Title: Villipeto
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Villipeto" ***


VILLIPETO

Kirj.

Jack London


Suomentanut Maunu Korpela



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Suomi,
1920.



I.


Sam Stubener luki huolettomasti ja nopeasti päivän postin.
Ammattinyrkkeilijöiden impressariona hän oli tottunut kaikenkarvaisiin
kirjeisiin. Jokaisella vedonlyöjällä ja vedonlyöjän ystävällä oli
uudistuksia ja parannuksia ehdotettavanaan. Hän tiesi, että hänen
postinsa aina sisälsi yllätyksiä, uhkauksia hänen henkeään vastaan sekä
lievempiä vahingoittamisyrityksiä m.m. kaniininjalkafetishien tai onnea
tuottavien hevosenkenkäostotarjousten muodossa, taikka koetettiin häntä
saada ostamaan jotain arvotonta roskaa neljännesmiljoonan hinnasta. Sen
jälkeen kuin hän eräänä päivänä oli saanut vastaanottaa lynkatun
neekerin nahasta tehdyn partaveitsihiasimen sekä Kuolon laaksosta
löydetyn valkoihoisen kuivatetun sormen, oli hän vakuutettu siitä,
ettei postinkuljettaja enää koskaan kykenisi tuomaan hänelle mitään,
joka hämmästyttäisi häntä. Mutta tänä päivänä aukaisi hän erään
kirjeen, jonka hän luki kaksi kertaa, pani sen sitte taskuunsa
ottaakseen sen kohta jälleen kolmatta kertaa luettavakseen. Se oli
leimattu jossakin Siskioyn kreivikunnassa ja kuului seuraavasti:

    "Rakas Sam!

    Ette tunne minua muutoin kuin par renommé. Te tulitte minun
    aikani jälkeen, ja minä olen jo kauan pysynyt poissa leikistä.
    Mutta voitte uskoa, etten ole nukkunut. Olen seurannut peliä
    koko ajan ja teitä aina siitä asti, kuin Kol Aufman löi teidät
    laudalta, viimeiseen Nat Belsonilta saamanne kuritukseen asti,
    ja tiedän, että olette impressarioista pontevin.

    Minulla on teille muuan ehdotus. Hallussani on suurenmoisin
    vasta-alkaja, mitä milloinkaan on ollut olemassa. Tämä ei ole
    valhetta. Se on arvokas totuus. Mitä ajattelette miehestä,
    joka painaa kaksisataakaksikymmentä naulaa ja kykenee antamaan
    kaksinkertaisesti niin voimakkaita iskuja kuin minun kaikkein
    parhaimpani? Sellainen on poikani, Pat Glendon, jolla nimellä hän
    tulee esiintymään. Olen suunnitellut kaiken. Teette parhaiten
    tulemalla ensimäisellä junalla tänne.

    Olen kasvattanut hänet ja treenannut häntä. Mitä milloinkaan
    olen tiennyt, olen päntännyt hänen päähänsä. Mahdollisesti
    ette usko minua, mutta hän osaa vielä enemmänkin. Hän on
    syntynyt nyrkkeilijäksi. Hän on ihmeellinen ajan ja välimatkan
    arvostelija. Hän huomaa kaiken sekunnilleen ja tuumalleen
    ollenkaan tarvitsematta erikoisesti ajatella sitä. Hänen
    kuuden tuuman iskunsa on varmempi unilääke kuin useimpien
    nyrkkeilykuuluisuuksien voimaiskut.

    Puhutaan paljon valkoisen rodun toivosta. Hän on juuri se. Tulkaa
    katsomaan häntä. Silloin kuin treenasitte Jeffriesiä, olitte
    hullaantunut metsästämään. Tulkaa tänne, niin olen tarjoava
    teille tilaisuuden ensiluokkaiseen metsästykseen ja kalastukseen,
    jonka veroista ei ole muualla. Annan Pat juniorin tehdä teille
    seuraa. Itse en jaksa. Sen tähden juuri lähetinkin teille kutsun.
    Aioin itse ruveta hänen impressariokseen. Mutta se ei käy päinsä.
    Olen väsynyt ja voin tulla poiskutsutuksi koska hyvänsä. Lähtekää
    te siis matkaan. Tahdon, että otatte hänet huostaanne. Siitä
    tulee kaunis omaisuus teille molemmille, mutta tahdon laatia
    sopimuksen.

    Kunnioittaen

                                             Pat Glendon."

Stubener sai päänvaivaa. Ensi silmäykseltä näytti kirje pilanteolta --
nyrkkeilijät olivat tunnettuja ilveilijöitä --, ja hän koetti etsiä
Corbettin hienoa ivaa tai Fizsimmonin hyväntahtoista pilkkaa edessään
olevasta töherryksestä. Mutta jos se olisi totta tuo kirje, niin tiesi
hän sen olevan todella arvokkaan. Pat Glendon oli ollut paljon ennen
häntä. Hän oli pikku poikana nähnyt Patin nyrkkeilemässä Jack Dempseyn
hyväksi järjestetyissä hyväntekeväisyysesityksissä. Jo silloin oli
häntä sanottu "ukko" Patiksi ja oli hän silloin jo vuosikausia ollut
syrjässä. Hän oli ennen Sullivania työskennellyt vanhojen Lontoon
nyrkkeilysääntöjen mukaan, mutta viimeiset kilpailunsa oli hän
suorittanut Markis-Queensbury-sääntöjen mukaan.

Mikä lavayleisö ei olisi tuntenut Pat Glendonia? Vaikka ainoastaan
harvat elossa olevat olivat nähneet hänet hänen loistoaikanaan, eikä
enää ollut monta, jotka olisivat nähneet hänet ollenkaan. Mutta
hän oli piirtänyt nimensä nyrkkeilyn historiaan, eikä mistään
urheilukalenterista puuttunut hänen nimeänsä. Hänen maineensa oli
kuuluisa. Ei ketään ollut kunnioitettu enempää kuin häntä, mutta
koskaan häntä ei sentään ollut kunnioitettu mestaruudella. Hänellä oli
ollut huono onni, ja oli häntä sanottukin huono-onniseksi
nyrkkeilijäksi.

Neljä eri kertaa oli hän ollut vähällä päästä raskaan sarjan mestariksi
ja joka kerran olisi hän ansainnut sen. Kuten eräänkin kerran
treenauslaivalla San Francisco lahdella, jolloin häneltä katkesi
kyynärluu, juuri kun hänellä oli mestaruus melkein hallussaan, tai
Themsin saarella, kun hän samalla tavoin katkaisi jalkansa ollessaan
juuri voittamaisillaan; Texasissa oli ollut myös muuan onnettomuuden
päivä, kun poliisi oli keskeyttänyt kilpailut juuri siinä
silmänräpäyksessä, kuin hän olisi saanut vastustajansa antautumaan. Ja
vihdoin eräissä kilpailuissa Työväenopiston juhlatalossa San
Franciscossa oli muuan ensiluokkainen kelmi palkintotuomarina
vehkeillyt häntä vastaan kilpailun alusta alkaen erään vedonlyöjän
lahjoamana. Pat Glendon oli kuitenkin suoriutunut hyvin siitä
kilpailusta siihen asti, kunnes hän nujersi vastustajansa suoralla
iskulla leukoihin ja vasemman käden iskulla sydänalaan, jolloin
palkintotuomari erotti hänet kilpailusta muka luvattomien temppujen
tähden. Joka ainoa silminnäkijä ja urheiluntuntija, niin, koko
urheilumaailma tiesi, ettei Pat Glendon ollut tehnyt mitään, mikä ei
olisi ollut sallittua. Mutta samoin kuin kaikki nyrkkeilijät, niin oli
Pat Glendonkin sitoutunut noudattamaan palkintotuomarien määräyksiä.
Hän alistui sanoen vain, että se sopi yhteen hänen tavallisen
huono-onnisuutensa kanssa.

Sellainen oli Pat Glendon. Mikä enimmin tuotti päänvaivaa Stubenerille
oli se, oliko Pat kirjottanut kirjeen vai eikö. Hän otti kirjeen
mukaansa lähtiessään kaupungille. Mitä Pat Glendonista oli tullut? Sen
kysymyksen hän teki kaikille vastaantuleville urheilijatuttavilleen. Ei
kukaan tuntunut sitä tietävän. Toiset ajattelivat, että hän jo kai oli
kuollut, mutta kukaan ei voinut sitä varmuudella sanoa. Erään
aamulehden urheiluosaston toimittaja katsoi matrikkelistaan, ettei Pat
Glendon vielä ollut merkitty kuolleitten joukkoon. Tim Donovan opasti
hänet oikealle tielle.

"Hän ei varmaankaan ole kuollut", sanoi Donovan. "Kuinka se voisi olla
mahdollista? Hänenlaisensa mies, joka ei koskaan juopotellut tai muuten
elänyt huonosti? Hän ansaitsi rahaa, ja sen parempi, hän säästi
rahaa ja sijotti sitä taitavasti. Eikö hänellä ollutkin kaksi
nyrkkeilysalonkia yhteen aikaan? Ja eikö hän ansainnut suuria
rahasummia myydessään ne? Kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin viimeisen
kerran näin hänet -- kun hän oli myönyt ne. Siitä on noin kaksikymmentä
vuotta tai enemmän. Hänen vaimonsa oli juuri kuollut. Tapasin hänet
matkalla asemalle. 'Minne matka?' kysyin minä. 'Metsään', vastasi hän.
'Minä olen lopettanut. Hyvästi, Tim, poikani.' Enkä siitä päivästä
lähtien ole häntä nähnyt. Luonnollisestikaan hän ei ole kuollut."

"Kun hänen vaimonsa kuoli, kuten sanoitte -- oliko hänellä yhtään
lasta?" kysyi Stubener.

"Kyllä. Hän kantoi juuri käsivarsillaan pientä palleroista."

"Oliko se poika?"

"Mistä minä voin sen tietää?"

Silloin teki Sam Stubener päätöksensä ja samana iltana istui hän
junassa matkalla pohjoisen Californian aavikoille.



II.


Stubener astui junasta varhain aamulla Deer Lickissä ja hän sai
kuljeksia joutilaana tunnin ajan, ennen kuin seudun ainoa kahvila
aukaisi ovensa. Ei, kahvilanomistaja ei tiennyt mitään Pat Glendonista
eikä ollut koskaan kuullut hänestä puhuttavan, joten jos Glendon tässä
osassa maata asuisi, täytyisi hänen asuntonsa olla jossain syrjäisessä
kolkassa. Ei myöskään kahvilassa oleva ainoa vieras ollut koskaan
kuullut mainittavan Pat Glendonista mitään. Hotellissa vallitsi sama
tietämättömyys, eikä Stubener päässyt jäljille, ennen kuin kauppias ja
postimestari aukaisivat ovensa. Niin, Pat Glendon asui kaukana
ihmisistä. Oli astuttava postivaunuihin ja ajettava Alpineen, joka oli
neljänkymmenen penikulman päässä sijaitseva leiripaikka. Alpineesta voi
matkustaa ratsain Antilooppilaakson kautta vuorien yli Bear Creekiin.
Pat Glendon asui jossain siellä. Alpineessa ihmiset kyllä tietäisivät.
Kyllä, oli olemassa nuorempi Pat. Kauppias oli nähnyt hänet. Tämä oli
käynyt Deer Lickissä pari vuotta sitte. Ukko Patia ei ollut näkynyt
viiteen vuoteen. Hän osti tavaransa aina tukuttain maksaen aina
shekillä ja hän oli valkotukkainen, sukkela mies. Siinä kaikki, mitä
kauppias tiesi, mutta Alpineessa kyllä osattaisiin antaa lisätietoja.

Stubenerin mieli kirkastui. Oli siis epäilemättä olemassa sekä Pat
Glendon junior että senior. Yön vietti impressario Alpineessa ja
aikaisin seuraavana aamuna ratsasti hän intiaaniponylla
Antilooppilaaksoon. Hän ratsasti yli vuorien Bear Creekiin. Hän
ratsasti koko päivän villeimmässä seudussa, mitä hän koskaan oli
nähnyt, ja auringon laskiessa kääntyi hän Pintolaaksoon pitkin niin
jyrkkää ja kapeata polkua, että hän useamman kerran oli pakotettu
astumaan maahan kävelemään.

Kello oli yksitoista, kun hän astui alas hevosen seljästä erään
paalumajan edustalla ja kuuli tervehdykseksi kaksi hirvikoiran
haukahdusta. Sitte aukaisi Pat Glendon oven, syleili häntä ja veti
hänet sisään.

"Tiesin, että tulisitte, Sam, poikani", sanoi Pat liikatessaan ympäri,
tehden tulen, keittäen kahvia ja paistaen karhunpaistia. "Poika ei ole
kotona tänä iltana. Särpimemme alkoi loppua, ja hän lähti
auringonlaskun aikana etsimään hirveä. Mutta minä en puhu mitään.
Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet. Hän on kyllä kotona aikaisin
huomisaamuna, ja siiloin voitte koettaa häntä. Tuolla ovat hänen
nyrkkeilyhansikkaansa. Mutta odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet."

"Mitä minuun tulee, niin olen minä lopussa. Kahdeksankymmenenyhden
tammikuussa, somaa kyllä entiselle nyrkkeilijälle. Mutta minä en ole
koskaan laiminlyönyt terveydenhoitoani, Sam, valvonut tai elänyt
huonosti. Minulla oli tulimaisen hyvä ruumis ja hoidin sitä
niin hyvin kuin osasin, mikä kyllä näkyy päältäni, jos katselette
tarkemmin. Olen opettanut poikani samanlaiseksi. Mitä sanotte
kaksikymmentäkaksivuotiaasta nuorukaisesta, joka ei koskaan ole juonut
lasillistakaan väkijuomia eikä polttanut tupakkaa? Sellainen on hän.
Hän on jättiläinen ja on elänyt luonnollisesti koko ikänsä.
Odottakaapa, kun hän ottaa teidät mukaansa hirvijahtiin. Teidän tulee
olemaan vaikea seurata häntä, vaikka hän kantaakin kaikki ampumatarpeet
ja päällisen päätteeksi suuren hirven. Hän on ulkoilmaihminen. Ei
koskaan hän ole nukkunut katon alla, ei kesällä eikä talvella. Paljas
taivas kuuluu hänelle, niin olen häntä opettanut. Ainoa, mikä minua
huolestuttaa, on se, kuinka hän suhtautuu sisällä nukkumiseen ja
tupakansavuun nyrkkeilylavalla. Tuo katku on sietämätöntä, kun
nyrkkeillään innokkaasti ja ahmitaan ilmaa. Mutta riittäköön jo, Sam,
poikani. Olette väsynyt ja teidän olisi pitänyt päästä nukkumaan jo
aikoja sitte. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet, tämä saa jo
riittää. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet."

Mutta ukko Pat sairasti vanhuuden puhelemistautia, ja kesti kauan,
ennen kuin hän salli Stubenerin nukahtaa.

"Hän kykenee juoksemaan kilpaa hirven kanssa, tuo poika", jatkoi hän
taas. "Metsästyselämä on kaikkein parasta keuhkojen treenausta. Muuten
hän ei tiedä paljoa, vaikka hän onkin lukenut muutamia kirjoja silloin
tällöin ja runoutta sekä muuta semmoista. Hän on vain oikea,
väärentämätön luonnonihminen, minkä kyllä heti tulette huomaamaan, kun
saatte nähdä hänet. Hänessä on vanhaa irlantilaista verta. Joskus
kuljeksii hän ympäri haaveellisen näköisenä, niin että luulisi hänen
uskovan keijukaisiin tai sen sellaisiin. Hän on luontoa rakastava ja
pelkää kaupunkeja. Hän on lukenut niistä, mutta suurin, missä hän
koskaan on ollut, on Deer Lick. Hän ei pitänyt väentungoksista, ja
hänen mielestään ihmisten pitäisi olla harvemmassa. Tämä tapahtui kaksi
vuotta sitte -- ensimäinen ja viimeinen kerta, kuin hän on nähnyt
lokomotiivin ja junan.

"Joskus ajattelen, että olen menetellyt ehkä väärin antaessani hänen
kasvaa tuollaiseksi luonnonihmiseksi. Mutta siitä hän on saanut hyvät
keuhkot ja villihärän voimat. Ei kukaan, joka on kasvanut kaupungissa,
voi kilpailla hänen kanssaan menestyksellä. Voisin kyllä myöntää, että
Jeffries parhaimmillansa oli ehkä hiukan ollut vastuksena pojalle,
mutta vain hiukan. Poika olisi suoriutunut hänestä helposti. Ja
kuitenkaan ei hän näytä sellaiselta. Se on kaikkein ihmeellisintä. Hän
on vain hyvin kasvanut nuorukainen, mutta hänen lihaksiensa laatu onkin
erikoista. Mutta odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet, sanon vain sen.

"Poika on niin suuresti ihastunut runoihin ja runollisiin maisemiin,
sellaisiin, kuten pieni mänty ja sen takana kuu, tuulinen auringonlasku
tai aamuaurinko nähtynä korkealta vuorenhuipulta. Ja häntä haluttaisi
nähdä tauluja ja piirustuksia. Hän on innostunut lausumaan kirjasta
'Piru eli yön henki', jonka hän sai punatukkaiselta opettajattarelta.
Mutta se riippuu vain siitä, että hän on vielä niin nuori. Hän tulee
antautumaan koko ruumiiltaan ja sielultaan nyrkkeilyyn, kun vain saatte
hänet alottamaan ja tottumaan asumiseen kaupungissa.

"Hyvä asia on ainakin se, että hän on arka naisia kohtaan. He eivät
tule häiritsemään hänen rauhaansa moneen vuoteen. Hän ei ollenkaan
ymmärrä noita olentoja ja muuten on hän nähnytkin niitä hiton harvoja.
Se oli tuo opettajatar kaukaa Samson's Flatista, joka sai hänen
päähänsä mainitsemani runohulluuden. Hän oli aivan hullaantunut
poikaan, vaikka Patilla ei ollut aavistustakaan siitä. Hän oli
kuumaverinen tyttö -- hän ei ollut kotoisin täältä vuoristoseudulta,
vaan alhaalta tasangolta -- ja lopulta joutui hän aivan pois
suunniltaan ja riippui kiinni pojassa aivan sietämättömästi. Ja mitä
luulette pojan tehneen, kun hän vihdoin ymmärsi? Hän tuli araksi kuin
jänis. Hän otti vilttejä ja ampumatarpeita mukaansa ja pakeni metsään.
En nähnyt varjoakaan hänestä kokonaiseen kuukauteen, ja sitte hiipi hän
sisälle, kun oli pimeätä, sekä oli poissa taas aamulla. Eikä hän
tahtonut edes aukaista opettajattaren kirjeitä. 'Polta ne', hän sanoi.
Ja minä poltin. Kaksi kertaa tuli opettajatar ratsastaen
intiaaniponylla koko matkan Samson's Flatista, ja minun tuli oikein
sääli tyttö raukkaa. Hän oikein ikävöi poikaa. Mutta kolmen kuukauden
kuluttua lähti hän pois koulusta ja matkusti takaisin omalle
kotiseudulleen, ja silloin tuli poika takaisin kotiin paalumajaan.

"Naiset ovat olleet monen kelpo nyrkkeilijän kirous, mutta sellaiseksi
ne eivät voi tulla hänelle. Hän punastuu kuin tyttö, jos joku
naisihminen katsoo häneen useamman kerran tai liian pitkään ensi
kerralla. Ja kaikki he katsovat häneen. Mutta kun hän nyrkkeilee, kun
hän nyrkkeilee! Herra jumala, hänestä hehkuu vanhaa, villiä
irlantilaista tulta, joka antaa vauhtia hänen nyrkeilleen. Ei hän
kuitenkaan mene liian pitkälle. Sen saatte uskoa. Parhaimpana aikanani
en koskaan ollut niin kylmäverinen kuin hän on. Epäilen, että
tulisuuteni aiheuttikin onnettomuuteni. Mutta hän on jäävuori. Hän on
kuuma ja kylmä samalla kertaa, jäällä ympäröity sähköjohto."

Stubener torkkui, mutta vanhan miehen puhelu piti hänet valveilla. Hän
kuunteli unisena.

"Olen todellakin tehnyt hänestä oikean miehen! Olen tehnyt hänestä
lujakätisen, suorajalkaisen ja teräväsilmäisen miehen. Tunnen
nyrkkeilyn kuin viisi sormeani ja olen seurannut nykyaikaisia
muutoksia. Hän tuntee kaikki tyylit ja voimia säästävät metoodit. Hän
ei koskaan siirry kahta tuumaa, kun puolitoista riittää. Ja kun hän
tahtoo, voi hän tehdä oikean kengurun hyppäyksen. Taistelu lyhyeltä
välimatkalta? Odottakaa, kunnes saatte nähdä. Parempaa kuin hänen
otteluansa pitkältä välimatkalta ette voi ajatella. Hän olisi varmasti
kyennyt lyömään Peter Jacksonin ja Corbetin heidän ollessaan
parhaimmillaan. Olen opettanut hänelle kaiken, sen sanon, viimeistä
temppua myöten, ja hän on itse opetellut lukemattomia lisää. Hän on
oikea nyrkkeilijänero. Hän on harjotellut monen vuoristolaisen kanssa.
Olen opettanut hänelle näppäryyttä, ja nuo vuoristolaiset ovat
lisänneet hänen voimiansa. He eivät ole mitään hentoja miehiä, vaan
suuria karhuja. He kykenevät kyllä tarttumaan kiinni ja antamaan
pyörryttäviä iskuja. Ja kuitenkin leikittelee hän heidän kanssaan.
Kuuletteko, mitä sanon? Hän leikittelee heidän kanssaan, aivan kuin te
taikka minä leikittelisimme koiranpentujen kanssa."

Stubener heräsi taas torkuksistansa ja kuuli ukon murisevan:

"Se juuri on lystikästä, ettei hän ota nyrkkeilyä toden kannalta. Se
tuntuu hänestä niin helpolta, että hän pitää sitä leikkinä. Mutta
odottakaa, kun hän tapaa jonkun, joka on ripeä tempuissaan. Sanon vain,
odottakaa. Silloin saatte nähdä, kuinka hän antaa voimansa purkautua ja
kuinka hän nujertaa vastustajansa kaikkien tieteen sääntöjen mukaan,
ettekä koskaan ole nähnyt mitään niin kaunista."

