Title: Punainen leski - Romaani
Author: Elvestad, Sven
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Punainen leski - Romaani" ***


PUNAINEN LESKI

Romaani

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomennos



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.



SISÄLLYS:

     I. Falkenberg.
    II. Laukaus.
   III. Rakas veli, minä olen viaton.
    IV. Salapoliisi.
     V. Ilta Pursiklubissa.
    VI. Kirjainarvoitus.
   VII. Seuraava päivä.
  VIII. "Hän on kostanut."
    IX. Naisen ryöstö.
     X. Kuollut talo.
    XI. Valaistu huone.
   XII. J.R.
  XIII. Uusi tulokas.
   XIV. Viimeinen keino.
    XV. Punaiset liekit.
   XVI. Kirje.
  XVII. Peili.
 XVIII. Kuoleman edessä.
   XIX. Hurja leikki.
    XX. Automobiili.
   XXI. Valentinen uusi autonkuljettaja.
  XXII. Loppu.



I.

Falkenberg.


Einar Falkenberg, tukkukauppias, Sandwich-saarten konsuli,
kolmekymmentäkaksivuotias, huvilanomistaja, astui salonkiinsa.

Hän veti taskustaan umpinaisen kultakellon, napsautti kuoren auki,
murahti tyytymättömästi ja meni peilin ääreen tarkastelemaan asuansa.

Kello oli jo kymmenen minuuttia yli seitsemän.

Konsuli oli juhlapuvussa. Katseltuaan parisen minuuttia muhkeata
muotoaan peilin vihreässä syvyydessä, keksimättä mitään muistutettavaa
vartalossaan, viiksissään tai puvussaan, hän pisti tyytyväisenä kätensä
taskuun, veti esille hopeisen paperossikotelon ja sytytti hyvänhajuisen
egyptiläisen savukkeen.

Hän asteli hitaasti ympäri salia, katseli hajamielisesti tauluja, otti
pöydältä joitakuita käyntikortteja, heitti ne jälleen takaisin.

Sitten hän pysähtyi äkkiä. Jotain oli juolahtanut hänen mieleensä. Hän
siirsi työntöovet syrjään, astui parin kamarin läpi ja saapui
työhuoneeseensa.

Tämäkin huone oli varsin ylellisesti sisustettu.

Pehmeä matto verhosi koko lattiaa, seinät olivat suorastaan peitetyt
tauluilla, mutta näiden kehykset olivat tummanväriset. Joukossa oli
useita melkein sysimustia eebenholtsikehyksiä. Huone teki siten
kokonaisuudessaan raskaan ja synkänpuoleisen vaikutuksen. Suuri
kirjoituspöytä oli jotain harvinaista ulkomaista sinertävää puulajia,
runsaasti koristeltu leikkauksilla. Pöydällä oli joku Rodinin
pystykuvanen; sen yläpuolella riippui komeissa leveissä kehyksissä
Englannin amiraalikunnan toimittama Sandwich-saarten kartta. Paperikori
oli pikku mestariteos, lähtöisin sen saariryhmän alkuasukkaiden
käsistä, jota tukkukauppias Einar Falkenbergilla oli kunnia edustaa
Norjan pääkaupungissa.

Konsuli meni kirjoituskaapille; tämän vanhan, arvokkaan huonekalun hän
oli perinyt isoisältään, joka oli sen ostanut huutokaupasta, missä
myytiin jonkun ranskalaisen kreivi-vainaan irtaimistoa. Hän avasi erään
laatikon ja otti esiin ihka uudenaikaisen teräksisen rahalippaan.
Sitten hän tarkasteli kirjainlukkoa, kopautti pari kertaa kanteen, pani
lippaan takaisin paikalleen ja sulki kaapin mutisten puoliääneen:

-- Ei, tiesinhän minä. En ollut unohtanut lukita lipasta.

Sitten hän taas äkkiä katsoo kelloaan. Hänen ajatuksensa ovat saaneet
uuden suunnan. Hän on käynyt maltittomaksi.

-- Mitä lempoa hän viivyttelee? sanoo hän. -- Tämäpä merkillistä
hitautta.

Hän soittaa kelloa. Kuluu hetki, ja vanha palvelija astuu sisään.
Konsuli osoittaa kysyvästi sormellaan kattoa.

-- On, vastaa ukko, joka on niin vanha, että puhuu miltei kuiskaamalla.
-- Herra maalari on pian valmis. Vastikään kuulin hänen siellä
kiroilevan, ettei löydä hansikkaitaan.

-- Hyvä. Onko vaunu esillä?

-- On, herra konsuli. Hevoset ovat valjaissa.

-- Mitä sanot? Emmekö saa automobiilia?

Vanha palvelija meni ilmeisesti hyvin hämilleen. Hän änkytti joitakin
käsittämättömiä sanoja, jotka saivat Falkenbergin kivahtamaan tiukasti:

-- Mitä!

-- Niin, koska herra konsuli tahtoo sen tietää, sanoi palvelija, niin
pelkään, että automobiili on nyt kokonaan kadonnut.

-- Mitä hittoa! kiivastui Falkenberg. -- Onko veljeni automobiili
poissa?

-- Konsulin veli, herra taiteilija, ajoi viimeksi automobiililla neljä
päivää sitten, kun konsuli oli Kööpenhaminassa.

-- No sitten hän kai tietää minne se on joutunut. Ehkä se on
korjattavana?

Palvelija kakisteli kurkkuaan. Falkenberg kävi yhä tarkkaavaisemmaksi.

-- Sanoppa minulle, kysyi hän katsoen palvelijaan, -- yksinkö veljeni
oli lähtiessään automobiililla?

-- Ei, hänen seurassaan oli eräs nainen.

Konsuli nyökkäsi ja virkkoi nopeasti:

-- Hyvä. Sano veljelleni että odotan.

Vanha palvelija oli jo aukaissut oven lähteäkseen, mutta isäntä, joka
oli käynyt epävarmaksi ja kuumeisen levottomaksi, pysäytti hänet
kysymällä:

-- Tunsitko naisen?

Palvelija jäi seisomaan paikalleen.

-- Tunsin, vastasi hän.

-- Sulje ovi!

Palvelija sulki oven.

-- Oliko se hän? kysyi Falkenberg.

-- Oli, vastasi vanhus.

-- Hyvä on. Käy sanomassa veljelleni, että ellei hän tuossa paikassa
tule, niin lähden yksin.

Palvelija meni.

Mutta nyt Falkenbergin hyvä tuuli oli tiessään. Sen sijalle oli häneen
tullut jotain ärtyisää ja kiihtynyttä. Hän kiroili hiljakseen.

Hetken kuluttua hän avasi oven ja ärjäisi:

-- Takkini!

Joku palvelija lennätti juoksujalassa päällystakin, jonka tukkukauppias
kiireesti vetäisi ylleen.

Hän oli jo lähtemäisillään vaunuihin, kun hänet pysäytti reipas ääni:

-- Hohoi! Mihin semmoinen hoppu?

-- Vai niin, siinä sinä olet, vastasi konsuli jurosti. -- Hävyttömän
kauan olen saanut odottaa.

Hänen nuorempi veljensä oli astunut huoneeseen. Nuori maalari Carl
Falkenberg, "Charlie", kuten häntä tavallisesti nimitettiin, tunnettu
koko Kristianiassa -- ei niin paljon maalaustensa vuoksi kuin hurjan
elämänsä ja lemmenseikkailujensa takia. Hänessä oli jotain taiteellisen
huolimatonta, joka pisti silmään veljen moitteettoman ulkoasun
rinnalla.

Charlie koki näyttää katuvaiselta ja sanoi:

-- Mutta kellohan on vasta puoli kahdeksan, hyvä konsuli, ja sinä olet
nimenomaan määrännyt päivälliset kello kahdeksaksi.

-- Et saa unohtaa, että minä olen isäntänä. Näyttäisikö mielestäsi
kauniilta, jos minä saapuisin kutsuihin myöhemmin kuin kunniavieras,
tanskalainen ystäväni.

-- Oo, luuletko, että pari minuuttia sinne tai tänne merkitsee
paljonkaan tuolle tanskalaiselle kauppasaksalle.

Einar Falkenberg löi kätensä pöytään, niin että eräs kukkalasi kaatui.

-- Minä en salli, että sinä käytät tuota typerää jätkänkieltä, kun
puhut minun liiketuttavistani. Käytä sitä silloin, kun olet kahvila- ja
atelieerituttujesi parissa.

-- No no...

-- Minne olet muuten pannut automobiilin?

-- Kuulehan, veli hyvä, se oli minun automobiilini.

-- Oli, oli, kenties kaikki mitä sinulla enää oli jäljellä.

-- Perinnöstänikö, tarkoitat?

-- Perinnöstäsi, niinpä niin. Sillaikaa kuin minä olen järkevillä
yrityksillä ja työllä lisännyt osani kaksinkertaiseksi, olet sinä
pannut menemään melkein kaiken.

-- Nyt on kai minun vuoroni muistuttaa sinua ajan kulumisesta, sanoi
toinen kuivasti.

-- Olet siis myynyt automobiilin.

-- Kukaties.

-- Tai antanut sen tuolle... tuolle --

Hän vaikeni äkisti nähtyään veljensä kasvoissa ilmeen, joka sai hänet
hätkähtämään. Kaikista nuoremman veljen hullutuksista huolimatta
konsuli kuitenkin piti hänestä paljon.

-- Ja miltä sinä näytätkään, jatkoi hän. -- Silmänalustat
harmaankalpeat, kuumeinen puna ohimoilla. Teetkö kovasti työtä?

-- En, en pahasti, vastasi Charlie tullen iloiseksi nähdessään myrskyn
vihdoin menneen ohi. -- Mutta minä olen niin onnellinen, olen
rakastunut.

Konsuli katseli jälleen veljeään ja mutisi:

-- Onnellinen! Hm. Vaikka näytät siltä, kuin eläisit ainaisen
mielipahan maailmassa.

Toisen kasvot synkistyivät jälleen.

-- Tietysti en ole niin rikas kuin sinä, sanoi hän.

-- Tule pois, mennään nyt, vastasi vanhempi nopeasti.

Veljekset astuivat vaunuihin ja lähtivät ajamaan huvilasta
Drammenin-tietä myöten. Oli kaunis, valoisa ilta, paljon väkeä
liikkeellä. Hienot vaunut, uljaat hevoset ja loistavat valjaat
herättivät huomiota.

Charlie, joka kaikin mokomin tahtoi estää keskustelua saamasta mitään
ikävää käännettä, kysyi:

-- Et ole vielä kertonut mitään tanskalaisesta ystävästäsi, hyvä veli.
Mikä hänen nimensä on?

-- Stiegel. Hän on kelpo mies. Loistava liikemies. Olemme äskettäin
yksissä tuumin tehneet hyvän kaupan.

-- Ja siksikö annat päivälliset?

-- Siksi.

-- Mitä se kauppa koski?

-- Kahvia.

-- Vai niin. Entä paljonko tuli sinun voitoksesi?

-- Useita tuhansia. Tanskalaisen ystäväni voitto-osuuden maksan hänelle
huomisaamuna. Hän tulee luokseni kello puoli yksitoista.

-- Sinulla on siis rahat kotona? kysyi Charlie aivan
välinpitämättömästi. Kaikki liikeasiat ikävystyttivät häntä aina
suuresti.

-- Tietysti, vastasi tukkukauppias. -- Ne ovat valmiina
kirjainlukkoisessa lippaassa.

-- Paljonko siellä on?

-- Kaksikymmentäviisi tuhatta.

Charlie säpsähti.

Hän kääntyi veljeensä päin ja kysyi kiihtyneenä:

-- Mitä sinä sanot? Kaksikymmentäviisi tuhatta?

-- Niin, vastasi veli hieman ihmeissään. -- Onko se sinusta niin
hirveän paljon?

-- Ei.

-- Mitä sitten noin hämmästyit?

-- Se muistuttaa minulle jotain... Summa... itse luku. Mutta sitä sinä
et ymmärrä, Einar. Ihan joutavaa. Puhukaamme muusta.

Einar Falkenberg silmäili veljeään tarkemmin. Hän alkoi tuntea
omituista levottomuutta. Mikä veljeä vaivasi? Charlie näytti todellakin
kalpealta ja onnettomalta. Samassa hän tervehti.

-- Ketä sinä tervehdit? kysyi tukkukauppias.

-- Tarkoitatko sitä herrasmiestä, jolla oli kellertävä kevättakki ja
joka käveli nopeasti Drammenin-tietä ylöspäin? Veikkonen, etkö sinä
häntä tunne?

-- Hän oli näöltään kuin englantilainen nyrkkeilijä. Charlie nauroi.

-- Niin, älä mielikään joutua hänen nyrkkiensä väliin. Hän on vahva
kuin tiikeri. Hän on Asbjörn Krag, salapoliisi.

-- Hoo, vai poliisimies, sanoi tukkukauppias haukotellen.

Vaunut pysähtyivät Rosenkrantzin-kadulla Grand Hotelin edustalle.
Ovenvartia tuli ilmoittamaan, että muutamia herroja oli jo saapunut.

Konsuli riensi hotelliin. Pukuhuoneessa hän tapasi tanskalaisen
liikemiehen, herra Stiegelin, jonka esitteli veljelleen. Vieras oli
pieni, tumma herra, jolla oli ripeät, hermostuneet liikkeet.

Charlie alkoi jutella hänen kanssaan. He puhuivat tavallisista
asioista, urheilusta, teatterista, tanssista. -- Konsulilla oli
sillaikaa täysi työ vastaanottaessaan muita vieraita, joita saapui
ehtimiseen.

Vihdoin nuo kolme herraa pääsivät lähtemään seurusteluhuoneisiin
toiseen kerrokseen.

Heidän noustessaan mattojen peittämiä portaita rokokosaliin tapahtui
jotain omituista.

Tanskalainen herra kulki keskimäisenä. Hänen oikealla puolellaan oli
konsuli, vasemmalla tämän veli.

Samassa eräs pari astuu portaita alas muutamasta yläkerroksen
seurusteluhuoneesta.

Vastaantulijat ovat nuori nainen ja sotilaspukuinen herrasmies,
ratsumestari.

Nainen on hyvin hienosti puettu. Ja hän on kaunis. Hurmaava hymy
huulilla ja valkoinen, pilvenkaltainen kaulapuuhka löyhästi hartioille
heitettynä.

Konsuli tuntee hänet oitis.

Leikillisellä äänellä hän virkkaa:

-- Charlie, siinä hän on.

Veli nostaa silmänsä ja hätkähtää.

Pieni tanskalainen liikemies huomaa hänkin parin. Samassa kuin se
tervehtien sivuuttaa heidät portaiden keskikohdalla, hän päästää
hiljaisen kirouksen ja tarttuu lujasti konsulia käsivarteen.

Nainen ja ratsumestari katoavat peilisaliin. He nauravat molemmat ja
ovat kiintyneet keskusteluunsa. Naisen silkkipuku sihajaa hänen
astuessaan kynnyksen yli.

Nuo kolme herraa ovat tahtomattaankin pysähtyneet.

Charlie on kalvennut. Hän kuiskaa joitakin sanoja, lauseen, jota
kumpikaan toisista ei käsitä. Se kuuluu kiroukselta. Herra Stiegel
katsoo kummeksien toisesta toiseen.

-- Eteenpäin, hyvät herrat! huutaa konsuli naurahtaen väkinäisesti.

Ja herrat nousevat edelleen portaita.

Rokokosalin viereisissä kolmessa seurusteluhuoneessa vilisee
frakkipukuisia herroja.

Konsuli Falkenberg on tällä kertaa pannut toimeen hienot herrakutsut.
Hän on ilmeisestikin tahtonut tehdä suurenmoisen vaikutuksen
tanskalaiseen liikemieheen. Hän on kutsunut kaikki tuttavapiirinsä
"nimet". Komeita arvonimiä vilisee. Siellä täällä välkähtää
ritarimerkki. Muutamalla nopealla silmäyksellä konsuli selvittää
itsellensä tilanteen. Leikkisä, humoristinen kamariherra Toten on
istuva kunniavieraan, tanskalaisen liikemiehen vieressä.

Tukkukauppias Einar Falkenberg, Sandwich-saarten konsuli, pistäytyy
varmuuden vuoksi rokokosalissa, missä pöytä on katettuna. Se upeilee
keskellä salia, raskaana ja värikylläisenä, kukilla ja pienillä
sähkölampuilla koristettuna. Lasit välkkyvät, taidokkaasti poimutetut
valkeat lautasliinat hohtavat. Palvelijat viimeistelevät kättensä
työtä. Falkenberg on tyytyväinen. Hän jakelee viimeisiä määräyksiään
samppanjasta. On tärkeätä, että itsekukin saa mieleistänsä.

Sitten hän palaa vieraittensa luo. Maurilaisessa kammiossa hän huomaa
kunniavieraan, herra Stiegelin, ja astuu hänen luoksensa.

Tanskalainen liikemies sanoo:

-- Vai niin, siinä te olette. Hyvä on, olen etsinyt teitä. Kuulkaas,
tunnetteko sen naisen?

-- Minkä naisen? kysyy Falkenberg. Hän oli jo melkein unohtanut
portaissa sattuneen kohtauksen. -- Ahaa, tarkoitatte ratsumestarin
naista.

-- Niin, häntä jonka tapasimme.

-- Minä tuskin tunnen häntä. Tiedän, että hän on nimeltään rouva
Kempel. Hän on nuori leski.

-- Aivan oikein, vastasi tanskalainen. -- Hänen nimensä on Valentine
Kempel.

-- Tekin siis tunnette hänet?

-- Tunnen. Ettekö nähnyt, miten ällistyin tavatessani hänet portaissa?

-- Huomasin sen. Mutta minä tunnen häntä, kuten sanottu, perin vähän.
Ihmiset pitävät hänestä, hän on vilkas ja ottaa paljon osaa
seuraelämään.

-- Mikäli ymmärrän, sanoi herra Stiegel yhtäkkiä totisesti, -- on
veljenne joutunut hänen pauloihinsa.

Konsuli tuijotti ällistyneenä häneen. Ei, mies puhui tosissaan. Hän oli
hyvin vakava.

-- No no, sanoi Falkenberg, älkäämme puhuko siitä. Veljenihän on jo
aikoja sitten saavuttanut täysi-ikäisyyden.

-- Jos tuntisin hänet paremmin, jatkoi toinen, niin varoittaisin häntä.
Kaksi vuotta sitten olin Hampurissa. Silloin Valentine asui siellä ja
oli hyvin juhlittu ja suosittu. Mutta sitten alettiin kuiskailla hänen
ympärillään. Häntä mainittiin eräällä nimellä -- hiljaa tietysti.

-- Ja mikä se nimitys oli? kysyi konsuli.

-- "Petohämähäkki", vastasi herra Stiegel. -- Missä muuten veljenne on?
lisäsi hän.

Falkenberg tähysteli hilpeätä seuraa, mutta Charlieta ei näkynyt
missään.

Aavistus valtasi hänet. Hän meni nopeasti huoneiden läpi ja saapui
portaille.

Ensi kerroksen ruokasalin ovessa hän näki veljensä seisovan kalpeana ja
miltei horjuen.

Valkopuuhkainen nainen, Valentine, pyyhkäisee samassa hänen ohitseen.

Naisella on kiire. Ratsumestarin univormu häämöttää lähettyvillä.

Ja sitten hän virkkaa nopeasti ja hillitysti, mutta äänellä, jonka
sointu ennustaa vaaraa:

-- Charlie, pelastatko minut?

Vastausta hän ei varro. Sanat tulivat salaman nopeudella, ohimennen. Ne
kuulostivat kuiskatulta hätähuudolta.

Kun Einar Falkenberg näki veljensä kasvot, tunsi hän pistoksen
rinnassaan.

Hän ei muistanut milloinkaan nähneensä Charlieta niin masentuneena.
Mutta nyt Charlie tuli portaita ylös, ja konsulin täytyi kiiruhtaa
takaisin, jottei veli huomaisi häntä.

Hän etsi herra Stiegelin, kunniavieraan, ja tarttui häntä käsipuolesta.

Ja sitten avattiin loistavan salin ovet.



II.

Laukaus.


Konsuli Einar Falkenberg oli koko päivällisten ajan levoton veljensä
takia.

"Charlie, pelastatko minut?" oli Valentine sanonut. Äänen kuumeinen
sointu kaikui vielä hänen korvissaan. Hänen mieleensä oli yhtäkkiä
jysähtänyt, että jotain vakavaa oli tapahtumassa. Charlie ei ollut
vastannut, hän oli vain luonut naiseen kauhuisen katseen. Ja sitten
nainen oli kadonnut peilisaliin ratsumestarin rinnalla.

Konsuli silmäsi pöydän yli veljeensä, joka istui kamariherra Totenin
vieressä. Hän oli tahallaan sijoittanut nämä kaksi vierekkäin. Hän
tiesi, että kamariherra mielellään puheli Charlien kanssa, tällä kun
oli loppumaton varasto juttuja, etenkin lemmenseikkailuja koskevia,
Kristianian iloisesta hienostomaailmasta.

Mutta nyt tuntui siltä, kuin Charlie olisi kokonaan kadottanut
juttelukykynsä. Alussa hän istui synkkänä, miettiväisenä ja
hajamielisenä, sysäsipä kumoon jonkun lasinkin, niin hermostunut hän
oli. Hän söi vähän, mutta joi sitä enemmän, ja päivällisten
loppupuolella hänet valtasi eräänlainen pinnistetty iloisuus, joka oli
omituisen räikeänä vastakohtana hänen aikaisemmalle vaiteliaalle
totisuudelleen. Mutta kamariherra Toten riemastui muutoksesta. Charlie
pääsi vauhtiin ja kertoi joukon juttuja, ja kamariherra nauroi, niin
että ritarimerkit hyppivät rinnalla.

Ateria loppui vihdoin, ja vieraat hajaantuivat seurusteluhuoneisiin,
joissa tarjoiltiin kahvia. Sillä aikaa Charlie katosi hetkeksi, mutta
kun hän tuli takaisin mandoliini kainalossa, päästi iloinen seura
riemuisan remakan. Hänet nostettiin pöydälle, ja hän alkoi laulaa
preerioista ja bambu-puista, pikku neekeritytöistä, laajoista
viljelysmaista, New Orleansin kaduista -- noita kauniita amerikkalaisia
sävelmiä, joissa helkkyy viehkeä, salainen kaihomielisyys. Hänellä oli
miellyttävä, pehmeä ääni, ja laulut otettiin ihastuksella vastaan.
Mutta konsuli tuli pakostakin liikutetuksi. Hän tunsi, miten veljen
salainen murhe värisi mandoliininkielten hennoissa sävelissä ja
laulujen omituisessa alakuloisuudessa.

Eräänä väliaikana tanskalainen liikemies, herra Stiegel, meni Charlien
luo kiittämään kohteliaasti. Samalla hän kysyi:

-- Mitenkä työ sujuu, herra Falkenberg? Oletteko saanut mitään uutta
taulua valmiiksi?

-- En mitään uutta, vastasi Charlie nappaillen vallattoman hilpeästi
soittimensa kieliä, -- mutta minulla on koko joukko aloitettuja.
Kerrassaan loistavia ideoja, vakuutan teille. Mutta kun minusta on
ikävää nähdä noita puolivalmiita töitä, olen kääntänyt atelieerissani
kaikki kankaat nurin, niin että kävijät saavat nähdä vain takapuolet.

-- Ettekö ole aikonut lähteä ulkomaille saamaan uusia vaikutteita?

-- Olen kyllä.

-- Eikö lähdetä yhdessä Pariisiin? Minun pitää matkustaa sinne
liikeasioitteni takia.

-- Jospa se vain kävisi laatuun, sanoi Charlie miettiväisesti. --
Milloinka lähdette?

-- Huomenna.

-- Huomenna! Ei, ei käy päinsä.

Charlie aloitti uuden laulun, ja tanskalainen herra poistui mutisten
itsekseen:

-- Hän on kiinni. Hän on kiinni, poika parka.

Juhla jatkui vielä tuntikauden. Saatettuaan vaunuihin viimeiset
vieraansa -- paitsi herra Stiegeliä -- konsuli etsi veljeään, mutta
Charlie oli silloin jo kadonnut.

-- Herra konsulin veli lähti puoli tuntia sitten, tiesi hovimestari.

-- Niinkö -- menikö hän kotiin? kysyi Falkenberg.

-- Hän on ainakin lähtenyt hotellista.

Falkenberg ymmärsi, että kun hotellin hovimestari käyttää tällaista,
kieltä, niin siinä piilee jotain.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi hän.

-- Herra konsuli, mitäpä minä tarkoittaisin. Herra konsulin veli lähti
hotellista neljännestunti sitten.

-- Mutta äskenhän juuri puhuitte puolesta tunnista.

-- Niin, puoli tuntia sitten hän poistui seurasta.

-- Vai niin se olikin! Mutta hän ei sentään lähtenyt heti?

-- Ei, hän käväisi peilisalissa.

-- Hyvä. Ajaenko hän lähti hotellista?

-- Niin, he ajoivat.

-- Heitä oli siis kaksi?

-- Heitä oli kolme, herra konsuli.

Falkenberg katsoi terävästi hovimestariin.

-- Ratsumestariko myös? kysyi hän.

-- Niin.

       *       *       *       *       *

Konsuli ja hänen tanskalainen liiketuttavansa päättivät ajella hetkisen
virkistyäkseen monien ja erilaisten pöytänautintojen jälkeen.

He ajoivat aina Nordstrandille saakka.

Oli ihmeellinen, leuto ja valoisa yö. Molemmat herrat olivat hieman
hilpeällä tuulella. He tekivät uusia tulevaisuudensuunnitelmia ja
sopivat uusista liikeyrityksistä.

Vasta kolmen tienoissa he palasivat kaupunkiin. Konsuli kyyditsi
Stiegelin hänen hotelliinsa, ja erotessa hän sanoi:

-- Odotan teitä kello puoli yksitoista aamupäivällä.

-- Puoli yksitoista. Tulen täsmälleen.

-- Minulla on rahat käteisinä, kaksikymmentäviisi tuhatta.

-- Hyvä on.

He erosivat sydämellisesti hyvästellen. Einar Falkenberg lähti yksin
ajamaan Drammenin-tielle päin. Hän istui selkäkenossa vaunuissaan ja
tupakoi.

Hän koetti ajatella liikeasioita, mutta se ei ottanut onnistuakseen.

Myötäänsä hänen ajatuksensa palasivat veljeen. Mitenkä hänen laitansa
mahtoi olla?

Yksi seikka oli hänelle selvänä. Veli oli varmasti hyvin onneton.

Nuo kummalliset sanat soivat vielä hänen korvissaan, ja hän toisteli
niitä lakkaamatta itsekseen: "Charlie, pelastatko minut?" Oskarinkadun
kulmassa hän huomasi tutunnäköisen herrasmiehen ajavan tavallisissa
ajurinrattaissa. Se oli kamariherra Toten. Hän ei ollut yksin.
Falkenberg hymähti.

Kauempana, Skillebaekin lähellä, hänet herätti mietteistään
automobiilin törähdys. Hän tunsi äänen, sen suhteen ei voinut erehtyä.

Kuski nykäisi vaistomaisesti suitsista ja kääntyi isäntäänsä päin.

-- Kuulitteko _sitä_, herra konsuli? sanoi hän. -- Se on varmasti
meidän automobiili.

-- Niin, sen voisin vannoa, vastasi Falkenberg tähystellen eteenpäin.
-- Sen äänen tuntisin satojen joukosta. Olenhan itse ostanut torven
Lontoosta. Ehkäpä nyt saamme tietää, mitä veljeni kadonneesta
automobiilista on tullut.

Hänen mieleensä vilahti tuokioksi ajatus: kenties Charlie ajaa siinä.

Kiiltävä auto lähestyi nyt suurilla kumipyörillään. Oli melkein
valoisaa, joten se näkyi selvästi.

-- Ei, tämä auto on vihreä, sanoi kuski. -- Niin että ei se voi olla
meidän.

-- Eipä tietenkään, vastasi konsuli. -- Veljeni automobiili on
punainen.

-- Sitäpaitsi lyhdynpitimet ovat toisenlaiset.

Automobiili porhalsi ohi.

Siinä istui kaksi miestä. Toinen oli mustapintainen, lähinnä
muistuttaen espanjalaista. Falkenberg kiintyi erityisesti näihin
kasvoihin.

-- Aika roisto naamasta päättäen, mutisi kuski.

-- Aja eteenpäin, sanoi konsuli heittäytyen selkäkenoon. Hän oli jo
unohtanut automobiilin. Ja hän tunsi itsensä väsyneeksi.

Falkenberg iloitsi päästessään vihdoin taas kotia huvilaansa. Hän meni
työhuoneeseensa ja avasi kaikki ikkunat, niin että ihana aamuilma, joka
toi muassaan puutarhasta puiden ja kukkien tuoksua, sai täyttää koko
huoneen ja virkistää häntä.

Hän istuutui suuren, leikkauskoristeisen kirjoituspöytänsä ääreen,
huokasi raskaasti ja mutisi:

-- Vihdoinkin on siitä päästy ja saan mennä levolle.

Pöydällä oli muutamia kirjeitä, joita hän silmäili. Joukossa oli muun
muassa kamariherra Totenin lähettämä painettu illalliskutsu. Sen
alareunaan kamariherra oli omakätisesti kirjoittanut: "Saatte tehdä
mielenkiintoisen tuttavuuden."

Falkenberg pani kirjeet välinpitämättömästi syrjään. Mutta alimaisena
pinkassa tuli vastaan pieni neliskulmainen kuori, jonka hän sieppasi
halukkaasti. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat kirjoitetut sirolla
naisen käsialalla.

Hän avasi kirjeen ja luki sen kahteen kertaan. Sitten hän hymyili
onnellisen näköisenä ja suuteli pientä paperia.

Mutta hänen täytyi koettaa nukkua hiukan. Hänellä oli vielä ruusu
napinreiässä illan juhlasta. Se alkoi lakastua ja hajota. Hän irroitti
sen ja heitti pois. Ja ruusu putosi matolle jääden siihen pienen
valkoisen paperipalan viereen.

Paperipala. Konsuli Falkenberg nosti sen lattialta. Hän ei sietänyt
epäjärjestystä työhuoneessaan. Mikä se semmoinen paperi oli, joka oli
pudonnut lattialle? Hän silmäili sitä -- ja kavahti yhtäkkiä pystyyn.

-- No mutta -- mitä ihmettä!

Hän oli säikähtänyt ankarasti, katsoi jälleen paperiin ja alkoi
vavista.

Tämä paperi, jota hän piteli kädessään, oli tavattoman tärkeä. Hän ei
olisi tahtonut hukata sitä suurestakaan rahasummasta.

Mutta mitenkä se oli joutunut lattialle?

Falkenberg siveli kädellä otsaansa ja koki hillitä levottomuuttaan.

Hänhän oli itse pannut tämän paperin teräslippaaseen iltapäivällä. Hän
muisti sen aivan selvästi. Ja miten se siis oli saattanut --

Hän tunsi kiihtyvänsä yhä enemmän. Hän sieppasi avainkimpun, se kalisi
hänen vapisevassa kädessään.

-- Mahdotonta! hän huudahti, ikäänkuin ääneen jatkaen ajatusjuoksuaan.
-- Se ei voi olla mahdollista.

Yhtäkkiä jotakin juolahti hänen mieleensä.

Hänhän oli eilisiltana itse avannut teräslippaan kahdesti. Ensi kerran
pannessaan siihen rahat ja tämän paperin. Toisen kerran tarkastaessaan
selittämättömän levottomuuden valtaamana, oliko lukinnut lippaan.

Tietysti paperi oli pudonnut silloin, kun hän viimeksi käsitteli
lipasta. Niin oli varmasti asianlaita.

-- Niin, tietysti, mutisi hän lohdutellen itseään, samalla kuin avasi
kaapin ja otti esille teräslippaan.

Hän katseli sitä ensin tarkkaan joka puolelta ja nyökkäsi tyytyväisenä.
Ei kukaan ollut koskettanut lipasta. Ja avata sen saattoi ainoastaan
hän itse, sillä hän yksin tiesi sanan, jolla sai kirjainlukon
aukeamaan.

Hän muodosti kirjaimista sanan ja painoi ponninta.

Lukko napsahti. Aivan kuin pitikin. Siinä se nyt oli lipas auki.

Falkenbergia nauratti oma pelkonsa; hän oli nähnyt aaveita keskellä
päivää. Hän, kylmäverinen liikemies, oli alkanut käydä hermostuneeksi
ja taikauskoiseksi. Ei, oli tosiaan jo aika mennä levolle.

Hän kohotti nopeasti kantta.

Samassa hän jähmettyi hämmästyksestä ja kauhusta.

_Rahat olivat poissa_.

Kahdestakymmenestäviidestä tuhannesta ei ollut äyriäkään jäljellä.

Hetken aikaan hänen oli mahdoton käsittää mitään. Kuin mielipuoli hän
penkoi lippaan sisällystä, sai kouransa täyteen papereita ja hajoitti
ne ympärilleen, mutta ne olivat pelkkiä papereita. Ei ainoatakaan
pankinseteliä ollut niiden joukossa.

Rahat oli siis varastettu häneltä. Mutta miten, miten --?

Hän tutki lukon uudelleen. Se oli kunnossa. Ja lippaan sai avatuksi
sillä ainoalla sanalla, jonka hän yksin tiesi. Tuolla ainoalla pikku
sanalla, jota hän ei ollut lausunut kellekään elävälle olennolle ja
jota ei kukaan voinut arvata.

Häntä ei niin paljoa järkyttänyt tappion suuruus kuin tämän varkauden
täydellinen arvoituksellisuus.

Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus, kamala ajatus, joka teki
hänet jääkylmäksi.

Kaksikymmentäviisi tuhatta! Hän muisti, miten levottomaksi Charlie oli
käynyt, kun hän oli vaunuissa maininnut tuon summan. Hän muisteli
Valentinen sanoja: "Charlie, pelastatko minut?" Ja hän muisti, mitä
herra Stiegel oli tiennyt kertoa "petohämähäkistä". Sitäpaitsi veljen
käytös oli viime päivinä ollut eriskummainen. Olisiko Charlie --?
Saattoiko semmoista ajatella?

Falkenberg oli taas entinen tyyni, varma liikemies. Hän keräsi paperit
ja pani ne lippaaseen. Sitten hän soitti palvelijaa.

-- Onko joku käynyt täällä? kysyi hän.

-- Ei, vastasi palvelija, täällä ei ole käynyt ketään.

-- Onko veljeni tullut kotia?

-- On.

-- Milloin hän tuli?

-- Tunti sitten.

-- Yksinkö?

-- Niin, hän tuli ajurilla.

-- Menikö hän heti omalle puolelleen?

-- Meni, hän oli täällä vain parisen minuuttia. Sitten hän tuli taas
alas kynttilä kädessä.

-- Minne hän silloin meni?

-- Herra konsulin huoneisiin.

-- Seurasitko sinä häntä?

-- En, näin hänet huoneeni ikkunasta.

-- Oliko hän kauan täällä?

-- Puolisen tuntia.

-- Kuulitko täältä mitään ääntä sillä aikaa?

-- En, minähän jo sanoin, että hän oli yksin. Kun hän tuli ulos, oli
hänellä silloinkin kynttilä kädessä. Minä menin häntä vastaan portaille
kysyäkseni, halusiko hän jotakin.

-- Miltä hän näytti?

-- Hän oli kalpea kuin kuolema.

Falkenbergia värisytti.

-- Sanoiko hän mitään?

-- Hän sanoi vain: "Hyvää yötä, Johannes." Mutta hän oli niin
kummallinen. Minä luulen, että hän on sairas. Herra konsulin pitäisi
käydä katsomassa häntä.

-- Saat mennä, sanoi Falkenberg.

Vanhus poistui.

Falkenberg jäi seisomaan huoneeseen ikäänkuin lamautuneena. Eihän ollut
enää epäilystäkään --

Yhtäkkiä hän havahtaa mietteistään kuullessaan laukauksen,
revolverinlaukauksen.

Hän säikähtää ankarasti ja kiljaisee:

-- Charlie!

Sitten hän karkaa ovesta ulos ja portaita ylös. Kuin mieletön hän
ryntää veljensä asuntoon. Jo kaukaa hän huutaa:

-- Charlie! Charlie!

Mutta hän ei saa vastausta.

Saapuessaan Charlien atelieeriin, missä nurinkäännetyt taulukankaat
irvistävät, hän näkee veljensä istuvan tuolilla kasvot päivänvaloon
päin. Oikeassa ohimossa on kuulanreikä, josta paksu verivirta on
juossut hänen poskensa yli ja tahrannut hänen kauluksensa ja liivinsä.

Falkenberg heittäytyy hänen päällensä.

Charlie on kuollut. Hän pitää vielä kouristuksentapaisesti revolveria
kädessään. Sanomaton suru valtaa veljen. Noita kahtakymmentäviittä
tuhatta hän ei ajattele. Hän ajattelee vain veljeään, poikavuosiensa
leikkitoveria, hän muistaa vilahduksena Charlien rakkauden ja lämpimän
ystävällisyyden, hänen mandoliininsa, hänen surunvoittoiset laulunsa.

-- Pöydällä on jokin paperi, mutisee Falkenberg hajamielisesti
itsekseen.

Hän ottaa sen ja lukee:

"Rakas veli", on siihen kirjoitettu, "minä olen viaton".

Konsuli sivelee vainajan hiuksia ja sulkee hänen sammuneet silmänsä.



III.

Rakas veli, minä olen viaton.


Alussa Falkenberg oli kuin huumaantunut. Noiden viheliäisten rahojenko
takia -- ei, se ei ole mahdollista, ajatteli hän. Ja hän huusi ääneen
veljensä nimeä: Charlie, Charlie!

Hän otti uudelleen käteensä paperilipun, jonka veli oli kirjoittanut,
ennenkuin teki kauhean tekonsa. "Rakas veli, minä olen viaton." Muuta
siinä ei ollut. Mitä tämä merkitsi? Saattoiko siis joku muu kuin hän
olla ottanut rahat? Hänhän oli käynyt alhaalla veljensä asunnossa tänä
yönä. Hän ainakin tiesi varkaudesta, ja siksi hän ehkä olikin ampunut
itsensä. Ampunut itsensä! Falkenberg katseli uudelleen vainajaa. Ja tuo
muuten niin kylmäverinen mies joutui mitä raastavimman surun valtaan;
hän hoiperteli pitkin huonetta nurinkäännettyjen taulujen keskellä ja
vaikeroi ääneen.

Mutta yhtäkkiä hän tyyntyi kuullessaan varovaisia askelia viereisestä
huoneesta. Siellä tuli vanha palvelija.

Konsuli meni häntä vastaan.

-- Mitä haet? kysyi hän.

-- Kuulin laukauksen, änkytti vanhus, ja näin konsulin juoksevan
portaita ylös.

-- Veljeni on kuollut.

Vanha palvelija peitti kasvonsa käsillään. Hän oli niin liikutettu,
ettei pitkään aikaan saanut sanaa suustaan.

-- Rauhoitu, sanoi Falkenberg, asia ei ole muutettavissa. Auta minua
järjestämään tuolla sisällä hiukan.

He menivät atelieeriin -- ja jälleen näytti siltä, kuin liikutus olisi
käynyt heille ylivoimaiseksi.

Sitten he pesivät Charlien kasvot ja asettivat ruumiin eräälle
sohvalle.

Konsuli pyysi vanhusta hommaamaan lääkärin, joka kirjoittaisi
kuolemantodistuksen. Itse hän läksi työhuoneeseensa, missä istuutui
suuren kirjoituspöydän ääreen miettimään.

Hän palautui yhä uudelleen tuohon kohtaukseen, jonka oli nähnyt Grand
Hotelissa, kun Valentine oli kuiskannut hänen veljelleen: "Charlie,
pelastatko minut?" Ja hän tuli yhä vakuutetummaksi, että jotain
yhteyttä oli olemassa tämän lauseen ja viimeöisten surullisten
tapahtumain välillä.

Hän tarkasteli uudelleen teräslipasta ja huomasi sen täysin
vahingoittumattomaksi. Siinä ei ollut pienintä naarmuakaan.
Kirjainlukon avaajan täytyi olla joku, joka tiesi sanan. Mutta senhän
tiesi hän yksin. Eikä hän ollut sitä maininnut ainoallekaan ihmiselle.
Ja mahdotonta oli kenenkään sitä arvata. Kaikki näytti hänestä
eriskummaiselta, järjettömän mahdottomalta. Hänen edessään oli
arvoitus, jossa hän ei havainnut pienintäkään selityksen
mahdollisuutta.

Konsuli ei nyt enää ajatellutkaan makuullemenoa. Oli jo aamu, ja ulkona
alkoi syntyä liikettä. Falkenberg huomasi istuvansa edelleenkin
juhlapuvussa. Hän kylpi ja puki ylleen toiset vaatteet. Tultuaan sitten
esiin, kylvyn virkistämänä ja arkipuvussa, hän oli täydelleen
tyyntynyt. Tohtori tuli hänen luokseen ja lausui joitakin ystävällisiä
ja osaaottavia sanoja.

-- Voin ainakin lohduttaa teitä sillä, sanoi hän, että veljenne kuoli
heti paikalla. Toista laukausta ei tarvittu.

Tohtorilla oli revolveri kädessään.

-- Mitä minä tällä teen? kysyi hän.

-- Antakaa se minulle, vastasi konsuli.

Ase oli veljen hienoimpia revolvereja. Sen hopeahelaiseen perään oli
kaiverrettu hänen nimikirjaimensa C.F.

Falkenberg tarkasteli makasiinia.

-- Yksi panos jäljellä, sanoi hän.

Hän oli ottamaisillaan patruunan pois, mutta muutti mielensä.

-- Olkoon, ajatteli hän. -- Ehkä se tulee minulle joskus tarpeeseen.

Hän pisti revolverin taskuunsa.

Kello puoli yksitoista saapui tanskalainen liikemies, herra Stiegel.
Hän oli hyvin totinen ja puristi lämpimästi ystävänsä kättä.

-- Kuulen että veljenne on kuollut, sanoi hän.

-- Vai niin. Joko se on päässyt kaupunkiin. Mitä siellä kerrotaan?

-- Että hän kuoli hyvin äkkiä.

-- Niin. Hän kuoli äkkiä.

-- Mies parka. Minä arvasin, että niin oli käyvä. "Petohämähäkin" tien
ohessa on monta ihmiskohtaloa.

-- Veljeni kuoli sydänhalvaukseen, sanoi konsuli.

Herra Stiegel vilkaisi nopeasti häneen.

-- Niinpä tietenkin, vastasi hän. -- Puhukaamme nyt liikeasioista.

-- Minulle on tässä aamupäivällä sattunut eräitä maksuja, niin etten
nyt voikaan suorittaa niitä kahtakymmentäviittä tuhatta käteisellä,
selitti Falkenberg. -- Teidän täytyy senvuoksi vaivautua nostamaan
rahat tällä pankkiosoituksella.

-- Yhdentekevä. Minun pitää muutenkin käydä pankissa.

-- Tänäänkö lähdette pois?

-- Matkustan pikajunassa etelään.

-- Onnea matkalle. Hyvästi.

-- Näkemiin. Hyvästi.

Herra Stiegel lähti.

Päivän mittaan kävi useita tuttuja herroja konsulin luona ilmaisemassa
osanottoaan. Mutta hän vaiensi heidät yhtä lyhyesti kuin herra
Stiegelin. Hän sanoi kaikille: "Veljeni kuoli halvaukseen." -- Hänestä
oli taas tullut entinen kylmä, järkevä liikemies.

Tällä tavoin hänen onnistui osittain ehkäistä huhuja veljen
itsemurhasta, mutta vain osittain. Juoru oli liikkeellä, ihmiset
kuiskailivat ja supattelivat.

Falkenbergilla oli paljon työtä järjestellessään yhtä ja toista
kuolemantapauksen johdosta. Hän pysyi sentähden kotosalla ja hoiti
konttoriasiansa puhelimitse.

Vasta kuuden aikaan iltapäivällä hän lähti ulos. Vanha palvelija kysyi,
eikö hevosia valjasteta, mutta hän vastasi kieltävästi. Hän tahtoi
kulkea jalkaisin arvellen siten herättävänsä vähimmän huomiota.

Kaupunkiin saavuttuaan hän käveli aivan verkkaan. Hän oli hieman
kalpeampi tavallistaan, mutta kukaan ei saattanut hänestä huomata, että
tapaus olisi häntä erityisemmin järkyttänyt. Ne, jotka eivät häntä
sanottavasti tunteneet, tuumivat: "Hän on kylmä ihminen. Kas miten
tyynenä hän tuossa kävelee poltellen iltapäiväsikariaan, ikäänkuin ei
mitään olisi tapahtunut." Mutta ne, jotka tunsivat hänet paremmin,
sanoivat: "Hän hillitsee itsensä mestarillisesti, hän rakasti
veljeään."

Einar Falkenbergia raukaisi hieman, hän kun ei ollut lainkaan nukkunut.
Hän meni sentähden Teatterikahvilaan ja joi lasin absinttia. Muulloin
hänen näyttäytyessään kahvilassa tuli tavallisesti aina heti joku häntä
tervehtimään, usein kaksi tai kolmekin, mutta nyt hänen annettiin istua
rauhassa. Hän pyysi iltalehtiä, etupäässä peittääkseen kasvonsa, mutta
kun hänen silmiinsä sattui uutinen veljen kuolemasta, niin hän maksoi
nopeasti ja lähti.

Ensin hän kuljeskeli kauan päämäärättä. Suru oli saada hänet kokonaan
valtoihinsa joka kerta, kun tapaus muistui hänen mieleensä. Mutta hänen
täytyi olla maltillinen ja luja. Vihdoin hän tunsi itsensä kyllin
tyyneksi, viittasi luokseen ajurin ja sanoi osoitteen: Oskarinkatu 84.
Hän tiesi Valentinen asuvan siellä. Veli oli kerran ohimennen maininnut
hänelle osoitteen. Hän luki joka kerroksen ovikilvet. Viimein hän löysi
etsimänsä nimen: Rouva Valentine Kempel.

Hän soitti.

Palvelustyttö tuli avaamaan ja vastasi hänen kysymykseensä, oliko rouva
tavattavissa:

-- Ei, rouva ei ota vastaan tänään.

Falkenberg veti taskustaan nimikortin ja kirjoitti sen takasivulle:

"Minun täytyy saada puhutella Teitä."

-- Antakaa rouvalle tämä kortti, sanoi hän.

Tytön mennessä sitä viemään konsuli astui muitta mutkitta eteiseen ja
sulki oven perässään. Hän oli päättänyt tunkeutua sisään vaikkapa rouva
Kempelin luvattakin.

Hetken päästä tyttö palasi ilmoittaen:

-- Olkaa hyvä, rouva ottikin sentään vastaan.

Tyttö saattoi hänet muutamien hienosti sisustettujen huoneiden läpi
suureen budoaariin.

Ikkunain ulkokaihtimet oli laskettu alas, ja sisäpuolella oli paksut,
keltaiset silkkiverhot vedetty eteen. Huone oli puolipimeä. Uutimien
hiljaisesta häilynnästä Falkenberg ymmärsi, että ikkunat olivat auki.

Hän oli yksin budoaarissa. Se oli todella aistikkaasti sisustettu.
Huone ei ollut yhtenäinen, vaan sen muodosti joukko pikkuosastoja,
joita sohvanselustat ja joutsenkuvaiset japanilaiset silkkivarjostimet
erottivat toisistaan. Matto oli niin pehmeä, että tuntui kuin olisi
kävellyt hiekassa. Silkin paljous sai huoneen tuntumaan viileältä. Ilma
oli täynnä mietoa, omituista hajuveden tuoksua.

Yhtäkkiä vedettiin oviverho ripeästi syrjään.

Valentine seisoi hänen edessään. "Petohämähäkki" oli mustissa, mutta
tuo komea musta puku vain kohotti hänen tavatonta kauneuttaan. Konsuli
kumarsi, mutta ei ehtinyt virkkaa mitään, ennenkuin Valentine tarttui
hänen käteensä.

-- Kuinka kauniisti tehty, että tulitte minua katsomaan, enpä olisi
uskonut, sanoi hän ja loi Falkenbergiin suuret, tummat silmänsä, jotka
loistivat kyynelten kostuttamina.

Konsuli vapisi nähdessään nämä kasvot, joita hän ei ollut koskaan ennen
oikein katsellut. Valentine oli todellakin hyvin kaunis. Hän veti
kätensä pois.

-- Rouva Kempel, aloitti hän.

Mutta Valentine keskeytti hänet ja työnsi hänet istumaan tyyny- ja
silkkimattokasalle.

