Title: Pimeyden ääniä - Romaani
Author: Elvestad, Sven
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pimeyden ääniä - Romaani" ***


PIMEYDEN ÄÄNIÄ

Romaani

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomentanut

Antti Rytkönen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.



SISÄLLYS:

       I. Vanha palvelija.
      II. Pölyn haju.
     III. Nauru.
      IV. Kulkusten kilinä.
       V. Kenraali tulee.
      VI. Vaarallisia aseita.
     VII. Hämärässä.
    VIII. Takkavalkean ääressä.
      IX. Valot sammutetaan.
       X. Askelia.
      XI. Jäljet.
     XII. Koirat.
    XIII. Seuraavana päivänä.
     XIV. Vieras.
      XV. Pilkkaan-ammunta.
     XVI. Kuka kandidaatti oli?
    XVII. Yövaeltaja.
   XVIII. Insinööri Stener.
     XIX. Vieras ihminen.
      XX. Melua salissa.
     XXI. Kuka?
    XXII. Ehdotus.
   XXIII. Vierailu.
    XXIV. Se jota odotetaan.
     XXV. Huuto.
    XXVI. Näky.
   XXVII. Kiire.
  XXVIII. Saappaat.
    XXIX. Vainaja.
     XXX. Verinen taivas.
    XXXI. Mies aitauksen ääressä.
   XXXII. Jääkylmä metsä.
  XXXIII. Vaanijat.
   XXXIV. Aitauksen yli.
    XXXV. Konttorissa.
   XXXVI. Agronomi.
  XXXVII. Poissa.
 XXXVIII. Puhelin.
   XXXIX. Salkkumies.
      XL. Kirjoituspöydän ääressä.
     XLI. Nimetön.
    XLII.



I LUKU,

Vanha palvelija.


-- Miten vanha olet, Hans Kristian?

-- Olen kyllä pian kuudenkymmenen ikäinen, herra pastori, ja tukkani on
harmaantunut kenraalin palveluksessa. Kysykää häneltä itseltään hänen
kotiin tultuaan, olenko valehtelija vai kunnon mies.

-- Mutta kuudenkymmenen korvissa oleva mies saattaa helposti nähdä
väärin, Hans Kristian. Minä olen nyt seitsemänkymmenen vuoden ikäinen,
ja silloin tällöin tulee varjoja silmiini. Keskellä kirkasta päivää
saattaa ympärilleni tulla niin ihmeellistä kuin hämärässä, ennenkuin
olemme saaneet lamput sytytetyiksi. Minä tunnen sinut, Hans Kristian,
enkä epäile, että olet kunnon mies, mutta saattaahan erehtyä,
saattaahan erehtyä...

-- Herra pastori!

-- Niin, minä kuulen.

-- Minulla on vielä silmät kuin korpilla. Kaksi kuukautta sitten minä
sain kultamitalin pilkkaanammunnassa yli viidensadan metrin päästä.
Pastorihan itse minua onnitteli.

Vanha pappi pudisti valkohapsista päätänsä.

-- Niin, niin, mutisi hän. Mutta mitä minä vastaan sinun kertomuksiisi.
On surullista, että taikausko on niin levinnyt kansan keskuuteen.

Hans Kristian iski yhteen kantapäänsä, hän näet oli vanha soturi.

-- Jääkää hyvästi, herra pastori.

-- Lähdetkö?

-- Lähden. Enkä enää tule pastorin luokse.

Pappi ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.

-- Oletko suuttunut minuun? kysyi hän.

Hans Kristian rykäisi.

-- Suuttunut? sanoi hän kummastuneena. -- En, miten saattaisin olla
pastoriin suuttunut. Mutta minä tulin tänne, koska en tiennyt ketään
muuta, jonka luokse voisin mennä kenraalin poissa ollessa. Pastorihan
tuntee minut. Voin sanoa pastorille, että ajattelin kauan puoleen ja
toiseen, ennenkuin rohkenin tulla tänne. Minä en odottanut, että minut
otettaisiin vastaan vanhana juorukonttina. Minä menen nyt takaisin
pitämään silmällä kartanoa, kunnes herrani tulee kotiin, ja jos jotakin
tapahtuisi, niin minä näytän, että minulla on tarkka silmä ja että
käteni eivät vapise, vaikka olenkin kuusikymmenvuotias.

Pastori käännähti tuolissa. Hänen kirjoituspöytänsä lamppu loi himmeän
hohteen vanhaan työhuoneeseen. Valo kohtasi papin kasvoja; ne olivat
voimakaspiirteiset rotukasvot, joiden ympärillä lumivalkoinen tukka
aaltoili. Kultasankaisten silmälasien takaa, paksujen kulmakarvojen
alta loistivat lempeät, miettiväiset silmät. Pappi lepuutti vasenta
käsivarttaan pöydänkannella, joka oli täpöisen täynnä kirjoitettuja
papereita. Tilavan työhuoneen seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, siellä
täällä välähteli muutamia kullattuja kirjaimia lampun hohteessa.
Hyllyjen yläpuolella, aivan lähellä katonrajaa, oli tummissa
mahonkikehyksissä muutamia kirkonmiesten muotokuvia: Luther kirjoineen,
Melankton, Grundtvig, Hans Nielsen Hauge. -- Suuri määrä raskaita
kirjoja, vakavat raskaat papinkasvot, matto permannolla, heikko,
keltainen lampunhohde, joka ei osunut pimeimpiin nurkkiin -- ja sitten
hiljaisuus, kaikki yhdessä loivat tähän työhuoneeseen omituisen rauhan
ja syrjäisyyden leiman. Etempänä oven ääressä seisoi, hattu kädessä,
Hans Kristian, vanhan ajan palvelija, samalla kertaa arvokkaana,
hartaana ja reippaana.

Näkyi, ettei pappi missään tapauksessa aikonut niin pian jättää Hans
Kristiania. Juuri kun miehen piti laskea kätensä ovenripaan, sanoi hän:

-- Odota vähän.

Hans Kristian jäi paikalleen.

-- Istu, sanoi pappi ystävällisesti ja osoitti tuolia.

-- Kiitos, pastori, sanoi Hans Kristian, mutta jäi yhä seisomaan.

-- Minä mietiskelen mitä olet minulle kertonut, alkoi pappi harvakseen
-- oli kuin hän olisi enemmän puhunut itsekseen kuin toiselle --, joku
luonnollinen selityshän täytyy olla näille ihmeellisille tapahtumille.

-- Se on minunkin ajatukseni, vastasi Hans Kristian, ja senvuoksi tulin
pastorin luokse, joka on minua viisaampi. Mutta kun pastori ei ota
kuullakseenkaan, niin minulla ei ole muuta keinoa kuin olla vaiti.

-- Mutta minulla lienee kai oikeus pitää epäilyni, huomautti pastori
ärtyisästi. -- Tässä sinä kerrot jutun, joka ei ole hitustakaan vanhoja
ryövärikertomuksia parempi. Sinä olet nähnyt kummituksen, sanot,
salaperäisen haamun kiertelevän öisin kenraalin talossa. Tahdotko siis
tosiaankin, että minä heti otan tämän vakavalta kannalta? Ei ole enää
ketään, joka uskoisi kummituksia, Hans Kristian, ei ketään, vanhoja
akkoja ja joitakin liian heikkohermoisia henkilöitä lukuunottamatta.
Sinä kai et pelkää kummituksia, vanha ruudinhaistelija.

-- En pelkää kuolemaa enkä perkelettä.

-- Hans Kristian! huudahti pappi ankarasti.

-- Niin, anteeksi, herra pastori.

Hän iski jälleen kantapäänsä yhteen.

-- Mutta kuitenkin väität, että olet vanhassa talossa nähnyt
kummituksen.

-- Minä olen nähnyt jotakin, vastasi Hans Kristian.

Ja hän sanoi sen niin vakavasti kuin vanhain ihmisten tapana on, kun
heidän edessään on salaperäisyys ja he ovat nähneet jotakin.

-- Olet nähnyt aaveen kulkevan yöllä huoneitten läpi.

-- Olen.

-- Oliko se mies?

-- Niin, mies se oli, vastasi Hans Kristian epävarmasti ja epäselvästi.

-- Mitä sanot?

-- Se oli nainen.

-- Luullakseni sanoit, että se oli mies.

-- Toisen kerran haamu oli miehen, toisen kerran naisen kaltainen.

-- Pitkä?

-- Lyhyt.

-- Siis pienikasvuinen?

-- Niin, tai pitkä.

Hans Kristian hypisteli hämillään hattuaan.

-- Hans Kristian, sanoi pappi, miten luulet minun saavan tästä mitään
selkoa?

-- Minä en sitä itsekään ymmärrä, sanoi Hans Kristian. -- Siellä joko
vaeltaa kaksi aavetta tahi siellä on ihmeellinen olento, joka saattaa
muuttaa itsensä mielensä mukaan. Se vaihtaa muotoaan.

-- Milloin näit sen ensi kerran?

-- Yöllä viikko sitten.

-- Ja viimeksi?

-- Se oli viime yönä kello kaksi. Minä tulin rautatieasemalta.
Kulkiessani ikkunoiden ohi näen kuutamossa aaveen, joka kulkee halki
ensimäisen kerroksen ison salin. Se käy hitaasti ovelta ovelle.

-- Aivan äänetikö?

-- Niin. Se katseli ympärilleen aivan hiljaa, mutta minä en kuullut
mitään askelten ääntä.

-- Sitten menit sisään.

-- Menin. Minulla on avaimet. Minä avasin ensiksi suuren oven ja astuin
sisään niin hiljaa, kuin minulla olisi ollut varas kiinniotettavana.
Sen jälkeen lukitsin ison salin oven. Mutta minä en nähnyt sisällä
ketään. En elävää sielua! Saattaako pastori sitä ymmärtää?

-- Mutta siellä on toinen ovi?

-- On kyllä, mutta se oli lukossa. Eikä avaimia ole kenelläkään muulla
kuin minulla.

-- Entä ikkunat, Hans Kristian?

-- Kaikki ikkunat olivat suljetut ulkopuolelta.

-- Mitä sitten teit?

-- Sitten kuljin läpi kaikkien tyhjien huoneiden.

-- Etkä huomannut mitään?

-- En mitään.

-- Mutta siellähän saattoi olla varkaita?

-- Sitä minäkin olen ajatellut, ja olen tänään tutkinut koko talon
ullakosta kellariin asti, mutta mitään ei ole poissa, kaikki on
paikoillaan.

-- Se on tosiaankin ylen ihmeellistä, mutisi pappi, ylen ihmeellistä ja
järjetöntä. Mitä nyt aiot tehdä?

-- Nyt menen takaisin kartanoon.

-- Entä sitten?

-- Ja sitten kierrän uudelleen kaikki huoneet. Minä en pelkää.

Pappi istui hetkisen ja mietti. Sitten hän kysyi:

-- Onko ulkona tänään kylmää, Hans Kristian?

-- Kylmää ja kirkasta.

-- Sitten otan turkin ylleni.

-- Mitä pastori tarkoittaa?

-- Minä tulen mukanasi, vastasi pappi ja nousi seisoalleen.



II LUKU.

Pölyn haju.


Pappi katsoi kelloaan.

-- Kello on jo puoli yksitoista, sanoi hän. Tahdotko odottaa täällä
hetkisen, niin tulen heti takaisin.

Hans Kristian nyökäytti päätään. Hän jäi seisomaan ovelle.

Pappi kulki läpi asuntonsa, jossa oli useita vanhanaikaisesti
kalustettuja huoneita. Hän jätti työhuoneensa oven auki, niin että
keltaisen työlampun hohde saattoi valaista hänen tietänsä.

Ruokailuhuoneessa hänen vaimonsa tuli häntä vastaan.

-- Menetkö nukkumaan? kysyi rouva. -- Onkin jo myöhäistä.

-- En, vastasi pappi. -- Hans Kristian kenraalin kartanosta odottaa
minua. Minun täytyy mennä hänen mukanaan.

-- Onko joku palvelusväestä vaarallisesti sairastunut?

-- Ei, vastasi pappi, mutta muutamat ihmeelliset tapahtumat talossa
ovat häntä säikähdyttäneet.

Pastorin rouva katsoi mieheensä pelästyneenä.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän.

-- Kenties siellä on varkaita tahi ehkä muut ilkeät ihmiset
harjoittavat temppujansa. Kuten tiedät, lupasin kenraalille pitää
silmällä hänen taloansa hänen poissaollessaan. Hans Kristian väittää,
että siellä on öisin äkkiä ruvennut kummittelemaan.

-- Oh, nuo vanhat jutut. Että viitsitkin niihin puuttua. Mene pikemmin
levolle.

-- Nuo vanhat jutut? kysyi pappi.

-- Niin, tiedäthän, että jokaisella vanhalla herraskartanolla on
kummituksensa. Niin on tälläkin.

-- Jotakin on joka tapauksessa täytynyt tapahtua. Muutoin ei Hans
Kristianin kaltainen järkevä mies olisi kääntynyt minun puoleeni.

-- Onko hän tullut tänä iltana?

-- Niin, hän tuli puoli tuntia sitten. Minä menen sinne joka
tapauksessa. Luonnollisesti en usko ämmäinjuttuja, rakas vaimoni, mutta
Hans Kristian on nähnyt aaveen asumattomissa huoneissa. Ja olennon,
joka on lihaa ja verta, minä kyllä pidän kurissa. Menen sinne, jollen
muun vuoksi, niin rauhoittaakseni palvelijoita.

Nyt papinrouva tuli hieman miettiväiseksi.

-- Niin, jos Hans Kristian on levoton, niin täytyyhän siinä olla joku
syy, mutisi hän. -- Miten kauan siellä viivyt?

-- Tunnin ajan.

Rouva auttoi vanhalle miehelleen turkkia päälle ja kääri hänen
kaulaansa pienen kaulaliinan, jota ensin lämmitti uunin ääressä. Hän
seurasi miestään työhuoneeseen ja tervehti ystävällisesti Hans
Kristiania.

-- Et saa pitää häntä kauan, sanoi hän puoleksi leikkiä laskien. --
Muista, että hän on vanha mies.

-- Minun tarkoitukseni ei ollut ollenkaan, että pastori tulisi mukaan,
änkytti vanha palvelija. -- Tahdoin vain selvittää asian pastorille
saadakseni häneltä jotakin neuvoa. Minä kyllä itse pidän kurissa
kartanon, sillä sen minä voin rouvalle sanoa, etten pelkää kuolemaa
enkä...

Pappi kääntyi äkisti häneen päin.

-- No, sanoi hän.

-- Niin, niin, herra pastori, vastasi Hans Kristian.

-- Menemme siis, sanoi pastori lyhyesti ja avasi oven.

Vaikka pastori Winge oli melkein seitsemänkymmenvuotias mies, kantoi
hän ikänsä kuin sankari. Kun hän nyt kulki tietä paksussa turkissaan,
ei hän oikeastaan näyttänyt miltään ikäkululta pappismieheltä, vaan
pikemmin upealta rusthollarilta. Hän oli suoraselkäinen ja astui
varmoin askelin. Ja Hans Kristian kulki hänen vasemmalla puolellaan,
askelta jäljempänä, kuten alempiarvoiselle sopii esimiestään
seuratessaan.

Kun ovi heidän takanaan sulkeutui, olivat he äkkiä ulkona keskellä
pimeää ja kylmää talviyötä. Tähdet tuikkivat taivaalla. Oli kylmä ilta.
Suoraan edessään he saattoivat nähdä kosken vieressä olevan tehtaan
savupiipun. Piippu kohosi kuin uhkaava, pikimusta etusormi kohden
talvitaivasta. Ja jos he olisivat katsoneet taaksensa, olisivat he
kauimpana etelässä huomanneet heikon sarastuksen; se oli lyhtyjen
kajastus lähimmästä kaupungista, joka oli viiden kilometrin
päässä. -- --

He eivät kohdanneet ketään routaisella tiellä, ei jalka- eikä
hevosmiestä. Joskus he menivät ohi talon tahi mökin, jonka ikkunat
olivat suljetut ja mustat. Kaikki ihmiset olivat menneet levolle.

Kun molemmat vanhat miehet olivat kulkeneet kappaleen matkaa yhdessä,
tarttui pappi Hans Kristianin käsivarteen, ja näin he kävelivät
edelleen.

-- Mitä kartanon väki sanoo tästä? kysyi hän. -- Mitä Stina, vaimosi
sanoo, mitä Abraham sanoo, ja mitä uusi renki sanoo? Sinä kenties et
ole tätä heille kertonut?

-- Niin, minä en ole kertonut mitään siitä, mitä itse olen nähnyt,
vastasi Hans Kristian, mutta minä saatan päättää heistä päältäpäin,
että itsekukin on siellä nähnyt tahi kuullut jotakin ihmeellistä.
Renkituvassa puhutaan iltaisin paljon ja matalalla äänellä. Vanha
Abraham väittää kuulleensa asumattomista huoneista ihmeellistä naurua.

-- Naurua?

-- Niin, eräänä iltana joku aika sitten. Hän kulki päärakennuksen ohi,
ja silloin hän kuuli jonkun sisällä nauravan.

-- Mutta, rakas Hans Kristian, siellä on varmaan joku veitikka.

-- Kuka se olisi? kysyi palvelija. -- Kun Abraham naurun kuultuaan tuli
renkitupaan, oli siellä koolla koko kartanon väki, sekä miehet että
naiset. Eikä vieraita tule pihaan sitten kun portti on suljettu. Ei
ainakaan huoneisiin?

-- Mutta oliko Abraham sitten aivan varma siitä, että nauru kuului
huoneesta?

-- Sitä minä olen häneltä usein kysynyt. Hän on siitä varma. Ja nauru
kuului niin kamalalta. Abraham itse sanoi, että _se ei ollut mitään
iloista naurua_.

Äkkiä pappi pysähtyi, ikäänkuin olisi saanut loistavan ajatuksen.

-- Mutta tuhat tulimaista, Hans Kristian, huudahti hän, kun emme ole
sitä ennen keksineet: koirat, mies, koirat! Kartanossahan on kaksi isoa
koiraa. Niidenhän pitäisi pitää kauheata elämää, kun tällaista
tapahtuu.

Hans Kristian käänsi pois kasvonsa ja mutisi puoleksi itsekseen, nolona
ja neuvotonna:

-- Koirat eivät hiiskahdakaan.

Pappi ei vastannut tähän mitään. Molemmat he menivät hiljaa edelleen.

Vaellettuaan kymmenen minuuttia pappilasta he poikkesivat oikealle ja
kääntyivät syrjätielle. Tuokion kuluttua he seisoivat korkean
rautaportin edessä, jonka Hans Kristian avasi. Ruostuneet rautasaranat
vonkuivat surkeasti. Samassa tunkeutui lumipeitteisen pensasaidan läpi
tien viereltä esille kaksi mustaa varjoa, ja pahaenteinen murina rupesi
kuulumaan. Ne olivat talon koirat.

Hans Kristian kutsui molempia koiria, ja äkäinen murina muuttui heti
iloiseksi haukunnaksi.

Vähän sen jälkeen valo virtasi lumiselle tielle. He tulivat ohi suuren
vanhan rakennuksen. Se oli ainoastaan yksikerroksinen, ja sen
tavattoman suuri kalteva katto oli niin jyrkkä, ettei lumi voinut siinä
pysyä. Kahdessa etelänpuoleisessa ikkunassa oli tuli.

-- Se on minun huoneeni, selitti Hans Kristian.

Pappi nyökäytti päätään. Hän tiesi sen. Rakennus, jossa oli terävä,
kalteva katto, oli väenasunto.

Muutamien minuuttien kuluttua molemmat kulkijat seisoivat suurella
pihamaalla. Päärakennus oli kaksikerroksinen, ja siihen kuului kaksi
siipirakennusta. Kaikki ikkunat olivat kiinni ja pimeät, mutta pääty
loisti kylmänä ja sinervänä tähtien valossa. Ainoatakaan ihmistä ei
näkynyt pihalla, ainoatakaan ääntä ei kuulunut.

-- Menemmekö sisälle? kysyi Hans Kristian kuiskaten.

-- Menkäämme, sanoi pappi, mutta hanki lyhty.

Hans Kristian ohjasi papin portaille, missä hänellä näkyi olevan lyhty
valmiina. Hän raapaisi tikulla tulta ja sytytti lyhdyn. Tulitikun
punaisessa valossa saattoi pappi nähdä, että vanhan palvelijan kasvot
olivat tavattoman vakavat.

Vaikkakin molemmat miehet koettivat olla herättämättä minkäänlaista
melua, eivät he kuitenkaan saattaneet estää portaita narisemasta
askeltensa alla. Pappi kulki raskaasti.

Hans Kristian taas kilahutti avainkimppuaan. Etsittyään hetkisen löysi
hän vihdoin oikean avaimen, jonka pisti lukon reikään. Pappi astui
sisään. Hans Kristian hätisti pois koirat, seurasi pappia ja lukitsi
jälleen oven.

Koirat jäivät seisomaan ulkopuolelle. Ne nuuskivat ja vainusivat
ovenraossa ja päästivät valittavan, mutta heikon ulinan.

Molemmat miehet olivat tulleet eteiseen. Hans Kristian kohotti lyhtyä.

-- Täällä ei ole ollut ihmisiä pitkään aikaan, sanoi pappi. -- Täällä
on pölyn haju.



III LUKU.

Nauru.


Vanha pappi oli oikeassa. Mikäli loimuavassa lyhdynvalossa saattoi
nähdä, oli tällä huoneella pitkän asumattomuuden leima. Se oli
eteinen, mutta se oli niin suuri, että sitä saattoi verrata
englantilaismalliseen halliin. Leveät portaat veivät toiseen
kerrokseen. Portaiden vieressä oli suuri, avoin takka, joka epäselvässä
kynttilänvalossa ammotti pimeänä ja kamalana kuin kuilunsuu. Tästä
eteisestä vei ovi käytävään, joka kulki läpi koko talon ja jakoi
ensimäisen kerroksen kahteen osaan, niin että huoneita oli molemmin
puolin. Mutta eteläisen siipirakennuksen kohdalla johti käytävä suureen
saliin.

Pappi ja palvelija jäivät hetkeksi seisomaan eteiseen. Hans Kristian
korjaili lyhtyä, joka ei ottanut oikein palaakseen, ja pappi muisteli
monia loistavia juhlia, joita täällä ennen vanhaan oli vietetty. Tässä
huoneessa loimuavan takkavalkean ääressä viipyivät vieraat muutamia
minuutteja riisuttuaan päällysvaatteensa. Sitten ovi avautui ja
kenraalitar... Mutta se tapahtui aikoja sitten. Ja nyt oli kenraalitar
jo kuollut ja kenraali matkoilla.

-- Milloin kenraali tulee takaisin? kysyi pappi kuiskaten. -- Tiedätkö
siitä mitään, Hans Kristian?

-- Vuosi sitten kuulin hänestä viimeksi, vastasi Hans Kristian. -- Ja
silloin kenraali luuli pian tulevansa kotiin.

-- Nyt hän on ollut pitkän aikaa poissa.

-- Niin, kolme vuotta.

-- Ja sillä ajalla hänen veljentyttärensä Louise on varmaankin kasvanut
isoksi tytöksi?

-- Hän on nyt kahdeksantoistavuotias, vastasi Hans Kristian. -- Kas
niin, nyt lyhty on kunnossa, nyt saatamme mennä eteenpäin, herra
pastori.

Hans Kristian avasi oven. Hän kulki koko ajan edellä, pappi seurasi
aivan hänen kintereillään. He kulkivat halki käytävän, avasivat uuden
oven ja tulivat huoneeseen, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin.

Kuu, joka tähän asti oli ollut pilven peitossa, kumotti punaisena ja
metallihohtoisena puunlatvojen yläpuolella; sen sininen valo virtasi
ikkunoista ja sekaantui lyhdyn punaiseen. Syntyi omituinen valaistus,
ja huonekalujen varjot häilyivät haavemaisina ja villeinä pitkin
lattiaa ja seiniä. Ensimäisen kerran vanha pappi tunsi itsensä
liikutetuksi katsellessaan ympäristöä.

-- Näettekös, pastori, kuiskasi Hans Kristian, täällä on kaikki
niinkuin olla pitääkin, kaikki huonekalut paikoillaan, kas tuolla
taulut riippuvat paksuissa kultakehyksissä, kas tuossa ovat kirjat. Ei
mihinkään ole koskettu. Täällä ei ole ollut varkaita.

-- Menkäämme eteenpäin, pyysi pappi.

Hans Kristian avasi seuraavan oven.

He tulivat suureen huoneeseen, joka oli muodoltaan pitkähkö. Siinä oli
neljä isoa ikkunaa, jotka kaikki olivat puutarhaan päin. Vastakkaisella
seinällä riippui joukko perhemuotokuvia. Ne esittivät enimmäkseen
sotureita, joista jotkut olivat kolmikymmenvuotisen sodan, toiset
uudemman ajan univormuissa. Mutta kaikilla oli kunniamerkkejä. Suku oli
kuuluisaa.

Tämän huoneen matto oli poistettu permannolta, ja kulkijain askeleet
kuuluivat selvästi hiljaisuudessa. Vihdoin he tulivat isoon saliin.
Siellä oli korkeaselkäisiä, nahkalla päällystettyjä tuoleja rivissä
pitkin seiniä, nurkissa oli pieniä mahonkipöytiä, muita huonekaluja ei
ollut. Lattia oli vahattu.

Pappi ja palvelija kulkivat pari kertaa läpi salin, mutta mitään
ihmeellistä ei näkynyt. Pappi katsoi varmuuden vuoksi, että ikkunat
olivat suljetut ja kaikki säpit kiinni. Ilma sisällä oli pölynsekaista
ja painostavaa.

Isosta salista molemmat kulkijat tulivat siihen huoneriviin, jonka
ikkunat olivat pihamaan puolella. Ne olivat suuria huoneita,
korkeakattoisia ja tilavia, jommoisia vielä tavataan jossakin
pohjoismaiden herraskartanossa. Mutta ne tekivät aution ja hyljätyn
vaikutuksen, koska esillä olivat ainoastaan raskaat, kookkaat
huonekalut, ja kaikki ne pikkuesineet, jotka tekevät huoneen asutuksi
ja kodikkaaksi, olivat korjatut pois.

-- Tässä minä näin aaveen, sanoi Hans Kristian. -- Seisoin pihalla ja
katselin, miten se kulki hitaasti ohi ikkunoiden.

-- Näitkö kasvot?

-- En.

-- Mutta se näytti sinusta naiselta?

-- Niin, viime kerralla se näytti minusta varmasti naiselta.

Pappi pudisti päätään.

-- Mutta oletko varma siitä, ettei kuutamo sinua pettänyt? kysyi hän.
-- Hämärässä huoneessa kuun säteet saattavat usein näyttää liikkuvilta
verhoilta.

-- Ei, minä en anna sellaisen itseäni pettää, herra pastori, ja
sitäpaitsi kuu ei kumota näistä ikkunoista. Täällähän on aivan pimeää,
kuten pastori näkee.

-- Ja mihin se aave meni, Hans Kristian?

Palvelija viittasi.

-- Aave, sanoi hän, pannen painoa sanoilleen, meni juuri suoraan
edessämme olevasta ovesta.

-- Näitkö siis oven aukenevan?

-- En, sitä en nähnyt. Mutta ikkunasta minä näin aaveen viereisessä
huoneessa, ja sitten se katosi.

Pastori viittasi kädellään.

-- Tuonne?

-- Sinne. -- Ja ihmeellisintä, herra pastori, on se, että ovi oli
tavallisuutensa mukaan lukossa, kun minä tulin tänne sisälle nähdäkseni
mitä oli tekeillä.

Pappi pudisti päätään.

-- Niin, minä en sitä ymmärrä, mutisi hän. -- Minä en epäile sanojasi,
Hans Kristian, mutta itsehän näet, että täällä on nyt aivan hiljaista
ja rauhallista.

Pappi otti Hans Kristianilta avaimet, avasi oven ja meni hänen edellään
huoneeseen. Ensi silmänräpäyksessä hän aivan vaistomaisesti vetäytyi
takaisin, sillä sisällä oli pilkkopimeä. Verhot olivat lasketut alas,
niin ettei yön valo päässyt sisälle. Mutta Hans Kristian tuli hänen
luokseen lyhtyineen. Punainen valonsäde karkeloi hänen edellään ja loi
valoaan huonekaluille.

-- Tunnetko, Hans Kristian, sanoi hän, -- on kuin tässä huoneessa olisi
hieman lämpimämpi?

-- Niin, sen kyllä tunnen. On kuin sitä olisi äsken lämmitetty.
Ilmakaan ei ole niin kuiva ja pölyinen kuin toisissa huoneissa.

-- Pidä lyhtyä ylhäällä, Hans Kristian.

Samassa tuli viereisestä, heidän juuri jättämästään huoneesta kylmä
tuulahdus, joka sammutti kynttilän.

-- Huu, huudahti pappi hapuillessaan pimeässä. -- Miksi sammutit
kynttilän, Hans Kristian?

-- En minä sitä sammuttanut. Sen teki veto.

-- Raapaise nopeasti tuli tikkuun. Tämä pimeys on sietämätön.

-- Sen teen heti, herra pastori. Odottakaa hieman.

Hän kaiveli taskustansa tulitikkuja.

-- Mistä tämä tuuli tulee? kysyi pappi vapisevalla äänellä. -- Tunnen
kylmää ranteissani ja kaulassani.

-- Minä en tiedä, pastori. Ovesta vetää.

-- Silloin jonkun on täytynyt avata ikkuna tahi ovi. Kuka se mahtaa
olla?

-- Ei kukaan, herra pastori. Kaikki ovet ovat lukossa ja kaikki ikkunat
myös. Eikä täällä ole meitä lukuunottamatta ketään ihmistä.

Hans Kristian raapaisi tikkuun tulen, mutta se sammui vedossa. Hän
sytytti uuden, sekin sammui, mutta sekunniksi leimahtavassa valossa
molemmat miehet tuijottivat sinne tänne huoneessa nähdäkseen, olisiko
sisällä muita ihmisiä. Mutta he eivät nähneet muuta kuin vanhat
huonekalut. Kun pimeys heidät jälleen ympäröi, tuntui heistä kolkolta
tässä suuressa ja tyhjässä rakennuksessa.

Vihdoin Hans Kristianin onnistui saada lyhty uudelleen sytytetyksi.

Pappi piti kiinni hänen käsivarrestaan.

-- Nyt menemme takaisin samaa tietä, jota olemme tulleet. Tavalla tahi
toisella on jonkun täytynyt avata ikkuna.

Palvelija meni muutamia askelia eteenpäin. Äkkiä hän pysähtyi.

-- Mitä se on? kysyi pappi.

-- Minä olin kuulevinani... mutisi Hans Kristian.

Molemmat kuuntelivat. Mutta ei kuulunut mitään muuta kuin heidän
hengityksensä ja koirien ulina etäällä ulko-ovella.

He kulkivat jälleen eteenpäin. Mutta sitten he molemmat pysähtyivät
kauhusta herpaantuneina.

He kuulivat naurun.



IV LUKU.

Kulkusten kilinä.


Ensin he kuulivat kovaäänistä naurua, kovaäänistä ja ivallista naurua,
ja sitten tuli täysi hiljaisuus. Hans Kristian kohotti lyhtyä ja katsoi
eteensä läpi puoli pimeän huoneen ikäänkuin olisi odottanut löytävänsä
miehen, joka nauroi lähistössä.

Sillä se oli miehen naurua. Se tuntui tulevan kaukaa, mutta oli
kuitenkin aivan lähellä, ja sillä oli vieras ja kaukainen sointu,
ikäänkuin se olisi ollut vuosisadan vanhojen haalistuneiden tapettien
kätkössä ja nyt äkkiä päässyt valloilleen kuin kaiku.

Molemmat miehet katsoivat ääneti toisiansa, ja se pelko, jota he
vastoin tahtoaan tunsivat, ilmeni heidän silmissään, heidän kasvojensa
piirteissä. Pappi kohotti käsivarsiaan ikäänkuin manaukseen tahi
kiroukseen ja sitten hän huusi voimakkaalla metalliäänellään:

-- Jos täällä on ihmisiä, niin tulkaa esille.

Ei mitään vastausta. Kuului ainoastaan lyhdyn sihinä, ja sitten
hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Pappi huusi jälleen:

-- Onko täällä ihmisiä?

Molemmat kuuntelivat. Ja papin täytyi vastoin tahtoaan huudahtaa
tarttuessaan palvelijan käsivarteen:

-- Suuri Jumala!

Sillä nauru kuului jälleen. Sama ivallinen ja kamala nauru, ha-ha-haa!
Hätähuuto ei saata olla sydäntäsärkevämpi kuin sellainen nauru,
mieletön ja tärisyttävä iloisuus, ivan ja pahuuden ja kärsimyksen
riemu. Mutta tällä kertaa nauru kuului kauempaa, ikäänkuin nauraja
olisi vähitellen poistunut.

Naurun lakattua vallitsi suuressa talossa jälleen täydellinen
hiljaisuus.

Mutta nyt oli vanha ruudinhaistelijakin suuttunut. Hän veti esille
taskustaan valtavan avainkimppunsa.

-- Jos siellä on ihminen vehkeilemässä, huusi hän hammasta purren, niin
minä muserran hänet, ja jos siellä on perkele nauramassa, niin minä
näytän hänelle, että Hans Kristian ei pelkää.

Hän aikoi hyökätä eteenpäin avainkimppu toisessa kädessään ja lyhty
toisessa, mutta pappi hillitsi hänet.

-- Minun perästäni, sanoi hän käskevästi.

-- Tahtooko pastori mennä edellä? kysyi Hans Kristian.

-- Minä menen edellä, vastasi pappi, mutta sinä saat näyttää minulle
lyhtyä. Pidä se korkeammalla. Kas näin. Mistä nauru kuuluu?

-- On kuin se olisi tullut isosta salista.

-- Sitten menemme sinne.

Pappi avasi lähimmän oven ja astui pelkäämättä viereiseen huoneeseen.

-- Valaise, Hans Kristian!

Palvelija kohotti lyhtyä. Mutta mitään muuta ei näkynyt kuin
huonekalut, mykät seinät ja isot, himmeät kristalliset kynttiläkruunut,
jotka riippuivat katossa kuin jättiläismäiset pisarat.

Pappi kulki hitaasti läpi huoneen, ja Hans Kristian seurasi häntä.
Tultuaan seuraavan oven lähelle he kuulivat naurua kolmannen kerran.
Nyt he ymmärsivät, että sen täytyi tulla isosta salista, mutta se ei
ollut tällä kertaa niin äänekäs ja kaikuva kuin molemmilla edellisillä
kerroilla. Oli kuin naurajalla olisi ollut peitto pään ympärillä.

Pappi kulki hitaasti edelleen ja pysähtyi isoon saliin vievän oven
ääreen. Hän naputti oveen.

-- Onko ketään sisällä? kysyi hän.

Ei mitään vastausta.

-- Väännä ovi auki, Hans Kristian.

Seuraavassa tuokiossa ovi oli avattu, ja papin kiellosta huolimatta
Hans Kristian astui ensimäisenä kynnyksen yli. Hän heilutti uhkaavasti
suurta avainkimppuaan.

-- Tuleppa, huusi hän, tule miten lähelle hyvänsä, tässä minä, Hans
Kristian, seison!

Pappi hyssitti hänelle ja otti häneltä lyhdyn. Hän kulki halki salin,
pitkin sen koko pituutta, mutta siellä ei näkynyt ketään. Ja hän
valaisi seinät, nurkat, vieläpä taulutkin, mutta ei löytänyt mitään.

-- Täällä ei ole ketään, sanoi hän vihdoin. -- Me olemme ainoat ihmiset
tässä salissa, Hans Kristian. Mies, joka nauroi, on paennut.

Palvelija nauroi.

-- Hän ei ole paennut sitä tietä, jota me tulimme, sanoi hän.

-- Mutta onko sitten olemassa joku toinen tie, joka vie tästä salista?

-- On, toisessa päässä on ovi. Se vie suoraan ulos.

-- Silloin miehen on täytynyt paeta sitä tietä. Tule avaiminesi.

-- Silmänräpäys, vastasi Hans Kristian, niin olen heti valmis.

Hän tahtoi ensiksi sulkea sen oven, josta he juuri olivat tulleet.

-- Kun minä nyt suljen tämän oven, sanoi hän, niin ei hän ainakaan voi
päästä ulos tästä ovesta, jos hän kuitenkin olisi täällä.

Tultuaan avaimineen salin toisessa päässä olevalle ovelle pyysi hän
pastoria katsomaan vähän lukkoa.

-- Kas, kas, sanoi hän, tämä on vanhanaikainen lukko. Tätä ovea ei ole
avattu vuosikauteen. Katsokaas, se on vielä paksussa pölyssä. Ja
katsokaa avaimenreiän edessä olevaa levyä, sehän on suorastaan
ruostunut kiinni lukkoon.

Hän koetti kädellä lykätä syrjään messinkikilpeä, mutta hänen täytyi
käyttää työaseenaan erästä kellarin avainta, ja kilpi pysyi kuitenkin
paikoillaan.

-- Tunnustele ovea, käski pastori.

Hans Kristian ravisti ovea.

Se oli lukossa.

-- Silloin on turhaa koettaa saada ovea auki, sanoi hän, sillä onhan
päivänselvää, että ihminen ei ole voinut päästä ulos tästä, kun kilpi
peittää avaimenreiän sisäpuolelta.

Se oli selvä asia Hans Kristianinkin mielestä.

-- Mutta kun hän ei ole päässyt ulos tätä tietä eikä myöskään käytävään
vievästä ovesta -- mehän olisimme sen kuulleet -- niin hänen täytyy
kuitenkin olla täällä, tuumi palvelija itsepäisenä.

-- Entä ikkunat, sanoi pappi.

Hans Kristianin näyttäessä valoa lyhdyllä tutki pappi nyt tarkoin
jokaisen ikkunan. Kaikki säpit olivat kiinni.

-- Mutta tämähän on suorastaan käsittämätöntä, mutisi pastori
hämmästyneenä. -- Minä uskallan vakuuttaa kunniani kautta, että nauru
tuli tästä salista.

-- Minä uskallan sen vannoa, sanoi Hans Kristian.

Pappi oli niin ajatuksissaan, ettei kiinnittänyt huomiotansa tähän
pieneen virheeseen.

-- Ja sitten veto, sanoi hän. -- Se tuli avoimesta ovesta, se on varma.
Mutta kuka täällä kulkee ovissa jättämättä jälkeäkään itsestään?

Äkkiä hänet valtasi eräs ajatus.

-- Menkäämme ulos, sanoi hän.

He palasivat läpi huoneiden samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Pappi
kulki reippaasti ja nopeasti katsomatta ympärilleen, oikeaan tahi
vasempaan. Mutta muutoin niin peloton Hans Kristian ei voinut olla
silloin tällöin luomatta huolestuneita katseita mustiin varjoihin,
jotka liihoittelivat pitkin seiniä.

Heidän tultuaan pihamaalle sanoi pappi:

-- Sammuta lyhty, täällä on kuitenkin kyllin valoisaa.

Palvelija puhalsi lyhdyn sammuksiin.

Sitten jatkoi pappi, joka oli innostumistaan innostunut ja unohtanut
kokonaan väsymyksensä tällä öisellä vaelluksellaan:

-- Nyt kierrämme koko talon seinät. Jos joku on hypännyt tahi mennyt
ulos, niin meidän täytyy nähdä jäljet lumessa.

Koirat tulivat tälle retkelle mukaan hyppien ja heilutellen häntäänsä.
Molemmat miehet kulkivat runsaan metrin päässä seinästä. Kuu loi
kirkasta valoa lumelle; siinä ei näkynyt mitään jälkiä.

Heidän lopetettuaan vaelluksensa pappi sanoi Hans Kristianille:

-- Nyt minä uskon sinua enemmän kuin koskaan ennen. Minä luulen, että
näit sinä yönä elävän olennon. Nauru, jonka me kuulimme, tuli talosta.
Mehän kuulimme sen kolme kertaa, niin ettei siitä ole mitään epäilystä,
kas Hans Kristian, mitä meidän on tästä uskottava? Mitä täällä
tapahtuu?

Hans Kristian ainoastaan pudisti päätänsä. Pappi katsoi sanattomana
rakennukseen, pani kiinni turkkinsa ja otti kintaansa. Sitten hän
mutisi itsekseen:

-- Niin, sellaisissa vanhoissa kartanoissa... sellaisissa vanhoissa
kartanoissa.

Mutta samassa koirat alkoivat murista ja vainuta. Molemmat miehet
kuuntelivat vavisten. He odottivat saavansa kuulla jälleen kamalan
naurun.

Mutta sen sijaan he kuulivat tieltä kulkusten kilinää. Hans Kristian
säpsähti.

-- Se tulee tännepäin, sanoi hän. -- Kuulen ajosta, että se on
kilpa-ajoreki. Kuka se yksinäinen vieras saattaa olla, joka tulee
meille näin myöhään yöllä?

Kulkusten kilinä läheni.



V LUKU.

Kenraali tulee.


Koirat juoksivat porttia kohti täyttä laukkaa. Ne katosivat pimeään,
mutta niiden vihaisen haukunnan saattoi kuulla puunrunkojen välitse.
Kulkusten kilinä taukosi. Ajaja oli pysähtynyt.

Hans Kristian koetti houkutella koiria jälleen luokseen, mutta ne
jatkoivat haukkumistaan. Vastoin tahtoaankin tunsivat molemmat miehet,
jotka juuri olivat vaeltaneet läpi aution talon ja huomanneet
salaperäisen olennon läsnäolon, tapahtuman tekevän heihin salaperäisen
ja eriskummaisen vaikutuksen. Nyt vieras tuli lisäksi keskellä yötä.
Kuka se oli? He kuulivat ainoastaan kulkusten kilinän, silloin tällöin
piiskaniskun ja koirien äkäisen haukunnan.

Hans Kristian kutsui ne jälleen luokseen.

Mutta nyt kuului pimeästä karhea miehenääni, joka huusi:

-- Ettekö voi saada pois noita petoja. Minä en uskalla avata porttia.
Hevonen pelkää.

-- Kuka siellä on? huusi Hans Kristian vastaan.

-- Pikasähkösanoma, vastattiin.

-- Keneltä?

-- Sitä en tiedä.

-- Minusta on kuin tuntisin äänen, mutisi Hans Kristian kahlatessaan
lumessa.

Pappi seisoi paikoillaan lyhdyn vieressä. Hänen uteliaisuutensa oli
herännyt. Mitä oli tekeillä, kun pikasähkösanoma oli lähetetty?

Hän kuuli, että molemmat miehet kohtasivat toisensa portilla ja että
portti avattiin. Puhuvien äänestä hän saattoi ymmärtää, että Hans
Kristian tunsi tulijan. Muutamien minuuttien kuluttua hän kuuli hevosen
hirnuntaa ja kuopimista; reki kääntyi. Kulkusten kilinä, joka
vähitellen haihtui pimeään, vakuutti hänelle, että äskentullut ajoi
pois jälleen. Hans Kristian läheni pihan poikki koirien hypellessä
hänen ympärillään.

Hans Kristianilla oli sähkösanoma kädessään.

-- Se on minulle, sanoi hän ihmetellen. -- En ole eläissäni saanut
sähkösanomaa. Tahtooko pastori olla ystävällinen ja avata sen, niin
minä valaisen lyhdyllä.

Pastori tarttui sähkösanomaan.

Hän luki ensin päällekirjoituksen.

-- Oletko nähnyt mitä tähän on kirjoitettu? sanoi hän. -- Siinä on:
Hans Kristian, Jernegaard. Sen täytyy olla kenraalilta.

-- Kenraalilta, huudahti Hans Kristian. -- Ah, minä aavistan, että
jotakin on tapahtunut.

Pastori avasi sähkösanoman ja luki lyhdyn valossa:

    "Minä ja veljentyttäreni ja eräs vieras tulemme
    kahden päivän perästä. Kenraali."

-- Jumalan kiitos! huudahti Hans Kristian.

-- Miksi niin sanot?

-- Minä kun luulin varmasti, että joku onnettomuus oli tapahtunut.

-- Onnettomuus?

-- Niin, sellainen on asianlaita vanhoissa herraskartanoissa, näettekös
pastori. Huoneista huomaa, milloin kuolema kohtaa jotakin herrasväestä.

Pastori polki jalkaa lumessa.

-- Voi tätä rahvaan kirottua taikauskoa!

-- Usko on usko, herra pastori, ja meillä täytyy olla oikeus pitää
uskomme, koska näemme enemmän kuin te toiset ja näemme toisilla
silmillä.

-- Mutta nyt kai olet rauhoittunut. Sinä näet, että kaikki on hyvin.

-- Siitä ei ole sähkösanomassa mitään mainittu. Mutta nyt minä luulen
tietäväni miksi ovet sisällä liikkuvat.

Hän viittasi ikkunoihin, jotka loistivat jäänsinisinä kuutamossa.

-- Miksi?

-- Se on enne, herra pastori.

-- Jälleen tämä taikausko! Ei ole olemassa mitään enteitä.

Mutta Hans Kristianilla oli omat ajatuksensa.

-- Nyt minä menen kotiin, sanoi pastori. -- En voi kuulla kauemmin
tätä.

Hän lähti liikkeelle, ja Hans Kristian seurasi häntä lyhtyineen.

-- Enne, enne... Henkiä ja kummituksia... mutisi pappi suuttuneena.

-- Haamu kuljeksii tuolla sisällä, vastasi Hans Kristian juhlallisesti
ja kauhuissaan. -- Kenties se nyt istuu sinisessä huoneessa
rouva-vainaan tuolilla. Enteet eivät ole hyviä sille vieraalle, joka
tulee.

-- Saata minut kotiin, Hans Kristian.

-- Niin, niin, mutta mitä arvelette, herra pastori, siitä, mitä olette
kuullut ja nähnyt tänä iltana?

-- Jos tahdot tietää, niin minä uskon, että täällä on ihmisiä
liikkeellä. Sinun tulee pitää hyvin silmällä kartanoa, Hans Kristian.

-- Sen olen tehnytkin.

-- Mutta sinun pitäisi tarkastaa sitä, ikäänkuin tietäisit olevan
tekeillä pahoja hankkeita.

-- Ketä vastaan?

-- Mistä minä tiedän, Hans Kristian. Mutta minusta on kummallista, että
nämä salaperäiset asiat tapahtuvat juuri kun kenraali on kotiin
tulossa. Se on sattuma, joka näyttää ajatukselta, kuten sanotaan. Eikö
kenraalilla ole rahoja talossa?

-- Ei nyt, kun hän itse ei ole kotona. Nyt siellä on ainoastaan
huonekalut ja gobeliinit ja muut korut.

-- Mutta kenraalihan on hyvin rikas.

-- Niin, asuessaan kartanossa hänellä on usein mukanaan paljon rahoja,
sen minä tiedän, sekä käteisenä rahana että arvopapereina. Ja sitten on
tietysti vanhan rouvan koristeet, ne, jotka neiti on saanut. Ja sitten
neidin omat jalokivet.

-- Niin juuri, niitä sinun täytyy pitää silmällä, Hans Kristian.
Muista, että aikamme on vaarallinen ja että ihmisten pahuus on suuri.

Näin haastelivat pappi ja Hans Kristian kulkiessaan samaa tietä, jota
olivat tulleetkin. Mutta oli epäilemätöntä, ettei papin puheessa ollut
vakaumuksen voimaa. Kulkiessaan hän ajatteli koko ajan kuulemaansa
kamalaa naurua, tuulenhenkeä, joka kohtasi jääkylmänä hänen kaulaansa
ja ranteitaan, kaikkea sitä, mikä oli tapahtunut ja mitä hän ei voinut
itselleen selvittää.

Kotinsa ulkopuolella hän sanoi jäähyväiset Hans Kristianille ja pyysi
hartaasti ilmoittamaan, milloin jotakin epäilyttävää tapahtuisi. Pappi
oli kenraali Hugo Jernen hyvä ystävä ja tahtoi kaikin mokomin estää
mitään pahaa tapahtumasta hänelle ja hänen kodilleen.

Pastorin tultua työhuoneeseensa oli puoliyön hetki jo aikoja sitten
ohi, mutta vaikkakin vanha mies tarvitsi lepoa, jäi hän kuitenkin ennen
levollemenoa syvissä mietteissä istumaan kirjoituspöytänsä ääreen.

Mutta Hans Kristian kiiruhti takaisin kartanoon.