Päivän sarastaessa vuorten takaa herätti ukko Pat Stubenerin.

"Nyt tulee hän tuolta pitkin tietä", kuiskasi hän innostaan käheällä
äänellä. "Ylös nyt ja katsokaa suurinta nyrkkeilijää, minkä
nyrkkeilylava milloinkaan on nähnyt tai tulee näkemään tuhanteen
vuoteen."

Impressario katsoi ulos avonaisesta ovesta, hieroi unen väsyneistä
silmistään ja näki nuoren jättiläisen saapuvan pihalle. Toisessa
kädessään tällä oli pyssy ja hartioillaan kantoi hän suurta hirveä,
mutta tämä kuorma ei näyttänyt rasittavan häntä vähääkään. Hän oli
keveästi puettu avokaulaiseen villapaitaan ja sinisiin housuihin.
Mitään takkia hänellä ei ollut ja jalassa oli hänellä mokkasiinit
tavallisten kenkien sijasta. Stubener huomasi, että hän astui keveästi
ja notkeasti kuin kissa huolimatta kahdensadankahdenkymmenen naulan
painostaan ja suuresta taakastaan. Impressarioon teki heti ensi silmäys
valtavan vaikutuksen. Nuorukainen näytti todellakin pelottavalta, ja
Stubener huomasi hänessä heti jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Hän
oli uutta tyyppiä, aivan erilainen kuin muut nyrkkeilijät. Hän oli
oikea aavikon lapsi ja vaikutti enemmän joltain vanhan kansan
satuolennolta kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan nuorukaiselta.

Stubener huomasi heti, ettei nuori Pat ollut ollenkaan puhelias. Isän
esiteltyä hänet ojensi hän vieraalle kätensä, mutta ei puhunut
sanaakaan, vaan vetäytyi ääneti syrjään tekemään tulta ja laittamaan
kuntoon aamiaista. Isän suoriin kysymyksiin hän vastasi yksivakaisesti,
esimerkiksi, kun häneltä kysyttiin, mistä hän oli saavuttanut hirven.

"South Park", kuului hänen vastauksensa.

"Yksitoista penikulmaa vuorien tuolta puolen", selitti ukko ylpeästi
Stubenerille, "tuolla matkalla voi jo hengästyä."

Aamiaiseen kuului mustaa kahvia, hapanta leipää ja tulella paistettua
karhunlihaa. Nuori mies söi runsaan aterian, ja Stubener arvasi, että
molemmat Glendonit olivat tottuneet syömään melkein paljasta lihaa.
Vanha Pat piti keskustelua yllä yksin, mutta vasta aterian loputtua
antautui hän puhumaan sydäntä lähinnä olevasta aineesta.

"Pat, poikani", hän alkoi, "sinähän tiedät, kuka tämä herra on?"

Nuori Pat nyökkäsi luoden pikaisen silmäyksen impressarioon.

"No niin, hän tahtoo ottaa sinut mukaansa San Franciscoon."

"Jään mieluummin tänne, isä", kuului vastaus.

Stubener tunsi itsensä hiukan pettyneeksi. Ehkä olikin hän loppujen
lopuksi tehnyt turhan matkan. Tämä ei ollutkaan mikään nyrkkeilijä,
joka innokkaasti olisi odottanut tilaisuutta päästä esiintymään. Hänen
suunnaton ruumiinsa ei merkitsisi mitään. Siinä ei ollut mitään uutta.
Sellaiset suuret miehet tulivat tavallisesti liian lihaviksi.

Mutta ukko Patin kelttiläinen viha lehahti tuleen, ja hänen äänensä sai
käskevän sävyn.

"Sinä lähdet kaupunkiin nyrkkeilemään, poika. Sitä varten olen sinua
treenannut, ja sen tulet tekemään."

"All right", kuului odottamaton vastaus, joka tuli tyytyväisenä
mörähdyksenä leveästä rinnasta.

"Ja nyrkkeilemään sekä voittamaan itse paholaisen", lisäsi ukko.

Stubener tunsi itsensä taas pettyneeksi, kun hän ei nuorukaisen
silmistä huomannut mitään hehkua tämän vastatessa:

"All right. Koska me lähdemme?"

"Oo, Sam tahtoo metsästää ja kalastaa hiukan ensin sekä myös koetella
nyrkkeilyhansikkailla vähän sinua." Hän katsoi Samiin, joka nyökkäsi.
"Voit riisuutua ja näyttää, mihin kelpaat."

Tunnin perästä tämän jälkeen aukenivat Sam Stubenerin silmät. Itse
entisenä nyrkkeilijänä vieläpä raskaan sarjaan kuuluneena, oli hän
vielä vankka mies, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt tämän veroista
vartaloa.

"Katsokaa, kuinka pehmeä hän on", kehui vanha Pat. "Tämä on
väärentämätöntä tavaraa. Katsokaa hartioita ja keuhkoja. Kaikki
muodostavat ne suuren täydellisyyden. Ei veripisaraa eikä lihastakaan
ole huonoa. Näette edessänne, Sam, miehen, jollaista vielä kukaan ei
ole katsellut. Hän ei ole mikään painonnostaja tai sirkusatleetti.
Katsokaa, kuinka somasti hänen lihaksensa kaartuvat. Odottakaapa, kun
saatte nähdä ne työssään, kun hän iskee. Tällä hetkellä hän kykenee
nyrkkeilemään neljäkymmentä tai sata erää. Alkakaa. Aika!"

He nyrkkeilivät kolmen minutin eriä yhden minutin väliajoilla, ja Sam
Stubener huomasi heti erehtyneensä. Ottelu ei ollut mitään liian
kiihkeätä eikä hätäilevää, vaan olivat iskut tyyneitä ja hyväntahtoista
leikkiä nyrkkeilyhansikkailla ja oli niissä pontevuutta ja lujuutta,
jollaisia ainoastaan tottuneitten nyrkkeilijöitten iskut ovat.

"Kas niin, hiljaa, hiljaa", varotti ukko Pat. "Sam ei ole enää sama,
kuin hän oli ennen."

Tämä yllytti Samia, kuten tarkotus olikin, ja hän teki kuuluisan
erikoislyöntinsä -- valeiskutakerruksen sekä iskun sydänalaan. Mutta
vaikka hän sen suorittikin salaman nopeudella, huomasi Pat sen. Tosin
se osui, mutta hänen ruumiinsa luisui syrjään. Seuraavalla
kerralla hän ei väistynyt. Kun temppu alkoi, käänsi hän lanteensa
vastaanottaakseen iskun. Ainoastaan muutaman tuuman liike, mutta se
teki tyhjäksi lyönnin. Eikä Stubenerin hansikas koskaan päässyt tätä
lannetta pitemmälle.

Stubener oli aikoinaan taistellut suuruuksien kanssa ja selviytynyt
otteluista hyvin. Mutta tässä ei ollut mitään mahdollisuutta. Nuori Pat
leikitteli hänen kanssaan, piteli häntä kuin lasta lukiten hänen
kätensä, ja puolustautui kuin tottunut mestarinyrkkeilijä. Puolet aikaa
tuntui Pat kuluttavan maisemien katselemiseen ikkunasta kaihoisin
katsein. Mutta juuri siinä pettyi Stubener. Hän luuli sitä
taistelutempuksi, jonka vanha Pat oli opettanut, ja koetti tehdä
kyynärvarsi-iskun, mutta sai silmänräpäyksessä kätensä lukituksi ja
korvapuusteja molemmille poskilleen vaivanpalkaksi.

"Tämä on vaistomaista taitoa", sanoi ukko juhlivana. "Se ei ole päähän
päntättyä oppia, sen voitte uskoa. Hän on taikuri. Hän aavistaa iskun
etukäteen näkemättä sitä, tietää kuinka ja koska se on torjuttava sekä
tuntee sen nopeuden, suunnan ja tarkkuuden. Ja se on jotain, jota en
koskaan ole hänelle opettanut. Se on luonnonlahja, veressä olevaa."

Eräässä takertumisessa kosketti Stubener nuoren Patin suuta
hansikkaallaan, ja hänen iskunsa tuntui ärtyneeltä. Hetken kuluttua,
seuraavan takertumistempun aikana sai Sam Patin hansikkaasta iskun
omalle suulleen. Lyönti ei ollut ollenkaan väkivaltainen, vaan pikemmin
voimakas puristus, joka pakotti hänen päänsä taaksepäin, niin että
kaulanivelet natisivat, ja hetken hän luuli taittaneensa niskansa. Hän
laski kätensä riippumaan rennosti merkiksi siitä, että ottelu oli
loppu, tunsi olonsa heti paremmaksi ja sai takaisin tasapainonsa.

"Hän... hän kelpaa", läähätti Stubener ja hänen silmistään kuvastui
ihmettelyä, minkä hän tavallisesti aina ennen oli osannut salata.

Vanhan Patin silmät olivat kirkkaat ja kosteat ilosta ja ylpeydestä.

"Mitä luulette tapahtuvan, kun joku lavan pahoistahengistä yrittää
käyttää luvattomia temppuja häntä vastaan?"

"Hän tulee luonnollisesti lyömään vastustajansa silloin kuoliaaksi",
sanoi Stubener.

"Ei, siihen hän on liian kylmäverinen. Mutta kyllä hän tulee antamaan
miehelle muistomerkin epärehellisyydestä."

"Laatikaamme sopimus", sanoi impressario.

"Odottakaa, kunnes opitte tuntemaan koko hänen arvonsa!" vastasi vanha
Pat. "Minä aion ehdottaa ankarat ehdot. Menkää pojan mukana
metsästämään hirviä ja tehkää tuttavuutta hänen keuhkojensa ja hänen
jalkojensa kanssa. Sitte vasta teemme sopimukset, ihanat sopimukset."

Stubener viipyi tällä metsästysretkellä kaksi päivää ja hän oppi
enemmän, kuin vanha Pat oli luvannut hänelle, ja palasi takaisin hyvin
väsyneenä. Nuorukaisen yksinkertaisuus vaikutti yllättävästi
impressarioon. Mutta kuinka viaton Pat olikin tietäen ainoastaan sen,
mitä itse oli kuullut ja nähnyt yksinäisessä vuoristoelämässään, oli
hän kuitenkin osottautunut omaavansa luonteenomaisen viisauden ja
järkevyyden. Erästä nuoren miehen ominaisuutta Sam ei ollenkaan
ymmärtänyt, nimittäin tämän yliluonnollista tyyneyttä. Pat ei ärtynyt
tai hermostunut koskaan. Hän ei kironnut koskaan, ei edes koruttomasti
ja epämiehekkäästi, millä tavoin mammanpojat kiroavat.

"Kiroisin kyllä, jos minua haluttaisi", selitti hän, kun hänen
seuralaisensa koetti yllyttää häntä siihen. "Mutta otaksun, ettei minun
koskaan tarvitse sitä tehdä. Mutta jos minun täytyy, niin silloin kyllä
osaan kirota."

Vanha Pat, joka ei koskaan taipunut päätöksestään, jätti hyvästit
kotona paalumajassa.

"Ei tule kestämään kauaa, Pat, poikani, ennen kuin saan lukea
sanomalehdistä sinusta. Tulisin mielelläni mukaasi, mutta pelkään, että
tämä vuoristoseutu on oikea paikkani viimeiseen hetkeeni saakka."

Sitte vei vanhus impressarion syrjään ja keskusteli hänen kanssaan
tylyllä äänellä:

"Muistakaa, mitä olen teille sanonut monta kertaa. Poikani on puhdas ja
kunniallinen. Hänellä ei ole aavistustakaan urheilun varjopuolista.
Kaiken sellaisen olen jättänyt kertomatta. Hän ei tiedä, mitä on
vääryys. Hän tuntee vain nyrkkeilyn urhoollisen, romanttisen ja
kunniallisen puolen, ja olen kertonut hänelle joukottain kertomuksia
vanhoista ammattinyrkkeilijöistä, vaikka jumala tietäköön, ettei hän
niistä erikoisesti innostunut. Voitteko ajatella, leikkasin
sanomalehdistä pois urheiluosaston, jotta hän ei näkisi niitä, -- hän
luuli, että tarvitsin ne leikkelealbumiini. Hän ei koskaan ole kuullut
puhuttavan, että joku nyrkkeilijä olisi keskeyttänyt kilpailun tai
tehnyt sen muuten mitättömäksi. Älkää siis saattako häntä tekemisiin
epärehellisyyden kanssa. Säästäkää häntä siitä epämiellyttävyydestä.
Sen tähden juuri tein tuon pykälän sopimuksen lakkaamisesta. Pieninkin
vääryys rikkoo sen. Ei mitään vetorahojen epärehellistä jakamista, ei
mitään salaisia sopimuksia filmiherrojen kanssa. Tulette ansaitsemaan
suuria summia molemmat. Mutta pelatkaa rehellistä peliä, muuten tulette
menettämään. Oletteko ymmärtänyt?"

"Ja mitä teetkin, niin ole varuillasi naisten suhteen", kuului vanhan
Patin viimeinen varotus, kun nuori Pat jo istui hevosen seljässä ja
tottelevaisena kuunteli. "Naiset ovat kuolema ja helvetti, muista se.
Mutta kun tapaat oikean, niin pidä kiinni hänestä. Hän on enemmän
arvoinen kuin maine ja raha. Mutta ota ensin tarkka vaari, ja kun olet
hänestä varma, niin älä anna hänen luisua sormiesi lomitse. Tartu
häneen molemmin käsin ja pidä hänestä kiinni. Ota hänet, vaikka koko
maailma sen tähden murenisi. Pat, poikani, hyvä nainen on... hyvä
nainen. Se on ensimäinen ja viimeinen sanani."



III.


Heti heidän saavuttuaan San Franciscoon, alkoivat Sam Stubenerin
huolet. Ei sen tähden, että nuori Pat olisi ollut pahankurinen ja
tyytymätön kaupunkielämään, kuten hänen isänsä oli peljännyt.
Päinvastoin hän oli mallikelpoisen hyvä ja mukautuvainen. Mutta hän
kaipasi kotiin rakkaille vuorilleen. Salaisesti hän pelkäsi kaupunkia,
vaikka hän järkähtämättömän tyynenä astuskeli pitkin sen katuja
punaisena kuin intiaani.

"Olen tullut tänne nyrkkeilemään", sanoi hän ensimäisen viikon
kuluttua. "Missä on Jim Hanford?"

Stubener vihelsi ja vastasi:

"Hänen kaltaisensa suuri mestari ei viitsisi katsoa puoleennekaan.
Menkää hankkimaan itsellenne mainetta, sanoisi hän."

"Voin nujertaa hänet."

"Mutta sitä ei tiedä yleisö. Jos voittaisitte hänet, tulisi teistä
maailmanmestari, eikä mestaruutta ole kukaan nyrkkeilijä vielä saanut
ensimäisellä ottelullaan."

"Minä voisin sen tehdä."

"Niin, mutta sitä ei yleisö tiedä, Pat. Se ei tulisi sitä ottelua
katsomaan. Ja rahat tulevat kuitenkin juuri yleisöstä. Juuri sen tähden
ei Jim Hanford suostuisi kilpailemaan kanssanne. Hän ei ansaitsisi
siitä mitään. Sitäpaitsi saa hän nyt kolmetuhatta viikossa eräässä
varieteessa ja on hän tehnyt kahdenkymmenenneljän viikon sopimuksen.
Luuletteko, että hän luopuisi niistä rahoista otellakseen miehen
kanssa, josta kukaan ei ole kuullut edes puhuttavan? Teidän täytyy
ensin tehdä jotakin, tulla kuuluisaksi. Teidän täytyy alottaa
vähäpätöisemmillä esikaupunkinyrkkeilijöillä -- sellaisilla kuin Chub
Collins, Roug-House Kelly ja Lentävä hollantilainen. Kun olette lyönyt
heidät, olette vasta maineen tikapuitten ensimäisellä askelella. Mutta
sitte tulettekin nousemaan kuin ilmapallo."

"Tahdon taistella noiden kolmen kanssa samalla kertaa vuoronperään
kutakin vastaan", selitti Pat päättävällä äänellä. "Saatte järjestää
sen asian niin."

Stubener nauroi.

"Mitä nauratte, ettekö usko minun voivan voittaa heitä?"

"Tiedän, että voitte sen tehdä", vakuutti Stubener. "Mutta niin ei voi
järjestää. Teidän täytyy käsitellä jokaista kerrallaan. Muistakaa
sitäpaitsi, että minä ymmärrän tämän paremmin ja että olen teidän
ohjaajanne. Asioita täytyy järjestää, ja minä tiedän, kuinka se käy
päinsä. Jos meillä on onni mukanamme, voitte saavuttaa kuuluisuuden
parissa vuodessa ja tulla mestariksi sekä ansaita sievoisen summan
rahaa."

Pat huokasi, mutta tyyntyi heti.

"Ja sitte voin vetäytyä takaisin isä-ukon luo", sanoi hän.

Stubener aikoi vastata, mutta oli kuitenkin vaiti. Kuinka omituinen
tämä mestarikokelas olikaan, luotti Sam Stubener kuitenkin siihen, että
hänestä tulisi samanlainen kuin muutkin päästyään maineensa
kukkuloille. Sitäpaitsi oli kaksi vuotta pitkä aika, ja siinä ajassa
ehtisi paljon saamaan aikaan.

Kun Pat alkoi kuljeksia ympäri asuntonsa läheisyydessä ja lukea
päättömiä lainakirjaston runokokoelmia, lähetti Stubener hänet pois
Contra-Costan toiselle puolelle lahtea Spider Walshin ankaran
silmälläpidon alaiseksi. Viikon kuluttua ilmoitti Spider, että temppu
oli epäonnistunut. Hänen holhottinsa oli ulkona pitkin mäkiä ja vuoria
aamusta iltaan, onki forelleja joista, ammuskeli viiriäisiä ja jäniksiä
ja koetti tavottaa kuuluisan, petollisen metsäkauriin, jonka kerrottiin
vuosikymmenen vetäneen metsästäjiä nenästä. Spider itse tuli veltoksi
ja laiskaksi hänen suojattinsa pysyessä hyvissä voimissa.

Kuten Stubener oli odottanut, tuli hänen "tuntemattomansa"
nyrkkeilykerhon naurun ja pilkan esineeksi. Eivätkö metsät olleet
täynnä tuntemattomia suuruuksia, jotka haaveilivat mestaruudesta?
Nelieräisen koeottelun he voivat kestää. Mutta suureen loppuotteluun --
siihen he eivät koskaan pystyneet. Stubener oli päättänyt, että
Pat Glendonin oli heti ensi ottelussaan päästävä esiintymään
suurenmoisesti. Suurella vaivalla sai hän Lähetyskerhon suostumaan
siihen, että Pat Glendon saisi otella viisitoista erää Rough-House
Kellyn kanssa sadantuhannen dollarin palkinnosta. Oli tavallista, että
nuoret nyrkkeilijät ottivat itselleen vanhojen urhojen nimiä, joten ei
kukaan epäillyt Patia suuren Glendonin pojaksi, ja sen piti Stubener
omana salaisuutenaan. Se oli mainio reklaami jota perästä päin voisi
kyllä käyttää.

Sitte tuli kilpailupäivän ilta kuukauden kuluttua. Stubener oli hyvin
rauhaton. Hänen impressariomaineensa oli kysymyksessä ja kauhukseen hän
huomasi, että Pat istuttuaan lavanurkassaan vain viitisen minuttia,
menetti poskiensa terveen värin ja tuli sairaalloisen keltaiseksi
kasvoiltaan.

"Reipastukaa toki, poikaseni", sanoi Stubener lyöden häntä hartioille.
"Olla ensimäistä kertaa lavalla on aina voimiin ottavaa, ja Kellyllä on
tapana viipymisellään hermostuttaa vastustajaansa."

"Ei se ole hermostumista", vastasi Pat. "Se johtuu tupakansavusta. En
ole tottunut siihen, ja minua melkein ylenannattaa tuo katku."

Hänen impressarionsa tyyntyi heti. Mies, joka pahoinvoi
hermostumisesta, ei voisi, vaikka hän olisi Simson, koskaan saada
aikaan suurottelua. Mitä taas tupakanhajuun tulee, tottuisi poika kyllä
siihen pian. Nuoren Patin astuminen nyrkkeilylavalle oli vastaanotettu
vaitiololla, mutta kun Rough-House Kelly astui köyden yli,
tervehdittiin häntä raivoisin suosionosotuksin. Hänellä oli nimi miestä
myöten. Hän oli villin näköinen, musta ja karvainen suurine kuhmuisine
lihaksineen ja painoi runsaasti kaksisataa naulaa. Pat katsoi uteliaana
häneen ja sai ivallisen irvistyksen vastaukseksi. Sitten kuin molemmat
oli esitetty yleisölle, puristivat he toistensa kättä. Ja kun heidän
hansikkaansa tarttuivat toisiinsa, puri Kelly hampaansa yhteen, väänsi
suuta pilkallisesti ja mumisi:

"No, kuinka hermojen laita on?" Hän heilautti töykeästi Patin käden
omastaan ja sähisi: "Sinut kyllä höyhennän suupalaksi, nulikka!"

Yleisö nauroi hänen käyttäytymiselleen ja arvasi, mitä hän oli sanonut.

Kun Pat tuli takaisin kulmaansa odottaen merkinantoa, kääntyi hän
Stubenerin puoleen.

"Miksi on hän vihainen minulle?" kysyi hän.

"Ei hän ole vihainen", vastasi Stubener. "Se on vain hänen tapaistansa.
Hän pelottelee teitä. Tämä on vain suukopua."

"Eihän se ole mitään nyrkkeilemistä", huomautti Pat, ja Stubener
huomasi, että hänen silmänsä olivat yhtä lempeän siniset kuin
tavallisesti.

"Olkaa varuillanne", varotti impressario, kun kellonsoitto ilmotti
ensimäisen erän alkaneen. "Hän voi rynnätä kimppuunne kuin ihmissyöjä."

