Title: Uroita - Kreikkalaisia sankaritaruja
Author: Kingsley, Charles
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uroita - Kreikkalaisia sankaritaruja" ***


UROITA

Kreikkalaisia sankaritaruja nuorisolle

Kirj.

CHARLES KINGSLEY

Suomennos englanninkielestä.



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1904.



SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN TARINA. -- PERSEUS.

   I. Kuinka Perseus ja hänen äitinsä tulivat Seriphos-saarelle.
  II. Kuinka Perseus äkkipäätä teki pyhän lupauksen.
 III. Kuinka Perseus surmasi Gorgon.
  IV. Kuinka Perseus tuli aitiopien luo.
   V. Kuinka Perseus palasi kotiinsa.

TOINEN TARINA. -- ARGONAUTIT.

   I. Kuinka kentauri kasvatti uroita Pelionilla.
  II. Kuinka Iason pudotti sandaalinsa Anauros-virtaan.
 III. Kuinka Argo-laiva rakennettiin Iolkoksessa.
  IV. Kuinka Argonautit purjehtivat Kolkhiiseen.
   V. Kuinka Argonautit ajautuivat Tuntemattomalle merelle.
  VI. Kuinka uroiden lopuksi kävi.

KOLMAS TARINA. -- THESEUS.

   I. Kuinka Theseus nosti kiven.
  II. Kuinka Theseus surmasi ihmissyöjät.
 III. Kuinka Theseus tappoi Minotauroksen.
  IV. Kuinka Theseus sortui ylpeytensä tähden.



ENSIMMÄINEN TARINA.

PERSEUS.



I.

Kuinka Perseus ja hänen äitinsä tulivat Seriphos-saarelle.


Oli kerran kaksi kuninkaan poikaa, jotka olivat kaksoset. Heidän
nimensä olivat Akrisios ja Proitos, ja he elivät kaukana Hellaassa,
Argoksen lempeässä laaksossa. Heillä oli hedelmällisiä niittyjä
ja viinitarhoja, lampaita ja härkiä, suuria hevoslaumoja Lernan
rämeillä ja kaikkea, mitä ihminen: tarvitsee ollakseen onnellinen.
Mutta he olivat sittenkin onnettomia, sillä he kadehtivat toisiaan.
Syntymähetkestään asti he olivat riidelleet, ja kun he kasvoivat
suuriksi, niin he koettivat kumpikin anastaa toiselle kuuluvan osan
valtakuntaa ja ottaa kaikki itselleen. Niinpä Akrisios ensiksi
karkoitti Proitoksen. Proitos kulki maita ja meriä ja toi kotiin
ulkomaalaisen kuninkaantyttären puolisokseen ja avukseen ulkomaalaisia
sotureita, joita nimitettiin kykloopeiksi, ja hän karkoitti nyt
vuorostaan Akrisioksen, ja sitten he taistelivat kauan aikaa
kotimaassaan, kunnes riita saatiin ratkaistuksi, ja Akrisios otti
Argoksen ja puolen valtakuntaa ja Proitos otti Tirynsin ja toisen
puolen valtakuntaa. Ja Proitos rakennutti kykloopeillaan Tirynsin
ympärille hakkaamattomasta kivestä korkeat muurit, jotka vielä tänäkin
päivänä ovat pystyssä.

Mutta tuon kovasydämisen Akrisioksen luo tuli ennustaja ja ennusti
hänelle pahaa ja sanoi: "Koska sinä olet noussut omaa vertasi vastaan,
niin sinun oma veresi on nouseva sinua vastaan; koska sinä olet tehnyt
syntiä sukuasi vastaan, niin sukusi kautta sinä saat rangaistuksen.
Sinun tyttärellesi Danaelle on syntyvä poika, ja sen pojan kädestä olet
sinä surmasi saava. Niin ovat jumalat päättäneet, ja niin on tapahtuva."

Siitä Akrisios kovin pelästyi; mutta hän ei parantanut tapojaan. Hän
oli ollut julma omaa perhettään kohtaan, ja sensijaan että hän olisi
katunut ja muuttunut hyväksi, hän kävi vain entistään julmemmaksi.
Hän heitätti ihanan tyttärensä Danaen maanalaiseen kuoppaan, joka
muurattiin umpeen, ettei kukaan päässyt lähestymään tyttöparkaa.
Akrisios luuli olevansa viisaampi kuin jumalat. Mutta saatte nähdä,
kykenikö hän välttämään heidän tuomiotaan.

Tapahtuipa, että Danaelle syntyi poika, niin kaunis lapsi, että sitä
olisi jokainen muu paitsi Akrisios-kuningas säälinyt. Mutta hän ei
tuntenut sääliä; hän vei Danaen ja lapsen meren rannalle ja pani heidät
isoon arkkuun ja työnsi heidät vesille tuulten ja aaltojen ajeltaviksi.

Raitis luodetuuli puhalsi siintäviltä vuorilta Argoksen lempeään
laaksoon ja kauas kauas merelle. Ja kauas kauas merelle ajelehtivat
sen mukana äiti ja lapsi, sillävälin kuin kaikki, jotka heitä rannalla
katselivat, itkivät, paitsi tuo julma isä, Akrisios-kuningas.

Niin he ajelehtivat eteenpäin, ja arkku keinui aalloilla, ja
lapsukainen nukkui äitinsä polvella. Mutta äitiparka ei saattanut
nukkua, hän vain valvoi ja itki ja lauloi lapselleen heidän
kiikkuessaan laineilla. Ja sen laulun, jota hän lauloi, te saatte
kerran itsekin oppia.

Nyt he olivat jo kulkeneet viimeisen siintävän niemekkeen ohi aavalle
meren selälle. Aallot ja taivas ja tuuli heitä vain nyt ympäröivät.
Mutta aallot ovat lempeitä, ja taivas on kirkas, ja tuuli on lauha ja
hiljainen. Sillä nyt on se aika, jolloin Halkyone ja Keyks rakentavat
pesiään, eivätkä silloin koskaan myrskyt myllerrä kesän leppeää merta.

Keitä olivat sitten Halkyone ja Keyks? Kerronpa sen teille arkun
ajelehtiessa eteenpäin. Halkyone oli ihana impi, merenrannan ja tuulen
tytär. Ja hän rakasti merimiespoikaa ja meni hänen puolisokseen; eikä
kukaan maan päällä ollut niin onnellinen kuin he. Mutta viimein Keyks
joutui haaksirikkoon; ja ennenkuin hän ennätti uida rannalle, aallot
hänet nielivät. Ja Halkyone näki hänen hukkuvan ja juoksi veteen hänen
luokseen; mutta turhaan. Silloin Taivahiset säälivät heitä kumpaakin
ja muuttivat heidät kauniiksi vesilinnuiksi. Ja nyt he rakentavat joka
vuosi laineille pesänsä ja purjehtivat iäti onnellisina kesän leppeää
merta.

Niin kului yö, ja niin kului päivä, ja pitkältä se päivä Danaesta
tuntuikin. Ja sitten kului vielä toinen yö ja toinen päivä, kunnes
Danae oli aivan nääntynyt nälästä ja itkusta, eikä vieläkään maata
näkynyt. Mutta koko ajan lapsi nukkui levollisesti; ja viimein
Danae-parankin pää painui ja hänkin vaipui uneen poski vasten lapsen
poskea.

Mutta hetken kuluttua hän yht'äkkiä heräsi. Arkku ritisi ja ratisi,
ja ilma oli täynnä ääniä. Hän katsoi ylös, ja hänen päänsä päällä oli
mahtavia kallion kielekkeitä, jotka hohtivat aivan punaisina laskevan
auringon valossa, ja hänen ympärillään oli kareja ja hyrskyjä ja
vaahdon pärskettä. Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi apua kaikin voimin.
Ja hänen huutaessaan apu tulikin. Kalliolle ilmestyi pitkä ja komea
mies, joka kummastellen katseli aallokossa kiikkuvaa Danae-parkaa.

Miehellä oli karkea verkavaippa yllä ja päässä leveä hattu, joka
varjosti hänen kasvojaan. Kädessään hän kantoi kolmihaaraista piikkiä,
jolla tapettiin kaloja, ja olalleen hän oli heittänyt käsiverkon.
Mutta Danae saattoi hänen olennostaan ja hänen käynnistään ja hänen
liehuvista kultahapsistaan ja parrastaan nähdä, ettei hän ollut
mikään tavallinen ihminen; sitä todisti kaksi palvelijaakin, jotka
kulkivat hänen takanaan kantaen hänen kalakoppasiaan. Mutta Danae
oli tuskin ehtinyt vilkaista mieheen, ennenkuin tämä laski syrjään
kolmihaaransa ja juoksi kalliota alas ja heitti käsiverkkonsa niin
taitavasti Danaen ja arkun yli, että veti sen ja Danaen ja lapsen aivan
vahingoittumattomina rantariutoille.

Sitten kalastaja otti Danaeta kädestä ja nosti hänet arkusta ja sanoi:

"Oi, ihana neito, mikä kumma kohtalo sinut on tuonut tälle saarelle
noin heikossa purressa? Kuka sinä olet ja mistä tulet? Varmaankin olet
jonkun kuninkaan tytär; ja tuo poika ei ole tavallinen kuolevainen."

Puhuessaan hän osoitti lasta, sillä sen kasvot paistoivat kuin
aamutähti.

Mutta Danae vain pää kumarassa nyyhkytti:

"Sano minulle, mihin maahan minä raukka olen tullut; ja minkälaisten
ihmisten seuraan olen joutunut!"

Kalastaja sanoi: "Tämä saari on Seriphos nimeltään, ja minä olen
helleeni ja asun siinä. Minä olen Polydektes-kuninkaan veli, ja ihmiset
kutsuvat minua Diktys-kalastajaksi, siksi että pyydystän rannan kaloja."

Silloin Danae lankesi hänen jalkoihinsa, syleili hänen polviansa ja
huusi:

"Voi, herra, sääli muukalaista, jonka julma kohtalo on ajanut maasi
rannoille. Anna minun elää talossasi palvelijana, mutta älä kohtele
minua pahoin, sillä minä olin kerran kuninkaan tytär ja tämä minun
poikani, kuten sinä oikein sanoit, ei ole tavallista sukua. En tahdo
olla sinulle rasitukseksi enkä syödä leipääsi laiskana, sillä minä
olen kutomisessa ja koruompelussa taitavampi kuin kaikki tämän maan
tyttäret."

Ja hän aikoi jatkaa, mutta Diktys keskeytti hänet ja nosti hänet ylös
ja sanoi:

"Tyttäreni, minä olen vanha, ja hiukseni harmaantuvat. Mutta minulla ei
ole lapsia kotiani sulostuttamassa. Tule siis kanssani, sinä olet oleva
minun ja vaimoni tytär, ja tämä lapsi on oleva meidän lapsenlapsemme.
Minä pelkään jumalia ja olen vieraanvarainen kaikille muukalaisille,
sillä minä tiedän, että hyvät teot niinkuin pahatkin kostetaan niille,
jotka niitä tekevät."

Niin Danae sai suojan ja hoivan. Hän meni tuon hyvän Diktys-kalastajan
kanssa hänen kotiinsa ja oli hänen ja hänen vaimonsa tyttärenä
viisitoista vuotta.



II.

Kuinka Perseus äkkipäätä teki pyhän lupauksen.


Viisitoista vuotta oli kulunut, ja lapsesta oli tullut solakka
nuorukainen ja merimies, ja hän teki usein kauppamatkoja saaristoon.
Hänen äitinsä nimitti häntä Perseukseksi; mutta kaikki Seriphoksen
asukkaat sanoivat, ettei hän ollut kuolevaisen miehen poika, ja
kutsuivat häntä Taivahisten kuninkaan Zeuksen pojaksi. Sillä vaikka hän
oli vasta viisitoistavuotias, oli hän sentään päätänsä pitempi kaikkea
saaren kansaa. Ja hän oli taitavampi kuin muut juoksussa ja painissa ja
nyrkkitaistelussa ja kiekon ja keihään heitossa ja soudussa ja harpun
soitossa ja kaikessa, mikä miestä kaunistaa. Ja hän oli rohkea ja
totuutta rakastava, lempeä ja ystävällinen, sillä vanha kunnon Diktys
oli kasvattanut hänet hyvin. Ja oli hyvä, että Diktys niin oli tehnyt,
sillä nyt Danae ja hänen poikansa joutuivat suureen vaaraan, ja Perseus
tarvitsi kaiken viisautensa puolustaakseen äitiänsä ja itseään.

Sanoin jo, että Diktyksen veli oli Polydektes, saaren kuningas. Hän
ei ollut kunnon mies niinkuin Diktys, vaan kiivas, julma ja kavala,
ja kun hän näki kauniin Danaen, niin hän tahtoi naida hänet. Mutta
Danae ei tahtonut, sillä hän ei rakastanut Polydektestä. Danae ei
välittänyt kenestäkään muusta kuin pojastansa ja poikansa isästä, jota
hän ei uskaltanut toivoa enää koskaan näkevänsä. Viimein Polydektes
aivan julmistui, ja sillä aikaa kuin Perseus oli merellä, hän vei
Danae-raukan Diktyksen luota sanoen: "Jollet sinä tahdo olla minun
puolisoni, niin sinun pitää olla minun orjani". Niin Danaesta tehtiin
orja ja hänen täytyi kantaa vettä kaivosta ja vääntää myllynkiviä ja
kärsiä pahaa kohtelua -- kai häntä lyötiinkin -- ja kantaa raskaita
kahleita, kun hän ei tahtonut ruveta tuon julman kuninkaan puolisoksi.
Mutta Perseus oli kaukana merten takana, Samos-saarella, eikä voinut
aavistaakaan, kuinka hänen äitinsä oli suruun sortumaisillaan.

Silloin eräänä päivänä Samos-saarella, kun laivaa lastattiin, Perseus
haki siimestä ja joutui kauniiseen metsään. Siellä hän istahti
mättäälle ja vaipui uneen ja nukkuessaan hän näki kummallisemman unen
kuin koskaan elämässään oli nähnyt.

Hänen luokseen tuli metsästä nainen, pitempi kuin hän tai kukaan
kuolevainen, mutta äärettömän ihana; naisella oli suuret harmaat
silmät, joiden katse oli kirkas ja läpitunkeva, mutta samalla
ihmeellisen lempeä. Hänen päässään oli kypärä ja keihäs oli hänen
kädessään, ja olkapäältä riippui hänen pitkälle siniselle hameelleen
vuohennahka, ja sillä kiilsi mahtava kuparikilpi, joka välkähteli kuin
peili. Hän seisoi ja katsoi Perseusta kirkkain harmain silmin; ja
Perseus huomasi, etteivät hänen silmäluomensa kertaakaan liikahtaneet
eivätkä hänen silmäteränsäkään, vaan katsoivat suoraan hänen lävitsensä
aina hänen sydämensä pohjaan asti, ikäänkuin ne olisivat saattaneet
nähdä kaikki hänen sielunsa salaisuudet ja tietää ja tuntea kaikki,
mitä hän ikinä oli ajatellut tai toivonut siitä päivästä asti kuin hän
oli syntynyt. Ja Perseus loi katseensa alas vapisten ja punastuen, kun
tuo ihmeellinen nainen puhui.

"Perseus, sinun täytyy toimittaa minulle eräs asia."

"Kuka sinä olet, jalo neiti, ja kuinka sinä tunnet minun nimeni?"

"Minä olen Pallas Athene; ja minä tiedän kaikkien ihmisten sisimmät
ajatukset ja tunnen heidän kuntonsa tai kunnottomuutensa. Ja
tomusieluista minä käännyn pois, ja he tulevat onnellisiksi, mutta
eivät minun auttaminani. He lihovat levossa kuten lampaat laitumella ja
he syövät sitä, mitä eivät ole kylväneet, niinkuin härät pilttuussa.
He kasvavat ja leviävät niinkuin kurkut maassa. Mutta yhtä vähän kuin
kurkku he siimestävät kulkijaa, ja kun he ovat kypsiä, niin kuolema
heidät korjaa, ja he menevät kenenkään surematta manalaan, ja heidän
nimensä unohtuvat.

"Mutta tulisieluille minä annan enemmän tulta, ja niille, joissa
on miehuutta, minä annan paljon enemmän kuin miehuutta. He ovat
sankareita, Taivahisten poikia, ja hekin tulevat onnellisiksi, mutta
eivät tomusielujen tavalla. Sillä minä ajan heitä eteenpäin outoja
polkuja, jotta he löisivät titaanit ja hirviöt, jumalien ja ihmisten
viholliset. Vaivojen ja ahdistusten, vaarojen ja taistelujen läpi
minä ajan heitä. Ja toiset heistä kaatuvat nuoruutensa kukassa, missä
tai milloin ei tiedä kenkään; ja toiset taas saavuttavat mainetta ja
ihanan ja voimakkaan vanhuuden. Mutta millainen on heidän lopullinen
kohtalonsa, sitä en tiedä, eikä kukaan paitsi Zeus, jumalien ja
ihmisten isä. Sano nyt minulle, Perseus, kumpi ihmislaji sinun
mielestäsi on onnellisempi?"

Perseus vastasi rohkeasti: "Parempi kuolla nuoruutensa kukassa
tavoitellessa kuuluisaa nimeä, kuin elää levossa lammasten lailla ja
kuolla kenenkään surematta ja maineetonna!"

Silloin tuo kummallinen nainen naurahti ja nosti kuparikilpensä ja
huusi: "Katso tänne, Perseus; uskallatko katsoa tämänlaista hirviötä
kasvoista kasvoihin ja tappaa sen, niin että minä saisin asettaa sen
pään tälle kilvelle?"

Kilven peilissä näkyivät kasvot, ja kun Perseus katsoi niitä, niin
hänen verensä jähmettyi. Ne olivat kauniin naisen kasvot, mutta
posket olivat kalmankalpeat ja otsa oli iäti kalvavan tuskan uurtama
ja huulet olivat ohuet ja yhteenpuristetut kuin käärmeen. Ja hiusten
asemesta hänen ohimoillaan kiemurteli kyykäärmeitä, jotka ojentelivat
kaksihaaraisia kieliään. Ja hänen päätään ympäröivät poimukkaat siivet,
niinkuin kotkan siivet, ja rinnassa hänellä oli rautaiset kynnet.

Perseus katsoi hetken ja sanoi sitten: "Jos maan päällä on jotakin niin
rumaa ja hirmuista, niin sen hävittäminen on jalo teko. Mistä löydän
tuon hirviön?"

Silloin tuo kummallinen nainen hymyili jälleen ja sanoi:

"Vielä et sitä saata löytää; olet liian nuori ja liian kokematon;
sillä tämä Gorgo on nimeltä Medusa, hirvittävien sikiöiden äiti. Palaa
kotiisi ja tee se teko, joka sinua siellä odottaa. Sinun tulee näyttää
olevasi mies, ennenkuin saatan pitää sinua kelvollisena Gorgo-hirviön
etsintään."

Perseus olisi tahtonut puhua, mutta tuo kummallinen nainen katosi, ja
Perseus heräsi ja huomasi uneksineensa. Mutta yöt ja päivät Perseus
näki edessään tuon kauhean naisen kasvot ja sen pään ympärillä
kiemurtelevat kyyt.

Hän palasi kotiinsa, ja ensimmäinen asia, minkä hän kuuli, oli, että
hänen äitinsä oli orjana Polydekteen talossa.

Kiristellen raivosta hampaitaan Perseus riensi kuninkaan palatsiin ja
juoksi miesten huoneiden läpi ja naisten huoneiden läpi, ja niin koko
talon läpi -- sillä kukaan ei uskaltanut pidättää häntä, niin hirmuinen
ja kaunis hän oli -- kunnes hän löysi äitinsä, joka istui kynnyksellä
ja itkien väänsi kivistä käsimyllyä. Ja Perseus nosti hänet ylös ja
suuteli häntä ja pyysi häntä tulemaan kanssansa pois. Mutta ennenkuin
he ennättivät huoneista ulos, Polydektes tuli raivostuneena sisään.
Kun Perseus näki Polydekteen, niin hän syöksi tämän päälle niinkuin
verikoira karjun päälle. "Konna ja tyranni!" hän huusi, "näinkö sinä
kunnioitat jumalia ja osoitat armeliaisuutta muukalaisille ja leskille?
Sinun pitää kuoleman!" Kun hänellä ei ollut miekkaa, niin hän sieppasi
kivisen käsimyllyn ja heilautti sitä musertaakseen Polydekteen pään.

Mutta hänen äitinsä tarttui häneen ja kirkaisi: "Voi, poikani, me
olemme muukalaisia ja avuttomia tässä maassa, jos sinä tapat kuninkaan,
niin kaikki kansa hyökkää meidän päällemme, ja me olemme molemmat
kuoleman omat."

Kunnon Diktyskin, joka oli tullut sisään, koetti pidättää Perseusta.
"Muista, että hän on minun veljeni. Muista, kuinka minä olen sinua
kasvattanut ja kohdellut kuin omaa lastani, säästä häntä minun tähteni!"

Silloin Perseuksen käsi vaipui. Ja Polydektes, joka oli koko ajan
vapissut kuin mikäkin pelkuri, sillä hän tiesi olevansa väärässä,
päästi Perseuksen ja hänen äitinsä menemään.

Perseus vei äitinsä Pallas Athenen temppeliin, ja siellä papitar
teki hänestä temppelin lakaisijan, sillä siellä he tiesivät olevansa
turvassa, ei Polydekteskään uskaltaisi ryöstää häntä alttarin äärestä.
Ja sinne Perseus ja kunnon Diktys ja hänen vaimonsa tulivat joka päivä
häntä tervehtimään. Mutta Polydektes, nähtyään, ettei hän väkivallalla
saisi mitään aikaan, mietiskeli ilkeässä sydämessään, kuinka hän
kavaluudella pääsisi tarkoitustensa perille.

Siitä hän oli varma, ettei hän ikinä saisi takaisin Danaeta, niin
kauan kuin Perseus oli saaressa. Niinpä hän keksi juonen päästäkseen
hänestä. Ensiksi hän teeskenteli antaneensa anteeksi Perseukselle
ja unohtaneensa Danaen, niin että jonkin aikaa kaikki kävi entistä
tasaista kulkuaan.

Sitten hän julisti suuren juhlan ja kutsui siihen kaikki päälliköt ja
maanomistajat ja saaren nuorukaiset ja niiden joukossa Perseuksenkin,
jotta he kunnioittaisivat häntä kuninkaanaan ja söisivät juhla-aterian
hänen salissaan.

Määräpäivänä he kaikki saapuivat; ja jokainen vieras toi tullessaan
lahjan kuninkaalle, niinkuin tapa oli: mikä toi hevosen, mikä
päällyshuivin, mikä sormuksen, mikä miekan, ja se jolla ei ollut mitään
parempaa toi korillisen viinirypäleitä tai metsän riistaa. Mutta
Perseus ei tuonut mitään, sillä hänellä ei ollut mitä tuoda, hän kun
oli vain köyhä merimiespoika.

Häntä hävetti mennä lahjatta kuninkaan eteen; mutta hän oli liian
ylpeä pyytääkseen Diktykseltä jotakin. Niin hän seisoi ovella apein
mielin katsellen, kuinka rikkaat menivät sisään. Ja hänen poskensa
punastuivat, kun he osoittivat häntä ja hymyilivät ja kuiskuttelivat:
"Mitähän tuollakin löytöläisellä on annettavana?"

Sitä Polydektes oli toivonutkin; ja heti kun hän kuuli, että Perseus
seisoi ulkona, hän käski tuoda hänet sisään ja kysyi häneltä
pilkallisesti kaikkien kuullen: "No, enkö minä ole sinun kuninkaasi,
Perseus, ja enkö ole kutsunut sinua juhlaan? Missä sinun lahjasi on?"

Perseus tuli hämilleen ja änkytti, ja kaikki nuo kopeat miehet, jotka
olivat hänen ympärillään, nauroivat, alkoivatpa muutamat heistä häntä
julkisesti piikatakin. "Tuo nulikka ajautui rannallemme kuin mikäkin
rikkaruohon korsi tai puupalikka ja sittenkin on liian ylpeä antaakseen
lahjaa kuninkaalle."

"Ja vaikka hän ei tiedä kuka hänen isänsä on, niin hän on sentään
kyllin turhamainen ja sallii vanhojen akkojen kutsua itseään Zeuksen
pojaksi."

Ja niin edespäin, kunnes Perseus-parka aivan joutui pois suunniltaan
häpeästä ja tuskin tietäen, mitä sanoi, huusi: "Lahjaako! Katsokaahan,
etten tuo lahjaa jalompaa, kuin kaikki teidän lahjanne yhteensä!"

Niin hän kerskaillen sanoi; ja hän tunsi sydämessään, että hän oli
uljaampi kuin kaikki nuo pilkkaajat ja kykenevämpi tekemään jonkin
kunniakkaan teon.

"Kuulkaa, mitä hän sanoo! Kuulkaa kerskaajaa! Mitähän hän enää
tuokaan!" huusivat kaikki ja nauraa hohottivat minkä jaksoivat.

Silloin Perseuksen mieleen muistui uni, jonka hän oli nähnyt
Samos-saarella, ja hän huusi, niin että sali kaikui: "Minä tuon Gorgon
pään!"

Hän melkein pelästyi sanottuaan nuo sanat, sillä kaikki nauraa
hohottivat vielä kovemmin ja Polydektes kovimmin kaikista.

"Sinä olet luvannut tuoda minulle Gorgon pään. Älä siis ikinä palaa
tälle saarelle ilman sitä. Mene!"

Perseus kiristeli hampaitansa raivosta, sillä hän huomasi joutuneensa
ansaan. Mutta hän oli luvannut, ja hän meni ulos sanaakaan sanomatta.

Rantakalliolle hän meni ja katseli aavaa sinistä merta; ja hän mietti
mielessään, mahtoiko hänen unensa olla totta, ja hän rukoili sielunsa
tuskassa.

"Pallas Athene, oliko minun uneni totta? Ja olenko minä lyövä Gorgon?
Jos sinä todellakin minulle näytit hänen kasvonsa, niin älä anna minun
tulla häpeään valehtelijana ja kerskurina. Äkkipäätä ja vihan vimmassa
minä tein lupaukseni, mutta viisaasti ja kärsivällisesti minä tahdon
sen täyttää."

Mutta vastausta ei kuulunut, ei näkynyt mitään merkkiä; ei ukkosen
jyrähdystä, eikä minkäänlaista näkyä, ei pilvenhattaraakaan taivaalla.

Kolme tuntia Perseus itkien huusi: "Äkkipäätä ja vihan vimmassa minä
tein lupaukseni, mutta viisaasti ja kärsivällisesti minä tahdon sen
täyttää".

Silloin hän näki kaukana meren yllä leijailevan pienen valkoisen
pilven, joka hohti kuin hopea. Ja se läheni lähenemistään, kunnes sen
hohto aivan huikaisi hänen silmiään.

Perseus ihmetteli tuota kummaa pilveä, sillä mitään muuta pilveä ei
näkynyt koko taivaan laella; ja hän vapisi, kun se laskeutui hänen
alapuolellaan olevalle rantakalliolle. Ja kun se kosketti kalliota,
niin se hajaantui ja hälveni, ja sen keskestä ilmaantui Pallas Athene
sellaisena kuin Perseus oli nähnyt hänet unessaan Samos-saarella, ja
hänen vieressään seisoi nuori mies, jonka jäsenet olivat kuin hirven
ja silmät loistavat kuin tulikipinät. Hänellä oli yhdestä ainoasta
hohtavasta timantista tehty käyrä miekka vyöllä ja jalassa hänellä oli
kultaiset sandaalit, joiden kantapäässä oli elävät siivet.

He katsoivat terävästi Perseusta, eivätkä kertaakaan räpäyttäneet
silmiänsä; ja he tulivat ylös kallioita häntä kohden nopeammin kuin
kalalokki, eivätkä kuitenkaan liikuttanet jalkojansa, eikä tuulikaan
heiluttanut heidän vaatteitaan. Vain nuorukaisen sandaalien siivet
värisivät kuin haukan siivet, kun se leijailee kallion yllä. Ja Perseus
lankesi maahan ja kunnioitti heitä, sillä hän näki, että he eivät
olleet tavallisia ihmisiä.

Mutta Pallas Athene seisahtui hänen eteensä ja puhui hänelle lempeästi
ja sanoi, ettei hänen tarvinnut pelätä.

"Perseus", hän sitten sanoi, "se jolle yksi koetus onnistuu, ansaitsee
vielä vaikeamman koetuksen. Sinä olet uhmannut Polydektestä ja
käyttäytynyt miehuullisesti. Rohkenetko myöskin käydä Medusa Gorgoa
vastaan?"

Perseus vastasi: "Koettele minua; sillä siitä asti kuin sinä puhuit
minulle Samos-saarella tunnen sieluni syttyneen uuteen eloon ja minä
häpeäisin, jollen uskaltaisi tehdä jotakin, jonka voin tehdä. Ilmoita
siis minulle, kuinka minun on meneteltävä!"

"Perseus", Athene sanoi, "mieti tarkoin, ennenkuin yrität: sillä tämä
teko vaatii seitsemän vuoden matkan, etkä sinä saata kesken palata
etkä paeta. Vaan jos rohkeutesi lannistuu, niin sinun täytyy kuolla
Muodottomassa maassa, eikä kenkään ole milloinkaan löytävä sinun
luitasi."

"Parempi sekin, kuin elää täällä hyödyttömänä;ja halveksittuna",
Perseus huudahti. "Sano siis minulle, ihana ja viisas jumalatar, oi,
sano minulle suuresta hyvyydestäsi ja laupeudestasi, kuinka minä saatan
tehdä tämän ainoan teon, vaikka se vaatisikin minun henkeni!"

Silloin hymyili Athene ja sanoi: "Ole kärsivällinen ja kuuntele;
sillä jos sinä unohdat minun sanani, niin sinä varmasti olet kuoleva.
Sinun täytyy mennä kauas Pohjolaan peräpohjolaisten maahan, tuolle
puolen pohjoisnavan aina kylmän pohjatuulen lähteille saakka, kunnes
tapaat kolme Harmaata sisarta, joilla on yhteisesti vain yksi silmä ja
yksi hammas. Heiltä sinun täytyy kysyä tietä Hesperidien, Iltatähden
tyttärien luo, jotka tanssivat kultaisen puun ympärillä Länsimeren
saaressa. He ilmoittavat sinulle, missä Gorgo asuu, jotta sinä saatat
tappaa hänet, minun viholliseni, hirvittävien petojen äidin. Kerran
hänkin oli neito, kaunis kuin kevätaamu, kunnes hän ylpeydessään teki
synnin niin kauhean, että aurinkokin senvuoksi peitti kasvonsa. Ja
sinä päivänä hänen hiuksensa muuttuivat kyykäärmeiksi ja hänen kätensä
kotkan kynsiksi; ja häpeä ja viha täyttivät hänen sydämensä ja katkera
myrkky hänen suunsa; ja hänen silmänsä tulivat niin hirmuisiksi,
että kuka ikinä niihin katsoo, muuttuu kiveksi; ja hänen lapsensa
ovat siivekäs hevonen ja kultaisen miekan jättiläinen; ja hänen
lapsenlapsensa ovat velhokäärme, Ekhidna, ja Geryon, tuo kolmipäinen
tyranni, joka paimentaa karjalaumojansa ja Manalan karjaa. Niin hänestä
tuli gorgonein Stheinon ja hirvittävän Euryteen, meren kuningattaren
tyttärien, sisar. Älä koske heihin, sillä he ovat kuolemattomia; mutta
tuo minulle vain Medusan pää."

"Minä tahdon tuoda sen!" Perseus sanoi. "Mutta kuinka saatan välttää
hänen katsettansa? Eikö hän jähmetytä minuakin kiveksi?"

"Sinä saat tämän kiilloitetun kilven", Athene sanoi, "ja kun lähestyt
häntä, niin älä katso häntä itseään, vaan hänen kuvaansa kilvessä;
silloin hänet turmioon joutumatta saat tapetuksi. Ja kun olet lyönyt
hänen päänsä poikki, niin kääri se, kasvosi pois käännettyinä, tuon
vuohennahan poimuihin, jolla kilpi riippuu -- se on Amaltheia-vuohen,
Zeuksen imettäjän nahka. Niin sinä vaaratta saatat tuoda minulle
Medusan pään ja voitat itsellesi kuuluisan nimen ja paikan uroiden
joukossa, jotka viettävät autuasta elämää Taivahisten kera sillä
kukkulalla, jossa eivät mitkään tuulet puhalla."

Perseus sanoi: "Minä tahdon lähteä, vaikka henkeni sillä matkalla
menettäisin. Mutta kuinka pääsen purretta merien yli? Ja kuka näyttää
minulle tien? Ja kun minä olen löytänyt Medusan, niin kuinka saatan
lyödä hänet kuoliaaksi, jos hänen suomuspeitteensä on kuparista ja
raudasta."

Silloin nuori mies puhui: "Nämät minun sandaalini kantavat sinut kuin
linnun merien poikki ja vuorten ja laaksojen yli, niinkuin ne kantavat
minua matkoillani; sillä minä olen Hermes, maankuulu Argoksen surmaaja,
Olympoksessa asuvien Taivahisten sanansaattaja."

Perseus lankesi kunnioittaen maahan, ja nuori mies puhui edelleen:

"Sandaalit johtavat sinua matkallasi, sillä niissä on jumalallinen
voima, eivätkä ne voi viedä harhaan; ja tämä miekka, Argoksen surmaaja,
on itsestään lyövä Gorgon, sillä siinä on jumalallinen voima, eikä
toista iskua tarvita. Nouse siis, sido miekka vyöllesi ja sandaalit
jalkaasi ja lähde."

Perseus nousi ja sitoi miekan vyöllensä ja sandaalit jalkaansa.

Ja Athene huusi: "Hyppää kalliolta ja ala matkasi!"

Mutta Perseus viivytteli:

"Enkö saa sanoa hyvästi äidilleni ja Diktykselle? Ja enkö saa uhrata
polttouhria sinulle ja Hermeelle, maankululle Argoksen surmaajalle, ja
Zeus-isälle korkeudessa?"

"Sinun ei pidä sanoa hyvästi äidillesi, jottei rohkeutesi lannistuisi
hänen kyyneleistään. Minä tahdon lohduttaa häntä ja Diktystä, kunnes
sinä palaat. Eikä sinun tarvitse uhrata polttouhria Olympolaisille,
sillä Medusan pää on oleva sinun uhrisi. Hyppää ja luota Taivahisten
suojelukseen!"

Perseus katsoi alas kalliolta ja värisi; mutta hän häpesi näyttää
pelkoansa ja ajatellen Medusaa ja sitä kunniaa, joka häntä odotti, hän
hyppäsi tyhjään ilmaan.

Mutta hän huomasi, ettei hän pudonnutkaan, vaan leijaili ilmassa ja
kiiti eteenpäin pilviä pitkin. Hän katsoi taakseen, mutta Athene
ja Hermes olivat kadonneet. Ja sandaalit veivät häntä yhä edemmäs
pohjoista kohden, kuten kevät kuljettaa kurkea Istron [Tonavan]
rämeille.



III.

Kuinka Perseus surmasi Gorgon.


Niin Perseus lähti matkalleen ja kulki kuivin jaloin maiden ja merien
yli; ja hänen mielensä oli rohkea ja iloinen, sillä siivekkäät
sandaalit kantoivat häntä joka päivä seitsemän päivän matkan.

Hän kulki Kythnos- ja Keos-saarten ja kauniiden Kyklaadien ohi ja
tuli Attikaan; ja hän kulki Atenan ja Theban ja Kopais-järven ohi,
ja Kefisos-joen laakson ja Oite- ja Pindos-vuorten yli Thessalian
hedelmällisen tasangon poikki, kunnes Kreikan päivänpaisteiset kukkulat
jäivät hänen taakseen ja hänen eteensä aukeni Pohjan jylhät seudut.
Sitten hän sivuutti Traakian vuoret ja monet muukalaiset heimot,
paionit ja dardanit ja triballit, kunnes hän tuli Istros-virralle,
ja Skythian autioille lakeuksille. Ja hän kulki kuivin jaloin
Istros-virran poikki ja soiden ja rämeiden halki yötä ja päivää kylmää,
kalpeata luodetta kohti, kääntymättä oikealle tai vasemmalle, kunnes
hän saapui Muodottomaan maahan ja siihen paikkaan, jolla ei ole nimeä.

Seitsemän päivää kesti hänen matkansa sen maan läpi ja hänen täytyi
kulkea tietä sellaista, että vain harvat voivat siitä kertoa, -- sillä
ne, jotka ovat sitä tietä kulkeneet, ovat mieluimmin siitä puhumatta,
ja ne taas, jotka unissaan sitä vaeltavat, ovat iloisia kun heräävät --
kunnes hän saapui ikuisen yön rajalle, jossa ilma oli täynnä suhinaa
ja maaperä kovana jäästä. Ja sieltä hän viimeinkin löysi nuo kolme
Harmaata sisarta. Siellä ne istuivat melkein umpeen jäätyneen järven
rannalla valkoisella ajohirren pölkyllä talven kylmässä, valkoisessa
kuutamossa ja hyräilivät hiljaa päitään nyökytellen: "Miksi olivatkaan
muinaiset ajat paremmat kuin nykyinen?"

Ei ainoatakaan elämän merkkiä näkynyt heidän ympärillään, ei yhtään
kärpästäkään, ei sammalta kallioilla. Ei hylje eikä lokki uskaltanut
heitä lähestyä, sillä jää olisi ne jähmetyttänyt kouriinsa. Aaltojen
hyrsky syöksähti vaahtona ilmaan, mutta lumihiutaleina se putosi
takaisin ja peitti valkoiseen härmään Harmaiden sisarten hiukset ja
jääkallion, jonka juurella he istuivat. Ja silmä kulki kädestä käteen,
mutta siitä huolimatta he eivät voineet nähdä; ja hammas kulki kädestä
käteen, mutta siitä huolimatta he eivät voineet syödä; ja he istuivat
keskellä kirkkainta kuuvaloa, mutta ei heidän silti ollut lämpimämpi.
Ja Perseus sääli noita Harmaita sisaria; mutta he eivät suinkaan
pitäneet itseään säälittävinä.

Niin Perseus sanoi: "Oi, kunnianarvoiset mummot, viisaus on vanhuuden
tytär. Siksipä te varmaankin tiedätte paljon asioita. Neuvokaa siis
minulle, jos voitte, tie Gorgon luo."

Silloin yksi heistä huusi: "Kuka meitä vanhoiksi soimaa?" Ja toinen:
"Tuo ääni on ihmislapsen ääni."

Ja Perseus sanoi: "Enhän minä teitä soimaa, vaan kunnioitan teidän
vanhuuttanne. Minä olen yksi ihmisten lapsista ja uroista. Olympoksen
hallitsijat ovat minut lähettäneet teidän luoksenne kysymään tietä
Gorgon luo."

Silloin yksi heistä sanoi': "Olympoksessa on uudet hallitsijat,
ja kaikki mikä on uutta on pahaa." Ja toinen: "Me vihaamme sinun
hallitsijoitasi ja uroita ja kaikkia ihmislapsia. Me olemme titaanien
ja gigantien sukua ja gorgonein ja muinaisten syvyyden hirviöiden
heimoa." Ja kolmas: "Kuka on tuo uhkarohkea ja hävytön mies, joka
kutsumatta tunkeutuu meidän maailmaamme?" Ja ensimmäinen sanoi:
"Milloinkaan ei ole ollut sellaista maailmaa kuin meidän eikä tule
olemaankaan: jos me annamme hänen nähdä sen, niin hän hävittää
kaikki." Silloin yksi huusi: "Anna minulle silmä, että näkisin hänet";
ja toinen: "Anna minulle hammas, että purisin häntä." Mutta kun
Perseus näki, että he olivat hupsuja ja kopeita ja että he vihasivat
ihmislapsia, niin hän jätti säälimisen sikseen ja sanoi itsekseen: "Ei
hätä lakia lue; jos tässä pidän pitkiä puheita, niin joudun surman
suuhun." Sitten hän hiipi aivan heidän lähelleen ja odotti siksi kunnes
he alkoivat kuljettaa silmää kädestä käteen. Ja kun he haparoivat ja
kopeloivat käsillään, niin hän kurkotti varovaisesti kättään, kunnes
yksi heistä pisti silmän siihen, luullen sitä sisaren kädeksi. Sitten
Perseus juoksi pois ja nauroi ja huusi:

"Julmat ja kopeat eukot, teidän silmänne on minulla; ja minä heitän
sen järveen, jollette neuvo minulle tietä Gorgon luo ja vanno,
että neuvotte oikein." Silloin Harmaat sisaret itkivät ja ulisivat
ja toruivat; mutta turhaan. Heidän täytyi sanoa totuus, vaikk'ei
Perseus paljoa viisastunutkaan siitä, mitä he sanoivat. "Sinun täytyy
mennä, hupsu poika", he sanoivat, "etelää kohden, auringon ilkeään,
häikäisevään paisteeseen, kunnes sinä tapaat Atlas-jättiläisen,
joka kannattelee taivaan kantta. Ja sinun täytyy kysyä hänen
veljentyttäriään Hesperidejä, jotka ovat yhtä nuoria ja hupsuja kuin
sinä itsekin. Ja anna nyt meille takaisin silmämme, sillä me olemme
unohtaneet kaiken muun."

Perseus antoi heille silmän takaisin, mutta he eivät käyttäneetkään
sitä, vaan rupesivat torkkumaan ja vaipuivat sikeään uneen ja
muuttuivat jäämöhkäleiksi; ja jonkin ajan kuluttua vuoksi tuli ja
pyyhkäsi heidät pois. Ja nyt he jäävuorten näköisinä ajelehtivat
ikuisesti vesiä ja itkevät kohdatessaan auringonpaisteen ja
hedelmällisen kesän ja lämpimän etelätuulen, joka täyttää nuoret
sydämet ilolla.

Mutta Perseus riensi etelää kohden jättäen taakseen lumen ja jään,
Peräpohjolaisten saaren ja Tinasaarten ja pitkän Iberian rannikon
ohi, ja aurinko nousi yhä korkeammalle päivä päivältä kesän
kirkkaan, sinisen meren ylle. Ja tiirat ja lokit lentelivät nauraen
hänen ympärillään ja kutsuivat häntä leikkimään kanssansa, ja
delfiinit hypähtelivät ilosta hänen ohi kulkiessaan ja tarjoutuivat
kantamaan häntä selässänsä. Ja kaiken yötä vedenneidot lauloivat
ihanasti ja tritonit puhalsivat simpukkatorviaan ja leikkivät
kuningattarensa Galateian ympärillä, kun hän ajoi helmikoristeisissa
näkinkenkävaunuissaan. Päivä päivältä aurinko nousi yhä korkeammalle ja
pulpahti yhä nopeammin mereen yöksi, vielä nopeammin taas noustakseen
sieltä aamunkoitteessa. Ja Perseus liiteli laineiden yli kuin lokki,
eivätkä hänen jalkansa ensinkään kastuneet; ja hän hyppäsi aallolta
aallolle, eivätkä hänen jäsenensä ensinkään väsyneet, ja viimein hän
näki kaukana mahtavan vuoren, joka hohti aivan ruusunpunaisena laskevan
auringon valossa. Vuoren juuri oli metsien peitossa ja sen huippua
ympäröivät pilvenhattarat; ja Perseus arvasi, että siellä oli Atlas,
joka kannattelee taivaan kantta.

Hän lähestyi vuorta ja hyppäsi rannalle ja kulki kukkulaa kohden.
Ja hän näki lempeitä laaksoja ja vesiputouksia ja korkeita puita ja
kummallisia sananjalkoja ja kukkasia, mutta ei yhdestäkään notkosta
noussut savua, ei näkynyt taloa eikä mitään ihmisen merkkiä.

