Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kalavartion seikkailut
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalavartion seikkailut" ***


KALAVARTION SEIKKAILUT

Kirj.

Jack London


Suomentanut

Aito Kare



Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1921.



SISÄLLYS:

Valkoiset ja keltaiset.
Kreikkalaisten kuningas.
Osterirosvoja takaa-ajamassa.
"Lancashiren kuningattaren" piiritys.
Charlesin juoni.
Demetrios Contos.
Keltainen liina.



VALKOISET JA KELTAISET.


San-Franziskon lahti on niin leveä, että myrskyt siinä ovat
merenkulkijoille usein vaarallisemmat kuin valtamerellä
pahimmillaankaan ollen. Lahdessa on kaikkia mahdollisia kaloja
ja senpävuoksi hääriikin siinä alituisesti tavaton paljous
kalastaja-aluksia ja kaikenkarvaisia kalastajia. Kalojen suojelemiseksi
tältä kirjavalta, uivalta asutukselta on julkaistu joukko erinomaisia
lakeja, joiden noudattamista pitää silmällä kalavartio. Kalavartion
tehtävä ei ole helpoimpia, sen historia kertoo tappioistakin ja useampi
kuin yksi vartiomies on saanut tuhonsa tässä vaarallisessa
palveluksessa. On ollut tietysti voittojakin -- luvattomasti
kalastaessaan kalastajat vielä useammin kadottavat yhteenotoissa
tovereitaan. Kaikista hurjimpina kalastajien keskuudessa pidetään
kiinalaisia meriäyriäisten pyydystäjiä. Suuret äyriäislaumat ryömivät
tavallisesti meren pohjaa myöten makeille vesille, palaten taas
takaisin. Käyttäen hyväkseen luodetta ja vuoksea kiinalaiset
pyydystävät äyriäisiä tiheisiin verkkoihin, joista saalis siirtyy
heidän patoihinsa. Tästä ei olisi mitään sanottavaa, ellei verkoissa
olisi liian kapeat silmukat.

Pieninkään äyriäinen, kaikista pienin, juuri syntynyt, ei vielä
neljännes tuumankaan pituinen äyriäispoikanen, ei pääse verkon silmien
läpi. Pedro- ja Paulo-niemien kauniit rannat, joissa äyriäisten
pyydystäjät asuvat, ovat kauhean näköisiä ja hajuisia miljaardien
mätänevien kalojen vuoksi. Kalavartion velvollisuuksiin kuuluu tämän
varkain pyydystämisen, joka uhkaa puhdistaa lahden kokonaan
äyriäisistä, ehkäiseminen.

Ollessani kuusitoista vuotias poikanen olin jo erinomainen merimies ja
tunsin lahden pitkin ja poikin. Senvuoksi määräsi kalansuojeluskomitea
minun veneeni "Pohjan Hirven" vartiopalvelusveneeksi ja minut itseni
valittiin vartiomieheksi. Kun ensin työskentelimme Ylälahdella ja
joissa kreikkalaisten kalastajien joukossa, missä veitset välähtelivät
heti hälyytyksen sattuessa ja jossa miehet antoivat pidättää itsensä
vain nähdessään heihin suuntautuneen revolverin piipun, tervehdimme
ihastuksella määräystä siirtyä Alalahdelle kiinalaisia vastaan.

Meitä oli kuusi miestä kahdessa aluksessa. Välttääksemme epäluuloja
menimme alaspäin pimeän tultua ja laskimme ankkurin vedestä pistävän
niemekkeen luo, jota kutsuttiin Pinolin saareksi. Kun itä alkoi
vaaleta, me nostimme ankkurin ja ohjasimme rantatuuleen pyrkiäksemme
viistoon yli lahden Pedro-niemelle. Aamusumu syveni ja riippui yli
veden, oli mahdoton nähdä mitään, ja me aloimme lämmittää itseämme
kuumalla kahvilla. Samalla täytyi meidän ryhtyä hyvin epäkiitolliseen
työhön, tyhjentämään alustamme vedestä, sillä jollain tuntemattomalla
tavalla oli "Pohjan Hirvi" saanut huomattavan vuodon. Puoli yötä meni
painolastin siirtoon ja sen tarkastukseen. Vesi tunkeutui
ponnisteluistamme huolimatta alukseemme, vaikkakin keskitimme koko
tarmomme sen poisheittämiseen.

Kahvin jälkeen kolme miestä siirtyi toiseen alukseen -- kolumbialaiseen
lohiveneeseen -- jättäen meidät toiset kolme "Pohjan Hirveen". Molemmat
alukset purjehtivat päivännousuun saakka yhdessä. Kun aurinko nousi ja
sen kuumat säteet hajoittivat sumun, aukeni eteemme eloisa kuva
kalanpyydyslaivastosta, joka muodosti puolikuun muotoisen kaaren ja
jonka äärimmäiset päät olivat kolmen mailin päässä toisistaan. Kukin
"dschonka" oli lujasti sidottu puumerkkiin, joka näytti verkon paikan.
Mutta ei ollut mitään ääntä, ei pienintäkään elämän merkkiä kuulunut.

Asema alkoi selvitä. Odottaessaan seisovaa vettä, jolloin saattaisi
nostaa raskaat verkot, makasivat kaikki kiinalaiset aluksissaan. Me
teimme nopeasti suunnitelmamme.

-- Jokainen teistä heittäytyköön eri dschonkaan -- kuiskasi minulle
Le-Grant omasta veneestään. -- Me teemme samalla tavoin, eikä ole
mitään syytä epäillä, ettemme onnistuisi sieppaamaan ainakin kuutta
dschonkaa.

Me erosimme. Minä käänsin "Pohjan Hirven", laskin tuulen alapuolelta
erään dschonkan luo, hellitin isoapurjetta lopettaen vauhdin melkein
kokonaan. Aluksemme lipui niin hiljaa dschonkan perän ohi, että eräs
vartiomiehistämme helposti hypähti veneeseen. Tiukensin isoapurjetta,
kohosin hiukan tuuleen ja aloin pyrkiä toisen dschonkan luo.

Tähän saakka ei ollut kuulunut pienintäkään ääntä, mutta tuskin oli
aluksemme kohdannut seuraavan dschonkan, kun nousi melu. Kuului
läpitunkevia itämaisia huutoja, revolverin laukaus ja melu yltyi.

-- Hullusti kävi. He varoittavat toisia -- sanoi George, toinen
vartiomies, joka seisoi kanssani kannella.

Me olimme juuri laivaston keskuksessa, josta hälyytys leveni
uskomattomalla nopeudella. Dschonkkien kansilla tunkeili puoleksi
heränneitä pukeutumattomia kiinalaisia. Vihaiset merkkihuudot
kajahtelivat yli veden ja jossakin lyötiin hälyytysmerkkiä kiivaasti
merisimpukan kuoreen. Minä näin, kuinka oikealla meistä erään dschonkan
päällikkö löi kirveellä poikki kiinnitysköyden ja ryntäsi auttamaan
miehistöään kohottamaan suurta, karkeatekoista hamppupurjetta. Mutta
vasemmalla, toisessa veneessä, olivat kiinalaiset juuri heränneet ja
kurkistelivat kannelle. Käänsin "Pohjan Hirven", laskin kylki kylkeen
ja George hyppäsi kannelle.

Koko laivasto oli nyt lähtenyt liikkeelle. Purjeiden avuksi lisäsivät
he airot ja kiikkuvat dschonkat alkoivat hajaantua joka suuntaan
lahdelle. Minä olin nyt yksin "Pohjan Hirvellä". Kuumeentapaisesti
etsin tilaisuutta siepatakseni kolmannen dschonkan. Ensimmäisellä
yrityksellä kohtasi minua huono onni. Kun ohjasin merkitsemälleni
dschonkalle, pullistuivat sen purjeet ja se kohosi tuuleen tavattoman
jyrkästi. Se kohosi puoli astetta ylemmäksi "Pohjan Hirveä" ja
kunnioitukseni tähän kömpelön näköiseen alukseen kasvoi. Huomaten
takaa-ajon toivottomaksi hellitin isoapurjetta ja laskin tuulen
alapuolella minusta viistoon seisoviin dschonkoihin, sulkien ne tällä
tavoin hyvin epäedulliseen asemaan.

Seuraava merkitsemäni dschonka kiikkui epävarmana edessäni ja kun aioin
kääntää pois tuulesta lieventääkseni iskua yhteensattuessa, nousikin
dschonka yht'äkkiä tuuleen ja pakeni, likaisten mongoolien päästellessä
villejä huutoja kumartuessaan yli airojensa. Mutta minä olin tätä
odottanutkin. Nousin heti tuuleen, heittäydyin koko painollani
peräsimeen, tein jyrkän käännöksen ja hellitin äkkiä suurta purjetta
lieventääkseni yhteentörmäyksestä koituvaa iskua. Dschonkan oikealla
puolella olevat kaksi airoa katkesivat ja molemmat veneet törmäsivät
rasahtaen yhteen. "Pohjan Hirven" kokkapuu pyyhkäsi ikäänkuin
jättiläiskäsi reiästään dschonkan heikon maston ja repi sen
suurpurjeen.

Tämä otettiin vastaan hurjalla, vimmastuneella kirkunalla. Paksu
kiinalainen, epämiellyttävin, rasvaisin naamoin, päässään keltainen
silkkiliina, otti seipään ja alkoi työntää "Pohjan Hirveä" etemmäksi.
Odotin hetken voidakseni hellittää viistopurjeen ja juuri silloin, kun
"Pohjan Hirvi" alkoi jäädä ja oli dschonkan perän kohdalla, hyppäsin
minä siihen kädessäni kiinnitysnuora, jolla kytkin "Pohjan Hirven"
siihen kiinni. Kiinalainen rasvaisine kasvoineen lähestyi uhkaavasti
minua, mutta minä laskin käteni housujeni takataskulle ja hän pysähtyi.
Minä olin aseeton, mutta kiinalaiset olivat oppineet kunnioittavasti
suhtautumaan amerikkalaisten takataskuihin. Tällä tavoin toivoin
voivani pidättää koko tämän villin joukon sopivan välimatkan päähän
itsestäni.

Käskin kiinalaisen heittää ankkurin, mutta hän vastasi: "en ymmärrä".
Hänen miehensä eivät myöskään olleet ymmärtävinään ja vaikka merkeillä
selvästi ilmaisin heille toivomukseni, kieltäytyivät he ymmärtämästä.
Havaitessani tämän kysymyksen edelleen pohtimisen hyödyttömäksi, menin
itse keulaan ja laskin ankkurin.

-- Nyt neljä teistä menee minun alukseeni -- sanoin jyrkästi näyttäen
samalla sormillani, että neljän oli tultava mukaani, mutta viidennen
jäätävä dschonkaan. "Keltainen liina" epäröi, mutta toistin käskyn
uhkaavasti (paljon uhkaavammin kuin tunsin) ja ohjasin käteni samalla
takataskuun. Se vaikutti "Keltaiseen liinaan" ja synkin katsein muutti
hän kolmen toverinsa kera "Pohjan Hirveen". Päästin kiireesti irti
kiinnitysköyden ja viistopurjetta tiukentamatta ohjasin dschonkalle,
jolla George oli. Täällä oli turvallisempaa, koska meitä oli kaksi ja
Georgella oli sitäpaitsi revolveri, jolla äärimmäisessä tapauksessa
saattoi suojella itseään. Tästä dschonkasta me otimme myöskin neljä
kiinalaista alukseemme, jättäen yhden vartioimaan tavaroita.

Vielä lisäsimme kolmannesta dschonkasta neljä kiinalaista
matkustajiimme. Sillä aikaa toinen vartiovene otti myöskin kaksitoista
vankia ja tuli viereemme kuormitettuna aivan liiaksi. Tilannetta
huononsi vielä se, että vene oli hyvin pieni ja vartiomiehet olivat
puristetut niin kiinni vangittujen väliin, että häiriön sattuessa he
tuskin olisivat olleet tilaisuudessa tekemään mitään.

-- Teidän täytyy auttaa meidät pulasta -- sanoi Le-Grant.

Katsoin omiin vankeihini, jotka tunkeilivat kajuutassa ja kannella.

-- Voin ottaa kolme -- sanoin minä.

-- Ottakaa neljä -- sanoi hän -- ja minä otan itselleni Billin
(kolmannen vartiomiehen). -- Meillä on ahdasta ja tappelun tullen on
jokaista valkoista kohti pari keltaista ja se on ehkä juuri sopiva
suhde.

Vaihto suoritettiin. Toisessa veneessä nostettiin keskipurje ja se
alkoi mennä alas lahtea suunnaten San-Rafaelin vastapäätä oleville
soille. Minä asetin paikoilleen viistopurjeen ja seurasin heitä.
San-Rafael, jossa meidän piti jättää saaliimme viranomaisille, oli
yhteydessä lahden kanssa pitkien, matalien jokien kautta, joita myöten
saattoi kulkea vain nousuvedellä. Oli seisova vesi ja koska kohta
alkaisi lasku, oli kiirehdittävä, jos mieli välttää puolipäiväistä
odotusta.

Rantatuuli alkoi auringon noustessa hiljentyä ja nyt tuuli vain
heikkoina henkäyksinä. Etumaisessa veneessä laskettiin airot ja se
jätti meidät pian kauas taakseen. Muutamia kiinalaisia seisoi kajuutan
oven luona ja kun kumarruin yli puomin korjatakseni purjetta, tunsin,
kuinka joku kosketti housujeni takataskua. Tekeydyin niinkuin en olisi
kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta vilkaistuani "Keltaseen
liinaan" ymmärsin, että hän oli huomannut, ettei taskussani ollutkaan
revolveria, jonka pelko tähän saakka oli pitänyt heitä aisoissa.

Tilanne alkoi käydä vakavaksi, kun sitäpaitsi dschonkkoja pyydystäessä
"Pohjan Hirveen" oli tullut paljon vettä, joka tunkeutui jo kajuuttaan.
Kiinalaiset huomasivat sen ja katsoivat minuun kysyvästi.

-- Niin -- sanoin minä -- te ette halua heittää pois vettä ja me
hukumme kaikki kohta, ymmärrättekö?

Ei, he eivät ymmärtäneet; joka tapauksessa pudistivat he vastaukseksi
päätään, vaikkakin heidän kurttuisilla naamoillaan näkyi levottomuuden
ilme. Kohotin veneen pohjalta muutamia lautoja, otin laatikosta esille
sankoja ja kehoitin merkeillä heitä heittämään vettä pois. Mutta he
nauroivat ryhtymättä mihinkään.

Heidän naurunsa ei miellyttänyt minua. Siinä oli uhkaa, yhdistettynä
pahaan aikomukseen, päättäen heidän synkistä kasvoistaan. "Keltainen
liina" käyttäytyi röyhkeästi siitä lähtien kun huomasi, ettei minulla
ollut revolveria, liikkuen vangin luota toiselle innokkaasti vakuuttaen
heille jotain.

Pidättäen vihani aloin heittää pois vettä. Mutta tuskin olin alkanut,
kun suuri purje täyttyi ja "Pohjan Hirvi" kallistui. Alkoi päivätuuli.
George oli täydellinen "keltanokka" merimieheksi ja minun täytyi
tarttua peräsimeen. Tuuli puhalsi Pedron niemestä ja sen takana
olevilta korkeilta vuorilta ja oli senvuoksi hyvin epätasaista ja
puuskittaista; purjeet joskus pullistuivat, joskus riippuivat
velttoina.

George oli avuttomin ihminen, jonka koskaan olin tavannut. Ollen
yleensä mihinkään sopimaton ja sangen vähän yritteliäs, hänellä oli
sitäpaitsi keuhkotauti ja tiesin, että jos hän ryhtyisi heittämään pois
vettä, voisi hän saada verensyöksyn. Sillä välin vesi yhä lisääntyi ja
minä huomasin, että oli aivan välttämätöntä ryhtyä johonkin. Käskin
vielä kerran kiinalaisten tarttua sankoihin. He nauroivat ilkkuen.

-- Olisi paras, jos ottaisitte revolverin ja pakottaisitte heidät
työhön -- sanoin Georgelle.

Mutta hän pudisti päätään ja antoi liiankin selvästi ymmärtää, että hän
pelkäsi. Kiinalaiset ymmärsivät sen yhtä hyvin kuin minäkin ja heidän
röyhkeytensä kävi sietämättömäksi. Kajuuttaan jääneet vangit särkivät
ruokalaatikoita ja heihin yhtyivät ulkopuolella olevat, jotka
tunkeutuivat sinne sisään ja kaikki yhdessä järjestivät oikean
mässäyksen meidän säilykkeillämme ja leivoksillamme.

-- Mitä tehdään? -- sanoi George hiljaa.

Minussa kiehui voimaton raivo.

-- Jos emme heitä viipymättä aseta aisoihin, niin on myöhäistä tehdä
mitään. Paras, mitä voitte tehdä, on saattaa heidät kuuliaisiksi heti.

Vesi kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja puuskat, jotka ennustivat
uuden tuulen tuloa, tulivat yhä kovemmiksi. Tuulenpuuskien välillä
vangit, syöden koko viikoksi varaamiamme ruokavaroja, alkoivat
kokoontua milloin toiselle, milloin toiselle laidalle ja "Pohjan Hirvi"
kiikkui kuin kaukalo. Minun luokseni astui "Keltainen liina" ja,
näyttäen kädellään Pedron niemessä olevaa kyläänsä, antoi minun
ymmärtää, että jos laskisin heidät maihin sinne, he auttaisivat aluksen
tyhjentämisessä vedestä. Tällöin vesi kajuutassa ulottui jo vyötäisiin
saakka ja kaikki siellä olevat vaatteet olivat aivan märkinä.
Kieltäydyin kuitenkin ja näin Georgen kasvoista, että hän oli hyvin
tyytymätön päätökseeni.

-- Jos te ette näytä niille nyrkkiä, ryntäävät ne päällemme ja
heittävät meidät yli laidan -- sanoin minä hänelle. -- Jos haluatte
säilyttää nahkanne, antakaa revolverinne minulle.

-- Kaikista vaarattominta, -- mutisi hän pelkurimaisesti, -- olisi
laskea heidät rannalle. -- Minä en halua mennä pohjaan muutamain
likaisten kiinalaisten vuoksi.

-- Ja minä, minä en halua asettautua likaisten kiinalaisten pilkaksi,
vaikkapa sillä voisinkin estää pohjaan menon, -- vastasin kiivaasti.

-- Senpä vuoksi te hukutatte "Pohjan Hirven" ja meidät kaikki, -- sanoi
hän itkevällä äänellä. -- Ja mitä hyötyä siitä on, sitä en ymmärrä.

-- Jokaisella on oma makunsa, -- vastasin minä.

Hän ei vastannut mitään, mutta minä näin, että hän vapisi. Uhkaavien
kiinalaisten ja lisääntyvän veden vuoksi hän oli suunniltaan kauhusta.
Ja enemmän kuin kiinalaisia ja vettä pelkäsin minä häntä ja sitä, mihin
kauhu saattaisi hänet johtaa. Minä näin, kuinka hän heitti
kärsimättömiä katseita pieneen veneeseen, joka kulki jälestämme
köydessä ja kun tuli sopiva aika, vetäsin sen laidan luo. Huomatessaan
tämän välkkyivät hänen silmänsä toivosta. Mutta ennenkuin hän saattoi
arvata aikomustani, rikoin minä kirveellä veneen heikon pohjan ja vene
täyttyi laitojaan myöten vedellä.

-- Me joko hukumme tai uimme yhdessä, -- sanoin minä. -- Mutta jos
annatte minulle revolverin, niin on "Pohjan Hirvi" vapautettu vedestä
aivan heti.

-- Heitä on paljon enemmän kuin meitä, -- vikisi hän. -- Me emme voita
heitä.

Tunsin kiukkua ja vastenmielisyyttä tuollaista miestä kohtaan ja
käännyin häneen selin.

Etumainen aluksemme oli jo kauan sitten kadonnut näkyvistä pienen
saariryhmän taa, joka tunnettiin nimeltä "Merisaaret" ja sieltä päin ei
siis ollut apua odotettavissa. "Keltainen liina" lähestyi minua
tuttavallisesti veden loiskiessa hänen jaloissaan. Hänen katseensa ei
minua miellyttänyt. Tunsin, että sen hyväntahtoisen hymyn takana, jonka
hän koetti saada naamalleen, piili jotain häijyä. Käskin hänen poistua
edemmäksi ja tein sen niin jyrkästi, että hän totteli.

-- Ja nyt muista paikkasi! -- ärjäsin -- ja älä tule enää likelleni!

-- Mutta minkävuoksi? -- kysyi hän tyytymättömänä. -- Minä halusin vain
sanoa... sanoa... auttaa...

-- Sanoa -- katkasin jyrkästi, sillä tiesin nyt hänen ymmärtäneen
kaikki, mitä tapahtui minun ja Georgen välillä. -- Mitä sanoa? Tehän
ette ymmärrä mitään, ette osaa puhua kieltämme.

Hän ikäänkuin sairaaloisesti myhähti kiristellen hampaitaan.

-- Tietysti... kyllä... minä ymmärrän hyvin. Olen kunniallinen
kiinalainen.

-- Hyvä on -- vastasin minä. -- Te osaatte puhua ja ymmärrätte, ottakaa
siis ja heittäkää veneestä vesi pois. Puhella ehdimme myöhemmin.

Hän pudisti päätään samalla osoittaen olkansa yli tovereitaan.

-- Eivät anna. Hyvin pahoja kiinalaisia, huonoja ihmisiä. Minä
halusin...

-- Pois! -- karjasin minä, sillä huomasin hänen työntävän käden
vyöhönsä ja aikovan hyökätä päälleni.

Hämmästyneenä meni hän takaisin kajuuttaan, nähtävästi neuvottelemaan
toisten kiinalaisten kanssa, kuinka olisi meneteltävä, sillä heti hänen
mentyään kuului sieltä hyvin vilkasta keskustelua. "Pohjan Hirvi"
makasi vedessä hyvin syvällä ja liikkui raskaasti. Kovassa aallokossa
alus ehdottomasti hukkuisi, mutta puuskittainen tuuli oli rannalta päin
ja saattoi lahden pinnan vain hienoon väreeseen.

-- Minusta tuntuu, että teidän olisi paras ohjata rannalle -- sanoi
George äkkiä sellaisella äänensävyllä, että arvasin kauhun saaneen
hänen päättämään jotain.

-- Sitä en tee -- vastasin lyhyesti.

-- Minä käsken teitä niin tekemään! -- sanoi hän koroittaen ääntään.

-- Minä olen saanut määräyksen kulettaa nämä vangit San-Rafaeliin --
vastasin.

Me puhuimme hyvin kuuluvasti ja kiinalaiset, kuultuaan ääntä, tulivat
kajuutasta.

-- Nyt te ohjaatte rannalle!

Sen sanoi George ja minä näin revolverin piipun olevan suunnattuna
itseeni, -- revolverin, jota hän ei uskaltanut pelkuruutensa vuoksi
kohdistaa kiinalaisiin, mutta kyllä minuun!

Tuntui kuin aivoni olisivat yht'äkkiä saaneet häikäisevän valon.
Tilanne ja jokainen sen yksityiskohta oli selvästi edessäni: häpeä
kadottaa vangit, Georgen alhaisuus ja pelkuruus, kohtaus Le-Grantin ja
muiden vartiomiesten kanssa, riittämättömät puolustussyyt. Sitten
muistin, minkälaista vaivaa olin nähnyt saadessani voiton, joka nyt
liukui käsistäni -- liukui hetkellä, jolloin olin siitä aivan varma. Ja
silmieni edessä olivat kiinalaiset kokoontuneina kajuutan oven eteen
iskien toisilleen riemastuksissaan silmää. Ei, niin ei saisi koskaan
tapahtua!

Kohotin nopeasti käteni ja laskin pääni alas. Ensimmäisellä liikkeellä
väistin revolverin suun ja toisella -- väistin pääni kuulalta, joka
viheltäen lensi ohitse. Toisella kädellä tartuin Georgen käteen ja
toisella revolveriin. "Keltainen liina" rosvojoukkoineen syöksyi
eteenpäin. -- Nyt tahi ei koskaan -- ajattelin minä. Jännittäen kaikki
voimani minä äkkiarvaamatta tyrkkäsin Georgen kiinalaisia vastaan
iskien hänet nurin ja temmaten häneltä revolverin. Hän putosi
"Keltaisen liinan" jalkoihin, joka kompastui, ja molemmat pyörivät
vedessä veneen pohjalla. Samassa silmänräpäyksessä uhkasin heitä
revolverillani; villit kalavarkaat laskeutuivat veneen pohjalle ja
alkoivat nöyrästi kumarrella.

Mutta minä huomasin pian, että on suuri ero ihmisten välillä, jotka
ryhtyvät suoranaiseen vastarintaan ja ihmisten, jotka vain
yksinkertaisesti kieltäytyvät tottelemasta ilman mitään muuta. Kun
käskin heitä uudelleen vetäytymään kajuuttaan, he kieltäytyivät.
Uhkasin heitä revolverilla, mutta he istuivat yksipäisesti tylsinä
veneen pohjalla vedessä, haluamatta liikahtaa mihinkään.

Kului neljännes tunti. "Pohjan Hirvi" painui yhä syvemmälle; isopurje
liikehti laiskasti edestakaisin. Mutta Pedron niemen takaa näin vedessä
tumman viivan, joka läheni meitä. Se oli pysyvä tuuli, jota olin niin
kauan odotellut. Kutsuin kiinalaiset ja näytin heille viivan. He
tervehtivät sitä huudoilla. Silloin osoitin minä purjeita ja aluksessa
olevaa vettä ja selitin merkeillä, että kun tuuli saavuttaa purjeen,
niin veneessä olevan veden vuoksi me kaadumme. Mutta he nauroivat
ivallisesti tietäen, että minä voin kääntyä päin tuuleen, jolloin
vältämme haaksirikon.

Mutta minä olin jo päättänyt. Kiristin purjenuoraa, niin että sain sitä
käsiini jalan tahi kaksi ja tukien laidasta jaloillani nojasin
selälläni peräsimeen. Toisella kädellä pitelin purjenuoraa ja toisessa
oli minulla revolveri. Tumma viiva läheni ja kiinalaiset katsoivat
milloin minuun, milloin aseeseen, pelolla, jota he huonosti kykenivät
salamaan. Minun järkeni, tahtoni ja itsepäisyyteni olivat asetetut
heidän tahtoaan ja itsepäisyyttään vastaan ja kysymys oli siitä, kuka
saattoi kauemmin katsella edessä olevaa välttämätöntä kuolemaa
antamatta perään.

Silloin puhalsi tuuli. Purjenuora vetäytyi kitisten tiukalle, purje
pullistui ja "Pohjan Hirvi" alkoi kallistua yhä enemmän ja enemmän.
Oikea laita oli jo veden alla, kajuutan ikkuna peittyi ja vesi alkoi
virrata yli keulakatoksen. Alus kallistui niin nopeasti, että
kiinalaiset alkoivat toinen toisensa jälkeen hyppiä kajuutasta
kannelle; he kaatuilivat, kompastelivat ja tungeksivat oikeanpuoleisten
penkkien luona aivan märkinä, samalla kuin alimmaiset heistä olivat
vaarassa tukehtua veteen.