Ja niin kuin ihmissyöjä ryntäsikin Kelly hänen kimppuunsa syöksähtäen
suoraa päätä yli lavan hurjassa vimmassaan. Pat, joka tyynen tapansa
mukaisesti oli mennyt häntä vastaan ainoastaan pari askelta, arvioi
toisen vauhdin, astui askelen sivulle ja antoi koukistetulla oikealla
kädellään iskun Kellyn leukoihin. Sitten seisoi hän paikoillaan
katsellen uteliaana lyöntinsä vaikutusta. Ottelu oli siten loppu. Kelly
oli kellistynyt kuin teurashärkä ja makasi liikkumattomana
palkintotuomarin ollessa kumartuneena hänen ylitsensä ja lukiessa hänen
korvaansa kymmenen sekunttia, mutta Kelly ei kuullut mitään. Kun hänen
avustajansa tulivat nostamaan häntä ylös, ehti Pat ennen heitä. Hän
tarttui suureen, liikkumattomaan vastustajaansa, nosti hänet
käsivarsilleen ja kantoi kulmaan asettaen hänet istumaan tuolille
avustajien tuettavaksi. Puolen minutin perästä tämän jälkeen nosti
Kelly päänsä aukaisten silmänsä. Hän silmäili hämillään ympärilleen ja
katsoi sitte erääseen avustajaansa.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän käheästi. "Sortuiko katto päälleni?"


IV.

Ottelusta Kellyn kanssa oli seurauksena -- vaikka yleinen mielipide
piti Pat Glendonin voittoa sattumana -- että Pat sai mitellä voimiaan
Rufe Masonin kanssa. Tämä tapahtui kolmen viikon perästä, ja
Sierra-Club-yleisö tuskin huomasikaan, kuinka se loppui. Rufe Mason oli
raskaan sarjan nyrkkeilijä ja kuuluisa viekkaista laskelmistaan. Kun
alkajaismerkki kajahti, kohtasivat molemmat nyrkkeilijät toisensa
keskellä lavaa. Ei kumpikaan hyökännyt eikä iskenyt. He kuljeksivat
toistensa ympäri koukistetuin käsivarsin ja hansikkaat niin lähetysten,
että ne melkein koskettivat toisiansa. Tätä kesti ehkä noin viisi
sekunttia. Sitten tapahtui se, mitä tapahtui, niin nopeasti, ettei
yleisöstä edes yksi sadasta nähnyt, kuinka kaikki kävi. Selvästikään se
ei ollut tavallinen valeisku, vaan koetteleva, uhkaava isku.
Kun Pat hyökkäsi, olivat he niin lähellä toisiansa, että isku tuli
korkeintaan kahdeksan tuuman etäisyydeltä. Se oli vasemman käden
kyynärvarsi-isku ja suoritettiin se vasemman kyynärvarren sysäyksellä
ja hartianykäyksellä. Se osui suoraan leuan päähän, ja yleisö näki
ihmeissään, että Masonin jalat horjuivat, ja hän kaatui permannolle.
Mutta kilpailutuomari oli huomatessaan tämän heti tullut esille
laskemaan kymmenen sekunttiansa. Pat kantoi jälleen vastustajansa tämän
nurkkaan, ja kesti kymmenen minuttia, ennen kuin Rufe Mason
avustajiensa tukemana vapisevin polvin ja pyörivin, lasimaisin silmin
kykeni käymään alas pitkin suurta käytävää pukuhuoneeseensa.

"Ei ole ollenkaan ihmeteltävää, että Rough-House Kelly luuli katon
pudonneen päällensä", sanoi hän eräälle uutistenhankkijalle.

Sen jälkeen kuin Chub Collins vielä oli tullut lyödyksi viidentoista
erän kilpailun ensimäisen erän kahdennellatoista sekunnilla, katsoi
Stubener välttämättömäksi keskustella hiukan Patin kanssa.

"Tiedättekö, miksi he sanovat teitä nyt?" kysyi hän.

Pat pudisti päätään.

"Yhden iskun Glendoniksi."

Pat hymyili välinpitämättömästi. Hänestä oli yhdentekevää, miksi he
häntä nimittivät. Hän oli ottanut määrätyn työn tehtäväkseen, ennen
kuin hän pääsisi takaisin vuorilleen, ja hän suoritti sitä aivan
flegmaattisesti.

"Ei tämä kelpaa", jatkoi hänen ohjaajansa pudistaen päätänsä onnettoman
näköisenä. "Ette saa iskeä pyörryksiin vastustajianne noin nopeasti.
Teidän täytyy antaa heille enemmän aikaa."

"Mutta minähän olen tullut tänne nyrkkeilemään, vai kuinka?" kysyi Pat
kummissaan.

"Niin kyllä, Pat, mutta teidän täytyy olla suurisuuntainen ja
jalomielinen nyrkkeillessänne. Älkää kohdelko kaikkia muita
nyrkkeilijöitä noin huonosti. Se ei ole kohteliaasti tehty yleisöäkään
kohtaan, joka tahtoo rahalleen arvoa. Sitäpaitsi kukaan ei tahdo
taistella kanssanne. He peljästyvät, kaikki. Eikä yleisöä voi vetää
puoleensa kymmenen sekunnin otteluilla. Arvostelkaa itse. Maksaisitteko
te dollarin tai viisi dollaria saadaksenne nähdä kymmenen sekunnin
ottelun?"

Pat lupasi antaa yleisölle katsomista rahojensa edestä, mutta selitti,
että hän omasta puolestaan mieluummin menisi kalastamaan kuin katselisi
sata erää nyrkkeilemistä.

Itse asiassa ei Pat otteluillaan vielä ollutkaan saavuttanut mainetta.
Urheiluun innostuneet nauroivat muistellessaan koomillisia otteluita ja
Rough-House Kellyn mainitsemaa katon sortumista. Ei kukaan tiennyt,
osasiko Pat todellakin nyrkkeillä. He eivät olleet koskaan nähneet
hänen nyrkkeilevän. Missä olivat hänen vahvat keuhkonsa ja voimakkaat
lihaksensa, taitonsa nyrkkeillä vanhojen nyrkkeilypukarien kanssa
pitkiä otteluita? Hän ei ollut näyttänyt muuta kuin muutamia
onnistuneita iskuja ja alttiutta käyttää hyväkseen sattumia.

Neljäs vastustaja oli Pete Sosso, portugalilainen nyrkkeilijä
teurastajakaupungista, tunnettu yllättävistä taistelutempuistaan. Pat
ei treenannut itseänsä ollenkaan tätä ottelua varten. Sen sijaan teki
hän surumatkan vuoristoon haudatakseen isänsä. Vanha Pat oli hyvin
tuntenut sydämensä tilan, ja se oli pysähtynyt yhtäkkiä.

Nuori Pat saapui takaisin San Franciscoon niin viime hetkessä, että
hänen oli muutettava suoraan matkavaatteet nyrkkeilypukuun, ja yleisö
oli jo saanut odottaa kymmenen minuttia.

"Muistakaa antaa hänelle aikaa", varotti Stubener, kun Pat astui lavaa
ympäröivän köysiaidan yli. "Nyrkkeilkää hänen kanssaan, mutta tehkää se
perusteellisesti. Antakaa hänen kestää kymmenen tai kaksitoista erää ja
tehkää sitte selvä hänestä."

Pat totteli määräyksiä, ja vaikka hänen olisi ollut sangen helppo lyödä
Sosso tainnuksiin, oli hänellä täysi työ ottelun pitkittämisessä. Se
oli katsomisen arvoista, ja yleisö oli ihastuksissaan. Sosson
vihurimaiset hyökkäykset, rajut valeiskut ja väistymiset pakottivat
Patin panemaan kaiken taitonsa liikkeelle puolustaakseen itseänsä eikä
hän kuitenkaan selviytynyt ehein nahoin taistelusta.

Stubener kehui häntä minutin väliajoilla, ja kaikki olisi ollut hyvä,
ellei Sosso neljännessä erässä olisi käyttänyt muuatta tehokkaimmista
tempuistaan. Eräässä takerruksessa oli Pat antanut hänelle leukaiskun,
jolloin Sosso hänen suureksi ihmeekseen laski kätensä hervottomana ja
horjui taaksepäin pyörivin silmin ja notkuvin polvin. Pat ei voinut
ymmärtää sitä. Isku ei ollut mikään tavallista voimakkaampi, ja
kuitenkin oli hänen vastustajansa valmis kaatumaan matolle. Pat antoi
omien käsiensäkin vaipua jääden seisoen katselemaan vihollisensa
horjumista. Sosso oli jo vähällä kaatua, kun hän äkkiä taas
suoristautui syöksähtäen sokeasti taas eteenpäin.

Ensimäisen ja viimeisen kerran nyrkkeilyaikanaan laiminlöi Pat
perusasennossa olemisen. Hän astui askelen sivulle päästääkseen
horjuvan miehen sivuitse. Yhä horjuen antoi tämä äkkiä oikealla
kädellään iskun, joka osui suoraan Patin leukoihin sellaisella
voimalla, että hänen hampaansa olivat vähällä irtaantua. Yleisö päästi
ihastuksen ulvahduksen. Mutta Pat ei kuullut sitä. Hän näki ainoastaan
Sosson edessään irvistävänä ja uhmailevana. Isku oli koskenut kipeästi,
ja Patissa heräsi koko isältä peritty kiukku. Hän pudisti päätään
ikäänkuin ravistaakseen päältään iskun ja asettui perusasentoon
vastustajansa eteen. Seuraavassa sekunnissa oli kaikki ratkaistu.
Valeiskun jälkeen, joka sai vastustajan väistymään syrjään, suuntasi
Pat vasemman käden iskun sydänalaan melkein samassa silmänräpäyksessä
kuin hän oikealla kädellä antoi iskun Sosson leukaan. Viimeisen iskun
sai Sosso suulleen, ennen kuin hänen ruumiinsa kosketti lattiaa. Seuran
lääkäri työskenteli puolisen tuntia saadakseen häneen hengen. Sitte
neuloivat he hänen suunsa kokoon yhdellätoista pistoksella ja veivät
hänet sairasvaunuihin.

"Olen kovin pahoillani", sanoi Pat impressariolleen, "pelkäänpä melkein
suuttuneeni. Sitä en enää koskaan tee missään ottelussa. Isä varotti
minua aina siitä. Hän sanoi menettäneensä sen tähden lukemattomia
otteluita. En luullut, että voisin tuolla tavoin menettää
itsehillitsemistaitoni, mutta nyt kun sen tiedän, voin hallita itseni."

Ja Stubener uskoi häneen. Hän oli päässyt siihen asteeseen, että hän
saattoi uskoa suojattiinsa täydellisesti.

"Eihän teidän tarvitse suuttua", sanoi hän, "te olette niin
täydellisesti vastustajienne herra kaikissa olosuhteissa."

"Joka tuumaan ja joka sekunttiin nähden", vahvisti Pat.

"Ja te voitte nujertaa vastustajanne millä hetkellä tahansa."

"Sen voin. En tahdo kehua itseäni, mutta luulen, että minulla on siihen
tarvittavat ominaisuudet. Silmäni osottavat minulle oikean tilaisuuden,
jolloin minun on toimittava. Aika ja välimatka ovat minun toinen
luontoni. Isä sanoi sitä luonnonlahjaksi, mutta sitä luulin
imarteluksi. Nyt kun olen otellut näiden miesten kanssa, uskon hänen
olleen oikeassa. Hän sanoi, että ymmärrys ja lihakset olivat
yhteistoiminnassa minussa."

"Joka tuumassa ja sekunnissa", kertasi Stubener miettiväisesti.

Pat nyökkäsi, ja Stubener, joka nyt luotti häneen rajattomasti, uneksi
kultaisesta tulevaisuudesta, jonka pitäisi herättää vanha Pat
kuolleista.

"Älkää vain unohtako, että teidän täytyy antaa yleisölle katseltavaa
rahojensa edestä", hän sanoi. "Meidän täytyy sopia edeltäkäsin, kuinka
monta erää ottelu saa kestää. Seuraava vastustajanne on Lentävä
hollantilainen. Mitäpä, jos antaisitte ottelun pitkittyä
viidenteentoista erään saakka ja löisitte hänet vasta viimeisessä
maahan? Silloin saisitte myös tilaisuuden näyttää, mihin pystytte."

"Kuten tahdotte, Sam", kuului vastaus.

"Siitä tulee teidän ratkaiseva kokeenne", muistutti Stubener. "Ette
ehkä voikaan voittaa häntä viimeisessä erässä."

"Saattepa nähdä..." Pat keskeytti antaakseen lupaukselleen suuremman
painon, ja otti käteensä 'Longfellowin'. "Jollen onnistu, en enää
koskaan lue runoutta... ja se on paljon luvattu."

"Ompa tosiaankin, se on varma se", myönsi hänen impressarionsa
juhlivasti, "mitä ihmeellistä löydättekään tuosta lorusta, joka käy yli
ymmärrykseni."

Pat hymähti, mutta ei vastannut mitään. Koko elämänsä aikana hän oli
kohdannut yhden ainoan ihmisen, joka oli ollut innostunut runoihin,
tuon punatukkaisen opettajattaren, joka oli pelottanut hänet metsään.



V.


"Minne nyt menette?" kysyi Stubener ihmeissään katsoen kelloonsa. Pat
pysähtyi pitäen kättään ovenkahvassa ja kääntyi ympäri.

"Tiedeakatemiaan", sanoi hän. "Eräs professori luennoi Browningista
siellä illalla, ja Browning on sellainen kirjailija, jota tarvitaan.
Ajattelen joskus, että pitäisi mennä iltakouluun."

"Mutta herra jumala, ihminen!" huudahti impressario kauhuissaan.
"Teidänhän täytyy otella lentävän hollantilaisen kanssa."

"Tiedän sen. Mutta minun ei tarvitse tulla lavalle ennen kuin puoli tai
neljännestä vailla kymmenen. Luento loppuu neljännestä yli yhdeksän.
Jos tahdotte olla varma, niin voitte tulla noutamaan minua
automobiililla."

Stubener kohautti olkapäitään avuttomasti.

"Ei teidän tarvitse olla rauhaton", vakuutti Pat. "Isällä oli tapana
sanoa, että pahin aika olivat tunnit juuri ennen ottelun alkua ja että
monta kilpailua on hävitty juuri sen tähden, että nyrkkeilijä
herpaantui, koska hän oli rasittanut itseään ajattelemalla vain tulevaa
ottelua. Minun suhteeni teidän ei tarvitse olla peloissanne,
päinvastoin pitäisi teidän iloita, että saatan mennä luennolle."

Ja myöhemmin illalla, katsellessaan viittätoista katsomisen arvoista
erää, hymyili Stubener useamman kerran itsekseen ajatellessaan, mitä
urheiluyleisö olisi arvellut, jos se olisi tiennyt, että suurenmoinen
ammattinyrkkeilijä oli saapunut kilpailuun suoraa päätä kuulemasta
luentoja Browningista.

Lentävä hollantilainen oli nuori ruotsalainen, joka oli tavattoman
innokas nyrkkeilijä ja erinomaisen kestävä. Hän ei levännyt koskaan,
vaan oli aina touhussa, hyökkäili hyökkäilemistään koko erän alusta
loppuun. Hänen kätensä heiluivat yhtenä ainoana iskupyörteenä ja
lyhytvälimatkaisessa ottelussa oli hän näppärä puskemaan päänsä,
vastustajansa rintaan. Hän melkein paini ja antoi iskuja heti, kuin sai
kätensä vapaaksi. Alusta loppuun oli hän kuin tuulen vihuri, mistä
nimikin. Hänen heikkoutensa oli se, ettei hän kyennyt tarkasti
arvioimaan aikaa ja välimatkaa. Kuitenkin oli hän voittanut osumalla
jollakin lyönnillä siitä iskuparvesta, jota hän jakeli. Patilla, joka
keskeytymättä ajatteli kellotusta, ettei hänen pitäisi nujertaa
vastustajaansa, oli täysi työ tehtävänään. Ja vaikka hän välttyi
vaikeammista vahingoista, ei hän kokonaan säästynyt lentävien
hansikoitten jakamista iskuista. Mutta se oli hänelle hyvää treenausta,
ja hän melkein nautti ottelusta.

"Voisitteko lyödä hänet nyt?" kuiskasi Stubener viidennen erän
jälkeisellä väliajalla.

"Kyllä, varmasti", vastasi Pat.

"Kuten tiedätte, ei häntä ole kukaan vielä koskaan voittanut",
muistutti Stubener taas muutaman erän jälkeen.

"Pelkäänpä sitte lyöväni kynteni rikki", vastasi Pat hymyillen. "Tunnen
iskun, joka minulla on varattuna häntä varten ja kun se toimeenpannaan,
täytyy jonkun rikkoutua, joko hänen tai minun kynteni."

"Luuletteko voivanne nujertaa hänet nyt?" kysyi Stubener
kolmannentoista erän loputtua.

"Koska hyvänsä, kuten olen sanonut."

"Antakaa hänen siis kestää viidenteentoista asti."

Neljännessätoista erässä ponnisti Lentävä hollantilainen kaikki
voimansa. Kun alkumerkki kajahti, hyökkäsi hän suoraa päätä yli lavan
vastakkaikaiseen kulmaan, josta Pat parhaillaan hitaasti nousi
taisteluasentoon. Yleisö hurrasi, sillä se huomasi, että Lentävä
hollantilainen oli oikeassa elementissään. Pat otti asian leikilliseltä
kannalta ja päätti vastaanottaa pelottavan hyökkäyksen täydellisellä,
passiivisella puolustuksella. Hän antoi oikean puolustustaitoesityksen.
Väliin suojasi hän eteenpäin taivutettua naamaansa vasemmalla
käsivarrella ja sydänalaansa oikealla kädellä; väliin piti hän molempia
hansikkaita poskiensa edessä tai suojeli palleaansa molemmilla
kyynärvarsillaan; koko ajan oli hän liikkeellä, tarttui "kömpelösti"
vastustajaansa tehden tyhjäksi tämän hyökkäykset. Itse hän ei koskaan
iskenyt eikä uhannutkaan iskeä, vaikka hän horjahteli voimakkaista
huimapään iskuista, jotka vasaroivat häntä helvetillisessä tahdissa
hänen vain puolustautuessaan.

Ne, jotka istuivat nuoraa lähinnä, näkivät paremmin ja ymmärsivät,
mutta toiset antoivat pettää itseänsä, nousivat tuoleiltaan ja
hurrasivat siinä uskossa, että Pat avuttomana oli pakotettu saamaan
hyvän läksytyksen. Kun erä oli loppunut, vaipui yleisö taas nolona
tuoleilleen takaisin, kun Pat aivan tyynenä palasi kulmaansa. Sehän oli
selittämätöntä. Patinhan olisi pitänyt olla kokonaan nujerrettu, mutta
hän oli vain yhtä tyyni kuin ennenkin.

"Lyöttekö hänet nyt?" kysyi Stubener rauhattomasti.

"Kymmenessä sekunnissa", sanoi Pat varmana. "Saattepa nähdä."

Kun kello soi ja Pat hypähti ylös tuoliltaan, osotti hän selvästi, että
hän ensimäisen kerran koko ottelun aikana aikoi ryhtyä tositeolla
hyökkäämään. Kaikki katselijat käsittivät sen, ja Lentävä
hollantilainenkin näkyi heti ymmärtävän varotuksen ja ensimäisen kerran
koko elämänsä aikana näytti hän huomattavasti epäröivän, kun he
kohtasivat toisensa keskellä lavaa. Sekunnin murto-osan seisoivat he
perusasennossa katsoen toisiinsa. Sitte hyökkäsi Lentävä hollantilainen
vastustajaansa kohden, ja Pat löi hänet hyvin tähdätyllä
oikeanpuolisella ristilyönnillä keskelle lavaa.

Tämän urotyön jälkeen alkoi Pat Glendonin maine kasvaa yhä suuremmaksi.
Urheilijat ja urheilukertojat tahtoivat haastatella häntä. Ensimäisen
kerran oli Lentävä hollantilainen hävinnyt. Hänen voittajansa oli
osottautunut voittamattomaksi puolustautujaksi. Patin edelliset voitot
eivät siis olleet olleet mitään sattumia. Hänellä oli kaksi
tukevanyrkkistä kättä. Hän oli jättiläinen, ja hänen tulevaisuutensa
oli varma. Urheiluselostajat vakuuttivat, että hänen oli turha enää
tuhlata aikaansa kolmannen luokan nyrkkeilijöitten ja "hakkuupölkkyjen"
kanssa. Missä olivat Ben Menzies, Reye Rede, Bill Tarwater ja Ernest
Lawson? Heidän oli jo aika tulla mittelemään voimiaan tämän nuoren
vasta-alkajan kanssa, joka yhtäkkiä oli osattautunut olevansa
ensiluokan nyrkkeilijä. Mitä hänen impressarionsa ajatteli ollessaan
tottelematta kehotuksia?

Sitte sai kuuluisuus sysäyksen, sillä Stubener paljasti salaisuuden,
ettei tämä mies ollut kukaan muu kuin Pat Glendonin poika, vanhan
Patin, tuon kuuluisan nyrkkeilijäurhon poika. Pat sai heti nimekseen
"nuori" Pat Glendon ja urheilukirjailijat ympäröitsivät hänet
ihmetelläkseen häntä, lyödäkseen hänestä vetoa ja kirjottaakseen
hänestä.

Alottaen Ben Menziesillä ja lopettaen Bill Tarwateriin haastoi hän,
taisteli ja voitti nuo neljä toisen luokan nyrkkeilijää. Voidakseen
tämän suorittaa, täytyi hänen matkustella, koska ottelut tapahtuivat
Goldfieldissä, Denverissä, Texasissa ja Newyorkissa. Siihen kului
useita kuukausia, sillä suuremmat kilpailut olivat vaikeita järjestää,
ja nyrkkeilijät itse pyysivät treenausaikaa itselleen.

Toisen vuoden kulutti hän taistelemalla raskaan sarjan lähinnä
etevämpien nyrkkeilijöitten kanssa, lukumäärältään puolisen tusinaa.
Ylimpänä oli "mahtava" Jim Hanford, voittamaton maailmanmestari.
Näitten mestariotteluitten järjestäminen oli työläintä, vaikka Stubener
väsymättä jakeli haasteita ja koetti saada urheilumaailman yleisen
mielipiteen puolelleen saadakseen asianomaiset taistelemaan. Wilf King
oli Englannissa, ja Glendon seurasi Tom Harrisonia yli puolen maapalloa
voittaakseen hänet sitte Austraaliassa.

