Title: Rienzi - Rooman viimeinen tribuuni
Author: Lytton, Edward Bulwer Lytton, Baron
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rienzi - Rooman viimeinen tribuuni" ***


RIENZI

Rooman viimeinen tribuuni

Kirj.

EDWARD BULWER LYTTON

Englanninkielestä suomentanut A. N.



Tampereella
Hj. Hagelbergin kustantama,
1893.



ENSIMMÄINEM KIRJA.

AIKA, PAIKKA JA HENKILÖT.



I Luku.

Veljekset.


Kuuluisa nimi, joka on tämän teoksen ensi lehdellä, on kyllin riittävä
ilmaisemaan lukijalle että kertomukseni liikkuu neljännentoista
vuosisadan keskivaiheilla.

Oli muuan kesäilta, kun kaksi nuorukaista nähtiin kävelevän Tiberin
äyräitten vieressä, lähellä sitä kohtaa sen luikertelevaa juoksua, joka
huuhtoo Aventinin kukkulan juurta. Polku, jonka he olivat valinneet,
oli syrjäinen ja rauhallinen. Vain etäällä nähtiin virtaa reunustavia,
hajallisia ja likaisia taloja, joiden joukosta jyrkkiä kattoja ja
monilukuisia, suunnattomia torneja uhkaavina kohosi, merkiten jonkun
roomalaisen ylimyksen linnoitettua asuinpaikkaa. Virran toisella
puolella, kalastajain hökkelien takana, kohosi ilmoille Janiculumin
kukkula, tummana taajoista lehvistä, joiden välistä, lyhyitten matkain
päässä, välkkyivät monien varustettujen palatsien harmaat muurit
sekä satojen kirkkojen tornit ja pylväät; toisella puolen autio
Aventini kohosi jyrkkänä ja teräviina, tiheän pensaston peitossa.
Monista kätkössä olevista luostareista kuului kellojen pyhä soitto,
sopusointuisena kiiriskellen yli rauhaisten maisemien ja väreilevien
vetten.

Tällä näkymöllä esiintyneistä nuorukaisista vanhempi, joka
lienee hiukan ehtinyt kahdennestakymmenennestä vuodestaan, oli
pitkävartaloinen ja käskevä näöltään. Hänen olemuksessaan oli jotakin
huomattavaa ja melkeinpä ylevää, huolimatta hänen yksinkertaisesta
vaatteuksestaan, johon kuului pitkä, väljä viitta ynnä sileä tunika,
molemmat tummanharmaata sarsia. Sellaista pukua pitivät siihen
aikaan alhaisemmat opiskelevaiset, jotka luostareista etsiskelivät
noita karkeita tietoja, mitkä silloin olivat uutteran työn niukkana
palkkana. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ja ne olisivat kuvanneet
ennemmin hilpeyttä kuin tuumiskelua, paitsi tuota epämääräistä ja
poissa viipyvää silmän uneksumista, joka varsin tavallisesti ilmaisee
taipumusta haaveiluihin ja mietiskelemiseen sekä paljastaa että
menneisyys tai tulevaisuus enemmin viihtyy mielessä, kuin nykyhetken
nautinto ja toimi.

Nuorempi heistä oli vasta poika, eikä hänen olemuksessaan tai
kasvoissaan ollut mitään silmiinpistävää, ellei suuren lempeyden ja
sulon sävyä saateta siksi kutsua; ja hellässä kunnioituksessa, jota
hän osotti kuunnellessaan toveriansa, oli jotakin melkein naisellista.
Hänen pukunsa oli sellainen, jota alhainen luokka tavallisesti
käytti, ehkä hiukan siistimpi ja uudempi, ja äidin hellä turhamaisuus
saatettiin huomata huolellisuudesta, mikä hänen pitkät silkkikiharansa
oli silittänyt ja jakanut, niitten päästyä lakin alta valumaan pitkin
hartioita.

Tuossa oli suloa heidän noin vaeltaessaan pitkin virran kuiskaavan
kahiliston reunaa, kumpainenkin käsivarsi toverinsa vyötäisten
ympärillä, suloa eleissä, nuoruudessa ja huomattavassa veljesten
rakkaudessa -- sillä sellainen oli heidän suhteensa -- mikä kohotti
heidän silminnähtävän alhaisen asemansa.

"Rakas veli", sanoi vanhempi, "en kykene sanomaan sinulle, kuinka
nautin näistä iltahetkistä. Sinun luonasi vain minä tunnen, ikäänkuin
en olisikaan pelkkä haaveksija enkä tyhjäntoimittaja, puhuessani
epävarmasta tulevaisuudesta ja rakentaessani ilmalinnojani. Vanhempamme
kuuntelevat minua, aivankuin latelisin kirjasta kauniita asioita, ja
rakas äitini, taivas häntä siunatkoon, pyyhkii silmiänsä ja sanoo:
'kuulkaa kuinka oppinut hän on!' Ja munkit sitten, milloin hyvänsä
uskallan katsahtaa Liviuksestani ja huudahtaa: 'sellaiseksi tulkoon
Rooma jälleen!' he tuijottavat suu auki, vihaisina, ikäänkuin olisin
lausunut jotakin harhaoppista. Mutta sinä, armas veljeni, vaikk'et
olekaan osallinen minun opinnoistani, olet niin ystävällisesti
mieltynyt niitten tuloksiin -- näyt hyväksyvän hurjat tuumani
ja rohkaisevan kunnianhimoisia toiveitani -- että usein unhotan
syntyperämme, tilamme, sekä ajattelen ja toimin ikäänkuin suonissamme
virtaisi teutoonilaisen keisarin verta."

"Minusta näyttää, rakas Cola", sanoi nuorempi veli, "kuin luonto olisi
tehnyt meille ruman kepposen -- sinulle se soi isämme puolelta johtuvan
kuninkaallisen hengen, minulle vaan äitini alhaisen sukuperän hiljaisen
ja nöyrän mielen."

"Ei", vastasi Cola vilkkaasti, "silloin sinä olisit saanut paremman
osan -- sillä minulla olisi vain barbaarinen syntyperä, sinulla
roomalainen. Oli aika, jolloin oli jalompaa olla tavallinen
roomalainen, kuin pohjolainen kuningas. Mutta vielä saanemme elämämme
varrella nähdä suuria tapauksia!"

"Minä olen elävä nähdäkseni sinun suurena miehenä, ja siinä on minulle
kylliksi", sanoi nuorempi hellästi hymyillen: "korkeasti oppineeksi
kaikki sinun jo tunnustavat: äitimme ennustelee menestystäsi joka kerta
kun hän saa kuulla sinun vieraissa käyneistäsi Colonnain luona."

"Colonnat!" sanoi Cola katkerasti hymyillen; "Colonnat -- noita
supistuneita! He luuletteleivat, nuot ahdasmieliset, tuntevansa
menneisyyttä, ovat olevinansa patrooneja ja väärin laskettelevat
latinaa maljoihinsa! He mielellään sanovat minut tervetulleeksi
pöytäänsä, koska Rooman tohtorit mainitsevat minut oppineeksi, ja
luonto on antanut minulle hurjan terävyyden, mikä huvittaa heitä
enemmän kuin palkatun narrin kuluneet sukkeluudet. Kyllä he auttaisivat
minun edistystäni -- mutta kuinka? Jollakin paikalla yleisissä
virastoissa, joka täyttäisi hävettävän raha-arkun puristamalla
työläästi ansaitut rovot nälkään nääntyviltä kansalaisiltamme! Jos
maailmassa on kurja olento, niin se on plebeiji, joka on patriicien
avulla kohonnut, ei oman säätynsä hyvittämiseksi, vaan ollakseen heidän
huonoimpien tarkoitustenpa parittaja. Joka on kansasta, hän vaan tekee
itsensä synnyntänsä petturiksi, jos hän noille kerskaaville tyranneille
valmistaa sen verukkeen, että he kättänsä kohottaen saavat huutaa:
'kas tällainen vapaus vallitsee Roomassa, näin me patriicit ylennämme
plebeijiä!' Ovatko he milloinkaan ylentäneet plebeijiä, joka on ollut
plebeijimielinen? Eivät, veli; jos minä kohoaisin säätyni yli, minä
tahtoisin tulla nostetuksi maanmiesteni käsivarsilla, enkä heidän
niskoilleen."

"Kaikki toivoni on, Cola, ett'et ponnistellessasi kansalaistesi
parhaaksi unohtaisi, kuinka kallis olet meille. Ei mikään suuruus voisi
sovittaa minulle ajatusta, että se on saattanut sinut vaaraan."

"Ja minä nauraisin kaikelle vaaralle, jos se veisi suuruuteen! Mutta
suuruus -- suuruus! Turha unelma! Jättäkäämme se yöuneksemme. Kylläksi
minusta; nyt, rakkahin veli sinunkin aikeistasi."

Tulinen ja hilpeä kimmoisuus, joka oli hänelle ominaista, sai nuoren
Colan hajottamaan kaikki hurjemmat ajatukset ja käänsi hänen mielensä
kuuntelemaan ja seuraamaan veljen vähäpätöisempiä esityksiä. Uusi
venhe, juhlapuku, mökki jossakin ylimysten sorrosta turvatummassa
korttelissa ja sellaisia etäisiä rakkauden kuvauksia, joita tumma silmä
ja rattoisa huuli loihtivat pojan epävakaiseen mieleen. Tällaisten
esineitten rajottamia mielihaluja ja himoja kuunteli nuori oppinut
hellästi hymyillen ja otsa kirkastuen, ja myöhempään elämässään tämä
keskustelu usein muistui hänen mieleensä, kun hän kauhistuen kysyi
omalta sydämeltään, kumpaisenko kunnianhimo oli järkevämpi.

"Ja sitten", jatkoi nuorempi veli, "minä vähitellen saanen säästetyksi
niin paljon, että pystyn ostamaan tuollaisen laivan, jonka tuolla
näemme, epäilemättä viljalla ja kauppatavaralla lastattuna, mikä on
tuottava paljon, -- voi sitä onnea -- että saan täyttää huoneesi
kirjoilla, eikä minun milloinkaan tarvitse kuulla sinun valittavan
ett'et ole tarpeeksi rikas voidaksesi ostaa munkeilta vanhaa, risaista
käsikirjoitusta. Voi, kuinka onnelliseksi se on minun tekevä!" Cola
hymyili painaessaan veljensä lähemmäksi rintaansa.

"Rakas poika", sanoi hän, "olkoon ennemmin minun asiani täyttää sinun
toiveesi! Näyttääpä minusta kuin ei tuon aluksen isäntäin omaisuus
olisi niin kadehdittava; katso kuinka arasti nuo miehet vilkuvat
ympärilleen, taaksensa ja eteensä; vaikka rauhan toimissa, he näyttävät
pelkäävän itse kaupungin piirissä (entisessä sivistyneen maailman
kaupankeskustassa) merirosvoja kintereillään; ja ennenkuin he ovat
matkansa perillä, he saattavat jonkun roomalaisen ylimyksen tuta tuoksi
rosvoksi. Voi, sellaisiksi olemme muuttuneet!"

Mainittu alus kiiti vinhasti virtaa alas, ja kolme tahi neljä
aseellista miestä sen kannella tähysteli todellakin tarkasti kummankin
puoleisia rauhallisia äyräitä, ikäänkuin vainuten vihollista. Pursi
kuitenkin pian liukui näkyvistä, ja veljekset vaipuivat jälleen
noihin puheenaineisiinsa, joiden nuorta viehättääkseen tarvitsee vain
tulevaisuutta kosketella.

Illan vihdoin pimetessä he muistivat että jo oli myöhäisempi, kuin
heidän tavallinen kotiintulo-aikansa, ja he kääntyivät palausmatkalle.

"Maltahan", sanoi Cola äkkiä, "kuinka puhelumme on huumannut minut!
Isä Uberto lupasi minulle harvinaisen käsikirjoituksen, jonka tuo
hyvänluontoinen munkki väittää panneen koko veljeskunnan päät pyörälle.
Minun piti käymäni noutamassa se tänä iltana hänen kammiostaan. Viivy
tässä hetkinen, se on vain puolitiessä Aventinille noustessa. Minä heti
palaan?"

"Enkö saa tulla mukaasi?"

"Et", vastasi Cola hellästi päättäväisenä, "sinä olet raatanut kaiken
päivää ja olet varmaan väsynyt: minun työni, ruumiillinen ainakin,
on ollut peräti helppo. Sinä olet hento sen lisäksi ja näytät jo
uupuneelta; lepo on virkistävä sinua. En kauvaa viivy."

Poika myöntyi, vaikka hän mieluummin halusi seurata veljeänsä, mutta
hän oli hiljainen ja taipuvainen luonteeltaan ja hän harvoin oli
vastahakoinen rakastamiensa pienimmillekin käskyille. Hän istui
pienelle töyräälle virran puolelle ja hänen veljensä vakava astunta
ja pystyinen vartalo peittyivät pian hänen katseiltaan tiheään,
surumieliseen vehmastoon.

Aluksi hän istui hiljaisena, ihaellen raitista ilmaa ja ajatellen
muinaisen Rooman tapauksia, joita hänen veljensä oli heidän
kävellessään kertonut. Vihdoin hän muisti että hänen pikku sisarensa
Irene oli pyytänyt häntä tuomaan vähän kukkasia; koottuansa niitä,
joita hänen vieressään löytyi (ja monellaisia kukkia rehotti villinä
tuossa yksinäisessä paikassa), hän jälleen istuutui ja alkoi
sommitella niitä kiehkuraksi, joihin etelän asujamissa vielä on
säilynyt heidän muinoinen rakkautensa ja osaksi niitten klassillinen
valmistamistaitokin.

Pojan ollessa tuossa toimessa alkoi etäältä kuulua hevosten kavioin
kapsetta ja kovia huutoja. Ne lähenivät lähenemistään.

"Jonkun ylimyksen seurue, paluumatkalla ehkä jostakin juhlasta",
arveli poika. "Kaunis nähtävä varmaan -- heidän valkeat töyhtönsä ja
heleänpunaiset viittansa! Halukkaasti katselen tuollaisia nähtäviä,
mutta menenpä sentään heidän tieltänsä."

Ja yhä punoen seppelettään, mutta silmät suunnattuina odotettua
seuruetta kohti, nuori roomalainen siirtyi vielä lähemmäksi virtaa.

Pian joukko tuli näkyviin -- uljas ryhmä tosiaankin; edessä
hevosmiehiä, ratsastaen kaksi vierekkäin, missä polku myönsi, oriit
uhkeasti verhottuina, höyhentöyhdöt iloisesti huiskuen, haarniskat
kimallellen läpi pimenevän hämärän varjoin. Laaja, sekalainen joukko
miehiä, jokainen aseissa, seurasi ratsureita, toiset varustettuina
keihäillä ja panssareilla, toiset vähemmän sotaisilla tahi
huonommanlaatuisilla aseilla; yli töyhtöjen ja keihäitten liehui
Orsinin veripunainen lippu, johon oli kullalla kirjoitettu tunnuslause
ja merkkikuvat (Guelfien kopeileva vaakuna, P. Pietarin avaimet).
Äkillinen pelko valtasi pojan mielen, sillä siihen aikaan ja siinä
kaupungissa plebeijit pelkäsivät aseellisten seuralaistensa kanssa
liikkeellä olevaa ylimystä enemmän kuin metsän petoa, mutta pako oli jo
myöhäinen -- joukko oli hänen vieressään.

"Hei, poika!" huusi ratsumiesten johtaja, Martino di Porto, Orsinien
mahtavan perheen jäsen, "oletko nähnyt veneen purjehtivan tästä virtaa
alas? Mutta et saattanut olla sitä näkemättä -- onko siitä pitkä aika?"

"Puolen tuntia sitten näin ison veneen", vastasi poika pelästyneenä
ratsumiehen karkeasta äänestä ja kopeasta ryhdistä.

"Purjehtivan suoraan eteenpäin, viheriä lippu keulassa?"

"Sen saman, jalo herra."

"Sitten eteenpäin! Sen kulun katkaisemme ennenkuin kuu on noussut",
sanoi ylimys. "Eteenpäin! -- ottakaa poika mukaamme, muuten hän
kavaltaa meidät ja hälyttää Colonnan liikkeelle."

"Orsini, Orsini!" karjui joukkio; "eteenpäin, eteenpäin!" ja huolimatta
pojan rukouksista ja selityksistä hän pantiin väkijoukon keskelle ja
kannettiin, tahi pikemmin laahattiin muitten mukaan -- pelästyneenä,
hengästyneenä, melkein itkussa silmin, pikku seppele vielä riippuen
käsivarrella ja silmukka pistettynä hänen vastahakoiseen käteensä. Hän
sentään tunsi, kaiken pelästyksensä ohessa, jonkinlaista lapsellista
uteliaisuutta näkemään takaa-ajon seurauksia.

Ympärillään olevien kova-äänisestä ja kiihkeästä keskustelusta hän
tuli tietämään että näkemänsä alus sisälsi viljavaraston, aiotun
erääseen virran varrella olevaan linnoitukseen, joka oli Orsinin
silloisen verivihollisen, Colonnan, vallassa; ja aikomuksena oli
tuolla matkueella, johon kovaonninen poika oli joutunut, siepata nuo
muonavarat ja jakaa ne Martino di Porton miehistölle. Nämät tiedot
lisäsivät yhä hänen pelkoansa, sillä poika kuului perheeseen, joka oli
Colonnan suojeluksen alla.

Tuskallisena ja kyyneleet silmissä hän tavan takaa katsasteli
Aventinin jyrkkää nousua: mutta poissa viipyi vielä hänen holhoojansa,
suojelijansa.

He olivat jo kulkeneet vähäsen matkaa, kun tien mutka heille yhtäkkiä
paljasti heidän takaa-ajonsa esineen, joka varhaimpien tähtien
valaisemana nopeasti luovi pitkin virtaa.

"Nyt, siunaus pyhimysten!" lausui päällikkö, "se on omamme!"

"Kuulkaa!" sanoi Martinon vieressä ratsastava päällikkö (saksalainen)
puoleksi kuiskaten, "minä kuulen ääniä, joista en ensinkään pidä,
noitten puitten tyköä -- kuulkaa! hevosen hirnuntaa! -- uskoni kautta,
tuolla välähti haarniskakin."

"Päin pojat", huusi Martino, "ei haikara kotkan vertainen -- eteenpäin!"

Uudistettujen huutojen kaikuessa jalkamiehet hyökkäsivät eteenpäin,
kunnes heidän melkein saavuttuaan saksalaisen mainitseman pensaston
luokse, pieni, taaja ratsastajajoukko, kiireestä kantapäähän aseissa,
syöksähti esiin, peitset tanassa rynnäten kohti takaa-ajajien rivejä.

"Colonna! Colonna!" "Orsini! Orsini!" olivat ylpeät vuorottelevat
huudot. Martino di Porto, rotevaruumiinen, hurjannäköinen mies,
sekä hänen ratsumiehensä, jotka enimmäkseen olivat saksalaisia
palkkasotureita, ryhtyivät taisteluun empimättä.

"Varo karhun syleilyä", huusi Orsini, kun maahan sortui vastustaja,
ratsuri ohrinensa, hänen keihäänsä lävistämänä.

Kahakka oli lyhyt ja tulinen; hevosmiesten täydelliset haarniskat
suojelivat heitä joka taholta haavoittumasta -- yhtä vahingoittumatta
eivät päässeet Orsinin puolittain varustetut jalkalaiset, heidän
painuessaan, toinen toistensa survomina, Colonnaa vastaan. Lähetettyään
vaarun kiviä ja nuolia, jotka vaan rakeitten tavoin kilpistyivät
ratsumiesten paksuja panssareita vastaan, he sulloutuivat yhteen ja
monilukuisuudellaan haittasivat ratsujen liikkeitä, vastustajain
peitsien, miekkain ja tapparain säälimättömästi ruhjoen heidän
harjaantumattomia rivejään. Ja Martino, joka vähän välitti, paljonko
hänen roskaväestään tuli teurastetuksi, huomatessaan että vihollisensa
par'aikaa olivat hänen jalkajoukkonsa hurjasta hyökkäyksestä
epäjärjestyksessä sekä joutuneet piiriin suljetuksi (sillä
taistelupaikka, vaikka avarampi kuin äskeinen tie, oli kapea ja ahdas),
antoi muutamille hevosmiehilleen merkin ja oli ratsastamaisillaan
eteenpäin kohden venhettä, joka jo oli melkein näkyvistä, kun jonkun
matkan päästä kuului torven toitotus, johon hänen vihollisensa vastasi,
ja huuto "Colonna avuksemme!" kajahti ilmoille kauas. Hetkisen päästä
nähtiin lukuisa hevosjoukko karahuttavan täyttä laukkaa, Colonnan liput
uljaasti liehuen rintamassa.

"Kirotut poppamiehet! kuka olisi luullut että he noin viekkaasti
saisivat meidät petetyiksi!" mutisi Martino; "tuota ylivoimaa emme
voi vastustaa", ja käsi, jonka piti antaman etenemiskäskyn, antoi
peräytymismerkin.

Rinnatusten täydellisessä järjestyksessä alkoivat Martinon ratsumiehet
paeta; jalkamiesroistot, jotka olivat lähteneet ryöstöretkelle, olivat
joutuneet verilöylyyn. He koettivat noudattaa johtajansa esimerkkiä,
mutta kuinka voivat he pelastua vihollisiensa korskuvien ratsujen ja
terävien keihäitten alta, vihollistensa, joiden veri oli taistelussa
kuumentunut ja jotka surkeilivat heidän henkeänsä yhtä paljon kuin
poika kimalaispesää, jota hän hävittää. Joukko hävisi kaikkiin
suuntiin -- joku sentään pääsi kukkuloille, jonne hevosten oli vaikea
tunkeutua; jokunen loiskahti virtaan ja ui vastaiselle partaalle
-- ne vähemmän kylmäveriset tai kokeneet, jotka pakenivat suoraan
eteenpäin, helpottivat johtajiensa pakoa tukkimalla vihollisen tien,
mutta kaatuivat itse, ruumis ruumiin päälle, teurastettuina tuossa
säälimättömässä ja vastustamattomassa takaa-ajossa.

"Ei armoa ryöväreille -- jokaisen orsinilaisen tappo on yhden rosvon
häviö -- lyökää Jumalan, keisarin ja Colonnan nimeen!" nuot huudot
olivat kauhistuneitten ja kaatuvien pakolaisten sielukellon-soittoa.
Suoraan eteenpäin pakenevien joukossa itse polulla, johon ratsuväki
parhaiten pääsi, oli Colan nuori veli, joka viattomasti oli joutunut
kahakkaan. Nopeasti hän pakeni kauhusta mielettömänä -- poika parka,
joka tuskin milloinkaan oli poistunut vanhempainsa tahi veljensä
vierestä! -- puut kiitivät hänen ohitsensa -- virran äyräät jäivät
taakse, -- eteenpäin hän riensi ja nopeasti hänen takanaan seurasi
kavionkapse -- huutoja -- kirouksia -- vihollisten raakaa naurua,
heidän loikatessaan polulla viruvien kuolleitten ja kuolevien ylitse.
Hän oli juuri siinä paikassa, johon hänen veljensä oli jättänyt hänet;
hän äkkiä vilkasi taaksensa ja huomasi ratsumiehen ojennetun peitsen ja
hirmuisen kypäritöyhdön kintereillään; hän epätoivoisena loi silmänsä
ylös, ja katso! hänen veljensä murtautuen tiheäin saniaisten joukosta,
jotka peittivät vuorta, syöksyi hänen avuksensa.

"Pelasta minut, pelasta minut, veljeni!" hän parkasi, ja parahdus
ennätti Colan korviin -- korskuva ratsu hengitti lämpimästi häneen --
ja silmänräpäys sen jälkeen hurjasti huutaen kimakalla äänellä "armoa",
"armoa", hän vaipui maahan ruumiina. Vainolaisen peitsi oli lävistänyt
hänet seljästä rintaan, naulaten hänet samaan mättääseen, jolla hän
hetki sitten oli istunut, täynnä nuorta elämää ja huoletonta toivoa.

Ratsastaja tempasi peitsensä irti ja jatkoi matkaansa uusia uhreja
etsiäkseen; hänen toverinsa seurasivat häntä. Cola oli palannut
vuorelta -- oli saapuvilla -- polvillaan murhatun veljensä vieressä.
Pian torvien räikyessä saapui paikalle joukko ylhäisempiä, kuin
useimmat siihenastisista, jotka tosiaankin olivat vain Colonnan
etujoukkoa. Heidän edessään ratsasti vanhus, jonka pitkä, valkea tukka
valui sulkatöyhtöisen lakin alta, sekaantuen hänen kunnian arvoiseen
partaansa. "Mitä tämä on?" sanoi päällikkö, pysäyttäen ratsunsa, "nuori
Rienzi!"

Nuorukainen katsahti ylös kuultuaan tuon äänen, heittäytyi sitten
vanhan ylimyksen ratsun eteen ja hykertäen käsiään huusi tuskin
ymmärrettävällä äänellä: "Tuo on minun veljeni, jalo Tapani --
poika, vasta lapsi! -- parhain, lempein! Katsokaa, kuinka hänen
verensä kostuttaa nurmea -- takasin, takasin -- hevosenne kaviot ovat
hurmevirrassa! Oikeutta, herrani, oikeutta! -- tehän olette suuri mies."

"Kuka hänet tappoi? Orsini epäilemättä; sinä saat oikeutta."

"Kiitoksia, kiitoksia", jupisi Rienzi, horjuen jälleen veljensä
viereen, käänsi pojan kasvot ruohosta ja koetti hurjistuneena koetella
hänen sydämensä lyöntiä; hän vetäsi äkkiä kätensä takaisin, sillä
se oli verestä käynyt heleänpunaseksi, ja kohottaen tuota kättänsä
korkeuteen, hän jälleen kiljui, "oikeutta, oikeutta!"

Vanhaa Tapani Colonnaa ympäröivää joukkoa, vaikka se tällaisiin
kohtauksiin oli tottunut, liikutti tuo näky. Muuan kaunis poika, jonka
kyyneleet virtasivat nopeasti pitkin hänen poskiansa ja joka ohjasi
ratsuansa lähinnä Colonnan vieressä, paljasti miekkansa. "Herrani", hän
sanoi puoleksi nyyhkyttäen, "orsinilainen vain on saattanut teurastaa
tämänkaltaisen, viattoman pojan; älkäämme silmänräpäystäkään hukatko --
lähtekäämme liikkeelle ja ajamaan rosvoja takaa."'

"Ei, Adrian, ei!" huudahti Tapani, laskien kätensä pojan olalle;
"aikeesi on kiitettävä, mutta varokaamme salaväjyjiä. Miehemme ovat
poistuneet liian kauas, -- mitä tuo on! -- puhaltakaa peräytyminen".

Torvensoittajat palauttivat lyhyessä ajassa takaa-ajajat -- niiden
joukossa senkin ratsumiehen, jonka peistä oli niin kovaonnisesti
väärinkäytetty. Hän oli niitten johtaja, jotka olivat taistelleet
Martino di Porton kanssa, ja hänen kullalla silattu sotisopansa sekä
komea satulaloimensa ilmaisivat hänen arvonsa.

"Kiitoksia, poikani, kiitoksia", sanoi vanha Colonna päällikölle; "olet
hyvin toiminut ja reippaasti. Mutta sanoppa minulle, sinä, jolla on
kotkan silmä, kuka orsinilaisista tuon poika paran tappoi, -- hullusti
tehty; hänen perheensäkin on meidän klienttejämme!"

"Kuka? Tuon pojanko?" vastasi ratsastaja, nostaen kypärin päästänsä
ja pyyhkien kuumia ohimoltansa, "niinkö sanotte! kuinka hän sitten
joutui Martinon roistojen joukkoon? Minä pelkään, tuo erehdys on käynyt
hänelle kalliiksi. En saattanut pitää häntä muuna kuin orsinilaisena
konnana, ja siksi -- ja siksi --"

"_Tekö_ hänet tapoitte!" huusi Rienzi ukkosen äänellä, hypähtäen
maasta. "Oikeutta, herra Tapani, oikeutta sitten, te lupasitte minulle
oikeutta, ja minä tahdon sitä!"

"Nuorukais-parka", sanoi vanhus säälien, "olisit saanut oikeutta
Orsinia vastaan, mutta etkö näe että tämä on ollut erehdys? En
kummastele että olet liiaksi murheissasi, kuullaksesi järjen sanoja
nyt. Me olemme palkitseva sinua."

"Ja tuossa maksuksi pojan sielumessuista; olen suuresti pahoillani
kovaonnisesta tapauksesta", sanoi nuorempi Colonna, heittäen maahan
kultakukkaron, "Niin, käy luonamme palatsissamme ensi viikolla, nuori
Cola -- ensi viikolla. On parasta, isä, että lähdemme venettä kohden,
sen turvajoukko saattanee vielä tarvita meitä."

"Oikein, Gianni; pari teistä jääköön poikaparan ruumista vartioimaan --
ikävä seikka! kuinka saattoi tämä tapahtua?"

Seurue palasi takasin samaa tietä, jota se oli tullutkin; kaksi
tavallista sotamiestä vaan jäi jälelle, paitsi poikaa, Adriania, joka
viipyi hetkisen aikaa, koettaen lohduttaa Rienziä, joka aivan kuin
järjiltänsä tuijotti liikkumatta etenevää, komeata joukkoa, itsekseen
jupisten, "oikeutta, oikeutta! Minä olen sitä vielä ottava."

Vanhemman Colonnan äänekkäästä huudosta lähti Adrian vastahakoisesti
ja itkien pois. "Anna minun tulla veljeksesi", sanoi tuo kunnon poika,
kiihkeästi painaen Rienzin kättä sydämelleen; "olen sinunkaltaisesi
veljen tarpeessa."

Rienzi ei vastannut mitään; hän ei kuullut eikä nähnyt häntä -- synkät
ja kolkot ajatukset täyttivät hänen sydämensä, ajatukset, joissa oli
mahtavan mullistuksen itu. Hän heräsi niistä säpsähtäen, kun sotamiehet
rupesivat sovittelemaan kilpiänsä, tehdäkseen niistä jonkinlaiset
ruumispaarit, ja sitten työntäen heidät väkivaltaisesti tieltään
hän puhkesi kyyneleihin sekä heittäytyi rinnoilleen hyytyneesen
verilätäkköön.

Lapsiraukan seppele ei ollut kirvonnut hänen kädestään hänen
kaatuessaan, ja takertuneena vaatteukseen se vielä oli hänen
ympärillään. Tuo oli näky, joka palautti Colan mieleen hänen
ainoan veljensä -- hänen ainoan ystävänsä kaiken lempeyden, hellän
sydämen ja valtaavan sulon. Tuo oli näky, joka tuntui tekevän
vielä epäinhimillisemmäksi tuon viattoman pojan ennenaikaisen
ja ansaitsemattoman kohtalon. "Veljeni, veljeni!" vaikeroitsi
eloonjäänyt; "kuinka kohtaan minä äitimme? -- kuinka kohtaan minä yön
ja yksinäisyyden? -- niin nuori, niin viaton! Tietäkää te, herrat,
hän olikin liian jalo. Eikä meille annettaisi oikeutta, kun hänen
murhaajansa on jalosukuinen ja Colonna. Ja tämä kulta -- veljen veren
hinta. Eivätkö he anna" -- ja nuoren miehen silmät välähtivät tulta
"eivätkö he anna meille oikeutta? Aika on näyttävä!" Niin sanoen hän
kumartui ruumiin puoleen; hänen huulensa vavahtivat ikäänkuin rukoillen
tai avuksi huutaen; ja sitten noustessaan hänen kasvonsa olivat kalpeat
kuin vainaja hänen vieressään -- mutta ne eivät olleet enää kalpeat
_murheesta_.

Tuosta hurmeisesta maasta ja hiljaisesta rukouksesta Cola di Rienzi
nousi uutena olentona. Hänen nuoressa veljessään hänen oma nuoruutensa
kuoli. Ilman tuota tapausta vastainen Rooman vapauttaja olisi saattanut
jäädä uneksijaksi vain, oppineeksi, runoilijaksi, rauhalliseksi
Petrarcan kilpailijaksi, ajatuksen eikä tekojen mieheksi. Mutta tuosta
ajasta kaikki hänen kykynsä, voimansa, halunsa, neronsa kohdistuivat
yhteen ainoaan pisteesen; ja isänmaanrakkaus, ennen vain utukuva,
puhkesi sellaisen intohimon eloon ja voimaan, jota lakkaamatta piti
vireillä, itsepintaisesti karkaisi ja kamalasti pyhitti -- kosto!



II. Luku.

Historiallinen silmäys -- jonka ohitse älköön käykö kukaan, paitsi joka
ei pidä väliä luettavansa ymmärtämisestä.


Vuosia oli kulunut, ja roomalaisen pojan kuoleman, paljoa jalompien
ja vähemmän anteeksiannettavien verilöylyjen rinnalla pian kaikki
unohtivat -- unohtivat melkein surmatun vanhemmat, vanhemman poikansa
maineen ja onnen kasvaessa -- mutta ei unohtanut eikä anteeksi antanut
milloinkaan tuo poika itse. Mutta tämän verisen alkutoiminnan ja
sitä seuraavan valtiollisen näytelmän välillä -- niin sanoaksemme
unen haihtuvien näkyjen ja vakavamman elämän todellisten, toimivien
ja yhtämittaisten kiihotusten välillä -- tämä lienee soveliain aika
esittää lukijalle lyhyt ja pikainen piirre tuon kaupungin tilasta
ja oloista, missä tämän kertomuksen päätoiminta liikkuu -- piirre,
välttämätön kenties monelle, henkilöiden vaikuttimien ja tapausten
vaiheiden täydeksi ymmärtämiseksi.

Vaikka moninaisia ja erinkaltaisia heimoja oli asettunut asumaan
Caesarien kaupunkiin, roomalainen väestö kuitenkin säilytti
rajattoman tiedon omasta etevämmyydestään muuhun maailmaan nähden; ja
vieraantuneina tasavallan rautaisista hyveistä, heissä oli valloillaan
kaikki tuo röyhkeä ja melskeinen hillittömyys, joka oli muinaisen
Forumin plebsille ominaista. Raa'an eikä enää urhoollisen väestön
joukossa ylimykset pitivät itseään pystyssä vähemmän tarkka-älyisten
tyrannien kuin tunnottomien bandittien tavoin. Paavit olivat turhaan
taistelleet näitä rajuja ja itsepintaisia ylimyksiä vastaan. Heidän
asemaansa pilkattiin, heidän käskyistään ei pidetty lukua, heidän
persoonansa julkisesti häväistiin, koko Europan pappisvaltijaita
pidettiin Vatikanissa vankina kuoleman kauhujen keskellä. Kun
kakdeksanneljättä vuotta ennen niitten tapausten alkua, joita tulemme
kertomaan, eräs ranskalainen, Clemens V:n nimellisenä nousi P. Pietarin
istuimelle, tuo uusi paavi, järkevämpänä kuin arvokkaana, vaihtoi
Rooman rauhalliseen turvapaikkaan, Avignoniin, ja vieraan maakunnan
huikentelevasta kaupungista tuli Rooman ylimmäisen papin hovikunta ja
kristityn kirkon hallituspaikka.

Näin päästyään paavin läsnäolon nimellisistäkin ohjista, ylimysten
vallalla tuskin oli mitään rajoja, paitsi heidän omia oikkujansa tahi
keskinäistä kateutta ja riitaa. Vaikka he tarumaisten sukuluettelojen
mukaan johtivat syntyänsä muinaisista roomalaista, he todella olivat
pohjolan reippaampien barbaarien poikia; he olivat enemmän omistaneet
itselleen italialaista kavaluutta kuin heidän kansallisia hyveitään, ja
säilyttäneet muukalaisten esi-isiensä, valloitetun maan ja veltostuneen
kansan halveksumisen. Kun muu Italia, erittäinkin Florens, Venetsia
ja Milano, nopeasti edistyi muita Europan valtioita kauas edelle
sivistyksessä, tieteissä ja taiteissa, roomalaiset näyttivät pikemmin
taantuvan kuin edistyvän -- lakien siunauksen, tieteitten ja taiteitten
puutteessa, sotaisen kansan ritarisuudelle ja rauhaa rakastavan
suloille ventovieraina. Mutta heissä vielä oli vapauden tunto ja halu,
ja hurjilla kuohahduksilla ja epätoivoisilla taisteluilla he koettivat
puoltaa arvonimeä, joka heidän kaupungillaan vielä oli, "Maailman
Pääkaupunki." Kahtena viimeisenä vuosisatana he olivat kokeneet
moninaisia vallankumouksia -- lyhytaikaisia, usein verisiä, mutta aina
onnistumattomia. Olipa heillä vielä kiiltävä kuori kansanvaltaista
hallitusmuotoakin. Kaupungin kolmestatoista korttelista itse kukin
valitsi päällikkönsä; ja näiden Caporioni-nimisten virkamiesten
kokouksella oli teorian mukaan päätösvalta, jota se kuitenkaan
ei kyennyt eikä rohjennut panna käytäntöön. Olipa olemassa uljas
senaattorinkin nimi; mutta tähän aikaan tuo virka oli supistettu yhteen
tai kahteen henkilöön, jotka valitsi milloin paavi, milloin ylimykset.
Tuohon nimeen liittyneellä vallalla ei näyttänyt olleen määrättyjä
rajoja; se oli ankaralla diktaattorilla tai kelvottomalla vetelyksellä,
aina sen mukaan mitenkä nimen omistajalla oli tarmoa saada arvonsa
tunnustetuksi. Sitä ei milloinkaan myönnetty muille kuin ylimyksille,
ja ylimykset olivat kaikkiin väkivaltaisuuksiin syypäät. Yksityistä
vihamielisyyttä vaan tyydytettiin, milloin hyvänsä yleistä oikeutta
etsittiin, julkisen käskyn toimeenpano oli vain koston täytäntöä.