Ennenkuin astui kenraali Jernen herraskartanoon vievään tuuheaan
puistokäytävään, loi hän katseensa yli seudun, joka nyt lepäsi
äärettömässä rauhassa kuun lempeässä hohteessa. Pakkanen oli
lisääntymässä. Kosken varrella olevassa tehtaassa oli sytytetty tuli
pariin ikkunaan. Tehtaassa alkoi työ jo kello neljältä. Hans Kristian
arveli, että mikään ei häirinnyt seudun rauhaa, ennenkuin tämä tehdas
tuli ja nieli kosken lakkaamattoman pauhun. Puhuttiin jo uusista
tehtaista, uusista, valtavista, jyrisevistä rakennuksista, joita oli
kohotettava kosken rannalle. Kristian huokasi astuessaan pimeään,
kuusten suojaan. Ja sitten hän edelleen ajatteli juuri saamaansa
sähkösanomaa. Miten ihmeellistä, että kenraali tahtoi kotiin juuri
keskellä ankarinta talvea. Ja sitten hänen veljentyttärensä Louise,
joka oli kesänlapsi ja joka värisi, kun tuli ensimäinen kylmä usvineen
ja routa jääti maan.

Mutta nyt tuli vanhaan kartanoon eloa ja vilkkautta. Hans Kristian
joudutti tahtomattaan askeliaan ajatellessaan mitä nyt oli tehtävä.
Huoneissa oli kaikki saatava kuntoon, matot asetettava lattioille,
tulisijat siistittävä. Kaikkialla oli pestävä ja puhdistettava. Talli
oli tarkastettava, rekien piti olla kunnossa.

Mutta entä vieras, kolmas, kuka se oli? Oliko se mies vai nainen? Tämä
vieras, jonka nimeä ei oltu mainittu, oli jo joutunut Hans Kristianin
mielessä salaperäiseen valoon. Oli kuin hän jo olisi lähettänyt sanoman
läsnäolostaan, ikäänkuin hänen askeleensa jo kuuluisivat talossa ja
vieraan kädet hapuilisivat ovenlukkoja. Kun Hans Kristian kerran oli
muodostanut itselleen ajatuksensa, ei häntä helposti saanut siitä
luopumaan.

Kulkiessaan herraskartanon ohi hän pysähtyi tuokioksi ja kuunteli.
Mutta kaikki oli hiljaa.

Palvelijain rakennuksessa Hans Kristianilla oli kaksi omaa pikku
huonettaan. Saavuttuaan vihdoin asuntoonsa hän huomasi vanhan vaimonsa
Stiinan lepäävän valveilla.

-- Siellä on ollut levotonta, kuiskasi Stiina. -- Ja koirat ovat
haukkuneet kauheasti.

-- Minä tiedän sen, vastasi Hans Kristian.

Hän ei antanut vaimolleen mitään muuta selitystä.

Ripustaessaan kellonsa piirongin yläpuolella olevaan koukkuun hän
huomasi sen olevan kaksi.

-- Kello on kaksi, sanoi hän. -- Siksi en voi nukkua kuin pari tuntia.
Minut on herätettävä kello neljä.

-- Miksi nouset niin varhain? kysyi vaimo hämmästyneenä.

Ja Hans Kristian, vanha soturi, antoi vastauksen, joka torjui kaikki
vastaväitteet, voimakkaimmatkin. Hän sanoi:

-- Kenraali tulee.



VI LUKU.

Vaarallisia aseita.


Kahta päivää myöhemmin oli herraskartanossa kaikki kunnossa omistajan,
hänen veljentyttärensä ja uuden vieraansa vastaanottamiseksi.
Kenraalin huoneet olivat ensi kerroksessa. Tärkein oli hänen suuri,
kaari-ikkunainen työhuoneensa, puiston puolella. Hans Kristian oli
vartioinut tätä huonetta kuin pyhäkköä. Mitkään vieraat kädet eivät
saaneet pyyhkiä pölyjä hänen mahonkiselta leijonanjaloilla varustetulta
työpöydältään, kukaan muu ei saanut puhdistaa lukuisia kiväärejä,
miekkoja ja muita aseita, joita riippui ristissä yltympäri kaikilla
seinillä. Mutta huone olikin täsmälleen siinä kunnossa, mihin kenraali
oli sen jättänyt, ja lattialla oli valtava tiikerinnahka, jonka
ammottava kita toivotti tervetulleeksi.

Neiti asui eteläisessä siipirakennuksessa, rouvan vanhassa asunnossa.
Täällä naisväki oli kahtena viime päivänä kääntänyt kaikki ylösalaisin,
ja joka kerta, kun Hans Kristian hieman nuristen tahtoi lähestyä
silmäilläkseen taistelukenttää myöskin tältä puolelta, ajettiin hänet
äkkiä pois. Vanha Stiina oli korkeimman omassa persoonassaan ollut
kaupungissa ja kalliilla hinnalla hankkinut ruusuja, joita hän tiesi
neidin rakastavan. Sitäpaitsi oli rouva Winge, papin rouva, lähettänyt
ruusuja, niin että pienet huoneet tuoksuivat kuin myöhäiskesällä.

Vanha Hans Kristian oli ollut pulassa vieraan, nimittäin sen kolmannen
vuoksi. Oliko se nainen vai herra? Yhä uudelleen ja uudelleen hän teki
itselleen tämän kysymyksen. Stiina vakuutti, että sen täytyi olla
nainen, luonnollisesti neidin hyvä ystävä, sanoi hän, nainen Ranskan
maasta tahi jostakin muusta ihmeellisestä valtakunnasta. Mutta Hans
Kristianilla oli tässäkin kohdassa omat ajatuksensa. Hän harkitsi
kaikin puolin, ja hänen ajatuksenjuoksunsa liittyi nikama nikamalta
seuraaviin seikkoihin: Neiti on kahdeksantoistavuotias, tässä iässä
Jernen perheessä aina mennään kihloihin, miksi kenraali tulisi kotiin
nyt, keskellä talvea, jollei viettääksensä juhlaa joulunpyhinä,
kihlausten autuaana aikana?... Ja kaikkien näiden harkintain tuloksena
oli, että Hans Kristian laittoi kuntoon herran-asunnon toisessa
kerroksessa, Siihen kuului kolme huonetta -- huoneista näet tällaisessa
kartanossa ei ollut puutetta -- yksi oli makuuhuone, toinen työhuone,
jonka seinillä oli aseita -- aseita oli kenraalin talossa riittävästi
-- ja kolmas salonki päällystettyine huonekaluineen ja avoimine
takkoineen. Hans Kristian tunsi nuorten herrojen parantumattoman
taipumuksen valvomiseen viineineen, tupakoineen.

Ja kellon lähestyessä kahta päivällä Hans Kristian kulki läpi talon,
loi viimeisen katsauksen valmiiseen työhön ja huomasi kaiken olevan
kunnossa.

Huoneita oli viime päivinä lämmitetty, tuuletettu ja uudelleen
perinpohjin lämmitetty. Nyt ei tuntunut pölyisestä ilmasta jälkeäkään.
Lauha, miellyttävä lämpö monista uuneista ja avonaisista takoista levisi
huoneisiin ja käytäviin, ja keittiötä lähestyessään kuuli sieltä
heikkoa sihinää, ja suloinen tuoksu tunkeutui ovenraoista. Palvelukseen
äsken otetut neitsyet sipsuttivat ympäri kokettimaisissa esiliinoissaan
ja tukka käherrettynä ja ottivat vastaan hyviä neuvoja Stiinalta ja
vanhemmilta, jotka tiesivät mitä herrasväki tahtoi. Gabriel ajuri,
joka oli otettu palvelukseen kuukausi sitten, oli saanut uuden
ajopuvun ja harjoitteli nyt pihamaalla upeilla, hopeahelaisilla
tallimestaripiiskoilla. Nuori Hans Kristian, vanhan Hans Kristianin
nuorin poika, seisoi ovella kädet valkoisissa hansikkaissa ja tuijotti
landoota, joka nyt vedettiin esille jalaksilleen asetettavaksi. Nuoren
Hans Kristianin oli tänään astuttava elämän näyttämölle avaamalla
vaununovi itse kenraalille. Ja ajatellessaan tätä hän vapisi.

Mutta hitto vieköön -- entä lippu! -- Kiireessä oli Hans Kristian
vähällä unohtaa sen. Ja samalla kuin landoo, kaksi kiiltomustaa hevosta
aisoissa, ajoi puistotietä noutaakseen kenraalin asemalta, nosti Hans
Kristian lipun tankoon. Köydet vinguttivat ruosteisia pyöriä, pitkä
aika oli kulunut siitä, kun Jernen kartanossa oli juhlittu ja lippuja
nostettu.

Vanha palvelija tunsi sydämessään liikutusta nähdessään kenraalin
harmaat hapset mustan karvalakin alta. Landoo ajoi hitaasti ja
juhlallisesti pihaan. Siinä istui neljä henkeä, yksi nainen ja kolme
herraa. Hans Kristian ajatteli ensiksi: tuliko kartanoon kaksi
vierasta? Mutta seuraavassa tuokiossa hän näki, että yksi herroista oli
pastori Winge, joka oli mennyt asemalle vastaan ja jonka kenraali
luultavasti oli kutsunut mukaansa kartanoon. Etuistuimella istuivat
turkkeihin käärittyinä kenraali itse ja hänen veljentyttärensä. Kolmas
herra oli selin, niin ettei Hans Kristian saattanut heti nähdä hänen
kasvojansa, mutta hän ymmärsi, että se oli nuori herra, Ja niinpä hän
oli ollut aivan oikeassa. Hän oli ajatellut oikein laittaessaan kuntoon
poikamiehen asunnon toiseen kerrokseen.

Vaunut pysähtyivät, ja nuori Hans Kristian avasi kiiltävänmustan
landoon -- se tapahtui toisen kerran, nyt hän osasi sen jo paremmin
eikä ollut enää saamaton. Hans Kristian tuli esille ja asettui
perusasentoon hattu kädessä. Hänen arvokas asentonsa meni hieman
pilalle, kun Louise kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja
huudahti:

-- Sinä kelpo Hans Kristian! Mutta sinähän et ole vanhentunut
vähääkään.

Ja vanhuksella oli kyynelet silmissä, kun kenraali puristi hänen
kättänsä.

-- Tervetultua, herra kenraali, sanoi Hans Kristian.

-- Kiitos! jyrisi kenraali ja ravisti häntä. -- Onpa suloista päästä
kotiin jälleen. Minun jäseneni ovat niin kankeat kuin olisin
ratsastanut levähtämättä neljätoista peninkulmaa. Olen tärissyt
rautatiellä kaksi vuorokautta, mitäs siitä sanot, Hans Kristian?

Hans Kristian iski kantapäänsä yhteen.

-- Siitä minä sanon: Hyi helkkari, herra kenraali!

-- Hyvä, vastasi kenraali ja vilkutti silmäänsä pastori Wingelle, joka
ei ollut kuulevinaan. Mutta sitten tuli vieras esille. Hans Kristian
katsoi häneen uteliaana.

-- Tässä on luutnantti Rosenkrantz, esitteli kenraali, ja tässä on Hans
Kristian, ainoa Hans Kristian koko maapallolla.

Luutnantti hymyili ystävällisesti ja puristi vanhuksen kättä.

-- Olen kuullut teistä puhuttavan, sanoi hän, ja olen iloinen
saadessani tavata niin kelpo miehen.

Luutnantti Rosenkrantz saattoi olla kolmenkymmenen korvissa. Hän oli
turkissa, paksussa sopulinnahkaturkissa, mutta näytti siltä, kuin
hänellä olisi vilu. Hänen kasvonsa olivat hienot ja laihat, melkeinpä
sairaalloiset, mutta hänellä oli suuret ja iloiset silmät.

Herrasväki meni sisälle, ja kun kenraali tuli rakkaaseen huoneeseensa,
jossa kaikki oli täsmälleen siinä kunnossa, johon hän oli sen jättänyt,
tuli hän vielä hilpeämmäksi. Hän kulki puoleen ja toiseen ja tunsi heti
itsensä kotiutuneeksi, istui hieman tuoleilla, katseli tauluja, mutta
pistäessään päänsä keittiön ovesta ja tuntiessaan paistinhajun hän
kääntyi Hans Kristianin puoleen ja sanoi:

-- Hans Kristian, jos minä olisin yksinvaltias kuningas, niin sanoisin
saman mitä vanhoilla kuninkailla oli tapana sanoa tällaisissa
tilaisuuksissa: Minä teen sinut aatelismieheksi.

Hans Kristian hymyili onnellisena saamastaan tunnustuksesta.

Stiina vei nuoren neidin hänen huoneisiinsa, luutnantti Rosenkrantz
taas vaipui väsyneenä eräälle kenraalin työhuoneessa olevalle
mukavalle, pehmeälle tuolille. Hän oli avannut turkkinsa, istui koivet
ristissä ja piti hattua ja hansikkaita polvellaan.

Kenraali löi hilpeästi laihaa nuorta miestä hartioihin, niin että
pamahti.

-- Eikö totta, Rosenkrantz, sanoi hän. -- Täällä tulee talvella hauska.
Upea talo. On vain ihmeellistä, että olen voinut olla niin kauan
poissa.

Luutnantti ei vastannut tähän mitään. Hän katseli uteliaana kenraalin
asekokoelmaa.

-- Tuo tikari tuossa, sanoi hän viitaten siihen, on hieno ase.

-- Olette oikeassa, Rosenkrantz, mutta tässä näette kaksi revolveria.
Ne ovat Hänen Majesteettinsa lahja, kuningas-vainajan. Jumala
siunatkoon hänen muistoaan.

Kenraali tarttui molempiin upeisiin aseihin, jotka olivat
kirjoituspöydällä -- leijonanjalkapöydällä.

-- Nämä revolverit, selitti kenraali, ovat aina minun
kirjoituspöydälläni. Ja ovat siinä olleet koskemattomina kolme vuotta,
eikö totta, Hans Kristian?

-- Niin, herra kenraali, vastasi Hans Kristian. -- Kukaan ei ole
koskenut kenraalin kapineihin, siitä minä kyllä olen pitänyt huolen.

-- Ovatko ne latingissa? kysyi luutnantti Rosenkrantz.

-- Eivät, luonnollisesti eivät. Miksi ne olisivat latingissa?
Luuletteko sitten, että tämä on ryövärimaa?

Luutnantti heilautti hansikkaitaan. -- Pankaa ne pois, sanoi hän.

-- Miksi?

-- Siksi että ne eivät ole latingissa. Lataamattomat aseet ovat ainoat,
joita minä pelkään.

Kenraali säpsähti ja avasi makasiinin. Hän kääntyi hämmästyneenä Hans
Kristianiin.

-- Hyi helkkarissa! huusi hän. -- Joku on joka tapauksessa pidellyt
aseitani. Revolverihan on ladattu.

-- Siitä sen näette, mutisi luutnantti Rosenkrantz. Lataamattomat aseet
ovat vaarallisimmat.

Mutta vanha Hans Kristian, mies parka, seisoi neuvottomana.



VII LUKU.

Hämärässä.


Kenraali tuijotti ensin aseeseen, sitten luutnantti Rosenkrantziin,
sitten Hans Kristianiin ja jälleen aseeseen. Hän käänteli koneistoa.

-- Täydessä latingissa, mutisi hän, -- sepä ihmeellistä.

Luutnantti Rosenkrantz ojensi laihan, valkoisen kätensä tarttuakseen
aseeseen, ja kenraali antoi sen hänelle.

-- Oivallinen, sanoi luutnantti ja katseli tarkoin revolveria. -- Minä
antaisin tällaisesta esineestä mielihyvällä viisisataa frangia.

-- Mutta sehän on latingissa, sanoi kenraali.

-- Niin, entä sitten, sehän on vain hyvä se, herra kenraali. Ladattu
ase ei ole koskaan vaarallinen.

-- Se nyt on teidän viisasteluanne! jyrisi kenraali. -- Ettekö ymmärrä,
että tämä on aivan salaperäistä. Nämä aseet ovat aina olleet
lataamattomina minun kirjoituspöydälläni.

-- Se merkitsee, rakas kenraali, että te jätitte ne kolme vuotta
sitten. -- On varma, ettei ase itse ole varustanut itseään luodeilla,
siitä siis saamme olla huoleti, mutta on ajateltavissa, että joku
utelias on saattanut väliajalla kosketella näitä upeita kapineita.

-- Mitä sinä, Hans Kristian, siitä sanot? kysyi kenraali.

-- Minä sanon hyi helkkari, herra kenraali.

-- Niin, se on kyllä hyvä, mutta sillä emme pitkälle pääse. Sinä itse
olet aina puhdistanut minun aseeni, eikö totta?

-- Olen.

-- Silloin olet myöskin pitänyt hoidossasi nämä revolverit?

-- Niin, sen olen tehnyt. Ja viimeksi kun puhdistin revolverit, eivät
ne olleet latingissa.

-- Milloin se tapahtui?

-- Kolme päivää sitten.

Hans Kristian kuumeni ajatellessaan, että se tapahtui sen yön jälkeen,
jolloin hän ja pappi olivat tehneet kamalan vaelluksensa autiossa
talossa. Hän katseli pastoria, mutta tämä vain pudisti valkohapsista
päätänsä, jonka piti merkitä, että Hans Kristian ei saanut sanoa
mitään. Luutnantti Rosenkrantz nousi ja pani revolverin pöydälle.

-- Mutta entäs toinen? kysyi hän. -- Nyt on saatava tietää, onko toinen
revolveri hengenvaarallinen vai eikö.

Kenraali tarkasti toista revolveria.

-- Ei, sanoi hän, se ei ole latingissa.

-- Siis hengenvaarallinen. Pankaa se pois.

Pappi nauroi, eikä kenraalikaan saattanut olla vetämättä suutansa
hymyyn.

-- On siis lähdettävä siitä, huomautti luutnantti Rosenkrantz, riisuen
hitaasti ja veltosti turkin yltään, -- on lähdettävä siitä, että on
olemassa ihminen, jolla on ollut hyötyä ladattuun revolveriin
turvautumisesta. Onko kartanossa kenties tapahtunut jotakin kolmen
viimeisen vuorokauden kuluessa?

-- Ei mitään, sanoi pappi nopeasti.

-- Ei mitään, sanoi Hans Kristian myöskin, mutta se tuli epävarmasti.

-- Hyvä on, sanoi kenraali ja heitti pois revolverin. -- Se on
arvoitus, mutta se on pienimpiä varsinaisia arvoituksia, emmekä sitä
enää ajattele. Kas tässä on Louise. Huu, millainen tuuli!

Nuori tyttö hyökkäsi sisälle ja toi mukanaan pakkasen ja tuulen
raittiin henkäyksen. Hän oli jo kiertänyt tallissa ja hyväillyt
hevosia, vanhoja ystäviään. Hänen silmänsä säteilivät.

-- Ajatelkaas, ne tunsivat minut, vakuutti hän. -- Ne hirnuivat,
kuuletko, setä!

Kenraali tarttui hänen käteensä ja suuteli häntä.

-- Kaiketikin siis olet iloinen, kun olet tullut kotiin, sanoi hän.

-- Hirveän iloinen, setä, ja miten hauskat minun huoneeni ovatkin,
siellä on kukkia kaikkialla. No, mitä paroni sanoo?

Luutnantti Rosenkrantz kumarsi.

-- Tästä päivästä lähtien en ole enää paroni, sanoi hän. -- Olen tullut
kansanvaltaiseen maahan. Rakas neiti, nyt muitta mutkitta olen
luutnantti Rosenkrantz, monsieur X.

Nuori tyttö vilkaisi häneen häijysti.

-- Niin, se on kyllä toista kuin olla Jockeyklubin juhlittu leijona.
Mutta lähimpään klubiin ei olekaan pitkä matka. Kaupunkiin on
ainoastaan puolen tunnin rautatiematka. Pastori Winge pitää kyllä
huolen, että teidät ilmoitetaan "Ystävysten" klubin jäseneksi. Varjele
taivas, millaista huomiota te herätätte joulutanssiaisissa! Teistä
tulee suurin kukko tunkiolla.

-- Neiti, sanoi luutnantti kumartaen, minä en tanssi näillä
leveysasteilla.

-- Ette minunkaan kanssani?

-- Tehän tiedätte, sanoi hän, että olen orjanne.

Kenraali nauroi ääneen.

-- Toden totta hän on kohtelias mies, tämä luutnantti Rosenkrantz,
huudahti hän silmäten samalla veitikkamaisesti pastori Wingeen,
ikäänkuin sanoakseen: Se on hän! Ja pastori ymmärsi puolesta sanasta.
Hän muisti kenraalin kerran vannoneen, ettei kukaan muu kuin soturi saa
hänen veljentytärtänsä vaimokseen. Tämä mies oli soturi, mutta pastori
oli aina ajatellut toisenlaista tyyppiä. Tämähän näytti niin hennolta,
että pohjan puhuri olisi voinut viskata hänet kumoon. Mutta samalla
hänen lempeissä silmissään oli silloin tällöin teräksenharmaa välähdys,
jota todisti tahdonvoimaa. Hän miellytti pastoria.

Sillä aikaa kuin Louise oli huoneissaan riisumassa matkapukuansa,
ohjasi Hans Kristian luutnantin toiseen kerrokseen.

Luutnantti tuli hyvin iloiseksi saadessaan nähdä, miten huoneisto oli
hänelle laitettu kuntoon, ja kaikki kävi aivan niin kuin Hans Kristian
oli odottanut. Luutnantti Rosenkrantz istuutui heti leveään, mukavaan
nahkatuoliin, avoimen takan ääreen, ja laski jalkansa takanreunukselle.

-- Oivallista, mutisi hän.

-- Haluaako luutnantti muutoin mitään? kysyi hän. Me syömme tunnin
perästä.

-- En, en mitään, rakas ystävä, vastasi Rosenkrantz, joka istui silmät
puoliummessa. -- Minä olen matkasta väsynyt ja mielin tässä vähän istua
ja levätä. Ovatko matka-arkkuni kannetut ylös?

-- Matka-arkut ovat makuuhuoneessa, herra luutnantti.

-- Hyvä on.

-- Sytytänkö lampun? kysyi Hans Kristian.

-- Kiitos, ei, vastasi Rosenkrantz, minä pidän hämärästä.

-- Mutta hetkisen kuluttua tulee aivan pimeä.

-- Minä pidän pimeästäkin.

Hans Kristian meni ovelle.

-- Odota vähän, pyysi luutnantti.

Hans Kristian pysähtyi. Hän ei nyt nähnyt nuoresta luutnantista muuta
kuin loistavat kiiltonahkasaappaat. Luutnantti istui painuneena
korkeaselkäiseen tuoliin. Mutta hän saattoi kuulla luutnantin äänestä,
että nuori mies oli väsynyt.

-- Mitä herra luutnantti käskee?

-- Se revolveri, Kristian, miten asianlaita oikeastaan oli?

Tuli pysähdys. Hetken kuluttua Hans Kristian vastasi:

-- Sitä minä en tiedä, herra luutnantti.

-- Minä näin, jatkoi Rosenkrantz laimeasti ja väsyneesti, -- minä näin
teidän vaihtavan katseita valkohapsisen herran, papin kanssa.

-- Näkikö luutnantti sen?

-- Minä luulen teidän tietävän tästä enemmän kuin mitä tahdotte
myöntää.

-- Herra luutnantti erehtyy.

-- Tässä on varmasti joku salaisuus, eikö totta?

-- Ei, ei suinkaan, herra luutnantti.

Rosenkrantz haukotteli.

-- Sepä ikävä, sanoi hän. -- Jääkää siis hyvästi, Hans Kristian.

-- Jääkää hyvästi, herra luutnantti.

Hans Kristian meni.

Tunnin kuluttua illallinen oli pöydässä.

Kun kenraali tuli ruokailuhuoneeseen ja näki pöydän ja keittäjättären,
rouva Andersenin, sekä höyryävät vadit, hykersi hän tyytyväisenä
käsiään.

-- Kas niin, nyt menemme pöytään, sanoi hän, mutta missä luutnantti on?

-- Luutnantti lepää, vastattiin.

Louise neiti meni eteiseen ja huusi portailta:

-- Paroni, paroni! Nukutteko, Jernegaardin vanhat viinit odottavat
tuntijaansa.

-- Minä tulen, kuului luutnantin ääni. Vähän ajan kuluttua kuuluivat
hänen askeleensa portaissa, ja hänen solakka vartalonsa ilmestyi
pimeästä.

Mutta hänen tultuaan ruokailuhuoneen valoon kenraali säpsähti vastoin
tahtoaan.

-- Tehän olette sairas, luutnantti Rosenkrantz? sanoi hän. -- Olette
kovin kalpea.

-- Minun päätäni kivistää, vastasi luutnantti Rosenkrantz. Ja hän oli
ihmeellisen totinen.



VIII LUKU.

Takkavalkean ääressä.


Kenraali oli odottanut, että erinomainen ruoka ja hyvät viinit olisivat
rahtusen kohottaneet luutnantin mielialaa, mutta hän oli ihmeen
hiljainen ja vähäpuheinen koko aterian ajan. Ja luutnantti Rosenkrantz
kuului niihin hemmoteltuihin, mukavuutta rakastaviin luonteisiin, jotka
eivät voi salata mielipahaansa eivätkä mielihyväänsä.

Louise neiti kiusoitteli häntä edelleen latelemalla hänelle
pistopuheitaan. Ja Rosenkrantz taipui tähän kohteluun enkelimäisellä
kärsivällisyydellä. Ainoastaan silloin, kun Louise tuli ylen
pahanilkiseksi, katsoi luutnantti häneen puolittain surumielisesti,
puolittain rukoilevasti hymyillen. Ja silloin Louise neiti loi häneen
säteilevän silmäyksen ja nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään. He
olivat keskenään sotajalalla, mutta tämä sotatila oli kaikkein
rakastettavinta laatua, kuten aina on asianlaita, milloin kaksi
ihmistä, jotka pohjaltaan pitävät toisistaan, haluavat toisiaan hieman
kiusoitella.

Louise neiti nimitti häntä paroniksi, vaikka tiesi, että toinen
oikeastaan oli sitä vastaan.

-- Herra paroni on saanut päänkivistyksen meidän kovassa ilmastostamme,
mutta me toiset sanomme sitä joksikin muuksi.

-- Miksi "me toiset" sanomme sitä? kysyi luutnantti.

-- Koti-ikäväksi, vastasi toinen veitikkamaisesti.

-- Koti-ikäväksi, neiti! Mutta nythän minä olen kotona.

-- Pyh, tätäkö te muka sanotte kodiksi. Te kaipaatte kyllä takaisin
Pariisiin Montmartren taiteilijakabaretteihin, Lulun ja Tutun
luokse -- -- --

-- Älkää siitä puhuko, neiti. Minä olen sulkenut silmäni Pariisille.

-- Mutta sehän mahtaa olla kauhea päänkivistys, rakas Rosenkrantz. Minä
en ole koskaan nähnyt teitä noin kalpeana. En sen koommin...

Tällöin eräs muisto juolahti kenraalin mieleen, ja kääntyessään pastori
Wingen puoleen hän jatkoi:

-- Ei, en ole sen koommin kuin eräänä iltana kaksi vuotta sitten nähnyt
luutnantti Rosenkrantzia näin kalpeana. Se oli Jockeyklubissa. Ah,
olisittepa silloin nähnyt hänet, herra pastori. Harvoin olen ollut niin
ylpeä kenestäkään ranskalaisesta kuin luutnantti Rosenkrantzista sillä
hetkellä.

Luutnantti koetti estellä, mutta kenraali jatkoi hänestä välittämättä:

-- Juuri siten kuin luutnantti Rosenkrantz esiintyi tässä
tilaisuudessa, on gentlemannin ja upseerin käyttäydyttävä. Siitä sen
näkee, että hänessä on vanhaa aatelia. Ja miten meidän viheliäiset
siviilihenkilömme tähän aikaan esiintyvät? Kiitos vaan, tapellapa
sovintolautakuntain ja asianajajien kanssa, hyi helkkaria! Ei, meidän
nuoressa ystävässämme on toinen veri, maljanne, Rosenkrantz.

-- Kenraali, vastasi luutnantti, te olisitte sellaisessa tapauksessa
käyttäytynyt samalla tavalla.

-- Niin, sanoi kenraali. -- Aivan niin minä olisin käyttäytynyt, sen
voitte vannoa, pastori.

Pappi ravisti hieman päätänsä, mutta kenraali jatkoi:

-- En ikinä unohda sitä hetkeä, jolloin luutnantti Rosenkrantz nousi
pelipöydästä, heti kun kuuli puhuttavan alentavaisesti eräästä
nimeltään mainitusta naisesta. Hän kääntyi levollisesti puhujaan ja
sanoi: "Monsieur, kuulinko oikein?" -- "Monsieur", sanoi ranskalaisen
toveri, "minä sanoin sen ensiksi." Silloin tämä nuori ystäväni sanoi:
"Hyvät herrat, teitä tulee siis kaksi. Kumman kanssa saan ensiksi
mitellä miekkaa?" -- Ja silloin hän oli kalpea.

-- Sen saatan kyllä ymmärtää, huomautti Louise.

Luutnantti hymyili jälleen alakuloisesti, mutta kenraali löi kätensä
pöytään.

-- Louise, huusi hän ankarasti, nyt sinä menet liian pitkälle. Sinä
itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että luutnantin kalpeus johtui
yksinomaan hänen harmistaan. Minulla oli kunnia olla hänen
sekundanttinaan seuraavana aamuna. Hitto vieköön, hyvät herrat, minä en
kernaasti tahtoisi seistä tämän nuoren miehen kalvan edessä.

Kenraali tuli äkkiä lempeäksi ja sanoi ivallisen leikillisesti:

-- Mutta minä tiedän toisen, joka oli sinä aamuna kalpea. Pikku Louise
se silloin levottomana ja jännityksestä vapisten kulki edestakaisin
huoneissaan.

Louise puri huultaan ja lensi hehkuvanpunaiseksi. Luutnantti
Rosenkrantz nosti raskaita silmäluomiaan ja vilkaisi häneen. Sitten hän
kumartui lautasensa yli ja oli kuin ei olisi kuullut eikä nähnyt
mitään.

Luutnantti voitti nyt hitautensa ja ohjasi keskustelun toisille ja
yleisemmille aloille. Ateria lopetettiin juttelemalla politiikkaa, ja
kenraali, joka vähitellen oli tullut viinistä tavallista pirteämmäksi,
ilmaisi muutamilla mahtipontisilla lauseilla, ettei hänellä ollut
ollenkaan aavistusta päivän valtiollisista kysymyksistä, vaan että
hänen ajatuksenjuoksunsa oli vielä Kaarle viidennentoista ajoissa.

Kun herrat puolta tuntia myöhemmin istuivat maistellen kahvia ja
keskustelu oli melkein loppumaisillaan, kysyi luutnantti Rosenkrantz
äkkiä:

-- Kauanko tämä ihana kartano on ollut teidän hallussanne, kenraali?

-- Kymmenen vuotta, vastasi kenraali.

-- Onko veljenne kuolemasta niin pitkä aika?

-- On, mutisi kenraali, niin pitkä aika on hänen kuolemastaan.

-- Emmekö lähde huomenna ajelulle? huomautti Louise neiti äkkiä
väliin. Hän puhui niin kiireisesti, että Rosenkrantzin olisi täytynyt
ymmärtää, että hän tahtoi ohjata hänet pois tästä aiheesta. Kenties
hän sen ymmärsikin, mutta joka tapauksessa hän tekeytyi aivan
ymmärtämättömäksi.

-- Ja miten kauan kartano oli veljellänne? kysyi hän.

-- Isäni kuolemasta alkaen, kaksikymmentä vuotta.

-- Veljenne ei ollut soturi?

-- Ei.

-- Mutta hän oli innokas metsästäjä, eikö totta?

-- Oli.

Luutnantti jatkoi välittämättä siitä, että kenraali tuli yhä
totisemmaksi.

-- Eikö hän ollut hyvin umpimielinen luonne?

-- Oli, hän puhui harvoin vieraiden kanssa.

-- Pitkä, laiha, tumma mies, eikö totta?

-- Niin, mistä sen tiedätte?

-- Te olette kerran näyttänyt minulle hänen muotokuvansa. Musta parta,
vai miten? Ja silmälasit?

-- Niin.

Mutta nyt pastori Wingen onnistui kääntää puoleensa luutnantin katse.
Pappi asetti sormen suulleen, ja luutnantti kääntyi heti Louise neidin
puoleen.

-- Niin, neiti, onpa hauska päästä ajelulle huomenna. Ovatko kelkat
kunnossa?

-- Minä sanon Hans Kristianille.

Louise neiti läksi huoneesta. Vähän ajan kuluttua kenraali läksi jonkun
mitättömän verukkeen nojalla. Hän oli äkkiä tullut ihmeen hiljaiseksi.
Luutnantti Rosenkrantz ja pastori jäivät kahdenkesken.

-- Teidän tulee olla varovainen, sanoi pastori, heti kun oli tullut
vakuutetuksi siitä, ettei kenraali ollut kuulomatkan päässä. -- Ettekö
nähnyt miten alakuloiseksi hän tuli?

-- Näin.

-- Niin, minä annan teille vain hyvän neuvon. Minä tunnen olosuhteet,
olen kenraalin vanha ystävä, -- on olemassa henkilö, josta puhumista
teidän pitää karttaa tässä talossa.

-- Hänen veljensä?

-- Niin.

-- Mutta hänhän on kuollut aikoja sitten, ja kenraali on itse puhunut
minun kanssani hänestä kerran.

-- On toinen asia, kun kenraali itse hänestä puhuu.

-- Miten sitten oli tuon veljen laita?

-- Hän oli onneton ihminen.

-- Miksi niin?

Pappi kohautti olkapäitään.

-- Sitä ei kukaan tiedä, vastasi hän, mutta hän oli paljon yksikseen,
vihasi ihmisseuraa, kävi enimmäkseen yksin metsällä koirineen. Hän oli
yleensä synkkä ja suljettu luonne, ja minä luulen, että hänessä oli
paljon raskasmielisyyttä. Te tiedätte, tuollaisten vanhojen perheiden
laita on niin kummasti.

Tuli pysähdys.

Hetkisen kuluttua luutnantti kysyi:

-- Oliko hänen kuolemassaan jotakin erikoista?

Pappi rykäisi.

-- Tehän olette kenraalin ystävä? kysyi hän.

-- Vanha kenraali on paras ystäväni, vastasi luutnantti.

-- Siinä tapauksessa voin sen teille sanoa. Kenraalin veli ampui
itsensä. Ja sitten te kyllä ymmärrätte.

-- Miksi hän sen teki?

-- Sitäkään ei kukaan tiedä. Hänen kuolemansa oli arvoitus, kuten hänen
elämänsäkin oli ollut.

-- Tapahtuiko se tässä talossa?

-- Tapahtui.

Jälleen tuli pysähdys. Luutnantti puhalteli sikarinsavua suurina,
leijailevina kiemuroina.

-- Hyvä pastori, sanoi hän vihdoin. -- Kun äskettäin heräsin keveästä
unesta, näin hiiltyneen takkavalkean hohteessa huoneessani kenraalin
veljen.



IX LUKU.

Valot sammutetaan.


Pappi nousi äkkiä ja harasi sormillaan valkoista tukkaansa.

-- Sen mitä te puhutte täytyy olla hullutusta, sanoi hän. -- Sellaista
ei tapahdu, hyvä herra.

-- Luuletteko minun valehtelevan?

-- En, vastasi pappi jurosti, mutta luulen teidän nähneen varjoja
pimeässä.

-- Silloin minä kerron teille jotakin. Istukaa, hyvä pastori, ja
kuulkaa minua. Te näette, että minä puhun tästä asiasta yhtä
levollisesti kuin mistä jokapäiväisestä asiasta hyvänsä.

Pappi istuutui jälleen, mutta oli selvästi hermostunut.

-- Älkää sitten puhuko noin kovaa, pyysi hän. -- Joku saattaisi kuulla.

Luutnantti alensi ääntään.

-- Kuten äsken sanoin, on kenraali kerran näyttänyt minulle veljensä
muotokuvaa. Se oli valokuva hänen nuoremmilta päiviltään, ja siinä hän
oli seurapuvussa. Siinä tilaisuudessa kenraali mainitsi veljestään
aivan äkkiä, eikä hän ole aikaisemmin eikä myöhemmin puhunut minulle
hänestä enempää. Minä en edes tiedä tämän veljen nimeä. Hän ei ole
ollenkaan kiinnittänyt minun mieltäni, ei ole koskaan ollut
ajatuksissani. Mutta voitteko selittää, pastori, miten minä tiesin,
että veljellä oli tapana käydä metsästyspuvussa?

-- Se on teidän täytynyt kuulla jossakin tilaisuudessa, jota itse ette
voi muistaa.

-- Minä en tavallisesti unohda, sanoi luutnantti. -- Ja minä tiedän
kertoa metsästyspuvusta siksi, että näin hänet huoneessani pimeässä
pari tuntia sitten.

-- Minä en käsitä tätä.

-- Minä tunsin hänen kasvonsa, vaikka ne olivat muotokuvaa jonkun
verran vanhemmat. Hänellä oli vyö vyötäisillään. Vyössä oli hopeasolki.

-- Pitää yhtä, kuiskasi pappi.

-- Ja hänellä oli vaaleanruskeat, suurinappiset säärystimet.

-- Pitää yhtä. Sellaisia hän käytti eläessään.

-- Tahdotteko nyt kertoa minulle, mitä tässä talossa tapahtuu?

-- Minä en tiedä sitä itsekään, vastasi pastori.

-- Oletteko koskaan täällä kokenut mitään samanlaista?

-- En... en oikeastaan.

-- Ette oikeastaan?

-- Minä olen eräänä yönä vähän aikaa sitten kuullut ihmeellistä ja
selittämätöntä naurua asumattomista huoneista, siinä kaikki.

-- Toisin sanoen, sanoi luutnantti, minä olen tullut mielenkiintoiseen
vanhaan taloon.

Hän oikoi mukavasti jäseniään.

-- Hermoni iloitsevat edeltäpäin, sanoi hän.

Pastori katsoi häneen, tutki tarkoin hänen kasvojansa, ja papista
tuntui, kuin näiden laihojen, tummien kasvojen ilme ei olisi ollut
sopusoinnussa hänen ylimielisen pilansa kanssa.

-- Nyt minun on aika lähteä, sanoi pastori ja ojensi hänelle kätensä.
-- Saanko toivottaa teille hyvää yötä? Ja olemmeko samaa mieltä siitä,
että tapahtukoonpa mitä hyvänsä, kummituksia me emme usko?

-- Minä en missään tapauksessa usko kummituksia, vastasi luutnantti,
mutta en myöskään epäile silmiäni.

-- Ettekä myöskään hermojanne?

-- En hermojanikaan.

Pappi ajatteli kenraalin kertomusta kaksintaistelusta ja nyökäytti
päätään myöntävästi. Sitten hän läksi sanomaan kenraalille jäähyväisiä.
Luutnantti Rosenkrantz jäi istumaan. Hän kuuli kenraalin ja papin äänet
kenraalin työhuoneesta. Vähän ajan kuluttua Louisen kirkas ääni
sekaantui toisten matalaan. Hän kuuli kenraalin nauravan. Vanha mies
oli siis varmaankin tullut jälleen hyvälle tuulelle.

Hetkisen kuluttua Louise neiti tuli huoneeseen. Hän sanoi aikovansa
mennä aikaisin levolle, koska oli matkasta väsynyt.

-- Entä te, luutnantti? kysyi hän. -- Te ette luultavasti ole väsynyt,
sillä tehän olette jo nukkunut.

-- Minä en ole vähintäkään väsynyt, vastasi Rosenkrantz. --
Tiedättehän, neiti, että tähän aikaan illasta minun päiväni
tavallisesti varsinaisesti alkaakin.

-- Kello puoli yksitoista, sanoi toinen. -- Sepä kauheata. Siihenkö
aikaan päivästä teillä on tapana mennä Jockeyklubiin?

-- Hohhoo! Ei, te erehdytte kokonaan. Kello puoli yhdeksän minulla
Pariisissa on tapana mennä teatteriin. Siihen aikaan viimeinen näytös
alkaa. Jockeyklubin jäsenelle ei sovi mennä teatteriin ennen viimeisen
näytöksen alkua.

-- Silloin ette saa suurtakaan käsitystä kappaleesta?

-- Kappaleesta? kysyi luutnantti hämmästyneenä. Sitten hän pudisti
päätänsä. -- Rakas neiti, mitä te tarkoitatte? sanoi hän. --
Kappaleesta?

-- Oo, te olette sietämätön keikailija, vastasi tyttö. -- Te teette
aina itsenne huonommaksi kuin olette.

-- Niin, silloin en joudu ainakaan pettymisen vaaraan.

-- Tiedättekö, luutnantti Rosenkrantz, sanoi Louise, setä tahtoo, että
meidän pitäisi mennä naimisiin. Herra jumala, millainen sietämätön mies
teistä tulisi.

Toinen kumarsi.

-- Siitähän olemme jo ennen puhuneet, vastasi hän, mutta siitä ei
tietenkään voi tulla mitään.

-- Miksi ei?

-- Siksi, etten luule teidän huolivan minusta.

Louise nauroi.

-- Kenties ette ollenkaan halua mennä naimisiin, neiti?

-- Tahdon kyllä.

-- Mutta ette minun kanssani?

-- En, en teidän kanssanne.

-- No niin, siitä ei siis tule mitään.

Näytti muutoin siltä, kuin tämä ei olisi mikään harvinainen
keskusteluaine heidän välillään, sillä Louise siirtyi helposti toiseen.

-- Ja mitä teette sitten, kun olette ollut teatterissa? kysyi Louise.

-- Siitä olen teille kertonut niin monasti. Sitten minä syön
illallisen.

-- Entä sitten?

-- Sitten kello vihdoin tulee kolme.

-- Entä sitten?

-- Ja sitten minä menen klubiin lukemaan aamulehdet.

-- Uh! Hyvää yötä, sietämätön paroni.

-- Hyvää yötä, neiti. Älkää unohtako huomista ajelua.

Seuraavan tunnin aikana kenraali ja luutnantti keskustelivat
kaikenmoisista Pariisin asioista. Senjälkeen kenraalikin meni levolle,
ja sitten suuressa rakennuksessa valo toisensa jälkeen sammui.

Kun luutnantti mennessään huoneeseensa kulki eteisen läpi, kohtasi hän
Hans Kristianin, joka vaelsi sinne tänne sytytetty lyhty toisessa ja
avainkimppu toisessa kädessä.

-- Myöhään vuoteelle, varhain ylös, sanoi luutnantti.

-- Niin, nyt minä teen viimeisen kierrokseni, herra luutnantti.

Hän aikoi jatkaa kulkuaan, mutta luutnantti piti häntä kiinni
napinreiästä.

-- Tahdotteko ilmoittaa minulle erään asian? sanoi hän. -- Asunko yksin
toisessa kerroksessa?

-- Aivan yksin, herra luutnantti.

-- Entä toiset huoneet?

-- Niitä käytetään ainoastaan silloin, kun meillä on kutsuja tahi
enemmän vieraita.

-- Entä palvelijat, missä he nukkuvat?

-- Osa palvelijoista eteläisessä siipirakennuksessa. Loput väen
rakennuksessa.

-- Entä te, Hans Kristian, missä te vietätte yönne?

-- Kenraalin ollessa kotona minä nukun eräässä etelänpuoleisen
siipirakennuksen huoneessa. Jos herra luutnantti haluaa jotakin, niin
soittakaa vain.

-- Ja jos minä soitan?

-- Silloin minä tulen heti, herra luutnantti.

-- Heti, Hans Kristian, se ei ole oikea sana. Jos minä soitan yöllä,
niin teidän täytyy tulla silmänräpäyksessä, lupaatteko sen minulle?

-- Herra luutnantti on merkillisen vakava. Pelkääkö luutnantti, että
jotakin tapahtuu?

-- Minä en pelkää mitään taivaan ja maan välillä, vastasi Rosenkrantz,
mutta minä tahdon, ettette unohda, mitä minä nyt olen sanonut. Se on
määräys.

-- Minä en sitä unohda.

Kun luutnantti oli portailla, huusi Hans Kristian hänelle alhaalta:

-- Minä olen sytyttänyt kynttilän herra luutnantin huoneessa.

Rosenkrantz tuli pieneen asumukseensa ja lukitsi oven. Hän pysähtyi
muutamiksi minuuteiksi ensimäiseen huoneeseen, katseli ympärilleen ja
meni senjälkeen avoimen takan luo, jossa rupesi hämmentelemään hiiliä,
niin että tuli leimahteli. Hän katseli kelloaan; se oli pian
kaksitoista. Hän meni makuukamariin. Molemmat huoneet olivat
erinomaisen hauskat ja miellyttävän lämpöiset. Hänen yövaatteensa
olivat asetetut kuntoon tuolin yläpuolelle sängyn laidalle. Eräässä
koukussa riippui hänen samettinuttunsa, ja kun hänen silmänsä osuivat
siihen, vihelsi hän tyytyväisenä. Hän riisui heti takkinsa ja pani
ylleen samettinutun, heitti pois saappaansa ja pisti jalkaansa
villavuoriset karvatohvelit.

Sitten hän otti esille avainkimpun ja avasi suuren matkalaukun, joka
oli asetettu seinäviereen, ja siitä hän nyt otti peräkkäin joukon
tavaroita, postipaperia, mustetta, kynän, vaatetustarpeita, valokuvia,
jotka levitti pöydälle vastoin yksinkertaisimpiakin järjestyssääntöjä.

Äkkiä hän keskeytti, kuunteli ja käänsi kasvonsa oveen päin.



X LUKU.

Askelia.


Hän kuunteli tarkkaavaisesti melkein minuutin. Sitten hän laski
varovaisesti pois käsissään olevat esineet, meni reippaasti toiseen
huoneeseen ja avasi eteiseen vievän oven.

Mitään valoa ei ollut enää käytävässä, ulkona oli pilkkopimeä. Hän ei
nähnyt askeltakaan eteensä. Yhtäkaikki hän meni eteiseen ja pysähtyi
sinne hetkiseksi levottomana kuuntelemaan. Mutta kun hän ei kuullut
mitään, meni hän jälleen sisälle ja sulki oven. Hänen kasvonsa olivat
saaneet miettiväisen ilmeen.

-- Sepä vasta ihmeellistä, mutisi hän. -- Ja kuitenkin minä olin aivan
selvästi kuulevinani askelia.

Heti senjälkeen hän rupesi jälleen järjestämään kapineitaan, ja sikäli
kuin hän laukkunsa syvyydestä nosti rakkaan esineen toisensa jälkeen,
näytti hän pian unohtavan pikku tapahtuman. Hän vihelsi muutamia
säkeitä viimeisistä pariisilaissävelmistä. Saatuaan esille jonkun
valokuvan hän pyyhkäisi siitä pölyn samettihihallaan, katseli sitä
silloin tällöin ja mutisi joitakin sanoja, kuten: "Kiitos viimeisestä,
pienokainen, se oli hauska matka", -- tahi: "No mutta siinäkö sinä
olet, Lulu, mitenkä asiasi ovat kaukaasialaisen ruhtinaan kanssa,
petätkö häntä edelleen?"

Valokuvat hän asetti riviin kirjoituspöydälle, niin että kirjoittamista
varten jäi aivan pieni paikka. Saatuaan kaikki valmiiksi hän katseli
rykmenttiä. Hän nauroi ja pudisti hyväntahtoisesti päätänsä. Ne olivat
kaikki tyynni naisia, pieniä pariisilaiskokotteja, muotiompelijoita;
useimmissa valokuvissa oli hellät päällekirjoitukset, ja kaikki
muistuttivat häntä iloisista ja huolettomista hetkistä.

Vihdoinkin hän siis oli mielestään laittanut kaikki kuntoon. Toisin
sanoen, hän oli hajoittanut kaikki ympäri huonetta mitä suloisimpaan
sekamelskaan. Mutta vasta nyt hän alkoi tuntea itsensä kotiintuneeksi.
Nyt hän saattoi mielihyvällä ryhtyä täyttämään tehtäviään yhteiskunnan
jäsenenä; hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, kastoi kynänsä ja alkoi
kirjoittaa ensimäistä kirjettään; hän kirjoitti sirolle, paksulle
arkille, jonka toisessa yläkulmassa oli kullattu vaakuna. Se oli
Lolalle. Rakas Lolani, kirjoitti hän. Mutta etemmäksi hän ei päässyt,
sillä yhtäkkiä hän heitti pois kynän ja nousi niin äkkiä, että tuoli,
jolla hän oli istunut, oli vähällä keikahtaa kumoon.

