Title: Tähtien alla - Romaani
Author: Talvio, Maila
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tähtien alla - Romaani" ***


TÄHTIEN ALLA

Romaani


Kirj.

MAILA TALVIO



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1910.



I


Se päivä teki valkenemistaan vaivalloisesti, niinkuin muutkin päivät
sinä syksynä.

Oltiin vasta lokakuun alussa, mutta puut loivat jo lehtiään. Kevät
olikin ollut aikainen ja kesä harvinaisen kaunis. Aurinkoa ei enää
riittänyt lokakuun osalle, lehdet eivät varisseet sinisellä syysilmalla
eikä tuuli tanssittanut niitä iloisissa pyörteissä. Ne kellastuivat
märkyyttään, tippuivat raskaasti maahan ja sade liimasi ne heti
kamaraan mätänemään.

Satoi lakkaamatta. Helsingin kadut lepäsivät kiiltävinä pintoina,
joista sadepisarat kimmantelivat ylös kuin herneet. Kattokouruista
syöksyi alas kokonaisia koskia ja katuojat kohisivat kuin virrat.
Aleksanterin ja Esplanaadin kadut alkoivat jo unohtaa, miltä näyttää
joutilaiden iltapäiväkävelijäin hauska tulva. Ihmiset tottuivat elämään
ilman aurinkoa, kuuta ja korkeita tähtiä. He täyttivät kahvilat,
teatterit, ravintolat ja kokoushuoneet ja antautuivat kokonaan niihin
töihin ja huvituksiin, joita Helsinki niin runsaasti varaa syksyn
osalle.

Haapasten perheessä tuli päivä samanlaisena kuin niin monet muut päivät.

Hilja oli vielä vuoteessa ja huone ihan pimeänä, kun Maali, oikeassa
kädessä halkokannin ja vasemmassa kirje, raotti ovea ja päästi sisään
iloisen valo viivan ruokasalista. Maali ei sanonut huomenta, se ei
kuulunut hänen tapoihinsa, eikä hänen tapojaan enää voinut muuttaa --
hän oli kolmattakymmentä vuotta palvellut Haapasilla. Kun hän oikaisi
kirjeen Hiljaa kohti, ei hän katsonut sattuiko se rinnalle vaiko
kasvoihin vaiko hiuksiin. Kaikki riippui siitä, missä asennossa Hilja
oli.

Joka tapauksessa tyttö heti paikalla heräsi, vaikka edellisenä yönä
olisi tanssinut kuinka myöhään. Hän ei juuri saanut kirjeitä muuta kuin
sulhaseltaan ja kun Maalin käsi näin aamuisin kosketti häntä, tiesi se,
että kirje oli tullut. Nytkin hän sävähti istualleen, pudotti kirjeen
rinnaltaan, jonne se oli joutunut, kumartui hakemaan sitä lattialta,
löysi sen, tunsi hienon reseedan lemun ja kiihtyi niin, ettei tahtonut
saada kuorta auki.

Kuinka hän taasen olikin odottanut kirjettä! Aina ne hänen mielestään
viipyivät, ja varsinkin ne olivat alkaneet viipyä viime aikoina.

Kyykistyneenä tekemään tulta ei Maali voinut olla seuraamatta Hiljaa,
millä kiireellä hän sai kynttilän sytytetyksi, kuinka hän repi auki
kuoren ja sitten ajatuksissaan kävi piiloittamaan tulitikkulaatikkoa
tyynyn alle, jossa tavallisesti piti nenäliinaa. Että sitä nainen
voi tulla noin hulluksi, ajatteli Maali, joka ei milloinkaan ollut
katsonut yhteenkään mieheen. Muuten hän kyllä oli tyytyväinen tähän
Hiljan kihlaukseen. Maisteri Armas Brede oli hienoa sukua ja rikas ja
komea herra. Mutta kaunis tyttö oli Hiljakin -- kyllä Hiljalla olisi
ollut ottajia ilman tätäkin. Jo siellä maalla, pappilassa, kun Hilja ja
Laina vielä olivat lapsia, heitä kosittiin ja samaa se sitten oli ollut
Hiljan täällä Helsingissä. Eihän niitä iltamia ja arpajaisia voinut
olla enää ensinkään, joissa ei Hilja ollut tanssimassa tai esiintynyt
kuvaelmissa. Ihanhan hän viime keväänä laihtui paljaasta tanssimisesta.
Tänä syksynä nyt oli saanut olla vähän enemmän rauhassa, kun oli
morsian. Mutta yhtämittaa sittenkin käytiin tahtomassa toimikuntiin.

Tärkeän ja äreän näköisenä tuijotti vanha palvelija halkoihin, joita
liekki hitaasti alkoi nuolla. Hän kuuli paperin hiljaa risahtelevan
lukevan tytön käsissä, kuuli kellon ruokasalissa tikuttavan -- saman
vanhan kellon, joka oli tikuttanut läpi koko hänen nuoruutensa siellä
kotipitäjässä, pappilan seinässä --, kuuli ruustinnan kaatavan kahvia,
kuten oli kuullut miltei joka aamu kolmattakymmentä vuotta, pudotti
vihdoin tulitikut halkokantimeen, muisti tyytyväisenä, että heille
oli ostettu kellari täyteen halkoja ennenkuin nämä pitkälliset sateet
alkoivat, nousi varovasti ja astui, ympärilleen katsomatta, ulos,
painaen oven kiinni perässään.

Hilja jäi vuoteeseen lukemaan. Heti Maalin mentyä sieppasi hän
kynttilän yöpöydältä ja asetti sen syliinsä. Äiti ja Maali olivat
ankarasti kieltäneet häntä tekemästä niin, sitten kun lakanoihin kerran
sattui palamaan läpi. Mutta se oli vain pieni läpi ja kun hän näki niin
huonosti! Yöpaidan pääntietä ja hihansuita reunusti kapea, veripunainen
nauha, niskaan valui ohennut, vaalea palmikko ja nuorten, punastuvien
kasvojen ympärillä nousi kuin sädekehä tuuheaa, uutta tukkaa. Hän oli
kesällä ollut kipeänä ja silloin olivat hiukset pahasti lähteneet.

Kuinka nämä kirjeet aina nostivat veret kasvoille ja panivat sydämen
takomaan! Ne toivat onnea ja riemua, ne toivat tuulahduksen taiteen ja
kauneuden maailmasta, itse Parisista. Mutta samalla sekaantui iloon
pieni määrä katkeruutta. Hilja ei tahtonut myöntää sitä itselleenkään.
Hän saneli itselleen, ettei tuntenut muuta kuin iloa ja kiitollisuutta.
Tiesihän hän miten kiire Armaalla oli. Mutta piikki pisti heti, kun
ei hän ollut varoillaan. Se oli ihan pieni piikki, mutta se seisoi
pystyssä, elinvoimaisena kuin punertava oras syyspellossa. Armas
on siellä suuressa maailmassa -- hän yksin täällä Helsingissä:
jollei Armas aina muistakaan häntä, jos niiden taiteilijattarien ja
parisittarien joukossa on kauniimpia kuin hän, Hilja. Ja tietysti
onkin...

Armas pani niin suuren arvon vapaudelle. Mustasukkaisuus oli hänestä
ihmistä alentava ominaisuus. He olivat päättäneet, etteivät ole
mustasukkaisia. Armas oli sanonut, että hän toivoo Hiljan huvittelevan
niinkuin ennen kihlaustaan. Sitä rikkaampana saa hän Hiljan omakseen,
jota enemmän Hilja on ehtinyt elää. Hilja olisi ollut onnellinen, jos
Armas olisi kieltänyt häntä seurustelemasta muiden kanssa niin paljon
kuin ennen. Mutta Armas väitti sellaista vanhanaikaiseksi, itsekkääksi
rakkaudeksi. Hän tahtoo, että Hilja vapaasti elää ja nauttii -- ja niin
hän tekee itsekin. Kun he kerran yhdistävät kootut elämyksensä, tulee
siitä ihana aarnivalkea, joka pysyväisesti valaisee heidän kotiansa
ja karkottaa sieltä rakkauden pahimman vihollisen, arkipäiväisyyden,
kaikiksi ajoiksi.

Kauniisti Armas puhui, korkeat ja lentävät olivat hänen ajatuksensa.
Hilja tunsi pienuutensa hänen rinnallaan eikä löytänyt sanoja
vastaukseksi. Hän vain kietoi kätensä rakastetun kaulaan, painoi
poskensa hänen poskeaan vastaan ja tunsi huumaantuneena, silmät
suljettuina, Armaan suudelmat kasvoillaan, kaulallaan, silmälaudoillaan.

Muistot tulivat kuin kuuma aalto. Hän putosi vuoteeseensa, painoi
kasvot kirjettä vastaan ja itki. Kynttilä oli kolahtanut lattiaan. Se
meni poikki ja sammui. Ruustinna riensi sisälle, nuhdesaarna oli jo
tulvimaisillaan hänen huuliltaan, mutta se pysähtyi, kun hän huomasi
Hiljan itkevän. Hän katseli häntä hetkisen, näki, ettei itku ollut
mitään vaarallista, meni sitten takaisin ruokasaliin ja kaasi itselleen
neljännen puolikuppisen kahvia. Hänelle oli vähitellen tullut tavaksi
juoda kahvinsa puolissa kupeissa. Vaikkei hän suvainnut vieraille
kaadettavan kuin tuskallisen runsaita kuppeja, maistuivat hänelle
itselleen vajavat kupit, varsinkin näin aamuisin.

Hän nousi entiseen maalaiseen tapaansa kuudelta ja istuutui kutimensa
ja kahvipannunsa ääreen ajattelemaan lapsiaan, jotka olivat hajallaan
maailmalla, ja odottelemaan Hiljan nousemista. Lainan tila oli taas
viime aikoina ollut huolestuttava. Kunhan hän taas vain onnellisesti
pääsisi tämän ajan ohitse. Se oli hänelle aina niin vaikea. Johannes,
metsäherra, asui perheineen pohjoisessa, niin kaukana, että siellä
jo ajettiin poroilla ja lapsilla oli neljäkymmentä peninkulmaa
kouluun. Kesät olivat siellä ylhäällä yhtä ainoaa valkeutta ja talvet
loppumatonta pimeyttä. Johanneksen väet voivat kuitenkin aina hyvin,
ilma siellä pohjoisessa oli puhdasta. Hyvää kuului niinikään aina Pekan
perheeltä -- äiti sanoi yhä ajatuksissaan tätä poikaansa Pekaksi, kuten
lapsena, vaikka hän viime aikoina oli kirjoittanut kirjeidensäkin
alle "Pietari". Hän oli ankarasti uskonnollinen, hänellä oli hyvä
pappila, hyvät pitäjäläiset ja terveet lapset -- kymmenen lasta.
Vahinko vain, että he asuivat niin kaukana, ettei isoäiti useammin
voinut käydä lapsikultia katsomassa. Hyvissä naimisissa oli Lahjakin,
Jumalan kiitos. Kuusi lasta oli heilläkin ja seitsemäs oli tulossa.
Lahjalta se kävi verraten helposti. Ei ruustinna ensinkään osannut olla
hänestä niin huolissaan kuin Lainasta... Joskus meni ruustinnan ajatus
niihinkin lapsiin, jotka kerran hukkuivat. Mutta hän ei voinut viipyä
heissä kauan. Vuodet eivät olleet jaksaneet lääkitä sitä haavaa...
Verraten harvoin kirjoittivat äidilleen elossa olevat lapset, mutta
kun lapsenlapset oppivat kirjoittamaan, sai isoäiti useammin kirjeitä
ja lapset ja miniät kirjoittivat uskollisesti merkkipäivien tullen
sekä ilmoittivat tietysti tarkasti syntymä- ja sairaustapaukset.
Isoäiti ei unohtanut ainoankaan lapsenlapsen syntymä- tai nimipäivää.
Hän osti kotiin tusinoittain kuvakorttia, kaikenlaisia hauskoja
kissojen, koirien ja hevosten kuvia ja kun asianomaiset alkoivat käydä
vähän suuremmiksi, saivat he mummolta soman tytön- tai pojankuvan
onnentoivotukseksi.

Joka aamu, kun Hilja tuli huoneestaan, tapasi hän äitinsä ajatuksissaan
läpikäymässä lastensa perheasioita tai kirjoittamassa heille. He
eivät, Hilja ja äiti, vaihtaneet monta sanaa. He kysyivät kuinka
olivat nukkuneet -- Hilja kysyi siksi, että tiesi äidin nukkuvan perin
vähän ja äitikin kysyi Hiljan yön kulkua, vaikka Hiljalla oli aivan
erinomainen unen lahja. Sitten Hilja lyhyesti kertoi, mitä Armas oli
kirjoittanut ja äiti ojensi hänelle omaisten kirjeet, jotka aina
olivat osoitetut hänelle -- jos sellaisia oli tullut. Kahvia juodessa
Hilja ne luki ja äiti kutoi sukkaa ja kello nakutti. Sitten mentiin
hakemaan sanomalehteä kirjelaatikosta eikä voitu ryhtyä mihinkään
ennenkuin se oli tullut. Hilja luki sen häthätää: ensinnä kuolin- ja
kihlausiimoitukset sitten teatteria tai iltamia koskevat kirjoitukset
ja vihdoin pikku-uutiset. Äiti luki pääkirjoituksetkin ja yleensä koko
sanomalehden, kannesta kanteen.

Hilja ompeli nykyään liinavaatteita uuteen kotiinsa. Armaan piti
väitellä keväällä ja heti sen jälkeen vietettäisiin häät. Sekin
tilaisuus antoi äidille ja tyttärelle päänvaivaa -- oliko vihittävä
kirkossa ja sitten syötävä päivällinen Alppilassa tai Kaisaniemessä,
tai kutsuttaisiinko vain ahtain omaisten piiri ja vihittäisiin kotona.

Koska kevääseen vielä oli pitkä aika, eivät äiti ja tytär sentään niin
paljon puhuneet häistä kuin he niitä ajattelivat. Suurin osa Hiljan
liinavaatetta oli annettu hyvälle liinaompelijalle valmistettavaksi,
sillä hienoa ja kaunista siitä piti tulla, mutta merkkaustyön oli Hilja
itsepintaisesti halunnut tehdä itse, ja niin hän nyt heti noustuaan
painui suurten lakanoiden ja pöytäliinojen ääreen neulomaan paljotöisiä
nimiä. Alussa hän sai ratkoa ja yritti moneen kertaan tuskastua, mutta
vähitellen kävi ommel kauniiksi ja tasaiseksi. Menestys kiihotti
häntä eikä hän noussut työstään muuta kuin mennäkseen telefoniin tai
avaamaan ovea. Telefoni soi useammin, mutta kukapa tällaisena sateisena
syksynä olisi jaksanut käydä vieraissakaan. Jenny täti kuitenkin tuli
Haapaselle joka päivä ja soitti monta kertaa päivässä. Usein kävi
myöskin Elsa, Hiljan paras ystävä. Elsa Vaarnakoski, ylioppilas.

Elsa tuli aina keittiön tietä ja huuteli jo kaukaa, että hän on
niin märkä, että tuo mukanaan kokonaisen vedenpaisumuksen. Maali
piti hänestä eikä hänellä niinmuodoin ollut hätää. Muuten Maalille
vastenmieliset vieraat kyllä saivat kokea hänen epäsuosiotaan. Maali
auttoi märän takin Elsan yltä, ja kuultuaan hänen äänensä, juoksi Hilja
vastaan, laahaten käsityötä kainalossaan.

Elsa alkoi aina torumalla Hiljaa siitä, ettei Hilja ollut käynyt
heillä. Se oli sellaista, että Hilja hiukan pelkäsi täti Forsbergia,
Vaarnakoskien äitiä, vaikkei hän milloinkaan ollut kohdellut Hiljaa
kuin erittäin ystävällisesti. Sitä ei hän sanonut Elsalle, vaan syytti
sitä, että heidän oli niin paljon parempi jutella Hiljan pienessä
sinisessä sohvassa, kuin Vaarnakoskella, jossa tytöt kaikki kolme
asuivat samassa huoneessa. Elsan huolena oli tavallisesti, mitä hän
lausuisi huomisessa iltamassa, tai kenen hän saisi pitämään esitelmää
"Sovinnon" iltamassa, tai mitä hän pukisi ylleen siihen tai siihen
tilaisuuteen. Hän sadatteli ihmisten laiskuutta ja leväperäisyyttä
-- ei viitsittäisi tulla kokouksiin eikä tehtäisi mitään iltamien
onnistumista varten!

Tänään, kun he olivat päässeet Hiljan siniseen sohvaan, oli Elsalla
tällainen tiedonanto.

-- Niin, ensimmäinen ohjelmatoimikunnan kokous oli sitten eilen meillä.
Herrat kävivät toissapäivänä -- oikein frakissa -- pyytämässä äitiä!
Äiti pani ensin vähän vastaan. Hänestä koko puuha on myöhästynyt, mutta
viime hetkessähän ohjelmat aina sittenkin harjoitetaan ja äiti suostui.
Päätettiin ottaa tanssia. Sinä tulet tietysti siihen!

-- Ohoo! yritti Hilja sanoa vaatimattomasti, vaikka hän jo koko
ruumiissaan tunsi tanssin lumon. -- Minä luulin, etten enää kelpaa
mihinkään senjälkeen kun jouduin kihloihin.

-- Mene nyt suohon! Et sinä sitä itsekään ajattele. Pelkäävät sinun
käyneen ylpeäksi, kun jouduit kihloihin niin hienoon perheeseen... Koko
kaupunki tietää sinun nykyään ompelevan liinavaatetta...

-- Ohoo!

Hilja nauroi koko kasvoillaan. Hänellä oli omituinen tapa nauraa niin,
että joka solu hänen kasvoissaan eli. Teki sen vaikutuksen kuin tuuhea,
juuresta tunkeva, kuria tottelematon tukkakin olisi ilakoinut mukana.

-- Mutta minäpä sanon sinulle, touhusi Elsa -- ettet saakaan, kun
tulet rouva Bredeksi, lakata auttamasta iltamissa. Armas ei sitä
vaadi ensinkään -- siitä minä häntä kunnioitan, vaikka me muuten niin
monessa asiassa olemme eri mieltä. Tanssi sinä vain, kyllä Armas omalla
haarallaan pitää hauskaa.

Hiljaan pisti ja hänen hymynsä kävi väkinäiseksi. Hän olisi halunnut
kysyä, millä perustuksella Elsa sanoi niin, mutta eihän sellaista
saattanut päästää huulilleen.

-- Ne tulevat tänään juhlallisesti sinua pyytämään, puhui Elsa taasen.
-- Ethän sinä kiellä, ethän! No niin, tiesinhän minä sen. Minua
innoittavat sellaiset makeat kihlaukset, kun ihmiset äkkiä muuttuvat
niin, etteivät enää huoli mistään muusta, elävät vain "toisiaan varten".

Hiljan mieleen tuli, että juuri sellaiseksi hän olisi kihlauksensa
suonut, mutta hän etsi kiireesti ompelukohdan lakanasta ja kysyi:

-- Kutka tulevat?

-- Saat sitten nähdä...

-- Mutta sano nyt...

-- No niin, meidän Hannes tietysti. Eihän hän päästä käsistään yhtään
hetkeä, jolloin saa sinut nähdä. Se on hänelle taidenautinto...

-- Älä nyt! koetti Hilja keskeyttää, vaikka hänelle oli erinomaisen
mieluista kuulla, että häntä pidettiin kauniina. Armaan tähden se oli
suorastaan tärkeääkin.

-- Eihän siinä mitään pahaa ole. Ei Armaan ensinkään tarvitse olla
mustasukkainen. Hannes katselee sinua aivan esteettisesti. Sinähän
olet niin kreikkalainen. Aarne Koskinen tulee Hanneksen mukaan.
Aarne on hieno poika. Hän on luvannut liittyä Sovintoon... Muuten
arpajaisohjelma on suunniteltu suurenmoiseksi. Otso Okkolalta pyydetään
juhlaruno. Hänellä kuuluu olevan jokin aihe ja nythän hän on päässyt
rouvastaan... Voi, voi, minun pitäisi lähteä, mutta kun tässä on niin
hyvä istua!

Hilja kiersi kätensä hänen ympärilleen ja pidätti hänet. Hänen
mielensä oli joutunut juhlahumun läikyntään ja hänen täytyi saada
kuulla enemmän. Hän sai kuulla, että tanssiin tulisivat "ne vanhat",
nimittäin ne, jotka vuodesta vuoteen olivat tanssineet juhlaohjelmissa,
sekä joku uusi lisää. Heitä oli: Britta, Elsan sisar, Anni Koskinen,
Kaino Autere, Tyyne Leinonen, Meri Nikkilä, Linda Kaisla ja Hilja,
ja... joku vielä, jota ei Elsa muistanut. Ai, tietysti Elma Vaurio,
paras kaikista. Neiti Höökiä tietysti ajateltiin harjoittamaan. Eihän
Helsingissä ollut niin suurta valikoimisen varaa.

-- Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä! sanoi Elsa taas hetken perästä ja
sävähti pystyyn. -- Osakunnassa on tänään illanvietto... En minä viitsi
tehdä tilausta telefonissa. Minun pitää kuitenkin mennä katsomaan,
onko flyygeli vireessä Sovinnon huomista juhlaa varten. Meillähän on
niin hieno ohjelma. Mutta ne taitelijat ovat aina niin arat siitä
virityksestä. Eikä virittäjää aina saa viime hetkessä.

Hilja kasasi käsityön kainaloonsa ja meni jouduttamaan kahvia.
Kahvipöydässä oli äiti mukana ja he keskustelivat Elsan kanssa puiden,
perunoiden ja voin hinnoista. Elsa tunnusti nöyränä ja nauraen, ettei
ymmärtänyt paljon niistä asioista. Äiti heillä ne kaikki hoiti. Kun
joutui, kuten hän, Elsa, osakuntaelämään ja raittiushommiin, niin ei
jäänyt aikaa lukuihinkaan, saatikka sitten taloustoimiin. Hänenkin
kandidaattinsa siirtyi ties mihin aikoihin. Se oli aivan hirveää!

-- Kun toiset eivät tee mitään! palasi hän alituiseen harmiaiheeseensa,
jonka kymmeniä kertoja samoin sanoin puoleksi tosissaan, puoleksi
leikillä, oli purkanut kuuluville. -- Meillä ei ole työnjakoa. Kaikki
sälytetään muutamien niskoille. Kyllä tuo Hiljakin saisi auttaa minua
enemmän -- ettetkö sinä osaisi puhua tai lausua tai vaikka laulaa! Se
on paljasta kuvittelua, ettet osaa. Ja sen teidän vuokralaisenne, sen
Matariston, sen minä mieluimmin nylkisin! Hänestä ei ole vähintäkään
hyötyä osakunnassa. Kaksi kertaa olen nähnyt hänet kokouksessa eikä hän
ole puhunut eikä pukahtanut.

-- Hän on ahkera poika, ehätti ruustinna puolustajan, -- ja maksaa
täsmällisesti. Hänestä ei ole mitään vaivaa. Me olemme häneen hyvin
tyytyväiset.

-- Kyllä minä sen uskon! nauroi Elsa hiukan silittäen äskeistä
moitettaan, -- mutta kyllä hänen pitäisi ruveta ottamaan osaa
osakuntaelämään. Se sellainen karhumaisuuskin menisi hänestä
vähemmälle. Eikö tätikin sanoisi hänelle. Tai sano sinä, Hilja! Voi,
voi kuinka te olette hienotunteisia. Minäpä ravistaisin häntä aika
tavalla, jos asuisin täällä saman katon alla.

Elsa näytti, vehnäleipä toisessa, piparikakku toisessa kädessä, miten
hän häntä ravistaisi. Häntä täytyi nauraa, niin hullunkurinen hän
oli. Ja pakahtuakseen nauroivat sekä Hilja että ruustinna, kun hän
eteisessä, pois lähtiessään, yhtäkkiä iski nyrkkinsä Matariston oveen.

-- Herra Mataristo, oletteko kotona?

-- Jaa-a, kuului yksivakainen, ujo ääni.

-- Minä olen Elsa Vaarnakoski, teidän osakuntatoverinne. Tahdoin vaan
sanoa, että tulisitte tänään kokoukseen ja illanviettoon. Mitä se on,
ettette käytä hyväksenne osakuntaa. Tulettehan. Tottahan te kuulitte?
Meillä valitaan tänään kansanvalistuskomitea, minä ehdotan teitä.
Tottahan te tulette...?

Elsa pui nyrkkiä Hiljalle, joka oli kyykistynyt salin kynnykselle ja
nauroi siinä katketakseen. Pää ovenrakoa vastaan sai Elsa odottaa hyvän
aikaa ennenkuin äskeinen yksivakainen ääni, entistä epävarmempana
vastasi:

-- Jaa-a!

-- No hyvä on! sanoi Elsa sitovasti ja läksi.

Keskipäivällä tulivat herrat, Hannes Vaarnakoski ja Aarne Koskinen.
Hilja ei ollut tietävinään heidän asiastaan, vaan vei heidät salin
plyshiliinapeitteisen pöydän ääreen, hämmästyi heidän pyyntöään ja
antoi punastuen suostumuksensa.

Koskinen oli pitkä, laiha, mustatukkainen, heleäihoinen ja
hajamielinen professorinpoika, joka kirjoitteli Virittäjään ja kulki
lahjakkaan nuoren miehen maineessa. Vaarnakoski oli hänen täydellinen
vastakohtansa. Hänen pituuttaan kannatti jykevä tanakkuus, hän puhui
paljon ja vaikka mistä. Kaikki hänen kasvoissaan oli väritöntä. Hänellä
oli leveät, tukevat, huonosti harjatut hampaat. Hän tiesi kaikki
Helsingin juorut ja halusikin esiintyä niiden itsetietoisena tuntijana.
Hänelle oli erityisen mieluista katsella kauniita nuoria tyttöjä,
saattaa heidät namille ja sitten armahtaa heitä. Hilja oli kiitollinen
esine, sillä veri nousi helposti hänen kasvoilleen ja silloin olivat
hänen korvanlehtensäkin kuin veripisarat.

Kun kysymys Hiljan esiintymisestä arpajaisissa oli ratkaistu, oli
syntymäisillään vaitiolo. Hilja tunsi Vaarnakosken katseen kasvoillaan
ja kuumeni jo. Mutta Vaarnakoski armahti häntä ja rupesi puhumaan:

-- No, kai te olette kuullut, että Otso Okkola nyt lopulta on päässyt
rouvastaan. Dorothea rouva matkustaa Ruotsiin. Sillä naisella on
tempperamenttia. Se oli Oopperakellarissa viskannut kahvelin Otson
kasvoihin. Se ei sopinut aviovaimoksi. Taiteilijattarena se olisi
voinut olla mainio. Sääli, sääli! Se oli kuin elämänlanka, niin hento
ja samalla käärmemäinen. Ja osasi kynsiä. Verratonta sen kanssa oli
viettää iltaa ja yötä. Se räiskyi ja se säkenöi. Ja osasi pukeutua!
Nenäliinoista kenkiin asti oli kaikki valikoitua. Sääli, sääli, että se
joutui aviovaimoksi ja hukkasi seitsemän vuotta elämästään. Tietenkin
hän vielä voi yrittää, jahka vuosi nyt on mennyt, mutta näyttämöllä
on aika kalliimpaa kuin muun taiteen tanterilla... Hän aikoo
näyttelijättäreksi. Minä kehoitin. Ja sitten: ei mitään kotimoraalia
painamaan, ei mitään aviomoraalia...! Tekin, neiti Haapanen, että te
menitte kihloihin. Te ette sovi siihen...!

Hilja oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi ja suupielissä nyki hymy, joka
enemmän oli sukua itkulle kuin naurulle. Hän veti paperiveitsellä,
jonka jostakin oli saanut käsiinsä, voimiensa takaa viivoja pöytäliinan
nukkaan, eikä löytänyt sanoja. Aarne Koskinen tunsi hämillään ja
suutuksissaan aseman tukaluuden ja käsitti samalla, että kajoaminen
siihen olisi ollut sen pahentamista. Vaarnakoski kidutti heitä
hetkisen, otti sitten hallitsevan ylemmyydellä paperossilaatikon
taskustaan ja särki äänettömyyden.

-- Sallitteko, neiti Haapanen? Minussa istuu vanha Aatami vielä perin
lujassa. Sinä, Koskinen, tietysti et tupakoi. Sisareni Elsahan kuuluu
kääntäneen sinut uskoonsa. Ei, ei, lapset, ihminen toki ei tule
tekopyhäksi niin kauan kuin hän lankeaa. Minä uskallan kokemuksesta
sanoa, että hänen parhaimmat hetkensä ovat ne, jolloin hän katuu,
ryvettyään liassa... Niin...

Koskinen odotti vilkastuneena ja taistelunhaluisena suunvuoroa.

-- Siis: älä taistele, älä koetakaan seisoa. Olet parempi ihminen, jota
syvemmälle lankeat.

-- Niin, tietysti, sanoi Hilja, suuttuneena itselleen siitä, että äsken
oli jäänyt vastausta vaille ja ettei nytkään keksinyt mitään tehoisaa.

Vaarnakoski heilautti kättään ja laski paperossin tuhka-astian laitaa
vastaan.

-- Minä sanon vain: jos te tahdotte antaa isänmaalle tusinaihmisiä,
niin menkää raittiusseuroihin ja siveellisyysyhdistyksiin. Mutta jos te
tahdotte antaa sille taiteilijoita, yksilöitä, niin eläkää ja antakaa
ihmisten elää!

-- Ja rypeä! iski Hilja kiinni, tyytyväisenä iskuunsa ja samalla
voittaen takaisin tasapainonsa.

-- Niin, juuri rypeä! sanoi Vaarnakoski vakavasti kuin vanhus, joka
puhuu kalliista elämänkokemuksesta.

-- Mutta minä en käsitä, ehätti Koskinen sanomaan, -- kuinka sinä voit
kuulua niin vanhoillisen lehden toimitukseen kuin "Maaemo".

-- Minä toimitan ulkomaanosastoa. Mitä lehden vanhoillisuus minuun
kuuluu!

Hilja oli kiitollinen Koskiselle hänen iskustaan, muttei taaskaan
keksinyt mitään lisättävää. Herrat huomasivat olevan ajan lähteä ja
nousivat. Eteisessä tarttui Vaarnakoski vielä kiinni suustaan.

-- Ettekö te pelkää, kun asutte täällä keskellä
sosialistiaristokratiaa? sanoi hän. -- Samassa talossa Leena
Parkkari-Lehmus, Mikki Parkkari-Lehmus...

-- Ja "Moukarin" toimittajia jos kuin monta! lisäsi Koskinen.

-- Entä jos täällä olisi pommitehdas. Vaikka jonakin kauniina päivänä
räjähtäisitte ilmaan.

Hilja kertoi nauraen, että he Haapaset lähettävät kaikki kerjäläiset
Parkkari-Lehmukselle. Mutta eivät he mitään anna! Kerjäläiset tulevat
sieltä perin suuttuneina. Kerran, juuri ennen viime valtiopäiviä --
ja tämän kertoi Hilja kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt äänensä
tunkevan kattojen ja permantojen läpi -- tapasivat Haapasen vanha
palvelija ja rouva Parkkari-Lehmus toisensa parvekkeella. Maali tomutti
mattoja ja Leena rouva vispilöi lasissa munaa ja sokeria. "No, joko te
olette päättänyt ketä äänestätte?" sanoi Leena rouva. "Jo", vastasi
Maali ja käänsi selkänsä. "Rouvaa minä ainakaan en äänestä. Ettehän te
ole edes oikealla tavalla naimisissa."

-- Hyvä, hyvä!... se täytyy panna pikku-uutisiin! nauroi Vaarnakoski ja
kopeloi taskukirjaansa. -- Älkää pelätkö, en minä pane mitään nimiä.

Herrat läksivät. Hilja haki esiin käsityönsä, mutta neuloi huonosti ja
sai ratkoa. Jenny täti ja äiti puhuivat pitkältä telefonissa. Jenny
täti sanoi, ettei hän tänään jaksa nousta portaita Haapaselle. Hilja
voi sensijaan tulla hänen luokseen iltapäiväkahville. Hän on löytänyt
uuden kotileipomon, josta saa erinomaisia sokerileipiä, kolme viidellä
pennillä. Äiti lupasi Hiljan puolesta, että Hilja tulee. Hilja nyrpisti
hiukan nenäänsä ja vastusti. Ei hän viitsisi, kun näin sataa.

Satoi todella lakkaamatta. Seinät pihanpuolella olivat omaksuneet
taivaan harmauden ja alas ikkunapieliä valui ikäänkuin mustia suonia.
Ruudut olivat läämityt täyteen pisaroiden jälkiä ja teitä.

Hämärissä, päivällisen jälkeen, juuri kun Hilja teki lähtöä Jenny
tädin luo, sattui outo tapaus: tuli sähkösanoma. Hilja oli eteisessä
ja pelästyi, kuten ainakin ihminen, joka harvoin on ollut tekemisissä
sähkösanomien kanssa. Hänelle tuli se tunne, ettei saa pelästyttää
äitiä, ja allekirjoitettuaan kuitin, repi hän porraskäytävässä auki
sinetin ja luki vaivalloisesti:

"Laina ikävöi mammaa. Odotamme. Toivo."

Hän hengitti taas. Siis Laina toki vielä elää. Tai kukaties... Eiväthän
ihmiset koskaan sano sähkösanomissa kaikkea. Hän jäi silmänräpäykseksi
tuijottamaan ulos liankarvaiseen seinään vastapäätä ja pihamaalle,
jonka märän asfaltin poikki talonmies paraikaa astui, väsyneenä ja
laahustellen jalkojaan. Hän oli nähtävästi hiukan humalassa. Johonkin
keittiön ikkunaan syttyi tuli ja punaiset kupariastiat hyllyllä
kiilsivät. Talonmiehen vaimo nousi ylöspäin jostakin kellarista, jonka
aukko oli ihan musta. Hän kiikutteli raskaasti muodotonta ruumistaan.
Pieni, punainen huivi oli sidottu solmuun leuan alle. Omituinen kaamea
tunne tuli Hiljaan. Kaikki mitä hän näki: surullinen, sateen valama
pihamaa, väsynyt, sairas mies vaimoineen, yksin keittiön ikkunakin,
jonka takana palvelustytön varjo liikkui, tarttui hänen silmäkalvoonsa
ja teki pahaatietävän enteen vaikutuksen. Jotakin kauheaa tapahtuu.
Siitä ei ole pelastusta eikä ulospääsyä. Täytyy vain odottaa ja antaa
sen likenemistään liketä, kunnes se tapahtuu... Tämä, joka nyt on
tulossa, on itse elämää, kovaa, vakavaa elämää, jonka ote on raudanluja
eikä leikkivä, kuten se, jolla nuori tyttö ja hänen tanssitoverinsa
pitelevät toisiaan, kiitäessään yli kiiltävän permannon. Elämä on
niinkuin tuo pihamaa, nuo väsyneet ihmiset ovat ihmisen kuva. Vaimo
on hakenut punaisen huivin päähänsä, hän on etsinyt punaa ja iloa
elämältä. Hänellä on kahdeksan, pian yhdeksän lasta. Kuoleeko hän pian?
Kuoleeko Laina?

Silmänräpäykset ovat joskus niin hedelmälliset. Sähkösanoma kädessä
eli Hilja itselleen uuden, oudon silmänräpäyksen. Hän heräsi siihen,
että äiti tuli eteisen ovelle ja kysyi häneltä, mitä hän teki siellä
portaissa.

-- Jotakin Lainalta ja Toivolta, sanoi äiti ja hänen kunnolliset
arki-ihmisen kasvonsa jännittyivät.

He olivat niin tottuneet siihen, että jos jotakin odottamatonta oli
kohtaamassa, niin Lainalta ja Toivolta se tuli. Kaikki ne vuodet,
jolloin he olivat olleet naimisissa, se oli ollut sellaista. Viikko
sitten oli Laina kirjoittanut äidille kovin alakuloisen kirjeen ja
sanonut tuntevansa, ettei enää kestä. Hänellä ei enää ole halua elää.
Lapsia hänen käy sääli, varmaan Toivo menee uusiin naimisiin. Äidin
pitää pian tulla ottamaan lapset. Ruustinna, käytännöllinen ihminen ja
yhdeksän lapsen äiti, oli kirjoittanut vastaan pitkän, rauhoittavan
kirjeen: siinä tilassa tulee ihmiselle kaikenlaisia ajatuksia, mutta
varmaan käy hyvin, kuten edellisilläkin kerroilla. Ja nyt siitä
varmasti tulee poika. Jenny täti on siitä niin vakuutettu, että jo
kutoo pientä sinistä villaröijyä. Jahka aika nyt vähän lähenee, tulee
äiti.

Tästä kirjeestä oli kulunut viikko, ja nyt tämä sähkösanoma!

Ei ruustinna pahasti pelästynyt, tottunut kun oli Lainan
sairastelemiseen. Se hänelle sentään paikalla oli selvänä, että asia
on vakava ja että huomispäivänä on lähdettävä, ja hänen ajatuksensa
siirtyi heti käytännöllisiin toimiin: mitä vielä on tehtävä kotona ja
mitä pitää ottaa mukaan matkalle.

Hiljalle eivät matkavalmistukset antaneet työtä. Äiti oli aina tottunut
tekemään kaikki itse. Hän meni antamaan Maalille määräyksiä ja Hilja
jäi neuvottomana yksinäisyyteen. Hän kiersi huoneesta huoneeseen ja
saneli itselleen, että jos Laina kuolee...! Ei, ei, Jumala ei voi olla
niin kova! Lainahan oli niin kaunis, kaikkien ihailema ja tavoittelema,
ja niin terve. Naimisiin mentyä sitten tuli paljasta sairautta ja
surkeutta. Kuinka Jumala sallii sellaista? Ja nyt on hän itse, Hilja,
menemäisillään naimisiin... Ah, ei sitä voi ajatella. Se on niin
kauheaa!

Vihdoin kierreltyään tapasi hän itsensä omasta huoneestaan, selkä
lämmintä muuria vastaan. Häntä värisytti ja hän iski kuin apua etsien
katseensa johonkin esineeseen. Silmä sattui hienoon venetsialaiseen
maljakkoon kirjoituspöydällä. Siinä oli kuihtuneita, punaisia ruusuja.
Parempaa ankkuria ei hän olisi voinut löytää. Armas oli tuonut kukat,
kun ensi kerran tuli heille. Illalla he olivat menneet kihloihin ja
seuraavana päivänä, huhtikuun sadekuurojen välillä, auringon paisteessa
hän oli tullut. Kolme päivää myöhemmin hän oli tuonut maljakon kukkia
varten. Ne olivat Hiljalle kuin reliikki, niihin oli salaperäisesti
kätkettynä koko hänen rakkautensa ihme eikä hän sallinut kenenkään
muun järjestää pikkuesineitä kirjoituspöydällään, ettei maljakko
joutuisi vaaraan. Se oli niin hauras ja herkkä, siroa, vihreähtävää,
kultasuonista lasia. Muutenkin oli huone täynnä Armaan lahjoja ja
ennen kaikkia muistoja heidän yhdessäolonsa ihanista hetkistä. Pöydän
takaa nousi marmorinen Venuksen pää, sohvan yläpuolella riippui suuri
"Toteninsel", vastapäisellä seinällä hymyili Mona-Lisa arvoituksellista
hymyään ja katosta valui alas lamppu maidonvalkeine lasikoristuksineen.
Kaikki muistutti Armasta. Ikkunoista ympäri ahtaan pihan tuli valoa
niin, ettei huone ollut pimeä. Sinisillä huonekaluilla ja vuoteella,
joka oli kohollaan valkoisia pitsikoristeita, sai valaistus kuutamon
kelmeyttä. Venetsialaisen maljakon pintoja vastaan taittuivat säteet
kimmellellen.

Äkkiä kiintyi Hiljan korva ääniin ruokasalista.

-- Eihän sähkösanomassa muuta ole kuin että Laina ikävöi mammaa. Voi,
voi sentään, Jumala antaa välistä niitä lapsia liian tiheään.

Se oli äidin ääni ja heti senjälkeen tuli Maalin:

-- Mikäs hätä näillä on. Pastorihan on rikas eikä meidän Lainakaan
mennyt hänelle tyhjänä. Mutta kun oikein köyhillekin antaa yhdeksän
lasta...

-- Kyllähän Jumala tietää mitä tekee. Näin ihmissilmillä katsoen vain
on kovin lyhyt aika siitä, kun pikku Elli syntyi.

-- Toisilla on sellainen siunaus. Minun sisarentyttäreni kun sai kaksi
kertaa perätysten kaksoset... Ja niin köyhää kuin siinäkin perheessä
oli -- mies sellainen juoppo. Ja entä tämä meidän talonmies! Ruustinna
menisi kerran katsomaan. Ihan siellä läkähtyy, kun oven avaa. Tämä
lapsi on nyt yhdeksäs. Siunaukseksiko sitten on vai miksi.

Hiljasta tuntui, että hän läkähtyy. Hän ei tahdo kuulla enempää!
"Jumala antaa välistä lapsia liian tiheään." Heitä oli heitäkin ollut
liian paljon -- olikohan hänkin syntynyt liian tiheään? Mitä kauheita
ajatuksia nämä olivatkaan! Hän ei enää tahdo kuulla mitään, ei ajatella
mitään! Hän painoi kädet ohimojaan vastaan ja tarttui kovalla otteella
hiuksiinsa. Ruumiillinen kipu karkotti hetkiseksi ajatuksen. Hän näki
esineet huoneessa, sädehtivän maljakon ja valkoisen marmoripään.
Silmä kiintyi marmoripäähän. Se oli tänään niin ankara. Se oli Hiljaa
vastaan, se ei hyväksynyt hänen ajatuksiaan. Se syytti.

-- Sellaista on elämä. Älä niskoittele. Sinun on elettävä se niinkuin
kaikkien muiden, ja sitten kuoltava.

Hilja iski katseensa lahjomattomiin kasvoihin ja puolusti itseään:

-- Minkä minä sille voin, että se minusta on rumaa ja häpeällistä! Minä
en tahdo sellaista avioliittoa -- en, en, en!

Hänen teki mieli iskeä nyrkkinsä ankariin kasvoihin. Kyyneleet
vaivasivat lähteissään, tulematta esiin. Hän oli ilmisodassa noita
kasvoja vastaan, jotka puolustivat elämää ja hän tunsi, että ne
voittavat. Hän ei jaksa taistella, hän tietää, että kaikki tämä
läkähdyttää hänet.

Hän tuli juoksu jalan ruokasaliin ja tapasi äitinsä istumassa
ovensuussa telttatuolilla, jota ei hän muuten milloinkaan käyttänyt
kuin kirkossa. Sähkösanoma oli hänen kädessään.

-- Mamma on levoton! huusi Hilja, siristäen silmiään valoa vastaan ja
aseman vakavuus painui taasen kuin rautainen koura pitelemään hänen
hartioitaan.

-- Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi ruustinna ja nousi, ikäänkuin hänet
olisi yllätetty luvattomissa ajatuksissa, tarkastamaan sukkaläjää,
jonka oli tuonut pöydän toiseen päähän. Hilja ei saanut kysytyksi
enempää ja ajelehti, tietämättä mitä teki, saliin.

Kuolee, kuolee, kuolee! se on varma. Kun äiti ennättää perille, makaa
Laina jo valkoisena valkoisessa vuoteessaan. Tuskan hiki pisaroi
otsalta ja liimaa otsaan vaalean tukan, joka kerran oli laheinta
silkkiä. Ja hänen rinnallaan on ruma, muodoton olento, jota hän hakee
hellin, sammuvin silmin.

Kuinka Hilja tunsi vihaavansa tuota rumaa pientä, joka on ruhjonut
hänen siskonsa, nuoren, kauniin Lainan!

Samanlainen olet sinä kerran itse ollut! iski hänen mieleensä. Yhtä
ruma ja punainen! Ja niin kaunis olet sinä nyt ja iloinen...

Ah minä en enää koskaan tule iloiseksi, minä inhoan itseäni, minä en
ole pyytänyt tulla herätetyksi elämään enkä minä sitä niin rakasta,
etten minä hetkenä hyvänsä voisi sitä heittää...

Valehtelet, tyttö...! Sinä tahdot vielä nähdä sulhasesi, sinä janoat
hänen suudelmaansa, sinä tahdot elää pitkän elämän hänen omanaan. Sinä
olet joskus unessa nähnyt, että teilläkin on lapsi, pieni poika, joka
kietoo kätensä isän kaulaan ja pyrkii isän polvelle...

Niin, niin, niin! Se on totta. Minä en tiedä mitä minä tahdon, minä en
tiedä mitään, minä en ymmärrä mitään!

Ja Hilja tarttui oikealla kädellään vasempaansa, jotta tuntisi
kihlasormuksen olevan paikallaan. Hän painoi sitä kovasti ja tuijotti
kauan tyhjyyteen.

Maali kantoi kolisten alas matka-arkkuja ullakolta. Äiti käski
noutaa kinkkua ja makkaraa ja keittää munia. Hän söi aina matkoilla
omia eväitään eikä ravintolasta ottanut kuin lasin maitoa tai kupin
kahvia. Maali kulki edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä ja äiti
puhui hänelle kovalla äänellä, jotta kuuluisi keittiöön asti. Pyykki
oli pestävä ennen joulusiivousta. Sitä oli karttunut kovin paljon.
Puukellaria oli tarkoin pidettävä silmällä. Jos naapurin palvelustytöt
vielä yrittäisivät avonaisin lampuin käydä ullakolla, niin oli
välttämättä ilmoitettava talon isännöitsijälle. Sitten äiti huusi
Hiljaa.

-- Sinä et moneen viikkoon ole käynyt hovineuvoksella. Mitä se on!
Sinun täytyy oppia ihmistapoja. He ovat Armaan omaisia. Sinun täytyy.
Olisi hyvä, jos kävisit ainakin kerran viikossa.

Hilja tuli nyrpeäksi, muttei sanonut mitään.

Heti sähkösanoman tultua oli ruustinna soittanut Jenny tädille --
hänelle piti tehdä tarkka tili pienemmistäkin asioista, saaatikka
sitten tällaisesta -- ja pian oli hän talossa.

Hän oli ruustinnan kaksoissisar ja rakasti sisartaan ja sisarensa
lapsia yli kaiken. Kesät hän aina ennen, rovastin eläessä, oli
viettänyt Haapasten pappilassa ja armovuosien mentyä oli ruustinna,
pääasiassa hänen tähtensä, muuttanut Helsinkiin. Heidän piti asettua
asumaan yhteen, mutta he riitaantuivat jostakin pienestä asiasta juuri
ratkaisevalla hetkellä ja katsoivat parhaaksi asua kukin haarallaan. He
olivat hyvin toistensa näköiset, molemmilla oli säännölliset, verevät
miellyttävät kasvot ja kiiltävä, ruskea tukka. Ennen oli vieraiden
ollut vaikea erottaa heitä toisistaan. Nyt oli rouva Haapanen paljon
lihavampi kuin Jenny täti. Toisen ulkomuoto vaikutti toimekkaalta,
huoltapitävältä ja äidilliseltä. Siinä oli kaikkea mitä elämä jättää.
Toinen vaikutti hennolta ja keskentekoiselta ja vaikka hiukset olivat
käherretyt ja vaatteet iloisen väriset ja viimeistä muotia, alkoi koko
olennossa jo tuntua sitä kulmikkaisuutta, mikä tulee naimattomiin
naisiin, jotka eivät koskaan ole tunteneet elämän täysinäisiä iloja ja
suruja. Jenny täti ja ruustinna Haapanen riitaantuivat ylen helposti ja
aina mitä vähäpätöisimmistä syistä.

-- No, alkoi Jenny täti heti eteisessä, -- Toivo sähkötti! Laina on
taas huonompi. Sinä lähdet tietysti, Aline. Kyllä minä pidän huolta
Hiljasta... Minä olen hyvin vihainen Toivolle. Onko tämä nyt laitaa.
Saat sanoa Toivolle, etten olisi odottanut häneltä tätä! Hän...

-- Hss! sanoi ruustinna. -- Mataristo on kotona.

-- Oh, ei hän tiedä mistä minä puhun! Sano se vain Toivolle. -- Hän
on muuten kelpo mies, mutta tässä asiassa -- ihan niinkuin kaikki
miehet... Missä Hilja on? Hiljaaa! Tule tervehtimään tätiä. No, suutele
tätiä. Paremmin... No, tyttöseni, onko Armas kirjoittanut?

Jenny täti taivutti Hiljan pään puoleensa, sillä hän oli paljon
lyhyempi Hiljaa, ja suuteli häntä huulille, poskille, niskaan. Ei hän
odottanut vastausta kysymykseensä, hän kysyi muuten vain, tottumuksesta.

-- Alina, alkoi hän samassa, -- mitä tuliaisia sinä aiot viedä
lapsille? Minä tahtoisin lähettää Lainalle leivoksia ja viinirypäleitä.
Niistä hän pitää. Kun sinä vain saisit rypäleet perille paleltumatta.
Kuka tietää kuinka kylmä siellä maalla voi olla. Sitten minulla on
Ellille gumminen porsas ja Eeville kukko, joka kiekuu. Oikein somat. Ja
vain viisikymmentä penniä kappale. Pikku pojun röijy nyt ei ole valmis,
minä lähetän sen postissa. Mutta ne eivät saakaan mennä pesemään
sitä tulikuumalla vedellä. Lainalla on aina sellaisia huolimattomia
palvelustyttöjä... Hilja lapseni, sinä olet itkenyt. Te salaatte
minulta jotakin... Ties vaikka Laina olisi kuollut...!

-- Emme tiedä enempää kuin sinäkään, sanoi ruustinna kuivasti.

Jenny täti istui suu auki ja tuijotti vuoroin ruustinnaan, vuoroin
Hiljaan. Hiljaa rupesi naurattamaan. Jenny täti nauratti häntä
usein vakavina hetkinä, ja pelastuakseen rupesi hän ottamaan esiin
kahvikuppeja kaapista.

-- Näyttäkää minulle sähkösanoma.

Hän sai sen.

Ruustinna käänteli sukkavarastoaan ja huomasi, että parhaimmat sukat
sattuivat olemaan likaisina. Oli ikävä näin lauantai-iltana pyytää
Maalia pesemään.

-- Minä olen niin vihainen Toivolle, että...! sanoi Jenny täti.

-- Ei tässä voi syyttää ketään, sanoi ruustinna. -- Kun ihminen menee
naimisiin, niin hänen pitää olla valmis vastaanottamaan kaikkea.

-- Mutta joka vuosi lapsi! Eihän mikään terveys kestä sellaista. Ja
sellainen kukkanen kuin Laina oli. Toivo ei laisinkaan tiedä, minkä
aarteen hän Lainassa sai. Hän ei taida tietää, kutka kaikki Lainaa
yrittelivät...

-- Älä nyt viitsi.

-- Mutta niinhän se oli! tulistui Jenny täti ja rummutti
pöytään pienellä kädellään, jossa oli kolme sormusta, kaksi
timanttikannallista, kolmas sinikivellinen. -- Toivon pitää se tietää.
Jollet sinä sano sitä hänelle, niin minä kirjoitan.

-- Se onkin parasta. Kirjoita sinä.

Sisaren ääni oli vähän ärsyttävä ja Jenny täti karkasi ylös kuin
vieteri.

-- Sinä tahdot minua kirjoittamaan, vaikka itse juuri menet sinne ja
voisit puhua. Sinä et senvertaa tahdo auttaa minua. Vaikka sinä tiedät,
että minulla ehkä on ulkomaanmatka edessä...

-- Joskus jälkeen joulun...

-- Ei ensinkään. Lääkäri voi määrätä lähdön miksi hetkeksi hyvänsä,
jolleivät ilmat parane. Ja eikö minulla ole työtä...!

-- Mutta itsehän sinä sanoit, että tahdot kirjoittaa.

-- Niin, kun sinä kieltäydyt viemästä perille terveisiäni. Mahdat
luulla, että minun työni on niin helppoa että minä huvikseni käyn
talosta taloon... Minä lähden nyt.

-- Mutta rakas Jenny...

-- Hyvästi. Ehkä saan pyytää Maalia ostamaan kaksikymmentä leivosta ja
kilon viinirypäleitä. Tässä on rahat.

Maali oli karkealla kädellään työntänyt auki käytävän oven ja laski
kahvipannun pöydälle.

-- Ei neiti nyt mene minnekään, sanoi hän uskollisen palvelijan
äreällä, määräävällä äänellä.

Mutta hento, pieni Jenny täti oli jo juossut eteiseen ja pani hattua
päähänsä. Hilja, turhaan peitellen leikillisyyttä mielessään, seurasi
hänen kintereillään ja kävi kiinni käsiin, jotka hermostuneesti
pistivät hattuneulaa.

-- Täti, tuleehan täti huomenna päivälliselle. Meillä on lintu.
Maali sai sattumalta suurenmoisen linnun. Laitamme luumuputinkia
jälkiruuaksi...

Kyyneleet olivat Jenny tädin silmissä.

-- Mamma on aivan sietämätön. Ja sinä naurat sinäkin. Älä kiellä
ensinkään. Sinun silmäsi nauravat.

Hilja talutti hänet, olkapäistä kuljettaen, puoliväkisin ruokasaliin
ja pian istuivat nuo kolme, jotka mitä lujimmilla sukulaisuussiteillä
läpi elämän olivat olleet sidotut toisiinsa, täydessä sovussa juomassa
kahvia. Jenny täti muisti jo, että ruustinnan musta puku oli aivan
liian huono ristiäisiin. Se oli sitäpaitsi nähty molemmissa edellisissä
ristiäisissä eikä semmoinen käynyt laatuun. Ruustinna vakuutti, että
se on ihan tarpeeksi hyvä, mutta häntä ilahutti kuitenkin, että hänen
asioistaan välitettiin. Jenny täti iski silmää Hiljalle ja selitti
pitävänsä huolta siitä, että isoäidillä Lainan pikku pojun ristiäisissä
on uusi puku. Mutta tuskin oli siitä huolesta päästy, kun hän muisti,
ettei Hiljan mitenkään sovi jäädä tänne yksin, kun on herra talossa.

Hilja oli kauan pidätellyt leikillisyyttä mielessään, mutta nyt hän
purskahti täyteen nauruun.

-- Aijai kuinka täti on hassu!

-- Mutta jäähän Maali kotiin, sanoi äiti.

-- Maali on sittenkin palvelija, väitti täti vakavana ja pelästyneenä.
-- Maali nukkuu kuin seinä eikä tiedä, mitä pahaa Hiljalle voi
tapahtua. Minä tunnen Maalin unen, häntä ei saa valveille millään.
Minun täytyy jättää ulkomaanmatkani -- en tiedä muuta neuvoa.

-- Kaikkia hullutuksia! sanoi äiti.

-- Tai täytyy sulkea ovi Matariston huoneesta eteiseen. Hän saa kulkea
suoraan portaisiin.

-- Huone tulee kylmäksi...

-- Sille ei voi mitään. Voisihan hän myöhään tulla kotiin ja Hilja
voisi sattua olemaan salissa ja ovi voisi olla auki...

-- Hiljan pitää katsoa, että ovi on kiinni, keskeytti ruustinna ja
hänen äänestään tuntui, että uusi riita helposti voi nousta.

-- Jenny täti kulta, päästi Hilja tulemaan yhteen kyytiin ja samaan
äänilajiin kuin täti äsken, -- mutta voisi sattua vieläkin hullummin:
Mataristo voisi sairastua keskellä yötä ja minun täytyisi mennä häntä
hoitamaan. Olisiko se sopimatonta?

-- Sinä olet niin tyhmä, ettei sinulle viitsi vastata, sanoi Jenny täti
ja kysyi sisareltaan, tulisiko pannusta kolmas kuppi.

Tietenkin sieltä tuli. Kahvia keitettiin aina siltä varalta.

Mutta Hilja oli joutunut ylenannettuun mielialaan, Jenny täti oli tällä
kertaa liian hullunkurinen.

Hän tukahutti nenäliinaan naurunsa ja karkasi keittiöön, saadakseen
edes Maalille purkaa mieltään. Mutta Maali ei tällä hetkellä ollut
vastaanottoisalla tuulella... Hän kuurasi kupareja. Näivettynyt,
luiseva käsi hankasi kattilan kylkeä. Tuolilla oli ruustinnan alushame
ja sukkia. Hilja ymmärsi, että niiden pesu oli tullut lauantaitöiden
tielle. Hän kiersi auki vesijohdon hanan ja rupesi viruttamaan kättään,
jotta olisi olevinaan jotakin asiaa. Ei ollut kulunut montakaan
silmänräpäystä ennenkuin Jenny tädin pienet, hyppivät askeleet
kuuluivat käytävästä. Hän puhui jo puolitiessä.

-- Hiljaaa! Tyttöseni -- kuinka sinä käyttäydyt! Tule heti tänne. Ei
saa sillä tavalla juosta pois kesken tädin puhetta. Mitä sinä luulet
Armaan sanovan, jos jäät tänne noin vain yksinäsi...

-- Armaan! toisti Hilja helisevin äänin ja viskasi päätään niin, että
hiukset hulmusivat. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat, loistavat ja
pehmeät.

-- Niin, juuri Armas, sanoi täti, silmät pystyssä. -- Armas on hienosta
perheestä, jossa noudatetaan vanhoja hyviä tapoja. Ajattele, jos hänen
hienot sukulaisensa saisivat tietää...

-- Minä viis hänen hienoista sukulaisistaan! nelisti Hilja tulemaan ja
asettui oviaukkoon tädin eteen, kädet vielä märkinä. Hän nousi vuoroin
varpailleen, laskeutui vuoroin kantapäilleen, koukisti käsivarsiaan ja
heilutti niitä nyrkkeinä, ikäänkuin voimiaan koetellakseen. -- Minä en
kärsi, että minun siipiäni leikataan. Armaskaan ei sitä tahdo.

Hän seisoi kuin nuori, uusi aika vanhaa, väistyvää vastassa.

Hän oli pitkä ja solakka, hiukan hintelä ja kapeapovinen. Tummansininen
puku sulki sileänä, joskaan ei kireänä, allensa paraikaa kehittyvän
ruumiin. Samettipäärmeen alta hihansuissa ja kaulan ympärillä
erottautui eheä, valkoinen hipiä.

-- Mitä sinä puhut! päivitteli täti, väistyen tytön märkiä käsiä. --
Et kärsi, että tätisi, joka sinua rakastaa, taivuttaa sinun siipiäsi
lentämään oikeaan suuntaan. Kyllä vieraat tulevat ja leikkaavat.

-- Antaa leikata! pani Hilja uppiniskaisesti. -- Armas on minun, muusta
minä en välitä!

-- Mutta entä, jollei Armas olekaan niin lujasti sinun, ettei joku voi
häntä viedä...!

Täti pelästyi itsekin ajattelemattomia sanojaan. Hän todella ei ollut
tarkoittanut mitään ja hän riensi tekemään kaikkensa saadakseen Hiljan
kasvoista avuttoman pelästyksen. Hän taivutti hänen päänsä huultensa
tasalle ja suuteli häntä poskille, huulille, hiuksiin. Hän pyyteli
anteeksi. Hänen oli mahdoton nähdä Hiljan kärsivän.

Keittiön käytävässä syleilivät täti ja sisarentytär vihdoin toisiaan
ja astuivat hellinä ystävinä ruokasaliin, missä äiti järjesti
matkatarpeitaan.

Maata pannessa kajasti Hiljalle vielä kerran tulevaisuuden tie
omituisen vakavana. Kerran ennen, kauan sitten, kun isä kuoli, oli hän
aavistanut jotakin samantapaista. Mutta nyt tämä välähti eteen selvänä,
ikäänkuin valonheittäjä äkkiä olisi iskenyt auki pimeyden.

Laina kuolee, kuolee nuorena ja kauniina ja kolme pientä lasta jää
hänen tilalleen. Hän eli, rakasti, kuoli. Hänen lastensa edessä on
sama tie. Köyhän vaimon edessä pihamaan kivijalassa on sama tie.
Hänen, Hilja Haapasen, Armas Breden morsiamen edessä on sama tie. Vain
joidenkin vuosien eroavaisuudesta on kysymys.

Hilja vapisi valonheittäjän edessä kuin lintu, joka on joutunut
ihmiskäteen. Elämä tuntui kurjalta, rumalta, käsittämättömältä.

       *       *       *       *       *

Aamulla läksi äiti.

Oli oikein helpottavaa, kun tiesi hänen rientävän Lainaa kohti. Vain
kärsivällisyyttä! Pian hän on perillä ja kaikki kääntyy vielä hyvin
päin.



II


Sisarukset Jenny ja Aline Murman olivat vanhaa pappissukua. Kaksi
heidän veljeään vielä eli pappeina kaukana maalla. Yksi veljeksistä
oli aivan nuorena lähtenyt merille. Hänestä ei kymmeneen vuoteen
ollut kuulunut mitään. Perhe ei ollut niitä sukurakkaita, jotka eri
elämänteistä huolimatta tuntevat yhteenkuuluvaisuutensa. Aika ja
etäisyydet olivat heidät erottaneet. Vuoden vaihteessa vaihtoivat
he joskus tervehdyksen -- lyhyt kortti oli, sydämellisistä sanoista
huolimatta, niukka. Säännöllisesti lähettivät he toisilleen kutsun
häihin ja hautajaisiin. Mutta Hiljalla oli Helsingissä niin läheisiä
sukulaisia kuin serkkuja, joiden ohi hän kadulla kulki kuin vieraiden
ihmisten ohi.

Jenny täti oli nuorena erään rikkaan, hiukan omituisen
itämerenmaakuntalaisen aatelisrouvan seuranaisena joutunut Riikaan.
Rouva oli sattunut kiintymään hyvänsävyiseen Jennyyn ja Jenny oli
jäänyt hänen luokseen pitemmäksi aikaa kuin alussa oli ajateltu. Tänä
aikana eli Jenny elämänsä ainoan, lyhyen rakkauden eikä hänen sydämensä
valittu ollut kukaan vähempi kuin aatelisen rouvan ainoa poika. Kaikki
oli mitä viattominta laatua: muutama suudelma valkoiselle kädelle --
Jennyllä oli harvinaisen pienet, sirot kädet --, muutama punainen
kukkanen rintaan. Mutta kun vanha rouva sai vihiä asiasta, nosti hän
suuren melun ja Jennyn oli nopeasti palattava Suomeen. Jenny täti ei
koskaan puhunut Riianmatkastaan ja vain joku harva nuoruudentuttava
tiesi koko asiasta. Vuosien perästä sai Jenny sattumalta tietää,
että hänen nuoruutensa sankari oli joutunut naimisiin jonkun
ylhäissyntyisen kaunottaren kanssa ja lyhyen avioliiton jälkeen kuollut
tapaturmaisesti. Sattui olemaan lauantai-ilta, kun Jenny täti kuuli
tämän: hän meni silloin saksalaiseen kirkkoon ja itki koko ensimmäisen
virren ajan, painuneena penkkiinsä. Saksalaisen uudentestamenttinsa
lehtien välissä oli hän aina Riianmatkastaan lähtien säilyttänyt
haaltunutta kukkasta ja tämä kukkanen kävi tästälähtien entistä
kallisarvoisemmaksi. Jenny täti elätti itseään antamalla saksantunteja.
Hänen suurena huolenaan oli vain, että nykyään vaadittiin berliniläistä
saksaa, kun hänestä Itämerenmaakuntien saksa oli paljon selvempää ja
kauniimpaa.

Isänsä kuoltua oli Jenny täti pitkiä vuosia asunut yhdessä äitinsä
kanssa. He olivat pitäneet täysihoitolaisia ja alussa heillä oli asunut
hienoa väkeä: maistereita, jotka kirjoittivat tohtoriväitöskirjojaan
ja maksoivat hyvin, mutta myöhemmin oli tullut ylioppilaita ja
koululaisia, jotka kolmeen mieheen sulloutuivat samaan huoneeseen
ja tahtoivat maksaa niin vähän kuin suinkin. Viime vuodet olivat
monesti olleet tuskalliset, kun äiti oli kipeä ja täysihoitolaiset
tyytymättömiä.

Äitinsä kuoltua Jenny täti sitten asettui asumaan neiti Lydia
Längforsin kanssa, joka pitkät ajat oli ollut täysihoitolaisena
äidillä. Heillä oli kolme huonetta ja keittiö: molemmilla neideillä
makuuhuoneensa, keittiössä he söivät ja sali heillä oli yhteinen.
Salissa antoi Jenny täti tuntinsa niille, jotka halusivat tulla hänen
luokseen. Useimmat olivat kiitollisia, että hän tuli heidän kotiinsa.
Hänen seurustelupiiriinsä kuului muutama opettajaperhe, muutamia
vanhempia saksaa puhuvia rouvia ja neitejä sekä saksalaisen papin
perhe. Hän kävi säännöllisesti saksalaisessa kirkossa ja tapasi siellä
kaikki tuttavansa. Lydia Längforsin kautta hän kyllä sittemmin oli
joutunut tekemisiin toisten -- ja aivan toisenlaisten ihmisten kanssa.

Tämä Lydia Längfors oli hyvin palkattu kassanhoitajatar suuressa
pankissa ja tunsi koko Helsingin, ainakin ulkomuodolta. Hän tiesi
kaikkien ihmisten sekä rahalliset että henkiset suhteet, arvioi
ensi silmäyksellään uuden ihmisen, joka sattui hänen tielleen, teki
sen purevasti ja terävästi. Hän kävi hyvin puettuna, oli komean
näköinen ja herätti huomiota minne tuli. Hän seurasi kiihkeästi
yleisiä asioita, oli kiivas puoluelainen ja lakkasi erinäisissä
ajankäänteissä tervehtimästä vastapuolueen johtohenkilöitä. Pankissa
hänen tietysti täytyi virkansa puolesta olla heillekin kohtelias,
mutta pankin ulkopuolella oli hänellä täydet kansalaisoikeudet ja
silloin hän selvästi näytti kantansa heihin. Hänet tavattiin usein
toimittamassa adresseja ja protesteja erinäisille henkilöille ja
usein hänet valittiin kunniatervehdyksille. Väliajoilla teatterissa
tavattiin hänet keräämässä rahaa kukkiin tai laakeriseppeleisiin
ja hän teki sen sillä tavalla, että ihmiset yksin eivät voineet
olla antamatta, vaan lisäksi pitivät kunniana, että saivat olla
antamassa. Sekä Lydia Längfors että Jenny täti lukivat sanomalehdet
syntymäilmoituksista matkustavaisiin asti tuiki tarkkaan. Joka toinen
kesä teki Lydia ulkomaanmatkan, tavallisesti Norjaan. Heidän ei tullut
mieleensäkään, että he olisivat matkustaneet yhdessä, vaikka Jennykin
aina jonkin vuoden perästä saattoi tehdä lyhyemmän matkan. He olivat
hyvin erilaiset ja pysyivät yhdessä vain arkipäiväisten asioiden
liittäminä. Ja sillä lailla tulivat he aika hyvin toimeen keskenään.
Tosin ei puuttunut ristiriitoja, mutta Jenny, joka ei milloinkaan olisi
alistunut kaksoissisarensa tahdon alle, teki sen säännöllisesti Lydiaan
nähden. Hän uskotteli tekevänsä sen siksi, että kunnioitti Lydiaa
pohjaltaan hyvänä ja kelpo ihmisenä, mutta itse asiassa hän pelkäsi
Lydiaa. Joskus kun teatterissa näyteltiin jokin klassillinen kappale,
meni Jenny Lydian mukana ensi-iltaan ja toisinaan, kun oli saapunut
synkkä poliittinen huhu, läksi Lydia Jennyn mukana kirkkoon. Yhteisenä
ajankuluna oli asuintovereilla kortit. He pelasivat Mylly-Mattia ja
muuta viatonta ja panivat pasianssia. Mieliruuatkin sattuivat heillä
olemaan samat, paitsi että Lydia piti hummereista, joita ei Jenny
voinut syödä. He viettivät molemmat nimipäiviään, panivat paljon huolta
valmistuksiin ja saivat paljon kukkia, kakkuja ja onnitteluja. Salaa
he laskivat toistensa kukkalaitteet, nähdäkseen kumpiko sai enemmän.
Lydia sai aina enemmän, Jenny ei koskaan siinä suhteessa saavuttanut
häntä. Mutta hänen merkkipäivänsä sattuivatkin onnellisempaan aikaan.
Nimipäivävastaanotoissa heidän tuttavansa jonkin verran sekaantuivat
yhteen: Jennyn pappis- ja opettaja- ja saksalaisneitituttavuudet ja
Lydian pankki- ja ylemmät virkamiespiirit.

Viime Lydianpäivä oli ollut merkillinen siitä, että Hilja Haapanen ja
Armas Brede silloin ensi kerran näkivät toisensa. Heidän tutustumisensa
oli heti herättänyt huomiota, sillä he olivat ensi hetkestä asti
rakastuneesti vetäytyneet ikkunakomeroon puhelemaan ja kun oli soitettu
pianoa, eivät he olleet jääneet kuuntelemaan, vaan siirtyneet Jenny
tädin kamariin. Kihlaus oli sitten seurannut niin pian, että nekin
hämmästyivät, jotka jo tuona Lydianpäivänä sitä ennustivat. Mutta
senjälkeen oli Jenny täti entistä enemmän Lydian käsissä, sillä Lydia
piti itseään ikäänkuin kihlattujen suojeluspyhänä, koska he hänen
kauttaan olivat tutustuneet ja Jenny täti eli ainaisessa pelossa,
että Lydia -- ja Lydian kautta Armaan sukulaiset -- saisi huonon
käsityksen Hiljasta, niin ajattelematon kuin Hilja oli. Hänen vallaton
suoruutensa kehittyi kehittymistään, sillä Armas ihaili sitä, eikä hän
enää koettanutkaan taltuttaa rajuja päähänpistojaan, Armas kun suosi
niitäkin. Hilja saattoi todella koska tahansa tehdä jonkin tyhmyyden.
Vastaiseksi Lydia kyllä oli häneen tyytyväinen, jopa hänestä ylpeilikin
kuin ikinä omasta keksinnöstään ja ompeli hänelle jo kallista,
suuritöistä häälahjaa. Mutta Hilja ei ymmärtänyt olla Armaan omaisille
huomaavainen ja varomattomasti hän vastaili itse Lydialle. Hän näytti
yleensä selvästi keistä ei pitänyt ja onnettomuudeksi hän oli saanut
päähänsä, että Armaan sukulaiset olivat ikäviä. Sitä ei hän toki ollut
sanonut Lydialle, mutta Jenny täti näki hänen päänsä heilahduksista,
että hän jonakin hetkenä voi sanoa senkin. Ja silloin voi tapahtua mitä
tahansa. Se oli kyllä tullut sekä Aline Haapasen että Jenny Murmanin
korviin, että Bredein suvussa epäilyksellä oli katseltu tätä kihlausta.
Hiljan kauneus kyllä oli osaltaan haihduttanut epäilyksiä, muttei
läheskään kaikkia. Jotakin epäsuoraa ja vaanivaa oli ilmassa, sen tunsi
Hiljakin, kaikista hyväilyistä huolimatta, millä Armaan äiti ja sisaret
häntä hyvittelivät, kun hän joskus heillä kävi. Yhä vaikeammaksi kävi
rouva Haapaselle ja Jenny tädille saada häntä taivutetuksi menemään
Armaan vanhempien luo.

Armaan isä oli aikaisemmin ollut suuren tuomiokunnan päänä maaseudulla.
Sittemmin oli hänet kutsuttu huomattavaan toimeen Helsinkiin. Äiti oli
syntyisin von Scholzen, niitä kauneudestaan kuuluisia sisaruksia, jotka
kaikki joutuivat niin ylhäisiin naimisiin. Eivät rouva Breden lapset
kuitenkaan enää olleet kauniita, paitsi vanhin, Armas. Hän oli komea.
Ja niin hilpeä ja miellyttävä hän oli, miltei vaatimaton.

Hiljan äiti pelkäsi sisimmässä mielessään Bredein perhettä.
Hän oli aivan samaa mieltä kuin Hilja: ettei Bredein seurassa
koskaan voinut liikkua vapaasti. Aina oli kankeaa ja tukalaa. Hän
tunsi vaistomaisesti, että he häntä vain sietivät, valhe kuulsi
ystävällisyyden alta. Mutta tätä ei hän tietenkään millään lailla
päästänyt kenenkään tietoon, kaikkein vähimmin Hiljan.

Hän, Aline Murman, oli nuorena joutunut naimisiin isänsä apulaisen,
pastori Haapasen kanssa ja kuudentoista vuoden aikana olivat heidän
yhdeksän lastansa syntyneet. Kolme vanhinta ja kaksi nuorinta eli
-- neljä keskimmäistä oli kuollut. Sentähden oli ikäero vanhinten
ja nuorinten välillä verraten suuri, mutta vielä suurempi oli
ero ulkomuodoissa ja luonteissa. Vanhimmat olivat joka suhteessa
oikeita pappilan lapsia, luonteiltaan mallikelpoisia ja yhteiskunnan
palvelukseen soveltuvia, ulkomuodoltaan samanlaisia kuin joukko.
Molemmat nuorimmat sensijaan olivat outoja vilkkaita, ajattelemattomia
ja joka paikassa huomiota herättäviä. Ihmiset ihmettelivät, miten
he olivatkin niin erilaisia. Äiti tiesi, että isä niihin aikoihin,
jolloin he saivat elämän kipinän, oli istunut komiteassa Helsingissä
ja palannut kotiin merkillisen nuortuneena ja ruvennut suunnittelemaan
ulkomaanmatkaa. Kun Laina oli pienenä, oli hän sitten saanut
virkavapautta, matkustellut Palestiinassa ja palannut kotiin Italian
ja Saksan kautta. Ja siltä matkalta oli hän tuonut paljon kuvia,
valokuvia maisemista ja jäljennöksiä kuuluisten etelämaalaisten
mestarien tauluista. Pappilan seinillä nähtiin nyt kuva Getsemanen
yrttitarhasta, maisemia, joissa mustat poppelipuut vartioivat
keltaisia temppeliraunioita, useita Kristuksen kuvia, ja sitten oli
kaunis, katuva nainen, joka luki kirjaa ja jonka pitkät, vaaleat
kiharat valuivat avatuille lehdille. Se oli Maria Magdalenan kuva.
Ulkomaanmatkan jälkeen rovasti myöskin osti soittokoneen taloon ja
määräsi, että Lainan ja Hiljan pitää oppia soittamaan. Kun pitäjän
nuoria vapunpäivänä, juhannuksena ja sillä välin kokoontui pappilaan,
tanssittiin suuressa salissa.

Rovasti oli aikoinaan ankarasti pidellyt nuorten huveja eikä seurakunta
enää ymmärtänyt, mitä rovastista piti uskoa, kun hän sallii tanssia
omassa pappilassaan. Rovastille vihamieliset pitäjäläiset ivasivat ja
pilkkasivat, suruttomille ei asia merkinnyt enempää kuin ilmanmuutos,
mutta uskovaiset surivat. Ei siinä kyllin, että vanhat, köyhät muijat,
joille kirkko oli kaikki kaikessa, tulivat itkemään ruustinnalle
huoltaan, vaan tuli myöskin mahtavia isäntiä ja emäntiä valittamaan, ja
ruustinna päätti tehdä kaikkensa säilyttääkseen miehensä ja seurakunnan
välit hyvinä. Hän hämmästyi kirkasta hymyä miehensä kasvoilla ja
hän hämmästyi sanoja, jotka sai mieheltään vastaukseksi: "Minä olen
muuttunut, se on totta. Ennen minä olin äreä ja synkkä, lapsistani en
välittänyt, sinulta aina vain _vaadin._ Jumalani asiaa ajoin tulella
ja miekalla. Nyt on minun valoisa olla, viihdyn lasteni kanssa, sinua
tahtoisin kiittää joka askeleestasi. Jumalani asiaa koetan ajaa
rakkaudella. En enää voi tuomita ihmisiä, sillä olen itse syntinen
ihminen ja tarvitsen kaikkien anteeksiantoa..."

Ruustinna ei ymmärtänyt miestään. "Mikä sinun on?" kysyi hän
levottomana. "Silmäni ovat avautuneet, elämä on antanut minulle
opetuksen. Mutta miksi sinä pelästyt? Kaikkihan on hyvin." Ruustinna
läksi neuvottomana pois. Jos rovasti olisi ärähtänyt hänelle, olisi se
ollut hänelle paljon mieluisempaa. Hän olisi sen ymmärtänyt. Nyt hän
piti miestään sairaana.

Elämän kovuus oli kerran vienyt nämä kaksi ihmistä niin kauas
toisistaan. Apulaispapin palkasta oli aloittelevan miehen pitänyt
auttaa omaisiaan ja Aline rouva oli itse lapsi, kun hän kävi
vastaanottamaan lapsiaan ja kantamaan huolta kaikista perheen
käytännöllisistä asioista. Mies oli tulta ja henkeä, hänellä ei jäänyt
aikaa eikä halua sellaisiin. Nuori rouva otti taakan hartioilleen sillä
päättäväisyydellä, millä varattomista oloista lähtenyt, järkevästi
kasvatettu ihminen voi sen tehdä. Hän oppi pusertamaan tähkästä joka
jyvän, hän oppi miltei tyhjästä luomaan, hän tuli toimeen mitättömän
vähällä unella, hänelle riitti mitä jäi, kun muut olivat ravitut. Hän
sai aikansa ulottumaan keittiöön, lastenkamariin, navettaan ja saliin.
Hän polki ompelukonetta, hän istui kangaspuulla. Alaluokilla käyttivät
pojat äidin kutomia ja ompelemia vaatteita ja vielä yläluokilla olivat
vaatteet äidin kutomat, joskin kyläräätälin neulomat. Pidoissa ja
piispankäräjillä piti ruustinna itse huolen ruuista ja tuli ensi kerran
eläessään kodissaan valmiiseen ruokapöytään miehensä hautajaisissa.
Eikä silloinkaan suinkaan siksi, ettei olisi voinut voittaa suruaan,
vaan siksi, että tapa niin vaati. Yksin lastensa hautajaisetkin --
niiden, jotka hukkuivat -- oli hän itse valmistanut. Ne eivät olleet
suuret, mutta siinä sitä oli ollut itsensä voittamista. Hänet oli
lapsesta asti kasvatettu noudattamaan tapoja eikä hän koskaan ehtinyt
ajatella tai arvostella niitä, vielä vähemmin hänen mieleensä oli
johtunut asettua niiden yläpuolelle. Hän pelkäsi miehensä hyvää nimeä
ja pappilassa piti elettämän niin, ettei kenelläkään ollut sanomista.

Hän ei tehnyt syvän luonteen vaikutusta. Kuka ties mitä hänestä olisi
voinut tulla, jolleivät käytännölliset asiat olisi valjastaneet
häntä aisoihinsa ja vieneet häneltä mietiskelyn mahdollisuutta.
Rovastille taas tuli ensimmäisen leimuavan hengenjulistuksen ajan
jälkeen epäilyksen ja taistelun aika. Hän kävi ankaraksi itselleen ja
muille. Ruustinna ei ehtinyt epäillä. Hän oli ottanut vastaan uskonnon
valmiina, oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Aviopuolisoiden välille
ei syntynyt ajatusten vaihtoa muusta kuin päivän asioista. Rovasti
saattoi valvoa öitä epäilystensä ääressä. Ruustinna nukkui joka
hetken, jonka pieniltä lapsiltaan sai nukutuksi. Hän palveli miestään,
lapsiaan ja pitäjäläisiä koko sielullaan ja mielellään ja piti
palvelijat kurissa. Hädän hetkenä saattoi hän itsekseen siunata tai
huutaa avukseen Jumalaa, hän pani vaistomaisesti kätensä ristiin, kun
asettui aterialle, hän kävi joka vuosi ehtoollisella miehensä kanssa,
hän opetti lapset joka ilta lukemaan ehtoorukouksen. Niin eli hän
Jumalan kanssa täydellisessä sovinnossa ja koetti huolellisesti antaa
hänelle, mitä hänelle tuli. Hän oli iloinen ja ylpeä, kun emännät ja
muijat sunnuntaisin kahvikuppiensa ääressä pappilassa kehuivat rovastin
saarnaa, hän punastui mielihyvästä, kun piispa kehui hänen ruokaansa,
hän riemuitsi, kun rovasti kutsuttiin komiteaan Helsinkiin ja häneen
koski kipeästi joka moite, aiheeton tai aiheellinen, joka pappilaisista
pääsi liikkumaan pitäjälle. Kun rovasti oli ulkomailla, oli koko talous
hänen hallussaan. Laina oli lisäksi silloin pieni, mutta se aika toi
sittenkin suuria onnenhetkiä, sillä pitäjäläiset kokoontuivat pappilaan
kuulemaan uutisia kaukaiselta matkalta ja moittivat kappalaisen
saarnoja. Suuri oli ilo, kun rovasti palasi. Pitäjäläiset panivat
oikein toimeen tervetuliaiskutsut.

Silloin kun soittokone tuotiin pappilaan ja pitäjäläisten suosio
sielunpaimeneensa nähden peloittavasti horjui, joutuivat mies ja vaimo
ensi kerran katsomaan suhdettaan syvemmälle. Ruustinna ei nähnyt
kuilua, joka oli avautunut heidän välilleen, rovasti sen näki. Hän
huomasi samalla, miten se oli syntynyt ja alkoi soimata itseään. Hän,
hän oli kaikkeen syypää, hän oli jättänyt vaimonsa yksin arkipäivän
raadantaan. Hän päätti koettaa päästä yli kuilun. Ja kerran kun Aline
rouva istui käsityönsä ääressä, tuli rovasti tuolille vastapäätä. Hänen
oli vaikea päästä alkuun, jonkun vieraan ihmisen kanssa olisi ollut
helpompaa. Hän tuskitteli pahemmin kuin rakastunut tunnustuksensa
edessä, mutta sai kun saikin vihdoinkin suustaan, ettei pidä välittää
maailman puheista, ne, jotka nyt tuomitsevat heidän viatonta iloaan,
eivät vielä ole päässeet Herran tuntemiseen. Nuorten täytyy kodissa
saada sitä iloa, mikä kuuluu heidän ikäänsä, muuten he ottavat sen
maailmalta eivätkä ehkä silloin saa sitä niin viattomana. "Mutta
kun kaikki sinun ystäväsi sinut heittävät!" sanoi ruustinna. Eikä
hän päässyt sen yli, vaan palasi aina siihen, vaikka rovasti olisi
yrittänyt mistä päästä. Keskustelu ei vienyt heitä likemmä toisiaan.
Vanhempia lapsia oli isän niinikään mahdoton voittaa, mutta pienemmät
tulivat likeisiksi. Pikku Hiljaa, joka oli syntynyt ulkomaanmatkan
jälkeen, isä kanniskeli sylissään ja kiikutteli polvellaan. Vasta nyt
lastensa keskellä alkoi Kristuksen suhde lapsiin hänelle selvitä.

Mutta pitäjällä ruvettiin puhumaan, ettei rovasti enää mahda
olla selvissä järjissä: hän taitaa jo tulla lapsekkaaksi, hänen
saarnansakin ovat sellaisia pehmeitä ja outoja. Hän tunnustaa omia
syntejään, miten hän on pettänyt ja valehdellut -- tässäkin pyhässä
paikassa on hän haltioitunut pois Jumalan vakavasta, yksinkertaisesta
sanasta... Se oli toki monen mielestä liikaa, että hän sillä lailla
alensi itsensä. Toiset tekivät suorastaan pilaa rovastista. Pitäjän
säätyläiset huomauttivat ruustinnalle tosiystävinä, että rovastin
oli muistaminen olevansa tekemisissä rahvaan kanssa, joka aina
tarvitsee auktoriteetteja. Papin auktoriteettia ei saata alentaa
itsetunnustuksilla. Mutta muutamiin seurakuntalaisiin vaikutti rovastin
kääntyminen kuin tulinen miekka. Synkkä, kova Mikko Paanu, jota
aikoinaan oli epäilty äitinsä murhasta, tuli tunnustamaan tekonsa ja
tunnusti vielä muitakin tekojaan. He puhuivat pitkältä rovastin kanssa,
mutta kun rovasti toi hänet ruokasaliin tarjotakseen hänelle ruokaa
perheensä pöydässä, koska hän oli tullut kaukaa ja yksintein aikoi
nimismiehen luo, ei ruustinnalle ollut mieleen, että vastapestylle
lattialle jäi jälkiä hänen saappaistaan. Tyllin Liena-Kaisa tuli
tuomaan rovastille markkaa, jonka kaksikymmentä vuotta sitten oli
varastanut kauppiaan myymäläpöydältä. Kauppias oli kuollut, joten ei
markkaa enää voitu antaa hänelle, mutta se pantiin vaivaiskassaan ja
Liena-Kaisa sai rauhan. Monet muutkin pitäjässä tulivat rovastin uuden
uskonelämän jälkeen mielenmuutokseen ja rupesivat elämään hiljaisen
ilon elämää.

Sitä juuri rovasti nykyään saarnasi, että elämää tulee nauttia ilolla
ja kiitollisuudella. Ristikin on kannettava ilolla, kunnes Herra itse
tahtoo ottaa sen pois. Sillä se annetaan aina ihmisen kasvatukseksi ja
otetaan pois, kun hän on kypsynyt siihen, mihin suuri kasvattaja tahtoo
hänet saada. Eihän rovastin entisillä uskonystävillä oikeastaan ollut
mitään tähän sanomista. Sitä iloa vain eivät he voineet hyväksyä, sillä
heistä maailman tuli olla surun laakso.

Nuorimmat lapset olivat vielä pieniä, kun rovasti sairastui. Hän oli
sairasmatkalla kastunut läpimäräksi ja vilustunut. Hänen jäseniinsä
tuli niin hirveä kolotus, ettei hän päässyt liikkumaan. Turhaan
kävivät tohtorit ja hierojamuijat -- rovasti painui vuoteeseen eikä
enää terveenä noussut. Hänelle tuli pitkä, kova sairaus. Entiset
ystävät ja opetuslapset tunsivat nyt Jumalan rakastavan vitsan ja
riensivät kiittäen ja ylistäen tuskaisen sairasvuoteen ääreen. He
tahtoivat tietää, eikö rovasti jo näkisi, että maailma on murheen
laakso ja ihminen vain vaivainen matkamies. Mutta he tapasivat lapset
nukkineen, puuhevosineen leikkimässä sairaan ympärillä ja kun tuskat
pusersivat hikeä otsalle, pyysi hän lapsia laulamaan. Jumalan karitsa,
kultakruunut ja valkeat vaatteet olivat lauluissa. Mutta oli myös
sellaisia lauluja, joissa puhuttiin pikku jänöstä, Mansikista ja
Mustikista ja muista maallisista asioista. Pitäjäläiset ihmettelivät
Herran voimaa palvelijassaan.

Nyt oli ruustinnalla työtä. Kaikki lepäsi hänen niskoillaan -- alkaen
maanviljelyksestä sairaan hoitamiseen asti. Apulainen oli tietysti
otettava taloon ja hänen ruuastaan pidettävä huoli. Ruustinna ei
nurkunut, ei kysynyt jumalaltaan: miksi? vaan kävi kiinni reippain
käsin. Hänen voimansa kasvoivat uskomattoman suuriksi, toimintanani
ja toimintakyky tekivät kasvot voimakkaiksi ja suurpiirteisiksi ja
liikunta ulkoilmassa karkaisi terveyden rautaiseksi. Ei hän enää
paljon ehtinyt lapsia hyväilemään -- se jäi isälle. Sairaan hoito
oli hänen ensi huolensa eikä hän siinä milloinkaan väsynyt eikä
kadottanut toivoa. Liikutus oli monesti voittamaisillaan rovastin, kun
hän vaimonsa käsivarsien varassa nousi, kun hän hänen käsistään otti
ruokansa. Hän tunsi kipeän soimauksen rinnassaan: tätä naista ei hän
ollut yrittänytkään henkiseksi toverikseen, raatajan hän hänestä oli
tehnyt. Hän olisi taaskin tahtonut puhua vaimolleen, hän olisi voinut
voittaa totutun umpimielisyytensä, hänellä oli pitkiä, unettomia öitä,
jolloin olisi helpottanut puhua. Mutta se oli myöhäistä. Aline, hänen
nuoruutensa morsian, hänen lastensa äiti, hänen vanhuutensa päivien
tuki ja sauva -- ei ehtinyt eikä jaksanut.

Vähitellen kasvoivat lapset. Äiti sai heistä käskyläisiä ja
ennenkaikkea isä sai seuraa. Vaikka toisia joutui kouluun, riitti
toisia jäämään kotiin. Isä opetti nuoremmat lapset lukemaan ja antoi
heille, kun aika joutui, rippikouluopetuksen. Kuvat ulkomaanmatkalta
tulivat vasta nyt täyteen oikeuteensa. Kristuksen elämä maan päällä
kävi kuvien kautta likeisemmäksi ja enemmän kuin kukaan saattoi
aavistaa, kasvattivat ne lapsia ja muovailivat heidän luonnettaan.
Varsinkin nuorimmat tytöt, Laina ja Hilja, kasvoivat kuvien vaikutuksen
alaisina, sillä he olivat kesät talvet kotona ja alituisesti isän
huoneessa, jonka seinillä useimmat kuvat olivat. Vaikutus oli niin
tuntuva, että Jenny tädin kerran, astuessa isän huoneeseen ja tavatessa
pikku tytöt ihailemassa Maria Magdalenan pitkiä kutreja, täytyi
huudahtaa: "Mutta hyvänen aika kuinka tuo Hilja on Maria Magdalenan
näköinen!" Se oli totta. Lapset olivat käyneet kuvien näköisiksi.

Kolmet häät vietettiin pappilassa isän sairauden aikana. Ne vietettiin
iloisesti ja tanssien, sillä isä tahtoi niin, ja rullatuolissaan hän
siirtyili huoneesta toiseen ja piti puheet morsiuspareille, vaikka
jälkeenpäin rasituksesta ja ponnistamisesta huononikin pitkäksi aikaa.

Kerran syyskesällä, juuri ennenkuin piti lähdettämän kouluun, sattui
hirveä tapaus: vene kaatui lahdella ja neljä pappilan pojista hukkui.
Neljä yhtaikaa.

Pappilassa ei enää soitettu eikä tanssittu. Rovastin vanhat
uskonheimolaiset kuiskasivat, että kova siinä tarvittiin ennenkuin
jumalaton elämä loppui, mutta loppumaan Hän sen vaan sai. Ei sitä
sentään uskallettu lausua ääneen sen suuren surun edessä, mikä
pappilan väen oli taittanut. Ruustinna oli haudalla itkenyt kuin
suunniltaan, hänen kerrottiin kotona yhtämittaa pelästyelevän ja
huutavan -- se oli jäänyt häneen ensi pelästyksen vaikutuksesta: hän
oli silloin parkaissut, pudottanut käsistään suuren avainkimpun ja
kuin suunniltaan juossut vinnille pakoon. Pianhan hän oli tointunut
ja käynyt askareihinsa, mutta ilo pysyi poissa hänen käsialoistaan,
hän vanheni, tarmo taittui, usein hän illoin itki. Rantaan ei hän enää
voinut mennä, kuten ennen, kun siellä vaatteita virutettiin, eikä hän
ikkunoista voinut katsoa järvelle päin. Ensi kerran eläessään kysyi hän
itseltään minkätähden ihminen elää, minkätähden hän syntyy maailmaan,
onko taivasta ja -- onko Jumalaa. Hänen luottamuksensa elämään ja
Jumalaan oli painunut pohjaan lasten kanssa ja hänen toimintansa eli
vain velvollisuudentunnon ja tottumuksen varassa.

Rovasti huononi niin, että vain odotettiin hänen kuolevan. Ruustinna
katseli sitäkin kuin puuduksissa. Suru olisi voinut viedä heidät
likelle toisiaan, jos rovasti nyt olisi jaksanut yrittää yli kuilun,
kuten joskus ennen. Mutta nyt oli hänen henkensä taittunut. Hän kävi
todella lapsekkaaksi. Kuin lapsi puheli hän surusta, jota ihmisen on
kannettava ilolla ja hymyili outoa, tylsää hymyä.

Tytöt Laina ja Hilja kulkivat toistensa turvissa ensimmäisen vaikean
talven yli. Heidän leikkinsä oli hiljaisempaa kuin aikaisemmin eivätkä
he enää olleet isän huoneessa niin usein kuin ennen. Apulaispappi
opetti heitä, isä ei jaksanut eikä äidillä ollut aikaa eikä halua.
Raskas mieli painoi taloa.

Tuli sitten muuan vapauttava kevätpäivä. Joskushan kevät tulee hiljaa,
varpaisillaan kuin ystävä, joka äkkiä haluaa yllättää koko ilollaan,
koko avatulla sylillään. Se oli sinä vuonna ollut harmaa ja auringoton,
mutta yhtäkkiä tulivat valo ja lämpö suurena aaltona ja luonto puhkesi
vihannoimaan silmin nähden.

Lainalta ja Hiljalta putosivat nuket portaille, he näkivät yhtäkkiä
nurmen, pääskyset, nuput sireeneissä. He karkasivat kuin pyörryksissä
kiviaidalle, huitoivat siinä käsiään, huusivat ja juoksivat ilakoiden
pitkin pihaa, ajaen takaa toisiaan. Sitten he karkasivat puutarhaan ja
rantaan, joka paikka oli heistä uusi, ikäänkuin he olisivat nähneet sen
ensi kerran, ja he huusivat ilosta.

Isän rullatuoli tuotiin ulos auringonpaisteeseen. Ensin hän sai vaihtaa
turkin päällystakkiin, sitten oli takkikin liikaa ja vihdoin katseli
sairas paljain päin kädet ristissä kohti suurta, eloa-antavaa valo
tulvaa. Laina, Hilja ja pääskyset kisailivat hänen ympärillään ja kissa
kellahteli hiekassa portaiden edessä.

Äiti keräsi sinä iltapäivänä parhaimmat kukkataimensa suuriin koppiin,
kutsui vanhan Heikin avukseen, käski lasten ottaa puhtaat esiliinat
ja niin mentiin hautausmaalle. Siellä korkealla kankaalla olivat
koivunlehvät suuremmat kuin muualla ja poppelit suitsuttivat öljyistä
lemuaan. Käet kukkuivat taukoamatta. Äiti antoi Heikille ohjeet ja
heidän mullittaessaan ensimmäistä kumpua, kävelivät tytöt kaulatusten
hautausmaan toiseen päähän. Oli niin kaunista, ettei ensinkään
peloittanut. Lämmin rusotus hohti taivaalta, linnut lauloivat ja
käet olivat todella kuin hulluina. Niitä kuului kaukaa ja likempää
ja kaikkein innokkain istui koivussa hautausmaalla. Tytöt pidättivät
elämänhaluaan ja laskivat viiteentoista, mutta silloin Hilja naurahti
ja käki lensi kuuseen ihan likellä heidän hautojaan, alkaakseen taas
siellä. Äitikin seisoi, kun sattui sellainen hetki, ettei voinut ottaa
osaa työhön, ja kuunteli käkeä. Tytöt näkivät hänen seisovan, mutta he
eivät nähneet, miten hänen kyyneleensä työläästi raatautuivat ilmoille.
Keskelle kumpuja istutettiin taimia ja laidoille kylvettiin orvokkia,
resedaa ja pientä sinikukkaa. Sitten noudettiin opettajan kaivosta
vettä ja kasteltiin kummut kauniisti. Mutta kun kaikki oli valmista ja
he ennen lähtöä seisahtuivat silmäilemään työtään, sanoi vanha Heikki:
"Kyllä ne ovat hyvässä tallessa."