-- Istukaa, sanoi hän. -- Istukaa, niin saamme puhella. Minä luulin
teitä vihollisekseni, mutta nyt näen, että olettekin ystäväni.

Konsuli katsoi ällistyneenä häneen.

Valentine nojautui taaksepäin leposohvalla, joka oli aivan Falkenbergin
vieressä. Tuolla tavoin leposohvalla lojuessa hänen kauneutensa pääsi
täysiin oikeuksiinsa. Uutimien välisestä raosta tunkeutui valkea
ilta-auringon viiru sisään, valahti huonekaluille ja leikki hänen
kaulallaan. Falkenberg katseli tuota kaulaa, silmäsi sitten kasvoja ja
vavahti jälleen.

Valentine taivuttautui häntä kohden ja tuki päätänsä käsillään. Puvun
hiha valui alas ja paljasti käsivarren.

-- Me rakastimme toisiamme, kuiskasi hän.

Falkenberg oli vähällä hypähtää pystyyn, mutta hillitsi itsensä.

-- Hän ainakin rakasti teitä, sanoi hän.

Valentine ei ollut huomaavinaan noiden sanojen salaista kärkeä. Hän
vaipui muistoihinsa, ja hänen silmänsä saivat uneksivan ilmeen.

-- Se tuli niin äkkiä, sanoi hän. -- Kuka olisi voinut aavistaa tätä?
Oi, mikä suuri kärsimys lieneekään painanut häntä! Mitä te arvelette
syyksi?

-- Olen tullut kysymään teiltä juuri samaa. Syytä.

-- Kuinka minä sen tietäisin? Hän oli aina niin huoleton ja
rakastettava, kun puhuin hänen kanssaan. En aavistanut vähintäkään.

-- Mutta te kuitenkin puhuitte hänen kanssaan viimeksi meistä kahdesta,
rouva Kempel.

Hän huomasi Valentinen silmien sekunniksi vaihtavan ilmettä. Sitten ne
jälleen olivat samat uneksivat, haaveelliset.

-- Aivan oikein, sanoi hän surumielisesti hymyillen. -- Hän oli niin
herttainen eilen illalla. Hän auttoi minut pienestä pulasta.

-- Niinkö. Pulasta?

Valentine kohosi istualleen ja nojautui Falkenbergiin päin. Hän tuli
niin lähelle, että olkapäänsä miltei hipaisi toisen käsivartta. Konsuli
tunsi hänen hiustensa tuoksun.

-- Niin, siellä Grandilla, sanoi hän. -- Minähän kohtasin teidät
molemmat vestibylissä, kun olin menossa peilisaliin. Sittemmin tapasin
Charlien yksin ja tulin kuiskanneeksi hänelle: "Charlie, pelasta minut
ratsumestarista."

Falkenberg sävähti.

Valentine heittäytyi nauraen takaisin leposohvalle, niin että valkea
auringonsäde kulki suoraan hänen punaisen suunsa yli.

-- Niin, sillä hän on ihan suunnattoman ikävystyttävä, ratsumestari
nimittäin, liverteli hän, -- puhuu myötäänsä vain hevosistaan. Charlie
oli niin rakastettava, että saattoi minut ovelleni asti. Olin hänelle
sanomattoman kiitollinen. Ratsumestari oli kai juonut paljon
samppanjaa, ja silloin häntä on mahdoton sietää. Niin, Charlie oli
todellakin herttainen... Sanokaa, kuiskasi hän, eihän vain lie niin,
että raha-asiat... vekselit...

Falkenberg katsoi häneen.

-- Ehkä nekin, vastasi hän.

-- Hyvä jumala! huudahti Valentine. -- Jos jotain on hullusti, niin
meidän täytyy tehdä kaikkemme hänen maineensa pelastamiseksi.

Hän nousi ja meni konsulin ohitse niin läheltä, että silkkihame hipaisi
hänen polveaan.

Hän meni erääseen nurkkaan, helisteli joitakin pieniä avaimia ja
aukaisi erään laatikon.

Falkenberg istui neuvotonna ja mykkänä paikallaan. Hän tunsi, miten
hajuvedentuoksu, Valentinen puvun kahina, hänen kauneutensa ja silmänsä
vähitellen suorastaan huumasivat hänet. Mistä hän aikoikaan vaatia
Valentinen tilille? Hän siveli hämmentyneenä otsaansa.

Valentine palasi. Hänellä oli jotain kädessään.

-- Jos joku asia on nyt heti viipymättä järjestettävä, sanoi hän, niin
tämä on käytettävissä.

Konsuli nousi kauhun kangistamana. Valentine laski joukon seteleitä
pöydälle.

-- Voin hankkia lisää myöhemmin, sanoi hän, minulla on paljon ystäviä.
Sitäpaitsi te hänen veljenään kai --

-- Rouva Kempel! huudahti Falkenberg. -- Te tiedätte hyvin, että nyt
loukkaatte minua.

Pöydällä oli kaksikymmentä tuhannen kruunun seteliä.

-- Minä huomautan teille, jatkoi konsuli, että veljeni rahalliset
sitoumukset ovat minun omiani. Ja tunnissa minä voin hankkia viisi
kertaa niin paljon kuin tuossa on.

-- Viisi kertaa niin paljon! huusi Valentine syöksähtäen hänen
luokseen. -- Kuinka jalo mies te olette... viisi kertaa niin paljon...
sata tuhatta -- se on Charlien veljen kaltaista.

Falkenberg työnsi hänet luotaan. Viimeinen kohtaus, puolilikaisten
setelien näkeminen, joita Valentine pani hänen eteensä, oli palauttanut
hänen tasapainonsa.

-- Olen oikeastaan tullut vaatimaan teiltä tiliä, sanoi hän.

-- Tiliä? Mistä?

-- Charlien hengestä.

-- Te olette mainio. Oletteko hullu! Mitä minulla on tekemistä veljenne
itsemurhan kanssa?

Hän vilkutti epäluuloisesti silmiään.

-- Asunnossani on yöllä tehty varkaus, sanoi Falkenberg.

-- Niinkö? -- Ja mitä on varastettu?

-- Kaksikymmentäviisi tuhatta kruunua.

Falkenberg puri hammasta.

-- Te ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan, sanoi hän. -- Suoranainen syy
veljeni itsemurhaan on tämä varkaus. Mutta hän on viaton.

-- Kuka sitten on syyllinen?

-- Sen sai veljeni tietää, ennenkuin ampui itsensä. Se tieto
luullakseni pani aseen hänen käteensä. Tunnen muuten erään toisenkin,
joka tietää kuka syyllinen on, ja se olette _te_.

Valentinen silmät salamoivat.

-- Näyttäkää se toteen! huusi hän.

-- Todisteitako, rouva Kempel! Eikö siinä kyllin, että tunnen teidät.
Minä en välitä noista kahdestakymmenestäviidestä tuhannesta. Ne tulevat
kai hyvään tarpeeseen siellä missä ovat, toivottavasti. Mutta tahdon
pakottaa teidät selvittämään tämän asian alusta loppuun. Luulen että
juuri _te_ olette imenyt veljeni tyhjiin, että teillä on ollut sormenne
mukana viimeöisessä varkaudessa, ja että tieto siitä on ajanut veljeni
tekemään itsemurhan. Minä lupaan teille, rouva Kempel, etten lepää
ennen kuin olen kostanut veljeni puolesta ja tuonut ilmoille totuuden,
niin suuresti minä häntä rakastin.

Valentine nauraa hohotti.

-- Herra jumala, miten lapsellinen te olette! sanoi hän. -- Menkää
poliisikamariin.

-- Te ymmärrätte kyllä, että se on mahdotonta, kun veljeni on tällä
tavoin takertunut juttuun.

-- Mitä sitten aiotte?

Falkenberg katsoi häneen.

-- Aion taistella teitä vastaan, sanoi hän.

-- Minua vastaan! huusi Valentine. -- Silloin ette tiedä mitä teette.
Muuten tunnen jo alkavani vihata teitä. Varokaa itseänne! On kysymys
omaisuudestanne.

Konsuli hymyili.

-- On kysymys hengestänne. Vielä ei kukaan ole voittanut minua, jatkoi
Valentine.

Hän alkoi kävellä kiihkeästi edestakaisin.

-- Minä saatan olla paholainen, jos tahdon, sanoi hän.

Falkenberg seurasi häntä silmillään.

-- Tiikeri, jolla on lapsenkasvot, sanoi hän.

Yhtäkkiä hän astui Valentinen luo ja kuiskasi ihan vasten hänen
kasvojaan:

-- Petohämähäkki --

Valentine peräytyi kirkaisten ja haparoi kädellään rintaansa.



IV.

Salapoliisi.


Falkenberg veti nopeasti revolverin taskustaan.

Valentine lähestyi häntä käärmemäisin liikkein. Hänen silmänsä
leimusivat raivosta, ja hehkuva puna peitti hänen poskensa.

-- Se Tanskan juutalainen tietysti on kertonut teille tuosta nimestä,
kähisi hän. -- Mutta hän saa sen maksaa. Minä voin saavuttaa hänet
vieläkin. Olen mahtavampi kuin kukaan luuleekaan.

-- Älkää tulko lähemmä! huusi Falkenberg terävästi, ojentaen samassa
revolverin.

Valentine seisahtui revolverin suun eteen. Aseen läheisyys ei näyttänyt
vähääkään säikyttävän häntä. Hän ei ensi kertaa seissyt ojennetun
revolverin edessä.

-- Siinä on yksi panos jäljellä, sanoi konsuli vakavasti. -- Se on
veljeni revolveri, se on vielä hänen verensä tahraama. Jos astutte
askelenkaan lähemmäksi, olette kuoleman oma.

Valentine katseli hänen tyyniä kasvojaan. Konsulin kylmät silmät olivat
hyvin totiset.

-- Soittakaa palvelustyttöä, käski Falkenberg.

Valentine ei liikahtanut.

Konsuli painoi sähkösoittokellon nappia.

-- Minun on siis pakko muistuttaa teitä emännänvelvollisuuksistanne,
sanoi hän. -- Nyt tyttö tulee, jätän teidän harkittavaksenne, onko
palvelusväkennekin oltava tämän kiusallisen kohtauksen todistajina.

Valentine ei liikahtanut.

Mutta palvelustytön tullessa hänen käytöksensä muuttui yhtäkkiä. Hän
oli jälleen hempeä ja rakastettava.

Sellainen näyttelijä! ajatteli Falkenberg väristen.

-- Ole hyvä ja anna herra Falkenbergille hänen takkinsa, sanoi
Valentine.

Lähemmä astuen hän jatkoi sydämellisesti:

-- Vielä kerran kiitän teitä, että tulitte luokseni lohduttamaan minua
suuressa surussani; tuhannet, tuhannet kiitokset! Tulkaa oikein pian
taas.

-- Olkaa varma siitä, vastasi konsuli synkkänä. -- Minä tulen
toistekin.

-- Kiitos.

Hän ojensi kätensä, mutta Falkenberg ei ollut huomaavinaan sitä.

Valentine hytkähti kovasti, ja Falkenberg saattoi nähdä hänen vapisevan
raivosta.

Palvelijattaren mennessä aukaisemaan ovea Valentine käytti tilaisuutta
ja kuiskasi:

-- Te olette loukannut minua. Minä pystyn kostamaan teille. Minä tiedän
hyvin, miten voin teille kostaa.

Hän pui uhkaavasti pientä, vapisevaa nyrkkiään.

Falkenberg sai välähdyksen hänen kiukkuisista silmistään eikä voinut
olla tuntematta mielenahdistusta. -- Hyvästi, rouva Kempel, sanoi hän
tyynesti ja meni takaperin ovesta ulos. Eteiseen päästyään hän kuuli
"petohämähäkin" ivanaurun budoaarista. Se kävi luihin ja ytimiin.

Ajuri odotti ulkona.

Konsuli pysähtyi puutarhaportille, ennenkuin astui rattaihin. Minne hän
ajaisi? Takaisin huvilaansako? Oli liian aikaista vielä. Sitäpaitsi
hänen täytyi ryhtyä toimenpiteisiin ehkäistäkseen Valentinen
kostotuumia. Sillä hän ei hetkeäkään epäillyt, että tämä nainen aikoi
panna uhkauksensa täytäntöön. Hän ymmärsi nyt, että Valentine oli häijy
kuin paholainen ja että hänellä oli paljon apukeinoja käytettävinään.
Hänellä oli kaupunki täynnä ystäviä, jotka ihailivat häntä hurjasti ja
mielihyvällä tekisivät mitä tahansa hänen käskystään. "Minä tiedän,
miten voin teille kostaa", oli hän sanonut. Omituinen tunne valtasi
Falkenbergin. Mitenkä Valentine kostanee? Tuliko hänen pelätä tuota
naista? Valentine taistelee asemansa puolesta, ajatteli hän. Minä olen
uhannut häntä perikadolla ja kunniattomuudella. Hän on epätoivoissaan,
ja epätoivoinen nainen pystyy mihin tahansa.

Falkenberg ei voinut kieltää käyneensä levottomaksi. Hän tunsi itsensä
hieman avuttomaksi, hän oli aivan yksin.

Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä pieni kohtaus, joka oli sattunut
eilen illalla hänen ajaessaan veljensä kanssa pitkin Drammenin-tietä.
Hän oli silloin nähnyt jalkakäytävällä miehen, joka oli herättänyt
hänen huomiotaan, pitkän, jäntevän olennon, jota hän muisti piloillaan
verranneensa englantilaiseen nyrkkeilijään. Ja Charlie oli kertonut
hänelle kuka tuo mies oli: Asbjörn Krag, salapoliisi.

Falkenberg hypähti nopeasti odottaviin ajoneuvoihin.

-- Kuulkaa, sanoi hän ajurille. -- Tunnetteko Asbjörn Kragin?

Hymy levisi ajurin kasvoille.

-- Kukas meistä ajureista ei häntä tuntisi, vastasi mies. -- Minäkin
olen monta kertaa kyydinnyt häntä.

-- Tiedättekö missä hän asuu?

Ajuri vastasi empimättä:

-- Josefinenkatu 16.

-- Hyvä. Ajakaa sinne.

-- Pitääkö ajaa kovasti?

-- Sitä parempi. Kuinka niin muuten? Nähkääs, _hän_ tahtoo aina ajaa
niin vietävästi.

-- Hän itsekö?

-- Niin, Asbjörn Krag. Minä saan melkein aina sakkoa hurjasta ajosta,
kun Asbjörn Krag on ollut rattaillani.

-- Vai niin. No, antakaa mennä.

Ajuri läjäytti ruoskallaan, koni porhalsi juoksuun, ja parin minuutin
päästä rattaat pysähtyivät Josefinenkadun 16:n edustalle.

-- Kunpa hän nyt vain olisi kotona, tuumi konsuli astuessaan rattailta.

-- Niin, ja jos hän on kotona, on hän jo nähnyt meidät, vastasi ajuri
hymyillen.

-- Luuletteko?

-- Luulen. Ja sitten hän myös tietää kuka herra on ja mistä herra
tulee.

-- Mistä minä tulen, miten vanha olen ja milloin isoäitini kuoli,
täydensi Falkenberg ivallisesti. -- Näytte ihailevan tätä poliisimiestä
rajattomasti.

-- Ehdottomasti, vastasi ajuri vakuuttavasti. -- Pitääkö minun odottaa?

-- Ei, saatte mennä.

Asbjörn Krag oli kuin olikin kotona. Palvelija opasti konsulin
salapoliisin työhuoneeseen, sanoen Kragin kohta tulevan.

Falkenberg tarkasteli uteliaasti huonetta. Hän ihmetteli melkoisesti
niitä monilukuisia aseita, joita riippui seinillä. Kirjoituspöydällä
hän huomasi suuren valokuvan, joka esitti erästä tunnettua saksalaista
valtiomiestä. Kuvan alle oli piirretty "Bergen, kesällä 1904" sekä
asianomaisen omakätinen omistuskirjoitus.

Hän istui miettien millä tavoin oikeastaan esittäisi asiansa. Juttuhan
tuntui hänestä perin kiusalliselta. Hän kuvitteli mielessään, että
kenties salapoliisi kummastelee ja pitää omituisena, että hänen
puoleensa käännytään tällaisilla asioilla. Sitäpaitsi kaikki mikä
haiskahti poliisilta oli Falkenbergille ylen vastenmielistä. Ja nyt
hänen täytyi kohdata oikein täysiverinen poliisimies, sikäli kuin oli
kuullut.

Samassa Asbjörn Krag astui huoneeseen.

Falkenberg nousi ja kumarsi hieman. Hän aikoi ruveta esittämään
asiaansa, mutta salapoliisi esti sen astumalla hänen luokseen,
puristamalla hänen kättään ja sanomalla:

-- Vihdoinkin.

Konsuli hämmästyi sanattomaksi.

-- Oletteko... oletteko odottanut minua? kysyi hän.

-- Olen toki, konsuli Falkenberg, tietysti olen teitä odottanut,
vastasi Krag. Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja katseli vierasta
tarkkaavaisesti. -- Odotin teitä jo aamupäivällä, olisitte tullut
silloin. Nyt olemme valitettavasti hukanneet monta tuntia.

-- Mutta tiedättekö sitten miksi käännyn puoleenne? kysyi konsuli yhä
kummastuneempana.

-- Luonnollisesti. Veljenne kuoleman johdosta.

-- Veljeni ampui itsensä viime yönä puoli neljän tienoissa, sanoi
Falkenberg totisesti.

Salapoliisi nousi ja astui miettiväisenä ikkunan luo.

-- Minä olen johtunut samaan tulokseen, sanoi hän.

Konsulinkin täytyi nousta.

Hän tuijotti uudelleen poliisimieheen mitä suurimman ihmettelyn
vallassa.

-- Mitä sanotte? kysyi hän. -- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Olen päivän kuluessa ajatellut tätä asiaa hyvin paljon, vastasi
salapoliisi, ja tehnyt sen johtopäätöksen, että veljenne on varmaan
itse päättänyt päivänsä. Häntä ei siis ole murhattu --

-- Murhattu?

-- Niin sanoin. Olisihan sekin voinut tapahtua.

-- Te tunnette varmaan tämän asian yhtä hyvin kuin minä, vainajan oma
veli, huomautti Falkenberg. Äänessä oli pieni ivan väre.

-- Paremmin, herra konsuli, minä tunnen sen paremmin. Oletteko käynyt
Valentinen luona? kysyi hän äkisti.

-- Olen, tulen sieltä juuri. Hän on kauhea nainen.

-- Hän on viisas ja paha, vastasi salapoliisi totisesti, -- ja hän on
mahtava. Tahdotteko kertoa minulle käynnistänne?

Falkenberg puhui mitä oli nähnyt ja kuullut "petohämähäkin" luona.

Hän johtui siinä kertomaan myös noiden kahdenkymmenenviiden tuhannen
kruunun katoamisesta, ja Asbjörn Krag sai kuulla teräslipasjutun
kokonaisuudessaan.

-- En voi vielä käsittää, sanoi konsuli, mitenkä varas on päässyt
rahalippaaseen. Sen hän on voinut tehdä ainoastaan avaamalla
kirjainlukon.

-- Niinpä tietenkin.

-- Mutta kirjainlukkoa ei voi avata kukaan, joka ei tunne sanaa --
lukon avainta.

-- Asianomainen on kai tietänyt tuon sanan.

-- Mutta sehän on mahdotonta. En ole ilmaissut sitä ainoallekaan
elävälle olennolle.

-- Ette edes veljellenne?

-- En. Aivan varmasti en hänellekään.

-- Eikä sana kai ollut itsessään niin yksinkertainen, että varas olisi
ajatuskykyään käyttämällä saattanut arvata sen?

-- Ehdottomasti ei. Se oli -- Krag ojensi torjuvasti kätensä.

-- Älkää sanoko! huudahti hän.

-- Mitä ihmettä, eikö minun pidä sanoa sitä? Ei teillekään. Miksi ei?

-- Siksi että tahdon itse keksiä sen. Niin pian kuin olen löytänyt
sanan, olen todennäköisesti löytänyt varkaankin.

Falkenberg kysyi:

-- Oletteko muodostanut itsellenne mielipiteen asiasta?

-- Olen.

-- Sekin vielä! Minusta tuntuu ylipäänsä, että te olette jonkun aikaa
tutkinut asiaa.

-- Olen jo toista kuukautta pitänyt silmällä Valentinea, sanoi Krag. --
Hän pelaa korkeata peliä kaupungissamme, tuo kaunotar, mutta tähän asti
hän on tehnyt tyhjäksi kaikki ponnistuksemme.

-- Mistä te häntä epäilette?

-- Hän on ihan varmasti vaarallinen pahantekijä, sanoi Asbjörn Krag
vakavasti, -- ja minä lyön vetoa siitä, että hänellä on monta rumaa
kolttosta tunnollaan. Meidän on ollut mahdoton päästä häneen käsiksi.
Hän kantaa maailman nähtävissä mitä puhtainta kilpeä, ja hän on kaiken
aikaa osannut luikertaa kynsistämme helposti ja liukkaasti kuin
ankerias.

-- Luuletteko tosiaankin hänen olevan jollakin lailla tekemisissä
varkauden ja veljeni kuoleman kanssa?

-- Aivan varmaan. Siitä tunnen olevani vakuutettu. _Mutta varkauden
tapahtuessa hän oli kotonaan Oskarinkadun varrella_.

-- Silloin sen on tehnyt joku tai jotkut hänen ystävänsä.

-- Se on selvää.

-- Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut? kysyi Falkenberg aivan
neuvottomana.

-- Minä saatan kuvitella, että veljenne on yllättänyt varkaan tai
varkaat. Hän on tuntenut asianomaiset, ymmärtänyt, että koko puuha on
Valentinen työtä, ja sitten epätoivoissaan siitä sekä jostakin muusta,
_jota me emme vielä tiedä_, päättänyt päivänsä.

-- Niin täytyy olla, mutisi Falkenberg, niin täytyy olla. Luuletteko,
että veljelläni oli ennakolta aavistusta siitä, mikä tapahtuva oli?

-- En luule, olen päinvastoin melkein vakuutettu, ettei hänellä ollut
siitä mitään vihiä. Yhdessä ratsumestarin kanssa hän saattoi Valentinen
Grandilta kotiin ajurilla. Ratsumestari erosi heistä matkan varrella.
Valentinen asunnolta veljenne ajoi suoraa päätä kotiansa huvilaan. Hän
oli silloin verrattain hyvällä tuulella, vieläpä juttelikin ajurin
kanssa. Hän ihaili kaunista ilmaa ja puhui matkustushalustaan.
"Tahtoisin maalata suuren taulun", sanoi hän. "Maalaisin taulun, jolle
antaisin nimen 'Kesä' -- aamulla ryhdyn työhön." Astuessaan vaunuilta
hän nyökkäsi ystävällisesti hyvästiksi ajurille ja meni tyynesti
huvilaan. Mutta hän oli niin uninen, että haukotteli ääneen monta
kertaa. Hän puhui myös jotain siihen suuntaan, että oli hyvä päästä
nukkumaan. Herra konsuli, mies, joka käyttäytyy sillä tavoin, ei haudo
itsemurha-aikeita.

-- Olette oikeassa, vastasi konsuli. -- Minua vain ihmetyttää, mistä te
olette saanut kaikki nämä tietonne.

-- Oo, se teidän olisi pitänyt heti ymmärtää, vastasi Krag. -- Ajuri,
jolle veljenne niin herttaisesti haasteli, olin minä.

-- Ei mahda olla miellyttävää joutua teidän vainottavaksenne.

Krag otti esiin muutamia papereita ja tutki niitä hyvin tarkoin.

-- Lisäksi olen saanut tietää, että veljenne on viime aikoina
kuluttanut noin 40,000 kruunua Valentinen takia, josta summasta
melkoinen osa on mennyt lahjoihin. Sitäpaitsi hän on antanut hänelle
punaisen automobiilin --

Falkenberg kavahti pystyyn. Krag jatkoi aivan tyynesti:

-- ... jotta, kuten oli puhe, Valentine saisi myydä sen ja siten
pääsisi selviämään eräästä pulasta. Automobiilin on Valentine kuitenkin
pitänyt itse. Hän on vain maalauttanut sen vihreäksi ja teettänyt
siihen eräitä muita pikku muutoksia, jottei Charlie sitä tuntisi.

-- Maalauttanut vihreäksi! huudahti konsuli kiihkeästi. -- Se siis oli
sittenkin Charlien automobiili.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi salapoliisi.

-- Vastaani tuli vihreä automobiili viime yönä, kun olin matkalla
asuntooni.

-- Missä?

-- Skillebaekin tienoilla. Sekä kuskini John että minä olimme
tuntevinamme sen -- se oli etäämpää ihan Charlien auton kaltainen.
Mutta kun se tuli lähelle, näimmekin sen olevan vihreän.

-- S:n muotoiset lyhdynpitimet? kysyi salapoliisi.

-- Aivan niin.

-- Entä keitä siinä oli?

-- Toinen oli espanjalaisen näköinen, vastasi Falkenberg, -- en
muistanut nähneeni häntä ennen. Toisen kasvoja en voinut oikein
erottaa, kun automobiili kulki niin kovaa vauhtia.

-- Ja se kulki kaupunkiin päin, teidän ajaessanne poispäin?

-- Niin.

-- Tiedättekö mistä automobiili tuli? kysyi Krag.

-- En.

-- Sitten minä sanon sen teille. Se tuli teidän huvilastanne.

-- Minun huvilastani!

-- Niin, ja samassa automobiilissa olivat nuo varastetut
kaksikymmentäviisi tuhatta kruunua.

-- Te arvelette siis --

-- Minä arvelen, että ne kaksi miestä, jotka istuivat automobiilissa,
ovat varastaneet rahat, sanoi salapoliisi, ja että ne ovat juuri samat
miehet, jotka Charlie parka on viime yönä tavannut asunnossanne.



V.

Ilta Pursiklubissa.


-- Nyt meidän on niinmuodoin saatava käsiimme automobiili, sanoi
Falkenberg.

-- Jos se vielä on Kristianiassa, niin se on löydettynä ennen
huomis-iltaa, vastasi Asbjörn Krag.

Konsuli Falkenberg nousi.

-- Mitä neuvotte minua nyt aluksi tekemään? kysyi hän.

-- Oletteko vapaa tänä iltana?

Falkenberg epäröi hieman.

-- Jos se on ehdottomasti tarpeen, voin tietysti... mutta --

-- Ehdottomasti tarpeen se ei ole, vastasi Krag, joka oli
mielenkiinnolla pannut merkille toisen hämmingin. -- Sanokaamme
esimerkiksi kello puoli kahdestatoista lähtien.

Konsuli katsoi kelloaan.

-- Nyt se on puoli yhdeksän, sanoi hän. -- Hyvä, olen käytettävänänne
kello puoli kaksitoista.

-- Oletteko Pursiklubin jäsen?

-- Olen.

-- Käyttekö usein klubihuoneistossa?

-- Olen tavannut pistäytyä siellä silloin tällöin iltasilla.

-- Teidän pitää mennä sinne tänä iltana, sanoi Krag.

-- Tänä iltana, mutisi Falkenberg. -- Eikö se näytä vähän
kummalliselta, näin heti veljeni kuoleman jälkeen?

-- Se on tarpeen.

-- Olkoon menneeksi, minä tulen sitten. Sinnekö minun ehkä on
saavuttava kello puoli kaksitoista?

-- Niin, mahdollisesti tapaamme toisemme siellä.

-- Tapaamme? kysyi konsuli tahtomattaan hätkähtäen. -- Oletteko te
Pursiklubin jäsen?

Asbjörn Krag hymyili -- ja se hymy sai oitis Falkenbergin katumaan
harkitsematonta huomautustaan.

-- Minä en tiennyt... arvelin --

-- Hyvä on, keskeytti Asbjörn Krag. -- Tulette siis täsmälleen puoli
kaksitoista.

-- Mitä minä oikeastaan teen siellä?

-- Ette mitään erityistä. Eikä saakaan näyttää siltä, kuin tulisitte
sinne minkään asian vuoksi. Pelaatteko?

-- Hiukan.

-- Niin, olisi toivottavaa, että voisitte hommata siellä jotain, pelata
esimerkiksi. Tarinoikaa ystävienne kanssa, juokaa lasi. Ylipäänsä,
olkaa niinkuin tavallisesti.

-- Sen teen, vastasi Falkenberg. -- Minä vain en ymmärrä
tarkoitustanne. Mutta nyt minun täytyy mennä, ja sitten kai tavataan
Pursiklubissa.

-- Mahdollisesti. Minun ei tarvinne sanoa, ettei teidän pidä tuntea
minua, jos sattuisin tulemaan.

-- Ymmärrän, sanoi konsuli aikoen vetäytyä pois.

Krag pidätti häntä.

-- Vielä eräs seikka, sanoi hän. -- En tahdo suinkaan olla
tunkeilevainen, mutta käykö laatuun saada tietää, mitä aiotte toimittaa
tällä aikaa ennen puoli kahtatoista?

Falkenberg mietti.

-- Ei, sanoi hän, en mielelläni sano sitä. Se on aivan yksityistä
laatua.

-- Eikö sillä ole mitään tekemistä puheenaolevan asian kanssa?

-- Ei kerrassaan mitään.

-- No sitten ei siitä sen enempää, sanoi Krag.

Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja painoi nappia. Ulommista huoneista
kuului kellon soitto.

-- Mitä te nyt teette? kysyi Falkenberg seisten ovessa.

-- Minä soitan, vastasi Krag myhäillen.

-- Miksi niin? Tahdotteko kutsua tänne jonkun?

-- En, se on aivan yksityistä laatua, sanoi Krag myhäillen vielä
enemmän.

-- Vai niin. Anteeksi. Näkemiin.

Falkenberg kumarsi ja poistui.

Mennessään portaita alas hän otti taskustaan pienen siron kirjelipun,
jonka oli viime yönä saanut. Hän luki sen uudelleen ja suuteli sitä. Ja
onnekas hymy kirkasti hänen kasvonsa. Mutta hän hillitsi itsensä heti,
ja kadulle päästyään hän oli jälleen tavallinen kylmä liikemies.

Heti konsulin lähdettyä Asbjörn Krag riensi ikkunaan. Monien taitavasti
asetettujen heijastuspeilien avulla hän saattoi nähdä kaiken, mitä
kadulla tapahtui, tarvitsematta kumartua katsomaan ikkunasta.

Hän näki Falkenbergin astuvan ulos ja lähtevän nopeasti kävelemään
katua alas.

-- No, mutisi salapoliisi, eikö häntä kuulukaan? -- Vihdoin hän
nyökkäsi tyytyväisesti. -- Jo tulee, virkkoi hän itsekseen. -- Hyvä on.

Hän oli huomannut olennon, joka lähti seuraamaan konsulia. Se oli
salapoliisin palvelija, Jens.

-- Hän on tosiaan jo aika näppärä, tuumi Asbjörn Krag. -- Hän seuraa
konsulia askel askeleelta niin välinpitämättömän näköisenä ja huomiota
herättämättä kuin opetettu vainukoira. Toden totta, ei ole tarvis
katua, että ongin tuon pojan vankilasta. Hänestä saattaa tulla
hyödyllinen.

Asbjörn Krag nousi nopeasti ikkunan äärestä ja meni pukuhuoneeseensa.

Sillaikaa Falkenberg käveli ripeästi lähimmälle raitiotiepysäkille.
Siinä hän odotti, kunnes saapui vaunu, jonka kilvessä oli nimi "Oslo".
Hän astui etusillalle. Samalla salapoliisin vakooja nousi takasillalle.

       *       *       *       *       *

Vasta puoli yhdentoista ajoissa Pursiklubin huoneisto alkoi herätä
eloon.

Teattereissa loppuivat näytännöt, ja niistä tuli useita herroja. Isossa
ruokasalissa syötiin illallista, ja jälkeenpäin herrat kokoontuivat
häliseviksi, rupattaviksi ryhmiksi tupakkahuoneisiin.

Päivän suuret ja pienet tapaukset olivat puheenaineena.

-- Sepä oli ikävä tuo Charlien juttu, sanoo arkkitehti Bissen
pääkonsuli Tönnebylle. -- Ja niin omituista, että sen piti sattuman
heti veljen juhlan jälkeen.

-- Loistavat päivälliset, röhisi pääkonsuli. -- Falkenberg ihan
kerrassaan vei voiton itsestään. Mutta kyllä hän olikin tehnyt mainiot
kaupat herra Stiegelin kanssa. Kertovat hänen voittaneen kolmekymmentä
tuhatta.

-- Toiset sanovat neljäkymmentä, tiesi arkkitehti.

Mutta pian oli pääkonsuli taas keskellä alkuperäistä puheenainetta.

-- Niin, se Charlie, se Charlie, mutisi hän.

-- Ja se rakkaus, kuiskasi arkkitehti.

-- Hoo. Luuletko siinä olleen rakkautta?

-- Ei epäilystäkään, vanha veikko. Hän oli kuolettavasti rakastunut
Valentineen, kauniiseen leskeen.

-- Ja leskikö ei huolinut hänestä?

-- Ei kai pitänyt kauppaa kyllin edullisena. Mutta antoi sentään
Charlien tuhlata muutamia tuhansia. Eikä niin vallan muutamiakaan.

Pari uutta herraa saapui.

-- Hän taitaa olla rahanahne, arveli toinen.

-- Sitä ei kukaan tiedä, vastasi arkkitehti nopeasti. -- Hän tahtoo
huvitella, hän seurustelee mielellään ihmisten kanssa, jotka eivät niin
tarkoin laske seteleitään. Ja kukapa maailmannainen ei sitä tahtoisi?

-- Kaunis hän ainakin on, ah, maiskautti pääkonsuli.

-- Ihastuttava! kaikui kuorossa.

-- Sellainen ryhti! huudahti arkkitehti. -- Kun hän tulee liidellen, on
kuin näkisi ruhtinattaren edessään.

-- Entä millaiset silmät hänellä on, sillä pikku saatanalla!

-- Niin, silmät!

-- Mutta mikä hän oikeastaan on? kuului äskeinen kuiva ääni.

-- Hän on kenraali Carstenin tytär, ilmoitti arkkitehti. -- Hänen
miehensä oli saksalainen, ja itse hän on monta vuotta asunut Saksassa.
Kerrotaan, että mies jätti hänelle sievoisen omaisuuden.

-- On hänellä ainakin monasti omaisuuksia kaulassaan ja ranteissaan.
Näin hänet tässä hiljattain juhlanäytännössä, ja hän herätti huomiota
koko teatterissa. Missä hän väliajoilla liikkui, siellä oli mustanaan
frakkeja.

-- Miksi hän oikeastaan on tullut tänne?

-- Sitä ei kukaan tiedä. Ehkä katsomaan vanhaa isänmaataan?
Koti-ikävä? Kuka tietää. Ehkä häntä haluttaa loistella Kristianian
pikkukaupungissa.

Herrojen huomio kiintyi samassa uuteen asiaan.

-- Kuka ihmeessä tuo on, jota sihteeri kuljettaa tänne?

-- En tunne, en ole häntä ennen nähnyt.

Sihteeri tuli heidän luokseen.

-- Saanko esitellä vieraan, sanoi hän, -- kaivosinsinööri Kvam
Ruijasta.

Vastatullut kumarsi muille herroille, sitä mukaa kuin heidän nimensä
mainittiin.

Hän oli keski-ikäinen, mustapartainen mies, moitteettomasti puettu,
puhui pitkäveteisen tyynesti ja liikkui verkkaan ja tasaisesti.

-- Hän näyttää jotenkin vakavalta, kuiskasi arkkitehti kilistäessään
pääkonsulin kanssa.

-- Olen sihteerin hyvä ystävä, sanoi herra Kvam, -- hän se minut tänne
sai. Muuten minua ilahuttaa, että saan tehdä herrojen tuttavuutta,
koska itse olen purjehdusurheilija, vieläpä oikein innokaskin.

Kaivosinsinöörin sanat olivat johdantona pitkään keskusteluun, joka
koski purjehdusta yleensä ja viimeistä kilpapurjehdusta erittäin. Eri
mielipiteet törmäsivät vastakkain, ja väittely muodostui varsin
kiivaaksi.

Mutta kenenkään huomaamatta herra Kvam vetäytyi erilleen keskustelusta.
Lopuksi hän seisoi aivan yksin puhellen arkkitehti Bissenin kanssa,
sillävälin kuin hänen alkuunpanemansa keskustelu jatkui perin vilkkaana
ympäri huonetta.

Taas tuli uusi vieras, joka otettiin yleisellä mielihyvällä vastaan.
Hän oli punakka, pyöreä ja pyylevä herra.

-- Tunnetteko häntä? kysyi arkkitehti.

-- En, mutta näen, että hän on ruotsalainen. Hänellä on kolme S:ää
takinhihassa, vastasi kaivosinsinööri.

-- Aivan oikein, hän on Tukholman Purjehdusseuran jäsen. Hän on
nimeltänsä Lidström, varatuomari. Kelpo mies.

-- Vai niin. Onko hän kauankin oleskellut täällä Kristianiassa?

-- Ei, vain pari kolme kuukautta. Mutta hän on jo saanut paljon
ystäviä. Hän kuuluu myös _hänen_ ihailijapiiriinsä.

-- _Hänen_?

-- Niin. Ai mutta sehän on totta. Te olette vieras paikkakunnalla
ettekä siis luultavasti tiedä kuka Valentine on, kaunis Valentine
Kempel.

-- En, häntä en tunne, vastasi insinööri.

-- Silloin teidän pitää välttämättä tutustua häneen mitä pikimmin. Minä
tunnen hänet hyvin, sanoi arkkitehti itsetietoisesti, -- minä esitän
teidät sopivassa tilaisuudessa.

Melu taukosi äkkiä hetkeksi, ja kaikkien silmät kääntyivät oveen päin,
josta muuan herrasmies juuri astui sisään.

Arkkitehti mutisi ihmeissään:

-- Hänkö! Sitäpä en olisi uskonut.

-- Kuka tuo herra on, joka nyt tuli? kysyi insinööri.

-- Konsuli Einar Falkenberg, vastasi arkkitehti. -- Hänen veljensä on
juuri kuollut viime yönä -- ampunut itsensä, kerrotaan. Rakkaudesta
Valentineen.

-- Todellakin, huudahti herra Kvam. -- Sepä mielenkiintoista.

Keskustelu ei enää ottanut sujuakseen yhtä vilkkaasti. Oli kuin
Falkenbergin äkillinen ilmestyminen olisi hieman hillinnyt yleistä
rattoisuutta.

Falkenbergista itsestään tuntui, kuin nuo kaikki toiset olisivat
kummastelleet, että hän katsoi voivansa mennä klubiin tällaisenakin
päivänä. Hän ei itsekään ymmärtänyt miksi se oli ollut tarpeen.

Hän sai viskynsä ja asettui pöydän ääreen, jossa jo ennestään istui
kolme-neljä herraa. Näiden joukossa oli myös ruotsalainen varatuomari.
Vähän sen jälkeen hänet esiteltiin uudelle vieraalle, ruijalaiselle
kaivosinsinöörille.

Falkenberg oli väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Hän olisi halunnut
lähteä kotiin. Aika kului. Kello oli jo yli kahdentoista, mutta Asbjörn
Kragia ei kuulunut. Hänet herätti mietteistään Lidströmin ääni, joka
kysyi:

-- Herra Falkenberg, ettekö haluaisi pelata hiukan?

Falkenberg suostui heti. Sillä tavoin sai edes ajan kulumaan.
Sitäpaitsi Asbjörn Krag oli nimenomaan kehottanut häntä pelaamaan.

Kun herrat istuutuivat pelipöytään, nousi kysymys mitä pelattaisiin.

-- Pokeria, ehdotti Falkenberg. -- Se on helpointa ja jännittävintä.

-- Olkoon menneeksi, vastattiin. -- Onpa hauska saada kerran taas
pelata oikein vanhaan hyvään tapaan.

Ja sitten herrat pelasivat pokeria. Ensin pikku summista. Onni
vaihteli. Sitten varatuomari ehdotti panoksen korottamista, ja melkein
oitis tuli pöytään suurehko summa. Falkenberg innostui vähitellen
peliin. Alussa onni oli vaihteleva, mutta kun oli tuntikausi pelattu,
kääntyi se Falkenbergille satumaisen myötäiseksi. Seteleitä kasaantui
hänen eteensä. Yhä useampia uteliaita kokoontui pelipöydän ympärille,
ja kaikki lausuivat ihmettelynsä Falkenbergin äkillisestä ja
ennenkuulumattomasta onnesta. Se teki hallaa etenkin varatuomarille,
mutta hilpeä ruotsalainen ei näyttänyt olevan millänsäkään häviöistään.

Erään robbertin jälkeen ruotsalainen sanoi kääntyen Falkenbergiin ja
kohottaen tyhjää lasiansa:

-- Tulkaa, hyvä veli, mennään laittamaan uusi grogi. Me kaksi, jotka
edustamme voittoa ja tappiota.

Falkenberg ja Lidström menivät erään läheisen pöydän ääreen täyttämään
lasejaan. Heidän siinä seisoessaan visky- ja soodavesipulloja
käsitellen tuntui Falkenbergista, että ruotsalainen kävi huomattavan
hilpeäksi ja puheliaaksi. Merkillisen paljon aikaa häneltä myös meni
grogin valmistukseen. Mutta se oli vain silmänräpäyksen huomio, jonka
Falkenberg heti jälkeenpäin unohti. Sitten he jälleen istuutuivat
pelipöytään.

Taas Falkenberg voitti -- voitti paljon. Ja varatuomari hävisi
häviämistään.

Kun he olivat pelanneet kaksi tuntia, sattui jotain, mikä herätti
tavatonta mielenkuohua, jotain klubin historiassa aivan
ennenkuulumatonta.

Varatuomari heitti yhtäkkiä korttinsa pöytään ja nousi kiivaasti.

-- Minä en pelaa enää, sanoi hän.

-- Mutta miksi? huudettiin hänelle. -- Mikä nyt, ettekö tahdo jatkaa,
kunnes voitatte?

Herra Lidström osoitti vavisten Falkenbergia ja sanoi;

-- Minä en ainakaan pelaa enää tuon herran kanssa. Tuo herra pelaa
väärin.

Naurunremahdus kajahti huoneessa. Sitten syntyi haudanhiljaisuus.

Falkenberg nousi hitaasti pöydästä. Ensin hänen silmänsä harhailivat
käsittämättöminä toisesta toiseen, mutta kun ruotsalainen uudisti
syytöksensä, niin hän sävähti kalmankalpeaksi raivosta. Ja hän silmäili
ympärilleen etsien jotakin, jonka voisi lennättää varatuomarin päähän.

Ympärillä-seisojat älysivät hänen aikeensa ja asettuivat väliin.

Kuului sekavia huutoja:

-- Tyhmyyksiä! Ruotsalainen on hullu! Heittäkää hänet ulos! Falkenberg
pelipetturi -- mies on mielenvikainen.

Mutta Lidström ei antanut myöten, vaan uudisti syytöksensä. Syntyi
sanoin kuvaamaton meteli. Vihdoin saatiin aikaan sen verran
hiljaisuutta, että sihteerin sanat pääsivät kuuluviin.

-- Minä vaadin varatuomari Lidströmiltä heti paikalla selitystä, sanoi
hän.

-- Herra Falkenberg pelaa väärin, vastasi Lidström, sanon sen vieläkin
kerran. Hän on pistänyt kaksi ässää taskuunsa. Sen olen omin silmin
nähnyt.

-- Mihin taskuun? kysyi joku ääni joukosta. Ei kukaan tiennyt oikein
mistä se tuli.

Muut herrat seisoivat suurena, tiheänä piirinä heidän ympärillään. Kun
Falkenberg pisti kätensä taskuun, oli tilava huone aivan valoisa.

Hän käänsi taskun nurin. Siinä ei ollut mitään, ei korttia enemmän kuin
muutakaan.

Lidström horjahti muutaman askelen taaksepäin. Jos myrkyllinen käärme
olisi yhtäkkiä noussut pystyyn hänen edessään, ei hän olisi enemmän
hämmästynyt ja kauhistunut.

Falkenberg käänsi toisenkin taskun. Siinäkään ei ollut kortteja.

Nyt nousi paheksumisen myrsky ruotsalaista vastaan, ja yleisesti
vaadittiin, että hänet oli heitettävä ovesta ulos.

Silloin kaivosinsinööri Kvam astui pöydän luo, tyynenä ja vakavana, ja
pyysi hiljaisuutta.

-- Hyvät herrat, sanoi hän. -- Saattaa näyttää tungettelulta, että
minä, joka olen aivan outo ja tuntematon klubissa, sekaannun tähän
asiaan. Mutta haluaisin tehdä ehdotuksen, joka mielestäni on varsin
järkevä. Laskekaamme kortit.

-- Niin, huudettiin joka taholta, laskekaa kortit!

Tavattoman jännityksen vallitessa kaivosinsinööri laski herrojen äsken
käyttämät kortit. Joukon mutinasta saattoi kuulla, että kaikki laskivat
mukana.

-- Viisikymmentä! huudahtivat kaikki samalla kertaa.

-- Aivan oikein, sanoi kaivosinsinööri, tässä on ainoastaan
viisikymmentä korttia. Kaksi puuttuu siis. Katsotaanpas näin ollen
mitkä kortit ovat poissa.

Hän levitti kaikki kortit pöydälle ja tarkasteli niitä.

-- Kaksi ässää puuttuu, sanoi hän. -- Risti- ja ruutuässä. Sitä ei käy
kieltäminen.

-- Merkillistä! Salaperäistä! huudeltiin hänen ympärillään, ja
ruotsalainen kirkui vimmoissaan:

-- Siinä näette, hyvät herrat! Siinä näette!

Insinööri Kvam pyysi uudelleen hiljaisuutta.

-- Hyvät herrat, sanoi hän. -- Sattumalta olen pelin aikana hieman
käyttänyt silmiäni. En ole ainoastaan katsellut pelin kulkua. Minä
ymmärrän mitä tässä on tapahtunut. Koska nyt herra Falkenberg on
auliisti näyttänyt meille taskunsa, on varsin kohtuullista, että herra
varatuomari tekee samoin.

-- Minäkö! huudahti varatuomari päästäen raikuvan naurun. -- No ihan
mielihyvällä, sanoi hän, jos se herroja huvittaa.

Hän pisti kätensä oikeaan takintaskuunsa -- mutta lakkasi yhtäkkiä
nauramasta ja meni kalpeaksi kuin ruumis.

Hän veti kaksi korttia taskustaan.

Ne olivat risti- ja ruutuässä.

Konsuli Falkenberg oli alkanut katsella terävästi insinööriä, joka niin
rohkeasti oli puuttunut asioiden menoon.

Ja samassa kuin ruotsalainen ällistyksen kangistamana heitti molemmat
kortit pöydälle, konsuli tunsi miehen, joka sanoi itseään
kaivosinsinööri Kvamiksi.

Hän tunsi hänet sekä äänestä että silmistä.

Mies oli Asbjörn Krag.



VI.

Kirjainarvoitus.


Herrojen kummastus kävi sanoin kuvaamattomaksi, kun näyttäytyi, että
puuttuvat kortit olivat varatuomarin omassa taskussa. Joka taholta
huudettiin, että ruotsalainen oli viskattava ulos.

Varatuomari itse oli aluksi aivan mykkänä hämmästyksestä ja kauhusta.
Vihdoin hän tointui sen verran, että sai jonkun sanan suustaan.
Hän sanoi, että kaikki johtui varmaan jostakin häpeällisestä
salahankkeesta, jostakin hirveästä väärinkäsityksestä. Kaikki hänen
mahtipontiset vakuuttelunsa otettiin ivanaurulla vastaan, eikä
ruotsalaisella vihdoin ollut muuta neuvoa kuin lähteä klubista.
Läsnäolevat johtokunnan jäsenet päättivät, että hänet oli heti
erotettava. Edelleen päätettiin tehdä Tukholman Purjehdusseuralle
ilmoitus asiasta. Mutta muuten itsekukin läsnäolija lupautui
noudattamaan ankaraa vaitioloa tapahtuman suhteen. Hienon klubin maine
olisi helposti voinut tahraantua, jos kaupungille olisi päässyt huhu,
että pelipetturi oli tavattu itse teosta klubin illanvietossa.

Sihteeri astui Einar Falkenbergin luo ja pyysi häneltä anteeksi
tapausta -- syyllinen oli saapa rangaistuksensa. Konsuli vastasi
tyynesti ja sanoi olevansa tietysti yläpuolella sentapaisia syytöksiä,
joita varatuomari oli viskannut häntä vastaan, mutta myönsi kuitenkin
joutuneensa hetkeksi hieman ymmälle toisen suunnattoman julkeuden
takia.

Sitten kiitettiin kaivosinsinööri Kvamia hänen osoittamastaan
maltikkuudesta, mutta insinööri vastasi vaatimattomasti olevansa ylen
mielissään siitä, että oli saanut kunnian tehdä arvoisalle klubille
pienen palveluksen.