Hän katsoi jälleen nopeasti oveen päin.

-- Sepä hittoa, mutisi hän. -- Tällä kertaa en ainakaan erehdy.

Hän oli kuullut askelia ulkoa, sipsuttavia askelia, ikäänkuin joku
olisi hiipinyt eteisessä.

Luutnantti Rosenkrantz kiiruhti ovelle ja aikoi avata sen, mutta
malttoi mielensä. Hän muisti pilkkopimeän eteisen. Jos hän avaisi oven,
joutuisi hän itse seisomaan valaistuksessa.

Hän meni varpaisillaan makuuhuoneeseensa ja avasi pienen, piirongilla
olevan mahonkilippaan. Lippaassa oli kaksi revolveria. Hän tarttui
toiseen, mutta ei välittänyt katsoa, oliko se ladattu vai eikö.

Revolveri toisessa ja sytytetty lamppu toisessa kädessä hän hiipi
käytävään. Hän avasi oven ja astui äkkiä ulos.

Hän saattoi nyt nähdä käytävän koko sen pituudelta, mutta se oli tyhjä.

Luutnantti kiroili jälleen puoliääneen, meni portaille ja päästi valon
virtaamaan alas. Siellä ei näkynyt ketään.

-- Onko siellä ketään? kysyi hän.

Ei vastausta.

Sitten hän tuli takaisin ja koetti avata vastapäätä omaa huonettaan
olevaa ovea. Mutta se oli lukossa. Hän meni seuraavalle. Sekin oli
lukossa. Useampia ovia ei käytävässä ollut.

-- Uskallan vakuuttaa pääni kautta, että kuulin askelia, mutisi
luutnantti.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan käytävään ja katseli neuvotonna
ympärilleen.

Sitten hän säpsähti. Jokin ääni kuului hänen korviinsa. Se kuulosti
askelilta tai portaiden narinalta.

-- Tämä vanha rakennusko se valittelee, mutisi hän, vai kierteleekö
täällä joku ihminen?

Sitten hän laski lampun käytävän matolle ja rupesi kiertämään
revolverinsa makasiinia. Ase ei ollut ladattu, mutta luutnantti sanoi
puoliääneen:

-- Hyvä on. Se on täydessä latingissa. Käykäämme vaaraa kohti.

Sitten hän nosti lampun lattialta ja meni portaita kohti.

Sen alipäässä ei nytkään näkynyt ketään, mutta kapea-askelmiset
kierreportaat veivät toisesta kerroksesta ullakolle.

Luutnantti Rosenkrantz asetti jalkansa ensimäiselle portaalle, ja se
päästi narisevan äänen, aivan samanlaisen kuin hänen äsken kuulemansa.
Nyt hän oli varma asiastaan. Hän nousi edelleen portaita, jotka nyt
olivat niin kapeat, että kaksi ihmistä töin tuskin saattoi niissä
sivuuttaa toisensa.

Saavuttuaan melkein ylös hän kuuli aivan selviä askelten ääniä, jotka
poistuivat ullakolle päin. Viimeiset portaat hän hyppäsi kahdella
askelella.

Nyt hän seisoi ullakolla ja näki siellä palkkeja ja muuta romua
täydessä sekamelskassa. Hän oli aivan levollinen, eikä lamppu vapissut
vähääkään hänen kädessään.

Hän katseli ympärilleen, mutta ei saattanut keksiä mitään. Valo ei
myöskään päässyt ullakon kaikkein kaukaisimpiin ja pimeimpiin
komeroihin.

Luutnantti Rosenkrantz jäi hetkeksi seisomaan portaille, mutta kun hän
ei huomannut ympärillään vähintäkään elonmerkkiä, sanoi hän ääneen:

-- Eikö se arvoisa henkilö, joka täällä kuljeksii, tahtoisi ilmaista
itseään?

Ei mitään vastausta.

-- Koska minun yörauhani on joka tapauksessa häiritty, tahdon
kernaammin keskustella asianomaisen kanssa.

Hän kuunteli. Mutta kaikkialla oli äänetöntä ja hiljaista.

-- Minulla on tuolla alhaalla pari hauskaa huonetta, sanoi hän. -- Tuli
palaa avoimessa takassa, siellä on hyvä ja lämmin olla, mutta täällä on
tosiaankin hiton kylmä.

Hän odotti vielä hieman, mutta koska salaperäinen vieras ei vieläkään
tahtonut ilmaista itseään, sanoi hän:

-- Olkoon menneeksi, minun on siis pakko etsiä teidän piilopaikkanne.
Minä olen vieraanvarainen ja lämminsydäminen mies, arvoisa herra, ja
mielestäni tämä paikka on perin epämukava ihmisen olinsijaksi.

Hän kulki ullakon poikki ja jutteli, ikäänkuin vieras olisi ollut hänen
edessään.

-- Sitäpaitsi sanon teille, jatkoi hän, että minulla on öisin ikävä.
Minä kaipaan klubia ja aamulehtiä, eikä minulla olisi mitään sitä
vastaan, että pelattaisiin hieman piquetiä tahi shakkia. Voin teille
vakuuttaa olevani kelpo shakinpelaaja. Hohoi, oletteko siellä?

Hän valaisi vanhaa kaappia, joka seisoi horjuen kolmella jalallaan.

-- Te haluatte pistäytyä piiloon, jatkoi hän samaan hilpeään sävyyn. --
Eikö se käy teistä ajan pitkään yksitoikkoiseksi?

Kulkiessaan eteenpäin luutnantti oli usein vähällä kompastua vanhoihin
romuihin, joita oli hajallaan kaikkialla. Hän katseli ullakon
kaukaisimpiin komeroihin, mutta ei löytänyt etsimäänsä. Silloin tällöin
hän potkaisi jotakin vanhaa arkkua.

-- Oletteko siellä? kysyi hän. -- Onko se mielestänne kummituksen ja
gentlemannin olinsija? Hohoi! Vai oletteko tämän lämpöisen uuninpiipun
takana?

Mutta arkut antoivat ainoastaan kumean tyhjän äänen, eikä piipun takana
ollut ketään.

Vihdoin luutnantti Rosenkrantz oli jutellessaan olennolle, jota ei
nähnyt ja joka ei ilmaissut itseään, tutkinut koko ullakon. Hänen
täytyi vihdoin myöntää olevansa ällistynyt, todellakin ällistynyt ja
neuvoton.

Hän oli aivan varmaan kuullut askelia, ensin eteisessä, sitten
portaissa, ja vihdoin hän oli kuullut niiden aivan selvästi katoavan
ullakolle. Hän oli kuullut ihmisen askelia, mutta missä ihminen oli?
Tuokion hän ajatteli kattoa, mutta hänen täytyi luopua tästä
ajatuksesta. Vihdoin hänen täytyi jättää jahti, ja laskiessaan jalkansa
portaiden ylimmälle astuimelle hän sanoi kuin kohtelias mies ainakin:

-- Jääkää hyvästi, herra. Pyydän saada toivottaa teille hyvää ja
rauhallista yötä. Minä puolestani en anna teidän enempää häiritä
itseäni.

Hän meni jälleen eteiseen, mutta hänen tultuaan sinne kiinnitti jokin
muu hänen huomiotansa.

Portaissa lepatteli valo, joka ei tullut hänen lampustaan.

Luutnantti Rosenkrantz kuunteli.

Ja äkkiä hän juoksi portaita pitkin ensimäiseen kerrokseen, mutisten
samalla hampaittensa välistä:

-- Nyt et pääse kynsistäni.



XI LUKU.

Jäljet.


Ollessaan vielä portailla hän kuuli kenraalin äänen alhaalta:

-- Hohoi, tekö siellä olette, luutnantti Rosenkrantz. Mitä helkkaria te
juoksentelette?

Eteisessä seisoi kenraali Jerne pitkässä yönutussaan, jonka tupsut
viistivät lattiaa. Hänellä oli kynttilä kädessään, ja hänen muutoin
niin hyvin hoidetut valkokiharansa olivat epäjärjestyksessä. Hän oli
ilmeisesti juuri noussut sängystä.

-- Hyvä luutnantti Rosenkrantz, sanoi hän puoleksi piloillaan, puoleksi
suuttuneena, -- alkaako teillä jo olla ikävä?

-- Mitä tarkoitatte, herra kenraali?

-- Koska näette hyväksi hälyyttää talon.

-- Se oli sattuma, vastasi luutnantti. Pyydän anteeksi.

Hän seisoi toinen käsi housuntaskussa.

-- Hyvä luutnantti, vastasi kenraali suopeasti, esiintykää aivan kuten
tahdotte, mutta muistakaa, että minä olen vanha mies ja tarvitsen
joskus lepoa. Mitä te niin äkkiä pistitte taskuunne tullessanne
portaita alas?

-- Se oli nenäliinani, vastasi luutnantti. Mutta hän valehteli. Se oli
hänen revolverinsa.

Kenraali katsoi häneen tutkivasti.

-- Nenäliinanne, mutisi hän. -- Mutta minä olin selvästi näkevinäni
jonkin kiiltävän kädessänne. Herra jumala, Rosenkrantz, mitä teillä on
mielessä?

-- Se oli todellakin nenäliinani, vastasi luutnantti ja veti samalla
taskustaan värillisen silkkinenäliinansa. -- Kenraalihan voi itse
nähdä.

Kenraali nauroi.

-- Sellaista sanottaneen ontuvaksi todistukseksi, vastasi hän, mutta
teidän pitäisi olla hieman varovaisempi, herra luutnantti.

-- Kuinka niin, herra kenraali? Minä en oikein ymmärrä.

-- Tänä yönä on viisitoista astetta pakkasta. Tällaisessa yössä ei
kukaan kulje rankaisematta paitahihasillaan.

-- Se on totta.

-- Te luotatte liiaksi itseenne, herra luutnantti. Ette pääse
oivallisen miekkannekaan avulla pitkälle meidän ankarassa
ilmastossamme.

-- Minä en olekaan aikonut ryhtyä mihinkään taisteluun talvea vastaan,
se herättää minussa siksi suurta kunnioitusta.

-- Lupaan teille vilustumisen huomiseksi.

-- Miksi niin, herra kenraali?

-- No, mitä hittoa, luutnantti Rosenkrantz, täytyykö minun lausua
ajatukseni selvemmin. Mies, joka uskaltaa vaeltaa paitahihasillaan
viidentoista asteen pakkasessa, on rangaistukseksi tuomittava kuukauden
keuhkokuumeeseen.

-- Mutta tämä kylmyyshän on ulkona, herra kenraali.

Kenraali jäi seisomaan suu puoliavoimena, niin ällistynyt hän oli tästä
huomautuksesta.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi hän.

-- Minä tarkoitan vain sitä mitä sanoin. Ulkonahan luonnollisesti on
viidentoista asteen pakkanen eikä huoneessa.

-- Oikein. Mutta miten silloin voi pistää päähänne mennä yöllä ulos
paitahihasillanne? Te saatte luonnollisesti tehdä mitä tahdotte,
mutta -- --

-- Minä en ole ollut ollenkaan ulkona. En ole ollut sekuntiakaan talon
ulkopuolella siitä lähtien kuin tulin, herra kenraali.

-- Kas niin, nyt tämä alkaa käydä salaperäiseksi.

-- Katsokaa jalkojani, herra kenraali, katsokaa tohveleitani, niissä ei
ole lumen jälkeäkään.

Kenraali löi kädellään otsaansa.

-- Te olette oikeassa, sanoi hän, mutta mikä hitto sitten naputti minun
ikkunaani?

-- En ainakaan minä.

-- Ette, mutta kuka sitten oli niin rohkea?

-- Naputtiko sitten joku todellakin ikkunaan?

-- Naputti, minä en uneksinut. En ollut vielä nukkunut, kun kuulin
sipsuttelevia askelia lumessa ikkunani ulkopuolella. Heti senjälkeen
joku naputti lujasti kolme kertaa ikkunaan. Ja huutaessani: "kuka
siellä?" kuulin, miten sipsuttavat askelet nopeasti poistuivat pitkin
talon etusivua.

-- Ylen merkillistä. Ja tiedättekö, kenraali, miksi minä seison tässä?

-- En, mutta minua huvittaisi kuulla, miksi te keskellä yötä juoksette
edestakaisin lamppu toisessa kädessä ja revolveri toisessa. Älkää
kieltäkökään, rakas Rosenkrantz, te ette erehdytä minua tuolla
nenäliinalla. Minä näin varsin hyvin revolverin.

-- Minäkin kuulin askelia, vastasi luutnantti, oveni ulkopuolelta,
ullakkoportailta ja ullakolta.

-- Sepä hittoa. Sitten varmaankin saamme konnan kiinni.

-- Mahdotonta, herra kenraali. Minä olen tutkinut koko ullakon
läpikotaisin. Siellä ei ole ketään.

-- Miten se lurjus on päässyt sisälle ja ulos? Kaikki ovethan ovat
suljetut.

-- Sitten jossakin toisessa paikassa täytyy olla salainen ovi. Mutta
lumi, herra kenraali?

-- Lumi?

-- Lumessa täytyy olla jälkiä.

-- Tuhat tulimaista, siinä olette oikeassa! Herättäkäämme Hans
Kristian! Saappaani, takkini ja ratsupiiskani! Minä näytän noille
hävyttömille ihmisille mikä mies kenraali Jerne on.

-- Sallikaa minun tehdä eräs vastaväite.

-- Antakaa kuulua, herra luutnantti, vastasi kenraali mennen takaisin
makuuhuoneeseensa.

-- Se koskee Hans Kristiania.

-- Ette kai luule häntä siksi?

-- En suinkaan, mutta hän säälittää minua. Saatammehan ajatella, miten
paljon puuhaa hänellä on ollut viime päivinä. Hänen on noustava jo
kello viideltä. Eikö ole hieman armotonta ajaa hänet unesta tällaisen
turhanpäiväisen asian vuoksi? Me kaksi upseeria kai kykenemme
selvittämään omin neuvoinkin tällaisen jutun.

Kenraali löi häntä hartioille.

-- Nuori mies, sanoi hän, se on kunniaksi sydämellenne. Olette
oikeassa, annamme Hans Kristianin nukkua.

Luutnantti auttoi häntä ratsastussaappaiden hakemisessa. Kenraali
kiersi kaulaansa villaisen kaulaliinan ja otti ylleen takkinsa, paksun,
lämpimän sotilastakin. Luutnantti meni eteiseen ja otti päälleen
turkin. Hänen siinä seisoessaan tuli kenraali kiroten puoliääneen ja
lyöden muutamia kertoja ratsupiiskallaan uhkaavasti pitkävartisiin
saappaisiinsa.

Tuokion kuluttua molemmat seisoivat pihamaalla. Kuu loi hohdettaan yli
seudun; puitten latvat kuvastuivat punasinervää tähtitaivasta vasten,
ja puiston puitten ja rakennusten varjot laskeutuivat loistavalle
lumipeitteelle. Oli tyyni mutta hyvin kylmä. Lumi narisi heidän
jalkojensa alla, ja heidän puhuessaan leijaili huuru kuin tupakansauhu
heidän kasvojensa edessä.

Molemmat miehet kulkivat talon seinäviertä ja katselivat lumeen. Mutta
koko pihamaalla olivat jalanjäljet yhtenä ainoana sekasotkuna, niin
ettei niistä ollut mahdollista eroittaa mitään erikoisia.

Mutta tultuaan toiselle puolelle, jossa puisto ulottuu rakennukseen
asti, huomasivat he lumen korkeaksi ja puhtaaksi. Sinne tullakseen
heidän täytyi kulkea läpi aitauksen. Eräässä paikassa oli lumi
raaputettu pois aidan edestä, aivan kuin joku olisi kiivennyt siitä
yli. Ja tästä paikasta selvät jalanjäljet veivät puistoon.

Luutnantti Rosenkrantz kumartui katsellakseen jälkiä.

-- Tätä tietä hän on tullut, mutisi hän. -- Näyttää siltä, kuin hän
ensiksi olisi mennyt yli pihan, lumi on tässä hienoa ja rakeista,
saatatteko nähdä kenraali, tästä on ihminen kulkenut aivan äsken.

Kenraali väitti vastaan:

-- Mutta jäljethän eivät vie ollenkaan rakennukseen. Ne menevät
puistoon. Ja meidänhän pitäisi löytää mies, joka naputti ikkunaan.

-- Seuratkaamme vain jälkiä, niin saamme kyllä hänestä selon. Sen
täytyy olla iso mies; näen, että hän astuu pitkiä askelia. Näyttää kuin
hänellä olisi ollut jaloissaan lapikkaat. Hohoi!

-- Mitä nyt? kysyi kenraali.

-- Tässä hän on pysähtynyt. Tämän puun juurella hän on seisonut
hetkisen ja katsellut taloon päin. On ihmeellistä, miten paljon
tällaiset jäljet saattavat kertoa. Mutta tästä hän on mennyt eteenpäin,
eteenpäin pitkin askelin.

Jäljet veivät yhä syvemmälle puistoon.

-- Täällä hän on jälleen pysähtynyt, sanoi luutnantti Rosenkrantz
äkkiä, täällä hän on seisonut hyvän aikaa ja polkenut jalkansa
lämpöisiksi. Lumihan on aivan sotkettua. Mutta kaikissa jäljissä ovat
varpaankärjet rakennusta kohti. Tuntuu siltä, kuin hän olisi odottanut,
että tässä talossa tapahtuisi jotakin.



XII LUKU.

Koirat.


-- Tapahtuisi? mutisi kenraali. -- Mitä hittoa täällä tapahtuisi?

-- Ei, se on aivan uskomatonta, mutta siltä todellakin näyttää, vastasi
luutnantti Rosenkrantz. -- Jos minä tällä hetkellä olisin vieras
henkilö, kenraali, niin minä vannoisin, että tuo salaperäinen mies on
seisonut täällä odottaakseen rakennuksesta jotakin merkinantoa.

-- Mitä ryövärijuttuja te sepittelette, luutnantti Rosenkrantz?

Mutta Rosenkrantz oli liiaksi kiintynyt jälkien tutkimiseen
kiinnittääkseen huomiota vanhuksen väitteihin.

-- Tässä hän on mennyt edelleen, sanoi hän. -- Kylläpä hän on tässä
ottanutkin valtavia askelia. Hän on juossut.

-- Niin, sen minä näen. Mutta mihin suuntaan?

-- Kartanoon päin. Kas nyt hän kulkee kartanoa kohti. Seuratkaamme
häntä. Missä teidän ikkunanne ovat, kenraali?

-- Tuolla, vastasi kenraali ja viittasi päätyyn.

-- Ahaa, nyt minä näen, sisällä palaa tuli. Mutta siellähän on
omituisen heikko valo.

-- Niin, minä olen pannut varjostimen lampulle. Se on lapsuudestani
asti säilynyt tapa; minulla täytyy olla hieman valoa makuuhuoneessani.
Muutoin en voi saada silmiini ollenkaan unta.

Luutnantti Rosenkrantz oli tähän asti kulkenut jälkien yli
kumartuneena. Nyt hän suoristautui äkkiä.

-- Milloin panitte varjostimen lampulle? kysyi hän.

-- Heti mentyäni sänkyyni, vastasi kenraali.

-- Niin, mutta milloin? Mihin aikaan?

-- Kellonlyöntiä minun on mahdoton täsmälleen tietää. Mutta se tapahtui
juuri ennen kuin kuulin askelia ikkunaini alta.

Luutnantti naksautti sormiaan.

-- Se oli omituinen sattuma, sanoi hän. -- Te himmensitte valon juuri
ennen kuin ikkunaan naputettiin. Se tapahtui samaan aikaan, kun mies
seisoi lumessa ja odotti silmät taloon suunnattuina. Myöntäkää,
kenraali, että se saattoi näyttää aivan merkinannolta.

-- Merkinannolta, ärisi kenraali. -- Minulla ei ole kenellekään
merkkejä annettavana.

-- Oikein, aivan oikein. Mutta kun nyt otamme huomioon mahdollisuuden,
että mies luuli jonkun toisen olevan huoneessa?

-- Silloin täytyy asianomaisen olla suuri pölkkypää. Kaikki täkäläiset
ihmiset tietävät missä huoneissa minä asun. Missään tapauksessa ei
voisi olla ajateltavissa, että kukaan palvelusväestä asuisi talon
parhaissa huoneissa.

Rosenkrantz ei vastannut tähän mitään. Hän seisoi hetkisen miettien,
sitten hän kumartui jälleen tarkastamaan jälkiä.

-- Ei epäilemistäkään, mutisi hän. -- Mies on juossut nopeasti
rakennusta kohti. Kas, tässä hän on hetkiseksi pysähtynyt, sitten
lähtenyt juoksuun jälleen.

Molemmat miehet seurasivat jälkiä aivan talon seinään asti. Siinä
jäljet kertoivat seuraavaa:

Mies oli hiipinyt pitkin seinäviertä. Parissa paikassa jäljet
osoittivat, että hän oli ryöminyt polvillaan kappaleen matkaa,
arvattavasti siksi, ettei varjonsa näkyisi kuutamossa. Kenraalin
ikkunan alla hän oli seisonut hiljaa, lumi oli pyyhkäisty pois
reunalta, ruudussa oli hänen koputuksensa jälkiä...

-- Mitä teitte kuullessanne koputuksen? kysyi luutnantti.

-- Mitäkö minä tein? Niin kauan kuin kuulin ainoastaan sipsuttelevat
askelet, pysyin levollisena. Mutta heti kun ruudulleni koputettiin,
kavahdin luonnollisesti pystyyn.

-- Entä sitten? Sitten te huusitte?

-- En, minä en oikeastaan huutanut. Minä kirosin.

-- Niin, luonnollisesti. Ja jokseenkin kovaa.

-- Jokseenkin kovaa luonnollisesti.

-- Sen saatan ymmärtää, sillä ulkopuolella oleva mies on hypännyt
useita askelia taaksepäin. Kas niin. Hän on melkein syöksynyt
päistikkaa. Ja kas tässä --

Luutnantti viittasi lumeen.

-- Kas tässä hän juoksee tiehensä, sanoi hän. -- Kas, millaisia pitkiä
askelia hän harppaa.

Kenraali katseli jälkiä ja nyökäytti päätään.

-- Se on kyllä aivan oikein. Mutta seuratkaamme häntä. Kenties se on
ollut murtovaras.

Molemmat miehet olivat juuri lähtemäisillään eteenpäin seuraten jälkiä,
mutta silloin heidän huomionsa kiintyi johonkin, joka liikkui aitauksen
takana. Samalla he kuulivat äänen, matalan mutta pahaenteisen murinan.

Luutnantti kavahti pystyyn.

-- Kenraali, sanoi hän. -- Me olemme olleet sangen tyhmiä. Anteeksi,
mutta me olemme ainakin olleet hyvin ajattelemattomia.

Hän viittasi varjoihin, jotka liikkuivat aitauksen takana.

-- Tiedättekö mitä tuolla on? kysyi hän.

-- Tuollako, vastasi kenraali. -- Siellä ovat ainoastaan koirat.

-- Tosiaankin. Ja minkä nimiset ne ovat?

-- Stella ja Dixi, vastasi kenraali. -- Ja siunattu asia tosiaankin,
että tein jälleen tuttavuutta näiden petojen kanssa iltapäivällä.
Muutoin olisimme nyt joutuneet varsin hauskaan asemaan.

Koirat murisivat edelleen.

Silloin luutnantti vihelsi ja kutsui niitä nimiltään. Tuokion kuluttua
jokin varjo liiti yli aitauksen ja kohta sen jälkeen toinen. Siinä
olivat molemmat koirat. Ne lähestyivät hieman epävarmasti, hiljakseen
muristen, mutta nyt kenraalikin huusi niitä nimeltä, ja silloin ne heti
tulivat hänen luokseen, nuuskivat häntä ja heiluttivat häntäänsä.

-- Eikö tämä ole mielestänne ihmeellistä? kysyi luutnantti?

-- Että koirat tulevat? Ei.

-- Minä tarkoitan: eikö mielestänne ole ihmeellistä, etteivät ne ole
tulleet ennen?

Kenraali oikaisihe.

-- Niin, tuhat tulimaista, minä olen yhtä mieltä kanssanne.

-- Koirat eivät olleet pihalla meidän tullessamme ulos, jatkoi
luutnantti.

-- Ei, se on totta.

-- Ja missä ihmeessä ne ovat olleet välillä?

-- Niin, missä ne ovat olleet? Tämä on tosiaankin enemmän kuin
salaperäistä.

Rosenkrantz taputti koiria ja silitti niiden karheata turkkia.

-- Ne ovat aivan kosteina hiestä, sanoi hän. -- Niiden on täytynyt
juosta pitkä matka. Ja saatatteko ymmärtää, kenraali, miksi ne eivät
päästäneet ääntä hänen -- tuon vieraan -- hiipiessä ympäri?

Luutnantti otti toisen koiran pään käsiensä väliin.

-- Viisaat silmät, mutisi hän, viisaat silmät. Voisinpa vain ymmärtää
niiden kieltä.

-- Seuratkaamme jälkiä, sanoi kenraali kärsimättömänä. -- Tämä
kiinnittää mieltäni yhä enemmän ja enemmän.

-- Niin, seuratkaamme niitä, sanoi luutnantti. -- Vaikkakaan en luule,
että saamme mitään ratkaisua tähän arvoitukseen.

He kulkivat puiston läpi jalanjälkiä pitkin. Jäljistä päättäen mies oli
juossut jokseenkin kiivaasti.

Jäljet veivät tielle, ja sinne ne katosivat muiden jälkien
sekamelskaan.

-- Tähän eikä kauemmaksi, sanoi luutnantti. -- Juuri tätä minä
itsekseni ajattelin.

Koirat hyppivät heidän ympärillään heiluttaen häntäänsä ja vainuten.
Luutnantti koetti ohjata niitä jäljille, mutta ei onnistunut. Kenraali
kirosi tavallisuuden mukaan suuttumuksesta.

-- Kello on jo puoli neljä, luutnantti, eikä meillä ole nyt muuta
tehtävää kuin mennä nukkumaan. Saamme odottaa, kentiespä huomispäivä
antaa meille vastauksen arvoitukseen.

He kääntyivät ja kävelivät hitaasti kartanoon.

-- Minä luulen, että se on aivan yksinkertaisesti ollut murtovaras,
sanoi kenraali. -- Uudet tehtaat tuolla alhaalla ovat varmaan vetäneet
tänne jonkun epäilyttävän henkilön. Minun pitää ilmoittaa asia
nimismiehelle. Mikä on teidän ajatuksenne, luutnantti?

-- Minä en usko sen olleen murtovarkaan. Eikä minun mielestäni teidän
ole tätä ilmoitettava. Eihän vielä ole mitään vahinkoa tapahtunut.

Kenraali ei antanut mitään varmaa vastausta. Vanha mies oli nyt hyvin
väsynyt ja meni heti makuuhuoneeseensa. Luutnantti jäi muutamiksi
minuuteiksi seisomaan eteiseen. Hän kuuli kenraalin penkovan jotakin
huoneissaan.

-- Kenraali, huusi hän sisälle. -- Menettekö nukkumaan?

-- Menen kyllä.

-- Hyvää yötä, herra kenraali.

-- Hyvää yötä, ystäväni.

Luutnantti Rosenkrantz meni lamppu kädessä portaita myöten omaan
huoneeseensa. Levoton yö oli saattanut hänet omituiseen,
hermostuneeseen tunnelmaan. Tultuaan toisen kerroksen käytävään hän
nosti lamppua ja katseli ympärilleen. Siellä ei näkynyt mitään. Hän
tuli omaan huoneeseensa. Ensimäinen oli hänen salonkinsa.

Avoimessa takassa hehkui vielä pari koivukalikkaa.

Hän kulki vielä tämän huoneen läpi, tuli makuukamariinsa ja pani lampun
pöydälle. Sitten hän sulki molempien huoneiden välisen oven.



XIII LUKU.

Seuraavana päivänä.


Hän laski syrjään kirjeen, jonka oli juuri aloittanut, kun öinen
vaeltaja häiritsi häntä. Kello oli nyt niin paljon, että hänen
todellakin olisi täytynyt ajatella levollemenoa. Mutta sen sijaan hän
rupesi järjestämään kirjoituspöytäänsä. Siinä tuskin oli tilaa niille
kaikille pulloille ja tuubeille, joita hän veti laukkunsa syvyydestä.
Ja peilipöytä muistutti vihdoin enemmän naisen kuin nuoren herran,
saati sitten upseerin pöytää. Luutnantti Rosenkrantz piti melkein
naisellisen tarkkaa huolta ulkomuodostaan eikä sietänyt mitään
epäsäännöllisyyttä, asuipa sitten maaseudulla tahi suurten bulevardien
kaupungissa.

Mutta näin askarrellessaan hän vaipui väliin ajatuksiinsa ja tumma
pilvi kohosi hänen kasvoilleen. Sitten hän karkoitti hartioitaan
kohauttaen ajatuksensa, vihelsi laulunpätkän ja jatkoi edelleen
kapineittensa järjestämistä.

Äkkiä kylmä väristys kävi läpi hänen selkäpiinsä, ja hän nousi ja
tuijotti oveen, joka eroitti hänen makuuhuoneensa salongista. Hän
tuijotti oveen silmät selkoselällään, ja pullo, jota hän juuri piti
kädessään, putosi lattialle ja särkyi. Mitä oli tapahtunut?

Hän oli kuullut naurun. Silmänräpäyksessä hän muisti mitä pastori oli
kertonut salaperäisestä ja näkymättömästä nauravasta miehestä, joka
kierteli talossa. Ja nyt hän kuuli aivan selvästi, että joku nauroi
ulompana olevassa huoneessa. Nauru tuntui hänestä niin kamalalta, niin
kylmältä ja sydämettömän julmalta, että hän jäi seisomaan aivan hiljaa,
ikäänkuin paikalleen naulattuna. Tämä ihmeellinen iloisuus saattoi
hänet muistamaan kuolemaa; se ei tuntunut olevan mitään inhimillistä.

Nauru oli alussa kovaäänistä, mutta heikkeni vähitellen ja lakkasi
vihdoin kokonaan. Se ikäänkuin sulautui hiljaisuuteen.

Ja vasta silloin nuori mies vapautui lumoista. Hän astui askelen ovea
kohti, mutta malttoi mielensä. Hän otti taskustaan revolverinsa, avasi
makasiinin ja kiiruhti huoneen nurkkaan, missä laukkunsa oli. Koko ajan
hän piti silmänsä oveen suunnattuina, mutta se ei liikahtanut, ja
kaikki oli hiljaa toisessa huoneessa.

Hän otti laukustaan patruunakotelon ja latasi revolverin. Hänen
kasvonsa ja tarmokkaasti kiinnipuristettu suunsa ilmaisivat hänen
ajatuksensa. Nyt oli tuleva täysi tosi. Sitten hän meni, lykkäsi oven
auki ja vetäytyi muutamia askelia takaisin. Mutta nähdessään pimeän
huoneen, jota ainoastaan takan hehku heikosti valaisi, hän tuli
ajatelleeksi, että oli itse valaistuksessa, ja hyökkäyksen sattuessa
hän olisi epäedullisessa asemassa. Hän otti senvuoksi lampun ja meni
reippaasti salonkiin. Siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli ennallaan,
kotoista, hiljaista ja rauhallista. Luutnantti avasi käytävän oven ja
valaisi ulospäin. Sitten hän laski lampun pöydälle, sulki oven ja jäi
seisomaan keskelle huonetta. Hän oli jokseenkin ymmällä.

Hän tiesi, ettei ollut erehtynyt. Hän oli kuullut naurun. Ja nauru tuli
_tästä_ huoneesta, tuo julma, ivallinen nauru, joka oli värisyttänyt
häntä ja jättänyt häneen epävarmuuden ja kauhun tunteen. Mutta eikö
kukaan muu talossa ollut sitä kuullut? Hän kuunteli talon muiden
asukkaiden ääniä. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä nyt kaikki tämä
merkitsee? Rosenkrantz mietti miettimistään, mutta ei keksinyt mitään
ratkaisua. Hän ajatteli mitä kaikkea oli jo elänyt herraskartanoon
tulonsa jälkeen. Ensiksi, hän oli hiipuneen takkavalkean hohteessa
nähnyt haamun, jonka kuvauksen mukaan täytyi olla monta vuotta sitten
kuollut Stig Jerne. Sitten hän oli kuullut salaperäiset askelet
käytävässä ja ullakolla. Sitten jäljet lumessa. Ja nyt nauru. Niin,
nauru, se oli kaikkein ihmeellisintä. Jollei se olisi ollut niin
mahdotonta, olisi hän ollut taipuvainen uskomaan, että siellä kuljeksi
joku hullu ihminen. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt mitä hänen olisi
uskominen. Ja äkkiä hänen mieleensä johtui ajatus: entä jos Stig Jerne
ei ollutkaan kuollut? Mutta seuraavassa tuokiossa se tuntui hänestä
niin uskomattomalta, että hänen täytyi ääneensä nauraa sille. Hän
kauhistui vastoin tahtoaan kuullessaan oman naurunsa ja tuli
neuvottomaksi ja äänettömäksi.

Mitä nyt oli tehtävä? Sen jälkeen mitä oli tapahtunut, ei hänellä ollut
ollenkaan halua mennä nukkumaan. Hän odotti, että jotakin tapahtuisi,
ja hän tahtoi olla valmistunut. Hän sulki makuuhuoneensa oven ja veti
verhot eteen, niin että huone tuli miellyttävämmäksi. Sitten hän otti
ylleen suuren yötakkinsa, sitoi nyörit vyötäisten ympäri, pani uuniin
muutamia kelpo koivuhalkoja, jotka leimahtivat sihisten palamaan,
lykkäsi erään nojatuolin takan ääreen ja istuutui siihen mukavasti.
Vierellään hänellä oli tulitikkuja, paperosseja ja tuhkakuppi.

Siinä luutnantti nyt istui polttaen paperossin toisensa jälkeen, kunnes
savupilvet olivat kuin sädekehä nojatuolin ympärillä, kuin usva, joka
silloin tällöin loisti punertavana aina sitä mukaa kuin tuli takassa
leimahteli ja heitti siihen hohdettaan...

Kun kenraali seuraavana aamuna tulla kompuroitsi portaita luutnantin
huoneisiin, täytyi hänen kovasti naputtaa oveen, ennenkuin sai sen
takaa vastauksen. Kun ovi vihdoin aukesi, säpsähti hän vastoin tahtoaan
nähdessään Rosenkrantzin uniset ja hämmentyneet kasvot.

-- Nyt jo ylhäällä! huusi kenraali. -- Onpa siinä toden totta nuoruuden
reippautta. Minä luulin teidän olevan vielä makuulla.

-- Niin olinkin, vastasi luutnantti. -- Toisin sanoen, minä lepäsin
tuolilla.

-- Mitä?

Kenraali katseli ympärilleen huoneessa. Se ei ollut enää yhtä hauska
kuin edellisenä iltana. Luutnantti oli jo pannut sen siihen
epäjärjestykseen, joka näyttää välttämättömästi liittyvän nykyaikaisen
poikamiehen elämään. Huone oli kylmä, takka oli musta ja tuli loppuun
palanut; talvipäivä tunkeutui sinisenä ja kylmänä ikkunasta sisään, ja
lamppu paloi pöydällä tarkoituksettomana ja keltaisena.

-- Ahaa, nyt minä ymmärrän, sanoi kenraali viitaten moniin
paperossinpätkiin, joita oli siroiteltu tulisijan ympärille. -- Uni on
teidät yllättänyt. Pyydän onnitella, näytte olevan hyväuninen. Minä
sain maata yöllä kauan valveilla tuon jutun jälkeen.

-- Miten kauan? kysyi luutnantti.

-- Ainakin pari tuntia.

-- Mutta ette kai kuullut enää mitään?

-- En vähintäkään. Varkaanlurjus ei kai uskalla takaisin.

-- Luuletteko, että se oli varas?

-- Olen siitä vakuutettu. Mikäs se muuten olisi?

-- Niin, niin, mutisi luutnantti, olette kenties oikeassa. Oletteko
puhunut Louise neidille?

-- Veljentyttärelleni? kysyi kenraali hämmästyneenä.

-- Niin, minä tarkoitan, vastasi luutnantti, että kenties ei maksa
vaivaa saattaa häntä levottomaksi tällä jutulla. Sehän on itsessään
aivan vähäpätöinen. Mutta nuoret naiset säikähtävät niin helposti.

-- Silloin olemme puhumatta, vastasi kenraali. -- Te olette muuten
oikeassa. Kiitos huolenpidostanne.

Hän taputti nuorta miestä hilpeästi olalle ja kysyi tarkoituksellisesti
hymyillen:

-- Herra luutnantti, eikö ole tapahtunut mitään muutosta?

-- Missä, herra kenraali?

-- Eikö veljentyttäreni katsele teitä leppeämmin silmin?

-- Leppeät hänen silmänsä ovat aina olleet. Meidän pienet kahakkamme
eivät merkitse mitään. Käpälissä ei ole kynsiä, mutta kissat ovat
sähköisiä.

-- Niin, mutta tuhat tulimaista, toisenlaisilla silmillä sitten.

Luutnantti mietiskeli.

-- Ei, minä en sitä luule, vastasi hän, ei ainakaan vielä.

Kenraali ravisti suuttuneena päätänsä.

-- Hänellä on ihmeellinen luonne, tuolla pienellä taistelupukarilla.
Hän ymmärtää varsin hyvin mitä minä häneltä odotan, mutta hän ei ole
mistään valittavinaan. Mikään ei olisi minulle rakkaampaa, kuin jos
saisimme jouluna viettää pientä merkkipäivää. Te ymmärrätte kyllä mitä
minä tarkoitan, herra luutnantti.

-- Tässä tapauksessa, vastasi luutnantti, riippuu se varsinaisesti
siitä, mitä Louise neiti itse arvelee.

Kenraali laski kätensä tuolin selustalle.

-- Uskaltaisiko hän ajatella ketään siviilimiestä? Mutta sitä en
kuitenkaan usko. Ainakaan minä en ole vielä nähnyt mitään merkkejä
siihen, mitä?

-- En minäkään, herra kenraali.

Askelia kuului portaista.



XIV LUKU.

Vieras.


Tulijoita oli kaksi. Ne olivat Hans Kristian vanhempi ja Hans Kristian
nuorempi. Pojalla oli sylyksellinen koivupuita. Vanha Hans Kristian
iski kantapäänsä yhteen ja tervehti. Poika heitti halot takan viereen,
jotta rysähti. Sitten hänkin tervehti.

-- Hyvä, hyvä, sanoi kenraali. -- Laita että täällä tulee pian lämmin.
Täällähän on kylmä kuin koirankopissa.

-- Oletteko nukkunut hyvin? kysyi luutnantti kääntyen Hans Kristianiin.

-- Kuin tukki, herra luutnantti. Mutta niinpä en ollutkaan saanut unen
hitusta silmiini kahtena edellisenä yönä.

Luutnantti avasi ikkunan. Raitis aamuilma virtasi sisään ja pani
ikkunaverhot heilumaan.

Lausuen "aamiaispöydässä tavataan" läksi kenraali huoneesta, ja
luutnantti meni sisälle pukeutumaan.

Aamupäivä kului levossa ja rauhassa, ja koska Louise neiti oli alinomaa
lähistössä, eivät kenraali ja Rosenkrantz jutelleet keskenään yön
tapahtumista. Sitävastoin luutnantti otti puheeksi toisen asian.

Hän sanoi:

-- Kun minä nyt näin pitkän ajan kuluttua olen palannut kotimaahani, on
aivan luonnollista, että joku vanha tuttavani haluaisi minua tervehtiä.
Saanen senvuoksi kutsua jonkun heistä luokseni muutamiksi päiviksi.

-- Se on aivan luonnollista, luutnantti Rosenkrantz, vastasi kenraali.
-- Minähän sanoin teille Pariisista lähtiessänne, että sehän teidän on
tehtävä. Olkaa kuin koko kartano olisi teidän omaisuuttanne.

-- Minä olen jo lähettänyt pikku Hans Kristianin viemään sähkösanomaa,
vastasi luutnantti. -- Saatan huoleti sanoa, että olen kutsunut parhaan
Norjassa olevan ystäväni.

-- Mikä hänen nimensä on? kysyi Louise neiti uteliaana.

-- Storm, Kai Storm on hänen nimensä.

-- Luutnantti? kysyi kenraali.

-- Ei, vastasi Rosenkrantz.

-- Vai niin, kenties jo kapteeni?

-- Ei, herra kenraali.

-- Hitto vieköön, ei hän kaiketikaan ole --?

-- On, vastasi luutnantti katsellen tarkoin saappaittensa kärkiä. --
Hän on todellakin siviilihenkilö.

Kenraali nauroi hilpeästi ja taputti nuorta ystäväänsä olalle.

-- No mitäpä siitä. Koska asia ei voi olla toisin, saamme ottaa
siviilihenkilön.

-- Mutta eihän se ole mikään toimi! huudahti Louise. -- Mitä hän tekee?
Onko hän lääkäri, liikemies, insinööri?

Tällä kertaa luutnantti ei katsellut saappaittensa kärkiä, vaan hänen
huomionsa kiintyi kattoon, aivan valkoiseen, koristeettomaan kattoon.

-- Hän on kandidaatti, sanoi hän.

Louise neiti nauroi veitikkamaista nauruaan.

-- Ja miten vanha herra kandidaatti on?

-- Kolmekymmentäviisivuotias.

-- Eikä hän tee mitään muuta kuin on kandidaatti ja
kolmekymmentäviisivuotias?

-- Ei ollenkaan mitään muuta hyödyllistä, vastasi luutnantti
järkähtämättömän totisena.

-- Silloin saatan ymmärtää, että hän on teidän hyvä ystävänne, vastasi
Louise neiti ja härnäsi häntä sormellaan. -- Tekin olette
kolmekymmentäviisivuotias, asevelvollinen luutnantti, ettekä tee mitään
muuta. Niin, se on totta, tehän olette myöskin paroni, ja se vie teidän
aikaanne jonkun verran.

Kenraali nyhjäisi Rosenkrantzia kylkeen.

-- Ja kuitenkin te väitätte, ettei käpälissä ole kynsiä, sanoi hän.

-- Rakas Louise neiti, vastasi luutnantti, ja hänen kasvonsa saivat
tavallisen neuvottoman ilmeensä. -- Miksi pitäisi tehdä jotakin ja
ottaa toisten paikka? Täällähän on niin paljon työttömyyttä. Sitäpaitsi
työtä ei enää ole olemassa sille, joka ei ole pakoitettu työtä
tekemään. Työ on joko työtä -- ja työ on aina kirottua -- tahi se on
myöskin iloa ja huvia, ja silloin se on jotakin muuta. Minulla nyt on
toisenlainen huvittelemistapa. Mutta se on pikku asia, sen minä
myönnän.

Sitten ei tästä asiasta enää puhuttu, ja kenraali määräsi, että uusi
vierashuone oli pantava kuntoon.

Päivemmällä luutnantti ja Louise neiti läksivät ajelemaan. Hans
Kristian oli ajamassa. Siitä tuli ihana retki halki lumisen, valkoisen
seudun. Louise neiti oli ylen ihastunut ajaessaan ohi kaikkien tuttujen
paikkojen. Ja Rosenkrantz ihaili hiljaa kauniita maisemia. Hänessä oli
luonnontunnetta, ja hän saattoi iloita ympäristöstään, mutta hänen
ilonsa ei koskaan puhjennut sanoiksi. Louise ärsytti häntä kyselemällä
Pariisin klubeista ja yökahviloista. Eikö hänen mielestään talvi täällä
kotona ollut ikävä ja eikö hän kaivannut takaisin maailman
pääkaupunkiin?

Luutnantti vastasi kartellen ja hymyili -- kuten tavallisesti.

Paluumatkalla lähestyessään kartanoa he kulkivat ohi tehtaan, joka oli
kosken varrella. Suuret turbiinitorvet kulkivat jättiläismäisten
käsivarsien tavoin yli virran.

Louise halusi katsella tehdasta lähempää ja sai Hans Kristianin
pysähdyttämään hevoset.

-- Mikä valtava yritys! sanoi hän. -- Ja miten pian se onkin
valmistunut. Kaivamiset oli tuskin aloitettu meidän lähtiessämme.

-- Rakas neiti, sanoi luutnantti, kolme vuotta on pitkä aika
nykyaikaiselle insinöörille. Siinä ajassa voisi panna pystyyn viisi
tämänkaltaista tehdasta.

-- Niin, eikö totta, huusi Louise neiti, se on suurenmoista.

Luutnantti rypisti kulmiaan.

-- Te vasta olette aikanne lapsi, sanoi hän. -- Te ihailette koneiden
runoutta.

-- Minä ihailen työtä, vastasi toinen vakavasti.

-- Hyvä, hyvä, neiti, mutta kuka on mies, joka tuossa seisoo
tervehtien?

Keskikokoinen, tumma, jonkun verran yli kolmikymmenvuotias mies oli
ilmaantunut tehtaan portille. Hän tervehti kunnioittavasti ajajia.
Louise neiti kumarsi, ja luutnantti nosti hattuaan.

-- Se on insinööri Gabriel Stener, sanoi hän. -- Hän on tehtaan
johtaja.

Louise neiti huusi insinöörille:

-- Me istumme tässä ihaillen upeaa tehdasta, insinööri Stener, sehän on
kuin satua.

Insinööri tuli hitaasti reen ääreen.

Rosenkrantz katsoi häneen tutkivasti ja mieltyi ehdottomasti hänen
miehekkäihin ja vakaviin, vaikka ei suinkaan kauniisiin kasvoihinsa.
Louise neiti esitteli molemmat herrat, jotka ojensivat toisilleen
kätensä lakeeratun reen-oven yli.

-- Kun ajattelen vanhaa, rappeutunutta myllyä, joka oli täällä ennen,
sanoi Louise, täytyy minun tunnustaa, että täällä on tapahtunut suuria
muutoksia.

-- Silloinpa neidin pitäisi nähdä kaupunkia iltaisin, sanoi insinööri.
-- Siellä on nyt sähkövalaistus kaikkialla, ja voima tulee täältä.

-- Jospa saisimme sähkövalon kartanoonkin, mutta te tiedätte, että setä
on vanhoillinen; hän tahtoo kernaimmin pysyä vanhassa. Mutta kyllähän
lamput ovatkin kodikkaat, ettekö tekin ole samaa mieltä, luutnantti
Rosenkrantz?

Luutnantti pudisti tarmokkaasti päätänsä. Hän oli vuosikaudet asunut
hotelleissa.

-- En, vastasi hän tehden kädellään kiertävän liikkeen ilmassa. --
Nappuloita, nappuloita!

-- Niin, teidän sedällänne on ylen merkilliset mielipiteet, sanoi
insinööri, eikä hänen kanssaan pääse mihinkään.

Vaihdettiin vielä muutamia merkityksettömiä sanoja, ja sitten reki ajoi
edelleen. Insinööri seisoi hetkisen paikoillaan ja katseli heidän
jälkeensä; sitten hän meni jälleen tehtaaseensa.

Kun Rosenkrantz ja Louise neiti olivat tulleet kotiin, mainitsi
luutnantti sattumalta kenraalille, että he olivat puhelleet insinööri
Stenerin kanssa.

-- Vai niin, sanoi vanhus, hän on siis vielä täällä.

Ja tämän jälkeen hän heti alkoi puhua jostakin muusta. Luutnantti
Rosenkrantz sai sen varman vaikutelman, että kenraali tunsi insinööri
Stenerin ennestään eikä pitänyt hänestä.

Uusi vieras tuli puoli kahdeksan junassa. Hans Kristian ja luutnantti
olivat asemalla häntä noutamassa. Louise neiti ja kenraali olivat sillä
aikaa mietiskelleet, minkähän näköinen mies mahtanee olla.

Kenraali, joka kiinnitti huomionsa "kandidaatti" arvonimeen, arveli,
että hän on varmaankin herra, jolla on oppineen ulkomuoto ja
silmälasit, kenties parrakas, puhuu kielitieteestä ja kenties
latinaisin lauseparsin. Louise luuli, että hän pikemminkin olisi
samantyyppinen kuin luutnantti itse, rakastettava, sorea, hieman
elähtänyt, laiska. Molemmat pettyivät, jos saatamme käyttää sellaista
sanaa.

Ensimäinen mitä kenraali ajatteli nähdessään hänet, oli:

-- Mutta hänhän on aivan kuin nyrkkeilijä.

Ensimäinen mitä Louise ajatteli, oli tämä:

-- Tuo mies ei ole mikään vetelehtijä. Luutnantti Rosenkrantz on
narrannut meitä.



