaimo alkoi
taas suorittaa serkulleen joitakuita hoitajattaren toimiin kuuluvia
palveluksia. Hän auttoi häntä sidottaessa. Hän piti huolta hänen
aterioistaan. Vaikka Le Gallic nähtävästi ei ryhtynyt serkkunsa
kanssa pitkiin puheisiin, tahtoen ne kieltää itseltään, niin ne
harvat sanat, jotka silloin tällöin pääsivät hänen huuliltaan kuvaten
hänen elämäntulkintaansa, arvostelut, joita hän kohdisti asioihin ja
ihmisiin, kirjat, joita tämä näki hänen lukevan, samoin kuin kaikki
hänen rikkaan sielunsa ilmaukset, ne askarruttivat rouva Ortèguea. Se
jo riitti panemaan hänet kaksi vuorokautta hoideltuaan kysymään minulta:

"Marsal, oletteko eläissänne tuntenut monta uskovaista?"

"En muita kuin äitini. Tarkoitan: todella tuntenut. Mutta vilpittömästi
uskovalle ihmiselle on ominaista, että hän kätkee sisimpänsä toisilta.
Sekin on evankeliumin sääntö ja osa tuosta 'eräästä puheesta': _Vaan
sinä, kun rukoilet, mene kamariisi ja sulje ovesi ja rukoile salassa_."

"Mutta niistä, jotka olette tietänyt vilpittömiksi uskoviksi, vaikkette
olekaan heitä hyvin tuntenut, oletteko heistä huomannut, että heidän
uskonsa antoi heille voimaa?"

"En ymmärrä Teitä täysin. Usko sinänsä on voima."

"Annoin kysymykselleni huonon muodon. Tahtoisin tietää tämän:
mitä arvelette, johtuuko se voima, jota serkkuni nyt osoittaa
kärsimyksissään, jotka ovat sangen suuret, sekä äskettäin kuoleman
uhatessa, jota hän niin kylmäverisesti uhmasi, johtuuko tuo voima,
toistan sen, hänen mielipiteistään vai luonteestaan?"

"Molemmista", vastasin, "sillä ne punoutuvat toisiinsa."

"Minua sentään kummastuttaa", hän intti, "että ihmiset voivat saada
voimaa täydellisestä erehdyksestä."

       *       *       *       *       *

Nyt oli hänessä vasta kummastusta. Mutta muutamaa päivää myöhemmin
kuulin hänen, itsekin suuresti kummastuneena, olevan miehensä kanssa
keskustelussa, joka ylen selvästi paljasti, mikä kehitys oli tapahtunut
hänen mielessään.

"Tiedättekö, mitä Le Gallic äsken sanoi minulle?" alkoi Ortègue.
"'Lyön vetoa tuhannesta' -- hän, upseeri, mies, joka oli mukana --
'että Marnen taistelu oli ihme...' -- 'Miksi niin?' -- 'Siksi että se
ei näytä koskaan olevan strateegisesti selitettävissä.' -- 'No hyvä!'
vastasin, 'sanokaa vain, ettei se ole selitettävissä, ja ettemme
tunne sen vallan riittäviä ja välttämättömiä ehtoja, mutta niitä on
ollut.' -- 'Niin onkin', hän sanoi, 'nimittäin yliluonnollisia.' --
Tunnustakaa, Marsal, olevan kummallista, että joku voi ajatella näin
vielä vuonna 1914. Pelkkää vuosisataista kaavoihin jäykistymistä!'..."

"Onhan maailmassa sentään meille tuntemattomiakin asioita", sanoi rouva
Ortègue.

"Muunlaisia ei olekaan", vastasi mies.

"Mutta silloinhan..."

Hän epäröi. Mies vaati vastausta:

"Mutta silloinhan... mitä sitten?"

"Silloinhan Le Gallicin otaksuma voisi yhtä hyvin olla tosi kuin mikä
muu hyvänsä."

"Mieti vähän", tarttui mies uudelleen puheeseen. "Sinähän et tiedä
tällä hetkellä, mitä on viereisessä huoneessa? Johtuuko siitä, että
sinulla on oikeus ajatella tuossa huoneessa olevan tarunomaisia
eläimiä, esimerkiksi kentaurin tai yksisarvisen? Me emme tiedä, mitä
meille tuntemattomat asiat ovat. Mutta me tiedämme täysin varmasti,
mitä ne eivät voi olla."

"Joka tapauksessa", sanoi rouva Ortègue, "Hertzin aallot ja radiumi,
ennenkuin ne keksittiin..."

"Mihin sinä oikeastaan pyrit?" keskeytti Ortègue.

"Siihen, että maailmankaikkeudessa voi olla työssä voimia, joiden
olemassaoloakaan emme edes aavista. Puhuessaan yliluonnollisista Le
Gallic ei muuta väitäkään."

"Anteeksi, hän ei arvele noita voimia vain mahdollisiksi, hän esittää
ne todellisina."

"Mutta", virkkoi rouva Ortègue, "jollei hänen uskomuksissaan olisi
osittainkaan todellisuutta, minkälaatuista hyvänsä, kuinka hän sitten
niistä voisi ammentaa voimaa? Se, mikä vaikuttaa siihen, mikä on
todellista, on välttämättä itsekin todellista."

"Häneen vaikuttavat hänen mielipiteensä, ja väärät käsitykset määräävät
tahtoamme yhtä suuresti ja joskus voimakkaamminkin kuin oikeat."

Nyt en voinut hillitä itseäni sekaantumasta asiaan. Rouva Ortèguen
vastaväitteet olivat liiaksikin samanlaisia kuin ne, joita näinä viime
viikkoina tavantakaa oli ollut omassa mielessäni. Keskustelu herätti
nyt mielenkiintoani omaltakin kannaltani.

"Onko tuo vallan täsmällistä, rakas opettajani? Tosin vääräkin
mielipide voi saada meidät toimimaan, mutta varsin pian toimintamme
törmää todellisuutta vastaan, joka rangaistukseksi syyttää meitä
valheesta."

"Ja eikö Teistä todellisuus syytä Le Gallicin mystillisiä haavekuvia
valheesta? Jollei muu, niin tämä hirveä sota..."

"Ei minusta, rakas opettaja. Hän osaa sen tulkita itselleen ja
sovittautuu sen mukaan."

"Enkö ollutkin vallan oikeassa!" Ortègue huudahti. "_Primo purgare_.
Taudinmyrkky ilmenee jo Teissäkin. Vetoan teidän molempain älyyn, en
herkkätuntoisuuteenne tai mielikuvitukseenne. Ei toiveitamme eikä
unelmiamme voi ottaa lukuun totuutta etsiessä. On kysymys sellaisen
maailmankäsityksen muodostamisesta, joka on sopusoinnussa tieteellisen
kokemuksen ilmaisemusten kanssa, ilmaisemusten, joita meidän on
uskallettava pitää koskemattomina. Ja kaikista maailmankäsityksistä
vain yksi ainoa ei ole noiden ilmaisemusten vastainen: iäinen, ääretön
voima, joka aina pysyy ainesosiltaan ja laeiltaan samana, voima, joka
luo, hävittää, uudistaa ehtymättömänä, vailla alkua, vailla loppua
ja siis myös vailla päämäärää. Kaikki, mikä on olemassa: yksilöt,
lajit, kiertotähdet, kohoovat esiin tuosta epämääräisestä syvyydestä
ja taas siihen vaipuvat. Emme tiedä tämän voiman valtapiirille mitään
rajaa. Sen lait ovat pysyviä, mutta me emme tunne niitä kaikkia. Siitä
johtuvat epäselvyydet, joita sanomme mysteerioiksi, ja jotka eivät
ole muuta kuin taittumattomien valonsäteitten risteilyä. Niihin me
majoitamme toiveemme ja unelmamme. Kas siinä tuo 'yliluonnollinen'!
Mutta sehän on totta, että puhuipa Le Gallicille taittumattomien
valonsäteitten risteilystä.'... Vaan ehkäpä hän kumminkin tietänee,
että valonsäteitä on olemassa, ja että niiden kohdatessa toisensa valo
himmenee. Onhan hänen täytynyt tutkia hiukan fysiikkaakin päästäkseen
Saint-Cyriin, -- mikäli se hänelle on edullista!..."



XXIII


Hän oli sanonut tuon viime pikku lauseensa niin purevasti, että
keskustelu päättyi lyhyeen. Mustasukkaisuus raateli taas hänen
sydäntään. Hänen vaimonsa oli varmasti siitä yhtä selvillä kuin
minäkin. Huomasin, että tämän kohtauksen jälkeisinä päivinä
alkoivat hänen käyntinsä haavoitetun huoneessa harveta. Hän
lähetti sairaanhoitajattaren joka toinen kerta tilalleen. Sen
sijaan hän kävi yhä useammin tapaamassa miestään. Lakkaamatta hän
palasi uudelleen työhuoneeseen professorin levätessä. Olikohan
Ortègue vain siellä? Hän ei päästänyt miestään silmistänsä, tuli
levottomaksi hänen vähimmästäkin kärsimättömyydestään ja pyrki kaikin
mokomin riistämään häneltä aseet noudattamalla hänen pienimpiäkin
mielijohteitaan. Huomasin myös, että tämä lisääntynyt huomaavaisuus
näytti enentävän Ortèguen herkkä-ärtyisyyttä, sen sijaan että olisi
sitä lieventänyt. Hänestä tuli kiittämätön potilas, joka syyttää
hoitajiaan sairaudestaan. "Ketä Oidipus enin inhoo?" kysyi minulta
kerran muuan keuhkotautipotilaani, jota moitin hänen kovuudestaan
erästä sukulaistaan kohtaan, joka tuhlaamalla tuhlasi hänelle alttiita
palveluksiaan. "Antigonea, koska tämä joka hetki hänelle todistaa,
että hän on sokea!" Tahtomattani muistin tämän kyynillisen selityksen
nähdessäni Ortèguen käyvän yhä kohtuuttomammaksi vaimolleen, ja minä
tunsin, että tuossa oudossa mielijohteessa valitettavasti piili
surullinen inhimillinen totuus.

Mutta oliko Ortèguessa muutakin kuin pelkkää kohtuuttomuutta? Oli kyllä
sen silmissä, joka pani huomionsa vain tekoihin. Ken pohjia myöten
tuntee perheolot, niinkuin minä heidän olonsa tunsin, sille eivät teot
merkitse mitään. Tunteet ovat kaikki kaikessa. Jos rouva Ortègue olisi
vältellyt sairaalaa voimatta kestää miehensä rappeutumista, olisi
sairaan mieleen jäänyt vähemmän kaunaa. Hän olisi voinut sanoa: "Hän
kärsii liiaksi nähdessään minut tällaisena. Hän rakastaa minua vielä."
Mutta hänen silmissään, niinkuin minunkin, tuli noista lisääntyneistä
pienistä aineellisista huolenpidoista ilmi alituinen tahallinen
ponnistus. Varsinkin tuo hänen järjestelmällinen pakonsa, serkkunsa
karttaminen, osoitti hänen taistelevan vastaan. Mitä vastaan? Kenties
ei uuden rakkauden, mutta kyllä uuden harrastuksen tunkeutumista
sydämeensä. Hänelle alkoi elävöityä toinenkin miehinen persoonallisuus.
Kieli on perin karkeaa hepreaa silloin, kun on tulkittava
tunnevivahteita, ja sen sanontatavat haihattelevat tuollaisiksi vain
likipitoisiksi, niin etten tapaa täsmällisiä sanoja tulkitakseni
moraalista tilannetta, jonka hirveät vaihekohdat taisin niin selvästi
erottaa, tuota ihmissielun draamaa, sielun, joka oli toiseen sieluun
nähden tullut jonkinlaiseen kyllästyksen tilaan, huomaten kauhein
omantunnontuskin muinaisten helläin tunteitten loppumisen. Kyllästys
on liian teknillinen, liian karkea sana. Mutta se ilmaisee niin
perin täsmällisesti sen mahdottomuuden, johon rouva Ortègue oli
joutunut, kun miehensä ei enää kyennyt saamaan häntä kokemaan uutta
tunneliikutusta! Sitä vastoin olivat kokonaan uusia ne tunteet, joita
lapsuudentoverissa äkkiä ilmitullut elämänrunous hänessä herätti.
Hän oli tuntenut tämän kilttinä lapsena, kelpo nuorena miehenä,
varsin ansiokkaana saint-cyriläisenä, uutterana upseerina. Uudelleen
tavatessa hän kohtasi "ristiretkeilijän", ja vieläpä hetkenä, jolloin
hänen rakkautensa miestään kohtaan, oltuaan aina enemmän kuviteltu
kuin todellinen, oli olemassa enää vain hänen tahdossaan. Kun hän
tuossa traagillisessa kohtauksessamme ilmaisi kauhunsa, inhonsa naisia
kohtaan, jotka rakastavat jo kerran rakastettuaan, jotka itse kieltävät
menneisyytensä, oli häneltä päässyt tämä tunnustus: "Jälkeenjäämisessä
on hirveintä se, että me eläessämme vastoin tahtoamme muutumme."
Hän jo silloin puolustihe tunneherkkyytensä ehtymistä vastaan.
Hänen mielettömän kuolemaan tarjoutumisensa vaikuttimena ei ollut
yksinomaan vastustamaton halu lohduttaa kauhistavassa ahdistuksessa
olevaa. Hän oli tahtonut antaa itselleenkin todisteen siitä, että hän
oli ehdottomasti sokeasti uskollinen rakkaudelleen. Kuinka hän enää
voisi luoda itselleen tuollaista harhakuvaa, nyt kun sen rinnalla oli
yhä kasvamassa toinen tunne, sitäkin voimakkaampi, kun siitä johtui
eloonheräämistä? Tuo hurskas nuori tyttö, joka hän oli ollut, ennenkuin
isän ajatusten hypnoottinen vaikutus teki hänestä uskottoman, virkosi
hämärästi hänen sydämessään. Hän tapasi siitä samalla uudelleen jälkiä
vähemmän todella koetusta kuin uneksitusta sydämen levottomuudesta sekä
entispäivinä syrjääntyöntyneen, äkkiä vironneen muiston viidennentoista
vuotensa hiljaisesta lemmentarinasta. Niissä puheissa, joita hoitajatar
ja haavoitettu vaihtoivat keskenään minun ja Ortèguen kuullen, aina
olosuhteitten mukaan, nuo sanat: 'Muistatko sinä?' lakkaamatta kulkivat
edes takaisin. Muinaiset leikkikumppanukset palasivat muistoissaan
kohtauksiin, jotka olivat merkityksettömiä kaikille muille paitsi
heille itselleen. Ortègue niistä puuttui, mutta eiköhän se vain liene
ollut hänen vaimolleen tuon entisten esiinloihtimisen viehätyksiä? Hän
sai siinä lepoa parast'aikaisesta painajaisestaan.

Ehkäpä siinä oli myös -- jäljennän tämän ajatuksen pelkkänä otaksumana
-- jonkinlaista vaikutusta tuosta henkisestä ympäristöstä, joka aina
uudelleen palaa mieleeni. Mistä merkeistä tunnemme jonkin voiman,
esimerkiksi sähkön, läsnäolon? Siitä, että se vaikuttaa meihin
suoranaisesti, tai että se muuttuu toiseksi voimaksi, joka vuorostaan
vaikuttaa meihin. Valo ja lämpö kuuluvat edelliseen ryhmään, sähkö
jälkimmäiseen. Me emme voi sitä havaita, ja tästä selviää, miksi
se on kauan pysynyt tuntemattomana. On siis mahdollista, että on
olemassa psyykillinen, hermokeskuksista riippumaton keskus, josta
jälkimmäisetkin ammentavat voimansa. Eiköhän Blainvillen sanontaan,
että aivot ovat ajatuksen _pohja_ eivätkä ajattelemisen _elin_,
sisältyne sama otaksuma, jonka itse olen omaksunut? Mutta minä joudun
pois aineestani. Tahdoin ainoastaan liittää yleislaatuisempaan lakiin
telepatia- tai oikeammin sanoen telestesia-ilmiön, jossa olen ollut
myötä. Myers määritteli sen näin: 'Kaikenlaatuisten vaikutelmien
siirtyminen aivoista toisiin, kokonaan riippumatta kaikista tunnetuista
tuntemuksia välittävistä teistä.' Goethe, joka oli tieteellinen
suurnero, sanoi hänkin: "Sielut voivat pelkän läsnäolonsa kautta
voimakkaasti vaikuttaa toisiin sieluihin." Tuo moraalinen valtaus,
jota Le Gallic alkoi saada aikaan rouva Ortèguessa, eikö se ollut
juuri tämänlaatuista toimintaa? Hän oli rakastanut häntä ja rakasti
häntä vieläkin kiihkeästi, sen sain sittemmin tietää, antamatta
tunteelleen oikeutusta. Epäilemättä hän liitti hänet yhtämittaisiin
puheluihinsa Jumalan kanssa, ja se pidensi hänen rukouksiaan ja
hartausmietiskelyjään rajattomiin. Kaikki tapahtui, aivan kuin olisi
tästä salaisesta rakkauden syttiöstä virtaava säteily ympäröinyt
tuon nuoren naisen, tehonnut häneen. Aivan kuin olisi magneettinen
virta yhdistänyt kaksi napaa! Mutta missä on virta, siellä on myös
johtokeskus. Kenties lopultakin -- siirryn näkökannalle, jolle Le
Gallic itsekin olisi asettunut -- olin mukana vain ihmeessä, joita
uskomattoman silmä ei näe, mutta jotka uskolle ovat jokapäiväisiä?
Niin, kenties haavoitetun soturin palava rukous pääsi käsiksi siihen
lumouksen kiroon, joka jo viikkokausia painoi tuota onnetonta naista.
Kukapa tietää?