Mutta kilpailupalkinnot tulivat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Niiden
sadantuhannen palkintojen siasta, jotka hän oli voittanut ensimäisistä
otteluistaan sai hän nyt kaksin kolmin verroin joka ottelusta
ja sitäpaitsi suuret summat filmiyhtiöiltä. Stubener otti
impressariopalkkionsa tästä kaikesta sopimuksen sääntöjen mukaan, jotka
vanha Pat oli laatinut, ja sekä hän että Glendon rikastuivat, johon
vielä auttoi osaltaan se, että he elivät hyvin säännöllistä elämää
eivätkä tuhlanneet rahojansa.

Stubener antautui ostamaan itselleen lisää omaisuutta. Mitä hän
jo ennestään omisti San Franciscossa rakennustonteissa ja
vuokrakasarmeissa, oli suurenmoisempaa, kuin Glendon oli
aavistanutkaan. Mutta oli olemassa myös salainen vedonlyöjäliitto, joka
olisi paremmin tiennyt Stubenerin tulot, samalla kuin toinen
ylimääräinen palkkio toisensa perästä Glendonin tietämättä joutui
filmiyhtiölle.

Stubenerin tärkein tehtävä oli nuoren gladiaattorinsa kokemattomuuden
säilyttäminen. Se ei tuottanut hänelle minkäänlaisia vaikeuksia.
Glendon, jolla ei ollut mitään tekemistä kauppojen kanssa, ei ollut
juuri ollenkaan innostunut vapaa-aikoinaan muuhun kuin metsästykseen
ja kalastukseen. Harvoin seurusteli hän urheilijoitten kanssa ja hän
oli tunnettu ujoudestaan ja yksinäisyydenhalustaan. Hän piti
taidenäyttelyitä ja runokirjoja parempana turhanpäiväisiä lörpötyksiä.
Hänen treenarinsa ja kanssakilpailijansa saivat ankaroita ohjeita hänen
impressarioltaan pitääkseen suunsa kiinni urheilumaailman
varjopuolista. Häntä ei koskaan saanut haastatellakaan muuta kuin
Stubenerin läsnäollessa.

Ainoastaan kerran joutui Glendon lahjomisyrityksen esineeksi. Se
tapahtui juuri ennen hänen otteluansa Hendersonin kanssa. Hänen
korvaansa kuiskattiin hätäisesti eräässä hotellin käytävässä
sadantuhannen dollarin tarjous, jos hän antaisi vastustajansa voittaa.
Kuiskaajan onneksi sai Pat hillityksi vihansa ja poistui hänen
ohitsensa vastaamatta. Hän ilmotti tämän Stubenerille, joka sanoi:

"Se on vain pilaa, Pat", Hän näki sinisten silmien säkenöivän. "Mutta
ehkä enemmänkin. Jos heidän olisi onnistunut saada teidät satimeen,
olisi siitä tullut suuri häväistysjuttu, joka olisi saattanut teidät
perikatoon. Mutta tuskin oli heillä sellaista tarkotusta. Se on jo
vanhanaikaista. Ennen oli kyllä nyrkkeilyssäkin paljon saastaa, mutta
kukaan impressario tai nyrkkeilijä ei enää uskaltaisi ryhtyä sellaiseen
tähän aikaan. Oi, rakas Pat, nyrkkeilijät ovat maailman rehellisintä ja
kunnollisinta väkeä."

Sanoessaan tämän Stubener tiesi koko ajan, ettei tuleva ottelu
Hendersonin kanssa tulisi kahtatoista erää lyhemmäksi -- tämä
filmiyhtiöitten tähden -- eikä pitemmäksi kuin neljätoista erää. Hän
tiesi myös, että vedot olivat niin korkeat, että Henderson itse oli
sitoutunut olemaan pitkittämättä ottelua yli neljäntoista erän.

Glendon, jota ei enää koskaan yritetty lahjoa, jätti koko asian sikseen
ja lähti ulos viettääkseen iltapäivän värivalokuvien ottamisessa.
Camera obscura oli muodostunut hänen viimeiseksi intohimokseen. Koska
hän piti tauluista, eikä osannut itse maalata, oli hän innostunut sen
sijaan valokuvaamaan. Käsilaukussaan hänellä oli monta valokuvausta
käsittelevää kirjaa, ja hän vietti useita tunteja pimeässä huoneessa
tutkien eri kehitystapoja. Ei koskaan oltu nähty nyrkkeilijää, joka
olisi ollut niin paljon yläpuolella nyrkkeilymaailmaa kuin hän. Koska
hän oli harvasanainen, sanottiin häntä juroksi ja ikäväksi
seuramieheksi, ja siitä ottivat sanomalehtimiehet aihetta kuvaillakseen
hänet aina väärin. Hänestä tehtiin häränlihaksilla varustetun
eläimellisen idiootin näköisiä piirroksia ja muuan alotteleva
urheilukirjottaja risti hänet "villipedoksi". Tämän nimen hän sai
pitää. Sanomalehtikirjailijan virkatoverit tervehtivät uutta nimeä
ihastuksella, eikä urheiluselostuksissa esiintynyt sen koommin enää Pat
Glendonin oikeata nimeä. Päällekirjotuksena tai valokuvan alla oli
usein vain "Villipeto" suurilla kirjaimilla ja ilman lainausmerkkejä.
Koko maailma tiesi, kuka tämä eläin oli. Se sai aikaan, että hän
entistä enemmän karttoi seuraa ja sai inhon sanomalehtimiehiä kohtaan.

Mitä tulee itse nyrkkeilyyn, niin kasvoi hänen entinen vähäinen
innostuksensa yhä suuremmaksi. Miehet, joitten kanssa hän nyt otteli,
eivät olleet mitään nollia, eikä voitto tullut niinkään helposti. He
olivat täysiverisiä miehiä ja tottuneita ammattinyrkkeilijöitä. Oli
tilaisuuksia, jolloin hän huomasi mahdottomaksi voittaa heitä siinä
erässä, kuin hän oli luvannut. Esimerkiksi ottelu Sulzbergerin,
saksalaisen jättiläisen kanssa; vaikka Pat olisi kuinka koettanut, ei
hänen onnistunut nujertaa häntä kahdeksannessatoista erässä, ja sama
oli juttu yhdeksännessätoista. Vasta kahdennessakymmenennessä sai hän
toisen erehtymään taitavassa puolustautumisessaan ja menemään nurin.
Glendonin lisääntyvän innostuksen seurauksena oli uutterampi ja
ankarampi treenaus. Ei koskaan liiaksi rasittuneena, viettäen suuren
osan ajastaan metsästyksillä vuoristossa, oli hän aina parhaimmassa
kunnossaan, eikä hänen menestystään hidastuttaneet koskaan
onnettomuudet, niin kuin isälle oli tapahtunut. Hän ei koskaan
katkaissut jalkaansa, ei pienintäkään rystyä. Stubener oli mielissään
siitä, ettei hänen nuori nyrkkeilijänsä enää sanallakaan puhunut
takaisinpalaamisestaan ainaiseksi vuoristoon voitettuaan vain
mestaruuden Jim Hanfordilta.


VI.

Hän saavutti pian uransa huippukohdan. Suuri mestari oli julkisesti
ilmottanut haluavansa otella Glendonin kanssa, sitten kuin tämä ensin
olisi voittanut kolme neljä muuta, jotka olivat jonkunlaisia
mestaruuden aspirantteja. Puolessa vuodessa onnistui Patin raivata
tieltään Kid Mc Croth ja Philadelphia-Jack Mc Bride ja silloin olivat
jäljellä enää Nat Powers ja Tom Cannam. Ja kaikki olisi käynyt hyvin,
jollei muuan määrätty, nuori ylhäisön nainen olisi ruvennut
sanomalehtikirjottajaksi ja jollei Stubener olisi päästänyt tätä San
Franciscon "Courier-Journalin" reportteria haastattelemaan Patia.

Kaikki, mitä tämä nainen kirjotti, julkaistiin aina Maud Sangsterin
kirjotuksina, mikä ohimennen sanottuna oli hänen oikea nimensä.
Sangsterit olivat kuuluisia rikkaudestaan. Kantaisä, vanha Jacob
Sangster oli alottanut reppu selässään lännen maamiehenä. Hän oli
keksinyt pohjattoman boraksikerroksen Nevadasta ja ensin vedätettyään
boraksia muulilla oli hän rakennuttanut rautatien itselleen. Sitte oli
hän boraksivoitoillaan ostanut tuhansia neliömaileja metsää
Californiasta, Oregonista ja Washingtonista. Myöhemmin oli hän
sovelluttanut yhteen politiikkaa ja kauppaa, ostanut valtiomiehiä,
tuomareita ja koneita sekä tullut lukuisien teollisuuskeskuksien
johtomieheksi. Sitte oli hän kuollut yltäkylläisenä kunniasta ja
ihmisten kunnioituksesta ja jättänyt jälkeensä nimen, tahrapilkun
historiaan sekä parinsadan miljoonan omaisuuden neljän poikansa
jaettavaksi. Oikeus- ja teollisuusriidat sekä myöskin poliittiset
riidat, jotka seurasivat, ja suututtivat Californiaa koko sukupolven
ajan ja loppuivat kuolemattomaan vihaan ja lopulliseen tuttavuuden
irtisanomiseen neljän veljeksen kesken. Nuorin, Theodore, muutti
jostakin syystä mieltään saavutettuaan keski-iän, möi kaikki maatilansa
ja karjalaumansa sekä kilpa-ajotallinsa ja antautui taisteluun kaikkia
syntymäkaupunkinsa pahentavia mahteja vastaan, joihin kuuluivat
useimmat sen miljonääreistä, puhdistamaan kaupunkia kaikesta siitä
saastasta, jonka vanha Jacob Sangster oli sinne tuonut.

Maud Sangster oli Theodoren vanhin tytär. Sangsterin suku synnytti aina
miehistään keinottelijoita ja naisistaan kaunottaria. Maud ei ollut
poikkeus. Hän oli myös perinyt jotain Sangster-veren seikkailuhalusta,
sillä ennen kuin hän oli ehtinyt kypsyä naiseksi, oli hän suorittanut
tehtäviä, joita ei kukaan muu hänen asemassaan oleva nainen olisi
tehnyt. Vaikka hän oli niin kaunis, oli hän jäänyt naimattomaksi. Hän
oli oleskellut Euroopassa tulematta silti kotiin aviomies mukanaan ja
hän oli antanut rukkaset lukuisille kotimaisille kosijoille. Hän oli
antautunut harrastamaan ulkoilmaurheilua ja tullut mestariksi
tennispelissä, täyttänyt viikkolehtien palstat tapainrikkomisillaan,
käynyt jalan San Mateosta Skuta Cruziin määrätyssä ajassa erään
vedonlyönnin johdosta ja kerran herättänyt huomiota pelaamalla pooloa
miehisessä joukkueessa. Hän oli aikoinaan harrastanut taiteita, ja oli
hänellä ollut oma atelieerinsakin San Franciscon ylioppilaskorttelissa.

Kaikki tämä oli ollut hyvin vähän merkityksellistä, kunnes hänen isänsä
uudistussairaus alkoi. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista
miestä, jonka edessä hän olisi voinut taipua ilolla, ja aina oli hän
inhonnut niitä, jotka olivat koettaneet voittaa hänen myötätuntonsa.
Sen tähden suuttui hän isänsä sekaantumisesta hänen elämäntapoihinsa
ja kruunasi entiset tekonsa muuttamalla pois kotoa ja ryhtymällä
Courier-Journalin palvelukseen. Hän alotti kahdenkymmenen dollarin
viikkopalkalla, mutta hänen palkkansa nousi viiteenkymmeneen. Hänen
tehtäviinsä kuului pääasiallisesti musiikki-, teatteri- ja
taidearvostelu, mutta hän antautui myös suoranaisiin sanomalehtimiehen
tehtäviin, silloin kuin ne olivat hänen mielestään kyllin
mieltäkiinnittäviä. Siten hän esimerkiksi haastatteli kuuluisaa
Pierpot Morgania, sen jälkeen kuin puolentusinaa newyorkilaista
sanomalehtimiestä oli tästä hävyttömästi soimaten kirjotellut, kävi
sukeltajan puvussa Golden Gaten pohjassa ja lensi Roodin, "lintumiehen"
kanssa, kun tämä löi kaikki siihenastiset pituuslentoennätykset
lentämällä aina Riversideen saakka.

Ei kuitenkaan saa kuvitella, että Maud Sangster olisi ollut joku
karkeajäseninen amatsoni. Päinvastoin oli hän harmaasilmäinen, hoikka,
keskikokoinen, nuori neito kahdenkymmenenkolmen vuoden seutuvilla.
Hänen kätensä olivat tavattoman pienet, samoin jalat, kuuluakseen
urheilijattarelle tai yleensä kenellekään. Aivan päinvastoin kuin muut
urheilijattaret, osasi hän olla hienon naisellinen.

Omasta ehdotuksestaan hän sai toimittajalta määräyksen mennä
haastattelemaan Pat Glendonia. Lukuunottamatta sitä, että hän kerran
oli nähnyt Bob Fitzissimonsin seurapuvussa Palace hotellissa, ei hän
koskaan elämässään ollut nähnyt ammattinyrkkeilijää. Hän ei myöskään
ollut utelias sellaista näkemään -- ainakaan hän ei ollut ollut
utelias, ennen kuin nuori Pat Glendon saapui San Franciscoon
treenaamaan itseään otteluun Nat Powersia vastaan. Silloin oli hän
muistanut Patin sanomalehtinimen -- Villipedon. Glendon olisi
varmaankin katsomisen arvoinen. Siitä, mitä hän Patista oli lukenut,
oli hän saanut sen käsityksen, että tämä oli ihmishahmossa oleva
hirviö, raaka ja hurja kuin viidakon peto. Patin valokuvat eivät tosin
vahvistaneet häntä siinä uskossa, mutta ne kyllä puhuivat puolestaan
nyrkkeilijän yliluonnollisen voimakkaista lihaksista. Sanomalehtikuvan
opastamana lähti hän Cliff Housen harjotushuoneustoon Stubenerin
määräämällä ajalla.

Tonttikeinottelija oli huolissaan. Pat oli uppiniskainen. Hän istui
nojatuolissa toinen jalka riippuen yli tuolin kädennojan, kädessään
Shakespearen runoja ja lausui mielipiteitään tulevan haastattelun
johdosta.

"Mitä tekemistä naisilla on nyrkkeilyn kanssa?" kysyi hän. "Se ei kuulu
heille. Mitä he siitä tietävät? Miehetkin ymmärtävät sitä surullisen
vähän. En minä ole mikään mallinukke, joka pannaan ikkunalle
nähtäväksi. Tuo nainen tulee tänne vain töllistelemään minua. En ole
koskaan pitänyt naisista harjotushuoneessa enkä välitä siitä, että hän
on reportteri."

"Mutta hän ei ole mikään tavallinen reportteri", huomautti Stubener.
"Olette kai kuullut puhuttavan Sangstereista -- miljonäärisuvusta?"

Pat nyökkäsi.

"No niin, hän on yksi heistä. Hän kuuluu suureen maailmaan. Hän voisi
liikkua hienon hienossa seurapiirissä, jos hän tahtoisi, sen sijaan,
että hän nyt tekee työtä palkasta. Hänen isänsä on ainakin
viidenkymmenen miljoonan arvoinen."

"Minkä tähden hän sitte kirjottelee sanomalehtiin ja syö jonkun köyhän
sanomalehtipaholaisen leipää?"

"Hän joutui riitaan isänsä kanssa, kun ukko tahtoi ruveta puhdistamaan
San Franciscoa. Tytär muutti pois kotoa. Siinä koko juttu -- jätti
kodin ja hankki itselleen paikan. Ja erään asian sanon teille, Pat: hän
kirjottaa aivan erikoisen hienoa englantia. Tällä seudulla ei ole
ketään kynäilijää, joka kykenisi kilpailemaan hänen kanssaan, kun hän
pääsee vauhtiin."

Pat näytti innostuvan, ja Stubener jatkoi:

"Hän kirjottaa myös runoja -- tuota tavallista hölynpölyä, aivan kuin
tekin. Mutta minä oletan, että hänen on parempaa, sillä hän sai kerran
painetuksikin kokonaisen kirjan. Sitäpaitsi kirjottaa hän teattereista.
Hän haastattelee jokaista kuuluisaa näyttelijää, joka sattuu tulemaan
tänne kaupunkiin."

"Olen lukenut hänen nimensä sanomalehdistä", sanoi Pat.

"Luonnollisesti olette sen tehnyt. Se on suuri kunnia teille, että hän
tulee tänne. Se ei tule tuottamaan teille mitään vaivaa. Minä tulen
olemaan saapuvilla ja antamaan hänelle tarpeelliset tiedot. Niinhän
olen aina tehnyt, kuten tiedätte."

Pat loi häneen tunnustusta antavan katseen.

"Muuan asia vielä, Pat: älkää unohtako, että teidän täytyy alistua
tuohon haastatteluun. Se kuuluu ammattiinne. Siten saamme suuren
reklaamin ilmaiseksi. Se herättää yleisössä mielenkiintoa ja saa sen
liikkeelle, ja juuri yleisöstä me hyödymme." Hän vaikeni, kuunteli ja
katsoi kelloonsa. "Luulen, että hän saapuu jo. Menen ottamaan hänet
vastaan ja tuon hänet sisään. Annan hänelle viittauksen siihen
suuntaan, että hän ymmärtää lähteä pian. Tämä tulee käymään
kädenkäänteessä." Hän kääntyi ovella. "Käyttäytykää siivosti nyt, Pat.
Älkää purko hampaitanne yhteen älkääkä vastatko pitkästi hänen
kysymyksiinsä."

Pat laski kirjan pöydälle, otti sanomalehden ja oli olevinaan
syventynyt lukemaan sitä, kun Stubener vieraineen saapui. Pat nousi.
Kohtaus muodostui molemminpuoliseksi yllätykseksi. Kun siniset silmät
kohtasivat harmaat, oli melkein kuin mies ja nainen olisivat
huudahtaneet voitokkaasti toinen toisilleen, aivan kuin he molemmat
olisivat löytäneet odottamatta jotain, jota he olivat etsineet. Mutta
sitä kesti vain silmänräpäyksen. Kumpikin oli kuvitellut toisensa aivan
toisenlaiseksi, niin että iloinen jälleennäkeminen muuttui
hämmennykseksi. Naisena selvisi reportteri ensimäisenä siitä, ja sen
hän teki ollenkaan osottamatta olleensa hämmentynyt. Hän astui yli
lattian Glendonia kohden. Tämä puolestaan tuskin huomasi, kuinka
esitteleminen tapahtui. Tässähän oli nainen, oikea _nainen_. Pat ei
ollut koskaan aavistanut, että voisi olla olemassa sellaista olentoa.
Ne harvat naiset, joihin hän oli kohdistunut huomiotansa, eivät
ollenkaan muistuttaneet tätä. Hän ajatteli, mitä vanha Pat olisi
sanonut tästä naisesta, oliko tämä sellainen, johon piti tarttua
molemmin käsin. Hän huomasi seisovansa pitäen reportteria kädestä. Pat
katseli vieraan kättä ja ihmetteli sen pienuutta.

Reportteri puolestaan koetti parhaansa mukaan unohtaa tuon omituisen
tunteen, joka johtui vieraan miehen vetovoimasta. Hänen edessäänhän oli
nyrkkeilylavan villipeto, tuo suuri, tyhmä eläin, hurjan ammattikunnan
hurjin. Hän nauroi Patin tavalle pitää hänen kättään omassaan.

"Tahtoisin saada käteni vapaaksi, mr Glendon", sanoi hän. "Katsokaa,
minä... minä tarvitsen sitä todellakin."

Pat katsoi nolona häneen, seurasi katseellaan hänen katsettaan
yhtyneihin käsiin ja irrotti ne samassa punastuen korviaan myöten.

Reportteri huomasi punastumisen ja teki sen johtopäätöksen ettei
nyrkkeilijä ehkä ollutkaan juuri niin eläimellinen, kuin hän oli
mielessään kuvitellut. Sillä hän ei voinut ajatella, että joku eläin
punastuisi. Hän huomasi myös, ettei Patilla ollut tarpeeksi
seurustelukykyä pyytääkseen anteeksi. Pat katsoi häneen yhä kuin
hurmioissaan ja tuli vielä punaisemmaksi poskiltaan.

Stubener oli sillävälin tuonut tuolin ja viittasi neidin istumaan.
Glendon istuutui mekaanisesti omalleen.

"Hän on loistavassa kunnossa, miss Sangster, loistavassa kunnossa",
sanoi impressario. "Eikö totta, Pat? Ette koskaan elämässänne ole
tuntenut itseänne hyvinvointisemmaksi?"

Tämä kiusotti Glendonia. Hän rypisti hämillään otsaansa eikä vastannut.

"Olen usein halunnut tutustua teihin mr Glendon", sanoi miss Sangster.
"En ole koskaan ennen haastatellut ketään nyrkkeilijää, niin että
pyydän anteeksi, jollen osaa suoraan asiaan."

"Ehkä mieluimmin alottaisitte katsomalla häntä työssään?" ehdotti
impressario. "Sillä aikaa kuin hän pukeutuu nyrkkeilypukuun, voin minä
kertoa teille hänestä paljon -- myöskin asioita, joita ei koskaan ole
ollut sanomalehdissä. Kutsukaamme Walsh sisään, Pat, ja nyrkkeilkäämme
muutama erä."

"Ei siitä tule mitään", murisi Glendon töykeästi aivan niin kuin
villipedolta saattoi odottaakin. "Ryhtykää haastatteluun."

Tilanne muuttui ikäväksi. Stubener puhui eniten johtaen keskustelua,
joka kiusotti Maud Sangsteria, samalla kuin Pat ei juuri ollenkaan
ottanut siihen osaa. Miss Sangster tarkasti Patin kauniita kasvoja,
kirkkaansinisiä silmiä, kauniinmuotoista, melkein kotkankaarevaa nenää
ja kiinteitä huulia, jotka kaikki olivat miehekkään eivätkä ollenkaan
äreän näköiset. Siinä oli sangen omituinen persoonallisuus,
ajatteli hän, jos sanomalehdet olivat oikeassa kaikessa, mitä he
hänestä kertoivat. Turhaan hän koetti etsiä mitään merkkiäkään
eläimellisyydestä. Ja turhaan hän koetti saada keskustella suorastaan
Patin kanssa. Ensiksikin tiesi hän liian vähän nyrkkeilylavasta ja
ammattinyrkkeilijöistä ja niin pian kuin hän yritti saada aikaan
kahdenkeskistä keskustelua, tuli Stubener heti väliin ja tulvi
tiedonannoista.