Palatsit ruhtinasten tavoin linnoitettuina, jokainen pyrkien
riippumattomuuteen kaikesta vallanalaisuudesta ja laista,
sekä pystyttäen varustuksia ja anastaen ruhtinaskuntia kirkon
perinnöllisistä tiluksista, Rooman ylimykset tekivät asemansa
vielä turvatummaksi ja vihatummaksi pitämällä palveluksessaan
ulkomaisia (etenkin saksalaisia) palkkasotureita, jotka kerrassaan
olivat luonnostaan urhoollisempia, sotapalvelukseen kykenevämpiä
ja aseitten käytäntöön tottuneempia, kuin vapain tämän ajan
italialainen. Näin he yhdistivät oikeudellisen ja sotaisen voiman,
eivät Rooman turvaksi, vaan sen perikadoksi. Näistä ylimyksistä
olivat mahtavimmat Orsinit ja Colonnat; heidän verileikkinsä olivat
perinnölliset ja keskeytymättömät, ja jokainen päivä oli heidän
laittoman sodankäyntinsä hedelmäin todistajana, verenvuodatuksen,
ryöstön ja murhapolton. Imarrus Petrarcan ystävyydestä, jota nykyajan
historioitsijat liian herkästi uskovat, on kaunistanut Colonnat,
erittäinkin näinä aikoina, hienoudella ja kelvollisuudella, joka ei
ole heidän omansa. Väkivaltaisuus, vilppi, salamurhat, alhainen ahneus
tuottavien virkojen anastamisessa, kansalaisten hävytön sortaminen,
kurja ryömiminen mahtavampain edessä (vain harvoine poikkeuksineen)
ovat Rooman ensimmäisen perheen tuntomerkit. Mutta toisia ylimyksiä
mahtavampina, he olivat samalla ylöllisempiä ja kentiesi älykkäämpiä;
ja heidän ylpeyttänsä kutkutti se, että he olivat niitten tieteitten
ja taiteitten suojelijoita, joitten harjoittajiksi he eivät olisi
milloinkaan kyenneet. Näistä monista sortajistaan Rooman kansalaiset
hellästi ja haikeasti kaivaten kääntyivät vähäpätöisiin ja hämäriin
tietoihinsa menneestä vapaudesta ja suuruudesta. He sekottivat
keisarikunnan ajat tasavaltaan; ja he usein pitivät teutoonilaista
kuningasta, joka sai arvonsa Alppien takana, mutta keisarin _nimensä_
roomalaisilta, laillisen toimensa ja oikean kotinsa luopiona, turhaan
luulotellen, että jos sekä keisari että ylimmäinen pappi kiintyisivät
Roomaan asumaan, vapaus ja laki jälleen etsisivät luonnollisen suojansa
Rooman kansan uudistetun majesteetin turvista.

Paavin ja paavillisen hovin poissaolo vaikutti suuresti asukkaiden
köyhtymiseen, ja he saivat vielä näkyvämmin kärsiä lukuisain ja
surkeilemattomien rosvolaumojen ahdistelemisista. Ne hävittivät
Romagnaa, tukkien kaikki yleiset tiet, ja saivat milloin salaista
milloin julkista kannatusta ylimyksiltä, jotka usein täyttivät
rosvolinnueittensa aukkoja rosvosotilailla.

Mutta paitsi vähäpätöisiä ja kurjia ryöväreitä, Italiassa oli
alkanut ilmaantua paljon kauheammanlaatuisia rauhanhäiritsijöitä.
Eräs saksalainen, joka komeasti kutsui itseään herttua Verneriksi,
oli muutamia vuosia ennen sitä aikaa, jota lähestymme, koonnut ja
järjestänyt melkoisen miesjoukon, nimeltä "Suuri Komppania", jolla
hän piiritti kaupunkeja ja hävitti valtioita, ilman muuta vähemmän
hävytöntä, kuin ryöstämisen syytä. Hänen esimerkkinsä pian tarttui;
lukuisat, samoin järjestetyt "komppaniat" havittelivat eripuraista,
palasteltua maata. Ne ilmaantuivat yhtäkkiä kuin noiduttuina kaupungin
muurien edustalle ja vaativat mahdottomia summia rauhan hinnaksi. Ei
tyranneilla eikä tasavalloilla ollut tarpeeksi voimia pidättää heitä;
ja jos toisia pohjolaisia palkkasotureita hankittiin vastustamaan
niitä, tuo oli vaan karkurien lisäämistä rauhanrikkojien lippujen
juurelle. Palkkasoturi ei taistellut palkkasoturia eikä saksalainen
saksalaista vastaan; ja suurempi palkka ynnä hillitsemättömämpi
ryöstö tekivät "komppanioitten" teltit paljoa viehättävämmiksi kuin
jonkun kaupungin määrätty maksu tahi päällikön ikävä linnoitus ja
tyhjennetty raha-arkku. Werner, joka oli leppymättömin ja julmin
näistä seikkailijoista ja joka siihen määrään julkeasti kerskaili
kauheista rikoksistaan, että hän rinnallaan kantoi hopeaista levyä,
johon oli piirretty sanat: "Jumalan, Säälin ja Armon Vihollinen",
oli hiljattain hävittänyt Romagnaa tulella ja miekalla. Mutta joko
lahjottuna tahi kykenemättömänä kurissa pitämään kiihottamiansa julmia
luonteita, hän senjälkeen vei joukkokuntansa takasin Saksaan. Pieniä
joukkioita kuitenkin jäi jälelle hajalleen pitkin maata, odottaen vaan
sopivaa johtajaa, joka heidät jälleen yhdistäisi. Niitten joukossa,
jotka näyttivät tähän tarkoitukseen soveliaimmilta, oli Walter de
Montreal, P. Johanneksen ritari, provencelainen aatelismies, jonka
nimen urhoollisuus ja sotainen kunto, vaikka hän vielä oli nuori,
olivat saattaneet pelottavaan maineesen, ja jonka kunnianhimo, kokemus
ja teräväjärkisyys, useitten ritarillisten ja jalojen ominaisuuksien
ohessa olisivat sopineet paljoa suurempiiri ja tärkeämpiin
yrityksiin, kuin kauhean Wernerin väkivaltaisiin ryöstöretkiin. Näistä
vitsauksista ei mikään valtio ollut kärsinyt surkeammin kuin Rooma.
Paavin perinnölliset alueet -- osaksi pienten tyrannien anastamina,
osaksi näitten ulkomaalaisten rosvojen hävittäminä -- tuottivat vain
niukan avun Clemens VI:n, tuon aikansa täydellisimmän hovimiehen ja
hienostuneimman mässääjän tarpeisin; mutta hyvä isä oli keksinyt
keinon, millä kerrassaan rikastuttaa roomalaiset ja heidän ylimmäinen
pappinsa.

Noin viisikymmentä vuotta ennen sitä aikaa, jota lähdemme
käsittelemään, oli Bonifacius VIII, saadakseen täyteen paavin
raha-arkut ja tyydyttääkseen nälkää näkevät roomalaiset, julistanut
riemujuhlan eli Pyhän vuoden, mikä oikeastaan oli pakanallisten
juhlamenojen uudistaminen. Täydellinen synninpäästö luvattiin
jokaiselle katoolilaiselle, joka sinä vuonna ja jokaisen seuraavan
vuosisadan ensimmäisenä vuotena kävisi P. Pietarin ja P. Paavalin
kirkoissa. Ääretön pyhiinvaeltajain tulva, jokaiselta kristikunnan
kulmalta, todisti tuon keksinnön viisautta; "ja kaksi pappia oli yöt
ja päivät lapiot kädessä, laskematta kokoomassa kulta- ja hopealäjiä,
joita virtasi P. Paavalin alttarille."

Ei ole kummaksumista että tämä perin tuottava juhla, ennenkuin seuraava
vuosisata oli puoleksi kulunut, tuli ymmärtäväisestä ylimmäisestä
papista näyttämään liian kauas lykätyltä. Ja sekä paavi että kaupunki
olivat yhtä mieltä siinä, että hyvin kannattaisi sen hiukan aikaisempi
uudistaminen. Seuraus oli, että Clemens VI julisti Mooseksen juhlan
nimellisenä toisen Pyhän vuoden vietettäväksi 1350, nim. kolme vuotta
jälkeen sen ajan, jolloin ensi luvussa kertomukseni alkaa. Tämä seikka
lisäsi suuresti kansan vihaa ylimyksiin ja valmisteli niitä tapauksia,
joita aijon kertoa, sillä, niinkuin ennen sanoin, rosvot, ylimysten
kätyrit ja liittolaiset tekivät tiet rauhattomiksi. Ja elleivät tiet
olleet auki, pyhiinvaeltajat eivät saapuisi. Paavin vikaarin Raimondin,
Orvieton piispan (joka oli huono valtiomies, mutta kelpo kanonisti)
päämääränä oli koittaa kaikin keinoin poistaa esteet; hurskauden uhrien
ja P. Pietarin aarre-aitan väliltä.

Sellainen lyhyesti oli Rooman tila sinä aikakautena, jota aikomuksemme
on tutkia. Sen muinaisen maineen verho vielä Italian ja Europan
silmistä peitti sen turmion. Nimeksi ainakin se vielä oli maan
kuningatar, jonka kädestä saatiin pohjolan keisarinkruunu ja kirkon
isän avaimet. Sen asema oli aivan sellainen, joka tarjoo loistavan
triumfin rohkealle kunnianhimolle, innostuttavan, jos kohta suruisen
alan päättäväiselle isänmaanrakkaudelle, ja soveliaan näyttämön
mahtavalle murhenäytelmälle, joka etsii tapahtumansa, valitsee
henkilönsä ja kehittää siveys-oppinsa kansojen vaiheiden ja rikosten
keskellä.



III Luku.

Kahakka.


Eräänä iltana huhtikuussa 1347 oli muutamaan noista avaroista
paikoista, joissa uudenaikainen ja muinainen Rooma näyttävät yhtyvän
-- yhtä autio ja yhtä raunioissa -- kokoontunut kirjava ja vihastunut
väkijoukko. Tuona aamuna Martino di Porton soturit olivat tunkeutuneet
erään roomalaisen kultasepän taloon ja ryöstäneet sen väkivaltaisella
tavalla, jolle ylhäisten tavallinen röyhkeyskään ei vetänyt vertoja.
Sääli ja hämmästys koko kaupungissa oli suuri ja uhkaava.

"Tämän tyranniuden alle minä en koskaan alistu!"

"Enkä minä!"

"Enkä minä!"

"En P. Pietarin luut avita, minäkään!"

"No mikä, ystäväiseni, on tuo tyrannius, johon ette tahdo alistua?"
sanoi muuan nuori ylimys kääntyen tunkeilevien porvarien puoleen, jotka
tulistuneina, kiukuissaan, puolittain aseissa ja Italian intohimojen
kiihkeine eleineen vaelsivat alas pitkää ja kapeaa katua, joka johti
Orsinin hallussa olevaan synkkään kortteliin.

"Voi herrani!" huusi kaksi tai kolme porvaria yhteen ääneen,
"tahdottehan että meille ollaan kohtuullisia -- tahdottehan että meille
suodaan oikeutta -- tehän olette Colonneja."

"Ha, ha, ha!" nauroi ylönkatseellisesti muuan jättiläisen kokoinen
mies, heiluttaen ilmassa mahdottoman suurta vasaraa, joka ilmaisi hänen
ammattinsa. "Oikeus ja Colonna! jumal'avita! niitä nimiä ei usein
tavata yhdessä."

"Alas hän! alas hän! hän on orsinilainen -- alas hän!" huusi ainakin
kymmenkunta joukosta; mutta yksikään käsi ei kohonnut jättiläistä
vastaan.

"Hän puhuu totta", sanoi toinen ääni vakavasti.

"Niin hän puhuukin", sanoi kolmas, rypistäen kulmiansa ja vetäen puukon
tupestaan, "ja me sallimme sen. Orsinit ovat tyranneja ja Colonnat
ainakin yhtä pahoja."

"Valehtelet roisto!" huusi nuori ylimys, astuen tungokseen ja asettuen
Colonnan herjaajan eteen.

Ritarin säkenöitsevän silmäyksen ja uhkaavan liikkeen edestä
riitakumppani peräytyi muutamia askeleita, joten avonainen paikka jäi
rotevaruumiisen sepän ja pienen, hennon mutta notkeavartaloisen nuoren
ylimyksen väliin.

Syntymältään saakka opetettuina ylönkatsomaan plebeijien rohkeutta,
kuitenkaan välittämättä missä maineessa heidän omansa oli, Rooman
patriicit eivät olleet outoja tällaisille raa'oille kahakoille; ja
usein ylimyksen paljas läsnäolo oli riittävä hajottamaan kokonaisia
väkijoukkoja, jotka vähäistä ennen olivat uhkuneet kostoa hänelle ja
hänen heimolleen.

Viitaten vaan kädellään sepälle ja aivan välinpitämättömänä sekä hänen
huiskuvasta aseestaan että hänen kookkaasta vartalostaan, nuori Adrian
di Castello, Colonnan etäinen sukulainen, ylpeästi käski hänen antamaan
tietä.

"Kotiinne, ystävät! ja tietäkää", hän lisäsi arvokkaana, "että teette
meille suuresti väärin, luullessanne meidät osallisiksi Orsinin
väkivaltaisuuksiin, ja että me tyydytämme vain omia intohimojamme
heidän ja meidän sukumme välisessä taistelussa. Pyhä Äiti minut niin
tuomitkoon", jatkoi hän, hurskaasti luoden silmänsä ylöspäin, "kuin
minä nyt totisesti vakuutan että minä teidän kärsimänne vääryyden ja
Rooman kärsimän vääryyden tähden olen paljastanut tämän miekan Orsinia
vastaan."

"Niin kaikki tyrannit sanovat", virkkoi seppä rohkeasti, nojaten
vasaroineen vasten kivilohkaretta -- sirpaletta muinaista Roomaa --
"he eivät koskaan taistele keskenänsä muuten kuin meidän hyväksemme.
Colonna leikkaa kurkut Orsinin leipurilta -- meidän hyväksemme! toinen
Colonna anastaa Orsinin räätälin tyttären -- meidän hyväksemme!
_meidän_ hyväksemme -- niin, kansan hyväksi! leipurin ja räätälin
hyväksi, häh?"

"Veikko", sanoi nuori ylimys arvokkaasti, "jos Colonna niin tekee,
hän tekee väärin: mutta pyhimmällä asialla saattaa olla huonoja
puolustajia."

"Niin; itse pyhää kirkkoa tukevat keskinkertaiset kolonnat", vastasi
seppä karkeasti viitaten paavin ja Colonnain ystävyyteen.

"Hän herjaa! seppä herjaa!" huusivat tuon mahtavan huoneen
puoluelaiset. "Eläköön Colonna, eläköön Colonna!"

"Eläköön Orsini, eläköön Orsini!" kuului samassa vastakkainen huuto.

_"Eläköön kansa!"_ kiljasi seppä, huiskuttaen kauheata asettaan
korkealla väkijoukon päitten päällä.

Pian koko ryhmä, joka alkuaan oli yhtynyt saman miehen sortamista
vastaan, jakautui puoluevihan vuoksi. Orsini-huudon johdosta useita
uusia puoluelaisia riensi paikalle. Colonnan ystävät vetäytyivät
toiselle puolelle, Orsinin puoltajat toiselle, ja ne harvat, jotka
olivat sepän mieltä, että kumpainenkin puolue oli yhtä vihattava
ja että kansa on ainoa oikea huuto rahvaan kokouksissa, olisivat
poistuneet lähestyvästä kahakasta, ellei seppä itse, jota he pitivät
suuresti vaikuttavana auktoriteettina -- joko suutuksissaan nuoren
Colonnan ylpeästä käytöksestä tahi sellaisissa miehissä usein
tavattavasta tappelunhimosta, joilla on hänen kokonsa ja voimansa,
mitkä kaikissa persoonallisissa riitaisuuksissa vakuuttavat heille
etevämmyyden ylpeän nautinnon -- ellei, sanon, seppä itse, hetkisen
epäröityään, olisi astunut orsinilaisten joukkoon, ja esimerkillään
saanut ystäviänsä liittymään tämän puolueen suosijoihin.

Kansanmylläkässä on jokaisen kulkeminen pyörteen mukana, usein
puolittain vasten tahtoansa ja suostumustaan. Muutamat rauhan
sanat, joita Adrian di Castello alkoi lausua ystävilleen, hukkuivat
heidän huutoihinsa. Ylpeinä siitä, että heidän joukossaan löytyi
yksi rakastetuimmista ja jaloimmista tuon nimellisistä, Colonnan
puoluelaiset asettivat hänet johtajakseen ja rynnistivät kiivaasti
vihollisiansa vastaan. Mutta Adriania, joka elämästään oli saanut
ritarillisen katsantotavan, josta hänen varmaan ei tarvinnut kiittää
roomalaista syntyperäänsä, alussa iletti hyökätä noitten miesten
kimppuun, joiden joukossa hän ei nähnyt ketään vertaistansa arvossa
tahi aseiden käyttämisessä. Hän tyytyi vaan harvojen iskujen
torjumiseen, joita suunnattiin häneen taistelun tuoksinassa, --
harvojen, sillä niillä, jotka tunsivat hänen, vieläpä kiivaimmilla
Orsinin puoluelaisillakaan ei ollut halua joutua tuon miehen veren
vuodattamisesta nousevan vaaran ja vihan alaiseksi, miehen, jolla
korkean syntyperänsä ja heimolaistensa pelottavan vallan ohessa oli
itsekohtainen kansan suosio, josta hän oli enemmän velkaa sukulaistensa
julkisille paheille, kuin millekään tähän asti osottamallensa
huomattavalle hyveelle. Seppä, joka ei vielä ollut ottanut tehokasta
osaa kahakkaan, näytti valmistautuvan jyrkkään vastarintaan, kuu ritari
lähestyi muutaman askeleen päähän hänestä.

"Emmekö sanoneet sinulle", virkkoi jättiläinen synkästi, "että Colonnat
ovat samallapa kansan vihollisia kuin Orsinit? Katso seuralaisiisi ja
klientteinäsi; eivätkö he katko alhaisten miesten kurkkuja, kostaessaan
ylhäisten rikoksia? Mutta tällä tavoin patriicit aina rankaisevat
toistensa väkivaltaa. He antavat raippojen kohdata kansan selkää ja
huutavat: katsokaa, kuinka oikeatuntoisia me olemme!"

"En vastaa sinulle nyt", sanoi Adrian; "mutta jos kanssani olet
suruissasi tästä veren tuhlaamisesta, niin liity minuun koettamaan
estää sitä."

"Minäkö -- en minä! virratkoon orjien veri tänään: pian on aika tuleva,
jolloin se huuhdotaan puhtaaksi ylimysten verellä."

"Pois, konna", sanoi Adrian, koettamatta ryhtyä pitempiin
keskusteluihin ja pyyhkäisten seppää miekkansa lappeella. Samassa sepän
vasara heilahti ilmassa, ja ellei nuori ylimys olisi äkkiä hypähtänyt
syrjään, se auttamattomasti olisi musertanut hänet maahan. Ennenkuin
seppä ehti toistamiseen iskeä, Adrianin miekka lävisti kahdesti hänen
oikean käsivartensa, ja ase putosi raskaasti maahan.

"Tappakaa hän, tappakaa hän!" huusivat useat Colonnan klienteistä, nyt
tunkeutuen pelkurimaisesti aseettoman ja turvattoman sepän ympärille.

"Niin, tappakaa hän!" sanoi keskinkertaisella italiankielellä, mutta
barbaarimaisella äänenkorolla muuan puolittain panssaroittu mies, joka
vast'ikään oli liittynyt joukkoon ja joka oli niitä hurjia saksalaisia
rosvoja, joita Colonnat pitivät palveluksessaan: "hän kuuluu
pelottavaan roistojoukkioon, joka on liittäytynyt kaikkea järjestystä
ja rauhaa vastaan. Hän on Rienzin liittolaisia, ja, kolmen kuninkaan
kautta! hän yllyttää kansaa."

"Totta puhut, barbaari", sanoi roteva seppä lujalla äänellä ja repäsi
vasemmalla kädellään nuttunsa rinnaltaan auki; "tulkaa kaikki --
Colonnat ja Orsinit -- viillelkää terävällä säilällänne tätä sydäntä ja
päästyänne sen sisimpään sopukkaan, te sieltä löydätte yhteisen vihanne
esineen -- Rienzin ja Kansan!"

Hänen lausuessaan tuon sanoilla, jotka ehkä näyttivät hänen asemaansa
ylevämmiltä (ellei jonkinlainen hehku ja liioittelevat puheenparret
sekä tunteellisuus olisi tavallisia kaikissa kiivastuneissa
roomalaisissa), hänen äänensä lujuus voitti häntä ympäröivän metelin
ja hiljensi hetkeksi yleisen mylläkän; ja kun vihdoin sanat "Rienzi ja
kansa" pääsivät ilmoille, ne tunkeutuivat läpi kasvavan väkijoukon, ja
niihin kaikuna vastasivat sadat äänet -- "Rienzi ja kansa!"

Mutta minkälaisen vaikutuksen käsityöläisen sanat lienevätkin tehneet
muihin, se samoin oli nähtävänä nuoressa Colonnassa. Rienzin nimen
kuullessaan kiivastuksen hehku katosi hänen poskiltaan; hän säpsähti,
jupisi itsekseen ja näytti hetkeksi tuon meluavan väkijoukon keskellä
vaipuneen kummallisiin ja etäisiin haaveiluihin. Hän heräsi niistä
huutojen tau'ottua, ja sanottuaan sepälle hiljaisella äänellä:
"ystäväni, olen pahoillani haavastasi, mutta käy huomenna luokseni,
niin tulet huomaamaan että olet väärin tuominnut minut", hän päätänsä
nyökäten käski saksalaista seuraamaan itseään ja kulki halki
väkijoukon, joka kaikkialla väistyi hänen tieltään. Sillä katkerimpaan
ylimyskunnan vihaan sekaantui tänä aikana Roomassa heidän persoonainsa
orjamainen pelko ja heidän rajattoman valtansa salaperäinen kunnioitus.

Adrianin kulkiessa siinä osassa väkijoukkoa, jossa kahakka vielä ei
ollut alkanut, kuului mielenpurkauksia, sellaisia, jotka eivät olisi
tulleet monien hänen heimolaistensa osaksi.

"Colonna", sanoi joku.

"Joka vielä ei ole rosvo", sanoi toinen, hurjasti nauraen.

"Eikä murhamies", mutisi kolmas, painaen kättänsä rintaansa. "_Häntä_
vastaan ei isäni veri huuda kostoa."

"Siunattu hän", sanoi neljäs, "sillä vielä ei kukaan häntä kiroo!"

"Voi, Jumala meitä auttakoon!" sanoi pitkä, harmaapartainen vanhus
sauvansa varassa; "käärmeen sikiö vasta, mujuhampaat kyllä ilmaantuvat."

"Häpeä, isä! hän on uljas nuorukainen eikä lainkaan ylpeä. Kuinka
hän hymyilee!" virkkoi muuan kaunis vaimo, joka pysyttelihe mylläkän
reunalla.

"Mennyttä kalua sen miehen kunnia, jonka vaimolle ylimys hymyilee", oli
vastaus.

"Ei mar", sanoi Luigi, reipas, veitikkamainen teurastaja, "mitä
mies rehellisesti pystyy voittamaan neitosilta tahi vaimoilta,
pitäköön hyvänänsä, olkoon hän plebeiji tahi ylimys -- se on minun
siveys-oppini; mutta kun inhottava patriicivanhus, huomatessaan
etteivät lempeät sanat tahdo vaikuttaa lempeitä silmäyksiä, väkisin
vie neidon saksalaisen karjun seljässä, jolla on puukko vyöllä yljän
lohdutukseksi -- häntä minä sanon irstaaksi ja avionrikkojaksi."

Tällaisia olivat huomautukset ja mielenpurkaukset, jotka seurasivat
ylimystä, mutta perin erilaisia olivat katseet ja sanat, mitkä
kohtasivat saksalaista soturia.

Yhtä kiireesti, vieläpä kiireemminkin teki väkijoukko tietä hänen
aseissaan raskaasti astuessaan, mutta ei kunnioituksesta -- silmä
välkkyi hänen lähestyessään, poski vaaleni -- pää kumartui -- huuli
värähti; jokainen tunsi vihan ja pelon pudistuksen, ikäänkuin
kohdatessaan peljätyn verivihollisen. Selvään ja kiukuissaan huomasi
julma palkkasoturi yleisen inhon merkit. Hän astuskeli töykeästi ja
katseli milloin toiselle, milloin toiselle sivulleen -- puoleksi
ylenkatseellisesti hymyillen, puoleksi kostoa uhkaavana; ja hänen
pitkä, vaalea, suortuvainen tukkansa, kellertävä huulipartansa ja
jäntereinen runkonsa olivat italialaisten tummien silmien, sysimustien
kiharoitten ja hentojen vartaloitten jyrkkänä vastakohtana.

"Perkele korjatkoon nuot saksalaiset kurkunleikkojat!" jupisi
hampaitansa kiristellen joku porvareista.

"Amen!" vastasi sydämestään toinen.

"Hiljaa!" sanoi kolmas, arasti katsahtaen ympärilleen. "Jos joku heistä
sattuu kuulemaan, olet mennyt mies."

"Voi Rooma, Rooma! mihin olet vajonnut!" sanoi katkerasti muuan mustaan
puettu ja muita ylhäisemmän näköinen kaupunkilainen, "vapistessasi
palkatun barbaarin astuessa kaduillasi!"

"Kuulkaa häntä, hän on oppineitamme ja varakkaita kaupunkilaisiamme!"
sanoi teurastaja kunnioittaen.

"Hän on Rienzin ystävä", sanoi toinen joukosta, kohottaen lakkiaan.

Silmät maahan luotuina ja kasvoissa murhe, häpeä ja kiukku nähtävästi
kuvaantuneina, Pandulfo di Guido, jalosukuinen ja arvossa pidetty
kaupunkilainen, kulki hitaasti halki väkijoukon ja katosi.

Sillävälin Adrian, päästyään eräälle kadulle, joka vaikka se olikin
väkijoukon lähellä, oli tyhjä ja autio, kääntyi julman toverinsa
puoleen. "Rudolf", hän sanoi, "kuule! -- ei laisinkaan väkivaltaa
kaupunkilaisille. Palaja väkijoukkoon, kokoa ystävämme, vie pois ne
tuolta näyttämöitä; älä salli että Colonnaa moititaan tämän päivän
väkivaltaisuuksista; ja vakuuta minun nimessäni puoluelaisillemme,
keisarin kädestä saamani ritariarvon kautta vannovani, että Martino di
Porto on näistä häväistyksistä minun miekastani saapa rangaistuksensa.
Mielelläni tahtoisin itse, omassa persoonassani, hillitä melskeen,
mutta minun läsnäoloni vain näyttää enentävän sitä. Mene -- sinun
sanasi painavat heidän joukossaan."

"Iskujen painolla, herra!" vastasi kauhea soturi. "Mutta käsky on kova;
minä mielelläni antaisin heidän kurjan verensä virrata jonkun hetken
kauemmin. Sitäpaitsi, antakaa minulle anteeksi; tottelemalla käskyjänne
tottelenko herraani, heimolaistanne? Vanhalta Tapani Colonnalta --
joka harvoin surkeilee verta tai aarteita, Jumala häntä siunatkoon --
(paitsi omiansa!) -- minä palkan saan, ja hänelle minä olen vannonut
kuuliaisuutta."

"Diavolo!" mutisi ritari, ja kiukun tuli leimahti hänen poskilleen,
mutta Italian ylimysten tavallisella mielenmaltilla hän hillitsi
kuohuvan sappensa ja sanoi ääneensä tyynesti mutta arvokkaasti:

"Te'e niinkuin käsken; rauhoita mylläkkä, te'e _meistä_ peräytyvä
puoli. Toimita niin, että kaikki on hiljaista tunnin kuluttua ja tule
huomenna luokseni palkintoasi perimään; olkoon tämä kukkaro vastaisen
kiitollisuuteni käsiraha. Mitä sukulaiseeni tulee, jota käsken sinun
mainitsemaan kunnioittavammin, niin minä puhun hänen nimessään. Kuule!
melu kasvaa -- eripuraisuus yltyy -- mene -- älä silmänräpäystäkään
hukkaa!"

Säikähtyneenä patriicin levollisesta vakavuudesta, Rudolf nyökkäsi
päätään, pujahutti vastaamatta rahat poveensa ja lähti kulkemaan
tiheimpään tungokseen. Mutta juuri ennenkuin hän saapui perille, oli
äkkinäinen vastavaikutus päässyt voimaan.

Nuori ritari, jäätyään yksin tuohon paikkaan, seurasi silmillään
palkkasoturin poistuvaa vartaloa, laskevan auringon viistoon paistaessa
hänen välähtelevään kypäriinsä, ja sanoi katkerasti itsekseen:
"Kovaonninen kaupunki, kaikkein mahtavimpien muistojen lähde --
tuhansien kansakuntien kukistunut ruhtinatar -- kuinka ovat petolliset
ja uskottomat lapsesi alentaneet ja häväisseet sinun! Ylimyksesi
jaettuina, toinen toistansa vastassa kansasi kiroomina ylimyksesi --
pappisi, joiden pitäisi rauhaa kylvämän, eripuraisuuden istuttajina
-- kirkkosi isä hyljännyt uljaat muurisi, hänen kotinsa pakopaikka,
hänen hiippansa läänitys, hänen hovinsa gallialainen kylä -- ja
me! me, jotka olemme Rooman jalointa verta -- me Caesarein pojat,
puolijumalista syntyisin, suojelemme hillitöntä, ja inhottua tilaa
noiden palkkalaisten miekoilla, jotka saadessaan maksunsa pilkkaavat
pelkuruuttamme -- jotka pitävät porvareitamme orjina ja kopeilevat
herrojansa vastaan! Voi, jospa meillä, Rooman perinnöllisillä
päälliköillä, olisi ainoa laillinen turvajoukkomme kansalaistemme
kiitollisissa sydämissä!"

Niin syvästi tunsi nuori Adrian näitten sanojensa katkeran totuuden,
että haikeat kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa hänen
puhuessaan. Hän ei tuntenut lainkaan häpeää pyyhkiessään niitä pois,
sillä heikkous, joka langennutta sukukuntaa itkee, ei ole naisen, vaan
enkelin heikkoutta.

Kun hän kääntyi verkalleen jättääkseen paikan, hänen askeleitansa
yht'äkkiä ehkäisi korkea huuto: "Rienzi! Rienzi!" halkaisi ilman.
Capitolin muureista välkkyvän Tiberin kalvoon tuo nimi kaikui kauas
ja laajalti; ja kun huuto oli haihtunut ilmoihin, sitä seurasi
hiljaisuus niin syvä, niin yleinen, niin hengetön, että saattoi luulla
itse kuoleman levinneen yli kaupungin. Ja väkijoukon äärimmäisessä
reunassa sekä muita korkeammalle kohonneena, mahdottoman suurten
kivilohkareitten päällä, joita oli Rooman raunioista murrettu joissakin
äskeisissä, riitelevien puolueitten välillä tavallisissa taisteluissa,
rintavarustukseksi kansalaisille kansalaisia vastaan -- näitten
äänettömien muistojen päällä Rooman menneestä suuruudesta, nykyisestä
kurjuudesta, seisoi tuo erinomainen mies, johon syvimmin kaikista hänen
aikalaisistaan, koski toisen ajan kunnia, toisen alennus.

Seisoen etäällä tuosta näyttämöstä, Adrian saattoi vain eroittaa
Rienzin vartalon tummat piirteet; hän saattoi vain kuulla heikon kai'un
hänen mahtavasta äänestään; hän saattoi vain huomata viihdytetystä,
vaan vielä aaltoilevasta ihmismerestä, joka levisi ylt'ympäri,
päät paljastettuina auringon viimeisille säteille, vaikutuksen
kaunopuheliaisuudesta, jota sen ajan ihmiset ovat vakuuttaneet ihmeen
kaltaiseksi -- mutta joka todellisuudessa oli sellainen vähemmän
miehen neron, kuin kuulijakunnan mielensuosion tähden -- vaikutuksen
jokaiseen, joka joi sydämeensä ja sieluunsa sen polttavain ajatusten
virrasta.

Vain lyhyen aikaa oli tuo vartalo näkyvissä Adrian di Castellon
tarkastelevalle silmälle, ja tuon äänen kaiku kuuluvissa hänen
heristetylle korvalleen; mutta tämä aika oli tarpeeksi pitkä saamaan
toimeen kaiken sen vaikutuksen, minkä Adrian oli toivonut.

Toinen huuto, kiihkeämpi, kestävämpi ensimmäistä -- huuto, jossa puhui
tulvailevien ajatusten ja hurjan innostuksen irroitus -- ilmaisi puheen
päättyneen; sitten hetken hiljaisuuden perästä nähtiin väentungoksen
hajaantuvan kaikille suunnille ja poistuvan pitkin katuja lukuisissa
ryhmissä ja joukkioissa, joista jokainen oli todistuksena siitä syvästä
ja pysyväisestä vaikutuksesta, minkä tuo puhe oli rahvaasen tehnyt.
Jokainen poski hehkui -- jokainen kieli puhui; puhujan mielentila
oli elävänä henkenä vallannut kuulijain sydämet. Hän oli pauhannut
patriicien laittomuuksia vastaan, mutta hän oli sanallaan riisunut
aseet plebeijien kiukulta -- hän oli saarnannut vapautta, mutta hän
oli vastustanut vallattomuutta. Hän oli rauhoittanut nykyisyyden
lupaamalla tulevaisuutta. Hän oli nuhdellut heidän riitojaan, mutta hän
oli puoltanut heidän asiaansa. Hän oli hillinnyt heidän tämänpäiväisen
kostonsa, juhlallisesti vakuuttaen heille huomispäiväistä oikeutta.
Niin suuri saattaa olla yhden miehen valta, niin mahtava hänen
kaunopuheliaisuutensa, niin pelottava hänen neronsa -- kun hän
aseettomana, arvoltaan alhaisena, miekatta ja kärpännahkaviitatta,
puhuu kansalle, jota sorretaan.



IV Luku.

Eräs seikkailu.


Adrian Colonna, välttäen hajaantuneesta väkijoukosta irtaantuneita
ryhmiä, riensi kiivaasti pitkin kapeata katua kohden palatsiansa,
joka oli melkoisen matkan päässä äskeisestä tappelupaikasta. Hänen
elämänkasvatuksensa sai hänen tuntemaan syvää osanottoa sekä maansa
eripuraisuuksiin ja riitoihin, että myöskin äsken näkemäänsä
kohtaukseen ja Rienzin vaikutusvaltaan.

Orpona, nuorempaa mutta varakasta Colonnasuvun haaraa, Adrian oli
kasvanut sukulaisensa hoidon ja holhouksen alaisena, tuon viekkaan
mutta urhean Tapani Colonnan, joka kaikista Rooman ylimyksistä
oli mahtavin, sekä paavin suosion että aseellisten palkkalaisten
paljouden tähden, joita hän rikkautensa vuoksi pystyi hankkimaan.
Adrian oli varhain osottanut siihen aikaan erinomaisena pidettyä
taipumusta henkisiin pyrinnöihin, ja omistanut itselleen paljon siitä
vähästä, mitä silloin tunnettiin hänen maansa muinaisesta kielestä ja
muinaisesta historiasta.