Samassa lennähti ovi auki ja varatuomari näyttäytyi jälleen. Hän tuli
sisään hattu päässä ja ohut espanjanruokokeppi kädessä. Hän oli
kalmankalpea.

-- Ennenkuin lähden täältä, huusi hän raivoissaan, tahdon vielä sanoa
sanan sille hävyttömälle miehelle, joka on uskaltanut loukata minua.
Missä hän on? kiljui hän. -- Jahka saan hänet käsiini, annan hänelle
selkään.

Hänen tulonsa oli niin äkkiarvaamaton ja esiintymisensä niin raju, että
herrat vaistomaisesti peräytyivät hänen tieltään.

Hän äkkäsi kaivosinsinöörin ja meni suoraan häntä kohti heiluttaen
arveluttavasti keppiään. Päästyään hänen eteensä hän menetti malttinsa
kokonaan ja sinutteli häntä.

-- Siinäkö sinä olet, hävytön saatana! Sinä olet velkaa minulle
hyvityksen julkeudestasi, minä tahdon tapella kanssasi!

Insinööri Kvam jäi seisomaan aivan levollisena kädet selän takana ja
katseli hurjistunutta miestä silmiin.

-- Minä tahdon tapella kanssasi! huusi ruotsalainen toistamiseen. --
Sinä olet kurja pelkuri, ellet tahdo tapella kanssani. Minulla on
pistoolit kotona -- ne saadaan tänne tuossa tuokiossa.

-- Minulla on pistoolit itselläni, vastasi insinööri, mutta minä en
taistele kansaanne.

-- Ette siis tahdo? kysyi ruotsalainen hammasta purren ja kohottaen
keppiään. -- Viimeisen kerran: tahdotteko?

-- En, vastasi insinööri järkähtämättömän levollisesti.

Keppi suhahti ilmassa ja olisi osunut insinöörin päähän, ellei hän
salaman nopeudella olisi väistänyt. Samassa hän ripeällä liikkeellä
iski nyrkkinsä altapäin ruotsalaisen leukaluuhun. Varatuomari hoippui
pari askelta takaperin ja olisi kaatunut, elleivät muutamat paikalle
rientäneet herrat olisi tukeneet häntä. Mutta nyt oli läsnäolijain
ällistys vaihtunut katkeraksi suuttumukseksi raakaa rauhanhäiritsijää
kohtaan. Melulla ja rähinällä hänet suorastaan kannettiin ovesta ulos
ja portaita alas. Ajuri noudettiin ja hänet viskattiin rattaille. Pois
ajaessaan hän istui huojuen sinne tänne kuin täysihumalassa.
Kaivosinsinöörin antama isku oli ollut ankara.

Kun herrat palasivat klubihuoneistoon, olivat Einar Falkenberg ja
insinööri Kvam poislähdössä. Viimemainitun ripeyttä ja voimaa
ylisteltiin äänekkäästi.

-- Näytti siltä, kuin mies olisi mennyt tainnoksiin iskusta, sanottiin.

-- Ei ihan, vastasi insinööri, mutta pökertyi hän kyllä. Olisin
_voinut_ iskeä hänet lattiaankin, mutta siitä hänen kaikesta päättäen
tarpeeton täällä-olonsa vain olisi pitentynyt hetkisellä.

Kvam ja Falkenberg lähtivät. Jälkimäinen oli tavattoman totinen.
Portaille päästyä hän sanoi kaivosinsinöörille:

-- Asbjörn Krag, en tiedä itsekään, kuinka paljosta minun on teitä
kiittäminen.

Salapoliisi -- toisin sanoen insinööri Kvam -- kohautti olkapäitään.

-- Olitte perin tukalassa asemassa, herra konsuli, sanoi hän.

-- Se alkaa selvitä minulle.

-- Ne kaksi korttia _olivat teidän taskussanne_.

Konsuli pyyhkäisi otsaansa ja mutisi:

-- Herra jumala, sehän on kauheata.

-- Minä aavistin, jatkoi salapoliisi, että ruotsalaisella oli
konnanjuoni mielessä. Hän on "petohämähäkin" orja hänkin.

-- Hänen ihailijoitaan, huomautti Falkenberg.

-- Hänen orjiaan, toisti Krag. -- Hän on kokonaan Valentinen vallassa.
En epäile hetkeäkään, että mies juuri hänen neuvostaan koetti häväistä
teidät tänä yönä.

-- Hänkö siis pani kortit taskuuni?

-- Tietysti. Minä vartioin koko ajan hänen jokaista liikettään. Panin
merkille sen silmäänpistävän mielenkiinnon, jota hän osoitti teidän
saapuessanne klubiin, ja kun hän ehdotti korttipeliä, ymmärsin heti,
että se oli tapahtuva pelipöydässä. Mutta kun aika kului eikä mitään
tapahtunut, aloin hermostua. Kun hän sitten alkoi hävitä, sain
aavistuksen siitä, mitä tapahtuva oli, ja terotin huomiotani
kaksinkertaisesti. Hän hävisi tahallaan.

Einar Falkenberg katsoi kummastellen häneen. He olivat saapuneet
Drammenin-tielle ja kävelivät nyt valoisana kesäyönä Skillebaekiä
kohden.

-- Hävisikö hän tahallaan? kysyi konsuli. -- Kuinka se on selitettävä?

-- Asia on hyvin yksinkertainen, vastasi Krag. -- Hän oli tullut
klubiin nimenomaan sitä varten, että viskaisi teitä vastaan syytöksen
pelipetoksesta. Siksi oli tarpeen, että te voititte. Minä näin monta
kertaa, että ruotsalainen heitti pois mitä mainioimmat kortit, mutta
sitävastoin pelasi silloin, kun hänellä ei ollut kerrassaan mitään
toivoa. Koe tuli luultavasti maksamaan hänelle tuhatkunnan kruunua
lyhyessä ajassa.

-- Minä olen voittanut tuhatkaksisataa kruunua, sanoi Falkenberg.

-- Niinpä saattaa olla. Ja siitä on tuhat kruunua ruotsalaisen
menettämiä.

Salapoliisi naurahti.

-- No hyvä, jatkoi hän. -- Kun herra varatuomari nousi ja vei teidät
muassaan viskypöydän luo, niin minä älysin, että nyt se oli tapahtuva,
mitä koko illan olin odottanut. Ja aivan oikein. Sillaikaa kuin
kaikkien muiden huomio oli kiintynyt peliä koskevaan keskusteluun,
käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja pisti kaksi korttia oikeanpuoliseen
takintaskuunne. Kukaan muu ei sitä nähnyt kuin minä, hän oli todellakin
rivakka ja näppärä, tuo kunnon ruotsalainen.

-- Minusta tuntui kyllä, sanoi Falkenberg, että hän viivytteli kauan
siellä grogipöydän ääressä. Mutta kuinka te saitte kortit pois
taskustani ja hänen taskuunsa?

-- Se kävi hyvin helposti, vastasi poliisimies nauraen. -- Minä olen
näet taitavin taskuvaras Skandinaavian kolmessa valtakunnassa.

-- _Sitäkin_ te salapoliisit osaatte, huomautti konsuli.

-- _Minä_ osaan, vastasi Krag.

He kävelivät hetkisen ääneti rinnakkain. Sitten Falkenberg sanoi:

-- Ajattelen sitä mahdollisuutta, että kortit olisivat löytyneet
taskustani. Se olisi ollut hirveätä.

-- Ihmiset ovat kerta kaikkiaan omituisia, vastasi salapoliisi. --
Huolimatta varallisuudestanne ja tähänastisesta nuhteettomasta
elämästänne, huolimatta siitä, että aina olette esiintynyt gentlemannin
tavoin, olisi teihin joka tapauksessa takertunut pieni epäluulo.
Ihmiset olisivat sanoneet itsekseen: "Miten lienee oikeastaan niiden
korttien laita? Hänellähän oli ihan satumainen onni, ja pöydällä oli
suuria summia." Teidän vakuutuksenne, että skandaalin syynä oli
häpeällinen salahanke, olisi otettu vastaan kohteliaasti hymyillen:
"luonnollisesti, herra konsuli!" Mutta kuitenkin he kaikki olisivat
siitä yöstä lähtien katselleet teitä epäluuloisin silmin, saatte olla
varma. Ihmiset ovat kerta kaikkiaan semmoisia kuin ovat, ja ulkonaiset
seikat olisivat näennäisesti todistaneet teitä vastaan.

-- Kauheata, mutisi konsuli väristen. -- Sillä tavoin Valentine siis
kostaa.

-- Sillä tavoin tämä nainen aina kostaa, vastasi salapoliisi. -- Jo
tällä hetkellä hän varmaan on saanut tietää, miten ensi hyökkäyksen on
käynyt.

-- Ja sitten hän ehkä alistuu välttämättömyyteen ja luopuu kostostaan,
sanoi Falkenberg katsoen tutkivasti salapoliisiin.

-- Ei, vastasi Asbjörn Krag totisesti, -- nyt hän tuo kaikki
sotavoimansa taisteluun, nyt hän panee liikkeelle maat ja taivaat
vahingoittaakseen teitä, tuhotakseen, häväistäkseen, musertaakseen
teidät. Tästä hetkestä lähtien te olette hänen verivihollisensa, Hän on
kekseliäs ja ovela, hän on julma. Eikä hän hellitä, ennenkuin on
voittanut. Tai hävinnyt.

Falkenberg pysähtyi.

-- Te puhutte vakavasti, sanoi hän. -- Omituinen tunne on vallannut
minut. Olisiko se pelkoa?

Salapoliisi vastasi:

-- Minä vakuutan, herra konsuli, ettei teillä vielä ikinä ole ollut
niin päteviä syitä pelkoon kuin nyt.

-- Lähtiessäni hänen luotaan, kertoi Falkenberg, hän huusi jälkeeni
sanoen tietävänsä, miten saattoi kostaa minulle.

-- Käsitättekö mitä hän sillä tarkoitti? kysyi Asbjörn Krag.

-- En, ellei hän tarkoittanut tätä, tätä korttijuttua.

-- Tuskinpa.

-- Sitten en tiedä mitä se lienee.

-- Siitä tulee teille kauhea hetki, vastasi salapoliisi, jahka kerran
saatte tietää mitä hän tarkoitti.

Herrat olivat saapuneet konsulin huvilalle. Ensi kerroksen työhuoneessa
paloi tuli.

-- Vanha palvelijani valvoo ja odottaa minua, sanoi Falkenberg. --
Ettekö tekin käy sisään?

-- Kiitos, minun tekee mieleni nähdä lipasta. Olen tänään paljon
ajatellut kirjainlukkoa ja tahdon koettaa, enkö voisi keksiä selitystä
tähän omituiseen arvoitukseen.

Kun he olivat saapuneet konsulin työhuoneeseen ja palvelija oli
lähetetty pois, avasi Falkenberg kaapin ja otti esille rahalippaan.

-- Tässä se on, sanoi hän. -- Kuten näette, ei sille ole tehty
minkäänlaista väkivaltaa.

Salapoliisi tutki lipasta tarkoin joka puolelta, naputti lukkoa ja
kopeloi koneistoa.

-- Kaikki on kunnossa, sanoi hän. -- Tämän lippaan voi avata ainoastaan
se, joka tietää avainsanan.

-- Sanaa ei tiedä kukaan muu kuin minä itse, sanoi Falkenberg.

Salapoliisi kysyi:

-- Onko sana nyt sama kuin viime yönä?

-- On, lipas sattuu olemaan lukittu samalla sanalla.

-- Tahtoisin mielelläni kokeilla hiukan, sanoi Krag. -- Saanko olla
yksin täällä huoneessanne kolme minuuttia?

Falkenberg hieman kummasteli pyyntöä, mutta opittuaan sokeasti
luottamaan Kragiin hän vastasi nopeasti:

-- Tietysti. Riittääkö että menen viereiseen huoneeseen?

-- Aivan hyvin. Minä kutsun teitä, kun olen valmis.

Konsuli lähti huoneesta ja sulki oven perässään. Heti hänen
poistuttuaan Krag ensin tutki huonetta.

Hän veti paksut uutimet syrjään, jotta sisään pääsi enemmän valoa.
Senjälkeen hän avasi ikkunan ja katseli tarkkaavasti puutarhaa ja
hiekkakäytäviä, mittasi sitten silmillään ikkunan ja kaapin välimatkan.
Sen tehtyään hän aivan tyynesti meni ottamaan teräslippaan hyllyltä ja
asetti sen pöydälle. Hetkeäkään empimättä hän sovitti lukon kirjaimet
järjestykseen, painoi ponninta ja -- avasi lippaan.

-- Saatte tulla! huusi hän.

Falkenberg astui sisään viereisestä huoneesta. Jo kynnyksellä hän näki,
että lipas oli avoinna. Hän pysähtyi ja tuijotti ällistyneenä ensin
lippaaseen ja sitten salapoliisiin.

-- Tämä ei ole mahdollista! huudahti hän. -- Sehän on kuin satua.

Asbjörn Krag vastasi tyynesti ja hiljaa kuten tavallista:

-- Sanoin teille illalla, että niin pian kuin olen keksinyt sanan, joka
avaa lippaan, olen myös löytänyt varkaan tai varkaat.

-- Niin, sanoi Falkenberg, ja nyt olette avannut lippaan.

Salapoliisi sulki lippaan jälleen, niin että lukko paukahti, ja jatkoi:

-- Minun täytyy tunnustaa erehtyneeni. Olen löytänyt sanan, se on
totta, mutta --

-- Mutta! kysyi konsuli, -- mitä niin?

-- Ei mitään muuta, vastasi salapoliisi, kuin että olen tällä hetkellä
yhtä kaukana varkaista kuin ennenkin.

Hänen äänessään kuului harmin ja väsymyksen väre, joka vaikutti
Falkenbergiin.

-- Ettekö tahdo sanoa, kysyi konsuli, miten olette keksinyt sanan?

Krag viittasi torjuvasti kädellään mutisten:

-- Toiste, toiste.

Hän katsoi kelloaan.

-- Kello on jo puoli viisi, en ehdi enää kaupunkiin tänä yönä. Saanko
maata täällä luonanne?

-. Tietysti. Mielihyvällä. Soitanko palvelijaa?

-- Ei millään muotoa, kielsi Krag, antaa vanhuksen nukkua rauhassa.
Enkö voi maata yläkerroksessa veljenne asunnossa?

Falkenberg viivytti vastaustaan.

-- Miksei, mutisi hän, mutta --

-- Onhan ruumis viety pois?

-- On, se vietiin jo iltapäivällä.

-- No sitten ei mikään estä.

-- Minä saatan teidät sinne.

-- Kiitos, mutta älkää ottako nähdäksenne mitään vaivaa. Minä makaan
mieluimmin jollakin sohvalla.

-- Miten vaan tahdotte.

Herrat astuivat verkalleen Charlien asuntoon vieviä portaita ylös.

Kaikki oli siellä koskematta entisellään. Huonekalut, matot ja
taideteokset olivat hajallaan taiteellisessa epäjärjestyksessä, josta
Charlie niin paljon piti.

Atelieerissa nurinkäännetyt taulut irvistivät heitä vastaan.

Salapoliisi osoitti muuatta siellä olevaa leveätä divaania.

-- Tuossa minä tahdon nukkua, sanoi hän.

-- Tässäkö huoneessa? kysyi Falkenberg.

-- Niin, miksikäs ei tässä?

-- Sillä juuri tässä huoneessa... tässä huoneessa hän --

-- Niinkö, sanoi salapoliisi totisesti ja mielenkiinnolla, katsellen
ympärilleen. -- Mutta _sehän_ ei estä minua nukkumasta täällä.

Hän meni ja veti uutimet suurten ikkunain eteen, niin että huone kävi
puolipimeäksi. Konsuli jäi seisomaan oveen. Veljeään muistellessaan hän
oli jälleen vähällä joutua tunteittensa valtaan.

Asbjörn Krag pysähtyi keskimäisen ikkunan luo ja laski kätensä
korkeaselkäiselle, kirjaillulle nojatuolille, joka oli ikkunan edessä.

-- Tälläkö tuolilla ehkä? kysyi hän.

-- Niin, vastasi konsuli hiljaa, sillä tuolilla se tapahtui. Veli
parkani oli asettunut ikkunan ääreen kuollakseen uuden, koittavan
päivän säteissä.

-- Taiteilija viimeiseen asti, mutisi poliisimies. Huomatessaan
Falkenbergin mielenliikutuksen hän astui nopeasti hänen luokseen ja vei
hänet lempeällä väkivallalla huoneesta pois.

-- Koettakaa levätä hieman, hyvä ystävä, sanoi hän. -- Meillä on
huomenna edessämme rasittava päivätyö. Minä itse aion nukkua kaksi
tuntia. Se on enemmän kuin tarpeeksi minulle, silloin kun olen työssä.
Käväisen sitten luonanne, ennenkuin lähden kaupunkiin.

Falkenberg rohkaisi mielensä, ja jottei uudelleen osoittaisi
heikkoutta, sanoi hän lyhyesti hyvää yötä ja lähti.

Asbjörn Krag kääntyi mennäkseen takaisin atelieeriin.

Hän oli sanonut konsulille hyvästit jonkinlaisessa etuhuoneessa tai
kabinetissa.

Juuri ollessaan vetämäisillään syrjään raskaat oviverhot, jotka
erottivat tämän huoneen atelieerista, hän pysähtyi ja kuulosti.

Sitten hän tempasi äkisti verhot syrjään ja astui sisään.

Keskimäisen ikkunan luona tuolilla -- samalla tuolilla missä Charlie
oli ampunut itsensä ja mikä hetki sitten oli ollut tyhjänä -- istui nyt
ihminen.



VII.

Seuraava päivä.


Tuolilla istui ihminen. Ja tuoli oli sen ainoan ikkunan ääressä, jonka
uutimet oli vedetty syrjään, niin että nousevan auringon valo virtasi
huoneeseen luoden olentoon valkoisen hohteen.

Asbjörn Krag seisoi hetkisen hiljaa oviaukossa katsellen uteliaasti
hahmoa. Sitten hän virkkoi nauraen:

-- Sinä alat kunnostautua. Sinulla on jo vaikuttavaisuuden tajuntaa.

Silloin olento nousi seisomaan.

Se oli Asbjörn Kragin palvelija ja apulainen, kahdeksantoistavuotias
Jens.

-- Teitä ei sitten mikään voi säikyttää, sanoi Jens katsoen ihailevasti
isäntäänsä.

Salapoliisi ei vastannut. Hän meni ikkunoiden luo ja veti kaikki verhot
syrjään, niin että päivänvalo pääsi vapaasti täyttämään suuren huoneen.

-- Tämä hämärä tekee minut uniseksi, sanoi hän. -- Kas niin, hyvä on.
Mitenkä sinä keksit tulla tänne?

-- Olen seurannut määräyksiänne.

-- Minun määräyksiäni?

-- Niin, tehän sanoitte eilen illalla, etten saanut menettää konsuli
Falkenbergia näkyvistäni, ja sitä en olekaan tehnyt.

-- Se on oikein. Sinä olet kunnon mies. Mutta miten pääsit tänne sisään
kenenkään huomaamatta?

-- Oletteko unohtanut, miten hyvästi osasin kiivetä ennen muinoin?
kysyi Jens nauraen niin, että Asbjörn Kragin täytyi hillitä häntä.

-- Tiedättehän, että minä kiipeän kuin apina. Muistatteko, miten minun
kerran piti ryöstää Bendixenin kultasepänmyymälä? Olin kavunnut
vesiränniä ylös kolmanteen kerrokseen asti, kun te, herra Krag,
yhtäkkiä seisoitte alhaalla kadulla.

-- Niin, kyllä muistan, vastasi salapoliisi. -- Mitä minä silloin
sanoin?

-- Te sanoitte, että jollen heti laittau alas, niin te ammutte sormeni
mäsäksi. Minä riipuin paraikaa sormillani katonräystäässä.

-- Aivan niin. Oikein. No ammuinkos? kysyi Krag hymyillen.

-- Ette, sillä minusta oli viisainta tulla alas ja antautua. Tiesin,
ettei maksanut vaivaa yrittää muuta. Minähän tunsin teidät siitä
kerrasta, jolloin --

-- Hyvä on, keskeytti Krag. -- Sinä siis olet ryöminyt ikkunasta tänne?

-- Niin.

-- Olitko täällä silloin, kun konsuli ja minä tulimme sisään äskettäin?

-- Olin. Istuin noiden lintujen takana.

Jens osoitti eriskummaista japanilaista varjostinta. Asbjörn Krag
istuutui tyynesti itsemurhaajan tuolille.

-- Minä ymmärrän, että saan ruveta käyttämään sinua yhä enemmän, sanoi
hän. -- Olet jo pystyvämpi kuin kukaan poliisilaitoksen etsivistä.
Mutta älkäämme kuluttako aikaa turhilla loruilla. Anna kuulua mitä
tiedät. Sen pikku ilmoituksen jälkeen, minkä lähetit minulle kirjeessä,
olen todellakin utelias kuulemaan mitä kaikkea olet pannut merkille.

Salapoliisi nojautui selkäkenoon ja ummisti puoleksi silmänsä. Se oli
hänen mieliasentonsa, johon hän asettui aina, kun tahtoi olla oikein
tarkkaavainen ja samalla lepuuttaa ruumistaan.

Jens istuutui tuolille hänen eteensä. Nuoren miehen kasvot ilmaisivat
intoa ja neuvokkuutta. Hän oli aito kristianialainen, oikea kaupunkinsa
lapsi. Viisaat, pelottomat silmät antoivat hänen kasvoilleen ilmeisen
älykkyyden leiman. Krag ei ollut tehnyt lainkaan huonoa kaappausta
pelastaessaan tämän ripeän ja valppaan nuorukaisen turmiosta ja
tehdessään hänet apulaisekseen. Jens puolestaan ihaili ja kunnioitti
Asbjörn Kragia rajattomasti.

-- Siis, sanoi Krag, kun annoin sinulle sovitun merkin soittokellolla,
niin sinä läksit kadulle?

-- Aivan niin, keskeytti Jens innoissaan päästäkseen kertomaan. -- Heti
senjälkeen näin konsulin ja seurasin häntä raitiotiepysäkille. Hän
odotti, kunnes Osloon menevä vaunu saapui. Hän astui etusillalle, minä
takasillalle. Kun vaunu pysähtyi --

-- Missä se pysähtyi? kysyi Krag.

Jensin silmät välähtivät hilpeästi hänen vastatessaan:

-- Vankilan kohdalla.

-- Jatka.

-- Niin, konsuli astui vaunusta, minä samoin. Poikkesimme
Halvardinkadulle ja kuljimme ohi muutamien sievien pikkutalojen, joiden
edustoilla oli puutarhat.

Kadun loppupäässä konsuli pysähtyi pienen yhdenperheenasunnon kohdalle.
Se ei ollut mikään huvila oikeastaan, muttei mikään roskatalokaan.
Ennenkuin astui sisään, hän kääntyi katsomaan taakseen. Samassa minä
seisoin muina miehinä lukien erästä seinäplakaattia ja viheltelin.
Konsuli meni taloon, ja ykskaks olin minäkin portilla. Sain nähdä sen
verran, että joku vanhanpuoleinen naishenkilö avasi oven ja laski
konsulin sisään, ja minä kuulin hänen sanovan: "Ada on odottanut
teitä... Hän on..." Loppua en erottanut. Odotin viisi minuuttia. Sitten
minäkin soitin ovikelloa.

-- Pääkäytävänkö? kysyi Krag.

-- Siellä ei ollut kuin yksi käytävä. Sama nainen, joka oli päästänyt
konsulin sisään, tuli avaamaan minullekin. Astuin eteiseen, aivan
pieneen eteiseen, josta näki keittiöön. Se oli suuri, puhdas keittiö,
ja siellä oli kerrassaan suloinen kahvin tuoksu. Nainen oli hyvin
kiltti ja ystävällinen ja kysyi mitä minulla oli asiaa. Minä vastasin
kysymällä, että tännekö oli tilattu sitä lohta.

Asbjörn Krag keskeytti hänet kädenliikkeellä.

-- Virhe, virhe, sanoi hän. -- Ethän sinä semmoisella verukkeella pääse
eteistä pitemmälle. Sinun olisi pitänyt keksiä jotain muuta,
esimerkiksi että olit lähetetty mittaamaan vedenpainetta.
Yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta tuo vedenpaine-loru
menee rouviin ihan täydestä.

-- Mutta tämä oli todella erittäin järkevä nainen, huomautti Jens. --
Hän katsoi minuun tutkivasta ja terävästi. Ja se sai minut hieman
noloksi. No, sitten hän vastasi minulle, ettei täällä kukaan ollut
tilannut lohta, ja niin sain mennä.

-- Numero ja nimilevy? kysyi Krag.

-- Halvardinkatu 63, vastasi Jens. -- Ovikilpeen oli kaiverrettu nimi:
_Leskirouva Elise Kjönig_. Viereen oli kiinnitetty käyntikortti. Tässä
se on.

Jens ojensi kortin salapoliisille, ja tämä luki: _Ada Kjönig_.

-- Hyvä on, sanoi Krag nyökäten. -- Leskirouva Kjönig tyttärineen siis.

-- Niin. Kyseltyäni läheisestä maitopuodista sain tietää, että nuo
kaksi naista olivat talon ainoat asukkaat. Senjälkeen lähetin teille
kirjeen.

-- Tämän kirjeen, mutisi salapoliisi ottaen taskustaan pienen,
likaisen, valkean kirjekuoren, jonka sisällä oli sirkus-ilmoituksesta
repäisty paperipalanen. Sen takasivulle oli kirjoitettu:

"Konsuli on mennyt Halvardinkadun 63:een tapaamaan erästä Ada Kjönig
nimistä naista, joka asuu äitinsä, leskirouva Elise Kjönigin kanssa."

-- Lähetin erään poikasen viemään kirjettä, sanoi Jens. -- Ajattelin,
että asialla ehkä oli kiire. Ja minunhan piti jäädä paikoilleni
odottamaan konsulia.

-- Ilmoitus tuli minulle hyvään tarpeeseen, sanoi Krag. -- Sain sen
joka tapauksessa siksi ajoissa, että sen avulla saatoin avata
kirjainlukon.

-- Kirjainlukon? kysyi Jens uteliaasti. -- Mikä se semmoinen on?

-- Se on jotain joka ei kuulu sinuun, vastasi salapoliisi, --
toistaiseksi, lisäsi hän.

Jens kiiruhti jatkamaan keskeytynyttä kertomustaan.

-- Sattui niin onnellisesti, että tunsin erään lähellä asuvan ihmisen.
Häneltä sain tietää yhtä ja toista leskirouva Kjönigistä ja hänen
tyttärestään.

-- Ihmisen? kysyi Krag.

-- Niin, vastasi Jens, erään nuoren tytön, silittäjän.

-- Ahaa, vai niin.

-- Sain tietää, että rouva Kjönig on erään kolme vuotta sitten kuolleen
kauppiaan leski. He elävät jonkun lahjoituksen koroilla ja niillä
vähillä rahoilla, jotka tytär ansaitsee opettamalla pianonsoittoa. Ovat
oikein kunnon ihmisiä ja viettävät hyvin hiljaista elämää. Ada neiti on
hyvin kaunis. Naapurit sanovat, että konsuli Einar Falkenberg on toista
vuotta ollut salakihloissa hänen kanssaan. Mutta konsulin isän eläessä
ei voinut tulla puhettakaan naimisiinmenosta. Nyt, kun ukko on kuollut,
kuuluu kihlaus kuitenkin pian julkaistavan. Konsuli Falkenberg oli
Kjönigin perheen luona toista tuntia. Heti kun hän tuli ulos, olin minä
taas hänen kintereillään. Konsuli ajoi raitiovaunussa takaisin
kaupunkiin ja meni Pursiklubiin. Minä odotin ulkopuolella.

-- Eikö aika käynyt pitkäksi? kysyi Krag hymyillen.

-- Ei, vastasi Jens. -- Istuin penkillä raitiotiepysäkin luona ja
katselin huvikseni kaikkia yökulkijoita, jotka palasivat Grandilta ja
Teatterikahvilasta. Aamuyöstä tuli eräs lystikkään näköinen otus
klubista ulos, suuri, paksu, kiukkuinen ruotsalainen, joka kiroili ja
vannoi niin vietävästi. Lopuksi tuli konsuli erään vieraan herran
seurassa.

-- Et siis tuntenut minua? kysyi Krag.

Jens pudisti päätänsä.

-- En. Kukapa tuntisi herra Asbjörn Kragia, kun hän tahtoo esiintyä
tuntemattomana.

-- Miten saatoit seurata meitä joutumatta ilmi?

-- Herrat kulkivat niin hitaasti ja puhelivat keskenään, että minä
saatoin istua eräillä kadunlakaisijan rattailla ja silti pysyä
lähettyvillä, vastasi Jens. -- Ja Skillebaekille saavuttua se ei ollut
lainkaan vaikeata, sillä minä piileksin puiden varjossa ja hiivin
aitojen taitse. Kun herrat menivät taloon, kiipesin minä toiseen
kerrokseen, missä eräs ikkuna näkyi olevan auki. Vasta kun kuulin
vieraan herran äänen, ymmärsin, että hän oli Asbjörn Krag.

Salapoliisi nousi.

-- Väki alkaa pian heräillä täällä, sanoi hän. -- Sinun pitää
laittautua pois niin pian kuin suinkin. Eteisenovet ovat lukossa, joten
sinun täytyy mennä samaa tietä kuin tulitkin.

Jens kavahti pystyyn.

-- Minä katoan hiljaa kuin kissa. Onko teillä mitä uutta minulle?

Asbjörn Krag mietti.

-- Pidä silmällä muuatta suurta viheriäistä automobiilia, sanoi hän,
25-hevosvoimaista automobiilia, jossa on S:n muotoiset lyhdynpitimet.

-- Sen teen.

-- Kun olet keksinyt sen, toimita minulle sana tahi soita tai kirjoita
kirje. Tiedäthän miten saat minut käsiisi.

-- Totta kai.

-- No mene sitten.

Jens oli jo ikkunassa. Samassa hän heilautti itsensä ulkopuolelle, sai
kiinni markiisitelineestä ja liukui maahan. Krag seisoi seuraten häntä
silmillään, kunnes hän oli päässyt tielle.

Sitten salapoliisi veti jälleen verhot ikkunan eteen, heittäytyi
divaanille ja nukkui oitis.

Hän nukkui kaksi tuntia. Kun hän herättyään pukeutui uudelleen, tuli
hänestä taas salapoliisi Asbjörn Krag, eikä mustapartaisesta
kaivosinsinööristä näkynyt merkkiäkään.

Hän meni portaita alas Einar Falkenbergin asuntoon. Konsuli ei ollut
vielä pukeutunut, mutta tuli kohta, ilmoitti vanha palvelija.

Aamiaispöytä oli katettu kahdelle.

Konsulin työhuoneessa olivat aamulehdet. Asbjörn Krag tutki ne hyvin
tarkoin, mutta ei löytänyt mitään mielenkiintoista.

-- Hyvää huomenta, Krag, oletteko nukkunut hyvin?

Konsuli seisoi ovessa.

-- Kuten sanoin teille, kaksi tuntia, vastasi Krag, mutta teillä on
näemmä ollut rauhaton yö.

-- Kauhea. Olen tuskin silmääni ummistanut.

Herrat istuivat aamiaispöytään.

Falkenberg käski tuoda samppanjaa virkistyäkseen. Asbjörn Kragkin joi
lasillisen. Konsuli sanoi:

-- Menkäämme oikopäätä asiaan... Te siis tunnette suhteeni Ada
Kjönigiin.

Salapoliisi nosti kummastuneena katseensa.

-- Tunnen, vastasi hän tuokion mietittyään. -- Sain siitä tiedon eilen,
mutta sillähän ei oikeastaan ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

-- Ei, ei muuta kuin että olen käyttänyt morsiameni nimeä kirjainlukon
avaimena.

Asbjörn Krag nyökkäsi.

-- Saatuani kuulla teidän olevan salakihloissa Ada Kjönig nimisen
neidin kanssa ajattelin oitis: hänen nimeään on kai käytetty
kirjainlukossa. Niinhän rakastuneet aina tekevät. Se oli arvaus, mutta
teidän on myöntäminen, että se oli varsin todennäköinen arvaus.

-- Niinpä kyllä.

-- Ja sitten näyttäytyikin, että olin arvannut oikein. Nyt teidän pitää
vaihtaa kirjainlukon sanaa, herra konsuli.

Einar Falkenberg istui hetkisen ääneti. Hän maistoi lasistaan. Sitten
hän sanoi:

-- Koska siis tiedätte missä suhteessa minä olen tähän naiseen, pitää
minun hänen takiansa huomauttaa teille, että suhteemme on mitä puhtain.
Minä rakastan häntä, aion mennä naimisiin hänen kanssaan --

Krag teki kädellänsä torjuvan liikkeen.

-- Kaikki tuo ei kuulu minuun, sanoi hän. -- Sitävastoin on teidän
kiinnitettävä huomiota siihen, että eräs toinenkin tietää asianlaidan
ja on tiennyt sen kauemmin kuin minä.

-- Ketä tarkoitatte?

-- Valentinea.

-- Petohämähäkkiä! huudahti Falkenberg. -- Olette oikeassa.

-- Sen ei tarvitse merkitä mitään, jatkoi salapoliisi rauhoittavasti,
onhan mahdollista, että hän on jo unohtanut sen. Mutta, niinkuin
sanottu, teidän pitää kiinnittää huomiota siihen.

Herrat lopettivat ateriansa, ja Krag ehdotti, että he lähtisivät heti
kaupunkiin.

Konsuli suostui. Hänellä oli monenlaista toimitettavaa konttorissaan.

-- Menemmekö jalkaisin? kysyi hän.

-- Minä ehdotan että ajaisimme, vastasi salapoliisi. Onko teillä oikein
hienot vaunut?

-- Hienot vaunut? toisti Falkenberg ihmeissään. -- On kyllä, ihka
uudet, hienot nelipyöräiset ajoneuvot.

-- Otetaan ne. Ja sitten molemmat pulskat sysimustat hevosenne ja
uusimmat ja loistavimmat valjaat.

-- Mutta minua ei lainkaan haluta herättää huomiota, vastusteli
konsuli. -- Näyttäisihän kieltämättä kummalliselta, jos ajaisin
varhaisena arkiaamuna kaupunkiin semmoisella komeudella.

-- Tehkää se sittenkin. Minulla on omat tarkoitukseni.

-- Hyvä. Olkoon menneeksi.

Hän antoi valjastamiskäskyn.

-- Minua ihmetyttää sitäpaitsi, sanoi konsuli heidän astuessaan
vaunuihin, -- että olette heittänyt mainion naamioituksenne ja olette
jälleen Asbjörn Krag.

-- Sen olen tehnyt teidän takianne, vastasi salapoliisi.

-- Minun takiani?

-- Niin. Pelastaakseni teidät "petohämähäkin" kynsistä. Kun me yhdessä
ajamme kaupunkiin näissä huomiota herättävissä vaunuissa, niin kaikki
ihmiset näkevät meidät ja sanovat: "Kas tuossa ajaa konsuli Falkenberg
ja salapoliisi Krag." Puolen tunnin kuluttua Valentine saa tiedon
siitä, ja hän on kyllin nopsa-ajatuksinen käsittämään, että te olette
hänen tähtensä kääntynyt minun puoleeni.

Falkenberg kuunteli jännittyneenä Asbjörn Kragin selitystä.

-- Hän ymmärtää heti, jatkoi salapoliisi, saaneensa minusta
tasavertaisen ja vaarallisen vastustajan. Hän on sentähden kohdistava
hyökkäyksensä minuun eikä teihin. Teidät hän pian olisi tuhonnut ja
häväissyt mitä pirullisimmin tavoin. Kuten näette, minä kokoan hänen
kyntensä itseäni vastaan ja annan hänen ilkeydelleen täyden vallan.
Mutta jottei hän olisi hetkeäkään epätietoinen aikomusteni
vakavuudesta, aion ilmoittaa hänelle mitä minulla on mielessäni.

-- Mitä teillä sitten on mielessänne? kysyi Falkenberg.

-- Tällä hetkellä tuo vaarallinen nainen on turvassa kaikilta
hyökkäyksiltä, sanoi salapoliisi. -- Ottaapa hän osaa seuraelämäänkin
ja vierailee niinkin hienoissa paikoissa kuin kamariherra Totenillä.
Kaikki ihailevat hänen kauneuttaan, sukkeluuttaan ja jalouttaan, ei
kukaan epäile häntä, mutta minä ilmoitan hänelle tietäväni, että hän on
kurja pahantekijä, häijy, julma nainen. Ja hänen on tiedettävä, etten
minä aio levätä, ennenkuin olen koonnut todistuksia häntä vastaan ja
paljastanut hänet.

-- Ja miten hän saa tietää tämän kaiken? kysyi konsuli.

-- Minä sanon sen hänelle itse, vastasi Krag. -- Avoimesti ja suoraan,
ennenkuin ryhdyn taisteluun.

Salapoliisi katsoi kelloaan.

-- Kello yhdeltä aion käydä "petohämähäkin" luona, sanoi hän.

Kahden mustan hevosen vetämät hienot vaunut ajoivat valoisana
kesäaamuna hyvää vauhtia pitkin Drammenin-tietä.

Falkenberg oli synkkä ja totinen.

Mutta Asbjörn Kragin huolettomista kasvoista ei kukaan voinut nähdä,
että hän tällä ajelulla oli ryhtynyt taisteluun vaarallisinta
rikoksentekijää vastaan, mikä milloinkaan oli harjoittanut toimintaansa
Norjan pääkaupungissa.

Ja monet ihmiset panivat merkille, että tuossa ajoi konsuli Falkenberg
ja kuuluisa salapoliisi Asbjörn Krag.



VIII.

"Hän on kostanut"


Konsuli Einar Falkenberg ja salapoliisi Asbjörn Krag ajoivat konsulin
konttorin edustalle. Siellä he erosivat. Asbjörn Krag jatkoi matkaansa
tavallisilla ajurinrattailla poliisikamariin ryhtyäkseen päivän
vaatimiin toimenpiteisiin.

Hän viipyi poliisilaitoksen talossa tuntikauden, jolla aikaa hän
keskusteli kauan poliisipäällikön kanssa. Vaikkei Asbjörn Krag enää
ollut poliisilaitoksen palveluksessa, antoi päällikkö hänelle kuitenkin
valtakirjan, joka oikeutti hänet toimimaan niinkuin poliisimies
ainakin.

Kello oli tällä välin tullut kaksitoista, ja Krag oli yhdeltä päättänyt
mennä Valentine Kempelin luo. Hänen täytyi siis kiiruhtaa, koska hänen
vielä sitä ennen piti toimittaa muutamia pikku asioita. Ollessaan juuri
lähdössä poliisiasemalta hän kohtasi miehen, joka tuli henki kurkussa
juosten kirje kädessä.

Krag kävi häneen käsiksi ja kysyi:

-- Minne matka?

-- Kirje Asbjörn Kragille, sanoi mies. -- Se on tärkeä.

Salapoliisi otti "kirjeen", sanomalehdestä repäistyn paperipalasen,
jolle Jens, hänen nuori apulaisensa, oli kirjoittanut:

"Nyt automobiili menee Karl Johanin kadulla." Samassa Krag oli kadulla,
missä hänen heti onnistui saada ajuri.

-- Tunnetteko minut? kysyi salapoliisi.

-- Tunnen toki, vastasi ajuri hymyillen.

Krag istuutui rattaille.

-- Te tiedätte, etten minä kärsi vastaväitteitä ajaessani näillä
vietävän rämisevillä rattaillanne.

-- Tiedän.

-- Mutta tiedätte myös, että minä maksan hyvin. Ei mitään kitsastelua.

-- Emme kyyditsekään ketään mieluummin kuin herra Kragia.

-- Hyvä. Ajakaa hitaasti Karl Johania alaspäin ja kuulkaa tarkoin mitä
sanon.

Viiden minuutin kuluttua rattaat kiersivät postitalon nurkan ja
kulkivat hiljaista hölkkää pitkin "Karl Johania". Oli ihana poutapäivä,
ja kadulla vilisi väkeä ja ajoneuvoja.

Grand Hotelin edustalla odotti suuri, vihreä automobiili. Asbjörn Krag
tunsi sen heti etsimäkseen automobiiliksi. Siinä oli S:n muotoiset
lyhdynpitimet.

Hän käski ajurin pysäyttää ja meni erääseen myymälään, mistä saattoi
pitää silmällä hotellia ja katua.

Automobiilin läheisyyteen oli muuan punapuseroinen kengänkiillottaja
asettunut kadulle. Asbjörn Kragin täytyi hymyillä nähdessään
kengänkiillottajan, joka ei ollut kukaan muu kuin Jens.

Vihdoin tuli hotellista kaksi herraa, jotka nousivat automobiiliin.

Samassa tuokiossa Krag oli ulkona ja rattaiden luona.

-- Näettekö tuota vihreätä automobiilia, joka tulee hiljalleen meitä
vastaan? kysyi hän.

Ajuri nyökkäsi.

-- Teidän täytyy ajaa niin, että tapahtuu pieni yhteentörmäys meidän ja
sen välillä, sanoi Krag istuutuen tyynesti rattaille.

-- Yhteentörmäys! huudahti ajuri ällistyneenä.

-- Tehkää niinkuin sanon. Meillä ei ole aikaa hukata.

-- Mutta rattaat eivät ole minun, koki ajuri selittää.

Nähdessään, ettei vastaväitteistä ollut apua, hän sitten kuitenkin
läksi ajamaan lähenevää automobiilia kohti. Tämä kulki nyt jo melkoisen
kovaa vauhtia, niin ettei yhteentörmäys suinkaan ollut vaaraton
hengelle ja jäsenille. Mutta Asbjörn Krag ei piitannut vähääkään
seikkailun vaarallisuudesta. Hän istui sanomalehti kädessä tutkien
viimeisiä uutisia. Kun automobiili oli muutaman metrin päässä
rattaista, niin kuski tempasi äkkiä ohjaksista, niin että hevonen
kääntyi sivuttain. Samassa automobiili törmäsi rattaiden toista
takapyörää vasten. Kuului rysähdys, pyörä pirstautui, rattaat menivät
nurin, ja Asbjörn Krag vierähti kadulle. Joukko väkeä kerääntyi
paikalle, ja automobiilin täytyi pysähtyä. Ei kukaan ollut huomannut,
miten yhteentörmäys oikeastaan oli tapahtunut, mutta kaikki väittivät,
että syy oli automobiilin. Kävi ilmi, että automobiilissa istuvat kaksi
herraa puhuivat hyvin murteellista norjankieltä. Mutta kykynsä
mukaan he kuitenkin purkivat raivoaan ajurille, jota syyttivät
kelvottomuudesta ja kömpelyydestä. Heidän piti juuri nousta
automobiiliin lähteäkseen ajamaan eteenpäin, kun eräs punapuseroinen
kengänkiillottajapoika ilmestyi paikalle ja vannoi, että auto oli
tehnyt kummallisen käännähdyksen juuri sivuuttaessaan ajurinrattaat.
Yhä kasvava väkijoukko asettui nyt suorastaan ajurin puolelle. Asbjörn
Krag oli aluksi olevinaan pyörryksissä, mutta virkosi sitten äkisti ja
näytti noille kahdelle automobiiliherralle poliisimerkkiään.

Tämä ilmeisesti huolestutti heitä kovin, ja he ojensivat vastineeksi
Asbjörn Kragille korttinsa. Toiseen oli painettu: _Paroni von Kühnel_,
ja toiseen: _José Ysayo, Senaattori_. Edellisellä oli vaalea parta ja
paksu niska, jälkimäinen oli aivan tavattoman laiha ja tummaverinen.
Herrat nyökkäsivät ystävällisesti poliisimiehelle ja ilmoittivat
osoitteensa: Grand Hotel. He lupautuivat nimenomaan korvaamaan
tuottamansa vahingon.

Mutta Asbjörn Krag viittasi luokseen kaksi konstaapelia ja käski heidän
viedä sekä herrat että automobiilin poliisikonttoriin. Molemmat
ulkomaalaiset nostivat siitä hirveän melun ja puhuivat äänekkäästi
törkeästä vääryydestä ja häpeemättömyydestä. Asbjörn Krag oli
järkähtämätön, mutta suostui lopulta kuitenkin lähettämään
konstaapelit pois, jos herrat vapaaehtoisesti seurasivat häntä
poliisivartiokonttoriin. Salapoliisi sijoittui automobiiliin,
väkijoukko hajaantui, ja auto läksi verkalleen ajamaan katua alas.

Asbjörn Krag istui etuistuimella mustatukkaisen espanjalaisen vieressä,
saksalainen paroni oli yksin takaistuimella. Auton kulkiessa Suurtorin
poikki Krag huomasi miehen, joka yhtäkkiä pysähtyi automobiilin
mennessä ohitse ja oli lentää selälleen ihmetyksestä. Mies oli Einar
Falkenberg. Asbjörn Krag nyökkäsi hänelle ja ymmärsi konsulin
kauhistuneesta ilmeestä, että tämä oli espanjalaisessa tuntenut saman
mustapintaisen miehen, jonka oli tavannut sinä yönä, jolloin Charlie
ampui itsensä.

Kun nuo kolme herrasmiestä saapuivat poliisivartiokonttoriin, ei
Asbjörn Krag ollut tietääkseenkään, vaikka ulkomaalaiset valittivat,
että heillä oli kiire ja että heidän aikansa oli kallis. He
tarjoutuivat kerran toisensa perästä suorittamaan kaksin- ja
kolminkertaisen korvauksen, mutta salapoliisi ei menettänyt malttiaan.
Ensin hän tarkasti huolellisesti automobiilin. Hän näki heti, että
molemmat lyhdynpitimet olivat uudet, samoin kuin senkin, että vaunu oli
äskettäin lakeerattu vihreäksi ja että alkuperäinen väri oli ollut
punainen. Ei siis ollut epäilemistäkään, vaunu oli Charlien
automobiili. Salapoliisin huomio kiintyi senjälkeen kuraan, jota oli
tarttunut suuriin kumipyöriin, ja hän mainitsi havainnostaan.

-- Huomaan, että herrat ovat ajaneet pitkän matkan viime yönä, sanoi
hän.

Espanjalainen vilkaisi nopeasti Asbjörn Kragiin, ennenkuin vastasi:

-- Todellakin, mistä sen näette?

-- Renkaisiin tarttuneesta kurasta, vastasi Krag. -- Tuollaista
punertavaa maata ei ole Kristianian lähimmässä ympäristössä.

Hän raaputti välinpitämättömästi kourallisen kuivunutta kuraa
renkaista. Osan siitä hän heitti maahan, mutta osan piti kädessään,
kummankaan ulkomaalaisen sitä huomaamatta.

Sitten hän pyysi herroja astumaan poliisikamariin ja alkoi heidän
epätoivoisista vastaväitteistään huolimatta kuulustella heitä siellä.

Hän sai tietää, että espanjalainen oli 46-vuotias ja entinen
senaattori. Hän oli tullut Kristianiaan kaksi kuukautta sitten,
tekemään eräitä suuria kapakala- ja viinikauppoja. Hän oli käynyt
kaikkien suurimpien tuonti- ja vientiliikkeenharjoittajien puheilla ja
siten päässyt kaupungin ylempiin seurapiireihin, tehnyt monta
tuttavuutta ja päättänyt jo useita kauppoja. Paroni von Kühnel oli vain
matkailija ja koroillaeläjä. Hän oli ollut Kristianiassa kuukauden ja
aikoi lähteä sieltä taas jonkun päivän päästä. Asbjörn Krag merkitsi
kaiken tarkasti suureen pöytäkirjaan, myötäänsä pyydellen anteeksi,
että vaivasi herroja, mutta sanoen sen välttämättömäksi, koska muka
Norjan laki kerta kaikkiaan oli sellainen; hän teki ainoastaan
velvollisuutensa. Saksalaisen kasvoista näkyi, että tämä herra piti
toimitusta sanomattoman ikävänä, mutta Asbjörn Krag pani merkille, että
espanjalainen silloin tällöin katseli häntä salavihkaa ja tutkivasti.
Tuntui kuin senaattori olisi kummastellut, että tämä hieno, tarmokkaan
näköinen poliisimies viitsi kiinnittää niin suurta huomiota tuollaiseen
pikkuseikkaan kuin viattomaan automobiiliyhteentörmäykseen. Ja kun
Asbjörn Krag alkoi kysellä itse automobiilista, tuli espanjalainen
todenteolla epäluuloiseksi.

-- Oletteko tuoneet automobiilin muassanne ulkomailta? kysyi Krag.