Haudoilta tultua meni äiti suoraan rantaan ja virutti siellä multaiset
kätensä ja senjälkeen palasi tasapaino kotiin, vaikkei entinen ilo.
Isäkin virkosi äidin mukana ja Jenny täti ja isoäiti tulivat, kuten
aina, viettämään kesää.

Tyttöjen koulunkäynti jäi keskeneräiseksi. Sairas isä ja apulaispapit
olivat parhaansa mukaan valmistaneet heitä, mutta ne perustukset
olivat sittenkin hatarat ja tyttöjen oli vaikea koulussa seurata.
Toisissa aineissa he olivat ensimmäisiä, toisissa ihan avuttomia. He
olivat nähtävästi pyrkineet ja päässeet liian korkealle luokalle.
Toverielämä viehätti heitä suuresti ja Lainaa lukeminenkin, mutta Hilja
oli laiska, sai ehtoja ja vihdoin jäi luokalle. Samassa todistuksessa
oli käytöksessä kahdeksan: hän oli ollut uppiniskainen matematiikan
opettajalle, joka väitti hänen koelaskussa käyttäneen vierustoverin
apua. Hän oli lopulta, kun opettaja väitti hänen valehtelevan, polkenut
jalkaa maahan ja huutanut: "Opettaja valehtelee itse!" Senjälkeen
kävi koulu molemmille sisarille sietämättömäksi ja isä päätti ottaa
heidät kotiin, itse valmistaakseen heidät ripille. Hän luuli tuntevansa
viimeisen vuotensa olevan käsissä ja senkin tähden olevansa oikeutettu
suostumaan heidän pyyntöihinsä.

He alkoivat kuuraisena päivänä lokakuussa, kello kuusi aamulla. Isä
oli siihen aikaan vuorokaudesta virkeimmillään -- hän olisi alkanut
aikaisemminkin, mutta ei raaskinut herätyttää tyttöjä. He tulivat
vakavina ja vähän unisina, sillä he olivat tottuneet nukkumaan kello
kahdeksaan asti. Silloin elivät he ensi kerran sen mielialan, joka
sittemmin pitkin syksyä ja talvea, hiukan vaihtaen väriä, uudistui.

Huoneessa oli ensinnäkin vuode, missä isä makasi, sitten pitkä, kulunut
nahkasohva, kotikutoisella, punaraitaisella villakankaalla päällystetyt
nojatuolit ja täytetyt pikkutuolit. Ikkunoihin oli joululahjana
tullut uudet, välipitsien koristamat, tyttöjen tekemät uutimet.
Vanha, vaaleankeltainen piippuhylly oli nurkassaan ja ikkunoiden
välissä isän kirjoituspöytä, jonka mallikelpoista järjestystä ei enää
kukaan häirinnyt. Ulkoa näkyi pihamaa, kiviaita sireenipensastoineen,
talli- ja navettarakennusten katot, portti ja ihmiset, jotka portista
kulkivat. Kaivonvintti oli poissa, sillä pitäjä oli vasta teettänyt
pappilaan pumppukaivon. Kuura peitti katot ja nurmen, joka vielä oli
heleän vihanta. Metsän kelta hohti viimeisessä loistossaan, ensi
tuulinen päivä sen oli hajoittava maahan.

Tytöt istuivat sohvapöydän ääressä, jonka vanhalla, vihreän-
ja ruskeankirjavalla liinalla aina oli sama tuhkakuppi kuin
kiinnikasvaneena. Isä lepäsi korkean tyynyläjän varassa, hänen kätensä
olivat ristissä rypistymättömillä lakanoilla ja hänen edessään pienellä
pöydällä oli kolme kirjaa: hänen kulunut, suuri raamattunsa ja kaksi
käyttämätöntä uuttatestamenttia. Tytöt haukottelivat ja katselivat
isään. Hän lepäsi hyvän hetken suljetuin silmin, ikäänkuin olisi
nukkunut, mutta he ymmärsivät hänen rukoilevan, sitten hän ojensi
heille uudet kirjat ja puhui harvaan, hiljaisella äänellä:

-- Sen koulun tarkoitus, jonka me tänään aloitamme, ei tule olemaan
opettaa teille ulkoa opinkappaleita. Sen tarkoitus tulee olemaan tehdä
teille rakkaaksi tämä kirja ja avaamaan sitä teille. Kun se vain on
teille rakas, tulee kaikki muu itsestään. Tämä kirja tässä on kulunut
minun käsissäni -- minut on vuosikausiksi pantu tautivuoteelle, että
minulla olisi aikaa sitä tutkia enkä minä ole päässyt kuin vasta
aavistamaan sen syvyyksiä. Teidän pitää oppia tuntemaan tämän kirjan
herra -- se on tämän koulun tarkoitus.

He saivat lukea raamattua ja selittää miten he minkin kohdan
ymmärsivät. Heidän läksynään oli tunkeutua Jeesuksen sanojen henkeen.
Kun he olivat menneet niin kauas kuin pääsivät, avasi opettaja
heille omat tietonsa ja kokemuksensa. Monesti ei hänen tarvinnut
kuin kääriä auki, mitä he aavistivat ja syventää heidän käsitystään.
Kuvat ulkomaanmatkalta rupesivat elämään entistä selvempinä ja
värikkäämpinä. Tytöistä tuntui, että he itse olivat nähneet kaikki,
niin vilkkaasti olivat he omaksuneet opettajan kertomukset. Ja pyhän
kirjan elämänohjeet sekaantuivat siihen määrään jokapäiväisyyteen, että
he tuontuostakin keskellä arkiaskareita kysyivät itseltään: mitä Jeesus
tekisi tässä tapauksessa?

Kerran talvella esimerkiksi olivat he kävelemässä hämärissä. He
olivat tulleet hiukan etäämmälle kodista kuin tavallista ja heidän
edessään oli loiva mäki, jota ylös reenanturoiden jäljet kiiltäen
nousivat. Molemmin puolin oli puhdasta hankea ja koivumetsää. Mäen
päällä rusotti pakkasenpunertava taivas. Tytöt olivat kävelleet käsi
kädessä ja selvitelleet itselleen myrsky-yötä Genetsaretin merellä, kun
opetuslapset näkivät Herran tulevan veden päällä.

-- Olisiko sinulla se usko, että astuisit veteen? kysyi Hilja.

-- En tiedä, vastasi Laina. -- Ei, minä tiedän: minulla ei olisi sitä
uskoa.

-- Ei minullakaan. Kuinka paljon meiltä puuttuukaan.

-- Meidän täytyy rukoilla.

He polvistuivat rinnatusten hankeen ja rukoilivat kukin ääneti
itsekseen. Sitten he, yhä sanattomina, astuivat reenjälkien välkkyvässä
uomassa. Ei kuulunut muuta kuin metsän tumma, salaperäinen kohina.
Äkkiä astui mäen alta esiin kulkija. Hän nousi valoisaa iltataivasta
vastaan ja hitaat askeleet todistivat, että hän oli väsynyt. Tytöt
pysähtyivät kuin naulittuina ja loivat toisiinsa puoleksi pelästyneen,
puoleksi riemastuneen katseen.

-- Jos se onkin Herra...

-- Oi, jos se onkin!

Heidän sydämensä joutui liikutuksen valtaan eivätkä he tietäneet
juoksisivatko vastaan vai jäisivätkö tähän odottamaan. He läksivät
juoksemaan.

-- Ei, sanoi Laina ja pysähtyi, -- se on kerjäläinen. Mitä hän
ajatteleekaan, kun me näin juoksemme.

-- Mutta juuri noinhan Herrakin liikkui maan päällä, kuiskasi Hilja,
-- ja ihmiset näkivät vain kerjäläisen. Jos Herra sittenkin on tuossa
kerjäläisessä...

He seisoivat neuvottomina, katsellen toisiinsa. Lumen narina kulkijan
askelten alla kuului jo selvästi.

-- Niin, sanoi Laina, -- mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä, sen
te teette minulle. Mitä me voisimme tehdä hänelle?

-- Viemme hänet kotiin.

-- Niinkuin jos se olisi Herra!

Sykkivin rinnoin tapailivat tytöt toistensa käsiä ja astuivat kulkijaa
vastaan hartaina, täynnä odotusta. Mutta jota likemmä hän tuli, sitä
epävarmemmiksi he kävivät.

Se oli nuori mies, selässä nahkalaukku ja yllä haaltunut, liian
ahdas päällystakki kaupunkilaisalkuperää. Polven päällä oli suuria
paikkoja ja takkia piteli rinnan kohdalta puukapula, jonka ympäri oli
kierretty lankaa. Kasvot eivät olleet kerjäläisen. Ne tekivät synkän ja
epäluuloisen vaikutuksen. Mies astui tervehtimättä ohi ja vasta hyvän
aikaa myöhemmin huomasivat tytöt, etteivät he olleet mitään sanoneet,
eivät edes tervehtineet. He soimasivat itseään jostakin ja olivat
pettyneitä.

-- Ei mamma kuitenkaan olisi antanut tuoda häntä ruokasaliin, sanoi
Laina vihdoin, ikäänkuin itsepuolustukseksi.

He kääntyivät hiljalleen kotiin päin. Mies oli kadonnut. Taivas tummui
tummumistaan. Tytöt koettivat päästä äskeiseen mielialaan.

-- Mitä sinä tekisit, jos _hän itse_ tulisi meitä vastaan? sanoi Hilja.

Laina mietti hetken.

-- Minä lankeaisin polvilleni ja syleilisin hänen jalkojaan.

-- Niin minäkin. Hän laskisi kätensä minun päälaelleni ja sanoisi:
sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi...

Sanat tulivat kuiskeina. Tytöt saattoivat illan äänettömyydessä kuulla
sydäntensä sykinnän.

-- Tähti...!

-- Niin suuri! Ja tuolla toinen.

-- Ja tuolla...

Tähdet syttyivät heidän päidensä päällä. Heidän oli sittenkin paha
olla, etteivät olleet osoittaneet rakkautta kulkijaa kohtaan. He
päättivät lujasti ensi kerran käyttää tilaisuutta paremmin.

He elivät sinä talvena ihmeellisiä ikuisuuden hetkiä ja odottivat
odottamalla tunteja isän huoneessa. Niiden välille saattoi tulla pitkiä
välimatkoja, isä huononi sinä talvena päivä päivältä. Tytöt tunsivat
kuoleman lähenevän ja koettivat rukouksillaan pidättää sairasta elossa.
Mutta Jumala oli päättänyt toisin.

Kerran maaliskuussa, kun puiden varjot sinisinä lepäsivät hangilla,
kutsutti isä äkkiarvaamatta tytöt luokseen. Hän oli pitkistä ajoista
virkeämpi ja hänelle oli nähtävästi kerääntynyt ajatuksia, joita hän
halusi oppilailleen antaa.

Hän puhui ihmisen tahdosta. Tahto on ihmisen korkein, ilman sitä on hän
kuin tuuliajolla. Se korottaa hänet yli luomakunnan ja vain tahtonsa
herrana pysyy ihminen vapaana. Tahtoa ei mitenkään ole sekoitettava
niihin pieniin päähänpistoihin, joiden vallassa me pitkin päivää
huudamme: minä tahdon! tai: minä en tahdo! Tahto on viisas, luja ja
kirkas.

Kuten monesti ennen, antoi rovasti heille sinä päivänä opetuksia
kertomuksen muodossa. Hän puhui:

Oli kerran mies, jolla oli hyvä koti ja uskollinen elämäntoveri. He
olivat jo eläneet monta vuotta yhdessä ja heidän ympärillään kasvoi
iloinen, terve lapsiparvi. Kerran matkalla tutustui mies nuoreen
naiseen ja he johtuivat puhumaan elämän syvistä kysymyksistä. Heillä
oli ollut samoja epäilyksiä ja taisteluja. He olivat kumpikin keskellä
ihmisvirtaa kulkeneet yksin. Nyt vasta he sen huomasivat, kun tunsivat
uskotun löytämisen onnea, kun maistoivat miten hyvää on jakaa suru.
Ja ennenkuin se nuori nainen ja se harmahtava mies tiesivätkään,
huomasivat he kuuluvansa yhteen, rakastavansa toisiaan ja yhdessä
muodostavansa voimakkaan kokonaisuuden. He tunsivat, että heidän oli
mahdoton palata entiseen elämäänsä, heidän oli mahdoton erota.

"Olisipa vaimoni kerrankin puhunut kanssani niinkuin tämä!" ajatteli
mies katkerana ja hänen vaimonsa puutteellisuus paistoi räikeänä hänen
silmiinsä. "Hänellä ei koskaan ollut aikaa." Ja syytökset kasvoivat
kuin vyöry. "Silloin hän teki niin ja silloin niin. Hän ei koskaan
ole ymmärtänyt minua." Turhaan palautti hän mieleensä heidän pitkän
yhdyselämänsä, turhaan ajatteli hän lapsiaan. Tämä nuori nainen piteli
häntä voimakkaammin kuin mikään muu. Hän tunsi, että hänen rinnallaan
alkaa hänelle uusi nuoruus.

Hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, hän kertoi kaikki rehellisesti. Hän
ei syyttänyt vaimoaan mistään -- hän yksin oli syypää. Hän kiitti
heidän koko menneestä elämästään, hän pyysi anteeksi, mutta hän ei
voinut meneillä toisin: heidän oli erottava.

Mutta kun kirje oli suljettu, alkoivat toiset voimat aikuttaa. Oli kuin
joku olisi pidättänyt hänen kättään, kirje makasi pöydällä vaarallisena
ja käänteentekevänä päiviä ja öitä. Hän taisteli ne päivät ja ne yöt.
Mutta vihdoin oli kuin Herra olisi astunut hänen eteensä, ottanut häntä
kädestä, nostanut ja sanonut: minä tahdon, ole puhdas!

Mies palasi velvollisuuksiinsa. Ei se ollut helppoa. Hänen täytyi joka
hetki kutsua tahtoaan avukseen. Mutta siinä kasvoi hänen tahtonsa ja
hän sai sieluunsa ihmeellisen iloisuuden ja rauhan.

Tahto on juuri se Jumalan voima, jolla Jeesus tarttui sairaan käteen
ja nosti hänet pystyyn. Ja tahto on juuri se voima, jolla ihminen
uudelleen ja uudelleen voi nousta.

Rovasti oli puhunut hiljaa ja harvakseltaan, kuten tavallisesti, mutta
eletyn pettämätön todellisuus tuntui sanojen alta. Tytöt istuivat
henkeä pidätellen. Keskipäivän aurinko ikkunaruutujen puitteissa liukui
hiljaa yli permannon, varpuset tikuttivat katolla ja tuuli toi sulavan
räystään pisaroja ruutua vastaan.

-- Minä avaan teille ehkä elämää liian aikaiseen -- mutta parempi
aikaiseen kuin myöhään. Nykyajan elämä ei ole niin yksinkertaista ja
suoraviivaista niinkuin elämä oli ennen.

Ruokakello alkoi soida. Samassa yhtyi siihen koiran ulvonta. Kaikki
huoneessa vaikenivat. Koira ulvoi kilpaa kellon kanssa. Kello soi
tuskastuttavan kauan. Se vaikutti kuin kutsu jonnekin. Tyttöjen
selkäpiitä kylmäsi omituisesti. Rovasti vaipui raukeana tyynyjen varaan
ja sulki silmänsä. Punan sijaan, joka puhuessa oli ollut kasvoilla,
tuli keltainen kalpeus. Tytöt olivat jo juoksemaisillaan kutsumaan
äitiä, kun hän avasi silmänsä.

-- Muistakaa, sanoi hän vaivalloisesti, -- että kun elämässä horjutte,
niin Herra seisoo rinnallanne ja ojentaa teille peräsintä. Ottakaa
se... Ja vaikka te makaisitte maassa ja loassa, niin hän sanoo: minä
tahdon: ole puhdas! Ja te olette totisesti puhtaat.

Siitä tuli heidän viimeinen tuntinsa. Pitäjäläiset saivat jo rientää
sanomaan jäähyväisiä kuolevalle rovastilleen. Yhtä päivää varten
hän vielä kokosi voimia -- viimeiset. Hän tahtoi perheensä piirissä
nauttia ehtoollisen ja hänen vanhalle ystävälleen tuomiorovastille
kirjoitettiin ja Hiljan ja Lainan vanhemmille sisaruksille lähetettiin
sähkösanomat.

Ja niin oli sitten siinä huoneessa, missä tytöt olivat saaneet
rippikouluopetuksensa, eräänä kirkkaana lauantai-iltana hartaushetki.
Molemmat rippilapset vannotettiin ja koko perhe nautti pyhän
ehtoollisen. Pöydillä paloi kynttilöitä, naiset itkivät ja kuoleman
vakavuus varjosti kaikkea.

Seuraavana yönä, kun ruustinna oli komentanut kaikki lapsensa nukkumaan
ja yksin halunnut valvoa miehensä luona, kuten tavallisesti, tapahtui,
että hän nukahti keinutuoliin, jossa hänen oli tapana viettää yönsä.
Hän oli niin väsynyt päivän töistä ja mielenliikutuksista. Mutta kun
hän havahtui lyhyestä unestaan ja riensi vuoteen ääreen, oli rovasti
kuollut.

Pitäjäläiset päivittelivät, ettei hän ollut elänyt yli vapunpäivän.
Leski sai kuitenkin kaksi armovuotta.

Ne olivat raskaita, synkkiä vuosia.

Ruustinna harmaantui, vaikka hän, kuten ennenkin, kaiken päivää
hääräsi navetassa, tallissa, joka paikassa. Työväen kanssa tuli
alituista riitaa. Sairas rovasti oli tautivuoteeltaankin vaikuttanut
suojelevasti. Nyt näytti jokainen mahtiaan ja tahtoaan. Se ei ollut
asialle eduksi, että ruustinna kiivastui. Hän oli hermostunut, vaikka
väitti, ettei mitään sellaista kuin hermot ole olemassa.

Hilja ja Laina hypistelivät käsitöitä, sommittelivat malleja,
pitivät pyhäkoulua ja tekivät pientä pilaa kansakoulunopettajalle ja
apulaisille, jotka olivat rakastuneet Lainaan. Yleensä oli talossa
kuitenkin niin hiljaista, että oikein tuntui vapauttavalta, kun
joku vieras tuli. Se ei ollut samaa suloista, lepäävää hiljaisuutta
kuin isän eläessä ja varsinkin rippikoulutalvena. Tämä oli jotakin
horrostilaa, josta ei pääse, vaikka siinä on paha olla ja tahtoisi
herätä. Pahat pyyteetkin nostivat päätään tyttöjen mielissä. He
halusivat jonnekin pois, eivät he itsekään tietäneet minne. He katuivat
jo kipeästi, etteivät olleet päättäneet kouluaan. Oli ikävä tovereja,
tuntui siltä, että elämä menee hukkaan, he kävivät katkeriksi ja
pahantuulisiksi. Tietenkin seurasi katumus ja hyvät päätökset, mutta ne
eivät kestäneet kauan. Heillä oli niin heikko tahto.

Toisena armovuonna tuli taloon nuori pappi Toivo Tanhua. Hän oli kaunis
ja hän tiesi sen. Hän oli myöskin iloinen ja lauloi alituisesti.
Pitäjäläiset riemastuivat hänen messuäänestään. Hän oli varakas ja
kävi hyvin puettuna. Yksin hänen nenäliinansa ja alusvaatteensa
herättivät huomiota. Pesijämuijat tiesivät kertoa niistä pitkin
pitäjää. Toivo Tanhuan kanssa eivät tytöt laskeneetkaan leikkiä -- hän
ei ollut montakaan päivää ollut pappilassa ennenkuin ei Laina enää
tuntenut maailmaa eikä itseään, vaan ainoastaan itki ja hyräili niitä
hengellisiä lauluja, joita kanslian puolelta kuului.

Hilja ei käsittänyt mitä tämä oli, mutta kun Laina vihdoin heittäytyi
hänen kaulaansa ja tunnusti olevansa "Toivon oma", suuttui hän,
paiskasi Lainan menemään, hankasi huuliltaan hänen suudelmansa ja
pakeni yksin kävelemään metsään. Hän oli onneton, hänet oli petetty,
hän vihasi Lainaa, apulaista, koko maailmaa.

Hän oli nyt ihan yksin. Yksinäisyydessä oli ylpeää, uljasta ja viileää
olla -- hän tahtoikin olla yksin, ennen kaikkea ei hän milloinkaan
mene kihloihin, sitomaan itseään sillä tavalla! Hän käveli ulkona
tuntikausia ja tunsi voimaa ja päättävyyttä, mutta jota myöhemmä ilta
kului, sitä heikommaksi hän kävi, hänen kaipauksensa kasvoi -- ei hän
tietänyt mitä kaipasi, -- hänen oli nälkä ja hänen täytyi lähteä kotiin
syömään.

Äiti tuli häntä nuhtelemaan ja selitti, että he kaikki saivat kiittää
Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut Lainan niin kelpo miehen
turviin. Ja samassa Laina ja apulainen törmäsivät sisään ja apulainen
tarttui hänen käteensä ja kutsui häntä pikkusiskoksi. Hilja olisi
tahtonut häntä lyödä! Kuinka pahaksi hän olikin tullut!

Heidän kihlauksensa julkaistiin heti, mutta silti tahtoi äiti, että
Hilja menisi heidän kanssaan kävelemään, kun heidän joskus hämärissä
teki mieli liikkua, "ettei ihmisillä olisi mitään sanomista". Hilja
ei käsittänyt, mitä ihmisillä saattaisi olla sanomista, mutta meni
mukaan, koska äiti tahtoi. Hänen täytyi tietysti tottua tähän asiain
tilaan, mutta joka kauniina iltana häntä kalvoi, kun kihlatut kaiken
aikaa puhelemalla rikkoivat illan hiljaisuuden. Milloin heidän piti
huomauttaa toisilleen miten kaunis se puu tai se tienkäänne oli,
milloin puhua muista asioista. Enimmäkseen he olivat tallissa, Toivo
oli hyvin mieltynyt hevosiin, hän oli ottanut haltuunsa pappilan
hevoshoidon ylijohdon ja havaitsi joka päivä uudelleen, miten
alkuperäisesti hevosia oli hoidettu. Ruustinna lahjoitti hänelle ja
Lainalle pappilan parhaimman hevosen, Virman, ja oli hyvin iloissaan
siitä, että sen kohtalo nyt oli turvattu.

Vähää ennen muuttokiireitä olivat sitten Toivon ja Lainan häät. Niissä
oli hyvin paljon vieraita, sekä säätyläisiä että talonpoikia, ruokaa
oli myöskin paljon ja veisattiin niitä uusia, iloisia, hengellisiä
lauluja, jotka Toivo oli tuonut pitäjään. Seuraavana päivänä olivat
vielä alustalaiset ja Haapasten ja pastorin köyhemmät ystävät kutsutut
pappilaan. Toivo piti selityksen ja veisattiin myöhään iltaan.

Viimeisellä rekikelillä vietiin Haapasten tavarat asemalle,
kuljetettaviksi Helsinkiin, ja karja ja se osa irtaimistoa, jota ei
voitu käyttää kaupungissa, myytiin huutokaupalla.

Jenny täti oli vuokrannut heille huoneuston suuren, uuden kivimuurin
kolmannessa kerroksessa. Se ei ollut keskikaupungilla, mutta silti
hyvällä paikalla, raitiovaunu kulki ohi ja pysäkki oli ihan oven
edessä. Portaat olivat siistit, kolkot ja kylmät ja maalatut kattoa
myöten punaisella pohjavärillä. Keskellä seinää hyppi pieniä, lihavia
poikia, joiden paljailla uumilla liehui sinertäviä harsoja. Pojat
pommittivat toisiaan kukkasilla. Portaissa oli aina kellarin, miltei
homeen haju. Taululta ensi kerroksessa saattoi lukea asukkaiden
nimet. Talon alakerrassa oli toisella puolen paperikauppa, toisella
hattuliike, vähän etempänä katua oli Elävien kuvien teatteri,
sitten apteekki ja vihdoin "Moukarin toimitus". Vastapäätä oli
vanha, yksikerroksinen puutalo, jota käytettiin jonkin yhdistyksen
huoneustona, sekä sen vieressä rakentamatonta alaa, johon oli
sijoitettu kahvikojuja. Yksikerroksisen talon ja rakentamattoman alan
yli näkyi järjestämätöntä rantaa, merta ja saaria. Ei tämä ollut hienoa
kaupunginosaa. Jokin vuosi sitten oli siellä vielä asunut paljasta
työkansaa, mutta nyt oli sinne suurten, uusien kivimuurien mukana
tullut keskisäätyäkin.

Jenny täti oli ylpeä löydöstään, ei Helsingissä ollut helppoa saada
huoneita. Tosin tämä huoneusto oli liian suuri, kolme tilavaa huonetta
olisi aivan hyvin riittänyt äidille ja tyttärelle, mutta mistäpä
uudesta kivimuurista tapasi tilavia huoneita. Niin käyttivät Haapaset
siis omiin tarpeisiinsa neljä huonetta ja keittiön ja vuokrasivat
pois viidennen huoneen. Heillä oli ollut niin hyvä onni, että sama
vuokralainen oli pysynyt heillä koko ajan. Se oli ylioppilas Matti
Mataristo.

Hän oli siistin näköinen, suuri ja tukeva nuori mies. Hänellä oli
mahtava niska, johon pää yhtyi tuskin huomattavasti leveten, ja kädet
kuin ojankaivajalla. Hän oli ihan vaalea, hiukset kuin pellava ja
lyhyeksi leikatut, ihonväri yhtä vaalea. Kasvoissa tuntui selvästi
talonpoikainen alkuperä. Ne eivät olleet säännölliset eivätkä kauniit,
eivät edes voimakkaat, vaikka piirteet olivat karkeat. Niissä oli
jotakin arkaa ja epäluuloisaa, mutta niitä valaisi kaunis hymy ja hyvä,
uskollinen katse. Eivät Haapaset hänestä paljon tietäneet, hän eleli
hiljaa huoneessaan, vain silloin tällöin tunki saliin paperossinhajua,
silloin tiedettiin, että hänellä oli vieraita, sillä itse hän ei
polttanut. Raitis hän niinikään oli. Kuukauden viidentenätoista päivänä
hän koputti oveen -- ensin saliin ja jollei siellä ollut ketään,
ruokasaliin -- ja pyysi saada maksaa vuokransa. Se oli hänellä aina
valmiina tasaisissa seteleissä ja pappilan tapaan tarjosi ruustinna
hänelle silloin kahvia. Joskus, kun oli ollut nimi- tai syntymäpäiviä
tai vieraita, lähetti hän hänelle tarjottimella leivoksia tai hedelmiä.
Hän olisi mielellään pyytänyt häntä sisään useammin, mutta hän oli
aina niin ujon ja onnettoman näköinen, vuokraakin maksaessaan, että
ruustinna luuli tekevänsä hänelle palveluksen, kun antoi hänen olla
omissa oloissaan. Hän ei koskaan lomalla ollessaan laiminlyönyt
lähettää tervehdystä uudeksivuodeksi. Kortissa oli aina maisema.

Matariston vieraita olivat pääasiallisesti ylioppilaat kömpelöt,
epäkohteliaat ja talonpoikaiset kuten hän itsekin. Useimmin kävi muuan
ylioppilas Angervo, joka asui samassa talossa pihan puolella ja joka
sentähden tavallisesti tuli ilman päällystakkia. Joskus kävi joku
maalainen.

Haapasten palvelija Maali oli hyvissä väleissä vuokralaisen kanssa
ja kehui häntä herrasväilleen. Ei hän savuttanut uutimia eikä ollut
poissa öitä. Hyvin hän piti huonekalut ja antoi aina jouluna ja
keväällä Maalille viisi markkaa. Huonetta siistiessään Maali kyseli
hänen asioitaan ja kertoi hänelle mitä hyväksi näki itsestään ja
herrasväistään. Maalin kautta saivat ruustinna ja Hilja kuulla, että
Mataristo oli maalta, isä oli palstatilallinen, sisar piti emännyyttä,
äiti oli kuollut. Kovin sillä poika raukalla lukukauden lopulla rupesi
olemaan rikkinäiset sukat. Maalin kävi niin sääli häntä, että hänen
joskus täytyi tuoda niitä keittiöön ja vähän vetää kiinni. Ja köyhän
paitoja pojan paidat olivat, niin pieniä, lyhyitä ja paikattuja. Ne
asiat pistivät Maalin silmiin. Hilja näki ulkopuoliset vaatteet ja
kaulaliinat. Niissä oli niin mahdottomia värejä, että oikein olisi
tehnyt mieli vähän neuvoa poika parkaa.

Maali muuten oli, kuten aina vanhat palvelijat, tärkeä henkilö talossa.
Hän oli tullut Haapaselle ennen Hiljan syntymistä ja täydellisesti
kasvanut kiinni perheeseen. Hän oli maalainen, puinen ja luiseva,
kovat, kulmikkaat kasvot, tukka kuin pellavan päistäreet. Häntä
oli mahdoton saada panemaan päähänsä hattua tai lakkia, vaikka hän
talvella säännöllisesti kärsi päänkipua. Ne kuuluivat herrasväelle ja
hän tahtoi pysyä säädyssään. Kirkossa hän kävi miltei joka sunnuntai,
teatteriin ei häntä olisi saanut mistään hinnasta. Hänellä oli hyvin
harvoja tuttuja ja yksi ainoa ystävätär, tohtori Sandgrenin Emma,
mutta hänenkin kanssaan hän tuontuostakin riitaantui niin, etteivät
ystävättäret voineet tavata toisiaan viikkokausiin. Kaupustelijamuijien
ei ollut hyvä yrittää viipyä Haapasten keittiössä eikä Maali suvainnut,
että kirjeenkantaja tai poliisi, joka seisoi heidän kadunkulmassaan,
puhuivat hänelle leikkiä. Hän oli kaikin puolin mallikelpoinen
palvelijatar, uskollinen, säästäväinen ja taitava, tottunut kovaan
päivätyöhön ja lyhyeen, sitkeään yöuneen. Naapurin palvelijat eivät
kärsineet häntä eikä hän heitä. He lakasivat ja pesivät portaat
huonosti ja tulivat lainailemaan milloin suoloja, milloin kahvia,
milloin mitäkin! Mutta maksamista sai odottaa tai toivat he takaisin
huonompaa tavaraa kuin olivat vieneet. Yläkertalaisia, niitä
Parkkareita tai mitä ne olivat, ei Maali sietänyt ensinkään. Hänestä ja
rouva Parkkari-Lehmuksesta olisi voinut kertoa monta muuta juttua kuin
sen, jonka Hilja kertoi toimittaja Vaarnakoskelle ja Aarne Koskiselle.

Kerrankin oli heidän välillään parvekkeella ollut seuraava keskustelu:

-- Missä te palvelette?

-- Ruustinna Haapasella.

-- Mitä teillä on palkkaa?

-- Mitä se rouvaan kuuluu.

-- Kuuluupahan vaan, koska minä olen palvelijoiden ystävä.

-- Ette vain minun...

Ja niine hyvineen Maali meni. Mutta seuraavan päivän Moukarissa
kerrottiin tapaus pikku-uutisissa otsakkeella "Surkeaa pimeyttä".
Emma toi sunnuntaina numeron Maalille. Maali kiehui kiukkua ja mietti
miettimistään, miten hän kostaisi rouvalle.

Tilaisuus siihen ilmaantui pian, sillä rouva Parkkari tuli lainaamaan
suoloja.

-- Vai ovat suolat lopussa, sanoi Maali, -- rouva menee sitten yhtä
kyytiä kirjoittamaan sanomiin, ettei se surkean pimeyden palvelija
antanut. Minä en anna. Niin surkeaa pimeyttä se on.

Hän kertoi sitten suurella uholla voitostaan herrasväilleen.

       *       *       *       *       *

Haapasten koti Helsingissä oli kaikin puolin tavallinen porvarillinen.
Sinne oli pappilasta tuotu parhaimmat huonekalut ja ruukkukasvit.
Maalaishuoneissa vanhat, uskolliset esineet olivat tehneet miltei
hienon vaikutuksen, mutta täällä kukillisia kaupunkilaisseiniä vastaan
ne olivat kuin kodittomina. Salin villakankaalla päällystetty kalusto
tuntui köyhältä ja pöytä plyshiliinoineen, valokuva-albumeineen,
kuvaraamattuineen -- seurakuntalaiset olivat joskus lahjoittaneet
rovastivainajalle Doren kuvaraamatun -- muistutti maaseutua. Soittokone
-- sama, josta pitäjäläiset aikoinaan olivat pitäneet niin paljon melua
-- ei enää ollut uusi. Se oli asetettu vuokratun huoneen suljettua ovea
vastaan eikä sitä usein soitettu. Nurkassa ovenpielessä oli pienellä
hyllyllä nuotteja ja hengellisiä laulukirjoja.

Ruokasaliin olivat sijoitetut pappilanaikuiset pinnatuolit, pyöreä
ruokapöytä ja astiakaappi, joka suhteettomalla suuruudellaan pahasti
synkensi huonetta. Huone oli muutenkin synkkä, sillä koko kalusto oli
Helsinkiin muuton kunniaksi maalattu tummaksi. Vanha ompelukone ikkunan
alla ja Lutherin kuva seinällä eivät tehneet huonetta iloisemmaksi.

Ruustinnan huoneeksi sanottiin pientä suojaa salin takana ja sinne oli
sijoitettu vierashuoneen kalusto pappilasta. Se kalusto oli vartioinut
piispojen ja tuomiorovastien yörauhaa, kun he ennen vierailivat
Haapasilla. Nyt lahosivat silkkipeitteet vinnillä vanhuuttaan ja
ruustinnalla, joka ennen pappilassa olisi voinut nukkua seisoalleen,
oli aikaa viettää unettomia öitä.

Vuokralaisen huoneessa oli tuhkakuppia myöten kaikki, mitä oli
ollut rovastin huoneessa. Hiljan huone, pieni suoja pihamaalle
viettävine, kolmiosaisine ikkunoineen, vihdoin erosi koko talon muusta
sisustuksesta senkautta, että se oli kalustettu uudenaikaisesti.
Ainoastaan vuode oli pappilan vanhaa perintöä. Helsinkiin muuttaessa
oli sinne ostettu sininen, siro kalusto ja Armas oli sittemmin
täyttänyt sen taiteellisilla esineillä. Nurkkaan oli laesta lattiaan
asti pingoitettu tummaa liinakangasta, jotta Venuksen pää saisi
taustan. Seinillä oli kuuluisien taulujen jäljennöksiä. Alussa ei
Hilja ollut ymmärtänyt niiden kauneutta, Mona-Lisakin oli hänestä
ollut häijyn ja viekkaan näköinen, mutta nyt saattoi hän pitkiä hetkiä
viipyä katselemassa hänen arvoituksellista hymyään eikä mitenkään
olisi halunnut luopua hänestä. Vanha Maria Magdalena riippui vuoteen
yläpuolella. Hänestäkään ei Hilja ollut raaskinut erota, vaikkei
hän, haaltuneena ja vanhoine kehyksineen aivan sopinut tänne. Hiljan
kirjoituspöydällä oli liian paljon tavaraa, oli Armas arvostellut.
Mutta siitä ei Hilja tahtonut kuulla puhuttavankaan. Eihän siinä
ollut muuta kuin Armaan kuvia: Armas lapsena, Armas poikana, Armas
ylioppilaana, Armas Parisissa. Ei, ne kaikki Hilja alituiseen tahtoi
pitää silmiensä edessä. Ja venetsialainen maljakko ruusuineen se oli
toki kalleinta mitä hän omisti -- Armaan ensimmäiset ruusut!

Hilja rakasti huonettaan. Kaikki siellä eli ja puhui hänelle. Hän
pelkäsi helposti pimeää muissa huoneissa, muttei täällä koskaan.
Hän ei milloinkaan ollut täällä yksin: muistot olivat aina hänen
ympärillään ja ne olivat kaikki kauniita ja hyviä. Kaikki, mihin hän
kajosi, hyväili häntä takaisin ja riensi kertomaan hänelle onnen
hetkistä. Illoin ennen maatapanoa hän tavallisesti istuutui sohvaan,
missä he Armaan kanssa olivat istuneet, katseli Toteninselin tummaa
sypressisaarta, Venuksen puhtaita kasvoja, Mona-Lisan hymyä ja vihdoin
sulki silmänsä sekä kutsui eteensä Armaan kuvan. Kyyneleet tulivat
silmiin onnesta ja ikävästä.

Kuinka hän rakasti Armasta!

Armas oli tullut ja temmannut hänet omakseen. Toisaalla oli hänen
mielensä ennen ollut: Helsingin elämän pyörteessä.

       *       *       *       *       *

Helsingissä on erityinen laji nuorisoa: kuvaelmatytöt ja tunnettujen
laulukuntien jäsenet. He eivät ole yleisön yhteisomaisuutta siinä
määrässä kuin näyttelijät, mutta senverran, että koko Esplanaadin ja
Aleksanterin kadun yleisö tuntee heidät sekä nimeltä että ulkomuodolta
ja katsoo oikeudekseen pitää heitä silmällä ja arvostella heidän
joka liikettään. Muutamassa vuodessa ovat laulukuntalaisten ja
kuvaelmatyttöjen kasvot kokonaan muuttuneet: laulajista on tullut
hyvinvoipia virkamiehiä -- jolleivät he ole laulaneet itseään
hunningolle -- ja kuvaelmatytöistä heidän kukoistavia rouviaan. Nuorta
polvea kasvaa ja astuu heidän tilalleen.

Kuvaelmatyttöjen elämä on kuin päiväperhosen. He ovat nuoria ja
kauniita, he esiintyvät lavalla ihmisten silmien iloksi. He mumistavat
jotakin aatetta, he tanssivat. Yleisö taputtaa käsiään. Ja kun he
astuvat lavalta saliin, suitsuaa heidän ympärillään yhä ihailu, kaikki
hakevat heidän suosiotaan, kaikki haluavat saada tanssia heidän
kanssaan.

Mutta kuvaelmatyttö kuluu -- ihmisten suosio pilaa häntä ja yleisön
silmä tottuu hänen kauneuteensa ja tahtoo nähdä uutta. Saattaa siis
olla varsin hyvä, että virkamieheksi päässyt laulajapoika tai muu
toimeentuleva nuori mies tulee ja tempaa hänet päiväperhoselämän
pyörteestä.

Hilja oli joutunut kuvaelmatytöksi, huimaksi, iloiseksi ja
vallattomaksi. Lydia Längfors hänet oli keksinyt ja esittänyt rouva
Forsbergille, Vaarnakoskien äidille. Samassa oli Hiljan kohtalo
määrätty. Hän esiintyi jo samana talvena "Päivän säteenä", "Talvena",
"Saban kuningattarena" ja Botticellin "Sulottarena". Hän tanssi niin,
että laihtui ja nautti enemmän itsetiedottomasti kuin tietoisesti
kaikesta siitä suitsutuksesta, jota hänen ympärillään virisi.

Muuten ruustinna Haapanen ja rouva Forsberg käydessään läpi
sukulaisuussuhteitaan, olivat huomanneet olevansa suvunsukua ja
heistä oli tullut jollei ystävät, niin ainakin hyvät tutut. Ruustinna
Haapanen, joka oli kadottanut koko tuttava- ja ystäväpiirinsä maalla,
oli omaksunut Jenny sisarensa tuttavat, mutta ei hän heidän seurassansa
viihtynyt. Rouva Forsberg oli käytännöllinen, työtätekevä ihminen ja
hänen kanssaan saattoi toki keskustella jokapäiväisistä asioista, jotka
olivat tarpeelliset tietää.

Kohtalo oli pidellyt rouva Forsbergia kovasti. Hänen miehensä oli,
kaikin puolin elosteltuaan, kadonnut teille tietämättömille ja
jättänyt hänet ja viisi lasta puille paljaille. Hän oli silloin
vuokrannut suuren huoneuston ja ruvennut pitämään täysihoitolaisia,
mutta vaikka hän teki liemet vetisiksi ja sekoitti vahvasti sikuria
kahviin, ei tahtonut riittää. Hän rupesi silloin pitämään jonkinlaista
talouskoulua, nimittäin hän otti tyttöjä keittiöönsä oppiin, ja sai
siten työn ilmaiseksi. Hän imi sekä itsestään että heistä kaiken
mahdollisen työvoiman ja hankki kuin hankkikin lapsilleen parhaan
kasvatuksen minkä Helsinki voi antaa: he kävivät läpi yhteiskoulun,
saivat kieli- ja soitto-opetusta, oppivat yksin tanssimaankin. Mutta he
eivät olleet kauniita ja se oli äidin salainen suru. He olivat äidin
näköisiä, mutta rumennettu painos. Taitavasti valituilla vaatteilla
saattaa ulkomuotoa kuitenkin paljon auttaa ja äiti teki parastaan.
Vanhimmat tyttäret olivat jo virassa, Hanneskin oli taasen jalkeilla
ja hyvin kävivät luvut molemmilta nuorimmilta, jotka olivat ylimmillä
luokilla.

Rouva Forsberg oli tuttu kautta kaupungin. Jonkin verran häntä
varottiin hänen terävän kielensä vuoksi eikä hänen täysihoitolansa
ollut ehdottoman hyvässä huudossa. Tiedettiin, että ruoka siellä oli
heikonlaista. Lieventäväksi asianhaaraksi vedettiin kuitenkin aina se,
että hän oli vienyt läpi viisi lasta omien käsiensä työllä. Lisäksi
puhuttiin siitä, että elämä täysihoitolassa oli kovin vilkasta ja
että rouva Forsberg siten koetti saada miehiä tyttärilleen. Ensi
vuoden ylioppilaat saattoivat asua siellä, mutta joka tahtoi saada
tutkintonsa valmiiksi, haki muita asuntoja. Rouva Forsberg kyllästyi
vähitellen itsekin sekä vieraisiinsa että palvelijoihinsa, tuli
riitoja ja liikkeen maine kärsi kärsimistään. Silloin tapahtui se,
mikä tavallisesti tapahtuu vain romaaneissa: että rouva Forsberg sai
periä, tosin ei paljon, mutta senverran, että hän saattoi lopettaa
talouskoulun ja täysihoitolan pidon ja elää vain lapsiensa hyväksi.

Tämä nainen, joka läpitunkevin silmin näki puutteet muissa ihmisissä,
oli sokea omiin lapsiinsa nähden. Ei hän huomannut miten kateita ja
esillä pysytteleviä useimmat hänen lapsistaan olivat, ja todellisia
konnankoukkuja oli Hanneksen pitänyt tehdä, ennenkuin äiti niihin
uskoi. Tämä Hannes oli jo kouluaikana juopotellut ja tavattu muilla
epäilyttävillä retkillä. Kerran oli äiti katsonut itsensä pakotetuksi
maksamaan hänen velkansa ja siinä oli hän ollut menemäisillään kumoon.
Nuorempi poika oli vielä koulussa, mutta monta kertaa oli äiti saanut
käydä puhumassa hänenkin puolestaan, kun asianhaarat uhkasivat
kallistua erottamiseen asti.

Vaarnakosken tytöt olivat Hilja Haapasen likeisimpiä ystäviä ja
heidän mukanaan oli Hilja joutunut Helsingin elämään. Vanhin oli
Sylvi, komeanenäinen -- kaikki Vaarnakosket olivat komeanenäisiä --
laudaatturiylioppilas ja matemaatikko, jota pidettiin kaikin puolin
lahjakkaana. Äiti oli varma, että hän olisi mennyt pitkälle, jos olisi
saanut jatkaa, mutta heillä oli juuri silloin niin vaikeat ajat, että
Sylvin täytyi ottaa paikka konttorissa. Politiikka huvitti häntä
suuresti. Tutun tavatessaan alkoi hän usein keskustelun sanoilla: "nyt
se senaatti taas..." Toinen Vaarnakosken tytöistä, tummatukkainen,
pienikasvuinen ja hiukan kulmikas Elsa, otti vilkkaasti osaa
raittius- ja ylioppilaselämään. Hänet valittiin kaikkiin mahdollisiin
komiteoihin, alkaen kotiseutukomiteasta hiihtoretkikomiteaan, hän
esiintyi puhujana ja lausujana, hän oli sieluna "Sovinnossa". Tämän
yhdistyksen olivat muutamat ylioppilastytöt perustaneet ja sen
tarkoituksena oli koota eri puolueiden ja katsantokantojen ylioppilaita
kulttuurikysymysten ympärille. Hilja, Elsan paras ystävä, ei päässyt
Sovintoon, kun ei ollut ylioppilas ja tämä asia oli tuottanut
ystävättärille surua, jopa jonkin verran vienyt heitä erilleen
toisistaan.

Forsbergilla oli aina käynyt epälukuinen joukko vieraita mitä
erilaisimmista piireistä. Täysihoitolaelämä toi sen mukanaan ja
sitä jatkui sittemmin kuin tottumuksesta, vaikka perhe oli vain
omassa piirissään. Lasten varttuessa suuremmiksi tulivat tietysti
heidän ystävänsä taloon. Rouva Forsbergin suuri sali sopi sitäpaitsi
erinomaisen hyvin kokousten pitoon. Sellaista salia ei ollut
monessakaan yksityisperheessä. Ei se tehnytkään minkään kotoisen salin
vaikutusta, se oli kuin lääkärin vastaanottohuone noin viisitoista
vuotta sitten, eli ennenkuin lääkärit alkoivat käyttää arkkitehteja ja
taiteilijoita apunaan huoneustojensa sisustamisessa. Ikkunoiden alla
oli kitukasvuisia palmuja ihmisenkorkuisilla jalustoilla, pöydillä
punaisten plyshihuonekalujen edessä joululehtiä ja näköalakortteja,
jotka alituisesta hypistelemisestä olivat käpertyneet ja tahriintuneet,
pianon kannen kahmaisi joka mies auki soittaakseen Ukko-Noaa tai Porin
marssia. Taulut seinillä olivat kopioja Ateneumin taidekokoelmista ja
ne esiintyivät mahdollisimman kapeissa kehyksissä. Joku taidekoulun
oppilas niillä oli täysihoitolan aikana maksanut vuokravelkojaan.
Merimaisemissa olivat kivet kuin pakkilaatikot ja järvimaisemissa
hälvenevä usva kuin paksuinta pilveä.

Kun Hilja tuli Forsbergille, sattui tämäntapaisia keskusteluja:

-- No nyt se senaatti taas...

-- On kunnostanut itsensä.

Ensi lause tuli Sylvin huulilta ja toisen antoi Hilja. Eron heidän
sanojensa välillä teki vain äänen sävy.

-- Ja Suometar hyväksyy kaikki. Ja sinä luet sitä vain.

-- Tietysti. Minun isäni luki sitä kolmekymmentä vuotta sitten, minä
olen pienestä asti nähnyt sen, minä...

-- Mutta Hilja kulta, ajat toki muuttuvat. Täytyyhän meidän seurata
aikaa...

Nähdessään punan nousevan sisarensa ja ystävättärensä poskille riensi
Elsa Vaarnakoski väliin.

-- Että te nyt viitsitte! Sinä Sylvi tiedäkin, että me Hiljan kanssa
olemme antaneet politiikan urakalla muille. Me emme ole puolueihmisiä.
Anna meidän olla rauhassa.

-- Loruja! Nykyajan ihminen ei voi elää puolueiden ulkopuolella. Se on
aivan samaa kuin elää elämän ulkopuolella.

-- Mutta minä en ymmärrä politiikasta mitään, en mitään, en mitään,
lennätti Hilja ärtyneesti tulemaan. -- Kuten en ymmärrä matematiikasta
tai fysiikasta tai muusta sellaisesta...

-- Älä huoli tehdä itseäsi tyhmemmäksi kuin olet...

-- ...Sanomalehdistä minä luen vain pikku-uutiset ja kihlausilmoitukset
-- pääkirjoituksiin en eläessäni ole katsonut. Mitä minä voin ymmärtää
politiikasta! En minä osaa arvostella tekivätkö senaattorit oikein
vaiko väärin...

-- Noo, naurahti Britta, nuorin Vaarnakosken tytöistä, pienisilmäinen,
pitkäpalmikkoinen seitsentoistavuotias, joka oli viimeisellä
luokalla yhteiskoulussa, -- kyllä meistä nyt jokainen uskaltaa sanoa
ymmärtävänsä senverran. Minä menen niin pitkälle, että väitän,
että kuka hyvänsä meistä olisi menetellyt viisaammin kuin he. Ja
rehellisemmin. Ja arvokkaammin.

-- En ainakaan minä! huusi Hilja ja häneltä oli tulemaisillaan pitkä
ärtynyt lause, mutta äkkiä hän vaikeni ikäänkuin hänen kielensä olisi
leikattu poikki: hän oli kohdannut Hannes Vaarnakosken katseen. Hannes
istui poltellen keinutuolissa ja seurasi Hiljaa.

-- Menkää suohon, sanon minä! ehätti Elsa taas väliin. -- Ettekö te
nyt osaa puhua mistään muusta. Tiedättekö... Hilja, tämä mitä nyt
sanon, koskee sinua ja ennen kaikkea sinua! Minä aion Sovinnon ensi
kokouksessa ehdottaa, että otettaisiin ulkojäseniä ja silloin...

-- Sinun iankaikkinen Sovintosi! tuskitteli Sylvi. -- Se on kuolleena
syntynyt koko Sovinto. Minä en jaksa kuulla siitä puhuttavan.

Hyvän aikaa katseltuaan Hiljan kasvoja, jotka olivat punassa hiusrajaa
myöten, Hannes Vaarnakoski rupesi puhumaan sanomalehdistä. Hän oli
sitä mieltä, että nainen teki varsin oikein, kun jätti pääkirjoitukset
lukematta. Se oli naisellista. Vain sellaiseen naiseen saattoi mies
rakastua, joka luki pikku-uutiset ja kihlailmoitukset. Sisaret nostivat
tietysti aika vastuksen. Hannes selitti, ettei hän itse puolestaan
mitenkään voisi elää ilman sanomalehtiä. Hänen täytyy saada kaikki,
sekä suomalaiset että ruotsalaiset lehdet heti aamulla käsiinsä, hän ei
voi ryhtyä mihinkään ennenkuin on käynyt läpi ne kaikki. Sanomalehdet
ovat hänelle yhtä tärkeät kuin kampa ja saippua ja... ja niin edespäin.
Jo pelkässä koskettamisessa tuollaiseen karkeaan, vielä kosteaan
sanomalehteen aamulla on aivan erikoinen viehätyksensä.

Tie oli auki keskustelulle joka suuntaan. Puhuttiin poliittisesta
murhasta ja murhan oikeutuksesta erinäisissä tapauksissa, arvosteltiin
viime ensi-iltaa teatterissa ja sivistyneen ihmisen tapaa kohdella
poliittisesti toisin ajattelevia henkilöitä, viivyttiin Otso Okkolan ja
hänen rouvansa erossa sekä jossakin muussa pariskunnassa, jonka huhun
mukaan pian piti erota. Vihdoin otettiin esiin kortit.

Tuiki toisenlaista oli hovineuvos Bredellä, Armaan kodissa.

Perhe asui kivimuurissa Itä-Rannan varrella ja jo portaissa vallitsi
hillitty juhlallisuus. Oven avasi palvelustyttö, valkea pitsimyssy
päässä. Hän oli hillityn kohtelias ja läksi alentuvan ystävällisesti
ilmoittamaan herrasväille vieraan tulosta. Ainakin oli Hiljalla tämä
tunne ja hänen sydämensä sykki ahdistusta ja suuttumusta ja hän
päätteli jo ennenkuin oli ketään nähnytkään, ettei ikinä enää tule
tänne.

Saliin astuessa avautui sekä oikealle että vasemmalle huoneita.
Permannoilla ja seinillä oli pehmeitä mattoja ja kuvakudoksia, katoissa
kallisarvoisia vanhoja kruunuja, muurinkorvilla ja pöydillä niinikään
arvokkaita, iäkkäitä koristeita ja lamppuja. Värit sulivat yhteen ja
esineet sointuivat keskenään. Vanha sivistys hallitsi vaatimattoman
ylhäisenä ilmassa. Hilja tunsi, seisoessaan keskellä lattiaa vastapäätä
vanhaa, kaunista peiliä, joka näytti hänelle hänen hermostuneet
kasvonsa, että täällä on hienoa. Mutta miksi häntä ahdistaa? Nousukasko
hänessä vapisee vanhan sivistyksen edessä? Hänelle tuli ajatus, että
miten Armas voi häntä rakastaa, ja kaukainen, peloittava aavistus.

Täti Liva tuli kuulumattomin askelin, mutta näkyi jo kolmen huoneen
takaa, hienot kasvot hymyssä ja hiukan harmahtava pää kohteliaassa
etukumarassa. Hänen vartalonsa oli yhä vieläkin kadehdittavan
sopusuhtainen ja ruumiinmukaiset puvut antoivat käynnin ja liikkeiden
sirouden päästä näkyviin. Hän käytti omituisia värejä, punaharmaata,
keltaisen ruskeaa, vihreän sinistä -- hillittyjä, outoja värejä, jotka
sopivat hänen kalpeaan, puhtaaseen ihoonsa, mutta olisivat olleet
vaaralliset kenelle muulle hyvänsä. Koristuksia ei hänellä näkynyt,
paitsi sormessa jokin vanha, harvinainen sormus. Hän tuli syli auki
Hiljaa vastaan, suuteli häntä otsalle ja vei salin viereiseen pieneen
huoneeseen, joka oli sisustettu valkoisella, keltaisella ja kullalla.

Armaan sisaret Elisabeth ja Marianne olivat perineet äitinsä
sulavat liikkeet, mutta kasvot olivat isän. Se ei ollut heille
eduksi. Elisabethin hiukset olivat tuhkanharmaat ja herättivät
huomiota sekä koti- että ulkomailla. Pahat ihmiset väittivät hänen
jollakin ulkomaanmatkallaan keksineen tuon oudon värin ja ostaneen
värjäämissalaisuuden. Hänellä oli muutamia vuosia ollut edullinen
kassanhoitajan toimi, mutta nyt hän oli kihloissa ja Mariannen piti
ottaa hänen toimensa. Mariannella ei kuitenkaan ollut tuohon työhön
pienintäkään halua. Hän lauloi, maalaili, matkusteli ja oli kyllästynyt
elämään. Häntä ikävystyttivät kutsut Helsingin varakkaimmissa
piireissä, joissa Breden perhe liikkui, hän oli jo kiertänyt Euroopan
eikä tietänyt minne lähteä. Isä oli keksinyt, että hän tarvitsi
säännöllisen työn lääkettä.

Sekä Elisabeth että Marianne suutelivat Hiljaa hekin ja istuutuivat
häntä keskustelun aikana katselemaan.

Keskustelu -- kun oli puhuttu ilmasta ja tehty selvää kuulumisista --
johtui aina Armaaseen ja jos välillä poikettiin teatteriin tai johonkin
päivän tapahtumaan, niin palattiin aina Armaaseen. Politiikkaan ei
milloinkaan kajottu. Bredeläiset karttoivat sitä kaukaa kaartaen.
Mielipiteet olivat siinä suhteessa niin tuiki vastakkaat.

-- Sinun täytyy nyt kertoa meille uutisia Armaasta. Hän ei enää
kirjoita kotiin...

Sen sanoi Liva täti ja hän toisti sen aina, kun keskustelun lanka
katkesi. Hilja kertoi, pusertaen itsestään yhä ja yhä jotakin uutta ja
tavallisesti sellaista, jota olisi halunnut pitää vain itseään varten.

Kahvi juotiin ruokasalissa, joka oli tumma, tammella laudoitettu huone.
Nahalla päällystetyt, korkeaselkäiset tuolit ympäröivät siellä suurta,
neliskulmaista pöytää ja muutamat Stilleben-kappaleet elävöittivät
seiniä. Jos hovineuvos oli kotona, kutsuttiin hänet kahville. Hän
oli pitkä, ryhdikäs mies kuudenkymmenen korvissa, päälaki kaljuna
alas takaraivoon asti, harmahtava parta kammattuna kahdenpuolen.
Kasvot olivat pyöreät, nenä pyöreä, huulet paksut, hampaat leveät,
iho verestävä, silmien väriä mahdoton määritellä. Tämä mies vaikutti
voimallaan ja ilmeellään, joka yhtaikaa peloitti, kahlehti ja teki
lupauksia. Hilja piti kaikista sulhasensa omaisista sittenkin enimmän
hovineuvoksesta. Hän tuli aina vastaan ystävällisen ritarillisena ja
sulki Hiljan käden molempiin käsiinsä. Hilja tunsi aina vaistomaisesti
hänen naistuntijakatseensa ihailun.

Hovineuvos puhui Hiljalle muustakin kuin Armaasta. Hän kertoi joskus
juttuja maalta tuomariajoiltaan, kyseli tanssiko Hilja mielellään
ja pitikö hän koristuksista. Sitä kysyessään katseli hän hänen
käsivarttaan ja Hilja punastui korvanlehtiä myöten, sillä hänelle tuli
se tunne, että hovineuvos aikoo antaa hänelle rannerenkaan. Se tuntui
sekä mieluiselta että vastenmieliseltä ja hän vastasi, ettei pidä
koristuksista.

Armas oli äitinsä näköinen: samat pitkähköt kasvot, sama kalpea, puhdas
iho, samat kiiltävät, tummat hiukset. Äidin kasvoissa oli enemmän
tahtoa ja tarmoa, pojalla enemmän leikkivää, haaveilevaa keveyttä.
Kun Hilja oli katsellut Liva tätiä, sai hän Armaan ihkasen elävänä
silmiensä eteen. Hän iloitsi siitä, sillä pitkän eron aikana kävi yhä
vaikeammaksi saada elävyys muistin avulla palautetuksi mieleen.

Liva täti oli kuitenkin Armaan äiti, ja äidin ja pojan suhde oli
likeinen.



III


Ruustinna Haapasen lähdöstä oli kulunut viikko. Jenny täti oli lähtenyt
tänä aamuna. Konsulinnan tyttärelle, jonka tukena Jenny täti matkusti,
oli näet alituisten sateiden tähden tullut kiireinen matka, ja niin oli
Jenny tädin täytynyt jättää Hilja tuhansien neuvojen ja varoitusten
varaan.

Oli maatapanon aika. Keittiöstä ei enää hyvään hetkeen ollut kuulunut
mitään ja ikkuna toisensa perästä sammui suuren kivimuurin seinämästä
vastapäätä. Vaihtaessaan lankaa neulaansa Hilja tuontuostakin huomasi
kiiltävien kupariastioiden keittiön ikkunoista peittyvän pimeään. Hän
oli koko päivän istunut kuin naulittuna työnsä ääreen, hän oli valinnut
niin paljotöisiä nimiä, että sai istua koko päivän ja olla hyvin
ahkera, jos mieli saada valmiiksi nimen päivässä. Mutta kaunis nimi
se oli, H. H. rinnan ja ympärillä lehtikiehkura, joka samalla yhdisti
kirjaimet. Hän oli vetänyt kattolampun pöytään kiinni, jotta saisi
tarpeeksi valoa työlleen, lamppu sihisi, ja jota enemmän ympärillä
hiljeni, sitä selvemmin sihinä kuului.

Hän oli tämän viikon aikana päässyt melkoiseen tottumukseen,
korko-ompelu tuli jo pyöreää ja tasaista ja menestys lisäsi intoa. Hän
ompeli työn ilossa, paljon mitään muuta ajattelematta. Vilahdukselta
meni ajatus Parisiin tai Lainan luo tai uuteen, omaan kotiin, johon
hän liinaa ompeli. Hän oli tänään syönyt huonosti, sillä Maalia oli
ollut pesutuvassa, vain jonkin voileivän hän oli malttanut itselleen
tehdä, mutta hän ei tuntenut vähintäkään väsymystä. Hän ompeli kuumana
ja punaposkisena, hiukset epäjärjestyksessä kasvojen ympärillä. Lamppu
oli lämmittänyt pienen huoneen niin, että kädet tahtoivat hiestyä, hän
oli hyvän aikaa halunnut auki salin ovea, mutta ei malttanut nousta
sitä avaamaan. Vihdoin, kun piti vaihtaa neulaan uutta lankaa, hän
työnsi oven auki. Silloin tuli häntä vastaan raikasta pimeyttä ja
ääniä kadulta: jotakin laulua, raitiovaunun jyrinää ja torvisoittoa.
Hän muisti, että oli lauantai-ilta, katseli sormeaan, jonka ommellessa
oli pistänyt verille, harmitteli, ettei voinut oppia neulomaan
haavoittamatta sitä ja istui taasen neulomaan. Ei ollut kuin pieni
lehti jäljellä.

Koko aamupäivän oli satanut. Nyt oli nähtävästi lakannut, koskei
kuulunut loisketta rännistä ikkunan juuressa. Lamppu sihisi.
Keittiönkäytävän päästä saattoi erottaa kuorsaavaa ääntä. Maali nukkui
tietenkin raskaasti pesupäivän perästä. Äkkiä törähti epäpuhtaista
torvista kuuluville tanssisävel: yhdistyksessä vastapäätä tietysti oli
tanssi-ilta. Ikkuna oli kai äkkiä avattu.

Aih!... tuli liian pitkä piste! Ehkä se sentään häviäisi muiden alle.
Mutta kun hän oli ommellut vähän matkaa, huomasi hän, että täytyi
ratkoa, painui syvemmä työtä vastaan, harmitteli, ratkoi varovaisesti
ja pakottautui uudelleen ommellessaan ja viimeisiä pisteitä pistäessään
suurimpaan huolellisuuteen. Sormesta tuli verta... Varmaan hänen
huomenna täytyy panna tukkoon koko sormi. Ettei hän nyt voi oppia...!

Hän ei malttanut ottaa saksia, vaan puraisi poikki langan, oikoi nimen
suoraksi polvelleen ja ihaili sitä, pää kallellaan, posket kuumina.
Kaunis se oli, pyöreä ja tasainen, hän oli sentään suuresti edistynyt.
Hän taittoi kokoon liinan, laski sen tuolille ompelukoneen viereen,
seisahtui ja suori selkäänsä ja käsivarsiaan, mielessä tyydytys ja
väsymys... Mitä? -- oliko kuuvalo, kun pihamaa näytti niin valoisalta?
Hän kiersi lampun sammuksiin, päästi sen luisumaan ylös kattoon ja meni
ikkunaan. Totisesti! Sade oli lakannut ja kuun kajastus tuntui seinällä
vastapäätä. Ah, ehkäpä nyt alkavatkin kauniit ilmat. Hänen mieleensä
tuli iloinen raukeus ja jäsenissä kiersi suloinen levonkaipuu.

Hän tuli omaan huoneeseensa. Siellä oli pehmoinen, sinertävä hämy.
Vuode odotti valkoisena, vedettynä pitkäksi. Marmorikuvan kasvot
tuntuivat nukkuvan, taulut seinillä olivat nekin puhumattomina ja kuin
unessa. Hilja ei hennonut särkeä hämärää, hän ei sytyttänyt tulta, vaan
riisuutui valon kajastuksessa, joka tuli ulkoa. Kumartuessaan ottamaan
auki kenkiään hän huomasi, miten tyhjä ja ontto hänen päänsä oli. Hän
ei eilen ja tänään ollut käynyt ulkoilmassa. Ja hänen mieleensä johtui
äkkiä kuva vanhasta kotipappilasta: portti kiviaidassa, sireenipensaat
sen syrjällä ja puukuja. Olisipa hän nyt siellä, niin he Lainan kanssa
lähtisivät kävelemään...!

Palmikko riipuksissa, yllä pitkä yöpaita, paljain jaloin veti
hän ikkunan eteen kellahtavat kangasuutimet, loi vielä katseen
kirjoituspöytään valokuvineen, kuihtuneine ruusuineen -- se oli
hyvää yötä Armaalle, -- ja oli jo astumaisillaan vuoteeseen, kun
vielä muistui mieleen: sammutinko tulen ruokasalista? Kun äiti oli
poissa, täytyi aina olla niin varovainen tuleen nähden. Hän avasi
oven ruokasaliin -- siellä oli pimeä. Mutta äidin oli tapana ennen
maatapanoa käydä läpi kaikki huoneet. Ja vaikka Hilja tiesi, ettei
salissa ollut laisinkaan ollut tulta, niin hän kuitenkin piti
mahdollisena, että sinne olisi voinut jäädä jotakin sammutettavaa, ja
niin hän paljain jaloin astui permannon poikki, raotti salin ovea ja
pysähtyi tarkastellen kynnykselle.

Huoneessa paloi hiljainen kuutamo. Kun kuu on selkeä ja varjot jyrkät,
niin esineet ikäänkuin jähmettyneinä uivat sen kirkkaudessa, joka lepää
kuin liikkumaton vedenkalvo. Mutta kun kuun edessä on pilviharsoa,
niin valo hiljaa värisee ja kuutamo kajastaa kuin tulen liekin palo
tuulettomalla säällä. Tuollainen himmeän palon värinä oli salissa.
Kasvien lehdet kyllä pitivät verkkoaan edessä, mutta yläruuduista
pääsi valo vapaasti ja viisti juovina yli huonekalujen, mattojen
ja lattialautojen. Hilja siirtyi vaistomaisesti matolle ja hänen
silmissään selvenivät esineet pian näkyviksi kuin päivällä. Hän viipyi
viipymistään. Värisevä valo vangitsi. Äkkiä rämähti torvisoitto kadun
toisella puolella ja mieliala särkyi.

Hän likeni mattoa myöten ikkunaa ja siirsi syrjään kukkatelineen.
Siellä loppui matto, mutta hän oli utelias ja tahtoi nähdä yhdistyksen
talolle. Ajuri tulla rämisti ohitse ja toiselta puolen katua ajoivat
raitiovaunut, neljä peräkkäin, ihan tyhjinä. Kävi vonkuva suhahdus
vain, valaistu vaunurivi hyppi ja notkui. Se oli kuin mikäkin kummitus,
joka tulee ties mistä ja menee ties minne, räikeällä valollaan ilkkuen
hiljaista yötä.

Äkkiä kuului jokin ääni ihan likeltä... mitä se olikaan?...
Nyyhkytys... pitkä... haikea. Ja toinen... ihan likeltä!

Hiljasta tuntui siltä kuin se olisi tullut nojatuolista pianon vieressä
ja hänen koko ruumistaan kylmäsi. Joku istui nojatuolissa ja itki!...
Hän jähmettyi poskia myöten eikä uskaltanut liikahtaa. Hän odotti
ja odotti, mutta ei taaskaan kuulunut mitään ja vihdoin hän uskalsi
tarkastaa nojatuolia, sohvaa ja joka paikkaa eikä missään näkynyt
mitään. Häntä paleli, mutta hän tahtoi vielä nähdä kuinka ne tanssivat
siellä vastapäätä, nousi sohvankulmaan, kyykistyi siihen ja katseli
selustan yli.

Parit kieppuivat yhtenä mylläkkänä. Pitkin seinää istui miehiä ja
naisia... Tuossa kaksi tyttöä sylityksin. Nyt tuli mies, työnsi pois
tytön ja istuutui toisen tytön polvelle -- sellainen suuri mies niin
pienen tytön syliin!... Useat parit tanssivat käsivarret kireästi
toistensa ympärillä, otsat vastatusten kuin vihaisilla sonneilla. Ne
kieppuivat kankeiksi seivästettyinä ja liimautuneina toisiinsa kiinni.
Kuinka kauan yksi pari jaksoikaan...!? Hilja päätti seurata paria, joka
kieppui ihan pienessä piirissä keskellä lattiaa. Tanssikoot miten kauan
hyvänsä -- hän istuu tässä... Näytti sentään kovin hullunkuriselta
koko tuo huone, jossa täysikasvuiset ihmiset survoivat kuin hyttyset.
Hilja tanssi hänkin niin mielellään ja se näytti tietysti yhtä
hullunkuriselta... Ikkunoista tulvi ulos tomun ja tupakansavunsekaista
valoa...

Nyyhkytys...! Taas nyyhkytys... tuskainen, haikea...! Mistä?
Ylhäältäkö... alhaaltako?... Hiljan sydän jyski niin, ettei hän
tahtonut voida erottaa mitään. Se ei tullut tästä huoneesta eikä se
kuulunut ulkoa, ei liioin ylhäältä eikä alhaalta. Se tuli pianon takaa,
seinän läpi, vuokralaisen huoneesta. Hilja rauhoittui ja ymmärsi, että
Matariston luona oli joku, joka itki, tai itki hän itse -- ehkä hän oli
tullut sairaaksi.

Itku oli epätoivoisaa: pitkiä, haikeita, tukahduttavia nyyhkytyksiä.
Ehkä hän oli saanut surusanoman, ehkä isä oli kuollut, tai jotakin
sellaista... Hetkiseksi itku lakkasi ja silloin Hilja jo toivoi hänen
rauhoittuneen, mutta sitten se taas alkoi uudelleen, tukahdutettuna,
vihlovana, ikäänkuin itkijä olisi hautaantunut vuoteeseen patjojen ja
peitteiden alle ja siellä hytkinyt ja kiristellyt hampaitansa.

Hilja kävi neuvottomaksi. Hän aikoi ensin huutaa hänelle salista, mutta
juoksi eteiseen.

-- Herra Mataristo...

Ei vastausta. Ainoastaan entistä nyyhkytystä. Hilja huusi uudelleen
ja käsitti samalla, että täytyy mennä herättämään Maalia. Hän riensi
huoneeseensa, otti tulta, sai ylleen hameen ja palasi, hakasia
kiinnittäen, eteiseen kuuntelemaan. Nyyhkytys ei ollut lakannut.

-- Herra Mataristo -- oletteko kipeä? Mitä teille on tapahtunut? Voi,
voi, elkää itkekö noin. Vastatkaa toki minulle. Minä olen niin levoton.
Ettekö te nyt voi vastata...

Mutta nähtävästi Mataristo ei ensinkään kuullut.

Hilja suuntasi askeleensa keittiöön. Hän töytäsi käytävässä jotakin
esinettä vastaan ja muisti, että se oli tyhjä matka-arkku, jota ei äiti
ollut ottanut mukaansa. Haparoiden löysi hän lukon ja avasi rämistäen
oven, toivossa, että Maali heräisi jo siihen. Mutta Maalin kapeasta
vuoteesta kuului luja, kuorsaava hengitys. Keittiössä oli raskas ilma
ja tuntui pestyn lattian ja kiilloitettujen kupariastioiden haju.

Hilja puhutteli Maalia, hän lausui hänen nimensä huutamalla; vihdoin
hän kävi kiinni olkapäähän, joka kohotti peitettä. Mutta Maali vain
kääntyi ja jatkoi nukkumistaan. Hilja ravisti olkapäästä voimiensa
takaa. Silloin pöllähti tyttö säikähdyksissään istumaan, sitaisi
hiuksia silmiltään ja pälyili kiukustuneena ympärilleen.

-- Maali kulta, jos Maali nousisi ja panisi vähän ylleen. Meidän herra
on tullut kipeäksi. Maali kulta, Maalin täytyy nousta.

Mutta Maali paiskautui takaisin vuoteeseen, maiskutti suutaan ja veti
peitteen ympärilleen. Hilja kävi uudelleen kiinni hänen hartiaansa,
ravisti ja toisti yhä tuskastuneemmin sanottavansa. Maali työnsi
itsetietoisen voimakkaasti pois hänen kätensä, mongersi jotakin
epämääräistä, veti peitteen päänsä yli ja vaipui syviin, tasaisiin
hengenvetoihin.

Hiljaa suututti, sitten hän kävi neuvottomaksi ja vihdoin hän
varpaillaan hiipi pois. Ehkei vuokralainen enää itkenytkään! Hän tuli
puolijuoksua käytävän läpi, vältti matka-arkun ja toivoi kaiken aikaa,
ettei itkua enää kuuluisi. Mutta se tuli häntä vastaan jo ennenkuin hän
pääsi eteiseen. Mitä kummaa hän nyt tekeekään?... Hän koputti oveen,
mutta ei saanut vastausta enempää kuin Maaliltakaan. Hänen poskensa
alkoivat hehkua, kädet olivat hiessä, sydämen tykintä takoi korvissa ja
ohimojen kohdalla. Häntä rupesi peloittamaan. Outo, uliseva nyyhkintä
tuntui siinä yön hiljaisuudessa jonkin yliluonnollisen voiman ääneltä
-- oli kaameaa olla sen kanssa kahden, kolmantena nukkuva ihminen,
joka ei herää. Kun soitto kadun toiselta puolen rämähti kuuluville,
oli se toki kappale todellista, oleellista elämää ja Hilja riensi
vaistomaisesti sitä kohti, ikäänkuin sieltä olisi ollut odotettavissa
jotakin apua... Tanssihuoneen ikkunat olivat taasen auki, miehiä seisoi
aukoissa, tupakansavu puskui ulos heidän päidensä lomitse ja heidän
takanaan jyskyttivät parit toisiinsa liimautuneina, kuten äsken...
Äkkiä kuului seinän takaa jysäys, ikäänkuin jotakin raskasta olisi
pudonnut. Hiljasta hävisi kaikki epävarmuus, hän juoksi eteiseen ja löi
nyrkillään Matariston oveen.

-- Jollette te nyt avaa, niin minä soitan lääkärille tai poliisille tai
ilmoitan talon isännöitsijälle.

Olihan selvää, että nuori mies oli vakavasti sairaana. Mitäpä Hilja
muuta saattoi tehdä kuin kääntyä lääkärin puoleen. Hän kävi jo kiinni
telefonitorveen. Ensin täytyi kuitenkin tietää numero. Mutta kun hän
alkoi selailla luetteloa, ei hän saanut mieleensä ainoatakaan lääkärin
nimeä. Hän ei muistanut sitäkään lääkäriä, joka oli hoitanut häntä, kun
hän oli sairaana. Tämähän oli ihan hullua... mikä kumma hänen oli? Se
lääkäri oli monta, kertaa käynyt heillä... Ei, ei, vaikka mikä olisi
ollut!

Täytyy kai soittaa isännöitsijälle... Mutta hän oli äkkiä unohtanut
isännöitsijänkin nimen. Se oli kaksitavuinen ja ristimänimen
alkukirjaimet olivat K.M., mutta millä kirjaimella itse nimi alkoi...?
Oliko hän nyt näin hätääntynyt!... Ulinaa seinän takana vain jatkui
lyhyissä otteissa, ikäänkuin itkijän hampaat vilussa olisivat hytisseet
vastatusten.

-- Mitä minä teen, mitä kummaa minä teen? äänteli Hilja itsekseen ja
hänenkin hampaansa rupesivat kalisemaan. -- Jollette te nyt avaa, niin
minä lyön rikki oven! Kuinka te voitte olla noin paha, ettekö te nyt
kuule, missä hädässä minä olen?

Hän kävi päättävästi kiinni kääkään. Ovi pamahti auki ja vei hänet
hyppäyksen taaksepäin. Se ei ollutkaan lukossa.

Pilvisen kuutamon lumo värisi tässäkin huoneessa. Hilja jäi kuin
lumottuna kynnykselle. Voimakas mielikuva vangitsi hänet. Hän
oli tulevinaan isänsä huoneeseen: ulkopuolella oli avara pihamaa
kiviaitoineen, sireenipensastoineen ja täällä isän vuode, nahkasohva,
tuolit, piippuhylly... Tuossa he rippikouluaikana istuivat, tuossa
polvistuivat vannottamisen ehtoona... Ei, tämä on mielikuvitusta, tuttu
huonekalusto vaikuttaa sen, kun hän oudokseltaan tulee huoneeseen.
Miksi se onkin kalustettu aivan kuten isän huone ennen! Hilja painoi
käden otsaansa vastaan ja koetti vapautua, mutta muistojen kielet
olivat saaneet kosketuksen ja soivat, virittäen mielen vahanpehmeäksi.
Hän vei kädet rintaansa vastaan ja hengitti syvään.

Lumoa kesti vain silmänräpäyksen, sitten hän voitti sen ja astui
huoneeseen.

Vuoteen ääressä permannolla oli ihminen polvillaan. Hänen yllään ei
ollut kuin lyhyt paita, hän piti jalkojaan kuten paimenet jouluyötä
esittävissä kuvissa, hän värisi vilusta. Lyhyen hetken hän oli hiljaa,
sitten hän alkoi väännellä käsiään, hän putosi suulleen, piteli
päätänsä, haroi käsiinsä lakanaa, iski pään vuoteen laitaan ja putosi
jälleen suulleen maahan. Sänky vaatteita oli valunut alas hänen
perässään.

-- Herra... armahda... Synnissä olen siinnyt ja syntynyt... pitänyt
syntistä elämää... Jeesus auta! kuului soinnuttomina kuiskeina
nyyhkytysten lomitse. -- Auta minua, minä hukun!

Hilja likeni varpaillaan. Sairas pelästyy tietysti, jos hän
äkkiarvaamatta näkee hänet. Hilja koetti kolistella tuolia, hän
mainitsi Matariston nimen. Vihdoin hän kumartui ja laski kätensä hänen
olalleen. Iho tuntui paidan läpi polttavan kuumalta ja veri tykytti
Hiljan kättä vastaan.

Polvistuva nosti päätään, parkaisi ja suistui maahan. Hilja ymmärsi
olleensa varomaton, lankesi polvilleen hänen viereensä ja löysi hänen
kätensä.

-- Minä se vain olen, Hilja Haapanen, puhui hän rauhoittaen kuin
lapselle. -- Ei teidän pidä pelätä. Te olette sairas. Siinä lattialla
tulee kylmä. Minä järjestän teidän vuoteenne. Ja sitten panette
nukkumaan. Saatte nähdä, että tulee paljon parempi.

Hilja auttoi häntä, kainaloista nostaen, vuoteeseen ja pani peitteet
lujasti ympärille. Hänessä pulppusi tarve auttaa ja olla hyvä. Hän
sytytti lampun, haki pyyheliinan, teki kääreen sairaan otsalle ja
jatkoi lapsellisen rauhoittavaa puhettaan. Muuttaessaan käärettä
huomasi hän sairaan kasvoilla kumman hurjistuneen ilmeen. Ne olivat
jollakin lailla käperryksissä ja kädet pitelivät kiinni vuoteen
laidoista, ikäänkuin hän olisi pelännyt putoavansa.

-- Mikä teidän on? pääsi Hiljalta ja hän pysähtyi kääre käsissä. -- Te
pelkäätte minua... sanokaa! Mutta enhän minä tee pahaa. Minä koetin
herättää palvelijaa mutta hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt,
puhui hän yhteen kyytiin ja kaiken aikaa kuin naulittuna seuraten
ilmettä kasvoissa vuoteella. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sellaista
hurjistunutta pelkoa ja epämääräisesti tuli hänelle tunne, että eihän
tuo ihmisraukka mahtane tulla mielipuoleksi. -- Mutta miksi te katsotte
tuolla tavalla, sanoisitte minulle mikä teille on tullut... Oletteko
saanut jonkin huonon uutisen...?

Sairaan kädet, jotka pitelivät vuoteen laitoja kuin linnun kynnet,
pusertuivat vieläkin lujempaan otteeseen ja tahdonpingoitus pakotti
esiin pari sanaa, mutta Hilja ei kuullut niitä ja riensi hellästi
pyytämään niitä uudelleen.

-- Menkää pois! erotti hän silloin kiristyneiden hampaiden välitse.

Hiljaan koski, että se, mitä hän hyvästä sydämestä tahtoi antaa,
työnnettiin pois. Hän seisoi hetkisen ääneti, mutta päätti sitten
alistua.

-- Kyllä minä lähden, sanoi hän. -- Mutta oletteko te myöskin
rauhallinen ja nukutte?

Nuoren ihmisen kädet irtaantuivat suonenvedontapaisista piteistään,
jännittynyt ilme laukesi ja hän purskahti ääneen itkemään.

-- Mutta hyvä, rakas herra Mataristo, oletteko te näin sairas...! Ja te
tahdotte, että minä teidät heittäisin yksin. En minä voi teitä heittää.
Minä soitan lääkärille. Sanokaa vain minkä lääkärin te haluatte. Onko
teillä ennen ollut joku? Sanokaa nimi vain... kun en minä muista
ketään...

-- En minä lääkäriä tarvitse, vastasi nuorukainen käsiensä alta, joita
piteli kasvoilla. -- En minä kipeä ole, ei minulla ole mitään vaivaa.

Hilja palasi vuoteen ääreen, telefoniluettelo kädessä.

-- Eikö teillä ole mitään vaivaa, kun näin itkette! Te olette ihan
kuumeessa... Ja vapisette. Kun te puhuisitte minulle. Emmehän me
toisiamme tunne, mutta eiväthän ihmiset tutustu vuosissa, vaan
hetkissä. Uskokaa nyt minulle edes vähän -- eihän kukaan omaisistanne
ole tullut kipeäksi?

-- Ei, vastasi Mataristo vähän ajan perästä. -- Mutta en minä voi siitä
puhua. Neiti menee nyt vain nukkumaan.

Hilja tunsi pettymystä, mutta ymmärsi, ettei saa mitään aikaan ja
valmistautui lähtemään.

-- Minä menen. Mutta nukutteko te?

-- Nukun.

-- Ettepä. Te sanotte sen sillä äänellä, että minä kuulen, ettette
nuku...

-- Minä koetan nukkua.

-- Voi, voi, kyllä minä kaikesta näen, ettette nuku

-- Enhän minä enää ole nukkunut moneen aikaan, en ymmärrä mistä se
johtuu, pääsi nuorukaiselta ikäänkuin vahingossa.

-- No, näettekö nyt, että olette kipeä. Teidän täytyy huomenna mennä
lääkärille, luvatkaa se! Miksette te ennen ole mennyt...?

-- Ei minussa ole mitään kipua...

-- Mutta jokin vaivaa ihmistä, kun hän ei nuku. Mitä te olette tehnyt
kaikkina niinä öinä, jolloin ette ole nukkunut -- itkenytkö niinkuin
nyt?

-- En...

-- No mitä sitten?

Sanat olivat ihan kylmät, mutta niiden takana tuntui jännitys. Molemmat
vaikenivat, ikäänkuin tunnustellen eteensä pimeässä. Hilja kokonaan
unohti, että oli aikonut lähteä, valmisti uuden kääreen ja laski sen
sairaan otsalle. Mataristo seurasi kaiken aikaa pingottuneesti hänen
liikkeitään. Ne tulivat tyyniksi, tottuneiksi ja äidillisiksi niin pian
kun hän likeni vuodetta. Laskettuaan kääreen otsalle, nosti hän lampun
kirjoituspöydälle, otti paperipalan ja kiinnitti sen lampun kupuun,
jottei valo vaivaisi sairaan silmiä. Äkkiä hänen kätensä raukenivat ja
hän jäi pöydän ääreen katsomaan.

Hän oli nähnyt maton kirjoituspöydällä. Se oli punainen ja kirjaeltu
valkoisilla helmillä viinipuunlehtien muotoihin. Vanhin sisko sen
aikoinaan oli antanut isälle joululahjaksi. Muistojen suoni aukeni
Hiljassa taasen ja vangitsi hänet hetkisen unohdukseen. Hänelle tuli
tarve uskoutua. Häneltä hälveni, että tuo elävä sielu, joka oli läsnä,
äsken oli ollut peloittavan sairas. Hän tunsi vain, että sille voi
avautua ja istuutui vuoteen ääreen. Jos hän olisi tullut tarkanneeksi
Matariston kasvoja, ei hän ikinä olisi istunut niin rauhallisena. Mutta
hän tuijotti pöytään ja alkoi, kyynelten värinä äänessä, kääriä auki
muistoja.

Kuinka usein hän pienenä tyttönä tuli tämän pöydän ääreen: Hänen päänsä
tuskin ulottui laidan yläpuolelle. Tuossa istui isä ja tuossa joku
isäntä. He joivat kahvia. Isän teevadilla oli piparikakku. Hänen rupesi
kovin tekemään mieli piparikakkua, mutta oli kielletty pyytämästä.
Yhtäkkiä isä kutsui häntä ja ojensi hänelle piparikakun. Häntä
ujostutti ikäänkuin hänet olisi tavattu pahanteossa, ja hän juoksi
kiireesti pois. Saliin päästyä hän muisti, ettei ollut kiittänyt ja
oli juuri palaamaisillaan takaisin, kun huomasi, ettei kehdannut, ja
karkasi yhtä päätä lastenkamariin itkemään. Vasta pitkän ajan perästä
hän voi syödä piparikakun.

Kuinka selvästi hän muisti, kuinka he Lainan, hänen vanhemman sisarensa
kanssa, kilpaa juoksivat pyytämään isää syömään. Laina ehti aina
ovelle aikaisemmin ja huusi siinä asiansa, mutta hän, Hilja, yhtyi
voimiensa takaa huutoon, vaikka vasta oli eteisessä. Isä istui tuossa
kirjoituspöydän ääressä. Hän oli silloin vielä terve. Hän otti tytöt
polvelleen ja kysyi, olivatko he nähneet Mikkoa, kissaa. Hiljasta
oli kovin hauskaa näin korkealta katsella pöydälle. Punainen matto
ja kiiltävät kirjoitusneuvot olivat kauneinta mitä saattoi ajatella.
Joskus, kun ei ketään ollut huoneessa, täytyi kavuta tuolille niitä
katsomaan. Teki kovin mieli koskettaa. Se oli ankarasti kielletty,
mutta jos oli ihan äänetöntä ja vaaratonta ympärillä, hän uskalsi.
Kerran putosi paperiveitsi. Hän pelästyi niin, ettei tahtonut päästä
paikalta ja hänet tavattiin eteisestä itkemästä, mutta tiedusteltaessa
mikä hänelle oli tullut, ei hän sanonut mitään, juoksi vain
lastenkamariin.

Kissa, Mikko, oli kaikkien lemmikki. Se oli harmaa, mustat raidat
kahdenpuolen selkää ja rinnassa valkoinen pilkku kuin sydän. Se rakasti
aurinkoa ja siirtyi auringon mukana huoneesta huoneeseen, kyyköttäen
milloin lattialla, milloin ikkunalla, milloin pöydällä. Isän huoneeseen
ei sillä ollut lupa mennä ja kun se tavattiin täältä, hotaisi äiti sitä
esiliinalla, joka oli hänen vyöllään ja kissa karkasi kiiluvin silmin
pakoon. Sitä täytyi tietysti juosta lohduttamaan.

-- Mutta eikö teidän isänne ollut pappina maalla? kysyi Mataristo äkkiä.

-- Oli, sanoi Hilja iloisena siitä, että hän oli seurannut hänen
kertomustaan. -- Kuinka niin?

-- Kun te puhutte niinkuin se olisi tapahtunut tässä huoneessa.

-- Ai niin... mistä te sen tietäisittekään! Tämä huone on aivan
niinkuin isän huone. Huonekalut ovat samat. Se kokonaan petti minut
äsken, kun tulin tänne.

He vaikenivat hetkisen ja pääsivät likemmä toisiaan. Pingoittunut
mieliala katosi, levollinen toveruus siirtyi sijalle. Hilja lämpeni
puhumaan, Mataristo kuunteli tyynenä. Hilja kertoi veljistään, jotka
hukkuivat, hän tuli rippikouluaikaan. Vaitiolot katkonaisten sanojen
välillä olivat syvät ja paljonpuhuvaiset. Hiljan katse kiintyi
Matariston käteen, joka lepäsi peitteellä. Se oli ruumiillisen työn
tekijän käsi ja valkaisemattomasta kankaasta tehty paita pingotti
pahasti ranteen kohdalla. Hiljan katse siirtyi kaulukseen: sekin oli
niin tiukasti kiinni, että ahdisti.

-- Kuulkaa, sanoi hän, silmiään kuivaten, -- ottakaa tuo auki, eihän
veri pääse kiertämään ja päänne on muutenkin kipeä...

Sairaan kasvot jännittyivät ja jotakin rumasti epäilevää tuli
suupieliin. Koko huoneessa tuntui taas äskeinen vaarallinen ilma. Hilja
hätkähti, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi vihdoin:

-- Kun minä ymmärtäisin teitä!... Pitäkää sitten kiinni nappi, jos se
teille on parempi. Minä ajattelin vain... Antakaa minulle anteeksi,
tehän olette sairas eikä sairaille saa suuttua. On kai parasta, että
minä nyt lähden... Ja huomenna te menette lääkärin luo.

Mutta hän ei sittenkään saanut lähdetyksi. Oli kuin jokin yhä olisi
käskenyt häntä viipymään. Hän seisoi käsi oven kääkässä ja uskoi,
että Mataristo hänet pidättäisi ja sanoisi jotakin sovittavaa.
Hän ei kuitenkaan liikahtanut. Tottuneena puolipimeään näki Hilja
hänen voimakkaat, kuumeessa läähättävät kasvonsa, itkusta paisuneet
silmäluomet ja paisuneet huulet, jotka olivat puoleksi auki. Hiljan
tuli mieleen nuori renki siellä maalla, joka oli ollut keuhkokuumeessa
ja jota hän silloin tällöin oli käynyt katsomassa. Yhtä talonpoikaiset
ja avuttomat olivat nämä kasvot. Niissä oli jotakin kammottavaa, hän
ei ymmärtänyt mikä niissä häntä kiinnitti. Mutta oli toki vihdoinkin
lähdettävä. Hän palasi vielä kerran päättäväisenä vuoteen luo, järjesti
peitteitä, sammutti lampun, sanoi hyvää yötä, saaden siihen tuskin
kuuluvan vastauksen, avasi ja sulki oven.

Hän riensi omaan huoneeseensa suuttuneena itselleen ja onnettomana
jostakin. Ehkä siitä, että oli mennyt kertomaan niin paljon itsestään
ja kotioloistaan. Olisihan hänen toki pitänyt tuntea, ettei tuo vieras
ollut niille vastaanottoinen eikä edes niiden arvoinen.

Hän kuuli kellon lyövän -- lieneekö se lyönyt yksi vaiko jonkin
puolentunnin lyönnin. Kuumeisen kiireesti hän riisui ja paneutui
vuoteeseen. Mutta uni oli kaukana, sydän vain takoi ja ajatus toimi
virkeämpänä kuin selvimmällä päivällä. Hän päätti, ettei enää mene
Mataristoa hoitamaan.

Mieli lensi yhdestä toiseen, hän makasi kädet niskan alla ja tuijotti
kattoon. Ajatus teki työtä päästäkseen ulos jostakin tiheiköstä.

Mataristo oli tähän asti ollut hänelle miltei olematon olento,
samanlainen kuin ne tuhannet, jotka kadulla tulevat vastaan ja joita
emme huomaa enempää kuin lyhtypatsaita. Nyt hänestä yhtäkkiä oli tullut
ihminen, keskus, jonka ympärillä elämä kiersi ja kehräsi, sisältö,
joka oli koottu suruista, tuskaisista öistä ja kyynelistä. Hilja olisi
tahtonut tietää, mitä varten hän oli itkenyt. Hän ei vielä koskaan
ollut kuullut kenenkään itkevän niin. Ja sillä lailla hän oli viettänyt
monta yötä ennenkuin Hilja tiesi hänen olevan muuta kuin vuokralaisen,
jonka piti maksaa heille huoneestaan.

Kuinka vähän ihminen toisesta tietää ja kuinka vähän hän hänestä
välittää! Hiljan tuli kipeästi sääli ja samalla hän tunsi, että nyt ei
sairas nuku, vaan tarvitsee häntä. Hän käski häntä pois ja oli tyly,
mutta hänelle teki sittenkin hyvää, kun joku hellyydellä häntä ympäröi
ja hän odottaa häntä takaisin...

Onko hän hullu! Tuo vieras ihminen sai hänestä muutenkin tarpeeksi
huonon käsityksen, kun hän tungetellen tuli sisään tarjoamaan
palveluksiaan. Häntä hävetti, kun hän sitä ajatteli, niin että kasvoja
kuumasi.

Ei, hän tarvitsee häntä... Eikö kuulukin askelia... Eikö hän tulekin
häntä hakemaan...? Varmasti joku käveli ruokasalissa...!

Hilja karkasi vuoteesta, koppasi naulasta hameen ja kirjoitustuolin
selustalta suuren huivin, avasi varovaisesti oven ja kuunteli -- ei
mitään! Kadulta päin vain kuului painuneesti torvisoitto. Sairaan
huoneessa oli ihan hiljaista... Hän nukkuu siis. Olipa se hyvä. Nyt
minäkin nukun! päätteli Hilja. Mutta toinen ääni huusi huutamistaan:
hän odottaa sinua, hän tarvitsee sinua.

Hilja närkästyi tälle äänelle ja tukahdutti sen väkipakolla. Hän mahtoi
olla vähän sekaisin päästään, kun tällaista saattoi tapahtua. Hän tuli
takaisin vuoteeseensa ja päätti, ettei liiku, vaikka ruokasalissa
kuinka käveltäisiin. Unta vain ei kuulunut. Ajatukset kiersivät
äskeistä kehää: kuka hän on? mikä hänen on? Ja hänellä oli varma tunto
siitä, ettei sairas nuku ja mielikuviin sekaantui tanssisävel ja parit,
jotka kieppuivat toisiinsa liimautuneina. Hän kuuli soiton vielä pitkän
aikaa senjälkeen kun se oli lakannut ja nousi varhain aamulla ylös,
oltuaan unen horroksessa jonkin tunnin.

Pian tapasi hän itsensä oven takana kuuntelemassa, nukkuisiko
Mataristo. Ah, kuinka häntä hävetti tämä vaaniminen ja urkkiminen.
Miksei hän sitten paennut pois, vaan kuunteli sykkivin sydämin, henkeä
pidellen?

Varmaan Mataristo nyt nukkui, sillä oli ihan hiljaista. Ja Hilja
rauhoittui ja rupesi odottamaan postia. Tänään oli Armaan postipäivä.
Oi, kuinka hän nyt kaipasi pitkää, hellää kirjettä! Hän tunsi, että se
saattaisi hänet tasapainoon ja vaikuttaisi kuin vilpoinen kylpy.

