Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Se oli sallittu
Author: Calamnius, Edvin
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Se oli sallittu" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SE OLI SALLITTU

Kirj.

ESKO VIRTALA [EDWIN CALAMNIUS]



Porvoossa,
Werner Söderström,
1888.



I.


Mäntyvaaran talo sijaitsee korkean vaaran huipulla, josta on laaja ja
vaihteleva näkyala. Sinne näkyy vesiä joka suunnalta, mistä isompia,
mistä pienempiä, järviä, lampia ja virtoja vuorottain. Ensimmäiseksi
sattuu katsojan silmiin iso lahtirikas Muikkujärvi, jonka kimaltelevat
veet ympäröivät Mäntyvaaraa usealta taholta, jättäen sen suurelle
niemelle. Muikkujärven isoimmat selät aukenevat pohjoiseen päin ja
täällä järvi tekee kaarrelmia moneen suuntaan, katoaa milloin vahvaa
metsää kasvavien törmien, milloin korkeiden kalliovaarain taakse,
joiden välistä se näyttäytyy monessa osassa, ikäänkuin monena eri
järvenä. Mäntyvaarasta länteen päin on talon nuottaranta. Se on ison
selän varrella, jonka eteläpäähän yhtyy pitkä, itään päin kääntyvä
Hoikkalahti ja jonka läntisellä rannalla silmä helposti voi eroittaa
Peltolan viljavat vainiot.

Seudut ovat täällä harvasti asuttuja. Ainoastaan vesien rannoilla
näkyy tuon tuostakin viljelty seutu ja siellä täällä vaarojen huipulla
kohoaa milloin yksi, milloin kaksi taloa, välistä pieni kyläkin. Mutta
koko Mäntyvaaralla on ainoastaan yksi talo ja tästä on likimmäinen
neljänneksen päässä.

Mäntyvaaraan näkyvien vesien takana kohoaa vaara vaaran, ylänkö ylängön
vieressä, jotka ovat sitä korkeammat, kuta kau'empaa ne näkyvät,
Etimmäiset vaarat siintävät hyvin kaukaa, kuvastuvat taivaan reunaa
vasten ikäänkuin savuvuoret, ylenevät kaarevasti vaalean sinisinä.

Mäntyvaarassa asuu vanha Iikka isäntä joukkoineen. Isäntä ja emäntä
ovat molemmat jo yli kuudenkymmenen vuoden vanhat. Heidän lapsensa ovat
kaikki täysikasvuisia ja näistä on kaksi naimisissa. Antilla on vaimona
Anni ja heillä on kolme lasta, Junnu, Anni ja Antti. Toinen veljeksistä
Lauri on naimisissa Tiinan kanssa, joka on jotenkin pullearuumiinen.
Heidän lapsensa Heikki ja Elsa näyttävät perineen äitinsä ruumiillisia
etuja. Mäntyvaaran isännän nuorin lapsi Kaisu on noin kahdenkymmenen
vuoden vanha tyttö, punaposkinen ja luonnoltaan iloinen, veljiään
paljon hilpeämpi.

Kesäisinä iltoina katselee usein Mäntyvaaran isäntä talonsa pihalta
järvelle, katselee, eikö järven aaltoeleminen ala hiljetä, eikö tule
nuottailmaa; ja jos järvi tyyntyy rasvatyyneeksi, silloin hän keräilee
väkeään nuotalle, lähteäkseen muikun vetoon.

Muuanna lämpimänä päivänä kesäkuussa iltapuoleen seisoo Mäntyvaaran
isäntä talonsa pihalla, katselee, tähystää järvelle, joka hiljalleen
läikyttääpi aaltojaan, vaan tuulen hiljetessä tyyntyy tyyntymistään.
Oli tuullut aika lailla aamusta asti, vaan puolelta päivin oli tuuli
ruvennut asettumaan, ja nytpä ei tuulen henki isosti tunnukaan.
Sen vuoksi isäntä hyvillä mielin arvelee, että nuottailtapa taitaa
tullakin; ja kun emäntä sattuu pihalle, niin hän sanoo sille:
"tyyntyvän näyttää. Nuotalle saadaan lähteä."

"Nuottailtapa tulee", vastaa emäntä järvelle katsellen, "ja jopa tuo
olisikin keitto tarpeen, sillä entiset varat ovat lopussa. Ei ole
muikun päätäkään talossa, eikä ole paljon leipääkään eikä jauhoja."

"No, annahan kun tästä nuotalle joudutaan, niin eiköhän mahtaisi
sattua hyvä parvi apajaan! Päivän kun tuulee ja sitten tyyntyy, niin
silloinhan muikku näkyy."

"Mitäpä jos näkyykin! Huonostipa meidän kuitenkin on aina kaloja saatu."

"No, ei ole silloin enempää sallittu; eihän järvi joka kerralla kaloja
anna; vaan toisinaan se taas antaa paljonkin, kun niin on sallittu."

"Ketä niitä lähtisi nuotalle?"

"Olihan puhe Antin ja Laurin kanssa heidän haudalle lähtiessään, että,
jos ei ilma estä, illalla lähetään nuotalle. He kun tulevat ja minä,
niin siinähän on jo kolme. Kaisu tulkoon neljänneksi! Meneppä sanomaan
hänelle, että laittautuu nuotalle, sillä tuoltapa nuo jo Antti ja Lauri
tulevat."

Kun nyt Antti ja Lauri ovat tervahaudalta palanneet, niin hankkiutaan
nuotalle lähtemään. Kotiin jäävät emäntä, Anni ja Tiina lapsia
hoitamaan ja lehmiä lypsämään. Antti ja Lauri ottavat kumpikin
konttinsa selkään ja samoin isäntäkin, arvellen, että "onpahan varalla,
jos toiset vähäksi käyvät". Kaisu ajattelee, että mahtuvat kai ne
kalat kolmeen konttiin, eikä siis ota mitään mukaansa. Niin lähtevät
he kaikki neljä peräkanaa rantaan päin astumaan, Antti edellä, sitten
Lauri ja hänen jälissään isäntä, vaan jälimmäisenä astua kippasee Kaisu.

Neljännes on matkaa rantaan. Sinne vievä polkutie alenee ensin
tasaisesti Mäntyvaaran peltojen poikki, laskeutuu sitten jyrkästi
vaaraa alas, vaan sitten se taas verkalleen alenee alenemistaan suolle
asti. Mänty männyn, kuusi kuusen vieressä kohoaa molemmin puolin
tietä. Täällä ei ole tervamiehen kirves vielä metsää hävittänyt, sillä
tervaspuut otetaan kaikki toiselta suunnalta, missä nytkin on kolopuita
kosolta.

Mäntyvaaran miehet astuvat äänettöminä, aina yhtä tasaisessa kulussa,
tietä pitkin Mäntyvaaraa alaspäin, ja heidän jälissään käyskentelee
Kaisu milloin hitaammin, milloin nopeammin, kuunnellen siellä
täällä metsässä visertelevien lintusten laulusäveleitä ja joskus
itsekin jotain laulukappaletta hyrräillen. Kuta alemmas nuottamiehet
laskeutuvat, sitä tihjemmäksi tulee metsä, joka lopulta muuttuu
vahvaksi kuusikoksi. Kun he tulevat suon laidalle, on siellä molemmin
puolin tietä, mutta etenkin vasemmalla puolella, korkea, tiheä ja
synkkä kuusimetsä, joka ulottuu kauas suon laitaa pitkin.

"Tuossa olisi metsän kuninkaalla hyvä olopaikka", sanoo isäntä
tiheikköön viitaten. "Kun se vaan sattuisi näille seuduille tulemaan."

"Niinpä kyllä", myöntää Lauri. "Vaan se toki on hyvä, ettei sitä
vuosikymmeniin ole kuulunut näillä seuduilla."

"Eihän sitä ole kuulunut", lausuu Antti, "vaan saattaisihan sattua,
että se joskus tännekin tulee, kun se lähikylissäkin kuuluu useammin
näyttäytyvän kuin ennen."

"Kunpahan tulisikin!" toivottelee Kaisu.

"Miksikä sen tulla pitäisi?" kyselee isäntä.

"No, olisihan somaa joskus saada karhun lihaa maistella."

"Kuuleppa kummaa! Luuletko sinä, että sen vuoksi metsän pedon lihaa
saat, jos peto maille tulee?"

"No, eihän sitä mikään estäne saamasta, jos joku teistä ampuu pedon sen
näille seuduille tultua."

"Sinä siis luulet, että siltä on yhtä helppo henki ottaa kuin
esimerkiksi linnulta?"

"No, tottahan ampumalla on yhtä helppo henki ottaa siltä kuin muiltakin
eläviltä."

"Älä luule, että se niin helposti antaa itseänsä pettää", saapi
sanoakseen Lauri. "Kyllä se on siksi viisas, että se tietää varoa
pyssymiestä."

"Vaan pyssylläpähän niitä kuitenkin tapetaan", inttää Kaisu.

"Se on kyllä tosi", selittää isäntä, "että pyssy on tavallisin
surma-ase semmoisessa tapossa. Mutta se on kuitenkin harvinainen
tapaus, että jollekin onnistuu kaataa metsän kuningas. Eipä ole
lähikylissäkään viime vuosina mesikämmenen peijaita vietetty, vaikka
siellä kyllä metsä useinkin on liikkeessä."

Nuottamiehet olivat jo tulleet tiheikön sivu ja astuvat nyt vanhoja
porrasremuja myöten suon poikki. Sieltä tie lähtee taas kohoamaan,
kunnes se korkean törmän päältä taas laskeupi järvelle asti.

Mäntyvaaralaiset, jätettyään konttinsa rannalle, työntävät veneet
vesille. Toiseen veneeseen asettuvat isäntä ja Kaisu, toiseen taas
Antti ja Lauri. Veneet käännetään heti ulkuja vasten, ja Kaisu sekä
Lauri pitelevät ulkupuista kiinni, sill'aikaa kun isäntä ja Antti
lappavat nuottaa veneisiin. Kukon ottaa isäntä itse veneeseensä ja
sitoo nuotan perän kiinni. Ja niin lähdetään, veneet rinnatusten,
soutelemaan kotilahtea, joka rasvatyyneenä kimaltelee auringon
paisteessa. Siellä sitten katsellaan, eikö muikku rupea näkymään,
katsellaan milloin rannan puolelle, milloin selälle, joka on aivan
tyyntynyt sekin. Jo ovat soutajat soutonsa heittäneet ja omassa
varassaan kelluvat veden pinnalla veneet, joista kahdeksan tarkkaavaa
silmää tähystelee tyyntä pintaa, muikkuparvea etsien, ja isäntä
useinkin veneensä perässä nousee seisalleen, paremmin nähdäkseen. Ja
tuolla etäällä selällä näkyy kyllä kalan liikettä. Siellä milloin
siika tavottaa perhosta, milloin hauki porahtaa, milloin lohi hypätä
loiskahtaa. Ja jopa näkyy siellä muikkuparviakin monessa kohti; vaan
nepä eivät ole saatavissa. Jopa pistäikse veneittenkin likellä muuan
parvi, vaan kaukana on rannasta sekin.

"Ka, tuossahan tuo on parvi", huutaa Kaisu parven huomattuaan.

"Siinäpähän on", huomaa isäntäkin.

"Kaukanapa tuo on", sanoo Antti.

"Annahan kun se maatuu", virkkoo isäntä levollisena, "niin meillä on
keitto tiedossa."

"Tuonnehan tuo siirtyy syrjään."

"Kyllä se siitä vielä maatuu."

"Ka, jopahan tekee kierroksen maahan päin", huomaa Kaisu.

"Vaan nytpä tuota ei näykään", tietää Lauri.

"Kyllä se vielä kohoopi näkyviin", vakuuttaa isäntä. "Vaan soudetaanpa
kierros tuonne selälle, ett'ei pääsisi parvi ulkoutumaan."

Niinpä tehdään pieni mutka selälle päin ja aletaan taas tähystää parvea
maan puolelta.

"Täältäpä tuo näkyy veneen kohdalla", huomaa Kaisu.

"No, nytpä tuo alkaa maatua", näkee isäntä.

"Kohtapa siihen saattaa potkea", arvelee Lauri.

"Vielä tässä on syvyyttä liiaksi", tietää Antti.

"Vaan maahan päin se on menossa, parvi", lisää isäntä, meloillen
venettä rantaan päin, ja vähän ajan perästä hän, kukon käsiinsä
otettuaan, komentavaisesti sanoo: "Nyt!"

Isäntä paiskaa kukon ja nuotan perän järveen ja soutajat työntävät
veneet erilleen toisistaan, perät vastakkain ja lähtevät kumpikin
vastakkaista suuntaa soutamaan yhtäsuuntaisesti rannan kanssa, ja sillä
aikaa ukko ja Antti syytävät kerkiämistään nuottaa järveen. Kun nuotta
alkaa olla kokonaan järvessä, kääntävät soutajat äkkiä veneet suoraan
rantaa kohti ja soutavat toisiaan likemmäksi, sill'aikaa kun isäntä
ja Antti antavat köydet solua järveen. Vaan kun ne ovat loppuneet,
paiskaavat Lauri ja Kaisu kumpikin ankkurit pohjaan. Isäntä ja Antti
siirtyvät veneittänsä keskelle ja rupevat, köysiä hiljalleen lappaen,
nuottaa vetämään. Siinä he lappavat lappamistaan, työhönsä kiintyneinä,
ja silloin tällöin ympärilleen vilkaisten, näkyisikö parvea muualla.
Mutta vähän ajan perästä alkaa ukko epäillä vetoa liian kiivaaksi ja
tuumaa Antille:

"Keviältäpä tämä tuntuu. Jokohan tulee koholla nuotta!"

"Ei tunnu kyllä raskaalta", vastaa Antti ja hiljentää vetoaan, "vaan
tuskinpa tuo koholla kuitenkaan tulee. Enpä ole kovin rajusti vetänyt."

"Kuiva nuotta kohoaa helposti; ja veneetkin taisivat sattua liiaksi
kauas toisistaan."

"Kyllähän tulee nuotta jotenkin levällään, niin että jokohan tuo olisi
koholla kulkenut!"

"Sitten se välttää", puuttuu puheeseen Lauri, "jos muikut alate ovat
päässeet."

"No, äsken minusta näytti", sanoo Kaisu, "että kukko olisi vilahtanut."

"Etköhän nähnyt väärin!" arvelee Antti. "Enpähän minä nähnyt."

"Kyllä sitten pilan teki meille, jos vaan kukko näkyi", sanoo Lauri.

"No, vedetäänhän varovammin nyt", tuumaa isäntä tyyneesti. "Ehkä niitä
viellä on jäänyt muikkuja apajaankin."

Kun köydet ovat lapetut, nostavat Lauri ja Kaisu ankkurit veneisiin ja
soutavat veneet yhteen aivan naatikkaallo, jonne ankkurit paiskataan.
Isäntä ja Antti rupeavat taas keskeltä veneitä köysiä vetämään, Kaisu
hypähtää veneensä perään ja Laurikin siirtyy perän puolelle toisessa
veneessä. Jouten nyt saavat Lauri ja Kaisu istua kököttää niin kauan
kuin köysiä piisaa. Vaan kun ne ovat lapetut, nousevat he seisoalleen,
ottavat porkkansa ja liikuttavat niitä hiljalleen vedessä nuotan
laitoja pitkin. Niin kokevat he puuta pitää ja isäntä ja Antti vetävät
vetämistään nuottaa, lappavat hiljoksellen veneisiin, joihin karttuu
palukka palukan perästä.

Nuotta kulkee kulkemistaan järven pohjaa myöten ja kahtena pitkänä
sarjana lähenevät nuottapalukat veden pintaa myöten veneitä, joihin
ne nousevat yksi toisensa perästä, ja etummaiset sukeltavat niinkuin
vesilinnut veden alta näkyviin. Viimein kohoo kukkokin näkyviin ja
silloin isäntä sen huomattuaan sanoo:

"Nytpä tuota on arvattu tasaisesti vetää, koska kukko komiasti ihan
keskellä näkyä muklahtaa."

"Tasaisestihan tämä veto nyt on käynyt", myöntää Antti.

"Vaan jos äsken muikut alate pääsivät", arvelee Lauri, "niin tyhjäänhän
se koko veto menee."

"Tuollahan näkyy parvi nuotan ulkopuolella", huomaa Kaisu.

"Sielläpähän on", näkee isäntäkin; "sielläpähän ovat muikut, vaan
saattaa niitä kuitenkin olla nuotan sisäpuolellakin. -- Pitäkäähän
puuta vaan, sillä eihän vara venettä kaada!"

Kaisu ja Lauri liikuttavatkin nyt kiivaammin porkkia ja jopa se kukko
on likelle siirtynyt.

"Tarpokaa jo!" komentaa isäntä.

Voimakkaasti työntävät nyt Lauri ja Kaisu porkkiaan veden pintaa vasten
nuotan edessä, vetävät pian ylös ja taas työntävät, tarpovat niin
jotta vesi vaahtona nuotan perän edessä kuohuu. Voimakkaasti tarpoo
Lauri, vaan Kaisu heittelee porkkaansa niin sukkelaan, että vesi
parskuu korkealle ilmaan ja roiskii vasten silmiä. Mutta tarvonta ei
kaidan kestä; kukko kelluu jo veneiden välissä ja sen vuoksi aletaan
nuotan perää veneisiin nostaa ja perän kohotessa vesi aina vähemmäksi
puistetaan.

"Vesiperänäpähän tulee", arvelee Kaisu, kun ei näy yhtään muikkua
nuotan silmuissa.

"Älähän hätäile!" sanoo isäntä hymyillen. "Mikä sen tietää, mitä hyvää
tässä lopuksi vielä tulee!"

"Ei sieltä muikkuja kyllä tule", väittää Lauri.

"Vai ei tule", sanoo isäntä, ja nostaa nuotan perän nuottavasuun sekä
solmun aukaistuaan puistaa siihen kourallisen emämuikkuja. "Katsoppa!
Näin komeita kaloja et ole koskaan nähnyt."

"Voi hyvänen, kuinka vähän!" pahoo Lauri.

"No, kylläpä hupeni saalis vähäksi", sanoo Antti, korvallistaan kynsien.

"Eipä paljon puuttunut, ett'ei vesiperänä tullut", lisää Kaisu.

"No, älkäähän olko millännekään!" sanoo isäntä. "Ei ollut enempää
sallittu tällä kertaa."

"No, sepä nyt oli", pahoilee vielä Antti. "Se siis ainakin kulki
koholla nuotta äsken."

"Ka niinhän se on tehnyt", vastaa isäntä tyyneesti. "Vaan mitä tuosta
enää pahoilee! Toivotaan tulevaksi kertaa parempi onni!"

Vesi viskataan veneistä ja ruvetaan uutta parvea etsimään. Välistä
soudetaan liitokselleen, mutta enimmästi ovat soutajani airot
liikkumatta ja omassa varassaan kelluvat veneet silloin, joista
nuottamiehet tähystelevät ympärilleen. Rasvatyyneenä, kirkkaana
kimaltelee koko järven pinta niin kau'as kuin silmä näkee; ei näy
siinä tuulen värähdystäkään, ei rikkoonnu se muulloin kuin kalan
tai vesilinnun liikkuessa veden pinnalla. Välistä etempänä, välistä
likempänä hyppää lohi keviästi koholle vedestä, milloin näyttäytyy
veden kalvossa ison hau'in selkä, milloin porahtelee siinä ahvenparvi,
milloin sirahtaa selän puolella iloinen muikkuparvi tiettämättä millä
hetkellä hauki sen päälle hyökkää. Tuolla vähän matkan päässä kelluu
veden pinnalla kaunis perho. Mutta siika huomaa sen ja tekee hyppäyksen
tavottakseen sitä, vaan perho kerkeää sen tieltä siirtyä. Siika tekee
uuden kokeen onnistumatta. Perho vielä veden kalvossa lepäilee. Mutta
siika tekee vielä kolmannen hyppäyksen ja nielee kauniin perhon.
Tuolla vesilintu iloisesti uiskentelee, käänteleikse tyyneellä
pinnalla; milloin pistää se nokkansa veden alle, milloin sukeltaa se
itsekin umpipäähän. Tuolla etäällä selällä kohoaa kari ja sen kivillä
lepäilevät kalalokit tyytyväisinä, ikäänkuin iloiten illan kauneudesta.
Järven rannoilta kaikuvat lintusten viserrykset ja kaunis metsä
ikäänkuin hymyilee pienille laulajilleen.

Selän takana vihannan törmän päällä lehteväin koivujen keskellä
kohona uljaana Peltola peltoineen, niittyineen. Sinne luopi nyt Kaisu
silmänsä, katsoakseen ovatko Peltolaiset nuotalla. Ulut ovat tyhjänä ja
veneet ovat poissa. Siis ne ovat nuotalla Peltolaiset ja kuinkapa ne
olisivatkaan malttaneet kotona olla tämmöisellä ilmalla!

"Nuotalla ollaan Peltolasta", tuumaa Kaisu toisille, "koskapahan ulut
ovat tyhjät."

"Tyhjänä näkyvät ulut olevan", huomaa Laurikin, "vaan eipä näy
nuottamiehiä."

"Olisivatko menneet tuonne lahdelle niemen taakse!" sanoo isäntä.
"Siellähän ne usein vetävät."

"Sieltäpähän kuuluu potkenta", sanoo Kaisu iloisesti, "ja olinpa minä
kuulevinani Kallen äänen."

"Siellä ovat", lausuu isäntä. "Mennäänpä tapaamaan ja katsotaan, eikö
näkyisi parvea siellä päin!"

Mäntyvaaralaiset soutelevat niemeen päin, tähystellen parvia
mennessään, ja kun he ehtivät sinne, tapaavat he niemen kärjen takana
Peltolaiset, jotka juurikään ovat saaneet nuottansa nostetuksi ja
puistaneet nuottavasuunsa vasun melkein täydeltä komeita emämuikkuja,
jotka välähtelevät kuin hopia ja päällimmäiset vielä hyppelevät vasussa
ja monet muikut ovat jo hypähtäneet veneen pohjalle.

"Hyvää iltaa", sanoo Mäntyvaaran isäntä, meloiltuaan aivan Peltolaisten
viereen; ja samoin tervehtivät toisetkin toisiaan.

"Iltaa, iltaa", vastaa Peltolainen. "Mitä kuuluu?"

"Eipä erityistä. Mitä teille kuuluu?"

"Eipä sanottavia. -- Hyvä on nuottailma."

"Hyvä on, harvinaisen hyvä. -- Paljonpa teillä on kaloja."

"Onhan niitä -- --"

"Lähtikö nuo yhdestä apajasta?" kyselee Kaisu.

"Ka, yhdestä", vastaa Peltolan Kalle, isännän poika. "Täällä
satuimmakin näkemään niin ison parven, jotta se vasta iso oli."

"Kylläpä!" ihmettelee Mäntyvaaran isäntä.

"Vaan teilläpä ei näy monta kalaa tuolla vasun pohjalla", tuumaa
naapuri-isäntä. "Mitenkä teille noin huonosti on sattunut? Nythän
pitäisi olla hyvä muikun saalis. Päivän kun on tuullut ja nyt illaksi
tuli näin hyvä ilma, niin pitäisihän muikku olla näkyvissä."

"Kyllähän se näkyi hyvin äskönen parvi, jota potkimme; vaan niinhän se
sattui huonosti, että muikut pääsivät alate kulkemaan."

"Te veditte liian kiivaasti. Nuotta kulki koholla."

"Ei sitä kyllä kiivaasti vedetty", puuttuu puheeseen Antti. "Vaan kuiva
nuotta tuo näkyy helposti kohoovan. Meillä oli iso parvi kierroksessa
ja se piti nyt jäädä saamatta."

"No, älä tuosta nyt enää päivittele!" sanoo Mäntyvaaran isäntä. "Se ei
ollut meille sallittu, se parvi."

"No, mikä sen Kaisun nyt nuotalle toi?" saapi kysyäkseen Kalle.

"Hyvä ilma tietenkin", vastaa Kaisu, iloisesti hymyillen.

"No, ilmako se ennen sitten on pelotellut?"

"Eipä sekään. Vaan piisaahan meidän talossamme joskus väkeä
vaihetellakin."

"No, onhan niitä siellä teillä väkeä."

"Te ette soutajia vaihetakaan usein", puuttuu keskusteluun Antti. "Aina
ovat teillä nuo pienokaiset Elsa ja Jaakko muassa."

"Ka, nehän ne ovat useimmiten soutajina. Vaan se on hyvä niille, että
jo varain oppivat airoa pitämään. Nuorena se on vitsa väännettävä.
Muistanpa, että minuakin jo pienestä pitäen komennettiin nuotalle."

"No, ei sitä rokkoa ole vielä teidän puolessa kuulunut?" kysyy Peltolan
isäntä.

"Eipä ole meidän seudullamme vielä kuulunut, vaan eihän sen sanota
kaukana kyllä olevan", vastaa Iikka isäntä.

"Kyllä se on paha vieras, se rokko. Paljon se kuuluu lapsia tappaneen,
vaan täällä puolessa sitä ei vielä ole kuulunut ja hyvä olisi kun ei
tulisi."

"Hyvähän se olisi siitä vieraasta päästä; eikähän se kyllä tulekaan,
kun ei niin lie sallittu."

"Rokko pian leviää, kulkeutuu talosta taloon, ellei aikoinaan
varokeinoihin, ruveta. -- Kuinka likellä Mäntyvaaraa se jo on?"

"Kuusivaarassahan kuuluu muuan lapsi sairastavan."

"Joko se tauti niin lähelle on herennyt! No sieltä se helposti
Mäntyvaaraankin leviää. Ettekö ole ryhtyneet mihinkään varukeinoihin?"

"Mitäpä no auttaisivat! Jos tauti kerran tulee, niin silloin se on
sallittu."

"Kyllä on hyvä olla varuillaan. Olethan kuullut piirilääkärin
kuulutuksen?"

"Kuulinhan minä, vaan mitäpä siitä!"

"No pitäisi seurata siinä annettuja neuvoja."

"Mitäpä ne hyödyttäisivät! Eivät voi ne kuitenkaan tautia estää."

"Sanotaanpa niitten estävän."

"Mitä vielä! Kun tauti kerran tulee, niin se on sallittu, eikä ihminen
voi siihen mitään."

"Älä nyt noin ole epäuskoinen! Paljon pahaa sitä maailmassa vältetään,
kun aikoinaan ruvetaan sitä estämään."

"Jumala so on, joka määrää ihmisen terveyden ja ijän", inttää yhä
Mäntyvaaralainen. "Ja kun tauti tai kuolema tulee, niin se on Jumalan
sallima."

"Voi, kuinka se on itsepäinen tuo ukko", miettii Peltolainen itsekseen
ja sanoo sitten ääneen: "Saat vielä nähdä, että ennen pitkää tulee
rokko talossasi vierailemaan. -- Ovatko ne teillä lapset koskaan
rokotetut?"

"No, ovathan ne vanhemmat kyllä, vaan nuorimmat, Antti ja Elsa, ne
vielä ovat rokottamatta."

"Sepä paha. Niihin pian saattaa tauti tulla."

"Eihän tuota tiedä, miten lie sallittu."

"No, missä asti teillä on tervahauta?" kysyy Kalle, toisen puheaineen
ottaakseen, Antilta.

"Huomenna se sytytetään, kun vaan lie ilma hyvä", vastaa Antti.

"Onko iso hauta?"

"No, tulee siitä muuan venelasti tervoja."

"No, teillä sitä ei taida isosti tervaruukia ollakaan?" kysyy
Mäntyvaaran isäntä.

"Eipä ole", vastaa Peltolainen. "Monioita tynnyreitä saamme haudastamme
ja ne viemme tämän kylän kauppiaalle. Jopa tuon joutaakin heittää
vähemmäksi tervaruukin. Ei se leiville lyö. Huonosti maksetaan
tervasta."

"Paljonhan siltä hinta on pudonnut, entisiin aikoihin nähden. Vaan
eipä sitä muulla kuitenkaan rahaa saa. Eivät anna pellot omiksi
tarpeiksikaan jyviä, vielä sitten myötäväksi."

"Paremmin kuitenkin maanviljelys kannattaa kuin tervaruuki. Ja kyllähän
siellä teidän vaarallanne olisi tilaa uusillekin pelloille."

"Kovinpa on kivikkoa koko Mäntyvaara."

"Tuolla näkyy parvi!" keskeyttää keskustelua Jaakko, Peltolaisen
kaksitoistavuotias poika.

Peltolaiset, parven nähtyään, sanovat pikaisesti hyvästi
Mäntyvaaralaisille ja pyöräyttävät heti veneensä parvea kohti selän
puolelle, missä työntävät veneet hajalleen ja syytävät nuottaa järveen.
Mäntyvaaralaiset kääntävät veneensä takaisinpäin, lähtevät niemen
kärjen kohdalta kotilahdelle soutelemaan ja mennessään etsivät taas
parvea. Ja nyt näkyykin siellä täällä veden tyyneessä kalvossa moni
iloisesti sirahtava muikkuparvi; ja pian saavat Mäntyvaaralaiset
yhden niistä kierretyksi. Nuottaa nostettaessa tulevat muikut aina
vaan ahtaammalle ja pakenevat peräänpäin, kunnes isäntä saapi nuotan
perän nostetuksi ja puistaa siitä vasuun joukon hyviä muikkuja. Vesi
viskataan taas veneistä, uusi parvi saadaan kierrokseen ja kolmannesta
apajasta karttuu jo sen verran kaloja, että nuottavasu tulee puolilleen
muikkuja. Tyytyväinen on saaliiseensa Mäntyvaaran isäntä, vaan
katselee hän kuitenkin, vieläkö näkyisi muikkuparven. Mutta nytpä ei
sirahdakaan rannan puolella enää muikkuja; ne ovat siirtyneet selälle
ja siellä saavat ne nuottamiehiltä rauhassa olla.

"Selälle ovat jo muikut siirtyneet", tuumaa Antti. "Ei kannata niitä
enää vuotella."

"Pois saadaan lähteä", sanoo isäntä. "Jopa niitä onkin meillä muikkuja
näkymään asti."

"Jopa alkaisi mulla mieli tehdä muikkukeittoa", sanoo Lauri.

"No, lähdetään keittämään!" virkkoo Kaisu.

Niin lähtevät Mäntyvaaralaiset kotirantaansa kohti soutelemaan ja
sinne tultuaan panevat nuotan ulkuihin. Sitten he vetävät veneet
maalle ja puistavat kalavasusta muikut kontteihin; ja kun Kaisu,
miesten täyttäessä konttejaan, katselee järvelle, näkee hän, että
Peltolaisetkin jo selän yli soutelevat kotirantaansa kohti.

Kun Mäntyvaaran isäntä, Antti ja Lauri ovat nostaneet kontit selkäänsä,
lähtevät he edellä ja Kaisu jälissä kotia kohti kulkemaan samaa tietä,
jota olivat tulleetkin, ensin rantatörmää ylös ja sieltä alaspäin,
sitten suon poikki ja vihdoin Mäntyvaaraa ylöspäin. Sitten he nousevat
aidan yli ja astuvat polkua myöten vähien peltosaarien välitse, jotka
molemmin puolin näyttävät missä vihannoivan ohran, missä rukiin laihon,
missä paljastuneitakin paikkoja, joissa siellä täällä lakastunut laiho
ikäänkuin itkee huonouttaan. Näkyypi polulle myös tarha, missä sakean
suittusavun ääressä Mäntyvaaran karja, sonni, puoli tusinaa lehmiä,
pari vasikkaa, märehtii. Ne pyrkivät savun suojaan niin paljon kuin
mahdollista, saadakseen rauhaa sääskiltä, jotka sakeissa parvissa
niitten ympärillä lentelevät.

Nuottamiehet taloon tultuaan jättävät konttinsa porstuaan ja lähtevät
pirttiin. Siellä tapaavat he sekä muorin että Annin ja Tiinan, jotka
vasta ovat lypsyltä tulleet.

"No, lähtipähän muori kaloja", sanoo isäntä eukolleen.

"Sehän on hyvä asia", vastaa emäntä. "Sittenhän tuota saadaan hyvä
iltanen."

"Minulla on nälkä", sanoo Lauri. "Pata pitää heti tulelle panna."

"Kelläpä tässä ei nälkä olisi!" lausuu Tiina.

"Älkäähän hätäilkö," puuttuu puheeseen Kaisu. "Minä rupean tulta
laittamaan. Menkää te muut muikkuja puhkaisemaan, että saataisiin mitä
pataan panna!"

"Kyllähän mennään, kun keretään", sanoo Antti.

Sitten panee Kaisu tulen takkaan ja padan tulelle ja vettä pataan.
Sillä välin toiset menevät porstuaan, puistavat kalat kontoista
kylmällä hetevedellä täytettyyn astiaan ja rupeavat miehissä muikkuja
puhkomaan. Kun on puhkaistu keittokalat, käypi Kaisu ne noutamassa ja
heittää pataan. Kun keitto on valmis, nostaa hän padan tulelta ja panee
tuoreen muikkukeiton puukuppiin, jonka hän asettaa pöydälle ja kaataa
sinne myös kuorimatonta maitoa. Niin rupeaa sitten koko talon väki
illalliselle. Näin hyvää ateriaa he eivät monasti saakaan ja sen vuoksi
on muikuilla hyvä menekki. Puuttuu leipä kyllä pöydällä, vaan eipä sitä
nyt tarvitakaan. Viimeiset leipävarat ovat säästettävät Oulumatkaa
varten.

Iltanen kun on syöty, korjaa Kaisu ruuan jäännökset pöydältä ja sitten
lähdetään taas muikkuja puhkomaan ja pieni Junnukin on muitten muassa.
Kun työ on lopetettu, lähtevät kaikki levolle, isäntä eukkoineen tupaan
ja toiset pirttiin. Sinne paiskauvat he olkien päälle ja vaipuvat pian
sikeään uneen. Sitten ei kuulu pirtissä muuta ääntä kuin nukkuvien
raskaat kuorsaukset, ja talon vanha seinäkello, jonka numerotaulu
on aivan mustunut, naksuttaapi nyt yksitoikkoisesti, hitaasti vaan
kuuluvasti, ja raskaat kivipainot soluvat solumistaan alemmaksi kellon
naksuttaessa. Aurinko juuri laskeupi, vaan jättää jälille kauniin
ruskon, joka pohjoisella taivaan rannalla hohtaa läpi lyhyen ja
kirkkaan kesäyön.



II.


Seuraavan päivän aamupuolella auringon kauniisti loistaessa
itäkoillisessa, kun Mäntyvaaran asukkaista muut sattuvat olemaan työssä
poissa kotoaan, on Kaisu yksinään lasten kanssa kotona.

Hänestä tuntuu kummallisen hiljaiselle tänään, vaikka iloinen
lapsilauma on hänen ympärillään. Vaan poissahan ovatkin nyt isä, äiti,
veljet ja kälyt, joitten seurassa aika aina hauskasti kuluu, siinä kun
kyllä tulee puhelua ja väittelyä; ja onpa usein hauska heidän kanssaan
leikkiäkin laskea.

Kaisu koettaa kuitenkin olla iloisella mielellä ja hakee huvitusta
lasten seurasta, katsellen ja kuunnellen heidän toimiaan ja
mietteitään, heidän itkuaan ja nauruaan. Mutta eipä sitenkään ota
aika oikein hauskasti kuluakseen. Sen vuoksi hän ajan kuluksi
rupeaa pienokaisille kertomaan satuja, joista sekä kuunteliat että
hän vähitellen elähtyvät; vaan myöskin hän siinä sivussa itsekseen
hyrräilee lemmen lauluja, laulelee milloin tytöstä, joka turhaan
odottelee itselleen sulhasta, milloin immestä, joka itkee pettynyttä
rakkautensa toivoa, milloin neidosta, joka jossain järven tai meren
rannalla kyynelsilmin katselee kultansa lähtöä.

Tuntuupa melkein siltä kuin hän näissä lauluissa toisi ilmi omatkin
ajatuksensa, omatkin tunteensa, niinkuin olisi hänelläkin jotain
odotettavaa. Ja hän silmäelee ulos akkunasta, ikäänkin katsoakseen,
missä hänen kultansa asuvi. Asuneeko se noilla korkeilla vaaroilla,
jotka kohoavat tuolla etäällä, missä kesäisinä aamuina kaunis aamurusko
näkyy, vai tuolla järven toisella puolella jossain sen kaunisten
rantain varrella, joiden taakse iltasilla aurinko kauniisti laskeutuu,
vai lieneekö hän etäällä kaukasten merten takaa. Niin -- sitä hän ei
vielä tiedä, kultansa asuntoa, eikä itse kultaakaan. Hän ei tiedä sitä
vielä mistään päin odottaa. Ja mitäpä hän siis semmoista odottaakaan,
josta ei ole mitään tietoa! Onhan hänellä vielä nuoruuden aikaa jälillä
ja ennenkuin se loppuu, kerkeää kyllä montakin tarjokasta ilmaantua.
Mutta onpa kuitenkin soma ajatella sitä tulevaista tarjokasta, soma
olisi tietää jo ennakolta, mistä se on tuleva.

Näissä mietteissä Kaisu akkunasta ulos silmäellessään saapi näkyviinsä
Kuusivaaran, Koivulan, Kalliovaaran ja Peltolan. Ja silloin hänelle
muistuu mieleen niiden asukkaatkin, muistuu mieleen etenkin Peltolan
tyyniluontoinen Kalle ja Kalliovaaran vilkasmielinen Heikki, lapsuuden
tuttuja molemmat, joitten seurassa hän on monet hupaiset hetket
viettänyt. Olisippa aika soma tälläkin hetkellä tavata heitä.

Kaisun tällaista ajatellessa yht'äkkiä pirtin ovi aukenee ja sisään
astuu Peltolan Kalle.

"Kas ihmettä! Niinpä tulit kuin käsketty!" huudahtaa Kaisu rientäessään
tervehtimään. "Terve Kalle! Mitä kuuluu?"

"Terve", vastaa Kalle. "Eipä kuulu erityistä. Mitä tänne kuulunee?"

"No, eipä sanottavia tännekään. -- Käyhän istumaan! Minä lähden sinulle
syötävää hakemaan. Eihän sinulla mahtane kuitenkaan kiirettä mihinkään
olla?"

"Ka, eihän tuota niin kiirettä ole", vastaa Kalle istumaan käytyään,
"etten joutaisi vähän aikaa viipymään. -- Sattui matka tämän kautta
olemaan, niin läksin talossa pistäymään."

"Se oli oikein. Mutta minne sinulla matka pitää?"

"Tuonnehan minä olen Honkavaaraan menossa, sinne kun olisi asiata
vähän."

"Vai niin. -- No, olipa hyvä, että tulit talossa käymään, että sain
seuraa sinusta."

"No, eivätkö muut olekaan kotosalla?"

"Eiväthän ne ole tällä kertaa. -- Mutta odotahan nyt! Minä käyn sinulle
jotain syötävätä hakemassa."

Kauan ei Kaisu viivy toimissaan. Pitkittä arveluitta hän tuopi
pöydälle, mitä talolla on tarjottavaa, viiliä, suolamuikkuja, voita ja
leipää -- vaikka vähänähän ovat talossa leipävarat.

"Rupeahan ruualle!" käskee hän Kallea.

Kalle kiittelee ja ihmetellen Kaisun sukkeluutta käypi hän hyvällä
ruokahalulla pöytään istumaan ja ylistääpi Kaisua sanoen:

"Kylläpä sinä näyt olevan toimekas tyttö! En olisi sinua noin
näppäräksi uskonut."

Kaisu hymyilee vaan ja istuu penkille pöydän lähelle Kallelle seuraa
pitämään.

Molemmat nuoret ovat hyvillään toisiaan tavattuaan. Ihmetellen katselee
Kaisu Kallen vankkaa vartaloa, rehellisyyttä osoittavia kasvojen
juonteita ja vakavia, lempeitä silmäyksiä; ja Kalle taas, hyvällä
maulla syöden Kaisun tuomaa ruokaa, kuuntelee mielihyvällä hänen
vilkasta puhettaan.

"Tiedätkö Kalle!" sanoo Kaisu hymyillen. "Minä olen oikein mielissäni,
että tulit tänne."

"Niinhän tuota äsken sanoit", vastaa Kalle tyyneesti.

"Niin -- täällä kun olin melkein yksinäni, alkoi aika kovin hiljaiselle
tuntua."

"Vai niin. -- Ikäväkö oli?"

"No, ei juuri kovin ikäväkään, vaan kuitenkin minua oudostutti, kun ei
ollut ketään, kenenkä kanssa puhella, paitsi nuo lapsiparat tuossa.
Ilman niitä olisikin aika kovin pitkäksi käynyt."

"Kenelleppä se ei pitkäksi käy ilman seuraa yhdessä kohti ollessa!"

"Eihän se näy yksinäisyydessä ilman työtä aika kuluvan. -- Mutta
tiedätkö Kalle, mitä äsken ajattelin juuri ennenkuin sinä tulit?"

"Mistäpä minä sen tietäisin!"

"Koetappa arvata!"

"Enhän minä voi toki sitä arvata."

"Minä ajattelin", selittää Kaisu naurusuin, "kun katselin ulos
akkunasta ja sain näkyviini Kalliovaaran ja Peltolan, ajattelin, että
olisippa aika hupaista saada tavata sinua tai Heikkiä."

"Vai niin ajattelit. Mutta mitä siinä niin kummaa oli?"

"Olihan siinä se, että juuri kun niin ajattelin, sinä astuit sisään."

"Olipa se soma sattumus."

"Niin oli, soma sattumus. Ja jos merkkeihin on taikaa, niin sen pitäisi
olla sinulle onneksi."

"Olisippa se hyvä asia. Mutta eivätpä ne merkit aina luota."

"No, eihän niihin kyllä ole paljon luottamista. Mutta onpa niistä
joskus soma puhella ja muille uskotella."

"Et minulle kyllä voi mitä tahansa uskotella."

"Aina jotain kuitenkin."

"Et muuta kuin aivan oikeaa ja selvää asiaa. -- Mutta hyvä olisi, jos
se äskönen sattumus olisi minulle onneksi. Mielelläni näkisin, että
minulle joku erityinen onni tapahtuisi."

"No, mikä sitten?"

"Hyvin toivoisin, että esimerkiksi saisin metsän kuninkaan kaadetuksi."

"Ka se; se ei olisikaan huono onni. Mutta voisihan se kuitenkin
tapahtua, koska karhuja on liikkeessä."

"Jospa niistä joku ilmaantuisi Peltolan seuduille, niin kyllä minä en
säästäisi itseäni, sitä näkyviini saadakseni ja kenties kaataakseni."