-- Emme, vastasi senaattori. -- Se on ostettu täällä Kristianiassa.

-- Vai niin. Keneltä? kysyi Krag, istuen kynä kädessä, valmiina
kirjoittamaan.

-- Onko sitten ihan välttämätöntä tehdä siitäkin selkoa?

-- Hyvät herrat, vastasi Asbjörn Krag moittivasti, -- ellei se olisi
muodollisuuden vuoksi välttämätöntä, en tietenkään vaivaisi herroja
moisilla kysymyksillä.

-- Niinkö, no... se on ostettu eräältä mieheltä täällä Kristianiassa.
Mutta en todellakaan muista hänen nimeään.

Kääntyen saksalaisen puoleen, joka istui torkkuen penkillä, hän jatkoi:

-- Muistatko mikä hän oli nimeltään, se hullu, jolta minä ostin
automobiilin?

Saksalainen katsoi häneen käsittämättä kysymystä.

-- Se mies, joka aina syyti rahoja ympärilleen ja joka oli aina
rahapulassa. Mikä hänen nimensä oli?

-- Tiedätte kai hänen osoitteensa? kysyi Krag.

Hän puhui niin tyynesti ja välinpitämättömästi kuin suinkin.

Senaattori vastasi:

-- En tiedä missä hän asuu. Mutta nyt muuten muistankin hänen nimensä,
lisäsi hän. -- Se oli Falkenberg, Charlie Falkenberg.

-- Paljonko maksoitte automobiilista?

-- Kymmenentuhatta kruunua.

Senaattori otti esiin lompakkonsa ja näytti salapoliisille muuatta
paperia. Siinä Charlie Falkenberg tunnusti vastaanottaneensa
kymmenentuhatta kruunua automobiilista.

Salapoliisi kiitti ja ojensi senaattorille paperin takaisin.

-- Niin, tiedätte kai, että tämä Charlie Falkenberg on kuollut.

-- Todellako, siitä emme ole tienneet mitään.

-- Hän on ampunut itsensä.

-- Niinkö.

-- Kerrotaan sen tapahtuneen erään naisen tähden, erään Valentine
Kempel nimisen naisen tähden. Häntä sanotaan "petohämähäkiksi", jatkoi
Asbjörn Krag, ja se on kyllä varsin sattuva nimi.

Nyt saksalainenkin alkoi tarkata tätä omituista keskustelua.

Senaattori tarttui hattuunsa.

-- Minulla on kunnia tuntea puheenaoleva nainen, sanoi hän, enkä voi
millään muotoa sietää, että te puhutte hänestä tuolla tavoin.
Ainoastaan se seikka, että olette poliisimies, estää minua vastaamasta
teille sopivammalla tavalla.

Asbjörn Krag oli mielissään toisen yltyvästä raivosta. Senaattori ei
enää voinut hillitä itseään.

Salapoliisi paiskasi suuren pöytäkirjan kiinni.

-- Vieläkö muuta haluatte tietää? kysyi senaattori terävästi.

-- Vielä, vastasi salapoliisi hymyillen. -- Haluaisin tehdä teille
vielä kaksi kysymystä, mutta pelkään, ettette tahdo vastata niihin.

-- Voittehan koettaa.

-- Kysyn siis ensiksi: missä olitte automobiileinenne viime yönä?

-- Sekö oli ensimäinen kysymys. Entä toinen?

-- Tahtoisin mielelläni tietää teidän oikeat nimenne.

Espanjalainen menetti hetkeksi malttinsa. Mutta sitten hän remahti
äänekkääseen nauruun, pudisti päätään ja meni nauraen ovesta ulos.

Asbjörn Krag saattoi heitä ulos asti. Hänkin hymyili. Kun molemmat
ulkomaalaiset istuivat vaunussa ja olivat lähtemäisillään tiehensä,
kumartui senaattori Kragin puoleen ja kuiskasi:

-- Teilläpä on tavaton halu sekaantua minun yksityisasioihini. Sitä
teidän ei pitäisi tehdä.

-- Kuinka niin?

-- Se voi käydä teille kalliiksi, vastasi mustatukkainen espanjalainen.

Odottamatta mitä Asbjörn Kragilla olisi ollut siihen sanottavaa, hän
väänsi ohjausratasta ja pani automobiilin liikkeelle.

Asbjörn Krag palasi konttoriin. Siellä hän kokosi tarkoin automobiilin
kumirenkaista raaputtamansa kuran. Hän hienonsi sen hyppysissään ja
tarkasteli sitä mikroskoopilla. Kun tutkimus ei näyttänyt tyydyttävän
häntä, nouti hän tulenkestävästä holvista suuren, pitkulaisen laatikon.
Sen hän avasi. Laatikko oli jaettu moniin pikku lokeroihin, kussakin
laskulevy ja lasi päällä. Useimmat lokerot olivat täynnä soraa, hiekkaa
ja savea. Laseihin oli liimattu erilaisia nimilippuja, kuten "Gretsen",
"Holmenkollen", "Sagene" j.n.e. Ei mikään näyte muistuttanut Asbjörn
Kragin äskeistä löytöä. Hän kaatoi senvuoksi tämän uuden maanäytteen
erääseen tyhjään lokeroon ja kirjoitti paperilipulle, jonka liisteröi
lasilevylle: Senaattorin automobiilinpyörä. Sen tehtyään hän pani
laatikon takaisin tulenkestävään holviin.

Sitten hän sytytti piippunsa ja istuutui syvään tuoliinsa tuumimaan
asiaa vielä kertaalleen. Hän oli nyttemmin varma siitä, että senaattori
oli Valentinen kätyri. Hän ei pelännyt tuota laihaa, jäntevää
etelämaalaista, jolla oli pienet häijyt silmät, mutta hän ymmärsi, että
siinä oli vastustaja, jonka suhteen tuli olla varuillaan. Nyt oli kai
"petohämähäkki" selvillä siitä, että hän, Asbjörn Krag, ahdisti häntä,
eikä konsuli Falkenberg. Siten oli Krag luultavasti torjunut hänen
hyökkäyksensä tuota suojatonta miestä vastaan, mutta samalla
paljastanut itseään varsin huomattavasti. Mutta se oli ollut
välttämätöntä.

Yhtäkkiä Asbjörn Krag tuli muistaneeksi eilisiltaisia
Pursiklubi-tuttavuuksiaan. Eräs niistä oli arkkitehti. Tämä ihaili
Valentinea ja oli luvannut esitellä uuden tuttavansa hänelle. Saattoi
ehkä olla järkevintä tutustua "petohämähäkkiin" tätä tavallista tietä.
Mutta siinä tapauksessa hänen täytyi uudelleen ruveta kaivosinsinööri
Kvamiksi.

Asbjörn Krag lähti kiireesti poliisikamarista ja meni
yksityisasuntoonsa. Puolen tunnin kuluttua salapoliisi oli kadonnut, ja
totinen, keski-ikäinen kaivosinsinööri oli hänen sijastaan huoneessa.
Asbjörn Krag oli mestari naamioimistaidossa, ja hän osasi
valepuvuissaan mainiosti jäljitellä mitä erilaisimpia luonteita.

Ennen lähtöään hän sanoi emännöitsijälleen olevansa Pursiklubissa
tavattavana, jos joku häntä kysyisi. Hän tiesi arkkitehdillä olevan
tapana syödä päivällistä siellä ja toivoi kohtaavansa hänet.

Tämä toivomus täyttyikin, sillä tuskin oli salapoliisi kaivosinsinööri
Kvamin hahmossa astunut klubin ovesta sisään, kun alati hymyilevä ja
herttainen arkkitehti jo riensi häntä vastaan.

-- Taivasten tekijä, miten olen etsinyt teitä tänään! sanoi hän. --
Missä te asutte, hyvä ihminen?

-- Continentalissa, vastasi Krag silmää räpäyttämättä.

-- Olen puhunut Valentinen kanssa --

-- Kauniin lesken. Vai niin --

-- Hän on kääntynyt puoleeni eilisiltaisen jupakan johdosta. Hän tahtoi
kuulla sen yksityiskohtia myöten.

-- Mitenkä sellaiset klubijutut voivat kiinnittää naisen mieltä?

-- Ettekö käsitä? kysyi arkkitehti. -- Enkö maininnut teille, että
ruotsalainen varatuomari on hänen innokkaimpia ihailijoitansa?

-- Sitten hän on kai pahoillaan, kun miehen kävi niin nolosti eilen?

-- Ei lainkaan, se ei ole hänen tapaistaan. Hän kertoi minulle, että
ruotsalaisen tungettelevaisuus jo pitkän aikaa oli häntä kiusannut ja
että hän nyt vihdoin oli saanut pätevän syyn näyttää miehelle ovea.

-- Ulos heti paikalla siis, tuumi Krag.

-- Aivan. Mutta nyt hän kaikin mokomin tahtoo tutustua _teihin_.

-- Eihän toki, vastasi Krag ollen hämmästyvinään.

-- Mitenkä minä olisin ansainnut, että...

Arkkitehti taputti häntä ylen ystävällisesti olalle.

-- Eilinen esiintymisenne, herra insinööri, on tehnyt häneen kerrassaan
suurenmoisen vaikutuksen. Hän sanoi moneen kertaan ihailevansa
neuvokkuuttanne ja viisauttanne. Minä lupasin pitää hänelle pienet
hienot päivälliset ja kutsua teidät mukaan. Tulee kaikkiaan neljä
henkeä: hän ja ratsumestari, hänen ystävänsä, te ja minä. Grand on jo
saanut määräyksen, ja valmistukset ovat alkaneet. Sopiiko teille
huomenna kello seitsemän?

-- Erinomaisesti, tuhannet kiitokset, vastasi Krag.

-- Mainitsitte jostakin ratsumestarista. Onko se sama mies, joka niin
useasti nähdään hänen seurassaan?

-- Sama juuri. Kunnon mies. Vanhaa hienoa sukua, muttei yhtään ylpeä.
Upporikas. Te siis tulette?

-- Tulen, tulen.

Keskustelu siirtyi johonkin toiseen asiaan, ja puolen tunnin kuluttua
"kaivosinsinööri Kvam" lähti klubihuoneistosta. Arkkitehti jäi
päivälliselle.

Asbjörn Krag astui syvissä mietteissä leveitä portaita alas. Yhtäkkiä
joku mies tuli juosten kiireesti portaita ylös. Hän töytäsi ankarasti
Kragia, mutta aikoi rientää ohitse pyytämättä edes anteeksi.

Krag suuttui tästä hävyttömyydestä ja tarttui miestä käsivarteen.

-- Hohoi! huusi hän. -- Mitä tämä merkitsee?

Samassa hän näki miehen kasvot ja säpsähti. Falkenberg!

Mutta minkä näköisenä!

Hän oli kalpea kuin ruumis, ja otsa oli märkänä hiestä.

-- Jumalan kiitos, että tapasin teidät, änkytti konsuli hengästyneenä.
-- Olen juossut kuin hullu ja hakenut teitä.

Asbjörn Krag ymmärsi, että jotain hyvin vakavaa oli tapahtunut.

Hän pisti tyynesti kätensä Falkenbergin kainaloon, avasi erään oven ja
astui muutamaan pieneen sivuhuoneeseen, jossa he saattoivat olla
kahden.

Konsuli vaipui heti nojatuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Tuo
muulloin niin voimakas mies oli nyt aivan masentunut.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi salapoliisi.

Falkenberg vastasi näillä sanoilla, jotka saivat Asbjörn Kraginkin
kauhistumaan:

-- _Hän on kostanut!_ sanoi hän.



IX.

Naisen ryöstö.


Asbjörn Krag odotti, kunnes konsuli oli jonkun verran rauhoittunut.
Sitten hän astui hänen luokseen ja kysyi uudelleen:

-- Mitä on tapahtunut?

-- Hän on kostanut, vastasi Falkenberg. -- Siinä kaikki.

-- Liikeasioissa?

-- Ei.

-- Onko hän häväissyt teidät?

-- Ei.

-- Mitä sitten?

Falkenberg kohotti päätään ja lausui:

-- Ada on poissa.

Asbjörn Krag tarttui kiihkeästi ja kauhistuneena hänen käsivarteensa.

-- Mitä te sanotte, mies! huudahti hän. -- Onko hän tappanut hänet?

-- Ei.

-- Hän on siis kadonnut? -- Niin.

-- Milloin?

-- Eilen illalla.

-- Sitten ei ole aikaa hukata. Koettakaa tyyntyä, hyvä ystävä, muuten
saatte heittää kaiken toivon.

-- Mitä tahansa muuta olisin ehkä jaksanut kestää, sanoi Falkenberg,
mutta tätä en.

Hän katsoi salapoliisiin.

-- Voitteko pelastaa hänet? kysyi hän. -- Voitteko antaa hänet minulle
takaisin?

-- Voin, vastasi Krag, kunhan vain tyynnytte. Jokainen silmänräpäys on
nyt kallis.

Hän soitti kelloa ja pyysi sisäänastuvaa palvelijaa hankkimaan ajurin.

-- Milloin se tapahtui? kysyi salapoliisi.

-- Eilen illalla.

-- Mutta eilen illallahan te olitte hänen luonaan?

-- Se tapahtui heti sen jälkeen kuin olin lähtenyt hänen luotaan. Hänen
äitinsä luo tuli lähetti ilmoittaen, että minä odotin eräässä
likeisessä kahvilassa ja tahdoin välttämättömästi puhua Adan kanssa.
Hän heitti iltavaipan ylleen ja riensi ulos. Sen koommin ei häntä ole
nähty.

-- Mutta sehän on hirveätä, mutisi salapoliisi.

Hän alkoi kävellä levottomasti edestakaisin lattialla. Kylmäverinen
poliisimieskin tunsi nyt aseman käyvän uhkaavaksi.

Ajuri saapui. Molemmat herrat nousivat rattaille ja lähtivät ajamaan
Osloon päin.

Astuessaan leskirouvan pieneen, mutta aistikkaasti kalustettuun
asuntoon he tapasivat äidin itkemästä.

Falkenberg, joka Asbjörn Kragin oli onnistunut matkan varrella saada
rauhoittumaan, lohdutti rouvaa minkä voi.

Asbjörn Krag pyysi häntä ilmoittamaan täsmälleen, milloin tytär oli
lähtenyt ulos.

-- Olin sattumalta juuri katsonut kelloa, vastasi rouva Kjönig. Otaksun
että se oli täsmälleen viisi minuuttia yli puoli yhdentoista, kun
ovelle koputettiin ja kahvilan tyttö tästä naapurikulmasta tuli sisään.
Hän toi sanan herra Falkenbergilta, että Ada olisi kiltti ja tulisi
heti sinne kahvilaan. Tiedättehän millaisia rakastuneet ihmiset ovat,
jatkoi hän, heillä on usein pikku salaisuuksia, joista he tahtovat
puhella kahdenkesken, niin että minä siis empimättä annoin Adan mennä.
Hän oli huoleton ja iloinen ottaessaan kapan ylleen ja lähtiessään. Kun
puoli tuntia oli kulunut eikä hän vielä ollut palannut, aloin käydä
levottomaksi. Odotin vielä neljännestunnin ja menin sitten itse
kahvilaan. Siellä olivat juuri sulkemassa ovia. He tulivat kovin
ihmeisiinsä, kun kysyin Adaa. "Hän ajoi pois jo aikoja sitten", sanoi
se nuori tyttö, joka oli ollut sanantuojana. Minä kysyin, minne hän oli
ajanut ja kenen kanssa, ja sain vastaukseksi, että hän oli lähtenyt
herra Falkenbergin seurassa, mutta ei tietty minnepäin. Palasin kotiin
huolestuneena ja vietin unettoman yön. Aamupäivällä lähetin
nuhdekirjeen herra Falkenbergille ja pyysin saada tyttäreni takaisin.
Silloin hän ryntäsi luokseni vielä kauhistuneempana kuin minä ja sanoi,
ettei hän suinkaan ollut lähettänyt hakemaan Adaa, vielä vähemmin
ajanut hänen kanssaan minnekään. Olen itkenyt koko päivän, ja minusta
tuntuu niin kauhealta. Tahdoin heti mennä poliisikamariin, mutta
Falkenberg pyysi minua odottamaan, kunnes oli puhunut teidän kanssanne.

Asbjörn Krag nyökkäsi.

-- Siinä herra Falkenberg teki aivan oikein, sanoi hän. -- Ellen _minä_
voi hankkia tytärtänne takaisin, ei sitä kukaan muukaan voi.

-- Luuletteko hänen olevan elossa vielä? kysyi äiti vesissä silmin.

-- Luulen kyllä.

-- Mutta sitten hän on kai saanut kärsiä kauheita tuskia, nyyhkytti
poloinen äiti.

-- Minä _toivon_, että häntä on kohdeltu hyvin, vastasi salapoliisi.

Einar Falkenberg kavahti pystyyn ja katsoi äkisti kalveten
poliisimieheen. Tämä jatkoi:

-- Epäilemättä Valentine on tämän jutun takana, mutta yhtä varmasti hän
on tiennyt suojata itsensä niin, ettei maksa vaivaa antaa ilmi tai
panettaa kiinni häntä. Siitä ei koituisi muuta kuin häpeää ja vahinkoa.

-- Te arvelette siis, ettei poliisia pidä sekoittaa asiaan?

-- Poliisin tulee julkisesti puuttua asiaan vain sikäli, kuin minä näen
tarkoituksenmukaiseksi.

-- Mutta mitä me siis teemme? kysyi Falkenberg epätoivoisena.

-- Me löydämme Adan, vastasi Asbjörn Krag.

-- Te vain ehkä toivotte sitä, huomautti konsuli.

-- En ainoastaan toivo, vastasi Krag, vaan olen varma siitä, että
löydämme hänet.

-- Mutta onhan täällä Kristianiassa tuhansittain kätköpaikkoja; hänet
voidaan nukuttaa, teljetä lukkojen taakse --

-- Hän ei ole Kristianiassa, sanoi salapoliisi.

-- Eikö Kristianiassa? Krag istui syvissä mietteissä.

-- Olen tänään, mutisi hän, raaputtanut vähäisen kuraa eräästä
automobiilinpyörästä.

Konsuli näytti ikäänkuin muistavan jotain.

-- Näin teidän ajavan automobiilissa torilla, sanoi hän.

-- Niin, veljenne automobiilissa. Siinä automobiilissa Ada on viety
pois.

Falkenberg nousi ja tuijotti hölmistyneenä Asbjörn Kragiin.

-- Mutta koska tiedätte tämän kaiken, huudahti hän, miks'ette sitten
vangitse automobiilin nykyistä omistajaa?

Salapoliisi kohautti olkapäitään.

-- Siksi ettei meillä ole kerrassa mitään todisteita, vastasi hän. --
Jos panettaisin kiinni automobiilin omistajan, espanjalaisen
senaattorin, niin siitä seuraisi ainoastaan, että meidän täytyisi
jälleen laskea hänet vapaaksi puolen tunnin kuluttua. Niin kauan kuin
olemme voimattomia, on meillä vain yksi tehtävä: koettaa omin päin
löytää Adan olopaikka ja vapauttaa hänet. Minä tiedän, että automobiili
on viime yönä ollut verrattain kaukana Kristianiasta, ja oletan, ettei
minulle käy vaikeaksi keksiä missä se on ollut.

Asbjörn Kragin varma esiintyminen antoi äidille toivoa, ja hän kysyi:

-- Kauanko luulette kestävän, ennenkuin saan nähdä tyttäreni?

-- Viimeistään huomenna kello yksi yöllä toivon tyttärenne olevan
täällä luonanne jälleen, vastasi Krag nopeasti. -- Jos yritys
epäonnistuisi, jatkoi hän, jos etsintä jäisi tuloksettomaksi, on
minulla viimeinen keino, joka ei petä.

-- Viimeinen keino?

Poliisimies nyökkäsi.

-- Minusta näyttää, huomautti Falkenberg, että teillä on jo suunnitelma
täysin valmiina.

-- Täysin.

Salapoliisi tarttui hattuunsa.

-- Käväisen tuolla kahvilassa, sanoi hän konsuliin päin kääntyneenä. --
Palattuani tapaan kai teidät täällä.

Konsuli Falkenberg odotti äiti-paran luona. Asbjörn Kragin poissa
ollessa hän kertoi rouva Kjönigille Valentinesta, tämän
häikäilemättömästä menettelystä Charlieta kohtaan ja taistelusta häntä
itseänsä vastaan. Hän mainitsi myös klubissa sattuneesta jupakasta ja
kertoi Asbjörn Kragin ripeästä teosta. Einar Falkenberg luotti nyt
täydellisesti ja lujasti salapoliisiin, ja hänen kertomuksensa synnytti
rouva Kjönigissäkin samanlaista luottamusta tuohon merkilliseen
poliisimieheen.

Asbjörn Krag viipyi poissa lähes tunnin, paljon kauemmin kuin konsuli
oli odottanut.

-- Olitteko kahvilassa näin kauan? kysyi Falkenberg.

-- En, vastasi Krag. -- Kävin myös kaupungin kemistin luona.

-- Mitä hänestä?

-- Unohdatte automobiilinpyörän ja mitä siitä löysin. Nyt olen
tutkituttanut sen etevimmällä ammattimiehellämme.

-- Alan ymmärtää, vastasi Falkenberg. -- Nyt te kai tiedätte missä
automobiili on ollut viime yönä.

-- Niin, tiedän mitä tietä se on kulkenut. Tuo kumirenkaissa tapaamani
omituinen punertava hiekka kertoo meille, että automobiili on viime
yönä ollut aina Ski'n tienoilla asti. Se on ainoa paikka kymmenen
peninkulman alalla, missä on sellaista hiekkaa. Tällä on muuten se
ominaisuus, sanoi kaupunginkemisti, että se sateella käy tahmeaksi ja
puuromaiseksi, mikä selittää sen, että sitä oli niin runsaasti
tarttunut automobiilinrenkaisiin. Viime yönä satoi yhden ja kahden
välillä. Aika sopii hyvin.

-- Mitä saitte tietää kahvilassa? kysyi konsuli.

-- En mitään erikoista. Tyttö kuvasi "herra Falkenbergin"
keski-ikäiseksi parrakkaaksi mieheksi. Sen puolesta se on hyvinkin
saattanut olla tuo mustapintainen senaattori. Miehellä oli ollut
leveälierinen hattu silmille painettuna. Heti kun tyttö oli eilen
illalla palannut asialtaan ja sanonut Adan kohta tulevan, oli mies
mennyt ulos virkkaen: "Tahdon mieluummin tavata hänet kadulla." Noin
viittä minuuttia myöhemmin tyttö näki Adan astuvan odottaviin
umpivaunuihin ja ajavan pois. Koko juttu on käynyt, kuten näette, aivan
tavallisesti. Ada on nähtävästi nukutettu vaunuissa, ja
kaupunginrajalla hänet on siirretty automobiiliin ja siinä kuljetettu
edelleen.

-- Mutta vaunut! huudahti Falkenberg. -- Eihän liene mahdotonta saada
selville kuka on ollut kyytimiehenä. Oletteko tiedustellut ajureilta?

Asbjörn Krag vati tyynesti sanomalehden taskustaan ja avasi sen.

-- Minun täytyy myöntää, sanoi, hän, että hetkisen ajattelin samaa.
Mutta meidän on tässä omituisessa pelissä otettava lukuun
vastapelaajani erinomainen oveluus. Nyt saatte selityksen tästä
pienestä sanomalehtiuutisesta.

Salapoliisi luki:

"_Omituinen varkaus_.

"Viime yönä tapahtui kaupungissamme varsin merkillinen varkaus. Kello
kymmenen tienoissa eilen illalla sai vahdissaolija ajuriasemalla
puhelimitse määräyksen lähettää kumipyöräiset umpivaunut Thorwald
Meyerin kadun 133:een. Kello puoli yksitoista vaunut pysähtyivät
mainitun talon edustalle. Kun ajaja oli odottanut muutamia minuutteja,
avautui jokin ikkuna talon neljännessä kerroksessa ja ääni huusi
hänelle: 'Sitokaa hevonen ja tulkaa hetkeksi ylös.' Siinä pimeässä
ajuri ei erottanut huutajan ulkonäköä. Mutta hänestä tuntui, että
henkilö oli parrakas mies. Ajuri luuli tarvittavan apua matkalaukkujen
kantamiseen ja nousi portaita neljänteen kerrokseen, missä soitti
ovikelloa. Hänen soitettuaan viisi tai kuusi kertaa tuli vihdoin eräs
mieshenkilö kiukusta puhisten avaamaan ja kysyi mitä hänellä oli asiaa.
Koko kerroksessa ei ollut ainoaakaan elävää sielua, joka olisi tilannut
vaunut. Ajuri riensi kiireesti takaisin kadulle ja sai kauhukseen
nähdä, että vaunut ja hevonen olivat kadonneet jäljettömiin. Harvoista
kadulla-liikkujista ei yksikään voinut antaa mitään tietoja hevosen
viejästä. Taloa lähemmin tarkastettaessa kävi ilmi, että ovela varas
oli seisonut porraskäytävän ikkunassa ja siitä huutanut. Samalla kuin
ajuri meni taloon, poistui varas sieltä. Ajuri muistaa selvästi jonkun
tulleen portaissa häntä vastaan. Sillaikaa kuin ajuri seisoi
neljännessä kerroksessa soitellen ovikelloa, ajoi varas tiehensä pitkin
katua, joka tähän aikaan vuorokaudesta oli jotenkin tyhjänä.

"Jo tämä sinänsä on varsin mielenkiintoista -- jatkoi lehti -- mutta
nyt seuraa jotain, mikä tekee jutun aivan erikoisen salaperäiseksi.
Kello kahden tienoissa yöllä, sen jälkeen kuin varkaus oli ilmoitettu
poliisikamariin, eräs vahdissa kulkeva konstaapeli tapasi Piispansillan
kohdalla hevosen, joka oli valjastettu kuomivaunujen eteen. Hevonen
asteli hiljalleen ilman ajajaa. Konstaapeli pysäytti sen, ja kun
ei vaunuissakaan ollut ketään, vei hän hevosen ja ajoneuvot
poliisiasemalle. Sieltä lähetettiin kiireesti sana ajurille, joka heti
tunsi hevosen ja vaunut omikseen. Hevonen oli täydessä kunnossa, eikä
vaunuille ollut tapahtunut pienintäkään vahinkoa. Vaunujen sisässä
oli istuimella kirjekuori ja siinä kaksikymmentäviisi kruunua --
maksu vaunujen käyttämisestä. Koko juttu on poliisista täysin
arvoituksellinen, mutta useat kallistuvat siihen mielipiteeseen, että
jotkut rohkeat kujeilijat ovat taas harjoittaneet vallattomuutta."

Asbjörn Krag taittoi lehden kokoon.

-- Vastustajamme tietävät täsmälleen mitä tekevät, sanoi hän. --
Harvoin olen tavannut näin perinpohjaista varovaisuutta. Mutta se
seikka, että he samalla panevat niin paljon peliin, osoittaa, että he
katsovat hankkeensa erittäin tärkeiksi.

Konsuli Falkenberg oli jännittyneenä kuunnellut kertomusta omituisesta
varkaudesta. Asbjörn Kragin lopetettua hän löi kätensä yhteen
ihmetyksestä.

-- Totta totisesti, huudahti hän, tämä on yhtä ovelasti suunniteltu
kuin varatuomarin korttitemput klubissa.

-- Ne ovat samoista aivoista lähtöisin, molemmat suunnitelmat, vastasi
Asbjörn Krag, -- "petohämähäkin" aivoista. Ensimäinen suunnitelma
meidän onnistui tehdä tyhjäksi, ja toisestakin kyllä selviydymme.

-- En voi käsittää, virkkoi Falkenberg, kuinka Valentine panee niin
paljon alttiiksi vain tyydyttääkseen kostonhimoaan.

-- Ei hän kai tee sitä ainoastaan siksi, vastasi salapoliisi. -- Teidän
tulee muistaa, että "petohämähäkillä" on monta rautaa tulessa. Kaikki
ihmiset tässä kaupungissa uskovat hänestä hyvää. Me olemme ainoat,
jotka olemme vakuutetut hänen rikoksellisuudestaan. Vain meitä hänellä
on syytä pelätä. Eräät seikat tuntuvat viittaavan siihen, että hän
aikoo läheisessä tulevaisuudessa poistua Kristianiasta, mutta ennen
lähtöään hän varmaan tuumii panna toimeen jonkun suurkaappauksen. Sen
hän voi tehdä turvallisemmin, jos on riistänyt aseet ainoilta ja
vaarallisilta vastustajiltaan. Ada on hänellä panttivankina. Hän luulee
kenties täten voivansa pakottaa meidät pysymään alallamme. Mutta se ei
hänelle onnistu, jatkoi salapoliisi. -- Hätätilassa käytän viimeistä
keinoani. Lähdetään nyt.

Hetkisen kuluttua molemmat herrat poistuivat leskirouva Kjönigin
pienestä hauskasta asunnosta.

Asbjörn Krag määräsi, että he lähtevät ensi junassa Ski'hin. Heillä oli
suunnilleen puolitoista tuntia matkavalmistuksia varten.

Salapoliisi meni ensi työkseen poliisikamariin ja riisui valepukunsa,
niin että hänestä jälleen tuli Asbjörn Krag. Einar Falkenberg meni
konttoriinsa järjestämään eräitä kauppakirjeitä.

He tapasivat toisensa suurkäräjätalon edustalla neljännestuntia ennen
junan lähtöä.

Karl Johanin katu heloitti iltapäiväauringossa, täydessä kesäisessä
loistossaan. Suuri ihmislauma oli jalkeilla täyttäen kadun hälinällä ja
puheensorinalla. Tuontuostakin ajoi automobiili tai kiiltävä landoo
ohitse. Asbjörn Krag tarttui Falkenbergin käsivarteen ja osoitti katua
alaspäin.

-- Näettekö noita pieniä wieniläisvaunuja, joitten edessä on virma
hevonen?

-- Näen. Ne tuntuvat herättävän huomiota.

-- Katsokaa tarkkaan, kun ne ajavat ohi.

Pienet, hienot wieniläisvaunut lähenivät. Jalankulkijain kasvot
kääntyivät ajoneuvoihin päin. Monet tervehtivät. Vaunuissa istui
sinipukuinen nainen.

Falkenberg näki, että nainen oli Valentine, ja tunsi alkavansa vavista.

Sinipukuinen nainen oli huomannut hänet.

Hän taivutti kauniita päätään, nyökkäsi ja hymyili Falkenbergille kuin
hyvälle ystävälle.



X.

Kuollut talo.


Molemmat herrat riensivät itäiselle asemalle ja astuivat junaan.

Matkalla Asbjörn Krag virkkoi ottaen taskustaan kirjeen:

-- Emme olisi oikeastaan tarvinneet koko noita kuratutkimuksia, mutta
kukapa olisikaan aavistanut, että löytäisimme ystävän itse vihollisen
leiristä. Tämän kirjeen olen tänään saanut.

Hän ojensi kirjeen Falkenbergille, joka luki mielenliikutuksen
vallassa:

    "Herra Salapoliisi Asbjörn Krag.

    Rouva Valentine Kempeliltä olen kuullut Teidän aikovan taistella
    häntä vastaan. Ymmärrän, että Te varmaan olette viisas ja uskalias
    mies, mutta saatte olla vakuutettu, että hän on Teitä etevämpi.
    Hän voittaa kaikki miehet ja tekee heidät orjikseen. Aioin
    senvuoksi ensin varoittaa Teitä hänestä. Mutta sen jälkeen mitä
    nyttemmin on tapahtunut, täytyy minun pyytämällä pyytää Teitä
    jatkamaan. Nuoren tytön kunnia ja henki on vaarassa. Valentine
    kykenee tosin tekemään miehet orjikseen ja rikostovereikseen,
    mutta aika voi tulla, jolloin omatunto voittaa orjanmielen.
    Olen nähnyt ja puhutellut tyttöä, jonka nimi on Ada, ja hyvä
    sydämeni, joka pirullisen vaikutusvallan alaisena on kauan
    nukkunut, on jälleen alkanut sykkiä. Lupaan Teille, ettei
    Adalle tapahdu mitään, niin kauan kuin minä voin sen estää.
    Mutta hänet on pelastettava. Minun täytyy puhutella Teitä,
    lähetän Teille uuden kirjeen niin pian kuin suinkin. Vielä
    en tohdi ryhtyä mihinkään. Tietäisittepä vain mikä kohtalo
    odottaa 'petohämähäkin' pettäjää!

    Toistaiseksi, kunnes saatte kuulla minusta enemmän, sallikaa
    minun merkitä

                                             kunnioittaen
                                                J.R."

Falkenbergin lukiessa Asbjörn Krag tarkasteli hänen kasvojensa ilmeitä.

-- Kuinka rakastunut te olettekaan! sanoi Krag. -- Kasvoistanne saatan
lukea kuin avoimesta kirjasta. Te ette ole ainoastaan kauhuissanne Adan
kohtalosta. Olette myös mustasukkainen tuolle tuntemattomalle miehelle.

-- Mitä arvelette tästä kirjeestä? kysyi Falkenberg tuskaisesti. --
Ehkä se on uusi ansa.

-- Mahdollisesti, vastasi Krag, mutta kirjeen sekavassa tyylissä on
jotain, joka saa minut taipuvaiseksi uskomaan, että sen on kirjoittanut
syvästi järkytetty ja epätoivoinen mies. No niin, saamme nähdä. Jos
saan häneltä enemmän tietoja, osaan kyllä noudattaa varovaisuutta. Minä
en niinkään helposti mene satimeen. Mutta olisi huvittavaa saada tietää
kuka piilee tuon J.R:n takana.

Sitten ei asiasta puhuttu enempää. Molemmat herrat istuivat enimmäkseen
vaiti. Kumpikin oli omissa mietteissään.

Falkenberg ajatteli ainoastaan Adaa. Toivo ja toivottomuus vaihtelivat
hänessä lakkaamatta.

Viime päivien tapahtumat tuntuivat hänestä ihmeelliseltä sadulta.
Onnistuisiko salapoliisin löytää Ada? Eivätkö he nyt itse asiassa
matkustaneet aivan umpimähkään? Kenties Ada oli viety ihan toisaalle?
Kenties hän oli häväisty, ehkä jo kuollutkin?

Falkenberg katseli tutkivasti salapoliisia, ja tämän tyyni rauha sai
hänet levollisemmaksi. Kaikki näytti olevan leikkiä tälle vaiteliaalle
miehelle, joka oli aina yhtä kylmäverinen.

-- Ski! Ski!

Konduktöörin huuto herätti konsulin mietteistään. Salapoliisi nousi ja
tarttui pieneen käsilaukkuun, jonka oli ottanut mukaansa.

-- Tänne me jäämme, sanoi hän. -- Nyt on pidettävä kiirettä. Aurinko on
jo laskemaisillaan, ja me tarvitsemme valoa tutkimuksiimme -- ainakin
aluksi.

Herrat menivät ensiksi läheiseen majataloon.

Siellä Asbjörn Krag tekaisi jutun ja kertoi saapuneensa tänne ottamaan
selkoa, voitaisiinko panna toimeen pieni automobiilikilpailu
maantiellä. Lähtöpaikkana olisi Kristiania. Siitä tulisi Norjan
ensimäinen automobiilikilpailu -- aivan vaatimaton tietysti.

Majatalon isäntä ihastui heti asiaan ja tarjoutui avustamaan herroja
parhaansa mukaan.

-- Nämä ovat vasta ihan alustavia tutkimuksia, sanoi Krag suunnattoman
totisena. -- Meidän pitää katsoa, ovatko tiet hyvässä kunnossa, sillä
automobiilithan eivät siedä huonoja teitä.

Isäntä, jolla ei ollut aavistustakaan mistä oli kysymys, vastasi, että
tiet olivat kerrassaan mainiot ja että niillä useasti kulki
automobiileja. Tämä antoi Asbjörn Kragille aiheen mainita, että hänellä
oli serkku, joka väliin tapasi ajella automobiilillaan täälläpäin.
Oliko isäntä sattunut näkemään? Hänellä oli suuri, kaunis, vihreä
automobiili.

Isäntä koki muistella ja arveli, että ehkä hyvinkin oli nähnyt.
Tarkemmin asiata mietittyään hän luuli nähneensä sen monestikin.

-- Serkkuni ajelee mieluimmin iltasilla, vieläpä toisinaan yölläkin,
sanoi Krag. -- Hänestä ei näet ole hauska kohdata vauhkoja hevosia
maanteillä.

Sen isäntä hyvin ymmärsi.

Hän olikin monta kertaa öisin kuullut automobiileja kulkevan ohi.

Krag kääntyi nyt konsuli Falkenbergin puoleen.

-- Miten olikaan, sanoi hän, eikö Carsten eilen iltapäivällä puhunut
lähtevänsä yöllä pitkälle ajelulle? Jos hän on tullut tätä tietä, niin
hän luultavasti on ajanut Mossiin asti, ja silloin voi sattua niin
onnellisesti, että pääsemme hänen kanssaan Kristianiaan, kun hän ajaa
tästä ohi. Ettekö ole nähnyt hänen vihreätä automobiiliaan?

-- En, vastasi isäntä. -- Jos hän lähti Kristianiasta kello kaksitoista
yöllä, ei hän voinut olla täällä ennen kuin yhden tienoissa, ja silloin
minä jo olin täydessä unessa.

-- No niin, tuumi Krag välinpitämättömästi, -- tuskinpa siitä voi saada
tietoa. Kaikki ihmiset täällä arvatenkin nukkuivat siihen aikaan.

-- Voinhan minä kysellä, sanoi isäntä innokkaana.

-- Mitä turhia, kielteli Krag, sehän on aivan yhdentekevää. Me saatamme
yhtä hyvin palata junassa. Haluaisitteko lähteä kanssamme maanteitä
katselemaan? kysyi hän sitten isännältä.

Tämä oli heti valmis.

Herrat lähtivät. Konsuli Falkenberg pani merkille, että Asbjörn
Kragilla oli pieni käsilaukkunsa muassaan. He astelivat ensin pitkin
Kristianiaan vievää valtamaantietä. Salapoliisi tarkasteli
mielenkiinnolla tien rakennetta ja lausui moneen kertaan, että tämähän
oli oivallista ja leveätä tietä, joka erinomaisesti soveltui
kilparadaksi. Tässähän saattoi kolme automobiilia mukavasti ajaa
rinnatusten tarvitsematta pelätä ojaansuistumista. Luontevalla,
puolittain välinpitämättömällä tavalla hän sitten taas johti puheen
serkkunsa automobiiliin, ja Falkenberg huomasi, että isäntä yhä enemmän
vilkastui ja halusi saada käsiinsä jonkun, joka olisi nähnyt
vilahduksen automobiilista. Hän pyrki ilmeisesti Asbjörn Kragin
suosioon, erittäinkin kun tämä mainitsi, että automobiiliklubi
mahdollisesti saattoi järjestää paikalle pienet aamiaiset
kilpailupäivänä.

-- Täällä on satanut yöllä, huomautti salapoliisi.

-- Niin on, vastasi majatalonisäntä. -- Tulihan sitä vettä aika
rankasti.

Yhtäkkiä Asbjörn Krag kumartui ja otti tieltä hiekkaa käteensä.

-- Tepä käytätte omituista hiekkaa täälläpäin, sanoi hän. -- Tuollaista
kauniin punertavaa. Tiedättekö, että tämä hiekka on sangen harvinaista.

-- Niin olen kuullut sanottavan, vastasi isäntä ylpeästi. -- Sitä
otetaan tuosta kuopasta, jonka näette tuolla. Mutta sitä onkin
ainoastaan minun hotellini ja tuon ratavahtituvan välisellä tieosalla.
Me käytämme sitä siksi, että sitä on niin helppo ajaa tielle.

-- Vai ratavahtituvan, virkkoi Asbjörn Krag -- jonka jälkeen hän
Falkenbergin suureksi ihmeeksi alkoi kysellä isännältä ratavahdista.

Hän sai tietää, että ratavahteja oli oikeastaan kaksi, toinen oli
virantoimituksessa yöllä, toinen päivällä. Silloin Falkenberg käsitti
salapoliisin tarkoituksen; yövahdista mainitessaan majatalon isäntä
samassa jälleen muisti serkun automobiilin.

-- Minäpä kysyn yövahdilta, sanoi hän.

-- Mitä aiotte kysyä? oli salapoliisi ihmettelevinään.

-- Serkkunne automobiilia, sitä viheriäistä.

-- Niinkö. No, jos tahdotte olla niin ystävällinen.

Majatalonisäntä käveli ratavahtituvalle. Asbjörn Krag ja Falkenberg
jäivät tielle odottamaan.

-- Teillä on ihmeellinen puhetapa, kuiskasi Falkenberg. -- Tehän saatte
ihan joutavalla pakinalla ihmiset tekemään mitä tahdotte.

Asbjörn Krag hymyili.

-- Tahdoin saada hänet kysymään, sanoi hän. -- Mutta vaikkei ratavahti
olisikaan nähnyt automobiilia tahi tietäisi siitä mitään, olen
kuitenkin jo saanut varsin arvokkaita tietoja siitä. Meidän ei tarvitse
mennä tämän pitemmälle tännepäin. Automobiili on ajanut tästä ohi.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Siitä omituisesta punaisesta kurasta, jota näin automobiilinpyöräin
kumirenkaissa. Kuulittehan isännän sanovan, ettei sitä ole tiellä
muualla kuin tällä kohtaa. Tiedämme siis, että automobiili on ajanut
tämän paikan kautta. Se on jo jotain. -- Hs!

Herrojen huomiota herätti ratavahdin ja majatalonisännän verrattain
äänekäs keskustelu. Jälkimäinen seisoi rataveräjän takana ja sai
senvuoksi huutaa melko lujasti, jotta ratavahti kuulisi.

-- Olitteko vahdissa viime yönä, Kristiansen? kysyi majatalonisäntä.

Ratavahti viivytti vastausta hetkisen, ikäänkuin olisi kummastellut
kysymystä.

-- Olin, vastasi hän sitten.

-- Huomasitteko, ajoiko joku automobiili ohitse yhden tienoissa?

Falkenberg ja salapoliisi heristivät jännittyneinä korviaan.

-- Huomasin kyllä, vastasi ratavahti, -- sekä näin että kuulin. Se
olikin aikamoinen venkale.

-- Minkä värinen se oli? kysyi majatalonisäntä edelleen.

-- Vihreä.

-- Oliko siinä monta ihmistä?

-- Sitä en nähnyt.

-- Oliko niin pimeä?

-- Ei, mutta automobiilissa oli sadekatos tai sitten se oli umpinainen.
Ja sitäpaitsi se meni niin hiivatin kovaa kyytiä.

Asbjörn Krag kuiskasi Falkenbergille:

-- Siinä oli Ada.

Majatalonisäntä kysyi jälleen:

-- Minnepäin se meni?

Ratavahti osoitti kädellään.

-- Etelään, vastasi hän.

-- Oletteko sittemmin nähnyt sitä?

-- En.

Isäntä kääntyi Kragiin päin.

-- Kuulitteko, herra? kysyi hän.

Krag nyökkäsi.

-- Saamme siis odottaa sitä illemmalla.

Herrat lähtivät sitten takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
Krag tarkasteli edelleen innokkaasti maata, ja Falkenberg ymmärsi hänen
etsivän automobiilin jälkiä. Se oli kuitenkin miltei toivotonta työtä,
sillä tietä oli päivän mittaan ajettu hyvin paljon.

Asbjörn Krag ei tyytynyt ainoastaan päätien katselmukseen. Hän loi
tutkivia silmäyksiä syrjäteillekin.

Isäntää halutti jo palata kotiin. Hän alkoi käydä maltittomaksi. Mutta
Falkenberg ja salapoliisi jatkoivat tarkasteluaan yhä.

Eräässä tienhaarassa Asbjörn Krag yhtäkkiä poikkesi syrjään ja
heittäytyi pientarelle istumaan.

-- Minua rupeaa väsyttämään, sanoi hän. -- Levähdän tässä pari
minuuttia.

Falkenberg istuutui hänen viereensä. Majatalonisäntä jäi seisomaan.

-- Minna tuo tie vie? kysyi Asbjörn Krag osoittaen muuatta kaitaista
syrjätietä, joka erkani päätiestä.

-- Sekö, vastasi isäntä, se on melkein käyttämätön.

-- Siltä näyttää, vastasi Krag. -- Se on vahvasti nurmettunut.

-- Se vie muutamiin pikku torppiin, joiden takana on Övren kartanoon
kuuluva tilanhoitajan asunto.

-- Övren kartanoon?

-- Niin, siihen suureen vanhaan herraskartanoon, joka nyt on ollut
joitakuita vuosia asumattomana, sen jälkeen kuin vanha tukkukauppias
Övre kuoli. Se taitaa olla myyty sittemmin.

-- Vai niin. Mutta tilanhoitaja asuu siis kartanossa?

-- Ei, hänellä on oma asuntonsa jonkun matkaa siitä. Mutta nyt minun
pitää kiiruhtaa, jatkoi hän suojaten kädellä silmiään ja tähystellen
majataloa, jonka ikkunaruudut paloivat ilta-auringossa.

-- Kiitos että teitte meille seuraa, sanoi Krag. -- Tunnin päästä
tavataan.

Majatalonisäntä nosti hattuaan ja lähti.

Asbjörn Krag jäi tyynesti istumaan ja katseli hänen jälkeensä, kunnes
hän oli kadonnut taloon.

Sitten hän nousi äkisti, ja Falkenberg saattoi nähdä hänestä, ettei hän
ollut hiukkaakaan väsynyt.

Salapoliisi poikkesi nurmettuneelle tielle, ja Falkenberg seurasi
häntä.

-- Miksi menette tänne? kysyi konsuli.

Salapoliisi ei vastannut. Hän vain viittasi kädellään tiehen.

Falkenbergilta pääsi ihmetyksen ja ilon huudahdus.

-- Vihreä automobiili, luuletteko? kysyi hän jännityksen vallassa.

-- Muu se ei voi olla, vastasi Krag. -- Jäljet ovat ihan verekset.

Salapoliisi joudutti askeliaan ja kulki lopulta niin nopeasti, että
Falkenberg vaivoin pysyi mukana.

Alkoi jo hämärtää. Varsinkin metsässä oli synkkää ja pimeätä.

Siitä tuli pitkä vaellus. Automobiilinjäljistä ei näyttänyt loppua
tulevankaan. Tie kulki aaltoilevien peltojen ja niittyjen keskitse ja
monien metsikköjen halki. Ja vihdoin tuli niin pimeä, etteivät he
voineet enää nähdä jälkiä. Silloin Asbjörn Krag avasi pienen
käsilaukkunsa.

Hän otti esiin mustankiiltävän sähkölyhdyn, jonka valaisuvoima oli
sangen suuri. Kun hän suuntasi sen valkoisen sädekimpun tielle, kävi
tämä niin valoisaksi, että he saattoivat erottaa jokaisen ruohonkorren
ja kaikki pyöränjälkien yksityiskohdat.

Lyhdynvalo edellään he astuivat vielä puolisen tuntia äänettöminä tietä
pitkin.

Yhtäkkiä oli heidän edessään ruostunut rautaveräjä, joka sulki tien.
Krag koetti avata sitä, mutta kun se ei onnistunut, kiipesi hän sen
yli. Falkenberg teki samoin.

He joutuivat lehtikujaan. Puiden latvat olivat niin suuret, että
muodostivat läpinäkymättömän katoksen.

-- Eteenpäin, mutisi Krag. -- Automobiili on ajanut tänne. Me
lähestymme salaisuuden ilmituloa.

Falkenberg kulki hirveässä jännityksessä, ja salapoliisin täytyi
pidätellä häntä, ettei hän lähtisi edeltä juoksemaan pitkin lehtikujaa.

Yhtäkkiä he olivat suuren, synkän rakennuksen edessä. Molemmat
käsittivät heti, että tämän täytyi olla Övren herraskartano.

Asbjörn Krag sammutti salalyhtynsä voidakseen paremmin katsella
ympäristöä.

He tulivat pihalle, joka kasvoi lähes polvenkorkuista ruohoa.

Asbjörn Krag astui edeltä vanhoja puuportaita ylös, jotka narisivat
harmittavasti hänen jalkainsa alla. Hän tarttui ruostuneeseen
kädensijaan ja koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Hän jyskytti
pari kertaa ovea ja kuunteli tulisiko ketään. Mutta ketään ei tullut.
Sitten hän astui portaita alas, kääntyi oikealle ja meni erään ikkunan
luo.

Falkenberg näki hänen tunnustelevan kädellään ikkunakehyksiä ja sitten
hän ihmeekseen kuuli salapoliisin alkavan viheltää.

-- Yksi ruutu on leikattu pois, sanoi Krag. -- Täällä on ollut ihmisiä
ennen meitä.