Viimein hän kuuli suloisten äänten laulua; ja hän arvasi, että hän oli
tullut Iltatähden tyttärien, Hesperidien puutarhaan.

Heidän laulunsa oli kuin satakielten liverrys lehdossa, ja Perseus
pysähtyi kuuntelemaan heidän lauluaan; mutta mitä he lauloivat, sitä
hän ei saattanut ymmärtää; ei hän eikä yksikään ihminen moneen sataan
vuoteen hänen jälkeensäkään. Sitten hän astui vähän lähemmäksi ja näki
heidän tanssivan käsi kädessä lumotun puun ympärillä, jonka oksat
taipuivat kultahedelmien painosta. Kiemurassa kolmijalan ympärillä
oli lohikäärme vanha Ladon, tuo uneton käärme, joka iäti siellä makaa
kuunnellen impien laulua ja pitäen vahtia vaanivin silmin.

Perseus pysähtyi, ei senvuoksi, että hän olisi pelännyt lohikäärmettä,
vaan senvuoksi että hän kainosteli noita ihania impiä; mutta kun he
näkivät hänet, niin hekin pysähtyivät ja huusivat hänelle vapisevin
äänin:

"Ken sinä olet? Oletko mahtava Herakles, joka tulet ryöstämään meidän
puutarhaamme ja viemään pois kultaiset hedelmämme?" Ja Perseus vastasi:

"En ole mahtava Herakles, enkä halua teidän kultaisia hedelmiänne.
Sanokaa vain minulle, ihanat nymfit, mistä tie kulkee Gorgon luo, jotta
voisin jatkaa matkaani ja surmata hänet."

"Älähän toki, älähän töki, kaunis poika; tule tänne puutarhaan
kanssamme tanssimaan ihmepuun ympärillä, tänne etelätuulen ja auringon
kotiin, jossa ei talvea tunneta. Tule leikkimään kanssamme hetkinen; me
olemme tanssineet täällä jo tuhannen vuotta, ja meidän sydämemme ikävöi
leikkikumppania. Oi, tule, tule, tule!"

"En saata tanssia kanssanne ihanat immet; sillä minun täytyy tehdä
Taivahisten määräämä teko. Neuvokaa siis minulle tie Gorgon luo,
muutoin minun täytyy harhailla ja hukkua aaltoihin."

Silloin immet huokailivat ja itkivät; ja vastasivat:

"Gorgon luo! Hän on jähmetyttävä sinut kiveksi."

"Parempi kuolla sankarina kuin elää härän lailla pilttuussa. Taivahiset
ovat antaneet minulle aseet ja he antanevat minulle myöskin viisautta
käyttää niitä."

Silloin immet taas huokailivat ja vastasivat: "Kaunis poika, jos sinä
tahdot mennä omaan perikatoosi, niin mene. Me emme tiedä tietä Gorgon
luo; muitta me tahdomme kysyä Atlas-jättiläiseltä, isämme, hopeaisen
Iltatähden, veljeltä, joka on tuolla vuoren kukkulalla. Hän näkee
sieltä korkeudesta kauas valtameren yli Muodottomaan maahan."

He kiipesivät vuorelle setänsä Atlaan luo, ja Perseus meni heidän
kanssaan. Ja he löysivät jättiläisen, joka polvistuneena kannatteli
taivaan kantta.

He kysyivät häneltä, ja hän vastasi lempeästi, osoittaen jykevällä
kädellään meren rantaa:

"Minä näen gorgonein makaavan saarella kaukana, kaukana täältä, mutta
tämä nuorukainen ei saata mitenkään heitä lähestyä, jollei hänellä ole
pimeyden hattua, sillä se tekee näkymättömäksi jokaisen, joka sitä
kantaa."

Silloin Perseus huusi: "Mistä sen hatun voin hankkia?"

Mutta jättiläinen hymyili. "Ei kukaan elävä kuolevainen voi sitä hattua
löytää, sillä se on Hadeen syvyyksissä, kuoleman valtakunnassa. Mutta
veljentyttäreni ovat kuolemattomia ja he noutavat sen sinulle, jos sinä
lupaat yhden asian ja pidät lupauksesi."

Perseus lupasi, ja jättiläinen sanoi:

"Kun sinä palaat Medusan pään saatuasi, niin sinun pitää näyttää
minulle sitä kaunista hirviötä, että minä kadottaisin tuntoni ja
henkeni ja kivettyisin ainiaaksi; sillä ylen raskasta työtä on tämä
taivaankannen kannattaminen."

Perseus lupasi; ja vanhin nymfi laskeutui kallioiden välissä olevaan
pimeään rotkoon, josta nousi savua ja kuului jyrinää, sillä se oli yksi
Helvetin kidoista.

Perseus ja nymfit istuivat ja odottivat vapisten seitsemän päivää
ja viimein vanhin nymfi palasi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat,
ja päivänvalo häikäisi hänen silmiänsä, sillä hän oli ollut kauan
kammottavassa pimeydessä; mutta hänen kädessään oli taikahattu.

Nymfit suutelivat Perseusta ja itkivät häntä kauan aikaa; mutta Perseus
vain kärsimättömänä odotti, että pääsisi lähtemään. Ja viimein he
panivatkin hatun hänen päähänsä, ja hän katosi heidän näkyvistänsä.

Mutta Perseus jatkoi rohkeana matkaansa monen innoittavan näyn ohi
kauas Muodottoman maan sydämeen asti, Okeanoksen virtojen tuolle
puolen, saarille, joihin ei mikään laiva laske, joilla ei ole yötä eikä
päivää, joilla ei mikään ole oikealla paikallaan, eikä millään ole
nimeä; ja viimein hän kuuli gorgonein siipien suhinan ja näki heidän
kuparisten kynsiensä kimaltelevan; ja silloin hän tiesi että oli aika
pysähtyä, tai Medusa jähmetyttäisi hänet kiveksi.

Hän mietti hetken itsekseen ja muistutteli Athenen sanoja. Hän nousi
korkealle ilmaan ja piti kilven peiliä päänsä päällä ja katsoi siihen,
niin että hän näki kaikki, mitä oli hänen alapuolellaan.

Hän näki, että nuo kolme gorgonia nukkuivat ja että ne olivat
suuret kuin elefantit. Hän tiesi, etteivät ne voineet nähdä häntä,
sillä pimeyden hattu teki hänet näkymättömäksi; mutta silti hän
vapisi laskeutuessaan heidän luokseen, niin hirmuiset olivat heidän
kuparikyntensä.

Kaksi heistä oli rumia kuin sika ja he nukkuivat, hirveän suuret
siivet levällään, sikeästi ja raskaasti, niinkuin siat; mutta Medusa
väänteli ja käänteli itseään levottomasti; ja kun hän heitteli itseään,
niin Perseus tunsi sääliä häntä kohtaan, hän näytti niin kauniilta ja
surulliselta. Hänen siipensä hohtivat sateenkaaren värisinä ja hänen
kasvonsa olivat kuin nymfin kasvot, hänen huulensa vain olivat yhteen
puristetut ja hänen otsansa oli ikuisen surun ja tuskan uurtama; ja
hänen pitkä kaulansa hohti niin valkoisena peilistä, ettei Perseuksella
ollut sydäntä iskeä miekallaan. Ja hän sanoi: "Voi, jospa minun olisi
määrä tappaa jompikumpi hänen sisaristaan!"

Mutta hänen katsellessaan kyykäärmeiden päät Medusan hiuksissa
heräsivät ja alkoivat kurkistella kiiltävin, kavalin silmin ja
näyttivät sihisten myrkkyhampaitaan; ja käännellessään Medusa veti
kokoon siipensä ja näytti kupariset kyntensä; ja Perseus näki, että
hän kaikesta kauneudestaan huolimatta oli yhtä häijy ja ilkeä kuin nuo
toisetkin.

Silloin Perseus laskeutui alas ja astui rohkeasti hänen luokseen ja
katsoi kiinteästi peiliinsä ja iski kerran voimakkaasti Harpe-miekalla;
eikä toista iskua tarvittukaan.

Sitten hän kääri pään vuohennahkaan pitäen kasvonsa pois käännettyinä
ja syöksyi korkealle ilmaan nopeammin, kuin hän koskaan ennen oli
syöksynyt.

Medusan siivet ja kynnet rapisivat, kun hän kaatui kuolleena kalliolle;
ja hänen rumat sisarensa heräsivät ja näkivät hänen makaavan verissään.

Kirkuen ja parkuen he lensivät ilmaan ja etsivät hänen surmaajaansa.
Kolmasti he lensivät ristiin ja rastiin kuten haukat, jotka ahdistavat
peltopyytä; ja kolmasti he nuuskivat ristiin ja rastiin niinkuin
koirat, jotka ajavat peuraa. Viimein he haistoivat veren hajun ja
pysähtyivät hetkeksi siitä varmistuakseen ja sitten he taas syöksyivät
eteenpäin hirveästi ulisten ja rääkyen, ja koleasti kumisi tuuli heidän
siivissään.

Eteenpäin he lensivät räpytellen ja rapsuttaen siipiään, niinkuin
kotkat jäniksen perästä; ja rohkeudestaan huolimatta Perseus tunsi
verensä hyytyvän, kun hän kuuli niiden ulisten tulevan takanaan; ja
hän huusi: "Kantakaa minua nyt hyvin, kelpo sandaalit, sillä kuoleman
koirat ovat kintereilläni!"

Ja hyvin ne oivalliset sandaalit häntä kantoivatkin pilvien ja auringon
paisteen halki ja rannattoman meren poikki; ja hänen kintereillään
seurasivat kuoleman koirat ja niiden siipien kohina voitti tuulen
pauhun. Mutta kohina heikkeni heikkenemistään, ja äänten ulina kuoli
pois, sillä sandaalit olivat gorgoneitakin nopeammat. Ja illan
tullen gorgonit olivat kaukana jäljessä, kaksi mustaa pilkkua etelän
taivaalla, kunnes viimein aurinko laski, eikä Perseus nähnyt heitä enää.

Silloin hän tuli takaisin Atlaan luo ja nymfien puutarhaan; ja
kun jättiläinen kuuli hänen tulevan, niin hän huokasi syvään ja
sanoi: "Täytä lupauksesi". Silloin Perseus piti Gorgon päätä hänen
edessään, ja hän pääsi lepoon kaikista vaivoistaan, sillä hän muuttui
kallionkärjeksi, joka iäti nukkuu korkealla pilvien yläpuolella.

Sitten Perseus kiitti nymfejä ja kysyi heiltä: "Mitä tietä minun on
palattava kotiini, sillä minä tulin tänne kaukaisia kiertoteitä?"

"Älä mene enää ikinä kotiisi, vaan jää tänne ja leiki meidän
yksinäisten tyttöjen kanssa, meidän kun iäti täytyy oleskella kaukana
jumalista ja ihmisistä."

Mutta hän kieltäytyi, ja he neuvoivat hänelle tien ja sanoivat: "Ota
tämä taikahedelmä; jos kerran siitä syöt, et tunne nälkää seitsemään
päivään. Sillä sinun täytyy mennä itäänpäin, surullisen Libyan rannikon
yli, jonka Poseidon antoi Zeus-isälle, kun hän puhkaisi Bosporoksen
ja Hellespontoksen ja upotti kauniin Lektonian maan. Ja Zeus otti
sen sijaan tuon maan -- kaunis kauppa tosiaan; paljon huonoa maata
vähän hyvän sijaan -- ja tähän päivään asti se on ollut autio ja
asumaton, pelkkiä kallioita ja hiekka-aavikoita." Sitten he suutelivat
Perseusta ja itkivät; ja hän hyppäsi vuorelta ja jatkoi matkaansa ja
pienenemistään pieneten heidän silmissään kuin lokki hän eteni kauas
merelle.



IV.

Kuinka Perseus tuli aitiopien luo.


Perseus samosi yhä koillista kohden ja kulki monen vesistön yli, kunnes
hän saapui vieriville hietatöyräille ja synkälle Libyan rannikolle.

Hän jatkoi matkaansa erämaan poikki: kiviröykkiöiden ja somerikkojen ja
tasaisten hieta-aavikkojen yli, auringon vaalistamien näkinkenkäkasojen
ja suurten merihirviöiden luurankojen ja muinaisten jättiläisten luiden
yli, joita oli hajallaan siellä täällä pitkin vanhaa merenpohjaa. Ja
hänen kulkiessaan tipahteli veripisaroita maahan Gorgon päästä ja
muuttui myrkyllisiksi kyykäärmeiksi, joita vielä tänäkin päivänä sikiää
tuossa erämaassa.

Hietikkojen yli hän kulki -- kuinka pitkälti ja kuinka kauan, sitä hän
ei tietänyt lainkaan -- syöden hedelmää, jonka nymfit olivat hänelle
antaneet, ja viimein hän näki lintukotolaisten kukkulat, joilla he
käyvät sotaa kurkia vastaan. Heidän keihäänsä olivat ruovoista ja
kaisloista ja heidän asuntonsa olivat rakennetut kurjenmunien kuorista;
ja Perseus nauroi ja jatkoi matkaansa koillista kohden koko päivän
odotellen, että saisi näkyviinsä sinisen kimaltelevan Välimeren, jotta
hän sen yli voisi lentää kotiinsa.

Mutta silloin tuli ankara tuulenpuuska ja heitti hänet takaisin etelään
erämaata kohden. Koko päivän hän tappeli sitä vastaan, mutta siivekkäät
sandaalitkaan eivät sitä voittaneet. Ja niin hänen täytyi lentää koko
yö tuulen edellä; ja kun aamu sarasti, ei ollut muuta näkyvissä kuin
tuo äskeinen inhoittava hieta-aavikko.

Ja pohjoisesta päin syöksyivät hietamyrskyt hänen päälleen,
veripunaiset patsaat ja hieta-aallot, jotka kokonaan pimittivät
keskipäivän auringon; ja Perseus pakeni niiden edellä minkä jaksoi,
ettei polttava tomu olisi häntä tukehduttanut. Viimein myrsky tyyntyi,
ja hän koetti taas suunnata kulkuansa pohjoiseen, mutta silloin
hietamyrsky nousi uudelleen ja työnsi hänet takaisin aavikolle, ja
sitten taas kaikki oli tyyntä ja kirkasta niinkuin ennen. Seitsemän
päivää hän taisteli myrskyä vastaan ja seitsemänä päivänä myrsky ajoi
hänet takaisin, kunnes hän oli nälkään ja janoon nääntymäisillään, ja
hänen kielensä takertui kitalakeen. Silloin tällöin hän luuli näkevänsä
kauniita järviä ja auringon säteiden leikkivän veden pinnalla; mutta
kun hän saapui järven luo, niin se katosi hänen jalkojensa juuresta,
eikä hän nähnyt enää muuta kuin polttavaa hiekkaa. Ja jollei hän olisi
ollut Taivahisten sukua, niin hän olisi menehtynyt tuolla aavikolla;
mutta hänen henkensä oli lujassa, sillä hän oli enempi kuin ihminen.

Hän huusi avuiksi Athenea ja sanoi:

"Oi, puhdas ja ihana, kuule minua, tahdotko jättää minut tänne
nääntymään? Minä olen tuonut sinulle pyytämäsi Gorgon pään, ja tähän
asti sinä olet antanut matkani menestyä; jätätkö minut nyt lopuksi
oman onneni nojaan? Vai minkätähden nämä jumalaiset sandaalitkin ovat
voimattomat erämaan myrskyjä vastaan? Enkö milloinkaan enää saa nähdä
äitiäni enkä sinisten laineiden loiskinaa Seriphoksen rannoilla enkä
Hellaan päivänpaisteisia kukkuloita?"

Niin hän rukoili, ja kun hän oli rukoillut, vallitsi syvä hiljaisuus.

Hiljaisena kaareili taivas hänen päänsä päällä ja äänettömänä levisi
hieta-aavikko hänen allaan; ja Perseus katsoi ylös, mutta muuta ei
näkynyt kuin häikäisevä aurinko häikäisevässä sinessä; ja hän katsoi
ympärilleen, mutta ei nähnyt muuta kuin häikäisevää hiekkaa.

Perseus seisoi hetkisen liikkumatonna ja odotti ja sanoi: "Varmaankin
olen täällä Taivahisten tahdosta, sillä Athene ei minua petä. Eikö
näiden sandaalien juuri pitänyt johdattaa minua oikealle tielle? Siis
se tie, jota minä olen koettanut kulkea, on ollut väärä tie."

Silloin hänen korvansa yht'äkkiä aukenivat, ja hän kuuli juoksevan
veden solinaa.

Siitä hänen mielensä rohkaistui, vaikka hän tuskin uskalsi uskoa
korviaan; ja hän kiiruhti eteenpäin, vaikka oli niin uupunut, että
tuskin saattoi pystyssä pysyä; ja kivenheiton matkan päässä hänestä oli
hiekassa notkelma ja marmorikallioita ja taatelipuita ja iloinen vihreä
nurmikko. Ja nurmikon poikki lirisi kimalteleva puro, jotka kierteli
puiden lomitse ja katosi hiekkaan.

Vesi lirisi kallioiden keskellä, ja lempeä tuuli kallisteli
taatelipuiden kuivia oksia, ja Perseus nauroi ilosta ja hyppäsi alas
kallion kielekkeeltä ja joi raikasta vettä ja söi taateleita ja nukkui
nurmella; ja sitten hän taas hypähti ylös ja jatkoi matkaansa, mutta
ei enää pohjoista kohden; sillä hän sanoi: "Athene minut varmaan tänne
lähetti eikä tahdo että menisin kotiin. Entäpä jos vielä on tehtävänä
jokin jalo teko, ennenkuin saan nähdä Hellaan päivänpaisteiset
kukkulat?"

Hän samosi etelää kohden, yhä etelää kohden, kukoistavien kosteikkojen
ja lähteiden, taatelipalmujen ja ruohikkojen ohi, kunnes hän näki
edessään mahtavan vuorenseinän, joka hohti aivan ruusunpunaisena
laskevan auringon valossa.

Hän kohosi ilmaan kuin kotka, sillä hänen jäsenensä olivat taas
voimistuneet, ja hän lenteli koko yön vuoren yläpuolella, kunnes päivä
alkoi sarastaa ja rusosorminen Eeos saapui ja punasi taivaan. Silloin
Perseus huomasi, että hänen allansa oli Egyptin pitkä viheriöivä
puutarha ja Niilin kimalteleva virta.

Hän näki kaupunkeja, joiden muurit piirsivät pilviä, ja temppeleitä
ja obeliskeja ja pyramideja ja jättiläismäisiä kivijumalia. Ja hän
laskeutui keskelle ohra- ja hirssivainioita ja pellavapeltoja ja maata
pitkin rönsyileviä kurkkuja; ja hän näki kansaa tulevan ulos erään
suuren kaupungin porteista ja menevän työhön, kunkin paikalleen,
joen juoksun varrelle ja johdattavan taitavasti vettä viljelyksiin
-- niinkuin sopi odottaakin viisaudestaan kuulujen egyptiläisten
tekevän. Mutta kun he näkivät hänet, niin kaikki lakkasivat työstään ja
kokoontuivat hänen ympärilleen ja huusivat:

"Ken olet kaunis nuorukainen? Ja mitä kannat vuohennahassasi?
Varmaankin olet Taivahisia, sillä sinun ihosi on valkoinen kuin
norsunluu, ja meidän ihomme on punainen kuin tiilikivi. Sinun hiuksesi
ovat kuin kultalangat ja meidän ovat mustat ja kiharat. Olet varmaankin
Taivahisia?" Ja he tahtoivat osoittaa hänelle kunnioitustansa; mutta
Perseus sanoi:

"En ole Taivahisia; olen helleeniläinen urho. Olen surmannut Gorgon
erämaassa ja kannan hänen päätään vuohennahassa. Antakaa minulle hiukan
ruokaa, että voisin jatkaa matkaani ja päättää työni."

He antoivat hänelle ruokaa ja hedelmiä ja viiniä; mutta he eivät
tahtoneet laskea häntä lähtemään. Kun kaupunkiin saapui sanoma, että
Gorgo oli tapettu, niin papit tulivat häntä vastaan ja immet, laulaen
ja tanssien ja soittaen harppuja ja käsirumpuja; ja he tahtoivat viedä
hänet temppeliinsä ja tehdä hänet kuninkaaksensa; mutta Perseus pisti
pimeyden hatun päähänsä ja katosi heidän näkyvistään.

Egyptiläiset odottivat kauan hänen palaamistaan, mutta turhaan,
ja palvelivat häntä uroona ja tekivät hänestä Khemmis-saarelle
kuvapatsaan, joka seisoi paikallaan monta sataa vuotta; ja he sanoivat,
että hän ilmestyi heille aika ajoin, jalassaan kyynärän pituiset
sandaalit ja että aina kun hän ilmestyi, tuli hyvä sato ja Niili paisui
korkealle sinä vuonna.

Perseus kulki itään päin Punaisen meren rannikkoa pitkin; ja kun
häntä peloitti mennä Arabian erämaahan, niin hän kääntyi vielä kerran
pohjoista kohden, eikä sillä kertaa myrsky häntä estänytkään.

Hän kulki Isthmoksen ja Kasios-vuoren ja lakean Serbonian rämeikön ohi,
Palestinan rannikkoa pitkin sinne, missä tummaihoiset aitiopit asuvat.

Hän lensi lempeiden laaksojen ja vaarojen ohi, jotka kauneudessa
vetivät vertoja itse Argokselle tai Lakedaimonille tai Tempen ihanalle
laaksolle. Mutta alangot olivat veden vallassa ja ylämaat tulen
korventamia ja vuoret vohkuivat kuin kiehuva kattila maan järistäjän,
Poseidon-kuinkaan, vihan tähden.

Perseusta kammotti mennä sisämaahan ja hän lensi meren rantaa pitkin,
ja hän kulki koko päivän, ja taivas oli tummana savusta; ja hän kulki
koko yön, ja taivas punoitti liekeistä.

Päivän koittaessa hän katsahti rannan kallioille; ja veden reunassa
mustan kallion kielekkeen alla hän näki valkoisen kuvan seisovan.

"Se on varmaankin jonkin meren jumalan kuvapatsas", hän ajatteli;
"menenpä sinne katsomaan, minkälaisia jumalia nämä barbaarit
palvelevat."

Hän lähestyi kuvaa; mutta se ei ollutkaan kuvapatsas, vaan ilmielävä
tyttö; sillä Perseus saattoi nähdä kuinka hänen kiharansa liehuivat
tuulessa; ja kun hän tuli vielä lähemmäksi, niin hän näki, kuinka tyttö
värisi ja hytkähteli, kun aallot roiskuttivat hänen päälleen kylmää
suolaista pärskettään. Hänen käsivartensa olivat ojennetut pään yli ja
kytketyt kallioon kuparisin ketjuin; ja hänen päänsä oli painuneena
rinnalle, väsymyksestäkö lie painunut vai surusta. Mutta silloin
tällöin ihan katsahti ylös ja valitti ja huusi äitiään; mutta hän ei
nähnyt Perseusta, sillä pimeyden hattu oli tämän päässä.

Säälien ja suuttuen Perseus kävi lähemmäksi ja katsoi tyttöä. Hänen
poskensa olivat tummemmat kuin Perseuksen, ja hänen tukkansa oli
sinertävän musta kuin hyasintti; mutta Perseus ajatteli: "Enpä ole
vielä koskaan nähnyt noin ihanaa impeä, en yhdelläkään Kreikan
saarella. Varmasti hän on kuninkaan tytär. Näinkö barbaarit kohtelevat
kuninkaittensa tyttäriä? Kuinka lieneekin, hän on liian kaunis
voidakseen olla syypää mihinkään pahaan. Menenpä häntä puhuttelemaan."

Ja otettuaan hatun päästään hän liiteli tytön näkyviin. Tyttö kirkaisi
kauhusta ja koetti peittää kasvonsa pitkiin hiuksiinsa, sillä hän ei
voinut käyttää käsiään; mutta Perseus huudahti:

"Älä pelkää minua, ihana impi; minä olen helleeni enkä mikään
raakalainen. Ketkä julmurit ovat sinut sitoneet? Mutta ensiksi minä
vapautan sinut kahleistasi."

Perseus riuhtaisi kahleita, mutta ne olivat liian vahvat; ja tyttö
huusi:

"Älä koske minuun, minä olen kirottu, uhrattu meren jumalille. He
tappavat sinut, jos sinä vain uskallat minut vapauttaa."

"Koettakoot!" Perseus sanoi; ja vetäisten Harpeen kupeeltaan hän
katkaisi kahleet, ikäänkuin ne olisivat olleet pellavarihmaa.

"Nyt", hän sanoi, "sinä olet minun, etkä enää noiden meren jumalien,
keitä hyvänsä he lienevätkin!" Mutta tyttö vain yhä kiihkeämmin huusi
äitiään.

"Miksi sinä huudat äitiäsi? Mikä äiti se sellainen on, joka sinut näin
on jättänyt? Kun lintu putoaa pesästä, niin se on sen miehen, joka
sen korjaa. Kun jalokivi heitetään tien viereen, niin se on sen, joka
uskaltaa sen voittaa ja sitä kantaa, niinkuin minä tahdon voittaa sinut
ja kantaa sinua. Nyt tiedän miksi Pallas Athene minut tänne lähetti.
Hän lähetti minut tänne, jotta saisin vaivojeni arvoisen palkinnon, ja
enemmänkin."

Perseus sulki tytön syliinsä ja huusi: "Missä ovat nuo julmat ja
vääryyttä harjoittavat meren jumalat, jotka tuomitsevat kauniita
tyttöjä kuolemaan? Minä kannan Taivahisten aseita. Koetelkoot he
voimiaan minua vastaan! Mutta sanopa minulle, ihana impi, kuka olet ja
mikä katala kohtalo sinut tänne toi?"

Tyttö vastasi itkien: "Minä olen Iopen kuninkaan Kefeuksen tytär
ja minun äitini on kaunis-kutrinen Kassiopeia, ja minua kutsuttiin
Andromedaksi niin kauan kuin kuuluin elävien joukkoon. Ja minä
kovaosainen sidottiin tähän kallioon ruoaksi merihirviölle, jotta
sovittaisin äitini synnin. Sillä äitini kerskasi kerran, että minä olin
kauniimpi kuin kalojen kuningatar Atergatis; ja silloin tämä vihassaan
lähetti suuret tulvat, ja hänen veljensä tulen kuningas lähetti
maanjäristykset ja hävitti kaiken maan, ja tulvien jälkeen syntyi
liejusta hirviö, joka nielee kitaansa kaikki elävät olennot. Ja nyt
hänen täytyy niellä minutkin, vaikka olenkin syytön -- minut, joka en
koskaan tehnyt pahaa pienimmälle hyttysellekään, ja aina kun näin kalan
rannalla, heitin sen veteen, että se virkoaisi ja elpyisi elämään;
sillä meidän maassamme ei syödä ollenkaan kaloja siksi, että pelkäämme
niiden kuningatarta, Atergatista. Mutta kuitenkin papit sanovat, että
vain minun vereni voi sovittaa sen synnin, jota minä en ole tehnyt."

Mutta Perseus nauroi ja sanoi: "Vai merihirviö! Pahimpiakin vastaan
minä olen taistellut. Sinun tähtesi olisin käynyt Taivahisiakin
vastaan, saati sitten meren petoa!"

Silloin Andromeda katsahti häneen, ja uusi toivo syttyi hänen
rintaansa, niin uljaana ja kauniina Perseus seisoi toinen käsi hänen
vyötäisillään ja säihkyvä säilä toisessa. Mutta kuitenkin Andromeda
valitti ja itki vielä kiihkeämmin ja huusi:

"Miksi sinä noin nuorena menisit surman suuhun? Onhan maailmassa
jo ilmankin kylliksi surua ja kuolemaa. Teen jalon teon menemällä
kuolemaan, sillä siten pelastan kokonaisen kansan hengen; mutta sinä,
joka olet parempi heitä kaikkia, miksi sinä minun tähteni joutuisit
turmioon. Kulje sinä tietäsi, minun täytyy kulkea omaani."

Mutta Perseus huusi: "Ei, ei; Olympoksen hallitsijat, joita minä
palvelen, ovat uroiden ystäviä ja auttavat heitä jaloihin tekoihin.
Heidän johtamanaan minä tapoin Gorgon, tuon kauniin kummituksen;
ja heidän tahdostaan minä tulin tänne tappaakseni sen päällä
tämän hirviön. Mutta peitä silmäsi, kun lähden luotasi, jottei se
jähmetyttäisi sinuakin."

Mutta tyttö ei virkkanut mitään, sillä hän ei voinut uskoa Perseuksen
sanoja. Ja sitten hän yht'äkkiä katsahti ylös ja kirkaisi osoittaen
merelle:

"Tuolla se tulee, tuolla se tulee auringon nousun mukana, niinkuin he
sanoivat. Nyt minun täytyy kuolla. Kuinka saatan sen kestää? Voi, mene,
mene! Kyllin kauheaa on tulla revityksi palasiksi sinua näkemättäkin!"
Ja hän koetti työntää Perseuksen pois kalliolta.

"Minä menen", Perseus sanoi, "mutta lupaa minulle yksi asia, ennenkuin
menen: jos minä tuon pedon tapan, niin sinä tulet vaimokseni ja seuraat
minua kuningaskuntaani, hedelmälliseen Argoksen laaksoon, sillä minä
olen kuninkaan perillinen. Lupaa se minulle ja vahvista lupauksesi
suudelmalla."

Silloin tyttö kohotti kasvonsa ja suuteli häntä; ja Perseus nauroi
ilosta ja lensi ylös, ja Andromeda kyyristyi vapisten kalliolle
odottamaan, mitä tapahtuisi.

Lähestymistään lähestyi tuo suuri merihirviö meloen pitkin rannikkoa
kuin ruma musta kaljaasi, halkoen laiskasti laineita ja pysähtyen
silloin tällöin lahden poukamaan tai niemen kärkeen kuuntelemaan
vaatteita valkaisevien tyttöjen naurua tai katselemaan rannalla
pulikoivia poikia ja hietatöyräillä kuljeskelevaa karjaa. Sen isoissa
kupeissa riippui ryhmittäin simpukoita ja meriruohoja, ja vesi pärskyi
sen leveistä sieraimista, kun se hiljakseen vieri eteenpäin, vettä
valuen ja kimallellen aamuauringon paisteessa.

Viimein se huomasi Andromedan ja kuin nuoli se kiiti eteenpäin ottamaan
saalistansa, ja aallot vaahtosivat valkoisina sen ympärillä, ja kala
pakeni hypähdellen sen tieltä.

Korkealta taivaalta syöksyi silloin Perseus kuin tähdenlento alas
aaltojen harjalle, ja Andromeda peitti kasvonsa, kun Perseus kiljaisi;
ja sitten oli hetken aikaa kaikki hiljaa.

Viimein Andromeda katsahti vapisten ylös ja näki Perseuksen juoksevan
luokseen; ja siinä, missä hirviö oli ollut, oli nyt pitkä, musta kari,
jonka ympärillä laineet levollisina loiskivat.

Kuka silloin oli niin ylpeä kuin Perseus ja kuka niin riemuitsi kuin
koko Aithiopian kansa? Sillä se oli seisonut kallioilla odottamassa
hirviötä ja itkemässä tytön kohtaloa. Ja jo oli sanansaattaja lähetetty
Kefeuksen ja Kassiopeian luo, jotka istuivat säkkiin pukeutuneina ja
tuhkaa päähänsä ripotellen palatsin sisimmässä huoneessa odottaen
tyttärensä kuolemaa. Ja he tulivat tuota, ihmettä katsomaan ja koko
kaupunki heidän kanssaan, laulaen ja tanssien ja soittaen harppuja
ja symbaaleja, ja he ottivat vastaan tyttärensä niinkuin kuolleista
nousseen.

Silloin Kefeus sanoi: "Helleenien urho, jää tänne luokseni ja rupea
vävypojakseni; saat minulta puolen valtakuntaani."

"Vävypojaksesi kyllä rupean", Perseus sanoi, "mutta valtakunnastasi en
huoli, sillä minä ikävöin Kreikan lempeitä laaksoja ja äitiäni, joka
minua odottaa kotona."

Silloin Kefeus sanoi: "Ethän sentään heti viene pois tytärtäni, sillä
hän on meille kuin kuolleista noussut. Jää vuodeksi luoksemme, ja sen
perästä saat palata kunniakkaasti maahasi." Ja Perseus suostui; mutta
ennenkuin hän meni kuninkaan palatsiin, hän käski kansan tuoda kiviä ja
puita ja rakensi kolme alttaria, yhden Athenelle, yhden Hermeelle ja
yhden Zeus-isälle, ja uhrasi nuoria hevosia ja oinaita.

Ja muutamat sanoivat: "Hän on hurskas mies". Mutta papit sanoivat:
"Meren kuningatar käy vielä julmemmaksi meitä kohtaan nyt kun hänen
hirviönsä on tapettu". Mutta he eivät uskaltaneet puhua ääneen, sillä
he pelkäsivät Gorgon päätä. Niin he menivät palatsiin; ja kun he
tulivat saliin, niin siellä seisoi Kefeuksen veli, Fineus, raivoten
kuin karhu, jolta poikaset on viety, ja hänen kanssaan olivat hänen
poikansa ja monta aseellista miestä; ja hän huusi Kefeukselle:

"Sinä et saa naittaa tytärtäsi tuolle muukalaiselle, jonka nimeäkään
ei kenkään tiedä! Eikö Andromeda ollut kihlattu minun pojalleni? Ja
eikö pojallani ole oikeus häntä vaatia nyt, kun hän taas on elävien
joukossa?"

Mutta Perseus nauroi ja vastasi: "Jos poikasi on morsiamen tarpeessa,
niin pelastakoon hän tytön itselleen. Mutta tähän asti hän on näyttänyt
olevansa avuton sulhanen. Hän jätti tytön kuolemaan, ja kuollut tyttö
onkin hänelle. Minä pelastin tytön ja minua varten hän elää, minua,
eikä ketään muuta varten. Kiittämätön mies! Enkö minä pelastanut
maatasi ja poikiesi ja tyttäriesi henkeä, ja näinkö sinä tahdot sen
minulle palkita? Mene, tai sinun käy vielä huonommin!" Mutta kaikki
aseelliset miehet vetivät miekkansa ja hyökkäsivät Perseuksen päälle
kuin villipedot.

Silloin Perseus paljasti Gorgon pään ja sanoi: "Tämä on pelastanut
morsiameni yhden villipedon kynsistä, se on pelastava hänet
useammistakin". Ja hänen puhuessaan Fineus ja kaikki aseelliset miehet
pysähtyivät yht'äkkiä ja jäykistyivät kukin paikalleen; ja ennenkuin
Perseus ennätti vetäistä vuohennahan takaisin Gorgon kasvojen eteen, he
olivat kaikki muuttuneet kiviksi.

Silloin Perseus käski kansan tuoda kankia ja vierittää heidät ulos; ja
mitä heille sitten tehtiin, sitä en tiedä.

Sitten pidettiin suuret häät, jotka kestivät kokonaista seitsemän
päivää, ja ketkäpä olivat niin onnellisia kuin Perseus ja Andromeda?

Mutta kahdeksantena yönä Perseus näki unta, että Pallas Athene seisoi
hänen vieressään, niinkuin hän oli hänet nähnyt Seriphos-saarellakin
seitsemän pitkää vuotta sitten; ja Athene kutsui häntä nimeltä ja sanoi:

"Perseus, sinä olet käyttäytynyt kuin mies, ja katso, sinä olet saanut
palkintosi. Sinä olet saanut kokea, että jumalat ovat oikeudenmukaisia
ja auttavat sitä, joka auttaa itseään. Anna nyt minulle Harpe-miekka
ja sandaalit ja pimeyden hattu, että saattaisin antaa ne takaisin
niiden omistajalle; mutta Gorgon pään saat vielä pitää jonkin aikaa,
sillä sinä tarvitset sitä kotimaassasi Kreikassa. Sitten sinun pitää
asettaa se minun Seriphoksessa olevaan temppeliini, jotta saattaisin
sitä kantaa kilvelläni, titaanien ja hirviöiden ja kaikkien jumalten ja
ihmisten vihollisten kauhistukseksi. Ja mitä tähän maahan tulee, niin
minä olen rauhoittanut meren ja tulen, eikä enää ole tuleva tulvia eikä
maanjäristyksiä. Mutta pane kansa rakentamaan alttareita Zeus-isälle
ja minulle ja opeta heitä palvelemaan Taivahisia, maan ja taivaan
hallitsijoita."

Perseus nousi antaakseen hänelle miekan ja hatun ja sandaalit; mutta
hän heräsi ja hänen unensa katosi. Mutta se ei kuitenkaan ollut pelkkää
unta; sillä vuohennahka ja Gorgon pää olivat paikallaan, mutta miekka
ja hattu ja sandaalit olivat poissa, eikä Perseus nähnyt niitä koskaan
enää.

Silloin valtasi Perseuksen suuri pelko ja vapistus; ja hän meni varhain
aamulla ulos kansan luo ja kertoi unensa ja käski kansan rakentaa
alttareita Zeukselle, jumalien ja ihmisten isälle, ja Athenelle, joka
antaa uroille viisautta, ja sanoi, ettei kansan enää tarvinnut pelätä
maanjäristyksiä ja tulvia, vaan sai kylvää ja rakentaa rauhassa.
Kansa teki niin jonkin aikaa ja menestyi; mutta Perseuksen lähdettyä
se unohti Zeuksen ja Athenen ja palveli taas Atergatis-kuningatarta
ja sen pyhän järven kuolematonta kalaa, joka syvyyksiinsä nieli
Deukalionin tulvan, ja lapsia poltettiin Tulen kuninkaan edessä, kunnes
Zeus vihastui tuohon hulluun kansaan ja lähetti Egyptistä vieraan
kansan, joka soti sitä vastaan ja hävitti sen perinjuurin ja asui sen
kaupungeissa monta sataa vuotta.



V.

Kuinka Perseus palasi kotiinsa.


Kun vuosi oli loppuun kulunut, niin Perseus palkkasi foinikialaisia
Tyrosta ja kaatoi seetripuita ja rakensi itselleen komean soutulaivan;
ja hän maalasi sen saalinkipönkät tulipunaisiksi ja tervasi sen kyljet;
ja pani laivaan Andromedan ja kaikki hänen myötäjäisensä; jalokivet ja
kalliit saaliit ja Idän mausteet; ja suuri oli itku ja parku, kun he
soutivat pois. Mutta hänen uskaliaan tekonsa muisto jäi jäljelle, ja
Andromedan karia näytettiin Iopen rannalla Palestiinassa vielä enemmän
kuin tuhat vuotta sen jälkeen.

Perseus souti foinikialaisineen länttä kohden ja Kreetan meren poikki,
kunnes he tulivat siniselle Aigeianmerelle ja Hellaan hymyileville
saarille ja Seriphokseen, Perseuksen muinoiseen kotiin.

Hän jätti laivansa rannalle ja kiipesi ylös niinkuin entisinä aikoina;
ja hän syleili äitiänsä ja Diktystä, hyvää kasvatusisäänsä, ja he
itkivät kaikki kauan aikaa, sillä siitä oli seitsemän vuotta ja
enemmänkin, kuin he viimeksi olivat tavanneet toisensa.

Sitten Perseus lähti Polydekteen palatsiin; ja vuohennahassa hän kantoi
Gorgon päätä.

Kun hän astui saliin, niin Polydektes istui pöydän päässä ja kaikki
hänen ylimyksensä ja maanomistajansa molemmin puolin kukin arvonsa
mukaan, ahmien kalaa ja vuohen lihaa ja juoden veripunaista viiniä.
Harpunsoittajat soittivat ja kemuilijat huusivat ja viinipikarit
kilahtelivat iloisesti, kun ne kulkivat kädestä käteen, ja kova oli
melu Polydekteen salissa.

Perseus seisahtui kynnykselle ja huusi kuningasta nimeltä. Mutta kukaan
vieraista ei tuntenut Perseusta, sillä niin hän oli muuttunut pitkällä
matkallaan. Hän oli lähtenyt poikana ja palasi kotiin uroona; hänen
silmänsä loistivat kuin kotkan silmät, ja hänen partansa oli kuin
leijonan harja ja hän seisoi siinä komeana kuin villi härkä.

Mutta häijy Polydektes tunsi hänet ja paadutti sydäntänsä vielä enemmän
ja huusi pilkaten:

"Kas, löytöläistä! Onko mielestäsi ollut mukavampi luvata kuin täyttää
lupauksesi?"

"Ne, joita jumalat auttavat, ne täyttävät lupauksensa; ja ne, jotka
heitä halveksivat, niittävät, mitä ovat kylväneet. Kas, tässä saat
Gorgon pään!"

Perseus veti pois vuohennahan ja piti ylhäällä Gorgon päätä.

Kalpeaksi kävivät silloin Polydektes ja hänen vieraansa, kun he
katsoivat noihin kauneihin kasvoihin. He koettivat nousta istuimiltaan;
mutta he eivät koskaan niiltä nousseet, vaan jäykistyivät kukin
paikalleen ja muuttuivat kylmiksi harmaiksi kiviksi, jotka seisoivat
ympyrässä pöydän ympärillä.

Silloin Perseus kääntyi ja jätti heidät ja meni lahdessa odottavalle
laivalleen; ja hän antoi valtakunnan kunnon Diktykselle, ja purjehti
pois äitinsä ja puolisonsa kanssa.

Polydektes ja hänen vieraansa istuivat hiljaa viinipikarit edessään
pöydällä, ja vuotten vieriessä kattohirret romahtivat heidän päittensä
päältä ja seinät sortuivat heidän takaansa ja pöytä luhistui heidän
keskeltään ja ruoho alkoi rehottaa heidän jalkojensa ympärillä; mutta
Polydektes ja hänen vieraansa törröttävät vielä tänäkin päivänä
mäenrinteessä.

Mutta Perseus souti länteenpäin Argosta kohden ja laski maihin ja meni
kaupunkiin. Kun hän sinne saapui, niin hän sai tietää, että hänen
isoisänsä Akrisios oli paennut. Sillä hänen ilkeä veljensä Proitos
oli uudestaan noussut sotaan häntä vastaan ja oli tullut joen yli
Tirynsistä ja valloittanut Argoksen, ja Akrisios oli paennut Larissaan
hurjien pelasgien maahan.

Perseus kutsui Argoksen kansan kokoon ja sanoi heille, kuka hän oli,
ja kertoi kaikista niistä jaloista teoista, joita hän oli tehnyt. Ja
kaikki ylimykset ja vapaat maanomistajat tekivät hänet kuninkaakseen,
sillä he näkivät, että hänellä oli kuninkaallinen sydän. He taistelivat
hänen kanssaan Argosta vastaan ja valloittivat sen ja tappoivat
Proitoksen ja tekivät kykloopit palvelijoiksensa ja panivat heidät
rakentamaan muuria Argoksen ympärille, samanlaista kuin ne muurit,
joita kykloopit olivat rakentaneet Tirynsiin; ja suuresti iloittiin ja
riemuittiin nyt Argoksen laaksossa, kun oli saatu kuningas Zeus-isältä.

Mutta Perseus ikävöi sydämessään isoisäänsä ja hän sanoi: "Onhan hän
minun lihaani ja vertani, ja varmasti hän on rakastava minua nyt, kun
olen tullut kotiin kunniaa ja mainetta saavuttaneena. Menenpä häntä
hakemaan ja tuon hänet kotiin ja sitten hallitsemme sovinnossa yhdessä."

Perseus lähti matkaan foinikialaistensa kanssa ja purjehti
Hydrea-saaren ja Sunionin, Marathonin ja Attikan rannikon ohi ja
Euripoksen ja pitkän Euboian meren poikki, kunnes hän tuli Larissan
kaupunkiin, jossa hurjat pelasgit asuivat.