Nämä otaksumat kiihoittivat ajatuksiani näihin aikoihin. Vieläkin ne
kiinnittävät mieltäni. Mutta mitä merkitsivät kuolemantuskaiselle
puolisolle hänen vaimonsa kehityksen syyt ja tuon vaikutuksen
perusteet, tälle vallanhimoiselle ja kiihkotunteiselle Ortèguelle,
jonka sairaus teki herkkä-ärtyiseksi ja jonka mustasukkaisuus
kohta oli tekevä sydämettömäksi? Tuon hänen niin kauan omistamansa
naissydämen levottomuus ja tämän aihe ei voinut jäädä huomaamatta
hänen tarkkanäköisyydeltään, joka oli sitäkin terävämpi, kun hänen ja
Le Gallicin väliseen tunnekilpaan liittyi toinenkin. Ortègue oli näet
yhtä kiihkeä epäuskossaan kuin rakkaudessaan. Että hänen kilpailijansa
oli näin harras uskovainen, enensi hänen kiusaantumistaan. Kun
sitä nyt ja näin etäältä katsoen muistelen, värisyttää minua
ajatellessani marttyyriutta, jollaiseksi muodostuivat Ortèguen
vaitiollen vietetyt viime päivät. Sain sittemmin tietää, ettei edes
hänen vaimonsa onnistunut moneen tuntiin saada häneltä sanaakaan.
Niinkuin sortuneesta linnasta korkea vahtitorni yksin jää pystyyn
todistamaan hävitetyn rakennuksen muinaista mahtavuutta, niin jäi myös
siitä voitonriemuisesta Ortèguesta, jonka olin tuntenut, jota olin
ihaillut, ylpeys yksin jäljelle. Rouva Ortèguen puheitten lomasta
pääsin ymmärtämään, ettei tuo raju kohtaus, jonka uhriksi hän joutui
minun läsnäollessani Le Gallicin vuoteen äärellä, enää uusiintunut.
Ei hän liioin koko tänä aikana, jota kesti lähes kaksi viikkoa,
milloinkaan puhunut vaimolleen heidän itsemurhasopimuksestaan, vaikka
hänen yhä edistyvä laihtumisensa ja keltataudin yhä huomattavampi
kiihtyminen kertoivat sairauden heltymättömästä kulusta. Hän nousi
makuulta enää vain muutamaksi tunniksi, mutta kieltäytyi yhä luopumasta
sairaalastaan, huolimatta ammattitoveriensa moitteista, kun nämä
tulivat häntä katsomaan ja rohkenivat antaa hänelle neuvoja. Ilmeisesti
hän kärsi yhä enemmän ja otti morfiiniruiskeita yhä tiheämmin.
Moista tilaa ei voinut jatkua, ei fyysillisesti, ei moraalisesti,
sen ymmärsin. Yhtyneinä kaikki huomioni ilmaisivat, että ratkaiseva
käänne oli lähellä. Sairaan voimat olivat lopussa, mutta miehen
mustasukkaisuus ei. Sen hän oli vielä osoittava.



XXIV


Eräänä aamuna, kun tapani mukaan olin menossa hänen makuusuojaansa
jättääkseni hänelle yöhoitajattarien tiedonannot, sain kuulla
hänen nousseen ja olevan työhuoneessaan. Tapasin hänet siellä
kirjoituspöytänsä ääressä parhaillaan tarkistamassa kirjepinkkaa,
toisia rikkirepien, toisia järjestäen, toisia heittäen roihuavaan
valkeaan. Tein heti itselleni selväksi, että nämä olivat viimeisiä
valmisteluja. Tunsin tuon pitkänomaisen jykeän mahonkilippaan, joka
tavallisesti mahtaili hänen työpöydällään, États-Unis torin varrella.
Tiesin, että hän säilytti siinä kirjevaihtoaan. Hän tuskin heitti
silmäystäkään papereihin, jotka hänelle ojensin. Tavallisesti hän ne
hyvin tarkoin tutki.

"Se on totta", hän kysyi minulta, "kuinka pitkälle ovat muistiinpanonne
edistyneet?"

Hän oli todellakin pyytänyt minua pitämään päiväkirjaa sairaalassamme
sattuneista mielenkiintoisimmista tapauksista. Hän jatkoi puhettaan:

"Olen lujasti sitä mieltä, kuten Teille jo olen sanonut, ettei
työni täällä ole ollut sitä, miksi sen olisin tahtonut -- nimittäin
aineellisiin tuloksiinsa nähden. Minä olen joka tapauksessa", hän
oikaisi sanansa: "me olemme joka tapauksessa tehneet kunnon työtä. Sen
on tultava tieteen hyväksi. Kuinka monta vaarinottoanne nuo kaikkiaan
sisältävät?"

"Noin viisikymmentä."

"Ja Teillä on vielä niitä puhtaaksikirjoitettavana?"

"Yksi- tai kaksitoista."

"Oivallista!" hän sanoi. "Olette ollut minulle suureksi avuksi näinä
vaikeina hetkinä, rakas Marsal. Tahdotteko nyt olla oikein kiltti
poloiselle opettajallenne? Kirjoittakaa nuo yksitoista, kaksitoista
viimeistä vaarinottoanne lopullisesti puhtaaksi huomenaamuun..."

"Entä virkatoimeni..."

"Quénaut ja Renard riittävät niihin kaikkiin. Annan heille määräykseni."

Quénaut oli muuan kirurgi, jonka hän oli ottanut apulaisekseen
pyörtymiskohtauksensa jälkeen -- varsin taitava mies suorittamaan
leikkauksia -- ja joka muutoin lakkaamatta kiusasi minua puhumaan
Ortèguelle hänen syöpänsä leikkaamisesta. Mestarimme edessä hän
kutistui samanlaiseksi pikkupojaksi kuin minäkin. Renard oli sama
kykenemätön opiskelija, joka oli ja yhä vieläkin on alilääkärinämme.

"Siis tästä huomisaamuun on päiväkirja kokonaisuudessaan valmiiksi
laadittuna", vastasin.

"Kiitos. Soisin, että nämä muistiinpanot jätetään lääketieteellisen
akatemian ensi istuntoon, mutta minun täytyy ne tarkistaa. Eihän tiedä,
kuka tässä elää, kuka kuolee, ja tilani ollessa tällainen..."

Noita sanoja lausuessaan oli hänen huulillaan hymy, joka sai minut
lopullisesti vakuutetuksi, niin katkera ja kärsimätön se oli. Hänen
luotaan lähtiessäni minua kylmäsi, polveni vapisivat. Olin saanut
selvyyden siitä, että hän oli _tehnyt päätöksensä_. Vielä selvemmäksi
se kävi minulle kohdatessani rouva Ortèguen. Hän oli kalpea, kasvojen
ilme kuin jäykistynyt, luomet räpyttivät miltei suonenvedontapaisesti
ja silmät tuntuivat enää näkevän vain kauhunkuvan, joka oli asettunut
hänen ja kaikkien esineitten välille. Jos kerran näin oli laita ja
määrähetki käsissä, niin en saanut enää epäröidä; ja että määrähetki
oli tullut, siitä sain kolmannen ja epäämättömän todisteen erään vallan
yksinkertaisen tapahtuman kautta. Että se sattui samaan aikaan, jolloin
Ortègue oli pyytänyt minua laatimaan valmiiksi muistiinpanoni, se
lopultakin haihdutti epäilykseni. Puoli kymmenen tienoissa professori
kutsutti minut uudelleen luokseen. Hänen seurassaan oli juhlallisen
näköinen henkilö, jonka olin jo ennenkin tavannut hänen luonaan, ja
joka itse asiassa oli hänen asianajajansa.

"Unohdin sanoa Teille, rakas Marsal", hän ryhtyi puheeseen, "että herra
Métivierin piti tulla tänään, kun on allekirjoitettava tuo sopimus,
jolla määritellään Teidän asemanne täällä sitten kun minua ei enää ole."

"Taasko noita päähänpistoja!" penäsi vastaan paksu lakimies, varmasti
satulaansa sijoittunut kuusikymmenvuotias, jonka lihavahko ylensyömärin
ulkomuoto oli tavattomana vastakohtana tuolle kuoleman kanssa
kamppailevalle miehelle, jota hän pyysi lohduttaa. "Näytätte paljon
paremmalta", hän intti. "Muutoin olemme apulaiseni ja minä tehneet
toimistossamme sen huomion, että testamentin laatiminen virkistää
ihmisiä, ettekä Te sitä vielä tarvitse..."

"Olkaa hyvä ja tutustuttakaa tohtori Marsal välikirjan sisältöön",
sanoi Ortègue ottamatta varteen kuluneita lohdutuksen sanoja,
joiden tahdoton sala-iva oli kerrassaan julma. Herra Métivier antoi
käteeni leimamerkillä varustetun paperin, johon heitin muodon vuoksi
silmäyksen. "Hän on haettanut luokseen asianajajansa tarkistaakseen
jälkisäädöksensä", ajattelin, "tämä toinenhan sen jo ilmaisi. Mitä
siis enää odotan?" Ja tuskin olin viimeisen pykälän alle pannut
nimimerkkini, kun nopeasti lausuin hyvästit. Menin suoraan rouva
Ortèguen huoneeseen. Hän ei ollut siellä. Etsin häntä läpi koko
sairaalan löytämättä häntä mistään. Heitin sikseen ja puhuttelin
kirjuria, jonka toimena oli pitää ovella luetteloa kävijöistä.
Häneltä sain tietää rouva Ortèguen lähteneen ulos. Vaistomaisesti ja
äkisti harkiten sanoin itselleni: "Jos itsemurha on päätetty asia,
on hän varmaan mennyt kotiinsa États-Unis torin varrelle pannakseen
järjestykseen yksityispaperinsa niinkuin Ortèguekin äsken omansa.
Kuinka sen saisin tietää? Puhelimitse? Silloin hän jättäisi minulle
vastaamatta, jos hän siellä on! Mennäkö sinne? Yllättää hänet?
Koettakaamme..."

Tuskin sain riisuttua sairaalapuseroni, pukeuduttua seurustelutakkiini
ja tilattua vuokra-auton, kun jo ajaa jyryytin Saint-Germainin
boulevardia, rantalaitureita, Avenue Marceauta ja Bizet katua pitkin
kohti tuota palatsia, missä niin usein olin käynyt tervehtimässä
muotiin tullutta kirurgia hänen onnellisempina päivinään. Miten
sekasortoisia olivatkaan ajatukseni matkan kestäessä ja mikä liikutus
minut valtasi portinvahdin vastattua kysymykseeni:

"Rouva on ollut täällä jo tunnin verran. Ilmoitan tulonne, herra."

"Ei maksa vaivaa", sanoin saadakseni miehen tieltäni. "Hän odottaa
minua."

Syöksyin portaisiin varmana siitä, että jos hän parhaillaan järjesti
yksityisasioitaan, tapaisin hänet toisen kerroksen pikku-salista. Ensi
kerroksen suojat olivat varatut potilaille ynnä vastaanottoihin. Koko
ympäristöni toi siinä astimia kavutessani mieleeni kuvan Ortèguesta
ennen hänen sairastumistaan. Hän oli kiihkeässä huutokaupassa, eräässä
kuulussa myymätilaisuudessa kilvoitellut omakseen Italian renessanssin
aikuisen kuvapatsaan, jota säilytettiin eteishallissa. Pitkin
seinäviertä levitetyt espanjalaiset gobeliinit olivat prameilleet
eräässä suuressa muinaisesineitten näyttelyssä varustettuina
hänen kerääjänimellään. Hänen henkiin pelastamansa amerikkalaisen
miljoonamiehen kiitollisuudenosoitteena oli suunnaton fajanssimaljakko
uudenajan taiteen näytteenä: sitä kannattamassa oli yhtä suunnattoman
suuri veistoksin koristettu puujalusta, joka sijaitsi porrasaskelmalla.
Asumuksen hiljaisuus ikäänkuin kylpi vanhanaikuisista ikkunoista
tulvivassa lämpöisessä, pehmeässä valossa -- mutta ainaiseksi oli
sen jättänyt hän, jonka ylpeydenesineistä talo vielä kertoili. Tämä
autio, äänetön porraskäytävä lisäsi apeuttani. Fyysillisesti minusta
tuntui aivan kuin olisin käynyt haudalla, ja että Ortègue jo oli
kuollut!... Mutta oli muuan, joka vielä eli ja jonka tuli elää: tuo
onneton nainen, joka oli hänkin kavunnut näitä astimia voitonriemuisten
päiväin varjokuvien keskitse. Olin pikku-salin oven edessä. Kolkutin
sanomattoman liikutuksen vallassa. Muuan ääni vastasi: "Sisään!" Hänen
äänensä!

Niinkuin miehensä äsken -- mikä ilmeisesti todisti, etten ollut
erehtynyt -- istui hänkin kirjoituspöytänsä ääressä, ympärillään
kirjeitä, joita oli ryhtynyt järjestämään. Sitten hän oli keskeyttänyt
työnsä kirjoittaakseen. Luullen puhuvansa portinvahdille hän sanoi
vain: "Tekö, Joseph?...", ja kynä kulki edelleen. Hän käännähti, näki
minut ja nousi huudahtaen:

"Te, Marsal! Mitä on tapahtunut? Mieheni kutsuu minua? Onko hänen
tilansa huonontunut?"

Ensi kerran pitkästä aikaa näin hänet toisessa puvussa kuin
sairaanhoitajattaren. Hän oli yhä entispäiväin kaunis rouva Ortègue,
mutta kuinka muuttunut! Nämä tuskanviikot olivat tehneet hänen
jalomuotoiset kasvonsa piirteiltään ohuemmiksi, kokoonpuristetummiksi,
kuopallisemmiksi, ikäänkuin julman metallipakotuksen muovailemina.

"Ei, hyvä rouva", vastasin, "eikä hän edes tiedä Teidän
poislähdöstänne. Jätin hänet herra Métieverin, asianajajansa, seuraan."

"Olette siis käsittänyt kaiken?" hän sanoi.

Käsiään selän takana pidellen hän nojausi niiden varassa pöytään, pää
alaspainuneena, hervottomana riippuen. Kun yllätyksen sävähdys kerta
oli ohi, ei läsnäoloni häntä enää hämmästyttänyt. Kuinka ja miksi olin
tullut États-Unis torille, minkä ennakko-aavistuksen vetämänä, sitä
hän ei kysynyt. Olin läsnä. Olin osa siitä unenhorroksesta, josta hän
ponnistelihe irtautuakseen; ja tuijottavin silmin, suu puoliavoimena,
hän virkkoi:

"Niin, huomiseksi se on määrätty. Olen luvannut, ja minulta puuttuu
rohkeus..."

Hän oli sanonut nuo sanat matalalla äänellä, kuin itselleen. Sitten hän
katsahti minuun:

"Marsal, en voi puhua miehelleni. En voi uhmata hänen ylenkatsettaan.
Kas tässä..." Hän kääntyi ja osoitti vapisevalla kädellä tullessani
keskeytynyttä sivua: "Kirjoitin tuohon sen, mitä minulla ei ole voimaa
sanoa hänelle. Ottakaa tämä paperi, Marsal, ottakaa se..."

Hän vaipui tuolille, ja kuin murtuen hän antoi hitaasti käsivartensa
soljua pöydälle ja päänsä käsivarsilleen ja alkoi itkeä sanomatta enää
sanaakaan. Otin paperin ja luin:

    "Olen vilpittömästi luullut, että rakkaus oli koko elämäni, koko
    olemukseni. Sanoin hänelle niin, eikä se olekaan totta.

