Title: Sosialismin historia - Uudemman sosiaismin edeltäjät. 1. Platonista uudestikastajiin
Author: Kautsky, Karl
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sosialismin historia - Uudemman sosiaismin edeltäjät. 1. Platonista uudestikastajiin" ***


SOSIALISMIN HISTORIA

Uudemman sosialismin edeltäjät

I. Platonista uudestikastajiin

E. Bernsteinin, C. Hugon, K. Kautskyn, P. Lafarguen,
Franz Mehringin ja O. Plechanowin kuvaamana.

Kirj.

KARL KAUTSKY

Suomennos

Käännöksen tarkistanut Wäinö Jokinen



Tampereella,
Tampereen Työväen Sanomalehti O.Y:n kustannuksella,
1908.



SISÄLLYS:

Bernsteinin ja Kautskyn esipuhe.
Johdanto.

I OSA. Platonilainen ja vanhin kristillinen kommunismi.


I luku. Platonin ihannevaltio.

   I. Platon ja hänen aikansa.
  II. Platonin kirja "Valtio".

II luku. Alkukristillinen kommunismi.

   I. Alkukristillisen kommunismin juuret.
  II. Alkukristillisen kommunismin olemus.
 III. Alkukristillisen kommunismin häviö.
  IV. Kirkon omaisuus keskiajalla.

II OSA. Palkkatyöväki keskiajalla ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.

I luku. Vapaan käsityöläissäädyn synty kaupungeissa.

   I. Maaorjuus.
  II. Käsityön ensimäiset alut.
 III. Ammattikuntalaitos.

II luku. Käsityöläissällit.

   I. Sällijärjestelmän synty.
  II. Oppipoika, sälli, mestari.
 III. Taistelut sällien ja mestarien välillä.
  IV. Sälliyhdistykset.
   V. Työmiesylimystö kaupungeissa.

III luku. Pääoma ja työ vuoriviljelyksessä.

   I. Kyläkunta ja vuorioikeus.
  II. Kapitalistinen suurteollisuus vuoriviljelyksessä.
 III. Vuorityöntekijät.

IV luku. Pääoma ja työ kutomateollisuudessa.

III OSA. Keskiajan ja uskonpuhdistuksen ajan kommunismi.

I luku. Luostarikommunismi.

II luku. Kerettiläiskommunismi. Sen yleinen luonne.

   I. Paavinvalta kerettiläiskommunismiin hyökkäyksien keskipisteenä.
  II. Rikkaan ja köyhän vastakkaisuus keskiajalla.
 III. Kristillisen perimätiedon vaikutus.
  IV. Mystiki.
   V. Askesi.
  VI. Kansainvälisyys ja vallankumouksellinen henki.

III luku. Italian ja Etelä-Ranskan kerettiläiskommunismi.

   I. Brescian Arnold.
  II. Valdolaiset.
 III. Apostoliset veljet.
  IV. Talonpoikaissotien taloudelliset juuret.
   V. Dolcinon kapina.

IV luku. Beghardit.

   I. Beghardien alkuperä.
  II. Ludvig baierilainen ja paavi.
 III. Katolinen reaktsioni Kaarle IV:nnen aikana.

V luku. Englannin lollhardit.

   I. Wiclifiläinen liike.
  II. Lollhardilaisuus.
 III. Talonpoikaissota v. 1381.

VI luku. Taborilaiset.

   I. Suuri kirkollinen hajaannus.
  II. Böhmin yhteiskunnalliset olosuhteet ennen hussilaissotaa.
 III. Hussilaisliikkeen alku.
  IV. Hussilaisliikkeen eri puolueet.
   V. Taborin kommunistit.
  VI. Taborin häviö.

VII luku. Böhmin veljet.

VIII luku. Saksan uskonpuhdistus ja Tuomas Münzer.

    I. Saksan uskonpuhdistus.
   II. Martin Luther.
  III. Saksin vuoriviljelys.
   IV. Zwickaun hurmahenget.
    V. Münzerin elämäkerran kirjottajat.
   VI. Münzerin ensimäinen esiintyminen.
  VII. Münzer Allstättissä.
 VIII. Suuren talonpoikaissodan juuret.
   IX. Münzerin kapinalliset valmistukset.
    X. Talonpoikaissota.

IX luku. Uudestikastajat.

    I. Uudestikastajat ennen talonpoikaissotaa.
   II. Uudestikastajien opit.
  III. Sveitsin uudestikastajien onni ja häviö.
   IV. Etelä-Saksan uudestikastajat.
    V. Mährin uudestikastajat.
   VI. Münsterin levottomuudet.
  VII. Strassburgin ja Alankomaiden uudestikastajat.
 VIII. Münsterin vallotus.
   IX. Uusi Jerusalem.
       a) Tietolähteet.
       b) Hirmuhallinto.
       c) Kommunismi.
       d) Monivaimoisuus.
    X. Münsterin kukistuminen.

Viiteselitykset.



Bernsteinin ja Kautskyn esipuhe.


Ei ole liian paljo sanottu, eikä mikään vääryys edeltäjiä kohtaan,
jos sanommekin, ettei tähän asti ole kirjotettu mitään tieteellisiin
tutkimuksiin perustuvaa _sosialismin historiaa_. Jollemme ota huomioon
Benoit Malonin kertovaan muotoon kirjotettua teosta, täytyy meidän
lisätä, ettei edes myöhemmin ole yritetty saada aikaan sellaista.
Tämä tosiasia on sitä enemmin silmiinpistävä, kun ilmeisesti on suuri
puute sosialisten mielipiteitten esityksestä ja sosialisen kehityksen
historiasta. Meistä ainakin näyttää, ettei pelkkä sattumus ole tähän
syynä.

Ensimäinen koe kirjottaa sosialismin historiaa tehtiin 1840-luvulla,
silloin kun kartismi ja kommunismi tuottivat jo erityistä huolta
valtiomiehille sivistyneemmissä maissa ja herättivät kaikkialla
suurta huomiota. Nyt jo nähdään erinomaista vilkkautta tällä alalla,
sosialismin vastustajat ja kannattajat tutkivat sen esihistoriaa,
toiset asettaen umpimähkää sen yhteyteen kaikki, mikä vähänkin näyttää
aatteeseen kuuluvalta, toiset taasen arvostelevammin tutkien määrättyjä
ajankohtia tai huomattavampia ilmiöitä. Tässä sopii meidän muistella
seuraavia henkilöitä: Villegardellea ja Robert von Mohlea, Reybaudia ja
Lorenz v. Steiniä, Sudrea ja Karl Grüneä sekä vielä lisäksi Sargantia.

Kansallis- ja parisilaiskommuni synnyttivät toisen aikakauden
sosialismin historiassa. Siltä ajalta on meillä Rudolf Meyerin
ja Jägerin, Dühringin ja Laveleyn teokset, ja sarjamme loppuu
äskenmainitulla Benoit Malonin tuotteella "Histoire du Socialisme"
(sosialismin historia).

Sen jälkeen on sosialismi yhä enemmän astunut esiin piilostaan, se
on alkanut tulla keskustaksi, jonka ympärille koko europalainen
valtiotaito keskittyy, ja melkein kaikkialla on se asettunut
samalle tieteellisesti järjestetylle pohjalle, joka on esitetty
Marxin ja Engelsin _Kommunistisessa manifestissa_. Päivä päivältä
kasvaa sosialismin palvelukseen antautuneitten joukkojen voima ja
päättäväisyys, selvyys ja tietoisuus päämäärästään. Europalaisessa
yhteiskunnassa täytyy kaikkien luokkien toimia sosialismin hyväksi,
joka niille on tullutkin elinkysymykseksi; kirjallisuus käsittelee
jo tavattomasti sosialisia kysymyksiä -- mutta sosialismin historian
kirjottaminen ei tule samalla suhteellisesti vaan myöskin ehdottomasti
hedelmää kantamattomaksi. Sitten 1880-luvun alkua ei ole mitään
itsenäistä esitystä sosialismin kehityksestä nähnyt päivänvaloa.

Syy tähän lienee osaksi siinä, että aine on kasvanut niin
suunnattomasti, että yksityisen tutkijan on hyvin vaikea siihen
syventyä. Mutta ei suinkaan tämä syy yksin voi selittää sitä seikkaa,
että sosialismin historia niin vähän viehättää kirjailijoitamme.

Ensimäisellä aikakaudella erittäinkin vastustajat kirjottivat
historiaa. Toisella ovat jo sen suunnan edustajat kadonneet. Muutamilla
1870-luvun kuluessa tällä alalla erittäin huomattavilla miehillä on
kohtia, jotka liittävät heitä sosialismiin; tämä ei koske ainoastaan
Dühringiä ja Malonia vaan myöskin R. Meyeriä ja Laveleyta. Taloustiede
oli jo silloin kadottanut kaiken halunsa sosialismin historian
kirjottamiseen.

Tätä ei ole niinkään vaikea käsittää. Taloustieteilijä, joka on
päättänyt pitää pystyssä nykyisen yhteiskunnan perustuksia, ei voi
nähdä sosialismissa mitään muuta kuin täydellisesti käsittämättömän
hairahduksen. Sosialismin historian kirjottamisessa ei hänellä ole
päämääränä tehdä sitä kehityksen mukaisesti selväksi, vaan pikemmin
näyttää sosialismin soveltumattomuus ihmisen ja yhteiskunnan olemukseen.

Niin kauan kuin kapitalistinen tuotantotapa oli yhä kehittymässä,
oli sosialismi tosiaankin vastakkainen tuotantotavan vaatimuksille
ja kerrassaan mahdoton olemaan pysyväisenä yhteiskuntamuotona. Sen
vuoksi 1840-luvun lopulla olikin sosialismin historialla osallaan
joukko tosiasioita, joista herrat taloustieteilijät osasivat lyödä
rahaa. Sosialistiset ajatukset sortuivat tyhjinä unelmina, yritykset
käytännöllisesti toteuttaa sosialismia eivät tuottaneet tuloksena
mitään muuta kuin pitkän rivin tappioita ja onnistumattomia kokeita.

Tämän kaiken on sittemmin aika muuttanut. Sosialistisen ajatusten
historia on meidän päivinämme historia, joka sisältää "sosialismin
kehityksen haaveesta tieteeksi". Ja sitten kun yhtyminen on tapahtunut
sosialismin ja työväenliikkeen välillä, muodostaa sosialismin
käytännöllisen vaikutuksen historia ketjun mitä kauneimpia voittoja.
Nämä edistykset ovat meidän päivinämme yhtä yleisesti tunnettuja ja
tunnustettuja kuin sosialismin tieteelliset perustukset. Lyhyesti
sanottuna: sosialismin historialla on kyllin ilmeisiä todistuksia
sosialismin varmasta edistymisestä eri aloilla, jotta tieteilijätkin
voisivat paremmin asiaan kiintyen antaa täydellisen esityksen siitä.

On pantava suurta merkitystä siihen, että Parisin ja Pragin
yliopistot ovat nyt samanaikaisesti asettaneet ohjelmiinsa luennoita
sosialismista, ja Pragissa saatiinkin täydellisesti sopiva henkilö
niitä pitämään.

Mutta samassa määrässä ja samasta syystä kuin ihastus sosialismin
historiaan pienenee taloustieteessä, kasvaa se sosialisteissa. Tästä
huolimatta on heille kuitenkin mahdollista olla mitä täydellisimmin
puolueettomia edeltäjiään kohtaan.

Meidän asianamme ei liene tässä näyttää, missä suhteessa
uudenaikaisempi sosialismi on sosialismin aikaisempiin muotoihin.
Samaten voisimme joutua tässä liian kauas antautuessamme tutkimaan
taloudellista historian käsitystä, joka lyö leimansa uudempaan
sosialismiin ja tekee objektivisen historian kirjottamisen
mahdolliseksi. Tämä voisi olla samaa kuin, että takertuisimme
sisällykseen siinä työssä, joka on edessämme. Olkoon tämä tarpeeksi
viittaamaan siihen, että myöhemmän ajan sosialisti on varsin vapaassa
suhteessa edeltäjiinsä. Heidän sosialisminsa ei ole samaa kuin hänen,
ne olosuhteet, joista se sai alkunsa, ovat erilaisia kuin ne, jotka
nykyajan sosialistia ympäröivät. Millaisen tuomion hän edeltäjistään
lausuneekin, ei se kumminkaan kohtaa sitä sosialismia, johon hänen oma
personallisuutensa sisältyy.

Itsestään on kuitenkin selvää, ettei hän suinkaan ole välinpitämätön
edeltäjiänsä kohtaan, vaikka hän niihin nähden säilyttääkin
itsenäisyytensä ja puolueettomuutensa. Syvä myötätuntoisuus yhdistäisi
hänet kaikkiin, jotka tahtoisivat jotain samallaista, pyrkisivät
samaa päämäärää kohti kuin hän itsekin. Se, että he koettivat
saavuttaa sosialistisia ihanteita aikana, jolloin yhteiskunta
ei ollut vielä kehittänyt keskuudestaan näiden toteuttamiseen
tarvittavia edellytyksiä, että he siis pyrkivät mahdottomuuksiin
eivätkä onnistuneet, se varmaankin yhä enemmän vahvistaa sitä
myötätuntoisuutta, jonka asian luonteen mukaan tulee aina kohdata
sorrettuja, voitettuja. Ja jos hänen vielä lisäksi täytyy olla
näkemässä, kuinka niitä, jotka ovat kukistuneet, ei ainoastaan voittaja
ole häväissyt, panetellut ja saattanut huonoon valoon, vaan että
vielä tänäkin päivänä niitä puolueellinen historiankirjotus varsin
pahoin käsittelee luokkaharrastuksia palvellen, niin on suuttumus ja
viha sortajia vastaan yhä enemmän lisäävä hänen myötätuntoisuuttaan
paneteltuja kohtaan.

Mutta kuinka voimakkaita nämä tunteet lienevätkin, eivät ne suinkaan
millään tavalla estä totuutta tutkimasta. Onpa selvää, että sosialistin
on helpompi kuin tavallisen kirjailijan tunkeutua vanhempien
sosialistein tunne- ja henkimaailmaan.

Jos ymmärtää täydellisesti sosialismin myöhemmän muodon synnyn, samalla
kun käsittää sen aikaisemmat muodot, niin on toiselta puolen samoin
totta, että paremmin ymmärtää molempia, jos itse on keskellä nykyajan
sosialistisia liikkeitä. Lienee tässä paikallaan Heinen huomautus:
"Silloin kun koettaa selittää nykyisyyttä menneisyydestä, huomaa
samalla, että oikeastaan entisyyttä vasta nykyisyyden kautta käsittää
oikein ja että jokainen päivä luopi tähän menneisyyteen uutta valoa,
josta meidän lyhytnäköisillä kirjailijoillamme ei ole ollut edes
aavistustakaan".

Näin ollen voidaan väittää, että samalla kun taloustiede yhä
enempi kääntyy toimimasta sosialismin historian hyväksi, siirtyy
tämän kirjottaminen luonnollisesti niille, jotka kuuluvat uudemman
sosialismin kannattajien piiriin.

Mutta tässä kohtaa näitä kaikkien suotuisien edellytyksien ohella tosi
vaikeus: _ajan vähyys_.

"Meidän levottomalla ajallamme", kirjotti Engels kerran, "on samoin
kuin 1500-luvulla, niin pian kuin asia koskee yleisiä harrastuksia,
ainoastaan taantumuksen puolella miehiä, jotka ovat erikoistutkijoita".
Tämä totuus koskee ennen kaikkea sosialidemokratiaa. Me emme voi
meikäläisistä mainita ketään, jota voisi pitää yksinomaan tieteellisenä
tutkijana. Jokainen meidän miehistämme on samalla käytännöllinen
sotilas, joka sanoineen ja kirjotuksineen, neuvoineen ja toimineen
antautuu työväestön taisteluun. Yleisesti tunnettua on, ettei nykyisten
sosialistisien perustelmien kumpikaan perustaja millään tavalla tehnyt
tässä kohden mitään poikkeusta.

Niiden kannattajien joukossa, jotka nyt koettavat toimia opettajiensa
hengessä, ovat useimmat sanomalehtimiehiä, valtiopäivämiehiä j.n.e.
Ei ole silloin ihmeellistä, ettei sosialidemokratia ole tähän saakka
toimittanut mitään laveampaa sosialismin historiaa, vaan kaikki
kirjalliset tuotteet ovat olleet yksityisiä erikoistietoja.

Arvostelukyky auttaa tätä puutetta koettaen asettaa johdonmukaisesti
yhteen erikoistietoja kaikkiin tärkeisiin ajankohtiin nähden
sosialismin historiassa. Tarkotus ei suinkaan ole antaa tässä
yleiskuvaa kokonaisen tieteen alalta erityisien kuvauksien muodossa.
Juuri historian alalla on edellä sanottua menettelyä monet kerrat
menestyksellä koetettu.

Kieltämättä on tällä menettelytavalla myöskin haittansa. Täydellistä
yhtenäisyyttä on mahdoton saavuttaa, silloinkaan kun, niinkuin
tässä tapauksessa, kaikilla työskentelijöillä on sama tieteellinen
katsantokanta. Esitystapa ei voi olla samallaista, sillä eri osat
ovat eri kynistä lähteneet, mutta eipä edes ajatusten sopusointua voi
aina saavuttaa. Sillä kuinka yhtäläinen kanta eri tutkijoilla onkin,
katselevat he kumminkin asioita eri silmillä ja kullakin on siinä
omat yksityiset tapansa. Niin, tämä täydellinen yhtenäisyys, mitä
tulee historian puolueettomasti yhteensovitettuihin kohtiin, on sitä
mahdottomampi saavuttaa, mitä selvempää se on, yhtenäinen perustus ei
ole mikään kaava, vaan tutkimistapa, jota jokainen itsenäisesti käyttää.

Me teoksen toimittajat toivomme saavamme nämät haitat mahdollisimman
pieniksi jakamalla sisällyksen niin, että sekä toistamisia että aukkoja
niin tarkkaan kuin suinkin voitaisiin välttää; jokaisella tekijällä on
näet ollut erityinen yhdenjaksoinen osa tehtävänään.

Tämä teoksen tarkotus ei ole suinkaan puhtaasti tieteellinen. _Menneen
ajan selvyys tuottaa suurempaa valoa nykyisyyteen_. Ainoastaan ne
sosialistiset ilmaukset, jotka ovat vaikuttaneet uudemman sosialismin
muodostumiseen, otamme lähemmän tarkastuksemme esineiksi. Sentähden
jätämme kokonaan kiinalaisen sosialismin.

Me olemme myöskin samasta syystä jättäneet _alkuajan kommunismin_
käsittelyn. Sellainen kuvaus laajentaisi tavattomasti työalaa ja
muuttaisi täydellisesti sen luonteen. Alkuajan kommunismin historia on
koko ihmissuvun historia aina sen ensimäisestä ilmaantumisesta kauaksi
n.k. historialliseen aikaan. Alkuajan kommunismin otamme puheeksi
ainoastaan silloin, kun uudempi sosialismi on jonkinlaisessa yhteydessä
sen kanssa.

Teoksen alkuperäisen suunnitelman mukaan alkaisi tutkimuksiin
perustuva esitys _uskonpuhdistuksesta_ tai Münzeristä ja Moresta,
ja kaikki se, mikä on tämän ajan edellä, selitettäisi lyhyesti
käsittelevässä johdannossa. Tämä johdanto on kuitenkin täytynyt tehdä
niin laveaksi, että siitä on tullut erityinen ensimäisen nidoksen
_ensimäinen osa_. Tämä ensimäinen nidos, _Uudemman sosialismin
edeltäjät_, käsittää kaksi osaa, joista ensimäinen on saanut nimen
_Platonista uudestikastajiin_. Toinen osa, _Thomas Moresta Ranskan
vallankumoukseen_, johtaa meitä eteenpäin ajassa aina suureen Ranskan
vallankumoukseen ja antaa sen ohessa erityisenä liitteenä katsauksen
Amerikan uskonnolliskommunistisiin siirtoloihin. Vaikka suurin osa
näistä asioista kuuluukin meidän aikaamme, on niillä kumminkin yhtä
paljon yhtäläisyyttä 15- ja 16-vuosisadan lahkojen, uudestikastajien,
mennonitien ja kvekarien kanssa kuin samanaikaisien Robert Owenin,
Fourierin ja Cabetin kanssa, ja kuuluvat ne sentähden todellakin tähän
ensimäiseen nidokseen, joka juuri käsitteleekin "edeltäjiä".

Koko teos on nyt jaettu neljään nidokseen. Toinen käsittää ajan
1789-1848, kolmas taasen saksalaisen sosialidemokratian historian,
jonka on kirjottanut Fr. Mehring, ja vihdoin neljäs sosialismin
historian muissa maissa vuodesta 1848 aina meidän päiviimme.

Suuri on se tehtävä, jonka olemme ottaneet suorittaaksemme, mutta
me toivomme, että siinä kuitenkin onnistumme. Me olemme koettaneet
saada kansainvälisen sosialidemokratian luotettavia ja kelvollisia
kirjallisuuden edustajia yritystämme avustamaan, ja heidän avullaan
luulemme, vaikka aine onkin näin tavattoman laaja, siinä pääsevämme
onnelliseen loppuun. Ainoa ehto työn onnistumiseksi on, että sen
tekevät henkilöt, jotka tuntevat perinpohjin aineensa ja joilla on sekä
halua että rakkautta työhönsä. Tällaista ohjetta olemme käyttäneetkin.
Jokainen tässä yrityksessä työskentelijä kirjottaa historiaan sellaisia
kappaleita, joihin hän erityisien tutkimuksien kautta on syventynyt ja
innostunut. Jokainen koettaa parastaan. Jos teos herättää lukijoissaan
yhtä paljon viehätystä aineeseen kuin tekijöissään, niin on sen
menestyminen varma.

Lontoossa ja Stuttgartissa helmikuulla 1895.

_E. Bernstein_ ja _K. Kautsky_.



Johdanto.


Uudemmalla, kansainvälisellä sosialidemokratialla on historiallisesti
kaksi juurta. Molemmat kasvavat samasta maaperästä, siitä jonka
muodostaa nykyinen talous- ja tuotantojärjestelmä. Molemmilla on
sama päämäärä -- tehdä loppu niistä sanomattomista kärsimyksistä,
joihin yhteiskuntamme syöksee niin monet jäsenistään ja ennen kaikkea
heikoimmat niistä, omaisuudettomat. Ja molemmat tahtovat saavuttaa
tarkotuksensa poistamalla tämän tuotantojärjestelmän, nykyisen
omaisuusjaon. Mutta molemmat ovat kuitenkin olemukseltaan aivan
erilaisia.

Toinen näitä juuria -- _kommunistinen utopismi_ -- lähtee korkeimmista
yhteiskuntaluokista. Sen aatteiden kannattajat kuuluvat yhteiskunnan
henkisiin valittuihin. Toinen sosialidemokratian juuria --
_tasa-arvokommunismi_[1] -- johtaa syntynsä yhteiskunnan alimmista
kerroksista, niistä, jotka aina viime vuosikymmeniin asti luettiin
henkisestikin alimpana oleviksi.

Utopismi sai alkunsa korkeasti sivistyneistä miehistä, jotka
eivät olleet sidottuina niiden luokkien harrastuksiin, joista he
olivat lähteneet. Tasa-arvokommunismi on raakaa ja suorasukuista;
yhteiskunnallinen ymmärrys, huolettomat ajatukset ja tunteet eivät sitä
luoneet, ei, vaan pakottava aineellinen hätä, taistelu luokkaetujen
puolesta.

Porvarillisen, lähimmäisrakkaudellisen, utopisen kommunismin alkaa
_Thomas More_. Nykyaikainen taisteleva tasa-arvokommunismi on vielä
nuorempi. Ensi kerran se näyttäytyy vasta _Englannin vallankumouksen_
aikana 1600-luvulla.

Mutta kummallakin on sentään edeltäjänsä. Se ihannevaltio, jonka
_Platon_ rakensi, ei ole ollut vaikuttamatta utopisteihin, ja
tasa-arvokommunismin alussa havaitaan jälkiä _kristillisten
uskonlahkojen kommunismista_. Näiden vaikutukset eivät tosin ole olleet
varsin suuria. Samalla tavalla kuin kapitalistinen yhteiskunta on
olemuksellisesti erilainen kuin sekä muinais- että läänitysaikainen,
niin on myöskin uudempi kommunismi jotain kokonaan muuta kuin Platonin
tai vanhimman ja keskiaikaisen kristinuskon. Jokaisella näillä
kommunismilajilla on juurensa omassa ajassaan, josta se saa voimansa
ja päämääränsä. Sen edelläkävijät voivat olla tuskin muuta kuin tuki,
johon uusi muoto nojaa, joka kohottaa sen itsetuntoa ja useassa kohdin
helpottaa todistuksien löytämistä. Ne voivat paljon vaikuttaa sen
ulkonaiseen esiintymiseen, mutta varsin vähän sen sisimpään olemukseen.

Jotta täydellisesti käsittäisi uudemman sosialismin synnyn,
on välttämätöntä ottaa lähemmän tarkastuksen esineeksi sen
edelläkävijöitten joukosta ne, jotka ovat huomattavasti vaikuttaneet
siihen -- s.o., kuten juuri olemme sanoneet platonilainen ja
kristillinen kommunismi.

Mutta myöskin toisesta tärkeämmästä syystä täytyy meidän tutkia niitä
lähemmin: Ei voi saada täyttä selvyyttä jonkun ilmiön erityisesti
huomattavista piirteistä muulla tavalla kuin vertaamalla sitä toisiin
samantapaisiin. Sellaisia vertailuja on useinkin toimitettu kommunismin
eri muotojen välillä, vaikka tarkotus on ollutkin enimmäkseen
suorastaan vastakkainen; ei ole koetettu edistää, vaan pikemmin
hämmentää, mikä on uudemmalle sosialismille ominaista, sen luonteeseen
kuuluvaa. Arvostellaan eri kommunismilajit saman kaavan mukaan, ja se
mikä koskee yhtä saa koskea kaikkia erotuksetta. Tämä menettelytapa
on erittäin mukava, sillä kaikkien kommunismilajien yhteiset piirteet
ovat tavallisesti heti pinnalla havaittavissa. Mutta siksi onkin
sosialidemokratian vastustajilla sitte niin paljo moittimista, sillä
tällä tavalla saavat he syytä sanoa kaiken onnettomuuden, mikä on
kohdannut menneiden aikojen kommunisteja, olevan myöskin luonnollisena
seurauksena nykyisen sosialismin pyrkimyksistä.

Oppiaksemme tuntemaan tämän erikoista olemusta, on varsin
välttämätöntä, että hankimme tietoja siitä, mikä on edelläkävijöiden
olemukselle ominaista. Ja sen olemassaolon oikeutukseen ja
tulevaisuuden toiveisiin tulee uutta valoa, kun opimme tuntemaan niitä
edellytyksiä, joissa sen edeltäjät kasvoivat ja hävisivät olemasta.
Se onkin päätehtävämme tämän nidoksen ensimäisissä osissa. Meille
on välttämätöntä selittää osa yhteiskunnallista kehityshistoriaa
kommunistisien aatteiden ja pyrkimyksien historian ohella. Mutta joskin
tiemme siten tulee vähän pitemmäksi, niin on se kumminkin vaihtelevampi
ja tarjoo laveampia näköaloja. Mielenkiintomme ja myötätuntoisuutemme
niitä hengen ja miekan sankareita kohtaan, jotka kuluneina vuosisatoina
ovat taistelleet kaiken riistämisen ja sorron poistamiseksi, voivat
vain kasvaa, jos, samalla kun opimme tuntemaan heidän aatteitaan ja
toimiaan, samalla opimme käsittämään heidät aikansa olosuhteiden
kehittämiksi.



I osa.

Platonilainen ja vanhin kristillinen kommunismi.



I LUKU.

Platonin ihannevaltio.

I. Platon ja hänen aikansa.


Ei mikään ole valheellisempaa kuin se laajalle levinnyt käsitys,
että kommunismi olisi jotain sellaista, joka sotii vastaan ihmisen
olemusta, ihmisluontoa. Päinvastoin, kommunismi on syntynyt lähellä
ihmisen kehtoa, ja aina meidän päiviimme asti se on muodostanut
yhteiskunnallisen perustuksen maailman useimmille kansoille.

Kaukana siitä, että kommunismi ei sopisi olemassaolon taistelun
lakeihin, oli se pikemmin ihmissuvun tärkein ase tässä taistelussa.
Ainoastaan mitä kiinteimmin yhtyen pienempiin tai suurempiin ryhmiin,
saattoivat alkuajan paljaat aseettomat ihmiset suoriutua erämaissa
peljättävistä vihollisistaan. Alkuihminen eli ainoastaan heimossaan,
hänen personallisuutensa ei ollut vielä päässyt irti niistä siteistä,
jotka yhdistivät hänet siihen. Yhteisesti toimien hankkivat ihmiset
elintarpeensa -- yhdessä he metsästivät, kalastivat ja asuivat,
yhteisesti he puolustivat asumustansa ja alaansa.

Tämä muuttui tuotannon edistyessä. Se tuotti näet yksityisomaisuutta
yhteisen omaisuuden ohelle..

Alkuaan oli yksityinen omistusoikeus rajotettu muutamiin
vähemmänarvoisiin henkilökohtaisesti käytettäviin esineihin, jotka
se, joka niitä käytti, enimmäkseen myöskin oli valmistanut, niinkuin
koristukset, aseet y.m., siis esineitä, jotka katsottiin niin
kuuluviksi omistajaan, joka ne oli valmistanut ja niitä kantanut, että
ne useinkin pantiin hänen mukaansa hautaan.

Mutta vähitellen sai yksityisomaisuus suurempaa merkitystä. Sitä
ruvettiin ulottamaan tärkeämpiin tuotannonvälineisiin ja käsitti
vihdoin tärkeimmänkin kaikista tuotannonvälineistä, olemassa-olomme
perustan, maaperän ja maan. Metsästystä ja karjanhoitoa harjotetaan
vielä yhteisillä alueilla. Mutta varsin toinen on asian laita
maanviljelyksen suhteen. Aina meidän päiviimme saakka, jolloin
harjotetaan maanviljelystä suurteollisuutena, ei ole huomattu mitään
tuottavampaa muotoa maanviljelykselle kuin se, että jokainen perhe
on viljellyt omaa maapalstansa, ja tällainen viljelys tarvitsee
kehittyäkseen yksinomaisen omistusoikeuden maahan. Kaikkialla, missä
maanviljelys kehittyy ja poistaa vanhemmat tuotantotavat, tulee myöskin
tällainen omistus-oikeuden muoto yhä kipeämmän tarpeen vaatimaksi.

Teollisuuden ja kaupan kehittyminen kaupungeissa edellyttää puolestaan
yksityisen omistusoikeuden tuotannon välikappaleisiin ja tuotteisiin
nähden.

Mutta ei vain yksityisomaisuuden _piiri_ laajene laajenemistaan. Se
kaataa toisen toisensa perästä niistä aitauksista, jotka sitä ovat
rajottaneet ja käyneet sitä haitallisemmiksi mitä enemmän kauppa ja
yleensä koko se tuotantotapa, joka vaati yksityisomaisuutta, kehittyy.

Puhtaasti henkilökohtaisesta omaisuudesta, joka omistajansa kuoltua
häviää tai muuttuu yhteiseksi, johtui omaisuus, joka _perinnön_ kautta
siirtyy toisille henkilöille.

Alkuperäinen tasa-arvo katosi, yksityisomaisuus muuttui
yhteiskunnalliseksi vallaksi, yhteiskunta jakaantui omistaviin,
jotka hallitsivat, ja omaisuudettomiin, jotka olivat riippuvaisia
edellisistä. Yksityisomaisuuden hankkiminen tuli yhteiskunnalliseksi
välttämättömyydeksi. _Rahan_ syntyminen vihdoin muuttui ansionhalun
ahdistavaksi haluksi, jolla ei ole päätä eikä määrää.

Kulutusesineiden tarve on aina rajotettu. Niin kauan kuin rikkautena
on vain sellaisia, ei kukaan halua sitä enempää kuin mitä tarvitsee
mukavaan ja mieluisaan elämään. Rahoja sitä vastoin ei koskaan ole
kellään kylliksi, sillä raha on tavaraa, jolla voidaan ostaa mitä
tahansa, tavara, joka ei turmellu, joka on aina käyttökuntoinen.
Aatteiden, suurien, paljon yli omien tarpeiden käyvien omaisuuksien
kasaaminen, tulee nyt omistavien elämäntehtäväksi. Tästä ajasta alkaen
saattaa erotus rikkaan ja köyhän välillä tulla tavattoman suureksi, ja
se tuleekin kaikkialla, missä vaan edellytykset ovat olemassa.

Ihmisten suhde toisiinsa, koko heidän ajatus- ja elintapansa muuttuu
silloin perinpohjin. Innostus yhteiseen hyvään, kyky uhrata itsensä,
olivat muinoin olleet ihmisten parhaita hyveitä. Ne häviävät yhä enempi
ja enempi. Jokainen on lähimpänä itseänsä. Yhteiskunnat pirstoutuvat
luokkiin, jotka mitä kiivaimmin kamppailevat keskenään, ja hajoutuvat
yksilöiksi, joista jokainen katsoo vain omaa etuaan, ja joista kukin
antaa yhteiskunnalle mahdollisimman vähän, mutta ottaa siltä niin
paljon kuin suinkin saattaa. Yhä höllemmiksi tulevat ne siteet, jotka
kiinnittävät yksilön siihen yhteiskuntaan, johon hän kuuluu, ja jotka
pitävät sitä koossa. Se kohtaa perikatonsa tai joutuu kansan saaliksi,
joka on jäänyt jälkeen kehityksessä ja joka omistaa vielä kommunistisen
hyveen ja kommunistisen voiman.

Tällainen on kaikkien kansojen ja valtioitten historia vanhalla ajalla.

Pikemmin ja selvemmin kuin ehkä missään muualla tapahtui tämä kehitys
_Atenassa_. Aika persialaissodan lopusta Kreikan kukistumiseen, jonka
Makedonian kuningas Filippos toimitti, käsittää tuskin puoltatoista
vuosisataa (479-338 ennen ajanlaskumme alkua). Tämän aikakauden alussa
tapaamme kyllä jo luokkaeroja ja luokkavastakohtia (lukuun ottamatta
orjiakaan, jotka olivatkin yhteiskunnan ulkopuolella), ylimyksiä,
joilla oli etuoikeuksia, ja kansankerroksia, joilla ei ollut mitään
oikeutta, rikkaita ja köyhiä, mutta nämä vastakohdat eivät vielä
olleet kehittyneet niin pitkälle, että ne olisivat kuolettaneet vapaan
väestön yhteiset harrastukset valtion hyväksi. Tämän ajan viimeisen
kolmanneksen aikana oli Attikassa tuskin mitään muuta kuin rikkaita ja
kerjäläisiä, paitsi orjia.

"Entisinä aikoina oli toisin kuin nyt", huudahti silloin puhuja
Demostenes eräässä puheessaan. "Silloin oli kaikki, mikä kuului
valtiolle, rikasta ja loistavaa, mutta kukaan yksityinen kansalainen
ei vienyt ulkonaisessa loistossa voittoa toisesta. Jokainen teistä
saattaa vielä omin silmin nähdä, olivatko ne rakennukset, jotka
Temistokles, Miltiades tai muut sen ajan suuret miehet omistivat,
kauniimpia tai huomattavampia kuin heidän kansalaistensa yleensä.
Sitä vastoin ovat julkiset rakennukset ja muistomerkit, jotka silloin
rakennettiin, niin suuremmoisia ja komeita, että ne ikuisesti tulevat
olemaan voittamattomia -- minä tarkotan propylaioja, asehuoneita,
pylväskäytäviä, Piraion satamarakennuksia ja kaupunkimme muita
yleisiä laitoksia. Nyt sitävastoin on valtiomiehiä, joiden asumukset
voittavat komeudessa monet yleiset rakennukset, ja jotka ovat ostaneet
maapalstoja niin laajalti, että ne maat, jotka kuuluvat teille, te
tähän kokoontuneet tuomarit,[2] eivät yhteensäkään vastaa niitä. Se,
mitä nyt sitävastoin rakennetaan valtion puolesta, on niin vähäpätöistä
ja mitätöntä, ettei siitä kehtaa puhuakaan."

Melkein koko Kreikassa voi havaita saman ilmiön. Mutta huomattavimmin
ilmeni se Atenassa. Atena oli persialaissotien kautta tullut Kreikan
mahtavimmaksi valtioksi ja pelastanut kreikkalaisen vapauden
persialaisten ikeestä vain saattaakseen sen oman valtansa alle. Melkein
koko Aigeian meren ranta- ja saariväestö -- ja joukko rantakaupunkeja
ja saaria muuallakin -- oli alamaisuussuhteessa Atenaan tai sille
veroamaksava. Paitsi voittoa, minkä orjien työ ja suuresti kukoistava
kauppa tuottivat, olivat vielä sodista saatu saalis ja kukistettujen
kansojen verot alituisesti juoksevana tulolähteenä Atenan väestölle.
Nämä tulot tekivät rikkaat vielä rikkaammiksi ja vierottivat muut
vapaat, joille suuret valtiovarat olivat hyödyksi, kaikesta työstä,
tämä seikka lisäsi irtaimen työväestön lukumäärää ja siten pilasi sekä
heikonsi koko väestön. Mutta ne olivat myöskin keinona, joka teki
Atenan mitä suurimmassa määrin vihatuksi koko Kreikassa.

Syttyi vihdoin taistelu elämästä ja kuolemasta yhä laajenevan Atenan ja
sen alle vielä kuulumattomien Peloponneson valtioitten välillä. Nämä
kokoontuivat Spartan johdettaviksi. Tämä sota Atenan ylivaltaa vastaan
oli samalla taistelu kansanvallan ja ylimysvallan välillä. Atena
oli Kreikan kansanvaltaisin valtio ja Spartta sen ylimysvaltaisin.
Kaikissa valtioissa, jotka joutuivat Atenan valtaan, saivat ylimykset
suurimmaksi osaksi maksaa verot, samalla kun kansa pääsi jotenkin
helpolla, ja itse Atenassakin kansa asetti niin paljon kuin suinkin
valtion kuormaa ylimyksien ja rikkaitten hartioille. Nämä vihasivat
sentähden Atenaa, ja siellä meni yhteiskunnan hajaannus niin pitkälle,
että ylimykset yhtyivät ja rupesivat sotahankkeisiin isänmaan
vihollisen Spartan kanssa. Spartan voitto oli heistä paras keino
kukistamaan Atenan kansanvaltaa.

Taistelu Atenan ja Spartan välillä, tuo n.k. Peloponnesolaissota, kesti
lähes kolmekymmentä vuotta (431-404) ja päättyi Atenan täydellisellä
kukistumisella. Kansanvallan sijaan tuli luonteettomien Spartan
kätyrien hallitus.

Vallitseva asema oli sellainen, että se erityisesti kehotti tutkimaan
ja ajattelemaan syitä valtioitten kukoistukseen ja sortumiseen.
Kysymys, mikä olisi paras hallitusmuoto, oli siihen aikaan yleinen.

Tällaisten historiallisten suhteiden vallitessa kasvoi Platon.

Hän syntyi Atenassa heti Peloponnesosodan alettua -- 429 tai 427
ennen ajanlaskumme alkua. Vanhan ylimysperheen jälkeläisenä oli hän
tietysti kansanvaltaa vastaan. Varakas kun oli, saattoi hän ajatella
yksinomaan henkistä kehitystään ja alkoi aikaisin tutkia kirjallisuutta
ja filosofiaa. Se tuttavuus, jonka hän luultavasti jo 20 vuoden
vanhana solmi Sokrateen kanssa, vaikutti häneen ratkaisevasti. Hän
antautui kokonaan filosofian tutkimiseen ja tuli Sokrateen etevimmäksi
oppilaaksi. Mutta hän laajensi mestarinsa ajatuspiiriä itsenäisten
opintojen[3] ja monien matkojen kautta, joita hän ystävänsä ja
opettajansa kuoltua teki; hän matkusteli Egyptissä, Kyprossa,
Etelä-Italiassa ja Sisiliassa.

Palattuaan takaisin näiltä matkoiltaan hän esiintyi Atenassa julkisena
opettajana. Mutta kaksi kertaa keskeytti hän tämän toimensa käydäkseen
vielä uudelleen Sisiliassa.

Tähän vaikuttaneet syyt ovat kuvaavia silloisen valtiollisen elämän
rappeutumiselle. Platon on muodostanut kokonaisen valtiollisen
järjestelmän, johon pian palaamme, mutta hänen mieleensä ei johtunut
tehdä vähintäkään sen toteuttamiseksi ottamalla osaa valtiolliseen
elämään. Tällä ei kumminkaan ole sanottu, että hän olisi pitänyt
ajatuksiaan valtiosta ja yhteiskunnasta ainoastaan kuvitelmina, mutta
ei käytännöllisesti toteutettavina.

Tapahtui sitte v. 368, että Dionysius vanhempi, Syrakusan tyranni
(itsevaltias) kuoli. Tämän poika, Dionysius nuorempi, oli osottanut
harrastavansa filosofiaa, ja häntä pidettiin uudistusten ystävänä,
sehän on laita tavallisesti kruununperillisten kaikkina aikoina.
Dion, Platonin ystävä ja Dionysiuksen lanko, toivoi saavansa hänet
heidän yhteisiä pyrintöjänsä kannattamaan, ja tässä luulossa Platon
itse matkusti Syrakusaan saavuttaakseen tyrannin avulla sen, minkä
toteuttamiseksi hän omassa kansanvaltaisessa isänmaassaan ei ollut
pannut kortta ristiin, nimittäin valtiollisten ihanteittensa
toteuttamisen.

Luonnollisesti hän pettyi suuresti. Dionysius salli mielellään, että
filosofit tulivat hänen hoviinsa ja siten lisäsivät sen loistoa, mutta
he eivät saaneet häiritä hänen huvituksiaan viinin, naisten ja laulun
parissa. Kun filosofit alkoivat tulla hänelle kiusaksi, antoi tämä
"filosofi valtaistuimella" yksinkertaisesti heittää heidät ulos, --
ajaa maanpakoon.

Platon ei ollut vielä tullut siitä viisaaksi, vaan teki muutamia
vuosia myöhemmin uuden matkan Syrakusan hoviin, mutta sai osakseen
tyrannin vihat niin suuressa määrässä, että hän saattoi olla iloinen
pelastaessaan henkensä ja saapuessaan ehjänä taasen kotiin.

Tähän päättyi filosofimme valtiollinen toiminta. Mutta opettajatointaan
hän jatkoi aina kuolemaansa asti; hän kuoli 81 vuoden vanhana.


II. Platonin kirja "Valtio".

Platonin kirjotuksista tulee tässä tarkastuksemme esineeksi vain
_"Politeia", "kirja valtiosta"_. Se on _vanhin filosofinen,
tieteellisesti järjestetty kommunismin puolustus_, mikä meillä on.
Se on kirjotettu luultavasti vähää ennen hänen ensimäistä matkaansa
Dionysius nuoremman hoviin, noin 368 e.a.a.

Kirjan pääsisältönä on vastauksen hakeminen kysymykseen: Mikä on paras
valtio- ja yhteiskuntajärjestys?

Siitä, että vallitsevat valtio- ja yhteiskuntamuodot ovat huonoja, ei
hänellä ole epäilystäkään.

Se on hänen mielestään yksityisomaisuus, erotus rikkaan ja köyhän
välillä, joka johtaa valtiot perikatoon. "Eivätkö hyve ja rikkaus
ole toisiinsa sellaisessa suhteessa", kysyy hän, "että jos ne
asetettaisiin kumpikin vaakakuppiinsa, toinen painuisi, kun toinen
kohoo?... Jos rikkautta ja rikkaita kunnioitetaan jossain valtiossa,
niin siellä hyvettä ja hyviä pidetään samassa määrin pienemmässä
arvossa... Sellainen valtio on välttämättömästi ei yksi kokonaisuus,
vaan kaksinainen: köyhät muodostavat toisen, rikkaat toisen osan, ja
molemmat asuvat yhdessä harkiten pahaa toisilleen... Ja vihdoin tulevat
hallitsevat rikkaat kykenemättömiksi käymään sotaa, koska heidän joko
täytyy käyttää hyväkseen joukkoa, jota he silloin, kun sillä on aseet,
pelkäävät enempi kuin vihollista; tai jolleivät he siihen turvautuisi,
olisi heillä tantereelle aivan pieni sotavoima; ja vielä päälliseksi
he eivät tahdo maksaa mitään veroja, sillä he rakastavat siksi paljon
rahojaan".

Köyhät taasen, köyhälistön, Platon vertaa mehiläiskuhnureihin
-- sattuva vertaus, joka meille kouraan tuntuvasti näyttää eron
klassillisen muinaisajan ja meidän aikamme köyhälistön välillä.
Silloin omaisuutta vailla olevat vapaat miehet olivat enimmäkseen
ryysyläisköyhälistöä. Meidän päivinämme elää yhteiskunta köyhälistöstä,
muinoin eli köyhälistö yhteiskunnasta. Se puristi elintarpeensa
valtiolta ja niiltä rikkailta, jotka vuorostaan hankkivat tulonsa
osaksi orjatyöllä, osaksi kukistettujen kansojen rikkauksista. Mutta,
jatkaa Platon, kaksijalkaiset kuhnurit eroavat siivellisistä siinä,
etteivät ne kaikki ole pistimiä vailla. "Ne, joilla ei ole pistintä,
tulevat vanhoilla päivillään kerjäläisiksi, pistimellä varustetuista
tulee taasen varkaita ja rosvoja, temppelinryöstäjiä ja kaikellaisten
hävyttömyyksien harjottajia".

Valtio, jossa kaksi sellaista valtiota elää keskinäisessä
eripuraisuudessa, on määrätty perikatoon, hallitkootpa sitä sitten
rikkaat (oligarkkia, harvainvalta) tai köyhät (demokratia, kansanvalta).

Ainoastaan kommunismi, sanoo Platon, voi tehdä lopun tästä
eripuraisuudesta.

Hän on kuitenkin liiaksi ylimysmielinen tahtoakseen poistaa
luokkaeroja. Kommunismin, mutta vain _hallitsevan luokan_ kommunismin,
tulee olla yhteiskuntaa suojeleva, vanhoillinen aines. Kun poistetaan
hallitsevan luokan yksityisomaisuus, loppuu siltä silloin, sanoo hän,
kiusaus imeä ja nylkeä työtätekevää kansaa, silloin hallitsevat eivät
enää ole susia, vaan uskollisia vahtikoiria, jotka elävät suojellakseen
kansaa ja johtaakseen sitä sen paraaseen.

Työtätekevillä luokilla, talonpojilla ja käsityöläisillä, olisi
Platonin valtiossa edelleenkin yksityisomaisuutta, samoin
pienemmillä ja suuremmilla kauppiailla. Itse asiassa olisikin ollut
silloisen tuotantotavan vaatimuksia vastaan poistaa näiltäkin
yksityisomaisuus. Tuotanto oli nimittäin maanviljelyksessä ja
käsitöissä vielä pientuotantoa; mutta tämä edellyttää, niinkuin me
jo olemme huomauttaneet, että tuotannon välikappaleet ehdottomasti
ovat yksityisomaisuutta. Tunnettiin kyllä jo myöskin suurempia
liikkeitä, mutta ainoastaan sellaisia, joissa käytettiin _orjia_.
Tekotavat maanviljelyksessä ja teollisuudessa eivät olleet vielä niin
kehittyneitä, että se olisi vaatinut yhteiskunnallista tuotantoa.
Siellä missä ulkonainen pakko ei ajanut työntekijöitä kokoon, missä
he olivat vapaita miehiä, tekivät he työtä omaksi hyväkseen. Platonin
aikana olisi senvuoksi ollut hullua tahtoa poistaa vapaitten työmiesten
omistusoikeutta tuotannon välikappaleisiin. Hänen sosialisminsa erosi
siis aivan kokonaan nykyaikaisesta.

Hallitseva luokka platonilaisessa ihannevaltiossa ei tuota mitään.
Sitä elättävät työtätekevät luokat. Ja sen _kommunismi ei sisällä
tuotannonvälineiden, vaan nautinnonvälineiden yhteisomistuksen_,
tätä sanaa käytetään silloin laajemmassa merkityksessä, se on
_kulutuskommunismia_.

Hallitseva luokka on valtion vartija. Sen jäsenet valitaan
huolellisesti paraimpien ja kelvollisimpien joukosta. Vartijoitten
lapsilla on kyllä suuremmat edellytykset kuin muilla lapsilla kuulua
tähän luokkaan, sillä omena ei putoa kauaksi puusta; mutta jos joku
näitten vartijoitten jälkeläisistä näyttäytyy kelpaamattomaksi,
erotetaan hänet auttamattomasti luokasta. Jos sitävastoin
käsityöläisten ja maanviljelijäin joukossa kasvaisi sellainen, jolla on
jaloja ominaisuuksia, niin "hän pidettäköön kunniassa ja korotettakoon
hallitsevien joukkoon".

Ylimysvalta Platonin valtiossa ei siis ole syntyperäisen aatelin
hallussa.

Se nuoriso, joka on määrätty otettavaksi vartijoitten luokkaan, saa
erityisen, huolellisen kasvatuksen, jonka Platon laveasti selittää,
mutta sitä emme saata tässä ottaa puheeksi.

"Mutta paitsi tätä kasvatusta täytyy heidän asuntonsa ja yleensä
kaikki, mitä heillä on, niin asettaa, etteivät vartijat sen kautta
lakkaa olemasta parhaita, eivätkä sen vuoksi toisaalta kiihotu tekemään
pahaa muita kansalaisia kohtaan". Näin antaa Platon Sokrateen jatkaa
keskustelua.[4]

"Aivan oikein", virkkoi Glaukon.

"Ajattele sitten", vastasi Sokrates, "pitääkö heidän elää ja asua
jotenkin seuraavaan tapaan tullakseen sellaisiksi. Ennen kaikkea ei
kukaan saa omistaa mitään omakseen, jos sitä vaan suinkin voi välttää.
Ei mitään erityistä asuntoa saa hänellä olla, ei myöskään mitään
varastohuonetta, johon ei jokainen, kuka vaan tahtoisi, pääsisi sisään.
Mutta ne välttämättömät tarpeet, jotka urhoolliset ja kohtuulliset
sotilaat tarvitsevat, pitää heidän saada muilta kansalaisilta, kultakin
vuorostaan, palkkana antamastaan suojeluksesta ja siinä määrässä,
etteivät kärsi puutetta, mutta ettei myöskään mitään jää seuraavan
vuoden varalle. Yhdessä tulee heidän elää ja syödä yhteiset ateriansa
ikäänkuin sotaretkellä. Mutta kultaa ja hopeaa, niin täytyy heille
sanoa, ovat he aina saaneet jumalilta kaiken jumalallisen muodossa
sieluunsa, ja sentähden he eivät tarvitse ihmisten kultaa eikä
hopeaa. Älköönkä heille myöskään mitenkään olko luvallista saastuttaa
jumalallisen kullan hallintaa kuolevaisten kullan hallinnolla. Jos
he hallitsevat omaa maata ja asumuksia ja kultaa, niin olisivat he
maanviljelijöitä ja talonomistajia vartijoitten asemasta, kovia herroja
sen sijaan, että olisivat toveria muille kansalaisille. He viettäisivät
silloin koko elämänsä vihaten muita ja ollen itse vihattuina, pitäen
varalta toisia ja samalla ollen itse silmälläpidon alaisina, peläten
paljon enemmän sisäisiä kuin ulkonaisia vihollisia, ja he kulkisivat
perikatoaan kohti, he ja koko kaupunki".

Mutta Platon ei vaadi ainoastaan omaisuuden yhteyttä "vartijoillensa".
Kaikki se pitää hävittää, mikä saattaa herättää heissä yksityisiä
harrastuksia tai tuottaa riitaa ja eripuraisuutta. Sentähden hän vaatii
heihin nähden yksityisperheen poistamista ja sen sijaan _naisten ja
lasten yhteisyyttä_.

Meidän nykyaikaiset sosialistisyöjämme esittävät todistukseksi
sosialistien eläimellisestä alennustilasta sen, että sosialidemokratit
tahtovat "poistaa avioliiton ja perheen". Mutta juuri samaa saattavat
he sanoa tästä vanhanajan filosofista, jota kaikki siveyden julkiset
valvojat, jota erittäinkin papit, säännöllisesti ylistävät aina pilviin
asti hänen "melkein kristillisen" siveysoppinsa tähden.

"Edellä olevasta johtuu", antaa Platon Sokrateen sanoa, "ainakin minun
mielestäni yksi määräys".

"Mikä sitten?"

"Se, että naiset kaikki ovat yhteisiä miehille, mutta ettei kukaan
nainen elä yhdessä minkään erityisen miehen kanssa, niin ettei kukaan
isä tunne lastaan eikä lapsi isäänsä."

Tällä Platon ei suinkaan tarkota mitään aivan säännötöntä
sukupuoliyhteyttä. Tätä rajotettakoon yhdellä ainoalla
perusajatuksella: sukupuolivalinnalla. Naiset saavat ainoastaan
20 ja 40 ikävuosien välillä "synnyttää valtiolle", miehet taasen
30 ja 55 ikävuosien välillä "siittää valtiolle". Se, joka tuottaa
lapsia maailmaan ennen tai jälkeen näiden ikärajojen, tekee itsensä
vikapääksi hairahdukseen. Sellaiset lapset tulee ottaa hengiltä
joko keskosina tai jollain muulla tavalla; kasvattaa niitä ei
saa. Ne kansalaiset, jotka ovat mainittujen ikävuosien välillä,
pitää hallitusmiesten mahdollisimman mukaan paritella siten, että
"kelvollisimmat enimmäkseen ovat tekemisissä kelvollisinten kanssa
ja kelvottomimmat kelvottominten; niin, että edellisten lapset
kasvatetaan, mutta ei jälkimmäisten, että suku pysyisi terveenä. Ja
kaikki tämä (parittelujärjestys) täytyy pitää täydellisesti salassa,
paitsi korkeilta viranomaisilta itsellään, jotta vartijajoukko olisi
riitaisuuksista vapaana niin paljon kuin suinkin".

Ne taasen, jotka ovat eläneet edellä olevien ikä-rajojen yli, saavat
sekaantua mielensä mukaan oman ikäluokkansa piirissä.

"Vasta syntyneitä lapsia kokoovat sitä varten asetetut viranomaiset,
joita on sekä miehiä että naisia, sillä valtion virat ovat avonaisia
niin naisille kuin miehillekin."

"Hyvä".

"Kelvollisten lapset annetaan hoitajattarille, jotka asuvat erityisessä
kaupunginosassa, kelvottomien lapset taasen sekä myöskin vialliset
lapset viedään johonkin tuntemattomaan paikkaan."

"Niin kyllä", hän vastasi, jos vartijoitten suku on pysyvä jalona.

"Nämä virkailijat huolehtivat myöskin rintalapsien ravinnosta viemällä
äitejä tähän kaupunginosaan, mutta sen ohessa tulee heidän niin paljon
kuin suinkin mahdollista varoa, ettei kukaan tuntisi omaa lastansa."

Kaikki tämä tuntuu meistä kummalliselta, jopa vastenmieliseltäkin.
Mutta niin ei se vaikuttanut Platonin aikuisiin kreikkalaisiin. Totta
kyllä oli heillä yksiavioisuus, mutta se oli, niinkuin he itsekin
myönsivät, ainoastaan pelkkä laitos laillisten lapsien saamiseksi,
perintö-oikeuden turvaamiseksi. Avioliitto ei ollut enää rakastavien
taivas, sen solmivat sukujen päämiehet katsomatta asianomaisten mieltä,
vaan ainoastaan heidän omaisuussuhteitaan. Nuori mies ei vielä ollut
edes tilaisuudessa tutustua jonkun hyvän perheen tyttäreen, ennenkuin
hän kihlasi hänet.[5]

Paitsi perheen omaisuuden lisääntymistä katsottiin avioliittoa
solmittaessa myöskin paljon sitä, että saataisiin voimakkaita
jälkeläisiä. Spartassa, missä omaisuussuhteet olivat vähempi-arvoiset,
mutta sen sijaan sparttalaisten sotakuntoisuus pääasia, merkitsivät
sukupuolivalinnan näkökohdat tavattoman paljon naimiskaupoissa. Ne
vaikuttivat niin voimakkaasti, että joskus saattoi tapahtua, että
kelpo mies luovutti aviolliset oikeutensa toiselle, joka oli vahvempi
ja sen vuoksi sopivampi lasten isäksi. Plutarkus vertaa sparttalaista
avioliittoa hevossiitoslaitokseen, missä ei ole kysymystä mistään
muusta kuin mahdollisimman puhtaan rodun aikaansaamisesta.

Tähän katsoen ymmärtää kyllä, ettei Platonin aikuisien mielestä ollut
mieletöntä eikä vastenmielistä, että esivalta järjestäisi ihmisten
yhtymisen sukupuolivalinnan lakien mukaan.

Mutta perheen poistaminen, kommunismi sukupuolisuhteissa, oli
johdonmukainen seuraus kommunismista nautinnoissa. Jos kaikki nautinnot
olisivat yhteisiä, olisi todellakin ollut mitä epäjohdonmukaisinta
poistaa niin tärkeä, yhteiskuntaelämään niin syvälle juurtunut
nautintolaji, kuin sukupuolielämä, yhteisyyden piiristä.

Sitävastoin ei naisyhteisyys, kommunismi sukupuolialalla, ole
vähimmässäkään johdonmukaisessa yhteydessä sen vaatimuksen kanssa, että
_tuotannonvälikappaleet_ olisivat yhteisiä, jonka uudempi sosialismi
asettaa. Silloin pitäisi nainenkin lukea tuotannonvälikappaleisiin,
seikka jota Marx ja Engels "Kommunistisessa manifestissa" ovat
käyttäneet hyväkseen iskeäkseen sosialismin pärjääjiä heidän omilla
aseillaan, kun he siinä näet kirjottavat: "Porvari näkee vaimossaan
ainoastaan tuotannonvälikappaleen. Hän kuulee sosialistien vaativan
tuotannonvälikappaleet yhteisesti käytettäviksi eikä saata silloin
luonnollisesti ajatella muuta, kuin että tämän yhteisyyden täytyy
kohdata myöskin naisia."

Eräässä toisessa kohdassa sitävastoin yhtyy platonilainen ihanne
muutamaan nykyisen sosialidemokratian vaatimukseen. Samoin kuin tämä,
vaatii Platonkin tasa-arvoa miehen ja naisen välille, jälkimäisen
pääsemistä kaikkiin valtion virkoihin (kuitenkin vain vartijoitten
luokkaan kuuluvien piirissä). Vieläpä sodassakin pitäisi naisten olla
mukana. He saisivat myöskin saman kasvatuksen kuin miehisetkin vartijat.

"Kaikissa toimissa, joita valtiossa on, ei ole mitään, joka erityisesti
kuuluu naiselle tai erityisesti miehelle. Luonnolliset taipumukset ovat
molemmilla samat, ja nainen saattaa kykynsä mukaan niin hyvin kuin
mieskin ottaa osaa kaikkiin toimiin; mutta yleensä on nainen sentään
heikompi miestä... Riisukoot meidän vartijanaisemme itsensä alasti
(harjottaakseen miesten tavoin ruumistaan), sillä he voivat kääriytyä
yhtä hyvin hyveeseen kuin vaatteisiinkin, ja ottakoot osaa sotaan ja
valtion hallintoon älköötkä mitään muuta toimittako. Mutta jättäkäämme
naiset helpommalle heidän sukupuolensa heikkouden tähden."

Perustuksena sille, että nainen pääsee tasa-arvoon miehen kanssa
yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti, on se, että hänet vapautetaan
talousaskareista. Platonilaisessa valtiossa tämä tapahtuu siten, että
nämä huolet jätetään työtätekeville luokille. Niinkauan kuin ei ole
mahdollista toimittaa ainakin näitten töitten raskaimpia konevoimalla,
ei naisvapautusta voi saavuttaa millään muulla tavalla.

Niin rohkeat kuin nämä kaikki Platonin aatteet olivatkin, eivät
ne suinkaan ole tuulesta temmattuja, vaan on niillä perustuksensa
todellisuudessa. Me olemme jo nähneet tämän erääseen hänen rohkeimpaan
aatteeseensa, sukupuolivalinnan järjestämiseen, nähden. Sama
esikuva, joka häntä siinä johti, on painanut leimansa koko hänen
ajatuspiiriinsä. Tämä esikuva oli Spartta, Kreikan ylimysvaltaisin
valtio, joka sentähden sai osakseen suurta myötätuntoisuutta Atenan
ylimystön puolelta, myötätuntoisuutta, jota eivät Platonissa
varmaankaan pienentäneet Sokrateen kansanvaltaisuutta vastustavat
opetukset.

Sokrateen oppilaitten joukosta ovat useat enimmin tunnetut
osottaneet kallistuvansa Spartan puolelle. Xenophon, Spartan
kuninkaan Agesilaoksen läheinen ystävä, oli usealla sotaretkellä
sparttalaisten palveluksessa eikä epäillyt taistella Koroneian luona
(394) spartalaisten kanssa omia kansalaisiaan, atenalaisia, vastaan,
josta hänet rangaistiin maanpaolla. Alkibiades meni, vaikka olikin
atenalainen sotapäällikkö, peloponnesolaissodan aikana sparttalaisten
puolelle, tuli niin sanoaksemme heidän yleisesikuntansa päälliköksi,
paljasti Ateenan heikot puolet ja tuotti syntymäkaupungilleen monta
raskasta tappiota, jotka varsinaisesti ratkaisivat sodan menon.
Ja kun Ateena oli lopullisesti kukistettu, asetti voitollinen
Spartta sitä hallitsemaan "kolmekymmentä tyrannia", ylimysmielisiä
atenalaispettureja, jotka täydensivät kaupungin perikadon. Näiden
johtajana oli _Kritias_, joka samoin kuin edellämainitutkin oli
Sokrateen oppilas.

Tämä täytyy pitää muistissa, jos tahtoo oikein ymmärtää Sokrateen
tuomion.

Vaikka sparttalainen valtio olikin Platonilla pohjana, kun hän muodosti
ihannevaltionsa, niin tämä ei suinkaan ole sitä, että hän vain olisi
matkinut Sparttaa. Siksi hän oli toki liiaksi filosofi, ja aivan
selvästi hän näki ne viat, joista Spartta hänen aikanaan alkoi kärsiä.
Se valta ja rikkaus, jonka Spartta sai Peloponnesolaissodan kautta,
herpasi sitä yhtä nopeasti kuin Atenaa persialaissodat ja niiden
seuraukset. Tästä sitä suojelivat yhtävähän ne alkuperäisen kommunismin
jäännökset, jotka olivat vielä säilyneet Spartassa, kuin keskiaikaisen
ritarilinnan rauniot antaisivat suojaa nykyistä tykkiväkeä vastaan. Ne
muuttuivat pelkiksi muodoiksi. Niiden suurin merkitys Platonin aikana
oli ehkä siinä, että ne antoivat ajattelijalle ja tutkijalle aihetta,
osaksi pitää kommunistisia olosuhteita mahdollisina ja toivottavina,
osaksi kehittää niistä ajatusten iduista, joita ne tarjosivat,
sellaisen johdonmukaisen kommunistisen järjestelmän, joka hänen
aikanaan saattoi olla ainakin aatteellisesti mahdollinen.

Mutta myöskin ainoastaan aatteellisesti Platon oli ylimys, mutta tämä
näyttäytyi vain siinä, että hän tunsi vastenmielisyyttä alempaa kansaa
kohtaan, eikä siinä, että hän olisi luottanut omiin säätyveljiinsä. Hän
epäili kumpiakin. Raaka sparttalainen sotilasvalta ja häikäilemätön
sparttalainen nylkemisjärjestelmä miellyttivät häntä yhtä vähän kuin
atenalainen kansanvaltakin.

Senvuoksi hän ihannevaltiossaan jakoi yläluokan, vartijat, sotilaihin
ja hallitseviin. Ainoastaan jälkimäiset hallitsisivat valtiota, mutta
heidän pitäisi olla _filosofeja_. Sotilaitten herruus oli hänestä
yhtä turmiollista kuin kansankin, joka hänen aikanaan jo oli suureksi
osaksi ryysyläisköyhälistöä. Ainoastaan filosofien herruus voi olla
jonkinlaisena takeena valtion järkevästä johdosta. "Ennenkuin filosofit
tulevat valtiossa hallitseviksi, eivät onnettomuudet valtiolta eikä
kansalaisilta lopu, ei myöskään se järjestys, jonka olemme valmiiksi
harkinneet, pääse toteutumaan."

Mutta kuinka saisivat filosofit valtion herruuden käsiinsä? Ei suinkaan
ottamalla osaa kansan valtiollisiin taisteluihin, vaan hankkimalla
jonkun itsevaltiaan puolelleen.

Me olemme jo nähneet, mitä kokemuksia Platon itse teki tässä
suhteessa. Hänen kohtalonsa on ollut kaikkien utopistien kohtalo
hänen jälkeensä, s.o. kaikkien niiden, jotka ovat koettaneet uudistaa
valtiota ja yhteiskuntaa keksimättä tässä itsessään siihen tarpeellisia
edellytyksiä. Heidän on silloin tarvinnut luottaa jonkun valtiollisen
tai rahallisen itsevaltiaan jalomieliseen mielivaltaan, vedota johonkin
filosofiseen kuninkaaseen tai filosofiseen pohattaan.

Platonin aikana ei niissä valtioissa, jotka hän tunsi, ollut enään
mitään kansankerrosta, jolta uutta virkistymistä oli odotettavissa.
Kaikki oli murtunutta ja lahonnutta, ja ajatus, että yksinvalta on
valtion viimeinen pelastus, kummitteli jo vieläpä tasavaltalaisten
päissä. Xenophon kirjotti valtiollisen romaanin, "Kyropedien", jossa
kehutaan hyvin kasvatetun kuninkaan oivallisia tekoja.

Ei ollut pitkä aika Platonin kuolemasta, ennenkuin filosofit alkoivat
nähdä yksinvallassa ei enää keinoa, joka veisi heidät valtion johtoon,
vaan hyvin yksinkertaisesti välikappaleen päästä vapaiksi kaikista
valtioasioitten huolista. Valtion hajaantuminen jatkuu myöskin
yleisessä tietoisuudessa. Se ei ole enää yhteiskunta, vaan oma rakas
minuus, joka viehättää filosofeja. He eivät enään koeta löytää parasta
valtiomuotoa, vaan parasta järjestelmää, jonka mukaan kukin yksilö
saattaisi tulla onnelliseksi omin neuvoin.

Näin muodostuu vähitellen se ilmakehä, josta kristinusko esiintyy.



II LUKU.

Alkukristillinen kommunismi.

I. Alkukristillisen kommunismin juuret.


Se kehitys, jota olemme ensimäisessä luvussa kuvailleet ja valaisseet
ottamalla esimerkiksi Atenan, oli, niinkuin jo olemme sanoneet,
kaikkien kansojen ja valtioitten kohtalona vanhalla ajalla.

Ei edes maailmaa hallitseva Rooma tee tässä poikkeusta. Kun Rooma
pääsi korkeimmilleen ulkonaisessa vallassa, oli sen sisäinen
rappeutuminen edistynyt jo pitkälle. Sen valtakuntaan, joka käsitti
kaikki maat Välimeren ympärillä, kuului joukko valtioita, jotka kaikki
kulkivat samaa tietä. Itäiset ja eteläiset olivat ehtineet Rooman
edelle, läntiset ja pohjoiset taasen olivat jääneet jälkeen, mutta
koettivat innokkaasti saavuttaa kilpailussa pääkaupungin ja sen mukana
päästä niin pitkälle, kuin Itämaat ja Kreikka jo olivat joutuneet:
täydelliseen yhteiskunnalliseen hajaannukseen.

Olemme nähneet, kuinka Atenan kansanvapaus sortui ja tasavalta kehittyi
valmiiksi siirtymään yksinvaltaan. Samalla tavalla kävi muissakin
kansanvaltaisissa valtioissa, myöskin Roomassa. Samaan aikaan, jolloin
Kristuksen syntymän sanotaan tapahtuneen, sattuivat Rooman tasavallan
kuolinhetket ja sesarismin, keisarivallan alku.

Ylimys- ja kansanvalta olivat tehneet vararikon. Kansan ydin, vapaa
talonpoikaissääty, oli vähentynyt, monessa paikassa ei sitä ollut
ensinkään; valtion suuruus ja kunnia kasvoi sen raunioista. Ikuisten
sotien aikana, joita käytiin talonpoikaisjoukoilla, kärsi talonpoikien
maanviljelys tavattomasti, kun taasen suuremmilla maanomistajilla,
joiden tiloja orjat hoitivat, ei ollut niistä samaa haittaa;
päinvastoin saivat he juuri sotien kautta tavattoman halvalla orjia.
Ei ihme silloin, että orjatalous pääsi pian valtaan ja syrjäytti
vapaitten talonpoikien harjottaman. Samoin kuin lumi sulaa auringon
vaikutuksesta, hävisi voimakas, vapaa talonpoikaissäätykin ja
vaipui suurimmaksi osaksi köyhälistöön, s.o. ryysyläisköyhälistöön,
sillä palkkatyötä, johon se olisi voinut ryhtyä, ei ollut vielä
riittämään asti; orjatyö oli vallalla niin hyvin teollisuudessa kuin
maanviljelyksessäkin. Omaisuutensa menettäneet talonpojat siirtyivät
joukolla suurkaupunkeihin, joissa he vapautettujen orjien ohella
muodostivat väestön alimman kerroksen.

Mutta niin kauan kuin kansanvaltainen tasavalta oli olemassa, ei
joukkoköyhyys vielä merkinnyt samaa kuin joukkokurjuus. Sillä kansan
joukoilla oli valtiollista valtaa, ja ne ymmärsivät elää oikein
hyvin sen nojalla. Kaikissa mahdollisissa muodoissa käytettiin sitä
pusertamaan rahoja osaksi rikkailta omassa yhteiskunnassaan, osaksi
veroamaksavilla alusmailta.

Tämä valtiollinen valta ei tuottanut heille ainoastaan leipää
ja näytelmiä, vaan joskus tuotannonvälineitä, maatakin. Rooman
tasavallan viimeisinä vuosisatoina koetettiin lakkaamatta perustaa
uutta talonpoikaissäätyä jakamalla tiloja köyhälistölle. Mutta kaikki
nämä kokeet kääntää taloudellisen kehityksen pyörää taaksepäin eivät
ottaneet onnistuakseen. Ne ehkäisi tällaisia pyrintöjä vastustavien
suurten tilanomistajien valtiollinen ja taloudellinen ylivalta, jolla
he nujersivat nämä yritykset tai, missä se ei onnistunut, hankkivat
vähitellen tilat itselleen. Mutta niiden häviämiseen vaikutti myöskin
se, että kerjäläisköyhälistö oli jo perin turmeltunutta, se näet
useinkaan ei viitsinyt tehdä työtä ja piti hauskempana vetelehtiä
suurkaupungissa kuin viettää työtä tehden ja huolissaan pikkutilallisen
niukkaa elämää. Köyhälistö useinkin esti yhteiskunnallisia
uudistuksia, vaikka ne olisivatkin tarkottaneet sen omaa parasta,
varsin yksinkertaisesti tuhlaamalla hävittäen ne talot, jotka olivat
saaneet. Mutta se käytti toistakin keinoa: se myi valtiollisen valtansa
rikkaille tilanomistajille, jotka sitten käyttivät sitä vastustaessaan
yhteiskunnallisia uudistajia.

Suuremmoisimpia yhteiskunnallisista uudistuksista olivat ne, joita
koettivat aikaansaada molemmat Gracchukset, Tiberius Sempronius
Gracchus, joka syntyi v. 163 e.a.a., ja jonka ylimykset murhasivat
133, sekä Cajus Sempronius Gracchus, synt. 153, joka pontevasti
jatkoi vanhemman veljensä työtä, mutta kaatui niinkuin tämäkin
suurtilanomistajien raivon uhrina (v. 121). Gracchuksia on nimitetty
kommunisteiksi, mutta sitä he eivät mitenkään olleet. He eivät
tahtoneet poistaa yksityisomaisuutta, vaan koettivat luoda uusia
tilanomistajia, muodostaa vahvan talonpoikaissäädyn, joka on aina ollut
yksityisomaisuuden varmin turva.

He toimivat tässä aikansa taloudellisten olosuhteitten mukaisesti.
Totta kyllä, että silloin ei ainoastaan suurempi maanviljelys
syrjäyttänyt pienempää, vaan usein myöskin suurteollisuus
pikkuteollisuuden. Mutta tähän ei ollut syynä se, että suurtuotanto oli
tekotavoilleen ja taloudellisesti etevämpää, vaan että sen työvoima,
orjat, oli niin peräti halpaa.

Alituisesti virtasi lukuisien sotien vuoksi kauppatavaraa
orjamarkkinoille. Useat roomalaisten sodat olivat tuskin mitään muuta
kuin pelkkää orjametsästystä suurtilallisten tarpeen tyydyttämiseksi.
Tavattomia orjamääriä kasaantui yhteen; ei ihme, että niiden hintakin
aleni mitättömiin.

Jo Atenassakin oli orjuus samallaisista olosuhteista kasvanut
suunnattomasti. Noin v. 300 e.a.a. laskettiin Atenassa olevan 21,000
kansalaista, mutta orjia 400,000. Aeshineksen kerrotaan olleen kovin
köyhän, hänellä kun ei ollut enempää kuin 7 orjaa. Roomalaisessa
maailmanvallassa levisi orjuus vieläkin pahemmin. Roomalainen
sotapäällikkö Lucullus myi (muutamia vuosikymmeniä ennen meidän
ajanlaskumme alkua) sotavankeja orjiksi vähemmästä kuin _neljästä
markasta_ kappaleen!

Näin ollen olikin edullista ostaa suuria orjajoukkoja ja asettaa ne
yhteiseen työhön. Rikkaat roomalaiset omistivat orjia tuhansittain.
Laitettiin suuria kasvumaita ja n.s. tehtaita. Tämän sanan merkitys ei
kuitenkaan ole kreikkalaisilla ja roomalaisilla aivan tarkka, sillä
heidän "tehtaansa" olivat kokonaan toisellaisia kuin uuden ajan, ne
eivät, niinkuin nämä, olleet etevämpiä verrattuina pikkuliikkeisiin.
Jos tahtoo vertailla orjatyöllä tehtyä teollista suurvalmistusta
nykyaikaiseen laitokseen niin tämä ei saa olla uuden ajan tehdas,
vaan korkeintaan meidän päiviemme vankila. Ei kukaan tahtone väittää,
että tämä, verrattuna vapaaseen käsityöhön, edustaa korkeampaa
tuotantotapaa. Orjatyö oli myöskin, varsinkin maanviljelyksessä,
niin raakaa ja epätaloudellista kuin mahdollista.[6] Yksityinen
orja tällaisessa suurliikkeessä tuotti paljon vähemmän kuin vapaa
käsityöläinen pikkuliikkeessä. Se, että orjatyö joka tapauksessa tuli
halvemmaksi, riippui yksinomaan siitä, että he itse eivät maksaneet
juuri mitään ja ettei heitä uusien orjien runsaan saannin tähden
tarvinnut säästää eikä kunnollisesti hoitaa. He saivat menehtyä, orjia
oli kyllä.

Näemme siis, että suurtuotannon voitto pientuotannosta Rooman
valtakunnassa riippui kokonaan toisista edellytyksistä kuin sama ilmaus
nykyään. Ei ollut mitään edellytyksiä korkeammalle yhteisölliselle
tuotantotavalle, kuin se, mitä pikkutuotanto edusti. Kun siis
Gracchukset, vaikkapa olivatkin köyhälistön etujen puoltajia, olivat
kokonaan muuta kuin kommunisteja, vastasi tämä täydellisesti niitä
taloudellisia olosuhteita, joissa he vaikuttivat.

Samaa voipi sanoa Catilinastakin (synt. v. 108 e.a.a.), erään
roomalaisen tilanomistajahallintoa vastaan tehdyn salaliiton
johtajasta, joka vihdoin, kun hänen puolueensa kaikki muut
yritykset anastaa itselleen valtiollinen valta olivat rauenneet
tyhjiin, nousi tovereineen ase kädessä kapinaan ja miehuullisen
taistelun jälkeen sortui vihollisen ylivallan alle v. 62 e.a.a.
Häntäkin on väärin sanottu kommunistiksi -- vieläpä saksalainen
historiankirjottaja Mommsen "anarkistiksi" -- mutta aivan syyttä.
Samoin kuin Gracchuksetkin, koki Catilina tilattomien hyväksi anastaa
valtiollisen vallan, tehdäkseen heidät sitten tilanomistajiksi. Mutta
yksityisomaisuuden poistamista ei hän tahtonut.

Mutta valtiollinen elämä kuihtui yhä enemmän. Omaisuudettomat
rupesivat tulemaan siveellisesti ja valtiollisesta yhtä piloille kuin
omistavatkin, kansanvalta yhtä sisällyksettömäksi kuin ylimysvalta.
Itsevaltiaan, keisarin, palkkajoukon ja alkavan virkavallan päämiehen
esiintymiselle oli maa-ala muokattu. Tämän täytyi antaa köyhälistön ja
sen ystävien ajatuksille toinen suunta.

Samassa kun vanhan ajan köyhälistö menetti valtiollisen valtansa,
kuivui sen miltei ainoa elinlähde. Köyhyys merkitsi nyt samaa
kuin kurjuus. Joukkojen omaisuudettomuudella oli roomalaisessa
yhteiskunnassa seurauksena kauheita, siihen saakka tuntemattomia
seikkoja. Pauperismi, joukkojen köyhyys ja kurjuus, tuli tärkeimmäksi
yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, kysymykseksi, joka yhä tiukemmin
vaati ratkaisuaan, sillä yhteiskunnan kehitys kävi kulkuansa,
välikerrokset hävisivät yhä enemmän, rikkaat tulivat yhä rikkaammiksi
ja omaisuudettomien lukumäärä kasvoi.

Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa yhteiskunnallinen kysymys, joka liikutti
roomalaista maailmanvaltaa. Vapaan talonpoikaissäädyn häviö, joka johti
keisari-yksinvaltaan, oli ainoastaan koko yhteiskunnan taloudellisen
häviön edeltäjänä.

Jo ennenkuin Rooman yhteiskunta oli tehnyt valtiollisen vararikon,
oli se tehnyt sotilasvararikon. Kansallissotajoukon sotilaat olivat
hävinneet samalla kuin talonpojatkin. Sen sijalle tuli palkkajoukko,
despotismin voimakkain tuli. Mutta tämän palkkajoukon, joka sisäänpäin
oli vastustamaton, oli pian vaikeata pidättää rajoilta etenkin
germaneja, jotka tunkivat eteenpäin yhä voimakkaammin, samalla kun
Rooman sotalaitos tuntuvasti rappeutui.

Tästä oli tärkeitä taloudellisia seurauksia. Vallotussodat tulivat
harvinaisemmiksi. Alituinen rajasota muuttui vähitellen yksinomaan
puolustussodaksi, jossa menetettiin enemmän sotilaita, kuin saatiin
sotavankeja. Orjia saatiin yhä vähemmän. Mutta sen mukana kaatui
myöskin senaikuisen suurtuotannon, etenkin maanviljelyksen, perustus.
Orjuus ei lakannut kokonaan, mutta se muuttui yhä enemmän ainoastansa
ylellisyys-orjuudeksi.

Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että palattiin takaisin vapaan
talonpoikaissäädyn ja vapaiden käsityöläisten aikaan. Teollisuus jäi
suurimmaksi osaksi orjien käsiin, ja niiden vähentyneellä tuonnilla
oli tavallisesti vain harvoin seurauksena, että teollisuus taantui ja
joutui rappiolle. Maanviljelyksessä ei käynyt paljoa paremmin. Siellä,
mistä orjain viljelemät istutusmaat kerran olivat karkottaneet vapaat
talonpojat, ei talonpoikaismaanviljelys enää tahtonut vakiintua.
Sillä vaikkapa _suurtuotanto_ tulikin yhä vähemmän tuottavaksi
jäivät kumminkin suuret maatilat olemaan, vieläpä niitä yhä enemmän
laajennettiin, sillä niiden omistajat saattoivat kyllä aina paremmin
kuin pikkutilalliset vastustaa sekä keisarin virkamiesten kiskomisia
että niitä hävityksiä, joita onnettomat sodat toivat mukanansa eri
maakuntiin.

Mutta vanhaan suurtuotannon tapaan ei näitä tiloja enää voinut hoitaa.
Yhä enemmän kehittyi tuo järjestelmä, jonka mukaan suuret tilukset
jaettiin pienempiin ja näitä osia vuokrattiin määrätyistä maksuista,
jotka suoritettiin rahassa, luonnossa tai työssä. Näitä vuokraajia,
n.s. "koloneja", koetettiin keisariajan jälkipuoliskolla niin paljon
kuin suinkin kiinnittää turpeeseen, -- he olivat keskiajan maaorjain
edelläkävijöitä.

Syynä siihen, että heidät niin halukkaasti tahdottiin turpeeseen
kiinnittää, oli se, että työvoimat nopeasti vähenivät Rooman
valtakunnassa. Oli olemassa muutamia harvoja rikkaita ja
suhteellisesti pieni määrä vapaita, itsenäisiä työntekijöitä noissa
talonpoikaisviljelyksen ja käsitöiden sorretuissa jäännöksissä. Mutta
muuten oli suuri joukko väestöstä ryysyläisköyhälistöä taikka orjia.
Ilman järjestettyjä perheoloja ja enimmäkseen kurjuudessa eläen eivät
kumpasetkaan voineet jättää tarpeeksi lukuisasti jälkeläisiä. Useat
onnettomat sodat lisäsivät vielä vallitsevaa ihmispuutetta. Väestö
väheni huomattavasti. Saadakseen koloneja ja sotamiehiä, täytyi Rooman
vallitsevain luokkain koota yhä enemmän muukalaisia, barbaareja,
valtakuntaan, jonka ravintoa hankkivina ja puolustavina voimina lopulta
olivat enimmäkseen nämä maahan muuttaneet muukalaiset ja heidän
jälkeläisensä.

Mutta tämäkään ei riittänyt korvaamaan ihmisten vähenemistä, ja maahan
täytyi kutsua yhä raaempia, yhä alemmalla kannalla olevia aineksia.

Roomalainen sivistys oli voinut saavuttaa sen kukoistuksen, johonka
se pääsi, ainoastaan sen työvoiman runsauden avulla, joka sille oli
ollut tarjona ja jota se oli saanut hillittömästi tuhlata. Työvoiman
runsauden loppuessa loppui myöskin tuotteiden runsaus, maanviljelys ja
teollisuus taantuivat, tulivat yhä raaemmiksi ja raakalaismaisemmiksi.
Ja niiden mukana rappeutui taide ja tiede.

Tämä yhteiskunnallinen rappeutuminen vaati paljon aikaa. Kului useita
vuosisatoja, ennenkuin Rooman maailmanvalta oli vaipunut siitä ylevästä
korkeudesta, jonka se oli saavuttanut keisari Augustuksen ja hänen
lähempien seuraajiensa aikana, tuohon kurjaan olemustilaan, jossa
sen tapaamme kansainvaellusten alussa. Mutta rappeutumisen suunta
oli jo määrätty meidän ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla ja se
oli monessa kohden selvästi huomattavissa. Rappeutumisen mukana ja
sen kautta kehittyi kuitenkin se uusi yhteiskunnallinen mahti, joka
yleisestä häviöstä pelasti, mitä vielä pelastettavissa oli, ja joka
vihdoin välitti roomalaisen sivistyksen jäännökset germaneille, joiden
keskuudessa se raivasi tietä uudelle, korkeammalle sivistykselle. Tämä
valta oli kristinusko.


II. Alkukristillisen kommunismin olemus.

Samoin kuin Kreikan rappeutuessa, täytyi Rooman keisariajallakin
kaikkien ajattelevien ihmisten, kaikkien, joilla oli jotakin tuntoa
kärsiviä veljiänsä kohtaan, miettiä jotakin keinoa päästäkseen
vallitsevista pelottavista olosuhteista.

Tietystikin esiintyi mitä erilaisimpia ehdotuksia. Platoninkin
ihanne herätettiin jälleen henkiin, mutta se saattoi nyt vaikuttaa
vielä vähemmän kuin alkuaikanaan. Uusplatonilainen Plotinus, joka
eli kolmannella vuosisadalla, oli korkeampain luokkain kunnioittama,
olipa vielä niin hyvissä väleissä keisari Gallianuksen ja keisarinna
Saloninan kanssa, että saattoi tuumia perustavansa kaupungin
platonilaisen yhteiskunnan malliin. Mutta tämä muotifilosofin
salonkikommunismi oli vain yksi niistä monista leikeistä, joilla
rikkaat vetelehtijät kuluttivat aikaansa. Tuumaa ei edes koetettukaan
toteuttaa, ellei toteuttamisyrityksenä pidetä sitä, että keksittiin
siirtolalle nimi -- Platonopolis, Platonin kaupunki.

Valtiovaltaa kohdeltiin yleisellä epäluulolla ja
välinpitämättömyydellä. Yhteiskuntaruumiin mätäneminen oli jo niin
pitkälle ehtinyt, ettei saattanut odottaa, että kukaan kuolevainen,
vaikka hän olisikin ollut mahtavin sesareista, kykenisi siinä uutta
eloa herättämään. Ainoastaan yli-inhimillinen valta, ainoastaan ihme,
saattoi jotakin sellaista aikaansaada.

Ne, jotka eivät voineet ihmeitä uskoa, vajosivat synkkään pessimismiin
tai etsivät lohdutusta tyhjähenkisistä nautinnoista. Mutta toivehikkaat
intoilijat, joille kumpikaan keino ei sopinut, rupesivat ihmeitä
uskomaan. Etenkin oli asianlaita näin alemmissa kansankerroksissa,
jotka painavimpana tunsivat yleisen taantumuksen ja joilla ei ollut
varoja huvituksiin ja jotka eivät siis myöskään tunteneet sitä
pohmeloa, joka kärkkäästi seuraa sellaisia ja helposti herättää
pessimistisen mieli-alan. Etupäässä heidän joukossaan sai alkunsa se
ajatus, että taivaasta oli piakkoin tuleva pelastaja perustamaan maan
päälle ihanan valtakunnan, jossa ei olisi sotaa eikä kärsimyksiä, vaan
jossa vallitsisi ilo, rauha ja loppumaton autuus. Tämä lunastaja oli
Herran voideltu -- Kristus.[7]

Kun kerran oli ruvettu ihmeitä uskomaan oli mielikuvitukselta
poistettu kaikki esteet ja jokainen uskovainen saattoi kuvailla
tulevaa valtakuntaa mielessänsä miten loistavin värein vaan halusi.
Ei ainoastaan yhteiskunta, vaan koko luonto oli muuttuva, kaikki
vahingollinen oli siitä katoava, kaikki nautinnot, joita se tarjoo,
tulisivat rajattomasti suurennettuina ilahuttamaan ihmistä.

Ensimmäinen kristillinen kirjotus, jossa tällaisia odotuksia mainitaan,
on tuo n.s. _"Johanneksen ilmestys"_, apokalypsi. Se on nähtävästi
kirjotettu vähän jälkeen keisari _Neron_ kuoleman. Siinä ennustetaan,
että piakkoin on pelottava taistelu tapahtuva takaisinpalaavan Neron,
Antikristuksen, ja takaisinpalaavan Kristuksen välillä, taistelu, johon
koko luonto ottaa osaa. Kristus on vihdoin voittava, ja perustava
tuhatvuotisen valtakunnan, jossa hurskaat hallitsevat hänen kanssansa,
ja jossa kuolemalla ei heihin nähden ole mitään valtaa. Mutta ei siinä
kylliksi. Tämän valtakunnan lakattua olemasta, on syntyvä uusi taivas
ja uusi maa ja tämän maan päälle uusi Jerusalemi, autuuden asuinsija.

Tuhatvuotinen valtakunta -- se on alkukristillisyyden
"tulevaisuudenvaltio". Sen mukaisesti kutsutaan kaikkia määrättömiä
odotuksia tulevan yhteiskunnan tulemisesta tavallisesti
_"kiliastisiksi"_.[8]

Liittyen apokalypsiin on joukko kristittyjä oppi-isiä kristikunnan
ensimäisillä vuosisadoilla lausunut kiliastisia toiveita. Joskus
he ovat, kuten esim. Ireneus (toisella vuosisadalla) ja vielä
Lactantius (noin v. 320), kuvailleet tulevaa paratiisia maan päällä
varsin yksityiskohtaisesti ja loistavin, aistillisin värein.
Kuulkaammepa Ireneuksen unelmia viinistä ja rakkaudesta tulevaisessa
kristillisessä taivasvaltiossa: "Aika on tuleva, jolloin kasvaa
viiniköynnöksiä, joilla kullakin on kymmenentuhatta haaraa ja
jokaisella haaralla kymmenentuhatta suurta oksaa, jokaisella
suurella oksalla kymmenentuhatta pientä oksaa, jokaisella pienellä
oksalla kymmenentuhatta terttua, jokaisella tertulla kymmenentuhatta
viinirypälettä ja jokaisessa viinirypäleessä mehua kahteenkymmeneen
viinimittaan". Täytyy toivoa, että jano tuhatvuotisessa valtakunnassa
kasvaa samassa määrässä. Mutta Ireneus ei unhota, että on olemassa
muitakin iloja. "Nuoret tyttöset", hän kirjottaa, "huvitteleivat
nuorukaisten seurassa; ukoilla on sama etuisuus, ja heidän murheensa
häipyvät iloihin."

Vasta sitten, kun olosuhteet olivat muuttuneet kristinuskoon nähden,
kun se oli lakannut olemasta pelkkänä onnettomien ja sorrettujen,
köyhälistön orjien ja heidän ystäviensä uskona, kun se oli tullut
myöskin mahtavien ja rikkaitten uskonnoksi, joutui kiliasmi vähitellen
yleiskirkon epäsuosioon, sillä siinä oli aina vallankumouksellinen
sivumaku, oli aina ennustus olevan yhteiskunnan tulevasta
kukistumisesta.

Pyhä Augustinus (k. 430) oli ensimäinen kristityistä kirkko-isistä,
joka suorastaan vastusti tuota epämukavaksi käynyttä oppia, kokien
sofistisesti selittää apokalypsia. Hänen ajoistaan asti pidettiin
kiliasmia "kerettiläisyytenä". Yleiskirkko nosti tulevaisen
autuudenvaltakunnan ylös pilviin.

Kiliastiset odotukset ovat alkukristillisyyden henkisen elämän
tärkeimpiä ja luonteenomaisimpia tunnusmerkkejä. Mutta samoin kuin
se on joutunut harhaan, joka luulee, että nykyinen sosialidemokratia
ammentaa voimansa jonkinlaisen "tulevaisuudenvaltion" lupauksesta,
samoin on myös erehdys, jos luullaan vanhimman kristillisyyden saaneen
pää-asiallisen voimansa kiliastisista aineksistansa.

Aivan samoin kuin sosialidemokratia, tuli alkukristillisyyskin niin
mahtavaksi, etteivät vallanpitäjät voineet sitä voittaa, sen kautta,
että se tuli kansajoukolle _välttämättömäksi_. Sen _käytännöllinen
vaikutus_, eikä sen _hurskaat haaveilut_, on hankkinut sille voiton.

Tahdomme nyt lähemmin tarkastaa tätä käytännöllistä vaikutusta.

Keisari-ajan suuri yhteiskunnallinen kysymys oli, kuten olemme
nähneet, alemman kansan köyhyys, pauperismi. Kaikki kokeet, jotka
valtion puolesta tehtiin sen vastustamiseksi, näyttäysivät turhiksi.
Useat keisarit ja yksityisetkin henkilöt kokivat lieventää sitä
hyväntekeväisyyslaitoksilla. Mutta tätä tapahtui aivan riittämättömässä
määrässä, eikä tuo ahne roomalainen virkavalta juuri ollutkaan sopivin
sellaisten laitosten hoitajaksi.

Pessimistit ja nautintoja harrastavat ihmiset tekivät pauperismin
vastustamiseksi samaa, kuin kaikkea muutakin yhteiskunnassa tavattavaa
pahaa vastustaessaan -- he eivät tehneet mitään. He selittivät olevan
sangen ikävää, että olosuhteet olivat huonot, mutta se oli muka
välttämätöntä, eikä filosofien pitänyt taistella välttämättömyyttä
vastaan.

Toisin tuumivat nuo toivovaiset intoilijat ja köyhälistö, joka itse
tunsi kurjuuden. He eivät voineet sitä tyyneinä katsella, heidän
_täytyi_ koettaa keksiä keino sen lopettamiseksi. Ne, joilta puuttuu
kaikki, eivät olleet autettavissa loppumattomilla unelmilla siitä
autuudesta, jonka Messias oli pilvistä tuopa alas maan päälle. Samoista
piireistä, joista kiliasmi sai alkunsa, tehtiin myös voimakkaita
yrityksiä vallitsevan kurjuuden poistamiseksi.

Nämä kokeet olivat pakostakin aivan toisenlaisia, kuin Gracchuksien
tekemät. Nämä olivat vedonneet valtioon; he olivat tahtoneet, että
köyhälistö anastaisi ja käyttäisi hyväkseen valtiollisen vallan. Nyt
kaikki valtiolliset liikkeet olivat lakanneet ja valtiovaltaan ei
yleensä kukaan luottanut. Ei valtion kautta, vaan sen selän takana,
valtiosta kokonaan riippumattomien järjestysmuotojen kautta, tahtovat
yhteiskunnalliset uudistajat antaa yhteiskunnalle uuden muodon.

Vielä tärkeämmäksi osottautui eräs toinen ehdotus. Gracchilainen liike
oli puoliksi maaseutua koskeva, se ei nojautunut yksinomaan kaupunkien
köyhälistöön, vaan myöskin taantumassa olevaan talonpoikaistoon.
Kaupunkiköyhälistön toinen jalka oli vielä talonpoikaissäädyssä.

Keisari-ajalla sitävastoin kaupunki ja maaseutu olivat jo kokonaan
erillään. Kaupunkien ja maaseudun asukkaat olivat kaksi kansakuntaa,
jotka eivät enään ymmärtäneet toisiaan. Kristillinen liike oli aluksi
yksinomaan suurkaupunki-ilmiö -- niin yksinomaan, että sana "paganus"
(= maakyläläinen), sai kristityn suussa merkityksen ei-kristitty
("pakana").

Tämän seikan läheisessä yhteydessä on ratkaiseva ero gracchilaisen ja
kristityn yhteiskunta-uudistuksen välillä. Edellinen tahtoi asettaa
talonpoikaismaanviljelyksen noiden suurien orjatilain sijalle ja sen
täytyi, kuten olemme nähneet, johdonmukaisesti tunnustaa yksityinen
omistusoikeus tuotannonvälikappaleisiin nähden.

Se luokka, joka painoi leimansa kristinoppiin sen ensiaikoina, oli
suurkaupunkien ryysyläisköyhälistö. Nämä ainekset olivat vieraantuneet
tekemästä työtä; koko tuotanto näytti heistä jotenkin yhdentekevältä,
heidän esikuvanansa olivat kedon liljat, jotka eivät kylvä eivätkä
kehrää ja kuitenkin kukoistavat. Kun he kokivat saada aikaan toista
omaisuudenjakoa, eivät he ajatelleet _tuotannonvälineitä_, vaan
_nautinnonvälineitä_. Kommunismi tässä suhteessa ei juuri näille
kansankerroksille ollut ollenkaan vierasta. Tasavallan myöhempinä
aikoina oli tavallista, että tarvitsevaisia silloin tällöin suurissa
joukoissa ilmaiseksi ruokittiin, tai että heille jaettiin elintarpeita.
Keisari-ajan alkuaikoinakin tätä vielä jatkui. Mikäpä silloin oli
lähempänä kuin järjestää nämä ruokailut ja jakamiset ja koettaa saada
aikaan järjesteellinen kommunismi tavattaviin nautinnonvälineisiin
nähden, osaksi tasaisesti kaikille jakamalla, osaksi niitä yhteisesti
käyttämällä?

Tämänlaatuisia kommunistisia aatteita syntyi ja pian myöskin
kommunistisia seurakuntia niitä toteuttamaan. Ensimäiset esiintyivät
itämailla, jotka olivat taloudellisessa kehityksessä pisimmälle
ehtineet, erittäinkin juutalaisten keskuudessa, jotka jo ennen
kristinoppia olivat kehittäneet apokalyptisiä odotuksia, ja joiden
keskuudessa jo noin vuoden 100:n vaiheilla e.a.a. tapaamme salaisen
kommunistiliiton, joka tunnettiin _essealaisten_ nimellä.

Näistä kertoo Josephus juutalaissodan historiassaan: "Rikkautta
he eivät pidä minkään arvoisena, mutta ylistävät kovin omaisuuden
yhteisyyttä, eikä heidän joukossansa tapaa ketään, joka olisi
varakkaampi kuin toinen. Heillä on laki, että kaikkien, jotka tahtovat
tulla heidän liittokuntaansa, täytyy jättää omaisuutensa yhteisesti
käytettäväksi, niin ettei heillä huomaa puutetta eikä ylellisyyttä,
vaan on heillä kaikki yhteistä niinkuin veljeksillä... He eivät asu
yhdessä jossakin kaupungissa, vaan heillä on kaikissa kaupungeissa
omat talonsa, ja kun heidän liittokuntaansa kuuluvia henkilöitä tulee
heidän luoksensa muualta, jakavat he näiden kanssa mitä heillä on ja
nämä voivat käyttää kaikkea kuten omaansa. He poikkeavat ilman mitään
toistensa luo, vaikkeivät koskaan olisi nähneetkään toisiansa, ja
esiintyvät niinkuin olisivat koko ikänsä tuttavallisesti seurustelleet
keskenänsä. He eivät keskenänsä tee mitään kauppaa, vaan toinen antaa
toiselle, mitä tämä ehkä tarvitsee; ellei jompikumpi voi vaihdossa
mitään antaa toiselle korvaukseksi, voi hän kumminkin, tarvitsematta
hävetä, pyytää, keneltä tahtoo, mitä tarvitsee".

Aivan samalla tavalla olivat ensimäiset kristityt seurakunnat
järjestetyt. Onko tässä, ja missä määrässä, tietoista jäljittelyä,
siitä ollaan eri mieltä. Yhtäläisyys voipi aivan hyvin riippua
siitä, että molemmat saivat alkunsa samanlaisista olosuhteista. Joka
tapauksessa tulivat kristityt seurakunnat essealaisia etevämmiksi
yhdessä pääkohdassa: niillä oli se kansainvälinen henki, joka vastasi
Rooman suurta maailmanvaltaa. Essealaiset taas pysyttäysivät yksinomaan
juutalaisuuden piirissä. He jäivätkin pieneksi lahkokunnaksi, jossa
ei koskaan liene ollut enempää kuin noin 4,000 jäsentä, kun taas
kristinusko valtasi koko Rooman valtakunnan.

Aluksi kristityt monella taholla kokivat saada voimaan täydellistä
kommunismia. Matteuksen 19 l. 21 v. Jesus sanoo rikkaalle
nuorukaiselle: "Jos sinä tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy,
mitä sinulla on, ja anna vaivaisille". (Vert. Markus 10: 21, Luukas
12: 33 ja 18: 22). Apostolien teoissa (4: 32, vertaa myöskin 2: 44)
kuvaillaan Jerusalemin ensimäistä seurakuntaa näin: "Ei myös kenkään
heistä sanonut mitään omakseen, kuin hänellä oli, vaan kaikki olivat
heillä yhteiset... Ja ei myös ollut yhtään tarvitsevaa heissä; sillä
kaikki, joilla pellot tai huoneet olivat, myivät ne ja toivat myytyin
hinnan ja panivat apostolien jalkain juureen: ja jokaiselle jaettiin
niinkuin kukin tarvitsi". Ananiasta ja Safiraa, jotka salasivat
seurakunnalta jotakin omaisuudestaan, rankaisi Jumala sentähden
kuolemalla.

Käytännössä tämänlaatuinen kommunismi johti siihen, että kaikki
tuotannonvälineet olisi muutettava nautinnonvälineiksi ja jaettava
köyhille, joka merkitsisi, jos se täydelleen toteutettaisi, kaikki
tuotannon loppua. Kuinka vähän ensimäiset kristityt, oikeita
kerjäläisfilosofeja kun olivat, välittivätkään siitä, kuinka tuotannon
kävisi, ei kuitenkin tietysti voinut rakentaa pysyväistä, suurempaa
yhteiskuntaa sellaiselle perustuksella.

Tuotannon silloinen kehitysaste vaati, että tuotannonvälineet
olisivat yksityisomaisuutta. Tästä tosiasiasta kristitytkään eivät
voineet päästä (luostarit olivat poikkeuksellisena ilmiönä, josta ei
milloinkaan voinut tulla yleistä yhteiskuntamuotoa; palaamme niistä
puhumaan seuraavassa toisten asiain yhteydessä). Kristittyjen piti
siis koettaa yhdistää yksityisomaisuus ja kommunismi toisiinsa. Tämä
ei nyt saattanut tapahtua Platonin malliin. Hän oli tehnyt kommunismin
yksin ylimysvallan yksinoikeudeksi ja pysyttänyt yksityisomaisuuden
vallitsevana rahvaan piirissä. Nyt päinvastoin juuri rahvas tarvitsi
kommunismia.

Yksityisomaisuuden ja kommunismin yhdistäminen tapahtui siten, että
kukin sai pitää omistusoikeutensa tuotannonvälikappaleisiin, mutta
kommunismi piti vallita _nautintoja käyttövälineihin_, etenkin
elintarpeisiin, nähden.

Luonnollisesti tätä eroa ei tehty niin selväksi teoriassa, siksi
selvillä ei oltu taloudellisesta seikoista, mutta käytäntö tähtäsi
siihen, ja tämä ero selittää meille kirkon opissa tavattavan näennäisen
ristiriitaisuuden, se kun ensimäisinä vuosisatoina samalla kertaa
ylisti yhteistä omaisuutta ja kielsi jokaisen todellisen hyökkäyksen
yksityisomaisuutta vastaan.

Omistajien tuli pitää tuotannonvälineensä ja käyttää niitä, etenkin
maata, sitävastoin tuli heidän jättää kristityn seurakunnan
käytettäväksi ne kidutusvälineet, jotka heillä oli ja joita he
hankkivat -- ruoan, vaatteet, asunnon ja rahat sellaisten ostamiseen.
"Omaisuuden yhteisyys oli siis ainoastaan _käyttämisen_ yhteisyyttä",
kirjottaa J. L. Bogel. "Jokaisella kristityllä oli tuon veljellisen
liiton perustuksella oikeus kaikkeen, mitä seurakunnalla oli, ja hän
voi hädän sattuessa vaatia, että varakkaat jäsenet antaisivat hänelle
sen, mitä hän tarvitsi. Kristitty, jolla ei ollut taloa, saattoi esim.
pyytää asuntoa toiselta, jolla oli pari taloa; mutta viimeksimainittu
pysyi kumminkin talojen omistajana." Liikkuvat elämäntarpeet, kuten
rahat, koottiin erittäin valittujen seurakunnan palvelijain luo, joiden
tehtävänä oli johtaa ja järjestää lahjojen jakamisesta.

Tämän vaikka vain osittaisenkin yksityisomaisuuden tunnustamisen
kautta, oli ensimäisen kristikunnan täydellinen kommunismi jo murrettu.
Mutta toiseenkin suuntaan heikkeni se.

Kidutusvälineitä koskeva kommunismi on, kuten jo olemme nähneet
puhuessamme Platonin valtiosta, mitä likeisimmässä yhteydessä _perheen_
ja _yksiavioisuuden poistamisen_ kanssa. Tämän tarkotuksen voipi
saavuttaa kahdella tavalla, joko pitämällä naiset ja lapset yhteisinä
taikka kokonaan kieltäytymällä sukupuolisuhteista, celibatin[9]
kautta. Platon valitsi edellisen keinon, essealaiset jälkimäisen. He
suosivat naimattomuutta. Kristinuskokin koki ensimäisissä jyrkästi
kommunistisissa yrityksissään saada perheen ja avioliiton poistetuksi,
erittäinkin sillä asketisella tavalla, joka parhaiten vastasi ajan
surkeanvoivottelevaa mielialaa. Onpa kuitenkin ollut olemassa
kristittyjä lahkokuntia esim. aatamilaiset, eräs gnostilainen lahko
toisella vuosisadalla, jotka ovat opettaneet ja käyttäneet elämän
iloisempaa muotoa perhe- ja avioliittolaitoksen poistamiseksi.

Matteuksen evankeliumissa (19 1. 29 v., vert. Markus 10: 29, Lukas
18: 29), sanoo Kristus: "Ja jokainen, kuin luopuu huoneista taikka
_veljistä_ taikka _sisarista_ taikka _äidistä_ taikka _emännästä_
taikka _lapsista_ taikka pellosta minun nimeni tähden, hänen pitää
satakertaisesti saaman, ja ijankaikkisen elämän perimän". Ja Lukaksen
evankeliumissa (14: 26; vert. Matt. 10: 37 sekä myöskin 12:46; Mark.
3: 31, Lukas 8: 20) huudahtaa Kristus: "Jos joku tulee minun tyköni,
eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoansa ja lapsiansa ja veljiänsä
ja sisariansa ja päälliseksi omaa _elämäänsä_, ei se taida olla minun
opetuslapseni".

Kaikkien vanhimpien kristillisten seurakuntien järjestänsä
huomaamme koettaneen ainakin jossakin määrin kumota perhe-elämää.
Yhteisten ateriain pito (Apost. teot 2: 46), nuo n.s. "agaapit",
rakkaudenateriat, vastaa täydellisesti noita yhteisiä aterioita
"syssitioita", joita tapasimme sparttalaisilla ja Platonin valtiossa.
Ne olivat luonnollinen seuraus kommunismista nautinnonvälineisiin
nähden.

Mutta, niinkuin jo on huomautettu, kristinusko ei voinut poistaa
pikkutuotantoa ja yksityistä omistusoikeutta tuotannonvälineisiin
nähden. Mutta niihin on ehdottomasti yhdistetty yksityinen perhe,
ei ainoastaan miehen ja naisen, vanhempain ja lasten välisen
yhdyselämän muotona, vaan taloudellisena yksikkönä. Kun kristinusko
ei voinut saada aikaan mitään uutta tuotantotapaa, sen täytyi antaa
myöskin vanhan perhemuodon pysyä sillänsä, niin suuresti kuin se
olikin kulutuskommunismin kanssa ristiriidassa. Lopullisesti ei näet
yhteiskunnan laatu riipu siitä tavasta, jolla sen jäsenet nauttivat,
vaan siitä, millä tavalla he tuottavat. Ei täydellistä kommunismia eikä
perheen ja avioliiton poistamista voitu yhdistää siihen kristinoppiin,
joka saattoi laajalti levitä silloisessa yhteiskunnassa. Molemmat
pyrkimykset ovat senvuoksi jääneet muutamien lahkojen ja yhdyskuntien
harrastuksiksi. Yleistä tunnustusta ne eivät voineet saavuttaa.


III. Alkukristillisen kommunismin häviö.

Sitä ristiriitaa, joka oli yksityisperheen ja kommunistisesti
järjestetyn nautinnon ja käytön välillä, ei voitu poistaa muuten
kuin tavattomalla innostuksella. Sellaista olikin ensimäisissä
kristityissä seurakunnissa olemassa. Mutta samassa määrässä kuin
kristittyjen lukumäärä kasvoi, täytyi myöskin luonnollisesti käydä
suhteellisesti pienemmäksi yksilöjen lukumäärä, joilla oli noita
erikoisia taipumuksia. Ja jokapäiväisihmisten seassa eivät vaipuvan
Rooman yhteiskunnalliset olot todellakaan voineet synnyttää tehokasta
innostusta.

Senpävuoksi kristityissä seurakunnissakin yksityisperhe pian voitti
kulutuskommunismin. Koti-ateriat tulivat tavallisiksi, agaapit
rajottuivat yhä enemmän juhlatilaisuuksiksi. Täten rajotettuina ne
kuitenkin pysyivät olemassa kristinuskon ensimäisen vuosisadan.
Mutta sitten ne kokonaan hävisivät ja muuttuivat pelkäksi köyhien
ruokkimiseksi, jota rikkaat silloin tällöin laittoivat, itse ottamatta
aterioihin osaa.

Huolenpito perheen suhteen joutui taas etualalle. Ainoastaan se, mitä
tämä ei tarvinnut, kuului yhteisölle, kirkolle. Kaikkien jäsenten
omaisuuden yhteinen käyttäminen supistui siihen, että kukin yksityinen
antoi sen, mitä hänellä oli _liikaa_, seurakunnan rahastoon. Tämän
muodon sai pian kristillinen kommunismi käytännössä.

Mutta kun samat keisari-ajan yhteiskunnalliset olot, jotka tekivät
kommunismin mahdottomaksi, kuitenkin olivat suotuisia kommunististen
mielipiteitten syntymiselle, niin pysyivät alkukristillisyyden
kommunistiset perimäopit kauan vireillä. Lakkaamatta nousi uusia
kommunistisia lahkoja, ja kirkollinenkin järjestys nim. katolinen,
joka vihdoin voitti kilpailijansa, pysyi vielä kauan teoretisesti
kommunistisena.

Kirkko-isät pauhasivat aivan kuin ennenkin rikkautta ja arvonerotusta
vastaan. "Te kurjat", niin huudahtaa neljännellä vuosisadalla pyhä
Basilius rikkaille, "kuinka aijotte puolustautua ijankaikkisen tuomarin
edessä?... Te vastaatte minulle: Kuinka voisin olla väärässä, kun en
muuta tee kuin pidän sen, mikä on omaani? Mutta minä kysyn teiltä:
mitä te nimitätte omaisuudeksenne? Keneltä olette sen saaneet? Te
menettelette niinkuin teatterissakävijä, joka koettaisi ottaa kaikki
paikat itselleen ja tahtoisi estää muita tulemasta sisälle, yksinään
pitäen sen, joka on kaikkia varten. Mitenkä muuten pysyvät rikkaat
rikkaina, kuin ottamalla itselleen tavaroita, jotka ovat kaikkien
omia? Ellei kukaan ottaisi itselleen enempää, kuin mitä tarvitsee
ylläpidokseen, ja jättäisi loput toisille, ei olisi olemassa rikkaita
eikä köyhiä".

Vielä kuudennella vuosisadalla kirjotti Gregorius Suuri: "Ei ole
siinä kyllin, ettemme muilta ota heidän omaisuuttaan, emme ole
syyttömiä niin kauan kuin pidämme itsellämme omaisuutta, jonka Jumala
on luonut kaikkia varten. Se, joka ei muille anna, mitä hänellä
on, on miehentappaja ja murhaaja, sillä kun hän pitää itsellään
sellaista, joka olisi voinut olla köyhille avuksi, voipi sanoa,
että hän päivittäin tappaa niin monta, kuin olisi voinut elää hänen
yltäkylläisyydestään. Jos jaamme niille, jotka ovat tarpeessa, emme
anna heille mitään, joka on meille kuuluvaa, vaan joka on heille
kuuluvata. Sellainen ei ole mitään laupeudentyötä, vaan ainoastaan
velan maksamista."

Merkillisimpiä todisteita alkukristillisyyden kommunistisesta
luonteesta on Johanneksen, jota tulisen kaunopuheisuutensa tähden
kutsuttiin Krysostomukseksi ("kultasuuksi"). Hän syntyi v. 347
Antiokiassa ja yleni vihdoin Konstantinopolin patriarkaksi
(pääpiispaksi), mutta keisari Arkadius ajoi hänet maanpakoon, kun
hän pelottomasti moitti sitä siveettömyyttä, joka pääkaupungissa ja
vallankin hovissa vallitsi, ja hän kuoli maanpaossa Armeniassa v. 407.

Yhdennessätoista homiliossaan (saarnassaan), jonka aihe oli Apost.
teoista, johtuu tämä rohkea mies puhumaan ensimäisten kristittyjen
kommunismista. Hän mainitsee seuraavan kohdan Apost. teoista (4
1. 33 v.): "Suuri armo oli heidän kaikkien päällänsä, eikä heidän
joukossaan ollut ainoatakaan tarvitsevaista", ja jatkaa: "Ei kukaan
ollut tarpeessa, sillä he antoivat niin innokkaasti. He eivät
antaneet osaa ja pitäneet itse toista, he poistivat erilaisuuden mitä
kiitettävimmällä tavalla. Mutta he eivät uskaltaneet antaa lahjojansa
tarvitsevaisten käsiin, eivät ylpeällä alentuvaisuudella, vaan he
laskivat kaikki apostolien jalkoihin ja tekivät heidät herroiksi ja
lahjojen jakajiksi. Mitä tarvittiin, se otettiin yhteisön varoista,
eikä yksityisten omaisuudesta. Sen kautta voitettiin se seikka, ettei
antaja turhamaisesti pöyhkeillyt.

"Jos me nyt tekisimme samalla tavalla, niin eläisimme onnellisempina,
sekä rikkaat että köyhät.

"Ajatelkaammepa asiaa! Kaikki jättävät sen, mitä heillä on, yhteiseksi
omaisuudeksi. Paljoko rahoja luulisitte siitä tulevan? Minä oletan,
että jos jokainen yksityinen antaa kaikki rahansa, peltonsa, tilansa ja
talonsa -- en tahdo puhua orjista, sillä ensimäisillä kristityillä ei
liene sellaisia ollut, koska he kai päästivät ne vapaiksi -- saadaan
kumminkin kokoon miljoona naulaa kultaa, ehkäpä todennäköisesti kaksi
tai kolmekin miljoonaa.. Sano minulle sitten, montako asukasta on
meidän kaupungissamme (Konstantinopolissa)? Ja montako kristittyä?
Eikö heidän lukunsa nouse satoihin tuhansiin? Ja montako köyhää meillä
on? En luule, että heitä on enemmän kuin viisikymmentä tuhatta. Kuinka
paljon tarvittaisiin päivässä heidän ruokkimiseensa? Jos he söisivät
yhteisissä pöydissä, eivät kustannukset voisi olla kovin suuret.
Luuletko silloin, että niin tavattoman suuri aarre, kuin meidän,
voisi milloinkaan tyhjentyä. Ja eikö Jumalan siunaus vuotaisi meille
tuhatkertaisena? Emmekö voi tehdä maasta tai vaan valtakuntaa? Jos tämä
on niin loistavana esiintynyt noiden kolmen tai viidentuhannen ihmisen
(ensimäisten kristittyjen) seassa, eikä kukaan heistä ollut puutteessa,
kuinka paljoa paremmin kävisikään se laatuun näin suurelle joukolle?
Eikö jokaisen tulijan ole tuotava lisää osaltansa.

"Omaisuuden hajanaisuus tuottaa suurempaa kulutusta ja sen kautta
köyhyyttä. Ajatelkaammepa taloa, jossa on mies, vaimo ja kymmenen
lasta. Vaimo on kankuri, mies saa ansionsa muualta. Tarvitsevatko
he enemmän, jos he yhdessä asuvat samassa talossa tai jos elävät
erillään? Ilmeisesti enemmän, jos elävät erillään. Jos nuo kymmenen
poikaa menee kukin eri taholle, niin he tarvitsevat kymmenen huonetta,
kymmenen pöytää, kymmenen palvelijaa ja kaikkea samassa suhteessa
monenkertaisesti. Ja mitenkä on orjajoukon laita? Eikö heidän,
kustannusten välttämiseksi, anneta kaikkien syödä samassa pöydässä?
Hajanaisuus johtaa säännöllisesti tuhlaavaisuuteen, yhdessäolo taas
säästäväisyyteen. Sillä tavoin eletään nyt luostareissa ja sillä
tavoin uskovaiset elivät ennen. Kuka siihen aikaan kuoli nälkään?
Kuka ei tullut runsaasti ravituksi? Ja kumminkin ihmiset pelkäävät
tätä tilaa enemmän kuin hyppäystä äärettömään mereen. Koettakaammepa
toki asiaa! Mikä suuri siunaus siitä olisikaan seurauksena! Sillä jos
siihen aikaan, jolloin uskovaisten lukumäärä oli niin vähäinen, jolloin
koko maailma meitä vihamielisenä vastusti eikä lohdutusta missään
näkynyt, meidän edeltäjämme kuitenkin rohkeasti esiintyivät, kuinka
paljoa luottavaisempia saatammekaan olla nyt, kun uskovaisia Jumalan
armosta on kaikkialla! Kukapa silloin vielä tahtoisi jäädä pakanaksi?
Luullakseni ei kukaan. Me vetäisimme kaikki puoleemme ja saisimme
suostumaan itseemme."

Lopuksi Krysostomus kehottaa toteuttamaan hänen esityksensä.

Tämä raitis, puhtaasti taloudellinen, kaikesta uskonnollisesta
haaveilusta vapaa saarna on kaikissa suhteissa varsin merkillinen.
Se osottaa meille selvästi, miltä alkukristillisyyden kommunismi
näytti, osotti että sen tarkotuksena oli käyttäminen, eikä tuotanto.
Krysostomus koettaa saada kuulijansa kommunismin puolelle laskemalla
heille, kuinka paljon taloudellisempaa on pitää yhteistä taloutta
kuin useita pienempiä. Mutta hän ei sanallakaan lausu, kuka tuottaa
sen kaiken, mitä tämä kommunistinen taloudenhoito tarvitsee. Siinä
suhteessa näet kaikki jäisikin sille kannalle, millä se oli.

Krysostomuksen ehdotusta ei milloinkaan toteutettu. Hänhän meille
itse sanoo, kuinka paljon kirkon alkujansa kommunistinen luonne on
muuttunut: "Ihmiset pelkäävät tätä tilaa enemmän kuin hyppäystä
äärettömään mereen." Ja yhtä selvästi lausuivat kirkon muutkin
opettajat mielipiteensä. Juuri heidän kiihkeät hyökkäyksensä rikkaita,
_kristittyjä_ rikkaita vastaan, osottavat parhaiten, ettei ainoastaan
kommunismin harjottaminen, vaan sen henkikin, yhdenvertaisuuden ja
veljeyden tunne, oli nopeasti katoamassa.

Vielä kerran näyttäytyi tässä todeksi se seikka, että aineelliset
olosuhteet ovat vahvemmat kuin aatteet, ja että edelliset hallitsevat
näitä viimeksimainittuja. Kirkon oli ehdottomasti pakko sovittaa
oppinsa niiden muuttuneiden olosuhteiden mukaiseksi, joihin se yhä
levitessään oli joutunut. Kun ei voitu päästä eroon kommunistisesta
perimäopista, koetettiin sen sijaan selittää sitä uudella tavalla ja
käyttämällä runsaasti viisasteluja -- joka olikin sen ajan filosofien
maun mukaista -- sovittaa se todellisuuden kanssa.

Kristinoppi luopuu nyt aikeestaan ratkaista köyhyyden problemi ja
hävittää eroitus köyhän ja rikkaan väliltä. Ensimäiset kristityt
väittivät, ettei yksikään rikas saattanut tulla taivaanvaltakuntaan
s.o. päästä heidän yhteyteensä muulla ehdolla kuin että hän antoi
köyhille kaikki mitä hänellä oli. Taivaanvaltakunta on ainoastaan
köyhiä varten, ajateltiin silloin. Nyt selitettiin nämä puhtaasti
aineelliset suhteet henkisiksi.

"Kirkko oli", niin selittää esim. Ratzinger "Kristillisen köyhäinhoidon
historiassaan" tuota uutta teoriaa, "määrätty ainoastaan köyhiä
varten, rikkaat olivat suljetut siitä pois. Mutta näiden omaisuudesta
luopumisen ei tarvitse olla täydellinen kieltäytyminen siitä, siinä oli
kylliksi, jos rikas luopuu kaikesta sen _kohtuuttomasta nauttimisesta_,
kaikesta halustaan siihen, lyhyesti sanoen _ahneudesta_... Hänen täytyi
erottaa sydämensä kaikesta maallisesta rikkaudesta". Saman mukavan
selityksen hyväksyvät vielä tänä päivänä kaikki kristilliset kirkot,
vieläpä nekin, jotka jyrkimmin pitävät kiinni kirjaimesta.

Näin kristinusko osasi päästä kommunistisesta alkuperästään. Mutta
tässä laimennetussakin muodossa se vaikutti vielä kautta vuosisatojen,
voimakkaasti ehkäisten alemman kansan kurjuutta, hätää lieventäen,
vaikk'ei se tosin voinutkaan sitä poistaa. Ja siinäpä ehkä onkin sen
edistyvän leviämisen tärkein vaikutin.

Kuta mahtavammaksi kristinusko tuli, sitä voimattomammaksi osottautui
se aikansa yhteiskunnalliseen kysymykseen nähden. Ei siinä kyllin,
että kristinoppi osottautui kykenemättömäksi poistamaan niitä
luokkaerotuksia, joita se tapasi, -- samassa määrin kuin sen valta ja
rikkaus lisääntyivät, loi se itse uuden luokkavastakohdan. Kirkossa
muodostui vallitseva luokka, _"klerus"_, papisto, jonka vallan alle
rahvas, "laici",[10] maallikkosääty, kuului.

Alkuansa vallitsi kristityissä seurakunnissa täydellinen itsehallinto.
Seurakunnan jäsenet valitsivat luottamusmiehet, piispat ja presbyterit,
omasta piiristään, ja näiden tuli tehdä tili toimestaan seurakunnalle.
Viroista ei ollut mitään etuisuuksia.

Mutta kun eri seurakunnat tulivat yhä suuremmiksi ja rikkaammiksi
kasvoi johtajien työ niin paljon, ettei näitä virkoja enää voitu
hoitaa yhteiskunnallisen ammatin ohella. Työtä täytyi sentähden
jakaa, kristittyjen seurakuntien virat rupesivat vaatimaan miehensä
yksinomaan itseänsä varten. Kirkon omaisuutta ei nyt enää voitu käyttää
yksinomaan köyhien auttamiseksi; sillä siitä täytyi myöskin maksaa
hallintokustannukset, kustannukset seurakunnan kokoushuoneustoista sekä
seurakunnan virkamiesten ylläpidosta.

Suurin osa seurakuntien väestöstä oli kuitenkin, niinkuin olemme
nähneet, ryysyläisköyhälistöä, ja sellaiset eivät milloinkaan ole
kyenneet säilyttämään sitä valtaa, jonka kansanvaltainen hallitusmuoto
on antanut heidän käsiinsä. Tätä voivat he tehdä yhtä vähän
kirkonpiirissä kuin ennen tasavallassa. Kirkonpiirissä myivät ja
menettivät he sen piispalleen, samoin kuin he ennen tasavallassa olivat
sen menettäneet sesarilleen.

Piispan tuli hoitaa seurakuntansa omaisuutta ja määrätä, kuinka kirkon
tuloja oli käytettävä. Hänellä oli täten ryysyläisköyhälistöä vastaan
tavaton valta, ja se kasvoi sitä mukaa, mitä suurempia rikkauksia
kirkko kokosi. Piispat tulivat valitsijoistaan yhä riippumattomammiksi,
nämä yhä riippuvaisemmiksi heistä.

Käsi kädessä tämän kehityksen kanssa kulki yksityisten seurakuntien,
jotka alkuansa olivat olleet aivan itsenäisiä, lähempi yhdistäminen
yhdeksi suureksi yhteydeksi, yhteiskirkoksi. Sama katsantotapa, samat
tarkotusperät, samat vainot saattoivat yksityiset seurakunnat jo
aikaisin tekemisiin toistensa kanssa kirjeiden ja lähettiläiden kautta.
Toisen vuosisadan loppupuolella oli monessa Kreikan ja Aasian paikassa
tultu niin pitkälle, että muutamien maakuntien seurakunnat muodostivat
lujia, yhteistä järjestystä noudattavia yhteisöjä, joiden korkeimpina
määrääjinä olivat luottamusmiesten kongressit, piispojen kokoukset.
Tämä luonnollisesti auttoi piispojen kohoamista seurakunnan jäseniä
mahtavammiksi.

Vihdoin yhdistettiin valtakunnan kaikki kristityt seurakunnat yhdeksi
ainoaksi yhteisöksi, ja neljännellä vuosisadalla pidetään jo ensimäiset
koko valtakuntaa käsittävät kirkolliskokoukset (ensimäinen Nikeassa v.
325).

Näissä kokouksissa olivat taas ne piispat vallalla, jotka edustivat
mahtavimpia ja rikkaimpia seurakuntia. Ja niin tuli vihdoin Rooman
piispa länsimaisen kristikunnan pääksi.

Koko tämä kehitys ei tietystikään voinut tapahtua ilman ankaroita
taisteluja. Siinä taisteltiin valtiovaltaa vastaan, joka ei tahtonut
sallia uuden valtion syntymistä valtioon, siinä oli taisteluja
erityisten järjestöjen välillä ja niiden keskuudessa, siinä taisteltiin
vihdoin pappien ja kansan välistä taistelua, ja tavallisesti kansa veti
lyhemmän korren. Jo kolmannella vuosisadalla oli kansalla kaikkialla
jäljellä ainoastaan oikeus asettaa kirkon palvelijat virkoihinsa. Nämä
olivat nyt järjestyneet suljetuksi yhdyskunnaksi, joka itse täydensi
itsensä ja mielin määrin käytti kirkon varoja.

Tästä hetkestä alkaen oli kirkko se laitos Rooman valtakunnassa,
joka eteenpäin pyrkivälle nerolle tarjosi parhaat kohoamisen
mahdollisuudet. Valtiollista tietä ei enää voinut kohota arvoon, sitten
kun valtiollinen elämä oli sammunut. Sotapalvelus oli melkein kokonaan
jätetty palkattujen muukalaisten toimeksi. Taide ja tiede pysyivät töin
tuskin hengissä. Ainoastaan kirkossa oli vielä tavattavana liikettä
ja elämää, ja siinä helpoimmin saattoi kohota yhteiskunnalliseen
valtaan. Miltei kaikki se työvoima ja nero, joka pakanamaailmassa vielä
oli, kääntyi kristinuskoon ja rupesi kirkon palvelukseen. Kirkko oli
taistellessaan valtiovaltaa vastaan osottautunut voittamattomaksi, nyt
oli sen vuoro käyttää tätä tarkotuksiinsa.

Jo neljännen vuosisadan alussa eräs kavala kruununtavottelija,
Konstantinus, huomasi, että se pääsisi voitolle, joka osaisi taivuttaa
kristittyjen jumalan suosiolliseksi itselleen, s.o. se, joka joutuisi
hyviin väleihin kristittyjen pappien kanssa. Hänen kauttansa
kristinoppi tuli vallitsevaksi ja pian ainoaksi uskonnoksi Rooman
valtakunnassa.

Nyt kirkon omaisuus lisääntyi vasta oikein nopeasti. Keisarit ja
yksityiset koettivat kilvan lahjoilla ostaa tuon uuden vallan
suosiota. Toiselta puolen näkivät keisarit itsellään olevan yhä
enemmän syytä jättää kirkollisen virkavallan huolehdittavaksi useita
valtion ja kunnan toimia, joita rappeutunut valtiovalta ei enää voinut
kunnollisesti hoitaa, ja tähänkin tarvitsi kirkko taas uusia tuloja.

Seurakunnan jäsenien kirkolle antamat lahjat olivat ennen olleet
aivan vapaa-ehtoisia. Sen jälkeen kun kirkko oli saanut valtiovallan
suojaksensa, nousi kysymys säännöllisistä veronmaksuista. _Kymmenykset_
pantiin käytäntöön. Aluksi niitä koottiin vain siveellisin keinoin,
mutta lopuksi pakkokeinojenkin avulla.

Kirkko tuli nyt suunnattoman rikkaaksi, ja sen papisto täydellisesti
riippumattomaksi maallikoista. Ei ihme silloin, että kirkko herkesi
käyttämästä varallisuuttaan köyhien hyväksi! Papisto käytti sitä omaksi
hyväkseen, ahneus ja ylellisyys pääsivät valtaan kirkossa, erittäinkin
rikkaissa seurakunnissa, niinkuin Roomassa, Konstantinopolissa,
Aleksandriassa y.m. Näin muuttui kirkko kommunistisesta laitoksesta
tavattoman suureksi nylkemiskoneistoksi, jommoista ei maailma ennen
ollut nähnyt. Jo viidennellä vuosisadalla huomaamme, että roomalaisessa
kirkossa tulot jaettiin neljään osaan. Yksi osa tuli piispalle,
yksi hänen papistolleen, yksi jumalanpalvelusta varten (kirkkojen
rakentamiseksi ja ylläpidoksi y.m.), ja ainoastaan _yksi_ osa annettiin
köyhille. Nämä kaikki yhteensä eivät saaneet muuta kuin mitä piispa
yksinään!

Ja kuitenkin on luultavaa, että tämän nelijaon tarkotuksena oli
suojella köyhiä, niin että hekin jotain saisivat, ettei kaikki menisi
herrojen sielunpaimenien maallisen hyvän ylläpitoon.

Kristinopin kommunistista sisällystä ei toki sittenkään voitu kokonaan
hävittää, niin kauan kuin ne olosuhteet, joista se oli lähtenyt,
edelleenkin olivat olemassa. Niin kauan kuin Rooman valtakunta oli
olemassa, vieläpä kansainvaelluksenkin aikana, pidettiin kirkon
omaisuutta ikäänkuin köyhien perintö-osana, eikä kukaan kirkon
opettaja, ei myöskään mikään kirkolliskokous tahtonutkaan sitä kieltää.
Perinnön hoitokustannukset olivat kyllä tulleet hiukan korkeiksi
ja nielivät joskus koko tulonkin, mutta sellaistahan huomataan
hyväntekeväisyysyrityksissä yleensä. Sen vuoksi ei toki kukaan olisi
uskaltanut väittää, että hoitajat olisivat olleet omaisuuden omistajia.

Tämä viimeinen askel, jonka piti sotkea täydelleen tuntemattomaksi
kirkon kommunistinen alkuperä, voitiin ottaa vasta sitten kun
hyökkäävät germanit olivat asettaneet roomalaisen maailman ja samalla
myöskin kirkon aivan uudelle yhteiskunnalliselle pohjalle.


IV. Kirkon omaisuus keski-ajalla.

Kristinusko ei kyennyt eikä voinut kyetä perustamaan uutta
tuotantotapaa, toimittamaan yhteiskunnallista vallankumousta. Sentähden
ei se myöskään kyennyt pelastamaan Rooman valtakuntaa perikadosta.
Kun tämä kaikesta yhteiskunnallisesta rappiosta huolimatta voi pysyä
pystyssä useita vuosisatoja, ei tästä tule kiittää kristinuskoa, vaan
pakanallisia muukalaisia, germaneja. Nämä tulivat, niinkuin olemme
nähneet, palkkasotureina ja koloneina vaipuvan yhteiskunnan tueksi.

Ajan pitkään eivät ahdistavat germanit kuitenkaan tyytyneet näihin
osiin. He olivat oppineet tuntemaan Rooman heikkouden ja samalla ne
nautinnot, jotka ainoastaan Rooman valtakunnassa olivat mahdollisia.
Vihdoin germanilaisjoukot yllättivät valtakunnan ja ottivat sen
haltuunsa. Uudet joukot tunkivat edelläolevat yhä kauemmaksi
eteenpäin, kunnes vähitellen kaikki asettuivat alalleen, eri kansat
ottivat kiinteät asuinpaikat ja uusia valtioita muodostui, uusi
yhteiskunnallinen järjestys kehittyi.

Germanit olivat kansainvaelluksen aikana vielä alkuperäisen
maanviljelyskommunismin kannalla. Eri heimot, maakunnat ja kunnat
muodostivat yhteiskuntia, jotka yhteisesti omistivat maata,
yhteismaan, "markin". Koti ja kontu oli kumminkin jo eri perheiden
yksityisomaisuutta, ja peltomaa jaettiin heille kunkin erikoisesti
käytettäväksi, mutta omistusoikeus siihen jäi vielä koko yhteisölle, ja
niityt, metsät ja vedet sekä omistettiin että käytettiin yhteisesti.

Köyhyys, omaisuudettomuus joukkoilmauksena, lakkasi kansainvaelluksen
aikana. Totta kyllä tapaamme useinkin keskiajalla joukkokurjuutta,
mutta silloin olivat siihen syynä katovuodet, sodat tai kulkutaudit,
eikä omaisuudettomuus. Ja se oli aina hetkellistä kurjuutta, eikä
suinkaan elinaikaista. Missä oli tarvitsevaisia, siellä eivät nämä
olleet turvattomia, se yhteisö, johon he kuuluivat, tarjosi heille
suojaa ja apua.

Kirkon hyväntekeväisyys lakkasi olemasta tarpeellisena tekijänä
yhteiskunnan säilymiselle. Itse kirkollinen järjestö pysyi pystyssä
ajan myrskyissä, mutta ainoastaan sentähden, että se mukautui uusien
olosuhteiden mukaan ja täydellisesti muutti luonteensa. Kirkko muuttui
näet hyväntekeväisyyslaitoksesta _valtiolliseksi laitokseksi_.
Valtiolliset tehtävät, jotka sillä oli täytettävänä, sekä sen rikkaus
olivat päälähteinä sen valtaan keskiajalla. Rikkautensa osasi kirkko
kansainvaelluksen aikana pelastaa vanhasta uuteen yhteiskuntaan.
Miten paljon se sitä lieneekin kadottanut, osasi se uudestaan hankkia
yhtä paljon ja vielä enemmänkin. Kirkko tuli kaikissa kristityissä
germanilaisissa maissa suurimmaksi maanomistajaksi, kolmas osa maasta
oli säännöllisesti sen hallussa, monin paikoin vielä enemmänkin.

Nämä kirkon rikkaudet lakkasivat nyt täydellisesti olemasta köyhien
omaisuutta. Kaarlo Suuri (joka kruunattiin v. 800) tahtoi kyllä saada
voimaan frankkien valtakunnassa muitten roomalaisten määräysten
joukossa myöskin sitä, että kirkon tulot jaettaisiin neljään osaan.
Mutta tämä hänen "uudistuksensa", niinkuin useimmat muutkin, jäivät
paperille -- tai pergamentille. Muutamia vuosia Kaarlen kuoleman
jälkeen ilmestyivät n.k. "Isidoriset dekretalit", kokoelma julkeasti
sepitettyjä ja väärennettyjä asiakirjoja, jotka näyttivät muka
oikeiksi paavin vaatimukset ja tulivat lainopilliseksi pohjaksi sen
valtiotaidolle. Kirkon omaisuudesta puhuttaessa koetetaan näissä
dekretaleissa selittää, että köyhillä, joiden omaisuutta kirkon
omaisuus on, hyvin yksinkertaisesti tarkotetaan niitä hengellisiä,
jotka ovat tehneet lupauksen olla köyhiä. Tämä teoria pantiin yleisesti
käytäntöön, kirkon omaisuus katsottiin papistolle kuuluvaksi, ja
12:nnella vuosisadalla vedettiin asiasta se lopullinen johtopäätös,
että koko kirkon omaisuus kuului paaville, jolla oli valta mielinmäärin
sitä käyttää.

Näillä muutoksilla kirkon omaisuuden luonteeseen oli tärkeä seuraus. Ne
edistivät selibatin aikaansaamista, pappien naimattomuutta. Erityisistä
syistä ovat eri suunnat kirkossa kaikkina aikoina toivoneet, että
sen palvelijat olisivat naimattomia, mutta nämä tarkotukset eivät
onnistuneet saamaan yleistä tunnustusta. Ne menestyivät vasta sitten
kun niihin liittyi aineellinen etu, huolenpito kirkon omaisuudesta.
Niinkauan kuin tämä oli seurakuntien omaisuutta, jota piispat saivat
ainoastaan hoitaa, ei pappien perheellisyys ollut sille vaarallinen.
Toisiksi muuttuivat olosuhteet, kun kirkon omaisuutta ruvettiin
katsoman papeille kuuluvaksi. Nyt koki jokainen hengellinen, jolla
oli lapsia, taata näille mahdollisimman paljon kirkon omaisuutta.
Kuulkaammepa esim. kuinka liikuttavasti paavi Benediktus VIII valittaa
Tessinin kirkolliskokouksessa (1014-24) asiasta: "Suuria aloja maata,
suuria tiloja, kaikkia, mihin vaan kätensä saavat, koettavat hävyttömät
isät (naineet hengelliset) saada hävyttömille pojilleen kirkolta, sillä
mitään muuta ei heillä ole". Järjestelmää, joka teki mahdolliseksi
tuhlata kirkon omaisuutta papiston lapsille, voitiin vasta silloin
tehokkaasti vastustaa, kun paavin yksinvalta kirkossa oli ehtinyt saada
lujan perustuksen. Paavinvallan ensimäisiä tehtäviä olikin taistelu
pappien naimisoikeutta vastaan. Leo IX (1048-54) pani sen alulle,
ja tarmokas Grecorius VII (1073-85) saattoi ratkaisevasti voimaan
naimiskiellon, vaikka Alppien pohjoispuolella kesti vielä kauan,
ennenkuin se tuli yleisesti tunnustetuksi. Niin myöhään kuin 1220
tapaamme vielä naineita hengellisiä Lüttichin kaupungissa (nykyisessä
Belgiassa), vieläpä v. 1230 Zürichissä. Ruotsissa saatiin pappien
selibati aikaan vasta Skeningen kirkolliskokouksessa v. 1248.

Uskonpuhdistuksen aikana maallistutettiin kirkon omaisuus, se joutui
hengellisistä käsistä maallisiin. Ruhtinaat kaappasivat omaisuuden
itselleen, ja papisto muutettiin valtion virkailijoiksi, jotka elivät
palkastaan. Tällöin katosi tietysti kaikki harrastus pitää pappien
selibatia voimassa. Vaikka protestanttisella papilla olisi kuinka monta
lasta tahansa, ei hän kuitenkaan voi saada käsiinsä kirkon omaisuutta
sitä heille antaakseen.

Mutta palatkaamme takaisin keskiaikaan. Joskin kirkon rikkaudet olivat
lakanneet olemasta köyhien omaisuutta, niin tällä ei ole sanottu,
ettei kirkollisten laitosten puolelta olisi keskiajalla mitään tehty
köyhien hyväksi, mikäli köyhiä siihen aikaan yleensä oli olemassa.
Joskaan -- ehkä muutamia kaupunkeja lukuunottamatta -- ei ollut mitään
meidän kaltaista köyhälistöä keski-ajan ensimäisinä vuosisatoina, oli
kumminkin ajoittain paljonkin tarvitsevaisia. Katovuosina oli nälkäisiä
ruokittavina, kulkutautien raivotessa sairaita hoidettavina, leskiä
ja isättömiä turvattomina ja sota-aikoina pakolaisia, jotka olivat
karkotetut maaltaan.

Tällaisten tarvitsevaisten tukeminen katsottiin keski-ajalla olevan
jokaisen toimeentulevan miehen velvollisuus, ennen kaikkea jokaisen
maanomistajan, ja suurimman maanomistajan, kirkonkin, velvollisuus.
Ja tämän velvollisuuden kirkko täyttikin, ei sentähden, että se olisi
jokin erikoinen hyväntekeväisyyslaitos, vaan senvuoksi että se kuului
omaisuuden omistajiin. Perustuksena tälle velvollisuudelle ei ollut
mikään erityisesti kristillinen katsantotapa, vaan yleinen, jos niin
tahtoo, pakanallinen periaate, joka on yhteinen kaikille kansoille,
niiden ollessa alemmalla sivistysasteella, _vieraanvaraisuus_.

Ilo siitä, että saa jakaa osaansa, on jotain sellaista, jonka huomaa
kaikissa kansoissa, joilla alkuperäinen kommunismi tai ainakin sen
jäännökset ovat vallitsevia. Vieras on tällöin niin harvinainen ilmiö,
että on ihan mahdotonta käyttäytyä välinpitämättömästi häntä kohtaan.
Aina sukuperänsä ja esiintymisensä mukaan häntä joko vastustetaan
vihamiehenä tai kunnioitetaan kuin mitäkin lempivierasta, häntä
pidetään perheen jäsenenä. Joko halaistaan hänen kallonsa tai annetaan
hänen käytettäväksensä koti ja kontu, keittiö ja kellari, joskus
aviovuodekin.

Taipumus jakaa siitä, mitä oma talous tuottaa yli perheen tarpeiden,
säilyy niin kauan kuin n.k. luonnontalous on voimassa, s.o. niin kauan
kuin ei valmisteta mitään markkinoille eikä ostajille, vaan omaksi
käytettäväksi. Tämä tuotantotapa vallitsi keski-ajalla, erittäinkin
maanviljelyksessä, ja tämä tuotantotapa oli silloin aivan ratkaiseva
yhteiskunnalliselle elämälle.

Mitä enempi tuotanto kehittyi, sitä suuremmaksi tuli samalla se
yli-jäämä, minkä jokainen talo jätti. Äärettömiä tällaisia ylijäämiä
kertyi varsinkin isoille tilanomistajille, kuninkaille, korkeammalle
aatelille, piispoille ja luostareille. Nämä eivät voineet myydä
sitä, mikä heille oli liikaa, he saattoivat päästä siitä ainoastaan
käyttämällä sitä -- ruokintaan. He pitivät sillä lukuisasti
sotaväkeä, käsityöläisiä ja taideniekkoja sekä harjottivat tavatonta
vierasvaraisuutta. Olisi ollut siihen aikaan peräti sopimatonta, jos
varakas henkilö olisi kieltänyt rauhalliselta matkustajalta ruokaa,
juomaa ja huonetta, niin pian kuin tämä näitä pyysi.

Joskin piispat ja luostarit antoivat ruokaa nälkäisille, vaatettivat
alastomia ja suojasivat kodittomia, eivät he kuitenkaan tehneet mitään
muuta kuin mitä kaikki muutkin omaisuuden omistajat keski-ajalla
tekivät. Ero oli korkeintaan siinä, että he rikkaimpina saattoivat
tehdä tässä suhteessa enempi kuin nämä toiset.

Vierasvaraisuuden totutut tavat häviävät nopeasti samalla kun
tavarantuotanto alkaa, s.o. kun tuotteita aletaan myydä. Yksityiset
taloudet ovat nyt tilaisuudessa vaihtamaan ylijäämänsä rahaan, tähän
mahtavaan vallan hankkijaan, jota ei milloinkaan voi olla liiaksi, joka
ei pilaannu ja jota saattaa koota kasaan. Sen sijaan, että iloittiin
annettaessa siitä, mikä oli ylitse, saatiin nyt aarteita kokoomalla,
ahneudella, kuolettaa anteliaisuus.

Mitä enemmän tuo n.k. rahatalous tunkee tieltään luonnontalouden,
sitä enemmän varakkaat luokat rajottavat vierasvaraisuuttaan ja
anteliaisuuttaan. Italiasta ja Etelä-Ranskasta rahatalous leviää aina
13:nnesta vuosisadasta alkaen nopeasti yli Euroopan. Mutta samassa
määrässä kuin anteliaisuus hävisi, kasvoi köyhien luku. Tavarantuotanto
loi köyhälistön, joka nopeasti kasvoi ja monin paikoin saavutti suuren
lukuisuuden.

Sen paras tuki ja apu oli luostarien anteliaisuudessa.

Suuret yhdyskunnat näyttivät aina olevan enemmän hitaita kehityksessään
ja niiden on vaikeampi kuin yksityisen yksilön mukautua muuttuneiden
olosuhteiden mukaan. Varmasti oli näin luostarien laita. Ne kauimmin
sallivat alustalaisensa maksaa luonnossa, kun taasen ylt'ympäri
luonnossasuoritus muutettiin veroksi, joka tuli suorittaa rahassa.
Ne sentähden vähemmän kuin toiset tilanomistajat ryöstivät
talonpojilta heidän maatilkkunsa tai korottivat heidän ulostekojaan,
ja ne säilyttivät kauemmin kuin muut entisen vierasvaraisuuden ja
anteliaisuuden.

Mutta eivät luostaritkaan saattaneet täydellisesti sulkeutua uuden
ajan vaikutuksilta. Myöskin niiden asukkaat saivat kullanhimon, heidän
almunsa tarvitsevaisille supistuivat yhä enemmän "kerjäläissopaksi".
Ja milloin he pitivätkin kätensä enemmän auki, näyttäytyi tämä
aivan riittämättömäksi vastaamaan niitä kasvavia vaatimuksia, joita
joukkoköyhyys asetti.

Taaskin syntyi yhteiskunnassa köyhyyden problemi, ja taasen syntyi
kommunistisia aatteita ja pyrintöjä.

Nämä muodostuivat kahtalaisiksi. Alemmissa kansan kerroksissa syntyi
jo aikaiseen epäselvä tunnekommunismi, sivistyneissä ja rohkeissa
ihmisystävien piireissä kehittyi myöhemmin selvästi ajateltu
filosofinen kommunismi, utopismi.

Aivan kirjallisesti asiaa tarkastaen, voi sanoa, että jälkimäinen
suunta ilmenee platonilaisen ja edellinen alkukristillisen kommunismin
jatkona.

Mutta molemmat suunnat eroavat oleellisissa kohdissa näistä
edeltäjistään. Sillä syntyy uusi yhteiskunnallinen valta, joka omistaa
kommunistisen aatteen, valta, josta Platon ja ensimmäiset kristityt
eivät mitään tietäneet: palkkatyöläisten luokka uuden tuotantotavan
perustuksena.



II osa.

Palkkatyöväki keskiajalla ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.



I LUKU.

Vapaan käsityöläissäädyn synty kaupungeissa.


1. Maaorjuus.

Kun germanit tunkeutuivat Rooman valtakuntaan, oli heidän
maanviljelyksensä vielä kehittymätöntä. Karjanhoito ja metsästys olivat
heidän varsinaisia tulolähteitään, talonpojat olivat vielä puoleksi
paimentolaisia. Nyt ottivat he haltuunsa osan roomalaisten maakuntien
latifundioita ja taasen muodostui vapaa talonpoikaissääty. Nämä
talonpojat oppivat tuntemaan roomalaisten korkeamman tuotantotavan.
Karjanhoito ja etenkin metsästys jäivät syrjään maanviljelyksen
rinnalla. Germanit asettuivat vakinaisille asuinsijoille.

Näytti siltä kuin uudistuisi sama kehityskulku, joka jo oli
tapahtunut vanhassa Roomassa. Talonpoikaismaanviljelys sopi huonosti
yhteen sen sotapalveluksen kanssa, joka oli jokaisen vapaan miehen
velvollisuutena. Ikuiset sodat saattoivat häviölle talonpojat.

Mutta tällä kertaa ei tapahtunut niinkuin vanhassa Roomassa, että
talonpoikaistalouden sijaan olisi tullut orjatalous. Tuskin olivat
germanilaiset heimot tulleet kristityiksi, s.o. jossain määrin
perehtyneet roomalaiseen tuotantotapaan, hankkineet itselleen
kiinteät asuinpaikat, ennenkuin heitä joka puolelta ahdistivat
epävakaiset ja helposti liikkeelle joutuvat kansanheimot, ratsu- ja
merirosvokansat, avarit ja magyarit (unkarilaiset) idässä, normannit
pohjosessa, sarasenit etelässä ja idässä. Länsimaista kristikuntaa
vaivasi 8:nnesta vuosisadasta aina 11:nteen näiden kutsumattomien
vieraiden lakkaamattomat ryöstöretket, ja enemmän kuin kerran
uhkasivat ne käydä sen olemassaololle tuhoaviksi. Kaukana siitä,
että kristikunta olisi saanut itselleen orjia, oli se itse runsaana
tulolähteenä orjienpyydystäjille ja orjakauppiaille. Kristittyjä
orjia oli joukottain "pakanoilla", jota vastoin pakanaorjat tulivat
kristikunnassa yhä harvinaisemmiksi ja kalliimmiksi, vaikkeivät sentään
aivan kokonaan hävinneetkään markkinoilta; niinpä maksettiin v. 1384
Genuassa muutamasta tatarilaisesta orjattaresta, jossa "ei ollut mitään
salaisia tauteja", 1049 liiraa, ja viisi vuotta myöhemmin myytiin
toinen 1312 liirasta.

Oli siis mahdotonta länsimaissa perustaa tuotantoa, joka olisi ollut
riippuvainen orjuudesta. Orjatyö lakkasikin kristityissä länsimaissa
melkein kokonaan tällä aikakaudella.

Että orjuuden lakkaaminen ei riippunut kristinuskon aiheuttamista
omantunnon vaivoista, vaan hädästä, orjien puutteesta, sen näkee
parhaiten siitä, että niin pian kuin kristikunta oli saanut tarpeeksi
voimia hyökätäkseen "uskottomien" päälle, juuri kristinuskon
puolustajat ovat ensimäisinä niiden joukossa, jotka ryöstävät ja
kauppaavat orjia. Ristiretkeilijät, samoinkuin myöhemmin espanjalaiset
ja portugalilaiset Afrikassa, harjottavat molempaa tointa erittäin
laajasti. Paavi Nikolaus V:nnen bulla 8:nnelta päivältä tammikuuta
1454 selittää nimenomaan luvalliseksi sen, että saa "panna kaikki
sarasenit, pakanat ja muut Kristuksen viholliset ikuiseen orjuuteen",
ja Clemens V (1523-34) laajensi tämän "oikeuden" niin, että se koski
kaikkia kerettiläisiä. Mutta tuotantotapa oli silloin kehittynyt
suuntaan, joka teki orjatyön aivan turhaksi Europassa. Orja oli ja
jäi edelleenkin ylellisyystavaraksi, -- kunnes europalaiset vallat
rupesivat vallottelemaan ja perustamaan merentakaisia siirtomaita,
sillä siellä ei ollut edellytyksiä europalaiselle tuotantotavalle,
siellä saattoi orjatyötä hyödyllisesti käyttää. Tästä ajasta alkavat
taasen orjametsästykset, orjakauppa ja orjien rääkkäykset näytellä
tärkeätä osaa europalaisen kristikunnan taloudellisessa elämässä,
eikä roomalainen eikä kumpikaan suurista protestanttisista kirkoista
ottaneet siitä pahastuakseen.

Mutta nyt puheena olevana aikana oli toisin laita. Kristityissä
germanilaisissa valtioissa keski-ajan alkupuolella oli orjatyöllä
saavutettu suurtuotanto yhtä mahdoton kuin olemme sen nähneet
mahdottomaksi Rooman keisari-aikana. Silloin oli viljelty maata
kolonatijärjestelmän mukaan, ja nyt kävi melkein samalla tavalla,
joskus suoraan roomalaisen esikuvan mukaan.

Häviöön joutuneiden talonpoikien karkottaminen heidän tiloiltaan
olisi silloin ollut peräti mieletöntä. Maasta ei ollut puutetta, vaan
väestä. Rikkailla ja ylhäisillä kristityissä germanilaisvaltioissa,
piispoilla ja apoteilla, kuninkailla ja herttuoilla seurueineen ja
suosikkineen ei ollut mitään halua korvata talonpoikaismaanviljelystä
orjien toimittamalla. He yrittivät pikemmin riistää talonpoikia siten,
että tekivät nämä riippuvaisiksi itsestään, asettaen heille veroja
ja päivätöitä. Sen sijaan täytyi heidän vapauttaa talonpojat niistä
velvollisuuksista, jotka tekivät säännöllisen talonpoikaistalouden
kokonaan mahdottomaksi, siis erittäinkin sotapalveluksesta.

Toinen talonpoika toisensa jälkeen rupesi jonkun mahtavan miehen
suojeluksen alaiseksi ja sitoutui antamaan vuosittain tälle määrätyn
osan taloutensa tuotteita ja suorittamaan vissin määrän päivätöitä.
Senvuoksi hänet vapautettiin sotapalveluksesta, joka jäi hänen
suojelusherransa seurueen ja sotamiesten nuoleksi.

Myöskin toisella tavalla saatiin vuokratalonpoikia. Roomalaisten
ajoilta oli monin paikoin säilynyt mahtavia maatiloja, latifundioita,
varsinkin kirkolla, joka on aina ymmärtänyt pitää huolta eduistaan.
Uusia suuria tiloja muodostui kuninkaitten lahjotuksien kautta.
Alituisten sotien seurauksena oli, että paljon maata oli ilman
omistajaa, ja samaa vaikutti maanviljelyksen edistyminenkin,
tarvitseehan määrätty väestö paljon vähemmän maata hankkiakseen
elatuksensa, jos se elää maanviljelyksellä, kuin jos se eläisi
karjanhoidolla, puhumattakaan metsästyksestä. Valtavat metsät, jotka
ennen olivat olleet tärkeitä kansan elatukselle, olivat määrättyjen
kyläkuntien yhteistä omaisuutta. Ne eivät nyt enään olleet kyläkunnille
niin arvokkaita ja joutuivat muun asumattoman maan yhteydessä
kuninkaiden valtaan, jotka niistä lahjottelivat tai antoivat
läänityksiksi osia suosikeille ja ylhäisille, erittäinkin piispoille
ja luostareille. Saadakseen hyötyä tiluksistaan koki sitten uusi
maanomistaja houkutella talonpoikia uutisviljelijöiksi, ja näille hän
vuokrasi tiloja määrättyjä velvollisuuksia vastaan.

Mutta jos kukin tilanomistaja näin koetti houkutella puoleensa niin
monta uutta talonpoikaa kuin mahdollista, niin piti hän vielä suurempaa
huolta siitä, ettei hänen omia talonpoikiaan vieteltäisi häneltä.
Hän koetti kahlehtia heitä turpeeseen kaikin keinoin, jotka olivat
hänelle tarjolla, siveellisillä ja siveettömillä, oikeudellisilla ja
oikeudenvastaisilla. Nuo tähän asti vapaat talonpojat eivät tulleet
ainoastaan veroamaksaviksi, heistä tuli _maaorjia_.

Mutta kuinka alas talonpoikia saattoikin painaa, olivat he kuitenkin
aina orjia korkeammalla. Orja, ollen vieras maassa, vieras
toveriensa parissa, on oikeudeton, hän on pelkkä kappale. Hänellä
ei ole pienintäkään perustaa, jolla voisi alkaa kestävän taistelun
luokkansa vapauttamiseksi. Totta kyllä, orjat ovat aikaansaaneet
levottomuuksia, mutta sellaiset pian ohimenevät mullistukset saattoivat
hyvin onnistuessaan hankkia vapauden ainoastaan niille, jotka niihin
ottivat osaa, orjalaitokseen kokonaisuudessaan ei niillä ollut mitään
vaikutusta. Ne olivat pakoyrityksiä orjuudesta, eikä suinkaan sen
hävittämiskokeita. Orjuuden poistaminen ei ole missään ollut minkään
pysyväisen orjien luokkataistelun tulos.

Kokonaan toinen oli keskiajan maaorjien asema. He eivät olleet
oikeudettomia, heidän tehtävänsä olivat tarkasti määriteltyjä, eikä
mitään lisäyksiä voitu niihin mielivaltaisesti tehdä, vaan täytyy
heitä sellaisten saamiseksi joko pakottaa tai pettää. Eikä maaorja
ollut yksin herraansa vastassa, jokainen talonpoika, oli sitten
maaorja tai vapaa, kuului kyläkuntaansa, joka oli solidarinen hänen
kanssaan, samoin kuin hänkin sen kanssa. Tällaisessa järjestössä oli
hänellä aina vahva tuki. Tällä perustalla saattoi talonpoika hyvinkin
vastustaa herraansa, ja niin tapahtuikin usein. Koko keskiaika on
täynnä luokkataisteluja tilusherrojen ja heidän talonpoikiensa
välillä, taisteluja, jotka useinkin suotuisien olosuhteiden valimessa
vihdoin johtivat siihen, että talonpojat pääsivät ei ainoastaan
maaorjuudesta, vaan myöskin verovelvollisuuksistaan, siis koko
tilanomistajajärjestelmän syrjäyttämiseen.

Ja vieläkin paremmin kuin talonpojille onnistui tämä vapautus
käsityöläisille.


II. Käsityön ensimäiset alut.

Kuinka harjotettiin alkuaan teollisuutta keski-ajalla? Kukin talous
tuotti itse sen, mitä tarvitsi. Jokainen talonpoikaistalous tuotti,
paitsi raakoja maanviljelyksen tuotteita, myöskin kaikellaista niistä
valmistettua: jauhoja ja leipää, taloustavaroita ja työaseita j.n.e.
Talonpoika oli oma rakennusmestarinsa ja salvumiehensä, oma puuseppänsä
ja seppänsä. Ja sittenkään tätä talonpoikaistaloutta ei sovi kuvitella
pienviljelijän, perhetaloudeksi, vaan suureksi sukutaloudeksi, joka
usein käsitti useita miespolvia, isän poikineen, näiden vaimot ja
lapset, joskus lastenlapsetkin.

Tilusherrojen tarpeet olivat yleensä paljon suuremmat kuin
talonpoikien, mutta myöskin hänen täytyi antaa valmistaa kaikki
mitä tarvitsi joko omassa talossaan, herraskartanossa, tai hänen
piiriinsä kuuluvissa talonpoikaistaloissa. Mutta toiselta puolen oli
hänellä käytettävänään enemmän työvoimaa kuin talonpojilla. Niillä
elintarpeilla, jotka hän näiltä sai, saattoi hän ylläpitää lukuisan
joukon enimmäkseen epävapaita palvelijoita, ja olihan hänellä sen
ohessa käytettävänään talonpoikiensa työvoima vissinä määränä
vuoden päiviä. Hän saattoi sentähden panna toimeen jonkinlaisen
työjaon, antaa muutamien toimia yksinomaan rakennustyössä, toisien
nahanvalmistuksessa, toisien taasen aseiden taonnassa j.n.e.

Näin kasvoi käsityön ensimäinen oras keskiajan herraskartanoissa.

Niissä kaupungeissa, jotka olivat säilyneet roomalaisten ajoilta,
erittäinkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa, oli vielä jätteitä vapaasta
käsityöstä. Mutta verrattuna herraskartanoissa harjotettuun käsityöhön
merkitsi se varsin vähän.

Kun työmies kerran oli saavuttanut erityisen taitavuuden jossakin
käsityössä, oli aivan epäkäytännöllistä panna häntä muuhun toimeen.
Ellei herraskartano tarvinnut koko hänen työvoimansa tuotantoa, alkoi
hän valmistaa tuotteita toisille, lähiseudun talonpoikaistaloille
ja herraskartanoille, jotka olivat liiaksi pieniä pitääkseen tai
valmistaakseen sellaista mestaria. Luonnollisesti hän ei voinut tehdä
näin ilman herransa lupaa, ja hänen täytyikin siitä korvaukseksi
suorittaa tälle veroa.

Näin näemme kuinka työskenteleminen _liiketuttaville_ alkaa kehittyä.

Lisäksi tuli pian myös toisenlainen työskenteleminen: _markkinoita_
varten.

Monet herraskartanot vetivät erikoisesti puoleensa ympäristön väestöä.
Niin oli etenkin kuninkaallisten kartanoiden ja piispanistuimien
laita. Niihin kokoontui sotaväkeä, aseenkantajia, virkamiehiä ja
toisinaan virtasi niihin suuria joukkoja muutakin väkeä juhlimaan ja
huvittelemaan, käräjille ja kaikellaisiin muihin tilaisuuksiin. Niihin
kertyi erittäinkin kaikki se rikkaus, mitä maa saattoi tuottaa. Niistä
tuli luonnollisesti ensimäisiä _kauppiaiden_ kokoontumispaikkoja.
Saksassa nämä olivat alussa enimmäkseen ulkomaalaisia[11], italialaisia
ja juutalaisia. Siellä saivat kauppiaat helpoimmin tavaroilleen
menekin, ja myöskin käsityöläiset saattoivat siellä parhaiten vaihtaa
tuotteitaan.

Ne kylät, jotka syntyivät sellaisten herraskartanoiden lähelle,
tulivat markkinapaikoiksi. Ne kasvoivat sekä väestöön että rikkauksiin
nähden ja tulivat täten etukädessä tilaisuuteen hankkimaan itselleen
linnoituksia, ja ensiksi siihen pakotettuakin, ne kun eninten
houkuttelivat ryöstöhalua puoleensa. Senkautta, että kylä linnotettiin,
tuli siitä kaupunki.

Jos suuri väenpaljous ja rikkaus olivat johtaneet siihen, että kylä
linnotettiin, niin olivat vuorostaan linnotus ja se turvallisuus,
jonka sellainen antoi silloisina levottomina aikoina, vuorostaan
syynä siihen, että kaupungin väestö ja rikkaus kasvoivat entistään
suuremmiksi.

Tällä tavalla Saksa kahdeksannesta vuosisadasta alkaen vähitellen
peittyi kaupunkien muodostamalla verkolla. Ja sama oli ennen tai
myöhemmin kaikkien maiden laita länsieuropalaisessa kristikunnassa.

Ainoastaan harvat kaupungeista olivat alusta alkaen vapaita. Useimmat
olivat kehittyneet kylistä, joiden asukkaat kuuluivat yhden tai
useamman suurtilallisen alle. Mutta mitä suuremmiksi kaupunkien rikkaus
ja väkiluku kasvoi, sitä vähemmän ne tarvitsivat suurtilallisen suojaa,
sitä enempi tulivat hoviherralle maksettavat verot liikanaiseksi
taakaksi, ja sitä suuremmaksi kävi kaupunkilaisväestön voima, jonka
nojalla voivat siitä vapautua. Kaikkialla kääntyivät kaupunkien
porvarit yhä jyrkemmin herrojaan vastaan, kunnes heidän vihdoin
onnistuikin kaikkialla kokonaan vapautua.

On itsestään selvää, että tämä kehitys ei jäänyt vaikuttamatta
käsityöläisiin. Hehän olivat kaupunkilaisväestön sangen oleellisena
osana, ottivat innokkaasti osaa taisteluihin herroja vastaan ja
saivatkin osuutensa kaupunkien edistyksestä.