Posti toi parisilaisen näköalakortin. Siinä oli joukko nimiä -- naisten
ja herrain, se oli kirjoitettu ravintolassa ja kuva esitti suurta,
valaistua salia ja pareja, jotka tanssivat. Kattokruunut olivat hyvin
suuret ja häikäisevät, lattia kiilsi niin, että se kuvasti ihmisten
varjot. Armaan käsialalla oli kirjoitettu: "Saat pian pitkän kirjeen.
Minulla on paljon kertomista."

Hilja kiiruhti huoneeseensa eikä voinut pidättää kyyneliään. Nyt hän
niin välttämättä olisi tarvinnut Armaan kirjettä! Aina vain: pian saat
pitkän kirjeen! Nyt, nyt, hän olisi sitä tahtonut! Hänen oli ikävä, hän
oli onneton! Armas ei hänestä välitä, siellä on niitä taiteilijattaria,
ties miten kauniita ovatkaan! Häntä suututti, hän vihasi Armasta ja
heitä kaikkia!... Kun hän vähän aikaa oli tuskitellut, kutsui hän
järjen avukseen, muisti ettei ollut nukkunut yöllä, otti esiin Armaan
kirjeet, joita säilytti eri laatikossa kirjoituspöydässään, tuli
vakuutetuksi siitä, että ne olivat sekä pitkiä että helliä ja että
niitä oli tullut aika tiheään, ja hänen mielenrauhansa palasi.

Mutta hän oli kumman haluton ja veltto. Hänen piti pakottamalla
pakottaa itsensä pieniin aamuaskareihinsa ja hän kävi monta kertaa
hakemassa sanomalehteä kirjelaatikosta, ennenkuin se ehti tulla.
Sitä lukiessaan tapasi hän itsensä istumasta pianotuolilla salissa,
tarkkaamassa kuuluisiko jotakin seinän takaa. Hän ehti lukea
huvi-ilmoitukset, pikku-uutiset, yleisön osaston ja vihdoin ilmoitukset
takasivultakin: Matariston huoneesta ei koko aikana ollut kuulunut
hiiskahdustakaan.

Tämä alkoi jo näyttää epäilyttävältä. Ei ollut mahdollista, että hän
nukkuisi näin kauan. Miten siis ei kuulunut mitään? Eihän hänelle
vain ollut tapahtunut mitään, eihän hän vain ollut kuollut...? Olisi
edes Maali joutunut alas vinniltä, että olisi saanut lähettää hänet
tiedustelemaan. Hiljan jäseniä kylmäsi kammo, mutta hän pakotti
ajatuksensa toisaalle, otti esiin uuden pöytäliinan ja komensi itsensä
neulomaan nimeä siihen. Hänen täytyi ratkoa, hän pisti sormeensa
ja vihdoin hän juoksi vinnille hakemaan Maalia. Hän kertoi hänelle
kiireesti, pujotellen kuivamaan ripustettujen vaatteiden alitse, mitä
yöllä oli tapahtunut.

Maali ei ensinkään ottanut uskoakseen, ettei hän olisi herännyt, jos
häntä olisi herätetty. Hän, joka nukkuu niin kevyttä unta! Ei hän
pitänyt siitä, että häntä keskeytettiin työssä, mutta kun asia koski
Mataristoa, niin hän kuitenkin tuli alas.

Huone oli tyhjänä!

Mataristo oli siis varhain lähtenyt kotoa, jättämättä mitään tietoa
voinnistaan, vaikka hänen täytyi tietää, kuinka levoton Hilja eilen oli
ollut.

Se oli sentään liikaa!

Hiljan kasvot kävivät polttavan kuumiksi. Nyt hän vasta alkoi ymmärtää,
mitä oli tehnyt. Hän oli keskellä yötä tunkeutunut vieraan ihmisen
huoneeseen ja tämä vieras näytti nyt selvästi, miten hän hänen
menettelynsä ymmärsi. Sanomaton häpeän tunne lamasi Hiljaa. Mutta kyllä
tuo mies tästäpuoleen saa kuolla itkuihinsa. Hän Hilja, ei liikuta
sormenpäätä. Ei häntä vielä koskaan ole näin loukattu.

Mataristoa ei kuulunut kotiin kahteen päivään ja sinä aikana ehti Hilja
käydä läpi mitä erilaisinten mielialojen asteikon ja lopulta tyyntyä.
Ehkäpä ei nuori talonpoika ollut tarkoittanut mitään -- tapojen
puutteessa vain käyttäytyi tällä lailla. Tai olisiko hän matkustanut
kotiin? Ehkä hän sittenkin oli saanut jonkun tiedon, joka pakotti hänet
lähtemään.

       *       *       *       *       *

Tanssiharjoitukset arpajaisia varten alkoivat. Elsa ja Lydia täti
kävivät Hiljaa katsomassa, tuoden mukanaan uutisten ja kulkupuheiden
ryöpyn ja Hilja oli jo unohtamaisillaan koko öisen seikkailunsa, kun
eräänä aamuna, hänen istuessaan ompelemassa, ruokasalin oveen kuului
samanlainen koputus kuin se, joka tavallisesti ennusti Matariston
tulevan maksamaan vuokraa.

Se ei ollut Mataristo, vaan hänen tuttavansa pihan toiselta puolen,
hintelä, liukasliikkeinen herra, jonka Hilja tunsi siitä, että jonkun
kerran oli ollut avaamassa hänelle ovea. Hän kumarsi syvään ja
hymyili suunsa likelle korvia, jotka olivat suuret ja ulkonevat. Hän
esitti itsensä ylioppilas Angervona, otti heti esiin nenäliinansa,
pyyhkiäkseen siihen käsiään ja rupesi sitten puhumaan ystävästään
Mataristosta.

-- Hän on nyt majaillut minun sohvallani, tuolla pihan puolella, kaksi
päivää. Mutta se käy meille molemmille epämukavaksi, varsinkin kun
hänellä on niin kaunis huone täällä.

Hiljan olisi tehnyt mieli kysyä, miksi hän sitten jättää "kauniin
huoneensa", mutta muisto tuosta yöstä tuli taasen eläväksi hänen
tajussaan ja nosti häpeän punan hänen kasvoilleen. Ties missä muodossa
Mataristo olikaan esittänyt asian ystävälleen. Hilja riensi jo
vakuuttamaan, ettei häntä täällä tulla häiritsemään, mutta pian hän
huomasi, ettei Angervo tietänyt asiasta mitään. Se tuntui hänestä
oudolta sekin. Ehkäpä Mataristo oli pitänyt hänen menettelyään niin
pahana, ettei edes katsonut voivansa kertoa siitä ystävälleen.

-- Me ollaan saman pitäjän miehiä, puhui Angervo ja oikoi hitaassa
tahdissa ruumistaan eteenpäin, sivellen pitkällä, öljyisellä, keltaisen
kalpealla etusormellaan punaista plyshipöytäliinaa.

Hän seurasi kaiken aikaa sormensa kulkua, pitkiltä, kalpeilta
kasvoilta ei hetkeksikään väistynyt makea hymy ja huulista paljastui
sinipunertava liha, alareunassa ohut musta raita, ikäänkuin hän olisi
imeskellyt nuuskaa ja huonosti pyyhkinyt suunsa. Hampaat olivat suuret
ja tahmeat. Hilja pelkäsi hänen huomanneen, kuinka vastenmielisen
vaikutuksen hän häneen teki ja koetti olla katsomatta suuta. Mutta
hetken perästä tapasi hän itsensä katsomasta hänen korkeaa, valkoista
otsaansa, joilla musta tukka lepäsi öljyisenä napoleonkiharana.

-- Anteeksi, täytyi hänen sanoa ja hän tuli ihan punaiseksi, -- mitä...
te sanoitte?

Angervo nosti silmänsä -- niiden väriä oli mahdoton määritellä ja
ne katsoivat melkein ohitse. Hetkisen hän vähän ihmetellen vaikeni,
mutta sitten hän jatkoi, entiseen tapaansa oikoen yläruumistaan ja
pitkää kaulaansa ja kiusallisuuteen saakka selventäen puhettaan, jossa
ennestäänkin tuntui tottunut puhuja.

-- Me ollaan saman pitäjän miehiä, naapureja. Hänen isänsä on torppari
-- tai oikeastaan palstatilallinen -- meidän maallamme. Tätini, joka on
jumalaapelkäävä nainen, on paljon auttanut häntä sekä kouluaikana että
nyt yliopistossa. Hänen piti nimittäin lukea papiksi, niinkuin minäkin,
mutta hän ei tuntenut siihen kutsumusta. No niin, eihän sille voinut
mitään, Jumala oli kai toisin määrännyt. Vaikka se oli suuri suru
sekä tädilleni että hänen isälleen ja sisarelleen, jotka hekin ovat
uskovaisia ihmisiä.

Hilja kuunteli ainoana korvana eikä enää ensinkään muistanut vieraan
vastenmielisyyttä. Hänelle tuli jokin epäselvä käsitys tädistä... että
hän oli laiha, suipponenäinen nainen, joka huojutti ruumistaan niinkuin
tämäkin tässä, ja hänen kävi sääli Mataristoa. Olikohan hän saanut
häneltä paljonkin? Että hän olikin ottanut...! Hilja ei itse tietänyt
miten oudosti hänen kasvonsa olivat väännyksissä. Angervo nosti
silmänsä, katsoi ensin puoleksi ohi, mutta vilkaisi sitten kokonaan
häneen ja pysäytti puheensa. Nyt hän näki, mitä minä ajattelin! tunsi
Hilja ja hänen kasvonsa silisivät teeskenneltyyn hymyyn.

-- Mutta minä poikkean sivupoluille, jatkoi Angervo ja mittasi tällä
kertaa pöydän laitaa siirtelemällä peukaloaan ja pitkää sormeaan samaan
tapaan kuin sääski astuu. -- Me kävimme lääkärillä ystäväni Matariston
kanssa ja lääkäri sanoi, että hän on hyvin hermostunut. On kuumetta ja
pitäisi olla vuoteen omana niin kauan kuin se on mennyt ohitse. Hän
aikoi olla minun luonani mutta kuten sanottu: sohva tuli epämukavaksi.
Nyt pyytäisin kysyä: voisiko hän täällä huoneessaan saada ruokaa...
kunnes kuume on ohitse ja hän taas voi mennä talolle syömään, tai
lähteä kotiin.

-- Hän on siis kipeä! pääsi Hiljalta ja hän antoi heti paikalla
Mataristolle anteeksi kaikki, mistä oli ollut hänelle pahoillaan.
Samalla hän myöskin lakkasi syyttämästä itseään. -- Äitini ei ole nyt
kotona, jatkoi hän --, mutta minä menen neuvottelemaan asiasta meidän
palvelijamme kanssa.

Sillaikaa kun talon neiti oli poissa, haki Angervo silmillään seiniltä
jotakin, mutta kun ei löytänyt mitä haki, koetteli hän kädellään oliko
kaulus suorassa ja sivalsi hiuksiaan. Sitten hän nousi ja rupesi
katsomaan kuvia sohvan yläpuolella. Hilja tapasi hänet Getsemanen
yrttitarhan edestä ja hän puhkesi heti puhumaan, silmät raollaan ja
hyvin innostuneena:

-- Minä näen, että täällä on kuvia pyhästä maasta. Ovatko ne vain
ostetut vai onko joku onnellinen ne itse tuonut? Minunkin mieleni on
aina niin hartaasti tehnyt Palestiinaan ja kerran, jos Jumala suo,
lähdenkin. Tätini on luvannut minua auttaa. Se on sentään papille
tärkeää, että hän omin silmin näkee ne seudut, joilla meidän Herramme
vaelsi lihansa päivinä. Mutta taas minä poikkean aineestani. Miten käy
ystäväni Matariston?

Hilja koetti kaikin voimin pakottaa pois kasvoiltaan vastenmielisyyden
ilmettä. Kun äiti oli poissa, oli hän vaistomaisesti selvillä siitä,
että piti edustaa häntä ja hillitä mielialojaan.

-- Kyllä meidän palvelija suostuu, jollei ole kysymys aivan
ihmeellisistä ruuista...

Angervon suu likeni korvia, hän kumarsi kohteliaasti ja hankasi käsiä
nenäliinaan. Hänen käsivartensa olivat harvinaisen pitkät, sentähden
kai hänen täytyi keksiä niille alituista toimintaa.

-- Jaa, kyllä olisi kysymys erityisistä ruuista. Tohtori sanoi, että
pitää välttää raskaita liharuokia, syödä vain niinsanottua valkoista
lihaa, nimittäin lihaa vasikasta ja linnusta ja kalaa... Sitten pitäisi
kuume mitata illoin ja aamuin. Minä kun asun samassa talossa, voin
kyllä tulla sen tekemään niin kauan kuin olen kaupungissa, mutta minä
lähden piakkoin kotiin. No, toivottavasti ystäväni Mataristo siksi on
terve. Ja nyt en minä enää tahdokaan häiritä neiti Haapasta... Saan
kiittää ystäväni Matariston puolesta... Kah, oliko siinä tuoli! Hyvästi!

Hän oli kumartaessaan töytännyt tuolia vastaan, korosti hymyillen
viimeisen sanan viimeisen tavun ja läksi huoneesta.

Silmänräpäyksen tuijotti Hilja kuin kivettyneenä hänen perässään. Tuo
mies kostaa kovasti, jos suuttuu! tuli hänen mieleensä, mutta samassa
lensi kipunoina hänen päähänsä: mikset suututtanut häntä, mikset
sanonut hänelle suoraan, että hän on teeskentelijä, ettei hänen pidä
ruveta papiksi, että hän on iljettävä!

Mataristo parka. Kun olisikin voinut vapauttaa hänet tuosta ystävästä
ja sen tädistä!

       *       *       *       *       *

Seurasi pitkä, pimeä viikko, yksi noita surullisia lokakuun viikkoja,
joilla myötänään tuhuttaa alas sumua tai sadetta. Aitohelsinkiläinen
syksy jakaa niitä runsaasti. Ihmiset kulkevat huonoimmissa
vaatteissaan, päällään kokonainen sateenvarjojen katos, joka valuen ja
tippuen aaltoilee katukäytävillä. Naiset ovat sulloneet sadetakkinsa
täyteen hameitaan tai kantavat niitä koristelematta kahden puolen.
Herrat eivät niin paljon ole sateesta tietävinään. Ne, joilla on hyvät
kalossit ja hyvät sateenvarjot, astelevat tyynesti, mutta ne, joiden
kalossit ovat vaihdetut tai kuluneet vuotaviksi ja joilta ehkä on viety
sateenvarjo, ottavat pitkiä askelia ja pelastuvat kahviloiden humuun.
Sillä nyt on kahviloissa kansaa, tungosta ja hälinää. Koko päivän
elävät kahvilat, mutta illalla siirtyy elämä kokouksiin, teattereihin,
lukuisiin harjoituksiin ja iltamavalmisteluihin. Onhan nyt huvien paras
aika.

Hiljalla on omituinen voimattomuuden ja päättämättömyyden aika.
Niiksi hetkiksi, jolloin hän odotti postia ja luki Armaan tai äitinsä
kirjeitä, hän heräsi virkeään jännitykseen. Sanomalehteä hän myöskin
jaksoi odottaa ja oli pari kertaa pakottanut itsensä telefonoimaan
Lydia tädille ja Mariannelle, Armaan sisarelle, kysyäkseen miten
heillä voitiin. Mutta näiden voimanponnistusten perästä hän oudosti
väsyi ja painui haluttomuuden mielentilaan, jommoista hän ennen
oli tuntenut vain jonakin lyhyenä hetkenä. Hän nukkui huonosti ja
kuvitteli puolihorroksissa ilkeitä, mahdottomia asioita. Hän ei enää
saanut käsistään mitään työtä. Se suututti häntä ja hän pakotti
itsensä istuutumaan työnsä ääreen, mutta keksi samassa kymmeniä
keinoja päästäkseen nousemaan: milloin piti kohentaa hiilosta, milloin
panna kiinni pellit, milloin silmäillä sanomalehteä, milloin käydä
kuuntelemassa tarvitsiko Mataristo jotakin. Oli niin paha, ettei hänen
huoneestaan ollut soittokelloa... Ja palatessaan työnsä ääreen jäi
Hilja vielä hetkiseksi ikkunaan katselemaan homeenkarvaista seinää
vastapäätä, tuhruisia ikkunoita, joita pitkin sadepisarat valuivat
pieninä puroina, kupariastioita, jotka kuumottivat ihmisten keittiöiden
hyllyiltä, palvelustyttöjä, jotka avasivat ikkunan päästääkseen
ulos ruuankäryä tai asettaakseen marjapuurovatia jäähtymään
ikkunalaudalle... Lopuksi pysähtyi Hiljan katse pihamaalle, joka kiilsi
märkyyttään ja jota talonmiehen vaimo lakaisi.

Tämä vaimo teki ilmeettömän, eläimellisen vaikutuksen. Iho oli
pisamilla, huulet sinertävät, tukka päistäreinen. Takaa laahasi
vanha, musta hame märkänä maata, edestä se oli niin lyhyt, että
koko jalka näkyi. Kuluneen päällystakin napit eivät vyötäreestä
alaspäin ulottuneet kiinni. Hän liikkui tylsänä, miltei tyytyväisenä.
Hiljan sydän löi kovasti, kun hän häntä katseli ja sääli ja inho
kiersivät hänessä kahtena vastakkaisena virtana. Ajatukset menivät
häneen itseensä ja hän tunsi pelkoa ja kammoa. Tämä oli jotakin
samanlaista kuin mitä ihminen tuntee, kun näkee kuuset talon portilla
ja pysähtyy odottamaan ruumisarkkua. Kuoleman arvoitus vetää häntä
puoleensa ja samalla tavalla syntymisen... Laastuaan kulki vaimo,
laahaten varsiluutaa perässään, pihan päähän, kumartui melkein maan
tasalle ja löi ruutuun, jonka toinen puoli upposi maan alle. Silloin
ilmestyi tihruisen ikkunan taakse lapsenpäitä ja pieni tyttö ohuessa,
haaltuneessa puvussaan tuli ulos porstuaan. Hilja ymmärsi, että äiti
antoi lapsilleen neuvoja tai varoituksia ja että talonmiehen perhe asui
tuolla kellarissa. Niin, olihan siellä joitakin kartiiniriekaleita
ikkunan edessä osoittamassa, että sielläkin asui ihmisiä.

Ja äkkiä hän taasen sai itsensä kiinni laiskuudesta, sadatteli itseään,
komensi itsensä ompeleensa ääreen ja iski kiinni niihin asioihin,
joiden täytyi voida vallata hänet kokonaan.

Armas oli kirjoittanut, että hän, syventyessään
väitöskirja-aineksiinsa, olikin mieltynyt aiheeseen, johon hänen oli
aikomus vain sivumennen tutustua. Hänen alkuperäisestä aiheestaan
oli oikeastaan jo kirjoitettu niin paljon, että se likipitäen oli
tyhjennetty. Sensijaan viehätti tämä runoilija, joka nyt näytti
lyövän kumoon hänen entiset suunnitelmansa, senkin tähden, että
hänestä oli verraten vähän julkaistu. Tunnettu hän kyllä oli kautta
maailman, herkkä, sympaattinen persoonallisuus, suuri lapsi, liian
hyvä tälle maailmalle, alkuperäinen, ihmeellinen luonnonvoima,
hairahtuvan ja kirkkauteen ikävöivän inhimillisyyden perikuva. Hänen
kynästään oli lähtenyt sekä runouden helmiä että lokaa. Armas lupasi
lähettää Hiljalle hänen runojaan ja lyhyen elämäkerran. Hiljan täytyi
antaa anteeksi, jos kirjeet olivat olleet vähän lyhyet. Tällainen
vallankumous työssä nielee kaikki ajatukset.

Ah, Hilja antoi mielellään anteeksi. Hänen puutunut sielunelämänsä ei
kyennyt suremaan eikä iloitsemaan mistään.

Lainasta tuli pelkkiä hyviä uutisia. Hän oli rauhoittunut äidin tulon
jälkeen, lapset olivat terveinä, Toivo hääräsi tallissa nuoren tamman
luona, jonka keväällä oli ostanut.

Jenny tädillä oli ollut erittäin onnellinen matka kylpypaikkaansa.
Tosin kantaja Tukholman asemalla oli yrittänyt pettää heitä, mutta
he olivat ovelasti saaneet hänet kiinni. Kirjeessä oli koko joukko
kysymyksiä ja varoituksia. Hilja hymähti, kun niitä ajatteli. Olisipa
täti raukka vain tietänyt...! Ja taas Hilja tapasi itsensä katselemasta
harmaata pihaa, jonka päällä ei enää kaartunut mikään taivas, vaan
riippui möhkäle paksua sakeaa avaruutta, josta riitti loppumattomiin
tippumaan alas vettä.

Hän koetti kirjoittaa kirjeitä, mutta sai töintuskin täytetyksi kaksi
sivua, kun jo täytyi lopettaa sanoihin: "en saa kokoon enempää,
kun aina sataa". Armaalle ei hän voinut kirjoittaa sellaisessa
mielentilassa. Armaan täytyi saada kiitollinen, onnellinen kirje. Mutta
sellaiseen hän nyt oli mahdoton.

Tämä mielentila oli hänelle aivan outo. Hän ei tuntenut itseään. Hän
oli koko ikänsä ollut täynnä tuskaa tai naurua, kyyneliä tai riemua,
tämä tympeys oli hänelle aivan käsittämätön. Se oli varmaan sitä
penseyttä, josta puhutaan raamatussa ja joka on kaikkein pahinta.
Olisipa joku hyvä ihminen ravistanut hänet valveille vaikkapa tuskaan
ja itkuun, kunhan vain olisi päässyt tästä sumun töngästä!

Maali hoiti Mataristoa ja Angervo kävi mittaamassa kuumeen. Hilja kysyi
alussa joka aamu hänen voimistaan, mutta myöhemmin ei hän uskaltanut
puuttua asiaan, sillä Maali näytti alkavan tuskastua. Kerran laukesi
päiviä kasaantunut suuttumus.

-- Ei se mikään kipeä ole. Ilman aikojaan makaa vuoteessa ja antaa
passauttaa itseään. Näkeehän sen päältäkin, ettei se ole kipeä.

Hilja pelästyi, riensi kaikin voimin selittämään hermotautien
vakavuutta, lahjoi Maalin vihdoin viidellä markalla olemaan
näyttämättä Mataristolle mitä ajatteli ja vielä jonkin aikaa pysymään
kärsivällisenä. Ehkäpä hän piankin paranee!



IV


Rouva Forsberg sallii taasen auliisti pitää tanssiharjoitukset
tilavassa salissaan.

Pöydät ovat nostetut syrjään, tuolit ja kukkatelineet nurkkiin,
täti Forsberg soittaa, neiti Höök ohjaa ja kahdeksan tyttöä hyppii
lattialla, avuttomasti oikoellen käsiään, töytäten toisiaan vastaan,
niiaellen, ponnistellen varpailleen ja lopulta töksähtäen takaisin
jaloilleen. Neiti Höök on suurikasvuinen, jo harmahtava nainen,
vaatteet ovat muodikkaina ja ruumiinmukaisina piukan korsetin päällä.
Hänen liikkeensä ovat vielä kauniit ja tottuneet, hän näyttää tytöille,
hamettaan nostaen kuinka askeleet, koukistukset ja hyppäykset ovat
tehtävät. Hänellä on hieno, silkkinen alushame, joka liikkuessa
kahisee, kiiltonahkaiset, korkeakorkoiset avokengät ja ranteilla pari
kultarengasta, jotka helähtävät vastatusten. Tytöt ovat raskaissa,
ainaisesta sateesta kastuneissa kengissään, hyppiessä hulmahtavat
vaatimattomat alushameet ja huoneen ilmaan tulee vähitellen hiestyksen
ja kosteiden vaatteiden hajua.

Soittaessaan osoittaa rouva Forsberg tahdin tuskallisen selvästi,
näpäyttäen koskettimia päättäväisesti kuin pienillä puuvasaroilla.
Vähitellen osaa hän nuotin jo ulkoa ja voi kääntyä katsomaan taakseen,
miten tanssi edistyy. Kääntyessään näpäyttää hän kyllä syrjään, mutta
ei hetkeksikään hämäänny tahdista, vaan jatkaa kuten tanssijatkin.

Heitä on:

Britta, hoikkavartaloinen, punertavatukkainen, teerenpisamainen rouva
Forsbergin nuorin, jolla on sukunsa komea nenä ja silmät kaukana
toisistaan. Keväällä hänen on määrä tulla ylioppilaaksi, häntä pidetään
koulussa varsin etevänä, hän on esiintynyt sekä konventin lehdessä että
koulun iltamissa. Hän tietää etevyytensä ja pitää siitä kiinni, paras
on, ettei kukaan pyrikään hänen ohitseen. Opettajat suosivat häntä
erityisesti ja kohtelevat häntä miltei kunnioituksella. Hän on tullut
mukaan tanssiin sillä ehdolla, ettei hänen tarvitse olla ensimmäisissä
harjoituksissa, koska hän helposti oppii tanssit. Hän haluaa näyttää,
että hän ensimmäisenä hallitsee senkin alan. Hän tahtoo aina olla
ensimmäinen. Ainoastaan kotiväellä on vihiä siitä, mitä tämä hänelle
maksaa, sillä vain he näkevät, että hän yökaudet lukee pysyäkseen
koulussa ylinnä muita. Vierailla ihmisillä on se käsitys, että hän
pitää lukujaan leikintekona.

Anni Koskinen, Aarne Koskisen sisar, luokkaa alempana kuin Britta,
on tumma, helakkaihoinen, kiharatukkainen ja punahuulinen, kuten
velikin, mutta ei hajamielisen enempää kuin etevänkään maineessa,
vaan päinvastoin laiskalukuinen ja silminnähtävästi käytännöllinen.
Hänelle on ihan selvänä, ettei hän jatka lukujaan, hyvä kunhan pääsee
ylioppilaaksikin. Hän on iloinen ja vilkas, ei koskaan puhu pahaa
ihmisistä ja toverit pitävät hänestä erittäin paljon.

Kaino Autere tanssii ensi kerran mukana, sillä hänen äitinsä,
leskirouva, on vasta muuttanut Helsinkiin. Rouva Forsberg on joskus
tutustunut häneen maalla, he ovat silloin löytäneet tuttavapiiristään
samoja henkilöjä ja nyt Kainon lähtiessä Helsingin huveihin, on äiti
pyytänyt saada uskoa hänet rouva Forsbergin turviin. Hän on vaalea
ja pehmoinen, tukka loisteettoman keltainen, iho puhdas, silmät kuin
lemmenkukat. Hän nauraa usein, itsekään aina tietämättä miksi, ja
hypistelee kahta kiharaa otsallaan, jotka riippuvat niin syvälle
alas, että silmät ovat vaarassa. Nämä kiharat eivät ole luonnollisia
eivätkä käherrysraudalla tehtyjä -- ne siliäisivät heti, jollei
tyttö alituiseen kiertäisi niitä sormiensa ympäri. Hänen pukunsa
on tuskallisen uusi ja muotilehden mukainen. Muuten hänessä kaikki
muukin on kehittymätöntä. Hän on kyllä kirjoittautunut juriidiseen
tiedekuntaan ja kuunnellut pari luentoa, mutta enimmäkseen hän istuu
kahvilassa ja kävelee kadulla. Milloin hän saattaa kotiin jotakin
tyttötuttavaa, milloin saattaa joku poikatuttava kotiin häntä. Hän on
maalaisen tuore, välitön ja pirteä.

Sitten on Elma Vaurio, ehkä tunnetuin Helsingin kuvaelmatytöistä ja
aikoinaan kaunein. Hän on todella kuin madonna, niin puhdaspiirteinen,
eheäihoinen ja kainosilmäinen. Hänen ruskeat, pehmoiset hiuksensa
jakautuvat kahden puolen päätä, hampaat loistavat kuin kuvalla
saippualaatikon kannessa, missä tyttö istuu kukka kädessä ja näyttää
helmenpuhtaita hampaitaan ja valkoista poveaan. Hänen ruumiinsa on niin
täydellisen kaunis, että taiteilijatkin yhteen aikaan hakivat asiaa
pankkiin saadakseen häntä katsella. Kaksi kertaa hän on ollut kihloissa
ja kihlaus on mennyt rikki. Hänellä on toimi pankissa, hän pukeutuu
erittäin aistikkaasti ja hänellä on vieläkin paljon ihailijoita. Ennen
tämä kaikki häntä huvitti. Nyt ei enää huvita mikään. Hänellä on ikävä
huveissakin ja hän menee mukaan tottumuksesta ja sentähden, ettei
saa kieltäydytyksi, kun rouvat selittävät, että hänen läsnäolonsa on
välttämätön ja nuoret herrat kohteliaasti tulevat pyytämään. Hän pitää
hyvin nuorista, kauniskasvoisista herroista.

Tyyne Leinonen on pirteä tyttö, käy voimistelukursseilla ja
valmistautuu opettajattareksi. Hänen kasvonsa ovat talonpoikaisen
kulmikkaat, tukka koruttomana sykkyränä kuin kansanopistolaisella, hän
ei ole kaunis, mutta hänen pienet silmänsä tartuttavat iloisuudellaan
ja kun hänet pukee, tulee hänestä soma. Hän on kuin vilkas orava, joka
hyppii oksalta oksalle. Kaikki hänestä pitävät ja iloisuus kulkee hänen
kintereillään. Hän käyttää usein kansallispukua. Hän ei mielellään
salli, että tullaan saattamaan kotiin illalla ja hän pysyy hyvin
lujasti periaatteissaan. Pitää kasvattaa miehiä siihen, että he eivät
saa häiritä naista kadulla. Se on sivistyneiden naisten tehtävä. On
hänelle sattunut yksi ja toinen seikkailukin. Kerran esimerkiksi antoi
hän sateenvarjollaan korvapuustin herralle, joka kello yhden aikaan
yöllä kävi kiinni hänen käsivarteensa. Herra suuttui silmittömästi
ja tytön olisi voinut käydä huonosti, jollei olisi sattunut tulemaan
ihmisiä.

Meri Nikkilä on taiteilijan tytär. Hänen nimeään ei lueta Meeri, vaan
Meri, sillä hän on saanut nimensä meren mukaan, jota isä rakastaa.
Isä ja äiti elävät erossa, toinen tytär on äidin luona, toinen
isän. He eivät koskaan näe toisiaan. Isä jumaloi tytärtä ja tytär
isää. Isälle tulee joskus säännöttömyyden aikoja ja silloin ovat he
molemmat hyvin onnettomat. Toimeentulokin on silloin vaikeaa. Meri on
ihastunut teatteriin, jo pienestä lapsesta hän on näytellyt kaikki
mitä teatterissa on nähnyt ja odottaa kiihkeästi hetkeä, jolloin
pääsee teatterikouluun. Hän on sorjaliikkeinen, tumma, haaveellinen
tyttönen, hiukset kahdella pehmeällä palmikolla niskassa, silmät täynnä
tuskan aavistusta ja ilon ja elämän odotusta. Hänen pukunsa ovat aivan
erikoiset, sillä ne tehdään isän omien piirustusten mukaan ja isä itse
valitsee niihin värit. Pikku Merin silmät ovat olleet heikot, sentähden
ei hän ole voinut käydä koulua loppuun ja sentähden hän on jäänyt ilman
tovereja.

Linda Kaisla on soma, vaalea tyttö ja muistuttaa Kaino Auterea,
vaikkeivät he ole vähintäkään sukua ja vaikka he näissä harjoituksissa
näkivät toisensa ensi kerran. Lindan isä on varakas maatilanomistaja,
heti joulun jälkeen lähetetään Linda pensionaattiin Schweiziin ja
nyt viettää hän muutamia viikkoja Helsingissä. Taipumukset eivät
vastaiseksi ole hänellä selvillä, hiukan hän on piirustellut ja
kaunokirjallisuutta hän lukee mielellään. Mutta voihan aina olla hyvä
oppia kieliä ja nähdä maailmaa. Linda on lämmin ja hyväileväinen
ja joka hetki seisoo hän käsi jonkun tytön kaulalla. Neiti Höök
erehtyy alituiseen hänestä ja Kaino Autereesta ja huutaa laulavalla
ruotsillaan: "vaalea neiti siellä... ei, ei, toinen vaalea neiti,
tarkoitan!"

Tänään on ensimmäinen harjoitus, jossa he kaikki ovat läsnä, sillä pari
kertaa on neiti Höök harjoittanut tottumattomampia. Elma Vaurio, Hilja
Haapanen ja Britta Vaarnakoski kyllä saavat tässä harjoituksessa kiinni
muut. Rouva Forsberg näppää vasaroillaan tuskallisen täsmällisesti,
yhtämittaa kääntyen pälyilemään tanssiviin, varsinkin tyttäreensä.
Neiti Höök merkitsee tahtia milloin päällään, suullaan, jalallaan,
tekee liikkeitä, huutaa, tuskastuu, leppyy. Vaaleita neitejä varsinkin
on vaikea saada oppimaan.

-- Ai-jai jaijai! ei kelpaa! ei, ei, ei! Koettakaa nyt olla vähän
kepeämpiä ja pehmeämpiä!... Pitääkö noiden käsivarsien nyt olla kuin
mitkäkin tikut! Sormet, sormet...! Enkö minä ole sanonut, että sormien
pitää olla näin!... Ah, te putoatte maahan kuin kivet -- muistakaa,
että olette sadepisaroita! Te kaksi alatte... kepeästi nyt...!
Kauniisti! No niin -- se meni vähän paremmin. Kädet levälleen nyt...!
Hyppäys... ympäri! Kädet kaareen pään yli...! Nyt tulevat seuraavat
sadepisarat... taas kaksi! Noin, noin... No nyt... te vaaleat neidit!

Sillä lailla harjoitusta jatkuu uudestaan ja uudestaan. Tytöt ovat
aikansa nauraneet, sitten käyneet varsin vakaviksi ja toiset ovat
lopulta aivan tuskissaan, mutta neiti Höök julistaa, että kaikkien
pitää rakastettavasti hymyillä yleisöä vastaan.

Niinkuin sadepisarat lankeavat maahan, joka sitä odottaa... kuivaan
maahan!

Hän tekee rohkean loppuhyppäyksen, kumartuu syli avoinna, toinen jalka
pystyssä, sinne päin missä kuvitellaan yleisön olevan ja hymyilee
haaveellisesti, vanhoin, kulunein kasvoin, ikäänkuin valmiina ottamaan
vastaan suosionosoituksia.

Mutta nyt hänellä jo on kiire, sillä hänellä on toinen harjoitus.
Intialainen uhritanssi esitetään iltamassa pari päivää myöhemmin kuin
nämä arpajaiset ovat. Töintuskin saa rouva Forsberg hänet pidätetyksi
teetä juomaan. Sylvi toimii emäntänä suuren, täysihoitolanaikaisen
teekeittiön takana ruokasalissa. Elsa on poissa kokouksessa. Rouva
Forsberg ei hetkeksikään väisty neiti Höökin rinnalta. Hän tarjoaa
hänelle leipää ja sitruunaa ja osoittaa keinoin kaikin kohteliaisuutta.
Sillä neiti Höök on arka. Hän saattaa suuttua pienimmästäkin
huomaamattomuudesta.

-- No niin, sanoo neiti Höök nopealla kielellään, -- emme me sentään
vielä ole valmiita moneen aikaan. Ne vaaleat neidit ovat vaikeat!
kuiskaa hän.

-- Se on, huomauttaa rouva Forsberg säälivästi hymyillen, -- niinkuin
vanhin poikani aina sanoo, ettei missään näe niin kömpelöjä liikkeitä
kuin meillä.

-- Onhan se luonnollista, sanoo neiti Höök, -- ei ole esikuvia, ei ole
balettia -- ei totuta liikkeisiin! Onhan joukossa sentään aika somia --
se kreikkalainen ja se tumma, jolla on palmikot niskassa, niistä tulee
aika hyvää...!

Hän ei koskaan muistanut nimiä, ne suomalaiset nimet olivat
mahdottomat. Hän laski teekuppinsa Sylvi Vaarnakosken käsiin, joka sitä
jo seisoi odottamassa, ojensi kätensä rouva Forsbergille ja Sylville,
nyökäytti tyttöryhmille, jotka hänen katseensa alla taipuivat syvään
niiaukseen, ja läksi.

Hänen mentyään laukesi pieni jännitys, joka oli pidellyt kaikkia, tytöt
rupesivat kuiskailemaan keskenään ja rouva Forsberg asettui teekeittiön
taakse. Mutta vaaleat tytöt tulivat kaulatusten hänen luokseen ja
puhuivat itku kurkussa yhteen ääneen:

-- Täti kulta... eiköhän olisi parempi... kun minä olen niin mahdoton...

-- Ja minä!

--... että otettaisiin joku toinen minun sijaani. Ei minusta tule
kalua. Se on se graassi myötäsyntynyttä. Ei sitä opi vaikka kuinka
koettaisi...

-- Niin, ei sitä opi. Kyllä minä olen koettanut.

Rouva Forsbergin silmä mittasi heitä puoleksi tosissaan, puoleksi
leikillä. He olivat niin onnettoman näköisiä, että heitä täytyi
lohduttaa. Varsinkin, kun ei parempia ollut saatavissa.

-- Hullutuksia! Olettepa te lapsellisia, sanoi hän. -- Nyt te olette
vaivalla oppineet mitä olette oppineet ja me alkaisimme opettaa uusia!
Ottakaa nyt teetä.

-- Kyllä minutkii sitte soap hylätä, rientää Tyyne Leinonen
vakuuttamaan murteellisella kielellään ja hänen iloiset silmänsä
kiiltävät.

-- No, jo nyt jotakin! sanoo rouva Forsberg suorasukaisesti. -- Mikä
teihin kaikkiin nyt on mennyt. Juokaa pois teenne. Onko tämä kursailua
vai oletteko te loukkaantuneet siitä, että teitä on neuvottu...?

-- Ei, ei mitenkään.

-- Ei millään muotoo. Minust' on kovin hauskoo tää tällainen meininki.
Mutt' jos soatas niinku parempia, nii...

Tytöt vaikenevat ja istuutuvat tilavan pöydän ympärille. Puhutaan
puvuista. Miten sadepisarat ovat puettavat? Tietysti veden värisiksi.
Mikä on veden väri? Sinisen harmaa. Mutta se on niin synkkä.
Valkoisiksi tietysti. Mutta sittenhän niistä tulee lumihiutaleita. Ei
se niin tarkkaa ole. Pääasia tietysti on, että näyttää kauniilta.

Otso Okkolasta tiedetään, että hänet jo aivan julkisesti nähdään
kadulla rouva Jyrmän kanssa. Heillä kuuluu jo kauan olleen avain
toistensa huoneistoon, jotta pääsisivät sisään koska tahansa, oli yö
tai päivä. Se on sentään käsittämätöntä, että Otso Okkola viitsii
sellaisen vanhan rouvan kanssa...! Jyrmä on intresantti. Onko rouva
Jyrmä intresantti? Kauniiksi häntä ainakaan ei saata sanoa.

-- Voi, voi, hänhän on suorastaan ruma.

-- Mutta hänessä on jotakin demoonista...

-- Ja hän pukeutuu niin erikoisesti.

-- Ja maalaa itseään...

-- Ei sentään!

-- Varmasti!

-- No, jos hän sen tekee niin hyvin, ettei sitä voi nähdä, niin se on
vallan luvallista.

-- Kyllä hän kuuluu voivan ylläpitää hyvin intteligenttiä keskustelua.
Ja hänen Nietzsche-tuntemuksensa tekee hänet niin puoleensavetäväksi.

-- Aikooko Otso Okkola nyt sitten mennä naimisiin hänen kanssaan?

-- Kuka sitä tietää.

-- Vähät muusta, kunhan Otso vain pitää lupauksensa ja kirjoittaa
meille juhlarunon. Hänellä on se tapa, että hän paria päivää ennen
juhlaa ilmoittaa, ettei olekaan kirjoittanut runoa. Inspiratsioni ei
ole tullut!

-- Älköön tehkökään sitä!

Tämä keskustelu on hetkisen ajan täyttänyt huoneen. Elma Vaurio ja
Vaarnakosket yksin ovat ylläpitäneet sitä. Muut ovat vaieten juoneet
teetään.

Paavo Vaarnakoski, joka on samalla luokalla kuin Anni Koskinen, tulee
kotiin ja tietää, että senaatti nyt lopullisesti eroaa.

-- Keneltä te sen kuulitte? pääsee Elma Vauriolta hermostuneesti ja
teekuppi jää liikkumattomaksi hänen siroon, sormusten koristamaan
käteensä.

-- Kävin juuri toimituksessa veljeäni tapaamassa ja siellä kerrottiin...

-- Kun ei pankissa tänään puhuttu siitä mitään.

-- Se on taas se vanha huhu! sanoo rouva Forsberg.

-- Kyllä se nyt on tosi. Senaatti oli pitänyt suljetun istunnon,
väittää Paavo herra ja yrittää Meri Nikkilän viereen. -- Etkö voisi
mennä vähän kauemma, että minäkin mahtuisin, sanoo hän toverilleen Anni
Koskiselle.

Anni siirtää kuppiaan syrjään, tuoli kolisee hiukan ja rouva Forsberg
katsoo tutkivasti poikaansa, joka ei ole sitä huomaavinaan, vaan
liehitellen tarjoaa leipää Meri Nikkilälle.

-- Suometarlaiset eivät ikinä eroa! nauraa Sylvi Vaarnakoski, suu
ivassa, pienet silmät neulankärkinä.

-- Väitetään itsepintaisesti, että senaatti eroaisi kokonaan, selittää
yhä Paavo.

-- Suometarlaiset kuuluvat väsyneen ja joku senaattoreista oli sanonut:
pitäkööt! hoitakoot!

-- Sen päevän tahtoisin minä nähä, leimahtaa Tyyne Leinonen, -- jolloin
suometarlaiset senaattorit vässyyvät... Ei ihminen väsy rahhaan ja
valtaan...

-- Olisihan se oikeastaan onnetonta, jos he eroaisivat, sanoo taas
Paavo Vaarnakoski, -- sillä ketä me sitten haukkuisimme, jos heistäkin
tulisi kagaaleja!

-- Ei tarvitse pelätä! huutaa Britta Vaarnakoski pöydän toisesta
päästä. -- Minä annan pääni pantiksi, että vaikka me haukkuisimme
suometarlaisia senaattoreja kuinka, niin he eivät häpeä vähääkään. Kun
ei ole kunniaa, niin ei ole!

Pikku Anni Koskinen, jonka tädin mies on senaattori, istuu painuneena
teetä juomaan ja hänen poskensa ovat helakan punaiset. Äkkiä hän nousee
ylös ja suuntaa askeleensa eteiseen.

Rouva Forsberg huomaa sen, rypistää kulmakarvojaan Britalle ja sanoo
rauhoittaen:

-- Jättäkää, hyvät ihmiset, jo politiikka. Kuka siihen aineeseen taas
veikään meidät.

-- Niin kyllä, sanoo Tyyne Leinonenkin häpeillään, -- antaa
niien asioien voan olla. Se on ihan totta, että se peätettii
arpajaistoimikunnan kokkouksessa, ettei soa sekottaa politiikkoo...

Rouva Forsberg on rientänyt eteiseen ja houkuttelee takaisin Annia,
joka on pannut hatun päähänsä. Mutta Anni on niin kiihtynyt, ettei enää
tahdo tulla ihmisten joukkoon. Hän vakuuttaa, ettei ole pahoillaan
kenellekään -- häneen on vain vähän koskenut --, hänen olisi muutenkin
pitänyt lähteä, kun ei hänellä ole avainta ja ovet ruokasaliin pannaan
kiinni ja hän soittaa veljelleen, että tämä tulisi häntä vastaan. Rouva
Forsberg kyllä tarjoaa Paavoa saattamaan, mutta Anni ei tahdo vaivata.

Rouva Forsberg on suuttunut Britalle. Professori Koskinen on siksi
merkitsevä henkilö, ettei hänen tytärtään saisi loukata, vaikka hän
kuuluukin toiseen puolueeseen. Britta on ihmeissään ja ehkä hiukan
häpeillään siitä, että Anni noin läksi, mutta hän puolustautuu
kuitenkin minkä jaksaa:

-- Se teki hänelle hyvää! Antaa niiden matelijoiden vain kuulla!

-- Saatte nähdä, että tästä vielä tulee kaunis soppa! pahoittelee rouva
Forsberg. -- Kuka tietää, vaikka tehtäisiin puolueasia.

-- Tehtäköön vain!...

-- Jos Anni todella on niin pikkumainen, että tahtoo nostaa melun
tällaisesta roskasta, sanoo nyt Sylvi, -- niin à la honheur!

Hilja on kaiken aikaa istunut vaiti, keikutellut teelusikkaa sormellaan
ja tuntenut punan nousevan poskilleen. Täti Forsbergin sanat ovat häntä
jonkin verran tyynnyttäneet, mutta nyt veri taasen läikkyy, hänen
päänsä milloin painuu alas pöytää kohti, milloin nousee uppiniskaisesti
ja hän tuntee, että nyt... nyt hänkin nousee ylös ja lähtee täältä.
Mutta silloin kääntyy Elma Vaurio tyynesti, ikäänkuin ei mitään olisi
ollut ja ikäänkuin hän ei vähääkään aikoisi loukata, Sylvin puoleen:

-- Sinun veljesi on siis nyt "Maaemon" toimituksessa?

Sylvi tuntee sanoissa näkymättömän kärjen, punastuu eikä tiedä pistääkö
vastaan vai ollako huomaamatta koko kärkeä.

-- Onhan hän.

-- Niin, ponnahtaa Britta puhumaan, -- ja me omaiset tuskin enää
kehtaamme katsoa ihmisiä silmiin.

Elma ei ole huomaavinaan Britan sanoja. Sylvi odottaa jatkoa ja hioo
vaistomaisesti aseitaan, mutta Elma vain sanoo entiseen tyyneen
tapaansa:

-- Ei minulla ole sen enempää kysymistä.

-- Onpa! tulistuu Sylvi, -- sinä ajattelet asioita, joita et sano.
Kyllä minä tiedän mitä sinä ajattelet... Sinä kai halveksit Hannesta,
ehkä koko meidän perhettämme... Tunnusta pois!

Kaikki ovat vaiti ja seuraavat sanakiistaa. Elma ei heti vastaa.

-- Päinvastoin, sanoo hän sitten, -- minusta hän teki ihan oikein...

Kaikki katsovat häneen suut auki.

-- Oletko sinä tullut suometarlaiseksi? sanoo Sylvi vihdoin ihmeissään.

-- Bravoo! huutaa Britta, -- Helsingin paras tanssijatar on tullut
suometarlaiseksi...

-- Elma tarkoittaa, rientää rouva Forsberg välittämään, -- että
eroavaisuudet puolueiden välillä jo vähitellen tasaantuvat... Minä olen
ihan samaa mieltä.

-- Noo, sanoo Elma, -- pääasiassa kai ihmiset väsyvät. Minä esimerkiksi
olen väsynyt enkä enää pidä lukua mihin puolueeseen kuulun...

-- Elma!

-- Elma Vaurio!

-- Sinä, joka lakkoviikolla olit valmis sylkemään senaattoreja
silmille...

-- Minä -- niin!

Hilja on karkaamaisillaan ylös ja lentämäisillään hänen kaulaansa,
mutta Sylvin, Britan ja täti Forsbergin katseet pidättävät häntä.
Samassa töhnää Elsa hänen kaulaansa, kulkee tuiskuna antamassa kättä
muille ja päästää tulvana tulemaan:

-- Minä sain ajetuksi läpi, että otetaan ulko jäseniä ja nyt sinä,
Hilja, olet "Sovinnon" jäsen! Ja sinut valittiin jo ensi iltaman
ohjelmatoimikuntaan...

-- Taas sinä ja sinun Sovintosi! keskeyttää Sylvi.

-- Mene suohon! tohisee Elsa takaisin. -- Siellä oli tänään niin
paljon väkeä ja niin innostunutta, että minä olen varma seuran
elinvoimaisuudesta.

Elsa vaikuttaa kuin virkeä tuulispää ja hänen kauttaan johtuu
keskustelu toisaalle. Pohditaan tämäniltaisen kokouksen kulkua ja
yhdistyksen elämisen mahdollisuuksia. Sylvi ja Elsa ovat vastatusten,
kummallakin kannattajansa. Repliikkien välissä kuiskaa Elsa Hiljalle:

-- Mitä sinä olet tehnyt, kun et ensinkään ole käynyt meillä? En ole
nähnyt sinua kahteen päivään.

-- Kun aina sataa, Elsa kulta. Tiedäthän sinä...

-- Vieläkö se karhunpoika siellä valvottaa sinua öisin?

-- Ei, en tiedä hänestä paljon mitään. Maali hoitaa häntä ja hänen
ystävänsä Angervo käy joka päivä...

-- Siinä se kanssa on ystävä! keskeyttää Elsa, ja ilman että Hilja
on ehtinyt kysyä mitä hänen itse asiassa tekee mielensä kuulla,
jatkaa Elsa: -- kauhean itserakas mies. Ja jos Mataristo osaa vaieta
osakunnan kokouksissa, niin kyllä tämä osaa puhua. Hän käyttää enemmän
puheenvuoroja kuin kaikki muut yhteensä, venyttää asioita ja oikoo
kaulaansa. Äh... hän on niin liukas, ettei mistään saa kiinni. Mutta
mikä sille Mataristolle oikein tuli?

-- En minä tiedä, selittää Hilja ja kuvaa liioitellen kuinka kauhean
yön hän viettikään Matariston sairasvuoteen ääressä. -- Se on kamalaa,
kun ihminen itkee menehtyäkseen eikä ilmaise miksi ja mikä hänen on...

Hilja keskeytti sanansa kuin poikkileikkaamalla ja punastui. Keskustelu
pöydän ympärillä oli tauonnut ja hänen puoleksi kuiskatut sanansa
täyttivät yksinään huoneen.

-- Kertooko Hilja ylioppilas Matariston sairaudesta? kysyi rouva
Forsberg. -- Olisi hauskaa kuulla, kummoinen tuo kohtaus oli.

Hilja kertoi, taasen liioitellen omaa pelästystään.

-- Mamma sanoo, keskeytti Britta äkkiä, -- että se on vakava asia ja
että tekisit viisaimmin, jos heti paikalla ajaisit hänet pois...

-- Mutta kuinka minä voin ajaa kipeän ihmisen, joka on asunut meillä
niin kauan? yritti Hilja.

Rouva Forsberg vei häneltä suunvuoron.

-- En minä niin ole sanonut. Se _voi_ olla vakava asia. Minulla on
vähän kokemusta, minulle sattui silloin kun pidin täysihoitolaisia,
jotakin samantapaista. Olisin välttänyt paljon harmia, jos heti kun
muuan heistä, eräs neiti, tuli kipeäksi, olisin sanonut irti hänet. Hän
ei ollut vanha vuokralainen. Mutta lukukausi oli loppumaisillaan eikä
kukaan käsittänyt, että se olisi niin vakavaa.

Kaikki vaativat häntä kertomaan koko tapauksen.

-- Minä heräsin minäkin kerran yöllä -- tai se oli aamupuolta --
sellaiseen ihmeelliseen itkuun. En ymmärtänyt mistä se tuli ja mitä
se oli. Vihdoin keksin että se tuli neiti Silfversvärdin huoneesta
-- hän oli vanhaa, hienoa sukua, vaikka jo ihan köyhtynyttä ja
miltei sukupuuttoon kuollutta. Hän asui tuossa pienessä huoneessa
kadun puolella, missä Paavo nyt asuu. Hän ei tahtonut päästää minua
sisään, kuvitteli, että häntä tahdotaan tappaa. Vihdoin viimein pääsin
sisään. Hän viskautui polvilleen lattialle ja väänsi siinä käsiään.
Kaikki makuuvaatteet hän oli vetänyt permannolle ja rukoili siinä
paitasillaan, ettei häntä surmattaisi. Hän oli pelästynyt sitä, että
kadulla oli juopuneiden kesken syntynyt tappelu. Kova tappelu se oli
ollut, koska joku sitten kirurgissa kuolikin. Tähän neitiin, joka
pitkän aikaa oli nukkunut huonosti, se vaikutti niin, että hän sai
hysteerisen kohtauksen. Lääkäri sanoi, että se oli neurasteniaa...

Hilja kuunteli miltei hengittämättä.

-- Hänhän sitten tahtoi tehdä itsemurhan, sanoi Britta.

-- Niin tahtoi, jatkoi äiti. -- Hänen piti heittäytyä järveen. Me
saimme yökaudet vartioida häntä. Lääkäri oli joskus kutsuttava keskellä
yötä. Minä sain maksaa laskut.

-- Kun ei täti nyt lähettänyt häntä sairaalaan.

-- Hän ei mitenkään tahtonut pois meiltä. Hän osasi rukoilla niin,
että kivetkin olisivat heltyneet. Hän oli lyhyessä ajassa ehtinyt niin
kiintyä sekä minuun että lapsiin. Hän oli aivan yksinäinen ihminen,
hänellä ei ollut ketään. Hyvin hän oli maksanut, en minä voi valittaa.
Mutta miten sitten olisi käynyt, kun työkyky ja ansio menivät, se on
toinen asia.

-- Olihan hänellä veli...

-- Mutta he elivät aivan erossa, jokin riita oli kokonaan erottanut
heidät. Ja veli oli köyhä ja vanha...

Hiljaa kylmäsi. Hän oli kokonaan unohtanut, että hän istui
seurassa. Hänellä oli se tunne, että vanhan neidin tarina koski
henkilökohtaisesti häntä. Hänen jännittyneet piirteensä seurasivat
herkeämättä rouva Forsbergin kasvoja.

-- Kuinka sitten kävi? tuli hänen huuliltaan ilman, että hän itsekään
tiesi siitä.

-- Hän tuli hulluksi. Vaikka me hoidimme häntä kaikkien lääkärin
ohjeiden mukaan ja vaikka hän lopulta joutui sairaalaan, niin ei häntä
voitu pelastaa.

-- Olisi ollut viisainta antaa hänen tappaa itsensä, sanoi nuori Paavo.

-- Ei niin saa puhua, nuhteli äiti. -- Ei leikilläkään.

-- Mutta mamma -- mitä hyötyä on maailmalla tuollaisesta vanhasta
neidistä ja mitä iloa hänellä itsellään on elämästä?

-- Sitä ei ihmisten ole valta mennä päättelemään...

-- Mutta tuollainen vanha neiti, jota ei kukaan sure -- kyllä maailma
tulee toimeen ilman hänen soittotuntejaan...!

Hiljaa jääti. Joka lause sattui häneen, ikäänkuin se olisi lausuttu
henkilöstä, joka oli hänelle likeinen, vaikka koko muu maailma oli
hänet hylännyt. Keskustelu läksi selvittämään, eikö murha tällaisessa
tapauksessa olisi hyvä työ sekä yhteiskunnalle että asianomaiselle,
eikö lääkäri, joka näkee pitkän, tuskallisen, parantumattoman taudin
saisi antaa potilaalle muutamaa tippaa morfiinia, jotka tekisivät lopun
kurjuudesta. Hilja ei hyvään aikaan voinut seurata. Sanat sinkoilivat
yli pöydän ilman että hän käsitti niiden sisältöä. Hän aavisti
hämärästi jotakin vaaraa, joka häntä uhkasi ja koetti tehdä itselleen
selväksi, mikä se vaara oli ja miten hänen oli se vältettävä. Kun hän
taasen saattoi kuunnella, keskusteltiin poliittisesta murhasta.

-- Se on hirveää, kun sivistyneet naiset pitävät murhaajien kuvia
pöydällään ja jumaloivat niitä, sanoi Linda Kaisla, posket palossa.

-- Joka tappauksessa kauniimpoo, kun että sivistyneet miehet myövät
moansa ja kunniansa, istuuvat ylhäisillä paikoilla ja kantaavat
korkeita palkkoja ja taipuuvat kaikkeen häppeelliseen...

-- Helpompaa kai olisi erota ja ruveta elämään laiskana suurella
eläkkeellä...

-- Murha on aina murha...

-- Ei! huudahti äkkiä Meri Nikkilä haaveellisella teatteriäänellä
ja hänen suuret, likinäköiset, harvinaisen loistavat silmänsä
säteilivät. -- Hän oli ihana mies! Minä kannan aina hänen kuvaansa
medaljongissani...

Hän oli noussut, veti kauluksen alta esiin medaljongin, joka ohuissa
kultavitjoissa riippui kaulalla, ja suuteli sitä.

-- Mitä sinun sulhasesi siitä pitää, kun kerran joudut kihloihin?
hymähti Elma Vaurio, pieni iva suupielissä.

-- Minä en mene kihloihin, vastasi Meri miltei inhoten ja istuutui.

Hänen hento povensa lainehti sinivihreän kankaan alla, jota oli
kirjaeltu lohenpunaisilla, kaltaisilla nyöreillä.

-- Kyllä sool rohkee, korree teko! Kyllä minnäi hyväksyn sen, vaikken
ennee niitä muita murhia voikkaan...

-- Mutta selväähän on, että se murha toi ne muut muassaan...

Rouva Forsberg koputtaa pöytään ja kieltää puhumasta politiikasta. Elma
Vaurio huomauttaa, että kello jo on paljon, nousee ja sanoo hyvästi.
Muut seuraavat esimerkkiä. Paavo Vaarnakoski lähtee saattamaan Meriä.
Elsa pidättää vielä Hiljaa, koskei Hilja kuitenkaan saisi seuraa kotiin
päin. Elsan tekisi mieli suunnitella Sovinnon iltamaa, mutta Hilja on
hajamielinen ja tahtoo tietää enemmän neiti Silfversvärdistä.

-- Mitäpä minä enää hänestä muistan, vastaa rouva Forsberg, -- olin
iloissani, kun hänestä pääsin eroon.

Mutta tytöt muistavat jotakin pientä.

Hänellä oli kaunis sormus, jonka hän oli perinyt isoäidiltään. Se oli
kuninkaallinen lahja, suku oli aikoinaan ollut hovissa. Hienopiirteinen
tämä neiti oli vieläkin, vaikka niin laiha ja hento, että vapisi,
kun vain tuli pienikin mielenliikutus. Hänellä oli monta ristinimeä:
Matilda Karolina Amalia Sofia. Hän käytti hyvin korkeakorkoisia kenkiä,
kauniita nenäliinoja, pitsikauluksia ja erittäin hienoja hajuvesiä.
Vielä pitkät ajat jälkeenpäin tuli huone hajuvesiltä. Hänellä piti
aina olla kukkia -- vaikka kuinka pieni, mutta aina kukkiva kukka
kautta talven. Se oli hyvin epämiellyttävää, kun häntä piti vietämän
sairaalaan. Oli päätetty ottaa viekkaus avuksi, mutta hän aavisti sen
herkin tuntosarvin ja oli varoillaan. Vihdoin täytyi lääkärin sanoa
hänelle totuus, että hän on sairas ja että hän voi parantua vaan
huolellisella hoidolla sairaalassa. Hän pakeni nurkkaan, paiskautui
maahan ja pureutui kiinni mattoon. "Älkää viekö minua pois!... minä
paranen täällä!... Jos te viette minut pois, niin minä tulen hulluksi!"
Hän huusi kuin teurastuspöydällä. Lääkärin täytyi miesvoimin viedä
hänet ulos.

Kun tämä oli kerrottu, jäi huoneeseen haudan hiljaisuus. Hiljan
ruumiissa oli sama tunne kuin silloin, kun myöhään yöllä, yksinään on
istunut lukemassa aaveista, saanut ne oikein eläviksi silmiinsä ja
sitten nostaa päänsä ja katselee ympärilleen pimeään.

-- Eikö hän olisi tullut hulluksi, jos hän olisi saanut jäädä? kysyi
hän soinnuttomasti.

-- Lääkäri vakuutti, että hän joka tapauksessa olisi tullut hulluksi.
Vanhaa, degeneroitua sukua... isä oli juonut ja elänyt huonosti.
Lääkäri arveli, että juopuneiden tappelu oli herättänyt hänessä
joitakin muistoja. Neurastenia kuuluu usein puhkeavan sillä tavalla.

Taas vaikenivat kaikki ja Hiljaa karmi äskeinen kaamea kylmä.

-- Katsokaa! huudahti Elsa, -- hän on ihan kalpea. Mutta Hilja, ei
teidän ylioppilaanne tule hulluksi. Hänhän on maalaispoika ja lisäksi
sellainen karhunpoika... Joka hänet näkee, tietää, ettei hänellä ole
hermoja ensinkään.

-- Jaa, sanoi rouva Forsberg päätään ravistaen, -- ne ovat joskus hyvin
arat juuri nuo, jotka tulevat suoraan auran kurjesta. Kun ne joutuvat
sivistyselämään, niin on aivan kuin yrittäisi kesyttää jotakin metsän
eläintä. Eivät ne menesty...

Hilja sanoi hyvästi. Elsa tarjoutui muuttamaan hänen luokseen siksi
aikaa kun ruustinna viipyisi poissa, mutta Hilja pelkäsi Maalia ja
kielsi heti.

Hän sai Vaarnakosken palvelijattaren saattamaan. Satoi oistonaan. Joku
harva ihminen oli liikkeellä, muuten olivat kadut lohduttoman tyhjät,
epätasaisilla käytävillä astui yhtämittaa vesilätäkköihin, lyhdyt
tuikkivat sumeasti, kykenemättä ulottamaan valoaan toinen toisiinsa
asti. Taivas riippui hyvin alhaalla, läpipääsemättömän sakeana. Siellä
oli varastoa viikkokausiksi eteenpäin.

Hilja katsoi velvollisuudekseen ylläpitää keskustelua tytön kanssa,
jonka, saali hartioilla, hänen tähtensä täytyi olla liikkeellä tässä
ilmassa. Sateesta riittikin koko lailla puhumista, mutta hänen oli
vaikea pakottaa ajatuksiaan mihinkään. Matilda Karolina Amalia Sofia
oli hänen mielessään. Hän näki lakkaamatta silmissään tuon hennon,
turvattoman naisen, hieno pitsikaulus hartioilla, pakenevan nurkkaan,
pureutuvan kiinni mattoon ja huutavan: älkää viekö minua pois! Minä
paranen täällä. Jos te viette minut pois, niin minä tulen hulluksi!



V


Pitkien, harmaiden viikkojen perästä oli tullut tuulinen yö ja kaiken
aamupäivää kulki puhdistava viima pitkin katuja. Illansuussa pääsi
aurinko pilvistä.

Jokin säde lankesi viistoon märän kivimuurin seinälle vastapäätä
ja näytti jyrkästi valon ja varjon rajan. Hilja tunsi kajastuksen
huoneessa, nosti päänsä työstä, näki ikkunan paistavan ja muurin
häikäisevän, päästi työn käsistään ja nousi katsomaan.

Aurinko! riemuitsi hänessä ja silmät lensivät kapeaa valokiilaa myöten,
joka sattui pihamaalle, niin ylös kuin hän ulottui katsomaan. Hän
ei päässyt taivaaseen asti, mutta hän aavisti, että se oli sininen.
Muistamatta käsityötään, joka oli pudonnut permannolle, juoksi hän
saliin: kukilliset seinät, huonekalut, punainen matto, kaikki oli
täynnä valotäpliä, jotka tunkivat esiin kasvinlehtien lomitse. Aurinko,
aurinko! riemuitsi hänessä ikäänkuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran
ja hän raivautui huonekalujen ja kasvien ohitse ikkunaan. Hän näki
auringon kultaisena jättiläispisarana saaren päällä, joka punersi,
meren tyynessä välkkeessä ja koko suuren taivaan kelmeän puhtaana.

Hän sulki silmänsä ilosta ja onnesta ja katsoi uudelleen, ja kaikki oli
taasen kuin se ensi kertaa olisi avautunut hänelle. Hän hengitti syvään
ja näki kultaisen pisaran tulevan pienemmäksi ja lehdettömän metsän
ympärillä rusottuvan punaisemmaksi ja samalla tummuvan. Vihdoin tipahti
pisara. Mutta korkealla, avaralla taivaalla näkyi vielä sen loisto.

Hilja tunsi vaatteiden ahdistavan rinnan kohdalta ja huoneiden olevan
pieniä ja tukahuttavia. Hän tarvitsi avaruutta ympärilleen ja taivasta
päänsä päälle. Jokin henkinen tauti olikin jo pannut siemeniään häneen
-- hänen täytyi päästä puhaltamaan pois ne.

Sormustin oli vielä hänen sormessaan, hän ei malttanut lähteä
ruokasaliin viemään sitä, vaan pisti sen taskuunsa. Hän ei tahtonut
saada käsivarsiaan päällystakin hihoihin, hänellä oli sellainen kiire
ulos taivasalle, ikäänkuin sade taas olisi ollut uhkaamassa. Hänen
sisässään oli kaikki liikkeessä ja läikkeessä, hän tunsi halua juosta,
huutaa ja langeta jonkun kaulaan... Vielä kalossit! Ne eivät pysyneet
jalassa, kun hänellä oli ohuet kotikengät, täytyi lähteä vaihtamaan
kenkiä. Yritti jo harmittaa, mutta kun hän tuli omaan huoneeseensa,
joka nyt tuntui pimeältä, niin oli siellä hymisevän lämmin ja kaikki
hymyili häntä vastaan. Täytyi malttaa solmia kengät ja pysähtyä
kirjoituspöydän ääreen tervehtimään Armasta. Hän nosti venetsialaisen
maljakon ruusuineen korkealle kädessään, toi sen kasvojensa luo ja
hengitti haaltunutta hajua. Sitten hän varoen laski maljakon käsistään,
karkasi keittiöön sanomaan Maalille, että lähtee kävelemään ja pyöritti
häntä ilossaan pari kierrosta permannolla.

-- Mitä laitetaan illalliseksi? kysyi Maali ystävällisenä.

-- Ei mitään! En minä nyt ruokaa tarvitse! lauloi Hilja jonkinlaisella
nuotilla. -- Tai ehkä sentään voileipää! huusi hän käytävästä ja juoksi
yhä hyräillen läpi huoneiden portaisiin. Vasta katua liketessään
rupesi hän alentamaan riemuaan, kun muisti, että nyt tulee jo ihmisten
joukkoon. Joku kaverikin portaissa. Herra se oli ja kovin hitaasti
hän kulki, pitäen kaidepuusta kiinni. Hilja pidätti lauluhaluaan ja
oli juuri suikahtamaisillaan ohi, kun herra nosti hattuaan. Se oli
Mataristo.

-- No te! huudahti Hilja iloisesti, -- minne te menette? Joko te olette
pystyssä?

-- Tänäänhän minä nousin, vastasi Mataristo hämillään. -- Tohtori
sanoi, että pitää olla ulkona paljon. Lähden vain kävelemään
Eläintarhaan päin.

-- No kävelemäänhän minäkin lähden! nauroi Hilja ikäänkuin olisi ollut
luonnollisin asia maailmassa, että he menevät yhdessä. -- Eikö nyt
ole ihanaa, että aurinko taas paistaa. Ah, minä olen niin onnellinen!
Olipa se hyvä, että te tulitte, niin minä edes jollekin saan puhua...
Pitääkö teidän astua noin hiljaa?... Ai niin tehän olette ollut kipeä.
Tämä kirkkaus tekee minut ihan hulluksi ilosta, lisäsi hän ikäänkuin
anteeksi pyytäen ja pakottautui astelemaan tahdissa toverinsa kanssa.

Mataristo ei sanonut mitään, yskähti vain hämillään. Kirjakaupan
ikkunassa seisoi joukko poikia tupakoiden ja nauraen. Elokuvateatterin
edustalla oli parvi miehiä. Hekin tupakoivat ja nauroivat. Täytyi astua
käytävältä kadulle, päästäkseen ohi.

-- Kuinka te nyt voitte? kysyi Hilja heidän taas kulkiessaan rinnan.

Mataristo punnitsi epäluuloisena ennenkuin vastasi.

-- Lääkäri sanoo, että hermoni ovat epäkunnossa.

-- Minä kuulin sen teidän ystävältänne. Sitä ei uskoisi, te näytätte
niin terveeltä. Miten ne ovatkaan joutuneet epäkuntoon?

Hilja huomasi heti, ettei olisi pitänyt kysyä sitä. Mataristo lensi
aivan punaiseksi.

-- "Epäsäännöllisestä elämästä", sanoi lääkäri.

-- Tehän olette raittiusmies...

-- Näkyy voivan elää epäsäännöllisesti, vaikka on raittiusmies. Olen
kai tehnyt työtä vähän liian rajusti.

-- Ai sillä tavalla! selveni Hiljalle ja hän oli jo kysymäisillään,
miksei Mataristo ruvennut papiksi, mutta pelästyi itse
kovakouraisuuttaan ja vaikeni ajoissa.

Mataristo kertoi silloin kysymättä pääasiallisesti tehneensä
pikakirjoitustyötä. Hän oli kirjoittanut suomentajille, sitten hän
oli ollut referenttinä kokouksissa ja niissä kai hermostui, kun ne
monesti veivät niin myöhään. Valtiopäivillä hän niinikään oli ollut
pikakirjoittajana. Yliopistossa hänellä oli pääaineena venäjän kieli ja
kirjallisuus...

Hän hätkähtää äkkiä avomielisyyttään ja samalla ilmettä Hiljan
kasvoissa. Nuo kasvot ponnistivat pysymään mukana, mutta ajatukset
menivät väkisin muualle. Kun he olivat päässeet siihen missä
Eläintarhan ja Sörnäisten tiet eroavat, näkyi taivaalla pitkä,
keltainen valovyö, joka jakoi pilvien harmauden kahtia, taivaanranta
oli kylmän sees. Lahden likainen vesi kiilsi ja kuvasti sekä
harmautta että keltaista vyötä. Pinnalla rannassa uiskenteli suuria,
sinipunertavia rasvatäpliä. Laiturilla vähän matkan päässä oli vaimoja
pesemässä vaatteita. He olivat nostaneet ylös helmansa ja kyykkivät
kumaroina viruttamassa köyhiä vaatteitaan keltaisen harmaassa vedessä.
Rannalla kaidepuiden luona oli heidän käsirattaitaan ja koppiaan. Paksu
rääsymaton pätkä oli levitetty aidalle kuivamaan. Kauempaa näkyivät
tummat puut ja koko niiden syksyinen lehtikoreus varisseena maahan.

-- Oi, oi, oi! pääsi Hiljalta ja häneen tarttui taasen äskeinen
riemastus.

Hänen käsivartensa nousivat, hän hengitti ilmaa läpi koko ruumiinsa,
hän läksi juoksemaan, nauroi ja huudahteli. Ja samalla hänen tuli
vihlovan ikävä jotakin... jonnekin! Hän olisi tahtonut paiskautua
maahan keltaisiin lehtiin ja itkeä, hän halusi siipiä hartioilleen,
tahtoi laulaa, nauraa ja kohota.

Hän oli juossut ylös pientä mäkeä ja pysähtyi hengästyneenä harjalla.
Siitä hän samaa kyytiä puhaltui alas Mataristoa vastaan, joka ei vielä
ollut mäen allakaan.

-- Eikö se nyt ole ihmeellistä, että voi olla näin iloinen ihan ilman
aikojaan, huusi hän juostessaan. -- Te kai ajattelette, että minulle on
tapahtunut jotakin erinomaista: -- ei mitään! ei mitään! Paitsi että
aurinko tuli esiin! Ettekö te ilostunut, kun se rupesi paistamaan?

Hän ei huomannut miten oudosti Mataristo häneen katsoi ja miten hän
ponnisteli ennenkuin sai suustaan sanat:

-- Eikö neiti ole kihloissa?

Odottamaton ja oudosti esiin puserrettu kysymys pysähdytti Hiljan
kävelemään hänen rinnalleen ja teki hänen ilonsa tyyneksi ja kirkkaaksi.

-- Olen, olen! sanoi hän lämpimästi. -- Sulhaseni on Parisissa. Voi,
näkisitte hänet!

Ja vaistomaisesti kävi hän sävyisäksi ja asteli ylpeänä ja arvokkaana
pitkin keltaisia lehtiä, joita oli satanut tielle.

-- Keväällä hän palaa ja väittelee. Me menemme sitten naimisiin. Ette
usko kuinka onnellista on olla kihloissa. Vaikka se kyllä samalla on
hirveää kun pitää erota välillä. Nytkin sulhaseni on poissa yhdeksän
kuukautta yhtäperää...

Hän katseli ylös taivaan lakeutta kohti eikä nähnyt miten hänen
toverinsa talonpoikaiset kasvot ikäänkuin silisivät ja rauhoittuivat.
Hän kulki omissa ajatuksissaan, Mataristo vilkaisi häneen pari kertaa
salavihkaa ja huomautti vihdoin, että tie sentään oli aika lailla
kuivanut. Vaikka olihan se luonnollistakin, kun yöllä niin oli tuullut.
Sitten tuli pitkänlainen äänettömyys.

-- Onko se hauska aine se venäjän kieli ja kirjallisuus? kysyi Hilja
äkkiä.

Kysymys tuli höllänä, ilman yhteyttä edellisen kanssa.

-- En minä tiedä, vastasi Mataristo. -- Sanovathan ne, jotka taidetta
ymmärtävät, että se kirjallisuus on erinomainen. Minä en ymmärrä
sellaisia asioita.

-- Hyvänen aika! pääsi Hiljalta ja hänen mielenkiintonsa heräsi, --
miksi te sitten sitä ainetta luette?

-- Pitäähän jotakin lukea. Se on yhtä hyvä kuin jokin muukin aine. Ja
sitten siinä on hyviä stipendejä.

-- Ovatko teistä kaikki aineet yhtä hyvät? Eikö teitä mikään huvita
enimmin?

-- Ei... täällä kaupungissa. Minä olen niin maalainen.

-- Sitten teidän pitäisi olla maalla!

Mikä lieneekin ollut, että Hilja tänään niin kovakouraisesti kävi
kiinni kaikkeen. Hän huomasi sen taasen itsekin eikä voinut ymmärtää
siihen olevan muuta syytä kuin sen, että hän pitkistä ajoista oli niin
terve ja elämänhaluinen. Kuinka minä saatankin olla niin epähieno!
ajatteli hän, mutta päätteli samalla, että Mataristo oli täynnä arkoja
kohtia. Ei häneltä uskaltanut mitään kysellä. Alituiseen tuli kuin
lukko eteen.

He olivat päässeet sillalle, jonka alitse rautatie kulki. Kahdenpuolen
juoksivat kiskot suorina, kiiltävinä viivoina. Toisella puolen
ne haarautuivat kokonaiseksi verkoksi, siellä paloi valoja, sekä
kelmeämpiä että kirkkaampia, sekä keltaisia että vihreitä ja
punaisia, sekä likempänä maata että ylempänä maasta. Siellä kohosi
katto katon takana, muita mahtavampana Kansallisteatterin punertava
kupu, sieltä kuului kaupungin humu ja junien vihellyksiä. Toisella
puolen yksinäistyivät kiskot ja niiden ympärillä oli alaston, äänetön
syysluonto. Kiiltävät viivat menivät kauas pois ja vain jokin kituva
lyhty siellä täällä valaisi niiden tietä. Metsän ylle nousi ensin
valkoista savua, sitten tuli kiskojen päästä näkyviin juna, maa tärisi,
pitkä vaunurivi kaartui käänteessä ja ikäänkuin hyppi korkean penkereen
harjalla. He seisoivat ääneti sillalla, odottaen junan tuloa ja kun se
vihdoin jyristäen saapui kohdalle, pitkä sauhu perässä kuin liehuva,
jättiläiskokoinen hevosenharja, peittyivät he molemmat sauhuun, joka
hulmahti ylös sillan raoista, ja syrjistä. Savu sotki heidät kuin
säkkiin, he eivät osanneet astua eivätkä nähdä ennenkuin se hälveni. Se
huvitti heitä molempia ja heidän tuli vapaampi olla.

-- Minun rupeaa aina, alkoi Hilja ensinnä, -- tekemään mieli kauas
pois, kun katselen noita kiskoja. Ajatelkaa nyt, että noita myöten
pääsee Parisiin asti!

-- Ja minun rupeaa aina tekemään mieli maalle. Siellä on toista, siellä
on peltoja ja navettoja ja terveitä ihmisiä...

Mataristo puhui kiihkeästi, melkein polemisoiden, Hilja katsoi häneen
niin hämmästyneenä, että hän heti pakeni kuoreensa. Mutta Hilja ei
peräytynyt, hän päätti vaatia hänet uudelleen esiin ja toisti mitä jo
kerran oli sanonut:

-- Teidän pitäisi olla maalla. Eihän mikään ole yksinkertaisempaa.
Noita myöten pääsee!

Hän viittasi kiskoihin ja naurahti.

-- Niitä myöten pääsee Parisiinkin, mutta ettepä tekään mene.

-- Siinä on vähän eroa: Parisiki vaiko meidän maaseudulle...

-- Mutta pääsy taitaa olla yhtä vaikeaa...

Hilja katsoi Mataristoon pitkään ja hänen katseensa sanoi: nyt en minä
ymmärrä, mutta tätä kai ei uskalla kysyä!

On ihmisiä, joihin päästään monilla avaimilla ja on ihmisiä, joihin
päästään yhdellä ainoalla. Hilja oli löytänyt sen avaimen, millä
Matariston sielu avautui. Se oli maaseutu. Kun puhe kääntyi maaseutuun,
leimahtivat kasvot, jotka muuten olivat liikkumattomat, ja kysymykset
tulivat vapaina. Hilja vastasi rehellisesti ettei hän oikeastaan ollut
kiintynyt maaseutuun. Siellä oli talvella harmaata ja yksitoikkoista
-- kesät kyllä olivat ihanat. Palvelusväen kanssa oli usein ollut
rettelöjä ja heidätkin ymmärsi sentään varsin hyvin: mitäpä hauskaa
oli raataa esimerkiksi kuumana kesäpäivänä kun näki herrasväen olevan
huviretkellä järvellä tai loikovan nurmella etsimässä neliapilaita...
Ei hän lehmistä pitänyt, ne olivat tyhmiä ja kömpelöitä. Mutta hevoset,
kanat ja lampaat ne olivat hirmuisen herttaisia.

-- Oletteko te nähnyt miten lampaat leikkivät! onnistui hän kertomaan.
-- Talvella navettasillalla ne hyppivät vastatusten ja puukkivat
toisiaan. Meillä oli jokaisella nimikkomme. Ne olivat pieninä niin
suloiset ja kiharavillaiset, mutta vanhempina ne tulivat rumemmiksi. Se
oli kauheaa, kun tuli vieraita ja jokin nimikoista piti tapettaman. Me
itkimme pakahtuaksemme, mutta ei mikään auttanut. Ja teurastuspäivät
syksyllä olivat vallan hirveät. Voi, voi kuinka siat huusivat! Me
pakenimme peitteen alle, mutta ei se paljonkaan auttanut.

Mataristo huomautti miehekkäästi, että hän pienestä pitäen oli ollut
mukana teurastuksessa, ensin sekoittamassa verta, sitten pistämässä.
Hilja katsoi häneen kammoen kuin murhamieheen.

-- Kuinka te saatoitte?

-- Täytyihän jonkun tehdä se... Pappilan maito vietiin tietysti
meijeriin. Mitä siitä saatiin?

Sitä ei Hilja tietänyt. Äiti oli pitänyt huolen kaikista sellaisista.

-- Mitä te sitten teitte? kysyi Mataristo leikillisesti ahdistaen ja
hänen kasvonsa olivat valppaat ja virkeät.

-- Hyvänen aika, puolustihe Hilja, -- ainahan sitä kotona on tekemistä.

-- Virkkasitte pitsiä ja luitte romaaneja.

Hilja tuli vähän hämilleen ja sanoi, että näkymätönhän naisen työ aina
on. He olivat joutuneet pieneen kinasteluun ja se auttoi heidät pois
siitä kiusallisesta ilmasta, missä ihmiset elävät, jotka eivät voi
puhua suoraan, vaikka salaisuus yhdistää heitä.

-- Olisitte ollut navetassa, kiivaili Mataristo -- niin eivät
talvetkaan olisi olleet harmaat. Olisitte tuntenut joka lehmän,
olisitte pitänyt koelypsyt, tietänyt paljonko joka lehmä antaa,
seurannut jokaista vasikkaa ja miten emän ja isän ominaisuudet
periytyvät...

Hän oli närkästyksissään maaseudun puolesta, jonka nykyajan ihmiset
hylkäsivät. Maaseudulla ei saa työväkeä ja kaupungissa huudetaan
työttömyyttä. Onhan se aivan suunnatonta. Hän ei koskaan Helsingissä
antaisi avunpyytäjälle penniäkään -- nähkööt vähän nälkää, ehkä sitten
oppivat tien takaisin maalle. Ihmisten silmiin on kasvanut kuin kaihi:
he eivät näe mitä onnea maaseutu ja ruumiillinen työ tarjoavat. Kyllä
maaseutu laskee ihmisen hartioille kovan työn, mutta se myöskin
kirvoittaa moninaisella tavalla. Juuri se puoli on joutunut ihmisiltä
ikäänkuin peittoon. Hän kuvasi, millä tyydytyksellä ihminen panee
levolle, kun jäsenet ovat väsyneet ruumiillisessa työssä. Se on toista
kuin tulla kotiin kokouksesta, missä on kirjoittanut muistiin ihmisten
riitaisia keskusteluja yli puolen yön! Ja mitä voi verrata hiljaisiin
sunnuntaiaamuihin, kun kävelee katselemassa vainioitansa, jotka omin
käsin on kyntänyt ja kylvänyt. Ihminen tuntee silloin sellaista voimaa
ja onnea, että sitä tuskin voi verrata muuhun kuin siihen, mitä Jumala
tunsi luomisen huomenena.

He astelivat tietä, jota kaupunkilaiset verraten harvoin tulevat
käyttäneiksi. Talot olivat vanhoja ja matalia, joukosta nousi vain
jokin kivimuuri, uutena, vieraana ja ympäristönsä oudoksumana. Puodit
olivat maalaisen vaatimattomia, ihmiset, jotka tulivat vastaan,
aivan toista väkeä kuin keskikaupungin asukkaat. Kaikki kulkivat
asioillaan, saalit hartioilla, työvaatteissa, kantamukset käsivarsilla.
Pika-ajurit kävivät harvinaisiksi, hevoset olivat täällä valjastetut
kuormien eteen. Keskellä katua käveli juopunut mies vaappuen puolelle
ja toiselle, mielettömänä laulaen. Nainen hänen rinnallaan koetti
houkutella häntä kotiin.

Seurasaaren tiellä hiljeni liike kokonaan. Ei tullut enää ketään
vastaan.

Nurmet olivat vielä vihannat, jokin haalea kukka erottautui lyhdyn
valossa. Alkoi tulla huviloita aitauksissaan, autioita huviloita,
jotka olivat painuneet talviuneensa. Puut torkkuivat, niiden karva oli
ilottoman ruskea, kuten se on siihen aikaan vuotta, jolloin ei mahlajan
pisarakaan liiku suonissa. Jostakin kaukaa kuului koiran haukuntaa,
muuten nukkui kaikki maassa. Ainoastaan taivas alkoi elää.

Äskeinen kelmeä viiru näytti valuneen yli koko taivaankannen. Kaukaiset
kylmänillan tähdet syttyivät.

Kun ihmiset tuollaisina iltoina joutuvat keskelle kuollutta luontoa
tähtien alle, niin he turvautuvat toisiinsa ja tulevat ihmeellisen
lähelle toisiaan. Varsinkin jos heitä on vain kaksi. Kaikki ympärillä
on ääretöntä, itseensä sulkeutunutta -- he kaksi liittyvät yhteen
ja avautuvat toisilleen. Eivät he kanna, kuten päivällä, povessaan
piikkejä, eivät he näe, kuten päivällä, erottavia pikkuasioita. Hämärä
on tehnyt heidät luottaviksi. Ja kuten ihminen tullessaan huoneeseen,
jossa kaikki nukkuvat, sulaa hyväksi ja liikkuu varpaillaan, niin hän
nukkuvassa luonnossakin käy vilpittömäksi. Ei hän kysy toisen vikoja ja
erheitä, ei hänen nimeään -- ihminen on hänen rinnallaan.

Mataristolle tapahtui mitä ei hänelle koskaan ollut tapahtunut, että
hän avautui. Hän rupesi kertomaan itsestään.

Hän oli joutunut kansakouluun siten, että rovasti lukukinkerillä oli
tullut kiinnittäneeksi huomiota häneen ja koska hän kansakoulussa oli
etevä, tuli rovasti kehoittamaan isää lähettämään hänet kouluun. Varoja
ei ollut, muuten isän hartain toivo tietenkin oli kouluttaa poikansa
papiksi. Rovasti puhui silloin Karoliinalle, Angervon tädille, joka
oli rikas, uskovainen nainen, ja Karoliina suostui antamaan korottoman
lainan. Rovasti viittasi siihenkin, että jos poika pysyy siivona ja
kaikki käy hyvin, niin ei lainaa vaadita takaisin ensinkään.

Pojalle sanottiin, että hän menee lukemaan papiksi eikä hän milloinkaan
ajatellut muuta. Hän ylpeili muille pojille siitä, että kun hän
tulee papiksi, niin hänellä on kauniita peltoja ja navetta tehdään
harmaasta kivestä kolmellekymmenelle lehmälle. Suuremmaksi tullessa
hänen mieleensä kyllä johtui, ettei se sentään ole pääasia papin
ammatissa. Mutta viimeisellä luokalla ollessa sattui kerran, että
rovastin piti matkustaa pois ja hän tuli pyytämään Mattia saarnaamaan.
Se oli tietysti suuri kunnia lyseolaiselle. Vaikka hän aika lailla
pelästyikin, niin hän kuitenkin samalla oli mielissään. Omaisille se
merkitsi vielä enemmän. Heistä tuli äkkiä keskipiste, jonka ympärillä
pitäjän huomio liikkui.

Sattui niin kiitollinen teksti kuin kertomus Nainin lesken pojasta.
Mutta poikapa ei tahtonut saada siitä kokoon mitään. Hän kirjoitti
ja hän repi, häneltä loppui vihdoin paperi, niin että täytyi mennä
kauppiaalta ostamaan uutta, mutta saarnaa vain ei tahtonut syntyä.
Ja kaiken aikaa hänen tuskitellessaan huoneessaan työnsä ääressä,
kohtelivat kotiväet häntä sellaisella erikoisella huomaavaisuudella,
ettei hän hetkeksikään saanut unohtaa olevansa odotuksen ja toiveiden
alaisena. Sisar keitti juhlamokaa ja kantoi hänelle joka toinen tunti
kahvia, isä korjasi siloja kirkkomatkaa varten ja Karoliina pistäysi
pari kertaa päivässä asialla. Mutta pappilan kivinavetat ja kaikki
mitä poika oli papintoimesta uneksinut, kävivät köykäisiksi sen tuskan
rinnalla, mitä hän tunsi valmistaessaan ensimmäistä saarnaansa.

Jospa hän edes kerran olisi tuntenut yliluonnollisen Jumalan läsnäoloa,
niin hän olisi voinut häneen uskoa ja häntä julistaa! Mutta häneltä
puuttui elävä kokemus kaikkeen nähden, mitä hänelle oli opetettu. Hänen
oli mahdoton omaksua ihmeisiin perustuvaa uskontoa, hänen oli mahdoton
tuntea, että hän tarvitsi kenenkään sovintokuolemaa, tai että kenenkään
sovintokuolema voisi hyödyttää häntä. Kertomus, jonka perustuksella
hänen piti nälkäisiä sieluja ravita, oli kaunis tarina, mutta hänen
piti esittää se totena. Joko herätti Kristus kuolleen jonkin vielä
tuntemattoman luonnonvoiman avulla, tai oli poika vain valekuollut,
mutta hänen piti esittää tapaus ihmeenä. Rehellisenä ihmisenä olisi
hänen pitänyt saarnatuolista julistaa sana sellaisena, jommoisena
hän sen käsitti. Hän tunsi, ettei hän voinut. Ja niin hän viskasi
tuleen kaikki mitä oli saanut paperille ja turvautui ruotsalaiseen
saarnakirjaan, jonka rovasti oli tuonut hänelle.

Piinan hetkiä olivat ne minuutit, jolloin hän täpötäyden kirkon
sakaristossa odotti vuoroaan. Hän olisi varmaan karannut, jollei sääli
omaisia kohtaan olisi häntä pidättänyt ja jollei hän olisi tuntenut
Karoliinan rahojen painoa. Hän saneli itselleen kaiken aikaa: jos sinä
olet olemassa, sinä persoonallinen, ihmeitä tekevä Jumala, niin auta
minut yli tämän hetken, ilmoita itsesi minulle, tee se ihme ja minä
palvelen sinua uskollisesti jos voin, tai minä kieltäydyn rehellisesti
sinua palvelemasta jollen voi.

Miten hän pääsi saarnan yli, sitä ei hän itsekään myöhemmin käsittänyt.
Oli kuin vieras ihminen olisi puhunut hänen sijastaan vieraalla
äänellä, vierain liikkein huitoen. Hän palasi sakaristoon pyyhkien
hikeä otsaltaan ja läksi heti pois. Hän meni kuin humalainen,
tietämättä minne, tapasi itsensä vihdoin metsästä ja vähitellen hänen
oma itsensä suli yhteen sen kanssa, joka oli puhunut kirkossa. Hän
pääsi häpeästään vasta kun oli lujasti päättänyt, ettei rupea papiksi
-- mieluummin vaikka rengiksi.

Seurakuntalaiset olivat tyytyväiset. Hän oli puhunut lujalla
äänellä ja muutenkin niinkuin vanha pappi ikään. Saarna oli vain
ollut vähän lyhyt. Omaiset, joille oli ollut suuri pettymys, ettei
hän jumalanpalveluksen jälkeen ajanut kotiin heidän kanssaan,
rauhoittuivat. Karoliina antoi hänelle päivän johdosta muistoksi
kymmenen markan sateenvarjon ja rovasti tuli myöhemmin kiittämään
häntä. Mutta jota kauemma lupa-aika kului, sitä enemmän hälveni muisto
tuskallisesta sunnuntaista eikä hänellä ollut voimaa särkeä kuvaa,
jota vuosikausia oli luonut itsestään sekä itselleen että muille, vaan
hän meni yliopistoon jatkamaan viitoitettua suuntaa. Vuoden hän luki
Karoliinan rahoilla ja päivä päivältä kävi hänelle selvemmäksi, että
hän teki turhaa työtä. Hän ei saanut oleskeluiksi koko joululomaa
kotona, vaan harjoitteli pikakirjoitusta erään toverin luona. Hänen
ja omaisten välille avautui kuin kuilu. Hän läksi pääsiäislomalle
kotiin tehdäkseen suhteensa selväksi, mutta hän tapasi isän sairaana
eikä taaskaan saattanut särkeä hänen toiveitaan. Vihdoin hän Angervon
mukana kirjoitti pitkän kirjeen ja pyysi häntä lukemaan sen isälleen
ja sisarelleen. Hän ei saanut heiltä kirjettä -- he eivät osanneet
kirjoittaa, mutta Angervon kautta sai hän tietää heidän käyneen hyvin
onnettomiksi. Karoliina puolestaan lähetti sanan, että hän tästäpuoleen
ottaa lainastaan viisi prosenttia korkoa ja toivoo pois rahansa niin
pian kuin suinkin.

Tätä lainaa maksaakseen Mataristo nyt on tehnyt työtä eikä luvuista ole
voinut tulla niin paljon kuin olisi pitänyt. Hän ei pitkiin aikoihin
ole käynyt kotona, vaikka sisar Angervon kautta on pyytänyt tulemaan.
Hän menee vasta sitten, kun laina on maksettu.

Hänen halunsa vetää maatyöhön, mutta perustaakseen vaikka miten pienen
itsenäisen maanviljelyksen, täytyy olla hiukan pääomaa. Hän koettaa nyt
valmistua opettajaksi, ehkäpä sitten joskus voisi ostaa pienen talon
koulukaupungin läheisyydessä, sieltä seurata töitä ja viettää loma-ajat
siellä.

Tekemällä kysymyksiä silloin tällöin sai Hilja tietää kaiken tämän.
Kertomus vei hänet niin mukanaan, että hän kaikin voimin vaivasi
päätään löytääkseen ulospääsyä pulmallisesta tilasta. Hänen äidillään
oli pieni pääoma, Hilja mietti jo eikö sitä voisi siirtää Mataristolle,
että hän pääsisi irti Karoliinasta. He kulkivat molemmat mietteissään.
Vaitiolo ei kuitenkaan ollut kiusallinen, vaan sopusointuisa.

-- Onpa nyt kaunis ilta, sanoi Mataristo vihdoin.

-- Sellainen tähtitaivas! Ja kuinka paljon kärsitäänkään tähtien alla.

-- Ja rikotaan.

-- Siksi ehkä kärsitään, että rikotaan.

He olivat pysähtyneet ja katselivat vaieten ylös.

-- Ettekö te todella koskaan ole tuntenut Jumalan läsnäoloa? sanoi
Hilja.

-- Jos minä edes tietäisin, mitä sillä tarkoitetaan. Kai se on sitä,
mitä Karoliinat ja muut muijat tuntevat kun itkevät kuunnellessaan
tuomiosunnuntain saarnaa! En minä sitä ole tuntenut.

-- Mutta nyt...?

Hiljan katse liiti yli tähtikentän.

-- Tämä on ihan toista. Tämä on luontoa. Tämän Jumalan läsnäoloa kyllä
olen tuntenut.

-- Mutta eikö se ole samaa?

-- Ei. Tämä laatii lakinsa niinkuin tähtien radat. Mutta persoonallinen
Jumala kuulee rukoukset ja muuttaa mielensä niiden mukaan. Ja tekee
poikkeuksia ja ihmeitä. Voitteko te todella ajatella Jumalaa, joka
erikseen seuraa jok'ikistä ihmistä miljoonien joukossa? Yksi rukoilee
sadetta pellollensa, toinen poutaa rakennuksellensa, kolmas terveyttä,
neljäs rikkautta...?

-- Meidän pitää vain rukoilla siinä mielessä, että Jumala kuulee
rukouksemme, jos se on meille hyödyllistä.

-- Mutta vertauksen mukaan pitäisi itsepintaisen rukouksen kääntää
Jumalan tahdon! Ei, kyllä koneisto on pantu käymään aikojen alusta.
Meidän tekomme tuovat seuraukset kukin laatunsa mukaan. Eikä
korkeuksissa mikään liikahda, vaikka me itkisimme silmämme puhki.

Hilja tunsi kuinka huonosti hän saattoi puolustaa kantaansa. Hän oli
joutunut peloittavan kauas uskonnollisista kysymyksistä. Muutama vuosi
sitten hän varmaan, vaikka oli nuorempi, olisi voinut antaa vastauksen
näihin epäilyksiin. Jotakin hän kai nytkin olisi voinut sanoa, mutta se
olisi tuntunut valheelta, kun hänen persoonallinen suhteensa Jumalaan
niin kauan oli ollut sammuksissa. Vihdoin hän kuitenkin virkkoi:

-- Minulla on tarve puhua Jumalan kanssa -- enhän minä aina pyydä
häneltä jotakin. Minä etsin vain yhteyttä häneen. Ja minä uskon ne,
joita rakastan, hänen suojaansa. Ehkä se on lapsellista, mutta se
tuottaa minulle onnea. Kuinka te teette, kun te eroatte omaisistanne,
ettekö te...? Tai teidän ei ole tarvinnut lähteä heistä niin kauas.