Kun hän tuli sinne, niin kaikki kansa oli kedoilla, ja siellä oli
suuret juhlat ja kaikenlaisia kilpaleikkejä; sillä heidän kuninkaansa,
Teutamenes, tahtoi kunnioittaa Akrisiosta, koska tämä oli mahtavan maan
kuningas.

Perseus ei ilmaissut nimeänsä, vaan meni tuntemattomana leikkeihin;
sillä hän sanoi itsekseen: "Jos minä saan palkinnon kilpaleikeissä,
niin varmaan heltyy isoisäni sydän minua kohtaan."

Hän riisui kypärinsä ja rautapaitansa ja kaikki vaatteensa ja seisoi
Larissan nuorukaisten joukossa; ja kaikki ihmettelivät häntä ja
sanoivat: "Kukahan on tuo nuori muukalainen, joka tuolla seisoo kuin
komea villihärkä? Varmaankin hän on uroita, Olympoksen Taivahisten
poikia."

Kun leikit alkoivat, niin he ihmettelivät vielä enemmän; sillä Perseus
oli paras juoksija ja hyppääjä ja paininlyöjä ja keihäänheittäjä;
ja voitti neljä seppelettä ja otti ne ja sanoi itsekseen: "Vielä on
viides seppele voitettavana. Tahdon voittaa senkin ja laskea ne kaikki
isoisäni polville."

Niin sanoessaan hän katsoi sinne, missä Akrisios istui
Teutamenes-kuninkaan vieressä, ja näki kuinka hänen valkoinen,
aaltoileva partansa ulottui polviin asti ja että hän piti
kuninkaansauvaa kädessään; ja Perseus itki häntä katsellessaan,
sillä hän ikävöitsi sydämessään isoisäänsä. Ja hän sanoi: "Hän on
todellakin kuninkaallinen vanhus, mutta eipä hänen tarvitse hävetä
tyttärenpoikaansakaan."

Sitten hän otti kiekot ja singautti ne viittä syltä edemmäksi kaikkia
muita, ja kansa huusi: "Vielä edemmäksi, uljas muukalainen! Ei koskaan
ennen ole ollut sellaista heittäjää tässä maassa."

Siiloin Perseus kokosi kaikki voimansa ja heitti. Mutta tuulenpuuska
tuli mereltä ja kantoi kiekon syrjään ja kauas kaikkien muiden edelle,
ja se sattui Akrisioksen jalkaan, ja hän pyörtyi tuskasta.

Perseus kirkaisi ja juoksi hänen luokseen; mutta kun vanhus nostettiin
ylös, niin hän oli kuollut, sillä hänen henkensä oli heikko ja hauras.

Silloin Perseus repäisi vaatteensa ja heitti tuhkaa päänsä päälle ja
itki kauan aikaa isoisäänsä. Viimein hän nousi ja huusi kansan kokoon
ja sanoi:

"Jumalat ovat vanhurskaita, ja sen täytyy tapahtua, mitä he ovat
säätäneet. Minä olen Perseus, tämän vainajan tyttärenpoika, maankuulu
Gorgon surmaaja."

Sitten hän sanoi, kuinka oli ennustettu, että hän tappaisi isoisänsä,
ja kertoi heille koko elämänsä tarinan.

Akrisiokselle pidettiin suuret hautajaiset ja hänet poltettiin
kalliisti koristellulla roviolla; ja Perseus meni temppeliin, ja hänet
julistettiin syyttömäksi Akrisioksen kuolemaan, koska hän oli sen
tahtomattaan aiheuttanut.

Sitten hän palasi Argokseen ja hallitsi sitä hyvästi kauniin
Andromedansa kanssa; ja heillä oli neljä poikaa ja kolme tytärtä, ja he
elivät vanhoiksi.

Ja kerrotaan, että heidän kuoltuaan Athene otti heidät taivaaseen
Kefeuksen ja Kassiopeian kera. Ja tähtikirkkaina öinä saatatte
nähdä heidän siellä vieläkin loistavan; Kefeuksen kuninkaallisine
kruunuineen ja Kassiopeian norsunluisissa vaunuissaan palmikoiden
tähdillä koristettuja kutrejaan, Perseuksen Gorgon pää kädessään
ja hänen vieressään kauniin Andromedan, joka kurottaa pitkiä
valkoisia käsivarsiaan yli taivaan kannen, kuten silloin kuin hän oli
kahlehdittuna kallioon merihirviön ruoaksi. Koko yön he loistavat
purjehtivien merimiesten majakkana; mutta päivät he viettävät jumalten
iloissa Olympoksen rauhaisilla, sinisillä kukkuloilla.



TOINEN TARINA.

ARGONAUTIT.



I.

Kuinka kentauri kasvatti uroita Pelionilla.


Olen kertonut teille uroosta, joka taisteli petoja ja raivoisia ihmisiä
vastaan; mutta nyt saatte kuulla tarinan uroista, jotka purjehtivat
kaukaiseen maahan Kultaisen taljan etsintään, voittaen itselleen
ikuista mainetta.

Kuinka kauas he purjehtivat, lapsukaiseni, sitä en saata tarkalleen
sanoa. Se kaikki tapahtui kauan, kauan sitten; niin kauan, että
kaikki on käynyt hämäräksi, niinkuin uni, jonka näitte viime vuonna.
Ja minkätähden he lähtivät, en sitäkään saata sanoa. Jotkut sanovat,
että he tahtoivat voittaa kultaa. Saattoi olla niin; mutta jaloimpia
tekoja, mitä on tehty maan päällä, ei ole tehty kullan vuoksi. Kullan
tähden Herra ei tullut maan päälle ja kuollut, eivätkä apostolit
menneet kaikkiin maihin saarnaamaan hyvää sanomaa. Spartalaiset eivät
katsoneet rahan ansiota, kun he taistelivat ja kuolivat Thermopylain
luona; eikä viisas Sokrates pyytänyt palkkaa kansalaisiltaan, vaan eli
koko elämänsä ajan köyhänä ja paljasjalkaisena, koettaen vain tehdä
ihmisiä hyviksi. Ja meidän päivinämmekin elää sankareita, jotka tekevät
jaloja tekoja, mutta eivät kullan vuoksi. Löytöretkeilijämme, jotka
toinen toisensa perästä purjehtivat kauheille jäämerille, eivät mene
sinne rikastuakseen; eivätkä liioin ne naiset, jotka menevät kauas
sotatantereille sairaanhoitajattariksi ja tekevät itsensä köyhiksi,
jotta saattaisivat tulla rikkaiksi jaloista teoista. Ja tokkopa nekään
nuoret miehet, jotka jättävät hyvinvoinnin ja mukavuuden ja hauskan
kodin ja kaiken, mitä rahalla voi saada, ja menevät sotaan taistelemaan
isänmaansa edestä ja kärsimään nälkää ja janoa ja haavoja ja kuoleman,
tokkopa nekään silloin sanovat itsekseen: "Kuinkahan paljon rahaa
saan ansaituksi?" Ei, lapsukaiseni, on jotakin, joka on parempi kuin
rikkaus, parempi kuin henkikin, ja se on, että ennenkuin kuolette,
olette tehneet jotakin, josta hyvät ihmiset saattavat teitä kunnioittaa
ja teidän Taivaallinen isänne iloita.

Siksipä tahdomme uskoa -- ja miksipä emme uskoisi -- että nuo
muinoiset Argonautitkin olivat jaloja miehiä, jotka suunnittelivat ja
tekivät jalon teon; ja että heidän maineensa sentähden on elänyt ja
kulkenut lauluissa ja tarinoissa, sekoittuneena kyllä, siitä ei ole
epäilemistäkään, haavekuviin ja satuihin, mutta kuitenkin pohjaltaan
totena ja oikeana. Me tahdomme kunnioittaa noita vanhoja Argonautteja
ja kuunnella heidän tarinaansa semmoisena kuin se kerrotaan; ja me
tahdomme koettaa tulla heidän kaltaisiksensa kukin asemassamme;
sillä meillä on kullakin Kultainen talja etsittävänä ja myrskyävä
meri purjehdittavana, ennenkuin sen saavutamme, ja lohikäärmeitä
voitettavana, ennenkuin se on meidän.

Entä mikä oli sitten tuo ensimmäinen Kultainen talja? En tiedä,
enkä siitä välitäkään. Vanhat helleenit sanoivat, että se riippui
Kolkhiissa, -- jota me nimitämme Sirkassian rannikoksi -- sodanjumalan
metsässä, naulattuna pyökkipuuhun; ja että se oli sen ihmeellisen
oinaan talja, joka kantoi Phriksoksen ja Helleen Mustanmeren ylitse.
Sillä Phriksos ja Helle olivat Pilvinymfin ja Minyain kuninkaan
Athamaan lapsia. Ja kun nälänhätä tuli maahan, niin heidän julma
äitipuolensa Ino tahtoi tappaa heidät, jotta hänen omat lapsensa
saisivat hallita, ja sanoi, että heidät täytyi uhrata alttarilla
jumalien vihan lepyttämiseksi. Nuo lapsiraukat vietiin silloin
alttarille, ja pappi seisoi jo valmiina veitsi kädessä, kun pilvistä
lentää lehahti Kultainen oinas ja otti lapset selkäänsä ja katosi.
Silloin tuo, jumalaton Athamas-kuningas tuli hulluksi, ja tuhon
omiksi joutuivat Ino ja hänen lapsensa. Sillä raivoissaan Athamas
tappoi toisen niistä, ja Ino pakeni toinen lapsi sylissään ja hyppäsi
kalliolta mereen ja muuttui delfiiniksi -- olettehan nähneetkin
sellaisen -- joka iäti huokaillen vaeltaa laineilla puristaen
pienokaistaan rintaansa vastaan.

Mutta kansa karkoitti Athamas-kuninkaan, koska hän oli tappanut
lapsensa. Ja hän kierteli maita ja mantereita ja tuli viimein Delfoin
oraakkelin luo. Ja oraakkeli sanoi, että hänen täytyi kuljeskella
syntinsä tähden, kunnes metsän pedot kestitsisivät häntä vieraanaan.
Niin hän kulki nälissään ja suruissaan monta raskasta päivää, kunnes
hän näki susilauman. Sudet repivät parhaillaan lammasta, mutta kun ne
näkivät Athamaan, niin ne pakenivat ja jättivät lampaan hänelle, ja
hän söi. Ja silloin hän ymmärsi, että ennustus viimein oli toteutunut.
Sitten hän ei enää kuljeskellut, vaan asettui asumaan ja rakensi
kaupungin ja tuli uudestaan kuninkaaksi.

Mutta oinas kantoi molempia lapsia kauas yli maiden ja merien,
kunnes he tulivat Thraakian Khersonesokseen, ja siellä Helle putosi
mereen. Ja tuo kapea salmi nimitettiin hänen mukaansa Hellespontoksi,
Helleen mereksi, ja se nimi sillä on ollut tähän päivään asti. Sitten
oinas lensi Phriksos selässään koillista kohden sen meren yli, jota
me nyt nimitämme Mustaksimereksi; mutta helleenit nimittävät sitä
Eukseinokseksi, vieraanvaraiseksi mereksi. Ja viimein, niin kerrotaan,
he pysähtyivät Kolkhiiseen jyrkälle Sirkassian rannikolle; ja siellä
Phriksos sai Aietes-kuninkaan tyttären, Khalkiopeen, puolisoksensa; ja
hän uhrasi oinaan jumalille; ja Aietes naulasi sen taljan pyökkipuuhun
Areen, sodanjumalan lehtoon.

Ja jonkin ajan kuluttua Phriksos kuoli, ja hänet poltettiin, mutta
hänen henkensä ei saanut lepoa; sillä hänet oli poltettu kaukana
syntymämaastaan ja Hellaan päivänpaisteisilta kukkuloilta. Hän ilmestyi
unessa Minyain uroille ja huusi surullisesti heidän vuoteittensa
vieressä: "Tulkaa vapauttamaan minun henkeäni, jotta pääsisin kotiini
isieni ja heimoni luo ja Minyain suloiseen maahan!"

Ja he kysyivät: "Kuinka me saatamme vapauttaa sinun henkesi?"

"Teidän täytyy purjehtia meren yli Kolkhiiseen ja tuoda kotiin
Kultainen talja; silloin minun henkeni seuraa sitä, ja minä pääsen
nukkumaan isieni luokse ja saan levon."

Sillä tapaa hän usein tuli ja huusi heille; mutta kun he heräsivät,
niin he katselivat toinen toistaan ja sanoivat: "Kuka uskaltaa edes
purjehtia Kolkhiiseen, saati sitten tuoda kotiin Kultaisen taljan?"
Eikä koko maassa ollut ketään, joka olisi ollut kyllin rohkea sitä
koettamaan; sillä oikea mies ja oikea aika ei ollut vielä tullut.

Phriksoksella oli serkku nimeltä Aison ja tämä oli kuninkaana
Iolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee. Siellä hän hallitsi rikkaita
Minyain uroita samaan aikaan, kuin hänen setänsä Athamas hallitsi
Boiotiassa; ja samoin kuin Athamaskin niin hänkin oli onneton mies.
Sillä hänellä oli Pelias-niminen velipuoli, josta jotkut sanoivat,
että hän oli erään nymfin poika, ja kaikenmoisia hämäriä ja ikäviä
juttuja kerrottiin hänen syntymästään. Kun Pelias oli pieni lapsi,
niin hänet heitettiin vuorille ja kesyttämätön tamma tuli ja potkaisi
häntä. Mutta muuan ohikulkeva paimen; löysi lapsen, jonka kasvot olivat
potkitut mustelmille, ja hän vei sen kotiinsa ja antoi sille nimeksi
Pelias, koska sen kasvot olivat kolhitut ja mustuneet. Ja lapsi kasvoi
ja hänestä tuli ylpeä ja lakeja halveksiva, ja hän teki monta kauheaa
tekoa; ja viimein hän karkoitti velipuolensa Aisonin ja sitten oman
veljensä Neleuksen ja otti itselleen valtakunnan ja hallitsi rikkaita
Minyain uroita Iolkoksessa, jonka rantoja meri huuhtelee.

Ja kun Aison karkoitettiin, niin hän lähti surullisena pois kaupungista
taluttaen kädestä pientä poikaansa; ja ihan sanoi itsekseen: "Minun
täytyy piilottaa lapsi vuoristoon, muutoin Pelias sen varmasti tappaa,
koska se on valtakunnan perillinen."

Hän kulki merenrannalta sisämaahan päin, Minyain laakson ja
viinitarhojen ja oliivilehtojen halki ja Anauros-virran poikki
Pelionia, tuota ikivanhaa vuorta kohden, jonka ohimot ovat valkoiset
lumesta.

Hän nousi nousemistaan vuoristoon rämeiden ja somerikkojen ja mäkien
yli, kunnes poika oli väsynyt ja arasteli jalkojaan, niin että Aisonin
täytyi kantaa häntä käsivarsillaan, ja viimein he tulivat yksinäisen
luolan suulle mahtavan kallion juurelle.

Kallion huipulle lumi oli kasaantunut aaltomaisiin röykkiöihin,
jotka tippuivat ja rytisivät auringon paisteessa, mutta sen juurella
luolan suun ympärillä kasvoi kaikenlaisia kauniita kukkia ja kasveja
järjestettyinä riveihin kukin laji erikseen, ikäänkuin jossakin
puutarhassa. Siinä ne kasvaa rehottivat auringon paisteessa ylhäältä
tulevan vuorivirran pirskottamina. Ja luolasta kuului harpun soittoa ja
miehen ääni, joka lauloi.

Silloin Aison laski pojan maahan ja kuiskasi: "Älä pelkää, vaan mene
sisään ja kenen ikinä tapaatkin, laske kätesi hänen polvilleen ja sano:
'Jumalien ja ihmisten isän, Zeuksen nimessä minä olen sinun vieraasi
tästä päivästä lähtien'."

Poika meni sisälle pelkäämättä, sillä hänkin oli uroon poika; mutta
sisälle tultuaan hän pysähtyi ihmeissään kuuntelemaan lumoavaa laulua.

Ja siellä hän näki laulajan makaavan karhuntaljoilla ja tuoksuvilla
havuilla: se oli Kheiron, tuo ikivanha kentauri, viisain kaikista
taivaan alla. Vyötäröille asti hän oli mies, mutta siitä alaspäin
hän oli jalo hevonen; hänen valkeat hapsensa valuivat alas leveille
hartioille ja hänen valkoinen partansa aaltoili leveällä ruskealla
rinnalla; ja hänen silmänsä olivat viisaat ja lempeät, ja hänen otsansa
kuin vuorenseinä.

Ja kädessään hän piti kultaista harppua ja soitti sitä kultaisella
avaimella; ja soittaessaan hän lauloi, niin että hänen silmänsä
loistivat ja valaisivat koko luolan.

Ja hän lauloi Ajan synnystä ja taivaasta ja tanssivista tähdistä; ja
valtamerestä ja yläilmoista ja tulesta ja tämän ihmeellisen maailman
luomisesta. Ja hän lauloi vuorten aarteista ja vuorikaivoksien
kätkemistä jalokivistä ja tuli- ja metallisuonista ja kasvien
parantavasta voimasta ja lintujen kielestä ja ennustuksesta ja
vast'edes tapahtuvista, salatuista asioista.

Sitten hän lauloi terveydestä ja voimasta ja miehuudesta ja uljaasta
sydämestä; ja soitosta ja metsästyksestä ja painin lyönnistä ja
kaikista leikeistä, joista uroot pitävät; ja hän lauloi sodista ja
taisteluista ja piirityksistä ja kauniista kuolemasta tappotantereella;
ja sitten hän, lauloi rauhasta ja varallisuudesta ja hyvistä vuosista
ja yhtäläisestä oikeudesta maassa; ja hänen laulaessaan poika kuunteli
silmät selällään ja unohti asiansa laulun tähden.

Viimein vanha Kheiron vaikeni ja kutsui lasta lempein äänin luokseen.

Poika juoksi vapisten hänen luokseen ja tahtoi asettaa kätensä hänen
polvilleen; mutta Kheiron hymyili ja sanoi: "Kutsu tänne isäsi Aison,
sillä minä tunnen teidät ja tiedän kaikki, mitä on tapahtunut ja minä
näin teidät molemmat kaukana laaksossa jo ennenkuin te olitte lähteneet
kaupungista."

Silloin Aison tuli alakuloisena sisälle ja Kheiron kysyi häneltä:
"Miksi sinä et tule itse minun luokseni, Aison Aiolialainen?"

Aison sanoi:

"Minä ajattelin, että Kheiron säälisi poikaa, jos näkisi hänen tulevan
yksinään; ja minä tahdoin koetella, oliko poikani pelkäämätön ja
uskalias, niinkuin uroon pojan tulee olla. Mutta nyt minä pyydän ja
rukoilen sinua Zeus-isän nimessä, anna pojan olla vieraanasi, kunnes
paremmat ajat koittavat, ja kasvata häntä uroiden poikien kera, jotta
hän kerran saattaisi kostaa isänsä huoneen sortajalle."

Silloin Kheiron hymyili ja veti pojan luokseen ja laski kätensä
hänen kultakutreilleen ja sanoi: "Pelkäätkö minun hevosenkavioitani,
poikaseni, vai tahdotko ruveta minun holhokikseni tästä päivästä
lähtien?"

"Minä ottaisin mielelläni hevosen kaviot, niinkuin sinullakin on, jos
vain voisin laulaa sellaisia lauluja kuin sinä."

Kheiron nauroi ja sanoi: "Istu täällä luonani, kunnes aurinko laskee,
silloin sinun leikkikumppanisi palaavat kotia ja sinä saat oppia
tulemaan kuninkaaksi, niinkuin hekin, ja arvokkaasti hallitsemaan
jaloja ja uljaita miehiä."

Sitten hän kääntyi Aisoniin ja sanoi: "Mene takaisin rauhallisena ja
taivu tuulessa viisaan miehen lailla. Tämä poika ei ole kulkeva yli
Anauros-virran, ennenkuin hänestä on tullut sinun ja Aioloksen huoneen
kunnia."

Aison itki poikaansa ja lähti, mutta poika ei itkenyt, niin tuo
ihmeellinen luola ja kentauri ja hänen laulunsa ja ne leikkitoverit,
jotka hän kohta saisi nähdä, täyttivät hänen mielensä.

Sitten Kheiron otti taas lyyran käteensä ja opetti häntä soittamaan
sitä, kunnes aurinko laski kallion taa ja huutoa kuului ulkoa.

Silloin tulivat sisälle uroiden pojat Aineias ja Herakles ja Peleus ja
moni muu kuuluisan nimen kantaja.

Suuri Kheiron hypähti iloisena pystyyn ja hänen kavionsa tömisyttivät
luolaa, kun pojat huusivat: "Tule ulos, Kheiron-isä, tule ulos
katsomaan meidän leikkiämme." Ja yksi huusi: "Minä olen tappanut kaksi
hirveä!" Ja toinen: "Minä otin kiinni villikissan kallionkielekkeeltä!"
Ja Herakles laahasi sarvista perässään villiä vuohta, sillä se oli niin
iso kuin tunturivuori; ja Kaineus kantoi karhunpoikasta kummassakin
kainalossaan ja nauroi, kun ne raapivat ja purivat häntä, sillä ei
hammas eikä teräs voinut häntä haavoittaa.

Kheiron kiitti heitä kaikkia kutakin ansionsa mukaan.

Yksi vain kulki yksinään ja vaieten, Asklepios, tuo ylen viisas
lapsi. Hänellä oli helma täynnä kasveja ja kukkia ja nilkan ympärillä
pilkullinen käärme, ja katse maahan luotuna hän tuli Kheironin luo
ja kuiskasi, kuinka hän oli nähnyt käärmeen luovan vanhan nahkansa
ja nuortuvan jälleen hänen silmiensä edessä ja kuinka hän oli mennyt
laaksoon erääseen kylään ja parantanut kuolemaisillaan olevan miehen
yrteillä, joita sairaan vuohen oli nähnyt syövän.

Kheiron hymyili ja sanoi: "Itse kullekin Athene ja Apollon antaa jonkin
lahjan ja kukin on arvokas paikallaan. Mutta tälle lapselle he ovat
antaneet kunnian ylitse kaikkien muiden, taidon parantaa, sillä välin
kuin muut tappavat."

Sitten pojat kantoivat sisään puita ja pilkkoivat ne ja sytyttivät
loimuavan valkean; ja toiset nylkivät hirvet ja paloittelivat ne ja
panivat ne paahtumaan tulen ääreen. Ja sillä aikaa kuin ruoka kypsyi,
he kylpivät jäätikkövirrassa ja pesivät pois tomun ja hien.

Sitten he söivät, kunnes eivät enää jaksaneet syödä enempää -- sillä
he eivät olleet mitään maistaneet sittekuin aamun koittaessa -- ja
joivat kirkasta lähdevettä, sillä viini ei ole terveellistä kasvaville
pojille. Ja korjattuaan ruoan tähteet he kaikki paneutuivat pitkäkseen
taljoille ja lehdille valkean ympärille, ja kukin vuorostaan otti
lyyran ja soitti ja lauloi sydämensä pohjasta.

Vähän ajan perästä he menivät kaikki ulos luolan suulla olevalle
ruohikolle, ja siinä he juoksentelivat ja painivat ja tappelivat ja
nauroivat, niin että kivet putoilivat kalliosta.

Silloin Kheiron otti lyyransa, ja pojat liittivät kätensä yhteen ja
tanssivat hänen tahtinsa mukaan, hyppelivät edes takaisin ja pyörivät
ympäri. Siellä he tanssivat käsi kädessä, kunnes pimeä peitti maan ja
meren, ja heidän vahvat valkoiset jäsenensä ja kiiltävät kultakutrinsa
hohtivat tummassa laaksossa.

Vastatullut poikanen tanssi heidän kanssaan ja oli iloissaan ja nukkui
virkistävää unta laakerin ja myrtin ja meiramin lehdillä ja ajuruohon
tuoksuvilla kukkasilla; ja hän nousi aamun sarastaessa ja kylpi
virrassa ja hänestä tuli noiden sankaripoikien koulutoveri, ja hän
unohti Iolkoksen ja isänsä ja kaiken entisen elämänsä. Mutta hänestä
tuli vahva ja viisas tuolla Pelionin kauniilla kukkulalla vuoriston
kylmässä, karkaisevassa ilmastossa. Hän oppi painimaan ja taistelemaan
nyrkkitaistelua ja metsästämään ja soittamaan harppua; ja sitten hän
oppi ratsastamaan, sillä vanhan Kheironin oli tapana antaa hänen
nousta selkäänsä; ja hän oppi tuntemaan kasvien voiman ja parantamaan
kaikenlaisia haavoja. Kheiron kutsui häntä Iasoniksi, parantajaksi, ja
se on ollut hänen nimensä tähän päivään asti.



II.

Kuinka Iason pudotti sandaalinsa Anauros-virtaan.


Kuluipa kymmenen vuotta, ja Iasonista kasvoi komea mies. Muutamat
hänen tovereistaan olivat jo lähteneet, toiset taas olivat parhaillaan
kasvamassa hänen rinnallansa. Asklepios oli mennyt Peloponnesokseen
harjoittamaan ihmeellistä parannustointaan; ja jotkut sanovat, että
hän saattoi herättää kuolleetkin henkiin. Ja Herakles oli mennyt
Thebeen tekemään ihmeellisiä tekoja, jotka ihmisten kesken ovat
tulleet sananparreksi. Ja Peleus oli nainut merinymfin ja hänen
häistään puhutaan vielä tänäkin päivänä. Ja Aineias oli mennyt kotiinsa
Troiaan, ja monta jaloa tarinaa saatte lukea hänestä ja kaikista niistä
muistakin uroista, jotka olivat tuon hurskaan Kheironin oppilaita.
Ja eräänä päivänä tapahtui, että Iason seisoi vuorella ja katseli
pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen; ja Kheiron seisoi hänen
vieressänsä ja tarkkasi häntä, sillä hän tiesi, että aika oli tullut.

Iason katseli ja näki Thessalian lakeudet, joilla lapithit syöttävät
hevosiaan; ja Boibeis-järven ja sen joen, joka juoksee pohjoiseen päin
Peneios-jokeen ja Tempen laaksoa kohden; ja hän katsoi pohjoiseen ja
näki vuorenseinämän, joka suojelee Magnesian rannikkoa ja Olympoksen,
Taivahisten asuinpaikan ja Ossan ja Pelionin, jolla hän seisoi. Sitten
hän katsoi itään ja näki sinisen, kimaltelevan meren, joka ulottui
kauas päivän koittoa kohden. Sitten hän katsoi eteläänpäin ja näki
kauniin maan ja leveän, syvälle mantereeseen pistävän merenpoukaman
rannoilla valkomuurisia kaupunkeja ja maataloja, joista savu sinisenä
kohosi puiden lomitse; ja hän arvasi, että siinä oli Pagasain lahti ja
Haimonian hedelmällinen alanko ja meren rannan Iolkos.

Sitten hän huokasi ja kysyi: "Onko totta, mitä uroot minulle ovat
kertoneet, että minä olen tuon ihanan maan perillinen?"

"No, mitäpä hyvää siitä sinulle olisi, Iason, vaikka olisitkin tuon
ihanan maan perillinen?"

"Minä ottaisin sen ja hallitsisin sitä."

"Mahtava mies on ottanut sen ja hallinnut sitä kauan. Oletko sinä
voimakkaampi kuin hirmuinen Pelias?"

"Voin koettaa voimiani hänen kanssaan", Iason arveli; mutta Kheiron
huokasi ja sanoi:

"Sinulla on monta vaaraa kestettävänä, ennenkuin hallitset meren rannan
Iolkosta, monta vaaraa ja monta vastusta, paljon kurjuutta ja niin
kummallisia seikkailuja vieraissa maissa, ettei sellaisia kukaan ennen
ole kokenut."

"Sitä onnellisempi olen", Iason sanoi, "kun saan kokea sellaista, mitä
kukaan ei ennen ole kokenut."

Ja Kheiron huokasi taas ja sanoi: "Kun siivet ovat kasvaneet, niin
kotkanpojan täytyy jättää pesä. Tahdotko lähteä tuonne Iolkokseen,
meren rannan kaupunkiin? Lupaa silloin minulle kaksi asiaa, ennenkuin
menet."

Iason lupasi, ja Kheiron sanoi: "Kenen tavannetkin, niin älä puhuttele
häntä tylysti ja pysy kerran antamassasi sanassa".

Iason ihmetteli, miksi Kheiron häneltä sellaista pyysi; mutta hän
tiesi, että Kheiron oli ennustaja ja näki asiat, kauan ennenkuin ne
olivat tapahtuneet. Hän siis lupasi ja juoksi vuorta alas ja lähti
kohtaloansa kohden kuin mies.

Hän vaelsi vuorta alas pensaikkojen läpi ja ajuruohotöyräiden
poikki, kunnes hän tuli viinitarhojen muureille ja laakson omena- ja
oliivilehtoihin; ja oliivipuiden lomitse kohisi vaahdoten kevättulvien
paisuttama Anauros.

Joen äyräällä istui nainen, aivan ryppyinen, vanha ja harmaa; hänen
päänsä retkahteli hervottomana rinnoille ja hänen kätensä vapisivat
voimattomina hänen helmassaan. Kun hän näki Iasonin, niin hän vikisi:
"Kukahan kantaa minut joen poikki?"

Iason oli rohkea ja uskalias ja oli juuri hyppäämäisillään jokeen;
mutta nyt hän epäröi hetkisen ennenkuin hyppäsi, niin kovasti kohisten
ja kuohuen virta vyöryi eteenpäin, aivan ruskeana sateen liottamasta
sorasta ja hopeajuovaisena sulavasta lumesta; ja hän kuuli, kuinka
piikivet kumahtelivat virran pohjassa ja tärisyttivät kallioita,
joilla hän seisoi, niinkuin sotajoukkojen kulkiessa yli kapean salmen
ratsumiehet tömistävät ja pyörät jyrisevät.

Mutta eukko vikisi vikisemistään: "Minä olen vanha ja heikko, kaunis
nuorukainen. Heran nimessä, kanna minut virran yli!"

Iason oli vastaamaisillaan hänelle tuimasti, mutta Kheironin sanat
muistuivat hänen mieleensä.

Ja hän sanoi: "Heran, Taivahisten kuningattaren tähden, tahdon kantaa
sinut virran yli, jollemme kumpikin huku puolitiehen".

Silloin eukko hyppäsi hänen selkäänsä niin ketterästi kuin vuorikauris;
ja Iason hoippuroi jokeen ja oli ihmeissään; ja ensimmäisellä
askeleella vesi ulottui hänen polviinsa asti.

Ensimmäisellä askeleella vesi ulottui hänen polviinsa ja toisella
askeleella se ulottui hänen vyötäröilleen, ja kivet vyöryivät hänen
jalkojensa ylitse ja ohitse ja luiskahtelivat hänen jalkojensa
alta. Hän kahlasi hoiperrellen ja huohottaen, ja eukko kirkui hänen
selässänsä:

"Pöllö, kun kastelit vaippani! Vai pilkkanasiko pidät minunlaistani
eukkoparkaa?"

Iasonin teki mieli pudottaa eukko selästään veteen ja antaa hänen
kulkea virran poikki omin neuvoin; mutta hän muisteli Kheironin sanoja
ja sanoi vain: "Älähän hätäile, mummoseni, paraskin hevonen astuu
toisinaan harhaan."

Viimein hän kompuroi rannalle ja laski eukon selästään virran äyräälle;
ja vahva mies hänen täytyi ollakin, muutoin hän ei ikinä olisi päässyt
tuon rajun veden yli.

Hän loikoi hetken aikaa huohottaen joen äyräällä ja hypähti sitten ylös
jatkaakseen matkaansa, mutta hän katsahti sivumennen eukkoon, sillä hän
ajatteli: "Kyllä hän sentään saisi hiukan kiittää minua".

Ja kun hän katsoi, niin eukko muuttui kauniimmaksi kuin kaikki naiset
ja pitemmäksi kuin kaikki miehet maan päällä; ja hänen pukunsa
kimalteli kuin kesäinen meri ja hänen jalokivensä loistivat kuin
taivaan tähdet; ja hänen päätään verhosi huntu, joka oli kudottu
auringonlaskun kultahattaroista; ja hunnun läpi hän katsoi Iasoniin
suurin, lempein hiehonsilmin, suurin, lempein ja majesteetillisin
silmin, jotka valaisivat koko laakson.

Iason lankesi polvilleen ja peitti kasvonsa käsiinsä. Ja nainen puhui:
"Minä olen Olympoksen kuningatar, Zeuksen puoliso Hera. Niinkuin sinä
kohtelit minua, niin minäkin tahdon kohdella sinua. Huuda minua hädän
hetkellä ja koettele, voivatko Taivahiset unohtaa."

Kun Iason katsahti ylös, niin jumalatar kohosi maasta kuin hoikka
valkoinen pilvenpatsas ja leijaili yli vuorten huippujen Olympoksen
pyhää kukkulaa kohti.

Suuri pelko silloin valtasi Iasonin; mutta hetken perästä hänen
mielensä keventyi; ja hän siunasi vanhaa Kheironia ja sanoi:
"Todellakin kentauri on ennustaja ja tiesi, mitä tuleman piti, kun hän
kielsi minua ketään tylysti puhuttelemasta, kenen hyvänsä kohtaisinkin."

Sitten hän lähti kulkemaan Iolkosta kohden; ja kulkiessaan hän huomasi
pudottaneensa toisen sandaalinsa jokeen.

Kun hän kulki kadulla, niin kansa tuli ulos katsomaan häntä, niin
korkeavartaloinen ja kaunis hän oli; mutta muutamat iäkkäämmät
kuiskuttelivat keskenään, ja viimein yksi heistä pysähdytti Iasonin ja
huusi hänelle: "Kaunis nuorukainen, ken olet ja mistä tulet; ja mitä
asiaa sinulla on kaupunkiin?"

"Nimeni, ukkoseni, on Iason, ja minä tulen Pelionvuorelta, ja minulla
on asiaa teidän kuninkaallenne Peliaalle; sanoppa siis minulle, missä
hänen palatsinsa on."

Mutta vanhus hätkähti ja kalpeni ja sanoi: "Etkö sinä tunne oraakkelin
ennustusta, poikani, kun noin rohkeasti kuljet läpi kaupungin, vaikka
sinulla on sandaali vain toisessa jalassasi?"

"Minä olen muukalainen täällä enkä ole kuullut mitään oraakkelin
ennustuksesta; mutta mitä sitten, vaikka minulla onkin vain yksi
sandaali? Kadotin toisen Anaurokseen, virtaa vastaan taistellessani?"

Silloin vanhus katsahti kumppaneihinsa; ja yksi huokasi, ja toinen
hymähti; viimein hän sanoi: "Tahdonpa selittää sinulle asian, muutoin
sinä tietämättäsi syöksyt perikatoosi. Delfoin oraakkeli on sanonut,
että mies, jolla on vain yksi sandaali, on ottava kuningaskunnan
Peliaalta ja hallitseva sitä itse. Ole sentähden varuillasi, kun
menet hänen palatsiinsa, sillä hän on julmin ja viekkain kaikista
kuninkaista."

Silloin Iason nauroi kovasti kuin korskuva sotaori. "Hyviä uutisia,
ukkoseni, sekä sinulle että minulle. Sillä siksi juuri olen tullutkin
kaupunkiin."

Sitten hän astui pitkin askelin Peliaan palatsia kohden kaiken kansan
ihmetellessä hänen ryhtiään.

Hän seisahtui ovikäytävään ja huusi: "Tule ulos, tule ulos, uljas
Pelias ja taistele kuningaskunnastasi kuin mies!"

Pelias tuli ulos hämmästyneenä ja huusi: "Ken olet, sinä uskalikko?"

"Minä olen Iason, Aisonin poika, kaiken tämän maan perillinen."

Silloin Pelias kohotti kätensä ja katseensa ja itki tai oli itkevinään;
ja siunasi taivasta, joka oli tuonut hänelle takaisin hänen
veljenpoikansa, jottei tämä häntä enää milloinkaan jättäisi. "Sillä",
hän sanoi, "minulla on vain kolme tytärtä eikä yhtään poikaa, joka
minut perisi. Sinä olet oleva minun perilliseni ja sinä saat hallita
valtakuntaa minun jälkeeni ja naida tyttäristäni kenen itse tahdot;
vaikka kurja on kuningaskunta, jonka sinä saat ja sen hallitsija,
olkoon kuka hyvänsä, on surkuteltava mies. Mutta tule toki sisään, tule
sisään saamaan kestitystä."

Hän veti Iasonin sisään, huolimatta tämän vastustelemisista, ja puheli
hänelle niin rakkaasti ja kestitsi häntä niin hyvin, että hänen vihansa
lauhtui. Iltasen jälkeen Iasonin kolme serkkua tuli saliin, ja hän
ajatteli, että hän aivan mielihyvin ottaisi yhden heistä vaimoksensa.

Mutta viimein hän sanoi Peliaalle: "Minkätähden sinä näytät niin
surulliselta, hyvä setä? Ja mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, että tämä
on kurja kuningaskunta ja sen hallitsija surkuteltava mies?"

Silloin Pelias taas huokasi raskaasti ja huokasi toisen ja huokasi
kolmannenkin kerran, ikään kuin hänellä olisi ollut kerrottavana jokin
kauhea kertomus ja häntä peloittaisi aloittaa; mutta viimein hän sanoi:

"Seitsemään pitkään vuoteen en ole viettänyt ainoatakaan rauhallista
yötä; eikä saa viettää sekään, joka tulee minun jälkeeni, ennenkuin
Kultainen talja on tuotu kotiin."

Sitten hän kertoi Iasonille tarun Phriksoksesta ja Kultaisesta
taljasta; ja hän kertoi myöskin, vaikka se oli valhetta, että
Phriksoksen henki kiusasi häntä, huutaen häntä yötä ja päivää. Ja hänen
tyttärensä tulivat ja kertoivat samaa, sillä heidän isänsä oli heille
opettanut osansa kullekin ja itkivät ja sanoivat: "Voi, ken tuonee
kotiin Kultaisen taljan, että meidän setämme henki pääsisi lepoon; ja
että saisimme levon mekin, joiden hän ei koskaan anna nukkua rauhassa!"

Iason istui hetken vaiti ja allapäin; sillä hän oli usein kuullut
puhuttavan tuosta Kultaisesta taljasta, mutta hän piti sen takaisin
tuomista toivottomana yrityksenä ja mahdottomana kenenkään kuolevaisen
suorittaa.

Mutta kun Pelias näki hänen istuvan vaiti, niin hän alkoi puhella
hänelle muista asioista ja mielisteli Iasonia yhä enemmän ja enemmän,
puhuen hänelle ikäänkuin hän varmasti tulisi hänen seuraajakseen ja
kysyen häneltä neuvoa valtakunnan asioissa, kunnes Iason, joka oli
nuori ja suoraluontoinen, ei saattanut olla itsekseen sanomatta: "Eihän
hän olekaan sellainen katala mies, jollaiseksi kansa häntä sanoo.
Mutta minkätähden hän karkoitti minun isäni?" Ja hän kysyi rohkeasti
Peliaalta: "Ihmiset sanovat sinua julmaksi ja verenhimoiseksi, mutta
minun mielestäni sinä olet ystävällinen ja vieraanvarainen, ja
sellainen kuin sinä olet minua kohtaan, tahdon minäkin olla sinua
kohtaan. Mutta minkätähden sinä karkoitit minun isäni?"

Pelias hymyili ja huokasi. "Ihmiset ovat panetelleet minua siinä
niinkuin kaikessa muussakin. Sinun isäsi oli tulossa vanhaksi ja
väsyneeksi ja hän antoi valtakunnan minulle omasta vapaasta tahdostaan.
Sinä saat nähdä hänet huomenna ja kysyä häneltä; ja hän on sanova
sinulle samaa."

Iasonin sydän hytkähti, kun hän kuuli, että hän saisi nähdä isänsä; ja
hän uskoi kaikki, mitä Pelias sanoi, unohtaen, ettei hänen isänsä ehkä
uskaltaisi sanoa totuutta.

"On vielä yksi asia, johon tahtoisin kysyä sinulta neuvoa", Pelias
sanoi; "sillä vaikka sinä olet nuori, näen sinulla kuitenkin olevan
viisautta yli ikäsi. Minulla on naapuri, jota pelkään enemmän kuin
ketään ihmistä maan päällä. Minä olen nyt mahtavampi kuin hän ja
saatan käskeä häntä; mutta minä tiedän, että jos hän saa jäädä meidän
keskuuteemme, hän viimein syöksee minut perikatoon. Voitko sinä neuvoa
minulle jonkin keinon, Iason, jolla voisin päästä tuosta miehestä?"

Hetken perästä Iason naurahtaen vastasi: "Jos olisin sinun sijassasi,
niin lähettäisin hänet hakemaan tuota Kultaista taljaa; sillä jos hän
kerran lähtee sitä hakemaan, niin ei sinun tarvitse pelätä hänen enää
sinua vaivaavan?"

Silloin Peliaan suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn ja hänen silmänsä
välähtivät ilkeästä ilosta; Iason huomasi sen ja hätkähti. Hänen
mieleensä muistui tuon vanhan ukon varoitus, oma pariton sandaalinsa ja
oraakkelin ennustus, ja hän huomasi joutuneensa ansaan.

Mutta Pelias vastasi tyynesti: "Poikani, niinpä teenkin."

"Sinä tarkoitat minua?" Iason huusi hypähtäen pystyyn, "siksi että
minulla tänne tullessani on vain toisessa jalassa sandaali?" Ja hän
kohotti nyrkkinsä kiukuissaan, mutta Pelias asettautui vastarintaan
kuin susi; ja vaikea olisi ollut sanoa, kumpi heistä oli väkevämpi ja
rajumpi.

Mutta hetken perästä Pelias puhui tyynesti: "Miksi olet niin
äkkipikainen, poikani? Sinä, enkä minä, olet sanonut, mitä samottu on;
miksi soimaat minua siitä, mitä en ole tehnyt? Jos sinä olisit käskenyt
minua rakastamaan tuota miestä, josta puhuin, ja tekemään hänet
vävypojakseni, niin olisin sinua totellut; entäpä jos minä tottelen
sinua nytkin ja lähetän tuon miehen tavoittelemaan kuolematonta
kunniaa. Enhän sillä tee pahaa sinulle enkä hänellekään. Yhden asian
kuitenkin tiedän varmaan, sen, että hän lähtee, ja lähtee ilomielin;
sillä hänen rinnassaan sykkii urhon sydän, joka rakastaa kunniaa ja
häpeää sanansa rikkomista."

Iason näki joutuneensa ansaan, mutta hänen mieleensä muistui se toinen
lupaus, jonka hän oli antanut Kheironille, ja hän mietti: "Entäpä jos
kentauri olisi siinäkin ennustanut oikein ja tarkoittanut, että minun
onnistuisi tuoda tuo talja takaisin!" Sitten hän huusi ääneen:

"Sinä olet hyvin puhunut, kavala setäni! Minä rakastan kunniaa ja
uskallan pitää sanani. Tahdon mennä hakemaan tuota Kultaista taljaa.
Lupaa minulle vain palkaksi, mitä sinulta nyt pyydän, ja pidä sanasi,
niinkuin minäkin pidän sanani. Lupaa, että kohtelet lempeästi isääni
minun poissaollessani kaikkinäkevän Zeuksen tähden ja annat minulle
valtakunnan omakseni sinä päivänä, jolloin tuon takaisin Kultaisen
taljan."

Silloin Pelias katsoi häneen ja tunsi melkein rakkautta häntä kohtaan
kesken kaikkea vihaansa ja sanoi: "Minä lupaan ja tahdon täyttää
lupaukseni. Eikä olekaan mikään häpeä antaa valtakuntaani sille
miehelle, joka tuon taljan tuo."