Vaikka Adrian oli vielä poika, siihen aikaan kun hän ensikerran
lukijalle esitettynä oli sattunut näkemään Rienzin, veljen kuolemasta
johtuneen mielialan, hänen hellä sydämensä oli täyttynyt Colan murheen
osanotolla ja häpeällä sukulaistensa tunteettomuudesta heidän omien
kiistojensa seurauksesta. Hän vakavasti oli etsinyt Rienzin ystävyyttä
ja nuoruudestaan huolimatta tullut tuntemaan hänen luonteensa
mahtavuuden ja voiman. Mutta vaikka Rienzi lyhyen ajan perästä ei
näyttänyt enää muistelevan veljensä kuolemaa -- vaikka hän jälleen
oli saapunut Colonnan saleihin ja nauttinut heidän ylönkatsovaa
vieraanvaraisuuttaan, hän olemukseltaan pysyi erillään ja jonkun
matkan päässä, jonka perille Adriankin vaan osaksi saattoi päästä.
Pian kieltäytyi kaikista avun, suosion ja ylennyksen tarjouksista, ja
jokainen Adrianin osottama ystävyyden merkki, sen sijaan että se olisi
lähentänyt häntä, näytti vain loukaten saattavan häntä kylmempään
etäisyyteen. Hänen kevyt leikillisyytensä ja puheensa vilkkaus,
jotka ennen tekivät hänen tervetulleeksi vieraaksi niitten seuraan,
joiden elämä kului taistelujen ja juhlimisten vaiheilla, olivat
muuttuneet ivalliseksi, kyynilliseksi ja juroksi luonnonlaaduksi. Mutta
tylsistyneitä ylimyksiä huvitti hänen terävyytensä yhtä paljon, ja
Adrian oli melkein ainoa, joka huomasi hymyssä piilevän käärmeen.

Usein Rienzi istui juhlassa äänetönnä, mutta tarkkaavana, ikäänkuin
vartioiden jokaista silmäystä, punniten jokaista sanaa, ottaen mittaa
jokaisen vieraan järjenvoimista, ky'yistä ja luonnonlaadusta; ja kun
hän näytti saaneen tarpeeksensa, hänen henkensä oli kuohahtaa, hänen
sanansa tulvata, ja kun hänen huikaiseva, mutta katkera sukkeluutensa
välähti yöllisissä kesteissä, kukaan ei huomannut, että tuo iloton
salama ennusti nousevaa myrskyä. Mutta sillävälin hän ei laiminlyönyt
ainoatakaan tilaisuutta seurustella alempien kaupunkilaisten kanssa,
yllyttää heidän mieliänsä, kiihoittaa heidän kuvitustansa, tulistuttaa
heidän ponnistuksiaan kuvauksilla nykyisyydestä ja kertomuksilla
menneisyydestä. Hänen kansansuosionsa ja maineensa kasvoivat, ja hänen
valtansa rahvaan joukossa oli sitä suurempi, kun hän oli ylhäisten
suosima. Kentiesi hän tätä varten jatkoi Colonnan luona vierailultaan.

Kun kuusi vuotta ennen tuota aikaa Caesarien Capitoli oli saanut nähdä
Petrarcan triumfin, oli nuoren Rienzin skolastisuuden maine saavuttanut
runoilijan ystävyyden -- ystävyyden, joka lyhyine keskeytyksineen
jatkui loppuun asti, vaikka kummankin ala oli niin erilainen; ja
jälkeenpäin, yhtenä Rooman Avignoniin valitsemista lähettiläistä,
hän yhdessä Petrarcan kanssa kävi anomassa Clemens VI:lta, että hän
muuttaisi pyhän istuimensa Avignonista jälleen Roomaan. Tässä toimessa
hän ensikerran näytti kaunopuheliaisuutensa ja vakuutusvoimansa
äärettömän mahdin. Todistuskappaleet eivät tosin pystyneet ylimmäiseen
pappiin, joka piti enemmän lukua mukavuudesta kuin kunniasta, mutta
hän ihastui puhujaan, ja Rienzi palasi Roomaan täynnä kunniaa ja
verhottuna korkean ja vastuunalaisen viran arvokkaisuudella. Hän ei
enää ollut vähäpätöinen opiskelevainen, hauska toveri, hän kohosi
kerrassaan kaikkien vertaistensa yläpuolelle. Ei milloinkaan ennen
ole virkamies osottanut niin järkähtämätöntä rehellisyyttä, niin
turmeltumatonta intoa. Hän oli koettanut virkaveljissään herättää
samaa perus-aatteitten ylevyyttä -- mutta hän ei ollut onnistunut.
Nyt varmana urastaan, hän oli ruvennut julkisesti kääntymään kansan
puoleen; ja uusi henki näytti jo elähyttävän Rooman väestön.

Rienzin eläessä näitä aikoja, oli Adrian ollut kauan erotettuna hänestä
ja poissa Roomasta.

Colonnat olivat luotettavia keisarillisen puolueen kannattajia, ja
Adrian di Castello oli saanut kutsut keisarin hoviin ja noudattanut
niitä. Tämän hallitsijan johdolla hän oli harjaantunut aseitten
käyttämiseen, ja Saksan sotilasten joukossa hän oli oppinut
hillitsemään synnynnäistä italialaista viekkauttaan pohjolan urheuden
ritarillisuudella.

Jätettyänsä Baijerin, hän oli viettänyt lyhyen ajan erään maatilansa
yksinäisyydessä, pohjoisen Italian ihanimpain järvien rannalla;
ja sitten, mieli jalostuneena toiminnasta ja opinnoista, hän
oli matkustellut useissa Italian vapaissa valtioissa, tullut
katsantokannalle, joka oli vähemmän ennakkoluuloinen kuin hänen
säädyssään vallitseva, sekä saavuttanut varhaista kunnioitusta
tutkiessaan muitten luonteita ja toimia. Hänessä jalosukuisen
italialaisen parhaimmat ominaisuudet yhtyivät. Intohimoisesti
antautuneena kirjallisuuden viljelemiseen, terävä ja perinpohjainen
valtiotaidossa, jalo ja ystävällinen olemukseltaan, hienotunteisella
aistilla jalostaen haluansa nautinnoihin, hän myöskin oli miellyttävä
käytökseltään, puhdas kunnialtaan ja taipumaton julmuuteen, mikä
ominaisuus siihen aikaan oli peräti harvinaista italialaisessa
luonnonlaadussa ja joka pohjan ritareistakin pian hävisi, heidän
tullessaan tekimisiin tuon perinpohjaisen kavaluuden ja rehellisyyden
halveksimisen kanssa, joka oli raakojen ja julmien etelämaalaisten
tuntomerkkinä. Näitten ominaisuuksien ohessa hänessä löytyi
maanmiestensä hellemmät intohimot -- hän kunnioitti kauneutta ja piti
lempeä jumaluutena.

Hän oli vasta muutama viikko sitten palannut syntymäkaupunkiinsa,
johon hänen maineensa jo oli ehtinyt ennen häntä ja missä hänen
entistä rakkauttansa tieteisin ja jaloa olemustansa vielä muisteltiin.
Palattuaan hän huomasi Rienzin aseman paljoa enemmän muuttuneen
kuin omansa. Adrian ei ollut vielä käynyt tuon oppineen luona. Hän
tahtoi ensin omin silmin ja etäältä tarkastaa hänen menettelynsä syyt
ja tarkoitukset, sillä osaksi hänellä oli oman säätynsä epäluulot
Rienzistä, osaksi vallitsi hänessä kansan luottavainen innostus.

"Varmaankaan", sanoi hän itsekseen, kulkiessaan mietteissään eteenpäin,
"varmaankaan ei ole enemmän kenenkään vallassa parantaa sairasta
valtiotamme, ummistaa juopiamme, herättää kansalaisissamme esi-isien
hyveitten muistoa. Mutta juuri tuo valta, kuinka vaarallinen se
on! Olenhan nähnyt Italian vapaissa valtioissa miesten, jotka ovat
ylennetyt valtaan kansan suojelemista varten, aluksi kunnostavan
itsensä, ja sitten äkkinäisestä arvosta huumaantuneina pettävän asian,
joka heidät kohotti? Totta kyllä, nuot miehet olivat päälliköitä ja
ylimyksiä, mutta ovatko plebeijit vähemmän inhimillisiä? Olen kuitenkin
kuullut ja nähnyt etäältä tarpeeksi -- nyt olen tutkiva miestä itseä."

Näin itsekseen puhuessaan ei Adrian paljon huomannut monia
käyskentelijöitä, jotka yhä väheten, sen mukaan kuin iltaa kului,
riensivät kotiinsa. Niiden joukossa oli kaksi naista, jotka enää
Adrianin kanssa olivat ainoat tuolla pitkällä, synkällä kadulla, jolle
hän oli poikennut. Kuu paistoi jo kirkkaasti taivaalta, ja kun naiset
kevein ja sukkelin askelin kulkivat hänen sivutsensa, nuorempi kääntyi
takasin ja katseli häntä heleässä valossa kiihkein, mutta pelokkain
silmäyksin.

"Miksi vapiset, kaunokaiseni?" sanoi hänen seuralaisensa, joka näytti
noin viidenviidettä vuotiselta ja jonka puku ja ääni ilmaisivat, että
hän oli alhaisempaa säätyä kuin nuorempi nainen. "Kadut ovat varsin
rauhallisen näköiset, emmekä, kiitos neitsyen! ole aivan kaukana
kotoakaan."

"Oi! Benedetta, se on _hän_! tuo nuori signor, hän on Adrian!"

"Sepä onni", sanoi hoitaja, sillä sellainen oli hänen toimensa, "häntä
sanotaan rohkeaksi kuin pohjalaista; ja koska palazzo Colonna ei
ole kaukana tästä, ehtii hänen apunsa meille hyvin, jos tulemme sen
tarpeesen; siinä tapauksessa, armaani, että kävelet hiukan hitaammin
kuin tähän asti."

Nuori nainen hiljensi askeleensa ja huokasi.

"Hän on todellakin hyvin uljas", virkkoi hoitaja; "mutta ällös ajattele
enempää häntä; mitä avioliittoon tulee, niin hän on liian paljon
ylhäisempi sinua, ja joksikin muuksi sinä olet liian siveä, ja veljesi
liian ylpeä --"

"Ja sinä liian kielas, Benedetta. Kuinka saatat noin puhua, vaikka
tiedät ettei hän milloinkaan, ei ainakaan siitä saakka, kuin olin
pelkkä lapsi, ole puhutellutkaan minua, tuskinpa hän tietää koko
olemassa olostanikaan. Hän, ylhäinen Adrian di Castello, Irene-paran
unelmana! paljas ajatuskin on mielettömyyttä!"

"Miksi sitten", sanoi hoitaja vilkkaasti, "uneksit _hänestä_?"

Hänen kumppaninsa huokasi jälleen entistä syvempään.

"Pyhä Katariina!" jatkoi Benedetta, "vaikka maailmassa löytyisi vaan
yksi ainoa mies, minä ennemmin kuolisin naimatonna, kuin ajattelisin
häntä, ennenkuin hän olisi vähintään kahdesti suudellut kättäni ja
jättänyt omaksi syykseni, ettei tuo kohdannut huuliani."

Nuori neiti ei vieläkään vastannut mitään.

"Mutta kuinka sinä olet saattanut rakastua häneen?" kysyi hoitaja. "Et
ole nähnytkään häntä aivan usein; ja vasta hän noin neljä tahi viisi
viikkoa sitten palasi Roomaan".

"Voi kuinka tyhmä sinä olet", vastasi ihana Irene. "Enkö tavan takaa
ole kertonut sinulle, että rakastuin häneen kuusi vuotta sitten?"

"Ollessasi vain kymmenvuotias, jolloin nukke olisi ollut soveliain
lemmittysi! Niin totta kuin olen kristitty, signora, sinä olet hyvin
käyttänyt aikasi."

"Ja hänen poissa ollessaan", jatkoi tyttö, hellästi mutta
murheellisena, "enkö kuullut häntä mainittavan, ja eikö hänen nimensä
kaiku ollut kuin lemmen lahja, joka sai minut muistelemaan? Kun häntä
ylisteltiin, enkö riemuinnut? Kun häntä moitittiin, enkö vihastunut? Ja
kun kerrottiin, että hänen peitsensä oli aseleikeissä voitollinen, enkö
itkenyt ylpeyttä? Ja kun kuiskaeltiin, että hänen armastelunsa olivat
kukkasmajoissa tervetulleita, enkö yhtä kiihkeästi itkenyt murheesta?
Eikö hänen kuusivuotinen poissaolonsa ollut uni, ja eikö hänen
palajamisensa ollut heräjäminen valkeuteen -- kunniakas ja aurinkoinen
aamu. Ja minä saan nähdä hänen kirkossa hänen tietämättään minusta,
ja hänen ratsastaessaan vilppaan ratsunsa seljässä akkunani ohi; eikö
siinä ole kylläksi lemmen onnea?"

"Mutta jos hän ei rakasta _sinua_?"

"Hupsu! siitä en pidä väliä; enpä tiedä tahtoisinko sitä. Ehkä
mieluummin haluaisin uneksua hänestä sellaisena, joksi hänen tahtoisin,
kuin tuntea hänet siksi, mikä hän on. Hän saattaa olla tyly, epäjalo,
tahi vain hiukan rakastaa minua; ennen tahtoisin olla kaikkea lempeä
vailla, kuin olla kylmästi rakastettu, ja kuihduttaa sydäntäni
vertaamalla sitä häneen. Nyt voin häntä rakastaa epämääräisenä,
olemattomana, jumalallisena; mutta mikä olisi häpeäni, suruni, jos
huomaisin hänen vähäpätöisemmäksi kuin olen kuvitellut! Silloin
tosiaankin elämäni olisi raiskattu, silloin tosiaankin maan ihanuus
mennyttä!"

Hyvänluontoinen hoitaja ei ollut aivan taipuvainen hyväksymään
tällaisia mielipiteitä. Vaikka heidän luonteensa olisivatkin olleet
enemmän toistensa kaltaiset, heidän ikänsä erotus olisi kuitenkin
tehnyt tällaisen yksimielisyyden mahdottomaksi. Mistäpä muusta kuin
nuoruudesta voipi kaikua takasin nuoruuden sielu -- kaikki sen
hurjien haaveilujen ja romantillisten hupsumaisuuksien säveleet?
Hyvänluontoiseen hoitajaan eivät, koskeneet nuoren emäntänsä tunteet,
mutta häneen koski suuri kiihkeys, jolla ne ilmaistiin. Hän piti
tuota kovin ilkeänä, mutta kovin liikuttavana; hän pyyhki silmiänsä
huntunsa kulmalla ja toivoi sydämensä pohjasta, että hänen nuori
hoidokkaansa pian saisi oikean miehen, joka karkottaisi hänen päästään
mokomat joutavat haaveet. Heidän keskustelunsa oli tauonnut hetkeksi,
kun eräästä katujen kulmauksesta kuului korkea-äänistä naurua ja
jalan-astuntaa. Tulisoihtuja näkyi korkealla, pilkaten kuun kelmeätä
valoa, ja varsin lyhyen matkan päässä noista kahdesta naisesta lähestyi
kadun kulmasta seitsemän tahi kahdeksan miehen suuruinen joukkio, jonka
soihtujen punertavassa valossa nähtiin kantavan Orsinin kauhistuttavaa
merkkiä.

Tämän ajan muitten vallattomuuksien joukossa ei ollut nuorten ja
irstaisten ylimysten kesken harvinaista, että he pienissä aseellisissa
seurueissa öisin kuljeskelivat pitkin katuja etsien tilaisuutta
väkivaltaisiin seikkailuihin arkojen porvareitten parissa, tahi
miekkojen mittelemiseen jonkun kilpailevan öitsijän kanssa heidän
omasta säädystään. Tällaisen joukkion olivat Irene ja hänen
seuralaisensa nyt sattuneet kohtaamaan.

"Pyhä Äiti", huusi Benedetta, käyden kalpeaksi ja melkein lähtien
juoksemaan, "mikä kirous on kohdannut meitä? Kuinka saatoimme olla niin
hupsuja ja viipyä näin myöhään neiti Ninan luona! Juokse, signora,
juokse -- tahi joudumme heidän käsiinsä!"

Mutta Benedettan kehotus tuli liian myöhään -- naisten liehuvat
verhot jo olivat huomatut; hetki sen jälkeen roistot olivat heidän
ympärillään. Karkea käsi repäsi Benedettan hunnun syrjään, ja nähtyään
kasvot, joita, vaikka eivät ne olleetkaan ajan säästämät, ei kuitenkaan
sopinut varsin jyrkästi moittia, tuo raaka öykkäri viskasi hoitajaparan
vasten seinää, päästäen kirouksen, johon kaikuna vastasi hänen
toveriensa äänekäs nauru.

"Sinullapa onni naamoinesi, Giuseppe!"

"On sillä; eilenkin hän sai kiinni kuudenkymmenenvuotisen tytön".

"Ja sitten yksin tein jalostuttaakseen hänen kauneuttaan viillätti
puukollaan hänen kasvojensa poikki, miks' -- eikä hän ollut vaan
kuudentoista!"

"Hei, pojat! kukas tässä on?" huudahti joukkion päällikkö, komeasti
puettu mies, joka lähestyen keski-ikää, sitä enemmän oli tottunut
nuoruuden hurjuuksiin; puhuessaan hän tempasi vapisevan Irenen
toveriensa kourista. "Hoi, soihtuja tänne! _Oh che bella faccia!_ mikä
väri, mitkä silmät! -- älä alas katsele kaunokaiseni; ei tarvitse
sinun hävetä voittaessasi Orsinin rakkauden -- ei tarvitse: riemuitse
voitostasi -- itse Martino di Porto anelee hymyilyäsi."

"Siunatun Äidin nimessä, päästäkää minut! Ei, herra, tämä ei käy
laatuun -- minä en ole ilman ystäviä -- tämä häväistys ei ole
tapahtuva!"

"Kuulkaa hänen hopeanhelkkävää torumistaan, sepä parempi kuin
oivallisimman hurttani haukku! Tämä seikkailu vastaa kuukauden
etsintää. Mitä! etkö tahdo tulla? -- vastustelee ja huutaakin! --
Francesco, Pietro, te olette joukon hienoimmat. Käärikää huntu hänen
ympärilleen -- lopettakaa tämä musiikki -- sillä lailla! kantakaa hän
edelläni palatsiini, ja huomenna sydänkäpyseni saat mennä kotiisi,
kädessäsi kultavasu, jonka saatat sanoa ostaneesi torilta."

Mutta Irenen huudot, Irenen vastarinta olivat jo hankkineet apua
hänelle, ja Adrianin lähestyessä paikkaa, heittäytyi hoitaja polvilleen
hänen eteensä.

"Voi, signor kulta, pelastakaa meidät Kristuksen tähden! vapauttakaa
nuori emäntäni -- hänen ystävänsä pitävät teistä paljon! Me olemme
kaikki colonnalaisia, olemme totta tosiaankin colonnalaisia! Pelastakaa
omien klienttienne heimolainen, armollinen signor!"

"On tarpeeksi, että hän on nainen", vastasi Adrian ja lisäsi kiristäen
hampaitansa, "ja että Orsini on hänen ahdistajansa." Hän astui ylpeästi
joukon keskelle, palvelijain kädet tarttuivat miekan kahvoihin, mutta
he antoivat tietä hänelle, tunnettuaan hänet. Hän yllätti nuot kaksi
miestä, jotka jo olivat tarttuneet Ireneen; silmänräpäyksessä hän oli
paiskannut likimmäisen maahan ja kiertänyt vasemman käsivartensa neidon
keveän ja solakan vartalon ympärille, ja seisoi nyt Orsinin vastassa,
kädessään paljastettu säilä, jonka kärki kuitenkin oli maahan suunnattu.

"Hävetkää, herrani -- hävetkää!" sanoi hän vihoissaan. "Pakotatteko
Rooman, viimeiseen mieheen nousemaan säätyämme vastaan? Älkää liiaksi
härsyttäkö kahlehdittuakaan jalopeuraa; sotikaa meitä vastaan jos
tahdotte, paljastakaa kalpanne miehille jos kohta he ovatkin omaa
heimoanne ja puhuvat kieltänne; mutta jos tahdotte maata yönne
rauhassa, pelkäämättä koston hetkeä -- jos tahdotte turvallisina käydä
tarulla -- olkaa loukkaamatta roomalaista naista! Itse ympäröivät
muurimme saarnaavat meille sellaisen teon rangaistusta: tästä
loukkauksesta kukistuivat Tarqvinit -- tästä loukkauksesta pyyhkäistiin
Decemvirit pois -- tästä loukkauksesta, jos sitä yhä pitkitätte, koko
huonekuntanne veri on virtana vuotava. Herjetkää siis, herra, noista
mielettömistä teoista, arvottomista suurelle niinellenne; ja kiittäkää
vielä Colonnaa, että hän tuli teidän ja hetken raivon väliin!"

Niin jalot, niin ylevät olivat Adrianin katsanto ja eleet hänen
näin puhuessaan, että raa'at palvelijatkin tunsivat hyväksymisen ja
katumuksen tunteen -- niin ei ollut Martino di Porton laita. Hän
oli hurmaantunut, häneltä näin äkkiä temmatun saaliin kauneudesta;
hän oli tottunut pitkälliseen väkivaltaisuuteen ja saanut kauan
olla rankaisematta; Colonnan pelkkä näkeminen oli tulenliekki hänen
silmälleen, pelkkä äänen kuuleminen epäsointu hänen korvalleen; mitä
sitten, kun Colonna sekaantui hänen himoihinsa sekä soimasi hänen
paheitansa!

"Rikkiviisas!" hän huusi vapisevin huulin, "ole lörpöttelemättä minulle
joutavia tarujasi ja lorujuttujasi, äläkä mielikään siepata minun
omaisuuttani, oman henkesi ollessa minun käsissäni. Luovu neidosta,
pistä miekkasi huotraan! käänny pitemmittä puheitta kotiisi, tahi,
uskoni ja seuralaisteni kalpojen kautta -- (katso tarkoin heitä) --
sinä olet kuoleva!"

"Signor", sanoi Adrian tyynesti, puhuessaan vähitellen likentyen
läheistä seinää ihanine taakkoineen, päästäkseen asemaan, jossa hänen
tarvitsisi panna vain etupuolensa alttiiksi noille hurjille ilkiöille,
"et käyttäne niin väärin nykyistä tilaasi, etkä panne omaa soimaustasi
ihmisten suuhun, että kahdeksalla miekalla käyt verivihollisesikaan
kimppuun, joka lisäksi on näin estetty. Ja kuule! -- jos olisit niissä
tuumissa, niin harkitse tarkoin, yksi ainoa huuto minun suustani,
on muuttaja enimmistön sinua vastaan. Sinä olet nyt minun heimoni
korttelissa, olet ympäröitty Colonnan asumuksilla; tuo palatsi on
täynnä miehiä, jotka makaavat haarniska yllä, miehiä, joiden korviin
ääneni voi ulottua, mutta joista se ei voi pelastaa sinua, jos he
kerran saavat verta maistaa."

"Hän puhuu totta, jalo herra!" sanoi joku joukosta, "olemme poistuneet
liian kauaksi alueeltamme, olemme aivan heidän pesässään; vanhan
Tapani Colonnan palatsi on äänen kuuluvissa, ja sen mukaan kuin minä
tiedän", lisäsi hän kuiskaten, "kahdeksantoista reipasta asemiestä --
ja pohjolaista sen lisäksi -- marssi sen porteista sisään tänäpäivänä."

"Vaikka olisi kahdeksansataa miestä kyynärvarren päässä", vastasi
Martino raivoten, "en antaisi näin uhmata itseäni oman joukkoni,
keskellä! Tänne nainen! Rynnätkää päin! Rynnätkää päin!"

Näin sanoen hän teki hurjan hyökkäyksen kohden Adriania, joka pitäen
tarkasti silmällä vihollisensa liikkeitä, oli valmis vastaamaan iskuja.
Sivuuttaessaan säilää omallansa, hän huusi kovalla äänellä -- "Colonna!
avuksi Colonna!"

Adrianin älykäs ja itsensä hillitsevä mieli ei ollut ilman erityistä
syytä koettanut pitkittää puhetta tuohon saakka. Jo hänen alussa
puhuessaan Orsinille, hän oli kuutamossa huomannut kahden, kadun
kaukaisesta päästä lähenevän, miehen haarniskan välkkeen, ja heti
ympäristöstä päättänyt ne Colonnan palkkasotureiksi.

Hellästi hän antoi Irenen vartalon, joka jo alkoi käydä hänelle liian
painavaksi, sillä Irene oli kauhusta pyörtynyt, luistaa vasemmalta
käsivarreltaan, ja astuen yli hänen vartalonsa, selkäpuoli seinän
turvassa, jonka luo hän oli varoen päässyt, hän ryhtyi vain torjumaan
nopeita iskuja, yrittämättä vastata niihin. Harvat roomalaisista,
vaikka tottuneet tällaiseen alituiseen sodankäyntiin, olivat siihen
aikaan perinpohjin harjaantuneita aseita käyttämään; ja oppi, jonka
Adrian oli hankkinut sotaisen pohjolan kouluissa, auttoi häntä nyt
tällaista ylivoimaakin vastaan. Tosin ei Orsinin seuralaisia ollut
kiihottamassa heidän herransa kiukku; osaksi peloissaan seurauksista,
jos heidän kätensä vuodattaisi tuon korkeasukuisen signorin verta,
osaksi epäröiden aavistuksesta, että he yht'äkkiä saisivat nähdä
kimpussaan nuot surkeilemattomat, niin lähellä olevat palkkalaiset,
he jakelivat vain huonosti suunnattuja ja umpimähkäisiä iskuja,
katsellen alinomaa taaksensa ja sivullensa, pikemmin valmiina pakoon
kuin taisteluun. Colonna-huudon kajahtaessa Benedetta-parka pakeni
ensimäisen miekaniskun kilahduksesta. Hän juoksi pitkin kolkkoa
katua yhä kertoen tuota huutoa, ja riensi ohi Tapanin palatsin
porttikäytävänkin (jossa vielä kuhnaili muutamia pelottavia haahmoja)
pysäyttämättä askeleitansa, niin suuri oli hänen hämmästyksensä ja
kauhunsa.

Sillävälin nuot kaksi miestä, jotka Adrian oli havainnut, kulkivat
huoleti pitkin katua. Toinen oli raa'an ja kömpelön näköinen,
hänen aseensa ja hänen naamansa väri ilmaisivat hänen ammattinsa
ja kansakuntansa, ja suuresta kunnioituksesta, jota hän osoitti
toverilleen, nähtiin selvästi ettei tämä ollut italialaisia. Sillä
pohjolan rosvot, palvellessaan etelämaalaisten paheita, tuskin
viitsivät peittää heidän pelkuruutensa halveksimistaan.

Palkkasoturin kumppani oli sotaisen ja huolettoman näköinen. Hänen
päätään ei peittänyt kypäri, vaan karmosiinin punanen samettilakki,
johon valkonen sulka oli kiinnitetty; hänen mantteliinsa eli
päällysnuttuunsa oli ommeltu leveä, valkonen risti sekä selkään että
rintaan; ja niin kirkas oli hänen rintahaarniskansa loiste, että, kun
viitta silloin tällöin heilahti sivulle ja paljasti sen kuun säteille,
se välkkyi kuin itse kuutamoinen.

"Ei, Rodolf", sanoi hän, "jos sinun on niin hyvä olla täällä tuon
harmaapäisen juonittelijan luona, taivas varjelkoon, että tahtoisin
sinua viekotella takasin iloiseen joukkoomme. Mutta sano minulle --
tämä Rienzi -- luuletko hänellä olevan pysyväistä ja pelättävää valtaa?"

"Joutavia, jalo päällikköni, ei rahtuakaan. Hän on roskaväen mieleinen;
mutta ylhäiset häntä nauravat, ja mitä sotilaihin tulee, niin hänellä
ei ole rahaa!"

"Hän miellyttää siis roskaväkeä?"

"Kyllä, kyllä hän miellyttää; ja kun hän puhuu sille, niin koko Rooman
jyty vaikenee."

"Hm! -- ylimysten ollessa vihattuja ja sotilasten ostettuja, saattaa
roskaväki minä hetkenä tahansa tulla herraksi. Turmeltumaton kansa
ja heikko roskaväki, -- turmeltunut kansa ja voimakas roskaväki",
sanoi toinen pikemmin itsekseen kuin toverilleen ja kenties tuskin
itsekään tuntien ajatelmansa ijankaikkista totuutta. "Hän ei ole pelkkä
räysääjä, tuo Rienzi, hänestä tarvitsee ottaa selko. Kuule! mikä melu
tuo on? Pyhän haudan nimessä, tuo on oman metallimme ääntä!"

"Ja huuto - Colonna!" virkkoi Rodolf. "Anteeksi, herrani -- minun
täytyy rientää apuun!"

"Oikein, palkkasi velvoittaa sinut, -- juokse; mutta odotappas, minä
seuraan sinua palkatta kerrankin ja puhtaasta riidanhalusta. Tuossa
käteni, ei mitkään säveleet voita miekkojen kalsketta!"

Adrian yhä vielä puolusti itseään urheasti ja haavoittumatta, vaikka
hänen käsivartensa jo alkoi väsyä, hänen henkeänsä ahdistaa ja hänen
silmiänsä häikäisi heiluvien tulisoihtujen loimotus. Orsini itse,
kiukustaan uupuneena, oli hetkeksi tauonnut ja seisoi vihollisensa
vastassa kohoavin rinnoin ja hurjistunein silmäyksin, kun hänen
seuralaisensa äkkiä huusivat: "paetkaa, paetkaa! rosvot lähestyvät,
olemme saarretut!" ja kaksi palvelijoista pitemmittä mutkitta juoksi
käpälämäkeen. Mutta viisi seisoi epäröiden ja vain odottaen herransa
käskyä, kun valkosulkainen äskenmainituista sekaantui kahakkaan.

"Kuinka, herrat!" hän sanoi, "joko lopetitte? Ette suinkaan, älkäämme
pilatko urheilua; alkakaamme uudeltaan, minä pyydän teitä. Mikä on
riitapuolten erotus? Hei, kuusi yhtä vastaan! eipä kumma, että odotatte
tasaisempaa peliä. Me kumpikin menemme heikommalle puolelle. Nyt
alkakaamme uudestaan."

"Hävytön!" huusi Orsini. "Tiedätkö, kenelle röyhentelet! -- minä olen
Martino di Porto. Ken olet sinä miehiäsi?"

"Walter de Montreal, provencelainen aatelismies, P. Johanneksen
ritari!" vastasi toinen levollisesti.

Tuon nimen -- aikansa pelottavimman sotilaan ja hurjimman
rauhanrikkojan nimen -- kuullessaan Martinonkin poski vaaleni, ja hänen
seuralaisiltaan pääsi kauhistuksen huudahdus.

"Ja tämä minun toverini", jatkoi ritari, "täydentääkseni esittelyn,
on varmaan paremmin kuin minä tuttu teille, Rooman herrat, ja te
epäilemättä tunnette hänet Rodolf Saksilaiseksi; hän on urhoollinen
mies ja uskollinen, jos hän vaan saa kunnon maksun palveluksestaan."

"Signor", sanoi Adrian vihollisellensa joka hämmästyneenä ja mykkänä
yhä kankeasti tuijotti vastatulleita, "olette minun vallassani.
Katsokaa, omakin väkemme lähestyy."

Ja tosiaankin, Tapani Colonnan palatsista alkoi tulisoihtuja välähdellä
ja aseellisia miehiä näkyi rientäen lähestyvän paikkaa.

"Lähtekää kotiinne rauhassa, ja jos huomenna tahi jonakin muuna
teille sopivampana päivänä tahdotte kohdata minut yksin ja peitsi
peistä vastaan, niinkuin keisarikunnan ritareilla on tapana; tahi
joukko joukkoa, mies miestä vastaan, niinkuin Rooman tavat mieluummin
vaativat, minä en ole väistävä -- tuossa vakuutukseni."

"Jalosti puhuttu", sanoi Montreal: "ja jos valitsette jälkimäisen, minä
teidän luvallanne olen ottava osaa seuraan."

Martino ei vastannut; hän otti ylös hansikkaan, pisti sen poveensa ja
riensi kiireesti pois; mutta astuttuaan muutamia askeleita katua alas,
hän kääntyi ympäri, ja heristäen nyrkkiänsä Adrianille, hän huusi, ääni
väristen voimatonta raivoa -- "uskollinen kuolemaan!"

Nuot sanat olivat Orsinin tunnuslauseita, ja mikä niitten aikaisempi
merkitys lienee ollut, ne olivat kau'an sitten käyneet yleiseksi
sananparreksi, merkitsemään heidän vihaansa Colonnoihin.

Adrian, koettaen saada pystyyn ja virkoamaan Ireneä, joka vielä oli
tainnoksissa, jätti ylönkatsoen vastauksen Montrealin toimeksi.

"En epäile, signor", sanoi jälkimäinen kylmästi, "että olette
uskollinen kuolemaan, sillä kuolema, Jumala tietää, on ainoa sitoumus,
josta kekseliäätkään ihmiset eivät pääse luikertelemaan."

"Anteeksi, jalo ritari", sanoi Adrian, katsahtaen hoidettavastaan,
"etten vielä kokonaan antaudu kiitollisuuteni valtaan. Olen tarpeeksi
oppinut ritarillisuutta, tietääkseni että myönnätte ensimmäisen
velvollisuuteni olevan täällä --"

"Hei, nainenko olikin riidan aiheena! Ei tarvitse minun kysyäkään,
kumpi oli oikeassa, kun toinen panee kilpakosijaansa vastaan sellaisen
ylivoiman kuin tuo lurjus."

"Erehdytte hiukan, herra ritari -- minä vaan karitsan tempasin suden
suusta."

"Omalle pöydällenne! Olkoon menneeksi!" vastasi ritari iloisesti.

Adrian hymyili arvokkaasti ja pudisti kieltäen päätänsä. Hän tosin oli
hiukan hämillään asemastaan. Vaikka tavallisesti armastelijamiehiä, hän
ei ollut halukas panemaan äskeistä, omanvoitonpyytämätöntä menettelyään
alttiiksi väärinkäsityksille, eikä (sillä hänen tarkoituksensa
oli pysyä kansan suosiossa) tahraamaan urhollisuudestaan nousevaa
kaupunkilaisten ihastusta viemällä Irenen (jonka kauneuttakaan hän
tuskin vielä oli huomannut) omaan asuntoonsa; eikä hänellä hänen
nykyisessä tilassaan ollut muuta valittavaa. Neito ei näyttänyt elon
merkkiä. Hän ei tiennyt hänen kodistaan eikä suvustaan. Benedetta oli
kadonnut. Hän ei saattanut jättää häntä kadulle; hän ei saattanut
luovuttaa häntä kenenkään toisen hoitoon; ja hänen uinuessaan hänen
rinnallaan hän tunsi hänen jo kiintyvän häneen tuolla turvallisuuden
tunteella, joka on ihmissydämelle niin suloista. Hän sentähden lyhyesti
selitti ympärilleen kokoontuneille tilansa ja äskeisen kahakan syyn
sekä käski soihtujen kantajat saattamaan häntä kotiin.

"Te, herra ritari", hän lisäsi kääntyen Montrealin puoleen, "ellei
teillä jo ole hauskempaa asuntoa, suostutte, toivoakseni, tulemaan
vieraakseni?"

"Kiitoksia, signor", vastasi Montreal pisteliäästi, "mutta minullakin
ehkä on omat asiani toimitettavina. Hyvästi! Ensi tilassa käyn
luonanne. Hyvää yötä ja hauskoja unia!

    "Robers Bertrams qui estoit tora
    Mais à ceval estoit mult fors
    Cil avoit o lui grans effors
    Multi ot 'homes per lui mors."

[Kovaosainen mies mutta oiva ratsastaja oli Robert Bertram. Monet
suuret työt hän teki ja moni ihminen sai surmansa hänen kädestään.]

Ja hyräillen tuota vanhaa provencelaista laulua "Roman de Rou", hän
Rodolfin seurassa jatkoi matkaansa.

Rooman avara ala ja sen harva asutus vaikuttivat, että monet kaduista
olivat aivan autiot. Korkeimmat ylimykset saattoivat täten omistaa
laajoja rakennusryhmiä, jotka he linnoittivat, osaksi toinen toistansa,
osaksi kansaa vastaan: heidän lukuisat sukulaisensa ja klientinsä
asuivat heidän ympärillään, muodostaen täten erikseen pieniä,
varustettuja kaupunkeja.

Melkein vastapäätä Colonnain pääpalatsia (joka oli hänen mahtavan
sukulaisensa Tapanin oma) oli Adrianin asunto. Raskaasti aukenivat
jykeät portit hänen lähestyessään: hän astui leveään porraskäytävään
ja kantoi taakkansa erääseen huoneesen, jonka hänen kauneudenaistinsa
oli varustanut tavalla, mikä siihen aikaan ei ollut yleinen. Muinaisia
vartalo- ja rintakuvia oli ylt'ympäri; Lombardian kirjaillut
silkkiverhot kaunistivat seiniä ja peittivät järeitä istuimia.

"Hei, valoa ja viiniä tänne!" huusi hovimestari.

"Jätä meidät kahdenkesken", sanoi Adrian intohimoisesti katsellen
Irenen kalpeata poskea, nyt kirkkaassa valossa huomatessaan hänen koko
kauneutensa; ja suloinen, mutta polttava toivo nousi hänen sydämeensä.



V Luku.

Kuvaus salaliittolaisesta ja salaliiton synnystä.


