Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Peli elämästä ja kuolemasta - Salapoliisikertomus
Author: Elvestad, Sven
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Peli elämästä ja kuolemasta - Salapoliisikertomus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PELI ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA

Salapoliisiromaani


Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]


Suomennos.



Porissa,
Otto Andersin,
1917.



SISÄLLYS:

 1. Salaperäinen kirje.
 2. Hermolääkäri.
 3. Varieteenainen.
 4. Havannasikaari.
 5. Kirjeenkirjoittaja.
 6. Sähkösanoma.
 7. Vankivaunu.
 8. Hullu.
 9. Eräs käynti.
10. Nappulat asetetaan paikoilleen.
11. Kuoleman peli.
12. Thomas Busch.



1.

Salaperäinen kirje.


24:nä päivänä oli suurrikollinen Thomas Busch tuomittu kymmenen vuoden
pakkotyöhön.

Hän vastaanotti tuomion jääkylmällä tyyneydellä ja sanoi asianajajalle,
joka heti sen jälkeen kävi hänen luonaan vankilassa, ettei hän tulisi
jäämään vankilaan edes puoleksi ajaksi.

Asianajaja kysyi hänellä silloin, odottiko hän kuolemaa, johon Busch
ivaten vastasi:

-- Olenko minä sen näköinen kuin jos kulkisin haudan partaalla? Minä,
joka olen yksi niitä harvoja ihmisiä maailmassa, joka olen herra
elämäni suhteen. Kun päähäni pälkähtää astua ulos suureen
arvoitukselliseen yksinäisyyteen, järjestän kyllä kaikki sen varalle.

Asianajaja huomautti hänelle, että niin suuri rikoksentekijä kuin hän,
ei voi odottaa mitään armahdusta, vaan täytyy hänen tyytyä kärsimään
rangaistus täydelleen.

-- No, vastasi Busch, -- saammehan nähdä, saammehan nähdä. Ei
vähintäkään katumusta huomannut hänessä.

Hänen vakavien lausuntojensa perusteella sai sen vaikutuksen, että
hänellä oli pakosuunnitelmia ja sen tähden asetettiin erikoinen vahti
häntä varten.

Kaksi kätevintä salapoliisia Kristianiassa, Harald Brede ja Asbjörn
Krag vuorottelivat vangin vartioimisessa.

Ei mitään epäilyttävää voitu huomata.

Kristianian sanomalehdet lausuivat tyydytyksensä tuomioon nähden ja
lisäsivät, että sen kautta oli Norjan vaarallisin rikollinen
toistaiseksi eristetty maailmasta. Asbjörn Krag oli runsaan huomion
esineenä, sillä hänelle tuli suurin kunnia siitä, että rikoksentekijä
joutui kiinni. Hänen valokuvansa oli kaikissa sanomalehdissä ja
tuttaviltaan ja päällystöltään hän sai vastaanottaa lukuisia
onnitteluja.

30:nä päivänä piti Thomas Busch siirrettämän tutkintovankilasta
lääninvankilaan. Siirto oli suoritettava kello 4.

Edellisenä päivänä sai salapoliisi mystillisen kirjeen. Se oli hänen
tavallisen postinsa joukossa, jonka hän näki kirjoituspöydällään.
Kirjekuori oli tavallinen ruskea virkakirjekuori, varustettu 10 äyrin
postimerkillä ja leimattu Kvambyn asemalla -- pieni asema parin tunnin
rautatiematkan päässä Kristianiasta. Käsiala kirjekuorella oli varmaa,
mutta luonteetonta.

Salapoliisi kiinnitti huomionsa tähän kirjekuoreen siksi, että se oli
niin tahrautunut. Näytti siltä kuin olisi kirje kauan ollut taskussa,
ennen kuin se oli lähetetty. Tämä otaksuma varmistui, kun salapoliisi
aikoi aukaista kuoren ja alareunan liimauksesta löysi pienen palasen
sikarin lehteä. Se oli tuskin kolmannesosaksi niin suuri kuin
pikkusormen kynsi. Se oli tunkeutunut kuoren taitteeseen kirjeen
ollessa taskussa.

-- Huolimaton mies, tämä lähettäjä, ajatteli Krag aukaistessaan
kirjettä, hänellä on sikarit ja paperit irrallaan taskussa.

Hän hämmästyi suuresti, kun hän repi kirjeen auki. Se ei nimittäin
ollut kirjoitettu eikä painettu. Sanat olivat kootut irtileikatuista
painokirjaimista ja nämä kirjaimet eivät olleet edes samaa
kirjasinlajia, osa oli suurempia, osa pienempiä. Se näytti sekaiselta
ja sotkuiselta. Mutta vielä hämmästyneemmäksi kävi salapoliisi, kun hän
melkoisella vaivalla oli tavannut kirjeen loppuun. Sitä ei oltu
päivätty eikä allekirjoitettu ja sisältö oli seuraava:

"Suuri Kristiania-salapoliisi Asbjörn Krag ole se mies, joka antaa
onnettoman kärsiä viattomasti. Seuraavana päivänä siitä lukien, kun
olette saanut tämän kirjeen, aiotaan sulkea täysin terve ihminen
tohtori Kitschenerin mielisairaalaan Kvambyn aseman luona. Silloinhan
tehdään kauhea rikos. Se, joka teille tämän ilmoittaa, on henkilö, joka
pitää kiinni oikeudesta. Ellette tule heti, on se liian myöhäistä."

Salapoliisi luki tämän kummallisen kirjeen uudelleen ja taas uudelleen
ja joka kerta viisastui hän siitä yhä vähemmän. Kirje oli todellakin
ihmeellinen. Miksi ei lähettäjä ollut kirjoittanut nimeään sen alle?
Henkilö, joka pitää kiinni oikeudesta, oli hän sanonut. Se kuulosti
kieltämättä hivenen etsityltä. Toiselta puolen oli jotain naivia
kirjeen sisällössä, joka kuitenkin vaikutti niin, että siihen
mielellään uskoi.

Asbjörn Krag luki muun postinsa, josta hän ei löytynyt mitään
mielenkiintoista ja palasi takaisin Kvambystä tulleeseen kirjeeseen.
Että se oli sieltä lähetetty, sen osoitti postileima. Hän katseli
jälleen kuorta ja oli sitä mieltä, että päällekirjoitus oli vanhemman
miehen kirjoittama. Käsiala oli harjoitettua, mutta ei kaunista. Miksi
oli kirje niin kauan ollut lähettäjän taskussa? Sehän osoitti, että
lähettäjällä ei ollut mitään kiirettä.

Krag otti pienen sikari-sirusen, joka oli pudonnut kuoresta,
lukupöydälleen. Hän tutki sitä voimakkaan suurennuslasin läpi ja tuli
siihen tulokseen, että se oli hyvin hienoa tupakkaa. Palan oli täytynyt
kuulua verrattain kallisarvoiseen sikariin. Saattoiko tästä päättää,
että lähettäjä oli hyvinvoipa mies, jolla oli hienot tavat? Siltähän
tuntui. Sellaista miestä kai ei ollut vaikea löytää pienestä Kvambystä.

Asbjörn Krag käveli muutaman kerran edestakaisin lattian yli,
miettien tätä kaikkea. Hän oli saanut useita salaperäisiä kirjeitä
tapahtumarikkaana poliisi-aikanaan, niin että hän oli oikealla tavalla
oppinut, niin sanoaksemme, nuuskimaan salaperäisyyksiä. Tämä kirje
kuitenkin houkutteli häntä. Hänen täytyi tulla heti, oli sanottu
kirjeessä, muuten olisivat kaikki ponnistelut turhia.

Asbjörn Krag meni puhelimen luo ja soitti ystävälleen, ihailijalleen,
työtoverilleen ja neuvonantajalleen, salapoliisi Harald Bredelle. Kun
Krag oli lukenut kirjeen työtoverilleen, kysyi hän häneltä, mitä hänen
olisi tehtävä.

-- Se oli kummallinen kirje, vastasi Harald Brede. -- Kenties on
jotakin sen takana, mutta se voi yhtä hyvin olla pilantekoa.

-- Meidän asemassamme saattaa ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet,
huomautti Asbjörn Krag, -- minä melkein haluan tarttua asiaan.

-- Minäkin, jos olisin sinun asemassasi, tutkisin sitä. Lähettäjä
ymmärtää varmasti, kuinka uskallettua olisi tehdä pilaa tällaisesta
asiasta. Sinun tarvitsee vain kääntyä mielisairaalaan, tri Kitschenerin
puoleen. Eihän missään sanota, että sinun tulisi salata kirje häneltä?

-- Ei, sitä ei ole sanottu.

-- Silloin en kauan arvelisi.

-- Olen nyt ajatellut. Minä tartun asiaan.

-- Onnittelen, vastasi Brede, -- se tuntuu melko mielenkiintoiselta ja
jos tarvitsisit apua, niin tiedäthän että minä olen olemassa.

-- Kyllä, kiitos, sen muistan. Mutta sinähän tiedät, että me molemmat
emme voi jättää Kristianiaa niin kauan kuin Thomas Buschia ei ole
saatettu varmuuteen vankilamuurien sisäpuolelle.

Oli tänään Harald Breden "Busch-päivä" ja sen vuoksi Asbjörn Krag kysyi
häneltä:

-- Oletko lainkaan nähnyt ystäväämme tänään?

-- Kyllä, kaikki on järjestyksessä, vastasi Brede, -- hän on
loistavalla tuulella.

-- Onko hän pyytänyt mitään?

-- Ei mitään muuta kun mitä tavallisesti -- paperosseja.

-- Ja ne kielletään häneltä?

-- Niin, sinun ja minun kiihkeistä pyynnöistä.

-- Se on oikein, minä luulen että hän kykenisi murtamaan paksun
vankilamuurin egyptiläinen paperossi kädessä.

-- Olet oikeassa, vastasi Brede, -- täytyy olla ylen varovainen hänen
kanssaan. Nainen on muuten ollut tänään taas täällä.

-- Tuo ranskalainen neiti sirkuksesta -- hänen morsiamensa?

-- Niin.

-- Mitä hän taas tahtoi?

-- Hän tahtoi sanoa jäähyväiset Buschille, ainoastaan kerran suudella
häntä puheluaukon kautta.

-- Se kiellettiin kai?

-- Toistaiseksi kyllä, mutta hän pyysi niin liikuttavasti, että näyttää
siltä kun hän saisi tahtonsa läpi. Hän on puhunut Ranskan lähettilään
kanssa. Hän on sitä paitsi suloinen, tuo kaunotar.

-- Haa, vai niin, sinä olet antanut hurmata itsesi.

-- Ei, rakas ystävä, minä en anna hurmata itseäni niin kauan kuin
Thomas Busch on näköpiirissäni, mutta nyt ei enää voi kestää kauan,
ennen kuin...

-- Lupaa minulle eräs asia, pyysi Krag, -- jos nainen saisi luvan sanoa
jäähyväiset sulhaselleen -- sitä on norjalaisen lain mukaan mahdoton
kieltää -- niin pidä huolta siitä, että Buschin kädet, kun hän puhuu
naisen kanssa, ovat selän taakse sidotut.

-- Kyllä, luonnollisesti. Sitä paitsi hänet tutkitaan tarkoin ennen
kuin hän poistuu keskusteluhuoneesta.

-- Erinomaista. Muuten, jos minä matkustan mielisairaalaan tänään,
täytyy minun keskustella sinun kanssasi viimeisistä toimintaohjeista.

-- Niinpä niin, hyvästi.

-- Hyvästi, minä soitan tohtorille Kvambyhyn.

Sillä taholla ei siis ollut mitään, joka olisi estänyt häntä ryhtymästä
uuteen asiaan. Kun Harald Brede vartioi Thomas Buschia, saattoi hän
olla yhtä varma kuin jos hän itse olisi sen tehnyt.

Asbjörn Krag tunsi tri Kitschenerin sekä persoonallisesti että
maineeltaan. Hän oli ammatissaan hyvin kunnioitettu mies, jonka
klinikkaa pääasiallisesti käyttivät onnettomat hyvinvoivista piireistä.

Tohtori oli keski-ikäinen mies, hänen nimensä arvossa pidettynä
kansalaisena ja tiedemiehenä takasi, ettei hän antautuisi mihinkään
epäkunnialliseen tai huonoon. Mutta samalla ajatteli Asbjörn Krag
muutamia esimerkkejä, jolloin hyvin kokeneet lääkärit ovat tulleet
petetyiksi pitämään ihmisiä, jotka todellisuudessa ovat olleet
terveitä, mielisairaina. Ja oikeusmaailmassa oli tehty kauheita,
valitettavia erehdyksiä juuri tässä suhteessa.

Kaikkea tätä ajatteli Asbjörn Krag ja käveli, odottaessaan puhelua
Kvambyhyn, jonka hän oli tilannut heti keskustelunsa päätyttyä Harald
Breden kanssa. Häntä halutti yhä enemmän ja enemmän sekoittua juttuun
ja kun puhelin soi, tarttui hän innostuneesti kuulotorveen.



2.

Hermolääkäri.


Se oli puhelu Kvambyhyn.

-- Halloo, huusi Asbjörn Krag, onko mielisairaalassa?

-- Kyllä.

Krag sanoi kuka hän oli ja tohtori tuli heti puhelimeen.

-- Hyvää päivää, herra salapoliisi, kuuli hän tohtori Kitschenerin
rakastettavan äänen sanovan, -- onnittelen Busch-jupakan johdosta,
josta olen suurella mielenkiinnolla lukenut.

-- Kiitos, mutta nyt olen jo keskellä uutta asiaa.

-- Vai niin, mitä se koskee?

-- Se koskee teidän sairaalaanne, herra tohtori.

-- Minun rauhallista sairaalaani! Se ei ole mahdollista.

-- Odotatteko jotain uutta potilasta? kysyi salapoliisi.

-- Kyllä, vastasi tohtori, -- huomenna odotan erästä.

-- Saatteko usein uusia potilaita, herra tohtori?

-- Ei, niitä en todellakaan saa. Sairaalani on pääasiallisesti
tarkoitettu pitkiä parannuskausia varten ja kun se on melkoisen pieni,
en voi koska tahansa ottaa vastaan uusia potilaita.

-- Tunnetteko sen, joka tulee. Onko se joku herra?

-- Kyllä, se on herra, en, minä en tunne häntä, tiedän vain, että hänen
nimensä on Carsten Holm. Hänen perheensä tahtoo hänet tänne. Hän kuuluu
olevan hyvin hienosta ja hyvinvoivasta perheestä. He ovat pyytäneet,
ettei mitään säästettäisi, jotta hän voisi kantaa onnettomuutensa niin
helposti kuin mahdollista.

-- Kuuluuko hän vaarallisempiin sairaisiin? kysyi salapoliisi edelleen.

Tohtori Kitschener hymyili hieman surumielisesti.

-- Te tiedätte, etten minä koskaan kutsu ketään potilaistani
vaaralliseksi, sanoi hän, -- kutsun heitä levottomiksi. Niin, hän
kuuluu kyllä levottomiin, tämä herra, joka tulee huomenna. Hän kärsii
pakkokuvitteluista ja vainoamismaniasta.

Salapoliisi tuli tarkkaavaiseksi. Pakkokuvittelut ja vainoamismania
keksittiin aina, jotta saataisiin joku vääryydellä suljetuksi
hoitolaan. Sanottiin aina, kun onneton väitti olevansa terve ja
tulleensa vääryydellä suljetuksi hoitolaan: Nyt näyttäytyvät taas
pakkokuvittelut ja -- vainoamismania.

Salapoliisi huusi puhelimeen:

-- Olen saanut salaisen kirjeen, joka koskee tätä hoitolaan sulkemista.

-- Todellakin ja mitä väittää salainen kirjeen kirjoittaja?

-- Että sulkeminen on vääryyttä. Että se on rikos.

Puhelimessa syntyi hiljaisuus. Asbjörn Krag sai sen vaikutuksen, että
tohtori tunsi itsensä vastenmielisesti liikutetuksi omituisen syytöksen
johdosta.

Sitten kuului tohtorin ääni jälleen.

-- Joku hullu on kirjoittanut kirjeen, sanoi hän, -- mistä on kirje
tullut?

-- Omalta paikkakunnaltanne, hra tohtori, Kvambystä.

-- Mutta sehän on aivan uskomatonta. Minusta tuntuu tämä alhaiselta
pilalta. Vai onko todellakin olemassa joku, joka luulee voivansa pettää
minua pakkokuvittelujen ja vainoamismanian suhteen.

Asbjörn Kragin täytyi hiljaa itsekseen hymyillä tohtorin
itsetietoisuudelle.

-- Onhan mahdollista, että kysymyksessä on karkea pila, vastasi hän. --
Mutta asiaa on joka tapauksessa tutkittava. Jos se sitten on totta tai
leikkiä, niin onhan teille eduksi, että asia selvenee.

-- Luonnollisesti, vastasi tohtori, -- en tahdo mitään sen
halukkaammin. Röyhkeä kirjeenkirjoittaja saatettakoon edesvastuuseen.
Matkustatteko te tänne?

-- Kyllä, olen päättänyt tehdä sen.

-- Se on hyvä. Silloin voitte itse olla läsnä, kun sairas tuodaan.

-- Koska häntä odotetaan?

-- Huomenna illalla kello 7. Hän tulee junalla Kristianiasta.

-- Silloin tulen minä edellisellä junalla, sillä minä tahdon ensiksi
olla paikalla.