XV LUKU.

Pilkkaan-ammunta.


Louise oli koko päivän ihan ihmeellisellä tuulella. Näytti siltä, kuin
hän aivan erikoisesti olisi koettanut tehdä ystävänsä luutnantin
olemassaolon vaikeaksi. Mutta tämä ei menettänyt tasapainoaan. Oltuaan
jossakin tilaisuudessa hänelle tavallista ilkeämpi ja ärsytettyään
häntä kovin saattoi Louise neiti äkkiä tulla miellyttäväksi, katua,
ojentaa luutnantille kätensä ja sanoa: anteeksi. Ja toinen, joka aina
oli ritarillinen, suuteli hänen kättään ja kumarsi.

Päivemmällä näyttäytyi uusi vieras, kandidaatti. Hän oli suunnilleen
luutnantti Rosenkrantzin ikäinen mies. Mutta päinvastoin kuin
Rosenkrantz, joka oli pieni ja ketterä, melkeinpä naisellisen siro, oli
uusi vieras pitkä ja harteva; hänellä oli puhtaat, luonteenomaiset
piirteet, ja hän käveli rohkeasti ja varmasti.

Nuori tyttö katseli häntä uteliaana.

-- Mitä te opiskelette, kandidaatti Storm? kysyi hän.

Kandidaatti Storm hymyili paljastaen loistavat hammasrivinsä ja vastasi
päätäpahkaa:

-- En mitään, neiti.

-- Sitä arvelinkin, sanoi Louise viitaten samalla luutnanttiin. -- Te
olette luonnollisesti juuri samanlainen kuin hänkin. Mutta te ette osaa
vielä _puhua_ kuten hän. Luutnantti olisi epäilemättä vastannut
sellaiseen kysymykseen (tässä hän matki luutnantin hieman sammaltavaa
ääntä): Minä tutkin ihmisiä, neiti.

Louise nauroi. Kandidaattia huvitti nuoren tytön nenäkkyys, eikä hänen
tulonsa aikaansaanut mitään keskeytystä hilpeään, hieman pisteliääseen,
hieman vaaralliseen kuherruskieleen.

Nähtyään uuden vieraan uljaan ryhdin huudahti kenraali:

-- Teidän vanhempanne ovat varmaan tehneet erehdyksen, herra
kandidaatti.

-- Mitä tarkoitatte, herra kenraali?

-- Teistä olisi pitänyt tulla soturi. Teidän kaltaisenne mies olisi
kaunistanut mitä sotilaspukua hyvänsä, eikö totta, luutnantti
Rosenkrantz?

-- Epäilemättä, vastasi luutnantti, mutta eihän tarvitse olla juuri
soturi harjoittaakseen kaikkia hyviä soturiurheiluja.

Kenraali rypisti otsaansa.

-- Vai niin, oletteko te urheilija? kysyi hän. -- Kenties potkija,
jalkapallonpelaaja vai mitä se on?

-- Enpä toki.

-- Hiihtäjä?

-- En sitäkään. Voin käyttää koipiani parempaankin.

-- No no, kaikki tämä minua ilahduttaa. Minä en voi ollenkaan ymmärtää
kaikkien Englannista tulleiden uusien urheilujen merkitystä.

-- Sitä ei voi meidän luutnanttimmekaan, lisäsi Louise neiti. --
Muistatteko jalkapallopeliä Cambridgessa viime kesänä, luutnantti
Rosenkrantz?

Ja luutnantti loi vaatimattomasti silmänsä alas, ikäänkuin häntä
jälleen olisi muistutettu jostakin hänen anteeksiantamattomasta
synnistään.

-- Puhunko minä siitä? kysyi Louise kiusoittavasti.

-- Miten haluatte, vastasi luutnantti. -- Minulla on uhrin
kärsivällisyys.

-- Niin, se juttu teidän on toki kuultava, herra kandidaatti, jatkoi
Louise neiti. -- Tiedättekös, että luutnantti, katseltuaan hetkisen
peliä, sanoi niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: Minä en ymmärrä,
sanoi hän, mitä tämä pyhittää. Sillä kun yksi potkaisee pallon yhdelle
taholle, niin tulee toinen ja potkaisee sen takaisin.

Kuului kenraalin ja koko hänen seuransa uusi nauru.

Tämä keskustelu tapahtui tupakkahuoneessa illallisen jälkeen. Pastori
Winge oli jälleen tullut vierailulle. Hän oli aina ollut jonkinlaisena
kotipappina mahtavan ja rikkaan Jernen perheessä ja ilmestyi joka päivä
kartanoon.

Kenraali oli erinomaisella tuulella ja oli kokonaan unohtanut edellisen
illan merkilliset tapahtumat. Sitten hän vähitellen johtui omiin
urotöihinsä. Hän oli ollut vapaaehtoisena ranskalais-saksalaisessa
sodassa ja taistelukentällä saanut kunnialegioonan ristin. Kenraalin ei
ollut vaikea hieman kehaista urotöistään, milloin oli sellaisella
tuulella. Mutta hänellä oli syynsäkin siihen, sillä paljon juteltiin
vanhan soturin rohkeudesta ja miehuudesta.

Hän oli nyt keskellä jutelmiaan.

-- Revolverilla-ampuminen, hyvät herrat, sanoi hän, on hienoimpia ja
yksilöllisimpiä sotilasurheiluja. Minä pidän sitä miekkailun veroisena,
jolle myöskin annan jakamattoman kunnioitukseni. Jokaisen gentlemannin
tulee elämänsä joka hetkenä olla valmis puolustamaan sanaansa ja
kunniaansa, siispä hänen täytyy kyetä sekä ampumaan revolverilla että
käyttämään kalpaa. Hän ei aina ole siinä asemassa, että kykenisi
valitsemaan aseen. Nyt minä olen pian seitsemänkymmenvuotias, hyvät
herrat, niin, minä täytän todellakin pian seitsemänkymmentä -- ei
kukaan sitä usko, mutta minä uskallan vannoa olevani vielä yhtä
varmakätinen kuin kuka kolmi-, kymmenvuotias nuorukainen hyvänsä.

Sitten hän katsoi tuikeasti luutnanttiin ja loi senjälkeen silmäyksen
kirjoituspöydälle, jossa kauniit revolverit olivat.

Louise neiti pani kädet korvilleen.

-- Ah, nyt setä alkaa jälleen ampua, sanoi hän. -- Silloin täällä ei
voi olla pölyltä ja savulta.

Kenraali kavahti pystyyn.

-- Etkö ole upseerin tytär? kysyi hän. -- Pelkäisitkö laukausta tai
paria?

Louise meni pois ja niiasi kuin koulutyttö.

-- En, herra kenraali, vastasi hän, mutta kello on nyt puoli
yksitoista, ja säädyllisen tytön pitää olla nukkumassa jo kello
kahdeksan. Sinä kai sallit, että minä poistun taistelukentältä heti
taistelun alussa. Minä olen todellakin hyvin väsynyt.

Hän toivotti kaikille ystävällisesti hyvää yötä ja läksi huoneesta,
joka nyt oli tullut täyteen tupakansavua.

Mutta kenraali ei tahtonut luopua tuumastaan. Hän oli tullut viinistä
hieman vilkkaalle tuulelle, ja hänen kasvonsa olivat punaiset.

-- Mutta kenties minä en uskalla kilpailla teidän kanssanne, luutnantti
Rosenkrantz, sanoi hän nostellen revolvereja.

-- Rakas kenraali, tahdotteko jo ampua minut?

-- En, mutta minä tahdon kernaasti näyttää herroille, miten melkein
seitsemänkymmenvuotias gentlemanni saattaa pidellä tällaista pikku
esinettä.

Vaikkakin pappi, luonnollista kyllä, näytti jokseenkin vastahakoiselta,
sai kenraali kuitenkin vieraat mukaansa isoon saliin.

-- Hans Kristian! huusi hän.

Ja Hans Kristian ilmaantui ovelle, harmaatukkaisena, mutta suorana kuin
kirkonkynttilä. Kenraali ojensi revolverin.

-- Panssarilevy, käski hän, ja patruunat, Hans Kristian. Muista, numero
viisi.

Hans Kristian teki kantapäillään täyskäännöksen ja katosi, ja
vähän ajan kuluttua hän tuli laahaten mukanaan paksua panssarilevyä,
jonka asetti uunia vasten. Kenraali latasi sillä aikaa aseet
salonkivarusteilla. Luutnantti Rosenkrantz katsoi kandidaattiin ja
hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: antaa hänen tehdä tahtonsa, ei
häntä maksa vaivaa hillitä. Pastori asettui huoneen toiseen päähän
mahdollisimman etäälle panssarilevystä.

-- Mihin nyt tähtäämme? kysyi kenraali.

-- Hyvä kenraali, vastasi luutnantti Rosenkrantz ottaessaan esille
jotakin lompakostaan. -- Näytökseenhän kuuluu välttämättä pelikortti,
mutta kenties on helpompi käyttää tätä nimikorttia. Saatammehan joka
tapauksessa, ottamalla mielikuvituksemme hieman avuksemme, ajatella
missä ässän paikka on.

Hän meni ja kiinnitti kortin levylle, kenraali mittasi askelillaan
matkan, tähtäsi ja laukaisi. Luoti osui kortin yläosaan.

-- Mestarilaukaus, sanoi kandidaatti.

-- Nyt te, tyrkytti kenraali innostuneena ja ojensi aseensa
luutnantille.

Luutnantin laukaus osui myöskin korttiin, mutta alireunaan.

-- Hyvä, huusi kenraali, nyt on teidän vuoronne, kandidaatti.

Kandidaatti otti revolverin ja sanoi:

-- Neljä panosta vielä. Kun on revolveri, jossa on neljä panosta, ei
koskaan tarvitse olla kiinnitysnastan puutteessa.

-- Vai niin, vastasi kenraali ja katsoi tuimasti häneen, -- herra
_kandidaatti_, lisäsi hän.



XVI LUKU.

Kuka kandidaatti oli?


Kandidaatti ampui. Laukaus osui kortin toiseen kulmaan, ylimmäksi
vasemmalle.

-- Erinomaista, huusi kenraali. -- Se osui kuin soturin laukaus, mutta
ei kuitenkaan niin lähelle keskustaa kuin molemmat toiset.

Kandidaatti kohotti jälleen revolverinsa.

-- Sallitteko, sanoi hän ja tähtäsi, että koetan tehdä sen vähän
paremmin.

Hän laukaisi, ja tällä kertaa luoti osui oikeaan yläkulmaan.

Nyt kenraali sanoi ainoastaan:

-- Sepä hittoa, jatkakaa.

Kandidaatti satutti kolmannen laukauksen vasempaan alakulmaan, ja
silmänräpäyksen jälkeen oli viimeinen laukaus oikeassa alakulmassa.
Siinä oli neljä kiinnitysnastaa, neljä merkillistä laukausta.

-- Jäljellä ei ole, ikävä kyllä, useampia patruunia, sanoi
ampumataituri vaatimattomasti, muutoin minä varmuuden vuoksi panisin
yhden naulan keskelle.

Kenraali asettui ampujan eteen, pani kädet kupeilleen ja kysyi
tuimasti:

-- Kuka hitto te oikeastaan olette?

-- Nimeni on kandidaatti Storm, vastasi puhuteltu jättäessään
kenraalille aseen takaisin. Vanha mies oli vaiti hetkisen. Hän ei
keksinyt kiireessään mitään muuta ihailunsa ilmaisukeinoa kuin sen,
että pudisti toisen käsiä ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

-- Olen hyvin iloinen siitä, että olette minun vieraanani.

Sali oli savua täynnä, ja ulkopuolelta kuuluva askelten töminä pani
aavistamaan, että pommitus oli herättänyt huomiota. Hans Kristianin
täytyi lähteä rauhoittamaan huolestuneita. Kartanoon oli tullut uusia
palvelijoita, jotka eivät tunteneet kenraalin tapoja.

Herrat menivät takaisin tupakkahuoneeseen. Kenraali oli ylen
ihastuksissaan kandidaatin loistavasta ampumataidosta. Vähän ajan
kuluttua pappi läksi pois; hän oli tullut äänettömäksi ja hiljaiseksi
viimeisen tunnin sotaisten urotöitten jälkeen, ja kun vanha soturi
alkoi näyttää unisuuden merkkejä, tarttui luutnantti uuden vieraan
käsivarteen ohjatakseen hänet hänen huoneeseensa. Kandidaatti Stormille
oli osoitettu huone toisen kerroksen eteläsivustassa. Luutnantti itse
asui pohjoisessa.

Heidän kulkiessaan portaita sanoi luutnantti:

-- Minä kyllä tiesin teidän osaavan ampua hyvin, mutta että olitte
täydellinen mestariampuja, sitä en aavistanut.

-- Hyvä ystävä, vastasi kandidaatti, revolverilla ampuminen on minun
ainoa todellinen huvitukseni. Milläpä tässä ikävässä maailmassa muutoin
kuluttaisi aikaansa.

-- Kas tässä on teidän huoneenne, sanoi luutnantti ja avasi oven. --
Mutta arvelen, että menemme ensin minun huoneeseeni saadaksemme hieman
jutella keskenämme, onhan se aivan välttämätöntä.

-- Aivan oikein. -- Vieras nyökäytti tyytyväisenä päätään nähdessään
huoneen sisustuksen.

Heidän tultuaan luutnantin salonkiin, jossa koivuhalot räiskyivät
avoimessa takassa ja lamppu levitti huoneeseen punaista lämmintä
valoaan, sanoi kandidaatti äkkiä:

-- Teidän tulee antaa minulle eräs selitys.

-- Olette oikeassa, vastasi Rosenkrantz ja asettui selkä takkaa vasten.
-- Ette saata uskoa, miten nopea saapumisenne minua ilahdutti.

-- Minä kiiruhdin matkaan heti saatuani sähkösanomanne.

-- Oikeastaan minulla oli ollut toinen ajatus, sanoi Rosenkrantz. --
Tehän tunnette asianajaja Kleistin, eikö totta? Hänet minä olin ensiksi
aikonut kutsua. Minä tiedän, että hän pitää paljon siitä seuraelämästä,
joka on talvisin vallalla tällaisissa vanhoissa herraskartanoissa.
Mutta silloin tapahtui jotakin, joka saattoi minut muuttamaan
päätökseni.

Kandidaatti katsoi häneen tarkkaavaisena ja kuunteli huomattavalla
mielenkiinnolla, mitä toisella oli sanomista.

-- Minä pelkäsin, jatkoi luutnantti, ettei vanha sotilas pitäisi
teistä, ja se olisi ollut hyvin ikävä seikka. Hän ei pidä uusista
kasvoista, mutta on muuten hyvin kelpo mies. Tämänpäiväisten laukausten
jälkeen ei kuitenkaan ole mitään vaaraa, te olette ainiaaksi
valloittanut hänen sydämensä.

Uusi vieras nauroi.

-- Kaikki tämä on varsin hyvää, sanoi hän, mutta minä en ole vielä
paljoakaan viisastunut.

Luutnantti seisoi hiljaa hetkisen. Sitten hän lykkäsi erään
mukavimmista nojatuoleista takan eteen ja sanoi:

-- Rakas _Asbjörn Krag_, istukaa. -- Ja vieras, joka ei näyttänyt
vähintäkään hämmästyneen tästä uudesta ja yllättävästä puhuttelusta,
istuutui tuoliin, ojensi jalkansa ja oli valmis kuuntelemaan.
Luutnantti seisoi takan ääressä. Ja sitten hän alkoi:

-- Hyvä Krag, minä olen lähettänyt teitä noutamaan sentähden, että
tässä talossa on viime aikoina tapahtunut ylen ihmeellisiä asioita.

Sitten seurasi selvä ja tarkka esitys kaikesta mitä oli tapahtunut.
Luutnantti aloitti kertomalla kamalasta näystään, kymmenen vuotta
sitten kuolleesta tohtori Jernestä, kenraalin veljestä. Senjälkeen hän
kertoi puhelun, joka hänellä oli ollut vanhan Hans Kristianin, papin ja
kenraalin kanssa, edellisen yön tapahtumista, askelista, jäljistä
lumessa, naputuksesta kenraalin ikkunaan ja naurusta. Asbjörn Krag ei
keskeyttänyt ainoatakaan kertaa tätä kertomusta, hän istui paikoillaan
koko ajan ja puhalteli sikarinsavua suurina, valkeina pilvinä, ja hänen
täysin ilmeettömät kasvonsa näyttivät pikemmin osoittavan
hajamielisyyttä kuin mielenkiintoa. Luutnantti lopetti sanomalla:

-- Tämä on syy, jonka vuoksi kutsuin teidät. Ja mitä nyt arvelette?

-- Oletteko taikauskoinen? kysyi Krag.

-- En.

-- Onko kenraali taikauskoinen?

-- Ei.

-- Hyvä, se saattaa tehtäväni paljoa helpommaksi. -- Tunnetteko hyvin
kenraalin ja miten kauan olette ollut hänen läheisyydessään?

-- Minä tunnen hänet hyvin, pidän hänestä paljon, ja olen viime
aikoina, nyt puolen vuoden ajan, alituisesti ollut hänen
läheisyydessään.

-- Miksi niin?

-- Kenraali on sitä halunnut, eikä minulla ole ollut mitään sitä
vastaan.

Luutnantti hymyili.

-- Minä ymmärrän, sanoi Asbjörn Krag. -- Milloinka tapahtumaa
juhlitaan?

-- Kenraali haluaa julkaista veljentyttärensä ja minun kihlauksen
toisena joulupäivänä.

-- Tahtooko tyttö?

-- Väliin luulen sitä. Mutta joskus taas en luule.

-- Entä jos hänellä on joku toinen?

-- Suoraan sanoen, vastasi luutnantti, en minä itkisi, vaan hymyilisin
surullisesti ja lunastaisin matkalipun Pariisiin. Mutta miksi tätä
kysytte? Olin odottanut saavani kuulla toisia kysymyksiä, Asbjörn Krag.

-- Miten monta palvelijaa on talossa?

Luutnantti laski.

-- Luulen niitä olevan kymmenen tai kaksitoista, niiden joukossa
viisi- kuusi miespuolista.

-- Onko kenraalilla ketään kartanonhoitajaa?

-- Hänellä on agronomi, joka hoitaa maanviljelystä.

-- Tilahan on suuri?

-- Hyvin suuri ja varsin arvokas. Mutta kenraali on visapää, ja hänellä
on varoja olla sellainen. Metsät ovat hoitamatta, koska kenraali tahtoo
pitää mieluummin hyvän ja hauskan jahtialueen kuin hyvän metsän. Suuret
maa-alueet ovat hevoshakoina. Kenraalin veli oli omituinen mies; hän
tahtoi pitää kaiken tällaisena, ja kenraali on uskollisesti jatkanut
samaan tapaan. Tiedättekö, hän tuli aivan raivoihinsa, kun ensimäinen
tehdas perustettiin joen varrelle, ja se oli ensimäinen syy siihen,
että hän lähti täältä kolme vuotta sitten. Nyt hän on hieman leppynyt,
mutta jos vaan tulee kysymys tehtaan savupiipusta, niin pelkään, että
hän hankkii tykistön ja ammuttaa sen maan tasalle. Muistatteko hänen
vanhempaa veljeänsä, Krag?

-- Tuota omituista miestä? Muistan kyllä. Ja kaikenmoista. Hän ampui
itsensä, eikö totta?

-- Niin.

-- Ja nyt hän haluaa kummitella, tuo vanha kummallinen veitikka. Minua
ilahduttaa, että saan tavata häntä.

-- Te näytätte ottavan asian varsin kevyeltä kannalta, sanoi
luutnantti.

-- Erehdytte, vastasi Asbjörn Krag, minä otan vain miettimisaikaa.

Seurasi vaitiolo, joka kesti monta minuuttia. Sitten Asbjörn Krag
nousi, heitti sikarinpätkän tuleen ja ojensi Rosenkrantzille kätensä.

-- Hyvää yötä, sanoi hän. -- Kello on kaksi.

-- Hyvää yötä, vastasi luutnantti hieman viivyttelevästi ja
hämmästyneenä äkillisestä lähdöstä.

Krag meni. Luutnantti seisoi takan ääressä ja kuunteli hänen askeliaan,
kunnes niiden ääni kokonaan lakkasi. Krag kulki varovasti, jotta ei
herättäisi tarpeetonta melua.

Rosenkrantzin piti juuri mennä makuuhuoneeseensa, mutta silloin hän
kuuli askelien palaavan. Hän tuijotti jännityksessä oveen. Sen
avautuessa hän näki Kragin kasvot pimeästä.

Jotakin oli tapahtunut.



XVII LUKU.

Yövaeltaja.


Luutnantti Rosenkrantz meni ovelle.

-- Mikä on? hän kysyi.

-- Tulkaa mukaani, vastasi Krag.

-- Oletteko nähnyt mitään?

Krag ei vastannut, ja luutnantti tahtoi ottaa lampun valaistakseen
pimeätä käytävää, mutta Krag esti sen.

-- Ei mitään valoa, sanoi hän. -- Ja kulkekaa varovasti.

Suljettuaan Rosenkrantzin huoneen oven hiipivät molemmat miehet
eteenpäin käytävässä. Suuressa rakennuksessa ei muutoin näkynyt mitään
elonmerkkejä; kaikki olivat menneet levolle.

Asbjörn Krag ohjasi ystävänsä käytävän päähän asti, oman huoneensa
lähelle. Siellä oli ikkuna lumipeitteisille kentille päin; kaukaa
harjujen takaa näkyi vaalea kajastus lähimmästä kaupungista. Krag
viittasi ikkunaan, ja Rosenkrantz katseli ulos, mutta ei voinut keksiä
mitään erikoista. Eikä Asbjörn Kragin tarkoitus kuitenkaan saattanut
olla ohjata häntä tänne ainoastaan sitä varten, että hän saisi
tilaisuuden katsella ihmeellisen kaunista maisemaa, tätä suurta ja
äänetöntä sinivalkoista lumilakeutta ja sysimustaa metsänreunaa. Mitään
eloa ei näkynyt, mistään yksinäisestä talosta ei noussut ystävällinen
sauhu, mitään kulkusten kilinää ei kuulunut seinien ulkopuolelta.

Rosenkrantz katsoi salapoliisiin, jonka silmät olivat kiintyneet
erääseen paikkaan maisemassa. Ja nyt hän ymmärsi, että jotakin täytyi
joka tapauksessa olla tekeillä, sillä muutoin levollisissa kasvoissa
oli jännittynyt ilme.

Krag viittasi kädellään.

-- Katsokaapa tuonne alas, pyysi hän.

-- Puistokäytävää kohti?

-- Niin, kiinnittäkää silmänne siihen kohtaan, mistä puistokäytävä
alkaa. Meillä on hyvä onni, kuu valaisee erinomaisesti tänä iltana.

Rosenkrantz tuijotti alas jännittyneestä. Vihdoinkin hän näki tumman
varjon ilmestyvän puistikon hämärästä ja liikkuvan sinisellä
lumitiellä.

-- Se on koira, sanoi Rosenkrantz, eräs kartanon koirista, se ei ole
mitään erinomaista.

-- Odottakaa, sanoi Krag.

Kohta sen jälkeen ilmestyi uusi varjo, ja Rosenkrantz säpsähti.

-- Ihminen, kuiskasi hän.

Asbjörn Krag ei vastannut, mutta piti koko ajan katseensa kiinnitettynä
olentoon, joka hitaasti liikkui kartanoa kohti.

-- Koira kulkee edellä, kuiskasi luutnantti.

-- Ja mitä se osoittaa?

-- Että tulija on tuttu. Mutta minä luulin, että koko talon väki oli
mennyt nukkumaan.

-- Koirat olivat ääneti, kuiskasi Krag, sinäkin yönä, jolloin kenraalin
ikkunaan koputettiin. Tunnetteko sen, joka kulkee tuolla?

-- En, hänen yllään on pitkä viitta. Minä en ole tähän asti nähnyt
kartanossa ketään, jolla olisi tuollainen viitta.

Äkkiä Rosenkrantz tarttui Kragin käsivarteen.

-- Suuri Jumala, sanoi hän. -- Minulle tulee kauhea aavistus, sydämeni
aivan värisee.

-- Mitä te ajattelette?

-- Minä ajattelen häntä, jonka näin pimeässä, takan ääressä, _veljeä_.

-- Joka on kuollut kymmenen vuotta sitten.

-- Mutta minä näin hänet aivan selvästi, Krag, eikä minulla ole koskaan
harhanäkyjä. En eläessäni unohda hänen kalpeita, harmaapartaisia
kasvojaan enkä hänen omituisia silmiään, jotka tuijottivat
kultasankaisten silmälasien takaa.

-- Oliko hän kookas?

-- Ei, hän ei ollut pitempi miestä, joka nyt tuolla kulkee ja tulee
rakennusta kohti.

Krag oli jälleen hetkisen hiljaa katsellen lähestymistään lähestyvää
haamua, joka liikkui edelleen samalla tavalla, hitaasti, melkeinpä
vaivalloisesti. Koira oli tullut pihalle. Äkkiä sanoi Krag, aivan kuin
itsekseen puhuen:

-- Kuolleet eivät enää kävele.

Rosenkrantz tahtoi vastata, mutta ei saanut puhutuksi, sillä hän
huomasi samalla, etteivät salapoliisin kasvot olleet enää yhtä vakavat.
Asbjörn Krag hymyili.

-- Nauratteko? kysyi Rosenkrantz kauhistuneena.

-- Minä vain hymyilen, vastasi Krag. -- Tässä talossa on todellakin
hauska kummitus; se muuttaa muotoaan kuin kameleontti. Toisena yönä se
ilmestyy kalpean, harmaapartaisen, jahtipukuisen miehen hahmossa,
toisena se kuljeskelee varkaana lumikinoksissa, kolmantena se on
nainen.

-- Nainen! huudahti Rosenkrantz.

-- Älkää puhuko niin kovaa, sanoi Krag. -- Ei ole tarpeen, että
herätämme ketään nukkuvia.

Hän viittasi alas ja nyökäytti päätään.

-- Niin, se on nainen, sanoi hän.

Luutnantti siristi silmiään. Haamu tuli pihamaalle, ja luutnantti
saattoi nyt myöskin nähdä, että se todellakin oli nainen. Olento
pysähtyi hetkiseksi ja katseli ympärilleen, ikäänkuin pelkäisi kohdata
ketään, ja hiipi sitten edelleen varjossa pitkin puutarhan aitausta.
Kun hän ilmestyi jälleen siniseen kuutamoon, näkivät he hänet
ainoastaan silmänräpäyksen. Senjälkeen hän katosi heidän näkyvistään
talonseinän taakse.

Luutnantti Rosenkrantz aikoi kiireesti jättää tähystyspaikan, mutta
Asbjörn Krag pidätti häntä.

-- Mihin aiotte mennä? kysyi hän tuimasti.

-- Menen alas. Tahdon nähdä kuka se on.

-- Odottakaa.

Krag kumartui ja kuunteli. Kaikki oli hetkisen aivan hiljaa. Sitten he
kuulivat alhaalta äänen; oli kuin vanhan rakennuksen seinät olisivat
imeneet äänen itseensä -- se oli heikko, kuiskiva, varovainen askelten
ääni puuportailta. Sitten kovempi narina, ovi suljettiin varovasti.
Sitten kaikki oli hiljaa. He kuuntelivat useita minuutteja. Kaikki oli
edelleen hiljaa.

-- Saatatte mennä, sanoi Krag. -- Mutta se ei hyödytä kuitenkaan
mitään, sillä te ette löydä mitään.

-- Kenties hän tulee tänne, mutisi Rosenkrantz, tuijottaen pitkään
käytävään.

-- Ei, vastasi Asbjörn Krag varmalla äänellä, -- sitä hän ei tee.

-- Mutta minä tahdon antaa vuoden elämästäni nähdäkseni hänen kasvonsa.

Krag nauroi hillittyä, mutta hilpeää naurua.

-- Se on tarpeetonta, sanoi hän. -- Te saatte tietää kuka hän on, jos
lupaatte mennä aivan rauhassa nukkumaan ja olla kertomatta kenellekään
mitään siitä, mitä olette tänä yönä nähnyt.

-- Mutta miten voitte sanoa minulle kuka hän on? Tehän ette ole nähnyt
enempää kuin minäkään.

-- Siksi että minä tunsin hänet, vastasi Krag. -- Hän oli Louise Jerne,
kenraalin veljentytär.

Luutnantti säpsähti.

-- Hänkö! huudahti hän. -- Mitä hittoa.

Mutta Asbjörn Krag laski rauhoittaen kätensä ystävänsä olkapäälle ja
sanoi:

-- Hyvää yötä, Rosenkrantz, muistakaa lupauksenne.

       *       *       *       *       *

Kun Asbjörn Krag seuraavana aamuna tuli aamiaishuoneeseen, näki hän
ensimäiseksi Louise neidin vaaleat ja hilpeät kasvot. Louise tervehti
teennäisen ja veitikkamaisen kunnioittavasti.

-- Kuuluisa ampumamestari, sanoi hän. -- Minulla on kunnia, mutta te
teitte todellakin rakastettavasti, kun ette jatkaneet pommitusta koko
yötä.

-- Toivottavasti neidin yöuni ei ole häiriintynyt? kysyi Krag.

-- Ei ollenkaan, herra kandidaatti, vastasi toinen, mutta minä soisin
kernaasti, että se olisi häiriintynyt. Aivan kuin luutnantin.

Vasta nyt Krag huomasi, että myöskin Rosenkrantz oli huoneessa. Hän
istui pimeimmässä nurkassa ja tuijotti eteensä alakuloisin katsein.

-- Mitä neiti tarkoittaa? kysyi hän.

-- Tarkoitan, että minäkin tahtoisin kernaasti nähdä kummituksen.

Asbjörn Krag rypisti otsaansa:

-- Onko kevytmielinen ystäväni Rosenkrantz säikytellyt teitä, neiti?

Rosenkrantz ymmärsi varsin hyvin hänen tarkoituksensa ja kiiruhti
senvuoksi vastaamaan:

-- Ei, vaan neiti Louise on kuunnellut palvelustyttöjen juoruja.
Minäkin olen kuullut nuo kyökkijutut.

-- Miten hauskaa, jatkoi neiti Louise. -- Aivan kuin oikein vanhassa ja
viehättävässä linnassa. Ajatelkaapa, kummitus? Onkohan se harmaa nainen
vai mikä? Minä iloitsen tästä pienestä säikähdyksestä. Toivon
kummituksen olevan niin rakastettavan, että näyttäytyy minulle.
Palvelijat puhuvat, että joku kuollut kummittelee. Kukahan se mahtaa
olla? Keneksi te sitä luulette, herra kandidaatti?

-- Minä en yleensä usko kummituksia, neiti Jerne, vastasi Krag ja
läheni häntä hymyillen.

Tyttö meni heti nyrpeäksi.

-- Hyi, miten juhlallista ja ikävää, sanoi hän.

Mutta silloin Krag tarttui hänen käsiinsä, katsoi häntä silmiin ja
sanoi:

-- Jos voin tehdä sillä teille palveluksen, neiti, niin uskon kernaasti
kummituksia.



XVIII LUKU.

Insinööri Stener.


Louise neiti katsoi silmänräpäyksen salapoliisiin, nopeasti,
tutkivasti, ja tämän ainoan silmänräpäyksen hän oli totinen. Mutta
sitten hän jälleen nauroi, löi Asbjörn Kragia leikillisesti
käsivarrelle ja sanoi:

-- Mutta hyvä herra kandidaatti, mitä te tarkoitatte, enhän minä
pakoita teitä mihinkään.

Vähän ajan kuluttua hän läksi huoneesta, ja Asbjörn Krag ja Rosenkrantz
jäivät kahdenkesken.

-- Te näytätte miettiväiseltä, sanoi salapoliisi. -- Onko tapahtunut
jotakin ikävää?

-- Ei, ei mitään, vastasi luutnantti, mutta minä olen puolen tuntia
keskustellut tuon pikku paholaisen kanssa.

-- Ja tuolla pikku paholaisella te luultavasti tarkoitatte Louise
neitiä.

-- Niin. Minä olen aina hieman väsyksissä puheltuani hänen kanssaan. En
mielelläni rasita itseäni näin varhain aamulla, ja on todellakin
rasittavaa vastailla hänen kokkapuheisiinsa.

Krag katseli ympärilleen.

-- Vanhoja tauluja, mutisi hän. -- Luultavasti hyvin arvokkaita
taideteoksia.

Luutnantti nauroi.

-- Tepä olette lystikäs! huudahti hän. -- Sanotteko näitä vanhoiksi
taideteoksiksi? Tässä on eräs Cézanne, tässä Corot. Kenraalin veli oli
taideteosten kokooja.

-- Vai niin. Onko tuo muotokuva?

Luutnantti katsoi häneen.

-- Kuulkaa, rakas ystävä, sanoi hän, emmekö kernaammin puhuisi jostakin
muusta?

-- Hyvin kernaasti. Kuinka kauan luulette minun voivan pysyä täällä
tuntemattomana?

-- Niin kauan kuin itse haluatte.

-- Mutta minähän kuulin juuri ohimennen, että tänne tulee vieraita
illalla. Niitä kai tulee koko joukko, kenties joku tuntee minut.

-- Sitä en luule, rauhoitti häntä luutnantti. -- Tänne tulee ainoastaan
pappi, kruununvouti, pari tilanomistajaa, tuttavallinen ja hyvin pieni
piiri.

-- Silloin kaikki on hyvin. Oletteko nukkunut hyvin viime yönä,
luutnantti?

-- Viheliäisesti.

-- Miksi niin? Minä olen nukkunut erinomaisesti.

-- Minä en ole tottunut salaperäisiin tapahtumiin, vastasi Rosenkrantz,
ja minun mielestäni me näimme viime yönä sellaisen.

-- Vai niin --.

Asbjörn Krag kiiruhti jälleen katselemaan tauluja.

-- Oletteko varma siitä, että se oli hän?

-- Se _oli_ neiti Jerne.

-- Mutta mitä hittoa hän vaeltelee yksin yöllä kaikessa salaisuudessa?

Krag ei vastannut.

-- Hänkö se on kameleontti?

Krag katsoi häneen.

-- Sitäkö olette tänä yönä ajatellut? kysyi hän.

-- Sitä.

-- Sitten on parempi, että nukutte toisen yön.

-- Rakas Krag, vastasi luutnantti Rosenkrantz hieman ärtyneenä, --
taulut näyttävät kiinnittävän teidän mieltänne enemmän kuin tämä
salaperäinen asia. Aiotteko ruveta tutkimaan taidetta?

-- Mahdollisesti. Sanokaapa minulle, kun täällä kerran on näin paljon
tauluja, niin on täällä kaiketi myöskin kokoelma perhemuotokuvia.

-- Suuri Jumala, tehän olette jo ne nähnyt.

-- En suinkaan.

-- Krag, minä aivan kauhistun teitä. Perhekuvakokoelma on suuressa
salissa. Kenties revolverilla ampuminen eilen kiinnitti liiaksi
mieltänne, niin ettette huomannutkaan taideteoksia.

Asbjörn Krag näpäytti sormiaan.

-- Niin, siinä sen näette, huudahti hän. -- Nyt on niinmuodoin aika,
että hankin itselleni hieman tietoja siltä alalta.

Hän tarttui Rosenkrantzin käsivarteen ja pyysi häntä lähtemään
perhekuvakokoelmaan. Ja kun molemmat tulivat isoon saliin, sai
Rosenkrantz heti aavistuksen, miksi Asbjörn Kragissa oli herännyt tämä
äkillinen harrastus. Hän kulki heti erästä isoa, merenvihreässä
kehyksessä olevaa metsästyspukuisen herran muotokuvaa kohti.

-- Tuossa hän siis on, käy hyvin yhteen.

-- Mikä käy yhteen?

-- Kenraalin veljen muotokuva sopii aivan teidän kuvaukseenne siitä
ihmisestä, jonka näitte hämärässä takan edessä.

-- Täydellisesti, vastasi luutnantti. -- On kuin näkisin hänet jälleen.
Nuo kummalliset silmät, harmaa parta, ankarat, surumieliset kasvot.

-- Esiintyikö kenraalin veli aina metsästyspuvussa asuessaan
kartanossa?

-- Ei tietysti ihan aina. Mutta hän oli monessa suhteessa omituinen
ihminen.

Krag laski kätensä Rosenkrantzin olkapäälle ikäänkuin kertoakseen
hänelle jotakin tuttavallisesti ja sanoi:

-- Minusta on varsin mieltäkiinnittävää, että kuollut esiintyy siinä
puvussa, jossa hän on maalattu ja jossa kaikki nyt saattavat nähdä
hänet.

Rosenkrantz säpsähti.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi hän.

-- Minä tarkoitan, vastasi Asbjörn Krag, että kenties kukaan ei tuntisi
häntä muussa puvussa. Jos hän kummittelee, tekee hän varsin
ystävällisesti esiintyessään niin, ettei kenenkään tarvitse olla
epätietoinen siitä, kuka hän on. Kiitos, nyt minun mieltäni ei enää
kiinnitä maalaustaide, lisäsi Krag ja kulki ystävänsä käsipuolessa läpi
huoneiden.

Lähestyessään ruokailuhuonetta he kuulivat kovaa ääntä. Se oli
kenraalin. He kuulivat hänen huutavan:

-- Ei koskaan, ehdota mitä hyvänsä, mutta älä sitä. Ei koskaan!

Rosenkrantz joudutti askeliaan.

-- Menkäämme vain sisään. Kun ukko on tällä tuulella, saattaa olla
soveliasta häntä vähän häiritä.

Nähtyään molemmat miehet kenraali hyökkäsi heitä vastaan, kasvot
punaisina, vapisten kiihtymyksestä. Louise neiti seisoi nolona
astiakaapin ääressä ja hypisteli hedelmämaljakkoa.

-- Ajatelkaapa, hyvät herrat, huudahti kenraali, minun
veljentyttärelläni on kerrassaan merkillisiä päähänpistoja. Hän tahtoo
savupiippumiehen tänne illaksi.

-- Saatathan olla kutsumatta, setä, jollet tahdo. Miksi nostat siitä
niin suuren melun? huomautti Louise.

-- Kuka on savupiippumies? kysyi Rosenkrantz.

-- Se on Stener, insinööri, kiiruhti Louise neiti vastaamaan. -- Hän on
rakentanut tuolla alhaalla olevan tehtaan, ja setä väittää, että mies
on turmellut hänen näköalansa.

-- Niin, hyvät herrat, huudahti kenraali, häntä minä en suvaitse, tuota
viheliäistä siviilimiestä. Hän ei ole hankkinut minun niskoilleni
ainoastaan tätä tehdasta ja kirotulla piipunsavullaan turmellut vanhan
ihanan tilani, vaan hän on myöskin ollut niin röyhkeä, että on
ehdottanut, että minä myisin maani, jotta hän voisi rakentaa niille
vielä useampia savupiippuja. Se on aivan verratonta mielettömyyttä.
Pikku Louise voi taivuttaa minut moneen asiaan, mutta ennen matkustan
tieheni kuin otan Savupiipun talooni.

Louise neiti meni vanhan karhujörrin luokse ja kietoi kätensä hänen
kaulaansa, kuten aina teki tahtoessaan saada häntä leppoisemmalle
tuulelle.

-- Rakas setä, sanoi hän, se oli vain minun päähänpistoni. Täällä ei,
Jumala paratkoon, ole paikkakunnalla montakaan kavaljeeria (tällöin hän
virnisti ja katseli luutnanttia). Täällä on vain pappi, tuomari, kuuro
kruununvouti, tohtori, jolla on yhdeksän lasta, ja muita samanlaisia.
Ainoa olet sinä, kenraali -- senvuoksi minä ajattelin: onhan meidän
vielä saatava insinööri. Hänhän on sitäpaitsi huomattava mies, setä.
Eikä muutoinkaan enää hyödytä eristää tehtaanväkeä, insinöörit ovat jo
valloittaneet nykyaikaisen maailman, setä, kaikista teistä sotureista
huolimatta.

-- Hyvä, mutta minä en antaudu.

-- Ja minä kun luulin, että vanha riita tehtaan kanssa oli jo
unohtunut.

-- Minun ikäisenäni, vastasi kenraali, joka nyt oli rauhoittunut, -- ei
ole varaa unohtaa loukkauksia. Mutta kas, tuossa tulee kahvi, hyvät
herrat. Menkäämme pöytään.

Louise neiti oli tullut aivan hehkuvaksi ja lämpöiseksi puhuessaan
teollisuuden ja nykyaikaisten insinöörien puolesta. Asbjörn Krag katsoi
häneen ja hymyili. Mutta insinööri Steneristä ei enää puhuttu.

Kun aamiainen oli syöty ja Hans Kristian oli pukenut meluavan ja
jyryävän kenraalin, joka meni tapansa mukaan kiertokäynnille talleihin,
juttelemaan hieman hevosille, jäi Asbjörn Krag istumaan
tupakkahuoneeseen. Louise neiti läksi yksin ajelemaan ponylla ja
luutnantti huoneeseensa kirjoittaakseen vihdoinkin kirjeet valmiiksi
Pariisissa oleville pikku ystävättärilleen.

Juuri kun Asbjörn Krag ojensi kätensä tarttuakseen sanomalehtiin,
ilmaantui Hans Kristian nuorempi ovelle.

-- Eräs herra tahtoo puhutella luutnanttia, sanoi hän.

-- Ilmoittakaa luutnantille, hän on huoneessaan, vastasi Krag.

Hans Kristian kääntyi ympäri, mutta Krag pysäytti hänet.

-- Kuka se herra on? kysyi hän.

-- Insinööri Stener, vastasi Hans Kristian nuorempi.



XIX LUKU.

Vieras ihminen.


Asbjörn Krag nousi.

-- Odota vähän, sanoi hän, missä mies on?

-- Isossa salissa, vastasi poika.

-- Siellä missä kaikki muotokuvat ovat, taulut --?

-- Niin, siellä missä kaikki vanhat herrat riippuvat kehyksissä.

-- Miksi et ole vienyt häntä muuhun huoneeseen?

-- Siksi että hän itse tahtoi odottaa siellä. Hän ei varmaankaan
uskalla kohdata kenraalia.

-- Hyvä. Mene nyt noutamaan luutnanttia. Mutta ota tämä kortti mukaasi.

Krag otti taskustaan nimikortin ja kirjoitti siihen kiireessä muutamia
sanoja: "Tahdon kernaasti olla läsnä."

Kohta kun Hans Kristian oli kadonnut, meni Krag läpi ruokasalin,
vierashuoneen, kenraalin työhuoneen ja viereisen huoneen. Jo pitkän
matkan päästä hän saattoi huomata ison salin oven olevan avoinna. Hän
hiljensi senvuoksi askeliaan ja tuli saliin niin hiljaa kuin
mahdollista. Hän pysähtyi ovelle ja katsoi odottavaan mieheen.

Insinööri Stener ei ollut ollenkaan kuullut hänen tuloaan. Insinöörillä
oli turkki yllä ja hattu kädessä. Hän seisoi selin Asbjörn Kragiin ja
katseli tarkkaavaisena erästä muotokuvaa -- vainajan, kenraalin
onnettoman veljen kuvaa. Mutta Asbjörn Kragista tuntui kummalliselta,
että hän seisoi niin lähellä taulua; oli kuin hän olisi katsellut
nimikirjoitusta tahi tehnyt jotakin muuta tutkimusta.

Krag astui pari askelta eteenpäin, ja vieras kääntyi äkkiä, hän oli
nähtävästi tullut yllätetyksi. Hän tervehti Kragia ja sanoi:

-- Minä olen insinööri Stener tehtaalta. Tahtoisin kernaasti puhella
paroni Rosenkrantzin kanssa.

-- Rosenkrantz tulee pian, vastasi Krag, minä olen lähettänyt häntä
noutamaan. Olen kandidaatti Storm, paronin ystävä -- uusi vieras
talossa. Minua ilahduttaa tehdä tuttavuuttanne.

Herrat puristivat toistensa kättä, ja Krag jatkoi rakastettavasti:

-- On hauskaa nähdä uusien yritysten kohoavan. Tehän olette rakentanut
oivallisen tehtaan. Tällä paikallahan ei ollut muutamia vuosia sitten
muuta kuin vanha myllyrähjä.

-- Ja nyt meillä on työssä kaksisataa ihmistä, vastasi insinööri. --
Tehdas on tuottanut hyvinvointia moneen kotiin. Mutta sittenkään ei
valitettavasti näytä siltä, kuin kaikki katselisivat leppein silmin sen
toimintaa.

-- Niin, te tarkoitatte kenraalia.

-- Hän tuottaa meille monia vaikeuksia. Kaikkea mihin vain kykenee. Hän
väittää, että olemme hävittäneet paikan kauneuden, ja siinä hän kenties
on oikeassa. Mutta kysykää noilta kahdeltasadalta ihmiseltä, minkä he
pitävät parempana, paikan kauneuden vaiko hyvän ansion, niin minä en
luule, että vastaus antaa mitään epäilemisen aihetta.

-- Sitä minäkään en luule, vastasi Krag. -- Olen täysin samaa mieltä
kuin tekin.

Samassa luutnantti Rosenkrantz tuli saliin. Hänen hämmästyneistä
kasvoistaan saattoi Asbjörn Krag huomata, ettei pikku Hans Kristian
ollut sanonut kuka odotti. Luutnantti tuli yllätyksestä iloisena
insinööriä vastaan ja tervehti häntä. Hän pyysi vierasta istumaan,
mutta insinööri jäi seisomaan.

-- Minä en vaivaa teitä kauan, sanoi hän. -- Tulen pelkän liikeasian
takia.

-- Silloin teillä on kenties jotakin sitä vastaan, että ystäväni on
läsnä?

-- Ei suinkaan. Kuten mahdollisesti olette kuullut, herra paroni, olen
minä vähän aikaa sitten tehnyt kenraalille tilanostotarjouksen.

-- Minä tiedän sen, vastasi Rosenkrantz, ja hämmästyin summan
suuruutta. Kartanohan on kieltämättä jokseenkin rappiolla. Te
tarjositte 300,000.

-- Sen taksoitussumman, niin. Minä en ole saanut kenraalilta vastausta
ja saatan kyllä arvella, ettei hän tahdo myydä.

-- Sitä hän ei tahdo, hän pelkää uusia tehtaita.

-- Oikein. Mutta nyt tulee lisäksi asia, että meidän _täytyy_, meidän
_täytyy_, herra paroni, saada kenraalin tila tahi osa siitä. Tehdas on
liian pieni, ja meidän täytyy saada uusia aloja laajentamista varten.
Te ette aavista, mitä tällä paikalla voi luoda, valtavia arvoja,
suurteollisuutta.

-- Sitä en epäile.

-- Koska kenraali ei tahdo myydä sitä minulle, niin olen päättänyt
kääntyä teidän puoleenne, herra paroni.

-- Herra insinööri, vastasi luutnantti, minä vielä vähemmin voin sitä
myydä.

-- Niinpä kyllä, mutta te voitte mahdollisesti auttaa minua
taivuttamaan kenraalia. Anteeksi, että käyn suoraan asiaan, mutta
tässä, kun on kysymys suurista arvoista, ei ole mitään muuta neuvoa.

-- Silloin teillä kaiketikin on tehtävänä paronille joku selvä ehdotus?
kysyi Krag ystävällisesti.

-- Niin, minä ehdotan, että paroni liittyisi minun, osakeyhtiööni.

Rosenkrantz säpsähti.

-- Minä en ole koskaan elämässäni toiminut liikeasioissa, sanoi hän,
minulla ei ole aavistustakaan liikekeinotteluista.

-- Sitä ei tarvitakaan, eikä tämä ole ollenkaan mitään keinottelua.
Kaikki tyynni rajoittuu siihen, että te ostatte jonkun verran
osakkeitamme, eikä teillä ole muuta vaivaa kuin voiton nostaminen. Me
jaoimme viime vuonna 12 prosenttia. Mutta siten tulemme pääasiaan; me
kaksi, herra paroni, me kaksi muodostamme konsortiumin Jernegaardin
ostamista varten. Te tarjoatte tilan hinnan, te voitte huoleti tarjota
400,000, siis paljon yli taksoitusarvion, ja taivuttaa kenraalin
ottamaan vastaan tarjouksenne. Ja jos teille onnistuu kartanon
ostaminen, pannaan uusi työ käyntiin.