Yksinään, monenlaisilla papereilla peitetyn pöydän ääressä istui
parhaassa ijässään oleva mies. Huone oli matala ja pitkä; useita
muinaisia, rikkinäisiä kohokuvia ja typistyneitä vartalopatsaita oli
sijoitettu pitkin seiniä ja niitten väliin, huiskin haiskin, ripusteltu
lyhyitä miekkoja sekä suljetuita kypäriä, ajan hampaan kalvamia
muistomerkkiä muinaisen Rooman miehuudesta. Aivan yläpuolella pöytää,
jonka ääressä hän istui, virtaili kuunvalo korkeasta ja kapeasta
akkunasta, joka upposi syvälle vankkaan seinään. Tämän ikkunan oikealla
puolella olevaan komeroon, jota suojeli sivulle työnnettävä, nyt
osittain syrjään siirretty ovi, joka, päättäen sen lujuudesta ja sitä
peittävästä rautalevystä ilmaisi kuinka arvokkaita omistajan mielestä
olivat sen kätkemät aarteet -- oli järjestetty kolme-, neljäkymmentä
nidosta, mitä silloin pidettiin melkoisena kirjastona, ja mitkä
omistajan käsi oli työläästi jäljentänyt kuolemattomista alkuteoksista.

Nojaten poskeansa kättänsä vastaan, kulmat hieman rypistettyinä, huulet
kovasti yhteen puserrettuina, tuo henkilö oli vaipunut mietiskelyihin,
jotka olivat perin toisellaisia, kuin opiskelevan huolettomat unelmat.
Kirkkaan ja tyynen kuutamon paistaessa hänen kasvoihinsa, se lisäsi
juhlallista vakavuutta hänen piirteisinsä, jotka luonnostaan olivat
arvokkaan ja ylevän näköiset. Sakea, tummanruskea tukka, jonka väri,
harvinainen roomalaisissa, sanottiin johtuvan hänen polveutumisestaan
teutoonilaisesta keisarista, aaltoili tuuheissa kiharoissa korkean ja
laajan otsan yläpuolella; eikä kulmien syvämietteinen rypistyskään
voinut pilata tuota piilevän voiman näkyä joka johtuu pitkästä silmien
välistä, jolla Kreikan muinaiset kuvanveistäjät niin ihmeteltävästi
saivat mielenlujuuden ja äänettömän käskemisvoiman ilmaistuksi. Mutta
nuot piirteet eivät olleet valetut kreikkalaiseen, vielä vähemmin
teutoonilaiseen kaavaan. Rautainen alaleuka, kotkannenä, vajahtanut
poski ilmeisesti muistuttivat lujan roomalaisen rodun luonnetta, ja
olisivat saaneet maalarin hänessä keksimään nuoremman Brutuksen sopivan
mallin.

Kasvojen määrättyjä ulkopiirteitä ja lyhyttä, lujaa ylähuulta ei
kätkenyt parta eivätkä viikset, joita silloin tavallisesti pidettiin,
ja tämän henkilön ränsistyneissä muotokuvissa, joita vielä tavataan
Roomassa, voitanee havaita jonkinlaista vivahdusta yleisesti
tunnettuihin Napoleonin piirteisin; ei tosin kasvojen juonteissa,
jotka roomalaisen kuvassa ovat synkemmät ja ulkonevammat, mutta tuossa
ylevän ja tyynen voiman kuvaantumisessa, joka niin lähelti toteuttaa
henkisen majesteetin ihanteen. Vaikka hän vielä oli nuori, nuoruudelle
parhaimmin kuuluvat edut -- kukoistus ja hehku, pullea poski, johon
huoli ei vielä ollut viiltänyt vakojaan, täysi, voipumaton silmä ja
vartalon viehättävä solakkuus -- nämät eivät olleet tuon yksinäisen
opiskelevan tunnusmerkkejä. Ja vaikka häntä hänen aikalaisensa pitivät
erinomaisen kauniina, tuo mielipide olettavasti johtui vähemmän tuon
etevämmyyden yleisemmistä käsitteistä, kuin vartalon pituudesta,
jota siihen aikaan pidettiin suuremmassa arvossa kuin nykyään, sekä
tuosta jalommasta kauneuden laadusta, jonka loi nero jo tavallisesti
yksinkertaiseenkin muotoon leimattu vallitseva luonne -- vielä
harvinaisempi tuona raakana aikakautena.

Rienzin luonteesen (sillä tämän kertomuksen ensi luvussa lukijalle
esitetty nuorukainen on jälleen hänen edessään kypsyneemmässä ijässä)
oli tullut lujuutta ja pontevuutta jokaisella valtaan vievällä
porraskivellä. Olipa olemassa muuan hänen syntymäänsä koskeva seikka,
jolla lienee ollut suuri ja varhainen vaikutus hänen kunnianhimoonsa.
Vaikka hänen vanhempansa elivät yksinkertaisissa ja alhaisissa oloissa,
hänen isänsä oli keisari Henrik VII:n luonnollinen poika, ja varmaan
oli vanhempain ylpeys syynä siihen, että Rienzi sai kasvatuksen
harvinaisen lahjan. Tämä ylpeys siirtyneenä häneen itseensä -- hänen
polveutumisensa kuninkaasta kuiskattuna hänen korviinsa, piintyneenä
hänen ajatuksiinsa kätkyeestä saakka -- saattoi hänen jo varhaisimmassa
nuoruudessaan pitämään itseään Rooman Signorien vertaisena, ja
puolittain tietämättään pyrkimään heidän edelleen. Mutta kun Rooman
kirjallisuus aukeni hänen tulisille silmilleen ja kunnianhimoiselle
sydämelleen, hänet valtasi tuo kotimaan ylpeys, joka on sukuylpeyttä
jalompi; ja hän teeskentelemättä, paitsi silloin kun viitattiin
hänen syntyperäänsä, piti arvokkaampana olla roomalainen plebeiji,
kuin teutoonilaisen kuninkaan jälkeläinen. Hänen veljensä kuolema ja
hänen itse jo elämänsä vaiheet syvensivät hänen luonteensa vakavia ja
mahtavia ominaisuuksia, ja vihdoin nuot tavattomat järjen ky'yt olivat
kohdistetut yhteen tarkoitukseen -- joka jyrkästi ja salaperäisesti
uskonnolliselta ja samassa isänmaalliselta mieleltä sai pyhityksen
näön, ja kävi kerrassaan velvollisuudeksi ja intohimoksi.

"Niin", sanoi Rienzi, katkaisten äkkiä mietteensä, "päivä on tulossa,
jolloin Rooma on jälleen nouseva tuhastansa; oikeus on kukistava
sorron; roomalaiset ovat jälleen kulkevat turvallisina muinaisella
Forumillansa. Me olemme herättävät Caton masentumattoman hengen hänen
unhoon joutuneesta haudastaan! Kerran vielä on _kansa_ oleva Roomassa!
Ja minä -- minä olen oleva tämän triumfin välikappale -- sukukuntani
uudistaja! Minun ääneni on ensimmäisenä kohottava vapauden sotahuudon
-- minun käteni ensimäisenä sen lipun nostava -- niin, sieluni
korkeudesta minä jo näen kuin vuorelta uuden Rooman koittavan vapauden
ja suuruuden; ja tuon mahtavan rakennuksen kulmakivessä on jälkimaailma
lukeva minun nimeni."

Lausuessaan tuon ylevän kerskauksen, koko puhujan olento näytti
sulavan hänen kunnianhimoonsa. Hän astui synkässä kammiossaan kevein
ja nopein askelin, kuin ilmassa; hänen povensa kohoili, hänen silmänsä
hehkui. Hän tunsi, että tuskin itse lempikään voi synnyttää hurmausta
senkaltaista, jonka neitsyeellisessä ensi innostuksessaan tuntee
isänmaanystävä, joka tietää itsensä _rehelliseksi_!

Kevyt kolkutus kuului ovelta, ja palvelija, yllään paavin väen
käyttämä, komea liveri, astui sisään.

"Signor", sanoi hän, "herrani, Orvieton piispa on ulkona."

"Vai sellainen onnenkohtaus. Valoa tänne! Herrani, tämä on kunnia,
jonka paremmin voin ymmärtää, kuin ilmi lausua."

"Haidjai, miekkoseni!" sanoi piispa astuen sisään ja tutunomaisesti
istuutuen, "ei turhia kohteliaisuuksia kirkon palvelijain kesken;
eikä se, sen vakuutan, milloinkaan ole kipeämmin tarvinnut uskollisia
ystäviä kuin nykyään. Nämä jumalattomat mylläkät, nämät väkivaltaiset
melskeet itse P. Pietarin kaupungin piirissä ja pyhäköissä ovat koko
kristikunnan häpeäksi."

"Ja ovat vastedeskin olevat", sanoi Rienzi, "kunnes hänen pyhyytensä
armollisesti suostuu pysyväisestä kiinnittämään istuimensa
edeltäjiensä asuinpaikkaan ja ankaralla kädellä hillitsemään ylimysten
liiallisuuksia."

"Voi poikani", haasteli piispa, "tiedäthän että nuot sanat ovat
tuulenpieksemistä vain; sillä jos paavi täyttäisi sinun toivomuksesi ja
muuttaisi Avignonista Roomaan, niin eipä, P. Pietarin veri auttakoon,
hän hillitsisi ylimyksiä, vaan ylimykset hillitsisivät häntä. Sinä
hyvin tiedät, että siihen asti kuin hänen siunattu edeltäjänsä,
hurskas muistoltaan, teki tuon viisaan päätöksen, paeta Avignoniin,
kristityn maailman isää, niinkuin monia muitakin isiä heidän vanhoilla
päivillänsä, hänen tottelemattomat lapsensa olivat holhoomassa ja
ohjaamassa. Etkö muista, kuinka itse jaloa Bonifaciusta, jolla oli
suuri sydän ja rautaiset hermot, Orsinien esi-isät pitivät orjuudessa
-- kaikki hänen työnsä ja toimensa kävivät heidän tahtonsa mukaan --
siksi kuin hän vangitun kotkan tavoin löi päänsä häkkinsä seinään ja
kuoli? Puhut Rooman muistoista; ne muistot eivät paavia houkuttele."

"Kyllä", sanoi Rienzi lempeästi nauraen, "teillä herrani, on nykyään
parhaimmat todistuskappaleet käsillä; ja minun on myöntäminen,
että niin paljon mahtavuutta, väkivaltaisuutta ja riettautta kuin
ylimyssäädyssä silloin löytyikin, sitä nyt siinä löytyy vielä enemmän."

"Minäkin", jatkoi Raimond, kiivastuen puhuessaan, "vaikka olen paavin
virantoimittaja ja hänen hengellisen valtansa edustaja, sain vasta
kolme päivää sitten kärsiä törkeän häväistyksen juuri tuolta Tapani
Colonnalta, joka pyhältä istuimelta on aina saanut osakseen suurta
mielensuosiota ja hellyyttä. Hänen palvelijansa tyrkkivät minun
palvelijoitani keskellä katua, ja minä itse -- minä kuningasten
kuninkaitten edustaja -- pakotettiin vetäytymään seinälle odottamaan,
kunnes tuo harmaapää öykkäri oli vaeltanut ohitse. Eikä puuttunut
herjaavia sanojakaan solvaamisen täydentämiseksi. 'Anteeksi, herra
piispa', sanoi hän kulkiessaan ohitseni, 'mutta tiedättehän että tämän
maailman välttämättömästi täytyy käydä toisen edellä!'"

"Uskalsiko hän mennä niin pitkälle?" sanoi Rienzi, kaihtaen kädellään
kasvojaan, ja hänen huulillaan liehui omituinen hymy, joka tuskin
ilmaisi hilpeyttä, vaikka se muita ilahutti, ja joka täydellisesti
muutti hänen luonnosta synkkyyteen saakka ankarain kasvojensa luonteen.
"Sitten on sinun aika, pyhä isä, niinkuin meidänkin, ryhtyä --"

"Mihinkä?" keskeytti piispa vilkkaasti. "Voimmeko me mitään?
Karkota innottelevat unelmasi, palaja todellisiin oloihin, katsele
tervejärkisesti ympärillemme. Mitä voimme me niin mahtavia miehiä
vastaan?"

"Herrani", vastasi Rienzi vakavasti, "teidän arvoistenne signorein kova
onni on se, ettette koskaan tunne kansaa ettekä tarkkoja ajan merkkejä.
Niinkuin ne, jotka nousevat vuorten huipuille, näkevät pilvien
leijailevan allansa verhoten tasangot ja laaksot heidän silmäykseltään;
kun sitävastoin ne, jotka ovat vain hiukan pinnasta kohonneet, näkevät
ihmisten liikkeet ja kodit; samoin tekin ylhäisestä asemastanne näette
vain synkät ja sakeat usvat -- kun minä alhaisemmalta paikaltani
huomaan paimenten varustautuvan turvaamaan itseänsä ja laumaansa
myrskyltä, jota nuot pilvet tietävät. Älkää antautuko epätoivoon,
herrani, kärsivällisyydellä on määrätty rajansa -- tämän rajan se on jo
saavuttanut; Rooma odottelee vain tilaisuutta (se on pian tuleva, mutta
ei äkkiä) noustakseen yhtä haavaa sortajiansa vastaan."

Kaunopuheliaisuuden suuri salaisuus on totisuudessa; Rienzin
kaunopuheliaisuuden suuri salaisuus oli hänen innostuksensa
mahtavuudessa. Hän ei milloinkaan puhunut sen tavoin, joka epäilee
menestyksestä. Kenties, niinkuin useimmat miehet, jotka ryhtyvät
korkeisin ja suuriin töihin, hänkään ei itse perinpohjin huomannut
tiellä kohtaavia esteitä. Hän näki päämäärän selvänä ja kirkkaana,
mutta henkensä näyssä hän jätti huomioon ottamatta polun mutkat ja
mitan; näin hänen oman sielunsa syvä vakuutus vastustamattomasti
leimautui toisiin. Hän vähemmän näytti lupaavan kuin ennustavan.

Orvieton piispaan, joka ei ollut ylen älykäs, mutta kylmäluontoinen,
paljon kokenut mies, teki Rienzin tarmo voimallisen vaikutuksen;
ehkäpä tosiaan sitä enemmän, kuin hänen oma ylpeytensä ja hänen omat
intohimonsa olivat yllytetyt ylimysten röyhkeyttä ja vallattomuutta
vastaan. Hän oli hetkisen vaiti, ennenkuin hän vastasi Rienzille.

"Mutta ovatko", hän kysyi vihdoin, "vain plebeijit nousemassa? Sinä
tiedät kuinka raukkamaisia ja epäröiviä he ovat."

"Herrani", vastasi Rienzi, "päätä yhdestä ainoasta seikasta, kuinka
lujasti minua ympäröitsevät ystävät, jotka eivät ole alhaista luokkaa;
sinä tiedät kuinka korkea-äänisesti minä puhun ylimyksiä vastaan
-- minä mainitsen heitä nimeltä -- minä uhmaan Savellia, Orsinia,
Colonnaa, aivan heidän kuultensa. Luuletko että he antavat minulle
anteeksi? Luuletko etteivät he, jos minulla olisi ainoastaan plebeijit
varustusväkenäni ja kannattajinani, julkisesti, väkivaltaisesti olisi
panneet minua kiinni -- ettei minun suuni kauan sitten olisi ollut
tukittu heidän vankilainsa komeroissa tahi saatettu haudan ikuiseen
äänettömyyteen? Huomaa", hän jatkoi, kun hän, tarkastaessaan vikaarin
kasvoja, huomasi tekemänsä vaikutuksen -- "huomaa että halki koko
maailman suuri vallankumous on alkanut. Vuosisatojen barbaarinen
pimeys on murrettu; _tieto_, joka menneenä aikana teki ihmiset
puolijumaloiksi, on kutsuttu uurnastansa; mahti, raakaa voimaa ylevämpi
ja asestettuja miehiä voimallisempi, on työssä! olemme jälleen
ruvenneet kunnioittamaan järjen kuninkuutta. Niin tuo sama mahti,
joka muutama vuosi sitten kruunasi Petrarcan Capitolissa, jolloin se
kahdentoista vuosisadan hiljaisuuden jälkeen sai nähdä ihanan triumfin,
-- joka synnyltään halvalle ja aseitten käyttämisestä tietämättömälle
miehelle tuhlasi samoja kunnianosotuksia kuin ennen suotiin keisareille
ja kuningasten voittajille -- joka samaan kunnioitukseen yhdisti
kilpailevat Colonnan ja Orsinin perheetkin -- joka saattoi ylpeimmät
patriicit kiistellen kantamaan tuon florensilaisen plebeijin pojan
hännystä tai edes koskettamaan hänen purppuraiseen viittaansa, --
joka vielä vetää Europan silmäykset matalaan Vauclusen mökkiin, --
joka antaa halpasukuiselle oppineelle kaikkein tunnustaman oikeuden
nuhdella tyranneja ja lähestyä rohkeissa rukouksissa itse kirkon
isää! Niin, tuo sama mahti, joka, työskennellen läpi koko Italian,
täristelee Venetsian oligarkiian vankkoja perustuksia [noin kahdeksan
vuotta sen jälkeen Venetsian kansan kauan kytenyt viha puhkesi tuota
kaikista oligarkiioista viisainta ja valppainta, Italian Spartaa
vastaan, Marino Falieron salaliitossa]; joka Alppien tuolla puolen on
herännyt silminnähtävään ja äkkinäiseen eloon Espaniassa, Saksassa
ja Flandernissa, ja joka tuossa normannein miekan valloittamassa
raakalaissaaressakin, jota urhoollisin elävistä kuninkaista hallitsee
[Edvard III, jonka hallitessa paljoa yleisemmät kansallisuuden
liikkeet alkoivat työskennellä, kuin seuraavan vuosisadan kuluessa.
Sisälliset sodat käänsivät vaikutuksen vereksi. Tämä todellakin
oli ympäri maailman aikakausi, joka kasvoi reheviä kukkia, mutta
kypsymättömiä ja raakoja hedelmiä; -- omituinen liike, jota seurasi
yhtä omituinen hiljaisuus.], on synnyttänyt hengen, jota normanni ei
voi tukahuttaa -- kuninkaita, jotka hallitsevat, hallitaan -- niin,
tämä sama mahti joka paikassa on liikkeellä: se puhuu, se valloittaa
hänenkin äänellään, joka on edessänne; se yhdistää asiaansa jokaisen,
johon ainoakin valonsäde on tunkeutunut, jokaisen, jossa ainoakin
jalo toivo voi syttyä! Tietäkää, herra vikaari, ettei Roomassa löydy
ainoatakaan miestä paitsi itse sortajiamme -- ainoatakaan miestä, joka
on tavunkin oppinut muinaista kieltämme -- jonka sydän ja miekka eivät
olisi kanssani. Rauhalliset tieteitten viljelijät -- nuot toisen luokan
uljaat ylimykset -- nouseva sukupolvi, laiskureita isiänsä viisaampi,
ennen kaikkia, herrani, uskonnon alhaisemmat palvelijat, papit ja
munkit, joita ylellisyys ei ole sokaissut, hekuma huumannut, joita
kristikunnan äärettömäksi häpeäksi öin päivin solvaistaan kristittyjen
pääkaupungissa, nämät -- kaikki nämät -- liittyneinä kauppiaan ja
käsityöläisen kanssa murtumattomaan liittoon, odottavat vain merkkiä
kaatumaan tahi voittamaan, elämään vapaina tahi kuolemaan marttyyreinä
Rienzin ja maansa kanssa!"

"Puhutko täyttä totta?" sanoi piispa säpsähtäen ja nousten istualtaan.
"Näytä sanasi todeksi, niin saat tietää että Jumalan palvelijat
harrastavat yhtä paljon ihmisten onnellisuutta, kuin heidän
maallikkoveljensäkin."

"Mitä minä sanon", vastasi Rienzi tyynemmällä äänellä, "sen minä voin
todistaa! Mutta minä todistan sen vain niille, jotka ovat puolellamme."

"Älä minua pelkää", vastasi Raimond. "Minä hyvin tiedän, mitkä salaiset
mielipiteet ovat hänen pyhyydellänsä, jonka valtuuttama ja edustaja
minä olen, ja jos hän vain saisi nähdä patriicien vallan supistettuna
sen lainmukaisiin ja luonnollisiin rajoihin, noiden röyhkeiden, jotka
itse kirkon arvon ovat tehneet mitättömäksi, hän puristaisi kättä,
joka veti tuon rajaviivan. Niin varma minä olen tästä, että jos
onnistut, minä, hänen vastuunalainen mutta arvoton vikaarinsa, olen
itse vahvistava menestyksen. Mutta varokaa julmuuksia; kirkko ei saa
heikontua liittymällä rikoksellisiin."

"Oikein, herrani", vastasi Rienzi, "ja tässä uskonnon valtio-oppi
on sama kuin vapauden. Päättäkää minun varovaisuudestani ja
viivyttelemisestäni. Se, joka näkee kaikkien ympärillään olevan
kärsimättöminä -- itsensäkin yhtä paljon -- eikä vielä anna merkkiä,
odottaen hetkeä, hän varmaan ei menetä asiaansa varomattomuudesta."

"Kohta tästä enemmän", sanoi piispa, istuutuen jälleen. "Älä pelkää
antaa minulle tietoja sen mukaan kuin tuumasi kypsyvät. Usko pois
ettei Roomalla ole varmempaa ystävää kuin se, joka, ollen määrätty
järjestystä suojelemaan, huomaa itsensä voimattomaksi vallattomuutta
vastaan. Mutta kääntykäämme tämän luonasi käyntini tarkotukseen,
joka kentiesi jossakin määrässä koskee näitä asioita, joita olemme
keskustelleet... Sinä tiedät että kun hänen pyhyytensä uskoi
sinulle nykyisen virkasi, hän käski sinun myöskin julistamaan hänen
hyväntekeväisen aikomuksensa myöntää yleinen riemujuhla vietettäväksi
Roomassa vuonna 1350 -- oivallinen aikomus kahdesta syystä, jotka
varsin hyvin tunnet: ensiksi, että jokainen kristitty, joka tähän
tilaisuuteen tekisi pyhiinvaelluksen Roomaan, saisi täydellisen
synninpäästön; ja toiseksi, koska, puhuaksemme aineellisesti, siten
kokoontuneiden pyhiinvaeltajain tulva, hurskaan liikutuksen valtaamana,
lahjoituksilla ja almuilla tuntuvasti kartuttaa pyhän istuimen tuloja,
jotka, sivumennen sanoen, eivät nykyään ole kukoistavassa tilassa.
Tämän sinä tiedät, rakas Rienzi."

Rienzi nyökkäsi myöntäväisesti päätään, ja pappi jatkoi:

"Näin ollen hänen pyhyytensä saa suurimmalla murheella huomata että
hänen hurskaat tuumansa ovat menossa myttyyn: sillä niin julmat ja
lukuisat ovat nykyään rosvot julkisilla, Roomaan vievillä teillä,
että rohkeintakin toivioretkeläistä varmaan arveluttaa hieman
matkaan ryhtyminen; ja ne, jotka tohtivat lähteä, ovat oletettavasti
kristillisen seurakunnan köyhimpiä, -- ihmisiä, joilla ei ole kultaa
eikä hopeaa, ei kallisarvoisia uhrattavia muassaan ja joilla ei
ole paljoa pelättävää rosvojen saaliinhimolta Tästä seuraa kaksi
johtopäätöstä: toiselta puolen rikkailta -- joilla, taivas tietää,
ja niinkuin evankeliumissa selvästi sanotaan, on kipein syntein
anteeksisaamisen tarve, riistetään tuo suloinen päästön tilaisuus;
toiselta puolen kirkon raha-arkuista jumalattomasti ryöstetään nuot
varat, jotka sen lasten innostus niihin epäilemättä kokoaisi."

"Ei mikään ole selvempää, arvoisa herra", sanoi Rienzi.

Vikaari jatkoi: -- "Viisi päivää sitten sain kirjoituksen hänen
pyhyydeltänsä; hän käski minua kuvaelemaan näitä kristikunnan
kauheita vaaroja useille patriiceille, jotka ovat kirkon lainmukaisia
alustalaisia, ja kehottamaan heitä ratkaisevasti ryhtymään
maantierosvoja vastustamaan. Olen neuvotellut heidän kanssaan, mutta
turhaan."

"Sillä juuri noitten rosvojen avulla ja heidän joukoistaan patriicit
ovat miehittäneet palatsinsa toinen toistansa vastaan", lisäsi Rienzi.

"Aivan siitä syystä", jatkoi piispa. "Vieläpä rohkeni Tapani
Colonna itse tunnustaa tuon. Täydellisesti heltymättä niin monen
hurskaan sielun, ja lisätkäämme paavin rahaston, joka ei saa olla
vähä-arvoisempi oikein ajattelevista miehistä, perikatoon joutumisesta,
he kieltäytyivät astumasta askeltakaan rosvoja vastaan. Kuullos siis
hänen pyhyytensä toista käskyä: -- 'Jos ylimyksiltä ei lähde apua',
hän sanoo viisaasti kuin profeeta, käänny Cola di Rienzin puoleen. Hän
on rohkea ja Jumalaa pelkääväinen mies, sekä puheesi mukaan suuresti
kansan arvossa pitämä; ja sano hänelle, että, jos hänen neronsa keksii
keinon noitten Belialin poikain hävittämiseksi ja yleisten teitten
rauhottamiseksi, suuresti ovat hänen ansionsa kohoavat -- ikuinen on
kiitollisuutemme velka oleva hänelle, ja mitä apua sinä ja istuimemme
palvelijat voitte hänelle antaa, sitä älkää pidättäkö'."

"Sanoiko hänen pyhyytensä niin!" huudahti Rienzi. "Enempää en pyydä
-- minun on kiitollisuuden velka, koska hän on näin ajatellut
palvelijastaan ja minulle uskonut tuon toimen; minä suostun siihen --
minä kerrassaan vastaan menestyksestä. Mutta selittäkäämme tarkoin
menettelylleni määrätyt rajat. Masentaakseni muurien ulkopuolella
olevat rosvot, minun täytyy saada sisäpuolella olevat kurissa pysymään.
Jos henkeni uhalla rupean puhdistamaan Rooman katuja rosvoista, onko
minulla täydellinen vapaus menetellä rohkeasti, ratkaisevasti ja
ankarasti?"

"Sellaisenhan menettelyn vaatii itse toimen luonto", vastasi Raimond.

"Silloinkin kun kohtelen päärikoksellisia -- rosvojen suosijoita
ylhäisimpiä itse ylimyksistä?"

Piispa oli vaiti ja katseli kiinteästi puhujaa kasvoihin. "Minä vielä
kerran sanon", lausui hän vihdoin alentaen äänensä ja merkillinen paino
sanoissa, "näissä rohkeissa yrityksissä menestys on ainoa hyväksyttävä.
_Menesty_, niin annamme sinulle anteeksi kaikki -- vieläpä --"

"Colonnan tahi Orsinin surmankin, jos oikeus sitä vaatii ja jos se
olisi lainmukaista sekä seuraisi lain rikkomisesta!" lisäsi Rienzi
vakavasti.

Piispa ei vastannut sanoin, mutta kevyt pään nyökkäys oli riittävä
vastaus Rienzille.

"Herrani", sanoi hän, "tästä ajasta sitten on kaikki valmiina;
vallankumouksen -- järjestyksen, valtion uudistuksen -- luen minä tästä
hetkestä, tästä keskustelusta alkaneeksi. Tähän asti, tietäen ettei
oikeus milloinkaan saa jättää suurimpia pahantekijöitä rankaisematta,
minä olen epäröinnyt, peljäten että sinä ja hänen pyhyytensä ehkä
pitäisitte sitä ankaruutena ja moittisitte häntä, joka täyttää lakia,
rangaistessaan lain rikkojia. Nyt minä ymmärrän teidät paremmin.
Kätenne, arvoisa herrani!"

Piispa ojensi kätensä; Rienzi tarttui siihen lujasti ja kohotti sen
kunnioittaen huulillensa. Molemmat tunsivat että liitto oli vahvistettu.

Tämä keskustelu, jonka kertominen on kestänyt näin kau'an, oli
todellisuudessa lyhyt; mutta sen aine jo loppui ja piispa nousi
lähteäksensä. Talon ulkoportti aukeni, ja piispan palvelijajoukko
nosti ylös soihtunsa, ja hän oli juuri kääntynyt Rienzistä, joka oli
saattanut häntä portille, kun muuan nainen nopeasti riensi halki
piispan saattojoukon, ja nähdessään Rienzin heittäytyi hänen jalkainsa
eteen.

"Voi, rientäkää, herra! rientäkää, Jumalan rakkauden tähden rientäkää,
muuten nuori signora joutuu ijäksi hukkaan!"

"Signora! -- taivaan ja maan nimessä, Benedetta, kenestä puhut? --
sisarestani -- Irenestäkö? eikö hän ole kotona?"

"Voi, herra, -- Orsinit -- Orsinit!"

"Mitä heistä, puhu vaimo!"

Sitten hengästyneenä, usein keskeyttäen, Benedetta kertoi Rienzille,
jonka lukija jo on tuntenut Irenen veljeksi, sen verran Martino
di Porton seikkailusta, kuin hän oli nähnyt: kahakan lopullisesta
päätöksestä hän ei tiennyt mitään.

Rienzi kuunteli äänetönnä; mutta hänen kasvojensa kuolon kalpeus ja
hänen alahuulensa vavahdus ilmaisivat mielenliikutuksen, jota hän ei
päästänyt kuuluville.

"Kuulette, herra piispa kuulette", sanoi hän Benedettan lopetettua ja
kääntyneenä piispaan, jonka lähtöä kertomus oli viivyttänyt, "kuulette,
millaista väkivaltaa Rooman asukkaat saavat kärsiä. Hattuni ja
miekkani, paikalla! Herrani, antakaa anteeksi kiivauteni."

"Mihin on aikomuksesi?" kysyi Raimond.

"Mihin -- mihin! Niin, minä unhotin, herrani, teillä oi ole sisarta,
Ehk'ei teillä ole ollut veljeäkään! Ei, ei; yhden uhrin kuitenkin olen
pelastava. Mihin, te kysytte -- Martino di Porton palatsiin."

"Orsinin luokse _yksin_ ja oikeutta saamaan?"

"Yksin ja _oikeutta_ saamaan! En!" kiljasi Rienzi tarttuen miekkaansa,
jonka palvelija oli tuonut hänelle, ja syöksyi talosta; "mutta yksi mies
riittää _kostamaan_."

Piispa jäi hetkeksi miettimään. "Hän ei saa joutua turmioon", hän
jupisi, "niinkuin helposti saattaa käydä, jos hän yksinään antautuu
suden raivolle alttiiksi. Hei, pojat!" hän huusi; "eteenpäin soihdut!
Nopeaan, nopeaan! Me itse -- me paavin vikaari -- ryhdymme asiaan.
Rauhottukaa, hyvät ihmiset; nuoren signoranne saatte takasin. Eteenpäin
-- Martino di Porton palatsiin!"



VI Luku.

Irenen olo Adrian di Castellon palatsissa.


Niinkuin Kyyprolainen katseli kuvapatsasta, johon hän oli unelmainsa
nuoruuden kuvannut, jolloin elollinen väri verkalleen alkoi puhjeta
marmoriin, niin katseli nuori ja intohimoinen Adrian edessään uinuvaa,
vähitellen eloon heräjävää impeä. Ja ehk'ei noitien kasvojen kauneus
ollut ylevintä eikä häikäisevintä laatua, ehkä niitten hempeän ja
rauhallisen luonteen monet saattoivat jättää varjoon, ei kuitenkaan
joittenkuitten mielestä saattanut löytyä hurmaavampaa muotoa, ei
milloinkaan toista, joka kaunopuheliaammin olisi kuvannut tuon
selittämättömän ja neitsyeellisen ilmeen, jota Italian taide etsii
malleistansa -- jossa kainous kuvautuu ulkonaisesti, lempeys piilevänä;
tuo sekä muodon että sydämen nuoruuden kukoistus, ennenkuin kummankaan
ensimmäinen vieno ja suloinen tuores on lakastunut, jolloin lempikin,
jonka tulisi olla tuon ijän ainoa rauhaton vieras, vielä on tunne vaan
eikä, intohimo.

"Benedetta!" kuiskasi Irene, avaten vihdoin silmänsä ja luoden
ne itsetiedottomasti hänen vieressään polvillaan olevaan -- nuot
eriskummalliset, elollisimmat silmät, joita saattaisi vuosikausia
katsella tulematta milloinkaan tuntemaan niitten värin salaisuutta,
niin vaihteli se terän laajentuessa -- tummentuen varjossa ja
kirkastuen valossa taivaan sineksi.

"Benedetta", sanoi Irene, "missä olen? Voi, Benedetta! Minä näin niin
kauniin unen."

"Minäkin kauniin näyn", tuumi Adrian.

"Missä olen?" huusi Irene nousten vuoteelta. "Tämä huone -- nämä verhot
-- Pyhä Neitsyt! vieläkö uneksun! -- ja te, taivas -- olettehan herra
Adrian di Castello!"

"Onko tuo nimi, jota olet oppinut pelkäämään?" sanoi Adrian; "jos niin,
minä hylkään sen."

Jos Irene nyt punastui, niin sitä ei vaikuttanut tuo hurja riemu,
jonka vallassa hänen haaveksiva sydämensä oli saattanut ennustaa hänen
kuuntelevan Adrian di Castellon lemmen ensimmäisiä sanoja. Mieletönnä
hämmästyksestä -- pelästyneenä oudosta paikasta, vieläpä kauhistuen
ajatusta, että hän oli kahdenkesken hänen kanssansa, joka vuosikaudet
oli ollut hänen haaveiluissansa läsnä -- pelästys ja suru olivat ne
tunteet, jotka hän enimmin tunsi ja jotka enimmin kuvaantuivat hänen
kasvoillansa. Ja kun Adrian lähestyi häntä, niin huolimatta hänen
äänensä ystävällisyydestä ja hänen katseensa kunnioituksesta, hänen
pelkonsa, joka ei ollut vähempi sentähden, että se oli epämääräinen,
lisääntyi; hän vetäytyi huoneen äärimmäiseen päähän, katseli hurjasti
ympärilleen ja sitten, peittäen kasvonsa käsillään, puhkesi katkeraan
kyyneltulvaan.

Heltyneenä noista kyyneleistä ja arvaten hänen ajatuksensa, Adrian
hetkeksi luopui kaikista äskeisistä rohkeammista toiveistaan.

"Älä pelkää, suloinen neiti", hän sanoi vakavasti; "toinnu, minä
rukoilen sinua; ei mikään vaara, ei mikään paha voi kohdata sinua
täällä; tämä käsi sinut pelasti Orsinin väkivallasta -- tämä katto
on vaan ystävän suoja! Mainitse minulle, ihana ilmestys, nimesi ja
asuinpaikkasi, niin kutsun palvelijani ja saatan sinut turvassa heti
kotiisi."

Kenties kyynelten huojennus, vielä enemmän kuin Adrianin sanat, sai
Irenen tointumaan ja käsittämään omituisen asemansa; ja kun hänen
järkensä näin selvinneenä ilmaisi mitä hän oli velkaa hänelle, jota
hänen unelmansa niin kauan olivat pitäneet kaiken ylevyyden ihanteena,
hän pääsi itsensä valtijaaksi jälleen ja lausui kiitoksensa, ilmaisten
suloa, joka ei ollut vähemmän voittava, ehkä siinä vielä oli osaksi
hämminkiä.

"Älä kiitä minua", vastasi Adrian kiihkeästi. "Minä olen koskettanut
käteesi -- minä olen palkittu. Palkittu! ei, kaiken kiitollisuuden --
kaiken ylistyksen minä olen velkaa!"

Punastuen jälleen, mutta varsin erilaisia tunteita, Irene hetkisen
vaitiolon jälkeen vastasi: "Vielä suurempana, herrani, on minun
velkaani pitäminen, teidän niin välinpitämättömästi siitä puhuessanne.
Ja nyt, tehkää kiitollisuuteni täydelliseksi. En näe seuralaistani --
sallikaa hänen saattaa minut kotiini; se on vain lyhyen matkan päässä
tästä."

"Siunattu on sitten se ilma, jota olen tietämättäni hengittänyt!"
sanoi Adrian. "Mutta seuralaisesi, neiti armahinen, ei ole täällä, hän
pakeni, luullakseni, kahakan häiriössä, ja koska en tuntenut nimeäsi
enkä ollessasi silloisessa tilassasi saanut tietää sitä huuliltasi,
minun oli onnellinen pakko tuoda sinut tänne; -- mutta minä olen oleva
seuralaisesi. Älä, miksi tuo arka katse; minun väkeni myös on lähtevä
mukaamme."

"Minun kiitokseni, jalo herra, ovat vähäarvoiset; veljeni, joka ei ole
teille tuntematon, on kiittävä teitä soveliaammin. Saanko lähteä?" ja
Irene puhuessaan oli jo ovella.

"Oletko niin kiihkeä pääsemään minusta?" vastasi Adrian suruissaan.
"Voi! lähdettyäsi silmistäni, en näyttävä, kuin kuu olisi hyljännyt
yön! -- mutta on autuasta totella käskyjäsi, silloinkin kun poistavat
sinut luotani."

Hieno hymy irroitti Irenen huulet, ja Adrian kuuli sydämensä lyönnin,
kun hän tuota maahan luotua katsetta piti suotuisena enteenä.