-- Aivan oikein. Lähetän hevosen ja vaunut noutamaan teitä asemalta.

Asbjörn Krag aikoi ensin kiittää ystävällisestä tarjouksesta, mutta
silmänräpäyksen mietinnän jälkeen sanoi hän sen sijaan:

-- Ei kiitos, herra tohtori, älkää tehkö sitä. Älkää puhuko
kenellekään, että tulen. Vaietkaa täydelleen tästä asiasta. Se
helpottaa tutkimusta.

-- Aivan kernaasti. Kuten tahdotte.

Asbjörn Kragilla oli siis kokonainen päivä aikaa valmistautua. Hänen
täytyi luopua olemasta läsnä silloin, kun Thomas Busch siirretään
vankilaan, mutta Harald Brede on läsnä tässä juhlatoimituksessa, että
hän saattoi olla siinä suhteessa rauhallinen. Salapoliisi meni
asunnostaan poliisiasemalle, missä hän heti tapasi työtoverinsa.

Busch piti vietämän vankivaunussa kello 4 seuraavana päivänä
iltapäivällä, mutta siihen aikaan täytyi Asbjörn Kragin olla Kvambyssä.

Eräs juna lähti Kristianiasta kello 11.30 aamupäivällä. Se juna oli
hänen valittava ehtiäkseen ajoissa mielisairaalaan.

Asbjörn Krag kävi edeltä käsin läpi yhdessä Breden kanssa jokaisen
yksityiskohdan Thomas Buschin siirrossa, niin ettei mitään
odottamatonta tapahtuisi. Päätettiin, että Harald Brede tarkastaisi
suur-rikollisen nykyisen kopin nähdäkseen, oliko hänen kaikista
varovaisuustoimenpiteistä huolimatta onnistunut saada työaseita tai
muita sen kaltaisia koppiin.

Thomas Buschista pitäisi koko ajan kaksi poliisia huolen.

Hänen tuli olla kahleissa aina siihen saakka, kun hän olisi tullut
lääninvankilaan.

Musta peitetty vankivaunu tutkittaisiin huolellisesti.

Thomas Buschin ollessa vaunussa täytyi kahden aseistetun poliisin istua
hänen rinnallaan.

Tällä tavalla saattoi olla täysin varma. Jokainen paon yritys oli tehty
mahdottomaksi, Buschin asema oli toivoton.

-- Jos hän huolimatta kaikista niistä toimintaohjeista, jotka hän itse
saa tietää, kuitenkin uskaltaa yrittää paeta, on hän maailman
sangviinisin mies, sanoi Asbjörn Krag.

-- Vaikka hän olisi itse piru, ei hänen onnistu paeta, huusi Harald
Brede noustessaan ja lyödessään käden voimakkaasti pöytään.

Kun hän oli sanonut tämän, meni hän hakemaan molemmat erinomaiset
revolverinsa. Kaikki patruunareiät olivat täytetyt.

-- Toinen minulle ja toinen toiselle poliisille, mutisi hän. -- Kyllä
minä tiedän, mihin häntä tähtään. Kenties kerran saan näyttää
ampumataitoani, sinähän tiedät, rakas ystävä, että osun kortti-ässän
keskelle kahdenkymmenen askeleen päästä.

-- Revolveria ei kylläkään tarvita, ilvehti Asbjörn Krag, -- mutta
kenties hieman nyrkkiä. Voimatonta miestä, jonka kädet ovat selän
taakse sidotut, ei ammuta. Halloo, Järven.

Viimeiset sanat huudettiin sisään tulevalle, nuorelle miehelle, jolla
oli tarmokkaat, vakavapiirteiset kasvot. Hän oli osaston nuorimpia
salapoliiseja.

-- Jotain uutta? kysyi Krag.

-- Suloinen Juliette on täällä taas, vastasi Järven, -- nyt on hän
johtajan konttorissa. Hän on ollut oikeusosastossa.

-- Vai niin ja hän on kai saanut luvan sanoa jäähyväiset Thomas
Buschille?

-- Niin, hänellä on lupatodistus mukanaan. Oikeusosastoon on varmaankin
rakastettavalla tavalla vaikuttanut joku Ranskan lähetystön jäsen.

-- Sen saatoin arvata, mutisi Harald Brede vihaisesti, kiivaasti
näppäillen sormiaan, -- tähän saakka on meille onnistunut pitää hänet
erossa kaikista muista ihmisistä, paitsi vanginvartijoista -- ja nyt
tulee tämä laululintunen viime hetkessä.

-- Sehän ei voi tehdä mitään, huomautti Järven, -- hän on vietävän
kaunis, lisäsi hän mielissään kiertäen viiksiään.

-- Niinpä niin, vastasi Brede ja vaipui ajatuksiin.

Asbjörn Krag nyökkäsi.

-- Minä keksin jotain, huudahti Brede. Toiset katselivat jännittyneinä
häneen.

-- Me olemme kaikki kolme läsnä tuossa hauskassa kohtauksessa, niin
voimme olla varmat siitä, ettei mitään tapahdu. Tahtoisinpa nähdä sen
liikkeen, jonka voisi välttää meidän kolmelta silmäpariltamme.

Nuori Järven ilmoitti heti suostuvansa ehdotukseen ja Asbjörn Krag
kirjoitti pienen lapun johtajalle, jossa hän ilmoitti, että nämä kolme
salapoliisia halusivat olla läsnä kohtauksessa. Muutenhan ei voitu
taata, ettei nainen saisi tilaisuutta, jolloin hän voisi jättää Thomas
Buschille jonkun aseen, murtoraudan, huumauspulveria tai sen kaltaista.

Muutaman minuutin kuluttua tuli johtajan vastaus. Johtaja oli täysin
yhtä mieltä herrojen kanssa ja ellei herroilla ollut mitään sitä
vastaan, antaisi hän kohtauksen tapahtua heti.

Herroilla ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan ja he lähtivät kaikki
kolme tutkintovankilan keskusteluhuoneeseen. Se oli melkoisen suuri
huone, johon valo tuli katosta, raudoitettujen ikkunoiden läpi.

Keskusteluhuone oli jaettu kahtia korkealla rautaisella kaiteella.
Toisella puolen kaidetta oli ainoastaan yksi puinen tuoli, se oli
vangin paikka kohtauksen aikana. Toisella puolen kaidetta oli useampia
huonekaluja, pöytä, sohva ja muutamia tuoleja. Tämä osasto oli
kävijöitä varten.

Kolmen salapoliisin ei tarvinnut kauan odottaa, kun pieni ovi
aukaistiin. Ensin tuli vanginvartija. Hän asettui oven viereen kuin
airut. Sen jälkeen tuli Thomas Busch kahden poliisin välissä.
Rikoksentekijä oli pyytänyt saada kätensä vapaiksi kohdatessaan
morsiamensa, kuten hän varieteenaista kutsui, mutta tämä oli häneltä
kielletty. Hänen kasvoillaan näkyi kiukun jälkiä. Mutta kun hän sai
nähdä nuo kolme salapoliisia, katosi myrtynyt ilme hänen kasvoiltaan ja
hän nyökkäsi rakastettavasti hymyillen verivihollisilleen. Niin
hienosti ja ylimielisesti ymmärsi tämä mies vielä esiintyä, että
poliisit, vieläpä karski Harald Bredekin, vastasivat tervehdykseen
kohteliaasti.

Thomas Busch istuutui tuoliin. Huolimatta siitä, että hänen asentonsa
oli pakollinen ja kädet selän takana, oli jotain imponeeraavaa ja
eleganttia hänen ryhdissään. Ja hänen päänsä! Se oli ylpeä ja
kohotettu! Salapoliisi Asbjörn Krag meni hänen luokseen.

-- Minä valitan, että sananne tekevät mahdottomaksi poistaa teiltä
kahleet, sanoi hän.

Rikoksentekijä katsoi hänen ylitseen ja antoi silmäyksensä
mielenkiinnottomasti lepäillä katon ristikkoruudulla. Asbjörn Krag
jatkoi:

-- Teidän varmuutenne, teidän menneisyytenne, pakouhkauksenne on
pakottanut meidät ryhtymään näihin toimenpiteisiin, estääksemme teitä
väärinkäyttämästä kohtausta. Siksi me salapoliisit olemme läsnä.

Thomas Busch huomautti välinpitämättömästi:

-- Sillä tavalla saavat salapoliisit uteliaisuutensa tyydytetyksi.

Krag puraisi huultaan ja poistui. Hän pani merkille, että Harald Brede
hiljaa puristi kätensä nyrkkiin. Brede meni kaiteen luo ja asettui
vähintäin kahden metrin päähän Thomas Buschista -- kiihkeästi
tuijottaen häneen. Asbjörn Krag antoi merkin ovenvartijalle.

-- Nainen voi tulla, sanoi hän.

Thomas Busch nousi.



3.

Varieteenainen.


Ovi avautui ja kuului silkin kahinaa. Varieteenainen, kaunis Juliette,
kuten häntä kutsuttiin ilmoituksissa, tuli nopeasti sisään.

Kun hän tuli pimeästä käytävästä, häikäisi häntä hetkiseksi vaalea,
kirkas valo keskusteluhuoneessa. Mutta kun hän sai nähdä Thomas
Buschin, joka seisoi häntä vastassa kaiteen luona ryhdikkäänä,
eleganttina ja hymyilevänä, kiiruhti hän heti hänen luokseen, pani
hansikkailla peitetyt kätensä hänen kaulaansa ja itki.

Thomas Busch lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja lupasi, että he
pian saisivat taas nähdä toisensa.

Nainen huudahti hysteerisesti:

-- Ei, ei, me emme enää koskaan saa nähdä toisiamme ja on kauheata,
että sinun täytyy kärsiä niin paljon. Miksi et syleile minua, rakas
Thomas. Miksi olet niin kylmä minua kohtaan?

Thomas Busch hymyili katkerasti ja kalisutti käsirautojensa ketjuja.
Mutta silloin puhkesi pikku varieteenaisen kauhistus oikein vakavasti.
Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili kirouksia ilkeille
poliisimiehille. Hän vilkuili innokkaasti Harald Bredeen, joka seisoi
hiljaa kuin kuvapatsas ja vaarinotti kaikki hänen liikkeensä.

Nuori Järven tunsi itsensä liikutetuksi tämän näytelmän johdosta. Mutta
Asbjörn Krag, jonka ihmistuntemus oli syvempi ja pitempiaikainen,
havaitsi liian paljon hysteeristä kaikua nuoren naisen äänessä, jotta
hänen sydäntä viiltävä surunsa olisi ollut oikeata. Mutta sitten muisti
hän, että hänen piireissään tavallisesti liioitellaan hieman.

Lopulta varieteenainen itkien ja huokaillen muistutti Buschille heidän
entistä elämäänsä.

-- Muistatko sen? kysyi hän. -- Ja muistatko sen? Onko nyt kaikki oleva
lopussa? Ja sitten sanoi hän jotain ja jäljestäpäin sekä Asbjörn Krag
että Harald Brede katkerasti katuivat sitä, että hän oli saanut sen
sanoa. Mutta sehän kuului niin viattomalta.

Hän sanoi:

-- Muistatko illan kahdeksan päivää sitten, kun me ajoimme kahvilaan
vanhojen puiden luona?

Thomas Busch nyökkäsi surumielisesti.

-- Ja muistatko sen ihanan vaunun, jossa me ajoimme?

Rikoksentekijä pudisti päätään.

-- Me tapaamme taas, sanoi hän, -- me tapaamme taas.

Näytti siltä kuin olisi muuten niin kivenkova mies ollut todellakin
hieman liikutettu.

Hän viittasi Harald Breden luokseen ja sanoi:

-- Lopettakaamme nyt kohtaus. Tämä vain kiihottaa. Jää hyvästi, rakas
Juliette.

Rakas Juliette syleili häntä ja suuteli häntä pitkään.

Nyt kalisteli ovenvartija avaimillaan merkiksi, että kohtaus oli
lopussa ja varieteenainen horjahti muutamia askeleita takaisin.

-- Vettä, kuiskasi hän.

Nuori Järven kiiruhti esiin vesilasin kanssa ja sai samalla aiheen
tukea häntä, -- tuki, jolle nainen antoi arvoa, sillä hän kuiskasi
lämmöllä:

-- Kiitos, kiitos. Ja hän katseli suurilla, kyynelten täyttämillä
lapsensilmillään häneen.

Nojaten nuoren Järvenin käsivarteen jätti hän keskusteluhuoneen. Ovessa
heitti hän viimeisen kaipaavan katseen Thomas Buschiin.

Ennen kuin rikollinen vietiin takaisin selliinsä, tutkittiin hänet
tarkoin. Kaksi poliisia suoritti tätä tehtävää kauan. Asbjörn Krag
seisoi vieressä ja tarkkasi huomaavasti toimitusta.

Kun poliisit olivat valmiit, eivätkä olleet löytäneet mitään, sanoi
Krag:

-- Tuokaa lasi vettä.

Täysi lasi vettä tuotiin. Salapoliisi ojensi sen Thomas Buschille ja
sanoi:

-- Juokaa.

Tähän saakka oli Busch ollut hiljaa. Nyt loi hän salapoliisiin
vihamielisen katseen ja vastasi mutisten:

-- Minä en ole janoinen.

Samassa vei eräs poliisi lasin Thomas Buschin huulille. Rikollinen
tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.

-- Kiitän teitä huolenpidostanne, sanoi hän kääntyneenä Asbjörn
Kragiin, -- voinko nyt päästä omaan selliini.

Kahden vanginvartijan välissä vietiin Thomas Busch takaisin selliinsä.
Siellä vajosi hän illemmalla melkein apaattiseen tylsyyteen, ei syönyt
juuri mitään eikä vastannut vanginvartijan tekemiin kysymyksiin.

Näytti siltä, kuin olisi hän viimeinkin heittänyt toiveensa ja piti nyt
parhaana resignoida.

Illalla oli Asbjörn Krag Tivolissa varieteessa. Siellä näki hän
kauniin, säteilevän Julietten loisto-osassaan. Hän hymyili ja lauloi ja
heitteli jalkojaan, ja kukkasia tuli satamalla suosionosoitukseksi
hänelle. Kun salapoliisi näki tämän näytelmän, ajatteli hän:

-- Lapsi parka. Muutamia tunteja sitten olit sinä kyyneliin sulamassa
huoneessa, jonka ikkunat olivat rautaristikoilla peitetyt. Nyt sinä
tanssit ja laulat. Kenties sinä kymmenen minuutin kuluttua taas itket.
Sellainen on maailma. Mutta suloisen ystäväsi saat jättää mielestäsi,
rakas lapseni. Huomenna kello neljän ja viiden välillä sulkeutuvat
vankilan portit hänen takanaan.

Seuraavan päivän aamupäivällä oli Asbjörn Kragilla Harald Breden kanssa
viimeinen keskustelu, joka koski Thomas Buschin siirron järjestelyä.
Kaikki oli kunnossa.

Asbjörn Krag tunsi itsensä täysin rauhalliseksi, kun hän kello puoli
kaksitoista meni rautatieasemalle.

Rautatiematka oli ikävä, mutta Asbjörn Krag kulutti aikansa vielä
kerran mennen tarkoin läpi uuden juttunsa.

Hän oli yksin toisen luokan vaunussa eikä hänellä sen vuoksi ollut
mitään pelättävää, vaikka hän ottikin esille paperinsa.

Ensiksi kirjekuori. Se oli ruskea ja hyvin tavallista lajia, jollaisia
käytetään konttoreissa.

Paperi, jolle irtileikatut sanat ja kirjaimet olivat liimatut, oli
myöskin hyvin tavallista: yksinkertainen neljännesarkki, tiheillä
sinisillä viivoilla viivoitettu. Se oli jotensakin paksua ja Asbjörn
Krag kiinnitti huomionsa sen vesileimaan. Siinä oli vuosiluku 1904.
Kaiken tämän pani hän muistiinsa. Edelleen tarkasti hän jokaista
irtileikattua painokirjainta erikseen. Niiden paperi oli valkoista ja
kiiltävää, luultavasti jostain aikakauskirjasta. Hän irrotti vedellä
muutamia suurimpia kirjaimia ja huomasi silloin, että paperin
toisellekin puolen oli painettu. Kirjasimet olivat toiselta puolen
hienompia ja oli käytetty goottilaisia kirjasimia. Luultavasti olivat
irtileikatut kirjaimet ilmoitussivulta.

Hän irrotti yhä useampia isoja kirjaimia ja huomasi, että kaikkien
niiden toiselle puolen oli jotain painettu. Hän luuli tuntevansa tämän
hieman omituisen vihkosen.

Hän löysi kaksi saksalaista sanaa. Aikakauskirja oli siis saksalainen.
Hän löysi vielä kolme saksalaista sanaa lisää -- vieläpä sellaisia
sanoja, jotka hän luuli hiljan jossain lukeneensa. Hän mietti ja äkkiä
se selveni hänelle.

Kirjaimet olivat leikatut März-nimisen saksalaisen aikakauskirjan
viimeisestä numerosta. Hän muisti lukeneensa siitä erään kirjoituksen
muutama päivä sitten. Kirjoituksen Darwinismista.

Tästä kirjoituksesta muisti hän sanan, jonka hän nyt löysi
irtileikattujen paperipalasten takaa.

-- Ei kai ole niin vaikeata löytää, kuka Kvambyssä tilaa tai lukee
Märziä.

Kun Asbjörn Krag neljännestä vailla yksi astui junasta Kvambyssa, oli
hän siis jo tehnyt tärkeän havainnon.