    "Olen luullut, että jos hän kuolisi, olisi minun luonnollista,
    välttämätöntä kuolla hänen kerallaan Minusta tuntui, että jos
    hänet minulta otettaisiin, minäkään en enää olisi olemassa.
    Kuin olisi sielu irroitettu ruumiistani. En voinut kuvitella
    mielessäni hänen kadottamisensa tuskaa. Se olisi ollut liian
    hirveä. En voinut. Kuvittelin mielessäni, kuinka autio, kuinka
    tyhjä hänen elämästään eroitettu elämäni olisi -- kuin silmät,
    joilta valo on riistetty, kuin sydän, josta veri on kuiviin
    juoksutettu. Niin suuresti olin hänen läpitunkemansa, niin
    suuresti hän minua hallitsi! Hänen äänensä, katseensa, henkensä
    olivat tunkeutuneet minuun, tehneet minusta uuden olennon.
    Tuo niin lämmin, värisevä katse, niin hohteentäysi -- tuo
    hieman ankara ääni, joka minusta oli kuin älyn ja rakkauden
    oma ääni -- tuo väsymätön henki, jonka rohkeus tempasi minut,
    luottamukseni hurmiossa, mukaansa -- ah, minussahan ei ollut
    kerrassaan olemassakaan mitään muuta! Olin kuin jäljennös
    sinusta, heijastus sinusta! En koskaan toisten naisten tavoin
    ajatellut omia kasvojani, jäseniäni, joita niin suuresti
    rakastit. Kun suljin silmäni, loisti katseesi yhä silmäluomieni
    allakin minut omistaen. Michel, Michel, haihtuuko rakkautemme?
    Nyt pelkään sinua! Kärsin sanomatonta häpeää ja tuskanahdistusta.
    Päivästä päivään, hetkestä hetkeen minusta tuntuu, että sinä
    soljut käsistäni, että väistyt minusta kauemmaksi, että sinusta
    eristäytynyt elämäni muodostuu uudelleen. Halajan sellaista, mikä
    ei ole sinua. Halajan ilmaa ja aurinkoa ja lakeuksia, joilla
    on niin hyvä kuljeksia! Halajan ottaa osaa taistelevan kansani
    innonhehkuun. Halajan haavoitettujen kiitosta, niiden, joille
    teen hyvää. Oi Michel! Halajan tuota kaikkea, ilman sinuakin.

    "Michel!... Mutta en koskaan uskaltaisi puhua hänelle. Kuinka hän
    minua ylenkatsoisikaan! Olisiko hän milloinkaan jättänyt minut
    yksin vaaraan, kärsimyksiin?

    "Ja minä, minä elän, minä jätän hänet yksin... Tuota kauheaa
    polkua, jolla minä vaivun, hän kulkee yhä eteenpäin hetki
    hetkeltä. Hänen täytyy mennä eteenpäin. Hän ei voi pysähtyä, tuo
    onneton! Ei kukaan muu maailmassa kuin minä voisi häntä auttaa
    kulkemalla hänen kerallaan, laskeutumalla hänen vierelleen
    hautaan.

    "Ah, Michel, en voi! Lupasin liikoja; vapauta minut! Jos tätä
    vaadit, niin ruumiimme saa yhdistää arkku, mutta henkemme
    erkanevat toisistaan jo ennen kuolemaa. Tämä koetus on liian
    kammoittava. Se musertaa minut. Se murskaa rakkauteni. Salli
    minun elää. Rikkirevittynäkin, jopa mäsäksi piestynäkin tahtoisin
    elää. Tiedän kyllä, että olen aina oleva kurja noiden ihanien
    vuosien jälkeen, joihin sinä minut tutustutit. Ah, jospa voisin
    toivoa sinun kerallasi astuvani toisen maailman kynnyksen yli,
    jos rakkautemme voisi jatkua jossakin taivaassa tai helvetissä!
    Mutta kuolema on kaiken loppu. Rukoilen sinua, Michel: kukkasen,
    jota rakastit, anna sen olla..."

Suonenvedontapaisesti vedetty viiva päätti tuon äkkiä keskeytetyn
lauseen, jonka tuore muste ei vielä ollut täysin kuivunut. En enää
toiste elämässäni ole tunteva liikutusta sellaista kuin nyt saatuani
katsahtaa, koskettaa ihmissieluun sen sisäisen haavan ollessa
vertavuotavin.



XXV


Minulla ei ollut aikaa jäädä liikutuksen valtaan. Pitelin kädessäni
tuota ainoanlaatuista, viikkokausia etsimääni välikappaletta, jolla
voisin vaikuttaa Ortègueen. Tätä kuolemantuskaista vetoamusta hän
oli noudattava, arvelematta. Niin toiseksi muuttunut kuin hänen
persoonallisuutensa olikin, niin sairauden, myrkyn ja epätoivon
kutistama, oli se sivellinvedoiltaan liian suurisuuntainen, jotta hän
olisi voinut pysyä kylmänä kuolemantuskaisen ihmissielun rukoilevalle
pyynnölle. Katsahdin rouva Ortègueen. Hän yhä itki, käsivarret,
pää, vartalo kuin murskaksi menneinä pöytää vasten, jolla hän oli
kirjoittanut tuon vaikeroivan tunnustuksensa. Hän ei enää nähnyt minua.
Hän ei tietänyt minun olevan läsnä, ei edes, missä itsekään oli.
Miksi koettaisinkaan häntä lohduttaa? Pelastettava hän oli. Lähdin
pikkusalista vaimentaen askeleitani. Sitten syöksyin, niin nopeasti
kuin kurjalta jalaltani pääsin, portaisiin, ulos talosta, autoon.
Huusin kuljettajalle osoitteeksi Saint-Guillaume kadun. Vavisten
pelkäsin, että rouva Ortègue tuntoihinsa tullen seuraa jäljissäni
riistääkseen minulta taas tämän paperin, oman pelastuksensa! -- Luin
uudelleen sen sydäntäsärkevät sanat, keskeyttäen lukuni lakkaamatta
vakoillakseni autosuojuksen nelinurkkaruudusta, rientäisivätkö toiset
ajoneuvot perässäni. Vaan ei. Niin pian kuin olin saapunut sairaalalle
ja kuljettajalle maksaessani totesin, että Saint-Guillaume katu pysyi
autiona. Rouva Ortègue ei ollut seurannut minua, ei ainakaan heti.
Minulla oli täysi toimintavapaus.

Törmäsin pihalla herra Métivieriin. Tuo muototarkka asianajaja,
joka vielä äsken Ortèguen työhuoneessa oli ottanut minut vastaan
etäällä-pysyttelevän kohteliaana, lähestyi nyt minua ensiksi.
Keskustelunsa kuuluisan asiatuttunsa kanssa oli hänet niin
hämmästyttänyt, että hän alkoi siitä puhua minulle senkin uhalla, että
laiminlöisi ammattiinsa kuuluvan vaiteliaisuuden:

"Hyvä että tapasin Teidät, tohtori Marsal. Tiedän, kuinka paljon herra
Ortègue pitää Teistä. Sain siitä juuri äsken todisteen." Ymmärsin
sittemmin tämän viittauksen opettaja parkani testamenttiin, hän kun
jalomielisessä ystävyydessään oli vaimonsa kuoleman varalta säätänyt
sairaalansa minun omakseni. "Ja Tehän myöskin", jatkoi Métivier,
"pidätte hänestä paljon, eikö niin?"

"Varmasti."

"No niin, pitäkää häntä silmällä. Minua ei hämmästyttäisi, vaikkapa
hän hautoisikin turmiokasta päätöstä. Olen pitänyt velvollisuutenani
edeltäkäsin ilmoittaa asiasta herra kenttäpapille. Sillä tietänette,
etten ole mikään vapaa-ajattelija. Uskon sokeasti, ja tapaisin
mielelläni tuolla ylhäällä uskolliset asiatuttuni, varsinkin ne, jotka
ovat toimistoni ylpeytenä, kuten herra Ortègue."

Niin tuskani raatelema kuin olinkin, kummastelin mielessäni, kuinka
samat ajatukset, erilaisten ihmissielujen läpi taittuessaan,
pukeutuvat aivan vastakkaisiin muotoihin. Arvoisan pariisilaisnotaarin
kannalta oli tuonpuoleinen maailma olemassa vain kaikkea hyvää
omaavia ihmisiä varten -- jotka häneltä sekaantuivat hyviin ihmisiin
-- suuren maallisen menestyksen jatkumista. Tämä paratiisi-unelma
hyväoloisesta jälkeis-elosta ei muistuttanut bretagnelaisen Le Gallicin
tuskan-uskontoa sen enempää, kuin arvon porvari itse muistutti nuorta
upseeria. Mutta tämän arkiaikaisen optimisminsa kautta Métivier
sittenkin tunnusti henkisen maailman olemassaolon. Ja Ortègue
samoin, vasten tahtoaankin, kapinoivan pessimisminsä kautta. Hänen
raivonsa, hänen intohimonkouristuksensa, hänen kieltämyskiihkonsa,
hänen epätoivonsa kuoleman lähetessä, joka hänen silmissään oli
olemattomuuteen raukeamus, hänen vihanpuuskansa -- tuo kaikki oli
vain Prokusteen vuoteella makaavan katkotuista jäsenistä tihkuvaa
verta. Hänen oppinsa silpoi hänen sielunsa. Kaikkea tätä mietin nyt
perästäpäin. Sinä hetkenä minulla oli vain yksi ajatus: "Herra Métivier
on puhunut apotti Courmontille. Kunpahan apotti ei olisi jo puhutellut
Ortèguea, ja kunpahan vain en tapaisi tätä ylen kiihtyneenä! Jos
mahdollista, ehättäkäämme ennen..." Ja minä kiiruhdin työhuonetta
kohti, mutta melkein oven kohdalla, eräässä käytävän käänteessä,
tapasin papin itsensä.

"Haetteko professoria?" hän kohta kysäisi minulta. "Hän on herra Le
Gallicin luona. Minä puolestani etsin rouva Ortèguea."

"Tulen juuri hänen luotaan. Onko professori hänestä levoton?"

"Levotonko hänestä!" vastasi apotti Courmont. "Hän tuli äsken herra Le
Gallicin huoneeseen, ja minkälaisessa mielentilassa! Hän ei enää yhtään
voinut itseään hillitä. Hän pani toimeen aika kohtauksen! Hän teki
meidät osaltamme vastuunalaisiksi rouva Ortèguen poissaolosta. Silloin
sanoin lähteväni tiedustamaan. Jätin hänet nojatuoliin vaipuneena. Ah,
hän on hyvin sairas! Jumalan käsi on joskus ylen kova oltuaan niin
armahtavainen, niin avoin. Ja mitäpä ruumiista! Mutta sielu!..."

"Vielä muuan kysymys, herra apotti, jos suvaitsette. Asianajaja on
kertonut Teille pelostaan professorin suhteen, tiedän sen. Hän pelkää
opettaja parkani hautovan itsemurha-ajatuksia. Ette suinkaan ole
ottanut tätä asiaa puheeksi herra Ortèguen kanssa?"

"En", sanoi pappi. "Mutta keskustelumme teki minuun niin järkyttävän
vaikutuksen, että kiipesin yläkertaan puhumaan siitä herra Le Gallicin
kanssa, tämä kun on varsin läheinen sukulainen."

"Kerroitte siis herra Le Gallicille Métivierin ajatuksen?" kysyin.

"Hän oli jo itsekin ajatellut samaa."

"He ehkä puhuvat siitä tällä hetkellä", huudahdin, "ja mitähän he
sanonevat? Sallikaa minun mennä heidän luokseen, herra apotti... mutta
yksin. Se on viisaampaa. Minä tyynnytän professorin hänen vaimonsa
poissaoloon nähden. Hän lähti sairaalasta toimittaakseen erään asian,
ja jos Ortèguen ja hänen serkkunsa välillä on syntynyt väittely,
kykenen minä arvovaltaisemmin välittämään. Pelkästään Teidän pukunne
uhkaisi saattaa herra Ortèguen vihan vimmaan."

"Jätän Teidät, tohtori Marsal", vastasi herra Courmont. "Kun kerran
herra Le Gallic on läsnä, olen minä varsin tarpeeton, uskonnolliselta
kannalta katsoen. Minä saarnaan evankeliumia. Hän tekee parempaa: hänen
elämänsä, hänen kärsimyksensä ovat evankeliumia. Jollei herra Ortègue
pääse näkemään uskonnollista totuutta tämän suuren sielun läpitse, ei
hän voi sitä ollenkaan nähdä; hän on silloin niitä ihmisiä, joita me
jumaluusoppineet nimitämme 'vakuuttamattoman tietämättömiksi'. Vertaus
talenteista sen meille opettaa: Jumala ei vaadi muilta kuin niiltä,
joille Hän on antanutkin... Ja sitä paitsi tulevat köyhät, joita
professori on armeliaisuudesta auttanut, rukoilemaan hänen puolestaan.
Sanoin sen herra Métivierille. Arvatkaapa, mitä hän vastasi minulle:
'He ovatkin varmin palkkio.' Oh, hän ei ole mikään François de Sales.
Mutta joka tapauksessa ei tuo ollut hullumpi sana maallikon suusta.
Mutta minähän pidätän Teitä... Menkää toki... Menkää..."



XXVI


Tapasin Ortèguen upseerin vuoteen vierellä. Le Gallicin luomet olivat
ummessa, aivan kuin hän olisi nukkunut, sillä välin kuin toisen
levottomat silmäterät säihkyivät vihaa. Molemmat olivat vaiti. Le
Gallic ei päästänyt ilmi vastustushalua, jonka hänessä herätti
serkkunsa miehen ilmeinen ja epäoikeutettu mustasukkaisuus, ja
varmaankin hän soimasi itseään, että edes saattoi sitä tuntea. Ortègue
oli vaitiolostaan tukahtua. Mutta hän ei voinut nuorelle miehelle, jota
hän piti vaimonsa sydämeen nousseena kilpailijanaan, paljastaa sisäistä
martyyriuttaan. Ylpeys vaati häntä kätkemään kauhistavan käännekohdan,
jota hän parhaillaan eli ja joka oli saanut hänet äkkiä asettamaan
tuon kohtalokkaan määrähetken seuraavaksi päiväksi. Kiusautuneena
nähdessään hänen, jota rakasti hulluuteen asti, henkisesti luisuvan
käsistään, ja kiihkeän epäluulonsa menehdyttämänä, jota oli sitäkin
mahdottomampi tyynnyttää, se kun ei johtunut tosiasioista, vaan
tunteista, hän oli tahtonut yrittää epätoivoista vedonlyöntiä: joko
hänen vaimonsa rakasti häntä yhä ja kaksoisitsemurhan sopimus pysyi
lujana tahi vaimo, jollei häntä enää rakastanut, oli peräytyvä, ja niin
hän, Ortègue, saisi asian selville. Vaimo ei ollut peräytynyt, mutta
Ortègue ei ollut sittenkään selvillä. Uuden epäilyn oli nostattanut
tuo suostumus, tuo rouva Ortèguen aivan epäröimättä lausuma myöntymys,
jonka hän myös oli paneva täytäntöön, mutta johon hänet sai --
mikä? Aikoiko hän kuolla Ortèguen kera rakkauden vaiko ainoastaan
kunniantunnon vaatimuksesta? Tämä tuskallinen kysymys kohosi Ortèguen
ratkaistavaksi. Hän ei voinut sitä kestää. Vaimon selittämätön
poissaolo, se kun teki arvoituksen kaksinverroin vaikeaksi, sai hänen
raivonsa, ehkäpä omantunnonnuhteensakin perin yltymään. Miten julma
olikaan tuo lupauksen täyttämisen vaatimus, jonka hän asetti olennolle,
jonka alttiiksiantautuvaisuutta hän oli niin suuressa määrin saanut
kokea! Entinen Ortègue, niin jalo ja ylevämielinen, soimasi nykyistä
harhaanmennyttä Ortèguea tästä vääryydestä. Ja lisäksi, miten suuri
olikaan ristiriita tämän miltei eläimellisen intohimonpurkauksen ja sen
itsehillinnän välillä, josta Le Gallic tänä samana hetkenä antoi tuolle
raivohullulle vakavan, nöyryyttävän esimerkin! Tämä luonteen ylemmyys
oli loukkaus eikä myöskään Ortèguen siedettävissä hänen elättäessään
povessansa nykyisiä tunteitaan upseeria kohtaan. Että hänen vaimonsa
rakasti Le Gallicia, sitä hän pelkäsi kauhulla, kammostuen. Hän epäili
sitä tosin vielä. Mutta hän ei epäillyt, että Le Gallic rakasti hänen
vaimoaan. Itse asiassa, olen siitä jo huomauttanut, hän oli sen aina
tietänyt. Myötätunto, leikkisä suvaitsevaisuus, jota hän niin kauan
oli osoittanut vaimonsa serkulle, oli sitä omanlaatuistaan suopeutta,
jota elämässä jo pitemmälle ennättänyt mies tuntee nuorempaansa
kohtaan, jonka suhteen hänet on asetettu etusijalle -- asia, joka
vastustamattomasti mitä herkimmin hivelee itserakkauttamme. Oli
tapahtunut peräytymys vastakkaiseen suuntaan siitä lähtien, kun Ortègue
ei enää ehdottomasti uskonut tuohon etusijaansa. Le Gallicin hillitty
tunne serkkuaan kohtaan oli mairitellut voitonriemuista puolisoa.
Kuoleva mies siitä ärtyi, loukkaantui. Olen siitä jo huomauttanut: hän
vihasi häntä.