"Kunpa kerta voisit päästä sen lähelle, niin kyllä uskon, että se
silloin olisi saava sinulta surmansa."

Mutta Kalle lopettaa syöntinsä ja kiitellen Kaisua sanoo hän hänelle:

"Kylläpä vaan nyt ruoka hyvälle maistui."

"Sepä hyvä", vastaa Kaisu hymyillen. "Se on terveyden merkki."

"Ja myös todistus hyvästä ruu'an laittajasta", lisää Kalle.

Yhtä näppäränä kuin Kaisu oli ruokia pöydälle tuodessaan, yhtä sievään
hän nyt korjaa pois ruu'an jäännökset, niin että Kalle taas kehuu
häntä, sanoen:

"Kylläpä sinä osaat näppäränä olla. Sinusta tulee hyvä emäntä."

"Siltäkö näyttää!" vastaa Kaisu naurahtaen.

"Epäilemättä. Kyllä minä sen heti näen. Ja kyllä vaan se ei ole
kauppojaan katuva, joka kerran sun omakseen saapi. Olisippa aika onnen
potkaus, jos Kalliovaaran Heikki -- --"

"Oleppa nyt -- --! Mitä sinä siitä Heikistä!"

"Kas vaan! Se naulapa vetäsi, koska noin punastuit."

"Eipä vetässytkään", vastaa Kaisu, melkein nuhdellen, luoden Kalleen
terävän silmäilyksen. -- "Mutta sanonko minä sinulle jotain?" lisää hän
naurahtaen.

"Sano pois vaan!"

"Se asia koskee sinua."

"No, mikä se on sitten?"

"Etkö jo arvaa?"

"Mitenpä minä sitä voisin arvata?"

"Katsohan nyt, kuinka on muka tietämätön! Kuule siis! Kun sinä ja
Honkavaaran Liisa taloksi rupeatte, niin kylläpä on silloin Liisa
itseään onnelliseksi kehuva."

"Vai niin. Sekö se nyt oli se sanottava?"

"Niin oli."

"Mutta ethän sinä tiedä, rupeammeko me taloksi."

"Tiedänpähän. Olen kuullut niin puhuttavan."

"Ne ovat aivan valeita semmoiset puheet."

"Ja lieneepä sinunkin puolelta jotain aikeessa, koska sinulla nytkin
matka, pitää sinne Honkavaaraan."

"Vai niin luulet. Mutta senpä sanon sinulle, ett'en mene sinne
semmoisissa asioissa enemmän kuin tännekään."

"No, no; älähän kuitenkaan asiaa kovin pahaksi ota!" sanoo Kaisu,
Kallen vieressä istuessaan ja luoden häneen ystävällisen silmäilyksen.
"Heitetään nyt leikki sikseen! -- Minä olen erittäin hyvilläni siitä,
että tulit talossa käymään. Sinun pitäisi käydä täällä useamminkin.
Olisi hauska aina tavata toisiaan."

"Ka, kävisinhän tuota mielelläni useammastikin, kun tämä talo olisi
lähempänä ja aikaa olisi enemmän. Mutta näin kesäisenä aikana on siksi
paljon kiirettä, ett'ei juuri jää aikaa kyläilemiseen. Olen kuitenkin
täällä kulkenut ainakin yhtä useasti kuin sinä meillä."

"Ka onpa sitä ollut minullakin estettä niinkuin sinulla. En voi päästä
täältä milloin tahansa."

"Harvoinpa sinua muutenkaan tähän aikaan näkee, esimerkiksi nuotalla."

"Se ei ole minun syyni. Kyllä kai minä mielelläni iltasilla haluaisin
järvellä kulkea. Siellä tuntuu aina hyvin somalle olla, kun järvi
ylt'yleensä on aivan rasvatyyni ja kun kaikki seudut näyttävät
erinomaisen kauniille auringon laskeutuessa. Mutta eipä näy meidän
väellämme usein tulevan aikuiseksi nuotalle lähtö."

"Kuulehan Kaisu!" sanoo sitten Kalle, esittäessään uuden tuuman.
"Meidän pitää joskus yhdessä kirkolla käydä. Silloin on meillä
tilaisuus enemmän toistemme kanssa puhua ja lystiä pitää."

"Ka se!" vastaa Kaisu innostuneena. "Se meidän on tehtävä. Minusta
kirkkomatkat ovatkin kaikkein hupaisimmat."

"Niin ovat minustakin. Muistathan sinä kuinka hupainen meillä oli
ennenkin, kun yhdessä kirkolla olimme, kun istuskelimme kirkkokentän
rannalla tai kuljeskelimme Pappilan männikössä?"

"Muistan kyllä. Muistanpa sen iloisen ajan, jolloin yhdessä
rippikoulussa olimme ja siitä asti ovat minulle Pappilan ja kirkon
seudut aivan tutut. Tunnenpa siellä melkein joka kiven ja mättään,
jolla olen istunut, tunnenpa ne kauniit koivut ja isot petäjät, joiden
juurella me monesti istuimme, kun päivä kuumasti paistoi, emmekä
huolista mitään tietäneet. Ja aivan elävästi on minulla mielessä
Pappilan mäen alla oleva hete, jonka äärellä minä monena kuumana
kesäpäivänä kesän ihanimmalla ajalla ennen Juhannusta, silloin kuin
kaikki ympärillä oli vihantaa ja kaunista, kun lehti oli puhjennut
puihin ja koivut alkoivat olla kauniimmallaan, kun metsässä oli mitä
hyvänhajuisin tuoksu, -- silloin minä usein istuin hetteen luona ja
sammutin janoani sen kirkkaalla, raittiilla ja hyvänmakuisella vedellä.
Sitä haluaisin vieläkin juoda, haluaisin nähdä niitä tuttuja seutuja."

"Ne näet vielä, kun lähdemme kirkolle yhdessä ja siellä viritämme
entisiä muistoja."

"Mutta kuule, milloin lähdemme?"

"No lähdetäänhän sitten, kun tulee joku merkkipyhä, esimerkiksi
Kirkastukseksi, tai, kun silloin saattaa olla kiireenlainen aika,
ainakin Perttuliksi."

"Voi sinne on vielä pitkä aika!"

"Pian se aika kuluu. Ei kesä täällä ole koskaan liian pitkä. -- Mutta
kyllä minä nyt taidan lähteä astumaan kohta."

"Nytkö jo!" kummastelee Kaisu.

"Olenhan minä täällä istunut jo kau'an aikaa", väittää Kalle ja aikoo
lähteä.

"Odotahan vielä vähän aikaa!" pidättelee häntä Kaisu. "Eivätköhän
mahtane miehet, kohta tervahaudalta palata!"

"Enpä oikein malttaisi nyt", sanoo Kalle, vaan istuu kuitenkin vielä.
"Joko sytytetään hauta tänä iltana?"

"No, onhan se ollut niin aie, hauta kun kyllä joutuu tänään valmiiksi;
vaan eipä taida tulla tyyntä tänään."

"Siltä vähän näyttää. -- No, ketkä ne aikovat lähteä tervoja soutamaan?"

"Antti ja Lauri kai ne lähtevät kahden?"

"Etkö sinä siis lähde?"

"Enpä taida tällä kertaa."

"No, mutta eivätkö sinusta Oulumatkat ole hupaisia hyvin."

"Ka, eiväthän nuo niin ikäviäkään ole. Mutta olenpa minä Oulun ennenkin
nähnyt, jottei nyt juuri haluta sinne. Ja jos haluttaisikin, niin
tarvitaanhan minua kotonakin."

"Se on totta. Niin kelpo tyttö kuin sinä voi kotonaan paljon tehdä. --
Mutta kyllä minä nyt lähden. Hyvästi nyt Kaisu ja kiitos suuri sinulle
sinä kelpo tyttö!"

Ja Kalle pistää Kaisulle kättä.

"Joko nyt!" sanoo taas Kaisu, Kallelle kättä antaessaan. "No, hyvästi
sitten!"

Kaisu saattaa portaille Kallea, joka lähtee Honkavaaraan päin astumaan.
Mutta Kaisu palaa pirttiin lasten tykö ja rupeaa odottamaan väkeä kotia
palaavaksi.



III.


Samana päivänä saavat Mäntyvaaralaiset tervahautansa valmiiksi. Tämä on
päältäpäin nähden iso puolipallon muotoinen multakunnas. Mutta mullan
alle ovat tervaspuut ladotut järjestykseen ympyrän muotoon; ja niitten
alla on oja sekä ränni tervan valumista varten. Rännin suu pistää
esiin yhdeltä puolen, jonne on kaivettu kuoppa, sitä varten että sinne
tynnyreitä asetetaan sittenkun terva alkaa valua. Ja tämä tervahauta on
nyt monivuotisen työn ja vaivan tulos; sillä paljon on ollut puuhaa,
ennenkuin ne monet petäjät, jotka hautaa varten ovat tarvitut, ovat
tulleet kolotuiksi, kaadetuiksi, tervaksiksi hakatuiksi ja kootuiksi.
Mutta nyt on kaikista näistä valmistustöistä päästy; ja mäntymetsän
keskellä aukealla kentällä kohoaa tervahauta valmiina. Odotetaan vaan
sopivaa ilmaa, jotta voitaisiin hauta paloon panna. Mutta eipä näy
tänään tyyntä tulevan edes illaksikaan.

Seuraavan päivän illalla on ilma kuitenkin niin tyyni ja lämmin, että
Muikkujärvi rasvatyyneenä kiiltää ja sen takana näyttävät ylängöt ja
harjut ikäänkuin savuun peittyvän, sillä auer, joka ilman lämpimyyden
vuoksi maasta nousee, leviää niitten yli.

Nyt, kun on näin sopiva ilma, on Mäntyvaaran väki kaikki haudalla,
kun se sytytetään. Monesta kohti pistetään tuli tervaksiin, jotta
syttyvät helposti. Mutta multa, joka puut peittää, estää tulen rajuksi
pääsemästä; se kytee vaan siellä sisällä. Kuitenkin se pian saisi liian
suuren vallan, ellei sitä vartioittaisi tarkkaan. Haudan ympärillä
seisovat miehet ja näistä kullakin lapio kädessä, ja milloin vaan tulen
liekki jostain reiän kaivaa ja siitä ulos tunkeupi, silloin siihen
heti multaa päälle luodaan. Kaisu ei suinkaan ole hitain tulen reikää
tukkimaan; missä vaan liekki yrittää kohota, siellä hän vikkelästi
multaläjän peitteeksi syytää.

Niin ovat kukin työssä tulta vartioidessaan ja lapset ovat vaan
katsojina. Ja jotain katsottavaa täällä onkin. Niin pian kuin hauta
on paloon pantu, alkaa siitä hyvin sakea, pimeä ja musta savu kohota
taivasta kohti. Äärettömässä paljoudessa se nousee, ylenee ilmoille
paksuina savupatsaina, jotka vaan enenevät enenemistään. Savu ylenee
ensin suoraan ylöspäin, vaan kääntyy sitten ilman hengen mukaan
eteläänpäin ja peittää seudut paksuun savuun sekä leveneepi sitten
Hoikkalahden yli niin sakeana vielä, että se joka siellä sattuu
soutelemaan, saattaa helposti eksyksiin joutua.

Kun haudan palo on päässyt hyvään alkuun, ei siellä enää tarvita
koko talonväkeä, mutta kuitenkin on siellä aina osa väestä tulta
vartioimassa niin kauan kuin palo kestää. Kun terva alkaa rännistä
valua, silloin pannaan tynnyri rännin suun alle ja niin pian kuin
yksi tynnyri täyttyy, pannaan toinen sen sijalle. Niin palaa hauta
palamistaan ja valmista tervaa valuu valumistaan tynnyreihin, jotka
täyttyvät yksi toisensa perästä, kunnes vihdoin terva herkeää
valumasta. Silloin on alulle kolmatta kymmentä täysinäistä tynnyriä,
siis niin paljon, että niistä tulee yksi venelasti. Nythän ne ovat
tervat Ouluun vietävät, tietysti samalle porvarille kuin ennenkin,
velan lyhennykseksi, jotta sieltä annettaisiin taas jauhoja ja suoloja
ja vähän rahaakin.

Mäntyvaaralaiset ovat puuhassa, saadakseen tervaveneensä lastatuksi
ja hommatessaan tervansa Ouluun soudettaviksi. Ensin ovat tynnyrit
kuljetettavat haudalta rannalle ja puuhaa sitä onkin kuljetuksesta,
kun ranta on jotenkin etäällä ja sinne vievä tie ei ole mitenkään
kehuttava. Sitten on hommaa lastaamisesta ja veneen kuntoon
laittamisesta. Mutta ennenkuin Oulumiehet joutuvat lähtemään,
varustetaan he eväillä. Nuotalla käydään ja saadaan eväskaloja
tarpeeksi. Kun talossa on vielä jauhoja vähäsen, leipovat naiset niistä
kalakukkoja ja teoksia.

Yhtä ja toista on ajattelemista ja tuumaamista Anttia ja Lauria
Oulumatkalle varustettaessa. Isäntä miettii tarkoin, mitä Oulusta on
tuotava, selvittää kaikki asiat Antille ja antaa neuvoja matkaa varten.
Ja naisillakin on monenlaisia tilauksia, joita he jättävät Antin ja
Laurin toimitettaviksi.

"Ei teillä menomatka hyvin monta päivää kestä", sanoo isäntä Antille
ja Laurille silmäellessään järvelle, joka itätuulen puhaltaessa
läikyttelee aaltojaan, "kun vaan tuuli tällä sijalla pysynee."

"Kunpahan vaan", vastaa Antti, "tällä lailla jaksasi tuulla kolmisen
päivää, niin silloinpa sitä jo alettaisiin Oulussa olla."

"Ja vaikkapa heittäisikin tuulemasta", sanoo Lauri, "kunhan vaan ei
tuuli kääntyisi, niin mikäpähän olisi menomatkaa tehdessä! Kyllähän
sitä myötä virtaa aina pääsee kulkemaan."

"Onhan se kyllä meno paluuta helpompi", myöntää Antti. "Vaan jos
sattuisi myötätuuli paluuksikin, niin silloinhan se matka joutuisi."

"Sitäpä ei tiedä", sanoo isäntä, "minkälainen ilma teille paluuksi
tulee, vaikka sattuuhan muutamille niinkin, että saavat myötätuulen
mennen tullen."

"Kunpahan sattuisi meille myötätuuli mennen tullen", lausuu Antti
hyvillä mielin, "niin sittenhän sitä jo tulevan viikon lopulla kotona
oltaisiin."

"Eipä tiedä, mitä teille matkalla saattaisi tapahtua", puuttuu
keskusteluun Anni.

"Mitäpä sitä tapahtuisi!" vastaa tyyneesti Antti. "Eipä niitä
hukkumisiakaan ole äskeen kuulunut."

"Tuskinpa kuitenkaan kuluu yhtään kesää niin ett'ei aina joku tervavene
kaatuisi ja särkyisi."

"Saattaahan niitä kyllä onnettomuuksia joskus tapahtua Oulumatkalla,
vaan ne ovat kuitenkin niin harvinaisia tervojen soutajain lukuun
nähden, että niitten tähden ei kyllä tarvitse mitään pelätä."

"Ei kannata tyhjää pelätä", arvelee isäntäkin. "Ei tapahdu kuitenkaan
mikään, mikä ei ole sallittu."

Kun vielä yhtä ja toista puhellaan, joutuvat viimein Oulumiehet
lähtemään. Rantaan saatettuina he astuvat veneeseen, nostavat purjeen
ja kun vene on työnnetty vesille, niin Antti asettuu perään ja rupeaa
viilettäjäksi, ja niin lähtee vene, varalaitoja myöten uppeessa,
myötätuulta mennä vilistämään; vaan saattoväki, vähän aikaa lähtöä
katseltuaan, palaa Mäntyvaaraan, jossa lapset ovat ikävissään äitejään
odotelleet.



IV.


Kulkutauti on jo jonkun ajan raivonnut seurakunnassa ja temmannut,
elävien joukosta erittäinkin lapsia paljon; ja yhä vaan on rokko
liikkeessä. Keskellä kesän ihanuutta liikkuu rutto talosta taloon,
liikkuu nopeasti ja saapi valtaansa missä yhden missä useamman
lapsen. Moni pienokainen paraimmassa terveydessään ja kesken
iloisuutensa joutuu äkkiarvaamatta taudin omaksi ja sortuu sitten
tuonen tuville. Harvat niistä, jotka sairastuvat rokkoon, nousevat
terveinä vuoteiltaan; sillä vaikka rokkotautinen ei useinkaan tunne
hyvin suuria kipuja, niin tauti kuitenkin turmelee ja mädättää hänen.
Minne rokko kerran tulee, siellä se harvoin tyytyy yhteen uhriin; se
tarttuu nopiasti ja saattaa yhdestä talosta hävittää yhden, toisesta
kaksi lasta ja välistä se jostain asunnosta kaikki pienokaiset hautaan
syöksee.

Vaikka tauti tekee suuria hävityksiä, niin eivät ihmiset missään ole
levottomia ja pelonalaisia; ei kuulu valituksia, ei nurkumisia. Sehän
on Jumalan siunaus, kun lapset pääsevät pois maallisesta elämästä, ja
sallimuksestahan kaikki tapahtuu.

Mäntyvaarassa eletään hyvin tyyneesti ja levollisesti, vaikka sinne
tuon tuostakin kulkee sanoja, että rokko leviää leviämistään talosta
taloon ja viepi ehtimiseen lapsia manalle. Ei ole isäntä säikähdyksissä
Peltolaisen varoituksista, että rokko muka vissiinkin tulisi
Mäntyvaaraan; hän ajattelee vaan, ettei se tule, kun ei lie sallittu,
vaan jos se tulee, niin eihän sen tuloa voida estää, se kun on silloin
niin sallittu.

Kun jo Kuusivaarassa rokkotautinen on kuollut, ja Mäntyvaarassa ovat
kaikki vielä terveitä, niin näyttää jo siltä, että Mäntyvaaralaiset
pääsevät kokonaan näkemästä pahan vieraan. Lapset ovat terveet ja
iloiset, eivätkä vanhemmat aavista mitään pahaa. Ainoastaan Kaisu
muistelee joskus Peltolaisen puheita ja ajatellessaan, että rokko
on hilseessä, että ei ole ryhdytty mihinkään puhdistustöihin, että
asuinpaikat ovat useinkin törkyä täynnä, että lapset kulkevat
likaisissa vaatteissa, puhkeaa hän sanomaan: "Me saatamme kyllä pian
rokon vieraaksi saada."

Silloin Tiina säpsähtää ja huudahtaa: "Jumala varjelkoon!"

"No, eihän nyt mitään hätää ole", lausuu isäntä tyyneesti. "Ei tarvitse
rokkoa peljätä; ei se tule, jos ei ole sallittu."

"Eipä tiedä", vastaa Kaisu. "Hyvinkin helposti saattaa rokko tänne
levetä, varsinkin kun pikku Antti ja Elsa eivät ole rokotetut."

"No, rokottamisesta ei ole paljon taikaa. Ei se voi estää tapahtumasta
sitä, mikä on sallittu tapahtuvan."

"No, niinpä kuitenkin moni on nähnyt, ett'ei pysty rokko niin helposti
rokotettuihin kuin rokottamattomiin."

"Eivätpä ne rokottajat aina otettavissa ole, jos auttaisikin heidän
keinonsa. Vaan se on mitenkä sattuu. Saattavat ne rokotetutkin rokkoon
kuolla."

"No, eihän rokottaminenkaan aina ole kylläksi. Näin kulkutaudin aikana
olisi hyvä puhtaus kaikessa."

"Onpa täällä kaikki tarpeeksi puhdasta."

"Eipä ole puhtaus vaatetuksessa kehuttava."

"Mistäpä niitä aina puhtaita vaatteita piisaisi muuttaa!"

"Piisaapahan Peltolassakin", väittää yhä Kaisu. "Siellä aina pidetään
kaikki puhtaana muulloinkin kun kulkutaudin aikana."

"Sepä onkin rikkaampi talo Peltola", väittää isäntä. "Meidän ei kyllä
kannata paremmasti elää kuin ennenkään."

"Eihän sitä paremmasti kuitenkaan tarvitseisi elää, jos kohta
varovaisempia oltaisiin. Puhtaus on hyvä rokon vastustaja."

"Eipä voi taudille kukaan rajaa panna, muu kuin Jumala. Se tulee
milloin vaan on sallittu."

Näin ovat isäntä ja Kaisu usein sanavaihtelussa toistensa
kanssa, ja Kaisu on siinä luulossa vaan, että rutto ennen pitkää
ilmestyy Mäntyvaaraan, mutta isäntä ei pelkää tautia; hän vaan on
vakuutuksissaan horjumaton ja tyynimielinen, eikä muukaan talon väki
anna säikytellä itseään.

Vihdoin raivaa tauti tiensä Mäntyvaaraan. Antin nuorin lapsi Antti
sairastuu kuumeeseen ja pian sen jälkeen myös Laurin tytär Elsa, ja
ennen pitkää on rokko heissä täyden vallan saanut.

"Tulipahan rokko taloon", sanoo Kaisu, kun Mäntyvaaralaiset muut paitsi
Oulumiehet, sattuvat olemaan ko'ossa pirtissä, missä rokkotautisetkin
vuoteen omina makaavat.

"Se oli niin sallittu", vastaa tyyneesti isäntä.

"Niin, se on sallittu", arvelee myös Tiina, katsellessaan sairasta
lastaan.

"Niinhän se on; se on Jumalan tahto" -- myöntää Annikin -- "ja, siihen
meidän tulee olla tyytyväisiä."

"Hyvä on kaikki niinkuin on" -- sanoo emäntä -- "Tottapa Jumala on
näillä taudin kohtauksilla jotain hyvää tarkoittanut."

"Huonona näkyy Antti olevan", -- sanoo Anni -- "vaan mitäpä sille osaa
tehdä!"

"Huononevan näkyy Elsakin", -- lausuu Tiina -- "mutta voinko minä
siihen mitään!"

"Ei tarvitse tyhjää huolehtia lapsista", sanoo isäntä. -- "Kun ne
lienevät elääkseen, niin tietysti ne paranevat, ja kun lienevät
kuollakseen, niin ne kuolevat; sitä ei voida estää millään lailla."

"Niinhän se kyllä on" -- myöntää Anni.

"Ka siihenhän sitä pitää tyytyä, mitenkä sallimus päättää" -- arvelee
Tiina.

Huonoilla vuoteillaan pienet sairaat kituvat kitumistaan; yhä enemmän
päivä päivältä rokko heitä raatelee. He saavat kyllä ruokaa minkä
saattavat syödä; mutta muuten ei tehdä asiaa heidän hoitamisestaan.
Sairaat saavat pitää aina samat vuoteet, ja samat vaatteet, ja talon
väki liikkuilee pirtissä niinkuin ennenkin, pelkäämättä, että rokko
keneenkään tarttuisi.

Kaisu ei ole mielissään siitä, että rokkotautiset ovat kaikkein
nähtävinä. Sen vuoksi tuumaa hän Annille ja Tiinalle: "Kun nuo sairaat
olisivat kokonaan erillään muista, saataisiin olla paljon paremmassa
turvassa taudista kuin nyt."

"Tuskinpa siitä olisi apua", -- arvelee Anni. -- "Tulee se tauti
kuitenkin siihen johon se on aiottu. Tulivatpahan Antti ja Elsa
rokkoon, vaikkei täällä ennestään ketään sairasta ollut."

"Se on kyllä tosi", myöntää Kaisu. "Pianhan se kulkutauti leviää
talosta taloon, ja rokottamattomathan ne olivatkin Antti ja Elsa.
Mutta vaatisihan kuitenkin varovaisuus, että ruttotautiset pantaisiin
erilleen. Ilmahan tuosta rokosta pilaupi."

"Antaa olla Antin ja Elsan paikoillaan" -- sanoo Tiina. "Mikäpä niitä
vuoteita enää rupeaa muuttamaan!"

"Se nyt ei iso asia olisi", sanoo Kaisu. "Ja uusien, puhtaitten
vuoteiden tarpeessa ne jo olisivatkin nuo sairaat."

"Se nyt ei hyödytä niille puhtaita vuoteita laittaa", väittää Anni --
"tai yleensä puhtaita vaatteita muuttaa; likauvathan ne kuitenkin. Ja
mistäpä ne puhtaat aina otettaisiin?"

"No, saapihan niitä nyt sen verran", arvelee Kaisu. -- "Jos minä olisin
äitinä, niin eri lailla minä lapsiani hoitaisin, pitäisin ne aina
puhtaina, enkä kyllä rokkotautisia panisi kaikkein nähtäviksi."

"Eipä tiedä, mitenkä sitten ajattelet kun emännäksi pääset, jos
nimittäin koskaan semmoiseksi pääset."

"Kyllä se emännäksi pääsee", tietää Tiina. "Kuuluuhan se Kalliovaaran
Heikki -- --"

"Jopa nyt erehdyt", keskeyttää Kaisu. "En minä kenelle tahansa
menekään."

"Tuolta se Kaisu odottaa Peltolasta saavansa", on Anni tietävinään.
"Vaan se on siinä, jos Kalle suostuu."

"Tai siinä, jos minä suostun", naurahtaa Kaisu. "Mutta älä sinä minusta
huolehdi! Ajattele vaan lastasi! -- Vaan eihän minun sanani teihin näy
pystyvän. On yhtä, jos pölkylle puhun, kun teille puhun."

Sairaat lapset saavat yhä omin hoidoin maata vuoteillaan ja rokko tekee
heidät päivä päivältä yhä huonommiksi; se syövyttää, mädättää heidän
ruumiinsa. Mäntyvaaralaiset näkevät joka päivä rokkotautiset, vaan
tauti ei näy heihin tarttuvan. Iloisina juoksentelevat pienokaiset
Junnu, Anni ja Heikki milloin sisällä milloin ulkona, useinkin vaan
paitasillaan, eivätkä ollenkaan ymmärrä varoa itseään sairaita
lähestymästä. Vanhempi väki, isäntä varsinkin, on ikäänkuin karaistu
kaikkia tautia vastaan.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana lähes pari viikkoa Oulumiesten mentyä istuvat
Mäntyvaaralaiset muut paitsi Antti ja Lauri koossa pirtissään.
Sairasvuoteiden vieressä istuvat Anni ja Tiina, siellä lähellä emäntä
ja Antin sekä Junnun terveet lapset penkillä ja vähän etempänä isäntä,
piippu hampaissa, lavitsalla pintapöydän vieressä ja akkunan kohdalla.
Kaisu istuu pienellä lavitsalla takan lähellä, ja kohentelee tulta,
joka palaa koukusta riippuvan padan alla.

Paljon on jo rokko turmellut pienen Antin ihoa, kovin on muuttunut tuo
ennen sievä lapsi, ja samoin on tauti jo muuttanut Elsankin, niin että
äidit jo ovat menettäneet kaiken toivon heidän parantumisestaan.

"Ei tule eläjää enää Antista", sanoo Anni.

"No, ei siitä kuolema kaukana ole", lausuu emäntä.

"Se kutsutaan pian pois täältä", sanoo Tiina. "Niin on Jumalan tahto;
ei voi siihen ihminen mitään. Voi kuitenkin! Kuoleman hetki on
edeltäpäin määrätty jokaiselle, vaan emme tiedä siitä kukaan ennenkuin
se tulee -- ja silloin pitää olla valmis. -- Vaan helppohan lapsen
on täältä eritä ja kuolema on sille siunaukseksi. -- Kyllä se minun
Elsanikin kohta poiskutsutaan."

Kaisu vilkaisee välistä silmänsä sairaita kohti, vaan kääntää ne heti
poispäin; niin vastenmieliseltä tuntuu niitten näkeminen, vaikka
hän kyllä tuntee sääliä niitä kohtaan. Isäntä istuu lavitsalla
miettiväisenä etukumarassa ja lattiaan tuijottaen, poltellen tupakkia
-- pitkiä lehtiä ja tuon tuostakin hampaittensa välistä tirskuttaen
mustaa tupakkisylkeä lattialle.

"Kyllä nyt ei ole loppu kaukana", sanoo isäntä, sairasta Anttia
siimäellen. "Saat sinä Anni jo lapsesi pois vuoteelta nostaa."

"Voi, oma lapseni!" huudahtaa Anni kyynelsilmin ja rupeaa peitteitä ja
vaatteita Antin ympäriltä poisottamaan.

"No, olisiko liikaa, jos lapsi saisi rauhassa vuoteellaan kuolla,
ett'ei sen tarvitseisi noin tulla paljastetuksi?" sanoo Kaisu, kun Anni
nostaa sairaan entiseltä vuoteelta ja laskee sen melkein alastomana
lattialle olkien päälle.

"No, hyvänen aika", kiirehtii Tiina sanomaan. "Niinhän pitää tehdä,
ett'ei kalma tarttuisi."

"Niinhän sitä muuallakin tehdään", puuttuu puheeseen emäntä, "kun joku
kuolee; sillä jos sairas saapi vuoteessa kuolla, niin siitähän sanotaan
kalman tarttuvan."

"Ei kaikki niin sano", väittää Kaisu, "On niitä semmoisiakin, jotka
eivät usko kalman tarttuvan. -- Rokko kyllä saattaa tarttua vuoteesta,
jossa sairas on maannut, vaikk'ei se olisikaan siinä kuollut."

Mutta sairaan, joka lattialla makaa, ei tarvitse kauan enää kurjuuttaan
nähdä. Muutaman silmänräpäyksen ajan kuluttua pieni Antti ei enää
hengitäkään; henki on paennut ruumiista ja vapauttanut sen kaikesta,
kurjuudesta.

Antti vainajan omaiset istuvat nyt vähän aikaa äänettöminä ja sillä
aikaa ei tässä hiljaisessa seurassa kuulu muuta ääntä kuin vanhan
seinäkellon yksitoikkoinen naksutus. Verkalleen, aina yhtä kuuluvasti.
yhtä tasaisesti naksuttaa kello, ja niin se on tehnyt jo monet vuodet
lakkaamatta, eikä heitä se käyntiään.

Kaisusta tuntuu oudolta, kun hän ajattelee, että muutamia viikkoja
sitten pieni Antti vielä iloisena ja terveenä leikitsi muitten lasten
kanssa ja oli aika näppäränä, vaan nyt on hän poissa eläväin joukosta;
ja Kaisu pyhkäisee pois kyyneleet, jotka olivat ilmauneet hänen
silmiinsä. Vesissä silmin istuu Anni miettiväisenä, vaan rauhoittuu
pian, vakuutettuna, ett'ei Antin kuolema ollutkaan paha asia.

"Tämä on sallittu", ottaa puheeksi isäntä hetken äänettömyyden perästä.
"Antin kuolema, on sallittu. Siihen me emme voi mitään."

"Sallittuhan se on", lausuu emäntä. "Ja sehän on hyvä asia, että pikku
Antti kutsuttiin pois kurjuudesta ja vaivoista."

"Niin tosiaan", sanoo Anni. "Se oli Jumalan siunaus, Jumala oli hyväksi
nähnyt, että Antille oli parempi päästä pois kuin jäädä elämään."

"Hyvä on kaikki niinkuin on", arvelee Tiina. "Ei ole ollenkaan syytä
murehtia Antin kuolemasta. Se oli jo ennakolta määrätty -- ja onneksi
se oli. -- Voi! Surkean näköinen on jo Elsa. Parempi olisi hänellekin
pois päästä parempaan elämään. Vaan tottapahan Jumala tietää, mitä Hän
sille tekee!"

Lapset, kuollutta katsellessaan, kuuntelevat tarkkaan, mitä vanhemmat
puhelevat, ja luovat heihin silloin tällöin tutkivan silmäilyn.

"Antti on kuollut", lausuu Junnu.

"Se on mennyt taivaaseen", sanoo pikku Anni.

"Sinne minäkin pääsen, kun kuolen", arvelee Heikki.

Mutta ruumis viedään pois pirtistä. Puut takassa ovat jo hiilokselle
palaneet ja pata on nostettu tulelta ja pöydälle on jo iltanen
pantu. Mäntyvaaralaiset rupevat ruu'alle ja syövät, mitä on tarjona,
kalavelliä ja muikkuja -- leipäähän ei saada ennenkuin Oulumiehet
palaavat --.

Iltanen kun on syöty ja ruu'an jäännökset pöydältä korjatut, istahtaa
taas Mäntyvaaran väki lavitsoilleen ja isäntä vetelee savuja
lyhytvartisesta piipustaan. Niin syntyy hetkisen sanan vaihtelu,
puhellaan liikkeessä olevan rokkotaudin johdosta, muistellaan entisiä
aikoja ja elämän vaiheita, muistellaan kuinka ennenkin rutto on ollut
liikkeessä ja kuinka paljon ihmisiä se on manalle vienyt, ja johtuvat
sitten kukin ajattelemaan, että milloinkahan se heilläkin vuoro
elämästä eritä.

Ilta kuluu lopulleen ja Mäntyvaaran asukkaat hankkiutuvat levolle
mennäkseen. Mutta isäntä silmäelee vielä ulos, katsoakseen ilmaa.

"Vielä on tuuli samalla sijalla", sanoo hän. "Se ei ole kääntynyt siitä
asti kuin Oulumiehet menivät. Kyllä niillä nyt on, meidän miehillämme,
hidas paluumatka, kun vastatuulta saavat kiskoa, eivätkä ole saaneet
edes tyyneessä soutaa. Kyllä he Oulujärvellä ovat saaneet säätä pitää."

"No, on kai ne säätä pitäneet", arvelee emäntä. "Muuten ne jo
alkasivatkin täällä olla."

"Missähän nuo nyt mahtanee olla!" huo'ahtaa Anni. "Eivät tiedä he, että
täällä on kuolema käynyt."

"Tuopikohan se isä minulle lakin?" kyselee Junnu.

"Tuopihan se", vakuuttaa äiti. "Mutta menehän lapsi jo nukkumaan!"

Levolle lähtevät nyt kaikki ja nukahtavat pian sikeään uneen.



V.


Muutamana lämpöisenä, tyyneenä kesäpäivänä, kun Muikkujärvi ylt'yleensä
rasvatyyneenä välkkyilee, kun auringon kirkas paiste on tuulen voiman
ja aaltojen läikynnän raukaissut, työnnetään vene vesille muutamalla
saarelta, jonka korkeoilla törmillä suuret petäjät ja koivut sekä
alemmilla paikoilla tiheäoksaiset kuuset ylenevät ja näiden välissä
monet puuristit näyttäytyvät. Veneessä, joka saarelta etenee, on kolme
henkeä, joista kaksi soutaa, yksi huopailee. Nämä veneessä istujat
ovat Mäntyvaaran isäntä, Tiina ja Anni. He palaavat saarelta -- kylän
hautausmaalta, -- jonne ovat vieneet kaksi pientä ruumisarkkua.
Verkalleen he lähtevät kotiapäin soutelemaan ja Anni ja Tiina, jotka
soutoteljoilla istuvat, katsovat kaipaavin silmin jälkeensä saarelle.
Heiltähän on kummaltakin lapsi vastikään maan poveen kätketty. Sinne
on maan mullaksi muuttumaan jätetty sekä pienen Antin että Elsan
ruumis, joka sekin jo oli kurjuudestaan päässyt. Mutta rauhaan ovat
nämä pienokaiset päässeet, iäiseen rauhaan, ja rauhalliselta näyttää
nyt koko hautaussaari kaikkine kasvineen, ristineen, monine puineen
ja vihannoivine rantoineen, jotka ikäänkuin hymyilevät rauhallisesti
kimaltelevalle järvelle.

Tiina, joka istuu etu-, ja Anni, takateljolla, eivät ole kau'an aikaa
soutaneet, kun Tiina äkkiä on huomaavinaan jonkun valkoisen esineen
vilahtavan saarella puitten välissä ja huudahtaa: "Voi hyvä ihme! Mikä
kummitus tuolla saarella näkyy! Tuolla noitten kahden ison petäjän
välissä! Tuossa se nyt siirtyy tuonne syrjälle rantaan päin. Voi,
ettekö näe?"

"Voi ihmettä!" sanoo Anni -- ja kaikki ovat soutonsa heittäneet --
"Tosiaan siellä on jotain. Niin kummallisesti vasta silmissäni vilahti;
ihan lumivalkea se oli!"

"Voi kamalaa!" päivittelee Tiina. "Se oli aave."

"Mitä te nyt siellä näette!" kummailee isäntä ja katselee saarelle. "En
minä näe mitään kummaa."

"Ei sitä enää näykään", sanoo Tiina. "Vaan vastikään se näkyi ja se
näytti niin kamalalle. Voi! Oikein minä säpsähdin."

"No, jo se minusta näytti kummalliselta", ilmoittaa Anni. "Ja oikein
pahalta tuntui sitä nähdä. Ja se oli se näkyjä ihan lumivalkea, se oli
niinkuin kuolleesta noussut. Voi hirveätä, kyllä se oli aave!"

"No, mikähän siellä nyt kummitteli!" ihmettelee isäntä. "Mutta
näitteköhän te tarkkaan?"

"Näin minä", vakuuttaa Tiina. "Siellä kummitteli ja se kummitus siirtyi
tuonne rantaan päin ja viittoi niin kummallisesti."

"Niin teki", myöntää Anni. "Se viittoi, se tahtoi näyttää, että siellä
veden alla oli jotakin."

"Ihan oli", sanoo Tiina, "niinkuin se olisi tahtonut käskeä järven
pohjaan katsomaan, niinkuin se olisi tahtonut mukaansa kutsua ja
houkutella syvyyteen. Voi ihmettä! Se oli aave ja se merkitsi jotain."

"Sepä kummaa", sanoo isäntä. "Meidän pitää palata saareen katsomaan,
jotta mikä siellä kummittelee!"

"Ei, ei!" huudahtaa Tiina. "En minä uskalla."

"No, eihän siellä mitään hätää ole", sanoo isäntä. "Koetetaan, jotta
eikö sitä kummitusta likeltä nähtäisi!"

"Kyllä se ei siellä näytä itseään", arvelee Anni.

"Mennäänhän katsomaan kuitenkin!" sanoo isäntä.

Ja niin palaavat he saareen ja isäntä nousee tutkimaan sitä seutua,
jossa kummitus muka oli näyttäytynyt. Hän katselee ja kuuntelee,
vaan saaressa ei näy, ei kuulu mitään outoa. Lintuset siellä vaan
visertelevät puitten oksilla ja sääsket kokoontuvat heti tiheissä
parvissa saareen tuliain ympärille, ahneina ihmisverta imemään. Isäntä
palaa kohta veneelle, jossa naiset häntä odottavat ja niin työnnetään
vene taas vesille ja lähdetään Mäntyvaaraa kohti soutelemaan, kaikilla,
erittäinkin Annilla ja Tiinalla, mielet hyvin jännityksissä sen pian
kadonneen aaveen johdosta.

"Minä kun ajattelen sitä aaveen kohtaa", saapi Tiina sanoakseen, ja
heittää soutonsa. -- Anni kuuntelemaan ruveten pitää myöskin airot
koholla ja isäntä rupeaa hiljemmin huopaamaan, -- "niin en voi muuta,
ymmärtää kuin että se merkitsee jotain onnettomuutta."

"No, jotain kai se merkitsee", arvelee Annikin. "Vielä saattaa rutto
paljon pahempaa tehdä kuin mitä se tähän asti on tehnyt."

"Voi, kyllä minä alan aavistaa", päivittelee Tiina, "että kuolema käypi
uudestaan meidän talossamme. Se viittoi se kummitus niin kummallisesti
veden syvyyttä kohti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, jotta katso
tuonne! Siellä on hauta. Voi, kenenkähän vuoro se nyt tulee!"

"Kyllä on joku onnettomuus tulossa", huokaa Anni. "Emme tiedä täällä,
mitä Oulumiehille on saattanut tapahtua."

"No, älkäähän toki liian aikaisin ruvetko murehtimaan!" lohduttaa
isäntä. "Emmehän me voi tarkkaan arvata mitä se aave merkitsee -- jos
se aave olikaan. -- Ja vaikkapa se olisikin joku ihmeellinen ennustus,
niin eihän meidän sen vuoksi tarvitse surra. Kaikkihan kuitenkin
tapahtuu, minkä tapahtua pitää: kaikki tapaukset ovat ennakolta
määrätyt. Ja vaikka näyttäisikin joku asia meistä pahalle, niin sehän
kuitenkin tapahtuu sallimuksen mukaan, ja siis se on meille hyväksi."

"Niinhän se on kyllä", myöntää Anni. "Eihän ihminen voi estää
tapahtumasta sitä, minkä tapahtua pitää. Hänen täytyy vaan tyytyä
kaikkeen."

"Ja terveellinen on ihmisille onnettomuuskin", lisää Tiina. "Monesti
me eksymme syntiä tekemään ja sen vuoksi Herra joskus tahtoo meitä
kurittaa."

Taukoaa vihdoin keskustelu ja soutajat tarttuvat taas airoihin, vetävät
lyhyeen vaan tiheästi, ja niin heidän soutaa liputtaessaan kiitää vene
keviästi tyyntä selkää ja hautaussaari taantuu taantumistaan. Anni ja
Tiina liputtavat liputtamistaan ja isäntä vakaisesti huopaelee, ja vene
mennä vilistää aika sievästi, niin että vesi kohisten keulan edestä
väistyy. Niin kiitää Mäntyvaaran vene sivu rannan rannan perästä, sivu
niemen niemen perästä, jotka vielä kaukaa näyttävät louhikkoäyräänsä
sekä milloin korkeat metsät, milloin vihannat nurmirinteet, milloin
korkeat kalliotörmät. Joka suunnalla on järven pinta ihan tyyni, kirkas
kuin peili, ja siihen kuvastuu kauniisti sininen taivas ja auringon
loiste; vaan usein värähtää veden kalvo kalain liikkeestä. Missä lohi
hypätä loiskahtaa, missä siika iloisesti telmää, missä hauki porahtaa,
missä ahvenlauma tai muikkuparvi sirahtaa. Siellä täällä selällä
pistäikse hottiparvi ja siinä hotit sirisevät somasti veden pinnalla,
sirisevät niinkuin vesipisarat rankkasateessa.