Kaupunki ei ollut käsityöläisille pelkkä markkinapaikka, vaan oli
myöskin heille suojana. Paitsi herrashovin käsityöläisiä, asettui
kaupunkiin pian paljon muitakin. Sinne tuli maaorjia tai alustalaisia,
jotka olivat paenneet herraskartanoista, ja vapaita, jotka jo olivat
harjottaneet käsityötä tai nyt vasta rupesivat siihen. Silloin ei
vielä ollut käsityöläisiä liiaksi, päinvastoin saattoi kaupunki olla
iloinen nähdessään väkilukunsa kasvavan ja sen kautta hyvinvointinsa
ja valtansa lisääntyvän. Kaupunki suojeli karanneita maaorjia; jos
näiden onnistui pysytellä kaupungissa vuoden ajan, ilman että heitä
vaadittiin takaisin, niin olivat he vapaita. Itse käsityöläisetkään
eivät katsoneet vastatulleita ammattiveljiä kilpailijoikseen, vaan
taistelutovereikseen, ja toivottivat ilolla nämä tervetulleiksi.
Vapaittenkin käsityöläisten lukumäärä lisääntyi alinomaa. Vapaat ja
epävapaat kaupunkilaiskäsityöläiset pitivät yhtä, ammatin arvo ja
mahti lisääntyi, ja epävapaatkin tulivat yhä itsenäisemmiksi. Sen
sijaan, että he olivat suorittaneet veronsa päivätöillä tai luonnossa,
maksoivat he ne nyt rahassa. He saivat markkinavapauden, s.o. oikeuden
vapaasti ja kenenkään estämättä ostaa ja myydä. Vihdoin tuli se
periaate vallitsevaksi, että jokainen, joka asui kaupungissa, jo
senkautta oli personallisesti vapaa mies.

Toinen käsityö toisensa jälkeen taukosi herrashoveissa ja harjotettiin
niitä sen sijaan yksinomaan kaupungeissa. Hoviherrojen täytyi nyt
ostaa tarpeensa tavaroina kaupungeista, sen sijaan että ennen olivat
teettäneet ne kotona.

Ja epävapaiden ihmisten toimittama käsityö lakkasi kokonaan. Tämän
kehitysjakson lopulla tapaamme käsityöläisissä pelkkiä vapaita miehiä,
ja itse käsityön kukoistavana ja arvossa pidettynä.

Se aika, jonka kuluessa tämä kehitys suoritettiin loppuun, on erilainen
kussakin käsityössä ja kullakin eri seuduilla. Yleensä se alkaa
Keski-Europassa 11:nnellä ja loppuu 14:nnellä vuosisadalla.


III. Ammattikuntalaitos.

Taistelu hoviherroja vastaan ei ollut ainoa, mikä ylöspäin pyrkivällä
käsityöläisluokalla oli kestettävänä. Yhtä tärkeäksi tuli sen taistelu
kaupunkien ylimyssukuja vastaan.

Olemme nähneet, että kaupungit eivät alkuaan olleet muuta kuin kyliä,
joiden ympärille oli rakennettu muurit. Kyläkunnan omistus- ja
oikeusjärjestys tuli myöskin kaupunkia koskevaksi. Kaupungin maa oli
samoin kuin kyläkunnankin kahtalaista: jaettua ja jakamatonta maata
(niittyä, metsää, vettä). Kaikilla kylän pysyväisillä asukkailla
oli osaa yhteismaahan, he muodostivat yhteensä yhteisön, joka itse
hallitsi itseään, eli omien lakiensa mukaan. Siellä missä yhteismaalla,
markilla, muodostui herrastiloja, saivat niiden omistajat monenlaisia
etuoikeuksia, hänestä tuli pysyväinen yhteismaan päämies ja yhteinen
päätös tarvitsi hänen vahvistuksensa. Se oli niin sanoakseen
perustuslaillista hallitusmuotoa.

Alkujaan pidettiin kutakin uutta tulokasta tervetulleena osallisena
yhteismaahan. Maatahan oli liiaksikin, mutta sitä viljelevää väkeä
vähän. Nämä olosuhteet muuttuivat ensinnä kaupungeissa, joiden
väkiluku nopeasti kasvoi. Täällä näet oli pian liikamaa lopussa,
ja vannat perheet alkoivat pelätä vahingoittavansa itseään, jos he
antaisivat vastatulleenkin päästä osalliseksi kaupungin yhteismaahan.
Entinen kyläkunta, muuttui nyt suljetuksi seuraksi, joka ainoastaan
poikkeustapauksissa otti uusia jäseniä, ellei sille ollut siitä
erikoista etua.

Vanhojen perheiden oheen syntyi nyt kaupunkikunnassa uusi asukaskerros,
jonka muodostivat myöhemmin tulleet. Sillä ei ollut mitään tai vain
hyvin pieni osuus kaupungin yhteismaahan, ja jolleivät kuuluneet
yhteisöön, ei heillä ollut mitään sanottavaa sen hallintoon. Mutta
yhteisön hallinto oli kaupungin hallinto. Uusilla porvareilla ei
siis ollut valtiollisia oikeuksia kaupungissaan. Vanhat muodostivat
ylimystön.

Mutta vastatulleet varttuivat lukumääräänsä ja rikkauteensa nähden.
Heihin kuuluivat sangen monet kauppiaat ja useimmat käsityöläiset.
He alkoivat tuntea itsensä voimakkaiksi ja rupesivat vaatimaan osaa
kaupungin hallintoon. Kaikkialla ryhtyivät he 1200- ja 1300-luvulla
taisteluun vanhojen sukujen valtaa vastaan, ja miltei kaikkialla he
saavuttavatkin tarkotuksensa.

Kaupungin yhteismaata ei kumminkaan otettu pois vanhoilta suvuilta.
Siellä, missä sellaista vielä oli jäljellä eikä se ollut jo ehtinyt
muuttua yksityisomaisuudeksi, pitivät vanhat perheet sen hallussaan
ja muodostivat silloin suljetun yhdyskunnan kaupunkikunnassa. Mutta
kaupunkikunta lakkasi olemasta entisenlainen markki-yhteiskunta.
Kaupunkien valtiolliseksi perustaksi tuli, erittäinkin Saksassa ja
sieltä vaikutuksia saaneissa maissa, _ammattikuntahallitusmuoto_.

Suuremmat ihmisjoukot eivät voi ajan pitkään kestää taisteluja
järjestäytymättä. Tämä koski käsityöläisiäkin, ja esikuva oli heille
kyläkuntayhteisössä. Rikkaissa herrashoveissa, missä monta työmiestä
oli ollut työtä tekemässä, oli jo ruvettu järjestämään eri ammateissa
työskentelevät ryhmittäin kukin oman mestarinsa alaiseksi. Tällaiset
yhdistämiset eivät kyllä tarkottaneet taistelua, vaan tuotannon ja
johdon edistämistä, mutta se ei estänyt sitä, että ne maaorjien
taisteluissa herrojaan vastaan saivat palvella sotaisia tarkotuksia, ja
ne pysyivät olemassa vielä silloinkin, kun käsityöläiset olivat saaneet
vapautensa. Myöskin vapaat käsityöläiset kaupungissa muodostivat
yhteiskuntia omaksi turvakseen. Kun maaorjuus kaupungeissa taukosi,
yhtyivät molemmat lajit yhdeksi. Sen jälkeen oli ainoastaan vapaita
yhdistyksiä tai ammattikuntia.

Useimmissa kaupungeissa muodostui vapaita ammattikuntia jo 1100- ja
1200-luvulla. Toisissa vasta myöhemmin, eikä kehitys suinkaan ollut
tapahtunut kaikissa ammateissa yhtä nopeasti. Rikkaimmat ja ne, joissa
oli suurin määrä ammatinharjottajia, ehtivät ensiksi. Kauppiaiden
rinnalla olivat kankurit ja räätälit vanhimpia ammattikuntia. Heidän
jälkeensä tulivat suutarit, leipurit, teurastajat j.n.e. Tapahtui
myöskin, että jotkut ammatit olivat liiaksi heikkoja voidakseen
yksin muodostaa erityisen ammattikunnan. Jos he tahtoivat nauttia
jonkun järjestön suojaa, täytyi heidän silloin liittyä jonkin
muun ammatin ammattikuntaan. Niinpä kuuluivat esim. Reutlingenin
kylvettäjät teurastajien ammattikuntaan, Esslingenin sitävastoin
turkkurien ammattikuntaan. Johonkin ammattikuntaan liittyi jokainen
kaupungin asukas, jos vaan suinkin saattoi sellaiseen päästä. Vieläpä
prostitueeratutkin muodostivat esim. Frankfurtista, Genevessä ja
Parisissa oman ammattikuntansa ja harjottivat "vaakasuoraa ammattiaan"
pitäen pyhää Magdaleenaa suojeluspyhimyksenään.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet niin onnellisessa asemassa, että he
olisivat päässeet johonkin ammattikuntaan. Oli aina olemassa koko
joukko elinkeinoja, jotka joko elättivät miehensä huonosti tai olivat
niin halveksittuja, että oli mahdotonta muodostaa omaa ammattikuntaa ja
mahdotonta päästä jäseniksi mihinkään muihin. Näitä raukkoja katselivat
ammattikuntiin kuuluvat käsityöläiset yhtä ylenkatseellisesti kuin
ylimykset heitä, eikä koskaan johtunut heidän mieleensäkään, että he
olisivat puolustaneet näiden väestön alempien kerrostenkin etuja.

Vanhojen ylimyssukujen rinnalla tuli ammattikuntiin kuuluvista
käsityöläisistä kaupunkien toinen etuoikeutettu luokka.

Mutta samassa määrin kuin ammattikunta tuli etuoikeudeksi, kehittyi
myöskin itse käsityössä uusi luokkavastakohta: _kisällien ja mestarien
välinen_.



II LUKU.

Käsityöläissällit.


1. Sällijärjestelmän synty,

Palkkatyöläisten ryhmän kaupungissa muodostivat pääasiassa
_käsityöläissällit_. Nämä elelivät varsin tyytyväisinä, ylpeinä
asemastaan, "kukoistavassa hyvinvoinnissa", saaden "oikeutetun osan
työnsä tuloksista". Mitä olisikaan heidän pitänyt enempi pyytää? Samoin
kuin mestaritkin, olivat he "ammattikunnan suojeluksen" alaisina, ja
tämä ratkaisi heidän ja heidän mestariensa väliset riidat ja suojeli
"kaikkia heidän oikeuksiaan". He kuuluivat mestarien perheeseen,
söivät hänen kanssaan, heitä kohdeltiin niinkuin omia lapsia, vieläpä
heitä kasvatettiin kunniallisesti ja siivosti käyttäytymään, jotta he
olisivat kyllin arvoisia mestariuden arvoon, jota pidettiin "jumalan
suomana virkana" ja jota sälli ajatteli samallaisella kunnioituksella
kuin nuori aatelismies ritarilyöntiä. Vielähän käsityöläiset elivät
"ammattikunnassa veljellisesti rakastaen ja luottaen toisiinsa", vielä
tehtiin työtä "ei ainoastaan hyödyn vuoksi, vaan Jumalan käskystä",
ammattikunnan piirissä vallitsivat vielä "tasa-arvoisuuden ja
veljeyden" periaatteet.

Sellaiseksi kuvailevat ammattikuntien ystävät ja keskiajan ihailijat
sällien tilan ammattikunnallisen käsityön kukoistusajalla. Näistä
kuvauksista on meidän päivinämme muutamilla tahoilla tehty se
johtopäätös, että tarvitsisi ainoastaan uudestaan herättää henkiin
ammattikunnat, jos tahdottaisi poistaa luokkavastakkaisuudet työmiesten
ja kapitalistien väliltä ja aikaansaada yhteiskunnallinen sopusointu.
Ammattikunnat olisivat muka omiaan ajamaan ei ainoastaan mestarien,
vaan myöskin sällien etua.

_Tosi-asiat_ puhuvat sällien asemasta aivan toista kieltä kuin
esim. J. Janssen, jonka huomiota herättäneestä teoksesta ylläolevat
lauseemme melkein sellaisenaan ovat lainatut. Tämä katolilainen
historiankirjottaja on suuressa määrin saanut uskon vapaamieliseen
protestanttiseen uskonpuhdistustaruun horjumaan ja osottanut,
mitkä aineelliset harrastukset kätkeytyivät uskonpuhdistajien
uskonnollisten pyrkimysten taakse. Mutta kun hänen pitäisi näyttää,
että katolilaistenkin puolella samoin on tapahtunut, silloin hän
pysähtyy. Toiseksi on hänen kuvauksensa ajan yhteiskunnallisista
oloista kokonaan väärä. Hän kuvaa uskonpuhdistuksen edellisen ajan
olot mitä onnellisimmiksi, -- silloin kun oli katolisuus yksin
vallitsevana. Vasta kuvatessaan uskonpuhdistuksen _jälkeistä_ aikaa,
esittää hän olojen _huonot puolet_, osottaakseen vallalle päässeen
"kerettiläisyyden" seurauksia! Lisäksi hän väärentää lainaamiaan kohtia
eri teoksista, ottaen niistä vaan sen, mikä sopii hänen tarkotuksiinsa.
Puolueeton tosikuvaus puhuu senvuoksi aivan toista kieltä kuin se
ihannekuva, johon Janssen ja muut samallaiset koettavat meitä saada
uskomaan.

Ensimäiset tiedot käsityöläissälleistä tai "rengeistä" (Knechte),
joiksi heitä alussa kutsuttiin, tapaamme Saksassa 1200-luvulla.
Ainoastaan poikkeustapauksissa lienevät käsityöläiset tätä ennen
pitäneet sällejä. Aina 1300-lukuun asti olivatkin edellytykset
kovin epäsuotuisia erityisen sälliluokan syntymiselle. Me
tiedämme, että käsityöläiset olivat vielä osaksi epävapaita,
osaksi valtiollisesti holhuunalaisia, ja heidän järjestönsä olivat
ennen kaikkea _taistelujärjestöjä_, joihin jokainen uusi muualta
tullut tai paikkakunnalla kasvanut käsityöläinen oli tervetullut
taistelutoveriksi. Ei ollut pienintäkään syytä sulkea ketään niistä
pois, päinvastoin koetettiin kaikki vetää ammattikuntaan. Tämä oli
ammattikuntapakon merkitys, jonka ei ensinkään pitänyt olla perustana
millekään yksinoikeudelle.

Käsityön tekotapa oli vielä perin alkuperäistä eikä vaatinut
yhteistyötä, useampien työläisen yhdessä työskentelemistä. Jokainen
käsityöläinen saattoi helposti hankkia itselleen tarpeelliset
työ-aseet ja muut tuotannonvälineet. Monessa ammatissa hankki silloin
vielä ostaja raaka-aineen, ja käsityöläinen teki työn tilaajan
kotona palkkaa vastaan. Ei kukaan käsityöläinen ollut tavallisesti
pakotettu antautumaan toisen palvelukseen, sillä ei teknilliset eikä
taloudelliset eikä myöskään lainsäädännölliset suhteet estäneet häntä
työskentelemästä itsenäisesti. Mistäpä silloin siis käsityöläissällejä
olisi tullut?

Nämä olosuhteet muuttuivat 1300-luvulla. Kehittyy erityinen sälliluokka
omine oikeuksineen, ja oppilaslaitos saa määrättyjä muotoja. _Maurer_,
tunnettu germanilaisten omaisuus- ja oikeus-järjestyksen tutkija,
otaksuu, että käsityön uudestaan järjestäminen olisi tapahtunut
ritarikuntien esikuvan mukaan. Samoin kuin niissä tehdään ero
hovipoikien, asemiehien ja ritarien välillä, niin ammattikunnallisessa
käsityössä on oppipoikia, sällejä ja mestaria. Luultavaa on kumminkin,
että tähän toki muutkin seikat ovat vaikuttaneet.

Käsityö tuli 1300-luvulla tärkeimmäksi elinkeinoksi kaupungeissa,
voittaen merkityksessä ei ainoastaan _maanviljelyksen_, vaan usein
vieläpä _kaupankin_. Käsityöläiset tulivat yhä varakkaammiksi,
ammattikunnat yhä mahtavammiksi ja kunnioitetummiksi, niiden vaikutus
kaupungin hallintoon yhä suuremmaksi.

Muutamat käsityöläiset tulivat varallisuutensa kautta sellaiseen
asemaan, että he saattoivat pitää apureja. Ammattikunnat olivat
päässeet vaikuttamaan lainsäädäntöön ja niillä oli siis tilaisuus
saada yhteiskunnan suojaa yksityisille eduilleen. Mutta samat
olosuhteet, jotka aikaansaivat tämän kehityksen, synnyttivät myöskin
yhteiskunta-aineksia, joista käsityöläismestarit saattoivat ottaa
apurinsa.

Käsityön ja kaupan edistyminen sai aikaan vallankumouksen maaseudunkin
olosuhteissa. Palaamme likemmin tähän seikkaan kun puhumme
talonpoikaissodan syistä. Tässä lienee kylläksi, kun mainitsemme, että
tämä muutos ei ainoastaan johtanut talonpoikaissotaan, vaan myöskin
sai aikaan köyhtyneen maaväestön jatkuvan virtaamisen kukoistaviin
kaupunkeihin, joiden luultiin tarjoavan suojaa ja vapautta ja mukavaa
elämää.

Teoksessaan väestön olosuhteista Frankfurtista 14:nnellä ja 15:nnellä
vuosisadalla on Bücher selvästi osottanut, kuinka suuri oli väestön
virtaaminen (suhteellisesti) suurempiin kaupunkeihin ja kyliinkin. Tämä
lisääntyminen suurenee, mitä enempi lähenemme 16:nnetta vuosisataa.
Mutta myöskin se piiri, mistä lisäväkeä virtaa, laajennee yhä. Mutt'ei
suinkaan koko ulkoapäin tapahtunut lisäys sulautunut porvaristoon.
Kaupungin irtaimen väestön täytyi myöskin kasvaa, vaikk'ei tästä mitään
tilastoa olekaan voitu saada. Tiedetään toki, että _köyhien_ luku
saksalaisissa kaupungeissa oli 15:nnen vuosisadan lopulla ja 16:nnen
alussa tavattomasti kasvanut. Hamburgissa kerrotaan 16-24 prosenttia
väestöstä olleen köyhiä; Augsburgissa taasen mainitaan niitä v. 1520
olleen 2,000. Ja kaikki, mitä tiedämme silloisista oloista, osottaa
maaseudun köyhtyneiden kaupunkeihin virranneiden ainesten olleen
suurena syynä siihen, että ryysyköyhälistö kaupungeissa oli tullut niin
tavattoman lukuisaksi.

Useimmat vastatulleista kokivat hankkia leipänsä käsityöllä tai ainakin
saada lapsensa oppimaan jotakin käsityöammattia. Käsityöläismestarit
saivat nyt kylliksi sällejä ja oppilaita, pianpa enemmänkin kuin
haluaisivat. Sillä sällit luonnollisesti kokivat tulla itsenäisiksi,
päästä mestareiksi niin pian kuin mahdollista; käsityöläisten luku
kasvoi nopeammin kuin heidän tuotteittensa menekki. Ennen oli
ammattikunta ottanut jokaisen vastatulleen ammattitoverin voimansa
lisänä avoimin sylin vastaan, -- nyt tuli tuo tulokas vastenmieliseksi
kilpailijaksi jo ennestäänkin lukuisille tovereille. Ammattikunnan
mahti ei ollut enää jäsenten nyrkeissä, vaan heidän rahakukkaroissaan,
ja nämä tietysti paisuivat sitä enempi, kuta vähempi kilpailijoita
oli ammatissa. Ammattikunnat tulivat sentähden yhä suljetuimmiksi. Ne
alkoivat yhä enempi käyttää valtiollista ja taloudellista valtaansa
vaikeuttaakseen vieraitten, erittäinkin maalaisaineksien pääsemistä
käsityöläisuralle. Ja samalla pyrittiin muuttamaan mestarioikeutta
yhä vaikeammin saavutettavaksi yksinoikeudeksi. Ne säädökset, jotka
tähtäsivät tähän päämäärään, eivät syntyneet suinkaan vasta sinä
aikakautena, jolloin ammattikuntalaitos "luutui". Ne alkoivat esiintyä
jo 1300-luvulla ja olivat pääasiassa saaneet lopullisen muotonsa
1500-luvulla. Ne ovat siis juuri ammattikuntalaitoksen hedelmiä
sen ollessa kukoistuksessaan, juuri sellaisena kuin se tätä nykyä
kummittelee niiden monien haaveilijain mielessä, jotka koettavat
herättää ammattikuntia uudestaan henkiin.


II. Oppipoika, sälli, mestari.

Jo silloin, kun oppilas otettiin, osottautui ammattikunnan suljettu
luonne. Alku tehtiin asettamalla _naiset_ ulkopuolelle. Oppilaan täytyi
olla miespuolinen.

Miehillä ei suinkaan alkuansa ollut yksinomaista oikeutta käsityöhön.
Kuinka Saksassa oli laita, siitä ei olla täysin selvillä, mutta
Ranskassa ei vielä 1200-luvulla oltu kokonaan sulettu naisia
käsityöstä. Pariisin senaikuisesta sadasta käsityöstä oli asetuksen
mukaan naisia kielletty harjottamasta ainoastaan kahta ja osaksi erästä
kolmatta. Ennen oli -- se selviää itse asetuksista -- naisillakin
ollut oikeus harjottaa niitäkin. Kahdeksassa käsityössä olivat naiset
sitävastoin, kuten nimenomaan mainittiin, samanarvoisia miesten kanssa,
ja kuudessa tekivät työtä yksinomaan tai melkein yksinomaan naiset,
jakautuen aivan kuin miehetkin kolmeen oppiasteeseen.

Kumminkin on vielä 1300-luvulta Saksastakin esimerkkejä siitä, että
naiset muodostivat omia ammattikuntia. Ja Frankfurtin räätälejä koskeva
asetus vuodelta 1377 säätää: "Nainen, joka tahtoo harjottaa käsityötä
ja jolla ei ole miestä, hänen pitää ensin saada porvarin oikeudet ja
sopikoon hän tästä neuvoskunnan kanssa, sitten antakoon ammattikunnalle
30 killinkiä yhteiseksi hyväksi ja neljänneksen mittaa viinaa, jonka
ammattiin kuuluvat saavat juoda. Sitten on hänellä ja hänen lapsillaan
oikeus harjottaa ammattia". (Samat säädökset olivat voimassa miehiin
nähden). Yleensä olivat kuitenkin Saksassa _vieraat_ naiset kielletyt
ammatteja harjottamasta jo 1300-luvulla. Ainoastaan mestarien
puolisojen ja tyttärien oikeus työskennellä mukana säilyi, useimmissa
ammateissa aina 1500-luvulle. Silloin lakkasi tämäkin. Naisilta
kiellettiin käsityö silloin periaatteellisesti ja kokonaan.

Mutta myöskin miehisiä oppilaita ruvettiin valikoimaan. Toiselta
kansankerrokselta toisensa jälkeen otettiin oikeus panna poikansa
käsityöoppiin. Vihdoin ruvettiin katsomaan oppipoikien _sukuperääkin_.
Mestari sai ottaa ainoastaan sellaisia oppipoikia, jotka voivat osottaa
itsellään olevan määrätyn luvun esi-isiä, jotka olivat _aviollista,
vapaata_ ja _kunniallista_ syntyä. Niin, monessa kaupungissa vaadittiin
esim. todistus siitäkin, että poika oli avioliitossa _siinnyt_; selvää
on että tämä vaatimus teki mahdolliseksi vastenmielisien henkilöiden
mitä suurimman häväisemisen.

Vaatimus, että tulisi näyttää oikea alkuperä kautta useampien
sukupolvien, sulki ulkopuolelle heti suuren osan köyhälistöä. Se,
että tarvitsi olla syntynyt vapaista vanhemmista, teki kaikille
maa-orjien jälkeläisille mahdottomaksi päästä johonkin ammattikuntaan.
Ja "kunniattomina" pidettiin etupäässä niitä ammatteja, joista
kaupunkeihin muuttaneet talonpojat helpoimmin saivat elantonsa,
samoinkuin useita ammatteja, joita maaseudulla harjotettiin liittymään
ammattikuntiin, sekä vihdoin niitä elinkeinoja, joita harjottivat
luokastaan vaipuneet ainekset kaupunkilaisväestöä. Maurer lukee
sellaisiksi "kunniattomiksi" ammateiksi ne, joihin kuuluvat paimenet,
myllärit, liinakankurit -- liinankudonta oli suurimmaksi osaksi
maalaista kotiteollisuutta, mutta 1400-luvulla muuttivat kankurit
kaupunkeihin suurin joukoin -- sitte oikeuden- ja kaupunginpalvelijat,
haudankaivajat, yövartijat, kerjäläisvoudit, kadunlakasijat,
kanavienpuhdistajat, nylkyrit ja pyövelit sekä tullimiehet,
torvensoittajat, rumpalit, joskus myöskin parturit ja kylvettäjät.

Vanhin asiakirja, joka estää sellaisten ainesten pääsyn ammatteihin,
lienee Bremenin suutarien vuodelta 1300. Siinä kielletään kankurien ja
kantajien poikien opettaminen sanotun ammatin harjottamiseen.

_Oppi-aikaa_ pisennettiin niin paljon kuin mahdollista.

Alkuaan ei ollut mitään määräyksiä siitä, yleensä ei mitään oppipakkoa.
Vanhimmat meille säilyneet säädökset asiasta ovat Zürichistä vuodelta
1304. Mutta vasta 1400-luvulla tuli oppipakko yleiseksi.

Oppi-aika vaihteli eri ammateissa. Kölnissä oli se 1300-luvulla
räätäleillä vuosi, kultasepillä samaan aikaan kahdeksan. Kolme vuotta
oli tavallinen. Englannissa oli oppiaika sangen pitkä, 12 vuotta;
lopulta tuli siellä seitsemän vuotta säännöksi. Mutta sen sijaan ei
siellä voitu oppipoikaa oppiajan kuluttua laillisesti estää mestariksi
pääsemästä. Tämä lienee muuten ollut pääsyynä siihen, ettei Englannissa
ollut sällijärjestöjä saksalaiseen malliin.

Saksassa, missä oppi-aika ei ollut niin pitkä, oli sen sijaan säädetty
olevaksi sälliaika ennen mestaruutta ja sitä pidennettiin niin paljon
kuin mahdollista, erittäinkin matkavuosilla.

Yleisenä _tapana_ mainitaan sällien matkustusta jo 1300-luvulla,
mutta mitään _matkustuspakkoa_ ei ollut, päinvastoin annetuin
matkustuskielto. Ensimäisen kerran mainitaan matkustuspakosta v. 1477,
kun Lübeckin kankurit vaativat, että _mestarin pojan_ täytyi matkustaa
vuoden ja vuorokauden, ennenkuin voi päästä mestariksi. Matkustuspakko
tulee 1500-luvulla yhä yleisemmäksi Saksassa; Englannissa ei sitä ole
milloinkaan ollut. Määrätty matkustamisaika vaihteli yhden ja kuuden
vuoden välillä, tavallisesti se oli kumminkin kolme tai neljä vuotta.

Estääkseen liiallista antautumista käsityöalalle, koetettiin _rajottaa
sitä oppipoika- ja sällimäärää_, joka mestareilla sai olla. Sillä
saavutettiin muuten samalla toinenkin tarkotusperä, samalla kertaa
estettiin näet rikkaita mestareja pääsemästä puhtaiksi kapitalisteiksi
ja ruhjomasta pikkumestaria ylivoimaisella kilpailulla.

Niinpä esim. Konstanz'issa v. 1386 pormestari ja räätälien
ammattikuntamestarit antoivat määräyksen, missä he valittavat, että
"muutamilla mestareilla on palveluksessaan paljon väkeä toisten
vahingoksi ja turmioksi. Sentähden kielletään jokaista pitämästä
enempää kuin viisi sälliä ja kaksi oppipoikaa". 15:nnellä vuosisadalla
ovat tällaiset rajotukset yleisiä.

Nyt ei jokainen sälli enää voinut päästä itsenäiseksi. Käsityöläinen
hankki nyt omat tarve-aineet omaan työpajaansa, hänellä täytyi olla
talo ja varasto. Vaadittiin jo monessakin ammatissa melkoinen omaisuus
voidakseen harjottaa käsityötä tarpeeksi laajassa mitassa. Yhä enempi
kasvoi silloin niiden luku, joiden täytyi pysyä koko elinaikansa
sälleinä.

Kaikesta huolimatta lisääntyi kumminkin niiden sällien luku, joista
tuli mestaria, nopeammin kuin oli vanhojen mestarien edunmukaista.
Silloinpa otettiin lainlaadinta avuksi sen päämäärän saavuttamiseksi,
johonka taloudellinen kehityskin kulki, ja sen kautta tuli mestariksi
pääsemiselle yhä vaikeampia ehtoja. Mitään sellaisia ei ollut vielä
1200-luvulla, useimmat ovat peräisin 1400-luvulta.

Ennenkuin sällistä tuli mestari, täytyi hänen hankkia porvarioikeudet
kaupungissa, ja vielä sittenkin sai hän odottaa vuosikausia
mestarikirjaansa. Ulmin kankurisääntö vuodelta 1403 säätää esim.
vähintäin viiden vuoden vanhat porvarioikeudet ehdoksi mestariksi
pääsemiselle.

Edelleen piti vielä antaa _"mestarinäytekin"_. Luonnollisesti
arvostelivat sen onnistumisen ammattikunnan mestarit, tulevat
kilpailijat.

Tulevan mestarin sukuperän tutkiminen oli, jos mahdollista, vieläkin
tarkempaa kuin oppipojan. Ja vihdoin täytyi mestariksi päästessä
suorittaa korkea määräraha ja toimittaa kallis juhla tuleville
ammattikuntaveljille.

Ei ollut sällille niinkään helppoa täyttää kaikkia näitä ehtoja.
Romantilliset intoilijat tahtovat meille uskotella, että tämä kaikki
tapahtui ainoastaan ostajien hyödyn vuoksi, taatakseen heille lujan
ja hyvän työn. Miten vähän tämä oli todellisena syynä kaikkiin näihin
rajotuksiin, sen sanovat suoraan asianomaiset itse. Verankutojien
ammattikunta Iglaussa esim. pyytää v. 1510 oppi-ajan pidennystä,
"ettei niin helposti pääsisi käsityöammattiin". Mutta selvemmin näkyy
tosisyy siinä, että mestarien pojille ja usein myöskin niille, jotka
naivat mestarien tyttäriä tai leskiä, ehdot suuresti alennettiin tai
muutettiin muodollisuuksiksi, missä niitä ei kokonaan poistettu.
Näihin nähden taukosi merkillisesti tarkka huolenpito "ammattikunnan
kunniasta". Eikä tämä tapahtunut ammattikuntalaitoksen "rappeutuessa",
kuten ollaan halukkaita uskottelemaan. Jo 1300-luvulla pidätettiin
Frankfurtissa teurastaja-ammatti ja Bremenissä suutarinammatti
mestarien pojille ja tyttärille, vieläpä 1400-luvulla koetettiin sulkea
ammattikuntaa, rajottaa ennakolta mestarien lukua. Hamburgissa v.
1468 kalastaja-ammattikunta anoo saada pienentää lukumääräänsä 50:stä
40:een, ja seuraavana vuonna määrätään siellä kultaseppien luku 12:ksi.
Myöskin _perinnöllistä_ mestariutta tapaamme jo tällöin.

Näillä rajotuksilla oli ennen kaikkea kaksi tärkeätä seurausta.
Toiselta puolen ne lisäsivät maalaisväestön enenevää köyhälistöön
vajoamista ja edistivät varsinaisen _kaupunkilaisköyhälistön_
syntymistä, joka oli ulkopuolella kaikkia ammattikuntajärjestöjä.
Toiselta puolen ne johtivat itse ammattikunnan piirissä _mestarien_ ja
_sällien_ väliseen etujen vastakkaisuuteen. Mestarien luku sälleihin
nähden pieneni yhä enempi, samalla yhä ankarammin vainottiin niitä,
jotka kokivat ammattikuntalaitoksen syrjäyttäen päästä itsenäisiksi
-- heitä nimitettiin "nurkkamestareiksi", "hutiluksiksi" y.m. Pian
kiellettiin myöskin käsityön harjottaminen kaupungin ulkopuolella,
esikaupungeissa ja määrätyn piirin sisäpuolella kaupungin ympäristössä,
tavallisesti n.k. "pannapeninkuorman" laajuudelta. Tämä johti
kiivaihin taisteluihin ammattikuntiin kuuluvien kaupunkimestarien ja
niihin kuulumattomien etukaupunkien ja kylien käsityöläisten välillä,
taisteluihin, jotka vaikuttivat myöskin talonpoikassodan kulkuun.

Maaväestön lukuisasti virratessa kaupunkeihin ja niiden lukumäärän yhä
kasvaessa, jotka antautuivat sälleiksi, tuli sälleille yhä vaikeammaksi
päästä mestariksi ammattikunnassaan tai itsenäiseen asemaan
ammattikunnan ulkopuolella. Yhä suuremmaksi kävi niiden joukko, joiden
oli pakko olla koko elinaikansa käsityöläissälleinä. Sen sijaan, että
sällinä olo ennen oli ollut ainoastaan väliaste oppiajan ja mestaruuden
välillä, alkoi se tulla erityiseksi yhteiskunnalliseksi asemaksi, jolle
lukuisat käsityöläiset jäivät ainaiseksi. Sälli tunsi itsensä pian
paljon vähemmän tulevaksi mestariksi kuin sellaiseksi, jonka työtä
mestari käytti siitä hyötyäkseen. Hänen etunsa joutuivat yhä selvemmin
ristiriitaan mestarin etujen kanssa.


III. Taistelut sällien ja mestarien välillä.

Vastakohdat mestarien ja sällien välillä tulivat keskiajan lopulla yhä
räikeämmiksi. Niinkauan kuin mestari itse oli päätyöntekijänä, joka
ainoastaan aika ajoin piti luonaan apulaista, ei hänellä ollut mitään
syytä ylenmäärin pidentää työaikaa -- siitähän hän itse olisi kärsinyt
eniten. Sälli söi samasta astiasta kuin mestarikin, ei kannattanut
laittaa hänelle ruokaa erittäin. Jos mestarilla olo oli hyvä, oli
sällilläkin, molempien edut olivat suuressa määrin samat. Sen ohella
rahapalkka näytteli tavaratuotannon alussa aivan vähäpätöistä osaa.
Sälli ja mestari jakoivat usein työvoiton keskenään.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi kyllä syntyä persoonallisia
riitoja, mutta mitään luokkavastakohdasta johtuvia riitoja, tuskin tuli
sellaisten olosuhteiden vallitessa kysymykseen.

Kaikki tämä muuttui niin pian kuin yhdessä liikkeessä palvelevien
sällien määrä kasvoi. Valvoa neljän tai viiden työtä ei ollut yhtä
yksinkertaista kuin pitää silmällä yhtä ainoata. Sen sijaan että
mestari ennen oli ollut johtavana työntekijänä, tuli hänestä yhä enempi
uhittaja, joka koki puristaa mahdollisimman paljon työtä sälleistä.
Hänen oma työtaakkansa kävi kevyemmäksi samassa määrässä kuin näiden
tuli raskaammaksi. Jos työssä oli sangen paljon sällejä, niin riitti
näiden työ yksin sekä heidän ylläpitoonsa että antamaan vielä
mestarille sievosen tulon. Toisinaan kävi mestarillekin liian työlääksi
valvomistyö, ja hän pääsikin siitä vapaaksi panemalla käytäntöön
_kappalepalkan_, joka 1300-luvun lopulta alkaen tulee yhä yleisemmäksi,
erittäinkin kutoma-ammatissa. Jo 1400-luvulla tapaamme joskus kieltoja,
ettei mestari saanut tehdä työtä.

Mitä enemmän mestari koki saada voittoa sällien työstä, sitä enemmän
hän pyki pidentämään heidän työaikaansa. Työpäivän pituus näyttää tosin
kyllä saneen olla entisellään, mutta sitä enemmän ruvettiin vaatimaan
_vapaamaanantain_ poistamista ja työntekoa lukuisina juhlapäivinä,
vieläpä sunnuntaisinkin.

Saksin herttua Henrik antoi v. 1522 ankaran määräyksen, missä hän
kielsi työn juhlapäivinä, mutta ilmotti sen sijaan, ettei sällillä
ollut oikeutta pitää vapaamaanantaita. Kun Weselin räätälinsällit
tekivät lakon v. 1503, selitti pormestari, että räätälinsällit olivat
kyllä levottomia, mutta että myöskin mestareissa on paljon syytä,
sillä he eivät tahdo antaa päivässä kolmea kunnollista ateriaa,
jotka sälli sentään voi hyvin vaatia, ja vaativat liiaksi työtä.
Hän uhkasi rangaista mestareita, jos nämä edelleenkin teettäisivät
sälleillään työtä sunnuntaiaamuina tai tukistelisivat tai löisivät
oppipoikiaan. Janssen mainitsee tämän pormestarin lausunnon, mutta
hänen ammattikuntaihanteluihinsa se sopii huonosti.

Samalla kun lisättiin työtaakkaa sälleille, huononnettiin ravintoa
ja pienennettiin palkkoja. Jos mestari piti viisi sälliä ja useita
oppipoikia muassa, kannatti jo laittaa näille ruuan erittäin. Siten
saattoi "säästää" heidän muassaan ilman, että mestarin perheen
tarvitsi elää entistään vaatimattomammin. Janssenista ja hänen
hengenheimolaisistaan näyttää niin tuttavalliselta ja hauskalta se,
että sälli kuului mestarin perheeseen; nyt nähdään, että juuri tämä
saattoi tulla keinoksi sällien nylkemisessä.

Palkkaa tuo "säästäväinen" mestari koki luonnollisesti alentaa.
Taipumus palkan alentamiseen on muuten samallaisissa oloissa sitä
suurempi, kuta suurempi liikkeessä työskentelevien palkkatyöläisten
luku on. Jos on ainoastaan _yksi_ työmies, merkitsee pari penniä
päivää kohti vähän, jos työläisiä on sata, merkitsee se yhtä monta
markkaa, ja vuoden kuluessa tulee siitä tuhansia markkoja. Pienemmässä
määrässä tuli tämä taipumus esiin jo keskiajan lopulla. Oltiin tosin
vielä kaukana siitä ajasta, jolloin yksi työnantaja saattoi pitää
työssä sadottain työmiehiä, mutta joka tapauksessa oli jo pyrkimys
palkkojen alentamiseen voimakkaampi kuin sinä aikana, jolloin käsityö
ei vielä "kukoistanut" ja ainoastaan harvalla käsityöläisellä oli
yhtäkään sälliä.

Toiselta puolen kasvoi yhä sällien pyrkimys palkkojaan korottamaan.
Saksassa oli tämä vallankin seurauksena tavaroiden hinnoissa
tapahtuneesta mullistuksesta, jonka vaikutti se, että hopea- ja
kultakaivokset 1400-luvulla äkkiä rupesivat tuottamaan enempi kuin
ennen -- käyden se tuon vielä perinpohjaisemman hintamullistuksen
edellä, jonka Amerikan metallirikkaudet 1500-luvun alussa saivat
aikaan ja joka koski koko sivistynyttä Europaa. Myöskin kauppaseurojen
yksinoikeudet vaikuttivat osaltaan siihen, että tavaroiden hinnat
nousivat. Mutta samalla lisääntyivät myöskin ylellisyys ja tarpeet
_kaikissa_ säädyissä, myöskin käsityöläismestareille. Kuka saattaakaan
ihmetellä sitä, että sällit, jotka elivät yhdessä heidän kanssaan ja
joku aika sitten olivat olleet melkeinpä heidän vertaisiaan, samoin
koettivat päästä parempaan asemaan?

Juuri _palkkakysymyksessä_ tulivat 15:nnellä vuosisadalla ja 16:nnen
alussa vastakohdat mestarien ja sällien välillä yhä räikeämmiksi. Tämä
seikka ynnä ne monet muut vastakkaisuudet, joihin olemme viitanneet,
johtivat siihen, että mestarien ja sällien väliset taistelut, jotka
alkavat esiintyä jo 1300-luvulla, tulevat yhä lukuisammiksi ja
sietämättömämmiksi lähestyessämme 1500-lukua.

Meidän romantilliset ammattikunta-aikojen ihailijamme asettavat
mielellään ammattikunnallisen käsityön kapitalistisen teollisuuden
edelle, siksi tuotantotavaksi, joka olisi työmiehille kultamaana ja
jonka aikana luokkaviha oli tuntematon. Vasta pääoma tai niinkuin
sitä kutsutaan "juutalaisuus" olisi muka karkottanut "siveelliset"
näkökohdat taloudellisesta elämästä ja kylvänyt luokkavihan
myrkkykylvön. Mutta jo 1300- ja 1400-luvun ammattikuntamestarit
ja tilanomistajat osottavat olevansa hyvinkin kaukana tuosta muka
ennen kapitalismia olleesta niin monen kiittämästä paratiisillisesta
viattomuudesta, puhumattakaan seuraavista vuosisadoista, jolloin
pääoman tuottaman syntiinlankeemuksen seuraukset alkoivat tulla täysin
selviksi. Asia on niinkuin Schanz sanoo: "Saattaa tuskin epäilläkään
sitä, että käsityöläismestarien hyvinvointi riippui suureksi osaksi
huonosti palkattujen sällien hiestä ja vaivasta". Ammattikunnallisen
käsityön "kukoistus" riippui jo palkkatyöläisten nylkemisestä ja
synnytti mitä katkerimpia luokkataisteluja.

Niin mahtavia kuin ammattikunnat olivatkin ja niin ylpeitä kuin
ne olivatkin itsehallinnostaan, eivät ne halveksineet "valtion
apua", vaan vaativatkin sitä masentaakseen sällejä. Jo 1400-luvulla
(Englannissa jo 1300-luvulla) tapaamme lukuisia _palkkataksoja_,
joita kaupunkien neuvoskunnat tai maanruhtinas, jos kaupunki kuului
sellaisen alueeseen, olivat antaneet. Tässä mainittakoon vain yksi,
jonka johdanto on sangen kuvaava. Se on osa Saksin herttuoiden
Ernstin ja Albertin "maa-asetuksesta" vuodelta 1482. Siinä sanotaan.
"On saapunut pääpapeilta, herroilta, ritaristolta ja kaupungeilta
useita valituksia siitä, kuinka meidän alammaisemme ovat rappiolla,
turmioon joutumassa ja vähenemässä, jonka seikan selitetään johtuvan
paljosta rahasta, _kohtuuttomista palvelusväen_ ja _käsityöläisten
palkoista_ ja kaikissa säädyissä tavattavasta ylellisestä elämästä niin
ruokaan, juomaan kuin vaatetukseenkin nähden... Tarkasti harkittuamme
asiaa säädämme, että _vähempiarvoinen vaihtoraha_ valmistettakoon ja
käytettäköön palvelusväen ja käsityöläisten palkkoja maksettaessa.[12]
Edelleen älköön kukaan tulevaisuudessa puettako palvelusväkeään
muuhun kuin kotimaiseen pukuun, paitsi sukkiin, röijyihin ja
rintalappuihin tarvittavaa kangasta, jota jokainen voi ostaa ja antaa
niinkuin itse haluaa. Mutta ellei herra anna rengilleen kenkiä ja
vaatteita, niin antakoon hän tottuneelle palvelijalle 5 kertaa 60 ja
tallirengille 4 kertaa 60 uutta groshenia". Sitte seuraa palkkataksa
maalaistyömiehille, sitte säädetään edelleen: "Käsityöläinen saakoon
ruuan ohella 9 uutta groshenia viikossa, ilman ruokaa 16 uutta
groshenia. Käsityöläisellä olkoon päivälliseksi ja illalliseksi
_ainoastaan neljää ruokalajia_, lihapäivinä soppaa, _kahta kalaruokaa_
ja kasvisruokaa; perjantaisin ja muina päivinä, jolloin ei syödä lihaa,
soppaa, tuoretta tai kuivattua kalaa ja kahta lajia kasvisruokaa;
silloin kun täytyi paastota, _viittä ruokalajia_, soppaa, kahtalaista
kalaa ja kahta lajia kasvisruokaa ja lisäksi 18 groshenia, mutta
tavalliselle väelle vain 14 groshenia viikossa".

Kenenkä työmiehen suuhun höyryn ja sähkön aikakaudella ei tule vesi,
kun kuulee tällaisista pakollisista "paastopäivistä" tuolla "pimeällä"
keski-ajalla! Sellaiset esivallan määräämät rajotukset palkoissa ja
ruuissa kuuluvatkin sitte niihin tosi-asioihin, joista Janssen ja
hänen kaltaisensa tekevät johtopäätöksiään siitä, kuinka onnellisia ja
hyvinvoivia olivat työläiset ennen kapitalistista aikaa.

Mutta nämä määräykset ovat kerrassaan musertavia vapaamieliselle
tarulle siitä, kuinka uudenajan sivistys tuottaa vain siunauksia
köyhälistölle. Mutta ne eivät suinkaan osota, että sen ajan
palkkatyömiehet olisivat olleet erityisesti tyytyväisiä. Jos tahtoo
ymmärtää jonkin luokan asemaa, ei ole tarpeeksi tarkastella sitä
itseään sellaisenaan, vaan täytyy verrata sitä _toisten luokkien_
asemaan, ajan _yleisiin tarpeisiin_. Nykyään kiinnitetään yleensä
vähemmän huomiota vaatteiden komeuteen, erittäinkin miehiin nähden, ja
samoin syödään yleensä Vähemmän. Meistä näyttää sellainen päivällinen
ja illallinen, jommoisesta yllä mainituissa säädöksissä puhutaan, mitä
runsaimmalta. Mutta jos vertaa sitä niihin suunnattomiin määriin, joita
siihen aikaan oli tapana syödä, huomaa sen kylläkin niukaksi.[13]

Mutta sellainen vertaava silmäyskään ei yksinään riitä. Yhteiskunnan
luonnetta ei määrää niin paljon sen tila jonain määrättynä hetkenä
kuin _sen kehityksen suunta_. Kurjuus itsessään ei tee niin suuressa
määrin tyytymättömäksi kuin kurjuus, johon _poljetaan_ tai johon on
pakko _jäädä_, samalla kun näkee toisten _nousevan_ hyvinvointiin.
Ja mitä pikemmin kehitys tapahtuu, sitä selvemmin ilmenevät sen
kehityssuunnat, sitä voimakkaammin nousevat vastaan ne harrastukset,
joita se polkee, sitä kiivaammiksi tulevat yhteiskunnalliset taistelut.
Ennen Ranskan vallankumousta oli kurjuus Saksassa suurempi kuin
Ranskassa, ja sittenkin alkoi mullistus viimeksi mainitussa maassa,
sillä taloudellinen kehitys kulki siellä nopeammin. Sitten vuoden
1870 on Saksa se Europan valtio, missä taloudellinen kehitys käy
nopeimmin askelin eteenpäin. Siellä, eikä suinkaan Englannissa, on
sosialidemokratisen liikkeen pääpaikka. Yhteiskunnalliset vastakohdat
ovat kyllä paljon suuremmat Englannissa kuin Saksassa, mutta jonkun
vuosikymmenen on niiden lisääntyminen ollut suhteellisesti hidasta.
Se maa, missä taloudellinen kehitys nykyään kulkee yleensä nopeimmin,
on Yhdysvallat. Ei ole mahdotonta, että yhden tai parin vuosikymmenen
kuluttua sosialistisen liikkeen pääpaikka onkin siellä, vaikkapa
työmiesten asema Amerikassa yleensä onkin parempi kuin muualla.

_Kehityksestä_ saamme tavallisesti kuulla hyvin vähän
sivistyshistorioitsijoiltamme. Vapaamieliset heidän joukossaan
näyttävät työmiehille, kuinka suuri syy heillä onkaan olla onnellisia,
kun he nyt, kiitos koneiden, voivat hankkia itselleen sellaisia
ylellisyyksiä kuin sukkia ja nenäliinoja, jollaisia ei ennen edes
mahtavin itsevaltias saanut. Vanhoilliset taasen esittävät meille
muutamia ruokalistoja, palkkataksoja ja vaatetussääntöjä 1400- tai
1500-luvulta ja sanovat: noin onnellisia olivat talonpojat ja työmiehet
vanhana hyvänä aikana, kun ammattikunnat kukoistivat ja kirkko hallitsi
yhteiskuntaelämää.

Kokonaan toisen kuvan saisimme, jos molemmat tahtoisivat näyttää
meille, mihin _suuntaan_ kehitys nyt kulkee ja mihinkä se 400 vuotta
sitten kulki. Silloin olisi heidän pakko sanoa, että yhtä hyvin silloin
kuin nytkin riistäjäluokat kokivat painaa työtätekevää luokkaa yhä
syvemmälle kurjuuteen. Totta kyllä saattoivat silloin niinkuin nytkin
jotkut parempiosaiset ryhmät työtätekevää luokkaa joksikin aikaa sekä
estää tilansa huononemasta että myöskin monesti taistelemalla saada
aikaan _parannuksia_ elin- ja työehdoissaan. Mutta joskin heidän
elantotapansa parani, ei tämä tapahtunut läheskään siihen määrään kuin
_nylkevien_ luokkien: pappien, korkeampien aatelismiesten, kauppiaitten
ja mestarien. Työmiesten osa heidän työnsä tuotteista ja sivistyksen
tuloksista tuli yhä pienemmäksi.

Kaikista paisteista ja samettijakuista huolimatta emme tapaa heidän
oloissaan tuota "kukoistavaa hyvinvointia" ja "tyytyväisyyttä", jota
Janssen meille kuvailee, vaan suorastaan vastakohdan.


IV. Sälliyhdistykset.

Ei mitään suurempien joukkojen taistelua, ei siis myöskään
luokkataistelua, voi käydä ilman _järjestöä_. Myöskin sällit tulivat
pakotetuiksi luomaan itselleen sellaisen.

He tarvitsivat niitä sitä kipeämmin, kuta verisempiä ne taistelut
olivat, joita heillä oli käytävänä. Ja ankaria taistelut kyllä olivat.
Vieläpä v. 1385 leikattiin Danzigissa korvat pois lakon tehneeltä
sälliltä. Sellaista ei Janssen kerro meille, sehän olisikin sopinut
huonosti hänen kuvaukseensa. Ja se tapahtui kuitenkin aikana, jolloin
kaikki ammattikunnat olivat hyviä katolilaisia ja jolloin niissä
vallitsi "kristillisen veljesrakkauden" henki!

Alussa olivat sällien yhdistykset ainoastaan satunnaisia tarpeita
varten syntyneitä ja hetkellisiä. Ensimäinen, minkä tunnemme Saksassa,
syntyi v. 1329 Breslaussa, missä vaskenvalajasällit yhtyivät
keskeyttääkseen kaiken työnteon vuoden ajaksi.

Mutta pian tapaamme lujempiakin yhdistyksiä.

Luonnollista on, että ne tilaisuudet, jotka johtivat samaan ammattiin
kuuluvat sällit jossain kaupungissa toistensa yhteyteen, olivat myöskin
aiheena heidän yhdistyksilleen, ja löivät leimansa niihin. Keski-ajalla
tarjosivat _kirkko_ ja _kapakka_ sellaisia tilaisuuksia toistensa
tapaamiseen, joskus myöskin _sota_. Useat sälliyhdistykset lienevät
syntyneet sillä tavalla, että käsityöläismestarit vetäytyivät pois
sotapalveluksesta ja sijalleen lähettivät sällejänsä, maksaen heille
palkkaa ammattikunnan kassasta. Nämä sällit sitten sodankin jälkeen
säilyttivät mielellään rauhankin aikana sotilaallisen järjestönsä.

Se muoto, jommoiseksi sällien järjestöt tavallisimmin tulivat on
osaksi _kirkollisien veljeskuntien_, osaksi _juomaseurojen_ muoto.
Edelliset kokivat palvella etenkin _avunantoyhdistyksinä_, juomapaikat
taasen olivat _vastustus-hengen ahjoina_ mestareja ja esivaltaa
vastaan. Eivät molemmat yhdistysmuodot kuitenkaan eronneet jyrkästi
toisistaan; myöskin kirkolliset veljeskunnat tulivat usein vastarinnan
pesäpaikoiksi.

Saksassa tapaamme ensimäiset sälliveljeskunnat _kankurien_ joukossa
alkupuolella 1400-lukua, kenties vähän aikasemminkin. Jo 1389 puhutaan
esim. Speierin kankurisällien _rahastonhoitajasta_, joka edellyttää,
että silloin avunantorahasto oli olemassa.

Kuvaavina otamme tähän muutamia otteita sellaisen veljeskunnan
säännöistä. Ne koskivat Strassburgin liinakankureja, jotka saivat ne
hyväksytyiksi v. 1479.

"Me Hans Gerbott, mestari, ja kankuriammatin viidennysmies
Strassburgissa, teemme tiettäväksi kaikille niille, jotka näkevät tai
kuulevat luettavan tämän kirjeen, että meidän luoksemme ovat tulleet
kunnialliset Hans Blesing ja Martin Suutari Wisshornista, Strassburgin
liinakankuri-sällien nykyiset rahastonhoitajat, ja vaatineet ja
pyytäneet, että me suomme ja vahvistamme tässä allaolevat kohdat,
kappaleet ja säädökset...

"Heillä olkoon veljeskuntansa ikuisesti Strassburgin suuressa
sairashuoneessa eikä muualla. Joka puolen vuoden kuluttua he valitkoot
kaksi rahastonhoitajaa, s.o. suuren joulupaaston ajaksi kaksi uutta
ja suuren pääsiäspaaston ajaksi taasen kaksi uutta. Ja kun nämä
rahastonhoitajat asetetaan virkaan, tulee heidän vannoa toimivansa
meidän rakkaan kirstumme (yhdistyksen rahaston) hyväksi, estävänsä
sille tapahtumasta mitään vahinkoa, mikäli se vaaraan joutumatta on
mahdollista. Jos joku tulee valituksi rahastonhoitajaksi ja kieltäytyy,
maksakoon hän rangaistukseksi puoli naulaa vahaa, ja vaali pysyy
voimassa, vaikka hän kuinka ponnistelisikin vastaan, kuitenkin vain
sillä ehdolla, että mestarikunta sen hyväksyy. Kun rahastonhoitajat
joka 14:s päivä käyvät kokoomassa viikkorahaa, eivät he saa kuluttaa
mitään kirstusta. Jos joku sälli on velkaa veljeskunnalle kaksi
pfennigiä eikä maksa niitä, kun rahastonhoitajat niitä kiertomatkallaan
vaativat, sakotetaan häntä kahdella pfennigillä rangaistukseksi. Ei
myöskään saa lainata rahoja veljeskunnan kassasta, paitsi jos joku
tulee sairaaksi, ja silloinkin ainoastaan mestarien luvalla ja panttia
vastaan, joka on arvoltaan suurempi kuin ne rahat, jotka lainataan.
Jokaisena suurena paastona antakoon kukin sälli yhden pfennigin
veljeskunnan kassaan ja lahjottakoon myöskin hyvän strassburgilaisen
pfennigin".

Seuraa sitte määräyksiä kirkossakäynnistä, vihityistä vahakynttilöistä
y.m.s., jonka jälkeen säännöt jatkuvat näin: "Jos joku vieras sälli
tulee tänne, eikä ole täällä koskaan ennen työskennellyt, niin hän
tehköön työtä rauhassa kahdeksan tai neljätoista päivää. Mutta jos hän
viipyy kauemman, suorittakoon hän kaksi pfennigiä sisäänpääsymaksuksi
ja sitten palvelkoon veljeskuntaa, niinkuin kohtuullista on. Jos sällit
tahtovat nostaa oikeusjutun mestareita vastaan, maksakoot he kulut
omasta kukkarostaan eikä veljeskunnan kassasta".

Kassanhoitajat tehkööt tilin sälliyhdistykselle älköötkä valansa mukaan
ottako enempää kuin yhden shillingin kassasta. Myöskin toimitettakoon
messu jokaisena suurena paastona kaikille veljille ja sisarille ja
rukoiltakoon heidän puolestaan, olkoot sitten kuolleita tai eläviä.
Jos niin tapahtuisi, että joku veli sairastuisi, josta Jumala meitä
kauan varjelkoon, ja joutuu sairashuoneeseen, niin hänelle annettakoon
joka päivä yksi pfennigi veljeskunnan kassasta. Jos joku sälli kuolee,
josta Jumala meitä kauan suojelkoon, ja loppuu mestarin talossa tai
jossain muualla kaupungissa ja sairashuoneen ulkopuolella, niin
rahastonhoitajat käskekööt kaikkia sällejä saattamaan häntä hautaan
kahden pfenningin sakon uhalla.

"Vast'edes kuulukoot _kaikki_ liinavaatekankurisällit veljeskuntaan".

Sellainen veljeskunta oli siis pääasiallisesti _pakollinen_ sairaus- ja
hautausrahasto.

Veljeskunnat olivat ammattikuntien ja kaupunkien esivallan
silmätikkuina. Niitä ei voinut kieltääkään, niillä kun oli kirkollinen
luonne. Ne tulivat myöskin yhä tarpeellisemmiksi, kuta enemmän
sällien luku eneni ja heidän sairaus- ja hautausvakuutuksensa kasvoi
merkityksessä. Tämä vakuutus, jos se olisi ollut ammattikuntien
huolena, olisi tullut näille raskaaksi taakaksi. Taisteluja
veljeskuntia vastaan käytiin sentähden tavallisesti siinä muodossa,
että koetettiin pysyttää ne yksinomaan avunantorahastoina ja saada ne
ammattikuntien ja vallanpitäjien silmälläpidon alaisiksi.

Veljeskuntien rinnalla kehittyivät _kapakkaseurat_. Jokaisella,
ammattikunnalla oli oma kapakkansa. "Näistä juomaseuroista", kirjottaa
Stahl, "lähtivät taistelut ammattikuntien ja patrisien välillä. Ne
olivat kansanvaltaisen hengen liesinä". Alkuaan joivat sällit yhdessä
mestarien kanssa. Mutta mitä enempi vastakohdat kummallekin puolelle
kärjistyivät ja yleensä mestarien pöyhkeys sällejä kohtaan kasvoi,
sitä enemmän nämäkin alkoivat eristyä, puoleksi vapaaehtoisesti,
puoleksi pakosta, ja muodostivat omia juomaseurojaan. Samaa osaa, kuin
ammattiseurat olivat kaupungeissa näytelleet taistelussa patriseja
vastaan, alkoivat sällien seurat nyt näytellä taistelussa ammattikuntia
vastaan. Ei silloin ihme, että keskiajan loppupuolella syttyi hyvinkin
katkeria riitoja näiden seurojen tähden. Kaupunkien viranomaiset
kokivat saada ne kokonaan maailmasta pois. Muutamin paikoin, missä
vielä oli jäljellä vastakkaisuutta kaupunginneuvoston ja ammattikuntien
välillä, kiellettiin myöskin käsityöläismestarien seurat. Toisinaan
koski se ainoastaan niitä käsityöläisiä, jotka eivät olleet perustaneet
mitään ammatillista järjestöä. Mutta sälliseurat olivat 1300- ja
1400-luvulla kaikkialla rangaistuksen uhalla kielletyt, ja kieltoja
uudistettiin herkeämättä.

Tästä sotaretkestä sälliseuroja vastaan esitämme tässä muutamia
esimerkkejä. Muutamin paikoin kiellettiin kokoontumasta muuten, paitsi
kirkollisia tarkotuksia vasten ja toisissa kiellettiin kokoontuminen
kokonaan. Tämän liikkeen huippukohtana on vuonna 1465 annettu
Strassburgin sälliasetus, joka saatiin aikaan useampien kaupunkien
sopimuksen kautta ja jonka tarkotuksena oli tehdä kerrassaan loppu
levottomuuksista. Se oli 400 vuotta sitten "sosialisti-lakina", ja sen
päämääräykset ansaitsevat hyvinkin tästä ottaa puheeksi.

"Ensiksi", niin siinä sanotaan, "eivät käsityöläismestarit eivätkä
sällit saa koskaan enään yhtyä tai ruveta liittoon, tehdä mitään
sopimuksia, eivät noudattaa keskenään mitään käskyjä eikä kieltoja
ilman sen kaupungin mestarien ja neuvoston lupaa ja suostumusta, missä
he asuvat.

"Sitten kaikki palveluksessa olevat rengit, palvelkoot joko ritareita,
renkejä tai porvareita, sekä kaikki käsityöläissällit, jotka tekevät
työtä kaupungissa, luvatkoot ja vannokoot tottelevansa kaupungin
pormestareja ja neuvostoa, alistuvansa heidän tuomionsa alaiseksi eikä
hakevansa oikeuttansa muualta.

"Älkööt vast'edes käsityöläiset kieltäkö mestaria pitämästä työssään
sällejä tai juoko häviöön ketään sälliä".

Tämä viimeksi mainittu kohta merkitsisi nykyisessä kielessä sitä, että
kielletään julistamasta ketään lakkotilaan ja merkitsemästä ketään
lakkopetturiksi. Sama pykälä määrää vielä, että sälli ratkaiskoon
riitansa mestarinsa tai muiden sällien kanssa kaupungin mestarikunnan
edessä ja mukautukoon sen tuomioon. Jokainen mestari, joka ottaa
uuden sällin työhönsä, ilmottakoon kahdeksan päivän kuluessa tästä
ammattikunnan esimiehelle, niin että sälli voi vannoa tämän edessä
valansa, jossa lupaa aina suostua mestarioikeuden tuomioon. Se
mestari, joka jättää tämän tekemättä, saa sakkoa jokaiselta määräajan
ylikuluneelta päivältä 5 shillingiä. Sehän on oikein kaunis alku
sällien poliisimaiseen silmälläpitoon.

Seuraava pykälä määrää, etteivät käsityöläissällit saa pitää veistä
mukanaan muulloin kuin matkalla.

"Ja sitä sälliä, joka vastustaa näitä mainittuja asetuksia, kohtia ja
määräyksiä eikä tahdo elää niiden mukaan, häntä älköön kukaan piiriin
kuuluva mestari ottako sällikseen tai pitäkö luonaan; se mestari, joka
tätä vastaan rikkoo, vetäköön sakkoa neljä guldenia".

Mikään liittoutuneista kaupungeista ei saa muuttaa näitä määräyksiä
muiden suostumatta.

Ei kukaan renki saa yöllä kaupungissamme kuljeskella salateitä.
Pääsiäisestä Mikonpäivään eivät he saa olla kadulla klo 10, muuna
vuoden aikana klo 9 jälkeen, paitsi isäntäväkensä tai mestarinsa
asialla. Se, joka rikkoo tätä vastaan, saa sakkoa 30 shillingiä tai
istua neljä viikkoa "tornissa" vedellä ja leivällä. He eivät myöskään
saa näiden määräaikojen jälkeen yhtä suurien sakkojen uhalla kokoontua
ravintoloihin eikä puutarhoihin. Isännät eivät saa sakon uhalla ottaa
vastaan sällejä tämän ajan jälkeen. Tämä määräys ei koske kuitenkaan
herrojen, ritarien renkejä, kauppiaita tai pyhiinvaeltajia, jotka ovat
rehellisiä ja kunnollisia ihmisiä.

Lisäksi määrätään nimenomaan, ettei "käsityöläissälleillä eikä muilla
palkollisilla saa olla yhteistä tupaa tai edeltäkäsin vuokrattua taloa
tai puutarhaa tai seuraa, mihin he voivat kokoontua. Käsityöläissällien
hautajaisia älköön pidettäkö arkipäivinä, vaan juhlapäivinä. Ei
myöskään rankaisematta saa useampi kuin kolme käsityöläissälliä pitää
samallaisia hattuja, takkeja, sukkia tai muita tuntomerkkejä".

Seurat ja kaikki muut sälliyhdistykset olivat siis ehdottomasti
kiellettyjä. Mutta jo kahdeksan vuotta myöhemmin, v. 1473 on nämä
viimeksimainitut kolme ankaraa määräystä poistettu, vaikka säädökset
muuten ovatkin pysyneet samallaisina. Ja nuo toisetkin näyttäytyivät
tehottomiksi.

Ja niin kävi kaikkialla. Kaikkialla huomattiin kiellot tehottomiksi.
Kaikkialla tapaamme sällit kulkemassa eteenpäin. Toinen raja-aita,
joita heidän tielleen pystytettiin, sortui toisensa jälkeen. He
saavuttavat yhdistyksilleen tunnustuksen, näihin liittyminen tulee
pakolliseksi, niistä tulee erityinen mahti. Vuosisadan lopulla pääsivät
sällit kylläkin kunnioitettavampaan asemaan, ja heidän järjestönsä
tuottivat melkoisia tuloksia.

Saadaan kuitenkin kokonaan toinen käsitys ammattiyhdistyksien
luonteesta keski-ajan lopulla, kun tutkimme kuinka nämä voitot
_saavutettiin_, sen sijaan että katselisimme sitä sellaisenaan,
määrättynä _tilana_, joka olisi kehittynyt keski-ajan "hengestä" ja
olisi sille ominaista koko aikakauden! Mutta siten tekevät useimmat
sivistyshistorioitsijat. Mikä ajanjakson _lopulla_ ilmenee pitkien ja
katkerien taistelujen tuloksena, sitä he kuvaavat tilana, joka muka on
kestänyt koko tämän aikakauden.

Se, että kaikki kokeet nujertaa sällien järjestöjä onnistuivat
huonosti, riippui ennen kaikkea niiden välttämättömyydestä,
niiden lisääntyvästä merkityksestä kaupunkien tuotantotavalle.
Käsityöteollisuus oli useimmissa kaupungeissa tullut pääelinkeinoksi,
ja kaupungin koko hyvinvointi riippui silloin yhä enempi käsityön
palkkatyömiehistä. Jos nämä lakkauttivat työnsä tai menivät matkaansa,
kärsi kaupunki siitä suuresti. Lisäksi tuli se, että ulkonaiset
olosuhteet suuressa määrässä helpottivat sällien yhteenliittymistä.
Kaupungit olivat vielä pieniä. Bücher laskee v. 1440 Frankfurtin
väkiluvun 8,000:ksi ja Nürnbergin v. 1449 taasen 20,000:ksi hengeksi.
Sällejä ei ollut enempää kuin tuskin kymmenen prosenttia väestöstä.
Oli luonnollista, että kaupungin samaan ammattiin kuuluvat sällit
tunsivat melkein kaikki personallisesti toisensa. Sällien keskinäistä
tuttavuutta helpotti sekin, että ne, jotka harjottivat samaa ammattia,
asettuivat tavallisesti asumaan saman kadun varrelle, joka usein
sai nimensä ammatin mukaan ja onpa sen toisinaan säilyttänyt aina
meidän päiviimme asti. Ei 1400- ja 1500-luvuilla myöskään vielä ollut
käytännössä tuo varsin viehättävä tapa, että nimittäin vankilan tavoin
suletaan työmiehet ulkomaailman yhteydestä ristikoilla varustettujen
tai läpinäkymättömien akkunien avulla. Työtä tehtiin mielellään,
kun vaan sää sen salli kadulla talon edessä tai ainakin pidettiin
työpajan akkunat ja ovet auki. Ei tarvittu mitään kirjapainoa eikä
kansankokouksia päästäkseen yksimielisyyteen toimenpiteistä, joihin
oli ryhdyttävä. Ja voi sitä, joka ei tahtonut olla solidarinen toisten
kanssa! Hänellä ei juuri ollut odotettavissa mitään iloja elämältä.
Yksityinen työmies oli aivan riippuvainen ammattiveljistään ei
ainoastaan työssä, vaan myöskin toverillisiin suhteisiin nähden.

Sällien _matkustukset_ tekivät heidät helposti liikkuviksi
verrattuina kiinteästi asuviin mestareihin ja vaikuttivat, että
niin vahvasti keskenään solidariset sällikunnat eri kaupungeissa
tulivat sydämelliseen yhteyteen toistensa kanssa. Siihen aikaan
ei tullut mitään lakkopettureja ulkoapäin! Schmoller valittaa,
että se seikka, että sälliyhdistysten jäsenten enemmistö ei ollut
paikalla asuvaa, vaikutti haitallisesti heidän yhdistyksiensä
siveelliseen (!) käytökseen. Se lisäsi heidän kevytmielisyyttään,
edesvastuuttomuuttaan, röyhkeyttään ja voimaansa mestareita vastaan.
Nämä näet olivat kiinnitetyt määrättyyn paikkaan ja voivat vain
vaivoin ja vitkaisesti päästä mielipiteiden vaihtoon muiden kaupunkien
mestarien kanssa, kun taasen sälleillä oli tietoja kaikkialta, he
eivät tunteneet itseänsä kansalaisiksi siinä kaupungissa, jossa
työskentelivät. Riitojen sattuessa matkasivat he torvien ja rumpujen
kaikuessa joukottain tiehensä, laiskottelivat naapurikaupungissa ja
vaativat aina, että heidän juominkinsa piti siellä säännöllisesti
maksettaman, jos tahdottiin rakentaa rauhaa heidän kanssaan. Paremman
yhteenliittymisensä ja paljon voimakkaamman järjestöhenkensä avulla he
estivät saamasta ulkopuolelta työvoimaa ja pääsivät sillä tavoin usein
voittajiksi.

Tähän vaikutti vielä sekin, että heillä harvoin oli _vaimoa_ ja
_lapsia_ huolehdittavina. Naineet sällit olivat poikkeuksia, eipä
heitä ollut laisinkaan muutamissa ammateissa. Sällithän kuuluivat
mestarien "perheeseen", ja tämä luuli voivansa pitää heidät paremmin
"isällisessä" kurissa ja seuroista erillään ja voivansa paremmin
heitä nylkeä, pysyttäessään heidät kotona talossaan ja kieltäen
hänet naimisiin menemästä. Naineella sällillä oli myöskin liiaksi
voimakas pyrkimys päästä itsenäiseksi, ellei laillisella tavalla
ammattikuntamestariksi niin sitten laittomasti "nurkkamestariksi"
johonkin esikaupunkiin tai kylään.

Mutta juuri naimattomuus antoi sälleille verrattoman vastustusvoiman.
Se, etteivät he olleet naineita, lienee edistänyt paljon enemmän
kuin matkustus niiden ominaisuuksien ja etuisuuksien esiintymistä,
joita Schmoller luettelee vastamainitussa kuvauksessaan, heidän
huolettomuuttaan, heidän niskotteluhaluaan, heidän itsetuntoaan.

Kuinka paljon vaikeampi onkaan taistelu köyhälistölle meidän
päivinämme! Jokaisessa lakossa, jokaisessa vaalitilaisuudessa,
kaikkialla, missä vaan on mieskohtaisesta astuttava esiin asiansa
puolesta, saavat vaimo ja lapset mukana kantaa seuraukset miehen
menettelystä. Pienissä kaupungeissa, missä työmiehet voivat helposti
vaihtaa mielipiteitä ilman kirjapainoa ja kokouksiakin, taivuttavat
perhesuhteet heidät tottelemaan isäntiään. Suurissa kaupungeissa
sitävastoin eivät työmiehet tunne toisiaan. Siellä ei riitä keskinäiset
puheet, siellä tarvitaan painoja, suuria kokouksia ja yhdistyksiä
luomaan sitä yhteyttä ja yksimielisyyttä, joka vastustettaessa
kehittynyttä, valtavaa pääomaa on aivan toisella tavoin välttämätöntä
kuin taistelussa pientä käsityöläismestaria vastaan. Ei ihme silloin,
että työmiesten taloudelliset taistelut meidän päivinämme saavat yhä
enempi _valtiollisen_ leiman! Heille on vapaus samaa kuin leipä. Se,
joka anastaa heiltä heidän valtiolliset oikeutensa, ottaa myöskin
leivän heidän suustaan. Kaikkialla _pakottavat_ olosuhteet heitä
laajentamaan taistelua korkeammasta palkasta ja lyhyemmästä työajasta
taisteluksi valtiollisesta _vallasta_.

Käsityöläissälleillä keski-ajan lopulla ja vielä kauan uudella
ajallakin ei sitävastoin ollut mitään huomattavia valtiollisia
tarkotuksia. He keskittivät kaikki voimansa ammattiyhdistyksiinsä,
joiden avulla he voittivatkin itselleen etuja ja saavuttivat sellaisen
aseman, jommoista nyt ani harvat työväen järjestöt, huolimatta
laajoistakin valtiollisista oikeuksistaan, onnistuvat saavuttaa
suotuisissakin olosuhteissa, ja silloinkin vain muutamaksi aikaa.
Luonnollisesti eivät sällit kaikissa ammateissa olleet yhtä suotuisassa
asemassa. Oli olemassa heikompia ja voimakkaampia, vaikutuksettomia ja
mahtavia järjestöjä, lukuisat köyhälistökerrokset, sellaiset, joita
oli helppo korvata, eivät milloinkaan voineet järjestyä, vaan olivat
alttiina nylkevien luokkien mielivallalle. Niissä ei ilmennyt tuota
"yhteishenkeä", eikä "lähimmäisen rakkauden aatetta", jota joukko
henkilöitä väittää kaikkialla vallinneen keski-ajalla.

Vieläpä tapahtui niinkin, että työmiehien, joiden 1200- tai
1300-luvuilla onnistui aikaansaada jonkinlainen järjestö, täytyi
nähdä sen jälleen sortuvan. Tämä koski ennen kaikkea helppo-oppisissa
ammateissa olevia työmiehiä, päiväläisiä, joiden järjestöt ulkopuolella
ammattikuntia olevat maaseudulta saapuneet kilpailijat pyyhkivät
olemasta. Asiaan vaikutti myöskin maanviljelyksen taantuminen
kaupungeissa. Mutta myöskin muut kuin maanviljelystyöläiset joutuivat
saman kohtalon alaisiksi. Niinpä tapaamme esim. Frankfurtissa v.
1387 rakennustyöläistenapurit, viininlaskijat ja tavarankantajat
järjestyneinä ammattikunniksi. Mutta näiden ohella oli jo olemassa
ulkopuolella ammattikuntia olevia työmiehiä. V. 1440 ei apureilla
ollut ammattikuntaa, viininlaskijoiden kunta vietti kituvaa elämää,
kun taasen tavarankantajat pysyttelivät koossa aina 1500-luvulle,
mutta ulkopuolella ammattikuntia oleva aines kasvoi yhä enempi niiden
rinnalla.

Tämä kaupunkien köyhälistö, joka ei joko milloinkaan onnistunut luomaan
mitään järjestöjä tai sitten oli järjestönsä menettänyt, vaipui yhä
syvemmälle, usein ehdottomasti, aina suhteellisesti, järjestyneisiin
sälleihin verraten. Juopa näiden kahden aineksen välillä isoni
isonemistaan.


V. Työmiesylimystö kaupungeissa.

Mitä suurempia voittoja järjestyneet käsityöläissällit saavuttivat,
sitä enempi he tunsivat itsensä etuoikeuksia nauttivaksi luokaksi,
ylimyksiksi, jotka täysin yhtä ylenkatseellisesti katselivat heidän
alapuolellaan olevaa köyhälistöä, kuin mestarit heitä itseään. Jos
joku sälli toi muassaan "kunniattomia henkilöitä" seuran tupaan, niin
häntä rangaistiin. Ennen olemme nähneet, mitä kaikkea tällaisella
nimityksellä tarkotettiin. Pian loukkasi järjestyneitten työmiesten
itserakkautta sekin, että heitä kutsuttiin samalla nimellä kun muutakin
köyhälistöä. Kaikkialla tapaammekin 1400-luvun loppupuoliskolla
hyljeksittävän "renki" ("Knecht") ja koetettavan ottaa käytäntöön
"sälli"-nimeä. Usein siinä mielellään nähdään huokuvan "kansanvaltaista
henkeä", pyrkimystä päästä yhteiskunnallisesti samanarvoisiksi
mestarien kanssa. Me puolestamme emme voi olla samaa mieltä. Juuri
niin kauan kuin palkkatyömiehiä kutsuttiin "rengeiksi", olivat he
mestareitansa paljon lähempänä kuin silloin, kun heitä nimitettiin
"sälleiksi". He olivat silloin totta kyllä kohonneet yläpuolelle
talonpoikia ja köyhälistöä, mutta eivät niin nopeasti kuin mestarit,
joista oli tullut heidän riistäjiään ja herrojaan. Vielä 1300-luvulla
joivat "rengit" mestariensa seurassa samassa kapakassa. Jo 1400-luvulla
olivat mestarit liiaksi arvokkaita istumaan samassa pöydässä kuin
sällit. Nämä karkotettiin mestarien kapakoista, ja heidän täytyi kauan
taistella saadakseen itselleen sellaisia. Ja silloin he olisivat
johtuneet tuntemaan itsensä enemmän yhdenvertaisiksi mestarien kanssa
kuin ennen!

Ei, päinvastoin oli asianlaita sellainen, että he häpesivät tulla
leimatuksi niiden toisten renkien kaltaisiksi, jotka eivät saaneet
olla mukana yleisessä kohoamisessa, vaan sen sijaan useinkin
vaipuivat alaspäin. Me tapaamme vielä joskus meidän päivinämmekin
niissä ammateissa, joissa työmiehet järjestyneitten ammattikuntien
avulla ovat saavuttaneet itselleen erityisiä etuja -- erittäinkin
erikoistöitä tekevät työmiehet, jotka eivät vielä ole suuremmassa
määrin kärsineet kone- tai naistyön kilpailusta --, samallaisen
pöyhkeyden piirteitä kuin sekin, joka vaikutti sen, etteivät sällit
tahtoneet hyväksyä renkinimeä. Ei ole niinkään kauan aikaa siitä kuin
esim. monet kirjaltajistamme pahastuivat siitä, että heitä kutsuttiin
"työmiehiksi". He olivat "taitureita".

Kuta enemmän sälliyhdistykset eri ammateissa saivat toimeen
parannuksia, sitä ahtaammaksi tuli siihen liittyneiden työläisten
henkinen näköpiiri. Heidän ainoana päämääränään oli nähdä oman
järjestönsä olevan kaikista voimakkaimman ja mahtavimman, ei ainoastaan
mestareita vastustettaessa, vaan myöskin verraten toisien ammattien
sälliyhdistyksiin. Heidän järjestönsä kehitti ei luokkatietoisuutta,
vaan ahdashenkistä säätyhenkeä, täynnä kateutta ja pikkumaista
turhamaisuutta.

Aluksi otettiin jonkin ammatin sälliyhdistykseen jäseniksi
myöskin muita työmiehiä, vieläpä sellaisiakin, joilla ei ollut
varsinaista ammattia, mutta jotka kumminkin sentään tunsivat jotain
hengenheimolaisuutta sällien kanssa. Mutta tämä taukosi kokonaan ajan
vieriessä.

Kateus eri sälliseurojen välillä antoi aihetta lukemattomiin riitoihin.
Pianpa ei ollut mitään niin arkaa kohtaa, kuin sällien "säädyn kunnia".
Melkeinpä se oli yhtä tärkeä ja hauras kuin nykyään upseerien tai
saksalaisen ylioppilasmiekkailijan. Tällä hienotunteisuudella ei ollut
pohjanaan kehittynyttä kunniantuntoa, vaan ylen tarkka turhamaisuus.

Tunnettua on, että Leipzigin suutarinsällit v. 1471 lähettivät
sikäläiselle yliopistolle julistuksen saadakseen loukatulle "säädyn
kunnialle" hyvitystä. Yhtä itsetietoisia olivat maakreivi Jakob v.
Badenin leipurit, jotka v. 1470 lähettivät Esslingenin ja Reutlingenin
valtakaupungeille julistuksen. Työmiesten keskinäisiä riitoja
tapaamme jo 14:nnellä vuosisadalla. Strassburgissa ryhtyivät v. 1350
kankurisällit tappeluun villakehruusällejä vastaan ja kymmenen vuotta
myöhemmin liinankutojasällien kanssa. Kaikkein jäykkäniskaisempia
olivat kumminkin Kolmarin leipurinsällit. Vuonna 1495 aikoivat he
työlakon, sentähden että neuvosto oli sallinut muidenkin sällien,
jotka olivat toimittaneet yhtä kalliita vahakyntteliä kuin hekin,
käyvän heidän rinnallaan Pyhän ruumiin muistopäivänä pyhän sakramentin
ääreen. He olivat 10 vuotta lakossa, kunnes he vihdoinkin saivat voiton
kaupungista ja sällitovereistaan. Samallaisia tapauksia on lukemattomia.

Sellaisen typeryyden vuoksi eivät vastakkaisuudet mestarien ja
sällien välillä sekä niistä syntyneet taistelut, olivatpa ne sitten
kuinka lukuisia ja kiivaita tahansa, voineet kuitenkaan aikaansaada
mitään kokonaista työväenliikettä, yhtä vähän kuin mitään pyrkimystä
yhteiskunnan muuttamiseksi. Juuri voimakkaimmat ja vaikuttavimmat
työväenjärjestöt kaipasivat yhteydentunnetta muihin työmiehiin nähden,
luokkatietoisuutta. Päinvastoin ne tunsivat olevansa vastakkaisessa
suhteessa sekä toisiin eteenpäin pyrkiviin järjestöihin, joiden
voittoja ne karsain silmin katselivat, että yhä kasvavaan köyhälistöön,
joka ei onnistunut luomaan mitään järjestöä ja joka vaipui yhä
syvemmälle hätään ja kurjuuteen.

Vasta kapitalistinen teollisuus rikkoi sällien järjestöt huononsi
ne itse yhteiskunnallisesti ja painoi muun köyhälistön tasalle.
Vasta kapitalistinen tuotantotapa on siis luonut edellytykset koko
työväestön yhtenäiselle luokkatietoisuudelle. Joskin voi tapahtua,
että siellä täällä työmiesylimystöjä syntyy, ei se kestä milloinkaan
kauan. Sen pyrintönä on saattaa koko työväestö samalle tasalle. Yksi
suurimpia mullistuksia, joiden aikaansaamiseksi tuotantotapamme nykyään
työskentelee, on tehdä tyhjäksi se ylimystö, jonka muodostavat ne,
jotka _tekevät työtä pään avulla_, ja asettaa nämä yhteiskunnallisesti
yhdenvertaisiksi niiden kanssa, jotka työskentelevät käsillään,
tasotustyö, joka on niin ennenkuulumatonta ja perinpohjaista laatua,
että se vielä tänä päivänä näyttää monesta viisaasta miehestä olevan
pelkkä haave, vaikka se on alkanut jo hänen silmiensä edessä.

Keskiajan käsityömäisellä tuotannolla ei ollut niin
vallankumouksellisia vaikutuksia. Järjestyneet sällit olivat levotonta,
uhkaavaa joukkoa, joka oli harjaantunut aseitten käyttöön ja tarkkaan
valvoi sekä hyviä oikeuksiaan että säätykunniaansa. He olivat paljon
enemmän taipuvaisia kuin nykyajan työmiehet itse hankkimaan oikeutensa
joko sitten lakkaamalla työstä, toimeenpanemalla levottomuuksia tai,
jos niin tarvittiin, asevoimalla. Heidän esiintymisensä oli paljon
"radikalisempaa" kuin nykyaikaisen köyhälistön. Useimmat meidän
anarkisteistamme näyttävät vallan sävyisiltä verrattuina myöhemmän
keskiajan huimapäisiin sälleihin. Mutta tällainen päätelmä koskee
ainoastaan heidän _ulkonaista_ esiintymistään. Heidän _tarkotuksensa_
olivat hyvinkin vähäpätöisiä. "Vapaamaanantai" oli ehkä radikalisin
vaatimus, joka heillä oli ohjelmassaan.

Minkätähden he olisivatkaan koettaneet järkyttää yhteiskuntaa,
jossa he itsekin kuuluivat etuoikeuksia nauttiviin, jonka etuihin
heilläkin oli osaa, joskaan ei samassa määrässä kuin mestareilla,
puhumattakaan kauppiaista tai ruhtinaista? Totta kyllä tuli heidän
osuutensa näihin etuihin suhteellisesti yhä pienemmäksi ja he kylläkin
koettivat katkerien taistelujen avulla kartuttaa osaansa, mutta he
eivät koskaan asettaneet kyseeseen itse yhteiskuntaa, jossa he elivät.
Vallankumouksellisina aikoina saattoivat he kyllä käydä käsi kädessä
toisten, pitemmälle menevien, vallankumouksellisten ainesten kanssa
-- sellaistahan tekivät ammattikuntamestaritkin, kun oli kysymys
heidän eduistaan. Mutta kumpikin olivat ne yhtä epäluotettavia eikä
heillä ollut laisinkaan kestävyyttä. Ensimäinen vastoinkäyminen,
ensimäinen tappio saattoi riittää aiheeksi siihen, että he jättivät
asian oman onnensa nojaan, kun sen tarkotusperä ei alkuaankaan ollut
heille sydämenasiana ja he olisivat tahtoneet vain käyttää tilaisuutta
hyväkseen edistääkseen omia hetkellisiä erikoisharrastuksiaan. Tämä oli
yksi niitä syitä, jonka tähden vallankumouksellinen mullistus v. 1525
kutistui kokoon niin äkisti.

Uuden yhteiskunnan päämäärää, yhteiskunnallista ihannetta, sitä ei
keskiajan sälliseuroilla ole koskaan ollut mielessään.



III LUKU. Pääoma ja työ vuoriviljelyksessä.


I. Kyläkunta ja vuorioikeus.

Muinoin olivat vuorityömiehet, niin kauas muinaisuuteen kuin voimme
nähdä, olleet yksinomaan epävapaita, -- orjia tai rangaistusvankeja.
Keskiajalla he olivat _vapaita miehiä_. Aluksi olivat he myöskin
_kyläkuntatovereita_, markkitovereita.

Olemme jo nähneet, että jokaisen kyläkunnan alue oli kahdenlaista:
_jaettua ja jakamaton_ kyläkuntamaata.

Kukin kyläkunnan perhe sai kappaleen maata erikoisomaisuudekseen.
Siinä oli hänen talonsa, käsittäen asuinrakennukset, taloussuojat ja
puutarhan. Sitäpaitsi erotettiin peltomaa yhteismaasta ja jaettiin
perheille määrättyjen sääntöjen mukaan.

Niityt, metsät, vedet ja tiet jäivät yhteiseksi omaisuudeksi ja
muodostivat jakamattoman markkimaan. Mutta tämäkin alue supistui
aikaa voittaen, osaksi sen kautta, että väestö lisääntyi, joka johti
tietysti siihen, että uusia kyliä perustettiin, osaksi sentähden, että
metsästyksen ja karjanhoidon tunki tieltään maanviljelys, josta oli
seurauksena jaetun yhteismaan kasvaminen jakamattoman kustannuksella.

Kuten kaikkien kyläkuntatoverien osuus jaetusta markkimaasta
alkuaan oli yhtäläinen, oli heidän käyttöoikeutensa yhteismaahankin
samallainen. Kyläkunta kokonaisuudessaan määräsi itse tavan, kuinka
tätä tuli käyttää. Se määräsi niittymaista ja laitumista, tarve- ja
polttopuiden otosta ja myöskin _kivenlouhimisesta_. Useimmissa
kyläkunnissa oli kivenlouhiminen vähemmän arvoista, tilapäistä työtä.
Kokonaan toisin oli asianlaita niissä seuduissa, missä suola-, rauta- ja
kupari- tai vieläpä hopea- ja kultasuonia oli olemassa, tai missä
maahantunkeneet germanit ottivat taasen käytäntöön kelttiläisten tai
roomalaisten jo muinoin alkaman vuoriviljelyksen. Siellä täytyi piankin
kivennäisaarteiden kaivamisen ja kallisarvoisen malmin louhimisen
ja kulettamisen voittaa alaa. Mainittuja mineraleja tarvittiin ja
etsittiin kaikkialla, mutta niitä oli ainoastaan harvoissa paikoissa.
Ne kyläkunnat, joilla oli sellaisia vuorityölle kelpaavia aloja,
alkoivat sentähden jo aikaiseen louhia näitä aarteita yli oman
tarpeen, antaakseen naapureille ylijäämän näiden tuotteita vastaan.
Nämä puheenaolevat mineralit ovat siis tavaratuotannon ja tavarakaupan
ensimäisiä esineitä.

Vuorityötä harjotettiin enimmäkseen vuoriseuduilla, missä maanviljelys
jo muutenkin oli vähemmän tärkeätä. Mitä enemmän vuoriviljelys
kehittyi, sitä enemmän maanviljelys taantui verrattuna tähän. Ei
tarvittu enään niin paljon peltomaata, kun voitiin saada elintarpeet
vaihtamalla vuoriviljelyksen tuotteisiin. Kun kyläkunnan miehet
antautuivat yhä suuremmassa määrässä vuoriviljelykseen, jäi yhä
harvempia maanviljelyksen varalle. Omaa käyttöä varten harjotettu
tuotanto saa luonnollisen rajansa omassa tarpeessa. Tavaratuotannon
raja on markkinoiden tarpeissa, ja vuoriviljelyksen tuotteisiin nähden
oli se käytännössä rajaton, kun ne harvat seudut, joissa suolaa
ja metalleja oli olemassa ja joista niitä saatiin, eivät kyenneet
tyydyttämään markkinoiden tarvetta, joka olikin paljon suurempi kuin
luulisi. Kädestä käteen, kylästä kylään kulkivat kallisarvoiset
ainekset suunnattomia matkoja. Varsinkin olivat metallit verraten
helppoja kuljettaa, sitten kun ne oli jalostettu aseiksi, työkaluiksi
tai koristuksiksi. Jo kivikaudella tapaamme laajan kaupan, jota käytiin
aseilla, koristeilla ja muilla sellaisilla kapineilla. Sellaisesta
kivilajista tehtyjä kirveitä, jommoista ei tähän asti ole tavattu
Europasta, vaan joka on hyvin tavallinen Aasiassa, on löydetty
Skandinaviasta, Saksasta, Sveitsistä, Ranskasta, Englannista ja
Italiasta. Työaseita, jotka on valmistettu muutamasta piikivilajista,
jota on olemassa eräässä paikassa Keski-Ranskaa, on levinnyt yli koko
Ranskan ja Belgian.

Paljon vähemmän saattaa silloin herättää ihmettelyä se, että
keskiajan vuoriviljelyksen tuotteet saivat osakseen laajan menekin.
Tavaratuotannon alussa olivat rauta ja kupari, joskus suolakin,
samassa arvossa kuin meidän päivinämme kulta, s.o. ne olivat tavaraa,
joka jokaiselle kelpasi ja jota ei koskaan voinut saada liikaa.
Vuoriviljelys tulikin sentähden kaikkialla, missä oli löydettävissä
kivennäisrikkauksia, tärkeimmäksi toimeksi. Maanviljelys sen sijaan yhä
taantui.

Alkuaan olivat vuorikaivokset aina yhteismaalla. Mutta kuinka kävi
silloin, kun vuoriviljelys laajeni ja kun keksittiin malmia jo
jaetusta peltomaastakin? Peltomaata oli jaettu vain maanviljelystä
varten; jos maapalstaa ei viljelty, siirtyi sen omistusoikeus takaisin
kyläkunnalle. Tämä tapahtui heti, kun siitä ruvettiin kaivamaan
metalleja. Niin, jo se, että oli _löydetty_ kivennäisrikkauksia
jollekulle annetusta peltomaasta, riitti syyksi palauttamaan
kysymyksenalaisen maapalstan taas yhteismaaksi. Arvokkaiden mineralien
halu voi vihdoin lakkauttaa yksityisen omistusoikeuden _taloonkin_.
Jokainen kyläkunnan jäsen sai oikeuden etsiä mistä tahansa kylän
rajojen sisältä metallisuonia. Jos tästä oli toiselle vahinkoa,
saattoi tämä saada siitä korvausta, mutta mitään _esteitä_ ei hän
saanut asettaa. "Sillä vuorioikeus on kova, ei kuningas, ei herttua
eikä kreivi voi siihen mitään, jos tahdotaan kaivaa metalleja jonkun
henkilön kaalimaasta tai vaikkapa hänen makuusuojansa alta", sanotaan
eräässä vanhassa kirjassa.

Yleensä näkyy kyläkuntaoikeuden kehityksessä olevan taipumus, samassa
määrässä kuin maanviljelys voitti alaa metsästyksen ja karjanhoidon
kustannuksella, myöskin laajentaa yksityisomaisuutta yhteismaan
kustannuksella. Vuorityöalueella tapaamme kokonaan vastakkaisen
taipumuksen. Vuorioikeus supistaa yksityisomaisuuden oikeuksia ja
palauttaa takaisin yhteisen omistuksen oikeudet.

Vuorenlouhimispaikat muuttuivat yhteismaaksi vain joutuakseen heti
toisella tavalla yksityisiin käsiin. Ensimäiset vuorikaivokset olivat
perin alkuperäistä laatua, ainoastaan tilapäisiä paikkoja, joista
saatiin malmia. Sellaisessa kaivoksessa tarvittiin työssä vain joku
henkilö; sitä ei voitu käyttää samalla tavalla yhteisesti kuin esim.
kyläkunnan yhteistä niittymaata. Eri kaivospaikat täytyi jättää
yksityisten haltuun, samoin kuin peltomaan eri osastot. Mutta kun eri
kaivokset antoivat rikkauksiaan hyvinkin eroavassa suhteessa, ja kun
niiden lukuakaan ei voinut mielin määrin lisätä, niinkuin saattoi
tehdä maanviljelyksessä, järjestettiin yhteisien etujen vuoksi asia
niin, että kaivoksia sai pitää hallussaan ainoastaan, jos luovutti
kyläkunnalle määrätyn osan niiden tuotteista. Kyläkunta pidätti
itselleen myöskin työn valvonnan ja johdon kaivostöissä, ja hylätty
kaivos joutui takaisin kunnalle, aivan kuin sellainen peltomaakin, jota
ei enään viljelty.

Ensimäinen oikeus saada kaivos haltuunsa oli luonnollisesti sillä,
joka oli keksinyt malmisuonen, eikä suinkaan sillä, jonka yksityisellä
maalla se mahdollisesti oli löydetty. Tällainen etuisuus löytäjälle on
pysynyt voimassaan aina meidän päiviimme.

Vähempiarvoisiin kivennäisiin nähden pysyi vuoriviljelys
kauan alkuperäisellä kannalla, vieläpä esim. rautamalmi- ja
kivihiilikaivoksiin nähden aina meidän päiviimme saakka. Mutta
kalliimpien metallien vuoriviljelys kohosi jo aikaisin korkeammalle
tekniikan asteelle, kuten pian tulemme näkemään. Vuorikaivokset
tulivat yhä suuremmiksi, monimutkaisemmiksi ja vaarallisemmiksi. Ajan
pitkään kävi yhä mahdottomammaksi, että kukin vuorityöntekijä pyrki
eteenpäin omin voimin, kuten parhaiten taisi. Eri kaivokset tulivat
yhä riippuvaisemmiksi toisistaan. Niin huolellisesti kuin yksityiset
vuoritilalliset valvoivatkin, että heidän kaivososuutensa pysyi
erillään ja kukin sai pitää oman osuutensa, tuli itse _kaivosviljelys_
kumminkin teknillisistä syistä yhä enemmän yhteiseksi. Siitä
kyläkunnan virkamiehestä, jolla aluksi oli tehtävänä vain valvoa
kaivosviljelystä, _vuorimestarista_, tuli koko vuoriviljelyksen johtaja
ja tarkotuksenmukaiseksi järjestäjä.

Mutta vuorikaivokset, joissa kehitys kävi niin pitkälle, olivat
niin rikkaita, ettei vuoritilallisten tarvinnut itse tehdä työtä,
vaan saivat työnteon jättää rengeilleen ja palvelijoilleen.
Vuoritilallisista tuli vähitellen _kapitalisteja_.

Renkien lukumäärä rikkaissa kaivoksissa lisääntyi yhä. Lisäksi
tulivat ne työläiset, jotka työskentelivät sulatoissa, joissa metalli
erotettiin malmista. Näiden lisäksi suuntasi joukko käsityöläisiä
sinne kulkunsa, ja kauppiaatkin saivat siellä runsasta ansiota, ja
heidän lukumääränsä lisääntyi yhä. Näin syntyi vuorikaivoksen ympärille
kaupunki, "vuorikaupunki", missä vanhat kyläkuntalaiset olivat vain
vähemmistönä, ylimystönä.

Kuinka omituisesti nämä vuoriyhteisöt olivatkin muodostuneet, jäivät ne
kuitenkin silloisiksi kyläkuntayhteisöiksi. Maanviljelys ja karjanhoito
kadottivat merkitystään. Mutta kaivoksen rinnalla oli metsällä mitä
suurin arvo, siitä kun saatiin polttoaineita sulattoon. Ne kaivokset,
joille oli säilynyt vanha kyläkunnallinen järjestömuoto, esiintyvät
senvuoksi nyt _metsäyhteisöinä_.

Gierke kuvailee havainnollisesti, miltä sellainen vanha vuorikunta
näytti. Hän puhuu kuvauksessaan "Harzin suuresta vuorikunnasta, jolla
Goslar on keskuksena", kirjottaen seuraavaa:

Kaupunkien hallintona oli vuori- ja sulattoherrojen yhdyskunta,
kauppiaiden ja ammattikuntien välillä oleva seura. Se otti
sellaisenaan osaa kaupungin hallintoon ja nautti kaupunkioikeuden
mukaan eräitä etuoikeuksia. Mitä tulee Harzin metsiin, olivat
vuorilaitokset jonkinlaisena erityisenä kuntana, joka vuosittain piti
kolmet metsäkäräjät ja harjotti vuori- ja sulattoliikkeen ohella
metsänhakkuuta, metsästystä ja kalastusta. Vuori- ja sulattolaitosta
kokonaisuudessaan hallitsi suuri, itsenäinen vuoriyhdyskunta, joka
aluksi oli vain valtakunnan voudin, sitten Goslarin kaupungin katsannon
alaisena. Vuoritilalliset johtivat siis itse omien valitsemiensa
mestarien kautta koko vuoriviljelystä, ja Goslarissa pitämässään
yleisessä kokouksessa he vahvistivat vuorijärjestyksen, vuorirauhan
ja vuorioikeuden sekä tuomitsivat korkeimpana oikeusasteena
vuorimestarioikeudessa velka- ja varsinaisissa vuoriasioissa.

Mutta tämä vuorikuntahallinto ei missään pysynyt kauan sellaisenaan
voimassa. Suurten kartanotiluskuntien syntyminen ahdisti niitä samoin
kuin talonpoikiakin.

Noilla rikkailla vuoritilallisten yhdyskunnilla oli tosin aivan toisia
apulähteitä käytettävänänsä kuin talonpojilla, puolustautuakseen
ahdistajaa vastaan, emmekä olekaan nähneet ainoatakaan esimerkkiä
siitä, että vuoritilallisia keskiajalla missään olisi vaipunut
maaorjuuteen. Mutta juuri vuorikaivosten rikkaus houkutteli suuria
herroja vaatimaan niistä veroja. He selittivät, että vuoriviljelys
samoin kuin metsästyskin oli heidän etu-oikeutensa. Monessa Rheinin
vasemman rannan vanhassa lakikokoelmassa asetetaan vuoriviljelys
nimenomaan metsästyksen arvoiseksi ja pidätetään "Armolliselle
herralle otuksen pyynti maan _päällä_ ja maan _sisässä_". Maan suurin
maanomistaja oli kuningas. Jo aikaisin onnistui hänen saada haltuunsa
joukko vuorikaivoksia, ja myöhemmin vaati hän haltuunsa myöskin niitä,
joita aatelismiehet, luostarit tai piispat olivat ottaneet huostaansa.
Lopuksi julistivat kuninkaat -- Saksanmaalla keisarit --, ettei kukaan
heidän luvattansa saanut harjottaa vuoriviljelystä. Vuoriviljelyksestä,
etenkin siitä, joka tarkotti kullan, hopean ja suolan saantia, tuli
n.s. _regale_, kuninkaallinen etuoikeus.

Saksan keisarivallan heikontuessa 1200-luvulla siirtyi tämä regale
maaruhtinaiksi kohonneille suurille maanisännille, joiden onnistui
saada se täydellisesti voimaan.

Suuremmissa vuorikaivoksissa oli keski-ajan loppupuolella
kyläkunnallinen hallintotapa aivan tykkänään hajonnut. Vuoritilallisten
vapaasti valitsemien luottamusmiesten sijaan oli tullut ruhtinaallisia
virkamiehiä, jotka johtivat vuoriviljelystä kyläkuntalaisista ja
vuoritilallisista riippumattomina, tuomitsivat riidoissa ja määräsivät
keiden tuli saada eri kaivokset vuokralle. Vuoriviljelys vaati yhä
suurempia joukkoja työväkeä ja niitä täytyi tuoda kaukaa; ja mitä
kalliimmaksi koko vuoriviljelys tuli, sitä enemmän se kysyi suuria
pääomia. Siitä johtui pyrkimys saattaa vuorikaivokset rikkaiden
kaupunkilaisten kauppiaiden haltuunsa saataviksi. Koko kehitys kävi
siihen suuntaan, että ruhtinaat kokivat lakkauttaa kyläläisten
etuoikeuden harjottaa vuoriviljelystä. Vuorikaivokset erotettiin heidän
yhteismaistaan ja vuoret julistettiin "vapaiksi" -- s.o. jokainen sai
niillä harjottaa vuoriviljelystä, kun hän vaan ensin oli hankkinut
itselleen ruhtinaan luvan.

Kaikki vieraiden ainesten etenemistä estävät rajat olivat nyt
poissa. Etenkin hopea- ja kultakaivosalueelle tulvasi kirjava
joukko kauppiaita, koronkiskureita, seikkailijoita, työmiehiä ja
kerjäläisiä etsimään sieltä onneansa. Vasta tämän kautta tuli suurten
vuorikaivosten nopea kehitys mahdolliseksi.

Kaikki yhteys vuorikaivosten ja kyläkuntien välillä hävisi. Ei siis
juuri sovi ihmetellä, että roomalaisen lain tuntijat lakimiehet,
jotka muutenkaan eivät tietäneet mitään vanhasta germanilaisesta
omistus- ja oikeusjärjestyksestä, eivät ollenkaan ymmärtäneet siitä
johtunutta saksalaista vuorioikeutta. Vasta Maurerin tutkimukset ovat
antaneet avaimen saksalaisen vuorioikeuden samoin kuin monen muunkin
yhteiskunnallisen muodostuksen ymmärtämiseen.


II. Kapitalistinen suurteollisuus vuoriviljelyksessä.

Lakimiehestä, joka on tottunut roomalaisen oikeuden
omistuskäsitteisiin, näytti saksalainen vuorikaivos 1500-luvun alussa
varmaankin varsin merkilliseltä.

Sillä, jonka hallussa vuorikaivos oli, oli siihen ainoastaan
käyttöoikeus, mutta ei täydellistä omistusoikeutta. Tämän antoi
ruhtinaallinen virkamies, vuorimestari. Se, joka oli saanut
käyttöoikeuden, muodosti nyt vuoriviljelystä varten yhtiön, jossa oli
neljä ja myöhemmin useampia osuuksia eli "kuxeja" (tsekkiläisestä
sanasta "kus", osa). Määrätty osa sellaisia kaivososuuksia kuului
ruhtinaalle. Niitä voitiin myydä. Yhden taikka useamman osuuden
omistaja oli "vuoritilallinen" ("Gewerke"). Vuoriviljelystä harjottivat
niin muodoin osakeyhtiöt, mutta yksi osake oikeutti ainoastaan saamaan
osan sen _puhtaasta tulosta_. Tämä jaettiin osakkeiden omistajille;
samoin menotkin pantiin tasan heidän keskensä. Jos kulungit pitemmän
aikaa olivat tuloja suuremmat eikä joku vuoritilallinen voinut osaansa
suorittaa, menetti hän kaivososakkeensa, jonka hänen toverinsa silloin
olivat oikeutetut antamaan jollekin toiselle. Jos työtä jossakin
kaivoksessa lakattiin tekemästä, niin yhtiö kadotti kaiken oikeutensa
siihen, ja ruhtinas saattoi vuokrata sen jollekin toiselle.

Mutta ei siinä kyllin, että oli olemassa tällaisia määräyksiä, jotka
olivat niin erilaisia kuin roomalaisen oikeuden omistuskäsitteet.
Vuoriviljelystä johtivat ruhtinaan virkamiehet, kun ruhtinas oli
itselleen anastanut kyläyhteisön oikeudet, ja vuoritilallisilla
itsellänsä oli asiassa varsin vähän sanomista. Siitä kuvauksesta, jonka
"tohtori ja Kemnitzin vaaliruhtinaskaupungin pormestari" Yrjö Agricola
on antanut Saksan vuoriviljelyksestä 1500-luvulla, käy selväksi, että
hallinto- ja työkoneisto jo silloin oli täydellisesti järjestetty, että
vuoritilallisilla siinä tuskin oli muuta tekemistä kuin maksaa silloin
kun asiat kävivät huonosti ja ottaa vastaan rahoja milloin ne kävivät
hyvin. Agricola tosin pitää tärkeänä sitä, että vuoritilallisten
pitäisi asua vuorella eikä luottaa tarkastusmieheen. Mutta tämä
varotus osottaa vain, että vuoritilalliset jo hänen aikanansa asuivat
mielellään kaukana siitä seudusta, josta he saivat rikkautensa; he
olivat tulleet tarpeettomiksi tuotannon menestymiselle, jonka johdon
ruhtinaallinen virkavaltaisuus oli ottanut huostaansa.

Mutta samassa määrin kuin vuoritilalliset _itse_ tulivat tarpeettomiksi
vuoriviljelykselle, kasvoivat vaatimukset heidän _pääomaansa_
nähden. Vuoriviljelyksen menestyksellä harjottaminen tuli pian
suurkapitalistien etuoikeudeksi. Sitä saattoivat ainoastaan kaupunkien
suuret kauppiaat ja pankkiirit harjottaa.

Vuoriteollisuuden tekniikka, työtavat, kehittyi keskiajan loppupuolella
ja uudenajan alussa suuresti, etenkin _Saksassa_, joka silloin
oli "Euroopan Peru" maanosamme kullasta ja hopeasta rikkain maa.
Vuoriteollisuuden työtavoista saa lähempiä tietoja esim. Joakimsthalin
pastorin _Mathesiuksen_ "Sarepta"-nimisestä kirjasta, jossa hän
kuvailee hopeakaivosten oloja.

Tiede oli jo otettu vuoriviljelyksen palvelukseen. Tietopuolista
sivistystä saaneet insinöörit järjestivät ja johtivat työn
vuorikaivoksissa. Tähän ei sivistymätön vuorityöntekijä enää kyennyt.
"Sareptasta" käy kumminkin selville, että jo näidenkin täytyi osata
käyttää _kompassia_, kaivokset kun jo olivat kehittyneet niin
laajoiksi. Mutta etenkin oli tämä kapine apuna insinööreillä heidän
trigonometrisissä mittauksissaan, kun oli määrättävä rajat eri
kaivosalueiden välillä tai johdettava puhtaan ilman käytäviä alas
kaivokseen j.n.e.

Jo tässä näemme kapitalistiselle suurteollisuudelle omituisen piirteen
esiintyvän: työmiesten jakaantumisen kahteen luokkaan, sivistymättömiin
ruumiillisen työn tekijöihin ja sivistyneisiin ajatustyön tekijöihin.
Ja vaatimukset asetetaan niin korkealle kuin mahdollista sekä
edellisten ruumiilliseen voimaan että jälkimäisten henkiseen kykyyn
nähden.

Mitään "älyn ylituotantoa" ei kumminkaan vielä 1500-luvun alussa ollut,
ei ainakaan teknillisellä alalla -- pikemmin kenties uskonnollisella.
Insinöörejä ei ollut vielä niin runsaasti kuin nyt ja heitä pidettiin
senvuoksi suuressa arvossa. "Ruhtinaat ja herrat", sanoo Mathesius,
"ymmärtävät myöskin pitää sellaisia taidollisia ihmisiä, joita Jumala
ja luonto ovat muita paremmin suosineet, siinä arvossa minkä he
ansaitsevat".

Tiedettä käytettiin vuoriviljelyksessä jo 16:nnella vuosisadalla
tuotannon edistämiseen. Perinnäisen isien tavan sijasta, joka
käsityössä näyttelee niin suurta osaa, tapaamme siis tässä
järjestelmällisen, tieteellisen tutkimisen vallankumouksellisena
tekijänä. Sen tarkotuksena on alituisesti muuttaa tuotantoa, keksiä
yhä parempia apukeinoja, s.o. sellaisia, jotka vaativat yhä pienempiä
kustannuksia ja säästävät yhä enemmän työtä. Kaikki nämä ovat sellaisia
piirteitä, jotka ovat ominaisia uudenaikaiselle kapitalistiselle
suurteollisuudelle.

Kuinka pitkälle koneiden käyttäminen siihen aikaan oli päässyt
vuorityössä, näkee seuraavista Mathesiuksen kuvauksista:

"On suuri armo ja Jumalan lahja, että Jumala toki lieventää
hyödyllisten työaseiden ja keinojen kautta sitä hikeä, joka on synnin
tähden tullut ihmissuvun osaksi, ja panee hevosen valjaisiin ihmisen
sijasta ja tekee mahdolliseksi veden, tuulen ja _tulen_ kautta
nostaa mukavalla tavalla vuorta ja vettä ylös syvyydestä, niin että
kustannukset tulevat pienemmiksi ja salatut aarteet paljon paremmin
kuin ennen julkisiksi.

"Seisoa rakkaan kelan ääressä kokonainen päivä ja tehdä monta otetta
yhden pfennigen saamiseksi ja olla alttiina useinkin kelan tempomiselle
vieläpä ruhjomisellekin, se on todellakin karvasta ravintoa. Mutta
nyt on Jumala antanut taitoniekkoja, jotka ovat keksineet etuisuuksia
ja auttajia, on näet kiinnitetty telarattaita ja vipuja kelaan siten,
että työ käy helpommin ja tuottaa enemmän. Samoin, että on järjestetty
ympyriäisiä pyöriä ja rattaita koneistoksi, niin että voi nostaa vuorta
ja vettä ei ainoastaan käsivarsilla ja hartioilla, vaan jalkojen ja
ruumiin avulla, sekin on kiitoksen arvoista. Niinpä on nostolaitoskin
kaunis koneisto, siinä hevosien avulla kiskotaan ylös päivän valoon
vuorta ja vettä ja siten voikin kaivosaukosta nostaa enemmän kerrallaan
kuin ennen kahdellakymmenellä kelalla. Samoin on hevosten avulla
jarruttaminenkin mainio taito.

"Tilava ja turvallinen kaivoskäytävä ojineen ja ilmanvaihtoineen on
kumminkin kaunein keksintö vuorityössä, sillä sellaiset ottavat pois
veden ja huonon ilman ja antavat sijaan raitista sekä helpottavat
kuljetusta vaunuilla ja koirilla, jonka tähden kaivosväen tulee
kiittää Jumalaa ja kernaasti, nopeasti ja uskollisesti antaa veronsa,
neljännen rahan ja yhdeksännen. Mutta siellä, missä ei voida tehdä
kaivoskäytäviä, ovat arvokkaita vesilaitokset, joilla vesi voidaan
nostaa kaivoksesta.

"Kuttenbergissa voitiin huono ilma johtaa pois pitkien putkien,
ikäänkuin savupiippujen kautta, sittenkun ensin oli viritetty valkea
paikalle. Tällä tapaa voitiin johtaa raitista ilmaa aukon kautta aina
500 'lahterin' (noin kilometrin) syvyyteen ja vielä syvempäänkin".

Mathesius puhuu tässä vain _vuoriviljelyksestä_. Agricolalta voimme
saada tietää, mitä suuria laitoksia jo silloin oli tehty _malmin
muokkaamista_ varten, survinmyllyjä, sulatusuuneja, koneita metallien
erottamiseksi kuonasta ja n.k. "kovien nesteiden", kuten suolan,
lasin y.m. valmistamiseksi. Yllä oleva riittänee osottamaan, että
sillä vuoriviljelyksellä, joka tarkotti jalojen metallien saamista,
ei enää 1500-luvulla ollut nimeksikään käsityöntapaista luonnetta.
Siihen ei riittänyt enää yksinkertaiset käsitemput, joita vuorimies
oppi oppiaikanaan, jonka loputtua hän tunsi perinpohjin koko
vuorityötoiminnan. Vuorikaivos oli tullut suureksi, monimutkaiseksi
elimistöksi, joka vaati laajoja ja taidokkaita, peräti kalliita
laitoksia. Ainoastaan tieteellisesti sivistyneet miehet, "taitoniekat",
niinkuin heitä kutsuttiin, osasivat valvoa ja johtaa kaivostyötä,
ja ainoastaan voimat, mahtavammat kuin ihmisen, kykenivät pitämään
koneistoa käynnissä. Vuorikaivos oli elimistö, joka vaatii _pääomaa_
pysyäkseen pystyssä.

Köyhällä sellaisten olosuhteiden vallitessa ei ollut mitään
mahdollisuutta päästä hoitamaan sellaista vuorikaivosta omanaan.
Eivätpä edes pienemmät rahamiehet voineet yksin suorittaa kunnollisen
vuorikaivoslaitoksen kustannuksia.

Totta kyllä saattoivat useammat heistä lyöttäytyä yhteen ja muodostaa
osakeyhtiön, ja sellaista usein tapahtuikin. Mutta tulos ei aina ollut
suotuisa.

Geologia oli silloin vielä alullaan. Vuoriviljelys oli senvuoksi
usein pelkän sattuman varassa. Kaivoksien tuotto vaihteli varsin
uskomattomissa määrissä. Useita kaivoksia, suuria kaivospiirejäkin
hylättiin silloin, joita sitte myöhemmin taasen on menestyksellä
ruvettu käyttämään.

900-luvulla ruvettiin Harz-vuoristossa harjottamaan hopean kaivamista.
Ensimäisen sadan vuoden kuluessa oli saalis tavattoman runsas, mutta
emmepä sitten tuskin kuulekaan näistä kaivoksista mitään ennenkuin v.
1205, jolloin niissä taas ruvettiin työskentelemään, kaivosten oltua
pitemmän aikaa varsin käyttämättöminä.

Saksin hopeakaivokset 1100-luvulla alkoivat toimintansa ja 1200-luvulla
Böhmin kaivokset. Vuonna 1295 Böhmin hallitsija Wenzel II vakuutti
vuorijärjestyksessään, että kaikki kulta- ja hopeakaivokset hänen
maansa ulkopuolella ovat tyhjentyneet, vain Böhmin olisi tulvillaan
kultaa ja hopeaa. Työ Goslarin kaivoksissa lakkautettiin 1300-luvulla
ja pantiin taas käyntiin 1419. Meissenerin kaivokset olivat alinomaa
työnalla. Mutta niiden tuotto vaihteli tavattomasti.

Marienbergin kaivokset antoivat 1520-luvun alussa vain muutamia satoja
florinia, vuonna 1540 oli saalis päälle 270,384 florinia ja sitten
laski se taasen niin, että se v. 1552 oli 22,749 florinia.

Schneebergissä toimivien kaivoksien antama puhdas tulo vuosina 1511-25
vaihteli 250 ja 59,340 Saksan markan välillä selvää hopeaa. Olipa
eräissä kaivoksissa vuosia, jolloin monet kaivokset eivät antaneet
tuskin mitään, vieläpä tuottivat tappiotakin.

Suurkapitalisti, joka saattoi kestää tällaista, ansaitsi kyllä
keskimäärin sievoisia voittoja. Mutta pienen pääoman omistaja saattoi
helposti köyhtyä keppikerjäläiseksi. Jos taasen hänen kaivoksensa
tuottivat voittoa, oli kyllä olemassa keinoja katkeroittaa hänen
onneaan käyttämällä sitä vaikutusvaltaa, joka suurilla rahamiehillä oli
ruhtinoihin ja heidän virkamiehiinsä.

Agricola kertoo meille, että monet pitivät vuoriviljelyksen
harjottamista epäsiveellisenä niiden menettelytapojen perustuksella,
jotka siinä esiintyvät ja joita hän kuvailee seuraavasti: "Jos on
toiveita saada metallia jostakin paikasta, niin tulee joko ruhtinas tai
esivalta ja työntää kaivoksen haltijat heidän omalta omaisuudeltaan;
tai tulee sitten joku ovela itsekäs naapuri ja nostaa oikeusjutun
kaivoksen haltijoita vastaan saadakseen edes osan kaivoksesta. Sattuupa
niinkin, että vuorityönvalvoja asettaa liikanaisia rasituksia kaivoksen
haltijain kannettavaksi, niin että he joutuvat osuuksiltaan ja hän itse
anastaa kaivoksen haltuunsa. Taikka myöskin kehuu kaivoksen tarkastaja
väärin ja valheellisesti suonta, niin että hän voipi myydä osansa kaksi
kertaa kalliimmasta kuin mitä sen arvo on, taikka myöskin moittii
jotakin suonta saadakseen ostaa sen halvasta hinnasta".

Ei ihme näin ollen, että vuoriviljelys oli melkein yhtä huonossa
maineessa kuin nykyään pörssit -- mutta myöskin yhtä houkuttelevaa
rahamiehille. Samoin kuin pörssit nyt, oli se aikanansa keino, jonka
avulla pakkoluovutettiin suurkapitalistien hyväksi pikku omistajilta,
jotka tahtoivat äkkiä rikastua. Suurkapitalisteja vastaan ei tietysti
uskallettu käyttää sellaisia toimenpiteitä kuin äsken mainitut, ei
esim. tuota kuuluisata Augsburgissa sijaitsevaa Fuggerien liikettä
vastaan, joka oli ottanut vuokralle Schwazin kultakaivokset Tyrolissa
ja kiskoi yksinänsä niistä vuosittain voittoa 200,000 florinia.

"Sillä, joka tahtoo vuoriviljelystä harjottaa", sanoo Mathesius,
"täytyy olla _rahoja_ taikka _toimeliaat kädet_".

Toisin sanoen, ainoastaan _suurkapitalistit_ ja _köyhälistö_ voivat
vielä menestyä vuoriviljelyksessä.


III. Vuorityöntekijät.

Samassa määrässä kuin vuorityötä tekevät kyläkuntalaiset muuttuivat
kapitalistisiksi vuoritilallisiksi, tuli niistä rengeistä ja
palvelijoista, joiden avulla he ennen olivat vuorityötänsä
harjottaneet, palkkaköyhälistöä. He eivät enää tehneet työtä yhdessä
isäntiensä kanssa, eivätkä enää asuneet heidän kanssansa heidän
talossaan ja perheessään jakaen heidän kanssansa ilot ja surut. Vanha
patriarkallinen suhde oli loppunut. Useinkin vuorityömiehet tuskin
tunsivat personallisesti sitä kapitalistia, jonka hyväksi he raatoivat
ja joka kenties oli jonkun kaukana olevan kaupungin rikas kauppias,
jolla ei ollut aavistustakaan vuorityöstä.

Siellä, missä vuorialue oli erotettu yhteismaasta ja julistettu
"vapaaksi", oli senkautta kyllä käynyt jokaiselle, köyhällekin,
teoretisesti mahdolliseksi päästä osalliseksi jostain kaivoksesta.
Mutta kun olot olivat sellaiset, kuin edellisessä luvussa näimme, oli
tämä vaaranalaista jo vähemmän varakkaalle porvarillekin ja itseasiassa
kerrassaan mahdotonta omaisuudettomalle. Korkeintaan saattoi siellä
täällä joku vuorityön tarkastaja onnistua niin korkealle kiipeämään.

Nykyaikaisiin olosuhteisiin verraten eivät vuorityöntekijät
kuitenkaan 1500-luvun alussa olleet niinkään huonossa asemassa.
Heidän päivittäinen työaikansa oli Agricolan mukaan yleensä 7 tuntia.
Ensimäinen vuoro alkoi klo 4 aamulla ja kesti klo 11:een päivällä,
toinen teki työtä klo 12:sta klo 7:ään illalla. Yövuorojen käyttämistä,
klo 8:sta illalla klo 3:een aamulla, sallittiin ainoastaan hätätilassa.
Kukaan vuorityöntekijä ei saanut työskennellä kahta vuoroa perätysten,
koska hän silloin saattoi nukkua työnsä ääreen, kun "hän on väsynyt
niin suuresta ja kovasta työstä".

Ei ainoastaan sunnuntai- ja juhlapäivät, vaan _lauantaitkin_ olivat
vapaapäiviä. Lauantaina tuli vuorityömiehen ostaa elintarpeita viikon
varalle. Työaika kutakin viikkoa kohden teki siis 35 tuntia, ja vielä
vähemmän, jos viikolla sattui olemaan joku juhlapäivä, ja sellaisista
ei siihen aikaan ollut puutetta. Joskus työvuorot olivat vieläkin
lyhempiä; Kuttenbergissä ja Harzissa esim. käytettiin _6 tuntia_
kestäviä.

Vuorityöntekijäin _palkoista_ emme meidän saatavinamme olevista
lähteistä ole löytäneet mitään lähempiä tietoja. Mutta jos
muistamme että työntekijäin yleinen tila 1500-luvun alussa oli
aineelliseen hyvinvointiin nähden parempi kuin nykyaikainen sekä että
vuorityömiehillä oli muun työväen rinnalla hyvä asema, voimme kyllä
olettaa, että heidän palkkansa olivat suhteellisesti hyvät.

Mutta kaivostyömiesten, kuten yleensä palkkalaisten asema, näytti
kuitenkin jo rupeavan huononemaan. Yllä olemme nähneet, että jo
1500-luvulla vuoriviljelyksessä ajatustyö ja ruumiillinen työ olivat
erillään. Tämä tietysti vähensi sekä arvoa että tuloja niiltä, jotka
tekivät yksinomaan jälkimäistä. Heidän sijaansa sai helposti toisia,
heillä oli vähemmän opittavaa, heidän työvoimansa tuotantokustannukset
olivat suhteellisesti pienemmät. Ja _työnjako_ kehittyi yhä, josta taas
oli seurauksena, että vuorikaivostyöntekijäin asema yhä huononi.

Jokainen voimakas mies saattoi helposti oppia jossakin määrin
käsittelemään eri koneita. Malmin muokkaamisessa käytettiin usein
jo naisia, vieläpä sen huuhdonnassa lapsiakin. Toimet tulivat yhä
lukuisammiksi ja helpommiksi oppia. Teknillinen kehitys toteutti sen,
mitä vuorialueen erottaminen yhteismaasta lainopillisesti valmisti: se
antoi _kaikille_ pääsyn vuorityöhön.

Ihmisiä, jotka tätä tilaisuutta käyttivät, ei puuttunut, häviöön
joutuneita talonpoikia ja kaupunkien köyhälistöä, jotka yhtä
mielellään, elleivät ruvenneet maankulkijoiksi tai palkkasotureiksi,
menivät Saksin, Böhmin, Salzburgin ja Tirolin kulta- ja
hopeakaivoksiin, kuin viime vuosisadan loppupuoliskolla häviölle
joutuneet, riistetyt olennot Kaliforniaan. Suurin osa kaivosmiehistä
ei ollenkaan ymmärrä vuoriviljelystä, valittaa Agricola. "Sillä
tavallisesti ne, joilla on paljon velkoja eikä rahoja niiden maksuksi,
menevät vuorikaivoksiin; taikka kauppiaat, jotka olivat lähteneet
matkaansa; taikka sellaiset, jotka työn takia olivat juosseet pois
auraltaan."

Lutherin isä, joka oli työmiehenä Mansfeldin vuorikaivoksissa, oli
sellainen häviöön joutunut talonpoika.

Käytettäviksi tarjoutuvista työvoimista ei ollut puutetta. Ei siis
ihme, että kaivostyömiesten palkat alenivat, taikka ainakaan eivät
nousseet, huolimatta hintojen nopeasta kohoamisesta 1500-luvulla. Ja
vuoritilalliset ja ruhtinaalliset virkamiehet koettivat auttaa tätä
alenemispyrkimystä minkä voivat taikka vähentää palkkoja maksamalla ne
ala-arvoisessa rahassa taikka tunnetun truckjärjestelmän kautta.

Jo usein mainitussa vuorijärjestyksessä, jonka August saksilainen
laati v. 1574, pidettiin tarpeellisena erityisessä pykälässä määrätä,
että työntekijäin palkat tuli suorittaa hyvässä rahassa. Lukemattomat
määräykset truckjärjestelmää vastaan osottavat, miten tavallinen sekin
oli. Etenkin kiellettiin tavaroita _pakollisesti_ tarjoomasta puhtaan
rahan asemasta. Mutta säännöllisesti näkyvät nämä määräykset jääneen
paperille. Älkäämme unhottako, että ruhtinaallisilla virkamiehillä
oli ehdoton vaikutusvalta palkkojen suuruuteen ja vuorityöläisten
kohteluun, niin että näissä huononemista voi tapahtua vain heidän
suostumuksellaan.

Työmiehet pitivätkin ruhtinaita ja heidän virkamiehiänsä aivan
yhtä suurina vihollisinansa kuin vuoritilallisiakin. _Pienempiin_
vuoritilallisiin oli heillä monta liittymäkohtaa. Kaivostyömiehen
ihanteena lienee siihen aikaan ollut sellaiseksi pienemmäksi
vuoritilalliseksi pääseminen. Mutta me olemme nähneet, miten ruhtinaat,
heidän virkamiehensä ja suurkapitalistit nylkivät ja saattoivat häviöön
pikkuvuoritilallisia ja vaikeuttivat tai tekivät mahdottomaksi heidän
pääsynsä suurten kaivosten osallisuuteen.

Pienempien vuoriosuuksien omistajilla ja vuorityöntekijöillä oli
yhteiset vastustajat, samalla tavalla kuin meidän päivinämme
käsityöläisillä ja köyhälistöläisillä. Tästä oli seurauksena, että he
joskus _yhdistyneinä_ nousivat yhteisiä vihollisiaan, ruhtinaita ja
suurkapitalisteja, vastaan. Etenkin Alppien vuorikaivoksissa tapaamme
usein tällaista yhteenliittymistä.

Kaivosmiehet olivat ainoat työntekijät, jotka jo aikaisin
työskentelivät _joukottain_ yhdessä. Tässä, samoin kuin monessa
muussakin suhteessa he muistuttavat uudenaikaisessa suurteollisuudessa
työskenteleviä työmiehiä. Jo keskiajalla nousi työmiesten lukumäärä
suuremmissa kaivoksissa tuhansiin.

Vastoin nykyaikaista työväkeä olivat kaivostyömiehet _asekelpoisia_.
Vielä niinkin myöhään kuin v. 1530 otti Kaarle V:nnen Tyrolin
Schwazissa vastaan 5,600 hyvin asestettua kaivosmiestä, jotka hänen
edessään panivat toimeen leikkitaistelun. Mansfeldin kaivostyömiehistä,
jotka näyttelivät erityistä osaa Thüringin kapinassa, kerrotaan, että
Mansfeldin kreivi Gebhard v. 1519 tarkasti heidän varustuksiansa ja
"havaitsi heidät hyvin varustetuiksi".

Näissä asekelpoisissa työmiespataljoonissa vallitsi uhkamielinen,
rohkea henki, ja ne olivat aina valmiit vastustamaan väkivallalla
jokaista vääryyttä, joka niitä kohtaan tehtiin. Ja tässä ne näyttävät
aina voineen luottaa etenkin kaivostyökapineita valmistavien
vuoriseppien voimakkaaseen apuun.

Mitä katkerammiksi vastakohdat tulivat heidän ja niiden kapitalistien
ja ruhtinasten välillä, jotka olivat vuorialueen isäntiä, sitä useammin
syntyi kapinoita. Tämänaikuisissa aikakauskirjoissa mainitaan varsinkin
niiltä vuosikymmeniltä ja vuosilta, jotka olivat lähinnä ennen
talonpoikaissodan puhkeamista, hyvin useita kaivostyömiesten kapinoita
-- joka seikka sekin on osotuksena siitä, kuinka jännitetty asema oli.

Esimerkkinä mainittakoon saksilaisten vuorikaivostyöläisten
palkkataistelut.

Vuonna 1478 kirjottivat Saksin herttuat Ernst ja Albrecht Freibergin
neuvostolle: "Olemme saaneet tietää, että työmiehet Schneebergissä
ja kaikkialla meidän maissamme, joissa vuoriviljelystä harjotetaan,
vaativat enemmän palkkaa kuin mitä heille tähän asti on tavallisesti
annettu. Jos sellaista suvaittaisiin, voisi siitä Meille ja Meidän
omaisillemme vastaisuudessa tulla suurta haittaa ja vahinkoa.
Estääksemme sellaista tapahtumasta, me aiomme kutsua vuorityötä
käsittävät henkilöt ruhtinaskuntamme kokoontumaan neuvottelemaan, jotta
saataisiin voimaan ja käytäntöön yleinen säädös siitä, kuinka paljon
kukin työmies ansionsa ja työnsä mukaan on saapa. Sen vuoksi pitäisi
teidänkin lähettää tähän kokoukseen kaksi taikka kolme vuorityöhön
perehtynyttä miestä... Annettu Dresdenissä maanantaina toisen
paastosunnuntain jälkeen. Herran vuonna 1478."

Työntekijöitä ei näihin neuvotteluihin kutsuttu. Mitä tuloksia niistä
oli, sitä emme tiedä, mutta varmaa on, että rauha ei kestänyt kauan.
Jo vuonna 1496 sanotaan: Schneebergin kaivostyömiehet ajoivat vuonna
1496 tuomarin ja lautakunnan pakoon senvuoksi, että nämä tahtoivat
vähentää groshenin heidän palkastaan. Osa heistä vetäytyi sitten pois
vuorelta, osaksi Schlettauhun ja Lüssnitziin, osaksi Geyeriin, ja
Planitzin silloisen päällysmiehen täytyi vallata Schneeberg kutsumalla
sinne maakansaa. Kuitenkin palasi osa jo neljän päivän perästä
takaisin täyttämään velvollisuuksiaan. Siitä huolimatta uudistui sama
vastahakoisuus jo kahden vuoden perästä. He pakottivat kelaajat ja
oppipojat seuraamaan itseänsä uhaten muuten hakata heidät palasiksi,
ja päättivät lähteä zwickaulaisia ja plauilaisia vastaan, jotka oli
kutsuttu kokoon heitä kukistamaan. Lopulta he kumminkin hyvällä
puheella rauhottuivat.

Vuonna 1496 nousi myöskin Kuttenbergin kaivostyöväestö palkkariitojen
takia kapinaan, läksi aseilla varustettuna liikkeelle ja asettui
lippuineen leiriin eräälle läheiselle vuorelle. Heidän oli kuitenkin
lopulta pakko myöntyä.

Joakimstalissa kerrotaan olleen yhtäläisiä vuorityöväenliikkeitä vähää
ennen "talonpoikaismetelin" puhkeamista. Useita kertoja nousivat siellä
vuorityöläiset taistelemaan asemansa parantamiseksi.

Kaikki nämä taistelut johtivat kuitenkin yhtä vähän kaivostyömiehiä
kuin käsityöläissällejä mihinkään tarkotuksiltaan vallankumoukselliseen
liikkeeseen.

Vuoriviljelys oli kyllä 1400- ja 1500-luvuilla teknillisessä ja
taloudellisessa suhteessa paljon pitemmälle kehittynyt, kuin mikään muu
sen ajan tuotannonhaara. Mutta vaikka se olikin kehittynyt lähimmäksi
kapitalistista suurteollisuutta, ei sen työmiehistä sittenkään
tullut köyhälistön johtajia ja esitaistelijoita. Syy tähän on meidän
etsiminen vuoriviljelyksen luonteesta. Se erotti työmiehet toisistaan
kaukaisiin vuoriseutuihin, jotka olivat etäällä suurista valtateistä
ja kauppakeskuksien vaikutuksista. Se erotti vuorityöntekijät
toisilla seuduilla olevista ammattitovereistaan, ja sorretuista
kansankerroksista, se supisti heidän näköpiirinsä tai ainakin esti sen
laajenemisen ja rajotti heidän harrastuksensa pieniin paikallisiin ja
ammattiakoskeviin asioihin.

He olivat kyllä riistettyjä ja tyytymättömiä, eivätkä suinkaan
epäilleet hankkia itselleen oikeutta ase kädessä, he kyllä osottivat
olevansa taipuvaiset ryhtymään vallankumoukselliseen liikkeeseen,
vieläpä asettumaan sen etunenäänkin, mutta ainoastaan silloin kun
heidän omat rajotetut hetkelliset harrastuksensa olivat yhtäpitävät
kokonaisliikkeen harrastusten kanssa. Arvelematta he jättivät tämän ja
sen johtajat pulaan, niin pian kun heidän hetkelliset vaatimuksensa
tyydytettiin, heti kun tyydytettiin heidän vaatimuksensa palkka- ja
työsuhteisiinsa nähden.

Vuorityöntekijäin erillään oleva asema edisti heidän keskuudessaan
melkein vielä voimakkaamman _ammattikuntahengen_ syntymistä, kuin
kaupunkien käsityöläissällien keskuudessa. He ovat sen kauimmin
säilyttäneet, aina meidän päiviimme saakka.



IV LUKU.


Pääoma ja työ kutomateollisuudessa.

Vielä vähemmän kuin käsityöläissällit ja kaivostyöläiset, kykenivät
luonnollisesti järjestymättömät köyhälistöjoukot kehittämään
ja sitkeästi ja johdonmukaisesti noudattamaan todellista
vallankumouksellista politikaa. He eivät tunteneet olevansa mikään
uusi, eteenpäinpyrkivä luokka, vaan häviävien luokkien hajoamisen
tuotteita. He pitivät yhtä näiden ja varsinkin talonpoikain kanssa,
joiden jälkijoukossa heidät usein tapaamme. Hajaantuneina, pahoin
kohdeltuina ja nöyryytettyinä he eivät voineet asettaa itselleen
omia tarkotusperiä, olivat liian heikkoja pyrkiäkseen ominneuvoin
joihinkin päämääriin. Epäilemättä heissä kuohui syvä tyytymättömyys
oleviin oloihin, mutta meillä ei tästä ole muuta todistusta, kuin se
taipuvaisuus, jolla he liittyivät jokaiseen vallankumoukselliseen
liikkeeseen. He olivat aina kernaat yhtymään talonpoikiin, joita he
olivat niin lähellä, heti kun nämä liikahtivat. Kommunistiseenkin
liikkeeseen he ottivat osaa, jos sellainen jossakin ilmaantui. Mutta
ei alkuunpanoa sellaiseen eikä yleensä mitään yhteiskunnallisen
mullistuksen aatetta voinut heistä lähteä.

Eivät kaivostyömiehet, eivät käsityöläissällit eivätkä kaupunkien
järjestymättömät köyhälistöläiset olleet kutsuttuja kannattamaan
kommunistisen työväenliikkeen ensimäisiä yrityksiä. Oli olemassa
ainoastansa _yksi_ työväenkerros, jossa kommunistiset pyrkimykset siinä
vallitsevien olojen nojalla löysivät vastakaikua ja jolle ne samalla
antoivat tarpeellisen henkisen herätyksen luomaan näistä taipumuksista
uuden yhteiskuntaihanteen, mutta jolle ne myöskin antoivat tarpeellista
pontevuutta, säilyttää tätä ihannetta aikoina, jolloin näytti
kerrassaan mahdottomalta sitä saavuttaa. Nämä työntekijät olivat
_kutomateollisuuden_ työntekijät, etenkin _villakankurit_.

Luonnollisesti se, mitä tässä on sanottu, on varovasti harkiten
käsitettävä. Kun nykyänsä väitetään, ja täydellä syyllä, että
teollinen köyhälistö on sosialidemokratisen liikkeen kannattaja, niin
ei sillä tarkoteta, ett'eivät muihinkin luokkiin kuuluvat ihmiset,
pikkuporvarit, kirjailijat, tehtailijat j.n.e., voisi ottaa siihen
osaa, vieläpä usein varsin pontehikkaastikin. Monet niistä voivat astua
liikkeen etunenäänkin. Eikä sillä myöskään tarkoteta, että jokainen
teollisuudessa työskentelevä köyhälistöläinen olisi sosialidemokrati.

Yhtäläisesti rajotettuna on ymmärrettävä sekin väite, että
kutomateollisuuden työntekijät ovat olleet kommunistisen
työväenliikkeen ensimäisten yritysten kannattajina. Tulemme näkemään
muidenkin ainesten siinä vaikuttavan; ja olisi järjetöntäkin väittää,
että jokainen kankuri oli kommunisti. Mutta mikäli voimme seurata tätä
liikettä taaksepäin ja mikäli meillä on siitä luotettavia tietoja,
näemme aina kutojien siinä huomattavalla tavalla vaikuttavan, ottavan
siihen osaa, mikä tuskin lienee mikään sattuma.

Meidän luullaksemme on tämä seikka verraten helposti selitettävissä,
jos otetaan selkoa villateollisuuden kehityksen aluista.

Tässä emme ota huomioon muita kutomateollisuuden haaroja, pellava-,
puuvilla-, ja silkkiteollisuutta, koska ne eivät keskiaikana
kansainväliseen merkitykseen nähden läheskään voineet vetää vertoja
villateollisuudelle. Milloin pellava- ja parkkumiteollisuus rupesivat
tuottamaan ulkomaillevientiä varten, kuten Ulmissa ja Augsburgissa,
osottivat ne pääasiassa samallaisia kapitalistisia omituisuuksia kuin
villateollisuus, samoin italialainen silkkiteollisuus.

"Villateollisuus oli keskiaikana", sanoo Hildebrand, "Saksan
porvariston voiman ja kukoistuksen kulmakivenä. Sen raaka-aineiden
tuontiin ja sen tuotteiden vientiin perustui Hansakaupunkien merivalta
ja Saksan muinainen maailmankauppa. Se hyvinvointi, jonka se sai
aikaan, antoi Saksan valtakunnalle keskiajan viimeisillä vuosisadoilla
suurimmaksi osaksi sen mahtavuuden ja sen aseman, joka sillä oli
maailmassa... Saksan villateollisuuden kehityshistoria on senvuoksi
suuremman merkityksinen kuin yhden ammattihaaran kehityksen historia;
se on samalla Saksan taloudellisen sivistyksen historia. Niin,
kuvastuupa siinä koko kansallisen elämämme juoksu".

Nämä sanat tuskin lienevät liioteltuja. Sen rajotuksen niiden
suhteen kumminkin sietää tehdä, että Saksan asema maailmankaupassa
ei perustunut yksinomaan sen villateollisuuteen, vaan myöskin sen
vuoriviljelykseen, joka ajottain, ja etenkin 1500-luvun alussa,
vaikutti Saksan taloudelliseen elämään vieläpä voimakkaammin kun
villateollisuus.

Kaikessa tapauksessa on totta, että villatavarat olivat Saksan, vieläpä
yleensä koko länsimaisen kristikunnan ensimäisiä vientitavaroita.

Nahan ja turkiksien ohella oli liina keski-ajalla vaatetusaineksena.
Villa oli ylellisyystavaraa, jota aluksi ainoastaan ylhäisimmät voivat
itselleen kustantaa. Palttinankudonta oli iki-vanhaa kotiteollisuutta.
Talon naiset kehräsivät ja kutoivat sen palttinan, minkä talon
asukkaat tarvitsivat. Villateosten valmistaminen sitävastoin ei
kauemmin voinut olla kotiteollisuutena, kun taitavuus siinä kohden oli
jossain määrin kehittynyt, sillä silloin vaati se suurempia laitoksia,
värjäyshuoneita, vanutusmyllyjä j.n.e. Mutta sellaisia voivat laittaa
ainoastaan suuremmat järjestöt, kuten luostarit, kaupungit taikka
ammattikunnat.

Ensimäiset mieskankurit tapaamme luostareissa. Nämä ne lienevätkin
enimmän edistäneet villakutomateollisuuden leviämistä Saksaan, niinkuin
luostarit yleensä keskiajan vanhimpina aikoina olivat sen teknillisen
kehityksen kannattajia, joka teollisuudessa ja maanviljelyksessä
tapahtui. Ei mikään ole epätodenmukaisempaa kuin se "valistunut"
katsantokanta, että munkit olisivat saavuttaneet valtansa rukouksia
lukemalla ja evankeliumia kopioimalla.

Jo 800-luvulla mainitaan vanuttajia ja leikkaajia olleen Konstanzin
luostarissa. Munkit opettivat Bodenjärven ympäristön asukkaita kutomaan
villakangasta ja käyttämään verkaa puvukseen. 1100:nnellä vuosisadalla
ei kutomateollisuutta erikoisesti mainita luostarien ohjesäännöissä.
Mutta 12:nnella vuosisadalla on kutomateollisuus tullut luostareille
niin tärkeäksi, että tämän vuosisadan luostarisäännöissä villan
kauppa ja käyttö sekä villakankaan kudonta mainitaan luostariveljien
säännöllisenä toimena, niin etenkin sistersiensiläiskunnan säännöissä,
jotka ovat peräisin 12:nnelta vuosisadalta. Sistersiensiläiset ottivat
itseasiassa veranvalmistuksen suorastaan erikoisalakseen.[14]

Käsityön tapaan harjotettu villakangasteollisuus kehittyi nopeasti,
paitsi luostareissa, myöskin kaupungeissa. Ensin tapahtui tämä
Alankomaissa, jossa se rupesi kukoistamaan jo 900-luvulla.

Tämä uusi teollisuus oli ylellisyysteollisuutta. Villakankaat olivat
kauan aikaa ainoastansa varakkaampien saatavia. Kun 1400-luvulla
käsityöläiset ja talonpojatkin rupesivat käyttämään villavaatteita,
pidettiin tätä merkkinä siitä, kuinka pelottavasti ylellisyys rupesi
leviämään alempiinkin säätyihin. Hienosta verasta maksettiin sangen
paljon. Niin ollen kannatti sitä kulettaa kauaksi, ja tuli siitä siis
vientitavara. Koko Europa oli sen markkinapaikkana. Ei siis sovi
ihmetellä, että verkateollisuus helposti kehittyi vientiteollisuudeksi,
kun kaikki tarpeelliset edellytykset sattuivat olemaan olemassa, kun
siis oli runsaasti hyviä raaka-aineita ja samalla tekotavat kehittyneet
tarpeeksi pitkälle.

Näin oli ensiksi asianlaita Flanderissa. Flanderin verkaa kiitettiin jo
1200-luvulla yli koko Europan.[15]

Monessa kaupungissa villateollisuus pysyi käsityönä, jota
harjotettiin ainoastaan paikallismarkkinoita varten, kuten yleensä
muitakin käsitöitä. Kumminkin tuli se sielläkin riippuvaiseksi
maailmanmarkkinoista, sillä ulkoapäin tuleva kilpailu ulottui
paikallismarkkinoillekin ja näistä tuli maailmanmarkkinoiden pieni
osanen. Nämä tulivat sen vuoksi määrääväksi villateollisuudelle
sielläkin, missä sen ei onnistunut poistaa paikallista luonnettaan, ja
se tulee vientiteollisuudeksi. Sen vuoksi joutuivat noiden seutujen
veranvalmistajat etuihinsa nähden kärsimään kauppiaista, jotka toivat
verkaa maahan ja kilpailivat sitte myydessä heidän kanssaan. Tämä ei
ollut sellaista väestön perinnäistä vihollisuutta kauppiaita kohtaan,
jota he tunsivat _kuluttajina_, vaan aivan erikoista vastakkaisuutta
_tuottajien_ ja _kauppiaitten_ välillä. Sensijaan, että väestöjoukot
olivat kauppiaille sitä vihollismielisempiä, mitä enempi nämä
_korottivat_ hintojansa, kasvoi villakankaan valmistajien suuttumus
sitä enempi mitä _halvemmalla_ kauppiaat toivat verkaa ulkomailta
heidän makkinoilleen.

Mutta tämä vastakkaisuus ei ollut ainoa, johon villakankaan valmistajat
joutuivat kauppiaisiin nähden. He eivät olleet vastakkain ainoastaan
siitä syystä, että olivat kilpailijoita, vaan myöskin syystä että
toiset olivat sortajia, toiset sorretulta. Missä villakankaanvalmistus
muuttui vientiteollisuudeksi, oli _pääoma_ tarpeen sen harjottamiseen.
Eihän enää myyty suorastaan ostajalle. Tavaran täytyi tehdä pitkiä
matkoja, joskus vaeltaa markkinoilta toisille ennenkuin se tapasi
ostajan, ja matkalla se oli alttiina monille vaaroille. Viipyi kauan,
ennenkuin tavarain korvaus tuli kotiin.

Missä villateollisuus muuttui vientiteollisuudeksi, oli villa tuotava
vähitellen yhä kaukaisemmista paikoista, koska lähimpänä olevan
seudun tuotanto ei riittänyt tyydyttämään villatarvetta. Ja samassa
määrin kuin teollisuus kehittyi ja kilpailu kasvoi, samassa määrin
kuin vaatimukset veran hienouden ja hyvyyden suhteen kasvoivat, oli
raaka-aineita valittava yhä huolellisemmin. Mutta nytpä ei ollutkaan
olemassa monta seutua, joka olisi tuottanut tarpeeksi hyviä villoja;
parhaat tulivat, kuten jo on huomattu, Englannista. Raaka-aineet
tulivat yhä kalliimmiksi, kuta kauempaa niitä tuotiin, ja niitä
täytyi koota yhä suurempia varastoja. Pääoma, joka oli käytettävä
raaka-aineisiin, kasvoi samassa suhteessa kuin vienti laajeni ja
samalla tuli sen kiertämisaika pitemmäksi. Itse veranvalmistajan
täytyi niin muodoin tulla rahamieheksi taikka tuli hän riippuvaiseksi
kauppiaasta, joka antoi hänelle tarpeelliset rahat etukäteen.
Kumpaankin suuntaan on kehitys tapahtunut. Villateollisuustyöläinen
sortui joko kotiteollisuuden harjottajaksi nykyaikaisessa mielessä,
kotityöntekijäksi, jolla joko oli yksi sälli tai ei ensinkään, joka sai
raaka-aineet kauppiaalta, ja jätti tälle suostutusta palkasta työnsä
tuotteet, tai tuli veranvalmistajasta kapitalisti, jolla oli työssä
useampia sällejä ja joka otti haltuunsa ei vain tuotannon, vaan myöskin
kaupan. Ei se aina ollut _kutojamestari_, jonka onnistui kohottautua
tähän asemaan, usein se oli joku muu käsityöläinen, joka vaikutti
veranvalmistuksessa. Ne useat toimenpiteet, joiden alaisena villojen
oli oltava, ennenkuin ne tulivat kauppaan hienona verkana, erosivat
yhä enemmän itsenäisiksi käsitöiksi: villankehrääjien, vanuttajien,
leikkaajien, värjärien ammateiksi.

Nämä ammatit olivat tekotavoilleen toisistansa riippuvaiset, ja kukin
niistä koki saada muut taloudellisestikin itsestään riippuvaisiksi.
Erittäinkin oli villankehrääjien ja kutojien välinen taistelu
ankara. Paikottain onnistui kutojan tehdä kehrääjät itsestään
riippuvaisiksi, mutta enimmäkseen kävi päinvastoin. Kehrääjistä
sai alkunsa _vlllakauppiasylimystö_, nämä kun kehruuttivat villat
köyhemmillä mestareilla tai sälleillä kotonaan, jonka jälkeen
kudottivat langat joko sälleillä tai itsenäisillä kotiteollisuuden
harjottajilla. Tässä esiintyy jo alku _käsiteollisuusjärjestelmään_,
aikaisimmin luostareissa, jotka saman katon alle yhdistivät kaikki
erikoistyöt, jotka veranvalmistamiseksi tarvittiin. Mutta käsityössäkin
huomaamme 1400-luvusta alkaen siellä täällä kehrääjäsällien ohella
kutojasällejäkin työssä verkatehtailijain kotona, ja sen ohella jyrkän
työnjaon siinä muodossa, että kukin villakankuri kutoi erikoista
kangaslajia. Toisenlaista työnjakoa syntyi villakehruuteollisuudessa,
kun sen erilaisia perättäin seuraavia töitä annettiin eri työläisten
tehtäviksi. Tästä oli seurauksena ammattikunnallisen villankehruun
lakkaaminen, sen eri toimintojen antaminen ammattikuntiin
kuulumattomille, osaksi oppimattomille, työläisille, _maalaisille,
naisille_ ja _lapsille_.

Lopuksi vastaa verkateollisuuden kapitalistista luonnetta sekin, että
siinä kappalepalkkajärjestelmä aikaisin kehittyi. Sattuipa vielä
niinkin, että tämä taas lakkautettiin sen vahingollisen vaikutuksen
vuoksi, mikä sillä oli työn laatuun nähden. Niin kävi esim. Ulmissa
neuvoston päätöksellä v. 1492 "koska kiirehtiminen on työn hyvyydelle
vahingoksi". Tuo kaunis sakkojärjestelmä, jonka avulla uuden-ajan
rahamies pakottaa tuottamaan parhainta laatua ylenmääräisesti
joudutetustakin työstä, oli "pimeällä keskiajalla" vielä varsin vähän
kehittynyt!

Päinvastoin kuin useimmat senaikuiset sällit, mutta samoin kuin
uuden-ajan työmiehet, saivat kankurityöntekijät usein mennä naimisiin.
Kankurisälli ei siinä tapauksessa enään kuulunut mestarin perheeseen.

Villateollisuus oli myöskin se kaupunkiteollisuus, jossa
teknillinen kehitys nopeimmin tapahtui. Mitä enemmän työnjako
lisääntyi ja vientitavaratuotanto, joukkotuotanto, kasvoi, sitä
laajaperäisemmiksi kävivät ne teknilliset laitokset ja apuneuvot,
joita kutomateollisuuteen vaadittiin. Muutamat näistä tarpeellisista
laitoksista ja koneista olivat niin suuria ja kallishintaisia, että
eivät yksityiset henkilöt olleenkaan voineet sellaisia hankkia.
Niitä omistivat kaupungit taikka ammattikunnat. Yksityisten
yrittäjäin kapitalistinen omistusoikeus työntekijäinsä työkaluihin
ei vielä silloin ollut kehittynyt. Mutta jo alkoi edistyvän työnjaon
vaikutuksesta keksimähenki herätä juuri villateollisuuden alalla.
Laajojen laitosten käytäntöön ottaminen sai aikaan joukon _teknillisiä
vallankumouksia_ ja kiihotti jatkamiseen. Rukkia esim. ruvettiin
käyttämään 1400-luvulla, ensinnä käsin käytettävää. V. 1530 keksi
Wattenmühlistä kotoisin oleva Jürgens poljettavan rukin. Vanuttaminen
tapahtui aluksi jalkojen avulla. Veden avulla käypien vanutusmyllyjen
keksiminen (ehkä 12:nnelta vuosisadalta) teki vähitellen lopun jaloilla
toimitetusta vanutuksesta.

Jokainen sellainen edistysaskel teki _osan työvoimista tarpeettomaksi_.
Tämä nykyaikaisen teollisuuselämän puoli ei missään esiintynyt niin
aikaisin kuin villateollisuustyöläisten keskuudessa.

Niin lähelle suurteollisuutta ja kapitalismia, kuin vuoriviljelys,
ei villateollisuus tosin koskaan päässyt ennen uskonpuhdistusta.
Mutta sensijaan että vuoriviljelystä harjotettiin erämaissa, ja
vuorityöntekijät pysyivät erillään muiden ihmisten pyrinnöistä ja
taisteluista, sai villateollisuus kapitalistisen luonteensa enimmäkseen
kaupungeissa, joiden kautta maailmankaupan virta kulki eteenpäin ollen
Europan edistyneimpien maiden, Italian, Alankomaiden, Ranskan ja Saksan
kaikkien vaikutusten alaisena. Näissä kaupungeissa villateollisuus
oli se ammatti, joka aikaisimmin ja selvimmin kehitti kapitalistisen
luonteen -- niinkuin myöhemmin _kutomateollisuus_ 18:nnen vuosisadan
lopulla Englannissa oli paneva alulle teollisen vallankumouksen.
Mestarit koettivat päästä kauppiaiksi ja kapitalisteiksi, jotka enemmän
kuin jonkun muun kaupunkikäsityön mestarit sortivat sällejänsä ja
olivat syvän rotkon heistä erottamat. Missä tämä ei heille onnistunut,
joutuivat he itse kauppiasten palkkaorjiksi, kotiteollisuuden
harjottajiksi, jotka olivat sällejänsä lähempänä kuin minkään muun
ammatin mestarit ja tunsivat olevansa heidän kanssansa etujen
yhteydessä sortajia vastaan. Ja ammattikunnan ulkopuolella oleva
köyhälistöläinen tuli työtoverina ja yhteiskunnallisesti samanarvoisena
sällejä yhä lähemmäksi.

Ja samalla kun villatyöläisille typerä ammattiylpeys tuli yhä
aiheettomammaksi, samaan aikaan heidän näköpiirinsä laajeni sen
merkityksen kautta, jonka maailmanmarkkinat heihin nähden saavuttivat.

Muilla kansalaisilla oli, kuten Goethen "Faustissa" sanotaan, vain
sunnuntaihuvitusta, "... kun hän ammattiveikolleen saa jutustaa
sodasta ja sodanhälinästä, kun kaukana, Turkissa, kansat keskenään
taistelevat". Mutta villateollisuudessa työskenteleville tämä
sitävastoin oli vakavin asia maailmassa. Heidän raaka-aineidensa
tuonti ja tavaroittensa menekki riippui siitä, oliko Englanti sodassa
Ranskaa vastaan ja missä suhteessa Flander siihen nähden oli, oliko
Hansaliitto hyvissä väleissä Tanskan kanssa, oliko tie Novgorodiin
avoinna, tekisikö keisari rauhan Venetsian kanssa j.n.e. Se, joka
tekee työtä maailmankauppaa varten, joutuu pian nurkkapolitikan
kannalta, mutta menettää samalla myöskin sen huolettomuuden, varmuuden,
mikä on käsityöläisellä, joka tekee työtä ainoastaan sukulaisille
ja tuttaville. Villakankaankutojat eivät milloinkaan voineet päästä
rauhaan, heidän ammattinsa oli alituisten mullistusten alaisena.
He ottivat osaa sisällisiin riitoihin kaupungeissansa, näyttelivät
niissä usein pääosaa. Heillä oli omat ammattiriitansa, joita mainitut
yhteiskunnalliset ja teknilliset muutokset aiheuttivat. Ja tämän
lisäksi tuli vielä vaikutteita muista maista ja kauppapuolista.

Villateollisuus oli vallankumouksellisin kaupungeissa keskiajan
lopulla harjotetuista ammateista. Ja vallankumouksellisia olivat
sen työläisetkin. Yhteiskunta ei heidän mielestään ollut mikään
luja, muuttumaton: he saattoivat helpoimmin ruveta miettimään sen
muuttamista. He ankarina tunsivat sorron, ja heillä oli suurimmat syyt
vihata rikkaita.

Mutta villateollisuus oli myöskin voimakkain kaikista ammateista.
Jokainen kaupunki muodosti oman yhteiskuntansa, mutta hyvinvoivissa
kaupungeissa, niissä, jotka tekivät työtä länsimaisen teollisuuden
maailmanmarkkinoita varten -- ne ulottuivat Englannista Novgorodiin
ja Konstantinopoliin saakka -- oli villateollisuus taloudellisessa
suhteessa tärkein ammatti. Kaupungin hyvinvointi riippui siitä, s.o.
sen työmiehistä.

Mutta ei ainoastaan taloudellisen merkityksensä, vaan myöskin
lukumääränsä kautta olivat villatyöläiset, etenkin kutojat, niissä
kaupungeissa, missä tämä teollisuus kukoisti, voimana, joka meistä ehkä
saattaa näyttää mitättömältä, mutta joka todellisuudessa oli varsin
suuri sen ajan pienissä kaupungeissa. Tämä teollisuus saattoi siihen
aikaan koota pääpaikkoihin, suhteellisesti katsoen, suunnattoman suuria
ihmisjoukkoja.

Breslaussa marssivat kankurit v. 1333 900-miehen suuruisena aseilla
varustettuna joukkona. Kölnistä ajettiin yksin yhden ainoan kukistetun
kankurikapinan jälkeen 1,800 kankuria maanpakoon. Erittäin paljon oli
heitä Alankomaissa. V. 1350 oli Lövenissä 4,000 kangaspuuta, Ypernissä
yhtä monta ja Mechelnissä 3,200. V. 1326 karkotettiin Gentistä 3,000
kankuria sen vuoksi, että olivat osottautuneet taipuvaisiksi nousemaan
kapinaan Flanderin kreivejä vastaan. 1300-luvun loppupuoliskolla
seisoi siellä 18,000 veranvalmistustyötä harjottavaa miestä aseissa.
Brüggessä eli käsityön kukoistuskaudella 50,000 ihmistä villakankaiden
valmistamisella.

Tästä kasaantumisesta eri paikkoihin kasvoi kankureille mahtava
vallankumouksellinen voima. Ei siis ihme, että apotti Trudo
aikakirjassaan lausuu heistä, että he olivat ylpeämpiä ja julkeampia
kuin mitkään muut ammattilaiset.

Jos kaiken tämän ottaa huomioon, silloin käsittää, että
juuri villateollisuudesta tuli uskonpuhdistuksen ajan
yhteiskuntavallankumouksellisten pyrintöjen ahjo. Ei hämmästytä se,
että tavataan kankureja jokaisen taistelun etunenässä, joka kaupunki- ja
valtiovaltaa vastaan käytiin, ei se, että heidän keskuudessaan
helposti pääsi valtaan sellaisia virtauksia, jotka asettuivat
sotakannalle koko valitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan, ei se,
että kankurit säännöllisesti ovat sekaantuneet kaikkiin keskiajan
loppupuolella ja uskonpuhdistuksen ajalla tapahtuneisiin kommunistisiin
liikkeisiin, mikäli näissä yleensä köyhälistöläistä luokkaluonnetta on
tavattavissa.



III osa.

Keskiajan ja uskonpuhdistuksenajan kommunismi.



I LUKU.

Luostarikommunismi.


Italia ja Etelä-Ranska olivat ne kristillis-germanilaisen
sivistysalueen maat, joissa roomalaisen maailmanvallan sivistys oli
syvimmälle juurtuneena. Siellä kansainvaellukset vähimmän hävittivät
ja keskeyttivät tämän sivistyksen perintöä, ja yhteys Itämaiden
verraten korkealla sivistyskannalla olevien maiden, Egyptin,
Syyrian, Vähän-Aasian, ja Konstantinopolin kanssa säilyi siellä
vilkkainna. Sen raakuuden tilan mustimpinakin aikoina, joka seurasi
kansainvaellusta, ei siellä kaupunki-elämä milloinkaan kokonansa
lakannut. Kaupungit saivat siellä ensimäisinä taas rikkautta ja valtaa,
ja siellä esiintyivät ensi kerran keskiajalla ne yhteiskunnalliset
vastakkaisuudet, joita tavaratuotanto luopi. Tai oikeammin sanoen,
keskiaika peri ne suorastaan vanhalta ajalta.

Eikä köyhälistökään sieltä koskaan kokonaan kadonnut. Italian ja
Etelä-Ranskan kaupungeissa se ensin tuli uudelleen yhteiskunnallisesti
vaikuttavaksi tekijäksi. Niin ollen on aivan luonnollista, että
keskiajan ensimäiset kommunistiset pyrinnöt saivat alkunsa sen helmasta.

Mutta samoin kuin heimolaisuus Italian ja Etelä-Ranskan tämänaikuisten
kaupunkien elämän ja sen elämän välillä, jota Rooman vanhoissa
kaupungeissa oli eletty, oli selvästi huomattavissa, ja samoin
kuin roomalaisajan perimätiedot ja -tavat ovat siellä säilyneet
elävimmillään, samoin on myöskin proletarinen, köyhälistöläinen,
kommunismi, joka siellä kehittyi, pitänyt kiinni niistä muodoista,
joita se peri kuolevan Rooman valtakunnan ajoilla. Köyhälistön
nousemisella porvari-yhteiskuntaa vastaan oli aluksi kokonaan
munkkimainen luonne ja siitä se ei milloinkaan päässyt Italiassa eikä
Etelä-Ranskassa -- tietysti kaikkein viimeisintä aikaa lukuun ottamatta.

Voidaksemme munkkilaitosta oikein kuvata, täytyy meidän vielä kerran
luoda silmäys kristinuskon ensimäisiin vuosisatoihin. Me näemme,
etteivät vanhimman kristinopin kommunismin toteuttamista tarkotettavat
pyrinnöt onnistuneet senaikuisessa yhteiskunnassa vallinneiden olojen
vuoksi. Mutta näimme myöskin, että samat olosuhteet, jotka vielä
silloin tekivät kommunismin yleisenä yhteiskuntatilana mahdottomaksi,
kuitenkin alati synnyttivät uutta köyhälistöä ja siten myöskin yhä
uudelleen kommunististen laitosten tarvetta.

Mitä enempi kristinoppi levisi, sitä selvemmin se lakkasi kommunismia
yleisesti käytäntöön yrittämästä. Mutta samassa määrin ruvettiin
myöskin yhä enemmän harrastamaan erityisten kommunististen yhdyskuntien
perustamista kristikunnan piiriin.

Esikuvana näillä oli tuo ainoa kommunistinen laitos, josta silloin
ainakin jäännökset oli jäljellä: _perhe_ tai oikeammin sanottuna
_kotiyhteisö_. Vanhimpina aikoina, vieläpä keisariajallakin oli
jokainen talous itseensä sulkeutunut yksikkö, joka pääasiallisesti itse
valmisti kaiken sen, mitä tarvitsi, ja myi ainoastaan sen, mitä liikaa
oli, tavaroina. Aluksi nämä taloudet olivat yksinomaan kotiyhteisöjä,
suurempia perheitä, joissa oli 40 à 50 henkeä, jotka täydellisesti
elivät kommunismin periaatteiden mukaan ja yhteisesti omistivat ja
käyttivät tuotanto- ja kulutustavaroita. Nämä kotiyhteisöt joutuivat
syrjään orjatyölle perustettujen perhekuntien tieltä, niiden sijalle
tuli talouksia, joissa sekä tuotanto, että kulutustavarat olivat yhden
ainoan henkilön yksityisomaisuutta, jolle myöskin työläiset, orjat,
kuuluivat. Mutta vielä kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla oli
kotiyhteisö kyllin eloisa ollakseen yhteiskunnallisten uudistusten
esikuvana.

Nämä uudistukset oli _luostarit_, jotka olivat jonkinlaisia teennäisiä
kotiyhteisöjä, joissa yhdyssiteenä, yhteisiä etuja lukuunottamatta, ei
ollut heimolaisuus, vaan eräät määrätyt, viisastellen keksityt säännöt
ja lupaukset.