Vastahakoisesti ja verkalleen hän kääntyi ovea kohden sekä kutsui
palvelijoitaan. "Mutta", sanoi hän, heidän seisoessaan korkeassa
porraskäytävässä, "sanot, armas neiti, että veljesi nimi ei ole minulle
tuntematon. Taivas suokoon että hän olisi Colonnan ystävä."

"Hänen ylpeytensä", vastasi Irene kartellen, "Cola di Rienzin ylpeys on
olla Rooman ystävien ystävä."

"Pyhä Neitsyt taivahinen! -- onko veljesi tuo erinomainen mies?"
huudahti Adrian, joka tuon kuullessaan näki salvan ilmaantuneen
intohimonsa eteen. "Voi! Colonnassa, ylimyksessä hän ei näe mitään
hyvää, ei silloinkaan kun sinun onnellinen pelastajasi, armas neiti,
etsii hänen nuoruuden ystävyyttään!"

"Olette suuresti kohtuuton hänelle, herrani", vastasi Irene lämpimästi;
"hän ennen kaikkia on mies, joka ihailee jalomielistä urhollisuutta,
vaikkapa se ilmaantuisikin vaan Rooman alhaisimman naisen
puolustuksessa -- kuinka paljoa enemmän sitten, kun sitä osotetaan
hänen sisarensa suojelemisessa."

"Ajat todellakin ovat surettavat", vastasi Adrian aatoksissaan,
heidän nyt ollessaan aukealla kadulla, "kun miehet, jotka yhtä paljon
murehtivat maansa surkeutta, epäluuloisina katselevat toisiansa: kun
patriiceihin kuulumista pidetään kansan vainolaisiin kuulumisena,
kun kansan ystävän nimellistä pidetään patriicein vihollisena; mutta
tulkoon mitä tahansa, voi! salli minun toivoa, ihana neiti, etteivät
mitkään epäilykset, mitkään eripuraisuudet karkoita _sinun_ rinnastasi
ainoata hellää muistoa minusta!"

"Voi! vähän, vähän tunnette minua", alkoi Irene ja lopetti äkkiä.

"Puhu! puhu jälleen! -- mitkä säveleet tuo kateellinen vaikeneminen
riisti sielultani! Et tahdo siis unohtaa minua? Ja", jatkoi Adrian, "me
kohtaamme vielä toisemme? Me olemme Rienzin taloon menossa; huomenna
käyn entisen toverini luona -- huomenna saan nähdä sinut. Niinhän on
oleva?"

Irenen äänettömyys oli hänen vastauksensa.

"Ja mainittuasi minulle veljesi nimen, tee se suloiseksi korvalleni
lisäämällä omasikin."

"Minua kutsutaan Ireneksi."

"Irene, Irene! -- salli minun kertoa se. Se on lempeä nimi, ja viihtyy
huulilla, kuin se ei hentoisi luopua niiltä -- sopiva nimi sinun
kaltaisellesi."

Näin pitäen mieluisasti kuultua ylistyspuhettaan tuolla hehkuvalla
kukkaiskielellä, joka tosin on ominaisempaa tuolle aikakaudelle ja
etelän hienolle kohteliaisuudelle, mutta joka myöskin on kieli, jolla
nuoruuden intohimoisuuden runollisuus kaikkina aikoina ja kaikissa
maissa lausuu uhkuvan yltäkylläisyytensä sydämen puhuessa sydämelle.
Adrian saatteli kotiinpäin kaunista turvattiansa, valiten sillävälin
kiertävimmän ja pisimmän tien, joka juoni Ireneltä joko jäi huomaamatta
tahi jonka hän ääneti soi anteeksi. Heidän näkyvissään oli jo katu,
jonka varrella Rienzi asui, kun heidät äkki-arvaamatta saavutti
tulisoihtuja kantava miesjoukko. Se oli Orvieton piispan seurue,
joka palasi Martino di Porton palatsista, matkalla (mukanaan Rienzi)
Adrianin asuntoon. He olivat edellisessä paikassa, Orsinia tapaamatta,
palvelijoilta kuulleet kahakan päätöksen ja Irenen sankarin nimen, ja
huolimatta Adrianin yleisestä armastelijan maineesta, Rienzi tarpeeksi
tunsi hänen luonteensa ja hänen mielenlaatunsa jalouden, varmasti
tietääkseen että Irene oli turvallisena hänen suojassaan. Voi! juuri
tuossa henkilön turvallisuudessa usein on suurin sydämen vaara. Nainen
ei koskaan vaarallisemmin rakasta, kuin silloin, kun se, joka häntä
rakastaa, hänen tähtensä hillitsee itsensä.

Likistyneenä veljensä rintaan, Irene pyysi häntä kiittämään hänen
pelastajaansa; ja Rienzi tuolla lumoavalla avomielisyydellä, joka niin
hyvin sopii vaatimattomille, ja jota kaikkien, jotka tahtovat hallita
ihmisten sydämiä, joskus tulee osata näyttää, läheni nuorta Colonnaa ja
lausui hänelle kiitollisuutensa ja ylistyksensä.

"Olemme liian kauan olleet erotettuina, meidän täytyy jälleen tulla
tuntemaan toisemme", vastasi Adrian. "Ole varma että minä pian kohtaan
sinun."

Kääntyen jättämään Ireneä hyvästi, hän nosti hänen kätensä huulilleen
ja puristaessaan sitä sen luistaessa hänen omastaan, pettyikö hän
luullessaan että nuot suloiset sormet keveästi, tahdottomasti
vastasivat puserrukseen?



VII Luku.

Lemmestä ja lempivistä.


Jos Romeon ja Julian lemmentarinaa käyttäen Shakespeare olisi vaihtanut
näkymön, jolle se kuvaantuu, pohjoisempaan ilmanalaan, saattanemme
epäillä, olisiko kerrassaan Shakespearenkään taito pystynyt sovittamaan
meitä Julian intohimon äkkinäisyyteen ja voimaan. Ja sellaisenakin kuin
se on, ei löytyne monta järkevissä ja tervemielisissä saarelaisissamme,
jotka eivät rehellisesti myöntäisi, jos heiltä suoraan kysyttäisiin,
pitävänsä moisten kova-onnisten Veronan lempeilijöitten rakkausjuttua
ja heidän tultansa outona ja liioiteltuna. Mutta Italiassa on kuvaus
tuosta yhden yön synnyttämästä tunteesta -- mutta "voimallisesta kuin
kuolema" -- niin yleinen, että jokapäiväisimmissä oloissa tavataan
samallaisia lukemattomia. Eri aikakausina ja eri ilmanaloissa
lempi ihmeellisesti vaihtelee esiintymismuodossaan. Ja vielä tänä
päivänäkin, Italian taivaan alla, moni halpa tyttö saattaa tuta
Julian tunteet, moni yksinkertainen veitikka kilpailla Romeon
kanssa liiallisuudessa. Pitkät temput ovat tuntemattomia tässä
päivänpaisteisessa maassa, jossa ja josta minä nyt kirjoitan. Ei
missään maassa kenties tavata niin yleisesti lempeä, syttynyttä ensi
kohtauksesta, mikä Ranskassa on pilan, Englannissa epäluulon; eipä
missään maassa myöskään lempeä, näin äkkiä syntynyttä, uskollisemmin
säilytetä. Se mikä on mielikuvituksessa kypsynyt, puhkeaa kerrassaan
intohimoksi, mutta sitä koko ajan sulostuttaa, tunteellisuus. Ja
olkoon tämä minun ja heidän puolustuksensa, jos Adrianin lempi
näyttää ennen aikojaan syttyneeltä, ja Irenen liiallisten haaveilujen
hedelmältä -- tuon puolustuksen he saavat ilmalta ja auringolta,
esivanhempainsa tavoilta, esimerkin lempeältä tarttumiselta. Mutta
heidän alistuessaan sydämiensä käskyille, tuossa oli jonkinlaista,
vaikka salaista surua, -- aavistusta, jolla ehkä oli sulonsa, vaikka
siinä oli katkeruutta ja ilkeyttä. Syntyisin niin ylhäisestä suvusta
Adrian tuskin saattoi uneksiakaan plebeijin sisaren kanssa solmittua
avioliittoa; eikä Irene, tietämättömänä veljensä nousevasta kunniasta,
rohjennut povessaan säilyttää muita toiveita, kuin olla lemmittynä.
Mutta nämät vastakkaiset olot, jotka karkeammissa, varovaisemmissa,
itsekieltävämmissä ja ehkäpä hyveisemmissä mielissä, jotka pohjolan
taivaan alla varttuvat, olisivat, olleet aiheena moista rakkautta
vastaan ponnistelemaan, vaan lisäsivät _heidän_ rakkautensa tulta
ja lujuutta vastuksillaan, joiden vetovoima on aina vaikuttanut
romaaneihin. Heillä oli taajoja, vaikka lyhyitä kohtaamisen
tilaisuuksia -- ei aivan kahdenkesken, mutta ainoastaan suopean
Benedettan läsnä ollen: milloin yleisissä puistoissa, milloin Rienzin
taloa ympäröivien autioitten raunioiden keskellä. He antautuivat,
tulevaisuudesta paljoa välittämättä, hetken hurmauksen autuuteen: he
elivät vain päivä päivältä; _heidän_ tulevaisuutensa oli ensi kerta,
jolloin he kohtaisivat toisensa; tuon ajankäänteen takana heidän
nuoruudenrakkautensa sumutkin sulkeutuivat pimeyteen ja varjoon,
jota he eivät koettaneet läväistä; eivätkä he vielä olleet tulleet
siihen tunteittensa ajankohtaan, jolloin heidän lankeemisensa vaara
olisi ollut tarjona -- heidän lempensä ei ollut vielä kulkenut siitä
kultaisesta portista, jossa taivas loppuu ja maa alkaa. Kaikki oli
heistä runollisuutta, epämääräistä, jalostettua -- ei valtavaa,
määrättyä, kuolevaista -- kaipuuta. Katse -- kuiskaus -- hiljainen
kädenpuserrus -- enintään ensimmäiset, muutamat ja harvat, lemmen
suudelmat -- nuot olivat tuon tunteen ihmiselliset rajat, joka täytti
heidän uudella elämällä, loi heihin ikäänkuin uuden sielun.

Adrianin harhailevat tunteet olivat kerrassaan kiintyneet ja
kohdistuneet; hänen vienon impensä unelmat olivat heränneet elämään,
joka vielä uneksui, mutta "_todellisuuteen_ verhottuna." Kaikki kaiho
ja voima, ja tunteitten tulva, jotka hänen veljessään puhkesivat
isänmaallisuuden ja vallantavoittelemisen muotoihin, olivat Irenessä
vienontuneet yhteen olomuotoon, yhteen sielun kohdistumiseen --
lempeen. Mutta tässä näöltään niin rajotetussa ajatuksen ja toiminnan
lajissa ei todellisuudessa ollut vähemmän ääretön tila, kuin hänen
veljensä kunnianhimon monipolkuisella alalla. Yhtä hyvin oli hänellä
valta ja vapaus kaikkiin ylevimpiin pyrinnöihin kuin meidän tomullemme
on suotu. Samallainen oli hänen haaveksiva intonsa epäjumalaansa;
samallainen, jos hän olisi ollut samoin koeteltu, olisi ollut hänen
jalomielisyytensä, alttiiksiantavaisuutensa -- suurempi varmaan hänen
rohkeutensa; vieroittumattomampi hänen jumaloimisensa; tahrattomampi
itsekkäisistä tarkotuksista ja likaisista näkökannoista. Ajan vaiheet,
kova onni, kiittämättömyys olisivat jättäneet _hänet_ samaksi! Mikä
valtio voisi kukistua, mikä vapaus masentua, jos miesten meluisan
isänmaallisuuden into olisi yhtä puhdas kuin naisen rakkauden hiljainen
lainkuuliaisuus.

Heissä kaikki oli _nuorta_! -- sydän turmeltumaton, kuihtumaton --
tuota elämän elämäntäyteläisyyttä ja uhkuvaisuutta, jossa on jotakin
jumalallista. Tuossa ijässä, jolloin näyttää kuin emme koskaan
voisi kuolla, kuinka kuolematonta, kuinka ikäänkuin jumalallisesta
nuoruudesta kuohuvaa ja valtavaa on kaikki mitä sydämemme luopi! Meidän
oma nuoruutemme on kuin itse maa, jolloin se täytti metsät ja vedet
jumaluuksilla, jolloin elämä solui hekumassa, mutta synnytti vaan
kaunista, -- kaikki sen runollisuuden muodot -- kaikki sointuisuudet,
Arkaadian ja Olympian säveleet! Kulta-aika ei koskaan lopu maailmasta;
se vielä on olemassa ja on oleva siksi kuin lempeä, terveyttä,
runollisuutta ei enään ole; mutta vain nuorilla!

Kun näin viivyn, vaikka vaan hetkisen tässä välinäytöksessä tuota
draamaa, jossa miehekkäämpiä kuin lemmen intohimoja kehittyy, niin
syynä siihen on aavistukseni, että sellaista tilaisuutta on minulla
vain harvoin oleva. Kun viivyn Irenen ja hänen salaisen lempensä
kertomuksessa mieluummin, kuin että antaisin tapausten kuvata ne
paremmin kuin tekijän sanat pystyvät, niin syynä siihen on tietoni,
että tuo rakastava ja rakastettava henkilö niin kauan kuin mahdollista
on pysytettävä ennemmin varjona kuin muotokuvana -- jonka rohkeammat
henkilöt ja uhkeammat värit jättävät takaloon, niinkuin sellaisten
luonteiden tavallinen osa on; jonka läsnäolo pikemmin tunnetaan, kuin
nähdään, joka liittyy kokonaisuuden sopusointuisuuteenkin vaan tuolla
syrjäisellä ja vaatimattomalla paikallaan.



VIII Luku.

Intomies järkimiehen arvostelemana.


"Sinä olet minulle kohtuuton", sanoi Rienzi lämpimästi Adrianille,
heidän istuessaan kahden kesken, pitkän keskustelun loppupuolella;
"minä en näyttele pelkän kansanvillitsijän osaa; minä en hämmennä
syvyyksiä siinä tarkotuksessa, että minun menestykseni pohjarupa
nousisi pinnalle. Niin kauan ovat ajatukseni hautoneet menneisyyttä,
että minusta näyttää kuin olisin käynyt osalliseksi siitä -- kuin ei
minulla olisi erinäistä olemusta. Minä olen koonnut koko sieluni yhteen
ainoaan intohimoon, -- ja sen päämäärä on Rooman uudistus."

"Mutta millä keinoin?"

"Herrani! herrani! On olemassa vain yksi kansan suuruuden
uudistamiskeino -- se on vetoaminen itse kansaan. Ei ole ruhtinaitten
ja ylimysten vallassa tehdä valtiota pysyväisesti kunniakkaaksi, he
itse kohoavat, mutta he eivät saa kansaa nousemaan mukanansa. Jokainen
suuri uudestasyntyminen on syvien kansakerrosten yleinen liike."

"Ei", vastasi Adrian, "sitten olemme lukeneet historian eri lailla.
Minusta kaikki suuret uudestasyntymiset näyttävät muutamien harvojen
työltä, jonka kansanjoukko ääneti on hyväksynyt. Mutta älkäämme
kiistelkö eri koulujen tavoin. Sanot ääneen että mahtava käänne on
lähellä; että hyvät olot (_buono stato_) saadaan toimeen. Mitenkä?
missä ovat aseenne? -- sotamiehenne? Ovatko ylimykset vähemmän
voimallisia kuin ennen? onko roskaväki pelottomampi, vakavampi? Taivas
tietää etten puhu säätyni etuluulojen nojalla -- minä itken maani
alennusta! Minä olen roomalainen, sen takia minä unhotan olevani
ylimys. Mutta minä kauhistun myrskyä jonka tahdotte niin uhkarohkeasti
nostaa. Jos teidän kapinanne onnistuu, se on oleva väkivaltainen:
se ostetaan verellä -- kaikkien Rooman ylevinten nimien omistajain
verellä. Tekonne tarkottaa toista Tarqvinien karkotusta, mutta se on
enemmän näyttävä toiselta Sullan proskriptsioonilta. Verilöylyt ja
kapinat eivät milloinkaan tasota rauhan tietä. Jos, toiselta puolen,
ette onnistu, Rooman kahleet ovat ijäksi umpeen taotut: onnistumaton
pakoyritys on vaan orjan lisätyn rääkkäyksen veruke."

"Mitähän sitten, herra Adrian, tahtoisitte meidän tekemään",
sanoi Rienzi, huulilla tuo omituinen, ivallinen hymy, jonka ennen
olemme huomanneet. "Odotammeko kunnes Colonna ja Orsini herkeävät
kiistelemästä? Pyydämmekö Colonnalta vapautta ja Orsinilta oikeutta?
Hyvä herra, emme voi ylimyksiä vastustaessamme vedota ylimyksiin. Me
emme saata pyytää heitä supistamaan valtaansa, meidän on uudistaminen
tämä valta itsellemme. Olkoon tuo yrityksemme vaarallinen -- mutta
me uskallamme sen Forumin muistomerkkien keskellä: ja jos tuhomme
on tuleva -- me kaadumme esi-isillemme arvokkaalla tavalla! Teidän
ovat korkeat sukuperät, sointuvat arvonimet, laajat alueet ja
puhutte _teidän_ muinaisesta kunniastanne! Meilläkin -- meillä
Rooman plebeijillä on _omamme_! Meidän isämme olivat vapaita!
missä on perintömme? ei myyty -- ei lahjoitettu: vaan varasteltu
meiltä, milloin kavaluudella, milloin väkisin viety -- nukkuessamme
näpistelty meiltä, tahi raa'asti väännetty käsistämme hätähuudoistamme
ja vastaanponnistuksistamme huolimatta. Herrani, me vaan pyydämme
laillista perintöämme takasin itsellemme; itsellemme -- ei, teidän
laitanne on samoin; teidän vapautenne on samoin mennyt. Uskallatteko
asua isäinne talossa torneitta, varustuksitta, palkattujen
salamurhaajien miekoitta? uskallatteko käydä kadulla pimeässä aseitta
ja seurueitta? Totta kyllä, te ylimys voitte antaa samalla mitalla
takasin, vaikka me emme tohdi. Te vuorostanne saatte harjoittaa
julmuutta ja vääryyttä takasin, mutta korvaako väkivalta vapautta?
Te olette saanut niistä loistoa ja voimaa -- mutta samallaisten
lakien turva olisi parempi lahja. Voi, vaikka minä olisin teidän
sijassanne -- vaikka minä olisin Tapani Colonna itse, minä janoisin,
niin yhtä polttavasti kuin nytkin, tuota vapaata ilmaa, jota ei ole
kansalaisiani vastaan nostamien! muurien ja vallitusten takana, vaan
avaran taivaan alla, lain hiljaisen kaitselmuksen eikä laihan pelon
ja onttosilmäisten epäluulojen, vihatun vallan seuralaisten turvissa.
Tyranni luulee olevansa vapaa, kun hänellä on orjia käskettävinään;
alhaisin vapaan valtion talonpoika on häntä vapaampi. Voi, herrani,
jospa sinä -- urhoollisin, jalomielisin, valistunein -- sinä melkein
ainoa säädystäsi, joka tunnet että meillä _on ollut_ isänmaa -- voi
jospa sinä, joka voit ottaa osaa kärsimyksiimme, taistelisit kanssamme
niitten auttamiseksi!"

"Sinä tahdot sotaa Tapani Colonnaa, heimolaistani vastaan, ja vaikka
olen vaan vähän katsellut häntä, enkä, totta puhuakseni, pidä häntä
aivan suuressa arvossa, niin hän on sukumme ylpeys -- kuinka minä voin
liittyä sinuun?"

"Hänen henkensä on oleva turvassa, hänen omaisuutensa turvassa, hänen
arvonsa turvassa. Mitä vastaan me sodimme? Hänen valtaansa tehdä muille
vääryyttä."

"Jos hän huomaisi, että sinulla on voimaa sanojesi takana, hän vähemmin
armahtaisi _sinua_."

"Eikö hän sitä ole huomannut? Eivätkö kansan huudot ilmaise hänelle
että minä olen mies, jota hänen tulisi peljätä? Rakentaako hän -- tuo
varovainen, kavala, perinpohjainen -- rakentaako hän linnoituksia ja
pystytteleekö hän torneja, huomaamatta niitten harjalta tuota mahtavaa
rakennusta, jonka minäkin olen valmistanut?"

"Sinäkö! mihin Rienzi?"

"Rooman sydämiin! Eikö hän sitä huomaa?" jatkoi Rienzi. "Ei, ei; hän --
kaikki, koko hänen sukunsa on sokea. Eikö ole?"

"Varmaan sukulaiseni ei vähääkään usko sinun valtaasi. Vieläpä hän
kolme päivää sitten vakavasti sanoi, että hän mieluummin tahtoo
että _sinä_ puhuttelet kansaa kuin kristikunnan paras pappi; sillä
muut puhujat muka villitsevät rahvaan, eikä kukaan saa sitä niin
rauhottumaan ja hajaantumaan kuin sinä."

"Ja minä sanoin häntä perinpohjaiseksi! Eikö taivas rauhota ilmaa,
silloin kun se on myrskyyn puhkeamaisillaan? Kyllä, herrani, minä
ymmärrän. Tapani Colonna halveksii minua. Minä oleskelin" -- (tässä,
hänen jatkaessaan, syvä puna verhosi hänen poskensa) -- "sinä
muistat sen, nuoruuden päivinäni, hänen palatsissaan ja huvittelin
häntä sukkelilla puheilla ja keveillä sananparsilla. Vieläpä -- ha,
ha! -- hän joskus hauskasti kehuen, kutsui minua houkkiokseen --
vekkulikseen! Minä kärsin hänen loukkauksensa: minä kumarsin hänen
kädentaputuksilleen. Minä tahdoinkin kärsiä tuon saman rangaistuksen,
alentua tuohon samaiseen häpeään, samassa tarkotuksessa, samoista
syistä. Mikä oli tarkotusperäni? Osaatko sen sanoa? Et. Minä kuiskaan
sen sinulle: se oli -- Tapani Colonnan ylönkatse. Tämä ylönkatse
suojeli minua siksi, kun suojelus ei enään ollut tarpeen. Minä halusin
etteivät patriicit pitäisi minua peljättävänä, saadakseni rauhaisa ja
epäluuloista vapaana vaeltaa tietäni kansan keskuudessa Sen minä olen
tehnyt; nyt viskaan naamarin syrjään. Jos olisin Tapani Colonnan kanssa
kasvoista kasvoihin, minä tänä hetkenä saattaisin sanoa hänelle, että
minä uhmaan hänen kiukkuaan, että minä nauran hänen vankikomeroilleen
ja asestetuille miehilleen. Mutta jos hän pitää minua samana Rienzinä
kuin ennen, pitäköön; minä saatan odottaa hetkeäni."

"Mutta", sanoi Adrian, viivytellen vastaamistaan toverinsa rohkeaan
puheesen, "sano, mitä vaadit kansalle, välttääksesi vetoamista sen
intohimoihin? -- se on tietämätön ja oikullinen, sinä et saata vedota
sen järkeen".

"Minä vaadin täyden oikeuden ja täyden turvallisuuden kaikille
ihmisille. En ole tyytyvä vähempään myönnytykseen. Minä vaadin
että ylimykset riisuvat linnoituksensa, hajottavat aseelliset
seuralaisjoukkonsa, ettei korkean sukuperän vuoksi jätetä rikoksia
rankaisematta, etteikä muusta etsitä suojaa kuin yleisen lain turvasta."

"Turha toivomus!" sanoi Adrian. "Pyydä sellaista, johon saatetaan
suostua."

"Ha, ha, ha!" vastasi Rienzi, nauraen katkerasti, "sanoinhan että
on suotta pyytää lakia ja oikeutta ylhäisiltä! Saatatteko moittia
minua, jos etsin sitä muualta?" Sitten muuttaen äkkiä äänensä hän
lisäsi juhlallisen vakavana -- "valveilla oleva näkee pettäviä ja
turhia näkyjä, mutta uni on usein mahtava ennustaja. Unessa taivas on
salaperäisessä yhteydessä luomiensa kanssa, sekä johdattaa ja tukee
välikappaleitaan sillä polulla, johon sen kaitselmus on ne ohjannut."

Adrian ei vastannut mitään. Tämä ei ollut ensi kerta, kun hän huomasi
että Rienzin mahtavaan henkeen liittyi syvä, salaperäinen taika usko.
Ja tämä seikka sai vielä enemmän nuoren ylimyksen, joka, vaikka
hän olikin hurskas, ei paljoa pitänyt lukua aikansa tavattomasta
herkkäuskoisuudesta, epäilemään tuon haaveksijan tuumien menestystä.
Tässä hän suuresti erehtyi, vaikka hänen erehdyksensä olikin maallisen
viisaan. Sillä ei mikään niin innostuta ihmisen rohkeutta, kuin hurskas
usko siihen, että se on jumalallisen viisauden välikappale. Kosto ja
isänmaanrakkaus yhtyneinä yhteen, nerokkaasen ja kunnianhimoiseen
mieheen -- siinä se Arkimeeden vipu, joka _uskonvimmasta_ ottaa
maailman _ulkopuolelta_ sen kiinteän pisteen, josta se panee maailman
liikkeelle. Järkimies saattaa hallita valtakuntaa, mutta vaan
innostunut voi sen uudesta synnyttää -- tahi kukistaa.



IX Luku.

"Kun kansa näki taulun, niin jokainen ihmetteli."


Kauppatorille, aivan Capitolin edustalle, oli kokoontunut suuri
väkijoukko. Jokainen koetti päästä toisensa edelle ja tavoitella erästä
paikkaa, jonka ympärillä taajimmin tunkeiltiin.

"Corpo di Dio!" sanoi eräs tavattoman suurirunkoinen mies, tunkien
eteenpäin aimo laivan lailla, joka halkaisee ärjyvät aallot oikealle
ja vasemmalle, keulastansa, "tämäpä kuumaa työtä; mutta mitä Pyhän
Äidin nimessä te noin tunkeilette? Ettekö näe, herra Ribald, että oikea
käsivarteni on estetty, kääritty ja kapaloittu, niin että olen saamaton
kuin rintalapsi, ja sentään puskette minua kuin vanhaa seinää."

"Voi Cecco del Vecchio; -- hyvä mies, me teemme tietä sinulle -- olet
liian pikkunen ja heikko väkijoukossa mihinkään pääsemään. Tule minun
turviini!" sanoi muuan neljän jalan pituinen kääpiö, katsellen ylös
jättiläiseen.

"Todella", sanoi pelottava seppä silmäillen ympärillään olevaa
rahvasta, joka ääneensä nauroi kääpiön tarjoumusta, "me kaikki
tarvitsemme turvaa, suuret ja pienet. Mitä te nauratte apinat? -- te
ette kumminkaan ymmärrä vertauksia."

"Ja sentään olemme tulleet vertausta katsomaan", sanoi joku joukosta
hymyillen.

"Hyvää päivää, signor Baroncelli", vastasi Cecco del Vecchio, "te
olette kunnon mies ja rakastatte kansaa; tekee sydämelle hyvää nähdä
teitä. Mistä kaikki tämä melu?"

"Kun paavin notaari on asettanut suuren kuvataulun torille, ja
katselijat sanovat sen tarkottavan Roomaa; ja he hautovat aivojaan,
tänä kuumana päivänä, saadakseen arvoituksen selville."

"Ohoh!" sanoi seppä hyökäten eteenpäin niin kiivaasti, että puhuja jäi
kauas jälelle; "jos Cola di Rienzillä on tekemistä tuossa asiassa, minä
murran vaikka kalliot, päästäkseni perille."

"Paljon me kuvista kostumme", sanoi Baroncelli ivallisesti ja
kääntyi vierikumppaneihinsa, mutta kun ei kukaan kuullut häntä, tuo
kansanyllyttäjä, mukamas, alkoi suutuksissaan pureskella huultansa.

Puoleksi tukahutettuja valituksia ja kirouksia kuului sivulle
työnnettyjen miesten suusta sekä kovaäänistä torumista ja kimakoita
huudahduksia naisten puolelta, joitten hameita ja päähineitä ei
suuria surkeiltu, kun roteva seppä raivasi tiensä eräälle kahleilla
ympäröidylle aukealle paikalle, jonka keskelle oli asetettu mahdottoman
suuri kuvataulu.

"Kuinka se on tuohon tullut?" huudahti joku; "minä olin ensimmäisinä
torilla."

"Me äkkäsimme sen siinä päivän koettaessa", sanoi eräs hedelmäinmyyjä,
"eikä ketään ollut saapuvilla."

"Mutta mistä päätätte Rienzin olevan tuossa osallisena?"

"Kukas muu!" vastasi parikymmentä ääntä.

"Totta kyllä! Kukapa muu?" virkkoi seppä. "Uskallanpa vannoa että tuo
hyvä mies on kuluttanut koko yön sitä itse maalatessaan. P. Pietarin
veri avita se on liiton korea. Mitä se kuvaa?"

"Se on arvoitus", sanoi muuan miettiväinen kalaeukko, "jospa sen saisin
selville, kuolisin autuaana."

"Varmaan se on jotakin vapautta tai veroja koskevaa", sanoi Luigi,
teurastaja, nojaten kahleisin. "Voi jos kaikki menisi Rienzin pään
mukaan, jokaisella köyhälläkin olisi lihamöykky padassa."

"Ja tarpeeksi leipää", lisäsi eräs kalpea leipuri.

"Älkää turhianne! Leipää ja lihaa -- joka miehellä sitä on -- mutta
mitä viiniä ihmisparat juovat! Ei uskalla kukaan ryhtyä viinitarhainsa
hoitoon", sanoi muuan viininviljelyä.

"Hei, tuolla tulee mestari Pandulfo di Guido! antakaa tietä mestari
Pandulfolle; hän on oppinut mies; hän on suuren notaarin ystävä; hän on
selittävä meille kuvan, tehkää tietä, tehkää tietä!"

Verkalleen ja sävyisenä Pandulfo di Guido saapui kahleitten luo,
rauhallinen, hyvinvoipa, rehellinen tiedemies, jota ei muu kuin ajan
vallattomuus olisi saanut liikkeelle hänen hiljaisesta talostaan ja
lukukammiostaan. Hän katseli kauan ja tarkkaan taulua, jonka uudet ja
kosteat värit vielä kiilsivät; se oli maalattu jotakuinkin tuon elpyvän
taiteen tapaan, jonka, tosin jyrkät ja kankeat, piirteet olivat siihen
aikaan yleiset ja jonka paljoa korkeammassa muodossa näemme seuraavan
miespolven aikana elävän Peruginon tauluissa. Kansa tungeskeli suu
auki oppineen ympärillä, kääntäen silmänsä milloin tauluun, milloin
Pandulfoon.

"Ettekö ymmärrä", sanoi vihdoin Pandulfo, "tämän kuvan selvää ja
kouraantuntuvaa tarkotusta? Katsokaa, kuinka maalari on kuvannut
eteenne aavan ja myrskyisen meren -- nähkää, kuinka se aaltoilee --"

"Puhukaa kovemmin -- kovemmin!" kiljui kärsimätön rahvas.

"Hiljaa!" huusivat ne, jotka olivat aivan Pandulfon vieressä, "arvoisan
signorin puheen kuulee varsin hyvin".

Sillävälin jotkut sukkelimmat riensivät erääsen myymäsuojaan ja
kantoivat sieltä järeän pöydän, jolle he pyysivät Pandulfon nousemaan
ja puhumaan kansalle. Kalpean oppineen, vastahakoisesti ja hämillään,
sillä hän ei ollut harjaantunut puhuja, oli suostuminen; mutta
luodessaan silmänsä laajaan ja äänettömään kansajoukkoon, hänen oma
syvä myötätuntoisuutensa heidän asiaansa innostutti ja rohkaisi häntä.
Salama välähti hänen sumastaan, hänen päänsä, joka tavallisesti oli
rinnalle vaipuneena, sai pystyisen ja uljaan ryhdin.

"Te näette edessänne olevassa taulussa" (hän alkoi jälleen) "mahtavan
ja myrskyävän meren: sen aalloilla te huomaatte viisi laivaa; neljä
niistä on jo haaksihylkynä -- mastot poikki, aallot tunkeilevat läpi
halenneittein laitoin, niillä ei enää ole apua eikä toivoa: jokaisessa
näistä laivoista on naisen ruumis. Ettekö näe kalpeista kasvoista ja
mustanpuhuvista jäsenistä kuinka uskollisesti taituri on kuvannut
kalman karvan ja kauhun? Jokaisen laivan alla on sana, joka sovelluttaa
vertauksen todellisuuteen. Tuolla te näette Karttaagon nimen; muut
kolme ovat Troija, Jerusalem! ja Babyloni. Näillä neljällä on yhteinen
päällekirjoitus, 'Häviömme syy oli laittomuus.' Kääntäkää nyt silmänne
meren keskelle -- siellä te näette viidennen laivan, jota aallot
viskelevät, masto poikki, peräsin tiessään, purjeet repaleina, mutta
se ei ole vielä hylkynä niinkuin toiset, vaikka se pian siksi saattaa
tulla. Sen kannella on polvillaan murhepukuinen nainen; katsokaa
tarkoin hänen kasvoillaan kuvautuvaa surua, -- kuinka nerokkaasti
taiteilija on saanut sen syvyyden ja epätoivon ilmaistuksi; hän ojentaa
rukouksessa käsiänsä, hän anelee taivaan ja teidän apuanne. Huomatkaa
nyt päällekirjoitus -- 'Tämä on Rooma!' -- Niin, teidän isänmaanne
puhuu teille tässä vertauskuvassa!"

Väkijoukko aaltoili sinne tänne, ja syvä murina alkoi voittaa
hiljaisuuden, joka siihen asti oli vallinnut.

"Nyt", jatkoi Pandulfo, "kääntäkää katseenne taulun oikeaan reunaan,
niin saatte huomata rajuilman syyt -- saatte nähdä, miksi viides laiva
näin on joutunut perikadon partaalle, ja sen sisaret näin kärsineet
haaksirikon. Katsokaa neljää eri lajia eläimiä, jotka hirmuisista
kidoistaan syytävät tuulet ja myrskyt, jotka rääkkäävät ja kiduttavat
merta. Ensimmäisinä ovat jalopeurat, sudet ja karhut. Nämät, niinkuin
kirjoitus osottaa, ovat valtion laittomat ja julmat herrat. Niitä
lähinnä ovat koirat ja siat -- ne ovat huonot neuvonantajat ja loisina
eläjät. Kolmansina näette louhikäärmeet ja ketut -- ne ovat väärät
tuomarit ja petolliset virkamiehet ynnä ne, jotka myyvät oikeutta.
Neljänneksi, jäniksillä, vuohilla ja apinoilla, jotka puolestaan
lisäävät myrskyä, te oivallatte, kirjoituksen mukaan, tarkotettavan
tavallisia varkaita, murhamiehiä, raiskaajia ja rosvoja. Oletteko vielä
sokeita, oi roomalaiset! vai oletteko kuvan arvoituksen perillä?"

Etäällä vankoissa palatseissaan Savellit ja Orsinit kuulivat: noitten
huutojen kai'un, jotka olivat vastauksena Pandulfon kysymykseen.

"Mutta oletteko toivottomia!" jatkoi oppinut huutojen tauottua,
äänensä ensi värähdyksellä katkaisten huomautukset ja lausunnot,
joita jokainen oli kääntynyt tekemään vierikumppanilleen. "Oletteko
toivottomia? Eikö taulu, joka paljastaa murheenne, lupaa lainkaan
sovitusta? Nähkää, tuon kiukkuisen meren yläpuolella taivaat aukenevat
ja Jumalan kaikkivaltius astuu alas kirkkaudessaan, kuin tuomiolle; ja
Jumalan henkeä ympäröivistä säteistä kaksi säkenöivää miekkaa ulkonee
ja näiden miekkojen päällä, vihastuneina mutta pelastajina seisoo kaksi
suojeluspyhimystänne -- kaksi voimallista kaupunkinne vartijaa! Hyvästi
Rooman kansa! Arvoitus on selitetty!"



X Luku.

Karkea henki heräjää, joka sittemmin poistaa lumouksen.


Sillä aikaa kuin tuo eloisa näytelmä näyteltiin Capitolin edustalla,
sen sisällä, eräässä palatsin huoneustossa, istui tämän kiihotuksen
syy ja alkuunpanija. Äänettömien kirjuriensa seurassa Rienzi näkyi
antautuneen kutsumuksensa kärsivällisyyttä kysyviin, perinpohjaisiin
valmistuksiin. Kun väkijoukon murina ja humu, huudot ja melske
vyöryivät hänen huoneesensa, hän ei näyttänyt pitävän niistä väliä
eikä hetkeksikään nousevan työstään. Koneen järkähtämättömin
säännöllisyyksin hän merkitsi isoon kirjaansa aikansa selvillä ja
siroilla kirjaimilla noita langettavia lukuja, jotka paremmin kuin
pitkät puheet ilmaisivat hänelle kansan kärsimät petokset ja antoivat
hänen käteensä tosi-asiain aseen, jota vääryyden on niin vaikea
sivuuttaa.