Sen vuoksi oli hän erinomaisella tuulella. Ilma oli myöskin mitä
parhain. Kirkas, pilvetön taivas, kaukaisuudessa hehkuva syysaurinko,
ihana marraskuun ilma, jäätyneet tiet.



4.

Havannasikaari.


Asbjörn Krag oli joku aika takaperin ollut yksityisissä asioissa
Kvambyssä. Hän tunsi paikan siis melkoisen hyvin.

Siellä asui mm. maakauppias, joka oli paikkakunnan ainoa kauppias. Hän
oli sitä paitsi kunnallislautakunnan puheenjohtaja ja hänen nimensä oli
Eilertsen. Salapoliisi tunsi häntä hieman entuudestaan.

Kauppias seisoi asemalaiturilla, kun Kristiania-salapoliisi hyppäsi
junasta. Poliisimies kertoi, että hyvin tavallinen varkausjuttu oli
tällä kertaa tuonut hänet Kvambyhyn. Sairashuoneen kassakaapista oli
varastettu joku määrä rahaa. Krag ei halunnut antaa mitään muuta
selitystä Eilertsenille ja tämä uskoi Kragin selonteon täydestä.

He menivät kauppapuotiin ja Krag pyysi nähdäkseen joitakin sikaareja.
Hän oli unohtanut ottaa mukaansa Kristianiasta näitä salapoliisille
tarpeellisia esineitä.

Kauppias otti esiin kaikki ne lajit, joita hänellä oli. Krag tutki
kaikkia ja valitsi lopulta pari kappaletta, jotka hän pani taskuunsa ja
maksoi.

Salapoliisin tarkoituksen ymmärrämme nyt. Hän tahtoi saada varmuuden,
oliko kauppiaalla samoja sikareita, joista pieni sikarin lehtinen
kenties oli irtautunut.

Mutta niitä ei kauppiaalla ollut. Hänen sikarilajinsa olivat kaikki
yksinkertaisempia.

Pientä sikarinlehteä oli Asbjörn Krag, ennen kuin hän lähti
Kristianiasta, lähemmin tutkinut yksityislaboratoriossaan.

Salapoliisi oli yhtä hyvä sikarintuntija kuin kuka tahansa
Kristianiassa ja kemiallisten apukeinojen kautta, jotka olivat hänen
käytettävänään, totesi hän pian, että sikarin siru oli kuulunut
erikoiseen havanna-sikarilajiin, joka oli koko lailla kallis ja jota
siis polttivat tuskin muut kun hyvävaraiset ihmiset.

Niissä sikareissa, joita maakauppiaalla oli myytävänä, oli kaikissa
merkki "Made in Hamburg". Sitä tietä ei hän siis voinut päästä
pitemmälle. Sitten pyysi hän saada ostaa pari virkakirjekuorta.
Eilertsen näytti hänelle muutamia sinisiä kuoria. Ei, sellaisia hän ei
halunnut. Kauppias otti esille koko varastonsa erilaisia kirjekuoria.

Ne olivat järjestetyt suureen laatikkoon, joka oli jaettu seitsemään,
kahdeksaan osastoon. Siinä oli suurempia ja pienempiä kirjekuoria,
valkoisia, ruusunpunaisia, kellertäviä ja sinisiä, mutta ei ainoatakaan
ruskeata ja sen laatuista, jonka salapoliisi oli saanut ja missä
salaperäinen kirje oli ollut. Lopulta otti salapoliisi esille
kirjekuoren ja sanoi, että hän tahtoi juuri sellaisia kaksi kappaletta,
jos kauppiaalla oli sellaisia.

-- Ei, vastasi Eilertsen, -- sellaisia ei hänellä ollut eikä hän tulisi
sellaisia koskaan saamaankaan.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että kaikenlainen muste esiintyy epäselvästi ruskeilla
kirjekuorilla, vastasi Eilertsen.

-- Ah, vai niin, mutta tunnetteko tämän käsialan tässä kuorella?

Kauppias tutki käsialaa kauan ja tarkkaan.

-- Käsiala ei ole millään tavalla kummallinen, sanoi hän, -- mutta
minun täytyy kuitenkin sanoa, etten sitä tunne. Kirjettä ei varmaankaan
ole kirjoitettu täältä päin.

-- Tunnetteko siis kaikki käsialat täällä päin? kysyi salapoliisi
hymyillen.

-- Melkein kaikki, vastasi Eilertsen itsetietoisesti. -- Tehän
tiedätte, että minä en yksinomaan ole kauppias, vaan myöskin
kunnallislautakunnan puheenjohtaja ja säästöpankin tirehtööri. Minä
olen kirjeenvaihdossa kylän kaikkien asukkaitten kanssa.

Asbjörn Krag tutki myöskin kauppiaan kirjepaperivarastot, mutta ei hän
sieltäkään löytänyt mitään, joka olisi vastannut sitä salaperäistä
kirjettä, jonka hän oli saanut.

Asia alkoi tulla sangen salaperäiseksi. Saattoiko olla mahdollista,
että kirjeen oli pannut postiin Kvambyssä joku ohi matkustaja tai joku
tilapäinen paikalla kävijä?

Vielä oli se mahdollisuus jäljellä, että postimestari saattoi auttaa
häntä oikeille jäljille.

Postimestari oli samalla asemamestari. Niinpä meni salapoliisi takaisin
asemalle.

Täällä sai hän heti puhua asemamestarin kanssa ja kun tämä valtion
virkamies sai kuulla, kuka oli hänen edessään, seisoi hän melkein
päällään auttavassa kohteliaisuudessaan.

Asbjörn Krag oli pyytänyt kauppiaan vaikenemaan hänen tulostaan
paikkakunnalle ja samaa pyysi hän nyt asemamestarilta.

Sen jälkeen näytti hän hänelle kirjekuoren ja pyysi hänen lausuntoansa
siitä.

-- Minä näen, että kuori on leimattu täällä, sanoi asemamestari,
tarkoin tutkittuaan käsialaa, -- muistan varmasti, että olen huomannut
näitä ruskeita kuoria ennenkin täällä päin käytettävän, mutta en voi
juuri nyt sanoa, kuka niitä on käyttänyt. Tännehän tulee niin paljon
kirjeitä, ei ainoastaan tältä paikkakunnalta, vaan myöskin
lähiasemalta, Lilleholmista.

Asbjörn Krag merkitsi nimen muistiin.

-- Leimataanko Lilleholminkin kirjeet Kvambyn leimalla?

-- Kyllä, sillä Lilleholm on vain mitätön pysähdyspaikka, eikä sillä
ole omaa postikonttoria. On paljon mahdollista, että kirje on pantu
postiin jo siellä, mutta että se on leimattu vasta täällä. Posti
lajitellaan nimittäin täällä.

-- Tunnetteko käsialan? kysyi salapoliisi.

-- En, ja juuri sen vuoksi otaksun, että kirje on kenties
Lilleholmista. Postimestarina minä tunnen kaikkien käsialat tällä
paikkakunnalla.

Asbjörn Kragilla oli vielä yksi kysymys tehtävänä asemamestarille,
ennen kuin hän jätti hänet.

Hän kysyi, oliko paikkakunnalla ketään, joka tilasi saksalaista
aikakauskirjaa nimeltä März.

-- Ei, ei kukaan täällä eikä Lilleholmissa, vastasi asemamestari. --
Ainoat aikakauslehdet, jotka tänne tulevat, ovat joko norjalaisia tai
englantilaisia.

Myöskin keskustelusta asemamestarin kanssa oli tulos hyvin kielteinen
Asbjörn Kragille. Hän tuli yhä vakuutetummaksi ja vakuutetummaksi
siitä, että tuon salaperäisen kirjeen oli kirjoittanut joku mies, joka
ei asunut tällä paikkakunnalla. Mutta mistä hän etsisi? Nyt ei hänellä
ollut ainoatakaan jälkeä, jota lähteä seuraamaan. Jonkun verran
matalamielisenä lähti Asbjörn Krag astumaan kyytiasemalle, josta hän
sai hevosen. Hän tahtoi mahdollisimman pian joutua tri Kitschenerin
sairaalaan.

Ajomatka kesti enemmän kuin puoli tuntia. Sen kestäessä sai hän
kyytipojalta kuulla, että kyytipaikasta oli tilattu katettu vaunu kello
seitsemän junalle. Tässä vaunussa piti eräs rikas sairas kuljetettaman
sairashuoneelle.

-- Ne ovat kamalimpia ajoja, mitä meillä on, nämä ajot hullujen kanssa,
sanoi poika, -- mutta täytyyhän ottaa vastaan kaikki mitä tarjotaan
näinä huonoina aikoina.

-- Kuka on tilannut vaunun? kysyi Asbjörn Krag.

-- Sitä minä en tiedä, vastasi poika, -- tilaus tehtiin puhelimella ja
minä en kuullut mitään nimeä mainittavan. Kaksi herraa saattavat
sairasta, joka varmaankin on vanhempi mies.

Krag totesi että hänen potilaastaan oli puhe.

Puoli neljän aikana vieri vaunu sairaalan korkean rautaportin eteen.
Asbjörn Krag soitti kelloa ja eräs vartija tuli kuulustelemaan hänen
nimeään ja asiaansa.

Puisto erotti rautaportin sairaalan punaisesta tiilirakennuksesta.
Puiston puiden välissä näki Krag vilaukselta tohtorin, joka käveli edes
takaisin innokkaasti keskustellen erään alilääkärin kanssa.

Salapoliisi pääsi sen vuoksi sanomasta nimeään vartijalle. Hän viittasi
tohtorille ja kun tämä näki, kuka tuli, kiiruhti hän sisäänkäytävän luo
ja avasi rautaportin hänelle.

Hän oli hyvin rakastettava ja puristi lämpimästi salapoliisin kättä
puhjetessaan puhumaan:

-- Olen kärsimättömästi odottanut teitä, hra Krag, tuskin olen saanut
unta silmiini koko yönä tuon kamalan kirjeen takia, josta kuulin
puhelimessa. Meidän täytyy saada käsiimme kirjeen lähettäjä,
sairashuoneeni voi joutua kärsimään sanomattomasti, jos sellaiset
ennenkuulumattomat syytökset pääsevät julkisuuteen.

-- Minä teen parhaani, vastasi salapoliisi hymyillen. Hän lähetti
vaunun takaisin.

Kyytipoika, joka tohtorin kasvoista näki, mikä kuuluisa poliisimies
hänellä oli edessään, tuijotti hetkisen ällistyneenä häneen, ennen kuin
hän käänsi vaunun ja lähti takaisin asemalle mäkistä ja mutkikasta
maantietä pitkin. Mielisairaalan lääkäri esitteli:

-- Salapoliisi Asbjörn Krag -- alilääkärini tri Stenseth.

Herrat kävelivät yhdessä keskustellen pitkin jäätynyttä hiekkakäytävää.

-- Olen ilmoittanut alilääkärilleni, mitä on tapahtunut, sanoi tri
Kitschener, -- ja hän on sangen kiihottunut siitä, että sellaisia
syytöksiä on voitu levittää.

-- Mutta syytöksethän eivät lainkaan koske teitä eikä teidän
sairaalaanne, väitti salapoliisi vastaan.

-- Eivät koske, eivät koske, puhkesi tohtori, -- tietysti koskevat ne
minuakin. Rohjetaan epäillä minun tieteellistä auktoriteettiani ja
koetetaan tahrata minun kunniani.

-- Näyttää siltä, että koko juttu supistuu pelkkään alhaiseen pilaan,
vastasi salapoliisi, -- saammehan nähdä. Meillä on hyvää aikaa.

He menivät tohtorin työhuoneeseen, joka oli täynnä tieteellisiä
teoksia. Luuranko seisoi nurkassa.

Asbjörn Krag esiteltiin tohtorin rouvalle, vanhemmalle, rakastettavalle
naiselle, joka vaikutti täsmälliseltä, mutta avuliaalta.

-- Kun teidän on odotettava junan tuloa, saadaksenne nähdä salaperäinen
potilas, sanoi tohtori Kitschener, -- on mahdotonta, että ennätätte
takaisin Kristianiaan tänä iltana.

-- Minun on sen vuoksi turvauduttava teidän vieraanvaraisuuteenne,
vastasi Krag hymyillen.

-- Siihen olemmekin jo varustautuneet, sanoi emäntä, -- mutta meidän
vierashuoneemme on korjauksen alaisena, joten teidän on pidettävä
hyvänänne mieheni työhuone.

Salapoliisi kumarsi.

-- Jos te pelkäätte tuota luurankoa tuossa, niin voimme siirtää sen
pois, sanoi rouva leikkiä laskien.

-- Rouvani, vastasi Asbjörn Krag, -- minä en pelkää edes eläviä
ihmisiä.

Mielisairaalan lääkäri hykerteli käsiään. Hän piti siitä, että hänen
luonaan oli vieraita.

-- Olet kai järjestänyt jotain erikoista päivälliseksi, rakkaani? kysyi
hän, sillä sinähän tiedät, että vieraamme on Norjan huomattavin henkilö
tällä hetkellä.

-- Thomas Buschin jälkeen, huomautti Krag.

Rouva ei vastannut, vaan lähti tohtorin työhuoneesta salaperäisesti
hymyillen.

-- Nyt me otamme kukin oikein hienon havannasikarin, sanoi hän, -- ja
jutustamme hauskasti ennen päivällistä. Olkaa hyvä, minä takaan, että
ne ovat hyviä.

Asbjörn Krag otti sikarin, katkaisi sen ja sytytti. Hän veti pitkän ja
hyvänmakuisen sauhun sikarista, mutta otti sen sitten nopeasti
sormiensa väliin ja katsoi sitä.

-- Niin, eikö totta, sanoi tohtori, joka kokonaan ymmärsi hänet väärin,
-- se on erinomainen sikari.

-- Minä uskallan vakuuttaa, että sellaista ei ole täällä kahdenkymmenen
peninkulman alalla.

Asbjörn Krag tuijotti sekunnin tohtoriin, sen jälkeen sikariin ja kun
hän huomasi sen värin ja kummallisen, rosoisen päällyslehden, kasvoi
hänen hämmästyksensä kiihkoksi. Mutta hän älysi heti tilanteen ja sanoi
täysin tyynenä:

-- Tämä on todellakin erinomainen sikaari, herra tohtori, se saattaa
minut suorastaan haltioihini.



5.

Kirjeenkirjoittaja.


-- Se ilahduttaa minua, vastasi tohtori, -- te näytätte olevan
sikarintuntija.

-- Niin, luulenpa voivani kerskua sillä. Alilääkärikin lausui
ihastuksensa sikarin johdosta.

-- Onko epähienoa kysyä, mistä olette saanut tämän sikarilajin, herra
tohtori? kysyi Asbjörn Krag.

-- Olen saanut sen eräältä ystävältä Havannasta, vastasi tohtori, --
eräältä nuorelta mieheltä, joka parani hoidossani ja joka sen jälkeen
on monella tavalla osoittanut minulle kiitollisuuttaan.

-- Tällaisen sikarin, kuin tämä, tuntisin minä tuhansien joukosta,
huomautti salapoliisi.

-- Aivan varmaan.

-- Niin, pienen palankin siitä, esim. pieni pala sen luonteenomaista
rosoista päällyslehteä riittäisi, jotta voisi tuntea sen, jatkoi
salapoliisi.

-- Se riittää varsin hyvin, sanoi tohtori.

Keskustelun keskeytti lääkärin rouva, joka kantoi huoneeseen
tarjottimella portviiniä ja hedelmiä.

Niin kauan kun rouva oli huoneessa, puhuttiin mistä sattui,
tavallisista asioista ilmasta ja tuulista, viimeisistä kirjoista ja
teattereista. Huomasi selvästi, että lääkäriperhe, kuten melkein kaikki
maalla-asujat olivat sangen suuria teatterin harrastajia.

Kun rouva oli mennyt huoneesta jatkaakseen taloudellisia toimiaan,
sanoi salapoliisi:

-- Tämä on kaunis kirjoituspöytä, herra tohtori, eikö se olekin
veisteltyä pähkinäpuuta?

-- On, sitä se on ja minua ilahduttaa, että te pidätte siitä.

-- Se tuo mieleeni jotain, huudahti salapoliisi näpäyttäen sormiaan. --
Minun on kirjoitettava muutamia rivejä, en ehtinyt Kristianiassa
järjestää kaikkea.

-- Kirjoitusneuvot ja paperia on pöydällä, sanoi tohtori ja viittasi
tuohon valiokappaleeseen.

Asbjörn Krag käytti heti tarjousta hyväkseen ja lääkäri siirtyi
puhumaan hänelle hyvin mielenkiintoisista ammattiasioista alilääkärinsä
kanssa.

Asbjörn Krag teki sillä aikaa joukon havaintoja kirjoituspöydän ääressä
-- havaintoja, jotka saattoivat hänet yhä enemmän ja enemmän
hämmästymään.

Ensiksikin sattui hänen eteensä nide kirjoituspaperia, tavallista
neljänneskokoa. Kirjoituspaperi oli leimaamatonta ja juuri täsmälleen
sen paperin kaltaista, jolla hän edellisenä päivänä oli saanut
salaperäisen ilmoituksen. Kun hän piti paperia valoa vasten, huomasi
hän, että siinä oli vesileima ja sama vuosiluku 1904. Salapoliisi
tunnusti itselleen, että tämä alkoi hämmentää häntä.