Nämä mietteet ovat nyt hajonneet laajalti ajatusmaailmaani.
Sinä hetkenä käsitin ne kaikki yhdessä väläyksessä, henkisesti
samanaikaisen, potilaitteni kuvaaman tainnuttamisen ensi huumauksen
kaltaisen ilmiön pohjalla: näet kaikkien elämäsi yksityiskohtain
astuvan eteesi, yksi ainoa silmäyksesi käsittää vuosikaudet, ja
kuitenkin on eetterin tai kloroformin sisäänhengitystä kestänyt vain
haihtuvan hetkisen.

"Luutnantti hyvä", sanoin Le Gallicille kynnykseltä, "suonettehan
anteeksi. Minulla olisi professorille erikseen puhuttavaa."

Totesin itselleni, että ääneni hieman vapisi. Epäilemättä olivat
kasvoni muuttuneet. Nämä liikutuksen merkit eivät jääneet huomaamatta
Ortèguelta, joka keskeytti minut kiivaasti:

"On kysymys vaimostani? Mikä on? Mitä on tapahtunut?"

Hänenkin äänensä tukahtui. Luin selvästi hänen silmistään kauhunkuvan,
joka nousi hänen eteensä: hänen kiihkon hullauttama uhrinsa oli
ehättänyt ennen määrähetkeä ja surmannut ensimmäisenä itsensä.

"Rauhoittukaa, rakas opettaja", vastasin, "ei ole tapahtunut mitään.
Tulen juuri rouva Ortèguen luota."

"Hän on siis palannut? Hänen pitäisi tietää, että etsin häntä. Miksi
hän ei ole mukananne?"

"Eihän hän ole palannutkaan takaisin!"

"Te sanoitte juuri tulleenne hänen luotaan. Minne hänet jätitte?"

"Kotiinsa, États-Unis torin varrelle."

"Hän on États-Unis torin varrella? Hän oli pyytänyt Teitä tulemaan
sinne?"

"Ei hän ollut pyytänyt minua tulemaan, rakas opettaja. Menin sinne
itsestäni."

"Miten tiesitte hänen olevan siellä?"

"Otaksuin niin olevan."

"Minkä merkin pohjalla? Miksi häntä etsitte?"

"Koska tohtori Marsal oli levoton hänestä, serkku hyvä. Hän ei rohkene
sanoa sitä Teille, mutta minä arvaan sen."

Le Gallic se nyt ehätti väliin. Ensi kerran hänen sairaalaan tulonsa
jälkeen värisi hänen tavallisesti niin alistuneessa, kaikesta
irroittuneessa äänessään mahtipontinen sävy.

"Niin", lisäsi hän, "ja minä myös olen ollut levoton hänestä hänen
aamullisen käyntinsä jälkeen."

"Hän on siis puhunut Teille?" sanoi Ortègue, eteenpäin kumartuen. Hän
katsoi minuun, katsoi Le Galliciin ja virkkoi molemmille: "Mitä tämä
salaliitto ympärilläni oikeastaan merkitsee?" Sitten rajusti yksistään
Le Gallicille: "Mitä hän on sanonut Teille?"

"Ei mitään. Mutta näin hänet niin levottomana, niin tuskaisena,
niinkuin ihmisen, joka pyristelee irti musertavan tuskanankeuden
syleilystä. Pelkään tietäväni hänen tuskansa syyn."

"Mutta sanokaa... sanokaa toki!" vaati Ortègue vielä rajummin.

"Asia on varsin vakava", vastasi Le Gallic nähtävällä ponnistuksella,
"ja kuitenkin... Rakas serkku, jos Catherinen äiti olisi täällä tai
tämän puutteessa tätimme, joka lähinnä hänen äitiään on hänen likeisin
sukulaisensa, vannottaisin heitä tekemään Teille erään kysymyksen. Kun
he eivät ole läsnä, ja minä yksin edustan sukuamme, ette varmaankaan
loukkautune, jos itse teen tuon kysymyksen. On todella kyseessä, sikäli
kuin pelkoni on oikea -- enkä yksinomaan minä sitä pelkää -- hirvein
suru, minkä Catherine voisi Teidän syystänne joutua kokemaan. Serkku
hyvä, luvatkaa kunniasanallanne, ettette mieti itsenne surmaamista..."

Kuullessani moisen pyynnön, joka sellaisena hetkenä tehtiin
sellaiselle miehelle, vapisin, ja sitäkin enemmän, kun katsahdin
Ortègueen, joka kuunteli sitä yhteenpuristetuin hampain, leimuavin
silmin ja molemmin käsin puristaen tuolin käsinojaa. Olen usein
ajatellut, että tuo onneton raukka, toisaalta mustasukkaisuutensa,
toisaalta morfiinin vaikutuksen alaisena, sai tuossa meidän edessämme
todellisen hourepuuskan ensi oireet. Olisikohan hän ilman sitä koskaan
vastannut tähän ilmeisesti mahdottomaan kysymykseen toisella vielä
mahdottomammalla, joka uhkasi saada aikaan kohtalokkaaksi käyvän
tunneliikutuksen hänen hoitoonsa uskotussa haavoittuneessa? Olisiko
hän varsinkaan lisännyt siihen tunnustusta, joka lopullisesti asetti
hänet niin suureen moraalisen alemmuuden asemaan tuohon nuoreen mieheen
nähden?

"Koska olemme pyytämässä toisiltamme kunniasanoja", hän alkoi, "niin
vastaan kysymykseenne, rakas Ernest, kunhan Te olette vastannut minun
kysymykseeni. Oh! Rouva Ortèguen suvun edustajanako Te luulette
olevanne oikeutettu pitämään silmällä perhe-elämääni? No hyvä! Antakaa
minulle kunniasananne, ettette ole rakastunut vaimooni."

"Serkku!" huudahti Le Gallic, jonka hämmästys ja harmi oli saanut
kohoutumaan vuoteesta. Hän toisti: "Serkku!"

"Hah-hah!" jatkoi Ortègue purskahtaen hurjaan nauruun ja äänessään
julma voitonriemu. "Ette anna tuota sanaa! Ette voi!... Siis rakastatte
häntä!"

"Serkku!..." sanoi Le Gallic kolmannen kerran -- ja millä äänellä!

"Te rakastatte häntä!" toisti toinen, kokonaan poissa suunniltaan.
"Enhän vain tästä päivästä alkaen sitä tiedä, nähkääs. Olen sen
aina tietänyt. Mutta siinä on eroa. Ennen vanhaan Te ette toivonut
mitään. Tunsitte itsenne pikkupojaksi senkaltaisen miehen rinnalla,
mikä minä olin... Mikä olin!" hän toisti. "Kaksi kuukautta sitten,
täällä käydessänne, aloitte sanoa itsellenne -- luin tuon häpeällisen
ajatuksen mielestänne: 'Jospa hän tulisi vapaaksi!' Ja sitten, kun
haavoituitte, toimititte itsenne lähetetyksi tänne minun luokseni
saadaksenne nähdä hänet jälleen. Olen sanonut Teille sen, minkä uskon
todeksi: että Te voitte elää -- sen sijaan että minä... Minuun nähden
ei Teidän tarvitse olla lääkäri tietääksenne, että minä kuolen, ja
silloin... Silloin, kuuletteko, tyhjiin menee aikeenne. Vaimoni ei
rakasta Teitä. Minua hän rakastaa ja poistuu mukanani -- iäksi.
Hän on siihen tarjoutunut. Otin vastaan. Te ette ole häntä minulta
riistävä. Minä saan hänet pitää... Ah, todellakin, Te kuvittelette
puolustavanne häntä minua vastaan? Kun hän palaa, niin pyytäkää häntä
käymään luonanne. Kertokaa hänelle, että minä surmaan itseni, että
olen sen Teille sanonut, että olen sanonut Teille hänen tahtovan
kuolla kanssani, että me olemme tuon sopimuksen yhteisesti tehneet.
Saakaa hänet muuttamaan mieltä. Koettakaa. Valtuutan Teidät siihen.
En tiedä missä lienevät äsken ajatukseni olleet, kun kummastelin,
miksi hän ei ollut täällä. Hän oli mennyt kotiimme États-Unis torin
varrelle tekemään samaa, minkä minä täällä tänä aamuna: panemaan asiat
järjestykseen kuin ainakin matkan varalta... Matkahan tämä onkin, mutta
matka, jolta ei palata... Mutta koska rakastatte häntä, ja koska minä
olen aina ollut Teille suopea, Ernest, olisitte vallan hyvin voinut
olla tulematta tänne pilaamaan meidän viime hetkiämme."

"En tullut omasta halustani, serkku rakas", vastasi Le Gallic, "minut
lähetettiin tänne pyytämättäni. Voin sanoa Teille, että olen sitä
pahoitellut aina tähän saakka."

Hän kääntyi minun puoleeni: "Tohtori Marsal, olkaa hyvä ja antakaa
minulle tuo krusifiksi."

Hän osoitti minulle norsunluista ristiinnaulitunkuvaa -- tekotavaltaan
uudenaikuista ja hyvin vaatimatonta -- jonka hän oli antanut ripustaa
seinälle vastapäätä vuodettaan, jotta se olisi aina ollut hänellä
silmäin edessä. Annoin sen hänelle. Hän tarttui pieneen mustapuiseen
ristiin liittäen kätensä yhteen. Ja hitaasti hän vei sen huulilleen,
suuteli jalkoja lävistävää naulaa sekä sanoi minulle:

"Kiitos, tohtori. Iloitsen, että olette läsnä sekä kuulemassa valaa,
jonka aion tehdä... Michel", hän puhutteli nyt Ortèguea -- veljellisin
nimityksin, jonka odottamaton sulous hämmästytti raivoisaa miestä ja
sai hänet nostamaan päänsä. "Michel, tämän Vapahtajan kuvan nimessä
vannon Teille, etten eläissäni ole sanonut Catherinelle sanaakaan, en
ainuttakaan, jota Te ette olisi voinut olla kuulemassa. Jos mieleeni
lienee koskaan liitänyt ajatus, että hän voisi olla vapaa ja tulla
vaimokseni, niin vannon, että se on tapahtunut vastoin tahtoani,
ja että olen sen ajatuksen karkoittanut pitäen sitä rikoksellisena
kiusauksena, Te kun vielä olette elossa. Tämä Kristuksen kuva
ensimmäisen ehtoollisellakäyntini ajoilta on todistajani, että olen
Häneltä pyytänyt vastustusvoimaa, ja että Hän on sitä minulle antanut.
Ennen vanhaan pyysin Häneltä voimaa voidakseni iloita Catherinen
onnesta, vaikka tuo onni tuli hänen osakseen Teidän kauttanne, ja
vaikka itse rakastinkin häntä kiihkeästi. Sillä totta on, että olen
rakastanut häntä kiihkeästi, yksinomaan häntä. Niin, minä rukoilin,
että Te voisitte tehdä hänet onnelliseksi tässä maailmassa, ja
kuolemani olisin valmis antamaan uhriksi, jotta hän saisi olla
onnellinen toisessa maailmassa, johon uskon. Niin häntä rakastin,
niin häntä rakastan. Ja Te, Michel, tarkastakaapa nyt, miten Te häntä
rakastatte, tekoa, johon aiotte hänet saattaa. Sanotte, että hän
tarjoutui surmaamaan itsensä kerallanne. Tuota tarjousta ette saa ottaa
vastaan. Älkäämme enää seuloko sanojamme. Te teette hänestä hirvittävän
itsekkyytenne uhrin. Te uskotte vain tähän elämään, ja Te riistätte
häneltä ne ilot, joita se voisi hänelle vielä suoda, syystä ettei
hän enää nauttisi niitä Teidän kerallanne!... Ja sitä paitsi, mikä
onkaan tämä elämä!... Vaikka olisi vain yksi mahdollisuus tuhannesta,
kymmenestätuhannesta, miljoonasta, että on olemassa toinenkin elämä,
niin voisitte omasta puolestanne uhitella tuota yhtä mahdollisuutta,
mutta yksinomaan omasta puolestanne. Voitte sanoa itsellenne: 'Minä
surmaan itseni, antaudun alttiiksi tälle uhkalle. Uskon, että kuolema
on tyhjiin raukeamista. Jos Jumala on olemassa ja rankaisee minua, on
se hänen asiansa.' Olkoon niin. Joka tapauksessa ette ole varma siitä,
että kuolema on tyhjiin raukeamista. Se on vain oman mielenne luoma
kuvitelma. Se ei ole mikään kokemus -- ja Tehän ette myönnä todeksi
muuta kuin kokemuksen. Minä sanon Teille, että Teitä odottaa hirveä
rangaistus. Käykää sitä kohti, mutta älkää saattako sen alaiseksi
ketään toista. Jos lienette päättänyt surmata itsenne, Michel, niin
älkää vetäkö myötänne tuohon salaperäiseen kohtaloon, painoksi oman
päänne päälle, sen olennon itsemurhaa, jota olette rakastavinanne.
Älkää saattako kadotukseen tätä ihanaa sielua."

Hän ojentausi taas vuoteelleen murtuneena tämän pitkän, kiihkeän puheen
ponnistuksesta ja lisäsi puoliääneen:

"Kaikki pyörii ympäri, kaikki. Ah! Kuinka se on tuskallista!"

Tämä sairaan ruumiillinen valitus, se kun seurasi heti tuon selvityksen
ja valan korkealentoista mystiikkaa, herätti minut kohdaltani
tietoiseksi hänen fyysillisestä tilastaan, ja kun hän lisäsi: "Ei
haita. Pyörrytys menee ohi", sanoin Ortèguelle:

"Rakas opettaja, lähtekäämme täältä ja antakaamme herra Le Gallicin
levätä."

Ortègue nousi, astui muutaman askelen ovea kohti ja kääntyi sitten
jälleen:

"Minä menen nyt, mutta en ennenkuin olen vakuuttanut kunniasanallani
hänen edessään sekä Teidän, Marsal, että olen jättänyt, jätän ja
tulen jättämään vaimoni vapaaksi joko seuraamaan myötäni tahi olemaan
seuraamatta, sinä päivänä, jolloin päätän tehdä lopun kaikesta. Te
olette kunnon mies, Ernest, mutta tiedän tunnossani olevani kunnon mies
minäkin."



XXVII


"Kiiruhtakaa etsimään käsiinne Renard", sanoi Ortègue minulle, kun
tuskin olimme tulleet huoneesta ja ovi oli sulkeutunut jälkeemme.
"Istukoon hän Le Gallicin vierellä. Toivoakseni ei tuo pyörrytys
merkitse mitään, mutta kun haavoittuma on päässä, sattuu joskus ilkeitä
yllätyksiä, piileviä tarttuma-aineita, jotka siirtyvät aivoainekseen.
Ja kun kerran pidennetty selkäydin joutuu alttiiksi!... Lyhyesti, on
varovaisinta pitää häntä silmällä. Joutukaa ja tavoittakaa minut taas
työhuoneessani."

Tuskin olin saanut käsiini opiskelijamme ja saattanut hänet
tarpeellisin ohjein haavoitetun luo, kun jo uudelleen kolkutin
työhuoneen ovea. Mustasukkaisuuden houre ei ollut vielä kokonaan ohi.
Ortègue oli alkava uudelleen kyselynsä. Minua odotellessaan hän oli
taas ryhtynyt järjestämään papereitaan. Olen usein huomannut, että
käännekohdissa toimimme täten automaattisesti, ja sitä koneellisemmin,
kuta rajummat ne ovat. Eiköhän luonto, joka pitää alempaa sielullista
olemustamme tasapainossa, puolustautune tällä tavoin korvatakseen
ylemmän sielullisen olemuksemme sekasortoisuuden? Täydellinen mullistus
päättyisi joko kuolemaan tai mielenhäiriöön. Hänen hansikoidut kätensä
jatkoivat yhä järjestelyä, kun hän kysyi minulta:

"Marsal, miksi menitte tuonne États-Unis torin varrelle?"