Samat väestökerrokset, joista ensimäiset kristityt saivat enimmät
kannattajansa, antoivat myöskin useimmat jäsenet näihin uusiin
kotiyhteisöihin, useimmat munkit ja nunnat. Toiselta puolen olivat
ne rikkaita ihmisiä, jotka inhosivat rikkauttansa ja sitä seuraa,
johon se heidät saattoi. Toiselta puolen olivat ne -- ja nämä olivat
lukuisimmat -- köyhiä raukkoja, jotka luostareissa saivat sitä turvaa,
jota "maallinen", s.o. porvarillinen yhteiskunta ei heille antanut.
"Nykyänsä", niin valittaa pyhä Augustinus, "pyhittävät enimmäkseen
orjat taikka vapautetut itsensä Jumalan palvelemiseen taikka ihmiset,
jotka heidän herransa siinä tarkotuksessa ovat vapauttaneet, taikka
talonpojat taikka käsityöläiset taikka muut alempisäätyiset henkilöt".

Perhe saattaa elättää itsensä mitä erilaisimmilla tavoilla:
tekemällä työtä, kerjäämällä tai muita riistämällä. Niin oli laita
luostareissakin. Muutamissa olivat vallalla ryysyköyhälistön, jonka
joukosta heidän jäsenensä olivat, taipumukset -- he rupesivat
enimmäkseen kerjäämään. Toisten onnistui löytää rikkaita jäseniä tai
suojelijoita, jotka lahjottivat heille rahoja ja maatiloja ja orjia,
tai talonpoikia, joiden nylkemisellä nuo hurskaat miehet saattoivat
elää. Mutta useimmat luostarit olivat sellaisten köyhien yhdistyksiä,
jotka olivat liittyneet yhteen, tullakseen paremmin toimeen. Nämä
näkivät, ainakin aluksi, parhaaksi turvautua jäsentensä _ruumiilliseen
työhön_.

Ensimäisissä luostareissa, jotka tunnetaan 300-luvulta, vaadittiin
ruumiillista työtä. Tämän ajan tärkeimmät luostarienperustajat vaativat
sitä, niin Antonius, Pachonius ja Basilius neljännellä vuosisadalla,
niin Benediktus Nursialainen, benediktiniläiskunnan perustaja kuudennen
vuosisadan alussa.

Alkuaan saattoi jokainen jäsen mielensä mukaan erota kotiyhteisöstään.
Eivätkä sen asukkaat millään erityisellä puvullakaan olleet erotetut
muusta väestöstä.

Laatuunsa ja tarkotusperäänsä nähden voipi sangen hyvin
verrata tämäntapaisia luostareja meidän aikanamme köyhälistön
_tuotantoyhdistyksiin_. Molemmat koettavat rajotetetussa piirissä
ratkaista aikansa "yhteiskunnallista kysymystä" jäsentensä omien
voimien avulla.

Mutta heimolaisuuden ohella molemmat laitokset kuitenkin osottivat
tärkeitä eroavaisuuksia, jotka vastaavat niitä eroavaisuuksia, joita on
roomalaisen ja nykyisen yhteiskunnan välillä.

Kapitalistinen tuotantotapa on muuttanut melkein koko tuotannon
tavaratuotannoksi. Senvuoksi täytyy myöskin työväestön
tuotantoyhdistyksien valmistaa tavaroita. Ne eivät valmista tuotteitaan
omiksi tarpeiksi, vaan markkinoita varten, niillä on taisteltavana
kaikkia vaaroja ja turmelevia vaikutteita vastaan, joita vapaan
kilpailun ja liikepulan järjestelmä tuo mukanaan.

Ennen kapitalistisen tuotantotavan kehittymistä oli tuotannon
päätarkotuksena valmistaa tavaroita omiksi tarpeiksi. Jokainen
talonpoikaistalo, jokainen herraskartano kuletutti markkinoille
ainoastaan sen, mikä jäi yli oman tarpeen, ja luostarit tekivät samalla
tavalla. Tämä ylijäämä, joka ne yhdisti markkinoiden, maailman kanssa,
oli enimmäkseen suurena kiusauksena, jota seurasi syntiinlankeemus.
Ylijäämän piti kuulua köyhille, mutta oli hyödykkäämpää myydä se.

Mutta tuotanto omia tarpeita varten pysyi luostareissa kauemmin
kuin muualla pääasiana, luonnontalous vastusti niissä kauemmin kuin
muualla kohoavaa pääomaa. Tämä taloudellinen järjestelmä antoi niille
vanhoillisuuden leiman, mutta myöskin sitkeyttä ja vastustusvoimaa,
jota turhaan etsii nyky-ajan tuotantoyhdistyksistä.

Toinen suuri eroavaisuus on siinä, että meidän aikamme
tuotantoyhdistyksissä ovat yhteisiä ainoastaan _tuotannon_
välikappaleet, vaan ei _kulutusvälikappaleet_. Luostareissa oli
sitävastoin yhteinen elämä, yhteinen talous, pääasia ja yhteinen
omistus tuotannonvälikappaleisiin sivuseikka, joka täytyi ottaa kaupan
päälle, jotta olisi saatu kommunistinen talous pysyväiseksi. Sillä
kokemus oli osottanut, että yhteinen talous olisi vastakkainen yksilön
omistusoikeudelle tuotannonvälineisiin, ja että yhteinen talous ei
missään säilynyt kauan, missä tämä yksityisomaisuus vain pysytettiin.

Ja vieläkin on tärkeä eroavaisuus nykyisten tuotantoyhdistyksien
ja luostarien välillä. Edelliset eivät hävitä yksityisperhettä.
Yhteinen omistus tuotannonvälikappaleisiin nähden sopii hyvinkin
yhteen yksityisen perhe-elämän kanssa, mutta niin ei ole asian laita
nautinnonvälikappaleiden yhteisyyden. Munkilla tai nunnalla ei voinut
sentähden olla mitään perhettä ulkopuolella luostaritaloutta. Mutta
luostarien täytyi mennä vielä pitemmälle. Alkuperäinen kotiyhteisö ei
estänyt yksityisten jäsentensä yksityisiä avioliittoja. Mutta tämän
yhteisön perustana olivat veren siteet, jotka tuhatvuotinen tottumus
oli pyhittänyt, eivätkä hiljan keksityt teennäiset laitokset, ja se oli
olemassa yhteiskunnassa, jossa ei vielä ollut yksityistä omaisuutta
eikä perintöoikeutta ainakaan tärkeimpiin tuotannonvälineisiin
nähden. Luostarit sen sijaan syntyivät aikana, jolloin tämä omistus- ja
perintöoikeus oli täysin kehittyneitä. Aivan samoin kuin olemme
nähneet tapahtuneen vanhimmassa kristillisessä kirkossa, olisi
perhejärjestelmän siirtäminen luostariin välttämättömästi särkenyt
tämän kommunistisen järjestyksen.

Luostareilla ei ollut muuta keinoa pitämään pystyssä kommunismiaan ja
samalla itseänsä kuin avioliiton kieltäminen. Tavallinen vapaamielinen
"valistus" näkee munkkien ja nunnien naimattomuudessa ainoastaan
täydellisen heikkojärkisyyden ilmauksen. Mutta historiantutkija tekee
viisaasti, jos hän, kun joku historiallinen joukko-ilmiö näyttää
hänestä käsittämättömältä, hakee syitä tähän omista puuttuvista
tiedoistaan asioiden todelliseen yhteyteen nähden ja koettaa mieluummin
tutkia sitä kuin sättiä tyhmyyttä, vaikkakin tämä jälkimäinen keino
on kaiketi mukavampi ja kirjottajaa kohottavampi. Luostariasukasten
naimattomuus ei todista sitä, että ne, jotka perustivat luostareita,
olisivat olleet mielipuolia, vaan ainoastaan sitä, että taloudelliset
olosuhteet saattavat toisinaan vaikuttaa ratkaisevammin kuin itse
luonnon lait.

Muuten, eihän yleensä naimattomuus ole välttämättömästi samaa kuin
siveys. Sen voi, kuten jo olemme kerran maininneet, toteuttaa myöskin
käyttäen avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää. Platon koetti tätä
keinoa. Mutta roomalaisessa yhteiskunnassa oli avioliitto kuitenkin
siksi lujalla pohjalla, ettei mitään sellaista voitu sallia,
julkisesti luostareillekaan, ja ne olivat sitä taipuvaisempia siveyden
vaatimukseen, kun ajan yleinen mielipide oli taipuisa asketismiin.

Meidän oletuksemme, että aviottomuus luostareissa on seurauksena
niiden kommunismista nautinnonvälikappaleisiin nähden, se selviää
parhaiten siitä tosiasiasta, että molemmat ilmiöt seuraavat aina
toisiaan. Muinaisuudessa näimme tämän Platonista ja essealaisista.
Mutta toinenkin vertaus osottaa samaa. Tarkotamme niitä yhdysvaltojen
siirtoloita, jotka 18:nnen vuosisadan lopussa ja 19:nnen alussa
kokivat toteuttaa jonkinlaista alkuperäistä kommunismia; -- nämä
siirtolat tulee tarkkaan erottaa myöhemmistä, joilla oli tarkotuksena
toteuttaa uudempien utopistien Owenin, Fourierin tai Cabetin
aatteita, henkilöiden, jotka jo tunsivat kapitalistisen tuotantotavan
ja asettivat senvuoksi tuotannonvälineiden yhteisyyden kokeidensa
pohjaksi.[16]

Yhdysvaltain uskonnolliskommunistisien siirtolain joukossa, joita
Charles Nordhoff niitä koskevassa teoksessaan kuvailee, _ei ole
ainoatakaan_, joka ei ole nurjamielinen avioliittoa kohtaan, ja
siitä huolimatta ne ovat syntyneet mitä erilaisimmalla tavalla ja
mitä erilaisimpien olosuhteiden vallitessa, ilman mitään keskinäistä
yhteyttä. Sellainen yhtäläisyys ei ole suinkaan mikään sattuma.

Kaksi näistä lahkoista sallii kyllä avioliiton, mutta selittää
naimattomuuden korkeammaksi ja enemmän ansiokkaaksi. Ne ovat
Amana-seurakunta, joka perustettiin v. 1844, ja Zoarin lahkolaiset
vuoden 1830 jälkeen. Mutta näiden viimeksimainittujen yhdeksännessä
pääkappaleessa, joita heillä on kaksitoista periaatteita selittämässä,
sanotaan: "Me pidämme jokaista sukupuolien välillä tapahtuvaa yhteyttä,
joka ei ole välttämätöntä suvun lisääntymiselle, synnillisenä ja
Jumalan käskyä vastaan sotivana. Täydellinen siveys on ansiokkaampaa
kuin avioliitto".

Muut lahkot kieltävät suorastaan avioliiton. Vanhimmalla
amerikalaisella kommunistilahkolla shakersilaisilla, on viisi
perustotuutta, ensimäinen niistä on kommunismi, toinen aviottomuus.
Rappistit v. 1807 jälkeen suosivat samoja käsitteitä. Vuonna 1832
erosi 250 rappistia, jotka olivat väsyneet naimattomuuskieltoon,
pääseurakunnasta ja perustivat itselleen oman seurakunnan. Mutta _tämä
meni pian nurin_, ja sen omaisuus jaettiin yksityisten perheiden kesken.

Ainoastaan yksi ainoa näistä lahkoista on uskaltanut olla pyrkimättä
aviottomuuteen, jota sekin vaatii, avioliittokiellolla, vaan
platonilaisella tavalla, joka vieläkin enemmän sotii uudenaikaista
ajatus- ja tuntemistapaa vastaan kuin elinaikainen siveys. Se lahko
on Oneidan perfektsionistit. Kristus on opettanut, sanovat he, ei
ainoastaan omaisuuden, vaan myöskin henkilöiden yhteyttä. Ei kellään
ole oikeutta pakottaa toista yhteiselämään vastoin hänen tahtoaan,
mutta he pitävät kahden henkilön "yksinomaista ja epäjumalista
uskollisuutta" synnillisen itsekkyyden ilmauksena, ja missä sellaista
näyttää syntyvän, kuoletetaan se "moitteen" ja muiden toimenpiteiden
avulla. Samoin kuin Platonin valtiossakin, jättävät perfektsionistit
lasten kasvatuksen yhteiskunnan huoleksi, jonka on siitä pidettävä
huolta "tieteellisten periaatteiden" mukaan.

Huomattavaa on, että juuri nämä perfektsionistit ovat sekä
taloudellisessa että tiedollisessa suhteessa korkeammalla kaikkia
muita alkuperäiskommunistisia lahkoja. He ovat ainoat, joilla on ollut
säännöllinen kirjanpito ja jotka ovat osottaneet taiteellisia ja
kirjallisia harrastuksia.

Me saanemme siis väittää, että aviottomuus luostareissa ei ollut
minkään käsittämättömän mielijohteen tai minkään itsekidutusta
tarkottavan mielettömyyden tuote, vaan oli sillä juurensa niissä
aineellisissa olosuhteissa, joiden vallitessa luostarit syntyivät.

Katsaus Amerikan kommunistisiin siirtoloihin näyttää meille vielä
toisenkin seikan: _kommunismi synnyttää erinomaisen ahkeruuden,
erinomaisen työinnon_. Ei mikään ole naurettavampaa kuin pelko, ettei
kommunistisessa yhteiskunnassa muka tehtäisi työtä. Sen on _kokemus_ jo
kauan sitten näyttänyt turhaksi.

"Olen usein kysynyt", kertoo Nordhoff käynnistään Pohjois-Amerikan
kommunistisissa siirtoloissa, "mitä te teette laiskureillanne?
_Mutta kommunistisessa seurakunnassa ei ole yhtään joutilasta_.
Minä senvuoksi otaksun, ett'eivät ihmiset ole luonnostaan laiskoja.
Vieläpä n.k. talvi-shakersit, epävakaiset olennot, jotka silloin kun
kylmempi vuodenaika lähestyy, turvautuvat shakerseihin ja muihin
lahkoihin sanoen mielellään tahtovansa päästä seurakunnan jäseniksi,
ja jotka tulevat talven saapuessa, niinkuin eräs shakersilaisvanhin
sanoi minulle, 'tyhjin vatsoin ja tyhjin repuin ja menevät matkaansa
molemmat hyvin täytettyinä, niin pian kuin ruusut alkavat kukkia' --
vieläpä nämäkin rappiolle joutuneet yksilöt tottuvat säännöllisyyteen
ja järjestykseen ja tekevät ilman vastaväitteitä työnsä, kunnes lämmin
kevätaurinko taasen houkuttelee heidät vapauteen".

Me voimme siis kyllä otaksua, että sillä ruumiillisen työn
vaatimuksella, jonka luostarien perustajat asettivat, oli tosi
tarkotus, ja ett'ei myöskään kertomuksia munkkien ahkeruudesta ole
yksinomaan pidettävä kehumisina, joskin tiedämme, että kirkollisen
kaunopuheisuuden rinnalla kaikkina aikoina kaikki muu kaunopuheisuus,
vieläpä asianajajienkin, on joutunut varjoon, silloin kun on tarvinnut
liioitella ja panna omiansa.[17]

Vielä huomaamme yhden seikan Pohjois-Amerikan alkuperäisistä
kommunistisista siirtoloista: huomaamme, mikä suuri _taloudellinen_
etevämmyys tällä yhteiskunta-muodolla on verrattuna pikkutalollisten
ja pikkuporvarien yhteiskuntamuotoon, joiden seasta se on kohonnut.
Veisi liian pitkälle, jos tässä rupeisimme esittämään tämän ilmiön
syitä. Kylläksi on, että asia on tosi, jota todistaa paraiten näiden
seurakuntien varallisuuden nopea lisääntyminen.[18]

Tämä taloudellinen etevämmyys esiintyi vieläkin valtavampana
kukistuvassa Rooman valtakunnassa, jossa ei ollut mitään kukostavaa
talonpoikaissäätyä eikä kukoistavaa pikkuporvaristoa, kuten oli
yhdysvalloissa 19:nnen vuosisadan alkupuoliskolla. Niiden sijalle
oli tullut surkea pienvuokralaitos, kolonilaitos. Tähän verraten
osottautuivat luostarien tuotantokunnat taloudellisesti sangen
eteviksi. Ei sovi silloin ihmetellä sitä, että luostarilaitos nopeasti
levisi kristittyyn maailmaan ja että siitä tuli roomalaisen teknikan ja
yleensä roomalaisen sivistyksen tähteiden kannattaja.

Yhtä vähän voi herättää kummastustamme se, että kansainvaelluksen
jälkeen germanilaiset ruhtinaat ja hoviherrat huomasivat luostarit
erittäin sopiviksi tekemään heidän seuduillaan korkeamman tuotantotavan
tutuksi. He suosivat luostarien perustamista vieläpä panivat ne
itse alulle, melkein samalla tavalla kuin 18:nnella vuosisadalla
europalaiset hallitsijat tukivat kapitalistista teollisuutta. Kun
Alppien eteläpuolella luostarien päätehtävänä oli olla turvapaikkoina
köyhälistöläisille ja vääryyttä kärsineille talonpojille, oli niiden
päätoimena Alppien pohjoispuolella edistää maanviljelystä, teollisuutta
ja liikennettä.

Juuri luostaritalouden taloudellinen etevyys verrattuna muihin ajan
talousmuotoihin, vaikutti sen, että jokainen luostari, joka yleensä
pysyi pystyssä näinä levottomina aikoina, kohosi rikkauteen ja
valtaan vaikk'ei mikään rikas suojelija alkuaan olisikaan vaikuttanut
tähän suuntaan. Mutta valta ja rikkaus merkitsee samalla toisten
työn käyttämisoikeutta. Munkit ja nunnat herkesivät nyt tekemästä
työtä, he saattoivat ruveta elämään toisten työstä, ja he käyttivät
luonnollisesti tätä mahdollisuutta. _Tuotantoyhteisöistä_ muuttuivat
luostarit _riistäjäyhteisöiksi_.

Tällainen on se kohtalo, joka aina lopuksi kohtaa jokaista onnistunutta
yritystä, jonka avulla pieni ryhmä koettaa panna toimeen kommunismia
yhteiskunnassa, jossa muuten yksityisomaisuus ja sorto vallitsevat.
Tämä koskee kommunismia tuotannonvälikappaleisiin nähden yhtä
hyvin kuin kommunismia nautinnonvälikappaleisiin nähden tai sitten
sellaista kommunismia, jossa molemmat lajit ovat yhdistyneet.
Tuotantoyhdistyksien historiasta saamme lukuisia esimerkkejä edelliseen
tapaukseen, Pohjois-Amerikan kommunistisista siirtoloista jälkimäisiin.
Molemmat pitävät säännöllisesti parempana, kun alkavat kukoistaa
ja laajentaa tuotantoaan, hankkia palkkatyömiehiä, sen sijaan että
otettaisi uusia yhtäoikeutettuja jäseniä, joiden kanssa vanhempien
olisi pakko jakaa voitto.

Käsityöstä vapautumisen ei välttämättömästi tarvitse olla samaa kuin
kaiken työn jättäminen. Se tekee mahdolliseksi henkisen työn, ja
tässäkin suhteessa on luostareilla ollut suuri merkitys.

Aluksi ne, totta kyllä, olivat vähemmän tärkeitä taiteille ja
tieteille. Entisien talonpoikien, käsityöläisten, orjien ja
ryysyläisköyhälistöläisten tuotantoyhdistykset, joita perustettiin,
mikäli mahdollista, ulkopuolelle kaupunkeja kaukaisiin seutuihin, missä
valtio ja porvarillinen yhteiskunta eivät voineet niitä rasittaa, eivät
juuri olleet sopivimpia paikkoja taiteen ja tieteen harjottamiseen.
Niillä oli Rooman vallan aikana ja kristikunnassa pesänsä kaupungeissa.

Mutta orjuuden lakatessa, joka oli tuottanut niin paljon liikaa
tavaraa, lakkasi myöskin vähitellen ei vain ylellisyys, vaan myöskin
tieteen, taiteen, käsityön harrastus, sivistys yleensä. Maanviljelys
vajosi yhä enemmän raakojen kolonien alkeelliseksi vuokraviljelykseksi,
joka tuotti vain vähän; paikottain joutui se kokonaan rappiolle.
Maanviljelyksen riutumista seurasi kaupunkien riutuminen, jotka yhä
enemmän vähenivät väestöön ja hyvinvointiin nähden. Kansainvaellus
täydensi näiden häviön tai alensi ne merkityksettömiksi.

Nyt tulivat luostarit, jotka sillä välin olivat tulleet hyvinvoiviksi,
miltei ainoiksi turvapaikoiksi tieteille ja taiteille. Kuudennesta
vuosisadasta alkaen siirtyykin henkisen elämän keskus yhä enempi
luostareihin, ja on niissä siksi kunnes kaupungit alkavat uudelleen
kukoistaa.

On kuitenkin aina ollut niitäkin, jotka menivät luostareihin
käyttääkseen siellä joutoajan taiteiden ja tieteiden harjottamiseen.
Enemmistön mieli paloi kumminkin ainoastaan karkeimpiin nautinnoihin,
ja niihin antoi hyvää tilaisuutta riistämisen tuottama hyvinvointi
ja joutilaisuus. Munkkien laiskuus, irstaus ja juoppous onkin tullut
puheenparreksi.

Käsi kädessä tämän kanssa kulki toinenkin kehitys. Siinä määrin kuin
luostarien varallisuus karttui, tulivat ne rahvaalle yhä suljetummiksi,
koska asemaa muuten ei voitu säilyttää; niiden kävi samoin kuin meidän
aikanamme monen menestyneen siirtolayrityksen tai tuotantoyhdyskunnan.
Köyhiä raukkoja, jotka tahtoivat päästä jäseniksi, kartettiin niin
paljon kuin mahdollista, mutta halukkaasti otettiin sellaisia, joiden
yhteiskunnallinen asema ja varallisuus näyttivät lupaavan luostarille
etuja.

Samalla kertaa kun siis luostarit _tuotantoyhteisöistä_ olivat
muuttuneet _nylkyriyhteisöiksi_, taukosivat ne myöskin olemasta
_turvapaikkoina köyhille_ ja vääryyttä kärsineille. Niistä
tuli _aateliston_ nuorempien poikien ja naimattomien tyttärien
_eläkelaitoksia_.

Mutta sekä tuotantoyhteisöjen että köyhien ja sorrettujen
turvapaikkojen puute oli tuntuva läpi koko keskiajan, ja luostari oli
ainoa laitos, joka oli tätä puutetta korvaamassa. Me tapaammekin koko
tämän pitkän ajanjakson kuluessa paitsi alituisia valituksia siitä,
että munkkien kuri ja tavat huononivat, alinomaa uudistuvia yrityksiä
poistaa tuota pahaa, osaksi uudistamalla jo olevia luostareita tai
munkkikuntia, osaksi perustamalla uusia.

Uudistustavat olivat monellaisia. Yksinkertaisin ja uudistajalle
etuisin oli ottaa takavarikkoon kaikki luostarien liikavarallisuus.
Erittäinkin kunnosti tässä suhteessa itseään Saksan keisari Henrik
II (1002-24), mikä ei estänyt sitä, että tuo suuri luostaritilojen
takavarikkoonottaja myöhemmin julistettiin pyhimykseksi. Kehotukseksi
hurskaille katolilaisille.

Tällainen uudistus ei aina ottanut onnistuakseen, sillä sen ajan
sotaisat munkit puolustivat omaisuuttaan usein perin pontehikkaastikin.
Moni uudistusta harrastava apotti kaatui näissä taisteluissa tai
toimitettiin toisinaan pois tieltä salamurhaajan käden kautta.
Ja siellä, missä uudistus onnistuikin, ei sillä ollut suurtakaan
merkitystä. Jonkun ajan kuluttua oli kaikki taasen entisellään.

Samalla tavalla kävi uusien veljeskuntienkin perustamisen. Tehdessään
luostarin sääntöjä olivat munkkikuntien perustajat hyvinkin
kekseliäitä saadakseen kaiken maailmallisuuden pois luostareista.
Itsensä kidutus tuli yhä ankarammaksi, yhteys ulkomaailman kanssa yhä
ankarammin rajotetuksi. Mutta kun ei menty eikä voitukaan mennä itse
pahan juureen, vaan taisteltiin vain sen seurauksia vastaan, niin
kaikki kidutus pysyi tehottomana ja sekin jäi onneksi enimmäkseen
toimittamatta.

Eninten perustettiin uusia munkkikuntia 1100- ja 1200-luvuilla.
Tähän aikaan Italian ja Etelä-Ranskan kaupungit rupesivat äkisti
kukoistamaan. Tämä taloudellinen kukoistus merkitsi samalla myöskin
köyhälistön lisääntymistä, työtätekevän, mutta erittäin myöskin
ryysyläisköyhälistön, ja se tuli monin paikoin kyllin voimakkaaksi
herättämään yhteiskunnallisia liikkeitä. Ne näkyivät ennen kaikkea
siinä, että munkkikuntiin liittyminen eneni ja munkkilaitos sai taas
köyhälistön leiman suuremmassa määrässä kuin sillä oli milloinkaan
ollut menneen puolen vuosituhannen kuluessa.

Nämä munkilliset pyrinnöt eivät aina olleet ystävällisessä suhteessa
hallitsevaan kirkkoon. Usein ne yhtyivät kirkon vihollisiin,
kerettiläisiin pyrkimyksiin, joita tähän aikaan alkoi ilmestyä
Italiassa ja Etelä-Ranskassa.

Mutta usein onnistui myöskin paavin saada näitä köyhälistöläisiä
munkkiaineksia palvelemaan tarkotuksiansa. Erittäin tärkeiksi tulivat
tämän kautta nuo suuret _kerjäläismunkkikunnat, dominikanit_ ja
_fransiskanit_. Lateranin kirkolliskokous oli v. 1215, ehkäistäkseen
määrätöntä uusien munkkikuntien perustamista, kieltänyt kokonaan
sellaisten muodostamisen. Mutta tuskin oli tämä kielto annettu,
ennenkuin paavi sen kumosi mainittujen veljeskuntien eduksi, jotka
silloin perustettiin.

Kuvaava on erittäinkin fransiskaniveljeskunnan alku. Sen perustaja,
Assisista kotoisin oleva pyhä Fransiskus, syntyi v. 1182 ja oli erään
rikkaan kauppiaan poika sekä vietti nuoruutensa iloisesti ja hauskasti.
Hän rupesi katumaan elämäänsä, alkoi inhota rikkauttaan ja hänessä
syntyi harras halu auttaa tarvitsevaisia. Myytyään omaisuutensa hän
jakoi saamansa rahat köyhille ja päätti omistaa vastaisen elämänsä
heitä palvellakseen. Samanmielisistä tovereista hän muodosti siinä
tarkotuksessa veljeskunnan, jonka paavi Innosentius III vahvisti v.
1215.

Pyhä Fransiskus uskoi, että hänen onnistuisi estää munkkikuntaansa
tulemasta sellaiseksi sortavaksi seuraksi, jommoisiksi sen edeltäjät
olivat muuttuneet. Hän arveli saavuttavansa tarkotuksensa laajentamalla
alinomaisen köyhyyden määräystä niin, että se koski koko veljeskuntaa,
eikä niinkuin ennen ainoastaan yksityisiä luostarin jäseniä.
Fransiskanimunkkikunta ei saanut hankkia mitään omaisuutta eikä
harjottaa mitään muuta työtä, kuin mikä tulisi köyhien ja sairaiden
hyväksi; sen tulisi tyytyä niihin almuihin, joita sille annettaisi.

Mutta juuri sentähden että tämä veljeskunta näyttäytyi niin
hyödylliseksi kurjuuden ehkäisemisessä, ja sitten myöskin sen
vuoksi että se tehoisalla avullaan voitti köyhempien luokkien
luottamuksen, varjeli niitä vallankumouksellisista haluista ja piti
kirkolle taipuisina, sai se vaan pian liiaksi sellaisia almuja.
Vielä pyhän Fransiskuksen eläessä ilmeni hänen veljeskunnassaan
taipumusta syrjäyttää määräystä, joka kielsi omaisuuden hankkimisen.
"Kerjäläismunkkikunnan suuri perustaja lepäsi jo kullasta ja marmorista
välkkyvässä tuomiokirkossa." Vajaan 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen
olivat nämä pyrkimykset käyneet niin voimakkaiksi, että Innosentius IV
jo v. 1245 muutti säännöt ja määräsi, että fransiskanit, vaikka eivät
kyllä saaneet pitää mitään tavaraa _omaisuutenaan_, kumminkin saivat
pitää sellaista _nautinto-oikeudella hallussaan_; omistusoikeus oli
paavilla.

Siitä hetkestä sai fransiskaniveljeskunta (ja samoin
dominikaniveljeskunta) osakseen saman kohtalon kuin sen edeltäjätkin.
Siitä tuli nylkyriyhteisö.

Mutta tällä veljeskunnan sääntöihin tehdyllä lievennyksellä oli samalla
toinenkin seuraus. Osa fransiskaneja otti tehtäväkseen olla toden
teolla köyhälistön harrastusten edustajana. Näihin kuuluivat varsinkin
n.k. _tertsiarit_, jotka saivat nimensä siitä, että pyhä Fransiskus
oman veljeskuntansa ja nunnakunnan rinnalle, jonka oli perustanut
eräs haaveileva tyttö, 18-vuotias Klara Sciffi, järjesti "kolmannen"
joukon _tertsiarit_, joka toimitti veljeskunnan tehtäviä kieltäytymättä
avioliitosta ja jokapäiväisistä toimista. Nämä tertsiarit olivat
enimmäkseen käsityöläisiä tai muita henkilöitä rahvaan keskuudesta, ja
heidän yhdistyksensä olivat tavallaan jonkinlaisia työväenyhdistyksiä.
Nämä koettivat mitä pontehikkaimmin estää fransiskaniveljeskunnan
muuttumista riistäjäseuraksi. Kiivaiksi ja pitkällisiksi tulivat
riidat molempien puolueiden välillä, mutta mitä enempi paavi asettui
riistäjähaluisen ryhmän puolelle, sitä selvemmin kääntyivät ankaramman
suunnan kannattajat spiritualit ja fratisellit, paavia ja itse kirkkoa
vastaan, sitä enemmän pyrkivät he liittymään kirkollisvastaisiin
järjestöihin. Kun paavi Johan XXII lopuksi ulotti inkvisitsionin
heihinkin (v. 1317 Etelä-Ranskassa) saadakseen heidät järkiinsä, niin
tällä oli seurauksena vain se, että he täydellisesti erosivat kirkosta.
Heidät luettiin sitten niihin kommunistisiin kerettiläislahkoihin,
Beghardeihin, joiden joukossa tapaamme uudestikastajien edeltäjät.

Niinkuin huomaa, olivat ankarat fransiskanit välittävänä muotona
_munkkikommunismin_, joka keskiajalla oli yksi yhteiskunnan
perustuksia, ja tämän ajan _köyhälistön kommunismin_ välillä, joka
tahtoi kumota olevan yhteiskunnan.

Tähän aikaan esiintyi jo eräs kommunismin teoretikokin, tosin vain
munkkikommunismin. Se on apotti _Joakim Friorelainen_ Kalabriasta
(Etelä-Italiassa) syntynyt noin v. 1145. Tehtyään nuoruudessaan
pyhiinvaelluksen pyhään maahan, palasi hän kotiseudulleen
ja rupesi munkiksi sekä pääsi myöhemmin apotiksi erääseen
sistersiensiläisluostariin. Hän kuoli v. 1201 tai 1202.

Syvästi tuntien aikansa epäkohdat ja erittäinkin inhoten tuota
hirvittävää riistämisjärjestelmää ja sitä turmelusta, joka vallitsi
kirkossa, etsi hän pelastusta tästä tilasta ja luuli löytäneensä
sellaisen siinä, että tehtäisi kommunismi yleiseksi, -- luonnollisesti
siinä muodossa, joka vastaisi puheena olevaa aikaa, luostarikommunismin
muodossa. Hän näki vallankumouksen ja uuden yhteiskunnan syntyvän:
tuhatvuotisen valtakunnan, josta Apokalypsi, Ilmestyskirja, puhuu.

Joakim jakaa historian kolmeen aikakauteen: "Ensin oli aika, jolloin
ihmiset ovat palvelleet lihaa. Se alkaa Aatamista ja päättyy
Kristukseen. Sitten tuli aika, jolloin he ovat palvelleet sekä lihaa
että henkeä. Sitä kestää vieläkin. Mutta toinen ajanjakso tulee,
jolloin eletään vain henkeä varten. Se sai alkunsa pyhän Benediktuksen
päivinä." Tämä kolmas yhteiskuntatila on status monachorum,
munkkilaisuuden aika. Luostarilaitos on käsittävä koko ihmiskunnan.
"On välttämätöntä, että rupeamme todella elämään apostolien
esimerkin mukaisesti, siinä suhteessa että ei pyritä maallisten
tavarain omistamiseen, vaan pikemmin niistä luovutaan" j.n.e. Tämä
yhteiskuntatila tulisi täydellisesti käytäntöön 22:nnessa miespolvessa
pyhästä Benediktuksesta lukien, s.o. läheisimmässä tulevaisuudessa.
Roomalainen kirkko sortuu kovien rangaistustuomioiden kautta, ja sen
tähteistä syntyy uusi yhteiskunta, "vanhurskaitten veljeskunta", joka
hylkää yksityisen omaisuuden. Siten alkaa täydellisen vapauden ja
täydellisen tiedon aikakausi.

Joakimin opeilla oli suuri vaikutus. Erittäinkin
fransiskanimunkkikunnan ankarampi suunta, fratisellit, piti itseään
"vanhurskaitten veljeskuntana", jolla oli tehtävänä yhteiskunnan
nuorentaminen. Heidän kauttaan levisi tämä oppi laajalti. Se vaikutti
italialaiseen rahaseppään, Dolcinoon, eikä ollut tuntematon myöskään
itse Münzerille.

Nämä Joakimin ennustukset kiinnittivät mieliä ei ainoastaan Italiassa,
vaan vieläpä Saksassakin, ja ne vastasivat rahvaan kipeitä tarpeita
siinä määrin, että kun tosiasiat osottivat ennustukset valeiksi, kansa
mieluummin antoi niille toisen merkityksen, kuin kadotti uskonsa
niihin. Joakim oli ennustanut, että yhteiskunnallinen mullistus
tapahtuisi muka noin v. 1260. Juuri siihen aikaan raivosi kiivas
riita paavin ja keisari Fredrik II:sen välillä. Joakimin kannattajat
odottivat nyt varmoina, että keisarin onnistuisi voittaa paavi ja että
hän sitte hänet kukistettuaan perustaisi uuden valtakunnan. Mutta
kävikin kokonaan toisin.

Prutz kirjottaa: "Fredrikin kuolema, v. 1250, on ristiriidassa Joakim
Fiorelaisen ennustuksien kanssa, sillä hänen mukaansa ei keisari menisi
maailmasta suorittamatta loppuun työtään. Sentähden syntyi ensin näissä
piireissä usko, ettei Fredrik II voisikaan olla kuollut, vaan piti
itseään ainoastaan kätkössä palatakseen kerran takaisin ryhtyäkseen
uudelleen keskeneräiseen työhönsä... Siten syntyi tuo omituinen
kuvittelujen piiri, missä saksalainen keisaritaru liikkuu, jonka vasta
myöhempien aikojen väärinkäsitys on tahtonut sovittaa keisari Fredrik
I:seen Barbarossaan ja hänen odotettuun paluuseensa, jonka tarkotuksena
oli valtakunnan kunnian uudistaminen."

Tällä "valtakunnan kunnialla" tarkotti kansa, kuten nähdään,
kommunistista vallankumousta.



II LUKU.

Kerettiläiskommunismi. Sen yleinen luonne.


I. Paavinvalta kerettiläiskommunismin hyökkäysten keskipisteenä,

Fransiskaniveljeskunnan esimerkki näyttää meille, kuinka vähällä monet
luostarikommunismin muodot olivat asettua vihamieliseen suhteeseen
paaviuteen nähden. Itse asiassa merkitsee 11:nneltä vuosisadalta
alkaen moni munkkilaitoksen piirissä tapahtunut parannuskoe ja uusien
veljeskuntien perustaminen moitetta paavinvallalle, ja tämä moite
pukeutui usein varsin tehokkaaseen asuun.

Oli melkein välttämätöntä, että ne, jotka harrastivat omaisuudettomien
parasta, kääntyivät paavillista kirkkoa vastaan. Sillä tämä oli
keskiajalla ensi rivissä varakkaitten luokkien joukossa, sillä oli
suurimmat rikkaudet ja se hallitsi koko yhteiskunnallista elämää ei
vain henkisesti, vaan myöskin taloudellisesti.

Kenties voisi verrata sen herruutta siihen, joka meidän vuosisadallamme
on korkeamman rahamaailman, pörssin, tai jos hetkeksi tahtoo omaksua
antisemitien ajatus- ja lausetavan, juutalaisten hallussa. Samoin
kuin antisemitit meidän päivinämme väittävät, että yhteiskunta on
juutalaisten vallassa, oli se keski-ajalla paavin hallussa. Paavi
hallitsi henkistä elämää, melkein samoin kuin pörssi meidän päivinämme
hallitsee sanomalehdistöä. Ja niinkuin pörssi määrää ministerien, jopa
kuninkaidenkin kohtalon, samoin kuin se on perustanut ja hävittänyt
valtakuntia, niin paaviuskin.

Mutta paavin herruus oli yhtä vähän kiistämätön kuin suurten
raharuhtinoiden nykyjään. Näillä molemmilla on pikemmin myöskin
se yhteistä, että ne tekevät kaikki muut yhteiskuntaluokat
vihollisiksensa, ei ainoastaan riistettyjä, vaan myöskin riistäjät,
sillä nämä saavat antaa niin suuren osan ryöstämästään kaikkien
riistäjien ylimmille ja katsella kateina heidän rikkauksiaan. Ei mikään
erehdys saata olla suurempi, kuin se usko, että keskiajan jälkimäisellä
puoliskolla toteltiin paavia ilolla ja nöyrästi alistuen. Se oli
enimmäkseen sellaista kuuliaisuutta, jolloin toteltiin hampaita purren,
ja kaikkialla noustiin vastarintaan, missä vain voitiin. Suurempi osa
keskiaikaa on täynnä lakkaamattomia taisteluja paavinvaltaa vastaan,
joita panivat toimeen kaikki mahdolliset luokat ja kaikissa maissa.
Mutta niin kauan kun ei ollut olemassa perustuksia uudelle
yhteiskunta- ja valtiomuodolle, voitiin paaviutta voittaa yhtä vähän
kuin me nykyaikana olemme kyenneet voittamaan raharuhtinaita. Ja
jokaisella sellaisella taistelulla, vieläpä yleensä jokaisella
yhteiskunnallisesti ratkaisevalla tapauksella, jokaisella sodalla,
jokaisella rutolla, jokaisella nälänhädällä, jokaisella levottomuudella
oli silloin samoin kuin nytkin ainoastaan se seurauksena, että
riistäjäluokan riistäjien rikkaus ja valta kasvoi ja varmeni.

Tällainen asiain tila oli erittäin suotuisa kommunistisien aatteiden
levenemiselle. Mutta toiselta puolen sitä epäsuotuisampi erikoisen
omaisuudettomien luokkataistelun kehittymiselle.

Jatkaaksemme vertailua korkeampaan rahamaailmaan, sopinee sanoa, että
keskiajalla olosuhteet olivat samallaisia kuin ne, mitkä Ranskassa
vallitsivat "porvarikuninkaan" Ludvig Filipin aikana (1830-48).
Rahallisen mahtinsa, kurjien äänioikeusolojen ja työväestön
valtiollisen kysymättömyyden avulla hallitsi silloin rahamaailma
parlamentin ja kuninkaan kautta melkeinpä itsevaltaisesti Ranskaa.
Heitä vastustamaan rupesivat ei ainoastaan talonpojat ja palkkatyöläiset,
vaan myöskin pikkuporvarit ja teollisuuden kapitalistit. Taistelu
yhteistä vihollista vastaan yhdisti heidät toisiinsa ja hämmensi heidän
välisensä luokkavastakkaisuudet melkoisessa määrässä. Seurauksena
oli, että köyhälistö vaivoin tuli erikoisesti luokkatietoiseksi,
sen suuri enemmistö alistui pikkuporvarien, vieläpä porvaristonkin
valtiollisen johdon alle. Toiselta puolen oli taasen porvaristo
taipuisa unohtamaan, että sen varallisuuden pohjana oli liittoveljien
varattomuus. Surkuteltiin köyhiä ja sorrettuja, ja moni viekasteli
vieläpä sosialismillakin. Sen ajan eninten luetut kaunokirjailijat
Ranskassa olivat sosialisteja; muistelkaammepa vain Eugene Sue'ta ja
George Sandia.

Silloin tuli vuoden 1848 vallankumous. Suurten rahamiesten kuninkuus
sortui, heiltä riistettiin heidän valtiolliset etuoikeutensa.
Valtiollinen valta siirtyi kansalle, s.o. teollisuutta harjottaville
kapitalisteille, pikkuporvareille, talonpojille ja työmiehille.
Tuskin oli yhteinen vihollinen kukistettu, kun erikoiset luokkaedut
ja luokkavastakohdat esiintyivät enemmän tai vähemmän selvinä, joka
tapauksessa tulivat tehoisasti tietoisuuteen. Mutta selvimmäksi ja
jyrkimmäksi kehittyi porvariston ja köyhälistön välinen, vastakkaisuus.
Vallankumous oli näyttänyt viimeksimainitun voiman ja samalla tehnyt
selväksi, ettei sosialismi ole mikään haaveilevien kirjailijoiden
unelma, että sillä oli juurensa vallankumouksellisessa luokassa, että
se oli lakannut olemasta leikkikaluna ja uhkasi tulla kuolettavaksi
aseeksi.

Tästä alkaen ryhtyi porvaristo koko voimallaan vastustamaan ei
ainoastaan jokaista työväestön keskuudessa ilmestynyttä itsenäistä
liikettä, vaan kaikkea, mikä sen herkässä mielikuvituksessa näytti
sosialismilta. Sosialismi saatettiin huonoon huutoon porvariston
piirissä. Sieltä lähteneitten sosialistein täytyi joko ainaiseksi
luopua sosialismista tai tulla suletuiksi porvarillisesta
yhteiskunnasta. Sen jälkeen oli sosialismi Ranskassa valtiollisesti
ja kirjallisesti kuollut siksi, kunnes ylöspäin pyrkivä työväenluokka
oli tullut kyllin vahvaksi omin voimin pakottaakseen porvarillisen
yhteiskunnan kääntämään huomiota siihen ja itseensä.

Samallainen, mutta luonnollisesti paljon kauvemman aikaa kestävä, oli
kehitys keskiajalla. Uskonpuhdistus näyttelee vuoden 1848 osaa. Voimme
seurata tätä kehitystä Saksassa selvästi 15:nnellä vuosisadalla ja
16:nnen alussa.

Mikään varsinainen luokkatietoisuus ei tietysti voi tulla kysymykseen
puhuttaessa työväestön liikkeistä keskiajan lopulla, siinäkään määrin
kuin 19:nnen vuosisadan ensimäisellä puoliskolla. Toiselta puolen
huomaamme yksinpä ryysyköyhälistönkin keskuudessa pyrkimyksen liittyä
yhteen ammattikunnittain ja hankkia itselleen erikoisia etuoikeuksia,
toiselta puolen tapaamme työväen luokasta lähteneillä kommunisteilla,
erittäinkin kankureilla, kaikkien luokkarajojen unohtamista.
He työskentelevät koko ihmiskunnan hyödyksi. Tyytymättömyyden
ilmeneminen köyhälistössä, mikäli eivät ole kysymyksessä vain
ammatilliset riitaisuudet, sopii vielä täydellisesti yhteen toisten
sorrettujen luokkien, niinkuin talonpoikien ja pikkukäsityöläisten,
vallankumouksellisiin liikkeisiin. Sitävastoin versoivat keskiajalla
kommunistiset taipumukset helpommin kaikissa yhteiskunnan kerroksissa
kuin 19:nnen vuosisadan ensimäisellä puoliskolla.


II. Rikkaan ja köyhän vastakkaisuus keskiajalla.

Erotus köyhän ja rikkaan välillä ei ollut keskiajalla eipä vielä
uskonpuhdistuksen aikanakaan läheskään niin suuri kuin kehittyneessä
kapitalistisessa yhteiskunnassa. Mutta se pisti selvemmin kaikkien
silmiin ja ilmeni ärsyttävämpänä.

Meidän päivinämme tapaa suurimmat yhteiskunnalliset vastakohdat
suurkaupungeissa, miljoonakaupungeissa, missä köyhien asumukset
usein ovat etäällä rikkaiden kaupunginosista. Sinä aikana, josta
nyt on puhe, olivat kaupungit pieniä -- kaupunki, missä oli 10,000
tai 20,000 asukasta, oli jo suuri kaupunki -- ja asutus oli taajaa.
Lisäksi elettiin ennen paljon tuttavallisemmassa suhteessa kuin nyt.
Kaikki luokat tunsivat toisensa työn ja seura-elämän, ilot ja murheet.
Valtiollinen elämä ja juhlat tapahtuivat julkisilla paikoilla, toreilla
ja kirkkomailla tai kirkoissa ja julkisissa rakennuksissa. Toreilla
ostettiin ja myytiin, mutta myöskin ammattilaiset tekivät, mikäli
suinkin mahdollista, työnsä kaduilla tai ainakin työpajan ovet avoinna.

Mutta ennen kaikkea on olemassa eräs tärkeä erokohta. Nykyaikaisen
pääomanomistajan päätehtävänä on aina lisätä pääomaansa. Hän ei
milloinkaan saa sitä kylliksi. Kernaasti hän tahtoisi käyttää kaikki
tulonsa pääoman lisäämiseen, laajentaakseen liikkeitään, hankkiakseen
uusia, kukistaakseen kilpailijoita j.n.e. Jos hänellä on vaikkapa
miljardi, alkaa hän koota toista. Uudenajan kapitalisti, joka ei ole
narri eikä heittiö, ei käytä milloinkaan kaikkia tulojansa omiin
menoihinsa. Rikkainkin miljonääri voi elää yksinkertaisesti ilman,
että tämä vähentää hänen arvoansa. Se loisto, jonka hän suo itselleen,
ei ole rahvaan nähtävissä, jos hän tuhlailee, niin tapahtuu se vain
yksityisissä kemuissa ja pidoissa, metsästyslinnoissa, pelipaikoissa
ja muissa sellaisissa. Kadulla miljonääri esiintyy muitten ihmisten
kaltaisena.

Aivan toisin oli asianlaita luonnontalouden ja yksinkertaisen
tavaratuotannon aikakaudella. Rikas ei silloin voinut käyttää tulojansa
osakkeiden tai valtion arvopapereitten ostoon, hän saattoi ne käyttää
joko tuhlaamiseen tai sitten arvokkaiden ja kalliiden tavaroiden,
jalojen metallien ja kalleuksien kokoamiseen. Mitä suuremmat tulot,
sitä suurempi ylellisyys. Eivätkä maalliset ja hengelliset rikkaat
voineet itse ajan pitkään tuhlata saalistaan. He käyttivät sitä
lukuisan seurueen ja palvelusväen pitämiseen, kalliiden hevosien ja
koirien ostoon, oman ja ympäristönsä komeaan vaatetukseen ja komeiden
palatsien rakentamiseen, joiden sisustus oli mitä kallisarvoisinta.
Pyrkimys aarteiden kokoamiseen edisti ylellisyyden lisääntymistä.
Eivät keskiajan korkeat vallanpitäjät kaivaneet tavaroitaan maahan,
eivätkä he myöskään pitäneet tarpeellisena, niinkuin tekevät meidän
kapitalistimme, salata omaisuuttaan varkailta ja veronkantajilta.
Heidän rikkautensa oli heidän valtansa merkkinä ja juurena, ja
komeillen he asettivat sen koko maailman nähtäväksi. Heidän pukunsa,
heidän huonekalunsa ja heidän asuntonsa loistivat kullasta ja hopeasta,
helmistä ja jalokivistä. Se oli kultainen aika, taiteellekin.

Mutta samoin kuin varallisuus, oli kurjuuskin kaikkien nähtävänä.
Köyhälistö oli vielä kapalossaan. Se oli jo kylliksi lukuisa antamaan
aihetta syvämietteisimmille ja hienotunteisimmille ihmisille
ajattelemaan, mitenkä hätä saataisi pois maailmasta, mutta se ei
ollut vielä niin lukuisa, että sitä olisi voinut pitää valtiolle
ja yhteiskunnalle vaarallisena. Se ajatustapa, jonka kristinusko
oli omaksunut syntymisensä aikana, jolloin kerjäläisköyhälistö oli
sen parhaimpana kannattajana, ettei köyhyys ole suinkaan mikään
rikos, vaan päinvastoin Jumalalle erikoisen otollinen tila, lankesi
silloin hedelmälliseen maahan. Köyhä oli muka evankeliumin mukaan
Kristuksen edustaja, sillä "minkä te olette tehneet yhdelle näistä
vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle". (Matt. 15: 40).
Käytännössä ei köyhälistö sillä tosin päässyt pitkälle; Kristuksen
edustajaa kohdeltiin toisinaan hyvinkin epäkristillisesti. Mutta
oltiinpa toki vielä kaukana kaikista niistä hienoista keksinnöistä,
joilla nykyaikainen poliisi koettaa poistaa hyvinvoivien, samoin
kuin muidenkin tieltä yhteiskunnallista roskaa, ei köyhyyttä
poistaakseen, vaan vain sitä salatakseen. Keskiajalla ei köyhiä
suljettu vaivaistaloihin, ei työlaitoksiin eikä kuritushuoneisiin
tai muihin sellaisiin, kerjäämiseen oli jokaisella hyvä oikeus, ja
jumalanpalvelus, varsinkin tavallista juhlallisempi, kokosi ylellisen
komeuden ja suurimman köyhyyden toistensa rinnalle samaan huoneeseen,
kirkkoon.

Sillä samoin kuin nytkin saattoi yhteiskunnasta puhuessa käyttää
Platonin sanoja yhteiskunnan kahdesta eri kansakunnasta. Mutta
köyhien ja rikkaiden kansakunnat olivat vielä keskiajan lopulla
kaksi naapurikansaa, jotka ymmärsivät ja tunsivat toisensa. Nyt
nuo molemmat kansat ovat tulleet toisilleen kokonaan vieraiksi.
Jos porvarillisen kansakunnan keskuudessa tahdotaan saada selvä
jostakin, mikä koskee köyhälistön kansakuntaa, niin tarvitaan
tähän vasituinen tutkimusretkikunta, aivan kuin olisi kysymyksessä
Afrikan sisäosien tutkiminen. Mutta viimeksimainittu näyttää olevan
porvaristolle tärkeämpi kuin edellinen. Afrikan tutkiminen lupaa
uusia markkinapaikkoja ja voittoa; köyhälistön aseman tutkiminen
sitävastoin on samaa kuin panna alulle kauheimpia syytöksiä
vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan; siitä ei olisi hyötyä muille
kuin sosialidemokratialle. Ei ihme, että Europan hallitsijatkin
myöntävät satakertaa enemmän varoja Afrikan kuin yhteiskunnallisten
olosuhteittemme tutkimisen hyväksi, -- jos he viimeksimainittuun
tarkotukseen yleensä mitään myöntävät -- ja moni "sivistynyt" tietää
paljon paremmin, miltä näyttää mustien maanosassa kuin köyhälistön
asuinkortteleissa siinä kaupungissa, missä hän asuu. Vasta viime
aikoina ovat asiat tässä kohdin alkaneet tulla vähän paremmiksi, kiitos
siitä köyhälistön kasvavan voiman. Sikäli kun sitä pelätään, ruvetaan
sitä tutkimaan.

Keskiajalla ei hallitsevien tarvinnut pelätä köyhälistöä, eikä myöskään
varta vasten sitä tutkia tunteakseen sen tilaa. Kaikkialla huomasi
kurjuuden vallitsevan, se kun oli kaikkien nähtävänä ja räikeänä
vastakohtana ylelliselle ja loistavalle komeudelle. Ei ihme, että nämä
vastakohdat suututtivat ei vain alemmat luokat vaan nostivat parempia
luonteita korkeampienkin luokkien keskuudesta vallitsevaa tasa-arvon
puutetta vastaan ja edistivät tasa-arvoon tähtääviä pyrintöjä.


III. Kristillisen perimätiedon vaikutus.

Yhteiskunnallisessa kehityksessä on niiden aatteiden periytymisen
vaikutus, jotka ovat syntyneet vanhemmassa yhteiskunnassa,
yhteiskunnallisen kehityksen vaikutin, jota ei saa arvioida liian
vähäiseksi. Se vaikuttaa usein häiritsevästi ja ehkäisevästi,
tekemällä ihmisille vaikeaksi uusien yhteiskunnallisten tarkotuksien
ja niiden tarpeiden käsittäminen. Keskiajan lopulla oli vaikutus usein
vastakkainen.

Kansainvaellusten myrskyjen ja sen barbarisuuden jälkeen, joka niitä
seurasi, alkoi länsimainen kristikunta ristiretkistä alkaen päästä
sille sivistysasteelle, joka huolimatta omituisesta laadustaan monessa
suhteessa vastasi sitä astetta, mille attikalainen ja roomalainen
yhteiskunta oli ehtinyt vähää ennen kukistumistaan. Se kirjallisuus
ja se aateaarre, jotka nämä yhteiskunnat ovat jättäneet jälkeensä,
vastasivat keskiajan loppukauden ylöspäin pyrkivien luokkien tarpeita.
Antikisen kirjallisuuden ja tieteen herättäminen uudestaan henkiin
edisti suuresti näiden luokkien itsetietoisuutta ja itsetuntemusta ja
edisti täten voimakkaasti yhteiskunnallista kehitystä. Tratitsioni,
perimätieto, joka muuten vaikuttaa vanhoilliseen suuntaan, entisiä
oloja säilyttävästi, tuli tällaisten olosuhteiden vallitessa
vallankumoukselliseksi tekijäksi.

Perimätiedon aarteista, jotka vanha maailma jätti nyt jälkeensä, omisti
kukin luokka luonnollisesti sen, mikä sille oli sopivinta. Porvaristo
ja ruhtinaat ottivat palvelukseensa roomalaisen oikeuden, joka sopikin
niin erinomaisesti yksinkertaisen tavaratuotannon ja ehdottoman
yksinvallan tarpeisiin. Heillä oli huvinsa vanhan ajan pakanallisesta
kirjallisuudesta, kirjallisuudesta, joka oli täynnä elämänhalua,
toisinaan rehevyyttäkin.

Köyhälistö sitävastoin ja sen ystävät eivät voineet mieltyä
roomalaiseen oikeuteen eikä klassilliseen kirjallisuuteen. Sen, mitä
halusivat, löysivät he toisessa roomalaisen yhteiskunnan tuotteessa,
_evankeliumissa_. Alkukristillinen kommunismi vastasi aivan heidän
tarpeitaan. Korkeammalle kommunistiselle tuotannolle ei vielä ollut
olemassa edellytyksiä, eikä kommunismi voinut olla muuta kuin
jonkinlaista tasottavaa kommunismia, rikkaiden ylellisyyden jakamista
köyhille, joilla ei ollut välttämättömintäkään.

Evankeliumien ja Apostolien Tekojen kommunistiset opit eivät ole
luoneet keskiajan kommunistisia pyrintöjä. Mutta ne ovat edistäneet
ilmenemistä ja leviämistä samalla tavalla kuin roomalainen oikeus
yksinvaltaisuuden ja porvariston kehitystä.

Kommunistisien pyrintöjen pohja oli siis uskonnollinen ja kristillinen.
Siitä huolimatta joutuivat ne ehdottomasti ristiriitaan hallitsevan
kirkon, tuon rikkaiden joukossa rikkaimman kanssa, joka jo aikoja
sitten oli julistanut yleisen kommunismin vaatimuksen perkeleelliseksi
harha-opiksi ja koki kaikellaisilla viisasteluilla vääristellä ja
saattaa varjoon vanhimpien kristittyjen kirjotusten kommunistista
sisällystä.

Joskin siis sellaiset pyrinnöt, joiden tarkotuksena oli
järjestää yhteiskunta kommunistiseksi, välttämättömästi johtivat
kerettiläisyyteen, ristiriitaan paavilaisen kirkon kanssa, niin
edisti kerettiläisyys, s.o. taistelu tätä kirkkoa vastaan, vuorostaan
kommunististen aatteiden ilmenemistä.

Se aika ei ollut vielä tullut, jolloin saattoi ajatella tultavan
toimeen ilman minkäänlaista kirkkoa. Keskiajan lopulla kehittyi
kyllä kaupungeissa sivistys, joka oli paljon etevämpi sitä, jota
kirkko edusti. Kohoavat luokat -- ruhtinaat hoviväkineen, kauppiaat,
roomalaiset lakimiehet, kirjailijat, -- olivatkin kaikkea muuta kuin
kristillismielisiä, ja sitä vähemmän kristillisiä, mitä lähempänä
olivat Roomaa. Kristikunnan pääkaupunki itse oli uskottomuudenkin
pääkaupunki. Mutta toiselta puolen oli olemassa vasta ainoastaan
heikkoja alkeita uudelle valtiomuodolle, maalliselle virkavallalle,
joka olisi voinut korvata kirkollisen. Kirkko _herruutta pitävänä
järjestönä_ oli edelleenkin välttämätön hallitseville luokille, vaikka
ne olivatkin kokonaan uskottomia. Vallankumouksellisten luokkien
täytyikin keskiajan lopulla asettaa päämääräkseen ei suinkaan kirkon
hävittämisen, vaan sen valtaamisen; vasta sen kautta ne sitten
hallitsisivat ja etujensa mukaiseksi muovailisivat yhteiskuntaa, samoin
kuin meidän päivinämme köyhälistön tehtävänä on vallottaa valtio ja
tehdä se köyhälistön tarkotuksia palvelevaksi.

Mitä epäuskoisemmiksi korkeammat luokat tulivat, sitä suurempaa huolta
ne pitivät alempien luokkien sielunhoidosta, sitä huolellisemmin ne
valvoivat, ettei niihin minkäänlainen valistus pääsisi vaikuttamaan,
joka olisi voinut laajentaa niiden näköpiiriä kristinuskon oppien
ulkopuolelle. Heidän ei tarvinnutkaan varsin paljoa siinä suhteessa
vaivaa nähdä, sillä eiväthän talonpojat, käsityöläiset ja köyhälistö
olleet sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, että korkeampi
sivistys olisi voinut tulla heidän osakseen. He jäivät siis
kristillisten katsantotapojen lumouksen piiriin.

Itse asiassa voitti paavius tästä tavattoman vähän. Sillä tämä ei
suinkaan estänyt suuria kansanliikkeitä syntymästä riistävää kirkkoa
vastaan. Ainoa seuraus oli se, että nämä liikkeet esittivät etenkin
uskonnollisia todistuksia pyrintöjensä puolustukseksi.

Alkukristillisyyden kirjalliset tuotteet tarjosivat kaikille, jotka --
syistä tai toisista -- tahtoivat anastaa kirkon omaisuuden, runsaan
varaston aseita. Olivathan näiden kirjotuksien mukaan Jesus ja hänen
oppilaansa olleet köyhiä ja seuraajiltaan vaatineet vapaaehtoista
köyhyyttä. Kirkon omaisuus ei alussa ollut suinkaan papiston, vaan
seurakunnan omaa.

Alkukristillisyyteen, evankeliumiin, palaaminen, "Jumalan puhtaan
sanan" ottaminen taasen käytäntöön, -- paavius kun oli väärentänyt ja
kääntänyt sen aivan päinvastaisekseen -- se oli kaikkien paaviudelle
vihamielisten luokkien ja puolueiden yhteisenä pyrintönä. Totta
kyllä, että kukin sellainen lahko selitti "Jumalan puhdasta sanaa"
eri tavalla, aina omien harrastuksiensa mukaisesti. Yksimielisiä
olivat kaikki ainoastaan siitä, että se vaati kirkollisen pappisvallan
omaisuudettomuutta. Mutta vaatisiko se myöskin kansanvaltaista
seurakuntajärjestystä tai ehkäpä vallan omaisuudenyhteyttä, siitä
olivat mielipiteet hyvin erilaisia näissä paavinvaltaa vastustavissa --
"protestanttisissa" -- suunnissa. Mutta kun tosi asiallisesti sellainen
kansanvaltainen järjestys ja omaisuudenyhteys oli ollut olemassa
alkukristillisyyden aikoina, täytyi alkukristillisyyden kunnioittajan
jo olla erittäin mieltynyt vastakkaiseen asioitten järjestykseen
voidakseen "Jumalan puhtaasta sanasta" lukea jotain muuta. Jokainen
hallitsevien luokkien jäsen, joka otti osaa kerettiläiseen liikkeeseen
ja kykeni kohoamaan luokkansa harrastuksien ja ennakkoluulojen
yläpuolelle, voitiin silloin verraten helposti voittaa kansanvaltaisen
kommunismin kannattajaksi, varsinkin niin kauan kuin omistavat,
paaviudelle vihamieliset luokat pitivät tätä ylivoimaisena vihollisena,
mutta kommunismia sitä vastoin muutamien luottelevien haaveilijoiden
leikittelynä, niin kauan kuin oli välttämätöntä saada kaikki voimat
liittoon mahtavaa paavinvaltaa vastaan. Kerettiläiskommunismi
osottautui aluksi vaaralliseksi vain paavilliselle riistämiselle. Sen
vuoksi omistavien luokkien oli missä olivat kerettiläisiä, helppoa
sitä sietää; senvuoksi oli mahdollista, että huuto palaamisesta
alkukristillisyyteen synnytti monissa omistavienkin luokkien jäsenissä
kommunistisia pyrkimyksiä.

Kun kaiken tämän ottaa huomioon, silloin näyttävät käsitettäviltä että
kommunistiset aatteet paavinvaltaa vastustavien kerettiläisliikkeiden
aikoina saattoivat saavuttaa sellaisen laajuuden ja voiman, jota
ei mitenkään silloin vastannut köyhälistön voima, laajuus ja
itsetietoisuus.

Mutta senvuoksi kerettiläiskommunistiset liikkeet säännöllisesti
kukistuivatkin pian, jättämättä näennäisesti jälkeäkään itsestään, niin
pian kuin ne kokivat kääntyä koko omistavien yhteiskuntaa vastaan,
sen sijaan että olisivat omistavien luokkien kanssa suuntautuneet
yksinomaan vastustamaan paavinvaltaa.

Kaikki nämä seikat: omaisuudettomien vaillinainen luokkatietoisuus,
suhteellisesti suuri kommunistisien pyrintöjen harrastus
varakkaiden (kauppiasten, aatelismiesten, hengellisten) puolelta,
vanhemman aikakauden, alkukristillisyyden, kommunismin voimakas
kirjallinen vaikutus -- kaiken tämän täytyi saada aikaan se, että
aina kommunistisien aatteiden elpymisestä 1100- ja 1200-luvuilla
uskonpuhdistuksen aikoihin asti 1500-luvulla, kommunististen liikkeiden
uskonnollinen verho salasi sen luokkaluonteen vielä suuremmassa
määrässä kuin yleensä senaikuisissa kansanliikkeissä oli laita.
Mutta kuitenkin jo silloin oli _köyhälistö_ se, joka painoi leimansa
kommunistisiin liikkeisiin. Keskiajan köyhälistö oli toisenlainen kuin
sortuvan Roomanvallan aikuinen, mutta myöskin erilainen kuin uudenajan
köyhälistö. Samoin on myöskin se kommunismi, jonka kannattajana se oli,
erilainen kuin sekä alkukristillisyyden että meidän aikamme kommunismi.
Se on väli-asteena näille molemmille.

Samoin kuin alkukristillinen kommunismi ja samoista syistä kuin
tämäkin, on keskiajan kommunismi kulutusvälineiden eikä suinkaan
tuotannonvälineiden kommunismia ja eroaa senvuoksi oleellisesti
nykyaikaisesta; sitä ei meidän tarvinne jo sanotun jälkeen pitemmältä
selittää.

Niinkuin alkukristillisyyden, niin on myöskin keskiajan ja
uskonpuhdistuksenajan kommunismilla asketinen ja mystillinen piirre.
Se terottaa kieltäymystä, se uskoo salaperäisten yli-inhimillisten
voimien vaikutukseen. Myöskin tässä suhteessa on se aivan vastakkainen
yhdeksännentoista vuosisadan kommunismille.


IV. Mystiki.

Tarkastakaamme ensin tuota viimeksimainittua kohtaa: mystillistä
piirrettä.

Olemme jo kosketelleet muutamaa siihen vaikuttavaa syytä: suurten
kansajoukkojen tietämättömyyttä. Mitä enemmän tavarantuotanto ja
tavarakauppa kehittyivät, sitä enemmän kävivät yhteiskunnalliset voimat
ihmisille ylivoimaisiksi. Yhä epäselvemmäksi ja salaperäisemmäksi
kävi yhteys yhteiskunnallisten syitten ja vaikutuksien välillä, yhä
peljättävämmiksi yhteiskunnalliset onnettomuudet, jotka kohtasivat
ihmisiä. Nämä jäivät avuttomiksi ja neuvottomiksi niitä vastaan,
avuttomimmiksi ja neuvottomimmiksi alemmat riistetyt kansanluokat.

Vallitsevat ja kohoavat luokat, etenkin kauppiaat ja ruhtinaat,
selvisivät uusissa olosuhteissa muinaisen valtio-opin ja roomalaisen
oikeuden avulla, joiden uudelleen virkoamista he edistivät. Alemmille
luokille olivat nämä tieteet erittäin vaikeasti opittavissa -- olihan
tieteellä silloin omat kansankielestä eroavat kielensä, latina ja
kreikka. Mutta tämä haitta ei ollut toki suurimpana syynä siihen, että
ei tiede tunkeutunut alimpiin kansankerroksiin. Ratkaisevana syynä
oli se, että nämä asettuivat vieraalle kannalle tieteeseen nähden,
senvuoksi että tämäkin oli vastakkainen heidän tarpeilleen.

Tieteen kehitys, samoin kuin taiteenkin, riippuu yhteiskunnan
kehityksestä. Jotta tiede menestyisi ja kukoistaisi, tarvitaan siihen
ei ainoastaan määrättyjä _edellytyksiä_, jotka tekevät tieteellisen
tutkimisen yleensä _mahdolliseksi_, vaan myöskin erityisiä _tarpeita_,
jotka _kiihottavat_ tieteelliseen tutkimiseen. Eivät suinkaan kaikki
yhteiskunnat ja kaikki yhteiskuntaluokat kaipaa, vaikka tarpeellisia
edellytyksiä olisikin, syvällisempää tutkimusta luonnon ja yhteiskunnan
todellisista syysuhteista. Häviävä luokka tai yhteiskunta kokee aina
peitellä todellisuutta. Se ei käytä älyään selittääkseen olevaista,
vaan keksiäkseen syitä rauhottaakseen, lohduttaakseen ja pettääkseen
itseään, puhumatta välttämättömyydestä pettää vastustajiaan voimaansa
ja elinkykyynsä nähden.

Tiedettä eivät voi muut edistää kuin ylöspyrkivät yhteiskuntaluokat ja
yhteiskunnat. Sillä, jolle tulevaisuus _todella_ kuuluu, on harrastusta
tutkia todellisuutta ja poistaa kaikki sen suhteen vallitseva
epäselvyys.

Kun antikinen yhteiskunta hävisi, kävi sen tieteenkin samalla tavalla.
Ihmiset pakenivat yhä enempi todellisuuden maailmasta, jonka surkeus
heitä painoi, epätodellisen, haaveellisen, salaperäisen aloille, joita
he voivat vapaasti muovailla tarpeittensa mukaan. Missä he epäilivät
itseään, siinä yliluonnollisten olentojen voima heitä kyllä auttaisi.
Kiliasmi rehotti tässä maaperässä, ihmeusko ja mystiki.

Kun germanit saivat roomalaisen maailmanvallan perinnön, perivät
he myöskin kristinuskon opit, jotka olivat kasvaneet tästä
ilmapiiristä; mutta he antoivat niille toisen sisällyksen. Nuo
reippaat ja elämänhaluiset barbarit eivät voineet ymmärtää tuota
synkkää, alakuloista todellisuudesta irtaantumista, tuota tuskallista
mietiskelemistä ja oman sisimpänsä tutkimista, joka on huomattavana
alkukristillisyyden mystikkojen piirteenä. He eivät kyenneet
tieteellisesti voittamaan kristinuskoa; mutta käsittivät sen niin
luonnollisen aistillisesti, että mystisismi lakkasi olemasta elävä
voima ja hädin tuskin pysyi pystyssä muutamissa luostareissa.

Sitten kehittyivät tavaratuotanto ja tavarakauppa kristityssä
germanisessa maailmassa ja mullistivat sen olosuhteet kokonaan. Taasen
alkoivat aluksi kaupungeissa, nousevan sivistyksen tyyssijoissa,
salaperäiset apokalyptiset opit ja mystilliset aatteet voittaa
alaa. Ne vastasivat samojen yhteiskuntakerrosten tarpeita, joita
alkukristillinen kommunismi oli tyydyttänyt. Toisen mukana kehittyi
toinenkin.

Tulevaisuus ei tähän aikaan ollut suinkaan köyhien ja sorrettujen, vaan
rikkaiden ja mahtavien, ruhtinoiden ja kapitalistien. Näillä olikin
kaikki syy edistää tiedettä, joka palveli vallassaolevien etuja sitä
enempi, mitä selvemmin se selitti todellisuutta. Mutta sielläkin,
missä se ei ollut heidän palvelustyttönään, edisti se ruhtinas- ja
kapitalistivaltaa.

Mutta sorretuille kansankerroksille näyttäytyi todellisuus
lohduttomalta. Ihme ainoastaan saattoi kukistaa "pedon", heidän
sortajansa ja riistäjänsä, ja tuoda kärsiville joukoille hyvinvoinnin
ja vapauden. Mutta sellaista he pyysivät sydämensä pohjasta, heidän
_täytyi_ siihen uskoa, etteivät olisi joutuneet epätoivoon.

Niinpä he alkoivat vihata vastasyntynyttä tiedettä, tätä heidän
sortajiensa palvelijaa, melkein yhtä paljon kuin kirkon oppia.
He alkoivat kääntyä pois lohduttomasta todellisuudesta ja vajota
mietiskellen tutkimaan sisimpäänsä, saadakseen siitä lohdutusta ja
luottamusta. He asettivat tiedettä ja tosioloja vastaan sisimmän
mielialansa, "Jumalan äänen", "ilmestyksen" tai "sisäisen valon", mikä
todellisuudessa oli samaa kuin oman kaipuunsa, omat tarpeensa. Sitä
voimakkaammin kaikuivat nämä sisäiset äänet, mitä enempi mietiskelijä
itse erkaantui yhteiskunnasta, karkotti kaiken häiritsevän luotaan ja
kiihotti mielikuvitustaan hurmauksen eri keinoilla, erittäinkin nälällä
ja rukouksilla. Niinpä rupesivat nämä haaveksijat uskomaan ihmeitä,
mikä usko vihdoin muuttui heissä niin lujaksi, että he ilmottivat siitä
toisillekin, jotka samoista syistä tunsivat samoja tarpeita ja haluja.

Tämän suunnan luoteenomaisia esimerkkiä tapaamme esim. _Thomas
Münzerin_, tuon ruhtinoiden ja suurporvarien uskonpuhdistuksen
vastustajan, suuren saksalaisen talonpoikaissodan merkkimiehen,
kirjotuksissa.

Selittäessään Danielin kirjan 2:sta lukua kuningas Nebukadnezarin
unesta -- tuosta jättiläiskuvasta, jolla oli savesta tehdyt
jalat ja jonka sitten kivi särki, mikä on vallankumouksellisille
selityksille varsin kiitollinen uni -- sanoo Münzer kirjanoppineiden
väittävän, ettei Jumala enään ilmesty rakkaille ystävilleen
näkyväisesti eikä suullisesti, mutta senvuoksi täytyy jokaisen
pysyä kiinni kirjotuksissa. He pilkkaavat niiden varotuksia, jotka
ovat tekemisissä jumalallisen ilmestyksen kanssa, kuten juutalaiset
pilkkasivat Jeremiasta, joka ennusti Babylonian vankeutta.
Sellaisia kirjanoppineita olivat myöskin Nebukadnezarin viisaat
merkkienselittäjät, jotka eivät osanneet selittää unta. "He olivat
jumalattomia teeskentelijöitä ja imartelijoita, jotka puhuivat sitä,
mitä herrat halusta tahtoivat kuunnella, samoin kuin meidän päivinämme
tekevät kirjanoppineet, jotka mielellään elää letustelevat hoveissa.
He olivat tuon väärän uskon sokaisemia, etteivät muka ilman pyhän
hengen apua voisi erottaa hyvää pahasta. Mutta sana tulee Jumalasta
suoraan sydämeen. Ja se ihminen, joka ei ole tätä havainnut Jumalan
elävän todistuksen kautta, ei tiedä sanoa mitään perusteellista
Jumalasta, vaikkapa hän olisikin lukea ahminut satatuhatta raamattua."

"Jos nyt ihmisen pitäisi huomata sanaa ja olla herkkätuntoinen,
täytyy jumalan ottaa hänestä _lihallinen himo_, ja kun jumalallinen
liikutus tulee sieluun, tulee hänen kuolettaa kaikki lihan himot, että
se pääsisi vaikuttamaan. _Sillä eläimellinen ihminen ei tajua, mitä
jumala sielussa puhuu_" (1 Kor. 2)... Jumalan ilmestystäkin varten pitää
ihmisen erota kaikesta maallisesta ja vakavasti ikävöidä totuutta, ja
_täytyy hänen sellaista totuutta harjottaen erottaa pettämättömät näyt
vääristä_.

Muutamassa toisessa kirjotuksessa hän kuvaa sitä räikeää vastakohtaa,
mikä on totisen kristityn, joka epäilyksen, huolien ja vapistuksen
alaisena odottaa ilmestyksiä, ja itseensä tyytyväisen kirjanoppineen
välillä, joka saarnaa penseyttä ja nauraa sieluntaisteluille. "Voi,
minua raukkaa", valittelee edellinen, "mihin on minun ryhtyminen?
Jumala koettelee omaatuntoani epäuskolla ja epäilyksellä, ja ulkoapäin
uhkaavat minua sairaus, köyhyys, valitus ja kaikellainen hätä pahojen
ihmisten puolelta j.n.e.!"

Tässä hädässä kääntyy epäilijä kirjanoppineen puoleen kysymään neuvoa.
"Silloin sanoo tämä, joka jo ennakolta tuntuu lopen happamalta, sillä
sellaisten yksikin sana maksaa jo monta kirkasta lanttia: 'Niin, hyvä
mies, jos et tahdo uskoa, niin mene helvettiin!' -- 'Oi, kaikkein
oppinein tohtori, minä tahtoisin niin mielelläni uskoa, mutta epäusko
painaa mieltäni'. -- Silloin oppinut sanoo: 'Niin, hyvä mies, älä
huolehdi sellaisista korkeista asioista. Usko vain yksinkertaisesti ja
karkota pois ajatukset. Se on pelkkää mielikuvitusta. Mene ystäviesi
luo ja ole iloinen, niin unohdat huolesi.' Katso, sellaista lohdutusta
eikä mitään muuta on tarjottu kirkoissa. Sellainen lohdutus on
häväissyt kaiken kristillisen vakavuuden... Pyhä Pietari sanoo sinulle,
kutka ovat syöttöporsaita: niitä ovat kaikki uskottomat, väärät
oppineet, olkootpa sitten mitä lahkoa tahansa. He juovat ja mässäävät,
heidän koko halunsa on hyvinvoinnissa, ja he näyttävät teräviä
hampaitaan kuin koirat, jos vaan sanankin sanoo heitä vastaan."

Münzer halveksii samalla tavalla oppineita ja maallisia iloja.

Uuden tulevan yhteiskunnan kuvittelee Münzer kiliastisella tavalla
mitä ylenpalttisemmin varustetuksi maan päällä olevaksi paratiisiksi.
"Niin", huudahti hän, "me lihalliset, maalliset ihmiset muutumme
jumaliksi, senvuoksi että Kristus tuli ihmiseksi, ja siis hänen
kanssaan olemme Jumalan oppilaita ja hänen itsensä opettamina tulemme
jumaliksi. Tai pikemmin kokonaan muutumme häneksi, niin että maallinen
elämä muuttuu ikäänkuin taivaassa tapahtuvaksi".

Tämä olkoon pienenä näytteenä apokalyptisestä mystikistä. Mutta sen
kanssa saattaa varsin hyvin viihtyä mitä karkein realismi. Ellei jumala
täyttänyt Münzerin toiveita ilmestyksien suhteen, niin lausui tämä
sangen ylenkatseellisesti, varsinkin jos saamme luottaa Melanktoniin,
joka kauhistuen asiasta kertoo: "Hän sanoo julkisesti, niin että on
kerrassaan kauheata kuullakin sitä, että hän tahtoo antaa palttua
Jumalalle, ellei Jumala tahdo puhella hänen kanssaan kuten Abrahamin ja
muiden patriarkkain kanssa."

Tämä mystisismi, joka käy käsi kädessä askesin, itsensäkidutuksen,
kanssa, on uuden ajan köyhälistölle vieras. Meidän päivinämme näkee
jokainen, joka ei ole sokea huomaamaan ajan merkkejä, että tulevaisuus
on köyhälistön ja että muut luokat tähän verraten yhä enempi kadottavat
yhteiskunnallisen merkityksensä ja samalla myöskin valtiollisen
valtansa, älykkyytensä ja siveellisen voimansa. Nykyään juuri
_todellisuus_ lupaa köyhälistölle voiton ja lupaa sen sitä varmemmin
kuta paremmin todellisuutta tulkitaan ja mitä selvemmin nykyisen
yhteiskunnallisen kehityksen tarkotukset astuvat päivän valoon. Tiede,
joka on ottanut tehtäväkseen puolueettomasti etsiä totuutta, on nyt
yksinään köyhälistön edun mukainen. Ainoastaan köyhälistöllä on
harrastusta totuuden tutkimiseen.

Totta kyllä kukoistaa mystisismi, ylimaailmallisten voimien
ikävöiminen, taasen meidän päivinämme. Mutta se ei enään ilmene
köyhälistössä, ei enään kommunisteissa -- heistä on tullut
todellisuusfilosofeja, materialisteja, -- vaan hallitsevien luokkien
piirissä, jotka tuntevat, että heidän hetkensä ovat pian luetut.

Mutta näiltä puuttuu kumminkin uskon tulta, niitä ei pidä pystyssä
sellainen innostus, joka keski-ajan kommunistisille mystikoille
antoi voimaa kestämään kovimpiakin vainoja, vieläpä astumaan ilolla
kuolemaankin. Meidän aikamme porvarillinen mystisismi ja taikausko ei
enään kykene luomaan sankareita tai marttyyreitä; puolueeton henki
hallitsee sitä yhtä vähän kuin porvariston tiedettäkin. Se lainaa
mielellään tältä kaapun voidakseen esiintyä salongeissa ja taipuu
yleensä ylhäisien mielen mukaan.


V. Askesi.

Paitsi mystillistä piirrettä, joka erottaa keski-ajan loppupuolen ja
uskonpuhdistuksen ajan kommunismin uudenaikaisesta, on vielä mainittava
toinenkin ero, sen _asketinen luonne_.

Keskiajalla, samoin kuin kukistuvan Roomanvallan aikana, ei
tuotanto vielä ollut niin kehittynyt, että se olisi kyennyt
hankkimaan kaikille hienostuneen elämännautinnon. Sen, joka vaati
kaikkien tasa-arvoisuutta, täytyi silloin nähdä paha ei ainoastaan
ylellisyydessä, vaan myöskin taiteessa ja tieteessä, jotka itse asiassa
useinkin esiintyivät vain ylellisyyden palvelijoina. Mutta kommunistit
menivät yleensä vielä pitemmälle. Tavattomaan kurjuuteen nähden näytti
heistä useinkin ei ainoastaan vallattomuus ja kevytmielisyys, vaan
yleensä kaikellainen ilo, kaikki nautinto, viattominkin, synnilliseltä.
Esimerkkejä sellaisesta on meillä jo yllämainituissa kohdissa Münzerin
kirjotuksista. Niitä voisi helposti mainita useampiakin. Melankton
kääntyykin närkästyneenä häntä vastaan: "Hän opettaa, että jokaisen
täytyy kiusata ja kiduttaa ruumistaan paastoomalla ja pitämällä
huonoja vaatteita, puhua vähän, olla katkeran näköinen eikä ajella
partaansa. Sellaista lapsellista kuria hän kutsuu lihan kuolettamiseksi
ja ristiinnaulitsemiseksi, josta evankeliumissa kirjotettu on." Tämä
synkkä puritanisuus saattoi kommunistit ristiriitaan ei ainoastaan
hallitsevien luokkien, vaan monesti myöskin aikansa työtätekevien
luokkien kanssa, jotka vielä olivat täynnä alkuperäistä elämäniloa
ja ilomielisyyttä. Talonpoikien ja käsityöläisten seassa vihattiin
kommunisteja usein, väittäin heidän olevan tekopyhiä. Vasta myöhemmin
alkoi puritaninen henki voittaa alaa talonpoikien ja pikkuporvarien
keskuudessa. Se tapahtui silloin kun uskonpuhdistus kehittyessään
painoi nämä luokat rajattoman ruhtinasvallan alle, ja ennen kaikkea
silloin kun kapitalistinen tuotantotapa teki tuloaan ja teki
"säästäväisyyden" pikku riistäjän paraimmaksi hyveeksi, koskapa se tie
oli ainoa, joka antoi hänelle toivon voida kohota suurien riistäjien
joukkoon.

Mutta sama kapitalistinen tuotantotapa, joka istutti puritanisuuden
talonpoikiin ja pikkuporvareihin, karkottaa sen sijaan sen
köyhälistöstä. Köyhälistöön kuuluvan on selvästi toivotonta koettaa
yksilöllisen ponnistelemisen kautta hankkia itselleen parempaa asemaa.
Yksityisen henkilön on mahdotonta saavuttaa valoisampaa tulevaisuutta,
onpa mieletöntä uhrata nykyhetkeä tulevaisuuden vuoksi. _Carpe diem_ --
pidä vaari ajasta, älä laiminlyö mitään tilaisuutta nautintoon, joka
tarjoutuu, se tulee köyhälistöläisen mielilauseeksi. Hänen asemansa
tekee hänet huolettomaksi -- mikä ei suinkaan ole samaa kuin huolista
vapaaksi -- ja kevytmieliseksi, molemmat suurimpia kuolemansyntiä, mitä
puritaninen poroporvari saattaa ajatellakaan.

Mutta samalla synnyttää kapitalistinen tuotantotapa myöskin toivoisaa
mieltä proletarissa, köyhälistöläisessä: joskin köyhälistöön kuuluvan
yksilöllinen tulevaisuus on toivoton, niin näyttää se hänelle koko
luokan tulevaisuuden sitä valoisampana. Päivä päivältä kasvaa
köyhälistöläisessä toiverikas voitonvarmuus. Yhä lähempänä näkee hän
sen päivän, jolloin hän tulee kaikkien niiden aarteiden herraksi, jotka
hän on tuottanut. Ja minkälaisia ovat nuo aarteet!

Se ei ole niin paljon rikkaiden ylellisyys, joka herättää nykyajan
työmiehissä suuttumusta. Heitä suututtaa se tosiasia, että heidän
täytyy kärsiä puutetta kaikkien tavaroiden keskellä ja juuri
niiden yltäkylläisyyden johdosta. He tietävät, että ne tavattomat
tuotantovoimat, joita nyt käytämme, voisivat hyvin hankkia kaikille
yltä kyllin, mitä tarvitaan.

Jos siis kapitalistinen tuotantotapa saa aikaan huolettomuutta ja
kevytmielisyyttä siinä köyhälistöläisessä, jolla on ainoastaan oma
yksilöllinen kohtalonsa silmämääränä, niin synnyttää se korkeampia
elämänilon ja ilomielisyyden muotoja niissä, jotka ottavat osaa
luokkansa taisteluun ja jotka tuntevat ja ajattelevat luokkansa mukaan
ja sen paraan puolesta.

Keski-ajan köyhälistöön kuuluvien täytyi ajatella ja tuntea toisin --
mikäli he yleensä johtuivat itsenäisesti ajattelemaan ja tuntemaan.
Mutta niin kovin kuin heidän puritanisuudellansa olikin kosketuskohta
kristinuskon, ja erittäinkin ensimäisten vuosisatojen kristinuskon
asketismiin, niin erosi se kumminkin tästä oleellisissa kohdin.

Ensimäisten kristittyjen itsensäkiduttaminen sai luonteensa
pääasiallisesti heidän keskuudessaan olevasta ryysyläisköyhälistöstä.
Ne piirteet, jotka siinä ovat enin huomattavia, ovat _laiskuus,
likaisuus_ ja _tylsämielisyys_ -- se, joka tahtoo saarnata siveyttä,
sanokoon niitä vioiksi. Kristillinen askesi ei ollut pohjaltaan mitään
muuta kuin keinokas menettelytapajärjestelmä, jonka avulla tahdottiin
kehittää näitä ryysyläisköyhälistön ominaisuuksia täydellisyyden
huippuun. Tässä on se indialaisen (sekä brahmalaisen että buddhalaisen)
askesin kaltaista, joka on kehittynyt samallaisissa yhteiskunnallisissa
olosuhteissa.

Vuosikausia, jopa vuosikymmeniäkin nuo hurskaat miehet ja naiset
elää nutustivat samalla paikalla, liikkumatta, välittämättä mistään
ulkonaisesta vaikutuksesta, ei kuumuudesta eikä pakkasesta, ei sateesta
eikä kuivuudesta, milloinkaan peseytymättä, leikkaamatta hiuksiaan ja
kynsiään, huolimatta syöpäläisistä, jotka elivät heidän ruumiissaan.
Monet näistä pyhistä katumuksentekijöistä -- pyhiähän he kaikki olivat
suuremmassa tai vähemmässä määrässä -- olivat vieläpä liian laiskoja
syömäänkin ja hurskaiden ihailijoiden täytyi heitä syötellä.

Keskiajan köyhälistö oli jo suureksi osaksi työtätekevää. He eivät
eläneet toisten armahtavaisuudesta, s.o. toisten riistämisestä, vaan
omalla työllään. Heidän täytyi liikkua ja huolia maailmasta, elleivät
tahtoneet nääntyä nälkään. Ei tylsämielisyys eikä laiskuus saanut
vallata heitä, jos tahtoivat pysyä hengissä, ja he olivat vielä siksi
vähän sorretussa asemassa, olivat vielä liian lähellä hyvinvoipaa
talonpoikais- ja käsityöläissäätyä, että olisivat voineet löytää
erityistä tyydytystä likaisuudesta. Kaikkein vähimmin tuli tämä
kysymykseen niiden suhteen, jotka olivat siksi korkealla kannalla, että
kykenivät ottamaan vastaan kommunistisia aatteita. Kaikki kertojat
ovat yksimielisiä siitä, että juuri tämän ajan kommunististen lahkojen
jäsenet olivat ahkeruutensa, siisteytensä ja kunnollisuutensa puolesta
ympäristönsä edellä. Tämän vuoksi heitä paikottain kerettiläisyydestään
huolimatta mielelläänkin otettiin työhön.

Huvittavan esimerkin antavat tästä Mährin uudestikastajat. Keisari
Maksimilian ehdotti v. 1567 valtiopäivillä, että, niinkuin oli
ennenkin menetelty kerettiläisten suhteen, nämä uudestikastajat
nyt jonkun määrätyn ajan kuluessa karkotettaisi maasta pois. Mutta
silloin tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Aatelisto vastusti --
saamatta pappien säädyn ja kaupunkien kannatusta -- tätä esitystä
sillä perustuksella että _"uudestikastajat ovat sangen hyödyllisiä
alamaisia, joita vielä vähemmän kuin juutalaisia saattoi karkottaa
aikaansaamatta maalle suurta aineellista vahinkoa"_. He olivat
todellakin, lisää asiasta kertoessaan Gindely, jolla ei ole
minkäänlaista hengenheimolaisuutta heidän kanssaan, _erinomaisen
ahkeria, säästäväisiä ja kohtuullisia ja muuten taitavimpia työmiehiä
koko Mährissä_.

Mitään samallaista ei kukaan voine sanoa kristinuskon alkuajan
apokalyptisistä haaveilijoista ja askesin harjottajista.


VI. Kansainvälisyys ja vallankumouksellinen henki.

Yhdessä oleellisessa kohdassa ovat ne kolme eri kommunismilajia,
joita olemme tässä tarkastaneet, alkukristillinen, keskiajan ja
uudenaikainen, kaikki samankaltaisia, ne ovat _kansainvälisiä_, kun
taasen platonilainen on paikallinen, vain yksityistä kaupunkia ja
sen ympäristöä tarkottava. Aina kristinuskon alusta alkaen vaikuttaa
jokainen kommunisti koko ihmisyyden tai ainakin koko kansainvälisen
sivistyspiirinsä hyväksi, missä hän itse elää. Platonilaisen kommunismin
paikallinen rajottuvaisuus vastaa talonpoikais- ja käsityötuotannon
erikoisuuksia, koska tämä tuotantotapakin on pääasiassa paikallista
laatua. Vasta kapitalistit ja köyhälistöläiset voittavat tämän
paikallisen rajottuvaisuuden. Kauppias ei elä vain paikallisen
ostajapiirinsä nojalla, vaan etupäässä liikkeestä kotiseudun ja
vieraiden seutujen kanssa. Kuta vilkkaampi ja helpompi tämä liike, sitä
paremmin menestyy hän. Sen vuoksi on kauppias kansainvälisyyden, tai
paremmin sanoen paikkainvälisyyden harrastaja. Missä hän voi voittaa,
siellä hän on kotonaan.

Muista perusteista johtuu köyhälistön paikkainvälinen mieli. Se ei
omista mitään, mikä sen kiinnittäisi paikalleen; sen kotiseutu ei
tarjoa sille mitään, mitä hän ei muualtakin löytäisi, riistämistä
ja sortoa. Pieninkin toive saada muualla paremman kohtalon riittää
saattamaan hänet muuttamaan.

Mutta näissä kummassakin tapauksessa on kysymyksessä aivan erilainen
paikkainvälisyys. Kauppiaan koko asema maan ulkopuolisiin markkinoihin
riippuu oleellisesti sen kansan voimasta, johonka hän kuuluu. Hän
tarvitsee voimakkaan valtion, jolla on vahva sotavoima. Hän onkin
senvuoksi aina isänmaallinen, asukoonpa hän sitten kotona tai
ulkomailla -- jälkimäisessä tapauksessa usein vielä enempi kuin muuten.
Aina keskiajasta alkaen huomaammekin kauppiaiden senvuoksi asettuvan
hallitsijavallan ja kansalliskiihkon puolelle.

Köyhälistöön kuuluvan taasen täytyy katsella valtiovaltaa kokonaan
toisilla silmillä. Tämähän on kaikkien niiden paras suojelija, jotka
riistävät ja sortavat häntä. Aina Rooman tasavallan häviöstä 19:nteen
vuosisataan saakka ei köyhälistöllä ollut mitään toiveita voida vallata
valtiota haltuunsa. Valtio oli köyhälistön suurin vihollinen. Ei ihme,
että tämä helposti johtui vetämään johtopäätökset tästä seikasta.
Ei ainoastaan välinpitämättömyys, vaan suorastaan vastenmielisyys
valtiota, politiikkaan tai maanpuolustukseen osanottoa vastaan on
ollut ominaisena piirteenä kaikille kommunistisille lahkoille aina
alkukristillisyyden ajoilta asti. Anarkismi on meidän päivinämme
vielä tämän virtauksen jälkikaikua. Ainoastaan ajottain voitettiin
tämä taipumus, vallankumouksellisina aikoina, kun näytti siltä, että
vanha valtiovalta sortuisi, ja että proletariati kykenisi valtaamaan
sen. Mutta sitä ratkaisevammin jätettiin kaikki politiikka sitten
taasen taantumuksen aikoina. Niin kävi Böhmin veljien Taborin häviön
jälkeen, niin oli laita uudestikastajien talonpoikaissodan perästä ja
mennonitien Münsterin hävittämisen jälkeen, kuten edempänä tulemme
näkemään.

Mutta aina ja kaikissa olosuhteissa kommunistit ovat
alkukristillisyyden ajoilta asti terottaneet _kansainvälisen_ tai
paikkainvälisen _yhteenkuuluvaisuuden_ velvollisuuksia.

Kauppias esiintyy ulkomailla kilpailijana kotimaisten vastustajana.
Hän ei luota heidän hyväntahtoisuuteensa, vaan voimaansa tai valtionsa
voimaan, joka häntä suojelee.

Köyhälistöön kuuluvalla on taasen ulkona taisteltava samallaista
nylkemistä ja sortoa vastaan kuin kotimaassakin. Eikä hän siinä voi
luottaa oman valtionsa apuun, vaan vain sen seudun köyhälistöön, jonne
hän on muuttanut, joiden kanssa hän taistelee samallaista taistelua.

Mutta jos köyhälistöläinen esiintyy enempi työvoimansa myyjänä kuin
taistelijana, niin voi kyllä sattua että hän vieraissa tovereissaan
näkee enempi kilpailijoita kuin taistelutovereita ja silloin katsoo
helposti kansainvälisen yhteenkuuluvaisuuden tunne.

Mutta näin ei ole milloinkaan laita kommunistien. Nämä ovatkin
ensisijassa taistelijoita nylkemistä ja sortoa vastaan, tapaavat
kaikkialla samoja vastustajia, kärsivät samaa vainoa. Se sitoo
heidät lujasti yhteen. Aina alkukristillisyyden ajoista asti ovat
myöskin kaikki kommunistien tutkijat huomanneet heidän erityiseksi
erikoisuudekseen sen, että he kaikki muodostavat yhteensä ikäänkuin
yhden suuren perheen, että vierasseutulainenkin toveri oli veli yhtä
hyvin kuin kotoinenkin, että hän oli kuin kotonaan joka paikassa missä
tapasi tovereja. Tämä ominaisuus ja kommunistien omaisuudettomuus --
rikkaanhan, joka heihin liittyi, täytyi jakaa omaisuutensa köyhille
-- tekevät helpoksi heidän taisteilijoilleen ja kiillottajilleen
matkustaa paikasta toiseen. Nämä ovatkin alituisesti matkoilla, ja he
kulkevat kaikista vaikeuksista huolimatta matkoja, joita täytyy pitää
kunnioitettavina rautateidenkin aikakaudella. Niinpä olivat esim.
Böhmin valdolaiset alituisessa yhteydessä Etelä-Ranskassa olevien
kanssa.

Senvuoksi heillä olikin aivan erikoinen merkitys aikansa kaikille
alaluokkien vallankumouksille liikkeille. Näiden suurimpana esteenä
oli talonpoikien ja pikkuporvarien ahdasnäköinen nurkkapolitikoiminen,
joka oli heille suureksi haitaksi hyvin järjestyneisiin vastustajiin
verraten. Kaikkialla, missä jossain määrin onnistuttiin poistaa
tämä ahdasnäköisyys ja luoda jonkinlainen yhteys eri seutujen
vallankumouksellisten liikkeiden välille, oli se varsinaisesti
matkustavien kommunistisaarnaajien ansio. Ne menestykset, jotka
talonpoikaiskapina Englannissa v. 1381 alussa saavutti ja samaten
Böhmin taborilaisen liikkeen voitot täytyy suureksi osaksi lukea niiden
kokoavan vaikutuksen ansioksi. Suuren saksalaisen talonpoikaissodan
aikana v. 1525 olivat he vaikuttamassa samalla tavalla, erittäinkin
on mainittava Thomas Münzer, mutta saksalainen Partikularismi[19]
oli liiaksi suuri heidän sitä voittaakseen. Tämä kapina onnistuikin
huonosti pää-asiallisesti juuri siinä ilmenneen eripuraisuuden vuoksi.

Tässä olemme joutuneet koskettelemaan toistakin tärkeätä piirrettä,
joka on huomattava kerettiläiskommunismissa, piirrettä, joka
sen erottaa jyrkästi alkukristillisyyden kommunismista, mutta
osottaa sitä vastoin sen sukulaisuuden uudenaikaisen kanssa: _sen
vallankumouksellista henkeä_.

Ryysyläisköyhälistöön kuuluva on arka ja nöyrämielinen. Hän vihaa
rikkaita, vähintäin yhtä paljon kuin työtätekevä köyhälistö. Myöskin
evankeliumissa tapaa jälkiä sellaisesta, esim. rikkaan miehen ja
Lazaruksen vertauksesta (Luukkaan 16: 19-26).

Tässä vertauksessa ei suinkaan ole kysymys rikkaan ja köyhän
siveellisistä ominaisuuksista. Lazarus joutuu Abrahamin helmaan, ei
senvuoksi, että hän oli hyvä ihminen, vaan siksi että hänellä oli maan
päällä huono oltava. Eikä rikkaasta miehestä sanota mitään pahaa, hänen
rikkautensa on riittävänä syynä siihen, että hän joutuu kärsimään
ikuisia helvetin tuskia, joita Abraham ei voi eikä nähtävästi tahdokaan
lievittää. Jollei tämä ole vihaa rikasta kohtaan sen vuoksi että
hän on rikas, peittämätöntä luokkavihaa, niin silloin ei ole mitään
luokkavihaa maailmassa.

Mutta vertaus köyhästä Lazaruksesta osottaa myöskin miten
ryysyköyhälistöläisen luokkaviha näyttäytyy: _unelmissa_. Hän keksii
kauheimpia kärsimyksiä rikkaalle ja riemuitsee niitä nähdessään
-- mutta vain ajatuksissaan. Hän vihaa rikasta, mutta samalla hän
tuntee, kuinka hän itse on liikaa yhteiskunnassa, että hän elää vain
rikkaan armosta, ja niin liehakoi tätä sitä arempana mitä enempi hän
häntä vihaa. Erittäin huomattavasti näkyi tämä Rooman keisari-aikana,
yhteiskunnassa, jossa kaikki olivat kadottaneet tasavaltaiset
kansalaishyveensä, jossa mikään luokka ei enään uskonut itseensä, ja
pelkuruus sekä nöyrämielisyys olivat levinneet kaikkialle. Ei ihme,
että tältä aikakaudelta peräisin olevat kristittyjenkin kirjotukset
sisältävät siitä mitä selvimpiä jälkiä.

Yksinvallalle, jonka ensimäiset alut esiintyivät keskiajan lopulla,
olivat senvuoksi, huolimatta sen omasta materialistisuudesta, Uuden
Testamentin kirjotukset yhtä tervetulleena auttajana kuin roomalainen
oikeus, joka on peräisin samalta ajalta. _Siitä_ uskonnosta,
ajattelevat he, täytyy meidän pitää huolta, että _kansa_ pysyy alallaan.

Toisin ajattelivat sitävastoin sorretut luokat, talonpojat,
pikkuporvarit ja köyhälistö. Nyt oli kansa toisellaista kuin se,
joka oli elänyt Rooman yhteiskunnassa sen kukistuessa. Sen aseisiin
tottuneissa ja uhkamielisissä aineksissa ei ollut suinkaan mitään
ymmärrystä sellaista oppia kohtaan, joka määräsi, että jos joku löisi
sinua korvalle, niin tulisi sinun kääntää hänelle toinen, tai ettei
saisi turvautua omaan apuunsa, koska "kosto on minun, sanoo Herra",
tai että "se joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu", joka selitti
hiljaisen kärsimisen ja sietämisen kristityn velvollisuuksiksi. Niin
pian kuin kansa yleensä alkoi itse tutustua raamattuunsa -- katolinen
papisto tiesi kyllä, miksi se tahtoi tehdä tätä tuntemista omaksi
yksinoikeudekseen -- otti se Uudesta Testamentista oppia, ei sen
opetuksista nöyryyteen ja kuuliaisuuteen, vaan sen vihamielisyydestä
rikkaita kohtaan. Eniten pidetyksi kirjotukseksi Uudessa Testamentissa
tulikin kerettiläisten alaluokkien keskuudessa Apokalypsi,
Ilmestyskirja, nämä yhden ensimäisen kristityn vallankumoukselliset ja
veriset mielikuvitelmat, joissa hän riemuiten ennustelee vallitsevan
yhteiskunnan perikatoa niin kamalalla tavalla, että siihen verrattuna
tähän asti esiintynyt radikalisinkin anarkismi uhkauksineen ja
toimineen näyttää varsin viattomalta. Mutta paitsi Ilmestyskirjaa
viljelivät kerettiläiset alaluokat mielellään _Vanhaa_ Testamenttia,
joka on vielä täynnä jälkiä talonpoikaisesta kansanvallasta, eikä siinä
opeteta ainoastaan vihamielisyyttä tyranneja, rikkaita ja mahtavia
vastaan, vaan myöskin tarmokkaasti ja säälimättömästi taistelemaan
heitä vastaan.[20]

Tämä ei jäänyt vaikuttamatta kommunististen lahkojen kannattajiin. He
olivat tosin liian heikkoja, heidän olemassaolonsa riippui liiaksi
rikkaiden ja mahtavien sietämisestä, niin ettei heissä rauhallisina
aikoina voinut syntyä ajatustakaan vallitsevan yhteiskunnan
väkivallalla kukistamisesta ja kommunistisen asettamisesta sen
sijaan. Aina uskonpuhdistuksen aikaan saakka olivat kommunistit
yleensä, joskaan ei liehakoivia ja matelevia kuin rappeutuneen Rooman
ryysyläisköyhälistö, kuitenkin yleensä rauhaarakastavia. Heidän
rauhallista ja maltillista mielialaansa mainitsevatkin kirjailijat
järjestänsä samallaisena heidän luonteesensa kuuluvana ominaisuutena
kuin heidän ahkeruuttaan ja siisteyttään.

Mutta kun vallankumoukselliset ajat tulivat, kun talonpojat ja
käsityöläiset nousivat kapinaan heidän ympärillään, silloin
kommunisteihinkin tarttui vallankumouksellinen innostus. Silloin
heistä -- tai ainakin osasta, sillä he olivat usein eri mieltä tässä
kysymyksessä -- näytti se aika tulleen, jolloin Jumala on heikoissa
väkevä eikä mikään ihme näytä mahdottomalta. Silloin ryhtyvät
he vallankumoukselliseen liikkeeseen ottaakseen sen kommunismin
palvelukseen. Ja kun ei heihin nähden, jos he ovat kerran mukana, voi
olla kysymystä mistään sovitteluista vallassaolijain kanssa, heidän
mielestään kun ei saata ajatellakaan parantaa vallitsevaa yhteiskuntaa,
saavat he pian voiton horjuvista ja epäröivistä aineksista. Heistä
tulee helposti liikkeen johtajia, -- niin käy esim. taborilaisten
hussilaisten joukossa, niin Münzerin ja hänen puoluelaistensa Thüringin
talonpoikaissodan kapinoitsijain joukossa. Täten saa itse liikekin
kommunistisen värityksen, ja kommunismilla on näennäisesti sellainen
voima, jommoista sillä itse asiassa ei vielä todellisuudessa ole ollut.
Mutta juuri tästä vuorostaan seuraa, että kaikki omistavat ainekset
yhtyvät sitä vastaan, ja tuskallisen raivon villitseminä musertavat he
sen perinpohjin.

Tämä vallankumouksellinen henki, joka alempien kansanluokkien
kommunistisilla liikkeillä on ollut aina keski-ajan myöhemmiltä ajoilta
asti, onkin sellainen tuntomerkki, joka yleensä muista yhtäläisyyksistä
huolimatta jyrkimmin erottaa nämä alkukristillisyyden kommunismista ja
mitä selvimmin osottavat niiden sukulaisuuden köyhälistön nykyisien
kommunistisien liikkeitten kanssa.

Alkukristillinen kommunismi ei ollut valtiollista, ja se oli
toimetonta. Aina keski-ajasta asti on sitävastoin köyhälistöläisellä
kommunismilla välttämättömyyden pakosta pyrkimys suotuisien
seikkojen sattuessa tulla valtiolliseksi ja kapinalliseksi. Samoin
kuin nykyaikainen sosialidemokratia, asettaa sekin päämääräkseen
_köyhälistön ylivaltiuden, pitäen sitä tehokkaimpana keinona
kommunistisen yhteiskunnan aikaansaamiseksi_.



III LUKU.

Italian ja Etelä-Ranskan kerettiläiskommunismi.


1. Brescian Arnold.

Me huomautimme jo tämän osan alussa, että keski-ajan kaupunkilaitos
kehittyi ensin Italiassa ja Etelä-Ranskassa ja että näissä seuduissa
tapaamme keski-aikaisen kommunismin varhaisimpia yrityksiä.
Mutta myöskin ensimäiset kerettiläisyyden ilmaukset, ensimäiset
uskonpuhdistukselliset liikkeet, huomaamme näissä maissa.

Saksalaiset tiedemiehet ovat esittäneet sen mauttoman väitteen,
että ainoastaan germanisissa kansoissa on ollut vallalla sellainen
sydämellisyys, sellainen totinen jumalanpelko, josta kirkkoa
puhdistavat yritykset saattoivat lähteä. Mutta todenperäisesti esiintyi
uskonpuhdistusliikkeitä Italiassa, ennenkuin Saksassa sellaista
ajatellunkaan.

Sellaisia syntyi ensin itse Roomassa, kristikunnan pääkaupungissa.
Rooma oli keski-ajalla "Europan sydän", samalla tavalla, mutta vielä
paljon suuremmassa määrin, kuin Parisi suuresta vallankumouksesta
vuosien 1870-71 sotaan saakka. Ei siinä kyllin, että kaikki
kirkolliset asiat -- ja ne täyttivät keski-ajalla koko elämän --,
hoidettiin ja ratkaistiin Roomassa, tämä kaupunki oli myöskin taiteen
ja tieteen pesäpaikka, ylin tuomari kaikissa, maallisissakin, riidoissa
ja, sitä ei pidä unohtaa, keinokkaimpien ilojen ja nautintojen
pääpaikka. Roomaan lähtivät kaikki ne, jotka katsoivat vääryyttä
kärsineensä, kaikki, jotka tahtoivat päästä sen korkeamman viisauden
ja kehittyneemmän taiteen pariin, sekä vihdoin ne, joille olo kotona
kävi pitkäksi ja joilla oli liikaa rahaa. Rooma eli vieraista, se tuli
niiden kustannuksella suureksi ja rikkaaksi, ja muukalaisliikenteen
edistäminen tulikin paavien yhdeksi tärkeimmäksi toimeksi.

Maailmannäyttelyjä ei oltu vielä keksitty muukalaisten
houkuttelemiseksi. Keski-ajan paavit keksivät toisen, ajallaan yhtä
tehokkaan keinon: riemusynninpäästön eli pyhät vuodet. Jokainen, joka
määrätyn vuoden kuluessa teki pyhiinvaelluksen Roomaan, sai täydellisen
synninpäästön. Se naula veti. Aivan kuin ihmiset vuonna 1889
tuhansittain virtasivat Parisiin muka jotain nähdäkseen ja oppiakseen
mutta itseasiassa huvitellakseen, samoin vaellettiin pyhien vuosien
aikana Roomaan, missä ihmiset saivat perinpohjin nauttia kaikista
silloin tunnetuista synneistä ja paheista ja kuitenkin palasivat
kotiinsa synnittömämpänä kuin olivat lähteneet.

Ensimäiseksi riemuvuodeksi julisti paavi Bonifasius VIII vuoden 1300.
Gibbon kertoo senaikuisten todistuksien mukaan, ettei Rooma nähnyt
milloinkaan muuriensa sisällä tämän vuoden kuluessa vähempää kuin
_kaksisataatuhatta_ muukalaista, ja että koko väentulva laskettiin
_kahdeksi miljoonaksi_. "Kun kukin antoi pienenkin lahjan, niin
kokoontui siitä suunnattomia aarteita, ja kaksi pappia seisoi yötä ja
päivää haravat kädessä ja kasasi, tietysti vallan laskematta talteen
ne kulta- ja hopealäjät, jotka pyhiinvaeltajat panivat pyhän Paavalin
alttarille. Onneksi vallitsi rauha ja hyvät ajat, ja vaikka kaikki
oli kallista, olivat kuitenkin Bonifasiuksen toimekas politiikka ja
roomalaisten voitonhimoinen vieraanvaraisuus hankkineet loppumattomia
varastoja leipää, viiniä, lihaa ja kalaa."

Alkuaan piti ainoastaan joka sadannen vuoden olla "pyhä", mutta liike
kävi siksi oivallisesti, että paavit ja roomalaiset tulivat kiusaukseen
pitää niitä useammin. Väliajat toisesta riemuvuodesta toiseen kävivät
yhä lyhyemmiksi, ne pienennettiin 50:ksi, 33:ksi ja vihdoin 25:ksi
vuodeksi.

Tämä vain yhdeksi esimerkiksi niistä keinoista, joilla houkuteltiin
muukalaisia ja heidän rahojaan Roomaan. Mutta jo kauan ennen
riemuvuosien keksintöä oli Rooma päässyt nousemaan alennuksestaan ja
aikaisemmin kuin mikään muu keski-ajan kaupunki kohosi se valtaan
ja merkitykseen, ja samalla kasvoi senkin väestön itsetietoisuus ja
itsenäisyydentunne. Roomalaiset kokivat, niinkuin kaupunkilaiset
yleensä, päästä vapaiksi herroistaan, milloin paavista, milloin
keisarista, milloin molemmista. Keski-ajan Rooma oli, samoin kuin
Parisi vuodesta 1789 vuoteen 1871, myöskin vallankumouksien pääpaikka.

Katsotaanpas, kuinka Bernhard Clairvauxlainen 1100-luvulla kammoo
Rooman levotonta väestöä. "Kukapa ei tunne", huudahtaa hän,
"roomalaisten hävyttömyyttä ja vallattomuutta. Se on kansa, joka on
kasvanut kapinoiden keskellä, joka villinä ja kesyttömänä halveksii
kuuliaisuutta, paitsi silloin kun se on liiaksi heikko vastarintaan.
Maan ja taivaan vihaamia, Jumalaa pilkkaavia, keskenään kapinoivia,
naapureitaan kohtaan kateellisia kun ovat, ei heitä kukaan rakasta. He
eivät tahdo alistua kenenkään hallittaviksi, mutta eivät osaa myöskään
itse hallita, he ovat uskottomia ylempiään kohtaan, kiittämättömiä
hyväntekijöilleen, ja yhtä hävyttömiä vaatimaan kuin kieltäytymään."
Gibbon, joka lausunnosta kertoo, huomauttaa, että "tämä kuvaus ei ole
juuri kristillisen rakkauden siveltimellä tehty". Luulisipa todellakin
kuulevansa jonkun porvarin herjaavan parisilaisen kommunin päiviä!

Kun paavien valta kristikunnassa oli korkeimmillaan, olivat he
voimattomia itse Roomassa. "Ei missään", sanoo Giesebreht, "ollut
paavin valta pienempi kuin heidän omassa kaupungissaan. Pakolaisina
ovat he saaneet useinkin kuleksia ylt'ympäri, kansansa kirousten
saattamina." Paraiten, mutta ei suinkaan yksinään, todistaa tätä
Gregorius VII:nnen historia.

Hänen, joka pakotti Saksan keisarin Henrik IV:nnen tulemaan Canossaan
katumuksentekijänä, täytyi lähteä Roomasta, koska hän ei tuntenut
olevansa siellä turvassa, ja kuoli vapaaehtoisessa maanpaossa
Salernossa.

Vasta 1400-luvulla, kun ruhtinasten yksinvalta kaikkialla oli
nousemassa, onnistui myöskin paavien päästä kapinoivien alamaistensa
herraksi. Eugenius IV oli viimeinen paavi -- Pius IX:nteen v. 1848 --
jonka täytyi paeta roomalaisten kapinaa v. 1433.

Näin hillitön ja epäkirkollinen väestö johtui tietysti pian haluamaan
palauttaa papiston takaisin evankeliseen köyhyyteen, s.o. omistaa
itselleen kirkon riistetyt ja Roomaan kootut rikkaudet. Mutta yhtä
käsitettävää on, että muutamat paavittomat vuodet riittivät sille
osottamaan, missä heidän olemassaolonsa pysyväinen lähde oli.

Ei ihme, että Rooma oli se paikka, missä ilmaantui ensimäinen
vakava yritys kirkollisen uudistuksen aikaansaamiseksi. Tätä yritti
_Brescian Arnold_. Hän vastusti mitä kiivaimmin papiston maallista
omaisuutta, vedoten, kuten kaikki myöhemmät uskonpuhdistajatkin,
alkukristillisyyteen. Hän ei kumminkaan suinkaan ollut kommunisti.
Kirkon omaisuutta ei pitänyt jakaa kansalle, vaan antaa maallisille
vallanpitäjille.

Arnold, joka Parisissa oli ollut Abelardin oppilaana, ajettiin
"kerettiläisyytensä" takia pois Ranskasta ja hän pakeni Sveitsiin.
V. 1145 hän lähti Roomaan, sai suojaa silloin ilmikapinassa olevalta
kansanvallalta ja ryhtyi sen palvelukseen.

Tuskin kymmenen vuoden kuluttua raukesi tämä liike. Roomalaiset
huomasivat, että he eivät voineet liian kovakouraisesti käydä
vastustamaan paavinvaltaa, se olisi ollut samaa kuin tappaa kana, joka
muni heille kultamunia. Eiväthän Rooman suuruus ja rikkaus riippuneet
sen teollisuudesta eikä kaupasta, vaan paaviuden harjottamasta koko
kristikunnan nylkemisestä. Keskiajan roomalaiset elivät riistämällä
maailmaa, niinkuin entisen tasavallankin roomalaiset. Menettelytavat
vaan olivat muuttuneet toisiksi. Roomalaiset tekivät v. 1154 rauhan
paavin kanssa ja karkottivat Brescian Arnoldin. Hän joutui kuuluisan
Fredrik I Barbarossan käsiin. Tämä kiirehti luovuttamaan hänet paavin
kätyreille, jotka muitta mutkitta polttivat tuon yleisen maineen
saavuttaneen kerettiläisen.


II. Valdolaiset.

Syvemmät juuret sai kerettiläisyys Pohjois-Italian ja erittäinkin
Etelä-Ranskan kaupungeissa. Jollemme ota huomioon Etelä-Italiaa, se
kun keskiajalla itse asiassa oli lähempänä Itämaita kuin Länsi-Europaa
ja sen sivistys oli pikemmin bysantilainen ja sarasenilainen
kuin kristillisgermaninen, niin alkoivat Pohjois-Italiassa ja
Etelä-Ranskassa kauppa ja kaupunkilaisteollisuus länsimaissa ensiksi
kukoistaa, syntyi porvaristo, ensimäiset joukkoteollisuuden ja
vientiteollisuuden alut näyttäytyivät ja niiden ohessa ensimäiset syyt
kapitalistisesti riistetyn köyhälistön muodostumiseen.

Näiden kaupunkien rikkaus kiihotti aikaisin paavien ahneutta. Mutta
juuri tämä rikkaus antoi niille myöskin pian kylliksi voimaa pyrkimään
itsenäisyyteen, useinpa sen hankkimaankin ja heittämään paavilaisuuden
ikeen hartioiltaan.

Kuitenkin vaikuttivat Pohjois-Italian kaupungeissa monet seikat
siihen suuntaan, että ne asettuivat suosiollisiksi paaviutta kohtaan.
Eivät ainoastaan paavit tahtoneet saada Italian kaupunkien rikkauksia
omikseen, vaan myöskin näiden kilpailijat Italian nylkemisessä,
Saksan keisarit. Kuta vähemmän nämä voivat saada taloudellisesti
jälkeenjääneestä Saksasta, sitä enempi koettivat he hyötyä Italian
rikkaista kaupungeista. Ja miten voimattomia he lievät Saksassa
olleetkin, voivat he, kun oli kysymys ryöstöretkistä Italiaan -- näistä
"Rooman matkoista", joita saksalainen kansallinen historiankirjotus on
kertoellut mitä kauneimmassa ihanteellisessa valossa -- aina luottaa
saavansa lukuisasti seuralaisia.

Pohjois-Italian kaupungit olivat, heikkoja kun olivat, siis
tavallisesti siinä asemassa, että niiden tarvitsi tehdä liitto
toisen sortajan kanssa kyetäkseen karkottamaan toisen kimpustaan.
Kysymys oli vain siitä, kumpiko oli vaarallisempi, paaviko, jolla oli
mitätön asevoima, mutta joka oli lähellä ja jolla aina kaupunkien
papistossa oli vahva tuki, vai keisariko, jolla saattoi olla suuri
sotavoima, mutta tavallisesti oli kaukana. Aina asianhaarain mukaan
ratkaistiin tämä pulma, ja sama kaupunki liittoutui milloin keisariin,
milloin paaviin, seuraavana päivänä hyökätäkseen hänen tai hänen
ystäviensä kimppuun ja päinvastoin. Mutta joka kaupungissa oli myöskin
keisarillinen, 1200-luvulta alkaen n.k. ghibelliläinen, puolue ja
paavillinen n.k. guelfiläinen puolue. Luokka- ja puoluevastakkaisuudet
Pohjois-Italian kaupungeissa supistuivat näennäisesti kaikki
vastakohdaksi keisarillisten ja paavillisten välillä; ja jos toinen
luokka tai puolue sai suojaa keisarilta, tai tämä sen voitti, voi olla
varma siitä, että sille vihollinen puolue taipui paavilaisuuteen.

Ymmärtää helposti, että paavius tällaisissa oloissa saavutti
myötätuntoisuutta Pohjois-Italian kaupungeissa, aika ajoin olikin
sellaista olemassa aimo tavalla eikä se koskaan kokonaan kuollut.
Lisäksi tuli se seikka, että pyhiinvaellustie Roomaan ja osaksi
Jerusalemiinkin kulki Pohjois-Italian kautta, mikä suuresti edisti
siellä olevien kaupunkien taloudellista kehitystä. Mutta molemmat
riippuivat siitä, että paavilaisuus piti ylivaltansa kristikunnassa.

Mutta toisellakin tavalla kietoontuivat Pohjois-Italian kaupungit
harrastamaan sitä, että paavilaisuus yhä edelleen sai nylkeä Europaa.
Näissä kaupungeissa kehittyi alku pankki- ja vekseliliikkeeseen.
Niiden kauppiaat tulivat paavien ensimäisiksi pankkiireiksi. Heille
virtasivat kaikki ne summat, joita paavit kiskoivat, he hoitivat niitä
paavin laskuun ja -- omaksi edukseen. Heidän käsissään tulivat paavien
aarteet koronkiskonta- ja kauppapääomaksi; niitä lainattiin ruhtinaille
ja kaupungeille, herroille ja luostareille. Niin tuli paavin
riistämisjärjestelmä yhdeksi Pohjois-Italian taloudellisen kukoistuksen
perustaksi.

Samoin kuin Roomassa harrastettiin siis Pohjois-Italian kaupungeissakin
sitä, että paavin ylivalta kristikunnassa pysyi voimassa. Samoin
kuin roomalaiset, kapinoivat Pohjois-Italian kaupungitkin usein
paavilaisuutta vastaan, koska he pitivät parempana saada nylkeä sitä,
kuin itse olla sen nylettävinä, mutta, samoin kuin roomalaiset,
varoivat hekin johtamasta kapinallisia pyrkimyksiään niin pitkälle,
että itse paavillinen nylkemiskoneisto olisi saattanut joutua vaaralle
alttiiksi. Me tapaammekin Pohjois-Italiassa, samoin kuin Roomassakin
aikaisin kerettiläisliikkeitä, mutta ei suinkaan mitään perinpohjaista
uskonpuhdistusta. Päästiin kyllä pian hengellisesti riippumattomiksi
katolisen kirkon opeista, kauan ennen saksalaista uskonpuhdistusta,
mutta taloudellisia edellytyksiä puuttui irrottautumiselle
paavinvallasta.

Ensimäistä vakavampaa kapinaa ei ainoastaan yksityisiä
sortotoimenpiteitä, vaan koko paavin ylivaltaa vastaan emme siis tapaa
Pohjois-Italiassa, vaan Etelä-Ranskassa, joka taloudesti oli yhtä
korkealle kehittynyt, mutta jolla ei ollut mitään etuja paaviuden
mahti-asemasta.

"Tuossa kauniissa maassa Alppien ja Pyrenneitten välillä", kirjottaa
Schlosser tunnetussa maailmanhistoriassaan, "oli säilynyt monia
jätteitä roomalaisesta ja varsinkin kreikkalaisesta sivistyksestä,
joka aina Marseillen perustamisesta asti oli kukoistanut siellä
läpi koko Vanhan-ajan. Siellä kehittyivät ensiksi keski-ajalla
tieteet, kauniit ja hyödylliset taiteet samoin kuin porvarillisen
elämän laitokset ominaisella tavallaan. Siellä tuli roomalainen,
latinalainen ja espanjalainen runous arabialaisen pariin, josta syntyi
omituinen sekotus. Tunnettua on, että n.s. iloinen taide ja naisten
tuomioistuimet rakkauden, laulun, jalomielisyyden ja kohteliaisuuden
asioissa olivat oikeastaan tuosta maasta kotoisin. Runous oli,
samoin kuin Kreikassa Homeron aikana, juhlien ja pitojen kanssa
erottamattomassa yhteydessä. Urhouden ja rakkauden laulajia syntyi
siellä, ja he etsivät aiheensa sieltä; Dante ja Petrarca joivat näistä
lähteistä, ennenkuin he kohosivat kansansa keskitason yläpuolelle.
Tieteistä kukoisti Etelä-Ranskassa, ja, jos ei ota lukuun Salernoa,
vain siellä, varsinkin lääketiede. Sitä paitsi olivat juutalaiset
perustaneet sinne useita oppineita laitoksia... Etelä-Ranskan kaupungit
olivat jo aikaisin, iloinneet vapaudesta ja itsenäisyydestä, jommoista
ei vielä tunnettu muissa Europan maissa. Vieläpä Toulousessa, mahtavan
kreivin asuinpaikassa, johtivat hallintoa itsenäinen maistraatti
ja vapaa porvarivaliokunta, ja Moissakissa ruhtinaan täytyi
juhlallisesti valallaan vahvistaa kaupungin oikeudet, ennenkuin hän
saattoi ajatellakaan uskollisuudenlupauksen ottamista. Näin ollen
ei voi ihmetellä, että Etelä-Ranskassa ensin pääsi valtaan yleinen
vastenmielisyys kristinuskon huonontumisen johdosta, että siellä
jumalanpalveluksen uudistus, samoin kuin evankeliumin kääntäminen maan
kielelle tulivat välttämättömän tarpeelliseksi sekä että tästä syttyi
kirkon kanssa hirvittävä sota, joka vihdoin ei ainoastaan hävittänyt
vapautta näistä seuduista, muuttanut Europan kukoistavinta maata
erämaaksi pitkiksi ajoiksi ja levittänyt Ranskan kuninkaiden valtaa
aina Välimereen asti, vaan sai vielä aikaan _inkvisitsionin_ käytäntöön
ottamisen länsimaissa".

1100-luvun alussa oli kerettiläisyys niin levinnyt Etelä-Ranskassa,
että paavi Calixtus II v. 1119 huomasi tarpeelliseksi Toulousin
kirkolliskokouksessa ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin sitä vastaan;
mutta kerettiläisyys kasvoi koko vuosisadan kuluessa yhä enemmän ja
juurtui yhä syvemmälle.

Niinkuin kaikkia suuria uskonpuhdistusliikkeitä, kannattivat tätäkin
monet eri luokat erityisine harrastuksineen ja tarkotuksineen,
ainoastaan yhteisen vihan, roomalaisen riistämisen vihaamisen,
yhdistäminä. Mutta kaikki ne koettivat päästä päämääräänsä yhtä
tietä: palaamalla alkukristillisyyteen. Tosin saattoivat ne kukin
sillä tarkottaa aivan eri asioita. Ei ole ihmettelemistä, että on
syntynyt erilaisia mielipiteitä siitä, mitä näillä etelä-ranskalaisilla
kerettiläisillä -- "katareilla"[21] niinkuin heitä kutsuttiin (siitä
on tullut sama "kerettiläinen") -- oli oikeastaan pyrkimyksenä. Lienee
yhtä uhkarohkeata tehdä heistä kaikista kommunisteja, kuin kieltää
yleensä mitenkään kommunistisien tarkotuksien ilmenemistä. Varsinkin
valdolaisien opeissa on todistettavissa selviä jälkiä kommunismista.

Tämän lahkon perustajaksi mainitaan tavallisesti Pietari Valdusta,
muutamaa rikasta Lyonin kauppiasta, joka nähdessään ympärillään
vallitsevan suuren kurjuuden, häpesi rikkauttaan, jakoi omaisuutensa
köyhille (noin v. 1170) ja kokosi ympärilleen samanmielisiä, jotka
rupesivat palvelemaan köyhiä ja kurjuutta kärsiviä. Ellei hän
olekaan perustanut tätä lahkoa, on hän ainakin tavattomassa määrässä
vaikuttanut sen järjestymiseen ja leviämiseen. Useimmat tämän lahkon
jäsenistä olivat käsityöläisiä, varsinkin _kankureja_, joita usein
mainitaan kerettiläislahkolaisia. Heitä nimitettiin "humiliateiksi"
(alhaisiksi) tai "Lyonin köyhiksi".

Aluksi ei lahkolla ollut huomattavissa mitään tarkotusta erota
kirkosta. Kun Lyonin arkkipiispa kielsi heitä saarnaamasta, pyysivät
he lupaa siihen paavilta; mutta heidän oppinsa näytti liiaksi
vaaralliselta varsinkin kun he kieltäytyivät siitä, minkä myöhemmin
fransiskanit ja dominikanit tekivät, nimittäin rupeamasta paavikunnan
palvelukseen. Lusius III julisti heidät senvuoksi pannaan v. 1184.
Siten oli heidän yhteytensä kirkon kanssa ainaiseksi rauennut.

Heidän kommunismillaan oli alkuaan täydellinen munkkiluonne. He
vaativat kommunismia, mutta jokainen ei niin vaan voinut kohota
omaisuuden yhteyden pyhälle asteelle, johon hekin yhdistivät
vastahakoisuuden avioliittoon. "Täydelliset" ovat pakotettuja
kommunismiin ja todennäköisesti aviottomuuteenkin; mutta "oppilaat"
saavat sitävastoin olla naimisissa ja pitää omaisuutta, mutta heillä on
sen sijaan velvollisuus elättää "täydellisiä", jotta näiden ei tarvitse
huolehtia tämän maailman turhuudesta. Tämällainen kommunismi muistuttaa
toiselta puolen elävästi platonilaista, mutta toiselta puolen myöskin
kerjäläismunkkien kommunismia. Samoin kuin Platon, hekin opettivat
naisten tasa-arvoisuutta miesten kanssa. Mutta heidän kerettiläisin
oppinsa, jonka paavi kirosi, oli se, että naiset yhtähyvin kuin
miehetkin saisivat saarnata. Miehet ja naiset kulkivat yhdessä
ylt'ympäri ja saarnasivat, ja hurskaat sielut närkästyivät siitä, että
silloin naimattomuus ei juuri ollut samaa kuin ikuinen siveys.

Huomattava on myöskin se, että valdolaiset kieltäytyivät suorittamasta
sotapalvelusta ja vannomasta valaa, samoin kuin heidän intonsa edistää
hyvää kansansivistystä. "Kaikki poikkeuksetta, miehet ja naiset, suuret
ja pienet, opettavat ja oppivat lakkaamatta. Työmies, joka tekee päivät
työtä, opettelee itsekseen tai opastaa toisin öisin; koska he tutkivat
niin paljon, rukoilevat he vähän", sanotaan muutamassa senaikuisessa,
heille vihamielisessä kirjotuksessa.

Jos valdolaiset olisivat tehneet rauhan paavikunnan kanssa ja
muodostaneet etuoikeuksia nauttivan järjestön, niin he olisivat
aristokratisista kommunisteista muuttuneet toisten työllä eläväksi
tavalliseksi munkkikunnaksi. Kun he nyt jäävät vainotuksi lahkoksi,
eivät ne sortamisen siemenet, jotka heidän kommunismissaan oli,
päässeet milloinkaan oikein itämään. Ne olivat ristiriitaisia
niiden alempien kansanluokkien kansanvaltaisille pyrkimyksille,
joista lahkokunta sai voimansa. Heillä oli valittavana joko se,
että heidän kommunisminsa tulisi kansanvaltaiseksi tai että se
kokonaan häviäisi. Riippuen ajan oloista ja myöskin luokista, jotka
oppia kannattivat, on käynyt toisin tai toisin. Missä porvarit ja
talonpojat olivat vaikuttavampana osana, siellä valdolaiset muuttuivat
porvarillisprotestanttiseksi lahkoksi. Missä taasen köyhälistöläinen
aines oli enemmistönä, tuli heistä kommunistisia "hurmahenkiä".

Valdolaisuus levisi Etelä-Ranskasta muualle. Me tapaamme heidän
seurakuntiaan Pohjois-Italian ja Ranskan eri seuduissa, sittemmin
myöskin Saksassa ja Böhmissä. Ne olivat kaikki likeisessä yhteydessä
toistensa kanssa, -- piirre, jonka jo olemme maininneet olleen
keskiajan kommunisteille ominaisen. "Samoin kuin apostolit,
kulkivat vanhat valdolaiset papit ylt'ympäri taukoamatta, kävivät
kaukaisimmissakin seurakunnissa ja etäisimpienkin ammattiveljien
luona", kirjottaa Bender valdolaisten historiassaan. "He tunsivat
uskonveljiensä asumukset ovissa ja katoissa olevista määrätyistä
merkeistä. Usein ulotettiin nämä matkat niinkin etäisiin maihin
kuin Saksaan ja Böhmiin. Viimeksimainitun maan valdolaiset olivat
aina mitä likeisimmässä yhteydessä Ranskassa ja Piemontissa olevien
uskonveljiensä kanssa, auttoivat heitä rahoilla ja lähettivät
nuorukaisiaan Piemontin laaksoihin, jotta heitä siellä opetettaisi
pyhään saarnavirkaan".

Kun etelä-ranskalainen kerettiläisyys tuli niin mahtavaksi, että se
alkoi paavikunnasta näyttää uhkaavalta, kutsui paavi Pohjois-Ranskan
ryöväriritariston ja kaikellaisen muun ryöväriväen apuun, järjesti
ne n.k. ristiretkeksi rikkaita kerettiläiskaupunkeja ja maaseutuja
vastaan. Koko Etelä-Ranskassa hävitettiin ja ryöstettiin mitä
kauheimmalla tavalla näiden "albigenssisotien" aikana, jotka
saivat nimensä Albi-nimisestä kaupungista, eräästä kerettiläisten
pesäpaikasta ja jotka kestivät vuodesta 1208 aina 1230-luvulle asti.
Se ei ollut suinkaan paavikunta, joka korjasi voiton hedelmät siitä,
että valdolaiset lopullisesti voitettiin, vaan Ranskan kruunu, joka
anasti hävitetyn maan ja laski siten perustuksen suuruudelleen.
Mutta ranskalainen kuninkuus oli pian käyvä paaveille paljon
epämieluisammaksi kuin albigenssilainen kerettiläisyys, sillä se
voimistui niin, että teki paavit apureikseen, vieläpä vangeikseen.

Mutta jos siis paavit eivät voittaneetkaan albigenssisodasta, murtui
kumminkin niiden kautta kerettiläisten päävoima. Kaupungeissa eivät
sitten valdolaisetkaan uskaltaneet missään julkisesti esiintyä, ja
liikkeen keskus siirtyi kaukaisiin alppilaaksoihin. Lahko sai siellä
puhtaasti pikkutalonpoikaiskansanvaltaisen leiman ja on tässä muodossa
säilynyt muutamissa Savoijin ja Piemontin laaksoissa aina meidän
päiviimme asti.


III. Apostoliset veljet.

Samalla kuin kerettiläisyys yleensä, oli kukistettu myöskin
kerettiläinen kommunismi. Näytti siltä kuin köyhälistöläiskommunistiset
pyrkimykset voisivat esiintyä vain munkkilais-paaviystävällisessä
muodossa. Mutta näimme jo fransiskaneista puhuttaessa, että
kerjäläismunkkikunnissa oli aineksia, jotka helposti saattoivat joutua
ristiriitaan rikkaan ja riistävän kirkon kanssa. Paavikunnan epäluulot
ja sen vainot johtivat "hurmahenkien" köyhälistöläisystävälliset
ainekset helposti vaihtoehtoon: kaikesta toiminnasta luopuminen tai
kapina. Jos olosuhteet olivat suotuisat, voi viimeksi mainittu saada
melkoisen laajuuden.

Siten syntyi Pohjois-Italiassa vahva kommunistinen kerettiläislahko,
"apostoliset veljet" eli "patarenit."

Tämä viimeinen nimi johtuu sanasta "patari", joka merkitsee
lumppujenkokoojaa, ja oli vanha nimitys alimpien kansankerroksien
seassa tavattaville liikkeille. Jo v. 1058 esiintyi Milanossa
"patareninen" liike, joka oli suunnattu tämän kaupungin rikasta
papistoa ja aatelistoa vastaan. Valdolaisia ja muitakin kerettiläisiä
kutsuttiin Italiassa usein 1100-luvulla patareneiksi, ja 1200-luvulla
apostoliset veljet saivat saman nimen.

Tämän lahkon perustaja oli _Gerardo Segarelli_, joka oli kotoisin
Alzanosta, muutamasta Pohjois-Italian kylästä läheltä Parmaa. Hän
pyrki fransiskanien munkkikuntaan, mutta ei päässyt. Silloin hän
jakoi omaisuutensa köyhille ja perusti noin v. 1260 omin päin uuden
munkkikunnan, joka pian sai osakseen suurta suosiota varsinkin
Lombardian alemman väestön keskuudessa. "He kutsuvat kaikki toisiaan",
kirjottaa Mosheim kerettiläishistoriassaan, "siskoiksi ja veljiksi
ensimäisten kristittyjen tapaan. He elivät ankarassa köyhyydessä,
heillä ei saanut olla huonetta eikä varastoja seuraavaksi päiväksi
eikä mitään, mikä kuului elämän mukavuuteen. Kun he olivat nälissään,
pyysivät he ruokaa ensimäiseltä, jonka kohtasivat, ja söivät mitä
annettiin." Avioliitto oli kielletty. "Niillä veljillä, jotka
menivät ulos maailmaan saarnaamaan parannusta, oli oikeus, kuten
apostoleillakin, kulettaa muassaan sisarta, mutta ei vaimona, vaan
ainoastaan auttajana. He kutsuivat näitä ystävättäriään vain sisariksi
Kristuksessa ja kielsivät aina elävänsä heidän kanssaan missään
aviollisessa tai epäpuhtaassa suhteessa, vaikkapa makasivatkin samassa
vuoteessa."

Uudet apostolit esiintyivät alussa hyvin varovaisesti. He varoivat
julkisesti esiintymästä kirkon vastustajina. Salaisissa yöllisissä
kokouksissa he opettivat pelastussanomaansa. Apostoleja lähetettiin
kaikkiin maihin, Espanjaan, Ranskaan, Saksaan. Viimeksi mainitussa
maassa tulivat he niin lukuisiksi, että v. 1287 muuan hengellisten
kokous Würzburgissa huomasi olevan syytä lailla kieltää jokaista
ottamasta heitä huoneeseensa, antamasta heille ruokaa ja juomaa.

Italiassa kirkko oli jo ennen kiinnittänyt huomiota kommunistisiin
hurmahenkiin. Parman piispa oli saanut heistä tietoja, jotka johtivat
siihen, että hän vangitutti v. 1280 Segarellin. Mutta se tutkintokunta,
jonka paavi Honorius IV asetti, ei pitänyt niin perin vaarallisena
apostolisia veljiä; heidän seurakuntaansa ei pidetty muuna kuin
molempien etuoikeuksia nauttivien kerjäläismunkkikuntien, fransiskanien
ja dominikanien, kilpailijana. Segarelli vapautettiin, mutta
karkotettiin Parmasta; hänen munkkikuntansa olemassaolokin kiellettiin
sitte v. 1286.

Tällä karkotuksella oli sama seuraus kuin monella muullakin, se
vain lisäsi sitä pahaa, jota sen piti vastustaa. Segarelli harhaili
ylt'ympäri koko Pohjois-Italiassa levittäen oppiaan. Apostoliset
veljet eivät alistuneet paavin päätöksien alle, liitto ei hajonnut. Ja
kun vainot nyt tulivat yhä ankarammiksi, vuodattivat ne uutta öljyä
liekkeihin ja erkaannuttivat apostoliset veljet lopullisesti kirkosta.

Segarelli otettiin v. 1294 uudelleen kiinni ja poltettiin oltuaan
vankeudessa muutamia vuosia. Mutta hänen tilalleen astui nyt rohkeampi
ja päättäväisempi kiihottaja, muuan toiminnan mies, _Dolcino_. Tämä
syntyi jälkimäisellä puoliskolla 1200-lukua Vercellin lähellä. Hänen
isänsä pappi Julius, joka todennäköisesti kuului Navarran aateliin,
oli elänyt erakkona, mutta ei yksinään, vaan yhdessä Dolcinon äidin
kanssa. Hän ei hävennytkään poikaansa. Antoi tälle hyvän kasvatuksen
ja poikaa piti valmistettaman Vercellissä hengelliseen säätyyn. Muuan
tyhmä teko -- hän otti näet muutamia kultarahoja opettajaltaan -- oli
syynä siihen, että nuorukainen pakeni ja lähti Trientiin, jossa meni
oppilaaksi fransiskaniluostariin. Siellä ollessaan oppi hän tuntemaan
apostolisten veljien opin, joka oli hyvin samallainen, kuin ne opit,
joita fratisellit, kapinoivat fransiskanit, kannattivat, ja sai
senvuoksi lukuisia kannattajia fransiskaniluostareista. Hän omaksui ne
palavan sielunsa koko innolla ja hänestä tuli pian lahkon etevimpiä
miehiä. Hän liittyi lahkoon todennäköisesti vuonna 1291.

Hän ei viihtynyt kauempaa luostarissa ja lähtikin sieltä pois,
ennenkuin oli tehnyt munkkilupaukset. Pian senjälkeen hän tutustui
Trenkistä kotoisin olevaan Margeritaan, joka silloin oli oppilaana
muutamassa pyhän Katarinan luostarissa. Kaikki kertojat ylistävät sekä
Margeritan että Dolcinon vaikuttavaa kauneutta, joka molemmista yhtyi
suureen järkevyyteen, epäitsekkääseen innostukseen, rohkeuteen ja
päättäväisyyteen. Ei ole siis ihme, että molemmat mieltyivät toisiinsa.
Dolcino rupesi pyhän Katarinan luostarin rengiksi saadakseen olla häntä
lähempänä, voitti hänet aarteittensa puolelle ja sai hänet vihdoin
pakenemaan kanssaan. Aina kuolemaansa saakka taistelivat he sitte
yhdessä asiansa puolesta, elivät, vastustajain väitteiden mukaan,
aviollista elämää, vaikkeivät olleetkaan laillisesti vihittyjä, kun
taasen Dolcino itse selitti, että he aina olivat olleet toisiinsa
ainoastaan siinä suhteessa kuin veli ja sisar.

Pari pakeni Lombardiaan, missä Dolcino Segarellin kuoltua tuli liikkeen
johtajaksi. Mutta vaino kävi pian niin ankaraksi, etteivät he voineet
jäädä Italiaan. Ahdistettuna kaupungista kaupunkiin, hän vihdoin sai
joksikin aikaa turvapaikan Dalmatiassa. Täältä hän lähetti useita
kirjeitä Italiassa oleville uskonveljilleen, jotka niitä levittivät
lentokirjasina.

Paitsi Segarellin opetuksia vaikuttivat Dolcinoon erikoisesti myöskin
apotti Joakim Fiorelaisen opit, joista jo ennen olemme puhuneet. Mutta
kun tämä kolmesta yhteiskuntatilastansa asetti yleisen munkkiuden tilan
korkeimmaksi, meni Dolcino askeleen kauemmaksi. Hänen aikanaan oli
jo kerjäläismunkkikunnista kylliksi kokemusta osottamaan, ettei tämä
ollut oikea keino omaisuuden yhteyden toteuttamiseksi. Fransiskaneihin
ja dominikaneihin oli jo tarttunut kirkon yleinen turmelus. Jos siis
tätä tahtoi puhdistaa, niin täytyi poistaa koko munkkilaitos ja palata
yleisesti ensimäisten apostolisien seurakuntien järjestykseen.

Mutta kuinka tämä tapahtuisi? Eihän siihen kommunistien omat voimat
voineet riittää. Samoinkuin Joakimin oppilaat, toivoi Dolcinokin
alussa jonkin kuninkaallissyntyisen Messiaksen ilmestymistä. Hän
pani toivonsa Aragonian Fredrikiin ja ennusti, että tämä vielä
valtaisi paavinistuimen, tappaisi paavin ja hänen kardinalinsa,
pappinsa, munkkinsa ja nunnansa. Ainoastaan niitä säästettäisi, jotka
liittyisivät apostolisten veljien seurakuntaan ja vain he pääsisivät
tulevien ihanuuksien osallisuuteen.

Dolcino vetosi ennustuksissaan Vanhan Testamentin profeettoihin ja
Apokalypsiin, mutta hän ei ollut suinkaan mikään järjetön hurmahenki,
vaan teki tarkkoja havainnolta siitä, mitä näki ympärillään.
Aragonia, joka oli Etelä-Ranskan rajalla, oli samoista syistä tullut
paavinvallalle vihamieliseksi, rupesi julkisesti albigenssisodissa
kerettiläisten puolelle ja jatkoi sitten taistelua paavia ja
sittemmin paavia ja Ranskaa vastaan. Ranskalaiset ajettiin pois
Etelä-Italiasta n.k. sisilialaisen iltamessun kautta, ja Sisilia
alistui aragonialaisten ruhtinaitten hallittavaksi. Vuonna 1294 astui
Fredrik II siellä valtaistuimelle. Mutta samaan aikaan pääsi paaviksi
Bonifasius VIII, joka oli ilkeimpiä ja ahnaimpia, mutta myöskin
tarmokkaampia paavia mitä milloinkaan on ollut. Näiden molempien kesken
syttyi hurja taistelu, joka kesti lähes vuosikymmenen.

Dolcinon toiveet Fredrikin suhteen eivät siis suinkaan olleet
haaveilevaa unelmaa. Hänen erehdyksensä oli vain siinä, että uskoi
niihin suuriin sanoihin, joita molemminpuolin tässä taistelussa
käytettiin, ja piti taistelua hetkellisten etujen puolesta
periaatteellisena, taistelua ryöstösaaliin puolesta taisteluna
riistämistä vastaan. Sama harhaluulo on ollut vielä Dolcinonkin jälkeen
monella, hyvinkin valistuneella ajattelijalla.

Ensimäisessä kirjeessään, joka on vuodelta 1300, ennustaa Dolcino,
että Fredrik v. 1303 voittaisi Bonifasiuksen. Tämäpä todella kuolikin
sinä vuonna, mutta ei suinkaan Fredrikin toimesta, vaan mielipahasta,
kun hänet otettiin vangiksi riitansa johdosta mahtavan roomalaisen
aatelisperheen Colonnan ja Ranskan kuninkaan Filip IV:nnen kanssa, joka
oli hänen kilpailijansa saaliinhimossa, häijyydessä ja pontevuudessa.
Mutta seurauksena ei ollut paavikunnan kukistaminen, vaan se, että
valittiin sovinnollinen paavi, joka teki rauhan Filipin kanssa.

Kun odotettu käänne jäi tapahtumatta, tekasi Dolcino joulukuussa 1303
pari uutta kirjettä, joissa hän huomautti, kuinka hänen ennustuksensa
mukaan "tuho oli kohdannut päivän kuningasta", Bonifasiusta, ja
ennusti, että uutena vuotena uusi paavi ja hänen kardinalinsa
sortuisivat Fredrikin toimesta, ja v. 1305 tulisi alemman papiston
vuoro. Tämä ennustus kävi toteen vielä vähemmän kuin edellinen.
Päinvastoin paavi teki v. 1304, sovittuaan Ranskan kanssa, rauhan
myöskin Sisilian kuninkaan kanssa, jolta Dolcino ei siis enää saattanut
toivoa mitään.

Pian senjälkeen tapaamme hänet uudelleen Italiassa. Hän oli jättänyt
varman piilopaikkansa ja samonnut aseellisen joukon johtajana
Piemontiin alkaakseen julkitaistelun kirkkoa, valtiota ja yhteiskuntaa
vastaan -- _ensimäinen koe länsimaissa aseelliseen kommunistiseen
kapinaan_.

Avun odottaminen Fredrikiltä osottautui turhaksi. Mutta kommunistiset
haaveksijat saivat apua _talonpojilta_, joiden voimalla onkin aivan
toinen vallankumouksellinen arvo kuin ruhtinaalla, joka riitelee paavin
kanssa. Talonpoikien avun ansio onkin se, että kapina kesti aina
vuoteen 1307. Yrityksestä uudistaa yhteiskunta alkukristillisyyden
hengessä sukeusi _talonpoikaissota_.


IV. Talonpoikaissotien taloudelliset juuret.

Talonpoikaissodat eivät keski-ajan loppupuolella olleet mikään
harvinainen ilmiö. Kaikkialla oli tarpeeksi sytytysaineita koossa, ja
tarvittiin vain kipinä niiden sytyttämiseksi.

Ymmärtääksemme sen, täytyy meidän luoda katsaus siihen muutokseen,
minkä kaupunkien kehitys oli saanut aikaan talonpoikaisväestön asemassa.

Kaupunkien syntyminen loi markkinoita ei vain teollisuuden vaan
myöskin maanviljelyksen tuotteille. Kaupunkilaiset -- kauppiaat ja
käsityöläiset -- kykenivät kaupungin kasvaessa yhä vähemmän tuottamaan
itse kaikkia elintarpeita ja raaka-aineita, joita tarvitsivat. He
ostivat ympäristön pieniltä ja suurilta maanviljelijöiltä sen, mitä
nämä tuottivat yli oman tarpeen, ja antoivat heille korvaukseksi
itsetuottamiaan tai ulkoatuotuja teollisuustuotteita tai -- rahaa.
Talonpojat, jotka nyt saivat rahoja käsiinsä, pyrkivät luonnollisesti
vaihtamaan luonnossa ja päivätöinä suorittamansa verot rahassa
maksettaviksi, siten tullakseen vapaiksi miehiksi, jotka vapaasti
hallitsivat omaisuuttaan. Ja maanomistajat, jotka myöskin alkoivat
tarvita rahaa, halusivat usein itsekin sellaista muutosta.

Mutta vaikka sekä talonpojat että tilanomistajat harrastivatkin
luonnontalouden muuttumista rahataloudeksi, ei tästä kuitenkaan
koitunut rauhaa eikä sopusointua, kuten ehkä olisi saattanut luulla.
Kaikkea muuta. Me olemme jo huomauttaneet, ettei koskaan varsin
suuresti pyritty lisäilemään sellaisia veroja, joita suoritettiin
_luonnossa_, kun sitävastoin tilanomistaja ei milloinkaan voi saada
kylliksi _rahaa_. Huomaammekin senvuoksi, että tilanomistajat nyt
entistä enemmän koettavat korottaa talonpoikien taakkaa. Talonpoikien
ei ollut kovinkaan vaikea maksaa luonnontuotteidensa ylijäämästä, niin
kauan kuin sitä ei voinut myydä. Mutta kun luonnontuotteet rupesivat
tekemään kauppansa, merkitsi niiden tai niistä saadun rahan antaminen
herroille, aina luopumista omista nautinnoista, jotka pian tulivat
tarpeiksi.

Tämän vastakkaisuuden lisäksi tuli vielä toinen. Ennen kaupunkien
kehittymistä ei talonpojilla ollut mitään turvapaikkaa, jonne olisivat
voineet paeta liian kovasti nylkevää herraa. Nyt monet käyttivät
hyväkseen sitä mahdollisuutta, jonka kaupungit tässä suhteessa
tarjosivat. Paremmassa asemassa olevat talonpojat taas käyttivät
hyväkseen herrojensa satunnaista rahapulaa ostaakseen maansa aivan
vapaaksi. Nämä molemmat seikat vähensivät suuresti niiden talonpoikien
lukumäärää, jotka suorittivat päivätöitä herraskartanoihin, ja hovien
taloudenhoito kärsi tästä suuresti. Samaan aikaan siis kun talonpojissa
kasvoi kaupunkien vaikutuksesta pyrkimys päästä helpommalle tai
kokonaan rasituksistaan, kasvoi tilusherroissa pyrkimys kiinnittää
heidät, mikäli mahdollista, vielä kiinteämmin hoviin ja lisätä heidän
päivätöitään.

Lisäksi tuli vielä yksi vastakkaisuus. Kun maanviljelyksen tuotteet
alkoivat saada arvonsa, sai myöskin maa arvon. Eikä ainoastaan
jo viljelty maa. Kun kaupungit olivat kohonneet merkityksessä ja
arvossa, olivat ne ajat olleet ja menneet, jolloin kaikki ne, jotka
tahtoivat raivata uutta maata, olivat tervetulleita alustalaisiksi
tai kyläkuntayhteisöön ja saivat haltuunsa maata niin paljon kuin
halusivat. Asutus oli jo siksi taaja, että maanomistus alkoi tulla
erikoisoikeudeksi ja varsin kallisarvoiseksi ja tärkeäksi oikeudeksi,
josta käytiin kiivasta taistelua. Toiselta puolen tulivat kyläkunnat
suljetummiksi ja julistivat kaiken maansa niiden perheiden --
yhteiseksi -- yksityisomaisuudeksi, jotka silloin kyläkuntaan
kuuluivat. Samoin kuin kaupungeissa, syntyy nyt maaseudullakin
väestöluokka, jolla on pienemmät oikeudet kuin muilla kunnan jäsenillä.
Mutta toiselta puolen kokivat tilanomistajat muuttaa kyläkuntien
omaisuutta omaksi yksityisomaisuudekseen jättämällä kaikkein
armollisimmin kyläkuntalaisille joitain määrättyjä käyttöoikeuksia
siihen.

Taloudellisen kehityksen kulkiessa eteenpäin tulivat kaikki nämä
vastakohdat yhä jyrkemmiksi. Katkeruus herrojen ja talonpoikien välillä
lisääntyi, se johti yhä helpommin yhteentörmäyksiin, joilla oli
tavallisesti vain paikallinen luonne, mutta jotka toisinaan saattoivat
levitä koko maakuntiin, kokonaisiin maihin, ja muuttua vasituisiksi
sodiksi -- "talonpoikaissodiksi".

Näitä sotia käytiin vaihtelevalla onnella. Mutta yleensä voipi
sanoa, että talonpoikien tila 1200- ja 1300-luvuilla -- Italiassa
aikaisemminkin -- oli tasaisesti paranemassa, huolimatta yksityisistä
tappioista.[22]

Miksi siis talonpojat pääsivät kohoamaan, se selviää jo osaksi
siitä, mitä on sanottu. Kaupungeista talonpojat saivat tuen, jota
käyttivätkin. Saadakseen pitää tarvitsemansa työvoiman, täytyi
tilanomistajan ymmärtää kohdella heitä paremmin, tehdä heidän olonsa
siedettäväksi.

Samaan suuntaan vaikutti myöskin tilanomistajan taloudellinen
ahdinkotila. Kristikunta oli 1100-luvulla tullut kyllin voimakkaaksi
ei ainoastaan puolustamaan itseään vihollisia vastaan, vaan vieläpä
asettumaan hyökkäyskannalle niitä vihollisia vastaan, joiden rikkaus
ja korkeampi sivistys kiihottivat kristittyjen sotilasten ja pappien
saaliinhimoa, nimittäin itämaisia vastaan. _Ristiretket_ alkoivat,
kaikkien maiden seikkailuhaluiset ja saaliinhimoiset läänitysherrat
ottivat niihin mitä innokkaimmin osaa. Mutta ristiretkien kävi samoin
kuin meidän päivinämme siirtomaapolitikan: ne alettiin suurin toivein
ja loppuivat pettymykseen, niiden tulos ei mitenkään vastannut
niitä uhreja, joita ne vaativat. Yhdessä kohdin ne sentään edukseen
erosivat nykyisestä siirtomaapolitikasta. Kiitos "valtionperiaatteen"
kehittymisen, on se meidän päivinämme valtio, s.o. veronmaksajat,
väestön suuri joukko, joka saa antaa uhrit siirtomaapolitikalle. Voiton
niistä korjaavat taas muutamat seikkailijat ja kauppiaat.

Niin ei ollut laita "synkkänä" keskiaikana. Silloin ei ollut
mitään valtiovaltaa siinä merkityksessä kuin nykyään. Ne herrat,
jotka lähtivät Itämaille rikastuakseen, tekivät tämän omalla
kustannuksellaan, omalla vastuullaan; valtio ei joutunut kärsimään
retken mahdollisesta epäonnistumisesta. Ristiretket rikastuttivat monia
kaupunkeja, varsinkin Italiassa olevia, mutta hävittivät suuren osan
Europan aatelistoa. Mutta jälelle jääneet olivat tottuneet korkeamman
sivistyksen vaatimuksiin, ja näiden hankkimiseksi tarvittiin Europassa
paljon rahaa. Aateliston rahantarve kasvoi nopeasti. Tämä saattoi
johtaa siihen, että talonpoikia kiristettiin entistä enemmän, mutta
antoi myöskin talonpojille tilaisuuden ostaa talonsa vapaiksi jollakin
heti maksettavalla rahasummalla. Varsinkin alempi aatelisto kärsi tästä
asioiden kehityksestä, ja kadotti melkein kokonaan itsenäisyytensä,
joutuessaan pian rappiolle.

Vielä on eräs seikka huomioon otettava. Väestön kasvaessa johti
kyläkuntayhteisöjen sulkeutuminen, samoinkuin niiden maiden
joutuminen hoviherrojen käsiin siihen, että talonpoikien maansaanti
uutisviljelystä varten kävi suuressa määrin vaikeaksi. Liika väestö
oli sen vuoksi pakotettu hankkimaan toimeentulonsa muulla tavalla
maanviljelyksen ulkopuolella, tämä tapahtui etenkin kaupunkilaisen
käsityöammatin, tai _sotapalveluksen_ muodossa. Sekä rahallisesti
rappiolle joutunut alempi aatelisto että joukko maaseudun voimakasta
nuorisoa ryhtyi palvelemaan palkkasotilaina herroilla, jotka maksoivat
hyvin ja lupasivat runsaasti saalista, ruhtinailla tai kaupungeilla
taikka myöskin yksityisillä onnellisilla sotapäälliköillä, jotka
alkoivat harjottaa sodankäyntiä ammattina ja rupesivat väkineen enimmän
tarjoovan palvelukseen. Sellaisia palkkasotajoukkoja oli Italiassa jo
1200-luvulla.

Feodalisen sotajoukon, ratsuväen, ritarijoukon, ohella esiintyy
nyt värvättyjä armeijoja -- jalkaväki saa taasen sodankäynnissä
merkityksen. Mutta nämä värvätyt talonpojat eivät yleensä vielä ole
köyhälistöön kuuluvia, vaan talonpoikien poikia, jotka päätettyään
sotapalveluksensa, jos he ovat saaneet tarpeeksi rahaa ja tavaraa,
lähtevät kotiinsa ottaakseen osaa perheen töihin tai perustaakseen oman
kodin. Ja mukanaan tuovat he varustuksensa ja aseensa ja palvelleen
sotilaan sotakuntoisuuden. Ritarit 1300- ja 1400-luvulla saivat kyllä
usein kokea, ettei genualaisen ja englantilaisen jousen, sweitsiläisen
keihään tai böhmiläisen piikkinuijan kanssa ollut leikittelemistä.
Se seikka on varmasti vaikuttanut sen ajan talonpoikaisväestön tilan
paranemiseen.

Italiassa, kuten tiedämme kehittyi kaupunkilaitos ensimäiseksi. Siellä
myöskin ensin ilmenivät tässä kosketellut hoviherrojen ja talonpoikien
väliset vastakkaisuudet. Mutta Italiassa kehittyi muuan erikoinenkin
ilmiö, joka oli omiaan erikoisesti jyrkentämään näitä vastakohtia, se
tapahtui tuon n.k. _absentismin_ vaikutuksesta, jolla tarkotetaan sitä,
että tilanomistaja eleli kaukana poissa kartanostaan.

Vanhalla-ajalla olivat Italian (samoin kuin Kreikankin) suurtilalliset
eläneet enimmäkseen kaupungeissa. Keskiajan italialaiset kaupungit,
jotka aina olivat säilyttäneet yhteytensä antikisen ajan perintöön,
ottivat mielellään maalaisaatelistoa muuriensa sisäpuolelle, ja kun
kaupunkien valta kasvoi, _pakotettiin_ aatelisto muuttamaan niihin.
Tällä politikalla oli melkein samat vaikuttavat syyt kuin Ranskan
kuninkailla 1600- ja 1700-luvuilla, kun he pakottivat aateliston
jättämään tilansa ja elämään hovissa. Hyöty oli kahdenkertainen:
aateliston itsenäisyys hävisi, ja samalla hovin -- tai kaupungin --
loistoa lisättiin. Mutta Italian maalaisväestölle tulivat sen kautta
olot monin paikoin samallaisiksi kuin Ranskan olot ennen vallankumousta.

Kun sortajat ja sorretut elävät yhdessä, ei sortaminen muuten
samallaisissa oloissa yleensä esiinny niin hirveällä tavalla kuin
jos sortaja asuu toisessa seudussa. Yhteiselämä tuottaa, paitsi
jonkinlaista tuttavallista suhdetta, mukanaan myöskin etujen
yhteisyyden, joka tasottaa monta vastakkaisuutta. Hoviherra, joka elää
talonpoikiensa keskellä, ei ole välinpitämätön siitä, missä tilassa
hänen ympäristönsä on, ilahuttaako se häntä vai surettaa, onko seutu
pesäpaikkana taudeille, jotka uhkaavat häntä ja hänen perhettäänkin,
vai kukoistavan terveyden pesäpaikka.

Jos taasen tilanomistaja elää kaukana kaupungissa, ei hän harrasta eikä
ymmärrä talonpoikiensa tilaa. Ainoa, mikä silloin hänestä on jonkin
arvoista, on se, mitä hänen tilansa antaa puhdasta tuloa, olkoon hänen
maansa asumaton ja autio, se on hänestä ihan yhdentekevää, kunpa vain
hänen tulonsa eivät pienene. Mihin tällainen järjestelmä johtaa, siitä
todistavat puhuvimmin Rooman ympärillä olevat tasangot, n.k. Rooman
Campagna. Vielä 1400-luvulla tämä oli hyvin viljeltyä seutua, jossa
oli lukuisia kyliä. Nyt se on suoperäisenä erämaana, missä menestyvät
ainoastaan puhvelihärät ja vilutaudin siemenet.

Absentismin tuottamiin epäkohtiin tuli keskiajan Italiassa vielä
se, että kaupunkilaiselämä tartutti aatelistoon pian kapitalistisen
tuntemis- ja ajattelemistavan. Ei ihme, että maanviljelyksestä
tuli Italiassa aikaisemmin kuin muualla kapitalistinen laitos.
Missä talonpoikien ei onnistunut saada tilojaan täysin vapaaksi
omaisuudekseen, ja niin kävi vain harvoin, siellä tuli heistä
maanvuokraajia ja päiväpalkkalaisia, joilla ei ollut mitään oikeutta
viljelemäänsä maahan.


V. Dolcinon kapina.

Kun Dolcino samosi joukkoineen Italiaan, oli se kehitys, jota olemme
yllä kuvanneet, jo alkanut, ja ne eri luokkien vastakohdat, joista
huomautimme, olivat aivan ilmeiset. Silloin onkin helppo käsittää, että
hän sai lukuisasti puoluelaisia, kun hän kohotti kapinan lipun.

Emme tiedä, oliko Dolcinolla ja hänen puoluelaisillaan aluksi aikomusta
turvautua talonpoikiin vai pakottivatko olosuhteet ilman määrättyä
tarkotusta heidät siten tekemään, niin pian kun he kerran olivat
päättäneet luopua munkkimaisesta oppinsa levittämisestä ja ryhtyä
aseelliseen toimintaan. Yksistään kommunistisiin intoilijoihin ei voitu
turvautua valtavampaa vallankumousta yritettäessä, ja näiden rinnalla
olivat juuri talonpojat väestön tyytymättömin ja kapinallisin osa.

Mutta apostoliset veljet kadottivat kokonaan varman pohjansa, niin
pian kun he turvautuivat talonpoikiin. Heidän kohtalonsa on todellakin
surullinen. Ajan olosuhteet, tuo kohtalo, johtivat heidät tielle, joka,
ollen heille ainoana voitontakeena, kumminkin tuomitsi jo ennakolta
hedelmättömiksi kaikki heidän menestyksensä ja teki heidän lopullisen
perikatonsa välttämättömäksi.

Tämä saattaa aluksi näyttää salaperäiseltä, mutta muutama sana riittää
selittämään asian.

Apostoliset veljet olivat kommunisteja ja tahtoivat vaikuttaa
laajemmalta kuin muutamassa seurakunnassa. He uneksivat vallottavansa
Rooman ja muodostavansa koko yhteiskunnan omien ihanteittensa mukaan.
Talonpojat eivät olleet mitään kommunisteja, eivätkä varsinkaan
apostolisten veljien hengenheimolaisia. He harrastivat kyllä niittyjen
ja metsien yhteistä omistamista, mutta eivät suinkaan tahtoneet olla
kommunisteja nautinnonvälikappaleisiin nähden eivätkä antaa kaikkea,
mitä omasivat, yhteiskunnalle. Ja kun kommunistit eivät tahtoneet
pysähtyä, ennenkuin olisivat kukistaneet koko yhteiskunnan, olivat
talonpojat taasen valmiit rauhaan, kun vain saivat hoviherroilta
muutamia pieniäkin myönnytyksiä -- jonkun raskaan veron hartioiltaan
tai omistusoikeutensa riidanalaiseen maapalstaan tunnustetuksi.