"Sivu 2, nidos B", sanoi hän asioitsijan tyynellä äänellä
kirjureilleen, "katsokaapas suolaverotuloja; osasto N:o 3 -- hyvä,
hyvä. Sivu 9, nidos D minkä summan on Vescobaldi, kantomies,
ilmottanut? Mitä! kaksitoistatuhatta floriinia? -- ei enempää --
tunnoton konna!" (Tässä kuului ulkoa korkea huuto "Pandulfo -- kauan
eläköön Pandulfo!") "Pastrucci, ystäväni, pääsi pyörii; kuuntelet tuota
melua -- oleppas hyvä ja laske vaan summat niinkuin käskin. Santi,
paljonko Antonio Tralli on jättänyt sisään?"

Keveä kolkutus kuului ovelta, ja Pandulfo astui sisään.

Kirjurit jatkoivat työtänsä, pikaisesti katsahtaen kalpeaan,
kunnianarvoiseen tulijaan, jonka nimi heidän suureksi kummastukseksensa
näin oli käynyt kansan huudoksi.

"Hei, ystäväni", sanoi Rienzi varsin tyynenä ääneltään, mutta käsi
vavisten huonosti hillittyä liikutusta, "tahdotte puhua kanssani
kahdenkesken, niinhän? hyvä, hyvä -- tätä tietä." Näin sanoen hän
talutti vieraan pieneen, virastohuoneen peräiseen kammioon, sulki
huolellisesti oven ja antautuen luonteensa tavalliseen kiihkeyteen,
hän tarttui Pandulfon käteen: "Puhu!" hän huusi, "ymmärsivätkö
tulkitsemisen? -- selvititkö sen tarkoin ja kyllin tuntuvasti? --
painuiko sen syvään heidän sieluihinsa?"

"Kyllä, P. Pietari nähköön, kyllä!" vastasi oppinut, jonka
itseluottamus oli paisunut hänen äskeisestä havainnostaan, että hänkin
oli puhuja -- aran miehen ääretön mielihyvä. "He nielivät selityksen
joka sanan; he olivat ytimiinsä saakka liikutettuja -- saattaisit
vaikka tänä samaisena hetkenä johtaa heidät taisteluun ja nähdä heidät
sankareina. Mitä tuohon karskiin seppään tulee --"

"Mitä! Cecco del Vecchio?" keskeytti Rienzi, "voi hänen sydämensä on
metalliin valettu -- entäs hän?"

"Niin, hän tarttui vaatteeni liepeesen, astuessani alas puhujalavalta
(voi, olisit nähnyt minut! -- _por fede_ minulla oli aivan sinun
manttelisi -- minä olin toinen _sinä_!) ja sanoi itkien kuin lapsi,
'voi signor, minä olen vaan köyhä mies ja halpa-arvoinen, mutta jos
tämän ruumiin jokainen veripisara olisi elämä, minä antaisin sen
isänmaani edestä!'"

"Urhea mies", sanoi Rienzi liikutettuna; "olisi Roomalla edes
viisikymmentä sellaista! Ei kukaan ole tehnyt meille enempää hyvää
omassa piirissään kuin Cecco del Vecchio."

"Jo hänen kokoansakin he pitävät turvanaan!" sanoi Pandulfo. "Se kuuluu
joltakin kun tuollainen suuri poika laskettelee suuria sanoja."

"Eikö noussut ääniä taulua ja sen tarkotusta vastaan?"

"Ei ainoatakaan."

"Aika on siis melkein ehtinyt, -- parin päivän paiste vielä, niin
hedelmät ovat koottavat. Aventini -- Laterani, -- ja sitten _pasuunan
äänen kuulette_!" Tämän sanottuaan Rienzi, käsivarret ristissä ja
silmät alas luotuina, näytti vaipuneen aatoksiin.

"Mutta olinpa melkein unohtaa kertoa sinulle", sanoi Pandulfo, "että
rahvas olisi tahtonut tunkeutua tänne, niin kiihkeästi halusi se nähdä
sinua, mutta minä sain Cecco del Vecchion nousemaan puhujalavalle ja
kömpelöllä tavallaan selittämään sille että olisi nykyään sopimatonta
niin suurissa joukoin rynnätä luoksesi, sinulla kun on Capitolissa
paljon toimitettavia, valtiollisia ja hengellisiä asioita. Teinkö
oikein?"

"Aivan oikein, oiva Pandulfo."

"Mutta Cecco del Vecchio sanoo että hänen pitää tulla suutelemaan
kättäsi, ja sinun tulee odottaa häntä siksi, kun hän huomaamatta pääsee
pujahtamaan väkijoukosta."

"Hän on tervetullut!" sanoi Rienzi puoleksi tietämättään, ollen vielä
mietteisiinsä vaipuneena.

"Ja katsos! tuossa hän onkin" -- kun joku kirjureista ilmoitti sepän
tulon.

"Laske hänet sisään!" sanoi Rienzi istuutuen rauhallisesti.

Kookkaan sepän ollessa Rienzin pateilla, Pandulfoa huvitti tarkastella
hengen ihmeteltävää valtaa aineen yli. Tuo pelottava, itsepintainen
jättiläinen, joka kaikissa kansan melskeissä kohosi vertaistensa
yläpuolelle, jonka ympärille muut kokoontuivat turvaa etsien, jonka
jäntereet olivat kiveä, hermot rautaa, -- seisoi punastuen ja
vapisevana tuon järjen edessä, joka melkein oli luonut hänen omansa,
niin oli Rienzin kaunopuhelias henki sytyttänyt tuon kipinän, joka
siihen saakka oli kytenyt tuossa karkeassa povessa, ja vireillä pitänyt
sitä. Ja se todellakin, joka ensiksi herättää orjassa vapauden tunnon
ja hengen, pääsee niin lähelle kuin ihmiselle on sallittu, lähemmäksi
kuin filosoofi, lähemmäksi kuin runoilijakin, tuota Jumalan suurta
luopaa ominaisuutta! Mutta jos povi on viljelemätön, lahja antajaansa
kirota saattaa; ja se joka yht'äkkiä astuu orjuudesta vapauteen,
saattaa yhtä nopeasti muuttua vapaasta konnaksi.

"Käy peremmäksi ystäväni", sanoi Rienzi hetken vaitiolon perästä; "minä
tiedän kaikki, mitä olet tehnyt ja tahtoisit tehdä Rooman hyväksi. Sinä
olet sen parhaimpiin päiviin ansiollinen ja olet syntynyt näkemään
niitten palajamisen."

Seppä lankesi Rienzin jalkoihin, joka, nostaakseen ylös häntä, ojensi
kätensä, johon Cecco del Vecchio tarttui, kunnioittaen sitä suudellen.

"Tuo suutelo ei petä", sanoi Rienzi hymyillen; "mutta nouse ylös,
ystäväni, -- tuo asento on tuleva vain Jumalalle ja hänen pyhillensä."

"Se on pyhä, joka auttaa meitä hädässä!" älähti seppä, "ja sitä ei ole
kukaan tehnyt niinkuin sinä olet. Mutta koska", hän lisäsi, alentaen
äänensä ja iskien kiinteästi silmänsä Rienziin, niinkuin se, joka
odottaa merkkiä, paiskatakseen korvapuustin, "koska -- koska teemme
tuon suuren ponnistuksen?"

"Olet puhunut kaikille reippaille miehille naapuristossasi -- ovatko he
kaikki valmiina?"

"Elämään tahi kuolemaan, niinkuin Rienzi käskee."

"Minä tahdon luettelon -- lukumäärän -- nimet -- talot ja ammatin, ensi
yönä!"

"Saamasi pitää."

"Joka miehen tulee omakätisesti kirjoittaa nimensä tahi puumerkkinsä."

"Tahtosi on tapahtuva."

"Ja kuule, käy Pandulfo di Guidon taloon tänä iltana, auringon
laskiessa. Häneltä saat tietää, missä ensi yönä olet tapaava muutamia
rohkeita miehiä; -- sinä olet ansiollinen heidän joukkoonsa luettaa.
Olet varmaan tuon tekevä!"

"Pyhien portaitten nimessä! Olen laskeva hetket siihen asti", sanoi
seppä, tummat kasvot kirkastuen hänelle osotetun luottamuksen
ylpeydestä.

"Sillävälin pidä silmällä naapureitasi; älä anna ainoankaan laimentua
tahi käydä arkamieliseksi, -- sinun ystävistäsi ei ainoastakaan saa
tulla petturia."

"Kurkut poikki siltä mieheltä, vaikka hän olisi oman äitini poika,
jonka huomaan liittolaisistamme horjuvan!" sanoi hurja seppä.

"Ha, ha!" lausui Rienzi, nauraen tuota kummallista naurua, joka oli
hänelle ominaista; "ihme! ihme! kuvataulu puhuu jo!"

       *       *       *       *       *

Oli jo melkein hämärä kun Rienzi lähti Capitolista. Sen muurien
edustalla oleva tilava aukea oli tyhjä ja hiljainen, ja tarkoin
viittaansa kietoutuneena hän kulki mietiskellen eteenpäin.

"Olen kiivennyt melkein huipulle", hän tuumiskeli, "ja näen nyt kuilun
ammottavan edessäni. Jos en onnistu, mikä putoaminen! Isänmaani
viimeinen toivo sortuu kanssani. Ei ylimys milloinkaan ole nouseva
ylimystä vastaan. Ei milloinkaan ole toisella plebeijillä oleva sitä
tilaisuutta ja valtaa, kuin minulla on! Rooma on sulkeutunut minuun
yhteen elämään. Kaikkien aikojen vapaus on kiintynyt korteen, jonka
tuulikin saattaa juuriltaan temmaista. Mutta oi kaitselmus! Olethan
määrännyt ja merkinnyt minun suuriin tekoihin. Kuinka askel askeleelta
olet johtanut minua tähän suurenmoiseen työhön! Kuinka jokainen hetki
on valmistanut seuraajansa. Mutta kuitenkin mikä vaara! jos epävakainen
kansa, orjuuden nöyryyttämä, vaan horjuu käännekohdassa, minä olen pois
pyyhkäisty!"

Puhuessaan hän nosti ylös silmänsä, ja katso, hänen edessään hämärän
ensimmäinen tähti loisti rauhallisena Tarpeijan kallion louhittuihin
röykkiöihin. Tuo ei ollut suotuisa enne, ja hänen sydämensä sykki
nopeammin, kun tuo synkkä ja autio möhkäle näin äkkiä aukeni hänen
katseilleen.

"Hirvittävä muistomerkki", ajatteli hän, "mitä pimeitä loppukohtauksia,
mitä tuntemattomia suunnitelmia olet ollut todistamassa! Kuinka monen
yrityksen, josta historia on mykkä, olet nähnyt päätettävän? Mistä
me tiedämme, olivatko ne rikoksellisia vai oikeudenmukaisia? Mistä
tiedämme, ehkä näin petturiksi tuomittua, jos hän olisi onnistunut,
olisi kuolemattomaksi vapauttajaksi ylistetty? Jos minä kukistun,
kuka on kirjoittava aikakirjani? Joku kansastako? voi! se on sokea ja
tietämätön, siinä ei ole ainoatakaan, joka voisi vedota jälkimaailmaan.
Joku patriiceistako? mihin karvaan minä silloin kuvataan! Ei
hautapatsastani ole kohoava pirstaleitten keskeltä; ei kenenkään käsi
sirota kukkia haudalleni! Kaikki muinaisen kunnian ja maineen näkyni
ovat synnyttäneet vaan ikuisen herjauksen kirouksen."

Näin mietiskellen käännekohdassa tuota suurenmoista yritystä, johon hän
oli pyhittänyt itsensä, Rienzi jatkoi matkaansa. Hän saapui Tiberin
rannalle ja pysähtyi hetkiseksi sen tarunomaisen juoksun ääreen, johon
purppurainen ja tähtikirkas taivas loi syvään valonsa. Hän kulki sillan
poikki, joka johti Trasteveren kortteliin, minkä ylpeät asukkaat
vielä kerskaavat olevansa muinaisten roomalaisten ainoita todellisia
jälkeläisiä. Hänen askeleensa kävivät nopeammiksi ja keveämmiksi,
kirkkaampia, jos kohta ei yhtä suuremmoisia ajatuksia tulvaili hänen
rinnassaan, ja kunnianhimo sai hetkeksi uinahtaa sekä luovuttaa hänen
rasitetun mielensä hellemmän tunteen haltuun.



XI Luku.

Nina di Raselli.


"Minä sanon sinulle, Lucia, etten pidä näistä kankaista; ne eivät
sovi minulle. Oletko koskaan nähnyt noin kurjia värejä? -- tämäpä
vasta purppuraa! ja tämä karmosiinia! Miksi annoit sen miehen jättää
ne? Anna hänen viedä ne huomenna muille. Käyttäkööt sellaisia tuolla
puolen Tiberiä asuvaiset signorat, jotka pitävät kaikkea venetsialaista
täydellisenä; mutta minä, Lucia, minä katson omilla silmilläni ja
päätän oman mieleni mukaan".

"Voi rakas neiti", sanoi palvelustyttö, "jos te olisitte suuri signora,
joksi kerran epäilemättä tulette, kuinka arvokkaasti te viihtyisitte
kunniassanne! Santa Cecilia! ei ketään toista naista Roomassa
katsottaisikaan, neiti Ninan ollessa saapuvilla."

"Emmekö opettaisi heille millaista loisto oli?" vastasi Nina. "Voi!
millaisia pitoja me pitäisimme! Etkös katsellut parvelta neiti Giulia
Savellin menneenviikkosia tanssiaisia?"

"Kyllä, signora; ja kun te astuitte saliin helmeisessä ja
hopeanhohtavassa puvussanne, silloinpa kävi humina läpi koko parven, ja
jokainen huusi: 'Savellit ovat saaneet enkelin vieraakseen!'"

"Hyi, Lucia; ole imartelematta tyttö."

"Se on sula totuus, neiti, mutta nepä vasta pidot olivat, eivätkö
olleet? Voi sitä komeutta! -- viisikymmentä karmosiiniin ja kultaan
puettua palvelijaa, ja musiikki soitellen yhtämittaa. Soittoniekat
olivat tuodut Bergamosta. Eivätkö kemut olleet mieleenne? Voi, monta
kaunista sanaa saitte kuulla tuona päivänä, sen takaan!"

"Hoh, hoo! -- en lainkaan, yhden ääni sieltä puuttui, ja se asia pilasi
koko musiikin. Mutta, tyttöseni, jos minä olisin neiti Giulia, enpäs
tyytyisikään noin kehnoihin tanssiaisiin!"

"Vai kehnoihin! Vaikka kaikki ylhäiset sanovat että ne voittivat
Colonnain upeimmat hääpidot. Muuan neapelilainenkin, joka istui
vieressäni ja joka oli ollut nuoren kuningatar Johannan palveluksessa,
hänen naimisiin mennessänsä, sanoi ettei Neapelikaan piisannut".

"Vaikka vaan. En minä Neapelista mitään tiedä: mutta sen minä tiedän
millainen _minun_ hovini olisi ollut, jos minä olisin se, joka en ole
ja joksi en milloinkaan tulekaan! Pitoastiat olisivat kultaa olleet,
maljat reunoihinsa saakka jalokivistä välkkyneet, ei tuumaakaan
karkeata lattiakiveä näkyvissä, kaikki olisi loistanut kullan peitossa;
pihan suihkulähde olisi pulpunnut Idän tuoksuja, paaschini eivät olisi
olleet löntteröitä nuorukaisia, jotka omaa kömpelyyttään punastuvat,
vaan suloisia poikia, Rooman ihanimmista palatseista poimittuja, jotka
vielä eivät olisi kahtatoista vuottaan nähneet; ja mitä musiikiin
tulee, voi Lucia! -- jokaisella soittoniekalla olisi ollut, seppele
päässä ja ansiosta saatu, ja parhain soittaja olisi saanut palkinnoksi,
toisten innostuttamiseksi -- ruusun minun kädestäni. Näitkös
Giulia-neidin hametta? Mitkä värit! ne olisivat sydänpäivän auringon
pimentäneet! -- keltasta ja sinistä ja oranjia ja karmiinia! Voi, hyvät
pyhimykset! -- silmiäni koko seuraavan päivän pakotti!"

"Varmaan Giulia-neiti kadehtii teidän väriaistianne", sanoi mielistelevä
kamarineitsyt.

"Ja mitkä eleet sitten! -- ei rahtuakaan ruhtinaallisuutta! Hän
kuljeskeli pitkin salia hännys aivan kintereillä aina; ja sitten
hän sanoi mielipuolen tavoin nauraen, 'nämät juhlahameet ovat vain
vastuksellista ylellisyyttä.' Mutta sillä, joka suuri on, ei olekaan
juhlahameita; itseäni enkä muita varten minä pukeutuisin! Joka
päivällä olisi uusi hameensa, edellistä uhkeampi; -- joka päivä olisi
juhlapäivä."

"Minusta näytti", sanoi Lucia, "herra Giovanni Orsini peräti
pikiintyneen neitiini."

"Hän, tuo karhu!"

"Olkoon karhu, mutta sillä on kallisarvoinen talja. Hänen rikkautensa
ovat äärettömät."

"Eikä tuo hullu ymmärrä käyttää niitä."

"Eikö hän ollut nuori herra Adrian, jonka kanssa juttelitte pylväitten
luona, jossa musiikki soitteli?"

"Kenties, -- olen unohtanut."

"Olen kuullut ettei moni neiti unohda jalon Adrian di Castellon
armasteluja."

"Siellä oli vaan yksi mies, jonka seura ansaitsee muistamista", vastasi
Nina huolimatta viekkaan palvelustytön viittauksista.

"No kuka hän oli?" kysyi Lucia.

"Vanha avignolainen oppinut!"

"Mitä! tuo harmaapartako? No, signora!"

"Niin", sanoi Niina vakavasti ja murheellisin äänin, "hänen puhuessaan
koko näyttämö katosi silmistäni -- sillä hän puhui minulle _hänestä_."

Tätä sanoessaan signora huokasi syvään, ja kyyneleet kiilsivät hänen
silmissään.

Kamarineitsyt kohotti halveksuen huulensa ja kummastellen katseensa,
uskaltamatta kuitenkaan mitään vastata.

"Aukaise akkuna", sanoi Niina hetkisen kuluttua, Ja anna minulle tuo
paperi Älä sitä, tyttö -- vaan nuot säkeet, jotka eilen lähetettiin
minulle. Kuinka! oletko sinä italialainen, eikä vaistosi sano, että
puhun Petrarcan runoista?'

Istuen avonaisen akkunan ääressä, josta lempeä ja kirkas kuutamo
hiiviskeli sisään, vieressään lamppu, jonka valolta hän oli
kaihtavinaan silmiänsä, vaikka todella koettaen peittää kasvojansa
Lucialta, nuori signora näkyi vaipuneen noihin hempeisin sonetteihin,
jotka silloin saivat Italian päät pyörälle ja sydämet syttymään.

Syntyisin köyhtyneestä perheestä, jota, vaikka se kerskaili
polveutuvansa eräästä Rooman konsulisuvusta, nykyään tuskin saatettiin
lukea jalosukuisten alhaisimpaankaan luokkaan, Nina di Raselli oli
vanhempainsa pilattu lapsi -- epäjumala ja tyranni. Hänen ponteva ja
itsekäs luonteensa sai hänen vallitsemaan siinä, missä hänen olisi
tullut totella; ja niinkuin kaikkina aikoina mielentaipumus voi
irtautua tavoista, hän oli itselleen omistanut ja samassa voittanut
etuoikeutetun riippumattomuuden, vaikka hän eli sellaisessa maassa
ja ilmanalassa, jossa nuoret ja naidut hänen sukupuoltansa yleisesti
ovat kiinnikahlehditut. Hänellä tosin oli enemmän oppia ja neroa, kuin
mitä tavallisesti sen ajan naisten osana oli, ja tarpeeksi kumpaakin,
ollakseen vanhempainsa ihmelapsi; hän oli myöskin saanut osakseen
erinomaisen kauneuden, mitä he enemmän ihailivat, ja lannistumattoman
ylpeyden, mitä he enemmän pelkäsivät -- ylpeyden, jossa oli tuhansia
helliä ja vienoja ominaisuuksia siinä, missä hän rakasti, ja joka
todella hänen rakastaessaan näytti haihtuneen. Kerrassaan turhamainen,
mutta kuitenkin ylevämielinen, järkevä ja kuitenkin intohimoinen;
hänen turhamaisuudessaanko ja komeudessaan oli valtavaa suurellisuutta
-- hänen kiukuttelemisessaan ihanteellisuutta; hänen vikansa olivat
osa hänen loistostaan, ilman niitä hän olisi näyttänyt vähemmän
naiselta, ja jokainen, joka tunsi hänet, arvosteli kaikkia naisia
hän en mukaansa. Vienommat ominaisuudet eivät näyttäneet hänen
rinnallaan hurmaavammilta, vaan mitättömämmiltä. Hänessä ei ollut
tavallista kunnianhimoa, sillä hän oli itsepintaisesti kieltäytynyt
monista liitoista, joita Rasellin tytär tuskin olisi saattanut toivoa.
Rooman ylimysten tietämättömyys ja raaka valta näyttivät hänen
mielestään, joka oli täynnä kunnian runollisuutta sen hekumaa ja suloa,
barbaariselta ja ilettävältä, samassa pelottavalta ja halveksittavalta.
Sentähden hän oli täyttänyt kahdennenkymmenennen vuotensa naimattomana,
mutta ei lemmettömänä. Hänen luonteensa viatkin ylensivät hänen
luomansa lemmen ihannetta. Hän tarvitsi jonkun olennon, jonka ympärille
hänen huikentelevammat ominaisuutensa saattaisivat kokoontua; hän
tunsi, että missä hän rakastaisi, siinä hänen täytyisi jumaloida; --
hänelle ei riittänyt mikään tavallinen epäjumala nöyryyttämään niin
voimallista ja mahtavaa mieltä. Päinvastoin keveämmästä aineesta
muovaeltuihin naisiin verraten, joita hetkisen aikaa haluttaa
tyydyttää suloisen valtansa oikkuja -- kun hän rakasti, hänen täytyi
lakata käskemästä; ylpeyden kerrassaan nöyrtyä jumaloimiseksi. Niin
harvinaisia olivat ne ominaisuudet, joihin hän saattoi kiintyä, niin
vaatimalla vaati hänen ylpeytensä että niitten täytyi olla yläpuolella
hänen omiansa, mutta samanlaatuisia, että hänen rakkautensa ylensi
esineensä Jumalan kaltaiseksi. Tottuneena halveksimaan, hän tunsi
kaiken hekuman, mikä kunnioittamisessa on! Ja jos hänen osansa olisi
oleva tulla yhdistetyksi näin rakastettuun, hänen luontoansa olisi
ylentävä tuo, jonka puoleen hän katsoi. Hänen kauneutensa -- lukija,
jos milloinkaan menet Roomaan, olet Capitolissa näkevä cumaelaisen
Sibyllan kuvan, jota, vaikka sitä usein jäljennetään, ei mikään
jäljennös voi heikostikaan edustaa. Pyydän ettet sekota tätä sibyllaa
toisiin, sillä Rooman taulukokoelmat ovat tulvillaan sibylloita. Se
sibylla, josta minä puhun, on tumma, ja sen kasvoissa itämainen leima;
turbaani ja vaippa, vaikka ne ovatkin loistavat, himmentyvät poskien
uhkuvien, mutta läpikuultavien ruusujen rinnalla: hiukset olisivat
mustat paitsi tuota kultaista hehkua, joka lieventää ne väriksi ja
loistoksi, jota vain etelässä nähdään, ja etelässäkin mitä harvimmin;
kasvojenjuonteet, jos kohta eivät kreikkalaiset, ovat kuitenkin
virheettömät; suu, otsa, uhkeat, erinomaiset piirteet, kaikki on
inhimillistä ja hekumallista, ilme jotakin ylevämpää, vartalo ehkä
sulouden täydellisyyteen, kuvanveistotaiteen suhteisin, Ateenan mallien
herttaisuuteen nähden liian täyteläinen, mutta tuossakin uhkuvassa
viassa löytyy majesteettia. Katsele kauan tuota taulua, se lumoo, se
vallitsee silmän. Sitä katsellessasi joudut viisi vuosisataa taapäin.
Näet edessäsi Nina di Rasellin elävän kuvan.

Mutta nuot kehittyneet ja ylevät ajatukset, joissa Petrarca, olkoon
hän kuinka suuri runoilija tahansa, usein sekottaa turhantapaisuuden
intohimoihin, eivät tuona hetkenä täyttäneet ihanan Ninan mieltä.
Hänen silmänsä eivät olleet suunnatut kirjoitukseen, vaan akkunan
alla olevaan puutarhaan. Vanhoihin hedelmäpuihin ja riippuviin
viiniköynnöksiin loihe kuuvalo; ruohonpäisen mutta huonohoitoisen
nurmikon keskellä pulppusi ja kimalteli kuuvalossa vesi pienoisesta
suihkulähteestä, jonka täydelliset suhteet kertoivat kauan sitten
olleista ajoista. Tuo oli rauhainen ja kaunis näky, mutta sen rauhaa
eikä kauneutta ei ajatellut Nina, erääsen puutarhan synkimpään kohtaan
oli hänen katseensa luotu; siellä olivat puut tiheimmät ja peittivät
näkyvistä Rasellin taloa ympäröivän matalan, mutta vankan muurin.
Nina huomasi oksien liikahtavan ja pensastosta varovaisesti ja hiljaa
hiipivän esiin yksinäisen henkilön, jonka pitkä, synkkä varjo lankesi
ruohostolle. Se lähestyi akkunaa ja äänönen huoahti Ninan nimen.

"Pian, Julia!" huudahti hän, kääntyen palvelustyttönsä puoleen: "pian,
nuoraportaat tänne! hän se on! hän on tullut! Kuinka hidas sinä olet,
riennä tyttö, -- hän saatetaan havaita! Tuolla, -- oi riemua -- oi
riemua! -- Lemmittyni, sankarini, Rienzini!"

"Sinun luonasi!" sanoi Rienzi, astuen huoneesen ja kietoen käsivartensa
hänen puoleksi poiskäännetyn vartalonsa ympärille, "mikä yö on muille,
on päivä minulle."

Tervehdyksen suloiset ensi hetket olivat ohitse; Rienzi istui
lemmittynsä jalkoihin, pää leväten hänen polvillaan -- silmät katsoen
hänen silmiinsä -- kädet käsissä.

"Ja minun tähteni sinä uhmaat nuot vaarat", virkkoi rakastava,
"ilmitulon häpeän, vanhempaisi vihan!"

"Mitä ne ovat sinun vaarojesi rinnalla? Voi taivas, jos isäni tapaisi
sinut täältä, olisit kuoleman oma!"

"Hän pitäisi tuon sitten niin suurena alennuksena, kun sinä, ihana
Nina, joka saattaisit mennä Rooman ylhäisinten avioksi, tuhlaat
rakkautesi plebeijiin -- vaikka hän onkin keisarin pojanpoika."

Ninan ylpeä sydän soveltui hyvin hänen rakastajansa haavoitettuun
ylpeyteen: hän huomasi kivun, joka piili hänen vastauksessaan, vaikka
se huolettomasti lausuttiin.

"Olethan kertonut minulle", hän sanoi, "tuosta suuresta Mariuksesta,
joka ei ollut ylhäisiä, mutta josta mahtavin Colonna ilolla johtaisi
sukuansa, ja tiedänhän että sinä, puhtaana hänen paheistaan, olet
pimentävä Mariuksen maineen!"

"Suloista imartelua, ihana profeeta!" sanoi Rienzi kolkosti hymyillen,
"eivät milloinkaan ole rohkaisevat tulevaisuudenlupauksesi olleet
minulle tervetulleempia kuin nyt, sillä sinulle minä haluan sanoa,
mitä en kenellekään muulle ilmaisisi -- minun sieluni on sortua tuon
ankaran taakan alle, jonka siihen olen sälyttänyt. Minä tarvitsen uutta
rohkeutta, tuon pelottavan hetken lähestyessä, ja sinun sanoistasi ja
katseistasi minä olen sitä ammentava."

"Oi", vastasi Nina, punastuen puhuessaan, "ihana on todellakin osani,
jonka olen ostanut rakkaudellani; ihanaa olla osallinen vaiheistasi,
rohkaista sinua epäilyksessä, kuiskaella toivoa vaarassa."

"Ja voittoriemuni sulostuttaa!" lisäsi Rienzi intohimoisesti. "Oi!
jos tulevaisuus kerran on näille ohimoille painava laakeriseppeleen,
joka isänmaan pelastajalle suodaan, mikä riemu, mikä palkkio on
oleva saada laskea se sinun jalkojesi eteen! Kenties noina pitkinä,
yksinäisinä väsymyksen ja heikkouden hetkinä, jotka täyttävät väliajat
-- raittiin ajatuksen loman, kiihottavan toiminnan käännekohtien
välillä -- kenties olisin horjunut ja laimentunut, ja karkottanut
Rooman unelmanikin, elleivät ne olisi yhtyneet unelmiini sinusta! --
ellen olisi kuvannut itselleni hetkeä, jolloin kohtaloni nostaisi
minut syntyni yläpuolelle; jolloin isäsi ei pitäisi häpeänä antaa
sinua minun syleilyyni, jolloin sinäkin seisoisit Rooman naisten
joukossa muita kaikkia kunniakkaampana, niinkuin olet kauniimpikin; ja
jolloin näkisin tuon komeuden, jota koko sieluni inhoo, käyvän minua
miellyttäväksi ja ja suloiseksi, koska se sinua miellyttää! Niin,
tuo on innostuttanut minua, kun rajummat ajatukset ovat säikähtyneet
tiehensä tarkoitusperäänsä ympäröivistä aaveista. Oi, oma Ninani!
pyhän, voimallisen, kestävän täytyy todella sen rakkauden olla, joka
elää samassa puhtaassa ja ylhäisessä ilmassa, kuin se, joka elähyttää
minun vapauden ja maineen toiveitani."

Tämä oli kieltä, joka vielä enemmän kuin uskollisuuden vakuutukset
ja suloiset ylistykset, jotka puhkeavat sydämen kyllyydestä, oli
sitonut Ninan ylpeän ja huikentelevaisen sielun kahleisin, joihin hän
mielellään suostui. Ehkä kuitenkin, Rienzin poissa ollessa, hänen
heikompi luontonsa kuvaeli hänelle tulevaista voittoriemua, jolloin hän
nöyryyttäisi korkeasukuiset signorat ja pimentäisi Rooman ylhäisten
raa'an ylöllisyyden; mutta hänen läsnäollessaan ja kuunnellessaan
hänen ylevämpää ja jalompaa kunnianhimoaan, joka vielä oli kaikkien
itsekästen tunteitten, paitsi hänen toiveensa, tahrasta vapaa, hänen
korkeimmat harrastuksensa yhtyivät Rienzin suunnitelmiin, hänen
mielensä pyrki samaan korkeuteen, ja hän ajatteli vähemmän omaa
ylennystään kuin Rienzin kunniaa. Hänen ylpeydellensä oli suloista olla
Rienzin salaisinten ajatusten ja rohkeimpien yritysten ainoa uskottu,
nähdä eteensä paljastettuna tuo monimutkainen ja juonitteleva henki,
saada tietoihinsa sekä sen epäilykset ja heikkoudet että sankariuden ja
mahdin.

Ei mikään voinut olla vastakohtaisempaa kuin Rienzin ja Ninan, ja
toiselta puolen Adrianin ja Irenen lempi; jälkimäisessä kaikki oli
nuoruuden unelmaa, haaveilua, tavatonta; he eivät koskaan puhuneet
tulevaisuudesta, he eivät sekottaneet mitään muita toiveita lempeensä.
Vallanhimoa, kunniaa, korkeita maailman pyrinnöitä ei ollut olemassa
heidän yhdessä ollessaan; heidän lempensä oli niellyt maailman,
jättämättä muuta näkyvää auringon alle, kuin itsensä. Mutta Ninan
ja hänen rakastajansa intohimo oli monimutkaisempien luonteiden ja
kypsyneimpien vuosien intohimo; se oli koottu tuhansista tunteista,
joista jokainen oli luonnollisesti erotettu, mutta rakkauden mahtavan
kohdistamisen kautta käännetty yhteen polttopisteesen; heidän puheensa
oli maailmasta; maailmasta he ottivat ravinnon, joka sitä elätti;
heidän puheensa ja ajatuksensa koskivat tulevaisuutta; sen unelmista
ja kuvitellusta kunniasta he tekivät itselleen kodin ja alttarin,
heidän lemmessään oli enemmän järkinäistä kuin Adrianin ja Irenen;
se oli soveliaampi tähän karkeaan maahan; siinä oli myöskin enemmän
myöhäisemmän rautakauden kuohahdusta ja vähemmän ensimmäisen kultaisen
ajan runollisuutta.

"Täytyykö sinun nyt jättää minut?" sanoi Nina, jonka poski ei enää
kääntynyt hänen huulistansa eikä vartalo hänen jäähyväissyleilystään.
"Kuu on vielä korkealla; lyhyen hetken olet vaan suonut minulle."

"Yhden hetken! Voi!" sanoi Rienzi, "on lähes puoliyö -- ystävämme
odottavat minua."

"Lähde sitten, sieluni parempi puoli, lähde; Nina ei hetkeäkään tahdo
pidättää sinua noista korkeammista päämääristä, jotka tekevät sinun
niin rakkaaksi Ninalle. Milloin -- milloin tapaamme toisemme jälleen?"

"Emme", sanoi Rienzi ylpeänä, koko sielunsa hänen otsallaan, "emme
näin varkain, emme! emmekä näin kuin minä olen kohdannut sinua
tuntemattomana, ylönkatsottuna orjana! Kun ensi kerran näet minut, olen
oleva Rooman poikain etupäässä, sen sankarina, sen pelastajana! taikka
--" sanoi hän alentaen äänensä --

"Siinä ei ole _taikkaa_!" sanoi Niina, kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen ja hänen innostuksensa valtaamana; "olet oman kohtalosi
lausunut."

"Yksi suutelo vielä, -- jää hyvästi! -- kymmenes päivä huomenesta
valaisee Rooman vapauttamistyön."



XII Luku.

Walter de Montrealin kummalliset seikkailut.


Samana iltana ja varhaimpien tähtien vielä loistaessa yli kaupungin
Walter de Montreal, palatessaan yksin Santa Maria del Priorta-nimisen
kirkon yhteydessä olevaan luostariin, (jotka molemmat kuuluivat
hospitaaliritareille ja joista jälkimäisessä Montreal asui) seisahtui
autioitten raunioiden keskelle, jotka olivat hänen polkunsa
varrella. Vaikka hän oli vain hiukan perehtynyt klassillisiin
muistoihin ja paikan entisyyteen, nuot kukistuneen mahtavuuden häntä
ympäröivät todistajat eivät olleet vaikuttamatta häneen; tuo oli
jättiläs-emovainajan mahdottoman suuri luuranko.

"Nyt", hän ajatteli, katsellessaan ympärillään kaikkialla näkyviä
katottomia pylväitä ja sortuneita seiniä, joihin tähtein valo paistoi
kelmeinä ja kuulakkaana, joiden takalolla Frangipanin taistelukuntoiset
linnoitukset uhkaavina kohosivat, puoleksi peittäytyen tummiin lehviin,
jotka versoivat muinaisuuden pyhäköitten ja palatsien keskellä --
luonto pilkaten taiteen haperuutta, "nyt", hän ajatteli, "kirjamiehet
joutuisivat ihmeellisiin ja haaveileviin menneisyyden näkyihin.
Mutta minulle nuot korkean kunnianhimon ja kuninkaallisen loiston
muistomerkit vaan luovat tulevaisuuden kuvia. Rooma elpynee vielä,
seitsenkukkulaisine kruunuineen, tuo voimakkaimman käden ja rohkeimman
soturin ryöstösaalis, mutta ei omien kunnottomien lastensa, vaan
vieraan rodun uudistaman veren kautta. Wilhelm Äpärä saattoi tuskin
saada reippaista Englannin pojista niin helppoa voittoa, kuin Walter
Jalosukuinen saanee noista Rooman kuohilaista. Ja kumpi vallotus olisi
kunniakkaampi -- raakalaissaari vaiko maailman pääkaupunki? Pieni askel
on kenraalista podestaksi -- pienempi askel podestasta kuninkaaksi!"

Näin pohtien hurjaa, mutta ei aivan pilvenperäistä kunnianhimoaan,
Montreal kuuli nopsaa, kevyttä astuntaa ruohostosta ja katsahtaessaan
ylös, hän huomasi pitkän naishenkilön laskeutuvan alas pitkin monien
luostarien peittämää kukkulan rinnettä kohden Aventinin juurta. Hän
varasi askeleitaan pitkällä sauvalla ja liikkui niin kimmoisasti ja
pystyisenä, että kun hänen kasvonsa tähtien valossa tulivat näkyviin,
oli hämmästyttävää huomata niitten olevan vuosien kuluttamat --
ankara, jyrkkä muoto, kuihtunut, syvään uurrettu, mutta jonkinlainen
säännöllisyys ulkopiirteissä.