"Siksi että tiesin kaikki, rakas opettaja..."

Tunnustin silloin kaiken: että olin oven takaa kuunnellut hänen ja
hänen vaimonsa keskustelua; että rouva Ortègue oli vaatinut minua
pysymään vaiti; mitä kaikkea olin siitä lähtien tuntenut mielessäni;
kuinka olin toivonut, että hän itse kohdaltaan olisi luopunut tuosta
hirveästä suunnitelmasta; heränneestä huomiostani, kun hän oli
kiirehtänyt minua muutamassa tunnissa laatimaan valmiiksi sairaalan
muistiinpanot; asianajajan käynnistä ja yhä kasvavasta epäluulostani
rouva Ortèguen poissaolon johdosta... Minä lopetin:

"Sanoin itselleni: jos asia on varma, on hän kotonaan. Mitäs muuta,
läksin sinne. En sopinut asiasta kenenkään kanssa. En kysynyt neuvoa
keneltäkään. Teitä ei suinkaan ympäröi mikään salaliitto. Sellaista ei
ole ikinä ollutkaan."

"Eikö mitään salaliittoa?" hän huudahti. "Entä tuo vaitiolo, jota
hän Teiltä vaati? Mainitsittehan siitä itse," Sitten, äärettömän
katkerasti: "Kuinka yksin ihminen onkaan!"

Hän pysäytti vastaväitteenä ja kysyi uudelleen urkkivasti:

"No niin, kun saavuitte kotiimme États-Unis torin varrelle, oliko hän
siellä?"

"Oli, yläkerran pikku-salissa. Hän kirjoitteli."

"Hän jätti haltuunne minulle tulevan kirjeen? Antakaa, antakaa toki..."

"Rakas opettajani, hän ei kirjoittanut mitään kirjettä. Hän ei jättänyt
haltuuni mitään Teille tulevaa."

"Mutta Te puhuitte hänen kanssaan. Kyselitte häneltä. Hän vastasi
Teille. Te lähditte pois hänen luotaan -- palasitte tänne ja etsitte
minua. Sanokaa suoraan, jättikö hän Teille jonkun sanoman minulle
tuotavaksi? Minkä? Tahdon sen tietää."

"Hän ei jättänyt minulle mitään tehtäväksi. Tuskin hän puheli minulle
paria kolmea sanaa enempää. Hän oli peräti masennuksissaan. Hän oli,
niinkuin suuren ahdistuksen hetkinä sattuu, piirtänyt paperille
muutaman lauseen. Hän näytti ne minulle, kun ei kyennyt puhumaan. Luin
tuon paperin. Pujahdin tieheni ottaen sen mukaani. Tuon sen Teille.
Mutta, sanon sen vielä kerran, hän ei lähettänyt sitä Teille. Hän olisi
pyytänyt sen takaisin, jos hänellä olisi ollut siihen voimaa. Sitä
hänellä ei ollut. Siinä on huuto, hänen huutonsa, ja sen täytyy päästä
Teidän korviinne."

Olin ottanut taskustani tuon paperiliuskan. Ortègue tempasi sen
käsistäni ja alkoi lukea sitä huudahtaen hurjasti:

"Viimeinkin saan sen tietää!" Minulle oli kerran eläissäni sattunut
inhoittava uteliaisuuden puuska: halusin nähdä teloitusta. Läksin
paikalle. En nähnyt itse toimitusta. En nähnyt kirveen laskeutumista,
en pään putoamista. Juuri tuona hetkenä sulkeutuivat silmäni. Sama
kauhu valtasi minut Ortèguen edessä hänen lukiessaan vaimonsa
kirjoittamia epätoivoisia sivuja, ja minä käänsin pois katseeni. Minun
oli täytynyt antaa hänelle tuo isku. En voinut katsella häntä, kun se
hänet kohtasi. Olin väärässä. Ei hivenenkään olisi ollut annettava
mennä hukkaan viime opetuksesta, jonka monien entisten lisäksi sain
tältä harvinaiselta mieheltä: opetuksen jalosta sydämestä, joka
arvosteli itseään, tuomitsi itseään ja täten, jalosti peräytymällä,
myönsi olevaksi kokonaisen tosiasiain käsitepiirin, tosiasian, jotka
hänen älynsä oli kieltänyt. Niin -- todella liikuttavan selvityksen
saivat nuo kuuluisat sanat: "Sydämellä on järkisyynsä, joita järki ei
tunne." Tämä ehdoton deterministi tunnusti, itseään määrätyistä teoista
soimatessaan, -- joskaan hän ei sitä tehnyt itselleen selväksi --
velvoituksen ja vapauden. Tämä ilmiöitten mies, jolle ajatus ja tunne
olivat pelkkiä tapahtumia, julisti, itse sitä ymmärtämättään, sitä
kunnioitusta, jota yksilö on velkapää osoittamaan toiselle yksilölle.
Tämä henkisen maailmankaikkeuden kieltäjä liikkui kuitenkin tällä
hetkellä yksinomaan sen piirissä, huolimatta tuskantäyden ruumiinsa
taakasta, huolimatta pitkällisen myrkytyksensä orjuudesta.

Odotin hänen puoleltaan kohtaavani kapinaa, vihaa, rajuutta, kaikkea
tuota surkeutta, jonka hän oli päästänyt näkyville Le Gallicin
vuoteen vierellä. Mutta hämmästyksen valtaamana kuulin hänen puhuvan
minulle tavattoman tyynesti ja äänellä, johon hänen vaimonsa
muisteleminen sai enää vain hellyyttä -- epäitsekästä, olin sanoa,
ruumiista irroittunutta, hellyyttä. Sillä haudan tuolta puolen tuli
tuo ääni, joka nytkin sitä muistaissani niin liikuttaa minua! Juuri
aikoessani tuoda tiedoksi nämä hänen viime sanansa, hänen varsinaisen
jälkisäädöksensä, jonka hän halusi minun keräävän muistiini, täytyy
minun keskeyttää. Kynä näet vapisee kädessäni.

"Marsal", hän alkoi stoalaisen älyniekan äänellä, jolla hän oli
aikaisemmin tässä samassa työhuoneessaan minulle esittänyt syöpänsä
diagnoosin. "Eikö minulla koko elämäni ajan ole ollut kyllin syytä
uskon tosiasioihin? Tosiasia -- miten varman pohjan se antaakaan
jalkain alle! Viikkokausia olen nyt rehkinyt epävarmuudessa,
mielikuvitelmissa. En ole tietänyt. Nyt tiedän. Olen vapautunut. Koska
olette kuullut keskusteluni vaimo parkani kanssa, ymmärrätte kaiken:
epäilin hänen rakkauttaan, hän tahtoi antaa minulle siitä todisteen, ja
minä, minä halusin nähdä hänen antavan sen. Hän sen antoikin, vaan ei
sitä, minkä minun silmäni näkivät. Se oli tuon ylevän sydämen puolelta
säälinpurkaus -- ihailtavan säälin. Se ei ollut rakkautta. Ja sitten
epäilin taas ja tuon epäilyni vuoksi tein rikoksen, niin, rikoksen. En
sillä että otin vastaan hänen kaksoisitsemurhan tarjouksensa. Siitä
en soimaa itseäni. Rakkaudentarjous oli minulla oikeus ottaa vastaan.
Meille lyhytikäisille, voisi miltei sanoa harhakuvamaisille olennoille
edustaa kärsimys pahaa; hyvää taas on onni ja varsinkin rakkaus,
rakkaus, jonka avulla jokainen meistä voi astua oman olemuksensa rajain
ulkopuolelle, yhtyä toiseen olentoon ja hänen kauttaan siihen, mikä
on kaikki-käsittävää. Nähkääs, Marsal, äly, se kehittyy sukupolvesta
sukupolveen eikä vieläkään ole kuin tuskin hahmoiteltu. Rakkaus taas
on hetkellistä, mutta täyttä, uhkuvan runsasta omistamista -- kaiken
sen omistamista, mikä on omaa itseämme ylempää. Silloin me elämme
iäisyyshetkemme. Olennosta, joka meille tämän kaiken antaa, emme
voi luopua. Hän on silmäimme terä, luittemme ydin, tyhjentymätön
ja yltäkylläinen onnemme. Ja että hän haluaa, jos hän kerran meitä
rakastaa, kuolla kun mekin kuolemme, niin onhan se niin luonnollista,
niin oikeutettua. Ei. En soimaa itseäni, että sanoin vaimolleni:
'kiitos!' ja että otin vastaan hänen tarjouksensa. Rikokseni on
se, että ennakolta aavistaessani, ettei hän minua enää rakkaudesta
rakastanut, vaadin tuon lupauksen täyttämistä. Miksi? Pannakseni hänet
koetukselle. Ja se, nähkääs, oli inhottavaa, kurjaa. Hänen surmansa
vastaanottaminen, jopa sen avustaminen, jotta saisimme toisiamme
rakastaen yhdessä kuolla, sehän oli onnemme korkein hurmio. Mutta mies,
joka uskaltaa, mitä minä uskalsin panna panokseksi, Marsal: sen, että
hän olisi surmannut itsensä säälistä minua kohtaan, valheen vallassa,
johon minun epäluuloni oli hänet pakottanut, -- se mies on murhaaja."

"Olkaa siis loogillinen, rakas opettajani", pujahutin lomaan. "Ette
siis enää suvaitse tuota ajatusta, että hän kuolisi kanssanne?..."

"Ettekö sitten ole minua ymmärtänyt?" hän keskeytti.

"Olen kyllä, rakas opettaja, ja juuri siksi, että olen Teidät
ymmärtänyt, sanon Teille: tehkää vielä enemmän kuin että vain
vapautatte hänet tuosta mielettömästä lupauksesta. Auttakaa häntä --
Tehän sen voitte -- tulemaan moraalisesti terveeksi tulemalla itsekin
samoin terveeksi."

"Te ajattelette tuota mustasukkaisuuden kohtausta, jonka panin toimeen
Le Gallicin nähden -- minä, hänen lääkärinsä, haavoitetun potilaani
nähden! Uskokaa pois: kadun sitä katkerasti. Olin silloin mieletön..."

"Ei ole kysymys Le Gallicista. On kysymys Teistä itsestänne.
Tunnustakaa, että Teidän kaltaisenne sairas, ruumiillisesti sairas
ihminen, mutta moraalisesti terve, olisi jo aikoja sitten hakenut
parannusta tautiinsa."

"Siihen ei ole parannusta. Te tiedätte sen hyvin."

"Onhan muuan tilapäinen parannuskeino. Itse olisitte sitä neuvonut ja
määrännyt sen heti kohta potilaallenne, josta olisitte tehnyt saman
diagnoosin kuin itsestänne."

"Leikkausko?" hän kysäisi olkapäitään kohauttaen.

"Niin, leikkaus. Puhuitte siitä kerran minulle, hyläten sen ja vieläpä
sellaisin sanoin, etten ole uskaltanut sitä enää ottaa puheeksi. Tänään
uskallan vaikka mitä. Tuo leikkaus on tehokas, väitittepä sitten mitä
väititte. Muistatteko Dieulafoyn kahta ihanaa luentoa haimasyövästä
ja tuota juttua hänen portugalilaisestaan, joka sai leikkauksen
tapahduttua nauttia pitkällistä ja täydellistä terveyttä? Luvatkaa,
että neuvottelette virkatovereittemme kanssa, ja että jos he -- itse
tietysti valitsette heidät -- arvelevat, että leikkaus olisi pantava
toimeen, Te sallisitte sen tapahtuvan?"

"En vastusta enää", hän vastasi. "Ja miksikä, tosiaankin?... Mutta
muuan toinen toimi on kiireellisempi, Marsal, vaimo raukkani
rauhoittaminen. Ajattelen kuolemantuskaa, jota hän parhaillaan kokee.
Hän ei palaja tänne. Teidän täytyy lähteä häntä hakemaan. On muutoin
parempi, että Te näette hänet ennenkuin minä ja puhutte hänelle. Minä
en voi nyt heti ja näin monien tunneliikutusten vallassa... Marsal,
mitä ajattelemmekaan! Ottakaamme ensin selvää, onko hän siellä."

Hän oli jo tarttunut työpöydälleen sijoitettuun irtopuhelimeen ja
tiedusti États-Unis torin portinvartijalta, oliko rouva Ortègue kotona.

"Hän ei ole lähtenyt sieltä", hän sanoi. "Käykää Te puhelimeen,
Marsal", ja hän ojensi minulle toisen kuulotorvista. "Pyytäkää hänet
puheisiin. Hänellä on puhelin omassa pikku-salissaan. Te voitte hänet
kohta rauhoittaa. Säästätte häneltä siten vielä suuremman ahdistuksen.
Sanokaa hänelle, että olette antanut minulle hänen kirjeensä, sillä
kirje se tosiaankin oli, vaikka hänellä ei vain ollut rohkeutta
lähettää sitä. Sanokaa hänelle, että olen sangen tyyni, että odotan
häntä, ja että Te tulette häntä noutamaan kertoaksenne hänelle, minun
pyynnöstäni, kaikki."

"Voinko näin ollen sanoa hänelle, että olette päättänyt suostua
leikkaukseen, jos se tunnustetaan mahdolliseksi?"

"Voitte kyllä, jos haluatte. Mutta rauhoittakaahan häntä."

Meidän vaihtaessamme keskenämme nämä muutamat sanat oli portinvartija
yhdistänyt johdon palatsin sisähuoneisiin. Ääni, jonka hyvin tunsin,
vastasi minulle -- rouva Ortèguen ääni. "Hän on tullut", olin
sanomaisillani Ortèguelle, kun näin hänen jo tarttuneen toiseen
kuulotorveen. "Jospa hän ei vain vastaisi mitään, mikä tekee pahaa
Ortèguelle", ajattelin, "ja kuitenkaan en voi häntä pysäyttää!" Ääneen
sanoin:

"Tekö, rouvani? Olen puhunut professorille. Olen antanut hänelle
sen, minkä kirjoititte. Hän on sen lukenut ja pyytää Teitä olemaan
tyyni... Hän lähettää minut noutamaan Teitä. Saavun heti. Kerron Teille
keskustelumme. Se on tekevä Teille hyvää... Siihen asti, sanon sen
vielä kerran, olkaa rauhallinen..."

"Entä hän, kuinka hänen laitansa on?" hän kysyi liikutuksen
tukahuttamana.

"Hän voi paremmin. Tuo lukemansa toi hänelle vapautuksen. Niin hän on
itse sanonut. Hän iloitsee saadessaan jälleen nähdä Teidät."

"Saakaa hänet vielä kerran puhumaan", sanoi Ortègue minulle aivan
hiljaa, "jotta vielä kerran kuulen hänen äänensä. Selittäkää hänelle,
miksi en itse puhu hänelle. Keksikää jokin syy."

"Oletteko vielä puhelimessa, rouva? Professori pyytää kysymään,
oletteko jo rauhoittunut hänen suhteensa?"

"Olen, olen? Entä hän?"

"Hän tahtoisi kyllä mielellään itse haastella kanssanne puhelimessa,
mutta käskee minun sanoa, ettei hänellä ole siihen voimaa. Hän on
liiaksi liikutettu. Hän pyytää, ettette olisi levoton siitä ettekä
mistään muustakaan."

"Ah! Kiittäkää häntä, ja tulkaa pian."

       *       *       *       *       *

"Kuinka usein, Marsal", sanoi minulle Ortègue ripustaessaan kuulotorven
paikoilleen, "olenkaan tullut tähän, tämän puhelimen ääreen kahden
leikkauksen väliajalla, kutsuttanut hänet puheilleni, kuunnellut hänen
ääntään kuten äsken ja tuntenut, että hän oli kodissamme, onnellisena
ja minua ikävöiden! Vain pari sanaa hänen suustaan -- kuinka ne
virkistivätkään! Mutta menkää nyt, Marsal. Odottavalle ovat sekunnit
vuosia, muistelevalle vuodet sekunteja. Lähtekää nopeasti, niinkuin hän
pyysi."