Ja vielä ratkaisevampaa oli se, että talonpoikien katsantokanta
oli aina rajotettu mitä ahtaimpien paikallisetujen piiriin. Tämä
on ilmennyt kaikissa senaikuisissa talonpoikaiskapinoissa, ellei
kommunistien paikkainvälinen yhteys ollut tarpeeksi voimakas,
voittaakseen tällaista nurkkapolitikaa, ja on ollut syynä moneen heidän
tappioonsa. Kukin seutu teki kapinan ja taasen rauhan, kysymättä
lainkaan toisten mieltä, ja luonnollisesti yksinään helposti sortui
vastustajainsa keskittyneen voiman alle.

Dolcino näyttäytyi ensin Piemontin alppiseudussa. Sieltä hän tunkeutui
tasangolle ja valtasi Gattinaran linnotuksen lähellä Bercelleä. Paitsi
hänen omia uskonveljiään sekä seikkailijoita ja entisiä palkkasotureita
virtasi varsinkin talonpoikia joukottain hänen joukkoonsa. Pian oli
hänellä ympärillään 5,000 sotamiestä, siihen aikaan jo jotenkin mahtava
armeija. Ei tullut ainoastaan miehiä, vaan tuli myöskin naisia, ja nämä
taistelivat kuin leijonat Margeritan johdon alaisina.

Seudun sortajat unohtivat keskinäiset riitansa. Vercellin ja Novaran
piispat sekä seudun kaupungit ja aatelisto varustivat sotajoukon
kapinallisia vastaan. Mutta sortajat lyötiin perinpohjin, eivätkä
he tunteneet itseänsä täysin turvatuiksi enään tuskin kaupunkien
muurienkaan suojassa.

Nyt kasvoi Dolcinon voima vielä enemmän -- mutta tämä tarmokas
sotapäällikkö ei käytä hetkeä hyväkseen kapinan levittämiseksi, vaan
pysähtyy Sesia-laaksoon, jossa kapina on alkanut ja tyytyy ryöstämään
ja hävittämään vain muutamia luostareita, herraskartanoita ja
pikkukaupunkeja.

Tämä ilmiö ei siihen aikaan ollut mitään tavatonta, se uudistuu
kaikissa talonpoikaissodissa. Valsesian talonpojat eivät tahtoneet
levittää kapinaa ja olisivat luultavasti suostuneet rauhaan muutamilla
pienillä myönnytyksillä. Se lienee tapahtunutkin, sortajat olivat
perinpohjin säikähdyksissään, mikä selviää siitä, että he kokivat
houkutella Dolcinoa rauhaan lupaamalla yleisen anteeksi-annon ja
hänelle itselleen Vercellin kondottierin viran (palkkajoukkojen
päällikön toimen), jonka tarjouksen Dolcino kuitenkin ylenkatsoen
hylkäsi.

Talonpojat lienevät sen jälkeen saaneet ne myönnytykset, joita he
kapinallaan olivat pyrkineet saavuttamaan. Se ei ole todistettua,
mutta siten olisi selitettävissä, miksi Dolcino jäi toimettomaksi ja
talonpojat alkoivat luopua hänestä, samalla kun viholliset kokosivat
joukkojaan.

Kommunistinen kapina pysyi paikallisena. Mutta sen vastustajat
käsittivät kylläkin hyvin, että sillä oli yleinen merkitys. Tämän ajan
suuri kansainvälinen voima, paavinvalta, huomasi olevansa pakotettu
puuhaamaan ja järjestämään ristiretken kapinoitsijoita vastaan.

Tällä olikin näiden kohtalo ratkaistu. Kun he eivät kauemmin voineet
pitää puoliaan tasangolla, vetäytyivät he takaisin vuoristoon ja
kävivät sieltäkäsin sissisotaa ristiretkeläisiä vastaan. Dolcinon
mainio sotapäällikkökyky ja hänen toveriensa rohkeus tekivät ihmeitä
tässä taistelussa. Kerrankin esim. 30 dolcinolaista naista ajoi pakoon
200 miestä. Mutta ristiretkiläisten suurista tappioista huolimatta
tuli hyökkääjäin rautamuuri yhä vahvemmaksi kommunistien ympärille,
jotka yhä enemmän kadottivat kaiken maalaisväestön myötätuotoisuuden
sen hävityksen tähden, jota sota seudulle tuotti. Aina vuoteen 1307
kestivät kuitenkin patarenit (joiksi apostolisia veljiä myöskin
kutsuttiin), ja silloinkin he kukistuivat hädän ja puutteen ylenmäärin
ahdistamina.

Ristiretkiläiset uuvuttivat heidät nälällä talvella 1306-1307.
Kaikkien asukasten sen vuoren lähellä, jolle he olivat leirinsä
varustaneet, täytyi jättää asuntonsa, jonka jälkeen piispa, joka johti
sotatoimia, rakennutti viisi vahvaa varustusta niihin paikkoihin,
joista kapinoitsijat helpoimmin olisivat voineet päästä tunkeutumaan
piirittäjäketjun läpi. Myöskin kaikki pienet polut ja käytävät
varustettiin ja vartioittiin niin tarkkaan, ettei ollut suinkaan
mahdollista hankkia muonaa ja aseita tai mitään muuta vuorelle. Nyt
vihdonkin nälkä ja pakkanen mursivat piiritettyjen voimat.

Siihen, että ristiretkiläiset saavuttivat voittonsa vain nälän ja
puutteen avulla, viittaa myöskin _Dante_ "Jumalaisessa komediassaan".
Runoilija asettaa käyntinsä helvetissä vuodeksi 1300 ja hänen
täytyi siis puhua patarenien kapinasta niinkuin jostain tulevasta
tapahtumasta. Muutamassa helvetin syvimmässä sopessa, missä niitä
vaivattiin, jotka olivat maan päällä aikaansaaneet levottomuutta ja
eripuraisuutta, runoilija tapaa Muhammedin, joka huutaa hänelle:

    Sä, jok' kenties kohta päivän näät,
    Dolcinolle virka, liekö hänen tahto niin,
    Ett' matka tänne jääpi toistaiseksi,
    Niin eväs myötä! ettei tuiskut, myrskysäät
    Novarralaisen hyödyks' käy, vie voittoihin
    Hänt', jolle voitto muuten kävis' vaikeaksi.[23]

Se oli todellakin tuisku -- pakkanen ja elintarpeiden puute -- joka
tuotti piirittäjille voiton, "jonka saavuttaminen muuten olisi käynyt
vaikeaksi ja vaaralliseksi". Piiritettyjen hätä kasvoi niin suureksi,
että he söivät jo niiden lihaa, jotka olivat kuolleet puutteisiin tai
tauteihin.

Heidän asiansa oli hukassa, mutta heidän vastarintansa kesti
edelleen. Ja niin suuresti pelättiin näitä rohkeita taistelijoita,
ettei piirittävä sotajoukko uskaltanut, huolimatta ylivoimastaan,
käydä hyökkäykseen, ennenkuin, pari karkulaista oli ilmottanut, että
piiritetyt heikkoudesta olivat kykenemättömiä käyttämään aseitaan.

Maaliskuun 23 p:nä v. 1307 tapahtui vihdoinkin hyökkäys. Se oli
teurastusta, eikä suinkaan mitään taistelua. Piiritetyt kieltäytyivät
ottamasta vastaan armoa ja kokivat tehdä vastarintaa aina viimeiseen
asti. Melkein kaikki 1900, jotka olivat kestäneet loppuun saakka,
hakattiin maahan, ani harvat pääsivät pakoon ja vain muutamia otettiin
vangiksi, niiden joukossa Dolcino ja Margerita, joita piispa oli
nimenomaan käskenyt säästää, koska pikainen sotakentällä kuoleminen
näytti hänestä heille liian pieneltä rangaistukselta.

Suuri oli ilo paavinmielisillä siitä, että tuo vaarallinen tulipalo
vihdoin saatiin sammutetuksi. Ulkonaisesti oli kapina ollut puhtaasti
paikallinen, mutta paavilaiset ymmärsivät sen kansainvälisen
merkityksen paremmin kuin Valsesian talonpojat. Piispa Raineri lähetti
lähetystön ilotervehdykselle paavi Klemens V:nnen luokse, ja tämä piti
voittoa niin tärkeänä, että hän heti lähetti tiedon siitä Ranskan
kuninkaalle Filip kauniille, todennäköisesti muillekin ruhtinaille.

Mutta _yhtä_ voittoa koki kirkko turhaan saavuttaa. Sen näet ei
onnistunut, kuten muuten niin usein, kiduttamallakaan pakottaa
kerettiläisiä peruuttamaan harha-oppiansa. "Lujina Dolcino ja Margerita
kestivät julmimmatkin rääkkäykset", kirjottaa Krone, "ei tuskan
ääntäkään päässyt tuon uskollisen naisen huulilta, ei valituksen
sanaakaan hänen taipumattoman toverinsa suusta. Heidän suletuilta
huuliltaan eivät mitkään kidutuspihdit, ei runtelemiset eikä pistämiset
eikä jäsenten silpominen voineet pakottaa mitään peruutusta tai mitään
rukousta".

Heidät tuomittiin kerettiläisten tavalliseen rangaistuksen, roviolla
poltettaviksi. Dolcino kärsi kuolemanrangastuksensa 2 p:nä kesäkuuta
1307 Vercellissä. Margerita oli tuomittu katselemaan tuomion
toimeenpanemista. Myöskin tänä kauheana hetkenä pysyi tuo urhea
nainen lujana. Vielä kerran kehotettiin molempia, mutta yhtä turhaan
kuin ennenkin, peruuttamaan harha-oppinsa, jonka jälkeen pyövelit,
lisätäkseen onnettoman miehen sieluntuskia, tarttuivat kiinni
Margeritaan, kiduttivat ja häväisivät häntä kaikilla mahdollisilla
keinoilla vastapäätä Dolcinon roihuavaa roviota.

Margerita poltettiin kohta senjälkeen Biellassa. Niin innokas kuin
alempi kansa olikin patarenien veriseen kukistamiseen, herätti
kuitenkin tämän sen rohkean ja omaa parastaan katsomattoman
esitaistelijain kauhea mestaaminen vakavaa paheksumista. Syntyi meteli,
joka vasta asevoimin saatiin asetetuksi, ja muuan aatelisnuorukainen,
joka uskalsi pilkata tuota onnetonta ja lyödä häntä vasten kasvoja
matkalla roviolle, pääsi hädin tuskin pakoon vihamielisen joukon
käsistä.

Niin loppui ensimäinen kommunistinen kapina keskiajan yhteiskunnassa.
Se olikin jo ennakolta tuomittu perikatoon, sillä yhteiskunnallisen
kehityksen virta kulki silloin aivan toiseen suuntaan. Mutta se
kukistui kunnialla. Niin paljon kuin voittajat -- joiden tiedonannot
ovat ainoat, jotka meillä on jälellä tästä liikkeestä -- ovatkin
koettaneet väärennyksillä ja valeilla polkea voitettuja lokaan, on
heille ollut mahdotonta täydellisesti hävittää heidän uhrautuvaisen
sankariutensa muistoa. Se välkkyy sameimmastakin esityksestä ja
pakotti liikkeen myöhempiä tutkijoita antamaan tunnustuksensa, vieläpä
ihailunsakin, vaikka heidän, kuten esim. Kronen, täytyi valittaen panna
merkille, että "mahdotonta on päästä siitä, että kommunismi, vieläpä
naisyhteyskin ovat sisältyneet Dolcinon suunnituksiin".

Kansanlauluissa ja legendoissa eli vielä kauan sekä Piemontin
laaksoissa että muualla Italiassa muisto tästä patarenien ja
talonpoikien kapinasta kirkon ja aateliston sortoa vastaan. Vielä
vuonna 1372 paavi Gregorius XI julkaisi bullan sitä kunnioitusta
vastaan, jota Sisiliassa osotettiin dolcinolaisten ja fratisellien
tuhalle ja luille, ikäänkuin ne olisivat olleet pyhimysten jäännöksiä.
Ja itse lahkokaan ei hävinnyt täydellisesti. Etelä-Ranskassa säilyivät
sen kannattajat niin lukuisina, että Latourin kirkolliskokous v. 1368
antoi nimenomaisen käskyn, että kaikkialla, missä heitä tavattaisi,
tuli heidät ottaa kiinni ja jättää piispojen tutkittaviksi ja
tuomittaviksi.

Mutta mitään merkitystä ei lahko sen jälkeen saavuttanut. Italiassa
olivat ne ajat jo ohi, jolloinka kerettiläisliike saattoi siellä
menestyä. 1300-luvusta alkaen olivat hallitsevien luokkien ja paavin
harrastukset niin samallaisia, ja vallitsevien luokkien valtiovalta,
ollen taipuisa kehittymään uusi-aikaiseksi poliisivaltioksi, oli jo
niin varttunut, että saatiin helposti tukahutetuksi kommunistiset ja
kerettiläiset liikkeet alimmissa, heikoimmissa kansankerroksissa.
Ja Italian ulkopuolella apostoliset veljet sulautuivat vähitellen
toisiin samankaltaisiin heitä lähellä oleviin lahkoihin, erittäinkin
valdolaisiin ja _beghardeihin_.



IV LUKU.

Beghardit.


I. Beghardien alkuperä.

Se Alppien pohjoispuolella oleva maa, missä keski-ajalla tavaratuotanto
ja tavarakauppa ensiksi kehittyivät ja siis yhteiskunnalliset
kysymykset ensiksi esiintyivät, oli Alankomaat tai lähemmin sanoen
_Flanderi_ ja _Brabant_. Täällä joukko kauppateitä sattui yhteen.
Ranskalaiset ja varsinkin italialaiset tulivat etelästä käsin, osaksi
Rhein-virtaa pitkin, myöhemmin suureksi osaksi meritse, tuoden
mukanaan itämaitten tavaroita sekä omia tuotteitaan; pian seurasivat
heitä myöskin espanjalaiset ja portukalilaiset. Lännestä tulivat
englantilaiset, pohjoisesta mahtavat saksalaiset hansakauppiaat,
jotka välittivät Pohjois-Europan kauppa idän ja lännen välillä
Lontoosta aina Novgorodiin asti ja tekivät Flanderin satamat,
varsinkin Brüggen, kauppansa pääpaikoiksi. Kaupan rinnalla kukoisti
teollisuus. Alankomaiset kankaat ja merenrantaiset lakeudet olivat
sopivia lammashoidon ja samalla villateollisuuden kehittymiselle.
Kauppaliikkeen vilkastuminen kiihotti laajentamaan tuotantoa yli
oman paikkakunnan tarpeen. Kaupan kautta saatiin myöskin mainiota
raaka-ainetta, englantilaista villaa, parasta mitä silloin
tunnettiin. Kaikki nämä seikat vaikuttivat, kuten jo aikaisemmin
olemme huomauttaneet, sen, että jo aikaisin Flanderista alettiin
viedä kankaita muualle. Mutta se merkitsi sitä, että siellä kankurit
jo aikaisin joutuivat riippuvaisuuteen kapitalismista, että heidän
teollisuutensa tuli kapitalistiseksi.

Ei siis ole mikään sattumus, että tapaamme jo varhain Alankomaissa
huomattavan kommunistisen lahkon, n.k. _beghardit_.

Heidän alkuperänsä on kätketty hämäryyteen, samoin kuin heidän
nimensäkin merkitys. Todenmukaista on kumminkin, että nimi on johtunut
muinaissaksalaisesta sanasta _"beg"_, kerjätä, beghardit olisi siis
jotakuinkin samaa kuin kerjäläisveljet. Heitä kutsuttiin myöskin
"lollhardeiksi", nimi, joka johtuu sanasta "lollen", laulaa, hyräillä.
Molemmat nimet olivat pilkkanimiä, jotka kansa oli antanut; he itse
kutsuivat itseään keskenään yksinkertaisesti "veljiksi".

Jo 1000-luvulla lienee Alankomaissa ollut hurskaiden naisten
yhdistyksiä, n.s. beguinien tai beguttien seuroja. Niiden tarkotuksista
ei lähemmin tiedetä mitään. Osaksi lienevät ne syntyneet ristiretkien
aikana, jotka melkoisesti pienensivät miehistä väestöä, silloin
tulivat nämä "naiskodit" pakopaikoiksi niille monille, joiden täytyi
jäädä naimattomiksi. Luostarien rinnalla oli niillä se etu, että ne
olivat _vapaita yhdistyksiä_, jotka jäsen saattoi jättääkin, jos hän
niin tahtoi. Samallaisia yhdistyksiä rupesivat miehet perustamaan
12:nnen vuosisadan lopulla ja 13:nnen alussa Alankomaissa. Naimattomat
käsityöläiset, enimmäkseen _kankurit_-- muurareja oli myöskin
osallisina tässä liikkeessä -- yhtyivät veljeskunnaksi, joka asui
omassa talossaan, pitäen yhteistä, kommunistista taloutta, pysyi
pystyssä jäseniensä työllä ja sen ohessa harjotti rakkaudentöitä,
varsinkin auttamalla köyhiä ja sairaita. Jäsenille oli jokaisessa
senlaatuisessa yhteisössä aviottomuus pakollinen.

Muuan Damhouder kuvailee 1200-luvulla, kuinka Brüggen begharditalo
syntyi. "Kolmekymmentä vuotta sitten", kertoo hän, "oli täällä
kolmetoista kutojaa, naimattomia miehiä, maallikoita, jotka innokkaasti
elämässään pyrkivät harrastamaan hurskautta ja veljeyttä. He
vuokrasivat apotti Eckhutenilta läheltä kaupungin muuria maakappaleen,
missä oli iso, mukava rakennus, maksaen vuotuisesti vuokraa 6
naulaa groshenia sekä määrätyn määrän vahaa ja pippuria. Siellä he
alkoivat harjottaa kutomatyötään ja elää yhteistä elämää, jonka
menot he peittivät yhteisen työnsä tuloilla. Heillä ei ollut mitään
ankaria sääntöjä, eivätkä he olleet sidottuina mihinkään lupauksiin;
he kaikki pitivät vain samallaista ruskeata pukua ja muodostivat
kristillisessä vapaudessa ja veljeydessä hurskaan seuran". Heitä
kutsuttiin "kankuriveljiksi". Vasta v. 1450 jättivät Brüggen beghardit
kankuriammattinsa ja liittyivät fransiskaneihin, välttääkseen vainoja.

Muualla oli begharditalot järjestetty melkein samalla tavalla kuin
Brüggessäkin. Jokaisen piirissä vallitsi yhteisomistusoikeus niin
pitkälle kuin yhteisön hyvä vaati, mutta siitä huolimatta saattoi
kukin jäsen pitää yksityisomaisuuttakin, jonka hän itse oli työllään
hankkinut tai saanut perintönä tai lahjana. Hän käytti sitä vapaasti
eläessään, mutta hänen kuoltuansa jäi se seuran hyväksi.

Sellainen kommunistinen yhteisö oli taloudellisesti paljon etevämpi
yksityisiä käsityöläisiä. Kommunismi, kuten olemme nähneet, edisti
kaikkea muuta enempi kuin joutilaisuutta, mutta sitä paitsi oli
myöskin suuri talous taloudellisesti edullisempi kuin yksityisten
käsityöläisten pikkutalous. Lisäksi tuli vielä beghardien naimattomuus
ja perheettömyys. Ei ihme, että nämä työläisyhteisöt voivat kovinkin
kilpailla ammattikuntien kankurimestarien kanssa ja että nämä eivät
heistä kovinkaan pitäneet. Kaupunkien vallanpitäjien oli usein
kankuriammattikunnan esityksestä pakko "panna esteitä beghardien
ahkeruudelle". Mutta omaisuudettomien luokkien kanssa olivat beghardit
varsin hyvässä sovussa, sillä sen, mitä jäi yli heidän suhteellisesti
pienistä elintarpeistaan, käyttivät he köyhien ja sairaitten
auttamiseksi ja suuremmoisen vieraanvaraisuuden harjottamiseen.

Samallaisia kommunistisia yhteisöjä muodostivat, kumminkin vasta
1300-luvun lopulla, samoin Alankomaissa "yhteisen elämän veljekset",
joiden seuran perusti Deventerin Gerhard Groot. Seuran ensimäiset
jäsenet eivät kuuluneet käsityöläispiiriin, vaan olivat korkeampien
luokkien jäseniä, jotka tahtoivat auttaa kansaa. He hankkivatkin
elintarpeensa enimmäkseen _kirjojen kopioimisella_. Beghardit kokivat
lievittää kansan _aineellista_ hätää, "yhteisen elämän veljekset"
vaikuttivat taas etupäässä _kansan sivistämiseksi_, levittämällä
kirjotuksia, joista ennen kirjapainotaidon keksimistä oli suuri puute,
ja erittäinkin _perustamalla kouluja_. Tällä alalla he ovatkin saaneet
paljon aikaan. "Toisinaan", kirjottaa Ullmann, "heidän veljeskuntansa
saattoi kohottaa koko kaupungin sivistyskantaa. Amersfordissa esim.
tuli täten latinankielen taito 1500-luvun keskipalkoilla niin
yleiseksi, että yksinkertaisimmat käsityöläiset ymmärsivät ja puhuivat
latinaa, sivistyneemmät kauppiaat osasivat kreikkaa, tytöt lauloivat
latinalaisia lauluja, ja kaikkialla kaduilla kuuli puhuttavan kaunista
latinaa".

Joskin tämä kuvaus voi olla liioteltu, osottaa se kumminkin, mihin
suuntaan tämä veljeskunta vaikutti.

Sen järjestömuoto oli kommunistinen. Tavallisesti noin kaksikymmentä
veljestä asui yhdessä talossa ja heillä oli _yhteinen rahasto_ ja
_yhteiset ateriat_. Ennenkuin yhteisöön otettiin joku uusi jäsen,
täytyi hänen kestää ensin ankara koetusvuosi. Odotettiin, että jokainen
tulokas lahjottaisi omaisuutensa yhteisesti käytettäväksi. Veljesten
toiminta oli tarkkaan jaettu eri henkilöille. Eri käsitöitä, joita
yhteisö tarvitsi, harjottivat eri henkilöt. Weselin veljestalon lakien
joukossa oli sääntöjä räätäleille, partureille, leipureille j.n.e.
yhtä hyvin kuin opettajille, kirjureille, kirjastonhoitajille y.m.
Kuitenkin oli täydellinen tasa-arvo työssä. Hengelliset ja oppineet
veljet tekivät myöskin ruumiillista työtä -- kyökissä esim. he kaikki
puuhasivat kukin vuoronsa -- ja palvelevat veljet toimittivat osaltaan
sellaistakin, mikä varsinaisesti kuului hengellisille. Oleellinen
yhdyskohta oli heillä _kirjojen kopioiminen_: määrätyt tunnit päivässä
omistettiin aina sellaiseen työhön, ja erittäin oli määrätyt tunnit,
joiden tulos lankesi köyhien hyväksi.

Ehkä oli heidän läheinen yhteytensä hallitseviin ja sivistyneisiin
luokkiin syynä siihen, etteivät nämä "yhteisen elämän veljet" koskaan
tulleet miksikään kommunistisen vastustusliikkeen ajajiksi. He pysyivät
aina hyvin paavilaismielisinä, kunnes vihdoin uskonpuhdistuksen myrskyt
16:nnella vuosisadalla tekivät lopun heidän hiljaisesta vaikutuksestaan.

Toisin kävi beghardien. Hekin olivat kyllä aluksi mitä viattominta
laatua, ja monet paavit lausuivat tyytyväisyytensä heihin, mutta
vähitellen kehittyi heidän joukossaan vallankumouksellisia aineksia.

He eivät muodostaneet mitään etuoikeutettua luokkaa, kuten
munkkikunnat, he pysyivät riippumattomina paavista. Sen sijaan he
olivat mitä läheisimmässä yhteydessä omaisuudettoman väestön kanssa,
jota edisti sekin, että he vapaasti voivat luopua yhteisöstä. Heidän
riippumattomuutensa ja proletariset tarkotuksensa saattoivatkin
heidät, vielä varmemmin kuin heidän läheiset hengenheimolaisensa,
fransiskaneihin kuuluvat tertsiarit, ristiriitaan rikkaan ja
riistämisluontoisen kirkon kanssa. Lisäksi tuli nopea leveneminen,
jonka he saavuttivat 1200-luvulla Saksassa, Ranskassa ja Englannissa.
Se kohotti heidän itsetuntoaan, mutta se myöskin synnytti eri suuntia
heidän joukossaan.

Joskin osa beghardeja pysyi nöyrinä rukousveljinä, jotka kääntyivät
kokonaan pois pahasta maailmasta, alkoi toisessa osassa ilmaantua
reippaampia ajatuksia. He rupesivat ajattelemaan yhteiskunnan
epäkohtien poistamista, ei vain itse niitä pakenemalla; tunkeuduttiin
yhteiskuntaan ja saatettiin se poistamaan vääryydet. Begharditaloista
lähti lukuisia kiihottajia, "apostoleja", jotka valdolaisten tavoin
kulkivat paikasta paikkaan, julistaen alkukristillisyyden evankeliumia
ja perustaen seurakuntia. Julkisesti vaikuttavien begharditalojen
rinnalla alkoi kokonainen verkko salaseuroja radikalisempine
pyrkimyksineen levitä ylt'ympäri Saksaa (johonka Alankomaat silloin
vielä kuuluivat). Totta kyllä, ne eivät olleet mitään salaliittoja
väkivaltaisen kapinan aikaansaamiseksi, vaan opinlevittämisseuroja,
mutta sellaisinakaan ne eivät suinkaan olleet mieluisia hallitseville,
varsinkaan ei paavilaiselle kirkolle, vaan koetettiin niitä saada ilmi
ja vainottiin.

Bezièrin kirkolliskokous v. 1299 syytti jo heitä siitä, että he
olivat muka herättäneet kansassa toiveita maailman, s.o. olevaisen
yhteiskunnan läheisestä lopusta, ja Reinin seuduilla poltettiin
samoihin aikoihin beghardeja kerettiläisinä. Nämä vainoomiset
pelottivat kuitenkin vain maltillisempia ja pelokkaampia beghardeja,
jotka alkoivat etsiä turvaa lähenemällä tai suoraan yhtymällä johonkin
munkkikuntaan, tavallisesti fransiskaneihin.

Uusia begharditaloja perustettiin 13:nnen vuosisadan jälkeen enään vai
harvoin.

Mutta tarmokkaamman osan beghardeja pakottivat vainot vielä suurempaan
salaisuuteen ja jyrkempään vastarintaan. Tätä kehitystä edistivät vielä
ranskalaiset ja italialaiset siirtolaiset, jotka aina albigenssisodista
asti lähtivät mielellään Saksaan, missä valtiolla ei ollut samaa
valtaa eikä samaa harrastusta kuin heidän kotimaassaan pitää pystyssä
paavinvaltaa ja missä senvuoksi oli paljon helpompi saada suojaa
kaupungissa tai jonkun hoviherran kartanossa, jolle uudet työläiset
usein olivat sangen tervetulleita.

Etelä-Ranskasta ja Italiasta tuli valdolaisia ja apostolisia veljiä.
Pohjois-Ranskasta tulivat _"vapaan hengen veljet ja sisaret"_.

Veranvalmistus vientiteollisuutena oli Flanderista nopeasti levinnyt
naapurimaihin, joiden kanssa se oli vilkkaassa kauppayhteydessä.
Niinpä oli se levinnyt alisen Reinin seuduille ja Pohjois-Ranskaan,
etenkin Champagnemaakuntaan, jossa se kukoisti 13:nnella
vuosisadalla. 14:nnellä vuosisadalla taantui se kovin, vallankin
ranskalais-englantilaisten sotien vaikutuksesta, jotka sulkivat
kauppatiet ja estivät raaka-aineen tuonnin.

Me tapaammekin siellä aikaisin kutojaveljeskuntia kommunistisine
pyrkimyksineen, nuo n.k. _apostolikot_ -- näitä ei saa sekottaa Italian
apostolisiin veljiin -- jotka asettivat päämääräkseen apostolisen
elämistavan jälleen käytäntöön ottamisen. "He olivat käsityöläisiä,
varsinkin _kankureja_, niinkuin saattaa huomata pyhän Bernhardin
kirjotuksista, joka, vaikkakin hyvin kiivaasti hyökkää heidän
kimppuunsa, antaa kumminkin heille tunnustuksen siitä, että he olivat
ahkeria."

Kuitenkaan ei Pohjois-Ranskassa vielä 1100-luvulla ollut sellaisille
lahkoille yhtä sopivaa maaperää kuin Etelä-Ranskassa ja Flanderissa.
Apostolikot eivät milloinkaan ole saavuttaneet samaa merkitystä kuin
valdolaiset tai beghardit. Tärkeämmiksi tulivat "vapaan hengen veljet
ja sisaret", jotka esiintyivät 1200-luvulla.

Tämä lahkon perusti Benasta, ranskalaisesta Chartresin hiippakunnasta,
kotoisin oleva _Amalrik_, joka oli noin v. 1200 tullut teologian
maisteriksi Parisissa. Häntä syytettiin kerettiläisyydestä, kutsuttiin
v. 1204 Roomaan ja Innosentius III pakotti hänet peruuttamaan oppinsa.
Luultiin samalla tehdyn myöskin nuo vaaralliset opitkin vaarattomiksi.
Mutta Amalrikin kuoleman jälkeen, hän kuoli 1206, huomattiin hänellä
olevan lukuisia puoluelaisia. Etevin hänen oppilaistaan oli _Dinantin
David_, (Dinant on Namurissa nykyisessä Belgiassa). Amalrikin opit
kirottiin v. 1209 Parisin synodissa, ja ankara amalrikilaisten vaino
alkoi.

Tämän ajan kommunistisista lahkoista olivat he rohkein ja radikalisin.
He julistivat ei vain omaisuus-, vaan myöskin naisyhteyttä; he
hylkäsivät kaiken eriarvoisuuden ja siis myöskin kaiken esivallan. He
opettivat vihdoin, että Jumala oli kaikki ja kaikkialla, siis myöskin
ihmisessä; mitä ihminen tahtoi, se oli myöskin Jumalan tahto; terve
ihminen ei sen vuoksi saanut olla millään tavalla sidottu, jokaisella
oli oikeus, vieläpä velvollisuuskin totella viettejään. Jos otamme
pois salaperäisyyden hunnun tältä panteistiseltä, kaikki jumalaiselta,
opilta, niin näyttää se olevan jonkunlaista kommunistista anarkismia,
oppia, jolla täytyi olla suuri vetovoima pahoinkohdeltuun ja sorrettuun
köyhälistöön.

Lahko levisikin nopeasti Parisista Itä-Ranskan kautta Saksaan. Suuri
joukko beghardeja omaksui tämän opin. Se oli jo 1200-luvun lopussa
niin levinnyt Reinin seutujen beghardien keskuuteen, että käsitteet
"vapaan hengen veljet ja sisaret" ja "beghardit" olivat siellä melkein
samaamerkitseviä.

Yleensä sai käsite "beghardit" vähitellen yhä laajemman merkityksen.
Mitä enemmän se beghardien suunta pääsi valtaan, joka asetti etusijalle
taistelun paavinvaltaa vastaan, sitä useampia yhdyskohtia sai se
porvarillis- ja talonpoikaiskansanvaltaisen vastustuksen kanssa, joka
myöskin suuntautui olevia oloja vastaan ja piti paavinvaltaa suurimpana
ja vaarallisimpana vastustajanaan. Tukivathan lisäksi molemmat itseään
samoilla alkukristillisyydestä lainatuilla todistuksilla, eikä
lahkolaisten salaperäisyyteen pukeutuva oppiensa esittämistapakaan --
jota he tahallaan käyttivät välttääkseen vainoja -- suinkaan ollut
omiaan edistämään periaatteellista selvyyttä. Niin tuli 1300-luvulla
Saksassa "beghardi"-nimi merkitsemään yleensä kerettiläisiä.
Englannissa, missä beghardeja kutsuttiin _lollhardeiksl_, kävi tämän
nimen samoin.

Kun sen vuoksi kuulemme, että 14:nnen vuosisadan alussa Saksassa ja
myöhemmin Englannissa oli tavattoman paljon beghardeja, ja lollhardeja
ei meidän tarvitse otaksua, että kommunistinen liike oli niin voimakas,
kuin näiden lahkojen leviäminen saattaisi otaksumaan. Missään
tapauksessa ei se kumminkaan voinut olla mitättömän pienikään.


II. Ludvig baierilainen ja paavi.

Beghardeille samoin kuin kerettiläisille pyrinnöille yleensä,
koetti Saksassa hyvä aika, kun syntyi riita keisari Ludvig IV:nnen
baierilaisen (1314-47) ja paavin välille. Meidän täytyy koskea asiaan
hiukan lähemmin.

Kansallisvapaamielinen saksalainen historiankirjotus esittää --
vallankin kansantajuisissa kirjotuksissa -- tavallisesti jokaista
riitaisuutta keisarin ja paavin välillä, yhtä hyvin 900-luvulla
kuin meidän aikanammekin, "kulturitaisteluksi" Saksan keisarikunnan
korkeamman sivistyksen ja paaviuden pimeän raakalaisuuden välillä.

Itseasiassa ei edes keski-ajalla keisarin ja paavikunnan välisillä
taisteluilla ollut aina samaa luonnetta. Olemme jo nähneet, että
tämä taistelu varhemmin keskiajalla koski varsinaisesti sitä, kuka
pääsisi kirkoksi nimitetyn valtalaitoksen herraksi ja riistäjäksi,
ja kuka pääsisi Pohjois-Italian herraksi ja riistäjäksi. Viimeksi
mainittu kiista päättyi niin että Pohjois-Italian kaupungit tekivät
itsensä itsenäisiksi. Edellinen loppui siten, että korkeampi --
Italian paavikunnan -- sivistys sai voiton raakalaisuudesta, Saksan
keisarikunnasta. Viimeksimainitun himo Italian rikkauksiin oli johtanut
vain siihen, että se hajotti voimansa ja että, kun paavivalta oli
saanut voiton keisarivallasta, myöskin Saksan pikkuruhtinaat voivat
viettää vapautumisensa juhlaa. Tavaratuotannon ja tavarakaupan
kehityksen seurauksena oli kaikkialla ruhtinasitsevallan kehitys;
mutta Saksassa se ei johtanut keskusvallan vahvistamiseen, joka
pikemmin Hohenstaufien kukistuttua silminnähtävästi yhä heikkeni,
vaan valtakunnanruhtinaiden syntymiseen, jotka sitte tulivat
yhä itsenäisemmiksi herroiksi, jotka tunnustivat keisarin vain
jonkinlaiseksi liiton presidentiksi.

Ranskassa kävi toisin. Siellä kohosi kuninkuus, varsinkin kun
albigenssisotien jälkeen hallitsijasuku oli saanut omakseen rikkaan
Etelä-Ranskan, niin korkealle, että Ranskan kuninkaat onnistuivat
todellakin siinä, mihin Saksan keisarit olivat turhaan pyrkineet:
tekemään paavit aseikseen ja kirkon palvelijakseen. Bonifasius VIII,
johon olemme tutustuneet Dolcinon historiassa, kukistui koettaessaan
päästä vapaaksi Ranskan kuninkaan Filip IV:nnen riippuvaisuudesta,
ja tämä pakotti pian senjälkeen paavi Klemens V:nnen, joka
oli ranskalainen mies, jättämään Rooman ja v. 1308 ottamaan
asuntopaikakseen Etelä-Ranskassa olevan _Avignonin_, missä paavit
sitten asuivat pari miespolvea.

Paavi oli nyt täydellisesti Ranskasta riippuvainen. Jo tullessaan
valituksi, oli Klemensin täytynyt tehdä Filip IV:nnelle monia tärkeitä
lupauksia, ja tämä piti huolta siitä, että ne täytettiin. Paavin täytyi
pian luovuttaa kuninkaalle kymmenennen osan kaikista Ranskan kirkon
tiloista. Mutta tärkeintä oli, että hänen täytyi kuninkaan eduksi
lakkauttaa _temppeliherrojen_ tavattoman rikas eteläranskalainen
järjestö, jonka rikkauksia Filip jo kauan oli himonnut.

Tämä munkkikunta harjotti, yhtä vähän kuin monet muutkaan, yksinomaan
hartausharjotuksia, vaan ajoi se suuressa määrin ja hyvällä
menestyksellä liikeasioitakin. Se oli, sanoo Prutz, kieltämättä
aikanaan sotilaallisen urhoollinen, mutta jo kauan oli soimattu
temppeliherrojen itsekästä pohtikaa, jolla se suorastaan ajoi omaa
etuaan, välittämättä koskaan koko kristikunnan edusta. Sillä olikin
tavattomat rikkaudet hallussaan ja oli se lopulla jonkullainen
rahallinen suurvalta. Kun loppurymäkkä tapahtui, arvioittiin
munkkikunnan kiinteän omaisuuden arvo noin 25-62 miljoonaksi
frangiksi ja sen vuotuiset tulot nousivat ainakin 2 miljoonaan, joka
nykyisen rahanarvon mukaan vastasi vähintään 50 miljoonaa. Tämä
kerrassaan kuninkaallinen rikkaus sopi huonosti siihen köyhyyteen,
joka munkkikunnan sääntöjen mukaan piti olla "temppelin köyhien
veljien" velvollisuutena. Tulot tulivat pääasiallisesti laiva- ja
kauppaliikkeistä, temppeliherrat kuljettivat nopeakulkuisilla
galerilaivoillaan vuosittain tuhansia pyhiinvaeltajia Palestiinaan
ja sieltä takaisin, ja heidän etuoikeutensa saada tullitta kulettaa
maahan itämaitten tavaroita omiksi tarpeikseen teki suuret voittoa
tuottavat kauppakeinottelut mahdollisiksi. Sitäpaitsi munkkikunta
oli suuressa määrin välittäjänä raha-asiatoimissa. Sen pääpaikka
Parisissa, "temppeli", oli kerrassaan kansainvälinen pörssi, missä
liikemiehet kaukaisiltakin mailta suorittivat maksunsa ja saivat
saatavansa ja jota ruhtinaatkin käyttivät samaan tarkotukseen.
Puhtaasta lähimmäisenrakkaudesta, katsomatta omaa voittoaan, eivät
temppeliherrat luonnollisestikaan tehneet sellaisia "palveluksia".
Lopulta ruhtinaatkin hakivat sen suosiota ja joutuivat sille velkaan.
Juuri Filip IV:nnelläkin oli tällaisia kokemuksia. Kaikkien germanien
kristillisimpien ritarien temppeli oli kauppapörssinä! Täytyy
myöntää, että tämä meidän aikamme juutalaisvihollisista on katkeraa
todellisuutta.

Kuninkaan pyrkiessä temppeliherrain rikkauksille oli Klemensin
turha häntä vastustaa. Väänsipä ja käänsipä hän miten tahtoi, se
ei hyödyttänyt mitään. Hänen täytyi niellä karvas pala ja julkean
oikeusistuntoilveilyn perästä kirota ja lakkauttaa munkkikunta sen
harhaoppisuuden ja siveettömyyden vuoksi. Mitä ruhtinaat muualla voivat
saavuttaa vain erkanemalla paavikunnasta: rikkaiden kirkon tilusten
joutumisen valtiolle, siitä piti Ranskassa huolta paavi itse. Ei ole
ihme, että Ranskan kuninkaat pysyivät hyvinä katolilaisina ja ankarina
paavilaisina, vainoten ankarasti kerettiläisiä.

Ulkopolitikassakin täytyi paavien menetellä Ranskan kuninkaiden
mieliksi, jotka olivat ainaisessa riidassa Englannin kanssa ja pyrkivät
lisäämään maataan Englannin kustannuksella. He pakottivat sen vuoksi
paavit riitaan Englannin kuninkaiden ja Saksan keisarien kanssa.

Mutta siihen ei tarvitakaan kovin suurta pakkoa. Tultuaan Ranskan
yliherruuden alle, kadottivat paavit paraat tulonsa Ranskasta. Mutta
ollen poissa Italiasta tulivat kirkkovaltiostakin tulevat tulot
yhä epävarmemmiksi, jäivätpä usein kokonaan tulemattakin. Samalla
kasvoivat paavin hovissa, kuten kaikissa muissakin senaikuisissa
hoveissa kaupan ja teollisuuden kehittyessä ylellisyys, tarpeet ja
rahanhimo. Kuta vähemmän sitä saatiin Ranskasta ja Italiasta -- ja pian
myöskin Espanjasta -- sitä enemmän täytyi koettaa nylkeä _pohjoisista_
maista. Avignonin paavit ryhtyivätkin julkisesti erittäinkin Saksan
kirkkoa kettämään, joka seikka lopuksi johti Saksan erkaantumiseen
Roomasta, _uskonpuhdistukseen_. Saksaa kohtaan, jonka keskusvalta
1300-luvulla oli niin heikko, paavit uskalsivat menetellä miten vain
tahtoivat. Yhä suuremmiksi kasvoivat ne vaatimukset, joita he kaikilla
mahdollisilla tekosyillä tekivät Saksan piispoille ja luostareille,
ja yhä julkeammaksi kävi suoranainenkin kiskominen, esim. _aneita
kauppaamalla_ ja _pannaanpanon_ uhalla.

_Prutz_ kuvailee historiassaan, kuinka Avignonin paavit kehittivät
varsin viekkaasti järjestelmäänsä saadakseen rahaa jokaisesta
laajalla kirkon virka-asteikolla tapahtuvasta muutoksesta. Maksoikin
mahdottomasti ennenkuin pääsi apotiksi, piispaksi tai arkkipiispaksi,
vaikkei otetakaan huomioon sitä, mitä jo muutenkin tarvittiin
vaikuttavien henkilöiden "voitelemiseksi"; mutta pienempienkään
virkamiesten verottamista ei unohdettu. Oli luonnollista, että näin
virkaan päässeet henkilöt taasen vuorostaan käyttivät kaikkia keinoja
nylkeäkseen taasen alempiaan.

Merkitsevää osaa paavin istuimen tuloissa näyttelivät n.k.
_konfirmatsionimaksut_, jotka täytyi maksaa ennenkuin sai paavilta
vahvistuksen korkeampaan kirkolliseen virkaan. Arkkipiispaksi
pääseminen Mainziin, Trieriin tai Salzburgiin tuli maksamaan 10,000
kultaguldenia, Roueniin 12,000, Toulouseen ja Sevillaan 5,000
j.n.e. Pienissäkin hiippakunnissa oli melkoiset maksut. Lisäksi
täytyi jokaisen uuden piispan jättää ensimäisen vuoden tulot paavin
istuimelle. Jos kirkollinen virka oli avoinna, niin tulivat sen tulot
suorastaan paaville, mikä olikin varsin arvokas rahallinen lisätulo,
vallankin -- jos vielä viivytettiin virantäyttämistä. Piispan kuoltua
lankesi kaikki hänen irtain omaisuutensa paaville. Jos tähän lisäksi
laskee -- paitsi lukuisia muita riistämiskeinoja -- ne ylimääräiset
maksut, jotka tulivat oikeudesta saada yhdistää useampia virkoja yhteen
sekä suunnaton aneiden ja kaikenmoisten vapautuksien kauppaaminen,
kaikki korkeimman määrän mukaan, niin saa aavistuksen, minkä kuorman
sellainen nylkeminen vihdoin vieritti askel askeleelta kansan
pohjakerrosten kannettavaksi.

Jyrkästi katolilainen historiankirjottaja Ratzinger huomauttaa,
kuinka useat Saksan hiippakunnat olivat tähän aikaan velassa Italian
pankkiireille, jotka käyttivät paavin apua nylkeäkseen Saksan kirkkoa.
Ellei piispa tahtonut täsmälleen suorittaa maksujaan, hankkivat nämä
paavin määräyksen, jossa käskettiin piispan maksamaan, jos tahtoi
välttää virastaerottamista ja pannaanpanoa.

Mutta se ei tyydyttänyt paaveja. Johan XXII, joka v. 1316 tuli
paaviksi, julisti, että keisarin kuoleman jälkeen hänen valtansa
siirtyisi paaville, että tämä, Ranskan orja, tulisi Saksan yliherraksi.
Tuollaista ei kuitenkaan keisari, jos hän yleensä tahtoi olla
keisari, voinut sallia määrättävän. Vasten tahtoaan ja epäröiden
ryhtyi keisari taisteluun, joka siis nyt koski kokonaan toista asiaa
kuin Hohenstaufien taistelu aikaisemmin keski-ajalla. Ei ollut enään
kysymys Italian herruudesta ja riistämisestä, nyt tuli puolustaa Saksan
itsenäisyyttä paavin vaatimuksia vastaan.

Tässä taistelussa asettuivat ruhtinaat ja korkeampi aatelisto
enimmäkseen paavin puolelle heikontaakseen omaksi edukseen keisarin
valtaa. Sitävastoin ne ainekset, joita uhkasi ruhtinasten kasvava
yksinvalta, keräytyivät keisarin ympärille. Niin tekivät ennenkaikkea
vapaat kaupungit, jotka koko ajan olivat keisarin voimakkaimpina ja
luotettavimpina liittolaisina paavia vastaan. Korkeampi aatelisto
sitä vastoin yleensä taipui paavin puolelle. Joskus oli tosin paavin
julkeus niin suuri, että yksin ruhtinaatkin rupesivat tekemään sille
vastarintaa. Mutta yleensä he kumminkin pitivät keisaria lähimpänä
vastustajanaan ja auttoivat paavia hänen pyrkimyksissään keisarin
vallan heikontamiseksi ja kukistamiseksi.

Hän julisti keisarin pannaan, mutta kaupungit nauroivat sellaista.
"Maallikot halveksivat tähän aikaan suuresti pappeja, ja juutalaisiakin
pidettiin näitä parempina", sanotaan muutamassa sen ajan kronikassa.
_Strassburgista_ karkotettiin ne papit, jotka paavin käskyä totellen
keskeyttivät jumalanpalvelusten harjottamisen. _Konstanzissa_ antoi
maistraatti samallaisessa tapauksessa hengellisille ajatusaikaa, ja
kun tämä oli kulunut, täytyi kaikkien, jotka eivät tahtoneet toimittaa
virkaansa, jättää kaupunki. _Reutlingenissä_ antoi kaupunginneuvosto
julkisesti kuuluttaa, ettei kukaan 15 punnan sakon uhalla saanut pitää
huoneessaan sellaista pappia, joka totteli paavia. _Regensburgissa_
pakotettiin nälällä papit toimittamaan jumalanpalvelusta.
_Nürnbergissä_, missä kaupungin ylimykset jonkun aikaa olivat
olleet paavin puolella, joutuivat he lopulta ammattikuntien
kanssa julkitaisteluun, joka päättyi vanhojen sukujen ja pappien
kukistumisella, jonka jälkeen kaupunki liittyi pannaan julistettuun
keisariin. Yleensä olivat kaikki Saksan kaupungit, joissa ylimykset
eivät olleet vallassa, Rooman ehdottomia vastustajia ja Ludvigin
uskollisia kannattajia.

Sellaisten olosuhteitten vallitessa beghardilainen kerettiläisyys
luonnollisesti menestyi mainiosti. Kaikkialla Saksassa kaikui
kehotuksia taisteluun paavia vastaan, ja porvarit ja keisarin
puoluelaiset lausuivat jokaisen tervetulleeksi, joka vain yhtyi tähän
huutoon.

"Keisari Ludvig", sanotaan muutamassa vanhassa fransiskanien
aikakirjassa, "asetteli kerettiläisiä korkeimpiin kunniapaikkoihin,
ja heidän rikostensa rankaisemattomuus lisäsi muittenkin kiukkua ja
uhmaa, ja vähimmänkin tosi- tai tekosyyn nojalla luovuttiin paavista
ja katoliselle asialle suureksi vahingoksi lisättiin 'veljien'
(beghardien) lahkoa, niin että nämä häpeämättömästi uskalsivat tulla
esiin piilopaikoistaan ja hyväksyä kaiken sen, mitä Ludvig ja Petrus
Corbarius (jonka Ludvig oli nimittänyt vastapaaviksi Nikolaus V:nnen
nimellä) tekivät".

Myöskin ulkomaiset kerettiläiset, jotka pakenivat Saksaan, saivat
turvaa Ludvigilta. 1324 merkitsi Johan XXII keisarin eräässä bullassaan
sellaisten ihmisten suojelijaksi ja suosijaksi, jotka oli todistettu
kerettiläisiksi, vallankin _lombardilaisten_ kerettiläisten, jolla
nimellä kai tarkotetaan valdolaisia ja apostolisia veljiä.

Mutta keisari Ludvig otti kommunistisenkin aatteen palvelukseensa, ei
kumminkaan beghardilaisessa, vaan vaarattomammassa fransiskanilaisessa
muodossa. Olemme jo ennemmin viitanneet siihen taisteluun, joka
fransiskanien kesken oli syntynyt kysymyksestä saako heidän
munkkikuntansa hankkia omaisuutta vaiko ei. Sitten kun paavi
Innosentius IV (1245) oli asettunut fransiskanien omaisuushalullisen
ryhmän puolelle, asettui jyrkempi suunta yhä vihamielisempään
suhteeseen paavinvaltaan. Riita jyrkempien fransiskanien, spiritualien
tai fratisellien, välillä tuli äkkiluontoisemmaksi, kun Johan XXII,
Ludvigin vastustaja, selitti heidän oppinsa, että Kristuksella ja hänen
opetuslapsillaan olisi ollut omaisuutta, kerettiläiseksi, sitten kun v.
1317 inkvisitsioni jo oli alkanut tehdä työtänsä heidän keskuudessaan.
Panipa paavi v. 1328 yksinpä munkkikunnan kenraalin viralta, kun tämä
asettui jyrkimmän suunnan puolelle. Ankarammat fransiskanit asettuivat
nyt kokonaan Ludvigin puolelle ja tulivat hänen innokkaimmiksi
puoluelaisikseen. Vieläpä keisari v. 1328 valitutti heidän riveistään
yllämainitun Petrus Corbariuksen vastapaaviksi Avignonin paaville,
tosin vain jättääkseen hänet taas pian pulaan. Nikolaus nöyrtyi jo v.
1330 Avignonin paavin alle ja vannoi katuvaisena luopuvansa kaikesta
"harhauskostaan".

Tämä keisarin juhdan kohtalo osotti jo, mikä loppu tulisi paavin ja
keisarin väliselle riidalle. Jälkimäinen joutuisi tappiolle.


III. Katolinen reaktsioni Kaarle IV:nnen aikana.

Saksan keisarivallan heikkous oli syynä siihenkin, että valtakunnan
rajamaat, kuten Sveitsi ja Alamaat, tähän aikaan tekivät itsensä
itsenäisiksi. Myöskin _Böhmi_ vapautui yhä enemmän Saksan
valtakunnasta. Sen ruhtinaat hakivat turvansa valtakunnan valtaa
vastaan Ranskan kuninkaista, joihin he sukulaisuutensa ja Ranskan
hovissa saamansa kasvatuksen kautta olivat läheisessä suhteessa.

Böhmin ruhtinaasta, kuningas Johanin pojasta Kaarlesta, sai paavi
Klemens VI sopivan ehdokkaan Saksan keisariksi. Hän vaati nyt
saksalaisia valitsemaan uuden keisarin silloisen pannaan pannun
Ludvigin sijaan, ja pappiensa ja täysinäisten rahakukkaroittensa
avulla Kaarle saikin Saksasta puolelleen neljä vaaliruhtinasta, jotka
hänet v. 1346 valitsivatkin keisariksi. Hänen voittonsa kävi sitäkin
helpommaksi, kun Ludvig kuoli samana vuonna, ennenkuin taistelu oli
ehtinyt oikein vakavasti alkaakaan.

Kaarle ei ollut mikään tunnepolikoitsija. Ranskassa ja Italiassa hän
oli perusteellisesti oppinut uudemman valtiotaidon ja käsitti myöskin
senvuoksi sangen hyvin, ettei hänen valtansa tukena ollut suinkaan
keisarikruunu, vaan hänen omat perintömaansa. Ennen kaikkea huolehti
hän Böhmistä. Keisarinkruunusta koetti hän saada mahdollisimman paljon
voittoa, mutta hän varoi kuitenkin, sen vuoksi rupeamasta taisteluun,
uhraamasta jotakin. Mutta se, mitä keisarillisesta arvosta vielä oli
jälellä, näytti hänestä ehdottomasti riippuvan paavillisen kirkon
arvosta! Keisari ja paavi olivat pakotettuja käymään käsi kädessä,
minkä seikan Kaarlelle tekivät sangen helpoksi hänen personalliset
taipumuksensa ja suhteensa.

Niin tuli Kaarlesta "pappikeisari", joksi italialaiset häntä kutsuivat,
kaikkien sellaisten paavin vaatimusten innokas puolustaja, jotka eivät
vain koskeneet hänen omaa valtaansa. Eniten saivat tästä luonnollisesti
kärsiä kansanvaltaiset ja samalla myöskin kommunistiset kerettiläiset.
Ludvigin hallitessa kaikki vainot beghardeja vastaan olivat Saksassa
melkein vallan lakanneet tai ainakin käyneet tehottomiksi. Nyt koitti
heille taasen veristen vainojen aika.

Jo v. 1348 alkoi vainoaminen, mutta vielä pahemmaksi se tuli
vuosisadan viimeisellä kolmanneksella, kun kerettiläisyys leimahti
ilmi Englannissa, kuten kohta saamme nähdä, ja saattoi roomalaisen
kirkon vimmaan ja raivoon. Kaarle julkaisi säädöksen toisensa perästä
beghardeja vastaan. Saksaan paavi lähetti v. 1367 kaksi inkvisitoria,
mutta ne saivat pian liiaksi työtä. Keisari antoi heille v. 1369
erityisen Luccassa kesäkuun 10 p:nä 1369 allekirjotetun valtakirjan,
joka antoi heille erikoisia valtuuksia. V. 1372 paavi lähetti heille
avuksi vielä viisi miestä. Kaikkialla loimusivat nyt kerettiläisroviot,
ja kerettiläisiä poltettiin sadottain.

Bonifasius IX kokosi v. 1394 kaikki paavin siihen asti antamat
määräykset kerettiläisten hävittämiseksi erityiseen julistuskirjaan,
ottaen samalla huomioon keisarin julkaisemat. Hän mainitsee tässä
Saksan inkvisitorien kertomuksia kerettiläisistä, joita kansa
nimitti beghardeiksi, lollhardeiksi ja svestrioneiksi ja jotka itse
sanovat itseään "köyhiksi" ja "veljiksi". Hän valittelee, että tämä
kerettiläisyys on pysynyt yli sata vuotta vallalla, ilman että sitä
on voitu hävittää, vaikka ei oltu säästetty rovioitakaan. Mutta nyt
vihdoinkin piti tehtämän loppu kerettiläisyydestä.

Seuraavana vuonna muuan inkvisitori sitte riemuiten ilmottaakin, että
hänen oli onnistunut voittaa kerettiläisyys. Mutta jo v. 1399 huomasi
Bonifasius olevansa pakotettu lisäämään inkvisitorien lukua kuudella.

Olosuhteet toivat beghardeille yhä uusia kannattajia, mutta verinen
vainoominen painoi heidät täydellisesti merkityksettömiksi.

Julkinen esiintyminen, itsenäinen beghardilaisuus katosi
täydellisesti. Olemme jo nähneet, että ensimäiset vainot 13:nnella
vuosisadalla saattoivat suuren osan maltillisista beghardeista
yhtymään kerjäläismunkkikuntiin. Nyt tämä kehitys suoriutui
loppuun. Begharditalot osaksi muuttuivat luostareiksi, tavallisesti
fransiskaniluostareiksi, osaksi säilyttivät vanhan nimensä, vaikka
olivatkin täydellisesti asettuneet munkkiuden kannalle. Paavi Nikolaus
V otti ne v. 1453 julkisesti kirkon helmaan ja antoi niille samat
oikeudet kuin fransiskanien tertsiareillakin oli.

Salaisia seurakuntia ei voitu täydellisesti hävittää eikä saattaa
alistumaan. Mutta koko heidän sankarimaisuutensa ja heidän
uhrautuvaisuutensa ei kyennyt kokonaisena vuosisatana vaikuttamaan
muuta kuin tuottamaan loppumattoman sarjan marttyyrejä.

Saksassa ei voinut yleensä mikään kerettiläinen, eikä siis myöskään
mikään kommunistinen vastustusliike uudelleen kohottaa päätänsä
ennenkuin aika oli synnyttänyt uuden suuren ristiriidan paavin ja
maallisen vallan välille. Ja sellainen saattoi tulla kysymykseen vasta
sitten, kun melkoinen osa Saksan ruhtinaita oli tullut kyllin vahvaksi
ryhtymään taisteluun sekä keisaria että paavia vastaan.

Ludvig IV:nnen kuolemasta suureen saksalaiseen uskonpuhdistukseen
oli kerettiläisyydellä Europassa vain kaksi turvapaikkaa: ensin
_Englanti_ ja sitten, ihmeellistä kyllä, _Böhmi_, juuri se maa, jonka
hallitsijoista katolinen taantumus Saksassa oli lähtenyt.



V LUKU.

Englannin lollhardit.


I. Wiclifiläinen liike.

Lähinnä Saksaa oli Englanti se valtio, johonka Avignonin
riistämishaluiset paavit etupäässä loivat himokkaat katseensa.

Oli ollut aika, jolloin ei mikään muu maa ollut pyhälle isälle nöyrempi
ja hänen riistämiselleen tahdottomammin alttiina kuin Englanti. 13:nnen
vuosisadan alussa oli Englannin kuningasvalta joutunut täydelliseen
riippuvaisuuteen paavista. Englannin kuninkaan Johan Maattoman täytyi
v. 1213 ottaa paavilta kruununsa lääniksi ja suostua maksamaan siitä
paaville vuosittain 1,000 puntaa hopeata. Siitä alkaen oli Englannin
riistäminen yhä kasvanut. Vielä Edvard III:nnen aikana, 1300-luvulla,
valitteli parlamentti, että vuotuiset maksut paaville olivat viisi
kertaa suuremmat kuin kuninkaalle menevät.

Siihen aikaan kohosi kumminkin jo Englannissa, samoin kuin muuallakin,
valtion keskusvalta niin, että saattoi ei vain menestyksellä taistella
paavinvaltaa vastaan, vaan myöskin ajatella jo kirkollisen herruus- ja
riistämisjärjestön vallottamista käytettäväksi omiin tarkotuksiin.
Sanomme tahallamme "valtion keskusvalta", emmekä yksinvalta,
sillä kuninkuutta rajottavat jo kaikkialla feudalisessa Europassa
säätyeduskunnat, valtiosäädyt, suuremmassa tai pienemmässä määrässä.
Säätyjen ja kuninkuuden väliset voimasuhteet vaihtelivat suuresti,
riippuen paikasta ja ajasta. Tapaamme valtiosäätyjä, jotka olivat
pelkkiä myöntökoneistoja, ja kuninkaita, jotka olivat valtiosäätyjen
tahdottomia aseita. Mutta millainen olikin suhde molempien
keskusvaltojen välillä, kaikkialla alkoi silloin keskusvalta tulla
voimakkaammaksi kuin valtakunnan eri perusosat, -- kaikkialla paitsi
Saksassa.

Neljännellätoista vuosisadalla olivat kuningas ja parlamentti
Englannissa tulleet kyllin voimakkaiksi ryhtyäkseen vastustamaan
paavin vaatimuksia. Mutta ne olivat juuri siihen aikaan huikeimmillaan.
Riita kirkon ja valtion välillä tuli mahdottomaksi välttää.

Vastakohdat tulivat yhä suuremmiksi Ranskaa vastaan käydyn satavuotisen
sodan aikana (1339-1456). Tämän sodan tekosyynä oli vallanperimystä
koskeva kysymys. Mutta sen tosisyyt olivat syvemmät ja tekivät siitä
kansallissodan, s.o. sellaisen, joka suuressa määrin koski kansan
määräävien luokkien etuja.

Koko kristillisgermanilaisen aatelin alueella näemme sen ryöstönhimon
kasvavan 13:nnella ja 14:nnella vuosisadalla. Tavaratuotannon ja
tavarakaupan vilkastuessa kasvavat sen tarpeet, joita sen oma ja sen
talonpoikien luonnontalous tyydytti yhä vähemmän. Aatelisto oli sen
vuoksi yhä enemmän pakotettu käyttämään hyväkseen erikoisia taitojaan
parantaakseen raha-asioitaan. Mutta nämä taidot koskivat vain tappelun
alaa, ja hän voi saada niistä voittoa vain siten, että hän omin neuvoin
tai muiden palveluksessa koetti auttaa voimakkaampaa oikeuksiinsa, se
on saaliille.

Saksassa, jossa ei ollut mitään voimakasta keskusvaltaa, joka olisi
käyttänyt ritariston ryöstöhalua ulkomaiseen sotaan, johti ristiretkien
ja roomanretkien -- jotka nekin kaiken kaikkiaan olivat olleet vain
ryöstöretkiä -- lakkaaminen siihen, että ritarit käänsivät aseensa
oman maan kansalaisia ja talonpoikia vastaan ja, ellei se riittänyt,
pyrkivät raatelemaan toisiaan kuin nälkäiset sudet. Porvariston ja
aatelin välille syntyi mitä katkerin vastakkaisuus.

Toisin olivat asiat Englannissa. Siellä oli keskusvalta kyllin
voimakas, voidakseen uskaltaa ryhtyä sotaan ranskalaista naapuriaan
vastaan. Päinvastoin kuin Ranskassa, kävivät täällä porvariston
ja aatelin edut yhteen. Molemmilla oli Englannissa silloin -- ja
myöhemminkin -- paljon enempi yhteisiä etuja kuin esim. Saksassa.

Yhteiset edut koskivat vallankin kauppaa Alankomaiden kanssa. Sen
kukoistava villateollisuus sai, kuten tiedämme, raaka-aineensa
pääasiallisesti Englannista. Sen menestys koski sekä Englannin
maanomistajia, joiden lampaat antoivat villaa, että kauppamiehiä, jotka
välittivät kauppaa, ja kuningasta, jolla oli parhaat tulonsa villan
vientitullista. Jo v. 1279 muutamat englantilaiset paroonit selittivät
anomusesityksessään Edvard I:selle, että villa antoi heille puolet
heidän maansa tuloista. Vanhin englantilainen vientitilasto on vuodelta
1354. Viennin koko arvo nousi silloin noin 5 miljoonaan markkaan, ja
villan osalle tuli siitä lähes 90 %. Vientitullit tuottivat noin 1 7/8
miljoonaa, ja ne saatiin melkein yksinomaan villasta.

Rikkaat alamaalaiset kaupungit houkuttelivat Ranskan kuninkaan ja
aateliston ryöstönhimoa, ja heikolta Saksan keisarilta ei ollut
mitään tehokasta apua odotettavissa. Sellaisen saivat he sitä vastoin
Englannista. Hyvin mielellään Englannin aatelisto, joka oli yhtä
ryöstönhaluinen kuin ranskalainenkin, oli tähän suostuvainen, se
kun tarjosi heille tilaisuuden rikkaan taloudellisesti Englantia
edistyneemmän Ranskan ryöstämiseen. Raaempi maa koki siihen aikaan
aina ryöstää toista, taloudellisesti edistyneempää maata, näin
tekivät ranskalaiset alamaalaisille, englantilaiset ranskalaisille,
skotlantilaiset englantilaisille.

Muuan englantilainen kronikankirjottaja kertoo, että Brecyn taistelun
jälkeen Ranskan pohjoisia maakuntia ryöstettiin siinä määrin, että
ryöstetyt rikkaudet muuttivat kokonaan englantilaisten elämänlaadun ja
tavat.

Mutta aatelisto on aina osannut paremmin ryöstää kuin säilyttää
saalistaan. Porvarit osasivat houkutella aarteet heiltä, ja heidän
käsissään käytettiin ne teollisuuden ja kaupan edistämiseksi.

Vieläpä talonpojillekin, jotka pääasiallisesti saivatkin kantaa
sodan rasitukset, oli siitä myöskin muutamia etuja. He saivat
rauhassa kaupita villansa Alankomaihin, heidän sotilaiksi liikenevät
poikansa toivat kotiin palkkansa ja rikkaan saaliin, eikä -- mikä ei
suinkaan ollut vähäinen asia -- aatelisto voinut harjottaa väkivaltaa
omassa maassa niinkuin Saksan ja vielä enemmän Ranskan aateli teki
tappioittensa jälkeen, joita ulkomainen vihollinen oli sille tuottanut.

Ei ihme, että Englannissa sota Ranskaa vastaan tuli kansallisasiaksi,
johon koko kansa mitä innokkaimmin otti osaa. Ja selvää on, että juuri
Englannin 1300-luvulla täytyi joutua jyrkkään ristiriitaan paavinvallan
kanssa. Paavi oli valtakunnan vihollisen ase ja liittolainen, paavin
tukeminen oli maankavallusta, häntä vastaan taisteleminen ylevintä
isänmaallisuutta.

Tämä mieliala johti parlamentin pienentämään niitä rahamaksuja, joita
Englanti suoritti paaville -- muun muassa lakkautettiin v. 1366. tuo
ennen mainittu vero, 1,000 puntaa hopeata. Mutta moni tahtoi mennä
pitemmälle ja poistaa kokonaan paavin ylivallan. Kerettiläisyys,
joka oli murrettu Italiassa ja Ranskassa ja jota Saksassa kovasti
vainottiin Kaarle IV:nnen noustua valtaistuimelle, menestyi 1300-luvun
jälkimäisellä puoliskolla hauskasti Kanavan toisella puolella.

Vasta Englannissa tuli ensi kerran paavinvallan vastustaminen mahtavan
valtakunnan kansalliskysymykseksi, johon porvarit ja talonpojat,
kuninkuus ja ylempi ja alempi aatelisto sekä suuri osa pappeja
olivat innostuneet. Niin tuli Englanti ensimäiseksi valtioksi, missä
uskonpuhdistuksen aatteet saivat selvän, voipa sanoa tieteellisen
muodon.

Tämän paavivihollisen suunnan etevin henkinen päämies oli _John
Wiclif_, oppinut, ensin pappi, sittemmin Oxfordin yliopiston
professori. Kuinka jyrkästi ja terävästi hän esiintyikin, varoi
Wiclif kuitenkin menemästä niiden rajojen ylitse, joita hallitsevien
luokkien edut asettivat hänen tielleen. Lähtien alkukristillisyydestä
ihanteli Wiclif Kristuksen köyhyyttä ja asetti sen vastakohdaksi
hänen seuraajiensa rikkauden, loiston ja ylimielisyyden. Hän vaati
heiltä saamaa köyhyyttä, samallaista maallisen omaisuuden jakamista,
jota Kristus oli vaatinut rikkaalta nuorukaiselta, joka tahtoi päästä
hänen oppilaakseen. Mutta näillä Kristuksen seuraajilla hän ei
tarkottanut koko kristikuntaa, vaan vain papiston jäseniä, ainoastaan
pappien omaisuus piti pakkoluovutettaman. Tämä oppi sopi oivallisesti
kuninkuuden ja suurien maaruhtinaiden etuihin, jotka kumpikin,
jos niin kävisi, saisivat jakaa kirkon omaisuuden. Wiclifiläisen
kerettiläisyyden tarkotuksena oli yksinkertaisesti saattaa kirkon
riistämis- ja hallitsemiskeinot ulkomaisen, maalle vihollismielisen
paavin käsistä oman maan kuninkaan ja ylimystön käsiin.

Wiclif saikin suojaa korkeamman aateliston etevimmiltä miehiltä, muiden
muassa Northumberlandin kreiviltä Percyltä ja Lancasterin herttualta
Johanilta, Richard II:sen sedältä, joka tämän (v. 1377) noustua
11-vuotiaana hallitusistuimelle mitä suurimmassa määrin vaikutti häneen.


II. Lollhardilaisuus.

Kerettiläisliike ei rajottunut hallitsevien luokkien piiriin. Taistelu
paavinvaltaa vastaan saattoi ajan kaikki yhteiskunnalliset vastakohdat
näkyviin. Yhteistä vihollista, ranskalaista paavia, vastaan käydyn
kansallisen taistelun kestäessä ajoivat eri luokat kukin omia etujaan,
joiden ennemmin tai myöhemmin täytyi joutua keskenään ristiriitaan.
Katoliset kirjailijat viittaavat mielellään siihen ilmiöön, että
kaikissa uskonpuhdistusliikkeissä on näyttäytynyt sellaista sisäistä
hajaantumista, ilmennyt katkeria taisteluita; he pitävät tätä
todistuksena siitä, että koko uskonpuhdistus on perkeleen työtä. Emmekä
mekään usko, että Pyhä Henki on erityisesti tähän vaikuttanut.

Tällaisissa olosuhteissa menestyi beghardilaisuus tai, kuten
englantilaiset tavallisesti sanovat, _lollhardilaisuus_. Olemme
nähneet, että alankomaalaisen villateollisuuden kukoistus
herätti Europan useimpien maiden kaupungeissa pyrkimyksen tämän
teollisuudenhaaran kehittämiseen ja sai aikaan sen, että vlamilaisia
kankureja tuotettiin mitä kaukaisimpiin seutuihin.

Lähinnä oli, että vlamilaista teollisuutta koetettiin saada kotoiseksi
Alankomaiden naapurimaassa Englannissa, josta juuri Alankomaat saivat
hienoja villoja teollisuudelleen.

1300-luvulla kutsuttiin flanderilaisia kutojia tähän maahan. Monet
seurasivatkin näitä kehotuksia.

Näiden kutojien joukossa oli luultavasti myöskin beghardeja, koskapa
säännöllisesti juuri köyhimmät muuttivat, ja kerettiläisyys oli juuri
näiden keskuudessa voimakkaimmin esiintynyt.

Suurilla lupauksilla saivat Englannin kuninkaiden lähetit Flanderissa
houkuteltua köyhät veranvalmistajat lähtemään kurjuudestaan muka
Englannin onnellisiin oloihin.[24] Mutta niin ollen ei saa ihmetellä,
että nämä köyhälistöläiset, jotka odotuksissaan luonnollisesti
tavattomasti pettyivät, pysyivät sitä uskollisempina beghardilaisille
aatteilleen. Ehkäpä juuri he panivat alulle Englannissa kommunistisen
herätystyön; joka tapauksessa olivat he sen vankkana tukena. _Norfolk_,
villateollisuuden keskus, tuli lollhardilaisuuden keskukseksi. Tämä
kreivikunta lienee, kuten _Thorold Rogers_, jonka perinpohjaiset
tutkimukset ovat luoneet niin paljon valoa Englannin työtätekevien
luokkien historiaan, sanoo, yksin antanut useampia lollhardimarttyyrejä
kuin koko muu Englanti.

Norfolkista lähtivät lollhardilaisagitatorit, _"köyhät veljet", "köyhät
papit"_, maan kaikkiin osiin ja saarnasivat kaikkialla alkukristillisen
vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden evankeliumia. Heidän
kiihotustyötään auttoi suuresti se, että oli niin helppoa matkustaa
silloisessa Englannissa. Vielä oli vierasvaraisuuden hyve yleinen,
varsinkin lukuisissa luostareissa; matkamies saattoi olla varma siitä,
että hän kaikkialla saisi suojaa ja ravintoa. Turvallisuus teillä oli
suuri. Vasta uskonpuhdistuksen ja taloudellisten muutoksien perästä
-- sellaisten kuin luostarien lakkautus, talonpoikien häätäminen
tiloiltaan, irtolaisköyhälistön syntyminen, joka lisäsi tavattomasti
kulkurien ja maantieryövärien lukua -- tuli matkustaminen Englannissa
vaivalloiseksi, kalliiksi ja vaaralliseksi ja pysyi sellaisena
18:nnelle vuosisadalle saakka.

Lollhardien mielilauseena saattaa tavallansa pitää seuraavia
kansanlaulun säkeitä:

    Kun Adam kynti, Eeva kehräs'
    Ei aatelista ollut tietoa.

Heidän etevin edustajansa oli _John Ball_, joka luultavasti oli
ankaramman suunnan fransiskanimunkki, minkä suunnan jo ennen olemme
huomanneet olleen beghardeja lähellä. Yleensä näyttävät nämä
fransiskanit muodostaneen tärkeän aineksen lollhardilaisliikkeessä.
_Walsingham_, muuan St. Albansin munkki, joka eli 14:nnellä
vuosisadalla ja on kuvannut tuota aikaa, on hyvin katkerana noita
kerjäläismunkkeja kohtaan, jotka yht'aikaan kiihottivat kansaa ja
imartelivat hallitsevia luokkia, nylkeäkseen kumpaakin.

Kun on jotenkin vaikeata samalla imarrella ruhtinaita ja kansaa,
saanemme kait otaksua, että Walsingham on tässä tarkottanut
kerjäläismunkkien molempia suuntia, omaisuushaluista, joka imartelee
rikkaita, ja omaisuusvihollista, joka "kiihottaa" kansaa.

Tosiasia on, että kerjäläismunkkeja, varsinkin fransiskaneja, sorretut
luokat pitivät suuressa arvossa. Vuoden 1381 kapinan aikana, josta
kohta puhumme, hävitettiin monta palatsia, mutta kerjäläismunkkien
luostareita sitä vastoin säästettiin. Muuan kapinanjohtaja, Jack Straw,
julisti nimenomaan että kerjäläismunkit olivat hengellisistä ainoat,
joita piti säästää.

John Ball saarnasi enimmäkseen Essexissä ja Norfolkissa, vaikka hänen
aikalaisensa Froissart kutsuu häntä "Kentin hulluksi papiksi". Hän
alkoi kiihotuksensa noin v. 1356, ja veti pian puoleensa hengellisten
ja maallisten viranomaisten huomion. Sekä Canterburyn arkkipiispa että
Norwichin piispa julistivat hänet pannaan, ja kuningas Edvard III
vangitutti hänet, mutta kun hän pääsi vapaaksi, alkoi hän uudelleen
saarnata. Pannanalaisena ei hän enään voinut käyttää kirkkoja, vaan
saarnasi toreilla ja kirkkomailla.

Froissart on julaissut yhden hänen puheistaan, jonka todenperäisyyttä
tosin emme voi taata. Puhe on seuraava:

"Rakkaat ystävät, täällä Englannissa ei saada ennen parannusta
aikaan, ennenkuin omaisuus tulee yhteiseksi eikä ole orjia eikä
aatelismiehiä, ennen kuin me kaikki olemme tasa-arvoisia eikä herrat
ole sen suuremmanarvoisia kuin mekään. Kuinka he meitä kohtelevat?
Miksi pitävät he meitä orjuudessa? Me polveudumme kaikki samoista
esivanhemmista Aatamista ja Eevasta. Millä voivat herrat todistaa,
että he ovat parempia kuin me? Kenties sillä, että me teemme työtä ja
kokoomme sen, minkä he hävittävät? He pitävät samettia, silkkiä ja
turkiksia, me olemme puetut viheliäiseen liinaan. Heillä on viiniä,
mausteita ja leivoksia, meillä on riisiä ja juomanamme paljas vesi.
Heidän osanaan on vetelehtiminen ihanissa linnoissa, meidän taasen
huoli ja työ, sade ja myrsky ulkona, ja kuitenkin he juuri meidän
työstämme saavat loistonsa. Meitä sanotaan palvelijoiksi ja meitä
lyödään, jos emme heti toimita kaikkea, mitä he käskevät, eikä
meillä ole kuningasta, joka tahtoisi meitä kuulla ja auttaa meitä
oikeuksiimme. Mutta meidän kuninkaamme on nuori, menkäämme hänen
luokseen, esittäkäämme hänelle orjuutemme ja näyttäkäämme hänelle,
että siitä täytyy tulla loppu, muuten on meidän pakko itse hankkia
itsellemme apu. Jos me yhdistyneinä käymme hänen luokseen, niin kaikki,
joita kutsutaan palvelijoiksi ja joita painaa orjuus, seuraavat
meitä saavuttaakseen vapauden. Kun kuningas saa nähdä meidät, hän
hyväntahtoisesti antaa meille jotakin, tai sitten autamme itseämme
muulla tavalla."

"Niin puhui Ball", lisää Froissart, hovilainen. "Arkkipiispa panetti
hänet salpojen taakse pariksi kuukaudeksi, mutta parempi olisi ollut,
jos hän olisi hänet surmannut."

Tämä koeteltu keino olisi tuskin paljoakaan auttanut, sillä Ball oli
vain yksi niitä monia kiihottajia, jotka toimivat samaan suuntaan,
mutta joiden nimet eivät ole säilyneet meidän päiviimme saakka.

Voimakkaan sysäyksen lollhardilaisliikkeelle antoi Wiclifin
esiintyminen noin v. 1360. Wiclif itse oli kaikkea muuta kuin
kommunisti; hän turvautui etupäässä korkeampaan aatelistoon, joka oli
vihamielinen alemmille kansanluokille. Mutta hän sodanjulistuksellansa
sen ajan korkeinta auktoritetia vastaan ei olisi saavuttanut
menestystä, ellei hän olisi saattanut koko kansaa liikkeesen ja tehnyt
sitä helpommaksi uusien aatteiden saavuttaa. Ja jonkun aikaa ei
liene varsin karsaasti katseltu sitä, että alemmat luokat auttoivat
taistelussa Roomaa vastaan.

Mutta pian tuli tämä uusi liittolainen ei ainoastaan epämukavaksi vaan
suorastaan mitä suurimmassa määrin vaaralliseksi. Lollhardiliike sai
nimittäin valtavaa voimaa sulautumalla yhteen työtätekevien luokkien
silloin taistelukuntoisimman ja voimakkaimman osan, talonpoikien,
kanssa. Kävi samoin, kuin olemme nähneet tapahtuneen Dolcinon
kapinassa, ja tulemme näkemään, kun ehdimme hussilaisiin ja Saksan
talonpoikaissotaan.


III. Talonpoikaissota u. 1381.

Me olemme Dolcinon kapinasta puhuessamme huomauttaneet, että
talonpoikien tila yleensä oli parantumassa 1200-luvulta 1400-luvulle.

_Ranskassa_ tuo pitkä, onneton sota vaikutti sen, että asiat kääntyivät
päinvastaiselle kannalle. Se antoi tämän maan talonpojat alttiiksi
Englantilaisten ryöstöjoukkojen rosvoamiselle. Mutta samaan aikaan oli
Ranskan tappiolle joutuneen aateliston ainoana keinona nylkeä entistä
enemmän talonpoikiaan ja heikompia kaupunkeja.

Kurjuus nousi vihdoin niin korkealle, että epätoivo puhkesi ilmi
toukokuussa 1358 Isle de Francen maakunnassa (Parisin ympäristössä).
Ranskassa niin tavallisen talonpoikien haukkumanimen Jacques, Jaakko,
mukaan kutsutaan tätä talonpoikaiskapinaa "jacquerie'ksi" (lue:
shakörii).

Nälkäännääntyvien kapinan puhjetessa katosi kokonaan kansallinen riita
englantilaisten ja ranskalaisten väliltä, samoin kuin lähes 200 vuotta
jälkeenpäin Saksan talonpoikaissodan aikana hävisi katolilaisten ja
luterilaisten välillä vallinnut uskonnollinen eripuraisuus. Molempien
kansakuntien ritariston yhtyneet voimat tukahuttivat helposti kapinan
hirvittävään verilöylyyn. Ratkaisu tapahtui Meaux-kaupungissa, joka
silloin kuului englantilaisille, ja jonka asukkaat olivat päästäneet
kaupunkiin 9,000 mieheen nousevan talonpoikaisjoukon. _Kuusikymmentä_
(!) ritaria hyökkäsi aseettomien talonpoikien kimppuun ja teurasti
heitä kuin lampaita. He tappoivat niin kauan, että he siihen kokonaan
kyllästyivät, kertoo tuo yllämainittu Froissart. Hän selittää aivan
tyytyväisenä, vaikeroittuaan tavattomasti sitä, että talonpojat olivat
kostaneet muutamille aatelismiehille, että _enemmän kuin seitsemän
tuhatta_ talonpoikaa surmattiin tässä tilaisuudessa. Sitte ritarit
lopettivat päivän polttamalla Meauxkaupungin ja kaikki sen asukkaat,
koska nämä olivat pitäneet yhtä "jacquiersien" kanssa.

Tällä oli kapinan voima murrettu. Jälellä olevat talonpoikaisjoukot
tuhottiin, missä vaan heitä tavattiin, ja tuloksena oli se, että
Ranskan maalaisväestö joutui vielä kovempaan orjuuteen.

Samaan tapaan kuvataan yleensä Englannin talonpoikien kapinaa,
joka oli kaksi vuosikymmentä jälkeenpäin. Mutta me uskomme, että
on vakuuttavasti todistettu (Thorold Roggers jo ennen mainitussa
teoksessaan), että Englannin talonpoikaissodan luonne oli kokonaan
toinen.

Englantiin nähden sota vaikutti siten, että se vahvisti ajan yleistä
pyrkimystä talonpoikien aseman parantamiseksi. Maaorjuus alkoi
hävitä, ja päivätyö vaihdettiin rahaveroksi. Tästä johtui se, että
suuret maanomistajat olivat pakotettuja hankkimaan maaorjien tilalle
toista työvoimaa, _palkkatyömiehiä_. Mutta 1300-luvulla ei ollut
vielä maalla mitään mainittavaa köyhälistöväestöä. Maanviljelyksen
palkkatyöläiset olivat osaksi talonpoikia, jotka käyttivät joutoaikansa
tehdäkseen ansiotyötä suurtilanomistajille, osaksi kuuluivat he
itsenäiseen, verraten, ja itsessäänkin, vähälukuiseen varsinaisten
palkkatyöläisten luokkaan. Nämä viimeksimainitutkin olivat itseasiassa
itsenäisiä talonpoikia, sillä paitsi palkkaansa saivat he myöskin
maata tupansa läheltä viljelykseen. Heillä oli myöskin, kuten
varsinaisilla talonpojilla, nautinto-oikeus yhteismaahan, jolla heidän
karjansa kävi laitumella ja josta he samalla saivat polttoainetta,
puita, turvetta j.n.e. Tästä tilasta oli maanomistajalle (tai hänen
taloutensa vuokraajalle) se epämiellyttävä seuraus, että hänen täytyi
maksaa kovin korkeita palkkoja, mikä melkoisessa määrässä vähensi
hänen maankorkoaan. Suurin osa alempaa aatelistoa joutui senvuoksi
rahallisesti rappiolle.

Maanomistajien tila tuli vielä huonommaksi senjälkeen kun suuri rutto,
jota kutsuttiin "mustaksi surmaksi", v. 1348 alkoi hävitysretkensä
koko Europassa ja raivosi monin ottein pari vuosikymmentä surmaten
koko maanosassamme kaikkiaan noin 25 miljoonaa ihmistä. Ranskassa
lisäsi tämä rutto maalaisväestön kurjuutta, Englannissa tuli se sen
vapautumisen keinoksi. Rutolla oli kyllä samallainen hyväävaikuttava
ominaisuus, jollainen sellaisilla kulkutaudeilla on osottautunut
olevan uusimpanakin aikana: se raivosi etupäässä köyhemmissä luokissa
ja säästi rikkaita.[25] Mutta ikävä kyllä ei sivistys ollut vielä
silloin ehtinyt niin pitkälle, että käyttämätöntä työvoimaa olisi ollut
kaduilta saatavissa. Ruton jälkeen palkat korkenivat tavattomasti,
ja valitus maanomistajien keskuudessa kävi varsin suureksi. Kuningas
Edvard III riensi jo v. 1349 antamaan määräyksen, joka velvotti kunkin
maanviljelystyömiehen ja rengin ottamaan vastaan sen työn, joka hänelle
tarjottiin ja vissistä palkasta, jota ei saanut korottaa, ja määrätyksi
työajaksi, jota ei saanut muuttaa -- muuten tuli rangaistus sekä sille,
joka antoi liian korkean palkan, että sille, joka otti sen vastaan.

Tämä maanomistajiensuojeluslaki, joka määräsi korkeimman palkan ja
lyhimmän työajan, jäi kuitenkin tehottomaksi, samoin sen seuraajat
vuosilta 1350 ja 1360, sillä ne eivät voineet hankkia köyhälistömäärää,
joka olisi ollut tarpeen, muodostaakseen työvoiman hinnan hoviherrojen
tarpeiden mukaiseksi.

Ranskan kanssa käyty sota, joka vei niin paljon työvoimaa
palkkasotureiksi, ei suinkaan vaikuttanut helpottavasti hoviherrojen
työväen kysymykseen. Mutta toiselta puolen oli juuri hoviherrojen
"hätätila" heille kiihottimena peittämään vajauksen kassassaan
hyväpalkkaisella sotapalveluksella ja Ranskaan tehdyillä uusilla
ryöstöretkillä, ja se olikin pääsyynä siihen, että sota venyi
loppumattomiin, ja pääsyynä siihen, että kun vihdoin mahtava
kansallinen innostus, jonka "Orleansin neitsyt" sai aikaan, karkotti
englantilaiset Ranskasta, Englannin aatelisto sekaantui kolmekymmentä
vuotta kestäneeseen sisälliseen "valkosten ja punasten ruusujen sotaan".

Toiselta puolen täytyi tämän "hätätilan" tehdä hoviherrojen joukossa
wiclifin uskonpuhdistuksen aatteet, se on itse asiassa sen vaatimuksen,
että kirkon omaisuus olisi pakkoluovutettava heidän hyväkseen, mitä
suurimmassa määrin suosituksi.

Kun Edvard III:nnen asetus ei auttanut, koki aatelisto monin paikoin
ratkaista "työväenkysymystä" toisella tavalla, nimittäin suoran
väkivallan avulla, palauttamalla maaorjuuden, asettaen talonpojat
pakkotyöhön heidän tiloillaan.

Se katkeruus, jonka sellainen väkivaltaisuus sai aikaan, oli varsin
sopiva maaperä lollhardilaiselle kiihotukselle. Talonpojilla oli kyllä
aivan toisia harrastuksia kuin kaupunkien omaisuudettomilla luokilla,
mutta heidän vastustajansa olivat samat ja heidän lähin päämääränsä
sama: rikkaiden ja heidän valtiomiestensä oikeudenloukkausten
lopettaminen. Mitään ei asiaan vaikuttanut se, että toiset rikkaista
puhuessa pääasiassa tarkottivat hoviherroja, toiset etupäässä
kauppiaita.

Sen kautta että talonpojat liittyivät kaupunkien alempiin luokkiin,
kadotti lollhardilaisliike kumminkin varmuuttaan; se lakkasi
olemasta puhtaasti kommunistinen liike ja muuttui kansanvaltaiseksi
vastustusliikkeeksi, johon sisältyi sangen monenlaisia suuntia. Mutta
se voitti tavattomasti voimakkuudessa.

Talonpojat alkoivat järjestyä vastarintaan, muodostivat yhdistyksiä
ja kokosivat rahoja. Järjestäjinä olivat etenkin lollhardien "köyhät
papit", jotka toivat liikkeeseen yksimielisyyttä ja yhteyttä.

Rikhard II:sen hallituksen alussa kärjistyi talonpoikien ja
hoviherrojen välinen vastakkaisuus äärimmilleen. Edvard III:nnen
viimeisinä vuosina oli englantilaisilta kadonnut sotaonni. Heidän
täytyi v. 1374 tehdä epäedullinen aselepo. Aatelistolla ei ollut nyt
mitään muuta keinoa kuin nylkeä talonpoikiaan. Mutta jos herrojen
väkivalta kasvoi, niin täytyi sodan lakattua, kun näin monet
palkkasoturit taas palasivat aurankurkeen ja lisäsivät sotakuntoisten
talonpoikien lukua, myöskin talonpoikien uhkamielisyyden lisääntyä.
Yhteentörmäys molempien vihamielisten luokkien välillä tuli pian
välttämättömäksi. Talonpoikien täytyi suorastaan nousta kapinaan,
sillä hallintovoimat alkoivat toimia kansanliikettä vastaan ja mitä
ankarimmin vainota lollhardilaisia agitatoreja. John Ball vangittiin
Canterburyn arkkipiispan käskystä. Vangittaessa hän lienee ilmottanut,
että hänen 20,000 ystäväänsä pian vapauttaisivat hänet. Ja ennustus
toteutui.

Tavallisen esityksen mukaan oli talonpoikaiskapinan puhkeamiseen
syynä muuan aivan satunnainen seikka: eräs veronkokooja raiskasi
väkisin erään tiilenlyöjän Wat Tylerin tyttären. Tämä kosti lyömällä
virkamiehen kuoliaaksi ja kehotti kansaa ryhtymään väkivaltaa
väkivallalla vastustamaan.

Mutta itseasiassa puhkesi meteli ilmi useissa paikoin samaan aikaan 10
p:nä kesäk. 1381. Tärkeimmäksi tuli _Norfolkin_, kutomateollisuuden
pääpaikan, sekä _Kentin_ kapina, missä maaorjuus jo oli kokonaan
hävinnyt. Kentin kapinaa johtivat _Wat Tyler_, joka oli taistellut
sodassa Ranskaa vastaan ja hyvin perehtynyt sotaan, sekä muuan
pappi, _Jack Straw_. Kapinoitsijat marssivat Lontoota vastaan,
vapauttivat tiellä John Ballin vankeudesta ja asettuivat leiriin
Lontoon ulkopuolella olevalle Blackheathille, mustalle kankaalle.
He kutsuivat kuningasta luokseen. Tämä tulikin laivalla Thems-jokea
myöten, mutta ei uskaltanut nousta maalle, vaan palasi kotiin tyhjin
toimin. Nyt talonpojat hyökkäsivät kesäk. 12 p:nä Lontooseen, jonka
portit heidän kaupunkilaistoverinsa olivat heitä varten pitäneet
avoinna. Pääkaupungin alemmat luokat yhtyivät heihin, ja kapinoitsijat
kostivat sortajiensa palatseille, kun eivät voineet saada heitä itseään
käsiinsä. Niin poltettiin Lancasterin herttuankin palatsi, sillä
häntä vihattiin kaikkein eniten. Mutta he eivät ryöstäneet, "ja jos
he tapasivat jonkun varastamasta, löivät he hänet heti kuoliaaksi,
niinkuin ainakin henkilöt, jotka eivät vihaa mitään pahemmin kuin
varkautta".

Nuori, vasta viisitoistavuotias kuningas oli neuvosherrojen, muutamien
aatelismiesten ja Canterburyn arkkipiispan kanssa paennut Toweriin,
Lontoon linnaan. Turhaan Lontoon lordmajori Walworth kehotti häntä
ryhtymään hyökkäykseen kapinoitsijoita vastaan ja lupasi, että
kaupungin rikkaat porvarit silloin yhtyisivät hänen joukkoihinsa.
Salisburyn kreivi väitti, että kaikki olisi mennyttä, jos kuningas
joutuisi tappiolle avoimessa taistelussa, ja tämä mielipide voitti,
huolimatta siitä, että kuninkaalla oli käytettävänään 8,000 hyvin
varustettua miestä. Pelko oli lamauttanut kokeneetkin soturit. Kapina
pysyi täten sotilaallisesti voittamattomana, kuningas päätti ryhtyä
keskusteluihin. Tässä on kokonaan toinen kuva nähtävänä kuin se, minkä
Ranskan jacquerikapina tarjoo.

Richardilla olikin täysi syy olla myöntyväinen, sillä 14 p:nä
kesäkuuta kapinoitsijat hyökkäsivät Toweriin ja surmasivat muun muassa
arkkipiispan -- saman miehen, joka oli vangituttanut John Ballin --
sekä toisiakin hänen vainoojiaan, joita saivat käsiinsä.

Vähää ennen kuningas oli jättänyt tämän linnan ja ryhtyi Mile-Endissä
keskustelemaan kapinoitsijain kanssa. He selittivät tahtovansa olla
vapaita talonpoikia ja saada vapautensa kirjallisesti tunnustetuksi.
Sen ohessa he vaativat aateliston metsästys- ja kalastusoikeuksien sekä
muiden samallaisten etujen lakkauttamista. Kuningas myöntyi kaikkeen,
mitä he pyysivät, ja selitti olevansa valmis antamaan heti tarpeelliset
asiakirjat. Kolmekymmentä kirjuria asetettiin toimimaan sellaista
tarkotusta varten.

Täten olivat talonpojat saavuttaneet sen, mitä tahtoivat. Suuri joukko
heistä palasi taasen kotiin, johon seikkaan myöskin muonan puute lienee
vaikuttanut. Heillä oli vain pieniä varastoja mukanaan ja Froissart
kertoo, että jo ennen Lontoon vallonista, Blackheathilla neljäs osa
talonpojista oli pakotettu ruuan puutteessa paastoamaan. Mutta suurempi
joukko, jota Wat Tyler, Jack Straw ja John Ball johtivat, pysyi vielä
paikallaan valvoakseen asiakirjojen valmistumista, ehkäpä myöskin
tahtoakseen enempi myönnytyksiä.

Keskustelut uudistettiin seuraavana päivänä. Kapinalliset kohtasivat
kuninkaan ja hänen ritarinsa Smithfieldissä. Richard kutsutti Wat
Tylerin molempien sotajoukkojen välillä tapahtuvaan keskusteluun, ja
tämä noudatti kutsua.

Kun keskustelua pidettiin, lähestyi heitä muuan ritari. Kun Wat
Tyler paheksui sitä, käski Richard vangita hänet. Joukko sotamiehiä
äskenmainitun lordmajori Wawlorthin johtamina hyökkäsi hänen kimppuunsa
ja lukuisien miekkojen lävistämänä kaatui Wat Tyler maahan. Mutta
Richard, joka nuoruudestaan huolimatta jo oli täysin perehtynyt
kaikkeen siihen kavaluuteen ja teeskentelyyn, jota silloin kutsuttiin
valtiotaidoksi, ratsasti hämmästyneitten kapinoitsijoiden luokse,
syytti Wat Tylerin olleen petturin, joka oli tahtonut surmata hänet, ja
ilmotti että hän itse, kuningas, tästä lähin tahtoisi olla talonpoikien
johtaja. Tällaista puhetapaa käyttäen sai hän pysytettyä heidät niin
kauaksi aikaa, että Lontoon porvarit ehtivät varustautua ja saapua
paikalle. Mutta Richard ei edes silloinkaan uskaltanut väkineen ryhtyä
julkitaisteluun. Tyydyttiin siihen, että erotettiin kapinalliset
Lontoosta ja että tähän kaupunkiin palautettiin "järjestys". Talonpojat
saivat kirjat siitä, että olivat vapaita, jonka jälkeen he niine
hyvineen hajaantuivat.

Huonommin kävi kapinan _Norfolkissa_. Talonpojat vallottivat 11 p:nä
kesäk. Norwich'in, mutta sen piispa, Henry Spencer, kokosi pian
sotajoukon, hyökkäsi kapinallisten kimppuun ja löi heidät taistelussa,
jossa hän omalla kädellään surmasi muutamia. Kaikki vangit hän
mestautti, niitten joukossa myös kapinan johtajan, John Littlestreetin.
Hurskaalla piispalla oli erityinen ilo personallisesti antaa
kuolemaantuomituille uskonnon viimeinen lohdutus.

Pienemmät kapinanyritykset sammuivat suurimmaksi osaksi alkuunsa.
Sittenkun talonpojat olivat rauhottuneet, alkoi Richard miettiä, kuinka
hän sopivimmin voisi rikkoa "kuninkaan sanansa", jota hän ei koskaan
ollut aikonutkaan pitää. Sellainen kuului silloin ajan tapaan.

Uudempi valtiotaito oli vielä kehdossaan, ja valhetta, petosta ja
salamurhaa käytettiin silloin rohkeammasti kuin myöhemmin, jolloin
kansan arvostelun vuoksi on pidetty tarpeellisena heittää siveellinen
peite valtiotaidon konnuuksien ympärille. On tavallista puhua
"kuninkaan sanasta" kuin jostakin erikoisen pyhästä ja rikkomattomasta.
Mutta 1300-luvusta aina 1600-lukuun asti -- vieläpä myöhemminkin --
pidettiin sanansapitäväisyyttä ja rehellisyyttä yleensä heikkoutena,
jollaiseen suuri hallitsija ei saanut tehdä itseänsä syypääksi.

Niin pian kuin kuningas oli koonnut ympärilleen 40,000 miehen suuruisen
sotajoukon -- "jommoista Englanti ei ennen milloinkaan ollut nähnyt",
kuten muuan aikalainen sanoo -- heitti hän naamarin kasvoiltaan ja
asetti tuomioistuimia kapinallisten rankaisemiseksi. Essexin miehet
lähettivät silloin lähettejä muistuttamaan häntä hänen lupauksistaan.
Mutta kun tämä kuninkaallinen poikanen tiesi olevansa suuren sotajoukon
ympäröimänä, oli hänen kukonharjansa niin paisunut, että hän vastasi:
"Orjia olette olleet ja orjia olette. Te jäätte maaorjuuteenne, mutta
ei sellaiseen, jossa tähän saakka olette olleet, vaan vielä tavattoman
paljon pahempaan. Sillä niin kauan kun Me elämme ja Jumalan armosta
hallitsemme tätä valtakuntaa, tulemme Me käyttämään järkemme, voimamme
ja kykymme niin teitä sortaaksemme, että teidän orjuutenne tulee
varottavaksi esimerkiksi jälkeläisillenne."

Tämä provakatsioni saavutti tarkotuksensa. Essexin talonpojat
tarttuivat vielä kerran aseisiin, mutta täytyen turvautua vain omiin
voimiinsa -- sillä toiset kreivikunnat pysyivät alallaan --, he pian
kukistuivat kuninkaan ylivoiman alle.

Näennäisesti oli "järjestyksen" asia päässyt voitolle. Mutta
englantilaiset valtiomiehet eivät voineet salata sitä itseltään,
etteivät he olleet kukistaneet pääkapinaa avoimessa taistelussa
ja että heidän ainoastaan valheilla, salamurhalla ja arkamaisella
hyökkäyksellä oli onnistunut torjua pahin. Kapina ei senvuoksi jäänyt
hedelmättömäksi, huolimatta siitä, että se lopuksi näennäisesti kyllä
onnistui huonosti. Suuret herrat varoivat niin käyttämästä voittoaan,
että he olisivat saaneet koko talonpoikaisluokan uudestaan kapinaan.
Englannin talonpoikien vapauttaminen maaorjuudesta jatkui keskeymättä
ja ennen vuosisadan loppua se olikin kaiken kaikkiaan loppuun
suoritettu.

Mutta talonpoikien ohella olivat Lontoossa ja Norwichissa myöskin
kaupunkien alemmat luokat nousseet kapinaan. Nämä olivat turvattomampia
kuin talonpojat ja voittajien kosto suuntautuikin etupäässä heitä
kohtaan. Kun kuulemme, että kapinan loputtua sen johtajat joutuivat
pelottavien verituomioiden uhreiksi ja että heistä 1,500 surmattiin,
muitten muassa myöskin Jack Straw ja John Ball, niin saanemme
otaksua, että tämä koski talonpoikia vähemmässä määrin kuin heidän
kaupunkilaisia liittolaisiaan. Parlamentin asiakirjoissa löydämme
vielä 289 kuolemaan tuomitun kapinanjohtajan nimet. Niistä oli 151
Lontoosta ja ainoastaan 138, ei siis puoletkaan, muista kaupungeista ja
maaseudulta.

Mutta kapinan onneton loppu ei ehkäissyt talonpoikaisluokan
vapautumista kuin hetkeksi. Sitä vastoin oli se melkein kuolemanisku
lollhardilaisliikkeelle, vieläpä koko paavikunnan vastustukselle.

Kuninkaasta ja aatelistosta olikin kieltämättä liiaksi vaarallista
niin kapinallinen väestö selkäpuolellaan ruveta vallankumoukselliseen
liikkeeseen, sanoutua irti uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta paavia
kohtaan ja ottaa takavarikkoon kirkon omaisuus. Saatiinkin sitä
helpommin sovinto aikaan paavikunnan kanssa, kun tämä juuri tähän
aikaan lakkasi olemasta Ranskan politikan yksinomaisena aseena.
Kirkossa oli v. 1378 alkanut _suuri hajaannus_, josta pian tulemme
lähemmin puhumaan. Maailma oli saanut _kaksi_ paavia, _ranskalaisen_
Avignoniin ja ranskalaisvihollisen, _roomalaisen_, jota Saksa ja
Englanti tukivat.

Jos uskonpuhdistus todellakin olisi ollut sen siveellisen mielipahan
seurauksena, jonka paavikunnan rappeutuminen sai aikaan, kuten
protestantismin ideologiset historiankirjottajat luulevat voivansa
meille uskotella, niin olisi Wiclifin liikkeen pitänyt saada enempi
vauhtia tämän suuren hajaannuksen aikana, sillä silloin paavikunta
oli siveellisessä suhteessa syvimmälle vaipunut. Mutta historian
kulun määräävät luokkaedut ja luokkienväliset taistelut, ja vuodesta
1381 alkaen Englannin hallitsevien luokkien edut olivat Wiclifin
pyrkimyksille vastakkaiset.

Totta kyllä, ei hänellä eikä hänen suosijoillaan ollut vähintäkään
yhteyttä talonpoikaiskapinan kanssa; päinvastoin oli, kuten olemme
nähneet, hänen suojelijansa Lancasterin herttua, kapinallisten
keskuudessa eninten vihattu mies. Mutta siitä huolimatta näyttäytyi
hänen oppinsa olevan vallankumouksellisempi kuin mitä sopi Englannin
vallitsevien luokkien etuihin. Jo v. 1382 muuan Lontoossa pidetty
kirkolliskokous kirosi 24 hänen lausettaan kerettiläisinä, ja
parlamentti käski samana vuonna erityisellä lailla maallisia
oikeusistuimia tukemaan hengellisiä. Ei auttanut sekään, että Wiclif
v. 1382 julkaisi kirjotuksen _"De blasphemia"_ (herjaamisesta), missä
hän lausui paheksumisensa talonpoikaiskapinan johdosta. Yksinpä
hänen entinen suosijansa, Lancasterin herttua, hylkäsi hänet. Wiclif
erotettiin Oxfordin yliopistosta ja kaikki korkeammat arvot riistettiin
häneltä. Hänen täytyi vetäytyä kirkkoherranpaikkaansa Lutterworthiin,
missä hän jo v. 1384 kuoli.

Pahemmin kävi lollhardien. Talonpoikaiskapinasta asti, johon
lollhardilaiset kiihottajat olivat suuressa määrin vaikuttaneet,
pidettiin jokaista lollhardia, joka saatiin ilmi, jo edeltäkäsin
suurena kavaltajana, jonka oikea paikka oli polttoroviolla. Samallainen
vainonaika, joka Saksassa oli Kaarle IV:nnen ajoista alkaen vallinnut,
koitti nyt Englannin lollhardeille. Liikettä en voitu kokonaan
tukahduttaa, mutta toiselta puolen ei myöskään lollhardien onnistunut
milloinkaan saavuttaa sellaista merkitystä, kuin heillä oli ollut
vuosina 1360-81. Samoin kuin Saksassakin eivät he Englannissakaan
voineet tehdä muuta kuin tavattomassa määrässä joutua aatteensa
marttyyreiksi.

Vuoden 1381 kapina vaikutti luonnollisesti myöskin ulkomaihin, ja
saattoi kaikkialla vainot beghardeja ja valdolaisia vastaan uudelleen
puhkeamaan. Vuosisadan lopulla ei heillä ollut enään ainoatakaan
varmaa pakopaikkaa. Silloin koitti äkisti, suurimman hädän vallitessa,
vainotuille ja sorretuille riemunaika, joka ihanasti todisti heille,
kuinka "Herra on heikoissa väkevä". _Hussilaissotien_ puhjetessa alkoi
_Böhmissä_ kommunistisille pyrinnöille sankari-aika, tuon Ranskan
suuren vallankumouksen aikakauden vertainen, joka alkoi vuonna 1793.



VI LUKU.

Taborilaiset.


I. Suuri kirkollinen hajaannus.

Wiclifiläisen liikkeen syntyminen oli vakava varotus paavikunnalle.
Jos paavit edelleenkin pysyisivät Ranskan aseina, niin he saattaisivat
asemansa vaaraan koko muussa Europassa. He rupesivat senvuoksi
toivomaan pois Avignonista, Ranskan vankeudesta, Roomaan, missä olivat
vähemmän Ranskan vaikutukselle alttiina.

Wiclifiläinen liike osotti myöskin paaveille, miten vaarassa heidän
asemansa kirkkoruhtinaina oli. Se kehotti heitä hakemaan varmaa turvaa
maallisesta vallasta. Mitä enemmän Englannissa, Ranskassa ja Espanjan
eräissä osissa kirkko vapautui paavin herruudesta ja riistämisestä ja
joutui ruhtinasten alaisuuteen, sitä tärkeämmäksi kävi paaville hänen
maallinen ruhtinaskuntansa, Kirkkovaltio. Myöskin tämän vuoksi oli
paavien olo Roomassa välttämätön.

Jos paavilla oli kaikki syy toivoa pääsevänsä Roomaan, niin alkoivat
puolestaan italialaiset ikävöidä paavia. "Babylonian vankeus", joksi he
kutsuivat paavin Avignonissa asumista, oli heille selvästi osottanut,
kuinka tärkeätä oli tälle maalle saada paavi Roomaan, miten suurta
vahinkoa hänen poissaolonsa oli tuottanut. Varsinkin Rooma oli kovasti
taantunut.

Tuo intohimoinen halu saada paavi palaamaan Roomaan sai suuremmoisen
ilmauksen runoilija _Petrarcassa_. Runoissaan ja kirjeissään hän on
loistavin värein kuvannut, kuinka aina siitä asti, kun pyhä istuin
muutettiin, paavien palatsit ja pyhimysten alttarit olivat Roomassa
vaipuneet köyhyyteen ja likaan, kuinka ikuinen kaupunki oli joutumassa
rappiotilaan, niinkuin vaimo, jonka mies on hylännyt, mutta kuinka ne
pilvet, jotka nyt peittävät seitsemän kukkulan kaupungin taivaan, sen
oikean valtijaan läsnäolo kyllä haihduttaisi. Paavin ikuinen kunnia,
Rooman onni ja Italian rauha olisivat seurauksena, jos joku paavi
uskaltaisi lähteä Ranskan vankeudesta. Avignonissa täytyi paaviuden
sitävastoin luonnonlain välttämättömyydellä vaipua paheisiin ja
ylellisyyteen ja saada osakseen koko maailman halveksimisen.[26] Ei
kukaan ole ruoskinut paaviutta terävämmin kuin Petrarca, mutta se
ei tapahtunut suinkaan vihollisessa mielessä, vaan senvuoksi, että
saataisi paavit takaisin Roomaan. Suurena vikana paavinistuimelle hänen
mielestään ei ollut suinkaan se, että paavi mitä häpeämättömimmin
riisti koko maailmaa, vaan se, että paavit kuluttivat riistämisen
hedelmät ei Roomassa, vaan Avignonissa.

Eivät ainoastaan taloudelliset, vaan myöskin valtiolliset syyt
kiinnittivät siihen aikaan italialaiset paaviuteen.

Kansallistunteen herääminen on mitä läheisimmästi riippuvainen
tavaratuotannon kehityksestä. Kun tämä on saavuttanut sellaisen
asteen, että se alkaa tulla kapitalistiseksi, niin sen edut, ja ennen
kaikkea kapitalistien edut, vaativat kansallista, mahdollisimman
keskittynyttä valtiota, joka voi turvata kapitalistien kotimaiset
markkinat ja hankkia heille tarpeeksi tilaa ja liikuntavapautta
maailmanmarkkinoilla. Täysin selvästi esiintyivät nämä tarkotukset
vasta 1600-luvulla, mutta nykyaikaisen kansallistunnon alut esiintyivät
jo 1300-luvulla, jolloin niitä huomaa kumminkin vain, jos erikoiset
asianhaarat kansallistunnon herättivät, vaikka se vielä ei hetkiinkään
saavuttanut itsestään selvän vaiston voimakkuutta.

Korkeasti kehittyneessä Italiassa sen edellytykset näkyivät ensinnä.
1300-luvulla huomattiin täällä kipeästi tarvittavan yhteenliittymistä,
joka voisi lopettaa nuo ainaiset pikkuvaltioiden välillä vallinneet
sodat ja luoda yhteiskunnallista hyvinvointia turvaamalla rauhan ja
järjestyksen. Mutta ainoa valta, jonka luultiin kykenevän antamaan
yhteyttä Italialle ja saavuttamaan ylivallan eri pikkuvaltiaiden yli,
oli paavius. Myöskin kansalliselta näkökannalta katsottuna halusivat
siis kaikki kaukonäköisemmät italialaiset isänmaanystävät paavien
palaamista Avignonista.

Kaiken muun lisäksi tuli nyt vielä Ranskan kärsimä tappio Englannin
kanssa käydyssä sodassa, joka vaikutti sen, että Ranska näytti yhä
vähemmän pelottavalta vastustajilleen.

Paavillisissa piireissä alettiinkin wiclifiläisen liikkeen synnyttyä
todenteolla harkita siirtymistä takaisin Roomaan. Ensimäisen kokeen
paeta Avignonista teki Urban V. V. 1367 lähti hän kardinaleinensa
Ranskan kuninkaan Kaarle V:nnen vastalauseista huolimatta Avignonista
Marseillen ja Genuan kautta Roomaan, missä hänet otettiin ilolla
vastaan. Mutta jo kolme vuotta myöhemmin ranskalaiset kardinalit saivat
taasen voiton. He viihtyivät paremmin Avignonissa -- Gibbon väittää,
että siihen oli pääasiassa syynä Burgundinviini, jota he eivät saaneet
Italiassa -- ja paavin hovi muutettiin taasen sinne. Uuden kokeen teki
Gregorius XI v. 1376. Hän lähti Roomaan ja oli siellä kaksi vuotta,
kuolemaansa saakka. Nyt roomalaiset pelkäsivät, että ranskalaiset
kardinalit pääsisivät taasen voitolle paavinvaalissa. He nousivat
aseihin, ympäröivät kardinalikollegiumin ja pakottivat kardinalit
huutaen: "kuolema taikka italialainen paavi!" todellakin valitsemaan
erään italialaisen, Urban VI:nnen. Mutta ranskalaismieliset kardinalit
pakenivat ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Roomasta ja julistivat
vaalin pakotuksen alaisena tehdyksi ja laittomaksi ja valitsivat uuden
paavin, Klemens VII:nnen.

Tämä oli syynä kirkon suureen hajaannukseen, skismaan. Me olemme
laajasti tehneet selkoa sen syistä, sillä niillä on suuri merkitys
paaviuden ja sen vuoksi myöskin kerettiläislahkojen historiaan.

Kaksi samalla kertaa virassa olevaa paavia ei ollut suinkaan mitään
tavatonta. Uutta oli sitävastoin se, että eri kansat kannattivat
kumpaakin paavia. Ranska ja Espanja tukivat toista paavia ja toista,
italialaista, Englanti ja Saksa. Myöhemmin ilmaantui näiden rinnalle
vielä kolmaskin paavi, joka tunnustettiin melkeinpä vain Espanjassa.
Tämä kirkon skisma oli jo siis enteenä katolisen kristikunnan
hajaantumiselle kansankirkkoihin. Tässä ei siis ollut kysymys
uskonlauselmista, eikä myöskään puhtaasti henkilöllisistä pyrinnöistä,
vaan kansallisista, valtiollisista vastakohdista.

Syntyi hurja taistelu keskenäänkilpailevien paavien välille, eikä
kukaan onnistunut saamaan ratkaisevaa voittoa. Koko kirkko huojui
liitteissään, mutta myöskin yhteiskuntaa uhkasi samallainen tila,
yhteiskuntaa, jota uhkasivat sellaiset räikeät vastakohdat, jotka
tulivat samanaikaisesti näkyviin Ranskan jacqueriessä ja Englannin
talonpoikaiskapinassa. Tuli siis tehdä loppu vallattomuudesta,
järjestää kirkko uudestaan, tai, niinkuin silloin sanottiin, "puhdistaa
kirkko päähän ja jäseniin nähden".

Paavius oli silloin aivan kykenemätön tätä tekemään. Toisten mahtien
täytyi pitää siitä huoli. Pidettiin sarja kansainvälisiä kongresseja,
niin sanottuja kirkolliskokouksia, mutta maallisten ruhtinasten
lähettiläillä oli niissä yhtä paljon sanomista kuin kirkonkin eri
järjestöjen edustajilla.[27]

Se paavius, joka lähti näistä kirkolliskokouksista, oli syvällä sen
alapuolella, joka kerran oli voittanut Saksan hohenstaufilaiset
keisarit. Paavit olivat tosin tästä alkaen vähemmän eri kansojen
vaikutuksen alaisia kuin Avignonin paavit, mutta myöskin heidän
vaikutuksensa eri kansoihin oli pienentynyt. Oli syntynyt
kansalliskirkkoja, jotka olivat maan ruhtinaan alaisia, ja hänen
kanssaan sai paavi jakaa ylivallan ja nylkemisoikeuden, ellei
tahtonut niitä kokonaan menettää; hänen osansa niihin oli rajotettu
ja erikoisilla sopimuksilla (konkordateilla tai pragmatisilla
sanktsioneilla) tarkoin määrätty.

Niin oli laita Ranskassa, Espanjassa ja Englannissa. Italiassa
roomalainen kirkko oli alusta alkaen kansalliskirkkona.

Vain Saksan valtakunta ei kyennyt näiden kirkolliskokousten aikana
luomaan perustuksia millekään kansalliskirkolle. Saksa oli liiaksi
hajanainen voidakseen järjestää tai rajottaa paavien harjottamaa
Saksan kirkon hallitsemista ja riistämistä. Saksa tuli siitä alkaen
paavillisen herruuden ja riistämisen pääesineeksi ja jäi sellaiseksi
kokonaiseksi vuosisadaksi.

Oli kuitenkin Saksan valtakunnassa yksi valtio, joka tässä kohden teki
poikkeuksen: _Böhmin kuningaskunta_.


II. Böhmin yhteiskunnalliset olosuhteet ennen hussilaissotaa.

Paitsi Englantia ei Europan missään muussa maassa ollut huomattavissa
1300-luvulla niin nopeaa taloudellista kehitystä kuin Böhmissä.
Englannissa tämä johtui etupäässä villakaupasta ja noista Ranskaan
tehdyistä onnistuneista ryöstöretkistä. Böhmissä sen vaikuttivat
_hopeakaivokset_. Paras näistä oli Kuttenbergin kaivos, joka keksittiin
v. 1237 ja oli aina siitä alkaen 1400-luvulle asti Europan ehdottomasti
enin hopeaa tuottava kaivos. Sen vuotuinen tuotanto nousi 1300-luvun
alussa noin 50,000 naulaan hopeaa (125,000 markkaan.) Myöskin
kullanhuuhtomispaikkoja oli useissa Böhmin joissa, nim. Moldaussa ja
Luznicissa, joessa, jonka varrella Tabor on.

Böhmin tämänaikuinen nopea voimistuminen oli, kuten sanottua, etenkin
näistä vuorikaivoksista riippuvainen. Kun Böhmin kuningas Kaarle I v.
1346 huudettiin keisariksi (nimellä Kaarle IV), niin vaaliruhtinasten
äänet ostettiin Kuttenbergin hopeakaivostuotteilla, ja samalla,
siihen aikaan sangen tavallisella tavalla kävi silloinkin, kun hänen
poikansa Wenzel v. 1376 valittiin. Trierin vaaliruhtinaan kuitti 40,000
guldenista on vielä tallella.

Vuorikaivosten ansio on, että Böhmissä kauppa ja teollisuus, taiteet
ja tieteet kukoistivat. Prag tuli "kultaiseksi Pragiksi", joka oli
täynnä loistavia rakennuksia, ja siellä syntyi Saksan valtakunta-alueen
ensimäinen yliopistokin. Mutta ei kirkkokaan jäänyt osattomaksi. Sillä
on aina ollut hyvä vatsa ja hieno nenä. Se tietää, _mistä_ jotain voi
saada, ja tietää myöskin, _miten_ se on saatava. Luostarit ja kirkot
tulivat Böhmissä erinomaisen rikkaiksi, varsinkin "pappikeisari" Kaarle
IV:nnen aikana.

Pragin arkkipiispoilla "oli 17 suurta aluetta Böhmissä ja sen lisäksi
useita sen ulkopuolella. Arkkipiispan hovikunta kilpaili usein
loistossa keisarin hovin kanssa, ja kokonainen vasallijoukko oli aina
valmiina hänen palvelukseensa". Yksistään St. Veitlin tuomiokapituli
käsitti 300 hengellistä ja omisti _enemmän kuin sata_ kylää. Eneas
Sylvius, joka sittemmin tuli paaviksi Pius II:nnen nimellä, kirjottaa
kirjassaan "Böhmin historia": "Minä luulen, ettei missään muussa
Europan maassa ole niin monta, niin suuremmoista ja rikkaasti
koristettua jumalanhuonetta kuin Böhmissä. Kirkot kohottivat huippujaan
taivasta kohden, korkeat alttarit olivat täynnä kultaa ja hopeaa,
pappien puvut koristettiin helmillä, koko koristelu oli runsasta,
astiat mitä kallisarvoisimpia... Eikä ainoastaan kaupungeissa, vaan
myöskin pikkukylissä voi ihailla samallaista loistoa."

Mutta mitä rikkaammaksi Böhmin kirkko tuli, sitä enemmän sitä paavi
nylki.

Tavaratuotannon ja tavarakaupan kehittyessä täytyi niiden tavallisten
seurausten tulla luonnollisesti myöskin Böhmissä esiin. Paavillisen
kirkon ja väestön suuren joukon kesken vallitsevan vastakkaisuuden
ohella esiintyi vastakkaisuuksia kauppiaiden ja kuluttajien, mestarien
ja sällien, pääomanomistajien ja kotiteollisuuden harjottajien,
maanomistajien ja heidän alustalaistensa välillä. Sen seikan kanssa
ei ole ristiriidassa se tosiasia, että Böhmissäkin on havaittavissa
ajan yleistä pyrkimystä, joka johti talonpoikien vapauttamiseen
maaorjuudesta ja sen vaihtamiseen pelkäksi verovelvollisuudeksi,
ilmiö, jonka syitä ja luonnetta jo usein ennen olemme selittäneet.
14:nnen ja 15:nnen vuosisadan vaihteessa oli maaorjuus Böhmissä
tosiasiassa lakannut. Mutta aateliston puolelta koetettiin täällä
kuten Englannissakin saattaa alustalaiset vanhaan riippuvaisuuteen
ja elinorjuuteen. Ja heidän tätä tarkottavat pyrkimyksensä tulivat
mahtavaksi yhteiskunnallisen tyytymättömyyden lähteeksi.

Jyrkimmin esiintyi tyytymättömyys alemmassa aatelistossa, jonka asema
ei varsinaisesti ollut sen parempi kuin varakkaimpien talonpoikienkaan.
Heillä ei ollut mitään keinoja sanottavasti lisätä tulojansa, ei
sellaista voimaa kuin suurporvareilla, puristaakseen talonpojiltaan
sanottavampaa. Mutta tavarakaupan ja tavaratuotannon kehittyessä
kadottivat he pian entisen talonpoikaismaisen vaatimattomuutensa,
ja rikkaat kauppiaat ja korkeampi aatelisto opettivat kyllä heille
pian kokonaan toisia vaatimuksia "säätynsä mukaan" elämiseen. Tämä
luokka hävisi pian 14:nnen vuosisadan loppupuolella. Kuninkaan valta
oli jo kyllin suuri estääkseen ryöväriritaristoa syntymästä, vaikkei
puuttunutkaan sangen pitkälle tähän suuntaan meneviä yrityksiä.
Böhmin kuuluminen Saksan valtakuntaan teki mahdottomaksi kannattavan
kansallisen sodan. Böhmin alemman aateliston ainoaksi keinoksi
tulojensa enentämisessä tuli palkkasotureiksi rupeaminen.

Myöskin Böhmin talonpojat, kuten siihen aikaan useimpien muidenkin
maiden, menivät myöskin joukottain palkkasoturipalvelukseen.

Böhmin hopeakaivokset eivät vain edistäneet tavaratuotannon ja
tavarakaupan ja kaikkien niistä johtuvien yhteiskunnallisten
vastakohtien ilmenemistä, vaan vuoriviljelyksellä oli lisäksi
seurauksena se, että nämä vastakohdat kävivät tavallista jyrkemmiksi.
Se sai nimittäin aikaan _hintojen mullistuksen_.

Tavaran hinta on se määrä jaloa metallia -- kultaa tai hopeaa -- johon
sen voi vaihtaa. Muuten samallaisissa olosuhteissa on tämä määrä sitä
suurempi, mitä pienempi metallin arvo on, s.o. mitä vähemmän työtä
tarvitaan sen saamiseen. Böhmin rikkaitten hopeakaivosten täytyi siis
tässä maassa saada aikaan kaikkien tavarahintojen kohoaminen, samoin
kuin oli laita koko Europassa 1500-luvun keskivaiheilla, kun Amerikan
kulta- ja hopea-aarteet joutuivat maailmanmarkkinoille.

Eri yhteiskuntaluokkiin koski tämä hintojen mullistus aivan eri
tavalla, toisia vahingoitti, toisia hyödytti, toisiin se vain hiukan
koski, toisten asemaa järkytti perin pohjin. Mutta selvää on, että
kaikkialla, missä oli maksettava palkka rahassa, täytyy hintojen
kohoamisen jyrkentää näiden luokkien välistä vastakkaisuutta. Enimmin
kärsivät tästä luonnollisesti ne luokat, joilla oli rahatulot ja jotka
eivät voineet lisätä tulojaan siinä määrin kuin rahanarvo aleni: alempi
aatelisto maalla, palkkatyöväestön alemmat kerrokset kaupungeissa.

Mutta kaikkien näiden yhteiskunnallisten vastakohtien yläpuolella oli
vielä _suuri vastakohtaisuus_, nimittäin _kansallinen_. Ja samoin kuin
Englannissakin suli se yhdeksi kirkollisen kanssa.

Böhmi oli vielä 1200-luvulla taloudellisesti sangen takapajulla ja
paljon jäljessä saksalaisia naapurimaitaan. Tuo teollisuuden ja kaupan,
taiteen ja tieteen loistava edistyminen sen jälkeen, kun Kuttenbergin
kaivokset oli keksitty, oli mahdollinen ainoastaan sen kautta, että
_saksalaisia siirtolaisia_ rupesi suuressa määrin tulemaan maahan.
Juuri ne Böhmin ruhtinaat, joita tshekkiläiset isänmaanystävät eninten
ylistävät, Ottokar II ja Kaarle I, panivat parhaansa saadakseen
saksalaisia talonpoikia ja käsityöläisiä, kauppiaita, taiteilijoita
ja tiedemiehiä muuttamaan Böhmiin. Etenkin oli Kuttenberg puhtaasti
saksalainen kaupunki, samoin useimmat muut vuorikaupungit. Useimmissa
kaupungeissa olivat saksalaiset voitolla neuvoskunnassa, ja sitä
paremmin, kun he edustivat ylempää luokkaa kauppiaita ja suurempia
käsityöläisiä. Pikkukäsityöläiset ja palkkatyöläisten sekä muun alemman
kansan joukot kaupungeissa olivat maan tshekkiläistä alkuväestöä.

Myöskin Pragin yliopisto oli saksalaisten käsissä. Se oli kuten
Parisinkin yliopisto jaettu neljään n.s. kansakuntaan, joilla kullakin
oli yksi ääni sen johdossa. Mutta kun ranskalaisilla itseasiassa oli
kolme ääntä Parisissa, oli böhmiläisilla Pragissa vain yksi. Tämä
ei suinkaan ollut niinkään vähäinen asia. Yliopisto oli keskiajalla
ensimäisen luokan tieteellinen ja valtiollinen mahti, jota melkein
saattaa verrata siihen, mikä meidän päivinämme on sanomalehdistöllä ja
yliopistolla yhteensä. Ulkonaisestikin olivat ne mahtavia laitoksia.
Pragissa kuten Parissakin oli yliopistolla hallussaan erityinen
kaupunginosa, jolla todennäköisesti oli omat muuritkin ympärillään.
Pragin ylioppilasten luku kohosi 15:nnen vuosisadan alussa useihin
tuhansiin. Varmasti voi otaksua, että se yliopiston kukoistuksen
aikoina kohosi 10,000:nteen. Kun v. 1409 saksalaiset ylioppilaat
jättivät sen, lähti heitä kaupungista _yhtenä_ ainoana päivänä 2,000,
ja muutamia päiviä myöhemmin, vielä 3,000, jotka perustivat Leipzigin
yliopiston.

Yliopiston yhteydessä oli myöskin lukuisia laitoksia, tiloja ja
rakennuksia, joita oli lahjotettu professorien ja köyhien ylioppilaiden
käytettäviksi -- valtio ei silloin vielä ottanut osaa palkkojen ja
apurahojen suoritukseen: ja koko yliopiston rikkaus ja mahti oli
saksalaisten käsissä. Tshekkiläiset maisterit valittivat katkerasti,
että heidän täytyi kärsiä nälkää koulumestareina maalla, kun heidän
saksalaiset kumppaninsa sen sijaan saivat kaikki lihavat paikat
yliopistoissa ja sen ulkopuolella, ja jos tshekkiläisen kansakunnan
edut olivat ristiriidassa saksalaisten kanssa, oli yliopisto aina
jälkimäisten puolella. Kaiken lisäksi tuli, että kirkko samalla tavalla
palveli sortolaitoksena saksalaisten etuja. Tshekkiläiset saivat laihat
pitäjät, kun taasen rikkaat luostarit ja kirkollisen hierarkian parhaat
paikat olivat saksalaisten käsissä. Pragin arkkipiispat esim., joista
yllä olemme puhuneet, olivat saksalaisia.

Kansan laajat kerrokset -- kaupunkien alemmat luokat, alempi papisto,
koko maalaisväestö -- piti siis kaikkialla saksalaisia sortajina tai
sorrossakilpailijoina. Siten kirkon riistämisen vastustaminen ja kirkon
omaisuuden haluaminen yhtyi taisteluun saksalaisten sortoa vastaan ja
heidän rikkauksiensa himoitsemiseen.

Myöskin Böhmissä syntyi senvuoksi 1300-luvulla kansallinen virtaus,
mutta, katsoen alkusyihinsä, täytyi sen siellä alussa kantaa erikoisen
_luokkavihan_ leimaa.

Kuulkaammepa esim. minkälainen henki kuvastuu muutamassa v. 1437
ilmestyneessä böhmiläisessä kirjotuksessa, jolla on nimenä. "Böhmin
aikakirjojen lyhyt ote, kaikille uskollisille böhmiläisille
varotukseksi". Siinä sanotaan muun muassa: "Saksalaiset ovat, kuten
böhmiläiset asiakirjat osottavat, böhmiläisten ja slaavilaisten
vaarallisimmat viholliset... Totta kyllä, keisari Kaarle IV on
kohottanut Böhmiä, laajentanut Pragia, edistänyt tieteitä tai muuta
sellaista toimittanut, mutta hän on myöskin kaikissa suosinut
saksalaisia. Keitä ovat Böhmin kaikissa kaupungeissa pormestarit
ja neuvosherrat? Saksalaisia. Keitä ovat tuomarit? Saksalaisia.
Missä saarnataan saksalaisille? Suurimmissa kirkoissa. Missä taasen
böhmiläisille? Kirkkomailla ja taloissa. Ja tämä on varma todistus
siitä, että hän heimolaistensa saksalaisten kanssa tahtoo vallata
Böhmin ja vähitellen hävittää böhmiläiset sukupuuttoon" j.n.e.

Tästä kaikesta ymmärtää helposti, että kansallisen vastakohtaisuuden
täytyi yhtyä yhdeksi kirkollisen kanssa. Tshekkiläisillä oli täysi syy
ruveta vastustamaan kirkkoa, ja sen riistämistä, samoin saksalaisilla
täysi syy ryhtyä sitä puolustamaan. 13:nnen vuosisadan pyrinnöt
puhdistaa kirkkoa saattoivat tuskin löytää paremmin muokattua maaperää
kuin Böhmin tshekkiläisissä. Mutta sitä jyrkemmin täytyi saksalaisten
niitä vastustaa.

Tästä ilmakehästä kasvoi se paavilais- ja saksalaisvihollinen liike,
joka etevimmän kirjallisen päämiehensä, Johannes Hussin, mukaan, on
saanut nimen _hussilaisuus_.


III. Hussilaisliikkeen alku.

Hussilaisuus otti alussaan wiclifiläisestä liikkeestä tärkeimmät
kohdat perusteluihinsa ja vaatimuksiinsa. Heti kun englantilaisen
uskonpuhdistajan mielipiteet tulivat Böhmiin, saavuttivat ne siellä
innokkaita kannattajia, ja Huss itse nojautui läheisesti Wiclifiin.
On kuitenkin mitä rohkeinta väittää, että Wiclifin opit olisivat
saaneet aikaan hussilaisliikkeen. Se varusti tämän viimeksimainitun
varsin sopivilla perusteluilla ja vaikutti sen asettamien vaatimusten
sanamuotoihin, mutta liikkeen perustuksella, sen voimalla ja
tarkotusperällä oli syvät juurensa olosuhteissa. Se ei ollut mikään
vieras, maahan tuotu, vaan versoi kotimaisella pohjalla. Se ilmeni jo
Kaarle IV:nnen hallitessa parinkin edustajan kirjotuksissa, ennenkuin
Wiclifin kirjotuksia vielä oli tullut Böhmiin, mikä tapahtui vasta
Lutterworthin kirkkoherran viimeisinä elinvuosina (noin 1380).

Kaarle IV:nnen poika Wenzel (1378-1419) koetti, niin paljon kuin
mahdollista oli, tasotella vastakohtia. Hän ei suuresti välittänyt
Saksan keisarikruunusta, olipa se hänen voimattomuutensa vuoksi hänelle
miltei vastenmielinenkin, eikä hänen niin ollen tarvinnut isänsä tavoin
olla pappiskeisari. Hän suosi tshekkiläisten pyrintöjä, mutta tahtoi
tehdä sen vahingoittamatta saksalaisten harrastuksia. Sen kautta hänen
koko politikansa horjui ja oli ristiriitaisuuksia täynnä, mutta hänen
onnistui kumminkin melkeinpä aina kuolemaansa asti estää väkivaltaista
yhteentörmäystä.

Räjähdys tapahtui vasta sitten kun ulkomaiset mahdit ryhtyivät Böhmin
oloihin. Ne koettivat hallita "lujalla kädellä" ja tahtoivat tallata
oikein perinpohjin palonalun sammuksiin. Seurauksena oli se, että koko
rakennus oli pian ilmi liekissä.

_Johannes Huss_ oli paavilais- ja saksalaisvihollisen liikkeen etevin
kirjallinen edustaja. Hän tuli v. 1398 professoriksi Pragin yliopistoon
ja neljä vuotta myöhemmin kirkkoherraksi Betlehemin kirkkoon. Kuningas
Wenzel osotti hänelle niin suurta suosiota, että teki hänet kuningatar
Sofian rippi-isäksi. Mutta yliopisto, joka oli saksalaisten käsissä,
rupesi pian vastustamaan Hussia ja Wiclifiä, jonka oppeja Huss oli
omaksunut; 45 Wiclifin lausetta kirottiin kerettiläisinä. Tämä
yliopistoriita tuli yhä enemmän kansalliseksi. Vihdoin Wenzel rupesi
tshekkiläisten puolelle ja antoi yliopiston böhmiläiselle osakunnalle
yksistään kolme ääntä ja muille yhteensä vain yhden ainoan. Tämä
tapahtui v. 1409 ja siitä seurasi välittömästi se, että useimmat
saksalaiset professorit ja ylioppilaat lähtivät pois. Tämän jälkeen
yliopisto selitti olevansa Hussin puolella ja valitsi hänet rehtoriksi.

Mutta nyt sai Huss mahtavampia vastustajia, Pragin arkkipiispan ja
vihdoin itse paavin. Taistelu tuli yhä kiivaammaksi. Hussin ja kirkon
välinen juopa isoni isonemistaan. Ristiriitaa lisäsi vielä se, että
paavi Johan XXIII ryhtyi v. 1411 taasen harjottamaan suuressa määrin
uutta anekauppaa, koska hän tarvitsi rahoja. Anekauppiaat tulivat
v. 1412 Pragiin. Huss rupesi mitä kiivaimmin heitä vastustamaan
eikä kammonut sanomasta tuota rahanahnetta paavia Antikristukseksi.
Syntyikin katkeria yhteentörmäyksiä katolisten saksalaisten ja
hussilaisten tshekkiläisten välillä, jotka polttivat paavin bullat ja
uhkasivat pappeja.

Luultiin kaiken olevan kypsyneen julkiseen taisteluun, mutta vielä
kerran sai Wenzel rauhan säilymään julkean puolueettomuutensa keinolla.
Hän ajoi Hussin pois Pragista, mutta lähetti pian sen jälkeen neljä
paavinmielistä teologia samaa tietä. Sen ohessa hän mursi saksalaisten
ylivallan Pragissa määräämällä, että vast'edes neuvoskunnassa piti olla
puoleksi tshekkiläisiä.

Vuonna 1414 kokoontui Konstanzin suuri kirkolliskokous saattamaan
paavilliseen kirkkoon uudelleen yhteyttä ja järjestystä. Siihen kuului
kolmen silloisen paavin erottaminen ja yhden uuden valitseminen. Mutta
lisäksi vaadittiin, että kerettiläisyys Böhmissä piti lannistettaman.
Sigismundilla, Wenzelin veljellä, joka v. 1410 oli tullut Saksan
keisariksi, josta arvosta Wenzel kymmenen vuotta aikaisemmin oli
erotettu, oli tässä omakin etu kysymyksessä, hän kun oli Wenzelin
vallan perijä Böhmissä ja kerettiläisliikkeen luultiin uhkaavan
irrottaa Böhmi ei ainoastaan paavinkirkosta, vaan vielä Saksan
valtakunnasta.

Huss kutsuttiin kirkolliskokouksen eteen. Hän lähti matkalle
Konstanziin vahvassa luottamuksessa (lokakuussa 1414). Hän ei uskonut
ainoastaan Sigismundin suojeluslupaukseen, vaan ennen kaikkea oikeaan
asiaansa. Kuten niin monet aatteenihantelijat häntä ennen ja hänen
jälkeensä, näki hänkin vain erimielisyyksiä ja väärinkäsityksiä siinä,
missä itse asiassa oli syviä, ylipääsemättömiä vastakkaisuuksia. Kunpa
vain väärinkäsitykset tulisivat selvitetyiksi ja väärät mielipiteet
kumotuiksi, niin kyllä hänen aatteensa, siitä hän oli varma, pääsisi
voitolle.

Mutta hänen ei onnistunut saada hurskaita isiä vakuutetuiksi.
Nämä eivät voineet käsittää, että Kristuksen seuraajien tuli elää
apostolisessa köyhyydessä, eikä sitä, että hengellinen tai maallinen
valta, vaikka olisi paavi tai kuningas kysymyksessä, lakkaisi olemasta
oikeudenmukainen, jos tekisi itsensä kuolemansyntiin syypääksi.

Myöskin Sigismund tuli peräti levottomaksi tästä kansanvaltaisesta
periaatteesta.

Se, että böhmiläiset, varsinkin aatelisto, osottivat olevansa Hussin
puolella, oli kirkolliskokouksen mielestä vain todistus siitä, että
mies oli vaarallinen. Hänet täytyi tehdä vaarattomaksi. Sittenkun oli
turhaan koetettu pitkällisellä vankeudella ja uhkauksilla saada Huss
peruuttamaan kerettiläiset mielipiteensä, kirosi kirkolliskokous hänet
ja hänen oppinsa 6 p:nä heinäk. 1415 sekä jätti hänet maalliselle
tuomarille. Sigismund oli kyllin miehuuton peruuttamaan sanansa ja
salli, antamastaan suojeluslupauksesta huolimatta, Hussin joutua
polttoroviolle.

Tällöin oli böhmiläisillä valittavana joko tehdä kapina tai alistua
vanhaan sortoon. He valitsivat edellisen.

Jo Hussin käräjäkäynnin aikana olivat muutamat hänen uskaliaimmat
kannattajansa sanoneet itsensä julkisesti irti kirkon yhteydestä. He
vaativat, kuten mainitut pari Hussin edeltäjää jo olivat tehneet,
että myöskin kansan, eikä vain pappien, piti saada ehtoollisessa
molempia aineksia, leipää ja _viiniä_. Katolisessa kirkossa oli
nimittäin tullut tavaksi antaa maallikoille ainoastaan leipää ja
jättää kalkin nauttiminen pappien oikeudeksi. Sopikin täydellisesti
oppiin, joka tahtoi poistaa papiston etuoikeudet, että se vastusti
pappien etuisuuksien ulkonaisiakin merkkejä. Kalkki, maallikkokalkki,
tuli tästä ajasta alkaen hussilaisten symboliksi. Yleinen perinnäinen
helppotajuinen historiankuvaus tahtoo uskotella, ettei hussilaissodan
koko valtava taistelu koskenutkaan pääasiallisesti mitään muuta
kuin sitä, pitikö ehtoollisessa nautittaman molempia aineksia vaiko
ainoastaan toista. Ja muutamat "valistuneet" eivät laiminlyö tässä
yhteydessä mielihyvällä huomauttamasta, kuinka typeriä sen ajan ihmiset
kuitenkin olivat meidän omiin vapaa-ajattelijoihimme verrattuina.

Mutta tämä esitys hussilaisliikkeestä on kuitenkin melkein yhtä viisas
ja hyvin perusteltu kuin jos joku tulevan ajan historiankirjottaja
selittäisi meidän vuosisatamme vallankumoustaisteluja siten, että
1800-luvulla ihmiset olivat vielä niin tietämättömiä, että antoivat
määrätyille väreille taikauskoisen merkityksen, niin että silloin
mitä verisimpiä sotia käytiin esim. siitä, oliko Ranskan väri
yksistään valkea vaiko sini-valko-punainen tai ainoastaan punainen,
että taasen Saksassa pitkän ajan kuluessa jokainen, joka kantoi
mustanpuna-kultaista nauhaa, tuomittiin pitkälliseen vankeuteen j.n.e.

Mitä eri liput nykyaikana ovat eri kansoille ja puolueille, sitä
oli kalkki hussilaisille. Kalkki oli heidän _sotamerkkinsä_, jonka
ympärille he kokoontuivat, jonka puolesta he taistelivat viimeiseen
asti, mutta siitä _ei sotaa käyty_.

Aivan sama oli niiden herranehtoollisen eri muotojen laita, jotka
esiintyivät uskonpuhdistuksen aikana 1500-luvulla ja jotka silloin niin
jyrkästi erottivat katolilaiset, luterilaiset ja reformeratut kolmeen
eri leiriin.

Hussin mestauksen jälkeen tuli riita katolisen kirkon kanssa Böhmissä
yleiseksi ja maallikkokalkki kaikkialla vapautumisen merkiksi. Jää
oli murtunut, eikä pian enään vitkasteltu ryhtymästä erkaantumisen
käytännöllisiä johtopäätöksiä toteuttamaan, jotka olivat äärimmäisinä
syinä koko riitaan. Pragissa tapahtui ajottain metelejä, jotka eivät
aina jääneet mielenosotuksiksi, vaan jotka useinkin päättyivät niin,
että pappeja ja munkkeja karkotettiin ja kirkkoja ja luostareita
ryöstettiin. Aatelisto käytti kuitenkin parhaiten asemaa hyväkseen.
Aatelismiehet eivät turhan vuoksi muuttuneet innokkaimmiksi
hussilaisiksi. Kostaakseen Hussin kuoleman lähettivät he --
luonnollisesti pelkästä uskoninnosta -- piispoille ja luostareille
kiistakirjeitä ja anastivat kirkon omaisuutta aimo tavalla, missä vain
voivat.

Wenzel pysyi voimattomana tämän myrskyn suhteen. Turhaan paavi ja
Sigismund koettivat yllyttää häntä käyttämään voimakkaita keinoja
kapinoitsijoita vastaan. Wenzel piti viisaimpana olla näkemättä
mitään. Vihdoin tuli asia kuitenkin niin pitkälle, että Sigismund
uhkasi veljeään sodalla, jos tämä edelleenkin pysyisi toimettomana
hussilaisten vallattomuuden suhteen. Uhkaus auttoi. Wenzel kääntyi
hussilaisia vastaan ja koetti saada Pragista karkotetut papit uudestaan
virkoihinsa. Tästä syntyi Pragissa mellakka, joka päättyi niin, että
Pragin alempi kansa vallotti kaupungin 30 p:nä heinäk. 1419. Heitä
johti ensimäisenä voittoon muuan Johan Zizka.[28]

Kun Wenzel, joka oli paennut uhkaavaa myrskyä linnaansa Wenzelsteiniin,
sai kuulla, mitä oli tapahtunut, tuli hän niin vimmoihinsa, että sai
halpauksen. Muutamia päiviä senjälkeen hän kuoli.

Böhmi oli kuninkaattomana alttiina hussilaiselle kerettiläisyydelle.


IV. Hussilaisliikkeen eri puolueet.

Niinkauan kuin kerettiläisyys Böhmissä oli ollut sorrettuna, olivat
vain sen kirkolliset ja kansalliset puolet tulleet esiin. Kansan eri
luokilla oli ollut samat kansalliset ja kirkolliset viholliset. Heidät
oli yhdistänyt yhteinen vihollinen.

Nyt oli yhteinen vihollinen työnnetty takaisin, "Jumalan puhdas
sana" oli voitolla. Silloin näkyi, että vaikka tällä sanalla
kaikille oli sama sisältö, käsittivät eri luokat sen kuitenkin hyvin
erilaisesti, vieläpä kokonaan vastakkaisella tavalla, aina heidän omien
harrastuksiensa mukaan.

Valtavimmin esiintyi kaksi eri suuntaa hussilaisliikkeessä. Kummallakin
oli kaupunki keskuspaikkanaan, ja sama oli Böhmissä katolilaisuuden
heikkojen jäännöksien laita. Nämä kolme kaupunkia olivat: _Prag, Tabor_
ja _Kuttenberg_.

Saksalaisilla vuoriviljelyksenharjottajilla Kuttenbergissä, joka tähän
aikaan oli Pragin jälkeen Böhmin suurin ja mahtavin kaupunki, oli
täysi syy pysyä katolilaisina. Ei kellään ollut enempi kadotettavaa
kuin heillä hussilaisten voittaessa. Katolilaisuus ei esiintynytkään
siihen aikaan missään niin kiihkoisana kuin heidän joukossaan. He
surmasivat jokaisen hussilaisen, joka joutui heidän valtaansa, ja
niitä ei suinkaan ollut harvoja. Väittivätpä böhmiläiset, että
Kuttenbergin asukkaat olivat määränneet tapporahan hussilaisista, ja
että he maksoivat kuusikymmentä pragilaista groshenia tavallisesta
kerettiläisestä ja viisi kuuttakymmentä groshenia kerettiläispapista.

Paitsi Kuttenbergissä, onnistui saksalaisten pysyttää valtansa
muutamissa muissakin kaupungeissa, jotka siis pysyivät uskollisina
katoliselle asialle. Hussilaissotien jatkuessa joutuivat kuitenkin
useimmat näistä kaupungeista ja myöskin itse Kuttenberg hussilaisten
käsiin ja tshekkiläistyivät. Sittenkun katolilaiset v. 1422 olivat
kokonaan kadottaneet Kuttenbergin, tuli _Pilsen_ katolisen puolueen
pääpaikaksi.

Paitsi näitä paria kaupunkia pysyi myöskin pieni osa aatelistoa
uskollisena vanhalle uskolle, osaksi niiden etujen vuoksi,
joita kuninkaallinen hovi tarjosi, osaksi vastenmielisyydestä
hussilaisliikkeen piirissä kehittyvää kansanvaltaista virtausta kohtaan.

Mutta useimmat aatelismiehet pysyivät lujasti hussilaisten puolella --
he eivät voineetkaan tehdä toisin, kun olivat anastaneet niin paljon
kirkon omaisuutta. Heidän, varsinkin korkeamman aateliston ihanteena
oli ylimysvaltainen tasavalta, jonka etunenässä oli jonkullainen
varjokuningas. Kun Sigismund ei siksi sopinut, hakivat he hänen
sijaansa toista Puolasta ja Liettuasta, mutta kellään arvokkaammalla
ruhtinaalla ei ollut halua lähteä tähän böhmiläiseen ampiaispesään.

Ylimysvaltaiseen puolueeseen liittyivät myöskin useimmat pragilaiset.
Totta kyllä, että alemmat kansanluokat siellä monien kapinoiden kautta
olivat saaneet vallan käsiinsä, karkotettuaan saksalaiset papit ja
ylimyssuvut. Neuvoskunnan rinnalle tuli suuri kunnankokous, jossa oli
äänioikeus kaikilla, jotka vain harjottivat kaupungissa itsenäistä
ammattia. Tämä kokous todennäköisesti valitsi raatimiehetkin.

Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin uusi, korkeampi porvaristo muodostui
Pragiin. Luonnollisesti tämä mahtava kaupunki oli yhtä hyvin kuin
aatelistokin käyttänyt tilaisuutta kirkon omaisuuden anastamiseen.
Ryöstö oli niin melkoinen, että se pitkiä aikoja oli suurien riitojen
aiheena Pragin molempien seurakuntien, vanhan ja uuden kaupungin,
välillä. Kun sellaista ryöstettyä omaisuutta myytiin, jaettiin tai
haaskattiin, tarjoutui aina keinottelijoille mahdollisuus voittoon
ja kohoamiseen. Kuttenbergin vallotuksen jälkeen joutui kaivoksen
käyttäminen pragilaisten haltuun ja tuli heidän pääasiallisimmaksi
tulolähteekseen. Sekin seikka teki olosuhteet suotuisiksi viekkaille
keinottelijoille. Niin syntyi pian uusi _tshekkiläinen_ ylimysluokka,
joka pian taas joutui ystävälliseen suhteeseen aatelistoon ja varsin
vastenmielisesti alistui "suuren kunnan" hallittavaksi.

Mutta myöskään käsityöläisten, vieläpä alimpienkaan kansan kerrosten
seasta ei puuttunut ylimysvaltaista myötätuntoisuutta. Prag oli
nimittäin ylellisyyskaupunki. Sen teollisuus ja kauppa kukoistivat
siitä, että hovi ja korkeat herrat siellä tuhlasivat sen, mitä
olivat koko maasta kiskoneet. Samasta syystä kuin roomalaisetkin yhä
uudestaan toivoivat saavansa paavin takaisin, silloinkin kun itse
olivat hänet karkottaneet, alkoivat pragilaiset pitää kuninkuutta
ja riistävää aatelistoa mitä välttämättömimpinä yhteiskunnallisina
tarpeina. Kansanvaltainen aines Böhmin pääkaupungissa tuli senvuoksi
yhä heikommiksi, aristokratinen myötätuntoisuus sitä vastoin
oli kasvamassa. Prag oli siis kansanvaltaisuuden epäluotettava
liittolainen, ja kun vihamielinen mieliala pääsi valtaan, sen sangen
selvä vihollinen. Viimeisten hussilaissotien aikana esiintyi se
yksinomaan tänä viimeksimainittuna.

Pragilaiset ja hussilainen aatelisto, erittäinkin korkeampi aateli,
muodostivat yhteensä "maltillisen" puolueen -- luultavasti he ovat
saaneet historiankirjottajilta sen nimen, koska he kaikkien enimmin
ovat anastaneet kirkonomaisuutta. Heidän kirkollinen nimensä oli
kalkkilaiset (lat. sanasta _calix_, kalkki) tai _utrakvistit_ (kun he
käyttivät ehtoollisessa molempia aineita; latinalainen _sub utraque
specie_ = molemmissa muodoissa.)

Heitä vastaan nousi toinen suunta, jota sekä sen yleisten
tarkotusperien että niiden kansankerrosten perustuksella, jotka sitä
kannattivat, saattaa sanoa _kansanvaltaiseksi_ puolueeksi. Tällä oli
päävoimansa maan ehdottomasti lukuisimmassa luokassa, _talonpojissa_.

Hussilainen vallankumous saattoi talonpoikien ja maanomistajien
välisen vastakohtaisuuden ilmi liekkiin. Aatelistolla ei ollut
mitään hyötyä anastamistaan kirkkotiloista, jollei sillä ollut
talonpoikia, jotka olisivat tehneet päivätöitä ja maksaneet veroja.
Talonpojat taas eivät puolestaan olleet nousseet kapinaan vain
saadakseen uusia herroja, vielä vaativaisempia kuin vanhat; he
tahtoivat olla vapaita talonpoikia, tilojensa vapaita omistajia. Ja
kuten he, samoin muutkin. Ylhäältä toimeenpannun vallankumouksen,
täytyi herättää alhaaltapäin toimeenpantu vallankumous. Kaikki ne
raja-aidat olivat poissa, jotka jossakin määrin olivat ehkäisseet
vihamielisten luokkien yhteentörmäystä. Vanha tapa lujine säädöksineen
oli hävinnyt, kuninkuudella, joka oli hillinnyt aatelistoa, ei ollut
mitään valtaa. Talonpojat tunsivat, että ellei heidän nyt onnistuisi
tehdä mahdottomaksi aateliston valtaa, kokonaan murtaa sen mahtia,
joutuisivat he sen rajattoman vallan alaisiksi. Heillä oli nyt
valittavana joko täydellinen vapaus tai täydellinen maaorjuus.

Talonpoikien puolelle asettuivat pikkuporvarit ja köyhälistö, Pragissa,
kuten jo olemme nähneet, osaksi, mutta pienemmissä kaupungeissa,
joiden oli onnistunut täydellisesti murtaa saksalaisten ylimysten ja
suurporvarien valta, kokonaan.

Alempi aatelisto, joka taloudellisessa suhteessa oli talonpoikien
ja korkeamman aateliston keskivälillä, melkein samoin kuin meidän
päivinämme pikkuporvarit ovat pääomanomistajien ja köyhälistön välillä,
oli yhtä horjuvainen ja epäluotettava kuin nykyisessä luokkataistelussa
pikkuporvarien joukko. Alemmalla aatelistolla, joka oli melkein
vapaiden suurtalonpoikien asemassa, oli kummallakin puolella
jotakin menetettävää, jotakin voitettavaa. Talonpoikien vapautus
uhkasi heitä heidän tulojensa yhä suuremmalla pienenemisellä; mutta
korkeamman aateliston kukistuminen vapauttaisi heidät vaarallisista
kilpailijoista ja vastustajista, jotka heitä yhä enempi sortivat;
korkeamman aateliston ryöstäminen oli ritareille yhtä haluttua kuin
talonpojillekin. Osa alempaa aatelistoa liittyi ylimysvaltaiseen
puolueeseen, toinen kansanvaltaiseen, mutta useimmat horjuivat puolelta
toiselle ja kallistuivat sille puolelle, johonka voitto ja saalis sillä
kertaa houkuttelivat.

Niiden ritarien joukossa, jotka pysyivät kansanvaltaiselle asialle
horjumattoman uskollisina, kohoaa muiden yli tuo jo mainittu
Troknowista kotoisin oleva _Zizka_. Hän oli ennen taistellut
palkkasoturina puolalaisia ja turkkilaisia sekä Englannin
palveluksessa ranskalaisia vastaan. Nyt hän antoi sotakokemuksensa
kansanvaltaisten käytettäväksi ja tuli heidän tunnetuimmiksi ja
pelätyimmäksi sotapäällikökseen. Mutta kuinka vankasti Zizka
pysyikin kansanvaltaisten puolella, teki hän tämän kuitenkin vain
_sotamiehenä_, siksi että heillä oli sotajoukko, jolla ei ollut
vertaistaan -- me tulemme pian puhumaan siitä asiasta -- mutta ei
suinkaan _valtiomiehenä_. Valtiollisesti hän asettui heidän ja
kalkkilaisten välille, kuten useat muutkin ritarit ja suurin osa Pragin
pikkuporvaristoa.

Hänen kuolemansa jälkeen hänen varsinaiset kannattajansa erkaantuivat
kansanvaltaisista ja muodostivat oman välipuolueen, "orpojen" puolueen
-- kuten he itseään kutsuivat, koska olivat kadottaneet isänsä Zizkan.

Kansanvaltaisia sitävastoin kutsuttiin _taborilaisiksi_, sillä
heillä oli valtiollisena ja sotaisena keskuksenansa _kommunistinen
Taborin kaupunki_. Kommunistit tulivatkin kansanvaltaisen liikkeen
esitaistelijoiksi.


V. Taborin kommunistit.

Kuten muissakin paikoissa, täytyi Böhmissäkin tavaratuotantoa
ja tavarakauppaa seurata kommunistisien aatteiden ilmeneminen.
Villakutomateollisuuden kukoistus 1300-luvulla lienee edistänyt näiden
aatteiden syntymistä ja leviämistä suuressa määrin.

Näitä aatteita edistäviä ulkonaisia vaikutteitakaan ei puuttunut.
Saksalaisten käsityöläisten maahanvirtaaminen, jota Böhmin kuninkaat
edistivät, ei jäänyt vaikuttamatta beghardilaisuuden levittämiseksi.

Valdolaisia oli luultavasti jo ensimäisien vainojen aikana paennut
Etelä-Ranskasta Böhmiin, ja saanut siellä turvapaikan, jossa pysyivät
piilossa ja levittivät oppiaan.

Kun Böhmin ja paavillisen kirkon välinen vastakkaisuus tuli yhä
kireämmäksi, kohotti myöskin kommunistinen kerettiläisyys tässä
maassa päätänsä, ja vainotut kommunistit tulivat ympäriltä etsimään
sieltä turvapaikkaa. Kommunismi menestyi sitä paremmin kun se
todistuksiensa ja usein myöskin vaatimuksiensa puolesta liittyi
läheisesti muihin kerettiläisiin suuntiin. Tahtoivathan nämä kaikki
palata alkukristillisyyden kannalle ja asettaa uudestaan puhtaan opin
käytäntöön. Sen selittämisestä ruvettiin vasta myöhemmin riitelemään.

Se sodanjulistus, jonka kirkko ja Saksan keisarikunta olivat
antaneet böhmiläisille polttamalla Johan Hussin, johti
kirkkotilojen anastamiseen ja ryöstämiseen ja siten vanhan
omaisuusyhteiskuntajärjestyksen kukistumiseen. Nyt oli kommunistisille
lahkoille otollinen aika. Julkisesti kohottivat he nyt päätään.
Tähän asti ne olivat olleet pimeydessä ja salaisuudessa ja vain
aika ajoin oli jonkin toverin ilmianto ilmottanut maailmalle heidän
olemassaolostaan. Mutta nyt näkyi, minkä suhteellisesti suuren
levenemisen he todellakin olivat saavuttaneet.

Pragissa olivat kommunistit tosin liian heikot, tai heidän
vastustajansa liian vahvat, jotta he olisivat voineet vapaasti toimia.
Mutta toisin oli laita pienimmissä kaupungeissa.

Kommunistiset saarnaajat julistivat, että nyt Kristuksen tuhatvuotinen
valtakunta oli tullut. Pragin, samoin kuin ennen muinoin Sodoman,
hävittäisi taivaan tuli, mutta hurskaat saisivat suojan ja pelastuksen
muissa kaupungeissa. Kristus tulisi kunniassaan ja perustaisi
valtakunnan, jossa ei olisi herroja eikä orjia, ei syntiä eikä hätää
eikä mitään muita lakeja kuin vapaan Hengen antamat. Silloin elävät
tulisivat jälleen paradisillisen viattomiksi, he eivät kauemmin tuntisi
mitään ruumiillisia kärsimyksiä tai puutteita eivätkä he myöskään
tarvitsisi pelastuksekseen kirkollisia sakramentteja.

Useassa kaupungissa perustettiin kommunistisia järjestöjä. Sellaisten
perustamisesta maaseudulle ei ole tietoja. Kaikki viittaa siihen, että
vain kaupungeissa toteutettiin kommunistisia aatteita. Kaupungeista on
mainittava erittäinkin _Pisek, Wodnian_ ja _Tabor_. Viimeksimainitussa
kaupungissa kommunistit saivat vallan kokonaan käsiinsä.

Tabor perustettiin tähän aikaan erään pikkukaupungin _Austin_
läheisyyteen, tuon Lushnic-joen varrelle, jonka muistamme olleen
kullanhuuhtomispaikoistaan kuuluisan. Kullanrikkaus lienee vaikuttanut
kaupan ja teollisuuden ja sekä niiden aiheuttamien vastakkaisuuksien
kehitykseen Austissa erikoisessa määrässä: varmaa on, että v. 1415
jälkeen kommunistiset saarnaajat saivat siellä turvaa ja suojaa,
erittäinkin, niin kerrotaan, rikkaan verkatehtailijan ja kauppiaan
Pytelin luona. Kaupungissa oli paljon kankureja, ja Taborin myöhempi
kuvailija, Enas Sylvius, kertoo myös, että sen useimmat asukkaat olivat
kankureja.

Wenzelin hallituksen aikana ilmenneen taantumusyrityksen aikana v.
1419 karkotettiin kiihottajat Austista. He asettuivat silloin eräälle
Lushnic-jokeen pistäyvälle jyrkkärantaiselle niemekkeelle, jota
ainoastaan kapea taipale yhdisti maahan. He valitsivat tämän vaikeasti
vallotettavan paikan linnotuksekseen ja kutsuivat sitä "_Taborin_
vuoreksi" Vanhan Testamentin mukaan, jonka kieltä he, kuten myöhemmät
uudestikastajat ja puritanit, käyttivät erityisen mieluisasti.

Joka taholta tulvi kommunisteja sinne saadakseen siellä rauhassa pitää
kokouksiaan. Muutamassa sellaisessa, jota pidettiin 22 p:nä heinäk. v.
1419, lienee ollut kokonaista 42,000 osanottajaa kaikkialta Böhmistä ja
Mähristä. Tämä todistaa kommunistisien aatteiden melkoista levenemistä.

"Vastustajatkin kuvailevat koko tapausta", kirjottaa Palacky,
"suureksi, henkeä ja sydäntä ylentäväksi, uskonnollisidylliseksi
kansanjuhlaksi. Kaikki tapahtui mitä kauneimmassa rauhassa ja
järjestyksessä. Pyhiinvaeltajajoukot kulkivat paikalle joka taholta
juhlakulussa lippuineen ja kantaen pyhää sakramenttia edellään.
Jo ennen saapuneet tulivat yhtä juhlallisesti tulokkaita vastaan,
riemuiten heitä tervehtivät ja näyttivät heille paikat vuorella.
Jokainen joka tuli, oli 'veli' ja 'sisar'; mitään säätyerotusta ei
ollut. Hengelliset jakoivat työn keskenään, muutamat saarnasivat
määrätyissä paikoissa, miehille ja naisille erikseen; toiset
toimivat rippi-isinä ja toiset jakoivat ehtoollista leivän ja viinin
muodossa. Näin kului aika puolipäivään. Silloin ryhdyttiin yhteisesti
nauttimaan niitä ruokavaroja, joita vieraat olivat tuoneet mukanaan
ja joita kaikille oli jaettu. Jos joku kärsi puutetta, sai hän toisen
yltäkylläisyydestä. _Yksityisomistusta eivät Taborivuoren veljet ja
sisaret tunteneet_. Kun koko joukon mieli oli uskonnollisen tunteen
vallassa, ei ankaraa kuria ja puhtautta millään tavalla häiritty.
Soittoa, tanssia ja leikkejä ei saanut ajatellakaan. Päivän loppupuoli
kului keskustellen ja puheita pitäen ja kuunnellen, joissa kehotettiin
toisiaan sopuun ja rakkauteen sekä uskollisuuteen 'pyhää' kalkkia
kohtaan. Sellaisissa olosuhteissa ei luonnollisesti puuttunut
valituksia ja syytöksiä vastapuoluetta kohtaan, ei ylikuohuvaa
intoilua eikä suunnitelmia siitä, kuinka 'Jumalan sanan' vapaus
maassa saataisi jälleen aikaan. Lopuksi erottiin kumminkin rauhassa,
sittenkun yleisellä rahankeräyksellä oli runsaasti maksettu yksinpä
maanomistajille niistä kentistä, jotka näinä päivinä oli tallattu."

Kahdeksan päivää tämän kokoontumisen jälkeen puhkesi Pragissa kapina,
joka teki lopun katolisesta reaktsionista, tuotti kuningas Wenzelin
kuoleman ja johti hussilaissotiin. Nyt ei tyydytty enään pelkkiin
mielenosotuksiin eikä kommunistisiin kemuihin. Ruvettiin järjestämään
_kommunistisia seurakuntia_.

Taborilaisten mielipiteet ovat yleissilmäyksellisesti nähtävissä
muutamassa kirjotuksessa, jonka Pragin yliopisto on laatinut. Silloisen
tavan mukaan piti pragilaisten ja taborilaisten välinen käsityksien
ristiriita ratkaistaman väittelyssä. Tätä varten Pragin professorit
asettivat julki kokonaista 76 kohtaa, joissa heidän mielestään
taborilainen oppi oli kerettiläinen tai ainakin harhaanviepä.
Useimmat näistä kohdista olivat luonnollisesti, ajan ajatustavan ja
herrojen professorien maun mukaan, puhtaasti teologisia. Mutta onpa
kaksi kohtaa, jotka sisältävät syytöksiä tasavaltalaisuudesta ja
kommunismista. Taborilaiset opettivat nimittäin, sanotaan siinä:

"Silloin ei maan päällä ole oleva kuningasta eikä hallitsijaa, eikä
myöskään ketään alammaista, ja kaikki maksut ja verot lakkaavat,
eikä kukaan pakota toista mihinkään, sillä kaikki tulevat olemaan
samallaisia veljiä ja sisaria.

"Kuten Taborin kaupungissa ei ole mitään kenenkään yksityistä
omaisuutta, vaan kaikki on yhteistä, niin on kaikki aina oleva
kaikille yhteistä eikä kellään saa olla erityistä omaisuutta, ja se,
jolla sellaista on, on kuolemansyntiin syypää. Tästä he vetivät sen
johtopäätöksen, ettei ollut soveliasta pitää kuningasta, vaan että
Jumala itse tahtoi olla ihmisten kuninkaana ja antaa hallituksen
kansalle; että kaikki herrat, aatelismiehet ja ritarit pitäisi
hävitettämän kuin rikkaruohot, ettei mitään veroja ja maksuja
tarvitsisi enää suorittaa, että kaikki ruhtinaalliset, maa- ja
kaupunki-oikeudet pitäisi lakkautettaman, koska ne olivat muka vain
ihmisten keksimiä eikä suinkaan Jumalan tahto j.n.e."