Syntyi pieni, jännittynyt vaitiolo. Sitten Mataristo sanoi:

-- Taidan olla kauempana heistä kuin te niistä, joita tarkoitatte.

Hilja huomasi jo taas kajonneensa arkaan kohtaan, mutta suhde oli nyt
niin likeinen, ettei hänen mieleensäkään johtunut peräytyä.

Hän kysyi eteenpäin.

-- Sillä lailla vain, vastasi Mataristo, -- ettemme ymmärrä toisiamme,
vaikka istumme samassa pöydässä ja kylvemme samassa saunassa.

-- Ette ymmärrä?

-- Emme. Toinen epäilee alituisesti, että toinen on tahtonut loukata,
että toinen halveksii. Päiväkaudet kuljetaan väärinymmärryksessä ja
kärsitään. Sitten viimein purkautuu patoutuma, sovitaan, pyydetään
anteeksi ja vakuutetaan, ettei ole mitään tarkoitettu. Mutta huomenna
uudistuu kaikki taas. Siis luottamusta ei ole.

-- Mutta ettekö te rakasta toisianne?

-- Kyllä... niinkuin talonpojat rakastavat. Ei se ole sellaista kuin
herrasväen rakkaus.

-- Eikö teillä sitten ole tarvetta päästä heitä likelle?

-- Ei enää. Minä tahtoisin irti heistä kaikin voimin, jos minulla vain
olisi oikeus irtaantua. Alituiset väärinkäsitykset ovat särkeneet
välit, niitä ei enää voi saada eheiksi. Syy ei ole yksin minun. He
ovat tehneet minusta herran ja samalla rakentaneet epäsoinnun minun ja
itsensä välille. Kärsitään molemmin puolin, mutta sille ei mahda mitään.

-- Ei, ei, ei, kyllä täytyy löytyä ratkaisu! pääsi Hiljalta ja hän
vaivaamalla vaivasi aivojaan tunkeakseen pimeyden läpi.

Mataristo jatkoi:

-- Kun minä ensimmäisen kerran tulin koulusta joululomalle, kohtelivat
pojat, joiden kanssa oli leikitty yhdessä, minua jo toisella tavalla
kuin ennen: jonkinlaisella arastelevalla epäluulolla. Ja aina kun minä
tulen kotiin, tarkastavat kotiväet minua syrjästä pitkän aikaa, ja kun
vähän taas on totuttu toisiimme, näen jo, että sisareni salaa itkee ja
isä rupeaa tutkimaan sieluni tilaa. Minä koetan olla iloinen niinkuin
en siitä välittäisi, mutta vihdoin saan isältä kuulla loukanneeni
sisartani: en ole vastannut hänelle, kun hän sanoi minulle huomenta,
en ole syönyt sitä tai sitä ruokaa, jota hän vartavasten minulle
valmisti. Hän itkee näitä päiväkaudet enkä minä tiedä tehneeni mitään.
Pian isäni kautta rantain tiedustelee olenko käynyt ehtoollisella ja
enkö tulisi ensi pyhänä. Kun minä sanon, etten voi itkee sisareni
taas ja isä on puhumattomana ja huoneessa on niin painostavaa, ettei
jaksa olla mitenkään. "Kuinka sinä luulet, että me olisimme voineet
kestää, jollei Jumala olisi ollut turvanamme?" sanoo sisareni, kun
yksin jäämme tupaan. "Kun meillä on ollut sellainen risti. Ja miten
sinä luulet kestäväsi, kun risti lasketaan sinun päällesi?" "Mutta onko
se minun syyni, etten minä voi Jumalaan uskoa sillä tavalla kuin te?"
huudan minä epätoivoissani ja lähden ulos ja -- olen... tekemäisilläni
epätoivon tekoja.

Viime sanat hän lausui hiljaa, eristäen ne edellisestä, kiihkeydessä
lausutusta yhteydestä. Kuului selvästi, että hän pani ne jonkin sijaan,
jota ei tahtonut lausua. Hiljalta pääsi pieni äännähdys ja hänen
kätensä painui rintaa vastaan. Mutta hän ei löytänyt mitään sanottavaa
ja he astelivat taasen ääneti.

Heidän keskustelunsa oli kehittynyt yksinäisinä lauseina, miltei
huudahduksina. Hiljaisuus kannatti niitä täyteläisenä ja yhdistävänä.
Heidän mielensä olivat yhteissoinnussa. Viileä kirkkaus oli heidän
ympärillään. Heidän oli turvallinen astua rinnan. Ja vaikka
kysymyksissä, joita he pohtivat, alituiseen tuli eteen umpisola, oli
kuitenkin hyvä olla siitä, että oli saanut lausua tai kuulla senkin
ajatuksen.

Hilja tuli ajatelleeksi, miten rakasta hänelle taas oli puhua vakavista
asioista. Kuinka hän olikin joutunut niistä niin kauas! He eivät Armaan
kanssa koskaan olleet niihin kajonneet. Miksi? Kauneus oli Armaan
uskonto, kauneus ja taide. Hilja koetti ajatella, että se pohjalta
onkin samaa kuin tämä, mutta tämä muoto oli niin paljon likempänä sitä
mihin hän lapsuudestaan oli kasvanut kiinni, että hän ehdottomasti
tunsi tämän enemmän omakseen. Taiteen maailmaan hän pääsi vain kun
Armas talutti häntä kädestä -- täällä hän kuitenkin saattoi liikkua
omin neuvoin, vaikka haparoidenkin, ja näki valoa siellä täällä.

Mataristo oli ensi kerran eläessään avautunut. Hän ei itsekään tuntenut
itseään -- hänessä oli puhuessa pulpunnut esiin kuin lähteensilmiä,
kun ennen kaikki oli kulkenut maanalaisina virtoina. Hän maistoi ensi
kerran ajatustenvaihdon onnea.

-- Kun minun sulhaseni tulee, virkkoi Hilja äkkiä, -- niin teidän pitää
tulla tutuiksi ja me kävelemme näin ja puhumme näistä asioista. Eikö
totta?

-- Kyllä, sanoi Mataristo vähän venytellen, -- jos hän vain tahtoo.
Sanovat hänen olevan niin hienon.

-- Hän onkin hieno, innostui Hilja, -- mutta juuri siksi hän tulee
teistä pitämään...

Mataristo punastui pimeässä eikä saanut mitään sanotuksi. Toiselta
puolen teki hänelle hyvää kuulla sellaisia sanoja, sillä hän
oli aina tuskallisesti tuntenut kömpelyytensä, köyhyytensä ja
sivistymättömyytensä. Toiselta puolen heräsi hänessä epäilys:
tarkoittaako tuo neiti mitä sanoo? Voiko hän ajatella sillä lailla?

He olivat tulleet mäelle, jolla ei ollut mitään huviloja. Molemmin
puolin tietä yleni nuorta metsää, joukossa korkeat, solakat siemenpuut,
joiden vaaleat kyljet kuulsivat tähtien valossa. Metsäisestä
laaksosta noustessa vaikutti paikka aukealta, taivaanlakikin tuntui
siinä avartuneen. Ilma tuli tuulena vastaan ja lemusi puhtaalta
kuin sydänmaalla. Metsäkin kohisi syvään, niinkuin sitä olisi ollut
kokonainen korpi. Taivas oli kauttaaltaan sininen ja tähtiä täynnä.
Ensin tuikkivat silmään suuremmat, sitten pienemmät ja vihdoin
vilkkuili näkyviin niin pieniä, että ne välillä sammuivat. Taivaanlaki
oli kuin sininen vaate, joka on pingoitettu valomeren eteen -- mutta
siihen oli pistetty läpiä ja toinen on tullut suuremmaksi ja toinen
pienemmäksi, sen mukaan kuinka paksut neulat ovat olleet.

He seisoivat silmäillen ylös.

-- Eikö meri ole täällä? sanoi Hilja ja kääntyi sinne päin missä taivas
tuntui alenevan syvyyttä kohti. -- On! Täällä. Sehän se kohiseekin.
Kuinka ihanaa! Tulkaa, tulkaa!

Ja vastausta odottamatta astui hän tiepuoleen ja riensi pensaikon
syvyyttä kohti. Maa oli kuurassa. Mättäät ja pensaat loppuivat, hän
tuli kalliolle, jonka revelmissä kahisi keltainen kuloheinä. Alla
avautui meri. Pienet laineet lipuivat rantaan, tähdet kuvastuivat
niihin, liikkuen ja läikkyen kuin vähäiset helmet, joita leikillä
keikutellaan kädessä. Hilja huusi vielä pari kertaa toverilleen, mutta
sitten hän kokonaan unohtui katsomaan veden sineä, joka etäämpänä
vaihtui lyijynharmaudeksi. Sen yli kulki siellä täällä leveitä,
valoisia soimuja. Ties mistä ne tulivat, mutta niissä oli väräjävä
keveys kuin himmeässä kuutamossa. Ei tuullut, mutta silti oli veden ja
metsän kohina suuri ja täynnä nousua ja laskua. Ilma tuoksui kuivalta
ja kaukaiselta. Se tuli senkin etäisyyden takaa, missä taivas ja meri
upposivat toisiinsa.

Äkkiä Hilja tunsi tuulen tunkevan ihoa myöten, häntä puistatutti ja hän
kääntyi tielle päin. Yksinäiset männyt nousivat kuin hoikat pilarit
huimaavaa sineä kohti. Hän huomasi olevansa yksin ja muisti kävely
toverinsa.

-- Herra Mataristo, missä te olette?

Ei ääntä. Ei vastausta.

Hilja hämmästyi.

-- Herra Mataristo? Minne te olette mennyt? Ettekö kuule minua...

Silloin hän näki hänen seisovan puuta vastaan, jolla ei ollut oksia
kuin latvassa, ja hänen kasvonsa olivat oudon valkoiset.

-- Ah, siinähän te olette! Minä jo ajattelin, minne te menitte. On niin
kaunista, että tekisi mieli olla täällä koko yön. Mutta tulee kylmä.
Täytyy olla järkevä. Joko lähdemme... Mutta mikä teidän on? Oletteko
kipeä?

Nuori mies vapisi niin, että hampaat löivät vastatusten. Hänen
käsivartensa riippuivat jännittyneinä sivuilla, ikäänkuin hän niihin
olisi suunnannut koko voimansa ja niiden kestämisestä olisi riippunut
olemassaolo.

Hilja likeni vähän peloissaan, katsoi häntä silmiin ja peräytyi. Hänen
kasvonsa olivat kuoleman valkoiset ja silmissä paloi jäytävä kammo.
Hiljan mieleen johtui neiti pitsikauluksessa -- tässä käy varmaan
samalla tavalla! Ja hän tuli neuvottomaksi ja ajatteli, että on parasta
lähteä nopeasti hakemaan apua. Mutta sitten hän päättäväisesti meni
hänen eteensä ja rupesi rukoilemaan kuin henkensä edestä.

-- Mikä teidän on? Teidän täytyy sanoa! Mitä te ajattelette? Olettehan
kipeä. Se on se entinen kipu, ei se ole muuta. Tuntuuko samalla
tavalla? Lähdemme pois ja kutsumme lääkärin. Nojatkaa minuun, minä
autan teitä. Ei, kuulkaa, nyt ei teillä ole oikeutta olla minulle noin
tyly. Miksi te työnnätte pois käteni ikäänkuin minussa olisi tarttuva
tauti. Teettekö te nyt oikein?

Hyvän ajan perästä sai Mataristo kalisevin hampain suustaan:

-- Kyllä minä pääsen.

-- Sitä parempi! ilostui Hilja siitä, että oli onnistunut
houkuttelemaan hänet edes puhumaan. -- Mikä teille taas tuli! Minusta
aivan tuntuu siltä kuin te hautoisitte jotakin epäluuloa minua vastaan.
Onko se niin? Sitten minulla on oikeus vaatia, että te sanotte sen. Ja
teidän itsenne tulee parempi olla. Sanokaa edes, olenko oikeassa.

-- En minä voi sanoa mitään.

Matariston ääni soi outona. Hiljan jalkoja paleli ja hän tömisteli
niitä maahan.

-- Ettekö te nyt ymmärrä kuinka kiusallista tämä on minulle. Luotatteko
te minuun niin vähän, ettette voi puhua.

-- Te ette kestäisi sitä, sanoi Mataristo äänellä, joka kumisi kuin
kuilu, kun siihen heitetään kivi.

Hilja vetäytyi askeleen taaksepäin, huojutti hetken päätään kuin
läpipääsemättömän ongelman edessä ja löi vihdoin äkkiarvaamatta kaikki
leikiksi:

-- Vai haudotte te niin kauheita asioita, etten minä kestäisi niitä
kuulla. Hautokaa sitten yksinänne, kunhan vain tulette pois.

Leikki ei tehnyt sitä vaikutusta, jota Hilja vaistomaisesti oli
odottanut. Nuori ylioppilas pysyi hetken liikkumattomana, sitten
nousivat hänen kätensä koukistuneina, niinkuin hän olisi nostellut
painoja. Nyrkit avautuivat ja likenivät haraten kaulaa. Samassa pääsi
häneltä parahdus ja hän suistui maahan.

Hilja putosi polvilleen hänen viereensä ja tarttui hänen olkapäihinsä.
Mutta samassa täytyi hänen loitota, sillä hän tunsi kosketuksensa
vaikuttavan kuin polttoraudan. Neuvottomuus kiihtyi hänessä jo
hädäksi, hän ei käsittänyt minne joutuisi. Hän käytti ainoaa keinoa,
mikä hänellä oli jäljellä: hän puhui hellästi ja rauhoittavasti kuin
sairaalle lapselle. Matariston kädet kasasivat suonenvedontapaisiin
otteisiinsa kuloheinää. Vihdoin hän puhkesi puhumaan kuin koskesta
päästäen:

-- En minä voi puhua. Minun täytyy kantaa se yksin. Ette te ymmärtäisi
kuitenkaan. Meikäläisen elämä on niin kauheaa alusta loppuun asti.

Hän nousi istumaan ja tuijotti käsiinsä, jotka olivat märät ja tahmeat.

Nyt se tapahtuu, nyt se tapahtuu! ajatteli Hilja nähdessään hänen
liikuttelevan käsiään. Hän oli kuullut, että mielipuolet joskus tekevät
sillä tavalla. Hädissään puhkesi hän houkuttelemaan:

-- Mennään pois, hyvä, rakas herra Mataristo. Minun on niin kylmä.
Tulen varmasti kipeäksi...

Mataristo nousi heti. Ei hän oikonut vaatteitaan eikä hän huomannut,
että pani hatun takaraivolle kuin juopunut. Ei hän myöskään pyyhkinyt
kyyneliä, vaikka posket kiilsivät märkinä. Hilja nosti maasta hänen
toisen kintaansa. Hän ei kiittänyt, kun hän ojensi sen hänelle. Hänen
käyntinsä oli raskas ja huojuvainen, kuten humalaisella. Hiljan sydän
sykki kiivaasti. Kunhan he vain onnellisesti pääsisivät kotiin!

-- Mitä te tiedätte maailmasta, sanoi Mataristo äkkiarvaamatta ja
heristi nyrkkiä edessänsä. -- Teillä on äiti ja koti ja sulhanen.
Toista on meikäläisen.

Hänen sanansa jättivät jäätävän äänettömyyden. Hilja iski katseensa
läpi pimeyden hänen kasvoihinsa ja käsitti, ettei tässä ole kysymys
hulluudesta, vaan jostakin painavasta surusta. Voimakas myötätunnon
jakamisen tarve valtasi hänet, hän vain ei löytänyt sanoja ja he
astelivat hyvän aikaa ääneti.

-- Sanokaa minulle nyt ne kauheat asiat, alkoi Hilja vihdoin. -- Minä
olen valmis kuulemaan murhista, varkauksista, kavalluksista...

-- Ettekö pahemmista! keskeytti Mataristo.

Hilja tuijotti häneen.

-- Mitä pahempaa voi olla? No niin, jos on, niin antakaa kuulua. Olen
valmis kaikkeen.

Mataristo katsoi häneen tutkivasti ja näytti olevan kahden vaiheilla.

-- Ette siihen, sen tiedän varmaan, sanoi hän vihdoin ja sulkeutui
samassa.

Hilja kuuli äänestä, että hän jo katui äskeistä avomielisyyttään.

Hiljaa rupesi suututtamaan. Hänen suuhunsa tuli ylpeitä, katkeria
sanoja ja hänen täytyi alituiseen muistuttaa itselleen, että tuo
ihminen sentään lopultakin on sairas. Mutta oliko tuo nyt lupa
sairaankaan murjottaa tuolla tavalla! Häntä ei enää haluttanut astua
rinnan Matariston kanssa, vaan hän siirtyi toiselle puolelle tietä ja
koetti unohtaa hänet. Hän koetti päästä yksinäisyyden mielialaan ja
nähdä vain metsän ja tähtitaivaan, mutta ne eivät enää tulleet likelle,
vaikka hän upotti silmänsä niihin. Hän kävi kiinni arpajaisiltamaan,
jossa hän pian tanssii ja on kaunis, mutta kielelle tuli harmistuneita
sanoja, jotka tarkoittivat Mataristoa. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa
hänelle: menkää te vain edellä, tai jääkää tänne. Kyllä minä tulen
toimeen yksinäni! Mutta hän pelkäsi ehkä sentään juopuneita... Jos
onkin kipeä, niin ei toki saa kohdella toista tuolla tavalla! Hän
päätti kostaa hänelle sillä, ettei puhu sanaakaan. Jollei Mataristo
puhu, niin vallitkoon äänettömyys. Äänettömyys vallitsikin, käyden
hetki hetkeltä tuskallisemmaksi.

Hiljaa väsytti, askel painoi, hattu liimaantui kiinni otsaan, joka oli
hiessä. Koko ruumis oli hiessä, märät helmat loksahtelivat kävellessä
ja takertuivat jalkoihin. Ne painoivat, kaikki painoi.

Hänen oli paha olla, häneen iski avuttomuuden ja hädän tunne, hän ei
kestä tätä, hän purskahtaa itkuun.

Elämä on sentään surkeaa! Äsken hän käveli ihmisen rinnalla, joka
ymmärsi hänet ja luotti häneen. Nyt on sama ihminen mykkä ja kulkee
vieraana hänen vieressään. Kuinka saattaakaan ihminen, joka äsken oli
niin likellä, olla niin kaukana?

Hän koetti kiirehtiä eteenpäin, vaikka tuntui siltä, että hän kompastuu
helmoihinsa. He kulkivat oikullisesti, vuoroin ajaen toisiaan takaa,
vuoroin jättäytyen jäljelle. He olivat joutuneet kahdenpuolen kuilua
eivätkä voineet ojentaa toisilleen kättä sen yli. Heitä painoi
äänettömyys kuin kahle, mutta he eivät löytäneet vapauttavaa sanaa. He
tulivat rientomarssissa huviloiden ohi, jotka nukkuivat talviuntaan,
he olivat hiestyneitä ja uupuneita ja kyyneleet pyrkivät rintaan.
Tuntui helpotukselta, kun lyhdyt tiepuolessa rupesivat tihenemään ja
kaupungin tulet vilkkumaan. Jokainen vastaantulija oli tervetullut,
sillä hän johti heidän ajatuksiaan pois heistä itsestään. Vihdoin he jo
saattoivat puhua.

-- Kas kun tuli kuuma, sanoi Mataristo, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut.

-- Niin tuli, vastasi Hilja ja puri kokoon huulensa, jottei itkisi.

Jonkin toisenkin vähäpätöisen lauseen he vaihtoivat.

Maa oli jo ihan roudassa. Töölönlahden rannat vetäytyivät riitteeseen,
junan vihellys vihloi ilmaa, penkereelle, joka jakoi lahden kahtia, oli
korkeiden pylväittensä neniin syttynyt sähkölamput. Alhaalla tuikkivat
punaiset, vihreät ja keltaiset valot. Maa alkoi hiljalleen jyrytä ja
täristä. Juna tuli. Se ei vaikuttanut kuten ennen iloisesti -- se
uhkasi kuin onnettomuus. Hiljalle tuli se tunne, että pitää paeta.
Mutta hän oli liian voimaton. Menköön hänen päällitseen -- ei kukaan
kumminkaan vältä kohtaloaan. Ja jyrinä likeni likenemistään. Vingahdus
vihlaisi ilmaa, savu peitti hänet paksuun pilveen ja hänestä tuntui
siltä, että hänen sydämensä seisahtui. Mutta se alkoi taas lyödä,
jyrinä hiljeni ja hän seisoi yksin tiellä pimeässä. Miksei onnettomuus
tullut, miksi hän jäi tähän?

Hetkisen perästä seisoi Mataristo hänen rinnallaan ja Hilja muisti
kaikki mitä heidän välillään oli ollut. Näytti siltä kuin hän olisi
aikonut puhua, mutta Hiljan ei enää tehnyt mieli kuulla.

-- Mitähän kello saattaa olla? kysyi hän väsyneesti.

Mataristo otti kellonsa ja katsoi sitä lyhdyn alla.

-- Kymmentä vailla kymmenen.

-- Niin paljon -- hyvänen aika! Eikö se ollut viisi, kun me läksimme?
Olemmeko me olleet niin kauan?

-- Minun kelloni käy ehkä vähän edellä.

-- Minulla ei ole avainta. Pääsemmeköhän me sisään?

-- Minulla on.

He kävivät niin paljon kuin pääsivät. Hiljan märät helmat läiskivät
hermostuttavasti. Laiturin luona, missä vaimot olivat olleet pesemässä,
tuli vastaan kaksi ajuria, kummankin rattailla herra ja nainen. Hevoset
menivät täyttä ravia ja nauru kuului rämisten. Kulmassa raitiovaunujen
kiskojen välissä asteli poliisi verkalleen, paperossia poltellen.
Elokuvateatterin luona oli niin paljon kansaa, että täytyi pujotteleida
ohitse.

Kotiovessa, kun Mataristo oli avannut päästääkseen hänet sisään ja
yritti sanoa hyvää yötä, lähteäkseen talolle syömään, tuli häneen taas
jonkinlainen toveruuden ja säälinsekainen tunne ja hän pyysi Mataristoa
tyytymään voileipiin kotona, että pääsisi ajoissa nukkumaan.

Mataristo kiitti ja tuli.

Maali oli kaikesta päättäen ollut levoton Hiljan pitkästä viipymisestä.
Hänen kasvoillaan oli huolestunut jännitys, kun hän tuli eteiseen,
mutta se muuttui ihmetykseksi, kun hän näki Matariston Hiljan seurassa.
Nähtävästi he olivat sopineet, että lähtevät yhdessä -- vai niin, vai!
Kun Maali vielä näki Hiljan märät hameenhelmat, synkkeni hänen muotonsa
ja hän hävisi sanaa lausumatta. Hilja ymmärsi, ettei Maalilta nyt ole
hyvä pyytää mitään, hän otti kaapista pienen ruokaliinan ja vaihtoi
sen omalle lautaselleen, ainoalle joka oli katettu pöytään, ja pyysi
Mataristoa istumaan.

Rientäessään keittiön käytävän läpi, mietti hän miettimistään millä
sanoilla lähestyisi Maalia.

-- Voi, voi, Maali kulta, tällainen onnettomuus on tullut! sanoi hän ja
näytti liepeitään.

Maali ei kääntynyt eikä liioin puhunut.

-- Mitä me nyt teemme niille...?

Maali kaasi vettä teekannuun ja päästi kahvikupin kilahtaen hellalle.

-- Maali kulta, eihän Maali suutu!

Maali meni kolisevin askelin vesijohdolle ja päästi veden tulemaan
ryöppynä. Hilja riisui kengät ja otti käytävän naulasta vanhan hameen.

-- Onko täällä käynyt joku?

-- Eihän tässä ole muuta ehtinyt kuin juosta avaamassa, vastasi Maali
äreästi.

-- Keitä kummia täällä sitten on käynyt? sanoi Hilja iloissaan siitä,
että tulivuori purkautui.

-- Ensin kaksi herraa. Keitä lienevät olleet. Lupasivat tulla
huomenna kello kaksitoista. Sitten Elsa neiti joka käski sanoa, että
tanssiharjoitus on tänään eikä huomenna. Sieltä on sitten yhtämittaa
soitettu ja kysytty, eikö neiti jo ole tullut. Sitten kävi maisterin
sisar, se Mariana neiti...

-- No jo nyt jotakin! päivitteli Hilja.

Kyllä ne nyt Vaarnakoskella olivat sadatelleet häntä, mutta mistä
hän saattaa tietää, että he muuttavat tanssiharjoituksensa! Ja mitä
kummaa Marianne on tahtonut?... Hilja otti teetarjottimen ja riensi
ruokasaliin.

Mataristo oli jo syönyt. Kun Hilja tuli, istuutui hän uudelleen. Hän
näytti vaivautuneelta eikä katsonut Hiljaa silmiin. Hilja oli niin
omissa ajatuksissaan, ettei hän sitä huomannut.

-- Minä annan teille heikkoa teetä, ettei se vie untanne, sanoi hän,
ajatukset Vaarnakoskissa ja tanssiharjoituksissa.

-- Mahtaako se vaikuttaa, vastasi Mataristo ja katsoi Hiljan ohi.

Hän jätti toiset puolet teetä kuppiinsa, nousi ja kiitti. Kun hän teki
kömpelöä, epäluuloista kumarrustaan, välähti Hiljan mieleen illan
tapahtumat. Häntä samalla suututti ja peloitti ja hänen oli sääli.
Minkätähden hän siellä metsässä oli paiskautunut maahan? Minkätähden
hän silloin yöllä itki?



VI


Pienessä hotellissa Quartier Latin'issa on maisteri Armas Brede
vuokrannut parihuoneet. Toinen on niin pieni, ettei sinne mahdu paljon
muuta kuin leveä parisilainen vuode, toisessa on hyvä kirjoituspöytä
ja ikkunoista näkyy suuri katu, jolla liikenne hiljenee vain
lyhyeksi hetkeksi aamuyötä. Viidennestä kerroksesta ulottuu näköalaa
silmänkantamattomiin asti. Miljoonakaupungin elämä tykkii siellä
jännittynein hermoin, vaihtaen ääntä ja valaistusta vuorokauden aikojen
mukaan.

Viereisessä huoneessa majailee nuori nainen, joka silloin tällöin
soittaa ja laulaa. Ei hän soita hyvin eikä hänen äänensä ole mistään
kotoisin. Armas on siksi musikaalinen, että hän kärsisi siitä,
jollei tekisi työtä kirjastossa. Mutta Marie Leger on ihana nainen.
Pelkästään hänen pukujaan on nautinto katsella, sillä hän ymmärtää
värien musiikin. Hän käyttää rohkeita väriyhdistyksiä ja saa ne
ihmeellisesti sointumaan. He tapaavat usein hotellin lukuhuoneessa ja
heidän katseensa kohtaavat toisensa sanomalehden yli kuin sattumalta.
Mutta vaikea on pitää koossa ajatuksia, kun Marien leimuava hiusmätäs
kohoaa likeisyydessä. Hän värjää tukkaansa, se on selvää, ja taidolla,
kuten hän hoitaa pienintäkin yksityispiirrettä salaperäisen vetävässä
persoonassaan. Hän on arvoitus, sillä hänelle ei tule postia eikä hänen
luonaan käy ketään. Hänen kotinsa on Parisissa, mutta hän asuu täällä
kuin paossa. Pieni kassaneiti alhaalla antaa Armaalle nämä tiedot
ja lisäksi sen, että kaunista naistakin huvittaa pohjoismaalainen
oudonsointuinen nimi. Hän on kysynyt, mitä kansallisuutta monsieur
Brede on.

Armas ja Marie Leger eivät ole vaihtaneet ainoaa sanaa, mutta he
tuntevat selvästi yhteenkuuluvaisuutensa. Tämä on alkua yhteen niistä
suhteista, jotka voivat käydä kohtalokkaiksi, ja he seisovat molemmat
oudon odottavina sen edessä.

Pieni kassatyttö alhaalla ei ole hullumpi hänkään. Armas ostaa häneltä
vahatikut, tupakat ja usein näköalakortteja ja postimerkkejä. Siinä
saa Meriharjoitusta, sillä veikeä pieni parisitar ääntää äidinkieltään
erinomaisesti. Armas on tieten tahtoen painanut Hiljan kuvan syvemmälle
mieleensä. Hän ei ole pannut hänen valokuvaansa pöydälleen vaan
lompakkoonsa ja hän ajaa ajamalla pois kaipauksen, kun se ensi aikoina
valtaa hänet. Hän oli todella niin hurmaantunut Hiljan kauneuteen,
ettei hän muuta tekisi kuin kirjoittaisi hänelle. Sellainen tietenkään
ei käy, kun on tullut Parisiin. Täytyy hyötyä sen suunnattomista
rikkauksista, täytyy päästä kiinni sen työiloon, sen taiteeseen, täytyy
päästä tuntemaan sen sydämen tykintää, täytyy sekaantua sen vereen.
Jollei sitä tee, niin ei ole ollut mitään asiaa Parisiin.

Hän ei vastaiseksi ole asettunut pensionaattiin siitä syystä, että
hän tahtoo olla riippumaton. Ja pensionaateissahan asuu miltei
pelkästään ulkomaalaisia. Hänellä on syytä olla tyytyväinen nykyiseen
elämänjärjestykseensä.

Hän juo aamukahvinsa pienessä "laiteriessa" vastapäätä hotelliaan ja
katselee siellä läpi lehdet. Vanhahko, ikävä emäntä tervehtii häntä
joka aamu idioottisella hymyllä ja alituisesti samoilla lauseilla:
"il fait beau temps aujourdhui." Tai: "aujourdhui il ne fait pas beau
temps." Tai: "il pleut." Mutta "laiterie" on likellä ja silloin tällöin
suikahtaa rouvan pieni tyttönen varkain huoneeseen. Ja se on oikea
parisilaislapsi. Miten niin ikävällä äidillä saattaakin olla sellainen
lapsi! Siinä elää jo iduillaan kaikki naisen keimailu, se osaa jo
käyttää silmiään, huuliaan, käsiään, se ravistaa ruskeita kiharojaan
kuin vallaton aro varsa. Se on pieni Madelaine se.

Armas ei ensin ole huomaavinaan, vaan päästää hänet likelle ja kutsuu
häntä sitten. Lapsi antaa vieraan ojennetun käden miltei hipaista
vaatteitaan, mutta pysyttelee viekkaasti tarpeellisen välimatkan päässä
ja seuraa vastustellen äitiä, joka vie hänet pois. Joskus, kun muut
vieraat ovat menneet, ja Armas yksin viipyy sanomalehtensä ääressä,
ei äiti karkota lasta huoneesta. Armas houkuttelee silloin hänet
polvelleen ja saa kuulla, että hän jo käy koulua, että heillä on lintu
häkissä, että hänen isänsä on poissa eikä koskaan tule, että he joka
pyhä käyvät kirkossa äidin kanssa...

Päivät viettää Armas kirjastossa. Siellä on lämpöinen, ylhäinen,
hiljainen sali, missä ihmisaivojen työ ja ihmisneron palo raskaina
elävät ilmassa, hedelmöittäen niiden työtä, jotka vuodesta vuoteen ja
vuosisadasta vuosisataan rientävät tänne tekemään työtä. Nahkaisista
kirjansiteistä leviää haju, joka on käynyt kirjastoille ominaiseksi
ja joka sekin on omiaan virittämään ihmistä työiloon. Armas käy
säännöllisesti kirjastossa, sitä vaatii tyydytyksen mielihyvä ja
se oikeuttaa viettämään illat vapaasti. Iltapäivällä tulee hänen
ylioppilaansa antamaan puhelutuntiaan, mutta sitten hän on valmis.

Hän heittäytyy kiertelemään katuja, solumaan siihen kohinaan,
suhinaan, sorinaan ja helinään, joka sinertävien, jättiläiskokoisten
sähkötähtien alla vuotaa ja rientää eikä yöksikään lakkaa. Hän katselee
ajopelejä, kun niitä toinen toisessa kiinni, satoja ja tuhansia,
vierii syyskirjavaan Boulognilaismetsään ja aurinko paistaa hevosten
kiiltävään karvaan, heliseviin valjaisiin, pyörien kieriviin kehriin ja
ennenkaikkea niihin rikkaisiin, hehkuviin ja loistaviin ihmisiin, jotka
vaunuissa lepäävät patjoihin nojaten... Hän sekaantuu ihmisjoukkoon,
joka nousee ylös teatterien kiiltäviä portaita. Naiset näyttävät
vaunuista astuessaan hienon, silkkisukkaisen, korkeakorkoisen jalan.
He ovat vaaleissa, untuvapäärmeisissä iltaviitoissaan salaperäiset ja
houkuttelevaiset. Ylhäällä eteisessä, sähkölamppujen alla, päästävät he
maahan pitsiliepeet, joita ovat portaissa varjelleet ja näkyviin tulee
valkoisia hartioita, paisuvia povia, ja tuntuu orvokin lemu.

Teatterin tai oopperan jälkeen mennään usein jatkamaan iltaa.

Suomalaiset pojat, jotka asuvat pensionaatissa, ovat joskus mukana.
Alussa menevät he salaa tytöiltä, joiden kanssa muuten tavallisesti
vietetään joutoaika, mutta sitten reipas maalarineiti Milja Malin
ilmoittaa tyttöjen kyllä tietävän mitä pojat heiltä salaavat. Eivät he
ole niin viattomia, että heiltä tarvitsisi mitään salata, he tahtovat
päinvastoin hekin oppia tuntemaan Parisin yöelämää: eikö mennäkin
oikein suureen tanssipaikkaan? Ja he menevät, paitsi yksi tytöistä,
joka on niin kristillissiveellinen, ettei häntä muka huvita... Uskokoon
joka tahtoo, ettei hän olisi yhtä utelias kuin muut -- mutta hän pelkää
mainettaan. Äh! Jolla ei ole rohkeutta kokea elämää, se pysyköön kotona
loukossaan kuin myyrä älköönkä lähtekö elämän kuohuvaan keskustaan,
Parisiin.

-- Mutta emme puhu tästä Suomessa, muistakaa se! kuiskaavat pienet
opettajattaret, kun sykkivin sydämin likenevät porttia, jonka päällä
palaa jättiläiskaari kirjavia sähkölamppuja.

Silloin Milja neiti nauraa ja vakuuttaa, että hänpä oikein julistamalla
julistaa kuinka huonoa elämää he Parisissa ovat pitäneet.

Tuo Milja ei muuten ole ensinkään hullumpi. Hän on intresantin
näköinen, Cleo de Merode-tyyppi, hiukset kiinnitettyinä pienille
palmikko kiehkuroille korvien kohdalle. Hän käyttää väljiä pukuja,
hän tietää, että hänen kauniit ruumiinmuotonsa niissä pääsevät
oikeuksiinsa. Hän on lukenut ja elänytkin paljon ja hänen kanssaan on
eritttäin hauska katsella taidetta. Hänellä on myötäsyntynyt vaisto --
hän ei koskaan iske harhaan. Tyttö paha on ottanut vaikean tehtävän:
hän kopioi Mona-Lisaa -- hän aikoo toistaa Mona-Lisan hymyn. Hänen ei
pitäisi kopioida, sillä hänessä on itsessäänkin luomisvoimaa. Armas
hakee hänet usein, kirjastosta tullessaan, syömään ja sitten he tekevät
kierroksen Louvren saleissa ennenkuin kumpikin taas ryhtyy työhönsä.

Helsinkiläisen professorin suosituskirje on avannut Armaalle
pari ranskalaista professorinkotia. Kerran viikossa niissä
tarjotaan kupponen teetä, herrat juttelevat haarallaan hauskoista
kirjallis-tieteellisistä asioista ja käyvät silloin tällöin naisten
luona, jotka istuvat pienen, hillityn, hienosti kalustetun salongin
patjoilla, kellertävän lampunvarjostimen alla. Joka kysymys, jonka nämä
naiset Armaalle tekevät, alkaa sanoilla: "joko te olette ollut..."
tai "joko te olette nähnyt..." tai "mitä te pidätte...?" Eivätkä he
laisinkaan odota hänen vastaustaan.

Kirkossa, jonne Armas mielellään menee lepäämään tai kuuntelemaan
musiikkia, tulee Hilja usein hänen mieleensä. Hän vaikuttaa kuin nuori
koivu pohjolan keväässä ja ehdottomasti aukeaa Armaalle muistojen suoni
ja heidän lyhyen kihlausaikansa hetket kumpuavat esiin. Ne ovat vain
mielialoja: he istuivat sohvassa ja valo ikkunoista vastapäätä kajasti
sinisillä huonekaluilla, marmorikasvoilla nurkassa ja tauluilla pitkin
seiniä... He olivat kävelemässä, maa oli heleän vihreä kuin Böcklinin
tauluissa ja taivas laulavan sininen... He olivat teatterissa ja
näyttämöllä liikuttiin ja huudettiin -- heille se oli jotakin kaukaista
ja mieletöntä, he tunsivat vain toistensa käsien lämmön ja suontensa
tykinnän...

Äkkiä vie nuori mies kätensä ristiin. Hänet valtaa tarve langeta
polvilleen ja puhua.

-- Hilja, minä rakastan sinua! Muistathan mitä me päätimme, kun sinut
jätin: että kumpikin eläisimme vapaina. Sinä et ole pikkumainen, sinä
ymmärrät minut. Minä olen maistanut maailmankaupungin elämää, mutta
usko minua: kaikki tuo tapahtuu ulkopuolella meistä. Sillä ei ole
mitään tekemistä hänen sydämensä valitun, hänen kotinsa ja muistojensa
kanssa. Hilja, minä ikävöin sinua, kukaan ei ole niin puhdas kuin sinä.
Minä juon sinua niinkuin janoinen, minä odotan kevättäni, jolloin
kokonaan saan sinut omakseni...

Ajatuksissaan vetää hän Hiljan syliinsä, lämpö hänen ruumiistaan
tulvii hänen ruumiiseensa. Vaalea pää on hänen rinnallaan, hiukset
sivelevät häntä... Ne ovat hienot kuin silkki, ei missään maailmassa
tapaa sellaisia hiuksia, ei Rubensin vaaleilla kaunottarillakaan. Hän
kiertää niitä käsiensä ympäri, hän avaa auki palmikon ja upottaa siihen
kasvonsa. Hän on hulluna onnesta... Eikö hän vieläkään saa Hiljaa
lämpenemään? Silmät ovat syvät ja uskolliset ja hymy on vakava... Niin,
niin, ole sinä vain oma itsesi, sinä olet niin pohjoismaalainen ja
puhdas. Minä opetan sinut rakastamaan riemulla... vielä kerran...!

Hän herää siihen, että kirkonpalvelija kullankirjaillussa puvussaan
tulee ja tömistää sauvaansa permantoon. Hän vaatii häneltä tuolirahaa.

Kotiin tultua kirjoittaa Armas Hiljalle pitkän, rakastuneen kirjeen.
Mutta senjälkeen painuu Hiljan kuva taas lompakkoon ja ikäänkuin
sulkeutuu se osasto hänen sielussaan, jossa Hilja asuu. Hän on taasen
Parisin oma.

Hänen työnsäkin sitäpaitsi vaatii sitä. Hän seuraa nyt ihmistä, jonka
jäljet johtavat kaduille, kapakkoihin, sairaaloihin, yömajoihin, jopa
vankilaankin. Se on heikko, lepertelevä humalainen, se on rukoileva
lapsi, se on katumusta tekevä syntinen. Laihana, risaisena, mustat
hiukset pitkinä hartioilla etsii hän kapakan yksinäisen nurkan
juodakseen itselleen unohdusta.

Mutta kohtalon väkivaltainen pitely pusertaa tämän ihmisen
sydäntuskista ilmoille runouden niin kirkkaan, herkän ja hehkuvan kuin
ihmekukat tropiikin taivaan alla.

Armas alkaa muuten pelätä, ettei työ valmistukaan kevääksi. Aiheen
muutos merkitsee niin paljon. Onneksi eivät esityöt mene hukkaan.

       *       *       *       *       *

Pienessä kappalaispappilassa liikkuilee entinen kaunis Laina Haapanen
turvonnein huulin, turvonnein silmäkansin, miltei muodottomaksi
muuttuneena. Hänen hiuksensa ovat käyneet pieniksi ja niistä lähtee
kokonaisia tukkoja, kun niihin kajoaa. Varmaan hän tulee ihan
paljaspäiseksi.

Hänen on alituisesti nälkä, mutta kun hän näkee ruokaa, valtaa hänet
inho. Hänen ranteensa ovat jo ihan kuin luurangolla. Häntä vaivaa
ainainen pahoinvointi ja hänen unensa on kuin meritautisen horrostilaa.
Tämä asiaintila ei ole luonnollinen. Häntä ahdistaa painajainen ja
kuoleman aavistus seuraa häntä. Oikeastaan hän toivoo kuolemaa, sillä
hän on niin väsynyt, mutta samalla hän kuitenkin sitä kammoo. Hän on
vielä niin nuori. Ja hän on kuitenkin näin ruma. Hänen täytyy inhota
itseään. Eräänä päivänä hän otti pienen käsipeliinsä ja katsoi -- hän
pelästyi niin, että pudotti peilin.

Lääkäri arvelee, että tulee kaksoset. Mitään tietysti ei varmuudella
voi sanoa. Vanha ruustinna on ihan samaa mieltä ja miettii huolissaan,
miten hän ilmoittaisi Lainalle asian. Hän päättää valita valoisimman ja
otollisimman hetken ja olla hyvin iloinen.

He istuvat ruokasalissa, lapset leikkivät lattialla, äiti on silittänyt
ristiäispuvun ja neuloo kiinni pitsiä, joka on repeytynyt -- Toivo
tahtoo aina, että lapsi ristittäisiin niin pian. Isoäiti kutoo sukkaa.
Aurinko paistaa huoneeseen, jossa kaikki vielä tekee uuden vaikutuksen.
Huonekalut ovat ostetut pikkukaupungin parhaimmalta puusepältä ja ovat
persoonattomat ja epäaistikkaat.

Lapsilla sattuu tänään olemaan vastustamaton halu äidin helmaan.
Hymyillen yrittää äiti jo ottaa pientä tyttöään syliinsä, kun isoäiti
rientää väliin. Lapsi keksii sellaisen leikin, että juoksee salin
ovelta niin paljon kuin pääsee ja, heittäytyen äidin helmaan, nauraa ja
viskaa käsiään ylöspäin:

-- Ei, ei, ei, lapsi kulta! tulee mummo taas väliin, -- johan sinä
muserrat äidin. Hyppää mummoa vastaan!

Lainasta tuntuu kauhealta, etteivät lapset saa tulla hänen syliinsä
niinkuin ennen, ja hän silittää sitä hellemmin niiden päitä. Elli
kiertää väkivaltaisesti kätensä äidin kaulaan ja suutelee niin, ettei
siitä tahdo tulla loppua. Kirkas ilo loistaa äidin kasvoilla, mutta
mummo tulee taasen ja erottaa heidät.

-- Mitä sinä sanoisit, puhuu hän nauraen, jos niitä tulisikin kaksi!

Laina on itsekin sitä ajatellut, mutta kun toinen sen lausuu, kasvaa se
hänelle jo varmuudeksi ja hän painaa kätensä pitelemään rintaansa.

-- Niin, koettaa äiti veitikkamaisena jatkaa, -- ajattele kuinka
se sentään olisi hauskaa, jos niitä olisi kaksi! Ne menisivät ihan
samalla hoidolla ja ajattele: sitten kun ne tulisivat suuremmiksi ja
telmisivät... Se on sentään mukavinta kun lapset ovat yhdenikäiset, ne
leikkivät niin hyvin yhdessä ja kasvattavatkin toisiaan. Ajattele, jos
tulisikin kaksi poikaa!... Mutta rakas lapsi, mitä sinä nyt...

Laina putoaa tuolille ja vaikeroi vaikeroimistaan:

-- Minä en kestä sitä, en, en, en! Minä tiedän, että kuolen. Voi noita
raukkoja. Toivo menee varmaan uusiin naimisiin.

-- No niin, no niin, lapsi kulta, tämän sinä olet sanonut joka kerta
ja hyvin on aina käynyt! tyynnyttää äiti minkä jaksaa. -- Olisin minä
tietänyt, ettet sinä tahdo kahta, niin en olisi kajonnut koko asiaan.
Minun äitini oli aikoinaan niin iloinen, kun sai kaksoset.

-- Sen sinä, mamma, sanot minua lohduttaaksesi. Mutta siitäpä minä
juuri voin päättääkin, että niitä tulee kaksi. Se menee suvuttain sekin.

Joskus kun Laina on lepäämässä ja anoppimuori istuu kahden Toivon
kanssa, sanoo anoppimuori:

-- Toivo, katsokaa nyt sitten, että tulee vähän pitempi väli... Minä
olen hyvin huolissani Lainasta.

Nuori pastori nostaa iloisesti päätään kahvikuppinsa äärestä ja sanoo
säälinsekaisen ystävällisesti:

-- Kyllä Jumala tietää mitä hän antaa. Voi mamma kulta, mitä te
puhuttekaan. Kyllä Jumala tietää!

Toivo on iloinen, luottavainen, kuvankaunis nuori pappi.
Seurakuntalaiset pitävät hänestä niin, että rovasti ja muut herrasväet
jo laskevat siitä leikkiä. Hänen kotiinsa tulvii tuomisia tulvimalla.
Ei heillä suinkaan tarvitse leipoakaan kotona, nauraa tohtorin rouva.
Toivo pudottaa saarnansa tulemaan kuin koskesta, ei hänellä ole
mitään paperia, ulkoa sieltä vain tulee, ja itse itkien hän itkettää
seurakuntaa. Ja messuääni hänellä on niin muhkea, ettei pitäjässä ole
ollut sellaista sitten kuin Falander-vainajan aikana. Lukusijoilla
pastori laskettaa hauskoja, kansanomaisia pilapuheita ja naurattaa koko
pöytäkuntaa.

Kotonakin hän on iloinen ja hauska. Siitä vain hän suuttuu, jollei
ruoka aikoinaan ole pöydässä ja jos jokin on palanut pohjaan. Hän
pitää puurosta ja voi olla koko päivän puhumattomana, jollei puuro
ole ollut ihan kypsää, tai sopivassa suolassa -- pohjaanpalamisesta
puhumattakaan. Puuro on tuottanut Lainalle paljon surua, kun on ollut
huolimattomia palvelustyttöjä. "Toki nyt katsoisi, että hän sen puuron
saisi mieleisensä, vaikkapa kolme kertaa päivässä", sanovat uskovaiset
emännät, "kun ei maista väkeviä eikä edes tupakkaa." On se niinkin,
kyllä Laina sen myöntää, mutta kun pienet lapset huutavat, jää puuro
liedelle ja siinä se voi palaa pohjaan. Se on sentään mainio keksintö
se kattila, jossa ei pala pohjaan, sen he ovat saaneet ihan viime
aikoina.

Pitäjällä tiedetään pastorin maku ja pitoja valmistaessa otetaan se
aina erityisesti huomioon. Kun joku teurastaa vasikan, vie hän siitä
parhaimman kintun vähään-pappilaan ja kun vanha kalastaja talvella
saa mateita, tietää hän viedä ne kaupan siihen taloon, missä niihin
aikoihin on lukusijat, sillä pastori pitää mateista ja eritoten mateen
mädistä.

Hän on hyvä köyhille, kohtelee heitä ihan samalla tavalla kuin
rikkaita, eikä kahvipannu pappilassa koskaan ehdi jäähtyä. Pastori
vie risaiset, likaiset kerjäläisetkin saliin ja soittaa heille
urkuharmonilla kauniita, iloisia laulujaan. Ja hän opettaa aina, että
ihmisen jo täällä elämässä pitää olla iloisena ja tyytyväisenä. Vanha
rovasti on neljäkymmentä vuotta opettanut, että maailma on surunlaakso
ja että pelolla ja vavistuksella pitää ahkeroida autuaaksitulemista.
Se panee ihmiset vähän ymmälle, kun tämä nuori nyt käskee olemaan
maallisenkin vaelluksen aikana iloisena. Mutta kun hän hymyillen
taputtaa olalle ja katsoo koreilla, sinisillä silmillään, niin ei siinä
voi muuta kuin uskoa, että hän opettaa oikein.

Rouvaansa ja lapsiaan kohtaan hän on hyvä ja tasainen. Ei hän leiki
lasten kanssa eikä hän anna niiden tulla huoneeseensa tekemään
epäjärjestystä, sillä hän on järjestyksen ihminen, mutta kun hän on
ruokasalissa ja ne tulevat luo, niin hän ottaa heidät polvelleen
ja naurattaakin heitä. Kun Laina on terve ja kaunis ja he ovat
kutsuissa, menee hän mielellään hänen viereensä sohvaan ja osoittaa
omistusoikeuttaan. Hänellä on kaksi intohimoa: iloiset, hengelliset
laulut, joita hän laulaa harmonin säestyksellä -- pianoa ei heillä
ole -- ja hevoset. Hän viettää kaikki lomahetkensä tallissa, hän
johtaa itse hevosten ruokintaa ja seisoo vieressä, kun nuorta tammaa
harjataan. Hän on keväällä ostanut sen, se on erinomaista rotua ja sen
varsasta pitäisi tulla ihmeellinen juoksija. Hän odottaakin odottamalla
tuota varsaa, hän aikoo sen itse harjoittaa. Mutta sitten, sitten --
miten hän kestääkään kilpa-ajon kiusauksen!

Se on nimittäin hänen suuri kiusauksensa. Hän ei pappina katso voivansa
lähteä kilpa-ajoihin, ne ovat hänen tajussaan samassa maineessa kuin
kortinlyönti tai juominen, mutta hän seuraa tarkkaan sanomalehtien
tiedonantoja kilpa-ajoista ja tuntee nimeltä kaikki Suomen juoksijat
ja ulkoa niiden ennätykset. Yhteen aikaan hänellä oikein oli kirja,
johon hän merkitsi kaikki kilpa-ajoja koskevat seikat, omistaakseen
tiedot yhdessä koossa. Hän lähtee usein ajelemaan, ilman aikojaan
vain, mutta hänellä on siitä aina vähän paha omatunto, sillä kotona
vanhempien luona ajelemista sanottiin herrasväen joutavaksi ja
jumalattomaksi huviksi. Hän on sentähden iloinen, jos tiepuolesta tapaa
köyhän ihmisen ja saa komeasti ajaa sen taloon. Lainaa hän myöskin
kuljettaa uudessa, kauniissa reessä, johon mahtuu vain kaksi henkeä
ja jossa takana leiskuu punakukillinen, tupsulieve rekipeite, Lainan
ompelema morsiamena. Muuten pastori Lainan sairaana ollessa joka päivä
kävelyttää häntä ulkona. Lukemista ei hän harrasta, sillä saarnaaminen
sujuu häneltä mainiosti ilman muuta lähdekirjallisuutta kuin raamattu.
Sanomalehdet ja aikakauskirjat hän sensijaan lukee tarkkaan ja voi
tilata Lainalle joululahjaksi jonkin kaunokirjallisenkin teoksen, kun
arvostelusta sanomalehdissä on tullut vakuutetuksi siitä, että se on
kirjoitettu kristillisessä hengessä.

Pappilassa on joka päivä vieraita, ei herrasväkeä, sillä he kohtelevat
nuorta pastoria vähän olkainsa takaa, mutta muita pitäjäläisiä. Ei
heillä tarvitse olla asiaakaan, emännät vain "pistäytyvät" viemässä
rouvalle tuliaisia, kun pastori aina on ollut niin ystävällinen ja
pyytänyt käymään pappilassa. Sitten juodaan ruokasalissa kahvia ja
puhellaan harvakseltaan pari tuntia. Usein on emännillä mukana pieni
poika tai tyttö narskuvissa uusissa saappaissa tai kengissä. Häntä
kehoitetaan leikkimään pappilan lasten kanssa, mutta hänpä ei tahdo ja
kun äiti häntä toruu ja tuuppii, rupeaa hän lopulta itkemään. Sitten
hän saa jäädä seisomaan äidin helmoihin koko ajaksi.

Äiti saattaa kertoa kuinka tässä pappilassa aina on ollut lapsirikkaita
pappeja. Sillä, joka oli tässä ennen näitä, oli yhdeksän lasta ja sitä
edellisellä oli viisitoista, kaikki yhdestä rouvasta ja kaikki jäivät
eloon ja tulivat suuriksi.

-- Oliko heissä kaksosia? kysyy Laina kalpeana.

-- Oli, kahdet kaksoset. Ja niistä tuli niin pulskat ja samannäköiset,
ettei vieras tahtonut osata erottaa ensinkään.

Pastorska rupeaa voimaan pahoin ja jättää huoneen. Kun ruustinna hetken
perästä menee häntä katsomaan, makaa hän kalpeana sohvalla ja suuret
kyyneleet valuvat alas poskia.

-- Mamma, minä tiedän että kuolen... Toivo menee naimisiin. Hän unohtaa
minut pian, hän pitää enemmän tammastaan kuin minusta. Mamma muistaa,
että ottaa lapset. Minä en tahdo, että se vieras kasvattaa ne. Mamma
muistaa!

       *       *       *       *       *

Parin kortin saavuttua aikaisemmin, sai Hilja Jenny tädiltä seuraavan
kirjeen.

    Lapsi, rakas Hilja!

    Täti on ollut vähän väsynyt matkan jälkeen, sentähden olet saanut
    odottaa kirjettä. Sitäpaitsi olen tahtonut kirjoittaa Lainalle ja
    mammalle pitemmältä. Mutta nyt on sinun vuorosi.

    Kiitos kortistasi, rakas lapsi, mutta kyllä sinä saat kirjoittaa
    kirjeitä ja kertoa tarkkaan kaikesta. Kun täti nyt kirjoittaa
    sinulle pitkän kirjeen, niin sinä saat kirjoittaa kolme. Ja
    muista kertoa kaikesta.

    Kyllä täällä on kaunista, vielä näin myöhään on kuin meillä
    syyskuussa. Ruusutkin vielä kukkivat, sillä ne kukkivat monta
    kertaa vuodessa. Vuoret suojelevat tätä laaksoa, me emme tänne
    näe lumivuoria, mutta niitä on kauempana. Tänne ei pääse kylmiä
    tuulia, sentähden täällä vielä on niin kaunista. Eikä täällä
    koskaan ole oikeaa talvea. Lumi sulaa heti. Me asumme kauniissa,
    pienessä huvilassa ja minun huoneestani on balkongi ja minä
    voin siellä istua ilman että panen huiviakaan hartioilleni. Se
    rakas konsulinna kirjoitti Signelle, että me emme olisi liian
    säästäväisiä ja me otimmekin oikein kauniit huoneet. Me näemme
    pitkän kadun, joka on suurin koko kaupungissa, ja terveyslähteen
    ja kaikki ihmiset, jotka kulkevat sinne juomaan. Signeä vaivaa
    vähäverisyys, sentähden hän onkin niin pitkä ja hoikka. Minä
    pidän hänestä hyvin paljon, hän on oikein hyvin kasvatettu.
    En minä ensinkään kadu, että läksin hänen mukaansa. Minä tein
    sen niin mielelläni konsulinnankin tähden, joka aina on ollut
    minulle niin ystävällinen ja josta minä niin pidän, kun ei hän
    voinut lähteä. Ja sitten minä täällä saan kuulla sitä kehuttua
    berliniläistä saksaa. Mutta ei se ole ensinkään niin kaunista
    kuin se mitä Rigassa puhutaan. Se on niin epäselvää ja sotkuista
    ja teeskenneltyä. Minä olen tutustunut erääseen rouvaan, joka on
    täällä kahden tyttärensä kanssa ja joka on Räävelistä. Meidän
    täytyy välistä ihan nauraa, kun täkäläiset puhuvat. En minä
    ainakaan aio opettaa sillä tavalla kuin nämä puhuvat. Mutta onhan
    se hyvä, että senkin on kuullut.

    Lääkärit ovat molemmat ystävällisiä ja herttaisia. Ylilääkäri on
    niin kaunis mies ja niin luottamustaherättävä, että Signekin,
    joka ei kärsi lääkärejä, sanoi, että hän paranee täällä.
    Ylilääkäri esitti meidät eilen rouvalleen ja hän oli hyvin
    herttainen ja käski meitä heille kahvia juomaan ja ehkä me
    menemme. Hän on paljon vanhemman näköinen kuin hänen miehensä.
    Ei minua vaivaa mikään, sanoi ylilääkäri, muuta kuin että hermot
    tarvitsevat vähän vahvistusta. Joka aamu kello kahdeksan me
    menemme terveyslähteelle, se on niin likellä, ettei sinne ole
    kuin viisi minuuttia. Se näkyy meidän balkongille ja kaikki
    ihmiset. Ylilääkäri sanoi, että se oli hyvin hyvä, että me
    tulimme niin ajoissa Signen tähden, sillä se olisi tullut paljon
    vaikeammaksi parantaa, jos se olisi ollut kauan. Ja minun
    päänkipuni tulee hermoista. Minä pelkäsin, etten vanhoissa
    vaatteissani olisi täällä tarpeeksi hieno, mutta eivät ihmiset
    täällä käy ensinkään hienompina. Muuan nuori rouva täällä on,
    joka herättää kaikkien huomiota. Hän olisi kaunis, jollei olisi
    mätetty niin täyteen, ettei enää tiedä minkä näköinenkään hän
    on. Ylilääkäri käski hänen paikalla ottaa pois kureliivin. Hän
    on miehestään eronnut ja hirveän koketti. Minä oikein pelästyin,
    kun hän yhtenä päivänä seisahtui puhuttelemaan Signeä ja Signe,
    joka on niin lapsi, vain sääli häntä ja piti hänestä. Ehkä hän on
    onneton, hän on joskus sen näköinen niinkuin olisi itkenyt. Mutta
    kyllä minä kuitenkin koetan välttää, ettei hän tutustu meihin.
    Signellä on sentään ikäisiä, kun on rouva von Rohden tyttäret, se
    on se rääveliläinen rouva. Vanhempi tytöistä ontuu, se on niin
    vahinko, ja nuorempi on kyttyräselkäinen. He ovat hyvin hyvästi
    kasvatettuja. Me syömme samassa pöydässä kuin he. Täällä on kyllä
    hyvä ruoka, mutta kovin nälkä tulee, kun päivällinen syödään
    kello kaksi ja kahvi on juotu kello kahdeksan. Vastapäätä meitä
    istui ensin eräs nuori saksalainen tohtori, joka oli rasittunut,
    kun kirjoitti väitöskirjaansa. Hän oli sivistyneen ja hienon
    näköinen ja hyvin kohtelias. Hän toi meille kerran ruusujakin
    ja me otimme ne vastaan ja istuimme puhelemassa pitkän aikaa
    penkillä terveyslähteen luona. Mutta sitten hän rupesi olemaan
    kovin kohtelias Signelle, läksi kävelemäänkin hänen kanssaan, kun
    Signen pitää kävellä eivätkä ne rääveliläiset tytöt jaksa. Minä
    pyysin, että tohtori muutettaisiin pois meidän pöydästämme ja hän
    syö nyt toisessa salissa. Minusta tuntui siltä kuin Signe olisi
    itkenyt ensimmäisenä iltana, mutta ei hän sitä myöntänyt, kun
    kysyin. Tätä sinä et saa kertoa kenellekään, et Elsallekaan. Minä
    kirjoitin siitä jo konsulinnalle. Vastuunalaista on hoitaa toisen
    tytärtä.

    Minä olen ostanut sinulle kahvikupit, joissa on terveyslähteen
    kuva. Sinun pitää sitten aina juoda niistä. Kyllä minun monta
    kertaa on ikävä teitä kaikkia, mutta olen pannut huoneeseeni
    teidän kaikkien kuvat. Täkäläiset tuttavani tuntevat teidät jo.
    Rouva von Rohde puhuu aina vaan Hiljasta ja Armaasta ja ääntää
    niin hauskasti teidän nimenne. Kerran minun täytyi viedä kuvanne
    alas kylpyhuoneisiin, että kylvettäjättäret saisivat nähdä ne.
    Siellä oli muitakin ja kaikki sanoivat: "reizend! wundervoll!"
    Se on se kabinettikuva, jossa te olette yhdessä Armaan kanssa.
    Mutta sinun pitää muistaa mennä Bredelle. Olen kyllä lähettänyt
    heille kortteja, mutta sinä voit mennä viemään terveisiä. Lydia
    tädille voit myöskin heti soittaa. Kerro Maalille, että minä
    kirjoitan muistoon sellaiset ruuat, joita en tunne. Eilen oli
    erinomaista puddinkia, minä otan tarjoilijatyttöjen kautta
    selvää, kuinka se on tehty. Kerran kävin keittiössä ja hyvin
    siistiä siellä oli, mutta ei sinne mielellään päästetä vieraita.
    Täällä saa ostaa Edelweisskukkia, joita tuodaan vuorilta. Toisen
    kerran, kun ei kirje ole niin paksu, lähetän sinulle. Sano nyt,
    lapseni, oikein paljon terveisiä Armaalle Jenny tädiltä. Kyllä
    sinun pitää oppia vähän keittämään, vaikka Armas sanookin, ettei
    se ole tarpeellista. Jos sinä menisit keittokouluun, vaikka
    ei niissä mitään opi. Muista sulkea ovet salin ja eteisen ja
    ruokasalin ja eteisen välillä. Kierrä ne oikein lukkoon. Tottahan
    ne saa lukkoon. Pidä nyt huolta siitä, etteivät ihmiset saa
    mitään puhumista. -- Ajattele, kun se saksalainen tohtori tuli
    hakemaan meitä ajelemaan. Näyttää melkein siltä kuin Signe olisi
    tietänyt siitä. Hevoset ovat portaiden edessä, oikein vaunut ja
    kaksi hevosta. Tohtori juoksi hakemaan matkakirjaansa, jonka oli
    unohtanut. Sillaikaa kirjoitan tämän. Mutta minun täytyy lopettaa
    eikä kirjeeseenkään menisi enempää. Ole nyt oikein järkevä tyttö
    ja sano terveisiä kaikille ja muista käydä Bredellä. Voit kertoa
    Maalille, että kaipaan kotikahvia. Täällä eivät anna kahvin
    kiehua, se on ihan paksua ja kerma paljasta maitoa. Kirjoita nyt
    sitten oikein pitkä kirje. Ja muista sulkea ovet. Täti suutelee
    sinua.

                                               Jenny tätisi.

    P. S. Tulimme juuri ajelemasta. Oli kaunista ja hevoset lihavia.
    Mutta en minä enää lähde ennenkuin konsulinna antaa luvan. Tämä
    tohtori taitaa olla rikas. Kun me palasimme, istui rouva Rohde
    penkillä tienvarrella ja katsoi meihin niin omituisesti. Hyvästi
    nyt vihdoinkin. Kun ei kirje jo painaisi liian paljon, vaikka
    olen kirjoittanut niin tiheään.

       *       *       *       *       *

Maali, eli Amalia Sundqvist, kuten hänen koko nimensä kuuluu, viettää
päivänsä sillä alinomaisella kävelemisellä hellan äärestä vesijohdolle
ja vesijohdolta ruokasäiliöön ja nurkkakaapille, missä alimmalla
hyllyllä, kukillisen karttuunipoimunnan alla padat ja rautapannut
säilytetään -- mikä on hänen ammatilleen ominainen. Kun on saanut
käsistään harjan ja rääsyn, tulee ruuanlaitto ja astioiden pesu. Lamput
ovat täytettävät, puut kannettavat, villaiset vaatteet pestävät. Sitten
tulee taas ruuanlaitto ja astioiden pesu. Ja pienen lomahetken perästä
taas.

Näitä töitä tehdessä hän tavallisesti ei ajattele mitään muuta kuin
itse työtä, miten saa sen luistamaan ja mitä huomenna on tehtävä.
Mahdollisesti tulee mieleen mitä myyjättäret torilla ovat puhuneet:
hänen viereensä sattui viimein tyttö, joka rupesi valikoimaan paisteja
ja silloin myyjämuija häntä haukkumaan, että hän on sellainen, ettei
hänelle kelpaa mikään, hän ei saa mieleistään koko torilta, menköön
hiiteen ja olkoon syömättä! Kyllä niillä torimuijilla on suuta...
Toisinaan hän muistaa maidonjakajaa. Sekään ei ole ihka rehellinen.
Tässä eilen, kun hän antoi sille ruuantähteitä, meni se kuuntelemaan
ovelle, ettei herrasväkeä tulisi. Ikäänkuin hän menisi antamaan salaa!
Sitten se on ruvennut tekeytymään niin makeaksi, varmaan se pian
tulee lainaamaan rahaa. Ja tietäähän sen, että sitten ne ovat aina
lainaamassa ja pyytämässä. Hän vain ei anna sille. Kyllä sitä sitten
pääsisi irti rahoistaan.

Joskus muistuu mieleen kotimökki siellä maalla. Savupirtti se oli
ja penkillä nukuttiin. Mutta kyyneleet vain tahtovat tulla silmiin,
kun sitä ajattelee... Ei ollut talvella kenkiä millä mennä ulos.
Kirkkoonkin kun hän pääsi ensi kerran, lainasi äiti kylästä. Äiti
oli hyvä ihminen. Hän muistaa hänet ihan ilmi elävänä, kuinka hän
kerrankin otti uutisleipiä uunista, taittoi lapsille kuumaa kakkua,
ravisti päätään, rupesi itkemään ja sanoi: voi, voi, mimmoista
tämän vuoden leipä on!... He hävisivät sitten siitä pois ja hän,
vanhin, joutui lasta hoitamaan. Se oli kauhea se emäntä, kun se ei
antanut ruokaa. Koko päivän sai raahustella raskasta lasta ja istua
kuumassa peräkamarissa sitä heijaamassa. Ja aamulla ajettiin neljältä
ylös lypsämään lehmiä ja viemään niitä metsään. Kun hän oli niin
unissaan, ettei tahtonut herätä, löi emäntä sillä mikä vain sattui
olemaan kädessä, miesten eväskontilla tai kerrankin patakoukulla...
Ja ruokapalkalla hän siellä oli eikä saanut vaatteitakaan päälleen,
kopposissa läksi uuteen paikkaan marraskuun ensi päivänä, kun jo
maa oli roudassa. Niin sitä köyhää pidellään... Hän itkee sitä
ajatellessaan ja alkaa vihdoin hyräillä. Ensin se on jotakin
laulunpätkää, sitten siitä tulee virsi ja lopulta hän muistelee tuttua
kirkkoa, jonne hän aina kiiruhti saarnatuolin alle. Joskus, jollei
päässyt ajoissa lähtemään kotoa, oli joku ehtinyt asettua hänen
paikalleen. Kyllä silloin olisi tehnyt mieli ajaa se menemään! Se oli
kuin olikin paras paikka koko kirkossa. Siitä näki koko kirkon ja
alttarin ja vaikkei pappia näkynyt, niin kuului saarnasta joka sana.
Jos kappalainen sattui saarnaamaan, niin hänellä olikin niin huono
ääni, ettei sitä joka paikkaan kuullut... Unissaan näkee Maali usein
kotipitäjän kirkon ja astelee, yllä vastapesty pumpulipuku, päässä
valkoinen liina, tietä läpi ruisvainioiden, joista pilkottaa sinisiä ja
valkoisia kukkia. Takana jyrisevät rattaat ja tomupilvi tupruaa ilmaan:
hevosmiehet tulevat ja ajavat jalkaväen tiepuoleen...

Mutta viime yönä hän näki hullua unta. Hän oli silloin taas
olevinaan kaupungissa. Keittiön seinällä oli kävelevinään kaksi
torakkaa -- vaikkei heillä toki ole yhtään sellaista -- ja hän sai
tulitikkulaatikolla murskatuksi toisen. Mutta toinen pudotti itsensä
alas eikä hän saanut sitä kiinni ja se hävisi, vaikka hän kuinka koetti
sitä hakea. Unikirja ei tiedä mitään torakoista, mutta hänen unissaan
kaikki sellaiset ovat tietäneet tautia. Kerrankin hän unissaan näki
hiiren ja vaikka hän potkaisi sen kuoliaaksi, niin hän senjälkeen sai
sen pahan paiseen, joka piti häntä liikkumattomana toista viikkoa,
kun se niin rupesi vihoittelemaan. Kun tohtorin Emma näkee hämähäkin,
niin se on kuolemaksi, mutta hänen unissaan se on vain harmia. Emmalla
onkin lainassa hänen toinen unikirjansa. Se on parempi kuin tämä, mikä
hänellä on kotona.

Missä ihmeessä Hilja kävi sinä iltana, kun viipyi niin kauan poissa,
että hän jo tuli aivan levottomaksi...? Kyllä hän kaukana kävi, kun
hänen helmansa ja kenkänsä olivat sellaisessa siivossa. Ja mistä hän
Matariston sai seuraansa? Eivät he lähteneet yhdessä kotoa, sen hän
tietää, mutta olivatkohan he alunpitäen sopineet, että tapaavat, vai
tapasivatkohan he sattumalta?

Pian saa Maali selville, että heillä mahtaa olla jotakin yhteistä,
sillä herra pyytää häntä kysymään, saisiko hän puhutella neitiä. Herra
makaa jo taas päiväkaudet sängyssä -- Maali ei voi uskoa, että hän on
kipeä, kun hän on niin terveen näköinen, ja häntä harmittaa suuresti.
Johan nyt hän rupeaisi pyytämään Hiljaa mokomankin vuoteen ääreen --
ei, kyllä hän saa sitä odottaa!

Mutta eräänä päivänä, kun hän menee täyttämään lamppua Matariston
huoneeseen, tapaa hän Hiljan istumassa vuoteen ääressä ja molemmat
karkaavat hänen tullessaan erilleen ja lakkaavat puhumasta. Hän ehtii
vain nähdä, että Hilja on tulipunaisena kasvoiltaan ja itkettynyt. Hän
pudottaa oven kiinni perässään, jääköön lamppu täyttämättä -- olkoot
siellä, häpeämättömät! Maali tulee keittiöön ihan hämmästyksissään.
Häntä harmittaa tämä sanomattomasti ja hän näyttää sen sekä Hiljalle
että Mataristolle... Hilja saisi edes tulla hänelle puhumaan
asioistaan niinkuin ennenkin. Mutta mitä vielä! Hän asuu vähitellen
kokonaan Matariston huoneessa. Kaupungista tultua hän ensinnä
koputtaa hänen oveensa, käsitöineen hän istuu siellä, ja kun Maali
siistiää, niin hän rientää sinne ikäänkuin vartioimaan. Lääkärinkin
hän nykyään vastaanottaa ja mittaa kuumeen. Jos ruustinna ja Jenny
neiti tietäisivätkin! Aijai, he tulisivat vähän äkkiä kotiin. Ja entä
sulhanen!... Hiljan kasvot ovat kyllä viattomat, hän katsoo välistä
niin kauniisti, että Maali jo on rupeamaisillaan hänelle puhumaan,
mutta sitten hänen sovinnollisessa mielessään äkkiä tapahtuu käänne ja
hän päättää, että tulkoon Hilja puhumaan, se on hänen asiansa. Hänen
pitäisi tietää, ettei tämä tällainen sovi! Mutta Hilja ei puhu mitään,
hän liittoutuu yhteen Matariston kanssa ja he käyttäytyvät ikäänkuin
eivät huomaisi Maalin pahaa tuulta ja ikäänkuin ei Maalia olisikaan.

No, kyllä hän nyt on paljon nähnyt eläessään, mutta ei tällaista
unissaankaan. Tätä se uni tiesi, nyt hän sen ymmärtää. Jopa piti tulla
harmi, ihanhan se vie ihmiseltä ruokahalun ja kaikki!



VII


Eräänä sunnuntai-iltana saattoi Hannes Vaarnakoski Hiljaa kotiin
tanssiharjoituksesta.

Oli vielä liikkeellä väkeä, sunnuntaipukuisia työmiehiä ja
tehtaantyttöjä, jotka kävelivät verkalleen, harjoittaen pientä
liehittelyä, herrasväkeä, jotka olivat olleet vierailulla ja
palvelustyttöjä, jotka kiirehtivät kotiin joutohetkiltään. Raitiovaunut
huristivat ohitse tyhjänpuoleisina, elokuvateatterin edustalla oli
vielä tungosta ja soitto sekaantui katumeluun.

Taivaalla hehkuivat tähdet, henkien kuin janoiset huulet. Lumeton
pakkanen nipisteli korvia, telefonilankaverkko, joka jännittyi katolta
katolle, erottautui ohuessa kuurassa sineä vastaan.

Hiljalla oli vielä korvissa sadepisaroiden tanssin sävel ja
ajatuksissaan otti hän yhä askeleet ja teki liikkeet. Tanssi oli tänään
mennyt hyvin, kaikki olivat senjohdosta olleet hyvällä tuulella. Hannes
Vaarnakoski vain oli itsekseen hymyillyt ja vaiennut. Hiljalle tunnusti
hän matkalla, että tanssissa oli paljon toivomisen varaa. He johtuivat
puhumaan pukeutumisesta ja missä määrin luonne ilmeni ihmisen tavassa
sommitella lähintä ympäristöään: vaatteitaan. Keskustelu oli niitä,
joista Hannes Vaarnakoski niin paljon piti ja joita hän sai johtaa
mielensä mukaan.

-- Mikä vaatekappale teistä selvimmin kuvastaa ihmisen sisäistä
olentoa? sanoi hän vähän ennen kuin he tulivat Hiljan kotiovelle. --
Arvatkaapa.

Hilja vaihtoi puuhkaa korvalta toiselle ja mietti.

-- Miehellä se on kaulus, sanoi hän sitten. -- Ei minun tarvitse nähdä
muuta kuin kaulus -- onko se korkea vaiko matala, puhdas vaiko vähän
tahriintunut, vinossa vaiko suorassa, niin minä aavistan mikä mies on.

-- Ei. On parempi luonteenmittari ja sekä miehelle että naiselle
yhteinen, väitti Vaarnakoski. -- Mutta te yhä vielä tanssitte. Niin,
niin, siinä olisi ollut teille elämäntehtävä.

Hilja oli todella ajatuksissaan yhä jatkanut äänetöntä hyräilyä ja
keinuvia liikkeitään.

-- Hattu!

Vaarnakoski pudotti paperossinpätkän maahan, polki sen sammuksiin ja
otti kiinni Hiljan, joka oli joutunut pari askelta edelle.

-- Tekin kompastuitte siis siihen! Kaikki arvaavat aina hattua. Mutta
ajatelkaa nyt: hattuhan on kaikkein näkyvin kaikesta mitä ihminen
kantaa yllään -- siihen hän siis panee enimmin huolta...

-- Ja siinä hänen mielikuvituksensa ja yksilöllisyytensä siis enimmin...

-- Ei, ei ei, -- siinä mikä tulee julkisuuteen me emme uskalla olla oma
itsemme. Vasta siinä mikä ei näy, me olemme rehelliset...

Hilja vaikeni, katsahti häneen syrjästä ja kysyi varovaisesti:

-- Tarkoitatteko te sitten sellaisia vaatteita, jotka eivät näy...

-- En mitenkään. Tarkoitan kenkiä.

-- No mutta! Nehän ovat niin yksitoikkoiset, suutarihan tekee kaikki
samanlaisiksi, nehän ostetaan valmiina...

-- Topp, topp tykkänään -- niissä vasta vaihtelua onkin! ja Vaarnakoski
oikein lämpeni. -- On leveitä, jykeviä ja luotettavia, on siveellisiä
matalakorkoisia, on keikailevia korkeakorkoisia ja suippokärkisiä,
on rehellistä, lujaa nahkaa ja on väärennettyä kiiltävää. Soljet
puhuvat hyvin paljon naisen luonteesta. Mutta vaikkei näkisi kenkiä
edestäpäinkään, voitte takaapäin, vain näkemällä koron, päättää mikä
ihminen kulkee edessänne.

-- Sehän on kauheaa! pääsi Hiljalta. -- Kuljetteko te kaiken aikaa
tarkastelemassa ihmisten korkoja?

-- Kuljen.

-- Mutta tehän olette niinkuin mikäkin salapoliisi! Ihmiset astuvat
levollisina kadulla eivätkä aavista, että heidän takanaan kulkee mies,
joka urkkii heidän syvimmät salaisuutensa.

-- Minä opetan teidätkin. Se on intresanttia. Odottakaa nyt. Jos
teidän edessänne astuu siisti, halpa kenkäpari, sellainen persoonaton,
jommoisia ostetaan torilta, tiedätte, että edessänne kävelee
rehellinen, köyhä, työtätekevä ihminen. Petollinen, keikaileva
ihminen ei koskaan käy sellaisissa kengissä -- hän ostaa aina halpaa
tehtaantyötä eikä edes paikkauta kenkiään, vaan käy risoissa, korot
kuluneina ja lintallaan. Uskokaa minua: nuo kuluneet korot puhuvat
enemmän kuin asianomaiset huulet! Rehellinen luonne pitää aina
ensinnä huolta kengistään, siksi, että niitä vähimmin katsotaan ja
että niinsanoakseni on niiden kanssa rehellisesti kahdenkesken.
Epärehellinen, alhainen ja saita ihminen ajattelee: kuka niitä näkee!
Kun minun eteeni astuu hieno, nuhteettomasti pukeutunut ihminen, niin
minä aina ensinnä katson kenkiä. Ja jollei niihin ole pantu yhtä suurta
huolta kuin muuhun pukuun, tiedän, että edessäni seisoo teeskentelijä...

Aito naiselliseen tapaan teki Hilja paikalla johtopäätöksiä itseensä
nähden.

-- Kyllä minä sitten mahdan olla aika teeskentelijä...!

Vaarnakoski sivuutti ritarillisesti hänen huomautuksensa ja jatkoi:

-- Täällä hyvässä Helsingissä on esimerkiksi muuan indiviidi, teologian
ylioppilas, joka tuo Maaemon toimitukseen uutisia kotiseudultaan --
sellaisia, että se tai se opettaja siinä tai siinä iltamassa piti
pontevan puheen ja se ja se kuoro lauloi sen ja sen opettajattaren
johdolla ansiokkaasti sitä ja sitä. Joku lähettää hänelle tänne näitä
kallisarvoisia tietoja, hän antaa niille muodon, ja me koetamme
lyhentämällä ottaa niistä mitä voidaan ottaa. Tämä ylioppilas on
erinomaisen nuhteettomasti pukeutunut. Mutta kengät! Aina ne ovat
vinossa ja väärässä ja kärjet pyrkivät poimuissa ylöspäin. Annan pääni
pantiksi, että se on tekopyhä, epäluotettava olio...

-- Onko se Angervo? keskeytti Hilja ehdottomasti.

-- Tunnetteko te hänet!

-- Hss! kuiskasi Hilja samassa. -- Hän asuu tässä talossa. Hän käy
Matariston luona, joka asuu meillä...

-- Voin rauhoittaa teitä: hän ei tällä haavaa ole kotona, hän on
käymässä maalla. Toimitukseen tuli eilen uutinen, että hän on
pitänyt erittäin valaisevan esitelmän, jota kuunneltiin suurella
mielenkiinnolla. Uutisen lähetti tällä kertaa joku kansakoulunopettaja,
mutta minä olen varma, että Angervo itse oli sen kirjoittanut.

He olivat jo hetkisen puhelleet Hiljan oven edustalla. Kun he
huomasivat, että valoja alettiin sammuttaa portaista, sanoivat he hyvää
yötä ja Hilja juoksi ylös.

Talonmiehen vaimo odotti toisessa kerroksessa, seinään nojaten.
Hän vaikutti iloista taustaa vastaan, jolla pienet enkelipojat
pommittivat toisiaan ruusuilla, kuin möhkäle. Hiljalle oli, kuten aina,
vastenmielistä nähdä häntä ja hänen oli vaikea komentaa huuliltaan
kiitos, jonka lausua halusi siitä, ettei vaimo ollut sammuttanut ennen
hänen tuloaan. Kuinka hän aina vaikuttikin häneen kuin paha enne! Tällä
kertaa hän hymyili nöyrää, alakuloista hymyä. Hilja ehti sen nähdä,
vaikka hän juoksu jalan meni ohitse.

Hän oli ollut kauan poissa kotoa ja heitti kiireesti yltään
päällysvaatteet, rientääkseen huoneeseensa. Äkkiä astui Mataristo
ovesta ja pidätti hänet.

Hän oli niin laihtunut, että Hilja hätkähti. Vaatteet riippuivat hänen
ympärillään, kasvoilla paloi sairaan ruusunheleä puna, hiukset olivat
kasvaneet, parta oli sängellä, käsi joka lepäsi oven kääkässä, oli
valkoinen. Hilja huomasi tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta
ennenkuin hän ehti lausua sitä huudahdusta, mikä tunki tulemaan, alkoi
Mataristo jo nopeasti, lyhyin hengenvedoin sanella jotakin, jota hän
nähtävästi kauan oli valmistanut eikä kuitenkaan ratkaisevalla hetkellä
ollut muistamaisillaan.

-- Pyydän anteeksi... minä tahtoisin puhua... Eikö neiti Haapasella
olisi vähän aikaa?

Kaikki kauna, mikä Hiljaan oli jäänyt Mataristoa kohtaan, hävisi tämän
sairaan ihmisen edessä.

-- Tietysti minulla on aikaa, sanoi hän ystävällisesti, -- minä tulen
heti. Tai tahdotteko te tulla tänne minun puolelleni...?

-- Kiitoksia, sanoi Mataristo ja veri hohti entistä helakampana hänen
kasvoillaan. -- Minun on jo niin kauan pitänyt puhua. Olen pyytänyt
palvelijaa kysymään, mutta ehkei hän ole sitä tehnyt... tai ehkei
neidille ole sopinut...

-- Ei hän ole sanonut mitään. Hän on käynyt niin kummalliseksi,
valitteli Hilja. -- En minä ole tietänyt mistään. Ehkä teidän on
parempi olla pitkänänne. Minä tulen sitten teidän luoksenne.

Hilja ei mennyt syömäänkään, vaan seurasi paikalla Mataristoa hänen
huoneeseensa. Nuori mies kulki pitäen kiinni huonekaluista, putosi
heti vuoteeseen ja lepäsi siinä hetken ääneti, ikäänkuin tointuakseen
ponnistuksesta ja kootakseen itsensä uuteen. Hilja seisoi keskellä
lattiaa, miettien miten sairaan huononeminen oli saattanut tapahtua
tässä seinän takana ilman, että hän tiesi siitä mitään. Lamppu sihisi,
raitiovaunun kello kilahti kadulla.

Vihdoin alkoivat sanat putoella heidän välillään hitaasti ja
yksitellen, kuten vesi kourusta, joka on jäätymäisillään. Nuorukainen
puhui pakottamalla; oli kuin hän olisi pusertanut paisetta, joka on
kypsynyt yli aikansa ja jo myrkyttää ruumista. Hiljalta pääsivät
kysymykset ja huudahdukset hänen tahtomattaan ja tietämättään.

-- Minä pyydän teiltä anteeksi, sanoi Mataristo. -- Te ette ehkä
tiedäkään mitä minä olen tehnyt. Olen loukannut teitä. Ehkette voi
antaa anteeksi. Minä olen niin huono ihminen...

-- Ei, ei, ei...

-- Ette te ymmärrä, mitä minä olen teille tehnyt!

-- Mitä te olisitte voinut tehdä -- en minä mitään tiedä... Ette te
mitään ole tehnyt...

-- Te ette voi sitä kuulla...

-- Voin mainiosti. Sanokaa nyt vain.

-- Teidän äänenne on iloinen -- ette te aavista...

-- No mutta, sanokaa sitten...

-- Niin, minun täytyy. Minä sanon sen sitten... vaikka te suuttuisitte
kuinka. Ja teidän täytyykin suuttua niin, että ajatte minut talosta
pois. Minä sanon sen nyt: minä luulin, että te... silloin kun me olimme
kävelemässä, tahdoitte viekoitella minua rantaan... tiestä pois...

-- No niin...

-- Sitä varten, että saisitte...

-- No niin...

-- Kyllä te ymmärrätte minut!

-- En totisesti ymmärrä...

-- Te teeskentelette... te ette ole ymmärtävinänne. Oliko se sittenkin
teidän tarkoituksenne...?

-- Mikä... mikä?

Mataristo vaikeni ja jäi häneen tuijottamaan. Hilja näki hänen
kiihtyneet kasvonsa lampun valossa, joka kuvun alitse sattui suoraan
vuoteeseen. Hilja istui selin valoon eikä hänen kasvojaan voinut
täydelleen erottaa. Ne olivat hämmästyneet ja hiukan pelästyksissään.

-- Älkää kiusatko minua! pusersi Mataristo kähisten tulemaan. -- Oliko
teidän tarkoituksenne tuhota minut?

-- Tuhota teidät... Millä lailla? Oletteko järjiltänne?

-- Teeskentelettekö te noin taitavasti?... No, joko te nyt ymmärrätte?

Hiljan pää oli painunut alas ja kasvot vetäytyneet tummaan punaan.
Hänen mielikuvituksessaan häämötti jokin löyhkäävä pohjattomuus ja
hän olisi raivostunut mielettömyyteen asti, jollei Matariston sanojen
takaa olisi avautunut pohjaton kärsimys. Vähitellen nosti Hilja päänsä,
mutta hän katseli ympärilleen ikäänkuin tunteakseen ympäristöään ja
höpisi hiljaa, enemmän itsekseen kuin odottaen, että hänen sanoihinsa
uskottaisiin:

-- Minä menin kävelemään. Oli niin kaunista. Aurinko oli tullut... Olin
niin iloinen. En tietänyt...

Hänen avuttomuutensa valossa selveni Mataristolle syytöksen raakuus ja
mielettömyys. Hän kävi omissa silmissään törkeäksi rikoksentekijäksi ja
tuskan ajamana tarttui hän kiinni päähänsä ja suistui kasvoilleen.

-- Miksei tällaisia ihmisiä tapeta kuin metsän petoja! kuuli Hilja
tukahdutetusta. -- Mikseivät ne itse lopeta itseään? Miksen minä sitä
tee...!

Hiljan koko olento oli raukean tympeyden vallassa ikäänkuin häntä olisi
kohdannut halvaus. Hän pakotti itsensä menemään vuoteen ääreen ja
puhumaan tyynesti. Hän puhui ulkopuolelta itseään, puhui asioita, joita
ei sillä hetkellä jaksanut tuntea.

-- Te olette kipeä -- kipeälle annetaan kaikki anteeksi. Ei kukaan saa
häntä tuomita, ette tekään. Tyyntykää nyt, kääntykää tänne päin ja
kertokaa, kuinka te oikeastaan olette tullut näin kipeäksi.

-- Kun minä vain tietäisin, että te annatte minulle anteeksi,
tuskitteli sairas, -- kun kuulette kaikki. Minä epäilin teitä jo
silloin, kun te täällä hoiditte minua.

Hilja muisti hänen lyhyitä, outoja vastauksiaan ja hänessä alkoi jo
taasen kiehua.

-- Ja silloin kävellessämme minä koko matkan vaanin teitä.

-- Se ei ole totta! kiihtyi Hilja. -- Me puhelimme vapaasti kuin hyvät
tutut. Te petätte itseänne ja kaivatte esiin... inhottavuuksia, joita
ei ole ollut.

-- Jonkin aikaa minä sen kyllä unohdin, mutta...

-- Mutta miksi te sitten tulitte, jos luulitte minusta sellaista...?

-- Minä olin utelias. Tahdoin nähdä miten te menettelette.

Hiljan silmissä musteni.

-- Sanoinhan minä, äännähteli Mataristo taas ikäänkuin itsekseen, --
sanoinhan minä...

Hilja oli noussut. Hän likeni ovea ja huojui liikkuessaan kuin ihminen,
joka kantaa ruttoa ruumiissaan ja joka jonkin askeleen päässä kaatuu
kuolleena maahan. Hänen myrkytettyyn päähänsä välähti kuin viimeisenä
järjen säteenä entisiltä onnellisilta ajoilta muuan tajunta: se, että
tuo tuolla on toinen ruttoisa, vielä onnettomampi kuin hän.

-- ...ettette anna anteeksi, jatkoi Mataristo. -- Eihän sellaista voi
antaa anteeksi.

Kaksi kuolevaa ihmistä -- eivätkö he antaisi toisilleen anteeksi!
välähti Hiljan pakahtuvassa päässä ja hän sai kiinni tuolin selustasta.

Oli kuin joku olisi nostanut häntä, viileällä kädellä sitaissut otsaa,
kutsunut takaisin tajunnan ja käskenyt hänen puhua.

-- Täytyy voida, kaikki täytyy voida antaa anteeksi... Minä vain en
ollut ymmärtänyt, että tällaista saattaa tapahtua.

-- Jos te tuntisitte minun elämäni, millaisissa oloissa minä olen
kasvanut, kiirehti Mataristo sanomaan ennenkuin hän ehti mennä ovesta,
-- niin te ymmärtäisitte, te _ymmärtäisitte._

Sanojen takana tuntui suuri kärsimys. Hilja tajusi sanat sillä
oudolla osalla itseään, jonka vastakuluneet hetket olivat kutsuneet
esiin kaukaa hänen elämänsä tulevaisuudesta, muutaman kymmenen
vuoden takaa. Hän seisoi vanhana ihmisenä, jonka elämä on opettanut
kaikki ymmärtämään ja kaikki antamaan anteeksi, ja katsoi toisen
ihmisen menneisyyteen, hänen lapsuuteensa ja näki siellä jotakin
liikuttavaa ja avutonta, tuskan värinän lapsen suupielissä ennenkuin
se rupeaa itkemään. Hänestä kasvoi sillä hetkellä kärsivän äiti.
Silmänräpäyksessä, joka jännittyi läpi kokonaisen ihmisiän tuskan,
hän kohosi olennoksi, johon ei millään kärsimyksellä enää ole valtaa.
Silmänräpäys oli niitä, jolloin ihminen vihitään johonkin tehtävään,
niitä, joita ei hän koskaan unohda, jotka eivät koskaan uudistu, mutta
jotka hiljaisella palolla värisevät yli koko elämän.

-- Riisuutukaa, sanoi hän. -- Minä palaan sitten teitä katsomaan.

Samassa hetkessä, jolloin hän astui nuoruudenkotinsa asuinhuoneisiin,
palasi hänen nuoruutensa ja suuttumus leimusi roihuna. Häpeä poltti
häntä, viha söi häntä. Tämä on toki jo liikaa, tätä ei hänen ole lupa
sietää, hän ei enää kysy miten tuon ihmisen käy -- tulkoon hulluksi,
mutta hänen on poistuminen täältä. Hän saa ansiotansa myöten, jos tulee
mielipuoleksi, Hilja ei tunne vähintäkään sääliä!

Mielialat yöstä, jolloin hän oli häntä hoitanut ja kävelyretkestä
kumpusivat hänen muistoonsa niinkuin pyreet liejusta, johon on
poljettu. Hänen täytyi purra hampaat nyrkkeihinsä, ettei parkaisisi.
Hän kaivoi kämmenet silmäkuoppiinsa, jottei näkisi. Ulkonainen kipu
ei vienyt polttoa sisäisestä. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut
lihaa ja verta ja sitä olisi kierretty rautaisin hohtimin. Niin hän
taasen vietti yhden niitä hetkiä, joista me emme tiedä ovatko ne
kestäneet tunteja vaiko silmänräpäyksiä. Se oli mahdollinen äskeisen
hetken likellä siksi, että se oli aivan vastakkainen. Kohtalokkaat
ajankäänteet ovat joskus niin hedelmälliset.

Keskellä sitä, että Hilja soimasi itseään äskeisestä lempeydestään
ja halveksi itseään ymmärtämisestään ja anteeksiannostaan, kuuli hän
lakkaamatta sanat: jos te tietäisitte, kummoinen minun elämäni on
ollut, niin te ymmärtäisitte... te ymmärtäisitte...

Ja kuten viisas, harkitseva järki lopullisesti kumoaa
ajattelemattomuuden uljaat päätökset, niin Hiljassakin vanhan ihmisen
ymmärtämys sammutti nuoren loimun.

Hetken perästä astui hän, kädessä lautasellinen voileipiä, Matariston
huoneeseen. Hän oli niin kylmä ja järkevä, ettei hän tuntenut itseään.

-- Minä pelkäsin, ettette palaisi, sanoi Mataristo nöyrästi. -- Minun
onkin niin nälkä.

Hilja katseli kasvoja vuoteessa. Ne olivat syyttömän ihmisen. Hän oli
raivonnut syytöntä vastaan, hän tunsi sen selvästi. Mutta kuka sitten
oli syyllinen, kuka kylvi kärsimystä maailmaan?

-- Eikö Maali ole antanut teille ruokaa? kysyi Hilja tyynesti.

-- Ei nyt illalla. Hän on niin suuttuneen näköinen.

Silloin Hilja ajattelemattomasti antoi lupauksen, jota heti katui:

-- Minä tuon itse tästäpuoleen teille ruuan, niin tiedän, ettette ole
nälässä.

Mataristo nousi istualleen, Hilja asetti lautasen hänen syliinsä
peitteelle ja he söivät molemmat. Mielenliikutus oli kuluttanut heitä
ja ruumis vaati takaisin osansa. He eivät puhuneet, mutta Matariston
katseessa oli taasen nuoren rengin kiitollisuutta ja kunnioitusta
kartanonneitiä kohtaan.

-- Onko teidän parempi olla? kysyi Hilja vihdoin.

-- On. Minä olen nyt ihan terve. Näin hyvin en ole voinut moniin
aikoihin. Mutta minua ei koskaan olekaan hoidettu.

-- Kuoliko äitinne varhain? sanoi Hilja ajattelemattomasti ja huomasi
samassa silmänräpäyksessä sanoneensa jotakin, jota ei olisi pitänyt
sanoa.

-- Ei... mutta... taikka kuolihan hän.

-- Älkää kertoko, älkää kertoko! riensi Hilja sekoittamaan äskeisiä
sanojaan. -- Minä olen niin ajattelematon. Mitä se minuun kuuluu.
Antakaa te nyt vuorostanne anteeksi minulle. Huomenna minä käyn
tohtorin luona ja kysyn miten meidän on menetteleminen.

Hilja kokosi heidän tyhjät maitolasinsa lautaselle ja läksi viemään
niitä ruokasaliin. Hän palasi sanomaan hyvää yötä ja päätti heti
jättää sairaan nukkumaan, mutta Mataristo otti hänet vastaan pitkällä
kertomuksella.