Pikku sikarin siru, joka oli tullut kirjeen mukana, oli kotoisin
lääkärin omista sikareista, siitä ei voinut olla mitään epäilyjä.

Ja nyt huomasi hän, että tohtori käytti juuri samanlaisia ruskeita
kirjekuoria, kuin mikä hänellä oli taskussaan. Ainoa, mikä ei sopinut
yhteen, oli muste.

-- Käytättekö te yksinomaan ruskeata mustetta? kysyi Asbjörn Krag
istuessaan kirjoittamassa.

-- Kyllä, yksinomaan, vastasi tohtori, -- se monistuu parhaiten. Sitä
paitsi, jatkoi hän hymyillen, -- minä pidän ruskeasta väristä. Se on
minun mielestäni niin diskreettiä.

Tässä oli siis pieni solmu. Salaperäisen kirjeen kuorelle oli
kirjoitettu sinisellä musteella.

Salapoliisi oli kirjoittanut kirjeensä valmiiksi ja yhtyi nyt innolla
keskusteluun. Keskusteltiin monesta eri asiasta. Oikeastaan salapoliisi
johti keskustelua. Hän tahtoi päästä erikoiseen keskusteluaiheeseen ja
hän teki sen niin hienosti ja maailmantottuneesti, että tohtori ja
alilääkäri eivät sitä huomanneet. Ennen kuin kukaan mitään huomasi,
istuivat he ja keskustelivat Darwinismista.

Esitettiin eri mielipiteitä. Mielisairaalan lääkäri oli Darwinin
kannattaja. Hän puolusti teoriaansa ihmissuvusta.

Keskustelun kuluessa sai hän aiheen sanoa:

-- Olen lukenut kirjoituksen tästä aiheesta eräästä ulkomaalaisessa
aikakauskirjassa.

Tohtori toisti erään lauseen tästä kirjoituksesta.

Asbjörn Krag kysyi:

-- Mitä kirjoitusta tarkoittaa tohtori?

-- Tarkoitan professori Brennerin kirjoittamaa kirjoitusta Märzin
viimeistä edellisessä numerossa.

Salapoliisi hätkähti, kun mielisairaalanlääkäri mainitsi tuon nimen,
mutta hän hillitsi itsensä heti ja vastasi kuten tavallisesti tyynesti:

-- Minusta tuntuu kuin olisitte toistaneet tuon kirjoituksen hieman
virheellisesti, herra tohtori. Minäkin olen lukenut professori
Brennerin kirjoituksen ja minä olen muistavinani, että siinä oli jotain
toista.

Mutta silloin tohtori nousi ylös.

-- Se on mahdotonta, sanoi hän, -- minä voin sitä paitsi näyttää sen
teille. Vihko on täällä.

Hän alkoi penkoa papereitaan kirjoituspöydällä, mutta ei löytänyt
vihkoa. Hän etsi kirjahyllyltä, mutta se ei ollut siellä eikä se ollut
laatikossakaan. Hän vihastui ja huusi rouvalleen:

-- Elviira, Elviira! Missä on März-vihko, jota hiljattain luin? Minä en
löydä sitä mistään.

-- Siitä minulla ei ole aavistustakaan, kuuli hän rouvan äänen
vastaavan kaukaa, luultavasti keittiöstä.

Tohtori paukautti vihaisena oven kiinni ja mutisi:

-- Se on kummallista. Täältä ei tapaa mitään kadota. Tuossa se oli,
sanoi hän ja viittasi kirjoituspöytäänsä.

Asbjörn Krag nyökkäsi hymyillen.

-- Siinä meillä on uusi keskusteluaine, huomautti hän, -- mutta
jättäkäämme tämä asia, sillä tuolla näen minä rouvan tulevan ja se ei
varmaankaan huvita häntä.

Rouva ilmoitti, että päivällinen oli valmis ja tarjosi Asbjörn Kragille
kätensä.

Mutta keskustelu ei tahtonut päästä vauhtiin. Salapoliisi oli saanut
liian paljon ajattelemista. Mutta miten saattoi olla laita kirjekuoren
ja März-vihkosen. Kävihän yhä selvemmäksi, että salaperäisen kirjeen
täytyi olla lähtöisin mielisairaalan lääkärin omasta talosta, mutta
kuka oli voinut kirjoittaa sen?

Tohtori Kitschener taasen harmitteli kadonneen vihkonsa vuoksi.

-- Tapahtuu niin paljon kummallista ja käsittämätöntä tässä maailmassa,
sanoi hän. -- Lähetellään salaperäisiä, hävyttömiä kirjeitä ympäri
maailmaa ja kokonaiset kirjat katoavat minun kirjoituspöydältäni.

-- Oh, mitä tulee tuohon salaperäiseen kirjeeseen potilaasta, sanoi
Asbjörn Krag samalla valmistautuen odottamattomaan ja yllättävään
hyökkäykseen, jotka olivat hänen erikoisalaansa, -- mitä tuohon
kirjeeseen tulee, niin on sen kirjoittanut joko joku teidän
potilaistanne tai sitten te itse. Samalla silmäili hän tohtoria
terävästi.



6.

Sähkösanoma.


Mielisairaalan lääkäri säikähti niin, että hän pudotti haarukan
lattialle. Alilääkäri tuijotti sanattomana salapoliisiin. Syntyi
kiusallinen äänettömyys. Sitten kuului rouvan livertelevä, kirkas nauru
ja salapoliisi yhtyi siihen heti.

Asbjörn Krag oli suuri ihmistuntija. Hän oli äänettömien sekuntien
aikana tutkinut tohtorin kasvonilmeitä sangen terävästi. Hän huomasi
heti, että se kummastus ja ymmärtämättömyys, joka tohtorissa ilmeni
salapoliisin pikaisen huomautuksen johdosta, oli ehdottomasti oikeata.

Rouvan iloinen nauru auttoi hänet tilanteesta. Nyt hukutettiin kaikki
pilantekoon.

-- Olipa jo aikakin saada kuulla hieman leikinlaskua pöydän ääressä,
sanoi rouva koko ajan nauraen. -- Mieheni tulee siinä määrin happameksi
ja kiukkuiseksi, jos edes paperipalanen katoaa hänen pöydältään, ettei
sitä voi kestää.

-- Paperinpalanen, vastasi tohtori ja kääntyi vaimoonsa päin, -- se ei
ollut lainkaan mikään paperinpalanen, Elviira. Se oli vihko, kokonainen
kirja.

-- Tämä alkaa huvittaa minua, sanoi Asbjörn Krag, -- antakaahan olla,
kenties minä voin saada selville, kuka on vienyt aikakauskirjan
pöydältänne. Onko teillä ollut vieraita hiljattain?

-- Ei jälkeen 27:ttä päivää. Siitä on siis kolme päivää.

-- No hyvä, 27 päivänä siis. Aamupäivällä vaiko iltapäivällä?

-- Aamupäivällä.

-- Kuka täällä oli?

-- Tja, se oli todellakin eräs herra, joka pyysi minua ottamaan tänne
erään potilaan. Hän kutsui itseään vuori-insinööri Holmiksi.

-- Siis salaperäisen potilaan veli, jota me nyt juuri odotamme ja jota
salaperäinen kirje koskee.

-- Niin, hän sanoi, että he ovat veljeksiä. Luuletteko, että hän on
ottanut vihkon?

-- Saammehan nähdä. Oliko hän teidän työhuoneessanne?

-- Niin, kuten te sen sanotte, sanoi hän, -- muistuu tosiaankin
mieleeni, että hän istui kirjoituspöytäni ääressä hetkisen. Minä
halusin nimittäin kirjallisen anomuksen hänen mielenvikaisen veljensä
sairaalaan sulkemisesta.

-- Ja kun hän istui kirjoittamassa, oliko teillä kenties silloin jotain
muuta tehtävää?

-- Minä telefonoin.

-- Oh, te telefonoitte.

-- Niin, minulle soitettiin erään hyvin vähäpätöisen asian vuoksi
Lilleholmista, joka on täältä puolen peninkulman päässä. Insinöörin
istuessa kirjoittamassa seisoin minä hallissa ja telefonoin.

-- Ei ole epäilemistäkään, insinööri on ottanut vihkon.

Tohtori tuli miettiväiseksi.

-- Tämä kuulostaa todellakin hieman omituiselta, sanoi hän, -- mutta
minä en voi vain käsittää mitä vuori-insinööri aikoo aikakauskirjalla
tehdä. Jos hän olisi pyytänyt saada lainata sen minulta, ei tietenkään
olisi ollut mitään estettä siihen. Mutta että hän vain ilman muuta otti
sen...

-- Hänellä on epäilemättä ollut pienet tarkoituksensa tehdessään tämän
viattoman varkauden, huomautti Asbjörn Krag -- ja minä voin teille
kertoa, että varkaus ei supistunut vain vihkoon.

-- Oh, suuri Jumala, onko hän kenties ollut kassakaapissakin?

-- Ei, kaukana siitä, rauhoitti Asbjörn Krag nauraen, -- hän ei ole
varastanut voiton vuoksi. Paitsi aikakauskirjaa on hän ottanut teiltä
pari ruskeata kirjekuorta ja leimaamatonta kirjoituspaperianne. Siinä
kaikki.

-- Tätä minä en ymmärrä.

-- Niin ja teidän on vielä vaikeampi ymmärtää sitä, kun saatte kuulla,
että näpistys -- minä en tahdo kutsua sitä varkaudeksi -- on jollain
tavalla salaperäiseen kirjeeseen yhteydessä.

-- Ei, mitä te sanotte! huudahti tohtori kauhistuneena, olisiko
mahdollista, että...

Asbjörn Krag keskeytti hänet.

-- Vielä eräs tieto, pyysi hän, -- tarjositteko te vuori-insinöörille
erinomaisia sikarejanne kun hän lähti?

-- Kyllä, minusta hän oli niin hauska ja miellyttävä henkilö... Ja sitä
paitsi maksoi hän minulle niin runsaasti veljestään ja hänen hoidostaan
täällä.

-- Mutta hän ei polttanut sikaria heti, siitä voisin melkein lyödä
vetoa.

-- Ei, vastasi tohtori, kummastuneena sen johdosta, että salapoliisi
saattoi sen tietää, -- hän pani sen taskuunsa.

-- Oliko hän puettu pitkään takkiin?

-- Kyllä, silkillä vuorattuun pitkään takkiin.

-- Siinä tapauksessa pani hän varmasti sikarin takkinsa sisätaskuun?

-- Aivan oikein, hän aikoi polttaa sen myöhemmin.

-- Voitteko kuvailla minulle tarkasti miehen?

-- Hän näytti sangen aristokraattiselta, oli mustapartainen ja hänellä
oli kultasankaiset silmälasit. Hän puhui norjaa, mutta mursi hieman
ruotsiksi ja sen selitti hän johtuvaksi siitä, että hän oli jonkun ajan
oleillut ruotsalaisessa kaivoksessa.

-- Tuliko hän Kristianiasta?

-- Kyllä.

-- Matkustiko hän takaisin sinne?

-- Ei, hän matkusti Lilleholmiin.

-- Oh, vai niin. Miksi hän matkusti sinne?

-- Hän aikoi mennä sinne tutkimaan eräitä kaivosalueita, sanoi hän ja
aikoi mennä asumaan kestikievariin, joka samalla on kyytiasema ja
kauppapuoti.

-- Luuletteko, että hän vielä asuu siellä?

-- Hän asui siellä kuitenkin vielä tänään, sillä minä olen puhunut
erään henkilön kanssa, joka on nähnyt hänet. Jos on vielä jotain muuta,
jota haluatte tietää tästä todellakin salaperäisestä henkilöstä, niin
tulee teidän kääntyä Lilleholmiin, sillä minä en tiedä mitään muuta
hänestä.

-- Ei kiitos, vastasi Asbjörn Krag, -- olen saanut tietää tarpeeksi.

-- Mutta minä en voi käsittää, mitä yhteyttä on tällä henkilöllä ja
tuolla huomiota herättävällä kirjeellä.

-- Niin, kaikki viittaa siihen, että hän on kirjoittanut kirjeen.

Tohtori ponnahti paikaltaan niin kiivaasti että tuoli, jolla hän istui,
kaatui. Rouva ja alilääkäri löivät molemmat yhtä aikaa kätensä yhteen
hämmästyksestä.

-- Mitä te sanotte, huudahti tri Kitschener hämmentyneenä, -- olisiko
sama mies, joka on pyytänyt minua ottamaan veljensä sairaalaani,
samalla kirjoittanut, että sairaalaan sulkeminen on laiton. Teidän
täytyy myöntää, herrani, että tämä kuulostaa sangen typerältä.

-- Tunnetteko te tämän kirjeen? kysyi Asbjörn Krag.

Mielisairaalan lääkäri tarttui kirjekuoreen innokkaasti ja luotuaan
siihen silmäyksen, huudahti hän:

-- Kuolema ja kiusa! Tämähän on minun virkakirjekuoriani.

-- Ottakaa kirje esille, sanoi Krag.

Tohtori teki kuten häntä pyydettiin. Hän kummastui sangen suuresti
nähdessään liimatun kirjeen, mutta huudahti, tarkastettuaan vesileimaa
paperilla:

-- Tämä on minun papereitani.

-- Entä tämä pienoinen sikarin sirunen, jatkoi Asbjörn Krag,
laskiessaan pienen sirusen tohtorin lautaselle, -- sen olen löytänyt
kirjeen liimauksesta.

Tohtori tarkasteli palasia mielenkiinnolla.

-- Minun sikaristani, mutisi hän yhä kummastuneempana ja
kummastuneempana. Hänen vaimonsa ja alilääkärinsä kumartuivat nyt hänen
puoleensa ja seurasivat jännitetyllä mielenkiinnolla paljastusten
jatkuvaa kehitystä.

-- Tahdotteko nyt olla hyvä ja erottaa jonkun kiinni liimatuista
kirjaimista, pyysi Krag. -- Voitte esimerkiksi ottaa tuon liian suuren
d-kirjaimen tuosta keskeltä.

Tohtori irrotti liimatun kirjaimen.

-- Lukekaa sen takasivua, sanoi Krag.

Tohtori käänsi paperia ja luki kaksi saksalaista sanaa.

-- Minun aikakauskirjani, kuiskasi hän. -- Kirjoitus Darwinismista.
Siitä ei ole epäilystäkään. Hän on varastanut vihkon ja lähettänyt
kirjeen. Tämä on jotain sellaista, että tästä voi tulla hulluksi.
Tohtori katsoi toivottoman ymmärtämättömänä toisesta toiseen.

Päivällinen lopetettiin siis yleisen hämmennyksen vallassa. Ainoastaan
Asbjörn Kragilla oli kyllin mielenmalttia kumartaakseen kohteliaasti
emännälle ja sanoa:

-- Rouvani. Tuhannet kiitokset ruuasta.

Herrat menivät työhuoneeseen, jossa lamput sillä aikaa oli sytytetty ja
missä suuri kamiina levitti miellyttävää lämpöä huoneeseen.

Tohtori käveli kärsimättömänä edestakaisin lattialla.

-- Minä en voi sitä käsittää, mutisi hän puoliksi itsekseen, -- minä en
voi sitä käsittää.

-- Kaiken tämän alla on varmaan joku arvoitus, sanoi Asbjörn Krag, --
suuri ja kummallinen arvoitus. Minä olen hyvin iloinen siitä, että
matkustin tänne. Thomas Busch on niin varmoissa käsissä.

Tohtori luki vielä kerran tuon salaperäisen kirjeen. Hän toisti sanat:
"silloinhan tehdään kauhea rikos..." Olisiko se mahdollista, mutisi
hän, -- olisiko se mahdollista.

Asbjörn Krag huomautti:

-- Onnettomilla ihmisillä ei leikitä, jollei kaiken takana ole jotain
kauheata ja vakavaa. Tämän asian alku viittaa rikokseen, herra tohtori.
Ja minulla on määrätynlainen tunne, että kysymyksessä on ihmiselämä.
Vielä en voi käsittää, mikä voi tarkoitus olla. On jotain hämärää
vuori-insinööri Holmin esiintymisessä. Kenties voimme saada asiaan
jotain selvyyttä, kunhan potilas saapuu ja me saamme puhua hänen
kanssaan. Mutta minulla on aavistukseni, minä tunnen levottomuutta
ruumiissani...

Asbjörn Krag pysähtyi ja kuunteli. Hän katsoi tohtoriin.

-- Eikö vaunu pysähtynyt tähän ulkopuolelle? Voivatko he jo olla
täällä?

Tohtori ei ollut kuullut mitään. Hän katsoi kelloaan.

-- On liian aikaista, vastasi hän, -- emme voi odottaa hullua ennen
kuin puolen tunnin kuluttua.

Mutta nyt kuului kuitenkin vaunun jyrinää aivan heidän lähellään ja
vaunu tuntui ajavan pois. Se oli pieni, kevyt vaunu, arvattavasti
karriooli.

-- Se pysähtyi varmasti tähän ulkopuolelle, sanoi tohtori.

Hän meni ikkunan luo, veti ylös paksun kierreverhon ja avasi ikkunan.

Pimeä marraskuun ilta oli kuin musta seinä.

-- Näen lyhdyn, joka kääntyy, huudahti tohtori, -- joku ihminen tulee
tänne portilta päin. Sitten jatkoi hän heti: -- Oh, nyt näen kuka se
on. Se on eräs vahdeistani. Hänellä on jotain valkeata kädessään, se
näyttää paperilta.