Tuuli alkoi piristyä ja "Pohjan Hirvi" kallistui yhä enemmän. Tänä
hetkenä arvelin, että vene menisi pohjaan ja minä tiesin, että vielä
yksi sellainen puuska ja me uppoisimme varmasti. Minun tuumiessani,
antaisinko perään tahi en, alkoivat kiinalaiset rukoilla armoa. Minusta
tuntui kuin olisi se ollut miellyttävin ääni, minkä milloinkaan olin
kuullut. Ja silloin, mutta ei ennen, minä hellitin purjetta ja "Pohjan
Hirvi" alkoi hyvin hitaasti kohottautua. Kun se asettautui oikeaan
asentoon, oli siinä niin paljon vettä, että minä epäilin, oliko vene
todella pelastettu.

Mutta kiinalaiset tunkeutuivat ikäänkuin sekapäisinä etukeulaan alkaen
työskennellä sangoilla, lautasilla, hatuilla ja kaikilla, mitä käteen
sattui. Oli miellyttävää ja hauskaa katsella, kuinka vesi aluksesta
lensi yli laidan! Ja kun "Pohjan Hirvi" kohottautui ylpeästi vedestä,
ohjasimme me määräpaikkaamme ja pääsimme viime hetkellä, ennen
laskuveden tuloa, yli savi- ja liitukerroksen jokeen.

Kiinalaisten itsepäisyys oli murrettu ja he tulivat niin kuuliaisiksi,
että ennen San-Rafaeliin tuloamme he, "Keltainen liina" etupäässä,
hoitelivat purjeita täysin käsin. Mitä tulee Georgeen, niin tämä oli
hänen viimeinen matkansa kalavartion mukana. Hänen omien sanojensa
mukaan ei se häntä suurestikaan surettanut. Hän sanoi olevansa täysin
tyytyväinen kirjanpitäjän toimeen maissa ja että se sopi hänelle
paremmin kuin merellä olo. Me olimme samaa mieltä.



KREIKKALAISTEN KUNINGAS.


Kalavartion ei onnistunut kertaakaan vangita Big Alekia. Hän kerskui
tällä sekä puhui, ettei antaudu elävänä kenenkään käsiin ja kertoi
kalavartion monista epäonnistuneista yrityksistä ottaa hänet vangiksi!
Mainittiin muun muassa, että kaksi vartiomiestä, jotka olivat
päättäneet saada hänet kiinni, maksoi mitä maksoi, olivat tässä
yrityksessä menettäneet päänsä. Eikä kukaan niin järjestelmällisesti ja
tahallaan rikkonut kalastuslakeja kuin Big Alek.

Häntä kutsuttiin Big Alekiksi jättiläismäisen kokonsa, kuusi jalkaa ja
kolme tuumaa, vuoksi. Hän oli vastaavan leveähartiainen mahtavine
rintoineen ja erittäin voimakkaasti kehittyneine lihaksineen, jotka
olivat kovat kuin teräs. Kalastajien kesken kulki paljon taruja hänen
suunnattomista voimistaan. Hän oli yhtä rohkea ja vallanhimoinen
mieleltään kuin voimakas ruumiiltaan ja sen vuoksi useimmat tunsivatkin
hänet vain nimeltä "kreikkalaisten kuningas". Kalastajien keskuudessa
oli paljon kreikkalaisia ja kaikki he katselivat häntä kunnioituksella
ja tottelivat hänen käskyjään niinkuin oman päällikkönsä. Ja niinkuin
päällikkö hän tappeli heidän puolestaan, suojeli heitä, auttoi heitä
virastojen edessä, kun he joutuivat kiinni ja yhdisti heidät niin, että
hälyytyksen sattuessa he kaikki seisoivat hänen takanaan omasta ja
toistensa puolesta.

Erääseen aikaan kalavartio yhtämittaa koetti saavuttaa hänet, mutta
onnistumatta, niin että lopuksi oltiin pakoitettuja luopumaan koko
ajatuksesta. Kun siis kulki huhu, että hän oli saapunut Beniciaan,
halusin kärsimättömästi nähdä hänet. Ahdistaa häntä en aikonut.
Saavuttuaan hän tavallisella rohkeudellaan ensiksi tuli meidän
luoksemme. Charles Le-Grant ja minä olimme siihen aikaan Carmintelin
päällikkyyden alaisia ja kaikki kolme majailimme "Pohjan Hirvellä"
valmistautuen pienelle retkelle, kun Big Alek astui alukseemme.
Nähtävästi Carmintel tunsi hänet, sillä he tervehtivät toisiaan
kädestä. Minuun ja Charlesiin ei Big Alek kiinnittänyt mitään huomiota.

-- Tulin tänne pariksi kuukaudeksi pyydystämään kaloja, -- sanoi hän
Carmintelille.

Hänen silmänsä välähtivät taisteluun vaativasti hänen puhuessaan ja me
huomasimme, että päällikkömme katse laskeutui hänen edessään.

-- Hyvä on, Alek, -- sanoi Carmintel hiljaa. -- Minä en teitä häiritse.
Menkäämme kajuuttaan ja puhukaamme asiasta siellä -- lisäsi hän.

Kun he olivat menneet kajuuttaan ja sulkeneet oven jälkeensä, vilkutti
Charles minulle merkitsevästi silmää. Mutta minä olin nuorukainen, en
tuntenut ihmisiä enkä heidän tapojaan -- ja en ymmärtänyt siis mitään.
Charles ei koskaan minulle asiasta enempää puhunut, mutta minä tunsin,
että siinä oli jotain vinossa.

Jättäen heidät neuvottelemaan me Charlesin ehdotuksen mukaan
istuuduimme pieneen veneeseen ja sousimme vanhalle höyrylaiva
laiturille, jossa seisoi Big Alekin "arkki". Arkki on laivatalo, ei
erikoisen suuri, mutta hyvin mukava ja yhtä välttämätön Ylälahden
kalastajalle kuin verkko ja veneetkin. Olimme hyvin uteliaita näkemään
Big Alekin arkin, koska olimme kuulleet sen olleen monen tulisen
ottelun näyttämönä ja olevan aivan kuulien repimä.

Me löysimme todellakin kuulien jälkiä (niiden reiät olivat paikatut
puutapeilla ja maalatut), mutta niitä ei ollut niin monta kuin olin
odottanut. Charles huomasi pettymykseni ja hymyili. Lohduttaakseen
minua kertoi hän pitkän jutun vartiomiehistöstä, joka oli lähetetty
ottamaan kiinni Big Alekia hänen uivassa talossaan. Oli päätetty ottaa
hänet kiinni elävänä, mutta jos kävisi välttämättömäksi niin --
kuolleena. Puoli päivää kestäneen ottelun jälkeen kalavartio lähti
matkoihinsa seulaksi ammuttuine veneineen, mukanaan yksi kuollut ja
kolme haavoittunutta. Ja kun he palasivat seuraavana aamuna apuväen
kera, niin löysivät he vain seipäät, joihin arkki oli ollut
kiinnitettynä; uiva talo piileskeli muutamia kuukausia jossakin
tuntemattomilla vesillä.

-- Mutta miksi ei häntä hirtetty murhasta? -- kysyin minä. --
Yhdysvallat ovat epäilemättä kyllin voimakkaita tuomitakseen mokoman
miehen!

-- Hän jättäytyi itse oikeuden käsiin, -- vastasi Charles. -- Hänelle
maksoi viisikymmentätuhatta dollaria tämän jutun voittaminen, jossa
häntä avustivat Valtojen taitavimmat lakimiehet. Jokainen kreikkalainen
kalastaja oli osallisena tämän summan kokoamisessa. Big Alek kokosi
rahaa ikäänkuin veroja kokoova kuningas. Yhdysvallat voivat olla
täysivaltaisia, poikaseni, mutta tosiasiana pysyy, että Big Alek on
Valloissa olevien kreikkalaisten kuningas ja on hänellä omat
alamaisensa ja hallitusalueensa.

-- Kuinka te aiotte menetellä häneen nähden nyt? Hän aikoo laskea
"kiinalaisen siiman".

Charles kohautti olkapäitään.

-- Katsotaan -- sanoi hän arvoituksellisesti. "Kiinalainen siima" on
sen kansan taitavaa valmistetta, josta se on nimensäkin saanut.
Yksinkertainen järjestelmä painoja, korkkisia kannattimia ja tuhansia
koukkuja, jokainen eri rihmasessa, riippuen noin kuuden tuuman tahi
jalan välimatkan päässä toisistaan aivan pohjan yläpuolella.
Huomattavimmat tässä pyydyksessä ovat koukut. Ne ovat ilman syöttejä,
varustettuina eriskummallisilla, hyvin terävillä kärjillä. Nämä koukut
ovat hyvin lähellä toisiaan ja riippuvat tuhansittain juuri pohjan
yläpuolella neljänsadan metrin pituudelta, muodostaen täten syvällä
uiville kaloille läpipääsemättömän esteen. Sampi ui aina syvällä,
kyntäen pohjaa kuin sika ja sitä todella kutsutaankin usein
"sikakalaksi". Tartuttuaan ensimmäiseen koukkuun, johon on koskettanut,
se pelästyksissään hypähtää ja tarttuu puoleen tusinaan samanlaisia.
Silloin alkaa se mielettömästi hyppiä ja temmeltää, ja koukku koukun
jälkeen tunkeutuu sen pehmeään ruumiiseen ja kun niitä on joka taholla,
niin onneton kala ei voi selviytyä, vaan sotkeutuu yhä enemmän, kunnes
kuolee. Ei yksikään sampi voi mennä tämän pyydyksen läpi ja senpävuoksi
tämä keksintö onkin lännessä kielletty, koska se uhkaa hävittää
sukupuuttoon kaikki sammet. Ja me saimme tietää, että juuri tällaisen
"kiinalaisen siiman" aikoi Big Alek laskea aivan avoimesti ja
häikäilemättömästi ivaten lakeja.

Kului useita päiviä Big Alekin käynnistä ja koko ajan Charles ja minä
tarkasti pidimme häntä silmällä. Hän jätti uivine taloineen vanhan
laiturin ja pysähtyi Turnerin veistämön luo. Tiesimme, että tässä
lahdessa oli paljon sampia ja olimme vakuutettuja, että kreikkalaisten
kuningas aikoi ryhtyä työhön juuri täällä. Vesi tuli tähän lahteen
ikäänkuin myllynrännistä, niin että nostaa, laskea ja asettaa
"kiinalaista siimaa" saattoi vain nousu- ja laskuveden välillä. Niinpä
siis minä ja Charles tarkastelimme tätä lahtea seisovan veden aikana
lakkaamatta vanhalta laiturilta käsin.

Neljän päivän kuluttua, loikoessani laiturin pölkyillä auringonsäteiden
kuumasti polttaessa, huomasin veneen lähtevän vastakkaiselta rannalta
ja ohjaavan lahdelle. Otin silmänräpäyksessä kiikarin ja seurasin
veneen kaikkia liikkeitä. Siinä oli kaksi miestä, ja vaikka vene oli
minusta ainakin mailin päässä, tunsin toisen Big Alekiksi, ja ennenkuin
vene palasi rannalle, tulin aivan riittävästi vakuutetuksi siitä, että
miehet laskivat siimaa.

-- Big Alek laski "kiinalaisen siiman" lahdelle Turnerin veistämän luo,
-- sanoi Charles Le-Grant samana päivänä Carmintelille.

Mielipahan ilme vilahti päällikkömme kasvoilla ja hän sanoi ikäänkuin
itsekseen: -- Niinkö? -- virkkamatta mitään enempää.

Charles pidätti kiukkuaan ja palasi huuliaan purren takaisin.

-- Kuuleppas, nuori mies, oletko rohkea, mitä? -- sanoi hän minulle
myöhemmin illalla, kun lopetimme kannen puhdistamisen "Pohjan Hirvellä"
ja valmistauduimme nukkumaan.

Mielenliikutukselta en saanut ääntäkään, saatoin vain nyökäyttää
päätäni.

-- Hyvä on, silloin, -- ja Charlesin silmät loistivat päättäväisyyttä
-- me otamme Big Alekin kahden, minä ja sinä; teemme sen Carmintelin
harmiksi. Suostutko?

-- Se on vaikea yritys, mutta me voimme sen tehdä, -- sanoi hän hetken
vaitiolon jälkeen.

-- Tietysti voimme, -- sanoin minä ihastuneena.

Senjälkeen puristimme me toistemme käsiä ja menimme nukkumaan.

Mutta me olimme ottaneet todellakin vaikean tehtävän. Sitä varten,
että voitaisiin saada mies edesvastuuseen laittomasta kalastuksesta,
oli välttämätöntä tavoittaa hänet pyydystyspaikalta yhdessä
todistuskappaleiden kera -- koukkuineen, kaloineen y.m. Tämä merkitsi
sitä, että meidän täytyi ottaa Big Alek avoimella merellä, missä hän
saattoi nähdä meidän lähestyvän ja ehti valmistaa meille tavanmukaisen
lämpimän vastaanoton, yhden niistä, joista hän oli kuuluisa.

-- Se ei ole vältettävissä, -- sanoi Charles eräänä aamuna. -- Mennä
kylki kylkeen on kyllä vaikeata, mutta se on ainoa, mitä voimme tehdä.
Mennään, poika!

Me olimme kolumbialaisella lohiveneellä, sillä samalla, jolla olimme
olleet kiinalaisia vastassa. Oli lasku- ja nousuveden välinen aika ja
kun menimme vanhalle laiturille, näimme Big Alekin täydessä työssä; hän
kulki pitkin pyydystään ja korjasi kaloja.

-- Vaihtakaamme paikkoja, -- käski Charles, -- ja ohjatkaa häntä kohti
ikäänkuin menisimme veistämölle.

Otin peräsimen ja Charles istuutui keskipenkille asettaen revolverin
viereensä.

-- Jos hän alkaa ampua, -- varoitti Charles, -- painautukaa alas ja
ohjatkaa sieltä, niin että ainoastaan kätenne on näkyvissä.

Nyökäytin päätäni ja tämän jälkeen vallitsi hiljaisuus. Meidän veneemme
lipui hiljalleen eteenpäin, ja Big Alek tuli lähemmäksi ja lähemmäksi.
Me näimme hänet täysin selvästi; hän irroitti innokkaasti sammet ja
heitti ne veneen pohjalle, samalla kuin hänen toverinsa puhdisti koukut
ja heitti ne takaisin veteen. Kun olimme hänestä noin viidensadan jalan
päässä, huusi hän meille:

-- Hei! Te! Mitä haluatte?

-- Jatkakaa ohjaamista ikäänkuin ette olisi kuullut mitään, -- sanoi
Charles.

Seuraavat minuutit olivat hyvin jännittäviä.

Kalastaja seurasi silmillään tarkasti meitä joka hetki lähestyessämme
häntä.

-- Korjatkaa luunne, jos toivotte hyvää itsellenne! -- huudahti hän
yht'äkkiä, ikäänkuin huomaten kenen kanssa oli tekemisissä. -- Jos ette
häviä, niin minä pakoitan teidät pysähtymään.

Hän asetti karbiinin olalleen ja tähtäsi minuun.

-- Menettekö te nyt? -- kysyi hän.

Kuulin, kuinka Charles huoahti pettyneenä.

-- Palatkaamme, -- kuiskasi hän, -- tällä kertaa emme onnistu.

Käänsin peräsimen ja me loittonimme jonkun matkaa. Big Alek piti meitä
silmällä, kunnes olimme ampumamatkan ulkopuolella ja palasi sitten
työhönsä.

-- Parempi olisi, jos jättäisitte Big Alekin rauhaan, -- sanoi
Carmintel melko vihaisesti samana yönä Charlesille.

-- Hän kävi siis teille valittamassa, niinkö? -- sanoi Charles
merkitsevästi.

Carmintel punastui kovin.

-- Jättäkää hänet rauhaan, minä sanon, -- toisti hän. -- Mies on hyvin
vaarallinen ja tietäkää, että hänen kanssaan on laskut lyhyet.

-- Niin, -- vastasi Charles hiljaa. -- Kuulin, että hän maksaa
paremmin, kun jättää hänet rauhaan.

Tämä oli suora haaste Carmintelille ja me näimme hänen
kasvonilmeistään, että isku oli tarkkaan osuttu. Ei ollut kenellekään
salaisuus, että Big Alek oli yhtä halukas lahjomaan kuin tappelemaankin
ja että viime vuosina useampi kuin yksi vartiopäällikkö oli pannut
taskuunsa kalastajien rahoja.

-- Haluatteko sanoa... -- alkoi Carmintel tuimasti.

Mutta Charles keskeytti hänet lyhyesti.

-- En halua sanoa mitään, -- vastasi hän. -- Te kuulitte sanani ja
muuta ei mitään...

Hän kohautti olkapäitään ja päällikkö katsoi vihaisesti häneen, mutta
ei sanonut sanaakaan.

-- Me nähtävästi olemme ryhtyneet mahdottomaan yritykseen, -- sanoi
Charles kerran, kun olimme aamun vaaletessa koettaneet lähestyä Big
Alekia ja joutuneet tulen alle.

Ja tämän jälkeen, monien päivien kuluessa, koettelin tuumia keinoa,
miten kaksi miestä saattaisi ottaa kiinni avoimella merellä kolmannen,
joka hallitsi erinomaisesti karbiinia eikä jättänyt sitä koskaan.
Säännöllisesti, kun vain lasku- ja nousuveden välinen aika tuli,
saattoi nähdä Big Alekin pyydyksellään. Hän työskenteli, turvautumatta
mihinkään viekkauteen, röyhkeästi ja avoimesti keskellä valoisaa
päivää. Erityisesti herätti kiukkuamme se, että jokainen kalastaja
Beniciasta Vallejoon saakka tiesi, että hän ei meitä pelännyt.
Carmintel vaikeutti toimintaamme vielä sillä, että määräsi meidät
pitämään silmällä rautakalan pyydystäjiä San Paulissa ja meille jäi
näinollen hyvin vähän aikaa kreikkalaisten kuninkaan toimille. Mutta
Charlesin vaimo ja lapset asuivat Beniciassa ja me teimme sen
päämajaksemme ja alituisesti palasimme sinne.

-- Minäpä sanon, mitä voimme tehdä, -- sanoin kerran, kun monta viikkoa
oli kulunut tuloksetta. -- Me odotamme seisovaa vettä ja kun Big Alek
koottuaan kalat vie ne rannalle, niin sieppaamme hänen pyydyksensä.
Silloin täytyy hänen kuluttaa aikaa valmistaakseen toisen ja sillä
aikaa tuumimme, kuinka otamme senkin. Vaikka emme voikaan napata häntä
itseään, osaamme kumminkin estää hänet pyydystämästä.

Charles tuumi ja sanoi, että ehdotus ei ollut hullumpi. Me aloimme
odottaa tilaisuutta ja tuskin oli seisova vesi tullut ja Big Alek
koottuaan kalat palannut rannalle, kun läksimme liikkeelle. Tiesimme
pyydyksen paikan rantamerkkien mukaan ja olimme varmat, että löydämme
sen helposti. Alkoi juuri nousuvesi, kun tulimme paikalle, missä meidän
otaksumamme mukaan pyydyksen täytyi olla ja heitimme naarausankkurin.
Laskettuamme sen lyhyeen nuoraan, niin että se juuri tapasi pohjaan,
sousimme sitä hiukan edestakaisin, kunnes se pidätti veneemme
liikkumattomaksi.

-- Kiinni on! -- huudahti Charles. -- Tule tänne ja auta minua
vetämään.

Aloimme kahden kiskoa nuorasta ja ankkuri näyttäytyi pyydyksineen, joka
oli tarttunut kiinni sen yhteen haaraan. Kymmenittäin kuolemaa
tuottavia koukkuja kimalteli silmissämme, kun päästimme irti ankkurin.
Me päätimme viipymättä nostaa pyydyksen ja menimme jo sitä pitkin sen
alkupäähän, kun äkkinäinen isku veneeseen säpsäytti meitä. Katsoimme
ympärillemme, mutta emme huomanneet mitään ja aloitimme työmme
uudelleen. Minuutin kuluttua sattui uusi äkillinen isku ja puusirpaleet
lentelivät Charlesin ja minun kasvoilleni.

-- Tämä, poikaseni, muistuttaa hyvin paljon kiväärinkuulaa, -- sanoi
Charles tuumivasti. -- Big Alek ampuu. Hän käyttää savutonta ruutia, --
päätti hän katsottuaan rannalle, joka oli noin mailin päässä, -- ja
senvuoksi me emme kuule laukausta.

Minäkin katsoin rannalle, mutta en voinut nähdä jälkeäkään Big
Alekista; hän nähtävästi piileskeli pensaikossa ja me olimme hänen
vallassaan. Kolmas kuula iski veteen, kimmahti ylös ja lensi viheltäen
yli päittemme painuen jälleen veteen.

-- Luulen, että meidän täytyy jättää tämä homma, -- sanoi Charles
kylmäverisesti. -- Mitä sinä ajattelet?

Ajattelin samoin ja sanoin, että ei ole syytä sääliä pyydystä. Nostimme
ankkurin ja kohotimme purjeen. Heti lakkasivat kuulat viheltämästä ja
me poistuimme epämiellyttävin tuntein tietäessämme Big Alekin nauravan
tappiotamme.

Ja vielä enemmänkin; kun seuraavana päivänä tarkastimme kalastajien
verkkoja laiturilla, katsoi hän asiakseen nauraa ja ivata meitä koko
kalastajajoukon edessä. Charlesin kasvot mustuivat vihasta, mutta hän
pidättäytyi, sanoen vain istuttavansa Big Alekin loppujen lopuksi
linnaan. Kreikkalaisten kuningas alkoi kerskailla, että koskaan ei
kalavartio ole häntä siepannut eikä sieppaa, ja kalastajat yhtyivät
häneen. He alkoivat tulla levottomiksi ja hetkittäin näytti juttu
saavan vaarallisen käänteen, mutta Big Alek säilytti kuninkaallisen
arvonsa ja rauhoitti heidät.

Carmintel myöskin naureskeli Charlesta, tehden ivallisia huomautuksia,
mutta tämä säilytti kylmäverisyytensä, vaikka salaisesti ilmoitti
minulle aikovansa, maksoi mitä maksoi, ottaa kiinni Big Alekin,
vaikkapa hänen siihen täytyisi käyttää koko jälellä oleva elämänsä.

-- En tiedä, kuinka sen teen, -- sanoi hän, -- mutta niin minä
kumminkin teen, se on yhtä varma kuin että olen Charles Le-Grant, --
aikanaan minä sen keksin, älkää peljätkö.

Ja todellakin, aikanaan hän sen keksikin, vaikkakin meille aivan
odottamattomalla tavalla. Kului enemmän kuin kuukausi, jona aikana me
lakkaamatta risteilimme jokea ja lahtea pitkin sekä poikin, ilman että
meillä oli mahdollisuutta saada vähääkään aikaa pitääksemme silmällä
kuuluisaa kalastajaa "kiinalaisine aitoineen". Kerran jälkeen
puolenpäivän, kun me olimme virka-asioissa Celbyssä, meille aivan
odottamatta sattui suotuisa tilaisuus ajelehtivan aluksen muodossa,
jossa ihmiset olivat merisairaita. Vasta äärimmilleen jännitettyämme
aivojamme me huomasimme, että tämä alus tarjosi meille suotuisan
tilaisuuden. Se oli suuri alus, joka oli joutunut ajelehtimaan
pasaadituulten takia ja senvuoksi, ettei siinä ollut ainoatakaan kunnon
merimiestä.

Celbyn laiturilta me huolettomasti seurasimme sen epäonnistuneita ja
nurinkurisia liikkeitä, joiden tarkoituksena oli saada alus
ankkuroiduksi ja vene lähetetyksi rannalle. Säälittävän näköinen mies
likaisissa, purjekankaisissa vaatteissa läheni meitä veneellä, joka
kovan aallokon vuoksi milloin painui hyvin syvälle, milloin taas kohosi
tavattoman korkealle. Mies heitti meille köyden ja kompuroi veneestä.
Hän heilahti puolelta toiselle ikäänkuin laituri hänen allaan olisi
heilunut ja kertoi meille onnettomuudestaan. Ainoa kokenut, hyvä
merimies, -- mies, josta kaikki riippui, oli sähköteitse kutsuttu
San-Franziskoon ja he koettelivat jatkaa matkaa ilman häntä. Mutta he
olivat voimattomia myrskyn ja San-Paulin lahden leveyden edessä; kaikki
sairaina, kukaan ei tiennyt, mitä olisi tehtävä, ja niin he päättivät
lähettää jonkun maihin etsimään miehen, joka voisi viedä aluksen
Beniciaan, muussa tapauksessa täytyisi heidän jättää se. Emmekö ehkä me
voisi neuvoa miestä, joka veisi aluksen Beniciaan?

Charles katsoi minuun. "Pohjan Hirvi" seisoi tyynessä paikassa. Meillä
ei ollut mitään tekemistä ennen puoliyön vahtipalveluksen alkamista.
Tällä tuulella veisimme aluksen perille parissa, kolmessa tunnissa,
viettäisimme hetken rannalla ja palaisimme iltajunassa tänne.

-- Hyvä on, kapteeni, -- sanoi Charles masentuneelle merenkulkijalle,
joka alakuloisesti hymyili kuullessaan nimityksen.

-- Minä olen vain laivan omistaja, -- selitti hän.

Sousimme hänet alukseen, paljon nopeammin ja paremmin kuin hän oli
rannalle tullut, ja varmistauduimme omin silmin matkustajien
avuttomuudesta. Heitä oli noin tusina, miehiä sekä naisia, ja kaikki
olivat niin sairaita, etteivät jaksaneet edes iloita meidän tulostamme.
Oli kova syrjätuuli ja tuskin oli aluksen omistaja astunut kannelle,
kun hän suistui jaloiltaan ja yhtyi muihin. Heillä ei ollut kenelläkään
voimia liikauttaa kättäkään ja meidän täytyi kahden nostaa ankkuri,
kohottaa purjeet y.m.

Se oli raskasta, vaikka nopeata kulkua. Carquinezin lahti muodosti
riehuvan ryöpyn vaahtoa. Me kiisimme myötätuuleen kokkapuun kohotessa
joskus suoraan ilmaan, joskus taas laskeutuessa syvään vesikuiluun.
Kaksi tai kolme, omistaja mukaan luettuna, virui kannella vavahtaen
joka kerran kun alus heittäytyi päätäpyörryttävällä nopeudella ylös ja
alas. Aika-ajoin heittivät he murheellisia silmäyksiä rannalle. Toiset
loikoivat kajuutan lattialla tyynyjen keskellä. Välistä kuului sieltä
vaikerrusta, mutta suurimman osan aikaa lepäsivät he kuin kuolleet.

Kun meidän eteemme aukeni lahti Turnerin veistämön luona, ohjasi
Charles aluksen sinne, sillä siellä oli tyynempää. Edessämme näkyi
Benicia ja olimme verrattain rauhallisella vedellä, kun äkkiä näimme
edessämme, sillä suunnalla, johon olimme menossa, veneen, joka
hypähteli aallokossa. Oli matalan veden aika. Charles ja minä katsoimme
toisiimme. Ei sanaakaan vaihdettu välillämme, mutta yhtäkkiä alus otti
ihmeellisen suunnan kallistellen puolelta toiselle ja kääntyen sinne
tänne ikäänkuin peräsimessä seisoisi aivan kokematon maamyyrä.
Merimiehelle tarjosi se hauskan näyn. Näytti kuin karannut alus
mielettömästi nelistäisi yli lahden, ajoittain jonkun sitä pidättäessä
ja toivottomasti koettaessa ohjata Beniciaan.

Aluksen omistaja unohti sairautensa ja alkoi rauhattomasti katsella
ympärilleen. Kaukana huomaamamme pilkku kävi yhä selvemmäksi ja
selvemmäksi, ja lopuksi tunsimme me Big Alekin ja hänen toverinsa. He
ivasivat meitä ja tervehtivät meitä sillä halveksimisella, jota
ammattimerimies tuntee aloittelijoita kohtaan, eritoten silloin, kun
alottelija itse saattaa itsensä naurettavaan asemaan.