-- Miksen minä sitä kertoisikin. Minä voin jo kertoa teille kaikki.
Te olette hyvä, jos kuuntelette. Minun äitini tuli mielipuoleksi. Hän
kuristi ensin pienen lapsensa ja sai siitä vankeutta. Hänellä oli vielä
silloin viisaitakin hetkiä. Ehkä hän olisi voinut selvitä, jos olisi
saanut hyvää hoitoa. Vankilassa tauti vain paheni.

Hilja seisoi kuin naulittuna. Kokonainen kuilu repesi taasen auki hänen
eteensä.

-- Hänet siirrettiin mielisairaalaan ja siellä hän alkuaikoina raivosi
niin, että täytyi pitää pakkopaidassa. Vähitellen hän rauhoittui. Isä
kävi jonkin kerran häntä katsomassa, kun ei meiltä ollut kovin pitkä
matka. Ei hän tuntenut isää. Kerran tuli kirje, että hän kaipasi
omaisia katsomaan. Lääkäri arveli taudissa tapahtuvan käänteen. Minä
olin juuri palannut koulusta lomalle ja isä otti minut mukaansa.
Se oli niin kesäinen päivä, minä muistan sen aina. Laitokseen vei
kaunis tie, koivuja kahden puolen. Me odotimme kauan puhtaassa,
valoisassa huoneessa. Vihdoin tuli lääkäri puhuttelemaan isää. Hän oli
ystävällinen, valmisti meitä tietämään, että äiti oli jonkin verran
muuttunut ja antoi ohjeita miten kohtelisimme häntä. Vähän ajan perästä
kuuluikin käytävästä askelia ja äitini astui sisään hoitajattaren
kanssa. Lihonut hän oli, en minä muuta muutosta huomannut. Hän ojensi
meille kätensä, mutta ei hän meitä tuntenut. Isä toi terveisiä kotoa,
työnsi minut esiin ja sanoi: "Eikö se nyt ole kasvanut. Se käy nyt
kaupungin koulua. Siitä tulee pappi. Tunnethan sinä sen, se on meidän
Matti." Äitini katsoi tiukasti, nähtävästi jokin muisto heräsi. Äkkiä
hän raivostui ja hyökkäsi kimppuuni. Minä kaaduin enkä muista mitään.
Hän oli aikonut kuristaa minut.

Senjälkeen minä pitkän aikaa sairastin ja minua veti pikkuveljeni
kimppuun aivan niinkuin äiti oli käynyt minun kimppuuni. Meitä täytyi
varjella jäämästä kahden. Sittemmin oli tauti poissa monta vuotta.
Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että minun täytyy kuristaa
itseni. Sinäkin yönä, kun te olitte täällä...

Hilja muisti kauhistuen hänen omituiset kädenliikkeensä.

-- Se tulee sairauden mukana, selitti hän ymmärtäväisenä, -- mutta
tästälähtien ei se enää saa tulla. Minä hoidan teitä ja te paranette.

-- Minä olen jo terve, kun te olette antanut minulle anteeksi... Näin
äitini silloin viimeisen kerran. Hän kyllä eli kauan, se tuli kunnalle
kalliiksi. Eihän meillä ollut varoja kustantaa häntä...

Pari kertaa muisti Hilja ehdottaa, että he jo panisivat levolle.
Mutta Mataristolle oli helpotus puhua ja Hilja viipyi hänen vuoteensa
ääressä. Kuilu aukeni aukenemistaan. Se johti syvälle ihmissielun
onkaloihin.

Kuinka vähän ne tietävätkään, jotka elävät kodeissa, isien, äitien,
aviomiesten ja lasten rakastamina ja suojelemina! Ulkona käydään
taistelua myrskyssä ja pimeässä. Huuto tunkee silloin tällöin
pimeästä kotiin ja lieden ääressä istujat säpsähtävät ja keskeyttävät
askareensa. Mutta huuto hukkuu yöhön ja häiriintynyttä työtä jatketaan.
Joskus koputtaa joku kodin ovelle ja matkamies astuu kynnykselle. Hyvä
jos hänelle hetkiseksi tehdään tilaa lieden ääreen. Pitemmäksi aikaa ei
tilaa riitä -- tilaa on vain perheen suljetulle piirille.

Jota enemmän kuilu avautui, sitä selvemmin Hilja tunsi syyllisyytensä
niihin nähden, jotka taistelevat suojelevien kotien ulkopuolella.
Sydämettömäksi ja tekohurskaaksi kävi hänen silmissään se maailma,
jossa hän oli elänyt. Tämän matkamiehen, joka sairaana on kaatunut
hänen ovensa eteen, ainakaan ei tarvitse laahautua pois yöhön. Sen hän
lupaa. Hän vie hänet lietensä luo, hän hoitaa häntä, kunnes hän tulee
terveeksi. Hän kantaa hänelle omin käsin ruuan, hän ei pelkää mitään
vaivoja, kunhan vain saa hänet paranemaan. Sen hän lupaa.

Oli jo aamupuolta, kun Hilja palasi huoneeseensa. Venetsialainen
maljakko kallisarvoisine muistokukkineen kimmelsi häntä vastaan.
Hetkisen hän seisoi keskellä lattiaa kuin huoneen lämmön ja muistojen
syleilyssä. Sitten hän raivautui esineiden lomitse ikkunan luo ja avasi
ruudun.

Oli aivan hiljaista. Kuura, kevyt ja tuuhea kuin home, mutta loistava,
verhosi seiniä, kattoja, pihan asfalttia, käsirattaita puukellarin
seinämällä, joihin sattui valo aukosta kivimuurien välissä,
telefoonilankoja ja piippuja katoilla. Tähdet läähättivät korkeudestaan
ikäänkuin tuntien sen maan tuskan, joka nukkui niiden alla. Pitkän
hetken viipyi ihminen ikkunalaudallaan, katsellen ylös tähtiin ja alas
maahan.

Kun Hilja vihdoin meni vuoteeseensa, tuntui hänestä kuin hän olisi
viime vuorokausien taitteessa käynyt vuosia vanhemmaksi. Hän ymmärsi
nyt enemmän kuin ennen. Hän ymmärsi, miksi Armas lähtiessään oli
tahtonut, että he kumpikin eläisivät niin vapaina. Kaukonäköisenä oli
hän tietänyt, että elämässä tulee eteen monenmoisia olotiloja, joita
ei edeltäpäin ole voinut aavistaa. Ja hän, Hilja houkkio, oli surrut
sulhasensa suurta, laajaa sydäntä.

Kyllä Armas oli ihana, kyllä Hilja häntä rakasti!



VIII


Matariston torppaa Karilan rusthollin maalla asui jo kolmatta
miespolvea sama suku. Jokin vuosi sitten, kun palstoittamisen virtaus
kävi yli Suomen, oli torppa erotettu palstatilaksi. Karilan nuori
isäntä itse sitä oli ehdottanut. Ei vanhassa Mataristossa olisi ollut
miestä siihen, hän oli ilottoman raadannan mies, vanhan kansan juurta.
Eikä nuori Karila, Angervon veli, ryhtynyt palstoittamiseen niin
paljon sisäisestä kutsumuksesta kuin siitä syystä, että joka päivä
luki sanomalehdestään palstoittamistoimenpiteistä ja oli ruvennut
ajattelemaan, että olisi mukavaa, jos jonakin päivänä lukisi omankin
nimensä samantapaisten toimenpiteiden yhteydessä. Niin pienet ajatukset
saattavat antaa ihmiselle aihetta tärkeihin tekoihin. Mutta nämä ovat
vasta viime aikain tapahtumia.

Torppa oli kylässä, valtamaantien varrella, alla järven lahti, josta
läksi juoksemaan joki. Parin kilometrin päässä teki se putouksen
ja käytti sahaa. Sahalle vietiin Mataristosta maito. Ei sitä ollut
enempää kuin että lapset vuoronperään kantoivat sen. Kaupunkiin oli
kahdeksantoista virstaa ja kun rautatie rakennettiin, kävi kylä
vilkasliikkeiseksi. Paikkakunta oli viljavaa, työansioista ei ollut
puutetta.

Mataristossa oli elossa kahdeksan lasta, neljä tyttöä ja neljä poikaa.
Kahdenkymmenen vanhana oli äiti tuotu torppaan. Hän kuului pitäneen
naapuritalon pojasta ja poikakin hänestä, mutta erisäätyiset kun
olivat, eivät he tietenkään ajatelleetkaan yhteenmenoa. Vanhukset
elivät vielä Mataristossa. He elivät kauan, Matti muisti molemmat
varsin hyvin. Mummo kutoi sukkaa ja liekutti samalla kehtoa. Hän istui
aina maantienpuoleisen ikkunan alla tuvassa. Koko hänen loppuelämänsä
kului sen ikkunan alla. Hän säästi tavallisesti sokeripalan
kahvikupistaan lapsille ja se jaettiin niin moneen mureneen kuin oli
pienempiä lapsia. Hän kertoi lapsille Jeesuksesta ja hän kertoi senkin,
että akka toi kaupungista pienet lapset kontissa ja vei ne äidille.
Jonkin aikaa lapset tämän uskoivat ja nousivat halkopinolle pitämään
varaa koska akka tulisi. Mutta kerran elopellolla Manta, se roteva
apuihminen, jota kiireellisenä työaikana haluttiin joka paikkaan, mutta
sillä välin ei mielellään tunnustettu tuttavaksikaan, pilkkasi lasten
luuloa. Ja pian he tiesivät kaikki mitä saattoi tietää.

Äiti oli vielä kotona, kun mummo kuoli. Hän sai halvauksen ja eli
puhumattomana ja liikkumattomana jonkin viikon. Häntä pidettiin
ruumiina riihessä ja kaikki pelkäsivät häntä. Oudolta tuntui, kun
maantienpuoleinen ikkuna oli tyhjänä. Hän oli istunut siinä viisitoista
vuotta.

Vanhemmat olivat uskonnollisia. Ruualle istuttaessa ja ruualta
noustessa siunattiin. Viheltää ei saanut eikä laulaa. Kirkossa käytiin
joka pyhä ja kotona pidettiin säännöllisesti hartaushetket. Matti
muisti äidistään, että hän joskus hämärissä, kun isä oli metsässä,
lankesi polvilleen itkemään ja rukoilemaan. Hän oli pitkä ihminen,
hänellä oli suuret mustat hiukset, joita hän suori lieden ääressä,
pistäen lähteneet suortuvat tuleen. Kerran löydettiin hernerokasta
hiuskarva. Muuan Kustaa niminen mies, joka oli heillä työssä ja joka
oli paha moittimaan kaikkea, otti sen esiin pahasti naurahtaen. Äiti
sanoi, ettei hän ymmärrä mistä se on tullut. Silloin Kustaa veti
hiuksen syliänsä myöten kuin köyttä mitatessa ja sanoi, että kyllä sen
tietää, kenestä pirusta tällaisia mustia hiuksia lähtee. Äiti ei enää
sanonut mitään.

Isä oli lujarakenteinen ja tavaton työmies. Lapsiaan kasvatti hän
ankarasti eikä säästänyt vitsaa. Kun eivät he jaksaneet istua hiljaa
hartaushetkien aikana, löi hän. Vanhin, Antti, löi kerran takaisin. Hän
kävi silloin yhdeksättätoista ikävuottaan ja läksi kotoa samana iltana,
läksi yön selkään. Silloin itki äiti ja käveli koko yön. Hänen tautinsa
taisi silloin saada alkunsa.

Köyhästi elettiin. Maito myytiin niin tarkkaan, ettei jäänyt kuin
pienimmille lapsille. Jalkineita oli yhdet yhteiset tytöillä eikä
pojilla suinkaan kaikilla ollut omia. Kirkkoon lainattiin vaatteet,
kun lapsia joskus vietiin sinne. Suurimman osan vuotta olivat he
paitasillaan. Heidän torppansa kohdalla oli portti ja portin avaaminen
tuotti lapsille ansiota. Kovaa oli vain, että rahat piti antaa isälle.
Hän tarvitsi ne aina. Kerran salasivat tytöt isältä osan ansiotansa,
mutta kun tuli ilmi, että he olivat ostaneet vehnästä kirkonmäellä,
täytyi myöskin tulla ilmi mistä rahat olivat lähteneet ja kyllä he
muistivat selkäsaunan, mikä siitä seurasi. Markkina-aikoina oli
Matariston tuvassa yötä väkeä. Permannolle oli levitetty olkia ja
siinä makasi miestä minkä mahtui. Toiset antoivat yösijastaan kymmenen
penniä, toiset viisikolmatta ja ne, jotka joivat kahvia aamulla,
viisikymmentä. Toiset menivät pois maksamatta. Isä ja äiti nukkuivat
pienessä porstuanperäkamarissa, mummo, vaari ja lapset tuvassa.

Erästä Rantsu-nimistä miestä lapset odottamalla odottivat. Hän oli
hänkin liikkeellä markkina-aikoina. Hän koristi itseään kaikella
kiiltävällä romulla mitä tunkiolta löysi, leikkeli vanhojen
kalalaatikkojen syrjistä kunniamerkit rintaansa ja kruunun päähänsä
ja uskotteli lapsille tavanneensa kankaalla Mörkön. Lapset pelkäsivät
häntä ja samalla hän veti heitä puoleensa. Kerran kun oli Matin
syntymäpäivä, sattui heille muuan mies syöttämään hevostaan ja syömään
eväitään ja antoi kaikille lapsille rintasokeria, mutta se, jonka
syntymäpäivä oli, sai markan ja tämä markka oli lisäksi kiiltävä raha.

Niin suurta rahaa ei poika vielä milloinkaan ollut pitänyt käsissään.
Alussa hän vain iloitsi kauniista, kiiltävästä rahasta, mutta sitten
hän rupesi kuvittelemaan, mitä kaikkea sillä voisi ostaa. Varmasti
taskukellon ja saappaat ja vielä jäisikin rahaa. Hän ei hetkeksikään
luovuttanut markkaa käsistään ja yöllä se oli hänen päänsä alla.
Suutari oli silloin heillä työssä ja lauantai-iltana piti isän maksaa
hänelle. Ei ollut sopivia rahoja ja pojalta tultiin pyytämään hänen
markkaansa. Isä pyysi kauniisti. Poika taisteli kyyneliä vastaan,
kopeloi markan rikkinäisen takkinsa vuorin sisästä ja piteli sitä
kädessään lujassa puristuksessa. Isä otti hänen kätensä ja rupesi
aukomaan sitä. Markka luiskahti permannolle, poika suistui sen päälle
ja sai sen kätensä alle. Isä painui kyljelleen hänen viereensä ja hänen
suuri kouransa oli lapsen käden päällä, joka vapisi markan ympärillä.

-- Annathan sinä, kun isä tarvitsee, sanoi isä kauniisti.

Samassa tuli äiti.

-- Anna, lapseni. Kun äiti saa, niin äiti antaa sinulle ihan
samanlaisen rahan. Annathan sinä että isä saa maksaa pois mestarin.

Silloin aukaisi lapsi kätensä ja paiskasi markan vierimään pitkin
permantoa. Hän suistui ulos ja itki halkopinojen takana, kunnes rupesi
palelemaan, niin että täytyi mennä sisään. Mutta kun mestari oli
mennyt, odotti häntä selkäsauna. Isä luki raamatunlauseita ja kuritti
niiden mukaan. Senjälkeen kylmeni isä pojalle entistä vieraammaksi.

Heidän toimeentulonsa oli hyvin vaikea, vaikka isä raatoi otsansa
hiessä. Äiti ei oikein osannut säästää. Hän piti kahvista liian paljon.

Torpan navetan takana oli sileä tanner, josta lumi ensinnä suli
keväisin. Siihen kokoontui sunnuntai-illoin kylän poikia heittämään
pilkkaan. Pelloilla oli suuria päiviä, puut nousivat kuin kuopista,
muurahaiset jo elivät, lumi suli auringonpaisteessa niin että kuului ja
hangen alla kohisi koskia. Karviaismarjapensaaseen tuvan ikkunan alla
tuli ensinnä nuput. Pihakoivu kävi punertavasta harmaaksi. Taivas oli
sininen, leivonen lauloi, tanner, missä matkustavaiset talven aikana
olivat syöttäneet hevosiaan, oli tallautunut heinän rippeitä niin
täyteen, että se oli ihan vihreä. Siinä tirskuivat varpuset ja lensivät
pilvenä syrjään, kun pojat juoksivat leikeissään. Heidän kimeät äänensä
vain halkoivat ilmaa, joka illansuussa kirpeni pakkaseksi.

Tyttöjä eivät pojat ottaneet leikkeihinsä. Tytöt kyykkivät syrjässä,
rakentaen navettoja ja siirrellen paikasta toiseen kuusenkäpyjä, joita
pitivät lehminään. Usein lensivät poikien pallot ja pulikat keskelle
heidän rakennuksiaan tekemään hävitystyötä ja kun pojat tulivat
perimään niitä, potkaisivat he nurin mitä vielä oli pystyssä.

Kun äiti sairasti viimeisen lapsensa tähden, oli hän tavallista
heikompana. Silloin riitaantui isä Ville-poikansa kanssa ja poika läksi
suinpäin kotoa, sanomatta hyvästiä edes äidille. Silloin oli äiti ollut
läkähtymäisillään ikävään. Hän oli puhunut sille vanhalle vaimolle,
joka oli hänen luonaan, että häntä onnetonta, kun hän synnyttää
maailmaan uusia kärsijöitä! Yksin jäätyään hän sitten teki onnettoman
tekonsa. Muori tapasi hänet pienen lapsensa ruumiin päällä itkemässä.
Hän oli tahtonut säästää yhtä ihmistä maailman vaivoista. Sitten
hän kyllä katui tekoansa niin, että vain huusi ja kolisteli päätään
sängynlaitaan. Hänen luonaan käytettiin pappejakin, muttei mikään
auttanut.

Kolkoksi jäi talo hänen jälkeensä. Ihmisetkään eivät poikenneet syömään
eväitään pitkiin aikoihin. Täti tuli pitämään taloutta. Hän oli vielä
ahneempi kahville kuin äiti ja riitaantui pian isän kanssa. Hänen
lähdettyään jäi emännyys Marille, vanhimmalle tytöistä, joka vieläkin
on isän luona. Tyttö pani parastaan, ylpeänä tehtävästään ja lisäksi
peläten tädin palaamista.

Sen Matti aina muisti, kun rovasti poikkesi isän luo puhumaan
koulunkäynnistä ja kuinka Karoliina Karila sitten lähetti sanan isälle,
että isä tulisi hänen luonaan käymään.

Ensi lukukauden asui heitä kaksi poikaa pienessä kamarissa kaupungin
laidassa, vanhan sotamiehentyttären Eeva Snabbin luona. Kukin maksoi
viisi markkaa kuussa ja siitä saivat he myöskin aamukahvit. Ruoka
tuotiin kotoa -- joka toinen kerta Karilan hevosella, joka toinen kerta
Matariston hevosella. Toisena Snabbin Eevan koululaisista oli nimittäin
Angervo. Pojat keittivät vuoronperään ruuan ja merkitsivät pataan
pannessa kukin omat perunansa. Isä oli äidin sairauden jälkeen paljon
muuttunut. Hänessä oli nähtävästi vasta nyt tapahtunut todellinen
hengellinen herääminen. Ei ollut enää puhettakaan ruumiillisesta
kurittamisesta, mutta Matista ei tahtonut poistua kerran syöpynyt
kylmyys ja pelko. Kun isä tuli kaupunkiin, istui hän puolen tunnin
vuoteen laidalla poikien huoneessa ja kyseli harvakseltaan, miten
koulussa kävi ja mitä opettajat olivat sanoneet. Ja Matin vastatessa,
täytyi hänen tuon tuostakin rykäistä. Hän oli äidin sairauden jälkeen
käynyt niin pehmeäksi, että häneltä yritti tulla itku. Miten paljon
köyhälle kansanmiehelle merkitsee poika, joka käy lyseota ja josta
tulee pappi, sitä ei Matti silloin laisinkaan osannut arvioida. Isän
käytöksessä häntä kohtaan oli jotakin kunnioittavaa, ikäänkuin hän
hänessä olisi jo nähnyt tulevan sielunpaimenensa ja välittäjänsä ja
esirukoilijansa Jumalan luona. Kun he lauantai-illoin yhdessä ajoivat
kotiin -- isä vei Matin jonkin kerran lukukaudessa mukaansa -- istuivat
he koko matkan äänettöminä, mutta isän kohtelu oli miltei arkaa.
Maanantaiaamuna varhain poika jalan taivalsi kouluun. Junalla kyllä
olisi päässyt, mutta ei ollut rahaa. Koko sen päivän häntä koulussa
niin nukutti, ettei hän voinut seurata opetusta.

Muuten se oli onnellinen aika, jolloin he asuivat "Snapin Eevan"
huoneessa. Eeva piti hyvän puhtauden ja antoi monesti Matille kahvia
päivälläkin, kun hän oli kantanut hänelle puita ja vettä. Hän veti
kiinni poikien sukkia, kun ne menivät pahasti rikki ja neuloi paitoihin
napit, jos tarvittiin. Angervon kanssa Matti riiteli, kun piti nukkua
samassa vuoteessa. Angervo otti aina enemmän tilaa. Vihdoin he panivat
halon välilleen rajaksi. Mutta unissaan kolauttelivat he silläkin
toisiaan kylkeen.

Jouluna Eeva valitettavasti sairastui kovaan kleiniin eikä enää voinut
ottaa poikia luokseen. Silloin tuli Matti rouva Grönstedtin luo, jonka
tuttaviksi mataristolaiset alkuaan olivat joutuneet torilla, kun rouva
Grönstedt oli sattunut heidän kuormalleen ostamaan. Monta vuotta hän
sittemmin oli tilannut heinät lehmälleen Mataristosta. Hän piti näet
itse lehmää. Leski hän muuten oli ja hänen poikansa Fredrik kävi samaa
koulua kuin Matti ja oli samalla luokalla. Rouva Grönstedt asui tullin
luona kivijalattomassa, luhistuneessa puurakennuksessa, jonka väri
alkuaan oli ollut keltainen, jossa kuisti oli vino ja ikkunat maan
tasalla. Rakennuksen ympärillä oli vielä jokin vuosi sitten ollut pieni
puutarha, mutta nyt oli sen tilalle tullut mahdottoman suuri, puinen,
punaiseksi maalattu varastohuone, joka teki keltaisen hökkelin miltei
pimeäksi.

Rouva Grönstedtin hallussa oli suuri tupa leivinuuneineen ja sen takana
pieni huone, jossa hän nukkui poikansa Fredun kanssa. Ei heilläkään
siellä ylellistä ollut, Fredu luki läksynsä pienen, kiikkerän pöydän
ääressä, joka oli molempien vuoteiden välissä ja hänen kirjansa
ajelehtivat piirongilla, jolla kaksi kärpäsentahrimaa, erinomaisen
kömpelöä kipsieläintä alituiseen ja ahnaasti katseli toisiaan --
mahdotonta oli tietää, olivatko ne hevosia, lampaita vaiko koiria.
Muuten ei huoneessa ollut mitään huonekaluja.

Rouva Grönstedt piti ruokavieraita, enimmäkseen työmiehiä, ja möi salaa
viinaakin -- poliisi oli ajoittain pitänyt häntä silmällä. Hän oli
keski-ikäinen, punakka, lihava eukko, hän kehui suulaasti ja haukkui
rivosti. Miehet sanoivat tupaa "ponttooksi" sentähden, että se oli
niin kiikkerä ja siltapalkit niin paksut ja harvat kuin tukkilautassa.
Eukkoa he moittivat likaisuudesta. Kerran tavattiin puurosta sellainen
karvainen pala, ettei se voinut olla muu kuin hiiri. Mies, jonka eteen
se oli sattunut, sylkäisi vatiin ja paiskasi sen pöydälle. Silloin pani
akka kädet puuskaan, antoi miehen kuulla kunniansa ja söi häikäilemättä
kaikki mitä vadissa oli -- hiirineen, sylkineen päivineen. Koko sen
illan hän kyllä ylenantoi, mutta sitä eivät miehet olleet näkemässä.

Fredu oli käyräsäärinen, kivulloinen poika, joka pelkäsi leikkejä ja
melua, karttoi tovereitaan ja välitunniksikin olisi tahtonut jäädä
luokkahuoneeseen. Hän rupesi miltei itkemään, kun häntä vaadittiin ulos
leikkimään. Toverit halveksivat häntä niin, etteivät edes viitsineet
antaa häntä selkään. Ohi juostessaan joku pojista tönäisi häntä
kylkeen, silloin hän katsoi häneen kuin onneton, halveksittu mato, joka
valmistautuu puolustautumaan. Kaiken päivää hän istui kotona lukemassa
ja hyvin hän osasi läksyt. Jota ylemmille luokille päästiin, sitä
enemmän suosivat opettajat häntä ja sitä itsetietoisemmaksi hänkin
kävi. Hän sorti minkä ehti heikompiaan. Mattia, joka asui hänen äitinsä
tuvassa, hän aina oli kohdellut ynseästi.

Matti maksoi kaksi markkaa kuussa ja sai vapaasti olla missä tahtoi.
Hänen tavaransa, kirjansa, vihkonsa, kynänsä ja sukkansa olivat
pärekopassa, jota hän säilytti pitkän puunaulan varassa korkealla
seinällä. Hän oli järjestänyt sankaan nuoran ja hilasi kopan sitä
myöten alas. Se tuotti hänelle huvia ja sitten eivät vieraat
niin helposti menneet kopalle, kun se oli niin ylhäällä. Hänen
vällyrähjänsä, jolla perunakuormia kaupunkiin vietäessä parina talvena
oli peitetty, etteivät jäätyisi, vetelehti penkillä nurkassa, siitä
hän sen illalla levitti alleen ja pönkitti päänalusta halolla tai
vaatteella, jos vain sai käsiinsä Rönkvistskan nutun tai hameen tai
muuta. Tämänkin rouvan luo tuli yöksi ihmisiä -- ne eivät olleet
niin paljon matkustavaisia kuin asunnottomia kaupunkilaisia --, sekä
miehiä että naisia. Joskus sattui joku ahnehtimaan Matilta hänen
sijaansa penkin päässä, ja jos asianomainen lupasi maksaa, luovutti
Matti vällynsä ja makasi paljaalla penkillä tai lattialla. Mutta
kerrankin tunki iso mies hänen viereensä ja väitti heidän molempien
mahtuvan vuoteelle penkille. Matti vastusti, mutta minkä hän teki
isolle miehelle. Se kuorsasi kuin jättiläinen hänen sijallaan, hän
oli niin sydämistynyt, että olisi tahtonut sitä lyödä. Ja siinä hän
sitten itki, istuen yksinään penkillä paitasillaan keskellä kaikkia
hengittäviä ja kuorsaavia vieraita ihmisiä, joita permanto oli täynnä.
Joskus kun tuvassa oli kovin taajassa väkeä ja lyötiin korttia ja
rähistiin, mutta äiti tiesi Fredun kautta, että pojilla oli kirjoitus
huomiseksi, käski hän Mattia kamariin. Fredu istui siellä vihkojen
ääressä -- hän ei hievahtanutkaan kun näki Matin tulevan, mulkoili
vain vihaisesti. Matti asettui Rönkvistskan vuoteen laidalle ja nosti
piirongille sellaisia kirjoja, joita ei Fredu juuri silloin tarvinnut,
että vähänkin mahtuisi. Ei Fredu siitä pitänyt. Usein sattui tuvassa
tappeluja, kun oli myyty viinaa, ja kerran oikein puukotus, kun miehet
riitaantuivat Hillin, palvelustytön takia, jota olivat ahdistelleet.
Silloin kuulusteltiin Mattiakin, oliko hän mitään nähnyt. Hän kyllä
oli nähnyt kuinka rouva kaasi miehelle pullosta viinaa, mutta hän ei
uskaltanut sanoa, vakuutti vain, ettei ollut mitään nähnyt.

Koulussa istui Matti Eero Holmin vieressä, joka oli parempien
ihmisten lapsi ja kaupunkilainen. He olivat syksyllä yhdessä tehneet
hyönteiskeräysmatkoja kaupungin ulkopuolelle ja ystävystyneet. Mutta
senjälkeen kun Matti tuli Rönkvistskalle asumaan, Eero Holm häntä
karttoi ja vihdoin hän kerran sanoi hänelle: "Sinä tulet niin pahalta
-- mikä sinussa hajuaa?" Matti häpesi niin, ettei enää olisi kehdannut
mennä kouluun, hän ei tietänyt kuinka kaukana olisi istunut Eerosta,
hän vetäytyi yksikseen ja kuvitteli alituisesti, ettei kukaan voinut
olla hänen kanssaan. Mutta lauantai-iltana läksi hän jalan kotiin
pesettämään paitaansa ja rikkinäisiä, laudankoviksi vanuttuneita
sukkiaan.

Se oli kauhea aika, jolloin häntä vaivasi kuristamistauti. Kun nuorin
veli, Santeri, leikki lattialla, menivät hänen kätensä väkisin
mittaamaan, ulottuisivatko ne hänen kaulansa ympäri ja niitä veti
kokoon vain koetteeksi, jaksaisiko hän pusertaa hengen pois ja tulisiko
Santerikin mustaksi kasvoiltaan, kuten hän, Matti kuului tulleen, kun
äiti kuristi häntä, ja kuinka paljon ihminen oikeastaan tarvitsee
ennenkuin kuolee. Kun lapsi rupesi pyrkimään hänen käsistään, juoksi
hän peloissaan pois ja kaihtoi sitä kuin koira, joka on yrittänyt
purra ja saanut selkäänsä. Vielä kamalampaa oli, kun hän Santerin
nukkuessa pani kätensä hänen kaulansa ympäri... Kun lapsi rupesi
kitisemään hänen käsissään, oli hän itse märkänä hiestä. Hän karkasi
ulos kuin suunniltaan eikä tahtonut uskaltaa palata. "Minä kuristan
itseni", ajatteli hän metsässä kävellessään, "sitten saan nähdä, miltä
tuntuu kuolla. Herra Jumala, auta minua!" huusi hän samassa ja koetti
niin pian kuin suinkin päästä ihmisten ilmoille, sillä yksinäisyys
kammotti. Kun hän tuli niin kauas, että näki rakennusten katot, tunsi
hän olevansa pelastettu. Mutta katsellessaan käsiään, jotka olivat
silinneet koukistuksistaan, tuli hänelle ajatus: "Kerran minä sen
kumminkin teen!"

Hänen silmänsä menivät aina ensinnä ihmisen kaulaan. Paksut, väkevät
kaulat hermostuttivat häntä eikä hän kärsinyt niiden omistajia. Pitkät,
kapeat kaulat vetivät häntä puoleensa ja hän päätteli, että ne ihmiset
ovat kunnon ihmisiä. Tunnilla hän sai kiinni itsensä siitä, että
silmillään mittaili toveriensa niskoja. Kerran ei hän uskontotunnilla
vähääkään tietänyt mitä häneltä kysyttiin, sillä hengissä hän vain
riisui opettajan yltä kaulusta ja mittasi käsillään hänen kaulaansa.
Opettaja muistutti häntä tarkkaamattomuudesta, mutta tuli tunnin
jälkeen kysymään, oliko hän kipeä. Hän vastasi "ei". Mutta hänen
otsansa oli hiessä ja kun opettaja kääntyi menemään pois, mietti hän
miettimistään: kyllä minun käteni ulottuisivat kauluksen päältäkin!

Rönkvistska oli markkinoiden ajaksi ottanut ponttooseen nuoren tytön
auttamaan. Hän ei pitänyt vakinaista palvelustyttöä, vaan otti tarpeen
mukaan jonkun kulkijatytön -- niistä ei ollut puutetta. Tämä tuli
markkinaväen joukossa eikä ensinkään näyttänyt siltä kuin edelliset
tytöt. Matti huomasi paikalla miten pitkä, kapea kaula hänellä oli.

Hän oli vasta seitsentoistavuotias, mutta hän teki paljon
kehittyneemmän vaikutuksen. Rinta oli korkea ja varsi pitkä ja
hoikka. Hänellä oli tummanruskea, kiiltävä tukka, jonka hän kampasi
ihan sileäksi, hänen ihonsa oli kellertävän kalpea ja puhdas kuin
kuvissa Faraon tyttärellä, kulmakarvat kuin tasainen, selvänmusta
kaari korkealla silmien päällä, joiden raskaita kansia siniset suonet
valuivat alas, päättyen pitkiin, mustiin ripseihin. Kannet painoivat
aina ikäänkuin väsyneesti silmiä, ne eivät koskaan avautuneet kokonaan,
vaan kun hän johonkuhun katsoi, näkyi ainoastaan osa sinertävän
kuulakkaa valkuaista ja ruskeaa silmämunaa. Kun joku pitemmältä yritti
häneen katsoa, laskeutuivat tummat ripset suojellen alas, mutta raskaat
silmäkannet tuntuivat niin läpikuultavilta, että olisi uskonut hänen
näkevän niiden läpi. Nenä oli kapea ja pyöristyi alhaalta kokoon, joten
sieraimet eivät sitä avanneet, vaan ikäänkuin sulkeutuivat peittoon.
Poskipäät ulkonivat, leuka oli tukeva. Kun hän painoi alas päätään,
syntyi leukaperien alle syvä poimu, joka vei suun miettiväiseksi ja
suljetuksi. Hän liikkui miltei äänettömästi, puhui vähän eikä koskaan
nauranut. Kun hän ensimmäisenä sateisena lokakuun iltana istui pönttöön
penkillä, näytti hän vain nauttivan siitä, että oli lämpimässä katon
alla. Rönkvistska uteli hänen asioitaan, hän vastasi pehmeällä,
hiljaisella äänellä ja katseli kaiken aikaa alas.

-- Missäs sinä sitten olet palvellut tähän asti?

-- Olen ollut kotona.

Rönkvistska lakkasi sinuttelemasta ja katsoi tyttöä pitkään. Hänen
yllään oli ohut, kellertävä, punakukallinen karttuunihame, jollaisia ei
oikeastaan enää käytetty näin myöhään syksyllä, kaksi rimssua helmassa.
Alapuoli oli sateesta ja kantamisesta kastunut ja ryvettynyt, yläpuolta
oli lyhyt kesätakki jonkin verran suojellut. Pitkä, vaaleanpunainen
päähuivi oli niin märkä, että vesi valui kasvoille. Kädet, jotka
punaisina ja sierettyneinä hypistelivät huivia, olivat niin suuret,
ettei laisinkaan saattanut uskoa niiden kuuluvan noiden kasvojen
omistajalle. Voimakas, pyöreä sääri erottautui märän hameen alta, joka
kiertyi sen ympäri.

-- Kukas te sitten olette?

-- Minun äitini on emäntänä Pääkkölän Laarilla.

-- Entäs isänne?

-- Hän on kuollut.

-- Kukas hän sitten oli?

Tytön pää painui alemma, mutta posket pysyivät kalpeina kuten ennenkin.

-- Etkös sinä sitä tiedä?

-- En.

-- Mutta sen tiedät, että hän on kuollut?

Rönkvistska sinutteli häntä jo taas.

-- Tiedän.

-- Vai on äitisi sen verran sanonut. On voinut olla joku herra, sen
sinä olet näköinen. Ette taitaneet sopia isännän kanssa -- vai?
Ahdistiko isäntä sinua? Ja sitä ei äitisi kärsinyt? Äitisi on jo
vanhanpuoleinen ja isäntä on nuori -- niinkö? Kyllä minä ne kaikki
arvaan, ei minulta mitään saa salatuksi, minä olen nähnyt paljon
maailmaa. Mikäs sinun nimesi on?

-- Anna-Marja Liisantytär minä olen kirkonkirjoissa, mutta minua on
sanottu Hiiliksi.

-- Hiiliksi? Niinhän se on kuin koiran nimi. Koira on Halli ja sinä
olet Hiili, mutta ole sitten vain, koska kerran siksi on sanottu.

Matti kuuli koko tämän keskustelun. Hän istui pöydän päässä ja hänen
piti lukea läksyjään.

Hiili luuli kai mahdottomaksi saada parempia paikkoja kaupungissa,
koska hän niin kiitollisena jäi ponttooseen. Mutta surullinen, musta
ponttoo kävi senjälkeen toiseksi. Hiili vaikutti ikäänkuin valaisevasti
ja puhdistavasti. Kun hän, raskas vesiämpäri kädessä astui sisään,
oli kuin kuun säde olisi liukunut huoneeseen. Jollakin lailla hän
sovitti ja hillitsi ihmisiä, juopuneetkin olivat hänen läsnäollessaan
siivommalla. Miesten silmät kyllä kiersivät häntä ja pysähtyivät
katsomaan povea, jonka korkeutta röijy tiukkana piteli, mutta jotenkin
hiljaisempaa oli huoneessa ja turvallisempaa. Nuoren lyseolaisen silmät
nousivat alituiseen salavihkaa kirjan äärestä katsomaan Hillin mutkiin
eikä hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin Hiili.

Kerran oli heitä ponttoossa kolme: Matti, Hiili ja muuan nuori
karjanostajaherra. Hiili seisoi lieden ääressä pesemässä patoja,
karjanostaja kuivasi sukkiaan pellinvarressa, Matti luki läksyjään
pöydän päässä. Oli jo hämärä, Matti koetti saada valoa ikkunasta,
karjanostajan paperossi hehkui, kukaan ei puhunut. Karjanostaja meni
alituiseen kääntelemään sukkiaan, Matti piti häntä silmällä, pahaa
aavistaen. Äkkiä kiersi mies kätensä Hillin ympärille ja läiskäytti
kämmenellään häntä selkään.

Hiili riistäytyi irti ja juoksi ulos. Matti karkasi ylös suunniltaan,
mutta istuutui samassa. Rönkvistska oli raottanut kamarin ovea ja sanoi
karjanostajalle:

-- Se on vielä niin lapsi.

-- Lapsiko vai, nauroi karjanostaja penkiltä ja koputti korkojaan
vastatusten. -- Se on jo lapsia imettänytkin -- näkeehän sen!

Siiloin tarttui kuin tuli koulupojan vereen. Hänen kirjansa putosi
lattialle, hän syöksyi hurjistuneena karjanomistajan eteen, polki
jalkaa permantoon ja kädet koukistuivat kuristamaan.

-- Mitäs sinä, poika perkele, tulet minua ärsyttämään! huusi
karjanostaja ja survaisi pojan menemään. -- Varo sinä, etten anna
sinulle sellaista läksyä, että muistat.

-- Saat mennä lukemaan Fredun pöydän ääreen, tuli Rönkvistska väliin ja
avasi oven kamariin.

Matti kokosi kirjansa. Hänen otsansa oli taasen hiessä eikä hän
yrittänytkään lukea, hän vain kuunteli tiukasti, mitä ponttoossa
puhuttaisiin.

-- Se koettaa säilyä, sanoi Rönkvistska, puoleksi leikillä, puoleksi
säälien. -- Ei se säily, miehet ovat niin sen perään!

Matin silmissä kipinöi ja veri nousi ahdistavana päähän. Hän pakotti
itsensä lukemaan, mutta hän sai lukea kymmeneen kertaan saman rivin
eikä ymmärtänyt siitä mitään -- hän näki vain miehen Hillin kimpussa.
Äkkiä iski hänen päähänsä: kun hän tulee papiksi, tekee hän Hillin
ruustinnaksi eikä silloin olekaan hyvä tulla likelle. Hiili on silloin
ylimpänä kaikissa kutsuissa ja pidoissa. Hän vatkasi tätä asiaa niin
kauan ajatuksissaan, etteivät ajatukset enää ensinkään pysyneet koossa:
silmissä vain hyppeli valotäpliä. Sitten näki hän Hillin valkoiset,
totiset kasvot, luomet väsyneinä silmien päällä. Minkähäntähden
Hillin silmiä väsytti? Eikö hän nukkunut öisin? Hän jäi aina viimeksi
askaroimaan. Matin teki mieli langeta maahan ja painaa pää hänen
helmaansa. Ei ollut ketään niin hyvää kuin Hiili?

Entä jos Hiilikin pitää hänestä, Matista! Monesti hän koulusta
tullessaan oli huomannut, että Hillin kasvot ilostuivat ja joskus
hän ottaessaan lakkia kopastaan oli nähnyt Hillin luomien nousevan
ikäänkuin pidättämään häntä. Se varmasti oli selvää, että Matti
kävi koulua tehdäkseen Hiilistä ruustinnan ja asui Rönkvistskalla
puolustaakseen Hiiliä.

Onnellista oli aamuisin herätä, kun Hiili ravisti olkapäästä, mutta
sitten tuli vaikea asia: nähdä Fredun juovan kahvia, kun ei itse voinut
saada tuota herkkua. Fredulla oli tavattoman suuri kuppi ja hän otti
suuhunsa niin suuria palasia funttaleipää, että posket pullistuivat.
Matin suu tuli täyteen vettä ja hän juoksi kiireesti porstuakaappiin
ottamaan eväspussistaan leipää taskuunsa. Joskus antoi Hiili hänelle
kahvia. Varmaan ei hän itse juonut niinä aamuina, vaan antoi omasta
osastaan. Fredu ja Matti eivät milloinkaan lähteneet kouluun yhdessä.
Fredu meni niin aikaiseen, etteivät koulun ovet vielä olleet auki.
Matti läksi viime hetkessä.

Hänen täytyi muuten ruveta olemaan varoillaan Hiiliin nähden, sillä
miehet alkoivat pilkata häntä ja Fredu kertoi koulussa pojille, että
"sillä on morsian, minun äitini piika!" ja sitä naurettiin kovasti.
Matti ei enää uskaltanut kantaa Hiilille vettä eikä puita, paitsi kun
ei kukaan nähnyt. Kerran aamiaistunnilla, kun pojat olivat kahden
ponttoossa, otti Fredu penkiltä Hillin punaraitaisen huivin, viskasi
sen Matin päähän ja rupesi sitomaan kiinni leuan alle. Matti karkasi
vimmattuna pystyyn, survaisi Fredun menemään, kiskoi huivin päästään
ja polki sen jalkojensa alle. Hiili tuli sisään juuri kun Matti potki
ja polki huivia. Fredulta pääsi nauru ja hän juoksi kamariin. Matti
oli häpeillään ja onneton. Hän ei kuitenkaan saanut otetuksi huivia
maasta eikä hän osannut edes sanoa mitään selittävää, Fredu kun katseli
kamarista. Hän läksi vihellellen ulos ja oli varma, ettei Hiili
välitä hänestä enää ensinkään. Hänen sydämensä oli onnettomuudesta
pakahtumaisillaan.

Tuli vielä toinenkin kolaus: kuukausitodistus. Numerot olivat
pudonneet peloittavasti, sillä eihän hän ollut mitään osannut ja
monet muistutukset alensivat ahkeruutta ja tarkkaavaisuutta. Ei
ikinä hänen mielestään mene se lauantai-iltapäivä, jolloin hän tämä
kurja kuukausitodistus taskussa astui koulun ovesta kadulle. Hän ei
käsittänyt minne mennä: kotiin isän luo vaiko ponttooseen, jossa
Hiili oli. Hänen mieleensä välähti, että hän salaa sekä isältä että
Rönkvistskalta koko todistuksen, mutta muisti samassa, että Fredu
tietysti näyttää hyvän todistuksensa ja kaikki tulee ilmi. Hän tuli
kotiportille asti, mutta ei mennyt sisään, hän ei voinut nähdä Hilliä
-- olihan hän hänet pettänyt, sillä tällaisilla todistuksilla ei hän
ikinä tee hänestä ruustinnaa! Lopulta hän tapasi itsensä maantieltä,
matkalla kotiin. Tietä oli lähes kaksi peninkulmaa, hän ei ollut syönyt
eikä taskuun sattumaltakaan ollut jäänyt leivänpalaa. Hän väsyi,
mutta ei voinut istuutua, kun maa oli likomärkänä. Hän seisoskeli
telefonipylväitä vastaan, ympärillä mustat, kynnetyt pellot, siellä
täällä lehdettömiä koivuja ja harmaita asumuksia, joiden keskeltä
silloin tällöin nousi ruokakellon katos tai kaivonvintta. Maantie oli
puolen metrin syvyisillä raiteilla, kaksi raidetta rinnan. Syrjällä
kulki, keltaisen kuloheinän sisässä, kovaksi tallattu polku -- sitä
hän asteli. Kaupungissa viivähtäneet maalaiset ajoivat ohi, hevosiaan
hoputtaen, jotta lika pärskyi kahdenpuolen. Ei kannattanut pyrkiä
niiden rattaillekaan, jokainen sääli hevostaan näin huonolla kelillä.

Kun numerot tulivat mieleen, painoivat ne kuin kivet. Voi käydä
niin, että isä ottaa pois koulusta ja silloin ei enää koskaan saa
nähdä Hilliä. Pyörryttävä kiihko tuntui ruumiissa, kun hän tätä
mahdollisuutta ajatteli.

Telefonilangat soivat surullisesti. Hämärä likensi likentämistään
taivasta ja maata. Ajatteleekohan Hiili häntä, onko hän huomannut,
ettei häntä kuulu kotiin? Tehtaan kohdalla tuli vastaan kolme vaimoa
lapsineen. Heidän vaatteistaan levisi saunan lemu. Silloin poika muisti
kotisaunan ja astui virkeämpänä eteenpäin.

Jos isä olisi ollut entinen, olisi hän lyönyt poikaa sellaisesta
todistuksesta. Nyt hän vain silmiin katsomatta ja mitään sanomatta
laski todistuksen poikansa eteen, kun hän sunnuntai-iltana teki
maatapanoa. Kodissa oli aina raskasta ja painostavaa, mutta
tavallistakin raskaampi oli ollut se sunnuntaipäivä. Silmäiltyään isän
allekirjoitusta -- se oli vanhan miehen vanhana opittua työtä -- tunsi
hän vihaa ja katkeruutta. Ketä kohtaan? Ei hän voinut sitä selvittää
itselleen. Tai ehkäpä Hilliä kohtaan! Hiilihän oli syynä kaikkeen...
Matti läksi kotoa pimeänä maanantaiaamuna ja ehti ajoissa kouluun,
mutta häntä nukutti niin, ettei hän saanut silmiään pysymään auki
millään mahdilla. Pojat tuuppasivat häntä selkään ja saksanopettaja
ajoi hänet ulos tarkkaamattomuuden takia.

-- Minä karkaan täältä! päätteli hän astellessaan edestakaisin
käytävässä. -- Minä menen rengiksi maalle, minä menen niin kauas, ettei
kenenkään tarvitse minua nähdä eikä minusta kuulla. Huomenna ei minua
enää ole koulussa. Ensi saksantunnilla ei Vestrinillä ole, ketä ajaisi
käytävään.

Hänen täytyi mennä ponttooseen vaihtamaan kirjoja iltapäiväläksyjä
varten. Hän hiipi hiipimällä porstuaan ja pysähtyi ullakonportaiden
alle kuuntelemaan. Askeleet likenivätkin ovea. Hiili tuli ulos, sitoi
huivin päähänsä ja napitti röijynsä, joka rinnan kohdalta oli päässyt
auki. Hän katosi pihamaalle ilman, että Matti sai nähdä hänen kasvojaan.

Mutta selittämättömän ikävän ajamana karkasi hän tupaan, näki Hillin
huivin sängyssä, tarttui siihen molemmin käsin ja pusersi sitä
kasvojaan vastaan. Heti senjälkeen valtasi hänet voittamaton äkillinen
raukeus ja hän laahautui jo puoliunessa vällylleen nurkkaan. Hänellä ei
ollut mitään käsitystä siitä, miten kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi
siihen, että Fredu, vellilautanen kädessä, potkaisi häntä jalkaan ja
huusi: "tuossahan se maata motkottaa! Ja Hiili tässä syyttää minua.
Ikäänkuin minä olisin sen paimen!"

Matti nousi istumaan ja käsitti nukkuneensa yli iltapäivätuntien.
Onneksi hän jo oli päättänyt, ettei enää mene kouluun.

Myöhemmällä, kun Fredun yksitoikkoinen läksynluku kuului kamarista ja
Hiili korjasi ruuanjätteitä pöydältä, hilasi Matti alas koppansa ja
päätti järjestää tavaransa. Vaikeaa oli ajatella lähtöä maailmalle, kun
Hiili liikkui tuossa. Jollei koulutiekin jo olisi ollut suljettu, olisi
hän ehdottomasti ryhtynyt ajattelemaan läksyjään.

Äkkiä seisoi Hiili hänen edessään, laski kätensä hänen olalleen ja
katsoi häneen väsyneiden silmäkansiensa alta kirkkaasti ja täynnä
hyvyyttä.

-- Älä ole milläsikään siitä todistuksesta. Eihän täällä kukaan voi
lukea! Rouva kirjoittaa sinulle kouluun mukaan todistuksen, että tänään
olit kipeä. Kipeä sinä olitkin!

Hänen äänensä pehmeys oli kuin lämmin hyväily lapselle, joka kauan
on saanut olla sitä vailla. Poika purskahti itkuun ja enää voimatta
itseään pidättää, kävi kiinni Hillin lämpöiseen ruumiiseen. Hän tunsi
aavistamatonta autuutta.

-- Kun minä saan toisen paikan, sanoi Hiili ja irroitti ystävällisesti
hänen käsiään, -- niin minä autan sinut pois täältä.

Poika sävähti valveille ja kysyi pelästyneenä:

-- Hakeeko Hiili toisen palveluspaikan?

Hiili vaikeni hetkisen, hänen kasvojensa ilme muuttui ja hän sanoi
hiljaa:

-- En minä voi olla täällä.

-- Miksei? Minunkin täytyy...

-- Se karjakauppias on taas näillä mailla. Se kävi täällä sill'aikaa
kun sinä nukuit. Kun ei se jo taas tulisi...

Silloin oli Matti sanomaisillaan, että hän lukee papiksi, hän vie
Hillin pappilaansa ja varjelee häntä kaikesta pahasta. Suuri, lämmin
onni paisutti hänen rintaansa ja nosti sanoja huulille. Hän haki Hillin
käsiä. Mutta Hiili riistäytyi irti ja pääsi parahiksi lieden luo, kun
ovi avautui ja kauppias astui sisään.

-- Iltaa...

Hän oli suuri ja verevä, vaalea tukka, parrattomat kasvot, terve nauru
suupielissä. Hänen yllään oli sininen kudottu paita, joka ulottui
vyötären alapuolelle, punainen ja vihreä raita meni yli leveän rinnan.
Paidan alta näkyi suuri, helapää puukko.

-- No, nyt on taas tehty peijakkaan hyviä kauppoja. Tahdottekos nähdä
rahaa -- joka ei ennen ole nähnyt, näkee nyt! Sata... kaksisataa...
kolmesataa... neljäsataa ja viisisataa -- siihen viisisataa, se tekee
tuhat ja tässä pitäisi olla viisimarkkasia kolmesataa. Etkös sinä,
Hiili, tulisi auttamaan minua, kun en minä oikein tahdo luottaa
itseeni. Tai ehkä tämä nuori herra tulisi auttamaan... Kyllä minä
sitten palkitsen vaivat... No, mikäs on, ettei haluta? Tule pois
katsomaan, onko tuossa läjässä kolmesataa. Kun antoivat minulle
niin paljon pikkusetelejä... Mitäs sinä sanot siihen, Hiili, jos
lähdettäisiin niinkuin kaupungille ostoksia tekemään. Jos lähdettäisiin
sormusseppään... No, eikös tälle nuorelle herralle kelpaakaan
tupakkarahat? Vai eikös se vielä tupakoikaan? Eikös saa luvan olla...

Keskellä hänen puhettaan tuli Fredu arvokkaana kamaristaan, kaulukset
ja liinat kaulassa, kirjat kainalossa. Kauppias mittasi Fredua
kiireestä kantapäähän ja nauroi niin, että piteli vatsaansa. Fredu
astui loukkaantuneena läpi huoneen.

-- Minnekkäs se hämähäkinjalka nyt kammertaa? sai hän vihdoin suustaan.
-- Minä tarkoitan, että minne herra lyseolainen...?

-- Lupasin auttaa erästä toveria, sanoi Fredu arvokkaasti.

-- Eikös saa luvan olla paperossia.

-- Ei kiitoksia. Sen kieltää koulun laki.

-- Vai niin, vai niin. Helkkarin lainkuuliaisia poikia. Eikös tämä
toinen herra lyseolainen -- hän korosti molemmat viime sanat -- kanssa
lähde auttamaan toveria?

-- En! nakkasi Matti järkkymättömällä päättäväisyydellä vastaan.

Vaikka itse koulutunnit odottaisivat häntä sata kertaa, niin ei hän
nyt liiku minnekään! Kunhan ei vain Hiili rupeaisi pitämään tuosta
miehestä, kun sillä on niin paljon rahaa. Kyllä hän nyt vartioi täällä!

Kun karjanostaja huomasi, ettei hän pääse Matista, rupesi hän pitämään
pientä leikintekoa hänen kanssaan. Hän veti häntä perässään pitkin
lattiaa kuin koiranpentua, joka päristelee vastaan. Hiili katsoi heidän
mekastustaan oudon avoimin silmin. Vihdoin hän tuli väliin, sanoi, että
Matin täytyy lukea ja sai karjakauppiaan lähtemään kaupungille.

Oli suloista totella Hilliä ja olla hänelle mieliksi. Kuinka saattoikin
olla niin suloista ja onnellista! Rönkvistska ja Fredu jo nukkuivat ja
pari matkustajaa kuorsasi penkeillään, kun Matti yhä istui savuavan
kitupiikin ääressä kirjoittamassa. Hänen sormensa olivat musteessa ja
pöydälle oli mennyt mustetta, mutta Hiili puhdisti pöydän ja varoitti
vain päästämästä viholle. Hän seisoi korkeana Matin takana ja katseli
loistavin silmäterin, miten poika lopetti työtään. Poika käänsi
tuontuostakin silmänsä häneen kuin aurinkoon ja näytti iloisena ja
ylpeänä, että kirjoitus oli tullut kaunista. Hän uskoi myöskin, ettei
siinä ollut virheitä, ei ainakaan paljon.

-- Etkä sinä enää ajattele sellaisia, että lopettaisit koulun ennen
aikojaan. Sinusta tulee pappi!

Hänen kätensä oli pojan olkapäällä, tuttu poimu ulottui poskista leuan
alle, kasvot olivat hyvänä hymynä. Poika ei saanut sanotuksi ainoaa
sanaa, vaikka hänen mielensä oli täysi. Haikeat kyyneleet kirvelivät
rinnassa. Hän paneutui penkilleen ja katsahti vielä pari kertaa
puoliunessa Hiiliin, joka askarteli lieden ääressä.

Aamulla tuli hänelle hyvin kiire kouluun, sillä havaittiin kellon
käyvän väärin. Hän ei muuta ennättänyt kuin saada vaatteet ylleen.
Kun hän palasi välitunnille kotiin, oli Hiili poissa. Myrskyn jäljet
tuntuivat vielä ilmassa. Rönkvistska kiroili Hillin lapsellisuutta,
paukutti ovia ja puski kiukkuaan kaikkeen, mikä sattui hänen tielleen.

Matti ei uskaltanut kysyä, mitä oli tapahtunut. Senverran hän sai
selville, että karjanostaja iltayöstä oli tullut ponttooseen. Hän
saattoi siitä tehdä johtopäätökset ja hän joutui suunniltaan. Viha,
ikävä ja itsesyytökset tekivät hänet ihan kipeäksi. Miksei hän ollut
herännyt Hilliä puolustamaan, hän oli nukkunut samassa huoneessa ja
sallinut sen kaiken tapahtua! Hiili oli poissa -- senjälkeen oli
kaikki yhdentekevää. Hiili oli lähtenyt epätoivoissaan -- Matti
kierteli epätoivoissaan kaupunkia, haki häntä mielettömänä kaikkialta,
pihamailta, kaduilta ja toreilta. Hän istui koulussa poissaolevana,
tyrtyneenä kuin pölkky, tai levottomana, hiessä päin. Hän ei osannut
mitään. Mutta se oli hänelle yhdentekevää. Maailma oli käynyt autioksi
ja tyhjäksi.

Ensi ajan rouva oli ilman piikaa ja selitteli olevansa tyytyväinen,
että Hiili meni -- niin maailmaton palkka kun sillä oli ja niin hyvin
kun hän sitä piti, niinkuin mitäkin ryökynää ikään, ei koskaan sanonut
sille pahaa sanaa! Mutta joulun edellä, kun tuli vilkkaampi liike, otti
rouva taas maantieltä tytön ja hänen kanssaan he ensi päivinä olivat
kuin yksi sielu, mutta viikon lopulla olivat he täydessä torassa.
Kerrankin kuuli poika tällaisen keskustelun.

-- Jos rouva vielä minua lyö, niin kyllä minä näytän... Minä haen
poliisin ja ilmoitan, kuinka täällä myydään viinaa ja tapellaan niin
että...

-- Koskas sinä, lunttu, sen olet nähnyt? Mutta sinusta on nähty yhtä ja
toista... Ole sinä varoillasi, ettet istu linnassa vielä...

-- Minä menen pois tällaisesta paikasta, jossa ei saa rauhaa päivällä
eikä yöllä...

-- Se on oma syysi. Tässä on niin vähän työtä, ettei sinua tarvitsisi
pitää, jollet olisi ollut ilman paikkaa. Ja kuka sinua hätyyttää, jos
vain itse tahdot olla siivolla.

-- Senpätähden se toinenkin tyttö meni pois, ettei saanut rauhaa, kun
otatte kortteeriin sellaisia miehiä. Ja sitä tyttöä olette itse kehunut
ja muutkin ovat kehuneet.

-- Se oli niin lapsellinen, että teki tikusta asian.

-- Jaa minä en rupea olemaan nälkäpalkoilla. Ei näiltä tällaisilta
vierailta saa edes juomarahaa. Kerjäläisiä ovat!

-- Mene sinä vain minne tahdot, mutta sano minulle ensin, tunnetko
Verliinin Santraa? Ahah, jokos muoto muuttui! Se kävi tässä tänään --
se on liikkuva ihminen ja tietää yhtä toista. Se oli kerjännyt sinulle
kirstunrahatkin, kun lapsesi kuoli.

Rönkvistska nauroi, mutta tytöltä pääsi itku.

-- Sen se saikin tehdä, peijakas, kun toimitti minut sellaisen
roskamiehen pariin ja olisi vielä tahtonut naimisiin sen kanssa. Herra
jestas sentään, kuinka pahoja ihmiset voivat olla!

       *       *       *       *       *

Tällaisessa ympäristössä kului suuri osa pojan kouluaikaa. Vasta
pariksi viime vuodeksi pääsi hän takaisin Eeva Snabbin luo ja sitten
alkoi koulussakin taasen käydä hyvin. Hiili oli painunut syvälle
kaikkinaisten muiden muistojen alle ja häntä hävetti ajatella häntä.

Häntä hävetti yleensä ajatella naista ja hän pelkäsi seurustella hänen
kanssaan. Hänen käsityksensä naisesta oli sellainen. Nainen oli hänen
tajussaan vaarallinen kuin itse synti.

Se kuuma, punainen vuo, joka taukoamatta kulkee kaiken elämän pohjalla,
oli varhain tullut hänen elämäänsä. Huolelliset vanhemmat, jotka
tahtovat säilyttää lapsilleen lapsuuden niin kauan kuin lapsuusikää
kestää, varjelevat heitä, tai valmistavat heitä hellävaroen siihen,
mikä on ihmisen elämässä keskeisintä. Mutta suurimman osan ihmislapsia
yllättää elämän salaisuus kuin varas yöllä, raakana, kuumana,
väkivaltaisena voimana. Tai näkevät he sen pienestä pitäen paljaana
edessään. Se elää kaikkien mielessä ja se liikkuu kaikkien kielellä, se
hallitsee ja täyttää kaikki mitä on tähtien alla.

Kun kesällä ollaan heinänteossa tai elopellolla, puhutaan "siitä
pojasta ja siitä tytöstä". Riihellä keskustellaan tansseista
metsätorpassa ja kuinka sen tai sen tytön on käynyt hullusti. Kun
kansakoulupojat välitunnilla kokoontuvat nurkan taakse, laulaa suuri,
ryysyinen poika heille laulua, jonka on oppinut tehtaan miehiltä ja sen
ääressä tirskutaan. Tuskin on poika päässyt rippikoulusta, kun hän jo
pyrkii tytön aittaan yöksi. Tai jos hän on kaupunkilainen, alkaa hänen
ajatuksensa askarrella laitakaupungilla ja hän pysäyttää naisen, joka
illemmalla yksinään liikkuu kadulla, ja pyytää saada saattaa kotiin.
Kun ylioppilas on juonut ja mekastanut, keikauttaa hän aamuyöstä lakin
niskaan, ottaa ajurin ja lähtee etsimään naista.

Kuuma ja kumma on elämän pohjavuo. Se hallitsee luontoa ja se hallitsee
häntä, joka sanoo itseään luonnon herraksi -- jollei hän hallitse sitä.

Paitsi Hiili-tarinaa jäi Matti Matariston mieleen muutamia muitakin
tarinoita -- niitä yksinäisiä tarinoita, jotka ovat kuin vedenalaiset
karit: niistä ei puhuta eikä niitä näy, mutta se ihminen muistaa ne,
jonka pursi on niihin kolahtanut.

Kerran oli hän kyntämässä riihipeltoa -- hän kävi aina lupa-aikoina
maatyössä --, kun hän äkkiä kuulee metsästä hätähuutoja. Hän ei
käsittänyt, mitä siellä oli saattanut tapahtua, mutta hän jätti auran
sarkaan ja läksi juoksemaan huutoa kohti. Hänen sisarensa Martta tuli
täydessä juoksussa ja itkussa häntä vastaan. Tytön hiukset olivat kuin
tappelun jäljeltä, hame revittynä. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.

Hän oli ollut karjan kanssa ja poimi marjoja, kun äkkiä joku takaapäin
käy häneen kiinni, paiskaa hänet maahan ja painuu hänen päälleen. Hän
pelästyy, kääntyy ja näkee kartanon nuoren herran... Hän parkaisee ja
rupeaa huutamaan. Se peittää kädellään hänen suunsa tukkoon, suutelee
häntä niin, että tekee kipeää ja rupeaa haromaan hänen vaatteitaan. Hän
huutaa, hän potkii, hän lyö, hän puree hänen kättään, hän vetää häntä
hiuksista. Hän pääsee pystyyn -- mies vetää häntä suuttuneena tukasta,
hän juoksee, mutta mies tulee perässä ja huutaa ja toruu.

-- Sinä olet hävytön. Etkö sinä tiedä kuka minä olen! Kyllä minä sinut
opetan, etkö sinä ole se Matariston tyttö, kyllä minä... Ei, kuule nyt,
tyttöseni, tule tänne kauniisti. Ei sinun tarvitse pelätä, ei siitä
lasta tule. Minä annan sinulle rahaa.

Sinne jää herra aidan taakse, mutta nyt pelkää tyttö niin kauheasti.
Kun se lupasi tulla takaisin! Ei hän enää uskalla mennä lehmiä
noutamaan, se on niin väkevä...

Se roteva apuihminen, Manta, oli heillä työssä elopellolla. Hän
leikkasi kilpaa miesten kanssa ja pysytteli heidän joukossaan. Hänen
läpitunkeva äänensä kuului yli muiden. Hän nosti lyhdettä päänsä
päälle, nauroi ja sanoi, ettei koko kylässä ole sitä poikaa, jota ei
hän olisi saanut, jos olisi viitsinyt ottaa. Miehet mainitsivat jonkun,
jota ei hän olisi saanut. Hän nauroi ja sanoi, ettei koskaan olisi
viitsinyt olla mokomankin keuhkotautisen kanssa. Hänelle pitää olla
vereviä ja nuoria. Taas rehahtivat miehet puhumaan jostakin, joka ei
ole Mantan otettavissa.

-- Se on vielä ollut niin nuori, etten ole huolinut, sanoi Manta, --
mutta jahka se siitä miehistyy, niin pitää olla ihme, ellei tämä tyttö
saa.

Matti oli vainion toisessa päässä, mutta hän kuuli joka sanan ja tunsi,
että ne tarkoittivat häntä. Hänen viikatteenteränsä silpoi olkea kuin
kuumeessa ja maailma oli tulena hänen silmissään. Ja sinä iltana tuntui
hänestä siltä kuin Manta olisi likennellyt häntä, myöhemmin huomasi hän
sen selvästi ja eräänä lauantai-iltana, kun hän lojui saunanlauteilla,
hän hänet saavutti.

-- Vai se lyseolainen täällä onkin, se nuori pappi, sanoi hän ja oli
kuin äänestä olisi tiukkunut sulavaa voita. -- Ei minua tarvitse
ujostella, olen minä ennenkin nähnyt ihmisiä.

Matti pääsi alas, permanto huojui ja koko huone keinui hänen
astellessaan. Tajunnan ääni hänessä huusi yli veren kohinan: nyt sinä
hukut! Hän haki vaistomaisesti vaatteitaan penkiltä. Silloin hän kuuli,
kuinka nainen yhtäkkiä pudotti vaatteet yltään ja tuli häntä kohti.

-- Minä pesen selän, sanoi hän hiljaa ja siinä, että tämä aina
läpitunkevan huutavasti puhuva ihminen puhui hiljaa, oli sama
mahti kuin käärmeen äänettömässä, vihreässä katseessa, jolla se
pudottaa linnun puusta saaliikseen. -- Tämä saippua onkin niin hyvää
vaahtoamaan. No, istukaa tuohon nyt.

Matti tuli tajuihinsa ja juoksi, vaatteet sylissä, suinpäin ulos.
Nainen nauroi hänen takanaan ikäänkuin kymmenen harakkaa olisi
käräjöinyt yhdessä, mutta Matti suistui pensaikkoon, kosteaan nurmeen,
ja itki ja vapisi.

Hän oli ensimmäistä vuotta ylioppilaana Helsingissä. Heitä oli
aika liuta poikia kierrellyt katuja, noin vain ilman aikojaan. Tai
oikeastaan siksi, että he Osmolassa olivat syöneet munia kilpaa
ja nyt tarvitsivat liikettä. Eero Holm, medisiinari oli "johtanut
ekspeditsionia" ylös, alas katuja. Kello saattoi olla jonkin verran yli
yksitoista, kun he saapuivat Esplanaadille. Silloin huomautti Mataristo
-- yksi kilpasyöjistä, että hän jo haluaa nukkumaan. Eero Holm ehdotti
vielä repäisevää painia varmuuden vuoksi. Pari miehistä karkasi jo
kiinni toisiinsa, kun äkkiä heidän keskellensä ilmestyi tyttö. Hän
teki nuoren vaikutuksen, leveä hattu käherretyillä hiuksilla ja harso
estivät kasvoja näkymästä selvään. Hän oli tummassa puvussa ja rehevä,
vaalea nahkakaulus keikkui keveänä polviin asti. Hänen mukanaan tuli
hajuveden lemu.

-- Hyvää iltaa, sanoi hän ruotsiksi ja kätteli tutunomaisesti poikia,
jotka paikalla olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. -- Kukas
herroista on lähettänyt minulle kirjeen? Kas, siinä kirjeessä oli, että
tavattaisiin täällä Espiksellä kello yksitoista.

-- Jahah, jahah, riensi Eero Holm sanomaan, -- minä, minä olen
lähettänyt kirjeen. Eikös neiti tunne minua. Kyllä me on tavattu.

-- Juu, juu, kyllä minä muistan.

-- Asuuhan neiti Pursimiehenkadulla...

-- Se tahtoo sanoa, minä olen asunut siellä, mutta nyt minä asun
Kapteeninkadulla.

-- Kuinka sillä neidillä on korea puuhka, tuli joku pojista sanomaan ja
yritti kietoa toista päätä kaulaansa.

-- Keneltä neiti on saanut sen?

Matti seisoi muiden takana. Ei hän mennyt piiriin tytön ympärille eikä
hän, kuten muut, hypistellyt hänen koristuksiaan. Mutta hän katseli
tyttöä kuin naulittuna, hänen kiepsauksiaan ja keikauksiaan, hän
kuunteli hänen omituista pientä nauruaan, hengitti hajuveden tuoksua,
joka huumasi ja inhotti -- ja tämä kaikki pani hänet vapisemaan.

-- Sinä senkin ilkiö, sanoi tyttö äkkiä ja läiskäytti Eero Holmia
puuhkallaan kasvoihin, -- annat minun tässä paleltua.

-- Ai, sinua palelee! Pojat, lämmitetään neitiä!

Eero Holm ja pari muuta poikaa kiersi kädet hänen ympärilleen ja
alkoi pyörittää häntä. Hän huusi, hän torui, hän tahtoi irti. Hänen
vaatteensa menevät pilalle, he saavat maksaa kaikki, jolleivät päästä
häntä irti -- repivät hänen vaatteensa! Pojat eivät totelleet ja
vihdoin lennähti tyttö kuin suuri, musta perhonen heidän käsivarsiensa
varassa ilmaan.

-- Pojat, pojat, poliisi!

Piiri hajaantui ja tyttö nieli kiukkunsa. Kun poliisia kuitenkaan ei
kuulunut, päästi hän irralleen suuttumuksensa. Kirjoitetaan hänelle,
vaivataan tänne eikä ole rehellisiä aikomuksia ensinkään...

Pojat purskahtivat nauruun.

Rehelliset aikomukset taitavat lähestyä tässä...

Esplanaadin poikki kulki verkalleen kookas, keski-ikäinen herra,
silinteri päässä. Tyttö hiljeni, nyökäytti päätään ja läksi häntä
seuraamaan. Pojat näkivät, että he käytävän päässä löysivät toisensa.

Matti rupesi hyvästelemään.

-- Ei, sanoi Eero Holm, -- nyt ei mennäkään kotiin. Noo, pojat, kuka
lähtee! Äh sinä! tuuppasi hän Mattia kylkeen, -- tulisit kerran
sinäkin! Kyllä sinä vielä ennätät olla pappinakin!

Hän vihelsi pitkään. Jostakin läksi liikkeelle ajuri.

Matti läksi yksin kotiin.

Siinä paikassa, missä hän sinä vuonna asui, oli kummallinen
palvelustyttö. Se tuli joskus hänen huoneeseensa ilman asiaakin ja
siistiessä huonetta oli sillä paljon puhumista. Matti koetti olla
poissa sen ajan. Se oli upeavartaloinen, Hiili johtui kaukaa mieleen
sitä katsellessa.

Kerran täytyi Matin pyytää tulta, kun huone tuntui kolkolta. Silloin
tyttö, kiskoessaan tuohta irti haloista, kertoi pahasti polttaneensa
käsivartensa.

-- Ei maisteri tiedä siihen mitään?

-- Olenhan minä sanonut, etten ole maisteri. En minä tiedä mitään.

-- Se menee niin itsestään, kun tässä viime vuonna asui maisteri. Rouva
käski panna saippuaa päälle, mutta se ei auttanut. Sitä kirvelee niin
kauheasti.

Hän työnsi hihan ylös, korkealle kyynärpäiden yläpuolelle, katseli
palanutta kohtaa hetken siinä polvillaan lattialla, mutta tuli sitten
pöydän luo, laskeutui nojaamaan pöytää vastaan ja piteli käsivarttaan
ylioppilaan edessä.

Matti humaltui, ja tietämättä mitä teki enempää kuin humalainen tietää,
kiersi hän kätensä tytön ympäri ja pusersi huulensa hänen rintaansa
vastaan. Humala oli silmänräpäyksessä ohi, hän paiskasi inhoten tytön
menemään ja läksi kävelemään. Vaistomaisesti haki hän syrjäkatuja ja
suuntasi askeleensa ulkopuolelle kaupunkia.

Hän ei kehdannut katsoa ihmisiä silmiin.

Mutta nainen oli hänelle peloittavampi ja vaarallisempi kuin koskaan.
Nainen on luonnon lähin liittolainen, naisen kautta se lähinnä pitää
ihmiskuntaa pystyssä. Niinmuodoin täytyy naisella aina olla mielessä
vangita mies. Sivistynyt nainen käyttää hienompaa tapaa, sivistymätön
raaempaa ja julkeampaa. Mutta kaikilla on sama pyrkimys. Ja miehellä on
mielessä vain iskeä naiseen -- hän on hänkin luonnon käskyläinen. Mies
ja nainen etsivät aina ja aina toisiaan lisääntyäkseen ja täyttääkseen
maata.

Nuori mies mietti näitä asioita alati. Hän palasi aina niihin, jos
välillä oli viipynytkin muualla.

Jumala lahjoittaa ihmiselle lapset -- niin opetetaan. Suureen pappilaan
lahjoittaa hän kymmenen lasta ja köyhälle juopolle saman määrän,
vaikka hänen pitäisi tietää, että he viimemainitussa perheessä tulevat
kärsimään. Hän on luvannut pitää heistä murheen -- mutta he tulevat
tautisina maailmaan, kituvat kurjuudessa ja päättävät ehkä päivänsä
vankilassa. Se on huonoa huolenpitoa. Ja Jumala lähettää lapsia
sellaisiinkin perheisiin, joissa ei heitä lainkaan haluttaisi. Mutta
isättömiä lapsia ei Jumala lähetä, vaan joku toinen. Paholainenko?

Sievistellen, kierrellen, kaarrellen koettaa ihminen ohjata lapsensa
salaisuuden eteen, jota ei hän itsekään ymmärrä, jonka edessä hän
seisoo avuttomana kuin lapsi ja on seisonut vuosituhansia.

Elämän punainen vuo käy herkeämättä läpi vuosituhansien. Iäti vehreä
luonto sysää sokeana itujaan kaikkialle, kun kevät tulee ja aurinko
alkaa lämmittää. Silloin versoo kaikki mikä on nuorta ja elinvoimaista,
vanhat, kuolevat puutkin suitsuttavat viimeisen mahlansa iduiksi.
Kaiken täytyy monistua, hedelmöidä. Siittämisen ja synnyttämisen tarve
täyttää taivaan ja maan välin. Elämänitujen antamisen vaisto hallitsee
kaikkea, mikä elää. Ihminen on samassa asemassa kuin kaikki muukin.

Hän on kuitenkin opettanut itselleen olevansa korkein luoduista ja
luonnon herra. Senkötähden että hän rakentaa asuakseen kiviröykkiöitä
eikä asu kuin muurahainen; senkötähden että hän on keksinyt
yhteiskunnan; senkötähden että hän pienellä osalla maapalloa on ajanut
läpi ulkonaisen yksiavioisuuden; senkötähden että hän samalla pienellä
osalla maapalloa on kehittänyt kulttuurin ja hermot?

Mutta hän, joka poliisivoimalla valvoo yksiavioisuutta, on
kulttuurikieleensä keksinyt sanoja sellaisia kuin "hääyö",
"kuherruskuukausi", ja hän lausuu ne punastumatta. Kun hän on viettänyt
häitä, lähtee hän valittunsa kanssa häämatkalle. Koko hääjoukko saattaa
iltamyöhänä asemalle. Hänellä on taskussa ensi luokan makuuvaunulippu
ja hääyön, laulujen ylistämän, odotus palaa hänen kasvoillaan. Nainen
seisoo, huntu kasvoilla, hänen rinnallaan. Hänellä on nyt lupa sen
naisen salaisuuteen, heillä on yhteiskunnan lupakirja, ystävät ovat sen
todistajina: menkää hääkammioon, lisääntykää ja täyttäkää maata!

Mutta kuinka moni on odottanut yhteiskunnan lupakirjaa, kuinka monelle
on yhteiskunnan määräämä hääyö ensimmäinen? Luonnon käsky on voinut
tulla paljon aikaisemmin, luonnon, joka sokeasti käskee monistumaan ja
hedelmöimään. Ja kuinka moni ylistettyjen hääöiden ihmispareista haluaa
totella yhteiskunnan määräyksiä, puhumattakaan luonnon tarkoituksista?
He eivät laisinkaan aina halua enentyä ja täyttää maata. He haluavat
humaltua ja nauttia.

Monien monituisten ihmisparien puolesta saisi elämä kuolla
sukupuuttoon. Ovela luonto onkin sentähden kätkenyt itunsa nautintoon.
Ja niin täytyy ihmisen nauttiessaan tahtomattaankin palvella
sitä. Ovela luonto on lisäksi kätkenyt syvimmän salaisuutensa
läpipääsemättömyyden verhojen taakse. Läpipääsemättömyys vetää ihmistä
puoleensa. Miljoonat ja miljoonat vaeltavat mykkien, liikkumattomien
porttien eteen, miljoonat ja miljoonat joutuvat kerran suurten,
hirvittävien kysymysten eteen.

Mistä ihminen tulee, minne hän menee? Miksi hän syntyy, elää, miksi hän
kuolee?

Ihminen ei jaksa viipyä näiden ankarien kysymysten edessä, sillä
hän ei saa niihin vastausta. Hän palaa maailmaan mykkien porttien
edestä, maailmaan, joka läähättää siitostarpeen, synnytystuskien,
elämäntaistelun ja kuolonkamppailun alla. Hän ei jaksa kantaa heikoilla
hartioillaan raskaita kysymyksiä, joihin on turhaa hakea vastausta --
hän tahtoo unohdusta ja nautintoa ilman vastuunalaisuuden tunnetta.

Hänelle ei anneta sitäkään, sillä häneen on istutettu _omatunto_
ikuisine ikävöimisineen, syytöksineen ja ristiriitoineen.

Siinä kohdassa pipliaa, missä puhutaan vedenpaisumuksesta, on kuva
hukkuvasta ihmiskunnasta. Ihmiset pulikoivat vedessä, käsiä ja jalkoja
nousee häviöstä taivasta kohti. Ihmisiä kapuaa puihin, kallioille,
vuorille. Miehet juoksevat vimmassa, naiset seuraavat pitkin, valuvin
hiuksin. Turhaa -- vedenpaisumus tulee!

Turhaa on ihmisen kysellä, turhaa taistella tulvaa vastaan. Elämän
punainen vuo tulee!

Pitääkö ihmisen säikähtää sitä? Pitääkö hänen kantaa omantunnonvaivoja
ja kitua vastuunalaisuudentunteessa, pitääkö ristiriitojen alituisesti
repiä hänen sisintään?

Luonto kylvää ihmiskunnan niinkuin metsän ja luonto itse harventaa
itseään, jos se on liian taaja. Se on kaikki niin yksinkertaista.
Ihminen on pantu lisääntymään -- muuta ei hän tiedä ja hän
täyttää tarkoituksensa, kun hän täyttää maata. Muuta ei hän tiedä
tarkoituksestaan.

Avuttomana seisoo hän keskellä luontoa, johon hänet on pantu, kuin
koppakuoriainen, jonka kulkija tallaa.



IX


Iltoja ja öitä viipyi Hilja Matariston vuoteen ääressä. Hän kuumeni,
kylmeni, heltyi, raivostui, inhosi ja sääli kaikesta siitä mitä kuuli.
Hän itki ikäänkuin ihmiskunnan koko ruma velkakuorma olisi painanut
hänen tuntoaan, hän nauroi kuin mieletön, hän pakeni kuulemasta,
hän alistui ottamaan tiedot vastaan niinkuin ihminen, joka tuntee,
ettei onnettomuutta käy peräyttäminen ja nöyrän tyynenä painaa päänsä
antaakseen sen mennä ylitseen. Hän karkasi permannolta, jolle oli
lyyhistynyt, leimuten pystyyn ja kaikki hänessä nousi vastarintaan.

-- Se ei ole totta, se mitä sinä puhut! Ei, ei, ei -- jos niin olisi,
ei kannattaisi elää yhtä päivää. Rakkaus naisen ja miehen välillä on
jotakin ihan toista.

-- Mutta mitä tämä sitten on? Tätähän juuri sanotaan rakkaudeksi.

-- En tiedä, -- tiedän vain, ettei sitä _saa_ kutsua rakkauden nimellä.
Minä selitän heti. Meidän tuttaviemme joukossa on esimerkiksi muuan
vanha pari, he viettävät jonkin vuoden perästä kultahäitä. He ovat
rakastuneemmat kuin he saattoivat olla avioliittonsa ensi päivänä.
Joka vapunpäiväksi toimittaa rouva miehensä ylioppilaslakin pestyksi
ja kiinnittää hänen rintaansa ruusun ja mies katsoo häntä silmiin
ikäänkuin juuri olisi antamaisillaan hänelle ensi suudelmaa.

-- Tiedätkö, että he läpi elämänsä ovat olleet näin? He ovat aivan
yksinkertaisesti palaneet loppuun. Eero Holm sanoisi, että tällainen
hellyys on nuorille ihmisille yhtä luonnoton kuin keväälle keltaiset
tähkät.

-- Mutta mitä rakkaus sitten on, jollei juuri hellyyttä?

-- Se on polttoa. Mies ja nainen sytyttävät toisensa, kun tulevat
likelle toisiaan. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani.

Hilja hätkähti ja vetäytyi vaistomaisesti kauemma. Hänet valtasi taasen
halu sanoa Mataristolle, että täytyy erota, hänen täytyy etsiä toinen
asunto. Heidän käsitystensä eriäväisyys on sitä laatua, ettei hän voi
sitä sietää.

-- Sinä olet sairas ja se tunne, josta puhut, on sairautta, pääsi
häneltä katkerasti. -- Jahka sinä paranet, tutustutan sinut niihin
tyttöihin, joiden kanssa seurustelen, niin saat nähdä, onko nainen
sellainen käärme, jommoisena sinä häntä pidät. Kuinka minä vihaan teitä
miehiä, jotka alennatte naisen eläimeksi, ettekä häpeä sellaisena ottaa
häntä morsiameksenne ja vaimoksenne... Ihminen on korkeampi kaikkea
muuta, mies ja nainen ovat ihmisiä ja heidän täytyy olla yhdenarvoisia.
Heillä on tahto, heidän täytyy tietää mitä he tahtovat ja heidän
tahtonsa täytyy ohjata heidän tekojansa. Silloin ihminen on kaunis ja
onnellinen, kun hän tahtoo, sanoi isä ennen.

Hilja oli puhuessaan nähnyt Matin piirteiden vetäytyvän siihen
itsesyytösten epätoivoon, johon ne aina lopuksi johtuivat ja se teki
hänet aseettomaksi kuten niin monesti ennen. Hänen soimauksensa ja
pikkuvanhat opetuksensa muuttuivat aina lopulta lohdutukseksi ja hän
oli lohdutuksissaan kekseliäs.

-- Ah, kun aika kuluisi ja Armas tulisi! saattoi hän huudahtaa, -- niin
Armas voisi selittää nämä asiat.

-- Minä olen varma, ettei hän tule kärsimään minua, sanoi Mataristo.

-- Erehdys, armollinen herra! nauroi Hilja. -- Minä olen sinusta
kirjoittanut niin paljon, että hän jo miltei tuntee sinut ja aina
lähettää terveisiä.

-- Mutta tietääkö hän, että minä hänen morsiameltaan olen vienyt
viattomuuden kertomalla kaikkia kauheuksia...?

Hilja kävi vakavaksi.

-- Hän tietää, että me olemme puhuneet kaikkinaisista elämän asioista
ja että sinä olet vienyt minulta tietämättömyyden.

-- Ja tietämättömyyden mukana elämän ilon...

-- Tietämättömyydessäkö sitten on elämän ilo?

-- Olet oikeassa. Se on syyttömyydessä ja sinä olet syytön.

-- Että sinä viitsit: minulla ei ole ollut tilaisuutta sentapaiseen
syyllisyyteen. Mutta kaikesta syystähän voi päästä. Isäni sanoi, että
Mestari aina seisoo särkyneen ihmisen vieressä ja katsoo lempein ja
vakavin silmin ja sanoo: mene, äläkä silleen syntiä tee. Tässä samassa
vuoteessa isäni makasi, tässä samassa paikassa... Sinä voit huoleti
tulla papiksi, jos käsität Jumalan sellaiseksi kuin hän.

Ja Hilja rupesi kertomaan.

Heillä riitti nykyään keskustelemista ja väittelemistä loppumattomiin.
Hilja kyllä muisti, ettei tämä ollut hermosairaan hoitoa, mutta Matti
vakuutti saavansa mielenrauhan, kun saattoi puhua asioista, jotka
vuosikausia olivat häntä painaneet ja joista koko hermostus osaltaan
johtui.

Omituisesti maailma muuttui heille molemmille.

Matti näki naisen, jonka kanssa saattoi puhua toverillisesti, jonka
ystävyys oli valoisa ja lepoa tuottava, jonka hellyys lämmitti,
sytyttämättä kuloa. Ehkäpä maailmassa on häntäkin varten sellainen
nainen, ehkäpä rakkaus saattaa olla puhdas ja ylhäinen! Hän ikävöi
sellaista naista, sellaista rakkautta! Usein hän joutui kuin
hämääntyneeseen, mustaan verkkoon, kun ajatteli tuntejaan, joita ei
voi antaa, velkojaan ja epäsointuisaa väliä omaistensa kanssa. Hän
kuvitteli hetkisen, että voi nousta ja käydä työhönsä, mutta kun
heikkous sitten vakuutti hänelle, että täytyy parantua ensin, ei
auttanut muu kuin asettua hiljaa olemaan ja silloin ei edessä enää
ollut musta, tahmea entisyys, vaan tulevaisuus, josta häämötti jotakin
kirkasta ja onnellista.

Hiljalle oli elämässä tähän asti ollut yksi ainoa vakava ja juhlallinen
kohta: isän viime vuosi. Kaikki muu oli iloista tai vallatonta. Rakkaus
Armaaseenkin oli valoisa ja sen ikävöiminen suloinen. Kiintymys
omaisiin ja ystävättäriin oli ollut hauskutus, kansa kaduilla oli ollut
liikkeellä siksi, että kadut olisivat rattoisammat. Pieni, kaunis huone
kotona oli kuin lämmin pesä, jossa hetken kipeät sulivat pois. Hiljalle
olivat kipeätkin hetket olleet miltei sitä varten, että iloiset
selvemmin tuntuisivat niitä vastaan. Hänen elämänsä oli ollut kuin
rivi sisäjärvimaisemia, joissa tuomi kukkii, koivu hymyilee ja järvet
siintävät.

Nyt oli kaikki ikäänkuin avartunut ja käynyt raskaammaksi. Kun hän
katseli huonettaan, tuntui siltä kuin siitä olisi kulunut pitkä aika,
kun hän istui siellä Armaan kanssa ja oli nuori ja huoleton. Kun
hän tuli kadulle, huomasi hän jokaisen ihmisen yksitellen ja antoi
hänelle varoen tietä. Varsinkin huomasi hän talonpoikaisen näköiset
ylioppilaat ja mietti: mitähän huolta sinäkin kannnat? Jokainen
ihminen oli käynyt keskukseksi, jonka ympäri elämä kehräsi omituisia
lankojaan -- enimmäkseen surun ja tuskan lankoja. Sentähden täytyi
hyvänä ja säälivänä antaa tietä jokaiselle. Vaikka he nauravatkin,
niin heillä on suruja ja jollei heillä vielä ole, niin heille tulee.
Joku vanha neiti asui sillä kulmalla, missä Haapasetkin ja Hilja oli
usein nähnyt hänet päivänpaisteessa taluttamassa pientä koiraansa.
Hän oli niin kulunut ja hento, hän oli sitonut haaltuneen nauharuusun
koiransa kaulaan, koira värisi niinkuin sen aina olisi ollut vilu.
Tytöt olivat ristineet neidin "Kyöpelittäreksi" ja nauroivat häntä
vasten kasvoja, kun astuivat ohi. Nyt oli vanha neiti Hiljan silmissä
yksinäinen ihmisolento, jonka sydämen, muun puutteessa, oli pitänyt
kiintyä koiraan... Humalaiset, jotka tahriintuneina mielettömin
kasvoin tulivat vastaan Pitkälläsillalla, olivat hänen silmissään
onnettomia ihmisiä. Ennen he olivat olleet vain inhon arvoisia...
Kun hän käveli Aleksanterinkatua ja pienet pojat huusivat hänelle:
ostakaa kengännauhoja! vihloi hänen sydäntään, sillä huuto avasi
hänelle kokonaisia kärsimyksen ja puutteen koteja. Kun hän iltapimeässä
Eläintarhan tiellä näki ajurin kiidättävän silinteripäistä herraa ja
nauravaa naista, puistatutti häntä ja hän tunsi onnettomuuden heidän
naurussaan. Viha, mihin hän ennen oli noussut, oli poissa. Kun hän
näki talonmiehenvaimon lakaisemassa pihamaata, tuli hänelle paha
omatunto kaikesta mitä hän oli hänestä ajatellut, ja hän vaivasi
päätään miettimällä eikö voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. Ja minkä
kumman takia hän oli pilkannut sosialistiylhäisöä yläkerrassa? Mitä
hän heistä tiesi? Hän näki heidät joskus portaissa eikä tuntenut heitä
vähääkään, mutta hän oli aina ollut valmis huvittamaan vieraita ihmisiä
kaskuilla heistä. Kummallista! Minkätähden ihmiset yleensä pilkkaavat
ja raatelevat toisiaan? Minkätähden ei suuressa seurassa, jossa sitä
tehdään, kukaan nouse vastaan, vaan kaikki istuvat niin mielellään
siellä missä pilkkaajat istuvat? Ihmiset eivät kuitenkaan tiedä paljon
mitään toisistaan. Kaskujen kertojat tuskin tuntevat ulkonaiset
tapahtumat. Niistä kaukaisista voimista, joista ihmiselämä syntyy --
perinnöistä ja olosuhteista, joissa ihminen muodostuu -- ei tiedetä
mitään, niitä ei asianomainen ihminen itsekään tunne. Kuinka voi vieras
häntä pilkata ja tuomita?

Hilja kysyi tätä itseltään täynnä ihmettelyä. Kummoiset hänen silmänsä
ennen olivat olleet? Oliko hän saanut silmäänsä lasisärön paholaisen
peilistä, josta sadussa kerrotaan ja joka näyttää kaikki kierona ja
valheellisena? Vai oliko hän kulkenut silmät kiinni? Ja näkemättömin
silminkö kaikki nuo muut kulkivat, joiden huvi oli pilkkaaminen ja
tuomitseminen? Tai paholaisen peilinsäröäkö he kantoivat silmissään?
Sillä jos saisi raottaa ihmisen sydäntä, niin ei häntä voisi muuta kuin
sääliä ja helliä.

Hiljan mieleen johtui, että se sääli, joka nyt Matariston kautta
hiljaisena, kipeänä ja kallisarvoisena onnena oli puhjennut hänen
sielunsa pohjalle, mahtoi olla sukua sille tunteelle, jolla Kristus
rakasti maailmaa.

Mestarin silmä näki ihmeellisesti ihmisen läpi, hän tunki kauas hänen
esihistoriaansa ja ymmärsi, miksi hän oli juuri sellainen kuin oli.
Hienoin vaistoin tunsi hän vilpin ja tunsi missä sydän oli särkynyt
ja kypsä vastaanottamaan puhdistusta. Hän istui kaivolla puiden alla,
oli helteinen päivä ja häntä janotti. Valkoista hiekkaa myöten likeni
nainen. Se oli kaunis ja Kristus luki kauniista kasvoista, naisen
ammentaessa vettä. Kasvot kertoivat paljon nauraneensa ja nauttineensa.
Nyt ei enää huvittanut nauraa, kaikki iljetti ja tympäisi. Häpeä ja
hätä kuulsivat läpi.

Nainen oli ehkä juhlinut tämänkin yön, hän tuli uupuneena hakemaan
vettä. Hän ei huomannut kulkijaa kaivolla ja kun hän häntä puhutteli,
oli hän vastaamaisillaan keikaillen ja nokkelasti, kuten oli tottunut
vastaamaan miehille. Mutta hiljainen kulkija eristi hänet siitä
maailmasta, jossa hän oli ollut kotonaan, sielun yksinäisyyteen.
Hän ikäänkuin pyyhki pois kaiken sen vieraan kuonan, mikä aikojen
kuluessa oli kasaantunut ihmisen paljaan, vilpittömän sielun päälle. Ja
nainen löysi katumuksen puhdistavat kyyneleet ja särjetty sydän kävi
mahdolliseksi syntymään uudestaan.

Hilja uskoi ajatuksensa Matille. Hän tunsi antavansa sielulle, joka
janoisena otti vastaan kuin helteessä halkeillut maa sadetta. Joskus
tuli hänelle pistävä tunne: "Miksei Armas ole täällä, miksen hänelle
saa puhua?" Mutta hän koetti lohduttaa itseään sillä, että heillähän on
edessä pitkä yhdyselämä! Ja olihan Armas sanonut, että jota enemmän he
ehtivät imeä elämästä, sitä rikkaampina he liittyvät yhteen.

       *       *       *       *       *

Silläaikaa kun Hilja ja Matti koettivat selvitellä itselleen elämän
ongelmia, vietti ainoa, joka heidät näki, vanha, uskollinen Maali
keittiössään epäilyksen ja epätietoisuuden hetkiä heidän tähtensä.

Ensin häntä vain oli suututtanut, että "se tyttö" lähtee kävelemään
tuntikausiksi, antaa hänen avata ovea vieraille ja palaa helmat
ja kengät senpäiväisessä siivossa, lisäksi mokomankin ylioppilaan
seurassa. Sillä vaikka Maali paljon piti Mataristosta, ei hän toki
ollut mikään Hiljan rinnalla. Hiljan olisi pitänyt tietää kenen kanssa
lähti kävelemään. Maalia harmitti kaiken aikaa, kun Hiljan kengät
olivat kuivamassa uuninkorvalla, ne olivat niin läpimärät, etteivät
edes tahtoneet kuivaa. Kun ne vihdoin olivat kuivat kuin pukinsarvet,
ei Maali vielä voidellut taikka kiilloittanut niitä. Hän ajatteli:
antaa Hiljan vähän kaivata niitä ja lopulta tulla kysymään. Ehkä hän
paremmin muistaa toisen kerran, ettei pane kenkiään sellaiseen siivoon.
Vihdoin Hilja tulikin keittiöön ja rupesi liepastellen kertomaan, että
Laina voi paremmin ja pikku Elli oli saanut ensimmäisen hampaansa ja
terveisiä paljon lähetettiin Maalille. Ja näitä puhuessaan yritti
hän käydä kenkiin kiinni. Maalia harmitti, ettei hän pyytänyt häntä
siistimään niitä -- olisihan hän voinut pyytääkin! Hän koppasi
kalisevan kuivat kengät hellankorvalta ja painui puulaatikon
viereen niitä puhdistamaan. Sora ja lika olivat syöpyneet syvälle
uurteisiin. Maali ei viitsinyt ruveta niitä voitelemaan, kelvatkoon
kiilloitettuina. Hän harjasi minkä jaksoi ja pudotti kunkin kengän
saatuaan sen valmiiksi, korkealta lattialle eikä ollut näkevinään
Hiljaa, joka yhä siinä vieressä kertoi uutisia pappilasta. Saatuaan
kengät valmiiksi ei hän antanut Hiljan ottaa niitä, vaan läksi
viemään niitä Hiljan kamariin. Taisi tulla astutuksi hieman kovin
askelin käytävässä ja kolistelluksi ovia. Vähän ajan perästä tuli
Hilja keittiöön, toi sinisen hameensa ja käski Maalia tekemään siitä
torihametta. Se oli hyvä hame -- jos ruustinna olisi ollut kotona,
ei hän ikinä olisi sallinut sitä vielä antaa. No niin, kyllä hän,
Maali, on palvellut tätä taloa niin kauan, että hän saattaa sen hameen
saadakin. Hän oli jo lauhtumaisillaan ja päätti, että jos Hilja nyt
tulee ja panee kädet hänen kaulaansa, niin ei hän työnnä niitä pois. Ja
kun ei Hilja tullutkaan, vaan meni menojaan, niin hän ajatteli, että
olisihan hän saanut siitä hameesta kiittääkin. Ei tullut kiitettyä.
Mutta jahka hän nyt huomenna menee torille, niin hän tuo kukkakaalia,
josta Hilja pitää, ja sunnuntaiksi linnun.