XXVIII


Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin olin États-Unis torin varrella.
Palatsin portilla vakoili rouva Ortègue tuloani. Kun ajoneuvoni
kiersivät puistikon ympäri, tunsi hän minut ruudun lävitse ja tuli
minua kohti. Hän oli nyt kuin aivan toinen nainen. Jo pelkästään
hänen katseestaankin saatoin päättää, että koko hänen elintarmonsa
oli noina muutamina tunteina keskittynyt yhteen ainoaan syvään ja
nöyrään tunteeseen, eläimelliseen kuolemanpelkoon. Hänen silmistään,
jotka äsken vielä olivat ihan mielettömät tuskasta, läksi nyt
lämmin, salaperäinen hohde. Hän saisi elää. Hänen puoliavoin suunsa
näytti hengittävän ahnaasti vapautuksen ilmaa. Tuskin olin huutanut
kuljettajaa pysäyttämään, kun hän jo oli noussut vaunuun antaen itse
osoitteeksi Saint-Guillaume kadun. Hän jäi hetkeksi vaiti, ja sanoi
sitten pelokkaalla sävyllä, jossa värisi levottomuuden viime jäte:

"Hän siis haluaa tavata minua?"

"Niin, rauhoittaakseen Teitä, tukeakseen Teitä, sanoakseen ymmärtävänsä
Teitä. Ah, jospa olisitte ollut läsnä, kun hän luki nuo sivut!"

"En olisi voinut. Olisin ollut liian häpeissäni."

"Eihän toki. Kirjoittaessanne ne Te olitte totuudellinen, ja siten
palautitte hänetkin totuuteen."

"Senkö vuoksi, että hän sallii minun pettävän sanani? Sanotte siis
pelkuruuttani totuudeksi! Hän varmasti kovin halveksii minua, Marsal."

"Hän ei ole milloinkaan Teitä rakastanut näin suuresti, ja todisteena
siitä on, että hän tahtoo yrittää elää. Tiedättehän, ettei hän tätä
ennen edes suostunut ajattelemaankaan leikkausta."

"Hän on siis päättänyt alistua siihen?"

"Niin on. Ymmärtänette kyllä, että Te olette hänen päänsä kääntänyt."

"Leikkaus! Se on totta. Miksi en ole sitä ennemmin ajatellut?..."
hän sanoi ristien kätensä. "Miksi en ole puhunut hänelle siitä? Niin
paljon aikaa on hukattu! Elimme kuin painajaisen ahdistamina, kuin
mielihoureessa. Kukapa tietää, vaikka se olisi nyt jo myöhäistä? Mutta
eihän se ole, eihän? Ah, miksei sitä ole jo tehty? Kun hän minulle
kertoi kaiken, samana päivänä, jolloin tuo Dufourin asia sattui, oli
hän vielä niin hyvissä voimissa. Niin hän olikin aina, kun ei ottanut
morfiinia. Tuo myrkky se hänet tuhoaa. Siitäkin hänet parannetaan. Saan
hänet takaisin joksikin aikaa, ehkä pitkäksikin, ja minä näytän hänelle
kyllä, etten ole lakannut rakastamasta häntä. Mutta minähän olen vain
nainen. Minussa ei ole hänen henkensä suuruutta. Hän odotti minulta
liikoja. Syy on minun. Odotin itse liikoja itseltäni. Niin on myös
käsitteitteni laita. Muistattehan kai sen kerran, jolloin itkin? En
tiedä enää mitä ajattelen, mitä uskon. On hetkiä, jolloin tuntuu siltä
kuin jokin meitä voimakkaampi vyöryttäisi meitä eteenpäin. Olemme kuin
suuren aallon pohjassa. Suljemme vain silmämme ja annamme sen viedä
itseämme."

Näin hän puheli, ja minä sain sen vaikutelman, kuin olisi vierelläni
ollut vain pieni lapsi, jota minun täytyi rakastaa, kaikkea tuota
heikkoutta, tuota niin jännittyneeksi tuntemani tahdon hämminkiä, tätä
vaiston varaan jättäytymistä. Olin vallan varma, että tämän epävarman,
yksinjääneen olento paran läsnäolo kävisi Ortèguelle ylivoimaiseksi.
Hän säälisi häntä, ja tuo sääli oli lopulta hälventävä hänen ylpeytensä
ja epätoivonsa pahat unet. Valitettavasti oli hänen uhri parkansa
aavistus osunut oikeaan. Oli liian myöhäistä.

       *       *       *       *       *

Saavuimme Saint-Guillaume kadulle. Kun työnsin auki suuren ajoportin
toisen puoliskon päästääkseni sisään rouva Ortèguen, niin ne kolme
sairaanhoitajatarta, jotka vilkkaasti keskustelivat palatsin pihalla,
katkaisivat äkkiä puheensa meidät nähtyään. He siirtyivät syrjään
ja seurasivat toveriani katsein, joka pani minut pelkäämään. En
voinut kysellä heiltä, kun en tahtonut jättää silmänräpäykseksikään
vaimo parkaa, joka miltei juoksi panematta huomiota tuohon pieneen
tapahtumaan. Näky, mikä tarjoutui eteiskäytävässä, oli siksi tavaton,
ettei hän olisi heti kysynyt: "No mutta, mitä onkaan tapahtunut?"
Siellä oli haavoitettuja, hoitajattaria, potilaitten vieraita, puhellen
keskenään sellaisella järkyttyneellä kiihkeydellä, joka kiehuu ja
kuohuu äkillisten onnettomuuksien ympärillä. Hekin vetäytyivät tieltä
mitään vastaamatta. Hän juoksi yhä edelleen ja tuli pieneen suojaan,
joka oli Ortèguen työhuoneen edessä. Hän törmäsi tohtori Quenautiin,
joka tuli huoneesta ja pysäytti rouva Ortèguen sanoen hänelle:

"Älkää menkö sisään, rouva. Professori on juuri äsken saanut
pyörtymyskohtauksen. Renard hoitaa häntä. Hän tulee kyllä taas
tuntoihinsa. Ei, älkää menkö sinne. Marsal, estäkää rouvaa menemästä
sisään."

Rouva Ortègue päästi läpitunkevan huudon: "Hän on kuollut!" Ja työntäen
vastustamattomalla voimalla tieltään Quenautin ja minut hän syöksyi
työhuoneeseen.

       *       *       *       *       *

Ortègue makasi pitkänään sohvalla, jolla muistin häntä tutkineeni
kaksi kuukautta sitten -- suu oli puoliavoin, mutta ei hengähdystäkään
siitä enää kulkenut -- luomet raollaan, mutta ei ainutkaan katse enää
kirkastanut hänen lasimaisia, silmäteriään. Rouva Ortègue päästi
toisen huudon, äskeistä vielä vihlovamman, heittäytyen miehensä ylitse
ja alkoi häntä syleillä peittäen suudelmillaan ja kyyneleillään nuo
liikkumattomat, tuhoutuneet kasvot, joiden ääretöntä surullisuutta
hänen hyväilynsä eivät enää voineet hälventää.

"On parempi jättää hänet yksin", sanoin Quenautille ja Renardille,
jotka vielä viipyivät epäröivinä. Muut olivat vetäytyneet pois. Työnsin
heidät molemmat viereiseen huoneeseen ja kysyin hiljaa:

"Miten on asia tapahtunut?"

"Emme tiedä siitä juuri sen enempää kuin Tekään", sanoi Quenaut.
"Olimme yläkerrassa, Renard ja minä, luutnantti Le Gallicin luona,
jonka laita, sivumennen sanoen, on huonosti. Teidän onkin sinne heti
kavuttava, Renard. Tapaamme toisemme taas siellä. Muuan poika syöksyy
ihan poissa suunniltaan kertomaan kuulleensa vaikerrusta kulkiessaan
Ortèguen ikkunan alitse sekä menneensä sisään ja tavanneensa
professorin tajuttomana. Laskeusimme alakertaan. Onneton mies oli jo
tiedoton. Hän kuoli melkein heti. Tiedätte, että hän käytti morfiinia
kohtuuttomasti. Hän oli antanut itselleen liian väkevän ruiskeen.
Sellaistahan sattuu... Mutta vaimo parka!..."

Korviimme ennätti viereisestä huoneesta niin raju nyyhkytys, että kävin
levottomaksi:

"Palatkaa Tekin luutnantin luo, rakas virkaveli", sanoin Quenautille.
"Minä menen koettamaan, voisinko lohduttaa häntä."

Minulla oli omat syyni, miksi laitoin tieltäni tämän todistajan.
Pelkäsin näet, että rouva Ortèguelta voisi tuskanhoureissa päästä
ilmiantava sana. Tämän tuskallisen aviodraaman oli kuolema äkisti
ratkaissut. Kunnioitus Ortèguen muistoa kohtaan vaati, että sen julma
käänne peittyi ikuisen salaisuuden verhoon. Onneksi Quenautissa
ammatillinen velvollisuudentunne voitti uteliaisuuden.

"Jätän siis Teidät", hän sanoi. "Sitäkin suuremmalla syyllä,
kun tilanne tuolla yläkerrassa on vakava: valtimonlyönti hidas,
tuskanahdistusta, pyörrytystä, kalpeutta, Cheyne-Stokesin
tekohengitystä, ja kaiken päälliseksi ilmiselvä taudinoire-yhtymä
pidennetyssä selkäytimessä. Ortègue sitä muutoin jo pelkäsikin.
Minähän olisin leikannut hänet heti tultua. Luodit, jotka aivoihin
jääneinä muka ovat siedettävissä, ovat teoriaa. Ortèguen itsensäkin
olisin leikannut. Puhuin siitä Teille usein, ja oikeassa olinkin.
Olisin yhdistänyt hänen sappirakkonsa johonkin suolenosaan. Hänen
keltatautinsa olisi poistunut. Hänen tuskansa olisivat hävinneet
ainakin kuukausiksi. On ennenkuulumatonta, että hänenlaisensa mestari
mieluummin valitsi morfiinin tylsytyksen ja sen aiheuttamat vaarat...
Mutta kuulkaa, kuinka rouva parka vaikeroi. Ah, miten suuresti hän
rakastikaan miestään!"

       *       *       *       *       *

Tuskin hän oli mennyt ovesta, kun riensin työhuoneeseen. Rouva
Ortègue syleili yhä ruumista. Tartuin häntä käsivarteen ja koetin
irroittaa hänet siitä. Hän salli sen tapahtua, aivan kuin ensi hetken
hermojännitys olisi lauennut passiivisuudeksi, jonka tuskanahdistus ja
mielenhuume teki sitäkin peloittavammaksi. Kun poistin hänet sohvan
luota, jolla Ortègue makasi, käänsi hän yhä päätään miestään kohti,
hänen kouristuneisiin kasvoihinsa, hänen tuijottaviin silmiinsä, ja
toisti lakkaamatta:

"Hän on surmannut itsensä. Hän on surmannut itsensä minun tähteni.
Hän kuoli epätoivoisena -- minun tähteni. Syy on minun. Minun kauhea
pelkuruuteni tuotti hänelle kuoleman. Ah Marsal, miksi näytitte hänelle
nuo paperiliuskat? En pyytänyt Teiltä sitä, en tätä."

"Ei ei, hyvä rouva, ei hän surmannut itseään", vastasin -- valehdellen
tahallani. Ymmärsin nyt hyvin, miksi Ortègue oli karkoittanut minut
luotaan, sekä myös hänen traagillisen päätöksensä tehdä itsemurhansa
yksin, hiljaisesti, niin että se saattoi käydä luonnollisesta
kuolemasta jopa minunkin silmissäni ja erityisesti hänen vaimonsa
silmissä. Tämä ei rakastanut häntä enää niin, kuin hän halusi olla
rakastettu. Hän oli saanut siitä todisteen. Äkkiä hän oli päättänyt
tehdä heti lopun kaikesta näkemättä enää vaimoaan. Mieleeni muistui
kädenliike, jolla hän oli tarttunut puhelintorveen kuullakseen kerran
vielä tuon ihaillun äänen, ja tuo muisto jäyti sydäntäni, jatkaessani
kuitenkin hyödytöntä petostani.

"Ajatelkaahan toki, rouva hyvä. Jos hän olisi surmannut itsensä, olisi
hän jättänyt jälkeensä jonkun sanasen -- tänne, nähtäviin..." Osoitin
hänelle pöytää ja sanoin, papereita siirrellen: "Näettehän itse, ettei
ole mitään."

"Miksi hän olisi kirjoittanut minulle? Mitä hänellä oli minulle
sanottavaa?"

"Mutta olisihan hän tahtonut tavata Teitä", intin vastaan.

"Hän ei jaksanut sitä kestää. Olin häntä liiaksi haavoittanut. Ah,
miksi näytitte hänelle nuo paperiliuskat?"

"Liiaksi haavoittanut? Mutta olisittepa kuullut, kuinka hän puhui
Teistä ne luettuaan -- miten hellästi, miten kärsimättömänä toivoen
Teitä luokseen, saadakseen tyynnytellä Teitä!" Kun taas johdin mieleeni
suvaitsevan lempeyden, jolla Ortègue tosiaan oli suhtautunut asiaan,
niin kuinka syvästi tajusinkaan hänen sankaruutensa ja martyyriutensa!
Tunsin myös, etten voisi pettää tätä naista, joka kuunteli sanojani
silmät yhä vainajaan kiinnitettyinä. Kuitenkin intin yhäti: "Ei. Hän ei
ole surmannut itseään. Emme kumpikaan, Quenaut ja minä, vielä tiedä,
miten hän on kuollut. Mutta ilmeistä on, että kyseessä on vain muuan
hänen tautinsa vaihe. Veritulppa, verentungos aivoissa, sydämenhalvaus
-- onhan tuhansia mahdollisuuksia..."

"Saan sen helposti tietää", hän sanoi, ja käsistäni livahtaen hän
kävi piironginlaatikolle, jonka tunsin hyvin ja johon Ortègue piti
morfiiniaan lukittuna. Avainkimppuun kiinnitetty avain oli vielä
suulla. "Nähkääs nyt", hän huudahti, "hän on avannut laatikon. Siinä
oli myrkkymme."

Rajusti hän vetäisi avaimesta. Eräässä lokerossa hän huomasi pienen
pullon, johon hän tarttui, ja joka sisälsi valkoista jauhetta. Hän
nosti sitä ikkunasta tulevaa valoa vasten. Saatoin lukea nimilipusta
tuon peloittavan kaavan _KCN_. Se oli cyankaliumia. Pullo oli ääriään
myöten täysi ja suljettu sinetöidyllä tulpalla. Rouva Ortègue mutisi:

"Meidän myrkkymme! Hän ei ole siihen koskenut!"

Onneksi hän ensi epäluulonsa toteamisinnossa ei huomannut, minkä minä
puolestani kauhistuen äkkäsin: suurikokoista injektioruiskua, takaisin
lokeroonsa pantuna. Siinä näkyi vielä hiukan nestettä. Tuo neste oli,
kuten sittemmin totesin, morfiinia. Quenaut oli asiaan nähden osunut
oikeaan, käsittämättä kuitenkaan sen sisintä merkitystä. Ortègue oli
käyttänyt yksinkertaisinta itsemurhatapaa, jonka perille oli vaikein
päästä: hän oli ruiskuttanut itseensä kauhistavan annoksen tavallista
myrkkyään. Hänellä oli ollut voimaa panna takaisin paikoilleen tuo
surma-ase, pukea taas ylleen ja laskeutua sohvalleen. Kaikki nämä
yksityiskohdat rakentuivat uudelleen ajatuksissani niin ilmiselvinä,
kuin esiinmanattuina, että olin päästää huudon minäkin. Hillitsin
kumminkin liikutukseni, ja kuin koneellisesti työntäen laatikon kiinni
sanoin rouva Ortèguelle:

"Näette, että pullo on koskematon -- sehän on todisteena."

"Hän on surmannut itsensä jollakin toisella tavalla. Hän on toivonut,
etten ymmärtäisi, että uskoisin onnettomuuden sattuneen. Hän on ollut
yleväsydäminen kuten aina. Mutta hän ei tahtonut nähdä minua jälleen."

Hän oli lysähtänyt nojatuoliin. Molemmin käsin hän puristi pikku
pulloa, ja kuulin hänen vaikeroivan:

"Tai hän ei ehkä tahtonut sitä myrkkyä, minkä valmisti meidän molempain
varalta."

Lähestyin häntä ja sanoin hänelle hyvin lempeästi:

"Annattehan haltuuni tuon pullon, rouvani?"

Hän ei vastannut, ja päätään pudistaen hän painoi rintaansa vasten
molempia käsiään, jotka yhä olivat sulkeutuneina pullon ympäri. Olin
hellittämätön:

"Hyvä rouva, Teidän täytyy antaa tuo pullo minulle. Pyydän sitä
miehenne nimessä, jonka viimeinen tahto, juuri täällä, minun
läsnäollessani noin tunti sitten lausuttu, oli, että Te eläisitte."

Hän kavahti pystyyn, asetti nojatuolin itsensä ja minun väliin ja sanoi
minulle, puristaen pulloa vielä lujemmin:

"Luulisinpa, ettette ota sitä minulta väkivalloin!"