Vene etenee etenemistään. Seudut, joitten sivu soudetaan, jäävät
yhä jälillepäin, ja niitä Anni ja Tiina katselevat niin kauan kuin
ne näkyvissä ovat, vaan isäntä, joka toissapäin istuu, saapi nähdä
edessäpäin olevat seudut aina vaan lähenevän. Vihdoin tulevat
näkyviin kotipuolen seudut. Kaukaa jo näyttelee itseään Mäntyvaaran
nuottaranta korkeine mäntyineen; ja sitä vastapäätä kohoaa uljaana
Peltola vihannalla niittyrinteellä ja näyttelee jo kauas viljelyksensä.
"Kyllä se on eteenpäin menevä talo tuo Peltola", ajattelee isäntä.
"Muistanpa ajan, kun tuossa törmällä noitten isojen huoneuksien
sijalla olivat vaan pienet pahanpäiväiset rakennukset ja niitten
ympärillä pieni palanen niittyä ja peltoa. Ja siitä asti on Peltola
muuttunut tuommoiseksi vankaksi taloksi kuin se nyt on. Kyllähän siinä
nyt on hyvä asua; vaan parempi mahtanee siellä ilmanlaatu olla kuin
Mäntyvaarassa; muuten eivät suinkaan Peltolaiset olisi panneet niin
paljon työtä maan hyväksi. No, sen vuoksi he ovat ennättäneet maataan
parantaa, kun ei tervaruuki ole heiltä aikaa vienyt niinkuin meiltä."

Isäntä, katsellessaan Peltolaa ja ajatellessaan sen edistymistä, huomaa
nuottamiehiä sen niemen kohdalla, missä sekä Mäntyvaaralaiset että
Peltolaiset usein nuottaa vetävät.

"Peltolaiset ovat nuotalla", sanoo hän. "koskapahan näkyy nuottamiehiä
niemen kohdulla."

"Sielläpähän ovat", huomaa Annikin, kääntyessään sinnepäin katsomaan.

"Parast'aikaahan nuo vetävät nuottaa", näkee Tiina.

Soutaa liputtavat Anni ja Tiina, ja niin vene likenee likenemistään
nientä ja nuottamiehiä. Se ei ole enää hyvin kaukana, kun Peltolan
Elsa ja Jaakko rupeavat tarpomaan ja tarpovat niin jotta kuohu ja
kohina käypi ja vesi räiskyy vasten tarpojain silmiä. Sitten nostetaan
perää veneisiin ja viimein Peltolan isäntä perän päästä varistaa
vasuun kiiltäviä, lihavia emämuikkuja niin paljon, että ne täyttävät
koko vasun, vieläpä varisevat siitä yli ja suomuttavat veneen pohjan.
Samassa on Mäntyvaaran vene ehtinyt aivan nuottamiesten veneitten
viereen.

"Voi hyvä ihme, kuinka paljon muikkuja!" huudahtaa Tiina
muikkupaljoutta ihmetellen.

"Hyvää iltaa!" tervehtii Mäntyvaaran isäntä Peltolaisia ja
tervehdyksensä sanovat myös Anni ja Tiina.

"Iltaa, iltaa!" vastaa Peltolan isäntä -- ja tervehtii Kallekin,
ja hiljaa vastaavat tervehdyksiin myös Elsa ja Jaakko. -- "Mitä on
kuulunut."

"Eipä sanottavaa muuta kuin että kuolemahan se meidän talossamme on
käynyt. -- Mitä teille kuuluu?"

"Eipä erityistä. -- Niinhän kuuluu tapahtuneen, että teiltä rokko on
kaksi lasta hävittänyt."

"Niinhän se on tehnyt. Vasta veimme hautausmaalle pienen Antin ja Elsan
ruumiit."

"No, johan minä arvasin, ett'ei se rokko jätä Mäntyvaarassa käymättä."

"Ka, sanoithan sinä sen. Vaan minkäpä sille teki! Se oli niin sallittu."

"Kylläpä lähti paljon muikkuja", puuttuu puheeseen Tiina.

"No, onhan niitä siinä", vastaa Kalle.

"Montako apajaa olette vetäneet?"

"Yhden vasta."

"Voi hyvä ihme! Ja tuo joukko siis oli yhdessä ainoassa apajassa."

"Ka, niin."

"No, kuinka on teillä onnistunut kalan pyynti?" kysyy Peltolan isäntä.

"Eipä ole kovin runsaasti saatu", vastaa naapuri-isäntä. "Sen verran
niitä kuitenkin on saatu, että on piisannut keittää monioiksi. Mutta
eihän tuota ole joka ilta kyettykään nuotalle."

"Ka, onhan niitä ollut tuulisiakin aikoja, jott'ei yöksikään tyyntynyt.
Nythän tuo taas on hyvä ilma. Taitaa tullakin tyynen vuoro."

"Nythän kyllä olisi hyvä nuottailma, vaan meillä kun oli
hautaussaarella käynti, ei päästy nuotalle lähtemään, ja ruumiit ne
piti pian hautaan saada. Näin kesäkuumalla ne pian rupeavat mätänemään."

"Hyvä on, että kuolleet pannaan maahan niin pian kuin mahdollista.
Muuten niistä pian tauti tarttuu, varsinkin kun ovat rokkoon kuolleet.
-- No, tervennä teillä kotona ollaan?"

"Ovathan ne kyllä kaikki terveitä."

"Sepä on hyvä. Minä jo ajattelin, että niistä rokkotautisista olisi
ennättänyt tauti muihinkin tarttua."

"Pian kuitenkin saattaa joku meillä manalle joutua", sanoo Tiina.
"Siellä näkyi aave hautaussaarella ja se merkitsi jotain onnettomuutta."

"Aaveko!" kummailee Peltolan isäntä.

"No, eipähän siellä ennen ole aaveita näkynyt", sanoo Kalle.

"No, aave se oli", puuttuu puheeseen Anni. "Näinhän minäkin. Siellä oli
kummitus ja se oli puettu ihan valkoisiin vaatteisiin."

"Ja se siellä puitten välistä kummallisesti vilahti", lisää Tiina, "ja
siirtyi rantaan päin ja viittoi vettä kohti."

"Sepä kummallista!" sanoo Peltolan isäntä. "Vaan ei suinkaan siellä
aave ollut. Mikä lie muu ollut! Kyllä teillä on silmät valehdelleet."

"Eivät ole valehdelleet", vakuuttaa Tiina. "Ihan selvään minä näin,
että se kummitus ensin katsoi meitä kohti, vaan sitten kääntyi poispäin
ja siirtyi saaren laidalle ja siellä viittoi alaspäin."

"Niinhän nämä vakuuttavat", sanoo Mäntyvaaran isäntä, "että ovat
nähneet kummituksen siellä saarella. Minä kun oli selin saarta kohti,
en tullut sitä huomaamaan, ja kun sitten rupesin katsomaan, ei näkynyt
enää koko kummitusta."

"Se ei näkynytkään kun hyvin vähän aikaa", selittää Anni. "Se katosi
pian: minne lieneekin sitten kadonnut!"

"Olisitte käyneet katsomassa, jotta mikä siellä kummitteli", sanoo
Peltolan isäntä.

"Käytiinhän siellä", vastaa Iikka isäntä. "Vaan ei siellä näkynyt
mitään."

"No, ei sitä sitten ole ollutkaan koko kummitusta. Tyhjän tähden ovat
säikähtyneet nämä vaimoset."

"En tiedä, miten lienee sen kummituksen kohta; vaan sen olen jo sanonut
näille vaimosille, ett'ei heidän pidä peljästyä, sillä, vaikka olisikin
joku onnettomuus tulossa, kaikki tapauksethan ovat ennakolta määrätyt,
eikähän kukaan meistä voi niille rajaa panna."

"No, milloinka te vuotatte Oulumiehiämne tuleviksi?" kysyy Peltolan
isäntä, toisen puheaineen ottaen.

"Ka kyllähän niitä tästä lähin vuotetaan joka päivä. Kauan ne jo ovat
olleetkin poissa. Oulujärvellä ovat vissiinkin saaneet säätä pitää
monta päivää."

"Niin ovat mahtaneet tehdä. Kyllä tässä puhaltelikin viime aikoina
kovasti. Mutta kyllä nyt tulee ilman muutos kohta."

"Kyllähän mahtaa tuuli pian toiselle sijalle pyörähtää", sanoo
Mäntyvaaran isäntä silmäellessään taivasta. "Ja hyvä olisikin, että se
kääntyisi, jotta Oulumiehemme saisivat myötätuulen edes viimeiselle
osalle matkaansa."

"Tuota, ollaanko teiltä vielä niityllä?"

"Eipä ole alettu vielä heinäntekoa. Sitten vasta kun Oulumiehet
tulevat, kyhäymme alottamaan. Entäs teillä -- --?"

"Ei vielä, vaan kyllä me aivan heti alotamme, kun alkaisi vaan hyviä
ilmoja olla."

"No, lähdetäänkö teiltä kirkolle kirkastukseksi?" kysyy Kalle.

"Lähtee kai meistä joku ainakin", vastaa Iikka.

"Silloin kyllä on kiire aika", sanoo Peltolainen. "Mutta
kirkonkokouksen vuoksi, joka kuulutaan silloin pidettävän, lähden sinne
ainakin minä, koska silloin on kysymys kirkon palovakuuttamisesta."

"Voi, katsokaa isä!" huudahtaa Peltolan Jaakko äkkiä. "Tuolla on iso
muikkuparvi ihan naatikkaalla."

"Niinpähän näkyy olevan", sanoo Peltolainen ja pyöräyttää nuottaveneet
äkkiä parvea kohti. "Hyvästi! Käykää talossa."

"Jääkää terveeksi! Käykäähän meillä kun Oulumiehet tulevat!" huutaa
jälkeen Iikka isäntä, kun Peltolaiset kiidättävät veneensä naatikkaalla
näkyvää muikkuparvea kohti. Kiirettä he pitävät Peltolaiset. Isäntä ja
Kalle työntävät huoparimillaan, jotka jättävät jälkeensä vaahtoiset
pyörteet ja Elsa ja Jaakko soutavat niin, jotta sujahtavat airojen
terät ja pyörteet kuohuvat airojen jäljissä ja vesi vaahtona keulain
edessä kohisee. Pian tavottavat he muikkuparven ja saavat sen
kierrokseen.

Mutta Mäntyvaaralaiset lähtevät niemen sivu soutamaan, ja Anni ja Tiina
taas soutaa liputtavat, vetävät lyhyeen vaan tiheästi, ja niin lähenee
lähenemistään vene kotirantaa, kiitää tasaista vauhtia eteenpäin ja
ehtii viimein määräpaikkaansa. Hypähtää silloin maalle ensin Tiina,
sitten Anni ja viimeiseksi isäntä. Kun he sitten, veneen maalle
vedettyään, lähtevät astumaan Mäntyvaaraan menevää tietä myöten, niin
alkaa järvellä hieno tuulen väri näkyä ja äsken vielä rasvatyyneellä
pinnalla rupeavat nyt aallot hiljaisesti vierimään Mäntyvaaran rantaa
kohti.



VI.


Eräänä lämpöisenä päivänä heinäkuussa, kun tuuli lämpimästi puhaltaa
länsietelästä ja muutamia pilviä kiireesti kiitää avaruudessa, näkyy
Peltolan rantaniityllä liikettä enemmän kuin tavallisesti. Siellä
Peltolaiset heinää tekevät. Koko talon väki on työssä. Isäntä, Kalle
ja talon renki Vilppo lyövät voimakkaasti viikatteillaan heinää ja
joka lyönnillä kaatuu tukuttain hyvälle lemuavaa nurmea. Haravamiehinä
levittelevät ja kääntelevät luokoja emäntä, Elsa, Jaakko ja talon piika
Eeva. Ahkerasti tekevät kaikki työtään ja oikein iloisella mielellä
haravoivat Elsa ja Jaakko, pitävät työtään paremmin leikin tekona kuin
pakkona ja silloin tällöin syytävät heinätukkuja toistensa päälle.

Lämmin tulee niittymiehille heidän työssään ja hiestyvät usein kasvot.
Sen vuoksi he silloin tällöin kääntyvät tuulta vasten, mikä viikatetta
hiomaan, mikä muuten raitistuttamaan itseään, ja virkistyttävältä
tuntuu silloin tuulen puuska. Ja hyvä asia, on tuulesta sekin, että se
karkoittaa syöpäläiset, joista tyynemmällä ilmalla olisi iso risti.

Ilma ei ole oikein vakainen; välistä se näyttää selvenevän, välistä
taas keräytyy pilviä taivaalle kosolta niinkuin sade olisi tulossa.
Kyllähän se saattaa ilma pian sateeksi muuttua, pian saattaa kuuro
kohota, koska pilvet noin kiireesti kulkevat. Isäntä katsellessaan
taivaalle miettii, että mahtaneekohan vielä sade tulla tänäpäivänä;
vaan kun ei kuitenkaan vielä mitään pahempaa näytä olevan tulossa, niin
ei niittämistä kuitenkaan heitetä.

Tuuli puhaltaa aika lailla ja järvi lainehtii kovasti ja vaahtopäisinä
vierivät aallot koillista kohti. Tuolla selällä näkyy jo kaukaa, kun
vihuri tulee, kiitää mustana pitkin laineita, puhaltaa rajusti ja
kiihtyy kiihtymistään, vaan pian laimenee taas ja viimein häviää,
vaan kun se on ohi mennyt, tulee taas toinen vihuri, puhaltaa aikansa
ja lauhtuu. Niin kiitää eteenpäin vihuri vihurin perästä, mustuttaen
laineita, jotka pauhinalla syöksyvät pitkin selkää. Ja siellä selällä
näkyy missä vene, joka vastatuulta kiskoo, etenee vaikeasti halki
aaltojen ja saapi vettä keulan puolelta, missä toinen, joka myötätuulta
keveästi mennä kelluilee, missä taas purje, joka vihasesti kiitää
pitkin kuohuvia laineita. Nyt ilmaantuu sinne joukko Oulusta palaavia
tervaveneitä, jotka mennä vilistävät aika vinhasti, kun tuuli kovasti
vastaa isoihin nelisnurkkaisiin purjeisiin.

"Ka, nytpä niitä lähti Oulumiehiä tulemaan", huomaa Kalle, viikatetta
hio'essaan.

"Niinpä näkyy. Koko joukkohan niitä siellä laskettelee", näkee
isäntäkin.

"Mennä vilistävät aika kiivaasti", sanoo Vilppo.

"Näkyy niitä tuuli kiidättävän", lausuu isäntä. "Mutta katsokaahan
tuonne! Sieltä vissiinkin kuuro kohoa."

"Tosiaankin", sanoo Kalle. "Kyllä sieltä kuuro nousee ja kiireesti
nouseekin. Ei kauan viivy ennenkuin se on täällä."

"Nyt luokoja kokoamaan!" komentaa isäntä.

"Tuolta näkyy taas vene", huomaa Vilppo, "ja se laskee tännepäin."

"Tännepäin näkyy laskevan", huomaa Kallekin. "Joku Oulusta palaaja
siellä tulee."

"No, ei nyt joudeta veneitä katsoa", sanoo isäntä. "Kootaanhan
kiireesti luovot, ennenkuin sade tavottaa!"

Kaikki niittymiehet, nuoret ja vanhat, rupeavat nyt kiireesti
haravoimaan kokoon luokoja ruvoiksi. Vaan sillä välin lähenee kuuro
lähenemistään ja pilvet kiitävät kiitämistään ylemmäs taivaalla.
Viimein kuuluu jo kaukaa kova pauhu metsästä ja järveltä. Järvellä
näkyy selvään, kuinka kuuro lähenee. Se tulee kiireesti kovan sateen
ja suuren pauhinan kanssa; ja sen edellä tuuli raivoisasti myrskyilee
ja aallot ärjyten, pauhaten, valkeassa vaahdossa kuohuen, vimmatusti
eteenpäin syöksyvät. Myrskyn edellä tervavene vihasesti kiitää, paeten
kuuroa, joka kuitenkin joka silmänräpäys lähenee. Kun vene ehtii
Peltolan rantaan, silloin sen myrsky jo tavottaa. Mutta rajusti kiitää
myrsky edelleen ja kuurosta sataa nyt niin ankarasti, että järvi
paikalla tyyntyy, ja raskaasti, kovalla pauhinalla, siihen vesipisarat
putoavat. Kiireesti hypähtää veneestä maalle kaksi miestä, ja saatuaan
veneensä sen verran kiinni, että se juuri pysyy, rientävät he heti
taloon. Sinne olivat jo heinämiehetkin juosseet sadetta pakoon.

Venemiehet Peltolan pirttiin tultuaan tekevät hyvän päivän, johon talon
väki ystävällisesti vastaa, hämmästyksissä siitä, että tulioista toinen
oli Mäntyvaaran Lauri; toista he eivät tunteneet.

"Terveisiä Oulusta", sanoo Lauri käteltyään.

"Kiitoksia", vastaa Peltolan isäntä. "Mitä sinne kuuluu?"

"Pahoja uutisia. -- Ka, kerkesinpä kastua. Siellä tuli semmoinen kuuro,
jotta se vasta oli."

"Pahoja uutisia? No, mitä on tapahtunut?"

"Missä se on Antti?" kysyy Kalle.

"Mitä on Antille tapahtunut?" tiedustele emäntä.

"No, sattui semmoinen paha onni", sanoo Lauri.

"Mitä maailmassa on tapahtunut?" kysyy isäntä.

"Onko sille Antille pahaa tapahtunut?" tiedustelee Kalle.

"No, se on viimeisen Oulumatkansa tehnyt, Antti", selittää Lauri.

"Viimeisen!" kummastuu isäntä.

"Niin. -- Se hukkui."

"Hukkui! No nyt vältti!"

"No, jopa se oli!" pahoo emäntä.

"Kylläpä oli ikävä asia", sanoo Kalle.

"No, mitenkä se hukkui?" kysyy isäntä.

"No, tuolla virroilla kun kuljimme", rupeaa Lauri selittämään. "Emme
ruvenneet purjetta laskemaan, kun se kerta oli yläällä, ja haluttipa
sitä purjeessa laskeakin, vasta myötätuulen saatuamme, kun sitä
ennen olimme kovaa vastaista saaneet kiskoa. -- Ja näkyipä tuo vene
kohoavankin, vaikka virta vastusteli... Mutta" -- lisää hän sitten ja
ottaa esille pullon.

"Saanhan tarjota... Tässä... pitäähän sitä Oulun viinaa vähän
maistella!"

"Kiitoksia!" vastaa isäntä. "Mutta mennäänpä tupaan! Siellä olisi
pikareita."

"Kiitoksia käskemästä, vaan keretäänhän sinne vielä. Otahan tästä
kuitenkin ensin!"

Isäntä ottaa ryypyn puteliin suusta ja kiittelee ja sanoo samassa
emännälle: "Menehän eukko, keitä kahvea vieraille! Vieläpä tuota näkyy
satavan, jottei ole kiirettä heinälle."

Emäntä lähtee tulta virittämään ja Elsa hänen muassaan.

"Vähänpä taisit saada", sanoo Lauri isännälle. "Otahan paremmasti!"

"Kiitoksia! Jo minä sain tarpeeksi", vastaa isäntä.

"No, maistahan vielä, Oulun viinaa!"

Isännän ryypättyä kiertää pullo vielä Kallen kädessä ja viimein ojentaa
Lauri sen Vilpolle.

"Otahan tästä!"

"Kiitoksia! No, kaikillekoo siitä piisaa!"

"Otahan pois! Kyllä sitä piisaa. Ja jos tästä loppuukin, niin onhan
nassakassa lisää. Pitäähän sitä Oulun viinaa! -- Ei sitä meille
tuodakaan kuin kerran vuodessa."

Vilppo kun on saanut maistaa, ottaa Lauri taas pullon ja tarjoaa
kumppanillensa. Sitten hän lopuksi ottaa kulauksen itsekin.

"Niin, purjeessa me laskimme", jatkaa Lauri alottamaansa kertomusta,
"annoimme mennä vaan virtaa ylös. Antti viiletti ja minä istua kekotin
keulan puolella. Kyllähän tuuli ja virta monesti yritti venettä
heilauttamaan, vaan me kuitenkin ajattelimme että päästään sitä. Mutta
eipä päästykään. Miten lie ollutkaan, niin aivan äkkiarvaamatta tuli
kova vihuri ja kallisti veneen, jotta purjeen laita hipaisi veteen,
ja silloin virta painoi purjetta, niin että samassa kellistyi kumoon
vene ja me molemmat tipahdimme veteen. Minä satuin pääsemään veneen
pohjalle, vaan Antti se painui virran mukaan."

"Ja sinne se hukkui?" kysyy Kalle.

"Niin teki", vastaa Lauri. "Ei noussut se sieltä elävänä enää."

"Kylläpä sattui onnettomasti", säälittelee isäntä. "Vaan ei olisi
pitänyt purjeessa virtaa ylös laskea."

"Ka, eihän sitä olisi pitänyt; vaan eihän tuota osattu arvata, että
tuommoinen onnettomuus tapahtuisi. Mutta tottapa se oli sallittu."

"No, lähtekäähän nyt huoneeseen, Lauri ja tämä vieras!" käskee isäntä.
"Siellä saadaan kahvea."

"Kiitoksia! Vaan olisihan sitä pitänyt jo kotiakin joutua. Siellä
vuottavat kuitenkin."

"No, vielähän sinne kerkiää. Antaahan sateen ohi mennä, niin sitten
pääset kuivana kotia."

Niin lähtevät isäntä ja Kalle vieraineen tupaan ja siellä jatketaan
tuumaamista.

"No, eikö ollut ihmisiä saapuvilla veneen kaatuessa?" kysyy isäntä.

"Ka, eihän niitä ollut", vastaa Lauri. "Ei kuulunut, ei näkynyt ketään,
vaikka minä kyllä koetin kovasti huutaa, jotta tulisi joku apuun; vaan
ei kukaan tullut."

"Mitä sinä silloin teit?" tiedustelee Kalle.

"Enhän niinä saattanut mitään tehdä. Minä vaan olla kellotin veneen
pohjalla, vaikka paha siinä oli pysyä, ja tulin lopulla veneen
muassa virran alle. No, siellä minä rupesin katsomaan jotta mikä
nyt neuvoksi tulee. Ei ollut kyllä hyvin pitkältä rantaan, vaan kun
minä en ole mikään uimamies -- samoin kuin ei Anttikaan -- ja vettä
oli niin paljon, etten olisi pohjannut, niin eihän minulla auttanut,
muu kuin odottaa, jotta eikö sattuisi joku havaitsemaan. Tiesin,
että jälilläpäin oli muita Oulumiehiä tulossa, ja niin rupesin niitä
vuottelemaan."

"Saitko kauankin vuottaa?" kysyy isäntä.

"En tarvinnut hyvinkään kauan. Ne kun tulivat, niin minä pääsin
pulasta."

"No, rupesitteko heti Anttia hakemaan?"

"Ka, hetihän sitä ruvettiin hakemaan."

"No, löytyikö?"

"Löytyihän se kyllä, vaan silloin oli jo henki, poissa. Ei saatu miestä
enää virkoamaan."

"Sinnekö te jätitte vainajan?" tiedustelee Kalle.

"Ka, sinne", vastaa Lauri. "Mikäpä sitä rupesi tännekään kuljettamaan!
Likimmäiseen taloon me kannoimme ruumiin. Ja siellä kun minä
lämmitteIin itseäni ja kuivasin vaatteita ja saappaita -- kyllä
olivatkin kaikki paikat ihan liko märjät -- niin tuumasin talon väen
kanssa, että he toimittaisivat vainajan hautaan."

"No, saitteko tavarat kaikki kokoon?" tiedustelee isäntä.

"Saatiinhan ne kyllä, vaan ovat saattaneet vähäsen pilautua suolat
ja eväät sekä tupakit, kun kerkisivät kostua. Mutta jauhosäkillä ja
nassakoilla ei kyllä mitään hätää ollut."

Samassa tulevat sisälle emäntä sekä Elsa, joka tuopi kahvea niin
vieraille kuin kotiväellekin. Ja näille selittää Lauri myöskin Antin
hukuntaa, kun emäntä siitä kyseli.

"Pankaahan sekaan tästä!" tarjoaa Lauri Oulun viinaa isännälle,
Kallelle ja kumppanilleen ja kaataa itsekin pullosta kuppiinsa vähäsen,
sitten kun muut ovat ottaneet. Vaan kun hän on uudestaan kertonut Antin
hukunnasta, niin kaikki sitä onnettomuuden tapausta säälien ajattelevat.

"Kylläpä sattui huonosti", sanoo emäntä.

"No, jopa se oli!" lausuu Elsakin.

"No, olihan se ikävä asia", sanoo Lauri, kahvekuppi toisessa, vati
toisessa kädessä. "Vaan tottapa" -- ryyppää tyhjäksi vadin -- "tottapa
se niin oli sallittu." -- "Kiitoksia!" sanoo hän sitten kahvesta
kiitellen.

"Nuorena meni mies manalle Antissa", saapi sanoakseen Kalle.

"Meni mies paraassa iässä", lisää isäntä.

"No, niin se saattaa kuolema äkkiarvaamatta tulla", sanoo emäntä.

"Niinhän se tekee usein", myöntää Lauri. "Ei aavistanut Anttikaan
Oulumatkalle lähtiessään, että hän lähti viimeistä kertaa Oulua
soutamaan."

"Nuorena jäi nyt Anni leskeksi", huokaa emäntä.

"Niinhän se teki", sanoo Lauri. "Vaan ei auta Annilla suru enää. Se
on kuitenkin Antti vainajana ja leski saa tytyä siihen, että se oli
sallittu se Antin kuolema."

Kun vielä toiset kupit kahvea juodaan, niin Lauri, Oulun kuulumisista
ja Antin kuolemasta puhumasta lakattuaan, rupeaa tiedustelemaan
kotikuulumisia, ja hyvin hän kummastuu, kun kuulee, että rokko, hänen
poissa ollessaan, on kerennyt kaksi lasta Mäntyvaarasta tappaa, ja
näistä toinen on ollut hänen oma lapsensa. Mutta ei hän kuitenkaan
näitä kuolemantapauksia pane kovin pahakseen, sanoo vaan:

"Olipa se odottamaton asia minulle, tuo pienen Elsan ja Antin kuolema,
vaan eihän se enää tapahtumattomaksi tule. Se on niin sallittu. Ja
olihan se kuitenkin siunaus lapsille, että pääsivät pois. No, tervennä
ne siellä muut mahtanevat olla?"

"Tervennä kai ne minun tietääkseni ovat", sanoo isäntä. "Ei ole sen
ko'ommin kuulunut siellä rokkoa. Ja meidän puolessamme sitä ei ole
ollutkaan."

"Minäpä muistan", puuttuu puheeseen Kalle, "että Anni ja Tiina
hautaussaarelta palattuaan kertoivat nähneensä aaveen."

"Niinkö sanoivat!" kummastelee Lauri.

"Niinhän ne kyllä sanoivat", lausuu isäntä. "Mitä lienevät sitten
nähneet!"

"No, jos ne aaveen näkivät", sanoo Lauri. "Niin he ovat nähneet sen
Antin kuoleman edellä."

"No, nytpä tuo jo on hyvä ilma!" saapi sanoakseen Laurin kumppani,
akkunasta ulos katsellen. "Kyllä minä nyt lähden kotiapäin astumaan."

"Eihän niin kiirettä!" pidättelee isäntä.

"Ka, nytpä tosiaan päivä koreasti paistaa!" huomaa Laurikin. "Kyllä
minä nyt lähden kotiapäin viilettämään."

"No, tämä vierasko se täältä pois palaa?" kyselee Kalle.

"Niinhän se menee. En minä enää kumppania tarvitse. Pääsenhän tämän
viimeisen matkan yksinänikin; annan vaan veneen myötätuulta juosta."

Lauri muistuttaa vielä lähtiessään Peltolaisia hyvästellessään:

"Käykäähän meillä Oulun tuliaisilla!"

"Kiitoksia käskemästä", sanoo isäntä Laurin ja vieraan poistuessa.
"Kyllähän käydään, jos vaan suinkin päästään. Olisi meillä kyllä
kiireenlainen aika."

"No, vaan kuitenkin, tulkaahan pois vaan!" kehoittelee yhä Lauri ja
astuu rantaan sekä kohotettuaan purjeen lähtee myötätuulta viilettämään
kohti kotonsa rantaa.



VII.


Kirkastussunnuntaina, kun ilma on lämmin ja taivas pilvetön, on
kirkolla paljon väkeä koolla, jota on keräytynyt joka suunnalta
seurakunnassa, nyt kun on merkkipyhä. Mikä on tullut maitse, mikä
vesitse. Kirkkoniemen rantaan ovat monet sadat ihmiset laskeneet
veneensä ja vene veneen vieressä on nyt maalle vedettynä siellä.
Kirkkokentällä vilisee ihmisiä sadottain, vieläpä tuhansittainkin; ja
näistä mitkä loikuvat pitkällään nurmella, mitkä istuskelevat mättäillä
jonkun koivun varjon suojassa, mitkä seisovat, mitkä taas liikkuvat.
Ja tässä väkijoukossa kuuluu monenlaista puhetta, vakaisempaa ja
vilkkaampaa.

Yleensä on kokoontuneessa kansassa mieliala ja käytös hyvin
rauhallinen. Rähinätä ei kuulu, lukuunottamatta poikasten jalkojen
töminää, kun he kirkon portaita edestakaisin juoksentelevat ja monen
pienokaisen itkua, jotka, pärevasuissa maaten, kirkon porstuassa
parkuvat äideiltään ruokaa.

Mäntyvaarasta on kirkolle tullut isäntä tyttärensä Kaisun kanssa ja
Peltolasta Janne isäntä yksinään.

Mäntyvaaran isäntä on tavannut erään tuttavansa, Koivulan isännän, ja
nämä nyt vakaisesti tuumailevat toistensa kanssa.

"No, teidän puolestahan pahoja asioita kuuluu", ottaa puheeksi Koivulan
isäntä.

"Pahojahan no ovat", vastaa Mäntyvaaran isäntä.

"Rokko siellä on tainnut Mäntyvaarasta kaksi lasta hävittää", jatkaa
puhettaan Koivulainen.

"Niin on tehnyt. Pieni Antti ja Elsahan ne sortuivat taudin uhreiksi."

"Olipa so ikävä asia."

"No, eihän se alussa hyvältä tuntunut. Vaan hyvä oli kuitenkin, että
tapahtui, mikä on tapahtunut. Onneksi oli lapsille, että nuorina
kuolivat. Se oli sallittu heille heidän kuolemansa."

"No, onko sittemmin teillä rokkoa näkynyt?"

"Eipä ole näkynyt. Terveet meillä kaikki ovat; vaan kävihän se
sittenkin kuolema meillä."

"Niin, Anttihan kuuluu hukkuneen. Se sanomahan mahtoi ikävä olla
vastaanottaa?"

"No, se oli vasta ikävä sanoina, se Antin hukunta. Meni mieli kovin
pahaksi sitä kuullessa."

"Kyllä tuli miesparalla arvaamatta lähtö manalle."

"No, se tuli arvaamatta. Ei tiennyt Antti Ouluun lähtiessään, jotta
lähti viimeistä kertaa Oulua noutamaan, eikä sitä kukaan muukaan
aavistanut ennenkuin Lauri yksinään kotia tuli, vaikka kyllä Anni ja
Tiina sitä ennen näkivät aaveen -- --"

"Aaveenko! No, missä?"

"Tuolla hautaussaarella, jonne ne rokkoon kuolleitten lasten ruumiit
vietiin; siellä he näkivät, minä kyllä en sattunut näkemään, valkeisiin
vaatteisiin puetun kummituksen."

"Sepä somaa oli! No, se mahtoi olla Antin kuoleman enne."

"No, enteeksihän ne Anni ja Tiina sen heti päättivät, ja enne kai
se olikin, ja rupesivat pahoja pelkäämään. Minä kyllä koetin heitä
rauhoittaa, ja vakuutin, ett'ei sen aaveen vuoksi mitään onnettomuutta
olisi tulossa, vaan jos mitään mainittavaa tapahtuisi, niin se
tapahtuisi kuitenkin sallimuksen määräyksestä."

"Niinhän se on; eihän kukaan voi estää tapahtumasta sitä, mikä kerran
on määrätty tapahtuvaksi. -- No, Anni mahtoi kuoleman sanan pahaksi
ottaa?"

"No, se otti sen hyvin pahaksi ensi alussa, murehti katkerasti. Ei
olisi hän sitä mielellään todeksi tahtonut. Vaan eihän se tapahtunut
enää tapahtumattomaksi tullut. Annin täytyi tyytyä kohtaloonsa ja
rauhoittaa itseänsä sillä tiedolla, että Antin kuolema oli Jumalan
sallima."

"Kyllä ei ollut pitkä ikä Antille suotu."

"Eipä ollut. Meni mies manalle paraassa iässä."

"Niin se saattaa kuolema äkisti tulla. Ei tiedä ihminen ennakolta,
missä ja milloinka hän hautansa löytää."

"Eihän sitä kukaan vuoroaan tiedä. -- Tuota, kirkonmenoin jälkeenhän
kuulutaan kirkonkokous pidettävän."

"Niin kuulutaan. Kirkon palovakuuttamista siellä esitetään. Aiotko
käydä, kokouksessa?"

"Ka, saisihan tuolla käydä katsomassa, jotta mitä siellä päätetään.
Vaan eipä mahda esitys tulla hyväksytyksi."

"Eipä mahda. Siitähän tulisivat suuret maksot."

Sill'aikaa kun Mäntyvaaran ja Koivulan isännät keskenänsä tuumailevat,
Peltolan Elsa ja Mäntyvaaran Kaisu, väen tungoksesta erillään,
käyskentelevät käsitysten kirkkokentällä vilkkaasti puhellen.

"Kuuleppa Kaisu!" sanoo Elsa. "Mitä se Kalliovaaran Heikki sinulle
sanoi silloin kun teillä olivat Oulun tuliaiset?"

"No, sehän sanoi", naurahtaa Kaisu. "Se tuota tuli minua halailemaan ja
sanoi, jotta rupea minulle vaimoksi, niin pääset hyvään taloon."

"No, mitä sinä vastasit?"

"Mitäkö! Minä tietysti sanoin, jotta vähänpä rupean."

"Entäs sitten?"

"No, Heikki ei huolinut siitä mitä sanoin, tuli vielä halailemaan ja
sanoi: lähde pois tyttö minulle, niin pääset semmoiseen taloon, jossa
et tarvitse koskaan petäjää syödä!"

"No, mitä sinä siihen?"

"Minä kiskausin heti hänestä irti ja sanoin: 'kyll'en rupea; eikä ole
se sinun talosi niin taattu, ett'ei sinnekin joskus saattaisi puute
tulla.' Mutta hän sanoa tokaisi: 'sekö ei ole semmoinen talo, jossa,
elellä saattaa! Kyllä se on semmoinen talo, jost'ei leipä kesken lopu,
ei loppu, vaikka halla joka vuosi viljan veisi; sillä siinä talossa on
semmoinen tervametsä, jolla kyllä rahoja ja jauhokuleja lähtee.' Minä
silloin vastasin: 'vähän minä sinun tervametsistäsi ja jauhokuleistasi
huolin, katson minä siihenkin, minkälainen mies on'."

"No, mitä Heikki?"

"Se vaan ei hellittänyt; hoippuroi ja lasketteli koreita sanoja
tulemaan, -- sillä näkyi viina jo hyväsesti päähän menneen; siinä se
minun edessäni pyörieli ja sanoi: 'mitä on miehessä vikaa! Tiedä sinä
Kaisu, että minä olisin vaimolleni hyvin hyvä, enkä koskaan pahaa sanaa
sanoisi, antaisin sinun saada kaikki mitä tahdot. Usko pois se!' Mutta
minä sanoin hänelle: 'älä tyhjää polita; en rupea kuitenkaan.' Sitten
minä hänestä erkausin, en perustanut miehestä sen enempää."

"Lähdetään kirkkoon! Jo soitetaan", sanoo Elsa, kun yhteen soitetaan ja
väkeä alkaa kirkkoon mennä.

Niin lähtevät Kaisu ja Elsa kirkkoon ja valitsevat siellä istumapaikat
itselleen. Ja väkeä tulvaa nyt ehtimiseen kirkkoon, mikä alaalle mikä
yläälle lehtereille ja täyttyvät penkit toinen toisensa perästä,
kunnes kaikki istumapaikat tulevat täyteen ja monet tuliat jäävät
käytävillekin, missä varsinkin monet äidit lattialla istuvat pienten
pärevaisuissa olevain rintalastensa kanssa. Kirkonaika vietetään
niinkuin tavallisesti. Saarnan loputtua rukousten lomassa lukee pappi
seurakunnallisia tiedonantoja ja silloin tehdään kiitos monesta,
jotka ovat kuoleman uneen nukahtaneet, jotka Herra on poiskutsunut,
ja mainitaan näitten muassa Mäntyvaaran Antti sekä lapset Antti ja
Elsa. Kun kirkonmenot ovat loppuneet, ehtoollinen jaettu ja lopuksi
kuulutukset luetut, poistuu taas väki kirkosta.

Sakastissa pidetään nyt kirkonkokous, jonne useita isäntämiehiä
kokoontuu. Siellä kokouksen esimies, seurakunnan kirkkoherra, esittää
keskusteltavaksi kysymyksen, eikö kirkko pitäisi palovakuuttaa.

"Ei se kannata", arvelee Koivulan isäntä.

"Mitäpä hyötyä siitä olisi!" lausuu Mäntyvaaran isäntä.

"Olisihan siitä se hyöty", selittää esimies, "että kun sattuisi kirkko
palamaan, niin saataisiin varoja, millä uutta kirkkoa rakentaa."

"Kuka se ne varat antaisi?" kysyy muuan.

"Palovakuutusyhtiö tietysti. Jos kerta kirkko vakuutetaan tietystä
rahasummasta, niin yhtiö sitoutuu maksamaan sen summan siinä
tapauksessa että kirkko sattuisi palamaan."

"Mutta kukapa sen saattaisi panna palamaan kirkon?" kysyy Koivulainen.
"Ei suinkaan sitä mikä mene polttamaan."

"No, eihän sitä mikä kirkkoa polta", arvelee Mäntyvaaralainenkin.

"Ei se mikään mahdoton asia ole", sanoo esimies, "että kirkko syttyisi
palamaan. Saattaisi esimerkiksi salama sen sytyttää."

"Salamako! Harvoinpa se kuitenkin kirkkoja polttaa."

"Sattuipahan tuonnottain", puuttuu keskusteluun Peltolan isäntä, "että
paloi poroksi kaksi kirkkoa, jotka salama sytytti."

"Vaan eihän ole sanottu, että tämä kirkko kuitenkaan palaa", sanoo
Koivulainen, "jos kohta ne kaksi kirkkoa lienevät palaneet."

"Eihän se sanottu ole", väittää Peltolainen, "vaan se voisi kuitenkin
tapahtua."

"Ei pala kirkko, jos ei ole sallittu", arvelee Mäntyvaaran isäntä.

"Vaan entä jos olisi sallittu kirkon palaa?"

"No, silloin ei siihen voisi mitään. Mutta mikäpä sen tietää, onko
kirkko palava vai ei!"

"Senpä vuoksi juuri olisi hyvä palovakuuttaa kirkko."

"Mutta jospa ei sattuisikaan kirkko palamaan", sanoo muuan, "ja se
kuitenkin vakuutettaisiin, niin silloinhan menisivät vakuutusrahat
tyhjään."

"Sitäpä ei tiedä ennakolta, mitä vielä tapahtuu", puolustaa
mielipidettään Peltolainen. "Mutta jos nyt ei vakuuteta kirkkoa, ja se
sitten sattuisi palamaan, mitä silloin sanottaisiin."

"Mitäpä siihen olisi sanomista!" lausuu Mäntyvaaran isäntä. "Kun lie
palaakseen, niin palakoon!"

"Mutta miltä tuntuisi uusi kirkko rakentaa? Eikö se tuntuisi
rasittavalta?"

"No niin -- vaan ei se kuitenkaan kirkko pala, kun ei lie sallittu."

"Eikö hyväksytä esitystä? Eikö vakuuteta kirkkoa?" kysyy esimies.

"Eipä", kuuluu muminaa väkijoukossa.

"Kyllä minä hyväksyn esityksen", sanoo Peltolan isäntä.

"Paljonkohan se mahtaisi vakuutus tulla maksamaan?" kysyy muuan.

"Ei se paljon maksaisi", vastaa ensimies. "Lähes sata markkaa siihen
tulisi vuodessa menemään."

"Onpa sitä siinäkin", sanoo Koivulainen. "On se rahaa sekin."

"Olisipa sitä rasitusta jo siinäkin", sanoo Mäntyvaaralainen. "Jo se
sekin kunnan menoja lisäisi."

"Eipä kannata köyhän kunnan semmoisiin maksoihin ruveta", sanoo muuan.

"Eihän tuo nyt niin iso asia olisi", sanoo esimies.

"Onpa niitä maksoja muutenkin", sanoo muuan isäntä.

"Kyllähän niitä maksoja aina syytetään", lausuu Peltolainen. "Vaan eikö
sitten tulisi maksoja, kun sattuisi kirkko palamaan."

"Antaa tulla!"

"Niin, hyvähän sitä nyt on sanoa: antaa tulla! Vaan kyllä sitten
erilailla sanoisitte, kun pitäisi uusi kirkko rakentaa."

"No, vielähän tämä vanha kirkko pystyssä seisoo", sanoo Mäntyvaaran
isäntä. "Se on seisonut jo minun muistini ajan, eikä ole tuli sitä
vielä kertaakaan polttanut. Ja saattaa se eteenkinkäsin seisoa."

"Sitä me emme tiedä", väittää Peltolainen.

"Paloivatpahan ne kaksi kirkkoa, joista äsken oli puhe, vaikka siihen
asti olivat pystyssä pysyneet, kun tuli ne hävitti. Se ei ole ollenkaan
totta, että mitä tähän asti on säilynyt, se on vastakin säilyvä. Minä
puolustan sitä esitystä, että kirkko palovakuutetaan."

"Sitä ei vakuuteta", karjasee muuan isäntä vihoissaan, "Sinä sen
Peltolainen! Etkö usko, että jos tällä lailla ruvetaan aina uusia
maksoja kunnalta vaatimaan, niin verot kyllä enenevät? Kyllähän ei
veron ylennys varakasta rasita, vaan köyhä kyllä tietää, miltä se
veronmaksu tuntuu. Kun halunnee Peltolainen vakuuttaa kirkon, niin
vakuuttakoon; minä kyllä en maksa penniäkään."

Esimies muistuttaa nyt edellistä puhujaa ja kieltää sopimattomia sanoja
käyttämästä.

"No, kyll'ei vakuuteta kirkkoa", vastustaa sama puhuja ja poistuu
samalla ulos.

"Onko muita, jotka vastustavat?" kysyy esimies.

"On", kuuluu nyt monta ääntä yhtaikaa.

"Mutta jos kirkko sattuisi palamaan?"

"Palakoon!"

"Esitystä ei siis hyväksytä?"