Tohtori kumartui ulos ikkunasta ja huusi:

-- Johan, mitä on tekeillä?

Johanin karkea ääni kuului ulkoa:

-- Täällä on pikasähkösanoma.

-- Minulle?

-- Ei, herra tohtori, siinä on Asbjörn Kragin nimi.

Pikasähkösanoma. Väristys kulki salapoliisin ruumiissa.

Mikä saattoi olla niin kiireellistä?

Tohtori pyysi saada sähkösanoman ikkunan kautta. Hän antoi sen edelleen
salapoliisille, joka nopeasti repi sen auki.

Tohtori kääntyi ympäri salapoliisin huudahtaessa. Siinä seisoi
salapoliisi vapisten sähkösanoma kädessä. Hän ojensi sen tohtorille,
joka innolla otti sen.

Sähkösanoma oli hyvin lyhyt. Siinä olivat ainoastaan nuo muutamat
kauheat sanat:

    "Thomas Busch karannut. Brede."



7.

Vankivaunu.


On siis välttämätöntä, että palaamme takaisin suurrikolliseen, Thomas
Buschiin, ja saamme nähdä, minkä nerokkaan tempun hän toimeenpani
välttääkseen laillisen oikeuden.

Me jätimme hänet, liikuttavan kohtauksen jälkeen morsiamensa, kauniin
varieteelaulajattaren Julietten kanssa, selliinsä.

Hänet tutkittiin ylhäältä ja alhaalta. Hänen täytyi juoda lasillinen
vettäkin, mutta salapoliisit eivät voineet löytää pienintäkään, joka
olisi voinut osoittaa, että varieteenainen oli antanut hänelle jotain.

Harald Brede itse saattoi hänet selliin ja näki, että ovet hänen
jäljessään suljettiin kunnollisesti.

Thomas Busch heittäytyi, niin kuin näytti, väsyneenä ja toivottomana
lavitsalleen, johon hän jäi makaamaan kunnes salapoliisien ja
vartijoiden kaikuvat askeleet käytävässä lakkasivat kuulumasta.

Silloin ponnahti hän nopeasti ylös paikaltaan ja nyt väsynyt ilme hänen
kasvoiltaan katosi ja nyt oli hän jälleen jyrkän päättäväinen.

Hän kuunteli sellin oven luona, seisoiko joku sen takana vakoilemassa
häntä. Mutta hän rauhoittui heti. Hän oli yksin ja vartioimattomana.

Hän avasi suunsa, irrotti kitalaesta pienen, pyöreän ja kimmoisen
pillerin, joka oli tarttunut siihen kiinni. Hän irrotti sen
varovaisesti sormillaan, vei sen sellin ikkunan luo ja katseli sitä
tarkoin. Sen sinertävässä, kimmoisassa aineessa näki hän pienen mustan
pilkun.

Hän hymyili viekkaasti ja mutisi:

-- Suloinen pikku Juliette. Hän on tosiaankin ollut sekä viisas että
rakastettava ja kuinka liikuttavaa komediaa hän onkaan näytellyt.

Varieteenaisella oli ollut pikku pilleri suussaan ja kun hän suuteli
Thomas Buschia, siirsi hän sen omasta suustaan hänen suuhunsa. Se kun
oli kimmoinen, tarttui se heti hänen kitalakeensa eikä juomavesi sitä
huuhtonut alas.

Thomas Buschin kädet eivät tietenkään olleet selän taakse sidotut niin
kauan kun hän oli sellissä.

Hän käveli hetken aikaa edestakaisin ja mietti.

Pakosuunnitelmat pyörivät hänen päässään. Kello lähestyi vähitellen
neljää. Kun se enää oli tuskin neljännestä vailla, löi Thomas Busch
itseään oikealla kädellä voimakkaasti nenäänsä leukaluun viereen, niin
että veri alkoi tihkua. Heti sen jälkeen soitti hän hätäkelloa.

Vanginvartija kiiruhti hänen luokseen. Thomas Busch ei tavannut koskaan
hälyttää, jonka tähden vanginvartija, nyt kun hän soitti, heti uskoi,
että jotain vakavaa oli tapahtunut.

Hän avasi pienen luukun rikollisen sellin ovessa ja kysyi:

-- Mitä te haluatte?

Samassa huomasi hän veren, jota oli vuotanut lattialle Buschin nenästä
ja hän huudahti kauhistuneena:

-- Suuri Jumala, koetatteko te jollakin tavalla vahingoittaa itseänne?

Busch koetti ehkäistä verenvuotoa nenäliinallaan, mutta se ei
onnistunut.

-- Tahdotteko kutsua vankilanlääkärin, pyysi hän, -- minä olen saanut
nenävuodon ja se tapaa olla minulle aina vakava asia.

Vanginvartija lähti heti asialle. Kun hän oli mennyt, löi Thomas Busch
nenäänsä vielä kerran niin, että verta alkoi yhä runsaammin vuotaa.

Parin minuutin kuluttua palasi vanginvartija vankilanlääkärin kanssa.
Harald Brede tuli myös nähdäkseen, mitä tuo lurjus taas oli keksinyt,
kuten hän sanoi.

Lääkäri kauhistui nähtyään, kuinka paljon verta jo oli vuotanut, mutta
Thomas Busch rauhoitti häntä ilmoittamalla, että kysymyksessä oli vain
tavallinen nenävuoto.

-- Nenävuoto tulee minulle jotensakin äkkiarvaamatta ja ilman mitään
aihetta, selitti hän, -- se on melkein kuin jonkinlaista verensyöksyä.
Ainoa mikä auttaa, on ruiskuttaa jotain narkoottista ainetta.

Tohtori tunsi myös erään hyvän keinon nenävuotoa vastaan ja hän lähetti
heti vanginvartijan lähimpään apteekkiin ostamaan tarvittavia aineita.

Harald Brede katseli epäämättömällä epäluulolla tätä kaikkea.

-- Jos te luulette, sanoi hän Thomas Buschille, -- voivanne näillä
vähäpätöisillä tempuilla niin kuin esimerkiksi nenävuoto, vaikuttaa
jotain siihen suuntaan, ettei teitä tänään muka vietäisi täältä pois,
niin te erehdytte.

Thomas Busch kääntyi häneen päin verinen nenäliina nenän edessä. Hän ei
ollut juuri valtavan näköinen seisoessaan siinä.

-- Minä neuvon teitä siirtämään vientini, sanoi hän, -- näyttäähän
pahalta lähettää matkaan vertavuotava vanki.

Harald Brede karisti epäävästi päätään, katsoi kelloaan ja sanoi:

-- Kymmenen minuutin kuluttua te istutte vankivaunussa, vaikka teistä
vuotaisi verta enemmän kuin teurastetusta porsaasta. Minä olen luvannut
Asbjörn Kragille, että minä seuraan meidän ohjelmaamme.

-- Vai niin? Rakastettava ystäväni ei kai ole Kristianiassa?

-- Ei, ei juuri tällä hetkellä, jos välttämättä tahdotte tietää.

-- Luonnollisesti. Se kiinnittää mieltäni äärettömästi.

-- Miksi, jos saan luvan kysyä?

-- Siksi että yksi teistä on parempi kuin kaksi, varsinkin kun poissa
oleva on Asbjörn Krag.

-- Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi Harald Brede ja katsoi häntä
terävästi.

Thomas Busch kohautti olkapäitään.

-- Ei mitään erikoista, sanoi hän, -- tarkoitan vain, että Asbjörn
Kragin poissaolo suo minulle erinomaisen tilaisuuden, jos nimittäin
aikoisin paeta.

-- Ajatteletteko todellakin vielä sitä mahdollisuutta? kysyi Brede.

-- Kyllä, luonnollisesti.

-- Se on todellakin hullunrohkeata.

-- Rohkeata se on, rakas ystäväni. Mutta ajatelkaa itsenne minun
asemaani: Minä seison tässä tietoisena siitä, että minut aiotaan sulkea
vankilaan kymmeneksi vuodeksi ja sieltä on verrattain vaikea karata.
Onko siis teidän mielestänne niin kummallista, jos ajattelenkin pakoa
niin kauan kuin vielä on aikaa?

-- Vielä on aikaa, penäsi Harald Brede. Hänestä tuntui, että
rikoksentekijä laski silkkaa pilaa hänestä.

-- Ei mikään ole mahdotonta, rakas ystävä, jatkoi Thomas Busch
välittämättä vilkkaan ja kiivaan salapoliisin katseista, -- ja jos
siitä tulisi tosi, niin pyytäisin teitä toisinaan ajattelemaan sitä,
että kohtalo tekee minusta teidän elämänne pelastajan.

-- Lorua, huudahti Harald Brede, -- te puhutte vallan käsittämättömiä
asioita.

-- En ole odottanutkaan, että te ymmärtäisitte minua, sanoi Busch, --
mutta se päivä tulee kerran. Teitä minä nimittäin en tahdo tappaa.

Harald Brede keskeytti keskustelun, joka vain kiihotti häntä.

Samassa tuli vanginvartija takaisin apteekista tarpeiden kanssa.
Hänellä oli mukanaan melkoisen pieni pullo, joka sisälsi jotain
narkoottista esanssia. Siinä liotti tohtori puhdasta nenäliinaa, jonka
hän sitten ojensi Thomas Buschille.

Esanssista levisi pistävä, läpitunkeva haju. Thomas Busch vei
nenäliinan nenänsä eteen ja hengitti voimakasta tuoksua. Nenävuoto
väheni heti ja kun hän oli hengittänyt esanssia jonkun aikaa, lakkasi
vuoto kokonaan.

-- Minun täytyy, ikävä kyllä, olla varuillani, sillä vuoto voi uudistua
heti. Se tapaa aina tulla takaisin ja kestää, pienin väliajoin,
kokonaisen päivän. Te tiedätte varmaankin, herra tohtori,
tämänkaltaisten vuotojen latinalaisen nimen?

Tohtori nyökkäsi.

-- Tunnen varsin hyvin nämä vuodot, sanoi hän, -- ne tulevat äkkiä ja
aiheetta, etenkin voimakkaitten mielenliikutusten jälkeen. Olen
kuullut, että te olette tavanneet morsiamenne keskusteluhuoneessa ja
sehän selittää kaiken.

Harald Brede käveli kärsimättömästi muristen edestakaisin lattialla.
Hänellä oli aavistus, että tämän nenävuodon laita ei ollut aivan
oikein. Ei kukaan olisi voinut saada häntä vakuutetuksi, että
rautaihminen Thomas Busch olisi kärsinyt minkäänlaisista
mielenliikutuksista. Nyt kuuli hän Thomas Buschin jälleen puhuvan
viennin siirtämisestä.

-- Minun mielestäni, sanoi Thomas Busch, -- minulla sairaana on oikeus
saada vienti siirretyksi huomiseen.

Tohtori oli epätietoinen siitä, miten hänen tulisi menetellä.

-- Minä luulen, että se olisi parasta, mutisi hän.

Harald Brede vastusti tätä mitä jyrkimmin. Kun Thomas Busch sanoi
jotain alistumisestaan salapoliisin tahtoon, huomautti tohtori
terävästi, luoden silmäyksen salapoliisiin, että itse asiassa
vankilanjohtaja ratkaisisi tämän asian. Jos Busch ehdottomasti sitä
toivoo.

-- On minun mielestäni otettava huomioon tuomitun miehen toivomus
sikäli, että asia esitettäisiin korkeimmalle asianomaiselle.

-- Hyvä, hyvä, intti Harald Brede, -- jos te menette vankilanjohtajan
luo, niin menen sinne minäkin. Panen paikkani alttiiksi, mutta siirron
on tapahduttava määrätyllä ajalla. Tämä on vain joku juoni vangin
puolelta.

Samassa tuli eräs poliisi ja ilmoitti että vankivaunu oli ajanut portin
eteen. Tämä oli sama poliisi, jonka oli määrä yhdessä Harald Breden
kanssa huolehtia vangin kuljetuksesta.

Aika oli tullut. Thomas Busch lopetti itse kaiken enemmän keskustelun
viennin siirrosta sanoessaan:

-- Koska kunnianarvoisa salapoliisi antaa niin suuren arvon sille, että
kuritushuoneen portit jo tänään sulkeutuvat takanani ja panee vielä
paikkansakin sen vuoksi alttiiksi, niin onhan kaikkea järjellisyyttä
vastaan, että minä pyydän siirtoa. Herrani, minä selitän täten
juhlallisesti, että minun puoleltani ei ole vähintäkään estettä, vaan
voidaan minut heti kuljettaa vankilaan. Olihan vain puhe vähäisestä
myötätunnon osoituksesta, pienestä rakastettavuudesta, herrani,
voimatonta miestä kohtaan. Pyydän ainoastaan, että tämä nenäliina vielä
kerran kastellaan tuossa narkoottisessa aineessa ja että joku poliisi
koko matkan ajan pitää sitä nenäni edessä.

-- Miksi niin? kysyi tohtori hämmästyneenä, ettekö voi itse pitää siitä
huolta?

-- En, vastasi Thomas Busch, -- minä otaksun, että herrat poliisit,
kuten tavallista, taaskin huvittavat itseään sillä, että käteni
sidotaan selän taakse.

-- Se on liian hassua, huudahti tohtori, -- sehän vaikuttaa siltä, kun
pidettäisiin häntä tiikeriä tai villiä eläintä pahempana. Eivätkö
kaikki nämä poliisit kykene vartioimaan häntä ilman, että hänen
ruumiinsa väännetään tuhanteen mutkaan.

Mistään ei Harald Brede sen vähemmin pitänyt kuin ruveta tekemään
muutoksia kerran suunniteltuun ohjelmaan. Mutta hän oivalsi, että hänen
oli taivuttava hieman, varsinkin kun se ei merkinnyt mitään vangin
varmuuden suhteen, jos hän antoikin hieman perään.

-- Herra tohtori, minä olen vastuussa siitä, että Thomas Busch tänään
tuodaan vankilaan. Minä tunnen luultavasti kunnianarvoisan rikollisen
paremmin kuin te, ja teidän tulee siis antaa anteeksi, jos minä olenkin
varovainen. Tällä kertaa ei kuitenkaan merkitse mitään, jos vanki saa
pitää kätensä vapaana tai jos ne ovat selän takana. Pääasia on, että ne
ovat kunnollisesti käsirautoihin kytketyt ja siinä suhteessa minä en
koskaan anna perään.

-- Mitä suurimmalla ilolla, sanoi Thomas Busch, ja ojensi molemmat
kätensä tyynesti salapoliisille. Hänen tapansa keskustella ja
alituisesti vaihteleva ilme hänen kasvoissaan, paljasti aina sen
halveksumisen, jota hän tunsi poliisia kohtaan.

-- Te saatte kuitenkin joka tapauksessa itse pitää nenäliinaa nenänne
edessä, huomautti Harald Brede vangille. -- Eihän se juuri näytä
hienolta ja aristokraattiselta, mutta sille ei mitään voida.

Thomas Busch kumarsi, sarkastisesti hymyillen. Käsiraudat pantiin
vangin käsiin. Tohtori liotti uudelleen nenäliinan narkoottisessa
esanssissa, ja pani sen hänen kahlittuihin käsiinsä.

Harald Brede tunnusteli, oliko hänellä browninkinsa mukanaan. Kyllä, se
oli hänen taskussaan. Thomas Busch ymmärsi hänen liikkeensä ja hymyili
vieläkin sarkastisemmin.

Veri oli alkanut uudelleen vuotaa hänen nenästään, ei kuitenkaan niin
runsaasti kuin aikaisemmin, mutta hänen täytyi koko ajan pitää
nenäliinaa nenänsä edessä. Siitä hetkestä, kun hän astui sellistä ulos,
ei hän sanonut sanaakaan. Hän oli jälleen nenäliinan avulla saanut
pienen elastisen esineen suuhunsa ja se tarttui heti kitalakeen kiinni.
Kun se oli hänen suussaan, puhui hän jonkun verran epäselvästi, minkä
tähden hän mieluummin oli vaiti, jotta puheen epäselvyys ei herättäisi
huomiota.

Oli lystikkään näköinen se kulkue, joka lähti Thomas Buschin sellistä
pitkin vankilan käytäviä ja portaita. Ensiksi tuli tohtori,
vanhanpuoleinen mies ja hieman kumarassa. Sen jälkeen tuli eräs
poliisikonstaapeli. Sitten tuli Thomas Busch nenä vuotaen, kahden
poliisin välissä, joista toinen oli Harald Brede. Sen jälkeen
tuli patrulli, johon kuului neljä virkapukuun pukeutunutta
poliisikonstaapelia.

Thomas Busch piti koko ajan nenäliinaa molemmilla käsillään nenänsä
edessä.

Harald Bredeä ei niinkään vähän kiukuttanut tämä naurettava kulkue. Hän
oli odottanut dramaattisempaa loppua tälle suurelle asialle. Mutta nyt
oli Thomas Busch aivan yksinkertaisesti riistänyt häneltä vaikutuksen
kirotulla nenävuodollaan.

-- Voi melkein väittää, että hän on suunnitellut tämän kaiken
ärsyttääkseen meitä, ajatteli Harald Brede. -- Tuossa hän kulkee ja
näyttää varsin surkealta raadolta verinen nenäliina kasvojen edessä.
Hänen ympärillään kulkee joka puolella joukko poliiseja revolvereineen
ja batongeineen. Salapoliisin täytyi myöntää, että tilanteella oli
koomillinenkin puolensa. Hän oli iloinen siitä, että siirto tapahtui
niin salaisesti, sillä vankivaunu odotti vankilan pihassa.