Sitten he vannoivat lujat valat toisillensa; ja senjälkeen he menivät
kumpikin sisään ja heittäytyivät nukkumaan.

Mutta Iason ei voinut nukkua, kun hän ajatteli ankaraa valaansa
ja kuinka hänen täytyi se täyttää ypö yksinään ja varattomana ja
ystävittä. Hän käänteli ja väänteli itseään vuoteessansa ja mietti
milloin sitä milloin tätä keinoa; ja toisinaan tuntui kuin Phriksos
olisi huutanut hänelle heikoin ja matalin äänin, ikäänkuin jostakin
kaukaa meren takaa: "Anna minun tulla kotiin isieni luo ja päästä
lepoon". Ja toisinaan hän oli näkevinään Heran silmät ja kuulevinaan
uudestaan hänen sanansa: "Huuda minua hädän hetkellä ja koettele,
voivatko Taivahiset unohtaa".

Ja aamulla hän meni Peliaan luo ja sanoi: "Anna minulle uhri, jotta
uhraisin Heralle". Ja hän meni ja uhrasi uhrinsa; ja kun hän seisoi
alttarin ääressä, niin Hera lähetti hänen mieleensä onnellisen
ajatuksen, ja hän meni takaisin Peliaan luo ja sanoi:

"Jos sinä tarkoitat täyttä totta, niin anna minulle kaksi airutta,
jotta he kävisivät kaikkien niiden Minyain ruhtinaitten luona,
jotka olivat kentaurin kasvatteina minun tovereitani, niin että me
varustaisimme yhdessä laivan ja lähtisimme kohden kohtaloamme."

Silloin Pelias kiitti hänen viisauttansa ja kiirehti lähettämään
airueet matkalle; sillä hän sanoi itsekseen: "Menkööt vain kaikki
ruhtinaat hänen kanssansa ja jääkööt sille matkalle niinkuin hänkin;
sillä silloin minusta tulee koko Minyain valtias ja koko Hellaan
mahtavin kuningas."



III.

Kuinka Argo-laiva rakennettiin Iolkoksessa.


Airueet lähtivät liikkeelle ja huusivat kaikille Minyain urhoille:
"Kuka uskaltaa lähteä hakemaan Kultaista taljaa?"

Ja Hera käänsi kaikkien ruhtinaiden mielet ja he tulivat miehissä
laaksoistansa Pagasain keltaisille hietikoille. Ja ensinnä tuli mahtava
Herakles leijonannahkoineen ja nuijineen ja hänen takanaan Hylas,
hänen nuori aseenkantajansa, joka kantoi hänen nuoliaan ja joustaan,
ja Tifys, tuo taitava perämies; ja Butes kaikista miehistä kaunein; ja
Kastor ja Polydeukes kaksoset, lumotun joutsenen pojat, ja Kaineus,
väkevin kuolevaisista, jota kentaurit turhaan koettivat tappaa ja
latoivat hänen päälleen suuria honkia, mutta ei hän sittenkään ottanut
kuollakseen; ja lisäksi tuli Zetes ja Kalais, Pohjatuulen siivekkäät
pojat; ja Akhilleuksen isä, Peleus, jonka puoliso oli hopeajalkainen
Thetis, meren jumalatar. Ja lisäksi tuli Telamon ja Oileus, joiden
pojat, molemmat Aiaat, sittemmin taistelivat Troian lakeuksilla; ja
Mopsos, tuo viisas tietäjä, joka osasi lintujen kieltä; ja Idmon, jolle
Phoibos oli antanut taidon ennustaa tulevia asioita; ja Ankaios, joka
osasi lukea tähdistä ja tunsi kaikki taivaiden piirit, ja Argos, tuo
kuuluisa laivanrakentaja, ja vielä monta muuta urosta. Ja heillä oli
kaikilla päässään kupariset ja kultaiset kypärit, joissa oli pitkät
värjätyt jouhitöyhdöt ja yllä kirjaillut palttinapaidat panssaritakkien
alla, ja jalassa kiillotetuista läkkilevyistä tehdyt säärystimet
suojelemassa heidän polviaan taistelussa; ja kullakin miehellä oli
olalla kilpi, joka oli tehty monesta päällekkäin asetetusta, paksusta
härännahasta, ja hopeahelaisessa vyössä karaistusta pronssista taottu
miekka; ja oikeassa kädessä pari keihästä, joiden varret olivat kovaa
valkoista saarnipuuta.

Niin he tulivat Iolkokseen, ja koko kaupunki riensi heitä katsomaan
eikä väsynyt ihailemasta heidän korkeaa vartaloaan ja heidän
kauneuttaan ja heidän uljasta ryhtiänsä ja heidän panssaroitujen
käsivarsiensa kimaltelua. Ja muutamat sanoivat: "Ei koskaan ole nähty
sellaista urhojen paljoutta senjälkeen kuin helleenit valloittivat
maani". Mutta naiset huokailivat heidän tähtensä ja kuiskailivat: "Voi,
he menevät kaikki kuolemaansa kohden!"

Sitten he kaatoivat honkia Pelion-vuorelta ja veistelivät niitä
kirveellä, ja Argos opetti heitä rakentamaan laivan, ensimmäisen
sotalaivan, joka koskaan on purjehtinut meriä. He puhkaisivat siihen
viidenkymmenen airon reiät -- airon kullekin miehistön urholle
-- ja pikesivät sen sysimustalla piellä ja maalasivat sen kyljet
tulipunaisiksi; ja he nimittivät sen Argolaivaksi Argoksen mukaan ja
rakensivat sitä koko päivän. Ja illalla Pelias kestitsi heitä kuin
kuningas ainakin, ja he nukkuivat hänen palatsinsa pylväskäytävässä.

Mutta Iason kulki pohjoiseen päin Traakian maahan, kunnes hän
löysi Orpheuksen, tuon laulajaruhtinaan, joka oleskeli luolassaan
Rhodope-vuoren juurella hurjien Kikoni-heimojen keskuudessa. Ja
Iason kysyi häneltä: "Tahdotko jättää vuoresi, Orpheus, muinainen
koulukumppanini, ja kulkea vielä kerran Strymon-virran poikki minun
kanssani ja purjehtia Minyain urhojen kera Kultaista taljaa hakemaan ja
lumota kaikki ihmiset ja hirviöt laulusi ja soittosi tenholla?"

Silloin Orpheus huokasi: "Olenhan jo kylliksi kovia kokenut ja
väsyksiin asti kiertänyt maita ja mantereita senjälkeen kuin olin
Kheironin luolassa merenrannan Iolkoksen äärillä! Turhia ovat
laulutaito ja ääni, jotka jumalataräitini minulle antoi; turhaan
olen minä laulanut ja vaivaa nähnyt; turhaan menin minä Tuonelaan
ja lumosin kaikki Hadeen kuninkaat voittaakseni takaisin vaimoni
Eurydikeen. Sillä minä voitin hänet, rakastettuni, mutta menetin hänet
jälleen samana päivänä ja vaelsin mielettömänä aina Egyptiin ja Libyan
hietikoille asti ja kaikkien merien saarille kauhean paarman ajamana,
ja turhaan minä lumosin ihmisten sydämet ja villit metsän pedot ja
puut ja hengettömät kivet lauluni ja soittoni tenholla, minä annoin
rauhaa, mutta en löytänyt sitä itse. Mutta viimein äitini, Kalliope
vapahti minut ja toi minut lepoon kotia; ja minä asun nyt yksin tässä
luolassa hurjien Kikoni-heimojen keskuudessa ja lauhdutan heidän
rajuja sydämiään soitolla ja Zeuksen lempeillä laeilla. Ja nyt minun
taas täytyy lähteä kulkemaan ja vaeltaa kaiken maailman ääriin saakka,
kauas tuntemattomaan pimeyteen, Itäisen meren äärimmäisille aalloille
asti. Mutta mitä on säädetty, sen täytyy tapahtua, ja ystävän pyyntöä
tulee totella, sillä anojia auttavat Zeuksen tyttäret, ja se, joka
kunnioittaa heitä, kunnioittaa häntäkin."

Sitten Orpheus nousi ylös huoaten ja otti harppunsa ja meni Strymonin
yli. Hän vei Iasonin lounatta kohden ylös Haliakmonin rantoja ja poikki
Pindoksen sivuhaarojen Zeuksen kaupunkiin, Dodonaan, joka sijaitsi
pyhän järven ja tulta huokuvan lähteen rannalla. Ja Orpheus vei Iasonin
tuon pyhän tammen luo, johon ennen muinoin musta kyyhkynen istahti ja
muuttui Zeuksen papittareksi ja antoi oraakkelivastauksia kaikille
ympäröiville kansoille. Ja hän käski Iasonia katkaisemaan tammesta
oksan ja uhraamaan Zeukselle ja Heralle; ja Iason otti oksan, ja he
palasivat Iolkokseen ja naulasivat sen laivan kokkaan.

Viimein laiva saatiin valmiiksi, ja urhot koettivat työntää sitä
vesille; mutta se oli liian raskas heidän saada liikkeelle, ja sen köli
vaipui syvälle hietaan. Urhot katselivat neuvottomina toisiaan, mutta
Iason puhui ja sanoi: "Kysykäämme neuvoa taikaoksalta; ehkä se voi
meitä auttaa pulastamme".

Silloin tuli ääni oksasta, ja Iason kuuli ne sanat, jotka se sanoi,
ja käski Orpheusta soittamaan harppua ja urhoja sillä aikaa seisomaan
laivan ympärillä honkaiset telat kädessä auttaakseen laivaa merta
kohden.

Orpheus otti harppunsa ja aloitti tenholaulunsa: "Kuinka suloista
on keinua, laineilla ja hypellä aallolta aallolle, kun tuuli laulaa
iloisesti köysissä ja airot kimaltelevat vaahdossa! Kuinka ihanaa on
purjehtia valtamerta ja nähdä uusia kaupunkeja ja ihmeellisiä maita ja
tulla kotiin lastattuna aarteilla ja voittaa ikuista mainetta!"

Kun Argo-laiva kuuli hänen sanansa, alkoi se ikävöidä merelle; ja sen
jokainen hirsi alkoi väristä ja hytkähdellä aina kokasta peräkeulaan
asti, ja laiva hypähti teloille ja syöksi eteenpäin kuin uljas hevonen;
ja urhot peittivät tien männynrungoilla, kunnes se syöksähti kohisevaan
mereen.

Sitten he lastasivat laivaan ruokaa ja juomaa ja vetivät köysiastuimet
laivaan ja asettuivat kukin airolleen ja soutivat Orpheuksen soiton
tahdissa; pois etelää kohden he soutivat lahden poikki; ja rantakalliot
olivat aivan mustana katselevaa kansaa, ja naiset itkivät ja miehet
hurrasivat noiden jalojen urhojen lähtiessä.



IV.

Kuinka Argonautit purjehtivat Kolkhiiseen.


Mitä sitten tapahtui, lapsukaiseni, on kerrottu -- jos se sitten on
totta tai ei -- vanhoissa runoissa, joita te joskus saatte itsekin
lukea. Ne ovat pitkiä vanhanaikaisia runoja, pitkiä vanhanaikaisia
vieriviä runosäkeitä; ja niitä on nimitetty Orpheuksen lauluiksi eli
Orphikoiksi tähän päivään asti. Ja niissä kerrotaan kuinka urhot
tulivat Aphetain lahden tuolle puolen ja odottivat lounastuulta
ja valitsivat itselleen kapteenin miehistöstään, ja kuinka kaikki
äänestivät Heraklesta, koska hän oli isoin ja väkevin; mutta Herakles
kieltäytyi ja ehdotti Iasonia, koska tämä oli heistä kaikista viisain.
Niin Iason valittiin kapteeniksi; ja Orpheus teki rovion ja tappoi
härän ja uhrasi sen Herralle ja kutsui kaikki uroot piiriin sen
ympärille, kunkin miehen oliiviseppele päässään, ja käski heidän pistää
miekkansa härkään. Sitten hän täytti kultaisen maljan härän verellä
ja vehnäjauhoilla ja hunajalla ja viinillä ja kitkerällä, suolaisella
merivedellä ja käski urhojen maistaa sitä.

Jokainen maistoi maljasta ja antoi sen käydä kädestä käteen, ja
he vannoivat lujan valan ja ottivat todistajiksi päivän ja yön ja
siniharjaisen meren, joka elähdyttää maata, ja lupasivat, että
uskollisesti auttaisivat Iasonia Kultaisen taljan etsinnässä; että
jokaisen, joka peräytyisi tai olisi tottelematon tai rikkoisi
lupauksensa, saavuttaisivat rangaistus ja Erinnyit, jotka vainoavat
syyllisiä.

Sitten Iason sytytti rovion ja poltti härän raadon; ja he palasivat
laivaansa ja purjehtivat itää kohden, kuten miehet, jotka menevät
suorittamaan tärkeätä työtä; ja se paikka, josta he lähtivät, sai
siitä päivästä nimekseen Aphetai, purjehduspaikka. Kolme tuhatta
vuotta ja enemmänkin on kulunut siitä kuin he purjehtivat noille Idän
tuntemattomille merille; ja suuria kansoja on noussut ja kadonnut
sen jälkeen, ja moni myrsky on riehunut yli maan, ja moni mahtava
sotalaiva, jonka rinnalla Argo oli vain pieni vene, on kyntänyt meriä;
englantilaiset ja ranskalaiset, turkkilaiset ja venäläiset ovat
sittemmin purjehtineet noita vesiä; mutta tuon pienen Argo-laivan maine
elää iäti, ja sen nimi on tullut sananparreksi ihmisten kesken.

Niin he purjehtivat Skiathos-saaren ja Sepias-niemen ohi ja kääntyivät
pohjoiseen Pelionia kohden. Niin he kulkivat pitkin Magnesian
pitkää rannikkoa, oikealla puolellaan aava meri ja vasemmalla vanha
Pelion, jonka tummia hongikoita ja lumipeitteisiä huippuja pilvet
kiertelivät. Ja heidän sydämensä ikävöi tuota vanhaa rakasta vuorta
ja he muistelivat muinoisia hauskoja päiviä ja lapsuutensa leikkejä
ja metsästystään ja opiskeluaan vuorenjuurella olevassa luolassa. Ja
viimein Peleus puhui: "Laskekaamme maihin tälle rannalle, ystäväni, ja
kiivetkäämme vielä kerran vanhalle rakkaalle kukkulalle. Olemme menossa
vaaralliselle matkalle; ja ken tietää, tokko enää milloinkaan saamme
Pelionia nähdä? Menkäämme opettajamme Kheironin luo ja pyytäkäämme
hänen siunaustaan matkallemme. Ja minulla on poikakin hänen luonaan,
jota hän kasvattaa niinkuin hän kerran minuakin kasvatti -- se poika,
jonka minulle antoi Thetis, tuo hopeajalkainen merenjumalatar. Hänet
minä sain kiinni luolasta ja kesytin, vaikka hän seitsemän kertaa
muutti muotoansa. Pidellessäni häntä käsissäni hän muuttui vedeksi
ja höyryksi ja leiskuvaksi liekiksi ja kallioksi ja mustaharjaiseksi
leijonaksi ja pitkäksi, komeaksi puuksi. Mutta minä pidin yhä häntä
käsissäni enkä päästänyt, kunnes hän otti jälleen oman muotonsa, ja
sitten minä vein hänet isäni taloon ja voitin hänet puolisokseni. Ja
kaikki Olympoksen hallitsijat tulivat meidän häihimme, ja taivas ja
maa iloitsi, kun Taivahinen otti puolisokseen kuolevaisen miehen. Ja
sallikaa minun nyt nähdä poikani; sillä usein en häntä saa nähdä täällä
maan päällä; maineikas hänestä tulee, mutta lyhytikäinen ja hän on
kuoleva nuoruutensa kukoistuksessa."

Silloin Tifys, perämies, laski heidät rantaan Pelionin kallioiden alle;
ja he kulkivat vuorta ylös jylhien hongikkojen läpi kentaurin luolaa
kohden.

He saapuivat lumipeitteisen kukkulan juurelle ja astuivat luolan
hämärään saliin; ja näkivät ison kentaurin makaavan ja oikovan jykeviä
jäseniään kalliolla; ja hänen vieressään seisoi Akhilleus, tuo lapsi,
jota ei mikään teräase voinut haavoittaa, ja soitti perin ihanasti
harppuansa, sillävälin kuin Kheiron häntä hymyillen kuunteli.

Kheiron hypähti ylös ja lausui heidät tervetulleiksi ja suuteli
heitä kutakin ja asetti heidän eteensä juhla-aterian, sianlihaa,
hirvenpaistia ja hyvää viiniä; ja nuori Akhilleus palveli heiltä ja
kantoi kultaista maljaa ympäri. Illallisen jälkeen urhot taputtivat
käsiänsä ja pyysivät Orpheusta laulamaan; mutta hän kieltäytyi ja
sanoi: "Kuinka minä, joka olen nuorempi, laulaisin; ennen kuin meidän
iäkäs isäntämme?" Silloin he pyysivät Kheironia laulamaan ja Akhilleus
toi hänelle harpun. Ja Kheiron aloitti ihmeellisen laulun; kuuluisan
tarinan muinaisista ajoista, kentaurien ja lapithien taistelusta,
jonka ehkä vielä saatte nähdä marmoriin hakattuna. Hän lauloi, kuinka
hänen veljensä joutuivat hulluudessaan perikatoon, kun he olivat
päihtyneet viinistä; ja kuinka he ja urhot tappelivat kynsin ja hampain
ja viinipikarein; ja kuinka he raivoissaan kiskoivat honkia maasta ja
viskoivat suuria kivilohkareita, niin että vuoret kumisivat tappeluista
ja laajat maa-alueet hävitettiin; ja kuinka viimein lapithit
karkoittivat heidät asuinpaikoiltaan, Thessalian hedelmällisiltä
lakeuksilta, Pindos-vuoren yksinäisiin rotkoihin, niin että Kheiron
jäi ypö yksikseen. Ja urhot ylistivät hänen lauluansa oikein sydämensä
pohjasta, sillä muutamat heistä olivat olleet mukana tuossa suuressa
taistelussa.

Sitten Orpheus otti lyyransa ja lauloi Kaaoksesta ja tämän ihmeellisen
maailman luomisesta ja kuinka kaiken alkuna oli Rakkaus, joka ei voinut
elää yksin syvyyksissä. Ja kuin hän lauloi, niin hänen äänensä kohosi
luolasta kallioiden ja puiden latvojen ja tammi- ja honkanotkojen
yli. Ja puut kumarsivat päänsä, kun ne kuulivat hänen laulunsa, ja
harmaat kalliot halkeilivat ja kaikuivat ja metsän pedot hiipivät
lähelle kuuntelemaan; ja linnut jättivät pesänsä ja leijailivat luolan
ympärillä. Ja vanha Kheiron taputti käsiänsä ja tömisti kavioillaan
tannerta tuon ihmeellisen laulun tenhoamana.

Sitten Peleus suuteli poikaansa ja itki, ja urhot menivät laivalleen;
ja Kheiron tuli heitä saattamaan ja itki ja suuteli heitä kutakin
erikseen ja siunasi heitä ja lupasi heille suurta mainetta. Ja urhot
itkivät, kun he jättivät Kheironin, siksi kunnes heidän jalot sydämensä
eivät jaksaneet itkeä enempää; sillä hän oli ystävällinen ja oikeutta
harrastava ja hurskas ja viisaampi kuin kaikki eläimet ja ihmiset.
Sitten kentauri nousi eräälle kukkulalle ja rukoili heidän edestään,
että he saisivat terveinä ja reippaina palata kotiin; ja uroot soutivat
poispäin ja katselivat häntä, kun hän seisoi rantakalliolla isot kädet
kohotettuina taivasta kohden ja valkeat hapset liehuen tuulessa; ja he
jännittivät silmiänsä ja katselivat häntä, niin kauan kuin vähänkin
saattoivat nähdä, sillä he tunsivat sydämissään, etteivät saisi häntä
enää milloinkaan nähdä.

Senjälkeen he soutivat pitkää, hyrskyistä merta, Olympoksen,
Taivahisten asuinpaikan, ja Athoksen metsärantaisten lahtien ja
Samothrakeen pyhän saaren ohi; ja he purjehtivat Lemnos-saaren ohi
Hellespontoksen ja Abydoksen kaidan salmen läpi ja niin eteenpäin
Propontiiseen asti, jota me nyt nimitämme Marmaran mereksi. Ja siellä
ne tapasivat Kytsikoksen, Dolioonien hallitsijan, ja -- niin runot
kertovat -- oli Aineiaan poika, tuon jalon urhon, josta vielä joskus
saatte kuulla monta tarinaa, sillä Homeros kertoo meille, kuinka
Aineias taisteli Troian luona, ja Vergilius kuinka hän purjehti pois
ja perusti Rooman; ja viime aikoihin asti on luultu, että hänestä
vanhat brittiläiset kuninkaatkin polveutuivat. Kytsikos lausui uroot
tervetulleiksi, sillä hänen isänsä oli ollut Kheironin oppilaita.
Hän lausui heidät tervetulleiksi ja kestitsi heitä ja varusti heidän
laivaansa viljaa ja viiniä ja vaippoja ja peitteitä -- niin runot
kertovat -- ja paitoja, joiden tarpeessa uroot epäilemättä olivatkin.

Mutta yöllä, kun uroot makasivat, heidän päälleen karkasi hirmuisia
miehiä, jotka elivät vuorilla karhujen kanssa. He olivat näöltään kuin
titaanit tai gigantit, sillä heillä oli kuusi käsivartta kullakin ja he
käyttivät aseinaan nuoria mäntypuita. Mutta ennen aamua Herakles tappoi
heidät kaikki kuolettavilla myrkkynuolillaan; mutta heidän joukossaan
hän pimeässä surmasi Kytsikoksenkin, tuon vieraanvaraisen ruhtinaan.

Sitten uroot menivät laivaansa ja asettuivat airoilleen, ja Tifys käski
heidän heittää maalle varppiköydet ja lähteä rannasta. Mutta hänen
puhuessaan tuulenpuuska tuli ja riehui Argon ympärillä ja sekoitti
köydet, niin ettei kukaan voinut niitä irroittaa. Silloin Tifys heitti
peräsimen kädestään ja huusi: "Tämän ovat jumalat lähettäneet." Mutta
Iason meni kokkaan ja kysyi neuvoa taikaoksalta.

Taikaoksa puhui ja vastasi: "Tämä tapahtuu senvuoksi, että olette
surmanneet ystävänne Kytsikoksen. Teidän täytyy lepyttää hänen henkensä
tai ette milloinkaan pääse lähtemään tältä rannikolta."

Iason palasi murheissaan kokasta ja kertoi uroille, mitä oli kuullut.
He hyppäsivät rannalle ja etsivät aamuun asti; ja aamun koittaessa
he löysivät noiden hirveitten petojen ruumiiden keskeltä Kytsikoksen
ruumiin yltä yleensä vereen ja tomuun tahraantuneena. Ja he itkivät
vieraanvaraista isäntäänsä ja panivat hänet kauniille vuoteelle ja
loivat korkean kummun hänen yllensä ja uhrasivat mustia lampaita hänen
haudallaan, ja Orpheus lauloi hänelle lumoavan tenholaulun, jotta hänen
henkensä olisi saanut rauhan. Sitten he pitivät kilpaleikkejä haudalla
sen ajan tavan mukaan, ja Iason antoi palkinnon jokaiselle voittajalle.
Ankaiokselle hän antoi kultaisen pikarin, sillä hän paini parhaiten,
ja Herakles sai hopeaisen maljan, sillä hän oli kaikista väkevin; ja
Kastor, joka ratsasti parhaiten, sai kultaisen kypärin; ja Polydeukes,
paras nyrkkitaistelija, sai kauniisti kirjotun maton ja Orpheus sai
palkaksi laulustansa kultasiipisen sandaalin. Mutta Iason oli itse
paras jousimies, ja Minyain uroot seppelöivät hänet oliiviseppeleellä;
ja sitten -- niin runot kertovat -- kunnon Kytsikoksen henki leppyi, ja
uroot saattoivat jatkaa rauhassa matkaansa.

Mutta kun Kytsikoksen vaimo kuuli, että hänen miehensä oli kuollut,
niin hänkin kuoli surusta; ja hänen kyyneleistään syntyi kirkasvetinen
lähde, joka kumpusi koko vuoden umpeensa.

Sitten uroot soutivat pois -- niin runot kertovat -- pitkin Mysian
rannikkoa, ja ohi Rhyndakos-joen suun, kunnes he saapuivat samaan
lahteen, jota Arganthonion pitkät harjanteet ja korkeat basalttikalliot
suojelevat. Ja siellä he laskivat laivansa rantaan keltaiselle hiekalle
ja käärivät kokoon purjeet ja ottivat maston alas ja sitoivat sen
kiinni tukipuuhun. Sitten he laskivat köysiportaat ja menivät maihin
urheilemaan ja lepäämään.

Herakles meni jousi kädessä metsään ajamaan peuroja. Ja Hylas, tuo
kaunis poika, hiipi hänen perästään ja seurasi häntä salaa, kunnes hän
eksyi rotkoihin ja istahti väsyneenä lepäämään metsälammen partaalle.
Vesinymfit tulivat häntä katselemaan ja rakastuivat häneen ja veivät
hänet syvälle lammen pohjaan leikkikumppanikseen, elämään iäti nuorena
ja onnellisena. Herakles haki häntä turhaan ja huusi hänen nimeänsä,
niin että vuoret kaikuivat. Mutta Hylas, syvällä läikkyvän lammen
pohjassa, ei kuullut hänen ääntänsä. Ja sillä aikaa kuin Herakles
samoili metsiä häntä hakien, nousi hyvä purjetuuli, eikä Heraklesta
löydetty mistään; ja Argo purjehti pois ja jätti Herakleen, eikä hän
saanut koskaan nähdä jaloa Phasis-virtaa.

Sitten minyalaiset tulivat kurjaan maahan, jossa Amykos-jättiläinen
hallitsi eikä pitänyt ensinkään lukua Zeuksen laeista, vaan vaati
kaikki muukalaiset kanssaan nyrkkitaisteluun ja surmasi kaikki, jotka
hän voitti. Mutta Polydeukes, tuo suuri nyrkkitaistelija, antoi
hänelle niin ankaran iskun, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista
saanut, ja surmasi hänet; ja sitten minyalaiset purjehtivat edelleen
Bosporos-salmea, kunnes saapuivat Fineuksen, tuon julman Bithynian
kuninkaan kaupunkiin. Zetes ja Kalais olivat pyytäneet Iasonia
laskemaan maihin sinne, siksi että heillä oli siellä työ tehtävänä.

Ja he laskivat rantaan ja kulkivat kaupunkia kohden metsien läpi, jotka
olivat aivan valkoisina lumesta; ja Fineus tuli heitä vastaan laihan
ja surkean näköisenä ja sanoi: "Tervetultuanne, jalot urhot, tänne
kurjuuden pesään, tänne rajujen tuulten ja pakkasen maahan; koetan
kestitä teitä, minkä parhaiten voin". Ja hän vei heidät sisään ja
asetti ruokaa heidän eteensä; mutta ennenkuin he ennättivät koskeakaan
ruokaan, tuli lentäen kaksi kauheata hirviötä, joiden kaltaisia he
eivät koskaan ennen olleet nähneet. Niillä oli kauniiden neitojen
kasvot ja hiukset, mutta haukkojen, siivet ja kynnet; ja ne kaappasivat
ruoan pöydältä ja lensivät rääkyen pois kattojen yli.

Silloin Fineus löi rintaansa ja huusi: "Ne ovat harpyioita, nimeltään
Tuuliaispää ja Nopsajalka, Thaumaan ja Elektra-nymfin tyttäriä, ja ne
ryöstävät meitä yötä ja päivää. Ne veivät pois Pandareonin tyttäret,
joita kaikki jumalat ovat siunanneet; sillä Afrodite ruokki heitä
Olympoksen hunajalla ja maidolla ja viinillä; Hera antoi heille
kauneutta ja viisautta, ja Athene opetti heille kaikkia taiteita;
mutta kun he tulivat omiin häihinsä, niin harpyiat sieppasivat heidät
molemmat ja veivät heidät Erinnyoiden orjiksi, kurjuudessa elämään
koko ikänsä. Ja nyt nuo harpyiat vainoavat minua ja minun kansaani ja
Bosporosta kauheilla myrskyillä, ja sieppaavat pois meidän ruokamme
pöydiltämme, niin että me näännymme nälkään kaiken rikkautemme keskellä."

Silloin nousivat Zetes ja Kalais, Pohjatuulen siivekkäät pojat, ja
sanoivat: "Etkö tunne meitä, Fineus, ja näitä siipiä, jotka kasvavat
selästämme?" Ja Fineus peitti kauhuissaan kasvonsa; mutta hän ei
vastannut sanaakaan.

"Koska sinä olet petturi, Fineus, niin harpyiat sinua yötä ja päivää
vainoavat. Missä on meidän sisaremme Kleopatra, sinun vaimosi, jota
sinä pidit vankeudessa? Ja missä ovat hänen molemmat lapsensa, jotka
siinä raivoissasi teit sokeiksi häijyn naisen pyynnöstä ja heitit
kallioille kuolemaan? Vanno meille, että teet oikeutta sisarellemme, ja
heität huoneestasi tuon ilkeän naisen; silloin me tahdomme vapauttaa
sinut kiusaajistasi ja karkoittaa nuo vihuri-immet etelään; mutta
jollet lupaa, niin me puhkaisemme sinulta silmät, niinkuin sinä
puhkaisit omilta pojiltasi."

Silloin Fineus vannoi heille ankaran valan ja ajoi pois tuon ilkeän
naisen; ja Iason otti nuo molemmat lapsiraukat ja paransi heidän
silmänsä taikayrteillä.

Mutta Zetes ja Kalais nousivat surullisina seisomaan ja sanoivat:
"Hyvästi jääkää nyt, urhot kaikki; hyvästi jääkää rakkaat kumppanimme,
joiden kera ennen muinoin leikimme Pelionin päivänpaisteisina
rinteillä; sillä kova kohtalo on meille annettu, ja se päivä on viimein
tullut, jolloin meidän täytyy ruveta ajamaan takaa vihuri-impiä yli
maiden ja merien; ja jos me saamme ne kiinni; niin ne kuolevat, mutta
muutoin pitää meidän itse kuolla."

Silloin kaikki uroot itkivät; mutta nuo molemmat nuorukaiset lehahtivat
lentoon ja kohosivat korkealle ilmaan harpyioita takaa ajamaan, ja
tuulien taistelu alkoi.

Ja uroot olivat ääneti ja vapisivat, kun he kuulivat vihurien
kiljunnan, ja palatsin perustukset ja koko kaupunki horjuivat, ja
suuria kiviä lohkeili kallioista ja metsien hongat kallistuivat maahan,
pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen, ja Bosporos vaahtosi
valkoisena, ja pilvet musertuivat kallioihin.

Viimein taistelu taukosi, ja harpyiat pakenivat rääkyen etelää kohden,
ja Pohjatuulen pojat syöksyivät heidän jälkeensä ja toivat kirkasta
päivänpaistetta kaikkialle, mistä kulkivat. Monta monituista penikulmaa
he kulkivat: yli kaikkien Kykladien ja kauas lounaiseen poikki Hellaan,
kunnes he tulivat Ionian merelle. Siellä he hyökkäsivät Akheloos-joen
laskusuulla olevien Ekhinades-saarten kimppuun, ja noita saaria
nimitettiin monta sataa vuotta Vihurisaariksi. Mutta minne Zetes ja
Kalais lopulta joutuivat, sitä en tiedä, sillä uroot eivät nähneet
heitä koskaan enää. Toiset sanovat, että Herakles kohtasi heidät ja
joutui riitaan heidän kanssansa ja surmasi heidät nuolillaan; toiset
taas sanovat, että he nääntyivät kesäauringon helteeseen ja että
Auringonjumala hautasi heidät Kykladeille, kauniille Tenos-saarelle,
ja heidän hautansa oli siellä nähtävänä monta sataa vuotta ja sillä
haudalla oli patsas, joka kääntyi jokaisen tuulen mukana. Mutta
raivoisat myrskyt ja vihurit ovat vainonneet Bosporosta tähän päivään
asti.

Mutta Argonautit purjehtivat itään päin ja ulos aavalle merelle, jota
me nyt nimitämme Mustaksimereksi, mutta silloin sitä nimitettiin
Eukseinokseksi. Eikä yksikään helleeni ollut silloin vielä sen vesiä
purjehtinut, ja kaikki pelkäsivät sitä kammottavaa merta ja sen kareja
ja matalikkoja ja sumuja ja purevia, jäädyttävän kylmiä myrskytuulia;
ja siitä kerrottiin kummia juttuja, kokonaan perättömiä tai puoleksi
tosia, kuinka se pohjoisessa ulottui aina maailman loppuun ja sakeaan
Mädänneeseen mereen ja ikuiseen yöhön ja kuoleman valtakuntaan asti.
Senvuoksi urhot vapisivat kaikesta uljuudestaan huolimatta saapuessaan
tuolle myrskyävälle Mustallemerelle ja nähdessään sen ääretönnä
leviävän edessään, niin kauas kuin silmä kantoi.

Ensiksi puhui Orpheus ja varoitti heitä: "Nyt me tulemme niille
liikkuville sinisille kallioille, joista minua varoitti äitini,
Kalliope, tuo kuolematon Muusa."

Pian he näkivätkin sinisten kallioiden loistavan kuin lasisten
linnojen ja tornien, ja niistä lähti jääkylmä viima, joka värisytti
kaikkien uroiden sydämiä. Kun he lähenivät, niin he saattoivat nähdä,
kuinka kalliot keikkuivat halkoessaan meren pitkiä aaltoja ja kuinka
ne rytisten iskivät yhteen, niin että jyrinä kuului kauas kaikille
suunnille. Meri ryöpsähti korkeaksi patsaaksi niiden välissä ja kihisi
ja kuohui valkoisena vaahtona niiden ympärillä; ja niiden huiput
heilahtivat korkealle ilmaan tuulen kiitäessä vinkuen niiden lomitse.

Pelko valtasi uroiden mielet, ja sydän kurkussa he nojasivat
airoihinsa; mutta Orpheus huusi Tifys-perämiehelle: "Niiden välistä
meidän täytyy kulkea; katso eikö siellä näy mitään aukkoa, josta
pääsisi kulkemaan, ja ole rohkea, sillä Hera on meidän kanssamme."
Mutta Tifys, tuo taitava perämies seisoi ääneti, suu tiiviisti
suljettuna, kunnes hän näki haikaran lentävän maston tasalla kallioita
kohden ja leijailevan hetkisen niiden edessä ikäänkuin hakien
läpimenopaikkaa. Silloin hän huusi: "Hera on lähettänyt meille luotsin;
seuratkaamme tuota viisasta lintua".

Haikara räpytteli hetken aikaa edes takaisin, kunnes se huomasi
piilossa olevan aukon, ja syöksähti siihen kuin nuoli, uroiden
odottaessa, mitä tapahtuisi.

Siniset vuoret jysähtivät yhteen, kun lintu nopeasti lensi niiden
lävitse; mutta ne repäisivät vain yhden höyhenen sen pyrstöstä ja
törmättyään yhteen ne taas ponnahtivat kauas erilleen toisistansa.

Silloin Tifys rohkaisi uroita, ja he hurrasivat; ja airot taipuivat
kuin pajunvitsat heidän käsissään, kun he syöksyivät noiden yhteen
iskeytyvien jäävuorien kuoleman kylmien, sinisten huulten väliin. Mutta
ennenkuin vuoret taas ennättivät törmätä yhteen, he olivat päässeet
niiden lävitse ja soutivat vahinkoa kärsimättä aukeaa merta.

Sen jälkeen he purjehtivat monta vaivaa ja vastusta kokien pitkin
Aasian rannikkoa Mustanniemen ja thynojen maan sivuitse, jossa vuolas
Thymbrios ja kalarikas Sangarios-virta purkavat vetensä Eukseinokseen,
ja viimein he tulivat Susi-virralle ja vieraanvaraisen Susi-kuninkaan
luo. Siellä kuoli kaksi uljasta urosta, Idmon ja Tifys, tuo viisas
perämies. Toinen kuoli ilkeään tautiin, ja toisen tappoi villisika.
Uroot loivat kummun heidän ruumiittensa ylle ja pystyttivät airon
kummun huipulle ja jättivät heidät sinne yhdessä nukkumaan kaukaiselle
Lykian rannikolle. Mutta Idas tappoi villisian ja kosti Tifyksen
kuoleman; ja Ankaios tarttui peräsimeen, ja asettui Tifyksen sijalle ja
ohjasi itää kohden.

Ja he purjehtivat Sinopen ja monen mahtavan virran suun ohi ja monen
barbaariheimon ja amatsoonien, noiden Idän sotaisten naisten, alueiden
ohi, kunnes he kuulivat alasinten kalketta ja palkeiden puhkunaa, jota
jatkui kaiken yötä, ja näkivät kuinka pajan tulet säihkyivät säkeniä
lennätellen vuoren rotkojen pimeydessä; sillä he olivat saapuneet
khalybien asuinpaikoille, noiden iäti väsymättömien seppien, jotka
palvelevat julmaa sodanjumalaa, Aresta, takoen aseita yötä ja päivää.

Päivän koittaessa he katsoivat itään ja puolitiessä meren ja taivaan
välillä he näkivät lumipeitteisten vuorenhuippujen törröttävän ja
hohtavan huikaisevan valkoisina pilvien yläpuolella. Ja he ymmärsivät
tulleensa Kaukasokseen, kaiken maailman loppuun, Kaukasokseen,
joka on korkein kaikista vuorista ja kaikkien Idän jokien isä.
Sen huipuilla makaa kallioon kahlehdittuna titaani, jonka sydäntä
korppikotka raatelee, ja sen juurella jylhät metsät ympäröivät Kolkhiin
salaperäistä maata.

He soutivat kolme päivää itää kohden, ja yhä korkeammalle kohosi
Kaukasos heidän edessänsä, ja viimein he näkivät tumman Phasis-virran
syöksyvän päistikkaa mereen ja Aietes-kuninkaan, Auringon pojan,
kultaisten kattojen kimaltelevan puiden yllä.

Silloin Ankaios, perämies, puhui ja sanoi: "Me olemme nyt viimeinkin
päässeet matkamme päähän, sillä tuolla näkyvät Aieteen katot ja ne
metsät, joissa kaikki myrkyt kasvavat; mutta kuka saattaa meille sanoa,
mihin niistä Kultainen talja on kätketty? Monta vaivaa ja vastusta
meidän täytyy vielä kokea, ennenkuin sen löydämme ja saamme viedyksi
kotiin Kreikkaan."

Mutta Iason rohkaisi uroita, sillä hänen mielensä oli uljas ja
miehuullinen; ja hän sanoi: "Tahdonpa mennä yksin Aieteen luokse,
niin Auringon poika kuin hän onkin, ja koetan taivuttaa hänet kauniin
sanoin. Se on viisaampaa, kuin että menemme sinne yhdessä ja joudumme
heti kahakkaan." Mutta minyalaiset eivät tahtoneet jäädä jälkeen, ja
niin he soutivat rohkeasti jokea ylös.

Ja Aietes näki unen, ja se täytti hänen sydämensä pelolla. Hän näki
unessa loistavan tähden, joka putosi hänen tyttärensä helmaan; ja
hänen tyttärensä, Medeia, otti sen iloiten vastaan ja vei sen virran
rannalle ja heitti sen veteen, ja vuolas virta vei sen mukanaan kauas
Eukseinos-mereen.

Silloin hän hypähti ylös peloissaan ja käski palvelijoittensa tuoda
hänen vaununsa, jotta hän ajaisi joen rannalle ja lepyttäisi nymfit ja
uroot, joiden henget kummittelivat virran äyräillä. Hän meni joelle
kultaisissa vaunuissaan, ja hänen rinnallaan istuivat hänen tyttärensä,
Medeia, tuo kaunis velhotyttö, ja Khalkiope, joka oli ollut Phirksoksen
puolisona, ja hänen perästään tuli suuri joukko palvelijoita ja
sotamiehiä, sillä hän oli rikas ja mahtava ruhtinas.

Kun hän ajoi ruokoiselle rannalle, niin hän näki Argon liukuvan
jokivartta ja siinä joukon uroita, kauniita ja voimakkaan näköisiä
kuin Taivahiset aseineen ja panssaripaitoineen, jotka kiilsivät ja
kimaltelivat joen valkoisessa usvassa nousevan auringon valossa. Mutta
komein kaikista oli Iason; sillä Hera rakasti häntä ja oli antanut
hänelle kauneutta ja pituutta ja peloittavaa miehuutta.

Kun he lähestyivät toisiaan ja katsoivat toisiansa silmästä silmään,
niin uroot pelkäsivät Aietesta, joka tuli vaunuissaan hohtaen kuin
itse isänsä, loistava Aurinko; sillä hänen vaatteensa olivat kalliista
kultakankaasta ja hänen diadeemansa säihkyi kuin tuli; ja kädessään
hän piti jalokivin koristettua valtikkaa, joka tuikahteli kuin tähdet;
ja kopeasti hän heitä katseli kulmainsa alta, ja kopeasti ja kovalla
äänellä hän puhui:

"Keitä te olette ja mitä varten te olette tulleet tänne Kytaian
rannoille? Ettekö ensinkään välitä minun vallastani ja kansastani,
kolkhilaisista, jotka minua palvelevat eivätkä koskaan ole uupuneet
taistelussa ja jotka kyllä tietävät, kuinka hyökkääjät on vastaan
otettava?"

Ja uroot olivat hetken vaiti tuon iäkkään kuninkaan kasvojen edessä.
Mutta Hera, tuo kunnianarvoisa jumalatar, antoi Iasonille rohkeutta, ja
tämä nousi seisomaan ja huusi vastaukseksi: "Me emme ole merirosvoja
emmekä laittomia miehiä. Me emme ole tulleet ryöstämään emmekä ottamaan
orjia sinun maastasi. Minun setäni, Poseidonin poika, Minyain kuningas
Pelias on lähettänyt minut hakemaan Kultaista taljaa ja tuomaan sen
kotia. Eivätkä nämä toisetkaan, minun uljaat kumppanini, ole mitään
maineettomia miehiä; sillä toiset heistä ovat Taivahisten poikia
ja toiset maankuuluja uroita. Emmekä mekään konsanaan uuvu kesken
taistelun ja osaamme mekin antaa iskuja ja ottaa niitä vastaan. Mutta
nyt me haluamme olla vieraina sinun pöydässäsi, sillä se on parasta
molemmin puolin."

Silloin Aieteen viha kuohahti kuin rajutuuli. Hänen silmänsä iskivät
tulta, kun hän kuunteli Iasonin puhetta; mutta hän painoi kiukkunsa
syvälle sydämensä pohjaan ja puhui lempeästi ja viekkaasti:

"Jos te tahdotte kolkhilaisteni kanssa tapella taljasta, niin silloin
on monen miehen kuoltava. Mutta tahtoisitteko tosiaankin tappelemalla
voittaa tuon taljan minulta? Niin vähän kuin teitä on, että helposti
teidät saatan voittaa ja lastata laivanne teidän ruumiillanne! Jos
tahtoisitte kuulla minun neuvoani, niin huomaisitte paljon paremmaksi
valita parhaimman miehen joukostanne tekemään ne työt, jotka minä
hänelle määrään. Silloin minä annan hänelle Kultaisen taljan palkaksi
ja te saatte kaikki suurta kunniaa osaksenne."