"Tämä nyrkkeilyelämä lienee äärettömän mieltäkiinnittävää", sanoi miss
Sangster kerran ja jatkoi huoaten: "Toivoisin tietäväni siitä enemmän.
Sanokaa minulle, minkä tähden te nyrkkeilette? -- niin, lukuunottamatta
siitä koituvaa rahallista hyötyä." (Viimeisen hän sanoi säästyäkseen
Stubenerin keskeytyksestä.) "Pidättekö, että on hauskaa nyrkkeillä?
Onko jännittävää astua lavalle toista miestä vastaan? En osaa oikein
lausua ajatustani, joten teidän täytyy antaa minulle anteeksi."

Pat ja Stubener alkoivat yhtaikaa, mutta Pat vei suunvuoron
impressarioltaan.

"Alussa en ollenkaan ajatellut sitä..."

"Niin, katsokaas, se tuntui hänestä aivan liian helpolta", keskeytti
Stubener.

"Mutta sitte", jatkoi Pat, "kuin jouduin parempien nyrkkeilijöitten
kanssa tekemisiin, todellisten kuuluisuuksien, kun minulla oli
suurempaa..."

"Kiihotinta?" ehdotti miss Sangster.

"Niin, aivan oikein, kun minulla oli suurempaa kiihotinta, huomasin,
että pidin siitä... hyvin paljon sitäpaitsi. Mutta en osaa antautua
siihen aivan niin kokonaan kuin pitäisi. Katsokaa, samalla kuin kaikki
ottelut ovat jonkunlaisia probleemeja, jotka on ratkaistava
ymmärryksellä ja lihaksilla, ei tulos ole minulle koskaan..."

"Hänen ei koskaan ole tarvinnut antaa erotuomarin ratkaista ottelua",
selitti Stubener. "Hän on voittanut jokaisen kilpailun nujertamalla
vastustajan."

"Juuri tuo varmuus lopputuloksesta ottaa pois ihanan jännityksen",
sanoi Pat.

"Haluamaanne jännitystä saatte kai tuntea, kun joudutte mittelemään
voimianne Jim Hanfordin kanssa", sanoi impressario.

Pat hymyili, mutta ei sanonut mitään.

"Kertokaa lisää", innostui miss Sangster, "miltä teistä tuntuu, kun
nyrkkeilette."

Pat hämmästytti impressariotaan, miss Sangsteria ja itseään sanomalla:

"En tahdo puhua teidän kanssanne sellaisista asioista. Minusta tuntuu,
kuin meillä olisi tärkeämpiäkin asioita puhuttavanamme. Minä..."

Hän vaikeni äkkiä; hän tiesi vallan hyvin, mitä hän oli sanomaisillaan,
mutta hän ei tietänyt, miksi hän olisi sen sanonut.

"Niin", puuttui miss Sangster puheeseen innokkaasti, "olette oikeassa.
Hyvän haastattelun ehtona on -- todellinen henkilökohtaisuus."

Mutta Patin puheenlahja oli edelleen kadoksissa, ja Stubener ryhtyi
vertaamaan nyrkkeilijänsä painoa, pituutta ja leveyttä Sandowin,
Kauhean turkkilaisen ja Jeffriesin sekä muitten kuuluisuuksien
vastaaviin ominaisuuksiin. Se ei ollenkaan innostuttanut Maud
Sangsteria, ja hän osotti selvästi, että se kiusotti häntä. Hänen
katseensa sattui runokirjaan. Hän otti kirjan käteensä ja katsoi
kysyvästi Stubeneriin.

"Se on Patin", sanoi tämä. "Hän on innostunut tuollaiseen,
värivalokuvaukseen, taidenäyttelyihin j.n.e., mutta älkää jumalan
nimessä kirjottako siitä mitään. Se pilaisi hänen maineensa."

Maud Sangster katsoi ihmeissään Glendoniin, joka joutui hämilleen.
Sehän oli ihastuttavaa, ajatteli miss Sangster, että nuori jättiläinen,
nyrkkeilykuningas, luki runoja, kävi taidenäyttelyissä ja harrasti
värivalokuvausta! Hän ei tosiaankaan ollut mikään villipeto. Miss
Sangster huomasi, että Patin ujous riippui hienotunteisuudesta eikä
tyhmyydestä. Shakespearen runoja! Tämähän oli jotain, josta oli
otettava tarkempi selko. Mutta Stubener ryösti häneltä tilaisuuden
ottamalla jälleen sananvuoron.

Muutaman minutin kuluttua pääsi miss Sangster ajatuksineen oikealle
tolalle. Hänen ensimäinen kiintymyksensä Patiin heräsi taas hänen
huomattuaan runokirjan. Miehen suurenmoinen koko, kauniit kasvot,
tiukka suu, kirkkaat silmät, jalo otsa, jota lyhytvaalea tukka ei
peittänyt, hänen fyysillinen hyvinvointinsa ja puhtautensa -- kaikki
tämä veti häntä puoleensa voimalla, jota hän ei ennen ollut tuntenut.
Eikä hän kuitenkaan voinut olla ajattelematta rumia huhuja, joita hän
viimeksi eilen oli kuullut Courier-Journalin toimituksessa.

"Olitte äsken oikeassa", sanoi hän. "On olemassa tärkeämpääkin
puhuttavaa. Ajattelen, että voisitte selittää minulle erään asian, jota
olen paljon ajatellut. Ellei se ole teistä vastenmielistä?"

Pat pudisti päätään.

"Tahdon olla suora. Olen joskus kuullut herrojen puhuvan ihmeellisistä
otteluista ja kummallisista vedonlyönneistä enkä kiinnittänyt niihin
silloin huomiotani, vaikka minusta tuntui, kuin urheilun suojassa
harjotettaisiin paljon petosta. Kuu katselen esimerkiksi teitä, on
minun vaikea ymmärtää, kuinka te voitte olla mukana tuollaisessa
pelissä. Ymmärrän, että pidätte urheilusta sinänsä ja myöskin sen
tuottamista rahoista, mutta minä en voi käsittää..."

"Ei siinä ole mitään käsittämistä", keskeytti Stubener Patin
hymyillessä ystävällisesti. "Ne ovat satuja nuo puheet petoksesta,
etukäteen sovituista otteluista ja kaikki tuollaiset tyhmyydet. Niissä
ei ole mitään perää, miss Sangster, sen voin vakuuttaa. Sallikaa minun
kertoa nyt, kuinka keksin Glendonin. Sain hänen isältään kirjeen..."

Mutta Maud Sangster ei antanut pettää itseään, vaan kääntyi Patin
puoleen.

"Kuulkaahan. Muistan erikoisen hyvin erään tapauksen. Se koskee erästä
ottelua, joka tapahtui useita kuukausia sitte -- olen unohtanut
nyrkkeilijöitten nimet. Muuan Courier-Journalin toimittajista kertoi
minulle aikovansa ansaita sievoisen summan. Hän ei sanonut
_toivovansa_, vaan _aikovansa_. Hän sanoi kuuluvansa niiden joukkoon,
jotka tiesivät etukäteen ja lyöneensä vetoa erien lukumäärästä. Hän
lausui, että ottelu tulisi loppumaan yhdeksännessätoista erässä. Tämä
tapahtui kilpailun edellisenä päivänä. Seuraavana päivänä hän muistutti
voitokkaasti sitä, että ottelu oli loppunut juuri siinä erässä. En sen
koommin sitä ajatellut. En ollut silloin innostunut nyrkkeilyyn. Mutta
nyt olen. Silloin oli tämä tapahtuma aivan sopusoinnussa nyrkkeilystä
saamani käsityskannan kanssa. Siis näette, etteivät nuo huhut ole vain
satuja, vai kuinka?"

"Muistan tuon ottelun", sanoi Glendon. "Se oli Owenin ja Murgweatherin
välinen. Se loppui juuri yhdeksännessätoista erässä, Sam. Ja miss
Sangster sanoo kuulleensa tuon erän mainittavan jo kilpailun edellisenä
päivänä. Kuinka selitätte sen, Sam?"

"Kuinka te selitätte, että arpajaisissa satutaan saamaan voittonumero?"
sanoi impressario vältellen, mutta hän kokosi ajatuksiaan osatakseen
vastata. "Henkilöt, jotka tutkivat tapoja ja tilanteita, sekuntteja,
sääntöjä ja sen semmoisia asioita, arvaavat usein oikean erän, aivan
kuin kilpa-ammunnassa on satuttu arvaamaan oikeat osumat. Älkää
sitäpaitsi unohtako, että samalla kuin joku voittaa, on olemassa aina
joku, joka häviää, joku, joka ei ole arvannut oikein. Miss Sangster,
vakuutan kunniasanallani, ettei nyrkkeilyn suojassa harjoteta mitään
vilppiä."

"Mikä on teidän käsityksenne siitä, mr Glendon?" kysyi miss Sangster.

"Sama kuin minunkin", sanoi Stubener. "Hän tietää, että minä puhun
totta. Hän ei koskaan ole otellut muita kuin rehellisiä otteluita. Eikö
totta, Pat?"

"Kyllä, se on totta", vahvisti Pat, ja ihmeellisintä oli, että Maud
Sangster uskoi Patin sanoihin täydellisesti.

Miss Sangster pyyhkäisi kädellään otsaansa ikäänkuin vapautuakseen
kaikista epäilyksistään.

"Kuulkaahan vielä", sanoi hän. "Eilen illalla sanoi sama toimittaja
minulle tulevan ottelun olevan järjestetyn niin, että se tulee
loppumaan juuri siinä erässä, jossa sen pitää loppua."

Stubener aivan kauhistui, mutta Patin sanat vapauttivat hänet
vastaamasta.

"Silloin valehtelee toimittaja." Ensimäisen kerran oli Patin sanoissa
tiukka äänensävy.

"Viime kerralla hän ei valehdellut", sanoi miss Sangster vakavana.

"Missä erässä hän sanoi minun otteluni Nat Powersin kanssa loppuvan?"

Ennen kuin nainen ehti vastata, tarttui impressario puheeseen.

"Tyhmyyksiä, Pat!" hän huudahti. "Lopettakaa jo, ne ovat noita
tavallisia huhuja."

Glendon ei kuunnellut häntä, hänen katseensa, kun se kohtasi miss
Sangsterin, ei ollut enää lempeä, vaan tuima ja käskevä. Reportteri oli
nyt varma kosketelleensa jotain hirvittävää, jotain, joka tulisi
selittämään kaiken, mikä oli herättänyt hänessä epäluuloja. Samalla
kertaa tunsi hän liikutusta Patin tuiman, hallitsevan katseen ja äänen
johdosta. Hänen edessään oli miehinen mies, joka tahtoi saada
mielipiteensä kuuluville. "Minkä erän toimittaja mainitsi?" kysyi
Glendon jälleen.

"Jumalan tähden, Pat, lopettakaa jo ajattelemasta tuollaisia
hulluuksia", sanoi Stubener.

"Sallitteko minun vastata?" sanoi Maud Sangster.

"Luulen olevan parasta, että itse puhun miss Sangsterin kanssa",
huomautti Pat. "Menkää te, Sam, ulos pitämään seuraa valokuvaajan
kanssa."

He tarkastivat toisiaan hetken jännityksellä, sitte lähti Stubener
hitaasti ovea kohti, aukaisi sen ja käänsi päätään kuullakseen
paremmin.

"No, minkä erän hän ilmotti?"

"Luullakseni en erehdy", sanoi miss Sangster värisevällä äänellä,
"muistaessani hänen puhuneen kuudennestatoista erästä."

Hän näki Glendonin kasvoista kuvastuvan hämmästystä, vihaa ja syytöstä,
kun hän katsahti impressarioonsa, ja Maud Sangster tiesi, että isku oli
osunut.

Patilla oli myös syytä vihaansa. Hän tiesi puhuneensa asiasta
Stubenerin kanssa ja tiesi heidän sopineen, että yleisö saisi
katsomista rahojensa edestä, ettei ottelua venytettäisi liikaa ja että
se loppuisi kuudennessatoista erässä. Ja nyt oli hänen luonaan muuan
nainen sanomalehtitoimistosta tietäen myöskin tämän erän.

Stubener seisoi ovella kalpeana. Hänen oli selvästikin vaikea säilyttää
tasapainoansa.

"Tapaamme jälkeenpäin", sanoi Pat hänelle. "Sulkekaa ovi jälkeenne."

Ovi sulkeutui ja he jäivät kahdenkesken. Glendon ei sanonut mitään.
Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja loukkaantuneisuutta.

"No?" kysyi miss Sangster.

Pat nousi ylös seisten kookkaana ja mahtavana, sitte istuutui hän
jälleen kostuttaen huuliaan kielellään.

"Sanon teille erään asian", lausui hän vihdoin. "Ottelu ei tule
loppumaan kuudennessatoista erässä."

Nainen ei vastannut mitään, mutta hänen epäilevät kasvonilmeensä
loukkasivat Patia.

"Odottakaa, niin saatte nähdä, miss Sangster, ja tulette myös
huomaamaan, että toimittaja on väärässä."

"Tarkotatte, että ohjelma tulee muutettavaksi?" sanoi miss Sangster
viekkaasti.

Pat säpsähti hänen sanojensa terävyydestä.

"Minulla ei ole tapana valehdella", sanoi hän täsmällisesti, "ei edes
naisille."

"Ette ole sitä tehnyt minullekaan ettekä ole kieltänyt sitä, että
ohjelma tulee muutettavaksi. Olen ehkä tyhmä, mr Glendon, mutta en
ymmärrä mikä merkitys sillä on, missä erässä joku ottelu loppuu, niin
kauan kuin se on edeltäkäsin määrätty."

"Sanon teille loppuerän numeron, eikä yksikään sielu lukuunottamatta
teitä saa sitä tietää."

Miss Sangster kohautti hartioitaan ja hymyili.

"Se kuulostaa minusta kilpa-ajosopimukselta. Ne ovat samanlaisia, kuten
tiedätte. Sitäpaitsi en ole ehdoton idiootti ja tiedän, että tässä on
jotain hullusti. Minkä tähden suutuitte, kun ilmotin teille erän
numeron? Minkä tähden vihastuitte impressarioonne? Minkä tähden
lähetitte hänet ulos?"

Sen siaan että olisi vastannut, meni Glendon ikkunan luo katsoakseen
ulos, mutta samassa muuttui hänen ajatuksensa ja hän kääntyi, ja miss
Sangster tiesi näkemättään, että Pat katseli häntä. Pat tuli takaisin
ja istuutui tuolilleen.

"Sanoitte, etten ole valehdellut teille, miss Sangster, ja siinä olette
oikeassa. En ole valehdellut." Hän vaikeni ja koetti keksiä suoran
selityksen tilanteeseen. "Uskotteko voivanne luottaa siihen, mitä nyt
aion kertoa teille? Onko... ammattinyrkkeilijän kunniasanalla
mielestänne mitään merkitystä?"

Maud Sangster nyökkäsi totisena, katsoi häntä suoraan silmiin varmana
siitä, että Pat tulisi puhumaan totta.

"Olen aina tehnyt rehellistä työtä. En ole koskaan elämässäni
käsitellyt likaisia rahoja tai käyttänyt saastaisia keinoja niiden
saamiseksi. Voin lähteä siitä. Olette säikähyttänyt minut täydellisesti
kertomuksellanne. En voi tässä tuokiossa päästä siitä mihinkään varmaan
käsitykseen. En tiedä... mutta se juuri tekee minut rauhattomaksi.
Sillä katsokaa, Stubener ja minä olemme puhuneet tästä ottelusta ja
sovimme siitä, että se loppuisi kuudennessatoista erässä. Nyt tiedätte
tekin sen etukäteen. Kuinka toimittaja on voinut saada tämän tietää? Ei
ainakaan minulta. Stubenerin on täytynyt sanoa se jollekin...
mikäli..." Hän vaikeni ajatellakseen tarkemmin. "Mikäli tuolla
toimittajalla ei ole onnea arvatessaan. En voi päästä siitä selville.
Minun täytyy pitää silmäni auki, odottaa ja tehdä huomioita. Kaikki,
mitä olen teille sanonut, on totta. Tässä on käteni siitä vakuudeksi."

Hän nousi tuoliltaan ja seisoi ryhdikkäänä Miss Sangsterin vierellä.
Hän tarttui naisen pieneen käteen, kun tämä myöskin nousi, ja
katsottuaan toisiansa avoimesti ja rehellisesti suoraan silmiin,
seisoivat he molemmat vaiti katsoen yhteenpuristettuihin käsiinsä. Maud
Sangster ei ollut koskaan tuntenut näin selvään olevansa nainen.
Molemmat kädet -- toinen hento, pehmeä ja toinen jäntevä miehen käsi
-- kuuluivat selvästikin eri sukupuolille. Glendon alotti taas
keskustelun.

"Voitte helposti saada väärän käsityksen minusta", sanoi Pat, ja
samassa tunsi reportteri Patin kiinteän puristuksen muuttuvan
lempeäksi, melkein hyväileväksi.

"Oli hauska, että tulitte tänne tänään", sanoi Pat kiiruhtaen heti sen
jälkeen selittämään: "Tarkotan sen tähden, että olette ehkä sen kautta
aukaissut silmäni huomaamaan tehdyt vääryydet."

"Olette yllättänyt minut", sanoi miss Sangster painostaen. "Luulin
olevan aivan yleisesti tunnettua nyrkkeilijöitten kesken, että
ammattinyrkkeilyssä harjotetaan epärehellisyyttä, etten oikein voi
ymmärtää, kuinka te, joka kuulutte näitten nyrkkeilijöitten eturiviin,
saatatte olla siitä tietämätön. Pidin selvänä, että olisitte tuntenut
kaiken tuon, ja nyt olette te vakuuttanut minulle, ettei teillä ole
ollut aavistustakaan siitä. Teidän täytyy olla aivan erilainen kuin
muut."

Pat nyökkäsi.

"Siinä selitys. Seurauksena tulee olemaan, että pysyn erilläni
nyrkkeilijöistä, vedonlyöjistä ja urheilunharrastajista. Oli helppoa
sokaista silmäni. Mutta nyt on minun aukaistava ne. Katsokaa, nyt
toimin itsenäisesti."

"Ja poistatte epäkohdat?" kysyi miss Sangster jännittyneenä,
vakuutettuna siitä, että Pat varmasti täyttäisi lupauksensa.

"Ei, vaan käännän heille selkäni", vastasi Pat. "Jollei se kerran
ole rehellistä, en enää koskaan tahdo olla missään tekemisissä
ammattinyrkkeilyn kansa. Eräs asia on varma: tuleva ottelu Nat Powersin
kanssa ei tule loppumaan kuudennessatoista erässä. Jos tuon toimittajan
puheissa on jotain perää, tulevat he kaikki pettymään. Sen sijaan, että
nujertaisin hänet kuudennessatoista erässä, annan ottelun pitkistyä
kahdenteenkymmenenteen saakka. Sen saatte nähdä."

"Enkä minä puhu siitä mitään toimittajalle?"

Miss Sangster oli noussut valmiina lähtemään.

"Luonnollisestikaan ette. Jos hän vain arvaa, niin antakaa hänen pysyä
uskossaan. Ja jos kerran asiassa on petosta, on oikein, että hän
menettää kaikki vetonsa. Tämä saa jäädä meidänkeskeiseksi pikku
salaisuudeksemme. Sanon teille, mitä aion tehdä. Ilmotau teille,
missä erässä lopetan ottelu. Tulen lyömään Nat Powersin
kahdeksannessatoista."

"Enkä minä puhu siitä halaistua sanaa kenellekään", vahvisti miss
Sangster.

"Tahtoisin pyytää teiltä pienen palveluksen", sanoi Pat harvakseen.
"Olen ehkä liian vaativainen."

Naisen kasvonilme muuttui entistä lempeämmäksi siten etukäteen
ilmaisten pyynnön tulevan täytetyksi, ja Pat jatkoi:

"Tiedän, ettette mainitsisi haastattelussa mitään petoksesta. Mutta
tahtoisin vielä enemmän, nimittäin ettette kirjottaisi yhtään sanaa
meidän keskustelustamme."

Miss Sangster loi häneen tutkivan katseen harmailla silmillään ja
vastasi sitte omaksi hämmästyksekseen:

"Luonnollisestikaan se ei tule julkisuuteen. En mainitse siitä
rivilläkään."

"Tiesin sen", sanoi Pat vain.

Ensin tunsi miss Sangster itsensä pettyneeksi, kun Pat ei sanonut
mitään kiitosta, mutta samassa oli hän iloinen siitä, että niin oli
asianlaita. Hän ymmärsi, että Pat tämän lyhyen keskustelun aikana oli
muuttanut toimintatapansa, ja hän innostui rohkeasti tutkimaan suurta
nyrkkeilijää.

"Kuinka voitte sen tietää?" kysyi miss Sangster.

"En osaa sitä sanoa." Hän pudisti päätään. "Tiesin sen, toisin sanoen
pidin sitä luonnollisena. Minusta tuntuu, kuin tietäisin paljon muuta
teistä ja minusta."

"Mutta miksi ei haastattelua julaista? Sehän olisi hyvä reklaami, kuten
impressarionne sanoo."

"Tiedän sen", vastasi Pat tyynesti. "Mutta en tahdo tuntea teitä sillä
tavalla. Olen varma, että se kiusottaisi minua. En tahdo ajatella
tuntevani teitä teidän ja oman ammattini perusteella. Haluaisin
mieluummin muistella keskusteluamme ainoastaan naisen ja miehen
välisenä keskusteluna. En tiedä, ymmärrättekö, mitä tarkotan. Mutta
niin minusta tuntuu."

Hänen puhuessaan oli hänen kasvonilmeensä kokonaan sellainen,
jollaisella mies katsoo naiseen. Miss Sangster tunsi Patin voimien
vaikutusta itsessään ja hän tunsi olevansa hämillään ja sanaton sen
miehen edessä, jota oli luultu sanattomaksi seuraihmiseksi. Pat osasi
todellakin puhua asiallisemmin ja vakuuttavammin kuin useimmat miehet,
ja mikä eniten ihmetytti miss Sangsteria, oli Patin teeskentelemätön
suoruus ja rehellisyys.