Thomas Busch vietiin heti pimeään katettuun vaunuun, jossa oli
puulavitsat molemmin puolin. Hän istuutui hiljaa yhteen nurkkaan. Hänen
viereensä istui Harald Brede ja vastapäätä eräs jättiläiskokoinen
konstaapeli. Ajomies istui ulkopuolella ajajan istuimella.

Vihdoinkin lähti vaunu. Thomas Busch näytti istuvan syvissä mietteissä.
Mitä hän ajatteli?

Hän ei ajatellut mitään erikoisesti. Sen sijaan hän seurasi hyvin
tarkoin vaunun liikkeitä.

Nyt se kääntyi eräässä nurkkauksessa vasemmalle, nyt se kieri jyrkkää
mäkeä alas, nyt se kääntyi oikealle. Thomas Busch laski, että se nyt
oli tullut Torikadulle, jossa vauhtia suuren tungoksen vuoksi oli
hiljennettävä.

Kun he olivat ajaneet muutamia minuutteja vielä, teki hän sen huomion,
että vaunun rattaat eivät jyrisseet enää niin kovasti. Sitä paitsi
kuuli hän raitiovaunujen kellonsoiton. Vaunun täytyi olla Suurella
torilla.

Kun hän ei enää kuullut raitiotievaunujen helinää, otaksui hän, että he
olivat Kirkkokadulla. Kun he olivat ajaneet jonkun matkaa tätä katua,
otti Thomas Busch nenäliinan kasvoiltaan. Veri ei vuotanut enää.
Samalla teki hän varovaisen liikkeen vaunun seinää vastaan ikäänkuin
hän olisi ollut väsynyt ja tahtonut nojata vaunun seinään.

Hänen onnistui sylkeä suustaan pieni tahmainen esine, jota hän koko
ajan oli pitänyt suussaan. Se putosi lattialle, eikä kukaan poliiseista
huomannut sitä. Thomas Busch pani heti jalkansa sen päälle. Kuului
heikko narahdus hänen kenkänsä alta. Samalla kertaa vei hän nenäliinan
kasvojensa eteen, yhtä paljon peittäen nenäänsä kuin suutaankin.

Harald Brede nosti päätään. Hän oli kuullut pienen narahduksen.

-- Mitä se oli? kysyi hän.

Toinen poliisi ei ollut kuullut mitään. Thomas Busch istui aivan
liikkumattomana vaunun nurkassa verinen nenäliina kasvojen edessä.

Harald Brede rauhoittui jälleen. Thomas Buschin esanssilla kastelusta
nenäliinasta levisi huomattava haju vaunuun. Mutta nyt alkoi äkkiä
toinen haju sekoittua tähän hajuun -- kauhea, pistävä haju.

Thomas Busch tiesi, mistä se lähti -- pilleristä, jonka hän musersi
kenkänsä alla. Hän piti nenäliinaa suunsakin edessä, ettei
epämiellyttävä haju olisi tunkeutunut mihinkään hänen elimiinsä.

Hän saattoi vaaratta hengittää nenäliinaan. Narkoottinen esanssi piti
toista hajua loitolla, aivan kuten märkä pyyheliina tulipalossa
suojelee ihmisiä joutumasta säälittävän kuoleman uhreiksi liekeissä.

Jättiläismäinen konstaapeli tuli äkkiä kalpeaksi. Harald Brede nousi
seisomaan ja tarttui otsaansa, kysyen:

-- Mikä helvetillinen haju tämä on?

Hän tuijotti jättiläismäiseen konstaapeliin, jonka pää oli pudonnut
rinnalle. Hän ravisteli häntä ja huusi:

-- Andreasson! Andreasson! Oletteko te sairas? Mutta samalla tunsi hän,
että hän oli pyörtymäisillään. Hänen korvissaan humisi ja hän tuli
kalpeaksi kuin kuolema. Hän ei enää nähnyt vaunun seiniä, konstaapelia,
Thomas Buschia eikä veristä nenäliinaa -- kaikki pyöri hänen
silmissään.

Hänen myrkyllisen kaasun huumaamassa päässään välkähti kuitenkin
ajatus: Tämä on Thomas Buschin järjestämä temppu. Se on estettävä. Hän
hoippui ovea kohti -- luuli niin -- mutta hän ei löytänyt sitä. Sen
sijaan kaatui hän puulavitsalle ja vaipui siihen täydelleen
tiedottomana.

Thomas Busch nousi heti. Hänkin oli tullut kalpeaksi, mutta hän piti
toistaiseksi nenäliinaa suun ja nenän edessä pelastaakseen sisäiset
orgaaninsa katkun vaikutuksilta.

Kaikki tämä oli tapahtunut vain puolessatoista minuutissa. Vaunun
täytyi nyt olla pankkipaikan läheisyydessä.

Thomas Busch heitti nenäliinan pois ja pidätti henkeään. Sitten veti
hän, niin nopeasti kuin taisi kytketyiltä käsiltään, poliisipuvun
Harald Breden päältä.

Hänen oli hyvin vaikeata saada takki heitetyksi olkapäilleen, mutta
lopulta se kuitenkin onnistui. Sen jälkeen otti hän Breden
kultareunaisen hatun ja pani sen päähänsä.

Koko ajan pidätti hän henkeään. Lopulta oli hän vähällä tukehtua, ja
hänen ohimoitaan takoi voimakkaasti. Mutta hän pakotti itsensä
kestämään, sillä hän tiesi, että yksi ainoa hengähdys voisi tehdä hänet
tiedottomaksi. Molemmilla sidotuilla käsillään veti hän takin tiukasti
vatsansa ympärille.

Hän avasi oven vaunun takaosassa ja astui kevyesti ja nopeasti ulos.
Terävä huomioittentekijä olisi huomannut, että hän horjui hieman, mutta
hengitettyään vähän raitista ilmaa, käveli hän taas tukevasti.

Nyt selviäisi, kuinka täsmälleen hän oli laskenut. Vankivaunu oli
tullut pankkipaikalle -- lähelle vanhojen puiden luona. Täällä näkyi
ainoastaan muutamia ihmisiä. Ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan
virkapukuiseen poliisiin, joka astui vaunusta. Ja jos joku olisikin sen
huomannut, ei kukaan olisi pitänyt sitä kummallisena.

Thomas Busch meni tyynenä ja varmasti paikan yli, sivuutti
Engelbrechtin kahvilan ja lähestyi Kuninkaankatua.

Siellä alhaalla vanhan pankin luona vieri hitaasti katettu vaunu, jota
veti kaksi hevosta, toinen ruskea ja toinen valkoinen.

Thomas Busch meni tyynesti sinne, avasi vaunun oven ja astui sisään.
Ajaja kumartui alas ja tervehti piiska hatun reunassa.

Niin pian kuin rikoksentekijä oli kadonnut vaunuun, vieri se nopeasti
pois. Kaunis varieteenainen, mademoiselle Juliette, oli toimittanut
asiansa erinomaisesti. Hän oli ymmärtänyt keskusteluhuoneessa
puhuessaan Thomas Buschin kanssa ilmaista tälle koko suunnitelman.

Hän oli itkunsekaisella äänellä sanonut: "Me emme enää koskaan, enää
koskaan saa nähdä toisiamme. Muistatko, miten hauskaa meillä on ollut
yhdessä? Muistatko sen ja muistatko sen? Muistatko, kuinka me ajoimme
kahvilaan vanhojen puiden luona? Ja muistako ihanan vaunun, jota veti
kaksi kaunista hevosta, ruskea ja valkoinen?"

Sen jälkeen oli varieteenainen suudellut häntä ja antanut hänelle
aineen, jolla hän oli huumannut vartijoidensa aivot. Ja sitten oli hän
illalla mennyt takaisin Tivolin varieteehen ja siellä oli hän tanssinut
ihastuneelle yleisölle. Niin, Thomas Busch oli muistanut ja ymmärtänyt
kaiken. Hän oli suorittanut pakonsa vaunun vieriessä vanhojen puiden
ohi. Ja hän oli heti löytänyt vaunun, jota veti ruskea ja valkoinen
hevonen...

Syntyi luonnollisesti tavaton kummastus, kun vankipihassa avattiin
vaunu ja sieltä löydettiin kaksi tajutonta poliisia. Molemmat poliisit
vietiin sairashuoneeseen.

Harald Brede sai ensiksi tajunsa takaisin. Aluksi ei hän muistanut
mitään. Hänen aivonsa tuntuivat niin raskailta. Mutta sitten yhtäkkiä
oli hänellä selvänä, miten kaikki oli tapahtunut. Hän raivostui niin,
ettei hän pitkään aikaan voinut ajatella koko asiaa. Sitten hän
vähitellen tyyntyi ja muisti samalla myöskin, mitä Thomas Busch oli
sanonut tutkintovankilassa muutama tunti sitten. Hän oli sanonut:

-- Pyydän teitä ajattelemaan, että kohtalo vielä tekee minusta teidän
henkenne pelastajan. Ja hän oli lisännyt: -- Minä en nimittäin tahdo
teitä tappaa.

Harald Brede makasi ja ajatteli, että silloin kun hän pyörtyi vaunussa,
olisi Thomas Buschille ollut ylen helppo asia tappaa hänet lyömällä
häntä päähän käsiraudoilla. Sitä hän ei ollut tehnyt. Hän ei ollut
tahtonut häntä tappaa. Breden täytyi kuitenkin itselleen myöntää, että
Thomas Busch oli kaikesta huolimatta merkillinen mies.

Mutta samalla ajatteli hän, että nyt kun suurrikollinen jälleen oli
vapaa, ei Asbjörn Kragin elämä ollut mädäntyneen puolukan arvoinenkaan.
Sillä Asbjörn Kragin hän tahtoi tappaa.



8.

Hullu.


Asbjörn Krag oli kuin halvattu ensimmäiset minuutit sen jälkeen, kun
oli saanut sähkösanoman Thomas Buschin paosta.

Hän ymmärsi heti, että hänen täytyi palata takaisin Kristianiaan
alkaakseen uudelleen taistelun vaarallisen rikoksentekijän kanssa.

Tänä päivänä ei kuitenkaan enää mennyt mitään junaa etelään päin ja
yöjuna meni vasta kello neljä.

Puhelimella sai hän keskustella Harald Breden kanssa, joka nyt oli jo
siihen määriin virkistynyt, että hän saattoi olla ylhäällä.

Keskustelu molempien salapoliisien välillä oli masentava. Asbjörn Krag
sai tietää kaikki yksityiskohdat paosta sekä myös kaikista niistä
toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty Thomas Buschin vangitsemiseksi.

Luonnollisesti oli kaikki turhaa. Niin paljon oli kuitenkin saatu
selville, että Busch oli pankkitorilla noussut katettuun vaunuun, jota
veti ruskea ja valkoinen hevonen.

Kun Asbjörn Krag kuuli tämän, muisti hän varieteenaisen sanat ja nyt
ymmärsi hän naiden sanojen salatun tarkoituksen.

Oliko varieteenainen vangittu? Ei, hän oli jo lähtenyt Kristianiasta.
Hän oli näytännön jälkeen matkustanut etelään pikajunalla. Muuten oli
kaikki jäljet poistettu. Asia oli toivoton. Odotettiin vain, että Krag
jälleen näyttäytyisi areenalla.

Asbjörn Krag ilmoitti tulevansa yöjunalla. Harald Brede tulisi häntä
vastaan asemalle.

Keskustelu oli päättynyt ja soitettiin loppusoitto. Tuskin oli Asbjörn
Krag jättänyt puhelimen, kun hän kuuli suuren kellon sairaalan portilla
soivan. Heti sen jälkeen ilmoitti vartija, että uusi potilas oli
tullut.

Joukko lyhtyjä otettiin esille ja tohtori sekä alilääkäri ja Asbjörn
Krag lähtivät portille.

Ulkopuolella seisoi katettu vaunu, kaksi hevosta edessä. Ajopaikalla
istui Asbjörn Kragin kyytipoika. Useita vahteja oli kokoontunut
paikalle.

Hieno turkkiin puettu herrasmies tuli portin kautta. Hän nosti hattuaan
ja sanoi:

-- Onko tohtori Kitschener tavattavissa?

-- Se olen minä, sanoi tohtori ja astui vieraan luo.

-- Nimeni on tukkukauppias Elias Holm, sanoi tämä, -- minä tuon
onnettoman veljeni. Minä toivon, että teille on aikaisemmin ilmoitettu.

-- Kyllä, minulle ilmoitti siitä eräs herra, joka on luultavasti teidän
kolmas veljenne.

-- Vuori-insinööri, niin.

-- Missä on potilas? kysyi tohtori.

-- Vaunussa, yksityisen palvelijansa kanssa.

-- Tuokaa tänne useampia lyhtyjä, huusi tohtori miehilleen.

Tuotiin uusia lyhtyjä, joten nyt oli melkoisen valoisaa vaunun
ympärillä.

Asbjörn Krag pysytteli hieman taempana. Hän tarkasti tukkukauppias
Holmia terävästi. Mutta hän ei huomannut mitään tavatonta hänessä. Hän
oli huolehdittu herra kolmenkymmenenviiden vuoden iässä, jonka kasvot
olivat hienot. Hänessä oli jotain surumielistä, silmät katsoivat
liikkumattomina ja melankoolisina.

Äkkiä avattiin vaunun ovi ja vaaleapartaiset kasvot tulivat näkyviin.
Se oli nähtävästi potilas.

Tohtori katsoi kysyvästi tukkukauppiaaseen ja tämä nyökkäsi.

-- Niin, sanoi hän, -- tämä on veliraukkani.

Mutta silloin alkoi potilas puhua vaunun luona.

-- Älkää uskoko häntä, huudahti hän, -- veljeni Elias on suuri lurjus.

Hän puhui partaansa epäselvällä ja puuroisella äänellä.

Asbjörn Krag tuli heti vakuutetuksi, kuultuaan hänen kummallisen,
narisevan äänensä, että hän oli mielisairas. Hänen purkauksensa ei
myöskään tuntunut aidolta, siinä ei ollut lainkaan oikeata tuskaa ja
epätoivoa. Hän puhui kovalla äänellä, melkein huusi, mutta hänen
tyytymättömyytensä ei vaikuttanut väärentämättömältä.

Potilas viittoili innokkaasti.

-- Ettekö te kuule, mitä minä sanon, huusi hän, -- veljeni on suuri
lurjus. Hän tahtoo vain päästä käsiksi minun rahoihini, siksi hän
panettaa minut vankilaan telkien taakse.

Tukkukauppias kohautti olkapäitään ja kuiskasi tohtorille:

-- Tehkäämme mahdollisimman pian loppu tästä kiusallisesta
kohtauksesta. Se liikuttaa minua.

Mielisairaalan lääkäri meni vaunun luo rauhoittamaan potilasta, mutta
kun hullu sai nähdä hänet, päästi hän kovaäänisen ivanaurun.

-- Te olette nauta, sanoi hän ilman muuta ja pani peukalonsa tohtorin
rintaa vasten, -- kaikki voivat teistä nähdä, että te olette nauta,
haha haha haha!

-- Rakas ystävä, sanoi tohtori lempeästi, -- meistä tulee kyllä vielä
hyvät ystävät.

Mutta silloin pudisti hullu päätään.

-- Sellainen nauta, sanoi hän vilpittömästi kummastuneena.

Äkkiä löi hän vaununoven auki ja astui astimelle. Siinä asettui hän
puhujan asentoon:

-- Toverit. Me olemme harhaanjohdetut. Auttakaa minua hirttämään
veljeni. Hän on varastanut minulta kaikki niin perinpohjin, että minä
en voi sitä sanoin ilmaista. Katsokaa, kuinka hän tuossa seisoo ja
pälkistelee. Ja kuinka hän on tekopyhän näköinen, se sika. Mutta minä
opetan sinut sulkemaan minut vankilaan, senkin roisto!

Nyt puristi hän kätensä nyrkkiin ja vaahto alkoi vuotaa hänen suustaan,
niin vimmastunut hän oli.

Tohtori otti häntä ystävällisesti kädestä. Tukkukauppias tuli myöskin
hänen luokseen ja hän ja tohtori koettivat johtaa potilasta välissään.

Mutta silloin teki hullu tarmokasta vastarintaa. Useiden vartijoiden
täytyi ryhtyä auttamaan.

Hullu löi ympärilleen aivan raivokkaana. Hänen paidan rintamuksensa
repeytyi, kalvosimet lensivät kauaksi. Hän oli hyvin voimakas, niin
että oli vaikea saada hänet pysymään aloillaan.

Juuri kun oltiin saamassa hänet taltutetuksi, tyyntyi hän. Hän astui
esiin ja otti veljeänsä käsivarresta ja vilpittömällä liikutuksella hän
sanoi:

-- Rakas Elias, kuinka voi sydämesi sallia tämän?

-- Minä en tahdo sinulle mitään pahaa, sanoi Elias, -- Sinä itse teet
itsellesi eniten pahaa.

Hullu astui nyt aivan rauhallisesti ja sovussa tietä pitkin veljensä
rinnalla, kuin mikäkin gentlemanni.

Tohtori näytti tien työhuoneeseensa. Pari vartijaa seurasi varmuuden
vuoksi mukana. Hullu käyttäytyi kuitenkin sangen hyvin kasvatetusti,
kun hän tuli tohtorin hienoon työhuoneeseen.

Asbjörn Krag huomasi, että häntä harmitti paidan rintamuksen ja
lavosimien menetys.