Niin sanottuaan hän käänsi hevosensa ja ajoi ääneti takaisin
kaupunkiinsa. Ja Minyain uroot istuivat vaiteliaina ja murheellisina
ja kaipasivat Heraklesta ja hänen voimaansa; sillä ei ollut hyvä mennä
noita tuhansia kolkhilaisia vastaan koettelemaan peloittavaa sotaonnea.

Mutta Khalkiope, Phriksoksen leski, palasi itkien kaupunkiin; sillä
hänen mieleensä muistuivat hänen minyalainen puolisonsa ja kaikki
nuoruuden ilot, kun hän katseli puolisonsa heimolaisten kauniita
kasvoja ja heidän pitkiä kultakiharoitaan. Ja hän kuiskasi sisarelleen
Medeialle: "Miksi pitäisi noiden kaikkien uljaiden miesten kuoleman?
Minkätähden isäni ei anna heille taljaa, niin että puolisoni henki
pääsisi rauhaan?"

Ja Medeia sääli sydämessään uroita, ja Iasonia enin kaikista; ja hän
vastasi: "Meidän isämme on julma ja hirmuinen; kukapa saattaa voittaa
Kultaisen taljan?" Mutta Khalkiope sanoi: "Nuo miehet eivät ole meidän
miestemme kaltaisia; ei ole olemassa mitään, jota he eivät uskaltaisi
tai tekisi".

Ja Medeia ajatteli Iasonia ja hänen uljasta ryhtiänsä ja sanoi: "Jos
heidän joukossaan olisi edes yksikin uskalias mies, niin näyttäisin
hänelle, kuinka talja olisi voitettavissa."

Iltahämyssä he menivät jokivarrelle, Khalkiope ja noitatyttö Medeia ja
Argos, Phriksoksen poika. Ja Argos-poikanen hiipi edellä kaislikkoa
pitkin, kunnes hän löysi uroot, jotka nukkuivat laivansa tuhdoilla
jokiäyrään kyljessä, sillävälin kuin Iason piti vahtia ja nojasi
mietiskellen keihääseensä. Ja silloin poika meni Iasonin luo ja sanoi:

"Minä olen sinun serkkusi Phriksoksen poika; ja äitini Khalkiope
odottaa sinua puhuakseen kanssasi Kultaisesta taljasta."

Silloin Iason meni rohkeasti pojan mukana ja tapasi molemmat
kuninkaantyttäret odottamassa rannalla; ja kun Khalkiope näki Iasonin,
niin hän itki ja huusi:

"Voi, rakastetun puolisoni serkku, lähde kotiisi, ennenkuin joudut
surman suuhun!"

"Huonoa olisi nyt lähteä kotiin, ihana prinsessa, turhaanhan olisimme
silloin purjehtineet kaikki nämät meret." Silloin molemmat prinsessat
pyysivät ja rukoilivat häntä lähtemään; mutta Iason sanoi: "Liian
myöhäistä on enää lähteä!"

"Sinä et tiedä", Medeia sanoi, "mitä kaikkea sen täytyy tehdä, joka
tahtoo taljan voittaa. Hänen täytyy kesyttää kaksi vaskisorkkaista
härkää, jotka syöksevät tulta kidoistaan, ja niillä hänen täytyy
ennen iltaa kyntää neljä auranalaa Ares-jumalan peltoa; ja vakoihin
hänen täytyy kylvää käärmeen hampaita, ja niistä putkahtaa aseellinen
mies jokaisesta hampaasta. Sitten hänen täytyy taistella kaikkia
noita sotilaita vastaan; ja vähän se häntä hyödyttää, vaikka hän ne
voittaisikin, sillä taljaa vartioitsee lohikäärme, paljon suurempi
kuin suurin vuoriston honka; ja sen käärmeen ruumiin yli sinun täytyy
kulkea, jos mielit Kultaisen taljan anastaa."

Mutta Iason nauroi katkerasti: "Väärin on ollut pitää tuota taljaa
täällä, ja vääryyttä harjoittava ja laiton kuningas sitä on pitänyt; ja
väärin on, että minun täytyy kuolla nuoruuteni kukoistuksessa, sillä
ennenkuin aurinko toistamiseen laskee, tahdon ryhtyä tuohon yritykseen."

Silloin Medeia vapisi ja sanoi: "Kukaan kuolevainen ei voi sitä taljaa
saada käsiinsä, jollen minä opasta häntä. Sillä sen ympärillä, joen
tuolla puolen on täyttä yhdeksää kyynärää korkea muuri torneineen ja
pylväineen ja jykevine kolminkertaisine vaskiportteineen; ja porttien
yläpuolella on holvattu muuri, ja holvin päällä on kultaiset sakarat.
Ja porttikäytävän päällä istuu Brimo-velho, tuo metsien hurja valtiatar
heiluttaen männynrunkoa kädessään, ja hänen häijyt koiransa ulvovat
muurin ympärillä. Kukaan ei uskalla häntä lähestyä, eikä katsoa häneen,
paitsi minä, hänen papittarensa, ja hän vartioitsee maata laajalti,
niin ettei yksikään muukalainen pääse lähestymään."

"Ei ole muuria niin korkeata, ettei sen yli viimein kiivetä, eikä
metsää niin tiheätä, ettei sen läpi saata ryömiä; ei käärmettä niin
kavalaa, ettei sitä saa lumotuksi eikä velhonaista niin julmaa, ettei
sitä saa kauniin sanoin kiehdotuksi; ja minä olen voittava Kultaisen
taljan, jos vain muuan viisas neito antaa apuansa uljaille miehille."

Ja hän katsoi viekkaasti Medeiaan ja kiinnitti häneen loistavat
silmänsä, kunnes tyttö punastui ja värisi ja sanoi:

"Kuka uskaltaa uhmata härkien tulista hengitystä ja taistella kymmentä
tuhatta aseellista miestä vastaan?"

"Se, jota sinä autat", Iason sanoi imarrellen, "sillä sinun maineesi
on levinnyt yli kaiken maan piirin. Sinähän olet velhojen kuningatar,
vielä viisaampi, kuin sisaresi Kirke, joka asuu ihanalla saarellaan
kaukana Lännessä."

"Jospa olisinkin Kirke-sisareni luona tuolla hänen kauniilla
Länsimeren saarellaan, kaukana vaikeista kiusauksista ja ajatuksista,
jotka raatelevat sydäntäni! Mutta jos niin täytyy tapahtua -- sillä
minkätähden sinun pitäisi kuolla -- niin minulla on tässä voidetta;
olen valmistanut sen taikavoimaisista jääkukkasista, jotka puhkesivat
Prometheuksen haavoista ylhäällä Kaukasos-vuoren autioilla lumikentillä
pilvien tuolla puolen. Voitele itsesi sillä, niin sinä saat seitsemän
miehen voiman; ja voitele sillä kilpesi, niin ei tuli eikä vesi saata
sinua vahingoittaa. Mutta mitä alat, se sinun pitää lopettaa ennen
auringonlaskua, sillä sen voima kestää vain yhden päivän. Ja voitele
sillä kypäräsi, ennenkuin kylvät käärmeen hampaat; ja kun nuo Maaemon
pojat hyppäävät pystyyn, niin heitä kypäräsi heidän keskellensä, ja
silloin nuo sodanjumalan vainion kuolevaiset sikiöt karkaavat toistensa
kimppuun ja tuhoavat toinen toisensa."

Silloin Iason lankesi polvilleen hänen eteensä ja kiitti häntä ja
suuteli hänen käsiään; ja tyttö antoi hänelle voideastian ja kiiruhti
vapisten pois kaislikon läpi. Ja Iason kertoi kumppaneilleen, mitä oli
tapahtunut, ja näytti heille voirasian; ja kaikki iloitsivat paitsi
Idas, joka joutui aivan pois suunniltaan kateudesta.

Auringon noustessa Iason meni ja kylpi joessa ja voiteli itsensä
kiireestä kantapäähän voiteella ja kilpensä ja kypäränsä ja aseensa
ja pyysi tovereitansa koettelemaan taikakeinon vaikutusta. Uroot
koettivat katkaista hänen keihäänsä, mutta se oli kova ja jäykkä kuin
rautatanko, Idas iski häntä kiukkuisesti miekallaan, mutta miekan terä
kalskahti kappaleiksi ja lensi vasten hänen omia kasvojansa. Sitten
uroot heittivät keihäänsä hänen kilpeensä, mutta keihäiden kärjet
käpristyivät kuin lyijy; ja Kaineus koetti työntää häntä, mutta hän ei
liikahtanutkaan paikaltansa; ja Polydeukes antoi hänelle nyrkillään
iskun, joka olisi tappanut häränkin, mutta Iason vain naurahti, ja
uroot tanssivat iloissaan hänen ympärillään; itse hän hyppi ja juoksi
ja huusi ihastuksissaan äärettömästä voimastansa, kunnes aurinko nousi,
ja oli aika mennä kaupunkiin ja vaatia Aietesta täyttämään lupauksensa.

Iason lähetti Telamonin ja Aithalideen sanomaan Aieteelle, että hän oli
valmis taisteluun; ja he menivät marmorimuurien sivuitse ja kultaisten
kattojen alitse ja astuivat Aietes-kuninkaan saliin, ja Aietes kalpeni
kiukusta.

"Täytä lupauksesi, loistavan Auringon poika. Anna meille käärmeen
hampaat ja päästä irti tulikitaiset härkäsi; sillä me olemme löytäneet
keskuudestamme sankarin, joka saattaa voittaa Kultaisen taljan."

Aietes puri huuliaan, sillä hän oli kuvitellut mielessänsä, että uroot
olisivat paenneet yöllä; mutta hän ei saattanut peruuttaa antamaansa
lupausta ja niin hän antoi heille käärmeen hampaat.

Sitten hän käski tuoda vaununsa ja hevosensa ja lähetti airueita
kuuluttamaan koko kaupungille, ja kaikki kansa tuli hänen kerallaan
kauhean sodanjumalan kentälle.

Siellä Aietes istuutui valtaistuimelleen ja hänen soturinsa asettuivat
molemmin puolin, ja niitä oli monta kymmentä tuhatta miestä, jotka
olivat kiireestä kantapäähän pukeutuneet teräksisiin panssaripaitoihin.
Ja kaikki kansa ja naiset kiipesivät kaikkiin ikkunoihin ja muureille
ja valleille; ja Minyain uroot seisoivat yhdessä, kuin pieni
kourallinen tuon suuren vihollisjoukon keskellä.

Khalkiope oli siellä ja vapiseva Argos-poika ja Medeia, tarkasti
huntuunsa kääriytyneenä; mutta Aietes ei tietänyt, että hän mutisi
voimakkaita loitsuja huuliensa välistä. Silloin Iason huusi: "Täytä
lupauksesi ja anna tulikitaisten härkiesi tulla esille."

Aietes kaski avata portit, ja taikahärät juoksivat esiin. Ja niiden
vaskiset sorkat kalisivat maata vasten ja tulenliekkejä leiskui
niiden sieraimista, kun ne sarvet sojossa ryntäsivät Iasonia kohden;
mutta Iason ei väistynyt askeltakaan. Niiden tulinen hengitys peitti
hänet, mutta se ei kärventänyt hiuskarvaakaan hänen päästään, ja härät
pysähtyivät äkkiä ja värisivät, kun Medeia aloitti loitsunsa.

Iason hyökkäsi lähimmän kimppuun ja tarttui sen sarviin; ja he painivat
ja tappelivat, kunnes härkä vaipui nöyränä polvilleen: sillä elukan
rohkeus lannistui ja sen jykevät jäsenet kävivät hervottomiksi tuon
tumman velhotytön kiinteän katseen ja hänen huultensa loitsumuminan
vaikutuksesta.

Sitten Iason kesytti molemmat härät ja pani ne ikeen alle ja sitoi ne
auraan ja hoputti niitä keihäällään, kunnes hän sai kynnetyksi koko
pyhän pellon.

Kaikki Minyain uroot hurrasivat; mutta Aietes puri vimmoissaan
huuliansa, sillä puolet Iasonin työstä oli jo tehty, ja aurinko oli
vielä korkealla taivaalla.

Sitten Iason otti käärmeen hampaat ja kylvi ne ja odotti, mitä
tapahtuisi. Mutta Medeia katsoi hänen kypäräänsä, ettei hän vain
unohtaisi saamaansa opetusta. Ja jokainen vako kohosi ja paisui, ja
jokaisesta mullanmukulasta putkahti mies. Tuhansittain niitä nousi
maan povesta, ja jok'ikinen oli kiireestä kantapäähän asti teräkseen
pukeutunut. He vetivät miekkansa ja syöksyivät Iasonin päälle, joka
seisoi yksinään heidän keskellänsä.

Silloin minyalaiset kalpenivat pelosta; mutta Aietes nauroi katkeraa
naurua: "Katsokaapa, jollei minulla jo olisi kylliksi sotureita
ympärilläni, saattaisin manata niitä esiin maan povesta!"

Mutta Iason otti kypärän päästänsä ja nakkasi sen tiheimpään parveen.
Ja sokea raivo valtasi heidät, ja epäluulo ja viha ja pelko; ja
toinen huusi toiselle: "Sinä löit minua" ja "Sinä olet Iason, sinun
pitää kuoleman!" Nuo maasta nousseet peikot joutuivat vimmoihinsa ja
käänsivät kätensä toinen toistansa vastaan; ja he tappelivat väsymättä,
kunnes he makasivat kaikki maassa kuolleina. Silloin taikavaot
aukenivat, ja lempeä maa otti heidät takaisin helmaansa; ja ruoho
kasvoi taas vihreänä heidän ylitsensä, ja Iasonin työ oli tehty.

Minyalaiset nousivat ja hurrasivat, niin että Prometheuskin kuuli
heidän huutonsa kalliolleen. Ja Iason huusi: "Vie minut nyt heti taljan
luo, ennenkuin aurinko laskee".

Mutta Aietes ajatteli: "Hän on voittanut härät ja kylvänyt ja
korjannut tuon hirveän viljan. Ken onkaan tuo mies, joka on taikojakin
voimakkaampi? Ehkäpä ihan vielä tappaa käärmeenkin." Niin hän ajatteli
ja vitkasteli ja neuvotteli ruhtinaittensa kanssa, kunnes aurinko
laski ja kaikki pimeni. Sitten hän käski airueen huutaa: "Jokainen
mies menköön yöksi kotiinsa. Huomenna mennään tapaamaan uroita ja
keskustellaan Kultaisesta taljasta".

Sitten hän kääntyi ja katsoi Medeiaan. "Tämä on sinun työtäsi, sinä
kavala velho! Sinä olet auttanut noita keltahapsisia muukalaisia ja
tuottanut häpeää isällesi ja itsellesi!"

Medeia pelästyi ja vapisi ja hänen kasvonsa kalpenivat. Aietes näki,
että hän oli syyllinen ja kuiskasi: "Jos he voittavat taljan, niin sinä
olet kuoleva!"

Mutta minyalaiset menivät laivoilleen möristen kuin karhut, joilta
saalis on viety: sillä he ymmärsivät, että Aietes aikoi pitää
heitä vain pilkkanansa ja kavalasti pidättää heiltä kaiken heidän
vaivannäkönsä hedelmät. Oileus sanoi: "Menkäämme miehissä lehtoon ja
ottakaamme talja väkivalloin".

Mutta äkkipikainen Idas sanoi: "Heittäkäämme arpaa, kenen meistä tulee
mennä ensiksi; sillä sillä aikaa kuin lohikäärme repii yhtä meistä,
muut voivat sen tappaa ja viedä rauhassa pois taljan". Mutta Iason
pidätti heitä, vaikka hän heitä ylistikin; sillä hän toivoi apua
Medeialta.

Hetken perästä Medeia tulikin vapisten ja itki ison aikaa, ennenkuin
sai puhutuksi. Ja viimein hän sanoi:

"Minun loppuni on tullut, ja minun täytyy kuolla; sillä isäni on
oivaltanut, että minä olen teitä auttanut. Teidät hän tappaisi, jos
uskaltaisi; mutta hän ei ole tekevä teille pahaa, koska olette olleet
hänen vieraitansa. Lähtekää siis, oi lähtekää näiltä rannoilta ja
muistelkaa Medeia-raukkaa, kun olette kaukana meren tuolla puolen!"
Mutta uroot huusivat:

"Jos sinä kuolet, niin mekin kuolemme sinun kanssasi; sillä ilman sinua
emme saata taljaa voittaa, emmekä ilman sitä tahdo mennä kotiin, vaan
kaadumme täällä kaikki viimeiseen mieheen asti taistellen."

"Sinä et saa kuolla", Iason sanoi. "Pakene meidän kanssamme meren
tuolle puolen. Näytä meille vain ensin, kuinka saisimme Kultaisen
taljan; sillä sen sinä saatat tehdä. Olethan sinä lehdon papitar. Näytä
meille vain, kuinka saamme käsiimme taljan, ja pakene sitten meidän
kanssamme, ja sinusta on tuleva minun kuningattareni ja sinä saat
hallita Minyain rikkaita ruhtinaita meren rannan Iolkoksessa."

Ja kaikki uroot tunkeutuivat lähelle ja lupasivat pyhästi, että hänestä
tulisi heidän kuningattarensa.

Medeia itki ja vapisi ja peitti kasvonsa käsiinsä: sillä hän ikävöitsi
sydämessään sisariansa ja leikkikumppaneitansa ja kotiaan, jossa hän
oli viettänyt lapsuutensa päivät. Mutta viimein hän katsahti Iasoniin
ja sanoi kesken nyyhkytyksiänsä:

"Minun täytyy siis jättää kotini ja kansani ja lähteä muukalaisten kera
merten taakse? Arpa on heitetty, ja minun täytyy kestää kohtaloni.
Tahdon näyttää teille, kuinka saatte Kultaisen taljan käsiinne. Viekää
laivanne metsän kylkeen ja pankaa se sinne ankkuriin rantatöyrästä
vastaan; ja Iason ottakoon jonkun urhean toverin mukaansa ja tulkoon
keskiyön aikana tapaamaan minua muurin juurelle."

Silloin kaikki uroot huusivat yhdestä suusta: "Minä tahdon tulla
mukaan!" "Ja minä!" "Ja minä!" Äkkipikainen Idas joutui kateudesta
aivan suunniltaan; sillä hän olisi tahtonut olla ensimmäisenä kaikessa.
Mutta Medeia tyynnytti heitä ja sanoi: "Orpheus tulkoon Iasonin kanssa
ja tuokoon mukanaan taikaharppunsa; sillä minä olen kuullut hänestä,
että hän on kaikkien laulajien kuningas ja saattaa lumota kaikki maan
päällä."

Orpheus nauroi ilosta ja taputti käsiänsä, kun hänet valittiin; sillä
siihen aikaan runoilijat ja laulajat olivat yhtä urheita taistelijoita
kuin kaikkein parhaimmatkin soturit.

Niin he menivät keskiyön aikaan rantaan ja kohtasivat Medeian; ja hänen
mukanaan tuli hänen nuori veljensä, Absyrtos, taluttaen vuoden vanhaa
lammasta.

Medeia vei heidät tiheikköön, joka oli sodanjumalan portin vieressä;
ja hän käski Iasonin kaivaa kuopan ja teurastaa lampaan ja jättää sen
sinne ja sirottaa sen päälle taikayrttejä ja hunajaa.

Silloin syöksyi maan sisästä punaisten tulenliekkien leiskunnassa
Brimo, metsien hurja velho, ja hänen häijyt koiransa ulvoivat hänen
ympärillänsä. Hänellä oli kolme päätä, yksi kuin hevosen ja toinen
kuin verikoiran ja kolmas kuin sihisevän käärmeen, ja hänellä oli
miekka kummassakin kädessään. Hän ryntäsi kuopalle koirinensa ja he
söivät ja joivat niin paljon kuin jaksoivat, ja Iason ja Orpheus
vapisivat, ja Medeia peitti silmänsä. Viimein velho kiiti koirinensa
metsään ja katosi; ja salvat kolahtivat alas ja portin puoliskot
aukenivat selko selälleen, ja Medeia ja uroot riensivät portista sisään
ja kiiruhtivat tuon myrkyllisen metsän läpi, mahtavien tammipuiden
tummien runkojen lomitse Kultaisen taljan hohtoa kohden ja viimein
he näkivät taljan riippuvan suuressa puussa lehdon keskellä. Iason
olisi tahtonut juosta ja temmata taljan puusta; mutta Medeia pidätti
häntä ja osoitti väristen mahtavaa käärmettä, joka makasi kiemurassa
puiden runkojen keskellä. Sen ruumis oli kuin roteva vuoriston honka,
ja sen kiemuroitten väliä oli monta syltä ja se kimalteli pronssilta
ja kullalta. Puolet he vain saattoivat siitä nähdä, mutta ei enempää,
sillä toinen puoli peittyi kauas pimeään.

Kun käärme näki heidän tulevan, niin se nosti päänsä ja katsoi heitä
vaanien pienin kiiluvin silmin ja väläytti kaksihaaraista kieltään
ja sähisi kuin metsiä kiertävä kulo, niin että koko metsä vavahti ja
ähkyi. Sen sähinä värisytti puita lehdennenistä aina juuriin saakka
ja kiiti yli virran pitkien rantojen ja Aieten pylvässalin ja herätti
kaikki nukkujat kaupungissa, niin että äidit peloissaan painoivat
lapsiansa rintaansa vastaan.

Mutta Medeia puhutteli sitä ystävällisesti ja se kurkotti pitkän,
pilkullisen kaulansa ja nuoli hänen kättään ja katsoi häntä silmiin,
ikäänkuin ruokaa pyytäen. Silloin Medeia antoi merkin Orpheukselle ja
tämä aloitti tenholaulunsa.

Hänen laulaessaan metsä taas tyyntyi ja puiden lehdet riippuivat
hiljaa; ja käärmeen pää painui alas ja sen vaskinen ruumis kävi
hervottomaksi ja sen kiiluvat silmät sulkeutuivat hitaasti. Hetken
perästä se hengitti tasaisesti kuin nukkuva lapsi, kun Orpheus kutsui
sen luokse leppeätä Unen jumalaa, joka antaa rauhan ihmisille ja
eläimille ja meren läikkyville laineille.

Silloin Iason juoksi varovaisesti eteenpäin, astui tuon mahtavan
käärmeen yli ja tempasi taljan puun rungosta. Sitten he kaikki neljä
syöksyivät pois puutarhasta joen äyräälle, jossa Argo odotti.

Hetkisen vallitsi rannassa syvä hiljaisuus, kun Iason piti Kultaista
taljaa korkealla. Sitten hän huusi: "Kynnä nyt, kunnon Argo, nopeasti
laineita, jos enää milloinkaan tahdot nähdä Pelionin harjanteita!"

Ja Argo totteli. Vakavina ja vaieten uroot sitä auttoivat airoillansa,
ja honkainen puu taipui kuin pajunvitsa heidän käsissänsä, ja uljas
Argo ulvahteli heidän aironvetojensa alla.

Yhä kauemmas he pakenivat syvän pimeyden turvissa, alas ryöppyävää
virtaa he kiitivät ohi mustien muuriseinien ja temppelien ja Idän
ruhtinaan linnojen, ohi kanavan suiden ja tuoksuvien puutarhojen ja
outoja hedelmiä kasvavien lehtojen, ohi rämeiden, joilla lihavat lehmät
makasivat, ja pitkien, suhisevien kaislikkojen; ja viimein he kuulivat
meren aaltojen; kohisevan hietasärkkää vastaan, joka yksinään törrötti
kuutamossa.

Meren kohinaa kahden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi
aallolta aallolle, sillä se tiesi, että aika oli tullut, jolloin se
saisi näyttää, mihin kelpaisi, ja voittaa kunniaa uroille ja itsellensä.

Meren kohinaa kohden he kiitivät, ja kuin raisu ratsu Argo hyppäsi
aallolta aallolle, ja henkeään pidätellen uroot katselivat, kukin
airollaan, kuinka se soljui tyynelle aavalle ulapalle.

Silloin Orpheus otti harppunsa ja lauloi paianin, [kiitoslaulu
Apollonin kunniaksi] ja korkealle kohosi jälleen uroiden rohkeus.
Uljaasti ja voimakkaasti he soutivat eteenpäin kauas lännen pimeyteen.



V.

Kuinka Argonautit ajautuivat Tuntemattomalle merelle.


He pakenivat länttä kohden minkä ennättivät; mutta Aietes varusti
laivastonsa ja lähti ajamaan heitä takaa. Ja teräväsilmäinen Lynkeus
näki hänen tulevan, kun hän vielä oli monen penikulman päässä, ja
huusi: "Minä mäen kaukana idässä satoja laivoja ikäänkuin parven
valkoisia joutsenia!" Ja sen kuultuaan uroot soutivat vielä entistä
rivakammin, mutta laivat lähenivät kuitenkin joka hetki.

Silloin Medeia, tuo tumma velhotyttö, keksi julman ja viekkaan keinon.
Hän tappoi nuoren veljensä Absyrtoksen ja heitti hänet mereen ja sanoi:
"Kestää kauan ennenkuin isäni ennättää saada ylös hänen ruumiinsa ja
polttaa sen, ja sillä aikaa me pääsemme kauas edelle."

Kaikki uroot kauhistuivat ja katsoivat häpeissään toinen toiseensa;
mutta he eivät sentään rangaisseet tuota tummaa velhonaista, sillä
olihan hän hankkinut heille Kultaisen taljan.

Kun Aietes tuli paikalle, niin hän näki poikansa ajelehtivan ruumiin.
Hän pysähtyi pitkäksi aikaa, itki poikaansa ja otti hänet ylös
vedestä ja palasi kotiin. Mutta hän lähetti uudelleen merimiehensä
länttä kohden ja velvoitti heidät, uhaten hirmukuolemalla, täyttämään
tehtävänsä. "Tuokaa takaisin minun luokseni tumma velhonainen, jotta
hän kuolisi kauhean kuoleman. Mutta jos te palaatte ilman häntä, niin
teidän on itse kuoltava sama kuolema."

Siten Argonautit sillä kertaa pelastuivat. Mutta Zeus-isä näki tuon
törkeän rikoksen, ja hän lähetti taivaasta ankaran myrskyn ja paiskasi
laivan kauas pois oikealta suunnalta. Päivän toisensa jälkeen myrsky
sitä ajeli aallokossa ja sankassa sumussa, kunnes uroot eivät lopulta
enää tietäneet, missä olivat, sillä aurinkokin oli kätkeytynyt
taivaalta. Viimein laiva törmäsi matalikolle keskelle laakeita muta- ja
hietasaaria, ja aallot vyöryivät sen yli pitkin ja poikin, ja uroot
kadottivat kaiken pelastumisen toivon.

Silloin Iason huusi Heraa avuksi: "Taivasten ihana kuningatar, joka
meitä tähän asti olet suosinut, miksi hylkäsit meidät kurjuudessamme ja
jätit meidät kuolemaan tänne tuntemattomille merille? Kovaa on kadottaa
kunnia, jonka sellaisella tuskalla ja vaarallisella työllä olemme
saavuttaneet, ja kovaa enää koskaan olla näkemättä Hellaata ja Pagasain
lempeää lahtea."

Silloin tuo keulaan kiinnitetty taikaoksa puhui: "Zeus-isän vihan
tähden tämä kaikki teille on tapahtunut; sillä kauhea rikos on tehty
laivallanne, ja pyhä pursi on veren tahraama."

Sen kuultuaan kaikki uroot huusivat: "Medeia on murhaaja. Kärsiköön
tuo velhonainen syntinsä seuraukset ja kuolkoon!" He tarttuivat
Medeiaan heittääkseen hänet mereen, jotta tuon pojan kuolema tulisi
sovitetuksi; mutta taikaoksa puhui taas: "Saakoon hän elää, kunnes
hänen rikostensa mitta on täysi. Kosto häntä lähestyy, verkkaan mutta
varmasti; nyt hänen täytyy vielä jäädä eloon, sillä te tarvitsette
häntä vielä. Hänen täytyy näyttää teille tie Kirke-sisarensa luo, joka
asuu Lännen saarilla. Hänen luokseen teidän täytyy purjehtia vaikeaa ja
vaivalloista tietä, ja hän on puhdistava teidät rikoksestanne."

Urhot itkivät ääneensä, kun he kuulivat tammen tuomion; sillä he
tiesivät, että heillä oli edessään tuskallinen taival ja vuosikausien
katkera kärsimys. Toiset syyttivät tummaa velhonaista ja toiset
sanoivat: "Ei, me olemme kuitenkin hänelle kiitollisuuden velassa;
ilman häntä emme olisi voittaneet Kultaista taljaa". Mutta useimmat
heistä purivat ääneti huuliansa, sillä he pelkäsivät velhon vehkeitä.

Meri tyveni ja aurinko pilkisti jälleen pilvien lomasta, ja uroot
työnsivät laivansa matalikolta ja soutivat tumman velhotytön opastamina
eteenpäin vaivalloista tietään tuntemattoman meren ulapoille.

Mitä teitä he kulkivat, en tiedä, enkä sitäkään kuinka he tulivat
Kirken saarelle. Toiset sanovat heidän kulkeneen länttä kohden ja
Istros-virtaa ylös ja että he sitten saapuivat Adrian merelle laahaten
laivaansa lumipeitteisten Alppien yli. Toiset sanovat heidän menneen
etelään päin punaiselle Intian merelle ja päivänpaisteisten maiden
ohi, joissa kaikenlaiset mausteet kasvavat, ja sitten Aitiopian ympäri
länttä kohden ja viimein tulleen Libyaan. Siellä he vetivät laivansa
polttavan hietikon poikki ja mäkien ja töyräiden yli aina Syrteihin
asti, joiden rannoilla lentohieta-aavikoita leveni monen penikulman
laajuudelta rikkaan Kyrenen ja lootophagien, lootoksen syöjien,
alueiden välillä. Tämä on kuitenkin kaikki vain mielikuvituksen
tuotetta ja taruja ja hämäriä viittauksia tuntemattomiin maihin.

Mutta kaikki tietävät, että he tulivat erääseen paikkaan, jossa he
yhdeksän päivää saivat köysien ja kierikoiden avulla laahata laivaansa
maata pitkin, ennenkuin tulivat Tuntemattomalle merelle. Ja paras
kaikista noista vanhoista lauluista kertoo meille, kuinka he kulkivat
kauas pohjoiseen, kunnes tulivat Kaukasoksen rinteille, siihen
paikkaan, missä se pistäiksen kauas mereen; ja kaidalle Kimmerian
[Krimin ja Sirkassian välillä] Bosporokselle, jonka poikki titaani ui
härän selässä, ja sieltä tyynen Maiotis-meren [Asovan meri] hiljaisille
vesille. Ja sieltä he kulkivat yhä pohjoiseen, ylös Tanais-jokea, jota
me nimitämme Doniksi, geloonien ja sauromatain ja monien vaeltavien
paimentolaisheimojen ja yksisilmäisten arimaspien ohi, joista vanhat
Kreikan runoilijat kertovat, että he ryöstivät kultaa kylmillä Rhipaian
[Uralin vuoret] vuorilla asuvilta grypseilta.

Ja he kulkivat ohi Skythian jousimiesten ja ihmisiä syövien
taurilaisten ja ohi vaeltavien hyperboreialaisten eli peräpohjolaisten,
jotka syöttävät karjalaumojansa Pohjantähden alla, ja viimein he
tulivat pohjoiselle valtamerelle, tuolle kolealle, kuolleelle
Kronoksen [Itämeri] merelle. Mutta siellä Argo ei enää tahtonut
liikkua eteenpäin; ja jok'ainoa mies laski kyynärpäänsä polvelleen ja
nojasi päätänsä käsiinsä nälän ja ponnistusten murtamana ja heittäytyi
kuolemaan. Mutta perämies, uljas Ankaios, sai vielä kerran heidän
mielensä rohkaistuksi ja käski heidän hypätä maihin ja hinata köysien
ja kierikoiden avulla laivaa monta raskasta päivää, maidenko yli, vai
lietteiden vai jäiden en oikein tiedä, sillä runo on hämmentynyt ja
katkonainen kuin uni. Se kertoo sitten, kuinka he tulivat kuuluisien
pitkä-ikäisten ihmisten asuinsijoille ja kimmerien luo, jotka eivät
koskaan nähneet aurinkoa, he kun asuivat syvällä lumipeitteisten
vuorten rotkoissa, ja Hemionian ihanaan maahan, jossa asui kaikista
kansoista hurskaimmat, ja Manalan porteille ja unten asuinsijoille
saakka.

Viimein Ankaios huusi: "Kestäkää vielä hetkinen, kunnon kumppanit,
pahin on kuin onkin jo ohitse; sillä minä saatan jo nähdä, kuinka
länsituulen lauha henkäys panee veden väreilemään ja kuulen valtameren
loiskuvan rantariuttoja vastaan. Masto pystyyn siis ja ylös purjeet, ja
kuin miehet ottakaa vastaan, mitä tuleva on!"

Silloin puhui taikaoksa: "Voi, jospa olisin jo aikoja sitten
kadonnut, musertunut noiden kauheiden kallioiden väliin ja vaipunut
Eukseinos-meren hyrskyjen alle! Parempi olisi ollut sekin, kuin kulkea
iäti ruhtinaitteni rikoksen tahraamana; sillä Absyrtoksen veri vainoaa
minua ja onnettomuus seuraa onnettomuutta. Niinpä joudun nytkin
jonkin salaperäisen hirviön valtaan, jos tulen liian lähelle Ierneen
[Britannian] saarta. Jollette laske niin läheltä mannerta kuin suinkin
ja purjehdi etelää kohden, aina vain etelää kohden, niin minun täytyy
kulkea Atlantin meren tuolle puolen, valtamerelle, jolla ei ole ääriä."

Silloin he siunasivat taikaoksaa ja purjehtivat eteläänpäin, mantereen
rantaa pitkin. Mutta ennenkuin he sivuuttivat Ierneen, tuon sumujen ja
myrskyjen maan, tuli musta, vonkuva vihuri ja tarttui purjeisiin ja
sekoitti köydet. Kaksitoista yötä he ajelivat aavalla, myrskyävällä
Lännen merellä keskellä hyrskyjä ja hyökyaaltoja, eivätkä nähneet
tähtiä eivätkä aurinkoa. Ja taas he huusivat: "Me hukumme, sillä me
emme tiedä, missä olemme. Me olemme eksyneet tässä kauheassa pimeydessä
ja usvassa, emmekä tiedä missä on itä, missä länsi."

Mutta kaukonäköinen Lynkeus huusi iloisesti keulan kyljestä: "Rohkeutta
vielä, oivat purjehtijat; minä näen mäntypuita kasvavan saaren ja
lempeän Maaemon esikartanot, joita pilvet seppelöivät".

Mutta Orpheus sanoi: "Älä ohjaa sinne, ei yksikään elävä olento voi
siellä maihin laskea; sillä tuolla rannikolla ei ole ainoatakaan
valkamaa, äkkijyrkkiä kallioita vain ylt'ympäri".

Niin Ankaios käänsi laivan poispäin; ja enemmän kuin kolme päivää he
vielä saivat purjehtia, ennenkuin tulivat Aiaan, Kirken asunnolle ja
ihanalle Lännen saarelle [Azorit?].

Sinne Iason käski heidän laskea laivansa ja etsiä joitakin elollisen
olennon merkkejä. Kun he kulkivat sisämaahan päin, niin he kohtasivat
Kirken, joka oli tulossa laivalle; ja he vapisivat, kun he näkivät
hänet, sillä hänen hiuksensa ja kasvonsa ja vaatteensa loistivat kuin
tulenliekki.

Ja hän tuli ja katsoi Medeiaan; ja Medeia kätki kasvonsa huntunsa
taakse.

Ja Kirke huusi: "Oi sinä katala tyttö, oletko kadottanut järkesi, kun
uskallat tulla tänne minun saarelleni, jossa kukkaset läpi vuoden
kukkivat? Missä on sinun vanha isäsi ja veljesi, jonka tapoit? Vähänpä
minä siitä välitän, minne sinä joudut noine muukalaisinesi, joita
rakastat. Ruokaa ja viiniä tahdon teille lähettää, mutta teidän
laivanne ei saa jäädä tänne, sillä se on synnin saastuttama, ja synnin
saastuttama on sen miehistökin."

Uroot rukoilivat häntä, mutta turhaan, ja huusivat: "Puhdista meidät
rikoksestamme!" Mutta hän lähetti heidät pois ja sanoi: "Menkää
Maleaan, siellä teidät puhdistetaan synnistänne, ja saatte palata
kotiinne".

Silloin nousi suotuisa tuuli ja he purjehtivat itää kohden Iberian
rannalla olevan Tartesos-kaupungin ohi ja tulivat viimein Herakleen
patsaille ja Välimeren kirkkaille vesille. Sitten he purjehtivat
eteenpäin ja kulkivat Sardinian meren poikki ja Ausonien saarien
ja niemirikkaan Tyrrhenian rannikon ohi, kunnes he eräänä tyynenä
kesäiltana näkivät edessänsä kauniin, kukkaisan saaren. Kun he väsynein
voimin sitä hitaasti lähestyivät, niin he kuulivat rannalta suloista
laulua. Mutta kun Medeia sen kuuli, niin hän hypähti pystyyn ja huusi:
"Taivas varjelkoon, uroot, nuo ovat seireenien saaret. Teidän on
purjehdittava läheltä niiden ohitse, sillä muuta kulkuväylää ei ole;
mutta ne, jotka kuuntelevat tuota laulua, ovat hukassa."

Silloin Orpheus, tuo kaikkien laulajien kuningas puhui: "Antaa heidän
koetella voimiaan minun kanssani. Olenhan minä laulullani lumonnut
kiviä ja puita ja lohikäärmeitä, saatikka sitten ihmisten sydämiä!"
Ja hän otti harppunsa ja nousi seisomaan peräkannelle ja aloitti
tenholaulunsa.

Ja nyt uroot saattoivat nähdä Anthemussan, tuon kukkaisan
saaren seireenit, kolme ihanaa impeä, jotka istuivat rannalla
ilta-auringon punaaman kallion kyljessä tummanpunaisten unikukkien ja
kullankeltaisten liljojen keskellä. Hitaasti ja uneliaasti he lauloivat
lempein, hopeankirkkain äänin, ja säveleet hiipivät yli kullaita
kimmeltävien vesien, ja aina uroiden sydämiin asti Orpheuksen laulusta
huolimatta.

Ja kaikki olivat tulleet kuuntelemaan heidän lumoavaa lauluansa. Lokit
istuivat valkeissa jonoissa pitkin kallioiden kylkiä ja kuuntelivat;
ja rannalla suuret hylkeet viruivat auringon paisteessa ja nyökkivät
tahtia unisilla päillään ja hopealta hohtavat kalaparvet hypähtelivät
korkealle paremmin kuullaksensa ja särkivät ailakoiden veden kiiltävän,
tyynen kalvon. Tuuli hiljensi huminaansa ajellessaan pilviparviansa
länttä kohden; ja pilvet leijailivat taivaan sinessä kuin kullan
kellertävä lammaslauma ja kuuntelivat uneksien seireenien laulua.

Kun uroot kuuntelivat, niin airot heltisivät heidän käsistänsä
ja heidän päänsä painuivat rinnoille ja heidän raskaat silmänsä
sulkeutuivat. He uneksivat hiljaisista hohtavista puutarhoista
ja humisevien honkien siimeksestä, ja kaikki heidän vaivansa ja
ponnistuksensa tuntui heistä hulluudelta, eivätkä he muistaneet enää
mainettansa.

Silloin yksi nosti äkkiä päänsä ja huusi: "Mitä tämä ikuinen
vaeltaminen meitä hyödyttää? Jääkäämme tänne ja levätkäämme hetkinen!"
Ja toinen sanoi: "Soutakaamme tuonne saarelle ja kuunnelkaamme, mitä
he laulavat", ja kolmas: "Minä en välitä sanoista, vaan säveleestä. He
saavat laulaa minut uneen, että saan levon."

Ja Butes, Pandionin poika, kaunein kaikista kuolevaisista, hyppäsi
veteen ja ui saarta kohden huutaen: "Minä tulen, minä tulen, ihanat
immet, kuuntelemaan lumoavaa lauluanne ja elämään ja kuolemaan
luonanne!"

Mutta Medeia väänteli käsiänsä ja huusi: "Laula kovemmin Orpheus,
viritä voimakkaampi sävel; herätä nuo onnettomat unikeot, tai yksikään
heistä ei saa enää nähdä Hellaan lempeitä laaksoja!"

Silloin Orpheus nosti harppunsa ja antoi taitavan kätensä kulkea
kielien yli; ja hänen soittonsa ja laulunsa kohosi kuin pasuunan ääni
illan hiljaiselle taivaalle. Kuin ukkosen jyrinä se syöksyi ilmaan,
niin että kalliot ja meri kaikuivat; ja se tunki uroiden sydämiin kuin
tulinen viini, kunnes kaikkien sydämet alkoivat rajusti sykkiä heidän
rinnoissansa.

Ja hän lauloi laulun Perseuksesta, kuinka jumalat häntä johdattivat
yli maiden ja merien, kuinka hän surmasi kauhean Gorgon ja voitti
itselleen verrattoman morsiamen ja kuinka hän nyt istuu jumalten
luona Olympoksessa, loistaen tähtenä taivaalla, kuolematonna kera
kuolemattoman puolisonsa ja kaikkien ihmisten kunnioittamana.

Niin Orpheus lauloi, ja seireenit vastasivat yli kullalta kimmeltävän
meren. Mutta viimein Orpheuksen ääni voitti seireenien äänen, ja uroot
tarttuivat taas airoihinsa.

Ja he huusivat: "Mekin tahdomme olla miehiä kuin Perseus, ja me
tahdomme uskaltaa ja kärsiä viimeiseen asti. Laulaos meille vielä
kerran hänen laulunsa, kunnon Orpheus, että unohtaisimme seireenit ja
heidän loitsunsa."

Ja kun Orpheus alkoi laulaa, niin uroot pistivät aironsa mereen ja
soutivat hänen soittonsa mukaan ja pakenivat kauas pois; ja seireenien
laulu kaikui yhä heikommin ja sekoittui laivan vanaveden vaahdon
kohinaan ja kuoli vähitellen pois.

Mutta Butes ui rannalle ja polvistui seireenien eteen ja huusi:
"Laulakaa vielä! Laulakaa vielä!" Hän ei kuitenkaan ennättänyt sanoa
enempää, sillä hänen korvansa alkoivat kummasti humista ja hän vajosi
taikauneen ja vaipui pitkäkseen rannan kiville ja unohti taivaan ja
maan, eikä ennättänyt nähdä tuota rumaa rantaakaan, jolla oli ihmisten
luita huiskin haiskin.

Silloin nuo kolme siroa sisarta nousivat hitaasti julma hymy
huulillaan; ja hitaasti he hiipivät häntä kohden kuten tiikerit
saaliinsa kimppuun; ja heidän kätensä olivat kuin kotkan kynnet, kun he
kulkivat yli uhriensa luiden kauheaa juhla-ateriaansa nauttimaan.

Mutta ihana Afrodite näki nuorukaisen Ida-vuoren korkealta kukkulalta,
sääli hänen nuoruuttansa ja hänen kauneuttansa, hypähti kultaiselta
valtaistuimeltaan, ja kuin tähdenlento hän lennähti alas taivaalta
jättäen jälkeensä kimaltelevan valojuovan. Hän pysähtyi seireenien
saarelle, sieppasi saaliin heidän kynsistänsä ja nosti ylös nukkuvan
Buteen, kääri hänet kultaiseen usvaan ja kantoi hänet Lilybaionin
kukkulalle. Siellä Butes vietti nukkuen monta hauskaa vuotta.

Kun seireenit huomasivat joutuneensa tappiolle, niin he kirkuivat
kiukusta ja raivosta, syöksyivät rannalta mereen ja muuttuivat mustiksi
kalliomöhkäleiksi, jotka siellä vielä tänäkin päivänä törröttävät.