Pat saattoi hänet automobiiliin, ja hyvästijättö teki miss Sangsteriin
syvän vaikutuksen. Heidän puristaessaan toisiaan kädestä, sanoi Pat:

"Tapaamme joku päivä. Tahdon nähdä teidät jälleen. Minusta tuntuu kuin
me emme vielä olisi sanoneet toisillemme viimeistä sanaamme."

Ja kun automobiili lähti liikkeelle, joutui miss Sangster samanlaisen
tunteen valtaan. Tämä ei saanut olla viimeinen kerta, kuin hän näki
omituisen Pat Glendonin, nyrkkeilijöitten kuninkaan, villipedon.

Kun Glendon palasi takaisin harjotteluhuoneeseen, tapasi hän suuttuneen
impressarionsa.

"Minkä tähden ajoitte minut ulos?" kysyi tämä. "Nyt on asiamme hukassa.
Te olette pilannut sen. Ette koskaan ole osannut yksinänne selviytyä
reporttereista ja saattepa nähdä tämän haastattelun seuraukset."

Glendon, joka oli katsonut häneen kylmän iroonisesti, aikoi kääntyä
poistuakseen, mutta muutti äkkiä aikomuksensa.

"Se ei tule julkaistavaksi", sanoi hän.

Stubener loi häneen terävän katseen.

"Minä pyysin häntä olemaan kirjottamatta mitään", selitti Glendon.

Silloin kiivastui Stubener.

"Ja luulette, että hän luopuisi niin tuottavasta toimenpiteestä!"

Glendon jähmettyi kiukusta, ja hänen äänensä oli varma ja terävä, kun
hän vastasi:

"Haastattelu ei tule painettavaksi. Niin sanoi hän itse, ja hänen
sanojensa epäileminen on samaa kuin sanoisi häntä valehtelijaksi."

Irlantilainen tuli hehkui hänen silmistään. Nähdessään sen ja
huomatessaan Patin vaistomaisesti ja intohimoisesti puristavan kätensä
nyrkkiin, joiden sanoman hän tunsi yhtä hyvin kuin edessään olevan
miehen, ei Stubener enää uskaltanut epäillä.



VII.


Ei kestänyt kauaa ennen kuin Stubener huomasi, että Glendon aikoi tehdä
tyhjäksi vedonlyöjien toivon, mutta hänen ei onnistunut viekotella
Patilta loppuerän numeroa, vaikka hän kuinka olisi koettanut. Hän ei
antanut ajan kuitenkaan kulua hukkaan, vaan teki salaisia sopimuksia
Nat Powersin impressarion kanssa. Nat Powersilla oli uskollinen
vedonlyöntiseurue, eikä heidän voitu antaa pettyä.

Kilpailupäivän iltana rikkoi Maud Sangster enemmän kuin koskaan ennen
hyviä tapoja vastaan, vaikkei siitä vihjaustakaan päässyt seurapiirin
korviin. Toimittajan suojassa liittyi hän katselijayleisöön. Hänen
tukkansa ja suurin osa kasvoistansa peittyi hänen leveälierisen
hattunsa alle, ja päällään oli hänellä pitkä ulsteripalttoo, joka
ulottui melkein maahan asti. Hän sekaantui väenpaljouteen, eikä kukaan
kohdistanut häneen erikoista huomiota.  Eivät edes häntä vastapäätä
istuvat sanomalehtimiehet tunteneet häntä.

Kuten oli tullut yhä yleisemmäksi tavaksi, ei ohjelmaan kuulunut mitään
johdanto-otteluita, ja hän oli tuskin istuutunut, kun meluisat
suosionosotukset ilmottivat Nat Powersin saapuvan. Hän astui pitkin
pääkäytävää avustajiensa seuraamana, ja miss Sangster melkein kauhistui
hänen jättiläismäistä kokoaan. Nat Powers hyppäsi kuitenkin huolimatta
painostaan ketterästi kuin orava lavaköyden yli ja vastasi
tyytyväisesti hymyillen yleisön tervehdykseen. Hän ei ollut kaunis.
Paisuneet korvat ilmottivat hänen ammattinsa ja hänen ennestään jo
litteä nenänsä oli nähtävästi monta kertaa tehty vielä litteämmäksi,
niin ettei taitavinkaan kirurgi ollut saanut siihen entistä muotoa.

Uusi melu ilmotti Glendonin saapumisen. Miss Sangster katsoi häneen
uteliaana, kuinka Pat astui nuoran yli mennen nurkkaansa. Mutta vasta
kun hälinä oli laannut ja esittely tehty, heittivät nyrkkeilijät viltit
hartioiltaan ja seisoivat vastatusten taistelupuvuissaan. Ylhäältäpäin
suuntautui heihin monen sähkölampun kirkas valo -- filmiyhtiöiden
tähden --, ja kun miss Sangster tarkasti kumpaakin miestä erikseen, oli
hänen mielestään Glendon täysiverinen mies ja Powers -- villipeto.
Kumpikin edusti omaa tyyppiänsä -- Glendon sopusuhtaisine jäsenineen ja
hienoine kasvonpiirteineen, Powers karvaisine ja kuhmuisine
lihaksineen.

Heidän asettuessaan taisteluasentoon filmikameroiden eteen, sattui
Glendonin katse kohdistumaan miss Sangsteriin. Vaikkei Pat sitä millään
tavoin osottanut, ymmärsi miss Sangster sydämensä tykytyksestä, että
Pat oli tuntenut hänet. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului alkumerkki
ja merkinantaja huusi "Alkakaa!" ja ottelu alkoi.

Se oli komeata kilpailua. Ei yhtään verta, ei yhtään turhaa liikettä,
ja kumpikin teki harkittuja laskelmia. He käyttivät puolet aikaa
ensimäisestä erästä toistensa koettelemiseen, mutta Maud Sangsterin
mielestä olivat valeiskut ja hansikkaiden läiskäykset tarpeeksi
jännittäviä. Erään tavallista kiihkeämmän yhteenoton aikana täytyi
toimittajan nykäistä häntä hihasta ja muistuttaa hänelle, kuka ja missä
hän oli.

Powers teki työtä kevyesti kuin olisi hän ainakin viisikymmentä ottelua
taistellut lavalla, ja yleisö seurasi jännityksellä hänen temppujaan
osottaen yhtämittaa suosionosotuksiaan. Mutta Pat ei tehnyt mitään
ylivoimaisia hyökkäyksiä, vaikka olikin yhteenottoja, jotka saivat
yleisön nousemaan penkeiltään siinä uskossa, että Powers oli
voittamaisillaan vastustajansa.

Tällaisissa jännittävissä tilanteissa ei miss Sangster ollut selvillä,
satuttiko nuori Glendon itsensä vaarallisesti vai eikö. Erään kerran
kumartui toimittaja hänen puoleensa kuiskaten:

"Nuori Pat voittaa varmasti. Hän on nouseva tähti, eivätkä he voi häntä
hillitä. Mutta voitto tulee kuudennessatoista erässä, ei ennen."

"Mutta ehkä myöhemmin?" kysyi miss Sangster.

Hän melkein naurahti toimittajan epävarmaa kieltämistä. Miss Sangster
tiesi sen paremmin.

Powers oli tunnettu siitä, että hän ahdisti vastustajaansa yhtämittaa.
Glendon löysi tyydytystä siitä. Patin puolustautuminen oli
ihmeteltävää, ja hän pysyttäytyi puolustuksessa juuri niin paljon, että
yleisö pysyi jännityksessä. Powers tiesi olevansa pakotettu häviämään,
mutta hänellä oli liian pitkä nyrkkeilijäkokemus epäröidäkseen
iskemästä vastustajansa nurin tilaisuuden sattuessa. Hän oli liian
usein joutunut kärsimään juonitteluista ollakseen käyttämättä samaa
taktiikkaa toisia vastaan. Jos vain tilaisuus siihen sattuisi, olisi
hän valmis nujertamaan vastustajansa ja pettämään vedonlyojäliiton.
Hänen taitavien hyökkäyksiensä ansiosta oli yleisö jo ruvennut
luulemaan, että Pat oli löytänyt voimakkaampansa. Mutta itsessään tunsi
Powers, että hän oli löytänyt Patista väkevämpänsä. Useamman kerran
ottelun kuumimmillaan ollessa oli hän saanut iskuja, joitten voima oli
tahallisesti hillitty, sen hän ymmärsi.

Mitä Glendoniin tulee, oli hän monta kertaa sellaisissa tilanteissa,
että pieninkin erehdys olisi tuottanut hänelle häviön vastustajan
iskun kautta. Mutta hänellä oli ihmeellinen taito arvioida aika ja
etäisyys oikein, eivätkä nämä vaikeat tilanteet horjuttaneet hänen
itseluottamustaan. Hän ei koskaan ollut hävinnyt otteluakaan, häntä ei
koskaan oltu lyöty nurin ja hänellä oli aina ollut vastustajansa niin
vallassaan, ettei häviäminen ollut tullut kysymykseenkään.

Viidennentoista erän lopussa olivat molemmat nyrkkeilijät hyvissä
voimissa, vaikka Powers läähätti niin, että yleisön joukosta jo
muutamat henkilöt löivät vetoa siitä, että hän "halkeisi".

Juuri ennen kuudennentoista erän alkua kumartui Stubener kuiskaamaan
Glendonin korvaan:

"Lyöttekö hänet nyt maahan?"

Glendon nosti päätään ja pudistaen sitä nauroi suoraan vasten
rauhattoman impressarion kasvoja. Kun kuudennentoista erän alkumerkki
kilahti, näki Glendon hämmästyksekseen Powersin syöksähtävän pystyyn.
Ensimäisestä sekunnista alkoi ottelu oikealla hyökkäysrajumyrskyllä, ja
Glendonilla oli täysi työ suojellessaan itseään. Hän puolustautui, teki
takerrusotteita, väisteli sivuhyppäyksillä, perääntyi nuoraa vasten ja
sai vastaanottaa uusia hyökkäyksiä astuessaan takaisin keskilavalle.
Useamman kerran antoi Powers hänelle hyviä tilaisuuksia, mutta Glendon
ei tahtonut lähettää vastustajaansa lopullista, hävittävää iskua. Hän
säästi sitä kaksi erää eteenpäin. Koko ottelun aikana hän ei vielä
ollut käyttänyt koko voimaansa iskuihinsa.

Kaksi minuttia väliajatta ahdisti Powers häntä kaikella taidollaan.
Seuraavassa minutissa olisi erä ollut lopussa ja vedonlyöjäliitto lyöty
hämmästyksellä. Mutta sitä minuttia ei tullut. He olivat juuri iskeneet
yhteen keskellä lavaa tavalliseen takertumiseen. Glendon vapautti
vasemman kätensä ja antoi sillä iskun Powersin kasvoihin vasemmalle
puolelle. Saman tempun oli hän jo tehnyt toistakymmentä kertaa sinä
iltana. Hämmästyksekseen huomasi hän Powersin aivan veltostuvan ja
alkavan horjuvin jaloin vaipua lattialle. Powers retkahti lattiaan,
vieri ympäri lavan sivulle ja makasi liikkumatta silmät ummessa
Kilpatuomari kumartui hänen ylitsensä laskemaan kymmenen sekunttia.

Yhdeksän kohdalla Powers nykähti ikäänkuin hän olisi tehnyt turhan
yrityksen noustakseen ylös.

"Kymmenen! -- ja loppu!" huusi tuomari. Hän tarttui Glendonin käteen ja
nosti sen ylös meluavalle yleisölle merkiksi siitä, että Pat Glendon
oli voittanut.

Ensimäisen kerran nolostui Glendon lavalla. Hänen lyöntinsä ei ollut
ollut nujertava. Siitä oli hän varma. Se ei ollut suunnattu leukaan,
vaan poskelle, johon hän tiesi sen myös osuneen. Ja kuitenkin oli mies
kaatunut, oli maannut lattialla yli kymmenen sekunttia ja suorittanut
kepposensa suurenmoisesti. Tämä isku oli yleisöstä tietysti ollut oikea
mestarinäyte, ja filmit tulisivat levittämään valheen. Toimittaja oli
siis kuitenkin tiennyt oikean erän, vaikka tämä olikin petosta.

Glendon suuntasi katseensa Maud Sangsteriin. Tämä katsoi suoraan
Patiin, mutta hänen katseensa oli kylmä ja kova, niistä ei kuvastunut
mitään hyväksyvää. Juuri kun Pat katsoi häneen, kääntyi hän sanoakseen
jotakin naapurilleen.

Powersin avustajat kantoivat hänet nurkkaansa, aivan kuin velton räsyn.
Glendonin avustajat tulivat onnittelemaan voittajaa ja riisumaan hänen
nyrkkeilyhansikkaansa. Mutta Stubener ehti ennen heitä. Hänen kasvonsa
säteilivät, kun hän molemmin käsin tarttui Glendonin oikean käden
hansikkaaseen, ja hän huudahti:

"Kelpo poika, Pat! Tiesin, että teette sen."

Glendon tempasi takaisin hansikkaansa. Ja ensimäisen kerran kuuli
impressario hänen kiroavan.

"Menkää helvettiin", sanoi Pat, samalla kuin hän kääntyi ojentaen
kätensä avustajillensa, jotta nämä saisivat vetää hänen hansikkaansa
pois käsistä.



VIII.


Samana iltana kuultuaan toimittajan selittävän, ettei maailmassa ollut
yhtä ainoata rehellistä ammattinyrkkeilijää, istui Maud Sangster
sänkynsä reunalla nyyhkyttäen, suuttui sitte ja meni nukkumaan
kyllästyneenä itseensä, nyrkkeilijöihin ja koko maailmaan.

Seuraavan päivän iltapäivänä alkoi hän kirjottaa Henry Addissonin
haastattelua, josta ei näyttänyt koskaan tulevan valmista. Hän teki
työtänsä omassa toimitushuoneessaan. Hän oli hetkeksi lopettanut
kirjottamisen silmäilläkseen iltalehteä, joka ilmotti, että Glendon
tulisi seuraavan kerran ottelemaan Tom Cannamia vastaan. Silloin toi
juoksupoika hänelle Glendonin käyntikortin.

"Sanokaa hänelle, etten minä ota vastaan", sanoi hän pojalle.

Hetken kuluttua tuli poika takaisin.

"Hän sanoo tulevansa kaikissa tapauksissa, mutta mieluummin teidän
suostumuksellanne."

"Sanoitteko hänelle, että parhaillaan teen työtä?"

"Kyllä, mutta hän sanoi tulevansa kuitenkin."

Maud Sangster ei vastannut, ja juoksupoika oli ihmeissään
vastenmielisen vieraan ilmestymisestä:

"Tunnen hänet. Hän on tavattoman suuri jättiläinen. Jos hänen päähänsä
pälkähtäisi ruveta mellastamaan, voisi hän hävittää koko toimituksen.
Hän on sama nuori Glendon, joka voitti eilisiltaisen nyrkkeilyottelun."

"No niin. Laskekaa hänet sitte sisään. On kai parasta säilyttää
toimitus eheänä."

Ei mitään tervehdyksiä vaihdettu, kun Glendon astui sisään. Maud
Sangster oli kylmä kuin kaste. Hän ei viitannut Patia edes istumaan,
istuessaan siinä puoliksi selin häneen kirjotuspöytänsä ääressä
odottaen, että Pat puhuisi asiansa.

"Tahdon puhua kanssanne", sanoi Pat lyhyeen. "Tuosta ottelusta. Se
loppui kuudennessatoista erässä."

Miss Sangster kohautti olkapäitään.

"Tiesinhän sen jo etukäteen."

"Ei, sitä te ette tiennyt. Minäkään en sitä tiennyt."

Miss Sangster kääntyi ympäri katsoen Patiin välinpitämättömän
näköisenä.

"Mitä siitä kannattaa puhua?" hän sanoi. "Ammattinyrkkeily on
ammattinyrkkeilyä, ja me tiedämme kaikki, mitä se merkitsee. Ottelu
loppui siinä erässä, jonka olin teille jo etukäteen sanonut."

"Niin loppui", myönsi Pat. "Mutta sitä te ette tiennyt. Koko maailmassa
oli ainakin kaksi ihmistä, te ja minä, jotka tiesivät, ettei Powers
häviäisi kuudennessatoista erässä."

Miss Sangster oli vaiti.

"Te tiesitte, että hän ei häviäisi, sanon minä." Hän puhui vakavasti ja
täsmällisesti, ja kun miss Sangster yhä oli vaiti, astui hän
lähemmäksi. "Vastatkaa minulle", hän käski.

Maud Sangster nyökkäsi, sanoen itsepäisesti:

"Mutta hän hävisi kuitenkin."

"Hän ei hävinnyt. Kuuletteko? Kerron teille kaiken, ja teidän täytyy
kuunnella. En ole valehdellut teille. Olin suuri tyhmyri. He pettivät
minua... ja teitä samalla kertaa. Te luulette nähneenne Nat Powersin
nujertuneena. Mutta minun iskuni ei ollut niin voimakas, että se olisi
voinut aikaansaada hänelle mitään vahinkoa. Se ei edes osunut oikeaan
paikkaan. Hän vain teeskenteli hävinnyttä."

Hän vaikeni katsahtaen kaihoisasti miss Sangsteriin, joka nyt ymmärsi
uskovansa täydellisesti häneen ja joka nyt tunsi lämmintä onnea siitä,
että tämä mies oli puhdistautunut epäilyksistä ja osottautunut
viattomaksi, mies, jonka hän vain pari kertaa oli nähnyt koko elämänsä
aikana.

"No?" kysyi Pat, ja Maud Sangster kuunteli nautinnolla hänen käskevää
ääntään ja nousten tuolilta sekä ojentaen hänelle kätensä hän sanoi:

"Uskon teitä. Olen siitä iloinen, niin iloinen..."

Kädenpuristus tuli pitempiaikaiseksi, kuin miss Sangster oli osannut
ajatellakaan. Pat katsoi häneen palavin katsein, ja välittömästi
herätti hänen katseensa hehkua naisen silmiin. Ei koskaan ollut hän
tavannut sellaista miestä, ajatteli miss Sangster. Naisen katse
laskeutui ensin ja miehen seurasi sitä. He seisoivat hetken katsellen
yhdistyneitä käsiään. Pat lähestyi vaistomaisesti lähemmäksi ikäänkuin
tahtoen sulkea Miss Sangsterin syliinsä, mutta pidätti itsensä
selvästikin suurin ponnistuksin. Miss Sangster huomasi tämän ja tunsi,
kuinka Patin käsi alkoi vetää häntä lähemmäksi. Ja ihmeekseen tunsi hän
halua antaa perään, melkein voittamatonta halua joutua noiden
voimakkaiden käsien syleilyyn. Jos Pat olisi vähänkin pakottanut, ei
hän olisi kohdannut pienintäkään vastarintaa. Miss Sangster oli aivan
pyörällä päästään, kun Pat irrotti kätensä, niin, melkein tempasi
kätensä irti.

"Oi jumalani!" läähätti Pat. "Te olette luotu minua varten."

Näin sanottuaan kääntyi hän puoliksi poispäin ja pyyhkäisi kädellään
otsaansa. Maud Sangster tiesi, että hän olisi vihannut Patia koko
ikänsä, jos tämä olisi uskaltanut lausua sanankin anteeksipyynnöksi tai
selitykseksi. Mutta Pat tuntui vaistomaisesti osaavan aina käyttäytyä
oikein häntä kohtaan. Miss Sangster vaipui tuolilleen ja Pat toiseen
muutettuaan ensin tuolinsa niin, että hän sieltä saattoi nähdä suoraan
miss Sangsterin kasvoihin.

"Olen viettänyt viime yön turkkilaisessa kylvyssä", sanoi Pat. "Kutsuin
mukaani erään vanhan ammattinyrkkeilijän. Hän oli isäni ystävä. Tiesin,
ettei nyrkkeilylavalla tapahtunut mitään, mitä hän ei olisi tuntenut.
Pyysin häntä kertomaan. Hauskinta oli se, että vain suurimmalla
vaivalla sain hänet uskomaan, etten itse kysymiäni asioita tuntenut.
Hän sanoi minua aarniometsän lapseksi. Hän oli kyllä oikeassa. Olen
syntynyt metsässä, ja metsä on ainoa, minkä tunnen.

"Niin, yöllä sain tietää paljon uutta. Nyrkkeilymaailma on kurjempi,
kuin olette sanonut. Joka ainoa ihminen, joka on jossain tekemisissä
sen kanssa, näyttää olevan epärehellinen. Vieläpä viranomaisetkin,
jotka antavat luvan kilpailujen järjestämiseen, ottavat vastaan
lahjuksia järjestäjiltä, ja järjestäjät, impressariot ja nyrkkeilijät
lahjovat toisiaan ja antavat yleisön lahjoa heitä itseään. Järjestelmä
on kehittynyt melkein täydelliseksi. Ja kuitenkin tuntuvat he aina --
tiedättekö mitä kaksinkertainen risti-isku on... salaista ymmärrystä
kahteen suuntaan? (Miss Sangster nyökkäsi.) No niin. He tuntuvat aina
unohtavan, että voisi ottaa lahjoja molemmilta puolilta.

"Jouduin aivan hämilleni siitä, mitä ukko minulle kertoi. Täällä olen
minä elänyt kaiken tuon saastan keskellä, tietämättä mitään! Olen ollut
oikea aarniometsän lapsi. Mutta ymmärrän kaikissa tapauksissa, kuinka
he minua ovat pettäneet. Olin luotu sellaiseksi, ettei kukaan minua
kyennyt voittamaan. Minun täytyi välttämättömästi voittaa, ja Stubener
salasi minulta kaiken petoksen. Aamulla menin tapaamaan Spider Walshia
ja pakotin hänet puhumaan. Hän oli ensimäinen treenarini, ja Stubenerin
avustaja. He pitivät minua tietämättömyydessä. Sitäpaitsi minä en
seurustellut urheilijoitten kanssa. Vietin aikani kalastuksella,
metsästyksellä ja valokuvaamisella. Tiedättekö, miksi Walsh ja Stubener
minua keskenänsä nimittivät? Viattomuudeksi. Sen sain tietää aamulla
Walshilta, ja se koski minuun, kuin olisi hammas vedetty suustani.
Mutta hän oli oikeassa. Olin viaton, pikku karitsa.