Puhtaasti kirkollisia kohtia oli m.m. vaatimus hävittää kaikki kirkot,
kielto pyhimysten kuvien pitämisestä ja kiirastuliopin hylkääminen
j.n.e. Myöskin kääntyivät taborilaiset muka oppineisuutta (tai,
jos niin tahdotaan, tiedettä) vastaan: "Paitsi raamattua ei mitään
muuta kirjaa, olkoonpa sitten pyhien tohtorien tai muitten maailman
viisaitten tekemä, saa lukea eikä opettaa, sillä he ovat ihmisiä ja
voivat joutua harhaan. Se, joka toimii seitsemän taidon parissa ja
ottaa niissä maisteriarvon, matkii pakanoita, on turhamainen mies ja
kuolemansyntiin vikapää."

Tällainen oli luonnollisesti varsin loukkaavaa herroista
professoreista. Mistä se saattoi johtua, että kristillinen kommunismi
asettui viholliselle kannalle tiedettä kohtaan ja mistä heidän
asketisminsa johtui, sitä olemme käsitelleet ja sen selittäneet
toisessa kohdin.

Toteutetuksi tuli kommunismi luonnollisesti niissä muodoissa, jotka
alkukristillisyys oli jättänyt perinnöksi ja jotka vielä hyvin sopivat
tuotannon silloiseen kantaan.

Kullakin seurakunnalla oli yhteinen rahasto, jota kutsuttiin
"ammeeksi", johon jokainen antoi kaiken sen, mitä hän sanoi
omakseen. Kolme sellaista rahastoa mainitaan olleen, nimittäin
Taborissa, Pisekissä ja Wodnianissa, kussakin yksi. Veljet ja sisaret
myivät kaiken omaisuutensa ja tavaransa ja panivat saadun hinnan
ammeenhoitajien jalkain juureen.

Eräässä taborilaisvihollisessa kirjotuksessa vuodelta 1429 puhutaan
näistä rahastoista "taborilaispappien shakkivetoina" ja väitetään,
että nämä hävyttömästi nylkivät kansaa, mutta vain rikastuttivat ja
lihottivat itseään. Palackyn, joka tämän lainaa, täytyy kuitenkin
myöntää, että se oli kurjaa panettelua. Nähdään, että jo puoli
vuosituhatta sitten suuret riistäjät ja heidän puolustajansa
osasivat, niinkuin nytkin, levittää sorrettujen johtomiehistä tuota
valhetta, että he muka "lihottivat itseään työmiesten rahoilla"; ja
he, riistäjät, todellisesti lihotetut, osasivat silloin kuten nytkin
kaikkein enimmin suuttua siitä, että lihottiin työväen penneillä.

Kuitenkin oli tämällainen kommunismi ajan pitkään mahdoton toteuttaa,
vaikka rahastonhoitajat olisivat olleet kuinkakin rehellisiä ja omaa
etuaan katsomattomia ihmisiä. Se saattoi onnistua vielä vähemmän
taborilaisille kuin ensimäisille kristityille, sillä taborilaiset
olivat suurimmalta osaltaan työmiehiä, eivätkä kerjäläisiä, kuten
alkukristityt; he elivät omalla työllään, eivätkä niillä muruilla,
jotka rikkaiden pöydiltä putoilivat. Mutta kaikki työnteko tuli
silloin, käsityön ja pikkutalonpoikaismaanviljelyksen asteella,
mahdottomaksi, jos kaikki myivät tuotannonvälikappaleensa ja panivat
rahat yhteiseen rahastoon, jonka varoilla sitten piti ostettaman
kulutustarpeita kaikille. Me emme usko, että tämä menettely milloinkaan
oli yleinen kommunististen taborilaisten kesken. Joka tapauksessa
luovuttiin siitä pian. Käytännössä Taborin kommunismi muodostui melkein
samallaiseksi kuin ensimäisten kristittyjenkin: kukin perhe ansaitsi
omaksi ylläpidokseen ja jätti vain _ylijäämän_ yhteiseen rahastoon.

Tämä sai kumminkin aikaan ankaria vastaväitteitä innokkaimpien ja
jyrkimpien kommunistien puolelta. Pelkkää kulutusvälikappaleiden
yhteistä omistamista saattoi kumminkin silloin tuskin muussa muodossa
toteuttaa. Senvuoksi ankarammat kommunistit vaativat perhe-elämän
poistamista ja täydellisen kommunismin toteuttamista.

Perheen saattaa, kuten olemme ennen nähneet kristinuskosta
ja munkkilaitoksesta puhuessamme, poistaa kahdella tavalla:
naimattomuuskiellolla tai kiinteän yksi-avioisuuden lakkauttamisella,
n.s. naistenyhteisyydellä. Äärimäisien taborilaisten täytyi
sitä enemmän lähetä viimeksi mainittua kantaa, kun he jyrkästi
vastustaessaan katolista kirkkoa ja munkkilaisuutta hylkäsivät myöskin
pappien naimattomuuskiellon.

Tällaiset näiden ankarampien kommunistien pyrinnöt ilmenivät selvimmin
ja voimakkaimmin tuossa ennen mainitussa lahkossa, jota kutsuttiin
"vapaan hengen veljien ja sisarien" lahkoksi. Nämä olivat voittaneet
jalansijaa myöskin Böhmissä, ja kun siellä puhutaan "pikardeista"
("beghardeista"), tarkotetaan melkein aina tätä lahkoa. Tämän opin
päämies Böhmissä oli muuan talonpoika, nimeltä Niklas, ja hänen
mukaansa kutsutaan heitä toisinaan _nikolailaisiksi_. Tutummat he ovat
kumminkin _aatamilaisten_ nimellä, koska he pitivät aatamilaista tilaa
-- eli "luonnontilaa", kuten 1700-luvulla sanottiin -- synnittömän
viattomuuden tilana. Väitetään heidän tulleen alastomina kokouksiinsa.
Oliko todellakin näin laita, vai onko tämä vain juoruja taikka ilkeätä,
panettelua, sitä emme voi ratkaista.

Aatamilaiset asuivat eräällä Lushnic-joen saarella, kertoo Eneas
Sylvius. He kävivät alastomina -- tekivätkö he näin aina vaiko vain
erityisissä tilaisuuksissa, sitä hän ei, ikävä kyllä, sano. "Heidän
keskuudessaan vallitsi naisyhteisyys, mutta oli kielletty ilman
päämiehen, Aatamin, lupaa lähestymästä naista. Mutta jos mies himosi
palavasti jotakin naista, otti hän häntä kädestä ja meni esimiehen luo
ja sanoi tälle: 'Henkeni palaa rakkaudesta häneen.' Siihen päämies
vastasi: 'Menkää, kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa!'"

Tämä avioliiton hylkääminen oli kuitenkin mitä suurimmassa
ristiriidassa ajan koko silloisen katsantokannan kanssa. Yksiavioisuus
ja siihen perustuva yksityisperhe ei ollut vain perinnäinen
kansantietoisuuteen syvästi juurtunut laitos, vaan sitä vaativat
myöskin mitä voimakkaimmin silloinen tuotantotapa ja koko vallitseva
yhteiskuntajärjestys. Juuri se seikka, että avioliiton hylkääminen oli
sen ajan kommunismin johdonmukainen seuraus, osotti myöskin, ettei
tällä itselläkään ollut vielä mitään vankkaa jalansijaa silloisessa
yhteiskunnassa, joka tarvitsi yksiavioisuutta; juuri se todisti, että
tuon ajan kommunismi oli tuomittu jäämään rajottuneeksi pienien ryhmien
eli seurakuntien keskuuteen. Suurin joukko taborilaisia rupesikin mitä
kiivaimmin vastustamaan ankaramman kommunismin pyrintöjä.

Jo keväällä 1421 syntyi julkinen riita molempien suuntien välillä.
Muuan ritari vangitsi näet tammikuun 29 p:nä pappi _Martinek Hauskan_,
erään äärimäisen hurmahenkisyyden pääedustajan, mutta päästi hänet
taasen vapaaksi useiden ystävien pyynnöstä. Hän saarnaili tämän jälkeen
vielä suuremmalla innolla oppiaan, ja hänen kannattajakuntansa kävi
niin uhkaavaksi, että taborilaisten piispa Niklas kääntyi pyytämään
Pragista apua. Myöskin siellä oli kommunistinen kerettiläisyys
voittanut alaa. Neuvoskunta ryhtyi heti ankariin toimenpiteisiin, ja
Pragin kaksi porvariakin tuomittiin ajan viehättävän tavan mukaan
kerettiläisyydestä kuolemaan ja poltettaviksi. Samaan aikaan leimahti
taistelu Taborissa ilmi liekkiin. Ankarammat kommunistit, jotka olivat
vähemmistössä, karkotettiin, ja he vetäytyivät, yhteensä noin 300
henkeä, Lushnic-joen varsilla kasvaviin metsiin.

Pappi Martinek rupesi katumaan ja peruutti "harhaoppinsa", mutta niin
eivät tehneet hänen kannattajansa. Heitä vastaan lähti nyt Zizka:
hänhän oli sielultaan ja sydämmeltään pragilaisten kantaa lähempänä;
ja tämän "pikardilaisen kerettiläisyyden", jota jo taborilaisetkin
vihasivat, täytyi olla hänestä jotain aivan kauhistuttavaa. Hän karkasi
metsissä heidän kimppuunsa, otti heistä viisikymmentä vangiksi, ja kun
he kieltäytyivät peruuttamasta vähääkään opistaan, poltatti hän heidät
kaikki. He menivät ilolla kuolemaan.

Martinek, joka ei enään kai tuntenut olevansa oikein turvassa
taborilaisten joukossa, päätti lähteä Mähriin. Mutta tiellä hänet
kuitenkin otettiin vangiksi toverinsa Prokopin, "silmäpuolen",
kanssa ja jätettiin Raudnitzin arkkipiispan haltuun. Zizka vaati nyt
pragilaisilta, että nuo molemmat vaaralliset miehet olisi tuotava
Pragiin ja siellä elävänä poltettava varottavaksi esimerkiksi muille.
Mutta Pragin neuvosherrat pelkäsivät alempaa kansaa, jonka keskuudessa
Martinekin suunnalla oli lukuisia kannattajia. He lähettivät sen sijaan
pyövelin Raudnitziin, ja tämä kidutti molempia vankeja siksi, kunnes
he ilmaisivat muutamien pragilaisten uskonveljiensä nimiä. Senjälkeen
heidät pantiin suuriin tynnyreihin ja poltettiin 21 p:nä elok. 1421.

Mutta pikardilainen kerettiläisyys ei ollut kuitenkaan vielä kokonaan
tuhottu. Joukko aatamilaisia oli asettunut lujaan asemaan eräälle
Lushnicin lisäjoen pienelle saarelle. Zizka lähetti heitä vastaan 400
aseellista miestä, käskien tuhota heidät kaikki. Hyökkäyksen alaiset
puolustivat itseään epätoivoisesti ja saattoivat vastustajilleen suuria
tappioita, mutta kukistuivat vihdoin ylivoiman alle. Ne, jotka miekka
oli säästänyt, tappoi tuli 21 p:nä lokak. 1421.

Täten kommunismin jyrkempi suunta oli täydellisesti muserrettu. Ne
sotavoimat, jotka sen tuhosivat, osottavat, ettei se ollut varsin
laajalti levinnyt. Itse asiassa ainoastaan harvat tavattoman rohkeat --
tai tavattoman yksipuolisesti kommunismiin innostuneet saattoivat mennä
niin pitkälle aikansa rajojen ulkopuolelle. He ovat mieltäkiinnittäviä
kommunistisen ajatuksen historialle, mutta mitään historiallista
merkitystä he eivät konsanaan ole saavuttaneet.

Aatamilaiset oli voitettu ja tuomittu voimattomuuteen, mutta Zizkan,
joka erikoisesti vihaten heitä vainosi, ei ollut onnistunut hävittää
heitä täydelliseen sukupuuttoon. Lahkon jäännökset viettivät
riutuvaa elämää taborilaisten parissa. 15:nnen vuosisadan viimeisinä
vuosikymmeninä sukeltautuvat he taasen esiin ja yrittävät sulautua
Böhmin veljiin, joista myöhemmin johdumme puhumaan.

Kun aatamilaiset oli lyöty, ei koetettu enään voimakkaammin toteuttaa
kommunismia sen ankarammissa muodoissa. Lievempi muoto -- joka
kumminkin oli suuremmassa määrin tarkotukseen kuin todellisuuteen
nähden kommunismia -- pysyi sitä vastoin Taborissa lähes miespolven
ajan.

Mutta mihinkä käytettiin yhteisen rahaston tulot tai oikeammin sanoen
yhteisen varastohuoneen varat, sillä maksut rahastoon suoritettiin
parhaasta päästä luonnontuotteissa?

Ensimäisissä kristillisissä seurakunnissa oli toisten liikoja
varoja käytetty toisten puutteen poistamiseksi. Mitään sellaista ei
tarvinnut Taborissa tehdä. Kaikki seurakunnan jäsenet olivat elämisen
ehtojen puolesta yhdenarvoiset, varsinkin kun ensin kirkon ja sitten
vihollisten kaupunkien ja aatelisherrojen omaisuuden ryöstäminen riitti
täydellisesti tekemään kullekin toimeentulon mahdolliseksi.[29]

Vaivaishoitoon ei taborilaisten tarvinnut uhrata mitään, mutta
heidän täytyi pitää yllä pappinsa. Heillä ei ollut mitään papillista
ylimyskuntaa omine kirkkotiloineen, vaan seurakunta valitsi papiksi
kenen henkilön vain tahtoi, ja nämä taasen vuorostaan toimittivat
piispojen vaalin. Taloudellisesti he jäivät riippuvaisiksi
seurakunnasta, joka heidät ylläpiti.

Näiden pappien tehtävänä oli, kuten keskiajan papiston yleensä, kaiken
kaikkiaan ne toimet, jotka meidän päivinämme kuuluvat valtion ja
kunnan virkamiehille sekä opettajille. He olivat tuomareita, hoitivat
kunnallisia toimia ja välittivät kuntien keskinäistä yhteyttä ja
niiden suhdetta ulkomaailmaan. Pääasia heidän toimessaan oli lasten
opettaminen. Taborilaiset panivat tavattoman paljon arvoa yleiseen
hyvään kansansivistykseen. Tämä oli ilmiö, joka heissä ilmenevänä
herätti erikoista huomiota, eikä sellaista siihen aikaan tavata missään
muussa kansakunnassa. Korkeintaan "yhteisen elämän veljiä" voi tässä
kohden verrata heihin, mutta näiden katolilaiset munkkitaipumukset
antoivat heidän vaikutukselleen kokonaan toisen leiman. Luonnollisesti
täytyy taborilaisten sivistystä mitata aikansa mittapuulla -- se oli
pääasiassa jumaluusopillista laatua. Vanhaa ja uutta testamenttia he
varsinaisesti lukivat, mutta ne tunsivatkin he, naisetkin, hyvin. Eneas
Sylvius huomauttaa, että "tällä häijyllä sukukunnalla oli vain _yksi_
hyvä puoli, sivistyksen harrastus".

Voi näyttää siltä, että tämä kansansivistyksen harrastaminen on
ristiriidassa heidän vastenmielisyytensä kanssa tieteisiin, mikä
m.m. esiintyy heidän vaatimuksessaan, että oppineitten henkilöiden,
jotka heihin liittyivät, piti opetteleman jotain käsityötä. Tämä
ristiriita on kuitenkin vain näennäinen. Taborilaiset vihasivat
ainoastaan sitä tiedettä, joka oli erkaantunut alemmasta kansasta,
asettunut tätä vastaan ja oli nyt sortajien aseena ja ylempien
luokkien yksinoikeutena. Tuotannon silloisella kannalla ei tiede
sopinutkaan yhdenvertaisuuden periaatteisiin. Pikkutalonpoikais- ja
käsityöläismäinen tuotanto vaatii näet niin täydellisesti
työskentelijöiden ajan ja voimat, että näiden on mahdotonta päästä
mihinkään mainittavaan tulokseen tiedontiellä joutumatta pois
luokastaan. Sitä vastoin juuri yhdenvertaisuus vaati, että kaikkien
piti saada se osa sivistyksestä, joka vaan voitiin tehdä kaikkien
saatavaksi.

Taborilaisten viha tiedettä kohtaan johtui heidän aikakautensa
taloudellisessa suhteessa takapajulla olevasta kehityksestä. Heidän
kansansivistämisintonsa johtui heidän kommunismistansa. Eikä suinkaan
ole pelkkä sattuma, että uuden ajan koulukasvatusopin isä, tuo
niin ylistetty _Comenius_, oli _Böhmin_ _veljien_, taborilaisten
jälkeläisten, piispa.

Mutta vielä tärkeämmäksi kuin _koululaitos_, tuli taborilaisille
_sotalaitos_. Tämä pieni yhteiskunta, joka niin rohkeasti ryhtyi
sotaan koko vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, saattoi pysyä pystyssä
vain niinkauan, kuin pysyi sodassa voittamattomana, ja rauhaa ei
ollut ajattelemistakaan, eipä edes aselepoa. Taborin yhteiskunta
oli näet liiaksi vastakkainen hallitsevien voimien eduille. Mutta
mitään ratkaisevaa voittoa eivät he myöskään voineet saavuttaa, sillä
vihollisen voiman juuret olivat itse vallitsevissa tuotantosuhteissa.
Taborilainen kommunismi oli näihin suhteisiin keinotekoisesti ympätty
kasvi, se ei voinut tulla aikansa yleiseksi yhteiskuntamuodoksi.

Alituinen sota oli taborilaisten osana, se oli heidän kunniansa, mutta
myöskin heidän onnettomuutensa.

Koko heidän järjestysmuotonsa täytyikin muodostaa sodan näkökohtia
silmälläpitäen. He jakaantuivat kahdenlaisiin seurakuntiin, _kenttä-_
(sota-) ja _kotiseurakuntiin_. Jälkimäiset pysyivät kotona ja tekivät
työtä ylläpitääkseen itsensä ja sotaseurakunnat. Nämä sensijaan olivat
yksinomaan sotatoimissa. He olivat aina aseissa ja samosivat vihollista
vastaan, vaimot ja lapset mukanaan, kuten vanhat germanit, joiden
kanssa he kilpailivat raakalaisessa villeydessä ja hillittömyydessä.
Luultavasti eri seurakunnat vuorottelivat todennäköisesti aika
ajoin toistensa kanssa, sodasta palaavat rupesivat käsityöhön, ja
tähänastiset käsityöläiset rupesivat sotureiksi. Mutta tässäkään kohden
ei meillä taasen ole taborilaisista tarkkoja tietoja. Yhtä tarkoin kuin
tunnemme taborilaisten sotatyöt, yhtä vähän on meille säilynyt tietoja
heidän sisäisistä laitoksistaan.

Sotahistorian kannalta nämä kenttäseurakunnat olivat suuriarvoiset.
Tavallisesti sanotaan vakinaisten sotajoukkojen syntyneen vasta
keskiajan lopulla Ranskan kuninkaan Kaarle VII:nnen toimesta, joka
15:nnen vuosisadan keskipaikkeilla loi 15:n palkkasoturikomppanian
suuruisen seisovan sotilasvoiman. Mutta todellisesti oli taborilaisilla
_Europan ensimäinen vakinainen sotajoukko_, joka lisäksi perustui
yleiseen asevelvollisuuteen eikä vierasten palkkasoturien pestaamiseen.
Tässä onkin syy taborilaisten suureen sotaiseen etevämmyyteen sen ajan
vasallien ja palkkasoturien kokoonhaalittuihin joukkoihin verraten.

Taborin sotajoukko oli ensimäinen sitte vanhan Rooman-vallan päivien,
joka muodosti kokonaisen _elimistön_ eikä vain joukon, joka juoksi
vihollista vastaan. Se oli jaettu eri aselajien mukaan, hyvin
harjotettu kenttäliikkeisiin ja tekemään käännöksiä ja kaarroksia
taistelun kestäessä, tarkotuksenmukaisesti yhden määrätyn keskusjohdon
alainen, ja sen eri osat vaikuttivat kaikki yhtenä kokonaisuutena.
Taborilaiset olivat ensimäiset, jotka ymmärsivät tarkotuksenmukaisesti
käyttää hyväkseen kenttätykistöä, ja ensimäiset, jotka kehittivät
marssimistaidon. Yksistään heidän pikamarssinsa antoivat heille monta
voittoa vastustajistaan.

Kaikissa näissä kohdin he esiintyivät uudemman sotalaitoksen luojina.

Voi ehkä sanoa sotaisella kuten muillakin aloilla, että jokaisen
suuren edistysaskeleen saa aikaan yhteiskunnallinen vallankumous ja
että suurimmat sotapäälliköt viimeisen puolenvuosituhannen kuluessa
ovat olleet ne, jotka ovat osanneet käyttää hyväkseen näitä uusia
edistysaskeleita. Niin tekivät Zizka, Cromwell, Napoleon.

Taborilaisten sotaista kuntoa lisäsi vielä heidän intonsa ja
kuolemanhalveksimisensa: heille ei ollut mahdollista sovittelu, eikä
pysähtyminen aletulla tiellä. Heillä ei ollut muuta valittavana
kuin voitto tai kuolema. Täten heistä tuli aikakautensa pelätyimpiä
sotilaita. Heidän sotainen terrorisminsa pelasti hussilaisen
vallankumouksen samalla tavalla kuin v. 1793 Ranskan sanskulotit
pelastivat terrorismillaan vuoden 1789 porvarillisen vallankumouksen.


UI. Taborin häviö.

Wenzelin kuoltua ryhtyivät kalkkilaiset -- hussilainen aatelisto ja
pragilaiset -- neuvotteluihin Sigismundin kanssa. Heidät lienee tehnyt
levottomiksi ajatus, että pitäisi ryhtyä taisteluun keisaria ja paavia,
itseasiassa koko Europaa vastaan. He olivat olleet sitä halukkaampia
sovintoon, kun taborilaisuus oli kasvanut pelottavaksi voimaksi.
Jos olisi ollut kysymys vain kalkin antamisesta maallikoille, olisi
epäilemättä saatu sovinto aikaan. Mutta kysymys oli enemmästä, kysymys
kirkon tiloista ja omaisuudesta, ja siinä kohden oli kirkko ja sen
renki Sigismund yhtä taipumaton kuin taborilaiset. Syntyi taistelu
elämästä ja kuolemasta, missä ne kirkkotilat, joita kalkkilaiset olivat
anastaneet, pakottivat heidät, vaikka vastahakoisesti, asettumaan
taborilaisten puolelle.

Tässä ei ole tarkotus kirjottaa hussilaissotien historiaa. Vain
muutamia päätapauksia mainittakoon. Paavi kutsui 1 p:nä maaliskuuta
v. 1420 koko kristikunnan ristiretkelle hussilaisia vastaan.
Saaliinhimoinen ristisotajoukko toisensa jälkeen muodostui lyödäkseen
maahan kerettiläisyyden. Viisi kertaa uudistui hyökkäys vuosien 1420 ja
1431 välillä, mutta yhtä monta kertaa joutui ristisotajoukko surkeasti
tappiolle. Taborilaiset joukot saivat sellaisen voittamattoman maineen,
että v. 1427 Miesin luona ja v. 1431 Taussissa kokonaiset suuret
sotajoukot valtasi mieletön kauhu, kun saivat kuulla hussilaisten
lähestyvän, ja hajaantuivat näkemättä edes vihollistaan. Ristiretkien
väliaikoina taistelivat taborilaiset ja kalkkilaiset enemmän tai
vähemmän kiivaasti keskenään, mutta siitäkään emme voi tässä ruveta
pitemmältä puhumaan.

Taussin suuren päivän jälkeen näytti siltä, ettei olisi enään
mitään vihollista, joka voisi vastustaa taborilaisia. Ulkoapäin ei
mikään sotajoukko uskaltanut tulla heitä vastaan, ja kotimaassa oli
heidän vastustajiensa, aateliston ja muutamien kaupunkien, voima
yhä heikkenemässä. Taborilaisen terrorin jatkuminen uhkasi heitä
täydellisellä häviöllä.

Mutta osottautui kumminkin, kuinka vähän sotaiset voitot merkitsevät,
jos voittajien pyrinnöt ovat vastakkaiset yleisen taloudellisen
kehityksen pyrkimyksille. Taborilaisten ratkaisevaa sotaista tappiota
olisi luonnollisesti seurannut heidän sukupuuttoon hävittämisensä.
Mutta voittokin kehitti taborilaisten keskuuteen aineksia, jotka saivat
aikaan heidän häviönsä. Heidän suurinta voitonriemuaan seurasi heti
heidän perikatonsa.

Kuta voitokkaampia taborilaiset olivat, sitä sietämättömämmäksi kävi
luonnollisesti heidän böhmiläisten vastustajiensa, kalkkilaisten,
asema -- katolilaisista puhumattakaan. Aatelisto oli vaipunut
merkityksettömäksi ja olisi jo aikoja tehnyt sovinnon kirkon kanssa,
ellei se, kirkon omaisuuden ryöstäjänä, vaan olisi pelännyt kirkon
ahnautta ja kostonhimoa.

Toiselta puolen olivat taborilaisten loistavat voitot tehneet paavin
ja keisarin sekä heidän puolueensa nöyremmiksi. Taussin tappelun
jälkeen sovittiin vihdoin siitä, ettei kirkkotilojen omistamista
pidettäisi kirkonryöstönä, saatiinpa siihen vielä paavin hyväksyminen.
Mutta kirkko meni vielä pitemmälle, se lähetti asiamiehiä rikkaine
rahalahjoineen kalkkilaisten luo vahvistaakseen sen vastustusvoimaa
taborilaisia vastaan. Aatelisto, joka "jo muutamia vuosia oli ollut
ikäänkuin näyttämöltä kadonneena", kertoo Palasky, "saa nyt taasen,
kun se tunsi takanaan olevan keisarin ja kirkon ja näiden rikkaudet,
rohkeutta sotaan, kokousten pitoon ja järjestymiseen, vallottaakseen
taasen kadonneen valtansa pragilaisten ja katolilaisten kirkollisten
keinojen (sangen maallistenkin) avulla."

Asemaa kuvailee varsin selvästi Eneas Sylvius, joka kuitenkin antaa
Prokopille, joka Zizkan kuoltua oli taborilaisten etevin johtaja,
paljon suuremman merkityksen kuin hänellä todella oli; Eneaksemme näet
kirjottaa: "Böhmiläiset paroonit kokoontuivat usein ja valittelivat
sitä, että olivat nousseet kuningastaan vastaan ja nyt sen sijaan
saivat kantaa Prokopin raskasta iestä. He sanoivat, että hän yksin oli
herra, hallitsi ja asetteli kaikki mielensä mukaan, määräsi maksuja
ja veroja, pestasi sotaväkeä, johti joukot, eikä kärsinyt mitään
vastaväitteitä ja kohteli orjinaan, palvelijoinaan sekä ylhäisiä
että alhaisia. He huomasivat, ettei ollut kansaa onnettomampaa
kuin böhmiläiset, he kun saivat olla aina sodassa, asua telteissä
kesät, talvet, maata kovalla maalla, olla koti- ja ulkomaisten
sotien runtelemina ja aina taistella tai tuskaisina odottaa uusia
taisteluja. He lisäsivät, että he kerran olivat heittäneet kauhean
tyrannin ikeen päältään, että heitä ei pakotettaisi palvelemaan yhtä
miestä, Prokopia. He senvuoksi kutsuivat kokoon yleiset valtiopäivät
keskustelemaan siitä, kuinka maata piti hallittaman. Siellä heille
esitteli herra Meinhard, kuinka onnellinen olisi se maa, missä kansa
ei olisi _laiskuuteen taipuvainen_ eikä sodan repimä. Mutta Böhmi,
jolla ei ollut mitään lepoa, oli pian menehtyvä; maa oli autio ja kansa
kuoli nälkään" j.n.e. -- kaikki asioita, joihin herran mielestä olisi
pelastus vain yhdestä, siitä että aatelisto saisi taas vallan käsiinsä.

Samalla kun taborilaisten eri vastustajat unohtivat keskinäiset
etujenvastakkaisuudet yhteisen vihollisen, taborilaisuuden, rinnalla ja
sulivat yhdeksi "taantumukselliseksi joukoksi" sitä vastaan, tapahtui
itse taborilaisessa puolueessa muutoksia, jotka olivat vaarallisempia
kuin kaikki vastustajien vehkeet.

Taborin kommunistit eivät milloinkaan muodostaneet kuin osan
kansanvaltaista puoluetta, jota sanottiin taborilaiseksi. He olivat
sen voimakkain, leppymättömin, joka suhteessa pisimmälle tähtäävä
ja sotaisesti vahvin aines. Mutta suurin osa joukoista, jotka tähän
puolueeseen kuuluivat, oli pikkuporvaria ja talonpoikia, joille
kommunistinen ohjelma oli jotenkin yhdentekevä. Kuta kauemmin sota
kesti, sitä enemmän kärsivät nämä ainekset siitä.

Vaikka böhmiläiset saivat loistavia voittoja, olivat he kuitenkin
alussa liian heikot pysyttämään vihollista pois maastaan. He
voittivat puolustussodassa. Vasta v. 1427 alkoivat he tehdä
ulkomaisia hävitysretkiä, jotka kuuluivat sen ajan sotatapoihin --
ryöstö ja hävitys muodostivat sodasta yhtä varsinaisen osan, kuin
meidän päivinämme on laita, kun "sivistystä" levitetään Afrikaan.
Mutta hyökkäyssotakaan ei turvannut böhmiläisiä vihollismielisten
naapurien hävitysretkiltä. Sen ohella jatkuivat kansalaissodat
yhtämittaa. Böhmi nääntyi vuosi vuodelta. _Kaikkien_ elatuskeinojen
täytyi ajan pitkään kärsiä sellaisesta tilasta, ja _kaikissa_
yhteiskuntaluokissa harrastettiin yhä hartaammin rauhaa ja lepoa.
Ja kuta selvemmin taipumattomat taborilaiset osottautuivat rauhan
ainoaksi esteeksi, sitä enemmän täytyi kansan mielialan heitä vastaan
tulla yhä vihamielisemmäksi, ja sitä ankarampiin keinoihin täytyi
heidän vuorostaan ryhtyä säilyttääkseen asemaansa. Yhä jyrkemmäksi
tuli vastakkaisuus heidän ja kansan muun osan välillä. Missä aatelisto
nousi taborilaisia vastaan, sai se enimmäkseen kansan myötätuntoisuuden
osakseen.

Mutta eivät myöskään itse taborilaiset olleet enään entisellään.

Taborin kohtalo on omiaan kiinnittämään meidän mieltämme mitä
suurimmassa määrin. Se näyttää meille mikä olisi tullut Mülhausenissa
ilmenneen Münzesiläisen suunnan ja Münsterin uudestikastajien
kohtaloksi, ellei heitä olisi sotilasvoimalla voitettu.

Taborin kommunismin perustana olivat yksinomaan köyhien eikä
tuotantotavan tarpeet. Nykyajan sosialidemokratia saa voitonvarmuutensa
siitä, että tuotannon tarpeet ja köyhälistön tarpeet viittaavat samaan
suuntaan; sen vuoksi on nykyisin köyhälistö historiallisen kehityksen
kannattajana. Toisin oli asianlaita 15:nnellä vuosisadalla. Köyhien
tarpeet synnyttivät pyrkimyksen kommunismiin, tuotannon tarpeet
vaativat yksityisomaisuutta, eikä kommunismi voinut siis silloin
tulla miksikään yleiseksi yhteiskuntamuodoksi. Ja myöskin köyhistä
täytyi kommunin tarpeen hävitä, niin pian kuin kommunismi oli antanut
heille sen, mitä tahtoivat, s.o. vapauttanut heidät köyhyydestä. Sen
tarpeen tyydytettyä täytyi ennemmin tai myöhemmin itse kommunisminkin
kadota, varsinkin kun ei tahdottu käyttää tuota ainoata keinoa, joka
etenkin pienemmille ryhmille teki mahdolliseksi pitemmän päälle
pysyttää tämän laatuista kommunismia, nimittäin yksityisperheen,
yksiavioisuuden lakkauttamista. Siten olivat tehneet taborilaiset,
kuten olemme nähneet, he olivat hävittäneet aatamilaiset kerrassaan
sukupuuttoon ja siten taasen avanneet yksityisomaisuudelle tien
heidän yhteisöönsä. Suunnaton saalis, jonka taborilaiset saivat
onnellisilla sotaretkillään, toi hyvinvointia, vieläpä rikkauttakin
heidän yhteiskuntaansa. Kommunismin veljelliset tunteet hävisivät
häviämistään, yksityisomaisuuden seuralaiset, ahneus ja kateus,
alkoivat saada yhä suurempaa alaa.

Tätä kehitystä edisti vielä vierasten ainesten liittyminen
taborilaisiin, vanhoja kun sentään vainot ja kärsimykset olivat
suurissa määrin kiinnittäneet oppeihin.

Alituisten sotien täytyi harventaa vanhojen taborilaisten rivejä.
Sotilaallisesti ei tätä huomattu, sillä uudet tulokkaat täyttivät
aukot. Tabor tuli todelliseksi Mekaksi kommunistisille hurmahengille.
Ja varsin kirjavat olivat, kuten kansallisuudet, ne lahkotkin,
jotka siellä olivat edustettuina. "He eivät ole kaikki yksimielisiä
uskossaan", kirjottaa Eneas Sylvius käytyään Taborissa. "Taborissa
jokainen voi uskoa, mitä itse tahtoo. Siellä on nikolailaisia,
areiolaisia, manikeolaisia, armenianeja, berengarilaisia ja 'Lyonin
köyhiä', mutta arvokkaimmat ovat valdolaiset, Rooman istuimen
pääviholliset."

Vaarallisempi oli kuitenkin toinen virtaus. Taborin sotaonni houkutteli
sinne kaikellaista seikkailunhaluista väkeä, joka ei vähintäkään
välittänyt taborilaisista aatteista, vaan tahtoi saada vain saalista
ja sotakunniaa. Puolasta ja Vähä-Venäjältä tulvi kansaa böhmiläisten
leiriin, vieläpä Saksastakin tuli monta, jotka, kuten Palacky sanoo,
"pitivät suuremmassa arvossa seikkailuja kuin uskonkappaleita". Ja hän
lisää, että tämän kautta "sekä taborilaisten että 'orpojen' sotajoukot
jo tähän aikaan kadottivat sen luonteen, josta Zizka oli pitänyt niin
suurta huolta, kun hän tahtoi, että kaikki hänen sotilaansa olisivat
'Jumalan todellisia sotamiehiä', kokonaan ja vilpittömästi, eivätkä
olisi uskossaan leväperäisiä eikä epäileväisiä."

Joskin innon ja vapaaehtoisen kurin alkeetkin tämän kautta hälvenivät,
eivät taborilaisten sotajoukot kumminkaan vielä menettäneet
_sotakuntoaan_. Huonompi oli _luotettavaisuuden_ laita. Samoista
syistä kuin nämä palkkasoturit, oli heidän palvelukseensa ruvennut
vararikontehnyt aatelisto, hovienherrat olivat vain sen kautta
jossain määrin voineet säilyä, että olivat ruvenneet jonkinlaisiksi
taborilaisten vasalleiksi -- muistettakoon siihen nähden böhmiläisten
paroonien jo mainittuja valituksia Prokopin hirmuvallasta.

Kun aatelisto nousi vastarintaan ja pestasi miehiä katolisen kirkon
kullalla, hiipi kavaluus joka taholta taborilaisiin joukkoihin.

Niin on käsitettävää, että kun taasen syntyi kansalaissota ja
kalkkilaiset ja taborilaiset mittelivät voimiaan, nämä viimeksi
mainitut yksinjäätyään ja joukkojensa osien pettäminä joutuivat
tappiolle taistellessaan vihollisia vastaan, jotka olivat unohtaneet
sisäiset riitansa ja liittyneet ylivoimaiseksi liitoksi noita
kansanvaltaisen puolueen jäännöksiä vastaan, jotka vielä olivat jääneet
uskollisiksi kommunistisen seurakunnan aatteelle.

Ratkaiseva ottelu tapahtui Böhmishbrodin läheisyydessä, Lipanin kylän
luona 30 p:nä toukok. 1434. Aatelispuolueella oli ylivoima, 25,000
miestä 18,000 taborilaista vastaan. Kauan oli voitto epävarma, mutta
lopuksi se alkoi kääntyä aatelisten puolelle, varsinkin sitten kun
taborilaisen ratsuväen päällikkö Johan Tshapek parhaan taistelun
riehuessa jätti tappotantereen, sen sijaan että olisi karannut
vihollisen kimppuun. Kauhea murhaaminen alkoi; armoa ei annettu, ja
13,000 taborilaista lienee hakattu kuoliaaksi. Tämä pelottava tappio
mursi ainaiseksi taborilaisten voiman.

Tabor lakkasi hallitsemasta Böhmiä. Kansanvalta oli tuhottu, ja
aatelisto saattoi yhdessä Pragin "arvoisan porvariston" kanssa
ruveta uudestaan maata riistämään. Pitkällisten kuninkaan ja hänen
"uskollisten alamaistensa" välisten keskustelujen jälkeen, jolloin
molemmat, ja hyvällä syyllä, pelkäsivät, että toinen vain miettisi
petosta, tunnustettiin Sigismund vihdoin v. 1436 kuninkaaksi. Ehdot
olivat: yleinen anteeksianto sekä jokaisen tilanomistajan ja kunnan
oikeus päättää ryöstettyjen kirkkotilojen takaisinantamisesta.

Taborilaisten voima oli Lipanin taistelussa murrettu, mutta ei
kokonaan tuhottu. He jatkoivat taistelua vielä kotvan aikaa, mutta
yhä raukeammin ja yhä vähemmällä menestyksellä, ja v. 1436 olivat he
iloisia, kun saivat Sigismundin kanssa aikaan sopimuksen, jossa tämä
tunnusti ainakin heidän kaupunkinsa itsenäisyyden.

Asema pysyi tällaisena 1450-luvulle asti. Muutamat rivit Eneas
Sylviuksen kertomuksesta vuodelta 1451 kuvaavat selvästi minkälainen
sisäinen tila siellä silloin oli.

Kertomus on niitä harvoja silminnäkijäin tiedonantoja taborilaisten
sisäisistä oloista, mitä meille on säilynyt. Muutamia sen
kuvaavimpia kohtia mainittakoon tässä. Ne antavat sangen hyvän kuvan
taborilaisyhteisöstä: Taborin talot, sanoo Eneas, ovat puusta tai
savesta, ja ovat sikin sokin vailla kaikkea järjestystä. "Asukkaat
omistavat kallisarvoisia huonekalustoja ja suuria rikkauksia, jotka
oli saatu monelta kansalta. He tahtoivat ennen elää kaikessa suhteessa
kirkon tapaan ja heillä oli kaikki yhteistä, kutsuivat toisiaan
veljiksi, ja toinen sai toiselta, mitä häneltä itseltä puuttui. Mutta
nyt elää kukin itsekseen, ja toinen näkee nälkää, kun taasen naapuri
mässää ylellisyydessä. Pienipä oli heidän lähimmäisenrakkautensa tuli,
lyhytaikainen (apostolisen seurakunnan) matkiminen... Kaikki, mitä
taborilaiset olivat ryöstäneet, tuli yhteiseksi omaisuudeksi. Mutta
he eivät voineet pitää sitä voimassa. Luonto sai voiton, ja nyt he
kaikki ovat vaipuneet ahneuteen. Kun he eivät enää voi ryöstää niinkuin
ennen, veltostuneita kun ovat ja pelkäävät naapureitaan, vaanivat he
kauppavoittoja ja antautuivat alhaisempiin toimiin. Kaupungissa elää
4000 miestä, jotka voisivat käyttää aseita, mutta he ovat ruvenneet
käsityöläisiksi, suurimmaksi osaksi _villakankureiksi_, niin että heitä
pidetään sotaan kelpaamattomina."

Huomattavaa on, että siis useimmat taborilaiset olivat villakankureja.

Eneas Sylvius kävi Taborissa v. 1451. Tämän kuvauksen mukaan sekä
Taborin sotaisa voima, että sen kommunismi olivat siis tähän aikaan
kokonaan hävinneet. Mutta vieläpä sen vallankumouksellisen menneisyyden
jätteetkin näyttivät vaarallisilta Böhmin vallanpitäjistä. Eneas
Sylviuksen käynnin jälkeisenä vuonna Böhmin valtionhoitaja, Georg v.
Podiebrad, lähti Taboria vastaan ja vaati, että kaikki taborilaispapit
piti annettaman hänen käsiinsä. Ja jo kolmen päivän perästä kaupunki
antautui ja luovutti pappinsa. Papit saivat valita joko "kääntymisen"
tai elinkautisen vankeuden. Taborin tasavallan erikoisasema ja kaikki
itsenäisyys olivat lopussa.

Näin surkean lopun sai tuo kerran niin mahtava kommunistinen
yhteiskunta, jonka edessä puoli Europaa oli vapissut. Tuskinpa voi
olla toivomatta, että Tabor edes olisi kukistunut, kuten Münster,
kommunistisen nuoruutensa loistossa, sen sijaan että se nyt kuihtui
porvarillisen vanhuudenheikkouden surkeuteen.

Taborin kukistuessa oli samalla voitettu kansanvallan viimeinen
turvapaikka Böhmissä.

Taborilaisten kohtaloa saattaa monessa kohdassa verrata Ranskan
vallankumouksen jakobinien vaiheisiin. Samoin kuin nämäkin, he
pelastivat vallankumouksen uljaalla sankarimaisuudellaan, mutta
eivät suinkaan omaksi edukseen, vaan niiden hyväksi, jotka osasivat
sitten käyttää vallankumousta hyväkseen. Ranskassa suurkapitalistit
ja keinottelijat saivat melkein rajattoman vallan valtiossa ja
yhteiskunnassa, Böhmissä taas korkeampi aatelisto, joka sai valtiossa
ja yhteiskunnassa melkein rajattoman vallan. Böhmin alempi aatelisto
ei voittanut mitään hussilaissodissa, ne päinvastoin kiiruhtivat
sen rappeutumista. Korkeampi aateli, jonka osaksi suurin osa
kirkon tiloista oli tullut, rikastui myöskin alemman aateliston
kustannuksella, jonka tiloja se osteli.

Mutta eniten kärsivät talonpojat ja pikkukaupunkilaiset sodan
seurauksista. Yhä suuremmiksi tulivat ne taakat, joita voittajat
asettivat alempien luokkien kannettaviksi, ja ne heikot kapinankokeet,
joita sorretut tekivät, kukistettiin helposti. Mutta jos työvoima
ei sittenkään tahtonut riittää, niin tilanomistajat käyttivät
maanviljelyksen ohella uutta, vähemmän työvoimaa vaativaa ansiokeinoa,
joka sai sellaisen vauhdin, että se siellä täällä vieläpä kokonaan
tunki talonpojat tiloiltaan. He laittoivat _kalalammikoita_.
Englannissa lampaanhoidon lisääntyminen suuressa määrin karkotti
talonpojat heidän mailtaan ja edisti irtolaisväestön muodostumista.
Böhmissä kalanviljelys näytteli, joskin ahtaammassa määrässä,
samallaista osaa. Lampaat söivät Englannissa talonpojat, Böhmissä taas
toutaimet, joita herrat kalalammikoissaan viljelivät.

Maa-orjuus oli 1400-luvun alussa ollut kokonaan hävinneenä Böhmistä.
Saman vuosisadan loppupuolella oli se taasen tullut talonpoikien
yleiseksi tilaksi.

On naurettavaa syyttää tästä hussilaissotia. Se suunta, jonka
yhteiskunnallinen kehitys saa, ei riipu siitä, edistyykö se
rauhallisesti vaiko ankarien taistelujen riehuessa. Sen määrää
tuotantotavan muutoksien ja tarpeitten luonnonpakko. Jos raivoisien
vallankumoussotien tulos ei vastaakaan vallankumouksellisten
taistelijoiden tarkotuksia, niin ei tämä todista mitään muuta kuin että
nämä tarkotukset olivat vastakkaisia tuotantotavan tarpeille.

Ankarat vallankumoustaistelut eivät milloinkaan voi määrätä
yhteiskunnallisen kehityksen _suuntaa_, ne voivat antaa tälle
määrättyjen edellytyksien vallitessa vain _nopeamman kulun_. Mutta
toiselta puolen on seurauksena se, että kärsimykset lisääntyvät niille,
jotka sortuvat. Tämä vaikutus oli myöskin hussilaissodilla. Koko
Europassa alkaa talonpoikaisluokan asema 1400-luvulla taasen huonontua,
toisessa maassa aikaisemmin, toisessa myöhemmin. Sen, että Böhmi
huolimatta taloudellisesta vanhoillisuudestaan, oli ensimäisiä maita,
missä näin kävi ja jossa taantuminen tuli nopeimmaksi, voipi lukea
hussilaissotien ansioksi, mutta ei mitään muuta. Ilman niitä olisi
tämä käänne tapahtunut ehkä vasta vuosisataa myöhemmin, Saksan suuren
talonpoikaissodan jälkeen.



VII LUKU.

Böhmin veljet.


Tabor oli kukistunut, mutta se ei hävinnyt jäljettömiin. Tämä
kommunistinen sotilasvaltio oli näytellyt niin loistavaa osaa ja sen
vaikutuksella oli kaikesta huolimatta ollut niin syvät juuret ajan
yhteiskunnallisissa olosuhteissa, jotka sen kukistuttua eivät vain
lakanneet vaan esiintyivät vielä räikeämpinä, että niiden aatteiden,
joille se oli rakettu, täytyi edelleenkin elää, joskin uusissa
muodoissa, muuttuneisiin olosuhteisiin soveltuneina.

Kahteen eri suuntaan, jotka molemmat kyllä lähtivät samasta juuresta
mutta olivat keskenään sentään aivan erilaiset, kehittyi taborilaisia
lahkoja ja järjestysmuotoja. Molempia kutsuttiin _Böhmin_ _veljiksi_.
Toinen näistä lahkoista oli _sotainen_, toinen _kommunistinen_.

Me olemme nähneet, kuinka Taborin voitot houkuttelivat sinne vieraita
sotilaita, jotka tulivat sinne vain kunnian ja rikkaan saaliin
toivossa. Toiselta puolen alituinen sota raaistutti kyllä myöskin
taborilaisia itseään, ja monelle heistä tulivat saalis ja palkka
ainoiksi tarkotuksiksi.

Taborin häviön jälkeen muodostui näistä aineksista joukkoja,
jotka harjottivat sodankäyntiä ammattina ja rupesivat mielellään
palvelukseen hyvästä palkasta. He vetäytyivät tavallisesti jonkun
tunnetumman päällikön ympärille kokoontuneina Böhmistä Unkariin ja
erittäinkin Puolaan, joissa tekivät itsensä varsin huomatuiksi. Taborin
laitoksien mukaisesti olivat nämä "Böhmin veljesjoukot" järjestetyt
kansanvaltaiselle pohjalle, eivätkä ne suinkaan olleet yksinvaltaisen
johtajan vallassa, kuten muuten oli sen ajan palkkajoukkojen laita.

Väitetään myöskin, että kasakat, jotka 1500-luvun alussa ilmaantuivat
Ukrainassa, olisivat järjestyneet saman mallin mukaan.

Suuremman merkityksen sai kumminkin toinen laji "Böhmin veljiä", joka
jäi Böhmiin.

Me olemme jo ennen huomauttaneet, että keski-ajan kommunistit olivat
yleensä rauhaarakastavia miehiä ja kammoivat väkivaltaa. Tämä on
alempien kansankerrosten heikon aseman luonnollinen seuraus ja
sopusoinnussa myöskin alkukristillisen perimätiedon kanssa. Kun
hussilainen vallankumous puhkesi ilmi Böhmissä, vanhat auktoritetit
syöstiin alas ja alemmat kansanluokat nousivat voitokkaaseen kapinaan,
silloin joutui kommunistien suurin osa mukaan ja kun kerran olivat
joutuneet väkivaltaiseen vallankumoukseen, ajoi tosiasiain logika
heidät luonnonlain välttämättömyydellä kansanvaltaisen liikkeen
johtoon, liikkeen, jonka pisimmälle menevän osan he muodostivat.

Mutta eipä edes silloin kun taborilaiset viettivät loistavimpia
voittokulkujaan, rauhallisemman suunnan äänet kokonaan vaienneet,
vaan tuomitsivat kaiken sodan, kaiken väkivallan, kaiken pakon. Tämän
suunnan etevin johtaja oli Chelcicistä, läheltä Wodniaa, kotoisin oleva
_Pietari Chelcicky_. Hän oli syntynyt noin v. 1390, ja oli nähtävästi
köyhtynyt aatelismies. Hän kirjotti jo v. 1420 väkivallan käyttämistä
vastaan uskonnollisissa asioissa, ja vallankumoussodat vahvistivat
hänen mielipidettään. Hän sanoi sotaa kaikkein kamalimmaksi kaikesta
pahasta ja sotamiehiä murhaajiksi ja pahantekijöiksi. "Ei kukaan
kuningas eikä ruhtinas eikä edes köyhin aatelismieskään", kirjottaa
hän, "käy sotaa omasta puolestaan yksinään, vaan kaikki he pakottavat
talonpoikia väkisin siihen, johtaen täten kaiken kansan murhien ja
rikoksien tekoon".

Chelcicky on tasa-arvonkommunisti alkukristillisessä mielessä. Mutta
ei sodalla eikä valtion pakolla vaan valtion ja yhteiskunnan selän
takana saataisi yhdenvertaisuus aikaan. Tosikristityllä ei saa olla
valtiossa mitään osaa, sillä valtio on syntinen ja pakanallinen. Valtio
luo yhteiskunnalliset eroavaisuudet, omaisuuden, säädyn ja arvon,
ja ne voivat hävitä vain sen mukana. Mutta ainoana keinona valtion
hävittämiseksi on se, ettei välitetä sen olemassaolosta. Tosiuskovainen
kristitty ei senvuoksi saa ottaa vastaan mitään virkaa eikä myöskään
pyytää valtiovallan apua. Poliiseja ja tuomioistuimia ei häntä varten
saa olla olemassa. Tosikristitty pyrkii itsestään hyvään eikä hän saa
pakottaa muita hyvään, koska Jumalakin vaatii vapaasta tahdosta tehtyä
hyvää. Kaikkinainen pakko on pahasta.

Ainoa asema, jossa tosikristitty voi olla vallitsevassa valtiossa
ja vallitsevassa yhteiskunnassa, on alimmissa kerroksissa, niiden
joukossa, jotka vain tottelevat ja palvelevat, mutta eivät käske ja
hallitse. Kaikkinainen hallitseminen, kaikkinainen luokkamuodostuminen
on vastoin veljeyden ja tasa-arvoisuuden käskyä. Ja yhtä vähän kuin
totinen kristitty saa olla hallitsija, yhtä vähän saa hän riistaakaan.
Älköön hän myöskään harjottako kauppaa, sillä siihen yhdistyy
välttämättömästi petosta. Kaupungit, kauppapaikat, ovat pahasta. Ne
ovat Kainin keksintöä; hän muutti elämän alkuperäisen yksinkertaisuuden
viekkaudeksi, keksimällä mitat ja painot, sensijaan että kansa
aikaisemmin vaihtoi mittaamatta ja punnitsematta. Hyljättävintä ja
kirotuinta on kuitenkin aateluus.

Mitä enemmän Böhmissä taborilainen järjestelmä menetti alempien
luokkien suosion, sitä enemmän tämä anarkistinen mutta rauhaa rakastava
kommunismi voitti alaa väestön keskuudessa.

Merkitsevimmäksi niistä kommunistisista lahkoista, joita syntyi
Böhmissä Taborin kukistumisen jälkeen, osaksi hajonneista
taborilaisista aineksista, tulivat Chelcickyn kannattajat,
chelciciläisveljet.

Tunnetuimmaksi Pietarin oppilaista tuli _veli Gregori_. Hän oli
köyhä aatelismies, jonka täytyi elää räätälinammatilla. Kunwaldin
kylän taborilainen siirtola valitsi v. 1457 hänet johtajakseen ja
järjestäjäkseen. Hänen ansionsa lienee pääasiassa se, että nämä
siirtolaiset, "veljet", omaksuivat Chelcickyn opin ja kaikin tavoin
elivät sen mukaisesti.

Ei olla varsin selvillä siitä, kuinka Böhmin veljet alkuaan oli
järjestetty, sillä veljet myöhempinä aikoina häpesivät kommunistista
alkuperäänsä ja koettivat parhaan kykynsä mukaan peittää tämän
tosiasian. Sen avulla, mitä tiedetään heidän myöhemmistä järjestöistään
ja heidän jälkeläisistään, herrnhutilaisista, voimme kuitenkin saada
pääpiirteet selville.

Luonnollisesti oli kaikki sota- ja valtiopalvelukseen rupeaminen, kuten
valtion laitoksiin vetoaminenkin, ankarasti kielletty. Täydellisen
yhdenvertaisuuden piti vallita seurakunnassa, eikä minkäänlaista
riistämistä saanut tapahtua. Jokaisen, jolla oli rikkautta tai
säätyetuoikeuksia, täytyi luopua näistä, ennenkuin pääsi seurakunnan
yhteyteen. Ei kukaan veljistä saanut harjottaa kauppaa eikä lainata
rahoja korkoa vastaan, mutta kukin oli velvollinen auttamaan
hädänalaista veljeä.

Yksityisomaisuutta ja yksityisperhettä ei oltu suinkaan poistettu,
vaan kommunismi näyttäytyi perheisiin nähden, varsinaisesti siinä,
että terotettiin veljellisyyden käskyä ja pyrittiin ylläpitämään
yhdenvertaisuutta, niin ettei kukaan kohonnut muita korkeammalle eikä
taasen vaipunut toisten alapuolelle. Mutta tämä yksityisomaisuuden
säilyttäminen oli mahdollista vain pitämällä mitä ankarinta kuria,
joka ei karttanut ryhtymästä käsiksi perhe-elämän sydämellisimpiinkin
suhteisiin.

Seurakunta valitsi papit ja vanhimmat, ja nämä käyttivät sellaista
kurinpitovaltaa, joka nykyaikaisesta ihmisestä olisi sietämätöntä,
mikä seikka oli merkillisessä ristiriidassa Pietarin anarkistisen
teorian kanssa, joka hylkäsi kaikellaisen pakon epäkristillisenä
ja pakanallisena! Ja tuo pakko oli sitä sietämättömämpää, kun
Böhmin veljillä oli erikoisen selvänä tuo synkkä, tekopyhä piirre,
jonka olemme jo huomauttaneet olleen yleisenä piirteenä keskiajan
kommunisteilla; syynä siihen lienee ollut se sanomaton kurjuus ja
puute, joka oli hussilaissotien seurauksena.

Kaikkinainen leikkiminen ja tanssiminen oli kiellettyä, koska perkele
vietteli niiden kautta uskovaisia. Työnteko ja hiljainen alistuminen
olivat ainoat, joita kristityltä täällä vaadittiin. Sunnuntaita
viettivät he jo aivan puritanisesti.

Joskaan yksityisomaisuutta ja yksityisperhettä ei oltu kielletty,
niin pidettiin kuitenkin naimattomuutta korkeampana, pyhempänä.
Papistolle oli omaisuudettomuus ja naimattomuus pakollista. Naimattomat
ihmiset elivät, suvun mukaan erillään, veli- ja sisartaloissa, joissa
he yhdessä työskentelivät ja elivät. Me saanemme kuvitella niitä
jokseenkin beghardilaistalojen mallisiksi.

Niinkuin taborilaiset, vihasivat Böhmin veljetkin oppineita, joita
pitivät etuoikeutettuna säätynä. Mutta he, samoin kuin taborilaisetkin,
pitivät kovin tarkkaa huolta hyvistä kansakouluistaan. Kansanvaltaisen
kirjapainotaidon omaksuivat he heti, kun se oli keksitty,
erinomaisella innolla. Kirjotuksien lukumäärä, jotka he kaikkiaan koko
vaikutusaikanaan julkaisivat puolustuksekseen, oli paljon suurempi
kuin koko muu samanaikainen böhmiläinen kirjallisuus. He kerskasivat
myöskin siitä, että he olivat olleet ensimäiset, jotka painattivat
(Venedigissä) raamatun äidinkielellään, niin että Böhmi tässä suhteessa
oli kaikkia muita kansoja edellä. Böhmissä oli 1500-luvun alussa viisi
kirjapainoa, yksi _katolilainen_, yksi utrakvistinen ja kolme muuta,
jotka kuuluivat Böhmin veljille. Eivätkä nämä kolmekaan aina riittäneet
heille, vaan painattivat he ajottain kirjojaan Saksan puolella
Nürnbergissä.

Omituinen, mutta heidän tarkan kurinsa mukainen, oli määräys siitä,
ettei mitään sellaista saanut painaa, jota ei seurakunta ensin ollut
hyväksynyt!

Ja siitä huolimatta tuollainen tavaton kirjallinen tuotanto!

Veljeslahkon rauhallisesta luonteesta ja heidän alistuvaisesta
mielenlaadustaan huolimatta, pitivät sen ajan vallassaolijat näitä
veljiä sekä epäiltävinä että vaarallisina. Jo v. 1461 rupesi sama
Georg v. Podiebrad, jonka muistamme Taborin kukistajana ja joka sen
jälkeen valittiin Böhmin kuninkaaksi, ankarasti heitä vainoomaan.
Heidän johtajansa, m.m. veli Gregori, vangittiin, Kunvaldin seurakunta
hajotettiin, sen jäsenet ajettiin maanpakoon ja kaikki kokoukset
kiellettiin.

"Tällä ankaralla inkvisitsionilla", kirjottaa Covenius, "joka nyt
kaikkialla pantiin toimeen veljiä vastaan, oli seurauksena, että
heistä useimmat hajaantuivat metsiin ja vuorenrotkoihin ja asuivat
luolissa. Eivätkä he edes siellä olleet turvassa. He uskalsivat tehdä
tulen välttämättömimpien ruokien keittämistä varten ainoastaan yöllä,
ettei siitä nouseva savu heitä kavaltaisi, ja siellä he istuivat
kovassa pakkasessa tulen ympärillä ja kuluttivat aikaansa raamatun
lukemisella ja hurskailla keskusteluilla. Ja jos heidän täytyi lähteä
syvässä lumessa hankkimaan itselleen elintarpeita, astuivat kaikki
samoihin jälkiin, jotka ensimäinen oli tehnyt, ja se, joka kulki
viimeisenä, laahasi perässään männynoksaa niin että jäljet uudestaan
täyttyivät ja näyttivät jonkun talonpoikaisnaisen tekemiltä, joka oli
raastanut risukimppua metsästä. Sen vuoksi että heidän näin täytyi asua
luolissa, heidän vihollisensa kutsuivat heitä pilkaten 'jamiseiksi',
luola-asukkaiksi."

Tämä jamisi-nimi (tshekkiläisten sanasta jáma, luola) näyttää
kuitenkin pikemmin vain sellaisten kansan antamien nimityksien
käännökseltä, jommoisia jo aikaisemmin Saksassa tuli beghardien osaksi
sen perustuksella, että heidän täytyi pitää kokouksiaan salassa. Se
viittasi siis siihen, että beghardien perimätieto olisi vaikuttanut
Böhmin veljien keskuudessa. Böhmin veljiä kutsuttiin ei vain
jamiseiksi, vaan myöskin "pikardeiksi".

Ensimäinen vaino loppui vasta Podiebradin kuollessa v. 1471, ja sitä
seurasi toisia. Nämä eivät heitä kuitenkaan paljon vahingoittaneet.
Valtiovalta ei ollut varsin vahva Böhmissä, ja veljet saivat voimakasta
suojaa yksityisiltä aatelismiehiltä ja kaupungeilta, sillä älykkäät
henkilöt ymmärsivät jo aikaisin, kuinka viattomia tämän lahkon
yhdenvertaisuuspyrinnöt ja valtiovihollisuus itse asiassa olivat, sekä
toiselta puolen, minkä oivallisen sortamisaineksen heidän saarnansa
ahkeruudesta, kieltäymyksestä ja kärsivällisyydestä olivat omiansa
luomaan.

Tämä suojelus vaikutti sen, että vieläpä ensimäisten vaikeidenkin
vainojen aikana veljien lukumäärä nopeasti kasvoi. Lisäksi tuli
myöskin se, että he täydellisesti taborilaisten hengessä, mutta
kokonaan ristiriidassa aikansa yleisten kirkollisten järjestysmuotojen
hengen kanssa osottivat suurinta suvaitsevaisuutta uskonasioissa.
Veljesseurakunta saattoi tehdä tämän aivan yksinkertaisesti sen
vuoksi, ettei se, kuten toiset, tahtonut olla mikään valtiojärjestö.
Jo ensimäinen veljeskongressi, joka pidettiin v. 1464 Reichenaun
läheisyydessä olevalla vuorella ja jossa oli edustajia sekä
Böhmistä että Mähristä, julisti, että kysymykset, jotka koskivat
yhteiskunnallista järjestymistä, olivat tärkeimmät ja uskon asiat
vasta toisessa sijassa. Ja tässä periaatteessa pysyttiin aina. Täten
joutuivat Böhmin veljet suurimpaan ristiriitaan myöhemmin esiintyvään
luterilaiseen oppiin, että usko yksin tekee autuaaksi eikä työt.

Sitä ankarampia he olivat silloin, kun todellakin käytännöllisiä
eroavaisuuksia esiintyi. Heidän toiseen kongressiinsa, joka pidettiin
v. 1467 Lhotassa, joka lopullisesti loi heidän järjestysmuotonsa,
sittenkun Reichenaussa oli muodostettu ohjelma, saapui muutamia
aatamilaisien jäännösten edustajia tekemään yhdistymisehdotuksia. Mutta
ne hylättiin. Aatamilainen kommunismi oli heistä liian pitkälle menevää.

Huonosti onnistuivat myöskin yhdistymiskeskustelut valdolaisten
kanssa, jotka jo olivat liian porvarismielisiä. "Me puhuimme
paljon valdolaisten pappien kanssa"; kertoo Gregori muutamassa
kirjotuksessaan, "erittäinkin pappi Stefanin kanssa, joka ei
milloinkaan alentunut pitämään jumalanpalveluksia roomalaiseen tapaan
(niinkuin valdolaiset toisinaan tekivät välttääkseen vainoja). Tämä,
joka myöhemmin poltettiin, tarjoutui parantamaan kaikkea, mitä saattoi
pitää Kristuksen opin ja kristillisen elämän vastaisena, ja asettamaan
kaikki niin, kuin muinoin oli ensimäisessä kirkossa. Mutta heillä oli
ystäviä Rooman vihkimien pappien joukossa, ja nämä estivät asian".

Niin ei saatu aikaan sovintoa. Gregori jatkaa: "Osa valdolaisia myönsi,
että he olivat poistuneet ensimäisten esi-isiensä teiltä. Myöskin oli
heissä sellaista turmiollisuutta, että ottivat ihmisiltä rahoja,
kokosivat rikkauksia eivätkä pitäneet huolta köyhistä,, vaikka onkin
kristinuskon vastaista, että pappi kokoo aarteita, sen sijaan kun hänen
tulisi käyttää oma, vanhemmilta perimänsä omaisuus almuihin ja köyhien
hädän lieventämiseksi."

Mutta valdolaisten kohtalo oli pian tuleva Böhmin veljien osaksi.

Se puritanismi, millä he lausuivat vastalauseensa vallitsevaa
yhteiskuntaa vastaan ja mikä heidät tästä erotti, oli itse asiassa
oivallinen keino päästä eteenpäin tässä yhteiskunnassa. Me olemme jo
ennen viitanneet siihen, mikä tavaton ero ulkonaisesta yhtäläisyydestä
huolimatta oli tämän puritanismin ja alkukristillisyyden askesin
välillä. Joskin molemmat saarnaavat elämänilon ja kaiken nautinnon
turhamaisuutta ja vieläpä vahingollisuuttakin, liittyi kumminkin
alkukristillisyyden askesiin sen kannattajien tylsämielinen hitaus,
uskonpuhdistuksen aikojen puritanismiin sitä vastoin sen kannattajien
väsymätön ja tarkka työteliäisyys. Meidän aikanamme, sen kehittyneen
suurteollisuudellisen kapitalismin vallitessa ei työteliäinkään
puritanismi voisi turvata palkkatyömiesten, talonpoikien tai
pikkuporvarien elämää. Mutta sinä aikana, jota me nyt käsittelemme,
siirryttäessä luonnon taloudesta, johon oli jo sekottunut
yksinkertaista tavaratuotantoa, yleiseen osittain jo kapitalistiseen
tavaratuotantoon, oli sellainen puritanismi kumminkin oivallinen
keino tekemään pikkuporvareista pääomanomistajia, ja sitä enempi kun
väestön suurimmassa osassa vallitsi vielä tuo lapsellisen elämäniloinen
katsantotapa, joka yleensä on liittynyt luonnontalouden tilaan,
missä ei tuoteta myytäväksi, vaan itse käytettäväksi, ei koottavaksi
kasaan, vaan nautittavaksi. Myöskin veljien hyvä yleinen koulusivistys
on puritanismin ohella antanut vauhtia heidän taloudelliselle
kohoamiselleen.

Taborilaisille oli sotasaalis tuottanut varallisuuden, joka teki lopun
heidän kommunismistaan. Böhmin veljien varallisuus sen sijaan kasvoi
pian heidän ahkeruutensa, tyytyväisyytensä ja säästäväisyytensä sekä
älynsä seurauksena.

Hyvinvointi tuotti pian veljille lukuisia uusia kannattajia sangen
maallisista syistä. Mutta kasvavan varallisuuden ohella rupesi vanha
ankara kuri useista vanhemmistakin jäsenistä pian tuntumaan yhä
painostavammalta. Moni piti sitä kovuutena, että häntä oli kielletty
kartuttamasta varallisuuttaan joko kaupalla tai koronkiskomisella.
Hyvinvoinnin kasvaessa karttuivat omaisuusasioista aiheutuneet
selkkauksetkin, oikeudenkäynnit tulivat tarpeellisiksi, tarvittiin
valtiovaltaa hankitun omaisuuden suojaksi.

Niinpä syntyi vähitellen veljien joukossa lievempi suunta. Ei
uskallettu vielä vastustaa vanhoja säännöksiä, mutta niitä pyrittiin
pitämään vain korkeamman pyhyyden ihanteena.

Eroavaisuus molempien suuntien välillä ilmeni vasta (1460-luvun
loppupuolella), kun kaksi herraa ja useampia ritareja ilmottautui
jäseniksi veljeskuntaan. Ankarampi suunta tahtoi ottaa heidät
jäseniksi, vain jos he luopuisivat omaisuudestaan ja säädystään.
Lievempi suunta tahtoi sallia heidän jättää se tekemättä. Mutta vielä
voittivat edelliset ja vain ne otettiin veljeskunnan yhteyteen, jotka
kaikessa alistuivat yhteisön vaatimuksiin.

Mutta jo v. 1480 sai lievempi suunta aikaan sen, että muuan oppinut,
_Luukas_, otettiin seurakunnan yhteyteen. Pian tuli lisää, ja oppineet
rupesivat vaikuttamaan lievemmän suunnan eduksi. Turhaan taistelivat
ankarammat, kutoja Gregori päämiehenä, tätä paisuvaa velttoutta
vastaan. Brandeisin kongressissa eli synoodissa, kuten sitä kutsuttiin,
voittivat maltilliset. Päätettiin, että rikkaita ja korkeita henkilöitä
saisi tästä alkaen ottaa seurakunnan yhteyteen, ilman että heidän
tarvitsi luopua arvostaan tai varallisuudestaan; heitä piti vain
muistutettaman siitä, mitä vaaroja tämä tuottaisi heidän sielunsa
autuudelle. Täten oli yhdenvertaisuuden vaatimus, vaikkei sitä oltukaan
vallan syrjäytetty, todellisesti siirtynyt hurskaitten toivomusten
piiriin.

Samalla tavalla osasivat hurskaat veljet avata tien valtiovallan
osallisuuteen. Ei pidä vapaasta tahdosta ruveta tuomarin virkaan
eikä sotapalvelukseen tai muuhun valtiontoimeen, mutta jollei voinut
päästä vapaaksi hartailla rukouksilla tai muulla tavoin, niin piti
alistuman, sanottiin nyt. Eikä siinä kyllin että veljet saivat ottaa
osaa valtion pakottamaan toimeen, heillä oli myöskin lupa itse käyttää
tätä pakkovaltaa, saivatpa he harjottaa riistämistä, ravintolanpitoa ja
kauppaa -- _luonnollisesti vain hätätilassa_.

Ankarampi suunta oli vimmoissaan näistä päätöksistä ja heidän onnistui
saada puolelleen myöskin piispa Mathias. Uusi synoodi peruutti
Brandeisin päätökset. Mutta ilo oli varsin lyhyt. Uusi päätös oli vain
äkillisen agitatsionin tulos. Jo v. 1494 maltillisemmat olivat taasen
enemmistönä, ja ero tuli välttämättömäksi.

Ankarampi suunta oli pienempi luvultaan, siihen kuului vain
sivistymättömiä talonpoikia ja käsityöläisiä, ja sen periaatteet
olivat yhteiskunnallisen kehityksen vaatimuksia vastaan. Se kutistui
yhä enemmän kokoon. Muutamia sen jäseniä poltettiin v. 1527 Pragissa.
Jyrkempi suunta näyttäytyi silloin viimeisen kerran julkisuudessa.

Maltillinen suunta taasen alkoi äkisti kukoistaa, vahvistunut kun
oli rikkaiden ja mahtavien henkilöiden siihen liittymisestä ja vapaa
käyttämään hyväkseen valtion apukeinoja ja kun sillä oli oivallinen
järjestysmuoto, joka vastasi yhteiskunnallisen kehityksen vaatimuksia.
Heillä oli jo v. 1500 noin 200 kirkkoa, ja seuraavina aikoina he
saivat tärkeän valtiollisen vaikutuksen Böhmissä. Kuinka suuresti
aatelisto oli edustettuna heidän joukossaan, käy m.m. selville eräästä
anomuskirjasta, jonka veljeskunnan aateliset jäsenet v. 1575 lähettivät
keisarille. Sen oli allekirjottanut 17 vapaaherraa ja 141 aatelismiestä.

Sellaisten olosuhteitten vallitessa hävisivät kaikki laitokset,
jotka saattoivat muistuttaa kommunistisesta alkuperästä, vieläpä
heidän kirjallisuudestaan pyhittiin huolellisesti pois kaikki
kommunistiset muistot. "Böhmin puritaneista", kirjottaa Gindely,
"Böhmin haaveksijoista, jotka pitivät enempi Pietari Chelcickystä
kuin Hussista, jotka Paavalin opin mukaisesti pitivät naimattomuutta
parempana kuin avioliittoa, jotka eivät vannoneet, eivätkä hoitaneet
mitään virkaa, eivät suvainneet mitään ylellisyyttä eikä rikkautta,
eivät lainanneet mitään korkoa vastaan ja kammoivat sotaa, heistä oli
tullut tavallisia hyvinvoipia kapitalisteja, vallan kunnioitettavia
aviomiehiä, vallan taitavia ammattilaisia, tottuneita pormestareita ja
tuomareita, kelpo kenraaleita ja valtiomiehiä."

Aina kolmenkymmenenvuotiseen sotaan asti kesti Böhmin veljien
kukoistusaika. Valkeavuoren tappelu lähellä Pragia v. 1620 ratkaisi
vihdoin Böhmin aateliston ja habsburgilaisten keisarien yksinvallan
välisen taistelun. Böhmin aateliston täydellinen häviö ja sen
omaisuuden ottaminen takavarikkoon vei myöskin mukanaan perikatoon
Böhmin veljet. Ainoastaan muutamia hajanaisia jätteitä vietti siellä
täällä vaivalloista elämää, kunnes he v. 1722 saivat turvapaikan
pietistisen kreivin Zinzendorfin omistamalla Herrnhut-nimisellä tilalla.

Mutta herrnhutilaisissa ei ollut enään ankaramman suunnan kommunistista
innostusta, eikä maltillisemman suunnan maailmanviisautta. He
olivat köyhiä, surkastuneita talonpoikia tai käsityöläisiä, jotka
olivat välttäneet vainot vain senkautta, että elivät kaukaisimmissa
takapajulla olevissa kolkissa; ja veljesyhteisön olemuksesta ovat he
osanneet säilyttää sangen vähän.

Böhmin veljet kadottivat 1500-luvulla kaiken merkityksen sosialismin
historialle. 1600-luvulla hävisivät he myöskin yleisen historian
näyttämöltä.



VIII LUKU.

Saksan uskonpuhdistus ja Tuomas Münzer.


I. Saksan uskonpuhdistus.

Tuo ennen monta kertaa mainittu Eneas Sylvius Piccolomini, joka oli
ennen ollut kirkonuudistuksen kannattaja, oli tehnyt rauhan paavin
kanssa ja sai v. 1456 palkakseen kardinalinhatun -- muutamia vuosia
myöhemmin tuli hänestä paavi nimeltä Pius II ja kirosi sitte paavina
ollessaan omat vanhemmat kirjotuksensa kerettiläisiksi! Hänelle, tuolle
vastaleivotulle kardinalille kirjotti Mainzin arkkipiispanistuimen
kansleri Martin Mayer: "Rooman istuin on keksinyt tuhansia keinoja
ryöstääkseen hienolla tavalla meiltä meidän kultamme, ikäänkuin me
olisimme raakalaisia. Senvuoksi on meidän kansamme, joka kerran oli
niin kuuluisa ja joka urhoudellaan ja verellään on vallannut Rooman
valtakunnan, vaipunut köyhyyteen, veroihin, lokaan. Mutta nyt ovat
ruhtinaamme heränneet unestaan ja alkaneet ajatella tämän onnettoman
tilan poistamista, ovatpa päättäneet kokonaan poistaa ikeen niskoilta
ja voittaa takaisin vanhan vapauden. Eikä olekaan varsin vähäinen
tappio Rooman istuimelle, jos roomalaisen valtakunnan ruhtinaat
todellakin tekevät sen, mitä heillä on mielessä."

Eneas Sylvius näki tarpeelliseksi, kumotakseen Mayerin väitteet,
kirjottaa v. 1458 erityisen kirjan Saksanmaan asemasta. Siinä hän
selittää, että "köyhä ymmärryksensä puolesta on se, joka väittää,
että Saksa on köyhä". Hän koettaa tätä todistaa viittaamalla _kaupan_
ja _vuoriviljelyksen_ korkeaan kukoistukseen. Hän huudahtaa lopuksi:
"Missä onkaan teillä majatalo, jossa ei juotaisi hopea-astioista.
Kukapa nainen, yksin alempienkin kansanluokkien keskuudessa, ei
loistaisi kullassa? Ja ritarien kaulakäädyt ja heidän hevostensa
kultaiset päitset ja jalokivillä koristellut kannukset ja miekantupet
ja kultaloistoiset pantsaripeitteet ja kypärät! Ja kuinka komeat
ovatkaan kirkot kalliine astioineen, helmillä ja kullalla
koristetuissa päällyksissä säilytettyine pyhäinjäännöksineen ja
alttarikaunistuksineen, juhlapukuisine pappeineen!"

Saksanmaa voi siis, jatkaa Eneas, varsin hyvin maksaa veronsa Rooman
istuimelle. Ja kuinka kävisi tämän jos Saksan apu lakkaisi? Se
tulisi köyhäksi ja surkeaksi, kykenemättömäksi täyttämään suuria
velvollisuuksiaan. Sillä kirkkovaltion pienet ja epävarmat tulot eivät
riitä mihinkään. Ilman rikkautta ei kukaan voi olla älykäs eikä arvossa
pidetty. Papit ovatkin kaikkien yhteiskuntajärjestelmien vallitessa
olleet rikkaita, sanoo hän kirjasensa lopussa.

Ei voi ajatella suurempaa vastakkaisuutta kuin se, mikä on näiden
kahden kirjotuksien välillä, ja kuitenkin ovat molemmat tavallaan
oikeita, joskin liioiteltuja. Kumpikin erikseen antaisi vaillinaisen
kuvan 1400-luvun jälkipuoliskon Saksasta. Mutta tuo sovittamaton
ristiriita, missä ne ovat toisiinsa, kuvastaa selvästi silloisissa
olosuhteissa vallinneen suuren vastakohtaisuuden, joka juuri sentähden
että se oli sovittamaton, voitiin ratkaista vain yhteisellä ottelulla
ja toisen voitolla.

Mayerin kirjeessä ja Eneas Sylviuksen vastauksessa ilmenee mitä
selvimmin se ydinkohta, jota uskonpuhdistus pääasiassa koski. Niissä
se ilmenee, ilman että sitä hämmentää jumaluusopillisen kinastuksen
sekasotku predestinatsioniopista -- ihmisen edeltäpäinmääräämisestä
joko autuuteen tai kadotukseen --, herranehtoollisen eri käsityksistä
y.m., joilla eri puolueitten kirkolliset uskonpuhdistajat ovat sen
ytimen peittäneet.

Eneas Sylvius oli oikeassa: Saksanmaa oli 1400-luvulla rikas
ja kukoistava, pääasiallisesti riippuen sen kaupasta ja
vuoriviljelyksestä. Ja samalla oli hän oikeassa siinäkin, että
Rooman istuin sai pääasialliset tulonsa Saksasta, sillä Europan muut
sivistyskansat olivat tähän aikaan jo suuressa määrin vapautuneet
paavin riistämisen alaisuudesta. Sitä enempi hyökkäsikin paavinistuin
riistämiskykyjensä koko voimalla Saksan kansan kimppuun ja sitä
itsepintaisemmin kieltäytyi tämä tekemästä pienintäkään myönnytystä.
Saksalla ei senvuoksi ollut odotettavissa mitään lievitystä.
Valittavana oli sillä vain joko mukaantuminen kaikkeen paavin
riistämiseen tai täydellinen eriäminen Roomasta.

Ja viimeksimainittu ajatus sai yhä enemmän alaa, sillä Mayer oli
puolestaan myöskin oikeassa. Niin kovin kuin Saksan rikkaus kasvoikin,
tuotti paavin sorto sille kumminkin mitä raskaimman taakan ja esteen
nopealle taloudelliselle vaurastumiselle; jo se seikka tuotti Saksalle
haittaa, että sen täytyi kantaa kuormaa, josta toiset olivat vapaita.

Ranskassa, Englannissa ja Espanjassa nylki kirkko kyllä kansaa;
mutta suurin osa siitä, mitä se riisti itselleen, jäi maahan, tuli
maan omien hallitsevien luokkien osaksi, joilla oli kaikki paraat
paikat hallussaan. Saksassa sitävastoin annettiin lihavat paikat
ulkomaalaisille, paavin karjalle, eikä saksalaisille ylhäisille, ja
kaikki tulokkaat kirkolliset virat olivat Saksassa kauppatavaraa,
jota paavi myi enimmän tarjooville. Mentiinpä vielä niinkin pitkälle,
että myytiin sellaisten lihavien paikkojen myynti-oikeus suorastaan
suurille kauppaliikkeille, esim. Fuggerin toiminimelle Augsburgissa.
Ne myytiin sitte vielä kerran, ja ostaja ehkä taasen vielä kerran.
Oli "hengellisiä herroja", joilla oli kaksikymmentäneljäkin paikkaa
hallussaan, joista ei itse hoitanut yhtäkään. "Eipä ole juuri ketään,
jolla on täällä jokin parempi paikka", kirjottaa Ulrich von Hütten,
"ilman että hän olisi joko palvellut siitä Roomassa tai lähettänyt
sinne paljon rahaa sen saamiseksi tai sitten suorastaan ostanut
sen Fuggerien välityksellä". Tästä syystä olivat myöskin Fuggerit
innokkaita katolilaisia, jotka eivät säästelleet rahaa vastustaakseen
Lutheria. Tavattomia summia virtasi tämän vuoksi vuodesta vuoteen
Roomaan ja joutui siten Saksan suurten riistäjien, sen ruhtinasten ja
kauppaherrojen käsistä. Ja niin suuret kuin kaupan ja vuoriviljelyksen
tuottamat voitot olivatkin, niin nopeasti kuin Saksan rikkaus
kasvoikin, kasvoi riistäjien rahantarve ja rahanahneus vielä nopeammin.

15:nnellä vuosisadalla olivat tavaratuotanto ja tavarakauppa, siis
niin sanottu rahatalous, saavuttaneet Saksassa jo melkoisen laajuuden.
Luonnontalous, vieläpä maaseudullakin, näyttää alkavan taantua. Joka
taholla alettiin tarvita rahaa, ja suurin oli rahantarve hallitsevien
luokkien piirissä, kun ne tarpeet yhä kasvoivat, joita vain rahan
avulla saattoi tyydyttää. Silloin esiintyvä ehdoton ruhtinasvalta
tarvitsi myös paljon rahaa, m.m. sotamiestensä ja virkamiestensä
palkkoihin. Koetettiin keksiä uusia veroja, nylkeä ja puristaa
porvareita ja talonpoikia, miten suinkin osattiin. Mutta harvoin
riittivät säännölliset tulot, ruhtinaat saivat lisäksi ottaa lainoja,
joiden korot vaativat taas yhä enempi rahaa.

Asioitten sellaisella kannalla ollessa täytyi sekä ruhtinasten että
alamaisten tuntea yhä köyhtyvänsä, huolimatta Saksan yhä kasvavasta
rikastumisesta, ja yhä vaikeammaksi tuli nähdä, miten paavi, tekemättä
edes kerrassaan mitään vastapalvelusta, kokosi kerman itselleen,
jättäen maassa oleville pelkän silkan maidon.

Kuitenkaan ei ollut niin aivan yksinkertainen asia vapautua paavin
sorrosta. Totta kyllä olivat sekä talonpojat ja porvarit että
alempi aatelisto jo ennen Wiclifiä ja Hussia, Ludvig baierilaisen
aikana, osottaneet halua nousta taisteluun Roomaa vastaan. Mutta
korkeampi aateli, suuret kauppiaat ja ruhtinaat olivat myöskin
sortajia, ja Englannin ja Böhmin esimerkki oli vastikään näyttänyt,
kuinka vaarallista näille luokille voisi olla yhteiskunnan suurien
auktoritetien merkityksen horjuttaminen.

Samoin kuin Ranskan vallankumoussodat 18:nnen vuosisadan lopulla ja
19:nnen alussa saivat aikaan taantumuskauden koko Europassa ja veivät
kohoavalta porvaristolta pitkäksi aikaa kaiken halun ruveta yhdessä
pikkuporvarien ja köyhälistön kanssa vallankumouksellista tietä
vastustamaan ruhtinasten yksinvaltaa ja aateliston maanomistusta,
synnyttivät myöskin hussilaissodat taantumiskauden ei ainoastaan
Böhmissä, vaan Saksassakin, ja kesti kauan ennenkuin ajatus irtaantua
Roomasta pääsi voitolle vallitsevissa luokissa.

Lisäksi tuli se, että keisarin ja paavin välinen liitto, joka, kuten
muistamme, tehtiin Kaarlen, "pappikeisarin", hallitessa, jatkui vielä
habsburgilaisten keisarien aikana. Liiton entisten syiden lisäksi tuli
uusia. Turkkilaiset uhkasivat habsburgilaisia perintömaita, ja paavin
apu oli välttämätön pysyttämään nuo uskottomat yleisien ristiretkien
avulla vähän etäämmällä.

Unelias Fredrik III oli kirkkopolitikan tärkeimmissä kysymyksissä
vain tuon viekkaan uskonluopion Eneas Sylviuksen ase. Maksimilian,
"viimeinen ritari", valtaistuimelle joutunut turhantarkka romantiko,
osottautui varsin epävakaiseksi ja horjuvaiseksi. Mutta miten
läheisesti hänestä keisarin ja paavin edut näyttivät samoilta, voi
huomata siitä, että hän voi ruveta pyrkimään keisarikruunun ja
paavinhiipan saattamiseen saman pään kannettaviksi. Ja Kaarle V,
joka ei kammonut antamasta sotilaittensa ryöstää Roomaa, kun paavi
koki ehkäistä hänen suunnitelmiaan, esiintyi kumminkin Saksassa niin
pontevasti kuin mahdollista paavin uhkaavan auktoritetin suojelijana.

Jos vielä kaiken tämän lisäksi ottaa huomioon Saksan auttamattoman
hajaannustilan, joka vähensi keisarin vallan mahdollisimman vähiin,
mutta myöskin vaikeutti yhteistä esiintymistä keisaria ja paavia
vastaan, niin voi ymmärtää, että kesti sata vuotta hussilaissotien
alusta, ennenkuin uskonpuhdistus Saksanmaalla saatiin aikaan.

Mutta tänä aikana oli kehitys kaikilla aloilla edistynyt varsin
nopeasti. Kuinka olivatkaan hengellisen ja sotaisenkin taistelun keinot
täydellisentyneet. _Kirjapainotaito_ oli keksitty ja _tuliaseitten_
käyttö oli kehittynyt. Keskusliikkeen, varsinkin meriliikkeen, välineet
olivat kehittyneet korkealle. Vähää ennen uskonpuhdistusta olivat
uskaliaat merenkulkijat ensi kerran ohjanneet laivansa suoraan Atlannin
valtameren yli.[30]

Lähimmin vaikuttivat näihin löytöretkiin turkkilaisten ja muiden
heihin yhdistyneitten keski-aasialaisten kansanheimojen hyökkäykset
1400-luvulla. Niiden kautta nimittäin Itämainen vanhat kauppatiet
tulivat perin vaikeiksi käyttää. Mutta europalainen laivakulku oli jo
saavuttanut sellaisen kehitysasteen, että se sen sijaan koetti etsiä
uusia teitä Afrikan ympäri ja toiselta puolen suoraan valtameren
yli Indiaan. Suurten löytöjen aikakausi alkoi, uudenaikainen
siirtomaapolitika sai alkunsa.

On päivän selvää, että kaikki tämä äkkiä tavattomasti laajensi
ihmiskunnan näköpiiriä ja sai aikaan täydellisen mullistuksen
inhimillisen _tiedon_ alalla. Mutta samalla johtui tästä myöskin
_taloudellinen_ mullistus. Europan taloudellisen elämän keskus siirtyi
Välimeren maista Atlannin valtameren rannoille. Italia ja Itä-Europa
pysähtyivät ja taantuivat kehityksessään, Länsi-Europa sitävastoin
tunki valtavasti eteenpäin. Silloiset ristiriidat, sekä luokkien että
valtioitten väliset, tulivat mitä jyrkimmiksi, ja uusia ilmaantui.
Kaikki ne intohimot pääsivät valloilleen, jotka ovat ominaisia
kapitalistiselle riistämiselle, jonka aikakausi nyt oli alkanut. Ja ne
pääsivät valtaan koko sillä voimalla ja häikäilemättömyydellä, joka
muistutti keskiaikaa, jonka raakuudesta töin tuskin oli päästy. Kaikki
perinnäiset yhteiskunnalliset ja valtiolliset suhteet luhistuivat
kokoon, kaikki perinnäinen siveysoppi osottautui pätemättömäksi.

Kokonaisen vuosisadan järkyttelivät Europaa tavattomat taistelut,
joiden kestäessä ahneus, murhanhimo ja epätoivoinen raivo viettivät
mitä hirmuisimpia hurjia huveja. Kukapa ei muistaisi Pärttylin
yötä, kuka ei tietäisi, kuinka kolmenkymmenvuotisen sodan sankarit
menettelivät Saksassa, Alba Alankomaissa ja Cromwell Irlannissa --
puhumattakaan kaikista niistä julmuuksista, joita harjotettiin uusissa
siirtomaissa!

Tämä tavaton mullistus, suurin mitä Europa oli nähnyt sitten
kansainvaellusten päivien, päättyi jotensakin vasta (paitsi
Englannissa) Westfalin rauhaan v. 1648. Se alkoi _Saksan
uskonpuhdistuksesta_, joka saattoi koko Europan liikkeeseen ja antoi
aina 1600-luvulle asti taisteleville tunnussanat ja todistelukeinot.
Pintapuolinen tarkastaja uskoo sen vuoksi, että kaikissa näissä
taisteluissa oli uskonto kysymyksessä. Niitä sanotaankin uskonsodiksi.

Kaikkeen tähän nähden ei ole ensinkään ihme, että Saksan uskonpuhdistus
sai verrattomasti suuremman merkityksen maailmanhistoriassa kuin kaikki
muut samallaiset edelliset liikkeet, että siitä tuli _uskonpuhdistus_
yleensä, että saksalaiset, huolimatta siitä, että nousivat niin myöhään
Europan muihin sivistyskansoihin nähden kapinoimaan Roomaa vastaan,
tulivat kuitenkin henkisen vapauden valituksi kansaksi ja tuomaan sitä
muillekin.


II. Martin Luther.

Se mies, joka oli heittävä kipinän ruutisäiliöön, niin että mahtava
maailmanpalo syttyi, mies, joka näennäisesti oli kaikkien näiden
mullistusten juurena ja alkuna, jota toiset jumaloivat, toiset taasen
kiroovat, oli augustinilaismunkki, tohtori _Martin Luther_.

Ei etevämpi käsityskyky, eivätkä itsenäiset ja rohkeat ajatukset
tehneet häntä liikkeen keskukseksi. Niissä suhteissa olivat monet
hänen aikalaisensa häntä edellä. Ei vain Ranskassa ja Italiassa, vaan
Saksassakin oli jo monta korkeampiinkin luokkiin kuuluvaa ehtinyt
siihen, että he olivat kokonaan erinneet kirkollisesta ajatustavasta,
vieläpä alkaneet sitä pilkkaillakin. Tämä oli uuden sivistyksen, n.k.
_humanismin_, ansiota. Se esiintyi Italiassa jo 1300 luvulla, liittyen
klassilliseen muinaisuuteen, jonka elpymistä (renessansia) se jossain
määrin merkitsi. Saksasta on erityisesti mainittava nuoremmat Erfurtin
humanistit, Mutian päämiehenä. Tämä asetti julkisesti tieteen kirkkoa
vastaan ja kielsi Kristuksen jumaluuden. Kun Luther harjotti opinnoita
Erfurtissa, joutui hän (1501) näiden humanistien piiriin. Näyttää
kuitenkin siltä, että häntä olisi vetänyt siihen enempi heidän iloinen
elämänsä kuin se henki, joka heidän joukossaan vallitsi. Ainakaan ei
tästä viimeksi mainitusta näkynyt muita merkkejä, kuin se, että ilojen
perästä tuli katumus, ja Martin päätti v. 1505 mennä luostariin.

Mutta myös niiden joukossa, jotka pysyivät kristinopille uskollisina,
oli monta, jotka oleellisissa kohdin erisivät katolisesta käsityksestä.
Tässä mainittakoon vain yksi, Johan Wesel, Erfurtin yliopiston
professori, joka kuoli v. 1481, kaksi vuotta ennen Lutherin syntymää.
Miten voimakkaasti esiintyikään tämä paavia, tuota "purpurassa käyvää
apinaa" vastaan, aneidenmyynnin ja pyhienpalveluksen oppeja, rippejä,
pyhää ehtoollista, viimeistä voitelua, paastoamista vastaan! "Jos pyhä
Pietari olisi määrännyt paaston", sanoi hän kerran eräässä saarnassaan,
"niin olisi hän kait tehnyt sen, saadakseen kaloille (paastonaikaiselle
ruualle) paremman menekin."

Ullmann, jonka kirjotuksesta, "Uskonpuhdistuksen edelliset
uskonpuhdistajat" ylläoleva kohta on lainattu, on laveasti
käsitellyt Johan Weselin esiintymistä. Hän lausuu: "Varmasti ei voi
ratkaista, oliko Weselin kirjotuksilla ja opilla synninpäästöstä
vaikutusta Lutherin vakaumuksen kehitykseen. Mutta mahdollista,
vieläpä todennäköistäkin on, että Luther Erfurtissa tutki Weselin
kirjotuksia. Kaiken sen ohella meni Wesel kiistakirjotuksessaan
anetta vastaan pitemmälle kuin Luther kuuluisissa väitteissään.
Weselin kiistakirjotukset olivat selvempiä, itsetietoisempia ja
laajempisisältöisiä; ne kävivät käsiksi koko laitokseen ja sen
pohjaperusteihin, enempi kuin Lutherin joskin voimakas, syvällinen ja
rohkea, niin kumminkin samalla tietoon nähden epävarmempi ja enempi
hetkellisiä epäkohtia vastaan suuntautuva kynäkiista."

Luther tuli v. 1508 jumaluusopin professoriksi Wittenbergiin.
Kun Tetzel v. 1517 harjotti anekauppaansa ylt'ympäri Saksissa
petkuttaakseen yksinkertaiselta kansalta rahoja Leo X:nnen pohjattomiin
raha-arkkuihin, suuttui Luther kuten monet muutkin tästä kovin
ja päätti ruveta sitä vastustamaan. Se tapa, jonka hän valitsi
vastalauseelleen, ei ollut mikään tavaton. Hän naulasi, kuten
yliopiston professorien silloin oli tapana, 95 anetta koskevaa väitettä
Wittenbergin linnankirkon oveen ja tarjoutui väittelemään niiden
johdosta. Tämä tapahtui 31 p:nä lokak. 1517.

Näiden väitteiden sisällys oli yhtä vähän vallankumouksellinen kuin
niiden esityksen muotokin. Ne koskettelivat vain kohtia, joissa
kirkonpiireissäkin oli tähän asti vallinnut erimielisyyttä. Luther ei,
kuten Wesel oli tehnyt, koskenut itse aneeseen. Niinpä esim. 71:nen
väite kuului: "Se, joka vastustaa paavin aneen totuutta, hän olkoon
kirottu ja kadotettu". Luther itse kertoi myöhemmin itsestään: "Kun
minä nousin anetta vastaan, olin niin huumaantunut, niin innostunut
paavin oppiin, että innoissani olisin ollut valmis, jos minulla olisi
ollut valta, tappamaan tai ainakin olisin tyytyväisenä katsellut
kaikkien niiden surmaamista, jotka eivät tahtoneet olla paaville
kuuliaisia."

Lutherin ja Tetzelin välinen riita oli, kuten molempien aikalaiset
aivan oikein huomauttavat, pelkkä tavallinen munkkikiista. Mutta tässä
ei kumminkaan ollut kysymys pelkistä uskonlauseista, vaan rahasta,
ja siinä kohdassa ei ollut leikittelemistä paavinistuimen kanssa. Ja
kiista sattui sopimattomaan, levottomaan aikaan. Koko Saksa hehkui
taistelunhalua paavia ja hänen kirkkoaan vastaan. Niistä "lurjuksia
vastaan suunnatuista nuolista", kuten Hurten lausuu, "jotka Saksasta
lähteneinä silloin suhahtelivat paavin korvissa", olivat tärkeimpiä
ja tehokkaimpia "Vähäpätöisten miesten kirjeet", joita Mutianuksen
ystävät, varsinkin Krotus Rubianus ja Hütten, julkaisivat vuosina
1515-17. Ne olivat pilkkarunoja ja irvikuvia, joissa esitettiin
kirkollisen tieteen edustajat hölmöiksi ja heittiöiksi.

Anekauppa oli saanut aikaan kiivaita vastaväitteitä kaikkialla
Saksassa; asiain niin ollen oli paavista kaksin kerroin harmittavampaa,
että kirkon oma mies, jumaluusopin professori, alkoi riidan niin arassa
asiassa. Ei viipynytkään kauan ennenkuin itse paavi ryhtyi asiaan
saadakseen sovintoa aikaan, mutta seuraus olikin aivan vastakkainen,
kuin oli tarkotettu. Osaksi se osotti, kuinka voimattomaksi paavinvalta
jo oli tullut Saksassa, kun ei se saanut Lutherin hengellisiä: tai
maallisia esimiehiä tukkimaan tämän suuta. Sitä vastoin sai paavin
asiaansekaantuminen aikaan sen, että kaikki paaviuden vastustajat
kiinnittivät huomionsa Lutheriin, kerääntyivät hänen ympärilleen ja
tunkivat häntä yhä etenemään. Sen kautta että Lutherin ja Tetzelin
kamppailu kehittyi Lutherin ja paavin väliseksi, laajeni se myöskin
paavin ja Saksan kansan väliseksi otteluksi.

Ystävät ja viholliset johtivat siis Lutherin riitaan paavikunnan
kanssa, hänen itsensä oikeastaan ensinkään sitä tahtomatta. Kun hän v.
1519 kirosi sen, mitä hän vuosi sitten oli hyväksynyt ja päinvastoin,
ei tämä riippunut mistään Lutherin laajenneesta käsityskannasta, vaan
aiheuttivat sen kokonaan ulkonaiset vaikutukset, joiden hän antoi viedä
ja johtaa itseään.

Paavi pani v. 1520 Lutherin pannaan. Se oli täydellinen harhaisku. Se
lisäsi Lutherin nauttimaa kansan suosiota ja tunki häntä edemmäksi
alottamallaan tiellä.

Vuotta ennen valittu uusi keisari Kaarle V kutsui Lutherin Wormsin
valtiopäiville v. 1521. Hän toivoi saavansa tuon sotaisan professorin
äänettömäksi.

On verrattu. Lutherin esiintymistä Wormsissa Hussiin Konstanzissa.
Mutta heidän asemansa oli kokonaan erilainen. Huss oli jättänyt
isänmaansa mennäkseen vihollistensa kirkolliskokoukseen. Luther tuli
saksalaisille valtiopäiville,, missä enemmistö oli suosiollinen
hänelle. Epäilemättä esiintyi hän urhoollisesti, mutta hän olikin
jo katkaissut itseltään kaiken peräytymisen mahdollisuuden. Hän ei
voinut peräytyä tekemättä pelkurimaista ja kunniatonta työtä. Ehkä
ne eivät olleet vain miehuullisuuden käskyjä, vaan myöskin viisauden
vaatimuksia, joita Luther seurasi tuossa selityksessään: "Tässä olen
enkä voi muuta, Jumala minua auttakoon, amen". Sillä jos hän olisi
myöntynyt, ei tämä olisi lepyttänyt hänen vihollisiaan, mutta ystävät
sitävastoin olisivat katkeroittuneet. Peräytyminen uhkasi tuottaa
hänelle suurempia vaaroja kuin rohkea vastarinta. Hän saattoi olla
varma siitä, etteivät ruhtinaat ja ritarit Wormsissa olisi suvainneet,
että hiuskarvaakaan hänen päästään olisi turmeltu. Hän lähtikin
valtiopäiviltä vahingoittumattomana.

Münzer pilkkailikin myöhemmin Lutheria, kun tämä ylvästeli rohkeuttaan
Wormsissa. "Kiitä siitä", kirjottaa hän, "Saksan aatelistoa, jonka
suuta olet sivellyt hunajalla; sillä se ei käsittänyt mitään muuta
kuin että sinä saarnoillasi antaisit sille _böhmiläisiä lahjoja_,
luostareita ja hiippakuntia, joita sinä nyt lupaat ruhtinaille. _Jos
sinä olisit horjunut_ _Wormsissa, olisi aatelisto sinut ennemmin
pistänyt kuoliaaksi kuin päästänyt vapaaksi_, sen tietää jokainen".

Ei se ollut mikään erinomainen käsityskyky eikä mikään tavaton
rohkeus, joka teki Lutheruksesta uskonpuhdistuksen keskipisteen. Hänen
erinomaiset ominaisuutensa olivat kokonaan toisaalla. Hän ei ollut
_ajattelija_ eikä hänestä ollut _marttyyriksi_, mutta _agitatoriksi_
oli hänellä sellaiset ominaisuudet, jotka vain harvoin yht'aikaa
tulevat yhden miehen osaksi.

Hän oli jumaluusopin tohtori ja professori, mutta hän ei milloinkaan
unohtanut, että hän oli talonpojan poika. Vaikka hän olikin oppinut,
hän kumminkin tajusi, mitä alemmat kansankerrokset tarvitsivat,
miten he ajattelivat ja tunsivat, ja hän osasi käyttää heidän
kieltänsä, paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan, ja vain
harvat hänen jälkeensä ovat vetäneet hänelle vertoja. Ollen mestari
kiistakirjotuksissa, kuten Lessing, osasi hän, harvinaista kyllä,
innostuttaa rahvaan ja samalla vaikuttaa hallitseviin luokkiin. Tässä
suhteessa on hän Lassallen kaltainen, jota hän muuten ei paljon
muistuta.

Tätä ei kukaan paavikunnan vastustaja Saksassa ennen häntä ollut
ymmärtänyt. Jokainen heistä kääntyi todellisuudessa, joskaan ei
aina tahallaan, vain _yhden ainoan_ luokan puoleen. Muutamat
puhuivat ainoastaan alemmille luokille, esim. "Keisari Sigismundin
uskonpuhdistuksen" tekijä, jota kirjasta Bezold kutsuu "ensimäiseksi
vallankumoukselliseksi kirjotukseksi Saksan kielellä". Näitä korkeammat
säädyt, ja hyvällä syyllä, epäilivät taborilaisista pyrkimyksistä.
Hallitsevat luokat eivät niistä vain loukkaantuneet, vaan johtuivat
niitä suoranaisesti vainoamaankin. Mutta ne ylempien luokkien jäsenet,
jotka kääntyivät paavinvaltaa vastaan eivät kirjottaneet rahvaalle.
Sellaisia oli _Gregori heimburgilainen_, Nürnbergin kaupunginneuvos.
Tämä "Lutheria aikaisempi porvarillinen Luther", kuten Ullmann häntä
kutsuu, vastusti ankarasti paavikuntaa monessa yhtä oppineessa kuin
terävässä riitakirjotuksessa. Hänet pantiin pannaan, nürnbergiläiset
ja muut suojelijat jättivät hänet oman onnensa nojaan, ja hänen täytyi
paeta Böhmiin Podiebradin luo. Tämän kuoleman jälkeen (1471) lähti hän
Saksiin, jossa päätti vaiherikkaan elämänsä v. 1472.

Mutta niin urhoollinen ja taitava taistelija kuin hän olikin, jätti hän
kuitenkin varsinaisen rahvaan kylmäksi, sillä sille ei hän kirjottanut.

Sama koskee _Hütteniäkin_. Hänkin kääntyi aluksi vain ylempien
luokkien puoleen. Vieläpä silloinkin kun luterilainen liike jo oli
ennättänyt levitä ylt'ympäri koko Saksan, syyskuulla 1520, hän kirjotti
"Lähetyskirjeensä _kalkensäätyisille_ saksalaisille" latinaksi.
Hän viittasi siihen, että hän tähän asti on kirjottanut latinaksi,
varottaakseen ikäänkuin kahden kesken kirkon päämiehiä ja _ettei heti
antaisi kaikkia rahvaan tiedoksi_.

Mutta jo saman vuoden joulukuussa oli hänen pakko vedota "rahvaaseen",
voittaakseen se puolelleen. Hänen seuraava kirjotuksensa oli "Valitus
ja kehotus paavin ja epähengellisten epäkristillistä valtiovaltaa
vastaan."

Hän sanoo tässä kirjotuksessa, jonka hän on pukenut runomuotoon:

    Mä latinaakin muinoin kirjoitin
    Sit' joka mies ei tehnyt, totta vie;
    Sull' saksalainen isänmaani voin
    Omalla kielellä nyt huutaa noin:
    Me koston näistä saamme!

Mutta saksalaisena kirjailijana jäi Hütten Lutherin jälkeen. Tämä
oli jo ennen häntä, varsinkin "Lähetyskirjeessään Saksan kansan
kristilliselle aatelistolle", alkanut saksankielisen agitatsioninsa, ja
tehnyt sen paljon tehokkaammin kuin Luther.

Luther osotti todellista, mukaansaviepää kansanomaisuutta. Mutta
vaikutus tuli vieläkin voimakkaammaksi sen kautta, että hänellä oli
muitakin ominaisuuksia, joita harvoin tapaa yhdessä. Hänellä oli
_hovimiehen_ notkeus ja luonteeton sopeutuvaisuus, mutta samalla
oli hänessä _talonpojan_ luonnonvoima, vieläpä karkeuskin, sekä
_kiihkoilijan_ hurja intohimo, joka joskus muuttui sokeaksi raivoksi.

Taistelun kuumuudessa joutui Luther äärimmäisyyksiin. Ilolla hän otti
vastaan apua kaikilta vallankumouksellisilta, jotka riensivät hänen
luokseen, ja yhtyi heidän ääneensä. Äsken mainitussa lähetyskirjeessään
Saksan kansan kristilliselle aatelistolle hän suorastaan saarnasi
vallankumousta. Hän rupeaa ritarien ja talonpoikien puolelle, häväisi
riistäjiä, ei vain kirkkoruhtinaita vaan myöskin kauppiaita. Hän
vaatii, että seurakunnan pitäisi saada kansanvaltainen järjestysmuoto.

Ja tämä mullistus piti saataman aikaan väkivaltaisella tavalla.
Samaan aikaan kuin lähetyskirjeensäkin julkaisi Luther Sylvester
Prieriaksen häntä vastaan tähtäämän kirjotuksen "Erehtymättömästä
paavillisesta opettajanvirasta", varustaen sen reunamuistutuksilla. Sen
loppulauseessa hän sanoo: "Jos Rooman kannattajien raivo edelleenkin
jatkuu, niin en tiedä enään mitään muuta parannuskeinoa kuin että
keisari, kuninkaat ja ruhtinaat tarttuvat _aseisiin_ käydäkseen tämän
maanpiirin ruton kimppuun ja ratkaistakseen asian, ei sanalla vaan
raudalla. Jos rankaisemme varkaita köydellä, murhaajia miekalla ja
kerettiläisiä polttoroviolla, miksi emme käy ennemmin kaikin asein
näiden turmeluksen opettajien, näiden kardinalien, näiden paavien
ja koko roomalaisen Sodoman ruttopaiseen kimppuun, joka herkeämättä
pahentaa jumalan kirkkoa, ja _pese käsiämme heidän veressään_."

Myöskin ruhtinaiden kimppuun hän hyökkäsi, kun he eivät tahtoneet
puhaltaa hänen torveensa, emmekä neuvoisi ketään meidän päivinämme
lausumaan niin ajatuksiaan nykyään elävistä Saksan ruhtinaista
kuin "tuo kallis jumalanmies" Luther aikoinaan teki. Keisaria
kutsui hän julkisesti tyranniksi. Saksin herttuaa Yrjöä hän nimitti
yksinkertaisesti "Dresdenin siaksi". Hän kirjottaa erään kerran: "Jos
ruhtinaat edelleenkin kuuntelevat sitä, mitä Yrjöherttuan tyhmistä
aivoista lähtee, niin pelkään kovin, että täällä syntyy kapina, joka
koko Saksassa kukistaa ruhtinaat ja maistraatit ja kietoo samalla
juttuun koko papiston. Siltä minusta nimittäin näyttää asioitten tila.
Kansa on kaikkialla kuohuksissa, ja sillä on silmät, eikä se tahdo
eikä se voi tulla kukistetuksi väkivallalla. Se on Herra, joka tämän
tekee, ja hän salaa sen mikä uhkaa, ja ne vaarat, jotka ovat tulossa,
ruhtinasten silmiltä. Heidän sokeutensa ja väkivaltaisuuksiensa kautta
hän tekee sellaista, niin että minusta tuntuu siltä kuin näkisin Saksan
uivan veressä". Luther ei suinkaan muka peljännyt sellaista meteliä.
Perikato ei odottanut häntä vaan ruhtinaita.

Vielä v. 1523, kun Sickingen jo oli noussut kapinaan ruhtinaita
vastaan, julkaisi Luther tammikuun 1 p:nä kirjotuksen "Maallisesta
esivallasta, kuinka pitkälle on velvollisuus sitä totella". Tämä oli
tähdätty katolisia ruhtinaita, ei ainoastaan maallisia vaan myöskin
hengellisiä vastaan. Siinä, sanotaan: "Kaikkivaltias Jumala on tehnyt
ruhtinaistamme hulluja, niin ettei heillä ole mitään muuta tarkotusta
kuin saada menetellä alammaistensa kanssa, kuten itse tahtovat.
Jumala on antanut heille nurjan mielen ja mielii tehdä heistä lopun,
niinkuin hengellisistäkin herroista. He eivät osaa muuta kuin nylkeä
ja kiskoa, määrätä tullin toinen toisensa jälkeen, asettaa toisen veron
toista korkeammaksi, päästää täällä karhun irti, tuolla taasen suden,
ja kaiken lisäksi ei heiltä saa oikeutta, uskollisuutta eikä totuutta
ja he menettelevät niin, että se olisi liikaa jo ryöväreiltä ja
lurjuksilta, ja heidän maallinen hallituksensa on vaipunut yhtä syvälle
kuin hengellistenkin tyrannien". Ja Luther jatkaa vielä, tuumien,
että aina maailman alusta alkaen viisas ruhtinas on ollut harvinainen
lintu, ja vielä vaikeampaa on tavata hurskasta. "Tavallisesti he ovat
suurimpia narreja ja pahimpia veijareita maan päällä". Hän lisää:
"Ei saata, ei voi, ei tahdota kauemmin kärsiä teidän tyranniuttanne
ja teidän pahoja aikeitanne. Rakkaat ruhtinaat ja herrat, tietäkää
parantaa itsenne, sillä jumala ei tahdo enää sitä sietää. Maailma ei
ole sellainen kuin entisinä aikoina, jolloin te väijyitte ja ajoitte
kansaa kuin metsänpetoja."

Olemme jotenkin laajasti kertoneet nämä paikat. Se ei kuitenkaan
tapahtunut vain Lutherin luonteenkuvauksen vuoksi. Juuri nyt, aikana,
jolloin lutherilaisten kirkkojen johtomiehet joka paikassa mitä
äänekkäimmin kirkuvat sosialistisen kiihotuksen määrätöntä räikeyttä ja
raakuutta ja huutavat pakkolakia sosialisteille, näyttää meistä olevan
paikallaan, viitata siihen, mitä kieltä se mies rankaisematta käytti,
jonka oppi on nyt tullut yhteiskunnan tukipylvääksi. Täydellä syyllä
tunnustaakin muuan vallan vanhoillinen, protestanttinen uskovainen
kirjailija, Karl Jentsch, etteivät "Lutherin sanat eivätkä Lutherin
työt olisi olleet mahdollisia missään nykyaikaisten tapaisessa suuressa
poliisivaltiossa".

Mutta vaikka Luther käyttikin sellaista kieltä, varoi hän kuitenkin
tarkkaan seuraamasta toiminnassa sanojaan. Huolimatta kaikista
vallankumouksellisista puheistaan ei hän milloinkaan mennyt niin
pitkälle, ettei olisi säilyttänyt herransa ja suojelijansa _Saksin
vaaliruhtinaan Fredrikin_ suosiota. Kun uskonpuhdistus oli edistynyt
pitemmälle, kun Saksassa samoin kuin ennen Englannissa ja Böhmissä
luokkien edut ja ristiriidat astuivat esiin Roomaa vastaan käydyn
kansallisen taistelun vallitessa, kun oli tulemassa sisäinen sota,
jossa oli kysymys lopullisesta voitosta toiselle tai toiselle puolelle
-- silloin Luther ei suinkaan osottautunut miksikään taipumattomaksi
Katoksi. Niin kauan kuin mahdollista koetti hän suosia kumpaakin,
mutta sitten hän liittyi voittajaan. Vuosina 1517-22 Luther
otti vastaan apua kaikilta kansanvaltaisvallankumouksellisilta
aineksilta ja viekasteli näitä kaikkia. Vuosina 1523-25, jätti hän
heidät, toisen ryhmän toisensa jälkeen, oman onnensa nojaan, ensin
aateliston, joka taisteli Sickingenin ja Hüttenin johdolla, ja
senjälkeen talonpoikaispikkuporvarillisen vastustuspuolueen suuren
talonpoikaissodan aikana.

On kuitenkin liikaa syyttää Lutheria siitä, että hän olisi
kavalluksellaan saanut aikaan toisen tai toisen puolueen tappion. Ei
kukaan yksityinen, olkoonpa hän sitten kuinkakin mahtava, voi mielensä
mukaan muodostaa yhteiskuntaluokkien keskinäisiä valtasuhteita.
Samallaiset ainekset, jotka kuuluivat kansanvaltaiseen puolueeseen,
jotka Lutherin aikana joutuivat häviölle Saksassa, eivät olleet voineet
sataa vuotta aikaisemmin, huolimatta kaikista sotaisista voitoistaan,
pysyttää asemaansa Böhmissä. Ne olivat 1500-luvulla melkein kaikkialla
Europassa häviämässä.

Luther ei saattanut ruhtinasten asiaa voittoon rupeamalla heidän
puolelleen. Asian laita, on oikeammin niin, että kun hän astui
voittavien ruhtinaitten puolelle, hän itse näytti voittajalta ja sai
osakseen ja muistolleen kaikki ne palkinnot ja kunnianosotukset, jotka
voitto tuottaa. Mutta sen kautta, että hän sitä ennen viiden vuoden
aikana oli hehkuvin sanoin kutsunut kaikki vallankumoojat avukseen ja
esittänyt asiansa heidän omakseen, voitti hän kaikkien riistettyjen
rakkauden ja ihailun.

Se seikka, että Lutherissa näin yhtaikaa ilmeni vallankumouksellista
intohimoa ja häikäilemättömyyttä sekä luonteetonta hyödyntavottelua,
riippuu mielestämme siitä, että Luther sen valtavan myrskyn vallitessa,
joka Saksassa riehui 16:nnella vuosisadalla, jonkun aikaa oli
kansanomaisin ja samalla mahtavin mies, näennäisesti koko liikkeen
luoja ja johtaja. Kuitenkaan eivät ne olleet vain hänen _personalliset_
ominaisuutensa, jotka tekivät hänelle mahdolliseksi näytellä tätä osaa,
vaan vaikuttivat siihen, ja ehkä vielä suuremmassa määrässä, sen maan
olosuhteet, jonka ruhtinas häntä suojeli.


III. Saksin vuoriviljelys.

Me näimme taborilaisen liikkeen edellytyksiä kuvatessamme, minkä
merkityksen hopeakaivokset saivat Böhmissä 1300-luvulla, kuinka
yhteiskunnalliset ristiriidat sen kautta lisääntyivät; samalla kun maan
ja sen haltijan valta kasvoi. Böhmiläiset vuorikaivokset taantuivat
1400-luvulla, mutta sen sijaan saksilaiset, varsinkin Meissenissä ja
Thüringenissä olevat, kehittyivät nopeasti.

Freibergin hopearikkaudet tunnettiin jo vuodesta 1171 alkaen,
Freibergin vuorioikeus on ollut perustana koko Saksan vuorioikeudelle.
Mutta 15:nnen vuosisadan lopulla voitti sen merkityksessä _Schneeberg_,
jossa v. 1471 keksittiin uusia malmisuonia, jotka joksikin aikaa
tekivät siitä tuottavimman kaikista saksalaisista hopeakaivoksista.
1492 alettiin toiminta _Schreckensteinillä_ ja 1496 laskettiin
siellä _Annabergin_ vuorikaupungin peruskivi. 1516 alkoi vilkas
liike _Joakimstalin_ puoliksi böhmiläisessä, puoliksi saksilaisessa
vuorikaivoksessa, v. 1519 _Marienbergissä_.

Thüringenin kaivoksista oli merkitsevin Mansfeldin. Siinä oli
liike alkanut jo 12:nnella vuosisadalla, ja saatiin sieltä kuparin
ohella myöskin hopeata ja kultaa. Mansfeldiläistä kupariliuskakiveä
kuletettiin aina Venetsiaan asti, jossa siitä osattiin erottaa kulta
paremmin kuin Saksassa.

Jalojen metallien yhä kasvava runsaus edisti tavarakauppaa ja
tavaratuotantoa. _Erfurt_ tuli rikkaaksi ja mahtavaksi Venedigin
kaupasta. _Halle_ ja myöhemmin _Leipzig_ olivat pohjoisen kaupan
pääpaikkoja. Molempiin suuntiin kehittyi kauppa mitä eloisimmin.
Kauppatie Saksista Italiaan kulki Nürnbergin ja Augsburgin kautta ja
vaikutti suuresti sen mahtavan aseman synnyttämiseksi, joka näillä
molemmilla kaupungeilla oli 14:nneltä vuosisadalta 16:nnelle.

Kaupan ohella kehittyi myöskin tuotanto. Taide ja käsityöt kehittyivät
mainituissa kaupungeissa.

Mutta Saksin vuorikaivosten runsas anteliaisuus vaikutti muuhunkin kuin
kaupunkielämään. Ehkä vielä syvällisempi oli sen vaikutus maaseudun
oloihin.

Vuorikaivosten _puuntarve_ oli melkoinen; osaksi tarvittiin
_rakennuspuita_, kaivoskuilujen laitoksiin, puuteiden laittamiseen
(kaivoksissa käytettiin puukiskoisia teitä, samantapaisia kuin nykyiset
rautateiden kiskotiet) j.n.e., osaksi ja erittäinkin _polttopuita_
malmien sulattamiseen. Alkuaan lienevät kyläkuntayhteisöjen metsät,
joiden alueella vuorikaivos oli, kyenneet tyydyttämään kaivosten
puun ja puuhiilen tarpeen. Mutta kuta suuremmiksi vuorikaivokset
tulivat, sitä kauemmaksi kyläkunnan rajojen ulkopuolelle täytyi
mennä tyydyttääkseen puuntarvetta, sitä enempi puita täytyi _ostaa_.
Kaivoksen erottaminen yhteismaasta teki täysin välttämättömäksi
säännöllisen puukaupan. Tämän näemmekin sitte Saksissa 16:nnen
vuosisadan alussa olleen kehittyneen, olevan moninkertaisten
kauppasopimusten esineenä.

Mutta kaivospiireissä tarvittiin vielä muitakin maalaistuotteita.
Kaivosalueet olivat yleensä hedelmättömissä, korkeissa vuoriseuduissa,
joissa kasvoi vähän viljaa, aivan liian vähän ravitakseen niitä
ihmisjoukkoja, joita kokoontui suuremmalle kaivosalueelle.
Vuorityöläiset eivät voineet, itse viljellä viljaansa, heidän täytyi
ostaa se. Kuta enempi vuoriviljelys kehittyi, sitä enemmän joutui
_viljakauppa_ puukaupan rinnalla etualalle. Se oli esim. pääasiallisena
tulolähteenä _Zwickaulle_, joka oli saksilaiselta "alangolta"
"ylängölle" johtavan kulkutien varrella.

Talonpojista ja hoviherroista tuli siten useissa Saksin seuduissa
aikaisin tavarantuottajia. Ja niin pian kuin he tuottivat myytäväksi,
oli heistä samantekevää, mitä he tuottivat, kun vaan tuote oli kaupaksi
menevää. Sen ei tarvinnut olla juuri viljaa. Viljan markkina-alue oli
kumminkin rajotettu, paljon laajempi oli _kauppakasvien_ markkina-alue.
Missään Saksassa ei niitä viljelty niin paljon kuin Saksissa, varsinkin
Thüringenissä. Tämän kaupan keskuksena oli _Erfurt_.

Erfurtissa ja sen ympärillä kukoisti vallankin morsinko-, väriohdake-,
anis-, korianderi- ja vihannesviljelys. Morsinkoviljelys, morsinko oli
silloin nykyisen indigon asemassa, oli siellä niin tärkeätä, että moni
ympäristössä oleva kylä sadon ollessa suotuisa, myi morsinkoa nykyisen
raha-arvon mukaan yli 100,000 taalarin arvosta.

Erfurtin kauppa hankki useimmille Saksan värjärilaitoksille morsingot
ja väriohdakkeet. Gothallekin hankki sen rikkauden suureksi osaksi sen
maataloustuotteiden, erittäinkin viljan, puitten ja morsingon kauppa.

Vielä 17:nnen vuosisadan alussa lienee yli 300 thüringeniläistä kylää
viljellyt morsinkoa, vaikka silloin jo indigo tuotti sille sangen
suuren kilpailun.

Niiden hoviherrojen ja talonpoikain välisten vastakohtaisuuksien,
joita tavaratuotannon kehittäminen oli kehittänyt ja joista jo usein
olemme edellä puhuneet, täytyi niin ollen uskonpuhdistuksen alussa
olla Saksissa sangen pitkälle kehittyneitä; erittäinkin oli maan arvo
noussut ja samalla kasvanut hoviherrojen maanhalu; erittäin pitkälle
oli kehittynyt rahamaksujen järjestelmä ja ruhtinasten ja hoviherrojen
rahanhimo; ja erittäin suuri oli talonpoikien riippuvaisuus kauppiaista
ja koronkiskureista. Tämä luokka, pääoman omistajat, ruhtinaat ja
hoviherrat, riistivät kokonaan taloudellisesta kehityksestä johtuvan
voiton. Nopean rahanarvon nousemisen ja tuotantokustannusten alenemisen
vuoksi nousivat silloin maataloustuotteiden hinnat tavattomasti.
"Kaikki maanpallon ihmiset", sanotaan muutamassa keskiaikaisessa
kronikassa, "huutavat ja valittavat, miksi viljan hinta niin
tavattomasti ja päivä päivältä yhä enemmän kallistuu, ja kumminkin on
kaikkialla kaupungeissa, markkinoilla ja kylissä kyllin talonpoikia."
Saksissa, vuoriteollisuuden kehityksen keskuksessa, oli hinnannousu
varmaan varsin suuri. Mutta se ei auttanut ensinkään talonpoikia. Mutta
_kaupungeissa_ sai se aikaan mitä ankarimpia palkkataisteluja.

Luokkavastakohdat olivat näin ollen Saksissa uskonpuhdistuksen alkaessa
sangen kärjistyneet ja vähintäin yhtä suuret kuin sata vuotta ennen
Böhmissä. Mutta Böhmissä olivat vuoriviljelyksen harjottajat vielä
muodostaneet _vanhoillisen vallan_. Heidän köyhälistöön vajoamisensa
oli vasta alullaan; he lukeutuivat etuoikeutettuihin luokkiin ja
olivat saksalaisina Böhmin silloisissa oloissa ennakolta pakotettuja
puolustamaan perinnäistä järjestystä, maaruhtinasta ja paavia.
Sen jälkeen oli vuorityöläisten köyhälistöön vajoaminen ja heidän
kapitalistinen riistämisensä kehittyneet tavattomasti. Ja Saksissa
he eivät olleet muukalaisia, heillä ei ollut mitään etuoikeuksia,
joita olevaisen järjestyksen mullistus olisi voinut uhata. He
olivatkin, kuten olemme nähneet senvuoksi alituisesti valmiit
liittymään vallankumoukselliseen liikkeeseen. Ja heidän lukumääränsä
ja asekelpoisuutensa sekä heidän ammattinsa taloudellinen merkitys
tuottivat heille sellaisen voiman, joka valtiomiesten oli kylläkin
huomioon ottaminen.

Eniten hyötyi Saksin vuoriviljelyksen vaurastumisesta kuitenkin
tuo silloin vallankumouksellisin, tuo kaikkien sen ajan yleisten
kehitystaipumusten enin suosima yhteiskuntavalta -- _yksinvaltainen
ruhtinasvalta_.

Kullan ja hopean omistaminen antaa tavaratuotannon aikana aina
erityisen vallan. Kaikkein selvimmin tämä ehkä tuli ilmi 1500-luvulla,
jolloin ne voimalähteet olivat jo kovin ehtyneet, jotka johtuivat
luonnontaloudesta, eikä luottojärjestelmän mahtikeinoja vielä ollut
olemassa nimeksikään. Yleisessä kullan ja hopean tavottelussa oli
niillä ruhtinailla, joilla oli kaivoksia alueellaan, tavattomat edut
puolellaan.

Ilman mitään menettämisen vaaraa, ainakaan siellä, missä he itse
eivät harjottaneet vuoriviljelystä, hankkivat he suuria rikkauksia;
sillä vuorikaivosten käyttäjien täytyi maksaa vuorikaivosten
käyttöoikeudesta kallis maksu, vallankin niistä kaivoksista, joista
saatiin jaloja metalleja, joihin nähden vuorikymmenysten lisäksi
tuli vielä lyöntimaksu. Lisäksi tuli usein vielä muita maksuja,
kaivoskäytävä-yhdeksänneksiä, sulatusvero j.n.e. Kaivoksen haltijat
tulivat niiden kautta usein köyhiksi, vallankin jos olivat pikkueläjiä,
mutta ruhtinaat rikastuivat, kokosivat kassoihinsa puhdasta rahaa.

Paraiten täytetty raha-arkku Saksan ruhtinaista oli 15:nnen vuosisadan
lopulla ja 16:nnen alussa Saksin herroilla. Sen jälkeen kun veljeksien
Ernstin ja Albrechtin perinnönjako oli (1485) toimitettu, hajosi Saksin
vaaliruhtinaskunta kahteen osaan: Ernst sai pääosan, Thüringenin,
Albrecht Meissenin. Mutta Erzgebirgen hopeakaivoksia ei kuitenkaan
vielä oltu jaettu. Ne jäivät yhteiseksi omaisuudeksi, vain tulos
jaettiin. Näiden tulojen vuoksi olivatkin Saksin ruhtinaat 16:nnella
vuosisadalla Saksan mahtavimpia miehiä, ensimäiset keisarin jälkeen.

Keisarivallan jäännös riippui silloin suurimmaksi osaksi enään vain
Saksan ruhtinaiden, varsinkin vaaliruhtinaiden, rahantarpeesta
ja ahneudesta. Vaaliruhtinaat näyttelivät 15:nnellä ja 16:nnella
vuosisadalla Saksassa samaa osaa kuin Rooman tasavallan loppupuolella
sen pääkaupungin köyhälistö ja sitten palkkasoturiväki. Jokainen
keisarivaali merkitsi heille hyvää kauppatilaisuutta. Vaaliruhtinaat
ottivat lahjoja kaikilta pyrkijöiltä ja valitsivat sitten sen, joka oli
eniten maksanut.

Hävyttömimmät olivat ehkä ne vaalikeinottelut, joita tapahtui vuosina
1516-19, jolloin molemmat suuret Europan ylivallasta kilpailevat
hallitsijasuvut, ranskalainen Valois ja itävaltalais-espanjalainen
Habsburg, riitelivät keisarinkruunusta. Melkein kaikki vaaliruhtinaat
ottivat silloin lahjoja _molemmilta_ puolilta, ranskalaiselta Frans
I:ltä ja espanjalaiselta Kaarle I:ltä. Varsinkin pari Hohenzolleria
osotti tässä tilaisuudessa ahneutta ja nylkemisintoa, jommoista jotkut
isänmaalliset meidän päivinämme väittävät tapaavan vain pahimmilla
juutalaisilla.

_Ainoa_ vaaliruhtinaista, joka ei ottanut lahjoja, oli Saksin
vaaliruhtinas Fredrik. Toiset olivat tarjonneet hänelle itselleen
keisarinkruunua, luonnollisesti toivoen sopivaa palkkiota Meissenin
rikkaista hopeakaivoksista, mutta hän kieltäytyi ja ratkaisi vaalin
habsburgilaisen Kaarle V:nnen eduksi, jota hän Kaarlen Tyrolissa
olevista vuorikaivoksista, Habsburgien hallitsemaan Alankomaitten
kukoistavasta kaupasta ja Espanjan koko voimasta huolimatta piti
vähemmän vaarallisena Saksan ruhtinaitten itsenäisyydelle kuin Frans
I:stä, jo silloin hyvin järjestyneen ja voimakkaan Ranskan hallitsijaa.

Mutta jos siten Saksin vaaliruhtinas mielensä mukaan asetti
keisarin, teki hänen asemansa hänestä samalla ruhtinaspuolueen
keskipisteen keisarin- ja paavinvallan vastustamisessa. Saksi näytteli
uskonpuhdistuksen alussa Saksassa samallaista osaa kuin Preussi
myöhemmin.

Fredrik perusti _Wittenbergin_ yliopiston v. 1502, ja tämä yliopisto
sai käsiinsä roomalaisvihollisen ja samalla ruhtinasystävällisen
liikkeen johdon. Luther, joka oli täällä professorina, tuli vihdoin
tämän yliopiston puolestapuhujaksi ja vaaliruhtinaan luottamusmieheksi
ja turvatiksi. Ja keisari Kaarle V, hallitsija, jonka valtakunnassa
aurinko ei milloinkaan laskenut, ei uskaltanut toden teolla antautua
riitaan Fredrikin kanssa, vaan hänen täytyi antaa hänen ja hänen
väkensä olla rauhassa.

Mutta Saksi ei tullut vain yksinvaltaisen, voitokkaan, vaan myöskin
kansanvaltaisen, häviölle joutuvan Roomaa vastustavan liikkeen
keskuspaikaksi. Thüringenissä oli vielä useiden pienehköjen kaupunkien
onnistunut säilyttää välitön suhteensa valtakuntaan, s.o. vapautensa
vaaliruhtinasherruudesta; sellaisia kaupunkeja olivat _Mülhausen,
Nordhausen_ y.m. Erfurt oli Mainzin arkkipiispan yliherruuden alainen;
se osasi kumminkin mitä taitavimmin käyttää Saksin ruhtinaita
arkkipiispaa vastaan. Koko 15:nnen vuosisadan kestivät Erfurtista
syntyneet riidat Mainzin arkkipiispan ja Saksin ruhtinaskunnan välillä.
Vain kaupunki itse hyötyi tästä molemminpuolisesta kinailusta; se
vapautui arkkipiispan herruudenalaisuudesta, joutumatta Saksin
vallanalaiseksi; se voi lukeutua valtakunnankaupunkeihin. Erfurt oli
uskonpuhdistuksen alkuaikoina Keski-Saksan ensimäinen kauppakaupunki,
jonka kumminkin pian täytyi luovuttaa paikkansa eteenpäinpyrkivälle
Leipzigille, joka jo ennen oli päässyt Hallen vanhan kauppakaupungin
edelle. Erfurtin yliopisto oli 15:nnellä vuosisadalla Saksan arvokkain.
Siitä tuli pääpaikka nuoremmalle saksalaiselle humanismille, joka
liittyi samannimiseen Italiassa ja Ranskassa syntyneeseen liikkeeseen
ja koetti kilpailla niiden kanssa perinnäisen uskon nerokkaassa ja
ylimielisessä pilkkaamisessa. Olemme jo maininneet tämän piirin, joka
muodostui _Mutianin_ ympärille ja johon kuuluivat _Hütten_ ja jonkun
aikaa _Lutherikin_ ja joka puhtaasti henkisellä alalla merkitsi mitä
jyrkintä irtisanoutumista perinnäisistä kirkollisista katsantokannoista.

Mutta ei vain oppinut ja porvarillinen vastustusliike kehittynyt
erikoisesti saksilaisissa kaupungeissa vaan myöskin _kommunistinen_.


IV. Zwickaun hurmahenget.

Me jätimme kommunistisen liikkeen Saksassa "pappikeisari" Kaarle
IV:nnen katolisen vastavaikutuksen aikaan. Verisimmät vainot eivät
voineet täydellisesti hävittää kommunistisia pyrkimyksiä, sillä
nämä saivat elinvoimansa köyhälistön yhä kasvavan joukon sisimmästä
tarpeista. Mutta tämä luokka oli vielä liiaksi heikko, liian mitätön
yhteiskunnallisessa elämässä ruvetakseen todenteolla toimimaan, niin
kauan kuin vanhat vallat olivat lujina asemillaan eivätkä ryhtyneet
keskinäisillä taisteluilla toistensa asemaa horjuttamaan.

Hussilaissodat vaikuttivat saksalaiseen liikkeeseen. Böhmi tuli
vainottujen saksalaisten kommunistien turvapaikaksi, ja tshekkiläiset
taborilaiset kannattivat innolla ulkomaista agitatsionia. "Veljien
sotajoukoissa hussilaishenki kääntyi suuriin yrityksiin", kirjottaa
Bezold. "Niissä ilmeni useamman kuin kerran tuo rohkea ajatus, että
koko kristikunta täytyisi saada joko asevoimalla tai sitten rauhaisen
opetuksen keinoilla käsittämään totuus. Noita n.s. kerettiläiskirjeitä,
taborilaisten kansantajuisia julistuksia, joissa he kehottivat kaikkia
kristityitä, kansaan ja säätyyn katsomatta, vapautumaan pappisvallasta
ja peruuttamaan kirkkotilat, levitettiin aina Englantiin ja Espanjaan
asti. Ranskalaisen Dauphine-maakunnan kansa lähetti raha-apua
böhmiläisille ja alkoi oikein taborilaiseen tapaan surmata herrojaan.
Ennen kaikkea tapaamme taborilaisia lähettejä Etelä-Saksassa. Kaksi
tärkeätä seikkaa suosi täällä böhmiläisten kääntämistointa, osaksi
lukuisat valdolaisseurakunnat, osaksi kaupunkilaisväestön alempien
kerrosten keskuudessa vallitseva voimakas sosialistinen virtaus, joka
oli suunnattu etenkin juutalaisia ja rikasta papistoa vastaan".

Tosin ei tämä böhmiläinen herätystyö voinut saada mitään muuta näkyvää
aikaan kuin joukon marttyyrejä.

Luonnollisesti taborilainen virtaus vaikutti etupäässä Böhmin
naapurimaihin, varsinkin taloudellisesti kehittyneimpiin, Frankeniin
ja Saksiin. Jo v. 1425 poltettiin Wormsissa muuan "hussilainen
lähetyssaarnaaja", saksilainen aatelismies nimeltä _Johann v.
Schlieben_, jota myöskin kutsuttiin Drändorfiksi. Hän oli jo v.
1416, ennen hussilaissotien alkua, liittynyt kommunistiseen lahkoon
ja jakanut omaisuutensa köyhille uskonveljilleen. Kun hän kauan oli
vaikuttanut Saksissa, Rheinin varrella ja Frankenissa, otettiin hänet
kiinni, kun hän koetti yllyttää kapinaan Heilbronnen ja Weinsbergin
kaupunkeja, jotka olivat joutuneet kirkonkiroukseen. Mutta erityisesti
on mainittava _Friedrich Reiser_. Hän oli syntyisin eräästä
shwabilaisesta valdolaisperheestä, sai sivistyksensä Nürnbergissä,
jossa beghardilaisvaldolainen lahkolaisuus silloin oli sangen
voimakkaana, ja kulki sitten kiertävänä kiihottajana ("apostolina")
Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa sekä haki vihdoin turvapaikkaa
Böhmistä. Pragissa hän antoi v. 1433 erään taborilaisen hengellisen
vihkiä itsensä papiksi ja jatkoi sitten agitatsionimatkojaan Saksassa.
Hän otti osaa v. 1447 erääseen kongressiin ("apostolien synodiin"),
joka pidettiin _Nürnbergin_ läheisyydessä, siellä valittiin hänet
piispaksi, ja muutama vuosi myöhemmin tapaamme hänet valdolaisten
kongressissa _Taborissa_; siellä seurakuntien järkytetty järjestö
pantiin taasen pystyyn. Reiser, joka siellä sai Ylä-Saksan alueekseen,
asettui asumaan Strassburgiin, mutta hänet annettiin siellä vuonna 1458
ilmi domikanimunkeille ja poltettiin, kärsittyään käräjäkäynnin aikana
kovia rääkkäyksiä.

Reisenin elämä on kuvaava; se osottaa, kuinka kiinteät siteet oli joka
tapauksessa tshekkiläisten taborilaisten ja saksalaisten "veljien"
välillä, huolimatta kansallisesta taistelusta, jota silloin käytiin.

Taborin kukistumisenkaan jälkeen ei yhteys Böhmin kanssa kokonaan
lakannut. Muistakaamme Böhmin veljesten ja valdolaisten välisiä
neuvotteluja, joiden tarkotuksena oli molempien lahkojen yhtyminen,
mutta jotka lopulta raukesivat tyhjiin.

Myöskin "Neklashausenin pillinsoittajan" esiintymistä voidaan selittää
taborilaisen vaikutuksen jatkoksi. Vuonna 1476 ilmestyi tällä
nimellä Niklashausenissa, eräässä itäranskalaisessa kylässä, muuan
"nuorukainen nimeltä Johan, jota kutsuttiin Böhmeksi tai böhmiläiseksi
luultavasti isänmaansa mukaan tai sitten mahdollisesti myöskin
mielipiteittensä vuoksi", kuten Ullmann kirjottaa. Hän oli soittaja,
kuten myöhemminkin böhmiläisiä kulki soittajina naapurimaissa, ja sai
ammatistaan lisänimen rummuttaja tai pillittäjä. Mutta v. 1476 poltti
hän soittokoneensa ja rupesi sen sijaan saarnaamaan tasa-arvoa ja
vallankumousta, neitsyt Maarian käskystä, kuten hän itse sanoi, erään
toisen kiihottamana, kuten vastustajat väittävät, joka "toinen" oli
joko "Hussin oppilas" tai ankaramman suunnan fransiskani tai sitten
vanhimpien tiedonantojen mukaan joku beghardi.

Muutamasta sen aikuisesta lähteestä päättäen olisi hän pitänyt
tämänlaisen puheen: "Keisari on roisto, ja paavista ei ole mihinkään.
Keisari antaa hengellisille ja maallisille ruhtinaille, kreiveille ja
ritareille oikeuden rasittaa köyhää kansaa tulleilla ja veroilla."

"Hengellisillä on lihavia pitäjiä, se on vääryys; heillä ei pitäisi
olla enempää kuin, että riittäisi päivästä toiseen. Heidät lyödään
vielä kuoliaiksi, ja ennen pitkää päästään niin pitkälle, että
papit halusta tahtoisivat salata paljaat päälakensa ettei heitä
tunnettaisi. Ennen hän voisi saada juutalaisen paranemaan kuin papin ja
kirjanoppineen.

"Kalojen vedessä ja eläinten metsässä pitää kuuluman kaikille. _Jos
hengellisillä ja maallisilla ruhtinailla, kreiveillä ja ritareilla ei
olisi enempää kuin rahvaan miehelläkään, niin meillä kaikilla olisi
kylliksi_, ja siten tulee pian olemaan. Tulee pian aika, jolloin
ruhtinaat ja herrat saavat tehdä työtä päiväpalkalla."

Tuolla rohkealla kiihottajalla oli suuri menestys, talonpoikia ja
köyhälistöä virtasi hänen luokseen joukottain. Senaikuinen aikakirja
kertoo, kuinka "sällit karkasivat työpaikoistaan, rengit auraltansa
ja viljanleikkuutytöt leikkuupelloilta, kaikki ilman mestariensa ja
herrojensa lupaa, ja kuinka he lähtivät sellaisina kuin olivat, kun
tämä raivo heihin tarttui; ani harvoilla oli mukanaan jotain ravintoa,
mutta ne, jotka ottivat heidät luokseen, antoivat heille ruokaa ja
juomaa, eivätkä he keskenään milloinkaan nimittäneet toisiaan muuta
kuin veljiksi ja sisariksi".

Kymmeniätuhansia kokoontui innokkaisiin kommunistisiin
juhlallisuuksiin, jommoisia muistamme pidetyn ensi aikoina
Taborissakin. Ei ole varma, ajateltiinko käydä pitemmälle ja
valmistettiinko aseellista kapinaa. Joka tapauksessa Würzburgin
piispa Rudolf näki tarpeelliseksi ryhtyä asiaan. Hänen ratsumiehensä
karkasivat "pillittäjän" kimppuun tämän nukkuessa ja vangitsivat hänet
ja hajottivat hänen kannattajansa, jotka koettivat häntä suojella.
Tuo onneton joutui parin ystävänsä kanssa sen ajan tavallisen
vääräksitodistamiskeinon, polttorovion, uhriksi.

Kaikkien näiden agitatorien toiminta, samoin kuin lukuisat muut
tosiasiat, viittaa siihen että Franken tuli 1400-luvulla Saksan
valdolaisbeghardilaisen liikkeen pääahjoksi, samoin kuin Rheininlaakso,
tuo Italian ja Alamaitten välinen suuri liikennetie aikaisemmin oli
ollut. _Köln, Strassburg, Basel_ olivat 14:nnellä vuosisadalla olleet
tämän liikkeen pääpaikkoja, niihin liittyi nyt _Nürnberg_.

Toinen pääliesi muodostui _Saksiin_. Böhmin ja Frankenin ohella kuului
15:nnellä vuosisadalla Meissen niihin seutuihin, joissa pidettiin
"veljien" kongresseja -- esim. yleinen synodi kolme vuotta taborilaisen
jälkeen, josta yllä olemme puhuneet, Engelsdorfissa -- mikä olisi
ollut mahdotonta, ellei liike puheena olevassa seudussa olisi ollut
melkoisesti levinnyt.

Luonnollisesti saattoivat kommunistiset lahkot olla olemassa ainoastaan
salaisten yhdistyksien muodossa. "He kokoontuivat", kirjottaa muuan
vihamielinen kronikoitsija heistä, "kaivoksiin ja piiloisiin luoliin
yön aikaan. Täällä he harjottavat petojen lailla hävytöntä irstautta.
Ja tämä ilkeä suku kasvaa ja lisääntyy päivä päivältä ihmeellisellä
tavalla."

Kun paavi ja keisari olivat turhaan esiintyneet Lutheria vastaan, kun
tämä oli polttanut paavin pannakirjan v. 1520, ja varsinkin Wormsin
valtiopäivien jälkeen v. 1521, saivat kaikki kapinalliset suunnat
rohkeutta astua julkisuuteen. Nämä valtiopäivät olivat lopulliseksi
turmioksi keisarille ja paaville.

Yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla valloilla, jotka ovat kadottaneet
aineellisen perustuksensa, on paras turvansa polvesta polveen
kulkevassa arvossaan, maineessaan. Sen avulla ne voivat toisinaan pysyä
pystyssä varsin kauan, vastustaa itseään voimakkaampaakin vihollista --
mutta mitä pitemmän aikaa ne tähän pystyvät, sitä perinpohjaisemmaksi
tulee myös kukistuminen, kun tämä arvo todellisessa voimankokeessa
näyttäytyy pelkäksi harhanäyksi.

Keisarille ja paaville tuli tämä hetki vuosien 1520 ja 1521 tapauksien
mukana. Tähän asti ei kukaan Saksassa ollut rankaisematta uhmannut
näitä molempia yhdessä. Nyt astui halpa-arvoinen munkki heitä
vastustamaan, eivätkä he uskaltaneet häntä tuhota. Paavin pannakirja ei
vaikuttanut mitään, ja Luther saattoi riemuiten lähteä valtiopäiviltä,
huolimatta valtakunnan kirouskirjeestä, joka lähetettiin hänen
jälkeensä. Mitä vähemmän kansan alemmat kerrokset huomasivat, että
ruhtinaat ja ritarit olivat tukeneet Lutheria Wormsissa, mitä
yksinäisempänä hän kansan käsityksen mukaan oli siellä esiintynyt,
sitä voimakkaammin valtiopäivien päätös vaikutti kansanjoukkoihin. Ja
kun totuus näyttäytyi niin vahvaksi, että halpa munkki pelkäämättä
ja rankaisematta saattoi vastustaa kristikunnan korkeinta päämiestä,
silloin ei todellakaan kenenkään, joka soti hyvän asian puolesta,
tarvinnut kauemmin pelätä astumasta julkisuuteen.

Saksissa alettiin ensin. Muutamia viikkoja sen jälkeen kun Luther
ja hänen ystävänsä oli julistettu valtakunnan kiroukseen kesäkuussa
1521, nousi kansa Erfurtissa kapinaan ja teki lopun katolisesta
kirkkohallituksesta. Myöskin Wittenbergissä syntyi levottomuuksia;
mutta erikoisen tärkeitä meille ovat Zwickaussa tapahtuneet liikkeet,
jotka alkoivat jo v. 1520.

Olemme jo yllä nähneet, että tällä kaupungilla oli merkityksensä
saksilaisen alamaan ja vuoriseutujen _viljakaupan_ välittäjänä. Kuta
enempi vuoriviljelys kehittyi, sitä paremmin kukoistivat Zwickaun
kauppa ja teollisuus. Varsinkin kun v. 1470 keksittiin läheisen
Schneebergin hopea-aarteet, kasvoi Zwickaun rikkaus nopeasti. "Vasta
Schneebergin vuorikaivosten tultua käytäntöön sai kaupunkimme vieläkin
huomattavissa olevan komeuden leiman rakennuksiinsa nähden. Useat
kansalaiset, vallankin eräät verkatehtailijat rikastuivat, ja muiden
ravinto ja ansio tulivat paremman rahansaannin vuoksi paremmiksi",
sanotaan eräässä zwickaulaisessa kronikassa.

Zwickaun rikkaimmat ihmiset olivat _verkatehtailijoita_.
Edelläsanotussa kronikassa kerrotaan: "Ennen kolmenkymmenvuotista sotaa
oli aina kaukaisimmista ajoista alkaen pääelinkeinona veranvalmistus.
Jo v. 1348, jolloin saivat säännöt, muodostivat verankutojat
yhdistyksen, paikkakunnan arvokkaimman ja todennäköisesti vahvimman, ja
15:nnen vuosisadan loppupuolella olivat Zwickaun verat maankuuluja,,
vaikka eivät vetäneetkään vertoja kiitetyille Lontoon ja Alankomaiden
tuotteille. V. 1540 oli Zwickaun talonomistajista 230 verkatehtailijaa,
olipa muutaman vanhan, kai todenperäisen kertomuksen mukaan heidän
lukunsa paraimpina aikoina noussut aina 600:an". Tämä "parain aika" oli
juuri se, josta me tässä puhumme. Talonpoikaissodan vuosikymmenellä
valmistettiin vuosittain noin 15-20,000 leiviskää villaa veraksi.

Verkatehtailijat olivat, paitsi taloudelliselle merkitykselleen,
myöskin luvulleen kaupungin väestön tärkein osa. Kaupungissa oli tähän
aikaan noin 1,000 taloa; niistä kuului verkakaupan kukoistusajalla
neljännes, ehkäpä puoletkin verkatehtailijoille (joka tapauksessa
enempi kuin 230, ehkäpä, likipitäen 600).

Veranvalmistus oli vientiteollisuutta, sitä harjottivat kapitalistisesi
suuret kauppiaat. Siihen aikaan ei ollut mitään tavatonta, että rikkaat
kauppiaat yhdistivät kuluttajien kaupalla, nylkemiseen työläisten
nylkemisen noilla kahdella sen ajan suurella teollisuusalalla,
kankuri- ja vuoriteollisuusalalla. Tunnetuimpana esimerkkinä siitä
ovat _Fuggerit_, jotka saivat rikkautensa, paitsi käymällä kauppaa
kaikella mahdollisella (kirkollisilla viroillakin, kuten olemme
nähneet), myöskin Augsburgin kankurien ja Tyrolin kaivostyöläisten
nylkemisellä. Jotakin samallaista tapahtui Zwickaussakin.
Schneebergin kaivoksenomistajat olivat suureksi osaksi zwickaulaisia
verkatehtailijoita ja verkakauppiaita, niiden joukossa mainittavin
kauppias _Martin Römer_, saksilainen Fugger, joka kuoli v. 1483 jättäen
jälkeensä suuren omaisuuden.

Mutta vuorityöläiset, joita Fugger riisti, olivat paikallisesti kaukana
Augsburgin kankureista. Zwickaussa sitä vastoin olivat verkakankurit
aivan lähellä samojen kapitalistien riistämiä vuorityöläisiä. Tämä
oli aivan erikoinen asema. Vuorityöläisten, kapinallinen, uhmaisa
mieli antoi väkisinkin kankureille rohkeutta. Näiden kommunistisen
innostuksen taas täytyi tarttua kaivoslaisiin. Ei olekaan ihme, että
juuri Zwickaussa ja sen ympäristöllä kommunistit ensiksi julkisesti
nostivat päätään Saksan uskonpuhdistuksen aikana.

Jo v. 1520 tapaamme siellä järjestetyn seurakunnan johtajineen, joita
kutsuttiin apostoleiksi. Kauan odotettu tuhatvuotinen valtakunta näytti
nyt tulevan Jumalan verisen tuomion, valtavan vallankumouksen kautta.
Useimmat kannattajansa he saivat kaupungin kankurisälleistä, mutta
osa vuorityömiehiäkin seurasi mukana ja samoin monet sivistyneistä,
luokista. Apostolina oli m.m. muuan entinen Wittenbergin ylioppilas,
nimeltä _Max Stübner_. Heidän johtajanaan oli kutoja _Nikolaus Storch_.

Zwickaunkin ulkopuolella he alkoivat saada vaikutusvaltaa, vieläpä
itse Wittenbergissä. Alempien kansanluokkien ohella yhtyi sielläkin
heihin samoin sivistyneitä aatteenmiehiä. Silloin eivät vielä olleet
esiintyneet luokkavastakkaisuudet uskonpuhdistusliikkeessä, vielä
näytti se toisaalta kansalliselta, koko kansaa luokkaeroavaisuuksiin
katsomatta samalla lailla koskevalta, ja toisaalta puhtaasti
uskonnolliselta liikkeeltä kirkon puhdistamiseksi, evankelisen
kristinuskoa palauttamiseksi.

Me olemme edellä esittäneet, kuinka helposti aatteenmiehet, jotka eivät
suorastaan harrastaneet alempien luokkien sortamista, uskonpuhdistuksen
tällä asteella ollessa saattoivat olla myötätuntoisia kommunistisille
alkukristilliseen perimätietoon perustuville liikkeille. Yksinpä
_Melanchton_, Lutherin ystävä ja auttaja, ei voinut välttää sitä syvää
vaikutusta, minkä Zwickaun hurmahenget tekivät. Huomaa kyllä monista
merkeistä, arveli hän, että heissä asui eräitä henkiä. Nikolaus
Storchista hän kirjotti vaaliruhtinas Fredrikille: "Niin paljon
olen hänestä huomannut, että hän raamatun mukaan on oikeassa uskon
korkeimmissa ja etevimmissä kohdissa, vaikka hän käyttääkin merkillistä
puhetapaa."

Fredrik itse tuskin tiesi, mitä hänen piti ajatteleman hurmahengistä.
Melanchton ei tahtonut puuttua asiaan ja lykkäsi sen Lutherin
ratkaistavaksi, mutta tämä asui Wartburgissa ja odotteli sen
valtakunnankirouksen seurauksia, jonka alaiseksi hänet oli asetettu.
Ei kuitenkaan viipynyt kauan, ennenkuin Luther huomasi, mihin "veljet"
tahtoivat päästä, ja silloin hän pontevasti esiintyi heitä vastaan.

Vielä enemmän kuin Melanchton, oli Lutherin ystävä ja virkaveli
_Karlstadt_ myötätuntoinen hurmahengille. Hänen intoisasta mielestään
kulki lutherilainen liike aivan liian hitaasti. Hän ryhtyi jo
paljon aikaisemmin kuin Luther vastustamaan pappien naimattomuutta
ja latinalaista messua. Luther seurasi sitte vain epäröiden hänen
jälkiään. Karlstadt taisteli innokkaasti myöskin pyhimysten kuvia
ja paastoja vastaan, mutta hän meni pitemmällekin. Tuo oppinut
professori tuomitsi näet kaikellaisen oppineisuuden, aivan
taborilaisbeghardilaiseen tapaan. Käsityöläisten, eikä oppineitten,
pitää saarnaaman evankeliumia, ja yliopistot täytyy sulkea, selitti hän.

Verrattomasti etevin Zwickaun apostolien kannattajista oli kumminkin
_Tuomas Münzer_. Vuosina 1521-25 hän on Saksan koko kommunistisen
liikkeen keskus. Hänen olentonsa kohoaa niin mahtavasti muiden yli, ja
hänen historiansa liittyy niin läheisesti itse liikkeen historiaan,
että meidänkin täytyy seurata yleistä esimerkkiä ja pitää Münzerin
kohtaloiden historiaa ensimäisten uskonpuhdistusvuosien kommunistisen
liikkeen historiana.


V. Münzerin elämäkerran kirjottajat.

Münzer jakaa monien häntä ennen ja hänen jälkeensä eläneitten
vallankumouksellisten kanssa, joiden yritys on kukistunut,
sen kohtalon, että hänestä on säilynyt sangen vähän tietoja
jälkimaailmalle. Totta kyllä, ei puutu suorastaan tietoja, mutta ne
ovat suurimmaksi osaksi vastustajien antamia, vihamielisiä ja muuten
epäluotettavia.

Tunnetuimmat tiedot Münzeristä ovat peräisin Melanchtonilta hänen
kirjottamassaan Tuomas Münzerin historiassa, joka luultavasti
on laadittu samana vuonna kuin Thüringenin talonpoikaiskapina
kukistettiin, v. 1525. Kuinka tasapuolisesti ruhtinaan palvelija siihen
aikaan voi kirjottaa ruhtinaitten vaarallisimmasta vihollisesta,
sitä ei tarvinne selitellä. Ja Melanchtonilla oli erikoinen syy
vihamielisyyteen, sillä hän oli jonkunaikaa mielistellyt Münzerin
suunnan miehiä, ja se rikos hänen täytyi luonnollisesti sovittaa
kaksinkertaisella raivoamisella.

Näyttää siltä, että tuo "lempeä" Melanchton on yksinomaan koettanut
vain maalata asiaa mustaksi, vähintäkään välittämättä todellisuudesta.
Aivan vähäpätöisissäkin kohdissa hänen esityksensä on vallan
epäluotettavaa ja halpamaista. Yksi ainoa esimerkki olkoon kylliksi.
Melanchtonin mukaan olisi Münzer, sittenkun hän oli karkotettu
Allstättistä, pysynyt piilossa puoli vuotta, senjälkeen lähtenyt
Nürnbergiin ja sieltä Mülhauseniin, missä olisi oleskellut vuoden
ajan, kunnes talonpoikaissota puhkesi. Todellisesti on asia niin,
että Münzer vielä elokuussa 1524 oli Allstättissä ja talonpoikaissota
syttyi huhtikuussa 1525. Tämä saattaa Melanchtonin aikatiedot
naurettaviksi, ollenkaan puhumatta siitä, että koko tässä Münzerin eri
oleskelupaikkojen kertomisessa ei ole sanaakaan totta.

Toiset kertojat ovat aivan yksinkertaisesti kopioineet Melanchtonin
jutut. Vasta Ranskan vallankumous auttoi asettamaan Münzerin
jossakin määrin oikeaan valoon. Pastori Strobell innostui silloin
talonpoikaissodan ja erikoisesti Münzerin kapinan tutkimiseen, keksi
pian puutteita ja ristiriitoja Melanchtonin esityksessä ja julkaisi v.
1795 ensimäisen tieteellisen erikoisesityksen Münzeristä.

Myöhemmät tutkimukset ovat säännöllisesti vääriä, melkein kaikista
huomaa Melanchtonin teoksen vaikutuksen. Ainoa kuvaus, joka oikein
esittää miehen historiallisen merkityksen ja hänen personallisuutensa,
on se, minkä _V. Zimmermann_ antaa teoksessaan: "Suuren
talonpoikaissodan historia".[31]

Vain yhdessä, mutta sangen oleellisessa kohdassa emme voi ryhtyä
Zimmermannin mielipiteisiin, kun hän nimittäin kirjottaa: "Münzer oli
sekä valtiollisten että uskonnollisten mielipiteittensä puolesta kolme
vuosisataa aikaansa edellä."

Zimmermann tulee tähän käsitykseen vertaamalla Münzerin ajatuksia
niihin, joita on ollut myöhemmillä ajattelijoilla, kuten esim.
Pennillä, Zinzendorffilla, Rousseaulla. Jos hän sen sijaan olisi
verrannut niitä vanhempien kommunistisien lahkojen ajatuksiin,
niin hän olisi huomannut, että Münzer täydellisesti liikkui heidän
ajatuspiirissään. Meidän ei ole onnistunut löytää mitään sen uudempaa
Münzerin ajatuksista.

Myöskin miehen merkitystä järjestäjänä ja aatteiden levittäjänä
on mielestämme tähän asti luoteltu. Yhä jatkuvat valdolaisten ja
beghardien vainoamiset osottavat selvästi, että sekä kommunistisia
aatteita että järjestysmuotoja täytyi olla säilyneinä aina
uskonpuhdistuksen aikaan asti. Meidän täytyy otaksua, että jo ennen ja
samaan aikaan kuin Münzerkin lukuisat agitatorit vaikuttivat samaan
suuntaan, ja että salaisia yhdistyksiä oli siellä täällä olemassa,
joista he saivat turvaa.

Eivät suinkaan uudet filosofiset aatteet eikä erityinen
järjestämistaito asettaneet Münzeriä niin paljon edelle
hänen kommunistisia tovereitaan. Hänen voimansa oli hänen
_vallankumouksellisessa toimintakyvyssään_ ja ennen kaikkea hänen
_valtiomiehensilmässään_. Keskiajan kommunistit olivat, kuten olemme
usean kerran nähneet, yleensä rauhallisia. Vallankumouksellisina
aikoina kansan mieliala kyllä tempasi heidät helposti mukaansa.
Kun uskonpuhdistus saattoi koko Saksan valtavaan käymistilaan,
eivät kommunistitkaan jääneet syrjään. Mutta useimmat epäilivät
edelleenkin väkivaltaisen mullistuksen hyötyä. Varsinkin oli näin
laita Etelä-Saksassa, missä sveitsiläiset uudestikastajat olivat
vaikuttaneet. Nämä eivät tahtoneet tietää muusta kuin "taistelusta
hengellisillä aseilla", niinkuin nyt tavallisesti sanomme, tahtoivat
"ainoastaan jumalan sanan voimalla voittaa maailman", kuten
uskonpuhdistuksen aikana lausuttiin.

Tämä rauhallinen mieliala oli Münzerille vallan vieras, intohimoinen
toimintakyky oli hänen huomattava piirteensä, ja sen ohella hän ei
ollut sekavapäinen eikä mikään ahdashenkinen lahkolainen. Hän tunsi
valtion ja yhteiskunnan vallitsevat voimasuhteet ja toimi niiden mukaan
kaikesta salaperäisestä innostelustaan huolimatta. Hän koki saada
lahkolaisuudesta huolimatta ajan kaikkia vallankumouksellisia aineksia
toimimaan asiansa hyväksi.

Se, että hän kumminkin onnistui huonosti, riippui olosuhteista, joita
hän ei voinut muuttaa. Mutta mitä voitiin saada aikaan silloisilla
keinoilla, sen hän teki. Ja kun v. 1525 Thüringenin aseettomien
talonpoikien kapina todellakin jonkun aikaa vakavasti horjutti
sorto-yhteiskunnan perustuksia, niin tulee tästä kunnia suuressa
määrin Tuomas Münzerille, hänen ylenpalttiselle kommunistiselle
hurmahenkisyydelleen ynnä hänen raudankovalle tahdonvoimalleen,
intohimoiselle hillittömyydelleen ja valtiomiehentaidolleen.


VI. Münzerin ensimäinen esiintyminen.

Münzer syntyi Stolbergissa Harzin juurella v. 1490, tai toisten
tietojen mukaan 1493. Hänen nuoruudestaan ja ensimäisistä opinnoistaan
emme tiedä mitään muuta varmaa, kuin että hän antautui opin tielle ja
saavutti tohtorinarvon. Hän rupesi hengelliseen säätyyn, mutta hänestä
ei tullut mitään tavallista "mustaa santarmia". Hänen kapinallinen
luonteensa ilmeni jo aikaisin. Hallessa, missä hän vaikutti opettajana,
perusti hän korkeintaan 23 vuoden vanhana salaisen liiton Magdeburgin
arkkipiispaa, Saksan korkeinta kirkkoruhtinasta Ernst II:sta vastaan.
Parisen vuotta myöhemmin, v. 1515, tapaamme hänet rippi-isänä
Ascherslebenin Frohsassa, luultavasti sikäläisessä nunnaluostarissa.
Mutta siellä hän ei viipynyt kauan. Monien harharetkien perästä
tapaamme hänet v. 1520 saarnaajana Zwickaussa, Lutherin liittolaisena,
jonka puolelle Münzer nuoruuden innolla oli ruvennut. Zwickaussa olo
tuli ratkaisevaksi hänen tulevalle kohtalolleen.

Aluksi hän oli saarnaajana Marian kirkossa, mutta sitten "tunki hän
itsensä", kuten pastori Seideman kirjottaa, _Katarinankirkkoon_
saarnaajaksi. Tälle muutolle ei ole juuri pantu huomiota, mutta
meistä se on hyvin tärkeä, sillä _Katarinankirkko oli tavallansa
kankurisällien kokouspaikkana_. Nämä olivat v. 1475 perustaneet sinne
oman alttarin ja pitivät kokouksiaan kirkkotarhassa. Mariankirkko
sitävastoin näyttää olleen oikein rahapösöjen kirkko. Vuonna 1473 se
sai esim. Martti Römeriltä 10,000 rheiniläistä guldenia, jotka oli
sijotettu neljän prosentin korkoa vastaan Nürnbergiin. Niiden edestä
piti kirkossa joka päivä luettaman seitsemän sielumessua tuon rikkaan
syntisen puolesta. Tämä sivumennen sanottuna esimerkiksi osottamaan,
kuinka tuottavaksi kiirastuli-oppi oli tullut kirkolle.

Nykyisin ei enään voi ratkaista, saattoiko mieltymys kankureihin
Münzerin haluamaan saarnaajan paikkaa heidän kirkossaan vai oliko
läheneminen vasta seurauksena tästä askeleesta. Varmaa on, että
Münzer saarnaajana tuli mitä lähimpään yhteyteen sällien kanssa ja
oppi tuntemaan heidän katsantokantansa. Muuan kirjotus, joka v. 1523
julaistiin Zwickaussa, kertoo, että "maisteri Tuomas piti useampia
hartauskokouksia kutojien kuin arvoisien pappien kanssa. Varsinkin hän
ylisti erästä Nikolaus Storch nimistä miestä ja lausui hänestä, että
henki oli opettanut hänelle enempi raamattua kuin monille papeille.
Ja maisteri Tuomas kehuskeli myös itseään, sanoen tietävänsä, että
hänessäkin oli pyhä henki. Tästä säädyttömyydestään oli seurauksena,
että Storch uskalsi pitää nurkkasaarnoja Tuomaksen rinnalla, niinkuin
on tapana beghardeilla, joiden keskuudessa räätäli tai suutari
nousee saarnaamaan. Ja maisteri Tuomas hyväksyi julkisesti tällaisen
menettelyn, että maallikot ovat meidän pappeinamme ja vetävät meidät
uskosta tilille. Ja 'storchilainen lahko' lisääntyi niin, että
julkisesti väitettiin heillä olleen kokonaista 12 apostolia ja 72
oppilasta."