Sitten uroot tulivat Lilybaionin kapeaan salmeen ja näkivät Sisilian,
tuon kolmikulmaisen saaren, jonka alla makaa Enkelados-jättiläinen
kuorsaten yötä ja päivää; ja kun hän kääntyy, niin maa järisee, ja
ärjyviä tulenliekkejä syöksyy hänen rinnastaan ja tunkee esiin Ainteen
[Etnan] keilahuipusta, joka kohoaa korkealle yli kastanjanruskeiden
metsien. Ja siellä Karybis tempasi heidät hirvittävään hyrskyynsä ja
vyöryi maston korkuisena heidän ympärillään; eivätkä he päässeet
eteen- eivätkä taaksepäin, sillä pyörre pyöritti heitä ympäri.

Siinä pyörrettä vastaan ponnistellessaan he näkivät aivan lähellänsä
salmen toisella puolen kallion törröttävän vedessä, huippu pilvien
peitossa. Eikä sitä kalliota olisi voinut kukaan kiivetä, vaikka
hänellä olisi ollut kaksikymmentä kättä ja jalkaa, sillä se oli niin
sileä ja liukas, kuin ihmiskäden kiilloittama; ja puolitiessä ylöspäin
synkkä luola ammotti länttä kohden.

Kun Orpheus näki sen, niin hän huokasi raskaasti ja väänteli käsiänsä
ja huusi: "Vähänpä meitä auttaa, vaikka pääsisimmekin pyörteen
kynsistä, sillä tuossa luolassa asuu Skylla, noita, jolla on nuoren
koiranpenikan ääni. Äitini varoitti minua tästä lähtiessämme Hellaasta.
Noidalla on kuusi päätä ja kuusi pitkää kaulaa, ja hän väijyy tuossa
pimeässä onkalossa. Luolastaan hän sieppaa kaikki ohikulkevat, hylkeet
ja haikalat ja delfiinit ja kaiken Amphitriteen karjan. Eikä ainoankaan
laivan miehistö saata kerskata eheänä päässeensä hänen kallionsa ohi,
sillä hän ojentaa pitkät kaulansa ja jokainen suu sieppaa miehen.
Kenpä meitä nyt auttaisi? Sillä Hera ja Zeus vihaavat meitä ja meidän
laivamme on rikoksen tahraama. Niinpä meidän täytyy kuolla, kuinka
hyvänsä käykin."

Silloin Thetis, Peleuksen hopeajalkainen kuningatar, kohosi
syvyyksistä, koska hän rakasti urheaa puolisoansa. Ja kaikki hänen
nymfinsä seurasivat häntä, ja he leikkivät laivan ympärillä kuin
lumivalkoiset delfiinit, sukelsivat aallolta aallolle laivan edessä
ja sen vanavedessä ja sen kupeella, niinkuin delfiinit leikkivät. He
tarttuivat laivaan ja ohjasivat sitä ja heittivät sitä kädestä käteen
halki aaltojen, niinkuin tytöt heittävät palloa. Kun Skylla kurotti
kaulaansa siepatakseen laivan, niin he työnsivät takaisin hänen ahnaat
päänsä. Ja ilkeä Skylla vinkui kuin koiranpenikka heidän hentojen
käsiensä koskiessa häneen ja vetäytyi pelästyneenä luolaansa -- sillä
kaikki paha pelkää sitä, mikä on hyvää -- ja eheänä liukui Argo Skyllan
ohitse myötätuulen alkaessa puhaltaa. Thetis palasi nymfeineen takaisin
meren pohjaan koralliluoliinsa ja vihreältä ja purppuranpunaiselta
hohtaviin puutarhoihinsa, joissa kukat läpi vuoden kukkivat; ja uroot
jatkoivat matkaansa iloissansa, mutta samalla peläten, mitä vielä oli
tuleva.

Senjälkeen he soutivat navakasti monta raskasta päivää, kunnes näkivät
pitkän korkean saaren ja sen takana vuorisen maan. He hakivat, kunnes
löysivät sataman, ja soutivat rohkeasti sitä kohden. Mutta hetken
perästä he pysähtyivät ja ihmettelivät, sillä rannalla kohosi suuri
kaupunki ja temppeleitä ja muureja ja puutarhoja ja linnoja korkeilla
kallioilla. Kaupungin kummallakin puolella he näkivät avaran sataman,
joihin molempiin vei ahdas väylä; ja lukemattomia mustia laivoja oli
kuivillaan rannalla.

Silloin puhui Ankaios, tuo viisas perämies: "Mikä uusi ihme tämä on?
Tunnenhan minä kaikki saaret ja satamat ja kaikki merten mutkat, ja
tämän pitäisi olla Kerkyra, jossa asustaa vain kesyttömiä vuohilaumoja.
Mutta mistä ovat kotoisin nuo uudet satamat ja nuo suuret hiotusta
kivestä tehdyt rakennukset?"

Mutta Iason sanoi: "Tämän saaren asukkaat eivät saata olla villiä
kansaa. Soutakaamme vain satamaan ja koettakaamme onneamme."

He soutivat satamaan, hiotusta kivestä tehtyä laivasiltaa kohden
tuhansien mustakylkisten laivojen lomitse, joista jokainen oli paljon
isompi kuin Argo. Ja he ihmettelivät tuota mahtavaa kaupunkia ja sen
kiiltäviä kuparikattoja ja pitkiä, korkeita marmorimuureja, joiden
päällä oli lujia paalutuksia. Ja laivasilloilla vilisi kaikenlaista
kansaa, kauppiaita ja merimiehiä ja orjia, jotka tulivat ja menivät
kantaen kauppatavaroita. Ja uroiden mieli nöyrtyi, ja he katsoivat
toinen toiseensa ja sanoivat: "Me olimme mielestämme aika ylväitä
lähtiessämme meren rannan Iolkoksesta, mutta kuinka vähäpätöisiltä
me näytämmekään tämän kaupungin rinnalla, ikäänkuin muurahainen
mehiläisparvessa."

Merimiehet huusivat heille töykeästi sillalta: "Mitä miehiä te olette?
Me emme huoli muukalaisista emmekä merirosvoista. Me tulemme kyllä omin
neuvoin toimeen."

Mutta Iason vastasi kohteliaasti, sovittaen sievästi sanansa ja kehuen
heidän kaupunkiaan ja heidän satamaansa ja heidän upeata laivastoansa.
"Toden totta, tepä olette oikeita Poseidonin poikia ja meren
valtiaita! Me olemme vain merta kiertäviä merimiesparkoja, janosta ja
ponnistuksista nääntyneitä. Antakaa meille vain ruokaa ja vettä, niin
me jatkamme rauhassa matkaamme."

Silloin merimiehet nauroivat ja vastasivat: "Etpä ole hullu,
muukalainen. Sinä puhut kuin kelpo mies ja saatpa nähdä, ettemme mekään
ole huonompia. Poseidonin poikia me olemme ja meren valtiaita; mutta
tulkaahan maihin, niin saatte, mitä meillä parasta on."

Uroot kömpivät rannalle väsyneinä ja kangistuneina, ja merimiehet
nauroivat heidän pitkiä takkuisia partojaan ja päivän paahtamia
poskiaan ja heidän rääsyisiä, meriveden turmelemia vaatteitaan ja
suolaisen hyrskyn ruostuttamia aseitaan, -- sillä nuo merimiehet olivat
karkeita kieleltään, vaikka he olivatkin hyväsydämisiä ja kunnon
miehiä. -- Ja yksi heistä sanoi: "Nuopa ovat kehnoja merimiehiä; hehän
ovat sen näköisiä kuin olisivat sairastaneet merikipua kaiken päivää?"
Ja toinen virnuili: "Katsokaa, kuinka heidän koipensa ovat koukistuneet
paljosta soutamisesta; hehän kävellä taapertavat kuin ankat!"

Silloin tuittupäinen Idas aikoi lyödä heitä, mutta Iason pidätti
häntä. Ja yksi kaupparuhtinaista, pitkä ja komea mies, tuli heitä
puhuttelemaan.

"Älkää panko pahaksenne, muukalaiset; meripojat eivät voi olla
pieksämättä kieltänsä. Mutta me tahdomme kohdella teitä hyvin ja
ystävällisesti, sillä muukalaiset ja köyhät ovat Jumalan lähettämiä.
Ettekä te näytäkään miltään tavallisilta merenkulkijoilta, niin
kookkaat ja voimakkaat ovat vartalonne ja komeat aseenne. Tulkaa
kanssani Alkino'okseen, tuon rikkaan meren ruhtinaan, palatsiin ja me
tahdomme kestitä teitä hyvin ja kaikesta sydämestämme; ja sitten te
saatte sanoa meille nimenne."

Mutta Medeia vetäytyi taaksepäin ja vapisi ja kuiskasi Iasonin korvaan:
"Me olemme joutuneet ansaan ja olemme menossa perikatoomme, sillä minä
näen miehistön joukossa maalaisiani, tummasilmäisiä kolkhilaisia, yllä
teräksiset panssaripaidat, jollaisia käytetään minun isänmaassani."

"Liian myöhäistä on kääntyä takaisin", Iason sanoi. Ja hän kysyi
kaupparuhtinaalta: "Mikä maa tämä on, arvoisa herra; ja mikä on tuo
hiljan rakennettu kaupunki?"

"Tämä on Phaiekien maa, jota kaikki Taivahiset rakastavat; sillä he
tulevat tänne ja syövät juhla-aterioita kanssamme kuin ystävät ainakin
ja istuvat rinnallamme salissa. Tänne me tulimme Liburniasta häijyjä
kykloopeja pakoon. He ryöstivät meiltä, rauhallisilta kauppiailta,
vaivoin hankkimamme tavarat ja rikkaudet. Silloin Nausithos, Poseidonin
poika, toi meidät tänne ja kuoli rauhassa. Ja nyt hänen poikansa,
Alkino'os, ja Arete, viisain kaikista kuningattarista, hallitsevat
meitä."

He kulkivat läpi rantapuistikon ja mitä edemmäs he kulkivat, sitä
enemmän he ihmettelivät. Sillä pitkin siltaa oli maassa hyvässä
järjestyksessä paksuja ankkuriketjuja ja raakapuita ja mastoja
Poseidonin, meren vihreähapsisen kuninkaan, temppelin edessä. Puistikon
ympärillä kihisi laivanrakentajia kuin muurahaisia: mitkä punoivat
köysiä, mitkä veistivät kaaripuita, mitkä höyläsivät pitkiä airoja
ja raakoja. Minyalaiset kulkivat ääneti eteenpäin hohtavan valkoisia
marmorikatuja pitkin, kunnes he saapuivat Alkino'ooksen palatsille ja
silloin he ihmettelivät vielä enemmän. Pilviä tavoitteleva palatsi
säteili ja loisti auringossa ja sen seinät eteisestä sisimpään
huoneeseen asti olivat kullatusta kuparista ja ovet olivat hopeasta
ja kullasta. Molemmin puolin sisäänkäytävää istui eläviä kultakoiria,
jotka eivät koskaan vanhentuneet eivätkä kuolleet. Niin taitavasti
Hefaistos ne oli takonut pajassaan savuavalla Lemnos-saarella. Hän
oli antanut ne Alkino'okselle, jotta ne öisin vartioitsisivat hänen
porttejaan. Palatsin salissa oli huoneen kummassakin päässä pitkin
seinän koko pituutta suuria valtaistuimia, jotka olivat verhotut
kalleilla kiiltävillä kankailla, ja niillä tuon mahtavan kauppakansan
kuninkaat istuivat syömässä ja juomassa ja siellä he viettivät juhlia
koko vuoden läpeensä. Sulatetusta kullasta valettuja poikia seisoi
kiiltävillä alttareilla käsissään tulisoihdut, joilla he valaisivat
vieraita kaiken yötä. Ja huoneen ulkopuolella istui ahkerassa työssä
viisikymmentä palvelustyttöä: mitkä jauhoivat jyviä käsimyllyssä,
mitkä pyörittivät rukkia, mitkä kutoivat kangasta, ja heidän kätensä
välkähtelivät kuin lepattavat haavan lehdet, kun he heittivät sukkulaa.

Palatsin edustalla oli suuri puutarha, jota ympäröivät korkeat muurit,
ja se oli aivan täynnä komeita hedelmäpuita, harmahtavalehtisiä
oliiveja ja suloisia viikuna-, päärynä- ja omenapuita, jotka kantoivat
hedelmiä koko vuoden läpeensä, sillä lämmin lounastuuli hyväili niitä,
ja päärynä kypsyi päärynän, viikuna viikunan ja rypäle rypäleen
vieressä kaiken kesää ja talvea. Puutarhan toisessa päässä kukkivat
loistavat kukkalavat läpi kaikkien vuodenaikojen. Siellä pulppusi
kaksi kaunista lähdettä, joista toinen juoksi läpi puutarhan ja toinen
palatsin kadun alitse ja antoi vettä kaikelle kaupungin kansalle.
Sellaisia jaloja lahjoja taivas oli antanut viisaalle Alkino'okselle.

Sitten uroot menivät sisään ja näkivät Alkino'oksen istuvan
valtaistuimellaan, mahtavana kuin itse Poseidon kultakoristeiset,
kankeat vaatteet yllä ja kultainen valtikka sivullaan ja kädessään
kauniisti kaiverrettu pikari, josta hän joi kaupparuhtinaiden
maljoja. Ja hänen vieressään seisoi Arete, hänen viisas ja suloinen
kuningattarensa, ja nojasi pylvästä vastaan kehrätessään kultalankaansa.

Alkino'os nousi ja lausui heidät tervetulleiksi ja pyysi heitä istumaan
ja syömään. Ja palvelijat kantoivat heille pöytiä ja leipää ja lihaa ja
viiniä.

Mutta Medeia lähestyi vapisten Aretea, tuota ihanaa kuningatarta,
ja lankesi hänen jalkojensa juureen, syleili niitä ja huusi itkien
polvistuessaan:

"Minä olen sinun vieraasi, ihana kuningatar, ja minä rukoilen sinua
Zeuksen nimessä, joka on anojien suojelija. Älä lähetä minua takaisin
isäni luo kauheaa kuolemaa kärsimään. Vaan salli minun mennä menojani
ja kantaa kuormaani. Olenhan jo kylliksi saanut kärsiä rangaistusta ja
häpeää!"

"Kuka sinä olet, kummallinen neito? Ja mitä sinä tarkoitat pyynnölläsi?"

"Minä olen Aieteen tytär Medeia ja minä näin täällä tänään
maanmiehiäni. Ja minä tiedän, että he ovat tulleet minua hakemaan
viedäkseen minut kotiini kärsimään kauhean kuoleman."

Silloin Arete astui askeleen taaksepäin ja sanoi: "Viekää tämä tyttö
sisään, neidot. Kuninkaat päättäkööt, mutta en minä."

Ja Alkino'os hypähti ylös valtaistuimeltaan ja huusi: "Sanokaa,
muukalaiset, keitä te olette ja kuka tuo neito on!"

"Me olemme Minyain uroita", Iason sanoi, "ja tämä neito on puhunut
totta. Me olemme niitä miehiä, joiden maine on kiertänyt maat ja
mantereet. Me tulimme tänne kaukaa valtamereltä kärsittyämme ennen
kuulumattomia vaivoja ja vastuksia. Meitä oli suuri joukko, kun
lähdimme ja vain harvat palaavat takaisin, sillä monta jaloa toveria me
olemme menettäneet. Anna siis meidän lähteä rauhassa, niinkuin antaisit
vieraittesi lähteä, niin että maailma saattaisi sanoa: 'Alkino'os on
hurskas kuningas'."

Mutta Alkino'os vetäytyi synkkänä taaksepäin ja seisoi vakavana
mietiskellen. Ja viimein hän puhui:

"Jollei olisi tehty sitä tekoa, mikä tehty on, niin olisin tänä päivänä
sanonut itsekseni: 'Suureksi kunniaksi on Alkino'okselle ja hänen
jälkeläisilleen, että maankuulut Argonautit ovat hänen vierainansa'.
Mutta nuo kolkhilaisetkin ovat minun vieraitani niinkuin tekin, ja koko
tämän kuukauden he ovat täällä odottaneet laivoineen, sillä he ovat
etsineet kaikki Hellaan meret, eivätkä ole teitä löytäneet. Eivätkä he
ole uskaltaneet mennä edemmäksi, eivätkä palata kotiin."

"Anna heidän valita taistelijoita joukostaan, ja me tahdomme taistella
heidän kanssaan mies miestä vastaan."

"Vieraamme eivät saa taistella meidän saarellamme. Ja jos te menette
merelle, niin he voittavat teidät suuremmalla miesluvullaan. Tahdon
tehdä oikeutta teille molemmin puolin, sillä minä tiedän, mikä on
oikein ja teen oikeutta."

Sitten hän kääntyi kuninkaittensa puoleen ja sanoi: "Jääköön tämä asia
huomiseksi. Tänä iltana tahdomme juhlia vieraitamme ja kuunnella heidän
kertovan kaikista vaiheistansa ja kuinka he tulivat tänne valtamereltä."

Ja Alkino'os käski palvelijoittensa viedä uroot sisään, kylvettää heitä
ja antaa heille vaatteita. Ja uroot ihastuivat, kun he näkivät lämmintä
vettä, sillä siitä oli kauan kuin he olivat kylpeneet. He pesivät
pois meren suolan jäsenistään, voitelivat itsensä öljyllä kiireestä
kantapäähän ja sukivat kultakiharansa. Sitten he palasivat saliin, ja
kaupparuhtinaat nousivat ylös istuimiltaan kunnioittaakseen heitä. Ja
jokainen sanoi naapurilleen: "Eipä ole kumma, että nuo miehet ovat
voittaneet mainetta. Tuossahan he seisovat kuin gigantit tai titaanit
tai Olympoksesta tulleet Taivahiset, vaikka talvet ovat heitä pahoin
pidelleet ja kauheat myrskyt runnelleet. Minkähänmoisia he olivatkaan
lähtiessään Iolkoksesta kauan aikaa sitten, nuoruutensa kukoistuksessa?"

He menivät puutarhaan, ja kaupparuhtinaat sanoivat: "Uroot, juoskaa
kilpaa kanssamme. Koettakaamme keiden jalat ovat nopeimmat."

"Emme me saata juosta kilpaa teidän kanssanne, sillä meidän jäsenemme
on merelläolo kangistanut, ja me olemme kadottaneet molemmat
nopsajalkaiset kumppanimme, Pohjatuulen siivekkäät pojat. Mutta älkää
pitäkö meitä pelkureina. Jos te tahdotte koetella meidän voimiamme,
niin me mielellämme ammumme ja painimme ja taistelemme nyrkkitaistelua
kenen kanssa tahansa maan päällä."

Alkino'os hymyili ja vastasi: "Uskon teitä, uljaat vieraat. Mutta te
olette niin kookkaita ja hartevia, ettemme niissä ikinä vedä teille
vertoja. Me emme välitä nyrkkitaistelusta emmekä jousella ampumisesta,
me vain juhlimme ja laulamme ja soitamme harppua ja tanssimme ja
juoksemme kilpaa ja loikoilemme rannan hietikolla."

Niin he tanssivat ja juoksivat kilpaa, nuo hilpeät kaupparuhtinaat,
kunnes ilta tuli ja kaikki menivät sisään.

Sitten he söivät ja joivat ja virvoittivat väsyneitä mieliään.
Alkino'os kutsui sanansaattajan ja käski hänen mennä noutamaan
harpunsoittajaa.

Sanansaattaja lähti ja toi harpunsoittajan ja talutti hänet sisään
kädestä. Alkino'os leikkasi hänelle palan lihaa lihavimmasta
kylkikappaleesta, lähetti sen hänelle ja sanoi: "Laula meille, jalo
harpunsoittaja, ja ilahduta uroiden mieliä".

Harpunsoittaja soitti ja lauloi ja tanssijat tanssivat kummallisia
tansseja. Senjälkeen silmänkääntäjät näyttivät temppujaan, kunnes uroot
taas nauroivat.

Sitten sanoi Aikino'os: "Kertokaapa minulle, uroot, te, jotka olette
purjehtineet valtameren ristiin rastiin ja tunnette kaikkien kansojen
tavat, sanokaapa, oletteko nähneet ennen sellaisia tanssijoita kuin
täällä ja oletteko kuulleet sellaista soittoa ja laulua? Meidän
mielestämme tanssijamme ja laulajamme ovat parhaimmat maan päällä."

"Sellaista tanssia emme ennen ole nähneet", Orpheus sanoi, "ja teidän
laulajanne on onnen kantamoinen, sillä varmaankin joko itse Phoibos
on ollut hänen opettajanaan tai on hän sitten jonkun Muusan poika,
niinkuin minäkin olen, ja olenhan minäkin laulanut silloin tällöin,
vaikka en niin hyvin kuin hän."

"Laula siis meille, jalo muukalainen", Alkino'os sanoi, "niin me
tahdomme antaa sinulle kalliita lahjoja."

Silloin Orpheus otti taikaharppunsa ja lauloi heille liikuttavan laulun
kuvaten uroiden lähtöä Iolkoksesta ja heidän vaaroistansa ja kuinka he
voittivat Kultaisen taljan. Ja hän lauloi heille Medeian rakkaudesta,
kuinka hän auttoi heitä ja seurasi heitä maiden ja merten taa, ja
kaikista heidän kauheista kärsimyksistään ja hirviöstä ja kallioista ja
myrskyistä, kunnes Areten sydän heltyi, ja kaikki naiset itkivät. Ja
kaupparuhtinaat nousivat seisomaan kukin kultaiselta valtaistuimeltaan,
taputtivat käsiänsä ja huusivat: "Terve teille, jalot Argonautit, jotka
olette purjehtineet tuntemattomia meriä!"

Sitten Orpheus jatkoi ja kertoi heidän matkastaan tuulettomalla
Pohjanmerellä ja kuinka he kulkivat poikki rannattoman Okeanosmeren
ihanalle Lännen saarelle, ja seireeneistä ja Skyllasta ja Karybdiistä
ja kaikista niistä ihmeistä, joita he olivat nähneet. Keskiyö kului
ja aamu alkoi sarastaa, mutta kuninkaat eivät ensinkään ajatelleet
nukkumista. Jokainen istui hiljaa ja kuunteli, leuka käden nojassa.

Viimein, kun Orpheus oli lopettanut, menivät he kaikki miettiväisinä
ulos, ja uroot asettuivat levolle kaikuvan pylväskäytävän suuhun, jonne
Arete oli levittänyt heille peittoja ja tyynyjä. Siinä he nukkuivat
hiljaisena kauniina kesäyönä.

Mutta Arete keskusteli miehensä kanssa Medeiasta ja puhui innokkaasti
tytön puolesta, sillä hänen sydämensä oli heltynyt. Ja hän sanoi:
"Jumalat häntä ajallaan rangaiskoot, mutta me emme. Onhan hän meidän
vieraamme ja minun turviini paennut, ja avunanojat ovat Zeuksen
turvatteja. Kukapa sitä paitsi uskaltaa erottaa miestä ja vaimoa kaiken
sen jälkeen, mitä he yhdessä ovat kestäneet?"

Alkino'os hymyili. "Laulajan laulu on sinut lumonnut. Mutta minun
tulee vain ajatella, mikä on oikein, sillä laulut eivät saata oikeutta
muuttaa. Minun tulee pysyä uskollisena nimelleni. Alkino'okseksi,
teräväkärkiseksi minua sanotaan, ja Alkino'os minä tahdon olla".
Mutta siitä huolimatta Arete häntä pyysi ja rukoili, kunnes sai hänet
kokonaan puolellensa.

Seuraavana aamuna Alkino'os lähetti sanansaattajan kutsumaan
ruhtinaat puistikkoon ja sanoi: "Tämä on vaikea asia. Nuo minyalaiset
asuvat aivan meidän lähellämme ja me saatamme usein kohdata heidät
purjehtiessamme merellä. Mutta Aietes asuu kaukana, ja me olemme
kuulleet vain hänen nimensä. Kumpia siis noista molemmista on parempi
loukata -- niitäkö, jotka asuvat lähellämme vai niitä, jotka asuvat
kaukana?"

Ruhtinaat nauroivat ja ylistivät hänen viisauttansa. Ja Alkino'os
kutsui uroot puistikkoon ja kolkhilaiset samoin. He tulivat ja
asettuivat seisomaan vastapäätä toisiansa, mutta Medeia jäi palatsiin.
Sitten Alkino'os puhui: "Kolkhiin uroot, mitä te tahdotte tästä
neidosta?"

"Meidän tulee viedä hänet kotiinsa, jotta hän kärsisi häpeällisen
kuoleman. Jos me palaamme ilman häntä, niin meidän täytyy itse kärsiä
se kuolema, jolla hänen piti kuoleman."

"Mitä sinä sanot tähän, Iason Aiolialainen?" Alkino'os sanoi kääntyen
minyalaisiin.

"Minä sanon", ovela Iason vastasi, "että he ovat lähteneet
hyödyttömälle retkelle. Kolkhiin uroot, luuletteko voivanne saada
Medeian seuraamaan itseänne, hänet, joka tuntee kaikki loitsut ja
taikakeinot? Hän ajaisi teidän laivanne salakarille tai ärsyttäisi
teidän kimppuunne Brimon, tuon metsien hurjan kuningattaren;
tai kahleet putoisivat hänen ranteistaan, ja hän pakenisi
lohikäärmevaunuissansa; tai jollei siten, niin jollakin muulla tavalla,
sillä hänellä on tuhansia keinoja ja neuvoja. Miksi te ollenkaan
palaatte kotiin, uljaat uroot, ja uudestaan uhmaatte noita pitkiä
meriä ja Bosporosta ja myrskyistä Eukseinosta, kaikki vaivanne vain
tulevat kaksinkertaisiksi; onhan näillä rannoilla monta kaunista maata,
jotka vain odottavat teidänlaisianne urheita miehiä. Parempihan olisi
asettua asumaan näille seuduille, rakentaa kaupunki ja antaa Aieteen ja
Kolkhiin tulla omin neuvoin toimeen."

Silloin kävi hyminä läpi kolkhilaisten joukon ja muutamat huusivat:
"Hyvin puhuttu!" ja toiset taas: "Olemme saaneet kylliksemme
kuljeskelusta, emme tahdo enää lähteä meriä kiertelemään!" Viimein
heidän päällikkönsä sanoi: "Olkoon sitten niin. Vaivaksi tyttö on ollut
meille ja vaivaksi isänsä huoneelle ja kiusankappaleen saatte hänestä
tekin. Mutta pitäkää hänet sitten, koska ette ole ymmärtäväisempiä. Me
lähdemme purjehtimaan pohjoista kohden."

Alkino'os antoi heille ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kaikenlaisia
kalliita lahjoja. Samoin hän antoi minyalaisille ja lähetti heidät
kaikki rauhassa matkalle.

Siten tuo tumma noitatyttö jäi Iasonin luokse tuottamaan hänelle
surua ja häpeää. Kolkhilaiset purjehtivat pohjoiseen Adrianmerelle,
asettuivat sinne asumaan ja rakensivat kaupunkeja pitkin rannikkoa.

Mutta uroot purjehtivat itäänpäin päästäkseen Hellaaseen, raikkaaseen
kotimaahansa. Mutta myrsky yllätti heidät ja ajoi heidät kauaksi
etelään. He soutivat sokaisevassa sateessa ja pimeässä, kunnes olivat
aivan uupuneita ponnistuksista. Eivätkä he ensinkään tietäneet, minne
olivat joutuneet, ja jättivät kaiken elämän toivon. Viimein laiva koski
pohjaan, ja kun aamu koitti, niin he kahlasivat rantaan. Mutta he eivät
nähneet ympärillään muuta kuin hietaa ja kuivuneita suolalätäköitä,
sillä he olivat tulleet Syrtin hietasärkille ja niille autioille,
puuttomille aavikoille, jotka ulottuvat Kyrenestä aina Numidiaan
asti pitkin Afrikan polttavaa rannikkoa. Siellä he nääntymäisillään
kiertelivät monta päivää, ennenkuin saattoivat lähteä rannasta ja
päästä taas aavalle merelle. Ja siellä Kanthos, koettaessaan työntää
laivaa rannasta, sai surmansa kivestä, jonka muuan paimen heitti.

Siellä kuoli myöskin Mopsos, tuo tietäjä, joka tunsi kaikkien lintujen
äänet. Mutta hän ei saattanut edeltäpäin tietää omaa loppuansa, sillä
häntä pisti jalkaan kyykäärme, yksi niistä kyistä, jotka syntyivät
Gorgon päästä tippuneista veripisaroista, kun Perseus kantoi sitä
poikki hietikon.

Viimein uroot alkoivat soutaa pohjoista kohden ja ponnistelivat
monta raskasta päivää, kunnes vesi oli lopussa ja ruoka syöty ja
he olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja janoon. Mutta vihdoin
he näkivät pitkän jyrkkärantaisen saaren ja siintävän vuorenhuipun
korkealla pilvien keskellä ja tunsivat sen Idan huipuksi ja Kreetan
kuuluisaksi maaksi. Ja he sanoivat: "Laskekaamme laivamme Kreetan
rantaan ja menkäämme katsomaan Miinosta, kuuluisaa kuningasta, ja
kaikkea hänen kunniaansa ja rikkauttansa. Tottapa hän meitä kohtelee
vieraanvaraisesti ja antaa meidän täyttää vesiastiamme rannalla."

Mutta kun he lähestyivät saarta, niin he näkivät kummallisen näyn
rantakalliolla. Länteen viettävällä niemekkeellä seisoi jättiläinen,
pitempi kuin vuoristonhongat, kimallellen korkealla taivasta vastaan
kuin kiiltävä kuparitorni. Hän käänteli päätänsä ja katseli joka
puolelle, kunnes hän näki Argon ja sen miehistön. Heidät nähdessään
hän tuli heitä kohden nopeammin kuin nopein hevonen hypäten yhdellä
ainoalla askeleella kalliolta kalliolle. Kun hän tuli heidän lähelleen,
niin hän heilutti käsivarsiaan ylös ja alas niinkuin soutajat nostavat
ja laskevat airojaan ja karjaisi kuparikurkullaan kuin pasuuna
kalliolta: "Te olette merirosvoja ja ryöväreitä! Jos uskallatte laskea
maihin, niin paha teidät perii!"

Silloin uroot huusivat: "Emme me ole merirosvoja. Me olemme kaikki
hyviä ja rehellisiä miehiä, emmekä muuta pyydä kuin ruokaa ja vettä."
Mutta jättiläinen huusi vielä kovemmin:

"Te olette ryöväreitä, te olette merirosvoja kaikki. Tunnen kyllä
teidät. Jos te laskette maihin, niin teidän pitää kuolemalla kuoleman."

Sitten hän taas heilutti käsivarsiaan ikäänkuin merkiksi, ja he
näkivät, kuinka kaikki kansa pakeni sisämaahan päin ajaen edellään
karjalaumojansa, ja he näkivät sakeaa savua ja liekkejä kohoavan
kukkuloiden keskeltä. Silloin jättiläinen juoksi laaksoon ja katosi ja
uroot nojasivat peloissaan airoihinsa.

Mutta Medeia seisoi ja tarkasteli tuota kaikkea jyrkkien mustien
kulmiensa alta, viekas hymy huulillaan ja viekas tuuma mielessänsä.
Viimein hän puhui: "Minä tunnen tuon jättiläisen. Kuulin hänestä
puhuttavan kotonani kaukana idässä. Tulen kuningas Hephaistos takoi
hänet maanalaisessa pajassaan Aitne-vuoren [Etnan] alla ja antoi
hänelle nimeksi Talos ja lähetti hänet Miinokselle palvelijaksi
vartioimaan Kreetan rantoja. Kolmasti päivässä hän kiertää saaren
ympäri eikä pysähdy kertaakaan lepäämään. Jos muukalaiset laskevat
maihin, niin hän juoksee uunilleen, joka liekehtii tuolla kukkuloiden
keskellä. Kun hän on tulipunainen, niin hän syöksyy heidän päälleen ja
polttaa heidät kuoliaiksi kuparikourillaan."

Silloin kaikki uroot huusivat: "Mitä meidän on tehtävä, viisas Medeia?
Vettä meidän täytyy saada, muuten kuolemme janoon. Lihaa ja verta
vastaan kyllä saattaisimme onnellisesti taistella, mutta kuka uskaltaa
käydä tuota tulipunaista kuparia vastaan?"

"Minä uskallan käydä tulipunaista kuparia vastaan, jos vain on totta,
mitä olen kuullut kerrottavan. Sillä sanotaan, että hänellä on koko
ruumiissaan vain yksi suoni, joka on täynnä tulinestettä, ja että sitä
suonta pitelee kiinni vain yksi naula; mutta missä kohdassa tuo naula
on, sitä en tiedä. Mutta jos sen vain saan käsiini, niin rauhassa
saatte täyttää vesiastianne tällä rannalla."

Sitten hän käski uroiden viedä hänet rannalle ja soutaa taas pois ja
odottaa, mitä tapahtuisi.

Uroot tottelivat häntä vastahakoisesti, sillä heitä hävetti jättää
hänet yksin, rannalle. Mutta Iason sanoi: "Hän on rakkaampi minulle,
kuin kenellekään teille, mutta kuitenkin minä jätän levollisena hänet
rannalle, sillä hänellä on kauniin ja ovelan päänsä lokeroissa enemmän
neuvoja kuin saatamme uneksiakaan."

He jättivät velhotytön rannalle, ja hän seisoi siinä kauniina ja ypö
yksin. Viimein jättiläinen tulla harppasi takaisin aivan hehkuvan
punaisena kiireestä kantapäähän asti, niin että ruoho sihisi ja savusi
hänen askeleittensa alla.

Kun hän näki tytön yksinään, niin hän pysähtyi. Mutta Medeia
katsoi häntä rohkeasti silmiin hievahtamatta vähääkään ja aloitti
tenholaulunsa:

"Elämä on lyhyt, vaikka elämä on suloinen; ja kupari- ja tulimiestenkin
täytyy kuolla. Kupari ruostuu ja tuli jäähtyy, sillä ajan hammas
kuluttaa kaikki vuorostaan. Elämä on lyhyt, vaikka elämä on suloinen;
mutta suloisempaa on elää iäti; suloisempaa on elää iäti nuorena
jumalten lailla, joilla on ikhoria suonissaan, ikhoria, joka antaa
elämää ja nuoruutta ja iloa ja hehkuvan sydämen."

Silloin Talos sanoi: "Kuka sinä olet, kumma neito, ja missä on tuota
nuoruuden nestettä?"

Medeia näytti hänelle kristallipullon ja sanoi: "Tässä on nuoruuden
nestettä. Minä olen loitsijatyttö Medeia, ja minun sisareni, Kirke,
antoi tämän pullon minulle ja sanoi: 'Mene ja vie palkinto Talokselle,
tuolle uskolliselle palvelijalle, sillä hänen maineensa on kiertänyt
maat ja mantereet'. Tule siis, niin minä kaadan tätä nestettä sinun
suoniisi, että saisit elää iäti nuorena."

Hän kuunteli tytön kavalia sanoja, tuo tyhmä Talos, ja tuli
lähelle. Mutta Medeia sanoi: "Kasta itsesi ensin mereen ja jäähdytä
kupariruumiisi, muuten sinä poltat minun hienot sormeni. Ja näytä
sitten minulle, missä on naula, jotta voisin kaataa nestettä suoneesi."

Silloin tuo tyhmä Talos hyppäsi mereen, ja vesi kihisi ja kiehui ja
höyrysi hänen ympärillään. Sitten hän tuli, polvistui Medeian eteen ja
näytti hänelle salaperäisen naulan.

Medeia veti naulan varovaisesti ulos, mutta ei kaatanutkaan ikhoria
suoneen. Nuoruuden nesteen sijasta tuli purskui ulos, kuin tulipunainen
rautavirta. Ja Talos huusi: "Sinä petit minut, kavala velhotyttö!" ja
koetti nousta pystyyn. Mutta Medeia kohotti kätensä hänen ylitsensä ja
lauloi, kunnes Talos vaipui maahan hänen loitsunsa vaikutuksesta. Kun
hän vaipui, niin hänen kupariset jäsenensä kalisivat raskaasti, ja maa
ähkyi hänen painonsa alla. Tulineste purskui ulos hänen kantapäästään
kuin hehkuva laavavirta ja syöksyi mereen. Medeia nauroi ja kutsui
uroita ja huusi: "Tulkaa rannalle ja täyttäkää rauhassa vesiastianne!"

He tulivat ja näkivät jättiläisen makaavan maassa kuolleena. Ja he
lankesivat polvilleen Medeian eteen ja suutelivat hänen jalkojaan,
täyttivät vesiastiansa ja ottivat härkiä ja lampaita ja purjehtivat
sitten pois tuolta nurjalta rannalta.

Viimein monen monituisen seikkailun jälkeen he saapuivat Melean
niemelle, Peloponnesoksen lounaiseen kärkeen. Siellä he uhrasivat
jumalille, ja Orpheus puhdisti heidät rikoksestaan. Sitten he taas
kulkivat pohjoista kohden Lakoniken rannikon ohi ja tulivat aivan
väsyneinä ja nääntyneinä Sunioniin. Ja sitten he purjehtivat Euboian
pitkää salmea ylös, kunnes he kerran vielä näkivät Pelionin ja Aphetain
ja merenrannan Iolkoksen.

Ja uroot laskivat laivansa rantaan, mutta heillä ei ollut voimia vetää
sitä maalle. He kiipesivät ulos laivasta ja istuutuivat rantakiville
ja itkivät, kunnes eivät enää jaksaneet itkeä enempää. Rakennukset
ja puut olivat kaikki muuttuneet ja kaikki kasvot, jotka he näkivät,
olivat outoja. Heidän ilonsa muuttui murheeksi, kun he muistelivat
nuoruuttansa ja kaikkia kärsimyksiänsä ja niitä uljaita kumppaneita,
jotka he olivat kadottaneet.

Paljon kansaa kokoontui heidän ympärilleen ja kysyi heiltä: "Keitä te
olette, jotka täällä istutte itkemässä?"

"Me olemme teidän ruhtinaittenne poikia, jotka monta vuotta sitten
purjehdimme pois. Kultaista taljaa me lähdimme hakemaan, ja sen olemme
saaneetkin ja murhetta sen ohella. Kertokaa meille isistämme ja
äideistämme, jos ketkään heistä enää ovat elossa."

Silloinpa nousi suuri hälinä, itkettiin ja naurettiin, ja kaikki
kuninkaat tulivat rannalle; ja he veivät uroot koteihinsa ja itkivät
jaloja vainajia.

Sitten Iason meni Medeian kera setänsä Peliaan palatsiin. Kun hän astui
sisään, niin Pelias istui lieden ääressä halvaantuneena ja sokeana
vanhuuttaan ja hänen vastapäätään istui Iasonin isä Aison, sokeana ja
halvaantuneena hänkin. Noiden molempien vanhusten päät tutisivat, kun
he koettivat lämmitellä itseään lieden ääressä.

Ja Iason lankesi polvilleen isänsä eteen ja itki ja kutsui häntä
nimeltä. Vanhus ojensi kätensä ja tunnusteli häntä ja sanoi: "Älä
pilkkaa minua, nuori urho. Minun poikani Iason hukkui kauan kauan
sitten meren aaltoihin."

"Minä olen juuri sinun oma poikasi Iason, jonka sinä veit kentaurin
kasvatettavaksi Pelion-vuorelle. Minä olen tuonut Kultaisen taljan ja
Auringon jumalasta polveutuvan kuninkaantyttären puolisokseni. Anna
siis nyt minulle kuningaskuntasi, Pelias-setäni, ja täytä lupauksesi,
niinkuin minä olen lupaukseni täyttänyt."

Silloin hänen isänsä painautui häneen kiinni kuin lapsi ja itki eikä
tahtonut enää päästää häntä menemään. Ja hän huusi: "Nyt ei minun enää
tarvitse yksin kulkea hautaani kohden. Lupaa, ettet enää koskaan jätä
minua, niin kauan kuin elän."



VI.

Kuinka uroiden lopuksi kävi.


Nyt minä mielelläni lopettaisin tarinani hauskasti. Mutta ei ole minun
syyni, etten voi niin tehdä. Vanhat laulut lopettavat sen surullisesti
ja minä uskon, että ne ovat tosia ja viisaita. Vaikka uroot
puhdistettiinkin rikoksistaan Malean saarella, niin eivät uhrit sentään
voi muuttaa häijyjä sydämiä hyviksi, ja Iason oli ottanut ilkeän vaimon
ja hän sai kantaa kuormaansa loppuun asti.

Ensiksi Medeia keksi keinon rangaistakseen tuota vanhaa Pelias-parkaa,
sen sijaan, että hän olisi antanut hänen kuolla rauhassa.

Hän kertoi Peliaan tyttärille: "Minä voin tehdä vanhat jälleen
nuoriksi, ja saattepa nähdä kuinka helppoa se on." Hän otti vanhan
oinaan ja tappoi sen ja pisti sen kattilaan, jossa kiehui taikayrttejä
ja mumisi loitsuja kattilan, ääressä, ja silloin tuo vanha oinas
hypähti kattilasta nuorena, kauniina karitsana. "Medeian kattila" on
vieläkin sananpartena ja sillä tarkoitetaan sotien ja suurten muutosten
aikoja, kun maailma on käynyt vanhaksi ja heikoksi ja nuortuu taas
kovista kärsimyksistä.

Sitten Medeia sanoi Peliaan tyttärille: "Tehkää te isällenne samoin
kuin minä tälle oinaalle, niin hänestä taas tulee nuori ja voimakas".
Mutta hän ilmaisi heille loitsut vain puoleksi, ja niin he eivät
onnistuneetkaan, ja Medeia pilkkasi heitä. Vanha Pelias-parka kuoli,
ja hänen tyttärensä joutuivat kurjuuteen. Mutta runot kertovat, että
Medeia paransi Iasonin isän Aisonin, niin että hänestä taas tuli nuori
ja voimakas.

Mutta Iason ei voinut enää rakastaa Medeiaa kaikkien hänen julmien
tekojensa jälkeen. Hän oli kiittämätön Medeialle ja teki hänelle
vääryyttä, ja Medeia kosti hänelle. Ja kauheasti hän kostikin, niin
kauheasti, etten siitä voi tässä kertoakaan. Mutta kun tulette
suuremmiksi, niin saatte itse lukea, sillä siitä on laulettu jaloissa
runoissa ja kauniissa sävelteoksissa. Ja olkoon se sitten totta tai ei,
niin se on meille aina varoituksena, ettei tule hakea apua ilkeiltä
ihmisiltä tai pyrkiä hyviin tarkoitusperiin ilkein keinoin. Jos me
käytämme kyykäärmettä vihollisiamme vastaan, niin se kääntää päänsä
ennenkuin aavistammekaan ja pistää meitä itseämme.

Toisistakin uroista olisi monta mieltäkiinnittävää tarinaa
kerrottavana, mutta tässä ei ole tilaa. Saatte niistä lukea itse:
Kalydonin karjusta, jonka Meleagros surmasi, ja Heraklen kahdestatoista
kuuluisasta urotyöstä, ja niistä seitsemästä sankarista, jotka
taistelivat Theben luona, ja kaksoisveljesten Kastorin ja Polydeukeen
jalosta rakkaudesta, kuinka toinen ei tahtonut jäädä eloon, kun toinen
kuoli, niin että he jakoivat keskenään kuolemattomuutensa, ja Zeus
muutti heidät kaksoistähdiksi, jotka eivät milloinkaan nouse yhdellä
kertaa taivaalle.