Hän sai torilta kauniin kukkakaalinpään, keitti sen aamiaiseksi ja
odotti, että Hilja, niinkuin ennen, panisi kätensä hänen kaulaansa ja
kehuisi kukkakaalia. Mutta tuskin Hilja maistoi koko kaalia eikä hän
puhunut mitään. Vai niin vai, ajatteli Maali ja oli loukkaantunut.
Mutta sitten hänelle vasta tuli ihmettelemistä, kun Hilja ilmoitti,
ettei Maalin enää tarvitse viedä ruokaa herra Matariston huoneeseen
-- hän tekee sen itse. Hilja oli sitä sanoessaan oudon kankea ja
puhui ikäänkuin vieraalla äänellä. Mitähän se Mataristo nyt olikaan
kielinyt? Sitäkö, että hän joskus suutuksissaan oli paiskannut hänen
ovensa kiinni? Tai jotakin muuta sellaista. Ja siitä nyt kannatti
puhua!... Hilja sai kantaa ruuat herralle -- hyvä oli vain, vähemmällä
Maali pääsi! koetti Maali nauraen sanoa itselleen. Mutta kun Hilja
käsitöineen rupesi istuskelemaan Matariston kamarissa, kun hän oli
siellä Maalin siistiessä ja kun he lukitsivat oven ja puhelivat
myöhään illallakin, rupesi Maali epäilemään, että Hilja ei enää ollut
ihan viisas. Mitä ihmettä heidän Hiljalla saattoi olla puhumista
tuollaisen talonpojan kanssa, vaikka se olikin ylioppilas? Hän rupesi
pitämään Hiljaa silmällä: Hilja kulki kuin unessa, tuskin hän näkikään
Maalia. Kun häneltä piti kysyä jotakin ruuista, sai häntä aina etsiä
Matariston huoneesta ja hän vastasi oudosti, niinkuin hänen olisi
pitänyt pusertaa esiin sanat. Monta kertaa hän oli aivan itkettyneenä.
Mitä se hävytön herra mahtoikaan hänelle sanoa? Kerran kun Hilja oli
tanssiharjoituksessa, läksi Maali Matariston huoneeseen ja läksytti
häntä aika lailla siitä, että hän kehtaakin, kun ruustinna on poissa...
Jollei hän ymmärrä miten herrasväissä ollaan, niin on paras, että hän
muuttaa muualle. Ja se onkin paras! Mataristo ei vastannut hänelle
halaistua sanaa, tuli vain ihan punaiseksi. Kai se sentään ymmärsi
hävetä! Ja Maali meni rauhallisempana keittiöön. Mutta seuraavana
aamuna karkasi Hilja kuin kiiliäinen hänen kimppuunsa ja huusi: "Mitä
Maali on tehnyt täällä eilen? Maali ei enää saa puhua sanaakaan herra
Matariston kanssa." "Vai on se kelvoton ollut kantelemassa! Tietääkö
neiti, että minä olen osannut puhua ennenkuin neitiä oli maailmassa
eikä neidin tarvitse tulla opettamaan mitä minä saan puhua!" Hilja
purskahti itkuun ja kiirehti huoneeseensa.

Minkätähden hän sitten ei tullut selittämään, miksi hän seurusteli sen
herran kanssa? Maali päätti näyttää heille, ettei hyväksy sellaista.
Hän suuttui suuttumistaan, kun huomasi heidän liittoutuvan yhteen häntä
vastaan. He puhuivat hänestä pahaa, hän tiesi ja tunsi sen. Hänen piti
yksinään kantaa kuormaansa, eihän ollut ketään, jolle hän olisi voinut
puhua. Heitä oli kaksi. Hän paiskeli ovia ja astioita. Voi, voi, olisi
ruustinna tietänyt -- ja olisi maisteri tietänyt, ja entä maisterin
omaiset, ja entä Jenny neiti! Ei päivääkään Jenny neiti olisi pysynyt
siellä kylpypaikassa Saksanmaalla! Kerran toki juoksi Hilja Maalin luo
keittiöön ja itkukin oli häneltä niin tulossa, että hän tuskin sai
sanotuksi: "Maali, miksi Maali on minulle niin äreä ja paha?" Maali
tunsi nyt jälleen lapsen, jota pienenä oli pitänyt polvellaan ja hänen
teki mieli silittää sen päätä ja painaa se syliinsä, kuten silloin.
Mutta häntä pidätti jokin, tai hän odotti, että Hilja tulisi likemmä
häntä. Hilja toisti vielä saman kuin äsken, mutta ei liikahtanut
ovelta, seisoi vain siinä ja pidätti kyyneliään. Tulkoon likemmä!
päätteli Maali ja kovettui samassa eikä vastannut mitään. Mutta kun
Hilja oli mennyt pois, putosi hän tuolille istumaan ja itki.

Päivällistä pannessaan pöytään näki hän Hiljan käsitöineen kiirehtivän
Matariston huoneeseen. Silloin hänet valtasi vimma. Hän juoksi hänen
perässään, kävi kiinni hänen käteensä, veti hänet pois ja viskasi
menemään sellaisella voimalla, että hän lensi ruokasalin seinää
vastaan. Hän ei kärsi, että hän menee sinne!

Hilja nousi vastarintaan.

-- Maali! parkaisi hän kuiskaten ja juoksi hänen perässään keittiön
käytävään. -- Eikö Maali ensinkään häpeä! Mitä tämä merkitsee!...

Mutta hän huomasi samassa seisovansa yksin hämärässä käytävässä. Hän
pakeni omaan huoneeseensa. Siellä hän purskahti itkuun... Ei, Matti ei
saa nähdä, että hän on itkenyt! Onneksi oli hämärä päivä. Hän pyyhki
kyyneleensä ja valeli silmiään.

Nyt on sota talossa ja hän, Hilja, siinä ehdottomasti joutuu tappiolle.
Häntä ei kukaan tule uskomaan eikä ymmärtämään... Koettaisiko vielä
selittää Maalille...? Siitä ei olisi apua. Ja Maali on kuitenkin ollut
heillä niin kauan, hän on nähnyt Hiljan pienestä asti ja Hilja on
niin monta kertaa puolustanut Maalia, kun äiti on yrittänyt häneen
kyllästyä. Ja muistaessaan sanoja, joilla oli koettanut pehmentää äidin
sydäntä, alkoi hänen oma sydämensä pehmetä. Hän toisti, tällä kertaa
itselleen, miten kova palvelijan asema kuitenkin on, miten yksinäinen
ja yksitoikkoinen: aina vain sama työ, päivästä päivään ja vuodesta
vuoteen. Maali oli kuitenkin ollut niin uskollinen.

Hilja läksi keittiöön.

Maali seisoi toinen käsi kattilan varressa, toinen pitäen kiinni kantta
ja kaasi perunoista höyryävää vettä vesijohtoon.

-- Kuinka Maali voi kohdella minua sillä tavalla!

Maali laski kattilan hellalle, avasi hanan ja virutti käsiään.

-- Herra Mataristo on kipeä, näkeehän Maali sen! Jos Maali olisi ollut
hänelle ystävällinen, ei minun olisi tarvinnut ruveta häntä näin
hoitamaan. Mutta kipeää täytyy kohdella hyvin, muuten ei hän parane.

Maali pyyhki käsiään suurin liikkein ja kiukku kuohui hänessä.

-- Maali kulta... tämä on niin raskasta, eihän se Maalistakaan voi olla
hauskaa... Eihän Maali enää tee niin. Minun kärsivällisyyteni loppuu
kerran...

-- Niin minunkin! pääsi Maalilta ja paiskasi pyyhinliinan tuolille. --
Jollei tästä pelistä tule loppua, niin minä kirjoitan ruustinnalle ja
Jenny neidille...

-- Mutta Jumalan tähden, mitä Maali kirjoittaa?

-- Että neiti päiväkaudet ja yökaudet istuu herran kamarissa. Sen minä
kirjoitan. Tietääkö neiti mitä kuudennessa käskyssä sanotaan?

-- Maalin pitäisi hävetä!

Hilja läksi. Hän tuli huoneeseensa täydessä itkussa. Hän oli ihan
neuvoton, hän ei käsittänyt minne päin kääntyä. Hän ei osaa selittää
tätä asiaa... se on totta! Ei kenellekään.

Ruoka jäähtyi hyvän aikaa pöydällä ennenkuin hän sai voimaa iloisena
ja tyynenä lähteä toimittamaan sitä Matariston huoneeseen. Senjälkeen
hän pelkäsi ja karttoi Maalia. Kun hän vain kuuli hänen askeleensa
käytävässä, meni hän pakoon, tavallisesti Matariston luo, jottei Maali
saisi mennä puhumaan hänelle mitään pahaa.

Kerran hämärissä täytti Maali lamppuja ja astui koputtamatta Matariston
huoneeseen. Hän jäi kuin naulittuna ovelle seisomaan.

Hilja oli polvillaan vuoteen ääressä. He katselivat toisiaan silmiin,
olivat hiljaa kuin kuvat ja puhuivat siinä. Eivät he huomanneet
Maalia. Ensi hämmästyksen mentyä valtasi vanhan palvelijan halu lyödä
jalkansa maahan ja hän kopeloi jo esiliinaansa antaakseen sillä heitä
korville. Mutta samassa hän tuli uteliaaksi ja päätti kuunnella mitä
he sanovat. "Se puhkesi esiin silloin", sanoi herra, "kun katselin
tanssia tuolla vastapäätä. Sinä olet itse nähnyt kuinka he tanssivat...
Sinä lauantai-iltana, jolloin sinä kuulit minun itkevän." "Muistan,
muistan", vastasi neiti. "Se teki silloin minulle niin pahaa." "Älä
enää ajattele sitä. Sinä tulet terveeksi ja julistat ihmisille tervettä
elämäniloa..." "Niin, ehkä minä vielä voin, sinä olet sen opettanut
minulle. Minä olen sinulle niin kiitollinen." Mataristo otti Hiljan
käden ja jäi sitä pitelemään, kasvot tähdättyinä kattoon.

Maali ei enää voinut mokomaa katsella. Hän unohti lampun, palasi
keittiöön, istuutui tuolille ikkunan ääreen ja tuijotti tummaan juovaan
lattiamatossa.

Nyt oli tosi käsissä. Tähän asti hän oli pitänyt kaikkea jonkinlaisena
leikkinä, mutta nyt hän ymmärsi, että he pitivät toisistaan. Hilja,
kihlattu morsian, oli unohtanut maisterin, sellaisen hienon miehen,
tällaisen moukan takia. Kyllä nyt ruustinnan tulee paha mieli ja mitä
Jenny neiti tekeekään! Syyttävät vielä häntä, Maalia, ettei hän ole
pitänyt huolta Hiljasta.

Hän purskahti itkuun ja hänen surunsa oli kipeämpi kuin koskaan ennen.
Jos Hilja nyt olisi tullut keittiöön, niin hän olisi tavannut Maalin
sydämen avoinna, Maali olisi puhunut hänelle koko huolensa, varoittanut
häntä ja rukoillut häntä lakkaamaan tällaisesta rumasta pelistä. Mutta
Hiljaa ei kuulunut. Käsistään, jotka hajusivat lamppuöljyltä, Maali
muisti mille asialle äsken oli mennyt sisään. Hilja ei tullut pyytämään
edes öljyä -- no niin, näkiväthän he pimeässäkin tehdä pimeydentöitään!
Ja kun Maali syvemmältä ajatteli, mitä kaikkia he voivat siellä tehdä,
tuli hänen äskeisen hyvän sydämensä ympäri kuin kuori, joka kovettui
kovettumistaan. Hän vuoroin vihasi heitä niin, että rukoili Jumalaa
päästämään tulta ja tulikiveä heidän päälleen, vuoroin itki ja voihki.
Hänestä tuntui siltä kuin ei mikään enää olisi ollut paikallaan, kuin
koko talo olisi ollut hajoamistilassa. Illallista valmistaessa olivat
hänen jalkansa niin raskaat, että hänen pari kertaa täytyi istuutua
lepäämään. Ei, kyllä hänen nyt täytyy kirjoittaa ruustinnalle.

Hän haki jo laatikosta esiin vaaleanpunaisen paperinsa ja kotelon,
mutta hänen kyyneleensä valuivat paperin päälle ja tärvelivät sen. Ja
sitten tuli ajatus: jos Laina siellä on kuinka kipeänä ja ruustinna
lähtee suinpäin kotiin. Tai jos Jenny neiti saa sydämenhalvauksen, kun
kuulee tällaiset uutiset, hän kun niin rakastaa tätä Hiljaa. Ja niinhän
hänkin, Maali, on rakastanut! Ja taas valuivat hänen kyyneleensä. Ei
hän sinä yönä saanut unta, hän ajatteli vain tätä häpeää ja hävitystä.
Vasta aamuyöstä hän nukkui ja silloin hän näki unta.

Hän oli pakkaavinaan tavaroitaan. Hänen kirstunsa, jonka hän oli
saanut kotoa äidiltään ja joka muuten aina oli vinnillä, oli olevinaan
keittiön lattialla ja hän kopeloi sen ääressä. Hilja tuli keittiöön
ja toi hänelle käärön. Hän nauroi niinkuin hän ennen oli nauranut ja
hiukset olivat pörröiset, kuten ne tämän viime taudin jälkeen olivat
olleet. Maali aukaisi käärön, mutta siinä oli se kaunis, valkoinen,
pitkä silkkihuivi, joka oli kuin harso vain ja jota ei Hilja ollut
raaskinut käyttää kuin joskus teatterissa. Niin Maali sanoi Hiljalle,
etteihän hän tätä voi ottaa, tämähän on sulhasen lahja. Mutta Hilja
sanoi vain: ota pois, minulla on jo toinen parempi. Silloin Maali
otti huivin ja pani kirstuun ja kannen kiinni. Ja samassa hän heräsi,
selkosi ihan selväksi ja uni oli ilmielävänä hänen edessään, niin
että hän melkein silmillään haki kirstua keittiön lattialta. Hän oli
nukkunut niin kauan, että päivä jo tuntui ja kello löi puoli kahdeksan,
mutta ei hän malttanut olla katsomatta unikirjaan ja unikirja sanoi,
että matkaan valmistautuminen tietää elämänmuutosta.

Elämänmuutosta! Yhtäkkiä hänelle selveni, että hän tulee muuttamaan
tästä talosta. Ilman sitä unta ei sellainen olisi tullut hänen
mieleensäkään. Mutta tämän unen perästä ei hänellä enää ollut
ristiriitaa eikä valintaa. Se oli valmis asia, että hän muuttaa. Hän
vain ei ollut selvillä siitä, lähtisikö sill'aikaa kun ruustinna oli
poissa, vai odottaisiko. Mutta kun ruustinna tulee kotiin, niin ei hän
päästä häntä pois... Hänen täytyy nyt vain olla niin kauan, että saa
palkkansa. Hän ei viitsi sitä pyytää, eipähän ensi päivään enää ole
pitkä aika. Kaippa tässä synninpesässä jaksaa olla niin kauan!

Mutta vaikeaksi se hänelle tuli. Hän tapasi heidät vielä kerran sillä
tavalla -- mitä lienevät tehneet, vaikka olisivat suudelleet -- ja
karkasi taas keittiöön itkemään kuten edelliselläkin kerralla. Mutta
silloin Hilja tuli perässä. Niillä samoilla käsillä, joilla Maali oli
nähnyt hänen painavan senkin kunnottoman kättä, hän ilkesi yrittää
hänen kaulaansa -- Maali paiskasi Hiljan menemään ja sylkäisi maahan.

-- Mutta Maali! puhui Hilja kauniisti kuin käärme. -- Mitä tämä nyt on?
Eikö Maali minua tunne pienestä asti? Eikö Maali luota minuun, vaikka
Maali mitä näkisi ja vaikka näyttäisi kuinka pahalta...? Niin minä olen
Maaliin luottanut...

Maalin teki mieli sanoa, että niin hän onkin neitiin luottanut, mutta
ihmisen täytyy uskoa omia silmiään. Itku ja kiukku sulkivat kuitenkin
hänen kurkkunsa ja Hilja läksi. Menköön, onhan hänellä nyt lohduttaja!

Niin elivät, toisiaan kiduttaen nämä molemmat, jotka koko Hiljan
eliniän olivat viettäneet ystävinä saman katon alla. Ei heille
maittanut ruoka eivätkä he nukkuneet öisin, he välttivät toisiaan
ja kun pakosta täytyi puhua, eivät he katsoneet toisiaan silmiin.
He tunsivat seinien takaa toistensa vihan, he halusivat molemmat
ulospääsyä tästä mahdottomasta tilasta, mutta loittonivat
loittonemistaan toisistaan. Hilja oli päättänyt, ettei enää yritä
hieroa sovintoa. Maali näki kuukauden ensimmäisen päivän likenemistään
likenevän ja talo ja Hilja ja kaikki kävi hänelle vieraaksi.

Uni oli kuin olikin Jumalan lähettämä. Eihän hän kuitenkaan ikäänsä
jaksaisi palvella täällä. Tosin tulisi vähemmän työtä, kun Hilja
joutuisi naimisiin. Jos joutuu! Sillä milläpä tuollainen vätys kuin
Mataristo elättää vaimoa, ja maisteri ei ikinä enää huoli Hiljasta.
Tuntui kuitenkin oudolta erota näistä pöydistä, tuoleista ja
kattiloista, jotka hänen käsiensä alla olivat kuluneet. Ja kun hän
katseli hyllylle, jolla kuparit kiilsivät, ruokasäiliön ovelle, jonne
Hilja pienillä nauloilla oli pannut jouluyön kuvan, ja piirongille,
jolla herrasväen antama muistikello tikutti, niin itki hän kuumia
kyyneliä. Ei hänen enää ollutkaan ikävä ihmisiä, vaan huoneita ja
huonekaluja. Tuo sänkykin oli ollut hyvä sänky. Niillä on siellä maalla
niin huonoja...

Mutta mitä ruustinna sanookaan ja Jenny neiti, kun ei häntä ole! Kyllä
Hilja silloin saa läksyn. Ja kyllä hänelle tulee kärsimistä muutenkin.
Ei hän sentään laisinkaan ole osannut antaa Maalille tarpeeksi arvoa.
On ryvettänyt helmat ja kengät ja Maali on siistinnyt. Ei sellaista
jokainen tee, varsinkaan eivät nykyajan piiat. Ne ovatkin neitejä ne!
Ja kun Hiljan alussa täytyy käydä torilla -- kyllä hän vielä katuu,
että ajoi Maalin pois talosta. Ja minkä hän sitten tänne saa? Kukaties
sellaisen, joka päästää kuparit mustumaan ja pitää keittiön täynnä
akkoja ja ehkä kuljettaa miehiäkin! Maali vihasi seuraajaansa jo
edeltäkäsin. Mutta niinhän Hiljakin eli!

Kaikki tuttavat huomasivat miten huonoksi Maali lyhyen ajan kuluessa
oli mennyt. Maidonkuljettaja kysyi joka aamu, mikä ihme Maalia vaivaa.
Leipuripuodissa, makkarapuodissa ja torilla oli kaikkien suussa
sama kysymys. Maali ei sanonut oikeaa syytä, selitti vain, että
mahtoi olla jokin sisällinen vaiva. Mutta sitten rupesi paholainen
kiusaamaan häntä. Se kopeloi ruokasäiliössä, kolisi käytävässä, tuli
ovea avaamatta keittiöön, istuutui hänen vuoteensa laidalle ja katsoi
häneen ihan niinkuin Hilja oli katsellut ylioppilaaseen. Hän meni
peitteiden alle piiloon, mutta näki sen sittenkin. Vasta kun hän sai
tulta tikkuun, se hävisi. Välistä se makasi niinkuin musta koira
kipparassa tuolin alla. Hän koetti heittää sitä kengällään, mutta ei
se liikahtanut ja vasta kun hän otti tulta, se hävisi. Hän kävi niin
heikoksi, että vapisi.

Eräänä aamuna, kun maidonjakaja taasen rupesi kyselemään mikä häntä
vaivaa, laukesi hänen suunsa side. Ensin hän vain puhui unestaan ja
miten se oli lähetetty valmistamaan häntä lähtöön tästä talosta,
missä hän niin kauan oli ollut. Mutta tuntui helpottavalta puhua ja
kun toinen vielä kysyi, tuli hän kertoneeksi enemmänkin. Illalla
maidonjakaja palasi, sai kahvia ja kuuli kaikki mitä Maali oli saanut
kärsiä.

Ja samalla kun Maali oli saanut puhutuksi, väheni tuska, kiintymys
taloon, huonekaluihin, kaikkeen ikäänkuin katkesi. Talon kunnia ei enää
ollut hänen kunniansa, olkoot ja eläkööt miten tahtovat. Ei hän enää
vihannut Hiljaa eikä Mataristoa, kuten vielä eilen. Hänen oli jo paljon
helpompi olla, hän sai jo syödyksi ja nukutuksi. Ystävällisempänä kuin
moniin aikoihin avasi hän oven talon vieraille. Herra Angervokin oli
palannut kaupunkiin. Ainoastaan ajatuksen mennessä ruustinnaan ja Jenny
neitiin, vihlaisi Maalin sydäntä, mutta hän asetti heille vastapainoksi
äitinsä maalla ja mietti jo, mitä panee ylleen, kun ensi kerran lähtee
kirkolle.

Hän puhui nyt varsin helposti suunnitelmistaan sekä leipuripuodin
tytölle että kirjeenkantajalle ja jokaiselle joka vain halusi kuulla.
Salaisuus, joka kerran oli painanut hänen tuntoaan, valui kevyesti
hänen huuliltaan ja alkoi kiertokulkunsa huulilta huulille, keittiöistä
keittiöihin, kahvipöydistä kahvipöytiin.

       *       *       *       *       *

Hilja ei mitenkään salannut suhdettaan Mataristoon. Hän saattoi
iloisesti kertoa vierailleen: "Nyt hän on parempi. Hän saa jo unta. On
niin äärettömän hauskaa puhua hänen kanssaan. Hän on paljon ajatellut.
Me valvoimme ensin yökaudet, meillä oli niin paljon puhumista." Hän ei
laisinkaan huomannut, että ihmiset oudosti katselivat toisiinsa häntä
kuunnellessaan. Kerran meni Hilja avaamaan ovea punoittavin poskin,
hiukset epäjärjestyksessä. Angervo sattui tulemaan kysymään Mattia.
Hilja selitti silloin, hiukan hämillään kasaten hiuksiaan päälaelle,
että hän juuri oli lukenut hänelle ääneen. He lukivat "Viimeistä
ateenalaista" ja olivat sellaisessa jännityksessä, että heräsivät
kuin muihin maailmoihin, kun kello soi. Hän ei olisi tahtonut päästää
Angervoa Matin puheille ja pyysi häntä saliin istumaan, mutta Angervo
vain seisoi kynnyksellä, oikoen yläruumistaan ja puhuen kiusallisen
selvästi:

-- Minä olen kuullut, että ystävämme Mataristo on sairaana. Tahdoin
heti pääkaupunkiin tultua rientää kuulemaan miten hänen laitansa
on, jotta voisin rauhoittaa hänen omaisiaan, jotka tulivat hyvin
levottomiksi hänen taudistaan. Eikö hän asu tässä huoneessa, niinkuin
ennen? Minä...

Hilja huomautti, että hänen täytyy ilmoittaa Matille vieraan tulo. Hän
likeni jo ovea, kun Angervo keskeytti:

-- Ei suinkaan hänen tilansa saata olla niin huono, koska hän voi
kuunnella runojakin...

Hilja katsoi häntä pitkään ja ilkeä vastaus tunki huulille, mutta hän
puraisi sen poikki ja läksi Matin huoneeseen. Hänen koputuksensa oli
lyhyin mahdollinen ja hän puhui siellä kuiskaten. Mataristo pelästyi,
sairas heleys puhkesi heti hänen kasvoilleen. Ei kuitenkaan ollut
mahdollista kieltää Angervoa pääsemästä hänen puheilleen. Hilja
huomautti Angervolle ärsyttävän kohteliaasti, ettei hän koskettaisi
mitään ikäviä asioita, jottei Matti kiihtyisi: hänellä oli vielä hiukan
kuumetta. Angervo loi häneen vihreähtävän, sanattoman katseen ja sulki
tarkasti oven jälkeensä.

Hilja oli levoton. Hänen teki mielensä odottaa oven takana, että vaaran
sattuessa heti olisi valmis rientämään avuksi. Häntä hävetti vaania
sillä tavalla, mutta hänen oli mahdoton päästä aavistuksesta, että
jotakin pahaa oli tulossa. Lisäksi häntä hermostutti pelkästään se,
että Angervo oli talossa. Angervo viipyi arveluttavan kauan. Hiljalle
oli tunti kuin kolme tuntia ja hän rupesi jo miettimään eikö olisi
oikeutta keskeyttää keskustelua. Hän sai siihen mielestään tilaisuuden
kun herrojen äänet alkoivat käydä kovin kiihtyneiksi.

Hän ei taaskaan malttanut koputtaa Matin oveen perusteellisesti eikä
odottaa vastausta. Hän astui huoneeseen varmana ja kotiutuneena.

Matti oli istumassa vuoteessaan, Angervo seisoi peilin ääressä.
Molemmilta katkesi kiihtynyt puhe, kun Hilja ilmestyi heidän eteensä.
Angervo tuijotti häneen täynnä loukattua hämmästystä, Matin kuumeiset
kasvot sanoivat: minkätähden sinä tulit?

-- Herra Angervo! koetti Hilja puhua kohteliaasti ja hiukan
leikillisesti hymyillen, -- minähän kielsin teitä kiihtymästä ja
kiihdyttämästä.

Angervo katsoi häneen kuin loukattu pyhimys.

-- Pyydän anteeksi, jollen voi olla tarpeeksi kohtelias, mutta minun
täytyy kysyä, millä oikeudella neiti Haapanen täällä kieltää tai käskee.

Hiljan kasvot lensivät punaisiksi, pää nousi taistelunhaluisesti ja
silmät ilmaisivat peittelemättä, ettei hän siedä tuota miestä.

-- Minä kiellän ja käsken ystävän... hoitajan oikeudella, sanoi hän.

Angervon etusormi liikkui levottomasti ylös, alas takin pieltä ja kaula
taipuili, miehen valmistaessa sanottavaansa.

-- Tämä on, lievinten sanoen, kummallista. Minä tulen tänne isän ja
sisaren puolesta ja minua...

Mataristo koetti kiusaantuneena rauhoittaa häntä.

-- Älä nyt suutu. Neiti Haapanen on niin ystävällisesti koettanut saada
minua paranemaan. Lääkäri...

-- Sinun olisi viisaampaa varoa tätä ystävällisyyttä...

Hiljan valtasi ylenannettu halu hämmästellä hänen kanssaan ja hän sanoi
jo:

-- Ja entä teidän ystävällisyyttänne sitten...!

Mutta samassa hän huomasi, ettei se laisinkaan sovi hänen
sairaanhoitajatarasemaansa ja hän ehdotti arvokkaasti, ettei Mattia
enää väsytettäisi, vaan että keskustelu jätettäisiin toiseen kertaan.
Jos se on tarpeellista, lisäsi hän.

-- Minä vakuutan, että jos tulen, teen sen yksinomaan tämän sairaan
omaisten toivomuksesta. Minulla ei ole vähintäkään halua tänne.

Kun Angervo oli mennyt, syntyi Hiljalle ja Matille kiusallinen
selvittely. Matti oli onneton siitä, että Angervo oli suututettu.
Ties miten hän käsittikään sen, että Hilja tuli hänen huoneeseensa ja
että he sinuttelivat toisiaan. Hilja muisti, että hän säälittä oli
arvostellut Angervoa, katui ja lupasi ensi kerralla koettaa parantaa
mitä oli rikkonut.

Karoliina oli kysynyt rahojaan ja tahtoi korkoja. Isä yhä suri, ettei
pojasta tullut pappia ja sisar rukoili alituisesti hänen puolestaan.
He toivoivat, että hän tulisi kotiin sairastamaan, sisar lupasi häntä
hoitaa. Monien kyselyjen kautta sai Hilja selville tämän kaiken.

Matti oli joutunut sen omituisen mielialan valtaan, jonka tervehdys
kotipuolesta herättää. Hänen silmiensä edessä välähti kotipirtti,
ikkuna, jonka ääressä mummo oli istunut, navetta vinttikaivoineen,
pihamaa ja sen syviksi tallatut polut. Syyttävä ääni puhui hänessä:
he odottivat sinusta iloa, he panivat viimeiset varansa sinun
kouluttamiseesi -- sinä petit heidät ja jätit heidät yksin raatamaan,
sinä tuotat heille ilon asemesta surua. Nytkään ei sinulla tule olemaan
voimaa lähteä heidän luokseen, koska sinulla on parempi täällä. Niin
sinä olet herrastunut, niin sinä olet pettänyt omaisesi. Se on tuon
hienon, kauniin neidin syy.

Tätä ei hän sanonut Hiljalle, mutta Hilja tunsi, kuinka nurjuus ja
luottamuksen puute tuli heidän välilleen. Kun hän koetti päästä niihin
käsiksi selvittääkseen heidän väliään, painui Matti vaitioloon. Hilja
lakkasi kysymästä ja vetäytyi omaan maailmaansa.

Yksin jäätyään hän äkkiä huomasi miten vieraiksi Armaan kirjeet olivat
käyneet ja alkoi toistella itselleen erinäisiä kohtia.

"On sunnuntai. Tiedät, etten mielelläni tungeskele sunnuntaiyleisön
joukossa, mutta tänään minä menin. Vietin -- niin, en tiedä olivatko ne
tunteja, minuutteja vaiko vuosia, sillä iäisyydessä ei niistä pidetä
niin tarkkaa lukua kuin ajassa -- seisoen Mona-Lisan edessä. Minä
pääsen ehkä joskus tuon hymyn perille, joka on pohjaton ja salaperäinen
kuin itse elämä."

"Minun sankarini on rypenyt kuten lapsi leikkien rypee katuojassa,
josta saasta lykätään valumaan alas. Hän on ryysyisenä astunut köyhien
kapakkaan, jonne haaksirikkoiset ajalehtivat unohtamaan ja ilotyttö on
rientänyt häntä vastaan maalatuin huulin ja ojentanut ne suudeltaviksi.
Mutta heidän suudelmansa on ollut kuin se, jonka Maria Magdalena painoi
Mestarin jalkoihin... Minä olen seurannut tätä suurta lasta kapakasta
kapakkaan, olen torkkunut samojen tahmeiden pöytien ääressä, joita
vastaan hänen humaltunut päänsä painui, olen nähnyt pelipirun kiiluvan
silmissä ympärillä. Ja minä olen, mitellessäni näitä ihmisyyden
pohjavesiä, tuntenut ihmeellistä kohotusta sielussani.

Sinä valkea tyttö, sinä liljani, ymmärrätkö tätä?"

Hilja jähmettyi. Hän oli totisesti joutunut kauas Armaasta. Oliko
Armas muuttunut vai oliko hän muuttunut? Jos hän, Hilja oli muuttunut,
niin oli se Matin syy, se johtui siitä, että hän niin paljon oli
seurustellut Matin kanssa, niin paljon saanut häneltä ja niin paljon
antanut hänelle. Ei, hän ei tahdo joutua kauas Armaasta, hän ei voi
elää erossa hänestä! Hän tahtoo poistaa kaiken, joka tulee heidän
väliinsä. Hänen täytyy ajaa talosta tuo vieras ihminen!

Ei, on olemassa paljon viisaampi keino: hän parantaa hänet ja saa hänet
sitten helposti ymmärtämään, että on viisainta erota! Hän koettaa
kaikin keinoin jouduttaa potilaansa paranemista. Hän suuntaa kaikki
voimansa siihen. Hänen täytyi hyvällä ruualla, iloisella mielellä,
kaikilla mahdollisilla neuvoilla saada paranemista edistymään. Ja
Angervon hän tästä lähtien ajaa tykkänään pois, jo ovelta, hän ajaa
jokaisen, joka tulee häiritsemään. Päätös oli hänen tunnossaan ei yksin
oikeutettu, vaan ainoa mahdollinen. Hän menetteli sen mukaan.

Ja taas hän saattoi kirjoittaa sulhaselleen luottavasti ja avonaisesti.

He olivat jonkin päivän perästä päässeet Matin kanssa ymmärtämykseen
ja sopusointuun. Tuntui taas hyvältä ja turvalliselta. Eräänä iltana
istuivat he yhdessä ja hämärä kääri rauhoittaen esineet pehmeyteensä.
Raitiovaunun kellokin soi kadulta kuin villavaatteen sisästä, hiillos
riutui. Hilja istui lattialla tuijottaen pesään, katsellen hiilten
huokunaa ja sitä hopeanvalkoista nöyhtää, joka hiilistä hajaantui
savutorveen.

-- Etkö usko, että taiteen kaipuu, kauneuden ikävä... kaikki sellaiset
alkuaan ovat samaa kuin uskonnon tarve ihmissielussa?

-- Uskon. Ihmiset hakevat kohotusta sielulleen, kukin omalla tavallaan.

-- Saat nähdä, että sinusta tulee pappi. Sinä olet niin uskonnollinen
luonne.

-- Kun minä joskus saisin tuntea Jumalan suoranaista läsnäoloa,
sellaista, jota sinä olet tuntenut. Ehkäpä sen voisi tehdä järjenkin
avulla -- minä olen viime aikoina ruvennut uskomaan siihenkin,
mutta olen saanut päähäni, että minun pitäisi voida tuntea jotakin
yliluonnollista...

-- Ja sitten sinä saarnaat ihmisille mitä rakkaus on ja mitä ystävyys.
Ajattele, kuinka isäsi ja sisaresi tulevat iloisiksi, jos sinusta tulee
pappi.

-- Pelkään, ettei minusta tule pappia heidän mielensä mukaan.

He vaikenivat. Äänettömyys solui hyväätekevänä sanojen väliin. Ruutu
tärisi, kadulla ajettiin. Hiilos oli sammumaisillaan, Hiljan kasvot
hehkuivat ja hiukset vivahtivat sinipunervaan. Mataristo makasi kädet
rinnalla ristissä, silmät tähdättyinä seinään. He eivät voineet nähdä
toisiaan, sillä he olivat selin päin.

-- Oletko ajatellut Kristuksen ja Maarian suhdetta -- tarkoitan Martan
ja Latsaruksen sisarta? Se oli juuri sellainen kaunis ystävyyssuhde.
Siitä sinä saarnaat!

-- Niin, vastasi Matti. -- Paljosta olisi saarnattava, paljon
selvitettävä.

Hän tuli ajatelleeksi ihmisjoukkoa, jotka harhaavat väärinkäsityksessä,
repien ja raastaen toisiaan. Vanhemmat pakottavat lapsia omiin uomiinsa
ja katkeroituvat, kun ei se onnistu. Lapset tallaavat mielikuohussaan
ja uudenjanossaan jalkainsa alle kaiken vanhan ja lähtevät maailmalle
irtirevittyinä kuin lehdet puusta. Vanhukset itkevät kotona ja
koettavat rukouksillaan palauttaa kadonneita. "Kadonneet" kantavat
pahaa omaatuntoa ja pakottavat sitä maailman melskeessä vaikenemaan...
Se on vanha taistelu isäin ja lasten välillä -- täytyykö niin olla?
Eikö saarnoilla ja opetuksilla saata lieventää kärsimystä?

Telefoni soi.

Britta Vaarnakoski soitti varsin kiukkuisena.

-- No, kotonako sinä vielä olet? Etkö sinä taaskaan tiedä, mistä on
kysymys?

-- Tanssiharjoitus! pääsi Hiljalta ja hän muisti nyt, että Elsa
pitkässä telefonikeskustelussaan aamulla oli sen hänelle ilmoittanut.

-- Niin juuri. Tanssiharjoitus! Me olemme täällä jo odottaneet puoli
tuntia. Neiti Höökillä on aina kiire, kuten sinun pitäisi tietää,
jollet meistä muista välittäisikään. Se sairaanhoito tietysti on
sinulle tärkeämpi kuin kaikki muut...

-- Minä lähden heti! keskeytti Hilja hänet ja paiskasi telefonin kiinni.

Mutta hän ei heti lähtenyt, sillä hänen täytyi ensin pukeutua. Vaikea
oli riistäytyä irti kodin pehmoisesta lämpimästä. Hän pelkäsi lisäksi,
että Maali tulee häiritsemään Mattia.

Kadulla elokuvateatterin edustalla oli taasen tungos. Raitiovaunua ei
näkynyt. Hän asteli puolijuoksua seuraavaa pysäkkiä kohti, hän näki
yksitellen joka ihmisen ja huomasi heidän jalkineensa. Vedet kiilsivät
tyyninä molemmin puolin siltaa. Pilvet kuvastuivat kalvoon kuin
jättiläiskokoiset munanvalkuaiset, jotka ovat rikkoneet kuorensa ja
pursuneet veteen.

Raitiovaunu tuli. Hilja hyppäsi sillalle ja jäi siihen seisomaan.
Pieni, vanhanpuoleinen herrasmies seisoi taempana ja tupakoi. Hän yski,
rintaansa pidellen, ja sylkäisi yli kaiteen kadulle.

Kyllä ne nyt Vaarnakoskella ovat sanoneet hänestä, Hiljasta, yhden jos
toisen kovan sanan. Onhan hän sen ansainnut, sillä kuinka saattaakaan
unohtaa asian, jonka on ottanut tehtäväkseen! Hän ei enää tästäpuoleen
ota tällaisia tehtäviä. Ne ovat kuitenkin niin vähäpätöiset ja
turhat... Tupakka tekee pään kipeäksi. Minkätähden sallitaan
tupakoimista junasillalla! Varmaan tuo miesraukka polttaa unohtaakseen
jotakin ikävää. Miksei antaisi hänen polttaa!

Hilja huomasi olevan ajan astua vaunusta ja tuli suurelle kadulle,
jolla ajurinrattaat rämisivät, automobiilit puhkuivat ja korkeat
kivimuurit kertasivat äänet. Kauppapuodissa, jonka ikkunoissa oli
näytteillä heleäposkisia vahaihmisiä uusissa takeissa, vedettiin alas
ikkunansuojustimia. Viereisen kaupan ikkunassa seisoi kaksi poikaa
suuren kuvan edessä, joka esitti alastonta naista. Hilja suikahti
porraskäytävään ja juoksi ylös portaita, nolona ja hermostuneena.
Painaessaan kellonnappia veti hän syvältä henkeään kootakseen voimia
siihen, mikä häntä odotti. Elsa avasi.

-- Aijaijai! puhui hän kuiskaten ja syleili tulijaa, -- ne ovat sinulle
kovin vihaisia. Mutta älä sano, että olet istunut sen sairaan pojan
luona, vaikka olisitkin sen tehnyt. Sano, että olit kävelemässä tai
jotakin muuta. Joskus sitten kerrot totuuden. Minä en soisi heille sitä
voittoa.

Hilja ei ehtinyt vastata, sillä he olivat jo salin kynnyksellä.

Huone oli tyhjänä, sähkökruunu valaisi autiota lattiaa. Linda
Kaisla ja Kaino Autere seisoivat kaulatusten puhelemassa ruokasalin
ovella. Heiltä pääsi: "Hän on tullut!" Ruokasalista vastattiin: "No
vihdoinkin!" ja tytöt tölmäsivät yhtenä mylläkkänä saliin alkaen
asettua asentoihinsa. Antamatta kenellekään kättä, juoksi Hilja, veri
poskilla, paikalleen, neiti Höök nyökäytti hänelle niukasti päätään
ja rouva Forsberg uhkasi häntä sormellaan, huulet puserrettuina
jonkinlaiseen hymyyn. Hän asettui soittokoneen ääreen ja neiti Höök
tuli uunin eteen, keskelle pitkää seinää.

Hilja oli häpeillään. Tullessaan tähän ympäristöön hän ikäänkuin
muuttui entisekseen. Kun tytöt kuiskasivat hänelle, että neiti Höök
matkustaa iltajunalla, joten tuskin voi tulla ainoaa harjoitusta
seuraavalla viikolla, tunsi hän laiminlyöneensä jotakin kovin
tärkeää ja päätti koettaa parastaan. Ja hänen ruumiinsa olikin sekä
mielenliikutuksesta että jännityksestä notkea ja taipuisa. Hän
viehättyi ja hurmaantui, ihanaa oli tanssia. Muutkin tytöt olivat
hermostuneet, sähkö ilmassa oli tartuttanut heidät ja he tanssivat
hyvin. Neiti Höökin piirteet sulivat sulamistaan ja tanssin loputtua
taputti hän tyytyväisenä käsiään.

-- No siinä te nyt näette! huusi Elsa voitonriemuissaan, -- se ei vielä
koskaan ole mennyt näin hyvin.

-- Se on totta, sanoi Tyyne Leinonen ja keinutteli, kädet lanteilla,
yhä tanssisävelen mukaan, -- se ei oo vielä koskaan männy näin hyvin.

Mutta pieni Meri liukui yli permannon, karkasi rouva Forsbergin kaulaan
ja alkoi pyytää, että tanssi otettaisiin uudelleen. Kun oli niin
jumalallisen hauskaa tanssia!

-- Voi lapsia! huokasi Elma Vaurio, helistellen rannerenkaitaan. --
Kaikki niitä huvittaa.

Mutta vaaleat tytöt, Meri Nikkilä ja Anni Koskinen piirittivät Elman,
syleilivät ja silittivät häntä niin, että hänenkin täytyi innostua.
Täti Forsberg asettui uudelleen soittamaan, tanssi otettiin uudelleen
ja meni yhtä loistavasti. Neiti Höök saattoi lähteä levollisena.

Hilja oli kotiutunut entiseen ympäristöönsä, hän havahti kuin outoon
maailmaan, kun hänet teepöydässä vaadittiin tilille viipymisestä.

-- Minä unohdin... Niin, ei muuta: minä unohdin, sanoi hän. -- Se oli
hyvin hullusti.

-- Niin, se oli todella hyvin hullusti! pani Britta, kulmat ylhäällä,
otsa rypyssä. -- Sinä tiedät, että neiti Höökin aika on kallis.

-- Minä maksan sen -- eikö se ole viisi markkaa tunti.

Hilja ei tarkoittanut niin pahaa kuin miltä kuului.

-- Jos sinä luulet, että hänen aikansa on ostettavissa rahalla, niin
etkö olisi voinut palkata toista tilallesi sinäkin? sanoi Sylvi. --
Saahan sairaanhoitajattariakin rahalla.

Sylvi seisoi äitinsä takana teekeittiön ääressä ja puhui tyynesti,
mutta ääntä painoi kokonainen lataus. Kaikki pöydän ympärillä olivat
vaienneet. Toiset tuijottivat teekuppeihinsa, toiset Sylviin tai
Hiljaan. Hilja oli käynyt polttavan punaiseksi. Hän tunsi veren
kuumuuden kasvoillaan, tiesi ettei tässä punastumisessa ole mitään
järkeä ja oli siitä suuttunut itselleen, mutta ei saanut sitä
painetuksi alas. Elsakin oli suutuksissaan hänen punastumisestaan.
Hän päästi kupin rämisten teevadille ja rupesi pala suussa puhumaan
sisarelleen:

-- Mitä sinä pistelet. Kuulithan sinä, että hän unohti. Olet sinä
itsekin unohtanut tärkeitä asioita.

-- Minä? närkästyi Sylvi.

-- Niin juuri. En minä nyt muista... Tai odota: telefonissa oli kerran
ilmoitettu Raittiusseuran johtokunnan kokouksesta. Sinä unohdit
ilmoittaa sen minulle.

-- Ja siitä sinä vielä puhut! huusi Britta nauraen. -- Se tapahtui
viime talvena.

-- Etköhän muista jotakin viime vuosikymmeneltä! sanoi Sylvi.

-- Viisastele sinä vain, mutta asia on ihan sama. Silloinkin istuivat
kaikki ja odottivat minua. Minun sijalleni ei edes olisi voinut palkata
ketään, sillä kukaan muu ei osannut korvata minua...

-- Niin, niin -- niin tärkeä sinä olet! huusi Britta.

-- Katso, Hilja, sanoi täti Forsberg ja hänen äänessään tuntui
aikaisempi suuttumus, -- neiti Höökin piti matkustaa pois.

-- Mutta Hiljahan maksaa...! sanoi Britta.

-- Mene nyt jo suohon! huusi Elsa ja karkasi ylös tuoliltaan. --
Tiedättekö mitä -- onko jollakin paperia ja kynää? Minä noudan --
odottakaa vain. Minä kirjoitan muistiin jokikisen sanan ja teen siitä
vuorokeskustelun ja se esitetään Sovinnossa... Bravoo! siitä tuleekin
erinomaista. Me olemme niin riitaisia, että iljettää. Tämä on oikein
pienoiskuva Suomen kansasta. Tästä tuleekin mainiota.

-- Soh, Elsa, sanoi äiti, -- sen sinä kauniisti jätät tekemättä.
Semmoisesta unohduksesta on muistutus varsin oikeutettu.

-- Mutta voi muistuttaminen minun mielestäni kerran loppuakin, mamma.
Kuulkaa... luuletteko, että Otso Okkolalta saadaan juhlaruno? Hän on
kokonaan kadonnut Helsingistä.

Kaikki vaikenivat ja Elsa, joka pelkäsi, että palattaisiin äskeiseen,
riensi nopeasti jatkamaan:

-- Ehkä hän on mennyt maalle kirjoittamaan. Hänen rouvansa kuuluu
aikovan teatteriin.

-- Sen me tiedämme, keskeytti Sylvi.

-- Entä tiedättekö senkin, että Otso lähtee Tukholmaan katsomaan, kun
hän debyteeraa Salomena?

Se tiedettiin sekin. Mutta se oli uutta mitä Elma kertoi:

-- Meillä pankissa lyötiin jo tänään vetoa siitä, että Otso rakastuu
uudelleen Dorothea rouvaan, kun näkee hänet näyttämöllä. Hän tulee
varmaan olemaan erinomainen.

Hilja oli painunut tuijottamaan eteensä ja piirsi sormellaan
pöytäliinan kuviota myöten. "Minun ei ole hyvä olla. Miksen mene
pois!" ajatteli hän. Mutta hänellä ei ollut sitä voimaa, että hän
yksinään olisi noussut sanomaan hyvästi. Elsa tuli luo, pisti
takaapäin kätensä hänen käsivartensa ympäri ja rupesi puhumaan
huomisesta ohjelmatoimikunnan kokouksesta. Olisiko se hullumpaa, jos
kirjoitettaisiin pieni näytelmä tai vuorokeskustelu? He puhuivat
kuiskaten ja koko muu pöytäkunta oli vilkkaassa puhelussa. Äkkiä nousi
Elman ääni yli muiden:

-- He löysivät hekin alkuaan toisensa sairasvuoteen äärestä.

-- Hyvät ihmiset! tiuskasi Elsa ja kimmahti pystyyn, joko te nyt taas
alatte. Hilja on myöhästynyt, katunut ja pyytänyt anteeksi, tanssi on
mennyt hyvin...

-- Onko Hilja pyytänyt anteeksi? keskeytti Britta. -- Sitä minä en ole
kuullut.

Elsa oli noussut ja veti häntä kädestä, mutta Hilja ei lähtenyt. Hänen
kasvonsa olivat niin kiihtyneet ja taisteluun kutsuvat, että hän ilman
sanoja keräsi ympärilleen kaikkien katseet, kuten puhuja, joka lavalta
odottaa melun vaikenemista salissa, alkaakseen.

-- Ei, minä en pyydä anteeksi, sanoi hän hymyillen, ja silmät
kipinöivät. -- Minulla oli tärkeää puhuttavaa, minä unohdin... Minä
hoidin sairasta... herra Mataristoa... Minä unohdin.

Hän katui jo, että oli alkanut avata heille hiljaista maailmaansa ja
vaikeni. Kaikki katsoivat häneen, ilmeitä oli yhtä monta kuin ihmistä.
Vähitellen alkoi kysymyksiä tulla pisaroittain kuin sadekuuron edellä.

-- Vai aina hän vielä on sairaana?

-- Sitä on jo kai kestänyt viikkoja...?

-- Onko hän vuoteen omana.

-- On, sanoi Hilja ja katsoi kysyjää suoraan silmiin.

-- Hänellä on kuumetta, riensi Elsa välittämään, -- lääkäri on käskenyt
hänen pysyä vuoteessa, kunnes kuume menee ohitse.

-- Ja sinä istut hänen vuoteensa ääressä?

-- Istun.

-- Ja hoidat häntä?

-- Hoidan häntä.

Hiljalle tuli palava halu suututtaa heidät kaikki perinpohjin.

-- No... te puhutte paljon?

-- Paljon, sanoi Hilja hehkuen.

-- Mitä te puhutte? kuiskasi Elma.

-- Sitä... sitä minä en sano.

-- Vai ei sitä voi sanoa...

-- Minä en tahdo sanoa.

-- Aaa!

-- No, se on toinen asia.

-- Mutta mitä ihmettä te alituiseen kiihdytte... Te olette tänään
kaikki sietämättömiä. Tule nyt pois, Hilja!

Hiljan poskilla paloi punaiset täplät. Hän tunsi, miten kaukana kaikki
nämä ihmiset olivat hänestä. Elsakin, vaikka hän oli niin hyvä, ja
miten likeiseksi Matariston huone kävi.

-- Rupeatko sinä, Hilja, vapautetuksi kuningattareksi? kysyi täti
Forsberg.

-- On kai parasta, ettei Hilja lupaa, sanoi Elma, -- jollei hän
kuitenkaan voi päästä...

-- Kyllä sinun vähitellen täytyy päättää se...

-- Minä voin paikalla päättää, sanoi Hilja ja pakotti huulensa hymyyn,
vaikka ne olivat jäykät kuin vahakuvalla. -- En minä enää tule
kuvaelmaan. Minä tanssin nyt viimeisen kerran... Se ei minua enää
huvita. Se on kaikki niin turhaa. Huveja on muutenkin liian paljon.
Ketä ne enää voivat huvittaa...!

Kaikki vilkastuivat.

-- Jokainen ei tule sairasvuoteen äärestä!

-- Niin juuri!

-- Kyllä soon hauskoo tuo tanssi!

Kupit kilisivät rouva Forsbergin käsissä.

-- Vai ei "minua huvita"! alkoi hän hetken perästä, hilliten
itseään. -- Luuletteko te nuoret sitten, että me vanhat huviksemme
luovutamme kotimme tanssiharjoituksille? Ennen suuria arpajaisia
ja jälkeen suurten arpajaisten saattaa koti viikkoja olla koko
maailman markkinapaikkana -- te luulette kai sen meistä olevan hyvin
hauskaa? Ehei, kyllä siinä sentään täytyy olla pohjalla muutakin kuin
huvinhalua. Vai kuinka luulet, Hilja?

Hiljan kasvot olivat tummassa punassa, hän tunsi olevansa joutumassa
alakynteen. Rouva Forsberg jatkoi:

-- Te nuoret ette ajattele asiaa, jonka hyväksi vaivaa nähdään. Te
ajattelette vain huvianne ja kun teitä ei enää huvita, niin "minä en
enää tanssi". Te saisitte tekin oppia näkemään tarkoituksen tällaisen
työn takana. Sillä tällaisella vapaaehtoisella työllä on meillä pantu
pystyyn monta suurta asiaa. Ja kun me vanhat, huvinhaluiset rouvat
kerran kaadumme, täytyy teidän astua sijaan.

Hilja kysyi eivätkö ihmiset voisi antaa rahojaan hyvien tarkoitusten
pystyynpanoon ilman huveja, joista on niin paljon vaivaa...

-- Täti saa uskoa, sanoi Elma Vaurio kesken hänen puhettaan, vakavasti
ja hiukan katkerasti, -- etten minä enää moneen aikaan ole tanssinut
mukana kuin velvollisuudentunnosta.

Rouva Forsbergin kasvot sulivat ystävällisen vakuuttavaan hymyyn:

-- Kyllä minä sen tiedän, rakas Elma.

Pikku Merin posket olivat niin punaisina, että veri näytti olevan
puhkeamaisillaan esiin. Joka hermo sävähteli, hän odotti vain hetkeä,
jolloin saisi puhua.

-- Minä olen yksinomaan ajatellut huviani! sanoi hän silmät loistaen.
-- En mitään muuta! Kun tanssi minusta on niin jumalallisen hauskaa...!

-- Niin minäkin, sanoi Anni Koskinen, niinikään tulipunaisena.

-- Kyllä minunnii täytyy se myöntee, etten minä niin paljon ole
ajatellut sitä aatetta...

-- No niin, keskeytti Hilja, -- minä olen minäkin tanssinut
huvikseni ja kun ei minua huvita, lakkaan... Minä en pidä kuivista
velvollisuuksista...

Sylvi tuli Hiljan luo ja laski kätensä hänen olalleen.

-- Lakkaa sinä vain ajoissa, sanoi hän. -- Parempi on, että itse
keskeytät kuin että sinut keskeytetään.

Rouva Forsberg tuli hänkin Hiljan luo.

-- Minä tahtoisin puhua pari sanaa kanssasi, sanoi hän puoliääneen. --
Äitisi tähden, jota kunnioitan...

Hilja katsoi uhkamielisenä heitä molempia silmiin ja nousi.

-- Katso, jatkoi Sylvi, -- jos sinä harjoitat tätä
sairaanhoitajattarentointa... noin kahdenkesken sairaasi kanssa...
yhä eteenpäinkin, -- niin voi helposti tapahtua, ettei sinua enää
tahdotakaan tanssimaan säädyllisiin juhlatilaisuuksiin.

-- Sitä parempi! huudahti Hilja palavin poskin ja seurasi rouva
Forsbergia, valmiina antamaan takaisin hänellekin, jokaiselle, joka
tuli häntä loukkaamaan.

Rouva Forsberg painoi hänet viereensä istumaan niin väkevällä kädellä,
että hänen ranteeseensa koski.

-- Jos sinä nyt olisit vieras tyttöletukka, niin saisit olla ja
elää miten tahtoisit. Mutta sinä olet Elsan ystävä ja kun äitisi on
poissa, tunnen minä olevani kuin äitisi sijassa. Sinä kerrot tuosta
sairaanhoitajatartyöstäsi ikäänkuin se olisi luonnollisin asia
maailmassa...

-- Mutta se onkin! Ihminen asuu meillä, sairastuu meillä -- kuka häntä
hoitaisi? Minulla ei ole halua ottaa taloon sairaanhoitajatarta.

-- Mutta palvelijatar... Teillähän on Maali...

-- Hän on niin äreä, ei hän sovi sairasta hoitamaan...

-- No, onhan sairashuoneita...

-- Hän on köyhä mies...

-- Oletpa sinä perehtynyt hänen asioihinsa. Nykyäänhän on niin helppoja
huoneita...

-- Entä jos minua on haluttanut tutustua uuteen ihmiseen...

-- Onko sinulla siihen lupa...?

-- On.

-- Miksei hän lähde kotiinsa?

-- Ei sovi!

Hilja puhui ärsyttävän lyhyesti.

-- Oli miten oli: se ei sovi, että sinä seurustelet hänen kanssaan
tällä tavalla.

-- Mutta se sopisi, että Maali hoitaisi häntä?

-- Maalihan on vanha.

-- Mutta jos meillä olisi nuori palvelustyttö? Tai jos
sairaanhoitajatar olisi nuori...?

Rouva Forsberg oli oppinut hillitsemään itseään niihin aikoihin,
jolloin hän oli riippuvainen ihmisistä.

-- Sinä viisastelet. Sinä ymmärrät nämä asiat varsin hyvin. Te nuoret
nauratte vanhoja hyviä tapoja, mutta niiden perustana ovat syvät
luonnonlait.

-- Minä en kärsi niitä lakeja, pani Hilja uppiniskaisesti. -- Ne ovat
hävittäneet maailmasta puhtaan ystävyyden.

-- Että mamma viitsii! sanoi Sylvi astuen salin ovelle. -- Antaa hänen
tehdä niinkuin tahtoo...

-- Kiitos, sanoi Hilja ja nousi. -- Juuri niin!

Mutta rouva Forsberg piteli häntä ranteesta.

-- Ajattele toki äitisi mainetta ja sulhastasi...

-- Sulhaseni tietää kaikki! vastasi Hilja pystyssä päin.

-- Ja hyväksyy kaikki?

-- Niin!

Rouva Forsberg päästi Hiljan käden. Sylvi seisoi käsivarret ristissä
rinnalla ja nauroi. Hilja nyökkäsi keveästi päätään:

-- Hyvää yötä!

Elsa yksinään saattoi hänet eteiseen.

-- Voi, voi, tällaista hullutusta! päivitteli hän. -- Kyllä se
Mataristo saa hommata osakunnassa aika paljon ennenkuin minä hänelle
lepyn, kun hänestä on tällaista harmia. Otathan sinä nyt hevosen, ettei
sinulle tapahdu mitään, kun ei kumpikaan pojista satu olemaan kotona.

Hän puheli kaiken aikaa auttaessaan Hiljan ylle. Äkkiä kuului salin
ovelta kahahdus: pikku Meri Nikkilä suikahti kuulumattomin askelin yli
kynnyksen ja karkasi Hiljan kaulaan. Hän kietoi hennot käsivartensa
hänen ympärilleen, väljät, vihreät, silkin vuortamat hihat soluivat
kyynärpäiden yläpuolelle, tumma palmikko hämääntyi kainaloon, hän
katsoi Hiljaan heikoilla, syvänsinisillä silmillään, painoi huulensa
hänen kaulalleen ja pusertui häntä vastaan koko voimallaan. Hänen
lämpönsä tuli Hiljaa vastaan niin hyväätekevänä, että Hilja kokonaan
heltyi. Hän syleili tyttöä, ojensi Elsalle käden, riistäytyi irti ja
läksi. Hoiperrellessaan alas portaita hän itki.

-- Kuinka paha minä taas olen ollut. Miksi minä suutuin, miksi minä
ärsytin heitä? Miksi he ymmärtäisivät minua, mikseivät he saisi uskoa
minusta pahaa? Miksi minusta pitäisi uskoa hyvää? Kaiket päivää minä
kyllä puhun Kristuksesta, mutta hänen hyvyytensä ja kirkkautensa
ovat kaukana minusta. Minähän tiedän miksi ihmiset ovat katkerat ja
panettelevat toisiaan: siksi, että he ovat onnettomia ja hakevat
lievitystä, tai tyhjiä ja koettavat täyttää tyhjyyttä...

Hän ei pitkään aikaan saanut itkuaan lakkaamaan.

Mutta entä jollei Matti parane hänen hoidossaan? Olihan lääkäri
käynyt -- lääkäri ei ollut puhunut sairaalasta mitään. Mutta lääkäri
ei tietänyt kaikkea, ei tietänyt mikä myrsky oli noussut heitä
vastaan. Kun voisikin uskoutua lääkärille, saada hänestä liittolaisen,
saada hänet ymmärtämään, että potilaalle ja hoitajattarelle heidän
päätehtävänsä ohella on tullut toinen tehtävä: opettaa ihmisiä
tietämään, että suhteita voi olla monenlaisia eikä kenelläkään ole
oikeutta tulla tuomitsemaan. Hilja tunsi selvästi, että hänen täytyy
puolustaa tätä tehtävää, satakoon vaikka tulta ja tulikiveä häntä
vastaan. Maailman ihmiset olivat kuin kiduttajia, jotka tahtovat
pusertaa hänestä esiin tunnustusta jostakin, jota ei hän ole tehnyt.
Hän ei tunnusta. Saavat kiduttaa miten paljon haluavat. Hän oli
voimakas, hän tunsi ennen aavistamatonta vapautusta ja itsenäisyyttä.

Kaduilla oli hiljennyt. Askel kumisi kivitystä vastaan. Tullessa
rautatietorille aukeni eteen syvä taivas. Asemahuoneen portaita alas
lappoi ihmistulva. Ajurit, jotka rivissä olivat seisoneet edustalla,
läksivät vähitellen liikkeelle. Koko tori tärisi.

Hilja käveli tyynenä ja katseli taivasta. Tähdet olivat kaukana ja
korkealla.

-- Saako tulla saattamaan neitiä! kuului äkkiä miesääni rinnalta ja
käsi kävi kiinni Hiljan käsivarteen.

Ei Hilja oikeastaan osannut säikähtää. Paremmin hämmästyneenä kaikkosi
hän parin askeleen päähän ja sanoi tiukasti:

-- Kuinka te uskallatte. Antakaa minun olla.

-- Mitä te sitten kävelette niin hitaasti! tiuskasi herra oikeutetun
suuttumuksen vallassa ja jättäytyi jäljelle.

Hilja kiirehti eteenpäin, veri liikkeellä ruumiissa. Hän ehti
taaskin kotiportaisiin juuri kun tulia sammutettiin. Tyttö ja poika,
talonmiehen lapsia, raastoivat tuolia kerroksesta kerrokseen, koskeivät
muuten olisi ylettyneet kaasulamppuihin. Tuoli kolisi sementtiä
vastaan ja kaiku vastasi seinästä seinään. Tyttö oli pitkä ja hintelä,
hame ulottui, hänen kurottautuessaan, puoleen sääreen, kömpelöjä
kenkiä peitti paikka paikan päällä. Valkoinen kouluesiliina, punaiset
nimikirjaimet keskellä rintaa, peitti koko puvun ja teki hänet
kuoripoikamaiseksi. Poika, joka oli tyttöä pienempi, seisoa töllisteli
vieressä, kaiken aikaa pyyhkien nenäänsä hihaan. Yläkerrat olivat jo
pimeät. Värisevinä varjoina tunki pimeys alakertaan, jossa lapset
seisoivat. Tyttö niiasi Hiljalle tuolilta.

-- No lapset, sanoi Hilja sillä reippaan teeskennellyllä äänellä,
jolla vanhat ihmiset puhuttelevat lapsia, -- missä äiti nyt on, kun te
sammutatte tulia?

Hän ei odottanut vastausta, vaan mietti eikö voisi omistaan löytää
tuolle pikkutytölle joitakin vaatteita.

-- Äiti on kipeänä, vastasi tyttö, seisoen toisella jalallaan kuin
haikara.

-- Vai niin, vilkastui Hilja ja huomasi, että tytön kasvot olivat aivan
kuin vanhan ihmisen. -- Mikäs äidin on?

-- Meille tulee pikkuisia, toimitti tyttö samalla äänellä kuin olisi
voinut sanoa: meille ostettiin perunoita. -- Siiri juoksi jo hakemaan
tätiä. Isä on taas juomassa.

Hiljan täytyi ajatuksissaan toistaa hänen sanojaan ennenkuin ne ymmärsi.

-- Mutta, sanoi hän hätäyksissään, -- kuka sitten nyt on äidin luona?

-- Pikkulapset vain, toimitti tyttö. -- Mutta täti asuu tässä aivan
vieressä ja jo eilen hän sanoi, että tänään se tapahtuu.

Hilja tuli mielenliikutuksissaan kotiin. Pilkkosen pimeässä eteisessä
löi vastaan tikerä tupakinsavu. Se oli samaa tupakkaa, jota ennen
pappilassa oli tarjottu maalaisisännille ja silmänräpäyksen aikana
oli Hiljan mielessä kuva äijästä lammasnahkaturkissa, joka istuu
ruokasalin ovensuussa, permannolla vieressään pahat saappaanjäljet
ja lammikko nuuskansekaista sylkeä... Seuraavassa silmänräpäyksessä
hän jo teki sen johtopäätöksen, että Matilla on vieraita, maalaisia
nähtävästi, ja pelästyi, että he ovat väsyttäneet häntä... Mitä
kummaa: ruokasalissakaan ei ollut tulta, koko talo oli pimeänä, paitsi
kapeaa valo viivaa, joka tunki Matin huoneen ovenraosta. Kuului
hidas vanhanmiehenääni ja liukkaampi naisääni. Noiden ihmisten olisi
pitänyt saada kahvia. Maali varmaan ei ole tarjonnut. Kun ei eteisen
pöydältä löytynyt tulitikkuja, kiiruhti Hilja päällysvaatteissaan omaan
huoneeseensa.

Siellä oli vuode kohollaan kuin päivällä ja ruokasalissa pöytä
kattamatta. Hiljan ihmettely yhä kiihtyi ja suuttumus Maalia kohtaan
nousi nousemistaan. Eteisessä oli ovensuussa musta, sangallinen
juurikori ja kannen ja sankojen väliin tungettu mustan- ja
harmaankirjava villasaali. Se tuli selvästi lampaanvilloilta. Vähän
matkan päässä oli ihka uudet, suuret naisen kalossit. Äänet huoneesta
kuuluivat niin pitkien aikojen takaa, että olisi luullut ihmisten
töidensä lomissa lausuvan jonkin sanan. Miehen äänestä oli Hilja
kuulevinaan nuhdetta, naisen äänestä itkua.

Vihdoin avautui ovi ja eteisessä pidettiin seuraava puhelu:

-- Mutta jos sinulle tekee pahaa lähteä ulos, kun lääkäri on kieltänyt.
Oletpa sinä käynyt heikoksi.

-- Ette pääse uloskaan, jollen minä avaa.

-- Mutta oltaisiin täällä yötä. Kyllähän me nukuttaisiin lattialla.

-- Ei, kyllä teidän on parempi vieraskodissa. Minä saatan teidät
ajuriin.

-- Eikös valkeaa sammuteta?

-- Antaa vain palaa.

Keitä menevätkään, mietti Hilja, varmaan ovat taas kiihoittaneet häntä.
Ei hän ikinä parane, ennenkuin minä vartioin kuin lohikäärme enkä
päästä sisään ketään. Ja sen minä teenkin. Hänen pitää parantua!

Hän saneli itselleen tätä astuessaan, kynttilä kädessä, keittiöön
päin hakemaan voileipää ja varustautuessaan kohtaamaan Maalin
epäystävällisiä kasvoja. Lämmin, kosteansekainen ilma tuli vastaan,
ikäänkuin lattiaa ja kupareja vasta olisi puhdistettu. Ovi keittiöön
oli selkosen selällään, Maalin vuode tekemättömänä eikä huoneessa
ketään.

-- Maali! pääsi Hiljalta.

Hän toisti huutonsa useampaan kertaan, muttei saanut vastausta.

Hän on tietysti mennyt kaupungille eikä vielä ole ehtinyt kotiin!
Hiljasta tuntui helpottavalta, että hän oli poissa ja hän päätti
kiireesti tehdä voileivät ennenkuin Maali palaa.

Keskellä pöytää oli avain, jonka Maali aina otti mukaansa ulos
mennessään. Miten se oli tässä, jos hän oli poissa? Hän ei milloinkaan
olisi tullut paraadioven tietä, hän olisi mieluummin jäänyt kadulle
kuin soittanut ovikelloa. Eikö hän siis aiokaan tulla yöksi kotiin?
Vai onko hänelle voinut tapahtua jotakin? Miksi hän on mennyt ulos
paraadioven tietä ja jättänyt keittiön avaimen tähän? Tehdessään
voileipiä pöydällä pälyilee Hilja ympärilleen: kaikki on pestyä,
kuparit kiiltävät, vaikkei ole lauantai, ruokasäiliö on avartunut,
sillä se on vasta järjestetty. Piironginpäällystä tuntuu oudon
tyhjältä: herätyskello, unikirjat ja virsikirja ovat poissa.
Ikkunalautakin on autiompi entistään: Maalin pitkä fiikus siltä puuttuu.

Jo vaipuvat Hiljan kädet. Hänelle selviää, että Maali on lähtenyt pois,
kokonaan hyvästiä sanomatta, jättämättä jälkeensä selityksen sanaa.
Eikä Hilja enää muista viimeisiä vaikeita aikoja, hän muistaa vain
vanhat ajat maalla, jolloin Maali syksyllä tuli hänen ja Lainan kanssa
sieneen ja puolaan ja oli heille hyvä. Hänen tulee niin ikävä Maalia,
että hän hyvän aikaa istuu tuolilla ikkunan luona ja itkee, ikäänkuin
Maali olisi kuollut. Varmaan ei tämä ero Maalillekaan ole ollut helppo,
kyllä hän heistä sentään piti. Kuinka hauskaa oli, kun hän aamulla tuli
huoneeseen tekemään tulta ja paiskasi hänelle Armaan kirjeen, mihin
sattui, vaikkapa suuhun... Tai kun hän yllätti hänet tuomalla torilta
uutispuuroksia tai kukkakaalia... Ja kuinka hän oli uskollinen ja talon
puolella! Sekö hänet oli karkottanut talosta, että hänen ja Matin suhde
oli niin likeinen? Oliko hänen niin tuiki mahdotonta sitä käsittää? Hän
on lähtenyt jäähyväisiä sanomatta siksi, että olisi ollut liian vaikeaa
sanoa niitä, päätteli Hilja. Mutta mitä äiti ja Jenny täti sanovatkaan?
Ettei hän vain olisi kirjoittanut heille ja tehnyt heitä levottomiksi!

Hän ei vielä ajatellut, miten tulisi toimeen ilman palvelijaa. Talo
tuntui ensin kolkolta, mutta kun hän oli saanut lamput palamaan
ja voileivät valmiiksi, valtasi hänet ilo ja vapautuksen tunne:
ei tarvitse enää pelätä suuttuneita sanoja ja nyrpeitä kasvoja --
eläköön! Hän kantoi, juosten tanssiaskelilla, voileivät ja maitokannun
ruokasalin pöytään ja kävi kiinni voileipään. Tulisipa nyt Mattikin
pian! Äkkiä hän muisti talonmiehenvaimon ja kävi vakavaksi. Hän nousi
ja avasi ikkunan.

Piha oli pimeä, vain Parkkari-Lehmusten huoneustosta näkyi valoa.
Sieltä kuului myöskin laulua ja jyskettä, ikäänkuin olisi tanssittu tai
painiskeltu. Alhaalla pihan perällä oli maantasainen ikkuna niinikään
valaistu, vaikka niin heikosti, ettei sitä ensin huomannut. Nopeita
lapsenaskelia kuului asfaltilta. Valaistut ikkunat katsoivat yli
pimeän pihan toisiinsa, toinen ylhäältä, toinen alhaalta. Pian alkoi
alhaaltakin kuulua ääntä: syviä, läpitunkevia huutoja. Olisi luullut
huutajan olevan teurastuspenkillä.

Hilja seisoi kuin kivettyneenä. Hän ei mielikuvituksellaan mitenkään
olisi voinut hahmottaa mitään niin raakaa, niin alkuperäistä, niin
ihmisyyden pohjalta tulevaa, niin luonnon uumeniin johtavaa. Tuntui
peloittavalta. Kaikkialla hänen ympärillään sikisi outoa elämää, syttyi
suuria, tuskaisia silmiä, jotka tähtäsivät tulevaisuuteen.

Alhaalta nousi hätähuuto, joka viilsi läpi luiden.

"... on veljet keskenään", laulettiin ylhäällä ja nauru, joka seurasi
laulua, tunki ytimiin.

Hilja veti kiinni ikkunan. Lampun liekki oli loimunnut vedossa ja
mustannut lasin. Hän ei sitä huomannut. Hän putosi istumaan tuolille
pöydän ääreen ja tuijotti, pää käden varassa, eteensä. Oli kuin jotakin
ihmeellistä ja raskasta olisi vierinyt hänen ylitseen.

Äkkiä ilmestyi eteiseen johtavan oven kynnykselle varjo. Hän hätkähti,
sillä hän ei ollut kuullut askelia.



X


-- Älä pelkää. Minä se olen.

Matti jäi yhä kynnykselle, nojaten oven pieleen.

-- Kuinka hyvä että sinä tulit, sanoi Hilja. -- Kävin levottomaksi,
kun sinulla oli vieraita näin myöhään. Kunhan et nyt vain tulisi
huonommaksi.

-- Etkö nähnyt minua? Minä seisoin hyvän aikaa tuossa.

-- Etkä ilmaissut itseäsi...

-- Minä katselin sinua, sanoi Matti hillityn hartaasti.

Hilja ei pannut merkille outoa sointua hänen äänessään, ojensi vain
voileipälautasen häntä kohti.

-- Ajattele, sanoi hän, -- Maali on lähtenyt pois talosta. Avain oli
keittiön pöydällä, kaikki hänen tavaransa poissa. Nähtävästi hän on
mennyt kokonaan. Me olemme nyt kahden talossa.

-- Kyllä minä kuulin, kun hän meni. Heitä oli kaksi ja he kantoivat
jotakin raskasta. Heidän täytyi avata kaksoisovet eteisessä.

-- Se on ollut Maalin suuri, vanha arkku. Olihan se parasta, Maali oli
jo niin hermostunut.

He vaikenivat. Hilja istui pää käden varassa ja ajatteli illan
tapahtumia. Hän olisi mielellään puhunut niistä Matille, mutta ymmärsi,
että ne olisivat kiihdyttäneet.

-- Mikset sinä syö? sanoi hän hetkisen perästä hajamielisenä ja kaasi
maitoa lasiin. -- Tässä!

Matti katseli häntä oudosti, pelonsekaisella ilolla, katseli käsiä,
kapeita ranteita, pitkiä, pyöreäpäisiä sormia, hiuksia, hartioita,
valkeahipiäisiä kasvoja, katseli häntä ikäänkuin ei koskaan olisi
nähnyt ja ikäänkuin ei voisi katsella kylläkseen.

-- Ihmeellistä tämä on! sanoi Hilja pienellä, haikealla naurahduksella
ja kaarsi kätensä ristiin päälaelle.

Matti pidättyi vaivoin sulkemasta häntä syliinsä. Hänen täytyi
pusertaa kätensä nyrkkiin, jotta saisi ne tottelemaan. Hän katseli
katselemistaan. Herra Jumala, Herra Jumala!

-- Keitä täällä kävi? muisti Hilja äkkiä.

-- Isäni ja sisareni.

-- Isäsi ja sisaresi! Jotka eivät koskaan ole käyneet Helsingissä. Enkä
minä ollut kotona. Mutta tulevathan he huomenna? He eivät saaneet edes
kahvia... Ajattele, jos me voisimmekin rakentaa ymmärtämystä teidän
välillenne. Mutta mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? He ovat tuoneet
huonoja uutisia... Onko joku kuollut? Sano toki.

Matti vapisi. Hän piteli lujasti kiinni tuolin selustasta.

-- Ei mitään sellaista ole tapahtunut. Minä kerron myöhemmin. Nyt on
maatapanon aika.

-- Mutta luuletko minun voivan nukkua, kun olen levoton. Näenhän
sinusta selvään, että on kysymys jostakin vakavasta. Kerro nyt edes
hiukan.

-- Puhumme huomenna.

-- Jotakin pahaa on tapahtunut. Sano minulle edes, miksi he tulivat.

Hiljan silmäterät pyysivät suurina ja arkoina.

-- Hyvää yötä, sanoi Matti ja läksi ikäänkuin paeten.

Hilja jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Luuleeko hän todella saavansa
unta, kun jättää jotakin tärkeää sanomatta. Mitä se on, jota ei voi
sanoa? Onko se jotakin niin kauheaa? Ehkä se koskee Lainaa...? Varmaan
sähkösanoma ehkä. Hilja oli samassa hetkessä Matariston oven takana.

-- Eihän se koske sisartani?

Matti raoitti ovea ja vakuutti hiukan nolona, että asia koski
yksinomaan häntä.

Hilja läksi. Mutta tuntematon asia kasvoi kasvamistaan hänen
silmissään. Vihdoin hänestä tuntui siltä kuin se olisi maannut
eteisessä, lattialla, jokin peitto yllä. Hän ei tietänyt oliko se koira
vaiko ihminen. Hän pelkäsi mennä eteiseen... Onko hän näin kauhean
hermostunut! Hän, joka jokin viikko sitten oli itse terveys...!

Hän meni keittiöön viemään pois voileipiä. Maalin jättämä tyhjyys sekä
sattui että hiveli. Mielialat läikkyivät hänessä kuin vesi. Kaikkialla
tuntui olevan jotakin salaperäistä ja peloittavaa. Hän katsoi, että ovi
oli lukossa ja hiilos sammunut. Sitten hän sammutti tulet kaikkialta ja
läksi omaan huoneeseensa.

Siellä oli kuin turvan takana. Lämmin tuli ystävällisenä vastaan ja
kuivaneista ruusuista levisi lemu, jota Hilja niin rakasti.

Hän vaipui sohvaan istumaan ja päätti päästää kaiken kuorman
hartioiltaan. Hän komensi sydämensä lyöntejä taukoamaan ja kutsui
silmiensä eteen Armaan kuvaa. Hän äänteli itsekseen, että hän kaipaa
Armasta, hän rakastaa häntä. Kaikki muu voi mennä murskaksi, mutta se
yksi hänelle täytyy jäädä.

Kyyneleet riippuivat hänen silmäripseissään. Olisi pitänyt nousta
tekemään vuodetta, mutta häntä väsytti ja hän päätti vielä hetken
levätä.

Silloin kuuluivat Matin askeleet ruokasalista ja samassa koputus oveen.

-- Nukutko, Hilja? Minun täytyy ehkä sittenkin tavata sinua vielä.

-- En nuku. Tee hyvin vain. Täällä on kaikki vielä järjestyksessä.
Arvasinhan minä, ettet saisi unta ennenkuin olet puhunut.

Hilja varisti väsymystä yltään, ripusti esiliinansa naulaan ja sytytti
lampun.

-- Tee hyvin. Mikset sinä istu?

Hän sanoi sen reippaasti ja nauraen, mutta Matti seisoi vain ovella
ja katseli. Hän ei milloinkaan ollut käynyt Hiljan huoneessa. Hänen
silmänsä ikäänkuin hyväilivät huonekaluja ja seiniä. Hän veti
sieraimiinsa huoneen lämmintä ilmaa, jossa tuntui kuivaneiden yrttien
tuoksu. Hän ajatteli: tässä sinä liikut, tässä istut, tässä kirjoitat,
tässä nukut. Kuinka sinä olet kaunis, täällä on kuin kirkossa! Hän
rutisti nyrkkinsä oven pieliä vastaan, ettei itkisi. Vihdoinkin Hilja
huomasi oudon liikutuksen hänen kasvoillaan, katsoi häneen pitkään,
ravisti päätään ja sanoi:

-- Nyt en minä ymmärrä mitään.

Matti astui, pujotellen huonekalujen lomitse pieneen huoneeseen ja
seisahtui kirjoituspöydän luo. Hän tunsi valokuvat, Hilja oli joskus
tuonut ne kaikki hänen vuoteensa ääreen ja onnesta hehkuvin poskin
kertonut jokaisesta jotakin. Matti oli hänkin silloin katsellut
maisteri Breden kasvoja tulevan ystävän kasvoina. Nyt nousi hänessä
epämääräinen vihan ja vastenmielisyyden tunne, kun hän katseli tätä
rakkauden alttaria tytön huoneessa. Toinen ääni hänessä puhui: pois
pyhyyden solvaaja, varas! Pakene, vielä on aikaa! Mutta toinen ääni
sanoi: särje vihdoinkin valheen verkko! Te olette pettäneet itsenne.
Hän on sinun, te olette toistenne uskottuja! Ja tämä jälkimmäinen
ääni oli paljon voimakkaampi. Matin tuli mieleen, että hänen täytyy
hajoittaa maahan tämä alttari, pyyhkäistä menemään kaikki mitä siinä
on. Hänen kätensä vapisivat.

Hilja tarkasti häntä sanattomana ja hänelle oli erinomaisen
vastenmielistä, että hän siinä tarkasteli hänen pyhäkköään. Omituisen
oikullinen on hermotauti, ajatteli hän. Että nuo ihmiset taas pääsivät
tänne pahentamaan hänen tilaansa. Tauti esiintyy nyt taasen muodossa,
jota en vielä ole nähnyt.

Äkkiä kuului kolahdus pöytään ja samassa helähdys lattiaan. Hilja
hätkähti, sitten hän puhkesi puhumaan jotakin, nuhtelevasti,
onnettomana.

Venetsialainen malja oli mennyt sirpaleiksi.

Hän kyykistyi maahan ja koetti kokoella käsiinsä sekä sirpaleita että
ruusuja. Hän koetti sovitella yhteen palasia. Kaikki oli säpäleinä. Hän
pudotti ne takaisin lattialle, painoi pään käsiinsä ja itki.

-- Kuka sen pudotti! puhui Matti onnettomana. -- Minä en kajonnut
mihinkään... En ymmärrä tätä. Miten se putosi? Voiko _ajatus_ rikkoa?
Älä itke noin. Ehkä me löydämme samanlaisen...

-- Ei, tuskitteli Hilja, -- on mahdotonta löytää samaa, vaikka
löytäisikin samanlaisen. Se oli sulhaseni ensi lahja minulle, nämä
ruusut ja tämä maljakko! Et sinä tiedä mitä minulle teitkään.

Ja Hilja rupesi taasen hellävaroen kokoamaan sirpaleita. Mutta Matti
heilautti oudosti päätään, selkeä ilo valaisi hänen kasvonsa.

-- En minä sitä tehnyt. Sen särki toinen käsi, että me saisimme merkin.

Hilja laski voimattomana sirpaleet käsistään, kokosi ruusut ja vei
ne pienelle pöydälle vuoteensa ääreen. Matti seurasi häntä omituisin
katsein.

-- Koetapa ajatella, sanoi hän, -- eikö se ole omituista, että tuo
malja särkyi, kun minä ensi kerran astuin huoneeseesi. Se särkyi
itsestään, sormen kajoamatta. Eikö se ole sinusta omituista? Etkö sinä
usko enteisiin ja merkkeihin?

Hilja seisoi häneen selinpäin, mutta kuunteli jo jännittyneenä.

-- Minä sanon sinulle nyt kaikki: ihmiset kuuluvat paljon puhuvan
meistä. He kuuluvat sanovan... että me kaksi kuulummekin yhteen,
että sinä oletkin minun etkä tuon toisen. Siitä puhutaan täällä
kaupungissa... kahviloissa ja seuroissa ja iltamissa... Kaikki ihmiset.
Ja siitä puhutaan siellä kotipuolessa. Isäni ja sisareni läksivät juuri
liikkeelle ottamaan selkoa...

-- No, uskovatko he siihen? kysyi Hilja, äänessä odotus ja pelko.

Matti vaikeni hetken. Hän joutui itsekin vasta nyt sen kysymyksen
eteen, että uskoivatko he todella siihen.

-- Niin... en tiedä... He tulivat tiedustelemaan...

-- He siis epäilivät, selitti Hilja itselleen matalalla äänellä ja
puhkesi sitten tulisesti jatkamaan: -- mikseivät he, kun sitä huhua
tuotiin heille, sanoneet: se ei ole totta! Me tunnemme poikamme!... Ja
mitä he sanoivat, kun sinä heille selitit...?

Matti painoi alas katseensa. Hilja odotti hänen vastaustaan niin
jännittyneenä, että hän kuuli sydämensä lyönnit.

-- En minä saanut heitä vakuutetuiksi, sanoi Matti ja syyllisyyden
tietoisuus soi hänen äänestään.

Hiljan kasvot hehkuivat.

-- Eivätkö he sitten uskoneet sanoihisi, etkö sanonut heille, miten
asia on?

-- Sanoin... sanoin...

Hilja tuli hänen eteensä, taipui hänen puoleensa ja vaati,
kiihtymistään hilliten:

-- Mitä sinä heille sanoit? Minä kuulen äänestäsi, ettet ole
vakuuttanut niinkuin olisit voinut...

-- Kyllä minä koetin.

-- Eivätkä he uskoneet sittenkään? Mutta ovatko he aivan mielettömät!
Olisit ajanut ulos heidät.

Koko Hiljan ruumis aaltoili suuttumuksen vallassa. Matti katsahti
häneen soimaten.

-- Ei kukaan aja ulos isäänsä yön selkään vieraassa kaupungissa.

-- Mutta se lakkaa olemasta isä, joka uskoo pojastaan niin rumaa ja
joka ei edes lakkaa uskomasta, kun poika vakuuttaa syyttömyyttään. Ulos
minä ajaisin sellaisen isän.

-- Kuuntele nyt levollisesti. Hän todisti minulle raamatun valossa,
että sellainen suhde kuin meidän on mahdoton.

Ilkeä piirre rumensi Hiljan kasvoja ja hän pakotti itsensä nauramaan,
siksi ettei tahtonut itkeä.

-- Älä naura noin! pyysi Matti.

-- Sinun omaisesi uskovat, sinun omaisesi uskovat! toisteli Hilja ja
kierteli edestakaisin pientä huonetta. -- Onko sitten kummaa, jos
ihmiset uskovat, kun eivät omaisesi paiskaa heidän silmilleen: se ei
ole totta! Sinun omaisesihan olisivat voineet tappaa tämän huhun!

-- Emme saa tuomita heitä, yritti Matti.

Hilja jatkoi kulkuaan pienellä lattianalalla kuin häkissä ja hänen
suuttumuksensa alkoi kääntyä peloksi.

-- Puuttuu vain, sanoi hän, -- että huhu tulee äitini ja kipeän
sisareni korviin ja tätini luo ulkomaille. Mitä minä olen ihmisille
tehnyt, että heidän pitää näin kiusata minua? Minä en ymmärrä. Selitä
minulle!

-- Koeta tyyntyä, Hilja. Koeta kuunnella, niin minä puhun.

-- Kuinka sinä jaksat olla noin tyyni! leimahti Hilja. -- Eikö sinussa
kaikki nouse sotaan? Minusta ei vielä tekisi mitään, jos sanottaisiin,
että me olemme varastaneet. Se olisi minusta helppoa kantaa. Mutta
meitä syytetään jostakin liian rumasta ja likaisesta! Minä tulen niin
kovaksi ja _pahaksi_... oi, pitääkö ihmisten tehdä tällaista! Minä
tunnen, etten enää jaksa heitä _rakastaa_...

Hän vaikeni. Matti seurasi hänen liikkeitään ja näki hänen painavan
käsiään rintaansa vastaan.

-- Kuuntele minua nyt levollisesti, alkoi hän varovaisesti. -- Ehkeivät
he ole aivan väärässä. Anna minun puhua. Tai ehket sinä tänä iltana
jaksa kuulla.

-- Minä jaksan! uhmasi Hilja. -- Onko sinulla ehkä vielä jotakin
pahempaa sanottavaa? Minä vakuutan, ettet voi kertoa minulle pahempaa
kuin jo olen kuullut... Oi, jos ne huhut menevät sisareni luo, joka
on sairas! Ei hän usko eikä äiti usko, tiedänhän minä sen, mutta se
voi tehdä pahaa kipeälle sisarelleni. No niin, mitä sinulla vielä on
sanomista?

-- Oletko sinä myöskin tyyni... Katso, ehkä ihmiset ovatkin oikeassa.
Ehkä me olemme eläneet itsepetoksessa. Niin, niin. Se ei ole tullut
minun mieleeni koko aikana enkä kai koskaan olisi tullut sitä,
ajatelleeksi, jollei vanha isäni olisi tullut selvittämään minulle
meidän suhdettamme.

-- Mitä meidän suhteessamme sitten on selvittämistä? Tiedämmehän me sen
eikä kukaan muu voi sitä tietää...

-- Me ehkä emme ole tietäneet: me rakastamme ehkä sittenkin toisiamme,
Hilja...

Hänen äänensä värisi juhlallisessa liikutuksessa ja hän katsoi Hiljaan,
kuin lapsi, joka on purskahtamaisillaan itkuun. Hilja katsoi häneen
takaisin ja hänen silmäteränsä olivat suuret ja hämmästyneet. Vihdoin
hän vei käden otsalleen, ikäänkuin kutsuakseen järkeään avuksi.

-- Isäni sanoo, että minä kaiken aikaa olen katsonut sinuun
luvattomalla tunteella. Ehkä hän on oikeassa. Minä en sittenkään olisi
uskonut tätä kaikkea, jollei sulhasesi ensi lahja sinulle nyt juuri
olisi särkynyt. Niin, niin, sellaisia merkkejä annetaan ihmisille --
meillekin annettiin, että me tietäisimme olevamme määrätyt toisillemme.

Hilja purskahti kipeään nauruun. Hänelle tuli taasen ajatus, että onko
tuon nuoren miehen järki jo sumentunut -- kannattaako hänelle puhua?
Mutta katsahdettuaan Matin kasvoihin, jotka olivat viisaat ja vakavat,
hän hiukan surumielisenä sanoi:

-- Ja sellaista... että kukkamalja särkyy, pidät sinä merkkinä! Isäsi
on saanut sinut vakuutetuksi sensijaan että sinä olisit saanut hänet
vakuutetuksi. Ja sattumasta teet sinä suuren numeron... Kuinka voit
sinä sitten pyyhkiä pois koko tämän sairautesi ajan, jolloin olemme
olleet ystävät -- vai emmekö ole olleet sitä?

-- Me olemme pettäneet toisiamme. Suhteemme on ollut enemmän. Olisihan
se luonnotonta, että niin olisimme voineet puhua toisillemme kaikki,
jollei...

-- Mistä sinä tiedät, että minä olen puhunut sinulle kaikki ajatukseni!
huusi Hilja kuin hädässä.

-- Etkö sitten ole? sanoi Matti ja katsoi häneen syvältä. -- Olemmehan
puhuneet vakavista asioista.

Hilja tunsi pistoksena, että hän oli oikeassa: he olivat puhuneet
syvällisistä asioista, hän ei Armaan kanssa koskaan ollut puhunut niin
vakavasti. Ja kuitenkin rakasti hän Armasta, rakasti kuin vanki taivaan
sineä ja tällä hetkellä kuin hukkuva pelastavaa kättä.

-- Olemme, olemme. Mutta ei se ole ollut sitä. Luota nyt minuun... Minä
en osaa sitä selittää, mutta minä tiedän sen. Me olemme nyt väsyneet ja
kiihtyneet. Ehkä menemme nukkumaan. Sinä sitä jo äsken tahdoit, se oli
minun syyni, että rupesimme puhumaan... Anna anteeksi...

-- Ei, keskeytti Matti hänet, -- älä johdata minua pettämään itseäni
enää. Ei se ollut sinun syysi että puhuin, se oli oma syyni. En
jaksanut vaieta.

-- Oi, huusi Hilja ja likeni likenemistään ruokasalin ovea,
houkutellakseen Matin pois huoneestaan, -- nyt sinä vasta petät
itseäsi! Eikö sinun sisaresi olisi voinut olla minun asemassani, tehdä
kaikki mitä minä olen tehnyt...?

-- Ei koskaan. En minä koskaan ole voinut puhua sisareni kanssa kuin
kaikkein arkipäiväisimmistä asioista.

-- Te olette eri sivistystasolla.

-- Ei, Hilja...

-- Mutta etkö sinä koskaan ole kuullut, että veli ja sisar voivat olla
hyvin läheiset ystävät...?

-- Älä vaivaa itseäsi, sanoi Matti lujasti ja seurasi häntä, -- sillä
sinä et vakuuta minua. Minulla on jo vakuutus itsessäni. Sinä olet
minulle rakas...

-- Jumalan tähden, kuiskasi Hilja ja pakeni pimeään ruokasaliin,
-- etkö sinä käsitä, että jos sinä puhut tällä tavalla, niin minun
nopeasti täytyy erota sinusta.

-- Sinä et voi erota minusta, kuiskasi Matti, -- sillä sinä rakastat
minua. Sinä et olisi pidellyt kättäsi otsallani, et silittänyt
hiuksiani, et...

-- Mitä sinä puhut -- sitä minä en ole tehnyt! parkaisi Hilja ja koetti
tunkea hänen sanojensa sisältöön niitä ymmärtääkseen.

-- Etkö ole tehnyt? Etkö sinä tiedä siitä vai etkö tahdo tietää?

-- Sinä hourit, sinä erehdyt...

Matti naurahti onnellisen naurua.

-- Ei ihminen sellaisesta erehdy. Minä uskottelin silloin, että ystävä
silitti minun päätäni. Se ei ollut ystävä -- se oli _Hilja._

Hilja ei milloinkaan ollut kuullut hänen ääntään sellaisena. Jos se
olisi ollut raaka ja tympeä, olisi se ollut hänelle tuhat kertaa
mieluisampi.

-- Jos minä olen sen tehnyt, niin unohda se, anna anteeksi, pyyhi
pois... Minä en ole tietänyt mitä olen tehnyt... Olenko minä todella
voinut olla niin rikollinen...!

He seisoivat ruokasalissa, johon vain Matin huoneesta eteisen läpi ja
Hiljan huoneesta tunki valoa. Vaikka oli pimeä, näkivät he selvästi
toistensa kiihottuneet kasvot. Pihamaalla kuului yhä yläkerrasta
ilonpito ja alhaalta maakerroksesta hengenhätä. He tuskin olisivat
huomanneet vaikka ukkonen olisi jyristänyt ruutuja, heillä oli niin
yllinkyllin tekemistä toisistaan.

-- Et sinä ole rikollinen, sanoi Matti taas onnellisella äänellä, --
syvä tunne on sinussa puhunut. Minä ymmärrän kaikki niin selvästi: sinä
olet toiminut vaistojesi varassa, siitä hetkestä asti, jolloin minussa
tauti puhkesi ja sinä tulit minun huoneeseeni...

-- Mutta minä olisin mennyt pahimman viholliseni huoneeseen, jos hän
olisi ollut niin sairas...

Matti ei häntä kuunnellut.

-- Minä en silloin tuntenut puhdasta rakkautta, minä uskoin sinusta
pahaa, mutta rakkautesi saattoi sinut antamaan sen anteeksi...

-- Lakkaa, huusi Hilja miltei äänettömänä. -- Tämä on sairautta
sinussa. Sen täytyy olla sitä. Jollen minä olisi ihan vakuutettu
siitä, että sinua on petetty, niin minä... en tiedäkään mitä tekisin.
Suuttuisin niin, etten koskaan leppyisi... Kuinka sinä voit olla
minulle noin armoton, me kun jo olimme niin hyvät ystävät...

Hilja nyyhki, pää nojaten uunin kovaan, kiiltävään kylkeen. Matti tuli
ja otti hänen kätensä. Hiljasta tuntui, että se poltti ja hän veti sen
pois.