Hän katseli mielenkiinnolla eri esineitä huoneessa. Hänen silmänsä
viipyivät erittäin kauan luurangossa ja lopuksi rupesi hän nauramaan
sille. Kun hän huomasi Asbjörn Kragin, meni hän hänen luokseen ja kysyi
kuiskaten:

-- Tahdotteko tehdä minulle erään palveluksen?

Salapoliisi nyökkäsi.

-- Antakaa minulle veitsenne.

-- Minulla ei ole veistä.

Tohtori sekaantui nyt keskusteluun ja -- menetelmäänsä seuraten --
kysyi hän:

-- Mitä te veitsellä tekisitte?

Hullu pudisti päätään.

-- Sitä minä en voi sanoa, vastasi hän, -- se on minun salaisuuteni.

-- Siinä tapauksessa ette saa veistä.

Potilas katsoi kummastuneena tohtoriin.

-- Teillä ei ole veistä, tri Kitschener, sanoi hän.

-- Kyllä, minulla on hyvin hyvä ja terävä veitsi.

-- Antakaa se minulle.

-- Ei, kun te ette sano, mitä te sillä tekisitte.

-- Eikö muuten?

-- Ei, ei muuten.

-- No, se on samantekevää. Minä saan veitsen veljeltäni. Eikö niin?

Veli pudisti päätään.

Ovet ruokailuhuoneeseen avattiin ja runsaasti katettu pöytä odotti
siellä. Se oli katettu vasta saapuneen vieraan kunniaksi.

Ateria nautittiin mitä miellyttävimmällä tavalla. Hullu käyttäytyi
moitteettomasti. Hän nauroi ja laski leikkiä ja vaikka ei aina
tiennytkään, mille hän nauroi, niin oli hänessä kuitenkin jonkunlaisia
tarttuvaa huumoria.

Illallisen jälkeen selitti hullu, että hän oli väsynyt ja halusi mennä
lepäämään.

Tohtori ja veli saattoivat hänet häntä varten varattuun ylelliseen
huoneeseen, josta kuitenkin kaikki terävät esineet, peilit ja sen
sellaiset olivat poistetut. Potilas meni heti vuoteeseen ja nukkui pian
viattoman unta.

Hänen veljensä, tukkukauppias Holm, jonka vaunu koko ajan oli odottanut
portin ulkopuolella, sanoi jäähyväiset tohtorille ja Asbjörn Kragille.

Tohtori oli esittänyt salapoliisin alilääkärinä.

-- Mutta missä aikoo tukkukauppias olla yötä? kysyi tohtori, -- eihän
käy laatuun palata Kristianiaan keskellä yötä.

-- Minä ajan Lilleholmiin, vastasi tukkukauppias, -- ja jään yöksi
veljeni luo. Hän on ollut niin ystävällinen, että on antanut yhden
huoneen käytettäväkseni.

Asbjörn Krag seisoi ikkunan ääressä ja näki tukkukauppiaan ajavan pois.

Häneen oli voimakkaasti vaikuttanut kohtaus hullun kanssa. Se oli niin
väritetty ja harvinainen. Useita liikkuvia lyhtyjä, pimeä marraskuun
ilta, hullun tarkoitukseton nauru ja kaiken arvoituksellisuus.

Mielisairaalan lääkäri palasi jälleen työhuoneeseensa saatettuaan
tukkukauppiaan vaunun luo.

-- No? kysyi Asbjörn Krag hymyillen.

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Luuletteko, että potilas on hullu vai viisas?

Tohtori nauroi.

-- Rakas ystävä, sanoi hän, -- minä olen harvoin koko praktiikkani
aikana tavannut niin ehdottomasti hullua ihmistä.



9.

Eräs käynti.


Asbjörn Krag ymmärsi varsin hyvin, ettei hän saisi lainkaan unta
silmiinsä tänä yönä. Hänen päässään oli liian paljon asioita.

Ensiksikin kummitteli Thomas Busch hänen edessään. Sitten oli hullu
toisena vaivana. Potilas oli epäilemättä hullu, sen oli hän nähnyt omin
silmin. Hänen veljensä vuori-insinööri oli pyytänyt, että hänet
otettaisiin parantolaan. Mutta varmaa oli myös, että hän oli lähettänyt
salaperäisen kirjeen hänelle, Asbjörn Kragille. Kuinka hän voisi
selittää vastakohdat?

Asbjörn Krag tuli yhä vakuutetummaksi ja vakuutetummaksi, että kaiken
tämän alla oli jotain salaperäistä. Mutta mitä tämä oli, sitä hän ei
voinut tällä hetkellä ymmärtää.

Mielisairaalan lääkäri oli väittänyt, että kaikki oli halpaa pilaa. Tai
kenties toinen veli oli koettanut häpäistä toista. Tiedetään, miten
veljet voivat esiintyä toisiaan vastaan, kuinka he voivat suorastaan
vihata toisiaan.

Mutta Asbjörn Krag hylkäsi nämä molemmat otaksumat. Ne tuntuivat
hänestä aivan liian järjettömiltä. Hän oli vakuutettu siitä, että oli
olemassa jokin syy, todellinen ja merkityksellinen syy, eri ihmisten
menettelyihin tässä asiassa. Mutta mikä, mikä? Se oli täydellinen
arvoitus.

Kello läheni yhtätoista ja tohtori selitti, että hän ei koskaan mene
maata ennen kello kahtatoista. Asbjörn Krag ehdotti siinä tapauksessa
shakkipartiaa. Hän oli ollut näkevinään päivemmällä shakkilaudan
jossain.

Parttia shakkia lyhentäisi aikaa. Sitä paitsi se selvittäisi hänen
aivojaan. Se oli aina Asbjörn Kragin keino, kun arvoitukset rasittivat
häntä. Hän ajatteli aina selvemmin ja syvemmin jännittävän shakkipelin
jälkeen.

Pöytä otettiin esille ja nappulat asetettiin asemilleen. Ennen kuin
peli alkoi, täytyi Asbjörn Kragin ihailla shakkipöytää. Se oli
tavattoman arvokasta, taiteellisesti suoritettua mosaiikkityötä. Pöydän
ruudut olivat upotetut itse pöytälevyyn. Sitä paitsi oli pöytä niin
laadittu, että painamalla erästä vieteriä, saattoi kääntää pöydän
ympäri ja ei siis tarvinnut siirtää pelinappuloita toiselle puolen
uuden pelin alkaessa.

Mielisairaalan lääkäri pelasi hyvin, mutta Asbjörn Krag, joka oli oikea
shakkimestari, huomasi pian, että oli häntä etevämpi ja se vähensi
hänen mielenkiintoaan peliin.

Tohtori hävisi kaksi peliä tunnin kuluessa, jonka jälkeen hän selitti,
että hänen täytyi mennä maata.

-- Toivon, että kaikesta huolimatta saatte nukkua, sanoi tohtori
jättäessään huoneen.

Kragille oli valmistettu vuode leveälle, mukavalle sohvalle
työhuoneeseen.

Tohtori jatkoi:

-- Olen antanut yövahdille määräyksen herättää teidät kello puoli
kaksi, niin että joudutte junalle ajoissa.

-- Kiitos, vastasi Krag, -- luulen, että en pane lainkaan maata.
Minullahan on shakkipeli, jolla voin huvittaa itseäni niin kauan.

Tohtori puristi hänen kättään sydämellisesti ja lähti huoneesta.
Salapoliisi jäi siis yksin työhuoneeseen luurangon ja shakkipelin
kanssa.

Herrat olivat tupakoineet paljon pelatessaan. Asbjörn Krag avasi sen
vuoksi ikkunan, jotta raitista ilmaa tulisi huoneeseen. Hän istui
hetken avoimen ikkunan ääressä ja imi voimakasta maaseutuilmaa syvin
siemauksin.

Yö oli pimeä ja kaunis. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Alhaalta
portinvartijan kojusta tuikki tulta pienen ikkunan kautta ja se näytti
keltaiselta silmältä. Ei kuulunut koiranhaukuntaa eikä huutoja, kuten
muulloin tavallisesti maaseudulla.

Mutta pakkanen oli verrattain ankara nyt. Seinissä paukkui. Yksinäisiä
tähtiä näkyi mustalla taivaalla. Iltatähti loisti kylmästi korkealla.

Alkoi tuntua viileältä. Hän ei kauemmin enää voinut istua ikkunan
ääressä. Hän hypähti alas ikkunalaudalta ja sulki ikkunan. Laski sitten
alas kierrekaihtimen ja veti paksut verhot eteen.

Tätä tehdessään kuuli hän takanaan ääntä. Eikö ovea avattu jossain?
Tämä ajatus lensi nopeasti hänen aivojensa kautta.

Hänhän oli unohtanut sulkea oven. Hän käännähti nopeasti ympäri.
Tuossa, tuskin kymmenen askelta hänestä, luurangon vieressä, seisoi
hullu.



10.

Nappulat asetetaan paikoilleen.


Asbjörn Krag oli nähnyt tarpeeksi hullun Holmin reuhtovan, tietääkseen,
ettei hän kuulunut rauhallisempiin.

Ensi ajatus, joka tarttui häneen oli: Onko minulla mitään aseita? Ei,
niitä ei hänellä ollut. Browninki oli hänen päällystakkinsa taskussa.

Hullu seisoo hetken ja katsoo häntä. Hän oli hyvin vakava ja hänen
silmissään oli pistävä, epämiellyttävä kiilto, jota puoleksi
varjostivat alaspäin riippuvat, tuuheat silmäkarvat.

-- Te olette varmaankin mennyt väärään huoneeseen, sanoi Krag hänelle,
-- teidän huoneenne on toisessa paikassa. Tässä asun nimittäin minä.

Hullu ei vastannut heti, hänen silmänsä lensivät levottomasti sinne ja
tänne huoneessa. Lopulta ne pysähtyivät shakkipöytään, jossa
pelinapapulat vielä olivat sekaisin.

-- Pelaatteko shakkia? kysyi hän kuivalla, narisevalla äänellään.

-- Kyllä hieman, vastasi Krag puolittain ajatuksissaan.

Hän katsoi ympärilleen löytääkseen soittojohdon. Sen huomasi hullu.

-- Mitä te haluatte? kysyi hän.

-- En mitään.

-- Kyllä, minä tiedän varsin hyvin, mitä te haluatte, te tahdotte
kutsua lääkärin tänne.

-- Siinä olette oikeassa. Minun mielestäni teidän olisi mentävä omaan
huoneeseenne.

Hullu viittasi seinään oikealla,

-- Tuolla on soittokello, sanoi hän.

Nyt huomasi sen Kragkin. Hän aikoi mennä sinne, mutta hullu esti hänet
siitä, sanomalla kovalla äänellä:

-- Seis! Minne te aiotte mennä?

-- Sen te jo olette arvannut. Minä soitan tohtoria.

-- Sen te kauniisti jätätte tekemättä!

-- Kuka voisi minua siitä estää?

-- Minä, vastasi hullu.

Hän pisti käden taskuun ja otti esille kiiltävän revolverin. Hän
tähtäsi sillä salapoliisia.

-- Revolveri on ladattu, sanoi hän, -- joka kolkka on latingissa. Hetki
sitten pyysin minä teiltä veistä, mutta te ette sitä antaneet. Nyt te
ymmärrätte, että se olisi ollut aivan tarpeeton. Minullahan oli
revolveri. Haha. Tahdotteko olla hyvä ja seisoa aivan hiljaa.
Ehdottomasti hiljaa.

Hullu tähtäsi hänen päähänsä. Asbjörn Krag odotti joka hetki, että
revolveri laukeaisi.

-- Pelaatteko te shakkia? kysyi hullu taas.

Salapoliisille oli nyt pääasia voittaa aikaa voidakseen saada riistää
revolveri onnettoman kädestä. Hän vastasi sen tähden:

-- Minä en pelaa erittäin hyvin. Haluatteko pelin?

-- Kyllä, minä tahdon pelata teidän kanssanne. Yhden ainoan pelin.

-- Alkakaamme siis, sanoi Krag ja istuutui shakkipöydän ääreen.

Hullu myöskin astui pöydän luo revolveri kädessä. Hän tähtäsi
edelleenkin salapoliisiin, mutta Asbjörn Krag oli kuin ei hän lainkaan
olisi sitä huomannut.

He asettivat hitaasti nappulat paikoilleen.

-- Te otatte mustat, sanoi hän ja katsoi terävästi salapoliisiin.

-- Rakas ystävä, siitä heitetään tavallisesti arpaa.

-- Niin, mutta minä toivon, että te pelaatte mustilla.

-- Se ei ole fair play. Siihen minä en suostu.

Vimman puna nousi hullun kasvoille.

-- Vai niin! Te ette siihen suostu! huusi hän. -- No, hyvä, sen saamme
nähdä.

Revolveri vapisi hänen kädessään.

-- No, no, vastasi salapoliisi, joka ei tahtonut kiihottaa häntä
enempää, -- jos te ehdottomasti vaaditte, niin minä suostun, mutta
pysyn siinä, että se ei ole fair play. Sitä paitsi on valkoisten
tarjoama etuisuus sangen arvoituksellinen.

-- Älkää sanoko sitä, vastasi hullu, huomattavasti rauhallisempana
Asbjörn Kragin taipumisen johdosta, -- etu on etu.

Nappulat olivat nyt paikoillaan ja mustat ja valkoiset seisoivat
toisiaan vastassa kuin kaksi armeijaa valmiina taisteluun.

-- Te alatte, sanoi Krag.

Holm rypisti otsaansa ja katsoi häneen.

-- Luuletteko tosiaankin, että minä pelaan ilman panosta? kysyi hän.

-- Minä puolestani en koskaan pelaa mistään panoksesta.

-- Onpa silloin aika, että aloitatte sen.

Asbjörn Krag pudisti päätään.

-- Ei, minä en koskaan pelaa mistään.

-- Hoho, sen tahdon nähdä. Minä pakotan teidät siihen.

-- Minä en anna pakottaa itseäni.

-- Hyvä, minä ammun teidät! Nyt minä lasken kymmeneen ja sitten minä
ammun. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi...

Asbjörn Krag keskeytti hänet.

-- Minulla on viisikymmentä kruunua taskussani, pelatkaamme niistä.

-- Liian vähän, aivan liian vähän. Minkä takia luulette minun tässä
istuvan?

-- No, sanokaamme sata kruunua.

-- Roska summa.

-- Tuhat sitten tai kymmenentuhatta.

-- Liian vähän.

-- No, entä miljoona? kysyi Asbjörn Krag kavalasti.

-- Liian vähän.

-- Mitä?

-- Minä en pelaa rahasta, sanoi toinen ja tähtäsi revolverilla Asbjörn
Kragin oikeata silmää.

-- Minä sanon teille, mistä me pelaamme, sanoi hän, -- ja ellette te
suostu siihen heti, niin ammun minä teidät.

-- Sanokaa siis.

-- Me pelaamme pelin elämästämme. Yhden ainoan pelin.

Asbjörn Krag tuijotti ällistyneenä häneen.

-- Mitä te tarkoitatte? kysyi hän, -- minä en ymmärrä teitä oikein.

-- Me pelaamme elämästämme. Jos te häviätte, niin minä ammun teidät.
Jos minä häviän, niin ammun minä itseni. Suostutteko siihen?

Salapoliisi tiesi, ettei ollut muuta tehtävää, kuin suostua hullun
ehdotukseen, ja sen vuoksi hän huudahti -- Hyvä! Siihen minä suostun.
Hullu teki ensimmäisen siirron.



11.

Kuoleman peli.


Asbjörn Krag vastasi ja Holm teki heti uuden siirron. Hän murahteli
tyytyväisyydestä.

-- Vihdoinkin, vihdoinkin, mutisi hän puolittain itsekseen, vuorotellen
seuraten peliä ja katsoen Asbjörn Kragiin. -- Vihdoinkin olen päässyt
siihen suureen jännitykseen, jota niin monet vuodet olen kaivannut.
Peli elämästä ja kuolemasta, herrani, se on jotain nykyaikaisille
ihmisille. Olen ennen pelannut omaisuuksista Monte Carlossa, mutta sitä
ei voi verrata tähän. Olkaa hyvä, nyt tekee juoksija rohkean liikkeen.

Asbjörn Krag oli, kuten sanottu, mestari shakin peluussa ja piti häntä
alituiseen pinteessä.

Pelin yhä kehittyessä väsyi hullu pitämästä revolveria oikeassa
kädessään. Hän muutti sen vasempaan. Sekin käsi väsyi -- revolveri oli
suuri sotilasrevolveri -- ja sen vuoksi laski hän aseen kädestään
pöydälle.

Mutta hän piti koko ajan toista kättään sen päällä. Kesken pelin kysyi
hän:

-- Ettekö te polta?

-- Kyllä, mutta minulla ei ole mitään tupakkaa tällä kertaa.

-- Minulla ei myöskään ole, mutta minä tahtoisin mielelläni tupakoida.

Ajatus pälkähti Asbjörn Kragin päässä.

-- Viereisessä huoneessa on varmaankin savukkeita, sanoi hän, --
minähän voin mennä hakemaan muutamia.

Mutta silloin nauroi hullu taas.

-- Ho ho, se ei käy laatuun. Luuletteko, että minä tahdon antaa teille
tilaisuuden mennä hakemaan lääkärin tänne?

-- Niin siinä tapauksessa en voi hankkia teille savukkeita.

-- Tuolla on kaappi. Katsokaa sieltä. Lyön vetoa, että tohtori
säilyttää siellä sikarejaan.