Entä kuinka kävi Kheironin, tuon hyvän, kuolemattoman kentaurin? Sekin
on surullinen tarina. Sillä uroot eivät saaneet häntä enää koskaan
nähdä. Hän haavoittui myrkytetystä nuolesta Pholoeen kukkuloilla,
kun Herakles avasi sen turmiollisen viiniastian, johon Kheiron häntä
oli kieltänyt koskemasta. Ja kentaurit tunsivat viinin hajun ja
kokoontuivat sen ympärille ja tappelivat siitä Herakleen kanssa. Mutta
Herakles surmasi heidät kaikki myrkytetyillä nuolillaan, ja Kheiron jäi
yksikseen. Silloin Kheiron otti yhden nuolen ja pisti sen vahingossa
jalkaansa. Myrkky virtasi kuin tuli hänen suonissaan, hän kaatui maahan
ja halusi kuolla. Hän huusi: "Viini, tuo koko minun sukuni turma,
minutkin perikatoon vei. Miksi tällaista kuolemantuskaa kärsien iäti
eläisin! Ken tahtoo ottaa minun kuolemattomuuteni, jotta minä saisin
kuolla?"

Silloin vastasi Prometheus, tuo hyvä titaani, jonka Herakles oli
vapauttanut Kaukasokselta: "Minä tahdon ottaa sinun kuolemattomuutesi
ja elää iäti kuolevaisia ihmisparkoja auttaakseni." Kheiron antoi
hänelle kuolemattomuutensa ja kuoli ja pääsi lepoon vaivoistansa.
Ja Herakles ja Prometheus itkivät häntä ja menivät hautaamaan häntä
Pelionin kukkulalle. Mutta Zeus otti hänet ylös tähtien joukkoon
elämään iäti suurena ja lempeänä kaukana etelän taivaalla.

Aikanansa uroot kuolivat kaikki, paitsi Nestor, tuo hopeakielinen
vanhus, ja jättivät jälkeensä uljaita poikia, mutta ei niin suuria
kuin itse olivat olleet. Mutta heidän poikiensakin maine on elänyt
tähän päivään asti, sillä he taistelivat kaikki Troian kymmenvuotisessa
sodassa ja heidän tarinansa on kerrottuna Homeroksen kirjassa, kahdessa
maailman jaloimmassa laulussa: "Iliadissa", joka kertoo meille Troian
piirityksestä ja Akhilleuksesta, joka riiteli kuninkaitten kanssa,
ja "Odysseiassa", joka taas kertoo kuinka Odysseus harhaili maasta
toiseen monta vuotta ja kuinka viimein Alkino'os lähetti hänet terveenä
ja reippaana kotiin Ithalkeen, hänen rakkaalle saarellensa, ja
kuinka Odysseus kohtasi uskollisen puolisonsa Penelopeen ja poikansa
Telemakhoksen ja jalon sikopaimenen Eumaioksen ja vanhan koiransa, joka
nuoli hänen kättään ja kuoli. Sen hauskan tarinan saatte, lapsukaiseni,
lukea jonakin talvi-iltana takkavalkean ääressä. Mutta nyt minä lopetan
kertomukseni ja aloitan toisen, vielä hauskemman, uroosta, josta tuli
mahtava kuningas ja joka voitti kansansa rakkauden.



KOLMAS TARINA.

THESEUS.



1.

Kuinka Theseus nosti kiven.


Oli kerran Troizeniassa Aithra-niminen prinsessa, Pittheus-kuninkaan
tytär. Hänellä oli kaunis poika nimeltä Theseus, koko maan uljain
nuorukainen. Eikä Aithra hymyillyt muulloin kuin poikaansa
katsellessaan, sillä hänen puolisonsa oli unohtanut hänet ja eleli
kaukana merten takana. Ja Aithran oli tapana mennä Troizenian yli
kohoavalle vuorelle Poseidonin temppeliin ja istua siellä kaiken päivää
katsellen meren lahden ja Methanan yli Aiginan purppuranpunertavia
huippuja ja niiden juurella olevaa Attikan rantaa. Kun Theseus
oli täyttänyt viisitoista vuotta, niin Aithra otti hänet mukaansa
temppeliin ja vei hänet temppelin puutarhassa kasvavaan tiheään
lehtoon. Hän näytti pojalle korkeaa plataanipuuta, jonka varjossa
kasvoi sianpuoloja ja punaisia kanervapensaita, huokasi ja sanoi:
"Theseus, poikani, mene tuohon varvikkoon. Siellä sinä tuon
plataanipuun juurella näet ison, laakean kiven. Nosta se ja tuo
minulle, mitä sen alla on."

Theseus tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja näki, ettei siihen oltu
vuosikausiin koskettu. Kun hän kaivoi pensaiden juuria, niin hän löysi
ison laakean kiven, joka oli kokonaan muratin ja karhunmarjojen ja
sammalten peitossa. Hän koetti nostaa sitä, mutta ei jaksanut. Hän
koetti koettamistaan, kunnes hänen tuli niin kuuma, että hiki valui
virtana hänen otsaltaan ja hän itki häpeästä. Mutta mikään ei auttanut.
Viimein hän palasi äitinsä luokse ja sanoi: "Minä olen löytänyt
kiven, mutta en jaksa sitä nostaa enkä usko, että kukaan muukaan koko
Troizeniassa siihen kykenee".

Silloin hänen äitinsä huokasi ja sanoi: "Jumalat antavat odottaa
kauan; mutta viimein he tekevät oikeutta. Jääköön tämä sitten vielä
toistaiseksi. Sillä se päivä on tuleva, jolloin sinä olet Troizenian
väkevin mies".

Sitten hän otti Theseusta kädestä, meni temppeliin rukoilemaan ja
palasi taas kotiinsa poikansa Theseuksen kanssa.

Kun vuosi oli umpeen kulunut, niin hän vei taas Theseuksen
temppelitarhaan ja käski hänen nostaa kiven. Mutta Theseus ei jaksanut.

Silloin Aithra huokasi ja sanoi taas samat sanat ja meni pois ja
palasi taas seuraavana vuonna. Mutta ei Theseus silloinkaan jaksanut
nostaa kiveä, eikä seuraavanakaan vuonna. Ja hän olisi halunnut kysyä
äidiltään, mikä tuo kivi oikeastaan oli ja mitä sen alla oli, mutta
äidin kasvot olivat niin surulliset, ettei hän hennonut kysyä.

Theseus ajatteli itsekseen: "Varmasti se päivä on tuleva, jolloin
minä saatan nostaa tuon kiven, vaikkei kukaan muu koko Troizeniassa
siihen pystyisi!" Ja jotta hän olisi tullut oikein vahvaksi, niin hän
paini kaiket päivät, heitti kiekkoa ja keihästä ja kesytti hevosia ja
metsästi villisikoja ja härkiä ja ajoi vuohia ja hirviä kallioilla,
niin ettei lopulta koko vuoristossa ollut toista niin nopsaa
metsästäjää kuin Theseus. Ja hän tappoi Krommyonin villisian Phaiaan,
joka hävitti maata. Ja viimein kaikki kansa sanoi: "Totisesti jumalat
ovat tuon nuorukaisen keralla".

Kun hänen kahdeksastoista ikävuotensa oli kulunut, niin Aithra vei
hänet taas temppelitarhaan ja sanoi: "Theseus, nosta kivi tänä päivänä
tai et saa milloinkaan tietää, kuka olet".

Theseus meni pensaikkoon, kumartui kiven yli ja sysäsi sitä rajusti, ja
se liikahti. Silloin hänen rohkeutensa paisui ja hän huudahti: "Vaikka
sydämeni halkeaisi, niin kiven on noustava!" Hän sysäsi sitä vielä
toisen kerran ja sai sen nousemaan ja vieritti sen kiljaisten pois
paikoiltaan.

Kun hän katsoi paikkaan, jossa kivi oli ollut, niin hän näki maassa
pronssisen miekan, jonka kahva oli kiiltävästä kullasta, ja sen
vieressä parin kultaisia sandaaleja. Hän sieppasi ne ja syöksyi
pensaiden läpi kuin villi karju ja juoksi äitinsä luo pitäen niitä
korkealla päänsä päällä.

Kun hänen äitinsä näki ne, niin hän itki kauan hiljaa peittäen kauniit
kasvonsa päällyshuiviinsa. Theseus seisoi kummastellen hänen vieressään
ja itki myöskin, miksi, sitä hän ei tietänyt. Kun Aithra oli itkenyt
itsensä väsyksiin, niin hän nosti päänsä ja pani sormensa huulilleen ja
sanoi: "Piilota ne poveesi, Theseus-poikani, ja tule kanssani jonnekin,
josta voimme katsella meren yli."

He menivät pyhien muurin ulkopuolelle ja katselivat yli kimaltelevan,
sinisen meren. Ja Aithra sanoi: "Näetkö maan tässä jalkojesi juuressa?"
Theseus vastasi: "Näen, se on Troizenia, jossa minä olen syntynyt ja
kasvanut."

Ja Aithra sanoi: "Se on vain pieni maa, karu ja kallioinen ja se on
kohden kalpeata koillista. Mutta saatatko nähdä tuon maan meren tuolla
puolen?"

"Saatan kyllä, se on Attika, jossa ateenalaiset asuvat."

"Se on ihana ja avara maa, Theseus-poikani, ja se on kohden
päivänpaisteista etelää. Se on oliiviöljyn ja hunajan maa, jumalien
ja ihmisten ilo, sillä jumalat ovat ympäröineet sen vuorilla, joiden
suonet ovat puhdasta hopeaa ja luut lumivalkeaa marmoria. Siellä
ajuruohot ja neilikat koristavat kukkuloita ja sulotuoksuiset orvokit
ja liljat niittyjä, ja satakielet laulavat kaiket päivät lehdoissa
alati juoksevien virtojen äyräillä. Siellä on kaksitoista väkirikasta
kaupunkia, joissa asuu ikivanha heimo, käärmekuninkaan Kekropsin,
Maaemon pojan jälkeläiset. Heillä on kultaisia heinäsirkkoja
kultakutriensa koristeina, sillä heinäsirkkojen tavoin he putkahtivat
maasta ja niinkuin heinäsirkat he laulavat kaiken päivää iloiten
auringon elvyttävässä lempeässä paisteessa. Mitä sinä tekisit, poikani,
jos olisit sellaisen maan kuningas?"

Theseus katseli hämmästyneenä leveän kimaltelevan meren yli ja näki
ihanan Attikan rannikon Sunionista aina Hymettos ja Brilettosvuoriin
asti ja kaikki ne vuorten kukkulat, jotka ympäröivät Ateenaa. Mutta
itse Ateenaa hän ei voinut nähdä, sillä purppuran punertava Aiginan
saari oli sen edessä puolitiessä Attikan ja Argoliin välillä.

Silloin Theseuksen sydän paisui hänen rinnassaan ja hän sanoi: "Jos
minä olisin sellaisen maan kuningas, niin minä hallitsisin sitä hyvin
ja viisaasti ja voimallisesti, niin että kuoltuani kaikki kansa itkisi
haudallani ja huutaisi ja valittaisi kaitsijansa kadottamista."

Aithra hymyili ja sanoi: "Ota sitten miekka ja sandaalit ja mene
ateenalaisten kuninkaan Aigeuksen luo, joka asuu Pallaan kukkulalla, ja
sano hänelle: 'Kivi on nostettu, mutta kenen on sen alla oleva pantti?'
Näytä sitten hänelle miekka ja sandaalit ja ota vastaan, mitä jumalat
sinulle lähettävät."

Mutta Theseus sanoi itkien: "Pitääkö minun jättää sinut, oi äitini?"

Äiti vastasi: "Älä minua itke. Mikä on sallittu, sen pitää tapahtua.
Ja murehtiminen on helppoa niille, jotka eivät muuta tee kuin
murehtivat. Pelkkää surua oli nuoruuteni ja pelkkää surua sain kokea
aikuiseksi tultuani. Nuoruuteni oli pelkkää surua Bellerophonin,
Khimairan surmaajan tähden, jonka isäni kavalasti karkoitti, ja
aikuisena sain surra uskottoman isäsi ja sinun tähtesi. Ja pelkkää
surua on oleva minun vanhuutenikin -- sillä minä näen kohtaloni
unissa -- Joutsenen pojat vievät minut vankina Eurotaan laaksoon
ja viimein minun on purjehdittava meren yli orjattarena, Kreikan
vihollisten palveluspiikana. Kuitenkin minun puolestani kostetaan, kun
kultahapsiset uroot purjehtivat Troiaa vastaan ja hävittävät Ilionin
palatsit. Silloin minun poikani vapauttaa minut orjuudesta ja minä
saan kuulla kerrottavan Theseuksen maineesta. Mutta sitä ennen saan
kokea uusia suruja, mutta minä voin ne kestää, niinkuin olen kestänyt
menneetkin suruni."

Sitten hän suuteli Theseusta itkien ja meni temppeliin, eikä Theseus
nähnyt häntä enää.



II.

Kuinka Theseus surmasi ihmissyöjät.


Theseus jäi sinne yksinään seisomaan mieli toiveikkaana. Ensiksi hän
aikoi mennä satamaan ja vuokrata nopeakulkuisen laivan ja purjehtia
merenlahden yli Ateenaan. Mutta sekin tuntui hänestä liian hitaalta, ja
hän toivoi, että hänellä olisi siivet, joilla hän voisi lentää meren
yli isänsä luo. Mutta hetken perästä hänen rohkeutensa alkoi lannistua,
ja hän huokasi ja sanoi itsekseen:

"Entäpä jos isälläni on toisia poikia, joita hän rakastaa? Entäpä
jollei hän otakaan minua vastaan? Mitä olen tehnyt, jotta hän minusta
välittäisi? Syntymähetkestäni asti olen ollut unohduksissa, miksipä nyt
sitten olisin tervetullut hänen luokseen?"

Niin hän kauan aikaa mietiskeli suruissaan. Viimein hän huusi
kovalla äänellä: "Tahdon saattaa hänet rakastamaan itseäni, sillä
tahdon näyttää, että olen hänen rakkautensa arvoinen. Tahdon voittaa
mainetta ja kunniaa ja tehdä sellaisia tekoja, että Aigeus on
oleva ylpeä minusta, vaikka hänellä olisi viisikymmentäkin muuta
poikaa! Saavuttihan Herakleskin kunniaa, vaikka hän oli sorrettu ja
Eurystheuksen orja! Tappoihan hän kaikki rosvot ja kaikki ilkeät pedot
ja kuivasi suuria järviä ja soita ja mursi kalliot nuijallaan. Ja
kaikki ihmiset kunnioittivat häntä, kun hän pelasti heidät kurjuudesta
ja teki elämän hauskaksi heille ja heidän jälkeläisilleen. Minnehän
minä menisin tekemään sellaisia tekoja kuin Herakles? Missähän
kohtaisin kummia seikkailuja, rosvoja ja hirviöitä ja helvetin
sikiöitä, noita ihmisten vihollisia? Jospa lähtisin vaeltamaan maitse
kauas vuoristoon ja kiertäisin Isthmokseen vievää tietä. Ehkäpä siellä
joutuisin johonkin rohkeaan seikkailuun ja voisin tehdä jotakin, jolla
voittaisin isäni rakkauden."

Niin hän lähti vaeltamaan maitse kauas vuoristoon isänsä miekka
kupeellaan. Viimein hän tuli Hämähäkkivuorille, jotka kohosivat yli
Epidauroksen kaupungin ja meren, ja hän näki kuinka rotkot kulkivat
alaspäin keskimmäisestä huipusta, niinkuin langat hämähäkin seitissä.

Hän kiipesi ylös synkkiä rotkoja kuurnaisten marmoriseinien välitse,
kunnes laakso siinsi sinisenä hänen jalkojensa alla ja pilvet tihkuivat
sumuaan hänen päänsä ympärillä.

Hän kulki yhä eteenpäin rotkoreittiä, kunnes hän saattoi nähdä kapeiden
vuorenhalkeamien kiertelevän allaan pohjoiseen ja etelään ja itään ja
länteen, ja mustia puoleksi usvaan peittyneitä onkaloita ja kaiken
yläpuolella kammottavan näköisen kallioröykkiön.

Sen röykkiön yli hänen täytyi kulkea, sillä ei ollut muuta tietä
oikealla eikä vasemmalla, ja niin hän kapusi yli kivien ja kantojen ja
tuli viimein kiviröykkiöille.

Kivikolla istui mies, jolla oli yllä karhunnahkainen vaippa. Karhun pää
oli hänen päähineenään ja sen hampaat irvistelivät valkoisina hänen
otsansa ympärillä. Ja karhun käpälät oli väännetty hänen kaulansa
ympäri, ja niiden kynnet hohtivat valkoisina hänen rinnallaan. Kun hän
näki Theseuksen, niin hän nousi seisomaan ja nauroi, niin että rotkot
rytkähtelivät.

"Hohoo, ken sinä olet, kaunis kärpänen, joka olet lentänyt hämähäkin
seittiin?" Mutta Theseus astui lujasti eteenpäin eikä vastannut; mutta
hän mietti mielessään: "Onkohan tuo rosvo, ja jokohan olen joutunut
seikkailuun?" Mutta tuo kummallinen mies nauroi vielä kovemmin ja sanoi:

"Kopea kärpänen, etkö tiedä, että nämä rotkot muodostavat sellaisen
seitin, josta ei yksikään kärpänen koskaan osaa takaisin. Tämä röykkiö
on hämähäkin luola, ja minä olen hämähäkki, joka imen kärpäset
kuoliaiksi. Tule vain tänne, niin saan sinusta maukkaan aterian! Sillä
sinua ei lainkaan hyödytä pakoon juokseminen, niin mutkikkaan seitin
isäni Hephaistos minulle valmisti, kun hän muodosti vuoristoon nämä
rotkot, joista yksikään ihminen ei osaa palata kotiinsa."

Mutta Theseus astui lujasti eteenpäin ja kysyi:

"Entä miksi ihmiset sinua nimittävät, kopea hämähäkki, ja missä ovat
sinun imusarvesi?"

Silloin tuo kummallinen mies nauroi jälleen:

"Minun nimeni on Periphetes, ja minä olen Hephaistoksen ja vuorinymfin,
Antikleian, poika. Mutta ihmiset nimittävät minua Korynetes-nuijaksi,
ja tässä on minun imusarveni."

Hän nosti vierestään kiviröykkiöltä mahtavan pronssinuijan.

"Tämän isäni minulle antoi ja takoi sen itse syvällä vuorten
sisuksissa. Sillä minä nuijin kaikki kopeat kärpäset, niin että niistä
lähtee lihat ja rasvat. Anna siis minulle tuo kiiltävä miekkasi ja
vaippasi ja kultaiset sandaalisi, tai minä nuijin sinuakin, niin että
henkesi menetät, jos huonosti käy!"

Mutta Theseus kääri nopeasti vaippansa lujiin poimuihin vasemman
käsivartensa ympärille olkapäästä aina kämmeneen asti ja veti miekkansa
ja syöksyi nuijamiehen päälle, ja nuijamies syöksyi hänen päällensä.

Kolmasti hän iski Theseusta, niin että tämä taipui kuin pajunvesa
iskujen alla. Mutta Theseus suojeli päätään vasemmalla kädellänsä ja
vaipalla, jonka hän oli käärinyt sen ympärille.

Ja kolmasti Theseus kavahti pystyyn iskun jälkeen, kuten pajunvesa
myrskyn tyynnyttyä, ja tavoitti nuijamiestä miekallaan, mutta väljänä
riippuvan karhuntaljan poimut pelastivat tämän.

Silloin Theseus suuttui ja karkasi hänen kimppuunsa ja tarttui hänen
kurkkuunsa, ja he kaatuivat ja kieriskelivät maassa päällekkäin. Mutta
kun Theseus nousi maasta, niin nuijamies jäi liikkumattomana makaamaan
hänen jalkoihinsa.

Silloin Theseus otti hänen nuijansa ja hänen karhuntaljansa ja jätti
hänet haukoille ja variksille ja jatkoi matkaansa alas rotkoja,
takimmaista rinnettä pitkin, kunnes hän tuli leveään vihreään laaksoon
ja näki lammas- ja karjalaumoja makaamassa puiden alla.

Lirisevän lähteen liepeellä kallioiden ja puiden varjossa oli nymfejä
ja paimenia tanssimassa. Mutta kukaan ei puhaltanut heille huilua, kun
he tanssivat.

Kun he näkivät Theseuksen, niini he kirkaisivat ja paimenet juoksivat
pakoon ja ajoivat pois karjalaumansa, ja nymfit sukelsivat lähteeseen
kuin sorsat ja katosivat.

Theseus oli ihmeissään ja nauroi: "Tämän seudun ihmisetpä kummallisia
ovat, juoksevat pakoon, kun näkevät muukalaisia, eivätkä soita
tanssiessaan!" Mutta hän oli väsynyt ja tomuinen ja janoissaan eikä
ajatellut heitä sen enempää, vaan joi kirkkaasta lähteestä ja kylpi
siinä ja heittäytyi sitten pitkäkseen plataanipuun varjoon. Ja vesi
lauloi hänet nukuksiin liristessään kiveltä kivelle.

Kun hän taas heräsi, niin hän kuuli kuiskuttelua ja supinaa ja näki
nymfien kurkistelevan häntä lähteen toiselta puolen synkän luolan
suusta, jossa he istuivat vihreillä sammaltyynyillä. Ja yksi sanoi: "Ei
hän varmaankaan ole Periphetes"; ja toinen kuiskasi: "Ei ihan näytä
ollenkaan rosvolta, vaan kauniilta ja kiltiltä nuorukaiselta."

Silloin Theseus hymyili ja huusi heille: "Ihanat nymfit, en minä
olekaan Periphetes. Hän nukkuu haukkojen ja variksien parissa ylhäällä
röykkiöllään. Minä olen ottanut hänen karhuntaljansa ja hänen nuijansa."

Silloin he hyppäsivät lähteen yli ja tulivat hänen luoksensa ja
huusivat paimenia takaisin. Theseus kertoi heille, kuinka hän oli
surmannut nuijamiehen. Paimenet suutelivat hänen jalkojaan ja
lauloivat: "Nytpä saamme syöttää rauhassa karjalaumojamme ja soittaa
tanssiessamme. Sillä tuo julma nuijamies on kohdannut voittajansa eikä
kuule enää meidän huilujamme."

Sitten he toivat hänelle vuonanlihaa ja viiniä, ja nymfit toivat
hänelle hunajaa kalliolta, ja hän söi ja nukkui taas nymfien ja
paimenten tanssiessa ja laulaessa. Kun hän heräsi, niin he pyysivät
häntä jäämään, mutta hän ei suostunut. "Minulla on suuria tehtäviä",
hän sanoi. "Minun täytyy lähteä kulkemaan Isthmokseen, että pääsisin
Ateenaan".

Mutta paimenet sanoivat: "Aiotko kulkea yksin Ateenaan? Ei kukaan kulje
nykyään sitä tietä muuten kuin aseellisin joukoin!"

"Mitä aseihin tulee, niin näettehän, että niitä minulla on kylliksi. Ja
mitä joukkoihin tulee, niin kunniallisesta miehestä on kylliksi seuraa
itselleen. Minkätähden en kulkisi yksin Ateenaan?"

"Jos menet, niin sinun on oltava varuillasi Isthmoksen kannaksella,
tai muuten joudut tekemisiin Sinis-rosvon kanssa, jota kutsutaan
Pityokampteeksi, hongannotkistajaksi. Hän taivuttaa kaksi honkaa ja
sitoo kaikki matkustajat käsistä ja jaloista niihin kiinni. Kun hän
laskee puut irti, niin heidän ruumiinsa repeävät kahtia."

"Ja sen jälkeen", toinen sanoi, "sinun täytyy mennä sisämaahan päin,
jottet vain joudu Skeironin kallioille. Sillä oikealla puolella on
meri ja vasemmalla vuoret, niin ettet mitenkään voi päästä pakoon,
vaan sinun täytyy kohdata Skeiron-rosvo. Hän panee sinut pesemään
jalkojansa, ja kun sinä peset niitä, niin hän työntää sinut alas
kalliolta ruoaksi kilpikonnalle, joka asustaa kallion juurella ja syö
kuolleiden ruumiita."

Ja ennenkuin Theseus ennätti vastata, kolmas huusi: "Ja sen jälkeen
odottaa sinua vielä suurempi vaara, jollet kulje yhä sisämaahan päin,
niin että Eleusis jää kauas oikealle puolellesi. Sillä Eleusiissa
hallitsee Kerkyon, julma kuningas, kaikkien kuolevaisten kauhu, joka
tappoi oman tyttärensä Alopeen vankeudessa; mutta Alope muuttui
ihanaksi lähteeksi. Tyttärensä lapsen tuo julma kuningas heitti
vuorille, mutta villit tammat antoivat sille maitoa. Nyt hän vaatii
painimaan kanssansa jokaisen, joka tulee hänen maahansa, sillä hän on
koko Attikan paras painija ja hän lyö kaikki alleen. Ja ne, jotka hän
lyö alleen, hän surkeasti surmaa, ja hänen palatsinsa piha on täynnä
heidän luitansa."

Silloin Theseus rypisti otsaansa ja sanoi: "Tämä näyttää tosiaankin
olevan huonosti hallittu maa, ja seikkailuja saanen kokea
kyllikseni. Mutta jos minä kerran olen tämän maan perillinen, niin
minä tahdon sitä hyvin hallita ja parantaa olot, ja tässä on minun
kuninkaan-valtikkani." Ja hän heilutti pronssinuijaansa, mutta nymfit
ja paimenet tarttuivat häneen ja pyysivät ja rukoilivat häntä jäämään.

Mutta hän jatkoi vain matkaansa heidän rukouksistaan huolimatta ja
kulki kulkemistaan, kunnes hän näki molemmat meret ja Korinthoksen
linnoituksen, joka kohosi korkealle maan yli. Hän kulki nopeasti poikki
Isthmoksen kannaksen, sillä niin kiihkeästi hän halusi kohdata tuon
julman Sinis-rosvon. Mäntymetsässä hän viimein tämän kohtasi, siellä,
missä Isthmos oli kaikkein kapein ja tie johti korkeiden kallioiden
keskitse. Siellä Sinis istui kivellä tien vieressä, nuori honkapuu
nuijana poikkipäin polvillaan ja nuora valmiina vieressänsä. Hänen
päänsä päällä riippui honkien latvoissa murhattujen ihmisten luurankoja.

Theseus huusi hänelle: "Hohoi, sinä uljas hongannotkistaja, onko
sinulla jäljellä pari honkapuuta minuakin varten?"

Sinis hypähti hänen eteensä ja vastasi osoittaen päänsä päällä
riippuvia luurankoja: "Minun ruoka-aittani on äskettäin tyhjentynyt,
niin että minulla on kyllä valmiina pari puuta sinua varten". Ja hän
syöksyi Theseuksen päälle nuijaansa heiluttaen, ja Theseus syöksyi
hänen päällensä.

Sitten he takoivat toisiaan, niin että kesäinen metsä kaikui. Mutta
metalli oli lujempaa kuin honka, ja Sinis-rosvon nuija kalskahti
keskeltä kahtia, kun pronssi siihen sattui. Silloin Theseus antoi
Sinis-rosvolle muutamia voimakkaita iskuja, paiskasi hänet maahan,
polvistui hänen päälleen ja sitoi hänet hänen omalla nuorallaan ja
sanoi: "Niinkuin sinä olet tehnyt muille, niin pitää sinullekin
tehtämän". Sitten hän taivutti kaksi nuorta honkapuuta ja sitoi
Sinis-rosvon niiden väliin huolimatta hänen rukouksistaan ja
vastustuksestaan. Ja hän päästi puut irralleen ja surmasi Sinis-rosvon
ja jatkoi matkaansa jättäen hänet haukoille ja korpeille.

Sitten hän kulki kukkuloiden yli Megaraa kohden pitkin Saronin meren
rantaa, kunnes hän tuli Skeironin kallioille ja sille kaidalle polulle,
joka kulki meren ja vuorten välitse.

Siellä hän näki Skeironin istuvan lähteen reunalla, joka pulppusi
kallion kyljestä. Hänellä oli jykevä nuija polvillaan ja hän oli
sulkenut polun kivillä, niin että jokaisen kulkijan täytyi seisahtua.

Theseus huusi hänelle ja sanoi: "Hohoi, sinä kilpikonnanruokkija,
eivätkö jalkasi kaipaa tänään pesemistä?"

Skeiron hypähti hänen eteensä ja vastasi:

"Jalkani kaipaavat kyllä tänään pesemistä ja nälissään on
kilpikonnakin". Ja hän seisoi linnoituksensa edessä ja nosti molemmin
käsin nuijaansa.

Theseus syöksyi hänen päälleen, ja kiivas oli ottelu kalliolla, sillä
kun Skeiron tunsi pronssinuijan painon, niin hän antoi oman nuijansa
vaipua ja kävi kiinni Theseukseen ja koetti sysätä hänet käsivoimin
alas kalliolta. Mutta Theseus oli varovainen painija ja laski alas oman
nuijansa ja tarttui Skeironia kurkkuun ja polveen ja pakotti hänet
peräytymään kiviseinää kohden ja rutisti hänet sitä vastaan, niin että
henki oli hänestä lähteä. Ja Skeiron huusi huohottaen: "Laske minut
irti, niin saat mennä". Mutta Theseus vastasi: "Minä en saata jatkaa
matkaani, ennenkuin olen tehnyt kivisen tien tasaiseksi". Ja hän
rutisti häntä yhä kiviseinää vastaan, kunnes se romahti alas ja Skeiron
vyöryi sen mukana suin päin maahan.

Silloin Theseus nosti hänet ylös aivan runneltuna ja sanoi: "Tule
pesemään jalkojani". Ja hän veti miekkansa ja istahti lähteen reunalle
ja sanoi: "Pese jalkani, tai minä hakkaan sinut palasiksi."

Vapisten Skeiron pesi hänen jalkansa; ja kun se oli tehty, niin Theseus
nousi ylös ja huusi: "Niinkuin sinä olet tehnyt muille, niin pitää
sinullekin tehtämän." Ja hän potkaisi Skeironin kalliolta mereen.

Söikö kilpikonna hänet vai ei, sitä en tiedä; sillä muutamat sanovat
sekä maan että meren hyljeksineen hänen ruumistansa, niin synnin
saastuttama se oli. Meri heitti sen rannalle, ja ranta heitti sen
takaisin mereen ja viimein aallot sen vihoissaan paiskasivat kallion
kielekkeelle; ja sinne se jäi kauaksi aikaa riippumaan, kunnes se
viimein muuttui synkäksi kariksi, joka siellä vielä tänäkin päivänä
hyrskyn keskellä törröttää.

Se on kumminkin totta, mitä Pausanias kertoo, että hän Ateenan
kuninkaallisessa pylväskäytävässä näki Theseuksen kuvan saveen
muovailtuna ja hänen vieressään Skeiron-rosvon päistikkaa putoamassa
mereen.

Sitten Theseus kulki päivämatkan Megaran ohi Attikan maahan, ja
korkeina ja kylminä kohosivat hänen edessään Kithaironin lumihuiput
yli tummien mäntymetsien, joissa Erinnyit, kostottaret, ja hurjat
bakkhantit mellastavat, ja ajavat ihmisiä kauas kauheille vuorille,
joilla myrskyt yötä ja päivää ulvovat. Hänen oikealla puolellaan oli
jo aava meri ja kalliorantainen Salamis ja sen kuuluisan meritaistelun
pyhä paikka, jossa myöhemmin kreikkalaiset löivät persialaiset pakoon.
Hän kulki koko päivän iltaan asti, kunnes hän näki Thriasian tasangon
ja Eleusiin pyhän kaupungin, jossa on Maaemon temppeli. Siellä Demeter,
tuo lempeä Maaemo, joka pitää viljalyhdettä kädessään, kohtasi
Triptolemoksen, kun kaikki maat vielä olivat autioina. Hän opetti
Triptolemoksen kyntämään sarkoja ja valjastamaan laiskoja nautoja
ikeen alle; hän opetti hänet kylvämään viljavainioita ja leikkaamaan
kultaista viljaa. Hän lähetti Triptolemoksen opettamaan kaikkia kansoja
ja antamaan jyviä työtätekeville ja ahkerille. Sen vuoksi Eleusiissa
kaikki, jotka vain maata viljelevät, kunnioittavat Maaemoa ja hänen
rakastettuansa Triptolemosta, joka antoi jyviä työtätekeville ja
ahkerille.

Ja Theseus kulki tasankoa pitkin Eleusiiseen ja seisahtui kaupungin
torille ja huusi:

"Missä on tämän kaupungin kuningas Kerkyon? Minun täytyy painia hänen
kanssaan tänään vähän."

Silloin kaikki kansa tungeskeli hänen ympärilleen ja huusi: "Kaunis
nuorukainen, minkä vuoksi sinä tahdot kuolla? Riennä pian pois täältä,
ennenkuin julma kuningas kuulee, että muukalainen on kaupungissa."

Mutta Theseus kulki läpi kaupungin kansan itkiessä ja rukoillessa, ja
läpi palatsin pihaan vievien porttien ja luuranko- ja pääkallokasojen
keskitse, kunnes hän saapui tuon kaikkien kuolevaisten kauhistuksen,
Kerkyonin, ovelle.

Hän näki Kerkyonin istuvan yksinänsä salissaan ruokapöydän ääressä.
Hänen edessään oli kokonainen lammas paistettuna ja hänen vieressään
täysinäinen viinitynnyri. Theseus seisahtui ja huusi hänelle: "Hohoi,
sinä uljas painija, tahdotko hiukan painia tänään kanssani?"

Kerkyon katsahti ylös, nauroi ja vastasi: "Tahdonpa kyllä hiukan painia
kanssasi tänään; mutta tulehan sisään, sillä minä olen yksin ja sinä
olet väsynyt, ja syö ja juo ennenkuin kuolet."

Theseus astui rohkeasti sisälle ja istuutui Kerkyonin eteen pöydän
ääreen ja söi vatsansa täyteen lampaanlihaa ja joi vatsansa täyteen
viiniä. Theseus söi kolmen miehen verosta, mutta Kerkyon söi kuin
seitsemän miestä.

Mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan toisillensa, vaikka he salaa
silmäilivät pöydän yli toisiaan. Ja kumpikin sanoi itsekseen: "Hänellä
on leveät hartiat; mutta luulenpa, että omani ovat yhtä leveät kuin
hänenkin."

Viimein, kun lammas oli syöty ja viiniankkuri juotu kuiviin, Kerkyon
nousi pystyyn ja huusi: "Painikaamme sitten hiukan, ennekuin menemme
maata."

He heittivät yltään kaikki vaatteensa ja menivät palatsin pihalle.
Kerkyon käski sirottaa tuoretta hiekkaa luiden keskellä olevalle
avonaiselle paikalle. Ja sinne uroot asettuivat vastatusten, ja
heidän silmänsä kiiluivat kuin raivostuneiden härkien silmät. Ja
kaikki kansa kokoontui porteille katsomaan, mitä tapahtuisi. Niin he
painivat, kunnes tähdet alkoivat tuikkia heidän päittensä päällä. Edes
ja takaisin ja ympäri he pyörähtelivät, kunnes polkivat sannan aivan
kovaksi jalkojensa alla. Heidän silmänsä leimahtelivat kuin tähdet
pimeässä, ja heidän hengityksensä nousi kuin savu öiseen ilmaan.
Mutta kumpainenkaan ei väistynyt paikaltaan, ja ääneti kansa katseli
porteilla.

Mutta viimein Kerkyon vihastui ja otti Theseusta niskasta ja pudisti
häntä kuin verikoira rottaa; mutta hän ei voinut pudistaa häntä kumoon.

Theseus oli nopea ja varovainen ja otti kiinni Kerkyonia vyötäröistä ja
pujahdutti äkkiä lantionsa hänen alleen ja tarttui hänen ranteisiinsa.
Ja semmoisella voimalla, että tammikin olisi irtautunut juuristansa,
hän nosti Kerkyonin ilmaan ja paiskasi hänet suoraan olkapäänsä yli
maahan.

Sitten hän hyppäsi Kerkyonin päälle ja huusi: "Antaudu, tai minä tapan
sinut!" Mutta Kerkyon ei sanonut sanaakaan; sillä hänen sydämensä oli
särkynyt hänen rinnassaan, paljon ruoan ja viinin tähden silloin kuin
hän putosi maahan.

Silloin Theseus avasi portit ja kutsui kaiken kansan sisään. Ja he
huusivat: "Sinä olet tappanut meidän ilkeän kuninkaamme. Rupea sinä nyt
meidän kuninkaaksemme ja hallitse meitä hyvin!"

"Tahdon ruveta teidän kuninkaaksenne ja tahdon teitä oikein ja hyvin
hallita Eleusiissa, sillä sen vuoksi minä olen kaikki pahantekijät
surmannut, Sinis-rosvon ja Skeironin ja viimeksi tämän miehen."

Silloin muuan iäkäs mies astui esiin ja sanoi: "Nuori sankari, oletko
surmannut Sinis-rosvon? Varo silloin Ateenan kuningasta Aigeusta, jonka
luo olet menossa, sillä hän on Sinis-rosvon läheinen sukulainen."

"Silloinhan minä olen surmannut oman heimolaiseni", Theseus sanoi,
"vaikka hän hyvin ansaitsikin kuoleman. Kuka tahtoo minut puhdistaa
hänen kuolemastaan, sillä rehellisesti minä hänet surmasin, niin rietas
ja kavala kuin hän olikin?"

Vanha mies vastasi:

"Sen tekevät uroot, Fytalonin pojat, jotka asuvat Aphidnaissa jalavan
juurella, hopeaisen Kephisos-joen rannalla, sillä he tuntevat jumalten
salaisuudet. Sinne sinun on mentävä puhdistettavaksi ja sen jälkeen
sinä olet oleva meidän kuninkaamme."

Theseus vannotti Eleusiin kansaa, että se palvelisi häntä kuninkaanaan,
ja lähti matikalle seuraavana aamuna Thriasain tasangon ja kukkuloiden
yli Aphidnaita kohden etsimään Fytalonin poikia.

Hänen kulkiessaan Kephisos-joen laaksoa pitkin korkean Parnes-vuoren
juurta, tuli pitkä, komea ja kalliisiin vaatteisiin pukeutunut mies
vuorta alas häntä tapaamaan. Hänen käsivarsissaan oli kultaisia
rannerenkaita ja jalokivinauha oli hänen kaulassaan, ja hän tuli
Theseusta vastaan kohteliaasti kumarrellen ja käsivarret levällään ja
puhui:

"Terve tuloa, kaunis nuorukainen, näille vuorille! Minua miekkoista,
kun sinut tapasin! Mitäpä suurempaa iloa saattaisi olla kunnon
miehellä, kuin ottaa vastaan ja kestitä vieraita luonansa? Mutta minä
näen, että sinä olet väsynyt. Tule vuorelle linnaani ja lepää hetkinen."

"Kiitän sinua", Theseus sanoi, "mutta minun täytyy kiiruhtaa laaksoa
ylös päästäkseni Kephisos-joen rannalla olevaan Aphidnaihin."

"Voi, sinä olet kulkenut kauas pois oikealta tieltä, etkä mitenkään
enää tänä iltana ennätä Aphidnaihin, sillä sinun on kuljettava monta
penikulmaa vuoria ja jyrkkiä solia ja yön pimeydessä vaarallisia
kallioita, ennenkuin saavut sinne. Onneksi oli sinulle, että minä
kohtasin sinut, sillä muuta iloa en tiedä kuin etsiä muukalaisia ja
kestitä heitä linnassani ja kuunnella heidän kertomuksiaan vieraista
maista. Tule kerallani linnaani ja syö parasta hirvenpaistia ja juo
kallista punaviiniä ja nuku minun ihmeellisessä vuoteessani, josta
kaikki matkustajat sanovat, etteivät ole nähneet sen vertaista. Sillä
olkoot vieraani minkä kokoisia tahansa, olkoot pitkiä tai lyhyitä, niin
vuode sopii kaikille, kuin heitä varten tehty, ja niinkuin he nukkuvat
siinä, he eivät koskaan ennen ole nukkuneet." Ja hän piti Theseusta
kiinni kädestä, eikä tahtonut laskea häntä menemään.

Theseus olisi tahtonut jatkaa matkaansa, mutta häntä hävetti olla
epäkohtelias niin vieraanvaraista miestä kohtaan, ja hän oli utelias
näkemään tuota ihmeellistä vuodetta, ja sitä paitsi hän oli väsynyt ja
nälissänsä. Mutta hän pelkäsi miestä, vaikka ei oikein tietänytkään
minkä tähden, sillä miehen ääni, vaikka olikin mielistelevä ja
lempeä, oli kuitenkin soinnuton ja käheä kuin sammakon kurnutus. Ja
vaikka hänen silmänsä olivat ystävälliset, niin ne olivat kuitenkin
välinpitämättömät ja kylmät kuin kivi. Mutta Theseus suostui
kuitenkin ja meni miehen keralla ylös notkoa, joka johti valtatieltä
Parnes-vuoren kukkuloita kohden ja jota kalliot tummina varjostivat.

Heidän kulkiessaan notko kävi yhä kapeammaksi ja kalliot yhä
korkeammiksi ja tummemmiksi, ja heidän allaan kohisi ryöppyävä virta,
joka pilkahti silloin tällöin näkyviin paljaiden kalkkikivikielekkeiden
välitse. Eikä ainoatakaan puuta eikä pensasta näkynyt heidän
läheisyydessään. Parnes-vuoren lumihuipuilta puhalsi jäinen viima
laaksoon tunkeutuen luihin ja ytimiin. Kauhu valtasi Theseuksen, ja hän
katseli tuota autiota maisemaa ja sanoi: "Kolkossa seudussapa sinun
linnasi näyttää olevankin."

"Niin on, mutta kun kerran olemme päässeet sisälle, niin kyllä
vieraanvaraisuuteni kaiken kolkkouden karkoittaa. Mutta keitä nuo
ovat?" Hän katsoi taakseen ja Theseus samoin. Vuoren juurella sillä
tiellä, jonka he olivat jättäneet, tuli jono lastattuja aaseja ja
niiden vieressä kulki kauppiaita vahtien tavaroitaan.

"Voi ihmisraukkoja", vieras sanoi. "Olipa hyvä heille, että katsoin
taakseni ja näin heidät. Ja hyvä minullekin, sillä sitä enemmän
vieraita saan juhlaani. Odotahan tässä hetkinen, niin käväisen tuolla
alhaalla ja kutsun heidätkin. Sitten syömme ja juomme ja juhlimme koko
pitkän yön. Minua miekkoista, jolle taivas lähettää niin monta vierasta
yhdellä haavaa!"

Hän juoksi takaisin vuorta alas heiluttaen kättään ja huutaen
kauppiaille, ja Theseus kulki sill'aikaa hiljakseen jyrkkää solaa
eteenpäin.

Mutta kulkiessaan ylöspäin hän kohtasi vanhan miehen, joka oli ollut
kokoamassa ajohirsiä virran uomasta. Hän oli laskenut taakkansa tielle
ja koetti juuri nostaa sitä takaisin hartioilleen. Kun hän näki
Theseuksen, niin hän huusi:

"Kaunis nuorukainen, auta minua nostamaan taakkaani, sillä minun
jäseneni ovat jäykät ja voimattomat vuosien painosta."

Theseus nosti taakan hänen selkäänsä, ja vanhus siunasi häntä ja katsoi
sitten vakavasti häneen ja sanoi:

"Kuka sinä olet, kaunis nuorukainen, ja miksi sinä kuljet tätä kolkkoa
tietä?"

"Kuka minä olen, sen tietänevät vanhempani, mutta tätä kurjaa tietä
kuljen siksi, että muuan vieraanvarainen mies on kutsunut minut
luokseen kestitäkseen minua ja pannakseen minut nukkumaan johonkin
ihmeelliseen vuoteeseen."