-- Mutta Hilja... onko tämä nyt niin kovin pahaa? Me emme voi tälle
mitään...

-- Vai emme me voi! huudahti Hilja kuohuksissaan. -- Asetu hänen
asemaansa, joka on poissa...

-- Mutta luonto käy kaiken yläpuolella, sanoi Matti ylhäisen tyynesti
eikä tuntenut itseään varmuudessaan ja voimassaan.

Hän katseli Hiljaa jo miltei omistajan silmillä ja oli päättänyt saada
hänet vakuutetuksi.

Hiljaan tuli outo pelko. Hänen piti koota kaikki voimansa.

-- Entä ihmisen tahto! sanoi hän ja oikaisi itsensä suoraksi ja
jänteväksi. -- Minä tahdon olla uskollinen ja minä olen!

-- Sinun täytyy _tahtoa_! riemuitsi Matti, -- sinun täytyy _päättää_
olla uskollinen. Mutta minua sinä rakastat. Ja ajattele, minä en ole
sitä tietänyt. Kaukaa pitää ihmisten tulla kertomaan sitä minulle,
merkkien ja ihmeiden täytyy tapahtua. Oi Hilja, Hilja, mikä ihana
nimi sinulla on... Älä kiusaa itseäsi ja minua. Tule minua likemmä...
Ei, ei, minä en koske sinuun ennenkuin olen saanut luvan häneltä,
jolle sinä olet luvannut itsesi. Me kirjoitamme hänelle, hän ymmärtää
meidät. Älä pelkää minua -- minä olen nyt uusi ihminen, kun minä sinua
rakastan...

Hilja oli kiertänyt ruokapöydän taakse kuin turvaa etsien. Hän oikaisi
itsensä taasen suoraksi.

-- Pelkää... mitä minä pelkäisin! Tämän kaiken täytyy nyt vihdoinkin
loppua. Sinun täytyy tulla järkiisi... Sinä olet ymmärtänyt minut
niin väärin, niin väärin. Ah, kuinka minä häpeän itseäni, että olen
antanut sinulle niin paljon itsestäni ja niin paljon aihetta luuloihin.
Minä olen tehnyt ajattelemattomasti ja väärin, mutta sitä ei enää saa
tekemättömäksi. Täytyy vain katsoa, etten silleen tee syntiä.

Matin oli kiireesti pitänyt nojautua muuria vastaan. Häntä alkoi
värisyttää.

-- Sinun täytyy muuttaa pois meiltä, jatkoi Hilja, huomaamatta hänen
pahoinvointiaan. -- Minä olisin tahtonut hoitaa sinut terveeksi, mutta
se ei näy käyvän päinsä. Ihmiset luulevat nyt osanneensa oikeaan, kun
saavat meidät erotetuiksi. Minä olisin tahtonut näyttää heille, että on
muitakin suhteita kuin ne kaikkein tavallisimmat ja karkeimmat. Mutta
se ei näy käyvän.

Matti ei kuullut mitä hän sanoi. Kaikki huojui hänen silmissään,
hänen päähänsä oli kuin lentämällä tullut polttava tuska. Hän etsi
ajatuksissaan vaistomaisesti huonettaan, mutta hänen täytyi jännittää
koko muistinsa saadakseen selville, missä päin se oli. Häntä pyörrytti
niin, että hän huojui puolelle ja toiselle. Toisena hetkenä oli
päässä hirvittävä tuska, ikäänkuin joku olisi murskannut sen, toisena
hetkenä se oli tunnoton kuin ontto, ääretön rakko. Tuskan tunne tuli
hallitsevaksi. Hän nojausi muuriin, jonka toisella puolella Hilja
seisoi leimuten ja lyöden, hän näki valojuovan, joka johti permantojen
poikki, ja kokosi voimia päästäkseen lähtemään sitä myöten. Hänen
edessään tuntui olevan pitkä tie, jolle hän pelkäsi sortuvansa. Hän
kävi kiinni päähänsä, se oli nyt kuin tulikuula. Hän kokosi voimansa ja
läksi kulkemaan valojuovaa myöten. Tuoli kaatui hänen tieltään, kirja
putosi pöydältä permannolle, hänen kyynärpäänsä kolahti oveen -- hän ei
kyennyt kiinnittämään siihen huomiota. Koko hänen vaistonsa suuntautui
siihen, että hän löytäisi vuoteelleen ja siihen hän vihdoin suistui,
varjellen käsillään päätänsä, joka kiehui.

Hilja oli päässyt vauhtiin ja puhui yhä:

-- Jos minä joskus olen sinusta pitänyt, niin minusta on kuollut
kaikki tunne. Kukaan ei ole minua niin häväissyt ja kiusannut kuin
sinä. Vieköön isäsi sinut mukaansa. Kai te nyt hyvin sovitte yhteen,
kun tässä asiassa niin ymmärrätte toisenne. Ehkä sinusta vielä tulee
pappikin hänen mielensä mukaan... Minä en tahdo nähdä häntä, kun hän
huomenna tulee. Mikä oikeus hänellä on minusta, vieraasta ihmisestä,
joka on hoitanut hänen poikaansa, ruveta uskomaan pahaa...! Sinä
lähdet. Hyvä on. Onkin jo yö...

Hän oli niin mielikuohuissaan, että vain paineli ohimojaan,
hillitäkseen veren kohinaa. Pian alkoi kaiken muun joukosta kasvaa
esiin tyytymättömyyden tunne häntä itseään vastaan. Hän oli tehnyt
jotakin rumaa -- mitä hän oikein olikaan tehnyt? Paras vihdoinkin
lähteä levolle. Hän näki Matin huoneen oven auki ja tuolin kumossa
valojuovan yli. Ensin hän ajatteli, että olkoon tuoli kumossa vaikka
tuomiopäivään, mutta sitten hän hoitajatarvaistonsa varassa läksi sitä
nostamaan ja katsomaan, miksi se oli kaatunut.

Matin huoneesta kuului läähättävä hengitys ja Hilja meni aivan
sanattomaksi, kun tuli vuoteen ääreen. Matti makasi silmät ummessa, pää
taaksepäin, kasvoista kaikki ajattelevan ihmisen tietoisuus poissa ja
sijalla omituisia pieniä ryppyjä ja väreitä, joista tuska kihosi esiin.

Hiljasta oli äskeinen mieliharmi kuin pyyhkäisemällä pyyhkäisty. Nyt
minä soitan lääkärille, päätteli hän. Tämä ei ole hätiköimistä, vaan
nyt on tosi käsissä. Ja hakiessaan telefoniluetteloa, soimasi hän
itseään, kuten niin monesti ennen: sinä löit sairasta, unohdit, että
hän oli sairas, sinä et kelpaa sairaanhoitajattareksi, mitä sinun
tarvitsi välittää hänen puheistaan -- sairaan houreista! Mutta entä
jos kylmät kääreet kuitenkin tekisivät tehtävänsä huomiseen asti. Hän
ryhtyi voimakkaana ja päättäväisenä työhön. Hän nosteli ja kannatteli.
Hän ihmetteli itsekin, mitä jaksoi, ja tunsi ylpeydensekaista
tyydytystä, kun sairas vihdoin tyyntyneempänä lepäsi vuoteessaan.

Oli hiljainen yö. Liike kadulla oli vaiennut, ei yläkerrasta enempää
kuin alhaaltakaan enää kuulunut mitään. Lamppu ynisi tutulla pöydällä,
silloin tällöin äännähti sairas tai ajoi ajuri rämisten ohitse.

Hiljan ei ollut ensinkään uni, tuntui vain oudolta olla kahden talossa
tajuttoman sairaan kanssa. Häntä hallitsi toiselta puolen voimakas
vastuunalaisuuden tunto, toiselta puolen nakersi hänessä epämääräinen
pelko, kuten hiiri, joka kaluaa jossakin kaukana, tuskin kuuluvasti.
Hän komensi tätä toista tunnetta, kuten ihminen viskaa kenkänsä
nurkkaan pelästyttääkseen hiiren, mutta se sai alituisesti ravintoa
kasvoista vuoteella, joissa paloi kuume ja kärsimys. Kertomus Matin
äidistä ja vanhasta pitsikauluksisesta neidistä alkoi tehdä työtä
Hiljassa. Tämä sairaudentila on varmaan alkua siihen. Tuo nuori elämä,
joka jo on ehtinyt niin paljon kärsiä, päättyy siihen.

Ja tuota minä menin lyömään! ajatteli Hilja taasen. -- Entä jos minun
ajattelematon kiivastumiseni kutsuikin esiin nukkuvat perinnöt!

Hän joutui hätään ja katumukseen eikä kuitenkaan voinut tehdä mitään
muuta kuin vaihtaa kääreitä.

Ikkunoiden edessä oli sumu läpipääsemättömän tiheänä. Katulyhdyt
näyttivät ilmassa riippuvilta keltaisilta villatukoilta, ne eivät
valaisseet, ne vain erottautuivat harmaudesta. Koska tämä sumu oli
tullut? Kun Hilja palasi ulkoa, oli taivas ollut tähdessä. Kun hän
palasi! -- pitkiä ajanjaksoja tuntui kuluneen siitä. Sumu tulee joskus
niin äkkiä ihmisen tielle, hän ei tiedä mistä. Eikä se hälvene hänen
käskystään. Hänen täytyy odottaa.

Hilja seisoi ikkunassa ja tuijotti sumuun.

"Ihmiset puhuvat" -- mitä se merkitsee? Että tuuli puhaltaa tai
sade lankeaa. Tai vielä vähemmin: että mielipuolet uskottelevat
olevansa kuninkaita ja vaativat valtakuntaa. Ihmiset näkevät hitusen
päällimmäistä pintaa eivätkä tiedä mitään sisäisistä vaikuttimista.
He puhuvat, mutta heidän puheensa ei saa koskea enemmän kuin kepin
vingahdus tyhjässä ilmassa.

Huomenna, kun Matin omaiset tulevat, selittää hän heille asian ja
heidän täytyy ymmärtää.

Sairas rupesi heittelemään vuoteessa.

-- Minun pääni, minun pääni! huusi hän ja piteli käsillään päätään.

Hän avasi silmänsä. Ne olivat kuin kaihin peittämät. Hän kimmahti
istumaan, koukisti kätensä ja tavoitteli jotakin edessään. Hiljasta
tuntui, että hän haki hänen kaulaansa. Koukistuneet kädet olivat
peloittavan voimakkaat. Hilja tarttui takaapäin hänen hartioihinsa
ja koetti vetää häntä pitkäkseen. Hän puheli rauhoittaen ja
ystävällisesti. Hän yritti väsyä ennenkuin sai sairaan tottelemaan.

Nyt täytyy saada lääkäri! selveni Hiljalle. Hän ei edes uskalla olla
täällä näin kahdenkesken. Hän sai hakea luetteloa, jota ei äsken ollut
pannut naulaan, äänteli itsekseen numeroa, ettei unohtaisi sitä ja meni
soittamaan. Kierrin kieppui höllänä ympäri eikä soittoa kuulunut. Hän
koputti ja nakutti, kuten joskus oli nähnyt Armaan tekevän, hän kiersi
uudelleen -- telefoni pysyi mykkänä. Se oli epäkunnossa.

Hetkisen hän, seisoessaan pimeässä eteisessä, tunsi suurta
avuttomuutta: hän on kuin onkin nyt tuomittu olemaan kahden
kesken ihmisen kanssa, joka minä hetkenä hyvänsä voi tulla
mielipuoleksi. Hän voi saada raivokohtauksen ja kuristaa hänet.
Hilja ajatteli mahdollisuutta herättää joitakin naapureita -- ehkäpä
Parkkari-Lehmuksella vielä oltaisiin ylhäällä. Mutta kaikkialla oli
pimeää ja sen ainoan ikkunan takana, joka oli valaistu -- talonmiehen
asunnon, ei ollut telefonia. Ehkä oli paras sulkea ovi, jättää sairas
tänne ja paeta kaukaisimpaan huoneeseen.

Ei, johtui samassa hänen mieleensä, niin ei ole lupa menetellä. Minä
tahdon, että hän tulee terveeksi! Hän ei saa tulla mielipuoleksi, minä
pelastan hänet. Minä tahdon, minä tahdon.

Hilja tuli ruokasalista, jossa oli hapuillen ja heikkona seisonut,
kuin uutena ihmisenä Matariston huoneeseen. Hän kiersi kylmän kääreen
lujasti sairaan pään ympäri, istuutui vuoteen laidalle ja nosti hänet
istumaan.

Hän rupesi puhumaan, että joulu tulee, että Matti lähtee maalle ja
luo navettaa. He hankkivat rahaa vaikka mistä, mutta he saavat kokoon
pääoman, jolla voi alkaa itsenäisen maanviljelyksen.

-- Miten suuri summa siihen tarvitaan? Riittääkö tuhat markkaa? Kaksi
tuhatta?

Hilja puhui hitaasti, tyynesti ja voimakkaasti. Jos hän sivultapäin
olisi kuunnellut, ei hän itse olisi tuntenut ääntään. Koko hänen
tahtonsa ja voimansa keskittyi tähän hetkeen. Hän luetteli mitä
maanviljelyksessä tarvitaan, mitä mikin tulisi maksamaan, piteli
lujasti sairasta silmällä ja katsoi häneen.

-- Mitä luulet, Matti, riittääkö tuhat markkaa? Kaksi tuhatta?

Hän pingoitti kaikkia niitä voimia, jotka oli pannut liikkeelle ja
tunsi, ettei pian enää ole mitään lisättävää.

-- Vai pitääkö olla kolme tuhatta?

Matti avasi silmänsä. Kaihi oli poissa.

-- Riippuu siitä, sanoi hän, -- miten suuren maatalouden tahdot panna
pystyyn.

Hiljassa sykähti sellainen ilo, että hän oli pusertamaisillaan Matin
rintaansa vastaan. Hän hillitsi itsensä kumminkin heti ja jatkoi
entistä keskustelua. Hänellä oli jokin kaukainen tunne, että hän oli
antanut elämän tälle ihmiselle. Matti oikaisi häntä -- hän osoitti
oikeata herrasnaisen tietämättömyyttä! Hilja painoi painamistaan
alas iloaan ja hymyään, päästi vihdoin sairaan takaisin vuoteeseen
ja avasi ikkunan. Sieltä tuli sisään sumua, mutta samalla sentään
ulkoilmaakin. Tyynin sairaanhoitajatarliikkein sytytti hän kynttilän
ja läksi keittiöön, mutta sinne päästyään puhkesi hän nauramaan. Nauru
oli äänetöntä ja täynnä kyyneliä, se tuli syvältä hänen sielustaan.
Hän muisti jotakin kohtaa Kristuksen elämästä, jolloin sairas oli
käynyt hänen vaatteensa liepeeseen ja Kristus tunsi "voiman lähteneen"
itsestään. Hilja eli hetkessä, joka seuraa tuskaista, suurta hetkeä.

Hän toi voileipälautasen keittiöstä, sulki ikkunan ja he rupesivat
syömään.

-- Hilja, sanoi Mataristo äänettömän hetken perästä, -- minä muistan,
että omaiseni ovat tulleet hakemaan minua. Mutta ethän sinä anna minua
heille. Pidäthän sinä minut täällä?

-- Kyllä, kyllä.

-- Minä en tule terveeksi paitsi sinun luonasi...

-- Niin, niin...

-- Aivan totta. Sinä lupaat, ettet aja minua pois, tuli mitä tuli.

-- Mutta jokohan me nyt nukkuisimme, muuten se paha päänkipu voi palata.

-- Lupaathan sinä!

-- Kyllä, kyllä.

-- Mutta minne sinä menet? Etkö voi nukkua täällä?

-- En. Ei meillä molemmilla ole täällä ilmaa.

-- Pane ovet auki.

-- Nukutko sinä sitten oikein kiltisti, jos minä olen täällä sohvalla?

-- Nukun. Minun pääni on niinkuin ei se olisi oma pääni.

Hilja järjesti vuodetta, käänsi tyynyn kylmän puolen ulospäin ja toi
itsellensä tyynyn sohvalle.

Huone pimeni. Hilja kuunteli vielä hyvän aikaa miten sairaan kävisi.
Vihdoin hän nukkui hänkin.

Hän heräsi pitkään kellonsoittoon ja karkasi pystyyn, mielessä tunne,
joka mahtaa olla sotamiehellä, kun hän on torkkunut vahtivuorollaan.
Hän ei ensi hetkessä muistanut missä oli ja töytäsi jotakin esinettä
vastaan. Sitten hän ymmärsi, että oli aamu, koska raitiovaunun kello jo
kilisi. Ruokasalin kello ei vielä ollut lyönyt seitsemää. Kuka tulee
näin aikaiseen? Sähkösanoma! Lainalle on varmaan jotakin tapahtunut.
Kello soi tuskallisen pitkään, enentäen hänen jännitystään ennenkuin
hän pääsi avaamaan.

Oven takana oli kookas maalainen mies ja pieni, pyöreä nainen. Hilja
käsitti heti keitä he olivat. Hän pelästyi pukunsa huolimattomuutta,
toivotti tervetuloa ja kertoi kuiskaten ja yhteen kyytiin, että Matti
iltayöstä oli ollut hyvin kipeä ja vasta aamupuoleen nukkunut.

Nainen laski koppansa ja kalossinsa samaan paikkaan kuin eilen, mies
yritti kovin, raudoitetuin saappain suoraa päätä Matin huoneeseen.
Hilja esti hänet siitä ja johdatti vieraat ruokasaliin. Nyt hän vasta
huomasi, miten he olivat Matin näköiset. Isä oli komeapiirteinen,
kasvot vielä tuoreet, harmaat hiukset jakaantuivat tasalatvaisina
molemmin puolin kasvoja. Silmien päällä, jotka katsoivat syvältä
ja epäluuloisesti, oli tuuheat, pitkät vanhan miehen kulmakarvat.
Kärsimykset ja elämä olivat runsaasti uurtaneet vakoja noihin
kasvoihin, mutta ei pehmentäen ja opettaen ymmärtämään, vaan kivettäen
ja kovettaen. Mies oli tullut sisään riisumatta mitään eteiseen.
Hän laski lampaannahkalakkinsa tuolin alle, muttei avannut turkkia.
Hiljassa liikkui lamppua sytyttäessä ja osoittaessa heille istuimia,
pelon, kunnioituksen ja säälinsekainen tunne. Hän olisi halunnut
heittäytyä ystäväksi heidän kanssaan, saada heidät liittolaisikseen
ihmisiä vastaan ja Matin hoitoon nähden, mutta jokin pidätti häntä. Hän
tunsi vaistomaisesti, ettei noiden piirteiden alta lähde ymmärtämystä
hänen tapaiselleen ihmiselle ja hän kävi liikkeissään hapuilevaksi ja
epävarmaksi. He saattoivat selittää sen omalla tavallaan. Sisar kyllä
oli hyväntahtoisen näköinen, mutta hän tuntui nujerretulta ihmiseltä,
joka ei koskaan ole saanut kehittää omaa tahtoa. Hänen vanhat, mustat,
huolellisesti säilytetyt vaatteensa olivat varmaan nähneet kymmenen
vuoden rippikirkot ja lukukinkerit. Kun musta silkki liukui päästä
niskaan, tuli näkyviin tiukalle vedetty, pellavankeltainen tukka.

Hilja ei huomannut, että hän kaiken aikaa puhui, antamatta vieraille
suunvuoroa. Hän kertoi Matin sairaudesta ja mitä lääkäri oli sanonut.
Isä katseli maahan eteensä tai seinään vastapäätä, sisar seurasi Hiljaa
tutkivasti. Kun hän tuli kertomukseen Maalin lähdöstä, katsahti tytär
isäänsä.

-- Sentähden minun nyt täytyy mennä keittämään kahvia, lopetti Hilja
hermostuneen hilpeän yksinpuhelunsa. -- Eikö isäntä sill'aikaa panisi
tupakaksi. Meillä on täällä paperosseja.

Hilja juoksi saliin, mutta isäntä ei odottanut häntä, vaan läksi
kolistellen Matin huonetta kohti, Hilja tuli kuin nuoli hänen eteensä.

-- Jos vielä vähän antaisi nukkua. Se on niin tärkeää. Jos siihen asti
kun kahvi joutuu. Isäntä tupakoisi nyt.

Silloin Matin isä katsoi Hiljaan. Hän näki edessään hymyilevän,
vaaleapörröisen, veikeäliikkeisen tytön, joka mielistellen yritti
kääntää hänet takaisin hänen poikansa ovelta. Katse, joka vanhuksen
kasvoista kohtasi Hiljaa, oli leppymätön. Hilja tunsi sen kuin
pistoksen rinnassaan. Hän ei enää yrittänyt vastustaa, vaan riensi
raskain mielin keittiöön.

Samassa avasi isä oven Matin huoneeseen ja tytär seurasi häntä kuin
varjo. Matti ei herännyt heidän tuloonsa. He näkivät sumuisen päivän
raskaassa hämärässä valkoisen tyynyn sohvalla, vielä kuopallaan Hiljan
pään jäljeltä ja huopapeitteen, joka hänen kiirehtiessään avaamaan
ovea, oli valunut lattialle. Synkkinä, äänettöminä seisoivat he
hetkisen ovensuussa ja istuutuivat sitten.

-- Kyllä se nyt jo saa herätä, sanoi isä, tarkoittaen, että tytär
herättäisi nukkuvan.

Tytär muisti Hiljan kiellon ja epäröi. Vihdoin meni isä itse
röykyttämään Mattia valveille.

Hilja askaroi kylmässä keittiössä, nokesi kätensä tulta tehdessään,
availi ja sulki kaappeja, ennenkuin löysi mitä haki. Levottomuuden
lomassa millä hän ajatteli Matin omaisten käyntiä, tuli hänen
mieleensä, että miten hän nyt alkaa oleilla täällä ilman Maalia.
Ottaako uusi palvelustyttö -- mutta jollei saa äidin mieleistä.
Eikä saakaan. Tai koettaako tulla toimeen siten, että joku vain
käy auttamassa? Ehkäpä joku talonmiehen pikkutytöistä. Likaiset ne
ovat, mutta minkäpä sille voi. Täti Forsberg olisi voinut auttaa
pulmallisessa asemassa, mutta hän ei tahtonut pyytää hänen apuaan...
Matin omaisten kanssa täytyy tulla selvittely, hän vain ei käsittänyt
mistä päästä alkaisi, ja siirsi ajatusta tuonnemmaksi.

Kun hän tuli Matin huoneeseen, tapasi hän isän ja sisaren istumassa
vuoteen luona. Kukaan ei puhunut. Hilja taipui ystävällisenä Matin
puoleen ja sanoi kuten lapselle:

-- Miten me nyt voimme?

Kaihi oli poissa silmistä, mutta ääni oli sekava, kun hän vastasi:

-- Minä nukuin. Päätä ei enää niin särje. Tämä huone vain huojuu
niinkuin ei se pysyisi paikoillaan.

-- Pidä silmät kiinni ja lepää. Koetamme tänään olla hyvin tyyniä, pian
paranemme. Mittaamme nyt kuumeen.

Hilja tunsi kaiken aikaa Matin omaisten hämmästyneet, tuomitsevat
katseet. Hänen täytyi taistelemalla taistella pysyäkseen ystävällisenä
ja reippaana.

-- Mitenkäs se palvelustyttö niin meni, kun se niin kauan oli ollut?
kysyi sisar vihdoin.

-- No, sanokaa muuta! En minä käsitä mikä hänelle tuli. Enkä minä
oikein pääse siitä luulosta, ettei hän tulisi takaisin.

-- Olisihan hän saanut erota sovinnossakin...

-- Eikö olisi saanutkin!

Heillä riitti puhumista Maalista kunnes lämpömittarin sai ottaa pois.
Onneksi ei kuume ollut noussut niin paljon kuin Hilja oli pelännyt.

-- Ehkä minä sitten saan pyytää vieraat ruokasaliin kahvia juomaan...

-- Etkö voisi tuoda tänne, ehdotti Matti.

-- Miksei, voin kyllä. Mutta sinä väsyt.

Hilja huomasi vasta nyt tyynyn ja saalin sohvalla, punastui ja otti ne
kainaloonsa.

-- Emme me täällä ole niin usein, sanoi isä.

Hiljaa jääti vanhuksen ääni. Hän paiskasi sylyksensä eteiseen ja riensi
selittämään:

-- Ei isäntä ymmärrä minua väärin. Poikanne parastahan minä tarkoitan.

Hän meni noutamaan kahvitarjotinta ja pyyteli anteeksi, ettei leipä
ollut tuoretta. Ei ollut ketään lähettää leipuriin. Eikä taitanut
kahvikaan tulla sellaista kuin hän olisi tahtonut. Huoneessa oli
painostava yöilma, päivänvalo tuli ryömimällä. Ei kukaan puhunut,
porsliini vain kilisi, Hilja vaivasi päätään miettimällä mitä sanoisi.

-- Tuliko siellä teidän puolellanne hyvä vuosi? kysyi hän vihdoin.

Turhaan odotettuaan, että isä vastaisi, sanoi sisar:

-- Tuli se sentään. Kaurojakin saatiin, vaikka oli niin sateista.

Ja taas seurasi painostava äänettömyys. Vihdoin rykäisi isä ja virkkoi:

-- Mitä tautia tämä nyt oikein on?

-- Hermotautia, kiirehti Hilja vastaamaan ja tunsi sen likenemistään
likenevän, mitä pelkäsi ja minkä täytyi tulla: selityksen.

-- Pastori Angervo sanoi sitä sydämen taudiksi. Ja ihmiset puhuvat,
ettei se parane ennenkuin hän pääsee irti täältä.

Vanhus katsoi tiukasti Hiljaan ja laski kuppinsa pöydälle. Hilja tunsi
sydämensä kovasti lyövän.

-- Mutta hyvä isäntä, pääseehän hän täältä koska tahansa, mutta minne
te nyt noin kipeää ihmistä viette. Hänelle teki jo pahaa, että hän
eilen oli liikkeellä. Isäntä ei tiedä miten kova yö meillä on ollut.
Jos me kuitenkin menisimme tuonne ruokasaliin puhumaan näistä asioista.
Tohtori on kieltänyt kaiken kiihtymisen.

Hilja houkutteli jo ovella.

-- Minä olen tullut sanomaan pojalleni totuuden, lausui vanhus ja hänen
äänensä, joka tähän asti oli ollut ärtyisä ja lyhyt, kävi syvästi
vakuuttuneeksi ja saarnaavaksi. -- Jumala on lyönyt sinua sairaudella,
kun olet poikennut synnin tielle. Jumala ei anna itseään pilkata. Sinä
et tule terveeksi ennenkuin sinä luovut syntisestä elämästäsi. Kuka
sitten sanoisi lapsellensa totuuden, jollei isä.

Matti oli peittänyt kasvot käsillään. Kuten Hilja tullessaan
tanssiharjoitukseen kokonaan oli joutunut kiinni entiseen olemukseensa,
niin joutui Mattikin omaistensa seurassa entisyytensä valtoihin. Hiljan
kädet pusertuivat vanhusta kuunnellessa nyrkeiksi ja sydämen taonta
tuntui päässä asti.

-- Isäntä, koetti hän keskeyttää, -- minä tiedän, mitä te tarkoitatte.
Matti kertoi minulle eilen missä luulossa te elätte. Mutta se on...

-- Enkä minä yksin. Kaikki ihmiset puhuvat siitä jo. Meidän kirkolla on
puhuttu ja...

-- Isäntä, minähän olen kihloissa ja menen keväällä naimisiin...

Jännittyneen äänettömyyden perästä sanoi isäntä:

-- Samarialaisella vaimollakin oli ollut viisi miestä, niinkuin
tiedämme Vapahtajan omasta suusta.

Hilja hätkähti ikäänkuin häntä olisi piiskalla lyöty ja likeni ovea.
Hänen tahtonsa yritti herpoutua.

-- Isä! huusi Matti ja oikaisi kätensä. -- Meidän välillämme ei ole
tapahtunut mitään pahaa. Me olemme olleet ystävät... Hilja, älä mene!
Saanhan minä kertoa isälle kaikki -- hän on niin hyvä ihminen ja niin
paljon kärsinyt.

-- Mitä sinä aiot sanoa? hätääntyi Hilja. -- Eihän meidän välillämme
ole mitään salaisuuksia. Levitä vain kaikkien nähtäväksi...

-- Hilja, älä mene! pyysi Matti. -- Tämä neiti on ollut minulle niin
hyvä. Ei kukaan muu saa minua terveeksi paitsi hän.

Hilja seisoi ovessa, huulet puserrettuina kokoon. Hän tunsi inhoavansa
Mattia. Kun veisivätkin hänet pois! Sisar itki tuolillaan. Isä istui
kumartuneena vuoteeseen päin, niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin
poikansa.

-- Sinä puhut syntiä, sanoi isä. -- Ei kukaan tee ihmistä terveeksi
paitsi yksin Jumala. Kaikkein vähimmin parantaa sinut se ihminen, joka
on tehnyt sinut kipeäksi.

Hiljalta pääsi vihlova nauru. Sekä Matti että isäntä kääntyivät.

-- Eikö tuo nyt ollut niinkuin itse sielunvihollisen suusta, sanoi
isä vihdoin. -- Voisitkos sinä, poikani, sitten vannoa, ettei teidän
välillänne ole ollut mitään syntiä? Minä uskon sinua, jos sinä vannot.

Hilja lakkasi nauramasta ja kuunteli.

-- Mitä isäntä tarkoittaa synnillä? kiirehti hän puhumaan. -- Syntiä
tehdään joka hetki -- minun ja teidän välillänne tapahtuu paraikaa
syntiä, sillä me ajattelemme pahaa toisistamme.

-- Kyllä sinä, poikani, tiedät mitä isäsi tarkoittaa. Minä uskon sinua,
jos sinä vannot.

Kaikki vaikenivat. Sisar lakkasi itkemästä, Hilja pysähdytti
askeleensa, vanhus pidätti työn koukistaman kouransa sängynlaitaan,
ikäänkuin estääkseen Hiljaa tulemasta likelle. Kaikki katseet
riippuivat Matin kasvoilla.

Hän oli vienyt kätensä ristiin ja hänen kuumeinen katseensa harhaili
katossa. Suupielet rupesivat vavahtelemaan.

-- Puhu totuus, poikani, puhu.

-- Minä tunnustan, kuului Matin vapiseva ääni vihdoin läpi
äänettömyyden, -- että minulle on ollut suloista, kun hän... on
hoitanut minua... kun...

-- Mutta, rakas ystävä, mitä pahaa siinä on ollut? huusi Hilja ja
työnsi pois vanhuksen käden.

Silloin kääntyi Matin isä Hiljan puoleen. Hänen vihansa oli kuin
jäätynyt kuura, tyyni ja raskas.

-- Eilen hän kyllä tiesi, mitä pahaa siinä on ollut. Mutta mitä teillä,
vieraalla ihmisellä, on tekemistä poikani kanssa?

-- Ei hän ole vieras, yritti Matti tulla väliin.

Hilja keskeytti hänet:

-- Tulkaa tuonne viereiseen huoneeseen, niin minä selitän teille. Me
teemme tällä puheella Matin niin kipeäksi. Te ette lähde...? No niin,
ihminen sairastuu meillä eikä hänellä ole keitään omaisia kaupungissa.
Olisiko minun mielestänne pitänyt jättää hänet hoidotta?

Syntyi äänettömyys. Kaikki odottivat mitä isäntä sanoisi.

-- Teidän olisi pitänyt toimittaa hänet sairashuoneeseen.

-- En tullut sitä ajatelleeksi. Toivoin että hän parantuisi kotona. Ja
hän olisikin jo parantunut, jos ihmiset olisivat antaneet hänen olla
rauhassa.

-- Eivät ihmiset puhu syyttä. Kun me käännymme pois Jumalasta, niin
me olemme puhdistaneet huoneemme asuinsijaksi perkeleelle. Ja sinä,
onneton poikani, olet kääntynyt pois Jumalasta...

Hilja oli aikonut lähteä huoneesta, mutta hän pysähtyi ovella.

-- Isäntä, jollette nyt lakkaa, niin tapatte Matin. Ette kai tahdo
sitä. Te saatte viedä hänet sairaalaan, minne tahdotte. Tietäkää vain,
että meidän suhteemme oli niinkuin Jeesuksen ja Betanian Maarian, mutta
te tulitte ja tahritte sen likaisin käsin...

Isä käänsi Hiljaan suurpiirteiset, elämän uurtamat kasvonsa. Silmät
katsoivat kuin aikojen takaa, vakavina ja vakuuttavina. Hilja vaikeni,
ikäänkuin vanhan testamentin profeetta olisi astunut hänen eteensä. Hän
valmistautui nähtävästi sanomaan jotakin tärkeää ja hyvin painavaa.

-- Minun pojastani piti tulla pappi. Hän oli jo niin hyvällä alulla.
Hän saarnasikin kerran ja Herran henki oli hänen päällänsä. Nyt ei hän
enää käy ehtoollisella eikä...

Väkivaltainen itku puistatutti Matin koko ruumista. Valkoiset, suuret
kädet olivat puserruksissa hehkuvia poskia vastaan. Kyyneleet tulvivat
sormien lomitse. Sisar oli noussut ja koetti hillitä isää.

-- Minä etsin Jumalaa, pääsi Matilta kuin linnun valittava kaiherrus.
-- Minkä minä sille voin, ettei hän ole ilmoittanut itseänsä minulle...

Hilja pakeni jo huoneesta. Hän kävi kiinni päähänsä koettaakseen oliko
hänellä päätä. Hänestä tuntui, ettei hän ymmärrä enää mitään. Toisena
hetkenä hän ajatteli: minä otan ruoskan ja menen ja puhdistan talon
noista hulluista! Toisena hetkenä hän ajatteli: heidän sydämessään
on niin raskasta ja onnetonta! Kun hän oli aikansa tuskitellut --
eikä hän tietänyt kestikö sitä hetkiä vaiko tunteja -- tapahtui hänen
mielialassaan täydellinen käänne. Hän oikaisi itsensä suoraksi, valeli
kasvojaan vedellä, etsi esiin lattiaharjat ja ryhtyi työhön. Mielessä
tuntui virkeältä kuin ilmassa ukkosen jäljeltä. Hän rupesi keittämään
velliä, jota lääkäri oli määrännyt Matille aamuksi ja päätti lähteä
kysymään talonmiehen pikkutyttöä apulaisekseen. Hän näki nyt selvästi
ympärilleen, ikäänkuin hän vaivalloisen nousun jälkeen olisi päässyt
kukkulalle. Ihmiset tahtovat pakottaa hänet tunnustuksille -- hän ei
ikinä tunnusta sellaista mitä ei ole tapahtunut!

Kun hän, höyryävä vellilautanen kädessä, astui Matin huoneeseen,
olivat isä ja sisar polvillaan vuoteen ääressä, vaipuneina palavaan
rukoukseen. Isän silmät olivat ummessa, kädet puserrettuina
vastatusten. Mieliala ei ensi hetkessä vaikuttanut Hiljaan vähääkään.
Se oli korkeintaan naurettava. Kunnioituksesta toisten hartautta
kohtaan ei hän kuitenkaan keskeyttänyt heitä.

-- ...Katso armossa meidän puoleemme, niinkuin sinä katsoit Pietarin
puoleen ja syntisen vaimon puoleen fariseuksen huoneessa. Me olemme
monella muotoa syntiä tehneet ja rikkoneet sinun pyhiä käskysanojas
vastaan, mutta vaikka meidän syntimme olisivat veriruskeat, niin sinä
voit ne lumivalkeiksi tehdä Sinun kalliin sovintokuolemasi kautta. Oo
kolmiyhteinen Jumala, isä, poika, pyhä henki, armahda meitä. Jos sinä
olet katsonut hyväksi tämän taudin kautta kutsua pois meidän rakkaan
poikamme Matti Erlandin, niin auta armossa, että hän ennen kuolemaansa
tulee sinun tuntemiseesi. Ilmoita itsesi hänelle, äläkä sysää häntä
helvetin iankaikkiseen tuleen, kussa...

Mieliala huoneessa, jossa jo oli päivä, mutta jota lamppu yhä valaisi,
jossa ihmiset olivat polvillaan vuoteen ääressä ja itku ja palava
rukous täyttivät raskaan ilman -- alkoi vaikuttaa Hiljaan kuin huumaava
juoma. Matti makasi vuoteessaan oudon pöhöttyneenä ja tuijottavana,
ikäänkuin ei hän olisi tietänyt mitään maailman menosta.

Tässä tulee hulluksi, ajatteli Hilja, jollei tästä tee loppua. Ja hän
rupesi puhumaan terveellä, arkipäiväisellä äänellä.

-- Nyt meidän täytyy syödä! Velli jäähtyy. Antakaa anteeksi, hyvät
vieraat, mutta nyt teidän täytyy nousta.

Hilja raivautui vuoteen ääreen, herätti Matin istumaan ja käski sisarta
takaapäin tukemaan häntä. Syöttäessään sairasta laverteli hän hänelle
kaiken aikaa kuin lapselle, iloisesti ja ystävällisesti.

-- No niin. Kyllä meidän täytyy jaksaa. Siitä tulee niin heikoksi, kun
ei syö...

-- Minä kuolen...

-- Eikö mitä! Minä paranen ja täytän vielä jonkin tehtävän, joka on
minulle määrätty... Noin! Sehän maistuu niin hyvältä. Ja minä kun taas
nokesin käteni kokonaan, kun hääräsin keittiössä.

-- Eikö Maali ole tullut takaisin! kysyi Matti suu täynnä velliä.

-- Ei, nauroi Hilja. -- Hän oli väsynyt ja tarvitsi lepoa. No, kas
noin. Kyllä me pian paranemme, kun olemme olleet näin kiltit.

Hilja ei nähnyt katsetta, jolla vanhus kaiken aikaa oli seurannut
poikaansa ja häntä. Kun Matti näki isänsä kasvot, huojahti hän
rentona sisartansa vastaan, joka takaapäin tuki häntä, ja nosti
suonenvedontapaisesti väännellen kätensä isäänsä kohti.

-- Älkää kirotko meitä! huusi hän. -- Me menemme naimisiin. Hilja,
tulethan sinä minulle.

Hilja kävi kalkin kalpeaksi. Hänen sydämensä ikäänkuin seisahtui.
Kaikki hänessä kiteytyi palavaksi, pieneksi kipunaksi. Kipunan polttoa
kesti lyhyemmän ajan kuin silmänräpäys kestää. Sitten alkoi sydän
taas lyödä. Hänen olennossaan kehittyi saarna ankara kuin valkeaksi
kuumennettu rauta noita ihmisiä vastaan, mutta ennenkuin ainoakaan sana
puhkesi huulille, ymmärsi hän, ettei heille kannata saarnata. Vanhus
sensijaan rupesi puhumaan. Hilja ei kuullut sanoja. Mykistyneenä ja
kuurona hän vain mietti mitä hän nyt tekee.

-- Hilja! huusi Matti, herättäen hänet tajuihinsa. -- He vievät minut
pois. Älä anna heidän viedä. Minä paranen täällä. Minä tulen hulluksi,
jos minut viedään!

Hän kaivoi päänsä tyynyihin ja pusersi lakanoita käsissään. Avuton
vanha neiti pitsikauluksessa tuli Hiljan eteen. Hän astui isän ja pojan
väliin ja puhui äänellä, jota ei tuntenut omakseen:

-- Sanokaa nyt hyvästi pojallenne ja lähtekää. Minä en salli, että
kodistani tehdään hullujenhuone. Matti jää tänne kunnes paranee tai
ainakin siksi, kunnes minä saan hänen mielestään ne hullutukset, jotka
te olette sinne ajaneet. Teidän ei tarvitse olla hänestä levottomia.
En tosin enää hoida häntä samalla rakkaudella kuin tähän asti, mutta
minulla on silti tarpeeksi rakkautta. Ihmisten ei pidä saada sitä
voittoa, jota he haluavat. Minä en saa jättää työtäni kesken. Menkää
nyt. Tuossa on kello pöydällä. Annan teille viisitoista minuuttia
hyvästijättöä varten. Sitten ei teidän pidä tulla tänne. Minä ajan pois
kaikki, jotka tänne yrittävät. Minä palaan, kun viisitoista minuuttia
on kulunut.

Hän ojensi päättävän ystävällisenä kätensä vieraille ja läksi. Kaikki
epäröiminen oli hänestä hävinnyt. Hän otti taskuunsa keittiön avaimen,
ikäänkuin hän koko ikänsä olisi kulkenut sitä tietä, eikä talonmiehen
asunto yöllisine tapahtumineen enää ollut hänelle salaperäinen enempää
kuin vastenmielinenkään. Hän meni kylmänä ja järkevänä sinne asialle,
astui kuin lääkäri huonoon ilmaan ja otti yhdellä katseella haltuunsa
koko aseman.

Huone oli pieni ja täysi. Se nähtävästi ei kirkkaimmalla
auringonpaisteellakaan saanut suoranaista päivänsädettä. Lampunkäry
tuntui vielä ilmassa. Ikkunan alla pöydällä oli astioita ja omituisia
mustia ruuanmöhkäleitä. Kahdenmaattavassa vuoteessa, jonka pohjalla
ei tuntunut olevan mitään patjaa, makasi tuttu vaimo, värittömänä
kasvoiltaan kuin peite hänen yllään. Tyyny pään alla oli sekin väritön,
päistäreenkeltaiset hiukset tuskin erottautuivat sen pohjalta. Toisella
seinällä, vedettävässä sohvassa, pään alla vaateriekaleita, nukkui
mies, kasvot alaspäin, raudoitetut korot ulospäin. Piirongilla hallitsi
pronssinvärinen kipsikuva -- nainen, puettuna sotisopaan, kädessä
lippu, nähtävästi Orleansin neitsyt. Se käsi, jossa lippu oli, oli
murtunut. Peili piirongin yläpuolella muutti kaiken, mikä sitä vastaan
sattui, aivan epämääräiseksi. -- Nukkuvan kuorsaus täytti huoneen.
Kaksi pientä tyttöä hääräsi äidin ja vastasyntyneen ympärillä. Kaikki,
paitsi vastasyntynyt, söivät samaa mustaa ruokaa, mitä oli pöydällä. Se
oli palttua.

Hilja astui varoen huoneeseen, mutta vaimo kehoitti häntä
ystävällisesti vain tulemaan sisään. Pikku Siiri sai pyyhkiä hänelle
tuolin ja äiti rupesi paikalla kertomaan huoliaan.

Kun ei osaa edes tätä aikaa pysyä selvänä. Tuolla kuorsaa. Tuli
kotiin aamuyöstä ja teki senpäiväistä siivoa. Hänen sisarensa mies on
luvannut tämän viikon käydä lakaisemassa pihan. Siksi pitäisi tästä
koettaa pystyyn. Jollei kaikki vain tule pidetyksi kunnossa, niin antaa
isännöitsijä yhtäkkiä matkapassit. Mihin joudut sitten tällaisen joukon
kanssa. Yhdeksän niitä nyt on. Ei niistä yhtään ole kuollut. Eikä
tämäkään kuole, se on niin suuri ja pulska, vaikka on tuollainen isä.
Mutta äiti on niin terve.

-- Ei sirkku anna pienen pojan kuolla, leperteli eilinen tyttö ja
riensi piipattaen puhumaan vastasyntyneelle kuin linnulle.

Äidin harmaat kasvot kirkastuivat.

-- Kukapa sen kuolemaa tahtoisi, sanoi hän, -- kun vain on millä teidät
syöttää. Mutta kun kaikki menee alas isän kurkusta.

Tytär nosti tottuneesti lapsen äidin ja Hiljan nähtäväksi.
Haaltuneiden, hajuavien vaatteiden sisästä tuli näkyviin punaiset
kasvot täynnä ryppyjä. Varhaisvanha, ymmärtäväinen sisko hymyili
pikkuiselle ihastuksen vallassa.

-- Kun ei isä vielä ole ensinkään nähnyt! Kun ei isä herää edes
katsomaan! leperteli tyttö.

Isä kiersi itsensä täydessä unessa toiselle kyljelle, takki nousi ylös
niin että paita tuli näkyviin, toinen jalka riippui vuoteen laidan yli.

Hilja ihmetteli kylmyyttä povessaan. Vaikka hän nyt kasvoista kasvoihin
näki kaiken sen köyhyyden, jonka tyyssijaa pihan pohjalla hän aina oli
katsellut kuin pahaa ennettä, ei hän tuntenut sääliä eikä kärsimystä.
"Yhdellä yhtä, toisella toista!" ajatteli hän. "Se on elämää!"
Kipeä vaimo, jota hän aina oli kohdellut lyhyimmällä mahdollisella
tavalla, oli ollut hänelle ystävällinen ja pitänyt kunniana, että
sai antaa pikku Lyylinsä hänen apulaisekseen. Hänen olisi pitänyt
tuntea siitä kiitollisuutta ja pahaa omaatuntoa, mutta mikään ei
hänessä liikahtanut. Kun hän hintelän tytön rinnalla, joka puhtaassa,
valkoisessa esiliinassaan oli kuin kuoripoika, astui yli harmaan
pihamaan, tunsi hän vain, että kultaus elämästä hänen silmissään oli
kulunut pois. Sen kauneus, salaperäisyys ja syvyys oli kadonnut. Kaikki
näytti karulta, matalalta ja arkipäiväiseltä.

Se nuori mies, jonka sairasvuoteen ääreen hän läksi, jonka kanssa hän
oli vaihtanut niin paljon ajatuksia, oli risti, kannettava loppuun
siksi, että sen oli ottanut hartioilleen. Työ, jota kohti hän meni, oli
velvollisuuden täyttämistä ilman iloa.

Matti oli yksin. Hilja luki hänen kasvoistaan jotakin tyytymätöntä
ja vihamielistä. Vai niin, vain niin! Hän oli nähtävästi unohtanut
pyytämällä pyytäneensä Hiljaa pitämään häntä luonaan ja muisti vain
isänsä leppymättömät sanat. Ties mitä isä lähtiessään olikaan sanonut.
Hilja tunsi miten jossakin syvällä hänen ruumiissaan pienet, äkäiset
muurahaiset ryömivät edestakaisin. Hän astui pakotetun ystävällisenä ja
jäntevänä vuoteen ääreen:

-- Kun poikanen on tullut täysikasvaneeksi, heittää se pesän eikä enää
tunne emoa. Joskus täytyy ihmisen tehdä samoin.

Kuumeisista silmistä kohtasi häntä pitkä, epäluuloinen silmäys, aivan
samanlainen kuin isän, ja kolea ääni puhui:

-- Sinä olet nyt erottanut minut kotiväestäni. Oletko tehnyt Jumalan
mielen mukaan, sitä en tiedä. Sen vain tiedän, ettei minulla enää ole
ketään muuta kuin sinä.



XI


Heille koitti tuskallinen aika.

He epäilivät toisiaan ja kiusasivat toisiaan. He olivat kuin kaksi
vihamiestä, jotka häijynilkeä voima on sitonut kiinni toisiinsa,
jotta he kiduttaisivat toisiaan. He olivat kuin kaksi samaan säkkiin
paiskattua terävää kiveä, joita kolistellaan vastatusten.

Matti oli vasta eilen saanut mieleensä ajatuksen että Hilja kuului
hänelle, mutta se oli syöpynyt hänen sairaaseen sieluunsa kuin
meritähden otteeseen. Hän ei ajatellut mitään muuta. Hän kiersi samaa
asiaa kuin kahlehdittu rataa kopissaan. Hän todisteli itselleen, että
oli sairas ennenkuin tunsikaan Hiljan, mutta samassa oli hänelle
kumoamaton tosiasia, että onneton rakkaus Hiljaan oli tehnyt hänet
sairaaksi. Hän rupesi kaivelemaan esiin kaukaisia tapauksia, jolloin
oli kohdannut Hiljan kadulla: jo silloin ja silloin oli Hilja ohi
astuessaan hymyillen tervehtinyt, kietoakseen häntä, ja nyt kun
hän oli sotkeutunut verkkoon, Hilja hänet hylkää. Se nosti hänessä
pahan, vihamielisen kiukun. Hiljan täytyy taipua! Mutta kun Hilja
tuli huoneeseen ja hän näki hänen kasvonsa, hänen vartalonsa, tunsi
hänen käsiensä lämmön, valtasi hänet pulppuava lämpö ja hänen kätensä
haroivat Hiljan käsiä, silmät ja suu rukoilivat: taivu minulle, minä
rakastan sinua! Hilja vastasi hänelle kuin lapselle: se loukkasi häntä.
Hilja naurahti hänelle kuten sille, joka ei tiedä mitä hän sanoo:
se suututti häntä. Sairas kävi oikulliseksi, hän lankesi toivovasta
ilosta murjottavaan epätoivoon. Hän vaani Hiljaa ja koetti solmia häntä
hänen sanoihinsa. Hän koetti yllättää häntä pahoissa ajatuksissa, hän
kuvitteli hänen tietämättömyyttään teeskentelyksi ja päätti ottaa
hänet kiinni itse teossa. Hiljan outo tyyneys, jota vastaan kaikki
oikut kilpistyivät kuin liukasta, kovaa pintaa vastaan, antoi hänelle
toiselta puolen aihetta syyttää ja sadatella itseään. Itsetutkistelu
päättyi aina tulokseen: sinä olet niin huono, ettet sinä saa elää.
Sinun täytyy tehdä _se_! Hän yltyi hurjaan vihaan omaisia vastaan,
jotka olivat tulleet rikkomaan hänen rauhaansa, jotka rukouksillaan
pitelivät häntä vallassaan kuten linnunpoikasta, joka sidotaan
jalastaan kiinni. Toisinaan taas tuntuivat veren siteet, muistot
lapsuuden ajoilta tekivät ne lujiksi kuin touvit, hän katui, että oli
tuottanut omaisilleen surua, syytti Hiljaa, syytti itseään ja murjotti
puhumattomana.

-- Mikset sinä enää kutsu lääkäriä? saattoi hän kysyä.

Heillä oli käynyt nuori hermolääkäri, tohtori Huttunen, joka
nautti suurta luottamusta suomalaisessa maailmassa. Hän esiintyi
luennoitsijana kansanopistokursseissa, istui erinäisissä komiteoissa
ja suunnitteli aivan erikoista tapaa parantaa hermotautisia. Elsa
oli äkkiä, kaikessa salaisuudessa tullut varoittamaan Hiljaa tähän
lääkäriin nähden. Vaivalla oli Hilja saanut Elsan ilmaisemaan asian.
Iltaseurassa pari päivää sitten oli puhuttu Hiljasta ja Mataristosta.
Kun kuultiin, että tohtori Huttunen oli hoitanut Mataristoa, käytiin
hänen kimppuunsa. "Mimmoinen suhde heillä oikein on?" vaadittiin joka
taholta. Tohtori oli pienillä hymyillä ja olkapäiden kohotuksilla
yrittänyt liukua yli asian, mutta vihdoin, kun eivät kysymykset
lakanneet, oli hän viittaillut kahden nuoren, uudenaikaisen ihmisen
suhteeseen.

Senjälkeen pelkäsi Hilja tohtori Huttusta ja hänen pelkonsa alkoi
ulottua lääkäreihin yleensä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että
lääkäri, jommoista sielunsairas ihminen tarvitsee -- niin hieno, niin
vakava ja rakastavainen -- on jotakin yliluonnollista. Sellaista
lääkäriä ei voi olla. Sillä lääkäri, joka kärsisi kaikkien kärsivien
kanssa, kuluisi loppuun. Hänen täytyy kovettua, raaistua. Mutta raakaa
parantajaa ei sielunsairas siedä.

-- Sinä paranet ilman lääkäriä, vastasi hän Matin kysymyksiin.

Mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta meni Matti alaspäin päivä
päivältä. Hän ei nukkunut öisin ja lyhyet horrostilat olivat pahaa,
painajaisensekaista unta. Hän oli kuin olikin joutunut umpisolaan,
josta ei ollut ulospääsyä. Hän ajatteli aivan tosissaan päiväinsä
päättämistä. Huolet toimeentulosta, tunneista ja tutkinnoista olivat
palaneina siltoina hänen menneisyydessään, joka savusi vielä kaukana
hänen takanaan, mutta hän ei yrittänytkään pelastaa mitään. Vain
Hilja eli hänen nykyisyydessään. Hän suunnitteli kirjettä Parisiin,
kirjettä, joka tuo hänen kohtaloonsa ratkaisun. Hän keksi joka päivä
uusia todistuskappaleita edukseen. Päivästä päivään hän päätteli, että
huomenna nousee kirjoittamaan maisteri Bredelle. Mutta hän ei noussut.
Hän ei jaksanut. Hän oli käynyt kumman voimattomaksi. Toisinaan hänelle
selveni, ettei hänen kädestään lähde mitään ratkaisevaa kirjettä
ja hän suuntasi kaikki voimansa siihen yhteen: että jaksaisi tehdä
itsestään lopun. Se ei ole niin helppoa kuin luulee, kun silloin
tällöin kiukuissaan päättää: minä heittäydyn järveen. Ajatukset voivat
tehdä koko suunnitelman valmiiksi: poltan kirjeeni, järjestän asiani,
kirjoitan jäähyväiset omaisille. Tiedän jo hirtänkö itseni tai ammunko
tai otanko myrkkyä; järjestän kaikki valmiiksi, mielikuvituksessani on
kaikki kunnossa, lennän yksin tapahtumain taaksekin: kuulen ihmisten
turhaan koputtavan oveeni, kuulen heidän vihdoin noutavan sepän,
murtavan lukon ja löytävän minut lampunkoukussa riippumassa. Mutta
itse siihen hetken työhön, siihen ratkaisevaan ja peruuttamattomaan
vaaditaan hyvin paljon rohkeutta ja hyvin paljon epätoivoa. Juuri
siihen, että silmukka kaulassa potkaisee tuolin altaan, tai painaa
revolverin liipaisimeen, tai pudottautuu järveen... suuri kivi taskussa
-- siihen vaaditaan paljon rohkeutta. Hänen ajatuksensa keskittyvät
juuri siihen ratkaisevaan, hiki nousee joka huokosesta, hän on kuin
veteen kastettu. Mutta hän ei voi tehdä päätöstä. Hän ei puhu Hiljalle
mitään, Hilja näyttää kyllä aavistavan -- tai ehkei sittenkään aavista
miten vakava asia on.

Hilja elää päivästä toiseen, päivän kerrallaan. Hän on hänkin
umpisolassa, josta ei pääse mihinkään. Itse hän on kaikkeen syypää,
hän itse on päästänyt asiat tälle kannalle. Häntä varoitettiin joka
taholta. Kevytmielisyyttäänkö hän näin toimi -- miksei muistanut vanhaa
neitiä, joka täti Forsbergilla tuli hulluksi?

Mutta entä jos hän olisikin jäänyt viisaaksi, jollei häntä olisi ajettu
talosta?

Mitä tapahtuukaan, kun äiti ja täti Jenny saavat tämän kaiken tietää?
Ja miten tämä loppuu? Olisipa lääkäri, jolle voisi uskoutua, mutta he
käyvät ihmisten arimpiin osiin sepänkourin ja huvittavat kahviseuroja
heidän kipeimmillä suhteillaan. Hän ei voi lähettää Mattia sairaalaan
ennenkuin on saanut hänen päästään valheelliset luulot. Mutta
onnistuuko hänen koskaan päästä siihen? Hän on kuin onkin kieltänyt
itseltään kaiken avun ulkoapäin ja kantaa ypöyksin vastuuta. Mikseivät
Matin omaiset nyt voineet auttaa häntä! Heitä kohtaan tuntee hän
vihaa, joka vähitellen mahtaa tehdä hänet sairaaksi. Mikä toikin tänne
nuo pimeät, kunnolliset ihmiset! Niin, niin, he ovat kunnolliset, he
ovat paljon kärsineet, he ovat olojen tulos, he ovat viattomat, he
kärsivät itse pimeydessään -- tämän huutaa hän itselleen kymmenen
kertaa päivässä ja yössä. Mutta pahamieli ei lähde. Matti huononee
huononemistaan hänen käsissään. Pitäisikö sittenkin kutsua lääkäri
-- joku toinen -- eikö heidän joukossaan nyt löytyisi yhtään, joka
ymmärtäisi? Miten hän saattaa elää, jos jotakin tapahtuu!

Ehkä sairaala sittenkin olisi paras. Siellä saisi säännöllistä hoitoa.
Ja ihmiset olisivat voittaneet. Hän on väsynyt -- voittakoot! Ja kun
hän tätä ajattelee, karkaa häneen vapauden ilo: saada nauraa kuten
ennen, panna huolettomana nukkumaan, riisuutua yöksi ja ajatella,
että saa yhtämittaa nukkua aamuun asti! Mennä teatteriin, viipyä
illanvietossa, seurassa...! Sitten onkin kauan kun hän on saanut
nauttia tästä kaikesta. Levottomuus on hallinnut häntä yöt, päivät. Hän
on vanhentunut. Päästä taas nuoruuteen, vapauteen, huolettomuuteen!

Ei, hän ei voi olla iloinen eikä huoleton ennenkuin Matti on terve.
Kulkija on sattunut hänen lietensä luo -- hänen täytyy virvoittaa
hänet. Hän on alkanut työn -- hänen täytyy se lopettaa! Hänen täytyy
valvoa, olla levoton, taistella, kunnes Matti on terve. Mutta joulu on
ovella. Jos äiti ja Jenny täti keskeyttävät hänen työnsä?

Onneksi Armas ymmärtää, onneksi Armas näki tämän kaiken ja järjesti
kaikki sitä varten. Mutta jollei hänkään sittenkään ymmärtäisi? Sillä
Hilja ei itsekään ymmärrä tätä. Joskus, hyvin harvoin, hän hoitaessaan
sairasta tuntee outoa onnea -- onnea siitä, että tekee jotakin vaikeaa,
josta ei saa mitään tunnustusta, ei kiitollisuutta asianomaiseltakaan,
vaan pilkkaa koko maailmalta. Keskellä pitkän päivän pakotettua
ystävällisyyttä ja itsehillitsemistä hymyilee hän silloin vapaasti --
ne ovat lyhyitä levon hetkiä. Hän kysyy itseltään epäilysten, pelon,
vastenmielisyyden, milteipä epätoivon kestäessä, mikä hänet sitoo tähän
sairaaseen ihmiseen. Velvollisuudentuntoko? Mutta mitä velvollisuuksia
hänellä olisi häntä kohtaan! Sääli? Varmaan. Tai olisiko pohjalla
sittenkin jotakin enempää -- niin ei hän ole voinut vaihtaa ajatuksia
kenenkään muun kanssa. Hyvä Jumala: olisiko maailma oikeassa? Mutta
hän olisi valmis minä hetkenä hyvänsä antamaan hänet pois, jos vain
tietäisi, että hänelle tulee hyvä olla. Se tunne, joka hänet liittää
Armaaseen, on iloinen, valoisa, täynnä toivoa ja kevättä. Tämä on
raskas, armoton, alakuloinen. Ei hän ymmärrä mikä tunne se on, hän
tietää vain, ettei sitä saa katkaista kesken, rumasti ja pahasti.

Joskus hän selvästi tuntee, ettei hän tässä asiassa ole vapaa: hänellä
ei ole valtaa valita, sillä toinen ja häntä väkevämpi seisoo hänen
takanaan ja käskee, ja häntä täytyy totella -- oli totteleminen
miten vaikeaa tahansa. Tämä kuulostaa oudolta, mutta hän tuntee sen
yhtä selvästi kuin ihminen joskus etäisyyksien takaa tuntee kuoleman
lähestyvän läheistään. Väkevämpi käskee -- täytyy totella. Tässä
tapauksessa ei se ole helppoa.

Kerran olivat hänen ja Matin yhdessäolon hetket olleet rauhalliset ja
onnelliset. Nyt ne olivat kiusalliset. Toinen vaani, epäili ja etsi
hyökkäystilaisuutta. Toinen oli varuillaan, teeskenteli iloisuutta tai
tekeytyi käytännöllisen terveeksi. He eivät puhuneet niistä asioista,
joita he ajattelivat, ja ilma, jossa he hengittivät, oli raskas. Joskus
Hiljan askarrellessa vuoteen ääressä, saattoi Matti äkkiä kiihkeästi
tarttua hänen käteensä. Hilja punastui, mutta puri kokoon huulensa eikä
ollut huomaavinaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ponnistuksesta,
mutta hän varisti ne menemään ja hymyili tyynesti. Hänessä alkoi
nousta vihamielisyys sitä näkymätöntä vastaan, joka pakotti hänet
tähän. Vähitellen hänen täytyi ruveta pelkäämään Matin synkkyyttä. Hän
luki hänen kasvoistaan, että hän hautoo onnettomia ajatuksia. Jonakin
kiihkon hetkenä pääsikin hänestä sitten kuin tulivuoresta ilmoille,
ettei kukaan häntä kaipaisi, jos hän olisi poissakin. Silloin ei Hilja
jaksanut olla kova, vaan silitti sairasta kättä. Hän luisui: hän antoi
Matin uskoa, ettei hän saata elää, jollei Matti ole onnellinen ja
terve, ja kun hän näki miten hyvää tämä tieto teki sairaalle, antoi hän
vaistomaisesti enemmän. Hän antoi kätensä viipyä sairaan kädessä, hän
saattoi keskeyttää hänen lämpöisen purkauksensa sanoilla: "Puhutaan
niistä sitten kun ollaan terveitä." Hän tunsi, ettei tehnyt oikein,
hän piti itseään jo syyllisenä ja langenneena. Tosin saattoi turvautua
siihen, että Matti, kun tulee terveeksi, ymmärtää aseman. Mutta jollei?
Mikä tulee hänen, Hiljan, eteen silloin?

Elämä kulki nopeasti alaspäin kuin vaunut pillastuneiden hevosten
kiidättäminä. Ei näkynyt pelastusta. Hän oli ajanut päänsä umpisolaan
ja pysyi siinä.

Pimeinä iltoina seisoi hän yksinään salin ikkunassa ja tuijotti ulos
eteensä. Ei hän nähnyt ihmisvirtaa, joka helisten ja jyristen vieri
ohi, hän vain pyristeli verkossa, johon oli hämääntynyt, tuntien tuhon
tulevan kintereillään. Hän istui pienessä huoneessaan kirjoituspöydän
ääressä lukemassa uudelleen ja uudelleen sulhasensa kirjeitä. Ne
tuntuivat lyhyiltä ja virallisilta, hän ei saanut selvää, olivatko
ne sitä vai tuntuivatko ne hänestä vain siltä. Hän painoi sormensa
kovasti otsaa vastaan, ikäänkuin siten kutsuakseen esiin selvyyttä. Hän
kävi läpi heidän keväiset, valoisat hetkensä tässä huoneessa. Kuinka
pitkä aika olikaan kulunut keväästä! Hänen sydämensä huusi: kirjoita,
selitä, avaudu hänelle kokonaan, kirjoita vilpittömänä, rehellisenä,
älä salaa mitään! Mutta kun hän oli saanut ensi sanan paperille, tuli
kuin tulppa eteen. Hän repi ja aloitti, repi ja aloitti. Kirjevaihtoon
tuli sellaisia lovia ja kirjeiden sisältökin oli sellainen, ettei enää
voinut epäillä välin olevan kylmenemässä. Hilja taisteli kuin hukkuva,
tai hän oli kuin ihminen rannalla ilman venettä, nähdessä kalleimpansa
katoavan syvyyteen.

Hän ei enää öisin nukkunut levollisena eikä milloinkaan riisuutuneena.
Hän nukkui ovi raolla, korvat auki, valmiina minä hetkenä hyvänsä
ottamaan vastaan mitä hyvänsä. Hän luki Matin kasvoista, mitä hänen
mielessään liikkui. Joskus hän keveästä horrostilastaan heräsi siihen,
että Matin huoneesta kuului liikettä. Silloin hänen täytyi koota
ylimääräisetkin voimansa, ettei rientänyt oven taakse kuulemaan,
paneeko hän ehkä paraikaa täytäntöön kauheaa aiettansa. Jonakin iltana
tapasi hän itsensä pimeässä salissa pitelemässä korviaan. Mutta sanat
vain soivat kuin kammottava toitotus, Matin sanat: "Hilja, jos sinä
tulet omakseni, selviää kaikki. Minä tulen terveeksi, minä löydän
Jumalan. Sinun kauttasi hän ilmoittaa itsensä minulle." Hilja putosi
lattialle, kasvot sohvan istuinta vastaan. Hänen silmissään oli mustaa
ja hänen sielussaan oli mustaa.

Herra, auta minua -- minä hukun! Oletko sinä minut kokonaan hyljännyt,
ovatko minun syntini niin suuret, että sinun täytyy paiskata minut
ovesi ulkopuolelle? Onko tämä kevytmielisyyttä, itsepintaisuutta? Mitä
minun pitää tehdä? Sano se vain ja minä tottelen!

Hän heräsi viluun eikä tietänyt miten pitkä aika oli kulunut. Ulkona
oli melu hiljennyt. Mahtoi olla sydänyön aika. Hän tuli järkiinsä,
riisui kengät, hiipi sukkasillaan eteisen ovelle kuuntelemaan nukkuiko
Matti ja meni omaan huoneeseensa.

Kerran tuollaisena mustana iltamyöhänä kuuli hän nimeään mainittavan.
Matti oli tullut pimeään ruokasaliin.

-- Hilja, minä en uskalla olla yksin. Äitini huutaa minua. Kun tulet
minun huoneeseeni, voit kuulla.

Hiljan poskipäitä kylmäsi, kun hän läpi öisten huoneiden seurasi Mattia.

-- Älä nyt ole lapsellinen, koetti hän puhua äreimmällä arkiäänellään.
-- Kadullahan ne meluavat. Pane nukkumaan. Minä luen sinulle jotakin.

Ja Hilja nouti huivin hartioilleen, istuutui keinutuoliin ja alkoi
lukea satuja. Se rauhoitti vähitellen. Mutta häntä alkoi nukuttaa,
hän lopulta tuskin tiesi mitä luki. Mattikin nukkui vähitellen hänen
äänensä yksitoikkoiseen nuottiin.

Levonhetkiä olivat Hiljalle ne, jolloin hän hoiti taloutta. Hänen
apulaisensa, pieni Lyyli, ei suinkaan ollut tarkka puhtauteen nähden.
Hän saattoi siepata astialiinan pyyhkiäkseen permantoa ja hän läksi
pesemättömin käsin minkä ruuan kimppuun tahansa. Hän maisteli padoista
ja kattiloista ja hämmästyi suuresti, kun Hilja sen kielsi. Hänen
syömistään oli kumma katsella. Hän söi niin paljon, että kolme
tavallista henkeä olisi elänyt sillä ruualla. Pieni, hintelä tyttö söi
koko päivän, hänessä oli todellinen nälkätauti.

Kun pikku Lyyli viikon oli käynyt auttamassa, hankki Hilja konttorin
kautta taloon Sohvi Makkosen. Hän oli kaunis, vaalea tyttö, vähän yli
kahdenkymmenen. Hän lauloi koko päivän, oli iloinen ja ystävällinen ja
tutustui heti kaikkiin talon palvelustyttöihin. Jos häntä tarvitsi,
saattoi huoleti mennä suoraa päätä porraskäytävään tai parvekkeelle:
Sohvi seisoi siellä varmasti juttelemassa jonkun tytön kanssa. Hilja
pelkäsi mitä äiti sanoisi hänestä. Hiusten kampausta, käherryspihtejä
ja kureliiviä ei äiti ikinä sietäisi. Hilja päätti ensin voittaa tytön
luottamuksen ja vasta sitten ruveta puhumaan näistä asioista. Sohvi
oli poissa kaiket illat. Hänellä oli hommaa yhdistyksessä, jonka
johtokuntaan hän kuului. Puoliyön aikaan hän tuli kotiin ja toi joskus
tuttavan tullessaan.

       *       *       *       *       *

Hyvät lähimmäiset, joilla huolimatta kiireistään aina riittää aikaa
kanssaihmisten asioiden tutkistelemiseen, olivat ottaneet Hilja
Haapasen ja Matti Matariston huolenpitonsa esineiksi. Heistä puhuttiin
naisten aamukahvikesteissä, nimipäivillä, kävelyillä Aleksanterilla,
virastoissa kahvilomalla, kokouksissa väliajoilla, päivällisillä,
kahviloissa, rautatievaunuissa ja teattereissa. Huhu pukeutui tämän
tapaisiin muotoihin: se kaunis nuori tyttö, jota niin paljon on nähty
kuvaelmissa ja joka tanssii niin sievästi -- hän on papin tytär,
sivistyneestä kodista ja vielä lisäksi kihloissa hienon nuoren miehen
kanssa --, tämä tyttö on asettunut asumaan yhdessä jonkun ylioppilaan
kanssa, joka on ollut hänen äitinsä vuokralaisena. Kuinka he elävät?
Sepä kysymys! Niin, ettei äiti jaksanut sitä katsoa. Kun hän turhaan
oli koettanut vaikuttaa tyttäreensä katsoi hän parhaaksi jättää
nuoret oman onnensa varaan. Täti oli sairastunut niin, että hänen
täytyi lähteä ulkomaille ja pari tytön sisarta maalla oli niinikään
sairastunut. Tyttö vietti yöt päivät nuoren miehen huoneessa, vanhan
palvelijankin hän oli ajanut pois saadakseen olla häiritsemättä. Joskus
kun tämä nuori pari nähtiin kävelyllä, olivat he niin vaipuneina
ajatuksiinsa, etteivät he edes huomanneet vastaantulijoita. Tytön
kihlaus tietysti purkautuu, jollei jo ole purkautunut. Hänen makuaan
täytyy todella ihmetellä: heittää Armas Brede, lupaavimpia, hienoimpia
miehiä koko suomalaisessa maailmassa ja valita tuntematon ylioppilas,
joka ei kuulu olevan edes minkään näköinen. Rouvat olisivat tahtoneet
nähdä, millaiset kasvot sillä miehellä oikeastaan oli, joka oli lyönyt
laudalta Armas Breden.

Noin viikkoa myöhemmin kuin Matin omaiset olivat käyneet Helsingissä,
tuli Haapaselle nuori, hyvinpuettu herra, joka esitti itsensä Hiljalle
pastori Laihona. Hän puhui hillityllä, lempeällä äänellä.

-- Täälläkö asuu ylioppilas Mataristo, joka on sairaana?... Tekö
olette neiti Haapanen?... Tulen ylioppilas Matariston vanhan isän
kehoituksesta. En ole voinut aikaisemmin tulla, koska olen ollut
virkamatkoilla. Matkalla tutustuin häneenkin ja hänen tyttäreensä,
jotka avasivat minulle sydämensä. Saisinko vähän puhua neiti Haapasen
kanssa. Sitten puhuttelisin myöskin mielelläni Mataristoa.

Hiljan oli tullut polttavan kuuma ja sydän tuntui suurena täyttävän
koko rinnan. Hän muisti, että oli huolimattomasti puettu ja että
valvotun yön merkit varmaan näkyivät kasvoilla. Hän oli alkanut
vieraantua seurustelusta, koska heillä viime aikoina ei ollut käynyt
juuri ketään. Hän johti, kynttilä kädessä, pastorin saliin ja juoksi
hakemaan tulitikkuja sytyttääkseen lampun. Kun hän palasi, selaili
vieras Doren kuvaraamattua. Täyteläiset, valkoiset kädet lepäsivät
punaisella liinalla, vasemmassa kädessä oli sekä sileä että kannallinen
sormus.

-- Vai olette te papin tytär, sanoi hän lempeästi. -- Näen sen
omistuskirjoituksesta tämän kirjan kannessa. Vai niin, vai niin. Isänne
on kuollut ja äitinne on sairaan tyttärensä luona. Onko se totta, että
tätinne on kylpylaitoksessa?

-- On, sanoi Hilja lyhyesti, kasvot tykkivässä tulessa ja istuutui.

Hän aavisti hämärästi, että jotakin epämiellyttävää oli tulossa.

-- Te olette vielä nuori, alkoi pastori hetken perästä lempeästi,
te olette varmaan kodissanne saanut oppia, että neljännen käskyn
täyttäminen tuo mukanaan siunauksen. Onhan teillä itsellänne äiti, te
muistatte ehkä vielä isänne...

Hän puhui sujuvasti ja pysähtymättä. Äänen lämpö lievensi sanojen
kovuutta. Saattoi huomata hänen tottuneen lupaa kysymättä ja
vastaansanomatta astumaan ihmisten pyhäkköihin ja kopeloimaan ja
järjestelemään niissä mielin määrin.

-- Se on luonnotonta, jatkoi hän, -- että te, vieras ihminen, niin
kokonaan olette ottanut haltuunne tämän nuoren miehen hoidon. Se kuuluu
hänen omaisilleen ja jos te nyt tutkitte Jumalan tahtoa, niin te
väistytte tältä paikalta ja annatte hänen sisarensa tulla häntä tänne
hoitamaan. Ja katsokaa, ei teidän äitinnekään sitä hyväksyisi, että te
näin asutte täällä kahden tämän nuoren miehen kanssa. Niin, ja tehän
olette kihloissa...

Hän puhui kuin lääkäri, joka nähtyään sairaan, tietää hänen vaivansa
eikä kaipaa selittelemistä. Ihmistuntijan varmuudella meni hän heti
suoraan syvyyksiin. Hänen lempeä äänensä riisui aseet uhrilta. Hilja
nieli kyyneliään, hän oli valvomisesta voimaton.

-- Hyvä pastori, änkytti hän sanoja, joita niin monesti oli saanut
lausua, -- minä en voi sille mitään... Hän tuli sairaaksi meillä... Hän
ja hänen omaisensa eivät ymmärrä toisiaan. Se on niin surullista, mutta
minkä sille voi.

-- Heidän täytyy taistella ja rukoilla, kunnes oppivat ymmärtämään
toisiaan. Hehän ovat kunnon väkeä, hyvällä tahdolla he kyllä löytävät
toisensa...

-- Pastori, he ovat niin erilaiset... ja jos he ehkä joskus voivat
taistellakin, niin ei nyt, kun herra Mataristo on sairaana. Hän oli jo
niin paljon parempi, mutta heidän käyntinsä vaikutti niin pahaa.

-- Se on usein niin, että Jumalan täytyy musertaa meidät ennenkuin hän
saa meidät terveiksi. Mutta teidän täytyy nyt tulla järkiinne ja ottaa
sisar tänne avuksenne...

-- Ei pastori, huusi Hilja, -- sitä en minä voi tehdä! Ei hänelle
täällä ole tilaa... enkä minä tahdo vierasta ihmistä taloon. Viekööt
hänet sitten sairaalaan... Ei, ei vielä. Ei ihan vielä. Ehkä jonkin
päivän perästä jo...

-- Miksei sitten vielä? ja nuoresta puhujasta kasvoi yhtäkkiä esiin
tuomari. -- Tutkikaa itseänne, neiti, oletteko täysin rehellinen
itseänne kohtaan. Ja muistakaa, että vain alistumalla Jumalan tahdon
alle voimme saada omantunnonrauhan. Teillä ei ole omantunnonrauhaa...
Näen sen...

Hän painui Hiljan kasvojen tasalle ja hänen lempeät silmänsä polttivat
häntä. Hilja kävi ihan kalpeaksi, hänen oli kylmä. Kuinka syyttömänä
hän vielä jokin päivä sitten olisi torjunut luotaan kaikki syytökset
ja tänään ne painoivat alas hänen päänsä. Vain hänen katseensa tunki
suoraan pastorin katseeseen ja huusi: se ei sittenkään ole totta. Mutta
hän ei voinut mitään sanoa.

Pastori tahtoi yksinään puhua sairaan kanssa, mutta Mataristo selitti
Hiljan olevan niin hyvän ystävän, että hän voi kuulla kaikki. Pastori
vetosi silloin Hiljaan ja Hilja jätti heidät kahden. Pois lähtiessään
pastori vielä tuli hakemaan Hiljaa. Hänellä ei ollut muuta sanomista
kuin:

-- No niin, neiti Haapanen, nyt me olemme puhuneet. Siinä on siis
sittenkin ollut perää. Niin heikko on ihminen. Hän on nöyrästi
tunnustanut syntinsä, paennut Vapahtajan turviin ja tahtoo luopua
synnistään. Älkää te vain nyt estäkö häntä. Jumalan haltuun.

Lauha ääni saattoi taasen Hiljan pysymään tyynenä, mutta tuskin oli ovi
sulkeutunut, kun hänessä pääsi kiukku valloilleen: mikä on totta, mitä
Matti on voinut tunnustaa? Ah, sinä sydäntutkija, etkö sinä ymmärrä,
että samassa hetkessä, jolloin päästän sairaan talosta, mielessään
ihmisten istuttama harhaluulo, juurrutan sen häneen itseensäkin. Ei,
minä en päästä häntä!

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä tuli Lydia Längfors. Hän oli komeassa uudessa takissa,
nahka ulospäin, vuorina kukillinen, valkea silkki. Hän avasi takin
niin, että silkki näkyi.

-- Noo, lapsi kulta, puhui hän pudottaessaan kalossit jalastaan, --
mitä sinulle nyt kuuluu? Ei kiitos, en ota päältäni, ovat valinneet
minut viemään kukkasia tirehtöörille. Tänään on hänen syntymäpäivänsä,
meitä menee minä ja kaksi herraa. Tulin vain katsomaan, miten sinä nyt
oikein voit. Hyvänen aika kuinka sinä olet laihtunut ja silmien alla on
siniset renkaat. Ei tämä käy. Ajattele toki Armasta. Katso, minä olen
Armaallekin vastuunalainen sinusta, kun te tutustuitte minun luonani.
Minun täytyy katsoa, ettei sinulle mitään tapahdu, nyt Jennyn ja Alinen
poissa ollessa. No, tule nyt tyttöni kertomaan.

Hän huiskautti pöydälle kauniin, kiiltävän nahkamuhvinsa, jonka
etupuolella oli kimppu sinipunertavia orvokkeja, avasi hiukan
puuhkaansa ja asettui nojatuoliin, siro, kiiltonahkainen kengänkärki
näkymässä verkahameen alta. Hansikkaat olivat ihka uudet ja
pingoittuivat rypyttöminä käden ympäri. Mustasta samettihatusta valui
rehevä sulka alas harmahtavalle tukalle ja toisella puolella hattua oli
kuin siihen pudonneena pieni orvokkikimppu.

Vai niin, ajatteli Hilja, sinä et, täti kulta, mene suoraan asiaan,
vaan kiertelet kautta rantain. Se onkin paljon miellyttävämpää. Ja
Hilja heittäytyi iloiseksi ja vallattomaksi, silitti ja suuteli tätiä
ja puhui yhtämittaa. Hän teki tarkkaa selkoa Jenny tädin ja äidin
kirjeistä, Armaan töistä ja omista tanssiharjoituksistaan. Varsinkin
antoi hän tanssiharjoituksista sen kuvan, että ne täyttivät koko hänen
päivänsä. Lydia täti ei ollut niin likeinen, että olisi huomannut
Hiljan teeskennellyn iloisuuden. Hän huomasi vain, että Hilja oli
erittäin kaunis, se vain syvensi kasvoja, että silmien alla oli tuo
musta juova. Ennen lähtöään hän kuitenkin katsoi velvollisuudekseen
käydä kiinni Hiljan käteen ja tutkivasti katsoa häntä silmiin.

-- Onko siinä nyt _kaikki_, tyttöseni? Saanko minä olla levollinen? Älä
unohda mihin ikävyyksiin minäkin joutuisin, jos jotakin tapahtuisi...
Mitä sinä puet yllesi arpajaisiin? Niin, sinun valkoisesi kyllä kelpaa.
No, Elisabethin häät ovat pian -- päivä ei vielä ole määrätty vai
kuinka? Aijai, etkö sinä tiedä, etkö ole käynyt Bredellä! Lauantaina
sinä tietysti menet -- ja viethän vähän kukkia tädille! Suo anteeksi,
että siitä huomautan, mutta minä tunnen täti Livan, hän on hyvin arka
siitä, että hänen syntymäpäiviään muistetaan. Häihin sinun täytyy
teettää uusi valkea puku. Teetä se nyt ajoissa. Kyllä minä tulen
kanssasi ompelijalle. Niistä ei, kuulemma, tule suuret häät, vain
pienet päivälliset Seurahuoneella tai Kaisaniemessä tai jossakin
muualla. Täti Liva ei kuulu huolivan sitä puuhaa kotiin... Pane
lauantaina sininen pukusi -- sinullahan on hattu samaa tyyliä. Täti
Livallahan on niin arka ja hienostunut maku... No niin, tyttöseni,
katso nyt, ettei kukaan pääse sanomaan sinusta mitään pahaa... Saa
nähdä koska se Jenny sieltä tulee kotiin. Minulla on niin päänkipua,
en ole saanut nukkua moneen yöhön, olemme kyhänneet sitä naisten
adressia. Sehän on niin kauhea tämä meidän poliittinen tilamme. Ja
tänään tirehtööri tietysti käskee päivällisille. Hän on aina pitänyt
päivälliset Luodolla. Ei, niissä on ollut hyvin hauskaa, paitsi että
minulla nyt on päänkipua. Ei, tyttöseni, hyvästi nyt. Ja saanhan minä
olla levollinen. Sinä muistat, että te tutustuitte minun luonani!

       *       *       *       *       *

Elsa oli tyytymätön ja lausui sen ilmi pitkässä purkauksessa, jonka
alkoi jo eteisessä ja hyvin lujalla äänellä, että Mataristo kuulisi:

-- Hiljaaa!... Tämä on sikamaista! Ennen sinä niin usein olit meillä ja
minä teillä, mutta nyt sinä vain hoidat tuota mokomaa. Viedä minulta
paras ystäväni -- mitä minä muusta! Pitääkö sinun nyt hoitaa häntä?
Mitä minä ihmisistä! He ja heidän puheensa ovat minulle ilmaa. Häijyjä
he ovat. Olen jo antanut paria kloppia korville, kun tullaan kysymään
minulta: onko heidän välillään todella suhde? Sellaista idiotismia!
Annoin heitä korville kintaillani talon portailla ja koko vestibyyli
oli täynnä väkeä, ja minä annan koko maailmaa korville, jos niiksi
tulee. Mutta viedä minulta paras ystävä! -- siitä se tarvitsisi
korvilleen, joka sen teki! Ja minä sen miehen vielä tumpuloinkin,
aijai kuinka tumpuloin, jahka ehdin. Juuri kun minä hommaan sinut
ulkojäseneksi Sovintoon, saadakseni olla sinun kanssasi enemmän...
Muuten tiedätkö, se on ihan kamala tämä maailma: ei nyt menesty muut
kuin puolueyhdistykset. Viime kokouksessa oli taas ihan tyhjää. Ja niin
hyvä ohjelma kuin meillä oli. Mutta ihmiset elävät vain riitaisessa
tai poleemisessa maaperässä tätä nykyä, se on ihan sietämätöntä.
Tiedätkö, Hilja, minä olen jo kaikkeen niin kyllästynyt, että
ajattelen: menköön huut helkkariin kaikki tyyni! Mitä tuota maailmaa
yrittää parantaa, kun ei se itse tahdo... Kuule, eikö se mies siitä jo
ala parata? _Tahtooko_ se edes kunnialla? Ilman että tahtoo, ei tule
mitään. Voi, voi, kun minä ehtisinkin, niin tulisin sinua auttamaan.
Tai olenkin jo ehdottanut sitä, mutta mamma ei anna. Niin, ja eihän
minulla olisi ollut aikaakaan. Mutta kuka minut vielä takaa, jos
piruus minuun oikein menee... vaikka rikon välit koko perheen kanssa
ja asetun sinua puolustamaan -- jaa, jaa! En minä ole koskaan tietänyt
miten paljon sinä minulle olet. Emmehän oikeastaan ole puhuneet niin
syvällisistä asioista. Mutta silloin siellä talon portaissa, kun ne
hunsvotit tulevat minulta kysymään -- jaa kutka? Äh, en minä viitsi
sanoa! sellaiset vain, jotka ovat tanssineet kanssani ja joiden pitäisi
sinut tuntea... Jaa, minä suutuin niin, että korvissani vinkui ja
minä riistin käsistäni kintaat -- ne olivat lisäksi märät -- ja minä
annoin tulla. En tiedä, kai siitä syntyy huhu siitäkin, kuinka "muuan
naisylioppilas talon portaissa antoi miesylioppilasta korville"... Voi
sinua, liikuttaako se nyt sinua noin! Oletko todella noin heikko! Voi,
voi... tiedätkö, se on loukkaus minua kohtaan, se on epäluottamuslause:
ystävän pitää uskaltaa ystävän tähden. Kyllä minä vielä tiedän vaatia
hyvitykseni. Jahka se mies saadaan pystyyn tuolta, niin minä pakotan
sen työhön ja sen pitää istua kaikissa komiteoissa, taikka saa
korvilleen hänkin. Minä olen tullut niin villiksi, näetkö. Maailma
tekee sellaiseksi, kun sille oikein saa suuttua... Ei... hyvät ihmiset!
olenko minä taas saarnannut täällä näin kauheasti! Kokoushan minulla
on, täytyy tehdä ehdotus uusista kirjoista kiertäviin kirjastoihin...
Hilja kultani... mene suohon nyt, et saa itkeä...!

Kun Elsa oli mennyt, istui Hilja hyvän hetken eteisen pimeässä
nurkassa. Elsa ei vielä koskaan ollut tehnyt häneen sellaista
vaikutusta. Hän oli tullut kuin terve, virkeä tuuli. Hän oli pannut
itsensä alttiiksi Hiljan tähden. Hilja itki ja nauroi ilosta. Hän alkoi
jo miettiä, että jos saisikin Elsan tänne kanssaan joksikin ajaksi.
Varmaan hänen terveydestänsä tarttuisi Mataristoon. Mutta täti Forsberg
ei anna hänen tulla.

Eräänä aamuna tuli rouva Parkkari-Lehmus tapaamaan Hiljaa. Hän oli
ilman päällysvaatteita, vain huivi hartioilla, yllään lyhyenläntä,
musta hame ja väljä punakirjava pusero, jota leveä kumivyö piti koossa
tanakan vartalon ympärillä. Hänen kasvonsa olivat järkevät ja puhtaat,
silmät viisaat ja läpitunkevat, hiukset sileiksi kammatut.

-- Mehän olemme naapurit, sanoi hän terveellä, puhujanselvällä äänellä,
-- olen kyllä nähnyt portaissa. Tulin pyytämään teitä tanssimaan
sooloa yhdistyksemme kymmenvuotisjuhlaan. Te voisitte itse valita mitä
haluatte esittää. Toimikunnassa kyllä ajateltiin, että otettaisiin
Salomen tanssi, arveltiin että saataisiin teatterista lainaksi sekä
puku että Johanneksen pää. Ehkä ne vuokraisivat, jolleivät ilman
antaisi. Tästä numerosta kannattaisi maksaakin, koska ajateltiin, että
siitä tulisi ohjelmaan sellainen vetävä numero. Puku täytyy saada hyvä
-- joitakin harsoja ja helyjä, että siitä tulee puoleensavetävää.
Ajatelkaa nyt sitten asiaa ja ilmoittakaa minulle. Olisi muuten hauskaa
tehdä tuttavuutta. Minua intreseeraa ennakkoluulottomat ihmiset. Jos
vaikka sopisi pistäytyä meillä tänä iltana. Meille tulee Laura Laakso.
Hän tekisi kanssa mielellään tuttavuutta. Hän kirjoittaa taas uutta
näytelmää, joka käsittelee vapaata rakkautta. Hän on hyvin hauska ja
pureva. Kuten sanottu, tänä iltana me olemme kotona ja se ei tapahdu
usein. Laskimme, että viime kuussa olimme kotona kaksi iltaa ja toisena
oli silloinkin vieraita. Niin, olisi hauska tehdä tuttavuutta. Ja minä
saan sitten kuulla tanssista...

Hänen mentyään seisoi Hilja miettimässä, mitä tämä suosio tiesi.
Yhtäkkiä -- siitä että rouva Parkkari kylmänä oli mennyt hänen ohitseen
portaissa -- tällainen ystävällisyys...! Hän tuli kuin vanhan tuttavan
luo ja tarjosi tutustumaan kirjailijaan, joka kirjoittaa näytelmää
vapaasta rakkaudesta... Hilja aavisti jotakin rumaa ja pahaa ja veri
nousi hänen kasvoilleen...! Tähän häpeään ei edes tottunut. Se poltti
uutena joka kerta, kun toistui.

Ruustinnalta tuli seuraava kirje:

    Rakas Hilja lapseni!

    Nyt minä voin ilmoittaa sinulle sen ilosanoman, että meille
    tänä yönä kl. 1.40 syntyi pieni tyttö. Se on niin suuri ja
    muhkea ja huutaa täyttä kurkkua. Laina voi asianhaarojen
    mukaan hyvin. Hän oli vain toivonut poikaa ja on siitä vähän
    onneton. Lapsellisuuttahan se on. Toivo on siinä suhteessa
    paljon järkevämpi. Hauskaa oli nähdä Elliä. Kun hänet aamulla
    tuotiin vuoteen ääreen, rupesi hän lyömään pikku sisartaan minkä
    jaksoi, mutta päivällä hän jo tahtoi panna kädet sen ympäri ja
    suudella. Toivo tahtoo, että ristiäiset pidettäisiin niin pian
    kuin suinkin. Kyllä minun vielä täytyy viipyä ristiäisten yli,
    mutta tulen sitten heti kotiin. Minun on jo ikävä kotiin ja olen
    sinusta levottomampi kuin voin sanoa. Ei pitäisi antaa ihmisille
    aihetta puhua. Sinä et koskaan ole huolinut ihmisistä, mutta
    kyllä heistä täytyy huolia. Täytyy elää niin, ettei heillä ole
    mitään sanomista. Minkätähden syyttä suotta panna maineensa
    vaaranalaiseksi. Sitäpaitsi sinä panet vaaranalaiseksi Armaankin
    maineen. Ja ajattele hänen omaisiaan. Minä pelkäsin kun läksin
    kotoa, mutta en toki uskonut, että jäisit ilman Maalia. En
    ymmärrä tänäkään hetkenä, miksi hän on mennyt. Täti Forsberg
    kirjoitti siitä minulle ihan lyhyesti. Sinä et ole kirjoittanut.
    Kuinka et ole maininnut siitä? Pelkään, että siinä ehkä piilee
    enemmänkin kuin vain se, että Maali on poissa. Kenen kumman sinä
    nyt olet saanut sijaan? Toivon, että täti Forsberg on auttanut
    sinua. Jaa, jaa, minkä näköistä siellä lieneekään, kun tulen
    kotiin! Likaista ja särjettyä ja ehkä ovat varastaneet talon puti
    puhtaaksi. Näenhän minä kummoiset nämä fröökinät täällä ovat.
    Mutta täytyy heittää kaikki Jumalan haltuun vain.

    Laina tahtoisi sinua mielellään ristiäisiin. En tiedä kehoitanko
    sinua tulemaan, kun en tiedä minkälainen juveeli sinulla on
    siellä keittiössä. Olen sinusta levottomampi kuin voin sanoa.
    Toivottavasti Mataristo on jo terve. Hänelle ei saa panna niitä
    uusia lakanoita, joissa on välipitsi, ne paikatut kelpaavat
    kyllä. Ja anna aina niitä pyyhinliinoja, joissa on punaiset
    laidat. Ettei se uusi palvelustyttö vielä ulos lähtiessään
    jättäisi tulta hellaan ja te kaikki palaisi siellä! Minä olen
    todella levoton. No niin, täytyy heittää Jumalan haltuun.

    Pitäjäläiset kohtelevat nuorta pappiansa suorastaan liikuttavalla
    rakkaudella. Lainalle on tuotu suuret joukot lapsen sukkia ja
    muita vaatteita, sukat vain ovat sellaista muotoa, ettei niitä
    voi panna mihinkään jalkaan. Toivolle ovat muutamat uskovaiset
    naiset yhdessä ommelleet hevosloimen. Se on mauton ja räikeä,
    mutta kelpaahan se aina hevosen selkään. Se on pikkuvarsalle,
    jahka se kasvaa suureksi. Toivo on ihastunut varsaan, se onkin
    hyvin hauska ja siinä on jo juoksijan merkit, vakuuttavat
    hevosmiehet. Nimiä täällä kovasti ajatellaan. Laina vain on
    niin kumman välinpitämätön. Kirjoita sinäkin ja ehdota nimiä.
    Varsan nimen Toivo jo sanoo tietävänsä, mutta hän ilmaisee sen
    vasta ristiäispäivänä. -- Täällä on jo ollut aika kylmä, maa on
    jäässä. Sanon sinulle nyt vain hyvästi, rakas lapseni. Ja ota
    selvää Armaan äidin syntymäpäivästä, se on näin syksyllä, ja
    osta kukkia ja mene itse onnittelemaan. Ja kirjoitathan sinä
    usein Jenny tädille, hän rakastaa sinua niin. Sano sydämelliset
    terveiset kaikille tutuille. Ja muista nyt olla arka maineestasi,
    äitisi tähden ja Armaan tähden. Sano täti Forsbergille, että
    minä pian kirjoitan. Kerro telefonissa täti Längforsille, että
    meillä täällä on tytär. Jenny tädille olen jo kirjoittanut.
    Olen kirjoittanut niin monta kirjettä, että käteni jo puutuu.
    Katso, rakas lapsi, etteivät avaimet ole ovissa, minä en yhtään
    luota siihen uuteen tulokkaaseen. Ja muista käydä tarkastamassa
    valkeaa, ettette vielä kaikki pala. Kukkia ei saa kastella liian
    paljon. Jumalan haltuun, rakas lapseni. Äitisi.

Jenny täti kirjoitti:

    Rakas Hilja lapseni!