Hän pisti kätensä aukosta sisään ja irroitti ha'an. Ikkuna aukesi
itsestään. Krag valmistautui kapuamaan sisään, kun Falkenberg samassa
tarttui hänen olkapäähänsä.

-- Olin kuulevinani äänen, kuiskasi konsuli. -- Se oli varmaankin
huuto, ihmisen huuto jostakin läheltä.

Asbjörn Krag pysähtyi hetkeksi, ja molemmat seisoivat hiljaa useita
minuutteja kuunnellen yön pimeydessä, mutta eivät erottaneet muuta kuin
oman sydämensä tykinnän ja yötuulen suhinan puiden latvoissa.

-- Huuto kuului alhaalta tieltä, sanoi Krag, tai ehkä tilanhoitajan
asunnolta. Täällä ei ole mitään vaaraa. Tämä on autio kartano, kuollut
talo.

Samassa Asbjörn Krag oli kavunnut ikkunasta huoneeseen. Hän ojensi
kätensä ulos ja auttoi Falkenbergin samaa tietä sisään.

Heidän ympärillään oli pilkkopimeää, mutta he käsittivät olevansa
varsin suuressa huoneessa.

Salapoliisi astui ääneti pari askelta eteenpäin, ja Falkenberg seurasi
häntä.

-- Tässä tuntuu olevan pöytä, kuiskasi poliisimies.

Falkenberg hapuili käsillään eteensä ja sai kiinni pöydästä.

-- Siinä on liina, sanoi hän. Yhtäkkiä hän vavahti. -- Pöytäliina on
märkä, jatkoi konsuli. -- Joku on ollut täällä ja läikyttänyt vettä.

Hän kuuli Asbjörn Kragin salalyhdyn naksahtavan, ja samassa leveä
valoviiru osui pöytään.

Salapoliisi siveli ikäänkuin hyväillen pöytäliinaa ja nosti sitten
kätensä valoon. Sormet olivat punaiset.

-- Siinä on verta, sanoi hän aivan tyynesti, mutta äänellä, joka sai
Falkenbergin värisemään. -- Pöytäliina on verinen.



XI.

Valaistu huone.


-- Verta, kuiskasi konsuli. -- Mitä sanotte, onko tämä verta?

Hän pyyhkäisi itse kädellään pöytäliinaa ja näki, miten sormet tulivat
punaisiksi ja kosteiksi.

Salapoliisi ei vastannut. Hän suuntasi lyhtynsä valon pöydän alle.
Siellä näkyi pieni verilätäkkö. Näytti siltä, kuin verta olisi
kokoontunut pöydälle ja siitä tippunut jostakin raosta lattialle.

-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyi Falkenberg kauhun lamauttamana. --
Onko joku murhattu täällä?

-- En tiedä, vastasi Krag.

Salapoliisi oli jo täydessä toimessa huonetta tutkimassa. Konsuli
seisoi vavisten ja katseli häntä.

Huone oli jotenkin suuri. Alkuaan se oli ollut hienosti sisustettu,
mutta tapetit olivat nyttemmin haalistuneet ja kipsi rapissut
lattialle.

Seinissä oli suuria neliskulmaisia kuvioita, poistettujen taulujen
jälkiä.

Eräässä nurkassa oli mahonkinen piironki. Krag koetteli sen laatikoita.
Kaikki olivat lukitut.

Piirongilla oli vanhanaikuinen kello pölyisen lasikuvun alla. Kello ei
käynyt enää. Se oli pysähtynyt puoli kaksitoista.

Ne harvat tuolit, joita oli huoneessa, olivat sangen raihnaisessa
kunnossa; mikä oli jalkaa vailla, mistä taas jouhitäyte pisti esiin.

Pöydän ääressä oli ollut kaksi tuolia. Toinen oli työnnetty vähän
etäämmälle, toinen oli kumossa keskellä lattiaa.

Krag tutki tarkoin näitä kahta tuolia ja katseli senjälkeen muita.

Konsuli Falkenberg huomasi hänen käyvän yhä miettiväisemmäksi ja
totisemmaksi.

Koko tämä huone tuntui Falkenbergista kamalalta. Näytti kuin siinä ei
olisi asuttu vuosikausiin. Ja kuitenkaan ei veri pöytäliinassa ja
lattialla ollut voinut olla siellä kauaakaan -- enintään muutamia
tunteja.

Asbjörn Krag keskeytti yhtäkkiä tutkimuksensa.

-- Täällä on ollut ihmisiä viimeksikuluneen vuorokauden aikana,
kuiskasi hän.

Hän pyyhkäisi uudelleen pöytäliinaa sormillaan ja jatkoi:

-- Tämä on ihmisverta.

Falkenberg vavahti, ja jäätävä kylmyys karsi hänen ruumistaan.

Täydellinen, hautova hiljaisuus painoi tätä omituisen kuollutta taloa.

Ei kuulunut muuta kuin poliisimiehen kuiva, yksitoikkoinen ääni.

Asbjörn Krag osoitti kumollaan olevaa tuolia.

-- Tuossa istui toinen, sanoi hän.

-- Toinen?

-- Niin, tässä huoneessa on äskettäin ollut kaksi ihmistä. Toinen istui
tuossa.

Hän osoitti tuolia, joka oli työnnetty hieman erilleen pöydästä.

-- Muilla tuoleilla on paksu tomukerros, jatkoi hän. -- Siitä näen,
että näitä kahta tuolia on äskettäin käytetty. Täällä on tapahtunut
merkillisiä asioita tänä tai viime yönä. Sulkekaa ikkuna, Falkenberg,
mutta hiljaa. Liikkukaa meluttomasti älkääkä puhuko ääneen; täällä on
mahdollisesti ihmisiä ympärillämme.

Falkenberg sulki ikkunan niin hiljaa kuin taisi.

-- Mennään nyt eteenpäin, kuiskasi salapoliisi tyynesti kuten
tavallista.

Hiljainen naksahdus herätti Falkenbergin huomiota.

-- Mitä nyt? kysyi hän. -- Kuulitteko, Krag?

Poliisimies piti kiiltävää esinettä hänen nähtävissään salalyhdyn
valossa.

Se oli revolveri. Falkenberg ymmärsi naksahduksen johtuneen siitä, että
salapoliisi oli virittänyt revolverinsa. Hän katui, ettei itse ollut
varannut asetta mukaansa.

Asbjörn Krag meni ovelle ja avasi sen hitaasti. Einar Falkenberg seisoi
kaksi askelta hänen takanaan vavisten jännityksestä.

Ovi vei viereiseen huoneeseen, joka oli pilkkopimeä.

Molemmat herrat astuivat ripeästi sisään, ja Asbjörn Krag valaisi
huonetta salalyhdyllään. Hän piti lyhtyä vasemmassa kädessään; oikeassa
hänellä oli revolveri valmiina.

-- Tyhjä, kuiskasi Falkenberg ihmeissään. -- Typö tyhjä.

Siellä ei todellakaan ollut ainoatakaan huonekalua. Se oli hiukan
pienempi edellistä, ja siinä oli kaksi ikkunaa, joiden edessä riippui
paksut, läpinäkymättömät uutimet.

Pelon ja kammon tunne, joka oli vallannut Falkenbergin, yltyi hänen
astuessaan tähän autioon, tyhjään huoneeseen. Se teki perin surullisen
vaikutuksen. Tapetit riippuivat riekaleina, ja nurkat olivat vihreinä
homeesta, sienistä ja mätänevästä puuaineesta.

Asbjörn Krag tarkasteli monta minuuttia huolellisesti lattian tomua ja
sanoi sitten:

-- Eteenpäin.

He tulivat uuteen huoneeseen, joka oli äskeisen kokoinen. Sekin oli
tyhjä, ja ikkunoissa oli samanlaiset paksut, läpinäkymättömät uutimet.

-- Suuri jumala, kuiskasi Falkenberg, mikä kamala tunnelma! Minä alan
aavistaa jotain kauheata.

Poliisimies vastasi ainoastaan osoittaen seuraavaa ovea:

-- Olenhan sanonut teille, että olemme autiossa talossa. Mennään
eteenpäin.

He astuivat lattian poikki, joka hieman narisi heidän jalkainsa alla.

Sitten he molemmat pysähtyivät yhtäkkiä ja tuijottivat silmät selällään
oveen.

He olivat kuulleet ääntä. Oli mahdoton erehtyä. Ääni tuli itse
rakennuksesta, mutta ikäänkuin hyvin etäältä. Se saattoi olla ihmisen
huuto, linnunkirku, koiran ulvahdus. Oli mahdotonta varmuudella sanoa
mitä se oli, mutta molemmat olivat kuulleet sen yhtaikaa.

-- Siinä se taas on, kuiskasi Falkenberg kauhistuneena, kuulitteko?

Krag nyökkäsi ja lähestyi ovea varpaillaan.

-- Se oli sama ääni, minkä kuulin ulkona, jatkoi konsuli. -- Minusta se
tuntui kirkaisulta.

Asbjörn Krag vaiensi hänet kädenliikkeellä ja aukaisi oven.

Falkenberg uskoi varmasti, että tämä huone oli yhtä autio ja tyhjä kuin
molemmat edellisetkin.

Hänen hämmästyksensä oli sentähden rajaton, kun Kragin salalyhdyn
valossa näkyi hyvin kalustettu ja hauska huone.

Se oli puolittain ruokailuhuone, puolittain sali, ja huonekalut siellä
olivat uudenaikaisia.

Pöytä oli katettu viidelle hengelle. Ruuat olivat enimmäkseen
säilykkeitä. Suuri maljakko oli täynnä hedelmiä. Korissa oli
viinipullo. Se oli avattu, mutta siitä ei ollut kaadettu tippaakaan.

Näytti siltä, kuin ateria olisi keskeytynyt heti alussa. Eräällä
lautasella oli kotletti, josta oli leikattu palanen. Toisella oli
hummerinkynsi. Muut kolme lautasta olivat aivan puhtaat ja
käyttämättömät.

Sikäli kuin Falkenberg saattoi ymmärtää, oli viisihenkisestä seurueesta
kaksi juuri istuutunut pöytään, kun ateria oli keskeytynyt. Näytti kuin
nämä kaksi olisivat hetki sitten kavahtaneet pystyyn, ikäänkuin talon
ulkopuolella olisi tapahtunut jotain merkillistä, jota heidän
välttämättä täytyi nähdä. Kaikki tuntui Falkenbergista yhä
arvoituksellisemmalta. Hän koetti kuiskaamalla tiedustella salapoliisin
mielipidettä, mutta Asbjörn Krag vain pudisti miettiväisenä päätään.
Hän ei voinut tai ei tahtonut antaa mitään selitystä. Hän sanoi vain:
"Eteenpäin!" ja osoitti seuraavaa ovea.

Tämäkin huone oli uudenaikaisesti kalustettu. Ikkunan edessä oli pieni
tamminen kirjoituspöytä. Asbjörn Krag meni heti sen luo löytääkseen
mahdollisesti joitakin papereita, mutta ei löytänyt kerrassaan mitään.
Laatikot olivat lukitut.

Pöytää tutkiessaan hän kuuli Falkenbergin huudahtavan.

Hän kääntyi äkisti.

Falkenberg seisoi vähän matkan päässä kalmankalpeana.

Hän piti vaatetilkkua käsissään.

-- Mikä on? kysyi Krag.

Konsuli vastasi äänellä, joka oli omituisen käheä pidätetystä itkusta:

-- Tyttö raukka... Pikku Ada parkani.

Asbjörn Krag tarttui nopeasti hänen käsivarteensa.

-- Tyyntykää! Mikä teidän on?

Falkenberg näytti vaatetilkkua. Se oli valkoisesta shaalista repeytynyt
päärme.

-- Onko se kappale Adan shaalia? kysyi salapoliisi.

-- On.

-- Oletteko varma siitä?

-- Ihan varma. Taivaan jumala, alan aavistaa, että hänelle on
tapahtunut jotain hirveätä.

-- Tyyntykää, tyyntykää, kuiskasi salapoliisi. -- Mistä löysitte sen?

Falkenberg osoitti ovenripaa.

-- Se oli kiertynyt tuohon, sanoi hän.

Asbjörn Krag tarkasti vaatetilkkua muutaman sekunnin ja katsoi sitten
oveen.

-- Aivan niin, mutisi hän, juuri niin.

Yhtäkkiä hän näytti huomanneen jotakin.

Hän kohotti varoittavasti kätensä Falkenbergia kohti ja kuiskasi:

-- Hiljaa, jumalan tähden, aivan hiljaa.

Sitten hän yhtäkkiä sammutti salalyhtynsä.

Huone tuli pilkkopimeäksi.

Falkenberg kääntyi tahtomattaankin oveen päin josta oli löytänyt Adan
shaalin palasen.

Sanomattomaksi hämmästyksekseen hän näki, että avaimenreiästä hohti
himmeä valo. Siinä se, minkä Asbjörn Krag oli keksinyt.

Viereisessä huoneessa oli siis valoa.

Molemmat miehet seisoivat monta minuuttia hievahtamatta.

Einar Falkenberg saattoi kuulla oman sydämensä kiihkeän tykinnän.

Sisähuoneesta ei kuulunut hiiskaustakaan.

Kun he olivat kymmenen minuuttia odottaneet, virkkoi Asbjörn Krag:

-- No niin, nyt meidän täytyy mennä sinne. Pysykää kolmen askelen
päässä takanani.

Hän astui ovelle ja kolkutti rystyillään kovasti sen tammilautoja.

Ei kukaan vastannut.

-- Onko siellä ketään? kysyi Krag lujalla äänellä.

Ei vieläkään vastausta.

-- Jos siellä on joku, jatkoi Krag vielä kovemmalla äänellä, -- niin
tahdon huomauttaa, että me olemme aseellisia ja ammumme heti paikalla
jokaisen, joka käy kimppuumme.

Sitten hän tempasi oven auki.

Hän viivähti hetkisen, mutta kun ei huomannut mitään liikettä
huoneessa, astui hän nopeasti revolveri ojona kynnyksen yli. Falkenberg
seurasi häntä.

He olivat hämärässä huoneessa, jossa oli vastenmielinen haju.

Pöydällä paloi pieni öljylamppu käryten. Huone oli melko suuri ja
sisustettu raskailla, leveillä huonekaluilla. Lattiata peitti paksu
matto.

-- Täällähän ei ole ketään, kuiskasi Falkenberg.

Samassa hän näki salapoliisin hätkähtävän. Tuon muuten niin
kylmäverisen miehen kasvoille levisi tuhkanharmaa kalpeus.

Falkenberg seurasi hänen katseensa suuntaa.

Peremmällä oli suuri nojatuoli, selkä pöytää vasten.

Tuolin tummaa nahkapäällystä vasten erottui jotain valkoista. Einar
Falkenberg käsitti heti mitä se oli.

Se oli kaljupäisen miehen päälaki.

Falkenberg saattoi myös erottaa miehen vasemman käden, joka riippui
hervottomana, kalvosin ranteen alapuolelle valahtaneena.

Asbjörn Krag hyökkäsi nojatuolin luo.

Hän viittasi Falkenbergille, ja tämän tultua hän valaisi salalyhdyllään
miehen kasvoja.

Falkenbergilta pääsi huuto.

Miehen korvasta, kaulaa pitkin, kauluksen ja takin yli, kulki paksu
viiru hyytynyttä verta.



XII.

J.R.


Nojatuolissa istuva mies oli seurapuvussa. Hän oli melkein kokonaan
kaljupäinen, hänellä oli hienot, hyvin hoidetut kasvot ja pienet
vaaleat viikset.

-- Tunnetteko häntä? kysyi Falkenberg.

-- En, vastasi salapoliisi. -- En ole koskaan ennen nähnyt noita
kasvoja. Hän ei voi olla Kristianian asukkaita.

Yhtäkkiä molemmat huomasivat, että vainajan oikea käsi, joka oli
puolittain piilossa nojatuolissa, piteli revolveria.

Asbjörn Krag koetti irroittaa asetta, mikä lopulta onnistuikin, vaikka
suurella vaivalla, sillä mies puristi sitä lujasti.

Salapoliisi tarkasti patruunarumpua.

-- Viisi panosta jäljellä, sanoi hän. -- On siis ammuttu vain yksi
laukaus.

-- Mutta se onkin ollut riittävä, huomautti konsuli osoittaen
veritahraista päätä.

-- Luuletteko hänen ampuneen itsensä? sanoi Krag nopeasti.

Falkenberg katsahti salapoliisiin.

-- Voiko siitä olla epäilystäkään? kysyi hän.

Asbjörn Krag kumartui vainajan päätä kohden ja tutki haavaa mitä
huolellisimmin.

Sitä tehdessään hän puheli puolittain itsekseen.

-- Tässä on ruudinporoa haavanreunain ympärillä, mutisi hän, kuten
kaikissa itsemurhalaukausten haavoissa. Kuula on mennyt sisään ihan
korvan takaa. Mutta siitä se on tunkeutunut vasenta ohimoa kohti, jossa
sininen kuhmu osoittaa kuulan paikkaa. Siis, päätti Krag nyökäten
totisesti konsulille, -- tässä on tapahtunut murha eikä itsemurha.

Falkenberg hätkähti ja tuijotti ihmeissään poliisimieheen.

-- Sääntö on se, jatkoi Asbjörn Krag, että kaikilla itsemurhaajilla,
jotka ampumalla päättävät päivänsä, kuula menee takaraivon puolelle.
Tässä se menee korvasta pään etuosaa kohti. On siis kyseessä murha.

-- Kauanko luulette miehen viruneen tuossa noin? kysyi Falkenberg.

-- Laukaus ei luultavasti ole heti kuolettanut, koska verenvuoto
on ollut runsas. Otaksun, että mies on ollut kuolleena noin
kahdeksantoista tuntia. Hänet ammuttiin viime yönä aamupuolella. Hän on
istunut tässä tuolissa, kun murhaaja on hiipinyt luokse ja ampunut
hänet.

-- Mutta voitteko sitten selittää ensimäisessä huoneessa olevan verisen
pöytäliinan? kysyi Falkenberg.

-- En, vastasi Asbjörn Krag, en vielä, mutta kaikki selviää kyllä ennen
pitkää. On aivan ilmeistä, että näissä huoneissa on viime yönä ollut
kokonainen seurue koolla. Yhtäkkiä jokin tapaus on yllättänyt heidät ja
he ovat hyökänneet ulos. Sitä osoittavat kaatuneet tuolit ja kesken
heitetty aamiaispöytä.

Falkenberg oli kaikista näkemistään ja kuulemistaan aivan kauhuissaan.
Hän ei tiennyt mitä ajatella, vaan vaipui eräälle tuolille ja peitti
kasvonsa käsillään.

-- Ja Ada, Ada, voihki hän.

Asbjörn Krag koetti tyynnyttää häntä.

-- Minähän jo sanoin, puheli hän, että hankin teille Adan takaisin.
Ellen löydä häntä päivän kuluessa, niin minulla on vielä viimeinen
keino jäljellä.

-- Mitä teemme ruumiille? kysyi konsuli epätoivoissaan.

-- Emme mitään. Annamme sen istua tuossa, vastasi Asbjörn Krag niin
kylmäverisen välinpitämättömästi, että toista värisytti.

Salapoliisi sammutti käryävän öljylampun, astui ikkunan luo ja veti
raskaat verhot syrjään.

Harmaja aamusarastus tunkeutui sisään. Sumeassa päivänvalossa huone
tuntui Falkenbergista yhä kamalammalta. Hän ei enää kestänyt murhatun
vahankalpeiden kasvojen näkemistä.

Asbjörn Krag sitävastoin ei tuntunut olevan millänsäkään.

Hän alkoi ihan tyynesti tutkia kuolleen taskuja.

Liivintaskusta hän löysi umpikuorisen kultakellon.

Hän avasi sen.

-- J.R.! huudahti hän.

Falkenberg kohotti katseensa.

J.R. -- Kirjaimet tuntuivat jostakin syystä tutuilta. Ei vain johtunut
oikein mieleen --

-- Mitä siinä on? kysyi hän.

-- Vainajan kellossa on monogrammi, sanoi Asbjörn Krag, kas tässä, nuo
kaksi kirjainta J.R. sirosti yhteen sommiteltuina. Sama nimimerkki kuin
kirjeessä. Tämä mies on siis kuulunut "petohämähäkin" joukkueeseen.

-- Hänkö, joka tahtoi auttaa meitä? kysyi konsuli.

-- Niin, vastasi Krag. -- Ajattelen mitä hän kirjoitti, jatkoi
salapoliisi hiukan väristen, -- mikä hirveä kohtalo odotti
"petohämähäkin" pettäjää. Kenties tämä on kosto, kenties rangaistus,
kenties jotain muuta. Ehkä Valentine on saanut vihiä hänen
lähettämästään kirjeestä. Tai ehkä tämä mies on koettanut auttaa Adaa.
Miten lienee, myöhemmin saamme nähdä.

Hän jatkoi vainajan taskujen penkomista. Toisesta liivintaskusta löytyi
käyttämätön ensiluokan rautatiepiletti, Kristiania-Göötepori
edestakaisin. Lisäksi hän löysi kultavartisen mutta nimimerkittörnän
lyijykynän ja hopeisen, rubiineilla koristetun paperossikotelon, jossa
oli vielä muutamia paperosseja sisällä.

Krag otti käteensä yhden paperossin, katseli tehtaanmerkkiä ja pani
sitten paperossin ja kotelon paikoilleen. Takin povitasku oli tyhjä.
Housuntaskuissa oli avainkimppu, muutamia erikoisia avaimia, niiden
joukossa eräs kassakaappiin kuuluva, -- eikä mitään muuta. Salapoliisi
aukaisi vainajan liivin napit ja tarkasti hänen alusvaatteitaan. Niissä
oli samat kirjaimet kuin kellossa, J.R. Mutta salapoliisi ei löytänyt
ainoatakaan paperia, josta vainajan olisi voinut tuntea tai joka muuten
olisi ilmaissut jotakin, eikä hän näyttänyt sitä lainkaan kummeksivan.

-- Murhaajat, virkkoi hän puoliääneen, ovat hävittäneet kaikki jäljet.

Falkenberg heristi korviaan ja kysyi:

-- Murhaajat -- arveletteko siis, että niitä on ollut useampia?

Krag nyökkäsi.

-- Epäilemättä, sanoi hän.

Konsuli istui hetkisen hiljaa. Sitten hän nousi äkisti ja huudahti:

-- Entä muut huoneet! Emmekö tarkasta koko taloa? Ehkä Ada on jättänyt
muutakin jälkeensä kukaties.

-- En usko, että löydämme täältä enää mitään, vastasi salapoliisi,
mutta voimmehan silti katsoa.

He kulkivat useiden huoneiden läpi. Yksi niistä oli aivan tyhjä, muut
olivat täynnä vanhoja tomuisia huonekaluja. He vaelsivat edelleen
pitkän käytävän halki, kohtasivat portaat ja nousivat toiseen
kerrokseen. Siellä kaikki huoneet olivat kalustamattomia ja yleensä
vielä huonommassa kunnossa kuin alakerroksessa.

Ei missään näkynyt merkkiäkään siitä, että huoneet olisivat äskettäin
olleet asuttuina.

Päivä valkeni valkenemistaan. Kello saattoi jo olla puoli viiden
tienoissa. Asbjörn Krag vei Falkenbergin muassaan ikkunaan ja osoitti
hänelle kaunista talonpoikaistaloa, joka pilkisti läheisestä
metsiköstä.

-- Mikäli ymmärrän, sanoi Asbjörn Krag, on tuolla tilanhoitajan asunto.
Menkää heti sinne, herättäkää tilanhoitaja ja toimittakaa hänet tänne.

-- Kerronko hänelle murhasta?

-- Ei, älkää sanoko mitään älkääkä kysykö häneltä mitään. Tuokaa hänet
vain tänne niin pian kuin suinkin.

-- Entä te?

-- Minä jään tänne.

Einar Falkenberg pääsi hapuilemalla ulko-ovelle, ja hetken päästä
Asbjörn Krag näki hänen juoksevan tilanhoitajan asuntoa kohden.

Salapoliisi astui tyynesti alakerrokseen ja meni siihen huoneeseen,
missä verinen pöytäliina oli tavattu.

Hän tarkasti uudelleen huolellisesti kaiken ja kulki sitten
toistamiseen saman huonerivin läpi kuin aikaisemmin yöllä konsulin
kanssa.

Hän viipyi kuolleen huoneessa neljännestunnin verran, palasi sitten
samaa tietä takaisin ja meni pihamaalle. Siellä hän tutki tarkasti
sorateillä näkyviä jälkiä. Ei kestänyt kahta minuuttiakaan, ennenkuin
hän löysi mitä etsi.

Palatessaan rakennuksen luo hän näki Falkenbergin seisovan portailla ja
puhelevan vieraan mieshenkilön kanssa.

Asbjörn Krag arvasi, että mies oli tilanhoitaja.

Falkenberg esitteli hänet tilanhoitaja Eklundina, ja poliisimies sanoi
heti nimensä ja ammattinsa.

Eklund näytti kummastuvan suuresti kuullessaan poliisimiehen nimen.

-- Te tulette luoksemme sangen merkilliseen aikaan vuorokautta, sanoi
hän. -- Luulisi melkein, että täällä on tehty jokin rikos.

Hän nauroi ääneen -- niin sukkelalta tämä ajatus hänestä tuntui. Hänhän
ei aavistanut mitään.

-- Kuka omistaa kartanon? kysyi Krag.

Tilanhoitaja näytti kummastuneelta.

-- Övren kartanon! huudahti hän. -- Ettekö todellakaan tiedä kuka sen
nykyinen omistaja on?

-- Minulla ei ole siitä aavistustakaan, vastasi Krag.

Tilanhoitaja kääntyi Falkenbergin puoleen.

-- Olen varma, että te tunnette hänet, sanoi hän. -- Kartanon omistaa
kamariherra Toten.

Konsuli säpsähti.

-- Parhaita ystäviäni. Sehän ei ole mahdollista.

Tilanhoitaja nauroi.

-- Onpa niinkin, kyllä se on mahdollista, sanoi hän. -- Tiedättehän,
että kamariherra Toten on Norjan rikkaimpia miehiä. Hänellä on kai
monta muuta kartanoa kuin Övre, vaikka tämän hän on kovasti
laiminlyönyt. Nimittäin rakennuksen -- ei maita, lopetti hän osoittaen
ylväästi kädellään reheviä peltoja.

-- Kamariherra ei siis koskaan oleskele täällä? kysyi salapoliisi.

-- Kyllä, mutta hyvin harvoin. Hän on panettanut kuntoon pari huonetta,
joita käyttää silloin tällöin -- tahtoessaan olla häiritsemättä, lisäsi
tilanhoitaja hyvin merkitsevästi hymyillen.

-- Sattuuko sellaista, että joku kamariherran ystävistä ajaa tänne
joskus viettämään yön tai pari?

-- Ei koskaan. Kamariherralla on kai muita paikkoja, missä hän voi
tarjota ystävilleen enemmän mukavuutta, luulemma.

-- Kauanko siitä on, kun kamariherra viimeksi kävi täällä?

Tilanhoitaja pani suunsa suppuun.

-- Minua on ankarasti kielletty puhumasta mitään kamariherran
käynneistä, vastasi hän jurosti.

-- Kamariherra tapaa kai yleensä tulla automobiililla? kysyi Krag
edelleen.

-- Useimmiten.

-- Ehkä luulette, että kamariherra oli täällä viime yönä? sanoi
salapoliisi katsoen terävästi tilanhoitajaan.

Eklund tuijotti kummastuneena poliisimieheen. Tuntui kuin hän olisi
alkanut aavistaa, että jotain merkillistä oli tekeillä.

-- Minä olin jo makuulla, vastasi hän, kun kuulin automobiilin ajavan
asuntoni ohi.

Salapoliisi viittasi kädellään.

-- Tuo tuolla on siis asuntonne. Mihin aikaan kuulitte automobiilin
ajavan ohi?

-- Sitä en tiedä ihan tarkkaan. Viime yönä istuin kauan valveilla
kartanon tilikirjojen ääressä, niin että otaksun kellon olleen lähes
kaksi. Olin juuri uneen menossa, kun havahdin automobiilin surinaan.

-- Eikö juolahtanut mieleenne katsoa keitä automobiilissa oli?

-- Ei lainkaan. Arvelin, ettei se voinut olla kukaan muu kuin
kamariherra.

-- Mutta minä vakuutan teille, että hän se ei ollut, sanoi Asbjörn
Krag.

-- Eikö! huudahti Eklund. -- Sitten se kai oli vain joku automobiili,
joka tahtoi oikaista tästä kartanon kautta.

-- Ei, vastasi Krag. -- Automobiilissa istui viisi henkeä, ja nämä
viisi ihmistä ovat, kamariherran tietämättä, vierailleet viime yönä
vanhassa kartanossa.

-- Todellakin, sanoi Eklund epäileväisesti. -- Mistä te sen niin
varmaan tiedätte?

-- Tiedänpähän vaan, vastasi Krag terävästi. -- Yksi noista viidestä on
vieläkin talossa.

Tilanhoitaja avasi heti oven.

-- Senpä tahdon nähdä, huudahti hän. -- Kyllä minä opetan häntä
tunkeutumaan isäntäni huoneisiin keskellä yötä. Missä hän on?

-- Siinä huoneessa, missä on tumma nahkakalusto.

-- Niinkö, kamariherran huoneessa. Sepä on kuulumatonta julkeutta. Mitä
hän siellä tekee?

Tilanhoitaja puheli herkeämättä avatessaan oven toisensa perästä ja yhä
lähestyessään kamalaa huonetta.

-- Hän istuu siellä ihan hiljaa, vastasi Krag.

-- Istuu ihan hiljaa! Sepä merkillistä.

He olivat vihdoin saapuneet vainajan huoneeseen.

-- Missä hän on? kysyi tilanhoitaja.

Vastaamatta salapoliisi osoitti kädellään vainajan valkoista, kaljua
päälakea, joka edelleenkin paistoi tumman tuolinselkämyksen
yläpuolella.

-- Ohoo, hän näyttää istuvan nukkumassa, huudahti tilanhoitaja. -- Onpa
tämä omituista käytöstä.

-- Koettakaapa herättää hänet, sanoi Krag.

Tilanhoitaja meni vainajan luo ja katsoi häntä kasvoihin.

Samassa hän horjahti taaksepäin kuin iskun saaneena.



XIII.

Uusi tulokas.


Tilanhoitajan hämmästys ja kauhu hänen nähdessään ruumiin olivat
kuvaamattomat. Hän selitti ehtimiseen, ettei hän tuntenut vainajaa --
ei ollut koskaan nähnyt häntä, ei täällä kartanossa eikä Kristianiassa.

Huomatessaan revolverin hän sanoi, arvellen ettei salapoliisi ollut
vielä nähnyt sitä:

-- Näettekö asetta? Se on vielä hänen kädessään. Hän on ampunut
itsensä.

Falkenberg aikoi sanoa jotain, mutta salapoliisi tarttui lujasti hänen
käsivarteensa.

-- Olette oikeassa, sanoi Krag tilanhoitajalle, mies parka on ampunut
itsensä.

-- Ettekö tekään tunne häntä? kysyi Eklund.

-- Emme, emme mekään tunne häntä.

-- Tämä on merkillisintä, mihin olen koskaan joutunut, jatkoi
tilanhoitaja hämmentyneenä puristaen käsillään otsaansa. -- Mitä herran
nimessä minun nyt on tehtävä?

-- Teillä on vain yksi tehtävä, huomautti salapoliisi.

Tilanhoitaja katsoi häneen kysyvästi.

-- Ilmoittaa asia lähimmälle poliisiviranomaiselle.

-- Se on sitten kai vanha nimismies Hansen. Minä soitan hänelle heti
paikalla.

Hän lähti kiireesti ovea kohden, mutta pysähtyi äkisti.

-- Ettekö tekin ole poliisimies? kysyi hän Asbjörn: Kragilta.

-- Olen kyllä, vastasi tämä. -- Mutta asia on vielä toistaiseksi minun
toimivaltani ulkopuolella. Hankkikaa käsiinne nimismies.

Tilanhoitaja lähti.

-- Mitä arvelette? kysyi Falkenberg, kun mies oli poistunut huoneesta.

-- Koko juttu on vielä suuri, sotkuinen vyyhti, vastasi Asbjörn Krag,
katsellen vainajaa tarkoin. -- On mahdollista, että kun löydämme Adan,
emme silti vielä löydä selitystä siihen arvoitukseen, mikä piilee tämän
miehen kuolemassa. Mutta voi käydä niinkin...

Konsuli astui poliisimiestä vastaan.

-- ... ettemme löydä Adaa, vaikka ratkaisisimmekin tämän arvoituksen,
täydensi hän osoittaen ruumista.

Asbjörn Krag nyökkäsi myöntävästi.

-- Tämä hurja seikkailu alkaa käydä yhä traagillisemmaksi, sanoi hän
totisesti. -- Olen taipuvainen uskomaan, että tuo mies, joka tuossa
istuu, on ollut sellainen, joka on _katunut_. Siinä tapauksessa hänen
minulle kirjoittamansa kirje oli vilpitön. Ja Valentine on nainen, joka
ei tarvitse katuvaisia miehiä. Niistä hän mieluimmin tahtoo päästä...
Muuten, olenhan sanonut teille, että minulla on viimeinen keinoni.

-- Mutta jos sekin menee myttyyn?

Salapoliisi kohautti olkapäitään.

-- Siinä tapauksessa voin vakuuttaa teille, sanoi hän, että _tuo tuossa
ei jää ainoaksi vainajaksi_.

Konsulia kammotti.

-- Mitä tilanhoitajaan tulee, jatkoi Asbjörn Krag, joka nähtävästi ei
mielellään keskustellut Adasta Falkenbergin kanssa, -- uskon varmasti,
ettei hänellä ole kerrassaan mitään tekemistä tämän näytelmän kanssa
täällä. Hänen kummastuksensa ja kauhunsa osoittivat sen kaikella
mahdollisella selvyydellä.

-- Entä kamariherra?

-- Tilanhoitajahan oli tottunut siihen, että kamariherra toisinaan käy
öisin automobiililla kartanossa.

-- Niin olen kuullut, sanoi Falkenberg. -- Ja kamariherra Toten on
minun parhaita ystäviäni.

-- Hän on myös "petohämähäkin" hyvä ystävä.

Konsulin silmät lensivät suuriksi.

-- Ettehän toki aio väittää, että kamariherra on missään suhteissa
noihin roistoihin, jotka ovat ryöstäneet Adan?

-- Kunnes olen kuullut kamariherran oman selityksen, otan lukuun kaikki
mahdollisuudet, vastasi Asbjörn Krag.

Hän oli puhuessaan koko ajan katsellut kuollutta.

-- Katsokaa tarkkaan vainajan kasvoja, sanoi hän.

Falkenberg asettui ruumiin eteen ja katseli sitä tarkemmin.

-- Ne eivät oikeastaan ole mitkään roistonkasvot, sanoi Krag. --
Säännölliset, hienot piirteet ilmaisevat päättäväisyyttä ja luonnetta.
Vainajan puku on moitteeton. Hän on tullut suoraan hienoista kutsuista.
Katsokaa hänen käsiään, kuinka hyvin hoidetut ne ovat. Muissa maissa
sanottaisiin heti, että tuollaiset kädet on vain aatelismiehellä. Mutta
mitä tämä on?

Asbjörn Krag kumartui vainajan yli ja tarttui hänen vasempaan käteensä,
jota katseli hyvin tarkoin.

Hän osoitti Falkenbergille nimetöntä sormea.

-- Näettekö, että tuossa on ihan äskettäin ollut sormus?

Falkenberg nyökkäsi.

-- Näen. Siinä on vaalea juova ihossa, sanoi hän.

-- Se näyttää olleen leveä kultasormus, jossa on ollut suuri, soikea
kivi, -- todennäköisesti hyvin kallisarvoinen sormus.

-- Mutta eihän tämä ole mitenkään voinut olla ryöstömurha, huomautti
Falkenberg.

-- Eipä juuri, vastasi Krag. -- Mikseivät he sitten olisi samalla
vieneet kelloakin. Miehen kultakello on varmasti seitsemän- tai
kahdeksansadan kruunun arvoinen.

Asbjörn Krag seisoi hetkisen miettien.

-- Kun ajattelen, sanoi hän, ettei vainajalla ole ainoatakaan pikku
esinettä, ei paperia, ei neulaa, ei medaljongia, ei mitään, mistä hänet
voisi tuntea, niin tämä sormusjuttu käy oikeastaan varsin helposti
selitettäväksi. Siinä on tietysti ollut jokin kirjoitus, esimerkiksi
nimi.

Falkenberg hämmästyi todistelua.

-- Sehän on selvää, sanoi hän. -- Tietysti siinä on ollut nimi.

-- Ja sen ovat murhaajat tienneet, jatkoi Krag. -- Surmattuaan hänet he
ovat ottaneet sormuksen pois, jottei kukaan saisi tietää kuka vainaja
on. Murhattu on niinmuodoin ollut murhaajain hyvä ystävä, sillä
muutenhan nämä eivät olisi voineet tietää sellaista intiimiä
pikkuseikkaa kuin hänen sormuksessaan olevaa kirjoitusta.

-- Mutta miksi he oikeastaan ovat ampuneet hänet? huudahti Falkenberg.
-- Minusta tuntuu, kuin arvoitus kävisi yhä sekavammaksi.

-- Niin, miksi... miksi, mutisi salapoliisi. -- Eiköhän kysymystä
voitane asettaa hänen pohjaltaan rehellisten ja lujapiirteisten
kasvojensa yhteyteen? Ajatelkaa kirjettä, jonka hän lähetti minulle.
Alan tulla yhä vakuutetummaksi, että tämä mies on sen kirjoittanut. Ja
olettakaa nyt, että hän on koettanut estää jotakin, että hän ei ole
tahtonut enää ottaa osaa johonkin suunniteltuun rikokseen, joka on
alkanut tympäistä häntä, -- ja että roistot sitten ovat muitta mutkitta
tehneet hänestä lopun.

-- Rikokseen, mutisi Falkenberg kalveten uudelleen tuhkanharmaaksi
kasvoiltaan. -- Arveletteko, että vielä joku muukin rikos on tehty
tässä inhottavassa talossa?

-- Kuka tietää.

-- Minä luulen, että tulen hulluksi kauhusta! huudahti Falkenberg. --
Ja noiden roistojen vallassa on morsiameni ollut -- ja on vieläkin.
Viaton pikku Ada parkani!

Mutta Falkenbergin pelon ja epätoivon purkaus ei tehnyt pienintäkään
vaikutusta salapoliisiin.

-- Muistakaa, sanoi Krag astuen ovea kohti, -- että vain me kaksi
saamme ymmärtää, ettei tässä ole tapahtunut itsemurhaa, vaan murha.

Samassa hän katosi, jättäen Falkenbergin yksikseen vainajan seuraan.

Konsuli tunsi hetkisen suunnatonta, ylivoimaista uupumusta ja oli jo
aivan luhistua kokoon, kun samassa kavahti pystyyn kuullessaan ääniä ja
kolinaa ulommista huoneista.

Tilanhoitaja siellä tuli nimismiehen seurassa.

Nimismies-vanhus oli ihan ymmällään salaperäisestä ja kammottavasta
asiasta, jonka kanssa oli yhtäkkiä joutunut tekemisiin.

Nähtyään ruumiin, revolveri kädessä ja kuulanhaava päässä, hän oli heti
valmis päättämään tapahtuman itsemurhaksi.

Hän surkutteli ääneen mies-paran kohtaloa ja laverteli pitkälti
tällaisten tekojen syistä, jotka hänen sanainsa mukaan olivat "peli ja
juopottelu, ehkä naiset".

Konsuli Falkenberg selitti hänelle -- jättäen mainitsematta erinäisiä
seikkoja -- miten he olivat löytäneet ruumiin.

Hän ja hänen ystävänsä olivat majatalosta käsin lähteneet
kävelyretkelle kartanoon, toivoen mahdollisesti tapaavansa kamariherra
Totenin. Ja sitten he olivat sattumalta tehneet tämän kaamean löydön.

Falkenbergin paraikaa selittäessä Asbjörn Krag astui sisään.

Vanha nimismies tunsi ennestään kristianialaisen salapoliisin ja pyysi
heti häntä neuvomaan mitä ruumiille oli tehtävä.

Asbjörn Krag neuvoi nimismiestä laatimaan väliaikaisen pöytäkirjan
ruumiinlöydöstä ja muuten antamaan itsemurhaajan olla missä oli, kunnes
hänen lähimmät omaisensa ilmoittautuisivat, mikä ei kai saattanut
kestää monta tuntia. Ei ainakaan ollut mitään sopimatonta siinä, että
ruumiin annettaisiin maata koskemattomana seuraavaan päivään.

Salapoliisi korosti erityisesti _itsemurhaaja_-sanaa. Vanha nimismies
oli heti valmis noudattamaan hänen neuvoansa. Se näytti hänestä
helpoimmaltakin ja toistaiseksi kaikin puolin mukavimmalta.

Asbjörn Krag tarttui Falkenbergia käsipuolesta, nyökkäsi nimismiehelle
ja tilanhoitajalle ja käveli tiehensä huoneiden ja käytävän kautta.

Salapoliisi katsoi kelloaan.

-- Kello on jo puoli kymmenen, sanoi hän, ja vastustajamme pääsevät yhä
enemmän edelle meistä. Nyt emme toistaiseksi voi enää toimittaa mitään
täällä kartanossa, vaan meidän on kiireimmän kautta riennettävä
asemalle.

Kävin äsken soittamassa Kristianian poliisille itsemurhasta.
Iltalehtiin tulee ensimäinen uutinen ruumiinlöydöstä ja tarkka kuvaus
vainajasta. Samalla olen pannut kolme-neljä konstaapelia liikkeelle
saadakseni mahdollisesti selville kuka vainaja on. He käyvät siis
kaikissa hotelleissa tiedustelemassa, kaivataanko siellä jotakin
matkustajaa, jonka nimen alkukirjaimet ovat J.R. Tästä hetkestä asti
seuraa "petohämähäkin" jokaista askelta yksityinen apulaiseni Jens. Hän
on hyvin pystyvä ja tarmokas ja heittäisi mieluummin henkensä kuin
päästäisi Valentinen hetkeksikään näkyvistään.

Molemmat miehet olivat saapuneet ulos päivänpaisteeseen suurelle,
ruohoa kasvavalle pihamaalle. Falkenberg hengitti täysin keuhkoin
suloista kesäilmaa.

-- Nyt ymmärrän miksi rintaani tuolla sisällä painosti niin kovin,
sanoi hän. -- Vanha tomu ja verenhaju alkoi kuvottaa minua. En voi
mitenkään enää mennä sinne. Tahdon palata kaupunkiin.

Salapoliisi pidätti häntä tarttuen lujasti käsivarteen.

-- Vartokaahan hetkinen, sanoi hän. -- Minä näytän teille jotakin.

Hän viittasi tielle päin, joka vei asemalle ja jota he yöllä olivat
kulkeneet.

-- Tätä tietä automobiili tuli, sanoi Krag, mutta se ei ajanut samaa
tietä takaisin.

-- Todellakin. Mitä tietä sitten?

-- Se kaarsi pihamaan poikki ja meni rakennuksen eteläpuolitse vievää
tietä, joka näkyy tuolla ruskeana juovana. Olen nyttemmin saanut
tietää, että tämäkin tie vie asemalle, vaikka on hieman pitempi. Se
yhtyy valtamaantiehen noin puolen kilometrin päässä täältä.

-- Mutta palatkaamme vanhaa tietä, sanoi Falkenberg väsyneesti. -- Se
on edes varjoisa ja vilpoinen, ja päivä näyttää tulevan kauhean
helteiseksi.

Salapoliisi oli juuri vastaamaisillaan, kun läheltä kuuluva humu
kiinnitti hänen huomiotansa.

-- Kuuletteko? kysyi hän.

Falkenberg heristi korviaan, kaikki hermot jännityksessä. Todella, nyt
hänkin kuuli.

Hän alkoi vavista mielenliikutuksesta.

-- Se on automobiili, sanoi hän.

Asbjörn Krag seisoi kuunnellen, kasvot uutta tietä kohden käännettyinä.

-- Aivan oikein, vastasi hän, se on automobiili. Otaksun, että se on
nyt alhaalla valtamaantiellä. Mutta se pyrkii ylöspäin. Sen kuulen
äänestä.

Falkenberg yritti lähteä juoksemaan vastaan, mutta Krag pidätti häntä.

-- Se lähestyy, sanoi hän tyynesti. -- Se tulee tänne, lisäsi hän kohta
senjälkeen.

Automobiilin tohina kuului nyt jo aivan läheltä. Molemmat tuijottivat
jännityksen vallassa ruskeata tien juovaa, jolle vaunu kohta oli
ilmestyvä.

Sekä Falkenberg että Krag ajattelivat ilmeisesti samaa asiaa, sillä
heti, kun automobiili tuli näkyviin, he huudahtivat molemmat yhtaikaa:

-- Keltainen! Se on keltainen! Se ei siis ollut _se_ automobiili.

-- Siinä istuu vain yksi henkilö, huomautti Falkenberg. -- Luulen
muuten tuntevani automobiilin.

Hetkistä myöhemmin hieno vaunu tehtyään siron kaarroksen pysähtyi
kartanon pääoven eteen, tuskin kymmenen askelen päähän salapoliisista
ja Falkenbergista.

Matkustaja, joka tähän saakka oli istunut puolittain piilossa
auringonsuojustimen alla, astui nyt ripeästi vaunusta.

Hän oli keski-ikäinen, ylimyksen näköinen herrasmies.

Konsuli Falkenberg sävähti nähdessään hänet, mutta malttoi heti
mielensä ja astui tulijaa vastaan.

Tämä ei näyttänyt lainkaan kummastuvan tavatessaan Falkenbergin täällä.



XIV.

Viimeinen keino.


Vastatullut puristi ystävällisesti Falkenbergin ojennettua kättä ja
kumarsi suopeasti hymyillen. Konsuli vei hänet salapoliisin luo ja
esitteli:

-- Asbjörn Krag, kamariherra Toten.

Poliisimies oli jo heti ymmärtänyt kuka vastatullut oli. Hän pani
merkille, että kamariherran kasvoille oli levinnyt hieno kalpeus. Toten
oli seurapuvussa.

-- Olin juuri makuulle menossa, kun sain tiedon, kertoi hän.

-- Tiedon? kysyivät Falkenberg ja salapoliisi yhtaikaa.

Kamariherra oli vastaamaisillaan, kun samassa pääovi aukesi ja
tilanhoitaja vanhan nimismiehen seuraamana astui kuistille.

-- No siinähän kamariherra jo onkin, huudahti tilanhoitaja.

Salapoliisi käsitti nyt, että tilanhoitaja oli varmaan telefonoinut
Totenille ja ilmoittanut hänelle tapauksesta.

Kamariherra oli oikea velttoutunut elostelija. Hän sammalsi hiukan.

-- Minusta on äärettömän mielenkiintoista näinikään tavata asunnossaan
ruumis, sanoi hän, mutta täytyyhän minun surkutella onnettomuutta.

Tilanhoitaja seurasi häntä sisään. Vajaan viiden minuutin kuluttua
kamariherra jo taas palasi.

-- Vai niin, te jäitte ulkopuolelle, sanoi hän nyökäten konsulille. --
Siinä teitte oikein. Näky ei ollut erityisen mieltäylentävä.

-- Minä olen jo useita kertoja ollut siellä, vastasi Falkenberg. -- En
voi enää sietää noiden vanhojen huoneiden ilmaa, se miltei tukahuttaa.

-- Luulin tapaavani siellä jonkun ystäväni, puheli kamariherra, mutta
minun täytyy sanoa, etten ole nähnyt miestä koskaan ennen. Hän näytti
muuten varsin hienolta. Ja sitten hän oli järjestänyt asiansa
kiitettävällä, ripeällä tavalla. Revolveri, yksi ainoa laukaus, kuula
puhki aivojen. Niin se aina on tehtävä, kun se kerran tulee tehtäväksi.

Salapoliisi kuunteli vastenmielisesti toisen lavertelua, jossa oli
melkoinen määrä teennäisyyttä.

Kamariherra Toten kääntyi sitten suorastaan Falkenbergin puoleen --
näytti kuin hän olisi kokonaan unohtanut salapoliisin.

-- Minä olen ihan näännyksissä, herra konsuli, sanoi hän. -- Enkö
näytäkin sangen kalpealta?

-- Sitä ei voi kieltää. Te olette silminnähtävästi jonkun verran
rasittuneen näköinen.

-- Olen ollut Pursiklubilla koko yön, jatkoi kamariherra hellittämättä.
-- Siellä aletaan nyttemmin todenteolla hieman eurooppalaistua, mitä
pelitapaan tulee. Minun täytyy sanoa, että viimeöinen peli oli oikein
mielenkiintoinen.