-- Mutta herra insinööri, väitti Rosenkrantz vastaan, tällainen
toiminta on mahdollisesti sopusoinnussa kenraalin todellisten etujen
kanssa, mutta se olisi ainakin mitä suurimmassa ristiriidassa hänen
yksilöllisten toivomustensa kanssa, ettekä te voi pyytää, että minä
tässä asiassa asettuisin vanhan miehen toivomuksia vastaan. Minä saisin
mahdollisesti ostaa tilan, mutta en siinä tapauksessa, että kenraalilla
olisi aavistustakaan, että tänne rakennetaan uusia savutorvia, enkä
minä tahdo salata mitään.

-- Te voisitte joka tapauksessa ostaa kartanon. Minä annan tarpeelliset
summat käytettäväksenne. Teidän ei tarvitse sanoa kenraalille mitään,
hänen ei tarvitse tietää mitään. Pääasia on, että tila tulee teidän
haltuunne eikä ole enää kenraalin.

Luutnantti Rosenkrantz mietti hetkisen.

-- Tässä piilee jotakin.

-- Ei mitään muuta kuin minkä jo olen sanonut, nimittäin että tässä on
suuria mahdollisuuksia. Tahdotteko siis ajatella ehdotustani?

-- Minä ajattelen sitä. Mutta minun täytyy ainakin neuvotella kenraalin
veljentyttären kanssa, joka nyt on hänen perillisensä.

-- Luonnollisesti.

-- Ja sitten saatte kuulla minusta tarkemmin.

-- Mutta _jos_, herra luutnantti, _jos_ joku toinen tarjooja tulee?

-- Toinen tarjooja?

-- Niin.

-- Saatte olla rauhassa. Kenraali ei tahdo myydä. Ainoat, jotka voivat
taivuttaa hänet siihen, ovat hänen veljentyttärensä ja minä yhdessä.
Mutta jos joku tarjooja tulee, niin pidämme silmällä teidän etujanne,
niin pitkälle kuin se on mahdollista.

Insinööri kiitti ja lähti. Keskustelun loppuaikana hän oli tarkasti
kiinnittänyt huomionsa Asbjörn Kragiin, joka oli ääneti istunut ja
kuunnellut.

Hänen mentyään kysyi Rosenkrantz:

-- No, mitä arvelette?

-- Minä olen samaa mieltä kuin tekin, vastasi Krag.

-- Missä asiassa?

-- Että tässä piilee jotakin. On kyllä totta, että tehdas tarvitsee
suuria laajennuksia, mutta tämä erinomainen kiire on silmäänpistävä. On
selvää, että insinööri odottaa jotakin.

-- Mitä.

-- Hän odottaa, että jotakin tapahtuu. Rakas ystävä, saatatte olla
aivan vakuutettu siitä, että tarjooja on jo tulossa.

-- _Toinen_. Uskotteko sen?

-- Uskon, ja kun hän tulee, tiedämme monesta asiasta enemmän kuin mitä
nyt tiedämme.

Rosenkrantz meni hänen luokseen.

-- Silloin me tiedämme enemmän, mutisi hän. -- Nyt teidän
ajatuksissanne oli jotakin muuta.

-- Te olette oikeassa, vastasi Krag puoleksi omissa mietteissään. --
Tietäisinpä vain kuka tuo toinen tarjooja on, tietäisinpä vain _sen_,
tietäisinpä vain...

Hän jäi istumaan syviin ajatuksiin vaipuneena.

-- Rakas ystävä, sanoi Rosenkrantz hetkisen kuluttua. -- Minä luulin,
että te ette erityisesti välittäisi näistä talon salaperäisistä
tapahtumista, mutta nyt huomaan, että ne ovat alati ajatuksissanne.

-- Alati, vastasi Krag.

Äkkiä hän nousi seisaalleen.

-- Takka, huudahti hän, avoin takka?

-- Mitä tarkoitatte takalla? kysyi Rosenkrantz.

-- Teidän huoneenne takka, vastasi Krag selvästi yhäti omissa
ajatuksissaan ja hajamielisenä. -- Minun täytyy katsoa takkaa, jatkoi
hän. -- On joka tapauksessa omituista, etten ole sitä ajatellut ennen.
Pysykää täällä. Minä tulen heti takaisin.

Hän meni nopeasti huoneiden läpi, portaita ylös ja avasi luutnantin
asuntoon vievän oven.

Mutta kynnyksellä hän pysähtyi hämmästyneenä.

Sillä ikkunasta virtaavassa punaisessa kylmässä talvipäivän valossa hän
näki vieraan ihmisen.



XX LUKU.

Melua salissa.


Tätä ihmistä Asbjörn Krag ei ollut nähnyt ennen. Nopealla
ajatuskyvyllään, joka oli hänelle ominainen ja jota hän oli sitkeydellä
harjoittanut, hän koetti nyt syövyttää tietoisuuteensa miehen
ulkomuodon siinä silmänräpäyksessä, jolloin he kohtasivat toisensa.
Mies oli keski-ikäinen, ja salapoliisi huomasi heti, että vieras
hämmästyi hänen tulostaan, mutta koetti ihmeteltävällä mielenmaltilla
hillitä ja salata tätä hämmästystään.

Mies oli keskikokoinen, parraton, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja
ilmeettömät. Hänellä oli tumma, karkea tukka, joka oli suittu ylöspäin
otsalta, ja hänen kulmakarvansa olivat myöskin tummat ja tuuheat,
yhteenkasvaneet nenän yläpuolelta, kuten ihmisillä, jotka taikauskoisen
kansan luulon mukaan ovat määrätyt kuolemaan hukkumalla. Hänellä oli
ohuet, melkein verettömät huulet, hänen kasvoillaan oli harmaankalpea
ja sairaalloinen väri. Hän oli tavallisessa metsästyspuvussa, joka sopi
huonosti hänen laihaan, luisevaan ruumiiseensa. Housunlahkeet olivat
kierretyt suurten saappaanvarsien alle, jotka ulottuivat pohkeiden
puoliväliin. Krag ajatteli heti; tuo on varmaankin kansakoulunopettaja.
Mies siristi silmiään likinäköisten tapaan.

-- Kuka te olette? kysyi salapoliisi.

Mies ei heti vastannut, mutta juuri tällä väliajalla Asbjörn Krag mitä
suurimmalla mielenkiinnolla tutki hänen silmiään ja kasvojaan. Ja hän
oli huomaavinaan, että mies etsi vastausta, että hän pinnisti aivojaan
keksiäkseen keinon, millä pääsisi jostakin pulasta, että hän oli
olevinaan huolettoman välinpitämätön, jommoinen hän ei kuitenkaan
ollenkaan ollut.

-- Minä olen agronomi, sanoi hän.

-- Vai niin, mitä tahdotte?

-- Hevonen on valmis, vastasi hän.

Krag ei ällistynyt tästä vastauksesta, joka jokaisesta muusta olisi
näyttänyt tarkoituksettomalta. Hän ei tiennyt mitä mies tarkoitti,
mutta yhtäkaikki hän sanoi:

-- Hyvä on.

Mies lähestyi ovea.

-- Miten olette tullut tänne? kysyi Krag.

Mies hymyili omituista hymyä ohuilla, rumilla huulillaan.

-- Ovista luonnollisesti, vastasi hän.

-- Minä en tunne teitä, sanoi Krag, ja saatte antaa minulle anteeksi,
mutta mielestäni puheessanne on merkillinen sävy.

-- Minä olen kartanonhoitaja tässä talossa, herra _luutnantti_, vastasi
toinen. -- Hans Kristian on pyytänyt minua hankkimaan hevosen
ratsastamista varten. Minä olen tullut tänne ilmoittamaan, että hevonen
on valmis. Siinä kaikki.

-- Hyvä. Mutta te erehdytte. Minä en ole luutnantti.

Toinen kohotti kulmakarvojaan.

-- Sitten valitan erehdystä. Minä luulin tätä luutnantin huoneeksi.

-- Se se onkin. Mutta minä olen kenraalin toinen vieras. Nimeni on
Storm, kandidaatti Storm.

-- Agronomi Bringe, vastasi mies. -- Missä voin tavata luutnantin?

-- Jollen erehdy, niin hän tulee juuri.

Kuului askelia käytävästä. Vähän sen jälkeen luutnantti Rosenkrantz
tuli sisään. Hän oli ensin erittäin hämmästynyt huomatessaan, ettei
Asbjörn Krag ollut yksin. Mutta tuntiessaan vieraan hän sanoi:

-- Ah, se on agronomi. Herrat ovat kenties jo tuttuja.

Tilanhoitaja kumarsi.

-- Hevonen, sanoi hän, se on valmis.

-- Ah, kiitos, Bringe. Minä tulen heti.

Tilanhoitaja kumarsi jälleen Asbjörn Kragille ja läksi.

Mutta hän hymyili mennessään ihmeellistä ja melkein huomaamatonta
hymyä.

Kun hänen askeliaan ei enää kuulunut portaissa, sanoi Asbjörn Krag:

-- Se oli merkillinen mies, minä en pidä hänen kasvoistaan.

-- Hän kuuluu olevan hyvin kelpo mies, sanoi Rosenkrantz.

-- Minä en pitänyt hänen kasvoistaan, sanoi Krag. Ja sitten hän rupesi
lähemmin tarkastelemaan takkaa. Se oli suuri, vanhanaikainen, avoin
takka, sellainen, joka saattaisi niellä kokonaisen sylen halkoja.

Luutnantti istuutui isoon nojatuoliin ja laski jalkansa takan reunalle.

-- Kun istun tässä, sanoi hän, en kadu ollenkaan, että olen lähtenyt
Pariisista. Mitä ihmeellistä te olette löytänyt tästä takasta?

-- En mitään muuta, vastasi Krag, kuin ratkaisun ainoalle todelliselle
arvoitukselle tässä asiassa.

Rosenkrantz nousi hitaasti ja katsoi ystäväänsä.

-- Vihdoinkin, sanoi hän. -- Voinko saada tietää mitään?

Krag nauroi.

-- Hevonen, hyvä ystävä, te unohdatte ratsastusretken.

-- Ette siis tahdo vielä selittää asiaa.

-- En, sillä minulla ei vielä ole mitään selitettävää.

Kello kahdeksalta kenraalin vieraat olivat saapuneet.

Heitä oli tuomari, suuri, paksu ja punainen, aina kumarteleva ja
hymyilevä, pastori Winge, paksu ja kalpea, kasvoillaan tavanomainen
hymy, pari tilanomistajaa, jotka meluavasti toivottivat kenraalin
tervetulleeksi kotiin. Tunnelma tuli hyvin hauskaksi, sellaiseksi kuin
se saattaa tulla tuttavallisessa piirissä, herraskartanossa ennen
joulua. Louise neiti oli nuoruudestaan huolimatta oivallinen emäntä,
joka varmuudella selviytyi vanhempien herrojen mielistelyistä. Nähtyään
herrojen olevan hyvässä korjuussa tupakkahuoneessa laseineen ja
sikareineen hän vetäytyi takaisin, ja sitten alkoi pitkä puhetulva
nauruineen ja kaskuineen. Kenraali kertoi sotakokemuksiaan, tuomari
nauratti seuraa kyläjuhlillaan, vanhoja muistoja virkistettiin, ja
pastori Wingekin, joka tavallisesti oli tyyni ja hiljainen, otti osaa
yleiseen hilpeyteen. Mutta siellä istui mies, jolla oli kauhean ikävä
ja joka parhaan kykynsä mukaan koetti sitä salata, ja se oli
Rosenkrantz. Joskus joku vanhempi herra suuntasi hänelle sanasen, ja
hän vastasi -- hymyillen, kuten aina, hämärällä lauseparrella ja käden
viittauksella, joka antoi hänen sanoilleen sellaisen merkityksen, jota
niillä ei ollenkaan ollut.

Mutta äkkiä puhe kääntyi toiseen suuntaan, joka herätti hänen
mielenkiintoaan. Toinen tilanomistajista sanoi:

-- Kesken kaiken, herra kenraali, mitenkäs on kummituksen laita?

-- Kummituksen? kysyi kenraali, mitä se merkitsee?

-- Teidän ollessanne ulkomailla on taloon tullut kummitus, ettekö sitä
tiedä?

-- En, siitä en ole kuullut yhtään mitään. Se on kai tavallista
kyökkilorua.

-- Jotakin siinä kai täytyy kuitenkin olla, kenraali, koska kaikki
ihmiset siitä puhuvat. Paikkakunnalla kulkee huhuja.

Kenraali tuli vakavaksi.

-- Sepä hittoa, sanoi hän, minä en pidä senkaltaisista puheista. Minkä
muotoinen se kummitus on?

-- Kuuluu olevan pitkä, vanhan puoleinen mies.

-- Oh, silloinhan siinä ei ole mitään mieltäkiinnittävää.
Herraskartanoissa on tavallisesti harmaa nainen tahi muuta sellaista.
Miltä se mies muutoin näyttää?

-- Hän esiintyy metsästyspuvussa.

Kenraali nousi.

-- Entä vielä?

-- Ja hänellä on harmaa parta ja kultasankaiset silmälasit!

Pappi sekaantui heti asiaan.

-- Miten voitte jutella tuollaisia loruja, herra tilanomistaja, sanoi
hän. -- Sehän on luvatonta puhetta.

Kenraali läksi liikkeelle, ja mies, joka oli ottanut asian puheeksi,
vaikeni ja kävi sanattomaksi huomatessaan olleensa ajattelematon.

-- Hyvät herrat, sanoi kenraali yhä edelleen hyvin vakavana, -- se mitä
rahvas puhuu, ei koske minuun; minä en sekaannu väkeni juoruihin, mutta
minä puhelen vastenmielisesti niistä perheessäni sattuneista
tapahtumista, jotka ovat minulle kiusallisia.

Kenraalin puhetta seuranneen hiljaisuuden jälkeen kuului rakennuksen
sisäpuolelta äkkiä kauhea jyrinä. Kaikki nousivat.

He katsoivat toisiinsa. Oli kuin jotakin kamalaa olisi heidän
keskellään.

-- Se oli isossa salissa, huudahti kenraali. -- Mitä täällä tapahtuu?

Hän kulki reippaasti läpi huoneiden toisten herrojen seuraamana.

Astuttuaan kynnyksen yli isoon saliin he näkivät mitä oli tapahtunut.

Taulujen välissä seinällä ammotti suuri tyhjä sija.

Kenraalin velivainajan muotokuva oli pudonnut.



XXI LUKU.

Kuka?


Herrat lähestyivät varovaisesti pudonnutta taulua, ikäänkuin se olisi
ollut vaarallinen eläin tahi ikäänkuin he odottaisivat lähellään
tapahtuvan jotakin aavistamatonta ja kauheaa. Muotokuva oli puolittain
seinän nojassa, ja sen viiston aseman vuoksi näytti siltä, kuin
silmälasimiestä olisi kohdannut halvaus. Tapahtuma teki oikein pahan
vaikutuksen. Se tapahtui omituisella hetkellä, juuri kun kenraalia oli
muistutettu onnettoman veljensä kuolemasta, juuri sillä sanattomalla
välihetkellä, joka seurasi kenraalin vakavia, liikutusta ilmaisevia
sanoja. Kenraali asettui pudonneen taulun eteen, katsoi ensiksi
seinässä olevaa tyhjää sijaa, senjälkeen muotokuvaa. Hän oli tullut
hieman kalpeaksi; se ei ollut pelon kalpeutta, sillä pelkoa hän ei
tuntenut, mutta ihmeellinen tapahtuma oli tehnyt häneen hyvin oudon
vaikutuksen. Kenties hän nyt ensi kerran elämässään näki jotakin
salaperäistä ja selittämätöntä.

Tilanomistaja, joka ensiksi oli ottanut puheeksi nämä jutut tietämättä
itse mitä puhui, oli tullut aivan onnettomaksi ja pysyttäytyi kokonaan
taustalla. Pappi oli keskellä seuruetta, sanatonna ja silmät
ihmeellisen loistavina, ikäänkuin aikoen manata pois ne pahat voimat,
joiden luuli tässä pitävän peliään.

Rosenkrantz seisoi kenraalin luona; hänkään ei sanonut sanaakaan,
sikari riippui velttona suupielessä. Hän ei kadottanut koskaan
mielenmalttiaan; hän näytti täysin välinpitämättömältä, mutta helppoa
ei ollut päättää, oliko levollisuus tällä hetkellä ponnistelun tulosta.

Kandidaatti Storm kumartui muotokuvaa kohti ja nosti sen pystyyn. Hän
käytti tilaisuutta tarkastaakseen sitä lähempää.

-- Oivallinen taideteos, sanoi hän, todellakin oivallinen taideteos.
Mikäli voin nähdä, ei se ole saanut mitään muuta vahinkoa kuin että
kehys on vasemmasta kulmasta hieman vahingoittunut, mutta kehyshän ei
ole pääasia tällaisessa taideteoksessa.

Hän naurahti hieman antaakseen läsnäolevien ymmärtää, että tämä
kehysjuttu oikeastaan oli leikinlaskua. Kaikista tuntui helpoitukselta,
kun "kandidaatti" keskeytti kiusallisen hiljaisuuden, mutta kukaan ei
nauranut hänen sanoilleen.

Sitten hän koetti asettaa taulun uudelleen vanhalle paikalleen, mutta
silloin hän huomasi, että suuri koukku, joka oli kannattanut vanhaa,
raskasta muotokuvaa, oli katkennut keskeltä. Koukun katkennut osa oli
permannolla, tynkä sitävastoin oli jäljellä seinässä. Krag otti koukun
ja katsoi sitä tarkemmin.

-- Ajan hammas kalvaa, sanoi hän. -- Seinissä täytyy olla kosteutta,
ruoste on syövyttänyt koukun.

Sitten hän pisti ikäänkuin erehdyksestä koukun palasen taskuunsa,
asetti muotokuvan seinää vasten ja kysyi:

-- Kenen kuva tämä on?

Ja nyt vasta kenraali sai jonkun sanan suustaan. Hän oli koko ajan
seisonut ja tuijottanut tauluun ikäänkuin lumottuna. Ja hän vastasi
suoraan Asbjörn Kragin kysymykseen. Hän sanoi:

-- Kuka voi minulle tämän selittää? Nähtyäni kuvan tässä lattialla oli
kuin olisin saanut luodin rintaani.

Hän kääntyi seurueeseen.

-- Grorud, sanoi hän, mihin olette mennyt?

Tilanomistaja tuli esille.

-- Juuri kun te muistutitte minua veljeni kuolemasta, putoaa hänen
muotokuvansa. Hyvät herrat, minä en pelkää mitään taivaan ja helvetin
välillä, mutta en voi kieltää olevani hieman liikutettu. Onko edessäni
joku selittämätön sattuma vai konnankoukku?

Jälkimäisen mahdollisuuden paljas ajatteleminen ajoi raivon
punaiset liekit kenraalin kasvoille. Nuori tilanomistaja nolostui
nolostumistaan.

-- Valitan, että tulin maininneeksi tästä, änkytti hän. -- Mutta en
todellakaan aavistanut, että oli kysymys kenraalin veljestä. Minä en
olisi luonnollisesti maininnut siitä, jos --

Asbjörn Krag keskeytti hänet. Hän kääntyi kenraaliin ja sanoi viitaten
seinään jääneeseen koukun tynkään:

-- Herra kenraali, koukku on hitaasti ruostunut, siinä koko selitys.
Ennemmin tahi myöhemmin täytyi taulun pudota lattialle. Sattuma oli
ylen merkillinen, myönnän, mutta se on muuan niitä sattumia, joita
tässä elämässä tapahtuu. Ajatelkaa, herra kenraali, tynnyriä, jossa on
tuhansia mustia kuulia ja yksi ainoa valkoinen. Ajatelkaa sitten, että
te silmät kiinni pistätte kätenne tynnyriin ja aivan ensi kerralla
otatte siitä juuri valkoisen kuulan; siinä on samanlainen sattuma.

Luutnantti Rosenkrantz, joka ymmärsi, että Asbjörn Krag ainoastaan
tahtoi johtaa kenraalin ajatukset pois kamalasta tapahtumasta, lisäsi
nopeasti:

-- Aivan oikein. Ja minulle tapahtui kerran Monte Carlossa, että sain
tilaisuuden nähdä samanlaisen kohtalonleikin. Yltiöpäinen venäläinen
ruhtinas Babin otti 32 punaista vetoa ja voitti joka kerta; siinä
pelissä hän räjähdytti pankin monta kertaa. Jokainen tietää, miten
ainoa laatuaan tällainen tapahtuma on, kolmekymmentäkaksi kertaa
peräkkäin punaista. Sitten Babin lopetti pelinsä ja musta tuli esiin.
Ruhtinas Babin oli päivän leijona ja sai Stanislain ristin
suuriruhtinas Wladimirilta, joka myöskin oli läsnä. Siitä kuulette,
hyvät herrat, että sellaisia erikoisen harvinaisia kohtalon oikkuja voi
sattua, ja minä olen onnellinen nähdessäni jälleen sellaisen, vaikka
toisessa muodossa.

-- Ylen merkillistä, lisäsi Asbjörn Krag heti paikalla, ja minä neuvon
teitä, kenraali, antamaan Hans Kristianin tutkia koukut, jotka
kannattavat toisia tauluja. Talo on pitkät ajat ollut autiona, ja
äkillinen lämmitys on synnyttänyt kosteutta (tämän hölynpölyn hän
lasketti silmää räpäyttämättä). Taulut saattavat helposti vahingoittua
pudotessaan lattialle. Ja täällähän on paljon kauniita teoksia. Mikä on
esimerkiksi tuo, onko se --

Asbjörn Krag, joka edellisestä maalaustaidetta koskevasta keskustelusta
muisti erään nimen, oli vähällä sen lausua, mutta Rosenkrantz, joka
ymmärsi, mihin asia oli luisumassa, ehti pelastaa hänet häpeästä
lisäämällä:

-- Whistler, aivan oikein.

Tällä tavoin ja jatkamalla puhelua toisista tauluista onnistui
molempien herrojen saada seurue toiseen mielialaan. Kenraali unohti
mielellään tapahtuman, ja hetkisen kuluttua herrat olivat jälleen
kokoontuneet pöydän ympärille kenraalin tupakkahuoneeseen. Rosenkrantz
oli antanut taloudenhoitajattarelle viittauksen, ja höyryävä totivesi,
maaseudun oivallinen seurajuoma, tuli sisään. Mutta kaikista
ponnistuksista huolimatta keskustelu kävi nyt jokseenkin hitaasti.
Kenraali esitti kyllä silloin tällöin jonkun jutun, mutta tapahtui,
että hän hajamielisenä pysähtyi keskelle kertomustaan, ja hänen
silmiinsä, tuuheiden kulmakarvojen alle, tuli etsivä, melkein
säikähtynyt ilme. Seurue läksi aikaisin pois, ja jo yhdentoista ajoissa
Asbjörn Krag ja paroni saattoivat nousta portaita omiin huoneisiinsa.
Ennen vuoteelle-menoaan he keskustelivat takkavalkean ääressä
luutnantin salongissa.

-- Minä olin ajatellut, sanoi paroni, että teidän päivänne täällä
kartanossa olisivat täynnä siunauksellista rauhaa ja ikävystymistä,
mutta nyt alan uskoa erehtyneeni perinpohjin. Täällä eletään todellakin
kaikenmoista. Kiinnitittekö huomiota kenraaliin?

-- Niin, minä en luullut, että vanha soturi ottaisi tapahtuman tältä
kannalta. Hän pelkäsi todellakin, ainakin tunsi hän itsensä erittäin
liikutetuksi, se on selvä.

-- Näin on usein vanhojen ruudinhaistajain laita, vastasi paroni. -- He
eivät pelkää ainoatakaan elävää olentoa, mutta heti kun he kohtaavat
jotakin salaperäistä ja kamalaa, nousee heidän tukkansa pystyyn. Eikä
tule myöskään unohtaa, että tilanomistajan kuolema tapahtui kamalissa
olosuhteissa. Itsemurhan herättämä kauhistus huomataan perheissä kauan
jälkeenpäin, vuosikausia -- ja kun siitä vielä saa muistutuksen näin
huomattavalla tavalla --

Paroni silitti kädellään otsaansa.

-- Rakas Krag, sanoi hän, emmeköhän muitta mutkitta lakkaa uskomasta
silmiämme ja korviamme? Minä olen muutama päivä sitten nähnyt kenraalin
veljen ilmielävänä, ja tänä iltana tulee tällainen sattuma. Suoraan
sanoen, oliko se sattuma?

-- Ei, jos tahdomme olla rehellisiä.

Rosenkrantz säpsähti hieman.

-- Minä en ole taikauskoinen, sanoi hän.

-- On tarpeetonta vakuuttaa sitä niin monta kertaa, vastasi
salapoliisi.

-- Mitä sitten arvelette tästä uudesta arvoituksesta?

-- Samaa kuin muistakin arvoituksista.

-- Nimittäin?

-- Nimittäin että ne johtuvat ihmisen toiminnasta.

-- Ah, sepä oli hauska ratkaisu. Mutta minä en ole rahtuakaan
viisastunut.

Salapoliisi otti taskustaan katkenneen koukun ja näytti sitä
Rosenkrantzille.

-- Katsokaa tätä tarkemmin, sanoi hän.

Luutnantti loi silmäyksen koukkuun ja huudahti heti:

-- Kas, Krag, te olette loistava valehtelija. Te puhuitte vähän aikaa
sitten, että rauta oli ruosteen syömä. Mutta tämähän on aivan äsken
katkennut.

-- Aivan oikein, vastasi Krag. -- Koukku ei ole ollenkaan ruosteen
syömä. Se on viilattu poikki.

-- Viilattu poikki!

-- Niin, ja se on tapahtunut aivan äsken, luultavasti eilen tahi tänä
aamuna.

-- Mutta kuka ihmeessä on uskaltanut tehdä tämän konnanjuonen?

-- Niin, kuka? sanoi Krag. -- Nyt meillä on mieltäkiinnittävä kysymys.
_Kuka?_



XXII LUKU.

Ehdotus.


-- Jos ymmärrän teitä oikein, sanoi Rosenkrantz, niin te tarkoitatte,
että joku ilkeämielinen olento on täällä vehkeilemässä.

-- Sitä en ole sanonut, minulla ei ole tapana sanoa enempää kuin mistä
voin vastata.

Asbjörn Krag piti katkaistua koukkua kädessään.

-- Mutta siitä olen joka tapauksessa varma, että tämän koukun on
äskettäin viilannut joku ihminen, jonka selvänä tarkoituksena on ollut
saada muotokuva määrätyllä hetkellä putoamaan lattialle.

-- Mutta miksi, mikä on miehen tarkoituksena voinut olla?

-- Miehen, vastasi Krag, minähän sanoin nimenomaan ihminen. Ja ihminen
saattaa olla sekä mies että nainen.

Luutnantti nauroi.

-- Nyt tiedän täsmälleen mihin te pyritte, sanoi hän, mutta voin teille
vakuuttaa, rakas Krag, ettei terävänäköisyytenne tällä kertaa tuota
teille suurta kunniaa. Viime yönä väititte, että haamu, jonka me näimme
niin salaperäisenä ovesta hiipivän, oli kenraalin veljentytär, Louise
neiti. Minä en uskalla väittää sitä. Niin paljosta vain olen varma,
että se oli nainen. Ja varsin mahdollista on, että se oli Louise neiti.
Mutta kun te nyt viittaatte siihen, että Louise neidilläkin olisi osa
tässä muotokuvaa koskevassa ilkeässä konnanjuonessa, niin minä panen
siihen vastalauseeni. Te ette tunne häntä kyllin hyvin. Minä tunnen
hänet. Hänellä on hyvä pää ja hyvä sydän. Hän kiusoittelee mielellään
ja on hieman pahankurinen, mutta se tekee hänet minun mielestäni vain
viehättävämmäksi. Mutta ilkeä hän ei ole. Ennen kaikkea hän ei ole
paha. Ja setäänsä hän rakastaa yli kaiken maailmassa. Hänen päähänsä ei
pistäisi tuottaa hänelle surua, eikä hän millään muotoa saattaisi olla
osallisena niin ilkeässä konnanjuonessa kuin tämä kieltämättä on. En
voi enää keskustella asiasta kanssanne, Krag, jos te edelleenkin
asetatte Louise neidin nimen tämänkaltaisten ilkitöiden yhteyteen. Minä
huomautan teitä nimenomaan, että puhun näin sen vuoksi, että kunnioitan
tämän nuoren naisen luonteenominaisuuksia. Mitkään kuhertelut eivät ole
sokaisseet silmiäni -- -- --

Asbjörn Krag oli hiljaa ja tarkkaavaisesti kuunnellut Rosenkrantzin
pitkää puhetta. Nuori aatelismies oli todellakin innostunut, hän puhui
varmasti ja päättävästi, tavalla joka ei jättänyt sijaa millekään
vastaväitteille. Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Krag kiiruhti myöskin sanomaan:

-- Minä olen samaa mieltä kuin tekin. Ja se se juuri tekeekin asian
sotkuiseksi, että ilkityöntekijä saattaa olla joko mies tahi nainen,
mutta Louise neiti se ei saata olla. Mutta nyt olemme tulleet yhteen
keksiäksemme ratkaisun näille salaperäisille tapahtumille, eikö totta?

-- Niin.

-- No hyvä. Te suotte siis anteeksi, jos minä joskus teen kysymyksen,
joka saattaa tuntua epähienolta. Jos minä sen teen, tapahtuu se
yksinomaan mielenkiinnosta asiaan. Minua ei vaivaa yksityisluontoinen
uteliaisuus.

Paroni nyökäytti päätään.

-- Minä tiedän sen.

-- Hyvä. Niinpä teen heti erään epähienouden. Rakastatteko Louise
neitiä?

Rosenkrantz liikahti. Tämä suora kysymys oli hänelle nähtävästi
vastenmielinen. Mutta hän vastasi:

-- En voi ymmärtää, miten tämä kuuluu asiaan. Mutta koska tiedän, ettei
teitä vaivaa yksityisluontoinen uteliaisuus, tahdon vastata teille
toistamalla mitä aikaisemmin olen sanonut: Minä en itkisi, vaikkakin
saisin yksin matkustaa Pariisiin.

-- Kun nyt tämä asian puoli, sanoi Krag pannen painoa sanoilleen, on
selvä, saatan siirtyä lähimpään. Koukku, joka kannatti taulua, on
todennäköisesti viilattu poikki _tänään. Kuka_ on saattanut sen tehdä,
kuka pääsee isoon saliin?

-- Kuka palvelija hyvänsä.

-- Oikein. Mutta kellä palvelijalla hyvänsä ei ole etua tällaisen asian
tapahtumisesta.

-- Minä en saata ymmärtää, että tällaisesta asiasta olisi etua
_kenellekään_, ja siksi saatte minun puolestani epäillä ketä hyvänsä.

-- Ensiksi meillä nyt on Hans Kristian, sanoi Krag.

-- Hänet voitte huoleti jättää laskelmista pois.

-- Toistaiseksi otan kaikki lukuun. Ette saa unohtaa, että sen ihmisen,
joka on viilannut koukut poikki, on täytynyt voida olla isossa salissa
herättämättä huomiota. Asianomaisen on niinmuodoin täytynyt olla siksi
tunnettu, että hän saattaa liikkua talossa missä hyvänsä kenenkään
kiinnittämättä siihen huomiota.

Luutnantti levitti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Ei, nyt
minä heitän kortit! Asbjörn Krag ainoastaan hymyili ja jatkoi:

-- Sitten meillä on agronomi eli tilanhoitaja, joksi häntä
mahdollisesti myöskin nimitetään. Hans Kristianin ohella on hän
ainoa tämän talon alamaisista, joka minulla on kunnia tuntea
persoonallisesti. Tapasin hänet äsken teidän huoneessanne, jonne hän
oli tullut ilmoittaakseen teille ratsuhevosesta.

-- Häntä minä en erikoisesti tunne. Voitte epäillä häntä yhtä hyvin
kuin ketä muuta hyvänsä.

Asbjörn Krag oli hetkisen ääneti pureskellen paperossiaan.

-- Emme voi enää rajoittaa tutkimuksiamme ainoastaan talon omaan
väkeen, sanoi hän.

-- Niin, jospa voitte hankkia jonkun asiaankuulumattoman, joka on
hiipinyt saliin, niin se herättää minun mielenkiintoani.

-- Minä hankin kyllä teille tämän asiaankuulumattoman, mutta valitan,
että minun täytyy ilmoittaa, ettei hän ole hiipinyt saliin.

-- Vai niin.

-- Hän on päinvastoin ollut sisällä luvallisella asialla. Ja te olette
myöskin puhutellut häntä, rakas luutnantti Rosenkrantz.

-- Ketä te sitten tarkoitatte?

-- Insinööri Steneriä.

Luutnantti Rosenkrantz löi kämmenensä uunin reunaan.

-- Insinööri Steneriä! huudahti hän hilpeästi. -- Mutta ettekö tiedä
kuka hän on. Etevimpiä insinöörejämme, tunnettu koko maassa. Suuren,
miljoonapääomaisen tehtaan perustaja, ankara ja vakava mies, täpötäynnä
tarmoa, suunnitelmia ja työhalua. Ja hänkö nyt antautuisi tuollaiseen
pojankujeeseen, hänkö antautuisi vaaraan, että voisi koukkua
viilatessaan milloin hyvänsä tulla ilmi. Anteeksi, mutta minä voisin
kernaammin ajatella agronomia, vaikkakaan en käsitä, miksi hän --

-- Teidän vastaväitteenne kiinnittävät mieltäni, keskeytti Asbjörn Krag
levollisena. -- Kun joukko uusia asianhaaroja tekee jokaisen
mahdollisuuden rajoissa olevan ratkaisun mahdottomaksi, voi usein saada
uusia ajatuksia kuulemalla innokkaita ja hyvin perusteltuja
vastaväitteitä. Minä kiitän teitä. Te eroitatte siis asiasta
insinöörin. Sallittakoon minun siis kertoa teille seuraavaa: Kun minä
Hans Kristian nuoremmalta kuulin, että insinööri Stener halusi
keskustella kanssanne, menin isoon saliin juuri tavatakseni insinööriä.
Te muistatte myöskin, että minä lähetin teille tämän johdosta pienen
kortin.

-- Niin, sen minä muistan. Ihmeellinen kortti.

-- Sattui niin onnellisesti, että minä pääsin isoon saliin insinöörin
huomaamatta.

-- Hän kenties ei ollut siellä sillä hetkellä.

-- Hän oli kyllä siellä, mutta oli selin minuun. Hän oli innokkaasti
tarkastelemassa erästä taulua. Ja se taulu oli juuri itsemurhaajan
kuva, sama, joka illalla putosi lattialle.

Rosenkrantz rypisti otsaansa. Mutta Asbjörn Krag jatkoi selitystään
levollisesti, ikäänkuin olisi kehitellyt jotakin filosofista kysymystä.

-- Kun katsellaan jotakin taulua, ainakin sen kokoista taulua, mennään
siitä tavallisesti muutamien askelten päähän, joskus kolmen, neljän
askelen. Mutta insinööri seisoi aivan taulun edessä; minusta tuntui,
kuin hän olisi tarkastanut nimimerkkiä. En tiedä miten kauan taulu
täten oli ollut hänen huomionsa esineenä, mutta joka tapauksessa hänen
mielenkiintonsa oli suuri niinä harvoina minuutteina, jotka kuluivat,
ennenkuin hän huomasi minun läsnäoloni.

Luutnantti pudisti vastahakoisena päätään.

-- Tällaisilla perusteluilla saattaisi tulla mitä kummallisimpiin
tuloksiin. Miksi ei pysytä kiinni ainoassa ja todenmukaisimmassa
ratkaisussa: hän tahtoi nähdä nimimerkin.

-- Mutta miksi, väitti Krag vastaan, hän nimenomaan pyysi, että hänet
ohjattaisiin isoon saliin teitä odottamaan?

-- Senhän olette kuullut. Hän ei tahtonut tavata kenraalia.

-- Mutta miksi ei sitten johonkin toiseen huoneeseen?
Liikekeskustelujahan ei pidetä taulugallerioissa.

Rosenkrantz käveli äkkiä kerran lattian poikki.

-- Ei tapahdu ensi kertaa, kun teidän päätelmänne kohdistuvat insinööri
Steneriin.

-- Mistä sen päätätte?

-- Äkillisestä mielenkiinnostanne häneen, heti kuultuanne hänen tulevan
kartanoon. Siitä seikasta, että te pyysitte minulta saada olla läsnä
keskustelussamme.

Melkein huomaamaton hymy ilmestyi Asbjörn Kragin kasvoille.

-- Johtopäätöksenne on oikea, luutnantti Rosenkrantz.

-- Silloin olette kai jo _aikaisemmin_ tehnyt huomioita, jotka ovat
saattaneet teidät ajattelemaan insinööri Steneriä.

Krag nosti päätänsä ja katsoi häneen.

-- Olen, sanoi hän.



XXIII LUKU.

Vierailu.


-- Miten kauan huomionne on ollut kiintyneenä insinööri Steneriin?
kysyi Rosenkrantz.

-- Eilis-illasta alkaen, vastasi Asbjörn Krag.

-- Se kummastuttaa minua, vastasi luutnantti. -- Eihän insinööri Stener
ollut ollenkaan kartanossa eilis-iltana.

-- Ei, eilis-iltana ei.

-- Yleensä on hyvin pitkä aika siitä, kun hän on ollut täällä. Tehän
tunnette hänen ja kenraalin välisen vihamielisen suhteen.

-- Ja yhtäkaikki hän on ollut ajatuksissani eilis-illasta alkaen. Kun
tämä merkillinen taulu tapahtuma sattui, täytyi minun kiinnittää
huomioni häneen vielä enemmän.

-- Tiedättekö, Asbjörn Krag, että ilmoituksenne tekevät minut
levottomaksi. Minusta ei ole mitään järkeä siinä, että insinööri
Stenerillä olisi mitään tekemistä näiden kartanon kamalain tapahtumain
kanssa. Jos hän on saanut muotokuvan romahtamaan seinältä, on juuri hän
kenties myöskin kummitus ja haamu.

Krag pudisti päätänsä.

-- Ei, siinä kohdassa se ei pidä yhtä, sanoi hän.

-- Ja arveletteko, että hän koettaa säikyttää kenraalia naputtamalla
yöllä hänen ikkunaansa.

Krag kohautti olkapäitään.

-- Ja saattaako hän esittää tuota kamalaa ja salaperäistä naurua, jota
olen kuullut kaksi kertaa ja joka on saattanut minut kummallakin
kerralla kauhistumaan.

-- Ei, siinä kohdassa se ei myöskään pidä yhtä, vastasi Krag.

Salapoliisi nousi, heitti paperossin pois ja laittautui lähtemään.

-- Ylipäänsä, sanoi hän, on tässä vielä joukko salaisuuksia
ratkaistavana.

-- _Vielä?_ kysyi luutnantti hymyillen. -- Oletteko kenties jo
ratkaissut monta salaisuutta?

-- En monta, vastasi Krag, mutta muutamia. Jääkää hyvästi, paroni,
näemme toisemme huomenna. Ja huomenna alkaa tutkimusteni toinen osa.

-- Olette siis suorittanut loppuun ensimäisen osan?

-- Niin, siitä puuttuu vielä eräs pikkuseikka, mutta siitä luulen
suoriutuvani huomenna aamupäivällä.

Rosenkrantz ei saattanut olla jälleen hymyilemättä.

-- Te olette ihmeellinen mies, Asbjörn Krag, sanoi hän. -- Te puhutte
tutkimuksista. Saanko kysyä, mitä nämä tutkimukset ovat olleet?

-- Tärkein osa on nyt melkein suoritettu, vastasi Asbjörn Krag
järkähtämättömän vakavana. -- Se on se osa, jota minä sanoisin
kotitutkimukseksi.

-- Todellakin; mutta mehän olemme aina olleet yhdessä, enkä minä ole
huomannut, että te olisitte tehnyt vähintäkään muuta kuin minäkään,
nukkunut, kävellyt hieman, syönyt, tupakoinut, jutellut, mielistellyt
Louise neitiä.

-- Teidän tulee muistaa, sanoi Krag, että minä olen täällä vieraana.
Minä olen kandidaatti Storm. Vieraana ja kandidaatti Stormina en olisi
voinut esiintyä toisin. Se on tietenkin vaikeuttanut työtäni, mutta
minulla on joka tapauksessa täysi syy olla tyytyväinen tuloksiin.

-- Mutta sanokaa minulle suoraan, Asbjörn Krag, ettekö ole nukkunut?

-- Suurenmoisesti, erinomaisesti, vastasi salapoliisi pudistaessaan
jäähyväisiksi toisen kättä. -- Viime yönä nukuin yhdeksän tuntia, se on
liian paljon miehelle, jolla on sellainen ruumiinrakenne kuin minulla,
edellisenä yönä nukuin kahdeksan, sekin on liikaa; mutta minä otan
nykyisin unta varastoon. Varaston voin tarvita myöhemmin.

-- Odotatteko kenties unettomia öitä?

-- Mahdollisesti, vastasi Krag tarttuessaan oveen.

Rosenkrantz nosti lampun pöydältä, jäi seisomaan avoimen oven ääreen ja
näytti tulta käytävään.

-- Kiitos, sitä ei tarvitse. Kuu on erittäin pyöreä ja loistaa
kirkkaasti käytävänikkunasta. Mennään nyt nukkumaan, Rosenkrantz, kello
on kaksitoista. Hyvää yötä.

Krag kulki varovaisesti matolla. Siinä missä hän nyt oli, oli aivan
pimeä, mutta hän ohjasi kulkunsa suoraan sinervän kuutamon valaisemaa
ikkunaa kohti, jonka luona hänen oma huoneensa oli. Tultuaan portaiden
ohi hän pysähtyi tuokioksi ja kuunteli. Mitään ääntä ei kuulunut
alakerrasta, kaikki olivat menneet levolle. Sitten hän meni
ullakonportaille ja kuunteli, mutta sieltäkään ei kuulunut mitään.
Kulkiessaan edelleen käytävässä hän mutisi itsekseen puoliääneen:

-- Nauru, nauru. --

Hän pysähtyi myöskin suuren ikkunan kohdalle, jossa oli edellisenä
iltana istunut Rosenkrantzin kanssa ja nähnyt naisen tulevan. Hän
katseli ulos, mutta nyt ei mitään haamua ollut nähtävissä. Heikko
kulkusten kilinä kuului sensijaan hänen korviinsa; reki liukui kaukana
jäätyneellä tiellä.

Sitten hän meni omaan huoneeseensa. Hän avasi oven nopeasti, ja samalla
kuin hän kulki yli kynnyksen, valaisi huoneen terävä, valkoinen tuli,
väreilevä sädekimppu, joka läksi hänen vasemmasta kädestään. Valokimppu
levisi yli koko huoneen ja valaisi sen pienimmänkin komeron. Hän oli
huoneessa yksin.

Krag astui sisään ja laski salalyhdyn pöydälle, josta se lähetti
valokeilan kattoa kohti. Kragin huone oli siipirakennuksen toisessa
kulmassa. Hän ei saattanut keksiä parempaa tähystyspaikkaa. Hänellä oli
kaksi huonetta; toinen oli pihamaan puolella, toisesta oli erinomainen
näköala laajoille vainioille.

Hän kohotti tämän ikkunan verhot. Kuutamo tuli hiljaa ja aavemaisena
sisään, sekaantui liidunvalkoiseen sähkövaloon ja synnytti haavemaisen
ja oudon värivivahduksen. Tässä ihmeellisessä valaistuksessa Krag kulki
edestakaisin ja loi sysimustia varjoja huonekaluille.

Hän aikoi laittautua kuntoon yötä varten. Huonekalujen joukossa oli
leveä ja mukava nojatuoli, ja sen hän lykkäsi ikkunan luokse. Tuolin
viereen hän asetti pienen pöydän ja laski tähän paperossikimpun. Sitten
hän pani salalyhdyn lattialle pöydän viereen, niin että sen valo liukui
pitkin lattiapalkkeja eikä minnekään muualle, kun taas muu huone jäi
pimeään, lukuunottamatta sitä ikkunan ääressä olevaa paikkaa, joka
loisti kuutamossa sinisenä ja kylmänä. Sitten hän itse istuutui
nojatuoliin. Hän sytytti paperossin. Hän istui siten, että kasvonsa
olivat koko ajan vainioille päin. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin
hiljaa hän istui, mutta silloin tällöin hehkui paperossi.

Ja näin hän jäi istumaan pitkäksi aikaa liikkumatta paikoilleen,
melkein kokonaiseksi tunniksi. Ja kenties hän olisi istunut siinä koko
yönkin, ellei hän äkkiä olisi havahtunut siitä, että kuuli jotakin.

Vanha nojatuoli narisi. Krag nousi puoliksi ylös ja katsoi ovea kohti.
Hänen terävät korvansa olivat kuulleet äänen, joka tuli jostakin
paikasta isosta rakennuksesta.

Kuunneltuaan hetkisen, minuutin tahi kaksi, hän nousi varovasti
nojatuolista jääden seisomaan kumaraan asentoon, yhä edelleen
kuunnellen. Näky oli omituinen, musta huone vanhoine kookkaine
huonekaluineen, jotka paraiksi saattoi eroittaa pimeässä, kuutamo, joka
virtasi ikkunasta sisään, lattia, johon salalyhdyn häikäisevä valo loi
hopeaisen hohteen. Ja keskellä kaikkea seisoi pitkä, tumma olento,
etukumarassa, kuunnellen kuten vaaniva eläin. Vihdoin hän kumartui
aivan lattiaa vasten ja tarttui salalyhtyyn. Hän asetti sen pöydälle
siten, että valokeila kohtasi suoraan ovea. Sitten hän jälleen
kuunteli.

Tällä kertaa hän kuuli askelia. Ne lähestyivät eteisestä ja tulivat yhä
nopeammiksi. Oli kuin jotakin ihmistä ahdistettaisiin tahi hän juoksisi
vaaraa pakoon, mutta Krag jäi edelleen yhtäkaikki seisomaan
levollisena, katse kiintyneenä oveen, joka nyt oli niin häikäisevän
kirkas, että hän saattoi lukea joka oksan vanhasta laudasta.

Nyt askelet olivat oven ulkopuolella. Kuului nopea ja hermostunut
naputus, ja Krag sanoi: "Sisään."

Ovi aukesi, ja puolipukeissa oleva mies hoiperteli kynnyksen yli. Mutta
hän kavahti heti takaisin; kauhea valo oli melkein sokaissut hänet.

-- Onko täällä tulipalo? huusi ääni.

-- Ei, vastasi Krag, tulkaa vain lähemmäksi.

Mies tuli pöydän ääreen.

Hän oli Rosenkrantz.

Mutta tällä kertaa ei pariisilaiskeikaria ollut paljoa jäljellä. Vähät
vaatteensa hän oli nähtävästi heittänyt ylleen kaikessa kiireessä.
Hänen silmänsä harhailivat säikähtyneinä, hänen tukkansa oli pörröinen
ja riippui otsalla.

-- Oletteko vielä ylhäällä? kuiskasi hän. -- Sepä hyvä, Krag, sepä
hyvä.

-- Herra Jumala, miten kalpea te olette, mies, sanoi Krag. -- Mitä on
tapahtunut?

-- Ettekö kuullut? kysyi luutnantti.

-- Minusta tuntui siltä, kuin olisin kuullut jotakin.

-- Niin, nyt nauru oli taas minun luonani, sanoi Rosenkrantz.



XXIV LUKU.

Se jota odotetaan.


Asbjörn Krag otti tuolin ja istuutui paronia vastapäätä.

-- Rakas Rosenkrantz, sanoi hän, teissä ei ole todellakaan sellaista
mielenmalttia ja kylmäverisyyttä kuin olin luullut. Teiltä puuttuu
lujuus. Kohdatessanne ensimäisen harvinaisen tapahtuman te seisotte
kylmänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Jo toisella kertaa teidän
silmänne seisovat pystyssä ja kolmannella te saatte hermonne
epäkuntoon. Te ette pelkää Pariisin parastakaan kalpaa, mutta te
pelkäätte naurua, joka kuuluu vanhan, ränstyneen talon seinistä. Rakas
ystävä, minä olen todellakin erehtynyt teistä.

Tämän ivallisen puhelun kestäessä päästi Asbjörn Krag salalyhtynsä
valon armotta paistamaan paronin kasvoihin. Ja paroni huomasi sekä ivan
että valon, mutta sai itsensä pakoitetuksi levolliseksi. Hän oli hyvin
kalpea ja näytti vielä hämmentyneemmältä kuin todellisuudessa oli,
syystä että oli ilman kiiltokaulusta ja oli vetänyt takinkauluksen
pystyyn ja pannut sen nappiin kaulan kohdalta.