Tämä kommunistien rohkea esiintyminen johti tietysti selkkaukseen. Niin
kauan kuin Münzer oli pauhannut vain rikkaita pappeja vastaan, oli
hänellä ollut neuvoskunta ja porvaristo puolellaan. Mutta nyt muuttui
asia toiseksi.

Selkkaus ilmeni aluksi kahden kirkon, Pyhän Katarinan kankurikirkon
ja Pyhän Marian rahapösöjenkirkon välisenä selkkauksena, tai niiden
saarnaajien, Münzerin jälkimäisessä ja Johan Wildenaun edellisessä,
välisenä selkkauksena. Jo v. 1520 oli tämä riita täydessä käynnissä.
Joko sitten oli Wildenau, kuten hänen vastustajansa väittivät, sortunut
henkilö, tai hän aivan yksinkertaisesti ei saanut tarpeellista
kannatusta porvaristolta, kaikessa tapauksessa päättyi riita niin, että
hänen täytyi väistyä Münzerin tieltä keväällä 1521.

Tämä voitto teki kankurisällit rohkeammiksi, mutta se pelotti
myöskin neuvoskuntaa ja hyvinvoipaa porvaristoa ja teki ne
taipuisiksi pakkokeinoja käyttämään. Tekosyy saatiin pian kankurien
toimeenpanemasta katumetelistä, johon Münzer kuitenkin oli kokonaan
osaton, kuten hän itse vielä v. 1523 kirjotti Lutherille. 55
kankurisälliä "pantiin torniin" ja Münzer karkotettiin. Myös Nikolaus
Storch ja monet muut jättivät silloin tai pian senjälkeen Zwickaun,
jonka maaperä oli käynyt heille liian polttavaksi. He lähtivät
joulukuussa 1521 Wittenbergiin, missä joutuivat Melanchtonin ja
Karlstadtin pariin, kuten olemme nähneet. Münzer sitä vastoin meni
Pragiin. Taborilaisten maassa toivoi hän tapaavansa tovereja ja
hedelmällisen maaperän toiminnalleen.

Mutta nyt oli toiset ajat. Böhmissä oli nyt taborilaisille opeille
huonompi maaperä kuin Saksissa. Sotaisa kansanvalta oli kauan sitten
sortunut ratkaisevassa taistelussa aatelisvaltaa vastaan, ja jäljelle
jäänyt kansanvaltainen kommunismi, johon tutustuimme Böhmin veljistä
puhuttaessa, oli saanut vallan entisestä eroavan muodon, senjälkeen kun
porvarillinen suunta siinä oli tunkenut syrjään köyhälistöläisen.

Kaikkein vähimmän saattoi Prag olla oikea paikka sellaiselle miehelle
kuin Münzer. Yksinpä silloinkin kun Tabor oli kunniansa kukkuloilla,
oli Prag korkeintaan penseänä ystävättärenä sille, ja enimmäkseen sen
jyrkkä vihollinen. Nyt kaupunki oli "suuren Hansan" luja tuki.

Münzer alkoi saarnata tshekkiläisille tulkin avulla, mutta heti kun
päästiin hänestä selville, oli myöskin hänen saarnavapautensa lopussa.
Hänet asetettiin poliisin silmälläpidon alaiseksi -- hän sai heti
_neljä_ miestä vartijoikseen -- ja pian sen jälkeen hänet karkotettiin.
Tammikuun 25 p:nä 1522 oli hän jo jättänyt Pragin.

Zwickau -- Prag: Böhmin ja Saksin nykyisellä poliisihallituksella on
perustanaan kunnianarvoisa perimätieto. Sen ikä antaa sille pyhyyden
arvon.


VII. Münzer Allstättissä.

Böhmistä Münzer lähti taasen Saksiin, aluksi Nordhauseniin, jonne
jäi joksikin aikaa, sitte Allstättin kaupunkiin, joka samoin kuin
Zwickaukin oli suurien vuorikaivosten, Mansfeldin kupari-, hopea- ja
kultakaivosten läheisyydessä. Saanemme kait otaksua, että asekelpoinen
ja uhkamielinen vuoristoväestö kaupungissa oli taipuisata kannattamaan
köyhälistön yleisiä pyrkimyksiä, ja että se oli suotuisa edellytys
Münzerin agitatsionille. Varmaa on, että tämä paikasta toiseen
vainottu agitatori sai täällä rauhaisamman toimintapaikan. Hän tunsi
pian itsensä saarnamiehenä niin kotiutuneeksi ja tulevaisuutensa niin
varmaksi, että meni naimisiin erään nunnan, Ottilia von Gersenin
kanssa, joka oli lähtenyt luostarista. Väärinkäsityksestä riippuu se
tieto, että hän olisi nainut rovastin kyökkipiian, mikä muuten ei
sekään olisi ollut mikään onnettomuus.

Mutta näistä omista asioistaan huolimatta ei Münzer kuitenkaan
unohtanut sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä. Hän oli
ensimäinen, joka jumalanpalveluksessa käytti kokonaan saksankieltä
latinan sijasta, ja hän saarnasi ja luki seurakunnalle ei ainoastaan
uutta testamenttia vaan kaikkia raamatun kirjoja. Tämä on kuvaavaa,
sillä taborilaisten ajoista aina Englannin puritaneihin asti saattaa
sanoa, että kansanvaltaiset lahkot olivat enempi mieltyneet tuohon
usein paikoin tasavaltaiseen vanhaan testamenttiin kuin uuteen, joka
onkin yksinvaltaisen yhteiskunnan tuote.

Tuo "ulkokullattu paavillinen rippi" poistettiin, ja ehtoollisessa
jaettiin molempia aineksia. Koko seurakunta otti osaa
jumalanpalvelukseen, papiston etuoikeutettu asema hävisi. Sen vuoksi
myöskin, kuten Münzer itse kertoo, "meidän vastustajamme sanovat, että
me opetamme tallirenkejä pitämään messuja ulkona pellolla".

Münzer julkaisi Allstättissä useita kirjotuksia sekä messujen ja
psalmien käännöksiä. Paitsi näitä ansaitsee pari hänen tämänaikuista
kirjettään erityisempää huomiota. Toisessa, joka on päivätty
18 p:nä heinäk. 1523, hän kehottaa Stolbergissä olevia veljiä
kärsivällisyyteen. Vielä kansan on liian hyvä olla. Tilan täytyy
huonontua, ennenkuin se paranee. "Jumala sallii senvuoksi yhä enempi
tyrannien raivota, jotta valittuihin tulisi harras pyrkimys etsiä
jumalaa. Ne ihmiset, jotka eivät ole uskoneet vastoin kaikkea uskoa,
toivoneet vastoin kaikkea toivoa, vihanneet vastoin Jumalan rakkautta,
he eivät tiedä, että Jumala itse sanoo ihmisille, mitä heille on
välttämätöntä." Lopuksi moittii hän veljien sisällyksettömyyttä ja
ylellistä elämää: "Niin kuulen minä, että te olette kerskailevaisia
ettekä lue mitään. Kun juotte, olette te suurpuheisia, kun olette
selviä, pelkäätte te kuin jänikset. Senvuoksi parantakaa, hyvät veljet,
elämäänne; varokaa mässäystä, paetkaa himojanne, ruvetkaa reippaammiksi
kuin olette olleet ja kirjottakaa minulle, mitenkä olette leiviskäänne
kartuttaneet."

Näissä kirjotuksissa on jo kaikki Münzerin ajatusten oleelliset
piirteet. Niissä esiintyy hänen _mystisisminsä_, hänen raamatun
halveksimisensa, sikäli kuin kirjotettua sanaa ei tue sisäisen
_ilmestyksen_ ääni, jollaisen saapi vain kärsimisen, _askesin_ kautta,
vieläpä hänen ylenkatseensa oppineita kohtaan, hänen _panteisminsa_ ja
hänen uskonnollinen _suvaitsevaisuutensa_.

Ensimäisistä katsantokannoista olemme maininneet esimerkkejä jo tämän
osan toisessa luvussa. Tässä mainittakoon vain vielä yksi kohta
mainitusta kirjotuksesta: Raamatun nojalla yksin, sanoo Münzer, ei voi
tietää, mikä on oikein, Jumalan täytyy herättää tieto siitä meidän
sydämessämme. "Vaikka sinä jo olisitkin ahminut raamatut, ei se sinua
auta, sinun täytyy kärsiä sen terävän auranvantaan leikkaamista, jolla
jumala juurruttaa rikkaruohot sydämestäsi."

Selvänä todistuksena hänen panteistisistä taipumuksistaan on seuraava
kohta: "Nimittäin, hänen (ihmisen) täytyy ja pitää tietää, että jumala
on hänessä, että jumala ei hänen suhteensa määrää ja mieti, kuin hän
olisi tuhannen penikulman päässä, vaan kuten _taivas ja maa ovat
täynnä, täynnä jumalaa_ ja kuten isä synnyttää lakkaamatta pojan meissä
ja pyhä henki ristiinnaulitun meissä kirkastaa sydämen surun kautta."

Münzerin uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta vihdoin ovat todisteena
seuraavat mietteet: Ketään älköön ihmetyttäkö, että me Allstättissä
pidämme saksalaisia messuja. Eikä olekaan yksin meidän tapamme,
pitää messuja toisella tavoin kuin roomalaiset, koska Milanossakin
Lombardiassa pidetään messuja kovin toisella tavoin kuin Roomassa.
Krabotit, böhmiläiset, armenialaiset j.n.e. pitävät messuja omalla
kielellään, venäläisillä on "kovin erilaiset tavat eivätkä he silti ole
mitään paholaisia. Oi, sokeita, tietämättömiä ihmisiä olisimme me, jos
pitäisimme itseämme ainoina oikeina kristittyinä ulkonaisten tapojen
perusteella ja kinastelemme niistä kuin hullut nautamaiset ihmiset."
Pakanat ja turkkilaiset eivät ole huonompia kuin kristityt. Eikä hän
"tahdo halveksia kavalia vitkaisia roomalaisia veljiäkään."

Ne ajatukset, jotka hän lausui, olivat hänen aikanaan varmasti suuria
ja syviä, mutta ne eivät olleet hänelle ominaisia. Panteististä
mystisismiä olemme huomanneet olleen jo vapaan hengen veljillä ja
sisarilla.

Samoin oli Münzerin uskonnollisella suvaitsevaisuudellakin
edeltäjänsä. Kuten tiedämme, herätti se taborilaisissa ilmenneenä jo
Eneas Sylviuksen huomiota. Myöskin böhmiläiset veljet harrastivat
sitä. Tämä uskonnollinen suvaitsevaisuus on kumminkin käsitettävä
sangen rajotetussa mielessä. Se ei voinut ulottua uskonnon kaikkiin
kysymyksiin aikana, jolloin kaikki suuret vastakohdat valtiossa ja
yhteiskunnassa esiintyivät uskonnollisessa verhossa. Münzer vihasikin
kaikkea suvaitsevaisuuden teeskentelyä, joka vaan sisälsi pelkuruutta
ja luonteenheikkoutta.

Varsinaisesti uskonnollinen suvaitsevaisuus kohdistuu hänessä itse
asiassa vain _kansainvälisiin_ suhteisiin. Se on jonkinlainen
kansanyksinvaltaisuuden tunnustamisen seuraus. Kukin kansa järjestäköön
uskontonsa mielensä mukaan, meistä se on samantekevää. "Kavalat
roomalaiset veljet lukekoot messujansa tapansa mukaan, turkkilaiset
ja pakanat uskokoot, mitä itse tahtovat, mitä se meihin koskee?" Me
emme tahdo mitään muuta kuin että meidän annetaan järjestää omat
olosuhteemme omien tarpeidemme mukaan. Siis ei saa olla olemassa mitään
vastustamista vieraita kansakuntia kohtaan. Mutta sitävastoin voipi
varsin hyvin julistaa säälimättömästi sisäistä luokkataistelua.

Tämä julistus on kumminkin jo otettu eräästä myöhemmästä kirjotuksesta.
Tähänastiset Münzerin kirjotukset ovat yleensä vielä suhteellisesti
rauhallisia -- niin maltillisesti kirjotettuja kuin sellainen
tulinen luonne saattaa tehdä. Hänen kirjotuksensa koskivat etupäässä
uskonnon ja kirkollisen järjestyksen kysymyksiä; niissä ei ollut
vallankumouksellisia huudahduksia eikä uhkauksia. Vielä hän ei ollut
mikään kapinoitsija, vielä hän ei ollut julkitaistelussa esivaltaa
vastaan.

Sitävastoin oli hän jo riidassa Lutherin kanssa. Syynä tähän lienee
ollut puhtaasti personallinen kilpaileminen.

Kuinka vähän uskonpuhdistus lähti Lutherin personallisesta
vaikutuksesta, näkyy ehkä kaikkein selvemmin vuosina 1522-23. Ei siinä
kyllin, että Luther antoi asianhaarojen johtaa itseään käsittämättä
selvästi niiden sisäistä yhteyttä, vaan tapahtuipa vielä sitäkin, että
toiset kerran aletulla tiellä menivät hänen sivutsensa. Sillä aikaa
kun Luther istui hyvässä rauhassa Wartburgissa ja käänsi raamattua,
rupesivat toimintakykyiset ainekset Wittenbergissä Karlstadtin
johdolla ja Zwickausta lähteneitten hurmahenkien vaikutuksesta
vetämään Roomanvastaisen taistelun käytännöllisiä johtopäätöksiä. He
poistivat naimattomuuskiellon, munkkilupaukset, paastot, pyhimysten
kuvien palvelemisen, yksityismessut j.n.e. Lutherilla ei ollut sitten
enää muuta tehtävää kuin omaksua ja vahvistaa nämä jo aikaansaadut
parannukset -- mikäli hän niitä ei lakkauttanut.

Ja nyt, näiden Wittenbergin tapauksien jälkeisenä vuonna, näki Luther,
joka jo piti itseään johtajana taistelussa "evankelisen totuuden"
puolesta, Münzerin käyvän ohitsensa, tämä kun otti käytäntöön puhtaan
saksalaisen jumalanpalveluksen! Sillä tällä Münzerin toimeenpanemalla
yrityksellä Allstättissä oli sellainen menestys, että Lutherilla
ei ollut muuta keinoa kuin seurata. Mutta maailman silmissä ei hän
tahtonut näyttää matkijalta. Tämä kävikin yksinkertaisesti päinsä
siten, että kansan ei sallittu saada tietoa Münzerin uutuuksista,
ennenkuin ne olivat täydessä käytännössä sielläkin, missä Luther
esiintyi alkajana. Münzer syyttikin Lutheria siitä, että tämä
olisi "vihapäissä hankkinut ruhtinaalta luvan siihen, ettei minun
'Saksalaista Jumalanpalvelussääntöäni' _saanut painattaa_". Ja tähän
syytökseen on Luther jättänyt vastaamatta.

Molempien uskonpuhdistajien välinen kilpaileminen suurensi epäilemättä
juopaa heidän välillään. Mutta pääsyy heidän väliseensä eripuraisuuteen
oli joka tapauksessa syvemmällä.

Luther ei kyllä vielä tähän aikaan ollut asettunut millekään varmalle
kannalle kansanvaltaisuuteen nähden. Hän ei vielä tiennyt, mille
puolelle vallan vaaka painuisi. Mutta _yksi_ seikka oli hänelle aivan
selvänä: Hänen porvarillinen aistinsa oli liian kehittynyt hänen
ollakseen huomaamatta, että _missään tapauksessa ei saisi päästää
kommunistisia lahkoja edistymään_.

Tämä oli hänelle selvinnyt jo vuonna 1522, kun Zwickaun hurmahenget
olivat alkaneet voittaa alaa myöskin Wittenbergissä. Kun ei
Melanchton eikä vaaliruhtinas tahtoneet päättävästi heitä vastustaa,
ei Luther viipynyt kauemmin Wartburgissa, vaan riensi keväällä v.
1522 Wittenbergiin ja hajotti tuon vaarallisen seuran. Storch lähti
Etelä-Saksaan, missä hän hävisi. Luther koki tukkia Karlstadtin suun
samaista menettelytapaa seuraamalla, jota hän käytti Münzeriä vastaan
-- hän näet antoi esivallan ottaa hänen kirjotuksensa takavarikkoon.
Karlstadt meni nyt maalle Wittenbergin läheisyyteen ja aikoi elää
siellä talonpoikana; talonpojat eivät saaneet kutsua häntä tohtoriksi,
vaan "Antti-naapuriksi". Me tapaamme hänet kuitenkin taasen pian
kiihottajana Orlamündassa, missä hän järjesti seurakuntalaitokset
vallan kansanvaltaisiksi ja teki lopun kaikista vanhoista katolisista
menoista.

Kun Münzer esiintyi Allstättissä, täytyi Lutherin, joka tunsi, missä
yhteydessä hän oli zwickaulaisten kanssa, jo ennakolta katsella häntä
epäluuloisin silmin. Tämä epäluuloisuus kasvoi samassa määrässä kuin
Münzeriä ruvettiin pitämään arvossa. Kateuden okaan täytyi saattaa
Luther vallan raivoihinsa. Mutta mieheen oli vaikea päästä käsiksi.
Turhaan kutsui Luther häntä Wittenbergiin kuulustellakseen häntä.
Münzer selitti, että hän saattoi tulla väin "vaarattoman seurakunnan"
eteen.

Kun Münzer ei lähtenyt Wittenbergiin, tulivat Saksin ruhtinaat Fredrik
ja hänen veljensä ja hallituskumppaninsa, herttua Johann, Allstättiin
muutamien levottomuuksien johdosta, joita oli syntynyt tämän kaupungin
läheisyydessä.

Joukko Allstättin asukkaita oli 24 p:nä maaliskuuta v. 1524 hävittänyt
Melletbachin kappelin, jota käytettiin pyhiinvaelluspaikkana,
tehdäkseen siten lopun "kuvain palveluksen epäjumalisuudesta",jota
vastaan Münzer siihen aikaan saarnasi. Allstättin viranomaiset saivat
nyt vaaliruhtinaalta käskyn rangaista niitä, jotka olivat harjottaneet
tätä ilkityötä. Käskyn saaneet vitkastelivat kuitenkin pannessaan tätä
määräystä toimeen, sillä he pelkäsivät kapinaa.

Kun he vihdoin, 13 p:nä kesäkuuta, aikoivat vangita epäluulonalaiset,
tuli heidän aikeensa ilmi. "Ei vain miehet, vaan myöskin vaimot
ja neitoset, joita Münzer oli kehottanut 'haarukoin ja tadikoin'
varustautumaan vastarintaan, liittyivät yhteen. Hätäkellot soivat,
Münzerin sanotaan itse alkaneen niitä soittaa." Ja seuraavana päivänä
"saivat Allstättin asukkaat apua ulkoapäin _Kaivosmiehet_ ja monet muut
olivat, kuten sanoivat, tulleet katsomaan, oliko maisteri (Münzer)
joutunut pulaan tai kärsikö kukaan vääryyttä evankeliumin tähden
-- paras todistus Münzerin vaikutuksesta ja hänen saavuttamastaan
rakkaudesta." (Mert.)

Luonnollisesti eivät vaaliruhtinaan viranomaiset asioitten sillä
kannalla ollessa voineet tehdä mitään. Pääsyyllisenä pidettiin Münzeriä.

Ja vielä vähemmän saattoivat nuo molemmat ruhtinaat, kun he itse
tulivat Allstättiin saadakseen järjestystä aikaan, ryhtyä mihinkään
toimenpiteisiin Münzerin suhteen. Vieläpä he sallivat hänen pitää
heille puheen niin rohkean, ettei ehkä milloinkaan ole voimakkaammin
puhuttu hallitseville ruhtinaille. Tämän puheen yksinään pitäisi
oleman kylliksi kumoomaan kaikellaiset jaaritukset Münzerin
pelkurimaisuudesta, joita aina Melanchtonin kirjotuksista alkaen
esiintyy kaikissa "hyväntahtoisissa" esityksissä, joissa kerrotaan
Münzeriläisestä liikkeestä.

Münzer lähti puheessaan Danielin kirjan toisesta luvusta,
Nebukadnezarin näystä ja Danielin siihen antamasta selityksestä.
"Sellaisia ilmestyksiä tapahtuu vielä nykyäänkin", hän virkkoi. "Tosin
kyllä kirjanoppineet väittävät, ettei Jumala tähän aikaan enää ilmesty
rakkaille ystävilleen näkyväisesti ja suullisesti, täytyy pysyä kiinni
kirjotuksissa. He pilkkailevat niiden varotuksia, jotka pitävät seuraa
Jumalan kanssa, niinkuin juutalaisetkin nauroivat Jeremiakselle,
kun hän ennusti Babylonian vankeutta." Luopumalla kaikista turhista
ajanvietteistä ja kuolettamalla kaikellaiset lihalliset halut, voipi,
jatkaa hän, vielä tänä päivänä saada sellaisia näkyjä. "Niin on,
oikean apostolisen, patriarkallisen ja profetallisen hengen mukaista
odottaa näitä näkyjä ja seurata niitä murretuin ja suruisin mielin,
ja senvuoksi ei olekaan ihmeellistä, että veli Syöttösika ja veli
Mukavaelämä (Luther) hylkääkin sellaisen... Mutta minä tiedän varmaan,
että Jumalan henki on ilmestynyt monelle valitulle hurskaalle ihmiselle
ja ennustanut, että oivallinen, voittamaton, tuleva uskonpuhdistus
on tarpeen vaatima ja että se täytyy saada aikaan." Me elämme nyt,
jatkaa hän edelleen, viidennen aikakauden valtakunnassa. "Huomaa
kylläkin selvästi kuinka ankeriaat ja käärmeet harjottavat riettautta
yhdessä kasassa. Papit ja kaikki väärät hengelliset ovat käärmeitä...
ja maalliset herrat ja hallitsijat ovat ankeriaita. Oi, rakkaat
herrat, ajatelkaapa miten Herra vielä takoo rautatangolla näitä
vanhoja saviruukkuja." Evankelisten ruhtinasten on nyt karattava
evankeliumin vihollisten kimppuun. "Jos te nyt tahdotte olla oikeita
hallitsijoita, niin teidän täytyy kiskoa entinen järjestelmä juurineen
pois. Epäjumalisuus täytyy hävittää. Miekka on jumalattomien
hävittämisen välikappale. Jotta se nyt kävisi kunnollisella tavalla ja
oikeudenmukaisesti, niin tulee kallisten isiemme tehdä se, ruhtinasten,
jotka kanssamme tunnustavat Kristusta. Mutta jolleivät he sitä tee,
_niin miekka otetaan heiltä pois_, sillä silloin he tunnustavat
hänet sanoissaan, mutta kieltävät teoillaan." Senjälkeen kääntyi hän
puhumaan teeskentelevää suvaitsevaisuutta vastaan ja lopettaa puheensa
seuraavasti: "Olkaa nyt urheita? Se tahtoo itse hallita, jolle kaikki
valta on annettu taivaassa ja maan päällä. Amen."

Münzer selitti siis tässä kumouksen tarpeelliseksi. Ruhtinasten
pitää asettua liikettä johtamaan, muuten vihastunut kansa tulee itse
toimimaan ruhtinaista välittämättä. Puhe ei todista mitään suurempaa
luottamusta siihen, että hallitsijat seuraisivat kehotusta, mutta
se todistaa kuitenkin, ettei hän pitänyt aivan mahdottomana voittaa
ainakin vaaliruhtinasta puolelleen.

Luokkavastakohtaisuudet uskonpuhdistusliikkeessä eivät olleet vielä
esiintyneet niin ilmeisinä ja sovittamattomina kuin vuotta myöhemmin
oli laita. Eikä saa unohtaa, että rajaton ruhtinasvalta silloin vielä
oli vallankumouksellinen mahti, niin että sen liittyminen toisiin
vallankumouksellisiin ei suinkaan ollut itsestään mitään tavatonta.
Ovatpa vielä viimeisen sadan vuoden kuluessa lailliset ruhtinaat
liehakoinneet kapinoitsijoita, jos heidän omille eduilleen on ollut
siitä hyötyä -- muistakaamme vain Hohenzollereita ennen vuotta 1866.
Mutta lisäksi tulee vielä se seikka, että vaaliruhtinas Fredrik oli
vast'ikään suotta osottanut myötätuntoisuutta kansanliikkeelle, kuten
olemme nähneet puhuttaessa Zwickaun hurmahengistä ja tulemme taas
näkemään puhuessamme talonpoikaissodan alkamisesta.

Tämän seikan, ehkäpä myöskin sen ansioksi, että Münzeriä pidettiin
Allstättissä suuressa arvossa, on mahdollisesti luettava se, että
ruhtinas jätti Münzerin ahdistamatta.

Fredrikin veli, herttua Johann, oli paljon luokkatietoisempi.
Hän karkotti Saksista sen kirjanpainajan, joka oli kyllin rohkea
painamaan tämän Münzerin puheen. Turhia olivat Münzerin vastaväitteet.
Vastaukseksi tuli vain kielto, ettei saanut painaa mitään ilman Saksin
hallituksen lupaa.

Taipumaton Münzer vastasi puolestaan tähän uudella
agitatsionikirjotuksella, joka julaistiin Mülhausenissa, missä
juuri silloin kansassa oli liikettä. Sen otsikkona oli "Uskottoman
maailman väärän uskon paljastaminen". Tekijä kutsuu itseään nimellä
"Vasara-Münzer", viitaten sillä erääseen Jeremiaksen kirjan kohtaan,
jossa puhutaan jumalan sanasta, joka on kuin kallioita musertava
vasara. Mottona hänellä on kaksi tilaisuuteen sovitettua saman profetan
lausetta: "Herra sanoi minulle: Katso, minä panen sanani sinun suuhusi.
Katso, minä panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntien yli, repimään,
särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan, rakentamaan ja istuttamaan".
Toinen kuului: "Katso, minä teen sinut vahvaksi vaskiseksi muuriksi
koko maata vastaan, kuninkaita, ruhtinaita ja pappeja vastaan. He
sotivat, ja voitto kääntyy ihmeellisellä tavalla voimakkaiden,
jumalattomien tyrannien perikadoksi." Tämä johdanto osottaa jo koko
kirjotuksen luonteen.

Se alkaa väittelemällä kirjanoppineita vastaan, jotka pettävät köyhää
kansaa. Tämän täytyy erkaantua heistä. Joka rikkauteen ja kunniaan
pyrkii, se ei voi palvella jumalaa. "No, miksikä veli Mukavaelämä ja
veli Liehakoitsija (Luther) niin kiivastuu ja vieläpä haukkuukin?
Niin, hän luultavasti tarkottaa, että hän voipi pitää loistonsa
ja rikkautensa ja kuitenkin pysyä totisessa uskossa, jommoisesta
menettelystä Jumalan Poika juuri selvin sanoin kirjanoppineita
moittii... Te ette voi samalla kertaa palvella Jumalaa ja rikkauksia.
Sen, joka hankkii kunnia ja tavaraa, täytyy lopuksi ikuisesti erkaantua
Jumalasta. _Senvuoksi täytyy nämä itsepäiset, väkivaltaiset ihmiset
kukistaa_."

Münzer selittää edelleen, kuinka Jumala panee omilleen suuremman
kuorman kuin he voivat kantaa. "Jumalattomien ja mielettömien ihmisten
hallitus ja esivalta riehuu nyt kaikkein kovimmin Jumalaa ja hänen
voideltujaan kohtaan, he rääkkäävät, kynivät, nylkevät ja kiusaavat
kansaansa ja vieraita ja häpäisevät siten koko kristikunnan, niin ettei
Jumala saata kauemmin nähdä valittujensa surkeutta".

Ruhtinaat ovat se ruoska, jolla Jumala vihassaan rankaisee maailmaa.
"Sen vuoksi he eivät olekaan mitään muuta kuin pyöveleitä ja pyövelin
apureita, siinä on heidän koko toimensa."

Heitä ei saa peljätä, vaan jumalaa. Mutta jumalan suhteen ei saa joutua
epätoivoon. Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, eipä edes kommunistisen
vallankumouksen voittokaan. "Niin, tämä näyttää lukemattomista
ihmisistä tavattoman suurelta haaveilemiselta. He eivät voi ajatella
muuta kuin että on mahdotonta toimittaa ja aikaansaada sellaista
sekä työntää jumalattomia tuomarinpaikaltaan ja korottaa alhaiset ja
yksinkertaiset." Mutta mahdoton on tuleva mahdolliseksi. "Niin, se
onkin usko, joka vielä saa aikaan paljon hyvää. Se muodostaa ylevän
kansan, sellaisen kuin Platon, filosofi, oli miettinyt."

Jos vertaa tätä kirjotusta Münzerin edellisiin allstättiläisiin
julkaisuihin, pistää suuri eroavaisuus silmään. Eikä hän nyt koeta
vakuuttaa ja puhutella etäällä olevia, vaan innostaa ja yllyttää
puoluelaisiaan. Eikä etualalla enään ole kirkollinen mullistus, vaan
valtiollinen ja yhteiskunnallinen. Vielä puheessaan hän oli yrittänyt
saada ruhtinasta vallankumouksen asian puolelle. Nyt ruhtinaat ovat
päävihollisena eikä paavi, eikä ollut kysymyksessä häilyväinen
"evankeliumi "-käsite, vaan suorastaan kommunismi, "sellainen kuin
Platon, filosofi, oli miettinyt". Münzer tunsi siis tämän kirjottaman
"Valtio"-kirjan.

Tämä muutos Münzerin agitatsionin sävyssä ja sisällössä oli
epäilemättä seurauksena hänen ristiriidastaan ruhtinasvallan kanssa,
joka hänelle selvästi todisti, että hänen aatteensa saattoi panna
täytäntöön ainoastaan taistellen tätä vastaan. Mutta olipa olemassa
syvempikin syy: koko asema oli muuttunut toiseksi. Juuri tähän aikaan
leimahtivat talonpoikaissodan ensimäiset liekit. Ei ollut enään kysymys
_saarnaamisesta_, vaan _toimimisesta_.


VIII. Suuren talonpoikaissodan juuret.

Me olemme jo useampia kertoja -- puhuessamme Dolcinon kapinasta,
englantilaisesta kapinasta v. 1381 ja taborilaisista -- johtuneet
puhumaan niistä yleisistä vastakkaisuuksista, jotka johtivat
talonpoikaissotiin. Tässä meidän täytyy valaista vain niitä kohtia,
joissa Saksan talonpoikien asema 16:nnen vuosisadan alkaessa eroaa
heidän edeltäjiensä asemasta.

Äskenmainitut levottomuudet tapahtuivat kaikki aikana, jolloin
talonpoikaisluokan asema yleensä oli paranemassa. Saksassa sitävastoin
suuri talonpoikaiskapina syntyi vasta silloin kuin talonpoikien tila
oli melkoisesti huonontumassa. Hussilaissotia voi yleensä pitää
rajana, jolloin talonpoikaistossa heidän asemaansa huonontavat
yhteiskunnalliset kehityspyrkimykset alkavat yleisemmin voittaa
kohottavat pyrkimykset. Tämä johtui pääasiallisesti siitä, että
_pääoma_ (varsinkin kauppakapitaali) ja sen liittolaisena oleva
_rajaton ruhtinasvalta_ olivat suuresti voimistuneet.

Pääoman lisääntynyt voima oli luonnollisena seurauksena tavaratuotannon
ja tavarakaupan kehittymisestä. Mutta pääoma, ja ennenkaikkea
kauppapääoma, tarvitsee voimakkaan valtiovallan, joka voi turvata sille
markkinat omassa maassa ja sen ulkopuolella. Pääomanomistajat edistävät
sentähden kaikin tavoin ruhtinasten yksinvaltaa ja tämän molempia
suuria aseita, virkavaltaisuutta ja palkkasotajoukkoja ja tukivat
rahoillaan sen taistelua niskoittelevien luokkien, osaksi aatelin ja
papiston, osaksi talonpoikien ja pikkuporvarien, entisien vapauksien
ja oikeuksien riistämiseksi. Luonnollisesti ruhtinasvallalla oli tässä
paljon hyötyä vanhojen säätyjen välisistä jyrkistä vastakkaisuuksista
ja katkerista keskinäisistä kahakoista. Jokainen näistä luokista koki
vierittää taakkaa muiden hartioille ja lopputulokseksi tuli se, että
yhä useammat verot, sekä vanhat että uudet, moninverroin raskaampina
painoivat alimpaa kansankerrosta, kaupunkien irtolaisväestöä ja
varsinkin talonpoikia, kansan suurta enemmistöä. Hintamullistukset,
joista jo olemme puhuneet, lisäsivät vielä tämän taakan painoa.

Mutta samalla kun alempia luokkia rasittava paino kasvoi, väheni
samalla heidän vastustusvoimansa. Kun talonpoikien asema 13:nnella
14:nnellä vuosisadalla parani, oli siitä suuressa määrin kiittäminen
kaupunkien, vallankin lukuisien pikkukaupunkien, kukoistamaan
rupeamista, niissä kun talonpojat olivat saaneet turvaa yhteistä
vihollista vastaan. Mutta 15:nnellä vuosisadalla joutuivat Saksassa
kaupungit yhä suurempaan riippuvaisuuteen ruhtinaista. Useimmat
saksalaiset kaupungit olivat 15:nnen vuosisadan loppuun mennen
menettäneet itsenäisyytensä. Suhteellisesti harvalukuisemmat,
jotka olivat osanneet säilyttää vapautensa, olivat enimmäkseen
suuria kaupunkeja, joiden vallitsevilla luokilla itsellään oli mitä
tärkeimpiä etuja valvottavana talonpoikien riistämisessä. Nämä
kaupunkilaistasavallat -- merkitsevin niistä lie ollut Nürnberg
-- kallistuvat ruhtinaita kannattamaan samoin kuin Böhmissä
hussilaissotien aikana Prag oli ollut suurylimysten puolella.
Kansanvallan selkärankana oli ollut pikkukaupunkien porvaristo.
Samassa määrin kuin tämä menetti itsenäisyyttään, menettivät myöskin
kansanvaltaiset pyrkimykset voimaansa.

Mutta toisellakin tavoin huononsi kaupunkilaisolojen kehitys 15:nnellä
vuosisadalla talonpoikien tilaa. Aina 14:nnelle vuosisadalle olivat
kaupungit olleet turvapaikkoina, jotka olivat olleet avoinna
talonpojille. Tämä pakotti hoviherrat, elleivät tahtoneet menettää
työläisiään, kiinnittämään itseensä talonpojat, jos mahdollista
väkivallalla, mutta myöskin hyvällä kohtelulla.

Nyt tulivat asiat toiselle kannalle. Muistakaamme, mitä toisessa
osassa olemme sanoneet ammattikuntalaitoksen kehityksestä. 15:nnellä
vuosisadalla alkaa käsityöammattien sulkeminen liian suurta työläisten
tulvaa vastaan jo saada suurempaa laajuutta. Se johtaa, paitsi
järjestymättömän kaupunkilaisköyhälistön, myöskin talonpoikien aseman
huononemisen. Niiltä sulkeutuu kaupungeissa tie hyvinvointiin.
Kaupunkien pikkuporvariston ja talonpoikien välille kehittyy
vastakohtaisuus, joka ei estä toisinaan tekemästä liittoa yhteistä
vihollista -- kirkkoa, aatelistoa, ruhtinaita, kapitalisteja --
vastaan, mutta joka silloinkin tekee ystävyyden sangen laimeaksi.

Kuta enempi kaupungit lakkasivat olemasta talonpoikien turvapaikkoina,
sitä vähemmän tarvitsi hoviherran heitä säästää. Hän voi nyt olla varma
heistä, heillä ei ollut nyt enään kaupungissa mitään voitettavana,
elleivät olleet aivan häviölle joutuneita. Mutta myöskin köyhälistölle
sulkeutuivat kaupungit yhä enempi. Kaupunkilaisköyhälistön ohella
syntyy maalaisköyhälistö, jota lisää läänitysaateliston _seurueiden_
väheneminen ja hajaantuminen, joka oli luonnollinen seuraus
tavaratuotannon kehittymisestä ja siitä riippuvasta rahantarpeesta
maaseudulla. Olemme jo nähneet, että senkautta alkuperäinen
vieraanvaraisuus yhä supistui. Mutta tämä kehitys johti myöskin
yhä lisääntyvään seurueiden vähentämiseen. Ruhtinaat edistivät
tätä kehitystä, missä vain voivat, vähentääkseen heille epämukavaa
aateliston itsenäisyyttä.

Mutta tavaratuotannon kehitys antoi myöskin maaperälle arvon,
pakotti toiselta puolen kyläkuntayhteisöt sulkeutumaan, toiselta
puolen hoviherrat vaatimaan yhteisöjen yhteisomaisuutta omaksi
yksityisomaisuudelleen ja anastamaan sen haltuunsa.

Jos ottaa huomioon kaiken tämän: kaupunkien ja maaseudun turvapaikkojen
sulkemisen irtaimelta väestöltä, samalla kun luonnollisen
väestölisäyksen ohella seurueiden hajoaminen sekä talonpoikien
joutuminen yhä suurempaan valtioverojen, maanomistajien pakottamien
rasituksien ja kiskurikorkojen alaisuuteen loivat yhä enemmän irtainta
väestöä, silloin emme ihmettele, että maalaisköyhälistö nopeasti
lisääntyi.

Ensinnä koski tämä ryysyköyhälistöä, sen keskuudesta ilmaantui
kerjäläisiä ja varkaita, laillisia ja laittomia, rosvoja ja
palkkasotureja.

Palkkajoukot olivat vielä 1300-luvulla suureksi osaksi nuoria
talonpoikaispoikia, jotka muutamia vuosia seikkailujaan ja saalista
koottuaan käänsivät sotapalvelukselle selkänsä ja rupesivat uudestaan
talonpojiksi, omaksuivat talonpoikien luokkaharrastukset, eivät
mielellään käyneet oman maan talonpoikia vastaan ja kotiinpalattuaan
lisäsivät talonpoikien asekelpoisuutta. Sen sijaan 1400-luvulla pääsi
irtolaisväestö voitolle palkkasoturien joukossa. Se oli hajanaista
väkeä, jolla ei ollut enää mitään luokkaharrastuksia, vaan teki mitä
tahansa heidän herransa käski -- niin kauan kun hän maksoi hyvin.

Jo tämän täytyi vähentää talonpoikien sotaista vastustusvoimaa. Mutta
vielä voimakkaammin vaikutti sotalaitoksen kehitys samaan suuntaan.
Me muistamme, kuinka taborilaiset saivat aikaan mullistuksen tässä
suhteessa. Heidän jälkeensä mentiin vielä pitemmälle samaan suuntaan.
Edeltäkäsin suunniteltu yhdysvaikutus sotajoukon eri osien välillä tuli
yhä välttämättömämmäksi voiton saamiselle. Tämä uusi menettelytapa
oli tehnyt taborilaisten käsissä kansanvallan voittamattomaksi, nyt
kallisti se sotaisen ylivoiman kansanvallan vastustajien puolelle.
Mutta vain _ammattisotamies_ kykeni kypsymään sellaiseen, sillä
tuollaiseen sotaiseen kehittymiseen vaadittiin runsaasti aikaa. Suurin
kysymys olikin siis se, kuka saattoi _maksaa_ ammattisotilaille. Se
ratkaisi voiton.

_Ruudin_ enenevä käytäntö sodankäynnissä vaikutti samaan suuntaan.
On sanottu ruudin keksimistä kansanvaltaiseksi keksinnöksi, koska
se teki lopun ritarijoukoista. Me puolestamme emme voi nähdä paljon
"kansanvaltaista" tämän keksinnön vaikutuksissa. Sen osallisuus alemman
aateliston kukistamisessa on arvattu usein aivan liian suureksi, sillä
tämä luokka oli jo ennen tehnyt taloudellisessa ja sotaisessa suhteessa
vararikon. Eikä tämän lisäksi pidä unohtaa, että ruuti yhtä hyvin on
ollut apuna murtamaan _talonpoikaisjoukkojen_ vastustuskykyä kuin
milloinkaan ratsumiesten. Tuliaseitten kehittyminen on viimeinen rengas
siinä ketjussa, joka taottiin 1500-luvulla. Siitä alkaen vaadittiin
sodankäyntiin ennenkaikkea rahaa, rahaa ja taaskin rahaa. Vain _rikkaat
vallanpitäjät_, ruhtinaat ja suuret kaupungit kykenivät hankkimaan
itselleen tuliaseita ja niitä tarkotuksen mukaisesti käyttämään. Niiden
avulla kukistettiin aatelisvalta, mutta ei suinkaan talonpoikien
ja pikkuporvarien hyväksi, vaan kapitalistisen ja ruhtinaallisen
sortamisen eduksi.

Talonpojat saivat päinvastoin maksaa aateliston kukistamisen
kustannukset. Kun aateliston täytyi luopua aikeestaan puolustaa
itseänsä sekä ylhäältä- että alhaaltakäsin tehtyjä hyökkäyksiä
vastaan ja lopulta alistua ruhtinaiden alaiseksi niin tämä sai
velvollisuudekseen pitää talonpojat ohjissa. Aatelisto myi siis
itsenäisyytensä saadakseen sen sijaan sortamisoikeutensa talonpoikiin
sitä varmemmaksi.

Luonnollisesti ei tämä kehitys tapahtunut kaikkialla samaan tapaan eikä
samaan aikaan. Pohjois-Saksassa tapahtui se myöhemmin, mutta Etelä- ja
Keski-Saksassa talonpojat tunsivat jo 15:nnellä vuosisadalla sen
painostavaa vaikutusta, ja sitä enemmän mitä enemmän 16:s vuosisata
läheni. Heidän tilansa oli 1500-luvun alussa sen ajan vaatimusten
mukaan kokonaan sietämätön, vaikkapa se kyllä monessa kohden oli
suotuisampi kuin työtätekevien luokkien tila meidän päivinämme.

Tämä sortuminen, työ-, luonnontuote- ja rahaverojen lisääntyminen,
suurempi riippuvaisuus hoviherroista, talonpoikien yhteisesti
omistaman laidun- ja metsäomaisuuden anastus hoviherrojen hyväksi
-- talonpoikien yksityisomaisuuden anastus alkaa vasta myöhemmin
-- kaikki se luonnollisesti ei tapahtunut pontevatta vastarinnatta
talonpoikien puolelta. 15:nnellä vuosisadalla seurasi Saksassa
talonpoikaiskapinoita, ja ne tulivat sitä tavallisemmiksi ja
katkerammiksi, kuta enempi vuosisata edistyi.

Tärkeimmät näistä suuren talonpoikaissodan edeltäjistä luettelee
Zimmermann, tässä ei tila salli tehtävän niistä lähempää selkoa. Kaikki
ne kukistettiin. Niistä on sanottava samaa kuin jo Dolcinon liikkeestä
sanoimme: ne jäivät paikallisiksi liikkeiksi.

Silloin tuli uskonpuhdistusliike, järkytteli koko kansaa pohjia myöten
ja yhdisti, ainakin hetkeksi, kaikki paikalliset luokkavastakohdat
kansallisiksi, koko valtakuntaa tai ainakin sen suurinta osaa
koskeviksi luokkavastakohdiksi. Nyt paikalliset talonpoikaisliikkeetkin
yhdistyivät yhdeksi ainoaksi suureksi liikkeeksi, joka oli vuosisatojen
ajaksi Europan mannermaan talonpoikien viimeinen suuri, valtavin
voimanponnistus heitä painostavan ikeen poistamiseksi. Jollemme
ota Englantia lukuun, tapaamme taasen vasta v. 1789 Ranskassa yhtä
suuremmoisen talonpoikaisliikkeen. Mutta asema olikin silloin aivan
toinen ja samalla myötäinen. Yhtä vastustamaton kuin v. 1789:n liike
oli, yhtä hyvin kantoi v. 1525 talonpoikaiskapina jo alusta alkaen
kuolemansiementä povessaan.

Mutta talonpoikien rinnalla kohoo toisiakin luokkia kapinaan. Yleensä
porvarillinen yhteiskunta on kokoonpanoltaan liian monimutkainen, jotta
tähän asti suuri vallankumouksellinen liike olisi voinut olla jonkun
yksityisen luokan työ. Ja tulevaa vallankumousta ei myöskään suorittane
loppuun mikään erityinen luokka, teollisuusköyhälistö, yksinään, vaan
myöskin pikkuporvarit ja pikkutalonpojat. Mutta aina on sentään _yksi_
luokka, jonka on ensimäisenä mentävä tuleen. Meidän päivinämme on
tänä luokkana köyhälistö, v. 1789 olivat sinä pikkuporvarit, v. 1525
talonpojat.

Näiden viimeksimainittujen liittolaiset olemme jo oppineet tuntemaan
1525; taistelivat suureksi osaksi samat luokat yhdessä, jotka olivat
kokoontuneet taborilaisten lipun ympärille. Osa häviöön joutunutta
alempaa aatelistoa liittyy nytkin kapinoitsijoihin, ollen sitten
sotilaallisina johtajina. Tässä asemassa heistä tuli joko uskollisia
sankareita niinkuin Florian Geyeristä tai pettureita kuten Götz von
Berlichingenistä. Myöskin suuri joukko kaupunkien, ja varsinkin
pikkukaupunkien väestöä liittyy talonpoikiin, ensi sijassa köyhälistö.
Mutta Saksan kaupungeilla oli 16:nnen vuosisadan alussa toinen
luonne kuin Böhmin kaupungeilla sata vuotta ennen. Tiedollisessa
suhteessa kaupungit ovat paljon edistyneempiä, mutta valtiollisesti
ne ovat kadottaneet itsenäisyyttänsä. Ja ainoastaan kaupunkien
köyhälistö on enään talonpoikien luotettava liittolainen, kun taas
käsityöläismestarit, vieläpä sällitkin ovat heistä vieraantuneet.
Taistelun taakka onkin sen vuoksi nyt paljon enempi talonpoikien
hartioilla kuin oli laita hussilaissotien aikana. Vain sangen laimeasti
ryhtyivät kaupungit asiaan eikä liike saa mitään sellaista tukikohtaa,
jommoinen Tabor oli Böhmissä. Kaupunkien vaikutus näyttäytyykin enempi
talonpoikien _ohjelmassa_ kuin sotaisessa suhteessa.

Sitävastoin saivat vuoden 1525 kapinoitsijat liittolaisen, jollaista
taborilaisilta puuttui: _vuorikaivosten työmiehet_. Nämä olivat, kuten
jo olemme nähneet, asekuntoisia ja asuivat suurin joukoin yhdessä. He
olivat tottuneet sotaisiin kehittelyihin ja kuriin. Sotilaallisesti
olivat he paljon korkeammalla asteella kuin sen ajan työläisluokkien
kaikki muut kerrokset. Missä he voimakkaasti ryhtyivät asiaan, onnistui
heidän myöskin kallistaa voitto kapinallisten puolelle.

Se seikka, että täytyi syntyä väkivaltainen kapina, kävi vuoden
1524 kuluessa selväksi jokaiselle, joka lähemmin tunsi talonpoikia.
Varsinkin miehen sellaisen kuin Münzer täytyi nähdä tämä. He olivat
kaikki tehneet saman kokemuksen kuin hän itsekin. He olivat iloiten
suostuneet Lutheriin, joka lisäsi kansanomaisuuttaan herättämällä
toiveita _kaikissa_ luokissa. Mutta kun yleinen vihollinen näytti
voitetulta, kun paavi ja hänen suojelusherransa keisari olivat
näyttäneet Wormsissa voimattomuutensa, kun vanhat auktoritetit olivat
kukistuneet ja uusi asiaintila oli järjestettävä, ja luokkien väli kävi
yhä kireämmäksi, kun oli ratkaistava kuka korjaisi kirkonpuhdistuksen
hedelmät, yli- vaiko aliluokat, vaikeni Luther niin kauan kuin hän voi
-- vain kommunistisia hurmahenkiä vastaan hän esiintyi päättävästi
-- mutta hän alkoi vastustaa jokaista alaluokkien puolelta tehtyä
yritystä, jonka tarkotuksena oli saada jotain käytännöllisiä etuja
uskonpuhdistuksesta, samalla kun hän suosi kaikkea, johon ruhtinaat
siinä suhteessa ryhtyivät. Heidän, eikä talonpoikien, piti saada
kirkkotilat. "Meidän on vain temmattava kaikki _sydämet_ luostareista",
kirjotti hän heinäkuussa 1524, "mutta ei suinkaan hyökättävä luostarien
kimppuun. Jos meidän sydämemme ovat poissa, niin että kirkot ja
luostarit ovat autioina, niin annettakoon _ruhtinaiden_ tehdä niille,
mitä tahtovat."

Lutherilaiselta uskonpuhdistukselta ei siis alemmilla luokilla ollut
mitään odotettavana, se kävi v. 1524 yhä selvemmäksi. Ainoastaan omalla
voimallaan, aseellisessa kapinassa, saattoivat he vapautua ikeestä,
joka heitä painoi.


IX. Münzerin kapinalliset valmistukset.

Niin pian kuin oli käynyt selväksi, ettei alaluokilla ollut mitään
muuta keinoa kuin tarttua miekkaan noustakseen _kaikkia_ sortajia, sekä
vallankumouksellisia että taantumuksellisia, vastaan, ei kukaan ollut
innokkaampi kuin Münzer valmistamaan kapinaa. Hänen toimekkuutensa,
toimintakykynsä ja rohkeutensa tekivät hänestä Thüringenin sorrettujen
luokkien vallankumouksellisen liikkeen keskuksen ja antoivat hänelle
vaikutusvallan kauas tämän ulkopuolellekin.

Voi mitata hänen toimintaansa niiden valituksien perusteella, joita
hänestä jätettiin Saksin ruhtinaille. Niinpä eräs valittaa, että hänen
alustalaisensa Wendelsteinissä, Wollmerstadtissa ja Roslebenissä olivat
lähettäneet lähettiläitä Münzerin luo kysymään, saisivatko he liittyä
yhteen herraansa vastaan, joka esti heitä käymästä münzeriläisissä
jumalanpalveluksissa. Münzer oli vastannut myöntävästi ja myöskin
näyttänyt, miten heidän tuli järjestäytyä. Samoin hän järjesti
_vuorityömiehet_ Mansfeldin alueella ja kirjotti Sangershauseniin
Saksin herttuan Yrjön, alammaisille kirjeen, jossa kehotti heitä
seisomaan evankeliumin, se on kansanvallan asian puolella ja asettumaan
evankeliumin vihollisia vastaan.

Myöskin kääntyi hän orlamündalaisten puoleen ja pyysi Karlstadtia,
joka Orlamündassa oli samallaisessa asemassa kuin Münzer Allstättissä,
ja hänen ystäviään liittoon. Mutta nämä vastasivat, etteivät he
"tahdo varustautua veitsillä eikä keihäillä, vaan ainoastaan uskon
haarniskalla. Jos liittyisimme teihin, emme enään olisi vapaita
kristittyjä, vaan ihmisiin sidotuita. Tyrannit riemuitsisivat ja
sanoisivat: Katso, nämä kerskaavat Jumalastaan eikä kuitenkaan heidän
Jumalansa ole kyllin vahva taistelemaan heidän puolestaan". Tämä kirje
ei kumminkaan hyödyttänyt Karlstadtia, Luther piti häntä Münzerin
kaltaisena. Mutta Münzeriin nähden oli tämä kirje ilmiantoa.

Vielä vaarallisempaa tälle oli se, että muuan petturi ilmaisi
ruhtinaille, että Münzer oli Allstättiin perustanut _salaisen
seuran_, jonka tarkotuksena oli, kuten Melanchton lausuu, "rangaista
jumalattomia ruhtinaita ja asettaa sijaan kristillinen hallinto."
Liitolla oli kannattajia Allstättin ulkopuolellakin, niin Mansfeldin
laaksossa, Sangershausenissa, vieläpä Zwickaussakin. Münzer itse
ilmottaa myöhemmin "Tunnustuksessaan", että tarkotuksena oli ollut
"yhdistyminen niitä vastaan, jotka vainoovat evankeliumia," ja
pakotettuna kovin kysymällä tunnustamaan, mitä "evankeliumi" tässä
kohden merkitsi, hän lausui: "Oli tarkotus toimia tähän suuntaan: omnia
sunt communia (kaikki on yhteistä), ja piti jaettaman kullekin tarpeen
ja tilaisuuden mukaan. Mutta siltä ruhtinaalta, kreiviltä tai herralta,
joka vakavasti kehotettuna ei olisi tahtonut tähän suostua, olisi lyöty
kaula poikki taikka olisi hänet hirtetty."

Miten laajalti saksilaiset ruhtinaat jo silloin tunsivat liiton
tarkotusperät, sitä emme tunne. Mutta ilmiannot jo saattoivat Saksin
ruhtinaat kutsumaan tuon vaarallisen miehen Weimariin tutkittavaksi,
sitä suuremmalla syyllä kun myöskin "veli Mukavaelämä" (Luther) pani
parhaansa yllyttääkseen heitä avoimessa kirjeessään Münzeriä vastaan.
Hän kirjottaa siinä, kuinka hän on huomannut, ettei "tämä henki tahdo
jättää asiaa sanoihin, vaan aikoo ajaa sitä nyrkkioikeudella ja tahtoo
väkivaltaisesti asettua esivaltaa vastaan ja ruveta täydelliseen
kapinaan. -- Vaikka minä kyllä tiedän, että Teidän ruhtinaallinen
Armonne tässä kohden osaa paremmin menetellä kuin minä voin neuvoa,
niin vaatii kuitenkin minun alammainen intoni tekemään voitavani ja
alammaisesti pyytämään ja kehottamaan Teidän ruhtinaallista Armoanne
huomaamaan, että tässä on tosi kysymyksessä... sillä jumala tulee toden
teolla vaatimaan tilille antamansa miekan veltosta käyttämisestä. Eikä
sitä myöskään voisi ihmisille ja maailmalle selittää, että Teidän
ruhtinaallinen Armonne suvaitsisi ja kärsisi kapinallista ja hävytöntä
kättä."

Nämä paikat kirjeestä kuvaavat sekä Lutherin että silloisen tilan
luonnetta. Kaikki muu on vain kiistakirjotusta Münzeriä vastaan ja
melkoista itsensä kehumista. Vihdoin oli siinä, ehkä torjuakseen
ilmiannon pahaa sivumakua, viittaus siihen, ettei hän muka vaadi
allstättiläisen _hengen_ vaan vain siellä valmistellun _väkivallan_
tukahuttamista. Ellei Münzer ryhdy väkivallan töihin, annettakoon hänen
rauhassa saarnata. Münzer itse on jo vastauksessaan tähän kirjeeseen,
"Puolustuspuheessaan", viitannut siihen, minkälaista teeskentelyä nämä
Lutherin kirjotelmat sisälsivät. Olihan joka tapauksessa Lutherin
hartaana pyrkimyksenä tukkia Münzerin suu.

Münzer oli siksi rohkea, että kutsua noudattaen saapui elokuussa
Weimariin. Herttua Johann tutki häntä ja huomasi, "että hän oli
kehottanut kansaa yhtymään liittoon ja tekemään muuta sellaista
sopimattomuutta," mutta hän tahtoi joka tapauksessa ensin neuvotella
vaaliruhtinaan kanssa niistä toimenpiteistä, joihin hänen suhteensa
ryhdyttäisi. Siihen asti tulisi Münzerin pysyä alallaan.

Mutta Münzer ei pitänyt viisaana odottaa vaaliruhtinaan päätöstä.
Hänen asemansa Allstättissä oli käynyt epävarmaksi. Vaaliruhtinaan
rankaiseminen uhkasi kaupunkia, ja neuvosto oli selittänyt olevansa
häntä vastaan. Hän jätti kaupungin elokuun 8 päivän edellisenä yönä.
Hän kertoo itse "Puolustuspuheessaan": "Kun tulin kotiin Weimarissa
pidetystä kuulustelusta, aioin saarnata jumalan totista sanaa; silloin
tulivat neuvosherrat ja tahtoivat jättää minut evankeliumin pahimpien
vihollisten käsiin. Kun sain sen kuulla, päätin ainaiseksi lähteä
kaupungista. Pudistin heidän tomunsa kengistäni, sillä näin näkevillä
silmilläni, että he pitivät valaansa ja velvollisuuksiaan suuremmassa
arvossa kuin jumalan sanaa."

Tuo heikko luopio Melanchton koetti tässäkin, kuten tavallista, kuvata
Münzeriä pelkuriksi. "Tuomas unohti suuren henkensä ja _piilotti_
itsensä puolen vuoden ajaksi," kirjottaa hän.

Kuinka vähän Münzer aikoi piileksiä, käy parhaiten selväksi siitä, että
hän lähti Allstättistä suoraan uudelle sotanäyttämölle, Mülhauseniin,
missä tapaamme hänet jo 15 p:nä elokuuta. Eikä tässä kohden voi olla
puhettakaan mistään _erehdyksestä_ Melanchtonin puolelta, vaan on
kysymyksessä suorastaan _tahallinen valhe_, sillä Melanchtonin, joka
tämän kirjotti v. 1525, oli mahdoton niin pian unohtaa, kuinka Luther
ja hänen ystävänsä elokuussa 1524 kauhistuivat, kun heille kerrottiin,
että Münzer oli mennyt Mülhauseniin.

Luther kirjotti heti sinne ja kehotti neuvoskuntaa karkottamaan
Münzerin. Neuvoston pitäisi käskemän Münzer eteensä ja kysymän häneltä,
kuka oli kutsunut hänet saarnaamaan. "Jos hän silloin vastaa, että
jumala ja hänen henkensä oli hänet lähettänyt, niin pyytäkää häntä
_todistamaan tämä merkeillä ja ihmeillä_; mutta kieltäkää hänet
saarnaamasta, sillä missä jumala tahtoo muuttaa säännöllistä tapaa,
_tekee hän ihmemerkkejä_."

Lutherilla olikin täysi syy ryhtyä pontevasti vastustamaan
tuota kommunistista kiihottajaa. Uhkaavan kapinan merkit olivat
lisääntymässä, ja Mülhausenissa oli Münzer vielä vaarallisempi kuin
pienessä Allstättissä. Mülhausen oli suuri ja rikas kaupunki, jossa
oli noin 6,000 asukasta. Siinä kukoistivat käsityöt ja kauppa,
varsinkin _kutomateollisuus_ ja _verkakauppa_. Mutta Mülhausen ei
ollut ainoastaan rikas ja voimakas, se oli myöskin Saksin ruhtinaista
riippumaton, yksi niitä harvoja vapaita valtakunnan kaupunkeita, joita
Thüringenissä vielä oli säilynyt itsenäisinä. Jos sellainen kaupunki
joutuisi kommunistisien hurmahenkien käsiin, voisi se tulla näiden
hyvinkin arvokkaaksi tukipaikaksi.

Mülhausenin sisäiset olosuhteet olivat varsin suotuisat
kansankapinoille. Villateollisuuden suuri laajeneminen
vientiteollisuudeksi muokkasi pakostakin maaperän hedelmälliseksi
kapinallisille ja kommunistisille virtauksille. Lisäksi tuli se seikka,
että Mülhausenissa "vallitsi raskas ylimysvalta: tässä vapaassa
valtakunnankaupungissa ei ollut enempää kuin yhdeksänkymmentäkuusi
miestä, jotka todella olivat vapaita kansalaisia. Nuo vapaat olivat
neuvoston herrat; neuvosto täydensi itse itsensä ja _vain vanhojen
sukujen piiristä_", kertoo Zimmermann.

Mülhausenissa olivat näin ollen, paitsi kaupunkilaisköyhälistöä,
etukaupunkilaisia ja kaupungista riippuvien lähiseutujen talonpoikia,
kapinallisia myöskin ammattikuntiin kuuluvat käsityöläiset, jotka
muualla kuuluivat etuoikeutettuihin luokkiin. Ei ihme, että
uskonpuhdistusliike johti Mülhausenissa useihin kiivaisiin porvariston
kapinoihin ylimyskuntahallitusta vastaan. Kansan johtajana näissä
taisteluissa oli _Heinrich Pfeiffer_, muuan munkki, joka kuten niin
useat muutkin siihen aikaan, oli eronnut luostaristaan. Pfeiffer
oli hyvinvoivan porvariston vastustushaluisen osan, ammattikuntiin
kuuluvien käsityöläisten ja kauppiaiden, johtaja, mikäli nämä eivät
kuuluneet ylimystöön. Mutta vanhat ylimyssuvut olivat Mülhausenissa
niin voimakkaat, ettei Pfeiffer voinut jättää talonpoikia ja
köyhälistöä huomioon ottamatta. Hän kääntyi heidänkin puoleensa ja
kutsui heitä taisteluun kaupungin ylimystöä vastaan.

Ja vielä toisenkin liittolaisen sai Pfeiffer: Saksin ruhtinaat, jotka
jo kauan olivat himoinneet tuota mahtavaa valtakunnankaupunkia valtansa
alle ja joiden tarkotuksiin sen sisäiset levottomuudet osottautuivat
mainiosti sopivan. Sama Saksin herttua Johan, joka myöhemmin, sitte kun
Pfeiffer ei enään sovi hänen tarkotuksiinsa, mestauttaa hänet, suosi
nyt tämän kapinahankkeita.

Huolimatta kaikista näistä vastustajista oli neuvoskunnalla
ehdottomasti voimakas puolue kaupungissa, koskapa kansanvaltaisten ei
onnistunut saavuttaa pysyväistä voittoa. V. 1523 saavutti Pfeiffer
puolueineen ensi kerran voiton. Mutta saalis joutui kokonaan
hyvinvoivalle porvaristolle; vain tämä sai osanoton-oikeuden
kaupunginhallintoon. Köyhälistö ja etukaupunkien pikkukäsityöläiset ja
ennenkaikkea talonpojat eivät saavuttaneet kerrassaan mitään.

Saiko tämä aikaan käänteen alempien luokkien mielialassa? Varmaa on,
että neuvoskunnan pian onnistui karkottaa Pfeiffer, ja turhaan puhui
Saksin herttua Johann hänen paluulupansa puolesta. Mutta sittenkin
tapaamme hänet taasen pian Mülhausenissa kiivaassa taistelussa
neuvoston kanssa, jolloin onni kallistui väliin puolelle, väliin
toiselle. Kesken tätä taistelua saapui Münzer Mülhauseniin. Neuvosto
oli silloin voimaton noudattamaan Lutherin vaatimusta, niin halukas
kuin se siihen olisi ollutkin. "Kunnianarvoisa neuvosto on ollut
yhtävähän tyytyväinen häneen kuin Pfeifferiinkin, mutta roskakansa on
käyttänyt väkivaltaa häntä puolustaakseen. Hän on toverinsa Pfeifferin
kera perustanut ja toiminut salaliiton toisensa jälkeen."

Juuri siihen aikaan kun Münzer saapui, tapahtui Pfeifferin puolueessa
käänne vasemmalle, se teki vaatimuksia, jotka miellyttivät myös
talonpoikia ja etukaupunkilaisia, ja 27 p:nä elokuuta 1524 saavutti
hän voiton. Missä määrin Münzerillä oli näissä tapauksissa osaa,
ei voi varmaan sanoa. Voitto ei nytkään kestänyt kauan. Voittajain
piirissä ilmeni hajaannusta. Porvarillinen aines lienee alkanut
pelätä talonpoikia ja köyhälistöä, jotka eivät suinkaan kadottaneet
luottamustaan sen kautta, että Münzer oleskeli kaupungissa. Porvarit,
käsityöläiset ja kauppiaat menivät neuvoskunnan puolelle, ja jo 25 p:nä
syyskuuta voitettiin pfeiffer-münzeriläinen puolue ja molemmat johtajat
karkotettiin.

Münzer lähti nyt Etelä-Saksaan, niinkuin monet muutkin Saksissa
valtiollisesti vainotut, kuten esim. Karlstadt, jonka Luther oli
ruhtinaallaan karkotuttanut, kun orlamündalaiset olivat kovin huonosti
ottaneet hänet vastaan eräällä agitatsioonimatkalla, jonka hän oli
tehnyt Karlstadtia vastaan. Mutta nytkään ei suinkaan merkinnyt pelkoa
se, että hän vetäytyi jonkun aikaa kestävään lepoon liikkeestä. Hän
etsi vain uutta toimialaa. Saksanmaa oli tähän aikaan peitettynä
salaisten seurojen verkolla, ja kommunistisilla lahkoilla oli
kaikkialla kuljeskelevia agitatoreja, jotka, kuten Englannissa John
Ballin aikaan, nyt varsinkin Etelä- ja Keski-Saksassa pitivät yllä
yhteyttä eri seurojen kesken. Tiedämme jo, että valdolaisten ensi
ajoilta asti kommunistien "luottamushenkilöt", "apostolit", "köyhät
papit", tai minkä nimellisiä lienevät olleetkin, yleensä olivat
alituisesti matkoilla, korkeintaan lyhyiksi ajoiksi näitä keskeyttäen.
Käsityöläissällien matkustamisen kehittyminen oli uutena keinona
saattaa näiden kerrosten paikkainvälistä yhteyttä kiinteämmäksi kuin
yhteiskunnan muiden kerrosten välinen yhteys oli. "Kaikista kulkevista
käsityöläisistä, jotka kuuluivat seurakuntaan, sekä mestareista että
sälleistä, tuli apostoleja."

Kun Münzer kääntyi Etelä-Saksaan, täytyi hänen siis hyvinkin tuntea
sikäläiset olot, hänen täytyi tietää, että siellä kaikkialla uhkasi
kapina, hän tiesi joka tapauksessa myöskin siitä, että (elokuun
lopulla) Stühlingerin talonpojat tosiasiassa olivat jo nousseet
kapinaan ja _että_ kapinaliike nopeasti levisi Sveitsin rajalla. Siinä
kylliksi syitä Münzerille kääntyä sinne, kun saksilaisissa maissa hänen
toimintansa oli tehty niin kauaksi aikaa mahdottomaksi, kuin olevat
olot kestivät.

Tiellä hän pysähtyi hetkeksi Nürnbergiin, köyhänä ja nälkäisenä. Useat
uskovat että hän siellä koetti saada aikaan kapinaa. Mutta todellisesti
viipyi hän siellä painattaakseen salaisesti erään uuden kirjotuksen.
Kapinantekoon ei hetki näyttänyt hänestä suotuisalta. Neuvoskunta sai
kuitenkin vihiä painamisesta, otti takavarikkoon koko painoksen ja
panetti tyrmään sen sällin, joka oli painanut kirjotuksen mestarinsa
tietämättä.

Luther ja hänen puolueensa ovat panneet parhaansa ollakseen sanallakaan
mainitsematta tästä kirjotuksesta. He eivät ole maininneet siitä
missään, vielä vähemmin siihen vastasivat, huolimatta siitä tai
oikeammin juuri siksi, että se sisälsi kiivaimpia hyökkäyksiä ja
syytöksiä Lutheria -- Lutheria ja ruhtinaita vastaan. Tämä Münzerin
viimeinen kirjotus on kaikista intohimoisin ja vallankumouksellisin.

Jos nürnbergiläiset ja Luther ajattelivat voittaneensa jotakin
takavarikkoonotolla ja vaikenemisellaan, niin he erehtyivät, samoin
kuin ne lukuisat valtiomiehet meidän päiviimme asti ovat erehtyneet ja
erehtyvät, jotka noudattavat samallaista valtiotaitoa. Tuo Nürnbergin
rikkiviisas neuvosto ei suinkaan saanut käsiinsä kaikkia kappaleita.
Kirjaa levitettiinkin suuresti ennen talonpoikaissotaa, ja huolimatta
tuosta hävityssodasta, jota sen jälkeen käytiin kaikkia kapinallisia
kirjotuksia kohtaan, on muutamia kappaleita tästä takavarikkoon
otetusta kirjasesta säilynyt aina meidän päiviimme asti. Kirjanen oli
Münzerin "Varsin tarpeen vaatima puolustuspuhe". Sen täydellisenä
nimenä oli: "Varsin tarpeen vaatima suojeluspuhe ja vastaus
Wittenbergin hengettömälle, mukavasti elävälle lihalle, joka on väärin,
pyhää raamattua varastamalla, niin katalasti sokaissut viheliäistä
kristikuntaa".

Hienosti pilkaten orjamaisia lausetapoja, joita silloiset
jumaluusoppineet käyttivät, hän omisti kirjansa "kaikkein korkeimmalle
ja kaikkivaltiaalle Herralle Jeesukselle Kristukselle, kaikkien
kuningasten hyvälle Kuninkaalle, kaikkien uskovaisten urhoolliselle
Herttualle, armollisimmalle herralleni ja uskolliselle suojelijalleni
sekä Hänen surevalle ainoalle Morsiamelleen, köyhälle kristikunnalle".

Kirjotus alkaa monenmoisilla hyökkäyksillä Lutheria ja kirjanoppineita
vastaan ja kertoo sitten, kuinka Münzer oli Allstättissä todistanut
raamatunpaikoilla ruhtinaille, että heidän velvollisuutensa on tarttua
aseisiin evankeliumin puolesta. "Ja kuitenkin tuo hiipijäkummi tulee,
voi sitä kesyä käkeä, ja sanoo, että minä tahdon saada kapinaa aikaan!
Mutta hän salaa sen, kuinka minä selvästi näytin ruhtinaille, että
_miekka on annettu koko seurakunnalle_, niin että ruhtinaat eivät ole
miekan (julkisen vallan) _herroja_, vaan sen _palvelijoita_". Ja hän
jatkaa: "Ruhtinaat älkööt tehkö niinkuin heitä haluttaa (5 Mos. kirj.
17), he tehkööt oikein. Siksi, täytyykin vanhan hyvän tavan mukaan
kansan olla mukana, ennenkuin oikeus on jumalan lain mukainen (4 Mos.
kirj. 15). Ja minkä tähden? Siksi, että jos esivalta tahtoisi väärentää
tuomion (Jesaias 10), niin niiden saapuvilla olevien kristittyjen
tulee sanoa vastaan eikä sellaista kärsiä, sillä jumala vaatii tilille
viattomasta verestä (Psalmi 78). Maan päällä on kamalin asia se, ettei
kukaan tahdo välittää köyhien hädästä, vaan mahtavat tekevät niinkuin
itse tahtovat. Katso tarkkaan ja sinä huomaat, että _alkusyynä kalkkeen
kiskomiseen, varastelemiseen ja ryöstelemiseen ovat meidän herramme
ja ruhtinaamme_; he ottavat kaiken omakseen, kalat vedessä, linnut
ilmassa ja kasvit maassa, kaikkien täytyy olla heidän (Jesaias 5)
ja sitte he terottavat jumalan käskyjä köyhille ja sanovat: 'Jumala
on käskenyt: 'Älä varasta', mutta itse he eivät sitä noudata. He
rasittavat nyt kaikkia ihmisiä, nylkevät ja pettävät köyhää peltomiestä
ja käsityöläisiä ja kaikkia eläviä (Mika 3). Mutta jos tämä vähäkin
rikkoo, niin hänet hirtetään. Ja siihen tri Valehtelija sanoo: amen.
Herrat itse menettelevät niin, että köyhästä miehestä tulee heidän
vihollisensa. Kapinan syytä he eivät tahdo poistaa, kuinka saattaakaan
silloin ajan pitkään käydä hyvin? Ja siksi, että minä sanon tämän,
minunkin pitää olla kapinallinen. No hyvä, olkoon niin!"

Münzer syyttää jatkossa Lutheria kateudesta, joka johtui siitä,
että Münzer ennen Lutheria oli, ottanut käytäntöön saksalaisen
jumalanpalveluksen -- me olemme jo tästä puhuneet ennemmin -- ja
osottaa pilkaten, että "Martti neitsyt, tuo puhdas Babylonian nainen",
ei häntä tuomitse, vaan antaa hänet ilmi. Hän ivaa Lutheria siitä,
että tämä on tahtonut käydä marttyyristä, vaikka elää hyvinvoinnissa
ja ruhtinaiden suosimana. Yhtä inhottavaa sanoo hän olevan Lutherin
harjottaman kurjan imartelun ja viekastelemisen. "Köyhät munkit ja
papit ja kauppiaat eivät voi itseään puolustaa, siksi sinä heitä
kyllä manaat. Mutta jumalattomia hallitsijoita ei kukaan saa tuomita,
vaikka he polkevat Kristuksen jalkojensa alle". Naurettavaa on
Lutherin kerskuminen urhoudella. Ei Leipzigissä eikä Wormsissa hän ole
asettanut mitään vaaralle alttiiksi. Kirjotus päättyy muutamin mehuisin
pilkkalausein Lutherista, samaan tapaan, jota Luther itsekin mielellään
käytti.

Sitten kun Münzer oli ampunut tämän nuolen vihollisiinsa, jätti
hän Nürnbergin, vetäytyi Sveitsin rajalle ja vietti siellä talven.
Hän näyttää olleen osallisena noiden kuuluisien "kahdentoista
artikkelin" muodostamisessa, joissa kapinalliset talonpojat ovat
esittäneet vaatimuksensa. Sitävastoin on liikaa tehdä hänestä niiden
tekijää, samoin kuin lukea hänen syyksensä, että eteläsaksalainen
kapina puhkesi. Toiselta puolen hän itse tunnustaa, että hän täällä
kehotuksesta "saarnasi kansalle", tai kuten muuan hyvänsuopa
historioitsija lausuu: "Münzer kylvi täällä talonpoikaiskapinan
myrkyllistä kylvöään."

Täällä Sveitsin rajalla oli hänellä myöskin tilaisuus kohdata
sveitsiläisten _uudestikastajien_ johtajia. Seurataksemme kertomuksen
kulkua jätämme kuitenkin kaiken tämän kuvaamisen seuraavaan lukuun.


X. Talonpoikaissota.

Alussa vuotta 1525, kenties jo tammikuussa, Münzer lähti etelästä
takaisin Thüringeniin. Hän ei tullut umpimähkään. Hän tiesi, että
melskeiden aika nyt oli tulossa.

Me muistamme talonpoikaiskapinan Englannissa v. 1381 alkaneen samana
päivänä joka paikassa. Täällä oli myös sovittu määrätystä hetkestä,
jonka piti oleman 2 päivä huhtikuuta, mutta osaksi talonpoikien
malttamattomuudesta, osaksi olosuhteitten pakosta, puhkesi kapina ilmi
monin paikoin ennemmin. Me emme saa siis epäillä sitä, että laaja
salaliitto oli kapinan takana, järjesti sen ja johti sen ensimäisen
syttymisen.

Meidän päivinämme ei salainen liitto, vaikkapa siihen kuuluisi
miten harvoja jäseniä hyvänsä ja se pysyisi tuntemattomana väestön
suurelle joukolle, johon sen pitäisi nojautuman, yleensä suinkaan pysy
tuntemattomana hallitukselle. Nykyään ei olekaan vallankumouksellisten
puolella yhtään ainoata vakavata valtiomiestä, joka uneksii saavansa
aikaan suurta kapinaa, joka käsittäisi koko kansan, salaliiton avulla.
Asema oli tässä kohden 1300- ja vielä 1500-luvullakin suotuisampi.
Valtiollinen poliisi oli vielä vähän kehittynyt, varsinkin Alppien
pohjoispuolella, eikä postilaitoskaan lisineen ollut vielä tullut
valtioasiaksi. Kaikkea yhteyttä etäisempiin paikkoihin piti
yllä erityinen sananviejä, ja vallankumouksellisten "sotaposti"
työskenteli aivan yhtä ripeästi ja varmasti, toisinaan paremminkin
kuin hallitsevien, josta kiitos tuli kuljeskeleville sälleille
ja "apostoleille", joiden merkitykseen tässä suhteessa jo olemme
viitanneet.

Münzer oli näin ollen esim. koko talonpoikaissodan ajan vilkkaassa
yhteydessä Schwabenin kanssa. Bullinger kertoo uudestikastajista
kirjottamassaan kirjassa: "Ja kun hän ei enään ollut täällä ylhäällä
tässä seudussa, vaan oli siirtynyt taas Thüringeniin ja asui
Mülhausenissa, kirjotti hän kumminkin etelään uskotuilleen kirjeitä,
joilla hän aina innostutti levottomia ihmisiä ja kiihotti heitä herroja
ja esivaltaa vastaan. Ja vähää ennen talonpoikaiskapinan syttymistä
maakreivikunnassa ja sen seuduilla, lähetti hän lähetin mukana kirjeen
ja paperiliuskoja, joihin hän oli piirrättänyt malleja ja mittakaavoja,
joiden mukaan piti laitettaman kuulia tykkiin, joka kapinaa varten jo
oli valettu Mülhausenissa: voimisti siten ja lohdutti noita levottomia."

Mutta hyödyllisin salaliiton menestymiselle sinä aikana, jota nyt
tarkastelemme, oli se seikka, että jokainen alaluokan jäsen eli
pienessä piirissä, josta hän oli yhteiskunnallisesti ja tavallisesti
myöskin taloudellisesti mitä suurimmassa määrässä riippuvainen,
joukossa, joka tunsi kaikki hänen tekonsa ja toimensa, ja johon hän oli
sidottu mitä kiinteimmillä siteillä. Kyläkunta yhteisö, ammattikunta ja
sällikunta, loivat kurin ja yhteyden, mutta samalla pitivät yllä eroa
toisiin piireihin nähden, joka oli erinomaisen edullista salaisuuksien
säilyttämiselle ja salaisten yhdistysten syntymiselle. Muistakaamme
vain, että keskiajalla esim. ammattisalaisuudet saattoivat pysyä
salassa vuosisatoja. Salaseurojen kesken levitettiin kerettiläisiä
oppeja, mutta harjotettiin myöskin valtiollista agitatsionia.

Uskonpuhdistuksen aikakautena tuli vielä lisäksi se, että hallitsevat
katselivat toisiaan tavattoman epäluuloisin silmin. Jo Saksan
hajanaisuus vaikeutti eri paikkakuntien esivaltojen järjestelmällistä
yhteistoimintaa. Mutta tämä vaikeus tuli vielä suuremmaksi
uskonpuhdistuksen aikana, jolloin eivät ainoastaan alemmat luokat
kapinoinneet, vaan ylemmätkin vehkeilivät vallankumouksissa etuja
itselleen, jolloin hengelliset herrat eivät luottaneet kerrassaan
ensinkään maallisiin, eivätkä katoliset evankelisiin ja päinvastoin.
Tulvaveden täytyi nousta heidän kurkkuunsa asti, ennenkuin he yhtyivät
yhdeksi "taantumukselliseksi joukoksi".

Tämä tila selittää sen, että kapina, kaikista edelläkäyneistä merkeistä
huolimatta, saattoi kuitenkin yllättää hallitsevat luokat aivan
äkkiarvaamatta, niin että kapinalliset aluksi melkein kaikkialla
olivat edullisessa asemassa.

Münzer kohtasi jo tiellään pohjoiseen kapinallisten talonpoikien
joukkoja. Olipa hänen kerran sellaisessa tilaisuudessa käydä
hullustikin. Hänet vangittiin erään sellaisen joukon kanssa, mutta
häntä ei tunnettu, ja hän pääsi taas vapaaksi. Me tapaamme hänet
12 p:nä maaliskuuta Mülhausenissa. Pfeiffer oli ollut siellä jo
joulukuusta asti. Jo muutamia päiviä senjälkeen he pääsivät onnellisen
kapinan avulla kaupungin herroiksi melkein samana päivänä, jolloin
kansa v. 1848 Berlinissä ja v. 1871 Parisissa nousi voittoisaan
kapinaan (17 p:nä maaliskuuta).

Eräs senaikuinen allstättiläinen veronkantaja kirjottaa ystävälleen
Mülhausenin tapauksista muun muassa seuraavaa: "Minä tarvitsisin
kokonaisen päivän kertoakseni teille siitä julmasta eripuraisuudesta
ja kapinasta, jonka saarnaaja Pfeiffer sekä Münzer ovat saaneet aikaan
Mülhausenissa. Lopputuloksena on että herra Omnes (Kaikki, Kansa) on
ottanut hallinnon neuvoskunnalta haltuunsa; neuvoskunta ei saa enää
vastoin heidän tahtoaan rangaista, hallita, kirjottaa eikä toimia.
Sen jälkeen kun neuvosto karkotti Pfeifferin ynnä Münzerin ja heidän
oltuaan Nürnbergissä ja tultuaan sieltä karkotetuiksi, on Pfeiffer
palannut takaisin ja kuljeksinut ylt'ympäri _kylissä_ kaupungin
ulkopuolella, valittaen, että hänet karkotettiin väkivallalla totuuden
tähden ja siksi että hän tahtoi saarnata vapaasti neuvostosta ja
esivallasta välittämättä. Ja talonpojat kokoontuivat aseineen ja
tunkeutuivat Mülhausenin _esikaupunkiin_, missä hän saarnasi. Kun
neuvoskunta sai tämän tietää, kokosi se voimat yhteen karkottaakseen
hänet uudelleen, mutta ilkeät porvarit, joiden piti pitää neuvoston
puolta, kääntyivätkin silloin tätä vastaan ja käyttäytyivät niin
petollisesti, ettei sitä saata sanoakaan. Ja kun heidän päällikkönsä
näki, kuinka kansa luopui neuvostosta, ja suurella vaivalla sai heidän
metelinsä rauhotetuksi, kumminkin niin, että _Pfeiffer ja Münzer
saivat jäädä saarnaajiksi_, ja neuvoston täytyi suostua siihen,
ettei se tekisi eikä ryhtyisi mihinkään ilman seurakunnan tietoa ja
tahtoa. Siten on neuvostolta otettu miekka ja Mülhausenissa tapahtuu
ihmeellisiä asioita."

Se onkin toden totta, sillä _siellä perustettiin kommunistinen
seurakunta_.

"Tämä oli uuden kristillisen hallituksen alku", kirjottaa Melanchton.
"He karkottivat munkit, ottivat luostarit ja hiippakunnan tilat
haltuunsa. Siellä oli johanniteilla ollut talonsa ja suuret tulot;
sen talon otti Tuomas nyt haltuunsa. Hän opetti myöskin, että
kaikki omaisuus pitäisi olla yhteistä, niinkuin Apostolien Teoissa
on kirjotettu, että he panivat omaisuutensa yhteen. Siten hän sai
rahvaan niin vastahakoiseksi, ettei se enää tahtonut tehdä työtä,
vaan jos joskus tarvitsi jyviä tai kangasta meni se rikkaan luo ja
vaati niitä kristillisen oikeuden perustuksella. Sillä Kristus tahtoi,
että piti jakaa puutteellisten kanssa. Jos rikas ei silloin antanut
hyväntahtoisesti, niin otettiin väkisin. Niin tekivät myöskin ne,
_jotka Tuomaksen kanssa asuivat johannitien talossa_."

Toinen vihamielinen tekijä valittaa, että "kansa jätti päivätyönsä
tekemättä ja ajatteli, että kun he ovat ehtineet hävittää
aatelismiesten, ruhtinasten ja herrojen, piispojen ja luostarien
omaisuudet, niin jumala kyllä antaisi heille enemmän; he oppivat
siis ryöstämään ja varastamaan; ja tällaista menoa piti Münzer monta
kuukautta."

Nämä valitusvirret kommunismin vaikutuksista eivät ole kuitenkaan
mitään muuta kuin vanhaa tavallista porvarillista ruikutusta eikä
niillä ole mitään todellista perustusta. Se käy selväksi jo siitä
tosiasiasta, että vallankumouksellinen kunta, kommuni, ei pysynyt
pystyssä kauemmin kuin kaksi kuukautta (melkein yhtä kauan kuin
_Parisin kommuni_ v. 1871); Münzer itse jätti Mülhausenin jo toukokuun
12 p:nä. Näinä muutamana viikkona kommunismilla muka oli tuntuvia
vaikutuksia tuotantoon, ja sitä sodan leimujen keskellä, joka kutsui
kaikki asekuntoiset työmiehet taisteluun!

Melanchton tosin kertoo meille, että kommunismi Mülhausenissa olisi
kestänyt _kokonaisen vuoden!_ Tämä on samaa kuin ajattelisi jonkun
nykyaikaisen kirjailijan syksyllä 1871 kuvailleen, että Parisin kommuni
olisi pysynyt pystyssä vuoden ajan! Ei tiedä, mitä eniten ihmettelisi,
tuon "lempeän ja ujon" Melanchtonin julkeata totuuden salaamista vaiko
hänen lukijakuntansa ajatuksettomuutta.

Sellaisista "samanaikuisista lähteistä" on tähän asti säännöllisesti
porvarillinen historiankirjotus hakenut tietonsa kommunistisista
liikkeistä! Mutta nämä väärennykset huomaa helposti, jos on vähänkään
huolellinen. Paljon sekottavammin on vaikuttanut sen osan kokonaan
väärä esittäminen, joka Münzerillä Mülhausenissa oli. Monet, Luther
ja Melanchtonkin, esittävät Münzeriä Mülhausenin diktatoriksi,
vaikka hänen asemansa todellisuudessa oli siellä aivan epävarma. Hän
oli voittanut, mutta ei suinkaan omien kannattajiensa avulla, vaan
ryhtymällä sovitteluihin Pfeifferin porvarillisen suunnan kanssa. Hän
ei päässyt milloinkaan kauemmas kuin yksinkertaiseksi saarnaajaksi.
Kaikissa tärkeimmissä asioissa oli hänellä vastassaan Pfeiffer, jolla
oli kansan enemmistö takanaan.

Mülhausen ei ollut mikään Tabor. Tätä kaupunkia voi pitää
kommunistisena siirtolana. Se oli vasta perustettu ja kommunistit
virtasivat sinne, muodostaakseen sen ainoan asutuksen.
Vallan toisellaiset olivat olosuhteet sellaisessa vanhassa
valtakunnankaupungissa kuin Mülhausen. Kommunisteilla oli siellä paras
tukensa vain köyhälistössä ja sen lisäksi eräissä esikaupunkien pienten
itsenäisten käsityöläisten ja ympäristön talonpoikien piireissä. Mutta
nämä väestökerrokset olivat aivan liian heikot voidakseen pakottaa
mielensä mukaan porvariston eri kerrokset. Suotuisien sattumien
ja myöskin näiden viisaan käyttämisen ansio oli, että Mülhausenin
kommunistit olivat voineet olla ratkaisevana tekijänä, vaa'an kielenä,
molempien taistelevien puolueitten välillä. Mutta mitään enempää kuin
_suvaitsevaisuutta_ eivät he saattaneet pyytää siltä suunnalta, jonka
he olivat auttaneet voittoon. Mülhausenia ei suinkaan järjestetty
kommunistiseksi; "veljet" saivat vain tehdä salaisen järjestönsä
julkiseksi ja muodostaa jonkinlaisen "kunnan" kaupunkikunnan _piiriin_,
luultavasti johannitien taloon; mutta tässä olikin kaikki.

Kuinka vähän Münzerin kannattajia itse asiassa oli Mülhausenissa näkyy
parhaiten siitä, että hän sai vain 300 miestä mukaansa, kun hän sieltä
lähti talonpoikia auttamaan.

Melanchton lienee kyllä siinä oikeassa, että Münzerin kunta, "ne
jotka asuivat Tuomaksen kanssa johannitien talossa", niinä harvoina
viikkoina, jolloin se oli olemassa, ei elänyt vain jäseniensä työllä,
vaan pääasiallisesti kirkoista, luostareista ja linnoista saadulla
saaliilla. Näinä aikoina kirkon omaisuus oli res nullius, ei kenenkään
omaa, ja sen otti haltuunsa, kuka vaan siihen kykeni. Tavallisesti joku
ruhtinas. Mutta joskus myöskin joku köyhä raukka.

Olemme jo maininneet, että Münzer ja Pfeiffer olivat mielipiteiltään
vastakkaiset. Mutta siitä johtui taktillisiakin ristiriitoja.

Pfeiffer piti itseään, kuten oikea esikapitalistisen ajan pikkuporvari
ainakin, vain paikallisten etujen harrastajana. Münzer oli, kuten
sen ajan kommunistit yleensä, paikkainvälisen yhteyden harrastaja.
Pfeifferistä oli Mülhausenin kapina jotain sellaista, joka koski
ainoastaan tätä kaupunkia. Münzeristä se oli sitävastoin vain rengas
niiden vallankumouksellisten kapinain ketjussa, joiden yhteisvaikutus
tekisi lopun kaikesta tyranniudesta ja kaikesta sorrosta. Mitä Tabor
ennen oli ollut Böhmille, sitä piti Mülhausenin lujan kaupungin olla
Thüringenille, koko kapinan tukipisteenä.

Sen sijaan että Pfeiffer -- kun me tässä puhumme Pfeifferistä ja
Münzeristä, emme tarkota vain molempia henkilöjä, vaan myöskin heidän
edustamiaan suuntia -- ei ryhtynyt mihinkään muuhun kuin toimimaan
muutamia hävitysretkiä läheisiin katolisiin seutuihin, niin Münzer teki
kaikkensa varustaakseen ja harjottaakseen aseitten käyttöön Thüringenin
talonpoikia ja järjestääkseen heitä yhteisen johdon alle. Hän antoi
valaa jykeviä tykkejä ja toimitti tästä käskyjä aina Schwabeniin asti.
Ja joka taholle hän lähetti kirjeitä kehotukseksi ja rohkaisuksi,
samalla hän kehotti malttavaisuuteen siksi, kunnes kaikki oli ehditty
järjestää asianmukaiseen kuntoon.

Erityisesti hän luotti _vuorityömiehiin_, enemmän kuin epäluotettaviin
Mülhausenin asukkaisiin ja vähän aseisiinharjaantuneisiin talonpoikiin.
Vuorityömiehet olivat Saksin kansan asekelpoisin ja uhmamielisin
osa, ja heihin kiintyikin heti Münzerin huomio. Hän rupesi yhteyteen
Erzgebirgen vuorikaivoslaisten kanssa, ennen kaikkia pyrki hän
nostamaan kapinaan häntä lähimmät, _Mansfeldin_ kaivostyöläiset,
joiden kesken hän olikin vielä Allstättin ajoilta hyvässä yhteydessä.
Hän kirjotti näille Mansfeldin piiriin pääasiassa näin; "Ensin ja
ennen kaikkea puhdas jumalanpelko. Rakkaat veljet, kuinka kauan te
nukutte? Minä sanon Teille, että jollette Te tahdo kärsiä jumalan
tähden, niin teistä tulee perkeleen marttyyrejä. Senvuoksi pitäkää
varanne, älkää mairitelko kauemmin vääriä intoilijoita tai jumalattomia
veijareita. Nouskaa ja taistelkaa Herran taistelua. Aika on tullut ja
jumalan todistuksesta on vaari otettava. Koko Saksa, Ranska ja Italia
ovat liikkeessä. Klettgaun, Hegaun ja Schwarzwaldin talonpojat ovat
pystyssä, kolmekymmentä tuhatta miestä, ja heidän joukkonsa kasvaa
yhä. Minä huolehdin sitä, että yksinkertaiset ihmiset suostuisivat
johonkin _väärään sovintoon_, jonka vahinkoa he eivät vielä huomaa.
Mutta jos Teidän joukoissanne on kolmekin, jotka etsivät jumalan nimeä
ja kunniaa, niin teidän ei tarvitse peljätä satoja tuhansia. Rohkeasti
eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Nyt on aika. Heittiöt ovat arkoja
kuin koirat. Mutta älkää kuulko jumalattomien valitusta! He pyytäen
ja itkien rukoilevat teitä kuin lapset. Mutta älköön sääli teihin
tarttuko, niinkuin jumalakin on käskenyt Moseksen kautta (5 Mos. kirj.
7) Toimikaa kylissä ja kaupungeissa, mutta varsinkin vuorimiehet ja
muut kunnon pojat! Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Älkää antako miekan
jäädä kylmäksi veressä, lyökää Nimrodin torni maahan! Eteenpäin,
eteenpäin, toisilla on ollut päivänsä, jumala käy teidän edellänne
ja seuraa teitä. Ja jumala sanoo: Älkää peljätkö, älkää hämmästykö
heidän suurta joukkoansa, sillä sota ei ole teidän sotanne vaan Herran.
Annettu Mülhausenissa v. 1525. Münzer, jumalan palvelija jumalattomia
vastaan."

Münzerin kirje otettiin hyvin vastaan, suuria joukkoja kokoontui ja
syntyi levottomuuksia. Aina Meissenin vuorikaivospiirissä saakka
tuntuivat mansfeldilaisessa annetun pysäyksen vaikutukset. "Ja
ennenkuin mielettömät johtajat saivat aikaan Frankenhausenin verisen
päivän," sanoo Hering Saksin ylämaitten historiassaan, "olivat
useat Mansfeldin kreivikunnan kapinaannousseista _vuorityöläisistä_
paenneet Saksin vuorille joko siksi että eivät toivoneet mitään hyvää
kotona tulevan tai siksi että he uuden viisauden nojalla toivoivat
näyttelevänsä tärkeätä osaa kaukaisessa seudussa."

Heidän onnistui saada vaikutusvaltaa ja edistää Zwickaun seudulla
syntynyttä kapinayritystä, siellä kun hurmahenget jo ennen Storchin
ja Münzerin johdolla olivat saaneet vaikutusvaltaa ja valmistaneet
maaperää.

Huhtikuussa syntyikin todella Erzgebirgessä talonpoikien ja
vuorityöläisten kapina. Vasta Frankenhausenin taistelun jälkeen taukosi
liike siellä, kuten kaikkialla muuallakin Saksissa.

Mutta yleensä oli Münzerin pyrkimyksillä saada yhteistoimintaa aikaan
Saksin eri seutujen vallankumouksellisten liikkeiden välille vain vähän
menestystä.

Talonpoikien ja pikkukaupunkilaisten partikularismi oli edelleenkin
vielä liian voimakas. Samallainen taloudellinen sorto, vanhojen
olosuhteitten yleinen myllerrys, joka uskonpuhdistusta seurasi,
sekä, eikä suinkaan vähimmässä määrässä, "kommunistisien apostolien"
väsymätön eri paikkain yhteyttä välittävä toiminta olivat juuri
riittäneet tekemään talonpoikaisliikkeen alussa kansalliseksi,
kansakunnan suurinta osaa koskevaksi ja samanaikaiseksi. Mutta sen
jatkuessa paikalliset pyyteet astuivat taasen yhä selvimmin esiin.
Partikularismilla oli aivan, liian syvät juurensa olosuhteissa, niin
ettei sitä voitu voittaa kuin lyhyeksi aikaa puutteellisestikaan.

Lisäksi tuli talonpoikien turmiollinen yksinkertaisuus. Nämä
kokemattomat ihmiset luulivat, että ruhtinaan sanan täytyi kestää, jos
ei enemmän, niin ainakin yhtä paljon kuin tavallisissa oloissa elävän
rehellisen miehen sanankin. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että
uudempi valtiotaito luki petollisuuden ja tunnottomuuden ruhtinaan
tärkeimpien hyveitten joukkoon -- sama valtiotaito, jota näimme
Richardpoikasen toista sataa vuotta ennemmin niin taitavasti käyttäneen
Englannin talonpoikien vahingoksi.

Sen sijaan että olisivat toimineet yhdessä, toimi kukin piirikunta
ja kaupunki, joka oli liittynyt kapinallisiin, ominpäin, vain omaa
etua silmällä pitäen, ja herrojen tekemät tyhjät lupaukset valituksen
alaisien kohtien parantamisesta saattoivat tavallisesti varustetut
joukot laskemaan aseensa ja lähtemään kotipaikoilleen. Siten
ruhtinaat saivat aikaa joukkojen kokoamiseen ja yhdistymiseen, ja he
voittivat sillä tavalla toisen talonpoikaisjoukon toisensa jälkeen.
Talonpoikien puolella kasvoi yhä enemmän liikkeen umpimähkäisyys ja
suunnittelemattomuus, kun sitävastoin vaara ruhtinaiden puolella yhä
lisäsi koossapysyväisyyttä ja tarkotuksellista yhteisvaikutusta.

Aluksi ei ollut näyttänyt niinkään varmalta, kuka tulisi voittajaksi.
Vielä 14 p:nä huhtikuuta oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik puhunut yhtä
synkkänä kuin varovaisena kapinasta. Hän kirjotti pitkäperjantaina
veljelleen Saksin herttua Johannille: "On todellakin suuri asia, että
täytyy toimia väkivallalla. _Kenties on näille ihmisraukoille annettu
syytä sellaiseen kapinaan_, erittäinkin kieltämällä jumalan sana.
_Niin rasittaa sekä hengellinen että maallinen esivalta köyhiä monella
tavalla_. Kääntäköön jumala vihansa meistä. Jos jumala tahtoo, _voi
tapahtua niin, että rahvaan mies pääsee hallitukseen_".

Samallainen käsitys näkyy myöskin ensimäisestä kirjotuksesta, jossa
Luther koskettelee talonpoikaiskapinaa. Sen nimenä on: "Kehotus
sopimaan Schwabenin talonpoikien kahdestatoista artikkelista". Tässä
kirjotuksessa Luther ensiksi lausuu toivovansa, että kaikki muuttuisi
hyväksi, jos talonpojat tarkottavat totta näillä artikkeleillaan
eivätkä tahtoisi pyytää enempää. Hän hyväksyy siis ne sopimuksen
pohjaksi.

Sitten kääntyy hän ruhtinasten ja herrojen puoleen: "Me emme saa
sellaisista ilkitöistä ja kapinoista kiittää ketään muuta kuin teitä,
ruhtinaat ja herrat, ja varsinkin teidän sokeita piispojanne ja hulluja
pappejanne ja munkkejanne... Miekka on teidän kaulallanne; vielä te
luulette istuvanne tanakasti satulassa, niin ettei teitä voitaisi
siitä nostaa. Sellainen varmuus ja paatunut julkeus katkaisee teidän
kaulanne, sen saatte nähdä... Niinpä, kun te olette syypäinä sellaiseen
jumalan vihaan, kääntyy se epäilemättä teitä vastaan, ellette ajoissa
paranna itseänne. Taivaan merkit ja täällä maanpäällä tapahtuvat ihmeet
koskevat teitä, hyvät herrat, eivätkä ne ennusta teille hyvää... Sillä
tietäkää, että _jumala ohjaa asiat niin, ettei voida eikä tahdota ajan
pitkään kärsiä teidän mellastustanne_. Talonpojat eivät suinkaan, hyvät
herrat, asetu teitä vastaan, _vaan itse jumala, teidän elämöimisenne
tähden_."

Luther jatkaa kehottaen ruhtinaita oman hyötynsä vuoksi tekemään
myönnytyksiä talonpojille. Noiden kahdentoista artikkelin perusteella
voipi alkaa neuvottelut. Muutamat niistä ovat oikeutettuja ja
kohtuullisia. Niinpä esim. ensimäinenkin, joka vaatii oikeutta saada
kuulla evankeliumia ja valita papit. Ja toiset, joissa pyydetään
suojelusta kaikellaisia kiskomisia vastaan, ovat myöskin kohtuulliset.
"Sillä esivaltaa ei ole suinkaan asetettu valvomaan omaa etuaan vaan
alamaistensa hyötyä ja parasta. _Nykyään onkin aivan sietämätöntä
sellainen verottaminen ja nylkeminen_. Mitä auttaisi, vaikka talonpojan
pelto kasvaisikin yhtä monta guldenia kuin siinä nyt on olkia ja
tähkiä, kun esivalta ottaisi vaan sitä enempi ja lisäisi sillä yhä
loistoansa ja tuhlaisi kaiken vaatteisiin, syöminkeihin, juominkeihin,
rakennuksiin y.m., niinkuin ne olisivat akanoita. Täytyisi vähentää
loistoa ja pienentää menoja, niin että köyhä mies saisi myöskin pitää
jotakin."

Tämän jälkeen Luther kääntyy talonpoikien puoleen ja myöntää heille
ruhtinasten ansainneen sen, "että jumala syöksisi heidät istuimiltaan".
Mutta heidän pitäisi alkaman oikeasta päästä, "muuten he saisivat
vahingon sieluilleen, vaikkapa täällä ajassa voittaisivatkin ja
surmaisivat kaikki ruhtinaat". Hän kehottaa sentähden talonpoikia,
"rakkaita herroja ja veljiä", luopumaan miekasta eikä kapinoimaan
esivaltaa vastaan, sillä sellaiseen heillä olisi oikeus vain, jos
jumala heitä siihen käskisi merkeillä ja ihmeillä. "Kärsiminen,
kärsiminen, risti, risti, se on kristityn oikeus, se, eikä mikään muu".

Kirjotus päättyy molemminpuolisilla kehotuksilla. "Molemmat puolet
ovat väärässä, he ovat käyttäytyneet pakanain tavoin eikä niinkuin
kristittyjen sopisi. Molempia uhkaa jumalan tuomio. Heidän sielunsa
joutuvat helvettiin ja Saksa joutuu perikatoon. Sentähden olisi
nyt minun uskollinen neuvoni se, että valittaisi muutamia kreiviä
ja herroja aatelistosta ja joitakuita neuvosherroja kaupungeista
ja ratkaistaisi asia ystävällisesti, että te herrat luovutte
jäykkyydestänne, joka Teidän kumminkin lopuksi täytyy tehdä joko
vapaaehtoisesti tai muuten ja kartatte rahtusen tyranniuttanne ja
sortoanne, niin että köyhäkin mies saisi ilmaa ja sijaa elääkseen.
Talonpoikien taas pitää myöskin näyttäytymän kohtuullisiksi ja
luopuman muutamista artikkeleista, joissa vaaditaan liian paljon,
niin että asia, ellei siitä voi sopia kristillisellä tavalla, ainakin
ratkaistaisiin ihmisellisen oikeuden mukaisesti... Nyt minä olen
neuvonut Teitä kaikkia uskollisesti, kristillisesti ja veljellisesti.
Jumala suokoon, että se auttaisi. Amen."

Jos ne olisivat oikeassa, jotka otaksuvat Lutherin valtavan
personallisuuden saaneen uskonpuhdistuksen aikaan, niin olisi tämän
kirjotuksen pitänyt antaman talonpoikaissodalle toisen käänteen.
Todellisesti se nyt jäi aivan vaikutuksettomaksi. Ensimäisessä
kokeessaan olla uimatta virran mukana, osottautui Luther voimattomaksi.

Mutta hän ei ollut sellainen mies, joka olisi puolustanut asiaa,
joka ei näyttänyt onnistuvan. Eikä hänen tarvinnut ajatella kauan,
mille puolelle hänen tulisi asettua. Hänen rauhaarakastava herransa,
vaaliruhtinas Fredrik, kuoli 5 p:nä toukokuuta, ja seuraajaksi tuli
hänen veljensä Johann, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rauhasta
ja sovinnosta.

Ja kaikkialla varustautuivat ruhtinaat tukahuttaakseen kapinaliekin
talonpoikien vereen. Huhtikuun viimeisellä viikolla oli
talonpoikaisjoukot Schwabenissa tuhottu melkein kokonaan. Samaan aikaan
oli maakreivi Filipin onnistunut Hessenissä päästä kapinallisista
voitolle. Ja lukuisia sotataitoisia joukkoja kokoontui retketäkseen
Frankenin ja Thüringenin kapinoitsijoita vastaan.

Lutherilla oli lisäksi personallinenkin syy kääntyä talonpoikia
vastaan. Huhtikuun loppupuolella oli hän tehnyt agitatsionimatkan
kautta Thüringenin, saattaakseen kansan rauhottumaan, mutta kaikkialla
hän oli huomannut, että hän, joka piti itseään kansan epäjumalana, oli
kadottanut kaiken vaikutuksensa siihen.

Tuon intohimoisen kiivauden, jonka alinomaa huomaa hänessä esiintyvän,
suuntasi hän nyt kapinoitsijoita vastaan. Äsken hän oli kutsunut heitä
"rakkaiksi herroiksi ja veljiksi", nyt he eivät olleet muuta kuin
rosvoja, murhamiehiä ja hulluja koiria, jotka täytyi lyödä kuoliaaksi.
Äsken hän oli puhunut siitä, kuinka sorto oli ollut niin sietämätöntä,
että se oli pakottanut talonpojat kapinaan esivaltaa vastaan; nyt oli
esivallalla kaikki oikeus puolellaan.

Toukokuun 6 p:nä, Fredrikin kuoleman jälkeisenä päivänä, ilmestyi
Lutherin kirjotus "Ryösteleviä ja murhaavia talonpoikia vastaan".
Siinä sanotaan: "Pelkkää perkeleen työtä he tekevät, varsinkin tuo
_pääpaholainen_, joka hallitsee Mülhausenissa eikä toimita mitään muuta
kuin ryöstöjä, murhia ja verenvuodatuksia, niinkuin Kristuskin, Joh.
8, sanoo hänestä, 'että hän on murhaaja alusta'." Tähän talonpoikien
esiintymiseen katsoen hänen täytyi nyt kirjottaa toisella tavalla kuin
'edellisessä kirjasessaan'. Kapina on pahempaa kuin murha: "Jokainen
muistakoon, ettei voi olla mitään myrkyllisempää, vahingollisempaa
eikä pirullisempaa kuin kapinallinen ihminen. Hullu koira täytyy lyödä
kuoliaaksi; ellet sinä sitä tapa, niin se tappaa sinut... Siksipä
ei täällä saa nukkua. Eikä tässä tule kysymykseen kärsivällisyys
eikä sääli, on miekan ja vainon aika, eikä armon". "Se joka kaatuu
esivallan puolesta, on jumalan edessä oikea marttyyri... se, joka
sortuu talonpoikien puolella, on ihminen helvetin syötti... Nyt on
sellaiset ihmeelliset ajat, että ruhtinas saattaa paremmin ansaita
taivaan verenvuodatuksella kuin muut rukouksilla. Pistä lyö ja kurista
kuoliaaksi kaikki mitä voit. Kuole, mitään autuaampaa kuolemaa et
milloinkaan saa. Sillä sinä kuolet totellessasi jumalan sanaa ja käskyä
Room. 13, ja rakkauden palveluksessa (!!), pelastaessasi lähimmäistäsi
helvetin ja perkeleen kahleista".

Samallaisia "rakkauden palveluksia" osotti Luther talonpojille
tämänaikuisissa yksityisissäkin kirjeissänsä. Niinpä hän 30 p:nä
toukok. kirjotti eräälle neuvosherralle, tri Rühlille: "Puhutaan
sääliväisyydestä heitä kohtaan, mutta jos heidän joukossaan on
syyttömiäkin, niin Jumala kyllä pelastaa ja varjelee heidät, kuten
hän teki Lotille ja Jeremiakselle. Jos hän ei sitä tee, niin he eivät
todellakaan liene viattomia... Viisas mies sanoo: aasi tarvitsee
ruokaa, kuormaa ja piiskaa, talonpoika kauranolkia. Se, joka on
nähnyt Münzerin, tietää sanoa, että hän on nähnyt perkeleen ihka
elävänä suurimmassa vimmassa. Oi, Herra jumala, kun sellainen henki
on myöskin talonpojissa, kuinka onkaan silloin tärkeätä, että heidät
tapetaan niinkuin hullut koirat!" Kaikista Lutherin tämänaikuisista
kirjotuksista näkee selvästi, että Münzer hänen mielestään oli
vaarallisin kapinoitsijoista. Thüringenissä hän olikin sellainen.

Vielä myöhemmin Luther kehuu, että hän muka oli kapinassa lyönyt
kaikki talonpojat, kun oli käskenyt surmata heidät kaikki; "kaikki
heidän verensä on minun niskoillani". Suuruudenhulluudesta on hän
kuitenkin ottanut kantaakseen suuremman verivelan, kuin todellisesti
tuli hänen osalleen. Me olemme laajasti selittäneet hänen käytöstään
talonpoikaissodan aikana, sillä se ei kuvaa ainoastaan Lutheria, vaan
koko porvarillisen ja talonpoikaisköyhälistöläisen kerettiläisyyden
välistä suhdetta. Mutta kapinan lopputulokseen ei Luther mitään
vaikuttanut. Hänen kehotuksensa sovinnontekoon ei merkinnyt mitään,
ja yhtä tarpeetonta oli se kiihotus, jolla hän yllytti ruhtinaita
säälimättömään teurastukseen. He kyllä ilman kehotuksiakin huolehtivat
murhaamisesta kaikella asiaankuuluvalla verenhimoisuudella, Lutherin
vastustajat yhtähyvin kuin hänen kannattajansakin, ja molemmat
osat veljellisessä sovussa. Sodassa sorretuita vastaan taukosivat
keskinäiset taistelut saaliista -- katoliset ja evankeliset liittyivät
yhteen kukistaakseen köyhän kansan.

Toukokuun alussa yhtyivät Hessenin "evankelisen" maakreivin
Filipin joukot kiihkokatolisen Saksin herttuan Yrjön ja muutamien
pikkuvaltiaiden joukkoihin, ja heihin liittyi Saksin uusi
vaaliruhtinas, tehdäkseen lopun Thüringenin kapinasta. Tämän keskuksena
oli _Frankenhausen_, joka oli pieni kaupunki Mansfeldin kaivosten
läheisyydessä. Enimmäkseen asui siinä sikäläisten suolakaivosten
työmiehiä. Sen edustalle kokoontui kapinallisten päävoima, eikä
tykeillä hyvin varustettuun Mülhauseniin tai johonkin eteläisempään
paikkaan, esim. Erfurtiin tai Eisenachiin, jotka myöskin olivat
kapinallisten hallussa ja joista käsin olisi ollut helpompi pitää yllä
yhteyttä Frankenin kapinallisten kanssa.

Ruhtinaat käsittivät myöskin, että täällä oli päävoima. Hessenin
Filip riensi rohkeasti sitä vastaan, kulkien hyvinvarustettujen
ja kapinallisten hallussa olevien kaupunkien Mülhausenin ja
Erfurtin välitse. Se, että hän saattoi tehdä tämän, ilman että
häntä ahdistettiin, on yhtenä todistuksena siitä, mikä johdon- ja
yhtenäisyyden puute vallitsi talonpoikien puolella.

Mutta Frankenhausenin merkityksen voimme selittää vain ottamalla
huomioon Mansfeldin kaivosten läheisyyden, siellä kun oli paljon
asekelpoisia vuorityöläisiä. Jos onnistui ulottaa kapina sinne saakka,
silloin oli ruhtinaan joukoilla kova edessä.

Münzer ymmärsi sangen hyvin Frankenhausenin merkityksen ja teki kaikki,
mitä hänen vallassaan oli, kootaksensa sinne kapinan kaikki voimat. Hän
kirjotti erfurtilaisillekin, mutta he eivät liikkuneet paikaltaan, ja
yksinpä mülhausenilaisetkin jättivät hänet oman onnensa nojaan. Vapaan
valtakunnankaupungin pikkuporvarit huolivat vähän Frankenhausenin
ulkopuolella olevista talonpojista. Münzer ei saanut mukaansa enempää
kuin 300 miestä, ja hädin tuskin sai hän lainaksi kahdeksan tykkiä.

Paremmin ei hänen käynyt Mansfeldin kaivostyömiehiin nähden. Ikävä
kyllä puuttuu meiltä Mansfeldin tapahtumista kaikki lähemmät tiedot.
_Spangenbergin_ Mansfeldilaisessa kronikassa on vain seuraava tieto,
jonka Bieringen "Mansfeldin vuorikaivosten kuvauksessaan" julkaisee
vielä lyhyempänä?: "Talonpojat nousivat Mansfeldin kreivikunnassakin
kapinaan. Mansfeldin kreivi Albrecht ei säästänyt mitään vaivoja,
yritti kaiken voitavansa ja antoi vuorityöläisille mitä makeimpia
lupauksia, pysyttääkseen heidät kreivikunnassa, niin etteivät he
lähtisi kapinallisten talonpoikien kera sotaretkelle."

Se näyttää hänelle onnistuneenkin. Se huoli, jonka Münzer on lausunut
yllä mainitussa kirjeessään vuoristolaisille, että nimittäin
"yksinkertaiset ihmiset" voisivat "suostua johonkin väärään sovintoon",
ei ollut perusteeton. Vuorityöläisten _suurin osa_ rauhottui, heti
kun oli suostuttu heidän vaatimuksiinsa eikä välittänyt sen enempää
kapinoivista talonpojista. Mutta erinäisten uusien tulokkaiden tai
pienien joukkojen kimppuun hyökkäsivät kreivi Albrechtin ratsumiehet,
jotka pitivät hallussaan kaikki tiet.

_Yksi_ mahdollisuus oli vielä jälellä: ulottaa kapina itse Mansfeldin
piiriin ja siten repäistä vuorityöläiset mukaan. Mutta tätäkään
mahdollisuutta ei käytetty. Frankenhausenin ulkopuolella olevat
talonpojat olivat kyllin yksinkertaisia, ruvetakseen kreivi Albrechtin
kanssa neuvotteluihin, joita tuo viekas mies osasi lykätä päivästä
toiseen, siksi kunnes ruhtinaiden sotajoukot olivat saapuneet
Frankenhausenin edustalle.

Albrecht oli sopinut rupeavansa toukokuun 12 p:nä pitämään neuvottelua
talonpoikien kanssa. Mutta hän ei tullutkaan, syytti tärkeitä asioita
ja kehotti talonpoikia saapumaan neuvotteluihin seuraavana sunnuntaina,
toukokuun 14 p:nä. "Mutta sillä välin suo jumala", kertoo Luther, "että
Tuomas Münzer tulee Mülhausenista Frankenhauseniin". Tämä vaikutti
sen, että kreivin kanssa pidetyt neuvottelut heti keskeytyivät,
Münzer kun älysi kreivin kavalat tarkotukset, ja hän teki kaiken
voitavansa yllyttääkseen taistelun käyntiin kreivin ja talonpoikien
välillä, ennenkuin ruhtinaat tulisivat. Sellaisena yllytyksenä
pidämme niitä tavattoman karkeita kirjeitä, joita hän silloin lähetti
mansfeldilaisille, kirjeitä, joita vain yllytyksenä voi ymmärtää.
Joku tutkija pitää niitä epätoivon tuotteina, joiden pyrkimyksenä
on itsepetos, puolihulluuden ilmauksina. Mutta Münzerin järjestelyt
ilmaisevat sangen selvää järkeä.

Albrechtille kirjottaa hän: "Pelko ja vavistus tulkoon jokaiselle,
joka pahaa tekee. Room. 2: 9. Se, että sinä käytät Paavalin epistolaa
niin väärin, säälittää minua. Sinä tahdot konnamaista esivaltaa
vahvistaa kaikin tavoin, kuten paavi on tehnyt Pietarin ja Paavalin
vanginvartijoiksi. Luuletko sinä, että Herra jumala ei voisi nostattaa
ymmärtämätöntä kansaansa vihassaan kukistamaan tyrannit (Hosea 13 ja
8)? Eikö Kristuksen äiti pyhän hengen vaikutuksesta ole ennustaen
sanonut sinusta ja kaltaisistasi (Luuk. 1): 'Väkivallantekijät on hän
syössyt istuimelta ja alhaiset (joita sinä halveksit) korottanut.'

"Etkö sinä lutherilaisesta puurostasi ja wittenbergiläisistä
velleistäsi ole voinut huomata, mitä Hesekiel 37:nnessä luvussaan
ennustaa? Myöskään et sinä ole voinut maistaa martilaisesta loastasi,
mitä profeetta edelleen sanoo 39:nnessä luvussaan. Havaitse, miten
jumala kehottaa kaikkia taivaan lintuja syömään ruhtinasten lihan, ja
järjettömät eläimet imevät suurien kerskuvien veren, kuten myöskin
ennustettu on. Luuletko sinä, että jumalalle ei ole tärkeämpi hänen
kansansa kuin te tyrannit? Sinä tahdot kristityn nimen varjolla olla
pakana ja verhota itseäsi Paavalilla. Mutta sinulle osotetaan ura,
silloin tiedä seurata sitä.

"Jos sinä tahdot tietää, Danielin 7:s, miten jumala on antanut vallan
seurakunnalle, ja meidän luoksemme ilmestyä ja uskostasi luopua,
tahdomme me mielellämme sen sinulle myöntää ja pitää sinua yhteisenä
veljenä; mutta ellet niin tee, emme tahdo muuttua sinun rammoiksi,
mauttomiksi irvikuviksesi vaan taistelemme sinua vastaan, koskapa
silloin pidämme sinua kristinuskon päävihollisena. Tiedä siis toimia
sen mukaisesti."

    Annettu Frankenhausenissa perjantaina lokakuun 12 päivänä.
    Vuonna 1525.

                                        Tuomas Münzer,
                                 jolla on Gideonin miekka.

Vielä "paljon karkeamman ja julkeamman kirjeen", kuten Strobel lausuu,
kirjotti Münzer samana päivänä Mansfeldin kreivi Ernstille, jolla
oli hallussaan Heldrungenin linna Frankenhausenin läheisyydessä.
Tämä Mansfeldien vankka tuki piti ensin vallotettaman. Hän huudahtaa
kreiville: "Sinä kurja, vajavainen madonruoka... Sinun täytyy ja sinun
pitää luopua uskostasi, kuten 1 Piet. 3 käsketty on. Sinun pitää
totisella tavalla saada hyvä varma turvasaatto, ilmaista uskosi, sen on
sinulle koko seurakunta sanonut, ja sinun pitää myöskin puhdistautua
ilmeiseen tyranniuteesi nähden, myöskin sanoa, kuka on saanut aikaan,
että sinä kaikkien kristittyjen häpeäksi tahdot kristityn nimen
varjolla olla sellainen pakanallinen konna. Jos sinä jäisit pois etkä
tee mitä käsketty on, niin huudan minä koko maailmalle, että kaikki
veljet lohdullisina uskaltavat verensä; silloin sinua vainotaan ja
sinut kokonaan hävitetään. Ellet sinä nöyrry pienien edessä, niin sanon
minä sinulle, että ijankaikkinen elävä jumala on käskenyt sysätä sinut
istuimeltasi vallalla, joka meille annettu on; sillä sinusta ei ole
kristikunnalle mitään hyötyä, sinä olet jumalan ystävien vahingollinen
tomuhuiska. Jumala on sinuun ja kaltaisiisi nähden sanonut, että sinun
pesäsi reväistään irti ja rikkirevitään. _Me tahdomme, että vastaat
vielä tänään_, tai etsiskellä sinua sotajoukkojen jumalan nimessä. Me
teemme vitkastelematta, mitä jumala on käskenyt; tee sinäkin parastasi,
minä riennän edelleen."

Mutta Mansfeldit eivät suoneet Münzerille sitä iloa, että hän olisi
saanut heidät yllytetyksi. Mutta Münzer tunsi olevansa liian heikko,
tai olivat talonpojat liian vastahakoisia hyökkäykseen ryhtyäkseen.

Ja pian olikin myöhäistä. Toukokuun 12 p:nä oli Münzer saapunut
Frankenhauseniin, 14 p:nä tulivat sinne Hessenin maakreivi Filip
ja Braunschweigin herttua Heinrich, 15 p:nä Saksin herttua Yrjö
joukkoineen.

Nyt oli Frankenhausenin ulkopuolella olevien kohtalo ratkaistu ja
samalla myöskin Thüringenin talonpoikaiskapina lopussa. Toisella puolen
oli 8,000 huonosti varustettua, kuriin tottumatonta talonpoikaa,
melkein tykistöä vailla. Vastapuolella oli yhtä monta, mutta hyvin
varustettua ja tottunutta sotilasta ja lukuisia tykkejä.

Tavallisesti Frankenhausenin tappelua kuvatessa seurataan Melanchtonin
kertomusta. Münzer olisi muka ensin pitänyt kauniin puheen
talonpojille, sitten maakreivi Filip vielä kauniimman joukoilleen. Sen
jälkeen nämä jälkimäiset tekivät hyökkäyksen. "Mutta talonpoikaisraukat
seisoivat paikallaan ja lauloivat rukouksia pyhälle hengelle, niinkuin
_mielipuolet, eivätkä valmistautuneet vastarintaan eikä pakoon_, ja
monet uskoivat Tuomaksen suuriin lupauksiin, että jumala antaisi
avun taivaasta". Kun ei mitään ihmettä kuulunutkaan, vaan sotamiehet
karkasivat kimppuun, niin hämmästyneet talonpojat lähtivät pakoon ja
joutuivat joukottain surman suuhun. Kummallinen taistelu!

Onkohan nyt todella luultavaa, että Münzer ja talonpojat olivat
sellaisia houkkioita? Jos ensiksi katsomme puheita, jotka Melanchton
mainitsee, niin ne tekevät heti hyvin epäilyttävän vaikutuksen. Münzer
puhuu ontolla mahtipontisuudella, joka on hänelle kokonaan vierasta, ja
maakreivi -- pitää vastapuheen vallan kuin hän ensin olisi kuunnellut
Münzeriä! Niin kohta kohdalta kumoilee hän tämän puhetta. Kuta enempi
molempia puheita katselee, sitä selvemmäksi käy, ettei niitä ole
todellisuudessa pidetty, vaan että ne ovat oppineen koulumestarin
keksintöä ja pidetty niiden valtiomiesten ja sotapäällikköjen
puheiden esimerkin mukaan, joista meille kertovat vanhat roomalaiset
kirjailijat. Ne ovat puhetaidollisia harjotuksia, jotka on keksitty
määrättyjä tarkotuksia varten. Maakreivi esitelmöi tavasta ja
oikeudesta, verojen välttämättömyydestä ja hyödyllisyydestä j.n.e.
ja lopettaa liikuttavaan vakuutukseen, että kysymyksessä on taistelu
vaimojen ja lasten turvallisuuden puolesta. On kerrassaan mahdotonta,
että sellainen puhe olisi pidetty vallattomille, kaikista maista
kokoonhaalituille keihäsmiehille, joihin se ei olisi tehnyt kerrassaan
mitään vaikutusta. Tuo oppinut kirjatoukka Melanchton on aivan
yksinkertaisesti koonnut nämä molemmat puheet määrätyssä tarkotuksessa.
Maakreiviä piti esittämän hyvässä valossa sivistyneille porvareille,
joille Melanchton kirjotti ja Münzeriä taasen piti halventaa panemalla
naurettavia hullutuksia hänen suuhunsa.

Se, että tämä puhe on Melanchtonin rohkea sepustus, saa tukea siitäkin,
että monet Münzerin aikaisemmat elämäkerrat ovat asian siinä valossa
esittäneet. Todennäköisesti ei ollut edes aikaakaan puheitten pitoon
taistelun edellä, jos kerran sen aikuisissa kertomuksissa taistelun
menosta on perää. Muutamassa vielä samana vuonna kirjotetussa sanotaan,
että ruhtinaat ennen taistelua antoivat talonpojille _kolme tuntia_
ajatusaikaa. Mutta sillä välin he pian saivat Stolbergin kreivin ja
muutamia muita aatelismiehiä luopumaan talonpoikien sotajoukosta
ja karkasivat heti senjälkeen tämän kimppuun, ennenkuin aselepo
oli loppunutkaan, ja hakkasivat hätääntyneet talonpojat joukottain
kuoliaiksi.

Tämä ei nyt ole varsin kunniakasta, ja onkin helppo käsittää, että
Melanchton koki löytää toisen käänteen. Sitävastoin vastikään kerrottu
menettelytapa sopii hyvin ruhtinasten tavallisesti petolliseen ja
kavalaan käytökseen, jota he harjottivat talonpoikia kohtaan. Se, mutta
ei suinkaan talonpoikien tylsämielinen odottaminen, selittää myös
tosiasian, että 5- à 6,000 talonpoikaa 8,000:sta sai surmansa, kun
taasen ruhtinasten joukot kärsivät tuskin mitään mainittavaa mieshukkaa.

Voiton jälkeen joukot samosivat Frankenhauseniin. Maakreivi Filip
itse kirjottaa seuraavana päivänä, että "kaikki miehenpuoli, mitä
löydettiin, surmattiin ja kaupunki hävitettiin".

Münzer oli pakenevien talonpoikien mukana tullut kaupunkiin, ja
kun vihollisen ratsumiehet olivat heidän kintereillään, riensi hän
lähimpään taloon, sitoi päänsä ja meni sänkyyn ikäänkuin olisi ollut
sairas. Mutta hänen viekkautensa ei onnistunut. Eräs keihäsmies
huomasi, kuka hän oli, muutaman laukun sisällyksestä. Hänet otettiin
heti kiinni ja vietiin Hessenin maakreivin ja Yrjö-herttuan eteen.

"Kun hän saapui ruhtinasten luo, niin he kysyivät, miksi hän niin
oli johtanut harhaan nuo ihmisraukat. Hän vastasi uhmamielisesti,
että _hän oli tehnyt oikein siinä, mitä hän oli puuhannut ruhtinasten
rankaisemiseksi_". Tosiaankin rohkea vastaus. Melanchton, joka asiasta
kertoo, unohtaa hetkeksi, että hän muuten aina tahtoo kuvata Münzeriä
pelkuriksi.

Ruhtinaat panettivat hänet heti piinapenkkiin ja nauttivat hänen
tuskistaan ja lahjottivat hänet "vaihtorahana" Mansfeldin kreiville
Ernstille. "Jos häntä ennen 'pahasti rääkättiin', niin häntä nyt sen
sijaan muutaman päivän perästä 'hirmuisesti kohdeltiin' Heldrungenin
tornissa", kertoo Zimmermann.

Silloin hänet pakotettiin tekemään ne tunnustukset, joiden pöytäkirjaa
me jo monta kertaa olemme maininneet. Hän ei peruuttanut mitään eikä
ilmaissut salaisesta seurastaan sellaista, joka olisi vahingoittanut
jotakuta. Niistä jäsenistä, jotka hän nimitti, ei mainita ketään
mestatuksi. Luultavasti hän antoi ilmi ainoastaan sellaisia, jotka jo
olivat kaatuneet.

Frankenhausenin tappelu taittoi selkärangan thüringeniläiseltä
liikkeeltä. Ruhtinailla oli enään vain verisesti kostettavana, ja sen
he tekivätkin perinpohjaisesti.

Mansfeldin vuorimiehet jätettiin aluksi rauhaan. Oltiin iloisia,
että he pysyivät rauhallisina. Vasta vuosi sen jälkeen ruvettiin
"heitä kovasti painamaan työllä", ja kun he ryhtyivät vastustamaan,
lähetettiin sotaväkeä sinne, joka "rauhotti" heidät. Heiltä riistettiin
kaikki kokoontumis- ja puhevapaus. Pahemmin sai Mülhausen kärsiä siitä,
että se ratkaisevassa hetkessä petti kapinan. Ruhtinaat riensivät
Frankenhausenista suoraan Mülhausenia vastaan. Kaupunki pyysi turhaan
Frankenin talonpojilta apua. Kaupungin kapinalliset pikkuporvarit
alkoivat pelätä, kun piiritys alkoi 19 p:nä toukok. Jo 24 p:nä Pfeiffer
huomasi, että kaikki oli mennyttä, ja pakeni kaupungista 400 miestä
mukanaan koettaen päästä Frankeniin. Mutta ruhtinasten ratsumiehet
saivat hänet kiinni, ja hänet otettiin vangiksi, samoin 92 hänen
seuralaistaan.

Seuraavana päivänä Mülhausen antautui, saaden kirjallisen
armovakuutuksen. Tätä noudatettiin siten, että joukko kaupunkilaisia
mestattiin ja kaupunki pantiin pakkoverolle ja kadotti itsenäisyytensä.
Saksin ruhtinaat voittivat sen, mitä Mülhausenin kapinasta
toivoivatkin: kaupunki joutui heidän haltuunsa. Kapinoitsijat, jotka
heidät tähän auttoivat, mestattiin, sekä Pfeiffer että Münzer, joka
myöskin oli tuotu Mülhauseniin.

Pfeiffer kuoli uhkamielisenä ja katumattomana, siitä ovat kaikki
kertojat yksimielisiä. Mitä taas Münzeriin tulee, niin Melanchton
luonnollisesti väittää, että "hän oli hyvin pikkumainen samassa
viimeisessä hädässä". Todistukseksi hän mainitsee sen, ettei Münzer
voinut rukoilla tuskan tähden ääneensä, vaan Braunschweigin herttuan
oli täytynyt lukea hänelle uskontunnustus. Ja heti sen jälkeen
Melanchton antaa pelosta sanattoman Münzerin pitää yhden noita kauniita
puheita, joita tuo klassillinen kaunopuheisuudessa oppinut koulumestari
niin suuresti rakasti!

Toiset samanaikuiset kertojat eivät sitävastoin tiedä mitään tästä
"pikkumaisuudesta". On olemassa vain yksi ainoa todistus, joka viittaa
samaan suuntaan: muuan 17 päivänä toukokuuta Heldrungenin vankilasta
Mülhausenin seurakunnalle lähetetty kirje. Siinä kehotetaan "luopumaan
kapinasta ja rukoilemaan ruhtinailta armoa". Varmaa on, että tämä kirje
on pelkurimainen. Mutta onko se myöskin _oikea?_ Se ilmottaa olevansa
vain saneltu eikä suinkaan Münzerin kirjottama. Ja kenelle oli hyötyä
siitä, että tuollainen muka Münzerin sanelema kirje tuli Mülhauseniin?
Ei kellekään muille kuin ruhtinaille. Kirje oli kirjotettu 17 p:nä,
ja 19 p:nä alkoi Mülhausenin piiritys. Uskottavaa on, että kirje oli
ruhtinasten puolelta sotajuoni saadakseen alakuloisuuden vallalle
Mülhausenissa. Sellaiset sotajuonethan olivat siihen aikaan tavallisia.

Voinee siis sanoa, ettemme tiedä mitään varmaa Münzerin viimeisistä
päivistä sekä että syytöksiä hänen arkuudestaan ei ole todistettu.

Lausuessamme ajatuksemme Münzeristä ja hänen asiastaan ei
luonnollisesti merkitse mitään, olivatko hänen hermonsa voimissaan
loppuun asti vai ei. Kysymyksellä on suurempi mielenkiinto vain siksi,
että se kuvaa Münzerin vastustajia.

Fysillinen rohkeus todistaa yhtä vähän kuin fysillinen voima ja kauneus
sen ihmisen siveellistä kuntoisuutta, jolla on nämä ominaisuudet, mutta
me olemme nyt kuitenkin sellaisia, ettei arka, heikko eikä ruma meitä
ilman muuta viehätä. On senvuoksi helppo ymmärtää, että Melanchton
oli niin kärkäs heti taistelun jälkeen halventamaan vaarallista
vastustajaansa syyttämällä häntä pelkuruudesta.

Mutta vielä tänäänkin toistetaan itsepintaisesti, vieläpä
liioitellaankin, sama syytös, vaikka siltä puuttuu kaikki pohja.

Tämä on, niin ainakin meistä näyttää, hyvä merkki. Vuosisatoja on
kulunut siitä, kun Tuomas Münzer uhrasi elämänsä asiansa eteen, mutta
tämä asia, köyhälistön asia, se elää ja on pelätty, enemmän kuin
Münzerin aikoina. Ne herjaukset, joita papit ja professorit vielä
tänäänkin koettavat levittää tuosta ruhtinaallisen ja porvarillisen
uskonpuhdistuksen suuresta vastustajasta, olisivat mielettömiä, jos
ne kohdistettaisi vain kuolleeseen mieheen, mutta niillä tahdotaankin
tavottaa elävää kommunistista liikettä.

Mutta juuri ne hurjat hyökkäykset, joita hallitsevien luokkien
asianajajat aina Lutherista ja Melanchtonista alkaen meidän aikaamme
asti ovat suunnanneet Münzeriä enemmän kuin ketään muuta hänen
aikuistaan kommunistia ja vallankumouksellista vastaan. -- Münsterin
uudestikastajat tulevat vähän myöhemmin -- juuri nämä hyökkäykset ovat
mitä mahtavimmin vaikuttaneet siihen, että hänen muistonsa on säilynyt
Saksan kansassa ja että kansan myötätuntoisuus on heikentymättömänä
kohdistunut häneen.

Münzer oli ja on vielä tänä päivänä kansantajunnassa kapinallisen
kerettiläiskommunismin loistavin edustaja.



IX LUKU.

Uudestikastajat.


I. Uudestikastajat ennen talonpoikaissotaa.

Saksan uskonpuhdistuksen aikana oli, kuten olemme nähneet,
kommunistisen liikkeen yhtenä keskuksena _Saksi_. Toinen keskus
oli Sveitsissä, tuossa talonpoikais- ja pikkukaupunkitasavaltojen
omituisessa ryhmäkkeessä, jotka olivat liittyneet yhteen ylt'ympäri
Alppeja suojellakseen itseään yhteisiltä vihollisilta.

Jo 1200-luvun lopussa olivat vuoriseudut Uri, Schwyz ja Unterwalden
nousseet kapinaan herrojen kiskomista ja Habsburgsukuisten ruhtinasten
sortoa vastaan. Heidän vapaudentaistelunsa päättyi hyvin, josta ansio
tulee heidän asekuntoisuudelleen ja heidän alueittensa asemalle,
niihin kun oli hyvin vaikea päästä. Läheiset kaupungit, joita kohoava
ruhtinasvalta uhkasi, liittyivät vanhoihin kantoneihin ja ryhtyivät
1300-luvulla, samaan aikaan kuin eteläsaksalaiset ja rheiniläiset
kaupungit, taisteluun ja 1400-luvulla olivat he kyllin voimakkaat
käydäkseen hyökkäykseen itse perivihollisiaan Habsburgin ruhtinaita
vastaan.

He pääsivät Saksan valtakunnasta kokonaan riippumattomiksi; mutta
myöskin paavin kiskomisille osasivat he asettaa ehtoja.

Sveitsi ei kuitenkaan voinut tänä aikakautena vielä kehittyä
yhtenäiseksi valtioksi. Heitä piti yhdessä tieto, että he tarvitsivat
toisiaan väkevämpiä ruhtinaallisia naapureitaan vastaan, mutta oli
myöskin olemassa suuria etujen vastakkaisuuksia taloudellisesti
kehittymättömillä vanhoilla talonpoikaiskantoneilla ja rikkailla
taloudellisesti kehittyneillä kaupunki-alueilla.

Tämä etujen vastakkaisuus tuli selvästi näkyviin _uskonpuhdistuksen_
aikana. Vanhat kantonit eivät tätä suosineet. Paavin kiskominen
ei paljon rasittanut näitä köyhiä seutuja. Sitävastoin oli niillä
kaikki syy harrastaa sovintoa suurien katolisten valtojen, Ranskan,
Milanon, Venetsian, paavin ja habsburgilaisten ruhtinaidenkin kanssa,
saadakseen ainoan tavaran, jonka he tuottivat suurille markkinoille,
nimittäin _aseisiin tottuneet poikansa_, "tekemään kauppansa".
Palkkasotureina palveleminen oli Sveitsin maalaisväestön, vallankin
vuoristokantonien, nuorukaisten pääasiallisimpana tulolähteenä.
Liittyminen uskonpuhdistukseen merkitsi eroa katolisista valloista ja
uhkasi rikkaiden rahalähteiden ehtymisellä. Niinmuodoin pysyivätkin
yksinkertaisesti vuoristolaiset uskollisina isiensä uskolle.

Kokonaan toinen oli laita kaupunkien. Näitten porvareilla ei
ollut mitään etuja palvelemisesta ulkolaisten palkkajoukoissa.
Päinvastoin oli se heistä epämieluista, se kun vahvisti porvaristolle
vihamielisen aateliston voimaa ja alempien luokkien asekelpoisuutta
ja itsenäisyyttä, joka tietysti oli omiaan ehkäisemään riistämistä.
Sillä Sveitsin palkkasoturit eivät olleet mitään kodittomia
ryysyköyhälistöläisiä, vaan enimmäkseen talonpoikien poikia, jotka
lopetettuaan sotapalveluksensa palasivat kotiin ja vahvistivat
talonpoikien vastustusvoimaa.

Sitävastoin oli kaupunkien porvaristolla täysi syy pysyä vihamielisenä
katoliselle asialle. Paavin sorto painoi heitä kovemmin ja
habsburgilaiset ruhtinaat olivat alituisesti uhkaavana vaarana. Saksan
uskonpuhdistus ei ollut kapinoimista ainoastaan paavia, vaan myöskin
keisaria, s.o. Habsburgin sukua vastaan, ja sellaiseksi katsottiin se
Sveitsissäkin.

Vanhemmille kantoneille oli Habsburgin suku jo aikoja lakannut olemasta
"perivihollinen". Heidän asemansa oli jo niin vankka, ettei tämä
ruhtinassuku enään voinut sitä uhata; ne eivät olisi sitä vastustamalla
mitään voittaneet, mutta vain menettäneet palkkasoturipaikat ja
lahjomisrahat. Aivan toisin oli Pohjois-Sveitsin kaupunkien laita,
jotka olivat Habsburgien maiden rajalla ja näiden uhkaamina, niitä
himoten, aina niitä vastustamassa. Erittäinkin oli _Zürichin_ kaupunki
harras taistelemaan Habsburgeja vastaan. Tämä kaupunki tulikin Sveitsin
uskonpuhdistuksen esitaistelijaksi, kun taasen vanhat kantonit
asettuivat katolisuuden puolelle. Wilhelm Tellin jälkeläiset kävivät
tässä tarkotuksessa liittoon habsburgilaisen keisarin Ferdinandin
kanssa!

Samoin kuin Saksassa, antoi uskonpuhdistus Sveitsissäkin aiheen
kommunistisen virtauksen ilmenemiselle. Mutta edellytykset olivat
kokonaan toiset, ja niin saikin Sveitsin kommunismi sangen paljon
saksilaisesta eroavan luonteen.

Viimeksimainittu oli nuorempi, saanut oleellisia vaikutuksia
taborilaisesta perimätiedosta. Sveitsiin olivat ne tuskin huomattavassa
määrässä vaikuttaneet. Tosin oli se jo pitkiä aikoja ollut valdolaisten
ja beghardien vaikutuksen alaisena; valdolaisten, jotka tulivat
Etelä-Ranskasta ja Pohjois-Italiasta, ja beghardien, jotka levisivät
Alankomaista Rheininlaaksoa pitkin, tulivat Kölnin ja Strassburgin
kautta Baseliin.

Mutta jos taborilaisuus oli väkivaltainen, niin taipuivat valdolaiset
ja beghardit alusta alkaen rauhallisuuteen. Jo tämän eron täytyi
vaikuttaa siihen suuntaan, että Sveitsin kommunistit tunsivat,
ajattelivat ja toimivat toisin kuin saksilaiset. Mutta vielä
ratkaisevammin kuin muualta tuodut opit, vaikuttavat jonkin maan
yhteiskunnallisen liikkeen luonteeseen sen ominaiset yhteiskunnalliset
ja valtiolliset olosuhteet. Ja nämä olivat Sveitsissä monessa suhteessa
toisenlaiset kuin Saksissa. Viimeksi mainitun maan huomattavimpana
piirteenä oli _vuoriviljelys_, vallankin hopeakaivokset. Se edisti
ruhtinasvallan syntymistä, mutta loi myöskin vuorityöläisistä
voimakkaan, uhkamielisen, suurin joukoin samoilla paikoilla asuvan
köyhälistön, edisti tavarantuotantoa maatalouden alalla, mutta samalla
myöskin suurmaanomistajien maannälkää, ja kärjisti kaikki sen ajan
yhteiskunnalliset vastakkaisuudet huippuunsa.

Aivan toisin oli asianlaita Sveitsissä. Siellä ei ollut mitään
vuoriviljelystä, eikä siis myöskään mitään asekelpoista
köyhälistöä. Maatalous on, ainakin vielä suurimmaksi osaksi, sangen
alkuperäistä, maakommunismi vielä voimakkaana, yksinvaltaisesta
ruhtinasvallasta ei jälkeäkään. Sensijaan tapaamme talonpoikaisia ja
kaupunkilaistasavaltoja, talonpoikaisen ja porvarillisen kansanvallan,
joka, niin kauan kuin se vielä tuntee itsensä heikoksi ja ulkoapäin
uhatuksi, on suosiollinen kommunismille, jonka lähimmät viholliset ovat
myöskin sen vihollisia.

Kaiken sen täytyi vaikuttaa edistävästi Sveitsin valdolaisuuden ja
beghardilaisuuden rauhallisiin taipumuksiin. Mutta se vaikutti myöskin,
kun luokkavastakkaisuudet eivät vielä olleet niin kärjistyneitä
kuin Saksissa, sen, että liikkeestä tuli vähemmän köyhälistöläinen
Sveitsissä kuin Saksissa. Ylemmistä luokista peräisin olevien
kommunistien lukumäärä oli Saksissa Münzerin liikkeen aikaan mitätön.
Se lienee ollut yhtenä syynä siihen, että Münzer niin tavattomassa
määrässä kohosi yli nimettömän joukon, joka häntä kannatti ja teki
hänet pelottavaksi, mutta joka ei kasvattanut ketään esitaistelijaa,
joka olisi kyennyt kirjallisella toiminnallaan vakiinnuttamaan
henkilöllisyytensä ja muistonsa.

Aivan toisin oli asian laita sveitsiläisten ja heidän vaikutuksensa
alaisten kommunistien piirissä. Sveitsin liikkeessä ilmenee
yhteiskunnallisesti huomattavia sivistyneitä miehiä joukottain. Niin
suhteellisesti heikko ja historiallisesti vähä-arvoinen kuin liike
Sveitsissä olikin, oli se kuitenkin kirjallisessa ja älyllisessä
suhteessa korkeammalla kuin saksilainen.

Niin paljon sen yleiseksi kuvaukseksi.

Me tapaamme 1300- ja 1400-luvulla Sveitsissä lukuisien valdolaisten ja
beghardien jälkiä -- näitten lahkojen surmattujen jäsenien verijälkiä.
Enimmäkseen kuuluivat nämä henkilöt alempiin luokkiin: käsityöläisiin,
köyhälistöläisiin, talonpoikiin, jotka saarnasivat kommunismia
salaoppina salaisissa kokouksissaan; mutta 1500-luvun alussa näyttää
jonkinlainen salonkikommunismi kehittyneen proletarisen ohella Sveitsin
humanistien piireissä.

Kommunismin pääpaikaksi maassa tuli Baselin kaupunki. Siellä oli v:sta
1513 alkaen kokoontunut muuan piiri vapaa-aatteisia tiedemiehiä ja
taiteilijoita kuuluisan, Rotterdamista kotoisin olevan _Erasmuksen_
ympärille, joka oli Englannin kuuluisan kommunistin Thomas Moren
harras ystävä ja kuuluisin pohjoismaiden humanisteista. Tässä piirissä
keskusteltiin mitä erilaisimmista uusista aatteista, todennäköisesti
myöskin useista myöhempien uudestikastajien opeista. Muun muassa
viittaa siihen muuan Oekolampadiuksen kirje. Tämä baselilainen
oppinut oli jo v. 1524 tullut Münzerin kanssa tekemisiin Münzerin
oleskellessa Sveitsin rajalla ja oli vaatinut häntä saarnaamaan
kansalle. Myöhemmin varovainen professori tosin kielsi kaiken
tuollaisen yhteyden tuon vaarallisen miehen kanssa. Hän oli muka
tuskin tuntenut Münzeriä ja saanut tietää hänen nimensä vasta sitte,
kun oli kutsunut Münzerin käymään luonansa. Mutta Oekolampadius oli
seurustellut muidenkin vaarallisten miesten kanssa, esim. maisteri
_Hans Denckin_ kanssa, josta myöhemmin tuli uudestikastajien etevä
teoretikko. Oekolampadius, joka oli kuunnellut Denckin luentoja, hankki
hänelle v. 1523 rehtorinpaikan eräässä Nürnbergin koulussa. Mutta
Denckin mielipiteet herättivät pahennusta, hän joutui riitaan esivallan
kanssa ja hänen täytyi jättää Nürnberg, kuten vielä tulemme näkemään.
Oekolampadiusta syytettiin siitä, että hän olisi elähyttänyt Denckiä
hänen mielipiteissään. Sitä vastaan puolustautui baselilainen oppinut
eräässä huhtikuun 25 p:nä 1525 eräälle nürnbergiläiselle ylimykselle,
Willibald Pirkheimerille kirjottamassaan kirjeessä: "Denck ei ole
saanut minulta mitään myrkkyä, jos hän yleensä on sellaista saanut...
Mutta noin vuosikymmen takaperin (siis 1515) kuuluu eräässä oppineiden
miesten piirissä puhutun paljon siitä (kerettiläisyydestä, jota Denck
kannatti); heiltä on hän ehkä saanut oppinsa."

Niiden "oppineiden miesten" joukossa, joita silloin oli kokoontunut
Baseliin, huomaamme useita uudestikastajien myöhäisempiä merkkimiehiä:
1521 ja 1522 oli siellä zürichiläinen ylimyksenpoika _Konrad Grebel_
jo "evankeliumin mainiona suojelijana". Toht. _Baltasar Hubmeter_
Waldshutista oleskeli siellä paljon; edelleen kuului tuohon piiriin
vielä schwabilainen _Wilhelm Reublin_, Baselin St. Albanin kirkkoherra
_Ulrick Hugwald_, baselilainen professori, joka Oekolampadiuksen
ohella oli vaatinut Münzeriä agiteeraamaan. Siellä tapaamme _Ludvig
Härzerin_, kirjakauppias _Andreas auf der Stülzenin, Simon Stumpfin_ ja
muita; pelkkiä uudestikastajien myöhempiä agitatoreja.

Siinä pitkässä luettelossa, jonka meille antaa uskonpuhdistuksen
historiassaan Keller, jonka mukaan nämä nimet olemme maininneet, ovat
meistä edelleen huomattavia muuan _alamaalainen, Rode_, joka myöhemmin
vaikutti pohjoisessa ja voitti Jürgen Wullenweberin uudestikastajien
puolelle, ja ritari _de Coct, eteläranskalaisten_ "veljien" edustaja.
Sekä etelän että pohjolan kanssa olivat baselilaiset mitä vilkkaimmassa
vuorovaikutuksessa.

Paitsi näitä todisteita, joita Keller tuo esiin, voimme vielä esittää
sen tosiasian, että Thomas Moren kommunistinen Utopia, josta vielä
toisessa yhteydessä tulemme puhumaan, juuri _Baselissa_ silloin sai
suurimman huomion osakseen.

Latinaksi kirjotetun "Utopian" ensimäinen painos ilmestyi 1516
Löwenissä, Moren ystävän Erasmuksen huolehtimana, Erasmus kun tuona
vuonna oli Löwenissä. V. 1518 kävi toinen painos tarpeelliseksi; se
ilmestyi Baselissa mainion painajan Frobenin painosta. Eräästä Beatus
Rhenanuksen Pirkheimerille kirjottamasta kirjeestä näemme, miten
innokkaasti Baselissa tuohon aikaan keskusteltiin "Utopiasta".

Mutta v. 1525 ilmestyi ensimäinen saksalainen käännös, ja yleensä
ensimäinen "Utopian" käännös, samoin Baselissa, Klaudius Kantiunkulan
huolehtimana.

Sangen tärkeätä olisi, jos Kellerin otaksuma, jonka hän tekee usein
mainitussa kirjassaan, osottautuisi oikeaksi, se otaksuma nimittäin,
että Baselissa _kirjanpainajat_ olivat valdolaisten ja beghardilaisten
perimätietojen pääkannattajia ja välittivät niitä oppineille.

Juuri 16:nnen vuosisadan alussa oli Basel tullut saksalaisen
kielialueen kirjanpainamiseen nähden tärkeimmäksi paikaksi. Paitsi
maailmankuulua Frobenin kirjapainoa, jonka jo olemme maininneet,
oli siellä useita muitakin. Kirjanpainajat näyttelivät Baselissa
huomattavaa osaa. Ja he olivat mitä likeisimmässä yhteydessä tuon
kaupungin taiteilijoiden ja oppineiden kanssa. Keller viittaa Lorckin
lausuntoon (tämän "Kirjapainotaidon historian käsikirjassa"):
"Harvoin ovat tiede, taide ja teknika toimineet veljellisemmin
yhdessä kuin siellä". Mutta Keller on myöskin saanut selville joukon
kirjanpainajien, vallankin baselilaisten, suhteita valdolaisiin
ja beghardeihin. Vallankin on se tosiasia mainittava, että kaikki
saksalaiset raamatunkäännökset, jotka ilmestyivät painosta ennen
lutherilaista, ovat yhtäpitäviä. Ne ovat kaikki samallaisia kuin eräs
14:nnellä vuosisadalla toimitettu saksalainen käännös, joka on, kuten
Keller vakuuttavasti on todistanut, valdolaista alkuperää. Samaa
käännöstä käyttivät uudestikastajat ja heidän seuraajansa, mennonitit,
aina 17:nnelle vuosisadalle saakka.

Mutta se seikka, että kirjanpainajat monistivat yksinomaan valdolaista
käännöstä, johtaa siihen päätelmään, että valdolaiset perimätiedot
olivat heidän keskuudessaan sangen levinneitä ja sangen eläviä.

Se onkin todennäköistä. Mutta tuon ajan kirjanpainajien erikoisesta
luokka-asemasta emme voi saada selitystä tuolle heidän kommunistiselle
myötätuntoisuudelleen, johon heidän valdolaiset taipumuksensa
viittaavat. Vielä suuremmassa määrin kuin tavalliset käsityöläiset,
muodostivat he, jotka olivat niin lähellä taiteilijoita ja oppineita,
osaksi heidän riveistään tulleita, etuoikeutetun luokan, jolla ei ollut
mitään yleisen kommunismin harrastusta. Korkeintaan voisi sanoa, että
kirjanpainajat, ollen sivistyneitä palkkatyöläisiä, siis riistettyjä,
voivat kehittää kommunistisia aatteenharrastajia pikemmin, kuin
puheenaolevan ajan muut sivistyneet luokat, hengelliset, professorit,
lainoppineet, joiden ammattitoiminta ja edut vaativat paljon
kiinteämmin olevien luokkaerojen säilymistä. Mutta kirjanpainajien
kommunistisen myötätuntoisuuden voi paljon helpommin selittää, jos
seuraa päinvastaista tietä: paremmin kuin sillan kirjainpainamisesta
kommunismiin löytää sillan kommunismista kirjanpainamiseen.

Olemme jo usein olleet tilaisuudessa viittaamaan siihen, mikä harrastus
kommunisteilla oli hyvän kansansivistyksen edistämiseen. Valdolaisista
alkaen voi tätä harrastusta seurata. Se johti siihen, että kommunistit
innokkaasti ottivat käytäntöön uuden keinon kirjojen monistamiseksi ja
joukottain levittämiseksi.

Tiedämme, kuinka yhteisen elämän veljet pääasiallisesti työskentelivät
kirjojen kopioimiseksi ja levittämiseksi. Kirjapainotaidon keksittyä
kuuluivat he ensimäisiin, jotka sen omaksuivat ja kirjapainoja
perustivat; ensimäisen Rheingaussa olevan Geisenheimin läheiseen
Marienthaliin (ehkä jo v. 1463, joka tapauksessa ennen vuotta 1474),
jota seurasi useita muita. Muuan Parisin ensimäisistä mainioista
kirjanpainajista, Jodocus Badius Ascensius, oli erään veljeskoulun
oppilas.

Jo ennen olemme nähneet, miten innokkaasti Böhmin veljet harjottivat
kirjanpainamista.

Münzer näyttää matkavuosinaan liittyneen "oppineena apulaisena
kirjanpainajiinkin", kertoo Seidemann. Allstättissä oli hänellä oma
kirjanpainaja ja Nürnbergin kirjanpainajasällien joukossa oli hänellä
kannattajia.

Jo ennen mainittu oppinut uudestikastaja Hans Denck toimi innolla
kirjapainoissa, ensin Baselissa Kratanderin liikkeessä ja sitte Kurion
liikkeessä; 1525, tultuaan karkotetuksi Nürnbergistä, St. Gallenissa.

Ensinkään ei ole epäilystä siitä, että kommunistit mitä suurimmassa
määrin harrastivat kirjanpainamista ja että heitä lukuisasti oli työssä
kirjapainoissa. Me emme uskalla sanoa varmana asiasta enempää.

Lähemmät erikoisseikat, jotka koskevat uudestikastajien ja aikaisempien
kommunistisien lahkojen välistä yhteyttä, ovat vielä hämärän peitossa.
Ensi kerran ilmestyi uusi lahko Zürichissä _Zwinglin_ uskonpuhdistuksen
aikana.

Lutherilainen uskonpuhdistus alkoi siten, että ruvettiin vastustamaan
anetta, joka oli tehokkain keino saada Saksan kulta Italiaan. Zwingli,
joka vuosina 1506-19 oli maalaispappina Glaruksessa ja Einsiedelnissä
ja vuodesta 1519 pastorina Zürichissä, ryhtyi taistelemaan sitä keinoa,
palkkasoturiksi rupeamista, vastaan, joka toi paavin kullan Sveitsiin.
Luther alkoi jumaluusoppineena, Zwingli taasen valtiomiehenä. Zwinglin
ensimäiset hyökkäykset eivät koskeneet katolisia uskonlauseita, vaan
naapurivaltioitten suuria katolisia hallitsijasukuja, Valois- ja
Habsburg-sukuja. Zwingli oli vielä v. 1519 niin hyvässä paavinvallan
suosiossa, että paavin lähettiläs lähetti hänen luokseen oman
henkilääkärinsä, kun hän silloin sairastui ruttoon. Vasta sitten kun
Saksan uskonpuhdistuksen aallot ehtivät Sveitsiin, muuttui katolisten
suurvaltojen vastustaminen taisteluksi katolilaisuutta vastaan (1522).
Mutta kun sveitsiläiset kerran olivat tälle tielle astuneet, kulkivat
he nopeasti eteenpäin.

"Ilman suuria valmistuksia", lausuu Vögelin Zwinglijuhlassa v. 1884,
"esittää Zwingli jo ensimäisen väittelytilaisuuden 'loppupuheessa',
tammikuussa v. 1523, koko uskonpuhdistuksensa täydellisen ohjelman.
Tässä hän onkin kokonaan erilainen kuin Luther, joka kuuluisissa 95
teesissään varsinaisesti vain 95 kertaa toistaa saman asian, että
vanhurskaaksi tulee yksistään uskon kautta, joka hänellä siiloin
oli ainoana sydämen asiana. Lutherin vei uskonpuhdistukseen askel
askeleelta katolisen hierarkien vastarinta. Zwinglin selvälle hengelle
oli uskonpuhdistuksen koko rakenne selvänä jo 1523 ja on esitetty
tuossa hänen 'loppupuheessaan', joka ei ulkonaiseen vaikutukseen mutta
kyllä tieteelliseen merkitykseen nähden on paljon Lutherin teesejä
ansiokkaampi.

"Kolme seuraavaa vuotta osottaa myöskin joukon voittoja. Isku
seurasi iskua: vanhoista kirkollisista siteistä irrottuminen, ensin
Konstanzin ja sitten Rooman määräämistä, luostarien lakkauttaminen,
hengellisen vallan alistaminen maallisen alle, messun poistaminen,
kuvien hävittäminen[32] kirkoista. Kaikki tämä muodostaa yhtenäisen
kokonaisuuden, ja voipi sanoa, että v. 1525 uskonpuhdistus oli
voitokkaasti saatu aikaan Zürichissä." (Vögelin).

Mutta joskin Zwingli selvyydessä ja johdonmukaisuudessa oli Lutheria
etevämpi, on kuitenkin se uudistusliike, joka kantaa hänen nimeään,
_yhdessä_ tärkeässä kohdassa samallainen kuin lutherilainen. Kuten
tämä, turvautui sekin alussa _kaikkien_ luokkien yhteisvaikutukseen,
jotka olivat tyytymättömiä oleviin kirkollisiin oloihin. Mutta
kummassakin tapahtui yhteisen taistelun perästä hajaannus.
Jokainen suunta ja luokka koettaa käyttää voittoa hyväkseen omaksi
edukseen. Liikkeen johtajan, uskonpuhdistajan, jota tähän saakka
kaikki puolueet ovat kannattaneet, täytyy ruveta jonkun puolueen
puolelle toisia vastaan, s.o. hänen täytyy kääntyä vastustamaan
osaa entisistä auttajistaan. Tämä ilmiö on ominainen kaikille
vallankumouksellisille liikkeille, jotka saadaan aikaan sellaisten
eri luokkien yhteisvaikutuksen avulla, joilla on vastakkaiset
harrastukset. Wiclifillä oli tässä kohden sama kohtalo kuin Lutherilla,
ja Hussin olisi käynyt samalla tavalla, jos hän olisi elänyt vielä
taborilaisuuden kehityttyä. Lutherille on ominaista vain se ripeys,
jolla hän teki pyörähdyksensä, kaiken asiallisen perustelun puute sekä
myöskin se vimma, jolla hän hyökkäsi eilisien "rakkaitten veljiensä"
kimppuun.

Kun Zürichissä riita hallitsevan kirkon kanssa alkoi, eivät sikäläiset
kommunistiset lahkolaiset pitäneet tarpeellisena säilyttää järjestönsä
salaista luonnetta. Jo v. 1522 keksivät viranomaiset, että Zürichissä
oli olemassa "kerettiläiskoulu", järjestö, jossa muuan kirjakauppias,
Andreas auf der Stülzen, toimi opettajana; tämä oli kuulunut
Baselin seuraan. Jäsenien joukossa tapaamme Zürichin porvarin Klaus
Hottingerin sekä muita käsityöläisiä, jotka sittemmin kaikki esiintyvät
uudestikastajien historiassa. Yhdistystä ei vielä v. 1522 vainottu,
vaan päinvastoin Hottinger ja hänen ystävänsä olivat parhaassa sovussa
Zwinglin kanssa.

Myöhään syksyllä v. 1522 tuli Konrad Grebel Baselista Zürichiin
ja liittyi heti "kerettiläiskouluun". Hän oli opiskellut Wienissä
ja Parisissa, mutta joutunut riitaan varakkaiden vanhempiensa
kanssa mentyään salaisesti naimisiin vastoin heidän tahtoaan. Hänen
aineellinen asemansa kärsi kovin siitä.

Palattuaan Zürichiin yhtyi hän innokkaana kirkolliseen liikkeeseen ja
tuli "veljeksi", mutta oli samalla Zwinglin kanssa hyvässä sovussa.

Häntä seurasi Baselista lukuisia tovereita, jotka luulivat löytävänsä
Zürichissä vapaamman tilaisuuden toiminnalleen.

Myöskin vanhoista zürichiläisistä sai seura lukuisia proselytejä.
Huomattavin näistä oli _Feliks Manz_, kielitieteellisesti sivistynyt
mies, joka Grebelin rinnalla pian tuli etummaiseen riviin
"spiritualistien" joukossa, joiksi Zürichin "veljiä" aluksi kutsuttiin.
Seura piti tavallisesti kokouksiaan Feliksin äidin luona tämän talossa.

Seura kasvoi ja alkoi tuntea voimansa. Zwingli mielisteli sitä. Nyt oli
kysymyksessä saada hänet tekemään yhteiskunnallisia parannuksia. Tästä
syntyi kuitenkin riita, joka vähitellen yhä kiihtyi.

Veljet vaativat kirkon korkojen, verojen ja kymmenyksien poistamista.
Zwingli oli heille monta kertaa puhunut samaan suuntaan, mutta nyt hän
alkoi peljätä näitä liittolaisia. Kesäkuussa v. 1523 suuri neuvoskunta
kielsi jyrkästi koskemasta kirkon kymmenyksiin, ja uskonpuhdistaja
ymmärsi viittauksen. Kolme päivää myöhemmin piti hän saarnan, jossa
kokonaan asettui neuvoston puolelle. Tällä hän jo näytti, ettei aikoisi
seurata veljiä pitemmälle.

Veljet eivät kumminkaan heittäneet taistelua sikseen. He kehottivat
Zwingliä järjestämään kirkon valtiosta riippumattomaksi. Vastauksena
oli _valtiokirkon_ muodostaminen, jonka kautta päätösvalta kaikissa
kirkollisissa asioissa joutui suurelle neuvoskunnalle, s.o.
hallitseville luokille.

"Kokonaan maallisen vallan mukaisesti", lausuu tästä Vögelin, "perusti
Zwingli valtiokirkon uskonpakon pohjalle, joka oli ankarampi ja
painostavampi kuin katolisessa kirkossa vallitseva. Todellisesti
saattoi 1500-luvun alussa jokainen uskoa tai olla uskomatta, miten
itse tahtoi. Jos vain jotenkuten noudatti katolisia menoja _ja maksoi
papeille heidän tulonsa_, niin ei kukaan kysynyt sisäistä vakaumusta.
Reformeerattu kirkko terotti vastakkaista, tosin siveellisempää, mutta
myöskin järjettömämpää periaatetta: sinulla täytyy olla sydämessäsi
sama vakaumus kuin minulla."

Tämä valtiokirkon perustaminen oli "spiritualistien" törkeätä
loukkaamista. He eivät olleet ryhtyneet taisteluun paavia vastaan
saadakseen sijaan kirkon, joka oli hallitsevien luokkien tahdoton ase.
Riita heidän ja Zwinglin välillä tuli nyt yhä katkerammaksi. Mutta sen
sijaan että he taistelivat vain sanoilla, käytti Zwingli taistelussa
häikäilemättä valtion koko voimaa. Jo lopulla v. 1523 "veljiä"
vangittiin ja karkotettiin.

Mutta vainoaminen kohotti vain heidän intoansa ja lujensi heidän
keskinäistä yhteyttään. Lahko kasvoi nopeasti sekä kaupungissa että
maaseudulla. Karkotetut levittivät sen oppia naapurikantoneihin. Mutta
samalla "veljet" alkoivat erkaantua muun väestön suuresta joukosta.
Heidän erikoiseksi tunnusmerkikseen tuli yhä enemmän se, että he
hylkäsivät _lapsenkasteen_.

Sellainen oli asema, kun vuosi 1525 alkoi.


II. Uudestikastajien opit.

Vuoden 1525 paikkeilla eivät uudestikastajien teoretikot olleet vielä
lopullisesti puhuneet. Heidän esityksensä koskivat etupäässä heidän
oppiensa teologista perustelua ja kehittelyä. Mutta opit esiintyivät
pääpiirteissään riittävän selvinä jo talonpoikaissodan alkaessa. Meistä
näyttää tässä olevan sopivin hetki niiden selvittelemiseen, ennenkuin
alamme kertoa lahkon ulkonaisista vaiheista.