-- Hävisittekö?

-- Hiukan. Vähäisen vain. Mitättömän summan. Parituhatta kruunua
luullakseni. A propos, hyvä konsuli, sepä oli vastenmielinen tapaus
siellä klubilla toissa iltana.

-- Tarkoitatte varatuomarin juttua?

-- Sitä juuri. Siinä olisitte toden totta ollut kauniisti kiikissä,
ellei kelpo ystävänne, kaivosinsinööri, olisi joutunut apuun.

Omituinen hymy väikkyi Asbjörn Kragin huulilla, kun kamariherra
mainitsi kaivosinsinööristä.

-- Minne hän muuten on joutunut, tuo insinööri? kysyi Toten. -- Eikö
hänen nimensä ole Kvam?

-- On, vastasi Falkenberg. -- Hän on luultavasti kovin kiinni
liikeasioissaan. Hänellä taitaa olla jotain tekeillä.

Nyt Asbjörn Krag puuttui puheeseen.

-- Toivottavasti, sanoi hän, kamariherra on ystävällinen ja tarjoo
meille paikan automobiilissaan. Meidän pitäisi välttämättä pian päästä
Kristianiaan.

-- Tietysti, vastasi kamariherra, sitä juuri ajattelinkin. Minusta
olisi oikein hauskaa, jos herrat tahtoisivat tehdä seuraa.

Asbjörn Krag ja konsuli kiittivät, ja sanottuaan hyvästit
tilanhoitajalle ja vanhalle nimismiehelle herrat ajoivat pois.

Matkalla kamariherra jutteli melkein koko ajan. Falkenberg tuskin
kuunteli häntä, niin syvälle hän oli vaipunut omiin synkkiin
ajatuksiinsa. Salapoliisi kiintyi tuolloin tällöin huvitettuna johonkin
kamariherran huomautukseen. Tämä puheli melkein yksinomaan pelistä,
naisista ja seuraelämästä. Sivumennen hän mainitsi Valentine
Kempelinkin nimen, ja Asbjörn Krag ehätti kysymään, mitä hän piti siitä
naisesta.

-- Tuhat tulimaista, vastasi kamariherra, hän on erinomainen nainen!
Hieno ja ymmärtäväinen, ylhäinen ja samalla vaatimaton sekä hyvin
älykäs. Olen esitellyt hänet vaimolleni, ja _madame_ on kerrassaan
ihastunut häneen.

Vajaassa tunnissa oli automobiili saapunut Kristianiaan. Kamariherra
ajoi kotiinsa nukkumaan, ja Falkenberg ja salapoliisi menivät erääseen
kahvilaan.

Sanomalehdet olivat ilmestyneet ja kertoneet yleisölle kaameasta
ruumiinlöydöstä.

"Tuntuu sangen omituiselta", kirjoitti eräs lehti, "että itsemurhaaja
oli lähtenyt kamariherra Totenin asumattomaan huvilaan. Mikäli olemme
kuulleet kerrottavan, ei kukaan paikkakuntalainen tunne poloista.
Kamariherran tilanhoitaja ei ole häntä koskaan ennen nähnyt. Hän oli
saapunut kartanoon automobiilissa, jossa arvatenkin oli ollut useampia
henkilöitä. Asia käy aivan salaperäiseksi, kun poliisikamariin ei ole
saapunut minkäänlaista ilmoitusta sennäköisen herrasmiehen
katoamisesta.

"Olemme puhelimitse kääntyneet kamariherra Totenin puoleen, mutta hän
ei voi antaa pienintäkään selitystä. Hän ei paljonkaan kummastellut
sitä, että automobiililla ajeleva seurue oli käynyt kartanossa, sillä
hänen väitteensä mukaan Övren kautta kulkeva tie on varsin yleisesti
käytetty oikotie."

Salapoliisi ja konsuli Falkenberg suostuivat tapaamaan toisensa kahden
tunnin kuluttua edellisen asunnossa.

Iltapäivällä Asbjörn Krag otti vastaan raportit niiltä kolmelta
poliisikonstaapelilta, jotka oli lähetetty hotelleihin tiedustelemaan.
Kävi selville, ettei missään kaivattu herraa, jonka nimen alkukirjaimet
olivat J.R.

Salapoliisi lähetti sitten sanan Jensille. Tämä uuttera nuori mies oli
vahtinut "petohämähäkin" asunnon ulkopuolella ja seurannut häntä hänen
käynneillään useissa muotiliikkeissä. Hän ei ollut keksinyt kerrassaan
mitään epäilyttävää. "Petohämähäkki" oli matkalla tervehtinyt
joitakuita tuttuja. Vieraita ei hänen luonaan ollut käynyt. Hänen
hymyilevistä kasvoistaan ei saattanut huomata mitään olevan tekeillä.

Tullessaan Kragin luokse konsuli oli entistä alakuloisempi. Adan äiti
oli käynyt hänen luonaan. Vanha rouva oli ollut melkein lohduton.

-- Ellei tähän salaperäisyyteen pian saada valoa, sanoi Falkenberg,
niin minä tulen hulluksi jännityksestä ja pelosta.

Asbjörn Krag oli käynyt hyvin totiseksi.

-- Tunnen nyt itseni vakuutetuksi, vastasi hän, ettei Adan ryöstäminen
ole pelkkä kostotyö. Siinä piilee jokin tarkoitus. Täällä on rikoksia
ilmassa. Tuo pikku paholainen aikoo nähtävästi tehdä jotain suurta,
ennenkuin hänen on pakko pudistaa Kristianian tomut jaloistaan.

-- Mutta Ada, Ada -- --

Poliisimies katsoi kelloaan.

-- Nyt kello on puoli kuusi, sanoi hän. -- Puoli seitsemältä minun on
oltava päivällisillä.

-- Aiotteko todellakin juhlia kesken tätä kaikkea?! kysyi Falkenberg.

-- Minä en juhli koskaan, paitsi milloin saatan samalla työskennellä,
vastasi salapoliisi. -- Nyt minulla on suunnitelmani valmiina.

-- Suunnitelmanne?

-- Niin, olen vihdoinkin päättänyt uskaltaa ryhtyä viimeiseen keinoon.
Saattaisi kyllä olla toisia ja parempiakin menettelytapoja, mutta Ada
on ennen kaikkea pelastettava.

-- Tokko hän on elossa edes?

-- On, _vielä_ hän on elossa, vastasi Krag.

-- _Vielä?_

Suuria hikikarpaloita kihoili Falkenbergin otsalle.

-- Odottakaa minua täällä, sanoi salapoliisi, minä käyn pukeutumassa.
Palattuani saatte tarkemmin kuulla, miten teidän on meneteltävä.

Falkenberg jäi istumaan poliisimiehen salonkiin, hermostuneesti
selaillen joitakin aikakauslehtiä. Ne olivat enimmäkseen ulkomaiden
poliisivirastojen ammatillisia julkaisuja. Minuutit tuntuivat hänestä
tunneilta, niin hitaasti ne kuluivat.

Vihdoin, puolen tunnin kuluttua, ovi aukesi.

Asbjörn Kragin asemesta, jota Falkenberg oli odottanut, astui
huoneeseen kaivosinsinööri Kvam, juhlapuvussa, ritarimerkki
napinreiässä.

-- Pankaa nyt sanani tarkoin mieleenne, sanoi Krag. Päivälliset tuskin
kestävät kauemmin kuin yhteentoista asti -- ainakin koetan pitää huolta
siitä, etteivät ne kestä kauempaa. Tunti riittää minulle, siis teidän
tulee olla paikalla kello kaksitoista.

-- Olen käskettävänänne.

-- On parasta, että jo neljännestä vailla kaksitoista olette
umpivaunuissa poliisiaseman edustalla. Huomatkaa: _umpivaunuissa!_
Voitte jättää vaunut odottamaan ja itse mennä etsivän osaston
päällikönhuoneeseen, missä viivytte, kunnes saatte minulta tarkempia
määräyksiä. Otaksun, että voitte odottaa jotain elonmerkkiä minusta jo
neljänneksen yli kahdentoista, ehkä aikaisemminkin. Mutta teidän ei
pidä tulla levottomaksi, ellette vielä yhteenkään mennessä ole kuullut
minusta mitään.

-- Levottomaksi! mutisi Falkenberg katkerasti.

Krag heilautti torjuvasti kättänsä.

-- Teidän tulee ainakin olla niin tyyni kuin suinkin, sanoi hän. -- Te
otatte osaa uskaliaaseen ja vaaralliseen peliin. Mutta ellette vielä
kello kaksi ole kuullut minusta mitään, jatkoi Asbjörn Krag, silloin
-- -- niin, sitten en tiedä, milloin saatte nähdä morsiamenne.

-- Mitä on silloin tapahtunut? kysyi Falkenberg väristen.

Poliisimies ei vastannut mitään. Hän vain pudisti päätänsä hiukan,
seisoessaan siinä aivan tyynenä ja vetäen hansikkaita käsiinsä. Sitten
hän astui kirjoituspöytänsä luo, avasi pienen, hopeahelaisen kotelon,
veti esille revolverin, tarkasti makasiinia, nyökkäsi tyytyväisesti ja
pisti aseen taskuunsa.

Yhtäkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan.

Hän kuuli kolinaa ulkopuolelta. Vaunut tuntuivat pysähtyvän portaiden
eteen.

Salapoliisi loi silmäyksen kekseliäästi järjestettyyn
heijastuspeiliinsä, joka näytti hänelle kaiken mitä kadulla tapahtui,
ja kummeksiva ilme vilahti hänen kasvoillaan.

-- Siellä on kamariherra, sanoi hän. -- Mitä ihmettä hän minusta
tahtoo?

Falkenberg kavahti pystyyn.

-- Kamariherra Toten! huudahti hän. -- Nyt on tapahtunut jotain.

-- Mahdollisesti, mutisi salapoliisi hiljalleen työntäen Falkenbergia
sivuhuoneeseen. -- Menkää. On tarpeetonta, että te kaksi kohtaatte
toisenne täällä. Menkää takatietä ulos ja muistakaa määräykseni.

Hän oli tuskin ehtinyt sulkea oven Falkenbergin jälkeen, kun ovikelloa
soitettiin kiivaasti. Hän meni itse avaamaan.

-- Olkaa hyvä, herra kamariherra, sanoi hän.

Kamariherra kiitti ja astui salonkiin.

-- Te kuulutte tuntevan minut, aloitti Toten.

-- Hyväinen aika, vastasi Krag, mehän tulimme tutuiksi aamupäivällä.

Kamariherra katsoi hölmistyneenä häneen ja tapaili sanoja:

-- Haluaisin puhutella salapoliisi Kragia.

-- Minä olen Krag.

-- Te?

-- Niin, olen vain muuttanut muotoani hiukkasen. Millä voin teitä
palvella?

Kamariherra nauroi.

-- Tohdinko kysyä ketä te esitätte?

-- Nimeni on Kvam, kaivosinsinööri Kvam, vastasi Krag kumartaen
kohteliaasti.

Kamariherra naksautti näppiään.

-- Tuhat tulimaista, vastasi hän, tekö olette se mies! No sitten
ymmärrän kaiken, ja samalla minun täytyy sanoa, että te olette juuri
se, jota minä tarvitsen.

-- Ette ole nukkunut, huomautti Krag vetäessään päällysnuttua ylleen.

-- En, vastasi kamariherra, sillä heti kun olin päässyt kotiin,
tapahtui minulle jotain eriskummaista, jotain aivan käsittämätöntä.
Mitään sentapaista ei minulle vielä koskaan ole sattunut.

-- Ja sen johdosta tulitte minun luokseni?

-- Niin. Tahdotteko auttaa minua?

-- Tietysti, vastasi Krag. Hän katseli kamariherraa tarkoin. Tämän
velttoutunut käytöstapa oli poissa, ja sijalla oli jotain epävarmaa ja
hämmentynyttä. -- Falkenberg on oikeassa, ajatteli poliisimies. --
Jotain on tapahtunut.

Ääneen hän lausui:

-- Mutta minun on sanottava teille, herra kamariherra, että olen juuri
menossa tavattoman hauskoille päivällisille, joista en millään muotoa
tahdo jäädä pois. Olipa onni, että teillä on vaunut, niin ettei minun
tarvitse hukata aikaa niiden haettamiseen ja että voitte matkalla
kertoa minulle huolenne.

Ja samassa hän tarttui kamariherraa käsipuolesta ja astui hänen
kanssaan portaita alas.

Päältä nähden Asbjörn Krag oli mitä loistavimmalla tuulella.

Muutamat sanat, jotka hän oli hetkistä aikaisemmin lausunut
Falkenbergille, johtuivat uudelleen hänen mieleensä. Hän toisti ne
puolittain tahdottomasti itsekseen:

-- Täällä on rikoksia ilmassa.



XV.

Punaiset liekit


-- Mitä ne eriskummaiset tapaukset ovat sitten, jotka ovat tehneet
teidät levottomaksi? kysyi Krag istuuduttuaan kamariherra Totenin
rinnalle vaunuihin.

-- Ehkei koko asia ole mitään, kaikki saattaa olla ihan tilapäistä,
aloitti kamariherra. Mutta tahdoin kuitenkin kääntyä puoleenne. Olen
kerran ennen eläissäni sattunut yöllä tekemisiin murtovarkaiden kanssa,
ja silloin henkeni pelastui kuin ihmeen kautta. Minulla ei ole halua
toistamiseen joutua semmoiseen asemaan.

-- On siis kysymys murtovarkaudesta? kysyi Krag hieman maltittomasti.

-- En tiedä sitä vielä. Nyt saatte kuulla, mitä minulle on tapahtunut,
ja sitten voitte itse tehdä johtopäätöksenne. Toissa yönä heräsin
omituiseen meluun. Alussa tuntui, kuin rotta olisi nakertanut seinää,
mutta kun ääni toistui säännöllisesti ja kävi yhä voimakkaammaksi,
aloin epäillä sitä. Istuin hetkisen pystyssä vuoteellani ja kuuntelin
tätä rapinaa, ja pian minulle selvisikin, että se kuului viereisestä
huoneesta. Muutamista pikku naksahduksista huomasin, että joku kopeloi
ovea. Silloin minä kiireesti soittamaan palvelusväkeä. Pari palvelijaa
tuli juoksujalkaa, ja heti tuo omituinen ääni taukosi. Menimme sitten
huoneeseen. Siellä oli kaikki kunnossa ja koskematta. Teimme tulen ja
tarkastimme ikkunat. Kaksi niistä oli auki, tuulisäpit paikoillaan.
Toinen palvelijoista kertoi itse avanneensa ikkunat illalla
päästääkseen raitista ilmaa makuuhuoneeseeni.

-- Missä kerroksessa tämä tapahtui? kysyi Krag.

-- Kolmannessa, vastasi kamariherra. -- Makuuhuoneeni on kolmannessa
kerroksessa.

-- Silloin varmaan kuitenkin olitte kuullut rotan nakerrusta, huomautti
salapoliisi katsoen kelloaan.

-- Ei, enpä suinkaan, sillä kun tarkemmin tutkimme ikkunoita,
huomasimme, että kahta saranaa oli käsitelty väkivaltaisesti.

-- Niinkö --

-- Toinen oli jo irti, ja toinenkin oli nähtävästi ollut irroitettuna,
mutta oli jälleen kiinnitetty uusilla ruuveilla.

-- Uusilla ruuveilla?

-- Niin, ja tämä on varsin salaperäistä, se teidän on myönnettävä. Jos
varas on ollut liikkeellä, olisi hänen tietenkin ollut helpompi ryömiä
avoimesta ikkunasta sisään kuin ruveta suljettua ikkunaa aukomaan.

-- Tietysti. Mutta mitenkä mies on päässyt kolmannen kerroksen
ikkunoihin käsiksi?

-- Ihan vieritse kulkee vesiränni. Me löysimmekin sitten selviä miehen
jalanjälkiä puutarhan mullasta.

-- Toivottavasti jälkiä ei ole hävitetty, sanoi Krag nopeasti.

-- Ei, vastasi kamariherra. -- Olen ankarasti kieltänyt ketään
menemästä sinne jälkiä sotkemaan.

-- Hyvä on. Tämä siis tapahtui toissa yönä. Mutta se mikä tänään
iltapäivällä tapahtui, on tietenkin vielä merkillisempää.

-- Iltapäivällä! Te siis tiedätte --

-- Täytyyhän minun ymmärtää, vastasi Krag, että teille on tapahtunut
jotain sen jälkeen kuin erosimme automobiilissa. Muuten tietysti
olisitte kertonut asian meille heti silloin, kun tapasitte meidät
maatilallanne.

-- Niinpä kyllä. Olette oikeassa. Niin, se mikä tänään iltapäivällä
tapahtui, on todella vaikuttanut minuun hieman kolkosti. Kuten jo
siellä maalla kerroin, en ole lainkaan nukkunut viime yönä. Olen ollut
Pursiklubilla pelaamassa. Olin senvuoksi hyvin väsynyt tullessani kotia
vähän jälkeen puolenpäivän. Ennen riisuutumistani panin tapani mukaan
avainkimppuni erääseen pieneen kirjoituspöydän laatikkoon.

-- Lukittuun?

-- Ei, lukitsemattomaan. Nukuin kaksi tuntia, ja kun aioin ottaa
avainkimppuni, oli se poissa. Kutsuin heti koolle koko talon väen, ja
sitten etsittiin miehissä kaikkialta, mutta avainkimppua ei löydetty
mistään.

-- Mutta lopulta se kai sentään löytyi? kysyi Krag.

-- Niin, kun oli kulunut toista tuntia. Se löydettiin yöpöydältäni.

-- Ja on siis aivan varmaa, ettette itse ollut pannut sitä sinne?

-- Aivan varmaa.

-- Mutta tehän olitte tavattoman väsynyt, ja silloin helposti unohtaa.

-- Minä sanon teille, kiivastui kamariherra, että panin avainkimpun
laatikkoon.

-- Niin, niin. Oliko sitten mitään arvoesineitä varastettu?

-- Ei, ja sepä juuri onkin merkillistä. -- Tarkastin heti kaikki
paikat, sillä minähän kohta ajattelin varkautta, mutta ei mitään
puuttunut.

-- Ei edes mitään mielenkiintoisia papereita, kirjeitä esimerkiksi?

-- Ei, kaikki oli paikallaan. Eikö tämä ole teistä arvoituksellista?

Asbjörn Krag kysyi:

-- Onko teillä paljon rahoja tai ylipäänsä kalliita arvoesineitä
kotonanne?

-- Ei, ei sanottavasti nyt.

-- Nyt?

-- Tiedätte ehkä, selitti kamariherra, että madame, nuori kaunis
vaimoni, on tätä nykyä Emsissä kylpemässä.

-- Ei, sitä en tiennyt.

-- No niin, siellä hän on. Mutta jonkun päivän päästä hän saapuu
kotiin, ja silloin minulla on aikomus panna toimeen pienet juhlat.
Siinä tilaisuudessa aion lahjoittaa hänelle kallisarvoisen korun,
diadeemin, joka maksaa 18,000 kruunua.

-- Arvelette kenties, että joku aikoo varastaa tämän koristeen?

-- En tiedä mitä arvelisin, vastasi kamariherra neuvottomana. -- Olen
joltisenkin epätoivoisessa asemassa ja siksi olen kääntynyt puoleenne.

-- Kiitän luottamuksesta, vastasi Krag antaen ajajalle
pysähtymismerkin, -- ja ryhdyn ilolla asiaanne. Joko olette lähettänyt
kutsut juhlaan, jonka aiotte panna toimeen rouvanne kotiinpaluun
johdosta?

-- Osittain.

-- Älkää sitten unohtako kahta kutsukirjettä: toisen saakoon
kaivosinsinööri Kvam, toisen Valentine Kempel.

-- Sitä en unohda. Mutta ettekö tahdo ajaa kotiani katsomaan
tapahtumapaikkaa?

-- Ei ole aikaa, vastasi Krag. -- Päivälliset alkavat viiden minuutin
päästä. Näkemiin.

Hän nyökkäsi kamariherralle.

       *       *       *       *       *

Kun Asbjörn Krag astui Grand Hotelin vestibyliin, riensi häntä vastaan
arkkitehti, josta tuona myrskyisenä Pursiklubin yönä oli tullut hänen
ystävänsä.

-- Sepä hauskaa että tulitte, sanoi arkkitehti tarttuen
kaivosinsinööriä eli Asbjörn Kragia käsipuolesta. -- Rouva Kempel
saapunee tuossa tuokiossa.

He astuivat yhdessä erääseen seurusteluhuoneeseen.

-- Tekö siis olette isäntänä näissä kesteissä? kysyi Krag.

-- Niin, mutta minäpä kerron teille, että se tapahtuu Valentinen
pyynnöstä. Hän on niin ihastunut tuosta silloisesta esiintymisestänne
klubissa, että haluaa tutustua teihin. Niinpä hän sanoi minulle:
"Kuulkaas, herra arkkitehti, nyt saatte luvan antaa minulle ne pienet
päivälliset, joihin olette niin kauan pyytänyt suostumustani, ja
kutsukaa vieraaksi myöskin tuo merkillinen ruijalainen kaivosmies. Minä
tahdon tutustua häneen."

-- Sepä omituista mielenkiintoa, mutisi Krag. -- Hän ei luultavasti ole
koskaan nähnyt minua.

-- Ei koskaan. Sen hän on itse sanonut. Mutta minä olen todellakin
kiitollinen teille, jatkoi arkkitehti puristaen Kragin kättä. -- Ellei
teitä olisi ollut, niin tuskinpa olisin saanut tilaisuutta pitää tätä
juhlaa Valentinelle.

Kragin täytyi hymyillä toisen innolle. Hän saattoi selvästi nähdä, että
arkkitehti oli kovin rakastunut.

Itse asiassa Asbjörn Krag käsitti hyvinkin, miksi "petohämähäkki" niin
välttämättä tahtoi tutustua "kaivosinsinööri Kvamiin". Valentine
aavisti, että tuon kaivosinsinöörin takana piili vaarallinen
vihollinen; ehkä hän arveli sitäkin, että kaivosinsinööri Kvam ja
Asbjörn Krag olivat sama henkilö. Ja hän tahtoi päästä tuon henkilön
lähelle riisuakseen häneltä aseet. Tämä oli ilmeisesti hänen
politiikkansa.

Arkkitehti avasi rokokosaliin vievät ovet ja pyysi Kragia silmäilemään
juhlavarustuksia. Oliko hänellä mitään muistuttamista?

Salapoliisi aluksi todellakin hämmästyi. Rakastunut arkkitehti ei
nähtävästi ollut säästänyt mitään saadakseen kaiken niin suurenmoiseksi
kuin suinkin.

Sali oli muodostettu suorastaan palmupuistoksi. Varsinkin muutamat
tavattoman suuret viuhkapalmut tarjosivat komean näyn. Palmujen ympäri
oli kiedottu joukko harvinaisia krysantemum-lajeja.

Erääseen salin nurkkaukseen oli järjestetty viehättävä lepohuone, joka
oli palmujen ja suurten, leveälehtisten ruukkukasvien peitossa.
Erilaisten soittimien kaukaisista äännähdyksistä Krag saattoi päättää,
että orkesteri oli sijoitettu soittolavalle, mutta aivan näkymättömiin,
pyramiidinmuotoisen myrtti- ja palmuryhmän taakse.

Keskellä lattiata oli ylen uhkea pöytä. Se oli katettu neljälle.
Hovimestari oli paraillaan viimeistelemässä kättensä työtä, ja
arkkitehti riensi hänen luoksensa kuiskatakseen hänelle vielä joitakin
uusia määräyksiä, jotka hovimestari hymyillen ja kumartaen otti
vastaan. Nämä valmistelut olivat ilmeisesti tuottaneet iloa miehelle,
joka oli taiteilija alallaan.

Valkoisella pöytäliinalla kiemurteli taidokkaasti poimuteltujen
salvettien ja moniväristen lasien välitse "la France"-ruusuista ja
kieloista sidottuja köynnöksiä. Keskellä pöytää oli korkea, merivihreä
vaasi, josta kumpusi esiin oikea kukkastulva. Jokaisen kuvertin
vieressä hehkui pöydällä kukkavihkoon pistetty sähkölamppu. Ruokalista
oli punaiselle silkille painettu. Tätä erikoista tilaisuutta varten oli
Grand Hotelin kuuluisa vanha hopeakalusto pantu esiin. Kauempaa katsoen
tämä komea pöytä näytti kukitetulta, säihkyvältä jalokivikokoelmalta.

Mutta oli jo aika palata vastaanottohuoneeseen. Arkkitehti tarttui
Kragia käsipuolesta ja käveli hänen kanssaan edestakaisin lattialla.

Vihdoin Valentine saapui.

-- Ratsumestarin kanssa, kuiskasi arkkitehti.

Alhaalta portailta kuuluivat heidän äänensä ja ratsumestarin sapelin
kalina.

Valentinen näyttäytyessä Asbjörn Krag jäi ääneti seisomaan ja
tarkasteli häntä. Hän ei ollut koskaan nähnyt "petohämähäkkiä" näin
kauniina. Valentine olikin todellinen kauneuden ilmestys, kun hän nyt
viinipunaisessa silkkipuvussa, mustista timanteista tehty koriste
kaulassa, astui Asbjörn Kragia kohti.

Esittely tapahtui.

-- Olen kuullut puhuttavan teistä, sanoi "petohämähäkki" hymyillen
Asbjörn Kragille. -- Hauska saada tutustua.

Salapoliisi kumarsi mutisten jonkun kohteliaisuuden.

-- Te taidatte olla vaarallinen mies, kylmäverinen ja varma, jatkoi
Valentine.

-- Ihmisillä, jotka mielivät pahaa minulle ja ystävilleni, on syytä
pelätä minua, sanoi Asbjörn Krag katsoen kaunista naista kiinteästi
silmiin.

-- Koetan muistaa sen, vastasi Valentine nauraen ja ojensi hänelle
kätensä. -- Minä saatan kai sentään lukeutua ystäviinne?

-- Toistaiseksi, vastasi Krag, hänkin nauraen.

-- Hän on kuin tulenliekki, sipisi ratsumestari tirkistellen
ihastuksissaan Valentinen punaista silkkipukua.

Valentine kääntyi arkkitehdin puoleen ja tarttui hänen käsivarteensa
luoden syrjäsilmäyksen ratsumestariin ja vastaten:

-- Niin, varokaa tulta, herra ratsumestari, se on vaarallista.

-- Hähä, voi polttaa näppinsä, niinkö?

-- _Aina_, vastasi "petohämähäkki".

Samassa ovet aukesivat ja sali kaikessa loistossaan levisi heidän
eteensä.

Asbjörn Krag oli huomannut Valentinessa eräänlaisen levottomuuden,
pienen kalpeuden vivahduksen, joka vain kaunisti häntä, hermostuneen
värähtelyn silmäin seuduissa. Aavistiko hän taistelua, joka oli
lähellä?

Tuokiossa kulkivat salapoliisin sisäisen silmän ohi kaikki
pahantekijähahmot, joita hän poliisimies-urallaan oli kohdannut. Mutta
ei hän vielä milloinkaan ollut taistellut tämän naisen kaltaista
rikoksellista vastaan.

Miten kaunis hän on, mutta millainen pahuuden saatana kuitenkin,
ajatteli Krag, nähdessään hänen verkalleen liitävän pitkin
peilikirkasta lattiata arkkitehdin käsivarteen nojaten.

Myrttien ja palmujen takana orkesteri aloitti sointuvan, outosävyisen
marssin.



XVI.

Kirje.


Seurue istuutui ylellisesti varustettuun pöytään, ja liveripukuiset
palvelijat ryhtyivät toimeensa hovimestarin ylivalvonnan alaisina.
Valentine lausui ihastuksensa näistä erinomaisen onnistuneista, kaikin
puolin eurooppalaisista laitteista ja kiitti arkkitehtiä hymyillen.

Rakastunut arkkitehti kohosi nähtävästi heti seitsemänteen taivaaseen.
Ratsumestari varisteli lornettiaan hyväksyvästi ja sipisi jonkun
kohteliaisuuden.

Päivälliset alkoivat ostereilla ja samppanjalla.

Asbjörn Krag pani merkille, että sekä ratsumestari että arkkitehti,
mutta varsinkin edellinen, jo alussa joivat sangen vahvasti, ja
luodessaan silmäyksen pitkään ruokalistaan hän ajatteli kauhistuen:
miten tämä päättynee?

Hän oli vain hiukkasen maistellut lasistaan.

"Petohämähäkki" kohotti samppanjalasiaan ja nyökkäsi hymyillen hänelle
pöydän yli.

-- Ajatelkaas, jos te siellä pohjolassa autioilla kaivosseuduillanne
voisitte panna toimeen tällaisia päivällisiä, sanoi hän.

-- Epäilen tokko siitä elämä siellä kävisi miellyttävämmäksi, vastasi
insinööri, eli Asbjörn Krag.

-- Mutta se kävisi ainakin vaihtelevammaksi.

-- Edellyttäen että meillä siellä olisi yhtä kauniita
pöytäkumppaneitakin kuin täällä etelässä, vastasi Krag ryypäten jälleen
lasistaan.

Palvelija täytti myötäänsä hänen lasinsa samppanjalla.

Keskustelu alkoi vähitellen vilkastua.

Asbjörn Kragilta kysyttiin muun muassa, kauanko hän aikoi viipyä
Kristianiassa. Ennenkuin vastasi, hän silmäsi salavihkaa pöydän yli
"petohämähäkkiin" ja huomasi, että kauniin naisen kasvoissa oli
jännittynyt ilme.

-- Niin pian kuin olen tehnyt tehtäväni, vastasi kaivosinsinööri,
katoan jälleen.

-- Se taitaa olla tärkeä tehtävä? kysyi "petohämähäkki".

-- Hyvin tärkeä.

-- Onko suuria summia kysymyksessä?

-- On kyllä suuria summiakin. Mutta tähän tehtävään kuuluu sitäpaitsi,
että minun on pelastettava eräitä ihmispoloisia perikadosta!

-- Te olette siis jonkinlainen laupeuden enkeli?

-- Sanokaa mieluummin oikeuden apumies, vastasi kaivosinsinööri
hymyillen.

Valentinen lasi kilahti heikosti.

-- Sepä oli kammottava nimitys, sanoi hän.

-- Se tuo mieleen poliisikonstaapelin, sipisi ratsumestari upottaen
lusikkansa liemeen, oikeaan kilpikonnaliemeen.

Piilossa oleva orkesteri soitteli taukoamatta koko aterian ajan. Mutta
sävelet kuuluivat etäisiltä, ikäänkuin olisivat tulleet suljetusta
luolasta tai haudasta.

-- Tämä kampela, sanoi arkkitehti, kun seuraava ruokalaji tuli pöytään,
-- on laitettu Venäjän lähettilään kokin antamien neuvojen mukaan. Sen
valmistaminen tuotti paljon vaivaa keittiömestarille.

Kampelan kera tarjottiin kastiketta "à la Pyrenées" -- ihan uutta
sommitelmaa, joka oli keksitty Pietarin keisarillisessa keittiössä. Sen
väri muistutti lummekukan kuvun pohjaväriä, ja maku oli outo, omituisen
kirpeä.

Asbjörn Krag kävi jotenkin vaiteliaaksi ja totiseksi, mitä pitemmälle
ylellinen ateria kului. Toisten vilkastuessa vilkastumistaan hän pysyi
koko ajan tyynenä ja hillittynä. Valentine haasteli kernaasti hänen
kanssaan ja johti halukkaasti keskustelun vakaviin asioihin, jotka
olivat omituisena vastakohtana ratsumestarin ja arkkitehdin
pötypuheille. Näiden molempien herrain naamat alkoivat yhä enemmän
punoittaa, ja he ahdistelivat kumpikin taholtaan Valentinea pienillä,
miltei huomaamattomilla kaksimielisyyksillä -- mikä ilmaisi Asbjörn
Kragille, että "petohämähäkin" parissa sopi kernaasti käyttää hieman
rohkeampaa puhetapaa kuin muuten naisseurassa.

Valentine palasi kerran toisensa perästä kaivosinsinöörin "tehtävään"
-- asia tuntui kovasti kiinnittävän hänen mieltään.

-- Mitä ihmisiä teidän oikeastaan on pelastettava? kysyi hän.

-- Ystäviä, vastasi Krag.

-- Niin, te olette varmaan aina kunnon mies ystäviänne kohtaan, sanoi
Valentine. -- Minun täytyy ihailla sitä mielenmalttia, jota osoititte
klubissa, kun pelastitte erään ystävänne rumasta jutusta. Hänhän oli
tuo... tuo...

Valentine katsahti kysyvästi arkkitehtiin.

-- Stoltenberg, ehätti Asbjörn Krag auttamaan.

Sekä arkkitehti että Valentine katsoivat häneen ällistyneinä.

-- Stoltenberg! huudahti arkkitehti ja laski kätensä kohotettuine
laseineen pöydälle. -- Herra jumala, hänen nimensähän on Falkenberg.

-- Ettekö tiedä hänen nimeänsäkään? kysyi Valentine.

-- Tiedän kyllä, vastasi salapoliisi viekkaasti hymyillen.

-- Eipä juuri siltä näyttänyt. Tehän sanoitte häntä Stoltenbergiksi.

-- Tunnen nimen yhtä hyvin kuin tekin, rouva Keppel, vastasi
salapoliisi yhä hymyillen.

Nuoren lesken silmät välähtivät omituisesti.

-- Toivotan teille kaikkea mahdollista onnea jatkuviin pyrintöihin
ystävienne hyväksi, sanoi hän, mutta milloin vaaralliset asiat ovat
kysymyksessä, ei teidän pidä soutaa liian kauas.

-- Miksikä ei, hyvä rouva?

-- Saattaa käydä niin, että hukutte -- sekä te että ystävänne.

Asbjörn Krag kohotti kulmakarvojaan.

-- Siihen vaaraan käyn mielihyvällä, vastasi hän. -- Minä rakastan
vaaraa.

-- Uhkarohkeuttako myös?

-- Niin, sitä myös.

Hän kohotti lasiaan ja kilisti Valentinen kanssa. Tämä katseli häntä
pitkään ja tutkivasti.

Tällä välin jatkettiin yhä työlästä taivallusta ruokalistan läpi.

Kun vihdoin viimein oli päästy juustoon asti, tuotiin Kragille kirje.

-- Hyvin tärkeä, kuiskasi hovimestari.

Asbjörn Krag aukaisi heti kirjeen. Siinä ei ollut allekirjoitusta,
mutta hän ymmärsi kohta, että se oli konsuli Falkenbergilta. Kirje
kuului:

    "Minun täytyy heti puhutella teitä. Odotan kabinetissa
    peilisalin oikealla puolella."

Arkkitehti ja ratsumestari eivät kiinnittäneet vähintäkään huomiota
pöytätoverinsa saamaan kirjeeseen. He vain hoitelivat lasejaan ja
latelivat "petohämähäkille" leikillisiä imarteluja.

Mutta Asbjörn Krag tunsi, miten Valentinen silmät seurasivat häntä ja
miten kiihkeästi hän halusi tietää mitä kirje sisälsi.

Salapoliisi käsitti, että jotain vakavaa oli tapahtunut, mutta ei
ainoakaan väre hänen kasvoissaan ilmaissut tätä ajatusta.

Hän taittoi kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa nousten pöydästä ja
pyytäen kohteliaasti anteeksi.

Hänen täytyi poistua pariksi minuutiksi, selitti hän. Eräs liiketuttava
odotti häntä. Oli saapunut tärkeä sähkösanoma.

Vaikka hän hyvin tiesi missä mainittu kabinetti sijaitsi, pyysi hän
kuitenkin hovimestaria oppaakseen. Kun he olivat ehtineet salista ulos
ja olivat kahden, niin Asbjörn Krag pysähtyi, tarttui hovimestaria
käsivarteen ja kysyi:

-- Tunnetteko minua?

Hovimestari tuijotti häneen kummissaan.

-- Herra kaivosinsinööri -- -- -- sopersi hän.

Asbjörn Krag keskeytti hänet tiukasti:

-- Katsokaa minua tarkoin. Minä en ole mikään kaivosinsinööri.

Hovimestari tuijotti häneen vielä enemmän ihmeissään.

-- Ettekö tunne ääntäni? Kuunnelkaa tarkoin, jatkoi Krag.

Yhtäkkiä hovimestari alkoi ymmärtää.

-- Ettehän vain mahda olla --

-- Olen, se minä juuri olen, salapoliisi Krag, vastasi poliisimies, kun
hovimestari oli hänet tuntenut.

-- Mutta jopa teillä on mainio naamioitus! huudahti hovimestari.

-- Kun nyt siis tunnette minut, niin tiedätte myös, että määräyksiäni
on toteltava, jatkoi salapoliisi.

-- Te olette kerran tehnyt meille suuren palveluksen, sanoi hovimestari
totisesti. -- Olemme valmiit tekemään mitä ikinä haluatte.

-- Minä en vaadi paljoa. Kuulkaa nyt mitä tahdon teitä tekemään. Se
joka tuolla alhaalla istuu odottamassa minua, on siis konsuli
Falkenberg?

-- Niin.

-- Onko hän kiihtyneessä mielentilassa?

-- On, jonkun verran. Minusta hän on hyvin kalpea.

-- No hyvä... Kun minä nyt menen puhumaan hänen kanssaan, niin te
palaatte herrasväen luo. Siellä luultavasti joku kysyy teiltä kuka
minua odotti.

Hovimestari nyökkäsi. Hän tunsi hyvinkin senlaatuisen uteliaisuuden.

-- Ja sitten te vastaatte, ettette tunne puheenaolevaa henkilöä -- ette
ole koskaan nähnyt häntä. Voitte kuvata hänet pitkäksi, lihavahkoksi,
parrattomaksi herraksi.

-- Hyvä on.

-- Mutta saadakseni tietää, onko tätä teiltä kysytty, pitää teidän
antaa minulle merkki, kun tulen takaisin.

-- Millainen merkki, herra Krag?

-- Jos teiltä on urkittu tietoja, niin poistukaa salista heti kun olen
tullut sisään. Ellei mitään ole teiltä kysytty, voitte pysyä ihan
tyynesti paikoillanne.

-- Kyllä muistan.

-- Hyvä. Menkää nyt takaisin.

Hetkisen kuluttua Asbjörn Krag astui kabinettiin, missä konsuli istui
odottamassa häntä.

Falkenberg oli kovin kalpea ja hermostunut.

-- On siis tapahtunut jotain? kysyi salapoliisi.

-- Niin, olen saanut kirjeen, nimettömän kirjeen.

Salapoliisi ojensi kätensä, ja Falkenberg antoi kirjeen hänelle.

Krag luki sen nopeasti ja lopetettuaan hän nyökkäsi ja mutisi:

-- Sitä ajattelin. Sitä ajattelin.

-- Olemmehan jo ottaneet lukuun sen mahdollisuuden, sanoi Falkenberg.

-- No nyt kai olette lohdutettu? kysyi salapoliisi.

-- Lohdutettu?

-- Niin, kun tiedätte hänen olevan elossa.

-- Mutta tiedänhän samalla, että hän on noiden ihmisten vallassa,
vastasi Falkenberg ja nojasi väsyneenä päätänsä pöydänsyrjään.

Salapoliisi luki kirjeen uudelleen ja tarkoin.

Se oli kirjoitettu kulmikkailla, kovilla kirjaimilla, eikä asianomainen
kirjoittaja nähtävästi ollut koettanutkaan muuttaa käsialaansa.

"Morsiamenne Ada" -- sanottiin kirjeessä -- "elää vielä. Menettelymme
johtuu yksistään siitä, että tahdomme työskennellä rauhassa vielä
viikon päivät. Kun meillä oli todisteita, että Te aioitte asettaa
esteitä tiellemme, katsoimme tarpeen vaatimaksi ottaa panttivangin.
Adan kohtalo, vieläpä hänen henkensäkin riippuu nyt Teidän ja
ystäväinne käytöksestä. Jos palaatte tavallisiin toimiinne ettekä yritä
millään tavoin sekaantua meidän asioihimme, niin morsiamenne on jälleen
oleva luonanne jonkun päivän päästä. Saatte itse kantaa seuraukset, jos
mieluummin valitsette toisen menettelytavan."

-- No, minkä valitsette? kysyi Asbjörn Krag.

Falkenberg ei vastannut. Hän näytti salapoliisille sormusta, jota piti
vapisevassa kädessään.

-- Tämä, sanoi hän, tämä oli kirjeen sisällä. Se on kihlasormus, jonka
olen antanut Adalle.

-- Sittenhän asia on päivänselvä. Ada on noiden ihmisten luona.

-- Ja niinmuodoin _minäkin_ olen noiden petojen vallassa.

-- Ette ehkä luota enää minuun?

-- Luotan kyllä teihin, mutta mitä minun pitää tekemän?

-- Teidän pitää _ainoastaan_ luottaa minuun, vastasi salapoliisi. --
Kuka teille toi kirjeen?

-- En tuntenut häntä. Joku nuori tyttö se oli. Hän tuli vastaani
pimeässä, kun kävelin kadulla, ja pisti kirjeen käteeni. Ja kun katsoin
ympärilleni, oli hän kadonnut ihmisvilinään. Luettuani kirjeen läksin
heti tänne.

Asbjörn Krag katsoi kelloaan.

-- Vieläkö muistatte suunnitelmamme? kysyi hän.

-- Muistan, mutta eikö meidän nyt ole luovuttava siitä?

-- Ei.

-- Onko _hän_ -- -- -- onko hän vielä siellä? kysyi Falkenberg
osoittaen päällään ylöspäin.

-- "Petohämähäkki", tarkoitatte?

-- Niin.

-- On. Me syömme yhdessä päivällistä, kuten tiedätte.

-- Minun tekisi mieleni kuristaa hänet! huudahti Falkenberg nyrkkiä
puiden.

-- Sitä ette saa tehdä, sanoi poliisimies hymyillen. -- Ette ainakaan
ennen kuin minä olen juonut viimeisen lasin samppanjaa hänen kanssaan.



XVII.

Peili.


Konsuli Falkenberg katsoi ihailevasti ystäväänsä ja suojelijaansa.

-- Miten tyyni te olette! virkkoi hän. -- Ja minä istun tässä joka
hermo väristen levottomuudesta.

-- Minä olen tyyni sentähden, että tiedän mitä tahdon.

-- Minun on siis tavattava teidät vaunujen kera, niinkuin sovittiin?

-- Tietysti.

-- Ja te aiotte vapauttaa Adan tänä yönä?

-- Niin.

-- Mutta tiedättekö sitten missä hän on?

-- En.

-- Kuinka saatte sen tietää?

-- Minä saan sen tietää "petohämähäkiltä", vastasi salapoliisi.

-- Hän ei sitä ikinä ilmaise teille.

-- Minulla on keino, millä pakotan hänet sen tekemään.

-- Onko se niinsanottu viimeinen keinonne?

-- On. Mutta nyt teidän täytyy lähteä. Laittautukaa täältä pois niin,
ettei kukaan huomaa kuka te olette.

-- Kyllä koetan. Hyvästi näkemiin.

-- Hyvästi yöhön asti.

Salapoliisi astui tyynesti peilisalin läpi, jonne hieno premiääriyleisö
alkoi kokoontua.

Kun hän jälleen saapui rokokosaliin, ottivat ratsumestari ja arkkitehti
hänet jotenkin äänekkäästi vastaan. Jälkimäinen selitteli hänelle
herttaisen hauskasti, että hän oli viipynyt kauan poissa ja että häntä
oli kaivattu.

-- Niin, vastasi poliisimies istuutuen jälleen pöytään, -- minä
myönnän, että kymmenen minuuttia on pitkä aika tänä iltana.

Samassa hän huomasi, että hovimestari oli kadonnut. On siis koetettu
urkkia, ajatteli hän. Mutta ei ainoakaan ilme hänen kasvoissaan
osoittanut jännitystä.

Valentine, joka oli vain hiukkasen maistellut laseistaan, kävi
tarkkaavaiseksi kuullessaan hänen sanansa.

-- Miksi kymmenen minuuttia on pitkä aika tänä iltana? kysyi hän
hymyillen mielistelevästi.

-- Teidän seurassanne, hyvä rouva Kempel, on jokainen minuutti
kallisarvoinen.

Ratsumestari murahti hyväksyvästi hänen kohteliaisuudelleen, mutta
"petohämähäkki" kävi miettiväisen näköiseksi. Näytti siltä, kuin hän
olisi pannut syvemmän merkityksen Asbjörn Kragin sanoihin.

Salapoliisin suureksi helpotukseksi oli vihdoin päästy kutakuinkin
selviämään ruokalajeista. Pöytään oli tuotu hedelmiä, leivoksia ja
vanhaa viiniä.

Silloin seurue nousi pöydästä. Arkkitehti ja ratsumestari punoittivat
kovasti, ja Valentinenkin poskille oli ilmestynyt hieno punerrus, joka
yhä kohotti hänen harvinaista, vierasmaalaista kauneuttaan.

Hän pyysi Asbjörn Kragia tarjoamaan hänelle käsivartensa, ja
salapoliisi vei hänet ihanaan, palmujen verhoamaan lehtimajaan, jonne
paraikaa katettiin kahvipöytää.

Molemmat toiset herrat harhailivat ympäri huonetta reuhaten ja leikkiä
laskien.

Samassa orkesteri alkoi soittaa Chopinin surumarssia, ja arkkitehti
iloissaan nauraa hihitti tälle omituiselle päähänpistolleen.

Ensimäiset aavemaiset soinnut kuullessaan Valentine tahtomattaankin
äännähti: "Huh!" ja vavahti.

-- Tämähän on kuin hautajaisissa, kuiskasi hän Asbjörn Kragille.

-- Kuka tietää, vastasi poliisimies hirvittävän totisena, -- saattaa
olla kuolema lähellä.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Valentine pysähtyen.

-- Minä otan laskelmissani aina lukuun kuoleman, vastasi Krag.

-- Pelkäättekö kuolemaa?

-- En, en vähintäkään. Kun aika tulee, alistun siihen mielelläni. Mutta
niin kauan kuin olen elossa, käytän sitä hyväkseni.

-- Mitä arvoituksellisia sanoja! ihmetteli Valentine. -- Voitteko
käyttää kuolemaa hyväksenne?

-- Voin. Kun kaikki muu pettää, on kuolema viimeinen keinoni.

Valentine katsoi häneen tutkivasti, epävarmana.

-- Se on musiikin syytä, sanoi hän. -- Tämä omituinen surusoitto tekee
teidät alakuloiseksi.

Hän aikoi lähteä toisten herrain luo, jotka paraikaa olivat sikareja
valikoimassa, mutta Asbjörn Krag pysäytti hänet lempeästi.

-- Odottakaa hetkinen, sanoi hän. -- Tahtoisin kysyä teiltä erästä
asiaa.

-- Kysykää pois.

-- Tehän se pyysitte arkkitehtiä panemaan toimeen nämä päivälliset.
Miksi halusitte niin mielellänne tutustua minuun?

Kaunis leski rypisti otsaansa ja loi harmistuneen katseen arkkitehtiin,
ikäänkuin olisi ollut vihoissaan salaisuutensa ilmi tulemisesta.

-- Minusta on hauskaa, kun saan laajentaa tuttavapiiriäni, vastasi hän.
-- Sitäpaitsi olen kuullut, miten rohkeasti te esiinnyitte klubissa.
Sanalla sanoen, minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että tapaisin
teidät.

-- Odotitteko minun tulevan?

-- Miksi sitä kysytte?

-- Olen vakuutettu, että luulitte minun jäävän tulematta.

-- No niin, koska kysytte noin suoraan, saatan mielelläni tunnustaa
luulleeni niinkuin sanoitte.

-- Minä olisinkin hyljännyt kutsun, ellei eräs erityinen, hyvin tärkeä
syy olisi saanut minua tulemaan.

-- Todellakin? Mikä se syy oli?

-- Minun täytyi tavata teidät, puhutella teitä.

-- Täytyi?

-- Niin, minun täytyi. Ja nyt pyydän kahdenkeskistä puhelua kanssanne.

-- Tällä hetkellä se on mahdotonta.

-- Sen kyllä näen. Mutta juhlan loputtua?

-- Yöllinen keskustelu siis. Tohdinko kysyä missä?

-- Mieluimmin teidän kotonanne.

Valentine nauroi.

-- Siihen en voi mitenkään suostua, sanoi hän.

-- Aiotteko jonnekin muualle?

-- En, ajan suoraa päätä kotiin.

-- Hyvä. Sitten voimme ajaa yhdessä. Vai pelkäättekö minua ehkä?

-- Luuletteko minua pelkuriksi? Silloin ette tunne minua. Minä en
pelkää ketään enkä mitään.