"Armias Neitsyt!" huusi Montreal säikähtäen, kun nuot kasvot kiiluivat
häneen, "onko mahdollista? Se on hän! -- se on --"

Hän syöksähti eteenpäin ja seisahtui aivan vanhuksen eteen, joka näytti
yhtä hämmästyneeltä, vaikka pelästyneemmältä nähdessään Montrealin.

"Olen vuosia etsinyt sinua", virkkoi ritari katkaisten ensiksi
äänettömyyden, "vuosia, pitkiä vuosia -- omatuntosi sanokoon sinulle
miksi."

"_Minunko_, mies verinen!" huusi vaimo, vavisten raivosta tahi pelosta,
"uskallatko _sinä_ puhua omasta tunnosta? _Sinä_ raiskaaja, ryöväri
-- elinkeinoltasi murhamies! Sinä ritariutesi ja syntysi häpeä!
Sinä, jolla on puhtauden ja rauhan risti rinnassasi! Sinäkö puhut
omastatunnosta, tekopyhä! -- sinäkö?"

"Vaimo -- vaimo!" sanoi Montreal rukoillen ja melkein pelästyen tuon
heikon vanhuksen tulista kiukkua, "olen ollut pattoinen sinua ja omiasi
vastaan. Mutta muista monet puoleni! varhainen rakkauteni kovaonniset
esteet -- varomaton valani -- vastustamaton kiusaus! Kenties",
hän lisäsi ylpeämpänä, "kenties minulla vielä on voimaa sovittaa
erehdykseni ja haarniska ylläni P. Pietarin seuraajalta, jolla on valta
sekä päästää että sitoa, saada -- --"

"Luopio ja kadotettu!" keskeytti vaimo, "haaveksitko väkivallan voivan
ostaa lunastusta tahi että milloinkaan voisit sovittaa menneisyyttäsi?
Jalo nimi häväistynä, isän sydän murrettuna, kirous kuolevan huulilla!
Niin, tuo kirous, minä kuulen sen nyt, se soi hirvittävänä korvissani,
niinkuin silloin, kun vaalin hänen tomuansa, josta henki teki lähtöä.
Se on takertunut sinuun -- se ahdistaa sinua -- se on haarniskasi
lävistävä -- se on musertava sinut valtasi kukkulalla! Nero hukkaan
joutunut -- kunniantunto sammunut -- katumus tekemättä -- elämä
väkivaltaa, kuolema häpeää -- surmasi rikostesi sikiö! Tähän, tähän
vanhuksen kirous sinut tuomitsi! _Ja sinä olet tuomittu!_"

Nämät sanat pikemmin kiljuttiin kuin lausuttiin, ja puhujan säkenöivät
silmät, kohotettu käsi ja laajentunut vartalo -- aika -- ympäröivien
raunioiden yksinäisyys -- kaikki vaikuttivat, että tuo kauhistava
kirous sai ennustuksen luonteen. Soturi, jonka pelotonta rintaa vastaan
sadat keihäät tehottomina olivat taittuneet, lankesi kauhistuneena ja
masentuneena maahan. Hän tarttui raivostuneen syyttäjän hameenliepeesen
ja huusi tukahutetuin ja ontoin äänin: "Säästä minua, säästä minua!"

"Säästääkö sinua!" sanoi heltymätön vanhus; "säästitkö _sinä_
milloinkaan miestä vihassasi, tahi naista himossasi! Voi, matele
maassa, ryömi - ryömi! -- villi petohan oletkin, jonka silonen nahka
ja kaunis karva ovat soaisseet varomattomat näkemästä kynsiä, jotka
viiltävät ja hampaita, jotka raatelevat; -- ryömi, niin vanhan ja
voimattoman jalka tallaa sinua!"

"Velho!" huusi Montreal äkkinäisen raivon ja mielettömän ylpeyden
päästessä valtaan, ja hypähtäen pystyyn täyteen mittaansa. "Peikko!
Olet mennyt rajojen yli, joihin asti kärsivällisyyteni, muistaen ken
olet, sinun päästi. Olin melkein unohtaa että sinä olet ottanut minun
osani -- minä olen syyttäjä! -- Vaimo! tuo poika, -- älä vapise, puhu
suoraan, älä valehtele, -- sinä olit varas!"

"Sinä minulle neuvoit, kuinka varastaa --"

"Luovuta -- anna takasin hän!" keskeytti Montreal, polkien maahan niin
voimakkaasti, että marmorijäännösten pirstaleet murskaantuivat hänen
rautaisen kantapäänsä alla.

Vaimo ei paljoa peljästynyt kiivautta, joka olisi Italian julmimman
soturin saanut vapisemaan; mutta hän ei heti vastannut. Hänen
kasvojensa luonne muuttui intohimosta vakavan, tarkan ja kolkon
miettimisen ilmeeksi. Vihdoin hän vastasi Montrealille, jonka käsi
oli siirtynyt miekan kahvaan, enemmän pitkän tottumuksen vaistosta,
suututtuaan, tahi kun häntä vastustettiin, kuin verenvuodatuksen
aikomuksesta; tähän, vaikka hän olikin kiivas ja kostonhimoinen, hän
oli kykenemätön vastustaessaan naista -- kaikkein enemmän tuota, joka
oli hänen edessään.

"Walter de Montreal", sanoi hän, ääni niin tyynenä, että se melkein
kuului sääliväiseltä, "tuo poika ei ole luullakseni koskaan tuntenut
veljeä eikä sisarta, tuo ainoa lapsi, kerran ylhäistä ja mahtavaa
sukua sekä isän että äidin puolelta, vaikka nyt kumpaiseltakin häpeään
joutunut -- miksi olet niin kärsimätön? kohta saat kuulla pahimman --
tuo poika on kuollut!"

"Kuollut!" kertoi Montreal hypähtäen ja käyden kalpeaksi, "kuollut --
ei, ei, -- älä sano tuota! Hänellä on äiti -- sinä tiedät että hänellä
on! -- lempeä, hellä, huolehtiva, toivova äiti! -- eihän? -- ei, hän ei
ole kuollut!"

"Voitko heltyä äitiä muistellessasi?" virkkoi vanhus, nähtävästi
provencelaisen äänen liikuttamana. "Mutta ajattele, eikö ole parempi
että hauta on pelastanut hänet elämästä, joka on täynnä irstaisuutta,
verenvuodatusta ja rikosta? Parempi nukkua Jumalassa kuin valvoa
pahojen seurassa."

"Kuollut?" kertoi Montreal; "kuollut! -- armaani niin nuorena, -- nuot
silmät -- äitinsä silmät -- niin varhain suljetut?"

"Onko sinulla muuta sanottavaa? Näkösi pelottaa naisellisuuden
sielustani! -- anna minun lähteä."

"Kuollut! uskonko sinua? vai ilkutko minulle? Olet lausunut sinun
kirouksesi, kuule minun varotustani: -- jos tämän olet valehdellut,
viimeinen hetkesi on kauhistava sinua, ja kuolinvuoteesi on oleva
epätoivoisen kuolinvuode!"

"Sinun huulesi", vastasi vaimo halveksuvasti hymyillen, "paremmin
soveltuvat riettaita lupauksia lausumaan onnettomille neidoille, kuin
uhkausta, joka kuuluu painavalta vaan sen tullessa hyvän suusta.
Hyvästi!"

"Seis, heltymätön vaimo, seis! -- missä hän lepää? Messuja
veisattakoon! papit rukoilkoot! -- isän patot älköön langetko tuohon
pienokaiseen!"

"Florensissa!" vastasi vaimo hätäisesti. "Mutta kiveä ei ole
merkitsemässä kuolleen hautaa. Poikavainajalla ei ollut nimeä!"

Odottamatta muita kysymyksiä vaimo lähti jatkamaan matkaansa; ja tiheä
vehmasto ynnä polun mutkallisuus pian riistivät hänen pahaenteisen
haahmonsa tuolta autiolta maisemalta.

Montreal, jäätyään yksin vaipui syvään ja raskaasti huoaten maahan;
hän peitti kasvonsa käsillään, ja hänen murheensa puhkesi valloilleen.
Hänen rintansa kohoili, hänen koko runkonsa tärisi, hän itki ja nyyhki
ääneensä kaikin sellaisen miehen pelottavin rajuuksin, jonka intohimot
ovat voimalliset ja hurjat, mutta jolle murheen syvyys yksin on outo ja
vieras.

Hän oli melkoisen ajan näin suunniltaan ja masentuneena, alkaen
vähitellen tyyntyä, sen mukaan kuin kyyneleet huojensivat hänen
mielentilaansa, ja hän lopuksi oli pikemmin kolkkojen haaveilujen
kuin synkän murheen vallassa. Kuu oli korkealla, ja aika myöhäinen,
kun hän nousi. Enää ei paljon mielenliikutuksen merkkiä näkynyt
hänen kasvoillaan, sillä Walter de Montreal ei ollut niitä miehiä,
joissa suru pääsee viipymään tai jotka murhe painaa tuohon ainaiseksi
juurtuneesen synkkämielisyyteen, mikä pimentää ne, joiden tunteet
ovat kestävämmät, mutta liikutus vähemmän myrskyinen. Hänen olivat
tosiranskalaisen luonteen alkuaineet, vaikka liioiteltuina: hänen
totisimpiin ja syvimpiin ominaisuuksiinsa yhtyi huikentelevaisuutta ja
epävakaisuutta; hänen terävän älynsä teki usein oikku mitättömäksi,
hänen ääretön kunnianhimonsa sai väistyä jonkun turhamaisen kiusauksen
tieltä, ja hänen kimmoinen, eloisa ja ylevämielinen luontonsa oli
uskollinen vaan sodan kunnianpyynnille, uskaltavan ja myrskyävän
elämän runollisuudelle sekä tuon hellän intohimon vaikutelmille, jonka
väristystä paitsi ei mikään ritariuden kuva ole täydellinen, ja jossa
hän saattoi osottaa tunnetta, hellyyttä ja kuuliasta hartautta, minkä
tuskin olisi luullut soveltuvan hänen rajattomaan kevytmielisyyteensä
ja säännöttömiin elintapoihinsa.

"No niin", hän sanoi, nousten verkalleen pystyyn, ja käärittyään viitan
ympärilleen jatkoi matkaansa, "_itseäni_ ei tuo murhe kossut. Mutta
tuska on mennyttä ja pahin on tunnettu. Takasin nyt niihin seikkoihin,
jotka eivät koskaan kuole -- levottomiin toimiin ja hurjiin yrityksiin.
Tuon ämmän kiro vertani vielä hyytää ja tässä yksinäisyydessä on
jotakin pelottavaa ja kamalaa. Hei! mikäs valon välke tuo on?"

Valo, jonka Montrealin silmä äkkäsi, oli melkein tähden näköinen,
tuskin suurempi, mutta punertavampi ja loimottavampi. Itsessään siinä
ei ollut mitään tavatonta; se olisi saattanut näkyä joko luostareista
tahi mökkilöistä. Mutta se loisti siltä puolelta Aventiniä jossa ei
ollut elävien asunnoita, vaan ainoastaan tyhjiä raunioita ja sortuneita
pylväskäytäviä, joiden muinaisten asukasten nimetkin ja muistot olivat
kuolleet. Huomatessaan sen, Montrealista alkoi tuntua hiukan oudolta,
sen luodessa kirkkaan valonsa kolkkoon maisemaan, sillä hän ei ollut
aikansa taika-uskosta vapaa, ja parhaallaan oli juuri aaveitten
ja henkien kummittelemisen hetki. Mutta pelko, tämän tahi tulevan
maailman, ei pystynyt kauvoja häiritsemään paatuneen rauhanrikkojan
mieltä, ja hetkisen epäröittyään hän päätti poiketa tieltään tutkimaan
ilmiön syytä. Tietämättään tuo sotaisa barbaari suuntasi kulkunsa
poikki mainehikkaan tahi pahamaineisen Isiksen temppelin sijan, jossa
kerran oli vietetty noita hurjia yöjuhlia, joista Juvenaali kertoo,
ja saapui vihdoin erään tiheän, synkän pensaston luo, jonka keskellä
olevasta aukosta tuo salaperäinen valo loisti. Tunkeutuen läpi sakean
vesakon, soturi huomasi edessään laajat, harmaat ja katottomat
rauniot, joitten sisältä kuului epäselvää, matala-äänistä puhetta.
Akkunantapaisesta aukosta, kymmenkunta jalkaa maasta, purkautui
valo yli sankkavarjoisen nurmen, virraten viereiseen, ränstyneesen
pylväskäytävään. Provencelainen seisoi, siitä tietämättään, itse
temppelin muinoin pyhittämässä paikassa: Vapauden pylvässalissa ja
kirjastossa (Rooman ensimmäisessä yleisessä kirjastossa). Raunioiden
seinä oli lukemattomien köynnösten ja villien pensaskasvien peitossa,
eikä Montreal tarvinnut suurta notkeutta kavutakseen näiden avulla
aukon kohdalle ja tuuheitten lehvien peittämänä hänen sopi katsella
sisään. Hän näki pöydän, jolla paloi vahakynttilöitä, niiden keskellä
oli ristiinnaulitun kuva, paljastettu väkipuukko, aukaistu paperikäärö
ja vaskinen malja. Satakunta pitkiin viittoihin puettua miestä, mustat
naamarit silmillä seisoi liikkumatta ympärillä; ja yksi muita pitempi,
ilman salapukua ja naamaritta -- jonka kalpea otsa ja synkät piirteet
näyttivät tuossa valaistuksessa vielä kalpeammilta ja synkemmiltä
tuntui lopettavan tovereilleen pitämäänsä puhetta.

"Niin", hän sanoi, "Lateranin kirkossa minä viimeisen kerran vetoan
kansaan. Paavin vikaarin kannattamana, itse paavin virkamiehenä, minä
olen näyttävä että uskonto ja vapaus -- marttyyrit ja sankarit -- ovat
liittyneet yhteen. Tämän perästä sanat ovat turhia, toiminnan täytyy
alkaa. Tämän ristiinnaulitun kuvan nimessä minä panen uskoni, tämän
terän kautta minä pyhitän elämäni Rooman uudestasyntymisen hyväksi!
Ja te (silloin ei tarvita naamareita eikä kaapuja! )torventoitotuksen
kuullessanne ja yksinäisen ratsastajan nähdessänne, te vannokaa
kokoutuvanne Tasavallan lipun juurelle ja vastustavanne sortajan aseita
-- sydämestänne ja sielustanne, henkeen ja vereen, kuoleman pelotta ja
niin totta kuin toivotte lunastusta!"

"Me vannomme -- me vannomme!" huusi jokainen ääni ja joukko tunkeutui
kohden ristiä ja asetta. Vahakynttilät peittyivät tungokseen, eikä
Montreal saattanut nähdä juhlallista toimitusta eikä kuulla valankaavan
kuisketta. Mutta hän saattoi arvata ettei sen ajan salaliittojen
tavallisia menoja -- joiden mukaan jokaisen salaliittolaisen oli
vuodattaminen muutamia pisaroita omaa vertansa, merkiksi siitä,
että itse elämäkin oli yritykselle pyhitetty -- tässäkään jätetty
noudattamatta, sillä joukon jälleen hajaantuessa sama henkilö, joka
äskenkin oli puhunut kokoontuneille, nosti ylös maljan molemmin käsin
-- jolloin hänen vasemmasta, paljastetusta käsivarrestaan veri verkkaan
tipahteli maahan -- ja lausui juhlallisin äänin, silmät ylöspäin
nostettuina:

"Temppelisi raunioitten keskellä, oi Vapaus! me roomalaiset pyhitämme
sinulle tämän juomauhrin! Me, joita mitkään väärät ja valheelliset
jumalat eivät tue eivätkä innostuta, vaan sotajoukkojen Herra ja Hän,
joka alas maahan astuttuaan, ei kääntynyt keisarien eikä ruhtinasten,
vaan halpojen kalastajien ja maamiesten puoleen -- valiten alennetuista
ja köyhistä ilmestyksen lähettiläitä."

Sitten kääntyen äkkiä seuralaisiinsa ja kasvojen ilme kummallisesti
vaihdellen, juhlallisesta hartaudesta sotaiseen ja hehkuvaan
innostukseen kirkastuen, hän huusi korkealla äänellä: "Kuolkoon
tyrannius! Eläköön tasavalta!" Tämän käänteen vaikutus oli pelottava.
Jokainen kuin tahdottomasti ja vastustamattomasta pakosta tarttui
miekkaan, kertoen nuot sanat; muutamat tempasivat ne tupestaan,
ikäänkuin valmiina heti ryhtymään toimeen.

"Olen nähnyt tarpeeksi, nyt ne eroavat", sanoi Montreal itsekseen,
"ja tahtoisinpa ennen kohdata tuhansien suuruisen sotajoukon, kuin
puoltakaan tusinaa tuollaisia tulistuneita innottelijoita -- ja minä
tässä huomattuna". Hän laskeutui maahan ja hiipi tiehensä, ja keskiyön
hiljaisuudessa vielä hänen korviinsa kuului tukahutettu huuto: --
_"Kuolkoon tyrannius! -- Eläköön tasavalta!"_



TOINEN KIRJA.



VALLANKUMOUS.


I Luku.

Provencelainen ritari ja hänen esityksensä.

Oli puolenpäivän aika, kun Adrian astui Tapani Colonnan palatsin
porteista sisään. Ylimysten palatsit eivät silloin olleet sellaisia,
joina ne nyt näemme, Italian taiteen kuolemattomien maalausten ja
Kreikan ikuisten veistokuvien säilytyspaikkoja; mutta tähän päivään
asti ovat säilyneet nuot jykevät seinät, ristikkoakkunat ja avarat
pihat, jotka siihen aikaan olivat raakojen asukkaittensa suojana.
Porttien päältä kohosi ilmoille korkea, vankka torni, jonka huipusta
oli lavea näköala yli Rooman pirstattujen jäännösten; itse porttia
kaunistivat ja tukivat kummaltakin puolen graniitipylväät, joitten
doorilainen muoto paljasti tuon pyhäinhäväistyksen, joka oli riistänyt
ne jostakin niistä monista temppeleistä, mitkä muinoin ympäröivät pyhää
Forumia. Sama hävitys oli hankkinut suuret travertinimöhkäleetkin,
jotka muodostivat ulkopihan muurit. Niin yleinen oli siihen aikaan tuo
taiteen kallisarvoisinten muistomerkkien raaka hävitys, että kaikki
ihmisluokat pitivät muinaisen Rooman pylvässaleja ja temppeleitä
vaan kivilouhoksina, joista jokainen sai ottaa sekä linnansa että
hökkelinsä rakennusaineet. Tämä kevytmielinen ja hurja hävittäminen
oli paljoa suurempi kuin goottein, joiden niskoille myöhempi aika on
mielellään koettanut lykätä tuota häpeätä, ja se kenties enemmän kuin
raskaammat loukkaukset, kiihotti Petrarcan klassillista harmia ja sai
hänet mieltymään Rienzin Rooman toiveisin. Vielä nähdään tämän tahi
varhaisempienkin aikojen kirkkoja, mitä muodottominta rakennustapaa,
jotka ovat rakennetut samoille paikoille ja samoista marmoripaasista,
jotka pyhittivät Veenuksen, Jupiterin, Minervan nimiä (pikemmin kuin
saivat niistä pyhitystä). Prinssi Orsinin, Gravinan herttuan palatsi
kohoaa vielä nähtävien, Marcelluksen teatterin ihanien kaarien päällä;
se oli siihen aikaan Savellien linnotus.

Adrianin kulkiessa pihan poikki järeät vankkurit tukkivat hänen
tiensä, täynnä mahdottoman suuria marmoripaasia, joita oli kiskottu
Neeron kultaisen talon tyhjentymättömästä kivimurroksesta. Ne olivat
aiotut lisätorniksi, vahvistamaan tuota muodotonta ja hirveännäköistä
rakennusta, joka soi vanhalle ylimykselle tilaisuuden anastaa
itsellensä lainrikkojan arvon.

Petrarcan ystävä ja Rienzin suosikki huokasi syvään kulkiessaan uudella
ryöstösaaliilla täytettyjen ajoneuvojen ohitse, kun monisärmäinen
alabasteripatsas pääsi vankkureista luiskahtamaan ja rämähtäen kirposi
kivitykseen. Portaitten juurella oli tusinan verran noita rosvoja,
joita vanha Colonna piti palveluksessaan; ne pelasivat noppapeliä
muinaisaikaisen hauta-arkun päällä, jonka selvä ja syvä kirjoitus
(niin erilainen myöhempien aikojen hutiloituihin kyhäyksiin verraten)
ilmaisi sen olevan Rooman mahtavinten aikojen muistoja, ja joka nyt,
tuhasta tyhjänä ja kumossa, oli noitten vieraitten raakalaisten
pöytänä, ja jo tänä varhaisena hetkenä täynnä ruoan tähteitä ja
viinipulloja. He tuskin liikahtivat, he tuskin katsahtivat ylös, nuoren
ylimyksen kulkiessa heidän sivutsensa; heidän karheat kirouksensa ja
jollakin pohjolan raakalaismurteella äännetyt murahduksensa viilsivät
ilkeästi hänen korviinsa, hänen noustessaan hitain askelin ylös
korkeita, siivottomia portaita. Hän tuli avaraan etuhuoneesen, joka
oli puolellaan paremman arvoisia patriicien palvelijoita: viisi tai
kuusi alemmasta aatelistosta valittua hovipoikaa, jotka ollen koossa
kapean ja syvän akkunan vieressä keskustelivat tärkeistä vehkeistään ja
lemmenseikkailuistaan; kolme portailla olleen joukkion alapäällikköä,
haarniskat yllä sekä miekat ja kypärit vieressä, istui jäykkinä ja
äänettöminä huoneen keskellä olevan pöydän ääressä, ja heitä olisi
saattanut pitää automaatteina, elleivät he juhlallisen säännöllisesti
olisi tavantakaa nostelleet partaisille huulilleen juomamaljojaan,
ja sitten mielihyvästä rohkaisten jälleen vaipuneet mietteisiinsä.
Jyrkkänä vastakohtana esiintyi heidän pohjolainen kylmäverisyytensä
klienttijoukolle, armonanojille ja loisille, jotka levottomina
kävelivät edestakasin ja juttelivat äänekkäästi keskenänsä, kaikkine
etelän hilpeyden kiihkeine eleineen ja kasvonilmeiden alinomaa
vaihdellessa. Yleinen hälinä ja touhu syntyi Adrianin astuessa tuohon
sekalaiseen seuraan Rosvopäälliköt nyökkäsivät koneentapaisesti
päätänsä, hovipojat kumarsivat ja ihantelivat hänen höyhentöyhtönsä ja
nuttunsa komeutta, ja klientit, armonanojat ja loiset tungeskelivat
hänen ympärillään, kullakin eri suosionpyyntönsä hänen mahtavalle
sukulaiselleen vietävänä. Suuresti oli Adrian tavallisen tottumuksensa
tarpeessa päästäkseen heistä erilleen, ja vaivoin pääsi hän vihdoin
matalan ja kapean oven vieressä seisovan kookkaan palvelijan luokse,
joka omien etujensa tahi oikkujensa mukaan joko päästi pyrkijät sisään
tahi ajoi heidät ulos.

"Onko herrasi yksinään?" kysyi Adrian.

"Ei, jalo signor, muuan vieras herra on hänen luonaan -- mutta teidät
hän tietysti laskee luokseen."

"Hyvä, päästä minut sisälle. Tahdon tiedustella hänen terveyttään."

Palvelija avasi oven -- josta moni kateellinen ja utelias silmä
kurkisti sisään -- ja jätti Adrianin erään hovipojan johtoon, joka,
ollen vanhempi ja suurempiarvoinen kuin etuhuoneessa vetelehtijät,
oli linnan herran varsinainen uskottu. Kuljettuaan toisen, avaran ja
kolkon, mutta tyhjän huoneen poikki, Adrian saapui pieneen kammioon,
sukulaisensa eteen.

Kirjoituskapineilla täytetyn pöydän ääressä istui vanha Colonna.
Komeilla turkiksilla päärmätty samettiviitta verhosi irtonaisena hänen
mittavaa, uljasta vartaloansa. Mukavan, punasen patalakin alta valui
muutamia harmaita suortuvia, sekaantuen pitkään, kunnianarvoiseen
partaan. Tuon ijäkkään, jo kauan sitten kahdeksankymmentä vuotta
täyttäneen ylimyksen muodossa oli vielä jäljellä kauneutta, josta hän
varhaisemmassa miehuudenijässään oli ollut kuuluisa. Hänen silmänsä,
vaikka ne olivat syvään vaipuneet, olivat vielä terävät ja eloisat
ja säkenöivät nuoruuden tulta; hänen suunsa kaareutui ylöspäin
miellyttävään, vaikka puoleksi pilkalliseen hymyyn; hänen olentonsa oli
kokonaisuudessaan vallitseva ja käskeväinen ja ilmaisi pikemmin jaloa
sukua, tarkkaa älyä ja patriicin altista urhoollisuutta, kuin hänen
kavaluuttaan, tekopyhyyttään ja tavallista, halveksuvaa sorronhimoaan.

Tapani Colonna, vaikkei hän ollutkaan sankareita, oli kuitenkin paljoa
urhoollisempi kuin useimmat roomalaiset, mutta hän tarkoin seurasi
tuota italialaista perusaatetta -- olla taistelematta vihollisen
kanssa, jos oli mahdollista pettää hän. Kaksi vikaa kuitenkin pilasi
hänen älynsä edut: hänen mielenlaatunsa ääretön röyhkeys ja rajaton
luottamus kokemuksensa valoon. Hän ei kyennyt johtopäätöksiä tekemään.
Mitä ei ollut koskaan tapahtunut hänen eläessään, siitä hän oli
täydellisesti vakuutettu ettei se milloinkaan voisi tapahtua. Hänessä
löytyi, vaikka häntä yleisesti pidettiin taitavana diplomaattina,
juonittelijan viekkautta, mutta ei valtiomiehen viisautta. Mutta jos
hänen ylpeytensä teki hänet röyhkeäksi menestyksessä, niin se tuki
häntä vastoinkäymisissä. Ja osittain maanpaossa vietetyn elämänsä
aikaisemmissa vaiheissa hän oli osottanut monia jaloja urhoollisuuden,
kestävyyden ja todellisen mielensuuruuden ominaisuuksia, mikä seikka
ilmaisi että hänen vikansa pikemmin riippuivat tilaisuudesta, kuin
johtuivat luonnosta. Hänen lukuisa ja jalosyntyinen sukunsa oli
esimiehestään ylpeä, ja syystäkin, sillä hän ei ollut ainoastaan
Colonnasuvun suoraan etenevästä haarasta, vaan myös kenties kaikista
mahtavista ylimyksistä ky'ykkäin ja kunnioitetuin.

Saman pöydän ääressä istui Colonnan seurassa eräs ylhäisen näköinen,
noin kolmen- tahi neljänneljättä vuotias mies, jonka Adrian heti
tunsi Walter de Montrealiksi. Tuon kuuluisan ritarin ulkomuoto tuskin
oli hänen nimensä herättämän kauhun mukainen. Hänen kasvonsa olivat
somat, melkein äärimmäisyyteen saakka naisellisen hempeät. Hänen
pitkät, vaaleat hiuksensa aaltoilivat vapaina valkean, kurtuttoman
otsan yläpuolella; ei kenttäelämä, ei Italian aurinko ollut paljoa
himmentänyt hänen tervettä hipiäänsä, jossa melkoisesti oli nuoruuden
kukkeutta jäljellä. Hänen kasvonpiirteensä olivat kotkanmuotoiset ja
säännölliset; hänen pähkinänruskeahkot silmänsä olivat suuret, kirkkaat
ja läpitunkevat; ja lyhyt, mustakiheräinen parta ynnä viikset, jotka
olivat sotilaan tarkkuudella kierretyt sekä tukkaa hieman tummemmat,
loivat tosiaankin hänen sirolle muodollensa sotaisen näön, mutta
näön, joka paremmin olisi sopinut hovien ja turnajaisten sankarille,
kuin rosvoleirin päällikölle. Provencelaisen muoto, ryhti ja olemus
olivat niitä, jotka hurmaavat pikemmin kuin pelottavat -- hänessä
jonkunlainen sotilaan avosydämisyys liittyi sellaisen miehen vapaaseen
ja miellyttävään arvokkaisuuteen, joka on itsetietäväinen jalosta
suvustaan ja tottunut vertaisena liikkumaan maan mahtavien piireissä.
Hänen vartalonsa sentään oli jyrkkänä vastakohtana hänen kasvojensa
luonteelle, jotka tarvitsivat ruumiinvoimaa ja kokoa, jotta niitten
erinomainen kauneus olisi vapautunut naisellisuuden syytöksestä, sillä
se oli mittava ja ilmaisi silminnähtävää lihasten voimaa lähestymällä
vähääkään löntteryyttä, se kallistui todellakin pikemmin laihuuden
kuin lihavuuden puoleen, -- se oli samalla vanttera ja sorja. Mutta
tuon sotilaan, Italian peljätyimmän peitsiniekan päätuntomerkki oli
hänen ritarillisen sankariolentonsa ja ryhtinsä sulo, jota tällä kertaa
oli enentämässä loistava helmikudonnainen puku ruskeata samettia,
jonka päällä riippui hospitaliritarin viitta, mihin ritarikunnan
merkki, valkea, kahdeksakärkinen risti oli ommeltu. Ritarin asennosta
päättäen oli keskustelu vakavaa laatua; hän oli hieman Colonnaan päin
kumarruksissa ja hänen molemmat kätensä -- jotka (niinkuin tavallisesti
normannein heimossa, mistä Montreal, vaikka hän oli Provencessa
syntynyt, kerskasi polveutuvansa) olivat pienet ja somat sekä sen
ajan tavan mukaan jalokivien peitossa -- pitelivät huikean miekan
kultaista kahvaa, jonka tuppeen oli taiteikkaasti kirjaeltu Jerusalemin
provencelaisen veljeskunnan merkkiä, hopeaisia liljoja.

"Hyvää huomenta, kaunis sukulaiseni!" sanoi Tapani. "Istuppas,
tee hyvin, ja tietäös että tämä ritarillinen vieraani on kuuluisa
Montrealin herra."

"Ja kuinka, herrani", virkkoi Montreal hymyillen, tervehtiessään
Adriania, "kuinka jaksaa kainaloinen kanasenne?"

"Erehdytte, jalo ritari", lausui Tapani; "nuori sukulaiseni ei vielä
ole naimisissa, ja totta on, niinkuin paavi Bonifacius virkkoi
maatessaan tautivuoteellaan ja rippi-isän jutellessa hänelle Abrahamin
helmasta, se lysti on sitä suurempi, jota kauempana se on!"

"Signor suonee anteeksi erehdykseni", vastasi Montreal.

"Mutta en ritari Walterin välinpitämättömyyttä", sanoi Adrian, "joka
itse ei ole ottanut asiasta selvää. Kiitollisuuteni hänelle, jalo
sukulaiseni, on suurempi kuin tiedättekään, ja hän on luvannut käydä
minua tervehtimässä, jotta saisin sitä hänelle osottaa."

"Vakuutan signor", vastasi Montreal, -- "etten ole kutsuja
unhottanut, mutta niin tärkeät ovat toimeni olleet Roomassa, että
olen ollut pakotettu hillitsemään kiihkoni tehdä teidän likeisempää
tuttavuuttanne."

"Vai tunnette toisenne ennestään?" sanoi Tapani. "Kuinkasta?"

"Siinä jutussa on mamselli mukana, herrani", vastasi Montreal. "Suokaa
anteeksi vaitioloni."

"Ai, Adrian, Adrian! milloin opit minun kohtuuteni!" sanoi Tapani
juhlallisena sivellen harmaata partaansa. "Minkä esimerkin minä annan
sinulle! Mutta loppukoon tämä pakinamme -- palatkaamme äskeiseen
puheenaineesemme. Tietänet, Adrian, että minä vieraani urheasta
joukosta saan nuot alhaalla olevat reimat herrasmiehet, jotka tekevät
Rooman niin rauhalliseksi, vaikka minun kurjan asuntoni hieman
melskeiseksi. Hän on tullut tarjoamaan lisää apua, jos tarvitaan, ja
kuvaelemaan minulle Pohjois-Italian oloja. Jatkakaa, minä pyydän, herra
ritari, minä en sukulaiseltani mitään salaa."

"Te näette", sanoi Montreal, kiinnittäen läpitunkevat silmänsä
Adrianiin, "te epäilemättä näette, hyvä herra, että Italia tähän
aikaan on huomiota herättävässä tilassa. Kaksi vastakkaista mahtia
riitelee keskenänsä, toinen koettaa masentaa toisensa. Toinen mahti on
levottoman ja melskeisen kansan -- mahti, jota kutsutaan vapaudeksi:
toinen on ylimysten ja ruhtinaitten -- mahti, jota osavammin kutsutaan
järjestykseksi. Näiden kahden puolueen kesken ovat Italian kaupungit
jaettuina. Florensissa, Genuassa ja Piisassa esimerkiksi, on saatu
toimeen vapaa valta -- tasavalta, Jumala nähköön, jota riettaampaa,
onnettomampaa hallitusmuotoa ei hevin saata olettaa."

"Tuo on aivan totta", lausui Tapani, "serkuistani ensimmäinen
karkotettiin Genuasta."

"Suuret perheet", jatkoi Montreal, "sanalla sanoen lakkaamatta
kiistelevät; yhtämittaista vainoa, omaisuuden takavarikkoon ottamista
ja maanpakoon ajelemista: tänään Guelfit julistavat hengiltä
Ghibellinit -- huomenna Ghibellinit karkottavat Guelfit. Jos tämä on
vapautta, niin se on voimakkaan vapautta heikkoa vastaan. Toisissa
kaupungeissa, niinkuin Milanossa, Veronassa ja Bolognassa, kansa
on yhden ainoan miehen ohjattavana -- joka itse kutsuu itseänsä
ruhtinaaksi, mutta jota hänen vihollisensa kutsuvat tyranniksi. Kun
hänellä on enemmän voimaa, kuin muilla kaupunkilaisilla, hän hallitsee
pontevasti; kun hän yhäti vaatii enemmän järjeltään ja tarmoltaan,
kuin muut kaupunkilaiset, hän hallitsee viisaasti. Nämät kaksi
hallitusmuotoa ovat toinen toisensa vastassa, milloin hyvänsä toisen
kansa nousee ruhtinastaan vastaan, silloin toisenkin kansa -- se on
vapaavallat -- lähettää aseita ja rahaa sen avuksi."

"Kuulet, Adrian, kuinka jumalattomia nuot jälkimäiset ovat", virkkoi
Tapani.

"Mutta minusta näyttää", jatkoi Montreal, "ettei tuo eripuraisuus voi
kauvoja kestää. Koko Italian täytyy tulla joko tasavaltaiseksi tai
yksinvaltaiseksi. On helppo sanoa, mikä on oleva päätös."

"Niin, vapaus on lopuksi voittava", sanoi Adrian lämpimästi.

"Anteeksi, nuori herrani, minun mielipiteeni on aivan päinvastainen.
Huomatkaa että nämä tasavallat ovat kauppavaltoja, -- ovat
ammattivaltoja; ne kunnioittavat rikkautta, halveksivat urhoollisuutta,
ne harjoittavat jokaista, paitsi asesepän ammattia. Siis, kuinka ne
käyvät sotaa? Omilla kansalaisillaanko? Ei sinne päinkään! Ne joko
kääntyvät jonkun muukalaisen päällikön puoleen ja tarjoavat hänelle
palkaksi, jos hän suostuu auttamaan heitä, kaupunkinsa ylivallan
viideksi tahi kymmeneksi vuodeksi; tahi ne lainaavat joltakin hurjalta,
minun moiseltani seikkailijalta, niin paljon joukkoja kuin heillä on
varaa maksaa. Eikö niin ole laita, herra Adrian?"

Adrian nyökkäsi päätään, vastahakoisesti myöntäen.

"Ja sitten on tuon muukalaisen päällikön oma vika, jos hän ei tee
valtaansa pysyväiseksi, niinkuin ovat tehneet kerran vapaina olleissa
valtioissa Viscontit ja Scalat; tahi on tuon palkkasoturi-kapteenin
oma syy, jos hän ei korota rosvojaan senaattoreiksi, eikä itseään
kuninkaaksi. Nämät ovat niin luonnollisia asioita, että pian on
samoin käypä läpi koko Italian. Ja koko Italia on silloin muuttuva
yksinvaltaiseksi. Nyt minusta näyttää kaikkien mahtavimpien perheitten
etu -- teidän Roomassa, samoinkuin Visconttien Milanossa -- vaativan
ryhtymään ratkaisevaan toimintaan ja tukahuttamaan, mihin vielä
helposti pystytte, nuot kansaan nopeasti leviävät kapinalliset
taudinidut, jotka siinä päättyvät vallattomuuden kuumeesen, mutta
teissä kuoleman mädännykseen. Näissä vapaissa valtioissa saavat
ylimykset ensiksi kärsiä: ensin etuoikeutenne, sitten omaisuutenne
pyyhkäistään pois. Niin, Florensissa, niinkuin hyvin tiedätte, hyvät
herrat, ei aatelismies pääse valtion mitättömimpäänkään virkaan."