XXIX


Tämän niin lyhyen, mutta minulle kauhean kohtauksen keskeytti sen
ainoan henkilön tulo, jonka läsnäollessa se kyllä olisi voinut
jatkuakin, hän kun näet oli pappi, nimittäin apotti Courmont, joka
saapui, kuten hänen ensi sanoistaan sain selville, Le Gallicin
lähettämänä, kuolevan miehen, jota hän juuri oli ollut valmistamassa.
Hän astui sisään ja käsitti heti tämän kohtauksen, joka olikin hänelle
ylen valaiseva kaiken sen pohjalla, mitä äskeinen ripitettävänsä
varmaan oli hänelle ilmaissut: sohvalla makaava vainaja; minä, kovin
liikutettuna ja pyytävässä asennossa; rouva Ortègue nojatuolin turviin
paenneena ja hurjassa puolustusasennossa puristaen myrkkypulloa itseään
vasten.

"Koska kerran olette täällä, herra apotti", huudahdin, "niin auttakaa
minua."

Ojennetut käteni osoittivat kyllin selvästi, minkälaista apua häneltä
pyysin. Tahdoin saada takaisin pullon ja vallan heti paikalla, peläten,
että tuo onneton särkisi sinetin ja surmaisi itsensä silmäimme edessä:
hyppysellinenkin tätä jauhetta nyt heti, ja loppu olisi käsissä. Käytin
-- värisen vieläkin sitä näin kaukaa ajatellen -- keinoa, joka olisi
voinut kaikkein varmimmin jouduttaa ratkaisua, jota juuri tahdoin
estää. Hillitsemättömän raivon valtaamassa ihmisessä kiihkeys on omiaan
yhä vain yllyttämään kiihkeyttä. Mutta pappi puolestaan ei ollut
kadottanut kylmäverisyyttään. Hän ymmärsi kaiken ja oivalsi vaaran.
Kun toistin: "Auttakaa minua..." kääntyi hän rouva Ortèguen puoleen ja
sanoi, minulle vastaamatta:

"Hyvä rouva, olen kuullut tästä hirveästä onnettomuudesta. Olen tullut
rukoilemaan rakkaan vainajanne ruumiin äärellä. Sallittehan sen, eikö
niin?" Rouva Ortègue teki myöntymyksen merkin. Pappi kysyi: "Ettekö
tekin tahdo rukoilla kanssani?"

Rouva Ortègue kielsi pudistaen hurjana päätään. Apotti Courmont ei
ruvennut itsepintaiseksi. Hän polvistui sohvan jalkopäähän, teki
ristinmerkin ja alkoi rukoilla. Minä pidin yhä silmällä rouva Ortèguea.
Isämeidän-rukouksen lauseet, joita pappi toisti, sattuivat hänen
korviinsa, samoin kuin minunkin, katkonaisina: "... _Tapahtukoon
Sinun tahtosi... Anna meille velkamme anteeksi... Äläkä saata meitä
kiusaukseen_..." Näin, että hänen kätensä hieman hellittivät otteestaan
ja että pari suurta kyyneltä vierähti pitkin hänen poskiaan. Mikä
voima oli häneen vaikuttamassa? En tiedä siitä mitään. Virtasiko tuo
voima henkisestä lähteestä, hänen ulkopuoleltaan? Kenties. Myönnän
tällaisen vaikutuksen mahdolliseksi. Vai lähtikö papista suggestiota?
Myönnän senkin. Etäiset lapsuusvaikutelmatko, ehkä uudelleen ja
voimakkaasti kutsuivat häntä takaisin elämään papin tuossa polvistuessa
ja mumistessa rukousta kuolleen vierellä? Myönnänpä vielä senkin.
Taas totean tosiasioita, voimatta niitä selittää. Tämä tosiasia sitä
paitsi todistaa minulle, että uskonnollisen kurin muovailema äly voi
osoittautua harvinaisen kykeneväksi kohta oivaltamaan ja käsittelemään
todellisuutta. Apotti Courmont oli tavannut oikean keinon, millä murtaa
tuon onnettoman naisen itsemurhakiihko. Kuinka pitkäksi aikaa?

Pappi nousi rukoilemasta ja lausui lempeän vakavalla äänellään:

"Rukoilin hänelle rauhaa, rouvani. Hän on tehnyt niin paljon työtä,
kärsinyt niin paljon, rakastanut niin paljon. Jumala on hyvä. Hän
näkee mitä me emme näe. Hän on antava hänelle rauhan. Jos vain..." Hän
pysähtyi ja sanoi vieläkin lempeämmällä äänellä, miltei rukoillen:
"Rouvani, tulin toisenkin asian vuoksi. Kerätkää rohkeutenne. Serkkunne
Ernest on hyvin, hyvin sairas... Hänen hetkensä ovat luetut, ehkäpä
minuutitkin. Hän halusi tavata Teitä..."

Rouva Ortègue pudisti päätään kuten tuonoin, kun hän antoi hurjan
kieltonsa.

"Älkää kieltäkö, rouva", vetosi pappi häneen. Ja osoittaen kuollutta
hän sanoi: "Jollei muuten, niin hänen tähtensä. Hänestä juuri, sen
tiedän, herra Le Gallic tahtoo puhua kanssanne."

Rouva Ortègue toisti: "Hänestä?" Sitten hän kääntyi minuun:

"Marsal, tapasivatko he toisensa tänään?"

Pappi otti vastatakseen:

"Tapasivat kyllä, rouva."

"Pitkästikö?"

"Niin, pitkästi. Menkää Te sinne, rouvani. Minä jään tänne kuollutta
valvomaan."

"Minä menen", sanoi tämä hetken vaitioltuaan.

Hän oli ottanut nenäliinan pyyhkiäkseen kyyneleensä. Huomasin, yhä
häntä silmistäni päästämättä, että hän kääri siihen cyancaliumpullon.
Hän teki tuon liikkeen kulkiessani hänen perässään porraskäytävässä.
Hän astui huoneeseen, ja minä valmistausin jäämään käytävään ottaakseni
kunnioittavasti huomioon tämän viimeisen kohtaamisen salaluontoisuuden.
"Ei hän ainakaan surmaa itseään Le Gallicin nähden", ajattelin. Mutta
sairas mies, huomatessaan minut rouva Ortèguen takaa, kutsui minut
kädeneleellä sisään. Hänen epäsäännöllinen hengityksensä ei sallinut
enää yhtämittaista puhetta. Se milloin kiihtyi ja sitten taas hidastui,
jopa toisinaan miltei pysähtyikin. Lomassa hän sai puhutuksi sanoen
Quenautille ja Renardille, jotka oleilivat hänen vierellään:

"Hyvät herrat, minulla on puhuttavaa serkkuni kanssa. Tohtori Marsalin
tahtoisin myös pitää täällä."

Tämän halun salaisen vaikuttimen ymmärsin heti. Tiesin asioista
riittävästi, jotta hän saattoi puhua rouva Ortèguelle määrätyin sanoin
tarvitsematta tehdä minulle mistään selkoa, mutta minun läsnäoloni oli
myös kyllin estämään häntä joutumasta kiusaukseen lausua toisia sanoja.

Renard ja Quenaut poistuivat, mutta jälkimmäinen ei malttanut olla
sanomatta ääneen:

"Me jäämme tuonne käytävään, hyvä luutnantti. Älkää väsyttäkö itseänne
liikaa."

Ja minulle hän sanoi aivan hiljaa ollessaan lähellä ovea:

"Ei voi enää tehdä mitään. Sairaus iskeytyy pidennettyyn selkäytimeen.
Asia on ratkaistu."

       *       *       *       *       *

"Catherine", alotti kuoleva upseeri, ja hänen katkonainen esityksensä
kävi vielä tuskallisemmaksi kuulla kuin hänen lausumansa sanat, hänen
kun piti aina välillä huohottaa. Hän puhui todella kuolemantuskassa.
"Catherine, olen selvittänyt asiani Michelin kanssa tohtori Marsalin
kuullen. Hän kertoi minulle, mitä olet ollut aikeissa tehdä... Tiedän,
että häneen nähden kaikki on lopussa. Pelkään, että sinä yhä vieläkin
aiot olla elämättä hänen jälkeensä... Catherine, sinun täytyy elää.
Hänen tähtensä sinun täytyy. Minä, kuoleva mies, vakuutan sinulle, että
on olemassa toinenkin maailma. Tunnen sen yhä läheisempänä.

"Näen sen. Kosketan sitä... Tiedän, että tuossa toisessa maailmassa
voidaan kärsiä. Kärsiä omien erehdysten tähden ja myöskin niiden,
joihin olemme toisia johtaneet. Elossa olevien hyvä tahto, hyvät teot
voivat tuottaa lievitystä... Sinä et tiedä, onko se totta. Et voi
olla liioin varma, ettei se pidä paikkaansa. Samaa sanoin miehellesi
tänään... Ajattelehan, että jos tämä on totta, niin sinun itsemurhasi
laskee Michel raukkasi harteille kauhean taakan, rajan toisella puolen.
Jos se on totta, niin ajattelehan sitäkin, että elämäsi voi olla
hänelle hyödyksi, hyväksi... Näet siis, että sinun tulee elää... Jos
se on totta, ei yksikään hetki, jonka elät kärsivällisenä, nöyränä,
rakastavana, mene mieheesi nähden hukkaan. Ei mikään, minkä uhraamme,
mene hukkaan. Mitä tänä hetkenä kärsin, mitä jo olen kärsinyt, se
ei ole hukassa, koska se on uhri, jonka kannan. Uhraan kuolemani
sinun hyväksesi, jotta sinä saisit valoa ja puhdistuisit, jotta sinä
eläisit..."

Hän sanoi vielä:

"Catherine parka! Minä, joka saan poistua, ymmärrän hyvin, että sinun
tehtäväsi on paljon raskaampi ja vaikeampi kuin minun. Ihmisen on
niin helppo antaa kaikkensa yhdellä kertaa... Mutta katsos, minä olen
kärsinyt paljon, ennenkuin olen päässyt tähän hetkeen... Tiedän, että
syvimmässään kaikkinainen kärsimys, johon alistumme, kätkee omaa suurta
lohdutustaan... Hyvästi, Catherine; en pyydä sinulta lupausta. Mutta
sinä et salline, että turhaan olen uhrautunut sinun tähtesi. Hyvästi,
jätä minut nyt kahden Hänen kanssaan, Surujen miehen..."

Hän puristi ristiinnaulitunkuvaa rintaansa vastaan, tuon liikkeen
kertoessa samaa äärimmäistä turvautumista kuin äsken rouva Ortèguen
puristaessa myrkkypulloaan.

"Hyvästi", sanoi tämä, ja kumartuen haavoitetun upseerin otsan yli hän
painoi sille suudelman. Le Gallic loi häneen kiitollisen, pyytävän
katseen. Hänen huulensa sammalsivat "kiitoksen", joka enää oli vain
henkäys. Koska taintumus uhkasi, juoksin ovelle kutsumaan Quenautia ja
Renardia:

"Pitäkää te huolta hänestä", sanoin heille. "Täytyy koettaa
lanteen-lävistystä. Tulen kohta takaisin suorittamaan sitä kanssanne.
Renard, pankaa tarvittavat aseet kuntoon."

Yhä puhuen vedin mukanani rouva Ortèguea, joka seurasi minua
koneellisin askelin. Kun olimme saapuneet hänen miehensä työhuoneeseen,
missä apotti Courmont yhä rukoili kuolleen vierellä, tartuin hänen
käteensä, joka yhä puristi nenäliinaan käärittyä pulloa. Sormet
hellittivät. Myrkky oli käsissäni.

"Te aiotte siis elää?" kysyin häneltä. "Aion", hän vastasi.



XXX


Hän elää. Viikko on vierähtänyt toisensa jälkeen, kuusi pitkää viikkoa
siitä päivästä, jolloin olin riistänyt häneltä myrkkypullon hänen
vielä kiireestä kantapäähän vavistessaan tuon kuolemantuskaisen miehen
harrasta manausta. Olin ymmärtänyt, että hän aikoi pitää lupauksensa
ja elää, sillä hän halusi olla loppuun saakka läsnä Ortèguen
hautajaisissa. Kolmea päivää myöhemmin hän oli läsnä Le Gallicin
maahanpaniaisissa. Näillä kahdella juhlamenolla ei ollut muuta yhteistä
kuin hänen läsnäolonsa. Ortègue oli viimeisessä jälkisäädöksensä
lisäyksessä -- mikä nyt selvitti minulle hurskaan asianajajan
hämmästyksen -- vaatinut siviilihautausta. Hänen vastenmielisyydellään
Le Gallicia kohtaan ja tällä halulla lienee varmasti ollut jotain
yhteyttä. Oi, kuinka surullinen oli tuo iltapäivä marraskuun
alkupuolella, jolloin saatoimme hänet Passyn hautuumaalle! Hän oli
jo aikaisemmin -- prameilevana vielä kuoleman jälkeenkin -- antanut
pystyttää itselleen sinne marmorisen, mosaiikkikoristeisen hautakiven.
Ihmisjoukot tungeksivat kuuluisan kirurgin tomumajan jäljissä.
Miten vastakkainen kaikin puolin olikaan tuntemattoman luutnantin
vaatimaton ruumissaatto! Niin sanotun hiljaisen messun perästä, joka
pidettiin kello kahdeksalta Tuomas Akvinolaisen mukaan nimitetyssä
kirkossa, veimme ruumiin Montparnassen rautatieasemalle, josta se
lähti Tréguieriin. Bretagnelainen sotilas oli saava leposijansa
tuolla kaukana, synnyinseudun mullassa, missä jo uinuivat hänen
isänsä ja äitinsä ja kaikki esi-isänsä, joiden elämää hän oli elänyt,
joiden usko oli ollut hänenkin. Verratessani näitä kahta hautausta
toisiinsa näen niissä vertauskuvan. Upseeri oli elänyt yhteiselämää.
Hän kuoli yhteiskuoleman. Hän lepää yhteislevossa. Opettaja parkani
jää kuolemassaan yksin, niinkuin oli ollut yksin elämänsä viimeisinä
traagillisina hetkinä. Kuulen vielä korvissani hänen äänensä, kun hän,
kuoleman ollessa niin lähellä, niin vihlovin sävyin sanoi: "Kuinka
yksin ihminen onkaan!" Kun kuljen Passyn hautuumaan ohi, katselen
sanomattoman liikutettuna tuota suunnattoman suurta tukimuuria, joka
työnnäikse Henri-Martinin valtakadun puolelle. Annan ajatukseni
tunkea tuon korkean multavallin läpi, kuljen, kuljen, kunnes kohtaan
hautaholvin, jossa keskellä kylmää, hiljaisuutta, kuolemaa lahoamistaan
lahoo tuo neronsa ja intohimonsa kuluttama mies, jollainen Ortègue oli
ollut. Minun tulee häntä sääli. Tahtoisin auttaa häntä, ja sitten sanon
itselleni, että jos hän vielä kärsii, ei hän ainakaan tuolla kärsi!