-- Sovittu siis?

Valentine mietti hetkisen.

-- Teidän tarmokkaat kasvonne herättävät minussa kunnioitusta, sanoi
hän. -- No niin, olkoon menneeksi. Sitten saan ainakin olla varma,
ettette murtaudu asuntooni, lisäsi hän hymyillen. -- Ja sitäpaitsi
luulen kyllä voivani luottaa teihin.

Krag ja Valentine siirtyivät sitten toiselle puolen salia arkkitehdin
ja ratsumestarin luo, jotka siellä haastelivat mitä kauheinta pötyä.

Asbjörn Kragin täytyi itsekseen ihailla Valentinen mielenmalttia.
Todennäköisesti hän käsitti, että kaivosinsinööri oli joku muu kuin
mikä uskotteli olevansa, ja että oli tulossa vakava kohtaus, mutta hän
salasi täydellisesti jännityksensä ja mielenliikutuksensa.

Kello alkoi vähitellen lähestyä kahtatoista. Valentine sanoi haluavansa
lähteä.

Sekä ratsumestari että arkkitehti riensivät oitis tarjoamaan vaununsa
hänen käytettävikseen, mutta Valentine teki kädellänsä torjuvan
liikkeen.

-- Insinööri Kvam on ollut ystävällinen ja tarjonnut minulle paikan
vaunuissaan, sanoi hän. -- Me asumme samalla taholla.

Kun Valentine ja Krag ajoivat pois, seisoivat molemmat muut kavaljeerit
hieman nuivilla nenin.

Arkkitehti huomautti:

-- Insinöörin vaunuistako hän puhui? Ymmärrätkö sinä sitä,
ratsumestari? Tuossa hän jumaliste ajaa omissa wieniläisvaunuissaan.

Ratsumestari yritti turhaan asettaa lornettia silmälleen.

Ei, se oli hänestäkin käsittämätöntä. Hän oli aivan ymmällä.

He keksivät lopulta lähteä peilisaliin lohduttautumaan vielä
viimeisellä, vihoviimeisellä lasilla.

Sillaikaa "petohämähäkki" ja Asbjörn Krag ajoivat Valentinen asuntoon
Oskarinkadun varrelle.

Valentine itse avasi portin ja lähetti vaunut pois.

Krag katseli ympärilleen.

Koko talo oli pimeä.

Asuntoon saavuttua Valentine sytytti sähkövalon. Hän pyysi Kragia
istuutumaan salonkiin luvaten tulla kohta takaisin.

Heti hänen poistuttuaan Krag tutki pikaisesti huoneen. Se oli hyvin
hieno salonki, täynnä kallisarvoisia taljoja ja silkkipäällyksisiä
huonekaluja.

Hän pani erityisesti merkille komean venetsialaisen peilin, joka
riippui seinällä poimukkaiden verhostimien välissä. Peilipöydällä oli
antiikkinen uurna.

Ikkunain edessä oli paksut uutimet. Krag kävi niitä tarkastamaan,
vetäisi syrjään toisen verhon ja katsoi alas. Hän avasi ikkunan.
Alhaalla oli kuohkeamultainen puutarhakaistale.

Hätätilassa, ajatteli hän, voin siis hypätä tästä ulos, jos vastoin
odotustani joutuisin yllätetyksi.

Hän jätti ikkunan auki ja pani tuulisäpin kiinni, mutta veti uutimet
jälleen eteen.

Kun ilma oli tyyni ja lämmin, ei huoneessa lainkaan huomannut ikkunan
aukioloa.

Tuskin oli Asbjörn Krag ehtinyt toimittaa tarkastuksensa, ennenkuin
Valentine kiireesti astui salonkiin. Hänellä oli edelleenkin punainen
silkkipukunsa yllään, mutta mustan timanttikoristeen hän oli jättänyt
pois.

Krag näki heti, että hän oli nyt melkoista totisempi kuin muutama
minuutti sitten -- Grand Hotelin valaistussa juhlasalissa. Häneen oli
tullut jotain hermostunutta ja levotonta.

-- Minua väsyttää kovin, puheli hän, ja siksi pyytäisin teitä sanomaan
sanottavanne mahdollisimman lyhyesti. On jo myöhä.

-- Minullakin on hyvin vähän aikaa, vastasi Asbjörn Krag. -- Ennen
puoli kahta tänä yönä minun on pelastettava eräs ihmishenki. Olemmeko
kahden?

Valentine nyökkäsi.

-- Eikö viereisessä huoneessakaan ole ketään kuuntelijaa.

-- Ei.

Asbjörn Krag meni nopeasti suuren peilin luo ja otti käteensä
antiikkisen uurnan.

-- Kaunis esine, sanoi hän ihastellen, -- erittäin kaunis esine. Ja
luultavasti hyvin kallisarvoinen.

-- Onko uurnalla mitään tekemistä meidän keskustelumme kanssa? kysyi
Valentine kummastellen.

-- Ja tämä peili, jatkoi Krag aivan tyynesti, -- on hyvin kaunis peili.

Kun hänen piti asettaa uurna takaisin peilipöydälle, liikahti hän
jotenkuten kömpelösti, niin että tulikin sysänneeksi uurnalla peilin
lasia.

Peili särkyi, ja sirpaleet putosivat helisten lattialle.

-- Pyydän anteeksi, sanoi Krag ihan onnettoman näköisenä, -- pyydän
tuhannesti anteeksi. Mielihyvällä otan korvatakseni peilin.

Valentine seisoi sanattomana hämmästyksestä nähdessään hänen
ilmitahallisen hävitystyönsä.

Mutta Krag pisti tyynesti kätensä suureen aukkoon, jonka oli lyönyt
peiliin. Vastassa oli villainen kangas, joka antoi myöten hänen
painaessaan.

-- Sitä arvelinkin, mutisi hän ja työnsi koko peilin syrjään. --
Minusta ihan tuntui, että tämä kaunis peili kätki taaksensa aukon.

Peilin takana oli vain tumma oviverho. Krag tempasi sen syrjään ja
kuuli samassa oven paukahtavan kiinni viereisessä huoneessa. Hän
hyppäsi sinne, sai hapuilemalla käsiinsä sähkönappulan ja väänsi valon.

Hän seisoi ruokasalin tapaisessa. Luotuaan nopean silmäyksen
ympärilleen hän näki, ettei huoneessa ollut ketään ihmistä. Mutta
selvää oli, että sieltä oli joku juuri lähtenyt, urkkija, joka oli
aikonut peilin takana kuunnella keskustelua.

Krag meni ovelle ja pani sen salpaan.

Sitten hän kääntyi ja palasi rikkinäisen peilin ohitse takaisin hienoon
salonkiin, missä Valentine aivan tyynenä odotti häntä.

Hän salpasi salonginovenkin.

Sitten hän kääntyi "petohämähäkkiin" päin.

-- Minä ihailen teitä, sanoi hän. -- Hiljainen tyyneytenne herättää
minussa todella kunnioitusta.

-- Ja minä olen aivan sanattomana teidän julkeutenne takia, vastasi
Valentine.

-- Kadutteko että päästitte minut sisään?

-- En, vastasi "petohämähäkki", ja hänen silmänsä välähtivät
voitonriemuisesti. Sitten hän lisäsi:

-- Minusta tuntuu siltä, että olette mennyt satimeen, herra
salapoliisi.

Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.

-- Puhukaamme nyt vakavasti keskenämme, sanoi hän. -- Väylä on selvä.



XVIII.

Kuoleman edessä.


Valentine oli käynyt hyvin kalpeaksi. Nähdessään Asbjörn Kragin
uhkaavan käytöksen hän astui soittokelloa kohden kutsuakseen apua.

Salapoliisi oivalsi silmänräpäyksessä hänen liikkeittensä tarkoituksen.
Samassa tuokiossa hän kiskaisi sähköjohdon poikki.

-- Älkää yrittäkö huutaa, sanoi hän, se kävisi teille kalliiksi.

Valentine seisoi nyt hievahtamatta paikallaan nojaten erään tuolin
selkämykseen. Hän oli silminnähtävästi tavattoman kiihtynyt. Hänen
rintansa kohoili nopeasti, ja hänen suuret, tummat silmänsä ihan
säkenöivät raivosta.

-- Aiotteko murhata minut? kysyi hän.

-- Mahdollisesti, vastasi Krag.

Hän osoitti erästä nojatuolia.

-- Istukaa, sanoi hän. -- Minulla on ainakin sitä ennen hieman
puhuttavaa teille.

-- Sitä ennen?

Salapoliisi katsoi Valentineen.

-- Te olette ihan kalpea, jatkoi hän. -- Te tuotatte minulle
pettymyksen, rouva Kempel.

-- Pettymyksen?

-- Niin, sillä minä olen aina tuntenut olevani siinä uskossa, että
teitä on mahdoton saada pelkäämään.

Valentine teki kieltävän liikkeen kädellään ja aikoi vastata, mutta ei
saanut sanaa suustaan.

-- Ja minä voinkin vakuuttaa teille, sanoi Asbjörn Krag totisesti ja
kovemmalla äänellä, -- ettette vielä milloinkaan ole ollut
vaarallisemmassa asemassa kuin nyt.

-- Todellakin? Täälläkö omassa asunnossani, omassa
yksityissalongissani?

-- Niin.

-- Kuinka teille voi juolahtaa mieleenkään, että minä muka pelkään?

-- Sehän näkyy aivan selvään. Koko käytöksenne sen todistaa. Katsokaa
miten kätenne vapisee.

Valentine veti kätensä vaistomaisesti pois.

-- Te siis tunnette minut, jatkoi Asbjörn Krag. -- Minä en ole
kaivosinsinööri Kvam.

-- Sitä olen koko ajan aavistanut.

-- Olen salapoliisi Asbjörn Krag.

-- Tokkohan.

-- Keneksi sitten luulette minua?

-- Joksikin pahantekijäksi. Ehkä murtovarkaaksi tai murhaajaksi.
Poliisimies ei tällä tavoin tunkeudu yksityiseen asuntoon.

-- Tuo on pelkkä puheenparsi, sanoi Krag. -- Te ymmärrätte erittäin
hyvin kuka minä olen ja tiedätte asianikin.

Valentine ei vastannut.

-- Eiköhän istuta? kysyi Krag. -- Minulla olisi teille puhumista.

-- Ennenkuin murhaatte minut?

Krag kohautti olkapäitään.

-- Riippuu siitä, millaiseksi keskustelumme muodostuu, sanoi hän.

-- Mutta ellen minä nyt tahdo puhua kanssanne?

-- Hätätilassa minä pakotan teidät siihen.

-- Minä haen apua. Avaan ikkunan ja huudan apua.

Hän lähestyi ikkunaa.

Asbjörn Krag veti taskustaan revolverin ja tähtäsi häntä.

-- Silloin joudutte heti ammutuksi, sanoi hän painokkaasti.

Valentine katsahti Kragin uhkaaviin kasvoihin ja seisahtui.

-- Näytte viivyttelevän, sanoi salapoliisi. -- Olette luultavasti
ennenkin seisonut revolverin suun edessä. Te ymmärrätte milloin tosi on
kysymyksessä, milloin pelkkä leikinteko. Olkaa ihan vakuutettu, rouva
Kempel, minä en vielä milloinkaan ole ollut niin totinen kuin nyt olen.

Valentine astui askelen ikkunaa kohti, mutta pysähtyi jälleen. Sitten
hän tuli yhtäkkiä aivan tyyneksi. Hän astui suoraan Asbjörn Kragin
kiiltävän revolverin eteen ja sanoi äänellä, joka ei ilmaissut
vähintäkään mielenliikutusta:

-- Herra poliisimies, tahdon kuulla teitä. Istukaa.

Valentine istahti pöydän ääreen ja katsoi kysyvästi Asbjörn Kragiin,
joka istuutui häntä vastapäätä. Salapoliisi laski revolverin pöydälle.

-- Minua väsyttää, sanoi Valentine. -- Teillä ei mahda olla kovin
paljon minulle puhuttavaa. Annan teille kaksikymmentä minuuttia.

Asbjörn Krag katsoi kelloaan.

-- Siinä on enemmän kuin tarpeeksi, sanoi hän. -- Kymmenessä minuutissa
minun pitää suoriutua teistä. Kello puoli kahdelta Falkenberg odottaa
minua vaunuineen. Siis, mennäkseni suoraan asiaan, _missä Ada on?_

Valentine hytkähti väkisinkin, eikä tämä liikahdus jäänyt Kragin
valppaalta silmältä huomaamatta.

-- Ada? vastasi Valentine. -- Mistä minä tietäisin? En tunne ketään sen
nimistä.

-- Te olette jo ilmaissut itsenne, sanoi Krag. -- Suotta kulutatte
aikaa moisilla verukkeilla.

-- Ettekö tahdo selittää tarkemmin? kysyi Valentine hymyillen
ivallisesti.

-- Mielihyvällä, vastasi Krag. -- Olen poliisimiehenä, jo aikoja ennen
kuin konsuli Falkenberg kävi luonani, suurella mielenkiinnolla tutkinut
teitä ja toimianne. Minulle selvisi heti, että kaunis Valentine, joka
niin pian oli osannut valloittaa koko kaupungin, oli rikoksentekijä.
Teidän tietänne, hyvä rouva, on viimeisten viiden vuoden aikana
osoittanut sarja salaperäisiä kuolemantapauksia, etupäässä itsemurhia.
Ostenden ja Monte Carlon salaisilta poliiseilta olen saanut tietoja,
joiden suhteen ei voi erehtyä. Te puuhailette rosvojoukon etunenässä,
joka viime aikoina on kulkenut Euroopan halki ryöstäen. Minä ihailen
oveluuttanne. Tuontuostakin on joku apureistanne sortunut, joutunut
poliisin ansoihin tai kuollut. Mutta te olette aina osannut selviytyä
kiinni joutumatta. Tarvitseeko minun luetella mitä kaikkea te olette
tässä kaupungissa pannut toimeen? Te olette ryöstänyt Falkenbergin
kassakaapin. Tiesitte minkä nimisen naisen kanssa hän on salakihloissa
ja arvasitte hänen käyttäneen tätä nimeä kirjainlukkonsa avaimena. Te
olette kyninyt puhtaaksi hänen veljensä ja tehnyt hänet onnettomaksi,
niin että hän vihdoin päätti päivänsä omin käsin. Älkää yhtään hymyilkö
noin ylimielisesti, rouva Kempel, hän oli kunnon poika, mutta siinä
kohden olen yhtä mieltä kanssanne, että hän oli heikko ihminen.
Sittemmin olette koettanut antaa Einar Falkenbergille tuhoisan iskun
panemalla erään kätyrinne syyttämään häntä pelipetoksesta. Hanke meni
myttyyn, koska minä, kuten kyllä olette ymmärtänyt, älysin juonen ja
tein sen tyhjäksi viime hetkessä. Eikä teistä voine olla muuta kuin
kohtuullista, että käytin tilaisuutta kääntääkseni skandaalin teidän
kätyriänne vastaan. Lopuksi olette koettanut kostaa ja turvata horjuvaa
asemaanne ryöstämällä panttivangiksenne viattoman nuoren tytön, Adan.
Minä ymmärrän, hyvä rouva Kempel, että teillä on suuret suunnitelmat
täällä Kristianiassa, missä on siksi runsaasti varakkaita nuoria miehiä
ja missä on niin helppo rosvota, täällä kun ei olla totuttu moisiin
suurisuuntaisiin yrityksiin. On siis varsin helposti ymmärrettävissä,
että olette koettanut torjua vastustajanne hyökkäykset ryöstämällä tuon
nuoren tytön. Olen lukenut kirjeen, jonka olette lähettänyt
Falkenbergille, ja ihailen älyänne ja rohkeuttanne, mutta teidän täytyy
myöntää, että olette hävinnyt pelissä. Olette pelannut paljosta, mutta
olette hävinnyt. Älkää toki olko noin ikävystyneen ja välinpitämättömän
näköinen, lopetti Krag. -- Minä sanon toistamiseen, että henkenne on
suuressa vaarassa.

Valentine mietti hetkisen, ennenkuin vastasi. Sitten hän sanoi:

-- Entä todisteet?

-- Minulla on takeena se, jatkoi Krag aivan tyynesti, -- että pidän
teitä tässä revolverini suun edessä, kunnes väkeni on löytänyt nuoren
tyttö poloisen. Tuolla ulkopuolella on mies, joka odottaa merkkiä
minulta. Huudan hänelle välttämättömimmät käskyt. Kun Ada on löydetty,
niin mies palaa tänne ilmoittamaan sen minulle.

-- Entä sitten?

-- Sitten minä kumarran teille kohteliaasti ja lähden tieheni, mutta
huomispäivänä kello yksi saatan teidät rautatieasemalle ja pidän
huolen, että joudutte junaan, joka vie teidät ulkomaille. Jäähyväisiksi
lupaan teille kukkavihon.

-- Mutta jos kieltäydyn lähtemästä kaupungista.

-- Silloin teidän käy huonosti. Syntyy uusi taistelu, ja siinä
taistelussa minä voitan.

-- Oletteko varma siitä?

-- Aivan varma.

Valentine mietti hetkisen.

-- Asia on niinkuin kerroitte, sanoi hän. -- Koska ei ole todistajia
läsnä, voin kernaasti tunnustaa pelanneeni semmoista peliä, mistä minua
syytätte.

-- Aivan tarpeeton tunnustus, huomautti Krag.

-- Hyvin mielelläni suostuisin pyyntöönne, jatkoi Valentine
välittämättä salapoliisin huomautuksesta, -- mutta en voi.

-- Toisin sanoen ette tahdo, vastasi Krag ottaen pöydältä aseensa.

-- Ei, tahtoisin kyllä, mutta en voi.

Poliisimies punnitsi miettiväisesti revolveria kädessään.

-- Miksi ette? kysyi hän.

-- Siksi etten tiedä missä Adaa säilytetään.

-- Valehtelette.

-- Enkä valehtele, sen vannon kautta elävän Jumalan.

Asbjörn Krag pani kellonsa pöydälle eteensä ja kohotti revolveria.

-- Siinä tapauksessa minun täytyy todella surkutella teitä, sanoi hän.
-- Olette mennyttä.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Minun on näin ollen sittenkin pakko ampua teidät, vastasi Krag.

Valentine tuijotti rohkeasti revolverin suuhun.

-- Teillä on kolme minuuttia elämisen aikaa, jatkoi Krag tyynesti kuten
aina.

Yhtäkkiä Valentine näytti muistavan jotakin, ja hänen kasvoillaan
vilahti iloinen ilme.

-- Kolme minuuttia, mutisi hän. -- Se ei ole paljon. Voisinhan
tunnustaakin.

-- Ahaa.

-- Minä tiedän missä Ada on.

-- Ja tahdotte sanoa sen minulle!

-- En.

Asbjörn Krag ei vastannut. Hän vilkaisi kelloon, joka tikitti hänen
edessään pöydällä.

-- Kaksi minuuttia, virkkoi hän.

Valentine katsahti salapoliisiin ja alkoi vapista.

-- Suuri Jumala! kuiskasi hän.

-- Mikä on?

-- Oletteko joskus katsellut kuolemaa silmiin, herra salapoliisi?

-- Monestikin.

-- Oletteko silloin tuntenut mielenliikutusta, oletteko pelännyt?
Oletteko kalvennut?

-- En koskaan. Olen varma kylmäverisyydestäni.

-- Nyt ymmärrän, että teillä on tosi mielessä, kuiskasi Valentine,
sillä _nyt te olette kalpea kuin ruumis_.

-- Selitän siis teille asianlaidan, sanoi Krag nousten seisomaan. --
Totta on, ettei meillä ole minkäänlaisia todisteita teitä vastaan. Te
olette siinä suhteessa ollut ovelampi kuin kukaan muu pahantekijä,
jonka olen tavannut. Vaikka te nyt tällä hetkellä tunnustaisitte
minulle kaiken ja minä laatisin siitä raportin oikeudelle, niin
sittenkin voisitte myöhemmin kieltämällä säilyttää asemanne. Pahimmassa
tapauksessa voitaisiin joitakin "pieniä säännöttömyyksiä" lukea
mustasukkaisuuden, hyljeksityn rakkauden tai muun semmoisen syyksi. Ja
sitäpaitsi tiedätte itse, että oikeudenkäynti vain häpäisisi Charlie
Falkenbergin muistoa ja kenties vielä enemmän useita elossaolevia
henkilöitä, muiden muassa kamariherra Totenia. Olen täydelleen samaa
mieltä kuin tekin siinä suhteessa, että saatatte olla kutakuinkin
huoleton. Siksi olenkin ryhtynyt asiaan tällä tapaa. No niin, jatkoi
salapoliisi totisesti, tähdäten revolverillaan, -- tahdotteko sanoa
minulle missä Ada on?

-- Jos nyt vastaan kieltävästi?

-- Silloin ammun teidät.

Valentine katsoi häneen tutkivasti.

-- Te olette merkillinen mies, sanoi hän. -- Aivan epäröimättä voisitte
ruveta murhaajaksi!

-- Erehdytte, vastasi Krag. -- Minua ei kukaan epäile vähimmässäkään
määrässä, tunnettua, koeteltua salapoliisia. Olettakaamme, että nyt
ammun teidät -- ja sen minä teen, ellette kerro minne Ada on kätketty
--, niin pahimmassa tapauksessa tänne juoksee ihmisiä, eikö totta?

-- Se on hyvin luultavaa. Ainakin omat palvelijani rientävät tänne,
ennenkuin ehditte kadota.

-- Erehdytte taaskin, sanoi salapoliisi. -- Minä en aio kadota. Aion
jäädä tänne ja ottaa vastaan ketä mahdollisesti saapuu. Mitä itseeni
tulee, voin sanoa teille sen verran, että olen maailman parhaita
revolverinkäyttäjiä. Osaan teihin miten ikinä tahdon, esimerkiksi
oikeaan ohimoon, niin että kuula tulee vasemmasta korvasta ulos. Te
kuolette siihen paikkaan, minä taivutan sormenne revolverini ympäri, ja
itsemurha on valmis.

-- Silläkö tavalla poliisi esiintyy tässä maassa?

-- Tällä hetkellä en esiinny poliisimiehenä, vaan ihmisenä. Jossakin
paikassa pidetään nuorta viatonta tyttöä telkien takana. Olen koettanut
kaikki lailliset keinot pelastaakseni hänet, mutta ymmärrän, ettei
niistä ole apua. Olen aivan varma, että te milloin tahansa
toimittaisitte hänet hengiltä, jos sillä voisitte parantaa asiaanne.
Nuori tyttö löydetään joesta hukkuneena ilman ulkonaisia väkivallan
merkkejä. Täällä meillä ei olla murhiin tottuneita eikä osata erottaa
murhaa tapaturmasta, joten semmoinen löytö ei niinmuodoin herättäisi
mitään huomiota. Ada on siis hengenvaarassa, ellei hän jo ole kuollut,
ja minä olen vannonut pelastavani hänet tänä yönä.

-- Koetan seurata ajatuksenjuoksuanne, vastasi Valentine, joka
ilmeisesti puhui vain aikaa voittaakseen. -- Jos nyt kieltäydyn
antamasta vaatimianne tietoja, mitä sitten tapahtuu? Aiotteko tappaa
minut?

-- Aion, sen vannon.

-- Mutta ettehän te sillä pääse askeltakaan lähemmäksi Adaa.

-- Erehdytte. Silloin _te_ olette leikistä poissa, eikä apulaisillanne
ole enää mitään aihetta pitää tyttöä vangittuna. Sitäpaitsi meille on
oleva pikkuseikka saada ilmi hänen kätköpaikkansa, sitten kun te olette
pelistä poissa ettekä enää voi rohkeudellanne ja nerokkaalla
oveluudellanne asettaa tiellemme esteitä. Näette siis, ettei minulla
ole muuta neuvoa, jos tahdon vapauttaa Adan tänä yönä. Te joko
ilmaisette minulle hänen olinpaikkansa tahi ette ilmaise. Jälkimäisessä
tapauksessa teen teidät vaarattomaksi.

-- Mutta minä jatkan vielä vähäisen, sanoi Valentine, joka jo puhui
aivan tyynesti. -- Edellyttäkää nyt, että suostun esitykseenne ja
mainitsen teille jonkun paikan, missä Adaa pidetään piilossa. Mitä
takeita teillä on siitä, etten valehtele?

-- Minä odotan, kunnes saan väeltäni sanan, vastasi Krag.



XIX.

Hurja leikki.


Valentinen ilmeestä näkyi, että hän tiesi Asbjörn Kragin tarkoittavan
totta uhkauksillaan. Ja totta hän tarkoittikin, sillä hän oli lujasti
päättänyt tällä hetkellä väkisinkin ottaa asiasta selvän. Pahimmassa
tapauksessa hän oli valmis ampumaan tuon vaarallisen naisen, ja hän
tiesi sisimmässään, ettei sellainen teko milloinkaan tuottaisi hänelle
tunnonvaivoja, sillä siten hänen olisi onnistunut hävittää paha ja
rikoksellinen olento maan päältä. "Petohämähäkki" oli alkanut käydä
huomattavan levottomaksi. Hän ei enää tuijottanut kylmäverisesti
revolverin suuhun. Hänen silmänsä harhailivat sinne tänne, ja hän
kuulosteli jännittyneenä, ikäänkuin odottaen apua jostakin.

-- Yksi minuutti, sanoi Krag.

Salapoliisi oli todella käynyt tavattoman kalpeaksi. Hänen ohuet
huulensa olivat miltei valkoiset. Hän tuijotti varmalla katseellaan
Valentinea ja tähtäsi revolverilla hänen oikeaan ohimoonsa. Ja samalla
hänen mielenmalttinsa oli niin suuri, ettei ase vähääkään vapissut
hänen kädessään. Hän tiesi osaavansa varmasti maaliin. -- Puoli
minuuttia.

Valentine nousi yhtäkkiä vapisten. Hän oli peloissaan ja kiihtynyt.

-- Seis! huudahti hän.

-- Te siis antaudutte?

-- Niin, minä annan myöten. Saatte tietää missä Ada on.

Krag laski aseensa.

-- Elääkö hän?

-- Elää.

-- Mutta miksi hän sitten ei ole voinut antaa mitään elonmerkkiä
itsestään?

-- Siksi että hänet on pantu telkien taa mielenvikaisena.

-- Onko hän... onko hän saanut kärsiä paljon?

Valentine ei vastannut.

-- Jos hän on saanut kärsiä, jatkoi Krag, niin ei teistä kukaan vältä
minun kostoani.

-- Minä pelkään teitä, vastasi Valentine. -- Minä ihailen
kylmäverisyyttänne ja rohkeuttanne.

Krag seisoi aivan hänen edessään. Kiihtymys ja mielenliikutus oli
levittänyt hienoa punaa Valentinen kaulalle ja tehnyt hänet entistä
kauniimmaksi.

Valentine ymmärsi mitä Krag ajatteli katsellessaan häntä, ja hymy
vilahti hänen huulillaan.

Hän oli saanut osan tavallista varmuuttansa takaisin. Hän puhui
tyynesti ja päättäväisesti, eikä ääni vapissut.

Asbjörn Kragilla oli edelleenkin revolveri kädessä, mutta hän piti sen
maata kohti suunnattuna.

-- Säästäkää kohteliaisuutenne, sanoi hän. -- Tehkäämme nopeasti loppu
tästä kiusallisesta kohtauksesta.

-- Kun minä nyt siis ilmaisen teille mistä Ada on löydettävissä, jatkoi
Valentine tyynesti, täytyy minulla kai olla jokin varmuus siitä, että
te pidätte mitä olette minulle luvannut.

-- Ulkomaanjuna lähtee huomenna kello yksi päivällä, vastasi Asbjörn
Krag. -- Ei kukaan ole estävä teitä lähtemästä siinä junassa.

-- Entä jos en lähde?

-- Olen jo sanonut teille, että siinä tapauksessa saatte vastata
seurauksista. Mitä vakavimmin tahdon kehottaa teitä lähtemään. Ellette
olisi ollut siksi varovainen, että hankitte suojaksenne Adan
panttivangiksi, olisitte jo aikoja sitten istunut lukkojen ja salpain
takana. Ennen kello yhtä huomenna ei kukaan koske teihin. Mutta ellette
lähde matkoihinne, niin teidät heti vangitaan joukkueinenne. Minä teen
tämän myönnytyksen ainoastaan pelastaakseni viattoman nuoren tytön,
jolle tietysti jokainen minuutti voi olla kallis. -- Jätän sikseen myös
kostotyönne, jonka uhriksi joutui eräs tovereistanne kamariherran
maatilalla. Te tapoitte hänet, koska hän alkoi käydä vaivalloiseksi ja
tahtoi ilmaista Adan olinpaikan. Hän sai varmaan tekojensa mukaisen
lopun. Mutta siitä kaappauksesta, jonka olette aikonut panna toimeen
kamariherran talossa, saatte kuin saattekin koreasti luopua, sen minä
takaan.

-- Ettekö siis anna mitään muuta varmuutta lupauksenne vakuudeksi?
kysyi Valentine kuiskaamalla.

-- En. Muuta vakuutta kuin kunniasanani ette voi saada, rouva Kempel,
mutta siinä onkin enemmän kuin tarpeeksi. Jos te puolestanne täytätte
osanne välipuheesta, niin tahtoisinpa nähdä mikä minut estäisi
täyttämästä omaa osaani..

Valentine katsoi häneen kauan ääneti.

-- Minä uskon teitä, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä.

Asbjörn Krag nyökkäsi, mutta ei hievahtanutkaan tarttuakseen
ojennettuun käteen.

Valentine vavahti. Hän oli ilmeisesti loukkaantunut syvästi, mutta hän
hymyili sanoessaan:

-- Moni mies olisi pitänyt itseään onnellisena, jos olisi saanut
suudella kättäni.

Krag ei vastannut.

-- Mutta koska nyt kerran olette voittanut minut, jatkoi Valentine,
sallitte ehkä minun antaa teille pienen muiston tästä omituisesta
yhdessäolostamme.

-- Muiston?

-- Niin, tämän pienen kukkavihon, vastasi Valentine mielistelevästi.

Ja nyt tapahtui jotain, joka puolta tuntia myöhemmin vaikutti
ratkaisevasti vakavassa tilanteessa.

Tällä hetkellä se osoitti ainoastaan, että tuo vaarallinen nainen yhä
edelleen taisteli pelastaakseen asemansa; se osoitti, ettei hän
kammonnut mitään keinoa, vaan että hän jännittämällä jokaisen hermonsa
koetti voittaa pientä pelastuksen mahdollisuutta, pienen pientä
mahdollisuutta vapautua tuosta voimakkaasta, tyynestä, kalpeasta
miehestä, joka uhkaavana piteli revolveria kädessään.

Tapahtuma oli tällainen:

-- Tämän pienen kukkavihon, sanoi Valentine ottaen pöydältä kimpun
vaaleanpunaisia ruusuja.

Ja hänen äänessään oli sillä hetkellä tosiaankin liikuttava
avuttomuuden ja toivottomuuden sointu. Hänhän oli vain nainen, ja
tahtoihan Asbjörn Krag toki ottaa vastaan kukkavihon, jottei loukkaisi
häntä vielä enemmän ja jotta keskustelusta vihdoin tulisi loppu.

-- Minä rakastan rohkeutta ja päättäväisyyttä, ilmenipä se missä
tahansa, kuiskasi Valentine astuen ruusukimppu oikeassa kädessään
lähemmäksi poliisimiestä. Hänessä oli jälleen jotain kissamaista,
hiipivää, jotain tiikerimäistä sulavuutta, joka värisytti Asbjörn
Kragia. Ja yhtäkkiä salapoliisi pysäytti hänet äänekkäällä, tuimalla
käskyllä.

-- Ei askeltakaan edemmäksi, sanoi hän. -- Jos tulette lähemmä, niin
ammun.

Valentine pysähtyi kauhistuneena.

-- Pankaa kukat kädestänne pöydälle, käski Krag.

Valentine viivytteli.

-- Totelkaa silmänräpäyksessä!

Hän laski kukkavihon hiljaa pöydälle.

Asbjörn Krag otti sen varovasti käteensä ja pudisti sitä. _Pitkä,
terävä tikari_ oli kätketty vaaleanpunaisten ruusujen keskelle. Nyt se
putosi lattialle ja kierähti matonreunan alle.

-- Koska niin tahdotte, sanoi Krag haistellen ruusuvihkoa, -- mutta
antakaa se minulle ilman piikkejä.

-- Siinä meni viimeinen keino, mutisi Valentine.

Hän oli nyt todella peloissaan. Hän vapisi kauhusta ja kulki
edestakaisin huoneessa kädet rukoilevasti koholla ja katse tähdättynä
revolveriin, joka nyt jälleen oli ojennettuna hänen päätänsä kohti.

-- Viimeinen keino, mutisi hän uudelleen.

-- Teiltä on siis mahdoton saada mitään tietoja, sanoi Krag.

-- Ei, ei, vastasi hän nopeasti. -- Saatte tietää kaiken, minä en salaa
enää mitään.

Hänen viimeinen keinonsa, murhayritys, oli paljastunut niin
nöyryyttävällä tavalla, että epätoivo sen johdosta oli ilmeisesti
kokonaan murtanut hänet. Nyt hän oli semmoisessa tuskassa ja
sielullisessa hajaannustilassa, että saattoi olla valmis puhumaan mitä
hyvänsä, antamaan ilmi liittolaisensa, paljastamaan kaikki salaisuudet.

Asbjörn Krag ymmärsi tämän. Hän oli tutustunut asianlaitaan
oikeussaleissa, nähnyt miten rikoksentekijät, kun kaikki tiet ovat
ummessa, heittäytyvät suin-päin täydelliseen ja suoraan tunnustukseen,
ikäänkuin siitä löytäen vapautuksen.

Ja nyt hänen ei tarvinnut enää kysyä.

-- Ada on täällä Kristianiassa, muka mielenvikaisena, sanoi Valentine.
-- Hän asuu erään vanhan, kiltin naisen luona, joka on aivan syytön
kaikkeen.

-- Osoite?

Valentine ilmoitti osoitteenkin, erään Töienhavenin lähellä sijaitsevan
talon, ja mainitsi kerroksen sekä emännän nimen. Hän puhui hyvin
nopeasti, melkein huohottaen, ja sekoitti tunnustukseensa kaikenlaisia
vakuutteluja, että hänen oli ollut pakko näin menetellä, että hän
luotti Asbjörn Kragin lupaukseen, mitä vapaaseen lähtöön tuli, j.n.e.
Poliisimies oli täydelleen masentanut hänet.

Asbjörn Krag kirjoitti tiedonannot pienelle paperipalaselle, jonka
ympäri hän sitten kääri nenäliinansa.

Valentine seurasi hänen valmistelujaan mielenkiintoisesti ja näytti
tyyntyvän jonkun verran.

Krag astui avoimen ikkunan ääreen, mutta ei silti irroittanut silmiään
hetkeksikään Valentinesta.

Hän antoi vihellysmerkin, ja heti kuului kadulta vastaukseksi
samanlainen. Siellä oli Jens, hänen tarmokas apulaisensa, odottamassa
hänen määräyksiään.

Krag heitti nenäliinan hänelle ja lausui vain nämä kaksi sanaa:

-- Seuraa ohjeita.

Sitten hän sulki ikkunan ja kääntyi jälleen Valentineen päin.

-- Meillä on vielä puoli tuntia aikaa olla toistemme seurassa, sanoi
hän. -- Nyt olen lähettänyt väkeni taloon, jonka mainitsitte, ja
vähemmässä kuin puolessa tunnissa voin tuskin odottaa heiltä mitään
tietoja. Toivon, ettette ole keksinyt taas jotain uutta kepposta minun
varalleni.

-- En ole, saatte olla huoleti tällä kertaa, vastasi Valentine. -- Olen
menettänyt kaiken.

-- Hyvä. Sittenpä mielisin kysyä teiltä erästä asiaa. Miksi tuo
mies-parka siellä Övren kartanossa murhattiin?

-- Minä sain asiasta tiedon vasta sitten, kun se jo oli tapahtunut,
vastasi Valentine. -- Hän oli roisto, hän tahtoi kavaltaa meidät. Olin
tosin jo kauan epäillyt häntä ja käskenyt väkeäni olemaan varuillaan
hänen suhteensa, mutta mitään suoranaista osaa minulla ei ole
rankaisemisessa. Tietäkää, herra poliisimies, että meidän
kirjoittamattomat lakimme ovat paljon ankarammat kuin yhteiskunnan
kirjoitetut. Hän sai muuten ansionsa mukaan. Hän on eläissään tehnyt
niin monta rikosta, että kuolemanrangaistus oli enemmän kuin
oikeutettu. Mitä minun siihen tulee, että hän oli saanut tunnonvaivoja
ja tuumi ruveta paremmaksi ihmiseksi. Hän uhkasi lopulta suorastaan
antaa meidät ilmi, ja siksi hänet oli raivattava tieltä pois.

-- Minä näin hänen olkapäässään erään merkin, sanoi Krag istuen yhä
revolveri kädessä.

-- Se oli muisto kaleerivankeudesta, mutisi Valentine. -- Hän rupesi
meidän mieheksi, kun autoimme häntä karkaamaan sieltä. Hän osoitti mitä
mustinta kiittämättömyyttä tahtoessaan sittemmin kavaltaa meidät. Minä
en häntä enää muistele.

Salapoliisi katsoi kelloaan.

-- Sinä aikana, mikä meillä on tässä vielä jäljellä, ennenkuin väkeni
ilmoittaa minulle, että Ada on löydetty, aloitti hän, voisimme
sopivasti ajan kuluksi järjestää muut välimme.

Valentine tuijotti häneen käsittämättä mitään.

-- Tarkoitukseni ei ole, jatkoi Krag, lähettää teitä huomenna
ulkomaille aivan rahattomana, mutta teidän on kuitenkin muistaminen,
että olen tässä jutussa tavallani konsuli Falkenbergin asianajaja. Hän
kääntyi puoleeni saadakseen selkoa kirjainlukon salaisuudesta ja noiden
kahdenkymmenenviiden tuhannen kruunun katoamisesta. Te tarjositte
kerran Einar Falkenbergille kaksikymmentä tuhatta kruunua hänen
veljensä velkojen suoritus-avuksi. Tarjous oli teidän puoleltanne
tarkoitettu osittain silmänlumeeksi, osittain solvaukseksi. Falkenberg
käsitti sen yksinomaan solvaukseksi. Minä sitävastoin en näe mitään
alentavaa siinä, että minä hankin hänelle rahat, mitkä te todenperästä
olette varastanut häneltä. Tapoihini kuuluu, että toimitan tehtäväni
mahdollisimman perinpohjaisesti, ja ilman noita kahtakymmentäviittä
tuhatta ei tämän jutun ratkaisu olisi aivan täydellinen. Toisin sanoen,
tahdotteko olla hyvä ja panna nuo varastetut rahat tähän pöydälle?

Asbjörn Krag, joka tunsi "petohämähäkin" ahneuden, odotti nyt
jonkinlaista sisunpurkausta tämän pyynnön johdosta.

Valentine rypistikin otsaansa, mutta rypyt silisivät kohta jälleen ja
hän kysyi kummastellen:

-- Vaaditteko todellakin sitä?

-- Ehdottomasti.

-- Mutta minulla ei ole rahojani eikä arvoesineitä tässä huoneessa,
vastasi Valentine. -- Saatte siis antaa minun mennä noutamaan niitä.

Hän oli jo menossa viereisiin huoneihin, kun revolverin uhkaava liike
pysäytti hänet.

-- Seis! huusi Krag. -- Ei askeltakaan.

Valentine kääntyi takaisin, ja salapoliisi pani merkille hänen
kasvojensa jännittyneen ilmeen. Kragista tuntui, että tuo nainen
jälleen punoi jotain juonta, ja se hermostutti häntä hiukan.

-- Minä en ole niin tyhmä, sanoi hän, että päästäisin teidät muihin
huoneisiin.

-- Ajattelin vain noutaa ne kaksikymmentäviisi tuhatta --

-- Niinpä tietenkin. Ja samalla hälyyttää ystäviänne.

-- Ystäväni eivät ole täällä.

-- Sitä en usko. Ja sitäpaitsi olen jo huomannut minne olette kätkenyt
rahanne.

-- Todellakin?

-- Vetäkää syrjään tuo vasemmalla oleva verho, juuri se keltainen
siinä. Te viivyttelette, näemmä. Minusta tuntuu siltä, kuin te
ryhtyisitte vanhaan hurjaan leikkiinne taas, rouva Kempel. Minä en ole
yhtä kärsivällinen enää. Nyt kohotan revolverin uudelleen ja pyydän
vielä kerran teitä vetämään syrjään nuo keltaiset silkkiverhot.

Valentine repäisi äkisti verhot syrjään. Asbjörn Kragin täytyi hymyillä
nähdessään mitä niiden takana piili: seinään upotettu rautaovi ja siinä
teräksinen kädensija.

-- Tahdotteko nyt olla ystävällinen ja avata kaapin, hyvä rouva. En
pyydä enempää kuin ne kaksikymmentäviisi tuhatta, mutta ne minä
tahdonkin saada, sillä ne ovat varastetut päämieheltäni.

Tällä kertaa Valentine ei empinyt sekuntiakaan, mikä ihmetytti Asbjörn
Kragia, joka nyt oli oppinut tuntemaan hänen vastahakoisuutensa ja
tottunut uhkauksilla karkoittamaan hänet asemasta toiseen.

Tuokion kuluttua kaapinovi oli auki, ja salapoliisi näki vilahdukselta
kiiltävän teräsholvin. Seinän täytyi niinmuodoin olla hyvin paksu.

Asbjörn Krag kuuli Valentinen helistelevän avaimia mutisten:

-- Teidän pitää saaman tahtonne perille, Asbjörn Krag, kun kerran tällä
tavoin ilkeätte alentua ryöstämään minut paljaaksi. Kaksikymmentäviisi
tuhattako niitä piti olla?

-- Niin, kiitos.

Valentine seisoi selin huoneeseen, ja salapoliisi kuuli setelien
kahisevan hänen käsissään. Mutta hän ei saattanut nähdä hänen puuhiaan,
sillä kaapinovi oli painunut hieman kiinnemmäksi ja peittänyt hänet
puoleksi.

Yhtäkkiä Kragista tuntui, kuin kello olisi soinut jossakin.

Hän säpsähti.

-- Kello soi, sanoi hän.

-- Niin kuului, jossain toisessa huoneistossa, vastasi Valentine
välinpitämättömästi kassaholvin sisästä, -- mutta jos tahdotte mennä
eteiseen katsomaan, niin olkaa hyvä.

-- Ei kiitos, kyllä minä mieluummin istun tässä ja tähtäilen teitä
revolverilla oikeaan korvaan. Minä muistutan teitä erinomaisesta
ampumataidostani.

-- Hyvä on, Asbjörn Krag, ja tuskin uskotte, miten ihastuttavaa on
tietää, että _te istutte vihreässä nojatuolissa ja tähtäätte
revolverilla suoraan minun päähäni_.

Hän puhui huomattavan äänekkäästi.

-- Miksi puhutte niin kovalla äänellä? kysyi Krag.

-- Täytyyhän minun puhua ääneen, kun seison selin teihin... Kymmenen
tuhatta, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista tuhatta...

Setelit kahisivat edelleen hänen käsissään. Asbjörn Krag hermostui yhä
enemmän.

-- Jopa tähän taloon nyt on yhtäkkiä tullut eloa, sanoi hän. -- Eivätkö
nuo ole askelia, joita kuulen? Lähestyviä askelia?

-- En tiedä. Palvelustyttö ehkä siellä liikkuu. Seitsemäntoista,
kahdeksantoista tuhatta --

Asbjörn Krag istui ja mietti:

Hänellä on revolveri kassakaapissa. Siksi hän niin auliisti avasi oven.
Nyt hän kohta kääntyy tännepäin ja laukaisee.

Salapoliisi terotti katsettaan, lujasti päättäen ensimäisen
epäilyttävän liikkeen huomatessaan tehdä Valentinen vaarattomaksi.

Mutta samassa yhtäkkiä jääkylmä väre kävi hänen ruumiinsa läpi, sillä
nyt hän kuuli aivan selvästi ääntä takaapäin, huoneesta. Joku oviverho
vetäistiin kiireesti syrjään.

Asbjörn Krag nousi salamannopeasti kääntyen uutta vaaraa vastaan. Mutta
se oli jo myöhäistä.

Huumaava isku jysähti hänen päähänsä, ja hän vaipui lattialle kuin
kuollut.

Ikäänkuin sumun läpi hän näki kahdet kasvot, paroni von Kühnelin ja
senaattori José Ysayon.

Ja jostakin hyvin kaukaa hän kuuli Valentinen pilkkanaurun.

Sitten hän meni tainnoksiin.



XX.

Automobiili.


Kaksi "petohämähäkin" liittolaista oli siis odottamattomalla tavalla
sekaantunut asiaan. Tuo kavala, rikoksellinen nainen oli tehnyt
salapoliisille vaarallisen kepposen. Heitettyään aluksi kaiken
pelastumisen toivon hän oli sitten käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja
erään huoneessa olevan omituisen laitteen avulla -- jonka Krag liian
myöhään keksi -- kutsunut paikalle senaattori José Ysayon ja paroni von
Kühnelin, nuo kaksi täydellistä pahantekijätyyppiä, jotka olivat hänen
uskollisia kätyreitään.

Mutta miten tämä tapahtui ja kuinka Asbjörn Krag taisteli viimeisen
epätoivoisen taistelun "petohämähäkkiä" vastaan tuossa salaperäisessä
huoneessa, siitä kerrottakoon vasta sitten, kun olemme kuulleet, miten
Kragin apulaisen Jensin kävi.

Draaman viimeiset kohtaukset näyteltiin näet samoihin aikoihin kahdella
taholla kaupunkia: "petohämähäkin" asunnossa ja erään kadun varrella
Töienhavenin lähellä, jonne Asbjörn Krag oli lähettänyt Jensin ja muut
poliisimiehet.

Jätämme sentähden toistaiseksi Asbjörn Kragin, joka saatuaan
hirvittävän iskun takaraivoonsa suistuu tajuttomana lattiaan, ja
seuraamme hänen apulaistaan. Sillä näytelmä päättyy siten, että
kehityksen molemmat haarat jälleen yhtyvät ja että Jens peräti
vaarallisessa seikkailussa kohtaa jälleen isäntänsä. Tapaukset
kehittyvät vimmatulla nopeudella. Kuluu tuskin kahta tuntia siitä
hetkestä, jolloin isku kohtaa Asbjörn Kragin, ennenkuin koko juttu saa
ratkaisunsa. Mutta katsokaamme mitä tapahtui.

       *       *       *       *       *

"Petohämähäkin" oli siis ollut pakko ilmoittaa Asbjörn Kragille missä
paikassa Adaa pidettiin vankina. Tämän osoitteen sekä muutamia
menettelyohjeita Asbjörn Krag oli sitten lähettänyt ikkunasta Jensille,
joka oli odottanut ulkopuolella yli puolen tuntia. Tämä entinen
rangaistusvanki, joka nyt niin suurella innolla palveli kelpo
poliisimiestä, oli heti kadonnut kaupungin pimeille kaduille.

Sillä välin Einar Falkenberg odotteli vaunuissa poliisiaseman
ulkopuolella. Hän oli saapunut määrätyllä kellonlyönnillä.

Asbjörn Krag ei ollut sanallakaan ilmaissut Falkenbergille mitä oli
tapahtuva tai mitä hän aikoi tehdä lähdettyään Grand Hotelin juhlasta
Valentinen seurassa. Falkenbergilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin
odottaa; hän ei voinut ryhtyä kerrassaan mihinkään. Ja juuri tämä
ehdoton toimettomuus vaikutti, että hänen epätoivonsa ja jännityksensä
yhä kasvoi.

Hän istui umpinaisissa vaunuissa katsellen ikkunasta poliisimiehiä,
joita tuli ja meni hänestä mitään välittämättä. Kaikki alkoi tuntua
hänestä yhä käsittämättömämmältä ja arvoituksellisemmalta. Mutta että
jotain tavatonta oli tekeillä, sen hän saattoi päättää siitä vilkkaasta
elämästä, mikä vallitsi tuossa muulloin niin rauhallisessa
poliisikamarirakennuksessa. Kaikki ikkunat olivat valaistut. Ja
poliisilaitos olikin todella kovassa puuhassa tämän jutun takia.
Etsivän osaston päällikkö istui konttorissaan turhaan koettaen saada
jotain johtoa asiaan telefonoimalla ja lennättämällä sähkösanomia ja
pikalähettejä ympäri kaupunkia. Ja missä Asbjörn Krag oli? Miksei hän
näyttäytynyt? Levottomuus etsivässä osastossa tänä yöllisenä hetkenä
muistutti sotajoukon yleisesikunnan vilkasta hyörinää juuri ennen
taistelun alkua, kun ratkaiseva hyökkäys on suunnattava vihollista
vastaan.