-- Rakas ystävä, sanoi hän, te olette osittain oikeassa. Minä olen
hetkeksi menettänyt mielenmalttini tämän talon uudistuvien
salaperäisten tapahtumien vuoksi. Ne tulevat niin äkkiä ja odottamatta,
että vihdoinhan hermojeni täytyy hieman järkkyä. Minä myönnän siis
tämän; mutta minä kiellän pelänneeni. Ettekö tahtoisi nyt hieman
kiinnittää huomiotanne siihen merkilliseen seikkaan, että salaperäinen
nauru jälleen on kuulunut minun huoneistani.

Asbjörn Krag katsoi häntä tutkivasti, kuten lääkäri, joka tarkastaa
potilastaan. Sitten hän käänsi salalyhdyn, niin ettei valo enää
leikannut yhtä terävästi toisen kasvoja.

-- Niin, sanoi hän, nyt tahdon kernaasti ruveta tutkimaan hieman tätä
ilmiötä. Minun mielestäni se alkaa uudistua aivan liian usein.

-- Liian usein, Asbjörn Krag. -- Otatteko sen niin helpolta kannalta?
Te ette näy myöskään erityisesti kiiruhtavan tämän erikoisen tapahtuman
johdosta.

Krag hymyili.

-- Kukaan ei ole minua nopeampi, sanoi hän, milloin tosi on edessä,
mutta tässä tapauksessa oletan varmasti, että järkevintä on viettää
aika levollisessa toimettomuudessa.

Hän kiinnitti kädenliikkeellä toisen huomion huoneessa vallitsevaan
järjestykseen: ikkunan vieressä olevaan mukavaan nojatuoliin, lamppuun,
ylös kierrettyihin ikkunaverhoihin.

-- Vartioimassa, mutisi luutnantti, se on hyvä. Sen minä ymmärrän.
Saanko nyt kertoa teille --

Krag keskeytti hänet kädenliikkeellä.

-- On tarpeetonta, sanoi hän, vallan tarpeetonta kertoa minulle, miten
kaikki on tapahtunut. Tuntuu kenties vastenmieliseltä kehumiselta,
rakas luutnantti, kun sanon tämän, mutta on hyvä, että me molemmat
säästymme joutavasta juttelusta näin myöhäisenä iltahetkenä.

Luutnantti näytti aikovan lähteä.

-- Hyvä, vastasi hän, lähden siis omalle puolelleni jälleen, ja minä
lupaan teille, ettei mikään maailman remu vie loppuyöllä tasapainoani.

-- Odottakaa vähän, pyysi Asbjörn Krag.

Luutnantti jäi istumaan.

Krag istui nojatuoliin ikkunan ääreen. Hän viittasi vainiolle, osoitti
suurenmoista ja hiljaista, sinistä maisemaa.

-- Minä tahtoisin vielä kerran kuulla tuon naurun, josta te puhutte,
luutnantti Rosenkrantz, mutta minä en voi jättää paikkaani.

-- Te olette kenties hieman runollinen, Asbjörn Krag, ettekä tahdo
kadottaa hetkeäkään yön kauneudesta.

Salapoliisi ei vastannut. Hän laski salalyhdyn lattialle, huoneeseen
tuli jälleen jokseenkin pimeä, kun taas lattialla lainehti
hopeanhohtoinen valo. Kragin kasvojenpiirteet näyttivät teräviltä
ulkopuolelta tulevaa kuutamoa vasten.

-- En suinkaan, vastasi hän puoleksi omissa mietteissään. -- Kuuletteko
nyt mitään, luutnantti Rosenkrantz?

Paroni kuunteli.

-- En, en vähintäkään.

Vähän ajan kuluttua Krag kysyi:

-- Näettekö mitään?

Luutnantti nousi ja katsoi ikkunasta.

-- En, en mitään.

-- Hyvä, odottakaamme siis.

Istuttuaan hiljaa ja kuunneltuaan hetkisen tuli Krag varsin
puheliaaksi.

-- Nyt minä kerron teille miltä nauru kuului, sanoi hän. -- Te olitte
tullut makuuhuoneeseenne ja aloitte riisuutua. -- Olitteko sulkenut
salongin ja makuuhuoneen välisen oven?

-- Olin.

-- Ja silloin te kuulette äkkiä naurun. Ja se on niin selvä, kuin
salongissa olisi ihminen.

-- Se kaikki on aivan oikein.

-- Nauru on mieletöntä, kovaa, uhkaavaa, kamalaa.

-- On, kauheaa.

-- Ihmeellinen nauru, mutisi salapoliisi.

Luutnantti säpsähti.

-- Sepä omituinen sana, virkkoi hän. -- Ihmeellinen nauru -- onko
moista kuultu.

Kiinnittämättä huomiota toisen muistutuksiin jatkoi Krag:

-- Sitten tempaatte salongin oven auki, ja niin kauan kuin huoneessa
on pimeä, kuulette naurun jälleen; mutta kohta kun huoneeseen tulee
valoa, ette sitä enää kuule, ja te huomaatte silloin suureksi
hämmästykseksenne, ettei huoneessa ole ketään. Te menette ovesta, joka
eroittaa huoneen käytävästä. Tämä ovi on lukossa, te itse olette sen
lukinnut. Ainoakaan ihminen ei ole päässyt huoneeseen. Mutta yhtäkaikki
olette kuullut naurun sisältä. Voitteko selittää sen minulle,
luutnantti Rosenkrantz?

-- En.

-- Eikö teistä tunnu ihmeelliseltä, että nauru taukoaa heti kun
huoneeseen tulee valoa?

-- Minusta kaikki tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi kiinnittää
huomiotani mihinkään yksityiskohtaan.

-- Sellainen nauru valaistussa huoneessa, jatkoi Krag aivan
levollisena, selvittäisi kovin pian asian. Mies, joka nauroi, on
todellakin järkevä. Hän, viisaasti kyllä, pysyttelee pimeässä.

-- Te tarkoitatte siis, että huoneessa todellakin oli joku ihminen.

-- En; miten pistäisi päähäni ajatella sellaista. Huonehan oli lukossa.

-- Mutta nauru, nauru, Krag, se oli sisällä.

Krag kumartui häntä kohti.

-- Aivan oikein, sanoi hän.

-- Te saatte minut aivan kauhistumaan, Krag. -- Otatteko siis kuitenkin
yliluonnollisetkin olennotkin lukuun.

Salapoliisi nauroi ääneensä.

-- Kuinka luulette minusta sellaista? sanoi hän.

-- Siis elävä ihminen.

-- Tietysti.

-- Ja se _oli_ minun huoneessani.

-- Ei, kuulkaahan. Nyt teille kaiketikin täytyy pian selvitä mitä minä
tarkoitan.

-- Silloin minä en ymmärrä mitään, vastasi luutnantti. -- Tiedän vain
kuulleeni naurun huoneestani, siitä voin antaa vaikka pääni pantiksi.

-- Siitä minäkin olen vakuutettu, vastasi Krag, ja nyt selitän teille
asianlaidan: nauraja oli elävä ihminen, mies, mutta mies ei ollut
teidän huoneessanne, hän _lähetti naurunsa savutorvea myöten alas_.

Luutnantti Rosenkrantz nousi heti.

-- Mihin menette? kysyi Krag.

-- Ullakolle, vastasi luutnantti, jos se mitä sanotte on totta, niin
täytyyhän miehen olla siellä.

Krag pysähdytti hänet.

-- Hän _oli_ siellä, vastasi hän. -- Hän ei ole siellä enää, mutta
hänestä me saamme ajan mittaan selvän. Hän ei sitäpaitsi ole enää
päähenkilö.

-- Kuka sitten on päähenkilö? kysyi luutnantti Rosenkrantz.

Asbjörn Krag viittasi yli sinerväin kuutamoisten vainioiden.

-- Se jota minä odotan, vastasi hän.

Eräs kysymys pyöri luutnantti Rosenkrantzin huulilla: ketä salapoliisi
odotti? Mutta se jäi lausumatta.



XXV LUKU.

Huuto.


Keskellä hiljaisuutta, herraskartanon suurta rauhaa, kajahti äkkiä
huuto. Se kuului villiltä ja viiltävältä, yksi ainoa hurja huudahdus,
jonka näytti päästävän kuolintuskissa oleva ihminen.

Krag nousi tuolilta ja tarttui pimeässä luutnantin käsivarteen. Ensi
kerran luutnantti huomasi, että Krag oli menettää tasapainonsa.

-- Taivaan Jumala, änkytti salapoliisi, minä melkein luulen, että
meidät on yllätetty. Paroni, mistä tämä huuto tulee?

Paroni itse oli kuin kivettynyt.

-- Minä en voi sitä varmuudella päättää, vastasi hän nopeasti ja
kuiskaten, mutta minusta tuntuu, kuin se tulisi kenraalin työhuoneesta.

-- Huoneesta, jossa on pistooleja. Kiiruhtakaamme sinne, luutnantti,
saattaa olla kysymyksessä ihmishenki.

Salapoliisi tarttui lattialla olevaan salalyhtyyn. Nopeasti hän kiersi
auki sen lakin, niin että valo saattoi vapaasti virrata joka puolelle,
ja huoneessa oli äkkiä niin kirkasta kuin päivällä.

Krag katsoi luutnantin kalpeihin, mutta päättäväisiin kasvoihin.

-- Onko teillä aseita? kysyi hän.

Luutnantti pudisti päätänsä.

-- Ei täällä, mutta huoneessani.

-- Kiiruhtakaamme, vastasi Asbjörn Krag ja pisti kätensä
pöytälaatikkoon ottaen sieltä revolverin, jonka ojensi paronille. --
Ottakaa tuo!

Hän avasi oven ja meni eteiseen. Salalyhty valaisi kapean käytävän ja
esti kokonaan kuutamon pääsemästä ikkunasta sisään.

Hän pysähtyi ja kuunteli hetkisen.

-- Huuto on varmaan herättänyt jonkun, mutisi hän, mutta minä en kuule
mitään ääniä enkä askelia.

Sitten hän meni nopeasti edelleen Rosenkrantzin seuraamana, joka piti
revolveria lujasti kädessään odottaen kohtaavansa vihollisia. Kamala
huuto väreili vielä hermoissa; se ennusti vaaraa, hengenvaaraa.

-- Rientäkäämme nopeammin, kuiskasi hän.

Krag kulki myöskin nopeasti, läpi eteisen ja pitkin portaita
ensimäiseen kerrokseen, mutta silloin tällöin hän pysähtyi sekunniksi
kuunnellakseen, kuuluisiko jostakin melua, mutta kaikki oli aivan
hiljaista.

Hän avasi ensiksi ruokasalin oven. Ei mitään nähtävää. Ikkunaverhot
olivat kierretyt ylös, kuu kumotti korkeasta ikkunasta ja loi suurelle
mahonkipöydälle jäänsinisen hohteensa. Ikkunoiden ohi kulkiessaan
Asbjörn Krag loi tutkivan katseen puutarhaan, mutta hänen edessään oli
ainoastaan erämaan rauha, lunta, hiljaisia puita, öinen valo.
Viereisessäkään huoneessa ei ollut mitään elonmerkkiä, eikä näyttänyt
siltä, kuin huuto olisi herättänyt ketään talon asukasta; molemmat
miehet olivat ainoat, jotka olivat liikkeessä.

-- Nyt me olemme kenraalin työhuoneessa, sanoi Krag kuiskaten, samalla
kuin kohotti lyhtyä, -- mutta ikkunat ovat kiinni ja ovi lukossa,
täällä on kaikki hiljaista.

Hän meni kenraalin makuuhuoneeseen vievälle ovelle ja kuunteli. Sieltä
hän kuuli vain säännöllisen hengityksen.

-- Vanha soturi nukkuu hyvin, mutisi hän. -- Huuto ei ole häntä
herättänyt. Kenties pistoolinlaukaus voisi sen tehdä.

Sitten he menivät eteiseen ja kulkivat sitä, kunnes se päättyi isoon
saliin.

-- Saattaa myöskin olla mahdollista, sanoi luutnantti Rosenkrantz, että
huuto on kuulunut salista. Teidän on muistettava, että se on juuri
teidän huoneenne alapuolella, ja siksi me varmaankin kuulimme huudon
niin selvästi, kun se taas ei herättänyt ketään muuta tässä talossa.

Asbjörn Krag näytti olevan aivan muissa ajatuksissa.

-- Se oli ihmeellinen tie, mutisi hän, sitä en voi ollenkaan ymmärtää?

-- Mitä ette voi ymmärtää?

-- Odottakaa vähän.

Krag avasi isoon saliin vievän oven, ja molemmat miehet menivät hiljaa
sinne.

Luutnantti Rosenkrantz peräytyi askelen ikäänkuin olisi nähnyt
kummituksen.

Asbjörn Krag jäi seisomaan ja tuijotti eteensä.

Keskellä suuren salin lattiaa lepäsi haamu pitkällään.

Heikon valaistuksen vuoksi salapoliisi ei voinut päättää, oliko se mies
vai nainen.

Hän meni lähemmäksi, ja Rosenkrantz seurasi perässä.

Haamu näytti lepäävän hengetönnä, molemmat kädet ojennettuina, kasvot
tulijoihin päin. Pään yläosan peitti harmaa päähine.

Nyt salapoliisi näki, että se oli nainen... Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli polvillaan naisen vieressä, käänsi hänen
kasvonsa valoa kohti, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja kuunteli
sydäntä.

-- Hän elää, sanoi hän.

Rosenkrantz seisoi kuin kivettyneenä tajuttoman naisen ääressä.

-- _Hänkö!_ huudahti hän. -- Suuri Jumala, mitä täällä yöllä tapahtuu?

Asbjörn Krag ei vastannut heti. Hän tutki naisen vaatteita ja
tunnusteli hänen valtimoansa.

Sitten hän nousi ja katsoi Rosenkrantziin.

-- Te tunnette hänet, sanoi hän, se on Louise neiti.

-- Minä näen sen; mutta miten hän on joutunut tällaiseen tilaan?

Krag viittasi pyörtyneen kenkiin.

-- Ei yhtään lunta, sanoi hän. Hän ei siis päässyt tätä kauemmaksi.
Tunnetteko nyt hänen puvustaan viimeöisen varjon.

Rosenkrantz nyökäytti päätään.

-- Hänen on täytynyt ymmärtää jotakin, mutisi Krag. -- Minä en
niinmuodoin tehnyt oikein tähystäessäni _siitä_ ikkunasta.

-- Mutta mitä hän tahtoi täältä salista?

-- Hän ei tahtonut täältä mitään. Hän tahtoi mennä etemmäksi.

Krag osoitti nurkassa olevaa pientä ovea.

-- Hänen piti nähtävästi mennä tästä, sanoi hän.

-- Ja sitten hänet on pysähdytetty.

-- Niin.

Krag katsoi ympärilleen.

-- Hän on kaatunut kirkaisten, vastasi hän. -- Hän on _nähnyt_ jotakin.

-- Mutta mitä hän on nähnyt?

Krag viittasi itsemurhaajan kuvan tyhjään sijaan. Kuva oli nyt
permannolla keltainen palttinakangas käännettynä ulospäin.

-- Eikö ole ihmeellistä, että hän on kaatunut juuri kulkiessaan tämän
muotokuvan tahi oikeammin sanoen kuvan tyhjän sijan ohi?

-- Synnyttäisikö se hänessä ilman muuta sellaisen kauhistuksen? kysyi
luutnantti epäillen. -- Sitä minä en luule.

-- En minäkään. Tuokaa vettä, pyysi Krag, mutta liikkukaa hiljaa,
ettette herätä kenraalia.

Rosenkrantz katosi. Tultuaan takaisin ruokasalista, jossa oli löytänyt
kylmää vettä karahvista, näki hän Asbjörn Kragin tutkivan lattiaa
maahan romahtaneen taulun kohdalta. Salapoliisi otti lattialta jotakin,
jota tarkasteli. Luutnantti ei voinut päättää, oliko se pölyä vai
kalkkia seinästä.

-- Virvoittakaa hänet tajuntaan, sanoi Krag.

Rosenkrantz kostutti vedellä pyörtyneen nuoren naisen kasvoja. Vähän
ajan kuluttua hän avasi silmänsä; mutta hän oli vielä liian hämmentynyt
voidakseen käsittää mitä Krag sanoi tullessaan takaisin lopetettuaan
tutkimuksensa taulun ympärillä.

Salapoliisi sanoi:

-- Onko täällä ollut muita ihmisiä?



XXVI LUKU.

Näky.


Sillä aikaa kuin Asbjörn tutki lattiaa suuren taulun ympäriltä, oli
luutnantti Rosenkrantz kantanut nuoren tytön sohvalle ja kostuttanut
hänen ohimojaan kylmällä vedellä. Tyttö alkoi silloin tointua, avasi
silmänsä, katseli kummeksien ympärilleen, mutta sulki ne jälleen
nopeasti, ikäänkuin peläten katseensa kohtaavan jotakin kauheaa.

Krag ei välittänyt mitään nuoresta tytöstä; sensijaan hänen huomionsa
kiintyi kokonaan taulun ympärillä oleviin jälkiin. Hän oli huomannut
lumen tähteitä, askelten merkkejä, ja kun hän yhdisti toisiinsa tämän
seikan sekä sen, ettei nuoren tytön kengissä ollut vähintäkään lumen
jälkeä, ei hänen ollut vaikeaa päättää, että joku vieras henkilö oli
äsken ollut huoneessa.

Krag aikoi mennä Louise neidin luokse ja puhutella häntä, mutta juuri
silloin hänen huomionsa kiintyi ulkoapäin kuuluvaan meluun. Joku ovi
avattiin ja suljettiin taas.

Krag meni eteiseen ja tuli juuri paraiksi nähdäkseen pitkän olennon
viitta yllä astuvan sisälle. Olento, jolla oli päähine korvilla ja
punaliekkinen lyhty kädessä, ei nähnyt häntä heti. Hän aikoi mennä
eteiseen, mutta pysähtyi äkkiä, kun Krag lausui hänelle terävästi:

-- Kuka te olette?

Viittapukuinen katsahti ylös. Nyt Krag tunsi hänet.

Se oli agronomi Bringe, jonka hän aikaisemmin oli kohdannut luutnantti
Rosenkrantzin huoneessa ja joka jo oli herättänyt hänen
mielenkiintoaan.

-- Mitä te teette täällä? kysyi Krag.

Agronomi vastasi viipymättä:

-- Luulin kuulleeni sisältä melua ja näin valon leimahtelevan
ikkunoissa, siksi päätin tulla katsomaan. Meitä on määrätty pitämään
silmämme auki näinä aikoina.

-- Onko teillä ulko-oven avain?

-- On.

-- Eikö olisi järkevämpää, että herättäisitte Hans Kristianin,
sensijaan että itse kiertelette taloa tähystelemässä?

-- Miksipä syyttä herättäisin vanhan miehen. Ensin tahdoin nähdä, oliko
todella jotakin tekeillä, ja sitten kyllä ehtii hänet herättää. Hän ei
tosiaankaan ole paljoa nukkunut viime aikoina, siksi suuri levottomuus
on ollut kartanossa.

Asbjörn Krag katsoi tutkivasti mieheen. Hänessä oli herännyt
merkillinen epäluulo, vaikka hän oikeastaan ei kyennyt itselleen
selittämään mistä tämä epäluulo johtui.

-- Kaiketikaan ei kuitenkaan ole mitään tekeillä? kysyi mies.

-- Ei mitään mikä tekisi teidän apunne tarpeelliseksi, vastasi Asbjörn
Krag.

-- Ei, ei. -- Mies heilutti ikäänkuin nolona lyhtyään. Minähän
tarkoitin vain hyvää.

-- Niin, sitä ei kukaan epäile.

-- Voinko siis lähteä?

-- Odottakaahan vähän. Laskekaa lyhty tuohon.

Salapoliisi viittasi peilipöytään, joka oli eteiseen vievän oven
ääressä, ja agronomi laski lyhdyn tälle pöydälle.

-- Kenties te tarvitsette lyhtyä? kysyi hän.

Krag ei vastannut.

-- Saanko siis mennä?

-- Ette, jääkää silmänräpäykseksi. Tahdotteko vastata pariin
kysymykseen?

-- Kyllä, mikäli voin.

-- Missä huoneenne on?

-- Väen rakennuksessa, tuolla ylhäällä.

-- Nukutteko yksin?

-- Nukun, minulla on oma huoneeni.

-- Onko huone pihan puolella?

-- On, pihan puolella.

-- Te heräsitte melusta, sanoitte?

-- Heräsin, ja katsoessani ikkunasta olin näkevinäni tulen loimuavan
päärakennuksessa.

-- Millainen melu teidät herätti?

-- Lähinnä avunhuuto. Minusta ainakin tuntui siltä, että se oli ollut
huuto tahi kirkuna. Sellaista ei voi niin tarkkaan tietää, kun kuulee
jotakin unessa.

-- Te nousitte heti?

-- Nousin.

-- Ja kiiruhditte tänne, eikö totta?

-- Kiiruhdin, niin nopeaan kuin mahdollista, vastasi Bringe. -- Sehän
on selvää, koska minulla oli aavistus, että vaara uhkasi ja että joku
lähimmäiseni tarvitsi apua.

Krag seisoi hetkisen ja mietti.

-- Hyvä, sanoi hän. -- Kiitoksia tiedonannoistanne. Nyt voitte jälleen
mennä nukkumaan. Mikään vaara ei uhkaa.

-- Saanko ottaa lyhdynkin?

-- Tehkää hyvin.

Kun Gabriel Bringe oli ovella, kysyi Krag:

-- Vielä yksi asia. Huomasitteko mitään epäilyttävää kulkiessanne pihan
poikki?

-- En, en vähintäkään.

-- Kaikki oli hiljaista?

-- Kaikki oli täysin hiljaista, vastasi Bringe.

-- Hyvä on. Hyvää yötä.

Bringe läksi.

Asbjörn Krag katsoi hänen jälkeensä eteisen ikkunasta. Punainen lyhty
kulki hitaasti heilahdellen pihamaan poikki, ja sen valo heijastui
ylempänä olevista ikkunoista. Vähän sen jälkeen näkyi eräästä ikkunasta
valo.

Krag astui miettiväisenä suureen saliin, jossa Louise neiti nyt istui
sohvassa. Rosenkrantz tuki häntä tyynyillä. Hän oli täydessä tajussaan,
mutta hyvin kalpea.

Kun hän näki Asbjörn Kragin, värähtivät hänen kasvonsa ikäänkuin
ilmaisten vastenmielisyyttä.

-- Oletteko tekin täällä? sanoi hän. -- Täällähän on aivan kuin
sairashuoneessa, jossa potilasta hoidetaan vuorotellen.

-- Me kuulimme teidän huutonne, vastasi Krag, siinä kaikki. Voin teille
vakuuttaa, että se oli oikein kamala. Oli kuin joku ihminen olisi ollut
hengenhädässä, emmekä me hetkeäkään empineet. Mutta kenties meidän ei
olisi pitänyt tulla.

-- Koskapa ihminen oli hengenvaarassa, vastasi hän hymyillen
katkerasti, oli se kaiketikin välttämätöntä.

Krag ei ollut kuulevinaan hänen sanojensa kärkeä.

-- Tahdotteko kertoa meille, sanoi hän, mikä teitä pelästytti viime
yönä, neiti?

Luutnantti Rosenkrantz lisäsi:

-- Ja vielä hauskempaa olisi saada tietää, miksi neiti yleensä on
lähtenyt tälle yölliselle kävelyretkelle.

-- Siitä en todellakaan ole velvollinen tekemään teille tiliä,
luutnantti Rosenkrantz. Minä kärsin hieman unettomuudesta, ja sitten
minä mielelläni kävelen yksinäisiä ja hiljaisia teitä, siinä kaikki.

-- Mutta te ette ole päässyt tätä huonetta pitemmälle, eikö totta?

-- Miten sen tiedätte, herra kandidaatti? kysyi hän.

-- Sitä ei ole vaikea nähdä, vastasi "kandidaatti". -- Tällaisessa
ilmassa ei voi olla tuomatta sisälle lunta ulkoa tullessaan. Teidän
kenkännehän eivät missään tapauksessa ole olleet lumessa.

Krag osoitti tyhjää taulun sijaa.

-- Tämäkö teitä kauhistutti? kysyi hän.

Louise neiti katsoi sinne, ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi.

Sitten hän kääntyi luutnanttiin.

-- Nukkuuko setäni?

-- Nukkuu kyllä. Ei kukaan ole kuullut mitään.

-- On, Gabriel Bringe, vastasi Krag, mutta minä lähetin hänet jälleen
nukkumaan.

-- Onko hän nähnyt minut?

-- Ei.

Louise neiti katsoi seinään.

-- Mutta onko tämä taulu otettu pois?

-- Se putosi itsestään eilis-iltana.

-- Itsestään?

Krag nyökäytti päätään.

-- Sepä oli ihmeellinen sattuma, mutisi hän, mutta se ei kuitenkaan ole
minua säikähdyttänyt; minulla on vahvat hermot.

-- Mikä sitten? kysyi Krag.

-- Minua säikähdytti se, vastasi Louise, että näin taulun tyhjällä
sijalla tohtori Jernen, setä-vainajani, ilmi elävänä.



XXVII LUKU.

Kiire.


Nähtyään molempien herrojen hämmästyneet kasvot toisti Louise neiti:

-- Minä näin hänet ilmi elävänä.

Hän viittasi sormellaan.

-- Tuossa hän seisoi.

Rosenkrantz katsoi salapoliisiin ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Siinä
sen kuulette. Tämä ei saata olla mitään silmäinhäikäisyä. Nyt on
kuollut nähty jo toisen kerran tässä talossa.

Asbjörn Krag kysyi:

-- Oletteko varma siitä, ettei näkemänne ollut kuolleen muotokuva?

Tyttö pudisti varmasti päätään.

-- Mies liikkui, sanoi hän. -- Sitäpaitsi minä muistan nähneeni aivan
selvästi, miten kuollut liikkui taulun edessä.

-- Liikkui, mutisi Krag, selvästi ihastuneena tästä tiedosta. --
Muistatteko, neiti, mihin suuntaan kuollut liikkui?

-- Ovesta ikkunaan päin, vastasi Louise neiti.

-- Näittekö hänet heti sisään tultuanne?

-- En, minä näin hänet tultuani suunnilleen keskelle lattiaa. Kiinnitin
huomioni siihen, että jotakin liikkui seinän kohdalla. Minä luulin,
että joku koira oli päässyt saliin, mutta aikoessani lähestyä, huomasin
vieraan olennon. Ensiksi luulin sitä murtovarkaaksi, ja sitten
ajattelin: Vihdoinkin olen tavannut sen miehen, joka on viime aikoina
kummitellut.

-- Pelästyittekö heti?

-- En, en heti,

-- Mitä sitten teitte?

-- Minä kuljin lattian poikki vakaasti päättäen olla osoittamatta
mitään pelkoa. Minä tiesin, että sedän työhuoneessa oli ladattuja
revolvereja, ja minä olen ennenkin pidellyt revolveria vaarallisessa
tilassa. Mutta -- silloin oli kuin olisin saanut salamaniskun. Suuri
Jumala, sehän on kuollut mies! Ja sitten minä katsoin häneen.

-- Ja sitten te huusitte?

-- Silloin minä huusin, ja sitten kaaduin kumoon. Minusta tuntui, kuin
kuollut olisi tullut minua vastaan ja minä tunsin kylmän
ilmanhenkäyksen käyvän toiselta puolelta. Se oli kauheata.

-- Ettekö nyt tahdo mennä takaisin huoneeseenne? kysyi Rosenkrantz.

-- Pian, vastasi hän, mutta minä tunnen itseni vielä hieman heikoksi.

Krag kysyi hymyillen:

-- Ja edelleen on mahdoton tietää, mikä oli neidin vaelluksen
tarkoitus.

-- Selittäkää te minulle pikemmin, miten tämän kummituksen laita on.

-- Siinä on paljon selittämistä, vastasi Krag.

-- Todellakin?

Rosenkrantz katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Se ei näet ole ollutkaan mikään kummitus.

Louise neiti kohotti silmäripsiään.

-- Ah, te tarkoitatte vanhaa lorua harhanäyistä. Minä en ole
hermostunut. Minulla ei ollut mitään harhanäkyjä.

-- Sitä minäkään en tarkoita, vastasi Krag, se ei ole ollut kummitus.

-- Mutta mikä se on ollut?

-- Se on ollut oikea ihminen, vastasi salapoliisi. -- Seuratkaa minua,
niin näytän teille hänen jälkensä.

Hän veti molemmat toiset taulujen luokse ja osoitti lattiaa.

-- Luuletteko, että kummitus vetää mukanaan lunta pihalta? kysyi hän
hymyillen. -- Eiköhän aave kulje sentään kevyemmin. Ja katsokaa tässä,
lumiläikkiä on oven edessä; ne näyttävät juuri sen tien, jota Louise
neiti kertoi aaveen tulleen. Aave on tullut ovesta. Aave ei koskaan
kulje ovesta.

Louise neiti oli nyt täydellisesti toipunut ja ahmi mielenkiinnolla
salapoliisin selitystä.

-- Herra kandidaatti, sanoi hän, teistä olisi pitänyt tulla poliisi. Te
olette todella oikeassa.

-- Kun ei ole taikauskoinen, vastasi Krag, vaihtaen samalla katseita
Rosenkrantzin kanssa, -- kun ei ole taikauskoinen, saattaa
salaperäisimpiäkin asioita helposti selittää.

-- Mutta se on ainoastaan puolinainen selitys, sanoi Louise neiti. --
Teidän täytyy myöskin osata kertoa minulle kuka kummitus oli.

-- Joskin olettaisitte, että minä voisin sen kertoa teille, vastasi
Asbjörn Krag, niin ei kaikki kuitenkaan olisi siinä.

-- Mitä muuta siinä olisi?

-- Silloin minun myöskin pitäisi selvittää teille, miksi kummitus
täällä kiertelee. Syy, neiti, se on tärkein.

-- Ja arveletteko voivanne kertoa minulle kaiken tämän?

-- Ajan pitkään, vastasi Krag, mutta en tänä yönä, neiti, sillä nyt
kello on jo puoli neljä ja aika on mennä levolle, etenkin teidän, jolla
on ollut näin järkyttäviä kokemuksia.

-- Voin teille vakuuttaa, ettei minua enää vaivaa mikään. Mutta minä
menen joka tapauksessa levolle.

-- Olette siis luopunut tästä öisestä kävelyretkestä?

Louise neiti pysähtyi hämmästyneenä.

-- Kävelyretkestä? kysyi hän. -- Mitä sillä tarkoitatte?

Mutta sitten hänelle heti selvisi mitä toinen tarkoitti ja hän jatkoi
hymyillen:

-- Niin, tosiaankin. Kävelyretkestä. Siitä minä olen luopunut. Sehän
johtui unettomuudesta. Ja sitäpaitsi minä olen jo hieman nukkunut.

Hän käänsi ylös takinkauluksen, niin että hänen pienet kasvonsa melkein
katosivat.

-- Hyvää yötä, sanoi hän. -- Teidän ei tarvitse minua seurata, rakas
Rosenkrantz. Koska kandidaatti on ottanut päiviltä kummituksen, en minä
enää ollenkaan pelkää.

Ja näin hän läksi.

Molemmat herrat katsoivat toisiinsa.

-- Uljas pieni olento, mutisi Rosenkrantz, mutta hänen retkissään on
jotakin salaperäistä.

Krag nyökäytti päätänsä.

-- Eikä se kuitenkaan ole niin salaperäistä kuin minä ensin luulin. Hän
se ei saata olla.

Rosenkrantz säpsähti.

-- Siinä taas ollaan, sanoi hän. -- Mitä kauheaa epäluuloa te olette
kantanut?

-- Olen kantanut on oikea sana, sillä nyt minä en sitä enää kanna, ja
silloin kai minun ei tarvitse siitä puhua teille.

Herrat kulkivat portaita kuiskaillen. Rosenkrantz oli hyvin väsynyt ja
tahtoi heti mennä levolle.

-- Entä te? kysyi hän.

-- Minä menen myöskin nukkumaan, vastasi Krag. -- Meidän tuskin
tarvitsee odottaa, että meitä tänä yönä enää häiritään. Jääkää hyvästi,
Rosenkrantz, nukkukaa hyvin.

Herrat erkanivat toisistaan eteisessä ja menivät kumpikin omille
tahoilleen.

Mutta kun Krag tuli huoneeseensa, ei kuitenkaan näyttänyt siltä, kuin
hän olisi ollut väsyksissä. Sensijaan että olisi ruvennut nukkumaan,
hän jatkoi keskeytynyttä vakoilija-tointaan. Hän lykkäsi tuolin ikkunan
ääreen ja istuutui mukavasti siihen.

Salalyhty oli lattialla ja levitti siihen valoaan.

Hän oli istunut noin tunnin ajan, kello oli viiden paikkeilla, kun
hänen tarkkaavaisuutensa äkkiä heräsi.

Hän nousi ja katsoi ikkunasta yli vainioiden. Tiellä kulki musta olento
varovasti eteenpäin.

Asbjörn Kragille tuli heti hirveä kiire.



XXVIII LUKU.

Saappaat.


Noustessaan Asbjörn Krag katsoi kelloaan. Kello oli nyt viiden
tienoissa aamulla; alkoi jo olla ihmisten liikkumisaika. Kosken
varrella oleva tehdas pantiin käyntiin kello puoli seitsemän, mutta jo
kuuden ajoissa täytyi ensimäisten lämmittäjien olla höyrypannuja
hoitamassa.

Krag pani ripeästi päällystakkinsa ylleen. Hän ei tavannut ketään
eteisessä, ja vaikka oli pilkkopimeä, kulki hän kuitenkin hapuilematta.
Hän oli tapansa mukaan edeltäkäsin laskenut askelet ja tiesi, miten
pitkä matka oli hänen oveltaan portaille. Hän tavoitti kädellään
kaidepuuta ja löysi sen heti. Portaat narisivat hänen astuessaan. Hän
huomasi oven olevan lukossa, mutta hän otti avainkimpun taskustaan, ja
vaikka siinä oli paljon avaimia -- liian paljon tavalliselle
matkustajalle -- löysi hän pian sopivan. Hän lukitsi oven jälkeensä.

Tuskin oli kulunut kahta minuuttia siitä, kun hän näki olennon
ikkunastaan, kun hän jo itse seisoi pihamaalla. Valepukuinen olento ei
siis saattanut olla kaukana. Krag hiipi puistokäytävään, jossa
ensimäiset puut loivat hangelle syviä mustia varjoja. Siellä hän seisoi
hetkisen kuunnellen. Ja kun hän kuuli puistosta lumen narisevan
askeleista, hiipi hän niitä kohti. Kun nyt heikko itätuuli oli alkanut
puhaltaa ja sai jäätyneet lehdet heikosti suhisemaan, ei hänen
tarvinnut pelätä, että omat varovaiset askeleensa kuuluisivat. Hän
kulki varmuuden vuoksi pehmeässä lumessa ojaa pitkin. Mies, jota hän
seurasi, sensijaan riensi suurine saappaineen keskellä kovaksipoljettua
maantietä.

Kun olento muutamien minuuttien kuluttua tuli puistokäytävästä, oli
Asbjörn Krag aivan hänen kintereillään.

Täällä mies kulki kuutamon valaistuksessa, ja Asbjörn Krag tunsi hänet.
Se oli agronomi Gabriel Bringe. Hän kulki tehdasta kohti.

       *       *       *       *       *

-- Te haluatte puhella kanssani, sanoi luutnantti Rosenkrantz aamiaisen
jälkeen seuraavana päivänä -- he istuivat yhdessä luutnantin
salongissa. -- Oletteko kokenut mitään uutta?

-- Miten olette nukkunut? kysyi Krag, sytytti sikarin ja asettui
mukavasti istumaan.

Luutnantti katsoi hämmästyneenä ystäväänsä.

-- Sen varmaankin itse tiedätte, vastasi hän. -- Kaiken sen jälkeen,
mitä yhdessä saimme kokea neljään asti, en voinut odottaa saavani
mitään unta. Minä nukuin vasta kuuden aikaan, mutta levottomasti ja
näin vain ilkeitä unia.

-- Vai niin, mutta ettekö kuullut mitään?

-- En, en niin mitään; mutta te, mitenkäs te olette nukkunut?

-- En ole tähän saakka silmiäni ummistanut, vastasi Krag.

-- Siinä määrin nämä tapahtumat siis ovat teihin vaikuttaneet?

-- Ei, eivät ne tapahtumat, joita te tarkoitatte, vaan uudet.

-- Uudet? On siis tapahtunut jotain muutakin?

-- On, sen jälkeen kuin te menitte nukkumaan, on tapahtunut muutakin.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi luutnantti.

-- Rakas Rosenkrantz, vastasi Krag, koska te kerran olette kutsunut
minut tänne, olen tavallani velvollinen tekemään teille selkoa
retkestäni. Tänään on marraskuun 29 päivä, ja minä luulen, että me tänä
päivänä olemme lähellä kaikkien arvoitusten ratkaisua. Mutta vielä ei
ole tapahtunut kaikki, mitä on tapahtuva.

-- Kun muistelen, vastasi luutnantti, että viimeöinen kummitus oli
vähällä ottaa Louise neidin hengiltä, niin tulen vastoin tahtoani
levottomaksi ajatellessani sitä uutta, mikä on tapahtuva.

-- Tällä kertaa se koski Louise neitiä, sanoi salapoliisi
miettiväisesti. -- Toivokaamme, että se ensi kerralla koskee jotakin
toista ja voimakkaampaa.

-- Mitä te sitten olette kokenut? kysyi luutnantti. -- Minä olen ylen
utelias, olen suuressa jännityksessä saadakseni sen tietää.

-- Minulla on, kuten kaiketikin olette huomannut, vastasi Krag, parina
viime yönä ollut erikoinen halu istua ylhäällä.

-- Niin, lisäksi ikkunan ääressä ja salalyhty lattialla. Pidättekö
kuutamosta?

-- Minä olen ollut tähystelemässä, vastasi Krag. -- Kun harkitsette,
niin huomaatte, että tämän kartanon salaperäiset tapahtumat ovat aina
alkaneet pimeän tullessa. Pimeys on otettu avuksi, arvelin minä, ja
silloin täytyy pitää vaaria, niin kauan kuin on pimeä.

-- Sitenhän te ette koskaan saa nukkua, huomautti luutnantti, jollette
tahdo herättää perheessä kiusallista huomiota lepäämällä vuoteessa
päivisin.

-- Kun minä tutkin jotakin, joka herättää harrastustani, vastasi
Asbjörn Krag, niin en tarvitse paljoakaan unta; pieni lepo silloin
tällöin riittää. Ja minusta tuntuu pikku levolta, kun saa, kuten nyt,
istua tarinoiden valoisan ja kauniin aamupäivän. Rakas ystävä, kello
viiteen asti yöllä olin sangen epätietoinen siitä, mitä kaikki nämä
salaperäiset tapahtumat oikeastaan merkitsevät. Kaikesta en ole
vieläkään selvillä; mutta niin paljon olen kuitenkin nähnyt, että olen
saanut yleiskäsityksen asiain tilasta.

Kiinnittäkää huomionne seuraavaan, jatkoi Krag. -- Lokakuun 7 p:nä
vanha Hans Kristian saa tiedon, että kenraalia odotetaan kotiin
kolmivuotisen poissaolon jälkeen. Tämän hän kertoo kaikille ihmisille,
koko paikkakunta sen tietää, sehän on suuri tapahtuma. Tässä vanhassa,
hauskassa kartanossa on näinä vuosina ollut täysin tyyntä ja
rauhallista, ei ole tapahtunut mitään, joka ketään peloittaisi; mutta
12 päivänä alkavat sitten nuo salaperäiset tapahtumat, Hans Kristian
kuulee askelia ja ihmeellisiä ääniä autioista huoneista, myöhään
lokakuun 24 päivän iltana hän kääntyy perheen vanhan ystävän pastori
Wingen puoleen. Pastori ja Hans Kristian kuulevat sitten ensi kerran
naurun. Seuraavana päivänä tulette kenraali, hänen sisarentyttärensä ja
te, luutnantti Rosenkrantz, ja sitten alkaa kummittelu täydellä
todella. Tässä tahdon kiinnittää huomionne siihen ensimäiseen
merkilliseen asianhaaraan, että tämän kartanon niin sanottu kummittelu
-- nimittäkäämme sitä mukavuuden vuoksi tällä sanalla -- epäilemättä on
kenraalin tulon yhteydessä. Kun minulla ensi kerran oli aihetta todeta
tämä asia, ajattelin, että kartanoon oli kenties nyt tullut joku
vihollinen ja että tämä salaperäinen neljäs on tullut muutamia päiviä
ennen teitä.

Luutnantti Rosenkrantz huomautti:

-- Se on todellakin ihmeellinen ajatus. Eihän tämä neljäs mies ole
voinut olla kukaan muu kuin kuollut veli, joka ampui itsensä muutamia
vuosia sitten.

-- Minä myönnän, vastasi salapoliisi, ottaneeni lukuun tämän
mahdollisuuden. Tunnen tapauksia, jolloin joku aivan tahallaan on
julistanut itsensä kuolleeksi. Tarkoitus on saattanut olla erilainen;
kerran eräs henkilö tahtoi, että hänen perheensä saisi käyttää
hyväkseen hänen henkivakuutussummansa, toisessa tapauksessa oli
kysymyksessä jonkin rikoksen salaaminen. Kun minä pian sain selville,
ettei tässä saattanut olla tällaista eikä mitään muutakaan
selitettävissä olevaa syytä seikkailuyrityksille, aloin etsiä jotakin
toista ratkaisua.

-- Löysittekö sitten tuon toisen ratkaisun?

-- Löysin, vastasi Krag, minä löysin sen hyvin pian. -- Mutta Louise
neiti auttoi minua.

-- Louise neiti! huudahti luutnantti kummastuneena.

-- Juuri hän, vastasi Krag, juuri Louise neiti. Ja nyt me olemme
tulleet siihen kohtaan, joka koskettelee Louise neitiä ja _saappaita_.



XXIX LUKU.

Vainaja.


-- Rakas luutnantti Rosenkrantz, minulle selvisi hyvin pian, että
Louise neidillä oli jotakin salaperäistä osaa näihin asioihin. Jos
ajattelette yöllisiä tapahtumia, niin kyllä huomaatte, että minä voin
olla oikeassa. Tähän asti te olette asettunut täysin epäävälle kannalle
tässä asiassa.

-- Mutta nyt olen tullut hieman epävarmaksi, vastasi luutnantti, ja
siihen ovat syynä menneen yön tapahtumat.

Krag nauroi ja katseli toista härnäävästi.

-- Ja minä voin teille vakuuttaa, sanoi hän, että yöllinen tapahtuma on
saanut minut varmaksi siitä, että hänellä ei ole näiden tapahtumain
kanssa tekemistä enemmän kuin minulla ja teilläkään.

-- Sillä tavallako te lepäätte, kysyi Rosenkrantz, että teette minusta
pilaa?

Asbjörn Krag rauhoitti häntä kädenliikkeellä, mutta luutnantti jatkoi:

-- Miksi hän teki tämän yöllisen vaelluksen? Ja niin merkillisessä
puvussa?

-- Hän oli valinnut ihmeellisen pukunsa päähineineen, pölyviitta
talvipuvun päällä, sentähden, että hän tahtoi olla tuntematon, vastasi
Krag. -- Mutta nythän te olette hyökkääjänä, rakas luutnantti
Rosenkrantz, ja minun täytyy puolustaa häntä sillä tiedonannolla, että
hänen salaperäisellä vaelluksellaan tänä yönä oli sama tarkoitus kuin
viimekin yönä.

-- Kiitos, mutta minä en siitä paljon viisastunut.

Krag sytytti uuden sikarin, kulki pari askelta edestakaisin
permannolla, ikäänkuin epäröisi mitkä sanat valitsisi. Sitten hän
sanoi:

-- Nyt minä olen oikeassa kohdassa, rakas Rosenkrantz. -- Minun täytyy
varmaankin kertoa teille, että minussa on herännyt vahva epäluulo.

-- Ja ketä tämä epäluulo koskee?

-- Se koskee teitä. Ja minä epäilen, kestääkö oleskelunne täällä niin
kauan kuin arvelette. Tapahtuu jotakin, josta johtuu, että te pian
palaatte takaisin Pariisiin.

-- Nii-iinkö; minä arvelin olla täällä ainakin jouluun asti. Mutta
minua ilahduttaisi, jos saisin tietää, mikä saattaa minut matkustamaan.

-- Te odotatte saavanne viettää täällä kihlajaisianne, eikö totta?
Mutta kun te nyt saatte tietää, että Louise neiti rakastaa toista?

Luutnantti säpsähti. Hän astui Kragin eteen, katsoi häntä tiukasti
silmiin ja kysyi:

-- Sekö on se tapahtuma?

Salapoliisi nyökäytti päätään.

-- Selittäkää tarkemmin, pyysi Rosenkrantz, minä en kernaasti suvaitse
pilaa sellaisessa asiassa.

-- Minun tarkoitukseni ei olekaan tehdä pilaa, vastasi Asbjörn Krag. --
Minä päinvastoin en ole koskaan ollut vakavampi kuin nyt. Mutta pyydän
teitä yhdistämään muutamia asianhaaroja. Muistatteko kertomanne
ensimäisen kohtauksen insinööri Stenerin kanssa, -- miten ihastunut ja
innostunut nuori tyttö oli, muistatteko keskustelua päivällispöydässä,
jolloin hän niin lämpimästi puolusti insinööriä setää vastaan,
muistatteko vielä hänen yöllistä vaellustaan, tiedätte kai kenen luota
hän silloin tuli?

-- Uskallatteko väittää?

-- Hänellä oli sovittu kohtaus insinöörin kanssa. -- Rakas ystävä,
ottakaa asia levolliselta kannalta, kiiruhti Krag lisäämään nähdessään
toisen otsasuonten paisuvan vihasta. -- Tehän olette itse sanonut,
ettette itkisi verta, vaikkei asiasta mitään tulisikaan. Minä olen
varma siitä, että molemmat nuoret, insinööri ja Louise, todella
rakastavat toisiaan. Mikäli ymmärrän, lienevät he tavanneet toisensa
vuosi sitten ulkomailla. Louise neiti tiesi, että kenraali ei koskaan
kärsisi Steneriä talossaan, ja siksi hän oli kyllin ymmärtäväinen
pitääkseen liittonsa kenraalilta salassa. Mutta kun kaksi nuorta
sydäntä rakastaa toisiaan, on niissä vastustamaton veto toisiinsa, sen
te kai tiedätte. Ei ole mitään sanomista siitä, että rakastavaiset ovat
tahtoneet tavata toisiaan. Ensimäisenä iltana insinööri tuli tänne
kartanolle, mutta kun hänellä oli huono onni, arvelivat he, että oli
liian vaarallista tavata toisiaan täällä, ja sitten he sopivat
toisesta, turvallisemmasta yhtymäpaikasta.

-- Mikä huono onni insinöörillä oli? kysyi luutnantti.

Asbjörn Krag katseli häntä hämmästyneenä.

-- Ettekö muista? vastasi hän. -- Mies, joka koputti kenraalin
ikkunaan, oli juuri insinööri Stener.

-- Sitä minä en sano huonoksi onneksi; se oli röyhkeyttä eikä mitään
muuta.

-- Ja kuitenkin se oli huono onni, lisäksi vielä onnettomuus,
jolla oli hieman koomillinen vivahdus. Luonnollisesti hän ei tahtonut
ollenkaan kenraalin luokse, vaan veljentyttären, mutta hän erehtyi
kylkirakennuksesta. Te muistatte, että kenraali, juuri ennen kuin häntä
häirittiin, asetti varjostimen tulen eteen. Sen tuo ulkopuolella oleva
mies käsitti merkinannoksi, jonka jälkeen hän juoksi ikkunan alle ja
naputti. Kuultuaan sisältä kenraalin äänen hän luonnollisesti hämmästyi
suuresti.

-- Entä koirat? kysyi luutnantti Rosenkrantz. -- Missä koirat olivat
sillä aikaa, kenties voin saada selvityksen siihenkin?

-- Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi Asbjörn Krag. -- Louise
neiti, joka odotti insinöörin vierailua, oli teljennyt koirat
huoneeseensa. Saatan nyt ilmoittaa, jatkoi Krag, että minä heti
kuultuani näistä salaperäisistä tapahtumista, joista kartanon väki
kertoi, arvelin niiden osittain johtuvan Louise neidin tahi insinööri
Stenerin salaperäisistä vaelluksista kohtaamispaikoilleen. Uskoani
vahvisti etenkin se seikka, että Louise neiti koetti koko ajan selittää
näitä juttuja pelkiksi kyökkiloruiksi. Siksi päätin vakoilla häntä.
Ensi kerralla olitte tekin, rakas Rosenkrantz, mukana; sinä yönä hän
palasi kohtauspaikaltaan, toisella kertaa hän oli menossa sinne. Siitä
selviää, että me tapasimme hänet isossa salissa; hän aikoi käyttää
hyväkseen länteen päin olevaa pikku ovea.

Rosenkrantz oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut Kragin esityksen
loppuosaa. Hänen kiihtynyt ja puoleksi loukkaantunut kasvojenilmeensä
oli kadonnut ja jättänyt sijan tavalliselle herpaantuneelle
levollisuudelle. Hänestä oli jälleen tullut maailmanmies, jonka
tasapainoa ei mikään taivaan ja maan välillä saattanut järkyttää.

-- Entä sitten _vainaja_? kysyi hän. -- Minä olen nähnyt hänet omin
silmin.

-- Niinpä niin, sanoi Krag, nyt olemme siinä kohdassa. _Nyt on kysymys
saappaista_.



XXX LUKU.

Verinen taivas.


Luutnantti Rosenkrantz oli yhä kasvavalla mielenkiinnolla kuunnellut
ystävänsä kertomusta. Mutta kun Krag sanoi, että juuri Louise neidin
kauhistus kamalan näyn häntä kohdatessa oli saanut hänet vakuutetuksi
siitä, ettei kenraalin veljentytär ollut kietoutunut tapahtumiin,
pudisti toinen hämmästyneenä päätänsä.

-- Sehän ei sovellu mihinkään muuhun asianhaaraan, sanoi hän. -- Teidän
selityksenne kuuluu hyvin todenmukaiselta, rakas Krag, ja jotta en
saattaisi teitä levottomaksi, tahdon toistaa, ettei insinööri Steneriä
koskeva huomionne ole tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Louise
neiti menetelköön aivan niin kuin itse haluaa, ja minä tahdon käyttää
ensimäistä suotuisaa tilaisuutta sanoakseni hänelle, ettei hänen tule
vähimmässäkään määrässä ottaa minua lukuun, kun on kysymys hänen omasta
onnestaan. Voimme senvuoksi lähteä siitä olettamuksesta, että useimmat
näistä ilmiöistä suoraan johtuvat molempien rakastavaisten salaisista
kohtauksista. Ne johtuvat kenties enemmän huonosta onnesta kuin
laskelmista. Olettakaamme myöskin, että insinööri Stener koettaa kaikin
voimin saada kenraalia kyllästymään taloon panemalla toimeen näitä
yöllisiä ja kamalia näytelmiä. Mutta luuletteko te, että hän on
kertonut puuhistaan Louise neidille?

-- Se hänen on täytynyt tehdä.

-- Oikein. Ja sen voi päättää myöskin siitä, että Louise neiti on koko
ajan koettanut selittää tapahtumia paljaiksi loruiksi. Sitten hän itse
näkee aaveen yöllä, sanokaamme sitä aaveeksi, Krag, ja kaatuu maahan
pyörtyneenä. Mutta se taas pirstaa koko teidän järjestelmänne. Asian
täytyy siis olla sittenkin niin, että Louise neiti on kaiken
ulkopuolella.

-- Ei, vastasi Krag. -- Louise neiti tietää tästä enemmän kuin tahtoo
tunnustaa. Mutta yhtäkaikki oli haamun ilmestyminen hänelle yllätys.

-- Se saattaa siis ainoastaan merkitä...? kysyi luutnantti.

-- Se saattaa siis ainoastaan merkitä, että meidän täytyy ottaa
laskelmiimme toinen suuruus.

-- Toinen suuruus, rakas ystävä, mitä te tarkoitatte?

-- Tähän asti, vastasi Krag, olen laskenut pelissä olevan ainoastaan
kaksi henkilöä, Louise neiti ja insinööri Stener. Nyt on meidän
otettava lukuun kolmaskin.

-- Vai niin, kenties kenraali.

Luutnantti rupesi nauramaan.

-- Ei kenraalia, vastasi Krag.

-- Kenties sitten vanha kunnon Hans Kristian. Niinhän aina tapahtuu
romaaneissa. Se jota vähimmin epäillään, on osoittautunut
rikoksentekijäksi.

-- Ei Hans Kristiankaan, vastasi salapoliisi.

Luutnantti löi äkkiä kätensä yhteen ja tuijotti Asbjörn Kragia
kasvoihin.

-- Siunaa ja varjele, miten te olette vakava, huudahti hän, mutta nyt
minä arvaan teidän ajatuksenne, rakas Krag. -- Koska ette tarkoita
Hans Kristiania ettekä kenraalia, niin varmaan tarkoitatte
saapasjalkamiestä.

Krag katsahti ylös.

-- Olette oikeassa, sanoi hän, juuri saapasjalkamiestä.

Luutnantti hymyili jälleen.

-- Tämä saapasjuttu kuuluu ylen mieltäkiinnittävältä. Uskallanko kysyä,
tunnenko miehen?

-- Olette nähnyt hänet, tuskin häntä persoonallisesti tunnette. Minä
luulen, että hänen nimensä on Bringe.

Luutnantti säpsähti.

-- Agronomi? kysyi hän.

-- Niin, juuri hän, joka asuu väenrakennuksessa. Minä en tiedä, onko
hän pehtori vai metsänhoitaja. Hän on joka tapauksessa kiero mies.

-- Mutta juuri hänhän tuli yöllä saapuville, kun Louise neiti huusi.

-- Niin, hän se oli.

-- Te lausutte sen niin ihmeellisesti.

-- Teidän pitäisi kiinnittää hieman enemmän huomiotanne pieniin
yksityiskohtiin, vastasi Krag. -- Muistatteko mitä mies sanoi?

-- Niin, hän sanoi, että huuto oli hänet herättänyt.

-- Oikein, ja sitten hän oli tullut juoksujalkaa katsomaan mitä oli
tekeillä. Mutta, rakas ystävä, mies, joka herää yöllä ja kuulee
ilmeisesti hengenvaarassa olevan ihmisen kauhean huudon, sellainen mies
ei jouda ensiksi panemaan jalkaansa pitkiä varsisaappaita ja
huolellisesti pistämään housunlahkeita saappaan varsiin ja niitä
kiinnisitomaan.

Luutnantti kohotti katseensa hämmästyneenä.

-- Ei, siinä olette oikeassa, sanoi hän, miehen on täytynyt olla
valveilla.

-- Mitä nyt aiotte tehdä? kysyi luutnantti.

Krag katsoi kelloaan.

-- Nyt minä menen makuulle, vastasi hän, nukun kolme tuntia ja nousen
uuden päivän työhön.

Hän viittasi ikkunaan.

-- Näettekö taivaanrannalla tuon punaisen ruosteenvärin, joka sekaantuu
kuutamonhohtoon?

-- Näen.

-- Se on päivän ensimäinen sarastus.

-- Se on kamala väri, mutisi luutnantti.

-- Se muistuttaa verta, sanoi Krag miettiväisenä. -- Tunnin kuluttua
koko taivas on veripunainen.

-- Te puhutte kovin vakavasti, Krag, se kuulostaa enteeltä.

Asbjörn Krag katsoi lakkaamatta taivaalle.

-- Kukaan ei näe tulevaisuutta, vastasi hän. -- Mutta niin paljon minä
voin teille sanoa, luutnantti Rosenkrantz, että kun päivän sarastus
vuorokauden kuluttua värjää tämän vanhan rakennuksen ikkunat
veripunaisiksi, on jotakin tapahtunut.

-- Te teette minut levottomaksi, rakas ystävä.

Krag laski ystävällisesti kätensä hänen hartioilleen.

-- Älkää pelätkö, vastasi hän, tämä yö on loppunut.

       *       *       *       *       *

Luutnantti Rosenkrantz ei nähnyt Kragia ennenkuin seuraavana
aamupäivänä kello kaksitoista. Silloin hän tuli sisälle punaposkisena
ja tyytyväisenä karistellen lunta päältään.

Louise neiti otti hänet vastaan eteisessä juosten innokkaana häntä
kohti.

-- Ymmärrätte kai, pyysi hän, ettei sedän pidä saada tietää mitään?

-- Mistä? kysyi Krag häneltä hymyillen.

-- Viime yön epämiellyttävästä tapahtumasta.

-- Sen minä kyllä ymmärrän, rakas neiti. -- Mitäpä syytä olisi tehdä
vanha mies suotta levottomaksi.

-- Kiitos.

-- Miten itse voitte, Louise neiti?

-- Erinomaisesti.

Krag katsoi hänen valvomisesta väsyneitä silmiään ja pudisti totisena
päätään.

-- Tiedättekö miksi? kysyi hän. -- Miksi te nyt voitte niin
erinomaisesti?

Louise neiti tuijotti kysyväisenä häneen.

-- Siksi että nyt on selvä päivä. Varokaa öitä, neiti.

Samassa luutnantti Rosenkrantz tuli saapuville. Hän kysyi, missä Krag
oli ollut koko aamupäivän.

-- Kello kahdeksasta kymmeneen olen katsellut kartanoa, vastasi Krag.
-- Minua on huvittanut tämän vanhan herrastilan tarkasteleminen. Kello
kymmenestä kahteentoista olen ollut sähkölennätinasemalla.

-- Sepä pitkä sähkösanoma.

-- Ei mikään sähkösanoma lainkaan, vastasi Krag.



XXXI LUKU.

Mies aitauksen ääressä.


-- Te käytätte aikanne hyvin, sanoi luutnantti Rosenkrantz Kragille, --
istutte kaksi tuntia sähkölennätinasemalla ettekä sähkötä sanaakaan.
Sallikaa minun tehdä tämä leikillinen kysymys: Mitä sitten olette
tehnyt?

-- Sallikaa minun antaa leikillinen vastaus, sanoi Krag. --
Sähkölennätinasemalla saattaa myöskin istua odottamassa sähkösanomaa.

-- Te siis odotatte sähkösanomaa?

-- Odotan.

-- Onko se ehkä jo tullut?

-- On, se on tullut, mutta ei minulle.

Luutnantti Rosenkrantz katsoi hymyillen ystäväänsä. Mutta Krag
ainoastaan pudisti hieman päätään, ikäänkuin kaikki olisi ollut
paljasta leikkiä.

-- Minä menen sedän luokse, sanoi Louise neiti, hän ei voi oikein hyvin
tänään.

-- Mikä häntä vaivaa, neiti?

-- Ei mikään erityisesti, luullakseni. Joskus hän tulee hieman
pahoinvoivaksi, niin että hänen täytyy levätä vuoteella. Se kestää
suunnilleen päivän. Ja silloin tuo vanha ruudinhaistaja on kauhealla
tuulella. Hänen täytyy lakkaamatta nähdä ihmisiä ympärillään.

-- Sitten teidän myöskin täytyy häntä lohduttaa, rakas neiti. Älkää
lähtekö hänen luotaan.

Louise oli jo ovella, mutta Kragin lausuessa viimeisiä sanojaan hän
äkkiä pysähtyi.

-- Älkää lähtekö hänen luotaan, mitä se merkitsee?

-- Se ei merkitse mitään muuta, rakas neiti, kuin että vanhaa miestä on
aina huolellisesti hoidettava, milloin hän tulee sairaaksi. Etenkin
pimeänä, kylmänä talvena.

Louise neiti säpsähti hieman, seisoi hetkisen hiljaa, mutta läksi
sitten äkkiä heidän luotaan.

Asbjörn Krag tarttui ystävänsä käsivarteen, meni hänen kanssansa
erääseen huoneeseen ikkunan luo ja viittasi ulos.

-- Katsokaapa pientä sähkölennätinasemaa tuolla kaukana, luutnantti
Rosenkrantz. Siinä pikku rakennuksessa minä vihdoinkin olen saanut
arvoitukseeni ratkaisun.

-- Niinpä kenties kerrotte minulle kuka täällä öisin kummittelee?

-- En vielä. Hedelmä ei ole vielä kypsä.

-- Mutta jos se on saapasjalkamies, Krag, mitä sitten?

Krag hymyili ihmeellistä hymyä.

-- Niin, sitten, vastasi hän, sittenhän minun on myöskin kerrottava syy
hänen esiintymiseensä, eikä minulla vielä ole mitään todistusta siihen,
että ajatukseni siitä on oikea.

-- Te etsitte niinmuodoin todistusta?

-- Etsin.

-- Milloin odotatte saavanne sellaisen?

-- Sellaista tarvitsee harvoin kauan odottaa. Sanokaamme vuorokauden
kuluessa.

Krag aikoi lähteä, mutta luutnantti Rosenkrantz tarttui hänen
käsivarteensa.

-- Entä Louise neiti? kysyi hän hieman levottomalla äänellä.

-- Mitä siihen tulee, vastasi Krag, niin luulen, että voitte
valmistautua lähtemään. Arveletteko edelleen matkustavanne kevyin
sydämin?

-- Kevyin, hieman alakuloisin sydämin.

-- Hyvä, sitten ei ole mitään vaaraa. Voittehan lohduttautua Maximissa.

Krag meni huoneeseensa, jossa kirjoitteli kirjeitä monta tuntia.

Kenraali jäi vuoteeseen koko päiväksi. Luutnantti Rosenkrantz ja
Asbjörn Krag saivat syödä päivällisen Louise neidin seurassa. Nuori
tyttö osoitti ihmeellistä mielenmalttia. Ainoallakaan kasvojen ilmeellä
hän ei osoittanut, että yölliset tapahtumat olisivat tehneet häneen
vaikutusta. Kumpikaan herroista ei myöskään maininnut siitä mitään. He
puhelivat kaikenlaisista muista asioista. Louise neiti kertoi kenraalin
olevan kauhean huonolla tuulella sen vuoksi, että hänen täytyi olla
vuoteessa.

Alkoi hämärtää varhain, ja se merkitsi levotonta yötä. Jo neljän aikana
ajelehtivat tummat pilvet taivaalla, ja aurinko katosi. Koko maisema
peittyi harmaaseen, villaiseen hämärään, joka tekee pohjolan
talvi-illat niin lohduttomiksi. Viiden aikana sytytettiin tehtaan
tulet, kerrottiin, että sillä oli suuria tilauksia, jonka vuoksi
työmiesten täytyi tehdä ylityötä.

Kun Louise neiti jäi istumaan setänsä vuoteen ääreen ja Asbjörn Krag
oli työnsä kimpussa, kuljeksi Rosenkrantz sinne tänne eikä tiennyt
miten kuluttaisi aikaansa. Hän päätti kirjoittaa muutamia kirjeitä,
mutta pian hän heitti pois kynän. Hän ei saattanut olla ajattelematta
mitä oli tapahtunut ja mitä mahdollisesti tapahtuu -- hänestä tuntui,
kuin ilmassa olisi jotakin uhkaavaa. Hän antoi sytyttää kaikki lamput,
niin että oli kuin Jernegaardissa juhlittaisiin. Ulkona tuuli ajeli
pilviä yli lakeuksien ja ravisteli rakennuksen leveitä päätyjä.

Vihdoin hän otti turkin yllensä ja läksi kävelemään hieman ennen
illallista. Kulkiessaan pihan poikki hän huomasi tulen palavan Asbjörn
Kragin huoneessa. Hän jäi hetkiseksi seisomaan ja näki miten varjo
liukui nopeasti ikkunan ohi; sitten kaikki oli jälleen hiljaista.

Luutnantti kulki läpi puistokäytävän, tuli siitä maantielle ja rupesi
aivan sattumalta kävelemään pappilaan vievää tietä. Kun hän näki tulen
ystävällisesti tuikkivan pappilan ikkunoista, heräsi hänessä äkkiä halu
käväistä papin luona. Taloa ympäröi lankkuaitaus; se oli puutarhan
sisällä, hieman tien syrjässä.

Luutnantti Rosenkrantz aikoi juuri avata portin, mutta silloin hänestä
näytti, kuin jokin varjo olisi liikkunut puutarhan toisella puolella
ohi papin huoneen valaistujen ikkunoiden. Hän seurasi varjon suuntaa,
se liukui valkoista hankea myöten tummien puiden alle. Luutnantti
Rosenkrantz oli näkevinään miehen, keski-ikäisen miehen, joka kulki
etukumarassa, varmaankin siksi, ettei tahtonut koskettamalla jäisiä
oksia synnyttää mitään ritinää. Tässä hiipivässä käynnissä puitten alla
oli jotakin niin silmäänpistävän epäilyttävää, että Rosenkrantz tunsi
sydämensä tykyttävän ja ajatteli itsekseen: Tapahtuukohan tässä
rauhallisessa pappilassakin salaperäisiä asioita.

Hän vetäytyi hieman taaksepäin ja kumartui aitausta vasten, jotta häntä
ei näkyisi. Raoista hän saattoi nähdä olennon liikkeet. Mies kulki
hyvin varovasti. Hän pysähtyi monta kertaa, ikäänkuin olisi katsellut
taaksensa, ja hyppäsi vihdoin nopeasti ja taitavasti aitauksen yli.



XXXII LUKU.

Jääkylmä metsä.


Nähdessään olennon katoavan aitauksen taa Rosenkrantz ajatteli tuokion,
että se mahdollisesti saattoi olla varas. Hän aikoi juuri ruveta
hälyyttämään, mutta hillitsi itsensä. Ellei se ollut varas ja jos
miehen kummallisella esiintymisellä ja Jernegaardin salaperäisillä
tapahtumilla oli jotakin yhteyttä, niin ei olisi järkevää huutaa väkeä
liikkeelle. Hän hiipi senvuoksi pitkin aitausta tullakseen puutarhan
loppukohtaan, jossa odotti näkevänsä miehen, koska ympärillä oli
ainoastaan aukeita vainioita. Hetkisen kuluttua hän olikin siinä
kohdassa, missä aitaus loppui. Hän kumartui eteenpäin. Ensi
silmänräpäyksessä hän ei nähnyt mitään. Lumenpeittämät vainiot
levisivät valkoisina ja hiljaisina niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ja
hän aikoi juuri lähteä eteenpäin, mutta huomasi jälleen liikettä.
Aitauksen varjossa hän näki jotakin liikkuvan, ja vähän ajan kuluttua
tumma olento hiipi eteenpäin. Se oli sama mies, joka oli hypännyt
aitauksen yli, hän tunsi sen heti liikkeistä.

Ja nyt hän varmistui siitä, että tässä täytyi olla jotakin erikoista
tekeillä, sillä salaperäinen yökulkija esiintyi varovaisesti ja
ovelasti kuin sotaretkellä oleva intiaani. Hän seisoi hetkisen hiljaa,
kyyryssä ja ikäänkuin vaanien, hiipi pitkin aitausta ojaan, joka vei
pappilan puutarhasta suoraan avoimen kentän poikki lähimpään
metsänreunaan. Hän läksi kulkemaan sitä pitkin, ja kun hän liikkui
kumarassa, oli häntä vaikea nähdä. Mitä oli Rosenkrantzin nyt
tekeminen?

Luutnantti ymmärsi, että miestä olisi hyvin vaikea seurata, jos hän
pääsisi metsään asti, sillä tie, joka tässä kiemurteli korkeiden
kuusenoksien välitse, oli hyvin pimeä. Rosenkrantz ei harkinnut pitkää
aikaa. Hän oikaisi itsensä ja kulki tietä, ikäänkuin ei olisi kuullut
eikä nähnyt mitään. Hän tiesi joka tapauksessa tulevansa vierasta
vastaan, sillä metsän läpi oli tällä kelillä mahdoton kulkea. Vieraan
täytyi tulla tielle. Luutnantti antoi sikarin hehkua osoittaakseen
olevansa tavallisella kävelyretkellä ja näyttääkseen vieraalle
kasvonsa. Pelkäsipä salaperäinen mies mitä vainoojaa tahansa, niin hän
ei ainakaan saattanut pelätä häntä, luutnantti Rosenkrantzia.

Ehdittyään puunrunkojen suojaan ja tietäessään olevansa kokonaan pimeän
peitossa Rosenkrantz säikähti hieman, sillä hän oli kuulevinaan aivan
läheltään pari varovaista narisevaa askelta lumessa. Hän pysähtyi
ehdottomasti, kuunteli ja katseli ympärilleen, mutta kun ei kuullut
mitään, kulki hän reippaasti eteenpäin ajatellen, että kenties joku
oksa katkesi pakkasessa. Sillä pakkanen oli todellakin tänä yönä
ankara, ja purevana puhalsi tuuli hänen kasvoihinsa. Mutta tuskin hän
oli kulkenut eteenpäin pariakymmentä askelta, ennenkuin hän jälleen
kuuli saman äänen. Ja nyt oli aivan varmaa, että se syntyi todellisista
askelista, jotka etenivät hänen edetessään ja pysähtyivät hänen
pysähtyessään. Eivätkä ne millään muotoa saattaneet olla ojassa
kulkevan miehen askeleita, sillä oli mahdotonta, että hän olisi jo
ehtinyt tielle.

Nyt luutnantti Rosenkrantzin rohkeus rupesi hieman lannistumaan. Hän
oli hyvin peloton mies, mutta viimeisten päivien tapahtumat olivat
siitä huolimatta vaikuttaneet hänen hermoihinsa. Siksipä hän tahtoi
päästä metsästä niin pian kuin mahdollista. Hän pisti kädet taskuunsa,
puhalteli sauhuja sikaristaan ja kulki edelleen. Mutta jälleen hän
kuuli askelia, ja tällä kertaa hänestä tuntui, kuin ne olisivat olleet
aivan hänen selkänsä takana. Hän aikoi juuri kääntyä ympäri, mutta
silloin hän kuuli äänen kuiskaavan pimeästä:

-- Käykää eteenpäin!

Hän viivytteli.

-- Käykää eteenpäin, käykää eteenpäin, hitto vieköön! kuiskasi ääni
jälleen, ja tällä kertaa se kuului paljon kiivaampana.

Luutnantti Rosenkrantz joutui jonkun verran hämmennyksiin; hän oli
tuntevinaan äänen, mutta ei siinä silmänräpäyksessä tiennyt, missä oli
sen kuullut. Mutta huolimatta siitä, että se oli kuiskaava, oli sillä
kuitenkin niin käskevä sävy, että Rosenkrantz ehdottomasti totteli. Hän
kulki edelleen. Ja nyt hän kuuli askelet aivan selvästi takaansa.

Vain kerran hän pysähtyi.

Mutta silloin kiivas kuiskaus kuului jälleen:

-- Eteenpäin!

Hän katsoi taakseen ja huomasi varjon, joka näytti hänestä haavemaisen
korkealta ja leveältä, oli kuin jättiläisolento olisi seisonut hänen
takanaan, ja hän kiiruhti tahdottomasti askeleitaan.

Ja vihdoin hänen edessään oli valoisampaa, hän oli jälleen lähellä
aukeita vainioita. Mutta päästyään noin puolensadan askelen päähän
valkoisesta lakeudesta kuuli hän saman kuiskaavan äänen käskevän:

-- Pysähtykää!

Hän pysähtyi.

-- Menkää metsään! kuiskasi ääni.

Luutnantti viivytteli.

-- Kiiruhtakaa, metsään!

Tällä kertaa ääni kuului niin käskevältä, että Rosenkrantz ei saattanut
olla vetäytymättä korkean puunrungon taakse. Mutta sitten häntä alkoi
suututtaa, että hän antoi tuntemattoman käskeä itseään, ja hän kysyi
senvuoksi nopeasti:

-- Kuka te sitten olette?

Heti paikalla hän sai vastauksen:

-- Ei sanaakaan! Seisokaa aivan hiljaa.

Rosenkrantz ymmärsi, että tosi oli kysymyksessä. Nyt hän myöskin kuuli
taempaa tieltä askeleita, varovaisia askeleita.

-- Se on pappilan puutarhasta tuleva mies, ajatteli hän.



XXXIII LUKU.

Vaanijat.


Luutnantti Rosenkrantz tunsi olevansa omituisen kauhun kietomana; se
puhalsi häntä vastaan metsästä, se seisoi kylmänä ja pimeänä joka
puolella, yksinpä pimeyden kuiluun katsova tiekin teki häneen
kummallisen vaikutuksen. Vieras olento oli hänen läheisyydessään,
tuskin parin askeleen päässä, ja hän luuli silloin tällöin kuulevansa
hänen hengityksensä. Kymmenen kertaa ennemmin hän olisi seisonut
pistoolinsuun edessä kuin keskellä tätä maailmaa, joka oli täynnä
salaperäisiä askeleita, kuiskauksia ja ääniä.

Äkkiä hän tunsi, että joku tarttui voimakkaasti hänen vasempaan
käsivarteensa. Ote oli luja, melkein raudankova; voimakas ihminen piti
hänestä kiinni.

Luutnantti hapuili toisella kädellä revolveriaan. Hän ei tahtonut enää
olla aseeton tätä salaperäistä ihmistä vastaan. Mutta oli kuin hänen
vierellään oleva mies olisi arvannut hänen ajatuksensa; hän painoi
suunsa aivan hänen korvansa viereen ja sanoi:

-- Olkaa hiljaa, hitto vieköön! Ei ole mitään vaaraa.

-- Kuka te olette? kysyi luutnantti kuiskaten. (Toinen vieras henkilö
oli vielä jonkun matkan päässä heistä ja kulki hitaasti tietä
eteenpäin.)

-- Ystävä, vastasi ääni.

-- Tunnenko teidät?

-- Tunnette, te tunnette minut. Mutta nyt ei enää sanaakaan. Menköön
mies ensin ohi.

Ja nyt tulija oli aivan lähellä. Tyytyväisenä luutnantti Rosenkrantz
pani merkille, että mies kulki samalla puolen tietä, missä hän itse
seisoi kappaleen matkan päässä kuusenrunkojen kätkössä. Kulkijan
mennessä ohi saattoi luutnantti erinomaisesti nähdä hänen lunta vasten
kuvastuvan hahmonsa. Hän huomasi heti miehen samaksi, joka oli
kiivennyt pappilan aitauksen yli ja kulkenut ojaa myöten. Molemmat
miehet seisoivat hiiskahtamatta. Muutamien sekuntien kuluttua vieras
oli kulkenut heidän ohitsensa, mutta juuri kun hän oli häviämässä yön
pimeyteen, päästi luutnantin kättä pitävä mies otteensa ja sanoi:

-- Meidän täytyy seurata häntä, mutta menkää varovasti ojaan.

Tällä kertaa mies puhui puoliääneen, ja luutnantin sydän oli melkein
jähmettyä hämmästyksestä, sillä nyt hän tunsi äänen.

-- Suuri Jumala, kuiskasi hän, tekö se olette, Asbjörn Krag? Mutta
miten se saattaa olla mahdollista?

Molemmat miehet läksivät kulkemaan pitkin ojaa ja niin nopeasti, että
saattoivat seurata edelläkulkijaa. Silloin heidän välillään sukeusi
seuraava keskustelu:

-- Minusta ette ollut erittäin teräväaistinen, luutnantti Rosenkrantz,
kun ette tuntenut minua.

-- Rakas Krag, minä olin kyllä tuntevinani äänen, mutta minusta tuntui
mahdottomalta, että te olisitte ollut siinä.

-- Miksi niin? Kenties olette ollut liiaksi kiihdyksissä tästä
merkillisestä vaelluksesta?

-- Minä en vielä tiedä voinko sitä uskoa. Se ei sovellu yhteen, Krag,
se ei sovellu yhteen.

-- Miksi ei?

-- Koska minä näin teidät ikkunassa.

-- Ikkunassa, mitä te puhutte?

-- Ulos mennessäni. Teidän ikkunassanne oli tuli.

-- Oikein. Minä jätin tulen palamaan lähtiessäni.

-- Mutta minä näin varjon liikkuvan ikkunaverhojen takana. Joku oli
teidän luonanne, Krag.

-- Minä läksin huoneestani tunti sitten, vastasi salapoliisi synkästi,
niin etten ole voinut siellä olla. Oliko se miehen vai naisen varjo?

-- Sitä en voi päättää. Miehen luullakseni.

-- Hyvä, älkäämme enää sitä ajatelko. Meillä on muita asioita.

Asbjörn Krag ojensi kätensä miestä kohti, jota he seurasivat. Hän oli
vihdoinkin tullut metsästä ja seisoi keskellä valaistusta. Hän katseli
taakseen ikäänkuin peläten jonkun häntä seuraavan. Tässä
silmänräpäyksessä Krag ja luutnantti seisoivat hiljaa. Mies alkoi
jälleen kävellä, ja ystävykset kulkivat hänen perässään.

Vaanijain täytyi, jotta heitä ei huomattaisi, hiipiä nyt pitkin
metsänreunaa kohti aitaa, joka kulki lähimmän pellon poikki. He
kiipesivät aidan yli ja hiipivät eteenpäin, sen vieritse. Koko ajan he
saattoivat pitää silmällä miestä, joka nyt nähtävästi kaikessa rauhassa
kulki suorana maantiellä.

-- Minne hän menee? kysyi luutnantti.

-- Sitä en tiedä.

-- Mistä hän tulee?

-- Hän tulee Jernegaardista.

-- Mutta minä näin hänen vähän aikaa sitten tulevan pappilasta.

-- Niin, hän hyppäsi aidan yli. Sen minäkin näin.

-- Mitä hän teki papin luona?

-- Sitä en tiedä. En vielä. Ahaa, tuota tietä.

Mies, jota vaanittiin, oli kääntynyt oikealle ja kulki nyt pitkin
matalaa harjannetta, jossa alastomat puut seisoivat ojentaen mustia
oksiaan taivasta kohti.

-- Hän kulkee joelle päin, sanoi Rosenkrantz.

-- Seisokaa hetkinen hiljaa, niin saamme nähdä.

Mies kääntyi jälleen.

-- Aivan oikein, mutisi luutnantti, joelle päin. Kenties hän aikoo
toiselle puolelle eikä uskalla mennä yli sillan. Tähän aikaan kulkee
paljon ihmisiä sillalla.

Krag pudisti päätänsä.

-- Hän menee tehtaalle, sanoi hän.

-- Insinööri Stenerin tehtaalle, sepä ihmeellistä. Tähän aikaan hän
tuskin tapaa siellä ketään.

Krag ei vastannut. Hän kulki nopeasti eteenpäin pitkin aitausta, ja
luutnantti seurasi häntä. Vihdoin he pysähtyivät niin lähelle tehdasta,
että saattoivat nähdä kaiken, mitä sen lähistössä tapahtui.

Tehtaan ikkunat olivat pimeät. Ainoastaan siellä täällä näkyi valon
pilkahduksia, jotka osoittivat, että vartijat tekivät kiertoretkiään.
Heikko surina kuului nukkuvan jättiläisen sisustasta, moottorit olivat
työssä.

Krag katsoi kelloaan.

-- Vasta kolmen tunnin kuluttua työmiehet tulevat, sanoi hän. --
Hänellä on aikaa.

Mies, jota vaanittiin, jäi hetkeksi seisomaan hiljaa aitauksen eteen.
Oli kuin hän olisi odottanut jotakin; hän seisoi tuijottaen lakkaamatta
lähimpiin ikkunoihin.

-- Sangen ihmeellistä, mutisi Krag. -- Nyt hän seisoo tehtaan konttorin
edustalla. Näyttää kuin hän odottaisi merkinantoa.

Äkkiä pilkahti valo. Krag näpähytti sormiaan.

-- Insinööri Stenerin ikkunassa on tuli, sanoi hän. -- Se oli varmaan
merkinanto.

-- Mutta kuka tuo mies on? kysyi luutnantti Rosenkrantz, viitaten
mustaan olentoon, jota he innokkaasti olivat seuranneet.

-- Se on kameleontti, vastasi Krag.



XXXIV LUKU.

Aitauksen yli.


-- Kameleontti? kysyi luutnantti Rosenkrantz säpsähtäen. -- Sepä on
ihmeellinen, monimuotoinen olento, ja täälläkin hän näkyy liikkuvan.

-- Se kuuluu nimeen, vastasi Krag. -- Hän muuttaa muotoaan yhtä usein
kuin vaihtaa toiminta-alaansa. Saammepa nyt nähdä mitä hän täällä aikoo
tehdä. Minä olin olettanut hänen menevän toisaalle.

-- Mihin?

Krag kohautti olkapäitään.

-- No esimerkiksi sähkölennätinasemalle.

-- Onko se kenties saapasjalkamies? kysyi Rosenkrantz mielenkiinnolla.

-- Kameleontti on hänkin, vastasi Krag.

-- Entä pappilassa? kysyi Rosenkrantz edelleen. -- Olitteko odottanut
hänen käyvän sielläkin?

-- En, en ollenkaan.

-- Siis uusia arvoituksia on syntynyt.

-- Eipä juuri, vastasi Krag, ei ainakaan vielä.

Hän katseli mitä suurimmalla mielenkiinnolla suljetusta ikkunasta
tulevaa valoa.

Se näkyi rakennuksen toisesta kerroksesta. Se kulki edestakaisin
omituisen säännöllisesti.

-- Nyt minä tiedän varmasti, sanoi Krag päättäväisesti, se on
merkinanto.

-- Ja merkki annetaan konttorista.

-- Insinööri Stenerin yksityiskonttorista, oikaisi Krag. -- Minä tunnen
rakennuksen hyvin, olen käyttänyt ajan tarkoin viimeisinä
kahtenakymmenenäneljänä tuntina.

-- Mutta silloinhan merkinantajan täytyy olla insinööri Stener itse. --
Kukaan muu ei missään tapauksessa voi päästä hänen konttoriinsa.

Krag pudisti monta kertaa miettiväisesti päätänsä, ja luutnantti
Rosenkrantz kuuli hänen mutisevan:

-- Ihmeellistä, peräti ihmeellistä.

Musta olento aitauksen ääressä seisoi pitkän aikaa aivan liikkumatta ja
tuijotti ikkunaan. Hän odotti jotakin. Vihdoinkin molemmat vaanijat
kuulivat hänen antavan merkin, terävän ja kimakan vihellyksen. Heti
tulet sammuivat ylhäällä, ja sitten koko suuressa tehdasrakennuksessa
vallitsi pimeys.

-- Hyvä on, kuiskasi Krag, että olemme seisoneet aivan hiljaa. Tuo mies
on näet viisaampi kuin olin ajatellutkaan. Hän on koko ajan seisonut ja
kuunnellut, onko ketään vaanijaa lähistössä. Nyt hän vihdoinkin on
vastannut merkinantoon.

Kun ystävykset olivat päässeet uhkaavan tehtaan mustassa varjossa aivan
sen lähelle, pysähtyi Krag äkkiä. Hän oli nähnyt jotakin.

Hän oli nähnyt, että jokin esine heitettiin aidan yli ja että
kameleontti meni aitauksen luokse ja tarttui siihen.

-- Mikä se lienee? kysyi Rosenkrantz.

-- Köysiportaat, vastasi Asbjörn Krag hetkisen mietittyään.

-- Silloin kameleontti aikoo aitauksen yli.

-- Nähtävästi.

-- Mutta silloinhan sisäpuolella-olija ei mitenkään saata olla
insinööri Stener.

-- Kuinka niin?

-- Hänhän olisi voinut avata portit.

-- Miten olettekaan lapsellinen, vastasi Krag. -- Portista ja ohi
vahtikoirien, sitäkö tarkoitatte?

-- Luuletteko että insinööri Stenerin tarvitsee esiintyä niin
salaperäisenä omalla tehtaallaan.

-- Saattaa olla tapauksia, jotka tekevät sen tarpeelliseksi, vastasi
Krag. -- Kas, nyt mies kapuaa köysiportaita, hän hiipii hiljaa,
näppärästi kuin kissa. Kun hän ei vain vetäisi niitä aitauksen yli.

He odottivat pari minuuttia, mutta köysiportaat jäivät riippumaan.

Krag nykäisi niitä, ensin varovasti, sitten kovemmin, -- ne olivat
kiinnitetyt aitauksen toiselle puolelle.

-- Nyt saamme olla levolliset, sanoi Krag tyytyväisenä, hän aikoo
palata samaa tietä.

-- Jäänkö minä tänne, kysyi luutnantti, vai tulenko mukaan?

-- Voitte tulla mukaan, sanoi Asbjörn Krag. -- On parempi, että meitä
on kaksi tällaisessa asemassa. Sisäpuolella on vähintään kaksi, eikä
ainakaan toisen kanssa ole leikkimistä.

Ikäänkuin tehtaassa käyminen öisin olisi kaikkein tavallisin asia,
kapusi Krag köysiportaita ylös. Mutta mitä korkeammalle hän tuli, sitä
alemmaksi hän painoi päänsä. Tultuaan aivan ylös hän kohotti äkkiä
päänsä ja yläruumiinsa aitauksen reunan yli ja vetäytyi nopeasti
takaisin. Tämä oli viisas varokeino. Yleensä Krag oli hyvin varovainen,
silloinkin kun se ei ollut tarpeen. Ja tällä kertaa se näytti aivan
tarpeettomalta, sillä mitään ei ollut huomattavissa.

Sekä aitauksen yli kiivennyt että hänen sisäpuolella oleva toverinsa
olivat jo kadonneet ja luultavasti kaukana. Kun myöskin luutnantti
Rosenkrantz oli tullut onnellisesti ja vahtien huomiota herättämättä
toiselle puolelle -- vartijain levollinen puhelu ja hitaitten askelten
ääni kuului lähistöltä -- veti Krag aivan levollisena alas
köysiportaat.

-- Vangittuna, mutisi hän, vangittuna kuin hiiri loukkuun.

Hän kietoi köysiportaat kääröksi ja heitti ne erääseen nurkkaan
tehdasrakennuksen viereen. Sitten hän seisoi hetkisen ja odotti
tuijottaen ikkunoihin. Pian lepattava tuli näkyi jälleen insinööri
Stenerin yksityiskonttorin ikkunassa. Krag nyökäytti päätään
tyytyväisenä.

Hän viittasi siihen suuntaan, mistä vahtien äänet kuuluivat.

-- Jos menemme sinne, sanoi hän, niin pääsemme konttoriin pääovesta.

-- Mutta jos se on lukossa, Krag?

-- Tietysti se on lukossa.

-- Mutta silloinhan emme pääse sitä tietä.

Krag ei vastannut. Hän vain helisti merkitsevästi avaimia, jotka olivat
hänen taskussaan.

-- Toisin on vahtien laita, mutisi hän. -- Jos olisin ollut yksin,
olisin liukunut heidän ohitsensa ääneti ja hiljaa kuin käärme. Mutta
meitä on kaksi, minä en uskalla yrittää. Meidän täytyy mennä
takaportaita, vaikka se on vaikeampaa.

-- Mutta minähän voisin jäädä tänne.

-- Pelkäättekö, Rosenkrantz?

-- En vähintäkään. Minä teen ainoastaan mitä te haluatte ja pidätte
paraana.

-- Onko teillä revolveri?

-- On, kuiskasi luutnantti pistäen kätensä taskuunsa. -- Tarvitsemmeko
sitä?

-- Mahdollisesti, vastasi Krag, mahdollisesti olemme nyt siinä asian
kohdassa, missä tarvitsemme tätä pikku kapinetta.



XXXV LUKU.

Konttorissa.


-- Jääkää tähän, pyysi Krag, ja seisokaa aivan hiljaa, niin minä käyn
sillä aikaa tarkastamassa, miten pitkälle yökulkijat ovat päässeet.

Luutnantti Rosenkrantz jäi seisomaan muurin viereen syvään pimeään,
niin että häntä ei voinut nähdä. Asbjörn Krag hiipi eteenpäin.
Luutnantin täytyi mielessään ihailla sitä ketteryyttä, millä hän
liikkui. Hänen askeleensa eivät ollenkaan kuuluneet jäätyneessä maassa,
ja hän hiipi ohitse kuin varjo. Vihdoin hän katosi pimeään. Rosenkrantz
odotti jännittyneesti hänen palaamistaan. Hän ei pelännyt, että
toverinsa keksittäisiin, siksi hyvin hän tunsi hänen varovaisuutensa,
ja sitäpaitsi hän kuuli lakkaamatta pimeästä vahtien mutisevan
keskustelun. Monta pitkää minuuttia kului, mutta vihdoinkin Rosenkrantz
huomasi ystävänsä äkkiä vieressään. Salapoliisi oli liukunut takaisin
yhtä äänettömästi kuin oli mennytkin.

-- Näittekö mitään? kysyi Rosenkrantz.

-- Kaikki on hiljaa, vastasi Krag, mutta porraskäytävän ovi on auki.

-- Kävittekö sisällä?

-- Kävin.

-- Ohi vahtien?

-- Niin. Eivätkä he huomanneet mitään. Siksi innokkaasti he pohtivat
tehtaan tulevaisuutta. On ihmeellistä, miten tehtaan tulevaisuus täällä
kiinnittää sekä suurten että pienten mieliä.

-- Mutta mitä kameleontista on tullut?

-- Hän on jo ehtinyt portaille. Meidän täytyy kiiruhtaa, jos mieli
päästä ajoissa perille.

-- Ajoissa, Krag, mitä te sillä tarkoitatte?

Krag tarttui hänen käsivarteensa ja ohjasi hänet vastakkaista tietä,
mitä itse oli tullut.

-- Tiedättekös, kuiskasi hän, minussa on syntynyt omituinen epäilys.
Arvelen, että insinöörillä kenties ei olekaan mitään osaa näissä
yöretkeilyissä. Ja siinä tapauksessa meidän on kiiruhdettava.

Rosenkrantz ymmärsi hänet ja vaikeni. Kun he olivat tulleet ovelle,
joka vei rakennuksen toisesta päästä konttorihuoneeseen, kysyi hän:

-- Onko vakavia asioita tekeillä?

-- Niin vakavia kuin saattaa olla, vastasi Krag.

Ovi oli lukossa.

Krag murisi suuttuneena, että tämä oli ikävä viivytys.

Hän helähdytti jälleen avaimiaan, mutta kun hänellä ei ollut
salalyhtyään mukanaan, meni aikaa ennenkuin hän löysi oikean avaimen.
Pari minuuttia kului. Vihdoin lukko aukesi hieman naksahtaen, ja
molemmat miehet olivat pian ahtaassa huoneessa. Heitä vastaan lehahtava
kylmä ilma ilmaisi, että he olivat korkean ja kapean porraskäytävän
pohjalla.

Krag alkoi heti nousta ylöspäin, mutta kun portaat kaikesta
varovaisuudesta huolimatta narisivat kenkien alla, istuutui hän ja veti
muitta mutkitta kengät jalastaan.

-- Se on kylmää huvia, mutisi Rosenkrantz, mutta minä en välitä, minä
seuraan teidän esimerkkiänne.

Hänkin veti kengät jaloistaan. Hetkisen kuluttua hän kysyi
kummastuneena:

-- Hyvä Krag, otatteko sukatkin pois?

-- Ja vedän kengät jälleen jalkaani, vastasi salapoliisi ja veti sukat
päällepäin. -- On tarpeetonta saattaa itseään keuhkokuumeen vaaraan, ja
sitäpaitsi ei ole varma, että palaamme tätä tietä.

Luutnantti Rosenkrantz seurasi viivyttelemättä Asbjörn Kragin
esimerkkiä. Näin he saattoivat pehmeissä töppösissä nousta ripeästi
portaita synnyttämättä minkäänlaista melua.

Suuri tehtaan konttori oli kolmannessa kerroksessa. Krag oli ollut
siellä ennen, ja kun hänellä oli hyvä paikka-aisti, saattoi hän päästä
perille pimeässäkin. Noustuaan portaita he pysähtyivät ja kuuntelivat
hetkisen. Aluksi he eivät kuulleet mitään muuta kuin heikon surinan
tehtaasta, se kuului kuin höyrykoneen sylkytys laivankannella. Ja Krag
oli juuri menemässä eteenpäin, mutta yhtäkkiä hän tarttui ystävänsä
olkapäähän. He kuulivat katkonaisia kuiskauksia.

Krag kuunteli hetkisen ja hiipi sitten sille paikalle, missä eteinen
teki mutkan ja vei ohi konttorinovien. Tähän molemmat miehet
pysähtyivät. Krag kumartui voidakseen mahdollisesti keksiä jotakin,
mutta hän ei huomannut mitään muuta kuin pimeän. Hän kuiskasi
Rosenkrantzin korvaan:

-- He ovat pääoven lukon kimpussa. Minäpä olin siis joka tapauksessa
oikeassa.

-- Murtovarkaita? kysyi Rosenkrantz.

-- Ei, vastasi Krag.

Vähän ajan kuluttua he kuulivat metallin kalahduksen ja äänen ovesta,
joka varovaisesti avattiin.

Rosenkrantz oli odottanut, että nyt olisi aika käydä molempien
salaperäisten yökulkijain kimppuun, mutta näytti siltä, kuin
salapoliisilla olisi ollut toiset tuumat. Hän lähestyi jälleen pienten
portaiden suuta, mutta pitkin eteisen toisenpuolista seinää. Hän
hapuili siinä olevalle ovelle, joka vei päällikön huoneen takana
olevaan siipirakennuksen perimpään konttoriin. Rosenkrantz seurasi
häntä. Tämän konttorin ovessa oli tavallinen lukko, ja Krag näytti sen
tuntevan, sillä hän avasi sen heti avaimella, joka hänellä oli taskussa
irrallaan.

Molemmat miehet tulivat sysimustasta käytävästä konttoriin, jossa he
hyvin selviytyivät, koska sen suurista ikkunoista jo näkyi sarastavan
aamun ensimäinen hohde. Seinävierillä oli päällekkäin joukko kääröjä;
oli kuin he olisivat tulleet jonkinlaiseen arkistoon. Oikealla puolella
oli lasiruutuinen ovi, joka vei päällikön konttoriin. Sisällä häämöitti
hämärässä raskaita huonekaluja, puhelin ja muutamia seinällä riippuvia
karttoja. He saattoivat myöskin katsoa suoraan toisiin huoneisiin,
koska ovet olivat selkoselällään. Kaukaa äärimäisestä konttorihuoneesta
häämöitti valkoinen tuli, joka silloin tällöin liikkui.

-- Se on salalyhty, sanoi Krag.

Mutta äkkiä valo sammui, ja samalla he kuulivat eteisestä jonkin uuden,
omituisen äänen. Se oli kuin raskaiden ketjujen kumea kalina.

-- Työ varmaankin alkaa tehtaassa, kuiskasi Rosenkrantz. -- Koneet
pannaan käyntiin.

-- Ei, vastasi Krag, hissi nousee ylös. Tänne tulee uusia ihmisiä.



XXXVI LUKU.

Agronomi.


Hissin synnyttämä melu vahveni. Krag seisoi jännittyneenä ja tarkasteli
koko ajan mitä ulkokonttorissa tapahtui. Jokin ovi suljettiin siellä
nopeasti, valo lepatteli viimeisen kerran, ja senjälkeen kaikki oli
hiljaista ja pimeää.

-- He pelkäävät tulijoita, kuiskasi hän. -- Nyt he kätkeytyvät
nurkkahuoneeseen.

Vähän ajan kuluttua hissi pysähtyi, ja he kuulivat jonkun tulevan
käytävään. Kuului ääniäkin.

-- Ja nämä jotka tulevat, jatkoi Krag kuiskaten, eivät pelkää mitään.
Todennäköisesti siellä on insinööri. Hissinovi suljettiin, ja pian
hissi ratisi jälleen alas.

Tulijat menivät konttorinovesta, joka oli aivan hissin vieressä, ja
äänet kuuluivat selvemmin. Toinen oli matala, toinen korkeampi.

Krag käytti hyväkseen tilaisuutta ja painoi lasiovea nähdäkseen oliko
se lukossa. Ovi oli lukossa. Salapoliisi nyökäytti päätänsä
tyytyväisenä.

-- Silloin me ehdimme joka tapauksessa päästä pois, sanoi hän, sillä
käytävän ovi on auki.

Samassa sähkötuli syttyi sisällä. Krag ja Rosenkrantz väistyivät
nopeasti lasioven edestä, jotta heidän kasvojansa ei näkyisi. Jokin
olento ilmestyi konttorin ja etuhuoneen välille.

Mutta toinen olento näkyi hänen takanaan.

Luutnantti Rosenkrantz oli melkein ilmaista itsensä, niin suuresti hän
hämmästyi nähdessään kuka se oli. Se oli Louise neiti harmaassa
turkkiviitassaan; taaja musta harso peitti hatun ja pään yläosan.

Ulkona etuhuoneessa liikkui vielä joku olento, ja insinööri kuului
huutavan:

-- Voit jäädä sinne, Hans Kristian. Minun täytyy mahdollisesti lähettää
hakemaan joku insinööri, silloin sinäkin olet kiltti ja lähdet.