"Stubener käytti minua epärehellisiin toimiinsa, vaikken sitä itse
tiennyt. Nyt jo ymmärrän, kuinka kaikki kävi. Mutta katsokaa, en ollut
kyllin innostunut itse urheiluun epäilläkseni mitään. Olen saanut hyvät
ruumiinvoimat ja selvän ymmärryksen, olen kasvanut ulkoilmassa ja
saanut opetuksen isältäni, joka ymmärsi nyrkkeilyä paremmin kuin kukaan
elävistä tai kuolleista. Se tuntui minusta liian helpolta. Nyrkkeily ei
tuottanut minulle mitään päänvaivaa. Lopputulos oli minusta aina selvä.
Mutta nyt en enää mene lavalle."

Miss Sangster osotti sanomalehteä, jossa ilmotettiin Patin ottelusta
Tom Cannamin kanssa.

"Se on Stubenerin työtä", selitti Pat. "Tämä ottelu sovittiin jo useita
kuukausia sitte. Mutta en välitä siitä. Lähden kotiin vuoristoon. Olen
niin päättänyt."

Miss Sangster katsahti keskeneräiseen haastattelukirjotukseensa
kirjotuspöydällä ja huokasi.

"Kuinka miehet ovatkaan itsenäisiä", sanoi hän. "He tekevät mitä
tahtovat."

"Mikäli minä olen kuullut", keskeytti Pat, "olette tekin tehnyt
suunnilleen tahtonne mukaan. Se kuuluu niihin ominaisuuksiinne, joista
eniten pidän. Heti alusta asti me mielestäni ymmärsimme toisiamme
ihmeellisen hyvin."

Hän vaikeni ja katsoi miss Sangsteriin hehkuvin silmin.

"No niin, nyrkkeilylava on antanut minulle erään asian", jatkoi hän.
"Se on tutustuttanut minut teihin. Ja silloin kuin on tavannut hänet,
itselleen kuuluvan naisen, silloin on ainoastaan yksi tehtävä jälellä.
Silloin on tartuttava häneen molemmin käsin ja pidettävä hänet. Tulkaa,
menkäämme yhdessä vuoristoon!"

Se tuli kuin salama, mutta kuitenkin tunsi miss Sangster odottaneensa
sitä. Hänen sydämensä sykki rajusti, melkein tukahduttavasti, mutta se
tuntui kuitenkin ihmeellisen ihanalta. Se oli kuin unta. Sellaista ei
voinut tapahtua nykyaikaisessa sanomalehtitoimistossa. Rakkauden
tunnustaminen ei tapahtunut näin muualla kuin teattereissa ja
romaaneissa.

Pat oli noussut ja ojensi molemmat kätensä miss Sangsteria kohden.

"En uskalla", kuiskasi nainen puoliksi itsekseen. "En uskalla."

Halveksuminen, joka hetken kuvastui Patin silmistä, tuntui kuin pistos,
mutta Patin silmät muuttuivat kohta taas lempeiksi.

"Te uskallatte mitä tahdotte", sanoi Pat. "Tiedän sen. Nyt ei ole
kysymys, uskallatteko te, vaan tahdotteko. Tahdotteko te?"

Miss Sangster oli noussut ja seisoi siinä väristen. Hän tuli
ajatelleeksi, mahtoiko tämä olla hypnotismia. Hän katsoi ympärillään
oleviin tuttuihin esineisiin tullakseen vakuutetuksi, että kaikki oli
todellisuutta. Mutta hän ei voinut kauan pitää katsettaan irti Patista.
Hän ei osannut myöskään sanoa mitään.

Pat seisoi hänen vieressään pitäen kättään hänen käsivarrellaan. Maud
nojasi vaistomaisesti häneen. Kaikki oli kuin unta. Hänen ei tarvinnut
kysyä mitään. Pat oli oikeassa. Maud Sangster uskalsi mitä hän tahtoi,
ja hän tahtoi. Pat auttoi hänen päälleen päällysnutun, Maud pisti
hattuneulat hattuunsa ja ennen kuin hän tiesikään, olivat he matkalla
ulos.

Portilla aikoi Pat viitata automobiilin, mutta Maud pidätti häntä
tarttuen hänen ylösnostettuun käteensä.

"Minne menemme?" kuiskasi Maud.

"Asemalle. Ehdimme juuri sopivaan aikaan astuaksemme
Sacramento-junaan."

"Mutta enhän voi lähteä matkaan näin yhtäkkiä", vastusteli Maud.
"Minulla... minulla ei ole mukanani edes puhdasta nenäliinaa."

Pat nosti taas kätensä, samalla kuin hän vastasi:

"Voitte käydä ostoksilla Sacramentossa. Poikkeamme sinne ja jatkamme
sitte matkaa yöjunalla. Järjestän kaiken junasta sähköteitse."

Kun auto pysähtyi heidän viereensä, loi Maud nopean silmäyksen
ympärilleen tuttuun katuun ja tuttuun vilinään, ja sitte katsoi hän
kaihoisasti Patiin.

"Enhän tiedä teistä mitään", sanoi Maud.

"Me tunnemme toisemme täydellisesti", vastasi Pat.

Maud tunsi, kuinka Pat tarttui häneen ja nosti hänet autoon.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli ovi suljettu. He istuivat
vieretysten, ja auto mennä huristi pitkin Market Streetiä. Pat kietoi
kätensä Maudin ympäri ja suuteli häntä. Kun Maud katsahti häneen
huomasi hän Patin heikosti punastuvan.

"Minä... minä olen kuullut sanottavan, että suutelemisessakin on
taitoa", sanoi Pat. "Itse en tiedä siitä mitään, mutta tahdon oppia.
Katsos, sinä olet ensimmäinen nainen, jota olen suudellut."


IX.

Aarniometsästä kohosi rosoinen vuorenkukkula. Sillä istuivat syleilyssä
mies ja nainen. Alempana metsän reunassa oli kaksi hevosta lieassa.
Kummankin hevosen satulan takana oli pari pientä satulareppua. Puut
ympärillä olivat suuria ja tiheitä. Ne kohosivat sadan jalan korkeuteen
kymmenen kahdentoista jalan levysinä. Toiset olivat vielä paljon
suurempia. Koko aamupäivät olivat Maud ja Pat samoilleet tässä tiheässä
metsässä, ja tämä kukkula oli ensimäinen paikka, josta he saattoivat
vähän nähdä metsää.

Alapuolella heitä, niin pitkällä kuin he saattoivat nähdä oli
sinertäviä vuorenharjannerenkaita. Niitä nousi toistensa takaa
hämärtävään taivaanrantaan asti, jonne ne hävisivät äärettömyyteen.
Metsässä ei ollut yhtään paljasta paikkaa; pohjoisessa, etelässä,
idässä ja lännessä, joka puolella rehevää metsää.

He lepäsivät katsellen maisemaa, ja Pat piti Maudin kättä omassaan,
sillä tämä oli heidän kuherruskuukautensa, ja he olivat Mendocinon
mäntymetsässä. He olivat matkustaneet hevosella Shastasta asti
rannikkoseudun aavikoiden kautta, eikä heillä ollut muuta suunnitelmaa
kuin jatkaa kunnes he muuttaisivat suunnitelmaansa. He olivat
yksinkertaisesti puetut, Maud pölyisessä mekossa, ja Patilla oli vain
villapaita ja housut. Paita oli avokaulainen, niin että hänen
auringonpaahtama kaulansa jäi paljaaksi. Tämä suurikokoinen vartalo
tuntui olevan oikeassa ympäristössä täällä metsänjättiläisten parissa,
samalla kuin Maud istuessaan siinä Patin vieressä näytti itse
personifikioidulta onnelta.

"Niin, sinä suuri mies", sanoi Maud nojautuen käsivarsilleen nähdäkseen
paremmin Patin, "tämä on kummallisempaa kuin lupasitkaan. Kuinka
hauskaa onkaan katsella tätä yhdessä sinun kanssasi!"

"Maailmassa on paljon, jota tulemme yhdessä katselemaan", vastasi Pat
ja kääntyi vähän voidakseen tarttua molemmin käsin Maudin käteen.

"Mutta ei ennen kuin olemme lopettaneet tämän", intoili Maud. "Luulen,
etten koskaan voi väsyä katselemasta näitä mahtavia metsiä... ja
sinua."

Pat syleili häntä.

"Oi, rakkaani", kuiskasi Maud. "Ja minä kun olin luullut, etten koskaan
löytäisi sellaista itselleni."

"Minä en ollut koskaan toivonutkaan. Minun on koko ajan täytynyt tietää
löytäväni sinut. Oletko iloinen?"

Maudin vastaus oli syleily, ja pitkän aikaa katselivat he uinaillen
valtavaa näköalaa ympärillään.

"Muistatko minun kertoneeni sinulle siitä, kuinka pakenin punatukkaista
opettajatarta? Silloin näin ensimäisen kerran tämän seudun. Kuljin
jalan, mutta neljä, viisikymmentä penikulmaa päivässä oli minusta vain
leikkiä, Olin aivan kuin intiaani. Silloin en ajatellut sinua.
Metsänriistasta oli puute, mutta forelleja oli laumottain. Silloin
asetuin myös leiriin tälle kukkulalle enkä aavistanutkaan että _sinun_
kanssasi vielä olisin tullut tänne."

"Ja vielä ammattinyrkkeilijänä."

"Niin, sitä en ollenkaan ajatellut. Isä oli minulle aina sanonut, että
tulisin sellaiseksi, ja sitä siis pidin jo päätettynä. Sillä hän oli
hyvin viisas. Hän oli suuri mies."

"Mutta hän ei koskaan ajatellut, että lopettaisit sen ammatin."

"En tiedä. Hän salasi niin tarkkaan minulta sen huonot puolet, että
melkein luulen hänen peljänneen juuri tätä. Olen puhunut sinulle
sopimuksestani Stubenerin kanssa. Isä vaati välttämättömästi siihen
tuon pykälän epärehellisyydestä. Ensimäinen vääryys impressarioni
puolelta olisi tekevä sopimuksen tyhjäksi."

"Ja kuitenkin aiot otella Tom Cannamin kanssa. Kannattaako enää
ollenkaan kilpailla?"

Pat katsoi nopeasti Maudiin.

"Tahdotko, etten sitä tee?"

"Rakkaani, tahdon, että teet mitä sinua miellyttää."

Niin sanoi Maud, ja vielä kun sanat kaikuivat hänen korviinsa,
ihmetteli hän itsekseen, että juuri hän niin sanoi, hän, joka oli ollut
koko Sangsterien suvun jäykkäniskaisin. Mutta hän tiesi, että sanat
olivat tosia, ja hän oli siitä iloinen.

"Siitä tulee hauska ottelu", sanoi Pat.

"Mutta minä en ymmärrä, mikä siinä voi muodostua hauskaksi."

"En ole vielä suunnitellut yksityiskohtia. Sinun täytyy auttaa minua.
Aion vetää nenästä sekä Stubeneria että koko vedonlyöjäliittoa. Siitä
tulee pilan toinen osa. Aion nujertaa Cannamin ensimäisessä erässä,
ensimäisen kerran suuttua nyrkkeillessäni. Tom Cannaman parka, joka on
yhtä epärehellinen kuin kaikki muutkin, joutuu varsinaiseksi uhriksi.
Katsos, aion pitää puheen lavalta. Se on jotain hyvin epätavallista,
mutta minä paljastan yleisölle nyrkkeilyn varjopuolet. Urheilu
itsessään on hyvää, mutta kun sitä hoidetaan liiketarkotuksessa,
muuttuu se huonoksi. No niin, nyt puhun sinulle yleisön sijasta."

"Minua haluttaisi olla kuuntelemassa sitä", sanoi Maud.

Pat katsoi häneen ja mietti.

"Mielelläni tahtoisin nähdä sinut siellä. Mutta siitä tulee
epämiellyttävä tilaisuus. Ei kukaan osaa sanoa, mitä tulee tapahtumaan,
kun alan toteuttaa suunnitelmaani. Mutta tulen heti luoksesi, kun se on
ohi. Siitä tulee nuoren Glendonin viimeinen esiintyminen lavalla,
millään nyrkkeilylavalla."

"Mutta, rakas Pat, ethän koskaan elämässäsi ole pitänyt mitään
puhetta", huomautti Maud. "Voit hämmentyä."

Pat pudisti varmana päätään.

"Olen irlantilainen", hän sanoi. "Onko koskaan ollut olemassa yhtään
irlantilaista, joka ei olisi osannut puhua?" Hän vaikeni ja nauroi
sydämellisesti. "Stubener luulee minua hulluksi. Hän sanoo, ettei
naimisissa oleva mies osaa harjotella. Mitä hän tietää avioliitosta,
sinusta ja minusta tai yleensä mistään muusta kuin talonkaupoista ja
etukäteen määrätyistä otteluista. Mutta sinä iltana saa hän oppia
minulta... kuin myös Tom raukka. Minun tulee oikein sääli Tomia."

"Minun rakas villipetoni tulee käyttäytymään sekä villisti että
petomaisesti, luulen", sanoi Maud.

Pat nauroi.

"Tahdon ainakin yrittää. Kuten sanottu, on se viimeinen esiintymiseni.
Ja sitte olet sinä yksin, _sinä_. Mutta jollet tahdo kuulla puhuttavan
tuosta viimeisestä ottelustani, niin sano vain sanakin."

"Luonnollisesti tahdon niin kuin sinäkin, suuri mies. Tahdon, että
suuri mieheni saa tehdä oman tahtonsa mukaan. Jos itse tahdot mennä
ottelemaan, niin minä tahdon sinun tähtesi ja itseni tähden. Ajattele,
että sanoisin tahtovani liittyä teatteriin tai lähteä Etelämeren
saarille tai pohjoisnavalle?"

Pat vastasi hiljaa, melkein juhlallisella äänellä:

"Silloin sanoisin: tee se. Koska sinä olet sinä ja koska sinun täytyy
olla itsesi ja tehdä mitä haluat. Rakastan sinua, koska sinä olet juuri
sinä."

"Ja me olemme yhteensä itsepäisesti rakastunut pari", sanoi Maud, kun
Patin syleily tuli hellemmäksi.

"Eikö se ole suurenmoista!" huudahti Pat.

Hän nousi ylös ja näki, että aurinko oli jo korkealla. Hän ojensi
kätensä suureen metsään päin.

"Meidän täytyy nukkua jossain ulkona. Lähimpään leiripaikkaan on
kolmekymmentä penikulmaa."



X.


Ei kukaan läsnäolleista ihmisistä milloinkaan unhota muistorikasta
iltaa Golden Gate-arcenalla, jolloin nuori Glendon löi Tom Cannamin
pyörryksiin ja sitäpaitsi erään toisen, joka oli vielä suurempi kuin
Tom Cannam, pidätti yleisöä kokonaisen tunnin ryhtymästä mellakoimaan,
paljasti viranomaisten ja vedonlyöjien salaliiton ja musersi koko
ammattinyrkkeilyliigan. Se oli odottamaton yllätys. Ei edes Stubener
aavistanut, mitä tuleman piti. Oli tosin totta, että hänen
nyrkkeilijänsä oli käyttäytynyt hyvin omavaltaisen itsepäisesti Nat
Powersin jutun jälkeen, matkustanut tiehensä ja mennyt naimisiin, mutta
tämä kaikki oli jo ohitse. Nuori Pat oli tehnyt niin kuin saattoi
odottaakin, ollut välittämättä koko petosjutusta ja tullut taas
takaisin.

Golden Gate-areena oli uusi. Tämä oli ensimäinen kilpailu, joka siinä
toimeenpantiin, ja oli rakennus laatuaan suurin San Franciscossa. Sinne
mahtui kaksikymmentäviisituhatta henkilöä, ja kaikki paikat olivat
täynnä. Urheilusta innostuneita oli tullut ympäri maailmaa ja he olivat
maksaneet viisikymmentä dollaria parhaimmista paikoista. Halvimmatkin
paikat maksoivat viisi dollaria.

Vanha, tunnettu myötätuntoisuutta osottava melu alkoi, kun Billy
Morgan, kuuluttajaveteraani, kiipesi köysien yli lavalle ja paljasti
harmaan päänsä. Kun hän aukaisi suunsa puhuakseen, kuului kova rasahdus
lähimmiltä penkkiriveiltä. Useampia penkkejä sortui. Yleisö purskahti
kaikuvaan nauruun huudahtaen leikillisiä neuvoja ja valituksia
uhreille, joista ei kukaan ollut satuttanut itseänsä. Penkkien rasahdus
ja iloinen hälinä sai paikallisen poliisikomisarion kohottamaan
kulmakarvojaan katsoessaan erääseen konstaapeliinsa merkiksi, että
heille tulisi paljon tekemistä sinä iltana.

Yksi kerrallaan, jokaisen tervetulleena saadessa vastaanottaa
voimakkaita suosionosotuksia kiipesi seitsemän vanhaa nyrkkeilyurhoa
lavalle yleisölle esitettäviksi. He olivat kaikki entisiä raskaan
sarjan maailmanmestareita. Billy Morgan sovitti jokaiseen esittelyyn
sopivan sanasutkauksen. Muuan sai lisänimen "Rehellinen John", erästä
sanottiin nimeltä "vanha luotettava", muuan toinen oli "kunnollisin
kaksinyrkkinen nyrkkeilijä, jollaista koskaan on ollut lavalla". Muita
nimiä oli: "Sadan erän urho, joka ei koskaan ole keskeyttänyt eikä
koskaan tullut lyödyksi"; "Kantajoukon vankin"; "Ainoa joka aina on
voittanut"; "Urhoista suurin" ja "Kovin pähkinä purtavaksi".

Kaikki tämä vei aikaa. Jokaisen täytyi jotain sanoa, ja he mutisivat
muutamia hapuilevia sanoja vastaukseksi. "Vanha luotettava" piti
kaikkein pisimmän puheen, joka kesti melkein kokonaisen minutin. Sitte
piti heidät valokuvattaman. Lava oli täynnä kuuluisuuksia,
mestarinyrkkeilijöitä, kuuluisia urheiluntuntijoita, entisiä
ajanottajia ja palkintotuomareita. Jokainen kuvitteli puhuvansa koko
maailmalle. Nat Powers vaati uusintaottelua Glendonin kanssa, samoin
kaikki muut, jotka Glendon oli voittanut. Kaikki ylpeilivät voimistaan.
Jim Hanford lausui alentuvansa mittelemään voimiansa tämäniltaisen
ottelun voittajan kanssa. Yleisö ryhtyi heti huutamaan voittajan nimeä,
toiset Glendonia, toiset Cannamia. Samalla rasahti toinen tuolirivi
alas, ja tyytymättömien paikanomistajien ja vahtimestarien välille oli
syntyä riita. Poliisikomisario lähetti sanan poliisiasemalle, että hän
tarvitsi lisää miehiä.

Yleisö oli hyvällä päällä. Kun Cannam ja Glendon astuivat esiin, tuntui
tilaisuus poliittiselta kansankokoukselta. Kumpaisellekin hurrattiin
runsaasti viisi minuttia. Lava tyhjentyi. Glendon istui nurkassaan
avustajiensa ympäröimänä. Stubener seisoi hänen takanaan kuten
tavallista. Cannam esitettiin ensin, ja sitten kuin hän oli raapaissut
jalallaan maata ja kumartanut, täytyi hänen alistua yleisön
vaatimukseen ja pitää pieni puhe. Hän änkkäsi ja yski ja onnistui
lopulta saamaan muutaman sanan irti itsestään.

"Olen ylpeä saadessani olla täällä tänä iltana", ja sillävälin kuin
suosionosotukset kaikuivat, sai hän aikaa miettiäkseen taas muutaman
sanan lisää. "Olen tehnyt tunnontarkkaa työtä. Olen rehellisesti tehnyt
työtä koko elämäni. Sitä ei vei kukaan kieltää. Tänäänkin aion panna
parhaani."

Kuului huutoja: "Se on oikein se, Tom!" "Sen tiedämme!" "Kelpo poika!"
"Sinä olet kyllä mies puolustamaan kunniaasi!"

Sitte tuli Glendonin vuoro. Häneltäkin vaadittiin puhetta, vaikkei
ennen ollut tapahtunut, että ottelun päähenkilö olisi pitänyt puhetta.
Billy Morgan nosti kätensä ja vaati hiljaisuutta. Pat alotti selvällä,
kuuluvalla äänellä:

"Kaikki ovat sanoneet teille olevansa ylpeitä saadessaan olla täällä
tänään", hän sanoi. "Mutta sitä minä en ole." Yleisö hämmästyi, ja Pat
piti pienen väliajan, jotta yleisö olisi ehtinyt sulattaa edellisen
lauseen. "En ole ylpeä seuralaisteni puolesta. Te tahdotte kuulla
puhetta. Tahdon pitää teille opettavaisen puheen. Tämä on viimeinen
otteluni. Tämän jälkeen jätän lavan iäksi. Minkä tähden? Sen olen jo
sanonut. En pidä seurastani. Ammattinyrkkeily on joutunut hunningolle
ja väärälle polulle. Ei kukaan, joka tahtoo seistä suorana, voi enää
olla ammattinyrkkeilijä. Kilpailujen järjestely on ytimiin asti mätää."

Ihmetyksen mutina kasvoi pian meluksi. Kuului huutoja. Toiset huusivat
hiljaisuutta ja useat vaativat ottelua jo alettavaksi. "Tahdomme nähdä
nyrkkeilyä!" "Miksette ottele?" Glendon odotti. Hän näki, että
innostuneimmat huutajat olivat lavaa lähinnä olevat impressariot ja
nyrkkeilijät. Hän koetti turhaan saada äänensä kuuluville. Yleisö oli
jakautunut kahteen eri osaan. Toiset vaativat ottelua, toiset puhetta.

Kymmenen minuttia kesti toivotonta sekamelskaa. Stubener, erotuomari,
kilpailutalon omistaja ja kilpailujen järjestäjä koettivat taivuttaa
Glendonia lopettamaan puheensa. Kun hän kieltäytyi, selitti
palkintotuomari julistavansa Cannamin voittajaksi, jollei Glendon
nyrkkeilisi.

"Sitä te ette voi tehdä", selitti Pat. "Tulen siinä tapauksessa
selittämään sen yleisölle, enkä takaa pääsettekö silloin täältä
elävänä, jos yritätte pettää yleisöä tässäkin kilpailussa. Muuten aion
kyllä otella. Mutta sitä ennen tahdon lopettaa puheeni."

"Se on vastoin sääntöjä", huomautti palkintotuomari.