Falkenberg istui ulkona vaunuissa ja katsoi vähintään sadasti kelloaan.
Määräaika oli juuri loppuun kulumaisillaan ja hänen toivonsa peräti
katoamaisillaan, kun Jens pisti nokkelat kasvonsa vaununikkunasta
sisään ja kysyi:

-- Konsuli Falkenberg?

-- Niin.

-- Minä tulen Asbjörn Kragin luota.

Falkenberg aikoi hypätä vaunuista, mutta Jens pidätti häntä.

-- Istukaa rauhassa, sanoi hän, minä tulen pian takaisin.

Ja sitten hän katosi.

Konsuli odotti taas lähes viisi minuuttia. Sitten vaununovi aukesi ja
kolme siviilipukuista poliisikonstaapelia astui sisään. Jens kapusi
kuskipenkille ajurin viereen ja osoitti tälle minne hänen oli ajettava.
Vaunut vierivät Plöensbakkea alas, pitkin Suurkatua ja saapuivat pian
Trondhjemin-tielle. Konsuli kuuli, että perässä ajoivat toiset vaunut.
Nekin olivat täynnä poliiseja. Matkalla ei puhuttu mitään, ja kun
Falkenberg koetti kysellä vieressään istuvalta konstaapelilta, niin
tämä vastasi:

-- Hs, ei saa puhua.

Vihdoin vaunut pysähtyivät jollekin autiolle kadulle. Kun vaununovi
avattiin, saattoi konsuli erottaa Töienhavenin mustat puunlatvat, jotka
häämöttivät yöllistä taivasta vasten.

Poliisimiehet hyppäsivät nopeasti maahan molemmista ajoneuvoista, ja
kuskit saivat käskyn ajaa eteenpäin. Oli kuutamo, ja talorivien
mahtavat varjot peittivät kohta poliisimiehet. Nämä seisoivat suuren
nelikerroksisen kivitalon edustalla, jonka kaikki ikkunat olivat
pimeinä.

Jens oli koko ajan ollut johtajana; hän toimi Asbjörn Kragin nimessä ja
hänen ohjeittensa mukaan. Hän otti avaimen taskustaan ja päästi itsensä
ja kaikki muut talon ovesta sisään sekä lähti sitten etumaisena
nousemaan portaita. Toisessa kerroksessa hän pysähtyi ja soitti
ovikelloa erikoisella tavalla.

Kun Falkenberg tällöin kuiskasi kysymyksen, missä oltiin, niin muuan
poliisi vastasi:

-- Eräässä Asbjörn Kragin asunnossa.

Heti senjälkeen kuului sisäpuolelta askelia, ja vanha, puolipukeissa
oleva harmaapartainen mies avasi hiljaa eteisen oven. Poliisimiehet
astuivat sisään.

Konsuli Falkenberg kummastui suuresti nähdessään, että asunto, johon
kuului kaksi pientä huonetta, oli kirkkaasti valaistu. Mutta ikkunoissa
oli niin paksut uutimet, ettei pienintäkään valonsädettä päässyt ulos.

-- Kävipä somasti, kuiskasi Jens, kun sattui Asbjörn Kragilla olemaan
asunto täälläkin, ihan vastapäätä sitä taloa, jossa meidän on käytävä.

Huoneet olivat köyhänlaisesti kalustetut, mutta seinillä riippui joukko
aseita.

Jens otti erään kiväärin ja tarkasti sen makasiinia. Ladattu oli. Hän
antoi kiväärin eräälle poliisikonstaapelille ja sanoi:

-- Te joka ammutte niin hyvin -- voitteko osata kadulla juoksevaa
miestä jalkoihin -- siis haavoittamatta häntä hengenvaarallisesti?

Poliisimies hymyili.

-- Osaan toki vaikka ohimoon, sanoi hän, niin varma olen taidostani.

-- Hyvä on, mutta teidän on osattava häntä jalkoihin. Asettukaa tähän
ikkunaan. Ja sillaikaa me menemme kadun poikki vastapäiseen taloon,
_jossa on_...

Falkenberg tarttui häntä käsivarteen.

-- Ada? kysyi hän.

-- Niin.

-- Mutta menkäämme sinne heti paikalla. Mitä te odottelette?

Jens katsoi hyvin paheksuvasti häneen.

-- Ette nähtävästi tiedäkään mitä on kysymyksessä, sanoi hän vetäen
taskustaan paperipalasen ja näyttäen sitä Falkenbergille.

Paperi sisälsi Asbjörn Kragin tiedonannon. Ja siihen oli salapoliisi
kirjoittanut:

    "Menetelkää äärettömän varovaisesti. Ei vähintäkään melua.
    Voi käydä niin, että Ada saa surmansa, jos hänen vartiansa
    huomaavat vapauttajain olevan läheisyydessä."

-- Ymmärrättekö nyt? kysyi Jens.

Falkenberg ymmärsi ja vaikeni.

Sitten sammutettiin tulet huoneessa, paksut uutimet vedettiin hiljaa
syrjään, ja poliisimiehet kokoontuivat ikkunaan. Oltiin toisessa
kerroksessa. Katu oli autio ja pimeä, eikä vastapäisen talon ikkunoista
yksikään ollut valaistu.

-- Tuossa on n:o 32, sanoi Jens osoittaen kädellään. -- Meidän on
tunkeuduttava kolmanteen kerrokseen ja käännyttävä vasemmalle, kun
nousemme portaita ylös. Mutta ei saa kuulua ääntä, ei askeltakaan.
Sitten rikomme eteisen oven. Oikealla olevassa huoneessa nukkuu neiti
Ada. Särjettyämme eteisen oven tulee meidän parissa silmänräpäyksessä
olla hänen huoneessaan. Jos sekunninkaan myöhästymme, voi tapahtua
jotain hirveätä?

Sitten nuori salapoliisi kääntyi kiväärillä varustetun poliisimiehen
puoleen ja jatkoi:

-- Te jäätte tänne pitämään vahtia tässä ikkunassa. Asbjörn Krag
kirjoittaa, että niitä roistoja piilee tuossa talossa ainakin pari
kappaletta. Ja se kai merkitsee, etteivät ne saa päästä karkuun.

Jens tarkasteli vastapäistä taloa arvostelevasti.

-- Vesiränni, mutisi hän.

Eräs poliisimies huomautti:

-- Mitä joutavia. Mahdotontahan ihmisen on päästä ulos kolmannesta
kerroksesta pitkin sileätä seinää, vaikka siinä olisikin vesiränni.

Mutta entinen vanki vastasi, muinaisia tekojansa muistellen:

-- Minä olen sen kuitenkin tehnyt.

Sitten eräs ikkuna aukaistiin, ja kiväärillä varustettu poliisimies
asettui siihen.

-- Entä minä? kysyi Falkenberg. -- Mitä minun on tehtävä?

-- Te jäätte tänne, vastasi Jens. -- Te vain turmelisitte koko työmme,
jos olisitte mukana tuolla.

Konsulilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella käskyä. Poliisimiesten
lähtiessä huoneistosta hän seisoi ikkunassa katsellen vastapäistä
taloa, jossa pikku Ada oli vangittuna. Hän oli menehtymäisillään
jännityksestä. Hän ei ollut nukkunut pitkään aikaan, ja hänen kaikki
hermonsa vapisivat. Mutta nyt hän kai saa kohta nähdä morsiamensa?
Elääkö Ada vielä, onko hänen olonsa tukala? Toivo ja pelko vaihtelivat
odottajan mielessä. Toivo saada pian sulkea Ada syliinsä. Pelko että
konnat ovat tehneet hänelle pahaa, kenties tappaneet hänet, sillä hän
tiesi, että "petohämähäkiltä" ja hänen joukkueeltaan saattoi odottaa
mitä tahansa. Mutta sietämättömintä hänestä oli seisoa näin lähellä
Adaa ja kuitenkin olla pakotettuna ehdottomaan toimettomuuteen.

Toistaiseksi hän ei voinut tehdä muuta kuin jännittyneellä
mielenkiinnolla seurata muiden liikkeitä.

Kas, tuolla alhaalla livahti tumma varjo kadun poikki. Se oli kai Jens.
Häntä seurasivat muut poliisimiehet, jotka yksitellen äänettömästi
hiipivät kadun poikki.

Hän näki heidän kokoontuvan portille, kuuli hiljaista ääntä, ikäänkuin
saranain kitinää, ja ymmärsi siitä, että portti oli avattu. Ja sitten
meni lähes viisi minuuttia täydellisen hiljaisuuden vallitessa.
Vastapäinen talo oli kuollut ja pimeä, eikä kadultakaan kuulunut
askelia mistään. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi tässäkin huoneessa,
missä hän nyt oli. Poliisimies seisoi hievahtamatta kivääri käsissä.
Ainoa liike, minkä Falkenberg tunsi, oli hänen oman sydämensä kiihkeä
jyskytys. Mutta hän tiesi, että tuokion päästä valtava meteli, jyske ja
pauke, ammunta ja kirkuna on katkaiseva hiljaisuuden tuossa suuressa,
äänettömässä talossa kadun toisella puolen.

Ja nyt se alkoi.

Talon sisästä hän kuuli ryminän, joka ilmaisi, että nyt eteisen ovi
murrettiin auki. Särkyvä lasi helisi, ja pirstaleet narskuivat jalkojen
alla vihlovasti. Heti senjälkeen kuului mahtava jymähdys, ikäänkuin
raskas lyijypaino olisi viskattu seinään, ja sitten hänen korvansa
erotti kaukaisia ihmisääniä.

Ja samassa välähti punertava valo eräässä ikkunassa. Se näytti alkavan
tulipalon leimahdukselta, mutta se oli vain salalyhdyn valojuova, joka
sivuutti ikkunan. Se katosi heti ja ilmestyi jälleen seuraavaan
ikkunaan. Ja sitten äänet erottuivat selvemmin, kajahti huutoja, kuului
nopeita, äänekkäitä käskyjä. Liehuva, punertava valo ja pirstatun lasin
räminä antoi kaamean leiman sille, mitä talon sisäpuolella tapahtui.

Sitten kuului kirkaisu, yksi ainoa vihlova naisen kirkaisu. Ja kohta
senjälkeen pamahti revolverinlaukaus. Ja sitten toinen. Eräs ruutu
särkyi, lasipalasia putosi helisten katukäytävälle ja hurja meteli
kuului yhtäkkiä kovana ja selvänä ikkuna-aukosta. Falkenberg kuuli
miehenäänen karjuvan: "Iske häntä päähän!" Mutta sitten melu, äänet ja
rähinä sulivat yhdeksi ainoaksi sekamelskaksi.

Falkenberg hyökkäsi ovelle.

-- Minä en kestä enää! huusi hän aivan suunniltaan jännityksestä ja
tuskasta. -- Minun täytyy päästä tuonne. Hellittäkää minusta!

Mutta konstaapeli piteli häntä kovakouraisesti käsivarresta ja heitti
hänet takaisin.

-- Te ette pääse ulos, sanoi poliisimies tuimasti, niin kauan kuin minä
olen täällä.

Samassa hän vilkaisi vastapäistä taloa, astui kiireesti ikkunaan ja
valmistautui ampumaan. Falkenberg seurasi hänen katseensa suuntaa -- ja
näki olennon, joka kapusi seinää myöten alas pitkin vesiränniä.

-- Se nuori mies oli oikeassa, mutisi konstaapeli. -- Ketterä ihminen
voi kuin voikin liikkua vesirännin avulla pitkin sileätä kiviseinää.
Mutta tuo ei pääse karkuun.

-- Ammutteko hänet? kysyi Falkenberg tuskan vallassa.

-- Ammun häntä koipeen, vastasi toinen kylmäverisesti ja seurasi
olentoa kiväärinpiipulla.

Kun kiipijä oli päässyt katukäytävälle ja lähti juoksemaan pakoon ja
talossa ikkuna toisensa jälkeen aukesi ja sadatuksia ja uhkauksia
sateli miehen perään, silloin konstaapeli laukaisi.

Pakenija lysähti kokoon kuin riepu.

-- Oikeaan polveen, mutisi konstaapeli laskien pyssyn kädestään.

Falkenberg kurottautui ikkunasta ulos katsellakseen haavoittunutta
tarkemmin. Mies-parka kiemurteli ähkyen ajotiellä, koetti kerran
toisensa perästä nousta pystyyn, mutta suistui aina takaisin maahan.

Yhtäkkiä Falkenberg kuuli omituista surinaa, joka tuli jostain kaukaa
ja kasvoi nopeasti yhä voimakkaammaksi.

Hän kurottautui kauemmaksi ikkunasta ulos ja katsoi pitkää katua
alaspäin, mistä tulla tohisi tulisilmäinen hirviö. Se oli automobiili,
joka läheni vimmatulla nopeudella.

Se päästi torvestaan pitkän törähdyksen, joka yön hiljaisuudessa kuului
villipedon karjunnalta.

Falkenberg peräytyi ikkunasta huoneeseen. Hänen silmänsä etsivät ovea.
Hänen äänensä oli kauhusta käheä, kun hän kuiskasi:

-- Se on Valentinen automobiili.



XXI.

Valentinen uusi autonkuljettaja.


Niin äkkiä oli siis tilanne muuttunut Valentinen huoneessa.

Asbjörn Krag luuli jo seisovansa voitonpalmu kädessä, hän vain odotti
ilmoitusta apulaiseltaan, jonka oli lähettänyt työhön, kun vaarallinen
nainen odottamattomalla kepposella tekikin hänet yhtäkkiä ihan
voimattomaksi.

Hän oli hetkeksi unohtanut olevansa suuren ja ovelan rikoksentekijän
asunnossa.

Niin varovainen nainen kuin Valentine Kempel, joka oli toiminut
suuremmissa oloissa ja viisastunut kokemuksistaan, oli tietysti myös
järjestänyt asuntonsa oman päänsä mukaan.

Hän oli ottanut lukuun äkkiyllätyksen mahdollisuuden, ja hänen
viisihuoneinen asuntonsa oli vähitellen muodostunut jonkinlaiseksi
mäyränluolaksi, jossa oli monta salaista käytävää.

Hän oli aina liittolaistensa ympäröimänä.

Asbjörn Krag olikin alusta pitäen ollut selvillä siitä, että joku tai
joitakuita hänen ystävistään oli lähitienoilla.

Mutta pitämällä Valentinea vankina revolverin suun edessä oli
salapoliisia onnistunut estää häntä kutsumasta apua.

Lopuksi "petohämähäkki" vihdoin oli taipunut ja ilmoittanut Kragille
Adan olinpaikan.

Hän oli ollut näköjään täysin voitettu ja luvannut suostua, kun Asbjörn
Krag vaati häntä poistumaan maasta. Mutta viime hetkessä oli hänen
mieleensä juolahtanut epätoivoinen ajatus.

Hänen onnistui kutsua apua.

Juuri kun salapoliisi luuli voittaneensa koko pelin, ilmestyi
huoneistoon kaksi Valentinen liittolaista, espanjalainen José Ysayo ja
saksalainen von Kühnel.

Krag sai ankaran iskun takaraivoonsa ja suistui tajuttomana lattialle.

Roistot köyttivät hänen kätensä ja jalkansa ja jättivät hänet
avuttomana makaamaan lattialle. Valentine selitti muutamin sanoin mitä
oli tapahtunut ja että hänen oli ollut pakko ilmaista Adan olinpaikka.

-- Mutta vielä ehdimme mahdollisesti estämään Adan vapauttamisen.
Automobiili --

Niin, espanjalaisella oli automobiili ulkopuolella valmiina.

Pian matkaan siis.

Ennenkuin he poistuivat Valentinen asunnosta, laskeutui saksalainen
polvilleen tutkiakseen, vieläkö Asbjörn Krag oli tajuttomana.

Hän ravisti sidottua poliisimiestä ja kuunteli korva hänen rintaansa
vasten.

Noustessaan jälleen pystyyn hän virkkoi: -- Luulisi miehen nukkuvan
ikuista unta. Valentine säikähti ja tuijotti Asbjörn Kragia kasvoihin,
jotka olivat veriset ja kalpeat.

-- Kuollut? kuiskasi hän.

-- Ei vielä, vastasi saksalainen. -- Saatan kuulla hänen sydämensä
sykkivän hiukkasen. Ja kun miehellä on tuollainen ruumiinrakenne (tässä
hän kevyesti potkaisi poliisimiestä), ei kestäne kauaakaan, ennenkuin
hän on ihan terve ja jaksaa uudelleen ryhtyä taisteluun Valentinea
vastaan.

Rauhoituttuaan Asbjörn Kragin tilan suhteen Valentine alkoi kiirehtiä
lähtöä.

Jokainen sekuntihan oli hänelle kallis. Hän laski, että Asbjörn Kragin
apulainen oli ajanut hevosella Adan kätköpaikalle. Nyt hän oli varmaan
jo perillä, niin että oli pakko rientää perään heti paikalla, jos mieli
ehtiä jotakin aikaansaada.

Espanjalainen meni hakemaan viereisestä huoneesta yllensä ohjaajaviitan
ja -lakin.

Valentine ja saksalainen lähtivät ulos automobiiliin ja asettuivat
takaistuimelle.

Oli jotenkin pimeä. Espanjalaisen viipyessä saksalainen sytytti
automobiilinlyhdyt, kaksi räikeänkirkasta tulisilmää, jotka syöksivät
leveän valojuovan kauas eteensä.

Kukaan heistä ei enää piitannut mitään Asbjörn Kragista. Hänhän oli
aivan avuttomassa tilassa. Ensinnäkin tajuttomana, verissään ja pahoin
lyötynä, toiseksi sidottuna käsistään ja jaloistaan. Mitäpä enää
kannatti pitää lukua hänestä, ajatteli Valentine istuessaan
automobiilissa odotellen espanjalaista ohjaajaansa. Krag oli
nujerrettu, nyt oli vain kysymyksessä ottaa takaisin mikä oli
menetetty, säilyttää panttivanki, estää Adan vapauttaminen.

Mutta hänen ei olisi pitänyt olla niin täysin varma Asbjörn Kragin
avuttomuudesta.

Sillä samana hetkenä, kun nuo kolme ihmistä lähtivät huoneesta, Krag
avasi silmänsä. Nuo silmät olivat verestävät ja turvonneet, mutta
niissä hehkui sittenkin kiihkeä tarmo ja taisteluhalu.

Asbjörn Kragin tajuttomuus oli kestänyt vain muutamia harvoja
minuutteja. Hän oli vironnut heti, kun kätensä ja jalkansa olivat
köytetyt.

Kun saksalainen kumartui hänen puoleensa, pidätti hän hengitystään,
ettei ilmaisisi itseään, ja ääntä päästämättä hän oli ottanut vastaan
paronin ystävällisen potkun.

Mutta heti yksin jäätyään hän avasi silmänsä.

Ja sitten tapahtumat vilahtivat hänen aivojensa läpi: Äkillinen
odottamaton hyökkäys, isku takaraivoon. Millä ihmeellä roistot olivat
saaneet sanan?

Hän katseli ympärilleen.

Tuosta oikealla olevasta ovesta he olivat tulleet. Valentine oli
seisonut avoimen kassakaapin edessä ja puhunut hänelle.

Ja hänen oli täytynyt lakkaamatta katsoa Valentinea ja seurata hänen
liikkeitään, koska oli alkanut epäillä, ettei tuon kassakaapin laita
ollut oikein, vaan että siinä piili jokin salaisuus.

Mutta nyt hän käsitti, miten kaikki oli tapahtunut, mitenkä tuon
kavalan naisen oli onnistunut kutsua apua. Valentine oli unohtanut
sulkea kassakaapin lähtiessään huoneesta. Asbjörn Krag saattoi
paikaltaan, missä makasi, nähdä terässeinäisen kaapin sisään.

Se ei itse asiassa tietysti ollutkaan mikään kaappi, vaan viereiseen
huoneeseen johtava kanava. Ja siksi Valentine olikin puhunut hänelle
niin kovaäänisesti seistessään kumartuneena "kassakaappiin".

Hän oli puhunut tähän tapaan:

"Niin, hyvä Asbjörn Krag, minä ymmärrän hyvin, että te nyt olette
voittanut. Mitäpä voisin tehdä, kun te istutte takanani tähdäten minua
revolverilla?"

Mutta sitä hän tietysti ei sanonut imarrellakseen Kragia ja saadakseen
hänet entistä vakuutetummaksi voitostaan.

Hän sanoi sen ystävilleen ja apureilleen, jotka varmaan olivat seinän
takaisessa huoneessa. Hän ilmoitti heille tilanteen: että salapoliisi
oli hänen lähellänsä revolveri ojona.

Se oli samaa kuin käskeä heitä murtautumaan huoneeseen vastakkaiselta
puolelta ja hyökkäämään salapoliisin kimppuun.

Ja hänellä oli täysin perehtyneitä pahantekijöitä palveluksessaan. He
olivat totelleet käskyä.

Kaikki tämä kiiti salapoliisin aivojen läpi. Hänellä oli tavaton kyky
koota kaikki huomiot ja yhdistää ne yhdeksi ainoaksi kuvaksi. Ja se
kävi nopeasti. Heti _nähdessään_ kassakaapin hän muisti "petohämähäkin"
äänekkään puheen, ja silloin koko asia selvisi hänelle.

Hänen johtopäätöstään tuki se seikka, että hän nyt kuuli espanjalaisen
liikuskelevan viereisessä huoneessa ja että tämä melu kantautui hänen
korviinsa kuin suppilon kautta, avoimesta "kassakaapista".

Mutta mitä hänen nyt oli tekeminen? Hänen, joka vastikään oli ollut
niin lähellä maaliaan. Nyt hän ymmärsi hyvin, että "petohämähäkki"
apulaisineen on tuokion kuluttua matkalla Adan luo.

Tuolle ovelalle seurueelle on mitätön pikkuasia voittaa kokematon Jens
ja tanakat, mutta hieman yksinkertaiset konstaapelit sekä puolittain
sekapäinen Falkenberg.

Oliko siis kaikki hukassa?

Jospa hän olisi tällä hetkellä päässyt irti! Mutta miten? Hänen päänsä
oli vielä raskas iskusta, ja inhoten hän tunsi veren hyytyvän
poskillaan ja niskassaan. Olihan hän sitäpaitsi köysissä, kädet ja
jalat sidottuina, niin että tuskin saattoi liikahtaa. Jonkinlaisen
surumielisen alistumisen tuntein Krag myönsi itselleen, että kaiken nyt
täytyi olla hukassa. Sillaikaakuin hän virui täällä, saattoi Valentine
tehdä mitä hurjimpia tihutöitä, riistää Adan Jensin ja poliisien
käsistä ja tällä panttivangilla kiristää mitä tahansa Einar
Falkenbergilta, joka oli tuskasta, jännityksestä ja rakkaudesta
puolihulluna.

Hän katseli pitkin lattiata. Pöydänjalan vieressä kiilsi jotakin.

Hänen revolverinsa.

Ja oli kuin tämän rakkaan esineen näkeminen olisi antanut hänelle uutta
toivoa ja uutta rohkeutta. Kunpa hän saisi sen käsiinsä! Tai kunpa
espanjalainen tuolla sisällä lopettaisi peuhaamisensa, niin hän
koettaisi vierittäytyä revolverinsa luo.

Asbjörn Krag makasi selällään brysselinmaton kulman päällä. Hän tunsi
ankaranpuoleista kipua ihan ristiluittensa kohdalla, sillä hänen
allensa oli sattunut jokin kova ja kulmikas esine, joka suorastaan
kaivautui hänen lihaansa.

Salapoliisi ymmärsi, että se saattoi olla jokin esine, joka oli
pudonnut pöydältä ja joutunut matonreunan alle.

Mutta yhtäkkiä hänelle selvisi mikä se todellisuudessa oli, ja samassa
hän oivalsi, ettei hänellä ainakaan vielä ollut syytä heittää kaikkea
pelastuksen toivoa. Se oli Valentinen tikari, sama jonka hän oli
kätkenyt ruusuvihkoon ja jonka Asbjörn Krag oli karistanut lattialle
sanoessaan: "Antakaa se minulle ilman piikkejä."

Tikari oli vierähtänyt matonreunan alle, ja Valentine oli unohtanut
sen.

Omituinen ilontunne virtasi Asbjörn Kragin läpi, jännitys valtasi hänet
uudestaan, ja nyt hän toivoi, merkillistä kyllä, että espanjalainen
viereisessä huoneessa saisi vielä hetkisen haeskella tamineitaan.

Asbjörn Krag alkoi heti hivuttautua matonreunalta lattialle.

Se onnistui pian.

Taakseköytetyillä käsillään hän sitten haparoi altansa tikaria. Vihdein
hän sai siitä kiinni.

Hän ymmärsi, että tikari varmaan oli hyvin terävä, sillä hän tunsi
käsiensä tahmaantuvan verestä.

Asbjörn Kragissa oli hiukan taitovoimistelijaa. Mikä muille olisi
monessa suhteessa ollut mahdotonta, kävi hänelle mahdolliseksi.

Hän katkoi tikarilla nuorat käsistään. Se tosin maksoi hänelle monta
veristä naarmua.

Seuraavassa tuokiossa hän oli katkaissut jaloistaankin nuorat. Ja
sitten hän vihdoin seisoi lattialla, pystyssä ja vapaana, mutta
pahoinpideltynä, kädet ja pää veressä.

Hän kumartui ottamaan revolverin.

Automobiili torven kärsimätön törähdys ilmaisi hänelle, ettei Valentine
ollut vielä lähtenyt. He siellä odottivat espanjalaista. Ja
espanjalainen don José Ysayo peuhasi edelleenkin huoneessa etsien
tamineitaan.

Hän kirosi kuullessaan torventörähdyksen.

Oli ilmeistä, että hän etsi jotakin, mutta löytämättä.

Asbjörn Kragilla oli suunnitelma valmiina.

Hän päätti rohkeasti panna kaikki yhden kortin varaan ja ripeällä
kaappauksella valloittaa takaisin mitä oli menettänyt.

Hän tirkisti avoimeen kassakaappiin. Aivan oikein. Täydelleen niinkuin
hän oli ajatellut: kassakaapissa ei ollut peräseinää ollenkaan, vaan se
johti suoranaisena kanavana viereiseen huoneeseen.

Valentinen tikari hampaissa ja oma revolverinsa oikeassa kädessään
Asbjörn Krag ryömi kanavaan.

Toisessa huoneessa hän näki espanjalaisen makaavan suullaan lattialla
ja kaivelevan jotakin sohvan alta, hiljakseen kiroillen ja harmitellen,
kun ei löytänyt mitä etsi. Yhdellä hyppäyksellä salapoliisi oli hänen
niskassaan. Don José ei ehtinyt edes kirkaista. Salapoliisin hyökkäys
oli äänetön kuin tiikerin hyppäys. Jäntevillä käsillään hän painoi
toisen lattiaan.

Kun espanjalainen sai nähdä kuka hänen kimpussaan oli, tuli hänen
kasvoilleen sanomattoman kauhun ilme. Krag kuiskasi hänelle painaen
samassa revolverin suun hänen korvaansa:

-- Jos päästätte äänenkään -- -- --

Mutta hänen ei tarvinnut jatkaa uhkausta, sillä espanjalainen oli liian
kauhuissaan kyetäkseen ylipäänsä mihinkään. Hänhän oli vastikään nähnyt
tämän saman miehen, joka nyt puristi häntä rautaisilla käsillään,
makaavan viereisessä huoneessa köytettynä, verissään ja tajuttomana.

Asbjörn Krag oli saanut lujan otteen espanjalaisen kurkusta.

Mutta silloin hän kuuli toistamiseen automobiilitorven äänen, kaksi
terävää, kärsimätöntä törähdystä. Asbjörn Krag ymmärsi, että hänen
täytyi kiiruhtaa, jos mieli pelastaa tilanteen.

Eikä hän epäröinyt hetkeäkään. Valitsemisen varaa ei ollut.

Pidellen vasemmalla kädellään tukevasti espanjalaisen päätä hän iski
oikeassa kädessään olevan revolverin perällä häntä pari kertaa jotenkin
rajusti leukaluun alle. Yksi ainoa luja nyrkinisku tuohon paikkaan
riittää muuten saattamaan vankimmankin miehen pyörryksiin. Sitä
voimakkaammin tietysti vaikutti kova, raskas revolverinperä.

Espanjalainen roisto meni liituvalkeaksi kasvoiltaan, ja hänen silmänsä
painuivat umpeen.

Asbjörn Krag hellitti kohta otteensa hänen kurkustaan.

-- Olemme siis vaihtaneet osia, hyvä ystävä, mutisi hän. -- Tästä tulee
sinulle ainakin pari tuntia kestävä uni, ja sillä aikaa voi tapahtua
ihmeitä.

Temmatessaan espanjalaiselta automobiiliviitan hän lisäsi:

-- Mutta koska nyt kerran olemme vaihtaneet osia, niin on parasta, että
teemme sen perusteellisesti.

Hän veti viitan yllensä. Se sopi hänelle mainiosti, sillä hän ja
espanjalainen olivat jotakuinkin samankokoiset.

Viitta napitettuna, kaulus pystyssä ja lakki silmille painettuna
Asbjörn Krag saattoi hyvästi käydä don José Ysayosta.

Kovalla kolinalla hän riensi portaita alas.

Automobiili odotti porttikäytävässä.

Valentine oli hyvin kärsimätön.

-- No vihdoin viimein sinä tulet, sanoi hän. -- Vitkastelusi käy yhä
harmillisemmaksi, don José.

Mutta don José vain nyökkäsi ja mutisi joitakin käsittämättömiä sanoja.

Hän hyppäsi ohjaajanpaikalle ja väänsi ratasta.

Ja automobiili lähti liikkeelle.

Kello oli tällä välin tullut puoli kolme.

Muutamia minuutteja myöhemmin automobiili oli Adan olinpaikan
edustalla, ja Asbjörn Krag kuuli talosta melua ja taistelua.

Tuntui kuin Falkenberg olisi hurjistuneena syöksynyt tähystyspaikaltaan
huutaen:

-- Se on Valentinen automobiili!

Hänhän ei voinut tietää, että "petohämähäkin" automobiilia tällä kertaa
ohjasi salapoliisi Asbjörn Krag.



XXII.

Loppu.


-- Se on Valentinen automobiili! huusi Falkenberg, ja silloin
konstaapeli ei enää voinut pidättää häntä pimeässä huoneessa, varsinkin
kun kohtaus hämmästytti häntä itseäänkin.

Mistä tämä automobiili saapui? Hälvenevässä hämärässä poliisimies
saattoi nähdä, että siinä istui kolme henkeä: nainen, jolla oli liehuva
automobiilihuntu, eräs herra hänen vieressään ja sitten ohjaaja, jolla
oli automobiiliviitta yllä ja lakki silmille painettuna.

Automobiili oli äkisti pysähtynyt törähtäen ja ankarasti jarruttaen ja
sujahtanut ihan jalkakäytävän reunaan. Nyt moottori käydä jyskytti
niin, että koko vaunu tärisi ja tutisi. Kadulla huudettiin jotakin,
uusia ikkunaruutuja pirstautui vastapäisessä talossa... Poliisimies
ryntäsi tavoittamaan Falkenbergia.

Mutta Falkenberg oli jo ehtinyt kadulle. Viime päivien suunnaton
jännitys oli kokonaan hävittänyt hänen mielensä tasapainon. Nähdessään
jälleen Valentinen apulaisineen hän luuli, että kaikki oli hukassa.
Sillä nyt oli varmaan Asbjörn Krag voitettu, kenties surmattu. Hän ei
oikein tiennyt mihin olisi ryhtynyt, mutta jokin ylivoimainen tunne
käski häntä kostamaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista asetta, mutta
sitä hän ei ajatellut hetkeäkään; hän ei tahtonut enää olla
toimettomana, ei jaksanut. Hän riensi automobiilia kohti. Mutta juuri
aikoessaan hypätä siihen ja karata "petohämähäkin" kimppuun hän kuuli
äänen, huudon, joka sai hänet pysähtymään.

Se oli Jensin ääni.

Nuori mies ryntäsi portaita alas ja potkaisi ulko-oven auki niin
rajusti, että lasisirpaleet sinkoilivat.

-- Ada neiti on pelastettu! huusi hän.

Silloin "petohämähäkki" nousi seisomaan automobiilissa ja vastasi:

-- Eipä ole.

Se mikä sitten tapahtui, kesti vain muutaman sekunnin.

Jens, jolla oli poliisipamppu kädessä, näki Valentinen ja saksalaisen
paronin, joka oli astumassa automobiilista maahan.

-- Vai niin, huusi Jens, sinä olet päässyt karkuun, senkin piru.

Hän alkoi heilutella pamppuaan antaakseen "petohämähäkille" musertavan
iskun. Valentine huusi ohjaajalle:

-- Iske maahan tuo mies, pian, José!

Ja Asbjörn Krag -- sillä hänhän se oli ohjaaja -- hyppäsi
katukäytävälle mennäkseen tyynnyttämään Jensiä.

Mutta silloin Falkenberg puuttui asiaan. Nyt hän oivalsi hetken
tulleen, jolloin hänenkin nyrkkejänsä kerran tarvittiin. Hän ei
tietysti tuntenut Asbjörn Kragia autonkuljettajan puvussa, eihän häntä
kukaan muukaan läsnäolevista tuntenut. Mutta hän ymmärsi, että Jens
seisoi tällä hetkellä yksinään Valentinea ja hänen apulaisiansa
vastassa -- vialleammuttu mieskin lähestyi ryömimällä taistelupaikkaa.
Ja Falkenberg iski siihen, missä hänen mielestään paraiten tarvittiin,
sanalla sanoen hyökkäsi ohjaajan, Asbjörn Kragin kimppuun. Salapoliisi
tunsi yhtäkkiä kurkussaan kaksi kovaa kouraa, ja ennenkuin arvasikaan,
oli hän kumossa katukäytävällä.

Hän koetti tempautua irti, mutta hurjistuneen, riehuvan Falkenbergin
käsivarsissa asui tällä hetkellä vaarallinen voima. Yhtäkkiä Krag tunsi
konsulin, ja silloin koko erehdys selvisi hänelle. Hän koetti saada
puhutuksi, mutta Falkenbergin kourat puristivat kovasti. Vasta kun
automobiililakki putosi salapoliisin päästä, Falkenberg sai nähdä,
kenen kimppuun oli karannut, ja hellitti hölmistyneenä rajun otteensa,
joka olisi saattanut tehdä kerrassaan lopun Asbjörn Kragista.

Ja samassa kajahti Valentinen hämmästynyt ääni: -- Donnerwetter, meidät
on petetty! Tuohan on poliisikoira. Pankaa kone käymään, paroni.

Mutta paroni ei pystynyt enää siihen. Jensin pamppu oli sattunut hänen
oikeaan olkapäähänsä. Saksalainen lysähti vaunun nurkkaan.

Silloin "petohämähäkki" jälleen osoitti käsittävänsä tilanteen.

Ykskaks hän oli etuistuimella, moottorihan oli vielä käynnissä, niin
että hänen tarvitsi vain vääntää ratasta.

Automobiili ponnahti heti keskikadulle kuin irtipäästetty tiikeri.

Näytti tosiaankin siltä, kuin se olisi hypähtänyt monta metriä, niin
raju ja nopea oli lähtö. Sekunnin kuluttua se oli jo kaukana kadulla,
ja sitten se mylvähtäen katosi kulman taakse. Valentinen valkoinen
huntu liehui kuin lippu sen yläpuolella. Jens oli koettanut tarrautua
kiinni automobiiliin, mutta se lennätti hänet erästä lyhtypatsasta
vasten, niin että hän jäi hetkeksi makaamaan tajuttomana.

Tällä tavoin "petohämähäkki" pääsi taistelukentältä.

Asbjörn Krag seisoi keskellä katua seuraten katseellaan automobiilin
poistumista. Hän ei ruvennut kuuntelemaan konsuli Falkenbergin
valituksia.

-- Tapahtunut mikä tapahtunut, sanoi hän. -- Minähän varoitin teitä
sekaantumasta asioihin. Missä Ada neiti on, Jens?

Jens kömpi pystyyn katuojasta ja hoiperteli kuin humalainen.
Lyhtypatsas oli antanut hänelle ankaran tärähdyksen.

-- Ylhäällä muijan luona, änkytti hän.

-- Muijan?

-- Niin, kolmannessa kerroksessa.

Jens meni edeltä portaita ylös, hänen perässään Asbjörn Krag ja
viimeisenä Falkenberg, joka ei enää virkkanut sanaakaan, mutta ei
liioin rohjennut oikein uskoa, että pian saisi jälleen nähdä Adan.

Saavuttuaan kolmanteen kerrokseen he näkivät heti poliisin
väkivaltaisen sisäänmurtaumisen jälkiä. Ovi oli särjetty ja riippui nyt
alimman saranansa varassa. Oviaukossa seisoi vanhanpuoleinen
naishenkilö itkien.

Krag työnsi hänet syrjään ja riensi sisään.

Ensimäisessä huoneessa makasi mustapintainen mies köytettynä lattialla.
Vieressä seisoi konstaapeli vahdissa. Asbjörn Kragin näyttäytyessä
konstaapeli teki jäykkänä kunniaa.

-- Missä? kysyi salapoliisi.

Konstaapeli osoitti seuraavaa huonetta, ja Krag meni sinne.

Sohvalla makasi nuori tyttö kalpeana ja silmät puoliummessa. Paitsi
häntä oli huoneessa pari siviilipukuista etsivää poliisia. Toinen istui
avoimessa ikkunassa, vielä aivan ymmällä siitä, mitä äsken oli
tapahtunut alhaalla kadulla ja mitä hän ei lainkaan ymmärtänyt.

Kun Asbjörn Krag astui huoneeseen, niin Ada aukaisi silmänsä ja
kuiskasi:

-- Vihdoinkin.

Hän oli liian väsynyt kyetäkseen puhumaan.

Mutta silloin Falkenberg riensi Kragin ohi, heittäytyi sohvan ääreen ja
sulki morsiamensa riemuiten syliinsä. Nuori tyttö hymyili valoisaa
hymyä. Hän oli viime aikoina saanut kärsiä paljon, mutta nyt hän oli
taas onnellinen.

Asbjörn Krag viittasi poliiseille. He poistuivat kaikki huoneesta, ja
kihlatut jäivät kahden.

Viereisessä huoneessa Asbjörn Krag sai selityksen tapahtumain kulusta.

Itse huoneistossa näkyi selviä jälkiä taistelusta, jota oli käyty ennen
Adan vapauttamista. Siitä hänen ei siis tarvinnut kysellä.

-- Mutta jos tahdotte, herra Krag, saada tietää, millä tavoin Ada neiti
on voitu pitää kätkettynä, sanoi Jens, niin on parasta kysyä siltä
itkevältä vaimoihmiseltä, joka on tuolla ulkona.

Nainen tuotiin sisään, ja hän oli vähällä langeta polvilleen Asbjörn
Kragin eteen katumuksesta ja mielipahasta.

-- Minä en todellakaan voi sille mitään, vaikeroi hän. -- Luulin häntä
hulluksi, mutta nyt ymmärrän, että onkin tapahtunut katala rikos ja
että ne toiset ovat olleet ilkeitä.

-- Hulluksi? kysyi Krag. -- Mitä sillä tarkoitatte?

Nainen meni erään pöydän luo ja etsi sanomalehtikasasta parin viikon
vanhan sanomalehden.

-- Kas tässä, sanoi hän, katsokaa tuota ilmoitusta. Se se on syynä
kaikkeen.

Asbjörn Krag luki ilmoituksen ja ymmärsi heti, että Valentine jo aikoja
siten oli suunnitellut tämän musertavan yrityksensä Einar Falkenbergia
vastaan.

Ilmoitus kuului näin:

"Asuntoa kuukauden ajaksi Kristianiassa haetaan onnettomalle
mielenvikaiselle tytölle, joka on matkalla hoitolaan. Mieluimmin
yksityisperheessä hyvästä maksusta. Tytön mukana on hänen veljensä.
Vastaus merkille 'Vaitiolo' tämän lehden konttoriin."

-- Tähän ilmoitukseen minä lähetin vastauksen, jatkoi nainen
kertomustaan. -- Teki mieleni ansaita hiukan rahoja, kun olen vähissä
varoissa. Ja minä ajattelin, että kun veli on mukana, niin eihän siinä
ole mitään vaaraakaan.

-- Vanha juttu siis, mutisi Krag. -- Ryöstetty selitetään
mielenvikaiseksi. Milloin hän tänne tuli?

-- Muutama päivä sitten. Ensin tuli eräs nainen, hyvin kaunis rouva,
hänen sisarensa, ja kyseli huoneista ja muusta semmoisesta.

-- Valentine, mutisi Krag.

-- Ei, Olga, vastasi nainen. -- Hänen nimensä oli Olga, sanoi hän, ja
hän kertoi sisarensa sairastavan vainoomishulluutta ja olevan
aika-ajoin ihan raivona, jonka vuoksi oli välttämätöntä, että veli oli
aina hänen lähettyvillään. Hän oli valitettavasti parantumaton
mielenvikainen eikä tuntenut edes omaa veljeään. Minä kysyin, mitenkä
hän sitten oli tullut sairaaksi, ja Olga vastasi pyyhkien silmiään
nenäliinalla: "Se on se vanha tarina, hyvä rouva, onneton rakkaus."
Tämän minä ymmärsin hyvinkin, sillä semmoisestahan kerrotaan melkein
kaikissa romaaneissa, ja sitten me itkimme yhdessä hetkisen. Minusta
hän oli oikein kiltti rouva ja piti liikuttavaa huolta sisarestaan.
Erittäinkin oli hänestä tärkeätä, ettei kukaan saisi tietää sisaren
surullisesta tilasta, ja sentähden hän nimenomaan pyysi, etten
päästäisi tänne ketään vieraita ihmisiä sen kuukauden aikana, minkä
mielisairas oli asuva luonani.

-- Eikö hän sitten puhunut enempää tytön onnettomasta rakkaudesta?

-- Puhui kyllä. Lähtiessään hän mainitsi siitä jotain. Sanoi miehen
nimenkin. Se oli joku konsuli Falkenberg, ja tämä oli hyljännyt tytön.

-- Hyljännyt?

-- Niin hän sanoi. Ja sentähden tyttö oli tullut mielenvikaiseksi.
Eräänä yönä he sitten toivat hänet tänne automobiililla. Tyttö oli ihan
valkoinen kasvoiltaan ja tajuttomana. Tohtori oli mukana sekä veli, tuo
joka tuossa makaa.

Vaimo osoitti sidottua miestä, ja roisto käänsi kasvonsa poispäin.

-- Tohtori selitti, että sairaalla oli juuri ollut kohtaus ja että oli
parasta panna hänet heti sänkyyn. Sisar oli silloinkin mukana ja itki
kovasti.

-- Se katala! kähisi Jens.

Asbjörn Krag viittasi häntä vaikenemaan.

-- Jatkakaa, sanoi hän vaimolle.

-- Niin, ja sitten tohtori ja sisko läksivät, ja nuori tyttö ja veli
jäivät tänne. Veljellä oli tämä huone, ja tyttö makasi tuolla.
Seuraavana aamuna hän sai taas kohtauksen.

-- Miltä se näytti?

-- Hän tuli ihan raivoihin ja tahtoi hypätä ikkunasta ulos. Hän väitti
joutuneensa murhamiesten pariin. Maalla huvilassa on murhattu mies,
sanoi hän, ja minut nähtyään hän huusi: "Kuulutteko tekin
murhajoukkioon?" Silloin hänen veljensä ajoi minut ulos. "Sisareni ei
saa nähdä vieraita ihmisiä", sanoi hän, "sillä siitä hän vain kiihtyy
yhä enemmän". Monta kertaa kuulin hänen huutavan sulhastaan ja
moittivan häntä siitä, että hän oli hyljännyt hänet. Kun kohtaus yltyi
pahimmilleen, niin veli piti sientä hänen nenänsä alla, ja siitä hän
kohta rauhoittui.

-- Toisin sanoen meni tajuttomaksi.

-- Niin, en minä tiedä. En ainakaan kuullut hänen huutavan sitten enää
pitkään aikaan. Tohtori kävi hänen luonaan silloin tällöin, mutta
sisarta en nähnyt sen koommin. Viime päivinä oli paljon puhetta, että
hänet vietäisiin johonkin laitokseen.

Vaimo kertoi sitten vielä joukon yksityiskohtia "mielenvikaisen"
oleskelusta hänen luonaan, ja Asbjörn Kragille selvisi täydellisesti,
miten ovelasti ja kylmäverisesti rikosjoukkue oli menetellyt. Jos he
olisivat ehtineet toimittaa Adan pois kaupungista jonnekin autioon
seutuun maalle, niin he olisivat olleet kaikkivaltiaita. Onneksi se
suunnitelma oli mennyt myttyyn, joskin vasta viime tingassa.

Vaimo oli aivan onnettomana, ja Krag ymmärsi selvään kaikesta, että hän
oli viaton ja oli toiminut hyvässä uskossa.

       *       *       *       *       *

Harmaja aamuhämärä levisi Kristianian yli. Kello oli tullut viisi. Yö
oli ollut seikkailuista rikas. Niinä harvoina tunteina, jotka olivat
kuluneet sitten kello yhdentoista, oli tapahtunut jos jotakin. Juhla
Grandilla, Valentinen ja Asbjörn Kragin jännittävä kohtaus
"petohämähäkin" asunnossa, Kragin voitto, taistelu Adan huoneessa.
Sitten seurasi välikohtaus: Krag joutui vähäksi aikaa voimattomaksi, ja
näytti siitä, kuin "petohämähäkki" olisi jälleen saanut pelin johdon
käsiinsä. Mutta vielä kerran vaihtuivat kuvat: Kragin odottamaton
kepponen automobiilin ohjaajalle ja hänen esiintymisensä näyttämöllä
sinä hetkenä, jolloin Valentine jo luuli riistäneensä voiton hedelmät
poliisin käsistä.

Ja sitten lopuksi Valentinen pako. --

Kello puoli kuusi aamulla vierivät kolmet vaunut keskikaupunkia kohden.

Ensimäisissä istuivat Ada, Falkenberg ja Asbjörn Krag. Toisissa ajoivat
poliisikonstaapelit. Ja viimeisissä makasi "veli", mustapintainen
roisto, kädet ja jalat köytettyinä, sekä polveen ammuttu "tohtori".

Näiden viimeisten vaunujen kuskipenkillä istui Jens, entinen vankikopin
asukas, Kragin apulainen.

Nuori mies oli tyytyväinen yöhönsä. Tosin oli "petohämähäkki" yhä vielä
vapaalla jalalla, mutta hän oli joutunut tappiolle joka taholla ja
menettänyt saalinsa.

Hänen oli ollut pakko paeta Kristianiasta.

Ja lennätinkoneet nakuttivat paraikaa pitkin kaikkia teitä.

"Pysäyttäkää vihreä automobiili! Pysäyttäkää vihreä automobiili!..."

Aamusumu hälveni, aurinko paistoi Kristianiaan ja pani talojen katot
juhlallisesti välkkymään. Päivästä lupasi tulla kaunis.

Ja kuskipenkillä istui Jens, aito kristianialaispoika, heilutellen
jalkojaan ja viheltäen "Hiawathaa". Hän ei ollut nukkunut kolmeen
vuorokauteen, mutta himosi jo uusia seikkailuja Asbjörn Kragin kanssa.

       *       *       *       *       *

Jo seuraavana päivänä alkoi suuri oikeudenkäynti vangittuja
"petohämähäkin" joukkuelaisia vastaan. Poliisi keräsi suuren joukon
todisteita heitä vastaan, ja tuomio oli jo etukäteen varma: he saavat
monta vuotta kuritushuonetta ja senjälkeen heidät lähetetään Saksaan,
missä monet selvittämättömät asiat ovat heitä odottamassa.

Kävi ilmi, ettei "petohämähäkki" ollut enää uskaltanut ensinkään palata
asuntoonsa sen jälkeen kuin oli paennut automobiililla. Halki
Smaalenenen kävi hurja kulku, ja kun pienet lennätinasemat aamulla
avattiin, oli Valentine jo aikoja sitten ajanut ohi.

Mossin asemalla hän saavutti yöjunan, mutta ei tohtinut ajaa siinä
pitemmälle kuin Gööteporiin, missä hän uskollisen seuralaisensa kera
töytäsi erääseen Hampurinlaivaan, joka osui olemaan lähtövalmiina.

Myöhemmillä etsiskelyillään Asbjörn Krag saattoi seurata hänen
jälkiänsä Berliiniin asti.

Sinne katosi Valentine Kempel.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Punainen leski - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.