"Ei, ei", vastaa taas monta ääntä, ja monet isännät lähtevät pois
kokouksesta.

"Yhteydessä tämän asian kanssa on vielä toinen asia päätettävä", sanoo
sitten esimies, "nimittäin, eikö kirkko ole ukonjohdolla varustettava.
Se pitäisi ainakin saada, kosk'ei kirkkoa vakuuteta."

"No, se uskonjohtoko se muka estäisi kirkkoa palamasta?" kysyy muuan.

"Niin, se vaikuttaa sen, ett'ei salama saata polttaa kirkkoa", selittää
esimies.

"Palaa se kirkko kuitenkin, jos niin on sallittu", väittää
Mäntyvaaralainen, "vaikka siinä olisi minkälaiset varustukset tahansa."

"Eipä palakaan", inttää Peltolainen. "Ei koskaan polta salama semmoista
kirkkoa, joka on ukonjohdolla varustettu."

"No, ei ole vissiin salama niihin sattunut koskaan iskemään."

"Onpahan. Se on nähty kyllä, että on niihin salama iskenyt, vaan
ukonjohto on niin varjellut niitä, etteivät ne ole syttyneet."

"Miten lienee! Vaan tapahtuuhan kuitenkin kaikki mikä on sallittu
tapahtua. Eihän ihminen voi estää mitään tapahtumasta, mikä on määrätty
tapahtuvaksi."

"Mäntyvaara siis arvelee", selittää Peltolainen, "että jos mitä
maailmassa tapahtuu, se on kaikki sallittu."

"Aivan niin."

"No, jos sinä siis heittäydyt syömättömäksi, niin seuraushan on
kuolema. Se olisi tietysti sallittu, vai kuinka?"

"Mikäpä sitä syömättä rupeaa olemaan niinkauan kuin vaan ruokaa piisaa!"

"Hyväksytäänkö esitys, että kirkko ukonjohdolla varustetaan?" kysyy
esimies.

"Minä puolestani kyllä hyväksyn", sanoo Peltolan isäntä. "Eihän
kuitenkaan tiedetä, millä hetkellä salama kirkkoon iskee."

"Eipä saattaisi pahitteeksi olla semmoinen ukonjohto, vai miksi
sitä kutsuttanee", puuttuu keskusteluun, Koivulainen. "Oulunkin
kirkon katollehan on semmoinen pantu ja se kuuluu varjelevan kirkkoa
palamasta. Monesti kuuluu salama iskeneen kirkkoon, vaan sen on
täytynyt johtoa myöten mennä ja sitten se on painunut muutaman torven
kautta maan sisään."

"Niin, onhan se siellä torvi kirkon seinän vieressä", selittää muuan.
"Sinne mahtanee salama usein tupsahtaa kovalla ukkosen ilmalla."

Kun keskustelua vielä vähän aikaa jatketaan, niin vihdoin, nyt kun
pahimmat huutajat ovat poissa, suostutaan siihen, että kirkkoa varten
on hankittava ukonjohto.

Jo ovat useimmat kirkkomiehet hajauneet kirkolta ja lähteneet
kotimatkoilleen, ja nyt kiirehtivät kokouksesta tuliat edellisten
jälkeen, ja pian kirkkoniemi tyhjenee ihmisistä ja veneistä.



VIII.


Heinäntekoaika kuluu Mäntyvaarassa hyvin rauhallisesti, keskeytymättä
minkään onnettomuuden tai vastuksen kautta. Kyllähän ei ilma aina
ole mielen mukainen, ei pysy poutaisena koko heinäaikaa; välistä
äkkiä kohoava kuuro kastelee jo kuivaneet luovot, välistä pysyy ilma
koko viikon ajan sateisena. Mutta semmoiseenpa sitä jo on totuttu.
Kun kuitenkin on kauan hyviäkin ilmoja, niin edistyy Mäntyvaarassa
heinänteko hiljokselleen, vaikka ei se kyllä mitään joutuisaa ole, kun
niityt ovat pienet ja monessa osassa, useat hyvin kaukana talosta.
Välistä ollaan viikkomaissa kotoa poissa ja ainoastaan karjan ja lasten
vuoksi jäävät jotkut taloon.

Kiireen ajan vuoksi joutavat Mäntyvaaralaiset harvoin nuotalla käymään,
vaikka useinkin ovat kalan paastossa. Ainoastaan joskus pyhäiltoina,
kun sattuvat kotosalla olemaan ja järvi on tyyneenä, käyvät he muutaman
apajan potkemassa ja tuovat välistä, kun sattuu, muikkuja moneksi
keitoksi asti. Tapaavat he silloin monesti nuotalla Peltolaisetkin,
jotka useammin joutavat järvelle tulla, heillä kun on ranta lähempänä
paljon kuin Mäntyvaaralaisilla. Ja kun naapurukset yhtyvät, silloin
aina muuan sana vaihdetaan, puhellaan tärkeimmistä kuulumisista.

Mutta nyt ei kuulukaan kylällä mitään mainittavaa. Ruttoon kuolleista
ei enää puhuta, sillä kulkutauti on jo ohi mennyt, aikansa raivottuaan,
eikä mainita onnettomuuksia tervamiesten Oulumatkoilta. Sitä vastoin
mainitaan joskus, että "metsä" on ollut liikkeellä syrjäkylissä.
Sanotaan, että on kuulunut metsän kuninkaan vihellys, on kuulunut
räike metsässä, kun se on kämmeniään yhteen lyönyt, kun se on kiskonut
maasta vesoja ja kantoja. Kuuluupa se karjaakin hätyyttäneen ja monesta
talosta lehmiäkin tappaneen. Isot vahingot se on monelle tehnyt. Mutta
ne seudut, missä metsä liikkuu, ovat etäällä, ja siellähän puhutaan
melkein joka kesä karhujen tuhotöistä. Mäntyvaaran ja Peltolan
seuduilla ei ole kymmeniin vuosiin metsä ollut liikkeessä, eikä siellä
siis sen vuoksi olla peloissaan ollenkaan.

Rauhallisesti kuluu kesäaika Mäntyvaarassa, joka nyt ei kohtaa
onnettomuuksia. Terveinä toimittelevat asukkaat töitään sill'aikaa kun
karja metsän saloilla ruokaansa hakee. Joka aamu rientää karja iloisena
laitumelle ja joka ilta se ravittuna palaa tarhalle suittusavun ääreen
suojaan sääskiltä ja mäkäröiltä.

Kun Perttulin aika lähenee, aika jolloin ihmiset usein saavat olla
peloissaan hallan vuoksi, niin Mäntyvaaran pelloilla jo kellertää
vilja, pääsneenä hallan vaaroista. Eivät ne pellot kyllä ole parastaan
antaneet; ohra on paikoin poutinutta ja ruis on paikoin huonoa,
keväällä kun rukiin laiho paikotellen katosi. Mutta vilja on kuitenkin
turmelematon, hallasta säilynyt. Tyytyväisinä katselevat sen vuoksi
Mäntyvaaralaiset peltojaan ja tyyneesti ajattelee isäntä: "ei ole
moittimista vuoden tulossa. Se on tullut semmoinen kuin Jumala on
sallinut."

Mutta tähän aikaan kuuluu puheita, kuinka karhu lähikylissä on ruvennut
yhä hurjemmin raivoamaan kuin ennen, kuinka se on yhdestä ainoasta,
talosta monta lehmää kaatanut, jonkun mökkiläisen ainoan lehmän syönyt
ja jonkun pienen talon koko karjan hävittänyt.

Eräänä iltana, kun Mäntyvaaran väki on töiltään koteutunut, syntyy
pirtissä puhe metsän tuhotöiden johdosta.

"Metsän sanotaan näihin aikoihin paljon vahinkoa tekevän", tietää Lauri.

"Niin kuuluu tekevän", sanoo isäntä. "Jo se on monet lehmät kaatanut ja
lampaita se on syönyt niin paljon, ett'ei lukua tiedetäkään."

"Vuosi vuodelta se näkyy metsä aina rohkeammaksi tulevan. Eihän tuosta
ennen ole niin pahoja kuulunut kuin nyt."

"Se kuin aina saapi rauhassa kulkea, ett'ei sitä kovin hätyytetä, niin
sen vuoksi sillä rohkeus kasvaa ja sen vuoksi se kesä kesältä tekee
vahinkoa aina enemmän ja enemmän."

"Kumma ett'ei sitä koskaan hengiltä saada."

"Eipä ole kuulunut moneen vuoteen, että tämän kunnan rajojen sisällä
olisi metsää tapettu. Mutta se onkin se otus niin viisas, että se usein
talveksi pakenee Venäjän puolelle."

"Lieneeköhän pelon syytä, että metsä tänne tulee?" kysyy emäntä.

"Tuskinpa", arvelee isäntä. "Eipä sitä ole ennenkään kuulunut näillä
seuduilla ja kaukana se nytkin on. Sillä on paljon avarammat metsät
muualla liikkua kuin täällä. Eiköhän tuo mahtane siellä pysyäkin!"

"Kyllähän se ei kauan yhdessä kohti pysy", sanoo Lauri. "Se kiitää
kuin salama yhdestä paikasta toiseen, milloin se vaan sille mielelle
sattuu; ja on taas toisinaan pitkät ajat yksillä seuduilla, varsinkin
kun se saapi jossain jylhässä korvessa rauhassa mellastella. Mutta
sydänmaissahan se asuskelee, suurissa ja tiheissä metsissä, ja niitä
se kyllä löytää muualta enemmän kuin täältä, niin että ei mahtane olla
pelättävä, että se tänne tulee."

"Eipä tiedä, milloinka se on täällä", puuttuu keskusteluun Kaisu.
"Kyllä se täältäkin tarpeeksi sydänmaata löytäisi, missä sillä olisi
hyvä piileskellä ja karjaa väijyä. Minusta meidän pitäisi olla
varuillamme, eikä karjaa paimenetta metsään laskea."

"Eihän nyt vielä ole vaara lähelläkään", sanoo isäntä.

"Saattaa olla hyvinkin lähellä", arvelee Kaisu. "Kyllä olisi hyvä
varmuuden vuoksi pitää paimenta karjalle."

"Kiire aikapa nyt on. Leikkuuseen tarvitaan väki kaikki. Me miehet
emme kyllä jouda, eivätkä vaimonpuoletkaan varsin. Ja mitäpä voisivat
vaimoset tehdä vaaran uhatessa!"

"No, menisivät ne kuitenkin parempain puutteessa. Voisivathan ne
huutamalla metsän petoa säikytellä."

"Tuskinpa voisivat. Jos se on sallittu, että lehmä joutuu metsän
kynsiin, niin eihän sille voi mitään."

"Minä takaan, että jos minä pääsen paimeneksi, ei tosiaankaan metsä voi
karjalle mitään tehdä."

"Älä niin sano! Se kyllä voipi, kun tahtonee; sillähän on miehen mieli
ja kahdentoista miehen voima."

"Kylläpä sen ihmistä kuitenkin sanotaan pelkäävän. Minä jos olisin
teidän sijassanne, niin varmaankin panisin paimenen karjalle."

"Antaahan jäädä paimenhomman tällä kertaa. Eihän nyt kuitenkaan ole
pelon syytä, että metsä näille maille tulee. Ja olipa miten tahansa,
niin emmehän me voi kuitenkaan estää mitään tapahtumasta, mikä on
tapahtuva; sillä niinhän kaikki tapahtuu kuin on sallittu."

Niin jäävät asiat entiselleen. Paimenetta kulkee karja joka päivä
metsässä ja palaa aina säännöllisesti illalla kotia kellokas etunenässä.

Muuanna päivänä Perttulipyhän jälkeen, kun Mäntyvaaralaiset ovat
käyneet kirkolla papeille kesäsaatavia viemässä ja nyt kaikki ovat
pellolla eloa leikkaamassa, tulee karja tavallista varemmin kotia,
juosten ja ammoen.

"Voi hyvä ihme! Mikä lehmillä nyt on, kun noin hätäyksissään kotia
tulevat!" huudahtaa Tiina ja keskeyttää leikkuunsa sekä rientää
tarhalle.

"Mikä niille lie tullut, kun noin ammoilevat!" ihmettelee Anni. "Mutta
hyvä ihme! Ei suinkaan siellä koko karja olekaan. Mikä lie kumma
tapahtunut!" Ja samassa poistuu Anni pellolta.

"Mikä lie tosiaan tapahtunut!" rupeaa Lauri miettimään. "Ei ole karja
ennen noin hätäyksissään kotia tullut."

"Kyllä sitä on mörkö pelotellut", arvelee Kaisu. "Eipä sitä mikä muu
ole mahtanut säikyttää."

"Mitä lienee säikähtänyt!" sanoo isäntä. "Vaan ei suinkaan se ole
mahtanut mörköä nähdä, eihän ole kuulunut metsä koko kylässä vielä
liikkuneen. Mikä lienee tosiaan tapahtunut sille karjalle!"

"No, kyllä eivät ole kaikki lehmät koteutuneet", on emäntä
huomaavinaan. "Eipähän näy kellokasta."

"Taitaa olla kellokas poissa", arvelee isäntä. "Lieneekö vielä
jälilläpäin!"

"Kyllä tästä asiasta pitää selvä saada", sanoo emäntä ja lähtee
tarhalle ja sinnepäin lähtevät nyt toisetkin. Mutta Tiina tulee heitä
vastaan ja päivittelee: "Kellokas ja Haluna ovat poissa karjasta."

"Mikähän niille on mahtanut tapahtua!" kummeksii emäntä.

"Sepä kumma!" ihmettelee isäntä. "Minnekkähän ne ovat mahtaneet jäädä?
Olisivatkohan ne niin kauas jälille jääneet, ett'eivät ole ehtineet
toisten muassa kotia tulla?"

"Jotain pahaa niille on tapahtunut", arvelee Tiina. "Kyllä ne muuten
olisivat kotia tulleet."

"Ainahan ne ovat kotia tulleet, kellokas ensimmäisenä", vakuuttaa
emäntä. "Eivät ne nytkään olisi pois jääneet, ell'ei niille jotain
pahaa olisi tapahtunut."

"Kyllä se on koko karja jotain säikähtänyt", sanoo Lauri, "koska se
niin peloissaan kotia tuli."

"No, se on nähnyt mörön", luulee Kaisu, "joka on sitä hätyyttänyt ja
vissiinkin jo kaatanut Halunan ja Kellokkaan."

"No, ei suinkaan, eipä luulisi metsän näille seuduille tulleen",
arvelee isäntä.

"Se olisi kovin paha asia", sanoo emäntä, "jos ne lehmät olisivat
metsän kynsiin joutuneet. Mutta mikäpä sen tietää, mikä niille on
tapahtunut!"

"Eihän sitä tiedä", sanoo isäntä. "Saattavat olla vielä jälilläpäin,
minne lienevät joutuneet. Jos eivät vaan illempana tai viimeistään
aamulla kotia tule, niin me Laurin kanssa lähdemme huomenna niitä
hakemaan."

"Sehän tässä tehtäväksi tulee", myöntää Lauri.

Lähtevät taas muut leikkuutyöhön vähäksi aikaa, paitsi Anni ja Tiina,
jotka lähtevät lypsylle. Mutta pian palaavat peltomiehet töiltään;
ja kun Anni ja Tiina ovat lypsyltä tulleet, kokoontuu kaikki väki
iltaselle pirttiin. Vielä ei Kellokasta eikä Halunaa kuulu tulevaksi,
vaikka jo ilta alkaa pimetä.

Kadonneita lehmiä odotetaan vielä aamuun asti. Kun ne eivät silloinkaan
vielä ole koteutuneet, täytyy isännän panna eilen miettimä tuumansa
toimeen, ja niin hän ja Lauri, kumpikin pyssyllä ja kirveellä
varustettuna, eineen syötyään lähtevät metsää samoamaan.

Eri suunnille kulkevat kumpikin, pikemmin löytääkseen kadonneet lehmät.
He kiertelevät Mäntyvaaran seutuja, risteilevät metsissä ja korvissa,
etsivät suot ja rämeet, jotta olisivatko lehmät sinne mihinkään
mahtaneet upota. Mutta eipä näy niitä missään. Suon laidalla sattuvat
isäntä ja Lauri yhtymään.

"Etkö ole löytänyt?" kysyy isäntä.

"En vielä", vastaa Lauri. "Suohon ne kyllä eivät ole uponneet; enpähän
ole havainnut missään."

"Eivät mahtane suossa olla; en ole minäkään sattunut havaitsemaan
missään."

"Mihinkään täältä nyt arvataan lähteä?"

"Metsäpaikoista saamme ruveta tarkkaan hakemaan. Siellä niitten löytyä
pitää, ainakin raatoina, jos vaan mörkö ne on kaatanut, vaikka kyllä en
ota uskoakseni, että metsän kuningas täällä liikkuilee, ennenkuin näen,
mitä se on tehnyt. Mutta jos ne eivät löydy, niin kyllä ne ovat sitten
kokonaan muille seuduille eksyneet."

Niin lähtevät hakiat taas metsää astumaan, eri tahoille kumpikin. He
kulkevat kulkemistaan, tarkaten seutuja, ja joskus huutaa hoilauttavat,
jotta eikö sattuisi mistään lehmän ääni vastaamaan. Kyllähän kuuluu
usein karjan ammonta; mutta kun joku hakioista ehtii sen luoksi, on
siitä yhä poissa Kellokas ja Haluna. Niin hakiat etsivät etsimistään,
polkevat kanervikkoa ja katajia, samoavat yli kantojen ja kaatuneiden
puiden, yli risujen ja mättäitten, tunkeutuvat tiheistä kuusikoistakin
läpi.

Kun Lauri kulkiessaan on tullut siihen vahvaan kuusimetsään, joka on
Mäntyvaarasta rantaan vievän tien vasemmalla puolella, huomaa hän
muutamalla kuusen oksalla metson ja ampuu sen. Se putoaa paikalla
kuolleena maahan. Mutta samassa kuuluu tiheiköstä matkan päästä outo
ääni, äkkinäinen risahdus, niinkuin risuja siellä rasahtelisi. Heti
kuuluu risahdus taas etempää, mutta sitten ei kuulu enää mitään, ja
kaikki on taas hiljaista.

Lauri, joka äänen kuultuaan oli jäänyt vähän kummissaan seisomaan,
ajatellen, että mikähän se mahtoi olla, ei kuitenkaan nyt, kun ei
mitään ritinää taas kuulu, huoli asiasta sen enempää, ajattelee vaan,
että mikä lie risahtanut, ja niin hän, metson otettuaan, jatkaa
kulkuaan. Hän raivaa tiensä milloin tiheän kuusimetsän lävitse, milloin
astuu hän männikkökangasta, katselee ja kuuntelee; vaan metsässä ei
näy, ei kuulu mitään erityistä, joka herättäisi huomiota. Siellä täällä
kuuluu vaan jonkun lintusen viserrys, ja joskus metso viereisestä
puusta lentää lehahtaa ja kuustiainen aivan pyssymiehen silmäin edessä
hypätä tupsahtaa puusta toiseen. Mutta kadonneet lehmät eivät vaan
satu näkyviin. Palaviinsa asti jo metsää risteiltyään, kohtaa Lauri
sattumalta isänsä, joka tulee vastaan toiselta suunnalta.

"Oletko löytänyt?" kysyy isäntä.

"Enpä ole", vastaa Lauri, hikeä otsaltaan pyhkien.

"Mistähän me nyt arvaamme hakea niitä lehmiä, kun ne eivät ala löytyä?"

"Ka en tiedä. Mikä mahtanee neuvoksi tulla! Mutta kun minä tässä rupean
miettimään, niin johtuu mieleeni, että äsken kun tästä matkan päässä
kuljeskelin tuolla kuusikossa vaaran alla --"

"Siinäkö, joka on vasemmalla puolen rantatietä?"

"Niin, siinä kun minä kuljeskelin, satuin näkemään metson ja ammuin
sen. Mutta samalla kun pyssy pamahti, olin kuulevinani, että metsässä
matkan päässä jotain rasahteli."

"Mikähän se oli?"

"Mikä lie ollut. Minä en perustanut siitä ritinästä mitään, se kun
heti loppuikin. Mutta nyt minä ajattelen, että meidän pitäisi se seutu
tarkkaan tutkia, jotta löytyisikö tuolta mitään."

"No, lähdetäänpä siis katsomaan!"

Niin lähtevät he molemmat tiheikköä kohti astumaan; ja kun tulevat
sille paikalle, missä Lauri oli metson ampunut, niin Lauri näyttää
suunnan, mistäpäin rasahdus oli kuulunut. Sille suunnalle he nyt
menevät, eivätkä ole kauan kulkeneet, kun heidän sieramiinsa alkaa
tuntua outo, paha haju. Sitä he lähenevät lähenemistään ja haju
tuntuu yhä selvemmästi. Vihdoin he ehtivät paikalle, missä heille
selviää, mikä hajun synnyttää. Sammalkummun keskeltä ammottaa suolia
ja sisälmyksiä, joista se paha haju lähtee. Heti älyävät katsojat,
että heidän edessään on lehmän raato, joka makaa sammalten peitossa
ja ainoastaan vatsan kohdalta on paljas. Se on hyvin huolellisesti
peitetty, niin että koko raadosta ei näy muuta paikkaa kuin avonainen
vatsa. Helposti näkyy, että koko raato on alkuaan ollut sammalkummun
sisällä kokonaan näkymättömissä, sillä seutu on kummun ympärillä paljas
ja siitä on kiskottu sammalia ja turpeita, vieläpä vesojakin juurineen
raadon peitoksi. Mutta sitten on taas vatsan kohdalta sammalia syrjään
syydetty. Tosiasiaksi näkee nyt isäntä samoin kuin Laurikin, että siinä
heidän edessään makaa toinen kateissa olleista lehmistä raatona, metsän
kuninkaan kaatamana. Nyt käypi selville myös, mikä sen rasahduksen oli
synnyttänyt, jonka Lauri oli kuullut. Karhu oli juuri silloin ollut
raadon sisälmyksiä syömässä, mutta pyssyn laukauksen kuultuaan oli
se säikähtänyt ja lähtenyt pakoon pötkimään, joutamatta kiireessään
sammaleita paikoilleen panna, ja sen juostessa siis risut olivat
rasahtaneet.

"No, nyt vältti!" lausuu pahoillaan isäntä, raatoa tutkien. "Enpä
osannut uskoa, että mörkö näille maille tulisi. Ja nyt piti tulla
tämmöinen tapaus, että metsä meiltä lehmän kaatoi! Tässähän on
Kellokas."

"No, oli tämä tapausta!" päivittelee Laurikin. "Eipä tätä osattu
aavistaa. Kyllä oli paha asia, että metsä paraan lehmän tappoi.
Kellokas tässä on; kellokin on siellä jälillä vielä. Samalla lailla on
tainnut Halunallekin käydä kuin tälle."

"Kyllä on mörkö senkin tappanut. Haetaanpa, eikö löydy raato täältä
likeltä jostain!"

Pian saavat hakiat selvän, mistä karhu on kulkenut, ja vähän aikaa sen
jälkiä seurattuaan tulevat paikalle, missä on samanlainen sammalkumpu
kuin äsköinenkin ja siellä on kokonaan sammalten peitossa Haluna.
Johan isäntä ja Lauri, nähtyään miten oli kellokkaalle käynyt, heti
aavistivat että Halunalle oli tapahtunut samoin.

Mutta hakiat ovat nyt löytäneet haettavansa ja sen vuoksi he lähtevät
kotia astumaan. Olisivathan ne kyllä olleet talaat tehtävät, yövahtuun
varaksi; mutta nytpä on jo herennyt päivä kulua niin pitkälle, että
niitä talaita tuskin olisi kerennytkään ennen pimeää valmiiksi
saada. Sen vuoksi hakiat kiirehtivät kotia, pahaa uutista muillekin
ilmoittamaan.

"Nyt ovat lehmät löydetyt", sanoo isäntä, kotia tultuaan.

"No, missä ne ovat?" kysyy emäntä.

"Ne ovat tuolla metsässä muutaman sadan sylen päässä täältä."

"No, miks'ette niitä kotia tuoneet?"

"Niitä ei tarvita enää kotia tuoda. Ne on metsä kaatanut."

"No, älähän!" säikähtyy emäntä. "Onko se tosi?"

"Puhutteko te nyt totta?" epäilee Tiina.

"Tosi se on", vakuuttaa Lauri. "Mörkö ne on tappanut."

"No, nyt välttää!" huudahtaa emäntä. "Molemmat lehmät, Kellokkaan ja
Halunan."

"Kummankin", vastaa Lauri.

"No, jopa se nyt oli!" pahoilee Tiina.

"Kyllä oli tapausta!" huokaa Anni.

"Paraimmat lehmät menivät", suree emäntä, "paraimmat lypsäjät."

"Kyllä tuli iso vahinko!" päivittelee Tiina. "Ne lehmät ne vasta
lypsivät."

"Iso vahinko tuli", myöntää emäntä. "Mutta kyllä tämä on outo asia. Ei
ole tämmöinen asia meille vielä ennen tapahtunut koskaan."

"Eipä ole tapahtunut", sanoo isäntä. "Ei ole kuulunut metsää näillä
seuduilla kymmeniin vuosiin, ei siitä asti, kun minun piennä poikana
ollessani täällä mesikämmen kaadettiin."

"Minun aavistuksenipa toteen kävi", puuttuu keskusteluun Kaisu. "Kun
olisi ollut karjalla paimen muassa, niin nyt olisi tämä vahinko jäänyt
tapahtumatta."

"Eihän tuota osattu aavistaa, että tämmöinen asia tapahtuisi", vastaa
isäntä. "Mutta eipä olisi tainnut paimenesta paljon apua olla. Olisi se
tämä asia kuitenkin tapahtunut, se kun oli sallittu."

"Minä en usko, että lehmille olisi mitään tullut", väittää Kaisu, "kun
vaan olisi paimen ollut muassa. Paljaalla huudollahan paimen olisi
voinut karhun säikäyttää."

"Voi Kaisu, mitä puhut!" varoittaa Lauri. "Kovin rumasti metsän
kuningasta nimittelet. Siitä se vielä saattaa suuttua ja tehdä yhä
suurempia vahingoita."

"Kyllä se ei ole nimeään kuulemassa", vakuuttaa Kaisu.

"Tämä asia ei enää tapahtumattomaksi tule", sanoo isäntä. "Se on
ollut jo ennakolta niin määrätty, että meiltä piti ne lehmät hävitä.
Sen vuoksi ei olisi paimenkaan voinut niitä suojella eikä estää
tapahtumasta sitä mikä on tapahtunut."

"Ei se mene minun päähäni", väittää yhä Kaisu, "ett'ei tämä asia olisi
jäänyt tapahtumatta, jos karjalla olisi ollut paimen. Ainakin pyssyllä
varustettu mies olisi voinut varjella karjaa, niin ett'ei mörkö
henkensä uhalla olisi voinut sille mitään pahaa tehdä."

"Mitä tuossa tyhjää intätte!" puuttuu keskusteluun emäntä. "Ei tämä
asia kuitenkaan enää muutu."

"Ei se kyllä muutukaan nyt enää", myöntää Kaisu. "Mutta koko asia ei
olisi kuitenkaan tapahtunut, jos olisi aikoinaan minua uskottu ja
annettu jonkun lehmiä paimentaa."

"Mitä sinä tyttö tyhjää!" vastustaa isäntä. "Tämä asia on tapahtunut.
Siitä ei päästä mihinkään. Sen on täytynyt tapahtua sillä lailla kuin
se on tapahtunut, sillä se on ollut niin sallittu." Sitten hän, vähän
aikaa mietittyään, sanoo: "Minä alan luulla, että yhtäkaikki metsä on
nostettu."

"Nostettu!" kummailee emäntä.

"Hyvä ihme, nostettuko?" kyselee Tiina.

"Mikäpä sen olisi nostanut?" sanoo Kaisu.

"Hyvinkin se saattaa olla nostettu", vastaa isäntä, "koskapahan se niin
aavistamatta tuli tänne. Tuskin olisi se muuten tullutkaan, ellei se
olisi nostettu."

"Se nyt ei ole nostettu", väittää Kaisu. "Pääseehän se itsestäänkin
tulemaan. Sehän vasta sukkela on menemään."

"Sukkela se kyllä on", myöntää isäntä. "Mutta minä ajattelen, että
Kuuselainen, joka on minulle vihoissaan, on tahtonut minulle kostaa ja
sen vuoksi nostanut metsän."

"Mitä joutavia! Kyllä se mörkö muutenkin olisi tullut näille seuduille,
sillä kun oli tulo tänne."

"Kukapa tuon tiennee, mikä sen on tänne lähettänyt!" sanoo Lauri.
"Onhan se saattanut nostamattakin tulla, sen tulo kun oli kerta
sallittu."

"Miten lienee!" sanoo isäntä. "Lieneekö tullut nostamatta tai
nostettuna; vaan kyllä minä olen hyvin valmis uskomaan, että
Kuuselainen on sen meidän karjan vuoksi nostanut."

"Voi kuitenkin!" palloilee Tiina. "Saattaako löytyä niin
kostonhimoista?"

"Voi toki. Monenlaisia ihmisiä niitä on tässä maailmassa. Mutta olipa
nyt miten tahansa, ei asia kuitenkaan enää parane. Mörkö on meiltä
vienyt kaksi lehmää ja se on ollut niin sallittu."

"Niinhän se on", myöntää emäntäkin. "Ei asia kuitenkaan muutu, olipa
metsä nostettu tai ei. Mutta eikö teidän pitäisi ruveta sitä mörköä
ahdistamaan, ruveta sitä vahtaamaan?"

"Sehän se kyllä olisi tehtävä. Itseään varten kai se on kuitenkin mörkö
ne lehmäin raadot peittänyt ja tulee kyllä niitä syömään, kunhan sille
vaan nälkä tulee."

"Kyllähän se niitä käypi katsomassa joskus", vakuuttaa Lauri. "Mutt'ei
se kyllä joka vuorokausi kulje haaskoilla."

"Ette suinkaan te vielä talaita ole tehneet?" kysyy Kaisu.

"Eihän niitä vielä tullut tehyksi", sanoo isäntä, "ja tuskinpa me niitä
olisimme saaneetkaan ennen pimeää valmiiksi."

"Huomiseksi taitaa siis jäädä talaitten teko."

"Ka, eiväthän ne enää tänä iltana tule tehdyksi."

"No, raadot ne siis jätetään paikoilleen?" kysyy emäntä.

"Ka, paikoilleenpa ne saavat jäädä, jos aiotaan vahtuuhommiin ruveta.
Jos niitä ruvetaan muuttelemaan, niin ei ole mörkö niin halukas
tulemaan niitä syömään."

"Mutta hukkaanhan sitten menevät lihat ja nahkat", pahoilee emäntä.

"Ka, hukkaanhan ne menevät. Mutta eipä niistä olisi nytkään paljon
mihinkään. Kyllä se on metsä niin pahoiksi jo repinyt ne lehmäin
raadot."

"Jokohan tuo mahtaisi mörkö jo ensi yönä tulla haaskalle?" kysyy Lauri.

"Sitä en tiedä, mahtaisiko tuo tulla", vastaa isäntä. "Mutta mitä sille
tehtäisiin, jos se tulisi!"

"Ei suinkaan sille mitään voisi tehdä muuten, jos ei lähdettäisi maasta
pitäen sitä väijymään."

"Harvoinpa se onnistuu vahtuu maasta pitäen. Se pian metsä havaitsee
vahtaajat silloin."

"Saattaahan se sen kyllä tehdä. Mutta jos tuolla satuttaisiin löytämään
hyvä piilopaikka jonkun mättään tai kuusen suojassa, niin tokkohan tuo
mahtaisi havaita, ennenkuin kerettäisiin ampua."

"Tarkka se on havaitsemaan. Kyllä se eteensä ja sivulleen näkee
tarkasti; mutta ylöspäin sen ei sanota katsovan."

"Sen vuoksihan ne olisivat talaat mukavat. Mutta on se kuitenkin hyvä
mennä jo ensi yöksi vahtuuseen. Eipähän sitten pääse mörkö haaskoja
hävittämään."

"Kyllähän sinne pitänee mennä; sillä jos saisi metsän kuningas
käyneeksi jollain haaskalla, niin kovinhan menisi mieli pahaksi sitten
jälestäpäin, kun vaan ei oltaisi vahtuussa oltu."

"Nythän näkyy jo rupeavan hämärtämään", sanoo Kaisu.

"Niin näkyy tekevän", huomaa isäntä. "Kohta saadaan lähteäkin."

"Mutta eikö pitäisi huomenna paimen karjaa seurata?" muistaa Kaisu
kysyä.

"Mahtaisikohan tuo olla tarpeen!" epäilee isäntä. "Luulisipa mörön jo
kahteen lehmään tyytyvän."

"Saattaa se yhtäkaikki vielä jonkun karjasta siepata, jos vaan ei panna
paimenta."

"Kyllähän nyt olisi kiire aika. Mutta jos halunnee joku vaimosista
paimeneksi mennä, niin menköön vaan, niin karja tohtii paremmin kulkea
metsässä, sillä araksi se tietysti on tullut, kerran mörön nähtyään.
Mutta jos me ennen aamua olemme kerenneet mesikämmenen kaataa, niin
sittenhän ei tarvita paimenta."

"Kyllä jääpi teiltä mesikämmen kaatamatta, ainakin ensi yönä."

"Ei ole vielä tiedossa, mitä sattuu tapahtumaan."

Isäntä ja Lauri, kun eivät olleet vielä syöneet sitten kuin aamulla,
syövät iltasensa ja varustautuvat sitten lähteinään. Tiina ja Kaisu,
kun haluvat tulla katsomaan haaskoja ja isäntä heitä tahtoo jälkien
paluuttajiksi, lähtevät saattajiksi, vaan emäntä Annin kanssa jääpi
kotia lehmiä lypsämään. Emäntä säälittelee miehiä, kun yön pimeään
lähtevät synkkään metsään, mutta isäntä vastaa tyyneesti, että ovathan
he pimeää ennenkin nähneet, eikähän siellä aseilla varustetuilla
miehillä mitään hätää ole.

Niin lähtevät miehet, pyssyt ja kirveet muassa ja Kaisu ja Tiina
jälkien paluuttajina, yön pimeään karhua vahtaamaan.



IX.


Kun Mäntyvaaran miehet seurueineen ehtivät ensimmäiselle haaskalle,
jääpi sinne isäntä ja valitsee sopivan paikan muutaman kuusen takana;
mutta toiset käyvät vielä toisella haaskalla, jonka ääreen Lauri jääpi
mukavimpaan paikkaan mikä siellä on, muutaman kuusen ja mättään taakse
hänkin. Sieltä Kaisu ja Tiina palaavat kotia, sitä ennen sääliteltyään
Lauria, kun hänen pitää ihan yksikseen jäädä synkkään metsään pimeän
yön ajaksi, ja Tiina sanoo lähteissään vielä hänelle: "Mitä sinä
miesparka tekisit, kun sattuisi mörkö päällesi hyökkäämään?"

"Ei pääse se minun päälleni tulemaan", vakuuttaa Lauri. "Kyllä minä
sitä ennen kerkeäisin sen ampua; vaan jospa ei se sattuisikaan
kaatumaan ja hyökkäisi minun päälleni, niin silloin minä kirveelläni
ropsisin sitä päähän, antaisin semmoisia kolauksia, että sen täytyisi
lannistua."

"Kyllähän sinä nyt osaat kehua, vaan annappa kun tulee ihan pimeä ja
metsä sattuu liikkumaan, niin eiköhän sinulla sydän säpsähdä!"

"Eihän toki."

Mutta poistuvat Tiina ja Kaisu, ja yksikseen jääpi Lauri mättään
taakse olla kököttämään, kuusta vasten nojauten. Siinä hänellä on
semmoinen paikka, ett'ei hän ole helposti huomattavissa, jos sattuisi
metsän kuningas haaskaa lähenemään joltain muulta suunnalta kuin juuri
siltä, jossa hän on. Äänetönnä, asemaansa muuttamatta, yhtään jäsentä
liikuttamatta, odottaa hän siinä mörköä tulevaksi samoin kuin isäntä
toisella haaskalla. Kumpikin ovat paikoillaan niin hiljaa, ett'ei kuulu
heistä vähintäkään ääntä, ei liikuntoa, ei hengitystäkään; sillä jos
sattuisi karhu tulemaan, niin sen ei pitäisi saada vähintäkään vihiä
heidän olostaan.

Heidän vuotellessaan illan hämärä enenee enenemistään, ilta pimenee
pimenemistään; vaan metsän kuningasta ei kuulu tulevaksi. Niin kuluu
aika kulumistaan, ja viimein tulee pilkko pimeä, tulee synkkä yö.
Taivas on pilvillä peitetty, niin että yö nyt on tavallista synkempi.
Ja kun vahtaajista joka suunnalla on tiheä metsä, niin he eivät voi
nähdä eteensä tuskin ollenkaan; haaskat heidän edessään näyttävät
vaan mustille kummuille, kaikki näyttää hyvin pimeälle. Ainoastaan
kun taivasta kohti katsovat, voivat he eroittaa puitten latvat, mutta
metsiin sisälle eivät näe mitään.

Siellä yön pimeydessä vahtaajat, kumpikin piilopaikassaan, odottavat
odottamistaan, tarkkaavat ja kuuntelevat, eikö sattuisi mitään liikettä
kuulumaan. Mutta kaikki on hiljaista. Luonto on kokonaan lepoon
vaipunut. Metsästä ei kuulu niin ääntäkään, ei pientä risahdustakaan;
eivät liikahda kuusten oksat, eivät heilahda honkain latvat; sillä
yöksi on tuulikin tyyntynyt.

Pitkältä alkaa vahtaajista aika tuntua. Levollisena on kuitenkin isäntä
lymypaikassaan; siellä hän tyyneesti odottaa, eikö ala mörköä kuulua.
Hän miettii siitä metsän kuninkaasta, että olisi aika somaista päästä
sen kanssa otteluun tai ainakin saada nähdä sitä. Jospa se tulisi
näkyviin, ei hän kyllä sitä elävänä käsistään päästäisi. Se kyllä
silloin saisi kaatumisellaan kaatamansa lehmät maksaa. Mutta pimeä
tekee isoa haittaa. Vaikea olisi hänen siihen osata; saisi melkein
summassa ampua. No, kun se tulisi aivan likelle, moniaan sylen päähän,
niin sitten hän kyllä mahtaisi osata vaikka päähän ampua. Mutta se
saattaa aavistaa, että on väijyjä sen läheisyydessä, se kun on kovin
tarkka havaitsemaan. Se kyllä tarkalla vainullaan saapi selvän, että
on täällä ihmisiä ainakin käynyt, vaan paluuttajain jäljet mahtanevat
kuitenkin eksyttää sen niin, että se luulee kaikkein täältä pois
menneen. Onhan hänellä tosin jotenkin hyvä piilopaikka; mutta sillä
metsän kuninkaalla on niin tarkka näköaistikin, että se saattaa hänen
pian havaita, vaikka kyllä pimeä siinä suhteessa on hänelle avuksi.
Kun hän nyt saisi talailla istua, niin siellä hänellä olisi paljon
mukavampi sitä vahdata, sen kun ei ylöspäin sanota katsovan. Mutta
nyt hänen täytyy tyytyä siihen paikkaan mikä hänellä on, kävipä miten
tahansa. Jos se tulisi tuolta vastakkaiselta suunnalta ja uskaltaisi
tulla aivan haaskalle asti, niin hän tietysti ampuisi sitä kohti.
Mutta jos ei sitten sattuisikaan pyssyn luoti käymään tai kävisi
huonoon paikkaan, niin silloinhan kyllä metsän kuningas hänen pian
havaitseisi ja saattaisi päälle hyökätä. Hän tulisi silloin jotenkin
tukalaan tilaan. Mutta onhan hänellä kirves; sillä hän alkaisi sitä
ropsia, vaikka kyllähän se, se kun on niin sukkelaliikkeinen, saattaisi
päätään varoa. No, jos ei muut keinot auttaisi, niin täytyisi hänen
huutaa Lauria avukseen, joka kyllä mahtaisi keretä tulla ennenkuin
metsä kerkeäisi hänelle mitään pahaa tehdä. Mutta kun sattuisi hän
saamaan metsän kuninkaan kaadetuksi, sattuisi sen keikauttamaan ensi
ammunnalla, sitten ne pidettäisiin semmoiset kemut, mesikämmenen
peijaat semmoiset, että aina tultaisiin muistamaan niitä Mäntyvaarassa.

Näin miettien johtuu hän myös ajattelemaan, että saattaapa mennä koko
yövahtuu aivan tyhjään; saattaa metsän vilja olla kokonaan tulematta,
ja silloin sille ei voi mitään. Mutta jos se ei ensi yönä tule, niin
saattaa se kuitenkin vasta tulla. Ei suinkaan niin mahtane tapahtua,
ett'ei se ollenkaan käy haaskoilla. Mutta olipa miten tahansa,
miettiköön ja ajatelkoon ihminen miten tahansa, niin asiat kuitenkin
menevät menojaan, kaikki tapahtuu niinkuin pitää tapahtua, niinkuin on
sallittu.

Näissä ajatuksissaan isäntä tyyneellä mielellä odottaa, mitä yön
kuluessa on tapahtuva, vaikka kyllä aika tuntuu hitaasti kuluvan.

Lauri haaskallaan odottelee hänkin, mikä on tapahtuva, ja ajattelee,
että olisihan se kunniakas teko saada metsän kuningas kaadetuksi. Ja
mahtaisikohan kovin lujalle ottaa sitä hengiltä saada! Kun sattuisi se
haaskalle tulemaan, niin hän heti ampuisi sitä kohti, ja täytyisihän
sen silloin henkensä heittää, kun vaan sattuisi käymään päähän tai
sydämmen kohdalle. Mutta on niin hiiden pimeä, ett'ei saata nähdä
paljon mitään.

Mutta sitten hän rupeaa ajattelemaan, että se metsä on niin kovin
väkevä, ettei ole leikin teko kun se eteen sattunee. Sehän saattaa
yhdellä ainoalla kämmenen lyönnillä miehen maahan paiskata. Jos todella
metsän kuningas yön kuluessa tulisi haaskalle ja hänen pitäisi ruveta
ampumaan, niin kyllä silloin leikki olisi kaukana. Tärkeä hetki olisi
se, jona hän pyssyn metsää kohti ojentaisi, niin tärkeä, että siitä
saattaisi olla joko hyvin hyvät tai huonot seuraukset. Silloin pitäisi
käsi olla vakavana; se ei saisi vapista vähääkään, sillä jos se
vähääkään tärähtäisi, silloin olisi hukassa kaikki. Mutta saattaisiko
hän pitää kätensä aivan vakavana, niin ett'ei se vähääkään täriseisi!
Kyllähän se mieli vähän säpsähtäisi, sydäntä rupeaisi kovemmin
tykyttämään sitä metsän kuningasta nähdessä, ja silloinpa ei käsikään
pysyisi vakavana. Se niin oudostuttaisi se näkeminen, että paljaasta
metsän näkymisestä rupeaisivat jäsenet tärähtämään, vaikk'ei mitään
hätääkään olisi. Saattaisi se sydän vähän sykähtää, joskin hän istuisi
talailla ja sieltä näkisi metsän tulevan, mutta nyt ei ole niitäkään,
nyt hän ei saa puussa turvassa istua, vaan täytyy tyytyä paikkaan,
johon metsä millä hetkellä tahansa saattaa päästä.