Me purjehdimme kalastajien sivu ilman minkäänlaista ohjausta. Charles
naurahti nähdessään kasvoillani hämmästyksen ilmeen ja huusi sitten:

-- Tiukkaa purjetta!

Hän heittäytyi koko painollaan peräsimeen ja alus alkoi kuuliaisesti
kääntyä; isopurje lensi humisten toiselle puolelle. Alus kallistui
vesirajaan saakka ja sairaiden matkustajien keskuudesta kuului äänekäs
valitus, kun he lensivät kajuutan lattialle, kaikki yhteen kasaan;
mutta meillä ei ollut aikaa huolehtia heistä.

Alus, suoritettuaan tämän liikkeen, meni jälleen myötätuuleen ja
palautui tasapainoon. Jatkoimme kulkuamme ohjaten suoraan venettä
kohden. Minä näin, kuinka Big Alek hyppäsi yli laidan ja hänen
toverinsa tarttui meidän kokkapuuhumme. Silloin kuului räiske, alus
iski voimakkaasti veneeseen, joka katosi kölimme alle ja särkyi.

-- Nyt ei hänellä ole tilaisuutta tarttua karbiiniin, -- sanoi Charles
hypätessään kajuutan kannelle katsomaan, olisiko Big Alek jossain
meidän perässämme.

Sillä välin tuuli ja meri kiireesti pysähdyttivät kulkumme eteenpäin ja
me aloimme risteillä sille paikalle, missä vene oli. Big Alekin musta
pää ja tummat kasvot näyttäytyivät hyvin läheltä, niin että saattoi
tarttua häneen kiinni. Mitään aavistamatta, vihastuneena kaikesta
siitä, mitä hänen täytyi kärsiä ymmärtämättömien maamoukkien tyhmyyden
takia, vedettiin hänet kannelle. Hän saattoi tuskin vetää henkeään,
sillä hänen oli täytynyt sukeltaa syvälle ja olla kauan veden alla,
jottei olisi joutunut kölimme alle.

Minuutin kuluttua, aluksen omistajan suureksi kummaksi ja kauhuksi,
Charles makasi Big Alekin päällä ja minä autoin häntä sitomaan tämän
köysiin. Omistaja juoksi levottomana ympärillämme pyytäen meitä
selittämään, mitä tämä merkitsi, mutta samalla ryömi Big Alekin toveri
kokkapuuta myöten ja ikäänkuin jotain aavistaen katseli yli etukojun.
Charles sieppasi häntä kauluksesta ja pian lepäsi hänkin Big Alekin
vieressä.

-- Lisää köyttä! -- huudahti Charles ja minä kiiruhdin tuomaan.

Haaksirikon kärsinyt vene ajelehti hitaasti tuulen mukana lyhyen matkan
päässä. Kiristin purjetta ja Charles ohjasi sen luo.

-- Nämä kaksi miestä ovat vanhoja rikollisia, -- selitti hän
suuttuneelle aluksen omistajalle, -- mitä suurimpia kalastus- ja
pyydystyslakien rikkojia. Te näitte, kuinka me sieppasimme heidät itse
teossa ja voitte odottaa, että teidät valtion puolesta pyydetään
oikeuteen todistajaksi.

Sillä aikaa saavuimme veneelle, jonka perässä riippui kappale
repeytynyttä pyydystä. Charles kiskoi sitä neljä-, viisikymmentä jalkaa
kannelle kaloineen, jotka olivat sotkeutuneet koukkuihin, leikkasi
pyydyksen poikki veitsellään ja heitti vangittujen viereen.

-- Kas tässä todistuskappaleet yleisöä varten, -- jatkoi Charles. --
Katsokaa näitä tarkoin, jotta voitte ne tuntea oikeudessa ja mainita
täsmälleen ajan ja paikan, mistä ne otettiin.

Sen jälkeen, enää puolelta toiselle kääntelemättä, ohjasimme
riemukulussa Beniciaan, mukanamme kreikkalaisten kuningas, joka ensi
kertaa oli kalavartion vankina.



OSTERIROSVOJA TAKAA-AJAMASSA.


Minusta tuntui -- ja Charles Le-Grant oli samaa mieltä, -- että paras
vartiopäällikkö palvelusaikanamme oli Neil Partington. Hän oli
oikeudenmukainen eikä mikään pelkuri, vaatien tosin meiltä
palvelusvelvollisuuksiemme ankaraa täyttämistä, mutta samalla
suhtautuen meihin aivan toverillisesti ja jättäen meille
toimintavapauden, johon emme olleet juuri tottuneet. Siitä on
esimerkkinä seuraava kertomus.

Neilin perhe asui Oaklannissa, Alalahdella, noin kuuden mailin päässä
San-Franziskosta. Ollessamme kerran ottamassa selkoa kiinalaisten
ankeriaanpyydystäjien puuhista Pedro-niemen luona, sai Neil tiedon,
että hänen vaimonsa oli vakavasti sairaana, ja tunnin kuluttua "Pohjan
Hirvi" suuntasi ripeän tuulen puhaltaessa kohti Oaklandia. Laskimme
sinne ja asetuimme ankkuriin. Seuraavien päivien kuluessa, jotka Neil
oli maissa, me tilkitsimme "Pohjan Hirven", järjestelimme uudelleen
painolastin, puhdistimme ja laitoimme veneen täyteen kuntoon.

Tämän jälkeen emme tienneet, kuinka olisimme kuluttaneet aikaamme.
Neilin vaimo oli yhä vaarallisesti sairas ja kuten selvisi, täytyi
meidän viettää siellä ainakin viikko odottaessamme käännettä taudissa.

Kerran, kun minä ja Charles, kuluttaaksemme aikaa, kuljeskelimme
pitkin rantoja, jouduimme me Oaklandin laiturille, jossa majaili
osterilaivasto. Ne olivat enimmäkseen kauniita, puhtaita veneitä,
nopeakulkuisia ja vakavia, ja me istuimme erään hirren päälle
voidaksemme tarkastella niitä lähemmin.

-- Erinomainen saalis, -- sanoi Charles osoittaen osterikasoja, jotka
olivat järjestetyt veneeseen kolmeen kasaan suuruuden mukaan.

Jälleenmyyjät saapuivat vankkureineen ja pysähtyivät laiturin päähän
alkaen tinkiä, ja siten pääsin minä selville hinnoista.

-- Tuossa veneessä on vähintäin kahdensadan dollarin arvosta tavaraa,
-- laskin minä. -- Olisi hauska tietää, kuinka paljon aikaa on tarvittu
niiden pyydystämiseen?

-- Kolme tai neljä päivää, -- vastasi Charles.

-- Se ei ole mikään huono ansio kahdelle miehelle -- kaksikymmentäviisi
dollaria päivässä mieheen.

Vene, josta puhuttiin, oli nimeltään "Henki" ja oli se ankkurissa aivan
meitä vastapäätä. Sen miehistöön kuului kaksi miestä. Toinen oli
leveähartiainen, vantteran näköinen mies tavattoman pitkine
käsivarsineen, ja toinen -- pitkä, solakka, sinisilmäinen, päässä
hattu, joka peitti tiheän, kiharaisen, mustan tukan. Hänen hiustensa ja
silmiensä väri oli siksi erikoinen, että vasten tahtoamme jäimme sinne
kauemmaksi kuin olimme aikoneet.

Ja siinä teimme hyvin. Paksu, elähtänyt mies, näöltään hyvinvoipa
kauppias, tuli ja asettui rinnallemme katselemaan "Henkeä". Hän näytti
suuttuneelta, ja mitä kauemmin hän katseli, sitä enemmän hän vihastui.

-- Nuo ovat minun ostereitani, -- tiuskasi hän lopuksi. -- Tiedän, että
ne ovat minun. Te tarkastitte viime yönä minun verkkoni ja varastitte
ne.

Molemmat miehet "Hengen" kannella katsoivat häneen.

-- Vai niin, Taft, -- sanoi pienempi miehistä röyhkeällä äänensävyllä
(kalastajien keskuudessa kutsuttiin häntä nimellä "Nelijalka" pitkien
käsiensä vuoksi). -- Vai niin, Taft, toisti hän samalla äänellä. --
Sanoitteko te jotain?

-- Ne ovat minun ostereitani, sen minä sanon. Te olette varastaneet ne
minun matalikoiltani.

-- Kylläpä te olette viisas, -- vastasi Nelijalka. -- Missä hyvänsä te
näette ostereita, niin ne ovat teidän.

-- Minusta tuntuu, -- puuttui puheeseen toinen mies, -- että osterit
ovat ostereita, olkootpa missä hyvänsä, ja että ne ovat samanlaisia
kaikkialla lahdessa, vieläpä meressäkin. Me emme halua riidellä
kanssanne, herra Taft, mutta neuvomme teitä, niin kauan kuin ette voi
todistaa niiden olevan teidän, olemaan valehtelematta, että me muka
olemme rosvoja ja varkaita.

-- Tiedän, että ne ovat minun. Antaisin pääni pantiksi! -- huusi herra
Taft.

-- Todistakaa se, vastasi pitkä mies, jota kutsuttiin, niinkuin
jälkeenpäin kuulimme, "Merisiaksi", syystä, että hän oli tavattoman
taitava uimari.

Herra Taft kohautti avuttomasti olkapäitään. Hän ei todellakaan voinut
todistaa osterien olevan omiaan, vaikkakin itse oli siitä varmasti
vakuutettu.

-- En säälisi tuhatta dollaria pistääkseni teidät linnaan! -- huudahti
hän. Antaisin viisisataa dollaria päästä saadakseni teidät kiinni ja
tuomituksi!

Naurunräjähdys seurasi tätä purkausta toisista veneistä, sillä
toisetkin kalavarkaat olivat kuunnelleet keskustelua.

-- Osterit maksavat enemmän, -- huomautti Merisika myrkyllisesti.

Herra Taft kääntyi kärsimättömästi ja poistui.

Charles vilkasi pikimmältään mihinkä hän meni.

Muutamien minuuttien kuluttua, kun Taft oli kadonnut kulmauksen taa,
nousi Charles laiskasti paikaltaan. Seurasin häntä ja me menimme
päinvastaiselle suunnalle.

-- Menkäämme nopeammin! -- kuiskasi Charles, kun olimme päässeet
osteriveneiden näkyvistä.

Me muutimme suuntaa ja menimme useita oikokatuja, siihen saakka, kunnes
näimme herra Taftin kunnioitusta herättävän olemuksen.

-- Aion puhua hänen kanssaan erikoisesti tästä asiasta, -- selitti
Charles koettaessamme tavoittaa osterimatalikkojen omistajaa. -- Neil
jää tänne koko viikoksi ja me voisimme sillä ajalla ehkä jotain tehdä.
Vai mitä luulet?

-- Tietysti, tietysti, -- sanoi herra Taft, kun Charles esitti hänelle
aikomuksemme. -- Nämä ryövärit vievät minulta tuhansia dollareita joka
vuosi ja olisin iloinen päästessäni heistä millä hinnalla hyvänsä, --
niin, sir, millä hinnalla hyvänsä. Kuten jo sanoin, annan viisisataa
dollaria päästä, ja se on halpa. He ryöstävät minun matalikoiltani,
repivät asettamani merkit, ahdistelevat vahtejani ja viime vuonna
niistä yhden tappoivatkin. Minä en voinut todistaa mitään. Kaikki
olivat kuin veteen kadonneet. Ainoa, mikä oli jälellä, oli murhatun
vahdin ruumis. Etsivä poliisi ei voi niille mitään. Kukaan ei voi
ryhtyä näitä olioita vastaan mihinkään. Kertaakaan meidän ei ole
onnistunut vangita heistä yhtäkään. Niin, että herra -- kuinka
sanoittekaan nimenne olleen.

-- Le-Grant, -- vastasi Charles.

-- Niin että, herra Le-Grant, minä olen teille hyvin kiitollinen
avusta, jota tarjoatte. Ja olen iloinen saadessani työskennellä
kanssanne. Veneeni ja vahtimieheni ovat teidän käytettävissänne. Tulkaa
käymään konttoriini San-Franziskoon tahi puhukaa kanssani puhelimitse.
Minä en välitä kuluista. Maksan kaikki menot, kuinka paljon hyvänsä, --
tietystikin, jolleivät ne ole aivan mielettömästi tehdyt. Tilanne,
nähkääs, on epätoivoinen ja on välttämättömästi ryhdyttävä johonkin
saadaksemme vihdoinkin selville, kuka on osterimatalikkojen omistaja,
minäkö -- vaiko tämä rosvojoukko.

-- Nyt menemme tapaamaan Neiliä, -- sanoi Charles, saatettuamme herra
Taftin San-Franziskoon menevään junaan.

Neil Partington ei ainoastaan ollut meitä estelemättä, vaan
vieläpä tarjosi apuaankin. Minä ja Charles emme tienneet mitään
osteripyynnistä, mutta hänen päänsä oli kuin suuri tietosanakirja
täynnä yksityisseikkoja siitä ja kaikesta siihen kuuluvasta.
Noin tunnin kuluttua oli hän hankkinut meille kreikkalaispojan,
seitsemän- tahi kahdeksantoista ikäisen, joka erinomaisesti tiesi
osterirosvojen kaikki tiet ja kulkupaikat.

Tässä lienee tarpeellista huomauttaa, että minä ja Charles olimme
kalavartiostossa vapaaehtoisina. Neil Partingtonin saadessa toimestaan
vakinaisen palkan, saimme me vain määrätyn osan niistä sakoista, joita
langetettiin kiinni saamillemme kalavarkaille. Satunnaiset ansiot
kuuluivat meille. Tarjouduimme Partingtonin kanssa jakamaan tasan sen,
mitä mahdollisesti Taftilta saamme, mutta hän ei halunnut kuullakaan
siitä. Hän oli omien sanojensa mukaan onnellinen voidessaan tehdä
palveluksen ihmisille, jotka olivat tehneet niin paljon hänen
hyväkseen.

Neuvottelimme kauan ja vihdoinkin teimme suunnitelman. Meitä itseämme
ei henkilökohtaisesti Alalahdella tunnettu, mutta kun kaikki tiesivät,
että "Pohjan Hirvi" oli vartiovene, niin päätettiin, että me
kreikkalaisnulikan (hän oli nimeltään Nikolai) kanssa menisimme jollain
tuntemattomalla aluksella Asparagus saarelle ja yhtyisimme siellä
osteripyyntilaivastoon. Päättäen Nikolain tiedoista matalikoista ja
rosvouksesta, saatoimme tällä tavoin tavata varkaat itse teossa ja
vangita heidät. Tätä varten piti Charlesin olla valmiina rannalla
poliisin ja herra Taftin vartion kanssa tullakseen meille apuun.

-- Minäpä tiedän sattumalta erinomaisen veneen, -- sanoi Neil, kun
olimme päättäneet tämän kysymyksen, -- vanhan, mädäntyneen alusrähjän,
joka on nykyään Tiburonissa. Te voitte Nikolain kanssa mennä sinne
höyrylaivalla, vuokrata sen pilahinnasta ja purjehtia suoraan
matalikolle.

-- Onnellista matkaa, pojat, -- sanoi hän kahden päivän kuluttua, kun
läksimme matkalle. -- Muistakaa, että se on vaarallista joukkoa ja
olkaa varovaisia!

Minun ja Nikolain onnistui vuokrata alus huokealla. Pilaa laskien
nostimme purjeet ja olimme molemmat sitä mieltä, että vene oli vielä
paljon kurjempi kuin miksi sitä oli kuvattu. Se oli kömpelö,
tasapohjainen alus, leveine perineen, laivavene köysistöineen,
haljenneine mastoineen, mädänneine purjeineen ja lahonneine
irtaimistoneen, huonokäänteinen ja vaikeasti ohjattava; siitä levisi
vastenmielinen kivihiilitervan katku, sillä alus oli töhritty tuolla
vastenmielisellä aineella keulasta perään, kajuutan katosta köliin.
Tämän kaiken lisäksi oli molempiin kylkiin koko pituudelta maalattu
suurin valkoisin kirjaimin sen nimi "Terva Meggy".

Matka Tiburonista Asparagukseen oli naurettava, vaikkakin ilman
seikkailuja. Saavuimme sinne seuraavana päivänä puolenpäivän jälkeen.
Osterirosvojen venekunta, johon kuului noin tusinan verran veneitä,
seisoi ankkurissa "Hyljätyllä Matalikolla". Kevyen tuulen ajamana
kellui "Terva Meggy" hiljalleen keskelle venekuntaa ja rosvot nousivat
katsomaan meitä veneidensä kannelle. Nikolai ja minä olimme vanhan
arkkimme hengen läpitunkemat ja ohjasimme mahdollisimman naurettavalla
ja kömpelöllä tavalla.

-- Mikä tuo on? -- kysyi joku.

-- Lue nimi, niin tiedät, -- vastasi toinen.

-- Vannon, että siinä on itse ukko Noan arkki! lisäsi Nelijalka
"Hengen" kannelta.

-- Hei! Ohjatkaa tänne, kapteeni! -- huusi toinen pilanlaskija. --
Mihinkä maanosaan käy matka?

Me emme kiinnittäneet huomiota pilailuun, vaan jatkoimme
työskentelyämme kuin kokemattomat ainakin, ikäänkuin koko huomiomme
olisi ollut kiintyneenä "Terva Meggy'yn". Minä ohjasin "Hengen"
yläpuolelle ja Nikolai juoksi keulaan laskemaan ankkurin. Se ei ollut
muuten niinkään helppoa ja siinä hommassa sotkeutui ketju, eikä ankkuri
voinut tavata pohjaa. Näytti kuin olisimme olleet hyvin suuttuneita
koettaessamme selvittää sitä. Oli miten oli, me petimme kalavarkaat
täydellisesti, tuottaen heille suunnatonta hauskuutta naurettavalla
esiintymisellämme.

Mutta ketju jäi sotkeuksiin ja keskellä ivasanoja ja myrkyllisiä
neuvoja aloimme ajelehtia ja törmäsimme yhteen "Hengen" kanssa, jonka
kokkapuu puhkasi meidän isonpurjeemme ja teki siihen ammottavan reiän.
Nelijalka ja Merisika koukistelivat naurusta jättäen meidät itse
selviytymään tästä tilanteesta.

Sen me teimmekin, merellä ennen näkemättömällä tavalla, ja samoin
käyttäydyimme ketjun selvittämisessä, jota me sitten laskimme mereen
noin kolmesataa jalkaa. Syvyys ei ollut kymmentä jalkaa enempää, joten
"Terva Meggy" saattoi kuleksia kuudensadan jalan läpimittaista ympyrää
ja täytyi sen tällä välillä törmätä ainakin puolen venekunnan kanssa
yhteen.

Ilma oli kaunis, osterirosvot seisoivat rauhallisesti paikoillaan
lyhyissä ankkuriköysissään ja kiroilivat meitä kovaäänisesti, koska me
olimme tietämättömyydessämme heittäneet tällaisen kettinkipaljouden
mereen. He eivät ainoastaan kiroilleet, vaan pakoittivatpa meidät
vetämään ylös kettinkimme ja laskemaan vain kolmekymmentä jalkaa.

Senjälkeen, kun olimme tehneet heihin riittävän vaikutuksen
täydellisellä tyhmyydellämme, menimme Nikolain kanssa kannen alle
onnittelemaan toisiamme ja keittämään illallista. Tuskin olimme
ehtineet syödä ja pestä astiat, kun "Terva Meggyn" viereen laski vene
ja kannelta kuului raskaita askeleita. Näimme Nelijalan ja hänen
toverinsa eläimelliset kasvot. He laskeutuivat kajuuttaan, mutta eivät
ehtineet vielä istua penkille, kun saapui toinen vene ja sitten vielä
yksi ja taas yksi, kunnes kajuuttaan oli kokoontunut koko laivaston
edustajat.

-- Mistä te "pimititte" tämän vanhan kaukalon? -- kysyi meksikolaisen
näköinen jykevä, karkeatukkainen ja synkkäkatseinen mies.

-- Emme me sitä mistään pimittäneet, -- vastasi Nikolai äänensävyllä,
joka antoi heidän todella luulla meidän varastaneen "Terva Meggyn". --
Ja jos pimitimmekin, niin mitä siitä?

-- Ei mitään, teidän makunne vain ei ole erikoisemmin ihastuttava, --
nauroi meksikolaisen näköinen. -- Minä mätänisin mieluummin rannalla
ennenkuin ottaisin tuollaisen laatikon, joka ei liiku paikaltaan.

-- Emmehän me voineet sitä tietää ennenkuin olimme koettaneet, --
vastasi Nikolai niin viattomasti, että sitä seurasi yleinen nauru.

-- Sanokaapa, kuinka te pyydystätte ostereita? -- kysyi hän yht'äkkiä.
-- Mekin tarvitsemme niitä ja senvuoksi olemme tänne saapuneetkin.

-- Mitä te niillä? -- kysyi Merisika?

-- Ystävillemme, tietysti -- vastasi Nikolai viekkaasti. -- Te
luultavasti tarvitsette niitä samaan tarkoitukseen.

Tämä aiheutti uuden naurun, ja kun vieraamme kävivät iloisammiksi,
huomasimme, ettei heillä ollut pienintäkään epäilystä meihin nähden.

-- Kuulkaapas, enkö nähnyt teitä viime viikolla Oaklannin laiturilla?
-- kysyi yht'äkkiä Nelijalka.

-- Kyllä -- vastasin minä rohkeasti. -- Katselin teidän miehiänne ja
tuumailin, kannattaako ryhtyä osterinpyyntiin vai eikö. Minusta näytti,
että se ei ollut tyhmempää työtä ja senpävuoksi olenkin tässä.
Tietystikin -- kiirehdin lisäämään -- jos ei teidän tovereillanne ole
mitään sitä vastaan.

-- Sanonpa teille erään asian -- vastasi Nelijalka, -- koettakaa
pimittää itsellenne parempi vene. Me emme aio kuleksia tuommoisen arkin
mukana kuin teillä nyt on. Ymmärrättekö?

-- Tietysti -- vastasin minä. -- Kun vain saamme myydyksi jonkunverran
ostereita, teemme sen, niin että olette tyytyväisiä.

-- Jos osoittaudutte sopiviksi ja älykkäiksi miehiksi -- jatkoi
Nelijalka -- niin en näe syytä, miksikä ette voisi kulkea kanssamme.
Mutta jos toisin on, silloin (tässä hänen äänensä kävi ankaraksi ja
uhkaavaksi) -- silloin tulee tästä päivästä elämänne vähimmin
kadehdittava päivä. Onko selvä?

-- Selvä on -- vastasin minä.

Tämän ja monien muiden samantapaisten varoitusten ja neuvojen jälkeen
keskustelu kävi yleiseksi ja me saimme kuulla, että aiottiin tehdä tänä
yönä retki osterimatalikoille. Kun he noin tunnin kuluttua asettuivat
veneisiinsä, oli meitä pyydetty yhtymään retkeen, jonka ohessa
vakuutettiin, että mitä enemmän ihmisiä, sitä hauskempaa tulisi.

-- Huomasitteko tuon meksikolaisen näköisen veikon? -- kysyi Nikolai
heidän mentyään. -- Se on Barchi "satamasakista" ja mies, joka oli
hänen kanssaan, on Skilling. He ovat molemmat vapaina viidentuhannen
dollarin takausta vastaan.

Olin kuullut satamasakista ennenkin. Se oli joukko roistoja ja
rikoksentekijöitä, jotka pitivät koko ympäristöä pelon vallassa ja
joista kaksi kolmatta osaa tavallisesti istui linnassa erilaisista
konnankoukuista, alkaen väärästä valasta mitä vaihtelevimpiin rikoksiin
ja lopettaen murhalla.

-- He eivät ole osterirosvoja ammatiltaan -- jatkoi Nikolai. -- He ovat
tulleet vain huvittelemaan ja ansaitsemaan vähän rahoja. Mutta meidän
on pidettävä niitä silmällä.

Istuimme keulassa yhteentoista asti ja keskustelimme
toimintasuunnitelmasta, kun kuulimme airojen loisketta "Hengen"
taholta. Vedimme veneen luoksemme, heitimme siihen muutamia säkkejä ja
läksimme. "Hengen" luona tapasimme kaikki veneet jo koolla, sillä retki
oli päätetty tehdä yhdessä.

Kummastuksekseni vesi oli nyt vain jalan syvyinen, vaikka ankkurin
olimme heittäneet kymmenen jalan syvyyteen. Oli suuri kesäkuun
laskuvesi sekä täysikuu, ja kun laskuveden vielä piti jatkua noin
puolitoista tuntia, saattoi odottaa, että ankkuripaikkamme ennen
nousuveden tuloa olisi aivan kuiva.

Herra Taftin matalikot olivat noin kolmen mailin päässä
seisomapaikastamme ja me sousimme kauan vaieten toisten veneiden
jäljestä; aika-ajoin seisahtui veneemme karille ja airot löivät koko
ajan pohjaan. Vihdoinkin jouduimme savipohjalle, jossa ei ollut vettä
kahta tuumaa enempää, ja veneet eivät voineet kulkea, mutta rosvot
hyppäsivät veneistään heti pois ja kiskoivat ne nopeasti yli matalikon
meidän seuratessa rauhallisesti perästä.

Kuun eteen ajautui keveitä pilviä, tuli verrattain pimeä, mutta
rosvot menivät pysähtymättä eteenpäin, varmuudella, jonka suuri
paikallistuntemus heille antoi. Savea jatkui noin puoli mailia, jonka
jälkeen tulimme suureen kanavaan ja aloimme jälleen soutaa. Molemmin
puolin oli suuria kasoja kuolleita ostereita. Lopuksi saavuimme
paikalle, missä ostereita lajiteltiin ja pyydystettiin. Kaksi miestä,
jotka seisoivat eräällä matalikoista, kääntyi puoleemme käskien meitä
poistumaan. Mutta Nelijalka, Merisika, Barchi ja Skilling menivät
meidän muiden, noin kolmenkymmenen miehen seuraamana, viidellätoista
veneellä suoraan vartioiden luo.

-- On parempi, että korjaatte täältä luunne -- sanoi Barchi uhkaavasti,
-- tahi me laitamme veneenne sellaiseen kuntoon, ettette halua enempää
soudella.

Vartijat väistivät viisaasti näin suurta ylivoimaa ja sousivat kanavaa
myöten rannalle päin. Tekemämme suunnitelman mukaisesti heidän oli näin
meneteltävä.

Käänsimme veneet eräälle leveälle matalikolle ja ryhdyimme kaikki
työhön täyttämään säkkejä ostereilla. Ajottain valaisi kuu ja silloin
eroitimme selvästi suuret osterit. Lyhyessä ajassa täyttyivät säkit ja
ne kannettiin veneisiin, joista haettiin tyhjiä. Minä ja Nikolai usein
ja levottomina palasimme kantamuksinemme veneille, mutta tapasimme aina
jonkun rosvoista joko tulemassa tahi menemässä sinne.

-- Älkää hätäilkö -- sanoi Nikolai -- älkäämme kiirehtikö. He kulkevat
yhä etemmäksi ja etemmäksi, joten tulee liian pitkä matka kiskoa joka
säkki erikseen veneeseen. He jättävät ne matalikon rannalle ottaakseen
ne nousuveden alettua, jolloin niiden luo voi päästä veneellä.