Silloin tuo vanha mies väänteli käsiänsä ja huusi:

"Voi sinä ihmissyöjä, Hadeen kartano, eikö ikinä täyty sinun kitasi?
Tiedä, kaunis nuorukainen, että sinä kuljet kidutuksia ja kuolemaa
kohden, sillä se mies, jonka sinä tiellä kohtasit -- tahdon palkita
ystävyytesi samalla mitalla -- on rosvo ja ihmisten tappaja. Jok'ikisen
muukalaisen, jonka hän tapaa, hän houkuttelee tänne kuolemaan; ja mitä
siihen vuoteeseen tulee, josta hän puhui, niin se kyllä todellakin
soveltuu jokaiselle, mutta ei kukaan siitä elävänä nouse, Jumala
paratkoon."

"Minkä tähden?" Theseus kysyi hämmästyneenä.

"Sen tähden, että liian pitkät jäsenet hän katkoo, kunnes ne ovat
kyllin lyhyet, ja liian lyhyet hän venyttää, kunnes ne tulevat kyllin
pitkiksi. Ja minut vain hän säästi seitsemän raskasta vuotta sitten,
sillä minä olin ainoa, joka sovin täydellisesti hänen vuoteeseensa,
siksi hän säästi minut ja teki minut orjakseen. Ennen minä olin
varakas kauppias ja asuin kupariporttisessa Thebassa, mutta nyt minä
hakkaan puita ja kannan vettä hänelle, tuolle kaikkien kuolevaisten
kiusaajalle."

Theseus ei sanonut sanaakaan, mutta hän kiristeli hampaitaan raivosta.

"Pakene siis", vanhus sanoi, "sillä hän ei sääli sinun nuoruuttasi.
Eilen hän viimeksi toi tänne nuorukaisen ja neidon ja asetti heidät
vuoteeseensa, ja nuorukaisen kädet ja jalat hän katkoi, mutta neidon
jäseniä hän venytti, kunnes neito heitti henkensä, ja niin he molemmat
surkeasti kuolivat. Mutta minä olen jo itkenyt itseni väsyksiin tuon
teurastuksen tähden. Sen vuoksi häntä nimitetään Prokrusteeksi,
venyttäjäksi, vaikka hänen isänsä antoi hänelle nimeksi Damastes.
Pakene häntä, mutta minnepä pakenisit? Kalliot ovat jyrkät, niin ettei
niitä kukaan voi kiivetä, eikä toista tietä ole."

Mutta Theseus laski kätensä vanhuksen suulle ja sanoi: "Ei minun
tarvitse paeta." Ja hän kääntyi kulkemaan alas solaa.

"Älä vain kerro hänelle, että minä sinua varoitin, tai hän tappaa
minutkin jollakin kauhealla tavalla", vanhus kirkui hänen jälkeensä
notkoon. Mutta Theseus astui vihastuneena ääneti eteenpäin.

Ja hän sanoi itsekseen: "Tämä on huonosti hallittu maa; milloinkahan
sen saa hirviöistä puhdistetuksi?" Hänen sitä miettiessään Prokrustes
kiipesi ylös kukkulaa ja hänen mukanaan tulivat kauppiaat nauraen ja
jutellen iloisesti. Kun hän näki Theseuksen, niin hän huusi: "Ohoi,
nuori vieraani, olenko antanut sinun liian kauan odottaa?"

Mutta Theseus vastasi: "Mitä on tehtävä sille miehelle, joka venyttää
vieraitansa vuoteellaan ja katkoo heiltä kädet ja jalat? Mitä on sille
miehelle tehtävä, kun oikeutta käydään maassa?"

Silloin Prokrusteen muoto muuttui ja hänen poskensa kävivät vihreiksi
kuin sisiliskon ja hän tavoitti kiireesti miekkaansa. Mutta Theseus
karkasi hänen päälleen ja huusi:

"Tottako tämä on, arvoisa isäntä, vai valetta?" Ja hän tarttui
Prokrustesta vyötäröön ja kyynärpäähän, niin ettei tämä voinut vetää
miekkaansa.

"Tottako on, arvoisa isäntä, vai valetta?" Mutta Prokrustes ei
vastannut sanaakaan.

Silloin Theseus sysäsi hänet luotaan ja kohotti kauhean nuijansa, ja
ennekuin Prokrustes ennätti vetäistä miekkaansa, hän iski nuijallaan ja
kaatoi hänet maahan.

Ja vielä kerran Theseus iski häntä, ja hänen ilkeä sielunsa lensi pois
ja vikisten kuin yösiippa se katosi pimeään kalliononkaloon ja meni
alas Hadekseen.

Sitten Theseus riisui hänen päältään hänen kultaiset koristuksensa ja
meni hänen taloonsa ja löysi sieltä rikkautta ja kalliita aarteita,
jotka Prokrustes oli ohikulkevilta ryöstänyt. Ja Theseus kutsui kokoon
seudun kansan, jota Prokrustes oli kauan aikaa rosvonnut ja jakoi
ryöstetyn tavaran heidän keskensä. Sitten hän meni alas vuoria ja
jatkoi matkaansa.

Hän vaelsi Parnes-vuoren rotkoja sateessa ja sumussa, alas rinteitä,
joilla kasvoi tammia ja mastiksipuita:ja mansikkapensaita ja tuoksuvia
laakeripuita, kunnes hän tuli Kephisos-joen laaksoon ja Aphidnain
kauniiseen kaupunkiin ja sen mahtavan jalavan juurelle, jossa
Fytaliidi-uroot asuivat.

Sinne he rakensivat alttarin ja käskivät hänen kylpeä Kephisos-joessa
ja uhrata vuoden vanhan oinaan, ja he puhdistivat hänet Sinis-rosvon
verestä ja lähettivät hänet taas rauhassa matkaansa jatkamaan.

Hän vaelsi alas Akharnin laaksoa ja hopeapyörteisen virran rantaa, ja
kaikki kansa siunasi häntä, sillä hänen uljaiden tekojensa maine oli
levinnyt yli maiden ja mannerten. Viimein hän näki Ateenan tasangon ja
sen kukkulan, jolla ateenalaiset asuivat.

Theseus kulki läpi Ateenan, ja kaikki kansa juoksi häntä katsomaan,
sillä hänen maineensa oli kulkenut hänen edellään, ja jokainen tunsi
hänen jalot tekonsa. Kaikki huusivat: "Tuossa tulee se sankari, joka
löi Sinis-rosvon ja Phaian, Krommyonin villisian, ja voitti painissa
Karkyonin ja surmasi Prokrustes-julmurin." Mutta Theseus kulki vakavana
ja raskain askelin eteenpäin, sillä hän ikävöitsi sydämessään isäänsä
ja sanoi: "Kuinka minä saatan hänet vapauttaa niistä verenimijöistä,
jotka häntä kiusaavat?"

Hän kulki pyhiä portaita Akropolin kukkulalle, jossa Aigeuksen palatsi
oli, ja meni suoraan Aigeuksen saliin ja seisahtui kynnykselle ja
katseli ympärilleen.

Siellä hän näki serkkujensa, Pallaan poikien, istuvan juomapöydän
ympärillä, ja heitä oli monta, mutta Aigeusta ei näkynyt heidän
joukossaan. He istuivat ja pitivät juominkia ja nauroivat ja
kuljettivat viinipikaria kädestä käteen; ja harpunsoittajat soittivat,
ja orjattaret lauloivat, ja silmänkääntäjät tekivät temppujaan.

Äänekkäästi nauraa hohottivat Pallaan pojat ja lakkaamatta viinipikari
kiersi pöytää. Mutta Theseus rypisti otsaansa ja mutisi: "Eipä kumma,
että maa on rosvoja täynnä, kun tuonkaltaiset hallitsevat."

Silloin pallantiidit näkivät hänet ja puoleksi päihtyneinä viinistä he
hänelle huutaa hoilasivat: "Hohoi, sinä kookas muukalainen siellä oven
suussa, mitä sinä tällä kertaa haluat?"

"Minä tulin tänne pyytämään kestiystävyyttä."

"Sitä säätkin, ole tervetullut. Sinä näytät uroolta ja uljaalta
soturilta ja sellainen on tervetullut juomaan meidän kanssamme."

"Teiltä en pyydä vieraanvaraisuutta, pyydän sitä Aigeus-kuninkaalta,
tämän talon isännältä."

Silloin toiset murisivat ja toiset nauroivat ja kirkuivat: "Hehei,
isäntiähän me kaikki olemme täällä."

"Silloin minä olen isäntä yhtä hyvin kuin te muutkin", Theseus sanoi,
ja hän meni pöydän sivuitse salin toiseen päähän hakien Aigeusta, mutta
tätä ei näkynyt missään.

Pallantiidit katsoivat häntä ja sitten toinen toistansa, ja jokainen
kuiskasi vieruskumppanilleen: "Tuopa on röyhkeä nulikka, hänet pitäisi
heittää ovesta ulos." Mutta vieruskumppani kuiskasi vastaan: "Hänellä
on leveät hartiat; nouse sinä ja heitä hänet ulos." Ja niin he kaikki
jäivät hiljaa paikoillensa istumaan.

Silloin Theseus huusi palvelijoita ja sanoi: "Menkää sanomaan
isännällenne, Aigeus-kuninkaalle, että Theseus Troizenilainen on täällä
ja pyytää saada olla jonkin aikaa hänen vieraanansa."

Muuan palvelija juoksi ja sanoi sen Aigeukselle, joka istui
huoneessansa Medeian, tuon tumman noitanaisen, luona. Kun Aigeus kuuli
Troizeniaa mainittavan, niin hän vuoroin punastui ja vuoroin vaaleni
ja nousi vapisten istuimeltaan, mutta Medeia tarkasteli häntä kuin
kyykäärme.

"Mitä Troizenia sinuun koskee?" hän kysyi. Mutta Aigeus vastasi
hätäisesti: "Etkö sinä tiedä, kuka Theseus on? Hän on sankari, joka
on puhdistanut maan kaikista hirviöistä! Mutta että hän oli kotoisin
Troizeniasta, sitä en ensinkään tietänyt. Minun täytyy mennä lausumaan
hänet tervetulleeksi."

Aigeus tuli saliin, ja kun Theseus näki hänet, niin hänen sydämensä
paisui hellyydestä häntä kohtaan ja hän olisi tahtonut langeta
Aigeuksen kaulaan ja iloiten tervehtiä häntä isänään, mutta hän
hillitsi itsensä ja sanoi itsekseen: "Ehkei isäni lopulta välitäkään
minusta. Tahdonpa koetella häntä, ennenkuin ilmaisen itseni." Ja hän
kumarsi syvään Aigeuksen edessä ja sanoi: "Minä olen vapauttanut
kuninkaan valtakunnan monesta hirviöstä, sen tähden olen tullut
pyytämään palkkaa kuninkaalta."

Vanha Aigeus katsoi häneen ja rakasti häntä; mikäpä hellä sydän ei
olisi tehnyt samoin? Mutta hän huokasi syvään ja sanoi:

"Vähänpä minä saatan antaa sinulle, jalo nuorukainen, ainakaan en
mitään sellaista, joka olisi sinun arvoistasi, sillä varmaankaan sinä
et ole kuolevainen tai et ainakaan kenenkään kuolevaisen poika."

"Muuta en pyydä", Theseus sanoi, "kuin saada syödä ja juoda pöydässäsi."

"Sen kyllä saatan sinulle antaa, jos minä lainkaan olen isäntä omassa
talossani."

Sitten hän käski heidän tuoda istuimen Theseukselle ja asettaa hänen
eteensä, mitä parasta oli pöydällä. Ja Theseus istuutui ja söi ja joi
niin paljon, että kaikki muut pöydässä istujat ihmettelivät; mutta hän
piti yhä nuijaa vieressään.

Mutta Medeia, tuo tumma noitanainen, tarkasteli häntä hetken aikaa.
Hän näki kuinka Aigeus punastui ja vaaleni, kun nuorukainen sanoi
tulevansa Troizeniasta. Ja hän näki myöskin, kuinka hän otti Theseuksen
avosylin vastaan ja kuinka Theseus käyttäytyi Pallaan poikien
edessä kuin jalopeura koiralauman keskellä. Ja hän sanoi itsekseen:
"Tuosta nuorukaisesta tulee vielä tämän talon herra. Ehkä hän onkin
läheisimmissä suhteissa Aigeukseen, kuin saattaa aavistaakaan. Eikä
hänenlaisensa rinnalla pallantiideilla ole mitään menestystä."

Sitten hän meni takaisin huoneeseensa, sillä aikaa kuin Theseus söi ja
joi. Ja kaikki palvelijat kuiskuttelivat: "Tuo mies se siis surmasi
hirviöt! Kuinka ylevä on hänen silmiensä katse ja kuinka suuri hän on!
Voi, jospa hän olisi meidän isäntämme poika!"

Mutta hetken perästä Medeia palasi, pukeutuneena kaikkiin jalokiviinsä
ja kalliisiin itämaisiin vaatteisiinsa, ja hän oli kauniimpi nähdä kuin
päivä, niin etteivät vieraat saattaneet hänestä kääntää katsettaan.
Oikeassa kädessään hän kantoi kultaista pikaria ja vasemmassa kädessä
hänellä oli kultainen pullo. Hän tuli Theseuksen luo ja puhui lempein
ja helein äänin:

"Terve sankari, voittaja voittamaton, kaiken pahan hävittäjä! Juo,
sankari, taikamaljastani, joka antaa levon kaikkien vaivojen jälkeen,
joka parantaa kaikki haavat ja valaa uutta elämää suoniin. Juo
maljastani, sillä siinä kihelmöi Idän viini ja Suruttomuuden neste,
Taivahisten virvoitusjuoma."

Puhuessaan hän tyhjensi pullon maljaan, ja viinin haju levisi yli koko
salin kuin ruusujen ja ajuruohon tuoksu.

Theseus katsoi hänen kauniisiin kasvoihinsa ja hänen silmiensä tummaan
syvyyteen. Kun hän katsoi, niin hän pelästyi ja vavahti, sillä tytön
silmät kiiluivat kuin kyykäärmeen silmät. Ja hän nousi seisomaan ja
sanoi: "Viini on kallista ja hyvänhajuista ja viinintuoja on kaunis
kuin Taivahiset. Mutta juokoon hän ensin minun maljani pikarista, jotta
hänen huulensa kosketus tekisi viinin vieläkin suloisemmaksi."

Silloin Medeia kalpeni ja änkytti: "Suo anteeksi, uljas urho, mutta
minä olen sairas enkä uskalla juoda viiniä."

Theseus katsoi taas hänen silmiinsä ja huusi: "Sinun pitää juoda minun
maljani tuosta pikarista tai kuolla!" Ja hän kohotti pronssinuijansa,
sillä välin kuin kaikki vieraat katselivat kauhuissansa.

Silloin Medeia parkaisi pahasti ja paiskasi pikarin permantoon ja
pakeni. Kun viini vieri marmorilattialle, niin kivi kihisi ja kiehui ja
mureni tuon voimakkaan myrkyn vaikutuksesta.

Mutta Medeia kutsui lohikäärmevaununsa ja hyppäsi niihin ja pakeni
korkealle ilmaan yli maiden ja merien, eikä kukaan nähnyt häntä enää.

Ja Aigeus huusi: "Mitä sinä olet tehnyt?" Mutta Theseus osoitti lattian
kiveä ja sanoi: "Minä olen vapauttanut maan lumouksesta; vapautanpa sen
vielä toisestakin."

Hän tuli aivan Aigeuksen eteen ja veti povestaan miekan ja sandaalit ja
sanoi ne sanat, jotka hänen äitinsä oli hänen käskenyt sanoa.

Aigeus astui askelen taaksepäin ja katseli nuorukaista, kunnes hänen
silmänsä sumenivat. Hän heittäytyi Theseuksen kaulaan ja itki, ja
Theseus itki hänen rinnallaan, kunnes he eivät enää jaksaneet itkeä
enempää.

Silloin Aigeus kääntyi kaiken kansan puoleen ja huusi:

"Kas, tässä näette minun poikani, Kekropsin lapset, ja mies hän on
parempi, kuin hänen isänsä oli ennen häntä."

Mutta silloinpa vasta pallantiidit suuttuivat, vaikka he ennestäänkin
olivat aika kiukkuisia. Muuan heistä kirkui: "Pitäisikö meidän
väistyä tuon nousukkaan ja vallantavoittelijan tieltä, joka on ties
mistä kotoisin?" Ja toinen: "Hän on yksin, mutta meitä on useita; ja
väkevämpi voiton vie." Ja yksi huusi sitä ja toinen tätä, sillä he
olivat kiihoittuneet ja villiintyneet viinistä. Ja he sieppasivat
kaikki miekkansa ja keihäänsä seinältä, jolla aseet riippuivat, ja
juoksivat Theseusta kohden, ja Theseus juoksi heitä kohden.

Ja hän huusi: "Menkää rauhassa menojanne, serkkuni, jos tahdotte; mutta
jollette tahdo, niin teidän verenne tulkoon teidän päällenne!" Mutta
he syöksyivät häntä kohden kuin koirat ja pysähtyivät sitten äkkiä ja
härnäsivät häntä, niinkuin koirat pysähtyvät ja haukkuvat ajaessaan
leijonaa pesästä.

Mutta eräs heitti takarivistä keihään, joka suhahti aivan läheltä
Theseuksen pään ohitse. Silloin Theseus syöksyi eteenpäin, ja taistelu
alkoi todella. Kaksikymmentä tappeli yhtä vastaan, ja kuitenkin
Theseus löi heidät kaikki. Ne, jotka jäivät henkiin, ne pakenivat
kaupunkiin, ja kansa ajoi heitä takaa ja karkoitti heidät. Theseus jäi
yksinään palatsiin isänsä kanssa. Mutta ennen iltaa kaupungin väki
tuli palatsiin tanssien ja soittaen ja tuoden uhreja. He uhrasivat
Atheneelle ja iloitsivat kaiken yötä, kun heidän kuninkaansa oli
löytänyt jalon pojan ja kuninkaallisen huoneensa perijän.

Niin Theseus jäi koko talveksi isänsä luo. Kun kevätpäivän tasauksen
aika läheni, niin ateenalaiset kävivät surullisiksi ja hiljaisiksi.
Theseus näki sen ja tiedusteli sen syytä, mutta kukaan ei tahtonut
hänelle vastata sanaakaan.

Silloin hän meni isänsä luo ja kysyi häneltä, mutta Aigeus käänsi pois
kasvonsa ja itki.

"Älä tiedustele, poikani, edeltäpäin ikävyyksiä, joiden täytyy
tapahtua. Onhan aikaa sittenkin, kun ne tulevat."

Kun kevätpäivän tasaus tuli, niin airut saapui Ateenaan ja seisahtui
kaupungin torille ja huusi: "Hohoi, Ateenan kansa ja kuningas, missä on
teidän vuotuinen veronne?" Silloin kuului suuri valitus kaupungista.
Mutta Theseus nousi ja meni airueen luokse ja huusi:

"Kuka sinä olet, koirankuonolainen, joka uskallat tulla tänne veroa
vaatimaan? Jollen kunnioittaisi sinun airueensauvaasi, niin tällä
nuijallani sinut paikalla musertaisin."

Airut vastasi kopeasti, sillä hän oli vanha ja arvokas mies:

"Kaunis nuorukainen, en minä ole mikään koirankuonolainen enkä hävytön;
minä teen vain, mitä on käskenyt isäntäni Minos, satakaupunkisen
Kreetan kuningas, maailman kuninkaista viisain. Sinä olet varmaankin
muukalainen täällä, sillä muutoin sinä tietäisit, minkä tähden minä
tulen ja että minulla on oikeus tulla."

"Niin olen, muukalainen olen täällä. Sano siis minulle, minkä tähden
tulet!"

"Noutamaan sitä veroa, jonka Aigeus-kuningas lupasi Minokselle ja
vahvisti lupauksensa valalla. Minos valloitti näet kaiken tämän maan ja
Megaran, joka on tästä maasta itäänpäin, kun hän tuli tänne suurella
laivastolla, julmistuneena poikansa murhasta. Sillä hänen poikansa
Androgeos tuli tänne Panathenaia-leikkeihin ja voitti kreikkalaiset
urheilussa, niin että kansa kunnioitti häntä uroona. Mutta kun Aigeus
näki hänen kuntonsa, niin hän kadehti häntä ja pelkäsi, että hän vielä
liittoutuisi Pallaan poikien kanssa ja ottaisi häneltä valtikan.
Hän alkoi juonitella Androgeoksen henkeä vastaan ja surmasi hänet
kavalasti, kuinka tai missä ei tiedä kenkään. Toiset sanovat, että
hän vietteli Androgeoksen Oinoeehen sille tielle, joka vie Thebeen,
ja toiset, että hän lähetti hänet Marathoniin härkää vastaan, jotta
se hänet tappaisi. Mutta Aigeus sanoo, että Ateenan nuorukaiset hänet
tappoivat kateudesta, koska hän oli voittanut heidät leikeissä. Minos
tuli tänne ja kosti poikansa kuoleman, eikä lähtenyt, ennenkuin tämä
maa oli luvannut hänelle veroa -- joka vuosi seitsemän nuorukaista ja
seitsemän neitosta, jotka lähtevät minun kanssani mustapurjeisessa
laivassa ja purjehtivat satakaupunkiseen Kreetaan."

Silloin Theseus kiristeli hampaitansa ja sanoi: "jollet sinä olisi
airut, niin minä sinut heti tappaisin, kun julkenet puhua sellaista
minun isästäni. Mutta menenpä hänen luokseen, että saan tietää
totuuden."

Theseus meni isänsä luo ja kysyi häneltä. Mutta Aigeus käänsi pois
kasvonsa ja itki ja sanoi: "Verta vuodatettiin maassa vastoin oikeutta,
ja verellä se kostetaan. Älä särje sydäntäni kysymyksilläsi; kyllin
vaikeata on kärsiä surua siitä puhumattakin."

Silloin Theseus huokasi sydämessään ja sanoi: "Minä tahdon itse
mennä noiden nuorukaisten ja neitosten keralla ja tappaa Minoksen
kuninkaalliselle valtaistuimelleen."

Aigeus parahti ja huusi: "Sinä et saa sinne mennä, poikani, sinä
minun vanhuuteni valo, sinä, josta olen toivonut tämän maan saavan
hallitsijan, sen jälkeen kuin itse olen Manalaan muuttanut. Sinä et
saa mennä sellaista kauheaa kuolemaa kärsimään kuin nuo nuorukaiset ja
neitoset. Minos heittää heidät labyrinttiin, jonka Daidalos hänelle
rakensi Kreetan kallioille -- Daidalos, tuo luopio ja kirottu, tämän
synnyinmaansa turmio. Siitä labyrintistä ei kukaan pääse pakenemaan,
vaan kaikki eksyvät sen mutkikkaisiin sokkeloihin ja kohtaavat viimein
Minotauroksen, tuon kauhean hirviön, joka elää ihmisen lihasta. Siellä
se heidät kauheasti raatelee, eivätkä he koskaan enää saa nähdä
maatansa."

Silloin Theseus punastui ja hänen silmänsä salamoivat ja hänen
sydämensä tykytti kiivaasti. Hän seisoi hetken liikkumatta, niinkuin
kalliolla seisova sankarin kivinen hautapatsas; ja viimein hän puhui:

"Sitä suurempi syy minun on mennä heidän mukanaan ja tappaa tuo
kirottu peto. Enkö minä ole surmannut pahantekijöitä ja hirviöitä,
vapauttaakseni tämän maan? Missä on Periphetes ja Sinis ja Kerkyon
ja Phaia, hirmuinen villisika? Ja missä ovat nuo viisikymmentä
pallantiidia, nuo kurjat rauhanhäiritsijät? Samaa tietä kuin he,
Minotauroskin saa kulkea ja Minos itsekin, jos hän uskaltaa minua
vastustaa."

"Mutta kuinka sinä saatat tuon hirviön surmata, poikani? Sinun täytyy
antaa pois nuijasi ja kaikki aseesi ja sinut heitetään hirviölle
ruoaksi avutonna ja alastomana kuten kaikki muutkin."

Silloin Theseus sanoi: "Kaipa tuossa labyrintissä sentään on kiviä,
ja onhan minulla nyrkit ja hampaat! Enhän minä tarvinnut nuijaani
silloinkaan kun tapoin Kerkyonin, tuon kaikkein kuolevaisten kauhun!"

Aigeus painautui hänen polviinsa, mutta Theseus ei tahtonut häntä
kuulla. Viimein Aigeus antoi hänen mennä, itki katkerasti ja sanoi vain
nämät sanat:

"Lupaa minulle vain yksi asia, jos palaat takaisin onnellisena --
vaikka niin tuskin tapahtuu -- lupaa, että otat alas mustan purjeen --
sillä minä olen odottava sinun laivaasi kaiket päivät kalliolla -- ja
nostat sen sijaan valkoisen, että jo kaukaa saan tietää, oletko sinä
hengissä."

Theseus lupasi ja meni ulos ja riensi torille, jossa airut seisoi.
Siellä heitettiin parhaillaan arpaa, keiden nuorukaisten ja neitosten
tuli lähteä tuossa turman purressa, ja kansa itki ja valitti, aina kun
arpa lankesi jollekulle. Mutta Theseus astui joukon keskelle ja huusi:

"Tässä on nuorukainen, joka ei tarvitse arpaa. Minä tarjoudun itse
yhdeksi noista seitsemästä."

Airut kysyi ihmeissään: "Kaunis nuorukainen, etkö tiedä minne joudut?"

Theseus sanoi: "Tiedän kyllä. Menkäämme vain mustapurjeiseen laivaan."

Ja nuo seitsemän neitoa ja seitsemän nuorukaista, Theseus ensimmäisenä,
menivät mustapurjeiseen laivaan, ja kansa saattoi heitä itkien ja
valittaen. Mutta Theseus kuiskasi kumppaneilleen: "Älkää menettäkö
toivoanne, sillä tuo hirviö ei ole kuolematon. Missä on Periphetes
ja Sinis ja Skeiron ja kaikki muut, jotka olen surmannut?" Silloin
heidän mielensä hiukan keventyivät; mutta kuitenkin he itkivät laivaan
astuessaan, ja Sunionin kalliot kaikuivat heidän valituksestaan ja
kaikki Aigeianmeren saaret, kun he purjehtivat kohden Kreetaa ja
kuolemaansa.



III.

Kuinka Theseus tappoi Minotauroksen.


Viimein he saapuivat Kreetaan ja Knosoksen kaupunkiin Idan kukkuloiden
juurelle. Heidät vietiin mahtavan Minos-kuninkaan eteen, jolle Zeus
itse opetti lakeja. Niin hänestä tuli viisain kaikista kuolevaisten
kuninkaista ja hän valloitti kaikki Aigeianmeren saaret. Hänen
laivansa olivat monilukuiset kuin kalalokit ja hänen palatsinsa
kuin marmorivuori. Hän istui salinsa pilarien keskellä taotusta
kullasta tehdyllä valtaistuimellaan, ja hänen ympärillään oli puhuvia
kuvapatsaita, jotka Daidalos oli hänelle taidokkaasti valmistanut.
Daidalos oli ovelin ateenalainen, ja hän ensiksi keksi vesivaa'an ja
liiman ja kirveen ja monta muuta työasetta, joilla puuta muovaillaan.
Ja hän oli ensimmäinen, joka pani laivoihin mastot ja airot, ja hänen
poikansa teki niihin purjeet. Mutta hänen veljensä poika, Perdix, oli
vieläkin etevämpi, sillä hän ensimmäiseksi keksi sahan ja sen hampaat
jäljitellen kalan selkärangan alapäätä, ja hän keksi myöskin taltan
ja kompassin ja savenvalajan laatan, jolla savea muovaillaan. Sen
tähden Daidalos kadehti häntä ja heitti hänet päistikkaa alas Athenen
temppelistä. Mutta jumalatar sääli häntä ja muutti hänet peltopyyksi,
joka iäti lentelee temppelin kukkuloiden ympärillä. Ja Daidalos pakeni
Minoksen luo Kreetaan ja teki hänelle työtä monta vuotta, kunnes hän
teki teon niin häpeällisen, että taivaan aurinkokin siltä peitti
kasvonsa.

Silloin hän pakeni Minoksen vihaa, hän ja hänen poikansa, Ikaros. He
tekivät itselleen siivet höyhenistä ja kiinnittivät höyhenet toisiinsa
vahalla ja pakenivat meren yli Sisiliaa kohden. Mutta Ikaros lensi
liian lähelle aurinkoa, ja hänen siipiensä vaha suli ja hän putosi
Ikarian mereen. Mutta Daidalos tuli vahingoittumattomana Sisiliaan
ja teki siellä monta ihmeellistä tekoa. Hän teki Kokalos-kuninkaalle
vesisäiliön, josta juoksi suuri joki ja kasteli kaiken maan, ja hän
rakensi vuorelle linnan ja aarreaitan, joita eivät jättiläisetkään
olisi voineet valloittaa. Ja Selinuksessa hän kokosi sen höyryn,
joka tuprusi Aitneen [Etnan] tulisijoista ja teki siitä lämpimiä
höyrykylpyjä, joilla hän paransi kuolevaisten ihmisten kipuja. Hän
teki myöskin kultaisen mehiläispesän, johon mehiläiset kokosivat
hunajaansa, ja Egyptissä hän rakensi esipihan Hephaistoksen Memfiissä
olevaan temppeliin ja asetti sinne oman kuvapatsaansa, ja monta
muutakin ihmeellistä työtä hän siellä teki. Minokselle hän teki
kuvapatsaita, jotka puhuivat ja liikkuivat, ja Britomartiin temppelin
ja Ariadneen tanssisalin, jonka hän hakkasi kauniista valkoisesta
kivestä. Sardiniassa hän teki työtä Iolaokselle ja kävi monessa muussa
lähitienoon maassa, vaeltaen iäti paikasta toiseen taitoinensa ihmisten
vihaamana ja kiroamana.

Theseus seisahtui Minoksen eteen, ja he katsoivat toisiansa silmästä
silmään. Ja Minos käski viedä nuorukaiset ja neitoset vankeuteen ja
heittää heidät yksitellen pedolle ruoaksi, jotta Andrageoksen kuolema
kostettaisiin. Silloin Theseus huusi:

"Kuule minua, oi Minos! Salli, että minut ensimmäiseksi heitetään
pedolle. Sillä juuri sen vuoksi minä tänne tulin omasta vapaasta
tahdostani enkä arvan määräämänä."

"Ken sinä sitten olet, uljas nuorukainen?"

"Minä olen sen miehen poika, jota sinä vihaat enemmän kuin ketään muuta
ihmistä maan päällä, minä olen Ateenan kuninkaan Aigeuksen poika ja
olen tullut tänne tehdäkseni lopun tästä verotuksesta."

Minos mietti hetkisen ja katsoi lujasti Theseusta kasvoihin; ja hän
ajatteli: "Tuo nuorukainen tahtoo sovittaa omalla kuolemallaan isänsä
synnin." Viimein hän vastasi lempeästi:

"Palaa rauhassa kotiisi, poikani. Sääli olisi sinunlaistasi uljasta
nuorukaista!"

Mutta Theseus sanoi: "Minä olen vannonut, etten palaa takaisin,
ennenkuin olen nähnyt tuon hirviön kasvoista kasvoihin."

Silloin Minos vihastui ja sanoi: "Niinpä olet sen näkevä! Viekää pois
tuo houkkio!"

He veivät Theseuksen vankeuteen toisten nuorukaisten ja neitosten kera.

Mutta Minoksen tytär Ariadne näki Theseuksen ja tuli ulos valkoisesta
kivisalistaan. Hän rakastui Theseukseen tämän rohkeuden ja ylevyyden
tähden ja sanoi itsekseen: "Häpeä olisi, jos tuollainen nuorukainen
kuolisi!" Ja hän meni yöllä vankihuoneeseen ja ilmaisi Theseukselle
kaikki ajatuksensa ja sanoi:

"Pakene heti laivallesi, sillä minä olen lahjonut vartijat, jotka ovat
ovella. Pakene, sinä ja sinun ystäväsi, ja palaa rauhassa Kreikkaan! Ja
ota minut mukaasi, sillä en uskalla jäädä tänne sinun jälkeesi! Sillä
isäni tappaa minut kauhealla tavalla, jos hän saa tietää, mitä minä
olen tehnyt."

Theseus seisoi hetkisen sanatonna, sillä niin tytön kauneus häntä
hämmästytti ja hurmasi. Mutta viimein hän sanoi: "Minä en saata palata
rauhassa kotiini, ennenkuin olen nähnyt Minotauroksen ja tappanut sen
ja kostanut kaikkien nuorukaisten ja neitosten kuoleman ja tehnyt lopun
maani kauheasta kirouksesta."

"Aiotko tappaa Minotauroksen? Kuinka sitten?"

"En tiedä, enkä siitä välitäkään; mutta hirmuinen pitää sen pedon olla,
joka on minua väkevämpi."

Silloin Ariadne rakasti häntä vieläkin enemmän ja sanoi: "Mutta
kun olet tappanut pedon, niin kuinka luulet löytäväsi tien ulos
labyrintistä?"

"En tiedä, enkä siitä välitäkään; mutta kummallinenpa täytyy sen tien
olla, jota en löytäisi, ennenkuin olen syönyt pedon raadon."

Silloin Ariadne rakasti häntä vieläkin enemmän ja sanoi:

"Sinä olet liian rohkea, kaunis nuorukainen; mutta minä voin auttaa
sinua, vaikka olenkin vain heikko tyttö. Kas, tästä saat miekan, sillä
ehkä saat tuon pedon tapetuksi, ja ota tämä lankakerä, sen avulla ehkä
löydät tien ulos labyrintin sokkeloista. Lupaa minulle vain, että otat
minut mukaasi ja viet kotiisi Kreikkaan, jos onnellisesti saat työsi
suoritetuksi. Sillä isäni minut varmasti tappaa, jos hän saa tietää,
mitä minä olen tehnyt."

Theseus nauroi ja sanoi: "Mikäpä minua nyt estäisi onnistumasta!" Ja
hän pisti miekan poveensa ja kätki lankakerän käteensä ja sitten hän
vannoi valan Ariadneelle, lankesi polvilleen hänen eteensä ja suuteli
hänen käsiänsä ja jalkojansa. Ariadne itki kauan hänen tähtensä ja meni
sitten pois; ja Theseus heittäytyi levolle ja nukkui makeasti.

Kun tuli seuraavan päivän aamu, niin vartijat tulivat ja veivät
Theseuksen labyrinttiin.

Hän astui tuohon kauheaan rotkoon ja kulki kallioilla kiemurtelevia
polkuja ja läpi luolien ja holvien ja mutkikkaiden pylväskäytävien ja
yli korkeiden kivikasojen. Hän kääntyi oikealle ja vasemmalle ja kulki
eteen ja taaksepäin, kunnes hänen päänsä meni aivan sekaisin. Mutta
koko ajan hän piti kerää kädessään, sillä sisään tullessaan hän oli
kiinnittänyt langan pään kiveen ja kehitti lankaa kädestään kulkiessaan
eteenpäin. Ja lankaa riitti, kunnes hän kohtasi Minotauroksen kapeassa
solassa mustien kallioiden keskellä.

Kun hän näki pedon, niin hän pysähtyi hetkeksi, sillä hän ei ollut
koskaan nähnyt niin eriskummallista otusta. Sillä oli miehen ruumis,
mutta sen pää oli härän pää, ja sillä oli leijonan hampaat, joilla se
raateli saalistansa. Kun se näki Theseuksen, niin se mylvi ja hyökkäsi
sarvet sojossa suoraan häntä kahden.

Mutta Theseus hyppäsi ketterästi syrjään ja pedon mennessä ohi hän
viilsi miekallaan sitä polveen, ja ennenkuin se ennätti kääntyä
takaisin tuohon kapeaan solaan, niin hän rupesi ajamaan sitä takaa ja
pisteli sitä takaapäin miekallaan tavan takaa, niin että hirviö pakeni
kauheasti ulisten, sillä se ei ollut koskaan ennen haavoittunut. Ja
Theseus ajoi sitä takaa minkä ennätti pitäen lankakerää vasemmassa
kädessään.

Niin he ryntäsivät eteenpäin läpi luolien ja kaikuvien kallioholvien
ja poikki rosoisten rotkojen ja virranuomien pitkin Ida-vuoren juurta,
jota ei aurinko koskaan pääse lämmittämään, ja aina ikuisen lumen
rajoille asti he kiitivät, vainooja ja vainottu, ja kamalasti kalliot
vastasivat pedon ulvontaan.

Viimein Theseus saavutti pedon, kun se huohottaen kaatui lumelle, ja
hän tarttui sen sarviin ja väänsi sen pään taaksepäin ja työnsi terävän
miekan sen kurkun läpi.

Sitten hän kääntyi ja astua laahusti tuiki uupuneena ja voimatonna
takaisin, ja lankakerän avulla hän löysi tien ja saapui viimein tuon
kauhean luolan suulle, ja kukas muu kuin Ariadne jo häntä siellä odotti.

Theseus kuiskasi: "Se on tehty!" ja näytti veristä miekkaansa. Tyttö
pani sormen suulleen ja vei hänet vankihuoneeseen, avasi ovet ja laski
kaikki vangit vapaiksi. Mutta vartijat nukkuivat raskaasti, sillä
Ariadne oli heidät juovuttanut viinillä.

Sitten he pakenivat yhdessä rantaan ja astuivat laivaan ja nostivat
purjeen. Yö ympäröi heitä tummana, niin että he pääsivät kulkemaan
Minoksen laivojen lomitse ja saapuivat kaikki onnellisesti
Naksos-saarelle. -- Ja siellä Ariadneesta tuli Theseuksen vaimo.



IV.

Kuinka Theseus sortui ylpeytensä tähden.


Mutta tuo ihana Ariadne ei saapunut koskaan puolisonsa kanssa Ateenaan.
Toiset sanovat, että Theseus jätti hänet nukkumaan Kykladeille
Naksos-saarelle ja että viinin Jumala Dionysos löysi hänet ja otti
hänet luokseen taivaaseen, niinkuin te vielä joskus saatte nähdä vanhan
Tizianin taulusta, joka on maailman mainioimpia maalauksia. Toiset taas
sanovat, että Dionysos ajoi pois Theseuksen ja otti Ariadneen häneltä
väkivalloin. Kuinka lieneekään ollut sen asian laita, joka tapauksessa
kiireissään tai suruissaan Theseus unohti nostaa valkoisen purjeen.
Hänen isänsä, Aigeus, istui ja odotti Sunionilla päivän toisensa
jälkeen ja tuijotti vanhoilla silmillään yli meren nähdäkseen jo kaukaa
poikansa laivan. Kun hän näki mustan purjeen, eikä valkoista, niin hän
luuli Theseuksen kuolleeksi ja syöksyi suruissaan mereen ja kuoli. Sen
vuoksi sitä merta on kutsuttu Aigeianmereksi tähän päivään asti.

Nyt Theseuksesta tuli Ateenan kuningas ja hän puolusti maataan ja
hallitsi sitä hyvin.

Hän surmasi Marathonin härän, joka oli tappanut Minoksen pojan
Andrageoksen, ja hän karkoitti amatsonit, nuo Idän kuuluisat sotaiset
naiset, kun he tulivat Aasiasta ja valloittivat Hellaan ja tunkeutuivat
itse Ateenaan. Mutta Theseus pysäytti heidät ja voitti heidät ja
otti heidän kuningattarensa Hippolyteen vaimoksensa. Sitten hän meni
sotaan Lapithia ja heidän kuuluisaa kuningastansa, Peirithoosta,
vastaan. Mutta kun nuo molemmat uroot näkivät toinen toisensa, niin he
rakastivat toisiaan ja syleilivät ja heistä tuli jalot ystävät, niin
että Theseuksen ja Peirithooksen ystävyys on vieläkin sananpartena.
Theseus kokosi kaikki maan hajanaiset ja heikot pikkukaupungit valtansa
alle -- niin ateenalaiset sanovat -- ja yhdisti niiden asukkaat
yhtenäiseksi voimakkaaksi kansaksi. Ja monta muuta viisasta tekoa
hän teki, niin että hänen kansansa kunnioitti häntä vapautensa ja
lakiensa isänä vielä monta sataa vuotta sen jälkeen, kuin hän oli
kuollut. Ja kuusisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, Marathonin
kuuluisassa taistelussa, ihmiset sanovat nähneensä Theseuksen hengen
mahtavine kuparinuijineen taistelemassa joukkojen etunenässä sen maan
edestä, jota hän rakasti, maahan hyökkääviä persialaisia vastaan.
Ja kaksikymmentä vuotta Marathonin taistelun jälkeen hänen luunsa
löydettiin -- niin kerrotaan -- merentakaiselta Skyros-saarelta;
ja ne olivat suuremmat kuin kenenkään kuolevaisen miehen luut.
Ateenalaiset veivät ne kotiin riemusaatossa ja kaikki kansa tuli niitä
vastaanottamaan ja lausumaan tervetulleiksi; ja niille rakennettiin
ylevä temppeli ja se koristettiin maalauksin ja veistokuvin, ja niissä
on kuvattuna kaikki Theseuksen jalot teot ja kentaurien ja lapithien ja
amatsonien rynnäköt; ja sen rauniot ovat vieläkin pystyssä.

Mutta kuinka Theseuksen luut löydettiin Skyros-saarelta? Minkä tähden
hän ei kuollut rauhassa Ateenassa ja nukkunut isiensä vieressä? Sen
tähden, että menestyksensä jälkeen hän kävi ylpeäksi ja rikkoi Jumalan
ja ihmisten lakeja vastaan. Hän teki erään teon, pahimman kaikista,
joka hänet vei murheella hautaan. Hän meni Manalaan ystävänsä, ylpeän
Peirithooksen kanssa ryöstämään Persefonesta, Manalan kuningatarta.
Mutta Peirithoos sai surkeasti surmansa tuolla pimeässä, maanalaisessa
tulen valtakunnassa. Ja Theseus kahlehdittiin kallioon ikuista tuskaa
kärsimään. Siellä hän istui vuosikausia, kunnes mahtava Herakles tuli
Manalaan hakemaan kolmipäistä koiraa, joka vahtii Plutonin portilla.
Herakles vapautti hänet kahleistaan ja toi hänet maan päälle vielä
kerran päivänvaloa näkemään.

Mutta kun hän tuli takaisin, niin hänen kansansa oli unohtanut hänet ja
Kastor ja Polydeukes, ihmeellisen Joutsenen pojat, olivat hyökänneet
maahan ja vieneet hänen äitinsä, Aithran, orjattareksi, siten
kostaakseen kärsimänsä kauhean vääryyden.

Ateenalaisten ihana maa hävitettiin, ja toinen kuningas hallitsi
sitä ja karkoitti häpeällisesti Theseuksen. Theseus pakeni meren
poikki Skyros-saarelle ja eli siellä surullisena ja murheellisena
Lykomedes-kuninkaan linnassa, kunnes Lykomedes hänet kavalasti surmasi,
ja hän pääsi lepoon kaikista vaivoistansa.

Niin on vieläkin, lapsukaiseni, ja niin on oleva maailman loppuun asti.
Niinkuin noille muinoisille kreikkalaisille, niin meillekin kaiken
voiman ja väkevyyden antaa Jumala. Mutta jos ihmiset käyvät ylpeiksi
ja omavaltaisiksi ja käyttävät väärin Jumalan kauniita lahjoja, niin
Hän antaa heidän kulkea omia teitään ja sortua surkeasti, jotta
kunnia olisi Hänen yksin. Jumala auttaa meitä kaikkia ja antaa meille
viisautta ja rohkeutta jaloihin tekoihin. Mutta Jumala ottaa meistä
ylpeyden, kun olemme niitä tehneet, jottemme sortuisi ja tulisi häpeään.

Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uroita - Kreikkalaisia sankaritaruja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.