Lauri koettaa vieroittaa itsestään kaikki pelon tunteet ja päättää
olla rohkea, kävipä miten tahansa, vaan usein kuitenkin saavat aremmat
tunteet hänessä sijaa, kun hän rupeaa miettimään, että jos hän sattuisi
yön aikana kuulemaan mörön tulevaksi, niin hän pimeän vuoksi tuskin
voisi havaita koko petoa, vielä sitten ampua. Mutta kuitenkin hän
rauhoittaa mieltänsä sillä vakuutuksella, että kävipä miten tahansa,
niin eihän kuitenkaan muuta voi tapahtua kuin mitä on sallittu.

Kuluu aika kulumistaan, vaan karhu ei näy lähtevän liikkeelle; ei
kuulu sen astuntaa metsässä; ei kuulu vähintäkään ääntä kummallakaan
haaskalla, ja äänettöminä Mäntyvaaran miehet yhä vahtaavat samoissa
piilopaikoissaan, ja yön pimeys vielä kaikki soudut varjostaa.

Kun jo on aamupuoli yötä ja väijyjät yhä piileilevät puittensa
suojassa, ei vielä karhusta ole mitään kuulunut. Mutta silloin on Lauri
yht'äkkiä kuulevinaan pienen risahduksen etäällä haaskalta. Hän vähän
säpsähtää, veri alkaa hänessä tavallista kiivaammin liikkua, kun hän
luulee, että metsän kuningas siellä on tulossa. Hän jännittää näkö- ja
kuulohermonsa, tarkatakseen, todellako metsä tuloa tekee. Kuuluu taas
risahdus. Hän ajattelee: "nyt se tulee", ja puristaa käsillään pyssyä,
juurikuin visseytyäkseen siitä, että onhan se hänellä ase varana. Mutta
käsipä hänellä vapisee, tärähtää pyssy käsissä; niin on kiihtynyt veren
kulku saanut suonet ja sydämmen sykkimään, ett'eivät jäsenet pysy
vakavina.

Isäntäkin on kuullut risahdukset ja päättää niistä, että karhu on
tulossa, mutta risahdusten ääni kuuluu toisen haaskan läheltä ja
varmaankin on metsän vilja sinne menossa. Kunhan vaan Lauri pysyisi
vakavana, liikahtamatta, jott'ei pelästyisi, ja tähtäisi tarkkaan, niin
kävisi kaikki hyvin.

Todella nyt liikkuu tiheikössä metsän mahtava kuningas. Se on menossa
sille haaskalle, missä Lauri vahtia pitää. Kun se vielä on etempänä,
liikkuu se sukkelammin, ja sen vuoksi kuuluukin joskus risahdus, kun
risut sen jalkojen alla katkeilevat, mutta, kuta lähemmäs haaskaa
se ehtii, sitä enemmän se vauhtiaan hiljentää ja astuu sitten hyvin
keveästi, varovasti, kuono maata vasten, tarkan vainunsa avulla
helposti osaten kulkea haaskaa kohti. Se astuu askeleen pari kerralla
ja sitten se pysähtyy, tarkkaa eteensä ja sivulleen, ikäänkuin
ajatellen, ett'eihän vaan mikään mahtane havaita sen tuloa. Sitten
se taas ottaa askeleen ja taas pysähtyy, kääntää keveästi pyöreätä
päätänsä, katselee ja kuuntelee. Niin se kulkee hyvin varovasti ja
pysähtyy melkein joka askeleella ja usein se näyttää hyvin epäilevän,
ett'ei olekaan hyvä mennä ikäänkuin aikoen takaisin palata. Mutta
kuitenkin se vähitellen lähenee haaskaa, kunnes se tulee niin lähelle,
että se on ainoastaan muutaman sylen päässä siitä.

Lauri voipi nyt hämärästi huomata, että musta esine esiintyy kuusten
lomasta. Se on nyt se metsän kuningas; sen hän tietää varmaan. Tuossa
se nyt seisoo haaskan lähellä ihan liikahtamatta. Johan sitä siihen
saattaisi ampua, vaan pimeäpä on vielä haitaksi. Antaahan likemmäksi
tulla. Nyt se taas astuu askeleen, mutta seisahtuu heti. Kyllä taitaa
olla paras jo ampua; kenties se ei enää lähenekään. Lauri pitää
pyssynsä karhua kohti ojennuttuna ja tähtää, käsi hanassa kiinni. Mutta
ei ota pyssy vakaantuakseen hänen käsissään. Niin kädet vapisevat, kun
hän ajattelee, että nyt se on ratkaiseva hetki. Kaiken pahan lisäksi on
niin pimeä, ett'ei hän voi nähdä, mihinkä kohtaan olisi paras ampua.
Hän yhä tähtäelee ja koettaa saada pyssynsä vakaantumaan; mutta se vaan
yhä tärisee; ja hän miettii, että jos ei satu käymään, niin kyllä pahat
asiat saattaa hänelle tulla. Mutta ei jouda hän kauan miettimään; hän
vaan tähtää, ja melkein vahingossa pyssy laukeaa; ja hän samalla itse
kovasti kiljahtaa pelosta, että nyt taisi käydä huonosti.

Isäntä, heti laukauksen kuultuaan, ajattelee että kuinkahan on mahtanut
käydä, mutta samassa Laurin huudon kuullessaan hän arvelee, että nyt
taitavat asiat olla huonosti; ja lähtee heti Laurin vahtuupaikalle
astumaan.

Mutta karhu, pyssyn lauettua, ei kaadukaan paikalleen, eikä se
karkaa ampujan kimppuun, vaan säikähtyneenä, kuitenkin aivan
vahingoittumatonna, se heti kääntyy takaisin ja lähtee kiireimmän
kautta pakoon pötkimään, laukkaa yli risujen ja kantojen, ja on pian
kaukana kuulumattomissa.

Lauri jääpi kummissaan miettimään, että näinkö se nyt kävi, ja
ajattelee sitten, että olipa se paha, kun ei pyssy ruvennut käsissä
vakaantumaan.

Kun isäntä ehtii haaskalle, kysyy hän heti: "No, mitenkä kävi?"

"Eipä käynyt hyvin", vastaa Lauri nolona. "Ei tainnut sattua, kun minä
ammuin."

"No, mitenkä sinä niin huonosti ammuit? Eikö se otus tullut aivan
lähelle."

"Ka, tulihan se kyllä. Mutta miten lie niin huonosti käynyt; minulla ei
ruvennut pyssy vakaantumaan käsissä."

"Pelottiko sinua?"

"Eipä kovin pelottanut, vaan ne kädet minulla niin vapisivat, niin se
tunnusti oudolta metsää ampua, jott'en saanut pyssyä vakaantumaan,
vaikka kuinka koetin, ja melkeinpä vahingossa minulla pyssy laukesikin."

"Kyllä taisi pelko vaivata. Mutta mitä sinä rupesit kiljumaan?"

"No, minä kun ajattelin, että jos ei satukaan käymään, niin pääsi
minulta semmoinen huuto tulemaan."

"No, jopa tämä nyt oli! Meni hyvä saalis käsistä."

"Kyllähän tämä on paha asia. Mutta eihän sille enää voi mitään."

"Eihän sille enää voi mitään. Tottapa se niin oli sallittu. Mutta kyllä
nyt metsä saattaa olla kauan haaskalle tulematta."

Päivä alkaa nyt vähäsen kajastaa, ja isäntä ja Lauri lähtevät nyt,
huonosti onnistuneen yövahtuunsa perästä, aamuhämärässä Mäntyvaaraan
astumaan.



X.


Aamulla nukkuvat Mäntyvaaran miehet tavallista pitempään, he kun ovat
koko yön valvoneet, ja sillä aikaa ovat Anni ja Tiina lypsyllä. Mutta
vähemmin karttuu nyt maitoa kuin ennen, sillä paraimmat lypsylehmäthän
on karhu kaatanut ja jälillä olevat lypsävät huonommin kuin ennen, ne
kun ovat metsän tuloa säikähtäneet eivätkä sen vuoksi uskalla kulkea
paremmilla laiduinpaikoilla.

Kun oli ollut puhe, että joku vaimosista lähtisi karjalle paimeneksi,
niin oli syntynyt keskustelu siitä, kuka se lähtee, mutta kun Anni ja
Tiina olivat sanoneet pelkäävänsä, että mörkö paimenen hävittää, niin
oli Kaisu lausunut, jotta hän ei pelkää ja hän kyllä uskaltaa lähteä,
eikä möröstä välitä.

Kun siis lehmät ovat lypsetyt, lähtee Kaisu, eväskontti selässään,
karjan muassa metsään. Karjan polkua hän lähtee astumaan ja karja
pysyy koossa hänen ympärillään, ei yritäkään erota hänestä, sillä niin
se seuraa häntä kuin suojeliata ainakin. Se näyttää tietävän, että
sillä on vaarallinen vihollinen metsässä. Sen vuoksi se nyt ei etsi
ruohokkopaikkoja, ei pyri etäisemmille ruokaseuduille, vaan seuraa
paimenta minne tämä menee. Mutta sitä suuntaa, missäpäin Kellokkaan ja
Halunan raadot makaavat, se välttää ja rupeaa ammoilemaan, kun paimen
sinnepäin sattuu kääntymään. Kaisu rientää iloisena karjan seurassa ja
usein hän aikansa huviksi kajahuttaa ilmoille laulun ja silloin metsä
kai'ullaan vastaa hänen laulusäkeihinsä. Milloin istahtaa hän pehmeälle
mättäälle tai sileälle kivelle levähtämään, kun karja on sattunut
löytämään ruohokkopaikan, milloin hän taas rientää kanervaisia kankaita
ja hakee tiensä mäntymetsän kautta, missä ei näy heinän korttakaan.
Kun hän metsässä kulkiessaan sattuu syrjään karjan näkyvistä, silloin
rupeaa karja kovasti mylvimään, ammoilee surkeasti, ikäänkuin suurikin
hätä olisi tarjona, mutta kun Kaisun lauluääni kajahtaa, silloin
karja taas lähtee hänen luokseen rientämään ja vasikat oikein ilosta
hyppelevät. Kilajaa nyt entinen Kellokkaan vaskikello toisen lehmän,
Kirjon, kaulassa, kilajaa, kun Kirjo laukata vilistää Kaisun lähelle,
ja rämisee läppä, lyöpi tiheään vasten laitoja, ja tiheään lenkkasee
kello puolelta toiseen. Niin kuuluu metsässä monenlaisia ääniä: tuulen
hiljainen humina korkeiden kuusten ja petäjäin latvoissa, Kaisun
heleästi kaikuva laulu, kellojen kilinä, lehmäin ja vasikkain ammonta
ja härän karhea mylvinä. Mutta ei mikään häiritse paimenen ja karjan
kulkua; ei kuulu metsän pedon ääntä samoin kuin ei ihmisääntäkään
muuta kuin Kaisun laulua. Metsän kuningas ei näytä itseään, ei hätyytä
karjaa, vaan makaa jossain piilopaikassa, jossain mättään kolossa
kuusen oksain peitossa.

Lämpimiinsä asti astuu Kaisu karjaa paimentaessaan ja hänen punoittavat
poskensa rupeavat tavallista enemmin hohtamaan, mutta metsälle ne
nyt saavat hohtaa, taivaalle punoittaa, sillä ei kukaan ole niitä
ihmettelemässä. Vihdoin Kaisu, koko päivän oltuaan paimenessa,
illan tultua paimentaa karjan kotiin tarhalle, missä se pian pääsee
suittusavun ääreen märehtimään ja Anni sekä Tiina tulevat lehmiä
lypsämään.

Ennen Kaisun kotiatuloa, ovat isäntä ja Lauri koteutuneet, he kun ovat
olleet talaitten teossa. Kummankin haaskan lähelle ovat he läheisiin
kuusiin istumasijat laittaneet, jotta siellä voisivat karhua väijyä.

Mäntyvaaran isäntä kuvaellen mielessään, kuinka kunniakas teko olisi
saada metsän kuningas kaadetuksi, on päättänyt, että ainakin monioita
öitä on vahtuussa kulkeminen ja odottaminen, eikö sattuisi mörkö vielä
jommallekummalle haaskalle tulemaan. Vastakohtana sille vahingolle,
jonka karhu on talolle tuottanut, ovat kaikki Mäntyvaaralaiset
elähtyneet toivosta saada kenties vielä mesikämmenen peijaita pitää,
ja sen vuoksi kaikki vaan ajattelevat, kuinka olisi hyvä asia, jos
sattuisi karhu kaatumaan.

Mutta kun isäntä ja Lauri seuraavaksi yöksi vahtuuseen lähtevät,
ajattelevat he kuitenkin ett'ei mahtane mörkö sinä yönä näyttäytyä,
se kun oli viime yönä käynyt, ja luultavasti on se pahastunut
päivällisestä paukkeesta, sillä syntyihän sitä vähän möykettä, kun
talaita tehtiin. No, eihän kuitenkaan ennakolta voida tietää, mitä on
tapahtuva, ja sen vuoksi miehet lähtevät vahtaamaan karhua, kun talaat
vahtuuta varten ovat laitetut; ja kaksi jälkien palauttajaa saattaa
heitä nytkin niinkuin edellisellä kerralla.

Kun jälkien paluuttajat ovat kotia tulleet, jäävät naiset odottamaan
eikö sattuisi kuulumaan laukausta metsästä. Ammunta kyllä selvästi
kuuluisi taloon asti haaskoilta; ovat ne haaskat siksi lähellä.
Mutta ei kuulu mitään pyssyn laukausta, ei sittenkään kun päivä
on mailleen mennyt ja pimeys tullut. Odottajat paneutuvat vihdoin
levolle ja nukahtavat; ja yhä ovat vahtaajat poissa. Häiritsemättöminä
nukkuvat naiset ja lapset yönsä; ei heiltä unta riistä mikään outo
ääni tai liike, paikoillaan pysyvät talaillaan vahtaajat koko yön, ja
seinäkellon tasaiseen käyntiin he jo ovat niin tottuneet, että se ei
voi heitä häiritä.

Aamulla heidän noustessaan tulevat miehet kotia yölliseltä vahtuultaan.

"No, kuinka kävi?" kysyy heti Kaisu.

"Arvaahan tuon, mitenkä on käynyt", vastaa Lauri. "Elossa on vielä
metsän kuningas."

"No, eikö sitä ole näkynytkään."

"Ka, eihän se näyttäynyt."

"Jopa tuota saatettiin jo ennakolta arvata", sanoo isäntä, "että mörkö
oli tulematta jäävä viime yöksi. Vaan kyllä se vielä käypi, kunhan
jaksetaan monioita öitä odottaa."

"Kukapa tuon tiennee, mitä se tekee!" puuttuu puheeseen emäntä. "Se
saattaa sitä ennen taas jonkun lehmän kaataa."

"No, ei tiedä mitenkä on sallittu."

"Eiköhän tuo mahtane tyytyä ennen kaatamiinsa", arvelee Lauri, "niin
kauan kuin niitä piisaa."

"Kyllä se karja säilyy, kun vaan aina on joku paimenessa", vakuuttaa
Kaisu.

"Eipä kannata joka päiväksi paimenta panna", sanoo isäntä. "Leikkuuseen
tarvittaisiin väkeä, vaan eihän sinne jää paljon ketään niin kauan kuin
me miehet kuljemme vahtuussa ja joku nainen joka päivä paimenessa."

"Pitää karjalla kuitenkin paimen olla niin kauan kuin mörkö näillä
seuduilla liikkuu."

"Lieneeköpä tuosta kovin isoa apua!" sanoo isäntä ja paneutuu penkille
levähtämään samoinkuin Lauri.

Levoltaan noustuaan lähtevät miehet pellolle -- sitä ennen on Kaisu
mennyt lehmiä paimentamaan -- ja illalla taas ennen pimeää haaskoille.
Isäntä on karhunpyyntihommassaan saanut tavallista enemmän vireyttä
ja elää toivossa vielä saada metsän kuningas kaadetuksi. Lauriakin
elähyttää sama toivo; hänkin odottaa vaan sen päivän koittavan, jolloin
mesikämmenen kunniaksi kemut pidetään. Sen vuoksi he alusta pitäen
joka yö käyvät vahtuussa. Mutta metsän kuningas ei nyt näyttäydykään
pitkään aikaan. Useat aamut peräkkäin palaavat vahtaajat tyhjin toimin
takaisin, mutta tyynimielisenä ajattelee kuitenkin isäntä karhusta,
että tottapahan se vielä joskus tulee, kun lie tullakseen.

Niin kuluu päivä päivän perästä, ja peltotyö jääpi melkein kokonaan
vaimosten varaan, jotka kulkevat leikkuussa milloin vaan muilta
töiltään joutavat; mutta miehet kulkevat yöt vahtuussa ja nukkuvat
sitten päivillä niin kauan, ett'ei heiltä monta tuntia liikene
leikkuuta varten. Vähäksi avuksi on siis talolle, kun sinne muuanna
päivänä sattuu tulemaan kylästä kylään kuljeksiva Mikko niminen
kiertolainen, jonka isäntä heti laittaa pellolle leikkaamaan. Mutta
Mikko on vanha ja vaivainen ja muutenkin hidasliikkeinen, eikä hänellä
siis paljon valmista tule; hitaasti edistyy hänellä leikkuu.

Joka päivä kulkee karja laitumella, milloin Kaisu milloin Anni tai
Tiina paimenena, joskus paimenettakin, mutta aina kun se illalla palaa
kotia, antavat lehmät aina vähemmän maitoa; ne ehtyvät ehtymistään.
Karhu ei ole vielä toista kertaa käynyt haaskoilla, vaan ei se ole
lehmiäkään hätyyttänyt siitä hetkestä asti kuin se kaatoi Kellokkaan ja
Halunan.

Muutamana iltana taas ovat isäntä ja Lauri menneet vahtuuseen ja
kiivenneet kumpikin talailleen. On erittäin tyyni ilta. Päivä on ollut
lämmin ja poutainen, ja poudassa aurinko nyt laskee. Kyllähän heti
päivän mailleen mentyä alkaa hämärtää ja ilta pimenee; mutta yö ei
tule kuitenkaan aivan pilkko pimeä, sillä taivas on pilvetön ja siellä
vilkkuu nyt useita tähtiä. Aukealla kyllä näkisi vaikka linnunkin
ampua. Sitä vastoin täällä tiheässä metsässä tiheäoksaiset kuuset niin
varjostavat seudut, että pimeys tekisi isoa haittaa ampuessa. Kuitenkin
olisi nyt paljon helpompi huomata karhun tuloa kuin esimerkiksi
ensimmäisenä vahtuuyönä.

Vahtaajat istuvat talaillaan, odottavat odottamistaan ja ajattelevat,
että jopa se nyt saisi mörkö alkaa tulla, koska se ei taas moneen
yöhön ole näyttäynyt; alkaa se vahtuu lopulta ikäväksi käydä, kun he
joka yö saavat tyhjin toimin aina aamuun asti istua kököttää, jäsentä
liikuttamatta. He vuottavat vuottamistaan, kun yö tekee tuloaan, vaan
vielä ei kuulu mitään ääntä, ei näy liikettä missään. Näyttää jo siltä,
että tulisi yö yhtä pitkä ja ikävä kuin edellisilläkin kerroilla.

Mutta yhtäkkiä isäntä kuulee metsässä risuja rasahtelevan.

"No, nyt!" miettii hän iloisena ja kääntää jo pyssynsä valmiiksi ääntä
kohti. "Joko nyt viimein sinä armas metsän vilja tuloa teet! Joko tuot
turkkisi katsottavaksi! Tule pois vaan! En minä sinua pahoin pitele.
Kunnialla sinä kotiin saatetaan."

Piilopaikastaan oli todella metsän kuningas lähtenyt liikkeelle ja
kulkenut korpien läpi, soiden yli. Nyt se lähenee haaskaa varovin
askelin, astuu hiljaa ja aina väliin pysähtyy tarkataksensa, huomaako
kukaan sen tuloa. Tuolta astuu se nyt kuusten välistä näkyviin, astuu
varovasti ja pysähtyy joka askeleen päästä katsomaan, kuuntelemaan.
Se ei ole enää kaukana raadosta. Isäntä kiihtynein mielin katselee,
jott'eikö se tule vielä likemmäksi, mutta ei hän luule malttavansa
odottaa niin kauan että se käypi käsiksi raatoon. Nyt se taas askeleen
astuttuaan pysähtyy. Kaikki on hiljaista; ei kuulu vähintäkään ääntä.

Tuli ja leimaus! Kuuluu kova pyssyn pamaus, ja kovasti kajahtaa metsä.

Mäntyvaaran isäntä on laukaissut pyssynsä.

"No, mitenkähän nyt, armas mesikämmen --" miettii hän ja rupeaa
katsomaan, kellistyykö maahan metsän kuningas.

Mutta karhu heti pyssyn lau'ettua katsahtaa ääntä kohti ja huomaa
miehen. Sitä kovin suututtaa, että se on tullut häirityksi juuri kun
se on ollut aikeessa käydä käsiksi makeaan ateriaan, suututtaa niin,
että, kun se ei voi ampujalle mitään tehdä, se, väkevyytensä ja vihansa
näytteeksi, voimakkailla käpälillään kiskasee viereltään puun kannon
juurineen maasta irti ja paiskaa sen sitten voimakkaasti maata vasten,
jotta koko kanto hajoaa pirstaleiksi ja pauke kaikuu kauas metsässä.

"Tyhjää siinä voimiasi näytät", arvelee isäntä, luullen karhun kohta
henkensä heittävän.

Mutta eipä uuvukaan metsän vilja, ei kaadu siihen paikkaan, vaan heti,
kannon käsistään paiskattuaan, se kiireimmän kautta lähtee takaisin
laukkaamaan samoja jälkiä kuin oli tullutkin, laukkaa yli risujen ja
mättäiden kauas kuulumattomiin.

"Voi ihmettä! Nyt kumma tuli", miettii isäntä, korvallistaan kynsien.
"Tämäpä nyt -- No, mikähän nyt tuli, kun ei kaatunutkaan mörkö!" Ja hän
laskeupi hitaasti alas puusta.

Hän menee sille paikalle seisomaan, jossa karhu vast'ikään oli ollut,
ja siinä hän katselee ja kuuntelee, jotta eikö kuulu metsän kuningasta
missään; siinä hän siunaelee ja päivittelee ja kynsii päätään ja
ajattelee, että ihan todellako se saalis pääsi käsistä. Niin -- kyllä
se nyt on mennyt.

"Voi kuitenkin! Kuinka tämä on mahdollista!" miettii hän pahoillaan ja
huutaa Lauria.

Lauri tuleekin vähän ajan perästä ja kysyy heti: "No, joko nyt kaatui?"

"Kaatui! Eikö!" vastaa isäntä. "Minkälainen se lie eläjä! Ei siihen
pyssy tehonnut."

"Tosiaanko! Sepä nyt! No, ammuittehan te tarkkaan?"

"Ka, minä ammuin niin tarkkaan, jott'ei kyllä ammunnassa vikaa ollut,
ja kyllä sattui."

"Mutta jos ei sattunutkaan?"

"Sattunutko! Ihan vissiin sattui ja hyvään paikkaan. Minä ammuin ihan
sydäntä kohti."

"Mutta eihän kuitenkaan ole sanottu, että te osasitte sydämmeen. Kuinka
tuli likelle mörkö?"

"Tässä näin, juuri tällä kohdalla, jossa minä nyt olen, seisoi se. Ja
olisi se tullut likeimnäksikin, vaan minä en malttanut odottaa."

"Siinäpä se! On saattanut, kun kuitenkaan ei otus ollut tämän
likempänä, ja pimeäkinhän on tehnyt haittaa, -- on saattanut kuitenkin
teillä käsi pettää."

"Eipä pettänytkään, totta vie. Niin totta kuin minä olen minä, niin
minä ammuin ihan tarkkaan ja luoti kyllä kävi oikeaan paikkaan."

"No, sitten kai on mörkö kaatunut. Jos se vaan on saanut luodin
rintaansa, niin ei se kaukana olekaan täältä."

"Niin sen luulisi; vaan mikä lie ollut pyssyssäni vikana, kun se
ei tehonnut. Metsä vaan, heti kun olin ampunut, ikäänkuin ei olisi
käynytkään, tempasi maasta irti kannon, -- tuossahan tuo vielä kolo
näkyy -- ja lyödä läjähytti sen sitten pirstaleiksi maata vasten
semmoisella jytäkällä, jotta se vasta jytäkkää oli."

"Niin, kuulinhan minäkin jotain sen tapaista."

"Ja sitten se heti kääntyi poispäin, sinnepäin, mistä oli tullutkin,
otti laukan semmoisen, jotta se vasta kyytiä oli. Nyt se jo saattaa
hyvinkin kaukana olla."

"Entäpä, jos ei olisikaan!"

"Voi, kyllä se ei tämän seudun likellä ole."

"Kukapa sen vielä tietää! Jos siihen vaan on luoti käynyt, niin se ei
ole hyvin kauas mahtanut päästä. Eiköhän mahtane tässä verijälkiä olla
näkyvissä! Katsotaanpa! Piti kai minulla tikkuja olla -- minne lienevät
painuneet -- no, eikö niitä -- luulisippa -- jopa löytyi."

Lauri kun on saanut tulitikkuunsa valkean, niin sen valossa hän ja
isäntä katselevat, jotta näkyykö mitään; ja todella onkin kannon sijan
vieressä muutamia veritilkkoja. Siinä on yhdessä kohti sammalikko
punertunut verestä, mutta muualla siinä lähellä ei näy yhtään
verijälkeä, vaikka Lauri uudestaan virittää tulen toiseen tikkuun.

"Onpahan käynyt", sanoo Lauri.

"No, tiesinhän minä, että kävi se", sanoo vastuuksi isäntä, "ihan
sydämmeen kävi."

"Tokkopahan lie sydämmeen käynyt! Sittenhän olisi peto tähän paikkaan
kaatunut."

"Ka, niinhän minäkin luulin ampuessani, jotta kyllä se nyt tähän
paikkaan kaatuu. Mutta älähän! Hyvin kummiini menin, kun se lähti
täältä pois laukkaamaan. Siihen ei minun pyssyni tehonnut; ja minä alan
luulla, että kunhan ei liene minun pyssyni pilattu."

"Pilattuko!"

"No, niinpä minusta tunnustaa, että pilattu se mahtaa olla, koskapahan
ei tappanut."

"Mikäpä sen olisi pilannut?"

"Ka, Kuuselainen sen on mahtanut pilata."

"Mitenhän lienee! Mutta emmehän vielä tiedä, onko mörkö kaatunut vai
ei. Entäpä jos ei luoti sattunutkaan ihan sydämmeen."

"Kylläpä sen piti sattua."

"Mikäpä sen niin tarkkaan tietää! On saattanut sattua semmoiseen
paikkaan, ett'ei ole heti tehonnut, vaan on se kuitenkin saattanut
jälestäpäin vaikuttaa, ja olisihan mahdollista, että metsän kuningas
jossain mättään kolossa kuolleena maata mätköttää."

"Eipä mahtane kuolleena olla minun luullakseni. Semmoiseltapa sen lähtö
näytti, että ihan terveenä se oli."

"On siihen kuitenkin vika tullut, koskapahan on verta vuotanut. Saamme
tulla aamulla vielä katsomaan, jotta eikö sattuisi sitä löytymään
missään."

"Ka saisihan tuota tulla. Jos siltä on verta muualle vuotanut kuin
tähän, niin sittenhän tuota voitaisiin sen jälille päästä. Mutta jos
vaan minun pyssyni on pilattu, niinkuin pelkään, niin kyllä silloin on
turha vaiva hakea. Mutta olkoonpa miten tahansa, niin niinhän kuitenkin
on tapahtunut kuin on sallittu."

"Ka niin. Eihän se tämä asia enää muutu. Mutta eipä tässä vielä
varmuudella tiedetä, kuinka on käynytkään. Sittenpähän huomenna
nähdään."

Vihdoin keskustelunsa lopetettuaan lähtevät vahtaajat kotiapäin
astumaan, kun kuitenkin pitävät varmana, ett'ei metsä sinä yönä enää
haaskoille tule. Ja kotia tultuaan he heti käyvät levolle, kerran taas
yönsä rauhassa nukkumaan monien valvomisien perästä.



XI.


Seuraavana päivänä Mäntyvaaran miehet, kerrottuaan koko talon väelle,
kuinka vahtuu ja ammunta oli huonosti onnistunut, käyvät vielä metsässä
katsomassa, eikö sattuisi karhu jostain löytymään. Mutta verijälkiä
näkyy ainoastaan siinä paikassa, jossa karhu oli seisonut isännän sitä
ampuessa ja monioita vähempiä jälkiä siitä pikkusen matkaa sitä suuntaa
kohti, minne karhu oli kadonnut, vaan sittenpä ne jäljet loppuvatkin,
katoavat kerrassaan, eikä metsän kuningasta löydetä mistään, ei elävänä
eikä kuolleena; ja tyhjin toimin täytyy miesten kotia palata, kun eivät
kuitenkaan voi osata karhun olopaikalle.

Nyt on isäntä yhä enemmän vakuutettu siinä luulossa, että hänen
pyssynsä on pilattu eli lumottu, eikä se siis voi tehota, vaikka kuinka
hyvään paikkaan sattuisi käymään. Sen vuoksi hän jo on kyllästynyt
koko vahtuuhommaan ja miettii, että toinen tuuma on keksittävä
metsän kuninkaan tappamiseksi. Senkin vuoksi on joku muutos tarpeen,
koska kovin paljon aikaa menee kahdessa eri paikassa joka yö vahtia
pitää. Siinähän menee kahdelta mieheltä aika melkein kokonaan, niin
että peltotyöt hyvin huonosti edistyvät. Mutta mikähän tuuma se
keksittäisiin? Kun vaan olisi hyvä karhukoira, niin sittenhän ei olisi
muuta ajattelemista kuin heti ruveta karhua metsästämään. Vaan mistäpä
se semmoinen koira saadaan!

Mietteissään istuu isäntä penkillä akkunan kohdalla, polttaen pitkiä
lehtiä. Vasta on hän, samoin kuin muu talonväki, einepöydän äärestä
noussut, mutta Tiina on kuitenkin aamusta asti karjan paimenena metsää
kierrellyt.

"Minä tässä ajattelen", sanoo isäntä, hetken äänettömyyden kuluttua,
kun Mäntyvaaran väestä kaikki muut paitsi Tiina istuvat koolla
pirtissä, pitäen loma-aikaa, ennenkuin leikkuutyöhön lähtevät. "Minä
ajattelen, että kyllä jo heitän sikseen kaikki yövahtuut minun
osaltani."

"No, joko rupeaa kyllästyttämään?" kysyy Kaisu.

"Eipä paljon muutenkaan. Ei se teho kuitenkaan minun pyssyni."

"Vai ei teho. Niinkö siis todella luulette, että se on pilattu?"

"No, niinpä uskon. Olisihan se muuten tappanut, kun viime yönä metsän
kuningasta ammuin, ell'ei se olisi ollut pilattu."

"Mitenpä se olisi tappanut, kun ei sattunut hyvään paikkaan!"

"Sattunut! Ihan vissiin sattui, vaan eihän se tappanut, kun pyssyssä
oli vika. -- Mutta minä rupean tässä toista tuumaa miettimään."

"Mikähän sinulla nyt on mielessä?" huudahtaa emäntä.

"Mitenkähän olisi loukas laittaa!"

"Loukas!" puuttuu puheeseen Lauri. "Eihän se aivan hullu tuuma ole."

"Pistipä isällä hyvä ajatus päähän!" naurahtaa Kaisu. "Metsän petoa
ruvetaan pyytämään samalla lailla kuin hiirtä ansalla. Mutta eiköhän
mörkö paremmin osaa itseään varoa kuin hiiri!"

"Kyllä se sekin joskus saattaa erehtyä, vaikka sillä on miehen mieli",
vastaa isäntä. "Ja erehtyyhän se ihminenkin. -- Tietävätpähän vanhat
ihmiset mainita semmoisista tapauksista, että metsän kuningas on
loukkaassa surmansa saanut. Muistanpa minäkin, että minun lapsena
ollessani täällä kotonani -- juuri tässä talossa -- vietettiin
mesikämmenen peijaita, ja se oli loukkaassa kuollut."

"Tuohan Vanhalan Matti", saapi sanoakseen Mikko, joka äänetönnä on
istunut lavitsalla, muista vähän syrjällä, "joka on tunnettu karhun
tappaja, kuuluu saaneen joskus loukkaallakin metsän pedon hengiltä."

"Onhan se saanut", sanoo Lauri, "puheitten mukaan. Ja kyllä on meidän
tehtävä se loukas. Tulisihan se ansaksi sekin ja saattaisi kyllä metsän
kuninkaalta hengen ottaa, kun se vaan sattuisi sinne menemään."

"Siinäpä se", sanoo Kaisu. "Mutta kyllä se ei sinne mene niin kauan
kuin sillä on vielä ne lehmäin raadot syömättä."

"Kyllä se silti saattaa mennä", väittää Lauri, "kun pannaan sille
oikein hyvä syötti; enkä minä vielä vahtuuta heitä."

"Tehkäähän loukas!" kehoittaa Anni. "Ehkäpä sattuisi sitten pyynti
paremmin onnistumaan."

"Mutta oletteko isä koskaan loukasta nähnyt?" kysyy Lauri.

"En minä kyllä nähnyt ole", vastaa isäntä, "vaan olen minä siitä siksi
paljon kuullut puhuttavan, jotta tiedän, minkälainen se on. Vivusta en
varmaan voisi sanoa, minkälainen se on. Mutta minä ajattelen, että me
otamme Vanhalan Matin neuvojaksi ja vivun laittajaksi."

"Se kyllä käypi laatuun. Mutta milloinka me rupeamme siihen loukkaan
tekoon."

"No, laitetaan heti sana Vanhalaan, niin pääsemme työhön käsiksi niin
pian kuin Matti tänne ehtii, ehkä huomenna. -- Mutta nyt lähtekäämme
leikkuuta jatkamaan!"

Anni lähtee Vanhalaan sanaa viemään ja toiset hankkiutuvat pellolle
lähtemään. Lauri ja isäntä sekä Kaisu lähtevät edeltä, vaan Mikko jo
heidän mentyään rupeaa hitaasti pellolle päin astumaan. Emännällä on
nyt muuta tekemistä, jottei hän jouda leikkuutyöhön.

Tuskin ovat leikkuumiehet saaneet ohraa leikatuksi yhdeksi kuhilaaksi
asti, ja Mikko vasta saanut sirpin käteensä, kun Tiina hengästyneenä
saapuu pellolle ja jo kaukaa huutaa: "Joutukaa apuun! Mörkö viepi
vasikan."

"Mitä ihmettä!" kurmnailee isäntä ja heittää leikkuun.

"Mitä sinä puhut!" ihmettelee Laurikin. "Onko se tosi?"

"No, tosi se on", vastaa Tiina läähättäen ja jo likelle ehdittyään.
"Tuolla vaaran rinteellä kun karja oli, niin yht'äkkiä, aivan
aavistamattani, mörkö sieppasi vasikan."

"Miks'et säikytellyt sitä petoa?" kysyy Kaisu.

"Enhän minä kerennyt ja minkäpä olisin sille tehnyt! -- Mutta joutukaa
pian apuun. Mörkö syöpi Mielikin! Eikö lie jo syönytkin!"

Mutta Lauri lähtee heti pirttiin juoksemaan ja hänen jälissään isäntä,
ja sieltä he heti sieppaavat pyssynsä ja pikimmältään sanoen emännälle,
että mörkö vei vasikan, he ryntäävät taas ulos, Lauri edellä, isäntä
jälessä, ja emäntä jääpi kummissaan seisomaan ja toisten kiirettä
lähtöä katselemaan.

Tiina viittaa miehille suunnan, missä vasikka oli ollut ja sinne
rientävät nyt miehet ja heidän jälessään juosta hilkkasee Kaisu ja
takimmaisena Tiina, vielä läähättäen äskösestä juoksustaan. Mikko
astuu hiljokselleen heidän jälissään pyörtänöä pitkin pellon aidalle
asti, ja sinne hän jääpi seisomaan, katsellen, kuinka kauas ne
juoksevat. Kartanolla seisoo emäntä katselemassa hänkin ja hän pahoilee
mielessään, kun taas vahinko tapahtui karjalle.

Kun miehet ja Kaisu sekä Tiina, jotka yhä vaan juoksevat heidän
perässään, ehtivät mäkirinteelle sille paikalle, josta vasikka oli
kadonnut, niin siellä likellä karja ammoilee kovasti ja näyttää
peloissaan olevan. Sen joukossa ei tosiaan enää näy kadonnutta
vasikka. Tiina selittää, missä kohti se oli ollut ja minnekkä päin
hän luulee mörön sen vieneen. Miehet ajatellen, jotta katosikohan tuo
nyt koppinaan, lähtevät metsään rientämään. Siellä he juoksentelevat
ja katselevat, jotta eikö satu näkymään joko mörköä tai vasikkaa.
Vaimoset eivät lähde heitä hyvin kauas seuraamaan, vaan katseltuaan ja
kuunneltuaan likitienoilta, he palaavat takaisin. Lauri ja isäntä sillä
aikaa koettavat löytää karhun jälille, vaan turhaan. Karhusta ei näy
jälkeäkään missään, eikä vasikan ammontaa kuulu missään. Hetken aikaa
haettuaan, haettavaansa löytämättä, he palaavat takaisin ja asettavat
pyssynsä paikoilleen pirtin seinälle.

Pirtissä ovat nyt kaikki Mäntyvaaran asujat, paitsi Anni, koolla.
Vähää ennen miesten tuloa olivat Kaisu ja Tiina sinne tulleet ja
emäntä heiltä tarkkaan kyseli siitä vasikan katoamisesta. Nyt ei malta
Mikkokaan olla poissa muitten joukosta, vaan lähtee hänkin kuulemaan
toisten puheita.

"No, eikö löytynyt?" kysyy emäntä heti miesten sisään astuttua.

"Eipä", vastaa isäntä ja istahtaa penkille. "Se katosi, se vasikka,
kerrassaan, nahkoineen kaikkineen."

"No, katosi se", vakuuttaa Lauri, hänkin istumapaikan itselleen
valiten. "Ei kuulunut siitä niin ääntäkään, ja metsän kuningas oli
siksi viisas, ett'ei pannut puumerkkiään siihen, mistä oli kulkenut."

"No, kyllä se pahuus oli sukkela menemään. Kumma oli, mitenkä se pääsi
jättämään, vaikka sillä oli elukka kannettavana. Miten tuo lieneekin
sitä kantanut, vaan ei siltä kulku kuitenkaan hidastunut, koskapahan
emme tavottaneet."

"No, oli se tapausta!" lausuu kummissaan emäntä.

"Kyllä se oli soma tapaus", päivittelee Tiina. "En tuota ennakolta
osannut aavistaa."

"Kukapa sitä osasi aavistaa!" sanoo isäntäkin.

"Se vasta kummaa oli minusta", puuttuu keskusteluun Mikko, "että se
uskalsi ihan paimenen nähden vasikkaan kajota. Enpä ole sattunut
kuulemaan, että se koskaan ennen olisi niin tehnyt."

"Kyllä oli tapausta tämä", pahoilee yhä emäntä. "Ja kovinhan se tuntuu
ikävältä, kun ei karja enää säily paimenenkaan turvissa."

"Olihan se ikävä asia", myöntää isäntä, "että joutui Mielikki metsän
saaliiksi, ja kyllä mörkö on sen jo niin hyvään paikkaan kätkenyt
tai jo syönyt sen suuhunsa nahkoilleen kaikkineen, ett'ei sitä voida
enää löytää mistään. Mutta ei tälle asialle enää voida mitään. Se oli
niin sallittu ja sen vuoksi se tapahtui. -- Näet nyt Kaisu", sanoo
hän sitten Kaisun puoleen kääntyen, "ett'ei ole paimenestakaan apua
karjalle."

"Kyllä siitä on apua", puolustelee Kaisu itseään. "Mutta Tiina ei ollut
oikein valpas ja tarkkaavainen."

"Minäkö!" huudahtaa Tiina. "Teinhän minä kaikkea mitä voin."

"Olisit huutanut ja säikytellyt sitä petoa, kun se rupesi karjaa
hätyyttämään."

"Enhän minä kerennyt havaitakaan sitä ennenkuin sillä jo oli vasikka
kynsissä. Enhän silloin voinut sille mitään eikä olisi toinenkaan minun
sijassani mitään saattanut tehdä."

"Eihän tämä asia ole Tiinan syy", sanoo isäntä. "Se kun oli kerta
määrätty tapahtuvaksi, niin sen täytyi tapahtua, eikä siihen paimen
mitään voinut. Eihän kukaan voi sallimukselle mitään."

"No, en tiedä", väittää Kaisu. "Mutta kyllä en minä Tiinan sijassa
olisi yhtään elukkaa karjasta päästänyt metsän kynsiin."

"Oleppa sanomatta!" vastustaa Tiina, "Kun olisit ollut minun sijassani,
niin et olisi kerennyt mitään ajatellakaan, ennenkuin jo metsä vasikan
kanssa olisi ollut kaukana näkymättömissä."

"Älähän! Ei olisi metsä tullut likellenikään, kun minä olisin aina
huutanut tai laulellut."

"No, mitä tuossa tyhjää intätte!" virkkoo isäntä. "Tämä asia ei
kuitenkaan muutu. Se tapahtui niinkuin oli sallittu."

"Niin", myöntää emäntä. "Tulihan tosin vahinko, vaan minkäpä sille
tekee! Se oli sallittu. Mutta, Tiina, saat sinä vielä mennä paimeneksi;
sillä karja peloissaan ammoilee tuolla vaaran rinteellä, eikä uskalla
mihinkään liikkua paimenetta."