Oli toinenkin, joka sanoi itselleen samaa: hänen vaimonsa. Juuri tänä
hetkenä katselen ikkunasta nurmikenttää, joka viheriöi sairaalamme
kauniitten vanhojen puitten juurella. Sairasten leposohvalla makaa
muuan sotilas. Hänen vieressään on kaksi kainalosauvaa. Side peittää
silmiä. Hän saapui luoksemme sokeana ja reisi murskautuneena.
Pelastimme hänen jalkansa. Emme voineet antaa hänelle näköään takaisin.
Hänen vieressään istuu rouva Ortègue lukien hänelle ääneen. Kuinka
laihtunut ja riutunut hän onkaan! Elämä, jota hän on viettänyt
nämä kuusi kuukautta, selittää ylen selvästi tämän heikontumisen.
Hän on elänyt ja elää yhä, mutta jokapäiväisessä toimeliaisuudessa
tuhlaamalla sen rajattomiin saakka haavoitettujemme auttamiseksi. Sodan
pitkittyessä eivät sairassalimme valitettavasti pääse tyhjenemään. Moni
meistä uupuu. Rouva Ortègue vain ei. Jo ensi päivinä kummastelimme ja
ihailimme hänen alttiiksiantavaisuuttaan. Hänen miehensä kuoltua me
sitä sekä ihailemme että pelkäämme. Näemme hänen valvovan yön toisensa
jälkeen, tarjoutuvan mitä raskaimpiin, mitä vastenmielisimpiin, mitä
vaarallisimpiin toimiin. Jos tarttuvaa tautia vähintäkään epäillään,
on hän heti käsillä. Hän antaa päivänsä. Hän antaa yönsä. Hän antaa
koko elämänsä. Minusta, joka tiedän hänen salaisuutensa, tuntuu usein,
kuin olisi tuossa hänen laupeudentyössään jotakin itsemurhan tapaista.
On kuin hän koettaisi tyydyttää noiden kahden häntä niin suuresti
rakastaneen miehen tahtoa, pyrkien elämään, niinkuin Le Gallic pyysi,
ja kuolemaan, niinkuin hän Ortèguelle lupasi. Hankkiakseni hänelle
hiukan lepoa olen pyytänyt häntä erikoisesti huolehtimaan sokeista
potilaistamme. Vaatimaton tehtävä! "Mutta", niinkuin hänelle sanoi
apotti Courmont, joka myös on levoton hänen uhatusta terveydentilastaan
hänen näin suuresti väärinkäyttäessään voimiaan, "lohduttaminen ei ole
mikään vaatimaton tehtävä." Pappi sai hänet suostumaan. Se seikka, että
tällä oli moinen vaikutusvalta häneen, osoittaa, että rouva Ortèguessa
on sisällinen työ käymässä. Häntä kalvaa uskonnollinen koti-ikävä. Le
Gallicin persoonallisuus vaikuttaa yhä hänen persoonallisuuteensa,
ja tämä ihana sielu -- kuten Le Gallic hänet määritteli -- pysyy
niin uskollisena, niin lojaalisena, ettei Ortègue itsekään, jos hän
äkkiä palaisi elämään, voisi tuota vaikutusta kadehtia. Vain hänen
tähtensähän tämä jalo nainen niin kiihkeästi haluaa uskoa. Vielä eilen
-- sillä hän puhuu minulle avonaisemmin kuin muille -- hän tunnusti:

"Te moititte minua, ystäväni, että teen liiaksi työtä täällä
sairaalassa. Eihän minulla ole muuta viihdytystä. Kun olen ylen
uuvuksissa työskenneltyäni yöt päivät, sanon itselleni: 'Jos Le
Gallicin usko on tosi, jos on olemassa toinen maailma, jos mieheni
sielu ei ole sammunut, jos se on jossakin, missä se kärsii, niin
ehkäpä vähäinen osa siitä avusta, minkä annan muille, tulee hänenkin
hyväkseen.' Se on pelkkä toive ja epäilyntäysi. Mutta kun sen varaan
heittäydyn, syntyy minussa sanomaton tyyneys, aivan kuin olisin jostakin
päin saanut kiitoksen. Mutta mistä?"

       *       *       *       *       *

Tämän naisen tekemä yksinkertainen kysymys tarkoitti -- ei sen vähempää
kuin kuoleman tuskallisen ja välttämättömän probleemin ratkaistavaksi
asettamista. Mitä Ortèguen onneton leski oikeastaan kyseli mielessään?
Sitä, katkeavatko suhteet ainaiseksi, vai onko olemassa salaperäistä
yhteyttä kuolleitten ja elävien välillä; tyhjentyykö toimintamme
kokonaan nykyiseen piiriinsä vai jatkuuko se jossain muualla henkisessä
maailmankaikkeudessa; mikä on näkyvän maailmankaikkeuden pääperusta,
mikä sen lopullinen selitys? Jos tuollaista jatkumista on olemassa,
saa kuolema toisen tarkoituksen tai pikemmin, sillä on tarkoitusta
ainoastaan siinä tapauksessa, että tuollaista jatkumista todella on
olemassa. Jollei sitä ole, niin kuolema on pelkkä loppu, ja mitä eroa
on silloin kuolemalla ja kuolemalla, kun jätetään lukuunottamatta
tuskat? Kaikki asiat käyvät kuolevalle samanarvoisiksi, koska ne
kaikki tuhoavat hänet yhtäläisesti. Mutta tämän kuitenkin niin
tärkeän probleemin, joka meidän kaikkien täytyy saada ratkaistuksi
tai ainakin pohdituksi, me unohdamme elämän arkikulussa. Ja kuinka
se nykyoloissa vaatikaan huomiotamme, kun yleinen mullistus, tämä
suunnaton ja hirveä sota, asettaa sen joka päivä, joka hetki ja
niin monesti ratkaistavaksemme -- halki koko Europan, miljoonain
ihmisten, taistelevien ja kotona-olevien, kaatuvien ja eloonjäävien,
yksilöiden, perheitten, kansojen, koko ihmiskuntamme ratkaistavaksi!
Onko verellä ja kyynelillä, joita on niin runsaasti vuodatettu, muutoin
minkäänlaista merkitystä? Vai eikö tämä maailmanlaajuinen ristiriita
olekaan muuta kuin yhteinen hurja hourepuuskamme, jonka ainoana
tuloksena on oleva, että lukemattomat ihmiselimistöt ennenaikojaan
joutuvat fyysilliskemiallisten hajoutumisten ja yhdistymisten
tapahtumasarjaan? Tämän pitkän kertomuksen päätteeksi nousee eteemme
juuri sama probleemi. Sen tutkimiseksi olen minäkin tahtonut antaa oman
lisäni. Olen sen antanut. Minkä arvoinen se lienee?

Näitä sivuja aloittaessani sanoin julkaisevani ne "muistelmana",
"vaarinottona". Muistelman tulee ennen kaikkea olla täsmällinen.
Näillä sivuilla on tuo ominaisuus. Sen tunnustuksen voin niille
suoda. Mutta sitä en ole voinut estää, että olen niitä kirjoitellut
mielenliikutuksen vallassa, joka yhä kasvoi, sikäli kuin nuo eri
vaiheet palautuivat muistiini, eikä mielenliikutus, ole tieteellistä
suhtautumista. Kyyneleitten vuodattaminen mikroskooppiin ei ole koskaan
ollut eduksi nähdäksemme selvästi sen läpi. Nyt kun olen aikeissa tehdä
johtopäätökseni, koetan saada takaisin sen kylmä-älyisyyden, joka on
kaiken objektiivisuuden ehtona.

Toistakaamme lyhyesti ne tosiasiat, joiden todentaminen on tämän
"vaarinottoni" tulos. Ne ryhmittyvät kahden pääkohdan alaisiksi. --
Näen toisaalta ylemmyysmiehen Ortèguen, joka oli varustettu kaikilla
älyn aseilla, ja jolle kohtalo oli runsain määrin jakanut kaikkea
suosiotaan. Äkkiä nousee kuolema hänen eteensä. Hän uhmaa sitä
määrätyllä opilla. Hän ei voi siihen mukautua. Kuolema tietää hänelle
koko hänen tunneihmisensä tuhoutumista, ja hänen tunne-elämänsä
syvimmät elinvoimat nousevat kapinaan sitä vastaan. Se tietää hänelle
hänen älyllisen itsensä tuhoutumista. Tosin hänen oppilaansa tulevat
varmasti jatkamaan hänen toimintaansa. Hänen leikkaamansa sairaat
elävät hänen jälkeensä. Hänen muistonsa ei häviä; mutta hänen työnsä
kallisarvoisin saavutus, hänen ajatuksensa harkinnan keräämine
aarteineen, tuo kyky, jonka kautta ihminen tietonsa avulla yhdistää
oman minänsä iäisiin lakeihin, kaikki se sortuu tyhjiinraukeamukseen.
Tähän oman olemuksensa luhistumiseen hän lopulta suostui pateettisen
suurisuuntaisena, mutta se suuruus oli muserretun resignation
suuruutta. Se oli hengen taipumista -- epätoivoisen voimattomuuden
elein -- vastustamattomain, korkeampain voimain painostukseen, voimain,
jotka hänelle olivat hirviömäisiä, koska ne olivat hänet luoneet
vain murskatakseen hänet. Tällainen on ensimmäinen tarkasteluni
alaisista tapauksista. -- Toisaalta näen -- se on noista tapauksista
toinen -- kokoonpanoltaan hyvin yksinkertaisen ihmisen, Le Gallicin,
toiminnan, mutta perin vaatimattoman toiminnan miehen. Se, mitä hän
maailmassa älyllisesti edustaa, tuntuu samoin ylen vaatimattomalta.
Hän ei ole itse muodostanut oppiaan, hän on sen saanut. Ortèguen
kaltaiset miehet häntä siitä halveksivat. Ovatko he oikeassa? Eivätkö
Le Gallicin tapaiset tietämättään tuo myötään elämän selvittämiseksi
vuosisataisen, pitkällisen kokemukseen-perustautumisen lopputulosta?
Hänenkin tielleen nousee kuolema. Tuo perinnäinen oppi sallii hänen
heti suostua siihen, tehdä siitä ponnisteluittensa esineen, luoda siitä
rikastumistilaisuuden sekä itselleen että muille. Hänen tunneihmisensä
sopeutuu siihen kohta, sillä hän saattaa tuon oppinsa mukaisesti kantaa
uhriksi kärsimyksensä ja kuolemantuskansa, vakuutettuna siitä, että
hänen uhrinsa on siirrettävissä niiden hyväksi, joita hän rakastaa.
Hänen älyllinen minänsä samoin mukautuu siihen. Hän itse vakuuttaa
tätä puhuessaan "pelastuksestaan". Pelastus on olemuksemme parhaimman
osan elossa-säilyttämistä. Hänen alistumisensa on innostusta,
iloa, rakkautta. Missä toinen sortuu, hän on voitollinen. Missä
toinen heittää sikseen, siinä hän vahvistuu. Ortèguen kaltaisille
on kuolema käänteentekevä ilmiö, johon sisältyy tavallaan kuin
sala-väijymystä, jotakin kokonaan tolkutonta. Le Gallicin tapaisille se
on täydellistymistä, täyttymystä. Mitä voi siitä päättää? Että näistä
kahdesta otaksumasta kuolemaan nähden -- joiden käytäntöön-soveltamista
olen voinut tarkastaa näissä kahdessa miehessä -- toinen on
_käyttökelpoinen_, toinen ei. Teen selväksi itselleni, että tämä
sanonta on niin yksinkertainen, että se tuntuu lapselliselta. Minulle
puolestani, myönnän sen, omalta erikoiselta älylliseltä näkökannaltani
se on niin monia johtopäätöksiä täynnä! Kliinillinen kasvatukseni
vaatii minua pitämään käytäntöön-soveltamista teoriain ratkaisevana
koetteena. Lääketieteessä myönnän vain todennetun totuuden, s.o.
toiminnassaolevan ja siis kokemusperäisen. Tältä näkökannalta, niin
outo kuin tällaiselle kannalle siirtyminen lieneekin, minusta Le Gallic
tuntuu tieteellisemmältä kuin Ortègue sekä olevan lähempänä Magendieta,
joka näyttäessään muuatta koetta Tiedemannille ja tämän inttäessä
vastaan: 'Entä Bichetin laki?' vastasi: "Minun ei tarvitse välittää
tuosta laista. Se on väärässä, jos kokeeni sen kumoaa."

Vielä suurempaan täsmällisyyteen päästäkseni analysoin minäkin
puolestani vielä kerran kokeeni tulokset ja johdan siitä tämän uuden
sanonnan: kuolemalla ei ole tarkoitusta, jos se on pelkkä loppu;
mutta tarkoituksensa sillä on, jos se on uhri. -- Sivumennen sanoen,
mitä kätkettyjä rikkauksia piileekään kielessä, ja kuinka tuo sana
_tarkoitus_ on syvällinen, kaksinverroin arvokas ilmaistessaan
noita molempia: sekä _merkitystä_ että _suuntaa!_ -- Mutta uhrilla
itselläänkin täytyy olla tarkoitus. Muutamissa tapauksissa luulemme
varsin selvästi käsittävämme tuon tarkoituksen: Delanoët ja Dufourit,
he uhraavat henkensä juoksuhaudoissa maansa puolesta. Noiden
alttiiksiantaumusten yhteissumma muodostaa armeijan. Armeija pelastaa
tämän maan. Muutoin ei voi sanoa muuta, kuin että siinä nykyhetki
uhrautuu tulevaisuuden hyväksi; mutta me emme voi nähdä millä
oikeudella tulevaisuus, jota ei vielä ole, vaatii tätä etuoikeutta,
jollei ole olemassa omantunnon antamaa pakottavaa käskyä, josta se
on saanut ilmaisemuksen muualta käsin. Ja taas on edessämme rouva
Ortèguen kysymys: "Mutta mistä?" Ja entä silloin, kun uhrista ei ole
tuontuokiollista tulosta? Kun se, jonka vuoksi itsensä alttiiksi
antanut suoritti uhrinsa, ei saakaan sitä hyväkseen, ei edes aavista
sitä? Rouva Ortègue oli Le Gallicin vuoteen vieressä ja kuuli, että
tämä antoi henkensä uhriksi hänen tähtensä. Olisi voinut sattua, ettei
hän olisi ollut siellä. Joka päivä merkitään kirjoihin "kadonneiksi"
sotamiehiä, jotka ovat antautuneet kuolemalle alttiiksi toveriensa
puolesta, eivätkä nämä ole siitä tietäneet, ovatpa ehkä menneet hukkaan
tuosta uhrista huolimatta. Uhri on silti ollut olemassa. Jotta sillä
olisi joku tarkoitus, täytyy siis ihmistodistajain puutteessa olla
_joku_, joka sen ottaa vastaan, henki, joka kykenee merkitsemään
luetteloihinsa teon, minkä toinen ihminen teki toisen hyväksi, silloin
kun tästä teosta ei ole mitään tulosta eikä yksikään ihminen siitä
tiedä. Jollei ole tällaista näiden tuntemattomiksi ja tehottomiksi
jääneitten alttiiksiantaumusten todistajaa, niin ne ovat kuin niitä ei
olisi ollutkaan. Koko olemuksemme nousee kapinaan tätä vastaan. Eikö
toisaalta tämä todistaja, tämä omatunto, meidän omantuntomme tuomari
ja ylläpitäjä, eikö se esiinny siinä maailmassa, minkä fyysillinen
kokemus meille avaa? Ja eikö tämä todista, ettei fyysillinen kokemus
ole tyhjentävä todellisuuteen nähden? Mieleeni muistuu muuan sana,
jonka läsnäollessani lausui pitkän, uskonnollista kokemusta koskevan
keskustelun päätteeksi amerikkalainen fysioloogi William James,
tapaamistani tiedemiehistä kaikkein vilpittömin, tosiasian kuriin
alistunein: "Uskon, että Ihanteen yhteyteen tultuamme uusi voima saa
jalansijaa maailmassa ja synnyttää uusia ilmiöitä." Mitä hän tarkoitti
Ihanteella? Voimaa, koska se on voiman lähde. Koska se samalla on älyn
lähde, täytyy sen olla äly. Koska se on rakkauden lähde, täytyy sen
olla rakkaus. Seurauksena ei voi olla sellaista, mitä ei sisällä se,
mikä käy sen edellä. William James sanoi vielä ylemmästä sielullisesta
minästämme, että "se on osa jostakin sitä itseään _suuremmasta_, mutta
samanluontoisesta, jostakin, mikä toimii maailmankaikkeudessa tuon
minän ulkopuolella ja saattaa rientää sille avuksi..."

"Nuohan ovat _uskontunnustuksemme_ alkusanat, vain toisin sanontatavoin
julkituotuina", vastasi minulle apotti Courmont eräänä päivänä, kun
nuo kaksi lausetta hänelle toistin "Tuo meidän: _Minä uskon Jumalaan,
Isään kaikkivaltiaaseen_ -- eiköhän se ole juuri tuo _suurempi, mutta
samanluontoinen?_ Eikö se ole tuo: _joka voi rientää avuksi?_...
William James puhuu uudesta voimasta, joka saa jalansijaa maailmassa.
Mitä muuta on tämä meidän sanamme: _astui alas taivaista meidän
tähtemme?_..."

Kuuntelin häntä. Ja sen jälkeen, kun olen nähnyt Le Gallicin ja
Ortèguen kuolevan sekä sen moraalisen voiman kyllyyden, mikä ilmeni
edellisen, ja sen stoalaisen, mutta niin perin alastomaksi riistetyn
tuskan, mikä tuli ilmi jälkimmäisen kuolinhädässä, en voi enää
_kokemusperäisesti_ sanoa tuon papin olevan väärässä -- sitäkin
vähemmän, kun hän lisää, viitaten rouva Ortèguen mielenlevottomuuteen
-- ja myös omaani, kuten otaksun, sillä hän on perin hienotunteinen:

"Miten tuskaisesti ovatkaan nykyään vaivatut sieluparat etsineet
totuutta, joka oli läsnä, perin yksinkertaisena ja aivan heidän
ulottuvillaan! Mutta tuo etsimisen tuska, eikö se ole samaa kuin
rukous? Kun tunnemme, että meiltä puuttuu Jumala, on Hän itse asiassa
meitä hyvin lähellä."

Pariisi, toukokuulla 1915.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuoleman tarkoitus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.