Kului puolisen tuntia ja nousuvesi alkoi, kun tapahtui seuraavaa:
Jätettyämme rosvot työhönsä me juoksimme veneille, työnsimme ne irti
ilman pienintäkään melua ja sidoimme yhteen suureksi veneketjuksi.
Juuri kun me työnsimme ulos viimeistä venettä, omaamme, tuli luoksemme
eräs rosvoista. Se oli Barchi. Hänen terävät silmänsä välähtivät ja hän
käsitti silmänräpäyksessä mistä oli kysymys ja hyppäsi luoksemme --
mutta me tyrkkäsimme venettämme voimakkaasti ja onnistuimme
luikahtamaan hänen käsistään jättäen hänet pulikoimaan veteen, joka
ulottui yli pään. Heti matalikolle päästyään alkoi hän huutaa ja
hälyyttää tovereitaan.

Me sousimme minkä jaksoimme, mutta matka edistyi hitaasti, koska
hinattavanamme oli liian paljon veneitä. Matalikolta kajahti laukaus,
sitten toinen ja kolmas, ja pian alkoi keskeytymätön ammunta. Kuulat
eivät lakanneet viheltelemästä ympärillämme, mutta kuu peittyi tiheiden
pilvien taa ja tällaisessa pimeydessä oli ammunta aivan tähtäyksetöntä.

-- Toivoisin, että meillä olisi höyryvene -- sanoin minä.

-- Minä puolestani haluaisin, ettei kuu näyttäytyisi -- vastasi
Nikolai.

Tämä oli vaikeaa ja hidasta työtä, mutta jokainen aironveto vei meidät
etemmäksi matalikolta ja likemmäksi rantaa, kunnes ammunta vihdoin
hiljeni, ja kun kuu jälleen näyttäytyi, niin me olimme ulkopuolella
vaaraa. Pian huudettiin rannalta, ja kun me vastasimme, suuntautui
luoksemme kaksi poliisivenettä, joissa kummassakin oli kolme soutajaa.
Charlesin iloiset kasvot kumartuivat meihin päin ja voimakkaasti
puristaen käsiämme huusi hän ihastuneena:

-- Kunnon poikia, reippaita poikia molemmat!

Kun veneet oli laskettu rannalle, minä Nikolain ja erään vartijan
kanssa istuuduin yhteen poliisiveneeseen, Charles tarttui peräsimeen ja
me läksimme. Kaksi muuta poliisivenettä seurasi, ja kun kuu jälleen
näyttäytyi taivaalle, saatoimme helposti eroittaa eristetyssä asemassa
olevat osterirosvot. Lähestyessämme avasivat he meitä kohti kiivaan
tulen ja me vetäydyimme kiireesti ampumamatkan ulkopuolelle.

-- Odottakaamme vähän -- sanoi Charles. -- Nousuvesi jatkuu, -- vielä
vähän aikaa ja he ovat vedessä kaulaa myöten ja heillä on muuta
ajateltavaa kuin ampuminen.

Me jäimme odottamaan, kunnes nousuvesi tekisi tehtävänsä. Rosvojen
asema oli tällainen: Kovan nousuveden vuoksi vesi virtasi takaisin
nopeasti kuin myllyn rännistä ja parhainkaan uimari ei voisi uida
kolmea mailia vastavirtaan sinne, missä heidän aluksensa olivat. Rannan
ja heidän välillään olimme me, riistäen heiltä mahdollisuuden
pelastautua siihen suuntaan. Sitäpaitsi vesi peitti jo osan matalikoita
uhaten hukuttaa heidät muutaman tunnin kuluttua.

Oli kaunista ja tyyntä. Kuun valossa tarkastimme heitä yökiikareilla ja
kerroimme Charlesille matkastamme "Terva Meggyllä". Kului tunti ja
toinen. Rosvot kokoontuivat matalikon korkeimmalle kohdalle vyötäisiään
myöten vedessä seisten.

-- Tästä näkyy, mitä merkitsee kekseliäisyys -- puheli Charles. -- Taft
koetteli vuosikausia saada heitä kiikkiin, mutta hän halusi tehdä sen
ylivoimalla, eikä onnistunut. Me työskentelimme päällämme...

Tällä hetkellä kuulin vedestä hiljaista loisketta ja kohottaen käteni
vaiteliaisuuden merkiksi käänsin veneen ja sousin hitaasti vasten
virtaa. Loiske kuului noin viidenkymmenen jalan päästä. Olimme hiljaa
ja odotimme. Minuutin kuluttua kuului voimakas isku veteen. Kuuden
jalan päässä meistä kuun valossa näyttäytyi musta pää ja valkoiset
hartiat. Ikäänkuin ihmetyksen ja hämmästyksen jähmettämänä uimari
silmänräpäyksessä katosi veden alle.

Me vetäisimme pari kertaa voimakkaasti airoilla ja annoimme sitten
virran viedä venettä. Neljä paria silmiä tarkasteli tiukasti vettä,
mutta pienintäkään värettä ei näkynyt, eikä mitään muutakaan, joka
olisi osoittanut mustan pään ja valkoisten hartiain olinpaikan.

-- Se oli Merisika -- sanoi Nikolai. -- Hänet meidän on siepattava
päivänvalolla.

Neljännestä vailla kolme antoivat rosvot ensimmäisen merkin, että
olivat valmiit antautumaan. Me kuulimme Nelijalan päästävän avunhuutoja
ja tällä kertaa meitä ei enää vastaanotettu tulella. Nelijalka oli
todella vaarassa. Hänen toveriensa päät ja hartiat olivat näkyvissä
vedestä ja he olivat, voidakseen seisoa vasten virtaa, tarttuneet
toisiinsa ja pitelivät häntä hartioillaan.

-- Kas niin, pojat -- sanoi Charles iloisesti, -- te olette käsissämme,
ettekä mene mihinkään. Jos aiotte rimpuilla, jätämme teidät yksin ja
vesi tekee teistä selvän. Mutta jos antaudutte hyvällä, otamme teidät
kaikki toinen toisenne jälkeen heti veneisiin ja te olette pelastetut.
Mitä tuumitte?

-- Oi! -- huusivat he kaikki kuorossa värisevin äänin ja hampaiden
kalistessa.

-- Tulkaa siis yksitellen, mutta pienikasvuiset ensin.

Nelijalka otettiin ylös ensimmäisenä; hän oli nöyrä, vaikkakin pani
vastaan, kun poliisi asetti hänelle käsiraudat. Hänen jälkeensä tuli
Barchi aivan tyynenä ja hiljaisena märissä vaatteissaan. Kun meidän
veneeseemme oli koottu kymmenen miestä, vetäydyimme etemmäksi ja toinen
vene täytettiin. Kolmanteen veneeseen tuli vain yhdeksän vankia; --
kaikkiaan oli siepattu kaksikymmentäyhdeksän miestä.

-- Mutta Merisikaa te vain ette siepanneet -- sanoi Nelijalka
ylpeillen, ikäänkuin tämän pako olisi suuresti alentanut onnistumisemme
merkitystä.

Charles nauroi.

-- Mutta me näimme hänet kuitenkin, kun hän aivastellen ja päristen
kuin sika ui rannalle.

Nöyrän, kylmästä värisevän rosvojoukon kera astuimme maihin ja tulimme
osterivartiolle. Charles koputti, ovi avautui ja miellyttävä lämpö
ympäröi meitä.

-- Kas täällä, pojat, voitte kuivata vaatteenne sekä saada lämmintä
kahvia -- sanoi Charles, kun he olivat kaikki astuneet huoneeseen.

Ja ikkunan luona istui Merisika surullisena, pitäen käsissään höyryävää
kuppia. Minä ja Nikolai katsoimme yht'aikaa Charlesiin. Hän nauroi
iloisesti.

-- Tämä on kaikki kekseliäisyyttä -- selitti hän. -- Kun te näette
jonkun asian, on sitä katsottava joka puolelta. Asian joka puolelta
näkeminen merkitsee paljon! Minä näin niemekkeen ja asetin sinne
sopivalle paikalle pari poliisia. Siinä kaikki.



"LANCASHIREN KUNINGATTAREN" PIIRITYS.


Minusta tuntuu, että vaikein tehtävä, joka kalavartion osalle sattui,
oli suuren, nelimastoisen englantilaisen laivan kaksiviikkoinen
piiritys, johon otti osaa kaksi miestä: minä ja Charles. Ennenkuin
saimme sen kunnialla lopetetuksi, tuli meidän ratkaista omituinen
matemaattinen tehtävä ja oikean ratkaisun löysimme aivan sattumalta.

Suoritettuamme retken osterirosvoja vastaan palasimme Oaklandiin ja
vietimme siellä kaksi viikkoa, niin kauan kuin Neil Partingtonin vaimo
oli sivuuttanut vaaran ja alkoi tervehtyä. Niin että vasta noin
kuukauden poissaolon jälkeen ohjasimme viimeinkin Beniciaan. Kun kissa
ei ole kotona, ovat hiiret herroja, ja näiden neljän viikon aikana oli
kalavarkaiden röyhkeys kasvanut äärimmäisiin saakka. Kainostelematta ja
aivan avoimesti rikkoivat he lakeja. Mennessämme Pedro-niemen ohi
näimme paljon jälkiä ankeriaanpyydystäjien entistä innokkaammasta
toiminnasta ja San-Paulin lahdella näimme laajalle levittäytyneen
laivaston kalastajia Ylälahdelta. He kiskoivat kiireesti ylös
pyydyksiään ja nostivat purjeita.

Se oli hyvin epäilyttävää ja me ryhdyimme takaa-ajoon. Ensimmäisessä ja
ainoassa veneessä, joka meidän onnistui siepata, huomasimme laittoman
verkon. Rautakalojen pyyntiä varten salli laki pitää vain sellaisia
verkkoja, joiden silmien väli oli vähintäin seitsemän ja puoli tuumaa,
mutta meidän saamassamme verkossa oli se hädin tuskin kolme tuumaa.
Tämä oli selvää lain rikkomista ja molemmat kalastajat vangittiin heti.
Neil Partington otti toisen heistä itselleen avuksi "Pohjan Hirveen",
ja minä Charlesin kanssa menin toisen vangin kera takavarikoituun
alukseen.

Mutta kalanpyytäjälaivasto purjehti tavattomalla kiireellä Petaluman
rantaan päin ja koko matkalla San-Paul lahden kautta me emme enää
nähneet ainoatakaan kalastajaa. Meidän vankimme, pronssinvärinen,
parrakas kreikkalainen, istui itsepäisenä verkollaan meidän
ohjatessamme hänen venettään. Se oli uusi, kolumbialainen lohivene,
joka suoritti nähtävästi ensi matkaansa ja kulki suurenmoisesti.
Vankimme oli aivan vaiti eikä kiinnittänyt meihin huomiota silloinkaan,
kun Charles kehui venettä. Päätimme, ettei hän ollut seuranhaluinen
mies.

Menimme Carquinezin salmen kautta Turnerin veistämön luona olevaan
lahteen, sillä siellä oli vesi tyynempää. Useita englantilaisia
teräspurjelaivoja seisoi siellä odottamassa vehnän korjuuta ja täällä,
samassa paikassa, missä sieppasimme Big Alekin, me aivan äkkiarvaamatta
törmäsimme veneeseen kaksine italialaisineen, jotka olivat laskeneet
"kiinalaisen siiman" sammen pyydystämistä varten. Se oli
molemminpuolinen yllätys ja olimme jo heistä sivu ennenkuin kukaan
meistä ehti selvitä hämmästyksestään. Charles käänsi heti jyrkästi
tuuleen ja ohjasi kiireesti heitä kohti. Juoksin keulaan ja heitin
heille köyden käskien sitomaan sen. Toinen italialaisista kiinnitti sen
veneensä keulaan ja minä kiiruhdin sillä välin päästämään alas purjeen.

Charles aikoi mennä ottamaan saaliin lopullisesti haltuunsa, mutta kun
minä, haluten saada italialaiset veneemme viereen, vedin nuorasta,
päästivät he sen irti. Tuuli alkoi painaa meitä heti poispäin heidän
ottaessaan esille kaksi paria airoja, joiden kuljettamana kevyt vene
nopeasti lähti vastatuuleen. Tämä temppu saattoi meidät hetkeksi
sekaannuksiin, syystä että veneemme oli leveä ja raskaasti lastattu,
joten emme voineet toivoa saavuttavamme heitä airoilla. Mutta
odottamatta ryhtyi vankimme avuksi. Hänen mustat silmänsä säihkyivät ja
kasvot punehtuivat jännityksestä. Äkkiarvaamatta, yhdellä hyppäyksellä,
oli hän keulassa ja nosti purjeen.

-- Minulle on aina sanottu, että kreikkalaiset ovat italialaisia
paremmat -- nauroi Charles juosten peräsimeen.

En koskaan elämässäni ollut nähnyt, että joku haluaisi saada toisen
kiinni niin innokkaasti kuin meidän vankimme ajaessamme takaa
italialaisia. Hänen silmänsä kipinöivät ja sieramensa laajenivat ja
värisivät. Charles hoiti peräsintä vankimme pidellessä purjenuoraa; ja
vaikka Charles oli taitava ja liukas kuin kissa, niin kreikkalainen
vaivoin pidätti harmiaan hänen hitautensa vuoksi.

Lähimmästä rannasta olivat italialaiset runsaan mailin päässä.
Jos he pyrkisivät sinne, voisimme me laitatuuleen purjehtien saavuttaa
heidät, ennenkuin he ehtisivät kahdeksatta osaakaan tästä matkasta.
Mutta he olivat liian ymmärtäväisiä yrittääkseen sitä ja tyytyivät
senvuoksi voimakkaasti soutamaan vastatuuleen suuren "Lancashiren
kuningatar"-nimisen laivan oikeata sivua pitkin. Mutta laivan takana
olevalle vastapäiselle rannalle oli ainakin kaksi mailia aukeata merta.
He eivät siis uskaltaneet mennä suoraan, sillä olisimme tavoittaneet
heidät, ennenkuin he olisivat ehtineet rannalle. Senpävuoksi,
saavuttuaan "Lancashiren kuningattaren" keulan luo, heillä ei ollut
muuta neuvoa kuin palata myötätuuleen takaisin pitkin laivan toista
kylkeä.

Me purjehdimme jyrkästi vastatuuleen, sivuutimme laivan perän, teimme
käännöksen ja kreikkalaisen hellittäessä purjetta ja kiristellessä
hampaitaan, laskimme myötäiseen laivan vasenta kylkeä. Italialaiset
olivat jo puolivälissä laivan kuvetta, mutta voimakas tuuli kuljetti
meitä paljon joutuisammin kuin he saattoivat soutaa. Me tulimme yhä
likemmäksi ja likemmäksi ja minä varustauduin jo tarttumaan kiinni
veneeseen, kun se yht'äkkiä katosi "Lancashiren kuningattaren" suuren
perän taa.

Ajo palautui lähtökohtaansa. Italialaiset sousivat vastatuuleen pitkin
laivan oikeata kuvetta ja me menimme hankavastaiseen, etääntyen
hitaasti laivasta, sillä meidän täytyi risteillä vasten tuulta. He
sivuuttivat keulan ja alkoivat jälleen soutaa vasenta kylkeä ja me
teimme käännöksen seuraten heitä myötätuuleen. Ja kun taas olimme
saavuttamaisillamme veneen, kääntyi se perän ympäri ja vältti vaaran.
Ja niin jatkui ajo, toista puolta ylös ja toista alas, ja joka kerran
onnistui veneen luiskahtaa käsistämme.

Laivan miehistön mielenkiinto oli herännyt ja me näimme pitkän rivin
päitä, jotka kumartuivat yli kaiteen tarkaten meitä. Joka kerran kun
ahdistimme veneen perän taa, kohottivat he villin huudon ja syöksyivät
toiselle puolelle laivaa katsoakseen, kuinka ajo kävi vastatuuleen. He
nauroivat meille ja italialaisille koko ajan, antoivat pilkallisia
neuvoja, vimmastuttaen kreikkalaisemme siihen määrin, että tämä ainakin
yhden kerran joka kierroksella kohotti nyrkkinsä ja raivokkaasti
pudisti sitä laivamiehille. Näitä tämä vimmastuminen vain huvitti ja
joka kerran kun vene näyttäytyi, tervehtivät he sitä äänekkäillä,
iloisilla huudoilla.

-- Tässäpä näytös! -- huusi yksi. -- Todellinen merihippodroomi! --
lisäsi toinen.

-- Kuusipäiväiset kilpa-ajot, olkaa hyvä! -- ihasteli kolmas. -- Kuka
lyö vetoa italialaisia tikarinpistäjiä vastaan?

Seuraavassa käänteessä kreikkalainen tarjoutui vaihtamaan Charlesin
kanssa paikkaa.

-- Antakaa minun ohjata -- pyysi hän. -- Minä heidät tavoitan, varmasti
minä ne sieppaan.

Tämä koski Charlesin ammattikunniaan -- sillä hän ylpeili aina
merikuntoisuudellaan, mutta antoi kuitenkin peräsimen vangille, ottaen
itse tämän paikan. Teimme vielä kolme kierrosta ja kreikkalaisen täytyi
tunnustaa, ettei lohivene kulkenut hänen käsissään nopeampaan kuin
Charlesinkaan.

-- Teette viisaammin, jos jätätte tuon -- neuvoi eräs matruusi
ylhäältä.

Kreikkalainen rypisti kiukkuisesti kulmakarvojaan ja tavallisuuden
mukaan näytti nyrkkiään. Sillävälin eivät minun aivoni levänneet ja
viimein keksin keinon.

-- Koettakaa vielä, Charles -- sanoin minä.

Kun me jälleen käännyimme myötätuuleen, sidoin minä naarausankkuriin
nuoran. Nuoran pään kiinnitin veneeseemme ja odotin suotuisaa
tilaisuutta saadakseni heittää vehkeen. Italialaiset olivat vielä
kerran menossa "Lancashiren kuningattaren" vasenta sivua ja me tulimme
jälestä. Pääsimme yhä likemmäksi ja minä teeskentelin ikäänkuin
haluaisin tavoittaa heidät kuten ennenkin. Veneen perä oli meistä noin
kuuden jalan päässä ja italialaiset nauroivat ivallisesti kadotessaan
laivan taa. Tässä silmänräpäyksessä heitin naarausankkurin. Se tarttui
mainiosti veneen laitaan ja minä vetäsin sen takaisin, kun nuora
jännittyi, lohiveneemme mennessä eteenpäin.

Matruusien joukosta kuului huokaus, joka muuttui heti ihastuksen
kiljunnaksi, sillä toinen italialainen tempasi kääntöpääveitsensä ja
leikkasi poikki nuoran. Mutta kun me olimme vetäisseet heidät takaisin,
eivät he olleet vielä päässeet vaarasta ja Charles hyppäsi paikaltaan
perästä ja tarttui veneen perään. Tämä oli sekunnissa tehty, mutta
toinen italialaisista antoi Charlesille airolla kovan iskun päähän.
Huumaantuneena hoiperteli Charles ja kaatui lohiveneen pohjalle,
italialaisten onnistuessa luiskahtamaan jälleen laivan perän suojaan.

Kreikkalainen tarttui peräsimeen ja purjenuoraan jatkaen ajoa, mutta
minä jäin Charlesin luo, jonka päästä vuosi veri. Matruusit raivosivat
ihastuksesta ja tervehtivät yhtenä miehenä italialaisia. Charles nousi,
pitäen toisella kädellä päätään ja katsoi tylsästi ympärilleen.

-- Nyt emme anna heidän mistään hinnasta livahtaa käsistämme -- sanoi
hän tarttuen revolveriinsa.

Kun teimme seuraavan kierroksen, uhkasi hän heitä revolverilla, mutta
he sousivat vaieten eteenpäin, vetäisten airoillaan tiheästi ja
säännöllisesti, omistamatta pienintäkään huomiota Charlesille.

-- Jos te ette pysähdy, niin minä ammun -- sanoi tämä uhkaavasti.

Mutta tällä ei ollut mitään vaikutusta, he eivät edes pelästyneet
eivätkä aikoneetkaan antautua, vaikka Charles muutamia kertoja ampui
vaarallisen läheltä heitä. Ei ollut luultavaa, että hän ampuisi
aseettomia ihmisiä, italialaiset tiesivät sen yhtä hyvin kuin mekin, --
ja jatkoivat itsepäisesti soutuaan ympäri laivan.

-- Me saamme heidät lopultakin! -- huudahti Charles. -- Ajamme heitä
niin kauan kunnes he uupuvat!

Ja ajo jatkui. Kiersimme "Lancashiren kuningattaren" yli kaksikymmentä
kertaa ja näimme vihdoin, että heidänkin rautaiset lihaksensa alkoivat
veltostua. He olivat väsyksissä, ja asia olisi ollut muutaman
kierroksen jälkeen ratkaistu, mutta odottamatta saikin leikki uuden
käänteen. Mennessään vastatuuleen he aina voittivat etumatkaa ja
ehtivät mennä myötätuuleen puoleenväliin laivaa, ennenkuin me
käännyimme keulasta. Mutta viimeisellä kerralla, kun sivuutimme keulan,
näimme heidän juoksevan ylös nuoraportaita, jotka kiireesti laskettiin
laivasta. Tämän tekivät matruusit nähtävästi kapteenin suostumuksella,
sillä tultuamme paikalle, missä portaat olivat olleet, oli ne korjattu
pois ja italialaisten vene riippui veneenkannattimien nostamana
korkealla ilmassa.

Keskustelu meidän ja kapteenin välillä oli selvä ja lyhyt. Kapteeni
ehdottomasti kielsi meitä astumasta "Lancashiren kuningattaren"
kannelle, sekä kieltäytyi yhtä jyrkästi luovuttamasta italialaisia.
Silloin raivostui Charles samoinkuin kreikkalainenkin. Charles ei ollut
kärsinyt tässä naurettavassa takaa-ajossa ainoastaan tappiota, vaan
olipa kaatunut tiedottomana veneenpohjalle iskusta, jonka antajat nyt
livahtivat hänen käsistään.

-- Saatte ottaa pääni, -- huusi hän raivostuneena, iskien nyrkillä
toisen käden kämmeneen, -- jos nämä kaksi lurjusta pääsevät käsistäni!
Minä seison ja vartioin heitä, vaikkapa siihen menisi koko jälellä
oleva elämäni, ja jos en heitä ennen saavuta, niin lupaan elää sangen
vanhaksi; -- minä otan heidät tahi nimeni ei ole Charles Le-Grant!

Ja sitten alkoi "Lancashiren kuningattaren" piiritys, -- piiritys,
jonka muisto molemmilla kalastajilla ja kalavartiolla säilyy.
Kun "Pohjan Hirvi" rautakalan pyydystäjien tuloksettoman takaa-ajon
jälkeen palasi, pyysi Charles Neil Partingtonia toimittamaan hänen
oman lohiveneensä villaisine peitteineen, ruokavaroineen ja
kalastustarpeineen. Auringon laskiessa oli vaihto tehty ja me erosimme
kreikkalaisesta, jonka täytyi lähteä Beniciaan kärsimään rangaistusta
omasta rikoksestaan. Illallisen jälkeen pidimme minä ja Charles
kumpikin neljä tuntia vahtia, kunnes päivä valkeni. Kalastajat eivät
koettaneet karata tänä yönä, vaikka laiva lähetti veneen
tiedustelemaan, oliko tie selvä.

Seuraavana päivänä huomasimme, että oli ryhdyttävä säännölliseen
piiritykseen ja me teimme suunnitelman unohtamatta omia
mukavuuksiammekaan. Tässä suhteessa auttoi meitä n.k. "Lämmin laituri",
joka oli Benician rannalla. Sattui niin, että "Lancashiren kuningatar",
Turnerin veistämön ranta ja "Lämmin laituri" muodostivat suuren,
tasasuhtaisen kolmion kolme kulmaa. Kolmion sivu laivasta sille
rannalle, jolle italialaiset saattoivat pelastautua, oli yhtä pitkä
kuin matka "Lämpimältä laiturilta" samalle rannalle. Mutta kun me
saatoimme purjeilla kulkea paljon nopeammin kuin he airoilla, voimme
antaa heidän kulkea noin puoli matkaa, ennenkuin meidän tarvitsi lähteä
liikkeelle. Jos annoimme heidän mennä enemmän kuin puoli matkaa, niin
he voivat olla varmat joutuvansa rannalle ennen meitä; jos taas
läksimme liikkeelle ennenkuin he olivat ehtineet puolimatkaan,
kerkisivät he pelastua laivalle.

Määräsimme puolivälilinjan vetäen sen laiturin päästä kauempana
rannalla seisovaan tuulimyllyyn; tämä viiva oli juuri puolivälissä sitä
kolmion sivua, jota italialaisten täytyi kulkea päästäkseen rannalle.
Täten saatoimme helposti määritellä matkan, jonka italialaisten piti
soutaa, ennenkuin me läksimme liikkeelle. Päivän toisensa jälkeen
katselimme kiikarilla, kuinka he kiirehtimättä sousivat viivalle ja kun
he pysähtyivät myllyn kohdalle, heittäydyimme alukseemme ja nostimme
purjeet. Nähdessään meidän valmistelumme sousivat he hitaasti takaisin
"Lancashiren kuningattareen", vakuutettuina, ettemme heitä saavuta.

Varustautuaksemme siltä varalta, ettemme tyynen vuoksi voisi käyttää
lohivenettämme, olimme hankkineet kevyen soutuveneen kahdella
airoparilla. Mutta tyynen sattuessa olimme pakoitetut lähtemään
soutuveneellämme laiturilta samaan aikaan kuin he laivalta. Yöllä
taasen meidän täytyi pitää vahtia aivan laivan luona ja me järjestimme
senvuoksi nelituntiset vahtivuorot palaten aina aamuisin takaisin.

Italialaiset katsoivat kuitenkin parhaaksi koettaa paeta päivällä, niin
että meidän yölliset ponnistuksemme olivat hyödyttömiä.

-- Se minua erikoisesti raivostuttaa -- sanoi Charles, -- että samalla
kuin meiltä puuttuu hyvät vuoteemme, nuo lurjukset nukkuvat
suurenmoisesti joka yö. Mutta nukkukoot -- uhkasi hän. -- Minä pidän
heitä tässä laivassa kunnes kapteeni toimittaa heidät pois, -- se on
yhtä varma kuin että särki ei ole hauki.

Meillä oli vaikea tehtävä. Niin kauan kuin vahdimme italialaisia, eivät
he voineet pelastautua, mutta toiselta puolen emme voineet, niin kauan
kuin he olivat varovaisia, heitä tavoittaa. Charles vaivasi lakkaamatta
aivojaan löytääkseen ratkaisun tähän kysymykseen, mutta tällä kertaa
näytti hänen kekseliäisyytensä jättäneen hänet pulaan. Nähtävästi tämän
pulman ainoa ratkaisu oli kärsivällisyydessä. He olivat metsästäjiltä
piiloutuvia saaliita, ja sillä, kuka odotti kauimmin, oli suurimmat
mahdollisuudet voittaa peli. Senlisäksi kiusasi meitä se, että
italialaisten rannalla olevat ystävät antoivat heille merkkejä, joten
me emme voineet hetkeksikään jättää piiritystä. Sitäpaitsi kierteli
"Lämpimän laiturin" ympärillä koko ajan yksi tahi kaksi epäilyttävän
näköistä kalastajaa, jotka vakoilivat meitä.

Meille ei jäänyt muuta tehtävää kuin 'pureksia vaieten huuliamme',
kuten Charles sanoi, samalla kuin tämä homma otti koko meidän aikamme
niin, että me emme voineet ryhtyä mihinkään muuhunkaan.