"Tosiaan", sanoo isäntäkin, "saapi karjalla olla paimen sen vuoksi,
että karja paremmin uskaltaisi kulkea ruokaisemmilla paikoilla, mutta
ei suinkaan sen vuoksi, että paimenesta olisi mitään apua karjalle
mörköä vastaan."

"Saisihan tuonne mennä paimeneksi", sanoo Tiina, "mutta jos se mörkö
vielä päälle tulee."

"Siitä ei ole pelkoa", keskeyttää isäntä Tiinan puhetta. "Harvoinpa se
ihmisen päälle tulee."

"Entäpä jos nyt tulisi, koska se on jo niin rohkeaksi tullut, että
uskaltaa karjaan kajota paimenen nähden."

"Ole huoleti! Sinun päällesi se ei tule, kun et sinä voi sitä millään
aseella uhata. Menehän nyt! Me muut täältä lähdemme taas leikkaamaan,
-- ja huomenna rupeamme loukkaan tekoon, jotta eikö sattuisi mörkö
sinne menemään ja siellä surmansa saamaan."

Niin poistuu kukin töihinsä, mielessään usein ajatellen karhujuttua.
Pienokaiset vaan, mistään huolehtimatta, leikkivät iloisina kartanon
hietikolla.



XII.


Seuraavan päivän aamulla Mäntyvaaran isäntä, Lauri sekä Vanhalan
Matti lähtevät loukkaan tekoon. He astuvat karhun vahtuun vuoksi jo
usein kulettuja seutuja, ensin rantatietä myöten ja kääntyvät sitten
vasemmalle ja kulkevat tiheän metsikön kautta sitä suuntaa kohti, missä
haaskat ovat. Etummaisena astuu Lauri, sitten isäntä ja takimmaisena
Matti. Enimmästä keskustelutta kuluu matka ja varsinkin Matti, joka on
harvapuheinen, jäykkäluontoinen vanhus, ei monta sanaa sano.

Miehet valitsevat metsässä paikan likelle niitä seutuja, missä lehmäin
raadot ovat, vaan vähän ylemmäksi, kuivemmalle maalle. Siellä he
rupeavat puita jystämään ja hakkaavat sylen pituisia hirtten tapaisia
palkkeja joko kasvavista puista tai osaksi myös siellä täällä olevista
kaatuneista hongista. Isännän ja Laurin kirveet enite jälkeä tekevät ja
Matti vaan tekee pienempiä veistotöitä sekä antaa toisille tarvittaessa
neuvoja ja auttaa heitä isompia puita kuljetettaessa. Kuuluu nyt
kirveitten kalketta ja puitten pauketta palkkeja tehdessä; sillä
semmoisessa työssä ei jyskettä saateta välttää; ja metsän kuningas,
jos vaan mailla lienee, saapi kummissaan kuunnella ja ajatella, jotta
mikä se nyt semmoista jytäkkää pitää sen ennen rauhaisan ruokapaikan
läheisyydessä. Kuluu aikaa melkonen palkkeja tehdessä, niitä kun
tarvitaan koko joukko, vaan kun arvellaan niiden riittävän, ruvetaan
niistä loukkaalle seiniä tekemään. Ne ladotaan pystyyn maata vasten
ihan toistensa viereen kolmeksi seinäksi eli sivuksi, niin että kaksi
seinää tulee yhtäsuuntaisiksi toistensa kanssa ja kolmas yhdistää
niiden päät toisiinsa, vaan yksi sivu jääpi siis avoimeksi. Tälle
neljännelle sivulle vedetään iso kokonainen hirsi ja asetetaan maata
pitkin ikäänkuin kynnykseksi loukkaalle, niin että tyvipuoli koskettaa
molempia yhtäsuuntaisia seiniä, vaan latvapuoli ulottuu kauas niiden
ulkopuolelle. Vielä tarvitaan tätä loukkaan etusivua varten hirsi tai
kaksi; mutta, ennenkuin ne hakataan ja tuodaan määräpaikkoihinsa, on
Matti ukko ruvennut vivun tekoon. Hän veistelee kaikenlaisia palukoita,
jotka tarvitaan vipua varten, ja on työhönsä niin kiintynyt, ett'ei
paljon jouda ympärilleen silmäellä eikä sekaantua isännän ja Laurin
puheisiin. Nämä kun tuumaavat ja miettivät, mitenkä mikin on tehtävä,
niin ukko vaan äänetönnä työtään toimittaa, eikä hän muulloin kuin
toisten jotain kysyessä lyhyesti jonkun sanan vastaukseksi ärähtää, ja
vaikka hän näkee, ett'eivät aina älyä, mitä varten hän mitäkin tekee,
niin ei hän kuitenkaan ennen aikojaan selityksiin rupea; hän olla
jöröttää vaan vakavana ja totisena ja tekee työnsä varmana kuin kokenut
mestari ainakin.

Matin veistäessä ja vuollessa vipulaitokseen tarvittavia kaluja, ovat
isäntä ja Lauri puuhassa isoa hirttä valmistaessaan. Kun se on valmis
kuljetettavaksi, tuumaa isäntä Laurille, hirttä kohottaessaan: "Tuskin
tämä kahden miehen saadaankaan paikoilleen."

"Näkyy tässä painoa olevan", vastaa Lauri, hänkin hirttä kohottaessaan.

"Raskas tämä raato on", huutaa isäntä Matille. "Etköhän Matti tulisi
avustamaan!"

"Vai raskaalta tuntuu", vastaa Matti. "No, minä tulen täältä heti."

Kolmen miehen vedetään sitten hirsi loukkaan eteen ja siinä kantajat
eli vetäjät heittävät taakan käsistään ja niin pudota romahtaa hirsi
maahan toisen viereen. Siihen se sitten jätetään vähäksi aikaa,
ennenkuin se nostetaan siihen paikkaan, mihin se on pantava.

Ennenkuin nyt isäntä ja Lauri muihin töihin rupeavat, käyvät he toisen
haaskan purkamassa ja tuovat sitten koko haisevan lehmänraadon loukkaan
lähelle, jotta Matti saisi siitä syöttiä ottaa loukkaaseen karhua
varten pantavaksi.

Matilla alkaa nyt vipulaitos olla lopulleen valmis. Loukkaan sisälle
peräseinään on hän kiinnittänyt puukoukun, johon syötti tulee
pantavaksi, ja siitä johtuu vipu etusivulle, siinä olevan hirren
tyvipuolen kohdalle. Kun lehmän raato on tuotu siihen likelle, niin
Matti leikkaa raadosta pään erilleen, jonka hän vielä halkaisee ja
panee sitten toisen puoliskon, johon myös kieli on jäänyt, puukoukkuun.
Isännälle ja Laurille, jotka katselevat hänen hommaansa, sanoo hän:
"Päällystäkäähän loukas kokonaan havuilla ja katsokaa, että joka paikka
tulee niin hyvin peitetyksi, ett'ei vieras katsoja voi ollenkaan tietää
niiden peitossa minkään rakennuksen olevan!"

Niin ruvetaankin loukasta havuilla peittämään ja sillä aikaa Matti
lehmän raatoa silpoilee sekä syytää siitä palan palan perästä loukkaan
sisälle ja etupuolellekin. Ne ovat sitä varten, että karhu, jos se
kerta sille mieluisesta hajusta vieteltynä tulisi loukkaalle, rupeaisi
nuuskimaan ja syömään siellä täällä olevia paloja, joista se pääsisi
hyvään makuun, eikä sitten malttaisi olla syömättä syöttiä puukoukusta.

Vihdoin, kun loukas on kokonaan havuilla peitetty, niin että se on
aivan kuin havumaja, viritetään vipu. Se hirsi, joka äsken tuotiin,
nostetaan toisen hirren päälle, joka oli pantu loukkaalle kynnykseksi,
siten että latvat tulevat päällekkäin, vaan ylemmäisen hirren tyvipuoli
kohotetaan, joten aukko tulee hirtten väliin, ja tähän väliin asettaa
nyt Matti kepin oli palukan pystyyn päällimmäistä hirttä kannattamaan.
Tämä palukka on yhteydessä vipulaitoksen kanssa, joka on sillä lailla
laitettu, että, jos se sattuu liikahtamaan, silloin heti hirttä
kannattava palukka kaatuu ja samalla hirsi alas romahtaa.

Kun nyt loukas on valmis ja vipu viritetty, tuumaa isäntä, loukasta
ja vipua katsellen: "Tämmöinen se nyt tuli ansa metsän kuninkaalle.
Nyt ei puutu muuta kuin että se metsän peto tulisi tähän ansaan, niin
sittenhän ne tulisivat jo vaivat palkituiksi."

"Ka, sehän tässä on toivottava", vastaa Lauri, hänkin vipulaitosta
tarkkaan katsoen. "On tämä somanen laitos, ja tässä se salojen eläjä
pian saattaa surmansa saada."

"Hetihän sen täytyy henkensä heittää, kun se tulee tuohon syöttiin
koskemaan."

"Niin, ensin se tästä ulkopuolelta syöpi mitä löytää ja tuolta sisältä
se tietysti myöskin rupeaa lihapalasia maistelemaan, pistäen turpansa
tästä välistä tuonne sille. No, sitten sillä tekee mieli tuota pään
puoliskoa tuolta puukoukusta. Mutta sinne ei sen kuono uletukaan."

"Silloin se toisella jalallaan astuu tästä alushirren yli ja nyt se
saattaa suullaan koskettaa syöttiä."

"Vaan kun syötti on lujasti kiinni sidottu, niin se rupeaa sitä
retuuttamaan, irti saadakseen."

"Mutta eipä irtaukaan syötti helposti; se näkyy hyvin lujaan olevan
nuoralla sidottu."

"Ja kun se sitä retuuttaa, niin silloin puukoukku liikahtaa ja vipu
laukeaa. Tämä palukka tässä paikoiltaan solahtaa ja samalla tämä vankka
hirsi mörön niskaan pudota romahtaa."

"No, se vasta rymäystä on!"

"Ka, siinä tulee semmoinen paino mörkö paran päälle, jotta --"

"Heh! Paikallahan se kuoliaaksi litistyy."

"Ei auta sillä voimain ponnistukset enää."

"Ka, hetihän tuommoinen paino siltä hengen viepi."

"Se on tietty", puuttuu puheeseen Matti. "Sen päälle tulee niin raskas
paino, ett'ei se ennätä parahtaakaan. -- Mutta hyvä on kuitenkin, että
pannaan paljon painoa. Otetaanpa tuolta viellä tuo vanha hirsiremu,
joka tuossa likellä näkyy, ja pannaan se lisäpainoksi!"

"No, so kun vielä pannaan", sanoo isäntä, "niin kyllä sitten --."

"Kyllä sitten jo tulee painoa", lausuu Lauri.

Tuodaan sitten se vanha jo melkein lahonnut hirsi ja nostetaan sekä
kiinnitetään lisäpainoksi painohirren päälle.

Sittenpä se loukas vihdoin saadaan semmoisekseen jättää. Mutta Matin
palasiksi silpoma lehmän raato on johonkin korjattava.

"Mihinkä ne nämä pannaan?" kyselee Lauri raadon paloja kosketellen.
"Eihän näitä metsälle suinkaan syötäviksi jätetä?"

"Ei toki", vastaa Matti. "Kyllä ne pois korjataan."

"Poishan ne ovat korjattavat", sanoo isäntäkin. "Maahan niitä olisi
hyvä kätkeä, mutta sanotaanpa metsän niitä ylös kaivavan."

"Ei niitä maahan panna", sanoo Matti. "Sieltä kyllä metsä ne pian ylös
kaivaa."

"No, puuhun ne vissiin pannaan", sanoo Lauri. "Mutta kyllähän se mörkö
ne sieltäkin saattaa saada."

"Pääseehän se puuhun kyllä vähän matkaa", myöntää Matti. "Vaan kun ne
viedään korkealle ylemmille oksille, niin kyllä pysyvät siellä."

"Niinpä luulisi", arvelee isäntäkin.

Kun sitten lehmän raadon palaset ovat ripustetut läheisten puitten
oksille niin korkealle kuin mahdollista sekä loukkaan teossa syntyneet
lastut huolellisesti havuilla peitetyt, niin miehet, tyytyväisinä
työnsä päättymisestä, lähtevät kotia päin astumaan.

Peräkkäin he astuvat taas, samassa järjestyksessä kuin olivat
tulleetkin, mutta nyt he ovat iloisemmalla mielellä, isäntä varsinkin,
joka nyt näkyy olevan hyvin puhetuulella, ja Lauri, vaan Matti ei näytä
iloisuuttaan sanoilla; on vaan yhtä jörö ja harvapuheinen kuin ennenkin.

"Kun nyt vaan", sanoo isäntä ja kääntyy Lauriin päin, "mörkö jonain
päivänä sattuisi loukkaaseen eksymään, niin silloin mahtaisi sydän
vähän sykähtää."

"No, jo se tuntuisi hyvälle", myöntää Lauri, isännän puhuessa jäätyään
melkein seisomaan, "semmoinen asia. Kyllä silloin Mäntyvaarassa ilo
nousisi."

"Ka, siitä nousisi semmoinen ilo ja riemu, mesikämmenen peijaita
pidettäessä, jotta se vasta olisi! Kunpahan vaan menisi mörkö
loukkaaseen! Eikähän semmoinen tapaus mahdoton ole. Onhan aina joskus
ennenkin sattunut, että joku metsän pörhökarva on loukkaassa surmansa
saanut."

"Onhan toki", äännähtää Matti.

Siinä kun astutaan metsämaita, muistelee isäntä, mitä lapsuutensa
ajoilla oli kuullut puhuttavan metsän kuninkaasta.

"Kerrankin", sanoo hän, "kun minä vielä olin pahanen poikaressu --
olisinko ollut kolme- tai nelivuotias -- niin mörkö oli kaatanut yhden
lehmän meiltä ja sammalilla peittänyt, niinkuin se tavallisesti tekee.
Oli sitten monta yötä vahattu sitä mörköä, vaan turhaan; ei saatu sitä
sillä keinoin. Sitten laitettiin loukas -- tottapa se oli semmoinen
kuin meidän tekemämme; en minä kyllä ollut sitä katsomassa."

"Semmoinenpa se tavallisesti tehdään", sanoo Matti.

"No niin. Siinä loukkaassa oli puukoukku ja siinä koukussa syötti --.
luultavasti lehmän päästä sekin niinkuin nyt -- ja siitä koukusta,
tietysti lähti vipu."

"Se on tietty", vakuuttaa Matti.

"Niin", jatkaa isäntä. "Se oli loukas viritetty; ja miehet ne vaan
kotona odottelivat, eikö ala kuulua pamausta, ja kävivät tuon tuostakin
katsomassa, jotta eikö ollut lau'ennut loukas."

"No, menikö mörkö loukkaaseen?" kysyy Lauri.

"Älähän! Muuanna päivänä sitten, kun kaikki talon väki oli kotosalla,
kuului metsästä, juuri sieltä päin, missä loukas oli, aika romahdus."

"Se oli vissiin --" arvelee Lauri.

"Enhän minä", keskeyttää isäntä, "älynnyt sitä miksikään, vaan muistan
selvään, kun isäni sanoi, jotta nyt loukas laukesi."

"No?" äännähtää Matti.

"No, siitä innostui kaikki talon väki, innostui niin, että, kun isäni,
pyssyä seinältä ottaessaan, sanoi, jotta lähdetäänpä nyt katsomaan,
mikä otus loukkaaseen on mennyt, niin eivät ainoastaan miehet vaan myös
kaikki vaimosetkin lähtivät loukkaalle päin juoksujalassa rientämään;
mutta minä ja toiset paitaressut jäimme pirttiin seisoa tollottamaan,
ihmetellen, jotta minnekkä ne nyt semmoisella kiiruulla menivät."

"Oliko loukkaassa mitä?" kysyy Lauri.

"Kun joukko oli loukkaalle ehtinyt, niin -- aivan oikein -- siellä oli
vipu lauennut, ja hirsien väliin oli litistynyt itse metsän kuningas."

"Ka se!" lausuu Matti. "No, se oli tietysti kuolleena siinä?"

"Niin; eihän siinä henkeä ollut enää, siltä kun oli maha revennyt."

"No, kyllä mahtoi aika ilo nousta semmoisen tapauksen johdosta?"
kyselee Lauri.

"Se on tietty. Kyllähän siitä riemu nousi ja pidettiinkin sitten kemut
semmoiset, jotta ne vasta olivat; ei puuttunut niistä ruokaa eikä
viinaa."

"Kyllähän sitä mesikämmenen peijaissa iloa pidetään", sanoo Matti.

"Olisipa nyt toivottava", sanoo Lauri, kun on taas matkaa kappale
kulettu ja kohotaan jo rantatietä ylöspäin, "että menisi mörkö
loukkaaseen, jotta sitten saataisiin mesikämmenen peijaat pitää ja
minäkin saisin niissä kerran olla."

"Ka, olisihan se mieluinen asia", lausuu isäntä. "Hyvinhän se mieli
menisi hyväksi, kun sattuisi metsän kuningas jonain päivänä loukkaassa
olemaan; mutta eihän kukaan voi ennakolta tietää, mitä vastaisuudessa
on tapahtuva."

"Eihän sitä voi tietää", myöntää Matti. "Sillä möröllä on oma päänsä
ja kyllä se monesti osaa henkensä varoa, eikä tulekaan semmoisille
paikoille, missä se pahaa aavistaa."

"Onhan se viisas eläin", myöntää Lauri, "mutta pettyy se välistä sekin."

"Ka, pettyyhän se joskus", selittää Matti, "varsinkin kun sillä on hyvä
ruoka tarjona."

"Kyllä onkin loukkaassa semmoinen syötti", sanoo isäntä, "jonka pitäisi
makialta maistua sen suussa."

"Ka, onhan siinä semmoinen syötti, jotta, jos se ei kelpaa, niin ei
kelpaa muukaan."

"Eiköhän mahtane sillä suu vettyä, sitä nähdessä!" naurahtaa Lauri.

"No, niin luulisi", arvelee isäntäkin.

Jo ovat loukkaan rakentajat ehtineet matkansa päähän ja astuvat nyt
Mäntyvaaran pirttiin, jossa he tyytyväisin mielin heti rupeavat
illallista syömään, ja hajauvat sitte kukin vuoteillensa, ainakin
ensi yön kotona rauhassa nukkuakseen. Yövahtuuhomman he ovat jo
melkein kokonaan mielestään jättäneet, kun ei kuitenkaan näy koskaan
vahtuu onnistuvan; eikä karhu ainakaan aivan pian haaskalle tule,
arvelevat sekä isäntä että Lauri; kyllä sitä päivällinen möyke on vähän
säikyttänyt, vaan moniaitten päiväin perästä se kyllä taas tulee, kun
lie tullakseen, ja onhan sillä silloin loukas tarjona -- menköön siihen.



XIII.


Muutaman päivän kuluttua sen jälkeen kuin loukas oli tehty, kaikki
Mäntyvaaralaiset, paitsi emäntä ja Anni, jotka ovat muilla töillä,
leikkaavat ruista talon nuottarannalle päin olevan pellon alapäässä, ja
toisten muassa työskentelee Mikkokin -- Matti oli jo mennyt kotiinsa.

Työ on ruvennut paremmin edistymään siitä asti kuin talon miehet
heittivät haaskalla kulkunsa sikseen. Ennenhän työvoima oli hyvin
vähäväkinen, kun ainoain Mäntyvaarassa asuvain miesten aika kului
enimmäksi osaksi yövahtuissa; nyt sitä vastoin saavat he käyttää
koko päivän peltotyöhön. Vielähän se kyllä toinen lehmän raato on
paikoillaan ja siis olisi tilaisuutta vielä siellä vahtuussa kulkea,
mutta isäntä ei siitä enää perusta, ajattelee vaan, mikäpä siellä
tyhjän tähden rupeaa aikaa kuluttamaan, kun on nähty, ett'ei metsän
kuningas kuitenkaan Mäntyvaaran pyssyistä saa surmaansa. Laurillakin
on ampumainto kokonaan laimennut; hän ei aio ainakaan muutamiin
vuorokausiin vahtuussa kulkea, eikä hän luule karhun aivan heti
tulevankaan haaskalle.

Loukas on nyt ainoa, joka pitää isännän ja Laurin sekä toistenkin
toivoa vireillä. Kaisu yksinään ajattelee, että karhu pysyy niin kauan
hengissä kuin ei mikään taitava pyssymies sitä hätyytä, ja hän on
siinä vakuutuksessa, että jos vaan Peltolan Kalle tulisi vahtaajaksi,
niin silloin kyllä metsän kuningas jonain yönä saisi surmansa hänen
kädestään.

Mäntyvaaran leikkuumiehet työskentelevät kaikki samalla peltosaralla,
niin lähellä toisiaan, että puhe voipi hyvin kuulua heidän
kesken. Hyvillä mielin tekevät he työtään, tosin suurta kiirettä
pitämättä, mutta kuitenkin niin, että heillä jotain valmista
tulee. Tyyniluontoinen isäntä kaataa olkea voimakkaalla kädellä ja
tasaisesti käypi hänellä työ samoin kuin Laurillakin. Kyllä näkyy,
että he ovat samanlaisessa työssä jo ennenkin olleet, vaikka he
tosin ovat tottuneemmat kolopuita kaatamaan. Ilomielinen Kaisu
on sukkelaliikkeinen työssään, liikuttaapi vikkelästi sirppiään.
Tiinakin kokee aika ketteränä olla, vaan hän ei malta kauan yhtä perää
sirpillään olkia katkoa, siinä kun selkä tulee kovin kumarassa olemaan;
hän nousee usein kyykyltään oikaistaksensa ruumistaan ja jonkun sanan
puhuakseen. Toisten muassa työskentelee Mikko, häärii sirppinsä kanssa
hänkin; ja vaikka hän onkin hidasluontoinen ja liikuttaapi kankeasti
kättään, niin saapi hänkin aina vähän valmista.

Leikkuuilma on hyvä. Päivä on lämmin ja tyyneenlainen. Lännestä päin
käypi vieno tuulen henki, puhaltaa sen verran, että se juuri tuntuu.

"Voi toki!" rupeaa Tiina valittamaan. "Tästä leikkuustapa ei tunnu
tulevankaan koskaan loppua."

"Joko rupeaa kyllästyttämään?" sanoo vastuuksi Mikko, joka sattuu
lähimmäisenä olemaan, saaden syytä leikkuutaan keskeyttää.

"Eipä paljon muutenkaan. Kovin monet päivät on jo saatu täällä sirppiä
käännellä, eikä vaan leikkuu ota loppuakseen."

"No, kyllä se nyt kohta loppuu. Ei ole monen päivän työ enää jälillä."

"Kyllä minä jo raskisinkin heittää tämän työn. Voi, aivanhan tässä
selkä kipeytyy, kun niin kumarassa pitää olla!"

"Mitä se Tiina --!" puuttu isäntä keskusteluun. "Nytkö se jo vaikeaksi
käypi työ! Voi Tiina parka! Jos ei sinulla olisi milloinkaan tämän
vaikeampaa, niin ei sinulla sitten koskaan vaikea olisikaan."

"Enhän minä sillä sanokaan", puolustaa Tiina. "Mutta eihän tuo kumma
olekaan, jos selkä vähän kipeytyy, kun tässä kauan tulee kumarassa
olleeksi."

"Kyllähän sillä tuolla eukollani kumarassa olo käypi vaikeaksi",
saapi sanoakseen Lauri, hänkin leikkuunsa keskeyttäen. "Sillä kun on
tuommoinen raskaanlainen ruumis, niin sen vuoksi hänelle leikkuu käypi
vähän vaikeaksi. Vaan kyllä Tiina kuitenkin työhön kykenee; näkyypä hän
olevan aika ketterä leikkaamaan."

"Annahan kun potun nostantaan joudutaan", puuttuu Kaisu puheeseen,
"niin sitten vasta Tiina saa selkäänsä voivotella."

"Älähän!" inttää Tiina. "Kyllä minä semmoiseen jo olen tottunut, enkä
ole siinä sinua huonompi. -- Mutta mitä te nyt kaikki niin ison asian
teette joka sanasta, minkä satun mainitsemaan! Käypihän se jo ikäväksi
tämmöinen työ, josta ei koskaan näytä valmista tulevan."

"Älähän ole milläsikään, Tiina!" sanoo Lauri eukolleen. "Tällä viikolla
mahdetaan kuitenkin saada leikkuu viimein lopetetuksi."

"Tottahan toki", vakuuttaa isäntä, "ell'ei vaan sitä ennen satuttaisi
saamaan mesikämmenen peijaita."

"Mikäpä ne peijaat laittaa!" sanoo piloillaan Kaisu. "Ensinhän pitää
metsän kuningas saada kaadetuksi ja sitten vasta on aika peijaita
miettiä."

"Mitä sinä tyttö taas!" nuhtelee isäntä. "Silloinhan olisivat jo
peijaat tiedossa, kun mörkö sattuisi loukkaaseen menemään."

"Siinäpä se, jos sattuisi", ivaa yhä Kaisu.

"Vaan ei se ole sanottu, että se siihen sattuu menemään. Kyllä on ihan
onnen kauppa, jos se sinne menee."

"Antaapa olla onnen kauppa. Mutta voisihan se semmoinen tapaus
kuitenkin sattua."

"Eihän se mikään mahdoton asia olisi", vakuuttaa Mikkokin.

"No, kun sattuisi semmoinen tapaus", saapi sanoakseen Lauri, "niin
kyllähän se ei paha olisi."

Samassa kuuluu metsästä joku romahdus.

"Voi, hyvä ihme! Mikä se oli? kuulittako?" huudahtaa Tiina, paukauksen
kuultuaan.

"Mikähän se mahtoi olla!" lausuu kummissaan Lauri, korvallistaan
kynsien.

"Miltä tosiaan lie pamahtanut!" ihmettelee isäntäkin, vasemmalla
kädellään hiuksiaan kopeloiden. "Tuoltahan se ääni kuului loukkaalta
päin."

"No, niin minustakin kuulosti", sanoo Tiina.

"Olisikohan se ollut?" rupeaa Lauri arvelemaan.

"No, aivan selväänhän se ääni kuului loukkaalta", keskeyttää Kaisu.

"Kyllä se sieltä kuului", saapi sanoakseen Mikko.

"Kyllä nyt loukas laukesi", luulee isäntä.

"Niin minäkin luulen", sanoo Lauri. "Sieltä päin se ääni kuului, ja
sieltä se helposti myötätuulessa tänne asti kuuluukin."

"Totta vissiinkin se oli loukas, joka laukesi", arvelee yhä isäntä,
ihan varmana luulossaan.

"Kyllä se oli se. Eipähän se mikä lie ollut", väittää Laurikin.

"No, kyllä nyt sattui metsän kuningas loukkaaseen. -- Lähdetäänpä
katsomaan!"

"No, joku eläjä sinne sattui; mikä sitten lie ollutkin."

Pian leviää puhe, että loukas laukesi, koko talon väen kesken, ja
silloin syntyy vilkas liike ja puhelu, varsinkin vaimosten kesken.
Mutta isäntä ja Lauri eivät jouda toisten puheista välittää; vaan
lähtevät heti loukkaalle päin rientämään, ja heidän jälkeensä kiiruhtaa
sitten talon väestä yksi toisensa perästä, Kaisu, Tiina, Anni,
vieläpä pieni Junnukin, joka kaikin mokomin haluaa nähdä, mitä kummaa
on tapahtunut, ja jälkimmäisenä lähtee vanha Mikko toisten perään
verkalleen astumaan. Vanha emäntä vaan pienen Annin ja Heikin kanssa
jää kotia.

Kulkue kiiruhtaa rantatietä alaspäin ja poikkeaa sitten metsään
loukkaalle päin. Isäntä ja Lauri, jotka etummaisina kulkevat, saavat
ensiksi nähdä, mitä on tapahtunut, kulkeissaan kuusikossa tulevat he
semmoiselle paikalle, mihin loukas puitten lomasta sopii näkymään.

"Katsoppa!" huudahtaa isäntä iloisesti. "Onpahan todella loukas
lau'ennut."

"Näkyypä lauenneen", huomaa Laurinkin.

"Mutta -- -- missä -- --" sanoo isäntä sitten kummissaan, kun hän ei
vielä näekään mitään elävää loukkaan hirsien välissä.

"No, hyvä ihme!" kummeksii Laurikin. "Eihän näykään? -- -- no, ei
tosiaan näykään -- --"

"No, joko peijaat ovat tiedossa?" kysyy Kaisu, vielä vähän matkan
päässä miehistä.

"Voi tuhat..." palloilee isäntä, loukkaan viereen tultuaan, ja raappii
korvan ta'ustaan. "Eihän täällä olekaan -- --."

"Katso ilkeyttä!" päivittelee Laurikin, korvallistaan kynsien.

"No, tämäpä nyt oli -- --"

"Nyt vältti, kun on tyhjä koko loukas!"

"Olipa tämä nyt tapausta!"

"Ka, eihän tässä ole tyhjää enempää", sanoo Kaisu, loukkaaseen
kurkistaessaan.

"Voi, hyvä ihme!" huudahtaa Tiina, paikalle ehdittyhän. "Eihän sitä
metsän eläjää näykään!"

"Ka, sitähän tässä kummastellaan", selittää Lauri eukolleen, "mitenkä
loukas on lau'ennut, vaikk'ei näy, mikä sen olisi laukaissut."

"Voi, hyvän en aika!" lausuu ihmeissään Annikin, Junnunsa kanssa
toisten joukkoon ehdittyhän. "Itsestäänkö se tuo loukas on lau'ennut!"

"Onpa päässyt mörkö karkuun", on pieni Junnu tietävinään.

"Ei siinä ole sitä ollutkaan", sanoo Kaisu.

"Mikähän tuossa kävi!" päivittelee isäntä. "Ei vaan siinä mörkö ole
käynyt."

"No, ei ole käynyt", vakuuttaa Lauri. "Jos se olisi käynyt, niin kyllä
se olisi jäänytkin."

"No, jäänyt se olisi; eipähän se miten olisi voinut pois päästä."

"Ei olisikaan. Tuohonhan se olisi paikalla hirsien väliin kuoliaaksi
litistynyt."

"Niin olisi. -- Joku muu eläjä tässä on käynyt."

"Jokohan mahtoi koira käydä!"

"Jospa hyvinkin lie koira ollut."

"Mutta mitenkä", puuttuu Tiina sanomaan, "koira olisi saattanut pakoon
päästä? Minusta tunnustaa, että, jos se koira olisi ollut, se olisi
litistynyt tähän hirsien väliin, jos vaan se koira on ollut tavallisen
kokoinen."

"Se tuota", selittää Lauri, "koira, kun on tullut tähän syöttiä
jyrsimään ja astunut etukäpälillään tästä alushirren yli, niin tottapa
sillä mielestään syötti on ollut kovin kaukana ja se sen vuoksi
työntäysi kokonaan loukkaan sisälle, käpertyi tänne niin, että, kun
se sitten rupesi syötistä vetää reuhtasemaan, se vivun lau'ettua ei
saanutkaan mitään vahinkoa, vaan pääsi ehjänä pois laukkaamaan."

"Kyllä on niin asia", myöntää isäntä. "Totta vissiinkin tässä joku
koira pahuus on käynyt. Voi, jos sen saisin käsiini, niin kyllä minä --"

"Kyllähän se sietäisi kuria", keskeyttää Lauri, "mutta eipä ole meillä
tietona, mikä koira se täällä on ollut."

"Viaton kai se koira on ollut", arvelee Kaisu. "Se tietysti ei tiennyt,
mitä varten se syötti tänne oli laitettu."

"Ka, eihän se kyllä sitä ole mahtanut tietää", sanoo Lauri. "Vaan pahan
asian se kuitenkin teki, niin että, jos se nyt olisi tässä saapuvilla,
minä paikalla sitä potkaseisin."

"Olihan tämä paha asia", puuttuu isäntä lausumaan. "Vaan minkäpä sille
tekee! Ei se tapahtunut kuitenkaan enää tapahtumattomaksi tule. Tottapa
se niin oli sallittu. -- Ei tässä nyt muu neuvoksi jää kuin loukas
uudestaan virittää ja sitten kotia lähteä ja toivoa tulevaksi kerraksi
parempaa onnea."

Miehet rupeavat sitten vipua virittämään, hirsiä kohottamaan, vaan
eivätpä helposti hirret kohoakaan ja sen vuoksi tulevat vaimosetkin
apuun, ja niin saadaan suurilla ponnistuksilla loukas viritetyksi.

Samalla ehtii Mikko paikalle.

"Jopa nyt Mikko myöhästyi", huudahtaa hänelle Lauri. "Äsken täällä jo
kaivattiin, sillä juur'ikään saatiin loukas viritetyksi."

"No, mikähän Mikolle tapahtui?" kysyy Kaisu piloillaan.

"Eipähän mikään", vastaa Mikko tyyneesti. "En ruvennut kiirehtimään,
ajattelin, että kerkeän kuitenkin. -- Tuota, tyhjäpä se on loukas!"

"Tyhjä", vastaa isäntä. "Ei tässä mörköä ole ollutkaan. Mikä lie koira
pahuus käynyt vivun laukaisemassa!"

"Välttää! -- Olipa se!"

"Olihan se paha asia, vaan minkäpä sille nyt enää tekee!"

Vielä vähän aikaa puheltuaan, lähtevät kaikki kotia päin astumaan,
matkallakin vielä muistellen tuota harmillista tapahtumaa, vaan
kuitenkin lohduttaen itseään sillä toivolla, että saattaahan kuitenkin
paremmasti tapahtua toisella kertaa. Kotia tultuaan menee sitten kukin
taas levollisesti työtään jatkamaan.



XIV.


Ensi pyhäpäivänä ollaan Mäntyvaarasta hankkeissa lähteä Peltolaan
kylään. Kun on kotoinen hartaushetki vietetty, rukoukset ja evankeliumi
luetut ja kiitosvirret Luojan kunniaksi veisatut erittäinkin sen
johdosta, että leikkuu oli saatu lopetetuksi ja siis vilja, vaikk'ei
sato tullut kovin runsas, kuitenkin oli hallan kynsistä säilynyt, niin
lähtevät isäntä, emäntä, Lauri ja Kaisu rantaan astumaan, vaan Tiina ja
Anni jäävät lasten kanssa kotia. -- Mikko oli jo muualle mennyt.

Peltolaan lähtiät rantaan tultuaan työntävät veneen vesille ja Lauri
rupeaa purjetta laittelemaan. Kun hän on saanut vanhan nelisnurkkaisen
ja paljon mustuneen purjeen nostetuksi, astuvat lähtiät veneeseen ja
isäntä rupeaa viilettäjäksi, ja vene lähtee myötätuulessa aika vinhasti
kiitämään kohti Peltolan rantaa.

Peltolaiset ottavat tuliat oikein ilomielin vastaan, saattavat sisälle,
käskevät istumaan. Tervehdittyä kysellään kuulumisia, joita molemmin
puolin mainitaan, mitä tiedetään. Isännät istuvat lavitsalle pöydän
ääreen tuumailemaan ja vähän matkaa heistä toiselle penkille Kalle ja
Lauri, ja isäntiä vastapäätä pirtin toisessa päässä olevalle penkille
istuu Iikan emäntä ja hänen viereensä Kaisu, ja talon emäntä tyttöineen
pitää heille vähän aikaa seuraa, vaan pian nuori Elsa ja piika Eeva
poistuvat köökin puolelle emännän käskystä vieraille ruokaa hommaamaan,
ja emäntä itsekin käypi heitä neuvomassa, mistä mitäkin saapi ottaa.

"No, kuinka Kaisu on voinut?" kysyy Kaisulta Kalle, talon vaimosten
hääriessä ruu'an laitossa. "Oletko voinut hyvin viime kirkkomatkan
jälkeen?"

"Ka, mikäpähän olisi ollut voidessa!" vastaa Kaisu hymyillen. "Kuinka
olet itse voinut? Näytät nyt kovin vakaiselle."

"Minäkö! En suinkaan minä ole vakaisempi kuin ennenkään, vaan terve
minä kyllä olen."

"Et kuitenkaan iloiselta näytä."

"No, en suinkaan suruiseltakaan. Vaan eihän se aina ilo ja suru
päältäpäin näy."

"Useinpa se päältäpäinkin näkyy."

"Niin, mitä sinusta!" puuttuu puheeseen Kaisun äiti. "Sinä nauratkin
usein aivan tyhjälle."

"Mitä se äiti siinä!" sanoo Kaisu hymyillen. "Totta minä nauran silloin
kuin on jotain mille nauraa."

"Niin, vaan sinä nauratkin usein aivan mitättömälle asialle",
muistuttaa Lauri.

"Ja sinä taas et naura millekään", muistuttaa Kaisu.

"Ka, mitäpä häntä tyhjälle nauraa!" vastaa vakaisesti Lauri.
"Saattaahan sitä olla iloinen, jos ei naurakaan."

"No, en suinkaan minä saattaisi", arvelee Kaisu. "Mutta sinä oletkin
aivan eriluontoinen kuin minä, aina vakava ja totinen, eikä näy
Kallekaan paljoa iloisempi luonnoltaan olevan. Et sinäkään aivan
vähälle naura."

"Ka, en naura kyllä usein", myöntää Kalle, "mutta ei minua kuitenkaan
mikään murhe paina, jos kohta en naurakaan. Nytkin tuntuu mieleni hyvin
levolliselta, jopa iloiseltakin."

Nuorten keskenään pakinoidessa tuumailevat isännät kahden kesken
vakaisemmista asioista, semmoisista, joista heidän mielestään jotain
kannattaa puhella.

"Metsän petohan taisi jäädä teidän puolellanne aivan asentoa pitämään",
sanoo Peltolainen ja hakee esille tupakkikukkaronsa.

"Ka, siltä se näyttää", vastaa Iikka, "koska se aina uudestaan
ilmaantuu, vaikka sitä hätyytetäänkin; ja sehän pahuus tässä äsken
vielä vasikankin ryösti ihan paimenen nähden."

"Niinhän se kuuluu tehneen, -- -- Otappa tästä, pistä piippuun! Tässä
olisi lehtitupakkaa. Ei ole nyt parempaa. -- Ja sinäkin Lauri, otahan
tästä."

"Kiitoksia! Tämähän kyllä on hyvää", vastaa Iikka, täyttäen piippunsa,
ja Lauri tekee samoin -- "Niinhän se teki, vei koppinaan, nahkoineen,
päivineen."

"Kyllä se oli kummallinen tapaus", lausuu Janne ja tarjoo vierailleen
tulta.

"Oli se tapausta, se! Vaan tottapa se niin oli sallittu."

"No, kyllä teillä vaan haittaa siitä pedosta on ollut."

"Ka, siitä vasta haittaa on ollut. Se on tappanut meiltä kaksi lehmää,
vasikan ja sitä paitsi monet lampaat."

"Siinä on jo vahinkoa yhdelle talolle."

"Kerrassaan. Siinä on jo vahinkoa enemmän kuin yhden pedon edestä.
Mutta kun satuttaisiin saamaan hengiltä se salojen eläjä, niin
tulisihan siinä vahinko kuitenkin osaksi korvatuksi."

"Tulisi kyllä. Onhan siitä hyvä tapporahakin. -- Mutta minusta on
oikein kumma, ett'ei se ole teidän käsissänne vielä kaatunut, vaikka
sitä olette jo kahtena yönä talailta ampuneet. -- Eikä se ole tainnut
vielä yrittää siihen loukkaaseenkaan, jonka kuulutte äsken tehneen?"

"Eipä ole yrittänyt. Muuan päivä sitten kyllä loukas laukesi."

"No, mikä sen laukaisi?"

"Me luulimme ensin, että mörkö sinne olisi mennyt, vaan kun käytiin
katsomassa, niin tyhjä olikin loukas. Siinä oli käynyt muuan koira
pahuus vivun laukaisemassa ja päässyt pakoon."

"Katse ilkeätä! No, kyllä semmoinen asia ei mahtanut hyvälle tuntua."

"Ka, pahallehan se tuntui, vaan minkäpä sille teki enää!"

"No, on teillä vastuksia ollut paljon metsän pedon vuoksi."

Samalla käskee emäntä vieraitaan ruu'alle, kun Elsa ja Eeva olivat
saaneet pöydän katetuksi.

"Onhan mahtanut nälkä tulla pitkän taipaleen takaa", sanoo hän.
"Ruvetkaahan ruu'alle!"

Vieraat kiittelevät ja istahtavat sitten kaikki pöydän ympärille ja
rupeavat syömään, mitä on pöydällä tarjona, leipää, voita, viiliä ja
muikkuja. Mutta Iikka ei anna keskustelun Jannen kanssa pitkäksi aikaa
keskeytyä, vaan sanoo syödessään Jannelle, vastaten tämän puheeseen:

"Näkyyhän niitä olevan vastuksia ehtimiseen ja milloinkapa ne
loppunevatkaan! -- Mitä taas tulee siihen, ett'ei metsän kuningas ole
kaatunut, vaikka sitä olemme ampuneet, niin enpä luule syyn siihen
olevan muun kuin sen, että meidän pyssyissämme on vika."

"Mikä vika?" kysyy Peltolainen.

"No, ne ovat pilatut."

"Pilatut! Niin on vähin puhuttu. -- Mutta mitenkä sinä niin uskot?"

"Vissiinkin on minun pyssyni pilattu, koskapahan ei tehonnut, vaikka
minä mörköä läpi ruumiista ammuin."

"Mitä joutavia! Kyll' on ampujassa vika ollut, eikä pyssyssä."

"Eikö mitä! Minä ammuin ihan tarkkaan, kerrassaan läpi sydämmen."

"No, sittenhän olisi peto paikalla kaatunut."

"Niinhän olisi luullut. Mutta tottapa se pyssy oli pilattu, kosk'ei
kaatunut."

"Oli se kummaa", puuttuu Lauri sanomaan, "ett'ei peto kaatunut, vaikka
isä sitä ampui ja siihen kyllä kävi, koska siitä verta vähän vuoti."

"No, siihen on sattunut hyvin huonosti käymään", vakuuttaa Janne. "Ja
sen vuoksi se ei paljon vioittunut, vaan pääsi pakoon pujahtamaan."

"Mitenhän lienee!" epäilee Iikka, "vaan pilattuna kai minä olen pitänyt
pyssyni."

"Ei se ole pilattu; älä uskokaan! Vaan ammunnassa se vika on ollut tai
on pyssy jotenkin ollut vikanainen."

"Eipähän. Koetinpahan minä sillä ennen ampua kuin vahtaamaan läksin, ja
menipähän silloin luoti jotenkin paksun seinän läpi."

"No, jos niin on, ei syy voi olla muussa kuin ampumisessa. -- Minä en
sinun sijassasi olisi vielä vahtuuta heittänyt."