Krag ei voinut päättää, kumpi Kristian se oli, vanhako vai nuori. Mutta
se oli joka tapauksessa Jernegaardin miehiä. Varmaankin Louise neiti
oli tullut hevosella.

Näytti siltä, kuin näillä molemmilla, insinööri Stenerillä ja Louise
neidillä, olisi ollut tärkeitä asioita päätettävänä. He puhuivat
hiljaisella äänellä, luultavasti siksi, että Hans Kristian ei kuulisi
heidän keskustelujaan. Senvuoksi Krag ei myöskään voinut kuulla mitä he
puhelivat, huolimatta siitä, että seisoi lähellä lasiovea. Luutnantti
Rosenkrantz oli vetäytynyt hieman taaksepäin. Hän seisoi sanatonna ja
katseli nuorta naista, joka istui hieman kalpeana ja nähtävästi hyvin
väsyneenä.

Sitten kului aikaa puoli tuntia tai vähän enemmän, ja sillaikaa
tapahtui seuraavaa: Insinööri Stener avasi erään seinävierellä seisovan
kaapin oven, otti sieltä kirjan, kimpun arkkitehdinpiirustuksia ja
muutamia muita papereja. Nämä hän levitti pöydälle Louise neidin eteen
ja koetti hänelle selittää jotakin. Jonkun kerran Louise neiti katsoi
häneen, ja hänen katseessaan oli silloin lämmin ilme, jota ei voinut
väärinkäsittää.

Eräs seikka ilahdutti Kragia tämän tapahtuman aikana, nimittäin se,
että uloimmassa huoneessa kuuntelijat eivät saattaneet nähdä eivätkä
kuulla mitään koko asiasta. Mutta muutoin hän ei saattanut olla
tuntematta aseman kiusallisuutta: tuossa istui kaksi ihmistä
aavistamatta, että heitä urkittiin kahdelta taholta.

Vihdoin keskustelut näyttivät loppuneen, ja insinööri ja Louise
antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisivat tulleet yksimielisiksi.
Insinööri lukitsi senjälkeen paperit kaappiin ja pisti avaimet
taskuunsa. Sitten Krag kuuli hänen huutavan viereiseen huoneeseen:

-- Niin, kiitos, Hans Kristian, nyt me olemme valmiit. Minä en
tarvinnut ketään insinööriä. Kaikki on selvitetty. Eikö totta, Louise,
sinähän ymmärrät kaikki. Louise neiti nyökäytti päätään ja hymyili.
Nämä sanat Krag ja luutnantti Rosenkrantz kuulivat aivan selvästi.
Rosenkrantz tunsi pienen piston, mutta pysyi levollisena.

Sitten insinööri sammutti valon ja läksi konttorista. Hänen äänensä
kuului käytävästä, kun hän seisoi odottaen hissiä. Sitten hissi ratisi
jälleen alas, ja suureen rakennukseen tuli taas täysi hiljaisuus.

-- Menemmekö? kysyi Rosenkrantz. Hänen äänessään oli jotakin
ihmeellistä.

-- Emme, vastasi Krag, nyt varmaankin tapahtuu se, mitä varten olemme
tänne tulleet.

Hetkisen kuluttua valo jälleen alkoi tanssia edestakaisin ulompana,
salalyhdyn lepattava valo. Valo tuli lähemmäksi, mutta se liukui pitkin
lattiaa, jotta ei kuvastuisi ikkunoihin. Ihmisiä ei ollut kahta, vaan
ainoastaan yksi, mies -- ja kun hän tuli konttoriin, saattoi Asbjörn
Krag nähdä kuka se oli. Krag tiesi edeltäkäsin kuka hänen edessään oli,
Rosenkrantz ei sitä tiennyt. Mutta nyt hänkin sai samalla kertaa tietää
kuka kameleontti oli.

-- Agronomi, kuiskasi hän, agronomi, tuo kelpo mies, Bringe, -- kuka
olisi sellaista luullut?

Asbjörn Krag tarttui hänen käsivarteensa varoittaakseen häntä olemaan
hiljempaa.

Mutta luutnantti Rosenkrantzin oli vaikea hillitä itseään.

-- Nyt sen näette, minä olin oikeassa, hän on tavallinen murtovaras.

-- Niin, mutta te ette näe mitä hän tahtoo varastaa, vastasi Krag, hän
menee ohi rautakaapin, jossa varmaan on tuhansia. Ja hän menee suoraan
mahonkikaapille, jossa on ainoastaan karttoja ja papereja.

-- Hän tahtoo varastaa Louise neidin paperit.

-- Niin tahi insinööri Stenerin.

-- Mutta sehän meidän on estettävä. Kas, nyt hän murtaa oven, tuo
heittiö.

-- Annetaan hänen vain tehdä mitä hän tahtoo, vastasi Krag, hän ei voi
missään tapauksessa päästä meitä pakoon. Ensiksikään hän ei tiedä, että
kukaan on häntä vaanimassa, toiseksi hän unohtaa köysiportaat.

-- Köysiportaat?

-- Joita ei enää ole olemassa. Ilman niitä hän ei pääse muurin yli.

-- Mutta apuri.

-- Ennenkuin apuri ehtii, olemme saaneet hänet käsiimme. Ja toisekseen,
minäkin tahdon nähdä paperit.

-- Te.

-- Niin, luonnollisesti. Ja _minä_ en tahdo niitä varastaa.

-- Nyt minä ymmärrän. _Häneltä_ voitte aina saada paperit, mutta
kaapista saaminen on epävarmempaa.

-- Aivan oikein. Kas, nyt hän on saanut ne esille. Ja miten kiihkeästi
hän puristaa ne kokoon. Nyt ne ovat hänen taskussaan.

-- Kas, nyt hän menee.

-- Ei, hän katsoo kelloa. Nyt hän odottaa.

Sisällä oleva mies jäi todellakin seisomaan ja odottamaan. Useita
minuutteja kului. Krag mutisi:

-- Mitä helkkaria hän nyt odottaa.

Mutta juuri silloin mies läksi liikkeelle. Nyt hänen aikansa näytti
tulleen.

Ja samalla Krag sai arvoituksen ratkaisun. Äkillinen kilahtava soitto
kuului ulkoa. Tehtaan suuri kello soitti päivän alkua. Krag näpähytti
sormiaan.

-- Hitto vieköön, sanoi hän, työmiehet tulevat. Hän tahtoo hävitä
työmiesparveen. Hän ei tarvitse köysiportaita.



XXXVII LUKU.

Poissa.


Krag ja Rosenkrantz läksivät nopeasti konttorista ja riensivät käytävän
läpi eteiseen. He kuulivat pakenijan askelet portaissa; hän kulki
hitaasti ja hillitysti, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään
kiirettä. Ja samalla sekaantui tehtaankoneiden jymyyn ja kellon
viimeiseen sammuvaan kaikuun pihamaalta kuuluva askelten töminä, kun
kaikki työmiehet kiiruhtivat päivätyöhönsä.

Tällä kertaa ystävyksillä oli hyvä onni. Juuri kun he aikoivat seurata
pakenevaa pitkin portaita, tuli hissi ratisten ylös. Eräs
konttorihenkilö saapui. Hän tuijotti ällistyneenä molempiin miehiin ja
tuntiessaan toisen hän nosti lakkiaan. Mutta Krag ei välittänyt hänestä
vähääkään. Hän veti luutnantti Rosenkrantzin mukaansa hissiin ja
laskeutui alas hänen kanssaan. Saavuttuaan pihamaalle he näkivät
pakenevan miehen levollisena häviävän portista juuri sisälle tulevan
työväen joukkoon. Hän kulki edelleen aivan levollisena, eikä kukaan
kiinnittänyt häneen huomiotansa. Mutta nyt Krag ja Rosenkrantz
seurasivat aivan hänen kintereillään -- ja heillekin oli nyt eduksi,
että he saattoivat kätkeytyä työväen joukkoon, joka kopisevissa
kengissään liukui suuren, jyrisevän hirviön holveihin.

Kameleontti kiiruhti kulkuaan -- tällä kertaa hän ei ollenkaan hiipinyt
vainioiden yli. Krag ja Rosenkrantz seurasivat häntä jonkun matkan
päässä ja olivat innokkaasti keskustelevinaan.

-- Minä näin hänen kasvonsa tuokion ajan, sanoi Krag. -- Hän on
naamioinut itsensä. Hänellä on musta piikkiparta ja sitäpaitsi hän on
mustannut kulmakarvansa.

-- Onko hän sitten todellakin agronomi Bringe?

-- Se hän on.

-- Minulle pysyy täydellisenä arvoituksena, mitä hyötyä hänelle on
tästä ilveilystä.

-- Se on hänelle elämänkysymys, vastasi Asbjörn Krag.

-- Tavallinen agronomi, ylen kummallista.

-- Niin, jospa hän olisi tavallinen agronomi. Mutta hän ei olekaan.

-- Kuka hän sitten on?

-- Hän on kameleontti, vastasi Krag, siinä kaikki mitä hänestä tällä
hetkellä tiedän.

-- Ja hänen tähtensä te olette istunut sähkölennätinasemalla monet
tunnit?

-- Niin, hänen tähtensä. Hän on saanut sähkösanomia.

-- Jotka te olette lukenut?

Asbjörn Krag nyökäytti päätänsä.

Kameleontti kääntyi syrjätielle ja suuntasi kulkunsa suoraan
Jernegaardia kohti. Tiellä ei nyt ollut ketään ihmisiä, niin että
vaanijoiden täytyi olla varovaisia. Mutta kulkija ei katsonut taakseen
ainoatakaan kertaa, ja sitäpaitsi Krag oli oikea mestari kulkemaan
maantietä ja juttelemaan ikäänkuin olisi aivan sattumalta liikkeellä.
Hän pysähtyi silloin tällöin viittaillen yli vainioiden ikäänkuin
selittäen luutnantille jotakin syvämietteistä maanviljelystieteellistä
kysymystä, ja luutnantti nyökäytti päätään kiitollisena tiedonannoista.

Saavuttuaan metsästä pappilan kohdalle he säpsähtivät aivan
vaistomaisesti, sillä kaikissa pappilan ensimäisen kerroksen ikkunoissa
oli tuli.

-- Kello kuusi aamulla, mutisi Krag. -- Jotakin täytyy olla tekeillä.
Olipa hyvä, että tulitte mukaan. Nyt meidän täytyy mennä kahtaanne.
Minä seuraan kameleonttia. Ja te menette papin luo.

-- Mutta millä tekosyyllä?

-- Voitte sanoa olleenne aamukävelyllä. Huomasitte pappilan kovin
valaistuksi ja arvelitte jotakin olevan tekeillä, jonkun olevan
sairaana esimerkiksi. Se kuuluu hyvin luonnolliselta.

Luutnantti Rosenkrantz ei pitänyt tehtävästä, mutta hän tahtoi
kernaasti näytellä osansa loppuun, ja pappilan tiellä hän erkani
Kragista. Salapoliisi seurasi kameleonttia, joka äkkiä joudutti
askeleitaan päästäkseen nopeasti pappilan ohi, ja Rosenkrantz kulki
puutarhan läpi valoa kohti.

Lähestyessään taloa Rosenkrantz kuuli sieltä ääniä ja tuli yhä enemmän
vakuutetuksi siitä, että jotakin erinomaista oli tekeillä.

Hän tuli papin työhuoneeseen. Ovi oli auki. Siellä ei ollut ketään,
mutta toisen huoneen ovi oli selkoselällään ja hän kuuli sisältä useita
kiihtyneitä ääniä. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli.

Hän kuuli papin äänen. Vähän ajan kuluttua kuului insinööri Stenerin
ääni. Hän säpsähti, mutta hämmästyi perinpohjin kuullessaan myöskin
Louise neidin äänen. Hän aikoi juuri vetäytyä takaisin, mutta samassa
insinööri Stener tuli huoneeseen. Hän jäi seisomaan ällistyneenä
kynnykselle nähdessään kilpakosijansa, luutnantti Rosenkrantzin.

-- Tekö täällä? kysyi hän.

Rosenkrantz kertoi hieman nolona juttunsa aamukävelystä ja
sairaus-arvelustaan.

-- Ei, rakas ystävä, sanoi pappi ilmeisesti pakoittautuen hymyilemään,
-- täällä me kaikki olemme terveinä. Mutta jotakin ikävää on
tapahtunut.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi luutnantti.

-- Jotakin _hyvin_ ikävää, toisti pastori. Samassa Louise neiti tuli
huoneeseen. Hänen silmissään oli omituinen loiste. Hän oli selvästi
kiihdyksissä.

-- Paroni Rosenkrantz aamukävelyllä, sanoi hän hymyillen, mutta hänen
äänessään oli ivaa. -- Ensi kerran nyt kuulen puhuttavan sellaisesta --
ettehän vain liene iltakävelyllä? Eikös aamulehtiä Pariisin klubissa
lueta tähän aikaan.

Rosenkrantz kumarsi.

-- Kuten haluatte, neiti, sanoi hän. -- Totta on, etten ole ollut
vuoteessa.

Pappi katsoi ymmärtämättä toisesta toiseen. Louise neiti osoitti
puhelinta ja sanoi kääntyen insinööriin:

-- Telefonoikaa, se on varminta.

Insinööri läheni empien konetta.

Louise neiti ymmärsi hänet. Hän nauroi hermostuneesti.

-- Oletteko mieletön, insinööri, sanoi hän. -- Paroni on meidän
perheemme uskollinen ystävä. Saatamme häneen huoleti luottaa. Hän on
sitäpaitsi vaitelias, sillä hän on aatelismies.

-- Kenties voisin auttaa, mutisi Rosenkrantz.

-- Tuskin, vastasi Louise neiti, te ette ymmärrä tästä mitään.

-- Mistä minä en ymmärrä?

Louise neiti näytti taistelevan itkua vastaan.

-- Niin, kun minä nyt sanon teille, että kaikki on poissa, _kaikki_,
niin ette kuitenkaan ymmärrä, mitä minä tarkoitan.

-- Mikä on poissa? kysyi Rosenkrantz.

-- Paperit, vastasi Louise neiti, kaikki paperit.



XXXVIII LUKU.

Puhelin.


Luutnantti Rosenkrantz oli todellakin tällä hetkellä pahassa pulassa.
Hän ei tiennyt mistä papereista oli kysymys eikä myöskään miten paljon
uskaltaisi ilmaista tänä yönä näkemiään.

Louise neiti seisoi pastorin kirjoituspöydän ääressä hypistellen
hämillään siinä olevia sanomalehtiä.

-- Minä voin ymmärtää, että jotakin ikävää on tapahtunut, ja minua
ilahduttaisi suuresti, jos voisin olla avuksi.

Toiset vaihtoivat katseita. Louise neiti nyökäytti myöntyväisesti
päätään, ikäänkuin olisi lukenut pastorin silmistä sanattoman
kysymyksen.

Sitten pastori alkoi puhua.

-- Niin, rakas luutnantti Rosenkrantz, sanoi hän, tietysti otamme
tarjouksenne ilolla vastaan. Me olemme jo monta päivää epäilleet, että
salaperäiset viholliset ovat meitä ympäröineet, ja tällä aamuhetkellä
on epäluulosta tullut täysi varmuus. Pappilaan on yöllä tehty
murtovarkaus.

-- Ja sitten on varastettu joitakin papereita? kysyi Rosenkrantz.

-- Niin, tahi paremmin sanoen, erittäin tärkeä asiapaperi, testamentti
on varastettu.

-- Kenen testamentti?

Pappi aikoi vastata, mutta insinöörin silmäys pidätti hänet. Hän epäröi
ja sanoi viivytellen:

-- Suokaa anteeksi, jos otan puheeksi toisen asian, ennenkuin jatkamme.
Voiko teidän ystäväänne luottaa?

Rosenkrantz säpsähti hämmästyneenä. Hän oli melkein mainitsemaisillaan
Asbjörn Kragin nimen, mutta sai itsensä hillityksi.

-- Tunnen hänet varsin hyvin, me olemme koulutoverit. Ja jos voitte
luottaa minuun, voitte luottaa häneenkin.

Louise neiti katsoi silmänräpäyksen häneen.

-- Jatkakaa, pastori Winge, sanoi hän.

-- No, hyvä, sanoi pastori, nähtävästi keventynein mielin. -- Hävinnyt
on, kuten sanoin, testamentti. Sen on nähtävästi varastanut sama
vihollinen, joka on täällä hiipinyt viime öinä. Olen nähnyt hänen
jälkiään lumessa aamuisin, mutta enhän voinut ajatella sitä
mahdollisuutta että tarkoitus oli tämä. Teille tapahtuu luultavasti
suuri yllätys, kun kuulette, että tämä testamentti riistää kenraalilta
omistusoikeuden Jernegaardiin.

Luutnantti säpsähti.

-- Kokonaanko? kysyi hän.

-- Kokonaan.

-- Mutta silloinhan kenraali ei enää ole rikas mies.

-- Mitä siihen tulee, ei hän silti ole puilla paljailla.

Louise neidin silmiin tuli ihmeellinen välke.

-- Entä jos hän nyt on tullut aivan köyhäksi? kysyi hän.

Luutnantti kohautti olkapäitään.

-- Koska olette alkanut epäillä minua, Louise neiti, sanoi hän, niin en
ihmettele, että olette voinut minusta ajatella sellaistakin kuin nyt.

-- Mitä tarkoitatte?

Luutnantti Rosenkrantz loi insinööri Steneriin nopean silmäyksen,
sitten hän katsoi Louise neitiä syvälle silmiin.

-- En mitään, Louise neiti, vastasi hän, minullahan ei ole valitsemisen
varaa. Ja te olette varmasti jo valinnut.

Liikutettuna hänen äänensä surumielisestä soinnusta Louise neiti meni
hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä.

-- Me jäämme aina ystäviksi, sanoi hän. -- Mutta emmeköhän kiiruhda
hieman, pastori Winge.

-- Niin, sanoi pastori ja kääntyen Rosenkrantziin jatkoi selitystänsä:

-- Tämä testamentti tosin riistää kenraalilta omistusoikeuden
Jemegaardiin, mutta samalla se tekee Louise neidin, joka seisoo tuossa,
kartanon perijäksi. Hän tulee täysi-ikäiseksi kuukauden kuluttua, ja
samasta hetkestä tila siirtyy hänelle. Minä en tiedä minkä arvoinen se
on, mutta sen kai insinööri Stener tietää.

-- Puolentoista miljoonan, vastasi insinööri.

Louise neiti nauroi.

-- Siitä näette, luutnantti Rosenkrantz, minusta tulee hyvin rikas
tyttö.

Luutnantti taivutti päätään, kuten hän aina teki toisen ollessa
ivallinen.

-- Se on ihmeellinen testamentti, mutisi hän. -- Kuka sen on tehnyt?

-- Stig Jerne, kenraalin veli.

Entä jos hän ei ollutkaan kuollut! Tämä huima ajatus lensi paronin
aivojen läpi.

-- Mutta hänhän kuoli kymmenen vuotta sitten.

-- Niin, täsmälleen kymmenen vuotta sitten. -- Hän jätti jälkeensä
suljetun kirjeen, joka oli avattava vasta kymmenen vuotta hänen
kuolemansa jälkeen ja jonka olemassaolon minä mitä ankarimmin olin
velvoitettu pitämään salassa. Kaksi päivää sitten aika meni umpeen,
minä avasin kirjeen ja löysin testamentin.

-- Ja nyt se on varastettu?

-- Niin, nyt se on varastettu.

Pappi viittasi ikkunaan, jonka pielet olivat rikotut.

-- Varas on tullut tuosta, sanoi hän.

-- Mutta kenelle on saattanut olla hyötyä tämän asiapaperin
omistamisesta? kysyi Rosenkrantz kummastuneena.

-- Ei kenellekään muulle kuin kenraalille, vastasi pappi, joten siis
ymmärrätte, että hänestä ei voi olla puhetta. Louise neitihän on joka
tapauksessa hänen ainoa laillinen perillisensä.

-- Mutta nyt insinööri Stener väittää, jatkoi pastori, että kuitenkin
on ihmisiä, jotka haluavat omistaa tämän testamentin.

-- Ei omistaa, oikaisi insinööri nopeasti. -- Minä sanoin nimenomaan,
että on ihmisiä, joille saattaa olla hyötyä sen tuhoamisesta.

-- Siinä tapauksessa, sanoi Rosenkrantz, se varmaankin on jo
tapahtunut. Paperin voi helposti tuhota. Mutta minä en voi edelleenkään
ymmärtää, että mitään erinomaista vahinkoa olisi tapahtunut. Louise
neidillä tuskin on mitään halua ottaa kartanoa kenraalilta.

-- Te suvaitsette laskea leikkiä, vastasi insinööri kylmästi. --
Luonnollisesti ei voi olla puhetta mistään sellaisesta. Mutta on
olemassa toisia asianhaaroja, joita te ette tunne.

-- Hyvä. Sitten minä en virka niistä sen enempää. Mutta joka
tapauksessa teen kaikkeni varkaan selvillesaamiseksi.

Insinööri tarttui puhelimeen.

-- Luulen kuitenkin, että on paras ilmoittaa asia nimismiehelle, sanoi
hän. -- Sellaisen pitää tapahtua laillisten muotojen mukaan.

-- Aivan oikein, vastasi Rosenkrantz, minä olen aina kuullut, että te
olette täsmällinen mies.

Mutta juuri kun insinööri aikoi painaa nappulaa, soitettiin hänelle.
Puhelin tärisi hänen sormiensa välissä pahaenteisesti suristen.

Hän tarttui torveen.

-- Halloo.

Heti sen jälkeen:

-- Niin, insinööri Stener.

Heti sen jälkeen:

-- Niin, mitä tahdotte?

Puhelimessa kuului äänten heikko suhina.

Ja insinööri sai varmaankin tärkeitä tietoja, sillä hän tuli äkkiä
ihmeellisen kalpeaksi.



XXXIX LUKU.

Salkkumies.


Äkkiä insinööri kuului sanovan puhelimeen:

-- Kertokaa se uudelleen.

Jälleen kuului heikko surina, ja insinöörin kasvot tulivat vielä
vakavammiksi.

Sitten hän lopetti keskustelun sanomalla:

-- Sulkekaa portit. Älkää päästäkö ketään tehtaasta. Minä tulen heti.

Hän läksi puhelimen luota suurella kiireellä ja tarttui hattuunsa.

-- Mitä on tekeillä? kysyi Louise neiti huolestuneena. -- Ei
varmaankaan ole tapahtunut mitään kauheata, te tulitte niin kalpeaksi,
insinööri Stener.

-- Kuka telefonoi? kysyi luutnantti Rosenkrantz. -- Soitettiinko
tehtaalta?

-- Soitettiin.

-- Onko varas ollut sielläkin?

Insinööri pysähtyi äkkiä?

-- On, sanoi hän. -- Miten saatoitte sen tietää?

-- Koska tiedän sen, vastasi luutnantti.

Insinööri Stener laski hitaasti hattunsa kirjoituspöydälle. Hän meni
Rosenkrantzin luokse ja katsoi häntä silmiin.

-- Silloin te tiedätte tästä enemmän kuin minä itse.

-- Minä tiedän enemmän kuin te.

Tuli usean sekunnin hiljaisuus. Kaikki olivat ällistyneinä.

-- Nyt teidän täytyy selittää asia, luutnantti Rosenkrantz, pyysi
Louise neiti.

Kääntyen insinööriin hän kysyi:

-- Mitä on varastettu?

-- Mahonkikaappiin on murtauduttu, vastasi insinööri. -- Paperit ovat
poissa.

-- Suunnitelmat!

-- Niin. Nyt testamentti on poissa ja suunnitelmat ovat poissa.
Vihollisemme on tehnyt työnsä perinpohjin. Jospa olisin aavistanut
hänen olemassaolonsa.

Insinööri Stener puristi kätensä nyrkkiin uhkaavasti.

-- Onko todellakin tärkeää, että nämä paperit saadaan takaisin? kysyi
luutnantti.

-- Hyvin tärkeää?

Insinööri vei hänet ikkunan luo ja nosti kaihtimet ylös. Kaukaa
häämöitti suuri tehdas satoine valaistuine ikkunoineen.

-- Näettekö tuota laitosta, sanoi insinööri. -- Siinä on
nyt työssä kaksisataa ihmistä, mutta sillä on mitä suurimmat
tulevaisuudenmahdollisuudet. Jos kaikki käy hyvin, saattaa se kolmen
vuoden kuluttua antaa työtä tuhannelle ihmiselle. Se on suuriarvoinen
ei ainoastaan tälle paikkakunnalle, vaan myöskin koko maalle. Tähän
asti tämä yritys on meille maksanut neljä miljoonaa, me olemme valmiit
uhraamaan vielä neljä, ja kun nämä miljoonat ovat lopussa, niin uusia
on käytettävinämme.

Insinöörin ääni kohosi, se tuli lämpimäksi ja innostuneeksi. Kukaan ei
uskaltanut häntä häiritä, sillä he kaikki ymmärsivät, että sydän sykki
hänen sanoissaan.

-- Ja kuitenkin on ihmisiä, jatkoi insinööri, jotka väittävät, että
sillä ei ole mitään siveellistä arvoa, että tällaisessa tehtaassa ei
ole mitään runoutta. Minulle tämä yritys ja se tulevaisuus ovat yhtä
ainoaa runoa, jota minä kirjoittamistani kirjoitan. Kaikki ajatukseni
ovat näet siinä päivisin, minä näen siitä unta nukkuessani. Ne ovat
numeroita ja laskelmia ja jälleen laskelmia, mutta näistä numeroista
kasvaa ihmeellinen maailma, koneet jyrisevät, me taltutamme
luonnonvoimat, monet ihmiset ovat tulleet tänne taipumuksineen ja
voimineen, me lastaamme laivat tuotteillamme. Katsokaa tuota
satasilmäistä elävää olentoa, se ei nuku koskaan, se on nykyajan ihme,
rakkaat ystävät. Mutta se on vielä lapsi. Se kuitenkin kasvaa ja tulee
suureksi ja mahtavaksi, ja sen siunaus ulottuu kauaksi. Nyt te kaikki
ymmärrätte, mitä minä tunnen tällä hetkellä tietäessäni, että kaikki
tämä on vaarassa hävitä.

-- Kuka sen hävittää? kysyi Rosenkrantz.

-- Meidän salaperäinen vihollisemme. Se mies, joka on varastanut
paperit, ja ne jotka ovat liitossa hänen kanssaan. Yksi mies ei
mitenkään kykene tällaiseen yksin.

-- Silloin paperit on hankittava takaisin.

-- Mihin hintaan hyvänsä, sanoi insinööri Stener. -- Meillä täytyy olla
paperit tänään.

Mutta heidän puhellessaan ikkunan ääressä ja tuijottaessaan ulos ei
kukaan heistä ollut kiinnittänyt huomiotansa nuoreen mieheen, joka oli
tullut huoneeseen.

Mieheen, joka hymyili ja jolla oli musta salkku kainalossa.

-- _Minulla_ on paperit.

Kaikki neljä kääntyivät nopeasti ympäri. Louise päästi hämmästyksen
huudahduksen. Luutnantti Rosenkrantz meni äsken tulleen luokse, joka
oli Asbjörn Krag.

-- Kandidaatti Storm! huudahti Louise.

Mutta insinööri Stener oli jo hänen luonaan ja tarttui hänen
käsivarteensa.

-- Mitä te sanotte? huusi hän. -- Onko teillä paperit?

Asbjörn Krag nyökäytti päätänsä.

-- On, enkö sanonut sitä kyllin selvästi. Minulla on paperit

-- Mutta sehän on aivan käsittämätöntä.

Insinööri ojensi kätensä tarttuakseen salkkuun. Mutta Asbjörn Krag teki
torjuvan liikkeen.

-- Ottakaa asia levollisesti, sanoi hän. -- Minä olen väsynyt, tahdon
kernaasti hieman istahtaa.

Pastori tarjosi hänelle nojatuolin, Asbjörn Krag istuutui siihen. Ei
näyttänyt siltä, kuin hänellä olisi ollut kiirettä. Hän hymyili
pahankurisesti, laski laukun polvilleen ja sanoi luutnantille:

-- Nyt sen näette, Rosenkrantz, että jotakin oli sittenkin pappilassa
tekeillä.

Mutta insinööriin oli "kandidaatin" antama tieto vaikuttanut niin
järkyttävästi, että hän ainoastaan mutisi:

-- Se ei ole mahdollista. Ei mahdollista. Ne eivät voi olla oikeat
paperit.

-- Ovat kyllä, vastasi Krag laskien kätensä salkulle. -- Tässä salkussa
on eräs testamentti, jonka tilanomistaja Stig Jerne on tehnyt neiti
Louise Jernen hyväksi.

-- Aivan oikein.

-- Ja lisäksi on siinä muutamia suurenmoisen tehdaslaitoksen
suunnitelmia, viisi piirustusta ja seitsemän tiheäänkirjoitettua
konseptilehteä.

-- Mutta mistä ihmeestä olette ne saanut?

-- Minä olen ne varastanut, vastasi Krag silmäänsä räpäyttämättä.

-- Varastanut!

Kaikki paitsi Rosenkrantz joutuivat suunniltaan hämmästyksestä ja
katsoivat ällistyneinä salapoliisiin.

-- Keneltä? kysyivät he ikäänkuin yhdestä suusta.

-- Luonnollisesti varkaalta, sanoi Krag nauraen.

-- Varkaalta, mutta kuka sitten varas on?

-- Luutnantti Rosenkrantz ja minä, vastasi Asbjörn Krag, joita te
saatte kiittää siitä, että asia on saanut tämän käänteen, olemme
hänelle antaneet omituisen nimen; me nimitämme häntä kameleontiksi. Ja
te kaikki, hyvät naiset ja herrat, tunnette hänet.

-- Missä hän nyt on?

Krag katsoi kelloaan.

-- Tunnin kuluttua me matkustamme samassa junassa.

Hän avasi salkun.



XL LUKU.

Kirjoituspöydän ääressä.


Asbjörn Krag laski pöydälle tärkeän paperin toisensa jälkeen. Toiset
läsnäolijat, insinööri Stener, Louise, pastori ja luutnantti
Rosenkrantz, kokoontuivat jännittyneinä hänen ympärilleen. Insinööri
loi silmäyksen papereihin, nyökäytti päätään ja sanoi:

-- Aivan oikein, siinä ne ovat.

Mutta sitten hän laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja vaikeni. Hän
ei ymmärtänyt mitään.

-- Kello on nyt seitsemän, jatkoi Asbjörn Krag. Hän oli täysin
levollinen, ja näennäisesti asia ei herättänyt ollenkaan hänen
mielenkiintoaan. -- Me ehdimme luoda silmäyksen asiaan, ennenkuin
kenraali tulee.

-- Kenraali, kysyttiin, tuleeko hän tänne?

-- Niin, hän tulee. Minä olen puhellut hänen kanssaan hetki sitten, ja
hän on nähnyt paperit.

-- Mutta eikö hän enää ole vuoteessa? kysyi insinööri Stener
kummastuneena.

-- Ei, ei enää, vastasi Krag. -- Voin teille ensiksi kertoa, hyvät
naiset ja herrat, että kenraali Jernekin on nähnyt kameleontin.

-- Sitä me emme ole ollenkaan tienneet, sanoi Rosenkrantz.

Louise neiti tuli äkkiä vakavaksi.

-- Hän puhui kerran unissaan minun valvoessani eilen hänen vuoteensa
ääressä, sanoi hän. -- Se oli aivan käsittämätöntä, mutta minussa
heräsi epäluulo, että hän oli saanut tietää jotakin.

-- Mitä hän sanoi, neiti?

-- Hän puhui paljon jostakin tiedonannosta, ilmestyksestä tahi muusta
senkaltaisesta.

Asbjörn Krag nyökäytti päätään kiintyneenä asiaan.

-- Se sopii yhteen, mutisi hän. -- Hän puhui tahdosta, joka ilmaistiin,
eikö totta?

-- Niin, kenen tahto se oli?

-- Vainajan, vastasi Krag ja laski raskaasti käden asiakirjasalkulle.
-- Tätä tiedonantoa hän on odottanut monta vuotta ja nyt hän vihdoinkin
on sen saanut.

-- Niin, nyt me emme tiedä enää yhtään mitään, sanoi insinööri Stener.
-- Nyt teidän on selitettävä asia tarkemmin.

-- Aivan oikein, jatkoi Krag, se on minunkin tarkoitukseni. Näinä
päivinä on ollut seurattavana sangen mielenkiintoinen taistelu, ja minä
myönnän, että olen väliin ollut varsin epävarma, ennenkuin vihdoinkin
sain kiinni säikeistä, jotka veivät asian ratkaisuun.

-- Taistelu? kysyi Stener. -- Kutka sitten ovat taistelleet keskenään?

-- Tähän taisteluun on kolme henkilöä ottanut osaa. Yksi olette ollut
te, insinööri Stener, niin, älkää hämmästykö, te olette ollut yksi, ja
minä myönnän, että huomioni ensiksi kiintyi teihin, kunnes löysin sen
miehen, joka oli teidän vastustajanne.

-- Ja kuka se oli?

-- Agronomi Bringe.

-- Taas tämä nimi, huudahti Stener. -- Minun täytyy suoraan tunnustaa,
että hän tähän asti on ollut minulle jokseenkin yhdentekevä ja
tuntematon henkilö.

-- Senvuoksi, että te kaikesta tarmostanne ja terävänäköisyydestänne
huolimatta ette aavistanut, että hän oli vastustajanne. Nyt minä esitän
teille kysymyksen, joka on kaikkien huulilla: Mitä varten tällainen
toisen palveluksessa oleva mies ryhtyy moiseen peliin? Minä vastaan
heti. Selitys on se, että hänen nimensä ei ole Bringe eikä hän ole
mikään agronomi.

-- Mutta hän on joka tapauksessa ollut kelpo mies, väitti vastaan
Louise, niin ainakin Hans Kristian sanoo.

-- Luonnollisesti hän valitsi, kun hänen piti salata itsensä, sellaisen
aseman, jonka hän saattoi täyttää tyydyttävästi ja epäluuloa
herättämättä.

-- Nimi, nimi? pyysi insinööri Stener kärsimättömästi. Hän rypisti
otsaansa ikäänkuin olisi alkanut ymmärtää.

-- Nuorena tilanomistajanpoikana hän on käynyt Aas'in
maanviljelyskoulun, vastasi Asbjörn Krag. -- Sieltä hän on saanut
tietonsa. Myöhemmin hän tuli Kristianiaan, joutui keinottelijain
joukkoon, ansaitsi rahaa, paljon rahaa, mutta menetti kaiken
huijausaikansa jälkeen. Hänen nimensä on Aslak Braasaeter.

-- Samako, joka oli sekaantunut suureen pankkijuttuun?

-- Juuri hän, vastasi Krag. -- Te tunnette hänet, ainakin nimeltä.
Toimelias mies, häikäilemätön huijari, joka kukistuttuaan on hankkinut
toimeentulonsa enemmän tahi vähemmän epäilyttävillä keinotteluilla. Hän
on ostanut ja myynyt metsiä ja maatiloja, yleensä harjoittanut
sellaista keinottelua, joka nykyisin on ollut muodissa. Mutta hän ei
ole saavuttanut oikein luottamusta, eikä hänellä ole myöskään ollut
onnea. Sitten hän vihdoinkin puoli vuotta sitten asettui Suurkadun
varrella olevan asianajotoimiston, Gunder & Isachsenin yhteyteen. Te
tiedätte, että Kristianiasta on tullut suurkaupunki, eikä se ole voinut
karttaa sellaisten toiminimien syntymistä, jotka löydettäisiin liian
köykäisiksi, jos niitä arvostelisi kauppiassäädyn kaksitoistamiehinen
neuvoskunta. Gunder & Isachsenin asianajotoimisto kuuluu juuri tähän
luokkaan.

Asbjörn Krag hieroskeli tyytyväisenä käsiään. Hänen pikku
heikkouksiinsa kuului tällainen pitkäveteinen asian kehittäminen, ja
hän teki silloin monia syrjähyppyjä.

Niinpä nytkin:

-- Minua ilahduttaa todellakin, sanoi hän, että olen tullut tekemisiin
ihmisten kanssa, joilla on mielikuvitusta. Tällä Braasaeterillä, joka
on talonpojan poika Brumunddalista, on alkuperäisen, luonnostaan
lahjakkaan ihmisen mielikuvitus. Mutta nyt teidän, insinööri Stener,
täytyy minulle kertoa, missä tilaisuudessa viimeksi kuulitte
Braasaeterin nimen mainittavan.

-- Se tapahtui puoli vuotta sitten, vastasi insinööri, meidän
ollessamme neuvottelemassa ruotsalaisesta maa-alueesta. Hänen nimensä
mainittiin välittäjänä, mutta minulla ei muutoin ollut mitään tekemistä
hänen kanssaan, eikä minun päähäni saattanut koskaan pistää, että hän
ja hiljainen agronomi Bringe olisivat sama henkilö.

Tässä hän kääntyi toisten puoleen ja jatkoi:

-- Me keskustelimme todellakin epätoivossamme erään suuren ruotsalaisen
tilan ostosta; aioimme muuttaa sinne tehtaan ja koko liikkeen, kun
kenraali kerran toisensa jälkeen osoittautui taipumattomaksi. Mutta
suunnitelmista luovuttiin.

Asbjörn Krag nyökäytti päätään.

-- Aivan oikein, sanoi hän. -- Ja nyt jatkamme. Näissä neuvotteluissa
ovela keinottelija sai selville mihin vaikeaan asemaan tehdas joutuisi,
ellei se saisi laajempaa aluetta. Hän tutki tarkemmin asiaa, teki
muutamia salaperäisiä matkoja geologina näillä seuduilla, ja
saatuaan yleiskäsityksen kaikesta etsi hän Gunder & Isachsenin
asianajotoimiston. Hänellä ei ollut silloin rahoja, mutta tämän
liikkeen piti antaa hänelle liikepääomaa, sen tuli määrättynä
ajankohtana esiintyä ostajana, ja toiminimi tukenaan hän aloitti
vehkeilynsä.

Hyvät ystävät, aluksi tämä ihmeellinen näytelmä, jota näyteltiin vanhan
kartanon ympärillä, tuntui sukumurhenäytelmän ja kummitusjuttujen
sekoitukselta. Minut sekoitti myöskin ensi hetkestä alkaen se
ihmeellinen, joka ympärilläni tapahtui, ja erittäinkin eräs aivan uusi
ja mieltäkiinnittävä seikka, joka sekaantui entisiin. (Tässä
salapoliisi hymyili kujeellisesti ja katsoi Louiseen, joka loi silmänsä
alas.) Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin sain selville, ettei tässä
ollut kysymyksessä sukumurhenäytelmä, vaan liikeasia, ymmärsin, ettei
minun tullut laskea mukaan ainoastaan täkäläisiä ihmisiä, vaan myöskin
Kristianian asukkaita. Tästä hetkestä alkaen mieltäni erityisesti
kiinnitti sähkölennätinasema, eikä kestänyt kauan, ennenkuin sain
ystävieni Gunderin ja Isachsenin sähkösanomaosoitteen. Tämä osoite on
"Nobel". Ja "noobeleita" heidän suunnitelmansa todella olivatkin. Paha
kyllä ovat liike-elämän asianajajat viime aikoina kehittyneet siten,
että uusi näytelmälaji on luotu, liikedraama, jossa vallitsee
amerikkalainen henki. Milloin sellaisia näytelmiä esitetään, voivat
ihmishenget helposti joutua vaaraan.

Ja täällä minä myöskin äkkiä sain katsoa silmästä silmään tällaista
näytelmää. Hyvät ystävät, näinä päivinä kenraalin henki on ollut
vaarassa. Ja kun _minä_ en koko aikana ole ollut asiasta selvillä, on
vanhan kunnonmiehen elämä _todellakin_ ollut vaarassa.



XLI LUKU.

Nimetön.


-- Mutta nyt voitte olla aivan rauhassa, neiti Jerne, kiiruhti Asbjörn
Krag lisäämään nähdessään Louise neidin kauhistuneen kasvojenilmeen, --
nyt kenraali on varmassa turvassa.

-- Sitten me tulemme keinottelija Braasaeterin hyökkäyssuunnitelmaan,
jatkoi salapoliisi. -- Se oli todellakin viisaasti ajateltu. Hän tiesi,
ettei kenraali tahtonut myydä tilaa, ei edes tuumaakaan siitä, eikä
ainakaan insinööri Stenerille, ja hän tiesi, että insinööri
välttämättömästi tarvitsi lisää maata tehtaan laajentamiseen. Sitten
hän otti selville, että kenraalia ja hänen veljentytärtään odotettiin
kolmen vuoden poissaolon jälkeen, hän otti kartanossa agronomin paikan,
ja kun hän nuoruudestaan tunsi työn, ei toimi ollut hänelle vaikea.
Mutta Braasaeter oli myöskin salaisista lähteistään saanut tietää, että
kenraalin veli, joka kuoli niin surullisella tavalla, oli pakoittanut
kenraalin lupaamaan, ettei taloa paloiteltaisi eikä myytäisi eikä
siirrettäisi kenellekään, ennenkuin vainaja muutamien vuosien kuluttua
olisi antanut siitä selvän ilmoituksen. Kenraalihan ajatteli sitä
mahdollisuutta, että onneton veljensä oli jättänyt jälkeensä
asiapaperin, joka muutamien vuosien kuluttua tulisi hänen käsiinsä,
mutta Braasaeter uskalsi ryhtyä siihen rohkeaan peliin, että tahtoi
narrata vanhaa kenraalia. Hän se tekeytyi kartanon kummitukseksi, hän
se nauroi niin kamalasti uuninpiipusta, hän se oli ladannut kenraalin
revolverin, hän se oli viilannut poikki koukun, joka kannatti vainajan
kuvaa. Kaikella tällä hän tahtoi saada aikaan: ensiksi, että kenraali
kyllästyisi kartanoonsa siihen määrin, että tahtoisi sen myydä,
toiseksi, että hän ajan pitkään onnistuisi uskottelemaan vanhukselle,
että kuollut juuri tällä tavoin tahtoi ilmaista tahtonsa. Ja kun kaikki
näin olisi kypsynyt, kun perhe olisi pelästytetty ja masennettu,
esiintyisi hänen asianajotoimistonsa ostajana jonkun tilanomistajan
puolesta, ja kun kauppa olisi päätetty, olisi miehen tarkoituksena
ollut tulla teidän luoksenne, herra insinööri, ja sanoa: "Niin, hyvä
herra, nyt maatila on myytävänä, mutta _me_ määräämme ehdot." Se oli
kaunis suunnitelma, ja kun ajattelemme kenraalin vastahakoisuutta teitä
kohtaan, oli hänellä todellakin hyvät onnistumisen toiveet.

Mahdollisesti olisin jo varemmin saanut kaiken selväksi, jollei se
seikka olisi vaikuttanut haitallisesti, että kartanoon oli ilmestynyt
uusi kummitus tahi pikemmin sanoen uusia kummituksia.

Tässä Asbjörn Krag hymyili.

-- Toinen kummitus olitte te, herra insinööri, joka tulitte salaa
puhelemaan lemmittynne kanssa, ja toinen kummitus olitte te, Louise
neiti, joka menitte kohtauksillenne. Tätä ei voinut välttää, ja nämä
kolme kummitusta sekaantuivat, niin että näytti siltä, kuin olisi ollut
vain yksi kummitus. Ja täten selkkaukset syntyivät.

Mutta nyt tulen näytelmän viimeiseen kohtaan. Braasaeter on ripeä mies.
Hänestä tulee varmaan jotakin suurta, jollei hän vastoin luuloaan joudu
vielä kerran minun tielleni. Minä oletan, ettette vaadi hänelle
rangaistusta kotirauhan rikkomisesta. Te saatte siitä ainoastaan vaivaa
ja herätätte vireille häväistysjutun, ja sitä on vaikea näyttää toteen.
Mutta hän, kuten sanottu, on ripeä mies. Hän keksi ennen minua, että
molemmat toiset kummitukset täällä pitivät peliään. Ja hän seurasi
näitä kummituksia kuin varjo. Hän kuunteli teidän keskustelujanne,
Louise neiti ja pastori, silloin kun pastori näytti teille
testamenttia, kuolleen tiedonantoa, että Louise neidin heti tultuaan
täysi-ikäiseksi piti saada kartano ja koko omaisuus haltuunsa, ja
sitten hän uskalsi tehdä viimeisen mielettömän anastuksensa. Hän koetti
varastaa sekä testamentin että insinöörin suunnitelmat tehdäkseen
tyhjäksi sen ratkaisun, jota mikään maallinen mahti ei voi enää estää.

Tässä Asbjörn Krag nyökäytti päätään insinööri Stenerille ja Louise
neidille, jotka ikäänkuin vaistomaisesti olivat asettuneet toistensa
viereen. Louise neiti nojasi insinöörin käsivarteen.

-- Mutta kenraali, sanoi insinööri Stener, miten hän ottaa vastaan
tämän yllätyksen?

-- Ensiksikin, vastasi salapoliisi, ei kenraalilla enää ole mitään
sanomista, toiseksi hän tuskin asettuu holhokkinsa onnen tielle,
kolmanneksi hän on valmistunut. Minä olen kertonut hänelle
testamentista. Ja kuultuaan tämän hän ymmärsi, että ihmeellinen
velivainaja vihdoinkin oli ilmaissut tahtonsa. Voimme odottaa häntä
joka hetki.

-- Mutta miten voitte tietää testamentista? kysyi insinööri.

-- Te unohdatte minun mielenkiintoni sähkölennätinasemaan, vastasi
Krag, samalla kuin meni ikkunan ääreen ja katseli ulos. Aamuaurinko
virtasi yli valkoisen maiseman. Reen jalaksien natina kuului jostakin
kaukaa.

-- Se on varmaankin hän, mutisi pappi. -- Mikä ihmeellinen käänne!

Mutta se ei ollut kenraali. Reki liukui maantiellä. Reessä istui
huijari Braasaeter. Takana istui pikku Hans Kristian ja piteli
ohjaksia.

-- Hän lähtee samassa junassa kuin minäkin, sanoi salapoliisi. -- Siten
voin saada hauskan jutteluhetken matkalla ottaakseni selon niistä
yksityiskohdista, jotka vielä näyttävät hämäriltä.

Mutta taempaa saapui kaksi miestä kävellen. Toisella oli turkki, toisen
korvilla oli nahkalakki. Molemmat olivat vanhat ja harmaat. Siinä oli
kenraali ja Hans Kristian, hänen uskollinen palvelijansa. Silloin
tällöin he pysähtyivät. Kenraali viittoili kepillään ja näytti
seuralaiselleen yhtä ja toista. Ja joka kerta Hans Kristian nosti
kätensä nahkalakkinsa reunaan. Oli kuin olisi kuullut äänen sanovan:
juuri niin, herra kenraali. Kun kenraali kulki noin selitellen,
merkitsi se aina, että hän oli hyvällä tuulella.

Samalla kuin molemmat vanhat miehet aikoivat kääntyä tielle, joka vei
maantieltä pappilaan, pysähtyi kenraali ja katsahti ylös. Pappi,
Louise, insinööri, Rosenkrantz ja Krag seisoivat kaikki ikkunassa.
Kenraali viittasi innokkaasti ja hymyili ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa:

-- Minä tulen, lapset, minä tulen.

He viittasivat vastaan.

-- Ja katsokaa tehdasta, insinööri Stener, huudahti Asbjörn Krag, se
jylisee, se työntää savua taivaalle.

-- Niin, vastasi insinööri liikutettuna, on kuin se olisi saanut hengen
ja herännyt uuteen elämään.

Luutnantti Rosenkrantz seisoi tuijottaen laakson yli.

-- Mitä te katselette, Rosenkrantz? kysyi Louise.

-- Katselen etelään päin, vastasi Rosenkrantz. -- Etelään päin, lisäsi
hän alakuloisena.

Asbjörn Krag otti takin ylleen ja tarttui hattuunsa.

-- Minun täytyy kiiruhtaa, sanoi hän, juna lähtee pian.

Äkkiä oli kuin Louise neidin päähän olisi pistänyt jokin ajatus.

-- Herra kandidaatti, kuka te oikein olette? kysyi hän.

Pappi ja insinööri kääntyivät myöskin häneen päin.

-- Niin, kuka te oikeastaan olette? kysyivät he.

-- Minä, vastasi Krag hymyillen alakuloisesti, olen se mikä olen.
Nimetön, joka tulee ja menee.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pimeyden ääniä - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.