Päivät kuluivat ja tilanne pysyi ennallaan, -- ei senvuoksi, etteivät
italialaiset olisi koettaneet sitä muuttaa. Eräänä yönä heidän rannalla
olevat ystävänsä koettelivat saattaa meidät harhaan, antaakseen heille
tilaisuuden sillä aikaa pelastautua. Tämä ei onnistunut senvuoksi, että
veneenkannattimet laivalla olivat huonosti voidellut. Kun palasimme
takaisin, seurattuamme kummallista venettä, kiinnitti meidän
huomiotamme veneenkannattimien kitinä ja me tulimme "Lancashiren
kuningattaren" luo juuri sillä hetkellä, kun italialaiset laskivat
venettään. Seuraavana yönä kierteli meidän ympärillämme puoli tusinaa
veneitä, mutta me pysyttelimme kuin iilimato laivan läheisyydessä ja
teimme heidän suunnitelmansa tyhjäksi, kunnes he menettivät
kärsivällisyytensä alkaen meitä haukkua.

Charles nauroi istuessaan soutuveneen pohjalla.

-- Tämä on hyvä merkki, poikaseni -- sanoi hän minulle. -- Kun
ihminen kiroilee, voit olla varma siitä, että hän on kadottanut
kärsivällisyytensä, ja se, joka kadottaa kärsivällisyytensä, kadottaa
älynsäkin ja silloin me heidät otamme.

Mutta he eivät kadottaneet älyään ja Charlesin täytyi tunnustaa, että
tässä oli yksi niitä tapauksia, jolloin kaikki merkit osoittautuivat
paikkaansa pitämättömiksi. Heidän kärsivällisyytensä näytti vetävän
vertoja meille, ja toinen viikko kului hitaasti.

Vihdoinkin Charlesin kekseliäisyys heräsi, osoittaen hänelle
ratkaisukeinon. Pedro Boulen, uusi ja kalastajille tuntematon
vartiomies, joutui sattumalta Beniciaan ja me otimme hänet toteuttamaan
suunnitelmaamme. Koettelimme pitää sen salassa, mutta jollain
kummallisella tavalla italialaisten rannalla olevat ystävät saivat
tietää jotain ja kehoittivat näitä olemaan varuillaan.

Yöllä ryhdyimme toteuttamaan suunnitelmaamme; minä ja Charles sousimme
tavallisuuden mukaan pitkin "Lancashiren kuningattaren" kupeita. Kun
tuli aivan pimeä, Pedro Boulen lähti liikkeelle kevyellä kanootilla,
sellaisella, jonka saattoi ottaa kainaloonsa ja kantaa. Kuultuamme
hänen tulevan äänekkäästi airoilla loiskien, vetäydyimme lyhyen matkan
päähän pimeyteen ja nostimme airot. Portaiden luona hän iloisesti huusi
vahtia ja kysyttyään, missä seisoo "Skottlannin päämies" -- toinen
laiva, joka myös odotti vehnälastia -- kömpelösti kaatui veneineen.
Mies, joka oli vahdissa, juoksi portaille ja kiskoi hänet vedestä. Tätä
hän tarkoittikin, -- päästä laivaan; hän odotti, että hänet heti
vietäisiin kannalle, annettaisiin lämmitellä ja kuivata vaatteet. Mutta
kapteeni ei sallinut hänen tulla, ja hän jäi nuoraportaiden alimmalle
askelmalle kylmästä värisemään. Me emme voineet pidättäytyä, tulimme
pimeydestä ja korjasimme hänet.

Heränneen miehistön pilkka- ja ivahuudot kaikuivat epämiellyttävästi
korvissamme. Molemmat italialaisetkin olivat nousseet kannelle ja
nauroivat kauan ja pahansuovasti meille.

-- Hyvä on -- sanoi Charles niin hiljaa, että ainoastaan minä saatoin
kuulla. -- Olen iloinen, ettemme me nauraneet ensin. Se paraiten nauraa
joka viimeksi nauraa, -- eikö niin, poikaseni?

Tämän sanoessaan taputti hän minua olkapäälle, mutta minusta näytti,
että hänen äänessään oli enemmän päättäväisyyttä kuin toivoa.

Me olisimme voineet turvautua viranomaisiin ja mennä englantilaiseen
laivaan lain nimessä. Mutta kalastuskomitean ohjesääntöjen mukaan
vartion tällaisissa tapauksissa täytyi välttää rettelöltä. Jos me
olisimme kutsuneet tänne korkeampia viranomaisia, olisi siitä voinut
olla seurauksena kansainvälisiä selkkauksia.

Piirityksen toinen viikko oli loppupuolella ja minkäänlaisia merkkejä
tilanteen muuttumisesta ei ollut huomattavissa. Mutta neljännentoista
päivän aamulla tuli muutos, -- tuli muodossa, joka oli yhtä
hämmästyttävä ja odottamaton niin meille kuin heillekin, joita koetimme
tavoittaa.

Charles ja minä palasimme "Lämpimälle laiturille" tavanmukaiselta
yölliseltä vahdiltamme "Lancashiren kuningattaren" luota.

-- Hei! -- huudahti Charles kummastuneena. -- Terveen järjen nimessä,
mitä tämä on? Oletko sinä kaikkien ihmeellisten laivojen joukossa
nähnyt koskaan tuommoista?

Hänellä oli syytä kummastella. Laituriin kiinnitettynä seisoi
kummallisin parkaasi, jonka koskaan olin nähnyt. Sitä ei oikeastaan
voinut kutsua parkaasiksi, mutta se muistutti kuitenkin enemmän sitä
kuin mitään muuta alusta. Se oli seitsemänkymmentä jalkaa pitkä, mutta
niin kapea ja ilman kaikkea taklausta, että näytti paljon pienemmältä
kuin olikaan. Se oli kokonaan teräksestä rakennettu ja maalattu
mustaksi. Kolme savupiippua, huomattavan etäällä toisistaan ja sangen
paljon taaksepäin kallistuneina, savusi samassa linjassa keskellä
laivaa; keula, pitkä, ohut ja terävä, näytti selvästi, että alus oli
hyvin nopeakulkuinen. Mennessämme ohi perän, luimme pienillä
valkoisilla kirjaimilla merkityn nimen "Lentäjä".

Minä ja Charles paloimme uteliaisuudesta. Hetken kuluttua olimme
laivalla ja keskustelimme koneenkäyttäjän kanssa, joka tarkasteli
kannelta auringon nousua. Hän tyydytti hyvin mielellään uteliaisuutemme
kertoen, että "Lentäjä" saapui illalla San-Franziskosta ja että tämä
oli n.k. koe-ajo ja että se kuului Silas Tatelle, nuorelle
kalifornialaiselle miljonäärille, jonka intohimona olivat
nopeakulkuiset alukset.

-- Neljätuhatta hevosvoimaa ja neljäkymmentäviisi mailia tunnissa; te
ette ehkä voi kuvitella sitä, mitä? -- lopetti koneenkäyttäjä ylpeästi.

-- Toistakaa se vielä, ystäväni! Toistakaa vielä kerran! -- huudahti
Charles innostuneena.

-- Neljätuhatta hevosvoimaa ja neljäkymmentäviisi mailia tunnissa, --
toisti koneenkäyttäjä hyväntahtoisesti naurahtaen.

-- Missä on omistaja? -- oli Charlesin seuraava kysymys. -- Voinko
jollain tavoin saada keskustella hänen kanssaan?

-- Ei, luulen, ettei se käy päinsä. Hän nähkääs paraikaa nukkuu.

Samalla hetkellä nousi kannelle nuori mies sinisessä puvussa ja
seisahtui perään katsomaan auringonnousua hänkin.

-- Se on hän -- mr Tate -- sanoi koneenkäyttäjä.

Charles meni hänen luokseen ja puhutteli häntä; nuoren miehen kasvoilla
oli miellyttävä hymy Charlesin innokkaasti kertoessa. Mr Tate
nähtävästi tiedusteli veden syvyyttä rannalla Turnerin veistämön
läheisyydessä, sillä minä näin Charlesin tekevän sen tapaisia merkkejä
ja selittävän. Muutamien minuuttien kuluttua palasi hän iloisena
takaisin.

-- Menkäämme, poikaseni, -- sanoi hän. -- Menkäämme! Ne ovat nyt
käsissämme!

Meillä oli onni, -- jätimme "Lentäjän" juuri oikeaan aikaan, sillä
hiukan myöhemmin näyttäytyi laiturilla eräs vakoilevista kalastajista.
Minä ja Charles otimme tavallisen paikkamme hirsillä hiukan "Lentäjän"
ja oman veneemme edessä, josta meidän oli mukava tarkastella
"Lancashiren kuningatarta". Kello yhdeksään mennessä ei tapahtunut
mitään, mutta sitten huomasimme, että italialaiset jättivät laivan ja
ohjasivat kolmion omanpuoleista sivua rannalle. Charles seurasi tätä
niin välinpitämättömästi kuin saattoi, mutta ennenkuin he olivat
menneet neljännestäkään välimatkasta, hän kuiskasi minulle:

-- Neljäkymmentäviisi mailia tunnissa... mikään ei voi heitä
pelastaa... he ovat meidän!

Italialaiset sousivat hitaasti ja olivat melkein samassa linjassa
tuulimyllyn kanssa. Tällöin me tavallisesti hyppäsimme lohiveneeseemme
ja nostimme purjeet; italialaiset, nähtävästi odottaen tätä, olivat
hyvin kummastuneita, kun emme liikahtaneet paikaltamme.

Kun he olivat täsmälleen samassa linjassa tuulimyllyn kanssa, yhtä
pitkän matkan päässä rannalta kuin laivastakin ja lähempänä rantaa kuin
koskaan ennen, tulivat he hyvin epäluuloisiksi. Me tarkastimme heitä
kiikareilla ja näimme, kuinka he nousivat seisomaan veneessään,
koettaen arvata meidän aikomustamme.

Vakoilijakalastaja, joka istui hirrellä vieressämme, oli nähtävästi
myöskin pois tolalta. Hän ei voinut ymmärtää toimettomuuttamme.
Italialaiset alkoivat uudelleen soutaa lähemmäksi rantaa, mutta
pysähtyivät äkkiä ja katselivat sinne tarkkaavasti ikäänkuin epäillen,
että me saatoimme piillä jossakin rannalla. Mutta rantaäyräälle tuli
joku mies, joka huiskutti nenäliinaa merkiksi, että tie oli vapaa. Tämä
rauhoitti heitä. He kumartuivat airoihin ja kiisivät eteenpäin. Tätä
oli Charles odottanutkin. Kun he olivat menneet kolme neljännestä
matkasta "Lancashiren kuningattaresta" rannalle päin ja heillä oli
jälellä vain neljännes maili saavuttaakseen rannan, löi Charles minua
olalle ja huusi:

-- He ovat meidän! He ovat meidän!

Me juoksimme "Lentäjän" portaille ja hyppäsimme laivaan. Keula- ja
peräköydet olivat irroitetut ja "Lentäjä" syöksyi eteenpäin. Kalastaja,
jonka olimme jättäneet hirrelle, tempasi revolverinsa ja ampui viisi
laukausta ilmaan, yhden toisensa jälkeen. Italialaiset kiinnittivät
heti huomionsa tähän varoitukseen ja alkoivat soutaa epätoivoisesti
kuin mielipuolet.

En tiedä, kuinka kutsua meidän vauhtiamme. Me suorastaan lensimme.
Kiisimme vedessä sellaisella kauhealla nopeudella, että keulan molemmin
puolin kohosi suunnaton vaahtoinen laine samalla kuin perässä seurasi
korkea vesimuuri, ikäänkuin valmiina syöksymään kannelle ja
nielaisemaan meidät. "Lentäjä" vapisi, sähisi ja ulvoi kuin elävä
olento. Me kiisimme tuulen mukana, joka muistutti myrskyä --
neljänkymmenenviiden mailin myrskyä. Emme voineet seisoa, hengityksemme
salpautui. Savu kohosi piipuista suoraan taaksepäin, muodostaen niiden
kanssa suoran kulman. Lensimme pikajunan vauhdilla.

Charles, myöhemmin kertoessaan tästä ajosta, sanoi, me otimme heidät
"lennossa", ja täsmällisempää sanontatapaa en minäkään keksi.

Mitä tulee veneessä oleviin italialaisiin, näytti, että me tuskin
ehdimme lähteä, kun olimme jo heidät tavoittaneet. Tietysti meidän
täytyi hiljentää vauhtia ja palata takaisin, ennenkuin tulimme heidän
luokseen. Mutta silloinkin me liian nopeasti kiisimme sivu ja olimme
pakoitetut tekemään ympyrän muotoisen kehän heidän ja rannan välillä.
He sousivat voimakkaasti, kohottautuen penkeiltään joka airon vedolla,
aina siihen saakka, kunnes menimme sivu, ja he tunsivat minun ja
Charlesin. Se saattoi heidän kätensä heti vaipumaan. He panivat airot
syrjään ja antautuivat umpimielisinä ja vihaisina.

-- Hyvä on, Charles -- sanoi Neil Partington, kun keskustelimme tästä
asiasta laiturilla. -- Mutta haluaisin tietää, mihin oli teidän kehuttu
kekseliäisyytenne matkustanut tällä kertaa?

Mutta Charles oli itselleen uskollinen.

-- Kekseliäisyys? -- kysyi hän näyttäen "Lentäjää" -- Katsokaa tuota!
Ei, katsokaapa sitä oikein tarkoin! Jos ei tuo laitos ole
kekseliäisyyttä, niin haluaisinpa tietää, mikä sitä on.

-- Tietystikin -- lisäsi hän, -- sen keksi joku toinen, mutta tulos oli
sama.



CHARLESIN JUONI.


Naurettavin, mutta samalla kertaa vaarallisin kalavartion teko oli
kahdenkymmenen kalastajan vangitseminen yhtaikaa. Charles kutsui
tapausta nimeltä coop, jonka hän oli kuullut Neil Partingtonilta, mutta
minä luulen, että hän käsitti sanan väärin ja ymmärsi sillä loukkuun
saattamista, sieppaamista. Mutta oli miten oli, coup tahi coop,
kalastajille se joka tapauksessa oli todellinen Waterloo. Se oli kovin
isku, jonka kalavartio heille milloinkaan tuotti ja täydelleen ansaittu
avonaisella ja häikäilemättömällä lain rikkomisella.

Niin sanotun "avonaisen sesongin" aikana kalastajat saavat pyydystää
lohia niin paljon kuin haluavat ja niin paljon kuin heidän veneensä
kestävät. Mutta oli yksi tärkeä rajoitus. Auringonlaskusta
lauantai-iltana auringon-nousuun maanantaiaamuna ei verkkoja saanut
asettaa. Tämän, kalastuskomitean tarkoituksenmukaisen säännön, oli
aiheuttanut välttämättömyys antaa lohille tilaisuus kohota ylös jokea
laskemaan mätiä. Ja tätä lakia, jota ainoastaan kerran rikottiin,
noudattivat kreikkalaiset kalastajat kuuliaisesti pyydystäessään lohia
säilyketehtaisiin ja vähittäiskauppoihin.

Eräänä sunnuntaiaamuna ilmoitettiin Charlesille puhelimitse
Collinvillestä, että joukko kalastajia verkkoineen lähti liikkeelle.
Minä ja Charles kiiruhdimme lohiveneeseemme ja läksimme
tapahtumapaikalle. Kevyen myötätuulen puhaltaessa menimme Carquinezin
salmen kautta Suinin lahden poikki ja sivuutettuamme majakan
Laivasaarella, näimme edessämme koko venekunnan.

Mutta sallikaa minun ensiksi kuvata pyydystystapa. Tässä käytetyt
pyydykset ovat nimeltään "nieluverkkoja". Se on tavallinen,
vinokaiteinen verkko, jonka silmien väli on vähintäin seitsemän ja
puoli tuumaa. Sen pituus vaihtelee viidestä seitsemään, vieläpä
kahdeksaansataankin jalkaan ja leveys on ainoastaan muutamia jalkoja.
Sitä ei sidota yhteen paikkaan, vaan se ui virran mukana, jolloin
yläreunaa kannattaa pinnalla korkit ja alareuna on veden alla
lyijypainojen avulla, joten verkko pysyy seisovassa asennossa.

Tällainen tekotapa sallii verkon uida virrassakin pystyssä ja se
näinollen kokonaan sulkee tien lohilta, jotka kohoavat virtaa ylös.
Lohi, joka tavallisesti ui lähellä pintaa, joutuu verkkoon, joiden
silmukoiden välitse se ei mahdu, eikä se voi mennä takaisinkaan päin --
sitä estävät kidukset, jotka ovat tarttuneet verkon silmuihin.
Tällaista verkkoa laskemaan tarvitaan kaksi miestä, toinen hoitaa
airoja toisen seisoessa perässä ja heittäessä varovasti verkkoa veteen.
Kun se on vedessä, kalastajat sitovat toisen pään veneeseen kiinni ja
kulkevat sen mukana pitkin virtaa.

Jokainen vene meidän edessämme olevasta laittomasta
kalastajalaivastosta oli toisesta kahden- tahi kolmensadan jaardin
päässä. Joki oli kuin veneillä ja verkoilla kylvetty niin pitkälle
kuin silmä kantoi, ja Charles sen nähtyään sanoi:

-- Onpa sääli, poikaseni, ettei minulla ole tuhatta kättä siepatakseni
kaikki yhdellä kertaa. Nyt voimme tavoittaa vain yhden veneen, sillä
toiset tulevat katoamaan jäljettömiin sillä aikaa kun olemme
tekemisissä yhden kanssa.

Kun menimme lähemmäksi, niin emme huomanneet tavanmukaista touhua ja
hätäilyä, jonka meidän ilmaantumisemme aina aiheutti, jokikinen vene
jäi rauhallisesti verkkonsa luo, ja kalastajat eivät kunnioittaneet
meitä pienimmälläkään huomiolla.

-- Tämäpä on kummallista, -- mutisi Charles. -- Eivätköhän ne tunne
meitä?

Sanoin, että se ei voinut olla mahdollista, ja Charles myönsi, sillä
edessämme oli kokonainen laivasto ihmisiä, jotka tunsivat meidät
liiankin hyvin, mutta kuitenkaan eivät välittäneet meistä enemmän kuin
jostain huvialuksesta joella.

Mutta niin ei asia ollut, sillä lähestyessämme likimmäistä verkkoa
kalastajat, joille se kuului, irroittivat siitä veneensä ja alkoivat
hitaasti soutaa rannalle. Toiset veneet eivät osoittaneet mitään
levottomuuden merkkiä.

-- Tämä on merkillistä, -- huomautti Charles. -- Mutta me voimme
kuitenkin takavarikoida verkon.

Laskimme purjeen, kiinnitimme verkon pään ja aloimme nostaa sitä
alukseen. Mutta samassa vihelsi kuula ja sitä seurasi heikko laukauksen
ääni. Kuula lensi ohitsemme ja iski veteen.

Kalastajat, jotka olivat menneet rannalle, ampuivat meitä. Kun
tartuimme uudelleen verkkoon, lensi ohitsemme toinen kuula, mutta tällä
kertaa lähempää. Charles päästi verkon ja istuutui. Laukaukset
lakkasivat. Mutta tuskin oli hän uudelleen alkanut nostaa verkkoa, kun
ammunta alkoi jälleen.

-- Täytyy jättää, -- sanoi hän heittäen verkon yli laidan. -- Voitte
pitää tämän, pojat, se lienee teille tarpeellisempi kuin meille.

Sousimme toisen verkon luo, sillä Charles tahtoi tietää, olimmeko
tekemisissä järjestetyn vastarinnan kanssa.

Saapuessamme jättivät molemmat kalastajat verkkonsa ja ohjasivat
rannalle, samalla kun ensimäiset kaksi palasivat takaisin ja sitoivat
verkkonsa, jonka me olimme jättäneet, veneeseensä. Toisen verkon luona
otettiin meidät myöskin laukauksilla vastaan ja hiljenivät ne vasta
silloin, kun me peräydyimme ja ohjasimme kolmannen luo, jossa uusiutui
sama näytelmä.

Silloin jätimme heidät ja, kärsittyämme täydellisen tappion, nostimme
purjeet ja menimme vastatuuleen Beniciaan. Kului muutamia
sunnuntaipäiviä ja kalastajat rikkoivat itsepintaisesti lakia. Ilman
asestettua voimaa emme voineet tehdä mitään. Kalastajia nähtävästi
miellytti tämä uusi keino ja he turvautuivat siihen joka kerta kun oli
tarvis. Näytti ettei ole mitään keinoa, joka pakottaisi heidät
antautumaan.

Sattui niin, että samaan aikaan saapui luoksemme Neil Partington
Ylälahdelta, missä hän oli ollut useita viikkoja. Hänen mukanaan oli
Nikolai -- kreikkalainen, joka oli auttanut meitä retkellä
osterirosvoja vastaan, -- ja he liittyivät molemmat meihin. Laadimme
suunnitelman huolellisesti. Päätettiin, että minä ja Charles kävisimme
käsiksi verkkoihin, mutta toiset piilottautuisivat johonkin rannalle
saadakseen kiinni meitä ampuvat kalastajat.

Se oli hyvä suunnitelma. Sitä mieltä oli Charleskin. Mutta
kreikkalaiset olivat kuitenkin meitä viisaampia. He ennättivät ennen
meitä, järjestivät Neilille ja Nikolaille väijytyksen ja ottivat heidät
vangiksi. Kun me koetimme vallata verkkoa, viheltelivät kuulat
korvissamme entiseen tapaan. Ja vasta kun peräännyimme, päästettiin
Neil ja Nikolai vapaaksi. He olivat hiukan noloja ilmautuessaan
luoksemme, ja Charles alkoi säälimättömästi heitä ivata. Mutta Neil ei
jäänyt velkaan ja lausui ihmetyksensä siitä, että Charlesin
kekseliäisyys oli viime aikoina näyttänyt lähteneen matkoille.

-- Odottakaahan, se palaa aikanaan -- lupasi Charles.

-- Luultavasti -- myönsi Neil. -- Mutta minä pelkään, että silloin ei
ole jälellä ainuttakaan lohta ja teidän kekseliäisyytenne ei ehkä ole
enää tarpeen.

Hyvin tyytymättömänä tähän seikkailuun läksi Neil Partington
Ylälahdelle ottaen Nikolain mukaansa, ja me jäimme kahden, omien
voimiemme varaan. Se merkitsi sitä, että kalanpyynti sunnuntaisin
tulisi jatkumaan siksi, kunnes Charles keksisi hyvän keinon. Minä
vaivasin kauan aivojani kysymyksellä, kuinka nöyryyttää kreikkalaiset,
Charles samoin; mietimme tuhansia keinoja, jotka kumminkin lähemmin
tarkastettuamme huomasimme kelvottomiksi.

Kalastajat rohkaistuivat ja kehuivat pitkin jokea voitostaan. Aloimme
huomata kalastajaväestön keskuudessa kasvavaa tottelemattomuutta
laillista valtaa kohtaan. Me olimme perääntyneet ja he kadottivat
kaiken arvonannon meihin. Kadotettuamme heidän kunnioituksensa alkoivat
he suhtautua meihin halveksivasti. Charlesin he ristivät "vanhaksi
ämmäksi" ja minä sain nimen "pieni kili". Tilanne kävi sietämättömäksi,
ja meille selvisi, että täytyi antaa kreikkalaisille tuntuva isku,
jotta he jälleen tuntisivat meitä kohtaan entistä kunnioitusta.

Vihdoinkin eräänä aamuna meille valkeni. Olimme höyrylaivalaiturilla,
missä jokihöyrylaivat purkivat lastiaan ja satuimme satamatyömiesten ja
rantajätkien joukkoon, jotka tunkeilivat erään pitkävartisissa
saappaissa olevan nuoren miehen ympärillä. Mies kertoi omasta
onnettomasta kohtalostaan. Hän oli omien sanojensa mukaan jonkinlainen
urheilukalastaja ja pyydysti vain Berkleyssä olevaa paikallista
kalahallia varten, joka sijaitsi kolmenkymmenen mailin päässä
Alalahdella. Viime yönä hän laski verkkonsa ja paneutui hiukan
levähtämään veneen pohjalle. Herättyään hän huomasi, että oli jo aamu
ja näki, että hänen veneensä rauhallisesti keinui höyrylaivalaiturin
luona Beniciaan. Hänen edessään seisoi jokihöyrylaiva "Apache", jossa
kaksi matruusia irroitti höyrylaivan siivistä hänen verkkonsa
kappaleita. Lyhyesti sanoen: heti hänen nukuttuaan sammui veneestä
lyhty ja "Apache" ajoi hänen verkkoonsa ja vaikkakin se paloitteli
verkon kappaleiksi, oli tämä jollain tavoin sotkeutunut ja näin tuli
mies hinatuksi kolmekymmentä mailia syrjään tiestään.

Charles nykäisi minua kyynärpäällään. Ymmärsin hänen ajatuksensa, mutta
vastasin:

-- Emmehän me voi vuokrata höyrylaivaa.

-- En sitä halua tehdäkään -- vastasi hän, -- mutta me menemme Turnerin
veistämölle. Minulla on päässäni jotain ja ehkäpä saamme yhtä ja toista
järjestetyksi.

Menimme veistämölle ja Charles meni tokassa seisovan "Maria-Rebecan"
luo, jota puhdistettiin ja laitettiin kuntoon. Se oli meille tuttu
tasapohjainen alus, joka otti lastia sataneljäkymmentä tonnia ja jolla
oli suurempi purjepinta-ala kuin yhdelläkään toisella aluksella koko
lahdella.

-- Terve, Olle! -- tervehti Charles paksua, sinipuseroista
ruotsalaista, joka siveli siannahkalla suurmaston kahvelia.

Piippua suustaan päästämättä Olle murisi jotain jatkaen työtään. Pienen
aluksen kapteenin täytyy työskennellä kuin matruusin.

Olle Erikson vahvisti Charlesin otaksuman, että heti kun
"Maria-Rebecca" tulee puhdistetuksi, se lähtee Joaquin jokea myöten
Stocktoniin hakemaan vehnälastia. Silloin Charles ilmaisi hänelle
aikomuksensa, mutta Olle Erikson pudisti päätään.

-- Niin, koukku, yksi ainoa hyvä koukku, -- selitti Charles.

-- Ei, se ei käy päinsä, -- sanoi Olle Erikson. -- "Maria-Rebecca"
tarttuu tämä koukku mukanaan jok'ikiseen matalikkoon. Minä en halua
sitä kadottaa. Siinä on kaikki, mitä omistan.

-- Ei, ei, -- kiirehti Charles selittämään. -- Me voimme ulkopuolelta
työntää koukun pään aluksen pohjaan ja kiinnittää sen sisäpuolelta
mutterilla. Senjälkeen kun se on asiansa toimittanut, ei tarvitse muuta
kuin ruuvata mutteri irti ja koukku putoaa pois. Syntyneeseen reikään
asetamme puisen tulpan ja "Maria-Rebecca" on taas samanlainen kuin
ennenkin.

Pitkään aikaan ei Olle Erikson suostunut, mutta vihdoinkin, kun olimme
syöneet hänen kanssaan päivällistä, saimme hänet taipumaan.

-- Päinsä käy, hitto soi! -- huusi hän lyöden suunnattomalla nyrkillään
toisen kätensä kämmeneen. -- Mutta kiiruhtakaa koukkuinenne.
"Maria-Rebecca" lasketaan vielä tänä yönä veteen.

Oli lauantai ja Charlesin oli kiiruhdettava. Menimme veistämön pajaan
ja siellä valmistettiin Charlesin neuvojen mukaan teräksestä vahva
taivutettu koukku. Senjälkeen kiiruhdimme takaisin "Maria-Rebeccaan" ja
porasimme reiän köliin, perän luo. Koukun pää työnnettiin sisään
ulkopuolelta ja sisäpuolelta ruuvasi Charles sen vahvasti kiinni
mutterilla. Tiukasti kiinnitettynä ulottui se jalkaa alemmaksi aluksen
pohjaa. Se oli taivutettu sirpin muotoiseksi.