"Jopa tuosta sai jo tarpeeksensa. Se kun ei näyttänyt mitään auttavan,
niin minä ajattelin, että mikäpä siinä tyhjän tähden rupeaa aikaansa
kuluttamaan."

"Ehkäpä olisi lopulla vahtuu onnistunut."

"Kuka tuon tiennee, miten olisi käynyt! Mutta siitäpä alkoi näyttää,
ett'ei ollut sallittu peto kaatuvaksi minun pyssyni kautta."

"Ei olisi pitänyt epäilyksiin joutua, jos kohta ensimmäiset kokeet
eivät onnistuneet. -- Ja taas tuommoiset ajatukset, ett'ei muka
olisi sallittu karhu kaatuvaksi, ovat aivan perusteettomia. Jos aina
ajatellaan, että jos mikä tapahtuu, se on sallittu, niin eihän silloin
mistään hommasta tule aikuista; kaikki yritykset raukeavat tyhjään. --
Heitä pois semmoiset ajatukset! Ihmisen pitää aina tehdä tehtävänsä
rohkeana, eikä antaa joutavain luuloin ja arveluin itseään eksyttää. --
Usko Iikka minua, että jos karhu olisi minun mailleni sattunut, minä
en olisi sitä pyytämättä heittänyt, ennenkuin olisi mesikämmenen nahka
kourassani ollut!"

"No, no", vastaa tyyneesti Iikka isäntä puulusikalla viiliä suuhunsa
pistäen ja sitten nuollen lusikan ulkopuolta. "Eipä se metsän vilja ole
kovin helposti saatavissa. Ja, tuota, -- onhan sitä koetettu meillä
pyytää, ja yhä pyydetään. -- Onhan se pyyntikone loukaskin."

"Totta vissiin. Mutta niin kauan kuin peto haaskalla kulkee, niin
vahtuuhan on paras pyyntikeino."

Sillä välin kuuluu iloista puheen sipinää tyttöin keskuudessa ja
silloin tällöin on Kallella ja Laurillakin aina jotain sanomista, ja
emännät myös ovat sananvaihdossa keskenään.

"No, kuinka teillä lehmät nyt lypsävät?" kysyy Peltolan emäntä.

"Ne lypsävät aivan vähän tätä nykyä", vastaa Iikan emäntä. "Mitenkä
teillä?"

"No, meillähän nuo kyllä jotenki hyvin lypsävät. -- Kyllähän se teille
oli iso vahinko, että metsä paraat lehmät kaatoi."

"No, vahinko se oli. Mutta se on vielä isompi vahinko, että jälillä
olevat lehmät nykyään hyvin huonosti lypsävät, tuskin puolenkaan sen
vertaa kuin ennen."

"Kylläpä on ikävä asia. Se on vissiin karja kovin säikäyksissään?"

"No, se on tullut semmoiseen pelkoon siitä saakka kuin mörkö sai sen
säikytetyksi, jott'ei se uskalla ruokapaikkoja ollenkaan etsiä, ei
muuta kuin ammoilee vaan ja mylvii peloissaan."

"No, eihän silloin ole muu seuraus kuin että lehmät kovin ehtyvät."

"No, ne ehtyvät päivä päivältä niin, jotta oikein surkealta tuntuu
niitä lypsää. Ne kun ovat semmoisessa pelossa, eivätkä syö paljon
mitään, niin arvaahan sen, mikä siitä on seuraus. -- Oikein se on ikävä
asia; vaan minkäpä sille tekee! Tottapa se niin on sallittu."

"No, ettekö aina paimenta pidä karjalle?"

"Ka, onhan meiltä aina joku paimeneksi pantu, joka vaan on sattunut
joutamaan, ja on kyllä joskus sattunut, ett'ei ole ollut kukaan
paimenessa. Mutta eipä tuota näy sillä olevan väliä, onko karjalla
paimenta vai ei. Yhtä peloissaan on karja aina, ammoilee yhdellä lailla
paimenenkin seurassa kuin omin päin kulkiessaan."

"Mutta luulisihan sen kuitenkin paimenen seurassa paremmin uskaltavan
ruokamailla kulkea."

"Niin luulisi. Mutta ei se rupea sittenkään kauas talon läheltä
kulkemaan. Se kun on kerran pelkoon tullut, niin se pelko ei näy siitä
kovin helposti lähtevän. Ja uskaltaapa tuo metsä sitä säikytellä,
vaikka on karjalla paimenkin. Sehän vei tässä muuanna päivänä Mielikin
aivan Tiinan läheltä, joka oli paimenessa."

"Niinhän se kuuluu tehneen. Mutta eiköhän silloin ollut syytä vähän
paimenessa? Tuskin olikaan Tiina aivan karjan lähellä?"

"Kylläpä se sanoi olleensa."

"Se tuota", puuttuu puheeseen Lauri, kun hän kuulee vaimoaan
mainittavan. "Tiina ei kyllä sillä kertaa sattunut olemaan aivan sillä
paikalla, missä vasikka oli, eikä ollut karjakaan aivan koossa, mutta
näkösällä kuitenkin, rinteen alla, ja Tiina ylempää katseli sen kulkua;
mutta kun hän sattui kääntämään silmänsä toissapäin, niin paikalla oli
metsä Mielikin kimpussa, ja ennenkuin Tiina ennätti oikein nähdäkään,
oli sekä mörkö että Mielikki kaukana kuulumattomissa."

"Niin on asia", myöntää Iikkakin, syöntiä lopettaessaan. "Ei siinä
Tiinan syytä ollut. Eihän se voinut sille tapaukselle mitään, sillä se
oli niin sallittu."

Mutta vieraat, kun saavat syöntinsä lopetetuksi, nousevat pöydästä,
kiittävät talon väkeä ja käyvät sitten istumaan sekä jatkavat
keskustelujaan talon väen kanssa. Elsa ja Eeva korjaavat ruuan
jäännökset pöydältä, ja sitten Elsa palattuaan, istahtaa Kaisun
viereen, jääpi hänelle seuraa pitämään. Heidän kesken syntyy pian
vilkas sananvaihto ja silloin tällöin kuuluva naurun hyminä näyttää,
että heillä on iloiset keskusteluaineet. Onhan nuorilla toki yhtä ja
toista muisteltavaa veneretkiltä Oulussa, markkina- ja kirkkomatkoilta,
ja jospa eivät itse ole hyvin paljon ihmeteltävää ja merkillistä
nähneet, niin onpa sen sijaan paljon tarinoita siitä, mitä muut ovat
nähneet ja kuulleet. Tällaisista aineista piisaa paljon puhelemista
tyttöin sekä Kallen ja Laurin kesken, jotka istuvat vähän matkaa
heistä, milloin kahdenkeskisessä sananvaihdossa milloin keskustelussa
tyttöin kanssa. Molempain emäntäin välillä on myöskin vilkas
keskustelu, mutta he puhelevat vähäisemmistä asioista, enimmästi
taloudellisista aineista. Isännät istuvat pirtin toisessa päässä
ja tuumailevat tyyneesti vuodentulosta, nykyisestä taloudellisesta
tilasta ja sen semmoisesta. Sattuu välistä yhteinen keskustelu kaikkein
välillä, mutta tavallisesti ovat kuitenkin vanhat ja nuoret erillään.
Koko päivää ei istuta sisällä yhdessä kohti, vaan käydään välistä
ympäristöäkin katselemassa; varsinkin tytöt eivät kauan malta yhdessä
kohti istua.

Kerran, nuorten sattuessa ulkona olemaan, kysyy Mäntyvaaran emäntä
naapuriltaan:

"Eikö sinua jo emännän toimi ala väsyttää?"

"Eipä paljon muutenkaan", vastaa Peltolan emäntä. "Alan jo vanhaksi
käydä minäkin, jott'en kerkeä enää käydä joka paikkaa katsomassa, enkä
voi liikkua niin sukkelaan kuin ennen nuorempana ollessani."

"Arvaahan sen; vanhuus jäsenet kangistuttaa. -- Minusta ei olo enää
paljon mihinkään. Nuoret emännät ne meillä minunkin edestäni työtä
tekevät. -- Mutta sinulla on vielä ihmeellisesti voimaa ja kykyä
tämmöistä taloutta hoitaa. Tämmöisessä talossa olisi nuorellekin
emännälle aivan tarpeeksi työtä."

"Ka, kyllähän täällä olisi. Mutta eipä tulekaan minulla kaikki niin
tehdyksi kuin pitäisi."

"Voi täällähän näyttää kaikesta, että emäntä on huolellisesti työnsä
tehnyt, paremmasti kuin monessa muussa talossa, missä on nuori ja vielä
täysissä voimissa oleva emäntä."

"Älä sanokaan! Minä tunnen itsessäni, että jos olisin vielä paremmissa
voimissa, saattaisin monen työn tehdä paremmasti kuin nyt. Mutta
minulla ovat jo voimat rau'enneet ja kyky vähennyt. Sen vuoksi
tarvitseisin jo jonkun, jolle voisin huoleni jättää."

"No, mahtaneehan Elsasta jotain apua olla."

"Ka, onhan hänestä sen verran kuin lapsesta voi olla. Ei hänessä vielä
talouden hoitajaa ole. Tämä talo tarvitseisi jo uuden emännän, nuoren
ja kykenevän, joka olisi raitis ja notkea liikkeissään, ahkera ja
taitava työssään."

"No, sitenhän sen saisi, kun Kalle -- --"

"Niin, sitä minäkin olen ajatellut, että olisi se hänellä jo aika."

"Olisipa hyvinkin hänellä jo aika. --. Mutta eikö hän jo ole kumppania
itselleen katsonut?"

"Ei, minun tietääkseni, vaikka on siitä joskus ollut puhe. Mutta kyllä
minä aavistan, että on hänellä jotain mielessä siihen suuntaan,
koska hän viime aikoina, Perttulista asti, on ollut tavallista
harvapuheisempi ja hiljaisempi. Ei hän kyllä ole mitään maininnut,
mutta eihän ole mitään mahdotonta, että hänelläkin on joku rakkausasia
mielessä. Useinhan semmoiset pojat kirkkomatkoillaan lempiliittoja
tekevät."

"No, eihän kumma olekaan, jos Kallella on jotain naimapuuhan tapaista
mielessä. Totta kai hän kuitenkin aikoo joskus aviosäätyyn mennä.
Tuota, puhuttiinhan ennen, että Honkavaaran Liisa olisi hänen
katsottunsa."

"No, niin on puhuttu, vaan siinä puheessa nyt ei perää ole."

"Eikö ole?"

"Enpä usko."

"Mutta eihän Liisa pahimpia tyttöjä ole."

"Ei pahimpia, vaan ei paraitakaan. Ja Kallen minä en usko hänestä
huolivan."

"Miksikä ei? Onhan Liisa aika näppärä tyttö."

"On kyllä. Mutta ei hänestä ison talouden hoitajaksi ole."

"Eihän sitä ennakolta voi niin tarkkaan tietää."

"Näkyypä se jo ihmisen luonnosta, mihinkä hänellä on taipumusta,
mihinkä ei."

"Ka, kyllähän se usein näkyy, vaan ei aina. -- En kuitenkaan sillä
sano, että tahtoisin Liisaa Kallelle ehdoittaa. Voipihan semmoinen mies
kuin Kalle saada hyvinkin hyvän tytön, jonkun muunkin kuin Liisan."

"Ka, jostain kai hänen tulee itselleen emäntä valita, ja paras olisi,
kun hän jo tänä syksynä ottaisi."

"No, vielähän sitä syksyä on pitkältä, aikaa on pitkältä vielä talveen.
Ja siihen asti ennättää paljonkin tapahtua."

Sillä välin tuumailevat isännät nykyisestä taloudellisesta tilasta,
syistä rahan vähyyteen ja onko toivoa paremmasta ajasta. Keskusteliat
muistelevat entisiä aikoja parikymmentä vuotta sitten. Silloin oli
ihmisillä rahaa. Satamarkkasia näki monella; rahatonta miestä tuskin
oli yhtään; ei ainakaan valitettu semmoisesta puutteesta kuin nyt.
Silloin kyllä oli ihmisillä varaa veronsa maksaa sekä kruunulle että
papille ja muille palkansaajille, ja puhtaassa rahassa silloin verot
maksettiin. Silloin maksettiin työmiehille hyvät palkat, silloin oli
terva hyvässä hinnassa, ja silloin toivat Oulussa soutajat aina kotia
tullessaan tarpeeksi rahaa ja elintarpeita koko talveksi. Toisin on
nyt. Raha on isosti vähentynyt. Sitä ei kartu kaikille senkään vertaa
että riittäisi kruununveroihin. Muut palkansaajat saavat tyytyä siihen
mitä saavat. Nyt on terva huonossa hinnassa. Siitä ei kartu rahoja niin
paljon, että niillä perhe saisi elintarpeita koko talveksi; ja omista
pelloista karttuu eloja aivan vähän. Ainoastaan tukkiliike tuottaa
vähän rahoja, mutta eivätpä kaikki mahdu tukkityöhön, ja tietymätöntä
on, kuinka kauan tukkiliikettä kestää; ainakin ovat metsät isosti
vähenemään päin. -- Mäntyvaaran isännän mielestä ei tila voi parata,
ellei tervan hinta kohoa. Peltolainen taas arvelee, ett'ei ole isosti
apua siitäkään, jos tervan hinta paranee, metsä kun tervaruukissa kovin
haaskautuu. Ainoa turvakeino tulevaisuutta vastaan on hänen mielestään
laittaa niityt ja pellot semmoiseenkaan kuntoon, että niistä yhden
talon väki saisi elatuksensa. Isotöistä on kyllä näissä seuduissa
maanviljelys, mutta lopussa se kuitenkin palkitsee työntekiän. Iikka
taas väittää, jott'ei maanviljelystä voida suurenkaan työn avulla saada
hyvään kuntoon, ja useassa talossa ei voida tekemälläkään saada uusia
pelto- ja niittymaita.

Tällaisista asioista tuumaillessa kuluu isännillä aika mukavasti,
ja hupaisesti se kuluu toisillakin, nuorilla etenkin, vilkkaissa
ja iloisissa keskusteluissa. Peltolaiset ovat vierailleen hyvin
kohteliaita ja ystävällisiä ja tarjoavat heille ruu'an jälkeen
kahveakin, jota ei suinkaan ole totuttu joka päivä saamaan.

Kun on yhtä ja toista muuta puheltu, syntyy taas kaikkein koossa
ollessa puhe karhuasiasta uudestaan.

"Kyllä te tosiaan heititte vahtuun liian varain", sanoo Janne likalle,
niinkuin oli jo ennenkin maininnut.

"Niin, sen sinä luulet", vastaa Iikka; "vaan minä kun näin, ett'ei
meillä vahtuu mitään hyödyttänyt, päätin parhaaksi jättää sen silleen;
ja sen vuoksi tehtiin meillä loukas, jott'ei meidän tarvitseisi aikaa
kuluttaa vahtuussa."

"No, onhan se sekin parempi kuin ei mitään, vaan kuitenkin on
luotettavin pyyntikeino vahtaaminen niin kauan kuin on syytä toivoa,
että karhu haaskalla kulkee. Koska se kuitenkin on siellä monioita
kertoja käynyt, niin onhan syytä otaksua, että se vieläkin käypi."

"Kuka tuon tiennee!"

"Ka, eihän sitä varmasti kukaan vielä tiedä; mutta kyllä minä luulen,
että se vielä käypi; ja sen vuoksi arvelen paraaksi, että jonkun
pitäisi vielä monioita kertoja kulkea vahtuussa toisella haaskalla,
joka kuuluu jälillä olevan."

"Onhan se koskematonna vielä, mutta eipä taida meillä siellä enää
käyntiä tulla, minulla ainakaan."

"Älähän toki ole niin välinpitämätön. Saattaahan muuten metsän peto
jonain yönä haaskalla käydä koko lehmän raadon syömässä, sillä minä
luulen, että ennenhän se toki haaskalle menee kuin loukkaaseen."

"Kukapa sen käynnit tietää! Ja tuota olenpa miettinyt, että minä kohta
puran koko haaskan, kosk'ei siellä kuitenkaan näy vahtuuta tulevan."

"Älähän toki! Vielä siellä pitää jonkun vahtaamassa kulkea. Eikö se
Laurikaan...?"

"Eipä tuonne minullakaan enää kovin mieli tee", puuttuu puheeseen
Lauri. "Kyllä minä ensin ajattelin, että saisi tuolla vielä jonkun
kerran käydä; mutta niinpä minusta tunnustaa, että tyhjään taitaisi
vahtuu mennä niinkuin ennenkin."

"Eihän se ole sanottu", lausuu Janne.

"Lähde pois vahtaamaan!" kehoittaa Kallekin.

"Jos sattuisi metsän kuningas haaskalle tulemaan, niin et katuisikaan
käyntiäsi."

"Saattaisihan kuitenkin ampuminen tyhjään mennä, jos tulisikin peto
haaskalle", arvelee Lauri. "Yöt kun ovat kovin pimeät, niin eihän nyt
näekään paljon mitään."

"Se on tosi kyllä", myöntää Kalle, "että pimeästä on paljon haittaa
yön aikana. Mutta tavallisestipa se mörkö tuleekin jo auringon laskun
aikana tai vähän jälkeen, ja silloinhan ei pimeä vielä liiaksi haittaa.
Ja jos se tuleekin myöhemmin, tulee ihan raadolle asti, niin eipä
pitäisi silloin talailta olla mahdoton siihen osasta."

"Sattumoissapahan on, jos silloinkaan sattuu semmoiseen paikkaan, että
peto henkensä heittäisi; sillä eipä siihen juuri luoti teho, ellei se
satu käymään korvalliseen tai sydämmeen."

"Kylläpä pitäisi sattua vaikka korvalliseen, kun on kuitenkin suunta,
mihin on ampuminen, jo ennakolta tiedossa. Karhu on siksi iso eläin,
jotta sinä jotenkin pimeässäkin voit nähdä, mistä ja mitenpäin se
kulkee ja siis eroittaa pääpuolen. Jos siis sinulle sattuisi semmoinen
onni, että näkisit sen tulevaksi haaskalle, ja kuulisit, kun se rupeaa
raatoa repimään ja luita puremaan, niin lasketa silloin ääntä kohti,
lasketa korvalliseen tai rintaan kohti sydäntä, ja kylläpä pitäisi
sattua, jos lienet tavallinen pyssymies."

"Minä arvelen", sanoo Janne, kun Lauri vielä epäröipi, "että tästä
lähin pitäisi Laurin tai jonkun muun vielä pari kolme yötä kulkea
vahtaamassa. -- Nythän on kai ensi yönä yhdeksäs yö siitä asti kuin
karhu kävi teillä lehmiä kaatamassa?"

"Niin on", vastaa Iikka.

"No niin. Ei ole vielä siis myöhäistä. Vielä saattaa metsän kuningas
haaskalla käydä. -- Ja jos ei ala vahtuu onnistua, niin en tiedä muuta
neuvoa kuin että annetaan jahtivoudin kutsua kylän väki kokoon, mies
tai kaksi talosta, karhua ahdistamaan."

"Tuskinpa se tulee saaduksi sitenkään. Se ei kuitenkaan kaadu ennenkuin
on sallittu."

"No, emmehän voi arvata, satuttaisiinko tuota saamaan kierretyksi ja
tapetuksi, vaan saisihan kuitenkin koettaa. Ainakin mahtaisi jahdista
olla se seuraus, että metsä näiltä seuduilta pois pakeneisi."

"Jos niin on asia", puuttuu keskusteluun Mäntyvaaran emäntä, "niin
kyllä silloin on parasta että asia heti ilmoitetaan jahtivoudille.
Kovinhan metsän eläjä jo on pahaa karjallemme tehnyt, ja kuka tietää,
mitä se vielä tekee, ell'ei se tule aikoinaan tapetuksi tai ainakin
pois ajetuksi!"

"Eihän sen vastaisia tekoja kukaan tiedä", sanoo Peltolan emäntä, "vaan
arvattavasti se, niin kauan kuin se lähimailla pysyy, tekee paljon
vahinkoa, säikyttelee karjaa, niin että se on alinomaisessa pelossa."

"Niin se tekee. Ja lehmät kyllä mahtanevat tuntea, että se on
lähiseuduilla silloinkin kun se ei näytä itseään; ja sen vuoksi ne vaan
peloissaan ammoilevat, eivät syö, eivätkä lypsä."

"Mahtaisikopahan", sanoo Iikka, "metsän eläjä kovin säikkyä, jos kohta
koko kylä miehissä sitä hätyyttäisi! Saattaisihan se ajon jälkeen taas
palauta paikoilleen, koskapahan se ei ole pois paennut, vaikka me sitä
olemme hätyyttäneet, vaikka me sitä olemme ampuneetkin ja möykettä
pitäneet haaskan lähellä."

"Eiköhän tuo mahtaisi", arvelee Janne, "lopulta paeta, jos se ei
tulisi tapetuksi. Mutta kyllähän taitaisivat miehet käydä vähäksi, kun
olisi siksi laaja ala kuljettava, ja siis saattaisi käydä niin, jottei
saataisi petoa kierretyksi, varsinkin kun on kykenevästä johtajasta
puute."

"Niinpä hyvinkin kävisi."

"Sen vuoksi, kuule Lauri, on parasta, että sinä vielä monioita öitä
käyt vahtaamassa, ennenkuin muuhun hommaan ruvetaan."

"Saattaisihan tuonne mennä", vastaa Lauri, "jos olisi tietty, että
siitä mitään hyötyä on. Mutta sitäpä en luule olevan, eikä minua sinne
haluta. Siellä tulee kovin pitkä yö yksinään ollessa. Kumppanin kanssa
siellä kyllä yö paremmasti kuluisi."

"Eihän siellä miehellä mitään hätää ole talailla istuessa", vakuuttaa
Janne. -- "Vaan jos kumppania haluat, niin semmoisen kyllä saat."

"Mahtaisikohan sinne kenelläkään mieli tehdä?"

"Voi toki", vakuuttaa Kalle. "Kyllähän sinne halukkaita aina olisi.
Kyllä kai minäkin..."

"Voi, lähtisitkö sinä Kalle?" huudahtaa Kaisu iloisesti.

"Ka, kyllä kai minä mielelläni lähtisin, jos ei kenelläkään sitä
vastaan olisi."

"Kenelläpä sitä vastaan olisi!" sanoo Iikka tyyneesti. "En kai minä
kiellä, Kalle, sinua tulemasta, jos sinua vaan haluttaa. Vaan niin minä
luulen, että pitkäksi sinulla siellä yö tulisi."

"Mahtaisikopahan liian pitkäksi tulla! Eihän siellä talailla mitään
hätää ole, ja minä kyllä en pelkää; en ole pelännyt ennenkään. -- Olen
valmis lähtemään vaikka jo ensi yöksi."

"No, lähde siis vahtaamaan!" kehoittaa Kaisu. "Lähde Laurille
kumppaniksi! Muuten kyllä hänellä ei lähtöä tule. Hänessä itsessään ei
ole mitään intoa, ell'ei toinen sitä häneen pane."

"Minussako!" mutisee Lauri hiljaa. "Mitäpä minä tyhjän tähden rupeaisin
innostumaan, kun olen nähnyt, ett'ei innostuminen mitään auta!"

"Meille hyvin sopii", sanoo Janne, "että Kalle jo ensi yöksi lähtee
vahtaamaan, nyt kun meillä kiirein aika on sivu. Päätetään siis niin,
että hän Laurin kanssa lähtee."

"Se on mainion hyvä asia", iloitsee Kaisu. "Kun sinä, Kalle, lähdet,
niin on syytä toivoa, että, jos hyvä onni sattuu, sinä saat metsän
kuninkaan kaadetuksi."

"Älähän ennen aikaa mitään toivo!" varoittaa Kalle. "Eihän ole vielä
sanottu, että karhu ollenkaan enää käypikään haaskalla. Mutta kyllä
minä mielelläni lähden vahtaajaksi, koska ei kukaan tunnu sitä
kieltävän."

"Eihän toki", vakuuttaa Mäntyvaaran emäntä. "Minä mielelläni näen, että
metsän petoa millä keinoin tahansa koetetaan hengiltä saada, siitä kun
on kovin suuri vastus karjalle; ja oikein minä olen ihastuksissani
siitä että sinä Kalle nyt lähdet vahtaajaksi, sillä sinähän olet tarkka
ampuja."

"Tule vaan, Kalle!" kehoittaa myös Iikka. "Vaan tyhjään minä luulen
vahtuun menevän; ja sen minä sanon, ett'ei metsän vilja kaadu ennenkuin
on sallittu."

"Älähän toki!" muistututtaa Janne. "Siinä tapauksessahan ei karhun
pyynnistä koskaan tarvittaisi mitään huolta pitää. Jos nimittäin ei
olisi sallittu karhu kaatuvaksi, niin se ei saisi surmaansa, vaikka
sitä kuinka paljon tahansa hätyytettäisiin, ja jos taas olisi sallittu,
niin se kaatuisi ihan itsestään, kenenkään siihen koskematta."

"No, en minä varsin niinkään arvele; mutta kuitenkin uskon, ett'ei
mörkö henkeään heitä, jos ei niin ole sallittu, vaikka kuinkakin sitä
ahdistettaisiin; ja jos taas on sallittu sen kaatua, niin saattaahan
se saada surmansa muullakin keinoin kuin pyssyn luodista, esimerkiksi
loukkaassa.

"Usko minua, kuule, Iikka! Karhu on siksi viisas eläin, että, jos
ei käytetä hyväksi kaikkia mahdollisia keinoja sen tappamiseksi, se
muutoin helposti saattaa surmansa välttää."

"Olipa nyt miten tahansa, päätös kuin päätös. Kalle tulkoon vahtaajaksi
Laurin kanssa, niinkuin jo tuumattiin. Laittauduhan, Kalle, valmiiksi
meidän lähtöömme asti! Meidän veneessämmehän sinun paraiten sopii
tulla."

"Kyllähän minä pian joudun", vastaa Kalle. "Mutta eihän vielä mihinkään
kiirettä ole."

"Se sopii kyllä", myöntää Janne, "että Kalle teidän veneessänne lähtee.
Sinä saat, Kalle, nyt kulkea vahtuussa ainakin pari yötä. Sitten minä
tulen tiedustelemaan, miten on käynyt. Mutta jos jo ennen sattuisi
metsän kuningas keikahtamaan, niin tietysti on heti tännekin sana
laitettava."

"Se nyt on tietty", vakuuttaa Iikka.

"No, se on siis päätetty, että me molemmat, Lauri ja minä, lähdemme
vahtaamaan?" muistuttaa vielä Kalle. "Vai kuinka Lauri?"

"Niinhän se päätettiin", vastaa Lauri vakavasti.

"Sinä siis lähdet mukaan?"

"Ka, saatanhan tuota lähteä."

"Mielelläsikin?"

"No, eipä minulla juuri halua suurta tunnu sinne olevan, vaan saatanhan
kuitenkin lähteä."

"En minä tietysti tahdo pakoittaa, kun ei sinulla halua liene. Tohdin
minä yksinänikin mennä."

"Sen kyllä uskon, vaan saatanhan minä lähteä sinulle kumppaniksi."

"Kahdenhan yö huvemmasti kuluu", muistuttaa Peltolan emäntä.

"Onhan toki isommasti huvempi kahden ollessa", vakuuttaa Janne. "Ja
onhan toinen pyssymies toiselle varana, jos ei satu ensi laukaus
onnistumaan, silloin kun sattunee karhu haaskalle tulemaan."

"Sinä siis varmaan lähdet mukaan?" kysyy vielä Kalle Laurilta.

"Ka, lähdenhän toki, kun tulin luvanneeksi kerran", vastaa Lauri.

"Onhan sinulla pyssy kunnossa?"

"Ka, on kai se samanlaisessa kunnossa kuin ennenkin, ehjä ja tarkka, ja
se tehoo kyllä, kun ei lie mikään sitä pilannut."

"Mikäpä sen olisi pilannut! Älä sinä nyt semmoista puhukaan!"

"Mitenkä, Kalle, sinun pyssysi luottaa?" kysyy Kaisu.

"Ka, luottaahan se ainakin lintuja ampuessa, ja niinpä luulen, että
tehoo se metsän viljaankin."

Keskustelua riittää vielä vähän aikaa, ja mielet innostuvat
innostumistaan. Jokainen kuvittelee mielessään, mitenkä mahtanee
vielä vahtuu päättyä, ja luottamus Kallen rohkeuteen ja ampumataitoon
herättää monessa toivon, että vielä ennen talvea saadaan mesikämmenen
peijaita pitää. Mutta eihän tulevaisia asioita ihminen voi edeltäpäin
tietää. Sittenhän näkyy.

Vihdoin keskeytyvät mietteet, tuumailut ja tarinat. Mäntyvaaralaiset,
kiiteltyään ja hyvästeltyään, poistuvat Kallen kanssa Peltolasta,
ja Peltolaiset, kiiteltyään käynnistä, saattavat heidät rantaan,
katselevat heidän lähtöään; ja toivottavat onnea matkalle, onnea
Kallelle ja Laurille, jotka lähtevät vahtaamaan.



XV.


Veneen vesille työnnettyä tarttuvat soutajat heti airoihin, Kalle ja
Kaisu etuteljolla ja Lauri takateljolla, ja isäntä perässä rupeaa
huopaamaan, vaan emäntä istuu jouten keskellä venettä.

On jotenkin kova vastatuuli, joka kohottaa melkoisia aaltoja; näkyypä
selällä siellä täällä vaahtopäisiäkin laineita. Mutta Mäntyvaaran vene
reippaiden soutajiensa avulla lähtee kuitenkin hiljokselleen eteenpäin
kiitämään. Peltolaiset rannalta vähän aikaa katseltuaan, kuinka se
keveästi halkaisee vastaan vierivien laineiden harjat, kuinka se
keikkuilee aalloilla, milloin kohoten, keula pystyssä, korkean aallon
huipulle, milloin taas solahtaen, keula alaspäin, aallon pohjaan,
-- Peltolaiset tätä näkyä katseltuaan palaavat kaipauksen tunteilla
kotiaan.

Tuuli ja aallot kyllä kovasti kulkua vastustavat; mutta soutajat,
tottuneet kun ovat, tekevät airoillaan voimakkaita vetoja, ja vakaisena
istuu isäntä perässä, käyttäen taitavasti huoparimiaan ja venettä
ohjatessaan väistäen pahimmat aallot. Monesti ne näyttävätkin hyvin
uhkaaville, kun ne pauhinalla venettä vasten syöksyvät, kun ne lyövät
veneen laitoja vasten milloin keulasta milloin sivulta ja näyttävät
ikäänkuin tahtovan niellä koko keulan. Mutta keveästi keula kohoaa
taivasta kohti ja niinkuin mäen päälle kiipeää vene aallon huipuille,
vaan sieltä se taas äkkiä jyrkkää aaltoa myöten solahtaa alas ja
ikäänkuin kätkeytyy laineiden väliin. Näin kulkiessaan, aallokossa
keikkuessaan, vene silloin tällöin vettä vähän ryypiskelee. Aina joskus
jostakusta aallosta roiskahtaa vähän vettä soutajien päälle keulan
puolella; mutta perempänä istujat eivät vähääkään kastu.

Kalle soutaessaan tekee pitkiä, voimakkaita vetoja, niin että sujahtaa
airon terä ja syntyy airon jälkeen vaahtoinen pyörre, joka kuitenkin
pian aalloissa häviää. Kaisulla taas, joka on tottunut soutamaan
lyhyeen ja tiheästi, tekisi mieli tehdä entiseen tapaansa, mutta hänen
tietysti täytyy mukaantua Kallen mukaan, ja sen vuoksi souto häntä
nyt vähän oudostuttaa, vaan hyvin hän kuitenkin tehtävänsä tekee ja
ponnistaakin aika lailla. Siinä molemmat nuorukaiset rinnatusten
etuteljolla soutavat, Kalle vakaisena ja tyytyväisenä, Kaisu
iloisena, hymysuin, ja luovat katseensa milloin taantuvaan Peltolan
rantaan, milloin läikkyviin laineisiin, milloin veneen peräpuolella
istujoihin, joita ei aalto näy ollenkaan kastelevan, milloin taas he
katsoa vilkaisevat hymyillen toisiinsa. Heistä molemmista tuntuu niin
oudolta, tuntuu niin somalta toistensa sivulla olla, jotta he toistensa
soutoa ja toisiaan katsellessaan eivät aina arvaa olla varuillaan,
kun jostakusta aallosta vettä heidän päällensä roiskahtaa. Naurusuin
katselee Kaisu Kallea, jotta miksi se niin harvaan vetää, ja Kalle taas
katselee, kuinka Kaisulla aina airo yrittää käydä veteen ennen aikojaan
ja sieltä taas liian pian kohota.

"Älä sinä hätäile!" muistuttaa silloin Kalle Kaisua. "Pidä airoa
enemmän aikaa vedessä, niin paremmin saatat yhtä mukaa soutaa!"

Samalla muuan iso aalto lyöpi vettä sisään ja kastelee häneltä takin
liepen.

"Ahaa, kastuitpa!" huudahtaa silloin Kaisu.

"Enpä kovinkaan", vastaa tyyneesti Kalle ja puistelee takin helmaansa
sekä asettelee paremmasti pyssyään, joka hänellä on vieressään
nahkakotelon sisällä.

"Jopahan ryyppäsi vene", kuuluu isännän ääni perästä.

Kalle, nähdessään äsköstä vielä isomman aallon vierivän Kaisun
puoleista laitaa kohti, sanoo sitten vieruskumppanilleen:

"Odotahan, kohta kastut sinäkin!"

Samalla, ennenkuin Kaisu arvaakaan, räiskähtää vettä oikein hyväsesti
hänen helmalleen.

"Saitpahan sinäkin!" sanoo silloin Kalle, suu vähän hymyssä.

"Olipa siinä aallossa vettä", naurahtaa Kaisu ja puistelee vyölinäänsä
ja helmaansa.

"Jopa nyt taisi kastella", äännähtää Lauri, nähtyään hänkin, miten
Kaisulle kävi.

"Tottapahan kesä kuivaa, jos kasteleekin", vastaa Kaisu, "enkäpä minä
tässä yksinäni kastukaan. Mutta sinulla näyttää kovin hyvä paikka
olevan. Ei olisi vaarallista, jos sinäkin vähäsen kastuisit."

"No, eipä ole siitä haittaa, että kuivana pysyn; eikä aalto minua
kyllä kastele, kun et sinä vaan airollasi vettä päälleni räiskyttäne.
Tiedäkin, että katsot tarkkaan, miten sinä airoa pitelet!"

Kyllä vaaditaankin soutajilta, että oikein osaavat airoa pidellä.
Muuten vaan tämmöisessä aallokossa monikin airon veto tyhjään menisi,
monestikin airo vettä veneeseen syytäisi, sillä soutajien täytyy
vetästä airoillaan milloin aallon pohjasta milloin harjalta; airo
on pistettävä milloin syvempään milloin ylemmäs. Mutta kyllä näkyy
soutajista, että ovat he ennenkin tuulessa ja aallokossa liikkuneet.
Heillä käypi souto tasaisesti ja sievästi vene hyppii aallolta aallolle
ja kiitää hiljoksellen eteenpäin.

Melkein äänetönnä istuu emäntä veneen pohjalla, eikä isäntäkään hyvin
monta sanaa puhu. Hän vaan vakaisena istuu perässä, ja työntäen
voimakkaasti huoparimillaan luopi tyyneen katseensa eteensä ja
silmäelee kohti vieriviä laineita. Tyyneinä ja vakaisina myöskin
Lauri ja Kalle tekevät voimakkaita vetoja. Kaisu sitä vastoin istuu
hymyillen, naurusuin, ja somalle tuntuu hänestä nyt souto, ja
soutaessaan hän kääntää kirkkaat, vilkkaasti pyörivät silmänsä milloin
minnekin päin. Hän lennättää katseensa milloin taantuvaan Peltolaan,
milloin taivaalle, milloin aallokkoon, milloin taas Kalleen ja muihin
veneessä istujiin, jotka kaikki istuvat tyyneinä niinkuin eivät
tuulesta mitään tietäisi, niinkuin ei aalloista olisi soudolle mitään
haittaa. Hänestä tuntuvat nimittäin laineet jotenkin haittaavan soutoa,
kun, hänen airoa veteen pistäessään, milloin aallon harja, milloin
aallon pohja sattuu airon kohdalle, niin että hänellä airo sattuu
milloin liian syvälle aallon sisään, milloin taas ainoastaan vähän
hipaisee aallon laitaan. Sen vuoksi hän melkein ihmetellen katselee,
kuinka toiset soutajat liikuttavat airojaan melkein yhtä mukavasti kuin
tyyneelläkin. Juuri kun hän ihmettelee Kallen soutoa ja katselee, eikö
tällä vahingoissakaan koskaan airo satu aallon sivu luiskahtamaan,
kuulee hän isännän huudahtavan: "Varokaapa nyt itseänne siellä
keulassa! Kohta iso aalto teidät kastelee."

Soutajat kääntyvät nyt katsomaan, kuinka likellä ja kuinka suuri
se lähenevä aalto on, vaan samalla se syöksyy venettä vasten niin
korkeana, että sen päällyspuoli valuu kerrassaan yli koko keulan ja
kastelee niin hyvin etuteljon kuin sen päällä istuvien soutajien
selkäpuolet, ennenkuin he ovat aallon edestä ennättäneet siirtyä.

"Voi hirmuista!" huudahtaa silloin Kaisu, heti paikaltaan hypähtäen.
"Kylläpä oli kauhea aalto!"

"Tulipa siitä vettä, siitä aallosta!" sanoo Kalle, paikaltaan
kohottuaan hänkin ja sitten kämmenellään vettä teljolta pyhkien.

"Kylläpä oli aaltoa!" ihmettelee emäntäkin. "Vähällä oli jo minunkin
kastella."

"Eipä paljon puuttunut, ett'ei olisi minuakin kastellut", sanoo Lauri.

"Kylläpä nyt ryypäsi vene hyväsesti!" lausuu isäntä.

Mutta niin pian kuin korkea aalto oli mennyt menojaan, istuvat soutajat
taas paikoilleen ja työntävät airoillaan eteenpäin venettä, joka jättää
jättämistään Peltolan rannan taaksensa.

Iloisena liikuttelee Kaisu airoaan; niin mukavalle tuntuu hänestä
kulku, tuntuu somalle Kallen sivulla istua ja kiikkua veneessä, joka
aallokossa mukavasti keikkuilee. Hän luopi iloiset, veitikkamaiset
katseensa milloin mihinkin, ja kummastellessaan, ett'eivät perempänä
istujat vahingossakaan satu kastumaan, ei hän aina huomaakaan, miten
hänellä airo veteen sattuu. Varsinkin Laurilla on hänen mielestään
kovin mukava paikka, siitä kun aalto ei koskaan satu vettä yli lyömään;
se äskönenkin iso aalto vieri sivu, Lauriin koskemattakaan. Naurusuin
katsellessaan Lauriin päin, sattuu hänellä airo luiskahtamaan aallosta,
hipaisten vaan aallon laitaa, ja silloin siitä räiskähtää vettä suoraan
Laurin niskaan.

"Voi sen tyttöä!" huudahtaa silloin Lauri, "kun päälleni räiskytit,
ihan niskaan." Ja hän kallistaa päätään alaspäin. "Nyt sinun pitäisi
tästä airosta saada."

"Älähän toki! Enhän minä tahallani..." puolustelee Kaisu itseään. "En
arvannutkaan, että airo olisi ollut syvempään pistettävä."

"Et arvannut! Eihän sinusta sitten soutajaksi olekaan."

"Kyllä minä soutaa osaan. Mutta tuleehan se usein vahinko viisaallekin;
eikähän se nyt iso asia ollut, että sinäkin vähän kastuit."

"Eikö ollut! Tiedä, ett'et puhu tuolla lailla! Ja jos vaan vielä minua
kastelet, niin."

"No, älähän ole milläsikään! Kyllä minä koetan varoa, ett'ei minun
airostani enää räisky."

Mutta Laurin ja Kaisun välisen keskustelun loputtua, siirtyvät
keskustelioilla pian ajatukset ja puheet taas toisiin asioihin. Ja vene
sillä välin etenee etenemistään Peltolan rannasta, keikkuilee selän
laineilla, pyrkien Mäntyvaaran rantaan päin.

Kalle soutaessaan näyttää hyvin tyytyväiseltä, siinä kun hänen
sivullaan istuu punaposkinen, hymyhuulinen, iloinen tyttö, siinä kun
hän saapi istua Mäntyvaaran Kaisun rinnalla. Jos hän milloin häneen
katseensa luopi, saapi hän nähdä vaan iloisen, lempeän silmäilyn;
eihän siis kummakaan, että olo Kaisun sivulla tuntuu hänestä niin
miellyttävälle. Mielellään hän häntä katselee ja ajattelee, vaan sen
ohessa hän ajatuksensa muuallekin kiidättää ja muistelee varsinkin
matkansa päämäärää. Hänhän on menossa karhua vahtaamaan, ja arvelu
siitä, saapiko hän vielä omin silmin nähdä metsän kuninkaan, antaa
hänelle aihetta moniin ajatuksiin. Jos se tulisi haaskalle ja hän
sitten ojentaisi kätensä sitä ampuakseen, kuinka hänellä silloin sydän
sykähtäisi, kuinka menisi mieli hyväksi! Ja jos laukaus onnistuisi ja
hän mesikämmenen kanssa Mäntyvaaraan palaisi, kuinka silloin talon väki
riemastuisi siitä!

Kaisu erittäinkin siitä mahtaisi iloita, se kun jo oli iloinnut siitä,
että hän tarjoutui vahtaajaksi.

Ja Kalle luopi nyt ystävällisen silmäilyn Kaisuun, joka iloisesti
vastaan myhäilee. Hänestä tuntuu hyvin somalle katsella tämän
veitikkamaista, vaan lempeää silmäilyä, tämän hymyileviä huulia, tämän
punoittavia poskia. Siinä näyttää Kaisu hänen mielestään niin sorjalle
ja somalle, niin iloiselle ja hyvän luontoiselle, jotta hänestä tuntuu,
ett'ei hän ole semmoista tyttöä toista vielä nähnytkään. Tuntuu niin
somalta, kummalliselta, oudolta, jott'ei hän ole oikein selvillä vielä
itsekään siitä, mikä hänen tunteensa on niin kiihoksiin saanut. Onhan
hän Kaisun parissa usein ennenkin ollut, mutta ei hän ole tuntenut
ennen itseään niin lumotuksi kuin nyt. Hyvänä tyttönä hän oli aina
Kaisua pitänyt, mutta varsinkin viime matkansa jälkeen Perttulikirkolla
oli hän tuntenut itsessään tavallista enemmän mieltymystä häneen, oli
ruvennut usein muistelemaan häntä. Ja tähän muistelemiseen oli antanut
aihetta luulo, että Kaisulla kenties oli sulhanen. Hän oli alkanut
aavistaa, että Kaisulla olisi tekeillä lemmen liitto erään toisen
kanssa. Se oli vaan aavistus, kenties väärä -- hyvä, jos niin olisikin,
mutta voisihan olla mahdollista, että siinä yhtä hyvin saattoi olla
perää. Kukapa se kenenkään sydämmen asiat tarkkaan tietää, ennenkuin ne
ilmi tulevat!