    Nyt minun oikein täytyy torua sinua, kun et sinä kirjoita.
    Kuinka monta kirjettä minä olenkaan kirjoittanut etkä sinä muuta
    kuin kortteja. Sinä et saa sitä kaunista silkkipuserokangasta,
    jollet kirjoita kunnollisesti. Sinua täytyy rangaista jollakin
    tavalla. Tai onko jotakin tapahtunut, koska et tahdo kirjoittaa?
    Lydia täti ei kirjoita muuta kuin että silmiesi alla oli mustat
    renkaat. Eihän vain ole tapahtunut jotakin? Täällä ovat asiat
    kovin hyvästi. Kirjoitin konsulinnalle tarkat tiedot Friedrich
    Reh'stä ja konsulinna vastasi, että hänen tyttärensä saa valita
    sydämensä mukaan ja he ovat nyt kihloissa. Minä sanon tohtoria
    Friedrichiksi ja hän minua "Tante Jennyksi". Signe tahtoo niin ja
    tohtori on todella kelpo mies. Se vain on ikävää, että me rouva
    von Rohden kanssa jouduimme ihan eroon. Näyttää todella siltä
    kuin hän olisi ajatellut vanhemmalle tyttärelleen Friedrichiä.
    Mutta eikö hän nyt näe, että tyttö ontuu, vaikka olisi miten
    hyvin kasvatettu. Minun koko päiväni kuluu huolenpitoon näistä
    nuorista. Saksassa ollaan kovin ankaria eikä niinkuin meillä.
    Friedrich täyttää Signen huoneen aina ruusuilla ja tuo minullekin
    kukkasia ja chokolaadilaatikoita, kun minä pidän chokolaadista.
    Me tulemme kaikki yhdessä Suomeen, jahka lääkärit nyt päästävät.
    Tämä hoito tekee erinomaisen hyvää. Kyllä Signe sentään on
    lapsi vielä olemaan kihloissa. Siitä on suuri edesvastuu, hän
    voi vielä jälkeenpäin syyttää minua. Me ajelemme nyt joka
    päivä. Tohtori mahtaa olla kovin rikas. Tässä maassa ei tehdä
    velkaa. Tohtori tuntee sinutkin kuvasta ja sanoi "sie ist sehr
    sympatisch". Tähän kieleen tottuu, kun tätä pitemmältä kuuntelee.
    Mutta kyllä Itämerenmaakuntien saksa on aina minusta selvempää
    ja kauniimpaa. Sano Maalille, että siihen kakkuun voi panna
    mitä hedelmiä tahansa, kun ne vain eivät ole kovin happamia.
    Laittakaa nyt seuraavalla kerralla omenista. Banaanit ovat
    minusta erittäin hyvät. Johan niitä saa Helsingissä. Jollei
    mamma olisi ristiäisiin tarvinnut hametta, olisin tuonut täältä.
    Kahdella saks. markalla metri saa oikein kaunista kangasta,
    joka Suomessa maksaa viisi tai kuusi. -- Nyt ne tahtovat minua
    ajelemaan. Hyvästi siis, rakas Hilja lapsi. Ja muista nyt,
    ettet ole ajattelematon. Pyydän sitä itsesi ja Armaan ja meidän
    kaikkien tähden. Hyvät tavat ovat kuitenkin tärkeät. Pidä kiinni
    ovea salin ja eteisen välillä. Ja kirjoita minulle kaikesta.
    Ihan minä suutun, jollet nyt kirjoita. Sinä saat silkkipuseron,
    mutta kirjoita nyt ja oikein pitkältä. Signe ja Friedrich sanovat
    paljon terveisiä ja pyytävät anteeksi, että keskeyttävät kirjeen.
    Sinua suutelee

                                               Jenny tätisi

Armaalta tuli kirje, jossa ei ollut muuta kuin:

    Hilja, valkolilja!

    Huvittaako sinua tietää kuinka voin? Sain tänään erittäin hyvän
    kotletin ja otin juhlan kunniaksi punaista viiniä à 5 francia.
    Ei muistojen maljoja saata juoda huonommassa. Miten juot sinä
    muistojen maljat, sinä, joka olet raittiusihminen? Vedessäkö? No
    niin, ehkä vesi vie alas vieläkin paremmin kuin viini. Onnea vain.

    Ihailijasi ja nöyrin palvelijasi

                                                      A. B.

Nyt se siis tuli, mitä Hilja jo jonkun aikaa oli peläten odottanut!
Armaalle oli kirjoitettu. Kuka oli kirjoittanut ja mitä? Armas uskoi.
Pyytämättä selitystä, kysymättä oliko huhussa perää, hän kirjoittaa
tällaisen sydämettömän kirjeen. Hilja lyyhistyi, kirje kädessä,
tuolille ruokasalin ovensuuhun ja mietti miettimistään, mitä tämä
merkitsi. Oliko ymmärtäminen, että kaikki oli lopussa? Hän äänsi
mielessään tuon kovan ajatuksen, ettei uskonut siihen. Hän ei päästä
irti Armasta, se on samaa kuin että hän yhtä päätä heittäytyy mereen.
Armas ei tarkoita täyttä totta: Armas on mustasukkainen! Ja kun Hilja
sen keksi, valtasi hänet pyörryttävä riemu! Armas on mustasukkainen,
kuten hänkin, Hilja on ollut, Armas joka itse ehdotti, että he
eläisivät näin vapaina. Armas rakastaa häntä, ei saata olla rakkautta
ilman mustasukkaisuutta!

Mutta tämä oljenkorsi katkesi pian ja hän haparoi tyhjyydessä. Hän
kosketteli sormusta sormessaan ja koetti tunkea sellaisen ajan sisään,
jolloin ei hänellä ole sitä, jolloin ei hän saa suunnata ajatustaan
Armaaseen, tähdätä ikäväänsä ja toivoansa häneen. Epämääräisinä kuvina
liitivät muistot taasen hänen ohitseen, muistot siitä hetkestä asti,
jolloin he ihmisjoukosta vetäytyivät syrjään ja ensi kerran katsoivat
toisiaan silmiin... Chopinin Nocturne vain soi eivätkä he tietäneet
mistään muusta... Sittemmin, kun Armas tuli, toi hän aina ruusuja.
Ne eivät saaneet olla siniseen vivahtavia, niissä piti olla elämän
puna. Elämän puna oli ollut heidän rakkaudessaan. Voiko sellainen
rakkaus kuolla? Eikö samalla kuole itse elämä? Ainakin hän, Hilja,
tuntee kuuluvansa multaan senjälkeen. Hän haki paperipalan ja silmät
kyynelissä niin, että tuskin erotti rivejä, hän kirjoitti:

    Rakkaani,

    sinulle on kirjoitettu minusta jotakin pahaa. Kaikki ulkonaiset
    asiat voivat olla minua vastaan, se on totta. Jos niiden mukaan
    tuomitaan, olen rikollinen enkä mahdollinen olemaan morsiamesi.
    Mutta ota sydän rinnastani, pane se tulta vastaan ja katsele
    elämän punaa, joka siinä virtaa: se on puhdas kuin ruusut, joita
    minulle toit, kun meillä oli kevät. Rakkaani, katso sydäntäni --
    se ei koskaan ole kuulunut kenellekään muulle kuin sinulle eikä
    tule kuulumaan...

Hän ei voinut jatkaa. Kasvot kirjettä vastaan hän itki. Äkkiä hän
hätkähti valveille: mitä hän kirjoittikaan...! Hän ei muistanut sanoja,
mutta hän tunsi, että kirje on heti lähetettävä, jottei tulisi mitään
esteitä väliin. Hän sulki sen kiireesti koteloon ja päätti viedä sen
kirjelaatikkoon yhtäpäätä. Ja ikäänkuin peläten, että joku pidättäisi
häntä, otti hän ylleen päällysvaatteet, napitti takin portaissa ja
riensi juoksemalla kirjelaatikolle.

Senjälkeen tuli hänen turvallisempi olla ja hänet valtasi suuri
väsymys, jonkinlainen resignatsionin tunne: käyköön miten käy! Hän on
valmis kaikkeen.

Matti oli pitkin päivää aivan oikein arvannut Hiljan mielialat. Hän
ei uskaltanut kysyä, mutta hän seurasi jännittyneenä joka ilmettä
hänen kasvoissaan. Huippuunsa nousi hänen jännityksensä, kun hän kuuli
Hiljan kuin paeten juoksevan alas portaita. Hän ymmärsi, että Hilja
vei kirjettä, kirjettä, joka sisälsi hänenkin kohtalonsa. Nyt hän vain
odotti hänen kasvojaan: niistä saattoi kuin avonaisesta kirjasta lukea
mitä oli tapahtunut.

Kirjelaatikko ei ollut kaukana, mutta Hilja viipyi hänen mielestään.
Tai mateli aika. Hänen silmänsä hukkuivat kuvioihin seinällä, johon
hän tuijotti, ja hän kyseli itseltään mitä hänelle seuraa, elämä vaiko
kuolema? Jos Hilja hänet heittää, niin seuraa kuolema, sillä mikään muu
ei kiinnitä häntä elämään. Hän ei sääli omaisiaan, sillä he löytävät
lohdutuksensa Jumalassa. Jos Hilja hänet heittää, täytyy hänen saada
voimat viimeiseen, ratkaisevaan askeleeseen.

Ei täällä Hiljan kodissa, ettei Hilja pelästy. Hän ostaa lipun jollekin
tuntemattomalle asemalle ja lähtee siitä metsään. Kukaan ei tiedä tulla
häntä kysymään eikä häntä kaivata. Hilja kaipaa, muttei tiedä mistä
tiedustella... Juuri niin hän tekee. Hän kirjoittaa ensi yönä kirjeen
isälleen ja Hiljalle.

Kun hän tätä ajattelee, tulee teko kammottavan likelle. Hiki tunkee
esiin, laihtuneet, valkeat kädet painelevat päätä. Paita liimaantuu
kiinni ihoon. Hän tuskin enää odottaa Hiljaa, hänen kohtalonsa on jo
niin selvä. Hänen ruumiissaan on ilkeä tunne, ikäänkuin hän elävältä
lahoaisi. Ehkäpä ei hänen tarvitsekaan tehdä itselleen väkivaltaa,
ehkäpä hajoamistila jo on alkanut. Sydän lyö... pysähtyy, lyö...
pysähtyy. Jotakin tämäntapaista tunsi muinoin lapsena kirkossa
talvipakkasella, kun jalkoja paleli. Tunne on nyt tuhatkertaiseksi
monistettuna. Ehkä tämä onkin kuolemaa...

-- Matti! kuului Hiljan ystävällinen, tyyni ääni eteisestä. Hän koputti
ja tuli, kynttilä kädessä, sisään. -- Tiedätkö, ulkona pakastaa. Puihin
tulee kuuraa, telefonilangat ovat jo ihan valkoisina.

Matti heräsi ja näki hänen varjonsa suurena liikkuvan katossa ja
seinillä, hänen sytyttäessään lamppua. Hänen jännityksensä palasi: hän
haki Hiljan kasvoja.

Myrsky oli käynyt. Myrsky oli lakannut. Matti luki kasvoista sen,
mitä hän niin hartaasti halusi lukea ja elämä ja ilo tulvivat häneen
kaikella sillä voimalla, millä kauhu ja kuolema äsken olivat häntä
hallinneet. Hänen olisi tehnyt mieli karata ylös, nostaa syliinsä koko
huone, Hilja, koko maailma. Kuin humalassa, mittaamattoman voiman
kannattamana hypähti hän pystyyn...

Kun Hilja, hetkiseksi pistäydyttyään ruokasalissa, palasi, tapasi hän
hänet permannolla pyörtyneenä.

Jollei hän vasta itse olisi kestänyt niin suurta mielenliikutusta
ja jollei hän olisi ehtinyt tottua hermostuneen arvaamattomiin
taudinkohtauksiin, olisi hän pelästynyt enemmänkin. Nytkin valtasi
hänet kaamea tunne: kuoliko hän? Valaistessaan Matin kasvoja, hämmästyi
hän onnellista hymyä sairaan suupielissä. Hän oli kuin autuaasti
nukkunut kuollut. Käsivarsi oli jäänyt pään alle, tiukka kaulanappi oli
auennut. Hilja turvautui etikkaan, vesikääreisiin, kaikkeen, mistä oli
kuullut puhuttavan, ja kun Matti vihdoin avasi silmänsä, katselivat
he toisiinsa onnellisesti hymyillen, ikäänkuin Matti olisi herännyt
kuolleista.

-- No niin, joko on parempi! puheli Hilja taasen kuin lapselle. --
Nojaa minuun, että pääset vuoteeseen. Mikä sinulle tulikaan?... Ja mikä
sinun on? Itketkö? Nauratko?

-- Minun on niin hyvä, sanoi Matti. -- Anna minulle vähän ruokaa. Minä
nukun sitten.

Senjälkeen tapahtui hänen taudissaan käänne. Huippukohta oli
nähtävästi sivuutettu. Kun hän aamulla heräsi, tunsi hän olevansa
paljon terveempi. Koko ympäristö ui valossa ja ilossa, hänen itsensä
teki mieli kieritellä ja ilakoida kuin lapsen. Ihmeellisen heikko
hän kuitenkin vielä oli. Vaivalla sai hän vaatteet ylleen ja astui
sotilaallisella ryhdillä Hiljaa vastaan eteisessä. Hänen täytyi pidellä
kiinni huonekaluista, kun liikkui, mutta hän aterioi jo Hiljan kanssa
ruokasalissa, puhui tunneistaan ja töistään ja tahtoi, että he Hiljan
kanssa pian lähtisivät kävelemään. Hiljalla sattui kerran pitkistä
ajoista olemaan käsityönä sukankudin eikä morsiustyö. Sekin oli Matille
mieleen. Hän naurahteli itsekseen, niin iloissaan hän oli.

Hilja ei voinut käsittää tätä muutosta. Hän oli lukemattomia kertoja
pannut liikkeelle kaiken voimansa karkoittaakseen Matin alakuloisuutta
-- nyt, kun hän itse turhaan taistelee alakuloisuutta vastaan, kasvaa
Matin iloisuus ja paraneminen edistyy silmin nähden. Hän ei kuitenkaan
uskaltanut uskoa sen kestävyyteen. Jos hän vain tietäisi mistä se
johtuu ja miten sen saa jatkumaan!

-- Et sinä vielä jaksa kävellä, sanoi hän, kun Matti taasen ehdotti
kävelyretkeä, -- ajelemme.

-- Minä otan kepin, vastasi Matti ja nauroi päällystakkiaan, joka oli
käynyt suureksi.

Hilja valmistautui kuin kujanjuoksuun. Hän ja Matti yhdessä Helsingin
kaduilla! Mutta hän ei sanonut mitään. Itse hän oli heittäytynyt veteen
-- nyt oli uitava rantaan!

Portaissa Matin taasen täytyi nauraa. Polvet nytkähtelivät
hullunkurisesti eikä tahtonut osata arvata etäisyyttä. Katsellessa
tuota luisevaa talonpoikaista miestä, jonka vaaleita nuoria kasvoja
helakka veri punasi, kankeita, taudin henkevystyttämiä piirteitä ja
lapsellista hymyä, tunsi hän taasen, pitkistä ajoista, sitä omituista
hellyyttä, joka aina oli kiinnittänyt häntä Mattiin. Tuli mitä tuli!
ajatteli hän, hän on ystäväni! Ja varovaisesti astuivat he kadulle.

Oli pilvinen, kolea päivä, taivas lunta täynnä. Lumettomat katukivet
kilkkasivat kuurassa, telefonilangat jännittyivät häikäisevän
kimmoisina vöinä yli kattojen ja katujen, ihmiset liikkuivat
reippaina, kaulukset pystyssä. Ohikulkijoiden silmät pysähtyivät
kalpeaan nuorukaiseen, joka onnellinen hymy kasvoilla otti hapuilevia
askeleitaan, ja kauniiseen tyttöön hänen rinnallaan. Sisarukset
he eivät olleet, sen kertoivat kasvot selvästi, olivat tietysti
kihlatut... Lahti kiilsi jo jäässä, rannalla hääräsi joukko poikia,
viskellen kiviä jäälle. Kivi lensi vinkuen pitkin peiliä, piirtäen
perässään valkoisen viivan ja pysähdyttyään kertautuen jään kalvoon.
Poikien kimakat äänet kajahtelivat syyspakkasessa.

-- Kyllä ulkoilma sentään on ihanaa! puheli Matti. -- Tämä se tekee
terveeksi eivätkä lääkärit.

-- Mutta ikkuna on niin paljon ollut auki, sanoi Hilja.

-- Ei se ole samaa.

Matti pysähtyeli hengittämään, katselemaan ja nauttimaan. Olisi luullut
hänen vuosikauden olleen vankilassa, niin hän iloitsi.

Eläintarhassa oli hiljaista. Kellastuvaa nurmea peittivät ruskeiksi
mädäntyneet lehdet ja niitä kuuran harso. Harmaat puutkin olivat
härmässä, huvilat häämöttivät niiden takaa. Rantaa kohti oli
aukeampaa, siellä kimmelsi härmä vihreällä nurmella, jonka se teki
hopean väriseksi. Jään rajassa törrötti kellastunut, latvoistaan
taittunut kaislikko, kuvastuen jäähän. Vastarannan kertasi kalvossaan
puut, rakennukset, tornit ja kupukatot kaupungista, himmeästi ja
aavistuksentapaisesti.

-- Istutaan vähän, ehdotti Matti, posket heleässä palossa.

-- Jos sinä kylmetyt. Käännytään takaisin.

-- Onko sinulla kiire jonnekin? Tanssiharjoitukseen?

-- Ei, niitä ei ole ennenkuin juuri arpajaisten edellä. Minä vain
pelkään, että kylmetyt.

He istuivat selinpäin tiehen. Matti piirteli kepinpäällä kuuraan
ja katseli jäätä, routaa, kaupunkia, taivasta, Hiljaa. Hän tunsi
täyteläistä elämänhalua ja kiitollisuutta siitä että eli. Hilja
hätkähti hänen katsettaan, kuitenkin koettaen sitä peittää. Hän puheli
muista asioista, mutta ajatteli kaiken aikaa: mikä hänelle on tullut?
Mikä sai aikaan tämän käänteen? Kunhan hän paranee, kysyn häneltä.
Meidän täytyy olla ystävät, kuten alussa olimme.

-- Mennään Kaisaniemeen asti, ehdotti Matti. -- Kierretään sitten
sieltä takaisin. Urheilukenttää on korjattu, tahtoisin nähdä sen.

-- Sinä et jaksa. Tämähän on aivan tavatonta.

-- Etkö näe kuinka hyvin minä voin. Etkö ihmettele?

-- Ihmettelen.

-- Niin minäkin.

-- Siinä on nähtävästi nyt tullut käänne.

-- Niin on. Nähtävästi.

Matti katsoi häneen ja nauroi.

He tulivat rautatiepenkereelle ja pysähtyivät pienelle sillalle,
joka nosti tietä junaväylän yli. Virta, joka juoksi toisesta
lahdenpohjukasta toiseen, piti avoinna vettä ja peremmässä lahdelmassa
oli jään reuna täynnä helmenvalkoisia lintuja. Joku ui kuin jääkappale
kylmässä tyvenessä, toiset lentelivät edestakaisin. Napamatkustajat
kertovat pohjoisista seuduista, että siellä missä kasvullisuus jo on
lakannut eikä jää sula kesälläkään, linnut elävöittävät koko laajan,
aution maan. Lintujen pesät ovat kallioilla, munat vain paljaaltaan
kuin pöydällä ja lintuja on tuhansia ja miljoonia, lukemattomia,
valkeissa, kirkuvissa laumoissa. Jotakin sentapaista muistutti kuva
lahden pohjukassa. Satoja vikiseviä ja kirkuvia lokkeja lenteli,
liiteli, syöksyi tai asettui varovasti veteen, tai kyykötti jäällä.
Ehdottomasti pysähtyivät Hilja ja Mataristo.

-- Mikä kumma kokous täällä on?

-- Ne varmaan valmistuvat muuttamaan... Ehkä poikasia harjoitetaan
lentämään, vielä viimeisen kerran.

-- Toiset ovatkin vanhoja, toiset poikasia. Sen näkee selvästi.

-- Tummat ovat suurempia ja vanhempia. Kuinka ne vikisevät ja kirkuvat!

-- Ne puhuvat sillä tavalla...

-- Nyt muistuu mieleeni: joistakin linnuista kerrotaan, että ne näin
syksyllä ennen muuttoa pitävät suuret lentoharjoitukset ja pistävät
kuoliaaksi huonot lentäjät ja muutenkin heikot. Se on järkevää.

Hilja katsahti toveriinsa levottomana, mutta hämmästyi. Sillä Matin
kasvot olivat iloiset ja tyynet.

-- Se on julmaa, sanoi Hilja.

-- Ne menehtyisivät kuitenkin pitkällä matkalla.

-- Antaisi menehtyä. Olisivat joka tapauksessa eläneet viime tippaan ja
ponnistelleet niin kauan kuin suinkin. Sillä lailla meidän ihmistenkin
täytyy.

-- Olet oikeassa. Vasta tänään minä sen tunnen: elämä on onnellista
tuskineen, kärsimyksineen päivineen ja ihanaa on ponnistaa viime
tippaan asti...

Tätä mieltä oli Hilja toivomalla toivonut Matille, hän oli monesti
väsyksiin asti ponnistanut voimiaan puhaltaakseen häneen sitä. Ja nyt
kun hän kohtasi omat sanansa, oman äänenvärinsäkin Matilla -- pelästyi
hän hänen lujaa uskoansa elämään. Hilja ei uskaltanut ajatella loppuun
mitä hän epäili.

He astelivat ääneti, Matti kuin vapautuneena vuosien taakasta, Hilja
peittäen levottomuuttaan.

Rautatiepenkereellä olivat kaupungin levittämistyöt seisahduksissa.
Maa, jota oli kuljetettu lahden täyttämiseksi, oli ehtinyt nurmettua,
ennenkuin sitä oli yritettykään tasoittaa. Kokonaisia pieniä vuoria
hakattua kiveä kohoili yltympärillä. Tahmea, kuoppainen tie oli täynnä
papereita, joita nähtävästi oli viskelty vaununikkunoista, junan
liketessä pääkaupunkia. Kaisaniemen ravintolan pieni kulmahuone loisti
juhlavalaistuksessa, vaikkei vielä ollut pimeäkään. Plyshiverhoja
ja peilin kultausta näkyi ikkunoista. Nähtävästi ravintolassa oli
päivälliset. Julkipuolikin oli kirkkaasti valaistu ja runsaasti
koristettu köynnöksillä ja väreillä. Valkorintainen miespalvelija
päästeli alas uutimia salissa. Kahdet vaunut, kuomut ylhäällä, tulivat
täyttä vauhtia puistosta ja pysähtyivät portaiden eteen. Vilkas töminä
tieltä ennusti useampienkin vaunujen tuloa. Silinteripäisiä herroja
ja nuoria naisia, joiden hiuksia suojeli pitsihuivit, astui alas.
Herrat jäivät maksamaan, naiset kiirehtivät, liepeitään pidellen ja
valkoisia kenkiään suojellen, sisään. Hilja ja Matti astelivat hitaasti
soittolavan syrjään, jotteivät olisi hevosten tiellä. Lavan eteen oli
naulattu lautoja ja pensaissa lepatti jokin suuri, kuollut lehti.
Hiljan katse siirtyi äkkiä lehdistä valaistuille portaille. Oviaukossa
seisoi nainen, jonka rikkaita punertavia hiuksia alas valui valkoinen
pitsihuivi. Valkoinen atlaspuku solui sorjaa vartaloa myöten korkealle
ylös kaulaan, hansikoitu käsi piteli viuhkaa ja liepeitä. Nainen odotti
hymyillen herraa, joka toi hänen kukkavihkoaan. Hilja tunsi Marianne
Breden.

Hänen sydämensä oli alkanut lyödä ja hänen tuli kiire pois. Mutta he
eivät enää päässeet eteenpäin.

-- Varmaan häät, sanoi Matti, aavistamatta Hiljan mielialaa. -- Tuolla
tulevat morsiusvaunut.

Ne olivat suuret, katetut vaunut, mutta niistä ei astunut morsiuspari,
vaan keski-ikäinen nainen, hiuksissa haalean sinipunertavia kukkia, ja
kookas, silinteripää herra. Ne olivat Armaan isä ja äiti.

Hilja ei enää odottanut Mattia, hän kiirehti jonnekin päin, ei tietänyt
minne.

Hän ymmärsi, että täällä vietettiin Elisabeth Breden häitä.

Häntä ei ollut kutsuttu niihin, hänelle ei ollut ilmoitettu mitään!

Häntä siis ei enää katsottu kuuluvaksi perheeseen!

-- Täälläkö sinä olet? puheli Matti ennättäessään hänet. -- Eivät ne
olisi ajaneet päällemme. Tunnetko sinä heitä? Joku katsoi sinuun niin
pitkään. Mahtavat olla rikasta väkeä. Nyt tulevat morsiusvaunut.

He olivat joutuneet pienelle kunnaalle ravintolan yläpuolelle,
pihlajien alle. Ilmassa soi syyslintujen vihlova sävel ja puista varisi
maahan punaista jauhetta. Joka pihlajan ympäristö oli kuin veressä.
Tilhiparvet liitelivät pilvinä marjaterttujen ympärillä.

-- Joko mennään, ehdotti Matti.

Ajotiellä kohtasivat he vielä hää joukkoa. Joku silinteri kohosi
tervehtimään Hiljaa. Hän ei nähnyt, kuka sitä kohotti, hän tuijotti
maahan.

-- Emmekö lähtisi kotiin, pyysi hän.

Mutta Matti oli pysähtynyt tarkastamaan urheilukenttää. Penkit kentän
laidalla olivat ahdetut täyteen vaatteita. Huolimatta kirpeästä
ilmasta, oli kenttä täynnä väkeä. Pallot lensivät, juostiin,
huudettiin. Tanner tömisi. Pojat ja nuoret miehet olivat paljain
polvin, osaksi käsivarsinkin.

Hiljan oli mahdoton seurata, mitä Matti puhui. Hän katseli tilhejä,
jotka kirkuen lensivät puusta puuhun ja keltaisia viiruja auringon
laskemasijoilla. Vihdoin hänestä tuntui siltä, että hän menehtyy. Hän
pysäytti hevosen, joka palasi ravintolasta ja huusi Matille:

-- Nyt lähdemme kotiin. Minä en enää jaksa, vaikka sinä jaksaisitkin.

Sanat olivat niin kovat ja päättäväiset, että hän heti koetti lieventää
niitä yrittämällä hymyillä.

Matti oli nukkumaisillaan vaunuihin. Ponnistus oli kuitenkin ollut
hänelle ylivoimainen. Ohikulkijat luulivat häntä humalaiseksi ja
kääntyivät katsomaan.



XII


Se on niin hullunkurinen juttu, ettei sitä käsitä millään järjellä!

Otso Okkola, jonka piti kirjoittaa juhlaruno arpajaisiin, on kadonnut
kaupungista -- rouvansa kanssa! Rouvan on huhujen mukaan aikoja
sitten pitänyt olla Tukholmassa. Mutta nyt ovat he kuin vastanainut,
rakastunut pari ikään tavanneet toisensa Oopperakellarissa, istuneet
kahden myöhään yöhön samppanjan ääressä ja aamulla on heidän nähty,
mukanaan suuret matka-arkut ja hatturasiat ajavan asemalle. He ovat
lunastaneet ensi luokan liput Hankoon ja siitä on sitten tie avoinna
eteenpäin.

Koko kaupunki puhuu tästä. Ollaan närkästyneitä Otso Okkolalle,
että hän ensin antaa aihetta eroamishuhuihin ja sitten lähteekin
tipotiehensä rouvansa kanssa. Otso Okkola on vetänyt Helsinkiä nenästä
ja Helsinki on suuttunut.

Suuttuneet ovat myöskin arpajaistoimikunnan rouvat. Juhlarunon piti
korvata puhekin. Nyt täytyy tilalle keksiä jotakin muuta. Musiikkia saa
tietysti helpommin, mutta ohjelmassa on sitä muutenkin. Hermostuneina
keskustelevat rouvat asiasta, polttavassa kiireessä järjestelläään
juhlasalia ja kohteliaina ottaessaan vastaan voittoja. Ei ole muuta
neuvoa kuin että Aarne Koskinen ja joku muu herra pukevat ylleen
frakit ja lähtevät pyytämään rouva Nerva Taminia. Hän on ainoa
suurista laulajattarista, joka on kaupungissa ja hän voi olla hyvin
rakastettava, jos hänet osaa ottaa oikealta kannalta. Aarne Koskinen
kyllä tuntee diivat ja heidän oikkunsa.

Nuoret arkkitehdit johtavat koristustyötä juhlasalissa. He seisovat
huimaavan korkeilla tikapuilla, juoksuttaen vihreää köynnöstä ja
herkullista silkkipaperia kaikkiin suuntiin. Arpajaisten päävoitto,
ylpeä, musta orhi, lähtee samana hetkenä, jolloin voittonäyttely
avataan, silkkinauhain koristamana juoksemaan pitkin Helsingin
pääkatuja. Kun se kepeästi tanssien tulee, tiu'ut helisten kaulalla,
niin kaikki kadullakävelijät kääntyvät ympäri ja kysyvät toisiltaan
mitä taulussa rattaiden takana seisoi, ja pikkupojat karkaavat
rattaiden perässä katukulmasta toiseen ja työntävät häikäilemättä
syrjään ketä eteen sattuu. Voittojen runsaus on suuri. Liikuttavasti
ovat kaikkinaiset seurat pitkin maaseutua ommelleet pöytäliinansa
tai keinutuolimattonsa. Niitä noudetaan yhä vielä yhtämittaa
pikatavaratoimistosta. Rouvat jo unohtavat juhlarunoharmin tämän
loistavan menestyksen rinnalla. Ennakkoarpojen menekki on sekin
ollut niin suuri, että säästämällä täytyy säästää jokin osa arpoja
illaksi. Pääsyliput iltamaan ovat kaikki myydyt. Toimikunta vain
pahoittelee, ettei pantu hintoja korkeammiksi. Kaiken aamupäivän soi
juhlahuoneustossa torvisoitto, yleisö liikkuu päällysvaatteissaan,
toimeenpanijarouvat hääräävät silkkipuseroissaan ja arvanmyyjättäret
sunnuntaipuvuissaan. Koristukset odottavat salaperäisinä, ikäänkuin
nukkuisivat, iltaa. Permanto on tahmeana katulokaa ja avatuita, tyhjiä
arpalippuja. Ulkona sataa.

Tulee sitten ilta, herkulliset värivivahdukset heräävät ja ihmisvirta
tulvii sisään. Salissa on rouvia maailmannaisten silkkipuvuissa,
hiukset muodikkaalla kampauksella, helmet kaulalla, siellä on nuoria
tyttöjä, kukkasia hiuksissa, olkapäät kainosti paljaina. Siellä on
ensi sivistyspolven tyttösiä kansallispuvuissa, tukat valtoimina
hartioilla, mutta enimmäkseen siellä on naisia yksinkertaisissa,
korkeakauluksisissa villapuvuissa. Juhla-airueet hääräävät tärkeän
näköisinä, pitkät silkkinauhat sidottuina yli olkapään. Kaikkien
suomalaisten ylioppilasosakuntien värit ovat edustettuina ja yleisöä
on kaikista puolueista. Mutta juhlaan ei tule sitä perhekokouksen
lämpöä, joka on puoluejuhlissa, ihmiset tarkastelevat toisiaan kaukaa
ja virallisesti ja ohjelmanumerotkin vastaanotetaan virallisin
kättentaputuksin. Vasta kuvaelmat ja tanssi saavat virkeyden valveille.
Päät taipuvat vastatusten ja uteliaasti kuiskaillaan: kuka se oli, kuka
se oli? Suurin osa esiintyjiä on vanhaa, tuttua kuvaelmaväkeä, mutta
uudet tulokkaat herättävät huomiota. Toisista ei saada selvää kuin
juhla-airueiden kautta ja heidän nimensä kulkevat sitten suusta suuhun
läpi salin. Koko ohjelman aikana ei tule yhtä ainoaa nousun kohtaa,
ja vasta keskilattian tyhjennyttyä ja valssin sävelen alkaessa soida,
pääsee saliin se hiukan huumaava tunnelma, jonka kaunis valssisävel
aina synnyttää. Juhlakoristeetkin pääsevät vasta nyt oikeuksiinsa.

Sylvi Vaarnakoski, pukeutuneena halpaan, vaaleansiniseen silkkiin,
hiukset muodikkaalla kampauksella, kiharoissa vaaleanpunaisia
tekoruusuja, astelee viuhkaa löyhytellen jo virkamieheksi päässeen
näköisen herrasmiehen käsikoukussa salin poikki "supeeraamaan". Rouva
Forsberg, vaaleanharmaassa silkissä, puhelee innoissaan muiden rouvien
kanssa, mutta seuraa kaiken aikaa näkymättömin elein tyttäriään.
Virkamies on Sylvistä aika huvitettu. Hän on erittäin hyvissä varoissa,
mutta muuten on hänen elämästään puhuttu yhtä ja toista. Elma Vaurio
tummansinisessä, ruumiinmukaisessa samettipuvussa, häikäisevän kauniina
ja elämään kyllästyneenä suuntaa kokonaisessa herraparvessa askeliaan
niinikään ruokasaliin. Brittaa tanssitetaan taukoamatta. Hän ja Meri
Nikkilä ovat alituiseen permannolla. He tanssivatkin niin sulavasti,
ettei kukaan vedä vertoja heille. Hilja Haapanen veti, mutta hän on
nyt mennyttä. Missä hän mahtaneekaan olla -- on ehkä lähtenyt kotiin.
Sellaista se on, kun uhmaa. Hänen kihlauksensa on nyt purettu. Ei hän
enää ollut neiti Breden häissäkään -- häntä ei kutsuttu. Ymmärtäähän
sen. Hän tanssi kai tänään viimeisen tanssinsa kuvaelmassa -- hyvin
se kyllä meni. Mutta kovin hermostunut hän oli ollut pukeutuessaan,
jokin sormus oli sattumalta pudonnut permannolle ja hän oli siitä
säikähtänyt niin, että purskahti itkuun. Siellä se ylioppilas yhä asuu
hänen kodissaan. Sääli äitiä ja tätiä!... Tanssin aikana istuessa
pitkin seiniä riittää rouvilla pitkältä puheenaihetta Hiljasta. --
Tyyne Leinonen näkyy savolaismurteellaan ja reippaudellaan pitävän
naurussa kokonaisia ryhmäkuntia. Hauskaa on myöskin Kaino Autereella,
Linda Kaislalla ja Anni Koskisella. He ovat yleisen huomion alaisina,
kuvaelmassa kun ovat olleet mukana. Rouva Forsberg kaipaa Elsaa. Jos
hän tuntee tyttärensä oikein, niin hän nyt istuu jossakin ryhmässä
väittelemässä raittiusasiasta tai on hän koonnut Sovinnon toimikunnan
jäsenet johonkin nurkkaan ja pitää kokousta heidän kanssaan. Tai
ehkä hän istuu Hiljan kanssa sättimässä pahaa maailmaa -- sekin on
mahdollista.

Tämä olettaminen oli siinä määrässä oikea, että Elsa todella oli Hiljan
kanssa. He istuivat naisten pukuhuoneessa vaatteiden, laatikkojen,
koppien, maalirasioiden ja kaikenlaisen helyn sekamelskassa.

-- Sinä jäät tänne tanssimaan! taivutteli Elsa. -- Mikä sinua nyt ajaa
kotiin? Mikä sinun on? Sinä olet niin valvoneen ja surkean näköinen.
Etkä sinä kerro minulle mitään. Minä kannan aina kaikki huoleni
suoraa päätä sinulle. Eihän minulla ole mitään sydämen suruja -- ne
koskevat lukujani tai Sovintoa tai muuta sellaista, mutta ne ovat joka
tapauksessa minun huoliani. Odota sinä, jahka minäkin rupean salaamaan
sinulta! Tietäisipä se Armas vain, miten huonoksi sinä täällä käyt...
Mutta Hilja, mikä sinulle tuli? Herran tähden, minä lähden saattamaan
sinua kotiin. Ovathan sinun vaatteesi toisella puolella?

Hilja oli ollut mykkä ja poissaoleva. Kuin unessa hän oli tullut tänne,
pukeutunut, tanssinut ja ottanut ylleen valkoisen pukunsa. Miksi hän
olikaan pukeutunut juhlapukuun? Tottumuksesta kai. Sillä ei hänen
tarkoituksensa ollut jäädä tänne. Kun hän ajatteli, että hänen pitää
astella suuren salin läpi, missä on musiikkia ja tanssivia pareja,
oli se hänestä tuntunut samalta kuin puoliyön hetkellä lähteä yksin
kirkkomaalle. Hän käsitti kuitenkin, että sen täytyy tapahtua ja
komensi jalkansa tottelemaan.

Kotiin hän lähtee ja kotona on häntä vastassa jotakin niin
peloittavaa, ettei hän laisinkaan käsitä sitä pohjaan saakka. Hänen
kirjoituspöydällään on pieni rasia...

Kuinka hullunkurista, ajatteli hän, kun sali avautui heidän eteensä,
että täysikasvaneet ihmiset hyppivät tuossa. Ja siinä joukossa olen
minä itse hyppinyt. Eikö se nyt ole hullua? Toiset istuvat pitkin
seiniä ja toiset menevät sinne kumartelemaan. Mikseivät kaikki, joiden
tekee mieli, itse lähde lattialle? On sellainen tapa, ettei lähdetä
pyytämättä ja suuri osa, joka haluaisi tanssia, ei siten saakaan tehdä
sitä... Meri Nikkilä liiteli Hiljan ja Elsan sivuitse vaahdonkevyissä,
valkeissa harsoissaan, käsivarret paljaina. Hiljan mieleen välähti
jotakin ollutta, joka jo oli kaukana: hänen oma itsensä.

-- Mikseivät nuo tuolta nurkista lähde mukaan, sanoi Elsa heidän
mennessään herrojen sivuitse, joita seisoi nurkassa. -- Niiden tekee
kovin mieli, mutteivät kehtaa. Äh, kuinka minun tekisi mieleni ravistaa
jokikistä kauluksesta ja sanoa: koeta pois, poikaseni! Tällaisissa
juhlissa pitäisi aina olla piirileikkiä noita nurkkamiehiä varten. Minä
en käsitä, mikseivät ne pane piirileikkiä ohjelmaan. Se muka ei ole
hienoa.

Hiljan mieleen johtui kuinka hän ennen oli tanssinut hurjasti
tällaisissa tilaisuuksissa. Ei hetkeäkään hän ollut saanut levähtää.
Nyt hän astui salin läpi ilman että kukaan häntä pidätti. Aarne
Koskinen seisoi äkkiä kumartaen hänen edessään.

-- Minä olen hakenut neiti Haapasta kaiken iltaa, sanoi hän. -- Enkö
saisi pyytää teitä syömään illallista. Kaikki, jotka olivat tanssissa
mukana, tulevat.

Hilja punastui ja hänelle teki hyvää, että häntä joku muisti.
Kohteliaisuuttaan he minua pyytävät, ajatteli hän samassa.

-- Kiitoksia, sanoi hän, -- minä menen heti kotiin, mutta ennen sitä
tanssisin hiukan. Tahdotteko?

-- Sepä hauskaa, vastasi Aarne, hämillään siitä, ettei ollut huomannut
pyytää Hiljaa.

-- Vie häntä nyt oikein reilusti! huusi Elsa heidän takanaan.

Kun Hilja alkoi keinua tutun sävelen mukaan, heräsi hänessä jotakin
entisestä nuoruudesta ja hän tunsi kaipaavansa sitä. Hän muisti vasta
ihmetelleensä, että ihmiset tanssivat. Oh, ihminen saattaa tanssia
vaikka on surukin sydämessä: hänellä on suru sydämessä ja ihanaa on
tanssia juuri silloin!

Käärö on kotona, jonka posti tänään toi, pieni käärö Parisista. Se
sijaitsee pöydällä muistojen ja valokuvien keskellä, aamulla se tuli,
hän ei ole uskaltanut sitä avata, hän kyllä tietää mitä se sisältää.
Hänellä ei enää olisi oikeutta kantaa sormusta sormessaan, hänen
pitäisi panna se kääröön toisen viereen. Millä riemulla hän kerran kävi
sitä tilaamassa, miten hän katseli sen kiiltoa ja punnitsi sen painoa
ja kietoi kätensä antajan kaulaan...! Hän ymmärtää niitä, jotka juovat
suruunsa. Hän tanssii.

Aarne Koskinen on hiukan hämillään, sillä hän on huomannut, että he
kahden ovat jääneet permannolle. Hän heittäisi Hiljan, kierrettyään
hänen kanssaan salin kahteen kertaan, mutta Hilja johtaa häntä ja
kiertää kolmannen... neljännen kerran. Hänen keskustelunsakin on hiukan
kummallinen.

-- Kuulkaa, kummoiseksi te olette kuvitellut kuolleiden tanssin --
tiedättehän?

-- En koskaan ole ajatellut sitä.

-- Ne nousivat varmaan puoliyön aikana haudoistaan... luurangot...
ottivat toisiaan kädestä ja kiersivät hautakiviä pitkässä ketjussa.
Johtajana ketjun päässä oli joku, joka hirtti itsensä onnettomasta
rakkaudesta. Ettekö usko? Mutta miksi me tanssimme kahden permannolla
-- mikseivät nuo muut luurangot?

-- Te runoilette Heinen tapaan, sanoo Aarne Koskinen ja pitelee häntä
kädestä, koska häntä tuntuu pyörryttävän.

-- Kiitos. Minä olen teille aina kiitollinen tästä tanssista. Mitähän
kello jo on?

-- Viittätoista vailla kaksitoista.

Aarne Koskinen etsii katseillaan Elsaa, jonka he äsken jättivät tänne,
mutta Elsaa ei näy. Heidän ympärilleen on muodostunut pieni, tyhjä
kehä, ikäänkuin kaikki tahtoisivat pysytellä välimatkan päässä heistä.

-- Ehkä minä lähden etsimään Elsa Vaarnakoskea.

Aarne Koskinen etenee kumartaen ja Hilja livahtaa puolijuoksussa, kuin
sokeana ulko-ovea kohti. Hän saa heti vaatteensa, hän on onnellinen,
että pääsee kenenkään saattamatta ja juoksee alas portaita. Koko illan
patoutuneet, pidätetyt kyyneleet pyrkivät esiin nyt.

Häntä vastassa on sadetta tihuttavan syksy-yön yksinäinen katu
torkkuville ajureineen ja harvoine lyhtyineen, joiden niukassa valossa
märkä katu kiiltää kauas eteenpäin. Ajuri, nähdessään jonkun astuvan
ulos ovesta, toksahtaa valveille ja valmistautuu kyytiin. Hilja ei
kuitenkaan huomaa häntä pyytää, vaan kiirehtii itkien eteenpäin.

Hän ei ole huomannut, että samassa hetkessä jolloin hän astui alas
portailta, kohosi jostakin rakennuksen varjosta suuri, tanakka mies,
alkaen kulkea hänen perässään. Kadunkulmassa ennätti mies hänen
rinnalleen ja riensi heti rauhoittamaan hänen pelästystään.

-- Ettekö minua tunne, neiti Haapanen?

Hilja näkee lyhdyn alla pystyyn nostetun kauluksen, hatun, jonka
sade on painanut lysyyn ja tuntee äänen. Mies on toimittaja Hannes
Vaarnakoski.

-- Aikaiseenpa te läksitte haaleista, olin juuri ehtinyt perille, jos
olisin tullut viisi minuuttia myöhemmin, olisitte päässyt menemään.

-- Mutta miksi te täällä olette, miksette tullut sisään...?

Vaarnakoski rupesi nauramaan. Samanlaista naurua oli Hilja tänä iltana
nauranut ja se kosketti häntä oudon tutusti ja kaameasti, kun hän kuuli
sen toisen suusta.

-- Ettekö te sitten tiedä, että minä taas olen luisunut...? Minä olen
taas katuojassa. Niin, niin, siitä ei suinkaan ole muuta kuin kaksi
tai kolme viikkoa, kun saatoin teidät kotiin -- ettekö muista --?
Silloin olin vielä kiltti "Maaemon" poika. Minulla oli ihka uudet
kengät. Nyt... ne likovat näin kadulla! Mutta aina ne silti ovat
hienommat kuin jonkun Angervon tai yhtä rivon herrasmiehen. Ihmettä
muuten, ettei äitini ole toitottanut onnettomuuttaan kaikkiin maailman
suuntiin. Tai: ehkäpä teillä on ollut yllin kyllin ajattelemista omista
asioistanne. Kas, kyllä me katuojan väet tiedämme mitä maan päällä
tapahtuu. Me olemme -- älkää ymmärtäkö minua väärin, sillä se on suurin
kohteliaisuus, minkä voin sanoa -- me olemme ruvenneet katsomaan teitä
hiukan niinkuin omaksemme. Herran nimessä, älkää suuttuko! Se on
kohteliaisuus, se on meikäläisen suurin suosionosoitus. Meikäläisenä
on hyvä olla -- en luule, että enää viitsin kohota pinnalle. Se on
samanlaista kuin rikkaan miehen elämä: riippuvaista, alituista pelkoa,
että aarteet viedään, alituista huolehtimista kunniasta ja maineesta.
Me olemme riippumattomia kuin Diogenes, meillä ei ole kunniaa eikä
hyvää mainetta, ei rahaa eikä muuta painavaa. Meidän on keveä ja
huoleton elää. Hih, niin että...!

Hilja nauroi hermostuneesti. Niin se juuri on: hiellä ja vaivalla
vartioimme me kunniaamme ja ilman että me voimme sitä millään lailla
estää, tulevat vieraat ihmiset ja vievät sen meiltä. Eivät kuten
varkaat yöllä, vaan keskellä selvää päivää. Varkaita ahdistetaan ja
kun heidät saavutetaan, suljetaan heidät tyrmään. Mutta se, joka vie
sinun hiellä ja vaivalla säilyttämäsi hyvän nimen ja rikkoo läheiset
ystäväsuhteesi, on rehellisen ihmisen kirjoissa, voipa vielä saada
erityisiä ansioita itselleen sillä, että on mustannut mainettasi. Miksi
me todella kokoamme tavaraa, jota ei voi säilyttää!

He kulkivat korkeiden, pimeiden kivimuurien välillä. Keskikaupungin
jäätyä ei tullut vastaan ainoaa ihmistä ja rattaiden räminä kuului
kaukaa. Suuria, raskaita vesipisaroita tippui alas räystäistä.

-- Voi Hilja neiti, mitä humbuugia elämä on. Ei sitä kannata itkeä...

-- En minä itke...

-- No niin -- te voisitte kohdella minua luottavasti, sillä sen
uskollisempaa ihailijaa ei teillä ole ollut eikä tule olemaan.

Hänen sanansa olivat leikkiä, mutta Hiljasta tuntui vastenmieliseltä.
Vähän turvatontakin oli kulkea tuon ränstyneen miehen rinnalla näin
kahden läpi kuolleiden katujen. Mutta mitäpä hänellä, Hiljalla, oli
kadottamista. Yhtä köyhät he olivat molemmat.

-- Te olette aina ollut niin hyvä minulle, sanoi hän muun puutteessa.

-- Ja nyt te olette minulle likeisempi kuin koskaan ennen, Hilja neiti.
Tiedättekö, minä olen kaksi viikkoa juonut yhtä päätä. Ensi yöt nukuin
vielä kotona, mutta sittemmin en ole riisunut ensinkään! Olen juonut
vaatteeni, päällystakkini, kelloni -- kaikki muut paitsi saappaani.
Nämä tamineet, mitä minulla nyt on, olen kerjännyt ovilla. Siellä olen
valehdellut. Olen sanonut, että olen entinen polyteknikko. He ovat
uskoneet minua. Ah, mitä humbuugia on ihminen...! Olen sanonut, että
sain maksaa toverin takia, että hän väärensi nimeni... kuulkaa nyt
pohjaan asti mitä ihminen on ja potkaiskaa minut sitten menemään...
Niin, Hilja neiti, minä olen rypenyt... niinkuin eläin... ja kuitenkin
tunnen, Hilja neiti, etten milloinkaan ole ollut niin lapsellisen nöyrä
ja puhdas kuin nyt.

Hilja kiihdytti askeleitaan, jotta matka loppuisi. Olisi pitänyt sanoa
jotakin, sen hän tunsi.

-- Ymmärrättekö minua? kysyi Vaarnakoski.

-- Ehkä ymmärrän, sanoi Hilja ja omatunto soimasi häntä samalla siitä,
ettei hän laisinkaan tarpeeksi syvästi tuntenut mitä sanoi.

-- Mutta teillä on kiire kotiin ja minä puhun vain itsestäni. Odotin
teitä kuitenkin puhuakseni teistä. Mitä te nyt aiotte ruveta tekemään?

Hilja hämmästyi. Mitä tiesi tuo mies?

-- Kuinka niin? sanoi Hilja.

-- Noo -- anteeksi jos käyn liian kovin kourin kiinni, -- mutta
täytyyhän teidän nyt muuttaa elämänsuuntaa.

Hiljan sydän löi kiivaasti ja närkästys ja epätoivo taistelivat hänessä.

-- Mistä te sen päätätte?

Vaarnakoski tunsi loukanneensa häntä ja vaikeni hetken.

-- Minä ripitin itseni teille. Luulin ansainneeni vähän luottamusta.

Hilja astui kiivaasti, pala palalta painaen alas tuskaa, joka
tukahduttavana nousi rintaan.

-- Puhukaa! sanoi hän. -- Minä en voi mitään sanoa...

-- Kiitos! siinä onkin tarpeeksi. Puhun lyhyesti. Muistakaa, että te
olette taiteilijasielu. Te ette ole porvarillista yhteiskuntaa varten.
Te olette poikkeusluonne, teidän ei milloinkaan tule maailmassa hyvä.
Kun te valitsette työn, niin katsokaa, että valitsette jotakin, joka
sopii teille, joka antaa teille tyydytystä itsessään. Minä en kiduta
teitä kauemmin. Olemmehan niin monesti ennen puhuneet näistä.

Hilja muisti hänen sanansa: ja tekin kun menitte kihloihin! No niin,
nyt siitä oli päästy. Hän pusersi sormusta suonenvedontapaisesti
kädessään.

-- Te ennustitte minulle aikoja sitten, sanoi hän tukahtuneesti, --
onneni särkymistä... Te toivoitte sitä...

-- Hilja neiti!

-- Niin te teitte!

Hiljan täytyi painaa kasvot käsivarsiaan vastaan. Hän oli kuin
hajoamistilassa. Häneen ei vaikuttanut Vaarnakosken anteeksipyynnöt,
hänen vilpitön hätääntymisensä. Hän riensi puolijuoksua kotiovelle.
Siinä otti ränstynyt mies hartaana ja kunnioittavana hänen kätensä ja
vei sen äänettömänä huulilleen. Hilja ei voinut mitään puhua.

Hänen oli vaikea löytää ylös pimeitä portaita. Hän kolisteli ja oli
lankeamaisillaan helmoihinsa. Kunhan hän nyt voisi liikkua niin hiljaa,
ettei herättäisi Mattia, sillä nyt hänen täytyy olla yksin.

Hän pääsi onnellisesti sisään, riisui ovella kenkänsä ja liikkui
ääneti huonettaan kohti. Vasen käsi pysyi kuin jäykistyneenä
suonenvedontapaisessa puristuksessaan. Vilun väreet kävivät alas
selkää. Hän ei voi, hän ei voi! Hän ei anna pois tätä sormusta.

Minkä täytyy tapahtua, se tapahtukoon!

Hän sytytti kynttilän. Varjot nousivat joka esineestä suuriksi ja
mustiksi hänen ympärilleen. Pöydällä oli pieni rasia. Se kätki hänen
kohtalonsa. Hänelle tuli hurja halu hekumoida tuskastaan. Hän liikkui
kuin mielipuoli, sytyttäen kyntilöitä ja lamppuja. Hän viettää
nyt hautajaisia. Jumala on hänet hyljännyt ja ihmiset ovat hänet
hyljänneet. Ainoa, joka häntä kunnioittaa ja joka häneen uskoo, on mies
katuojasta! No niin, käydäänpä sitten työhön!

Pian on käärinvaate kiskaistu pois ympäriltä ja rasia, jossa alkuaan on
ollut jotakin lääkettä, avattu. Valkeiden pumpulien sisästä tulee esiin
kultainen sormus.

Hilja pitelee sitä käsissään ja kaikki hänessä vaikenee. Hän ei
sittenkään ollut uskonut, että se olisi se. Hän oli sittenkin
toivonut, että se olisi jotakin muuta. Nyt kun hän lukee oman nimensä
sormuksesta, hän uskoo. Lopussa kaikki -- lopussa! Hän ääntää sen ensin
jäätynein sydämin. Sitten alkaa syvällä hänen sisässään nyyhkiä, nyyhke
kasvaa ja joka solu on irtaantumaisillaan toisesta. Hän riuhtaisee
sormuksen sormestaan, paiskaa sen kilahtaen toisen päälle, sulkee
rasian ja päästää sen, ikäänkuin se polttaisi, pöytälaatikkoon. Kuvat
pöydällä katsovat hänen työtään. Ne ovat ne, joiden luo hän ensinnä on
mennyt, kun aamuisin on astunut vuoteesta. Ne ovat ne, joille hän on
sanonut hyvää yötä viimeiseksi. Niiden luo hän tuhat kertaa on tullut
unelmoimaan ja ikävöimään. Nekään eivät enää kuulu hänen elämäänsä. Ne
ovat pyyhkäistävät pois -- pois silmistä, pois sielusta! Sitten tulee
muistojen vuoro, jotka täyttävät seinät ja nurkat, joka esineen, itse
ilman tässä huoneessa. Kaikki pois -- pois silmistä, pois sydämestä!
Ensinnä nuo kasvot!

Hän painuu autiota pöytää vastaan ja viipyy siinä kuin kuollut.

Kauan.

Hän nousee vanhana, väsyneenä ihmisenä, hämmästyy valkeaa pukua yllään
ja muistaa vähitellen, mitä on tapahtunut. Kaikki mennyt on jo kaukana
hänen takanaan. Hän ikävöi kylmää vettä kasvoilleen. Eivät ole tuoneet
hänelle. Tottakin! Tyttö tanssii iltamassaan, hän on unohtanut. Ja
Hilja lähtee hitain, kuulumattomin askelin keittiöön, valaisten eteensä
kynttilällä.

Kun hän avaa oven, kuulee hän liikettä, kuiskeita. Tuli pöydältä
sammuu. Askeleet kiirehtivät ovea kohti. Oman kynttilänsä valossa ehtii
Hilja nähdä pitkän miehen sieppaavan päällysvaatteitaan puulaatikon
päältä ja karkaavan ulos ovesta. Varkaita! käsittää Hilja ja parkaisee.
Mutta silloin nousee vuoteesta, kohotetun peitteen alta, käherretty
tytön pää, kultanauha ohimoilla ja palvelustyttö, yllään sinertävä
iltamapuku, hyppää permannolle ja huutaa:

-- Mitä neiti hakee täältä? Eikö palvelija saa rauhaa yölläkään?

Ja vetäessään kiinni ovea, joka miehen jäljeltä on jäänyt auki, hän
jatkaa:

-- Eihän neitikään malttanut olla iltamassaan. Neiti ei tule sanomaan
minulle mitään. Se on minun asiani kuinka minä elän. Minä en elä
ensinkään huonommin kuin neiti itse. Meidän talossa saa elää kuinka
tahtoo. Koko kaupunki sen tietää, kuinka neiti elää...

Hiljan käsi nousee silmille, joita vastaan satelee kuin lokaa.
Kantamus putoaa kolahtaen hänen käsistään ja sirpaleet lentävät
pitkin permantoa. Hetkiseen ei hän pääse paikalta, mutta vihdoin
hänen jalkansa tottelevat. Hän juoksee, häneen sattuvat seinät ja
esineet pitkin matkaa. Minne hän pääseekään, eikö hänelle löydy mitään
turvapaikkaa, jotakin maankoloa kaukana ihmisten näkyvistä! Vihdoin hän
satuttaa päänsä jotakin kovaa vastaan ja kaatuu. On kuin hänen päänsä
kiehuisi. Kaikki on syttynyt tuleen hänen ympärillään. Tämä on loppu,
tämä on helvetin tuli...

Äkkiä hän tuntee, että häntä nostetaan kainaloista.

-- Jeesus Kristus sinäkö? ajattelee hän ja koettaa kevenevää päätään.

Mutta tuttu ääni puhuu lämpimästi kuiskaten:

-- Hilja kulta, mitä on tapahtunut? Sinä pelästyit äsken. Ethän enää
pelkää. Minä olen sinun luonasi. Minä tiedän kaikki mitä sinulle on
tapahtunut. Sinun on vaikeaa nyt alussa. Mutta niinkuin minä, ei kukaan
saata rakastaa sinua. Tule... kerro minulle.

Hilja pakenee Matin edellä läpi ruokasalin saliin. Hän muistaa, ettei
sitten enää pääse minnekään, sillä seinä tulee kerran vastaan.

-- Hilja kulta, älä pakene minua. En tahdo sinulle pahaa. Tahdon
suojella sinua koko maailmaa vastaan...

Hilja tunkeutuu sohvapöydän taakse, se on viimeinen kohta, jonne hän
pääsee. Kun hän pysähtyy, tuntuu siltä, kuin väkevä virta tarttuisi
hänen vaatteisiinsa. Hän ponnistaa vastaan, hän tarttuu kiveen
virrassa, hän käy kiinni puunoksaan -- kaikki luisuu hänen käsistään ja
likainen, musta virta vie hänet. Silmät kiinni tuntee hän sen hetkessä,
joka on lyhyt kuin lyhyin silmänräpäys. Hukkuvana kohottaa hän
käsivartensa, purskahtaa hytkimään sekä itkussa että naurussa, kuiskaa
tukahtuneesti ja heristää käsivarsiaan:

-- Virta vie minut... Kaikki palaa ympärillä. Minun täytyy tahriintua
niinkuin kaikki muut. Minun täytyy syttyä palamaan niinkuin kaikki
muut. Maailma tahtoo. Maailma on väkevä. Se on murskannut minut
tahtonsa alle. Minä olen valmis tulemaan siksi miksi se minua on
tahtonut. Sinuahan maailma on valmistanut lapsesta asti. Tässä minä
olen. Minä tahdon kuulua katuojaan, minä en enää tahdo suojella
kunniaani. Minä tahdon menettää kaikki, minä tahdon likaantua maailman
mielen mukaan. Tässä minä olen. Tuhoa minut. Mutta tee se pian!

Hän suistuu maahan.

Hän ei kuule eikä näe, hän ei tunne eikä tiedä. Hetket kuin iäisyydet
vierivät hänen ylitseen. Vihdoin on kuin häntä nostettaisiin ja
sanomattomassa säikähdyksessä parahtaa hän. Se on turvattoman
hätähuuto, se on linnun äännähdys, kun siltä on ammuttu siipi. Hän
havahtuu itkuunsa, tuntee olevansa pitkänään omassa vuoteessaan
ja alkaa aavistaa jotakin kauheaa. Mitä? Onko tehty murha tai muu
hirvittävä teko, jota ei saa peruutetuksi eikä poispestyksi. Hän ei
pääse liikkumaan. Hänen silmiinsä välähtää kuva, jonka hän jossakin
on nähnyt: Juudas verenkarvaisissa vaatteissa menossa hirttämään
itsensä... Niin, se on jäljellä, se on suurten, veriruskeiden syntien
loppu.

Hän pääsee ylös vuoteestaan ja haparoi eteensä.

-- Jumala, Jumala, eikö sinun armosi riitäkään suurille, veriruskeille
syntisille...! Jumala, Jumala!

Hän lankeaa polvilleen maahan. Ulkonainen pimeys on hänet käsittänyt.

On kuin joku tarttuisi hänen käteensä ja nostaisi häntä.

-- Minä tahdon: ole puhdas! kuuluu pimeydestä.

Kaikki hänessä pysähtyy. Muistojen säie on avautunut kirkkaana kuin
vesisuoni kallion syvimmässä. Kuvat lapsuuden ajoilta alkavat kulkea
silmien ohitse. "Ja vaikka te makaisitte maassa, niin te voitte nousta
ja puhdistua." Hetket täyteläiset kuin vuodet vierivät, hiljaisuus
kirvoittaa, kaikki äskeinen pyyhkiytyy pois kuin pilvi.

Hän nousee kuin kuolleista herätetty. Hän sytyttää tulta. Hän on
kiitollinen, hän on iloinen. Hän on nuori, hän on lapsi. Jumala ei ole
häntä hyljännyt eikä hylkää. Hän kuljettaa kummallisia teitä. Mutta hän
vie perille. Hän pitelee kädestä, hänen äänensä soi syvällä sielussa.
Ei tarvitse pelätä.

Hän ei pelästy, kun näkee Matin tulevan kynnykselle. Hänelle ei enää
ole elämässä mitään peloittavaa, ei elämässä eikä kuolemassa. Matti
tulee hiljaisena, lauhana, kirkkaana ja hyvänä kuin hänen isänsä joskus
hyvin kauan sitten, kun isä vielä käveli. Hän pysähtyy Hiljan eteen ja
odottaa hänen sanojaan.

-- Tiedätkö mitä on tapahtunut?

Matti vaikenee ja hänen äänensä jättää hiljaisuuteen ikäänkuin soinnun.

-- Jumala on käynyt täällä. Minä olen tuntenut Jumalan läsnäoloa.
Ajattele: se on tapahtunut, mitä olen huutanut itselleni läpi vuosien.
Ja juuri sinä hetkenä, kun minä olin syöksemäisilläni perikatoon
meidät molemmat, sinut ja minut, välähti silmieni edessä kuin Paavalin
edessä Damaskon tiellä. Minun piti suudella sinua, kun minä näin
sinun turvattomuutesi. Minä elin sinä hetkenä läpi enemmän kuin koko
ikänäni. Miekka lävisti minut. Minä tunsin toiselta puolen synnin
voiman itsessäni, toiselta puolen Jumalan väkevyyden itsessäni. Ne
olivat molemmat minussa ja minulla oli valta valita. Sellainen hetki on
ikuisuuden hetki. Sellaisena ihminen näkee Jumalan kasvot.

Hiljan sydän paisui kiitollisuutta. Hän ei voinut puhua. Hän otti
Mattia kädestä ja astui ikkunan luo. Autiolla kadulla kumisi, kun hän
avasi ruudun.

Taivaanrannalla tuntui jo päivän salo ja korkeudessa, joka
puhdistumistaan puhdistui pilvistä, vilkkuivat tähdet.

Heidän ympärillään oli suuri hartaus ja valkeus kuin ylösnousemisen
aamuna.



XIII


Joulu tekee tuloaan Helsinkiin. Kiire on kaduilla ja toreilla.
Kauppapuotien ikkunat levittävät yleisön eteen houkuttelevimmat
helynsä. Tuolla heloittavat herkulliset silkit ja tanssipukukankaat,
täällä kullat ja hopeat. Kirjauutuudet kutsuvat kirjavin kansin.
Mutta varsinkin ilakoivat ikkunoissa lasten lelut. Missä on
joulukuusia tonttuineen, missä kokonaiset pienet satumetsät hiihtävine
lappalaisineen.

Ihmiset ovat kääröineen juoksemaisillaan nurin toisensa. Lähetit,
pienet ja suuret kuljettavat sekä olkapäillään että käsirattailla
tavaroita. Kuorma-ajurit ovat kulussa, pika-ajurit vievät ja tuovat
kansaa asemalta ja asemalle. Kaksi vastakkaista ihmisvirtaa, tuleva
ja menevä, vilisee varhaisesta aamusta myöhään iltaan katukäytävillä.
Ikkunoiden kohdalle se hetkiseksi patoutuu, kiihtyy houkuttelevista
näkemyksistä ja jatkaa kulkuaan. Köyhillä lapsilla on aikaa viipyä
ihanuuksien ääressä. Ne kiistelevät ruudun takana sen tai sen
lelun omistamisesta, lelun, jota eivät ikinä saa. Pienet poikaset,
jotka myyvät kengännauhoja ja muuta rihkamaa, kiihtyvät huutamaan
tungettelevaisuuteen asti: ostakaa, ostakaa! ja seuraavat, ohuissa
vaatteissaan, hyvän matkaa, juosten kävelijän rinnalla. Vanha
tupakankaupustelija on pukenut ylleen uudet huopasaappaansa ja
vasta paikkaamansa päällystakin, valinnut suojaisen kulman hyvässä
kadunristeyksessä, levittänyt istuttavakseen pienen telttatuolinsa ja
polttelee siinä paperossiaan. Pelastusarmeija on pystyttänyt "patojaan"
toreille ja puistikkoihin ja ääressä käyskelee vakava, sinipukuinen
nainen, päässä armeijan suojaava lakki.

Rikkaus näkyy niinä päivinä selvemmin kuin muutoin ja köyhyys kirkuu
sen rinnalla, nöyrtyen, katkeroituen ja suistuen nurin kiireen
jalkoihin.

Päivisin kiehuu kiire harmaampana, näkymättömämpänä. Mutta illalla,
kun valot ovat sytytetyt ja ikkunoiden välke ikäänkuin helisten tulvii
kaduille, on ilmassa salaperäinen kiihtymys. Ja kiihtymys kasvaa
kasvamistaan jota likemmä joulu joutuu. Vihdoin tulevat kuuset.
Helsingin keskipiste, rautatietori, muuttuu eräänä aamuna metsäksi.
Salon humisevat puut ovat uhratut, sälytetyt kuormiin ja ajetut
pääkaupunkiin. Metsän viileä, hiljainen puu tulee tuomaan joulua
sinne, missä hiljaisuutta on niin vähän, missä kiire on niin polttava.
Varakkaat turkkiniekat herrat ja rouvat tinkivät sitten itselleen
mieleistä hiljaisten puiden joukosta. Köyhät ihmiset ostavat hentoja
kuusenlapsia, hylätyitä tyviä ja tynkiä ja kaikkein köyhimmät kokoavat
myöhemmällä ylijäämiä, oksia ja puunkappaleita polttopuikseen.

       *       *       *       *       *

Haapasten ruokasalissa istuvat sisarukset Jenny ja Aline pitkistä
ajoista yhdessä. Ulkomaan tuomiset, puserokankaat, kahvikupit
kuvattuine terveyslähteineen, kaikkinaiset pikkurihkamat ovat levällään
pöydällä ja kahvipannun iloinen, punainen harja nousee niiden keskeltä.
Mutta sisarukset ovat mustissa vaatteissa ja heidän kasvonsa ovat
itkettyneet. Vanha kello käydä raksuttaa seinällään ja Lutherin
kuva katsoo alas astiakaapin yläpuolelta. Ne ovat nähneet perheessä
vaihtelevaa iloa ja surua. Sellaista se on ollut läpi vuosikymmenien.
Tällä kertaa vaihdetaan sisarusten sanat kyynelten ja kahvinjuonnin
lomitse.

-- Mutta Herra Jumala, ettekö te nyt voineet kutsua lääkäriä
kaupungista. Mitä ne maaseutulääkärit tietävät. Jaa, minä sanon sen,
että Toivo on... niin, minä uskallan sen sanoa, että Toivo on tappanut
Lainan...

-- Ei, sitä ei voi sanoa! Jumalan tähden! Kaikki tehtiin mitä voitiin.
Kaksi lääkäriä kutsuttiin. Toinen tuli, kun hän jo oli kuollut. Se
meni niin uskomattoman pian. Ei, Toivoa ei voi syyttää. Hän itki hyvin
katkerasti. Hän ei kahteen päivään käynyt tallissakaan ja se osoittaa
Toivoon nähden suurta surua.

-- Sinä saat nähdä, että hän pian menee naimisiin! Sen uskon hänestä ja
miten käy sitten lapsiraukkojen... Minä vain sanon, ettei äitipuoli saa
niitä rääkätä. Me otamme ne tänne, ne pienet enkelit.

-- Toivo ei anna niitä. Kyllä hän niitä sentään rakastaa.

-- Mutta hän menee naimisiin, saat nähdä.

-- Voi olla.

-- Sinä myönnät sen. Onko hän ehkä jo sanonut jotakin sinnepäin. Onko
hänellä ehkä joku jo katsottuna.

-- Älä nyt noin... Voi, voi, kun ei sinun kanssasi koskaan voi puhua
rauhallisesti.

-- Sinä et vastaa siihen mitä kysyin. Sinä tahallasi vältät sitä. Sinä
tiedät sen jo. Ehkäpä se roisto jo on kihloissa!

-- Mutta rakas Jenny, piika kuulee, muista ettei se enää ole Maali...
En minä mitään tiedä. Hautajaisissa vain oli muuan tyttö, suuren talon
tytär, kansanopiston käynyt, joka tavattoman selvästi osoitti ihailunsa
Toivoon ja kuiskailtiin, että se taitaa pyrkiä Lainan paikalle. Se
leikki koko illan lasten kanssa...

-- Se hävytön...! purskahtaa Jenny täti puhumaan. -- Se hävytön!
Mutta sehän on julkeata! Ruveta jo Lainan hautajaisissa... Mutta minä
sanon sen, että minun täytyy matkustaa sinne varjelemaan lapsia siltä
ilkiöltä... Jaa, minähän en voi, kun minun täytyy ottaa tuntini taas,
mutta Hilja saa lähteä. Mitä hänellä täällä on tekemistä. Sopii hyvin,
että hän pakenee pois ihmisten hampaista.

-- Voi, rakas Jenny, kuinka vähän sinä tunnet elämää. Jos Toivo tahtoo
mennä naimisiin, niin mitä luulet meidän voivan tehdä hänelle! Mitä
sinä voit Signelle ja tohtorille...

-- Sehän on ihan eri asia. Kaikki sinä sekoitat. Minä olisin voinut
erottaa heidät, jos olisin tahtonut. Minä en tahtonut, sillä tohtori on
kelpo mies ja konsulinna antoi suostumuksensa.

-- Mutta, rakas Jenny, älä nyt suutu noin. Piika kuulee.

-- Jaa, se on kanssa kaunis juttu, että Maali on poissa. Kyllä täällä
on ollut kaunis elämä keittiössä sillaikaa.

-- Mutta kyllä Maalikin viime aikoina oli käynyt sietämättömäksi. Hän
oli hermostunut aivan yksinkertaisesti. Nykyaikana on palvelijoillakin
hermot.

-- Älä ensinkään puolusta Hiljaa. Sellaista elämää ei millään voi
puolustaa... Voi, Herra Jumala sentään...

-- Älä nyt joka toisena sananasi sano "Herra Jumala".

-- Mutta minä avuksihuudan Häntä! Tämä ei ole mitään turhaanlausumista.
Jollet sinä anna minun puhua rauhassa, niin minä lähden... Kuinka sinä
olet noin kauhean äreä!

-- Etkö sitten luule, että minulla on ollut kestettävää...

-- No niin, minä tiedän... Kerro nyt Lainasta. Kun en minä ensinkään
tahdo ymmärtää, että se on totta... Eikö Laina sitten ennen kuolemaansa
pyytänyt ehtoollista, tai osoittanut edes joitakin merkkejä, että
ikävöi sovitusta Jumalan kanssa?

-- Ei. Sehän se juuri on surkeaa. Ensimmäisen päivän hän itki lasten
takia, itki niin, että sitä oli kauhea katsella. Mutta sitten hän
tyyntyi ja kovettui. Hän ei voinut ymmärtää Jumalan tarkoitusta eikä
nöyrtynyt ottamaan vastaan kohtaloaan sitä ymmärtämättä. Kyllä se oli
surkea kuolema. Niin nuori kun hän oli ja niin kovettuneena nukkui
pois. Toivo puhui ja Toivo veisasi kauniilla äänellään. Ei mikään
auttanut. Hän vain pyysi häntä menemään pois. Toivo oli onneton. Hän
pelkäsi todella, että Laina joutui pahaan paikkaan, helvettiin. Lainan
kasvoihin jäi ruumiinakin sellainen outo kovuus. Kuolleiden kasvoilla
voi olla niin kaunis rauha, niinkuin kaikkien meidän kuolleiden on
ollut. Mutta näissä oli jotakin aivan toista. Se lääkäri, joka tuli
kaupungista ja ehti perille vasta Lainan kuoltua, seisoi pitkän
aikaa ääneti ja katseli kuollutta. Se oli vanha mies ja nähnyt monen
kuolevan. Minä kysyin häneltä, oliko hän ennen nähnyt sellaista ilmettä
kuolleilla. "Joskus", hän sanoi. "Se on kysymys, joka on jäänyt vaille
vastausta." Ehkä se oli niin.

-- Mutta sehän on kauheata! Hän oli siis ihan kääntynyt pois Jumalasta?

-- Jollei Jumalalla nyt sittenkin olisi armoa sellaisillekin...

-- Ei ole! Sehän on niin selvästi sanottu.

-- Kun minusta sittenkin tuntuu, että on...

Sisarukset itkevät. Kello käydä raksuttaa. Ulkoa katsoo punaraitaisten
uudinten takaa kylmä, säteilevän kirkas päivä.

-- Oliko hän paljon muuttunut?

-- Hän oli käynyt ihan samanlaiseksi kuin hän oli ennen tyttönä. Kaunis
hän oli arkussaan. Me puetimme hänet hänen morsiusvaatteisiinsa. Ne
olivat olleet lakanan sisällä siitä asti kun hän ne hääiltana riisui.
Ne olivat kuin uudet. Kaunis hän oli, paitsi että kasvoissa oli se
sellainen sovittamaton kysymys. Pitäjäläisiä kävi joukoittain häntä
katsomassa. Toivo kustansi kalliin arkun, kalleimman minkä voi saada.
Helat ja levyt olivat puhdasta hopeaa. Siitä puhuttiin pitkin pitäjää.

-- Voi Herra Jumala sentään, etten minä koskaan saa nähdä Lainaa!
vaikeroi Jenny täti ja vuolaina vuotavat sisarusten kyyneleet. -- Mutta
kuka saattoi aavistaa, että Hilja tuottaisi meille tällaisen häpeän!
alkaa Jenny täti äkkiä. -- Kuka sitä olisi uskonut, kun viimeksi
istuimme täällä yhdessä. Että sinun, hänen äitinsä, pitää istua
rautatievaunussa kuuntelemassa, kuinka vieraat ihmiset puhuvat hänestä
mitä häpeällisimpiä asioita. Mitä he oikeastaan sanoivat?

-- Johan minä kerroin, en minä jaksa niitä toistaa. He tulivat sisään
päivälliseltä Riihimäellä -- kaksi keski-ikäistä herraa, ja rupesivat
puhumaan Hiljasta ja hänen suhteestaan Mataristoon.

Jenny täti kiehui kiukkua.

-- Minä olisin sinun sijassasi noussut, mennyt heidän luokseen, sanonut
kuka olen ja antanut heidän kuulla kunniansa. Sinä kuuntelit kiltisti,
sinä!

-- Onneksi! Siitähän olisi tullut täydellinen skandaali, jos minä vielä
olisin ruvennut sotkemaan.

-- Mistä he sitten tietävät, ettei Hilja ole kihloissa?

-- Eihän hän kanna sormusta.

-- Onko koko maailma sitten ehtinyt huomata sen!

-- Tiedäthän, kuinka huhut leviävät.

-- Mutta mitä Hiljan kihlaus kuuluu kehenkään! Mitä oikeutta
kenelläkään on sekaantua meidän asioihimme?

-- Sinä puhut kuin suuri lapsi! Mitä oikeutta? Sama oikeus kuin poimia
marjoja toisen metsästä tai herneitä toisen hernemaasta, jos se vain on
tarpeeksi kaukana omistajan asunnosta.

Sisarukset vaikenivat. Rouva Haapanen hypisteli jotakin Jenny tädin
tuomisista, mutta ajatteli toisia asioita.

-- Mitä sinä kehoitit minua lähtemään ulkomaille! tuli Jennyltä taasen
kuin putouksena. -- Jollen olisi lähtenyt, olisin kyllä vartioinut
Hiljaa. Ja jahka minä saan sen Matariston käsiini, niin kyllä hän
kuulee. Täällä hän esiintyi kuin viaton lammas ja vei sitten koko
perheen kunnian. En kehtaa enää näyttää silmiäni kadulla. Lydiakin
kohtelee minua suorastaan halveksien. Vaikka hänellä itsellään on
paljon syytä. Hän oli Helsingissä, hän olisi saanut pitää Hiljaa
silmällä.

-- Minun täytyy vielä käydä Bredellä. Se ei ole hauskaa se.

-- Ei ole, myönsi Jenny täti. -- Kai minunkin pitäisi mennä sinne,
mutta koko kylpymatkani menee hukkaan, jos nyt saan mielenliikutuksia.
Liian aikaiseen me ylpeilimme Armaan hienoista sukulaisista.

-- Kyllä Armaskin olisi saanut odottaa kunnes oli tavannut Hiljan.

-- Kuka heistä oikeastaan rikkoi välin?

-- En minä tiedä, vaikka Hiljan äiti olenkin. Hilja ei sano mitään.
Hänhän on niin muuttunut.

-- En ymmärrä Hiljaa. Hän ottaa asian aivan tyynesti. Häntä ei edes
hävetä, vaikka hän tietää, mitä hänestä puhutaan.

-- Häntä ei hävetä, kun ei hän kadu. Siinä se on! Hän sanoo, että
jollei Armas välittänyt hänestä sen enempää, niin oli parasta, että
meni näin.

-- Sen hän _voi_ sanoa! Ei mikään mies kärsisi sellaista.

-- Armas olisi saanut odottaa kunnes olisi tavannut Hiljan, sanon sen
vielä, toisti äiti.

-- Sinä siis luulet, että Armas purki?

-- Mistä minä tiedän. Ja onhan se jokseenkin yhdentekevää.

-- Taas sinä kiukustut! Ehkä minä lähden nyt. Voinhan syödä aamiaista
vaikka...

-- Että sinä nyt taas viitsit. Meillä on sieniomelettia. En tosin tiedä
miten tämä uusi "neiti" osaa sitä valmistaa, mutta...

Tuli taas äänettömyyden hetki, jonka aikana kumpikin sisaruksista
yritti käydä käsiksi joihinkin tavaroihin.

-- Saisin minä sen Matariston käsiini! uhkasi Jenny täti äkkiä.

-- Hilja vain kehuu häntä, sanoi äiti. -- He ovat yhä kirjevaihdossa.

-- Mitä sinä sanot!

Jenny täti kimmahti pystyyn.

-- Eilenkin häneltä tuli kirje ja Hilja kiirehti itse asemalle viemään
siihen vastausta.

-- Ja sinä sallit sen tapahtuvan! huusi Jenny täti, silmät suurina
päässä.

-- Mitä minä sitten sille voin.

-- Etkö sinä olekaan Hiljan äiti? Sinulla on oikeus ottaa haltuusi
hänen kirjeensä, avata ne tai lähettää ne avaamattomina takaisin.

-- Mitä sinä puhut! Ei nykyajan tyttöjen kirjeitä avata.

-- Mitä se mokoma sitten kirjoittaa?

-- Mistä minä tiedän. Hilja menee omaan huoneeseensa lukemaan.

-- Jollei sinussa ole äitiä saamaan selville mitä se roisto -- en sano
paremmin -- vielä uskaltaa kirjoittaa, niin kyllä minä otan selvää.
Missä Hilja säilyttää kirjeet?

-- Laatikossaan. Olen minä ne joskus nähnyt pöydälläkin.

-- Etkä ole lukenut!

-- Mutta, rakas Jenny, näethän itse, miten Hilja on vanhentunut.
Kyllä hän on kärsinyt tarpeekseen. Mitä minä nyt rupeaisin urkkimaan
hänen kirjeitään. Eihän mitään enää voi muuttaa. Huhut ovat kuin irti
päästetyt linnut. Ota nyt metsästä lintu kiinni!

-- Aikooko Hilja sitten nyt mennä kihloihin tämän Matariston kanssa?

-- Hän sanoo, ettei.

-- Mitä he sitten aikovat? Mitä tämä kaikki on ollut?

-- Hilja sanoo sitä ystävyydeksi.

-- Ystävyydeksi!

Jenny täti lausui sanan ihmeissään, ikäänkuin olisi kuullut sen ensi
kerran eläessään.

-- Niin, niin, niinkuin hän ja Elsa ovat ystävät! Tai sinä ja minä.

-- Onko hän hullu! huusi Jenny täti. -- Sinä ja minä olemme sisarukset
ja Elsa on tyttö -- mutta nuori tyttö ja nuori herra, jotka eivät ole
edes sukua! Tiedätkö, sinä olet sinäkin syypää Hiljan kevytmieliseen
katsantokantaan. Minä sanoin sinulle aina: pidä kiinni ovet
eteiseen, koska sen ylioppilaan pitää kulkea sitä tietä. Äläkä anna
Hiljan rajattomasti viipyä tansseissa. Sinun kasvatuksesi on ollut
leväperäistä!

-- Loppujen lopuksi kaikki on minun syyni! sanoi Aline rouva ja nousi
suuttuneena.

-- Minä en sanonut niin! Jos tahdot ymmärtää sen niin, niin tee se
vain, mutta minä en sitä sanonut!

Jenny nousi hänkin ja meni Hiljan kamariin. Hänen täytyi istuutua
tuolille itkemään. Yhtä paljon kuin hän viime keväänä oli surrut sitä,
että Hilja antoi rakkautensa Armaalle, yhtä paljon sattui häneen nyt
Armaan kadottaminen. Huone puhui selvään, että Armas oli pyyhittävä
pois Haapasten suvusta. Kaikki kauniit taulut, kaikki hienot koristeet,
yksin lamppukin olivat poissa. Huone oli karu ja autio. Itkettyään
aikansa Jenny täti pyyhki silmänsä ja huusi ruokasaliin:

-- Missä Armaan lahjat ovat?

Hän sai toistaa kysymyksen pariin kertaan ennenkuin Aline vastasi. Hän
ei ollut vielä unohtanut äskeistä pientä kahakkaa.

-- Kopassa vinnillä, vastasi hän vihdoin.

Jenny täti meni kirjoituspöydän luo. Siellä oli Lainan kuva
rippikouluajoilta ja sen yläreunaan pistettynä vielä tuore
sypressinoksa. Se oli tietysti hautajaisseppeleestä. Jenny tädin
kyyneleet alkoivat taasen valua. Ja kaikki Armaan kuvat poissa! Ja
kaunis venetsialainen maljakko poissa! Äkkiä hänen silmänsä sattui
kirjepinkkaan, jonka päällimmäisen kirjeen ympärillä oli halpa, harmaa
kotelo. Käsiala oli selvä ja tavallinen. Hän ei hetkeäkään häikäillyt.
Hänen kyyneleensä kuivuivat, jännityksen ja uteliaisuuden ilossa kävi
hän käsiksi kirjeeseen ja näki sen olevan juuri sen, jota hän halusi
nähdä. Alla oli "ystäväsi Matti" -- se roisto uskalsi vielä nimittää
itseään Hiljan ystäväksi! Kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut! Sen
jälkeen, että hän oli ryöstänyt kunnian kokonaiselta perheeltä ja
Hiljalta koko hänen tulevaisuutensa!

Täti kävi lukemaan, ensin yksinään, mutta jaksamatta kantaa kirjeen
omituista salaisuutta, huutaen sisarensa jakamaan sitä. Ja Aline
rouva, joka ei itse puolestaan olisi avannut kirjettä, oli valmis
kuuntelemaan, kun toinen luki sen hänelle. Hänellekin oli suhde niin
epäselvä ja kummallinen, että pelkkä uteliaisuus veti häntä pääsemään
sen perille.

    Rakas Hilja!

    Sydämellinen kiitos kirjeestäsi. Olen niin onnellinen, että voit
    kantaa kaikki niin tyynesti. Minä puolestani en voi tarpeeksi
    ihmetellä johdatusta kohtalossani. Kaiken on täytynyt tapahtua,
    jotta minä kypsyisin. Kaikki tapahtumat liittyvät toistensa
    lomiin. Jumalan sormi piirtää selvästi tieni. Kaikki on niin
    yksinkertaista ja selkeää, etten käsitä miten minun niin kauan
    täytyi haparoida pimeydessä. Mutta miksi sinun täytyi joutua
    uhriksi, sitä en vieläkään ymmärrä. Ehkä siksi, että vain
    viattomat kelpaavat uhreiksi. Varmaan tällä kaikella on ollut
    tarkoituksensa sinuunkin nähden, vaikkemme vielä sitä tajua.

    Minä ymmärrän nyt, mitä Jumala on ihmiselle. Ei hän ole sitä,
    mitä meille aikojen sivu on opetettu. Hän on ydinvoima meissä
    itsessämme, se elävä vesisäije, joka kaiken elämän lähteestä on
    vuodatettu jokaiseen ihmiseen. Hän on hengen terveys ja tarmo
    ja vain pysymällä yhteydessä hänen kanssaan, voimme me elää. Me
    sanomme rukoukseksi sitä kaipausta, pyrkimistä ja kohoamista,
    jolla henkemme etsii ikuista lähdettään. Sanoin väärin, kun
    sanoin, että jo ymmärrän mitä Jumala on ihmiselle. Aavistan sitä
    vasta. Tunnen jo niin suurta onnea tässä aavistuksessa.

    Edessäni on ehkä pitkä sairaus. Jumala varaa minulle aikaa
    syventyä uuteen elämään.

    Olin viikon päivät kotona. Emme näy pääsevän sopusointuun
    omaisteni kanssa. Kunnioitan ja rakastan heitä, ymmärrän, että
    heidän täytyy olla sillä kannalla kuin he ovat, mutta he eivät
    ymmärrä minua eivätkä ikinä voi oppia hyväksymään kantaani.
    Heidän mielestään on minun jumalanpelkoni perkeleestä. Me
    tuotimme toisillemme mielipahaa joka päivä. Ehkä olisin jaksanut
    katsoa asioita paremmin yläpuolelta, jos olisin ollut terve.
    Katsoin parhaaksi lähteä pois. He surevat tähteni, mutta sille
    ei voi mitään. Täällä parantolassa on hyvä. Täällä ei ole paljon
    potilaita.

    Sinua huvittaa ehkä kuulla mitä tuloksia oli käynnistäni
    Karoliinan luona. Hän ei ensin ollut tuntevinaan minua -- tai
    ehkä olinkin niin paljon muuttunut. Pian hän kysyi, koska voin
    maksaa lainani. Sanoin, että nyt aion ruveta papiksi. Hän
    huomautti, ettei se enää merkitse hänelle mitään, kosken ruvennut
    silloin kun hän tahtoi. Olin vähän häijy, sanoin hymyillen,
    että minun täytyi odottaa siksi kunnes Jumala tahtoi. Lopulta
    hän itse pyytämällä pyysi minua pitämään lainan. Karoliina on
    hiukan omituinen, mutta sääli häntä käy. Ei kukaan välitä hänestä
    paitsi hänen rahojensa takia. Kaikki omaiset odottavat hänen
    kuolemaansa, päästäkseen kiinni perintöön.

    Olen paljon ajatellut niitä asioita, joista sairauteni aikoina
    puhelimme. Minulle on käynyt yhä selvemmäksi, että naisen ja
    miehen suhteen täytyy perustua ystävyyteen. Ystävyys on paljon
    hienompi tunne kuin se, jota sanotaan rakkaudeksi ja josta uusi
    ihmiselämä saa alkunsa. Uuden ihmiselämän ei tule saada alkuaan
    huumeessa ja humalassa, vaan itsetietoisesta ja tahtoen. Me emme
    saa siitä ja syntyä synnissä, vaan pyhyydessä ja kauneudessa.
    Etkö usko, että jos uusi polvi kasvaisi siinä katsantokannassa,
    niin siitä tulisi onnellisempi kuin nykyinen? Ei syntyisi niin
    paljon ihmisiä, mutta syntyisi onnellisempia ihmisiä.

    Hyvästi nyt, rakas Hilja, sinä, jonka kautta Jumala on tehnyt
    minulle niin paljon ihmeitä. Yhtä sinulta vielä pyydän: etkö
    sallisi minun kirjoittaa Parisiin? Lähetä minulle osoite ja
    suostumuksesi. Kaikki tulee jälleen hyväksi, kun saan selittää,
    miten kipeä olin ja mitä ihmiset ymmärtämättömyydessään ja
    ajattelemattomuudessaan voivat päättää sairaasta ihmisestä. He
    suorastaan ajavat hänet onnettomiin ajatuksiin ja tekoihin.
    En voisi sen suurempaa onnea ajatella, kuin että te taasen
    löytäisitte toisenne.

    Sydämelliset terveiset ja Jumala olkoon kanssamme.

                                            Ystäväsi Matti.

Kun sisarukset olivat lukeneet kirjeen, joutuivat he aivan ymmälle.
Jos suhde siihen asti oli ollut heille epäselvä, kävi se nyt yhä
epäselvemmäksi.

       *       *       *       *       *

Hilja oli lähtenyt viemään kirjettä asemalle.

Oli polttavan kylmä aamu pari päivää ennen joulua. Pistettyään kirjeen
postivaunun laatikkoon, astui hän hitaasti läpi asemahuoneiden ja
hidastutti hidastuttamistaan kulkuaan. Portaille hän kokonaan pysähtyi.
Sädehtivänä oli talvinen Helsinki hänen edessään. Kun ne, jotka olivat
olleet saattamassa matkustavia, olivat kiirehtineet alas kadulle, jäi
Hilja miltei yksin portaille. Pari kantajaa puheli toisella puolen
pääovea, käsillään lämmitellen korvanlehtiään, ja vanha tupakanmyyjä,
kellahtavaksi haaltuneessa turkissaan, asettui telttatuolilleen
portaiden syrjälle.

Sinertävän kirkas auringonpaiste iski kipunoita lumesta, joka narisi
jalkojen ja reenanturoiden alla. Ihmisten hengitys asettui kuuraksi
heidän turkinkauluksiinsa, hiuksiinsa, viiksiinsä. Kivimuurien seinät,
katot, kaidepuut, portaat -- kaikki oli kuin kuuran päällystämää ja
kauttaaltaan liimattua täyteen välkkyvää jäähilettä. Ilman täytti lumen
narina, kulkusten kilinä, ihmisten kiire ja taivaan sinen ja maan
kimmellyksen oudon kaukainen soitto.

Tori oli täynnä kuusia. Rouvia, herroja ja lapsia kierteli puiden
ympärillä. Kuusia kannettiin pois olkapäillä ja vedettiin kelkoilla.
Sinipunaiseen puettu pelastusarmeijanainen käveli edestakaisin apajansa
ympärillä, jonka hän oli pystyttänyt asemahuoneen edustalle. Kappaleen
matkan päähän asettui rivi ajureja, nähtävästi odottamaan uutta junaa.
Ihmisiä tuli ja meni, siinä oli nuoria, vanhoja, köyhäpukuisia,
rikaspukuisia. Kauempaa torilta, ajuririvin takaa, kohosi vihreitä
heinäkuormia, joita maalaiset olivat tuoneet kaupan. Elävää lehmääkin
kaupattiin etäämpänä, kesken pakkasen. Savu nousi talojen mustista
piipuista ilmaan. Myyjät olivat lämpimäkseen tehneet tulen kuormien
ja myymätelttojen väliin. Torin poikki astui nuori nainen, kantaen
kainalossaan pientä ruumisarkkua. Se oli kääritty paperiin, vain
hopeanväriset jalat näkyivät. Nainen astui nopeasti, vieden puuhkaa
korvalta toiselle. Hänellä oli yllä vain lyhyt takki.

Hilja katseli eteensä niinkuin ihminen kirkontornista katselee maisemaa
allaan ja hänen mielessään liikkuivat asiat, joista hän vasta oli
kirjoittanut Matille. Hän oli noussut varhain ja kirjoittanut pitkän
kirjeen.

Niin, siinä vierii elämä, josta emme tiedä mistä se tulee ja minne
se menee. Tuossa rientävät kaikki nuo ihmiset, jotka sikiävät
huumauksessa, elävät riemussa, tuskassa, vihassa, rakkaudessa,
kaipauksessa ja jotka kuolevat. Jokainen kantaa povessaan kokonaista
maailmaa, jokainen on keskipiste, jonka ympärille elämä kehrää
ihmeellistä seittiänsä. Vieraina, ehkä vihaten he rientävät toistensa
ohi. Sovussa he kerran kaikki löytävät toisensa maan povessa. Ja
kuoleman jälkeen -- mitä seuraa silloin? Ikuinen lepo. Yhdistyminen
Jumalaan.

Me emme tunne tulevaa elämää. Tämän me tunnemme ja se on ainoa, josta
me tiedämme mimmoinen se on. Se on sittenkin suruineen, kärsimyksineen,
taisteluineen rikas ja täyteläinen ja ihanaa on sitä elää.

Siitä ei ole kauan kun hän oli lapsi ja kaikki oli peitettynä ja
salaperäisenä hänen edessään. Häneen sattui, kun hunnut revittiin
pois ja hänelle näytettiin elämän paljas pohja. Hänestä tuntui, ettei
kannata elää elämää, joka on niin rumaa. Hän tunsi kuinka hän vanheni
tuossa rumuudessa niinkuin kukka näivettyy. Mutta nyt hän on päässyt
sen tilan yli, hänen päänsä on selkeä ja hänen ruumiinsa on nuori
ja työnjanoinen. Hän haluaa elää läpi elämän ilon, tuskan ja työn.
Hän haluaa sen liasta ja loasta ponnistaa kohti kirkastusta. Hän
koettaa pyrkiä omistamaan itselleen Kristuksen katseen, sen suuren,
syvän ja säälivän, jonka avulla hän näki läpi ihmisen, katsoi yli
pikkuseikkojen, näki suuret piirteet, ymmärsi ihmisen ja antoi hänelle
anteeksi.

Maailma on tänään säteilevän kirkas. Joulu tekee tuloaan!

Surupuvussaan erottautui Hilja asemahuoneen vaaleaa seinää vastaan.
Hän oli laihtunut ja ihon kalpeus loisti esiin mustasta. Silmät olivat
ikäänkuin suurentuneet ja katsoivat jonnekin kauas. Hän oli niin
ajatuksissaan, ettei huomannut ajuririvin siirtyvän asemahuoneen eteen,
asemapalvelijoiden kiirehtivän paikoilleen ja ihmisjoukkojen taas
rientävän ohitseen. Elämän yksityiskohdat olivat lakanneet olemasta
hänelle, hän näki kaikki suurina, kaukaisina viivoina.

Pitkä, ulkomaalaiselta vaikuttava herra, päässä ruskeankirjava
matkalakki, yllä pakkaspäivään liian ohut ruskea päällystakki,
samettikaulus pystyssä, likeni kantajilleen ovea. Äkkiä hän pysähtyi
kuin naulittuna. Kantaja jäi oudoksuen odottamaan häntä. Herran
katse riippui surupukuisessa naisessa, joka ovenpielessä seisoi
auringonpaisteessa. Ja ikäänkuin nainen olisi sen tuntenut, kääntyi hän
päin.

-- Armas!

Hilja ei muistanut, että heidän välinsä oli rikki, että heidän piti
olla toisilleen kaksi vierasta ihmistä.

Kaikki, mitä oli tapahtunut siitä, kun he erosivat pyyhkiytyi pois
hänen mielestään, ja hän karkasi kihlattuaan vastaan syli avoinna,
sydän ylitsevuotavana.

Joukko, joka tungeskeli asemahuoneella ja sen edustalla, näki kahden
säihkyvän onnellisen ihmisen astuvan portaille auringonpaisteeseen. He
neuvottelivat hajamielisinä naurahdellen matkatavaroista, päättelivät
sinne tänne, jättivät vihdoin kaikki tyyni kantajan haltuun ja astuivat
käsi kädessä alas portaita. He hymyilivät ja säteilivät. He kuuluivat
toisilleen ja tunsivat olevansa kahden tähtien alla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tähtien alla - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.