Samana iltana laskettiin "Maria-Rebecca" veteen ja kaikki valmistukset
oli tehty sen lähtemiseksi seuraavana aamuna jokea ylös. Charles ja
Olle tutkiskelivat tarkasti iltataivasta saadakseen selville,
minkälainen tuuli olisi seuraavana päivänä, sillä ilman hyvää tuulta
meidän suunnitelmamme raukeaisi. He tulivat siihen tulokseen, että oli
olemassa kaikki merkit voimakkaaseen länsituuleen, ei tavalliseen
puolipäivän merituuleen, vaan puolimyrskyyn, joka jo oli nousemassa.

Valkeneva aamu näytti, että he eivät olleet erehtyneet. Aurinko
paistoi kirkkaasti, mutta Carquinezin salmessa ärjyi puolimyrsky, ja
"Maria-Rebecca" lähti matkalle kaksi reiviä isossa purjeessa ja yksi
etupurjeessa. Salmissa ja Seycenin lahdella meitä kohtasi oikea
rajuilma, mutta kun rannat tulivat lähemmäksi, heikkeni tuuli,
vaikkakaan purjeet eivät hetkeäkään lepattaneet.

Laivasaaren majakan takana reivit aukaistiin ja Charlesin neuvosta
pidimme valmiina kalastaja-harjuspurjeen, jonka saattoi nostaa minä
hetkenä hyvänsä, ja keskimäinen märssypurje mastonlatvaan käärittynä
oli myöskin valmis levitettäväksi yhdessä minuutissa.

Me lensimme myötätuuleen kuin siivillä, keulapurje oikealla, isopurje
vasemmalla puolella, ja huomasimme jo kaukaa lohenpyydystäjät.
Samoinkuin ensimmäisenäkin sunnuntaina, jolloin he meidät karkoittivat,
oli siellä paljon veneitä ja verkkoja, ja nyt, samoinkuin silloinkin,
he olivat hajaantuneet pitkin jokea niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Kapea ala oikealla puolella oli jätetty vapaaksi hörylaivoja varten,
koko muu joki oli leveälle heitettyjen verkkojen täyttämä. Oli selvää,
että meidän olisi pitänyt mennä kapeata väylää, mutta Charles
peräsimessä seisoen ohjasi "Maria-Rebeccan" suoraan verkkoihin.

Se ei herättänyt kalastajissa levottomuutta, sillä purjelaivat, jotka
menivät jokea ylös, olivat varustetut kölin kohdalta "kengillä", joten
ne saattoivat kulkea yli verkkojen niitä sotkematta.

-- Kohta tarttuu! -- huusi Charles, kun menimme yli korkkinuoran, joka
osoitti verkon paikan. Verkon toiseen päähän oli kiinnitetty pieni
tynnyrinmuotoinen poiju ja toisessa päässä oli vene kalastajineen.
Poiju ja vene alkoivat ajautua yhteen ja kalastajat kohottivat kovan
huudon huomatessaan, että me kiskoimme heitä mukanamme. Kahden minuutin
kuluttua tartuimme toiseen, sitten kolmanteen ja niin ohjasimme läpi
laivaston keskuksen.

Kalastajat olivat suorastaan tyrmistyneet. Tuskin olimme tarttuneet
verkkoihin, kun niiden molemmat päät, poiju ja vene vetäytyivät perän
taakse ja tällä tavoin yhtyi useita veneitä ja poijuja, joita me
hinasimme pyörryttävällä nopeudella; veneet hyppivät ja törmäilivät
yhteen ja kalastajien täytyi tarkasti katsoa, etteivät murskaisi toinen
toisiaan.

He huusivat kuin mielipuolet, että ohjaisimme pois tuulesta, ajatellen
tämän olevan juopuneiden merimiesten tekoa, epäilemättä ollenkaan, että
laivalla oli kalavartio.

Yhdenkin verkon hinaaminen oli verrattain raskasta, ja Charles Ollen
kanssa päätti, että tällaisessakaan tuulessa "Maria-Rebecca" ei
kykenisi hinaamaan kymmentä verkkoa enempää. Niin että saatuamme
tarttumaan kymmenen verkkoa veneineen, joissa oli kaksikymmentä miestä,
käännyimme vasemmalle ja, vetäen saalista perässämme, ohjasimme
Collinvilleen.

Me riemuitsimme. Charles piti perää kuin olisi hän ohjannut kilpailussa
voittanutta alusta.

Kaksi matruusia, jotka muodostivat "Maria-Rebeccan" miehistön,
nauroivat itsensä näännyksiin. Olle Erikson hieroi suuria käsiään
ihastuksesta ja iloitsi kuin lapsi.

-- Luulenpa, ettei teitä, vartiopublikaaneja, koskaan ole vedellyt niin
hyvin kuin Olle Eriksonin seurassa -- sanoi hän. Mutta silloin kuului
takaa laukaus ja kuula, satuttuaan uudesti maalattuun kajuuttaan, iski
naulaan ja kimposi läpitunkevalla vihellyksellä etäisyyteen.

Tämä oli liikaa Olle Eriksonille. Nähdessään oman erinomaisen työnsä
tällaisen kohtelun alaisena, hyppäsi hän paikaltaan ja alkoi pudistella
nyrkkiään kalastajille; tällöin iski kajuuttaan toinen kuula, tuskin
kuuden tuuman päähän hänen päästään, ja hän paneutui kiireesti
pitkälleen kannelle kaiteen suojaan.

Kaikilla kalastajilla oli kiväärit ja he avasivat kiivaan tulen. Olimme
kaikki pakoitetut piilottautumaan, myöskin Charles, jonka täytyi jättää
peräsin. Jos ei takanamme olisi ollut raskaita verkkoja, olisimme
joutuneet pois tuulesta ja jääneet vimmastuneiden kalastajien käsiin.
Mutta "Maria-Rebeccan" pohjaan tarttuneet verkot pitivät meitä oikeassa
suunnassa ja alus jatkoi eteenpäin menoaan, vaikkakin jonkun verran
mutkitellen.

Charles onnistui kannella maaten pääsemään käsiksi ohjauspyörän
alempiin kädensijoihin, mutta saattoi tällä tavoin ohjata vain hyvin
puutteellisesti. Olle Erikson muisti, että ruumassa oli leveä kappale
teräspeltiä. Se oli kotoisin "New-Jersey"-nimisestä höyrylaivasta, joka
kärsi haaksirikon "Kultaisten porttien" luona ja jonka pelastamiseen
"Maria-Rebeccakin" otti osaa.

Varovasti ryömien molemmat matruusit, Olle ja minä toimme paksun
teräspellin ja asetimme sen pystyyn kannelle kalastajien ja
ohjauspyörän väliin.

Kuulat iskivät teräspeltiin ja se alkoi helistä kuin tamburiini, mutta
Charles nauroi pilkallisesti, tarttuen tämän suojustimen takana
kylmäverisesti peräsimeen.

Ja sillä tavoin laskimme eteenpäin, raivoavien kreikkalaisten ärjyessä
ja ulvoessa takana, Collinvillen ollessa edessämme ja kuulien
viheltäessä sivuillamme.

-- Olle, -- sanoi Charles masentuneella äänellä. -- En ymmärrä, mitä
meidän tulisi tehdä.

Olle Erikson makasi kannella aivan kaiteen vieressä katsellen
taivaalle. Hän hymyili ja kääntyi katsomaan Charlesiin.

-- Minun käsittääkseni me menemme Collinvilleen, -- sanoi hän.

-- Mutta emme voi pysähtyä -- huokasi Charles. -- En tullut kertaakaan
sitä ajatelleeksi, mutta niin se on.

Kauhun ja äärimäisen kummastuksen ilme levisi Olle Eriksonin leveille
kasvoille. Niin oli todellakin asia. Nyt surisivat kuulat kuin
mehiläiset ympärillämme, mutta jos pysähtyisimme Collinvilleen,
surisisivat ne aivan korvissamme.

-- Niillä on kivääri joka lurjuksella -- huomautti toinen matruusi
iloisesti.

-- Ja veitsi myöskin -- lisäsi toinen.

Nyt oli Olle Eriksonin vuoro huokaista.

-- Mikä helvetti saattoikaan minut, ruotsalaisen miehen, tarttumaan
vieraaseen asiaan? -- puheli hän itsekseen.

Kuula sattui perään ja lensi oikealle puolen, suristen kuin mehiläinen.

Olimme juuri silloin Collinvillen kohdalla ja menimme aaltojen
vaahdotessa aivan läheltä laiturin ohi.

-- Toivon vain, että tuuli kestäisi -- sanoi Charles, heittäen katseen
vankeihimme.

-- Mitä sanoit tuulesta? -- kysyi Olle päästään pyörällä. -- Joki ei
meitä vastusta, ja silloin... silloin...

Änkyttäen alkoi Olle tuoda esille otaksumisiaan mitä tapahtuisi, kun
tulemme joen suuhun.

Sillä aikaa tulimme paikalle, missä joki haaraantui. Vasemmalla oli
Sackramento-joen suu ja oikealta alkoi pyhä Joaquin. Iloinen matruusi
meni ryömien eteenpäin ja muutti keulapurjeen Charlesin kääntäessä
peräsintä, ja me poikkesimme oikealle Joaquin jokeen. Tähän saakka ei
"Maria-Rebecca'" ollut kallistellut, mutta nyt painui se vasemmalle
kyljelleen ikäänkuin haluten kaatua.

Siitä huolimatta kuljimme eteenpäin hinaten kalastajia. Heidän
verkkojensa arvo oli suurempi kuin luvattomasta kalastuksesta
maksettava sakko, niin että heittää verkot ja itse paeta -- jonka he
helposti olisivat voineet tehdä -- ei olisi tuottanut heille mitään
etua. Sentähden jäivät he yhtä vaistomaisesti verkkojensa kuin matruusi
laivansa luo. Sitäpaitsi oli heissä herännyt kostonhimo ja saatoimme
olla varmat, että he tulisivat kanssamme maailman loppuun, jos vain
meillä olisi halua hinata heidät niin kauas.

Ammunta lakkasi ja me käännyimme katsomaan, mitä vankimme tekivät.
Veneet kulkivat jälestämme epätasaisten matkojen päässä toisistaan,
mutta huomasimme, että neljä lähinnä olevaa kulki yhdessä. Ensimäinen
vene heitti seuraavalle köyden ja kun se oli tavoitettu, he vähitellen
kohosivat sitä myöten ensimäisen veneen luo. Mutta me kuljimme hyvin
kovasti ja se vaikeutti suuresti heidän työtään. Ajottain onnistui
heidän vaivalla lähestyä tuuma, toisin ajoin vähän enemmän.

Kun nämä neljä venettä pääsivät niin lähekkäin, että saattoi mennä
veneestä toiseen, muutti meitä lähinnä olevaan veneeseen jokaisesta
seuraavasta yksi kreikkalainen ottaen kiväärin mukaansa. Sillä tavoin
kokoontui ensimäiseen veneeseen viisi miestä ja oli selvää, että he
aikoivat hyökätä päällemme. He ryhtyivät toteuttamaan tätä aikomusta
tarttuen uivan verkon yläreunaan ja jännittäen kaikki voimansa alkoivat
vetää siitä, lähestyen hitaasti alusta. Ja vaikka se kävikin hyvin
vaivaloisesti ja heidän täytyi usein pysähtyä huoahtamaan, tulivat he
siitä huolimatta kuitenkin yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.

Charles hymyili katsellessaan heidän ponnistuksiaan ja sanoi:

-- Päästä märssypurje, Olle.

Avattu märssypurje otti tuulta, touvit vonkuivat ja joka veneestä
kuuluvien laukausten säestämänä kallistui "Maria-Rebecca" kyljelleen
syöksyen eteenpäin nopeammin kuin ennen.

Mutta kreikkalaiset olivat hellittämättömiä. Kun he eivät nopean kulun
vuoksi olleet tilaisuudessa vetämään itseään laivan luo käsin, aikoivat
he toteuttaa tuumansa niin sanotun "vetohinauksen" avulla. Erään heistä
kumartuessa kauas yli veneen keulan toisten toverien häntä pidellessä
jaloista, onnistuikin heidän kiinnittää väkipyörä verkon laitaan, mutta
silloin komensi Charles:

-- Päästäkää haruspurje!

Olle Erikson katsoi kallistelevaan "Maria-Rebeccaan" ja pudisti
päätään.

-- Tällä tavoin jäämme ilman mastoja, -- sanoi hän.

-- Jos ette tee niinkuin sanoin, niin jäättepä ilman laivaakin, --
vastasi Charles.

Olle katsoi huolestuneesti mastoon, heitti sitten silmäyksen
asestettuihin kreikkalaisiin ja suostui.

Kaikki viisi kalastajaa olivat veneen keulassa, -- huono paikka, kun
laiva on hinaamassa! Minä pidin silmällä mitä tapahtui, kun suuri
haruspurje, jota käytettiin vain heikolla tuulella, äkkiä avattiin.
"Maria-Rebecca" hypähti eteenpäin, veneen keula sukelsi ja kalastajat
heittäytyivät villissä paossa perään pelastaakseen veneen, joka uhkasi
joutua kokonaan veden alle.

-- Se rauhoittaa heitä, -- huomautti Charles, samalla huolestuneesti
tarkaten "Maria-Rebeccaa", jolla oli paljon enemmän purjeita kuin se
oikeastaan sieti.

-- Seuraava pysäkki Antiokia! -- ilmoitti iloinen matruusi matkien
rautatiejunailijaa. -- Sitä seuraava Merryweather.

-- Tule tänne, -- sanoi Charles minulle.

Ryömin kantta pitkin hänen luokseen ja asetuin hänen viereensä
teräslevyn taa.

-- Otappa minun sivutaskustani muistikirja. Kas niin. Repäise siitä
puhdas lehti ja kirjoita mitä sanon.

Ja minä kirjoitin seuraavaa:

"Ilmoittakaa puhelimella Merryweatherin sheriffille, poliisille tahi
tuomarille. Sanokaa heille, että me tulemme, ja tulkoon koko kaupunki
meitä aseet mukanaan vastaan laiturille, muuten olemme hukassa."

-- Sido nyt paperi tiukasti tähän puukapulaan ja asetu tuonne
heittääksesi sen laiturille.

Tein niinkuin hän sanoi. Sillä aikaa lähenimme Antiokiaa. Tuuli ulvoi
mastoissa, "Maria-Rebecca" makasi kyljellään vimmatusti kiitäen
eteenpäin. Antiokian merimiehet, silmäten meidän märssy- ja
haruspurjeeseemme -- ne olivat suorastaan hulluutta tällaisessa
tuulessa -- kokoontuivat pieniin joukkoihin rannalle koettaen arvata,
mitä oli tekeillä.

Me kiisimme kaikkine purjeinemme eteenpäin ja Charles alkoi ohjata
rannalle. Kun olimme niin lähellä, että olisi voinut hypätä maihin,
antoi hän minulle merkin ja minä heitin kapulan. Se iski kovasti
laituriin, ponnahti viisitoista, kaksikymmentä jalkaa eteenpäin, ja
kummastuneet katsojat korjasivat sen.

Tämä tapahtui silmänräpäyksessä, sillä minuutin kuluttua oli Antiokia
jo takanamme ja me kiisimme Joackim jokea pitkin Merryweatheriin, joka
oli kuuden mailin päässä. Tässä joki tekee mutkan itään ja me menimme
myötätuuleen, etupurje oikealla puolen.

Olle Erikson näytti vaipuneen epätoivoon. Charles ja molemmat matruusit
olivat hyvin toivorikkaita ja tähän heillä oli täysi syy. Merryweather
oli kaupunki, jossa pääasiallisesti asui hiilenkaivajia, ja
sunnuntaipäivän vuoksi saattoi odottaa, että he olivat kotonaan.
Sitäpaitsi vihasivat hiilenkaivajat kreikkalaisia kalastajia ja heistä
olisi varmaan mieluista auttaa meitä.

Tarkastelimme jännityksellä kaupunkiin päin ja ensimäinen näky, jonka
näimme, rauhoitti meidät heti. Rantamat olivat täynnä väkeä. Kun
saavuimme lähemmäksi, huomasimme työmiehiä tulevan yhä lisää, juosten
pitkin pääkatua kivääreineen. Charles vilkaisi takana oleviin
kalastajiin voittajan ilmeellä. Kreikkalaiset olivat perinpohjin
pelästyneet nähdessään tämän asestetun joukon ja piiloittivat omat
kiväärinsä.

Me korjasimme pois märssy- ja haruspurjeen, laskimme alas keulapurjeen
ja laskiessamme päälaituriin otimme pois isonpurjeen. "Maria-Rebecca"
liukui laituriin, me heitimme köyden ja kiinnitimme aluksen. Tämä
kaikki tehtiin hiilenkaivajien meluavasti ja vilkkaasti osoittaessa
suosiotaan.

Olle Erikson huokasi syvään.

-- Minä en enää luullut näkeväni vaimoa ja lapsia, -- tunnusti hän.

-- Minkävuoksi? -- Mehän emme ollenkaan olleet vaarassa, -- sanoi
Charles.

Olle katsoi häneen kummastuneena.

-- Sitä minä juuri tarkoitan, -- jatkoi Charles. -- Meidän olisi vain
tarvinnut vapauttaa verkot koukusta, jotta nämä kreikkalaiset olisivat
saaneet ne selvitelläkseen; sen aion nyt tehdä.

Hän laskeutui ruumaan, ruuvasi auki mutterin, jolloin koukku solahti
pohjaan. Kreikkalaisten kootessa verkkojaan ja asettaessa niitä
veneisiinsä, luovutimme heidät kaupungin poliisin haltuun, joka saattoi
heidät putkaan.

-- Luulenpa olleeni suuri, paksu tolvana, -- sanoi Olle Erikson.

Mutta hän muutti mieltään, kun laivalle kokoontui joukko
kaupunkilaisia, jotka ihastuneena puristivat hänen kättään ja kun
muutamat aikaansa seuraavat sanomalehtimiehet valokuvasivat
"Maria-Rebeccan" ja sen kapteenin.



DENETRIOS CONTOS.


Siitä, mitä tähän saakka olen puhunut kreikkalaisista kalastajista, ei
seuraa, että he kaikki olisivat olleet huonoja ihmisiä. Kaukana siitä.
Mutta he olivat rajua joukkoa, joka taisteli epätoivoista taistelua
olemassaolostaan. He elivät kaukana laista ja sen toimintapiiristä,
eivät ymmärtäneet sitä ja katsoivat jokaista sen ilmausta väkivallaksi.
Erikoisen väkivaltaisilta näyttivät heistä lait kalanpyynnistä.
Senvuoksi katsoivat he kalavartiossa palvelevia synnynnäisiksi
vihollisikseen.

Me uhkasimme heidän elämäänsä, eli pikemmin heidän toimeentulonsa
välineitä, joka useissa tapauksissa oli sama. Me takavarikoimme
laittomia pyydyksiä ja verkkoja, jotka maksoivat heille paljon rahaa ja
vaivaa. Emme antaneet pyydystää kaloja pitkiin aikoihin ja estimme siis
heitä elämästä niinkuin he olisivat eläneet, ellei meitä olisi ollut.
Ja kun me vangitsimme heidät, langetettiin heitä sakkoihin. Seurauksena
oli, että he vihasivat meitä, säilyttäen sydämensä syvyydessä koston
toivon. Kalavartio oli kalastajien luonnollinen vihollinen, niinkuin
koira on -- kissan luonnollinen vihollinen ja käärme -- ihmisen.

Mutta tässä haluan osoittaa, että vaikka he saattoivatkin voimakkaasti
vihata, niin voivat he olla valmiita jalomielisiinkin tekoihin.
Demetrios Contosin historia vahvistaa sen.

Demetrios Contos asui Vallejossa. Big Alekin tavoin hän oli väkevin,
urhoollisin ja vaikuttavin mies kreikkalaisten kesken. Hän ei meitä
milloinkaan häirinnyt ja luulen, että minkäänlaista yhteenottoa ei
olisi tullutkaan, jos ei hän olisi hankkinut itselleen uutta
lohivenettä. Se oli syynä tapahtumaan. Vene oli tehty hänen omien
ohjeittensa mukaan ja erosi jossain määrin tavallisista lohiveneistä.

Ylpeydekseen huomasi hän uuden veneensä virheettömäksi; itse asiassa se
olikin paras vene lahdella ja hänen tyytyväisyytensä ja kehumisensa
olivat rajattomat. Meidän sunnuntainen retkemme "Maria-Rebeccalla"
herätti pelkoa kalastajien sydämissä ja juuri tämän jälkeen Demetrios
lähetti meille haasteen suoraan Beniciasta. Kuulimme tästä
paikallisilta kalastajilta. Heidän sanojensa mukaan kehui Demetrios
Contos seuraavana sunnuntaina tulevansa Vallejoon ja asettavansa
verkkonsa itse Beniciaan, sekä aikovansa pyydystää lohia, ja että
Charles Le-Grant saisi siepata hänet, jos vain kykenisi. Minä ja
Charles emme olleet kuulleet mitään uudesta veneestä. Meidän oma
veneemme oli riittävän hyvä ja me emme pelänneet kilpailua minkä muun
veneen kera tahansa.

Tuli sunnuntai. Haasteesta tiesivät kaikki; kalastajat ja merimiehet
saapuivat yhtenä miehenä höyrylaivalaiturille. Kokoontui tavaton
ihmispaljous ikäänkuin suureen jalkapallokilpailuun. Tähän hetkeen
saakka minä ja Charles olimme epäilevästi suhtautuneet koko
ilmoitukseen, mutta tämä tavaton kansanpaljous vakuutti meille, että
Demetrios Contosilla todella oli jotain mielessään.

Puolipäivän jälkeen, kun merituuli oli voimakkaimmillaan, näyttäytyi
taivaanrannalla hänen purjeensa. Purjehtien myötätuuleen hän käänsi
veneensä, tuli noin kahdenkymmenen jalan päähän laiturista, teki
kädellään juhlallisen eleen kuin ritari ryhtyessään taisteluun ja
saatuaan vastaukseksi kehoittavia tervehdyksiä, pysähtyi lahdelle noin
kahdensadan jaardin päähän. Sitten hän laski purjeen ja ryhtyi
laskemaan verkkoa. Hän laski sitä vähän, ehkä viisikymmentä jalkaa,
mutta siitä huolimatta olimme me Charlesin kanssa hämmästyneet hänen
röyhkeydestään. Emme tienneet silloin, että hänen käyttämänsä verkko
oli vanha ja arvoton, siitä kuulimme vasta myöhemmin. Sillä saattoi
tosin pyydystää kaloja, mutta vähänkin suuremman saaliin sattuessa
repeisi se palasiksi.

Charles pudisti päätään ja sanoi:

-- Tunnustan, että tämä hämmästyttää minua. Hyvä on, hän heitti vain
viisikymmentä jalkaa, mutta mitä siitä? Eihän hän mitenkään ehdi nostaa
sitä veneeseen, kun me lähdemme liikkeelle. Ja minkävuoksi hän tuli
tänne ylpeilemään lain rikkomisella? Meidän silmiemme edessä, meidän
syntymäkaupungissamme?

Charlesin ääni oli loukkaantunut, häntä suututti Demetrios Contosin
röyhkeys ja hän haukkui tätä herkeämättä muutamia minuutteja.

Sillä aikaa Demetrios huolettomasti loikoi veneensä perässä ja piti
silmällä kohoja. Kun verkkoon joutuu suuri kala, alkavat kohot
liikehtiä. Nähtävästi tapahtuikin niin, sillä hän nosti verkkoa noin
kaksitoista jalkaa, piteli sitä hetken ilmassa ja heitti sitten
veneeseen suuren, välkkyvän lohen. Väki rannalla tervehti häntä
kehoittavilla huudoilla. Tätä ei Charles voinut enää sietää.

-- Tule tänne, poikaseni, -- kutsui hän minua.

Aikaa hukkaamatta hyppäsimme alukseemme ja nostimme purjeet.

Väkijoukko melusi, varoittaen Demetriota, ja kun loittonimme
laiturilta, näimme, kuinka hän katkaisi puukolla arvottoman verkkonsa.
Purje oli hänellä valmiina ja minuutin kuluttua komeili se jo
auringossa. Demetrios juoksi perään, tiukkasi purjenuoraa ja kun purje
täyttyi, suuntasi hän Contra Costaan.

Olimme hänestä vain kolmenkymmenen jalan päässä. Charles riemuitsi. Hän
luotti täydellisesti veneeseemme ja tiesi, että purjehdustaidossa
aniharvat saattoivat hänen kanssaan kilpailla. Hän oli vakuutettu, että
me ehdottomasti tavoittaisimme Demetrion ja minä olin asiasta yhtä
varma. Mutta tilanne saikin odottamatta uuden käänteen.

Oli hyvä purjetuuli. Kuljimme kevyesti, mutta Demetrios loittoni
vähitellen meistä yhä enemmän. Hän ei ainoastaan purjehtinut meitä
nopeammin, mutta puoli astetta jyrkemminkin tuuleen kuin me.
Sivuutettuaan Contra Costan kukkulat, kääntyi hän toiselle sivulle ja
jätti meidät ainakin sata jaardia jälelle. Se harmitti meitä suuresti.

-- Oho! -- huudahti Charles. -- Sehän ei ole vene, vaan kummitus, tahi
sitten on meidän köliimme sidottu viiden gallonin tynnyri
kivihiilipikeä.

Ja näytti todella, kuin niin olisi ollut asian laita. Demetrion
mennessä sivu Sonomin kukkuloiden lahden toiselle puolen, olimme niin
toivottoman kaukana hänestä, että Charles kääntyi takaisin Beniciaan.
Kun palasimme höyrylaivalaituriin ja kiinnitimme veneen, ottivat
kalastajat meidät vastaan pilkallisin huomautuksin. Me nousimme
nöyryytettyinä maihin. -- Olkoon miten olkoon, mutta joka tapauksessa
on miehelle, joka luulee omaavansa hyvän veneen ja uskoo voivansa sitä
erinomaisesti ohjata, tuntuva kolaus, kun tuleekin toinen mies
veneineen ja saattaa hänet häpeään.

Charles hautoi tapahtumaa muutamia päiviä. Sitten ilmoitettiin meille,
kuten ennenkin, että seuraavana sunnuntaina Demetrios Contos uudistaisi
kokeensa. Se koski Charlesiin. Meidän veneemme vedettiin maihin,
puhdistettiin ja korjattiin joka kohdasta, ja Charles teki pienen
muutoksen köliin. Yöllä sunnuntaita vasten oli kaikki laitettu kuntoon
sekä veneeseen asetettu uusi, leveämpi purje. Se oli niin suuri, että
oli välttämätöntä lisätä painolastia ja me asetimme veneen pohjalle
noin viisisataa naulaa vanhoja ratakiskoja.

Valkeni sunnuntai ja sen mukana ilmestyi Demetrios Contoskin ilkkuvasti
ja avoimesti rikkomaan lakia. Puolelta päivin alkoi jälleen merituuli
ja Demetrios leikkasi taaskin poikki nelisenkymmentä jalkaa mädännyttä
verkkoaan, kohotti purjeen ja lähti aivan nenämme alta. Mutta hän oli
yllättänyt Charlesin. Hänen purjeensa kohosi korkeammalle kuin ennen ja
takimaiseen purjeen kaistaan oli pantu lisää kokonainen lakana.