Näissä mietteissään muistelee Kalle, mitä hän Perttulin aikana oli
nähnyt. Perttuli-lauantaina hän astuskellessaan kentällä kauppamiehen
talon likellä huomasi siellä Kaisun ja Honkavaaran Liisan, jotka
käsitysten käyskentelivät, iloisessa sananvaihdossa keskenään.
Hän lyöttäysi heidän seuraansa ja näki silloin, että Kaisulla oli
uusi korea huivi. Kysyttyään, mistä tämä oli sen saanut, sai hän
vastaukseksi, että se oli Kalliovaaran Heikin ostama. Kaisu oli
nimittäin ennen ollut kahden kesken Heikin kanssa, joka oli vienyt
hänen kauppapuotiin ja siellä valikoinut hänelle sen korean huivin,
joka hänelle nyt oli. Silloin tuntui Kallea harmittavan, että Heikki
oli kerennyt ennen häntä. Olisihan hänkin yhtä hyvin saattanut Kaisulle
huivin ostaa, ja olisikin niin tehnyt, ell'ei Heikki olisi herennyt
ennen. Siinä hän katseli tyttöjä ja palloili mielessään sitä, että
Heikki oli ennättänyt tehdä Kaisulle sen palveluksen, jonka hän oli
aikonut tehdä. Mitä hänen nyt tuli tehdä? No, Liisahan oli vielä
saamatta; sitä ei ollut kukaan muistanut. Mitenhän olisi hänelle
ostaa? Hän loi silmänsä Liisaan, ikäänkuin katsoakseen, kannattaisiko
sille ostaa. Ja Liisa puolestaan silloin hymyillen häntä katseli,
katseli lempeitä, kysyvillä silmillä ja näytti niin miellyttävälle,
että hän päätti hänelle kyllä kannattavan jotakin ostaa. Mutta niin
tuntui kuitenkin, että Kaisulle hän olisi mieluummin ostanut. Silloin
hän kutsui molemmat tytöt kanssansa puotiin, jossa he katselivat
puotitavaroita ja koettivat löytää kauniinta ja mukavinta; ja siellä
hän osti Liisalle kauniin huivin, mutta ostipa hän Kaisullekin korean
vyölinän. Sitten hän lähti heidän kanssaan kävelemään; ja molemmat
tytöt olivat hyvin iloisia ja puheliaita ja näyttivät niin sieville ja
somille, jott'ei koko kirkkoväen joukossa ollut semmoisia, varsinkaan
Kaisun vertaista. Seurustelu heidän kanssaan tuntui hyvin mukavalle,
mutta sitten yhtyi heihin Heikki, joka oli kyllä hyvin iloinen ja laski
leikkiä ja nauratteli tyttöjä, vaan kuitenkin häntä tuntui harmittavan,
että Heikki valtasi tyttöin mielet, puheli ja laski leikkiä erittäinkin
Kaisun kanssa, jott'ei hänelle paljon suunvuoroa jäänytkään.

Näissä muistelmissa ollessaan Kalle taas luopi silmäilyn Kaisuun,
ikäänkuin tämän silmistä lukeakseen, minkälaiset ajatukset Kaisussa
liikkuu, minkälaisessa suhteessa tämä on Heikkiin. Mutta eipä näy
olevan helppo päältäpäin katsoin lukea toisen ajatuksia. Kaisun
kirkkaista, lempeistä silmistä ja hymyilevästä, vapaasta katseesta hän
ei voi päättää, onko tämän suhde Heikkiin mikään erinomaisen hyvä.
Melkeinpä voisi luulla, että, jos Kaisun mieliala kuvastuu hänen
ulkomuodossaan, tällä vielä on sydän yhtä vapaa kuin katsekin. Jospa
niin olisikin! Mutta puhuttiinhan jo kauan aikaa sitten, että Kaisun ja
Heikin väli olisi hyvin hyvä, että heistä kyllä saattaisi pari tulla.
Sitten kyllä ei ole kuulunut siitä mitään. Mutta hyvinpä näytti Kaisu
Perttulina Heikin seurassa viihtyvän. Kenties hän on jo Heikin morsian.
Voi, tämä ajatus tuntuu tekevän hänen murheelliseksi! Vaan miksi hänen
siitä tarvitseisi surra? Onhan hänellä vielä sydän vapaa. Mutta kenties
se ei olekaan. Kenties Kaisu sen on lumonnut. -- Ei, kyllä hänen vielä
pitää saada selko asiasta, hänen pitää saada tietää, minkälainen on
Kaisun suhde Heikkiin. Tässä siitä ei sovi ruveta kyselemään. Se täytyy
jättää vastaiseksi. Jos hän vahtuussa käydessään saisi metsän kuninkaan
kaadetuksi, niin silloin hän varmaankin tunsi mielensä rohkeammaksi,
silloin hän saisi monelta kunnioitusta osalleen, siis Kaisultakin --
silloinhan sopisi hänen tiedustella Kaisun mielialaa, silloin hän
tuntisi varmaan itsessään tarpeeksi rohkeutta lausua julki ajatuksensa.

Kallen näissä mietteissä ollessa istuu Kaisu hymyillen hänen vieressään
ja soutaessaan lennättää ajatuksensa milloin minnekin; eivät ne ole
niin syvällisiä kuin Kallella. Ne sattuvat hetkeksi yhteen, hetkeksi
toiseen asiaan, samoin kuin hänen silmäinsä katsekin. Milloin ovat ne
taantuvan Peltolan vainioin ja asukkaiden luona, milloin lainehtivassa
järvessä, milloin Kallen ja muitten luona. Mukavalta tuntuu Kaisusta
istuminen Kallen sivulla, semmoisen uljaan, reippaan, jopa pulskankin
pojan sivulla. Eipä löydykään monta sen veroista nuorukaista. No,
olihan se Heikkikin aika raitis poika, vieläpä luonnoltaan Kallea
paljon iloisempi. Hyvin mukava hänellä oli ollut aina Heikin seurassa,
se kun oli semmoinen sukkela leikin laskia, puhui ja valehteli milloin
mitäkin. Meni se kuitenkin joskus ilveissään liian pitkälle, jotta
häntä mieli suututtaa; vaan se ei koskaan pahakseen pannut, jos hän
mitä sille sanoi; ja jos se jonkun tyhmyyden tekikin, niin se osasi
aina jollain sukkeluudella kaikki pahat parantaa.

Vene on jo melkoisesti etennyt Peltolasta ja on nyt niin lähennyt
Mäntyvaaran rantaa, että aallot eivät sitä enää niin keikuttelekaan,
ranta kun täälläpäin on isosti suojana. Aallot käyvät yhä pienemmiksi,
tuulen voima yhä vähemmäksi, souto keveämmäksi, kuta enempi vene rantaa
likenee, eikä enää vettä roiskahtele veneeseen, joka nyt suuremmalla
nopeudella kiitää eteenpäin. Loppumatkalla ei kauan viivytäkään. Pian
ehditään tyyneelle rannalle, ja isäntä ohjaa veneen sen pitopaikkaan,
kivien väliseen koloon, johon on telat laitetut venettä varten.

Vene, kun väki siitä on maalle astunut, vedetään teloille, ja sitten
lähdetään taloon astumaan.

Mäntyvaarassa istutaan sitten vähän aikaa, syödään illallinen,
keskustellaan ja tuumaillaan, enimmästi karhuasiasta, lausutaan
arveluja karhun olopaikan suhteen ja mietitään, eikö sitä millään
keinoin voida saada tapetuksi, sillä saapi sitä ihminen miettiä jos
mitäkin keinoa sen hengiltä saamiseksi, ja se kuitenkin näyttää kaikki
surmapaikat varovan. Sitten, ennen pimeää, lähtevät Kalle ja Lauri,
pyssyt ja turkit muassaan, vahtuupaikalle, ja Kaisu sekä Tiina tulevat
heille jälkien paluuttajiksi.



XVI.


Jälkien paluuttajain kotia tultua ei Mäntyvaarassa enää kau'an valvota.
Naisilla kyllä tekisi mieli vähän aikaa vielä vahtaajia odottaa,
varsinkin Kaisulla, joka, tietäen Kallen hyväksi pyssymieheksi,
piankin uskoo vahtaajien kotia tulevan siinä tapauksessa jos karhu on
haaskalle tullut, sillä sehän, kun lienee käydäkseen, käypi haaskalla
tavallisesti jo iltayöstä. Mutta isäntä arvellen, ett'ei ensi yönä
tapahdu kummempia kuin ennenkään ja jos tapahtuukin, niin saapihan
siitä sitten tiedon, käskee väkensä mennä levolle, itse ensimmäisenä
levollisin mielin nukkumaan lähtien. Toiset, vielä viimeisen kerran
kuunneltuaan, eikö ala vahtaajia kuulua tuleviksi, ja kun niitä
ei kuulu, kun ei kuulu ulkoa muuta ääntä kuin vanhain petäjäin
huojumisesta syntyvä humina sekä tuulen suhina, käyvät vuoteillensa
hekin, seuraten isännän esimerkkiä; ja pian vaipuvat kaikki sikeään
uneen.

Seuraavana päivänä saadaan yöllä kotia tulleilta vahtuumiehiltä tieto,
ett'ei karhu ole ollenkaan käynytkään haaskalla.

Mutta Kalle, kerran Mäntyvaaraan tultuaan, ei aiokaan heittää
vahtuutaan yhdelle yölle, vaan päättää vielä onneaan koettaa ja aikoo
ensi yönä taas mennä vahtaamaan, vaikkapa yksin.

Laurilla taas on vahtuuinto kokonaan loppunut. Häntä ei haluta enää
kumppaninkaan kanssa mennä; pitkältä oli viimekin yö hänestä tuntunut.

Päivän kuluessa käypi Mäntyvaarassa muuan nainen, matkalla kirkolle
asioilleen, ja hän kertoo talon likellä häntä vastaan tulleen --
karhun, joka hänen nähtyään hiljolleen lähti metsään astumaan.

Tästä odottamattomasta tapauksesta saapi Kalle uutta intoa; mutta Lauri
samoin kuin isäntäkin pysyy yhtä levollisena kuin ennenkin.

Illan tultua, jo vähän aikuisemmin kuin viime kerralla, varustautuu
Kalle vahtaajaksi, ja Lauri lähtee häntä vaan saattamaan.

Haaskalle tultuaan kiipeää Kalle sukkelaan puuhun ja otettuaan turkin
päällensä rupeaa talaille istumaan ja asettaa pyssyn viereensä. Lauri
lähtee heti kotia astumaan.

Laurin mentyä jääpi Kalle ihan yksikseen kätköpaikkaansa istumaan,
äänetönnä odottamaan, onko yö kuluva yhtä hiljaisesti ja rauhallisesti
kuin viimekin kerralla, vai eikö ole mitään merkillisempää tapahtuva,
eikö ole metsän kuningas näyttäytyvä. Monet yöt olivat vahtaajat
ennenkin saaneet talailla valvoa mitään siitä hyötymättä. Hyvin
mahdollista on, että nytkin käypi samalla lailla. Mutta nyt kuitenkin,
koska karhu oli päivällä nähty ja siis on varma, että se jossain
likiseudulla oleskelee, on jotain toivon syytä, että se vielä käypi
entistä herkkuruokaansa katselemassa. Varsinkin kun se kerran lihan
makuun päästyään ei saane syödä lehmän tai lampaan lihaa muualla, koska
ihmiset nykyään jotenkin tarkasti eläimiään vartioivat, on toivon
syytä, että se tulee täältä ruokaa itselleen hakemaan. Mutta jos vaan
se on jostain muulta lehmän kaatanut, niin voipi olla mahdollista,
ett'ei se tänne enää tulekaan.

Kaikissa tapauksissa pitää vahtaajan olla valmis vastanottamaan sitä
millä hetkellä tahansa. Hän ei saa isosti äännellä eikä liikahdella,
jott'ei säikkyisi peto tulemasta, ja kun lienee vähänkään vihiä siitä,
että se on tulossa, silloin ei saa talailta kuulua pienintäkään ääntä
eikä liikuntoa, ei yskimistä ja rykymistä eikä edes hengittämistäkään.
Muutoin saattaa käydä niin, että peto, vaikka olisikin tulossa, ei
tulekaan haaskalle asti, vaan palaa kesken takaisin.

Kalle, tietäen, miten on oltava, istuu äänetönnä, liikkumatta
paikallaan, katsellen ja kuunnellen, eikö missään päin metsän peto
liikahtele.

Hänen odottaessaan aurinko vilahtaa esiin pilvien alta läntisellä
taivaan rannalla ja kauniisti välkkyilee sen loiste kuusten oksain
lomista. Mutta pian se katoaa puitten välistä näkyvien korkeiden ja
kaukaisten vaarojen taakse sekä jättää jälkeensä taivaan rannalle
kauniin, punervan hohteen.

Lepoon vaipuu luonto. Metsän lintusten viserrykset lakkaavat. Tuuli,
joka hiljalleen on puhaltanut ja heilutellut puitten latvoja, laimenee
vähitellen. Sen humina lakkaa ja suorina seisovat nyt kuuset, yhtään
oksaa liikuttamatta. Metsästä ei kuulu mitään liikettä, ei yhdenkään
elävän ääntä. Sääskistäkään ei ole nyt haittaa niinkuin kesällä.

Yksinään synkän ja aution metsän keskellä, kaukana kaikista
ihmisasunnoista istuu Kalle korkealla puussa ja odottaa, eikö rupea
karhu tulemaan. Jännitetyin tuntein hän odottaa, ajatellen mielessään,
että, jos hän saapi nähdäkseen metsän pedon, hän ei päästäkään sitä
käsistään, vaan hän ampuu sitä korvalliseen, eikä silloin kyllä käsi
vapise, eikä pyssy petä, kun ei liene ihan pilkko pimeä. Se jotakin
olisi, miettii hän, nähdä metsän kuninkaan tuossa ihan edessään ja
ihmetellä sen voimakkaita käpäliä, sen hyvää turkkia, sen pörhöistä
päätä ja vilkkaasti kiiluvia silmiä. Se olisi näky, joka ei joka päivä
ole nähtävä; se olisi näky, jota ei jokainen kuolevainen koskaan
elämässään näekään. Ja entä sitten, kun hän tähtäisi pyssynsä petoa
kohti ja ampuisi! Se joltakin tuntuisi. Siinä kyllä sydän tavallista
enemmän sykähtäisi, ei kuitenkaan pelosta, vaan hyvästä mielestä. Se
olisi hetki semmoinen, jota kyllä kannattaisi monesti jälestäpäinkin
muistella. Ja ampuminen tietenkin onnistuisi. Ei hän uskokaan, ett'ei
se onnistuisi, kun ei vaan hyvin pimeä sattuisi. Kun hän korvan juuren
laskettaisi niin eipä mahtaisi peto enää nousta. Ja kun hän sitten
näkisi metsän kuninkaan hengetönnä edessään, niin kyllä silloin
mahtaisi mieli hyvin hyvälle tuntua. Silloin hän tuntisi oikean
miehen työn tehneensä. Siinähän olisi metsän voimakkain, mahtavin
elävä saanut surmansa hänen kädestään. Semmoista tekoa kylän kesken
tietenkin urotyöksi mainittaisiin. Semmoisen teon johdosta tietenkin
Mäntyvaarassa nousisi ilo ja riemu semmoinen, jotta semmoista ei
ole ennen nähty, ei kuultu. Tosinhan ei isäntä mahtaisi häntä siitä
suuresti kehua, eikä hänen ansiokseen pedon kaatumista mainita; sanoisi
kenties vaan: "se oli niin sallittu." Mutta samapa se! Hyvillään tämä
kuitenkin olisi. Ja muori se vasta hyvillään olisi ja muut naiset.
Silloinpa mahtaisi Kaisu katsella häntä toisenlaisilla silmillä kuin
nyt. Silloinpa Kaisun, jos koskaan, täytyisi ihmetellä häntä ja
hetkeksi unehuttaa Heikki.

Kalle ajatuksissaan Kaisun luokse ehdittyään muistelee tätä taas
mieltymyksellä semmoisella kuin Mäntyvaaraan tullessaankin ja Kaisun
sivulla soutaessaan. Kannattaakin muistella semmoista tyttöä, sen
teräviä, vilkkaita silmiä, sen punoittavia poskia, sen hymyileviä
huulia, sen lempeää katsetta, sen hyväntahtoista luontoa, sen hellää
sydäntä. Onhan tosin Honkavaaran Liisakin miellyttävä tyttö, mutta
parempi on kuitenkin Kaisu. Kunhan se vaan ei olisi rakastunut
Heikkiin! Se olisi paha asia. Välistä on näyttänyt siltä, että hänen
pelkonsa olisi toteentunut, välistä taas aivan toisin. Ja se asia on
semmoinen, ett'ei se arveluilla selveä; se ei selveä ennenkuin hän
Kaisulta itseltään siitä selkoa vaatii. Ja selko siitä on saatava.
Muuten hänen tunteensa eivät rauhoitu; ja epätiedossa olo tuntuu kovin
vaikealta. Ja jos hän Kaisulta saapi semmoisen vastauksen, että tämä
myöntää sydämmensä olevan vapaan Heikin ja kaikkein muittenkin suhteen,
silloin hän ei voi olla hänelle tunnustamatta tunnetta, joka hänen
sydämmessään kytee, että hän rakastaa häntä.

Kalle näissä mietteissä päättää ennen pitkää tehdä lopun
epätiedostaan. Hän odottaa vaan sopivaa tilaisuutta. Jos hänen
vahtuunsa onnistuisi niin hyvin, että hän saisi metsän kuninkaan
kaadetuksi, silloin hän varmaankin rakastettunsa kotona tekisi selvän
asiastaan. Siinä tilaisuudessa, kun kaikkein Mäntyvaaralaisten mieli ja
kunnioitus olisi kääntynyt häntä kohtaan ja he tietäisivät hänen miehen
työn tehneen, eivät isäntä ja emäntä mahtaisi kieltää häneltä tyttöään,
vaan mielelläänkin suostuisivat hänen esitykseensä; siinä tilaisuudessa
varmaankin Kaisu, ihastuneena hänen urotyöstään, uskaltaisi häpeämättä
vastaanottaa hänen tarjouksensa ja tunnustaa hänelle rakkauttaan,
jos vaan hänellä sitä on häntä kohtaan. Ja jos näin tapahtuisi,
että hän voittaisi Kaisun sydämmen, silloinhan hän olisi toivonsa
perillä. Silloin olisi onni ylimmällään. Silloin tulisi tapahtumaan se
harvinainen kohtaus, että ratulat ja mesikämmenen peijaat sattuisivat
samalle kertaa. -- Mutta vaikkapa jäisikin metsän kuningas saamatta ja
mesikämmenen peijaat pitämättä, niin hän kuitenkin piakkoin esittää
tunteensa Kaisulle ja koettaa voittaa hänen sydämmensä. Ja jos se
onnistuu, silloinhan hän voi kehua suurimman toivonsa toteentuneen. Se
voitto olisi hänelle suurempiarvoinen kuin yhden karhun kaataminen.

Paitsi sisälliset tunteet ja halut ovat myöskin taloudelliset
asianhaarat syynä siihen, että Kalle toden teolla on ruvennut
naimista ajattelemaan. Äitinsä, joka jo alkaa vanhaksi käydä eikä
enää hyvin jaksa hoitaa taloutta niin isossa talossa kuin Peltolassa,
on ilmoittanut toivonsa olevan saada miniä taloon. Senkin vuoksi
jo pitäisi hänen vaimo itselleen valikoida. Ja isänsä on piakkoin
isännyyden hänelle jättävä. Mutta eihän oikein käy laatuun olla
isäntänä ilman emäntää. Ja kuka paremmin sopii emännän sijalle kuin
Kaisu! Sehän on hyvin kätevä, toimekas ja uuttera sekä sen lisäksi
lempeäluontoinen ja hyväsydämminen. Siitä epäilemättä tulisi kunnon
emäntä ja hyvä vaimo. Mutta jos se ei suostuisikaan häneen? Täytyisikö
hänen silloin muualta emäntä itselleen ottaa? Täytyisikö hänen kenties
turvauta Liisaan? Ja olisiko siitä hänelle vaimoksi ja Peltolaan
emännäksi? No, kyllähän siitä hyvä vaimo saattaisi tulla, ystävällinen
ja hyvänluontoinen; vaan tuskin mahtaisi se ison talon emäntänä saattaa
olla tarpeeksi toimekas. Ja saattaisiko hän sitä ruveta rakastamaan?
-- Ei. -- Kyllä hänen täytyy Kaisun suostumus saada; eikähän Kaisulla
olisi katumista, jos häneen suostuisikin. Pääsisi silloin hyvään taloon
emännäksi.

Näissä mietteissään keskeytyy Kalle, kun samalla metsästä kuuluu pieni
risahdus, niinkuin joku risu olisi poikki mennyt. Äänen kuultuaan hän
vähän säpsähtää ja rupeaa miettimään, mikä sen mahtoi synnyttää. Jopa
vähän ajan perästä kuuluu taas pieni ritinä. Varmaankin metsän elävä
mahtaa olla liikkeessä.

On jo hämärä; ei kuitenkaan niin pimeä, että se estäisi läheisiä
esineitä näkymästä.

Jännitetyin mielin Kalle odottaa, kuuntelee ja katselee, näkyykö mitään
tulevaksi. Kuluu muutamia silmänräpäyksiä, mitään näkymättä, kuulumatta
-- synkkä äänettömyys, kuolon hiljaisuus kaikkialla -- kunnes vihdoin
sivulta päin, vasemmalta puolen sitä puuta, jossa Kalle istuu, kahden
kuusen välisestä aukosta tulee näkyviin ison villakoiran kokoinen,
vankkajäseninen, musta eläin, joka hyvin hitaasti ja varovaisesti tuloa
tekee. Pian Kalle tuntee sen karhuksi.

Siinä nyt Kalle ensi kerran elämässään saapi omin silmin nähdä metsän
viisaimman, väkevimmän elävän, josta hän usein oli kuullut puhuttavan
ja joka metsän kuninkaaksi mainittiin. Siinä hän katselee sen tuloa
sykkivin sydämmin, ja hän tuntee nyt, kuinka veri lämpimästi hänen
suonissaan virtailee. Niin on tämä näky saanut hänen tunteensa
kiihoksiin, tämä verraton, harvinainen tapaus ja lähenemäisillään oleva
onnen kohtaus. Käsin pyssystään kiinni pitäen, sykkivin sydämmin hän
tarkasti seuraa silmillään ja korvillaan karhun hitaita ja varovaisia
liikkeitä, ja kauan hän saa odottaa, ennenkuin se monen varovaisen
askeleen, monen seisahtumisen ja epäilyksen jälkeen vihdoin ehtii niin
lähelle haaskaa, että on jo sopiva tilaisuus ampua.

Kalle silloin ojentaa pyssynsä sitä kohti, ampuakseen. Mutta ensimmältä
hänellä käsi hiukan vavahtaa, pyssy hiukan tärähtää; ja hän päättää
sen vuoksi sopivimmaksi odottaa siihen asti, että karhu käypi käsiksi
haaskaan. Vähän aikaa seisottuaan, katseltuaan ja kuunneltuaan, metsän
peto viimein astuukin suoraan haaskalle, syytää sukkelaan sammaleita
syrjälle ja rupeaa rohkeasti haisevaa lehmän raatoa syömään.

Kalle näkee nyt ratkaisevan hetken tulleen. "Nyt, jos koskaan", miettii
hän, "pitää minun ampua. Nyt, jos koskaan, on karhu kaatuva. Jos ei
ampuminen nyt onnistu, ei se sitten onnistukaan."

Hän tähtäilee, koettaa olla vakavana ja koettaa saada käsiään
vakaantumaan.

Pyssy pamahtaa.

Karhu, paraassa syöntihommassaan, mitään vaaraa aavistamatta, heti
pyssyn lau'ettua, nousee raivostuneena kahdelle jalalle, ja noustessaan
se vihan vimmassa etukäpälillään riuhtasee koko raskaan lehmän raadon
semmoisenaan maasta ylös; -- vaan tämän voimansa näytteen tehtyään
se kaatuu, vaipuu verisenä maahan ja jääpi liikkumattomaksi siihen
paikkaan.

Korvalliseen sattunut pyssyn luoti on vaikutuksensa tehnyt.

Riemullisin mielin, ilosta sykkivin sydämmin, astuu Kalle alas puusta
siihen paikkaan, johon karhu on kaatunut; ja varmasti vakuuttuaksensa
siitä, ett'ei siinä enää henkeä ole, koettelee hän käsin sitä,
tunnustelee sen vahvoja jäseniä. Mutta se ei enää nouse paikaltaan.
Se ei enää liikuta jäseniään, se ei kohota kämmeniään, joissa äsken
vielä oli niin ääretön voima; se ei pyörittele nyt päätään, ei vilkuta
silmiään, joissa vastikään vielä oli niin kirkas loiste. Liikkumatonna,
verissä päin se nyt makaa verestä punaisella mättäiköllä vast'ikään
käsistään heittämänsä lehmän raadon vieressä.

Niin on siis surmansa saanut se elävä, joka ihmisten karjoille jo oli
sanomattomat vahingot tehnyt, erinomattainkin Mäntyvaaran karjalle.
Niin on siis henkensä heittänyt metsän kuningas, joka eläessään oli
ennättänyt hengen ottaa sangen monelta lehmältä ja lampaalta. Siinä on
nyt kuolleena mesikämmen, jonka kaatumista moni oli jo kauan toivonut
ja jota väijyäkseen ja hengiltä ottaakseen sen jälkeen kuin se oli
Mäntyvaaralla tuhotyönsä tehnyt ensin Iikka isäntä ja Lauri sekä sitten
Kalle olivat monet yöt valvoneet. Sopiva tilaisuus sen ampuakseen oli
tarjoutunut ensimmäisille vahtaajille jo kahdestikin, jolloin olivat
sen nähneet, mutta kummallakaan kerralla eivät olleet heidän tuumansa
onnistuneet. Nyt vihdoin on vahtuu onnistunut, nyt vihdoin on metsän
kuningas kaadettu. Ja Kalle on tämän miehen työn tehnyt, ihan yksinään.
Onhan se tekoa se!

Vähän aikaa katseltuaan ja ihmeteltyään ammuttua otustaan, lähtee Kalle
iltayön hämärässä riemullisin tuntein ja kiirein askelin Mäntyvaaraa
kohti astumaan, siellä nostaakseen riemua sen tärkeän tapauksen
johdosta, joka hänellä nyt on ilmoitettavana, ja siellä kenties
lisätäkseen omaa ja toistenkin iloa erään muunkin asian johdosta, jonka
tapahtumiseksi hän nyt luulee sopivan tilaisuuden tarjoutuneen.



XVII.


Muutaman kirkkaan talvisen päivän iltapuolella, kun taivas on
valaistu lukemattomien tuikkivien tähtien ja kauniisti leimahtelevain
revontulten loisteella, on muutoin hiljaisessa Peltolan talossa
tavallista vilkkaampi liike. Kartanolla, joka tavallisesti on tyhjä,
näkyy nyt paljottain hevosia ja rekejä, ja jokaisen hevosen kaulassa
helisee monittain tiukuja. Silloin tällöin ilmaantuu pihalle joku mies
katselemaan, että hevosilla on syömistä. Asuinrakennuksen akkunoista
loistaa tavallista kirkkaampi valo, näyttäen, että joku juhlatilaisuus
nyt on Peltolassa. Usein avataan pirtistä porstuaan vievä ovi ja
silloin kuuluu sisältä ulos asti ilon ääniä, hyminää ja sorinaa, joka
syntyy paljossa väkijoukossa.

Sattuupa oven avautuessa nuori mies, mustiin vaatteisiin puettuna,
tulemaan porstuaan lämpimissään. Hän seisahtaa hetkeksi porstuan
ulko-oven viereen jähdyttelemään itseään, raitista ilmaa hengittämään.
Siinä seisoessaan hän silmäilee taivaalle, katsellen, kuinka kirkkaasti
tähdet loistavat, mutta erittäinkin ihmetellen leimuavia revontulia,
jotka, ikäänkuin lainehtiva tulimeri, milloin välkkyvät kirkkaammin,
milloin himmeämmin, välistä näyttävät sammuvan, mutta sitten taas
montaa vertaa kirkkaampina ikäänkuin syttyvät uudelleen. Tämä nuori
mies, joka tällä kertaa taivaan tulia ihailee, on uljasvartaloinen,
jotenkin kookas, harteva, kasvoiltaan vakavan, mutta kauniin ja lempeän
näköinen mies. Hän ei ole kukaan muu kuin Peltolan Kalle.

Kallen seisoessa ilmaantuu pian hänen viereensä sisarensa Elsa, joka
sievästi ja sorjasti puettuna, nuoren tytön iloisella mielellä, kevein
askelin lähenee veljeään ja sanoo hänelle:

"No, Kalle! Mitä täällä niin miettiväisenä katselet?"

"Enpähän niin erityistä", vastaa Kalle, vienosti hymyillen. "Silmäilen
noita revontulia, kuinka ne tänä päivänä niin erinomaisen kirkkaasti
palavat."

"Kylläpä tosiaan kirkkaasti palavat; vissiin sinun kunniaksesi."

Samalla ilmaantuu puhelevain viereen Mäntyvaaran Lauri ja lausuu heille
vakaisesti:

"Revontuliako täällä katsellaan?"

"Ka, niitähän tässä silmäillään", vastaa Kalle.

"Kylläpä onkin niissä katsomista. Eivätpä pala monesti noin
kirkkaasti.... Mutta lähtekäähän nyt tanssimaan! Sinua jo, Kalle,
kaivattiin."

Lähtevät pirttiin Kalle, Lauri ja Elsa. Ja sielläpä saavat iloista
elämää nähdä. Siellä on ihmisiä koolla paljon, juhlavaatteissaan
kaikki. On vanhaa ja nuorta väkeä sekaluttain, ukkoja ja akkoja, miehiä
ja naisia, poikia ja tyttöjä. Niiden kesken tietenkin on liikettä ja
hyörinää, puhetta ja pakinaa, naurua ja leikkiä. Pirtin peräpuolella
ison pintapöydän ääressä, johon on ruokia ja juomia ladottu, istuu
kaksi kylän kesken hyvin tunnettua miestä, toinen peräpenkillä pöydän
takana, toinen sivupenkillä pöydän pään kohdalla. Edellinen on
Korpimäen Aaro, joka on jo vanhanpuoleinen ja arvokkaan näköinen mies
ja joka monessa tilaisuudessa oli saanut puhemiehenä olla. Jälkimäinen
on Koivulan Kustu, kylän paras pelimanni.

Kustu paraikaa laskettelee iloista peliä ja monta nuorta paria tanssii
hänen pelinsä mukaan ympäri lattiaa, sill'aikaa kun isoin osa väkeä
tiheissä parvissa toinen toisensa vieressä seisoo tai istuu ympärillä.
Tanssivilla näyttää hyvin lysti olevan; jotkut ovat oikein palavissaan
paljosta tanssimisesta. Näkyy silloin poikain joukossa iloisia jos
vakaisiakin luonteiltaan; tyttöin joukossa punaposkisia, hymyhuulisia,
somia ja kauniita, jospa semmoisiakin, jotka ovat jääneet kauneuden
lahjaa vaille, jospa semmoisiakin, jotka eivät suutaan hymyyn vedä,
vaan ovat muuten tyytyväisten ja onnellisten näköiset.

Se pari, jota tällä kertaa enimmät silmät katselevat ja johon Kallen
silmäin katse ensiksi sattuu, on Kalliovaaran Heikki ja Mäntyvaaran
Kaisu. Iloisena, hikipäissään, sukkelasti ja keveästi liikkuen Heikki
viepi Kaisua, joka hilpeänä, punaposkisena ja onnellisena hänen
sivullaan hymyilee ja liikkuu yhä keveämmästi kuin Heikki. Kalle
tanssivien joukkoon tullessaan luopi hymyilevän katseen Kaisuun
sekä valitsee heti itselleen kumppaniksi Honkavaaran Liisan, joka
mielellään vastaanottaa tarjouksen ja niin lähtevät hekin toisten
tanssivien muassa kiitämään. Nuorelle Elsallekin tekee eräs nuori mies,
Viitavaaran Yrjö, tarjouksen. Niin hyörii nyt Peltolan pirtin lattialla
kolme paria, jotka epäilemättä ovat somimmat ja kauniimmat kaikista.

Mutta hyvin kauan eivät kuitenkaan parit pysy vaihtumatta, ja vaihtojen
välillä on silloin monella tilaisuus levähtää sill'aikaa kuin toiset
tanssivat, vaikka kyllä moni yhden kumppanin menetettyään joutuu heti
toisen kanssa tanssimaan. Niinpä Heikki monet kerrat Kaisua lattian
ympäri kiidätettyään ja viimein laskettuaan hänen väkijoukkoon, tekee
heti pienen kumarruksen Liisalle, jonka Kalle juur'ikään oli päästänyt,
ja lähtee hänen kanssaan liikkeelle, vaikka molemmat olivat aivan
palavissaan äsköisestä, ja Heikillä hikihelmiä otsalta tippuu. Kalle
taas, vähän aikaa levähdettyään, valitsee Kaisun kumppanikseen, ja
onnellisesti hymyillen nämä toisiansa rakastavaiset silloin tanssikehän
ympäri kiitävät.

Kun pelimanni vähäksi aikaa heittää soittonsa ja laskee viulun
kädestään ja tanssikin siis hetkeksi sen johdosta taukoo, silloin
Aaro täyttää hänelle viinapikarin, sanoen: "He otahan tuosta! Kyllä
semmoinen soitto jo ryypynkin kannattaa."

Kustu tyhjentää paikalla pikarinsa, arvellen: "Menee se vielä
toinenkin."

"He, ota, tästä saat!" sanoo Aaro, täyttäen hänelle uudestaan.

Sitten nousee Aaro seisaalleen ja puhuu koossa olevalle kansalle,
etenkin miehille:

"Kuulkaahan, hyvät ihmiset! Minulla olisi jotakin sanottavaa!"

Sill'aikaa selittää muu'an isäntämies toiselle: "Enpä olisi uskonut
vuosi sitten, että näin pian pääsisin tänne Peltolaan Kallen häihin.
Minä varmasti luulin, että ennen se Kalliovaaran Heikki kerkeää häänsä
pitää kuin Kalle."

"Ka, niinhän minäkin ensin luulin", myöntää puhuteltu. "Vaan eipä
se Kaisu Heikkiin taipunutkaan... Mutta kuunnellaanpa nyt, mitä
puhemiehellä on sanomista!"

Aaro jatkaa: "Te tiedätte kaikki, mikä merkitys tällä päivällä on. Te
tiedätte kaikki, että tämän talon isännän vanhin poika ja tulevainen
isäntä talossa sekä Mäntyvaaran Kaisu ovat tänään laillisesti
tulleet avioliittoon vihityiksi, ovat tehneet toisillensa pyhät
aviolupauksensa. Minun ei tarvitse teille muistuttaa heidän avujaan ja
hyviä puoliaan. Te tiedätte sanomattanikin heidän kunnollisuutensa ja
hyvän luonnonlaatunsa niin hyvin sulhasen kuin morsiammen. Muun hyvän
ohessa on Kalle siitä tunnettu, että hän tässä syksyllä ihan itsekseen
otti hengen metsän kuninkaalta. Sehän teko jo osoittaa miehessä olevan
rohkeutta ja kelvollisuutta. Kaisu taas on tyttö semmoinen, ett'ei
hänen veroistaan monta ole. Hän on tunnettu iloiseksi ja lempeäksi
luonteeltaan, näppäräksi toimissaan, ahkeraksi ja huolelliseksi
töissään; hänestä epäilemättä tulee hyvä vaimo ja kunnollinen emäntä.
Mutta minä tahdon teille vanhemmille ja kokeneemmille muistuttaa
mieleen nuoruutenne aikoja, jolloin te, nuori ja kaunis kumppani
sivullanne, rupesitte omaa pesää itsellenne rakentamaan. Silloin
talouden perustaminen olisi ollut vaikea monelle teistä ilman hyväin
ihmisten apua. Minä tahdon siis muistuttaa teitä, että samalla
lailla kuin hyvät kumppanit ennen teitä muistivat, te samalla lailla
muistaisitte näitä vasta-alkavia, jotka aikovat tähän taloksi ruveta!"

"Se on oikein!" huudahtaa Koivulan isäntä, lähestyessään puhemiestä
ja hänen haltuunsa muutaman rahan antaen. "Tässä on, mitä minulta
liikenee."

"Sillä keinoin", sanoo puhemies, tarjoten ryypyn Koivulaisille. "Ota
tästä."

Sitten sanoo puhemies väkijoukolle, pantuaan saamansa rahan pöydälle
peitteen alle: "Kuulkaahan hyvät ihmiset. Tässä on kunnon mies. Hän
pani tänne ison rahasumman."

Samalla lähestyy Aaroa Heikki, antaen hänelle hopearahan, kuitenkin
niin ett'eivät toiset sitä näe, ja sanoo: "Tuossa on minunkin osaltani!"

Puhemies pistää äkkiä rahan sinne, mihin äskenkin, ja antaa sitten
Heikille viinaryypyn, sanoen: "He, otahan tästä!"

Heikki juodessaan lasinsa tyhjäksi, sanoo: "Minä tyhjennän pikarini,
onneksi nuorelle parikunnalle."

"Sinä olit hyvä mies", sanoo puhemies ja täyttää uudestaan Heikin
lasin. "Sinun pitää vielä toinenkin ryyppy saada. He, otahan tästä
lisää!"

Sitten puhuu hän kovalla äänellä väkijoukolle: "Kuulkaahan! Tämä vasta
oli hyvä antamaan. Tänne pani hän hyvän rahan. Tehkääpä muutkin samoin!"

Tulee taas muuan mies ja antaa puhemiehelle toisten näkemättä, kuinka
iso raha se oli, ja saapi ryypyn, juopi ja poistuu.

Samalla kun Heikki palaa iloisena pöydän ääreltä, tarttuvat monet
miehet käsiksi häneen, kohottavat käsivarsilleen ja nostavat ilmaan
kattoa kohti sill'aikaa kuin toiset tekevät samoin Liisalle; ja
pian nähdään myös yhdellä lailla käyvän Peltolan Elsalle ja hänen
tanssikumppanilleen Viitavaaran Yrjölle. Monta kertaa paiskataan nämä
molemmat parit korkealle liki kattoa ja otetaan sitten käsille vastaan
ja taas paiskataan ylös. Sillä aikaa väkijoukossa monta henkeä yhteen
ääneen huutaa:

"Häät häistä, pi'ot pi'oista."

"Kemut kesteistä hyvistä."

Onhan nimittäin syytä toivoa, että häävierasten joukossa nuorimmat
ja kauniimmat parit, jotka useimmiten yhdessä tanssivat, lopettavat
lystinsä samalla lailla kuin nyt Kalle ja Kaisu ja laittavat ennen
pitkää häät, jos vaan heidän välillään on todellista ystävyyttä.

Iloisesti ja hupaisesti kuluu aika Peltolan häissä ja niin hyvin
vanhemmat kuin nuoremmat ovat hyvin tyytyväisiä. Edelliset viettävät
aikansa parhaasta päästä vakaisissa keskusteluissa toistensa kanssa.
Mutta jälkimmäiset antautuvat halulla tanssiin, leikkeihin ja
kaikenlaisiin huveihin, joita hääpäivän kunniaksi toimeen pannaan.
Sitä paitsi kaikki saavat nauttia talon vierasvaraisuutta; ei ole
kenelläkään puutetta ruu'an eikä juoman puolesta; sillä usein
muistutetaan vieraita, että he söisivät ja joisivat tarpeeksensa.

Onnellinen on Kaisu morsiammena, onnellinen Kalle sulhaisena. Molemmat
ovat he nyt päässeet toivonsa perille. Aika, jota he ovat hartaasti
odottaneet, päästä elämään yhdessä toistensa kanssa, on nyt tullut.
Tähän asti ovat he vanhempainsa kodissa ja vanhempiaan varten työtä
tehneet ja heiltä elatuksen ja hoidon saaneet. Tästä lähin he
aviomiehenä ja aviovaimona, toistensa rakastamina, asuvat omassa
yhteisessä kohdossa, työtä tehdäkseen ja elääkseen toisiansa varten ja
nousevaa sukupolvea varten.

Niin hyvin Kaisun kuin Kallen vanhemmat ovat hyvin tyytyväisiä ja
iloisia tapahtuneen avioliiton johdosta. Peltolan isäntä on hyvillään
siitä, että on saanut pojalleen hyvän vaimon, joka kyllä kykenee
isoakin taloutta hohtamaan. Emäntä taas on mielissään siitä, että hänen
vaivansa ja huolensa tästä lähin vähenevät, kun hän voi uskoa Kaisun
huostaan emännän toimet. Mäntyvaaran emäntä puolestaan uskoo, ett'ei
hän olisi voinut saada tyttöään paremmalle miehelle vaimoksi kuin
Kallelle. Iikka isäntä puhuessaan tyttönsä avioliiton johdosta sanoo:

"Kun ajattelen vuoden ajan taaksepäin, niin enpä silloin aavistanut,
että tytöstäni olisi Peltolaan emäntä tuleva. Paremmin näytti
mahdolliselta, että hän Kalliovaaraan vietäisiin. Mutta eihän näy
ihminen tulevaisuuden asioita tietävän, eikä ihminen tapausten juoksua
määrää. Asiat menevät menojaan huolimatta ihmisen ajatuksista,
päätöksistä ja töistä. Kaikki tapahtuu, minkä pitää tapahtua, mikä
on määrätty tapahtuvaksi, ja siihen me emme voi mitään. -- Ja hyvä
onkin niinkuin on -- Jumala kuitenkin paraiten tietää, mikä meille
on hyväksi. -- Kallen ja Kaisun välillä on tapahtunut avioliittoon
yhdistyminen, sillä niin pitikin tapahtua; _se oli niin sallittu._"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Se oli sallittu" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home