Tässä kaapissa tohtori todellakin säilytti hienoja havannasikarejaan.
Kuinka vastenmielisesti hän sen tekikin, ei hänen auttanut muuta, kun
mennä noutamaan sikareja. Hullu seurasi häntä revolverilla ja
silmillään.

Holm sytytti ensin ja tarjosi sitten salapoliisille.

-- Ei kiitos, sanoi tämä.

Siirrot tapahtuivat nyt yhä harvemmin aina sen mukaan, miten
yhdistelmät kävivät vaikeimmiksi. Mutta pelin asema oli sellainen, että
molemmat pelaajat olivat melkein samassa.

Kun he olivat pelanneet puoli tuntia, oli Asbjörn Krag menettänyt
hevosen ja kaksi talonpoikaa. Hullu oli menettänyt juoksijan ja kaksi
talonpoikaa.

Pelin alussa oli hullu hyökkääjänä, mutta kun Asbjörn Krag aina torjui
hänet kätevillä liikkeillään, muutti hän, viisasta kyllä, taktiikkaa.

Hän supistui nyt puolustuspeliin. Hän pani pääpainon puolustukseen,
mutta valvoi samalla kertaa kuin haukka tilaisuutta, jolloin vastustaja
olisi paljastanut itsensä. Minne hän saattoi päästä uskaltamatta liian
paljon, sinne hän viiletti.

Asbjörn Kragin peli oli hyvin hienoa. Itse oli hän sitä mieltä, ettei
hän koskaan ollut pelannut niin hyvin. Mutta niinpä hän pelasikin
tavattoman suuresta panoksesta. Hän pelasi elämästään.

Hän ei silmänräpäystäkään epäillyt, että hullu ei täyttäisi uhkaustaan.
Hän tiesi, miten itsepäisiä sellaiset ihmiset olivat -- kuinka he
takaperoisessa ajatuskulussaan ehdottomasti ja tiukasti pitivät kiinni
menettelynsä oikeudenmukaisuudesta.

Tuolla menetti Krag kuningattaren. Hullu murahti tyytyväisenä. Hän oli
nyt varmasti edellä, hieman edellä. Asbjörn Krag tunsi, kuinka hän
alkoi vapista hermostuksesta.

Mutta silloin keksi hän suunnitelman, jonka avulla hänen onnistuisi
hävittää vastustajansa rokaadi. Siihen tarvittiin kaksi vetoa.

Asbjörn Krag teki ensimmäisen vedon. Näytti siltä, kun hän olisi
aikonut viimeisellä vedollaan alkaa hyökkäyksen hullun kuningatarta
vastaan.

Hullu seurasi tarkkaavasti peliä. Huomaisiko hän salaisen hyökkäyksen?

Hän ajatteli kauan. Viimein teki hän vastavedon. Mutta hän erehtyi. Sen
sijaan, että hän olisi pitänyt huolta rokaadistaan, alkoi hän puolustaa
kuningatarta.

Asbjörn Kragin seuraava veto näytti vieläkin enemmän siltä kuin olisi
hän halunnut päästä kuningattareen käsiksi. Hullu jatkoi sen vuoksi
tämän puolustusta.

Mutta nyt oli asema, näiden kahden viime siirron jälkeen, muuttunut
vallan päinvastaiseksi.

Asbjörn Krag saattoi tehdä odottamattoman siirron ainoalla
juoksijallaan. Hän sanoi shakki.

Hullu huomasi heti katastrofin. Kuningas oli siirrettävä. Sillä tavoin
oli rokaadi murrettu.

Ja sillä tavalla oli Asbjörn Krag täysin saanut takaisin menettämänsä
alueen. Hän oli vielä voittanutkin. Jos hänen vain onnistuisi pitää
etumatkansa, ja jos hän ei tekisi mitään virhettä, olisi peli hänen.

Hullu mietti kauan Asbjörn Kragin vallankumouksellisen vedon jälkeen.
Oli selvää, että hän oivalsi koko vaaran. Mutta loppuun oli vielä
pitkälti ja saattoi tapahtua paljonkin muutoksia. Hän teki siirron,
johon Asbjörn Krag silmänräpäyksessä vastasi.

Sen kautta teki hän asemansa vieläkin varmemmaksi ja hullu alkoi
kirota. Hän jyskytti hermostuneesti vasemmalla kädellään pöytään,
oikeata piti hän edelleenkin revolverin päällä.

Äkkiä sanoi hän:

-- Täällä alkaa olla koko runsaasti savua. Avatkaa ikkuna. En koskaan
pelaa hyvin, kun minulla on liian kuuma. Samalla alkoi hän uhkaavasti
hypistellä revolveria.

Asbjörn Kragin täytyi mennä avaamaan ikkuna. Hän toivoi, että
ulkopuolella olisi ollut joku vartija, mutta tiesi, että se oli hyvin
vähän todennäköistä.

-- Nyt minä tähtään teidän päähänne, kuuli hän hullun sanovan takanaan,
-- ja jos te koetatte huutaa apua, ammun minä teidät heti.

-- Miksi minä huutaisin apua? kysyi Krag. -- Minulla on kaikki
mahdollisuudet voittaa.

Hullu katsoi ilkeästi häneen.

-- Vetäkää kierreverho alas, käski hullu, -- minä en halua, että kukaan
katselee tänne sisään.

Asbjörn Krag teki työtä käskettyä.

Herrat pelasivat vielä puoli tuntia ja hullun asema kävi yhä
arveluttavammaksi ja arveluttavammaksi.

Asbjörn Krag oli aivan varma voitostaan.

-- Te pelaatte hyvin, sanoi hullu ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.

-- Minähän pelaankin elämästäni, vastasi Asbjörn Krag.

-- Ja minä omastani.

Asbjörn Krag teki nyt siirron, joka johti loppupeliin. Hän saattoi jo
nähdä tuloksen.

Hullu murahteli kiukusta. Hän istui ja tuijotti kauan nappuloihin, loi
pari vihaista silmäystä salapoliisiin ja teki sitten vastavedon. Tämä
veto hämmästytti Asbjörn Kragia. Se oli hyvin huonosti suoritettu ja
veisi epäilemättä vastustajan suoraan perikatoon. Mutta hullu ei
tavannut tehdä sellaisia vetoja. Mitä tämä saattoi merkitä?

Asbjörn Krag aikoi tehdä torniin kohdistuvan vastavedon, joka muutamien
vetojen jälkeen olisi vienyt matti-asentoon ja hän ojensi jo kätensä
siirtääkseen tornin, kun hullu hänet siitä esti terävästi huudahtaen:

-- Ei! huusi hän.

Asbjörn Krag katsoi kysyen häneen.

-- Siirtäkää kuningatarta, sanoi hullu uhkaavasti.

-- En ymmärrä, mitä te tarkoitatte?

-- Siirtäkää kuningatarta, muuten minä ammun, sanoi hullu.

-- Sehän on roistomaista, herrani.

-- Siirtäkää kuningatarta!

-- Ei koskaan!

Asbjörn Krag aikoi kaataa kaikki nappulat.

-- Nyt minä lasken kymmeneen, sanoi hullu, -- jos ette siihen mennessä
ole siirtänyt kuningatarta, niin minä ammun. Yksi, kaksi, kolme,
neljä...

Asbjörn Krag siirsi kuningattaren.

-- Ahaa, riemuitsi hullu, -- nyt on peli minun.

Hän teki vastavedon. Nyt näytti salapoliisin peli kokonaan
toivottomalta. Ainoa keino, millä hän voisi pelastua, oli pitkittää
peliä niin kauan kuin mahdollista, toivossa, että jostain tulisi apua.
Mutta kun hän ajatteli liian kauan siirtojaan, alkoi hullu jälleen
hypistellä revolveriaan.

Krag oli epätoivoisessa asemassa. Äkkiä keksi hänen korvansa erään
äänen. Se kuului ulkoa. Tieltä. Kuului kuin autontorven törähdyksiä.

Hullu heristi myöskin korviaan. Hetken kuluttua kuului ääni jälleen,
tällä kertaa lähempänä. Siitä ei ollut epäilystäkään. Tiellä tuli
automobiili. Mitä sillä oli täällä tekemistä, näillä autioilla
seuduilla tähän aikaan vuorokaudesta?

Mutta peliä jatkettiin. Hullu kiirehti. Katastrofi läheni.

Viimein teki hullu siirron, joka kokonaan paljasti Asbjörn Kragin
aseman. Hän menetti tornin ja joutui shakki-asentoon. Silloin katsoi
hullu ylös pöydästä ja hymyili.

-- Matti neljällä vedolla!



12.

Thomas Busch.


Mutta samassa teki salapoliisi uuden arvokkaan huomion. Hän huomasi,
että hullun kulmakarvoista kihosi kaksi hikipisaraa. Ja nyt näki
salapoliisi, että kulmakarvat, jotka puoliksi varjostivat hullun
silmiä, olivat irrallaan.

Samalla näki hän vilauksen hullun silmämunista. Ne olivat suuret,
mustat ja kovat.

Nyt tunsi hän myöskin sormuksen hullun vasemmassa kädessä, pienen,
hienon, kimaltelevan timanttisormuksen. Hän ymmärsi kaiken yhtäkkiä,
hullu, salaperäinen kirje... Kaikki oli hänelle nyt selvää.

Hullu ei ollut kukaan muu kuin Thomas Busch. Veljekset Holm olivat
Buschin apureita. Koko komedia oli suunniteltu alusta loppuun ja
tarkoitus oli selvä:

Ensiksi oli aikomus ottaa Asbjörn Krag hengiltä ja sitten saattaa
Thomas Busch talteen.

Krag oli narrattu mielisairaalaan roiston kirjoittamalla kirjeellä. He
olivat laskeneet niin hienosti, että hän, vaikka hänelle olisikin heti
ilmoitettu Buschin paosta, ei voisi palata Kristianiaan ennen kuin
seuraavana aamuna.

Kohtauspaikan valinta oli erinomaisesti harkittu. Ei olisi koskaan
pälkähtänyt kenenkään päähän etsiä suurrikollista tri Kitschenerin
hyvämaineisesta sairaalasta. Ja kun oli otaksuttavaa, että salapoliisi
ammuttaisiin muutamien minuuttien kuluttua, sanottaisiin, että murhaaja
oli heikkomielinen Holm-raukka, joka yöllä oli päässyt sellistään,
mutta jonka varmuudesta nyt mentäisiin takuuseen. Thomas Buschia ei
kukaan voisi epäillä. Luonnollisesti hullu jonakin kauniina päivänä
jäljettömästi häviäisi... Kaikki tämä lensi Asbjörn Kragin aivojen
kautta hänen istuessaan ja katsoessaan nappuloita, joita kohtaan hän ei
enää tuntenut mitään mielenkiintoa. Oliko mahdollista, että hänet tällä
alhaisella tavalla ammuttaisiin kuin koira. Thomas Busch oli sanonut,
että hän ei voisi odottaa mitään apua. Mutta hänen asemassaan oli
tapahtunut muutos. Hän oli tähän saakka uskonut pelaavansa shakkia
hullun miehen kanssa elämästä ja kuolemasta. Mutta nyt tiesi hän, että
hänellä oli vastassaan Thomas Busch, mies, joka oli järkähtämättömästi
päättänyt tappaa hänet.

-- Siirtäkää, sanoi hänen vastustajansa ja alkoi hypistellä revolveria.

Asbjörn Krag teki siirron, johon toinen heti vastasi.

-- Matti kolmella vedolla, mutisi hän.

Asbjörn Krag katsahti häneen. Revolveri oli hänen käsivartensa alla.

Äkkiä tuli Krag ajatelleeksi pöytämekanismia. Jos hän painaisi
vieteriä, käännähtäisi pöytä ympäri. Jos hän painaisi oikein lujasti,
pyörähtäisi se niin nopeasti kuin myllyn siipi, oli tohtori sanonut.

-- Siirtäkää!

Hän siirsi taas. Kun Busch teki vastasiirron, kohotti hän hieman
käsivarttaan. Asbjörn Kragin sydän löi kiivaasti jännityksestä. Nyt
kuuli hän jälleen autotorven äänen tieltä. Tuntui siltä, kuin olisi
Thomas Buschin kärsimättömyys noussut joka kerta tämän äänen kuuluessa.

-- Siirtäkää!

Hän siirsi.

-- Matti kahdella vedolla.

Asbjörn Krag siirsi uudelleen ja Thomas Busch teki viimeistä edellisen
siirtonsa.

-- Matti yh... Mutta kun Thomas Busch kohotti kättään tehdäkseen
siirtonsa, piti Asbjörn Krag varansa ja painoi lujasti vieteriä.

Pöytälevy pyörähti ympäri kuin ratas, sellaisella vauhdilla, että
nappulat kaatuivat.

Nopea liike -- ja Asbjörn Kragilla oli revolveri kädessään.

Toisen hämmästys oli kuvaamaton. Hän ei olisi voinut enemmän säikähtää,
vaikka joku kummitus olisi noussut lattiasta.

Molemmat nousivat yhtäaikaa ja niin nopeasti, että pöytä kaatui ja
kaikki nappulat vierivät hujan hajan lattialle.

Thomas Busch aikoi hyökätä salapoliisin päälle, mutta samalla oli hänen
oma revolverinsa häntä vastassa.

Asbjörn Krag lähestyi soittojohtoa pienin askelin koko ajan tähdäten
Thomas Buschiin.

Rikoksentekijä seurasi jokaista hänen liikettään ja hiipi edes takaisin
kuin tiikeri häkissään, mutta ei uskaltanut lähestyä Kragia.

-- Nyt, Thomas Busch, huusi Asbjörn Krag vapisevalla äänellä, -- nyt
voimme olla yhtä mieltä siitä, että olette shakki ja matti yhtäaikaa.

Jälleen kuului auton ääni ulkoa ja Thomas Busch lysähti kokoon äänen
kuuluessa.

Thomas Busch päästi viheltävän äänen.

-- Saatana! sanoi hän.

Samalla repi hän päältään valepartansa, kulmakarvansa ja peruukkinsa.
Hän heitti luotaan pitkän kaavun, joka oli ollut hänen päällään.

Nyt seisoi hän jälleen salapoliisin edessä, vanhana tunnettuna Thomas
Buschina, eleganttina, ryhdikkäänä ja silmät säteillen miehekkäissä,
tummissa kasvoissaan.

Asbjörn Krag oli tullut soittojohdon luo ja painoi nappia. Hän kuuli
kuinka hätäkello kaikui kaikissa käytävissä.

Kuului askeleita. Silloin muuttui näytelmä.

Ilman että salapoliisi olisi voinut selittää, miten se oli tapahtunut,
oli Thomas Busch nostanut shakkipöydän ylös. Hän piti sitä kuin kilpeä
kasvojensa edessä ja lähestyi avonaista ikkunaa.

Salapoliisi lähetti häneen pari kuulaa, jotka murskasivat shakkipöydän
mosaiikkipinnan ja sen jälkeen hän hyökkäsi Buschia kohti. Mutta
silmänräpäyksessä oli Thomas Busch vetänyt ylös verhot ja hypännyt ulos
ikkunasta. Asbjörn Krag näki hänen kiirehtivän matkaansa kuten varjo
pimeydessä, kohti korkeata rauta-aitaa. Hän laukaisi kaikki latinkinsa
hänen jälkeensä, mutta oli mahdotonta tähdätä häneen ja niinpä ei hän
kaiken todennäköisyyden mukaan osunutkaan mieheen.

Mutta nyt huomasi salapoliisi jotain muuta. Tien käänteessä tuli jotain
puhisevaa. Se oli auto. Auton lyhtyjen valossa näki salapoliisi, että
eräs ihminen ryntäsi sen luo ja katosi siihen. Sitten jatkoi auto
edelleen matkaa vimmaisessa vauhdissa maantietä pitkin, herkeämättä
töräytellen kuten suunnaton, mölähtelevä koira.

Koko sairaala oli nyt jaloillaan. Tohtori tuli juosten yöpuvussaan.
Joukko vartijoita tuli lyhtyjä heilutellen. Huudettiin ja pidettiin
ääntä.

Salapoliisi selitti muutamilla nopeilla sanoilla, mikä kauhea tragedia
oli näytelty yön hiljaisuudessa.

-- Mitä tietä oli auto lähtenyt?

-- Lilleholmiin, sanoi tohtori, -- se on aivan varma.

Koetettiin päästä Lilleholmiin puhelimella, mutta se huomattiin
mahdottomaksi. Siinä sitä oltiin!

-- Se on toivotonta, sanoi Asbjörn Krag tri Kitschenerille, -- nyt hän
on vapaa jälleen. Minä pelastin kuitenkin kerran vielä henkeni. Mutta
se onkin ainoa valopilkku tässä draamassa.

Hän huokasi ja katsoi iltatähteä, joka kimalteli kylmänä ja yhtä
kaukaisena kuin muutama tunti sitten. Hän oli suuresti liikutettu.

Häneen oli ehdottomasti vaikuttanut imponeeraavasti tuo kummallinen ja
nerokas ihminen, jolle näytti olevan leikin asia johtaa mitä
kummallisempaa draamaa tahansa. Hänellä näytti olevan joukko viisaita
ja kokeneita apureita käytettävänään, apureita, jotka esteettömästi
käsittelivät mielensä mukaan sähkösanomia, revolvereita, vääriä
kirjeitä ja automobiileja.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Peli elämästä ja kuolemasta - Salapoliisikertomus" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home