Tulimme Contra Costan kukkuloiden luo ja näytti, että kumpainenkaan
meistä ei voita eikä häviä. Mutta kun käännyimme toiselle kyljelle,
lähestyimme Sanomin kukkuloita samanlaisella nopeudella, mutta
huomasimme, että Demetrios kohosi hiukan jyrkemmin tuuleen kuin me.
Charles ohjasi erinomaisen taitavasti, ja veneemme kulki nopeammin kuin
milloinkaan.

Hänhän olisi voinut ottaa revolverin ja ampua Demetriota, mutta olimme
päättäneet, ettemme ammu pakenevaa miestä, joka on syyllinen vain
pieneen rikokseen. Tässä suhteessa näytti kalastajilla ja kalavartiolla
jo kauan sitten olleen ikäänkuin hiljainen sopimus. Ellemme me ampuneet
heitä, kun he pakenivat, eivät hekään vuorostaan ryhtyneet taisteluun,
kun me heidät saavutimme. Niin että Demetrios Contos pakeni ja me
koetimme saavuttaa hänet, ei muuta. Ja jos meidän veneemme
osoittautuisi nopeampikulkuiseksi kuin hänen, tahi jos ohjaisimme
paremmin kuin hän, saatoimme olla vakuutettuja, että hän vuorostaan ei
vastustelisi, jos hänet kerran tavottaisimme.

Kovassa tuulessa ja suurin purjein tuntui kulku meistä hauskalta.
Meidän täytyi olla koko ajan varuillamme, ettemme kaatuisi. Charlesin
ohjatessa minä pitelin kädessäni purjenuoraa vain yhden kerran tapin
ympäri kierrettynä ja se saattoi päästä irti koska hyvänsä. Demetrios
hoiteli omaa venettään yksin, ja saatoimme nähdä, että hänellä oli
molemmat kädet kiinni.

Nähtävästi koettelimme turhaan häntä tavoittaa. Hänen veneensä oli
todellakin parempi kuin meidän. Ja vaikka Charles ohjasi yhtä hyvin
kuin hänkin, jollei paremminkin, niin ei mikään auttanut.

-- Hellitä purjenuora, -- käski Charles.

Veneemme kääntyessä myötätuuleen kuului korviimme Demetrion ivallinen
nauru. Charles pudisti päätään sanoen:

-- Huomaan, ettei tästä tule mitään. Demetriolla on parempi vene kuin
meillä. Jos hän tulee ensi sunnuntaina uudelleen, täytyy keksiä joku
uusi keino.

Tällä kertaa tuli minun kekseliäisyyteni avuksi.

-- Mitä tuumitte siitä, -- sanoin minä seuraavana keskiviikkona, -- jos
minä ajan ensi sunnuntaina Demetriota ja te odotatte häntä Vallejon
laiturilla?

Charles tuumi hetken ja iski kädellään polveensa.

-- Hyvä ajatus! Ohoh, sinun aivosi alkavat jo toimia. Teet kunniaa
opettajallesi. Mutta sinun ei pidä ajaa häntä liian kauas, -- jatkoi
hän hetken kuluttua, -- muuten menee hän San-Pauliin sensijaan että
ohjaisi Vallejoon, ja minä joudun turhaan häntä laiturilla odottamaan.

Lauantaina oli Charlesilla huomautettavaa suunnitelmaa vastaan.

-- Kaikki saavat tietää minun menneen Vallejoon ja voit siitä päättää,
että myöskin Demetrios saa siitä tiedon. Pelkään suunnitelmamme menevän
myttyyn.

Tämä huomautus oli hyvin perusteltu ja koko jälellä olevan päivän olin
hyvin levoton. Mutta yöllä välähti mieleeni uusi ajatus ja
kärsimättömänä herätin raskaasti nukkuvan Charlesin.

-- Mitä? Mikä hätänä? Tulipalo? -- huudahti hän.

-- Ei, -- sanoin minä, -- nähkääs, olen tuuminut asiaa. Kuulkaahan.
Sunnuntaina olemme molemmat rannalla siihen saakka, kunnes Demetrion
purje näyttäytyy. Se vie kaikki epäilykset harhaan. Ja kun Demetrios
näyttäytyy, te menette kiirehtimättä kaupunkiin. Kalastajat luulevat
teidän poistuvan senvuoksi, että teistä tuntuu nololta jäädä tappiomme
jälkeen katsomaan laitonta pyydystystä.

-- Tähän asti hyvin; -- huomautti Charles, minun pysähtyessäni vetämään
henkeä.

-- Vieläpä sangen hyvin -- jatkoin minä ylpeänä. -- Te siis
huolettomasti menette kaupunkiin päin, mutta tuskin olette päässeet
kulman taa, kun alatte kaikin voimin kiirehtiä Dan Maloneyn luo.
Ottakaa hänen pieni hevosensa -- ja nelistäkää maantietä Vallejoon. Tie
on hyvä ja te saavutte Vallejoon ennenkuin Demetrios on ehtinyt sinne
vastatuuleen.

-- Mitä hevoseen tulee, niin järjestän kaikki heti aamulla kuntoon, --
sanoi Charles hyväksyen tuuman ilman muuta.

-- Kuule, -- sanoi hän hiukan myöhemmin, herättäen tällä kertaa minut
raskaasta unesta.

Kuulin hänen naurunsa pimeässä.

-- Kuule, ystäväiseni, sopiiko kalavartion miehen ratsastaa, mitä?

-- Ennakkoluuloja, -- vastasin minä. -- Tämä on juuri sitä, mitä te
aina opetatte: "koettakaa omata yksi mielijohde enemmän kuin
vastustajanne ja te voitatte hänet ehdottomasti".

-- Ha -- ha, -- nauroi hän. -- Ja älköön nimeni olko Charles Le-Grant,
ellei tällä kertaa mielijohde hevosesta vie lopullisesti sisua
vastustajalta.

-- Mutta kykenetkö sinä yksin hoitamaan venettä? -- kysyi hän
perjantaina. -- Muista, että siinä on suunnaton purje.

Aloin todistaa kykyäni ja puolustaa sitä niin innokkaasti, että hän ei
asiasta puhunut sen enempää, mutta lauantaina hän viittasi, että
pitäisi ottaa takimaisesta kappaleesta kokonainen lakana pois. Luulen,
että kasvoilleni ilmestynyt pettymyksen ilme saattoi hänet luopumaan
tästä aikeesta. Minä olin hyvin ylpeä merimieskyvyistäni ja halusin
tavattomasti päästä yksinäni suurin purjein ajamaan takaa pakenevaa
kreikkalaista.

Sunnuntai tuli ja Demetrios Contos ilmestyi. Me olimme jo tottuneet
siihen, että silloin kokoontuivat kalastajat höyrylaivalaiturille
tervehtimään häntä ja nauramaan meidän tappiollemme. Hän laski purjeen
parin sadan jaardin päähän meistä ja heitti, kuten ennenkin,
viisikymmentä jalkaa mädännyttä verkkoa.

-- Arvelen tämän hulluuden jatkuvan niin kauan kuin hänellä riittää
mädännyttä verkkoa, -- sanoi Charles tahallisen äänekkäästi, niin että
monet kreikkalaiset kuulivat sen.

-- Silloin annan minä hänelle oman vanhan verkkoni, -- huomautti eräs
heistä ilkeästi.

-- Samantekevää, -- vastasi Charles. -- Minulla on itsellänikin
muutamia vanhoja verkkoja ja hän voi ne saada, jos haluaa.

Kaikki nauroivat tälle hyväntahtoisesti, sillä Charlesin vastauksesta
kävi selville, että hänet oli nolattu.

-- No, hyvästi sitten, poikaseni, -- sanoi Charles minulle hetkeä
myöhemmin, -- arvelen olevan ajan mennä kaupunkiin Maloneyn luo.

-- Saanko minä viedä veneen? -- kysyin.

-- Miksei, vie vain, -- vastasi hän, kääntyi ja lähti hitaasti
menemään.

Demetrios nosti verkosta kaksi suurta lohta ja minä hyppäsin veneeseen.
Kalastajat tunkeilivat ivaten ympärilläni, ja kun minä valmistauduin
nostamaan purjetta, heittelivät he myrkyllisiä neuvoja ja letkauksia.
He tarjosivat toisilleen mielettömiä vetoja, että minä varmasti
tavoitan Demetrion ja kaksi heistä, otettuaan itselleen ratkaisijan
osan, totisina pyysi päästä mukaan ollakseen henkilökohtaisesti
pidättämisen tapahtuessa läsnä.

Mutta minä en kiirehtinyt. Odotin sen ajan, minkä luulin Charlesin
tarvitsevan ehtiäkseen Vallejoon ja, näyttäen muka tyytymättömältä
purjeen asentoon, tein pienen korjauksen köysissä, joiden avulla
kahveli nostettiin. Ja vasta silloin, kun olin varma siitä, että
Charles oli jo ehtinyt Maloneyn luo ja istui ratsailla, loittonin
laiturista ja nostin purjeen. Kova vihuri täytti sen äkkiä ja vene otti
hiukan vettä. Se oli pikku asia, joka saattaa tapahtua parhaimmallekin
merimiehelle ja vaikka minä viipymättä hellitin purjenuoraa ja vene
palautui asentoonsa, nauroivat kalastajat hyvin ivallisesti ikäänkuin
olisin tehnyt anteeksiantamattoman virheen.

Kun Demetrios näki vartioveneessä vain yhden miehen, melkeinpä
poikasen, halutti häntä leikkiä minun kanssani. Tehtyään lyhyen
käännöksen ja jätettyään minut jäljelle noin kolmekymmentä jalkaa, hän
hellitti hiukan purjetta ja palasi höyrylaivalaiturille. Täällä hän
risteili lyhyin kääntein myötätuntoisten katsojien suureksi
ihastukseksi. Olin koko ajan hänen takanaan ja tein kaikki hänen
liikkeensä, silloinkin, kun hän kääntyi myötätuulen ja heitti purjeen
toiselle puolelle, -- se on hyvin vaarallista sellaisessa tuulessa.

Hän toivoi, että minä tekisin haaksirikon, koska voimakkaan laskuveden
aikana oli kova tuuli, joka nostatti jyrkkiä, teräviä laineita. Mutta
minä olin innoissani, enkä ole koskaan ohjannut niin hyvin kuin tuona
päivänä. Aivoni toimivat nopeasti ja helposti, käteni pitelivät nuoria
kevyesti ja varmasti, huomasin vaistomaisesti tuhansia pikkuseikkoja,
joita veneen hoitajan on otettava huomioon.

Minun sijastani oli Demetrios vähällä kärsiä haaksirikon. Jotakin
tapahtui hänen kahvelilleen ja se ei voinut laskeutua tarpeeksi. Lyhyen
välimatkan päästä, jonka hän oli minulta voittanut taitavalla
käänteellä, huomasin, kuinka hän kärsimättömästi työskenteli koettaen
laskea kahvelia. En antanut hänelle kauan aikaa ja hän oli pakoitettu
palaamaan peräsimen luo.

Kahveli tuotti hänelle levottomuutta. Hän lakkasi leikkimästä kanssani
ja suuntasi, yhä luovien, Vallejoon. Suureksi kummastuksekseni huomasin
voivani kohota enemmän tuuleen kuin hän. Jos veneessäni olisi ollut
toinen mies, olisimme saavuttaneet edun kreikkalaisesta, senvuoksi,
että ollessaan vain muutamia jalkoja minun edelläni hän ei uskaltanut
jättää peräsintä saadakseen kahvelin lasketuksi.

Kun Demetrios ei voinut kohota jyrkästi tuuleen, alkoi hän hellittää
purjetta koettaen edetä. Sen hän saattoikin tehdä niin kauan kuin minä
kohosin tuuleen. Mutta sitten käännyin ja tultuani lähemmäksi hän
tekeytyi ikäänkuin aikoisi muuttaa suuntaa. Hellitin purjetta
ehtiäkseni ennen. Mutta se olikin vain viekas juoni, hän otti heti
entisen suunnan -- ja minä kiiruhdin voittamaan takaisin kadotettua
välimatkaa.

Hän purjehti ehdottomasti minua taitavammin. Tuon tuostakin olin hänet
tavoittamaisillani, mutta joka kerran luiskahti hän jollain keinolla
pois. Senlisäksi kiihtyi tuuli, ja kumpaisenkin meistä täytyi varoa,
ettemme kaatuisi. Minun veneeni pysyi pystyssä vain ylimääräisen
painolastin vuoksi. Istuin tuulenpuoleisella laidalla ja pitelin
käsissäni purjenuoraa ja peräsintä. Olin pakoitettu kiivaiden vihurien
tullessa usein hellittämään purjetta, joka joutui pois tuulesta ja minä
kadotin vauhtia sekä aikaa. Ainoa lohdutukseni oli se, että Demetrion
täytyi tehdä samoin ja yhtä usein.

Voimakas laskuvesi aiheutti tavattoman myrskyisän aallokon, ja vesi
tuon tuostakin tuli yli laidan. Minä kastuin ja vieläpä purjekin oli
melkein puoliväliin saakka märkä. Kerran onnistui minun saavuttaa
Demetrios ja keulani iski hänen veneensä keskelle. Tässä juuri olisi
tarvittu toinen mies. Juoksin eteenpäin hypätäkseni hänen veneeseensä,
mutta hän tyrkkäsi nauraen veneen airolla etemmäksi.

Saavuimme lahden suulle ja eteemme aukeni mittaamaton meri. Tässä
yhtyvät Vallejon ja Carquinezin lahdet. Edelliseen laskee Napan ja
muiden rantajokien vedet ja jälkimmäiseen vedet Seynsenin lahdesta sekä
Sacramento ja Joaquin joista. Yhtyessään nämä eri suunnilta tulevat
vedet muodostavat kauhean ristiaallokon. Kaiken lisäksi puhalsi tuuli
viidentoista mailin päästä San-Paulin lahdelta ja ajoi tänne
suunnattomia vesivuoria.

Vastakkain tulevat vedet törmäsivät villillä pauhulla yhteen joka
puolelta, muodostaen kuohuvia vesiputouksia ja syviä kuiluja,
raivokkaiden aaltojen vieriessä yli kannen sekä tuulen ylä- että
alapuolelta. Tähän sekaantui eteenpäin kiitävien vesivuorien jyminä ja
tuntui kuin olisi käynyt kova ukkonen.

Olin jonkinlaisessa mielettömyyden tilassa. Vene kiisi nopeasti,
nousten ja laskien kuin kilpa-ajohevonen. Vaivoin pidätin ihastustani
purkautumasta. Suunnaton purje, ulvova tuuli, raivokkaat aallot, tuon
tuostakin sukeltava vene, -- ja minä, hiekkajyvänen, kiisin kaiken
tämän kaaoksen keskellä eteenpäin voittoisana ja ylpeänä.

Lentäessäni eteenpäin kuin voittaja, vene sai hirmuisen iskun ja
pysähtyi heti. Tulin heitetyksi eteenpäin ja putosin pohjalle. Kun
hyppäsin ylös, vilkkui silmieni edessä viheriähkö simpukoilla peittynyt
esine ja ymmärsin heti, mitä oli tapahtunut; -- siinä oli vedenalainen
paalu, merenkulkijan kauhu. Kukaan ei voi varoa sitä. Se oli veden alla
ja voimakkaan aallokon vuoksi oli mahdoton sitä aikanaan nähdä ja
karttaa.

Nähtävästi koko veneen keula oli murtunut, sillä muutamien sekunttien
kuluttua oli vene puolillaan vettä. Sitten tuli sisään pari kolme
aaltoa ja vene alkoi raskaan painolastin vuoksi painua suoraan pohjaan.
Tämä kaikki tapahtui niin nopeasti, että minä sotkeuduin purjeeseen ja
jouduin veden alle. Kun pääsin jälleen pinnalle, vetäen henkeä niin,
että keuhkot olivat haljeta, ei airoista näkynyt jälkeäkään. Ne oli
nähtävästi virta vienyt. Näin Demetrios Contosin katsovan taakseen ja
kuulin hänen kostonhimoisen, ilkkuvan naurunsa, joka kaikui riemuiten
yli veden. Hän jatkoi rauhallisesti kulkuaan, jättäen minut kuolemaan.

Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa loppua, joka tällaisessa
hirmuisessa myllerryksessä oli vain muutamien minuuttien kysymys.
Pidättäen hengitystä ja voimakkaasti työskennellen käsillä,, onnistuin
riisumaan pitkävartiset saappaani ja takkini. Siitä huolimatta oli
hengitykseni hyvin lyhyttä ja pian varmistuin siitä, että vaikeus ei
ollut niin paljon uimisessa kuin hengittämisessä.

Suunnattomat aallot heittelivät minua puolelta toiselle ja vyöryivät
yli pääni; ne tukahduttivat minut, täyttivät silmät, korvat ja suun.
Sitten tunsin ikäänkuin jalkojani olisi puristanut ja minua alkoi vetää
alaspäin. Mutta samassa tulin jälleen heitetyksi ylös kiehuvaan
vesiputoukseen ja kun aioin vetää henkeä, syöksyi suuri,
vaahtoharjainen vesivuori ja peitti pääni.

Kauemmin oli mahdoton kestää. Hengitin enemmän vettä kuin ilmaa ja tuon
tuostakin painuin veden alle. Suonenvedontapaisesti, vaistomaisesti
ponnistelin vielä ja puoleksi tiedottomassa tilassa tunsin, kuinka
minuun tartuttiin olkapäistä ja nostettiin veneeseen.

Makasin jonkun aikaa poikittain penkillä, kasvot alaspäin, ja vesi
juoksi suustani. Käännyin sitten voimattomasti haluten nähdä, kuka
minut pelasti. Ja perässä, toisessa kädessä purjenuora ja toisessa
peräsin, hyväntahtoisesti hymyillen, istui Demetrios Contos. Hän ei
halunnut minua pelastaa, kertoi hän myöhemmin, mutta hänen parempi
puolensa pääsi voitolle ja ohjasi hänet takaisin.

-- Kuinka on, kaikki hyvin? -- kysyi hän.

Koettelin sanoa "kyllä", mutta en vielä voinut.

-- Te ohjaatte venettä erinomaisesti, -- sanoi hän. -- Niinkuin
aikuinen.

Demetrion Contosin kohteliaisuus oli hyvin arvokas ja minä kuuntelin
ahnaasti hänen jokaista sanaansa, mutta saatoin ainoastaan nyökäyttää
päätäni kiitokseksi.

Emme puhuneet enempää, sillä minä en ollut vielä toipunut ja
Demetriolla oli täysi työ veneen hoitamisessa. Hän ohjasi Vallejoon
laituriin, sitoi veneen kiinni ja auttoi minua nousemaan. Samassa astui
siihen Charles ja pani kätensä hänen olkapäälleen.

-- Hän pelasti minun henkeni, -- vastasin minä, -- ja minusta tuntuu,
että häntä ei pidä vangita.

Charles hämmästyi ensin, mutta sitten hänen kasvonsa valkenivat, kuten
tavallisesti, kun hän päätti jotain.

-- En voi sille mitään, poikaseni, -- sanoi hän lempeästi. -- En voi
toimia velvollisuuttani vastaan ja se sanoo selvästi, että minun on
hänet vangittava. Tänään on sunnuntai ja hänellä on veneessään kaksi
tänään saatua lohta. Mitä minä voin tehdä?

-- Mutta hän pelasti minut, -- toistin minä, kykenemättä tuomaan muuta
puolustusta esiin. Demetrion kasvot mustuivat vihasta kuullessaan
Charlesin päätöksen. Hänellä oli tunne, että häneen nähden ei menetelty
oikeudenmukaisesti. Parempi puoli hänessä riemuitsi, että oli tehnyt
jalomielisen teon, pelastanut avuttoman vihollisensa, ja nyt tämä
vihollinen vei hänet putkaan.

Charles ja minä emme olleet hyvällä tuulella palatessamme Beniciaan.
Minä nojasin lain henkeen, mutta Charles sen kirjaimeen. Omalta
näkökannaltaan katsoen ei hän voinut muuta tehdä. Laki sanoi selvästi,
että lohenpyynti oli sunnuntaisin kielletty. Hän oli vartiomies ja
hänen velvollisuuksissa kuului valvoa, että lakia noudatettiin. Siinä
kaikki. Hän täytti velvollisuutensa ja hänen omatuntonsa oli puhdas.
Siitä huolimatta kaikki tämä tuntui minusta epäoikeudenmukaiselta ja
tunsin itseni Demetrios Contosin edessä syylliseksi.

Kahden päivän kuluttua matkustimme Vallejoon oikeuteen. Olin
todistajana ja vahvistin oikeuden edessä nähneeni, kuinka Demetrios sai
kaksi lohta, jotka Charles häneltä löysi pidättäessään hänet. Tämä oli
vihatuin velvollisuus, joka minulla koskaan elämässäni oli ollut.

Demetriolla oli asianajaja, mutta tämä oli toivoton tapaus. Jury
neuvotteli vain viisitoista minuuttia ja julisti hänelle langettavan
tuomion. Hänet tuomittiin maksamaan sata dollaria sakkoa, tahi olemaan
vankeudessa viisitoista päivää.

Charles astui tuomarin sihteerin luo.

-- Minä maksan sakon, -- sanoi hän asettaen pöydälle viisi
kahdenkymmenen dollarin kultarahaa. -- Tämä... tämä on ainoa pääsy
tilanteesta, -- sanoi hän kääntyen minuun.

Kyyneleet juoksivat silmistäni ja minä tartuin hänen käteensä.

-- Minä maksan, -- aloin minä.

-- Puolet, -- keskeytti hän. -- Tietysti, niin arvelinkin.

Samaan aikaan sai Demetrios tietää asiamieheltään, että Charles oli
maksanut hänen sakkonsa.

Hän meni Charlesin luo, pusersi tämän kättä ja kaikki hänen kuuma,
nuori verensä tulvahti kasvoihin. Haluamatta jäädä jälkeen
jalomielisyydessä, hän alkoi vaatia, että saisi itse maksaa asiamiehen
palkkion sekä sakon ja suuttui, kun ei Charles sallinut hänen sitä
tehdä.

Luulen, että tämä Charlesin teko selvensi kalastajille lain merkitystä
enemmän kuin mikään muu. Sen jälkeen tunsivat he häntä kohtaan suurta
kunnioitusta; minä taas puolestani kuljin hyvän merimiehen maineessa.
Demetrios Contos ei ainoastaan jättänyt lain rikkomista, vaan tuli
hyväksi ystäväksemme ja pistäytyi usein Beniciaan juttelemaan
kanssamme.



KELTAINEN LIINA.


-- En tietystikään halua sinua käskeä, -- sanoi Charles minulle, --
mutta olen jyrkästi sinun aikomustasi vastaan tehdä vielä yksi retki.
Sinä olet ollut kovissa otteluissa epätoivoisten miesten kanssa,
päässyt terveenä ja vahingoittumattomana, niin että olisi sääli, jos
sinulle nyt lopussa jotain tapahtuisi.

-- Mutta kuinka minä voin kieltäytyä viimeisestä retkestä? -- kysyin
nuorekkaan innostuneena. -- Täytyyhän kaikella olla päättäjäiset,
senhän te tiedätte.

Charles nosti toisen jalkansa toisen päälle, nojautui tuolin selustaan
ja alkoi tuumia.

-- Se on totta. Mutta miksi ei sanota päättäjäisiksi Demetrios Contosin
vangitsemista? Sinä selviydyit hyvin, elävänä ja terveenä, huolimatta
siitä, että kastuit läpimäräksi ja... ja...

Hänen äänensä katkesi ja hän ei voinut hetkeen puhua. -- Enkä minä anna
itselleni ikinä anteeksi, jos sinulle jotain tapahtuu.

Nauroin Charlesin epäilylle, mutta hän taivutti minut rakkaudellaan;
minä suostuin ja päätin katsoa viimeisen retken jo tehdyksi. Olimme
olleet yhdessä kaksi vuotta, ja nyt minä jätin kalavartion
täydentääkseni kasvatustani. Olin ansainnut riittävästi rahoja kolmen
vuoden oleskelua varten korkeakoulussa ja vaikka lukukausi alkoi vasta
muutamien kuukausien kuluttua, päätin matkustaa valmistautuakseni
sisäänpääsytutkintoon.

Tavarani olivat asetetut mukavaan laiva-arkkuun, ja kun aioin jo ostaa
piletin matkustaakseni rautateitse Oaklandiin, saapui Neil Partington
Beniciaan. "Pohjan hirveä" tarvittiin erääseen kiireelliseen toimeen
Alalahdella, ja Neil sanoi haluavansa mennä suoraan Oaklandiin. Se oli
hänen syntymäkaupunkinsa ja kun minun piti asua hänen perheessään
korkeakoulussa oleskeluni ajan, pyysi hän minua tuomaan tavarani
veneeseen ja lähtemään hänen mukanaan.

Tavarat tuotiin ja kahden, kolmen aikaan iltapäivällä nostimme
suurpurjeen "Pohjan Hirvellä" ja läksimme. Oli kiduttavan tyyni.
Merituuli, joka oli puhaltanut koko kesän, oli nyt lakannut ja sen
sijaan puhaltelivat oikukkaat vihurit alituisesti selkeältä taivaalta,
niin että ei ollut mitään mahdollisuutta arvioida perilletuloaikaa.
Me lähdimme liikkeelle laskuveden aikana. Mennessämme alas
Carquinez-lahtea katselin viimeisen kerran Beniciaan ja lahteen
Turnerin veistämön luona, jossa me piiritimme "Lancashiren
kuningatarta" ja sieppasimme kreikkalaisten kuninkaan Big Alekin.
Lahden suulla katselin mielenkiinnolla paikkaa, jossa olisin muutamia
päiviä aikaisemmin hukkunut, ellei kunnon Demetrios Contos olisi minua
pelastanut. Sakea sumu tuli kuin seinä vastaamme San-Paulin lahdessa ja
muutamien minuuttien kuluttua kulki "Pohjan Hirvi" umpimähkään
harmaassa pilvessä. Perässä seisova Charles näytti vaistomaisesti
arvaavan tien. Hän tunnusti, ettei itsekään tietänyt, kuinka se
tapahtui, mutta hänellä oli oma tapansa ottaa huomioon tuuli, virta,
välimatkat, aika, luovaukset ja kulun nopeus, -- se oli suorastaan
ihmeteltävää.

-- Tuntuu kuin selviäisi hiukan, -- sanoi Neil Partington noin kahden
tunnin kuluttua siitä, kun sumu meidät yllätti. -- Missä te luulette
meidän olevan, Charles?

Charles katsoi kelloaan.

-- Kello on kuusi ja laskuvesi jatkuu kolme tuntia, -- vastasi hän
asiaan kuulumattomasti.

-- Mutta missä me teidän mielestämme olemme? -- tiukkasi Neil.

Charles tuumi hetken ja sanoi:

-- Laskuvesi on hiukan loitontanut meitä oikeasta suunnasta, mutta jos
sumu nyt selviäisi, -- ja täytyyhän sen loppujen lopuksi selvitä, --
niin huomattaisiin, että emme ole tuhannenkaan mailin päässä Mc-Near
laiturilta.

-- Olisitte joka tapauksessa voineet määrätä välimatkan joitakin
maileja täsmällisemmin, -- murisi Neil antaen ymmärtää olevansa
tyytymätön.

-- No, hyvä on, -- sanoi Charles päättäväisesti, -- ei lähempänä
neljännestä, eikä kauempana puolta mailia.

Puhalsi pieni ajottainen vihuri ja sumu hälveni huomattavasti.

-- Mc-Near on juuri tuolla kohdalla, -- sanoi Charles, osoittaen
peukalollaan sumuun.