Mikä ennenkaikkea on herättänyt uudestikastajien tarkastajien huomiota,
on se suuri mielipiteiden eroavaisuus, mikä heidän keskuudessaan
vallitsi. Sebastian Franck, joka tunsi heidät tarkasti ja ymmärsi heitä
hyvin, kun hän useissa kohdin oli heihin myötätuntoisessa, joskin
epäileväisessä ja arassa suhteessa, sanoo kronikassaan, joka ilmestyi
v. 1531, heistä: "Vaikka kaikki lahkot ovat hajonneina, ovat kastajat
kuitenkin keskenään niin eripuraisia ja hajanaisia, että en osaa heistä
kirjottaa mitään varmaa ja äärellistä."

Samoin sanoo myöskin Bullinger uudestikastajia vastaan kirjottamassaan
kirjasessa, että "muutamat arvelevat olevan mahdotonta, että voisi
kunnolla luetella kaikki uudestikastajien eroavaisuudet, vastakkaiset
mielipiteet ja vahingolliset hirveät lahkot tai ryhmät: niinkuin
totta onkin, että heistä tapaa harvoja, jotka olisivat yksimielisiä
keskenään, niin ettei jokaisella olisi erikoista salaisuuttaan, s.o.
mielikuvitelmaa". Sentähden hän ei tahdokaan kuvata kaikkia heidän
lahkojaan, vaan erottaa vain heidän tärkeimmät suuntansa.

Hajanaisuus ja moninaisuus eivät ole mitään uudestikastajien erikoisia
omituisuuksia. Me olemme sellaista tavanneet jo valdolaisissa,
beghardeissa ja taborilaisissa. Osittain oli se uskonasioissa
vallitsevan suuren suvaitsevaisuuden seuraus, joka teki mahdolliseksi
sen, että esim. Taborissa varsin erilaiset lahkot saattoivat asua
rauhassa keskenään, mutta osittain johtui se siitä, että nämä lahkot
ainoastaan harvoin kehittyivät lujiksi, julkisiksi järjestöiksi. Sana
"uudestikastaja" jäi niin ollen yhtä epämääräiseksi käsitteeksi kuin
esim. meidän päivinämme Venäjällä sana "nihilisti". Siihen luettiin
mitä erilaisimmat suunnat. Toiselta puolen on myöskin luonnollista,
että vallankumouksellinen, siis kriitillinen liike arvostelee ei
ainoastaan ulkonaista vaan myöskin sisäistä. Tämä vaikuttaa taasen sen,
että liike, niin kauan kuin se vielä hapuilee ilman varmaa pohjaa, on
taipuvainen hajaantumaan eri suuntiin. Mutta uudestikastajat eivät
ainakaan Saksassa -- päässeet milloinkaan tälle kehitysasteelle.

Bullinger kuvaa uudestikastajien eri suuntia laveammin, mutta myöskin
vihamielisemmin kuin Franck. Seuraammekin tätä viimeksi mainittua ja
otamme tähän kappaleita hänen selvittelyistään.

"Jotkut, sanoo hän, pitävät sunnuntaita, toiset eivät. Monilla
on määrättyjä sääntöjä vaatetuksesta ja ruoasta, toiset elävät
asianhaarain mukaan. Useat opettavat, etteivät he voi tehdä syntiä,
mutta enemmistö saarnaa ristiä ja tekee 'kärsimisen epäjumalakseen'.
Muutamat saarnaavat ja joutuvat senvuoksi rääkättäviksi, toiset
arvelevat, että nyt on aika vaieta. Useat näkevät näkyjä ja unia,
toiset eivät ensinkään. He vetoavat raamatun kirjaimeen. Muutamat eivät
pane mitään arvoa saarnaamiseen yhtävähän kuin kirjoihinkaan.

"Muutamat säännöllisesti vaikenevat ja noudattavat paljoja säännöksiä
ja ulkonaisia ohjeita... puvuissa, hiustenpalmikoimisessa, ruoassa,
puheessa. Näitä kutsutaan 'vaikeneviksi veljiksi'. Toiset pitävät
näitä kaikkia seikkoja vapaaehtoisina. Muutamat panevat paljon
arvoa raamatulle, toiset vain jumalan välittömälle ilmotukselle.
Viimeksimainitut otaksuvat, että voi ilman raamattuakin uskoa ja tulla
autuaaksi. Melkein kaikki pitävät lapsia puhtaina ja viattomina eivätkä
tunnusta perisyntiä miksikään tuomittavaksi synniksi, ei lapsissa eikä
täysikasvuisissa.

"Muutamat eivät tee muuta kuin rukoilevat ja tahtovat torjua
kaikellaiset onnettomuudet säännöllisellä rukoilemisella, ikäänkuin
tekisivät sillä jonkin erikoisen palveluksen jumalalle, että yhä
rukoilevat ja suutaan väsyttävät. He eivät myöskään tahdo vastustaa.
pahaa muuten kuin rukouksella, eivätkä senvuoksi suvaitse kenenkään
käyttävän minkäänlaisia aseita. Mutta melkein jokaisella on erityinen
mielipiteensä, niin että tuskin koskaan kaksi täydellisesti on
mielipiteiltään samallaista.

"Moni arvelee, että samallaisia ihmisiä pitäisi meidän pikemmin
toivoman tai etsimän taivaasta kuin pitävän heitä täällä maan päällä,
tai ehkä _Platonin tasavallasta_."

Useat heistä uskovat kiliastisiin kuvitelmiin. He otaksuvat, että
"hurskaat, jotka ovat Kristuksessa nukkuneet, ylösnousevat rauhaisasti
ja hallitsevat Kristuksen kanssa tuhat vuotta täällä maan päällä,
muutamien mielestä ijankaikkisesti, ja uskovat, että Kristuksen
valtakunta tulisi olemaan täällä maanpäällä, kuten profeetat
kirjaimenmukaisesti ovat sanoneet ja juutalaisetkin vielä tänään
uskovat". Useat ovat luulleet viimeisen päivän jo tulevan, ja siihen
luottaen tuhlanneet tavaransa ja omaisuutensa. Muutamilla on kuvia,
toiset käyvät itse kirkossa ja messua kuulemassa j.n.e.

Kaikki nämä eroavaisuudet ovat toisarvoista laatua, koskevat ulkonaisia
seikkoja tai johtuvat vain mielenlaadun ja taipumusten, joihin luemme
erilaisen suhtautumisen ilmestyksiin ja uniin, erilaisuudesta. Sen
ohella tulee lisäksi vielä tähän asti luetelluihin kohtiin muutamia
vähemmänarvoisia taktillisia eroavaisuuksia kysymykseen.

Mutta tärkeissä, periaatteellisissakaan kysymyksissä ei vallinnut
täydellistä yksimielisyyttä uudestikastajien keskuudessa.

Niin ennenkaikkea peruskysymykseen, _omaisuuskysymykseen_, nähden.

"Muutamat", sanoo Franck, "pitävät itseään pyhinä ja puhtaina, heillä
on, muista erillään, _kaikki yhteistä_, ei kukaan sano, että jokin
olisi hänen, vaan kaikkea omaisuutta he pitävät syntinä.

"Toisilla on kaikki siten yhteistä, etteivät he anna kenenkään
keskuudessaan kärsiä puutetta. Ei siten että toinen saisi toisen
omaisuuden haltuunsa, vaan siten että tarpeen sattuessa toisen oma
kuuluu myöskin toiselle, niin ettei kukaan kätke toiselta mitään, vaan
pitävät kaikki saatavissa. Ja tulee auttajan olla myöntyisä ja valmis,
mutta ottajan vastahakoinen, niin ettei, mikäli vain mahdollista, joudu
rasitukseksi veljelleen.

"Muutamissa seuduissa, kuten esim. Austerlizissa Mährissä, on heillä
taloudenhoitaja eli hankkija ja yhteinen keittovarasto, josta
jokaiselle annetaan, mitä hän tarvitsee.

"Toiset kastajat taasen katsovat tämän yhteyden tarpeettomaksi ja
pitävät sitä liiallisena, että toiset kutsuvat itseään täydellisiksi
kristityiksi ja halveksivat toisia. Nämä työskentelevät kukin itseänsä
varten, auttavat, kysyvät ja tarjoovat toisilleen kättänsä (minun
mielestäni) hyvin viekastelevalla tavalla, josta minä en kuitenkaan
tahdo moittia niitä, jotka pitävät sitä oikeana".

Me tapaamme siis kaksi suuntaa uudestikastajien keskuudessa, kuten
taborilaisien ja Böhmin veljien sekä kristinuskon alkuaikoinakin.
Toinen on jyrkempi ja tahtoo todenteolla täydellistä kommunismia,
tahtoo kaiken yksityisomaisuuden poistettavaksi ja ruokkia kaikki
yhteisesti. Tämän rinnalla on toinen, lievempi, joka myöntää
yksityisomaisuuden, mutta vaatii, että kunkin pitäisi omistaa
omaisuutensa, "niinkuin ei sitä omistaisikaan". Näiden molempien
suuntien esiintyminen rinnakkain ei ole mikään satunnainen, vaan
aivan oleellinen ilmiö, joka luonnonlain välttämättömyydellä
esiintyy kommunistisessa liikkeessä, niin kauan kuin se ei voi astua
alkukristillisen perustan ulkopuolelle.

Omaisuuskysymyksestä on _avioliittokysymys_ hyvin läheisesti
riippuvainen. Siinäkään uudestikastajat eivät olleet yksimielisiä yhtä
vähän kuin heidän äskenmainitut edeltäjänsäkään.

Muutamat opettavat, sanoo Franck, ettei saa elää samassa perheessä
toisinuskovaisten kanssa. Tämä hävitti monta perhettä. Monet heistä
opettavat aivan vastakkaista.

Toiset ovat katsoneet velvollisuudekseen jättää kotinsa ja perheensä
apostolien esimerkkiä seuraten.[33] Mutta tätäkin vastaan saarnaavat
muutamat heidän joukostaan.

"Niinpä on heidän keskuudessaan syntynyt sellainenkin lahko, joka
tahtoo pitää naisia yhteisinä kuten kaiken muunkin. Mutta pian saivat
toiset veljet heidät vaikenemaan ja poistumaan muiden yhteydestä. Osa
syytti Hutia ja Hätzeriä siitä, että he olisivat suosineet tätä lahkoa.
Siinä kohden he ovatkin saaneet tuomionsa."

Thurgausta kotoisin ollut Ludvig Hätzer ei kuulunut vain
avioliittokysymyksessä puolueensa rohkeimpiin ajattelijoihin. Hän
kielsi Kristuksen jumaluuden ja tunnusti hänet ainoastaan opettajaksi
ja esikuvaksi, mutta ei "epäjumalaksi". Vuonna 1529 hänet mestattiin
Konstanzissa "aviorikoksesta". Ei ole tunnettua, missä määrin
hänen oppinsa oli tähän syynä. "Hänelle oli Jumalan Henki antanut
suuret lahjat", sanoo hänestä muuan mähriläinen uudestikastajien
historioitsija.

Frankenissa syntynyt kirjojen kaupustelija Hans Hut oli oli ollut
Münzerin innokas kannattaja ja liittyi Thüringenin talonpoikaiskapinan
kukistuttua Etelä-Saksan uudestikastajiin.

Ne pyrinnöt, joista häntä ja Hätzeriä syytetään, muistuttavat elävästi
Böhmin aatamilaisia sekä "vapaan hengen veljiä ja sisaria". Väitetäänpä
uudestikastajien joukossa olleen erityinen "vapaitten veljien"
lahkokin, joka ei vain nimelleen, vaan myöskin aatteilleen osottaa
suurta sukulaisuutta vapaan hengen veljiin. Riippuuko tämä yhdellaisuus
perimätiedosta vai ovatko tässä taasen samallaiset olosuhteet
aivan itsenäisesti, ilman mitään yhteyttä edeltäjiin, synnyttäneet
samallaisia ilmiöitä, sitä emme voi ratkaista.

"Vapaat veljet", sanoo Bullinger, "joita melkein kaikki muut kastajat
nimittävät karkeiksi kolkoiksi veljiksi ja kiroavat heidät ja
hylkäävät heidän oppinsa, ovat kastajien kahdeksantena lahkona. Heitä
oli uudestikastajien alkuajoilta asti melkoisesti siellä ja täällä,
varsinkin Zürichin ylämaassa. Kastajat käsittivät kristillisen vapauden
lihallisesti. Kun Kristus oli tehnyt heidät vapaiksi, tahtoivat he olla
vapaita kaikista laeista ja siteistä eikä maksaa veroa eikä kymmenyksiä
eikä myöskään palvella tai olla maaorjina. Muutamat selittivät
Kristuksen sanoja siten, että koska hänen sanojensa mukaan publikaanit
ja huorintekijät pääsevät helpommin taivaanvaltakuntaan kuin jotkut
hurskaat, niin kaikkien naisten pitäisi olla huorintekijöitä,
silloin tulisivat he taivaanvaltakunnassa hurskaiden naisten edelle.
Toiset ottivat asiat hienommalta kannalta. Kun he nimittäin vaativat
kaikkea yhteiseksi, pitäisi muka naistenkin olla yhteisiä. Sitte
väittivät muutamat, että kun heidät oli uudestikastettu, he olisivat
uudestisyntyneitä eivätkä voisi tehdä syntiä; liha yksin saattoi olla
syntinen. Joka tapauksessa kävi kaikki siten kuin jumala tahtoi.
Paikottain syntyi n.s. hengellisiä avioliittoja. Sillä naisille
vakuutettiin, että he tekevät suuren synnin ollessaan sellaisten
miesten kanssa naimisissa, jotka eivät olleet uudestikastetut; mutta
heidän, kastajien, kanssa seurustellessaan eivät he tekisi syntiä,
heidän välillään kun oli hengellinen avioliitto."

Meidän ei ole onnistunut löytää muita samanaikuisia todisteita vapaista
veljistä. Bullingerin riitakirjoitus ei ole mikään varma lähde, mutta
todennäköisesti on kuvaus pääasiallisesti oikea, varsinkin siinä, mikä
koskee vapaan hengen veljiä ja sisaria, nimittäin "vapaata rakkautta",
"kommunistista anarkismia" ja synnittömyyttä, kun kaikki mitä he
tekisivät olisi jumalan tahto.

Suhteessaan valtioonkaan, julkiseen valtaan, eivät uudestikastajat
olleet aivan yksimielisiä. He kaikki kyllä toivoivat, että heillä olisi
valtion kanssa tekemistä niin vähän kuin suinkin. He eivät tahtoneet
tietää siitä mitään, mutta eivät ajatelleet myöskään väkivaltaista
kapinaa sitä vastaan, vaan käskivät saarnoissaan osottamaan sille
kärsivän tottelevaisuuden velvollisuuksia.

He opettivat, kertoo Franck, että väkivaltaa pitäisi kärsiä eikä
otettua vaatia takaisin. Kristitty ei saisi olla missään virassa,
"hänellä ei saisi olla maaorjia eikä muita palvelijoita, hän ei
myöskään saisi ottaa osaa sotaan eikä käyttää nyrkkiään toista
vastaan". Jumalan olisi kosto.

Muutamat heistä vaativat, että ei saisi milloinkaan vannoa. "Myöskään
ei kristitty saisi olla esivaltana, jolla on kuolemaantuomitsemisen
oikeus ja joka käy sotaa". Muutamat hyväksyivät ainakin
hätäpuolustuksen. "Kumminkin he kaikki yksimielisesti opettavat olemaan
kuuliaisia esivallalle kaikissa sellaisissa asioissa, jotka eivät ole
jumalan tahtoa vastaan, ja antamaan veroja ja korkoja. He sanovat
olevansa valmiita kärsimään väkivaltaa ja tottelemaan tyranniakin...
He ovat minulle vastanneet, niin usein kuin vaan olen ottanut asian
puheeksi, että heidän asiansa on kärsiä kärsivällisesti Kristuksen
tähden eikä taistella kärsimättömästi. Sillä evankeliumin mukaista
ei ole puolustaa sitä nyrkeillä, kuten talonpojat mielivät, vaan
kärsimällä ja kuolemalla... Senvuoksi ei minun mielestäni ole ensinkään
niin suurta hätää siitä, että he nostaisivat kapinan. Perkele, joka
mielellään näkee murhaa ja haluaa kylpeä veressä, tuottaa muutamiin
hullun innon hirmuhallita tuollaisia ihmisraukkoja... Nyt, kun ei
mitään kapinaa ole, ei pelkän epäluulon vuoksi pitäisi ketään heistä
niin kiduttaa. _En miltään kansalta pelkäisi vähemmän kapinaa, kuin
tältä_, jos olisin paavi, keisari tai itse turkkilainen."

Tässä oli ratkaiseva kohta, joka erotti Münzerin ja useimmat
saksalaiset kommunistit zürichiläisistä, niin monessa kohdin kuin he
muuten sopivatkin yhteen.

On olemassa vielä S:t Gallenin kansalaiskirjastossa muuan kirje,
jonka Grebel, Manz, Andreas Stülzeniläinen y.m. 5 p:nä syyskuuta
lähettivät Münzerille. He selittivät siinä, että he monessa kohden
ovat samaa mieltä hänen kanssaan, "sekä että sinä ja Karlstadt
olette meistä puhtaimman jumalallisen sanan selkeimpiä julistajia ja
saarnaajia". Münzerin "pikkukarjat" olivat "ylenmäärin opettaneet ja
vahvistaneet meitä hengellisesti köyhiä", mutta hän ei ole heistä
kyllin jyrkkä opissaan, ja he kehottavat häntä, "että sinä toden
teolla ahkeroitsisit vain jumalan sanan pelkäämätöntä saarnaamista,
mutta hylkäisit, vihaisit ja kiroisit kaikkien ihmisten, myöskin sinun
omat juonesi, tapasi ja mielitekosi". Münzerin messu on heistä liian
vähän apostolisesti yksinkertainen. He moittivat häntä siitäkin, että
hän on antanut panna tauluja (kuvia?) kirkkoihin, mutta ennen kaikkea
he vastustavat hänen mielipiteitään väkivaltaisesta kumouksesta.
"Sitä, joka ponnistelee Jumalan sanaa vastaan eikä tahdo uskoa,
älköön tapettako, vaan pidettäköön pakanana ja publikaanina ja olkoon
rauhassa. Ei myöskään saa evankeliumia ja sen tunnustajia suojella
miekalla. Oikeat, uskovaiset kristityt ovat lampaita susien joukossa,
teuraslampaita, heitä täytyy kastaa ja koetella tuskassa ja hädässä,
kärsimyksissä ja kuolemassa. He eivät saa käyttää maallista miekkaa
eikä käydä sotaa, sillä tappaminen heidän keskuudessaan on kokonaan
kielletty."

Kirjeessä on jälkikirjotus, jossa mainitaan, että lähettäjät juuri
olivat saaneet tutustua Lutherin "kirjeeseen ja hävyttömään kirjaseen",
jossa hän kehottaa ystäviä tekemään lopun Münzerin agitatsionista.
Münzeriä kehotetaan kuitenkin luopumaan saarnaamasta ruhtinaita
vastaan, niin että hän tulisi kokonaan puhtaaksi, "sillä ei kukaan
Saksassa eikä myöskään missään muussa maassa _miellytä meitä
kaikissa muissa asioissa_ (siis lukuunottamatta messua, 'tauluja' ja
väkivaltaisia keinoja) _niin paljon kuin sinä_. Jos joudut Lutherin
ja herttuaitten käsiin, niin suostu luopumaan noista kohdista, joista
olemme kirjottaneet, mutta puolusta kaikkea muuta kuin sankari".

Saiko Münzer milloinkaan tätä kirjettä ja mitä hän siihen
vastasi, sitä ei tunneta. Pian senjälkeen tapaamme hänet Sveitsin
rajalla seurustelemassa Sveitsin uudestikastajien kanssa. Tämän
seurustelun laadusta on vain arveluja olemassa. Joka tapauksessa käy
selväksi siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, ettei päästy mihinkään
yksimielisyyteen väkivaltaisten keinojen käyttämisestä.

Tämä väkivaltaisten keinojen kysymys oli ratkaiseva uudestikastajille,
kuten ennemmin Böhmin veljillekin. Se selviää jo siitä, että he,
huolimatta suuresta suvaitsevaisuudestaan eri suuntia kohtaan, aina
väittivät vastaan, kun Münzer heihin luettiin. Myöskin Münzerin
kannattajat pitivät he itsestään erillään. Franck kertoo: "Münzerillä
lienee vielä (1531) Thüringenissä suuri joukko salaisia oppilaita,
_jotka eivät ole kastajia_, hän ei itsekään ole uudestikastanut, kuten
luotettavalta taholta olen kuullut."

Viimeksi mainittu seikka ei tosin itsessään olisi mikään todistus
siitä, että Münzer ei olisi kuulunut uudestikastajiin. Samoin kuin
nämä, on Münzerkin ollut lastenkastetta vastaan. Kerrankin hän
kirjottaa: Apostolien aikana on valvottu siitä, että vihamies ei
sekottaisi nisuun rikkaruohoja. "Sen vuoksi on vain _täysikasvuisia_
pitkän opetuksen jälkeen otettu oppilaiksi... Voi, mitä sanoisin,
ei ole milloinkaan eikä missään yhdelläkään (sanalla?) sanottu tai
osotettu, missään kirkonopettajien kirjoissa niiden kirjottamisen
alusta alkaen, mikä on oikea kaste. Pyydän kaikkia kirjaimellisesti
oppineita osottamaan minulle, missä kohdin pyhässä sanassa on sanottu,
että olisi Kristus tai hänen opetuslapsensa ovat kastaneet yhdenkään
ainoan alaikäisen lapsukaisen."

Mutta _käytännössä_ ovat zürichiläiset alkaneet uudestikastamisen
vasta tammikuun lopulla tai helmikuun alussa v. 1525, aikana, jolloin
Münzer jo todennäköisesti oli lähtenyt ottaakseen osaa suureen
vallankumoustaisteluun ja jolloin tuollaisen lahkolaisen pikkuasian
täytyi hänestä näyttää merkityksettömältä.

Uudestikastaminen eli täysikasvuisena kastaminen ei ollut suinkaan
mitään uutta. Varhain esiintyi se jo valdolaisilla, ja varsin
voimakkaana sitte myöhemmin Böhmin veljien alku-aikoina. Pietari
Chelcicky arveli, että "olisi parempi kastaa vanhan kirkon tapaan vain
täysikasvuisia, jotka kykenevät jo toimillaan todistamaan uskonsa". Hän
ei ehdottomasti hylännyt lastenkastamista, mutta piti täysikasvuisena
kastamista parempana. Kun Böhmin veljesseurakunta syntyi v. 1407, niin
ensimäisenä tehtävänä oli kastaa kaikki läsnäolevat. Tapa kastaa vasta
täysikasvuisena säilyi sitten Böhmin veljillä aina uudestikastajien
aikaan saakka. He olivat silloin jo saaneet selvän porvarillisen
karvan, eivätkä tahtoneet olla vaarallisten uudestikastajien
kaltaisia, joilla oli sama luonne kuin Chelcickyn oppilailla alkuaan.
Aikuisien kastaminen tuli nyt vaaralliseksi tunnusmerkiksi ja vuonna
1534 -- samana vuonna, jolloin uudestikastajat tekivät kapinan
Münsterin kaupungissa -- Böhmin veljien synoodi luopui muodollisesti
täysikasvuisien kastamisesta. Ei se siis ollut mikään uusi periaate,
jonka noudattamisesta Zürichin veljet saivat nimensä. Lapsenkasteen
hylkääminen oli johdonmukainen seuraus valtiokirkon vastustamisesta.

Niin kauan kuin katolinen kirkko kristityssä Länsi-Europassa oli
todella "katolinen" (katholikos, kreikkalainen sana = yleinen),
merkitsi kaste siellä yhteiskunnan yhteyteen ottamista yleensä.
Vastasyntyneiden kastaminen ei siis ollut mitään vastenjärkistä. Mutta
kokonaan toiseksi muuttui asia, kun alkoi syntyä vastustuspuolueita,
kerettiläisiä lahkoja, jotka vastustivat kirkon vaatimusta, että se
oli koko yhteiskunnan käsittävä! Kun toisia kirkollisia yhdyskuntia
muodostui sen rinnalle, oli lähellä sellainen vaatimus, ettei yksilöä
saisi tahdottomasti syntymän sattuman nojalla yhdistää toiseen tai
toiseen kirkkoon, vaan että hän saisi vapaasti tästä päättää, sitten
kun on tullut kykeneväksi ajattelemaan itsenäisesti.

Kaikki protestanttiset lahkot eivät kuitenkaan olleet vetäneet tätä
johtopäätöstä. Hallitsevien luokkien protestanttisuus ei ollut mitään
muuta kuin pyrkimystä saada kirkko herruutensa välikappaleeksi ja
yhdistää se valtioon. Kirkko tuli valtion osaksi, valtiokirkoksi.
Niissä maissa, missä uskonpuhdistus saatiin aikaan, valtiovalta
määräsi, mihin kirkkoon, mihin "uskoon" kansalaisten piti kuuluman.
Erittäin jyrkästi tämä ilmeni myöhemmin yksivaltaisessa Saksassa, missä
peruslauseeksi tuli _cujus regio, ejus religio_ (kenen on valta, se
määrää uskonnon). Siellä täytyi väestön heti ja napisematta vaihtaa
uskontoa, jos maanisä jostakin syystä teki sellaisen vaihdoksen tai jos
maa perinnön, lahjotuksen tai kaupan kautta tai jollakin muulla tavalla
joutui sellaiselle ruhtinaalle, jolla oli toinen uskonto.[34]

Kansanvaltaisissa protestantisissa yhteiskunnissa ei valtiokirkko
sentään tuonut mukanaan niin tavattomia seurauksia kuin
yksinvaltaisissa. Sitävastoin se pääsi aikaisemmin kukoistukseen ensin
Zürichissä, missä Zwingli, kuten olemme nähneet, saattoi voimaan
valtiokirkon v. 1523. Mutta valtiokirkko ja täysikasvuisten kastaminen
eivät sopineet yhteen. Myöhäisemmällä ijällä toimitettu kaste kieltää
valtion oikeuden määrätä kansalaisten uskontunnustus. Zwingli oli
ihanteellisuuden aikanansa, vastustusmiehenä, ollut täysikasvuisena
toimitettavan kastamisen puolella, sen on hän itse tunnustanut. Mutta
Zürichin valtion johtajana ei hän mitenkään voinut pysyä tällä kannalla.

Toiselta puolen täytyi "veljien" olla yhä enemmän taipuvaisia
hylkäämään lastenkaste mitättömänä ja pitämään lujasti kiinni
täysikasvuisena kastamisesta, samassa määrin kuin he tunsivat olevansa
vähemmistönä, jonka oli luopuminen ajatuksesta vallata yhteiskunta,
ja pääsevän jotakin merkitsemään vain sen kautta, että järjestyivät
"pyhien" ja "valittujen" seurakunnaksi, nimiä, jotka näyttävät
epäilemättä pöyhkeiltä, mutta vain todistavat, että tämä erkaantuminen
muista ihmisistä on vain merkkinä siitä, että heistä on kadonnut toivo
päästä joskus enemmistöksi.

Siten astui kysymys myöhemmällä ijällä kastamisesta eli
"uudestikastamisesta", kuten vastustajat sanoivat, yhä enemmän esiin.
Luonnollista on, ettei siitä varsinaisesti kiistelty, yhtä vähän
kuin hussilaiset olivat taistelleet saadakseen ehtoollisessa käyttää
molempia aineksia. Tämän tunnustaa Zwinglikin kirjeessään vuodelta
1525, jossa hän sanoo taistelua "kastajia vastaan vaikeimmaksi, mitä
hän milloinkaan on käynyt, mutta lisää, että hänen on täytynyt tehdä
heille vastarintaa, sillä ei suinkaan ollut kysymyksessä kaste, vaan
kapina ja esivallan halveksiminen".

Mutta asianhaarat olivat sellaisia, että kuten kalkki tuli
sotamerkiksi, jonka ympärille hussilaiset kokoontuivat, niin
tuli uudestikastajille kaste heidän tunnusmerkikseen, josta he
tunsivat toisensa. Siitä ovat he myöskin saaneet nimen, joka heillä
on historiassa -- vaikka he itse vastustivat niin hyvin nimeä
"uudestikastajat" kuin kreikkalaista nimeä "anabaptistit", jolla on
sama merkitys. He selittivät, etteivät he kasta kahta kertaa, sillä
lapsenkaste ei ollut mikään kaste, vaan ainoastaan pelkkää lapsen
pesemistä.


III. Sveitsin uudestikastajien menestys ja häviö.

Vielä ennen kuin Saksan talonpoikaissota puhkesi, iskettiin Zürichissä
ratkaiseva isku uudestikastajia vastaan.

Useat vanhemmat olivat heidän saarnaajiensa kehotuksesta kieltäneet
kastamasta vastasyntyneitä lapsiaan. Papit ja neuvosherrat koettivat
turhaan heitä taivuttaa. Silloin neuvoskunta 18 p:nä tammikuuta 1525
antoi lapsenkasteesta käskyn ja määräsi _maanpaon_ rangaistukseksi
jokaiselle, joka ei totellut tätä käskyä. Kolme päivää senjälkeen
ruvettiin määräystä noudattamaan. Reublin, Hätzer ja Andreas
Stülzeniläinen ja joitakuita muita saarnaajia karkotettiin.

Tähän iskuun vastattiin kerrassaan arvokkaasti ja rohkeasti. Jäljelle
jääneet veljet kokoontuivat ja kokouksessa nousi puhumaan Jörgen
Blaurock, joka oli ollut munkkina Churissa, ja pyysi Grebeliä antamaan
hänelle oikean, kristillisen kasteen. Kun tämä oli tapahtunut, kastoi
Blaurock kaikki läsnäolijat. Siitä alkaen oli uudestikastaminen eli
aikuisena kastaminen veljesseuraan ottamisen kuvauksena. Samaan aikaan
alettiin koettaa toteuttaa kommunismia käytännöllisesti.[35] Zürichin
veljet olivat tunnustautuneet uudestikastamisen oppiin hyvin tietäen,
mitä heillä oli odotettavana.

"Niin pian kuin Zwingli oli uudestaan ja vielä vaativaisempana kuin
ennen antanut sotahuutonsa kajahtaa, kohosi hurmahenkien ihastuksen
liekki korkeimmilleen, häikäisten ja pelottaen. Nähtiin kaikkialla läpi
Zürichin katujen kulkevan henkilöitä, jotka olivat vyötetyt köydellä
kuin matkaan valmiina. Toreille he pysähtyivät ja saarnasivat elämän
parannusta ja mielenmuutosta ja kääntymystä puhtauteen, hurskauteen
ja veljelliseen rakkauteen. Mutta välillä he soimasivat tuota
vanhaa lohikäärmettä ja hänen päämiehiään, s.o. Zwingliä ja hänen
virkatovereitaan, ja ennustivat kaupungin pikaista perikatoa, jollei se
tahtoisi kuulla Herran ääntä. 'Voi, voi, Zürichiä!' niin kajahtelivat
huudot, milloin valittaen, milloin uhaten, ikäänkuin toisesta
maailmasta peräisin oleva kehotus, kaikkialla väkirikkaan pääkaupungin
ahtailla kaduilla.

"Neuvosto vangitutti useita, m.m. Manzin ja Blaurockin. Sitten seurasi
kieltoja, kuulusteluja ja rangaistuksia, ja jälleen vangitsemisia,
tuomioita ja kovennettuja rankaisuja. Mutta näillä ihmisillä oli henki,
joka oli pilkaksi Zwinglin teologialle, ja väkivaltaiset toimenpiteet
levittivät heidän seurakuntansa maineen kauas, niinkuin tuuli
tulipalon."

Heidän kylvönsä orasti pian jo koko saksalaisessa Sveitsissä, Zürichin
pakolaisten kaikkialle levittämänä. Parhaiten se menestyi Saksan
rajalla, Waldshutissa, Schaffhausenissa, St. Gallenissa.

Kuten Böhmissä, niin Sveitsissäkin pikkukaupungit olivat
kansanvaltaisempia ja radikalisempia kuin suuremmat. Zürichin
uskonpuhdistusliike oli kaikkialla niissä herättänyt harrasta
vastakaikua, ja niissä esiintyi myöskin uudestikastajien tapaisia
perinpohjaisempia uudistuksia harrastavia aineksia, ja liike voitti
suurta alaa.

Joukkokarkotukset Zürichistä vuoden 1525 alussa toivat suurempaa
vauhtia liikkeeseen. Grebel kääntyi Schaffhauseniin, Brödli alkoi
saarnata Schaffhausenin Hallaussa. Reublin vihdoin lähti Waldshutiin.
Vain vähitellen edistyi uusi oppi Schaffhausenissa. Mutta Hallau
sitävastoin vallotettiin pian ja samoin Waldshut. Liikkeen johtajana
siellä oli toht. _Balthasar Hubmeier_, joka oli seurustellut
baselilaisen piirin kanssa.

Tätä miestä täytyy meidän tarkastaa vähän lähemmin. Syntyneenä v.
1480 Friedbergissä Augsburgin lähellä, oli hän kääntynyt oppineelle
uralle ja oli tullut Ingolstadtin yliopiston professoriksi, ja v.
1515 tämän yliopiston vararehtoriksi. Seuraavana vuonna noudatti hän
kutsua Regensburgin tuomiorovastiksi. Mainittavimmaksi tuli siellä
hänen agitatsioninsa juutalaisia vastaan, joihin nähden käsityöläiset
väittivät, että he olisivat syynä kaupungin ja käsityön taantumiseen.
1519 juutalaiset karkotettiin. Pian sen jälkeen, 1521, jätti Hubmeier
itsekin Regensburgin. Mikä hänet sieltä ajoi, emme tiedä. Ehkä hänen
osanottonsa uskonpuhdistusliikkeeseen. Hän lähti Waldshutiin, joka
kaupunki silloin oli Habsburgien hallussa. Hubmeier saavutti siellä
saarnaajana melkoisen vaikutuksen, vallankin rahvaan keskuudessa.
Vaikutus kasvoi, kun Zürichin uskonpuhdistusliikkeen vaikutuksesta
Waldshutissa syntyi kansanvaltainen habsburgilaisvastainen liike;
tätä liikettä, joka vihdoin talonpoikaissodan aattona johti kaupungin
irtaantumiseen Habsburgien herruudesta, johti Hubmeier, joka siellä
näytteli samaa osaa kuin Zürichissä Zwingli, jonka kanssa hän oli mitä
vilkkaimmassa yhteydessä.

Mutta, kuten jo huomautettu, tämän liikkeen ohella menestyivät
Waldshutissakin "veljet".

Kun Zwingli ryhtyi taistelemaan näitä vastaan, täytyi Hubmeierinkin
tehdä päätöksensä. Mutta Waldshutissa oli rahvas voimakkaampi kuin
Zürichissä, ja Etelä-Saksan kapinalliset talonpojat olivat lähempänä.
Hubmeier erosi Zürichistä ja liittyi seurakuntineen "kastajiin", joita
kohtaan hän jo ennen oli tuntenut myötätuntoa ja joiden kanssa hän
useissa kohdin oli ollut samaa mieltä.

Kun Reublin tuli Waldshutiin, antoi Hubmeier tämän kastaa itsensä,
ja enemmän kuin 300 asukasta seurasi hänen esimerkkiään. Hubmeierin
mukana oli koko kaupunki voitettu. Täten uudestikastajat olivat saaneet
Waldshutista "lujan linnan, josta kiihotusta pantiin toimeen joka
taholle."

Samaan aikaan St. Gallenin seurakunta kasvoi yli 800:ksi hengeksi,
johon suuresti vaikutti myöskin se agitatsionimatka, jonka Grebel teki
sinne Schaffhausenista.

Manz levitti kastajien oppia Graubündteniin, toiset taasen Baseliin ja
Berniin, ja itse Zürichin kanttonissakaan eivät viranomaisten kiellot
kyenneet estämään agitatsionityötä.

Huomaa selvästi, mitä karkotukset aina saavat aikaan, kun puolue, jota
niiden pitäisi vahingoittaman, saa olevista olosuhteista elinvoimansa.
Ja näinhän oli tässäkin laita. Karkotetut agitatorit eivät milloinkaan
olisi saavuttaneet sellaisia tuloksia, jollei Saksan talonpoikaissota
samaan aikaan olisi mitä suurimmassa määrin järkyttänyt Sveitsiäkin ja
saanut sekä alemmat luokat että porvarilliset aatteenihailijat mitä
suosiollisimmiksi uudestikastajien saarnoille. Mitä olikaan tuo verinen
taistelu tasavallan rajoilla muuta kuin alku noihin peljättäviin
tapauksiin, joista Apokalypsi puhuu, joiden kautta jumalattomat
tuhottaisiin ja vain valitut jäisivät jälelle päästäkseen osallisiksi
tuhatvuotisesta valtakunnasta?

Kun tuo suuri taistelu oli ohitse ja Saksan kapinallinen
talonpoikaissääty oli maahan runneltu, vuotaen verta tuhansista
haavoista, silloin muuttui myös kastajien asema Sveitsissä. Nämä
rauhaarakastavat lahkolaiset, jotka kammosivat kapinaa, olivat
voittaneet suurimmat voittonsa kapinan aikana ja juuri sen
perustuksella. Kun se kukistettiin, kadottivat he lujan pohjansa,
ainakin omassa kotiseudussaan. Alemmat luokat tulivat nyt pikkumaisiksi
ja aroiksi, kun sen sijaan sortajien kukonharja nousi ja saksalaisten
naapurien tavaton esimerkki kiihotti heidän verenhimoaan.

Vuoden 1525 jälkimäisellä puoliskolla tulivat uudestikastajien
vainoamiset Sveitsissä yleisiksi. Ja ne tulivat sitä katkerammiksi
ja julmemmiksi, kuta uhkaavampi kommunististen lahkojen kasvaminen
talonpoikaissodan turvin oli ollut.

Jo kesäkuun alussa kielsi St. Gallenin neuvosto uudestikastamisen
ja määräsi maanpakoon ajettavaksi jokaisen, joka ei tahtonut vannoa
ehdottomasti tottelevansa sen määräyksiä. Heinäkuussa vangittiin
Manz, elokuussa kiellettiin uudestikastaminen Schaffhausenissa,
lokakuussa vangittiin Grebel ja Blaurock ja joulukuussa vihdoin joutui
Waldshut, uudestikastajien vahvin turvapaikka, miekaniskutta Itävallan
hallituksen käsiin. Hubmeier pakeni Zürichiin, jossa hänet vangittiin.

Tämä vuosi, jonka alkupuoli oli täynnä loistavia voittoja, päättyi siis
uudestikastajien täydellisellä häviöllä ja joukkojen hajottamisella
Sveitsissä.

Useimmat pakenivat Saksaan, kuten Reublin, Hätzer ja Blaurock. Toiset
taasen peruuttivat harhaoppinsa. Tunnetuin näistä oli Hubmeier. Hänen
ollessaan vankina Zürichissä, pakotettiin hänet väittelemään Zwinglin
-- vanginvartijansa kanssa, jolla oli käsissään hänen kohtalonsa!
Hubmeier ei ollut omiaan antamaan arvokkaisuutta tälle ilkeälle
ilveilylle. Hän sanoi ensin olevansa epätietoinen, ja kun se ei
riittänyt, hän juhlallisesti peruutti "harha-oppinsa", pelastaakseen
itsensä. Sitten hän sai vannoa, ettei hän milloinkaan tulisi takaisin
Zürichiin, jonka jälkeen hänet laskettiin vapaaksi. Tämä tapahtui
huhtikuussa v. 1526.

"Mutta", vaikeroi Bullinger, "vaikka tämä tohtori Balthasarin menettely
sai järkiinsä monta ihmistä, oli kuitenkin useita uppiniskaisiakin
kastajia, joita ei mitenkään saatu parannukseen."

Esivalta rankaisi heitä nyt yhä kovemmin. Zürichin neuvosto päätti
maaliskuussa 1526, että jokainen, joka itsepintaisesti pysyisi
kastajien opeissa, "pantaisiin uuteen torniin vedelle ja leivälle".
Siellä "saisi hän kuolla ja mädäntyä". Samaa kohtaloa uhattiin
vaimoille ja tytöillekin. Myöskin kiellettiin ankaran rangaistuksen
uhalla pitämästä uudestikastajaa huoneessaan ja antamasta hänelle
ruokaa. Vihdoin määrättiin kuolemarangaistus niille, jotka uudelleen
liittyvät kastajien lahkoon. Ensimäinen, joka joutui uhriksi, oli Felix
Manz, v. 1527. Hänet upotettiin veteen, ja hänen omaisuutensa otettiin
takavarikkoon.

Totta kyllä, nämä vainot eivät voineet hävittää lahkoa Sveitsissä
yhtävähän kuin mitään kommunistista lahkoa tähän asti on voitu kokonaan
hävittää väkivallalla. Mutta olosuhteiden suosio ei ollut enään sen
puolella. Se tungettiin pian takaisin samaan mitättömyyteen, joka sillä
oli ennen uskonpuhdistusta, salaseuraisuudeksi, joka ei varsinaisesti
häirinnyt hallitsevia luokkia ja jonka olemassaolo ilmeni enään vain
tavantakaa uudistuvissa käräjöimisissä ja mestauksissa.

Sveitsin uudestikastajat hävisivät julkisuudesta.

Mutta juuri samaan aikaan alkoi uudestikastajien liikkeen kukoistus
Saksassa.


IV. Etelä-Saksan uudestikastajat.

Voisi odottaa, että talonpoikaiskapinan kukistaminen, joka oli ollut
masentava isku kaikille kansanliikkeille naapurimaissa, olisi sitä
suuremmassa määrin tehnyt mahdottomaksi kaiken niiden ilmenemisen itse
Saksassa. Mutta tämä ajatus, joka vastaisi nykyaikaisen keskitetyn
valtion olosuhteita, ei pidä paikkaansa sellaiseen feudaliseen
partikularismiin nähden, jollainen silloin vielä suuressa määrin
oli vallalla Saksassa. Samalla kun tämä partikularismi vaikeutti
kaikkien vallankumouksellisten (tai kapinallisten) voimien liittymistä
yhdeksi yhtenäiseksi liikkeeksi, niin se samalla myöskin vähensi
talonpoikaissodan kukistamisessa sattuneen iskun voimaa, niin ettei se
kohdannut näitä kaikkia voimia yhtaikaa eikä samassa määrässä.

Talonpoikaisliikettä ei tosin talonpoikaissodan jälkeen ollut
ajateltavissa. Talonpoikien ohella oli myöskin kukistettu useimmat
pienemmistä heihin liittyneistä kaupungeista. Sitävastoin olivat
useimmat suuremmista vapaista valtakaupungeista olleet aivan kylmiä
talonpoikien vapautusyrityksille. Näin oli yksinpä näitten kaupunkien
pikkuporvarien ja sällienkin laita. Talonpoikaissodan kukistumisessa
sattunut isku ei ollut kohdannut heitä. Kansanvaltaisuus Etelä-Saksan
vapaissa valtakaupungeissa olikin senvuoksi entisissä voimissaan.
Mutta juuri tällöin saivat toiselta puolen taistelut sen ja kaupungin
ylimystön välillä ja toiselta puolen kaupunkien koko väestön ja
kaupunkien riistämiseen ja hallitsemiseen pyrkivän ruhtinasvallan
välillä, taistelut, jotka noina vuosisatoina kyllä eivät koskaan
kokonaan lakanneet, kiihkoisamman luonteen.

Näiden valtakunnankaupunkien väestö oli ilolla tervehtinyt ja
kannattanut Lutherin kapinoimista paavinvaltaa vastaan. Mutta
nämä tunteet Lutheria kohtaan kylmenivät sitä enemmän, mitä
vihamielisemmäksi Luther tuli kansanvaltaisuudelle.

Samaan aikaan, jolloin Luther alkoi kääntää selkänsä
kansanvaltaisuudelle, syntyi Zürichissä sellainen kirkonuudistus,
joka täydellisesti vastasi niitä pyrkimyksiä mitä kaupunkien
ammattikunnallisella kansanvallalla silloin oli. Se herätti pian
Etelä-Saksan kaupunkien huomiota ja voitti siellä alaa, aluksi
asettumatta vihamieliselle kannalle lutherilaisuutta vastaan.
Sitävastoin täytyi molempien suuntien joutua ristiriitaan heti kun
Luther ja hänen väkensä asettuivat ehdottomasti kansanvaltaisuutta
vastaan. Niin oli juuri talonpoikaissodan aika se aika, jona alkoi
Lutherin ja Zwinglin välinen suuri kiista. Näennäisesti riideltiin
yhdestä _sanasta_, siitä, sanoiko Kristus: "Tämä (leipä) _on_ minun
ruumiini", kuten Luther väitti, vaiko: "Tämä _merkitsee_ minun
ruumistani", niinkuin Zwingli sanoi. Todellisuudessa koski riita
sitä, pitikö uskonpuhdistuksen olla porvariskansanvaltainen vaiko
ruhtinasmielinen. Kiisteltiin jumaluusopillisilla todistuksilla, mutta
sangen maallisesta asiasta.

Tätä taistelua, joka täytti koko Saksanmaan vuoden 1525 jälkeen,
käytiin innokkaimmin Etelä-Saksan valtakunnankaupungeissa,
Strassburgissa, Ulmissa, Konstanzissa, Augsburgissa y.m. Kuten
ennen, kun taistelu puhkesi ilmi Rooman paavia vastaan, kommunistit
taistelussa olivat saaneet ilmaa ja valoa vapaalle kehitykselleen,
niin kävi nytkin, kun hyökkäys koski Wittenbergin paavia. Etelä-Saksan
zwingliläiset käyttivät uudestikastajia liittolaisinaan lutherilaisia
vastaan ja suosivat siksi heitä ensimäisinä vuosina vuoden 1525:n
jälkeen, kuten Zwingli itsekin vähää ennen vielä oli heitä suosinut.

Etelä-Saksa tuli turvapaikaksi lukuisille sveitsiläisille pakolaisille,
jotka voittivat pian suurta kannatusta. Heidän rauhallinen
mielenlaatunsa, heidän vastenmielisyytensä väkivaltaiseen kapinaan sopi
vallan alempien luokkien keskuudessa talonpoikaiskapinan kukistamisen
jälkeen vallitsevaan mielialaan. Myöskin Münzerin entiset kannattajat
liittyivät nyt heihin, m.m. kirjakauppias _Hans Hut_ ja pappi _Melchior
Rinck_, joka oli ollut mukana Frankenhausenin taistelussa, mutta
päässyt hengissä sieltä.

Niin nopeasti kasvoi nyt uudestikastajien liike Saksassa, että siellä
monin paikoin luultiin, että se oli syntynyt vasta talonpoikaissodan
aikana tai sen jälkeen. Sitä uskoa levittivät uudestikastajat
itsekin, koska luulivat siten saavansa olla paremmassa rauhassa. Opin
leviämisestä kirjottaa Sebastian Franck: "Heidän oppinsa levisi yli
koko maan, ja he kastoivat monta tuhatta ja vetivät puoleensa useita
hyviäkin sydämiä. Sillä he eivät opettaneet näennäisesti mitään muuta
kuin rakkautta, uskoa ja ristiä, näyttäytyivät kärsivällisiksi ja
nöyriksi kärsimyksissä, mursivat leipää keskenään yhteyden ja rakkauden
merkiksi, auttoivat toisiaan uskollisesti lainoilla, almuilla ja
lahjoilla, opettivat, että kaikki olisi yhteistä, ja kutsuivat toisiaan
veljiksi. Mutta sitä, joka ei kuulunut lahkoon, he tuskin tervehtivät.
He pysyivät niin koossa ja lisääntyivät niin nopeasti, että maailma
pelkäsi kapinaa heidän puoleltaan, jollaiseen he kumminkin, kuten minä
kuulen, kaikkialla ovat olleet syyttömiä."

Lahko näytti sitä vaarallisemmalta, kun se levisi suuriin kaupunkeihin.
Kuvaavaa on, mitä tri Eck v. 1527 kirjotti Saksin herttualle Yrjölle
uudestikastajista. Hän sanoo m.m.: "Minun armollinen herrani ja
hänen ruhtinaallinen neuvostonsa punnitkoon, onko peljättävä heidän
puoleltaan suurempaa vahinkoa, kuin viimeisestä talonpoikaiskapinasta:
sillä _tällä lahkolla on juurensa kaupungeissa_. Jos syntyisi kapina,
niin he nousisivat kaupungeissa kapinaan, heillä olisi tykkejä, ruutia
ja haarniskoja ja sotaantottuneita palkkajoukkoja, ja maaseudun
talonpoikaisväestö liittyisi heihin, ja kaikki he yhdessä kävisivät
papistoa, ruhtinaita ja aatelistoa vastaan. Siksi on ruhtinasten ja
aatelin pidettävä varansa".

Pääpaikoiksi eteläsaksalaiselle kastajaliikkeelle tulivat Augsburg
ja Strassburg, molemmat kutojakaupunkeja, joissa jo beghardilaisuus
oli esiintynyt hyvin voimakkaana. Toisena keskuksena oli _Nürnberg_.
Tiedämme, että Münzerillä oli siellä lukuisia samanmielisiä tovereja.
Mutta siellä olivat vanhat ylimyssuvut liian voimakkaita, niin ettei
siellä voinut syntyä kansanomaista liikettä. Denck, joka oli siellä
Sebalduskoulun rehtorina, ja hänen ystävänsä vangittiin v. 1524
kerettiläisinä ja karkotettiin. Mutta oleskeltuaan vähän aikaa St.
Gallenissa palasi Denck takaisin Saksanmaalle, Augsburgiin. Siellä
alkoi lutherilaisuuden ja zwingliläisyyden välinen vastakkaisuus ilmetä
räikeimmin, siellä riehui noina vuosina molempien suuntien välinen
taistelu voimakkaimmin, siellä oli kastajilla suotuisimman menestymisen
mahdollisuudet.

Nopeasti kasvoi seurakunta, vuoden 1527:n paikkeilla oli siinä eräiden
tietojen mukaan jo 1,100 henkeä. Se luettiin etupäässä Denckin
toiminnan ansioksi, joka "kulkureineen", kulkevine agitatoreineen, "on
meillekin tahtonut perustaa uuden kastekuntansa, ensin piileksinyt
nurkissa ja salaa vuodattanut myrkkyään", kuten muutamassa Urbanus
Rhegiuksen Denckiä vastaan suuntaamassa kirjasessa sanotaan.

Denckiä suosivat olosuhteet Augsburgissa suuressa määrin. Kumminkin
saamme suuren osan hänen menestystään lukea hänen intonsa ja
suuren älynsä ansioksi. Hubmeierin rinnalla astui hän ensi riviin
veljien esitaistelijain joukossa. Joku aikalainen puhuu hänestä
"uudestikastajien päänä", toinen nimittää häntä "paaviksi", kolmas
"uudestikastajien Apolloksi."

Denck, etevä oppinut ja filosofi koetti varsinkin poistaa kastajien
opeista niiden aineellisen, "lihallisen" luonteen ja "hengevöittää"
niitä. Hänestä tulikin uudestikastajien lempeämmän, jos niin tahtoo
sanoa, käytännöllisemmän ja sovinnollisemman suunnan pääedustaja,
joka suunta koetti lieventää sekä jyrkempien käsitystä täydellisestä
omaisuudenyhteydestä että heidän täydellistä toimettomuuttaan valtioon
nähden. Saksassa ei tämä molempien suuntien välinen ristiriita päässyt
milloinkaan täydelleen kehittymään. Vasta Mährissä sai seurakunta
niin paljon voimaa, että siinä sisälliset riidat pääsivät syntymään.
Mutta uudemman käytännöllisemmän suunnan alku näkyi varsin selvästi jo
Augsburgissa, missä seurakunta menestyi ja myöskin useita henkilöitä
korkeammista luokista yhtyi liikkeeseen, m.m. "Augsburgin huomatuimman
suvun jäsen" _Eitelhans Langenmantel_. Kuten Böhmin veljienkin
keskuudessa, olivat täälläkin etupäässä sivistyneet lievemmän suunnan
puolella olevia. Paitsi Denckiä tapaamme siellä Hubmeierin, joka
päästyään pois Zürichistä, kiiruhti taasen liittymään kastajiin.

Mutta olipa sivistyneitä ankarammankin suunnan puolella. Sellaisia oli
äskenmainittu Eitelhans Langenmantel, jos hän vaan, kuten väitetään,
on erään "Lyhyt puhe totisesta yhteisyydestä"-nimisen kirjotuksen
kirjottaja. Hän kääntyy siinä niitä vastaan, jotka selittävät, että
"jos vaan on rakkautta ja hurskasta tahtoa, voipi kyllä jokainen pitää
omaisuutensa". Tästä käsitystavastaan sanoo Langenmantel: "Jumalan
korkein käsky on rakkaus. Rakasta jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi
niinkuin itseäsi. Tämä rakkaus tunnustetaan sillä, että ajalliset
tavarat ovat yhteisiä. Ei kukaan saa sanoa: minun, minun, sillä se
on myöskin veljen. Kukapa antaa veljelleen korkeampaa, tulevaista,
hengellistä tavaraa, jos hän häneltä kieltää ajallisenkin? Ainoastaan
se, joka pitää yllä yhteisyyttä, on Kristuksessa, toiset ovat hänen
ja hänen yhteytensä ulkopuolella... Mutta jos nyt joku tahtoo sanoa,
että, kun kaikki on yhteistä, täytyisi muka vallita naisyhteydenkin,
niin en sano minä niin, vaan mitä jumala on yhdistänyt, sitä ei
ihminen saa muuttaa. Oikea yhteisyys on se, ettei kukaan kiellä, mitä
toinen tarvitsee: mutta jokainen voipi ottaa naisen yksinään omakseen,
se tapahtukoon Herrassa. Niin jaettakoon ajallisistakin tavaroista
jokaiselle, mitä hän tarvitsee. Sellainen yhteisyys, jolloin toinen on
rikas ja omaa paljon tavaraa, mutta toinen on köyhä ja kärsii puutetta,
ei ole Kristuksesta."

Ankaramman suunnan etevimmäksi edustajaksi tuli kuitenkin kirjansitoja
ja kirjakauppias _Hans Hut_, joka oli, kuten olemme nähneet, ollut
Münzerin koulussa ja jota syytettiin naisyhteyden kannattajaksi. Jo
veljien toisessa augsburgilaisessa kongressissa tapasivat Denck ja Hut
toisensa.

Niin tärkeä oli Augsburg, että siellä pidettiin kastajien kaksi
ensimäistä kongressia (synodia). Ensimäinen keväällä 1526. Siihen
ottivat osaa Hans Denck, Hans Hut, Ludvig Hätzer, Jakob Gross
Waldshutista, Kaspar Färber Innthalista ja Balthasar Hubmeier. Tämä
synodi vahvisti uudestikastamisen käytäntöön ottamisen Saksassa, sitä
kun tähän asti oli toimitettu vain Sveitsissä.

Tärkeämpi oli toinen synodi, joka pidettiin elokuussa 1527; siihen otti
jo osaa enempi kuin 60 edustajaa Saksasta, Itävallasta ja Sveitsistä.
Sen päätehtävänä oli agitatsionin järjestäminen, apostolien
lähettäminen mitä erilaisimpiin seutuihin, mahdollisesti myöskin
ohjelman, "tunnustuksen", laatiminen.

"Tämän kokouksen päätöksistä", sanoo Keller, jonka esitystä
näihin kahteen kongressiin nähden seuraamme, "puuttuu ikävä kyllä
pöytäkirjatietoja." Jokatapauksessa on ainakin niin paljo varmaa, että
edustajat pitkien keskustelujen jälkeen, joissa ilmeni mielipiteiden
eroavaisuus Denckin ja Hutin välillä, lopulta tekivät päätökset
täydellisen yksimielisinä, ja että _Denckin mielipiteet_ pääsivät
kokouksessa voitolle.

Paitsi nykyiseltä Etelä-Saksan alueelta ja Sveitsistä saapuneita
edustajia, oli näissä kokouksissa edustajia myöskin _Itävallasta_.
Sinnekin olivat uudestikastajien opit tunkeutuneet. Ensi kädessä
Sveitsin naapurina olevaan Tyroliin ja sen lähellä oleviin alppimaihin.

Tyrolilla oli silloin taloudellisesti ja valtiollisesti paljon
suurempi merkitys kuin nykyään. Paitsi Saksia ja Böhmiä ei
vuoriviljelys missään ollut niin korkealle kehittynyt kuin
Tyrolissa ja itäisissä naapurialueissa. Paitsi rikkaita rauta- ja
kuparimalmikaivoksia sekä mahtavia suolavarastoja oli siellä myöskin
lukuisia kulta- ja hopeasuonia. Kuten ensimainituissa maissa,
täytyi vuoririkkauksien Tyrolissakin edistää yhteiskunnallisten
vastakkaisuuksien kärjistymistä. Kumminkin tapahtui tällaista
alppimaissa pienemmässä määrässä kuin Saksissa. Pääsyynä tähän oli
kait maan luoksepääsemättömyys ja eri laaksojen eristetty asema ja
hedelmättömyys. Syrjälaaksojen asukkaihin eivät tuntuneet niiden
muutamien kauppateiden vaikutukset, jotka kulkivat korkeiden
alppisolien yli. Heidän tarpeensa pysyivät entisinä, eikä myöskään
niiden tyydyttämisen tapa muuttunut. Mikään voitto ei houkutellut
kauppiasta näihin tiettömiin erämaihin, talonpoika ei tuottanut mitään
liikamäärää, jonka hän olisi voinut vaihtaa.

Rikkaudet, joita vuorelaiset, vallankin kulta- ja hopeakaivoksissa
työskentelevät, tuottivat, käytettiin vain osaksi tavaratuotannon
edistämiseen omassa maassa. Tyrolin kaivoksien pääomistajat eivät
olleet tyrolilaisia, tärkeimmät heistä olivat augsburgilaiset Figgerit
ja höchstättiläiset. Mutta olipa isäntinä yksinpä espanjalaisiakin. Ja
sekin, mikä tuli maan herrojen, Habsburgien, osaksi, ei jäänyt maahan,
vaan hajotettiin maailmalle heidän maailmanpolitikansa edistämiseksi;
se vaelsi Sveitsistä, Alankomaista, Espanjasta kotoisin olevien
palkkasoturien taskuihin, eri hoveissa lahjottavien valtiomiesten
taskuihin, ja Saksan vaaliruhtinaiden ja heidän virkamiestensä
taskuihin.

Tapaamme senvuoksi Tyrolissa taloudellisesti korkealle kehittyneiden
seutujen ohella myöskin sangen takapajulla olevia. Vanhalla,
kyläkuntajärjestyksellä oli yleensä vielä suuri voima ja talonpoikien
riistäminen oli, ainakin Brennersolan pohjoispuolisissa osissa,
pieni. Luokkavastakkaisuuksien kärjistyminen, jonka runsaat
vuoritulot toivat mukanaan, ulottui melkein vain kaupunkeihin ja
vuoriteollisuuspaikkoihin ja niiden lähimpään ympäristöön.

Kun vuoden 1525:n talonpoikaissodan aallot löivät Tyrolin ja Salzburgin
alppimaihinkin ja saivat niiden väestön liikkeelle, silloin eivät ne
olleet talonpojat vaan vuorityöläiset, jotka olivat kapinayritysten
etunenässä.

Silloin näkyi, mikä sotilaallinen voima vuorityöläisillä oli ja
miten vaaralliseksi Thüringenin kapina olisi tullut, jos sikäläiset
vuorityöläiset ponnella olisivat ryhtyneet sitä kannattamaan.
Pohjois-Tyrolin ja Salzburgin kapinat olivat v. 1525 ainoat, joita
ei kukistettu aseiden voimalla. Niiden herraksi päästiin "henkisin
asein", se on valheellisilla lupauksilla ja käyttämällä hyväkseen
tyhmiä nurkkaharrastuksia, joita Tyrolin ja Salzburgin vuorityöläisillä
oli yhtähyvin kuin mansfeldilaisillakin. Muutamat vaarallisimmista
kapinoista kukistettiin poistamalla joitakuita vallan liian huutavista
epäkohdista, saatiin sen kautta vapaat kädet muihin kapinoitsijoihin
nähden, ja nämä kukistettua ja ehdittyä koota joukkoja, voitiin päästä
sotilaallisesti voittamattomiksi jääneidenkin alueiden herroiksi. Nämä
eivät voittaneet mitään pettämällä yleisen asian, työläisluokan yleinen
sorron alle painuminen vuoden 1525 jälkeen kohtasi lopulta heitäkin.

Voitettuina ja sorrettuina, olematta sotilaallisesti voitettuja, olivat
Tyrolin alemmat luokat talonpoikaissodan jälkeen yhtä tyytymättömiä
kuin Etelä-Saksankin alemmat kansankerrokset, mutta eivät kumminkaan
niin rohkeutensa menettäneitä.

Tässä mielentilassa löysivät heidät uudestikastajien saarnaajat,
jotka Sveitsistä ja Baierista tulivat Tyroliin. Pian näkyi, miten
hedelmällisen maaperän tämä maa tarjosi uudelle opille.

Etupäässä vuorityöseutuihin levisi uudestikastajien oppi. Jo ennen
talonpoikaissotaa olivat ne omaksuneet mielellään Lutherin opin,
jolla katolisten Habsburgien maissa oli puhtaasti vastustuksellinen,
ehdottomasti ruhtinasvihollinen luonne. "Paitsi hengenmiehiä
rupesi myöskin maallikoita, niinpä vuorityöläisiä, käräjäkirjuria,
ylioppilaita y.m. saarnaamaan uutta evankeliumia... Kaikilla tahoilla
liekehti innostusta uuteen oppiin. _Vanhan kirkollisuuden vastustajien
pääpesänä oli Schwarzin veljeskunta lukuisine vuorityömiehineen_."
(Loserth).

Vuonna 1525 alkoi Tyrolin kansanvaltaisten ainesten kääntyminen
Lutherin opista, joka oli ilmaissut olevansa kansanvallan vihollinen.
Nopeasti kääntyivät he uudestikastajien puoleen, heti kun olivat
tulleet tuntemaan näiden oppeja.

Jo v. 1526 kerrotaan muutamista Innlaakson "veljistä", m.m.
_Rattenbergin_ vuorityöpaikasta kotoisin olevasta vuorituomarista
_Pilgram Marbeckista_. 1527 mainitaan jo muitakin vuoriseutuja
uudestikastajien tyyssijoiksi, niin Schwarz, Kitzbühel,
Sterzing, Klausen y.m., ja mainitaan lahkon eninten juurtuneen
"vuorityöläissukulaisiin". Sen ohella on meissä herättänyt huomiota
_kankurien_ lukumäärä Tyrolin uudestikastajien keskuudessa. Mutta
puutetta ei ollut muidenkaan työläisluokkien kerrosten jäsenistä;
liittyipä muutamia aatelisiakin lahkokuntaan.

Samoin kuin Etelä-Saksan kaupungeissa, lisääntyi Tyrolissakin
ensimäisinä vuosina talonpoikaissodan jälkeen kastajien lukumäärä
tavattoman nopeasti.

Kauan ei kuitenkaan saatu oppia esteettömästi levittää. Tuskin olivat
he alkaneet saavuttaa huomattavampaa kannatusta, kun jo myöskin
kaupunkien ja ruhtinaiden viranomaiset yhtyivät heitä vainoomaan.
Totta kyllä täytyi itse vihollistenkin tunnustaa, että kastajat
viettivät nöyrää ja rauhallista elämää ja pelkäsivät ajatellakin
kapinaa. Mutta se ei auttanut. Heidän opeistaan johtui, niin sanottiin,
kumminkin vallankumous. Eräässä julkisessa, heitä vastaan suunnatussa
kirjotuksessa vuodelta 1528 esitetään heidän oppinsa tottelevaisuudesta
esivaltaa kohtaan vain pelkäksi teeskentelyksi, "sillä he sitoutuvat
keskenään olemaan jättämättä toisiaan pulaan mitenkään koettelemusten
sattuessa, ja auttamaan toisiaan henkeen ja vereen asti, joten he siis
pitävät sellaista lupausta ja velvollisuutta suuremmassa arvossa kuin
velvollisuuksiaan Jumalan asettamaa esivaltaa kohtaan". Ja tekijä
jatkaa: "Sillä, joka opettaa, että kaikki on yhteistä, ei ole mitään
muuta mielessä kuin saada alamaiset kapinoimaan jumalan säätämää
esivaltaa vastaan ja köyhä kansa tyytymättömäksi ja kapinaan niitä
vastaan, jotka jotakin omistavat."

Sellaisen todistelemisen täytyi 1520-luvun lopussa, jolloin
talonpoikaissota oli vielä aivan tuoreessa muistossa, olla
täysin ymmärrettävä varsinkin vallanpitäjille. Muuten pidettiin
uudestikastajia vaarallisina jo siksi, että he uhkasivat saada
kaupunkeja haltuunsa eikä sovi unohtaa, että huolimatta heidän
rauhallisesta mielenlaadustaan oli kieltämättä kapinallisuutta suuressa
osassa uudestikastajia, erittäinkin köyhälistöläisessä Hutin suunnassa.
Vaikka he selittivätkin aseellisen kapinan yrittämisenkin syntiseksi,
olivat useat heistä kuitenkin vakuutettuja siitä, että vallitsevan
yhteiskunnan loppu oli lähellä, he vaan eivät luottaneet sisäiseen
kapinaan, vaan ulkomaisen sodan vaikutuksiin.

_Turkkilaiset_ hävittävät valtakunnan, opetti Hut. Sillä aikaa ovat
uskovaiset kätkeytyneinä metsiin, mutta tulevat taasen piilopaikoistaan
esiin, kun turkkilaiset ovat tehneet työnsä, ja täydentävät työn.
Hän ilmotti ajankin, jolloin tuhatvuotisen valtakunnan piti alkaman:
helluntaina v. 1528.

Nämä Hutin ennustukset olivat yhtä vähän kuin Dolcinonkin pelkkiä
harhakuvia. Turkkilaiset lähestyivät toden teolla, ja sulttaani
Soliman II:nen tuli, tosin ei 1528 vaan 1529, ja hänen onnistui
vallottaa Unkari, mutta ei tunkeutua Saksaan asti. Wienin edustalla
hänen voittokulkunsa pysähtyi, josta suuresti pettyivät ei ainoastaan
kiivaimmat uudestikastajat, vaan myöskin keisarin voimakkaimmat
vastustajat Saksan ruhtinaista, varsinkin tuo suuresti ylistetty
Hessenin maakreivi Filip.

Kommunistit eivät siis olleet ainoita "maankavaltajia".

Tämä erään uudestikastajien osan myötätuntoisuus turkkilaisia
kohtaan ei tietysti tehnyt viranomaisia suosiollisemmiksi heitä
kohtaan, ei varsinkaan keisarin maissa. Sanottiin erityisesti heidän
tunnusmerkkiään virallisesti ilmotettaessa, että "jos turkkilaiset
tulevat maahan, niin uudestikastajat tahtovat liittyä heihin, eikä
auttaa esivaltaansa, ja lyödä kaikki ne kuoliaiksi, jotka eivät ole
heidän uskoansa, keisariakaan säästämättä".

Kumminkaan ei tällä seikalla ollut suurta vaikutusta vainojen
alkamiseen. Uudestikastajien vainoamiset pääsivät yhtä suureen vauhtiin
niissäkin seuduissa, missä ei mitään turkkilaispelkoa ollut, kuten
habsburgien itäisissä maakunnissa.

Turkkilaispelko ei riitä selittämään niitä julmia, raivoisia vainoja,
joiden alaisiksi uudestikastajat joutuivat heti, kun olivat saaneet
vaikutusvaltaa alempiin kansankerroksiin. Ne voi selittää vain
talonpoikaissodan jälkivaikutuksina. Se oli, samassa määrin kuin se
saattoi hallitsevat luokat pelonvaltaan, herättänyt heissä verenjanoa
ja kostonhimoa. Siitä alkaen näkivät he jokaisessa, jolla oli
myötätuntoisuutta alempia luokkia kohtaan, verivihollisen, jota ei
kyllin katkerasti voinut vainota, ei kyllin julmasti rangaista.

Protestantit ja katolilaiset kilpailivat uudestikastajien
vainoamisessa. "Enimmän verta vuoti katolisissa maissa", kirjottaa
Cornelius. "Protestanttiset kaupungit Saksassa voittivat kovilla ja
verisillä vainoillaan katolisetkin", lausuu Beck. Todellisesti olivat
molemmat tässä suhteessa yhtä hyviä.

V. 1526 tapahtui Etelä-Saksassa vain yksityisiä vainoja. Mutta kun
uudestikastajien luku kasvoi nopeasti, lisääntyivät vainotkin.
Alussa vuotta 1528 julkaistiin keisarillinen käsky, joka määräsi
kuolemanrangaistuksen uudestikastamisesta. Tätä säädöstä täydennettiin
Speierin valtiopäivillä 1529 -- samoilla valtiopäivillä, joilla
evankeliset säädyt _protesteerasivat_ kaikkinaista uskonpakkoa vastaan,
josta he saivat nimen "protestantit".

Speierin valtiopäiväpäätöksen 6:nnessa §:ssä sanotaan: "Sitten kun
joku aika takaperin uusi uudestikastajien lahko on syntynyt, joka
yleisesti on kielletty ja _monta sataa vaotta sitten kirottu_,
lahko... joka voittaa yhä enemmän alaa, niin on hänen majesteettinsa,
estääkseen sellaista pahuutta ja pysyttääkseen rauhan ja sovun
pyhässä valtakunnassa, määrännyt ja kaikkialla antanut kuuluttaa
käskyn ja määräyksen, että jokainen uudestikastaja ja uudestikastettu
täysi-ikäinen mies tai nainen, tuomitaan ja surmataan tulella, miekalla
tai muulla tavalla, aina henkilöstä riippuen, _ilman edelläkäypää_
hengellisen tuomarin _toimittamaa inkvisitsionia_."

Kuten metsän petoja sai heitä siis tappaa, niin pian kuin he olivat
joutuneet kiinni, tuomarin tuomitsematta, oikeuden tutkimatta.

Eikä tämä valtiopäiväpäätös jäänytkään paperille, niinkuin monet muut.
Pikemmin monella taholla sitä käytäntöön pantaessa tehtiin enempikin
kuin oli määrätty.

"Muutamia venytettiin ja revittiin kappaleiksi kiristyspenkeissä",
kirjottaa muuan uudestikastajien kronikoitsija, "toisia poltettiin
tomuksi ja tuhaksi, useita paistettiin paaluissa, toisia revittiin
hehkuvilla pihdeillä, toisia teljettiin huoneisiin, jotka sitten
poltettiin, useita hirtettiin puihin, muutamia mestattiin miekalla,
toisia hukutettiin veteen. Monelle pantiin kapula suuhun estääkseen
heitä puhumasta, ja sitten vietiin kuolemaan.

"Kuten lampaita ja karitsoja heitä kuljetettiin joukottain
teurastettaviksi. Monin paikoin kiellettiin ankarasti kaikki
raamatulliset kirjat, toisissa seuduissa ne poltettiin. Muutamat saivat
nääntyä nälkään tai mädäntyä pimeissä vankiloissa; useita rääkättiin
kaikellaisilla kidutuskoneilla, ennenkuin heidät surmattiin. Useita,
joita pidettiin liian nuorina kuolemaan, ruoskittiin. Myöskin on
monia pantu vuosiksi vankiloihin. Monelle poltettiin reiät poskien
läpi ja päästettiin sitten vapaiksi. Jäljellejääneitä, jotka olivat
kaikesta tästä päässeet, ajettiin maasta maahan, paikasta toiseen.
Niinkuin metsänpetojen, jotka eivät uskalla kuin öisin liikkua, täytyi
heidän usein piilottautua rotkoihin ja jylhiin metsiin, kuoppiin
ja maankoloihin. Heitä etsittiin koirien ja kätyrien avulla, heitä
pyydystettiin kuten taivaan lintuja -- ja tämä kaikki ilman mitään
syytä, ilman että, he olivat tehneet mitään pahaa, he kun eivät tehneet
eivätkä aikoneetkaan tehdä mitään häiriötä eikä vahinkoa."

Tämä valitus on vain suorasanainen muoto eräästä tämänaikuisesta
laulusta, jonka sepitti _Leonhard Siemer_, muuan fransiskani,
joka turhaan etsittyään luostarista, mitä hän oli toivonut,
liittyi uudestikastajiin ja opetteli, vaikka olikin oppinut mies,
räätälinammattia. Hän kuului kastajien jyrkemmän suunnan miehiin.
Marraskuussa v. 1527 hän joutui Tyrolissa viranomaisten käsiin ja
mestattiin 14 p:nä tammik. v. 1528. Hän todisti elämällään todeksi
laulunsa, jossa hän m.m. lauloi:

    Me hiivimme metsien kohdussa,
    Meit' hurtat ne ahdistaapi,
    Kuni teuraat kuljemme nuorassa,
    Kuin pyöveli halajaapi.
    Meit' kapina-henkinä näytellään.
    Pakanoina ja pettureina,
    Meist' valhetta kaikille syötellään.

    Ovat hirtetyt puihin ne korkeisiin
    Tai värjyvät kidutuspuissa;
    Moni heitetty virran vaahtoihin
    On impikin. Surman suissa
    Toki riemulla totuutta todistavat,
    Ett' Jesus Kristus se tiemme on
    Ja totuus ja elämä kuolematon.

    Viel' maailman meno se riehuupi,
    On hurjaksi, villiksi käynyt.
    Se valhetta päällemme syytääpi,
    On tulehen, miekkahan turvannut;
    Me sorrumme avutta Herran.
    Oi, auta, armias, kerran!
    Lyö ylpeys, Herra, sä auta
    Sun poikasi verten kautta.

Kuinka kiivas tämä ensimäinen suuri vaino oli, voi nähdä siitä,
että melkein kaikki etevät kastajat kärsivät kuoleman sen aikana.
Joku pelastui luonnollisen kuoleman kautta pyövelin käsistä, kuten
Denck, joka vuoden 1527 lopulla kuoli ruttoon Baselissa. Kivulloinen
Grebel oli kuollut jo vuotta ennen, niin ettei Zwingli saanutkaan
kostaa tälle suurelle vihamiehelleen, jota hän kerran oli kutsunut
"uudestikastajien johtajaksi". Sensijaan hän mestautti syksyllä samana
vuonna Grebelin isän, joka oli sopinut poikansa kanssa; isää syytettiin
maankavalluksesta, ja siitä hänet tuomittiin, vaikka vastustajatkin
myöntävät, että syytä sellaiseen ei ollut.

Uudestikastajien ensimäinen marttyyri oli, kuten jo olemme maininneet,
Felix Manz. Oppinut Mikael Sattler sai seurata häntä 21 p:nä toukokuuta
1527. Hänet otettiin vangiksi Rothenburgissa Neckarin varrella,
kärvennettiin hehkuvilla pihdeillä ja senjälkeen hänet poltettiin,
hänen kaikessa pysyessään lujana Herrassa. Hans Hut sai surmansa
Augsburgissa koettaessaan karata vankilasta. Brödli ja Hubmeier
kärsivät v. 1528 marttyyrikuoleman. 1529 surmattiin Langenmantel,
Blaurock poltettiin Tyrolissa, Hätzer mestattiin Konstanzissa. Rinck
joutui Hessenin maakreivin Filipin käsiin. Tällä ei ollut omaatuntoa
tappaa rauhallisia ihmisiä ainoastaan heidän uskonsa tähden, Lutherin
suureksi närkästykseksi, joka lempeän Melanchtonin kanssa turhaan
koetti taivuttaa häntä säälimättömästi noudattamaan vuoden 1529:n
valtiopäivien päätöstä. Mutta onnettomat, jotka joutuivat maakreivin
käsiin, eivät voittaneet paljoa. Lempeä ruhtinas tuomitsi heidät
elinkautiseen vankeuteen.

Kaikki menivät kuolemaan lujamielisinä ja rohkeina, myöskin Hubmeier,
joka kuitenkin ensin taasen osotti arveluttavaa luonteenheikkoutta.
Hän saatiin kiinni kesällä 1527 Mährenissä ja vietiin sitten Wieniin.
Täällä hän kerettiläisvainooja Ferdinandille peruuttaa harhaoppinsa
ja rupeaa hänen uskolliseksi palvelijakseen "neuvomalla vakavasti ja
ahkerasti kansaa hartauteen, jumalanpelkoon ja tottelevaisuuteen, kuten
aina olen tehnytkin".

Mutta kaikki lupaukset ja rukoukset olivat turhia. Hubmeier oli ollut
Waldshutissa kapinan johtajana Habsburgsukua vastaan, ja sellaista
eivät habsburgit ole koskaan antaneet anteeksi.

Kun Hubmeier huomasi, että hänen kohtalonsa oli ratkaistu, rohkasi
hän itsensä, ja tässä tuki häntä hänen urhea vaimonsa Elsbeth, joka
oli Reichenausta kotoisin oleva porvarintytär, jonka hän oli nainut
Waldshutissa v. 1524. Hubmeier kuoli lujamielisenä roviolla Wienissä
10 p. maalisk. 1528. Hänen urhea vaimonsa upotettiin kolme päivää
myöhemmin Donauvirtaan.

Sellainen heikkous, jota Hubmeier oli osottanut, oli varsin harvinaista
uudestikastajissa. Yleensä ihmeteltiin heidän kestäväisyyttään ja
sitä iloisuutta, jolla he menivät kuolemaan. Kastajat käyttivät
marttyyrejansa asiansa pyhyyden ja ylevyyden todistajina, niinkuin
kristittyjen kirjailijoidenkin on tapana alkukristillisyyden
marttyyreihin nähden samallaisessa tarkotuksessa.

Kuten alkukristillisyyden marttyyrien, muodostui uudestikastajienkin
marttyyrien ympärille pyhimystarusto, täynnä ihmeitä. Vain yksi, joka
on kuvaava, mainittakoon tässä. Eräs böhmiläinen kronika vuodelta
1527 kertoo, että Leonard Kaiser, "joka oli ollut ennen pappi, oli
Schärdingissä tuomittu roviolla poltettavaksi. Kun hänet vietiin
kärryissä mestauspaikalle, ojensi hän kärryiltä kätensä ja taittoi
kukan, otti sen ja sanoi tuomarille, joka ratsasti hänen vieressään:
Jos _tämä_ ja _minä_ palamme, olkoon se merkkinä siitä, että minulle
on käynyt oikein. Mutta jos kukka ja minä pysymme palamattomina, niin
ajatelkaa, mitä olette tehneet! Sitten sytytettiin useita sylyyksiä
puita hänen ympärilleen, mutta hän ei palanut. Nyt lisättiin kaksin
kerroin puita, mutta ne eivät voineet häntä polttaa, ainoastaan hiukset
kärventyivät ja _käsien kynnet muuttuivat vähän ruskeiksi_. Ja kukka
pysyi yhä tuoreena hänen kädessään. Kun hänen ruumiinsa pyyhittiin
puhtaaksi noesta, oli iho edelleenkin _kauniin valkoinen_." Ei ollut
enää muuta keinoa kuin hakata tuo tulenkestävä pyhimys palasiksi ja
heittää kappaleet Inn-jokeen.

Paljon liikuttavampia, kuin tämänlaiset mielikuvituksen tuotteet,
ovat kuitenkin ne oikeiksi todistetut kertomukset, joita meillä on
kastajista, esim. muutaman 16 vuotiaan tytön telotuksesta Salzburgissa.
Häntä ei saatu mitenkään peruuttamaan oppiansa, mutta kuitenkin
pyysivät kaikki, että häntä säästettäisi, "sillä kaikki tiesivät, että
hän oli puhdas ja viaton kuin lapsi. Pyöveli otti tytön syliinsä ja
kantoi hänet vesi-altaaseen, josta hevosia juotettiin. Siinä hän piti
häntä niin kauan upoksissa, kunnes henki oli lähtenyt. Senjälkeen hän
veti hengettömän ruumiin ylös ja jätti sen liekkien saaliiksi", kertoo
Keller.

Mutta turvattomimpien ja heikoimpienkin osottama urhous kestäessään
pyövelien tavatonta petomaisuutta ei liikuttanut ruhtinaita eikä heidän
hengellisiä ja maallisia lakeijoitaan. Mikä ensimäisten kristittyjen
marttyyreissa oli ollut jumaluuden työtä, se oli nyt paholaisen
vaikutusta.

"Mistä johtuu se", kysyy Faber, "että uudestikastajat niin iloisesti ja
rohkeasti kärsivät kuoleman kauhut? He tanssivat ja hyppivät tuleen,
katselevat pelkäämättöminä välkkyvää miekkaa, puhuvat ja saarnaavat
kansalle suu hymyssä, he laulavat psalmeja ja muita lauluja, kunnes
henki lähtee, kuolevat riemuiten kuin olisivat vain iloisessa seurassa,
pysyvät vahvoina, lohdullisina ja lujina aina kuolemaan asti". Tämä
kaikki on _helvetin lohikäärmeen_ työtä.

Myöskin Luther kutsuu uudestikastajien lujamielisyyttä "helvetilliseksi
paatumukseksi, saatanan työksi". Hän kirjottaa: "Pyhät marttyyrit,
sellaiset kuin meidän Leonard Kaiserimme, kuolevat osottaen nöyryyttä
ja suurta lempeyttä vihollisilleen. Mutta nämä (uudestikastajat) käyvät
kuolemaan vihan vimman rohkaisemina."

Tuolle totiselle jumalanmiehelle on kuitenkin hänen sokeassa raivossaan
uudestikastajia vastaan sattunut onnettomuus. Hän ei huomannut, että
tuo "pyhä marttyyri", jonka hän asetti uudestikastajille esikuvaksi, ei
ollutkaan lutherilainen, niinkuin hän luulotteli, -- vaan Schärdingin
uudestikastajaseurakunnan johtaja, sama, jonka kansan tarun mukaan ei
tulessa ollut käynyt "kuin lihan ja luun, vaan joka oli kestänyt kuin
oikea merenvaha."

Kaikki kestäväisyys ja kaikki urhous vain tavattomasti lisäsi
verituomioitten lukua. Jo v. 1530 nousi niiden luku aina 2,000:een.

Kuulee usein sanottavan, ettei väkivalta voi tukahduttaa aatteita.
Tälle lauseelle on monta todistusta, ja se tuopi suurta lohtua kaikille
vainotuille. Mutta niin ehdottomana kuin se on lausuttu, ei se ole
oikea. Totta on kyllä, ettei väkivaltaisilla toimenpiteillä saata
tappaa itse aatetta, mutta aate itsessään onkin vain voimaton ja
tehoton varjo. Kuinka suuren voiman yhteiskunnallinen ihanne voipi
saavuttaa -- ja vain sellaisista aatteista on tässä kysymys -- se
riippuu niistä yksilöistä, jotka sitä kannattavat, heidän voimastaan
yhteiskunnassa. Jos onnistutaan kukistamaan joku luokka, jota innostaa
määrätty ihanne, niin samalla tuhotaan myöskin tämä ihanne.

16:s vuosisata oli valtiollisen yksinvallan aikaa. Myöskin harvoissa
vapaissa kaupungeissa tuli valtiovalta alempiin luokkiin nähden yhä
rajattomammaksi. Kun tämä yksinvaltius oli saanut voiton aateliston
sekä talonpoikien ja pikkuporvarien vastustuksesta, oli sille
pikku-asia hävittää kommunistiset pyrkimykset, joita ilmeni köyhälistön
ja muutamien voimattomien porvarillisten aatteenharrastajien taholla.

Anabaptismi katosi Etelä-Saksasta yhtä nopeasti kuin se oli sinne
tullutkin. Münsterin katastrofi v. 1535, johon kohta toisessa
yhteydessä palaamme, pyyhki sen pois koko Saksasta, lukuunottamatta
muutamia harvoja, voimattomia salaseuroja, jotka hajanaisina vielä
jonkun aikaa viettivät riutuvaa elämää.

Verinen vainoaminen oli yksi ja tärkein syy kastajien nopeaan
häviämiseen Saksasta. Mutta suurena syynä oli myöskin se seikka, että
samaan aikaan, jolloin vainot alkoivat, kastajille ilmestyi Saksan
ulkopuolella turvapaikka, jonne he nyt joukottain muuttivat. Tämä
turvapaikka, 16:nnen vuosisadan Amerika, oli _Mähri_.


V. Mährin uudestikastajat.

Mährissä oli hyvin suotuisat olosuhteet kastajien lahkolle. Böhmiin
yhdistettynä saman hallitsijan alaisena oli Mähri jakanut tämän
maan kohtalot hussilaissotien aikana ja niiden jälkeen. Taistelut,
jotka uskonpuhdistuksen vuosisatoina repelivät Saksaa, oli jo aikoja
sitten taisteltu Böhmin kruununmaissa. Ne olivat loppuneet vanhan
ja uuden uskon väliseen sopimukseen, joka totutti uskonnolliseen
suvaitsevaisuuteen. Katolisten ja utraquistien rinnalle oli siellä
syntynyt Böhmin veljien lahko, vallan rauhassa valtiolta ja
yhteiskunnalta ja suurimmaksi hyödyksi herroille, joiden alueilla
lahkolaiset asuivat.

Tullakseen siedetyksi, ei uuden lahkon tarvinnut Böhmissä ja Mährissä
voittaa valtiovallan suojaa. Maan ruhtinas oli siellä hussilaissotien
ajoilta asti voimaton. Korkeampi aatelisto oli melkein täydellisen
riippumaton. Jos joku lahko oli voittanut jonkun aatelisherran suosion,
voi se rauhassa asettua hänen tiloilleen uutisasukkaiksi, ajattelipa
ruhtinas siitä mitä tahansa. Asiat eivät muuttuneet, kun Böhmi ja Mähri
v. 1526 joutuivat katolisten habsburgien vallan alaisiksi.

Huolimatta näistä suotuisista olosuhteista eivät uudestikastajat
ole milloinkaan saaneet Böhmissä vakavaa jalansijaa. Siihen saanee
selityksen Böhmin kansallisista olosuhteista. Uudestikastajat
olivat saksalaisia siirtolaisia. Mutta vielä 16:nnella vuosisadalla
oli edellisellä vuosisadalla niin räikeänä ilmennyt kansallinen
vastakkaisuus vielä sangen voimakas. Saksalaiset eivät olleet siellä
tshekkiläisen väestön keskuudessa oikein tyytyväisiä. Mährissä
sitävastoin eivät kansalliset vastakkaisuudet olleet milloinkaan olleet
niin jyrkkiä, ja saksalaiset voivat sieltä helpommin löytää kodin.

Jo syksyllä 1526 lähti Hubmeier Augsburgista Mähriin "paljo kansaa
mukanaan", ja hänet otti Nikolsburgissa vierasvaraisesti vastaan
Leonard von Lichtenstein, joka kastatti itsensä. Seurakunta
järjestettiin ja -- mikä on varsin kuvaavaa -- heti perustettiin
kirjapaino, jossa Hubmeierin kirjotukset painettiin. Kirjanpainajana
oli Simprecht Sorg Zürichistä.

Maine tästä uudesta "Emauksesta" levisi nopeasti talonpoikien
keskuuteen, ja monet pakenivat vainoja välttääkseen sinne. Mutta vapaus
ja menestyminen edistivät jo olevaa hajanaisuutta. Ilmeni selvästi
uudestikastajien ankaramman ja lievemmän suunnan välinen ristiriita,
joka oli ilmennyt jo Saksassa, mutta jonka vainot siellä olivat
saattaneet taka-alalle. Molempien suuntien johtajat olivat Hubmeier ja
Hut, joka pian oli seurannut Hubmeieriä Mähriin.

Lähestyvä turkkilainen vaara teki mielialan kiihkeäksi. Määrättiin vero
uskottomia vastaan käytävää sotaa varten, ja silloin nousi kysymys,
pitikö kastajien maksaa vaiko ei. He hylkäsivät kaikkinaisen sodan,
ja Hutin suunnituksiin ei laisinkaan sopinut auttaa keisarillisia
turkkilaisten vahingoksi, joiden voittokulun hän juuri toivoi
kääntyvän kastajien eduksi. Tästä seikasta kiisteltiin monin ottein
Nikolsburgissa ja sen ympäristöllä. "Kun huuto kuului", kertovat
uudestikastajien aikakirjat, "v. 1527, että turkkilainen ryntäisi
Itävallan Wieniin, kokoontuivat Nikolsburgin läheisen Pergenin
seurakunnan veljet ja vanhimmat pappilaan -- -- -- neuvottelemaan
mainituista asioista, mutta eivät ole voineet päästä yksimielisyyteen".
Ja toisessa paikassa: "Hans Hut ja muut kokoontuivat kaikki
Nikolsburgin (Lichtensteinin) linnaan neuvottelemaan miekasta,
pitäisikö sitä käyttää ja kantaa vaiko ei; myöskin siitä, pitääkö
maksaa sotaveroa, ja muistakin säädöksistä, joista asioista he eivät
kuitenkaan voineet sopia. He erosivat siis pääsemättä yksimielisyyteen.
Mutta kun Hans Hut ei voinut eikä tahtonut yhdessä herra Leonard von
Lichtensteinin kanssa äänestää miekan puolesta, on häntä _vasten
tahtoaan_ pidetty Nikolsburgin linnassa. Mutta muuan, joka tahtoi
hyvää Hutille ja huolehti hänen kohtalostaan, on laskenut hänet yöllä
jäniksenverkossa akkunasta muurin ylitse. Seuraavana päivänä nousi
kaupungin kansan keskuudessa suuri nurina ja valitus herra Leonardia
ja hänen kannattajiansa vastaan siitä, että he olivat väkisin pitäneet
Hutia linnassa. Sen vuoksi oli Balthasar Hubmeierin pakko julkisesti
selittää suhteensa miekkaan ja sotaveroon."

Näyttää siis silloin rauhallisten veljien keskuudessa olleen koko
kuumaa kiistaa.

Hut ei viipynyt kauan Mährissä, vaan lähti v. 1527 Augsburgiin, missä
hän, kuten ennen olemme kertoneet, kärsi marttyyrikuoleman.

Mutta Hubmeier jatkoi kiistaansa ankaramman suunnan kanssa. Hänen
kirjasensa "Miekasta" on omistettu yksinomaan polemikille veljiä
vastaan. Muutamia kuvaavia kohtia siitä lainattakoon. Aluksi Hubmeier
viittaa siihen, että veljien pitää ottaa olevaiset, todelliset
olosuhteet huomioon eikä elää unelmien maailmassa. Hän alkaa Kristuksen
sanoilla: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta" ja selittää
niiden merkitsevän: "Meidän valtakuntamme ei _pitäisi_ oleman tästä
maailmasta. Mutta, jumala paratkoon, se on tästä maailmasta... me
olemme maailman, synnin, kuoleman ja helvetin valtakunnassa. Mutta isä,
auta sinä meitä tästä valtakunnasta, me olemme siinä korviamme myöden
emmekä voi siitä vapautua."

Samalla tavalla selvittää Hubmeier ne viisitoista muuta kohtaa, jotka
ankarampi suunta oli esittänyt mielipiteilleen tueksi. Luonnollisesti
ei hänen ole vaikea löytää Uudesta testamentista lauseita, jotka
terottavat velvollisuuksia esivaltaa kohtaan. Mutta tämä tottelevaisuus
ei kuitenkaan saa olla sokeata, huomauttaa Hubmeier. "Jos esivalta
on lapsellinen tai mieletön tai ehkä vallan kykenemätön hallitsemaan
ja jos voipi kohtuudenmukaisesti siitä luopua ja ottaa toisen, on se
hyvä,[36] mutta ellei se voi kohtuudenmukaisesti ja rauhassa tapahtua,
tai suuretta vahingotta ja meteleittä, niin kärsittäköön sitä."

Samaan aikaan Hubmeier julkaisi riitakirjotuksia Zwingliä ja tämän
ystäviä vastaan, ja niistä käy selväksi, että hänen kommunisminsakin
oli sangen lievää. Kirjasessaan "Keskustelua Ulrich Zwinglin
lasten kastetta koskevan kirjasen johdosta" vastaa hän syytteeseen
"yhteisyydestä", kommunismista: "Olen aina ja kaikkialla puhunut
tavarain yhteisyydestä sitä tarkottaen, että jokaisen pitää sääliä
toista, ruokkia nälkäisiä, antaa juomaa janoisille, vaatettaa
alastomia, sillä mehän emme ole tavaramme herroja, vaan vain
isännöitsijöitä ja jakajia. Tiettävästi ei ole ketään, joka sanoisi,
että pitää ottaa toiselta hänen omansa ja tehdä se yhteiseksi, vaan
pikemmin antaa takkinsa viitaksi". Ylentävää ei ole, että Hubmeier,
kun hänet vangittiin, koetti päästä kuningas Ferdinandin armoihin
muun, muassa sillä, että selitti, miten jyrkkä vastakkaisuus oli
ollut hänen ja Hans Hutin välillä. Hän kirjottaa kirjasessaan
_"viimeisestä päivästä"_, mikä sen ajan puhetavan mukaan ei merkitse
muuta kuin kapinaa: "Vaikka Kristus on antanut meille monta merkkiä
meidän tietääksemme, miten lähellä hänen tulemisensa päivä on ovella,
niin ei tätä päivää tiedä kukaan muu kuin jumala yksin. Olenkin sen
vuoksi ollut melkein kova Johannes Hutia ja hänen kannattajiaan
kohtaan, koska he väittävät tietävänsä, että viimeinen päivä olisi
ensi helluntaina, ja ovat saarnanneet kansalle sellaista ja saaneet
sen tämän kautta myymään talonsa ja tavaransa, jättämään vaimonsa
ja lapsensa, ja taivuttaneet yksinkertaiset jättämään työnsä ja
juoksemaan hänen perässään. Erehdys, joka on johtunut tavattomasta
raamatunkäsittämättömyydestä". Danielin kolmesta ja puolesta vuodesta
on Hut muka tehnyt neljä tavallista vuotta, mikä on suuri erehdys.
Hubmeierin laskujen mukaan olisi Danielin vuoden yksi päivä yhtä pitkä
kuin tavallinen vuosi, sen vuoksi merkitsevät nämä puoli neljättä
vuotta 1277:ää vuotta, jotka puuttuvat Hutin laskuista. "Minkä olen
hänen nenänsä alle julkisesti ja vakavasti sysännyt ja _osottanut
hänelle olevan rikollista puhua niin kansa paralle ja johtaa sitä
harhaan_, kuten voin todistaa sillä loppupuheella, jonka olen pitänyt
häntä vastaan". Vallankumouksellinen, joka odotti vallankumousta vasta
1277 vuoden kuluttua, ei tosiaankaan ollut kovin vaarallinen.

Kirjasensa "Tilinteko" toisessakin kohdassa pauhaa Hubmeier Hutia
vastaan: "Kasteeseen ja sakramenttiin (ehtoolliseen), sellaisena kuin
Johan Hut seuralaisineen niitä opettaa, olen melkein suuttunut, _tahdon
myöskin opetuksella ja kirjotuksilla taistella sellaisia käsityksiä
vastaan_, mikäli jumala elämäni varrella minulle voimaa antaa... Minun
opettamani kaste ja Hutin kaste ovat niin kaukana toisistaan kuin
taivas ja helvetti. Myöskin ehtoolliseen nähden turvaan jumalaan."

Molempien suurten vastustajien kuoleman jälkeen ei taistelu molempien
suuntien välillä ensinkään lakannut, joskin se joksikin aikaa hiljeni,
kun kastajien vainoaminen (toistaiseksi) ulottui Mähriin asti ja
samalla turkkilaisten hyökkäys veti yleisen huomion puoleensa.

Saksasta vaelsi silloin paljon veljiä Mähriin. Muuan joukko asettui
Gabriel Ascherhamin johdolla asumaan Rossitziin ja tunnetaan he
sittemmin _gabrielilaisten_ nimellä. Kun siellä kävi liian ahtaaksi,
kulki osa, enimmäkseen pfalzilaisia, Filip Plenerin johdolla -- sen
vuoksi _filippiläisiksi_ kutsuttuja -- Auspitziin. Molemmat "kansat"
kuuluivat lievemmän suunnan kannattajiin, mutta olivat taasen keskenään
mielipiteiltään erilaisia. Nikolsburgilaisten keskuudessa jatkui
taistelu molempien suuntien kesken, joista ankarampi nyt sai lisänimen
_"yhteisomistajat"_ tai _"sauvalaiset"_, toinen nimen _"miekkalaiset"_.

Viimeksimainittujen puolella oli Leonard von Lichtenstein. Kun hänestä
kiista kävi liian ankaraksi, pakotti hän jyrkemmät kommunistit, 200
täysikasvuista henkeä, muuttamaan pois hänen tiluksiltaan (1528).
Ensimäinen tehtävä näillä, sittenkun he olivat kääntäneet vanhalle
seurakunnalleen selkänsä, oli kommunisminsa julistaminen. "Miehet
levittivät vaippansa kansan eteen ja jokainen antoi sen, mitä omasi,
vapaasta tahdosta, ilman pakkoa, tarvitsevaisten ylläpidoksi,
profeetojen ja apostolien opin mukaan."

He menivät Austerlitziin, Kaunitzin herrojen tilalle, ja nämä ottivat
heidät mielellään vastaan. "Pikardit" olivat jo ennen, vuonna 1511,
sinne asettuneet. Pian seurasi siirtolaisia sinne ja lukuisia muita
tovereja, niin että Austerlitz tuli Mährin kastajien pääpaikaksi.

Mutta myöskin Austerlitzin seurakunnassa syntyi pian riitaisuuksia.
Reublin, joka sieltä karkotettiin ja perusti Auspitziin oman
seurakunnan, kertoo kirjeessään eräälle ystävälleen, kuinka jäljelle
jääneet antoivat rikkaille omat pienet talot, niin että Franz ja hänen
vaimonsa elivät aatelisten tapaan. "Aterioidessa vanhimmat ja heidän
vaimonsa saivat paistia, kalaa, lintua ja hyvää viiniä, ja useita
vaimoja en ole edes nähnytkään yhteisen pöydän ääressä. Tavalliset
veljet sensijaan saivat yleensä tyytyä herneisiin ja kaaliin. Toisilla
ei saanut olla kenkiä eikä paitaa, mutta heillä itsellään oli
yltäkyllin housuja, takkeja ja turkkeja."

Pian huomattiin, että Reublin itse oli "petollinen ja uskoton Ananias",
ja hänet erotettiin veljeskunnasta. Hän oli pitänyt omanaan 40
guldenia, jotka hän oli tuonut mukanaan Saksasta, eikä ollut antanut
niitä seurakunnalle.

Noin v. 1531 oli hämmennys Mährin kastajien keskuudessa saavuttanut
suurimman määränsä. Mutta mikä näytti hajaannukselta, olikin itse
asiassa vain kehittymisaikaa, joka tuotti kirkastuneen ja kestävän
tuloksen.

Kaikkien näiden taistelujen lopputuloksena oli _kommunistinen
järjestö_, joka oli olemassa lähes vuosisadan ja kukistettiin vasta
ulkonaisella väkivallalla.

Pääansio kastajien lopullisesta järjestämisestä tulee _Tyrolista_
tulleille siirtolaisille, joita vuoden 1529 jälkeen sadottain tuli
Mähriin ja antoi siellä sikäläiselle liikkeelle leimansa. Heidän
johtajanaan mainitaan etukädessä hatuntekijä Jakob, jota ammattinsa
mukaan kutsuttiin Huteriksi (häntä usein sekotetaan Hans Hutiin).
Hänestä Mährin uudestikastajat saivat nimen _"huterinveljet"_. Missä
määrin Huterin nero oli osallisena uudestijärjestymiseen, missä määrin
hän oli vain takanaan olevan joukon tahdon toteuttaja, on nykyisin
vaikea ratkaista.

Syksyllä 1529 tulivat Jakob Huter ja Sigismund Schützinger useiden
toverien mukana Tyrolista Austerlitziin ja liittyivät sikäläiseen
seurakuntaan. He huomasivat, että Mährissä oli hyvä asua. Jakob palasi
Tyroliin, lähettääkseen joukon toisensa jälkeen Mähriin. Nämä uudet
tulokkaat toivat mukanaan innostusta, uhrautuvaisuutta ja kuria ja
muodostivat kommunistiselle seurakunnalle ytimen, joka pian saattoi
toisetkin ainekset rauhalliseen ja uutteraan yhteiselämään.

Elokuussa 1533 tuli Huter itse takaisin lukuisain kannattajien
seuraamana, sillä Tyrolissa "oli hirmuvalta päässyt sellaiseen
mittaan", kuten veljet selittivät, "että pyhien ei enään auttanut
jäädä maahan". Ja nyt alkoi varsinainen uudestijärjestelytyö. Sitä
lienee tehty erittäin tarmokkaasti ja tarkotuksenmukaisesti, sillä
kastajaseurakunnan lopulliset perusteet olivat jo valmiina, kun
kastajien kapina Münsterissä (1534), joka kiihotti mitä ankarimpaan
uudestikastajien vainoon, pelästytti joksikin aikaa osan Mährinkin
aatelistoa. Ensimäinen suuri kastajien vaino Mährissä alkoi.
Seurakunnat hajotettiin ja niiden jäsenet karkotettiin, joukko
aatelismiehiä, joiden tiloilla he olivat eläneet, kielsi heiltä
suojeluksensa Arveltiin tähän aikaan kastajia olleen Mährissä 3-4,000.

Myöskin Huterin täytyi paeta. Hän lähetti kuitenkin 1 p:nä toukok. 1535
rohkean vastalauseen vainoa vastaan Mährin maaherralle. "Voi, voi",
hän kirjottaa siinä, "ja vielä kerran voi teitä, Mährin herrat, jotka
olette suostuneet ja hyväksyneet tuon _julman tyrannin_ Ferdinandin,
tämän jumalallisen totuuden vihollisen käskyn karkottaa hurskaat ja
jumalaapelkääväiset ihmiset maastanne ja pelkäätte enemmän _kuolevaista
hyödytöntä ihmistä_ kun kaikkivaltiasta Herraa Jumalaa!"

Tämä vastalause sai aikaan vain sen, että kaksinkertaisella innolla
vainottiin Huteria. Hän lähti takaisin Tyroliin, mutta ei ollut
suuremmassa turvassa siellä kuin Mährissäkään. Marraskuun 30 p:nä 1535
otettiin hänet vangiksi Klausenissa. Veljet kertoivat hänen osakseen
tulleesta kohtelusta: "He panivat hänet jääkylmään veteen ja veivät
sitte kuumaan huoneeseen ja ruoskivat häntä. He myöskin haavottivat
hänen ruumistaan ja kaatoivat paloviinaa haavoihin sekä sytyttivät sen
sitte palamaan". Aikaisin aamulla maaliskuun 3 p:nä 1536 hänet kaikessa
hiljaisuudessa poltettiin, sillä peljättiin kansaa.

Johtaja oli kaatunut, mutta seurakunnalla oli kyllin sisäistä voimaa
voittaa sekä tämä että toinenkin isku. Jo 1536 voivat kastajat Mährissä
taasen kokoontua. Herrat, joiden tiloilla he ennen olivat asuneet,
olivat vainon aikana oppineet arvostamaan näiden ahkerien ja taitavien
työmiesten taloudellista arvoa. He kutsuivat heidät takaisin, ja
kaikista piilopaikoista he tulivatkin esiin. Pian oli, ei ainoastaan
vanhat vauriot korjattu, vaan voitiinpa ruveta perustamaan uusia
seurakuntiakin.

Vaino pikemmin vahvisti kastajia, sillä se puhdisti heidät kaikista
epäilyttävistä aineksista. Vuoden 1536 jälkeen oli yksimielisyys paljon
suurempi kuin ennen, ja edistyi siitä alkaen nopeasti. Kaikki muut
suunnat sulautuivat lopulta huterilaiseen.

Mährin kastajien uuden järjestön perustana oli mitä ankarin kommunismi.
Pidettiin syntisenä vähäpätöisimmänkin yksityisomaisuuden omistamista.
Hans Schmidt, tuomittuna kuolemaan, lähettää "Magdaleenalleen kauhansa
muistoksi, edellyttäen, _ettei veljillä ole mitään sitä vastaan_. Hän
kuolee yhteisön opin puolesta. Se on hänestä korkein aarre, kaunein
asia maan päällä..."

"Sen, joka liittyi seurakuntaan, täytyi luopua kaikesta, mitä hänellä
oli, ja antaa se seurakunnanjohtajille. Kumminkin liittyi lahkoon
nyt enimmäkseen köyhää kansaa, työntekijöitä ja käsityöläisiä, mutta
Tyrolin oikeuden pöytäkirjat osottavat kuitenkin, että sekä yksityisiä
aatelismiehiä että hyvinvoipia talonpoikia yhtyi siihen." (Loserth).

Se, mitä seurakunnalle annettiin, kuului sille, eikä ollut
minkäänmoinen osakemaksu eikä sentapainen. Yksinpä silloinkaan, kun
jäsen erosi tai erotettiin, ei hän saanut seurakunnalle antamaansa
summaa takaisin.

Ankarampi suunta voitti siinäkin kohden, mille kannalle oli asetuttava
valtion ja sotapalveluksen suhteen. Kaikissa _kohtuullisissa_ asioissa
piti mukautua esivallan määräyksiin, mutta aina totella enempi Jumalaa
kuin ihmisiä, s.o. kastajat pidättivät itselleen oikeuden päättää itse,
milloin tuli totella. Osanotto valtiovaltaan kiellettiin samoin kuin
sodankäyntikin jopa sotaveronkin maksaminen.

Kehitys kulki siis kastajilla toiseen suuntaan kuin Böhmin veljillä,
joiden keskuudessa, kuten olemme nähneet, maltillisempi puolue pääsi
voitolle.

Syyt siihen ovat niiden olosuhteiden erilaisuudessa, joiden vallitessa
kumpikin lahko syntyi.

Böhmin veljesyhteisö vaikutti oman kansansa keskuudessa. Niin pian
kuin sen muodostama yhteiskunta alkoi menestyä ja levitä, syntyi
veljien silmissä mahdollisuus ja mielessä halu, voittaa koko
kansakunta puolelleen. Mutta jokaisen tätä tarkottavan käytännöllisen
toiminnan kokeen täytyi silloin kehittymässä olevan tavaratuotannon
ja sen seurausilmiöiden piirissä johtaa kommunististen pyrkimysten
heikkenemiseen.

Kastajat Mährissä olivat ja pysyivät saksalaisina tshekkiläisen väestön
keskuudessa, pienenä "valittujen" lahkona "pakanoiden" seassa. Heillä
oli vain muutamia kosketuskohtia ympäristöönsä, eivätkä he tunteneet
tämän vetävän heitä puoleensa, vaan pikemmin he yhä enemmän joutuivat
toimimaan vain omassa keskuudessaan.

Lisäksi ne sivistyneitten luokkien miehet, jotka liittyivät Böhmin
veljiin, kuuluivat järjestään maltillisempaan suuntaan, riippuipa
he sitten siitä että heidän katsantokantansa oli laajempi tai siitä
että he eninten kärsivät veljeskunnan joutuessa kokonaan erilleen
ympäröivästä yhteiskunnasta. Myöskin useimmat uudestikastajiin
liittyneet oppineet olivat maltillisemman suunnan kannattajia. Mutta
ensimäinen suuri vaino uudestikastajia vastaan sitävastoin pyyhki pois
nämä sivistyneet ainekset, eikä niitä sitten enää milloinkaan tullut
uusia. Melkein kaikki heidän etevimmät miehensä olivat sittemmin
oppimattomia käsityöläisiä. Viha taidetta ja tiedettä kohtaan,
joka esiintyi useimmissa kommunistisissa lahkoissa keskiajalla ja
uskonpuhdistuksen aikana, saattoi esteettömästi kehittyä nyt heidän
keskuudessaan. Ja suuressa määrin sitä heidän keskuudessaan sittemmin
ilmenikin.

Se, ettei tämän suuren vainon jälkeen keitään sivistyneitä
aatteenmiehiä liittynyt kastajiin riippui suureksi osaksi niistä
olosuhteista, jotka nämä vainot loivat. Vuodesta 1527 alkaen oli
jokainen, joka yhtyi kastajiin, porvarillisen yhteiskunnan kirouksen
alainen. Hänen oli joko salattava kerettiläiset mielipiteensä tai
mukaannuttava elämään talonpoikana talonpoikien parissa vapaaehtoisessa
maanpaossa kaukana sivistyneen maailman rajoilla -- turkkilaisethan
tähän aikaan tunkivat aina Mähriin asti.

Ja kastajille tai köyhälistölle myötätuntoisien oppineiden täytyi
vuoden 1525 jälkeen olla peräti harvinaisia. Sillä talonpoikaiskapinan
kukistuessa musertui Saksassa samalla sekä yhteiskunnallinen vapaus
että tieteenkin itsenäisyys. Tieteestä tuli, kuten kirkostakin,
ainoastaan valtion palvelija. Professoreista tuli ruhtinaallisia
palvelijoita, samallaisia kuin pastoritkin. Se rohkeus ja itsenäisyys,
mikä saksalaisella tieteellä oli vuoden 1525 edellisinä vuosikymmeninä,
oli nyt hävinnyt. Mistä olisikaan tullut tiedemiehiä, joilla oli
vallankumouksellisia mielipiteitä?

Ankaramman suunnan voittamiseen vaikutti suuresti sekin, että sama
vaino, joka hävitti oppineet kastajaliikkeestä, toi suuren määrän
tyrolilaisia talonpoikia Mähriin, ja ne olivat osaksi _kankureja_,
joilla, kuten olemme nähneet, kommunistinen innostus aina oli ollut
varsin voimakas, osaksi Tyrolista tulleita _vuorimiehiä_, jotka olivat
käyneet kapitalistisen sortamisen koulussa ja suurteollisuudessa
oppineet kuriin ja tuumaperäiseen johtoon.

Ankaramman suunnan kommunismin perustuksena oli, kuten kaikkien
kommunismin muotojen, joita tähän saakka olemme tarkastaneet,
yhteisyys _kulutuksessa_, kulutusvälineiden yhteisomistus. Tästä
johtui välttämättömästi yksiavioisen perheen poistaminen. Mährin
kastajat eivät sitävastoin ruvenneet poistamaan _yksiavioisuutta_.
Naimattomuuskieltoakaan eivät he voineet ottaa noudattaakseen
vastakkaisuutensa vuoksi paavinkirkkoon; se olisi saattanut heidät
munkkien asteelle joita he vihasivat enempi kuin mitään muita
paaviuden puolustajia, ne kun olivat silloisen sorron ja riistämisen
pahimpien muotojen puolustajia. Ja vapaa sukupuolirakkaus oli vielä
jyrkemmässä ristiriidassa pikkuporvarillis- ja pikkutalonpoikaispiirien
käsityksien ja vaatimuksien kanssa, joiden piirien aatteet sen ajan
köyhälistölläkin suuressa määrin oli.

Suurempi vapaus rakkaudessa ja avioliitossa oli itse asiassa vaatimus,
joka oli paljon lähempänä kumouksellisia yläluokkia, 1500-luvun
ruhtinaita, kauppiaita ja humanistisia oppineita, kuin niitä
aineksia, joista kastajat saivat jäsenensä. Kohoavissa korkeammissa
luokissa saattoi olla olemassa elämäniloa, tietoisuutta omasta
personallisuudesta, jonka voimakkaan kehittymisen ja toiminnan kaikki
edellykset niissä piireissä olivat olemassa, "individualismia" ja
kaikkinaisen pakon vihaamista. Sorrettujen alempien luokkien piiristä
lähteneet kommunistit eivät voineet ajatella pysyvänsä pystyssä
muuten kuin että sulausivat personallisuuksineen suureen yhteisöön.
Näille aineksille, jotka harrastivat synkkää kieltäymystä, olivat
sukupuolielämän ilot, kuten kaikki muukin ilo, jotain halpamaista ja
synnillistä, ja niiden täytyi olla heistä sitä hyljättävämpiä, kun ne
näyttivät kuuluvan ylempien luokkien ylellisyyteen ja ylimielisyyteen.
Koko nykyaikainen yksilöllinen sukupuolirakkaus oli vielä kehdossaan,
ja sen edellytykset ilmenivät enempi yläluokassa kuin kansan syvissä
riveissä.

Siten esiintyivätkin juuri uskonpuhdistuksen ajan ruhtinaanpalvelijat
helpompien avioeronehtojen puoltajina; Luther ja Melanchton selittivät
vieläpä moniavioisuudenkin luvalliseksi! Ja Luther selitti yksinpä
avioliiton ulkopuolisenkin sukupuolielämän ansiokkaammaksi kuin
sukupuolipuhtauden. "Kaikki munkit ja nunnat, joilla ei ole uskoa ja
jotka luottavat puhtauteensa ja munkkikuntaansa, eivät ole arvokkaita
tuutimaan kastettua lasta, olkoonpa se sitten vaikka aviotonkin. Syy:
sillä heidän munkkikuntansa ja heidän elämänsä eivät ole Jumalan sanan
mukaisia, eivätkä he myöskään voine kehua, että Jumala mielistyy
kaikkeen, mitä he tekevät, kuten nainen voipi tehdä, _vaikkapa hän
kantaisi aviotontakin lasta_".

Tämän ajan kommunistit olivat sitävastoin melkein poikkeuksetta
peräti ankaria avioliittokysymyksissä. Aviorikos oli vaikea rikos,
ja avioliitto oli rikkomaton. "Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä eivät
ihmiset saa erottaa", sanoivat kastajat. Avioliittorikoksen tapahtuessa
rangaistiin ei ainoastaan syyllinen sulkemalla hänet seurakunnan
yhteydestä määrätyksi ajaksi, vaan myöskin syytön puoliso sai osansa
ja kiellettiin kastajien ankarimman rangaistuksen, seurakunnasta
sulkemisen, uhalla pitämästä yhteyttä puolisonsa kanssa, ennenkuin tämä
oli kokonaan taasen saanut armon.

Naisyhteisyydestä ei heillä siis ollut jälkeäkään. Kastajat olivat
avioliiton asioissa ankarampia kuin "pakanat". Mutta toiselta puolen
ei heillä ollut juuri mitään muuta jäljellä avioliitosta kuin itse
paritteleminen. "Vanhimmat" järjestelivät enimmäkseen avioliitot,
melkein kuin Platonin valtiossa tai Oneidan "täydellisten" keskuudessa.

Yksiavion oleelliset toimet, lukuunottamatta parittelua, suoritettiin
pitämällä yhteistä taloutta ja kasvattamalla lapset yhdessä.

Seurakunta jakaantui useampiin talouskuntiin, joita oli siellä täällä
ympäri koko Mähriä. Sen suurimman kukoistuksen aikana oli näitä 70, ja
jokaisessa oli 4 à 600 henkeä, suuremmissa vieläpä 2,000:kin. Heillä
kaikilla oli _yksi_ kyökki, _yksi_ leipomohuone, _yksi_ juomakeittiö,
_yksi_ koulu, _yksi_ huone lapsivuoteessa olevia naisia varten, _yksi_
huone, missä äidit olivat pikkulastensa kanssa, j.n.e.

Jokaisessa sellaisessa huonekunnassa oli _yksi_ taloudenhoitaja, joka
osti kaiken viljan, viinin, villan, hampun, suolan, eläimet y.m.
tarpeet niillä rahoilla, jotka saatiin käsityöstä ja muista tuloista,
ja tarpeen mukaan sitten jaettiin jokaiselle. Niin tuotiin ruokaa
koululapsille, naisille, jotka olivat äsken nousseet lapsivuoteesta,
ja kaikelle muulle kansalle _yhteen_ huoneeseen, ruokahuoneeseen.
Sairaille on asetettu sisaria, jotka tuovat heille ruokaa ja juomaa ja
palvelevat heitä.

"Hyvin vanhat asetetaan erikseen ja heille annetaan vähän enemmän kuin
nuorille ja terveille ja kaikille _kohtuuden_ ja _varojen_ mukaan."
(Loserth).

Minkälainen ruoka oli näissä yhteisissä aterioissa, käy selväksi
muutamasta kirjeestä vuodelta 1642, kun seurakunta oli karkotettu
Mähristä ja vietti Unkarissa puutteenalaista elämää. Siinä sanotaan:
"Lihaa meillä on kaikkina päivinä illalliseksi, ja yksi, kaksi, kolme
tai neljä kertaa viikossa aamiaiseksi, sen mukaan kuin ajatkin ovat.
Muissa aterioissa me käytämme hyväksemme vihanneksia. Kaikkina päivinä
on kahden aterian ohella myöskin sopiva mitallinen viiniä, mutta muuten
ei milloinkaan, paitsi silloin kun menemme iltarukoukseen, silloin
saamme myöskin mitallisen viiniä, toisinaan on oluttakin. Leipää, joka
meillä on yhteisessä kodissa, syömme me mielellämme, mutta tuoretta ei
ole varsin usein -- paitsi erityisissä tapauksissa, niinkuin Herran
muistopäivänä, pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna."

Sisarusten ruoka -- kastajat kutsuivat toisiaan sisaruksiksi -- oli
siis yksinkertainen, mutta samalla jotenkin runsas. Ruuassa ei oltu
kaavamaisia, vaan, kuten olemme nähneet, "kaikille annettiin kohtuuden
ja varojen mukaan". Kuinka tässä meneteltiin, se selviää muutamasta
ruokaohjeesta nälkävuodelta 1569; siinä määrätään ravinto ijän,
sukupuolen, toimen, terveydentilan j.n.e. mukaan. Yksin tämä niin raaka
ja alkuperäinen yhteiskuntamuoto on siis paljon etevämpi niitä "valtion
keittiöitä", joissa jokaiselle poikkeuksetta annetaan sama ja yhtä
suuri ruoka-annos, joita Eugen Richterin mielikuvitus näkee 1900-luvun
sosialidemokratisessa "tulevaisuusvaltiossa!"

Paitsi kastajien yhteistä taloutta ansaitsee heidän yhteinen
lastenkasvatuksensa erityisesti huomiota. Beck puhuu heidän lastensa
"_spartalaisesta_ kasvatuksesta" ja kuvailee, kuinka "lapset
äidinrinnoilta joutuivat yhteisiin lastenkamareihin, missä he
saivat kasvaa vanhemmilleen ja lapsellisille tunteille vieraina".
Hän olisi voinut ehkä vielä paremmin puhua _"platonilaisesta"_
lastenkasvatuksesta, sillä uudestikastajien kasvatusjärjestelmä
muistutti useissa kohdin Platonin tasavaltaa samoin kuin useissa kohdin
Moren "Utopiaa". Ei ole mahdotonta, että tämä voipi osaksi riippua
suoranaisesta aatteiden siirtymisestä. Platon ei ollut tuntematon
uskonpuhdistuksen ajan kommunisteille. Tuomas Münzer viittaa useasti
hänen "Valtio"-kirjaansa. Baselin humanistit, joiden läheisistä
piireistä useat ensimäiset sivistyneet kastajat lähtivät, keskustelivat
ja väittelivät innokkaasti Moren "Utopiasta". Mutta yhdenmukaisuuden
saattaa myöskin selvittää aivan yksinkertaisesti sillä tavoin,
että olosuhteiden oma johdonmukaisuus johti Mährin sivistymättömän
köyhälistön samalle tielle, jolle kreikkalainen maailmanviisas
ja englantilainen humanisti joutuivat vetäessään johtopäätöksiä
aatteistaan.

Niin pitkälle kuin Platon, eivät huterilaiset menneet -- he eivät
vaatineet, että lapsi olisi otettava äidiltä niin varhain, ettei tämä
enään sitä tuntisi. Lapsi pysyi äitinsä luona usein kahdenkin vuoden
ikään, mutta silloin hän joutui yleiseen kasvatuslaitokseen, _kouluun_.

Tämä oli yksi kohta, joka herätti paljon pahennusta kastajien
vastustajissa. "Nuo väärät uudestikastajat toimivat luontoa vastaan",
kirjottaa Fischer v. 1607 ja kuvaa, kuinka säälimätöntä oli ottaa
lapset oikeilta vanhemmiltaan ja antaa ne ensiksi erityisten sisarien
ja sitten äkäisten kasvattajien ja koulumestarien haltuun. Mutta sama
Fischer kumoo itse itsensä, kun hän valittaa, että Mährin varakkaat
mieluimmin ottivat imettäjät ja hoitajat lapsilleen uudestikastajien
joukosta _"niinkuin nämä yksin ymmärtäisivät näitä asioita"_.
Loistavampia todistuksia ei voi antaa kommunistisen kasvatuksen
etevämmyydestä kuin sellaiset katkeran vihollisen lausumat sanat.

Uudestikastajien koulutkin olivat niin suuressa maineessa, _että
toisuskoisetkin mielellään lähettivät lapsensa niihin_. Heidän
koululaitoksensa ja kasvatusopilliset sääntönsä ansaitsevat huomiota
vielä nykyäänkin, ja 1500-luvulla olivat ne suuremmoisia.

Sen ajan tavallisten opetusmenettelyjen valaisemiseksi mainittakoon
seuraava tapaus, jonka Erasmus rotterdamilainen kertoo ja joka on aikaa
kuvaava. Muutamalla koulumestarilla oli tapana aina aterian jälkeen,
jota hän söi yhdessä oppilaittensa kanssa, kutsua jonkun oppilaista
esiin ja antaa hänet raa'an rangaistusmestarin kuritettavaksi. Kun
kerran eräs heikko poika sai osansa, hakattiin häntä siksi kunnes
hän makasi puolikuolleena piiskurin jalkain juuressa ja piiskuri oli
hiestä märkänä. Mutta opettaja kääntyi rauhallisesti toisten oppilaiden
puoleen ja sanoi: _"Hän ei kyllä ollut tehnyt mitään, mutta häntä
täytyy nöyryyttää"_. Tämä oli kommunismin _vastustajien_ kasvatusoppia.

Kastajat taas selittivät: "_Kovilla iskuilla_ ei paljon saada aikaan.
Täytyy _opilla_ vaikuttaa lapsiin".

Kastajien kouluissa oli lukuisa opettajisto. Opettajien oli
pidettävä huolta paitsi lapsen henkisestä, hänen ruumiillisestakin
hyvinvoinnistaan, vieläpä pantiin tälle pääpainokin. "Kun lapsi
viedään kouluun", sanotaan vuoden 1568 koulujärjestyksessä, "täytyy
sen terveydentilaa mitä huolellisimmin tutkia. Jos hänessä on joku
vaarallinen tauti, kuten luumärkä, sukupuolitauti tai sellainen, niin
häntä pidettäköön nukkumassa, syömässä ja pesuissa erillään muista
lapsista".

Kun "koulunäiti" on puhdistanut jonkun lapsen sairaan suun, niin ei hän
saa pesemättömin käsin tarkastaa terveitten lasten suita. Myöskin on
hänen neuvottava "sisarille", kuinka lapsen suu puhdistetaan. Yleensä
pannaan suuri arvo ankaraan puhtauteen. "Sisarien" on valvottava
pikkulasten nukkumista, peitettävä ne, jos ne potkivat peiton päältään.
Lapsia ei saa lyödä, jos nämä alkavat nukkuessaan kirkua.

Lapsille ei saanut olla tarpeettoman ankara. Jos lapsi tekee virheen
kehruussa, niin on siinä kylliksi, että se ilmotetaan "koulunäidille".
Hän kurittaa suurempia tyttöjä ja koulumestari suuria poikia. Kun olisi
rangaistava varkaudesta, valheesta ja muista synneistä, täytyy aina
kysyä joltakin veljeltä neuvoa. Kaikellainen lyöminen päähän tai suuhun
ja muullainen liian ankara kuritus on ankarasti kielletty.

Kasvatuksen tulee olla yksilöllistä. "Lasten kurittamisessa tarvitaan
suurta huomaavaisuutta ja oikeata erilaisuutta. Yksi taipuu ystävyyttä
käyttämällä, toinen voitetaan lahjoilla, kolmas vaatii ankarampaa
kuria."

Mitä aineita kastajien kouluissa luettiin sitä emme lähemmin tunne;
etukädessä harjotettiin niissä luonnollisesti sisälukua ja kirjotusta,
joita molempia melkein kaikki kastajat osasivat. Hyödyllinen työnteko
näyttää käyneen käsi kädessä henkisen kehityksen kanssa; varsinkin
totutettiin tytöt varhain kehräämään.

Mihin ikävuoteen asti lapset olivat koulussa, emme tiedä. Koulusta
joutuivat he teollisuuden, maanviljelyksen tai talouden töihin.
Teollisuus ja maanviljelys tarkottivat ennen kaikkea seurakunnan
tarpeitten tyydyttämistä. Ennenkuin tämä oli tehty, ei kukaan saanut
työskennellä toisille.

Mutta kastajat olivat oivallisia ja ahkeria työmiehiä, ja heidän työnsä
tuotti melkoisesti yli tarpeen. Varsinkin kunnostivat he itseään
_hevosenhoitajina, mylläreinä, oluenpanijoina_ sekä _veitsien_ ja
ennen kaikkea _veran_ valmistamisessa, joka oli heidän pääammattinsa.
Tässäkin tapaamme taas villakutomisen mitä likeisimmässä kommunismin
yhteydessä.

Se mitä yli oman tarpeen tuotettiin näillä ja muilla tuotannon
aloilla, sai tavaratuotannon yhteiskunnassa luonnollisesti tavarain
muodon. He myivät suuren osan tuotteitaan, mikä heille taasen teki
mahdolliseksi laajentaa määrättyjen tuotteiden valmistusta jatkuvasti
paljon yli omien tarpeiden. Niin joutuivat he monella tuotannon alalla
_teollisuuden suurtuotantoon_.

Kotitalouden ja tuotannon muodot ovat aina olleet likeisessä suhteessa
toisiinsa. Ennen oli näin laita vielä suuremmassa määrässä kuin nyt.
Kapitalistinen tuotanto on höllentänyt tätä suhdetta, erottamalla
työpajan kotitalouden piiristä; molempien suhde ei enään ole välitön.
Mutta vanhalla ja keskiajalla olivat molemmat mitä läheisimmässä
yhteydessä toistensa kanssa, tuotannon laajuus määräsi perheen
laajuuden.

Mutta päinvastoin ei myöskään perheen laajentuminen jäänyt
vaikuttamatta tuotannon laajentumiseen.

Yhteinen kotitalous, esim. luostareissa tai beghardilaistaloissa
esiintyvä, edistikin aina pyrkimystä suurliikkeiden muodostumiseen.
Kun 20:kin kankuria eli yhteistä taloutta pitäen, oli lähellä se,
että he ostivat myöskin raaka-aineen yhteisesti ja työskentelivät
yhteisessä huoneustossa. Mutta nämä pyrkimykset ovat toteutuneet vain
vähässä määrin; toisissa -- luostareissa -- ehkäisi niitä se, että nämä
järjestöt säännöllisesti ennenpitkää lakkasivat olemasta työjärjestöjä
ja muuttuivat riistämisjärjestöiksi, toisissa begharditaloissa ja
sentapaisissa laitoksissa estivät vainot työn yhteisyyttä pääsemästä
kehittymään, ottamasta syvää juurta ja vaikuttamasta tuotantotapaan.

Ja luostarit samoin kuin begharditalot menestyivät työlaitoksina
aikana, jolloin ei ollut yhteiskunnallisia eikä tekotavallisia
edellytyksiä suurtuotannolle.

Toisin oli laita Mährin uudestikastajien. Heidän järjestönsä olivat
varmempia kuin useimmat beghardilaistalot olivat olleet; mutta ollen
vieraita, joita vain siedettiin ja joita hallitsijoidensa viha aina
uhkasi, eivät he voineet kehittää talouksiaan riistämislaitoksiksi,
kuten luostarit. Vihdoin esiintyivät he aikana, jolloin
yhteiskunnalliselle tuotannolle jo oli lukuisia edellytyksiä.
Vuorityötä ja malmienjalostusta harjotettiin jo kapitalistisesti. Mutta
käsityökin pyrki silloin jo usein laajentumaan käsiteollisuudeksi
ja rikkomaan liikkeen ammatillisen rajottamisen puitteet, jotka
estivät käyttämästä muuta kuin muutamia sällejä. Kun sitten muodostui
1,000-2,000 hengen yhteisiä kotitalouksia, täytyi niissä olevien
suurliikkeiden laittamista ja kehittämistä tarkottavien pyrkimysten
löytää suotuisa maaperä.

Uudestikastajien kesken "kävi kaikki suurliikkeen tapaan ja eri
käsityöläiset valmistivat tuotteita toistensa tarpeiksi. Oli
mitä jyrkimmin kielletty ottamasta raaka-ainetta muualta kuin
uudestikastajien itsensä parista, kun vaan sellaista sieltä oli
saatavissa. Niin saivat nahkurit valmistettavat vuodat teurastajilta ja
jättivät ne valmistettuina satulasepille ja suutareille. Samallainen
oli puuvillakehrääjien ja kankurien, kankurien ja räätälien suhde
j.n.e. Vain muutamia raaka-aineita, kuten rautaa, hienompia öljyjä ja
muutamia muita tuotiin ulkoa. Ja eri ammatteja harjotettiin suuressa
mittakaavassa, sillä tuotteilleen: puukoille, sirpeille, kankaille,
kengille j.n.e. saivat he hyvän menekin, paitsi veljien, myöskin
muitten naapurien parissa."

Niistä raaka-aineista, joita he ostivat, olisi Loserthin, joka tämän
kuvauksen on antanut, täytynyt vielä mainita yksi, joka oli sangen
tärkeä, _villa_. Heidän kangasteollisuutensa menestyi niin suuressa
määrin, ettei mähriläinen villa enään riittänyt, vaan täytyi villaa
tuottaa ulkoa, todennäköisesti Unkarista.

Jokaisessa ammatissa oli aineenostajansa, jakajansa ja päällysmiehensä.
Ensinmainitut ostivat, jos tarvittiin, raaka-aineen suurissa
määrin, toiset jakoivat sen eri työmiehille ja valvoivat heidän
yhteistyötään. Näiden asioiden ja yleensä tuotannon järjestämisessä
oli veljillä paljon puuhaa. Tämä käy selväksi m.m. niistä lukuisista
järjestyssäännöistä, joita he ovat työskentelyn järjestämiseksi
tehneet. Valitettavasti ei näitä ole monta tallella, eipä edes
veranvalmistusta koskevia, jota he harjottivat suuressa määrin ja
menestyksellä. Emme näin ollen tiedä, miten pitkälle työnjako ja
järjestelmällinen yhteistyö eri teollisuusaloilla meni. Varmaa on, että
he sen ajan ammattikunnalliseen käsityöhön verraten olivat ottaneet
aimo askeleen käsiteollisuutta kohti. He huolehtivat myöskin sitä,
että he olisivat teknillisessä suhteessa aikansa tasalla. Niinpä he
esim. aika ajoin lähettivät mylläreitä Sveitsiin tutkimaan sikäläisiä
ammattiin kuuluvia laitoksia.

Vielä enempi he olivat luonnollisesti _kaupantekoon_ nähden
käsityöastetta etevämmällä kannalla, he kun osaksi ostivat raaka-aineet
suurissa määrin ja vain osaksi saivat itse valmistamalla. He saattoivat
myöskin helpommin kuin yksityiset valmistajat voittaa kauppapulat,
joskaan ei liikatuotantoa toisinaan kokonaan voitu välttää. Mutta
silloin autettiin asia panemalla liiat käsivarret maanviljelykseen,
jolla alalla työtä ei koskaan puuttunut.

Kaikkien näiden etujen lisäksi, joita kommunistisella suurtuotannolla
oli käsityöläisten yksilölliseen valmistamistapaan verrattuna tuli
luonnollisesti vielä se, että jokaisen yksilön ylläpito tietysti
tuli paljon huokeammaksi suuressa yhteisessä taloudessa kuin
käsityöläismestarien pienissä talouksissa. Eivätkä milloinkaan
lakanneetkaan valitukset siitä turmiollisesta kilpailusta, jonka
kommunistit tuottivat ammattikuntien käsityöläismestareille.
Uudestikastajat väittivät, etteivät he tehneet mitään muuta kuin
ahkeroivat kaikessa rehellisessä työnteossa. He selittivät, etteivät
he suinkaan saata huonontaa työtään siksi, että yksi ja toinen heitä
aiheettomasti moitti.

Kastajien laitosten etevämmyys vastustajien laitoksien rinnalla
tuotantotapaan samoin kuin koululaitokseenkin nähden, käy paraiten
selville juuri vastustajien valituksista. Me neuvomme kaikkia niitä,
jotka väittävät, että kommunismin täytyy kaikissa olosuhteissa olla
epätaloudellinen, ajattelemaan tätä seikkaa. Mährin uudestikastajien
kokemukset vahvistavat sitä sääntöä, jonka huomasimme verratessamme
luostareita sekä Amerikan uskonnollisia kommunistisiirtoloita toisiinsa.

Samat syyt, jotka tekivät kaupunkien käsityöläisistä huterilaisten
vastustajia, saivat sensijaan suuret maanomistajat, joiden tiloilla
he elivät ja joille he maksoivat veronsa, heille suosiolliseksi.
Uudestikastajat lisäsivät aateliston rikkautta ja hyvinvointia.
Kastajat tulivat Mährin aatelille taloudellisesti välttämättömiksi.

Mutta kastajilla ei ollut taloudellista merkitystä vain tuotteittensa
perustuksella, vaan myös niiden palkkatyömiesten tähden, joita
heistä saatiin. Useat veljet ja sisaret olivat nimittäin yksityisten
palveluksessa. Me olemme jo nähneet, kuinka heidän naisensa olivat
haluttuja imettäjiksi ja kasvattajiksi, mutta kastajia käytettiin
muissakin toimissa, kuten esim. mylläreinä ja varsinkin liikkeiden
johtajina, mikä saa selityksensä siitä, että heidän suuren taloutensa
hoitaminen luonnollisesti kehitti järjestämis- ja hallintakykyä heissä.

Eivätkä suinkaan vain erityiset yksilöt olleet sellaisessa yksityisessä
palveluksessa, vaan kokonainen kastajaseurakunta. Yksityiset olivat
ainoastaan seurakunnan asettamia siihen toimeen, jossa he olivat.
He olivat edelleenkin seurakunnan kurinpidon alaisia ja heidän
täytyi antaa kaikki tulonsa tälle, ei vain palkkansa, vaan myöskin
_juomarahansa_ ja _lahjansa_, olivatpa nämä sitte rahassa tai luonnossa
annetuita.

Näyttää siltä että nämä määräykset pantiin toimeen ilman sanottavia
vaikeuksia. Vain yksi ammatti teki tässä poikkeuksen, nimittäin
_lääkärit_. Huolimatta siitä että kastajat halveksivat tiedettä ja
oppineisuutta, pitivät he paljon lääkintötaidosta ja vesilääkityksestä.
Heidän kylpynsä eivät tosin kai suurestikaan olleet tieteellisellä
pohjalla, mutta he lienevät silti käytännössä olleet sangen taitavia,
sillä heidän apuaan tässä asiassa haettiin koko maassa, vieläpä
kutsuttiin kastajia sitä varten keisarilliseen hoviinkin, joka muuten
ei kärsinyt nähdäkään kommunisteja.

Huomattava on heidän kylvettäjiä varten antamansa säännöt vuodelta
1654. Siinä asetetaan kylvettäjille m.m. seuraavia velvotuksia:

4. Tulee lukea ahkerasti ja harrastaa pyhää raamattua ja lääkekirjoja;

8. Yrttejä ja rohdosjuuria kootessa ei saa mennä viinille ja tulla
kotiin ilman juuria ja yrttejä;

16. Eivät saa olla poissa työstä, ikäänkuin olisivat liian hyviä
sellaiseen eivätkä luodut työtä tekemään;

17. Älköön myöskään pidettäkö omia lääkkeitä omaksi voitoksi ja
hyödyksi;

19. Kaikki rahat, olkootpa sitten lahjotettuja tai juomarahoja, sekä
kaikki ansio tulee rehellisesti antaa esimiehelle.

Kylvettäjien oli vaikeinta mukaantua kommunistiseen järjestykseen,
ehkäpä sentähden, että he olivat erikoisasemassa, sivistyksensä ja
arvonsa puolesta muiden veljien yläpuolella.

Veljien yhteiskuntamuoto oli kansanvaltainen. Yhteisön johdossa
olivat osaksi hengelliset, osaksi maalliset virkamiehet. Edelliset,
"sananpalvelijat", olivat osaksi apostoleja, jotka kulkivat maailmalla
hankkimassa uusia tovereita, osaksi saarnaajia, jotka toimivat
kotona Mährissä. Maalliset virkamiehet, "tarpeen palvelijat", olivat
raaka-aineitten ostajia, esimiehiä, taloudenhoitajia ja työnjohtajia.
Korkein valta oli seurakunnalla. Mutta ettei tämän mieltä tarvinnut
kysyä tavan takaa, oli olemassa vanhimpien neuvosto, joka seurakunnan
palvelijoiden kanssa ratkaisi vähemmän tärkeitä kysymyksiä. Koko
yhteisön johtajana oli piispa. Virkamiehiä ei kuitenkaan valittu,
vaan he määrättiin arvalla, "Herran sormen avulla", niistä, jotka
näyttivät olevan kelvollisia. Mutta seurakunnan tuli jälkeenpäin antaa
vahvistuksensa Jumalan tahdolle ja hyväksyä valittu virkaan, ennenkuin
tämä saattoi lopullisesti ottaa sen vastaan.

Lähes kokonaisen vuosisadan pysyi tämä omituinen yhteiskunta, jota
tässä olemme kuvanneet täysissä voimissaan. Se ei kukistunut sisäisen
rappeutumisen tähden, vaan ulkonaisen väkivallan uhrina.

Sitten kun Böhmi ja Mähri olivat joutuneet habsburgeille, olivat nämä
olleet alituisessa, joskin enimmäkseen verettömässä sodassa näitten
maiden mahtavan aateliston kanssa. Vihdoin syntyi suuri, ratkaiseva
taistelu, joka johti kolmenkymmenvuotiseen sotaan ja päättyi aateliston
täydellisellä kukistumisella Valkeavuoren tappelussa (1620). Aatelisto
melkein tuhottiin. Aateliston mukana kukistuivat sen turvatitkin,
Böhmin veljet ja Mährin huterilaiset seurakunnat.

Kardinali Dietrichstein kuulutti 22 p:nä syysk. 1622 keisari
Ferdinandin käskystä, että "kaikkia, jotka olivat liittyneet Huterin
veljeskuntaan, olkootpa sitten mies- tai naishenkilöitä, käsketään
poistumaan neljän viikon kuluessa kuulutuspäivästä alkaen ankaran
ruumiin- ja kuolemanrangaistuksen uhalla Mährin rajojen sisältä."

Sillä kertaa ei karkotusmääräys jäänyt paperille. Nyt tuli loppu Mährin
uudestikastajien järjestöstä. Monet liittyivät katolilaisuuteen, vaikka
salaisesti pysyivät uskollisina vanhalle uskolleen, toiset menehtyivät,
kun he talvella pakolaisina harhailivat ympäri metsissä, pienen osan
onnistui jättämällä kaikki omaisuutensa, mitä heillä oli, päästä
Unkariin, jossa heillä aina vuodesta 1546 alkaen oli ollut muutamia
uutistaloja. Unkarilaiset vallanpitäjät tarvitsivat siirtolaisia
ja ottivat tulokkaita mielellään vastaan. Pakolaiset järjestyivät
uudella kotiseudulla vanhaan tapaan, mutta seurakunta ei voinut
milloinkaan tointua tämän ankaran iskun jälkeen eikä saavuttaa entistä
merkitystään. Olosuhteet silloisessa Unkarissa, missä turkkilaisten
maahankarkaukset ja omien kansalaisten keskinäiset sodat saivat
aikaan hajaannusta, eivät olleet juuri omiansa edistämään köyhän
uutisasukassiirtolan pääsemistä hyvinvointiin. Se rappeutui ja hävisi
ja sen mukana hävisi olemasta sen kommunismikin.

Olisiko uudestikastajien kommunismi voinut pysyä pystyssä, jos
seurakunta olisi Mährissä saanut häiritsemättä kehittyä, ei ole
niinkään helposti ratkaistavissa. Mutta varsin todennäköistä ei
kuitenkaan ole, että kastajien olisi onnistunut pysyttää kommunismiansa
voimassa keskellä kapitalista yhteiskuntaa, jonka kanssa he
tavaratuotannon ja palkkatyön kautta olivat läheisessä yhteydessä ja
jolla silloin vielä oli tulevaisuus edessään.

Mutta joka tapauksessa on Huterin lahkolla Mährissä mitä suurin
merkitys sosialismin historialle. Siitä tuli kerettiläiskommunismin
kypsin hedelmä ja se näyttää meille selvimmin uudestikastajien
pyrkimykset. Sen pääpiirteet ovat vielä samat kuin munkkilaitoksenkin;
talous on tavallansa vain jonkunlainen luostari. Mutta se on kuitenkin
jo kehittyneempi tätä ja lähempänä uudenaikaista sosialismia, se kun
sovittaa avioliiton luostarikommunismiin ja kehittää suurteollisuutta
tavalla, joka näyttää, että tämä ei enää ole vain kommunismin
sivu-ilmaus, vaan alkaa tulla sen perustukseksi.

Mutta merkityksestään ja omituisuudestaan huolimatta ovat
uudestikastajien mähriläiset järjestöt kuitenkin pitkän aikaa olleet
unohduksissa. "On kummallista", kirjotti 1858 muuan böhmiläinen
historioitsija, "että Mährin uudestikastajien muisto on niin kokonaan
hävinnyt kansasta ja että tieteellinen tutkiminen vasta nykyään on
hiukan tuonut valoa heidän oloihinsa". Sittemmin on tri Josef Beck
väsymättömällä innolla toimien saanut koolle tarpeellisia lähteitä,
joita sitte m.m. Loserth on taitavasti osannut käyttää. Mutta
erikoistutkijoita lukuunottamatta tiedetään vielä nykyäänkin Mährin
uudestikastajista varsin vähän, ja vanhemman sosialismin porvarilliset
historiankirjottajat ovat jättäneet heidät kerrassaan huomioonottamatta.

Tämä ei saa meitä ihmetyttää. Nämä herrat _eivät_ yleensä pyri
sosialismia ymmärtämään, vaan vain kokoamaan aineksia, jotka näyttävät
olevan hyviä sitä tuomitessa. Mutta siihen tarkotukseen sopivat Mährin
uudestikastajat huonosti. Paljon sopivampi sellaiseen oli Münsterin
uudestikastajien kapina, Ja sitäpä perinnäinen historiankirjotus
esittääkin uudestikastajien kuvaavana ilmauksena. Siihen viitataan
mielellään, kun tahdotaan osottaa mitä kamaluuksia kommunismi
välttämättömästi tuo mukanaan.

Joka kuulee puhuttavan uudestikastajista, ajattelee tavallisesti heti
Münsterin kapinaa, ja joka tästä puhuu, tarkottaa _sillä_ hirmuista
mieletöntä irstailevaa remuilua.

Katsokaammepa, missä määrin tämä on oikeutettua.


VI. Münsterin levottomuudet.

Myöhemmin kuin Etelä-Saksassa alkoi Pohjois-Saksassa
uskonpuhdistusliike varttua ja ajan luokkavastakohdat astua esiin.

Suureksi osaksi on tähän syy haettava Pohjois-Saksan taloudellisesta
takapajullaolosta; mutta niissä luoteisissa osissa, jotka olivat
korkeammalle kehittyneitä, esti uskonpuhdistusliikettä habsburgilaisten
Alankomaiden läheisyys. Talonpojat pohjoisessa _eivät_ yleensä
_joutuneet_ mihinkään yleiseen liikkeeseen. Osaksi oli heillä vielä
parempi asema kuin veljillään etelässä, osaksi olivat he vielä enempi
erillään toisistaan kuin taajemmin asutussa Etelä-Saksassa.

Vain kaksi uskonpuhdistusliikkeen puolta tapaamme Ala-Saksassa:
_ruhtinaitten_ ja _kaupunkien_ edustamat. Mitä taasen
viimeksimainittuun tulee, ilmeni siinäkin osaksi jyrkkä kaupunkien
porvariston ja sen vapautta uhkaavan ruhtinasvallan välinen
vastakohta, osaksi ammattikuntien ja vanhojen ylimysperheiden välinen
vastakohtaisuus. Ja aivan kuin etelässäkin _liittyivät_ täälläkin,
ennenkuin taistelu oikein voi alkaa, kaupunkien alimmat kansankerrokset
näihin liikkeisiin ja alkoivat siellä, missä olosuhteet _olivat_
suotuisat, ajaa itsenäistä politiikkaa.

Pohjois-Saksan kaupungeista kuuluisin ja mahtavin, jolla on ollut osaa
uskonpuhdistusliikkeeseen, oli vanha hansakaupunki _Lübeck_.

Lübeckin ylimysmielinen neuvoskunta asettui vallitsevan auktoritetin,
katolisen kirkon, puolelle; kansanvaltaisuus sensijaan otti
"evankeliumin" asian omakseen. Se sai v. 1530 kapinan avulla voiton,
hallitusmuotoa muutettiin kansanvaltaiseen suuntaan, ja kirkon
omaisuus otettiin kaupungille. Mutta tämä voitto saatiin vain
ammattikuntien ja rahvaan yhteisvaikutuksella. Tämän liiton etevin
edustaja ja sen johtaja oli _Jürg Wullenweber_, joka v. 1533 tuli
Lübeckin pormestariksi. Sen seikan nojalla, että hän oli saavuttanut
voiton rahvaan avulla, on ymmärrettävää, että hän oli myötätuntoinen
uudestikastajille, että Saksassa yleisesti sanottiin, että Lübeck hänen
tullessaan tähän virkaan oli joutunut kastajien käsiin. Missä määrin
Wullenweber todella hyväksyi uudestikastajien aatteet ei enään voi
sanoa. Mitään käytännöllisiä tuloksia eivät uudestikastajat Lübeckissä
saavuttaneet ja yhtä vähän missään muussa Pohjois-Saksan kaupungissa,
joissa heitä oli lukuisasti.

Vain _yhdessä_ kaupungissa saavuttivat he hetkiseksi menestystä
omituisen olosuhteiden yhteensattuman vuoksi, -- _Münsterissä_.

Luoteis-Saksassa oli erikoisen lukuisasti hengellisiä ruhtinaskuntia:
Köln, Münster, Paderborn, Osnabrück, Minden j.n.e. Näistä valtioista
olivat Kölnin arkkipiispakunta ja Münsterin piispakunta muita paljon
merkitsevämmät.

Yhteiskunnalliset ja valtiolliset vastakkaisuudet saivat hengellisissä
ruhtinaskunnissa omituisen värityksen. Niiden valtiaalla oli samoissa
käsissä kirkon ja valtion mahtikeinot. Mutta hän oli kaikkea muuta
kuin yksinvaltainen ruhtinas. Ollen riippuvaisempi keisarista ja
paavista kuin maallinen ruhtinas, oli hän samalla myöskin suuremmassa
määrin välikappale kuin alueellansa olevan aateliston ja hengellisten
hallitsija. Piispojen vaalin olivat kaikkialla _tuomiokapitulit_
ottaneet oikeudekseen, ja niiden virkojen täyttäminen taas, samoinkuin
yleensä korkeampien ja merkitsevämpien kirkollisten virkojen
täyttäminen, oli _aateliston_ yksinoikeutena (Münsterissä vuodesta
1392 alkaen). Aatelistoa ja hengellisiä liitti siis toisiinsa kiinteä
etujen yhteisyys, ja he olivat valitsemansa ruhtinaan rinnalla
mahtavampia kuin maallisissa piireissä. Aatelilla ja hengellisillä
oli hengellisissä ruhtinaskunnissa enemmän sananvaltaa kuin muissa,
ja sitä enempi jota yksimielisempiä olivat. Kaupungit joutuivat aina
alakynteen, ja pienempiä sorrettiin, suuret saivat turvautua omaan
apuunsa.

Aatelistolla ja korkeammilla hengellisillä oli asiain näin ollen
eninten kadotettavaa, he olivat senvuoksi lujia vanhan uskon
puolustajia; paljon mieluummin jakoivat he tavattomat rikkaudet,
joita kirkko oli koonnut hengellisissä ruhtinaskunnissa, Rooman
paavi-istuimen kanssa kuin luopuivat kokonaan niistä.

Epävarmempia olivat sitävastoin piispat. Aivan liian helposti joutuivat
he kiusaukseen, jonka heille tarjosi maallisten naapurien esimerkki.
Kääntyminen lutherilaisuuteen lupasi heille riippumattomuuden paavista,
joka rasitti heitä suurilla veroilla, vapaamman vallan kirkkotilojen ja
aatelin yli. Ei sen vuoksi ole ensinkään ihmeellistä, että Münsterin
piispat, kuten heidän virkaveljensäkin, vain puolin sydämin vastustivat
evankelista oppia, vieläpä salaa sitä suosivatkin.

Kun _Bernt Rothmann_ v. 1531 alkoi pitää Münsterin etukaupungissa
St. Mauritzissa lutherilaismielisiä saarnoja, silloin kääntyi
tuomiokapituli turhaan piispa Fredrikin puoleen, pyytäen, _että_
hän estäisi tämän vallattomuuden. Piispa kielsi kyllä Rothmanin
saarnaamasta, mutta ei tehnyt kerrassaan mitään antaakseen pontta
kiellolle, ja Rothman saarnasi huoletta edelleen. Vasta keisarin
käsky sai piispan karkottamaan Rothmanin (tammikuussa 1532). Rothman
jätti St. Mauritzin, mutta ei lähteäkseen maasta, vaan hyökätäkseen
münsteriläisen kirkon kimppuun sen keskuksessa: hän siirtyi saarnaamaan
itse Münsteriin.

Münster oli rikas ja vahvasti varustettu suuri kaupunki, ei vain
piispakunnan, vaan koko Westfalin pääkaupunki. Kansanvalta osottautui
siellä erittäin voimakkaaksi. Alkuaan oli neuvoskunta, kuten jokaisessa
keskiaikaisessa kaupungissa, yksinomaan kyläkuntayhteistöläisten,
vanhojen sukujen, hallussa, joita Münsterissä nimitettiin
perintömiehiksi. Mutta kun kauppa ja ammattityöt alkoivat kukoistaa ja
ammattikunnat saavuttivat valtaa ja arvoa, silloin hankkivat he lopulta
itselleen myöskin pääsyn neuvoskuntaan. Tämän valitsi vuotuisesti
kymmenen valitsijaa, joita koko porvaristo oli valitsemassa. Vain
puolet kahdestakymmenestäneljästä neuvosherrasta täytyi olla vanhojen
sukujen jäseniä. Mutta kaupungin asioiden hoito vaati jo enemmän aikaa
ja tietoja, kuin kansanmiehellä yleensä voi siihen aikaan olla. Nuo
kaksitoista tavallisen porvariston osalle myönnettyä neuvosherrapaikkaa
joutui sen vuoksi yhä uudelleen muutamien harvojen hyvinvoivien
perheiden jäsenille, joista perheistä vähitellen kehittyi toinen
kaupunkilainen ylimystö, vähemmän ylhäinen kuin perintömiehet, mutta
yhteisten etujen siihen liittämä.

Niin muodostui neuvoskunta vähitellen taasen yksinomaan kaupunkien
ylimystön eduskunnaksi, ylimystön, joka osaksi eli koroistaan, maansa
vuokrasta, osaksi myöskin kaupalla. Mutta neuvoston rinnalle kehittyi
ammattikuntien valta. Münsterissä oli seitsemäntoista ammattikuntaa.
Jokaisella niistä oli oma ammattikuntatalonsa, ja jokainen hoiti
asioitaan omien sääntöjensä mukaan. Sitäpaitsi oli kaikilla
yhteinen keskustalo. Paastonaikana, vähän neuvostovaalien jälkeen,
kokoontuivat sinne kaupungin kolmekymmentäneljä ammattikuntamestaria
ja valitsivat kaksi ammattivanhinta. "Nämä", sanoo muuan senaikuinen
münsteriläinen historioitsija, "ovat koko alemman porvariston päitä ja
johtajia, ja heitä pidetään niin suuressa arvossa, että he, yhdessä
ammattikuntamestarien kanssa, voivat kumota neuvoston päätökset, jos
tahtovat. Sen vuoksi ei maistraatti voi tärkeissä ja yhteisön hyvää
koskevissa asioissa päättää juuri mitään, elleivät sitä hyväksy nuo
mainitut kansan johtomiehet."

Rauhallisina aikoina tosin annettiin neuvoston yleensä päättää asiat
mielensä mukaan. Mutta jos syntyi riita kunnan ja neuvoston tai
hengellisten välille, silloin katosi neuvoston arvo pian. Se oli,
kuten jo aikaisemminkin, näkynyt varsin selvästi v. 1525. Mahtava
taistelu Etelä-Saksassa ei jäänyt vaikutuksitta Pohjois-Saksassakaan.
Kaikkialla ilmeni kaupungeissa alemman kansan liikkeitä; samoin kuin
Kölnissä, syntyi Münsterissäkin papistonvastainen liike, joka muuttui
ilmikapinaksi, kun neuvoskunta koki sitä ehkäistä. Kansa nousi kapinaan
ja asetti 40-miehisen valiokunnan, joka teki sen vaatimuksista 36
artikkelia. Nämä eivät koske _uskonnollisia_, vaan _taloudellisia_
kysymyksiä ja näyttivät, että ammattikunnat johtivat liikettä.

Liikkeen luonteen kuvaamiseksi mainittakoon tässä muutamia artikkeleita:

"5. Ei kukaan hengellinen, kuulukoon hän mihin munkkikuntaan tahansa,
ei pappi eikä munkki eikä nunna saa harjottaa kauppaa eikä mitään
maallista ammattia, olkoonpa se sitten vaikka härkien ruokkimista tai
palttinan kutomista tai jyvien kuivaamista. Heidän pitää senvuoksi heti
vapaaehtoisesti luopuman sellaisiin toimiin tarvittavista työkaluista,
joita on luostareissa tai papiston kodeissa, tai sitten valmistautuman
siihen, että kansa tulee ja ottaa ne.

"6. Älköön kukaan hengellinen olko tämän päivän jälkeen vapaa yleisistä
kaupungin ulosteoista.

"7. Niin hyvin hengellinen kuin maallinenkin esivalta kieltäköön
alamaisiaan kylissä, vähemmän kuin kahden penikulman etäisyydellä
kaupungista, harjottamasta mitään ammattia tai porvarien vahingoksi
keittämästä olutta ja leipomasta leipää" j.n.e.

Tämä kapina ei siis tarkottanut kaikkien erikoisoikeuksien poistamista,
vaan sitä, että ammattikuntien etuoikeudet olisi asetettu pappien
etuoikeuksien sijaan.

Neuvoskunta hyväksyi artikkelit, mutta niitä ei milloinkaan pantu
kokonaan käytäntöön. Etelä-Saksan kapinan kukistuttua, kukistuivat
Pohjois-Saksalaisetkin liikkeet. V. 1526 saatiin aikaan piispan
ja samalla tuomiokapitulin sekä kaupungin välillä sopimus, joka
suurimmaksi osaksi palautti papiston oikeudet.

Sillä oli rauha palautettu, mutta kaupungin kansanvaltaisten ainesten
vastustus rikasta ja sortavaa papistoa vastaan ei ollut suinkaan sillä
poistettu. Suuri talonpoikaissota oli saanut mielet kuohuksiin, ja
rahvas, joka oli ennen ollut koko Pohjois-Saksassa uskonpuhdistukselle
aivan välinpitämätön, omisti nyt ilolla evankeliumin asian. Entiset
hengelliset rupesivat liikettä johtamaan, ja liike, jolla alkuaan oli
puhtaasti taloudellinen luonne, pukeutui yhä enemmän uskonnolliseen
verhoon ja tuli näennäisesti puhtaasti uskonnolliseksi liikkeeksi.

Tämä ilmiö kohtaa meitä usein uskonpuhdistuksen aikakautena ja
sillä on vastaavaisuutensa nykyaikaisissa porvarillisissa ja
köyhälistöläisissä liikkeissä. Syy siihen on helposti havaittavissa.
Niin kauan kuin yhteiskunnallisessa liikkeessä on kysymys
yksityisistä hetkenvaatimuksista, on sen taloudellinen luonne
selvä. Mutta mitä enemmän se syventyy ja laajenee ja mitä enempi se
pyrkii koko yhteiskuntamuodon mullistamiseen, sitä enemmän tuntuu
tarvittavan henkistä yhdyssidettä kaikkien ohjelman eri kohtien
välille, sitä enemmän on kaikkien ajattelevien pakko tehdä itselleen
selväksi sen liikkeen päämäärä, jonka ensimäisinä askeleina ovat
nuo hetkenvaatimukset, sekä selittämään näitä vaatimuksia jonkun
korkeamman yleisen periaatteen johtopäätöksiksi. Kuta pienempi
ajan taloudellinen tieto on ja kuta pitemmälle liike tähtää, sitä
salaperäisemmän leiman saavat yleensä todistukset ja teoriat, sitä
pikemmin unohtavat liikkeen kannattajat agitatsioninsa taloudellisen
pohjan. Jos jossakin liikkeessä vain on kysymys esim. kauppavapaudesta
ja pienemmistä veroista tai lyhemmästä työajasta ja korkeammasta
palkasta, silloin lyhytnäköisellekin on selvänä sen taloudellinen
ydin. Mutta jos liike laajenee joko porvariston tai köyhälistön
yleiseksi luokkataisteluksi vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, niin
taloudellinen ydin katoo huomattavista melkein kokonaan, ellei ole
tarpeeksi teoretista ymmärrystä sen huomaamiseen. Silloin esiintyy
kaikki kysymyksinä luonnollisen oikeuden, järkevyyden j.n.e. käskystä.
Uskonpuhdistuksen aikakautena ei puettu ajatuksia lainopillisiin
muotoihin, vaan jumaluusopillisiin. Yhteiskunnallinen liike esiintyi
sentähden ulkonaisesti sitä jumaluusopillisempana, sitä enempi käyttäen
jumalansanaa ja Kristuksen käskyjä, mitä jyrkemmin kumouksellinen se
oli.

Vuonna 1529 sai Pohjois-Saksan kansanvaltainen protestanttinen liike
suuremman vauhdin. Silloin oli katovuosi ja nälänhätä, jotka kestivät
useampia vuosia. Rukiin hinta kohosi moninkertaiseksi, ja tuhoisa
kulkutauti, "englantilainen hiki" raivosi lisäksi maassa. Lisäksi
hyökkäsivät turkkilaiset maahan, ja se koski Pohjois-Saksaankin siinä
muodossa, että näille seuduille määrättiin erityinen sotavero, joka
nousi aina 10 prosenttiin asti kaikista tuloista. Ja kuta vähemmän
maata itseään turkkilaisvaara näytti uhkaavan, sitä raskaampana tuntui
tämä suuri sotavero, vallankin kun maassa muutenkin nyt vallitsi hätä.

Kaiken sen täytyi tavattomasti jyrkentää olevia luokkavastakohtia,
vallankin vastakkaisuutta kansanvallan ja rikkaan papiston välillä,
papisto kun aivan liian helposti osasi päästä sotaveroja suorittamasta,
ja sen ahnaaseen mieleen ei johtunut antaa mitään vapaaehtoisia lahjoja.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa saivat jo mainitun Rothmanin
saarnat luonnollisesti hedelmällisen maaperän. Vuonna 1531 tuli
hän itse Münsteriin, missä kansanvaltaiset ottivat hänet avosylin
vastaan ja antoivat hänelle tarpeellista suojaa. Etevin mies
kansanvaltaisessa puolueessa oli siihen aikaan rikas verkakauppias
_Bernhard Knipperdollinck_, "komea, vielä nuori mies, jolla oli kauniit
hiukset ja parta, urhea, reipas ja voimakas näöltään, liikkeiltään
ja toimiltaan, taitava puhumaan ja nopea töissään", kuten häntä
kuvataan, ja lisäksi itsepäinen ja toiminnanhaluinen, haaveellisuuteen
taipuvainen.

Münsterin kohoamaan pyrkivälle kansanvallalle sopi hyvin, että juuri
tähän aikaan, jolloin sen täytyi suorittaa ensimäinen kokeensa
puolustaessaan Rothmania, papilliset vallanpitäjät olivat kiintyneet
sisäisiin asioihin. Nämä kuvaavat erittäin hyvin ajan kirkollisia
olosuhteita.

Piispa Fredrik, mukava herra, ei viihtynyt virassaan näinä levottomina
aikoina, vaan katseli sopivaa henkilöä, joka kelpo hinnasta olisi
tahtonut ostaa piispantoimen häneltä. Hän tapasikin vihdoin sellaisen
Paderbornin ja Osnabrückin piispassa Eerikissä, joka oli yhtä
vallanhimoinen kuin rikaskin ja halusta laajensi alueitaan vielä
kolmannella. Kölnin katolinen arkkipiispa ja Saksin lutherilainen
vaaliruhtinas olivat välittäjinä tässä kirkollisessa kaupassa, --
saivatko he toimestaan välittäjäpalkkion, sitä ei tiedetä. Myyntihinta
määrättiin kuitenkin 40,000 guldeniksi, ja törkeän petoksen avulla
saivat nuo yhtä hurskaat kuin korkeatkin herrat tuomiokapitulin
suostumuksen, -- tehtiin tätä varten väärä välikirja, jossa kauppasumma
ilmotettiin puoleksi siitä, mitä se todellisuudessa oli. Sellaisia
olivat ne yhteiskunta-ainekset, jotka sitte myöhemmin esiintyivät
uskonnon, siveyden ja omaisuuden suojelijoina uudestikastajia vastaan!

Joulukuussa 1531 valittiin Eerik väliaikaiseksi piispaksi. Kun hän oli
maksanut kauppasumman, luopui Fredrik maaliskuussa 1532 piispallisesta
arvostaan.

Tällä väliajalla lisääntyi kerettiläisyys Münsterissä huomattavasti.
Mutta uuden piispan tulokaan ei muuttanut paljon asiaa. Hän
tunsi olevansa paljon enempi maallinen ruhtinas kuin kirkollinen
virkamies, lutherilaisen opin levittäminen oli hänelle vielä
vähemmän vastenmielistä kuin hänen edeltäjälleen. Hän oli etevimpien
protestantisten ruhtinasten, sekä Saksin vaaliruhtinaan että
Hessenin maakreivin, läheinen ystävä. Vieläpä oli hän, vaikka olikin
kolmenkertainen katolinen piispa, todistajana Teklenburgin kreivin ja
erään luostarista paenneen nunnan vihkiäisissä!