"Eihän toki. Säännöissä ei ole sanallakaan puhuttu puheista. Joka ainoa
etevämmistä nyrkkeilijöistä on tänä iltana pitänyt puheen yleisölle."

"Vain lyhyen", huusi kilpailujen järjestäjä Glendonin korvaan. "Mutta
te aiotte pitää luennon."

"Säännöissä ei ole myöskään puhuttu luennoista", vastasi Glendon. "Ja
menkää alas lavalta, tai muuten heitän teidät."

Tulipunaisena kasvoiltaan ja vapisevin jäsenin tuli urakoitsija
nostetuksi yli lavaa ympäröivän köyden. Hän oli suuri mies, mutta
Glendon nosti hänet kauluksesta niin kevyesti yhdellä kädellä, että
yleisö oikein ihastui tästä voimannäytteestä. Huudot vahvenivat.
Stubener ja areenanomistaja katsoivat parhaaksi omin voimin mennä pois
lavalta. Glendon nosti kätensä saadakseen hiljaisuuden, mutta ne, jotka
vaativat ottelua, kaksinkertaistuttivat äänensä. Pari tuoliriviä
romahti taas alas ja ihmiset, jotka täten menettivät istumapaikkansa,
lisäsivät sekamelskaa koettamalla kaikki yhtaikaa tunkeutua seisomaan
vielä vapaisiin paikkoihin, samalla kuin ne, jotka täten joutuivat
heidän taakseen ja nyt huonommin näkivät lavalle, kehottivat huutaen
heitä pois edestään.

Glendon astui köyden luo puhuttelemaan poliisikomisariota. Hänen täytyi
kumartua huutamaan tämän korvaan.

"Jollen nyt saa pitää loppuun tätä puhettani, hävittää yleisö tämän
areenan kokonaan. Jos se pääsee vauhtiin, ette sitä enää voi hillitä.
Teidän täytyy auttaa minua. Jos pidätte lavan vapaana, niin minä kyllä
hillitsen yleisön."

Hän palasi takaisin keskelle lavaa ja nosti molemmat kätensä.

"Tahdotteko kuunnella tätä puhetta?" huusi hän kovalla äänellä.

Satakunta lähinnä istuvaa huusi: "Kyllä!"

"Silloin on jokaisen, joka tahtoo kuunnella, vaadittava naapuriaan
pysymään hiljaa, jos tämä yrittää häiritä!"

Neuvoa noudatettiin, niin että kun hän toisti sen, kuului hänen äänensä
jo paljon pitemmälle. Hän huusi vaatimuksensa yhä uudestaan, ja
hitaasti, rivi riviltä levisi hiljaisuus lavalta etäämmälle,
yksityisten tuuppausten ja lyöntien säestämänä naapurien koettaessa
hillitä häiritsijöitä. Rajuilma oli melkein asettunut, kun taas
tuolirivi romahti lähellä lavaa. Tätä tervehdittiin uusilla
naurunpuuskauksilla, jotka hiljenivät itsestään, joten selvästi kuului
erään yksityisen äänen huutavan: "Anna tulla, Glendon! Me kuuntelemme!"

Glendon omisti keltin massapsykologian tuntemuksen. Hän tiesi, että se
mikä viisi minuttia takaperin oli ollut uppiniskaista roskaväkeä, oli
nyt yleisöä, jota hän täydellisesti hallitsi, ja lisätäkseen
vaikutusta, oli hän vielä hetken aikaa hiljaa. Mutta odotusaika oli
juuri sopivan pituinen eikä se kestänyt sekunttiakaan liian kauan.
Kolmekymmentä sekunttia vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus; hän oli
voittanut puolelleen kunnioitusta. Juuri kun rauhattomuuden ensimäiset
heikot merkit alkoivat kuulua hänen korviinsa, alotti hän taas
puheensa.

"Kun lopetan tämän puheen", hän sanoi, "aion ryhtyä otteluun. Lupaan
teille, että siitä tulee rehellinen kamppailu, yksi niistä harvoista,
joita koskaan olette nähneet. Aion nujertaa vastustajani mahdollisimman
lyhyessä ajassa. Kun Billy Morgan antaa alkumerkin, voi hän uskotella
teille, että siitä tulee neljänkymmenenviiden erän ottelu, mutta sanon
pikemmin, että se kestää korkeintaan neljäkymmentäviisi sekunttia.

"Kun minut keskeytettiin, piti minun juuri sanoa, että ammattinyrkkeily
on mätää. Ja sitä se on -- alusta loppuun. Sitä hoidetaan liiketoimena,
ja te tiedätte kaikki, millaiset liikeperiaatteet ovat. Tarpeeksi
sanottu. Teitä on petetty, juuri teitä kaikkia, jotka ette siitä mitään
ansaitse. Miksi romahtelevat tuolirivit tänä iltana? Humpuukia. Aivan
kuin ammattinyrkkeily, ovat nekin rakennetut liikeperiaatteitten
mukaan."

Hän hallitsi nyt varmasti yleisöä ja sen hän tiesi.

"Kolme miestä istuu yhteensullottuina kahdelle tuolille. Sen näen
täältä. Mitä se merkitsee? Petosta. Vahtimestarit eivät saa mitään
palkkaa. On laskettu, että he saavat petkutetuksi itselleen
juomarahoja. Taas liikeperiaatteet. Te maksatte. Luonnollisesti
maksatte te. Kuinka järjestetään itse ottelut? Lahjuksilla. Ja nyt
tahdon kysyä teiltä: jos ne petkuttavat, jotka järjestävät
istumapaikat, jos viranomaiset petkuttavat, kuinka eivät ne
petkuttaisi, jotka ovat nyrkkeilyn johdossa? Sitä he tekevätkin. Ja te
maksatte.

"Nyt tahdon sanoa teille, ettei se ole nyrkkeilijöitten syy. He eivät
ole järjestäjiä. Vikapäitä ovat urakoitsijat ja impressariot; he ovat
liikemiehiä. Nyrkkeilijät ovat vain nyrkkeilijöitä. He alottavat sangen
rehellisinä, mutta johtajat ja impressariot pakottavat heidät
alistumaan petkutukseen. On ollut kunniallisiakin nyrkkeilijöitä ja on
vieläkin, mutta tavallisesti ansaitsevat he huonosti. Otaksun, että on
ollut olemassa rehellisiä impressarioitakin. Minun impressarioni on
melkein paras koko joukosta. Mutta voitte kysyä häneltä, paljonko hän
on sijottanut rahaa tontteihin ja kiinteimistöihinsä."

Nyt alkoi melu taas voittaa hänen äänensä.

"Jokaisen, joka tahtoo kuunnella, on rauhotettava naapuriaan!" huusi
Pat.

Jälleen syntyi tuuppausten ja painiskeluitten jälkeen hiljaisuus.

"Minkä tähden kaikki nyrkkeilijät aina vakuuttelevat tekevänsä
rehellistä työtä? Minkä tähden heitä aina nimitetään Rehellisiksi
Johneiksi, Rehellisiksi Billeiksi ja Rehellisiksi Blacksmitheiksi? Onko
koskaan juolahtanut mieleenne, että he näyttävät pelkäävän jotakin? Jos
joku mies tulee teille vakuuttamaan olevansa rehellinen, alatte epäillä
häntä, mutta jos ammattinyrkkeilijä uskottelee samaa, niin uskotte sen
täydellisesti.

"Voittakoon paras! Kuinka usein olettekin kuulleet Billy Morganin
julistavan sitä. Tahdon sanoa teille, että parempi ei useinkaan voita
ja jos hän voittaakin, niin on se etukäteen määrätty. Myös useimmat
näkemistänne uusintakilpailuista ovat olleet valheellisia. Se on
kehitettyä järjestelmää. Luuletteko johtajien ja impressarioitten
tekevän sitä huvikseen? Mitä vielä. He ovat liikemiehiä.

"Tom, Dick ja Harry. Siinä kolme nyrkkeilijää. Dick on paras. Sen on
hän osottanut kahdessa ottelussa. Mutta mitä tapahtuukaan? Tom voittaa
Harryn, Dick Tomin ja Harry Dickin. Paremmuus on epäselvää. Sitten
tulevat uusintaottelut. Harry voittaa Tomin, Tom Dickin ja Dick Harryn.
Todellinen voittaja ei ole vielä kukaan. Sitte koettavat he vielä. Dick
ylpeilee. Hän sanoo tahtovansa näyttää, mihin hän kelpaa. Siis voittaa
Dick nyt sekä Tomin että Harryn. Kahdeksan ottelua tarvitaan Dickin
paremmuuden osottamiseksi, vaikka kaksi olisi riittänyt. Kaikki oli
edeltäpäin määrätty. Korkealle kehittynyt järjestelmä. Te maksatte
nähdäksenne tällaista, ja jolleivät tuolirivit romahda alas,
petkuttavat vahtimestarit teiltä paikkanne.

"Nyrkkeily on mainiota urheilua niin kauan kuin se pysyy rehellisenä
urheiluna. Nyrkkeilijät olisivat rehellisiä, jos he saisivat sellaisia
olla. Mutta petos on kaikkivaltias, kun kourallinen miehiä voi hankkia
itselleen kolme neljännesmiljoonaa kolmella ottelulla."

Raju hälinä pakotti hänet taas vaikenemaan. Melusta, joka täytti koko
talon, saattoi hän erottaa: "Mitkä miljoonat?" "Mitkä kolme kilpailua?"
"Kerro!" "Jatka!" Kuului myöskin paheksumishuutoja: "Panettelija!
Panettelija!"

"Tahdotteko kuulla lisää?" huusi Pat. "Pysykää sitte hiljaa!"

Vielä kerran piti hän puolen minutin väliajan.

"Millaiset ovat Jim Hanfordin suunnitelmat? Millaista näytelmää hänen
yleisönsä ja minun yleisöni tahtovat katsella. He tietävät, että minä
olen häntä parempi. Hän tietää, että minä olen häntä parempi. Minä voin
nujertaa hänet yhdessä ainoassa erässä. Mutta hän on maailmanmestari.
Jollen minä mukaannu heidän ohjelmansa mukaan, eivät he anna minulle
koskaan tilaisuutta otella hänen kanssaan. Ohjelmaan sisältyy kolme
ottelua. Minä voitan ensimäisen. Se tulee tapahtumaan Nevadassa, jollei
San Francisco siihen suostu. Me teemme siitä ensiluokkaisen näytelmän.
Kummankin meistä pitää lyödä vetoa kaksikymmentätuhatta. Rahat ovat
oikeita, mutta veto ei ole oikea. Kumpikin saa rahansa takaisin. Sama
on laita rahapalkinnon. Meidän täytyy jakaa se tasan, vaikka julkinen
jako on kolmekymmentäviisi ja kuusikymmentäviisi. Palkinto,
filmimaksut, reklaamit ja muut sivutulot eivät tee senttiäkään vähemmän
kuin kaksisataaviisikymmentätuhatta. Sen me jaamme. Sitte tulee
uusintakilpailu, jonka Hanford voittaa ja taas tulot pannaan
tasan. Sitte tulee kolmas ottelu. Minä voitan. Siis kolmen ottelun
perästä vasta pääsisin täysiin oikeuksiini kiskottuamme ensin
nyrkkeily-yleisöltä kolme neljännesmiljoonaa. Sellainen on ohjelma,
mutta rahat ovat likaisia rahoja. Juuri sen tähden poistun minä
kokonaan lavalta tänä iltana..."

Tässä silmänräpäyksessä heitti Jim Hanford erään poliisikonstaapelin,
joka asettui hänen tielleen, yleisön joukkoon, ja hyppäsi köyden yli
lavalle sekä karjui: "Se on valhetta!"

Kuin ärtynyt peto hyökkäsi hän Patia kohden, joka hypähti sivulle
taitavasti, sen sijaan että olisi vastaanottanut hyökkäyksen.
Kykenemättä pysäyttämään itseään törmäsi suurikokoinen Hanford köyttä
vasten. Sen jännityksestä ponnahti hän takaisin kääntyen sekä aikoi
tehdä uuden hyökkäyksen, mutta samalla iski Pat. Kylmäverisesti ja
varmasti suuntasi hän iskunsa vastustajansa leukaan ja antoi sen
ensimäisen kerran koko nyrkkeilyaikanaan täydellä voimallaan. Koko
tarmonsa, koko säästetyn voimansa hän pani liikkeelle.

Hanford oli silmänräpäyksessä kuollut -- mikäli tiedottomuus muistuttaa
kuolemaa. Hän oli tajuton samassa hetkessä, kuin Patin nyrkki sattui
häneen. Hänen jalkansa nousivat ylös lattiasta, ja hän lensi ilmaan
pudoten alas ylimmälle köydelle. Hänen voimaton ruumiinsa pysyi pienen
ajan köydellä ja retkahti siitä alas katselijoitten päälle, jotka
istuivat lähinnä lavaa.

Syntyi hämminki yleisön keskuudessa. Se oli jo nähnyt enemmän, kuin
mistä se oli maksanutkaan, sillä suuri, mahtava maailmanmestari Jim
Hanford oli tullut lyödyksi pois lavalta. Se kuului ohjelman
ulkopuolelle ja oli tapahtunut käden käänteessä yhdellä ainoalla
iskulla. Ei koskaan ennen ollut tapahtunut mitään tällaista. Pat katsoi
tyytymättömän näköisenä rikkoutuneisiin kynsiinsä, loi katseen yli
köyden, jonka toisella puolella Jim Hanford yritti nousta vapiseville
jaloilleen. Pat nosti kätensä. Hän oli puristanut nyrkkiin oikean
kätensä saadakseen yleisön kuuntelemaan, ja yleisö vaikeni:

"Silloin kuin aloin esiintyä, sanottiin minua yhden iskun Glendoniksi.
Näitte tuon iskun äsken. Sitä käytin aina. Menin suoraan vastustajaani
vastaan ja pakotin hänet lentämään, vaikken koskaan käyttänyt täyttä
voimaani. Sitte ruvettiin minua kasvattamaan. Impressarioni sanoi
minulle, ettei ollut kohteliasta yleisöä kohtaan lyödä vastustajaansa
heti. Hän neuvoi minua tekemään ottelut pitkiksi, niin että yleisö sai
katsoa koko rahansa edestä. Minä olin tietämätön jörö. Minä olin
vuoriston lapsi. Minä siis en huomannut siinä, jumala sen tietää,
mitään petosta. Impressarioni tapana oli sopia kanssani, missä erässä
lopettaisin ottelun. Sitte antoi hän siitä tiedon salaiselle
vedonlyöjäliitolle, joka toimi tietojensa perusteella. Luonnollisesti
saitte te maksaa kulut. Mutta eräästä seikasta olen iloinen. Minä en
niistä rahoista hyötynyt senttiäkään. He eivät uskaltaneet puhua
minulle niistä mitään, sillä he tiesivät, että silloin olisi koko peli
ollut menetetty.

"Muistatte otteluni Nat Powersin kanssa. Minä en nujertanut häntä. Olin
alkanut epäillä. Silloin sopi liitto hänen kanssaan. Siitä minulla ei
ollut aavistustakaan. Aioin pidättää häntä lavalla pari erää yli
kuudennentoista. Viimeinen iskuni kuudennessatoista erässä ei tehnyt
hänelle mitään vahinkoa. Mutta kuitenkin oli hän häviävinään ja petti
teitä kaikkia."

"Kuinka on asianlaita tänä iltana?" kuului huuto yleisön joukosta.
"Onko tämänkin ottelun ratkaisu edeltäkäsin määrätty?"

"On", vastasi Pat. "Vedonlyöjäliitto on lyönyt vetoa siitä, että Cannam
kestää neljänteentoista erään saakka".

Huutoja ja uhkauksia. Pat nosti taas ylös kätensä pyytäen viimeisen
kerran hiljaisuutta.

"Olen jo melkein lopettanut. Mutta tahdon vielä sanoa teille erään
asian. Liitto häviää vetonsa tänä iltana. Tästä tulee rehellinen
ottelu. Tom Cannam ei tule kestämään neljänteentoista erään asti. Hänet
lyödään heti ensimäisessä."

Cannam hyppäsi ylös lavalle nurkkaansa ja huusi vimmoissaan:

"Siihen ette te kykene. Sitä miestä ei ole vielä luotu, joka voisi
lyödä minut yhdessä erässä!"

Pat ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi.

"Yhden kerran elämässäni olen käyttänyt koko voimaani. Sen näitte
äsken, kun tein vaarattomaksi Jim Hanfordin. Toisen kerran tulen
käyttämään koko voimaani myös tänä iltana -- toisin sanoen, jollei
Cannam heti hyppää pois lavalta ja mene matkoihinsa. Nyt olen valmis."

Hän meni nurkkaansa ojentaen kätensä saadakseen niihin
nyrkkeilyhansikkaansa. Vastakkaisessa kulmassa reuhtoi Cannam hänen
avustajiensa turhaan yrittäessä rauhottaa häntä. Vihdoin onnistui Billy
Morganin saada äänensä kuuluville:

"Tästä tulee neljänkymmenenviiden erän ottelu", huusi hän.
"Markis-Queensbury-säännöt! Voittakoon parempi! Alkakaa!"

Merkki kilahti. Molemmat nyrkkeilijät astuivat toisiaan vastaan. Pat
ojensi oikean kätensä tavanmukaiseen tervehdykseen, mutta Cannam
kieltäytyi ärtyisesti pudistaen päätään tarttumasta siihen. Yleisön
ihmeeksi hän ei hyökännyt. Vaikka hän olikin ärtynyt, nyrkkeili hän
varovaisesti, hänen loukattu ylpeytensä vaati häneltä äärimäistä
varovaisuutta. Hän iski monta kertaa, mutta vain koettelemalla, eikä
hän laiminlyönyt puolustautumista. Pat ajoi häntä takaa ympäri lavaa
hyökäten lakkaamatta eteenpäin armottomasti. Mutta hän ei iskenyt. Hän
laski välillä kätensä siten houkutellakseen toista hyökkäämään. Cannam
irvisteli uhmailevasti, mutta ei tahtonut käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Kului kaksi minuttia. Sitte muutti Pat taktiikkaa. Joka ainoa lihas,
joka ainoa piirre hänen kasvoissaan ilmaisi, että nyt hän aikoi iskeä
vastustajansa nurin. Tämä oli todellista kamppailua. Hän näytti
teräsolennolta, kovalta ja säälimättömältä. Se teki vaikutuksensa
Cannamiin, joka tuli kaksin verroin tarkkaavaisemmaksi. Pat pakotti
hänet peräytymään nurkkaan ja pidätti hänet siellä. Mutta vieläkään hän
ei iskenyt, ja Cannamin jännitys tuli kiusalliseksi. Turhaan hän koetti
päästä nurkasta, mutta hän ei myöskään uskaltanut takertua
vastustajaansa voittaakseen aikaa.

Sitte se tapahtui -- kokonainen sarja tavallisia valeiskuja, nopeita
kuin salamat. Cannam oli ällistynyt. Sitä oli myöskin yleisö. Ei kukaan
kyennyt perästäpäin selittämään, kuinka se tapahtui. Cannam sukelsi
erään valeiskun johdosta ja meni samalla perusasentoon torjuakseen
toisen, joka oli suunnattu hänen leukaansa. Hän koetti myös muuttaa
jalkojensa asentoa. Ne katselijoista, jotka olivat lähinnä, vannoivat
nähneensä Patin iskeneen oikealla nyrkillään ja kumartuneen eteenpäin
kuin tiikeri lisätäkseen iskun vaikutusta ruumiinsa painolla. Kuinka se
lieneekään tapahtunut, niin varmaa on kuitenkin, että isku osui oikeaan
kohtaan Cannamin leukaan samassa silmänräpäyksessä, kuin hän yritti
muuttaa asentoaan. Ja samoin kuin Hanford lensi hänkin ilmaan, putosi
köysille ja romahti sanomalehtimiesten niskoille.

Sanomalehtien palstat eivät kyenneet antamaan tarkkoja tietoja siitä,
mitä sinä iltana tapahtui Golden-Gate-areenalla. Poliisi oli voimaton.
Se ei ollut tavallista mellakoimista, se oli lopullista hämminkiä jo
hävitystä. Ei tuoliakaan jäänyt eheäksi. Kansanjoukko levisi yli koko
suuren salin, tungeskeli, iski ja repi alas kaikki laudat ja lankut,
mitä irti sai. Palkintotuomarit hakivat suojaa poliisin turvista, mutta
poliisit olivat liian vähälukuisat. Nyrkkeilijät, impressariot ja
urakoitsijat saivat selkäänsä oikein perinpohjaisesti. Vain Jim Hanford
sai armoa. Siitä hän sai kiittää paisunutta leukaansa. Kun kansanjoukko
lopulta lähti ulos, huomasi se kadulla uuden, seitsemänsataatuhatta
dollaria maksaneen automobiilin, joka kuului eräälle hyvin tunnetulle
nyrkkeilyurakoitsijalle. Pian oli automobiili muutettu rautaromuksi ja
tuhkaksi.

Pat, joka ei voinut pukeutua hävitetyissä pukuhuoneissa, lähti ulos
automobiiliinsa, vielä nyrkkeilypuvussa verhottuna kylpyvaippaan. Hän
ei onnistunut pääsemään huomaamatta. Voimakas väkijoukko tarttui hänen
automobiiliinsa ja piti sitä paikoillaan. Poliisi oli vallan liian
innokas auttamaan häntä, ja vihdoin tehtiin sopimus, että automobiili
pääsi liikkeelle, ja satakunta huimapäätä kulki hurraten sen edellä.

Oli keskiyö, kun tämä kulkue kulki Union Squaren ohi St. Francista
kohden. Vaadittiin puhetta, ja vaikka auto jo oli pysähtynyt hotellin
portaitten eteen, estettiin Pat ystävällisesti astumasta siitä alas.
Hän teki yrityksen heittäytymällä joukkoon, mutta hänen jalkansa eivät
tavanneet maata. Hänet kannettiin takaisin autoon. Sitte piti hän
puheensa, ja Maud Glendon, joka ikkunasta katseli nuorta Herkulestaan,
kun tämä komeana ja mahtavana seisoi autonsa istuimella, tiesi -- minkä
hän oli uskonut jo ennenkin -- että Pat oli otellut tänä iltana
viimeisen kerran ja vetäytynyt pois lavalta iäksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Villipeto" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.