Kaikki kolme katsoimme kiinteästi sinnepäin, kun "Pohjan Hirvi"
kolahtaen törmäsi johonkin ja pysähtyi. Juoksimme keulaan ja näimme
kokkapuun sotkeutuneen lyhyen, huonon maston likaisiin köysiin. Alus
oli törmännyt kiinalaiseen dshonkkaan, joka seisoi ankkurissa.

Samalla hetkellä kun tulimme keulaan, viisi rääsyistä kiinalaista
ikäänkuin mehiläisparven ajamina syöksyi kajuutasta.

Ensimmäisenä oli paksu, hyvillä lihaksilla varustettu mies, joka pisti
silmiin rokonarpisten kasvojensa ja päässään olevan keltaisen liinan
vuoksi. Se oli Keltainen Liina, -- kiinalainen, jonka olimme vanginneet
laittomasta kalanpyydystyksestä vuosi sitten ja joka sitten oli vähällä
upottaa "Pohjan Hirven". Hän oli sen vähällä tehdä nytkin rikkoessaan
laivakulun sääntöjä.

-- Miksi te asetutte tähän keskelle reittiä ilman merkkilyhtyä? --
huusi Charles kiukkuisesti. -- Mitä hittoa te oikein ajattelette,
keltanaamaiset moukat!

-- Te haluatte tietää, mitä he ajattelevat? -- huomautti Neil
rauhallisesti. -- Katsokaahan tuonne, niin asia teille selviää.

Katsoimme Neilin osoittamaan suuntaan ja näimme, että dshonkan
avonainen ruuma oli täynnä äsken pyydystettyjä kaloja, joiden joukossa
oli myriaadeja, neljännestuuman ja sitäkin pienempiä kalanpoikasia.
Keltainen Liina ehti saada tämän saaliin nousuveden aikana ja käyttäen
hyväkseen sumua, asettui rohkeasti ankkuriin, aikoen asettaa
pyydyksensä laskuveden aikana vielä kerran.

-- Nii-i-in, -- sanoi Neil venyttäen sanoja. -- Täytyy tunnustaa, ettei
koko vaiherikkaan toimintani aikana kalavartion päällikkönä minulle
vielä milloinkaan ole onnistunut niin helpolla siepata kalavarkaita
kuin nyt. Mitä teemme heidän kanssaan, Charles?

-- Hinaamme kai dshonkan San-Rafaeliin, -- vastasi hän. Sitten kääntyi
hän minun puoleeni.

-- Meneppä, poikaseni, dshonkkaan, niin heitän sinulle köyden. Jos ei
tule jälleen tyyntä, niin ehdimme lahden poikki ennen matalimman veden
tuloa, olemme yötä San-Rafaelissa ja huomenna puolenpäivän aikaan
olemme Oaklandissa.

Charles ja Neil alkoivat "Pohjan Hirvellä" hinata dshonkkaa. Minä menin
sen perään ja otin saaliin haltuuni tarttuen peräsimeen.

Tällä aikaa hälveni sumu kokonaan ja Charlesin otaksuma olinpaikastamme
osoittautui oikeaksi: noin puolen mailin päässä näimme Mc-Near'in
laiturin. Purjehtien pitkin läntistä rantaa sivuutimme Pedron niemen
kiinalaisten ankeriaanpyydystäjien katsellessa rannalta. He nostivat
kauhean melun nähdessään vartioveneen hinaavan yhtä heidän
dshonkeistaan.

Rannalta tuleva tuuli oli ajottainen ja puuskittainen. Olisi ollut
meille parempi, jos tuuli olisi ollut voimakkaampi. Pikkuinen
San-Rafaeljoki, jota myöden meidän täytyi purjehtia päästäksemme
kaupunkiin ja jättääksemme vangit viranomaisille, oli osittain
muodostunut soista ja vesiperäisistä niityistä ja oli hyvin vaikeasti
kuljettavissa keskikorkuisen veden aikana, -- mutta matalan veden
aikana aivan mahdoton. Vesi oli jo vähentynyt puoleen ja meidän oli
kiirehdittävä. Tätä esti raskas dshonkka, joka oli kuollutta painoa ja
suuresti hidastutti "Pohjan Hirven" kulkua.

-- Sano noille lurjuksille, että nostavat purjeen, -- sanoi Charles
minulle. -- Meillä ei ole pienintäkään halua seisoa koko yötä
paikoillamme.

Annoin käskyn Keltaiselle liinalle, joka tyytymättömän näköisenä murisi
jotain miehilleen. Hänellä oli kuolettavan kylmä, hän värisi ja
koukisteli kuin suonenvedossa silmien ollessa aivan tylsät ja
verenpunaiset. Tämän vuoksi tulivat hänen kasvonsa vielä
epämiellyttävimmiksi ja kun hän heitti minuun pahan, läpitunkevan
katseen, hätkähdin muistaessani yhteenottomme viime vuonna.

Hänen miehistönsä veti vastahakoisesti köysistä ja omituinen
vierasmaalainen, vino, ruskea purje kohosi ylös. Me kuljimme nyt
hyvässä tuulessa, ja kun Keltainen liina kiinnitti purjenuoraa, dshonka
syöksähti eteenpäin ja hinausköysi hölleni. Niin nopeasti kuin "Pohjan
Hirvi" kulkikin, dshonka tavoitti sen kuitenkin, ja välttääkseni
yhteentörmäystä nousin hiukan enemmän tuuleen. Mutta dshonka meni
sittenkin nopeammin ja muutaman minuutin kuluttua minä olin "Pohjan
Hirven" tasalla tuulen yläpuolella. Hinausköysi jännittyi suoraan
kulmaan molempien alusten väliin ja tilanne oli melko naurettava.

-- Päästäkää irti! -- huusin.

Charles epäröi.

-- Kaikki on kunnossa, -- lisäsin minä. -- Ei mitään tapahdu. Me
menemme jokeen edeltä ja te seuraatte koko matkan San-Rafaeliin.

Charles päästi irti ja Keltainen liina lähetti yhden miehistään keulaan
korjaamaan köyden. Lähestyvässä pimeydessä ehdin sivuuttaa joen suun ja
purjehtiessani sitä pitkin saatoin vaivoin eroittaa matalikot. "Pohjan
Hirvi" oli viiden minuutin matkan päässä takanamme ja me jätimme sen
yhä kauemmaksi luoviessamme ylös pientä jokea. Ilman Charlesia minun
täytyi olla varuillani viiden vankini suhteen, mutta pimeys vaikeutti
heidän silmälläpitoaan, joten vedin housujen taskusta revolverin ja
panin sen takin taskuun voidakseni saada sen nopeammin esille.

Pelkäsin ainoastaan Keltaista liinaa; hän tiesi sen ja niinkuin
seuraavasta näkyy, käytti sitä hyväkseen. Hän istui muutamien jalkojen
päässä minusta tuulenpuolisella laidalla, ja saatoin vain huonosti
eroittaa hänen ruumiinsa ääriviivat, mutta pian varmistuin, että hän
hitaasti vetäytyi minuun päin. Aloin pitää silmällä hänen liikkeitään.
Pitäen peräsintä vasemmassa kädessä, laskin oikean taskuun ja tartuin
revolveriin.

Näin, kuinka hän lähestyi muutamia tuumia ja valmistauduin juuri
ärjäsemään, että hän palaisi omalle paikalleen, kuin minut yhtäkkiä
voimakkaalla töytäyksellä kaadettiin kumoon: raskas ihmisruumis hyppäsi
päälleni alatuulen puoleiselta penkiltä. Se oli eräs miehistöstä. Hän
tarttui oikeaan käteeni niin, etten voinut vetää sitä taskusta ja
toisella kädellään hän tukki suuni. Tietystikin minun olisi onnistunut
vapauttaa käteni ja nostaa hälyytys, jos olisin voinut ryhtyä
taisteluun, mutta samalla hetkellä syöksyi päälleni myöskin Keltainen
liina.

Temmelsin avuttomana veneen pohjalla, missä käteni ja jalkani
sidottiin. Suuni tukittiin likaisella paidalla, kuten myöhemmin näin.
Keltainen liina tarttui peräsimeen, antaen kuiskaamalla käskyjä; mutta
olopaikastamme ja purjeiden asennosta, jotka kuvastuivat epäselvinä
tähtiä vastaan yläpuolellani, tiesin, että dshonkka meni pienen,
matalan joen suuhun, joka laski tässä paikassa San-Rafaeliin.

Muutamien minuuttien kuluttua laskimme kauniisti rannalle ja purje
laskettiin äänettömästi. Kiinalaiset vaikenivat, oli täydellinen
hiljaisuus. Keltainen liina istui minun rinnallani koettaen pidättää
tiheää, kähisevää yskäänsä. Kului ehkä seitsemän, kahdeksan minuuttia
ja minä kuulin Charlesin äänen "Pohjan Hirveitä", joka meni ohi.

-- En voi sanoa, kuinka tyytyväinen olen, että poikanen onnellisesti
lopetti työnsä kalavartiossa, -- kuulin hänen sanovan Neilille.

Neil sanoi jotain, mitä en eroittanut ja Charles alkoi jälleen:

-- Pojalla on taipumusta merenkulkuun ja jos hän, lopetettuaan
korkeakoulun, käy erikoisen purjehduskurssin sekä suorittaa
valtamerimatkoja, niin mielestäni kykenee hän aikanaan parhaimmankin
laivan päälliköksi.

Tämä kaikki oli minulle erittäin imartelevaa, mutta vähitellen äänet
sumuun katoavalla "Pohjan Hirvellä" alkoivat kuoleutua ja minä, maaten
tässä sidottuna omien vankieni vankina, en todellakaan ollut
sellaisessa tilassa, että olisin voinut iloita hymyilevästä
tulevaisuudestani. "Pohjan Hirven" mukana meni viimeinenkin toivoni. En
voinut aavistaa, mikä minua odotti, sillä kiinalaiset olivat minulle
vierasta rotua, mutta sen tiesin, että pilaa he eivät tällaisissa
asioissa laske.

Odotettuaan muutaman minuutin miehistö nosti purjeen ja Keltainen liina
ohjasi dschonkan alas San-Rafael joen suulle päin. Vesi oli yhä
mataloitunut ja hänellä oli suuri työ välttäessään matalikolle
tarttumista. Minä toivoin sitä, mutta hänen onnistui suoriutua
kunnollisesti.

Päästyämme joesta nousi kiinalaisten kesken äänekäs kiista, joka
nähtävästi koski minua. Keltainen liina puhui innokkaasti ja toiset
vastustivat yhtä innokkaasti. Oli selvää, että hän tahtoi tappaa minut,
mutta toiset pelkäsivät seurauksia. Tunsin riittävästi kiinalaisten
luonnetta tietääkseni, että ainoastaan pelko pidätti heitä. Mutta mitä
he esittivät Keltaisen liinan julman suunnitelman sijaan, sitä en
käsittänyt.

Kohtaloni riippui hiuskarvasta ja ei ole vaikea kuvitella tunteitani
sillä hetkellä. Tällä välin kehittyi kiista riidaksi; Keltainen liina
tempasi yht'äkkiä raskaan puun ja hyppäsi luokseni. Mutta hänen neljä
toveriaan heittäytyivät väliimme ja heidän kesken alkoi kova taistelu
puun omistamisesta. Vihdoinkin täytyi Keltaisen liinan alistua; hän
palasi vihaisena peräsimeen toisten kiinalaisten äänekkäästi
nuhdellessa häntä varomattomuudestaan.

Kohta tämän jälkeen laskettiin purje ja dschonkka kulki airoilla.
Tunsin, kuinka se hiljaa hajoitti pehmeitä meriruohoja. Sitten hypähti
dschonkasta kolme kiinalaista -- kaikilla oli pitkävartiset saappaat --
toiset kaksi antoivat minut yli laidan. Keltainen liina tarttui
jalkoihini ja kaksi hänen toveriaan olkapäihini ja kaikki lähtivät
kulkemaan polviaan myöten vedessä, alinomaa kompastellen. Hetken
kuluttua liikkuivat he jo kovemmalla pohjalla ja saatoin siitä päättää,
että minua kannettiin jollekin rannalle. Arvelin meidän olevan jollakin
"Merisaariksi" nimitetyn saariston kallioisella pienellä saarella.

Saavutettuaan kovan soran heittivät he minut ja täytyy sanoa, ettei se
tapahtunut erikoisen hellävaroen. Keltainen liina potkasi minua
kylkeen. Senjälkeen lähtivät kaikki takaisin dschonkkaan. Kuulin pian,
kuinka kohotettu purje humisi heidän tiukatessaan nuoria. Sitten
seurasi hiljaisuus ja minut oli jätetty omien voimieni varaan.

Muistin nähneeni sirkusihmisiä, jotka erinomaisen taitavasti
vapautuivat köysistä, joilla heidät oli sidottu; mutta vaikka kuinka
yritin ja koettelin mahdollisimman "taiteellisesti", eivät solmut
kuitenkaan auenneet eivätkä köydet hellinneet. Kieriskellessäni jouduin
simpukankuoriläjään. Se antoi minulle mielijohteen. Käteni olivat
sidotut taakse ja tarttuen niillä simpukan kuoreen kieriskelin pitkin
rantaa kallioille, joiden olopaikan tiesin.

Pitkän kierimisen ja etsiskelyn jälkeen löysin vihdoinkin kallionraon
ja asetin kuoren siihen. Kuoren reuna oli terävä ja asettuen selälleni
aloin sahata käsiäni yhdistävää nuoraa. Mutta hauras kuoren reuna
särkyi, kun minä liian kovasti sitä painoin. Kieriskelin läjälle
takaisin ja otin niin paljon simpukankuoria kuin saatoin pidellä
molemmissa käsissäni. Särin niitä hyvin monta, leikkasin muutamista
kohdin käteni, ja epämukavasta asennosta sekä ponnistuksista tuli
jalkoihini suonenveto.

Kun minä, kärsien kovaa kipua, jäin makaamaan liikkumattomana, kuulin
tutun "Halloo," joka kaikui yli veden. Charles etsiskeli minua. Mutta
suussani oleva riepu ei sallinut minun vastata; jäin makaamaan
avuttomana ja voimattomana, Charlesin veneen mennessä ohi saaren ja
hänen äänensä häipyessä etäisyyteen.

Aloin jälleen sahata ja puolen tunnin kuluttua onnistuin vihdoinkin
katkaisemaani nuoran. Loppu oli jo helppoa. Jalkojen päästäminen ja
rievun suusta ottaminen oli vain muutamaa minuutin työ. Aloin juosta
ympäri saaren varmistuakseni siitä, että se todella oli saari. Se oli
"Merisaariin" kuuluva karkeahiekkainen merilehvien ympäröimä saari. Ei
ollut muuta neuvoa kuin odottaa aamua ja koettaa pysyttäytyä lämpimänä.
Oli kostea, kylmä kalifornialainen yö ja tuuli tunkeutui läpi luiden ja
ytimien värisyttäen koko ruumista.

Pitääkseni yllä verenkiertoa aloin juosta ympäri saarta ja tein noin
kaksitoista kierrosta, tuon tuostakin kaatuillen. Näiden
ruumiinharjoitusten lomassa halusin tietää, olinko kadottanut mitään
hiekassa kieriessäni. Tutkin taskuni ja huomasin revolverin ja
taskuveitsen kadonneen. Ensinmainitun otti Keltainen liina, mutta
jälkimäisen minä nähtävästi kadotin hiekassa.

Aloin etsiä sitä, kun korviini sattui yhtäkkiä airojen loiske. Aluksi
luulin sen olevan Charlesin, mutta käsitin heti, että hän olisi
huudellut minua. Äkillinen vaaran tunne valtasi minut. "Merisaaret"
olivat yksinäisiä ja autioita, tuntui melkein mahdottomalta odottaa
satunnaisia kävijöitä tänne keskellä yötä. Entä jos se oli Keltainen
liina! Airojen loiske kuului yhä selvemmin; painoin korvani hiekkaan ja
aloin tarkasti kuunnella. Pieni vene (sen voin päättää airojen tiheistä
vedoista) tuli meriruohojen läpi ja pysähtyi noin viidenkymmenen jalan
päähän rannasta. Kuulin kuivaa, katkonaista yskää, ja sydämeni puristui
kokoon. Se oli Keltainen liina. Hän janosi kostoa, josta hänen
varovaisemmat toverinsa olivat hänet estäneet ja jätettyään salaa
kylän, palasi yksin takaisin.

Ajatukset kihisivät aivoissani. Olin yksin, aseettomana ja avuttomana
pienellä saarella ja keltainen raakalainen, jota pelkäsin, saapui
tekemään minusta loppua. Oli jälellä vain yksi paikka, vaarattomampi
kuin saari ja syöksyin vaistomaisesti veteen, tahi oikeammin liejuun.
Kun Keltainen liina suuntasi askeleensa rannalle, tunkeuduin
meriruohojen joukkoon ja kuljin kompastellen samoja jälkiä, joita
kiinalaiset olivat kulkeneet tuodessaan minut ja palatessaan takaisin
dschonkkaan.

Varmana siitä, että minä makasin lujasti sidottuna, Keltainen liina ei
ottanut huomioon mitään varovaisuustoimenpiteitä ja lähestyi meluten
rantaa. Ja tämän vuoksi onnistui minun varovasti ja hiljaa liikkuen
kulkea noin viisikymmentä jalkaa eteenpäin, kunnes hän joutui rannalle.
Laskeuduin, loikomaan liejuun. Se oli liukasta ja kylmää, värisin
lakkaamatta, mutta en rohjennut kohottautua pelosta, että hänen tarkka
silmänsä keksisi minut.

Hän meni suoraan sille paikalle, johon he olivat minut jättäneet, ja
olin hetkisen pahoillani, etten ollut tilaisuudessa näkemään hänen
kummastunutta naamaansa, kun ei minua löytynytkään. Mutta se tunne
kesti vain silmänräpäyksen, sillä hampaani kalisivat vilusta.

Siitä, mihin hän nyt ryhtyi, voin saada selvää vain arvaamalla, sillä
pimeä yö esti minua näkemästä. Mutta olen varma, että ensiksi hän
kiersi ympäri saaren rannan nähdäkseen, oliko siellä käynyt muita
veneitä. Sen saattoi helposti nähdä saveen painuneista jäljistä.

Varmistuttuaan, että veneellä ei minua oltu saarelta viety, hän alkoi
etsiä. Alkaen simpukankuoriläjästä tutki hän, tulitikkuja sytyttäen,
jälkiäni hiekassa. Saatoin nähdä selvästi hänen pirulliset kasvonsa, ja
kun rikkitikkujen haju tunkeutui hänen keuhkoihinsa, saattaen hänet
yskimään pahemmin, tunnustan, että vapisin kovasti.

Jälkeni saattoivat hänet hämmennyksiin. Silloin juolahti hänen
mieleensä, että minä makaan liejussa. Vaikeasti nostaen jalkojaan hän
kulki muutamia jalkoja minuun päin ja pysähtyi, kauan ja läpitunkevasti
ympärilleen katsellen. Hän ei ollut kauempana kuin viidentoista jalan
päässä, ja jos hän olisi sytyttänyt tulitikun, olisi hän ehdottomasti
huomannut minut.

Palattuaan kompastellen rannalle, hän alkoi etsiä uudelleen koko ajan
sytytellen tikkuja. Ajattelin piiloutuneeni liian likelle ja päätin
mennä hiukan kauemmaksi. Uskaltamatta kohottautua ja kulkea liejua
myöten, joka kuuluvasti loiskahteli jaloissa, aloin kulkea eteenpäin
käsin.

Koettelin olla poistumatta kiinalaisten jäljiltä ja seurasin niitä,
kunnes olin vähän syvemmällä vedessä. Kahlasin noin kolmen jalan
syvyyteen ja loittonin syrjään rannan suuntaan.

Mieleeni vilahti mennä Keltaisen liinan veneelle ja pelastua siinä,
mutta samassa palasi hän rannalle ikäänkuin arvaten tuumani ja kahlasi
liejussa veneen ympäri varmistuakseen siitä, että se oli ehjä. Tämä
saattoi minut kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Puoleksi uiden,
puoleksi kahlaten, ainoastaan pää vedenpinnalla ja huolellisesti
karttaen loisketta, siirryin noin sata jalkaa siltä paikalta, missä
kiinalaiset olivat ennen olleet. Sitten paneuduin jälleen pitkäkseni
liejuun.

Keltainen liina palasi rannalle, etsi minua pitkin saarta ja tuli
takaisin simpukankuoriläjälle. Tiesin hyvin, mitä hän ajatteli. Oli
mahdoton tulla saarelle tahi lähteä sieltä jättämättä jälkiä. Ja paitsi
niitä, jotka veivät veneelle ja sinne, missä dschonkka oli seisonut, ei
ollut mitään muita jälkiä. Minua ei saarella ollut. Siis minun oli
täytynyt mennä toista näistä jäljistä, joista hän oli omalle veneelleen
vievät jo tarkastanut ja oli varma, etten ollut sitä tietä mennyt. Oli
selvää, että minun oli täytynyt kulkea jälkiä, jotka veivät
dschonkalle. Päästäkseen siitä selville, hän alkoi kulkea tulitikkuja
sytyttäen niitä myöten.

Saavuttuaan paikalle, missä olin maannut, hän, päättäen useista
sytytetyistä tikuista, huomasi ruumiini siihen jättämän jäljen. Hän
kulki suoraan veteen, mutta kolmen jalan syvyydessä jälet jo katosivat.
Toiselta puolen, kun laskuvesi yhä jatkui, hän saattoi helposti
eroittaa dschonkan keulan jättämät jäljet, ja tällä tavoin olisi hänen
pitänyt helposti eroittaa jäljet toisestakin veneestä, jos tällainen
olisi käynyt. Mutta tällaisia jälkiä ei ollut. Tiedän, että hän oli
varmasti vakuutettu minun piilottelevan jossakin liejussa. Mutta etsiä
pimeydessä käsiinsä poikanen meren liejusta -- oli sama kuin olisi
etsinyt neulaa heinäpieleksestä. Hän ei sitä yrittänytkään, vaan palasi
rannalle ja kuljeskeli jonkun aikaa siellä. Odotin kärsimättömästi,
että hän vihdoinkin poistuisi, sillä koko ajan värisin kylmästä.
Lopuksikin hän meni veneensä luo ja lähti. Entä jos Keltainen liina
petti minua? Jos hän teki tämän tahallaan houkutellakseen minut
rannalle?

Mitä enemmän tuumin tätä, sitä epäilyttävämmältä alkoi minusta näyttää
se seikka, että hän liiaksi kolisteli airoja lähtiessään ja minä jäin
makaamaan, kylmästä väristen, liejuun. Värisin niin, että lihakset
selässä tulivat kipeiksi ja tuottivat minulle yhtä paljon tuskia kuin
kylmyyskin, ja ainoastaan tavattomalla tahdonponnistuksella onnistui
minun pakottautua jäämään tähän kauheaan asemaan.

Se oli kumminkin viisaasti tehty, silliä noin tunnin kuluttua kuulin
rannalta jotain hankausta. Kuuntelin ja pian eroitinkin hyvin tutun
katkonaisen yskän. Keltainen liina palasi salaa saaren toiselta puolen
ja kiersi sitä hiljaa paljastaakseen minut, jos olin palannut.

Tämän jälkeen, vaikka kului pitkä aika eikä Keltainen liina palannut,
pelkäsin kuitenkin mennä rannalle. Toiselta puolen pelkäsin melkein
yhtä paljon, etten kestäisi tätä kiduttavaa kylmyyttä, vaan kuolisin.
En ollut koskaan kuvitellut kenenkään voivan sillä tavoin kärsiä.
Vihdoinkin jäykistyin kylmästä niin, että lakkasin värisemästä.
Nousuvesi oli alkanut jo kauan sitten ja vesi alkoi viedä minua
rannalle. Korkea vesi kesti kolme tuntia ja sillä aikaa pääsin vain
puoleksi elävänä rannalle; olin niin heikko, etten olisi voinut tehdä
pienintäkään vastarintaa, jos Keltainen liina olisi hyökännyt päälleni.

Mutta Keltainen liina ei tullut. Hän jätti minut ja palasi Pedron
niemeen. Siitä huolimatta olin kurjassa, vieläpä vaarallisessakin
tilassa. En voinut seisoa, vielä vähemmin käydä. Likaset vaatteeni
tarttuivat ruumiseen ikäänkuin olisin ollut taottu jääkuoreen. Sormeni
olivat aivan tunnottomat ja niin voimattomat, että tarvitsin melkein
tunnin riisuakseni saappaat. Minulla ei ollut voimaa avata
nahkanauhoja, solmut eivät auenneet. Hakkasin muutamia kertoja käsiäni
kiviin saadakseni niihin eloa. Ajottain luulin varmasti kuolevani.

Mutta vihdoinkin -- tuntui kuin olisi siihen tarvittu vuosisatoja --
olin minä aivan riisuuntunut. Ryömien ja kovasti ponnistellen konttasin
veteen, joka nyt oli lähellä, ja pesin liejun pois ruumistani.
Kuitenkaan en voinut seisoa enkä käydä, mutta pelkäsin myöskin maata
liikkumattomana. Tavattomien tuskien hinnalla täytyi minun ryömiä
edestakaisin hiekalla. Kun idässä kajasti valo, alkoivat voimani
loppua. En voinut kauempaa kestää. Taivas tuli ruusunväriseksi ja
kultainen auringonkehä löysi minut tiedottomana makaamassa
simpukankuoriläjällä.

Näin ikäänkuin unessa "Pohjan Hirven" tuttuine suurine purjeineen
kulkevan aamutuulessa San-Rafael joessa. Tässä keskeytyi uni.
Silmätessäni takaisin päin en voi palauttaa useita kohtia muistiini.
Muistan kuitenkin selvästi kolme asiaa: "Pohjan Hirven" suurpurjeen,
seisomapaikan muutamia satoja jalkoja rannasta ja pienen veneen, joka
lähti sen kyljestä; sitten tulipunaiseksi lämmitetyn uunin kajuutassa
ja itseni peitteihin käärittynä; Charlesin, joka säälimättömästi
hakkasi ja hieroi rintaani sekä olkapäitäni; palaneen suuni ja
kurkkuni, johon Neil Partington oli kaatanut liian kuumaa kahvia.

Mutta paloipa suu tahi oli palamatta, minun täytyy sanoa, että kaikki
meni hyvin. Kun tulimme Oaklandiin, olin jo aivan terve, vaikka Charles
ja Neil Partington kauan pelkäsivät minun sairastuvan keuhkokuumeeseen,
ja mrs Partington ensimmäisten kuuden kuukauden aikana korkeakoulussa
ollessani tarkasti ja huolestuneesti valvoi, ilmestyisikö minuun mitään
keuhkotaudin oireita.

Aika lentää. Minusta tuntuu, että vasta eilen olin kuusitoistavuotiaana
poikana kalavartiossa. Kuitenkin tiedän, että juuri tänä aamuna saavuin
Kiinasta "Harvester"-laivalla, jonka päällikkönä minulla on kunnia
olla. Tiedän myöskin, että huomenaamuna kiiruhdan Oaklandiin tapaamaan
Neil Partingtonia ja hänen perhettään ja sitten Beniciaan Charles
Le-Grantin luo puhumaan vanhoista ajoista. Ei; muutan päätökseni, en
menekään Beniciaan. Luulenpa olevani erinomaisen sopiva sulhanen ja
täytyy viimeinkin vakaantua. Hänen nimensä on Alice Partington ja koska
Charles on luvannut olla puhemiehenä, niin onkin hänen tultava
Oaklandiin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalavartion seikkailut" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home