Sellaisen piispan valitseminen vahvisti suuressa määrin
protestantisuuden asiaa Münsterissä, mutta sai samalla aikaan
hajaannuksen protestanttien keskuudessa. Piispa olisi sallinut vain
ylhäältäpäin, vallanpitäjien puolelta, toimitetun, uskonpuhdistuksen,
mutta ei kansanvaltaista. Piispa ja neuvoskunta olivat kaupungissa
"maltillisena" puolueena, joka viekasteli lutherilaisuutta. Kaupunkien
kansanvalta oli käyttänyt lutherilaisuutta tuekseen niin kauan kuin
kaikki sen vastustajat olivat katolilaisia. Nyt uhkasi lutherilaisuus
muuttua kansanvallan aseesta kansanvallan vaarallisimpain
vastustajien, piispan ja ylimystön, aseeksi. Samassa määrin hävisi
kansanvaltaisuudesta mieltymys lutherilaisuuteen. Yhä enempi alempi
kansankerros kallistui zwingliläisyyteen, joka paraiten vastasi heidän
tarpeitaan.

Huhtikuussa 1532 ryhtyivät piispa ja neuvoskunta taisteluun
kansanvaltaisuutta vastaan, jonka kukistaminen näytti heistä kaikkein
tärkeimmältä. Rothmania käskettiin lopettamaan saarnaamisensa, mutta
seurakunta selitti aikovansa joka tapauksessa pitää hänet pastorinaan.

Ja onni suosi tällä kertaa taaskin kansanvaltaisuuden asiaa. "Tämä
oikeudellinen piispa", kirjottaa muuan piispanmielinen kirjailija,
"olisi oman mahtinsa ja ystäviensä kautta voinut vaikuttaa paljon
tähän asiaan, jollei hänen ennenaikainen kuolemansa olisi tullut
väliin. Sillä kun hän vietti tavallista hauskempia päiviä linnassaan
Fürstenaussa, lienee hän sairastunut, tai toisten tietojen mukaan
kuollut äkkiä tyhjennettyään mahdottoman suuren viinipikarin".

Piispan kuolema oli kapinanmerkkinä kaikissa kolmessa hiippakunnassa,
joita tuo viiniin autuaasti nukkunut oli elinaikanaan nylkenyt ja
sortanut. Kansa nousi kapinaan, karkotti katoliset papit ja asetti
protestantisia mielensä mukaan niiden sijaan. Osnabrückissä saatiin
aikaan sovinto, ja Paderbornin kukisti väkivallalla Kölnin arkkipiispa
lokakuussa 1532, mutta Münsterissä onnistui kapinallisten pitää
asemansa.

Tuomiokapituli oli heti valinnut Eerikin seuraajaksi Frans
Waldeckilaisen ja ylimyssuvut selittivät olevansa valmiita vannomaan
hänelle kuuliaisuutta. Mutta ammattikuntien kokous päätti sen sijaan
1 p:nä heinäk. muodostaa liiton evankeliumin suojelemiseksi ja asetti
36-miehisen vallankumouksellisen valiokunnan, joka niin pelotti
neuvoskuntaa, että se myöntyi kaikkeen, mitä seurakunta pyysi.
36-miehinen valiokunta järjesti nyt kirkon uudelleen ja rupesi samalla
liittoon m.m. Hessenin maakreivi Filipin kanssa. Kun piispa Frans
syksyllä alkoi hengellisen ja maallisen ylimystön avulla varustautua
kukistaakseen kaupungin väkivallalla, pakotti valiokunta. Münsterin
neuvoston ryhtymään vastavarustuksiin.

Syntyi mitättömiä kahakoita, mutta piispa ei uskaltanut ruveta
ratkaisevaan hyökkäykseen tuota vahvaa kaupunkia vastaa, vaan ryhtyi
sen sijaan keskustelemaan neuvoston kanssa.

Neuvosto oli luonnollisesti taipuvainen sovintoon, mutta kansa ei
tahtonut tietää mitään myönnytyksistä. "Ei askeltakaan takaisin!
Mieluummin teurastakaamme ja syökäämme omat lapsemme", huudahti
Knipperdollinck, ja rahvas oli samaa mieltä. Salaa suunniteltiin
hyökkäystä pienen Telgtkaupungin kimppuun, jonne piispa oli kutsunut
omat miehensä ja Münsterin neuvosherroja. Siihen ryhdyttiin yöllä
joulukuun 26 päivää vastaan, ja se onnistui. Piispa itse oli lähtenyt
sattumalta pari päivää aikaisemmin kaupungista, mutta joukko
hengellisiä ja maallisia ylimyksiä, katolisen asian etevimmät edustajat
maaseudulta ja Münsteristä, otettiin vangiksi.

Tämä ratkaisi asian. Hessenin maakreivi Filipin välityksellä saatiin
aikaan sopimus, jossa pääasiallisesti vahvistettiin, mitä kapinan
kautta oli saatu aikaan.

_Münster tunnustettiin evankeliseksi kaupungiksi_.


VII. Strassburgin ja Alankomaiden uudestikastajat.

Ammattikunnallinen kansanvaltaisuus oli voittanut Münsterissä, mutta
vain järjestymättömän väestön, pääasiassa siis omaisuudettomien,
köyhälistön, avulla. Eikä se tällä kertaa voinut, kuten sekä ennen
että jälkeenpäin niin usein on tapahtunut, heittää asettaan syrjään
sitä käytettyään. Sillä voitto oli vain onnellisen hyökkäyksen hedelmä
eikä saavutettu ratkaisevasti voittamalla vastustaja avoimessa
taistelussa. Uusia vaikeita taisteluja oli edessä ja niiden uhka
piti porvarilliskansanvaltaisia köyhälistöläisten yhteydessä.
Mutta köyhälistöläisen kansanvallan kuvaavimpana ilmauksena oli
uudestikastajien lahko. Se huomattava asema, jonka köyhälistö
Münsterissä oli saanut, teki senvuoksi pian tämän kaupungin
uudestikastamisliikkeen keskukseksi Pohjois-Saksassa.

Ne molemmat ahjot, joista näitä oppeja sinne tuotiin, olivat
_Strassburg_ ja _Alankomaat_.

Strassburgissa, joka on läheisessä taloudellisessa ja valtiollisessa
yhteydessä Pohjois-Sveitsin suurien kaupunkien kanssa, oli v. 1525
zwingliläinen valtiokirkollisuus voittanut. Mutta tämän taistellessa
katolisuutta ja lutherilaisuutta vastaan nousi siellä, kuten muissakin
Etelä-Saksan kaupungeissa, kastajien lahko kukoistukseen, niin että
Strassburg tuli paraaksi pakopaikaksi kaikille niille veljille, jotka
eivät lähteneet Mähriin. Me tapaammekin siellä 1520-luvun lopulla
toinen toisensa jälkeen melkein kaikki huomattavat eteläsaksalaiset
kastajat, m.m. Tyrolista tulleen Pilgram Marbeckin, joka
strassburgilaisten hyödyksi toimitti nerokkaalla tavalla joen siihen
kuntoon, että sen kautta saatiin Schwarzwaldin metsistä puita tähän
puutavarasta köyhään kaupunkiin.

Tärkeimmäksi kaikista tuli Strassburgissa tuo paljon matkustanut
turkkurinsälli _Melkior Hofmann_ Schwabenista. Tämä oli jo v.
1523 saarnannut Liivinmaalla evankelisessa hengessä, tuli sitten
Tukholman saksalaisen seurakunnan saarnaajaksi; sieltä karkotettuna
saihan Tanskan kuninkaalta Fredrikiltä luvan saarnata ja oleskella
Holsteinissa. Mutta kun hän kääntyi lutherilaisuudesta Zwinglin oppiin,
karkotettiin hänet maasta v. 1529. Hän tuli silloin Strassburgiin
Saksan zwingliläisyyden pääpaikkaan. Täällä hän kuitenkin liittyi
kastajiin ja oli jo v. 1530 näiden huomatuin mies, kun kaikki vanhat
johtajat olivat kaatuneet tai karkotetut.

Hurmahenkinen ja haaveileva intoilija kun oli, veti hän taas
esille Hans Hutin opit tuhatvuotisesta valtakunnasta, joka nyt
voitti etelä-saksalaisten talonpoikien keskuudessa sitä suurempaa
alaa, kuta ankarampi vaino oli. Mutta turkkilaisilta ei ollut enää
mitään odotettavissa. Hofmann julisti Strassburgin taivaalliseksi
Jerusalemiksi ja ennusti että kastajat pääsisivät siellä valtaan,
vieläpä aivan pian, jo v. 1533.

Vallan mieletön ei tämä ennustus ollutkaan. Kastajat olivat
Strassburgissa jo jommoinenkin mahti, eikä kauan enää voinut viipyä,
ennenkuin ratkaisun täytyi tapahtua. On luonnollista, että Hofmann
luotti voittoon. Vain se, joka uskoo asiaansa, saattaa menestyksellä
sen eduksi toimia.

Tärkeässä kohdassa jäi Hofmann kuitenkin kastajien yleisen perinnäisen
katsantotavan kannalle; hän julisti väkivallan käyttämisen,
kapinoimisen, syntiseksi. Hän luotti yksinomaan lähetystyöhön. Jumala
antaisi voiton.

Aluksi kohtasi Hofmann seurakunnassa ankaraa vastustusta, mutta hänen
suuntansa tuli kumminkin lopulta vallitsevaksi, johon ei suinkaan vähän
vaikuttanut hänen menestyksensä Alankomaissa, jonne hän jo v. 1530 oli
lähtenyt agitatsionimatkalle.

Alankomaat olivat, kuten olemme nähneet, olleet kerettiläiskommunismin
päämaana Alppien pohjoispuolella. Mutta sama nopea taloudellinen
kehitys, joka tämän kerettiläiskommunismin synnytti, antoi myöskin
varhain voimia sen vaarallisimmalle viholliselle, vahvalle
valtiovallalle.

Ruhtinasvalta oli 1500-luvun alussa Alankomaissa paljon mahtavampi ja
itsenäisempi kuin Saksassa.

Habsburgit nousivat v. 1504 myöskin Alankomaiden silloisen päämaan
Espanjan valta-istuimelle ja heillä oli kirkossa ja inkvisitsionissa
tottelevaiset aseet, jotka pitivät kaikki niskottelevat ainekset
ohjissa. Vuonna 1516 yhdisti Kaarle V kaikkiin muihin alueihinsa
Alankomaitten 17 maakuntaa. Hänellä oli nyt hirmuiset aseet
käytettävänä kukistaakseen kaiken vastustuksen perintömaissaan.
Alankomaissa hän voi esiintyä protestantisia liikkeitä vastaan paljon
pontevammin kuin Saksassa. Hän perusti ja pani toimeen kaikkialla,
missä ne näytti tarpeelliselta, yksinvaltaisen hallitusmuodon, joka
sitten hänen poikansa Filip II:sen aikana sai niin hirvittävän muodon
ja joka vasta 80-vuotisen taistelun jälkeen, ja sittenkin Alankomaissa
vain osaksi, saattoi murtua. Vapaamielinen historiankirjotus on tästä
huolimatta kohdistanut kaiken siveellisen mielipahansa Filip II:en,
mutta aina kohdellut Kaarle V:ttä kovin sääliväisesti. Syynä siihen on
varsin yksinkertaisesti ollut se, että Alankomaitten korkeammat luokat,
aatelismiehet ja kauppiaat, jaksoivat hyvin Kaarle V:nnen yksinvallan
vallitessa. Sillä tämä, joka oli Alankomaissa syntynyt ja kasvanut,
suosi heitä kaikin tavoin, piti heitä espanjalaisten arvoisina vieläpä
näitä parempinakin niin selvästi, että Espanjan kaupungit rupesivat v.
1522 kapinoimaan.

Tämä muuttui kokonaan toiseksi, kun Filip II, joka oli kasvatettu
espanjalaiseksi, nousi valtaistuimelle. Nyt pidätettiin kaikki paremmat
paikat armeijassa, hallituksessa ja siirtomaissa alankomaalaisilta ja
annettiin espanjalaisille, tai tarkemmin sanoen kastilialaisille. Se
johti Alankomaat kapinaan.

Kaarle V:nnen aikana pidettiin alemmat luokat Alankomaissa ohjissa
aivan yhtä raudankovalla ankaruudella kuin hänen seuraajansakin
hallitessa, eivätkä he voineet aikaansaada mitään, niin kauan
kuin hallitsevat luokat olivat sovussa keskenään. Se selittää,
että kerettiläiskommunismin kotimaassa, jossa vallitsi pitkälle
edistynyt taloudellinen kehitys ja missä oli lukuisa köyhälistö
ja kaikki beghardien toiminnan muistot, Saksan uskonpuhdistuksen
ensimäisen vuosikymmenen kuluessa oli näennäisesti niin huono maaperä
kommunistisille opeille. Kuitenkaan ei puuttunut kommunistisien
pyrkimysten ilmauksia, huolimatta valtiovallan hirmuisesta sorrosta.
15:nnen vuosisadan lopulla puhutaan "waldolaisten" salaisista
seuroista, joilla oli nimenä "turlupins" tai "pifles", myöskin, mikä on
huomattavaa, "tisserands" (kankurit).

Kastajien käännytystyön sanotaan alkaneen jo v. 1524. Vuodelta 1527
mainitaan jo kolme marttyyria "veljien" asialle Hollannissa. Hofmannin
merkitys ei ollut siinä, että hän olisi sinne vienyt kastajien
mielipiteitä, vaan siinä, että hän ennustuksillaan tuhatvuotisesta
valtakunnasta, jonka piti alkaa v. 1533, antoi kastajille rohkeutta
tuoda julkisuuteen mielipiteitään.

Huomattava on, että uusi lahko, melkiorilaiset -- kuten heitä
Melkior Hofmannin mukaan kutsuttiin -- ei voinut oikein menestyä
taloudellisesti ja valtiollisesti pisimmälle kehittyneissä maakunnissa,
Flanderissa ja Brabantissa. Valtiovalta oli siellä jo liian vahva ja
keskitetty. Liikkeen keskus oli pohjoisten maakuntien kaupungeissa,
missä vielä oli jälkiä kaupunkien vanhasta itsenäisyydestä,
Hollannissa, Seelannissa ja Frieslannissa, samoissa maakunnissa,
joiden myöhemmin onnistui vapautua Espanjan ikeestä. Pääseurakunta
muodostettiin Amsterdamiin. Se ei pelästynyt siitä, että keisari
Kaarlen nimenomaisesta käskystä sen johtaja, Jan Volkerts, ja kahdeksan
hänen aatetoveriaan mestattiin Haagissa joulukuun 5 p:nä 1531 ja päät
vietiin Amsterdamiin, "missä ne asetettiin riukuihin ympyrään, niin
että näkyivät kauaksi laivoille, jotka tulivat ja menivät, ja saarnaaja
keskelle korkealle toisten yläpuolelle". Kaupungin viranomaiset
ummistivat silmänsä lahkolaisiin nähden. Amsterdam pysyi liikkeen
keskuksena Alankomaissa.

Tuskin alkoivat melkiorilaiset saavuttaa kannatusta, kun kaksi
suuntaa muodostui heidän keskuuteensa. Kaikki uskoivat luonnollisesti
uuden Jerusalemin, uuden yhteiskunnan pikaiseen tuloon, mutta
käytännöllisemmät arvelivat, ettei se kuitenkaan muodostuisi itsestään,
ihmeen kautta, vaan että -- puhuaksemme nykyajan kieltä -- köyhälistön
täytyisi itse vapauttaa itsensä. Kansan täytyy, sanoivat he, taistella
sortajiaan vastaan samoilla keinoilla, joita nämäkin käyttävät,
_aseilla_. Miekka, jonka jumalattomat ovat vetäneet tupesta jumalan
kansaa vastaa vastaan, täytyy kääntyä heitä itseään vastaan.

Niin opetti Jan Mathys, harlemilainen leipuri, joka ensimäisenä
melkiorilaisten keskuudessa esiintyi puolustamaan väkivaltaista
menettelytapaa. Mathyksen oppi oli mitä jyrkimmässä ristiriidassa erään
_kaikkien_ kastajien tähänastisen ohjelman tärkeimmän kohdan kanssa.
Mutta se oli luonnollinen seuraus niistä kiliastisista toiveista,
joille vainot valmistivat sopivaa maa-alaa. Älköön se ihmetelkö, joka
saattaa jonkun kansankerroksen epätoivoon, jos tämä lopuksi rupesi
puolustukseen. Mathysin opit menestyivät Alankomaissa vielä senkin
vuoksi, että luokkavastakohdat ovat siellä jo paljon jyrkempiä,
kuin uudestikastajien opin kotimaassa Sveitsissä. Alankomaissa ei
uudestikastajien joukossa tavata juuri ensinkään korkeampien luokkien
jäseniä. Liike oli puhtaasti köyhälistöläinen, sellaisten ainesten
liike, joilla ei ollut muuta kadotettavana kuin kahleensa. Sen seikan
täytyi lisätä heidän vastustuskykyään ja vastustushaluaan.

Mathysin onnistui saada Amsterdamin seurakunnassa vakavaa jalansijaa.
Lähettien avustuksella saavutti hän tämän seurakunnan ulkopuolellakin
pian lukuisia kannattajia. Heidän lukunsa kasvoi samassa määrässä kuin
melkiorilaiset lisääntyivät. Heistä oli yksi toisia paljon etevämpi,
nimittäin leydeniläinen _Johann Bockelson_. Hänen äitinsä, Münsterin
tienoilta kotoisin oleva maaorja, oli palvellut Bockel-voudilla
Leydenin läheisyydessä ja saanut hänen kanssaan v. 1509 pojan
Johanneksen. Myöhemmin hän osti itsensä vapaaksi ja meni Bockelin
kanssa naimisiin. Johann opetteli Leydenissä räätälin ammattia ja
sai puutteellisen henkisen sivistyksen, jota kuitenkin erinomaiset
luonnonlahjat korvasivat. Jo varhain hän otti innokkaasti osaa
kysymyksiin, jotka siihen aikaan mieliä liikuttivat, ja varsinkin hän
innostui hurmahenkiseen kommunismiin, johon hän tutustui Münzerin
kirjotuksia lueskelemalla. Laajat matkustelut avasivat hänen
katsettaan. Räätälinsällinä hän kuljeskeli Englannissa ja Flanderissa,
mutta palattuaan kotiin hän nai laivurin lesken ja rupesi kauppiaaksi.
Sellaisena kävi hän Lübeckissä ja Lissabonissa. Mutta joko hänellä oli
huono onni tai puuttui häneltä liikemiehen lahjoja, joka tapauksessa
joutui hän vararikkoon juuri samaan aikaan kuin kastajien lahko alkoi
levitä Alankomaihin. Hän omisti nuoruutensa innolla sen opit. Sillä
vaikka hän oli jo nähnyt ja kokenut paljon, ei hän kuitenkaan vielä
ollut 25 vuoden vanha, kun hän liittyi Mathysiin (marraskuussa 1533).

Kaunis, vilkas, innokas ja erinomaisen kaunopuheinen kun oli, voitti
Johann helposti sydämet puolelleen. Erittäinkin herättää hänessä
huomiota se, että hän oli elämänhaluinen ja kaunista ihaileva,
mikä jyrkästi erotti hänet hänen useimmista uskonveljistään, jotka
suosivat synkkää puritanismia. Varhaisesta nuoruudestaan asti
oli hänessä ilmennyt taipumusta runouteen. "Hän kirjotti myöskin
kaikellaisia teatterikappaleita, joita hän, kuten siellä on tapana,
antoi esittää näyttämöllä kaikellaiselle kansalle saadakseen rahoja",
kertoo Kerssenbroick. Myöskin Münsterissä hän osotti, että hänellä
oli teatterillisia taipumuksia ja että hän ymmärsi näytelmällistä
vaikutusta.

Kerssenbroickilla on kuitenkin vähän syytä pilkata Johann Leydeniläistä
"räätäliksi" ja "teatterikuninkaaksi". Ne vallanpitäjät, joiden nöyränä
renkinä Kerssenbroick oli, ovat vapisseet räätälin ja teatterikuninkaan
edessä, sillä Münsterin diktatorilla olivat nämä ominaisuudet
yhdistyneet raudankovaan tahdonvoimaan ja tarkkanäköiseen älyyn, mikä
teki hänestä varsin vaarallisen vastustajan.

Jo ennenkuin Bockelson liittyi Mathysiin, oli tästä tullut
alankomaalaisten melkiorilaisten johtaja, sillä Hofmann lähti
maasta pois vuoden 1533 alussa palatakseen Strassburgiin, kun uuden
Jerusalemin nyt piti alkaman. Hänelle oli ennustettu, että hänet
pantaisi kiinni ja että hän saisi istua vankina puolen vuoden ajan,
mutta sitten tulisi pelastaja. Edellinen osa tästä ennustuksesta
toteutui pian. Jo toukokuussa panetti neuvoskunta Hofmannin kiinni.
Veljet odottivat nyt mitä jännitetyimpinä. Mutta pelastusta ei tahtonut
tulla.

Vuosi kului loppuun, neuvosto kovensi yhä enemmän toimenpiteitään
kastajia kohtaan. Kaikki horjuvat ainekset luopuivat, heidän
asiansa taantui siitä alkaen Strassburgissa. Hofmann itse ei enään
päässyt milloinkaan vapauteen. Mutta juuri tähän aikaan sai veljien
hurmahenkinen innostus uuden sysäyksen. "Yltympäri Alankomaissa kulki
melkiorilaisten seurakuntien keskuudessa miehestä mieheen puhe, että
Herra oli hyljännyt Strassburgin sen uskottomuuden tähden ja valinnut
sen sijaan Münsterin uudeksi Jerusalemiksi". (Cornelius).


VIII. Münsterin vallotus.

Jo vuonna 1532 ilmeni Münsterissä huomattavasti uudestikastajien ja
muiden samallaisten ainesten vaikutusta. Seuraavan vuoden kuluessa, 14
p:nä helmikuuta tehdyn sopimuksen jälkeen, lisääntyi nopeasti heidän
päättäväisyytensä, voimansa ja lukumääränsä.

Neuvostossa oli hajaannus vallalla, sillä viimeisessä vaalissa oli
siihen päässyt kansanvaltaisia aineksia. Näihin kuului vielä toinen
pormestarikin, _Hermann Tilbeck_, syntyperältään ylimys, mutta hyvä
kansanvaltainen mielipiteiltään, mies, joka sitten seurasi mukana, kun
porvarillisten kansanvaltaisten jyrkin osa liittyi kastajien leiriin.

Yhtä hajaantuneita ja horjuvia kuin neuvostokin olivat ammattikunnat.
He tiesivät, että piispa ja papisto odottivat vain sopivaa tilaisuutta
saadakseen entiset riistettävänsä taasen herruutensa alaisiksi. Mutta
osa ammattikuntien porvareista alkoi pelätä omaisuudettomia, jotka
eivät tahtoneet myöntää mitään etuoikeuksia eikä tunnustaa mitään
omaisuutta, ammattikunnallistakaan. Oli kysymyksessä, kumpi oli
vaarallisempi, rahvasko vai ylimystö. Ne porvarillisen kansanvallan
osat, jotka eninten pelkäsivät pappis- ja ylimysvaltaa, pysyivät
uskollisesti liitossa köyhälistöläisten ainesten kanssa; toisia liittyi
lutherilaisiin, vieläpä kaupungin katolilaisiinkin, ammattikunnallisten
ainesten suurin osa horjui ryhdittöminä sinne tänne, vain pyrkien
estämään mitään muuta puoluetta pääsemästä ylivoimaiseksi.

Nämä olosuhteet olivat alkuaikoina kastajille sangen suureksi eduksi,
ne estivät neuvostoa toimimasta pontevasti heitä vastaan. Ja kastajat
käyttivät uutterasti tätä asiain tilaa hyväkseen. He harjottivat
ylen innokkaasti herätystyötä, mutta vielä enemmän kasvoi heidän
lukumääränsä, kun siirtolaisia alkoi virrata Münsteriin. Näitä tuli
ensin lähempää, mutta sitte kauempaakin, etenkin Alankomaista.
Pakolaisia tuli osaksi sen tähden, että vainot olivat karkottaneet
heidät kodeistaan, mutta myöskin senvuoksi, että Münster näytti
heistä tarjoovan paraita toiveita veljien asialle. Nämä siirtolaiset
kuuluivat puolueen rohkeimpiin ja toimintakykyisimpiin aineksiin ja
olivat sikäläisten kastajien sekä siveellisenä että sotaisena tukena
ja on heillä mitä tärkein merkitys Münsterin seuraaville tapahtumille.
Muuan silminnäkijä sanoo kastajien voittoa juuri heidän ansiokseen
ja kutsuukin alati äärimäisiä uudestikastajia "hollantilaisiksi ja
frieseiksi".

"Järjestyspuolueet" sitävastoin, kuten voimme lyhyimmin kutsua kaikkia
kastajien vastustajia, huomasivat rivinsä yhä harvenevan. Jokainen uusi
kansanvaltaisuuden menestys karkotti muutamia heistä pakoon.

Muuan katolinen runo vuodelta 1534 kuvaa selvästi tätä asioitten menoa.
Siinä sanotaan m.m.:

    "Hengellisiä Münsteriss' maallikot vihasivat,
    Siksipä varhain sielt' osa prelaatteja lähti.
    Ammattikunnat eivät herroja kärsiä voineet,
    Siksipä ajoiss' sielt' herrat ovat karkkouneet.
    Köyhät rikkaita porvareit' kovast' vainosivat,
    Siksipä herroja porvarit pian seurasivat.
    Jos toinen toistaan tukenut oisi,
    Kurjuus sellainen ei tullut oisi."

Runoilija saarnasi tässä selkeätä totuutta. Aivan varmaan olisi
kaikki itsenäinen köyhälistön liike ollut mahdotonta Münsterissäkin
-- kuten se olisi vielä tänäkin päivänä useimmissa maissa -- jos
omistavat luokat olisivat pysyneet yhdessä. Mutta köyhälistön onneksi
kuuluvat hallitsevat eri luokkiin, joilla on hyvinkin erilaiset,
usein vastakkaisetkin harrastukset, nämä hallitsevien keskinäiset
luokkataistelut ovat aina tärkeitä köyhälistön kehityshistorialle.
Totta kyllä, kun köyhälistö on alkanut tulla vaaralliseksi, osottavat
vallitsevatkin luokat taipumusta yhtyä "yhdeksi taantumukselliseksi
joukoksi". Mutta kuitenkin koettaa kukin luokka hankkia itselleen
erityisiä etuja muiden liittolaisten kustannuksella, ja epäluuloa on
aina vallalla, sillä kuten jokainen liittolainen tahtoisi muita pettää,
pelkää myöskin jokainen petosta muiden puolelta. Vielä kun Münster
jo oli kastajien käsissä, oli korkeampien luokkien vaikea unohtaa
keskinäiset riitansa ja liittyä yhteen.

Jyrkimmät porvarilliskansanvaltaiset ainekset, Rothmann ja
Knipperdollinck johtajina, huomasivat olevansa pakotettuja yhä
likeisemmin liittymään köyhälistöläiseen suuntaan. He kääntyivät
hyväksymään uudestikastajien oppia. Vielä v. 1532 oli Rothmann
zwingliläinen ja uudestikastamisopin vastustaja. Toukokuussa 1533 hän
jo tunnusti olevansa lastenkasteen vastustaja.

Neuvoskunta koetti ensin vastustaa uudestikastajia "hengellisillä
aseilla". Sen kehotuksesta Melanchton kirjotti Rothmannille kirjeen
palauttaakseen hänet totiseen uskoon. Tämä ja muut samantapaiset
kirjeet eivät saaneet mitään aikaan, ja yhtä vähän hyödytti se
väittely, joka tapahtui elokuussa 1533. Se pikemmin rohkaisi kastajia.

Neuvosto ryhtyi nyt tehoisampiin keinoihin. Joukko Münsterin saarnaajia
oli liittynyt kastajiin ja kieltäytynyt toimittamasta lastenkastetta.
Neuvoskunta uhkasi heitä erottamisella ja maanpaolla, mutta sai
vastaukseksi, että enempi tulee totella jumalaa kuin ihmisiä. Silloin
erotettiin Rothmann Lambertus-kirkon saarnaajanvirasta. Mutta
seurakunnan käytös oli niin uhkaava, että neuvoston jo lokakuussa
täytyi antaa hänelle toinen kirkko käytettäväkseen. Kastajat olivat
saaneet ensimäisen voittonsa.

Marraskuussa tapahtui uusi voimankoetus. Neuvosto koki nyt muodostaa
"yhtä taantumuksellista joukkoa". Se neuvotteli ammattikuntamestarien
ja katolisten ylimysten kanssa siitä, kuinka saataisi kastajat
kukistettua. Sovittiin siitä, että jo seuraavana päivänä ryhdyttäisi
aseelliseen hyökkäykseen heitä vastaan.

Järjestysainekset kokoontuivat asestettuina ja koettivat aluksi
ottaa kiinni kastajien saarnaajia. Mutta nyt muutamat äärimäiset
taantumukselliset vaativat, että neuvoston kansanvaltaiset jäsenet,
ennen kaikkia pormestari Tilbeck, karkotettaisiin. Siitä ei ollut
puhetta edellisenä päivänä, ja tämä vaatimus teki välipuolueen
epäileväiseksi. Kastajat kokoontuivat sillä välin ja varustautuivat
Lambertus-kirkon pihamaalle, ja sinne ei uskallettu hyökätä. Neuvosto
rupesi keskusteluihin, ja tuo aiottu kastajien seurakunnan hajottaminen
kutistuikin siihen, että vain osaksi rajotettiin heidän julkista
lähetystyötänsä. Rothmann esim. ei saanut enään saarnata julkisesti.
Mutta kastajat itse täytyi suvaita kaupungissa. He olivat kestäneet
tässä toisessakin, ensimäistä paljon vaarallisemmassa kokeessa.
"Rothmannkaan ei lakannut saarnaamasta, mutta hän saarnasi salaisesti
yöllä, ja jonkun ajan kuluttua, kun taasen tultiin rohkeammiksi,
myöskin päivällä yksityisten kastajien taloissa. Saarnan aika
ilmotettiin pyssynlaukauksella, eikä sisään päästetty muita kuin niitä,
jotka olivat uudestikastamisopin tartuttamat", kirjottaa Kerssenbroick.

Paitsi suullisesti, levitettiin oppia vielä painattamalla lentokirjoja.
Rothmannin taloon perustettiin salainen kirjapaino, jonka viranomaiset
myöhemmin keksivät.

Myöskin kommunismia ruvettiin jo toteuttamaan. Rikkaat "veljet", kertoo
Kerssenbroick, "panivat kaikki rahansa Rothmannin jalkain juureen,
polttivat kaikki velkakirjat, mitä heillä oli ja antoivat anteeksi
kaikki velat; niin eivät tehneet ainoastaan miehet, vaan naisetkin,
joiden muuten ei ole tapana hukata mitään. Sillä Brandsteinin vaimo,
Knipperdollinckin anoppi, hyvin rikas rouva, tuli niin jumalan
hengen innostamaksi, että hän lähetti kaikille velallisilleen heidän
velkakirjansa sekä jo kantamansa korot".

Sellainen epäitsekäs innostus sai rahvaan, voimakkaaseen liikkeeseen.
Pian olivat kastajat kyllin vahvoja julkisestikin esiintymään.
Joulukuun 8 p:nä alkoi sepänsälli Johan Schröder julkisesti saarnata
kastajien oppia. Neuvosto panetti hänet pian kiinni, mutta seppien
ammattikunta kokoontui, kulki neuvoshuoneelle ja pakotti viranomaiset
päästämään hänet vapaaksi. Mutta 15 p:nä tammik. karkotti neuvosto
muutamia saarnaajia. Kaupunginpalvelijat veivät heidät ulos
kaupungista, mutta heidän uskonveljensä toivat heidät takaisin toisen
portin kautta, eikä neuvoskunta uskaltanut sitä estää. Kastajat olivat
todellisuudessa jo kaupungin herroina.

Ei ihme, että "veljet" kaikkialla alkoivat uskoa, että Münsteristä
syntyisi todellinen uusi Sion. Pohjois-Saksan liikkeen keskusjohto
-- puoluejohto kuten me nykyään sanoisimme -- muutettiin sinne
Amsterdamista. Johann Mathys, Hofmannin seuraaja melkiorilaisten
profeettana ja johtajana, lähetti tammikuussa 1534 sinne joukon
lähettejä muun muassa Johann Bockelson Leydeniläisen. Helmikuussa tuli
Mathys itsekin Münsteriin.

Järjestyspuolue oli kokonaan epätoivoissaan ja keksi vain _yhden_
ainoan keinon yhä kasvavaa kommunistien virtausta vastaan, nimittäin
sen, että heittäytyi piispan turviin ja kavalsi hänelle kaupungin, mikä
silloin oli melkein samaa kuin nykyään maankavaltaminen.

Piispa Frans oli alusta alkaen pitänyt juhlallista sopimustaan
kaupungin kanssa täydellisestä uskonvapaudesta vain arvottomana
paperinlappuna ja varustautui hyökkäämään Münsteriä vastaan. Siksipä
järjestyspuolueen kavallus oli hänelle varsin tervetullut. Hän sopi
neuvoston ja muutamien porvarien kanssa siitä, että hänelle avattaisi
kaksi porttia. Siten hän sai kaupunkiin parituhatta aseellista
talonpoikaa ja joukon ratsumiehiä. Tämä tapahtui helmikuun 10 p:nä.
Piispan joukkoihin liittyivät "hyväntahtoiset porvarit", jotka olivat
heitä odottaneet ja kantaneet haarniskoja vaatteittensa alla. He olivat
myöskin sopimuksen mukaan ripustaneet olkiseppeleitä talojensa eteen,
merkiksi siitä, että niitä säästettäisi, kun omaisuuden puolustajat
ryhtyisivät kaupunkia ryöstämään.

Liittoutuneilla oli alussa onni puolellaan. He saivat käsiinsä
Knipperdollinckin ja muutamia muita uudestikastajia ja panivat heidät
tyrmään.

Mutta pian kokoontuivat yllätetyt kastajat ja näyttivät, että
heissä ei ole Johann Mathysin sotaisan suunnan henki. Katutaistelu
kallistui heidän edukseen, piispan joukot peräytyivät ja alkoivat
poistua kaupungista. Petos oli kääntynyt itse pettäjiä vastaan ja
tehnyt kastajat Münsterin herroiksi. He eivät vallottaneet Münsteriä
hyökkäävän kapinan kautta, vaan puolustaessaan itseään.

Helmikuun 10 p:n taistelulla oli kaksi seurausta. Kaupungin ja piispan
välillä jatkui edelleenkin sotatila. Frans lähti helmikuun 23 päivänä
liikkeelle joukkoineen alkaakseen piirityksen. Samana päivänä oli
Münsterissä laillisesti määrätyt maistraatinvaalit toimitettava.
Ilman että vaalijärjestystä laisinkaan muutettiin, pääsivät kastajat
voitolle. Knipperdollinck ja muuan verankutoja Kippenbroick tulivat
Münsterin pormestareiksi. "Liikkeen johtajat olivat täten kohonneet
_laillista tietä_ korkeimpaan valtaan, ja Westfalin pääkaupunki oli
uusien profeettojen käsissä". (Keller.)



IX. Uusi Jerusalem.


a) Tietolähteet.

Porvarillisen historiankirjotuksen mukaan olisi nyt muka alkanut
mieletön hekumoitseminen ja verenhimoisuuden tyydyttäminen. Niin on
sanottu aina Münsterin "kommunin" päivistä meidän aikaamme asti.
Piispa Frans vaikeroitsi sitä, kuinka uudestikastajat "polkivat
lokaan kaiken jumalallisen ja kristillisen järjestyksen ja oikeuden,
hävittivät kaiken hengellisen ja maallisen hallituksen ja poliisin ja
asettivat sijaan _eläimellisen elämän_". Vieläpä viimeisimmissäkin
riitakirjotuksissa sosialidemokratiaa vastaan levitellään tietoja
siitä, kuinka Münster tuli "alhaisimman irstauden ja verisimpien
joukkomurhien näyttämöksi", kuten kirjasen 'Schlaraffia politican'
nimetön tekijä kertoo. Hän puhuu "verisen raakuuden ja alhaisimman
nautinnonhimon inhottavimmasta ilmenemisestä sekä nerolaisista
irstailemisista ja julmuuksista, joita Johann Leydeniläinen ja hänen
toverinsa harjottivat". Mutta hän lisää, että "uudestikastajat
kuitenkin uskoivat jumalaan ja kuolemattomuuteen, mutta meidän
päiviemme kommunistit ovat vaipuneet törkeimpään materialismiin; jos he
saisivat toteuttaa haaveilunsa, niin _joutuisivat Münsterin tapahtumat
epäilemättä kokonaan varjoon_".

Tähän tapaan käyvät _kaikki_ porvarilliset esitykset Münsterin
"kommunismista."

Sellaisen ilmiön puolueeton arvosteleminen on porvarilliselle
historiankirjotukselle kokonaan mahdotonta; sille ei ole silloin
pääasiana tieteellinen tutkiminen, vaan verivihollisen vastustaminen.

Tieteellisen sosialismin kannalta sitävastoin voipi varsin
puolueettomasti tutkia tapauksia Münsterissä. Ei siinä kyllin että
uudestikastajien kommunismi on pohjaltaan vallan erilainen kuin
kommunismin nykyiset muodot, lisäksi tiedämme, ettei uusi Jerusalem
Münsterissä vastaa edes uudestikastajien aatteita, saatikka sitte
yleensä kommunismia. Siellä, missä nämä saivat rauhassa kehittyä, ei
näkynyt jälkeäkään julmuudesta eikä irstailusta.

Kommunistiset virtaukset, joita ennen olemme tarkastaneet, ovat
toki tavallisesti saaneet jonkun tutkijan, joka on puolueettomasti
koettanut kuvata ja ymmärtää niitä. Mutta ne olivatkin joko kokonaan
vaarattomia ja rauhallisia, kuten esim. Mährin veljet, tai esiintyivät
ne porvarillisen kansanvaltaisuuden liittolaisina, kuten oli Tuomas
Münzerin laita, joka sai voimansa ja vaikutuksensa etupäässä
ruhtinasvallan vastustamisesta. Kommunistina ei hän saanut paljonkaan
aikaan, kuten Mülhausenin tapahtumat osottavat. _Sitävastoin esiintyi
kommunismi Münsterissä ensimäisen kerran historiassa itsenäisenä,
hallitsevana, vallankumouksellisena valtana_.

Münster oli kastajien voiton, helmikuun 10 päivän, jälkeen erotettu
ulkomaailmasta, ja kun sitten kaupunki kukistui, surmattiin melkein
koko väestö. Ei säästynyt verisaunasta kastajien mielipiteille yhtään
edustajaa, joka olisi kyennyt antamaan kirjallisen kuvauksen siitä,
mitä kaupungissa oli tapahtunut piirityksen kestäessä. _Kaikki
esitykset siitä ovat vastustajien kirjottamia_. Nyt tarvitsee vain
muistella, kuinka hävyttömästi on valehdeltu Parisin kommunista, jonka
miehillä oli keinoja paljastaa valheet, jos ajattelee kuinka joka päivä
valehdellaan sosialidemokratiasta, jolla kuitenkin on laajalle levinnyt
sanomalehdistö ja edustajat valtiopäivillä, joka kykenee torjumaan
herjaukset, niin voipi ajatella, minkä arvon voittajien kertomukset
Münsterin "kapinasta" ansaitsevat.

On olemassa varsinaisesti kolme päälähdettä tiedoille. Heti Münsterin
kukistumisen jälkeen ilmestyi Henrik Dorpius Münsteriläisen kirjottama
"Todenperäinen historia siitä, kuinka evankeliumi Münsterissä oli
alkanut ja kuinka sen uudestikastajat hävittivät ja näiden lurjusten
kaikki työt". Tämä on kuitenkin, kuten Cornelius on todistanut,
ainoastaan wittenbergiläinen _puoluekirjotus_, joka on tarkotettu
siveellisesti tuhoamaan vastustajat. Itse nimessäkin on petosta, sillä
tekijä itse ei ole Münsteristä, vaikka hän sanookin silminnäkijänä
kertovansa sen, mitä hän vain on kuullut.

Paljon tärkeämpi on Kerssenbroickin teos, josta jo olemme lainanneet
lauseita. Hän syntyi v. 1520, kävi koulua Münsterissä vuoteen 1534 ja
oli sitten rehtorina samassa oppilaitoksessa 1550-75. Silloin hän
kirjotti historiansa, joka sisältää lukuisia todistuksia. Mutta hän ei
arvostele lähteitään ja ilmottaa sitäpaitsi, mikä tarkotus hänellä on,
kunhan esipuheessa lausuu kirjottavansa siinä tarkotuksessa, "ettei
unohdettaisi niitä loistavia tekoja, joita Kristuksessa kunnia-arvoisin
kreivi ja herra Frans, tämä Münsterin kirkon hurskas piispa ja
vanhan kreivillisen Waldeck-suvun jäsen, on toimittanut julmimman ja
häpeällisimmän kerettiläisyyden hävittämiseksi... Edelleen kirjotan
tämän historian, jotta _kaikki oikeamieliset voisivat välttää ja
tietäisivät inhota uudestikastajien kamalaa ja häpeällistä raivoa_".
Hän siis suoraan myöntää kirjottavansa kirjan piispan ylistämiseksi ja
uudestikastajien häväisemiseksi.

Yksi esimerkki valaiskoon sitä, kuinka Kerssenbroick kokoo historiansa.
Hän kertoo: "Tähän aikaan (helmikuun alussa) kutsui profeetta Johann
Mathys, varsin hekumallinen mies, kaikki kastetut, molempaa sukupuolta,
kokoon yöllä Knipperdollinckin taloon. Siellä hän asettui heidän
keskelleen kuparisen kynttilänjalan ääreen, jossa kolme vahakynttilää
paloi, opetti heitä ja sai profeetallisella hengellään monen sydämessä
kiiluvan tulen täyteen liekkiin. Sitte hän puhui ensimäisen Moseksen
kirjan ensimäisen luvun johdolla, ja kun hän oli lukenut värsyn:
'Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää', sammutettiin kynttilät. Mitä
hävyttömyyksiä sitten seurasi, voipi ymmärtää siitä, että huomattiin
kerrankin profeetan makaavan erään tytön sylissä siveettömällä
tavalla. Tätä kokousta he kutsuivat tulikasteeksi. _Eikä tämä ole
keksittyä sillä_" -- nyt tulee todistus!-- "sillä kun sellaisesta kulki
huhuja kaupungissa, mutta ei kukaan tiennyt, siitä mitään lähempää,
niin tarjoutui minun isännälleni muuan nainen varsin pientä lahjaa
vastaan ottamaan selkoa asiasta. Tämä nainen hankki uudestikastajien
tunnussanat tietoonsa, hiipi sisään, näki kaikki omin silmin ja
kertoi sen meille." Kaunis todistus! Joku nainen kertoo, saadakseen
juomarahoja, tutkimattoman kertomuksen sen talon isännälle, jossa
Kerssenbroick oleskeli. Miehenä tämä kirjottaa historian muististaan ja
vaatii sitten, että me uskoisimme sellaisen "todistuksen" perustuksella
uudestikastajien viettäneen hillittömintä porttoelämää, vaikkapa
uudestikastajat itse erityisessä kirjotuksessa selittivät kaikki
sellaiset puheet hävyttömäksi valheeksi. Ja sellaisia akkojen juoruja
kertaavat sitten meidän tunnokkaat historioitsijamme, sillä siten saa
"tieteellisesti kumottua kommunismin!"

Ja kaiken lisäksi Kerssenbroick itse toisessa kohdin ylistää
uudestikastajien ankaria tapoja. "Sitten kun Rothmann oli liittynyt
kastajiin", kertoo hän, "käyttäytyi hän toisin ja osotti paljon
suurempaa hyvyyttä ja jumalanpelkoa kuin ennen. Hän luopui kaikista
kemuista, kaikesta aistillisesta seurustelusta toisen sukupuolen
kanssa, sanalla sanoen kaikesta, jonka vuoksi häntä voisi epäillä
kevytmielisyydestä... Ja kaikissa saarnoissaan hän opetti, että
piti elämän kohtuullisesti, yhteisesti käyttämän ne tavarat, jotka
oli saatu kokoon j.n.e". Tällainen on uudestikastajan ja yleensä
kerettiläiskommunistin oikea kuva, jonka olemme jo niin monta kertaa
oppineet tuntemaan.

Verrattomasti tärkein tietolähde, joka meillä on uudestikastajien
valtakunnasta, on Gresbeckin kertomus, josta myöskin jo olemme
lainanneet lauseita. Tämä oli münsteriläinen puuseppä ja tuli
helmikuussa 1534 takaisin kotikaupunkiinsa, jonka oli jättänyt 1530,
liittyi kastajiin ja oli Münsterissä aina toukokuun 23 päivään asti
1535. Hän kirjotti kertomuksensa kuitenkin vasta kahdeksan tai ehkäpä
yhdeksänkin vuotta sen jälkeen ja yksinomaan muistin mukaan. Senvuoksi
hän sekottaa yhteen joukon asioita. Ja hänen muistojensa puhtautta
hämmentää muuan tärkeä seikka: _juuri hän petti Münsterin_ ja päästi
piispan sotamiehet kaupunkiin. Luonnollisesti omistaa hän pettämilleen
entisille uskonveljille luopion ja petturin koko vihan, ja kuvatakseen
itsensä syyttömäksi, jonka oli pakko niin kauan oleskella kastajien
joukossa, värittää hän mitä rohkeimmalla tavalla kaikkien tapahtumien
kertomuksen.

Sellaiset ovat ne tiedonannot, jotka ovat olleet lähteinä
historiankirjotukselle, joka jo edeltäkäsin piti selvänä sitä, mitä
nämä lähteet tahtoivat todistaa: että kommunismin täytyi synnyttää
mielettömyyttä ja kurjuutta. Ei ole ihmeellistä, että uudestikastajien
valtakunnassa Münsterissä näyttää tämän historiankirjotuksen mukaan
vallinneen mielettömän hirmuisuuden ja alhaisuuden sekasotku.

Ja kuitenkin on mahdollista vieläpä näistäkin tiedonannoista,
arvostellen käsiteltyinä, ymmärtää Münsterin tapauksia, jos vaan vertaa
niitä toisiin samanaikaisiin todistuksiin ja sitäpaitsi pitää silmällä
sekä kerettiläiskommunismin yleistä luonnetta että niitä erikoisia
olosuhteita, jotka Münsterissä vallitsivat.


b) Hirmuhallinto.

Ennen kaikkea ei saa unohtaa, että Münsterissä vallitsi sotatila, sen
jälkeen kun piispa helmikuun 10 p:nä oli hyökännyt kaupungin kimppuun.
Mutta sellaisia asioita eivät porvarilliset historioitsijat milloinkaan
ota huomioon, kun on puhe kommunistisesta yhteisöstä, Münsteriin
nähden yhtä vähän kuin Parisin kommuniinkaan eipä edes Ranskan suuren
vallankumouksen aikana vallinneeseen hirmuhallintoon nähden.

Mutta jos tahdotaan Münsterin oloja ymmärtää, ei niitä saa mitata
rauhanaikojen mittapuulla, vaan tulee ottaa huomioon että kaupunki oli
_piiritettynä_, vieläpä erittäin vaikeiden olosuhteiden vallitessa.
Siihen nähden eivät olleet voimassa tavalliset sotalait; kunniallinen
antautuminen oli sille mahdotonta. Sen asukkailla oli valittavana vain
joko voitto tai tuskallinen kuolema. Kapinoitsijoille eivät mitkään
rangaistukset olleet kyllin julmia, ne olivatkin, kuten Luther sanoi,
"rakkaudenpalveluksia", joita ruhtinaat osottivat kapinallisille.
Mutta jos kapinoitsijat uskaltavat joskus seurata ruhtinaallisen
verenhimoisuuden esimerkkiä, niin silloin he näyttävät selvästi --
siten opettavat meille "tieteen valot" -- mihin kamaluuksiin vapaus ja
yhdenvertaisuus johtavat!

Paitsi tätä erikoista asemaa, joka johti veritöihin, on otettava
huomioon tämän, ehkä historian verenjanoisimman, ajan luonne. Olemme
jo maininneet monta esimerkkiä siitä; mainittakoon tässä vielä pari
lisäksi. Talonpoikien tappion jälkeen Frankenhausenin luona antoivat
maakreivi Filip ja Yrjö-herttua muutamien vangittujen naisten hakata
kuoliaaksi erään vangitun saarnaajan ja hänen kappalaisensa sillä
ehdolla, että vain siten saisivat vangitut miehensä elävinä takaisin.
Ja naiset "hakkasivat heitä kalikoilla, kunnes päät olivat kuten
keitetyt kaalinkuvut, ja aivojen kappaleet tarttuivat kalikoihin;
ruhtinaat itse katselivat sitä". Tämä tapahtui Thüringenissä, ja samaan
aikaan Frankenin järjestyksen puolustajat huvittelivat samalla tavalla.
"Illalla sidottiin Jakob Rohrbach rautakahleella puuhun ja tuli
tehtiin ympärille, samoin kuin oli tapahtunut Pfeifferille, niin että
hänen, kun hän vähitellen paistui, täytyi kestää kauhea kuolonkamppaus
liekkien keskellä, rumpujen ja pillien soidessa. Lapset katselivat
sotamiesten hartioilla tätä näytelmää ja aateliset seisoivat ympärillä,
kunnes uhrin ääni vaikeni ja hän kaatui muodottomana maahan."

Erityisesti ovat uudestikastajat saaneet koettaa, mitä viranomaisten
vaino tähän aikaan merkitsi. Vaikkapa he olivatkin rauhallisimpia
ihmisiä maailmassa, oli heitä härnätty kuin metsän petoja ja olivat
he joutuneet mitä hirmuisimpien kidutuksien alaisiksi. Lopuksi syntyi
heidän keskuudessaan suunta, joka oli saanut kyllikseen hiljasesta
kärsivällisyydestä ja tahtoi asettaa väkivallan väkivaltaa vastaan.
On vaan ihmeellistä, ettei tämä tapahtunut ennemmin ja ettei tähän
suuntaan kuulunut milloinkaan muuta kuin osa vainottuja.

Nyt oli onnellisten seikkojen vallitessa luja kaupunki joutunut
niin hirmuisesti vainottujen käsiin. Mutta jo uhkasi sitä ulkoapäin
täydellinen hävitys.

Kuinka he menettelivät näissä olosuhteissa?

"Helmikuun 27 p:nä", kertoo Janssen tarpeellisesti inhon sokaisemana,
"alkoi _hirmuhallitus_ määräyksellä, että kaikkien asukasten täytyi
joko kastattaa itsensä tai lähteä kaupungista". Ja hän lainaa hurskaan
piispan Fransin lauseen, "ettei edes turkkilaisten ja pakanoiden
keskuudessa ollut esiintynyt mitään niin kuulumatonta ja sydämetöntä."

Mutta katolinen Janssen unohtaa, että juuri tämä hellätunteinen piispa
piiritti siihen aikaan Münsteriä ja jo ennen oli julkaissut käskyn,
missä hän määrää kuolemanrangaistuksen "kaikille tottelemattomille
kapinoitsijoille". Ja tämä määräys ei ollut mikään tyhjä uhkaus.
Kerssenbroick kertoo mielihyvällä, kuinka "uudestikastajia rangaistiin
ankarasti. Wollbeckissa upotettiin viisi _naista_ ja yksi mies,
Bewergenissä tuomittiin neljä _naista_ upotettavaksi ja kaksi miestä
poltettavaksi. Ja monet, jotka Rothmann oli salaisesti kastanut,
_saivat hyvin ansaitun kuolemanrangaistuksensa_". Kaikesta siitä
ei Janssen puhu mitään, yhtävähän kuin sopimuksesta avata 10 p:nä
helmik. piispalle kaupungin portit. Nyt kun piiritys oli alkanut
uudelleen, ei noita senaikuisia salaliittolaisia suinkaan surmattu,
mikä olisi vastannut sotaoikeutta ja piispan hyvää esimerkkiä,
vaan heidät käskettiin _lähtemään kaupungista!_ Ja sitä nimitetään
"hirmuhallinnoksi"! Mitä kurjaa ivaa!

Piirityksen jatkuessa tuli ankara hallitus kaupungissa
välttämättömäksi. Joukko mestauksia tapahtui. Jos tarkastaa niitä
tapauksia, joissa näin tehtiin, niin oli aina kysymyksessä rikos
kaupungin turvallisuutta vastaan: sopimus vihollisen kanssa, rikos
kuria vastaan, pakenemiskoe tai yritys lannistaa väestön rohkeutta.
Epäilemättä on surmaaminen aina julmaa, mutta ei julmempaa kuin
sotakaan. Ja tätä eivät kastajat suinkaan olleet tahtoneet. Heidät oli
siihen pakotettu, ja he ilmaisivat kaikissa tilaisuuksissa haluavansa
"pitää yllä rauhaa ja osottaa veljenrakkautta Kristuksessa kaikille
ihmisille", kuten eräässä heidän lentokirjasessaan sanotaan.

"Hirmuvalta" ei vallinnut ainoastaan Münsterissä, vaan piispankin
valta-alueella, ja näitä toisiinsa verrattaessa ei viimeksimainittu
suinkaan ole parempi edellistä.

Piispa oli hyökkääjä ja hän surmasi hyötyäkseen, kastajat taas
suojellakseen henkeänsä. Ja piispan väki surmasi mielellään ne, jotka
sai käsiinsä, hirmuisella tavalla, upottamalla tai polttamalla.
Münsterissä ei tuomittuja kidutettu; oli vain kaksi mestaustapaa,
kaulankatkaiseminen ja ampuminen, eikä sen pitemmälle ole ehtinyt edes
inhimillinen 19:s vuosisata.

Onpa nähty siinä erityistä verenhimoisuutta, että kaupungin
päälliköt, "kuningas" Johann Leydeniläinen ja hänen käskynhaltijansa
Knipperdollinck itse toimivat pyöveleinä. Siinä ilmenee törkeätä
tietämättömyyttä ajan koko ajattelemis- ja tuntemistavasta. Ei suinkaan
ihmisyys estänyt korkeita herroja, joilla tänä aikana oli elämä ja
kuolema vallassaan, itse surmaamasta kuolemaantuomittujaan; he pitivät
varsin yksinkertaisesti pyövelin inhottavaa ja likaista työtä liian
yksinkertaisena. Pyöveliä, jonka oli surmattava rikoksentekijät,
ihmiset kaikkialla suuresti halveksivat, ja kaikki häntä karttoivat
Kun liikkeen johtajat Münsterissä itse toimivat telottajina, niin
he sillä osottivat verratonta _alentuvaisuutta_. He eivät tehneet
sitä julmuudesta, vaan heitä kehotti siihen kaikkien ihmisten
_yhdenvertaisuuden_ tunne.

Eikä tämä ole "mitään keksittyä", puhuaksemme Kerssenbroickin tapaan,
sen vakuuttaa tämä arvon mies itsekin, kun hän kertoo, kuinka profeetta
ja jumalanmies Johann Bockelson pahantekijöiden kauhuksi antoi
miekan Knipperdollinckille ja koko seurakunnan edessä nimitti hänet
miekankäyttäjäksi. Sillä "_koska kaikki korkea oli alennettava_ ja
Knipperdollinck oli tähän asti ollut kaupungin pormestarina ja päänä,
niin oli isän tahto, että hän nyt toimittaisi pyövelin _halpa-arvoista
virkaa_."

Selvemmin ei juuri enää voi lausua. Ne mestaukset, joita "kuningas"
omakätisesti toimitti, johtuivat samasta periaatteesta, joka saattoi
hänet ja "kuningattaren" palvelemaan väestöä julkisissa aterioissa.

Meidän nykyisen tuntemistapamme mukaan on sangen vastenmielistä, että
"kuningas" ja hänen käskynhaltijansa harjottavat pyövelin ammattia,
mutta nykyisillä kuolemanrangaistuksen puolustajilla ei ole mitään
syytä sellaisesta nypristää nenäänsä.

Ja mihinkä jää uudestikastajien "neromainen julmuus". Se häviää
mitättömyyteen, kun lähemmin tarkastaa asioita, ja selviää päinvastoin,
että Münsterin kastajat _aikaansa ja siihen poikkeusasemaan katsoen,
jossa he elivät_, olivat _tavattoman lempeitä_. Koko heidän julmuutensa
oli siinä, etteivät he sallineet itseään teurastaa kuten lampaat ilman
vastarintaa -- mutta se on anteeksiantamaton rikos "hyväntahtoisien"
silmissä.

Paitsi julmuudesta, syytetään uudestikastajia myöskin tyranniudesta.
Münster näyttää meille, niin sanotaan, mihin kommunismin vapaus ja
yhdenvertaisuus johtavat.

Me olemme nähneet, että Münsterin kastajat saivat kokonaan laillisella
tavalla, neuvoston vaalien kautta, vallan käsiinsä. Mutta vaali oli
tapahtunut vanhan järjestyksen mukaan, köyhälistö ja ne lukuisat
siirtolaiset, jotka olivat kokoontuneet Münsteriin, eivät olleet
edustettuina neuvoskunnassa. Toiselta puolen oli koko porvarillinen
järjestömuoto rauhaa varten säädetty. Piiritystila on aina tuonut
mukanaan sotilasviranomaisten yksinvallan ja lakkauttanut tavalliset
yhteiskunnalliset etuisuudet ja oikeudet. Vielä ei kommunismi
ikävä kyllä ole keksinyt sellaista ihmekeinoa, joka poistaisi nämä
piiritystilan seuraukset. Se ei siis Münsterissäkään voinut estää sitä,
että piiritys johti sotilasylivaltaan. Jos siitä ei voi selvästi nähdä
kommunismin ja kommunistien turmiollisuutta, niin on auttamattomasti
soaistu!

Neuvoskunnan rinnalle muodostivat saarnaajat jonkunlaisen
kansaneduskunnan. Sen valitsivat eri seurakunnat, ja siihen valittaessa
oli myöskin ammattikuntiin järjestymättömällä väestöllä äänivalta.
Saarnaajat ehdottivat Mathysin kuoleman jälkeen, että asetettaisiin
jonkunlainen "yhteishyvänvaliokunta" jonka jäsenet se itse määräisi --
seurakunnan suostumuksella.

"Profeetat ja saarnaajat", kertoo Gresbeck "hollantilaiset ja friesit,
roistot ja oikeat uudestikastajat tahtoivat olla yksin herroja eivätkä
suvainneet kaupungissa mitään esivaltaa. He asettivat viisaimpien
joukosta kaksitoista vanhinta, joiden piti olla hyviä kristittyjä
ja hallita kansaa sekä vallita kaupunkia. Niin ovat he panneet
viralta pormestarit ja neuvoston, jotka ovat asettaneet, ja kaikki
ammattikunnat, niin ettei näiden enään pitänyt olla minään esivaltana."

Kun uudestikastajilta puuttui klassillista sivistystä ja he, kuten
kaikki kerettiläiskommunistit ja kerettiläiskansanvaltaiset, ottivat
kirjalliseksi perustukseksensa vanhan testamentin, eivät he kutsuneet
tämän valiokunnan jäseniä senaattoreiksi eikä diktaattoreiksi
tai muuksi sellaiseksi, vaan "Israelin kahdentoista sukukunnan
vanhimmiksi." Nämä saivat rajattoman tuomitsemis-, lainlaadinta- ja
hallintovallan.

Mutta piirityksestä oli seurauksena, että todellinen ylivalta
kaupungissa tuli linnotuksen päällikölle. Siinä virassa oli ensin
profeetta Johann Mathys. Mutta 5 p:nä huhtik. hän kaatui hyökkäyksessä,
taistellen loistavan urhoollisesti. Johann Leydeniläinen astui nyt
hänen sijaansa.

Kaupunginpäällikkönä ja sotavoiman komentajana oli hän kaupungin
yksinvaltias herra. Kiivaasti ammuttuaan ryhtyi vihollinen 31 p:nä
elok. väkirynnäkköön. Mutta tämä torjuttiin onnellisesti. Siitä oli
seurauksena, että etevimpien kastajien kehotuksesta kaikki vanhimmat
julkisesti seurakunnan edessä siirsivät kaupungin onnelliselle
puolustajalle sen vallan, joka hänellä todellisesti jo oli ollut.
Se, että kastajat eivät osanneet antaa kaupunkinsa päällikölle
sopivampaa nimeä kuin Israelin kuningas, riippui heidän yksipuolisesta
raamatullisesta sivistyksestään, josta jo olemme huomauttaneet.
Hurskasmielisten pitäisi oleman viimeisiä heitä tästä moittimassa, ja
kuningasmielisille historiankirjottajille pitäisi näiden kommunistien,
jotka valitsivat itselleen kuninkaan, olla erikoisen myötätuntoa
herättäviä. Uudestikastajien elämästä, jotka saivat elää levossa ja
rauhassa, kuten esim. Mährissä, eivät he voi keksiä pienintäkään jälkeä
yksinvaltaisista taipumuksista.

Ollen hyvä päällikkö, piti Johann Leydeniläinen huolta ei ainoastaan
joukkojensa varustuksista ja harjotuksista, vaan myöskin väestön
hyvästä mielentilasta. Poistaakseen heistä lamauttavaa toimettomuutta
ja tuskastumista, pyrki hän hankkimaan heille puuhaa ja huvia. Hän
antoi heidän puuhata varustuksien parantamisessa, tarpeettomien
kirkkojen ja muiden rakennuksien repimisessä j.n.e. "niin ettei
niillä olisi ollut aikaa ajatella kapinoimista kuningasta vastaan",
letkauttaa Kerssenbroick. Mutta hän huolehti myöskin huvituksista.
Paitsi sota- ja voimisteluharjotuksia toimitti hän yhteisiä aterioita,
leikkejä ja tansseja, juhlakulkueita ja näytäntöjä. Nykyaikaiseen
tarkastelijaan tekee hänen esiintymisensä näissä kansanhuvituksissa
helposti teatterimaisen vaikutuksen. Mutta eipä saa tarkastaa Johann
Leydeniläistä uudenaikaisilla silmillä. Juhlakulkueet ovat niin
teatterimaisia siksi, että emme tunne niitä muuten kuin näyttämöltä.
Keskiajan lopulla olivat ne sitävastoin, kuten olemme esittäneet,
yhteiskunnallisen elämän elimillisenä osana, ja kirkko, ruhtinaat
ja aatelisto kilpailivat silloin loistokkaassa esiintymisessä.
Uudestikastajat, kuten kaikki muutkin kerettiläiskommunistit, eivät
hyväksyneet tätä loistoa, joka oli kiskomisien hedelmä. Itse he
pitivät varsin yksinkertaisia pukuja, vieläpä räätälit (Mährissäkin)
kieltäytyivät valmistamasta komeita vaatteita toisillekaan. Mutta
myöskin tässä tapauksessa olivat olosuhteet Münsterissä tavattomat.
Se komeus y.m., joka esiintyi Johan Leydeniläisen ja hänen väkensä
puvuissa, ei riippunut riistämisestä. Tämän loiston olivat he löytäneet
valmiina, heitä varten ei sitä oltu luotu. "Kuninkaan" tavarat olivat
ennen kuuluneet _rikkaille_, jotka olivat kääntäneet Münsterille
selkänsä. Kerssenbroick kertoo, että "he ottivat kullan ja hopean,
kuuluipa se sitte porvareille tai kaupungille, samoin kuin pyhät,
silkillä ja purppuralla koristetut kapineet, joita oli käytetty
jumalanpalveluksessa; samoin olivat he ottaneet omikseen kaiken
muunkin, mikä kuului kaupungille ja porvareille. Niillä komeilivat he
sitte mielensä mukaan."

Münsterin uudestikastajien loisto oli siis kaupungissa jo ennestään.
Erotus oli siinä, että loistokapineet olivat vaihtaneet omistajia,
joutuneet sortajilta sorrettujen käsiin, jotka ne olivat luoneet. Tässä
vaihteessa oli kuitenkin koko komeus saanut kaikkien "hyväntahtoisien"
kertojien silmissä mitä kamalimpia ominaisuuksia.

Apokalypsi kuvauksineen uuden Jerusalemin loistosta ja komeudesta
lienee myöskin vaikuttanut siihen että kastajat Münsterissä koettivat
todistaa, että kaupunki todella oli kauan ikävöity uusi Jerusalem!.

Yleensä ei muuten pidä kuvitella, että Münsterin loisto oli niinkään
suuremmoista, kuten yleensä tehdään. Niitä tavattomia kulta- ja
hopeamääriä, joita Gresbeck kuvittelee olleen, oli piispan sotamiehien,
kun he lopuksi vallottivat kaupungin, mahdoton löytää. Niiden viiden,
kuuden kultatynnörin sijaan, joita oli odotettu löydettävän, saatiin
tuskin puoltakaan tynnöriä, eikä sekään tuottanut enempää, että vihan
vimmassa mestattiin eräs karkuri, joka oli lörpötellyt "kuninkaan
suuresta aarteesta".

Kuvaavia olivat ne näytelmäkappaleet, joita Johann antoi näytellä.
Gresbeck kuvailee yhtä niistä; se oli tendensikappale. "Kuningas",
kirjottaa hän, "on antanut rahvaan kokoontua tuomiokirkkoon, miehet
ja naiset, kaikki, jotka eivät vartioineet valleilla, katsomaan
suurta ihmettä, jonka piti tapahtua. Hän oli teettänyt kuoriin, missä
pääalttari sijaitsee, näyttämön ja _siellä esitettiin 'Näytelmä
rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta'_. Nämä näyttelivät ja vaihtoivat
sanoja keskenään, ja kun rikas mies oli antanut Lazarukselle lopullisen
vastauksen, soitti kolme soittajaa, jotka seisoivat näyttämön jalustan
luona, kolmiäänisen kappaleen. Sitte alkoi virkamies taasen puhua,
jonka jälkeen soittajat taas soittivat. Niin jatkui kappale aina
loppuun asti, mutta vihdoin tuli pahojahenkiä, ne ottivat rikkaan
miehen ruumiineen ja sieluineen ja veivät hänet näyttämöä ympäröivän
uutimen taakse. Silloin oli riemua tuomiokirkossa."

Yhtä viattomia olivat muutkin kansanhuvit, joista Gresbeck kertoo. Hän
puhuu kylläkin ilkeästi ja myrtyneesti näistä iloista, mutta hän ei
sanallakaan mainitse mistään "jumalattomasta elämästä."

Pahinta, mitä hän osaa kertoa, on se, että kuningas kerran kutsui
kaikki päälliköt ja neuvosherrat sekä heidän rouvansa luoksensa,
jolloin "he söivät, joivat ja huvittelivat, ja syötyään tanssivat,
_kukin rouvansa kanssa_". Tämän lainaa muuan nykyaikainen
historiankirjottaja Keller, mutta käyttäen sanoja: "Kuningas valmisti
suuren juhlan kaikille etevimmille miehilleen ja heidän rouvilleen _ja
mässäsi heidän kanssaan komeasti ja ylellisesti_".

Niin kirjotetaan historiaa! Koko kertomuksesta käy selväksi, ettei
Gresbeck ajatellutkaan ylellisyyttä, vaan että hän tahtoi hyökätä
Johann Leydeniläisen kimppuun siksi, että tällä oli muka yllinkyllin
ruokavaroja, kun sen sijaan kansa näki nälkää. Se onkin Gresbeckin
raskain syytös Johann Leydeniläistä vastaan.

Mutta Gresbeckillä, joka ei kuulunut kuninkaan ympäristöön, on
kuitenkin vain kulkupuheita tukemassa tätä raskasta syytöstä. On
aivan luonnollista, että useat tyytymättömät moittivat linnotuksen
päällikköä, kun muona rupesi vähenemään, ja käsitettävää, että
kaikenlaisia kulkupuheitakin liikkui; mutta huomattava on, että mitä
kauempana oltiin tapauksien keskuksesta, sitä varmempia huhuja kulki
kuninkaan hyvinvoinnista. Gresbeck itsekin erehtyy kerran, ja viittaa
siihen, että Johannkin kärsi samaa puutetta kuin muutkin, ja kumoo
siten omat herjaavat väitteensä. Hän ei nähtävästi vielä ymmärtänyt
"yhtenäisen historiankirjotuksen" taitoa.


c) Kommunismi.

Omaisuudenyhteys oli perustuksena koko kastajaliikkeelle. Sitä
koski tuo suuri taistelu Münsteristä. Mutta ei kuitenkaan siitä
johtuvat seuraukset, vaan varsinkin piiritys antoi leimansa Münsterin
kastajavaltakunnalle. Kaupunki oli yhtenä ainoana suurena sotaleirinä,
vapaus ja yhdenvertaisuus saattoivat päästä voimaan vain siinä määrin
kuin sotilasdiktaturi salli.

Tuskin oli Münster helmik. 10 p:nä joutunut kastajien käsiin, kun he
lähettivät joka taholle kirjeitä, kehottaen uskolaisiaan tulemaan
Münsteriin. Eräässä kirjeessä, joka on säilynyt, sanotaan: "Täällä
saatte kaikkea tarpeen mukaan. Meidän keskuudessamme köyhimmät,
jotka ennen olivat halveksittuja kuin kerjäläiset, käyvät yhtä hyvin
puettuina kuin ylhäisimmillä ja korkeimmilla on tapana meidän tai
teidän keskuudessamme. Ja köyhät ovat jumalan armosta tulleet yhtä
rikkaiksi kuin kaupungin pormestarit ja rikkaimmat."

Mutta tämän kommunismin toteuttaminen jäi keskeneräiseksi. _Ainoastaan
yksityinen omistusoikeus kultaan ja hopeaan, raha, poistettiin
kokonaan_. "Profeetat, saarnaajat ja neuvosto ovat päättäneet, että
kaikki on oleva yhteistä, että jokaisen tulee luopua _rahastaan,
kullastaan_ ja _hopeastaan_, joka myöskin lopuksi tapahtui", kertoo
Gresbeck. Näitä varoja käytettiin etupäässä agitatsionikustannuksiin ja
sotamiesten värväykseen.

Mutta yksityinen talous säilytettiin edelleenkin, ja yksityinen
omistusoikeus tuotannon- ja nautinnonvälikappaleisiin poistettiin vain
siinä määrin kuin sodan tarpeet sitä vaativat.

Perintö-oikeus oli edelleenkin voimassa, yksinpä sotasaaliistakin
saattoi osa jäädä yksityisomaisuudeksi.

Rahan tultua poistetuksi oli tuotteiden vaihtaminen tullut
välttämättömäksi, kun kerran oli säilytetty yksityisomaisuus
tuotannonvälineisiin ja tuotteisiin, ja Johann Leydeniläinen kielsi
erityisesti niissä artikkelissa, jotka hän julkaisi tammikuun 2
p:nä 1535, kristittyjä m.m. harjottamasta viekkautta ja petosta
vaihtokaupassa". Miten suuressa määrin yksityisomaisuutta säilytettiin,
käy ilmi m.m. eräästä kohtauksesta, jonka Gresbeck kertoo:
Knipperdollinck tuli erään rihkamakauppiaan luo, _jolla vielä oli
jäljellä varastonsa_. Silloin Knipperdollinck sanoi hänelle: Sinä
tahtoisit kai myöskin olla pyhä, mutta rihkamastasi et tahdo luopua.
Sinä istut ja mietit, että sinä voit ehkä saada siitä voittoa.
Rihkamasi on sinun Jumalasi. Siitä sinun täytyy luopua, jos tahdot olla
pyhä". Rihkamakauppaa ei siis pidetty suorastaan minään kunniallisena
ammattina, mutta "kommunistinen hirmuhallitus" ei ajatellutkaan
hävittää sitä väkivallalla.

Yhteisiä aterioita tapaamme kyllä Münsterissä, mutta ne olivat osaksi
satunnaisia juhlallisia kansan kokouksia, osaksi _sotatoimenpiteitä_.
Jokaisen portin luona oli kokoushuone, jonne vahdit ja ne, jotka
työskentelivät valleilla, menivät syömään, ja missä myöskin
saarnattiin. Diakonit ja seurakunnan asettamat isännät hoitivat
taloutta. Päivällisen aikana luettiin ruokailijoille, kertoo Gresbeck,
luku vanhasta testamentista tai profeetoista. Aterian jälkeen
laulettiin jokin saksalainen virsi. Sitte nousivat syöjät ylös ja
menivät taasen vartiotoimeensa.

Myöskin naiset, jotka olivat mukana puolustuksessa, ottivat osaa
näihin aterioihin. Kerssenbroick kertoo, kuinka oli määrätty, että
veljet ja sisaret istuisivat _eri_ pöydissä, ja kohtuullisen siivosti,
eivätkä pyytäisi muuta ruokaa kuin mitä tuodaan. Syödessä ei puhuttu
sanaakaan, vaan kuunneltiin lukijaa.

Kaikki tämä muistuttaa paljon enemmän pietistien kokousta kuin
juominkeja. Mutta juuri sellaista oli kerettiläiskommunismi.

Kustannukset näistä yhteisistä aterioista saivat katolinen kirkko ja
siirtolaiset maksaa. Heidän taloistaan ja luostareista ottivat diakonit
ne ruokavarat, joita tarvittiin.

Kussakin seurakunnassa oli kolme diakonia, joiden huolena oli
myöskin köyhäinhoito. Pitemmälle ei kristillinen kommunismi ole
käytännöllisesti ajanpitkään päässyt missään, missä se on säilyttänyt
yksityistalouden.

Samat diakonit ottivat myöskin selvää yksityisten ruokavaroista, mutta
tämä onkin tarpeellinen toimenpide piiritetyssä kaupungissa ja osottaa,
muuten että yksityinen taloudenpito jatkui. Vasta myöhemmin annettiin
hädän pakottamina määräyksiä, että jokaisen tuli luopua niistä liioista
vaatteista ja kaikista ruokavaroista, jotka hänellä oli, mutta diakonit
sen sijaan antaisivat kullekin perheelle päivittäin leipää ja lihaa,
niin kauan kuin sitä oli. Puutarhatkin jaettiin eri perheiden kesken.
Yksityisomaisuusjärjestelmä pysytettiin siinäkin suhteessa.

Yksityisen talouden ohella säilyi edelleenkin taloudenhoitajan
kurinpitovalta lapsiin ja palvelusväkeen nähden; ja keskiaikaiset
perheet olivat säännöllisesti suuria, kuten muistamme, niihin kuului
senvuoksi paljon palvelijoitakin, jotka olivat perheen pään valtiuden
alaisina. Kummankin velvollisuuksia toisia kohtaan terotettiin
vanhusten julistuksissa.

Jotkut käsityöläiset määrättiin tekemään työtä kaupungin tai väestön
tarpeiksi, -- sekään ei ollut sosialistinen vaan sotatilan vaatima
toimenpide. Nämä käsityöläiset pääsivät nimittäin sen sijaan
vartiotoimesta.

Tavallisten historiankirjottajien kertomukset Münsterin pitkälle
menneestä kommunismista ovat kokonaan aiheettomia. Syy siihen, että
niin vähän tähän suuntaan saatiin aikaan, on sama kuin v. 1871 Parisin
kommunin toimettomuuteen yhteiskunnallisella alalla. Piiritys työnsi
kaiken muun syrjään. _Sota ei ole vielä koskaan osottautunut oikeaksi
hetkeksi järjestää yhteiskuntaa kokonaan uudelle kannalle_.

Eipä edes kirkollisessa suhteessa pantu toimeen mitään
jumalanpalvelusmuotojen perusteellistakaan uudistusta. Osittain lienee
tämä riippunut sodasta, mutta osaksi vaikutti tähän se seikka, ettei
uudestikastajia, samoin kuin esim. Böhmin veljiä ja Tuomas Münzeriä,
ole tämänlaiset kysymykset milloinkaan varsin suuresti huvittaneet.

Täydellisessä sopusoinnussa kerettiläiskommunismin yleisen luonteen
kanssa on heidän mieltymyksensä _vanhaan testamenttiin_ sekä
oppineisuuden halveksiminen, jonka he ilmaisivat polttamalla Münsterin
kirkkopihalla kaikki kirjat ja kirjeet, joita kaupungissa tavattiin,
raamattua lukuunottamatta. He todistavat samalla oikeaksi sen säännön,
että he samalla kun halveksivat oppineisuutta, pitivät hyvää huolta
kansakoulusta. Piirityksestä huolimatta he perustivat viisi tai
kuusi uutta koulua, missä lasten, nuorukaisten ja tyttöjen täytyi
oppia saksalaisia virsiä, kirjottamaan ja lukemaan. Myöskin mystisen
piirteen huomaa selvästi Münsterin kastajissa. Kaikista heidän etevistä
miehistään kerrotaan suorastaan sairaalloisen haltioissaolon piirteitä.

Mutta niin paljon kuin he näissä suhteissa ovatkin rauhallisten
mähriläisten veljiensä ja muiden edeltäjiensä kaltaisia, eroavat he eri
kertojien mukaan muka eräässä kohdin vallan tykkänään näistä, nimittäin
_hillittömyytensä_ kautta. Olemme jo usein olleet tilaisuudessa
koskettelemaan tätä kohtaa. Nyt tarkastamme sitä lähemmin.


d) Monivaimoisuus.

Uudestikastajat ovat ristiriidassa nykyisen käsityksen kanssa ei
hillittömyyden, vaan päinvastoin _ankaruutensa, puritanisminsa_
puolesta. Piiritys, joka vaati puolustajilta kovaa kuria, ei tietysti
ollut omiaan ainakaan heikontamaan tätä uudestikastajien yleistä
taipumusta. Kun lähemmin tarkastaa, näkyy ettei niin ollutkaan laita.

Säädyllisyyttä ja kuria pidettiin ankarasti yllä. Mainitkaamme
todisteeksi muutamia niistä 28 artikkelista, jotka julkaistiin 2 p:nä
tammikuuta 1535. Niissä sanotaan m.m.:

"6. Ei kukaan, joka taistelee oikeuden puolesta, saa vaipua
häpeälliseen ja rumaan juoppouspaheeseen, eläimelliseen hävyttömyyteen,
peliin, joka ilmaisee rahanhimon ja joka usein saa aikaan vihaa ja
eripuraisuutta, eikä huoruuteen eikä aviorikoksiin, sillä sellaiset
paheet eivät jää rankaisematta jumalan kansan keskuudessa.

"20. Ei kukaan kristitty (s.o. uudestikastaja) saa _vastustaa
eikä vahingoittaa pakanallista_ (s.o. sellaista, joka ei ole
uudestikastajista kokoonpantu) _esivaltaa_, jollei tämä pakota
ketään uskottomuuteen ja jumalattomuuteen; sitävastoin on kaikilla
mahdollisilla tavoilla masennettava sitä babylonilaista tyranniutta,
jota papit ja munkit kannattajineen harjottavat, sillä väkivallallaan
ja vääryydellään he pimittävät jumalan vanhurskauden.

"21. Jos pakana tekee itsensä rikokseen syypääksi ja pakenee kristityn
seurakunnan turviin päästäkseen rankaistuksesta vapaaksi, niin
_kristityt eivät saa ottaa häntä vastaan_, vaan on heidän jätettävä
hänet asianomaisten rankaistavaksi, _jotta kristitty seurakunta ei tule
vallattomuuden ja paheiden turvapaikaksi_".

He kehottivat siis, rauhaarakastavia kun olivat, tottelevaisuuteen
niin kauan kuin tämä oli mahdollista, varoivat pitämästä keskuudessaan
tavallisia lainrikkojia ja rankaisivat mitä ankarimmin juoppoudesta,
pelaamisesta ja kaikellaisesta sukupuoliyhteydestä avioliiton
ulkopuolella.

Gresbeck kertoo kuvaavan esimerkin siitä, kuinka ankara kurinpito
oli. Kymmenen tai parikymmentä sotamiestä oli istunut ravintolassa ja
ollut iloisia. Kun isäntä ja emäntä eivät tahtoneet tarjoilla heille
enempää, alkoivat he uhkailla ja käyttää rumia sanoja. Isäntä ja emäntä
valittivat tästä kahdelletoista vanhimmalle, jotka panivat sotilaat
torniin, ja seuraavana päivänä pidettiin tutkimus Tuomiokirkontorilla.
Kansleri Krechting oli yleinen syyttäjä. Sotamiehet pyysivät armoa, ja
lopuksi armon ovi sitte hiukan aukenikin, osa sai armon, mutta kuuden
täytyi kuolla.

Näin ankaran kurin vallitessa oli luonnollisesti juoppous harvinaista
Münsterin puolustajien keskuudessa, ja useita voittoja saatiin siksi
että he tässä kohden olivat vastustajiaan parempia. Itse Gresbeckin
täytyi ylistää heidän "viisauttaan, sukkeluuttaan ja _raitista
mieltänsä_."

Tämä on Münsterin uudestikastajien "eläimellistä hillittömyyttä" ja
"mielettömyyttä", jonka on kertonut kaikkea muuta kuin kaunisteleva
silminnäkijä!

Mutta kuinka on heidän epäsiveellisyytensä, heidän moniavioisuutensa
laita? Ainakin tällä alalla voi toki puhua eläimellisestä
hillittömyydestä?

Meillä on edessämme vaikein ja epäselvin kohta Münsterin
uudestikastajavaltakunnan historiasta. Moniavioisuus sotii siinä
määrin uudestikastajien ja yleensä kerettiläiskommunistien koko henkeä
vastaan, että me aluksi olimme taipuvaisia uskomaan, että tässä lienee
tapahtunut sekaannus. Eihän mikään ole tutkijalle vaikeampaa kuin
oikein ja ennakkoluuloista vapaana käsittää sukupuolisuhteita, jotka
eivät ole totuttujen tapaisia. Ei missään tunnu epäluvallinen niin
helposti kuin sukupuolikysymyksissä vastenmieliseltä ja inhottavalta.
Tästä riippunee sekin, että vasta myöhempinä vuosikymmeninä
yleensä on käynyt mahdolliseksi esihistoriallisen ajan ja villien
sukupuolisuhteiden tieteellinen, ennakkoluuloton tutkiminen.

Se, joka on nähnyt, mitä mahdottomuuksia esim. lähetyssaarnaajat
ovat levittäneet Etelämeren saarilla asuvien raakalaisheimojen
sukupuolisuhteista, joita he ovat katselleet, ymmärtää, että voipi
epäillä että Münsterin moniavioisuus riippuisi siitä, että on
sekotettu asioihin esim. aatamilaisten tapaista "naisyhteisyyttä",
jolla oli jonkunlaista sukulaisuutta eräiden nautinnonvälineiden
yhteisyyden muotojen kanssa. Mutta tämä otaksuminen ei pidä paikkaansa.
_Münsterissä ei ollut puhettakaan mistään naisyhteydestä_.

Se julistus, jonka kaksitoista vanhinta antoivat ottaessaan vallan
käsiinsä, sääsi _kuolemanrankaistuksen avioliittorikoksesta ja neidon
viettelemisestä_. Ja melkein samanaikainen lienee Münsterin seurakunnan
puolustuskirja. Siinä sanotaan "avioliittoa" koskevassa luvussa:

"Me sanomme ja selitämme raamatun mukaisesti, että avioliitto on miehen
ja naisen yhdistys ja velvotus Herrassa... Alussa Jumala loi ihmisen,
mieheksi ja vaimoksi hän loi heidät, molemmat hän yhdisti pyhään
aviosäätyyn, niin että he olisivat kaksi sielua ja yksi liha. _Älköön
siis kukaan ihminen erottako sellaista liittoa_.

"Mutta me teemme erotuksen tämän ja pakanoiden avioliiton välillä.
Sillä näiden avioliitto on syntiä ja saastainen, eikä ole Herran edessä
muuta kuin huoruutta ja aviorikosta. Sillä, kuten näemme, _naivat he
vain ystävien ja sukulaisten, rahan ja tavaran, lihan ja koreuden
vuoksi_.

"Mutta koska avioliitto siis on kunniallinen ja ihana sääty, _niin
ei kenenkään pidä menemän siihen kevytmielisesti_, vaan puhtain ja
hurskain sydämin, niin ettei koeta etsiä siinä mitään muuta kuin
Jumalan kunniaa ja tahtoa...

"Me kuulemme, että meitä soimataan myöskin monista muista rumista
asioista, _että me muka platonilaisella tai nikolailaisella
(aatamilaisella) tavalla pitäisimme naisemme yhteisinä_, sekä monesta
siveettömästä seikasta, niinkuin siitäkin, ettemme pitäisi väliä
sukulaisuudesta. _Mutta tämä on, kuten kaikki muutkin häpeälliset rumat
asiat, joita pahansuovat keksivät meidän syyksemme_, kaikissa suhteissa
_liettävää valhetta_. Me tiedämme, että Kristus on sanonut: vanhoille
on sanottu: ei sinun pidä huorin tekemän, mutta minä sanon teille: se
joka katsoo naiseen himoitaksensa häntä, hän on jo sydämessään tehnyt
huorin hänen kanssansa. Jos nyt meidän keskuudessamme, josta Jumala
varjelkoon, olisi sellainen, _niin emme häntä laisinkaan sietäisi_,
vaan panisimme hänet pannaan ja antaisimme hänet perkeleen haltuun."

Huomaamme, että uudestikastajien "neromainen hekumallisuus" selitti
pelkän neidon mielistelemisenkin syntiseksi. Ja nämä mielipiteet ovat
mitä täydellisimmässä sopusoinnussa useimpien muitten uudestikastajien
sukupuolisen ankaruuden kanssa. Johann Leydeniläinen oli samalla
kannalla, kun hän yllämainituissa 28 artikkelissa tammikuun 2 päivänä
1535 määräsi rankaistuksen avioliittorikoksista ja huoruudesta, jolla
sanalla siihen aikaan tarkotettiin kaikkea sukupuoliyhteyttä avioliiton
ulkopuolella. Ja tähän aikaan oli kuitenkin moniavioisuutta jo
käytännössä.

Mutta kuinka on tämä selitettävissä? Se selitys, että se oli
kommunistien synnynnäisen irstaisuuden ja kohtuuttomuuden tulos, on
tosin sangen mukava ja lohduttava porvarillisille mielille, mutta siltä
puuttuu vaan varmaa tukea. Se selitys nojautuu ainoastaan ja yksinomaan
siihen, mitä pitäisi selitettämän. Kaikki muu puhuu sitä vastaan. Me
olemme juuri nähneet, että raittius ja itsensähillitseminen olivat
kastajien huomattavia luonnepiirteitä.

Selitystä ei voida myöskään saada kastajakommunismin olemuksesta. Se
on siis etsittävä yksinomaan niistä erikoisista sukupuolien suhteista,
jotka vallitsivat piirityksen aikana. Ja nämä olivat itse asiassa niin
harvinaisenlaatuisia, että tarvitaan uskomattoman paljon sokeutta ja
hyvän tahdon puutetta, ennenkuin voipi olla niitä näkemättä.

Muistakaamme, että hyvämieliset porvarit joukottain matkustivat pois
Münsteristä. Miehet lähtivät, mutta jättivät jäljelle vaimonsa ja
naispalvelijansa. Siten kasvoi suuresti naisten lukumäärä miehiin
verraten, Gresbeckin mukaan varsin tavattomasti; hän mainitsee olleen
2,000 miestä, mutta kahdeksan, yhdeksän tuhatta naista. Asemaa sekotti
vielä sekin, että ainakin puolet miehistä olivat naimattomia. Niin oli
lukuisien _siirtolaisten_ ja luonnollisesti myöskin niiden sotamiesten
laita, jotka liittyivät kastajiin.

Katsoen kastajien ankaruuteen sukupuolisuhteissa, täytyi näiden
seikkojen tulla piirityksen kestäessä kokonaan sietämättömiksi miehisen
väestön enemmistölle. _Juuri tämä ankaruus_, joka määräsi kovat
rangaistukset avioliiton ulkopuolisesta sukupuolielämästä _teki vihdoin
avioliittosuhteiden mullistuksen välttämättömäksi_.

Samat henkilöt, jotka eivät voi kyllin kauhistua Münsterissä
vallinnutta monivaimoisuutta, pitävät prostitutsionia itsestään
selvänä. Luonnollisesti oli prostitutsionia vallinnut Münsterissä
"säädyllisyydenkin" vallitessa. Muutamassa niistä artikkeleista, jotka
kapinalliset v. 1525 julkaisivat, vaadittiin, että "kaikki haureelliset
naishenkilöt sekä _pappien jalkavaimot_ oli määrätyillä tuntomerkeillä
erotettava kunniallisista naisista."

Kastajat, nämä "irstaat hekumoitsijat", tekivät lopun
prostitutsionista. Prostitutsioni ja kommunismi ovat suorastaan kaksi
käsitettä, jotka eivät sovi yhteen. Kommunismin eri muodot sopivat
yhteen mitä erilaisimpien sukupuolielämän muotojen kanssa, _yhden_
kanssa vaan eivät: _ostettavan rakkauden_. Missä ei ole mitään
tavaratuotantoa, missä ei osteta eikä myydä mitään, siellä lakkaa
naisen ruumis samoinkuin työvoimakin olemasta kauppatavaraa. Miten
puutteellisesti ikinä kommunismi pantiinkin toimeen Münsterissä, ei
siellä kastajien aikana hätä pakottanut ketään tyttöä myymään itseänsä.
Ja portot, jotka olivat saaneet tapansa vanhan yhteiskunnan ajalla,
eivät saaneet ostajia Münsteristä, jossa ei kellään yksityisellä
ollut rahoja. Sellaisia täytyi heidän etsiä kurin ja järjestyksen
puolesta taistelevien leiristä, sotamiesten, kunnianarvoisien porvarien
keskuudesta, maallisen ja hengellisen ylimysvallan piiristä. Sieltä he
löysivät vanhat kauppatuttunsa.

Kommunismin luonnollista vaikutusta tähän suuntaan lisäsi Münsterissä
vielä kastajien sukupuolielämää koskeva ankaruus. Mutta ajateltakoon,
että yli tuhannen naimatonta miestä eli monia kuukausia meidän
oloihimme katsoen pienessä kaupungissa yhdessä useampien tuhansien
naimattomien naisten kanssa, ilman että oli olemassa prostitutsionia.
Ankarimmatkaan rangaistukset eivät voineet estää aviorikoksia ja
avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää. Oli olemassa vain yksi ainoa
tehokas keino uhkaavan sukupuolienvälisen sekaannuksen vastustamiseksi:
_avioliittosuhteiden uudestaan järjestäminen_. Kauan ponnisteltuaan
vastaan, ryhtyivät vanhimmat ja saarnaajat asiaan piirityksen
_viidennellä_ kuukaudella.

Tehtävä oli vaikea, melkein mahdoton ratkaista. Oli valmistettava
avioliitto-oikeus, joka olisi sopusoinnussa uudestikastajien ankaran
avioliittosiveyden kanssa ja samalla vastaisi Münsterin omituisia
sukupuolisia olosuhteita. Uusi avioliitto-oikeus ei astunutkaan voimaan
määrättynä, valmiina lakina, vaan moninaisina, toisiaan täydentävinä,
osittain ristiriitaisinakin määräyksinä. Münsterin uudestikastajat
eivät tässä päässeet milloinkaan hapuilevalta, etsivältä kannalta,
siksi säännöttömiä olivat ne olosuhteet, joissa he elivät.

Gresbeckin sekaisista tiedonannoista ei ole helppo saada selvää
kuvaa näistä seikoista, joskin hänen kuvauksensa onkin parempi kuin
Kerssenbroickin mieletön selonteko.[37]

Voipi kumminkin huomata Gresbeckin selonteossa kaksi pääkohtaa.
Osaksi pyrittiin tekemään avioliitto vapaaksi yhdistykseksi.
Sitte julistettiin ennen uudestikastamista solmitut avioliitot
pätemättömiksi, muutenhan poislähteneitten vaimot olisivat
olleet estetyt kerrassaan solmimasta mitään avioliittoja. Tämä
pätemättömyysjulistus oli kastajien sitä helpompi tehdä, kun he kyllä
pitivät omat avioliittonsa erottamattomina, mutta eivät tunnustaneet
"pakanoitten" naimiskauppoja todellisiksi avioliitoiksi. Myöskin
vanhojen pariskuntien täytyi nyt uudistaa liittonsa.

Toiselta puolen täytyi pyrkiä myöskin siihen, että olisi saatu kaikki
naiset morsiamiksi. Kuitenkin lähinnä vain taloudellisessa eikä
ruumiillisessa suhteessa.

Jotta ymmärtäisimme Münsterissä vallinnutta "monivaimoisuutta",
täytyy meidän pitää mielessä, että siellä ei milloinkaan luovuttu
_yksityisestä taloudenpidosta_. Kuitenkin oli olemassa, siksi että niin
monet olivat jättäneet kaupungin, lukuisia perheitä, joissa ei ollut
miestä, vieläpä sellaisiakin, joissa ei ollut perheenemäntää. Tämä
synnytti monta sietämätöntä asiaintilaa piiritetyssä kaupungissa, jossa
oli lukuisa naimaton sotaväki. Senvuoksi määrättiin, että jokaisella
naisella täytyy olla mies _suojana_ ja mies -- _silmälläpitäjänä_.
Sillä uudestikastajat Münsterissä, jossa yksityisperhe pysyi olemassa,
olivat yhtä vähän _naisen_ kuin _lihankin_ vapauttamisen kannattajia.

Erittäin selvästi näkyy tämä eräästä agitatsionikirjasesta jonka
Rothmann kirjotti lokakuussa 1534; siinä muun muassa sanotaan: "Mies
siis käyttäköön miehisin mielin jalouttansa (herruuttansa) naista
kohtaan ja pitäköön avioliiton puhtaana. Naisilla on melkein kaikkialla
valta ja he johtavat miehiä kuten ohjataan karhuja... On varsin
tarpeellista, että naiset, joilla nyt melkein kaikilla on housut,
taipuvat oikeaan ja sopivaan tottelevaisuuteen. Sillä sellainen on
Jumalalle mieluista, että kukin on paikallaan, mies Kristuksen ja vaimo
miehen alamaisena."

Ne naiset, joilla ei ollut miehistä päämiestä, saivat nyt käskyn
liittyä perheisiin, joissa on mies, ei kuitenkaan kotiorjattariksi,
palvelustytöiksi, vaan _vaimojen tovereiksi_.

Luonnollisesti ei tätä määräystä perusteltu viittaamalla niihin
todellisiin olosuhteisiin, jotka sen olivat saaneet aikaan, niin
materialistisesti ei siihen aikaan ajateltu, vaan raamattuun. Mutta
siinä oli vain yksi esikuva, joka jotenkin sopi, nimittäin vanhojen
juutalaisten ja erittäinkin patriarkkojen _monivaimoisuus_. Tämä
otettiin perustaksi sitä mieluummin kun patriarkat kieltämättä olivat
olleet varsin hurskaita miehiä, joita jumala itse oli kunnioittanut
persoonallisesti seurustelemalla heidän kanssansa ja lähettämällä
enkelinsä heidän luoksensa. Sellaisten kristikunnan esikuvien tekoja
oli mahdotonta sanoa syntisiksi. Ja näin ajatellessaan saattoivat
kastajat nojautua eteviin evankelisiin kirkollisiin "valoihin". Olihan
Melanchton 27 p:nä elok. 1531 neuvonut Englannin kuningasta ottamaan
itselleen _toisen vaimon_ ensimäisen rinnalle ja selittänyt ettei
"moniavioisuutta jumalallinen oikeus kieltänyt."

Vieläpä sittenkin, kun moniavioisuuden toimeenpano Münsterissä oli
herättänyt suurta hälinää ja se yleensä oli tuomittu, selittivät
Luther ja Melanchton 10 p:nä marraskuuta 1539 Hessenin maakreivi
Filipille, että "mitä Moseksen laki avioasiassa oli myöntänyt, sitä ei
ole evankeliumissa kielletty", s.o. hän saattoi rauhallisesti ottaa
lisäksi yhden vaimon. Ei siis moniavioisuus sellaisenaan aiheuttanut
hurskaitten sielujen raivoa kastajia kohtaan, vaan näiden hävyttömyys
tahtoessaan panna toimeen moniavioisuutta rahvaan keskuudessa eikä
säilyttää sitä ruhtinaallisena etuoikeutena.

Se uskonnollinen verho, jossa Münsterin "monivaimoisuus" esiintyi,
on suuressa määrin himmentänyt sen todellista luonnetta. Vihaiset
vääristelyt ja vihollisten valheet ovat lisäksi vaikeuttaneet oikean
käsityksen saamista. Mutta muutamat tiedot, jotka ovat säilyneet,
näyttävät joka tapauksessa riittävästi, että kastajilla Münsterissä,
kun he panivat toimeen n.k. "monivaimoisuutensa", oli tarkotuksena
liittää useita naisia vain samaan _perheeseen_ eikä suinkaan samaan
_aviovuoteeseen_, vaikka luonnollisesti ei tahdota väittää, ettei
edellinen olisi edistänyt tätä jälkimäistä.

Ennen kaikkea meidän täytyy viitata siihen, että _jokainen_ nainen
määrättiin hakemaan itselleen mies, myöskin _ijäkkäät_ ja ne jotka
_eivät vielä olleet naimaijässä_. Ei kukaan voine toden teolla väittää,
kuten Gresbeck, että tämän viimeksimainitun määräyksen tarkotuksena
olisi ollut pakottaa nuoret tytöt antamaan itsensä alttiiksi.

Mutta tämä ei suinkaan ole meidän käsityksemme ainoana tukena.
Kuulkaammepa mitä Kerssenbroick sanoo: "Lokakuun alussa Butendick
syytti julkisesti oikeata vaimoaan Barbaraa siitä, että tämä oli häntä
häväissyt _solvaavin sanoin_ ja sanonut että hän _ei henkisesti vaan
lihallisesti eli yhdessä muitten vaimojensa ja kanssasisartensa kanssa
ja usein lihallisesti sekausi heihin_." Hänet huomattiin syypääksi ja
_tuomittiin kuolemaan_, mutta sai armon, kun pyysi mieheltään anteeksi.

Tehtiin siis ero oikean puolison ja tämän kanssasisarien välillä.
_Jokainen perheen naisjäsen ei ollut huonekunnan päämiehen aviovaimo_,
vaikka häntä sanotuinkin hänen vaimoksensa.

Toiselta puolen saattoi sattua, että niin likeisessä yhdyselämässä
tapahtui vielä helpommin, mitä muutenkin usein tapahtuu, että mies ei
tyytynyt aviovaimoonsa. Näin sitä enemmän siksi, että uudestikastajien
ankara siveysoppi kielsi oikeittenkin puolisojen välisen yhteyden,
kun vaimo oli hedelmätön taikka raskaana. Rothmann esim. johti tämän
ohjeen käskystä: "lisääntykää"; ainoastaan siksi, eikä huviksi saa
mies ja vaimo käyttää jumalan siunausta. Mutta tästä seuraa myöskin
Rothmannin mukaan, että "jos Jumala on siunannut miestä enemmän kuin
on tarpeellista _yhden_ vaimon hedelmöittämiseen, niin ei hän saa
käyttää väärin sellaista siunausta, vaan on hänellä vapaus, vieläpä
hänen pitääkin ottaa useampia hedelmällisiä naisia avioiksi, sillä
sukupuolisuhteissa oleminen avioliiton ulkopuolella on aviorikos ja
huoruutta."

Mutta täytyy aina tarkkaan erottaa tällainen _sukupuolinen_
moniavioisuus _taloudellisesta_. Edellisessä valitsi mies itselleen
vaimot, jälkimäisessä naiset valitsivat jonkun miehen, jonka he
tahtoivat tunnustaa suojelusherrakseen. Edellinen oli _sallittu_
määrättyjen olosuhteiden vallitessa -- ja olosuhteiden vuoksi olisi
nähtävästi ollut mahdotonta kokonaan päästä niin tekemästä. Münsterin
lainsäätäjät kokivat pysyttää sitä säännöllisen avioliiton rajain
sisäpuolella. Se monivaimoisuus, joka jonkun aikaa oli _pakollinen_,
oli sitävastoin _taloudellinen_, useampien naisten yhdistyminen samaan
perheeseen saman miehen suojan ja silmälläpidon alaisiksi. Vain tämän
viimeksi mainitun, mutta ei edellisen laatuisen monivaimoisuuden
alaisuuteen oli vaimo münsteriläisen avio-oikeuden mukaan velvotettu.
Mutta tämäkin pakko lakkasi pian ja muuttui _velvollisuudesta_ vain
naisten _oikeudeksi_. Kuulkaammepa niitä Johann Leydeniläisen 28:sta
artikkelista, jotka käsittelevät avioliittoa, ne ovat mitä kuvaavimpia
münsteriläisen avio-oikeuden hengelle:

"24. Ei ketään saa pakottaa vasten tahtoaan naimisiin; sillä avioliitto
on vapaa yhdistys, enemmän sidottu luonnon ja rakkauden siteillä kuin
paljailla sanoilla ja ulkonaisilla menoilla.

"25. Jos jotakuta vaivaisi kaatuvatauti, sukupuoli- tai jokin muu
tauti, niin ei hän saa laisinkaan mennä naimisiin, missään tapauksessa
ei ennen kuin toisella on tieto taudista.

"26. Älköön kukaan, joka ei enään ole neito, antako itseään sellaisena
ja pettäkö veljeänsä; sellainen petos rankaistakoon vakavasti.

"27. _Jokaisella naimattomalla naisella, tai vaimolla, jolla ei ole
oikeata miestään, olkoon oikeus valita itselleen holhooja tai suojelija
Kristuksen seurakunnasta_."

Loppuna on ennustus: "Elävän Jumalan ääni on opettanut minulle, että
tämä on kaikkein Korkeimman käsky: Miehet vaatikoot uskontunnustuksen
niin hyvin _laillisilta vaimoiltaan_ kuin niiltäkin, joille he ovat
_holhoojina ja suojana_. Mutta ei tuota tavallista: Minä uskon Isään
Jumalaan j.n.e., vaan tunnustuksen uskovansa uuteen kuningaskuntaan,
avioliittoon, johon he ovat kastetut. Kaiken tämän he näyttäkööt ja
ilmaiskoot _miehilleen_."

Sellaiselta näyttää Münsterin uudestikastajien avioliitto-oikeus
viimeisimmässä muodossaan. Taitavimmankin ja tunnottomimmankin
sosialistivihollisen on vaikea keksiä hillittömän hekuman jälkiä
sen raittiista ja yksinkertaisista määräyksistä. Sitä ei voi,
kuviteltakoonpa se millaiseksi hyvänsä, verrata itämaiseen haaremiin.
Naiset eivät Münsterissä olleet orjattaria, vaan valitsivat vapaasti
miehensä, suojelijansa ja holhoojansa. Ja kuinka vähän heitä painoi
tämä avioliittosuhteiden uudelleen järjestäminen, se käy selväksi
siitä, että _useimmat heistä kuuluivat uuden valtakunnan innokkaimpiin
puolustajiin_.

Luonnollisesti oli heidänkin joukossaan tyytymättömiä, mutta yleensä
olivat naiset innostuneita uuteen järjestykseen. Esimerkin tästä antaa
Mollenheckin kapina, joka tapahtui 30 p:nä heinäkuuta. Bezold sanoo
sitä kapinaksi, joka sai alkunsa "sikäläisten veljien paremmasta
tunteesta, mutta joka kuitenkin verisesti kukistettiin!" Gresbeck kuvaa
oikein tapausta, kun hän kertoo, että Mollenheck, entinen ammattikunnan
esimies, kokosi ympärilleen "joukon porvareita ja hurskasta kansaa ja
sotilaita", ei vain uuden avioliittojärjestyksen kumoamiseksi, vaan
jotta "kukin saisi omaisuutensa takaisin, ja pormestarit ja neuvosto
uudelleen asetettaisi, ja kaikki olisi niinkuin ennenkin." Karanneet
sotamiehet kuuluivat siis pääasiallisesti tähän teeskenneltyyn
siveysliikkeeseen, joka itse asiassa koetti kukistaa vallankumousta. He
menestyivät aluksi ja saivat Johann Leydeniläisen ja Knipperdollinckin
vangiksi. Jos he olisivat nyt heti avanneet kaupunginportin, niin
piispan väki olisi jo silloin saanut kaupungin haltuunsa, kirjottaa
Gresbeck. "Mutta he ajattelivat enemmän rahoja kuin portin avaamista ja
täyttivät avarat hihansa rahoilla ja istuivat koko yön viinin ääressä
ja joivat, kunnes juopuivat. Siksi heidät lyötiin, ja friesit ja
hollantilaiset saivat taasen voiton."

Miten innokkaasti Münsterin naiset taistelivat valleilla ryntäyksen
torjumiseksi, siitä kertovat sekä Kerssenbroick että Gresbeck
lukuisia esimerkkejä. Mutta hyökkäyksiinkin he olivat valmiita.
Johann Leydeniläinen piti eräänä päivänä sitä varten vapaaehtoisten
katselmusta. Niiden joukossa oli _kolmesataa naista_, "toinen tuli
tappara, toinen keihäs olallaan. Mutta kuningas ei tahtonut ottaa
kaikkia, vaan valitsi 51, ja heidän nimensä kirjotettiin muistoon".
Seuraavana päivänä käski hän kaikkien niiden, jotka tahtoivat jäädä
kaupunkiin tulla koolle. Heidät jaettiin sitte yhtämoneen osastoon kuin
oli portteja, ja kukin joukko sai vartioida porttiansa miesten kanssa
yhdessä. Kaikki kulkivat portilleen laulaen Saksan uskonpuhdistuksen
marseljeesia: "Jumala ompi linnamme."

Siten Münsterin naiset puolustautuivat "häpeäänsä" vastaan.

Sanottu olkoon kylliksi "naiskysymyksestä" Münterissä. Joskin vielä
paljon on epäselvää, käynee tästä kuitenkin riittävästi selville, että
asioitten uusi järjestys, joka siellä pantiin toimeen, on täydellisesti
käsitettävissä, ja useista vajavaisuuksista, lapsellisuuksista, vieläpä
raakuuksistakin huolimatta se kuitenkin monessa suhteessa miellyttää.
Kaikkein vähimmin on nykyisen yhteiskunnan puolustajilla aihetta
moittia Münsterin uudestikastajien "häpeällistä irstautta". Sillä
juuri heidän yhteiskuntansa paraimpina tukipylväinä on sukupuolielämän
hävyttömin ja alentavaisin muoto, joka käyttää nuorien tyttöjen
hätää ja taitamattomuutta alentaakseen heidät miehisten tarpeitten
tahdottomiksi uhreiksi, kaikille himoille alttiiksi. Kuinkapa ilman
tätä ihanaa laitosta kävisi meidän teollisuutemme suuren osan
"kukoistuksen", kuinka porvarillisten yhteiskuntakerrosten vaimojen ja
nuorien tyttöjen hyveen ja siveyden?

Se onkin nykyajan kuva, jonka meidän porvarilliset historioitsijamme
ovat esittäneet, kun he ovat kuvanneet Münsterissä muka vallinnutta
hillittömyyttä. He ovat luoneet kuvan, jonka toden teolla näkee
jokaisessa kaupungissa, jossa nykyinen sivistys hallitsee. Ja viisauden
viimeinen loppu yhteiskunnassamme on _näiden irstailujen järjestäminen_.


X. Münsterin kukistuminen.

Münsterin "kommunin" luonteen käsitteleminen on tässä tullut sekä
laajaksi että kiistakirjotuksen tapaiseksi, mutta vähemmällä ei häviä
se vääristelyjen vuori, joka peittää sen oikeat piirteet, ja on
mahdotonta pysyä tieteellisen välinpitämättömänä, kun huomaa, kuinka
järjestelmällisesti alkuaan rauhallinen ja rauhaarakastava lahko
leimataan verenhimoisien, eläimellisien roistojen liitoksi, vain siksi,
että se kerran nousi voimakkaaseen vastarintaan, ei kärsinyt, vaan
taisteli vakaumuksensa puolesta ja osotti sotaista sankariutta.

Kevein sydämin rupesi piispa Frans piirittämään kaupunkia, sittekun
hänen kavala hyökkäyksensä helmikuun 10 p:nä oli torjuttu. Hän
luuli kai piankin suoriutuvansa tuosta nälkäänäkevien ja kaupunkiin
kokoontuneiden maankiertäjien joukosta, joksi hän uudestikastajien
joukkoa kuvitteli. Hänellä oli käytettävänä useampia tuhansia sotaan
harjaantuneita miehiä, joilla oli lukuisa tykistö ja kokeneita
päälliköitä, -- jo ennen helluntaita oli hänellä 8,000 keihäsmiestä.
Mutta vaikka kastajia ei milloinkaan ollut enempää kuin 1,500 miestä ja
nekin sotaantottumattomia, oli heillä luja linnoitus tukenansa, mutta
ennen kaikkea teki heidän etevämpi sotakurinsa, uhrautuvaisuutensa ja
innostuksensa heidät vastustajiaan etevämmiksi.

Toukokuun 21 p:nä alkoi ensimäinen kaupungin ampuminen, ja 25 p:nä
ryhtyivät piirittäjät hyökkäykseen. Mutta osa piispan sotilaita oli
juovuksissa, he ryntäsivät liian aikaisin ja saattoivat, kun heidät
ajettiin takaisin, toverinsa epäjärjestykseen. Hyökkääjät pääsivät
kuitenkin tikapuineen aina valleille asti, mutta siellä kohtasivat he
niin voimakkaan vastarinnan, että he täysin hajallaan peräytyivät.

Pian senjälkeen tekivät piiritetyt hyökkäyksen erästä ulkovarustusta
vastaan, yllättivät sotamiehet korttien ja maljojen äärestä,
karkottivat heidät pakoon, naulasivat umpeen tykit ja tekivät
sotajoukon päävoimaan, kun se kokoontui rohkeita häiritsijöitä
vastustamaan, sellaisen vaikutuksen, että he saivat rauhassa palata
kaupunkiin.

Paremmin ei käynyt toisen hyökkäyksen, johon kolmipäiväisen kiivaan
ampumisen jälkeen ryhdyttiin elokuun 31 p:nä. Hurja taistelu päättyi
hyökkääjäin perinpohjaisella tappiolla. Heidän mieshukkansa oli
suunnaton -- muutaman sen ajan kansanlaulun mukaan 3.000 miestä ja 48
päällikköä. Sen iskun jälkeen kadotti piispa toivonsa saada Münsterin
väkivallalla haltuunsa ja tyytyi uuvuttamaan kaupunkia nälällä.

_Ja lopuksi oli kuitenkin koko Saksan valtakunta käymässä sotaa
tämän yhden ainoan kaupungin kanssa_. Aluksi oli tämän "yhden
taantumuksellisen joukon" ollut vaikea päästä yksimielisyyteen.
Pian oli kyllä selvillä, että piispan voimat eivät riittäneet
kaupungin valtaukseen. Hän haki liittolaisia ja sekä katoliselta
että evankeliselta taholta. Mutta riita siitä, miten karhun nahka
jaettaisi, ehkäisi arveluttavassa määrässä taistelua tätä vielä varsin
elävää karhua vastaan. Mutta kaikesta huolimatta piirittäjien luku ja
voimakeinot kumminkin yhä lisääntyivät, ja kun Saksan valtiopäivät
huhtikuun 4 p:nä 1535 kokoontuivat _Wormsiin_, tuli Münsterin piiritys
valtakunnan asiaksi, ja vero määrättiin tähän tarkotukseen. Frankfurtin
ja Nürnbergin pormestarit lähetettiin Münsteriin vaatimaan sen
puolustajia _valtakunnan nimessä_ antautumaan, mutta nämä karkottivat
ajatuksenkin sellaisesta.

Asema oli kuitenkin siihen aikaan jo toivoton. Alusta alkaen oli
Münsterin kastajien täytynyt käsittää, että heillä, kun _koko
valtakunnan_ hallitsevat luokat olivat heidän katkerina vihamiehinään,
ei ollut muuta keinoa kuin koettaa saada liike paikallisesti
yleisemmäksi. Ei se näyttänytkään toivottomalta. Heillä oli vahvaa
kannatusta kaikissa Pohjois-Saksan kaupungeissa, olipa Lübeckissä
heitä lähellä oleva suunta enemmistönä. He lähettivät kiihottajiaan
joka taholle, samoin kuin lentokirjasiaankin. Niistä ansaitsee mainita
erittäinkin Rothmannin kirjottama "Entiselleenasettamlnen", josta jo
useita kertoja olemme lainanneet otteita. Se oli kastajien oppien
ja laitoksien puolustuskirjotus, joka puolusti miekan käyttämistä
"jumalattomia" vastaan, kommunismia ja moniavioisuutta. Kirjotuksella,
joka ilmestyi lokakuussa 1534 ja kuljetettiin salaa Münsteristä
kaikkialle, oli hyvä menekki. Ennen pitkää otettiin siitä toinen painos.

Joulukuussa ilmestyi sitte: "Kirja kostosta, varsin lohtua tuottava
kertomus babylonialaisen pedon hylkäämisestä ja rankaistuksesta,
julkaistu Münsterissä Kristuksen seurakunnan toimesta kaikille hajalla
oleville totisille israelilaisille ja Kristuksen liittolaisille". Kosto
tulee, sanotaan siinä, nyt mahtaville, ja kun se on täytetty, tulee
jumalan kansalle uusi taivas ja uusi maa. Kirjanen loppuu kehotuksella
kapinaan: "Nyt, rakkaat veljet, on koston hetki tullut, jumala on
herättänyt luvatun Davidin kostamaan ja rankaisemaan Babylonia ja sen
kansaa. Siksipä, rakkaat veljet, varustautukaa taisteluun, ei vain
apostolien nöyrän kärsimisen aseilla vaan myöskin Davidin ihanalla
kostonhaarniskalla. Kaikkea viisautta, kaikkia juonia täytyy meidän
käyttää heikontaaksemme jumalan vihollisia ja vahvistaaksemme jumalan
sotalippua. _Muistakaa, mitä he ovat tehneet teille_; se täytyy meidän
tehdä heille, ja samalla mitalla, millä he ovat teille mitanneet, tulee
heille itselle takaisin mitata. Lähtekää sen vuoksi, rakkaat veljet,
niin lukuisasti kuin mahdollista tänne päästäksenne jumalan lipun alle.
Jumala, sotajoukkojen herra, joka tämän on maailman alusta päättänyt ja
profeettainsa kautta julistanut, varustakoon teitä ja koko Israelia,
tahtonsa mukaan, ylistyksekseen ja valtakuntansa lisäämiseksi. Amen."

Kun tämä kiihkeä kehotus julkaistiin, oli kuitenkin jo kaikki
kastajaliikkeet Saksan kaupungeissa kukistettu, ja Lübeckin kansanvalta
oli joutunut sotaan Tanskan kanssa eikä voinut Münsterin hyväksi tehdä
mitään, kuten alkuaan oli ollut aikomus, ja lopuksi kääntyi sota
kansanvallalle vallan tuhoisaksi.

Saksasta ei siis ollut apua odotettavissa. Mutta yksi toivo oli vielä
jälellä: _Alankomaat_, joka jo oli antanut heille niin paljon voimia.

Vuodesta 1534 alkaen, jolloin Münster joutui kastajien käsiin,
kasvoi liike voimakkaasti kaikkialla Alankomaissakin. Amsterdam oli
edelleen heidän pääpaikkansa, mutta monessa muussakin paikassa oli
heillä valtavaa kannatusta. "Me olemme suuresti huolissamme näissä
maakunnissa", kirjotti Antwerpenistä muuan Erasmus Rotterdamilaisen
ystävä, "uudesti -- kastamisen kapinallisen liekin vuoksi. Se
loimuaa ilmiliekissä. Tuskinpa on sellaista kylää tai kaupunkia,
missä kapinaliekki ei salaisesti hehkuisi. Kun he saarnaavat
omaisuudenyhteyttä, virtaavat kaikki varattomat heidän puolelleen."

Mutta näillä vallankumouksellisilla joukoilla ei ollut, kuten
Münsterin veljillä, tekemistä hajaantuneitten vastustajien kanssa.
Vahva keskittynyt valtiovalta käytti heti kaiken voimansa uhkaavan
kapinan tukahuttamiseksi. Me emme saata luetella niitä lukuisia
mestauksia, joita nyt seurasi, ne ovat yhtä ja samaa julmuutta. Mutta
siitä huolimatta ei voitu estää aseellisia joukkoja muodostumasta,
ne kokoontuivat Vollenhoween Zuiderseen rannalla, lähteäkseen sieltä
Münsterin avuksi.

Maaliskuun 22 p:nä saapui Vollenhoween 30 laivaa Amsterdamista tuoden
aseellisia kastajia, ja pari päivää myöhemmin tuli 3,000 miestä 21
laivalla, paitsi kaikkia niitä, jotka samaan aikaan tulivat sinne
jalkaisin tai kärryillä. Mutta Alankomaitten viranomaiset olivat
saaneet vihiä asiasta ja hajottivat joukot sitä myöten kuin ne
saapuivat.

Piiritettyjen suuret voitot toukok. 25 p:nä ja elokuun 31 p:nä
elvyttivät kumminkin uudelleen liikettä. Sitä edistivät myöskin
Münsteristä tulleet lähettiläät. Nälänhädän vuoksi, joka talvella
1534-35 uhkasi kaupunkia, suunnitteli Johann Leydeniläinen rohkean
yrityksen: alankomaalaisten toverien piti nousta kapinaan, hänen
itsensä piti erään joukkojen osan kanssa tunkeutuman piiritysarmeijan
läpi, yhtyä sitten kapinallisiin alankomaalaisiin ja näiden kanssa
levittää kapinaa ja tulla Münsterin avuksi. Hän katsasti ja harjotti
myöskin, kuten olemme nähneet, vapaaehtoisia tähän epätoivoiseen
yritykseen ja teetti sitä varten erityisen vaunulinnan.

Mutta niin pitkälle ei päästy. Muuan Johannin lähettämä "apostoli"
Johann Grass, entinen koulumestari, ilmaisi suunnitelman. Hänen piti
kokooman veljet Deventeriin ja sieltä kulkeman Münsteriä kohden.
Sen sijaan hän lähti suoraan piispa Fransin luo, ilmotti hänelle
suunnitelman, etevimpien puolueystävien nimet Ala-Reinin varrelta
sekä heidän yhtymäpaikkansa. Sillä oli tämä auttamisyritys tehty
mahdottomaksi.

Mutta vielä kerran teki Johann Leydeniläinen yrityksen suunnitelmansa
toteuttamiseksi. Pääsiäisenä piti sen tapahtuman. Keller kertoo
siitä: "Kastajat aikoivat sovitulla hetkellä pystyttää neljä lippua,
yhden Eschenbruchin luo Jülichin maassa, yhden Hollantiin, kolmannen
Mastrichin ja Aachenin välille ja neljännen Frieslandiin. Siksi piti
veljien varustauman aseilla ja rahoilla, ja niin pian kuin käsky
kävisi, lähtisi jokainen lähimmän lipun luoksi tullakseen Münsteriin.

"Tämä suunnitelma osittain toteutetuinkin. Ensimäisenä pääsiäispäivänä
valtasivat kastajat n.k. Oldenluostarin länsi-Frieslandissa ja
varustivat sen nelinkertaisilla valleilla ja haudoilla. Keisarillinen
maaherra koki turhaan vallottaa paikkaa äkillisellä hyökkäyksellä.
Hänen täytyi tuottaa järeätä tykistöä ja ryhtyä säännölliseen
piiritykseen. Ampumisen jälkeen hän ryhtyi hyökkäykseen. Neljä kertaa
täytyi hänen viedä sotamiehet tuleen, voittamatta enempää kuin osan
etuvarustusta. Ampuminen sai jonkun päivän kuluttua alkaa uudestaan,
ja kun tykit olivat tehneet muuriin neljä aukkoa, vallattiin vihdoin
koko asema pitkän ja vaikean taistelun jälkeen. Kahdeksan tai ehkäpä
yhdeksänsataa kuollutta jäi tappelutantereelle."

Toinen joukko kulki meritse Dewenteriä kohden, mutta sen hajotti
Geldernin herttua. Vaarallisemmaksi kävi kapina _Amsterdamissa_, sinne
oli lähetetty _Johann Geeliläinen_, joka oli Münsterin paraimpia
päälliköitä. Hän pääsi onnellisesti perille ja sai veljet nousemaan
kapinaan.

Toukokuun 11:nnen päivän illalla 500 aseellista kastajaa miehitti
neuvoshuoneen, toinen pormestari surmattiin ja talo laitettiin
puolustuskuntoon. Kapinalliset eivät kuitenkaan olleet kyllin vahvoja
voidakseen karata koko suuren kaupungin kimppuun. Ensi menestyksen
jälkeen kohtasi Johann Geeliläinen sellaisen vastarinnan, että hän ei
liene sellaista odottanut. Porvaristo tarttui yksimielisesti aseisiin,
ja verinen taistelu syntyi, joka kesti koko yön ja päättyi kastajien
perinpohjaisella häviöllä. Voittajien viha sai aikaan hirmuisia
julmuuksia. Johann Campenilaiselta, jonka Johann Leydeniläinen
oli asettanut kastajien piispaksi Amsterdamiin, kiskottiin kieli
suusta ja käsi hakattiin poikki; niin silvottuna pantiin hänet
seisomaan häpeäpaaluun, päässä peltinen piispan hiippa, jossa oli
kaupunginvaakuna. Vasta sitte hänet mestattiin. Toisilta vangeilta
reväistiin sydän ruumiista, vaikka he elivät. Millaisia petoja
olivatkaan -- uudestikastajat!

Amsterdamin kapinan kukistaminen mursi voiman viimeisiltä kastajilta
Münsterin ulkopuolella, jotka olisivat voineet toimittaa jotakin tämän
kaupungin auttamiseksi.

Ja piiritettyjen keskuudessa vallitsi jo nälänhätä. "Ensin syötiin
hevoset", kirjottaa Gresbeck, "päineen ja jalkoineen, maksoineen
ja keuhkoineen. Sitten tuli kissojen, koirien, rottien, suurien
simpukoiden ja sammakoitten vuoro, ja leipää leivottiin sammalista.
Niin kauan kuin oli suolaa, oli se rasvana. Sitte syötiin
härännahkojakin, ja vanhat jalkineet pehmitettiin ja syötiin. Lapset
kuolivat nälkään, vanhat kuolivat nälkään, toinen kuoli toisen jälkeen."

Kun hätä tuli sietämättömäksi, julistutti Johann, että se, joka ei
enää tahtonut ottaa osaa taisteluun ja tahtoi jättää kaupungin, sai
ilmottautua neuvoshuoneessa; neljän päivän kuluessa saisi jokainen,
joka tahtoi, lähteä kaupungista. Useat käyttivät hyväkseen tätä
tilaisuutta, naiset, ukot ja lapset, mutta myöskin asekelpoiset miehet.
Osan tuhosi heti piispan väki, toiset heitettiin vankeuteen; sotamiehet
ottivat haltuunsa nuoret naiset ja harjottivat heidän kanssansa --
monimiehisyyttä, luultavasti vapauttaakseen heidät sen kautta siitä
häpeästä, jonka kastajien monivaimoisuus Münsterissä oli heille
tuottanut.

Useimmat jäljellejääneistä olivat päättäneet pitää puoliansa
viimeisimpään hengenvetoon asti ja mieluummin kuolevansa palavan
Münsterin raunioihin. Piispan leirissä tiedettiin, kuinka epätoivoinen
kaupungin tila oli, että siellä oli vain varsin vähän ruutia ja
että sotahaluisten lukumäärä väheni hirmuisesti. "Johann tarkasti
toukok. 24 p:nä, kuinka paljon asekuntoista väkeä oli kaupungissa,
ja oli sitä noin _kaksisataa_ miestä, kuten vangitut meille ovat
ilmottaneet. Muut ovat sairaita, makaavat tai hapuilevat ympäri, kaikki
ovat pöhöttyneitä, heikkoja, eivätkä jaksa kulkea kauaksi ovensa
edestä, niin etteivät he voi päästä pakoon sotamiehiltämme", kirjotti
Frankfurtin pormestari tähän aikaan piispan leiristä.

Siitä huolimatta ei piispan väki uskaltanut tehdä hyökkäystä. Se
muisti hyvin, että se taistellessaan kastajien pientä joukkoa vastaan
oli menettänyt jo 6,000 miestä, ja vielä kesäkuun 8 p:nä kirjotti
yllämainittu pormestari, että _ellei petos tule avuksi, emme saane
kaupunkia tänä kesänä valtaamme_. Aivan kuin aikanaan Dolcinon joukot,
olivat nyt Johann Leydeniläisen miehet niin pelättyjä, ettei kukaan
uskaltanut avoimessa taistelussa karata heidän kimppuunsa, niin kauan
kuin heissä oli hiukkakin vastustusvoimaa.

Kun pormestari kirjotti mainitun kirjeen, oli kuitenkin pettäjä
ilmaantunut, tuo meille hyvin tuttu Gresbeck. Toukokuun 23 p:nä
hän pakeni kaupungista, otettiin vangiksi ja tarjoutui silloin
viemään piirittäjät sellaiselle muurin kohdalle, jota ei vartioittu,
kastajilla ei ollut näet enää tarpeeksi väkeä vartiotoimeen. Gresbeckin
tiedonannon vahvisti toinenkin karkulainen, Hans Eck, todeksi,
mutta varovaiset piirittäjät eivät kuitenkaan uskaltaneet ryhtyä
hyökkäykseen, ennenkuin kesäkuun 25 p:nä, kun kaikki sen varalta oli
mitä huolellisimmin varustettu. Hyökkäys tehtiin yönaikana, hirmuisen
rajuilman turvissa.

Cresbeckin johdolla tuli sotamiesten etujoukko, 200 miestä,
onnellisesti vallille, lähimmät vartiat surmattiin ja portti
aukaistiin. Nyt viisi- kuusisataa miestä ryntäsi sisään, ja Münster
näytti vallotetulta. Mutta vielä kerran piti omaisuudenpuolustajien
joutuman ahdinkoon raa'an ryöstönhimonsa vuoksi.

Sisäänrynnänneet riensivät voiton hurmaamina ryöstämään ja jättivät
portin miehittämättä. Sillaikaa riensi kastajien lähin vartiojoukko
paikalle, miehitti portin, ennenkuin piispan päävoima oli ehtinyt
sisään, ja katkaisi yhteyden kaupunkiin tulleiden sotamiesten ja
pääjoukon väliltä. Ja sen sijaan, että olisi ryhdytty yleiseen
hyökkäykseen ulkoapäin, käski piispan sotajoukon ylipäällikkö, kreivi
Wirich von Dhaun, säikähtynyt kun oli, _peräytymään_ niin pian kun
hän huomasi, että kastajat olivat jälleen miehittäneet portin!
Puolustajien, miesten ja naisten, pilkkanauru ja pistopuheet valleilta
seurasivat peräytyviä sotamiehiä. Koko kaupungin kastajat nousivat.
Kaukana siitä, että olisivat tehneet lopun "hirmuvallasta", riensivät
sitävastoin kaikki, jotka vielä kykenivät aseita käyttämään, kaupunkiin
tulleita sotamiehiä vastaan. Nämä tapasivatkin 200 asestetun miehen
sijasta 800, ja 3-aikaan aamulla oli kaupunkiin rynnänneiden asema
sellainen, että he lähettivät lähettilään Johann Leydeniläisen luo.
Muutamien sotilaitten onnistui kuitenkin päästä sellaiseen paikkaan
kaupungin muurilla, jota ei vartioitu, ja sieltä heidät huomasivat
heidän ulkopuolella olevat toverinsa. Nyt tekivät vihdoin hyökkääjät
sen, mitä jo kauan sitte olisi pitänyt tapahtua: heidän päävoimansa
teki hyökkäyksen ja otti haltuunsa heikosti miehitetyn vallin.
"Kaupunki vallotettiin siis jumalan erityisestä armosta eikä suinkaan
sotaväen taitavuuden vuoksi", kirjottaa ennen mainittu pormestari.

Nyt alkoi hirmuinen katutaistelu. Kastajat rakensivat katusulkuja,
mihin vain voivat, vielä klo 8 aamulla piti heidän sotavoimansa
valiojoukko, noin 200 miestä, lujasti puoliansa katusulkujen
suojaamalla torilla. Piispan päälliköiden sotaneuvosto huomasi peräti
vaaralliseksi tai joka tapauksessa liian suuria uhrauksia vaativaksi,
koettaa väkivallalla karkottaa heitä heidän viimeisestä asemastaan.
Heille myönnettiin senvuoksi _vapaa lähtö ja varma suojeluslupaus_, jos
luopuisivat aseistaan.

Nämä ehdot hyväksyttiin, kastajilla kun ei enää ollut mitään toivoa.
Tuskin olivat sitte aseettomat jättäneet varustuksensa, ennenkuin
heidän kimppuunsa hyökättiin ja heidät surmattiin. Kunniattomuus
enemmän tai vähemmän, se ei painanut ruhtinaallisten rosvojen mieltä.

Itse vallotuspäivänä surmattiin 450 kastajaa, mutta myös seuraavinakin
päivinä tapettiin useita, joiden oli onnistunut piilottautua. Raivoisat
sotamiehet murhasivat suuren joukon naisiakin, jotka olivat ottaneet
innokkaasti osaa taisteluun. Jäljellejääneet kutsutti piispa eteensä ja
lupasi heille armon, jos he tahtoisivat kirota uudestikastamisen. Mutta
vain ani harvat siihen suostuivat, he pysyivät lujina. Etevimmät heistä
mestattiin, ja muut karkotettiin kaupungista. Useimmat heistä lienevät
lähteneet Englantiin.

Johtajien keskuudesta oli suuri osa kaatunut, m.m. Tilbeck ja
Kippenbroick, luultavasti myöskin Rothmann. Vain ani harvojen onnistui
päästä pakoon, kuten esim. Heinrich Krechtinckin. Tämän veli Bernt,
samoinkuin Knipperdollinck ja Johann Leydeniläinen, joutuivat elävinä
voittajien käsiin ja heitä säästettiin erityistä, harkittua kostoa
varten. Kerssenbroick kertoo meille, että Johann Leydeniläinen oli
paennut taistelusta, sillä ajan tapana oli syyttää arkuudesta juuri
niitä, jotka eniten olivat herättäneet pelkoa. Ei hänen esiintymisensä
ennen eikä jälkeen vallotuksen todista kuitenkaan pelkuruutta. Kun
kaupunki oli vallotettu kutsutti piispa hänet luoksensa, "ja minun
armollinen herrani sanoi: Oletko sinä kuningas? ja silloin kuuluu
kuningas vastanneen: Oletko sinä piispa?" Tämä vastaus suinkaan ei
osota arkamaisuutta.

Se kohtelu, joka tuli vankien osaksi, oli tavallinen sorrettujen
luokkien voitetuille puolustajille siihen aikaan -- vieläpä muinakin
aikoina.

Johannille, Knipperdollinckille ja Krechtinckille taottiin
_kaularauta_, ja niissä heitä kuljetettiin ympäri maata. Heidän
kärsimyksistään ei näyttänyt tulevan loppua. Vasta tammikuun 22 p:nä
1536 mestattiin heidät Münsterissä kaiken kansan edessä ja itse
piispankin läsnäollessa. Kerssenbroick kertoo tästä: Ja pyövelit
ottivat ensin kuninkaan (Johann Leydeniläisen), takoivat kiinni
kaularaudan ja sitoivat hänet paaluun, jonka jälkeen he tarttuivat
tulisiin pihteihin ja rupesivat niillä nipistelemään kaikkia hänen
ruumiinsa lihasia ja muita osia, niin että _liekki näkyi_ joka
paikasta, johon pihdit koskivat, ja tuli _semmoinen katku, että
melkein kaikki, jotka seisoivat torilla, eivät voineet sietää
sellaista hajua_. Sama rankaistus tuli muidenkin osaksi, mutta he
eivät kestäneet tätä rääkkäystä yhtä kärsivällisesti ja lujamielisesti
kuin kuningas ja ilmaisivat tuskansa kovasti vaikeroiden ja huutaen.
Mutta kun Knipperdollinck tuskastui nähdessään sellaisia hirmuisia
kidutuksia, rupesi hän riippumaan kaularaudassa, jolla hänet oli
sidottu paaluun, ja koetti sillä leikata kurkkunsa poikki ja siten
jouduttaa kuolemaansa. Mutta pyövelit huomasivat tämän, _nostivat hänet
taas pystyyn, tempasivat auki hänen suunsa, vetivät köyden hampaitten
välistä ja sitoivat hänet paaluun niin lujasti, ettei hän voinut päästä
alemmaksi eikä leikata kurkkuaan poikki eikä tukehduttaa itseänsä,
kun kurkku oli kokonaan auki_. Kun heitä oli tarpeeksi rääkätty ja he
vielä elivät, kiskastiin heiltä lopuksi tulisilla pihdillä kieli pois
suusta ja samalla voimakkaasti työnnettiin tikari sydämeen. Ruumiit
ripustettiin rautahäkkeihin Lambertuskirkkoon. Ja Kerssenbroick kertoo
-- _näissä_ suhteissa ei meillä ole syytä epäillä hänen kertomustaan
-- että "ne pihdit, joilla heitä oli kidutettu, voipi vielä nähdä
torilla eräässä neuvoshuoneen pylväässä, jossa ne ovat kaikkien oikeata
esivaltaa vastaan kapinoivien varotuksena ja kauhistuksena."

Muuan nykyaikainen saksalainen historioitsija, Keller, kutsuu
tätä _"rangaistukseksi, jonka heidän pahat tekonsa ansaitsivat"._
Näyttäköönpä toki sellainen "tieteen" jalo herra edes yhden ainoankin
esimerkin siitä, että Münsterin sivistymätön, raaka köyhälistö olisi
piirityksen kauhujen keskellä harjottanut jollekin viholliselleen edes
sadannen osan niistä petomaisuuksista, joita hänen korkea-arvoisuutensa
piispa puolen vuoden ajan voittonsa jälkeen antoi pyöveliensä harjottaa
omien silmiensä edessä! Ja kuitenkin iloitsee tämä yhteiskunta, joka
kerskuu korkeasta siveysopistaan, papillisen verikoiran voitosta ja
tahraa hänen uhrinsa lokaan, ikäänkuin ne olisivat kurjia lainrikkojia.

       *       *       *       *       *

Uudestikastaminen, köyhälistön asia, vieläpä koko kansanvaltaisuuden
asia oli lopullisesti kukistettu Saksassa. Ja myöskin Saksan
ulkopuolella oli kastajien asekykyinen, sotainen suunta kadottanut
kaiken voimansa.

Elokuussa 1536 hajosivat Alankomaiden kastajat Bockholtin kongressissa
kahteen ryhmään. Sotainen suunta hävisi sen jälkeen olemasta,
rauhallinen sitävastoin pysyi pystyssä jonkun aikaa. Heidän johtajanaan
oli _David Joris_. Mutta tärkeimmäksi tuli _Menno Simonsin_ suunta,
jonka kannattajia johtajansa mukaan nimitettiin _mennoniteiksi_.
He opettivat, että täällä alhaalla ei ollut mitään muuta tilaa
odotettavana, kuin nykyinen, jossa täytyy tulla toimeen. Menno syntyi
1492 friesiläisessä kylässä, tuli katoliseksi papiksi, mutta joutui
1531 kastajien yhteyteen, ja jo 1533 tapaamme hänet Johann Mathysin
vastustajana ja alistuvaisen suunnan kannattajana. Hänellä oli veli,
joka kuului sotaiseen suuntaan ja liittyi niihin joukkoihin, jotka
pääsiäisenä 1535 muodostuivat lähteäkseen Münsterin avuksi. Veli
kaatui urhoollisena taistelijana, Menno taas ei kammonut hyökkäämästä
Münsterin ankarasti vainottujen uskonveljien kimppuun takaapäin, vaan
alkoi kiihotuksen heitä _vastaan_.

Menno kuten Joriskin kuolivat rauhassa, yleisesti kunnioitettuina ja
varakkaina. Tämä kuvaa sitä luonnetta, jonka kastajalahko nyt sai.
Viimeksimainittu huomasi sopivaksi asettautua Baseliin väärän nimen
turvissa nauttimaan kokoomastaan rikkaudesta. Vasta hänen kuolemansa
jälkeen huomattiin, kuka hän oli ollut, ja hänen ruumiinsa poltettiin
neuvoskunnan käskystä. Menno taas, joka kuoli 1559, eli viimeiset
vuotensa Holsteinissa erään aatelismiehen tilalla, joka oli oppinut
tuntemaan näiden kastajien ahkeruuden ja antoi heille hyvin edullisen
turvapaikan.

Pian tulivat itse Alankomaatkin sellaiseksi turvapaikaksi vainotuille
kastajille. Habsburgien ikeen murruttua julistettiin eräänlainen uskon
vapaus. 16:nnen vuosisadan lopulla siedettiin mennolaisia Alankomaissa,
v. 1626 saivat he virallisen uskonvapauden. Kuten herrnhutilaisia,
Böhmin veljien jälkeläisiä, on heitä säilynyt aina meidän päiviimme
asti. Mutta aikoja sitten eivät he ole olleet muuta kuin hyvinvoipia
pikkuporvareita, merkityksettömiä köyhälistön vapaustaistelulle ja
sosialistisen ajatuksen kehitykselle.

Alankomaista, jotka jo beghardien aikana olivat olleet Englannin
kanssa läheisessä yhteydessä, tulivat kastajien aatteet sinnekin ja
Englannin vallankumouksen aikana 1600-luvulla tulivat ne etualallekin.
Mutta joskin määrätyt kansanvaltais-sosialistiset suunnat sen ajan
independentien keskuudessa voivat näyttää kastajaliikkeen jatkolta,
ovat ne kuitenkin oleellisesti kokonaan erilaisia.

Todellisena yhteiskunnan elämän liikevoimana ei kristillinen sosialismi
esiinny 16:nnen vuosisadan jälkeen. Se vuosisata synnytti nykyaikaisen
tuotantotavan, nykyaikaisen valtion, nykyaikaisen köyhälistön, mutta
myöskin _nykyaikaisen sosialismin_.

Uusi ajanjakso alkaa ihmiskunnalle.



Viiteselitykset:


[1] "Tasa-arvokommunismiksi" kutsuu Engels sitä kommunismia, "joka
yksinomaisesti tai etukädessä nojaa tasa-arvovaatimukselle". Meistä
näyttää tämä sana oikealta merkitsemään yleensä alkuperäistä
köyhälistön kommunismia. Siinä merkityksessä käytetään sanaa tässä.

[2] Tuomioistuimet Atenassa olivat vala-oikeuksia; jokainen oli
kokoonpantu viidestäsadasta valamiehestä.

[3] Erittäin vaikutti häneen pytagoralaisten opit ja matematiset
opinnot. Pytagorasta (noin 600-510 e.a.a.) tavallisesti nimitettiin
kommunistiksi, kommunistisen liiton perustajaksi, tätä väitettä tukee
ainoastaan muuan taru. Missään tapauksessa ei Platonin kommunismi ole
siitä johtunut.

[4] "Valtio" on, niinkuin Platonin useimmat teokset, kirjotettu
vuoropuheen muotoon, ja siinä enimmäkseen Sokrates keskustelee
muutamain oppilaittensa kanssa.

[5] Väärin on siis syyttää pääomaa siitä, että avioliitto on muuttunut
raha-asiaksi. Laillisesti suojeltu yksiavioisuus, yksityisomaisuuden
ja perintöoikeuden lapsi, on aina ollut sellainen. Kapitalistinen
tuotantotapa on päinvastoin luonut olosuhteet, joissa yksilöllinen
sukupuolirakkaus -- intohimoinen pyrkimys kuulua jollekin määrätylle
toista sukupuolta olevalle henkilölle eikä kellekään muulle ja
tälle ainaiseksi -- on saattanut tulla tunnustetuksi vaikuttimeksi
yhteiskunnallisessa elämässä. Nykyisen yhteiskunnan moralille
on sen tähden avioliitto, joka on yksinomaan raha-asia, tullut
epäsiveelliseksi suhteeksi. Mutta kun pääoma pysyttää entisellään
avioliiton taloudelliset juuret, vieläpä vahvistaakin niitä, niin
ei tällä siveellisellä käsityksellä ole suinkaan seurauksena, että
avioliitto lakkaa olemasta raha-asia, vaan vain se, että koetetaan
salata tätä siten, että niiden, jotka menevät naimisiin, on ollut pakko
käyttäytyä niin, jotta se todellakin näyttäisi olevan rakkaus, joka
oli syynä heidän yhtymiseensä. Pakanallisen avosydämisyyden sijaan
olemme saaneet kristillisen ulkokultaisuuden. Luonnollisesti pitää tämä
paikkansa etupäässä omistavien avioliittoihin nähden.

[6] Marx muistuttaa teoksessaan "Das Kapital", puhuessaan orjatyöstä,
ettei orja, niinkuin roomalaiset sanat merkitsevät, ollut mitään muuta
kuin instrumentum vocale (puhuva työkalu), samalla kun vetojuhta
oli instrumentum semivocale (puoleksi puhelahjainen työkalu) ja
hengettömät työaseet instrumentum mutum (mykkä työkalu). "Mutta",
jatkaa Marx, "orja antaa eläinten ja työaseitten tuntea, ettei hän
kuitenkaan ole niiden vertainen, vaan ihminen. Hän hankkii oman arvonsa
tuntoa erottaakseen itsensä niistä, rääkkäämällä ja tuhoomalla niitä
mielinmäärin. Siinä tuotannossa, joka käyttää orjatyötä, on sentähden
taloudellisena periaatteena, että tulee käyttää ainoastaan karkeimpia
ja kömpelöimpiä, mutta sen ohessa myöskin vaikeasti rikkuvia työaseita".

Verrattakoon tähän, mitä Sismondi sanoo, kun hän kirjottaa: "Orjat
ovat meidän päivinämme kykenemättömiä kaikkeen sellaiseen työhön,
joka vaatii älyä, makua ja tarkkuutta. Luultavaa on, että roomalaisen
muinaisuuden kauniit työt ovat suorittaneet henkilöt, jotka ovat
vapaina saavuttaneet taitavuutensa ja vasta jonkun sodan kautta
joutuneet orjuuteen. Sillä niin pian kuin roomalaiset vihdoinkin olivat
kukistaneet kaikki teollisuuskansat, niin että he saattoivat ottaa
uusia orjia ainoastaan raakalaisten joukosta, joutui kaikki taide
ja teollisuus tavattoman nopeasti rappiolle, ja he itse vaipuivat
raakuuteen. Yleensä orjuus ei vahingoita ainoastaan orjia, vaan
myöskin vapaita, sillä se saattaa halveksimaan teollista työtä, joka
seikka yhä enempi estää köyhiä vapaita ryhtymästä siihen. Se tila,
johon Rooman tasavallan köyhälistö vaipui, kun se oli erotettu kaiken
työn yhteydestä, osaksi koska se tätä halveksi, osaksi orjakilpailun
kautta, on sattuva ja liikuttava esimerkki siitä, kuinka orjuus syöksee
alennukseen ja kurjuuteen sen osan kansasta, joka ei kuulu vallitseviin
eikä orjiin".

[7] Kreikankielinen christos-sana merkitsee voideltua.

[8] "Chilias" kreikankielessä = tuhat.

[9] Latinalaisesta sanasta caelebs = naimaton.

[10] Kreikkalaisesta sanasta laos = kansa.

[11] Ruotsissa niinkuin Suomessakin välittivät, kuten tunnettua,
Saksalaiset keski-ajalla kauppaa.

[12] Tämä maanisän yksinkertainen toimenpide sopivan vähennyksen
aikaansaamiseksi työpalkoissa herättänee kateutta ja ihailua monessa
uuden ajan kaksinaisen rahakannan harrastajassa.

[13] Koko keski-ajalla syötiin ja juotiin hyvin ja runsaasti.
Ainoastaan muutamia esimerkkejä lukemattomien joukosta. Kun Böhmin
prinsessa Kunigunda v. 1246 vietti häitään Unkarin prinssin Belan
kanssa Tonavan varrella lähellä Wieniä, niin "hankittiin Itävallasta,
Steiermarkista ja Mähristä kaikellaisia tavaroita uskomattoman paljon.
Viisi rehusuojaa rakennettiin, suuria kuin isoin kirkko; kaikenlaisia
suurempia ja pienempiä syöttöraavaita oli Tonavan saarella ja
läheisellä tasangolla, metsänriistaa ja siipikarjaa oli, voi sanoa,
lukemattomin määrin; leipää varten oli 1,000 mittaa vehnää, ja viiniä
niin paljon, että se olisi riittänyt parinkin maan väestölle useammaksi
päiväksi". Tämä Palacky'n "Böhmin historiasta" otettu kuvaus tuntuu
uskomattomalta. Vilhelm Oranialaisen häissä v. 1561 kulutettiin 2,000
hl. vehnää, 4,000 hl. ruista, 7,000 hl. kauroja, 3,600 aarnia viiniä
ja 1,600 tynnyriä olutta. Albrecht Baierilaisen suurissa hautajaisissa
v. 1509 tarjottiin kokonasta 23 ruokalajia. Vuonna 1569 kääntyi muuan
läheltä Helmstädt'iä kotoisin oleva apotti protestanttiseen oppiin ja
meni naimisiin, jolloin syötyä vihkiäisateriaa sanotaan erityisesti
vaatimattomaksi, ja kuitenkin 110 henkeä söi silloin 2 härkää, 3
sikaa, 10 vasikkaa, 10 karitsaa, 60 kanaa, 120 toutainta, 10 haukea,
tynnörillisen pientä kalaa, neljänneksen tynnöriä voita, 600 munaa ja 2
suurta juustoa. Esimerkkejä olisi loppumattomasti ja kaikista maista.

[14] Että kirkko muutenkin pyrki levittämään hyödyllistä maallista
tietoa, sitä todistaa se kysymys, jonka pyhä Bonifasius teki
yhtä pyhälle Isälle Roomassa, tahtoen tietää miten silava olisi
soveliaimmin nautittava. Paavi, Sakarias nimeltään, vastasi, että
hän kirkko-isien kirjoista ei löydä mitään neuvoa tässä syntisen
ihmiskunnan menestykselle niin tärkeässä kysymyksessä. Hänen mielestään
pitäisi silavaa nauttia vain, kun se on kunnollisesti paistettua tai
savustettua. Mutta jos tahdottaisi nauttia sitä raakana, silloin
tapahtukoon se vasta pääsiäisen jälkeen.

[15] Täällä oli sekä runsaasti kotimaista villaa että sen ohella suuria
määriä tätä tavaraa vastapäätä olevasta Englannista, jonka villa
oli silloin tunnetuista parasta ja joka vasta myöhään kehitti oman
villakangasteollisuutensa.

[16] Näillä vanhemmilla kommunistisilla siirtoloilla oli kaikilla
uskonnollinen luonne -- jo se osottaa niiden vanhoillisuutta.
Niille kommunistisille siirtoloille, joita tässä tarkotamme, ei
uskonto ollut yksityisasiana, vaan ne olivat vielä sillä kannalla,
jolloin yhteiskunnalliset aatteet puetaan uskonnolliseen asuun.
Siirtolaan yhtymisellä oli edellytyksenä määrättyjen uskonkappaleiden
tunnustaminen.

[17] Mitään tavatonta työtaakkaa eivät munkit tosin ole koskaan
itselleen asettaneet, yhtä vähän kuin vapaat työmiehetkään ennen
kapitalistisen tuotannon syntyä. Benediktiläisluostareissa oli
normalityöpäivä, pyhän Benediktus Nursialaisen omien sääntöjen mukaan,
_seitsemän tuntia_. Me suositamme tätä normalityöpäivää hurskaalle
kristikunnalle huomioon otettavaksi.

[18] Näitä yksinkertaisien talonpoikien ja käsityöläisten siirtoloita,
joiden on kommunisminsa avulla onnistunut taloudellisesti kohota
luokkansa tavallisen pinnan yli, ei saa, sanomme sen vielä
kerran, sekottaa niihin kommunistisiin siirtoloihin, joita ovat
perustaneet sivistyneet kaupunkilaisasukkaat, ollen tarkotuksena
luoda yhteiskuntamuoto, joka voittaisi ei ainoastaan talonpoikais- ja
pikkuporvariyhteiskunnan, vaan vieläpä kapitalistisenkin, sen
kehittyneimmässäkin muodossa. Nämä kokeet onnistuivat tavallisesti
huonosti heti alusta alkaen, sillä kaupunkilainen on kun onkin huono
sivistyksen tienraivaaja maaseudulla, ennen kaikkea erämaassa. Mutta
silloinkin kun koe näennäisesti onnistui, ei se kuitenkaan saavuttanut
päämääräänsä. Yksinäinen kommunistinen, itsestään huolta pitävä kunta
on nimittäin aina, vaikka se olisi kuinka täydellisesti järjestynyt
tahansa, taloudelliselta kannalta katsoen alempana kapitalistista
yhteiskuntaa, joka hallitsee kokonaisen kansakunnan markkinoita ja
lisäksi osan maailmanmarkkinoita. Kommunistinen siirtola saattaa
pysyä nykyisessä yhteiskunnassa pystyssä ainoastaan sen kautta,
että sen jäsenet muuttuvat talonpojiksi ja luopuvat kaikista niistä
sivistyksen hedelmistä, joita kapitalistinen yhteiskunta on kehittänyt.
Tästä voi päättää, mikä arvo on esim. Hertzkan afrikalaisilla
asutussuunnitelmilla. Joskin ne menestyisivät, joka kumminkaan ei
ole luultavaa -- kuten on tunnettu, ne ovatkin sen jälkeen kuin tämä
kirjotettiin menneet kumoon -- niin tuloksena ei olisi suinkaan
korkeamman yhteiskunnan, vaan joidenkuiden talonpoikaiskylien
perustaminen, jotka kaikin puolin olisivat meidän sivistyksemme rajojen
ulkopuolella.

[19] Latinal. sanasta partikula, pikku-osa. Partikularismi = taipumus
hajaantua pieniin osiin.

[20] Ansaitsee huomauttaa, että vastakohta Vanhan Testamentin usein
talonpoikaismielisien ja Uuden Testamentin ruhtinasmielisien ajatusten
välillä ei suinkaan jäänyt huomaamatta sinä aikakautena, jossa nyt
liikumme. Luther kirjottaa esim. lentokirjasessaan "ryösteleviä
ja murhailevia talonpoikia" vastaan m.m.: "Ei suinkaan se auta
talonpoikiakaan, jos he väittävätkin, että 1 Mooseksen kirjan 1 ja 2
luvun mukaan kaikki esineet luotiin vapaiksi ja yhteisiksi ja että me
kaikki olemme samallaisia kasteen kautta. _Sillä Uudessa Testamentissa
ei määrää Mooses_, vaan siellä on mestarimme Jesus Kristus ja hän
_asettaa meidät, sekä henkemme että omaisuutemme, keisarin_ ja
maallisen oikeuden alaisiksi," j.n.e.

[21] Mahdollisesti on sana johtunut kreikkalaisesta sanasta "katharos"
= puhdas, katarit merkitsisivät: puhtaat. Viekkaimpia selittäjistä ovat
teologit, niinpä kaksi "oppinutta" jesuiittaa on johtanut tämän sanan
saksalaisesta sanasta "katze" tai "kater", kissa, koska nämä uskottomat
pitivät kokouksiaan öisin, kuten kissat. Toinen "tiedemies" selittää
heidän saaneen nimensä siitä, että palvelivat paholaista kissan
muodossa, jonka peräpuolia he suutelevat.

[22] Tämä on oivallinen esimerkki siitä, kuinka sorrettu luokka voi
päästä parempaan asemaan ja sen sekä riistävänluokan vastakohtaisuus
kumminkin käydä jyrkemmäksi. Ei mikään saata senvuoksi olla
naurettavampaa kuin ne kokeet, joita nykyisen porvarillisen
kansallistaloustieteen asianajajat tekevät, koettaessaan todistaa
työmiehille, että heidän asemansa on parempi kuin ennen ja että tällä
perusteella koko sosialistinen työväenliike on aivan epäoikeutettu
ja väärinkäsityksestä riippuva. Vaikkapa kaikki heidän selityksensä
"köyhälistön kohoavasta luokkaliikkeestä" olisivatkin oikeita, niin
eivät ne kuitenkaan todistaisi mitään. Herrat voisivat toki jo
tietää, mitä Marx ja Engels ovat keksineet puoli vuosisataa sitten,
ettei sosialidemokratinen (kommunistinen) liike ole _kurjuuden_,
vaan _luokkavastakohtien_ ja _luokkataistelun_ tuote. Ja että
luokkavastakohdat ovat tasottumassa, että luokkataistelut vähenevät,
sitä eivät toki väittäneet ruusuhohteisimmissa väreissä asioita
kuvailevat Wolf tai Brentanokaan.

[23] Näytteeksi siitä, millainen "sivistyneen" yläluokan
historiankirjotus aliluokkien liikkeestä on, lainattakoon tähän N.
Lovenin toimittamasta ruotsalaisesta "Jumalaisen komedian" käännöksestä
muuan Dolcinoa koskeva huomautus. "Selitykseksi" sanotaan siinä
seuraavaa, jonka puolueellinen väritys pistää väkisinkin silmään:

"Vuonna 1305 onnistui muutaman Dolcino-nimisen munkin, joka ei kuulunut
mihinkään hengelliseen munkkikuntaan, koota ympärilleen joukko
alhaisempaa väkeä Novarrassa Lombardiassa, sanoen olevansa Kristuksen
tosi-apostoli. Sitä lahkoa, jonka johtajaksi hän tuli, kutsuttiin
'apostolisiksi veljiksi'. Hän muun muassa opetti, että kaikki omaisuus
pitäisi olla yhteistä ja kaikki vaimot yhteisiä, että väärät valat
olivat joskus luvallisia y.m. Hän parjasi paavia, kardinaleja ja
papistoa, ja vakuutti olevansa ainoa oikea paavi, joka saattaisi
palauttaa kirkon apostoliseen puhtauteen. Häntä seurasi enemmän kuin
kolmetuhatta miestä ja naista, jotka elivät vuorilla yhteydessä
keskenään metsänpetojen tavoin, ja kun he tarvitsivat elintarpeita,
niin he hankkivat niitä ryöstö- ja hävitysretkien kautta. Tätä jatkui
pari vuotta, kunnes useat, jotka saivat omantunnontuskia moisesta
surkeasta elämästä, hylkäsivät hänen lahkonsa. Vihdoin hänen oli pakko,
yritettyään pysyä hengissä perin nälkiintyneine joukkoineen Novarran
vuorella, antautua suuren lumimyrskyn satuttua Novarran väelle. Hänet
poltettiin roviolla vaimoineen, samoin monet miehet ja naiset, jotka
kannattivat hänen kanssaan samoja erehdyksiä".

[24] Fuller kirkkohistoriassaan kertoilee, kuinka alamaalaisia kutojia
houkuteltiin Englantiin. "Kuninkaamme lähetti Flanderiin henkilöitä,
jotka pyrkivät sellaisten alamaalaisten täydelliseen suosioon, jotka
olivat täysin taitavia ammatissaan, mutt'eivät olleet itsenäisiä
mestareita, vaan sällejä ja palkkalaisia. He surkuttelivat näitä
sälliraukkoja, joilla muka oli orjuudessaan niin paha olla ja joita
kohdeltiin pikemmin pakanallisesti kuin kristillisesti. Aikaisin ylös
ja myöhään maata, kaiken päivää kovaa työtä ja huonoa ruokaa -- pari
silliä ja kuivaa juustoa -- ja kaikki tämä rikastuttaakseen vain
mestareita, samalla kun heille itselleen ei ollut siitä pienintäkään
hyötyä! Kuinka onnellisia he sitä vastoin olisivatkaan, jos tahtoisivat
tulla Englantiin ja tuoda mukanaan ammattitaitonsa, kaikkialla olisi
heille ovet avoinna! Silloin he saisivat syödä härän- ja lampaanlihaa
niin paljon kuin vaan jaksaisivat, vaikka haljetakseen... Ja
onnellinen se maanomistaja, jonka taloon sellainen alamaalainen menisi
työkykyineen rikkautta tuomaan. Muukalaisena hän sinne tulisi, mutta
sulhasena ja vävypoikana hän sieltä palaisi..."

[25] Tiedonannot sen tuhotöistä eri paikoissa ovat todellakin
kauhistuttavia. Venedigissä sanotaan kuolleen 100,000 henkeä,
Lübeckissä 90,000, Strassburgissa 16,000. Wienissä laskettiin yhtenä
päivänä kuolleen yli 900 henkeä. Monessa seudussa kuoli noin yhdeksän
kymmenesosaa koko väestöstä.

[26] Petrarca tunsi Avignonin ja paavien paheissa viettämän elämän
varsin hyvin, sillä hän oli oleskellut Avignonissa kaikkiaan 15 vuotta.
Muutamassa sonetissaan hän kutsuu ukkosen salamaa tähän kaupunkiin,
"petturien pesään", missä juomingit ja alhaisimmat nautinnot olivat
vallassa. "Saleissasi riehuu vanhojen ja nuorien hurja noitatanssi,
missä Belzebub on päämiehenä. Taivaaseen se kuuluu, Jumala sinut
tuomitkoon!", huudahtaa runoilija.

[27] Konstanzin kirkolliskokouksessa v. 1417 valittiin paavi Martti
V, jolloin kirkon skisma loppui; tämän vaalin toimitti, paitsi 23
kardinalia, 30 viiden kristityn kansan edustajaa, italialaisia,
saksalaisia, ranskalaisia, espanjalaisia ja englantilaisia.

[28] Lausutaan Shishka.

[29] Yksinpä aristokratisesta Pragistakin on säilynyt kertomuksia
siitä, että suuri kunta, siis kansankokous, otti takavarikkoon
vastustajien taloja, viinitarhoja ja muuta omaisuutta ja luovutti hyvän
asian kannattajille. "Kunnianarvoisa" neuvosto otti ne tosin useimmiten
taas takaisin.

[30] Johan Kabot purjehti v. 1497 Bristolista Labradoriin, v. 1498
Kolumbus Paloksesta Länsi-Intiaan. Norrmannit, jotka noin v. 1000
löysivät Amerikan, valitsivat Islannin ja Grönlannin kautta kulkevan
tien.

[31] Tätä kirjaa käyttäen on _Friedrich Engels_ ryhtynyt samaa ainetta
itsenäisesti tutkimaan, ja tulos julkaistiin ensi kerran v. 1850. Siinä
hän käyttää jo materialistisen historian käsityksen menettelytapaa ja
saa sen kautta selville joukon tärkeitä näkökohtia, jotka ovat olleet
meille seuraavassa suureksi hyödyksi.

[32] Tässä tilaisuudessa hävitettiin Zürichissä, niinkuin myöhemmin
Baselissa, joukko taideteoksia, vandalismia (hillitöntä hävityshalua),
josta parjaajat nykyisin sosialidemokratiaa syyttävät, harjottivat
silloin porvarilliset uudistajat, ilman että edes Erasmus ryhtyi
moittimaan. Päinvastoin hän kirjotti tästä leikkiä laskien. Kun Baselin
asukkaat polttivat pyhimysten kuvat kahdessatoista suuressa roviossa,
niin Erasmus ilmaisi hämmästyksensä siitä, että parrakkaat pyhimykset
suvaitsivat rauhallisina kärsiä sellaista. Mutta mitä sitävastoin
neitsyt Mariaan tulisi, niin hän ei ensinkään ihmetellyt, että hän sitä
sieti, olihan hän lempeydestään tunnettu.

Tämä kuvainraasto ei muuten ollut ainoastaan tekijäinsä mielenlaadun
ilmaus, vaan se oli mitä suurimmassa määrin taloudellisesti edullinen
porvarivallalle. Yhdestä ainoasta Zürichin kirkosta otti neuvosto m.m.
4 Zürichin marttyyrien hopeista rintakuvaa, 4 kallisarvoista ristiä,
4 raskasta, arvokasta ehtoollisastiaa, 60 naulan painoisen, puhtaasta
kullasta tehdyn Mariankuvan j.n.e. Kaikkiaan painoivat anastetut
kultaiset taideteokset toista sentneriä (sentneri = sata naulaa) ja
hopeatavarat useita sentnereitä. Kaikki rikottiin ja lyötiin tuhaksi.
Aarteet kuvaavat muuten mainiosti katolisen kirkon riistoa, joka kykeni
tekemään mahdolliseksi sellaisten aarteiden keräämisen, vaikka kirkko
tavattomasti niitä kuluttikin päiväntarpeisiinsa.

[33] Vert. Luuk. 18: 28-30.

[34] Suomalaistenkin täytyi Kustaa Vaasan hallitessa muuttua
katolilaisista lutherilaisiksi, Juhana III:nnen aikana ruveta suosimaan
liturgiaa, Sigismundin hallitessa tulla taasen katolilaisiksi ja Kaarle
IX:nnen ja Kustaa II Adolfin aikoina jälleen ankariksi lutherilaisiksi
-- ei ole mikään ihme, että monen oli vaikeata seurata mukana kaikissa
näissä käänteissä.

[35] "Oltiin", kertoo muuan aikalainen, "sitä mieltä, että kaiken
tavaran pitäisi olla yhteistä ja kaikki tuotaman yhdelle koolle, ja
jokainen saisi siitä sitte ottaa mitä häneltä puuttuisi ja niin paljon
kuin tarvitsisi. Ja he olivat sitäkin mieltä että mielellään olisivat
ottaneet rikkaita ihmisiä ja suuria sukuja keskuuteensa."

[36] "Niin, niin, koettakaapa sitä", sanotaan sen kappaleen
reunamuistutuksessa, joka on Mährin maa-arkistossa.

[37] Tämä kertoo kuinka Johann Leydeniläinen tavattiin matkalla
Knipperdollinckin palvelustytön luo ja oli hän muka silloin
välttääkseen huonoa mainetta aivan yksinkertaisesti houkutellut
Rothmann ja toiset saarnaajat -- säätämään moniavioisuuden!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sosialismin historia - Uudemman sosiaismin edeltäjät. 1. Platonista uudestikastajiin" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.