"Noita konnia!" sanoi Colonna, "rikkovat ensimmäisiä luonnon lakeja!"

"Tähän aikaan", jatkoi Montreal, aineestansa innostuneena paljoa
huolimatta ylimyksen pyhän närkästyksen keskeyttämisistä: "tähän aikaan
monet -- viisaimmat ehkä, vapaissa valtioissa -- koettelevat uudistaa
vanhoja Lombardian liittoja, puolustaakseen yhteistä vapauttaan
kaikkialla ja jokaista vastaan, joka pyrkii ruhtinaaksi. Onneksi
näitten kauppavaltain keskinäinen kateus -- kurja plebeijimäinen
kateus -- enempi kaupan kuin kunnian -- on nykyjään tuon aikomuksen
voittamattomana esteenä; ja Florens, joka on vilkkain ja etevin niistä
kaikista sattuu onneksi olemaan sellaisessa kaupan ahdinkotilassa,
ettei se suinkaan kykene ryhtymään niin suureen yritykseen. Nyt, hyvät
herrat, on meidän aika, vihollistemme ollessa näin pahasti estettyinä,
nyt on meidän aika muodostaa luja vastaliitto Italian kaikkien
ruhtinasten kesken. Teidän luoksenne minä olen tullut, jalo Tapani,
niinkuin arvonne vaatii -- ainoastaan teidän luoksenne kaikista Rooman
ylimyksistä -- esittämään teille tuota kunniakasta yhtymistä. Huomatkaa
mitä etuja se huoneellenne tarjoo. Paavit ovat ijäksi päiviksi
jättäneet Rooman, kunnianpyynnillänne ei ole mitään vastapainoa,
-- vallallanne ei ole oleva mitään rajoja. Te näette edessänne
Viscontin ja Taddeo di Pepolin esimerkit. Olette tekevä Rooman Italian
ensimmäiseksi kaupungiksi, riippumattomaksi ja ylimmäksi hallitsijaksi,
olette perinpohjin masentava heikommat kilpailijanne -- Savellit,
Malatestat ja Orsinit -- sekä jättävä pojanpojallenne perinnöllisen
kuningaskunnan, joka kentiesi kerran vielä on pyrkivä maailmanvallaksi."

Tapani kaihosi kädellään kasvojaan, vastatessaan: "mutta, jalo
Montreal, tämä kysyy keinoja: -- rahaa ja miestä."

"Mitä jälkimäiseen tulee, käskekää, minulla on riittävästi -- minun
harjaantunein pikku joukkoni on (milloin vaan haluan) paisuva Italian
lukuisimmaksi ja tuohon toiseen puoleen katsoen, jalo herrani,
rikkaalla Colonnan huoneella ei ole hätää, sen laveiden tilusten
panttauskin tulee kyllä maksetuksi saatuanne Rooman kaikki tulot
haltuunne. Te näette", jatkoi Montreal, kääntyen Adrianin puoleen,
jonka nuoruutta hän piti parempana liittolaisena, kuin hänen
harmaantunutta sukulaistaan: "te ensi silmäyksessä näette, kuinka
helppo tämä tuuma on toteuttaa, ja mikä loistava ura teidän suvullanne
on avoinna."

"Herra Walter de Montreal", sanoi Adrian nousten tuoliltaan, ja
päästäen valloilleen suuttumuksensa, jonka hän vaivoin oli saanut
salatuksi, "minua suuresti surettaa että Rooman ensimmäisen
kansalaisen katon alla muukalainen näin tyynesti ja keskeyttämättä
saa kiihotella kunnianhimoa seuraamaan jonkun Viscontin tahi Pepolin
kirottua mainetta. Puhukaa, herrani -- (kääntyen Tapanin puoleen) --
puhukaa jalo heimolaiseni! ja sanokaa tälle Provencen ritarille että,
joll'eivät Colonnat kykene uudistamaan Rooman muinaista suuruutta,
niin Colonnain kädet ainakaan eivät pois lakase sen vapauden viimeisiä
jätteitä."

"Mitä nyt Adrian! -- mitä nyt, hyvä sukulaiseni!" sanoi Tapani, johon
näin äkkiä oli vedottu, "rauhotu, pyydän sinua. Jalo herra Walter, hän
on nuori -- nuori ja pikainen -- ei hänen tarkotuksensa ole loukata."

"Siitä olen vakuutettu", vastasi Montreal kylmästi, mutta vaivoin ja
kohteliaasti hilliten itsensä. "Hän puhuu hetken vaikutuksesta -- se on
nuoruuden kiitettävä vika. Minä olin hänen ikäisenään samallainen, ja
monta kertaa olen kiivauteni takia ollut pääsemäisilläni hengestäni.
Älkää, signor, älkää! -- Älkää niin uhoissanne miekkaanne pidelkö,
ikäänkuin luulisitte minun lausuneen uhkauksen, kaukana minusta
sellainen uhka. Sodissani olen, uskokaa pois, oppinut tarpeeksi
varovaisuutta, paljastaakseni kevytmielisesti vastaani miekan, jota
olen nähnyt heilutettavan moista ylivoimaa vastaan."

Liikutettuna ritarin kohteliaisuudesta ja hänen viittauksestaan tuohon
kohtaukseen, jossa Montreal ehkä oli pelastanut hänen henkensä, Adrian
ojensi hänelle kätensä.

"Ansaitsen moittimista äkkipikaisuudestani", sanoi hän avosydämisesti;
"mutta huomatkaa itse kiivaudestanikin", hän lisäsi arvokkaammin,
"että esityksellänne ei ole oleva ystäviä Colonnain piireissä. Vieläpä
jalon sukulaiseni aikana minä uskallan teille sanoa, että, jos hän
saattaisi antaa ylhäisen suostumuksensa sellaiseen yritykseen, hänen
heimonsa parhaimmat sydämet luopuisivat hänestä, ja minä itse, hänen
sukulaisensa, miehittäisin tuon linnan niin luonnotonta kunnianpyyntiä
vastustamaan!"

Kevyt ja tuskin huomattava pilvi liiti yli Montrealin kasvojen noita
sanoja lausuttaessa; hän pureskeli huultansa ennenkuin hän vastasi:

"Mutta jos Orsinit ovat vähemmän turhantarkkoja, niin heidän
ensimmäinen voimanosotuksensa saadaan kuulla Colonnain huoneen
romahtamisessa."

"Tiedättekö että yksi meidän tunnuslauseistamme on nuot ylevät sanat
roomalaisille --, jos me kukistumme, kukistutte tekin? Ja parempi on
tuo kohtalo, kuin että kohoaisimme synnyinkaupunkimme pirstaleista."

"Hyvä, hyvä, hyvä!" sanoi Montreal, istuutuen jälleen, "huomaan että
minun on jättäminen Rooma silleen, -- liiton täytyy tulla toimeen
ilman sen apua. Laskin vaan pilaa, mainitessani Orsinit, heillä ei
ole sitä mahtavuutta, joka tekisi yrityksen turvatuksi. Poistakaamme
sitten äskeinen keskustelu muistostamme. Yhdeksäntenätoista päivänähän
muistaakseni, jalo Colonna, on aikomuksenne lähteä Cornetoon ystävienne
ja seuralaistenne keralla, ja siksi olette kutsunut minun mukaanne?"

"Samana päivänä, herra ritari", vastasi ylimys nähtävästi keskustelun
käänteestä mielistyneenä. "Asianlaita on se, että kun meitä syytetään
hyvän kansamme etujen välinpitämättömyydestä, niin minä tällä
matkallani tahdon näyttää tuon väitteen perättömäksi; sentähden
on aikomuksemme saattaa eräs viljakuormasto Cornetoon, ja olla
sitä suojelemassa maantierosvoilta. Mutta totta puhuakseni on
minulla, rosvojen pelon ohessa toinenkin syy, jonka vuoksi haluan
saada seurueeni niin lukuisaksi kuin mahdollista. Tahdon näyttää
vihollisilleni ja kansalle yleensä heimoni lujan ja varttuvan vallan:
sellaisen aseellisen joukon näkö, jonka toivon saavani kokoon, on
mahtavasti vaikuttava pelkoa levottomissa ja uppiniskaisissa. Adrian,
sinä olet toivoakseni kokoova palvelijasi tuoksi päiväksi; emme
tahtoisi olla ilman sinua."

"Ja yhdessä ratsastaessamme, uljas signor", sanoi Montreal, kumartuen
Adrianin puoleen, "olemme ainakin keksivät yhden seikan, jossa
olemme samaa mieltä: kaikilla urhoollisilla miehillä ja todellisilla
ritareilla on yksi yhteinen puheen-aine -- ja sen nimi on nainen.
Teidän tulee tutustaa minut Rooman ihanimpien naisten nimiin, ja me
olemme keskustelevat vanhoista seikkailuista lemmen eduskunnassa ja
toivomme uusia. Te oletettavasti, herra Adrian, samoinkuin kaikki
maamiehenne, olette Petrarcakiihkoinen?"

"Ettekö te yhdy meidän innostukseemme? älkää pilatko mainettanne."

"Älkäämme taas kiistelkö; mutta minun mielestäni, totta vieköön, pieni
trubaduurin pätkä en arvokkaampi kuin kaikki mitä Petrarca on eläissään
kirjoittanut. Hän on vaan lainaellut ritarirunoudestamme ja sitä
vaatetellut, herra nähköön."

"Hyvä", sanoi Adrian iloisesti, "joka rivistä teidän
trubaduurilaulujanne, saatte kuulla minulta toisen. Saatte anteeksi
kohtuuttomuutenne, mitä Petrarcaan tulee, jos olette trubaduureille
kohtuullinen."

"Kohtuullinen!" huusi Montreal todellisesti innostuneena: "minä
olen trubaduurien maasta, niin, heidän vertansa. Mutta käymme liian
välinpitämättömiksi teidän jalosta sukulaisestanne, ja minun on jo
aika jättää teidät hyvästi tällä kertaa. Herrani Colonna, rauha
teille: hyvästi, herra Adrian, -- veljeni ritariudessa -- muistakaa
tarjouksenne."

Vapaasti ja miellyttävän huolettomana jätti P. Johanneksen ritari
hyvästi. Vanha ylimys teki äänettömän anteeksipyynnön merkin Adrianille
ja seurasi Montrealia viereiseen huoneesen.

"Herra ritari", sanoi hän, suljettuaan oven ja vetäen Montrealia
akkunan komeroa kohti, -- "sallikaa minun sanoa teille sana
kahdenkesken. Älkää luulko etten pidä arvossa tarjoustanne, mutta
noihin nuoriin miehiin nähden on oltava varovainen; tuo liitto on
suuremmoinen -- ylevä -- mieluinen sydämelleni, mutta se tarvitsee
aikaa ja varovaisuutta. Minulla on huonekunnassani voitettavana monta
samallaista turhantarkkaa kuin tuo tuittupää; tuo tie on houkutteleva,
mutta se on perinpohjaisesti tutkittava. Te ymmärrätte?"

Kulmiansa rypistäen Montreal iski terävän silmäyksen Tapaniin ja
vastasi:

"Ystävyyteni teille teki tuon tarjouksen. Liitto on tuleva toimeen
ilman Colonnaa -- varokaa aikaa, jolloin Colonna ei tule toimeen ilman
liittoa. Herrani, katsokaa tarkoin ympärillenne; Roomassa on enemmän
vapautettuja, kuin luulette -- vieläpä rohkeita, toimiviakin. Varokaa
Rienziä! Hyvästi, pian tapaamme toisemme."

Tämän sanottuaan Montreal lähti, ja kulkiessaan huolettomin askelin
läpi meluisan etuhuoneen, hän jupisi itsekseen:

"Täällä en onnistu! -- Noilla ylimyslurjuksilla ei ole rohkeutta tulla
suuriksi, eikä viisautta pysyä rehellisinä. Kukistukoot! -- Löytänen
kansasta seikkailijan, itseni kaltaisen, joka vastaa heitä kaikkia."

Heti kun Tapani oli palannut Adrianin luokse, hän kiihkeästi syleili
turvattiansa, joka oli valmistellut ylpeyttään saamaan ankaran nuhteen
ajattelemattomuudestaan.

"Jalosti näytelty, -- oivallisesti, oivallisesti!" huusi ylimys,
"todellisen valtiomiehen taidon olet saavuttanut keisarin hovissa. Sen
tiesinkin -- sen aina olen sanonut. Sinä huomasit kiipelini, mihin
olin joutunut hämmästyksissäni tuon raakalaisen hulluista tuumista.
Pelkäsin kieltäytyä -- vielä enemmän suostua. Sinä selvitit minut
täydellisellä taidollasi, tuo kiivastus -- niin luonnollinen sinun
ijälläsi -- oli mainio temppu; se peräytti hyökkäyksen, antoi minulle
aikaa vetää henkeäni ja miettiä kuinka menettelisin tuon julmurin
kanssa. Mutta sinä tiedät että emme saa loukata häntä: kaikki väkeni
luopuisi minusta, tai myisi minut Orsinille, tai katkaisisi kurkkuni,
jos hän vain nostaisi sormensa. Oi, tuo oli mainiosti tehty, Adrian --
mainiosti!"

"Kiitos taivaan!" sanoi Adrian tointuen hämmästyksistään, "ette aio
suostua tuohon pimeään esitykseen?"

"Aioko! en tosiaankaan!" sanoi Tapani, heittäytyen jälleen tuolilleen.
"Etkö tiedä minun ikääni, poika? Olen kohta yhdeksänkymmenen vanha
ja olisin todella hullu jos antautuisin sellaisen levottomuuden ja
sekamelskan pyörteesen. Minun tulee säilyttää se, mitä minulla on,
eikä saattaa sitä vaaranalaiseksi tavottelemalla enempää. Eikö paavi
rakasta minua? Antautuisinko hänen kirouksensa vaaralle alttiiksi?
Enkö ole ylimyksistä mahtavin? Olisinko enempi, jos olisin kuningas?
Puhella minun ikäiselleni miehelle tuollaisia loruja! -- se mies on
heikkopäinen. Muuten", jatkoi vanhus alentaen ääntänsä ja katsellen
arasti ympärilleen, "jos olisin kuningas, niin poikani saattaisivat
myrkyttää minut päästäksensä perimään. Ne ovat kelpo poikia Adrian,
kerrassaan. Mutta sellainen kiusaus! -- siihen en heitä johdattaisi;
näissä harmaissa hapsissa on kokemusta! Tyrannit eivät kuole
luonnollista kuolemaa, eivät ikinä! Rutto tuohon ritariin, sen sanon;
hän sai minun jo kylmää hikeä huokumaan."

Adrian tarkasteli tuon vanhuksen kasvoja, jota itsekkäisyys pidätti
rikoksesta. Hän kuulteli hänen loppusanojansa, jotka olivat täynnänsä
tuon ajan synkkää totuutta; ja kun Rienzin ylevä ja puhdas kunnianhimo
vastakohtana välähti hänen mieleensä, hän tunsi ettei hän voinut
moittia sen tulta eikä ihmetellä sen äärettömyyttä.

"Ja sitten", jatkoi ylimys puhuen vakavammin saavutettuaan
mielenmalttinsa, "tuo mies varottaessaan minua paljasti minulle
täydellisesti kaiken tietämättömyytensä valtion tilasta. Mitä arvelet?
hän en oleskellut roskaväen parissa ja pitää sen valjua henkäystä
voimana: niin, hän luulee sanat sotamiehiksi ja käski minun -- minun,
Tapani Colonnan -- pitämään varani -- kenestä, tiedätkös? Et, et
milloinkaan arvaa! -- tuosta irvihampaasta, Rienzistä! entisestä
pilkkakirveestäni! Ha, ha, ha!" ja vanhus nauroi niin että kyyneleet
vierivät pitkin poskia.

"Monet ylimyksistämme pelkäävät sittenkin tuota samaista Rienziä",
sanoi Adrian vakavasti.

"Pelätkööt, pelätkööt! -- niillä ei ole meidän kokemustamme -- meidän
maailman tietoamme, Adrian. Vaiti, poikaseni, -- koska ovat kauniit
sanat ennen kukistaneet linnoja ja voittaneet sotajoukkoja? Rienzi
minun puolestani räysätköön vanhasta Roomasta roskaväelle, se antaa
sille jotakin ajateltavaa ja rähistävää, ja kaikki sen kiukku haihtuu
sanoihin; se polttelisi taloja, ellei se saisi puheita kuulla. Mutta
tästä kerran puhuessamme, minun on myöntäminen, että tuo kirjatoukka
on paisunut hävyttömäksi uuden viran saatuaan: tässä on -- minä sain
tällaisen paperin tänään ennen vuoteelta päästyäni. Olen kuullut että
kaikki ylimykset ovat saaneet samaa röyhkeyttä kokea. Lueppas se", ja
Colonna pisti paperikäärön sukulaisensa käteen.

"Minä sain samallaisen", sanoi Adrian, vilkaisten siihen. "Se on
Rienzin kehotus saapumaan Lateranin P. Johanneksen kirkkoon, kuulemaan
erään vastikään löydetyn levyn selvittämistä. Hän sanoo sen mitä
lähemmin koskevan Rooman menestystä ja nykyistä tilaa."

"Tuo huvittanee suuresti oppineita ja kirjamiehiä. Suo anteeksi,
sukulaiseni, että unhotin sinun mieltymyksesi tuollaisiin; poikani
Gianni on sinun kaltaisesi. Hyvä, hyvä! Tuo on varsin viatonta! Lähde
pois kuulemaan -- se mies puhuu hyvästi."

"Ettekö tekin tule?"

"Minäkö -- rakas poika -- minäkö!" sanoi vanha Colonna aukaisten
silmänsä seljälleen niin ällistyneen näköisenä, ettei Adrian saattanut
olla naurahtamatta oman kysymyksensä typeryyttä.



II Luku.

Kohtaus ja epäilys.


Kun Adrian palasi holhoojansa palatsista ja kuljeskeli Forumia kohden,
hän aivan odottamattaan tapasi Raimondin, Orvieton piispan, joka
ratsastaen vähäsen hevosensa seljässä ja kolmen tai neljän palvelijan
seuraamana, pysähtyi äkkiä, huomatessaan nuoren ylimyksen.

"No, poikani! harvoinpa sinua saa nähdä, kuinka olet jaksanut? --
hyvin kai? Vai niin, vai niin! Hauskaa kuulla. Voi! millaista elämää
tämä on, Avignonin rauhallisiin huvituksiin verraten. Siellä kaikki,
joilla on samat pyrinnöt, niinkuin meillä, samat harrastukset,
_deliciae musarum_, hm, hm, (piispa ylpeili tilapäisistä lainasanoista,
olivat ne sitten oikeita tai vääriä) helposti ja luonnollisesti
yhtyvät. Mutta täällä me tuskin uskallamme liikkua talostamme, paitsi
tärkeitten tapausten sattuessa. Mutta puhuessamme tärkeistä tapauksista
ja muuseista, muistuu mieleeni hyvän ystävämme Rienzin kehotus
saapumaan Lateraniin, sinä tietysti tulethan jotakin tuiki sokkeloista
latinalaista kyhäystä aikonee selvitellä -- niin olen kumminkin kuullut
-- sangen huvittavaa meille poikani -- sangen."

"Se on huomenna", vastasi Adrian. "Kyllä varmaan -- minä tulen sinne."

"Ja kuule, poikani", sanoi piispa, laskien ystävällisesti
kätensä Adrianin olalle, "minulla on syytä toivoa että hän
kaupunkilaisparoillemme muistuttaa riemujuhlaa jota vietämme vuonna
viisikymmentä, ja saa heidät puhdistamaan tiet rosvoista puhtaaksi,
se on välttämätön säädös ja pian toimeenpantava, sillä kuka tulee
pattojansa anteeksi saamaan, jos on vaara tarjona yksin tein syöksyä
voitelemattomana kiirastuleen? Oletkos kuullut Rienzin puhuvan -- häh?
aivankuin Cicero -- aivan! No, taivas siunatkoon, sinua poikani, et
jääne tulematta?"

"En, en jää tulematta."

"Odotappas -- vielä sananen: saatat juuri selittää niille, joita
tapaat, kuinka mukavaa olisi että kokous tulisi niin lukuisaksi kuin
mahdollista, näyttää hyvältä, kun kaupungissa harrastetaan tieteitä."

"Riemujuhlasta puhumattakaan", lisäsi Adrian hymyillen.

"Niin, riemujuhlasta puhumattakaan -- mainiosti! hyvästi tällä erää!"
Ja piispa istui jälleen satulaan ja ajaa hölkötteli juhlallisen
näköisenä monien ystäviensä luokse, yllyttämään heitä kokoukseen.

Mutta Adrian jatkoi kulkuansa ohi Capitolin, Severuksen Kaaren ja
Jupiterin temppelin sortuneen pylväistön ja saapui paikalle, missä
pitkä ruoho, kuiskaelevat saraheinät ja hoidottomat viiniköynnökset
nuokkuivat Neeron kultaisen talon menneelle komeudelle. Hän
istui kaatuneelle patsaalle -- sillä kohtaa, missä matkustaja
poikkeaa (niin-kutsuttuun) -- Livian kylpylaitokseen -- ja katseli
tyytymättömänä aurinkoa, ikäänkuin moittien sen kulun hitaisuutta.

Kauvaa ei hänen kuitenkaan tarvinnut vuotella, ennenkuin keveän
astunnan kahinaa kuului tuoksuavasta ruohostosta ja samassa
viiniköynnösten lomasta pilkistihe kasvot, jotka hyvin olisivat
saattaneet olla haltijan, paikan jumalattaren.

"Armaani! Ireneni, -- kuinka kiitän sinua!"

Pitkä aika kului ennenkuin ihanteleva rakastaja malttoi huomata Irenen
kasvojen suruisuuden, mikä ei niitä tavallisesti ollut kaihtamassa
hänen seurassaan.

Hänen äänensäkin vavahteli, ja hänen sanansa tuntuivat pakollisilta ja
kylmiltä.

"Olenko loukannut sinua?" hän kysyi; "tai onko mikä pienempi
onnettomuus tapahtunut?"

Irene kohotti silmänsä lemmittyynsä ja virkkoi, katsellen häntä
vakavasti. "Sano minulle, herrani, puhdas ja suora totuus, sano
minulle, olisitko kovin suruissasi, jos tämä olisi meidän viimeinen
kohtauksemme?"

Vaaleammaksi kuin marmori hänen jaloissaan kävi Adrianin tumma poski.
Hetkinen kului ennenkuin hän kykeni vastaamaan, pakollinen hymy
väräjävillä huulilla.

"Älä laske tuollaista pilaa, Irene! Viimeinen! -- tuo ei ole meidän
sanojamme!"

"Kuule minua, herrani --"

"Miksi noin kylmä? -- kutsu minua Adrianiksi, -- ystäväksesi, --
lemmityksesi! tai ole mykkä!"

"Kuule sitten, sieluni sielu! kaikkein toiveitteni esine! elämäni
elämä!" huudahti Irene intohimoisesti. "Pelkään että tänä hetkenä
seisomme kurimuksen partaalla, jonka syvyyttä en tunne, mutta joka
ainiaaksi saattaa meidät erottaa. Sinä tunnet veljeni todellisen
luonteen, etkä väärin häntä ymmärrä, niinkuin monet muut. Hän on kauan
valmistellut viittoja ja suunnitelmia sekä neuvotellut itsensä kanssa,
ja tuntien että hänen tiensä kulkee kansan keskitse, hän on tasotellut
johonkin suureen päämäärään vievää polkua. Mutta nyt -- (sinä et häntä
petä -- sinä et häntä vahingoita? -- hän on sinun ystäväsi!)"

"Ja sinun veljesi! Henkeni antaisin hänen edestään. Jatka!"

"Mutta nyt", jatkoi Irene, "mikä hyvänsä tuo yritys lieneekin, sen aika
lähenee lähenemistään. En tarkoin tunne sen laatua, mutta tiedän että
se on ylimyksiä vastaan suunnattu -- sinun säätyäsi vastaan -- sinun
perhekuntalaisiasi vastaan! Jos se onnistuu -- voi, Adrian! sinä itse
et ole vaaratta oleva: ja minun nimeni ainakin on löytyvä vihollistesi
nimien joukossa. Jos se raukenee, -- niin veljeni, uljas veljeni on
hukassa! Hän on kaatuva koston tai oikeuden uhrina, kutsu sitä miksi
tahdot. Sukulaisesi on oleva hänen tuomarinsa -- hänen telottajansa; ja
minä -- jos jäisinkin suremaan alhaisen sukuni ylpeyttä ja kunniaa --
voisinko suostua rakastamaan, näkemään miestä, jonka suonissa virtaa
hänen tuhonsa verta? Voi minua poloista! -- minua poloista! -- nuot
ajatukset vievät järkeni!" Ja käsiään hykertäen Irene ääneensä nyyhki
katkerasti.

Adrianiin valtavasti koski tuo hänen eteensä paljastettu kuvaus,
vaikka hänen mieleensä oli usein ennenkin hämärästi tunkeutunut tuo
kumpainenkin mahdollisuus. Totta kuitenkin oli, kun hän ei nähnyt
minkään fyysillisen voiman tukevan Rienzin tuumia, eikä ollut
milloinkaan nähnyt moraalisen vallankumouksen mahtavuutta, ettei hän
luullut niilläkään liikkeellä, johon hän kansan saisi yllytetyksi,
olevan pysyväistä menestystä ja mitä rangaistukseen tulee, niin
kaupungissa, jossa kaikki oikeus oli etujen orja, Adrian tunsi itsensä
kyllin mahtavaksi hankkimaan anteeksisaannin rikoksista suurimmallekin
-- ylimyksiä vastaan ase kädessä tehdylle kapinallekin. Näiden
ajatusten johtuessa hänen mieleensä, hän sai malttia lohduttaa ja
rohkaista Ireneä Mutta tuo yritys vaan osaksi onnistui. Huolistansa
heränneenä tulevaisuuden aatoksiin, jotka hän siihen saakka oli
unohtanut, Irene ensi kertaa oli tenhoojansa äänelle kuuro.

"Voi", sanoi hän murheissaan, "parhaimminkin käydessä, kuinka tämä
lempi, jota olemme niin sokeasti rohkaisseet -- kuinka se on päättyvä?
Sinä et saa tulla minun kaltaiseni avioksi! ja minä! kuinka hupsu minä
olen ollut!"

"Palaa järkiisi sitten, Irene", sanoi Adrian ylpeästi osaksi
kiivastuen, osaksi kokeneena naisten miehenä. "Lemmi toista ja
viisaammin, jos tahdot, peräytä minulle tekemäsi lupaukset ja pidä
edelleenkin lempeä rikoksena ja uskollisuutta hulluutena."

"Julmuri!" sanoi Irene änkyttäen ja vuorostaan pelästyneenä. "Puhutko
täyttä totta?."

"Sano minulle, ennenkuin vastaan, sano minulle: vaikka kuolema, tuska,
koko elämällinen murhetta tulisi tämän rakkauden lopuksi, katuisitko
rakastaneesi? Jos niin, et tunne rakkauttani sinuun."

"En milloinkaan, en milloinkaan ole katuva!" sanoi Irene, langeten
Adrianin kaulaan, "anna minulle anteeksi!"

"Mutta onko todellakin", sanoi Adrian, hetkisen kuluttua tuosta
rakastavien kiistasta ja sovinnosta, "onko todellakin niin huomattava
erotus veljesi entisen ja nykyisen olemuksen välillä? Mistä tiedät että
toiminnan hetki on niin lähellä?"

"Sillä nyt hän oleilee yökaudet lukkojen takana kaikenlaatuisten
miesten parissa; hän on työntänyt kirjansa syrjään -- hän ei lue enää
-- vaan astuskelee edestakasin huoneessaan jupisten itsekseen. Silloin
tällöin hän pysähtyy kalenterin eteen, jonka hän hiljattain omin
käsin on ripustanut seinään, vetelee sormiaan kirjainten päällitse,
kunnes hän tapaa jonkun määräpäivän, ja silloin hän huitoo miekallaan
ja hymyilee. Mutta aseitakin tuotiin kaksi yötä sitten suuri joukko
taloon; ja minä kuulin kantajien päällysmiehen, joka on kauhea
jättiläinen ja hyvin tunnettu kansassa, sanoen ohimoitansa pyyhkien:
'Nämät saavat pian työtä!'"

"Aseita! oletko varma siitä?" sanoi Adrian huolestuen. "Sittenpä noissa
tuumissa piilee enemmän kuin olen luullut! Mutta (huomattuaan että
Irenen kasvot pelästyneinä tarkastivat häntä, hänen äänensä muuttuessa,
hän lisäsi iloisemmin) -- mutta tulkoon mitä tahansa, -- usko minua,
-- armaani! jumaloimani! että niinkauan kuin minä elän, ei veljesi ole
kärsivä tuosta vihasta, jonka hän vastaansa nostanee, -- enkä minä,
vaikka hän onkin unhottanut entisen ystävyytemme, ole sinua vähemmän
rakastava."

"Signora! Signora! lapsukaiseni! jo on aika! meidän on lähteminen!"
sanoi kimakalla äänellä Benedetta, kurkistaen lehvien lomasta.
"Työmiehet kulkevat kotiinsa tästä; minä näen heidän lähestyvän."

Lempivät erosivat, ensimmäisen kerran oli käärme tunkeutunut heidän
Eedeniinsä -- he olivat keskustelleet, he olivat ajatelleet muita
asioita, kuin lempeä.



III Luku.

Kansanmielisen patriicin asema kansan melskeiden aikana. Kohtaus
Lateranissa.


Kansaa rehellisesti rakastavan patriicin asema on noina kurjina
aikoina, jolloin vallanpitäjät sortavat ja vapaus ponnistelee vastaan
-- jolloin kaksi ihmisluokkaa kamppailee keskenänsä -- vaikein ja
tukalin, mihin hänen kohtalonsa saattaa hänet syöstä. Pitääkö hän
ylimysten puolta? hän pettää omantuntonsa! Vai kansanko? -- hän
kavaltaa ystävänsä! Mutta tuo jälkimäisen edellytyksen seuraus ei
ole ainoa -- eikä voimakkaasen luonteesen nähden kenties katkerin.
Kaikkia ihmisiä on yleinen mielipide ohjaamassa ja sitomassa -- se
on yhteinen tuomari; mutta yleinen mielipide ei ole sama kaikissa
arvoluokissa. Yleinen mielipide, joka yllyttää tahi pelottaa plebeijiä,
on plebeijien mielipide, -- niitten, jotka hän näkee, tapaa ja tuntee,
niitten, joiden kanssa hän on tekemisissä, -- niitten, joiden kanssa
hän on lapsuudesta asti seurustellut -- niitten, joiden kiitosta hän
on joka päivä kuullut, joiden moite häntä joka hetki uhkaa. Niinpä
myöskin ylhäisten yleinen mielipide on _heidän_ vertaistensa mielipide
-- niitten, jotka synnyntä tai sattumus on ainiaaksi heittänyt heidän
tiellensä. Tästä erikoisasemasta johtuu monta tärkeätä, käytännöllistä
seikkaa; se, enemmän kuin monet perusohjeet, painukoon politikoitsijan
mieleen, joka tahtoo olla perinpohjainen. Se on jumalantuomio,
pelottava kestää -- jonka vaan harvat plebeijit kestävät, ja jota
siis on kohtuutonta vaatia patriicein horjumatta läpäsemään --
_heitä_ koskevan yleisen mielipiteen uhmaamisen jumalantuomio. He
eivät voi olla epäilemättä omaa päätöskykyään, -- he eivät voi olla
ajattelematta, että viisaus ja hyve puhuu noissa äänissä, joita he ovat
pitäneet oraakelin neuvoina kätkyeistään saakka. Lahkolaisetuluulojen
tuomioistuimen he luulevat ja tunnustavat yleisen omantunnon
oikeudeksi. Toisena sellaisessa asemassa olevan patriicin toiminnan
ankarana vastapainona on varmuus, että tuon toiminnan johtavat syyt
yhtä väärin selittää ylimyskunta, josta hän luopuu, kuin kansa, johon
hän liittyy. Tuo näyttää niin luonnottomalta, kun mies hyppää oman
säätynsä silmille, että maailma on kärkäs olettamaan jonkun muun
vaikuttimen tuohon salaperäisyyteen, kuin rehellisen vakuutuksen tai
ylevän isänmaanrakkauden. "Kunnianhimoa", sanoo joku. "Pettyneitä
toiveita", huutaa toinen. "Jotakin yksityistä kaunaa", pistelee
kolmas. "Turhamaista roskaväen mielistelyä", irvistelee neljäs.
Kansa ihantelee ensin, mutta epäilee sitten. Sinä hetkenä kun hän
vastustaa jotakin kansan toivetta, hän ei enään ole pelastettavissa;
häntä syytetään ulkokultaisuudesta, -- lampaannahan käyttämisestä, ja
sanotaan -- "kas, kuinka suden hampaat pilkistävät esiin!" Jos hän on
tutunomainen kansassa, -- hän on liehakoitsija! Jos hän pysyy erillään
-- se on ylpeyttä! Mikä sitten sellaisessa asemassa pitää pystyssä
miestä, joka seuraa omaatuntoansa ja silmillään näkee kaikki polkunsa
varrella uhkaavat vaarat? Pois yleisen mielipiteen sekamelska -- pois
kurja jälkimaailman oikeudentunnon haaveilu: edellistä hän loukkaa,
jälkimmäistä hän ei koskaan saa. Mikä pitää häntä pystyssä? Hänen
oma henkensä! Mies, joka todellisesti on suuri, tavallaan halveksii
sukuaan, auttaessaan sitä; sen paras tahi onnettomuus on hänelle kaikki
kaikessa: sen suosio -- sen moite -- ei mitään. Hän astuu ulos synnyn
ja tapain ahtaasta piiristä, hän ei välitä vähäpätöisten miesten
vähäpätöisistä vaikuttimista. Korkealla äärettömässä avaruudessa hänen
ratansa käy, hän kulkee uraansa, hän opastaa ja valaisee, mutta melu
alhaalta ei ylety hänen korviinsa. Kunnes pyörä murtuu -- kunnes pimeä
tyhjyys nielasee tähden -- sinnes sen sopusointu yöt päivät kohtaa
sen omaa korvaa; se ei himoitse ainoatakaan säveltä maasta, jota se
valaisee, ei ainoatakaan seuralaista uralleen, jota se vyöryy, se
tuntee kirkkautensa ja tyytyy siis olemaan _yksin_.

Mutta tällaiset henget ovat harvinaisia. Joka aikakausi ei niitä
voi synnyttää. Ne ovat poikkeuksia tavallisesta ja ihmisellisestä
hyveestä, johon ulkonaiset olot vaikuttavat ja lyövät leimansa.
Aikana, jolloin jo se, joka oli vaan maineen äänelle herkkä, kohosi
siveellisten voimiensa puolesta suuresti kaikkien muitten ihmisten
yli, oli mahdotonta että kukaan olisi voinut tuntea tuota jalostettua,
metafyysillistä tunnetta, tuota ylevien tekojen puhtaampaa kiihotinta
-- tuota oman sydämen kunniantuntoa, joka on verrattoman korkeimpana
kaikkea ihmisten ylistyksen pyyntiä. Meidän todella täytyy, ennenkuin
voimme erkaantua maailmasta, pitkän ja kovan koetusajan kestettyämme
-- monen mietiskelyn ja surun perästä -- syvästi ja murheellisesti
vakuutettuina kaikesta turhuudesta, mitä maailma voi meille antaa,
olla kohonneet emme hetken kiivastuksessa, vaan pysyväisesti maailman
yli: tuon irtaantumisen -- tuon ihanteellisuuden -- kuinka harvat
ajattelevamman aikamme ajattelevimmista sen voivat saavuttaa. Mutta
ennenkuin olemme tuon onnelan ehdättäneet, emme tunne mietiskelemisen
todellista jumalallisuutta, emme omantunnon kaikkeen riittävää mahtia,
emmekä juhlallisin askelin voi vetäytyä tuohon oman henkemme pyhättöön,
jossa tiedämme ja tunnemme, kuinka paljon luonnossamme löytyy Jumalan
itseoloisuutta.

Mutta palatkaamme maallisiin asioihin ja ajatuksiin. Nuot arvelut
ja näkökohdat, jotka olisivat monenkin rehellisen ja rohkean mielen
muuttaneet, muuttivat Adrianinkin mielen. Hän tunsi olevansa väärässä
asemassa. Hänen järkensä ja omatuntonsa olivat Rienzin tuumien
puolella, ja hänen luonnollinen ripeytensä ja toiminnanhalunsa vetivät
vastustamattomasti häntä ottamaan osaa niitten toimeenpanemisen
vaaroihin. Mutta hänen tuttavuuden ja ystävyyden liittonsa, hänen
yksityiset ja perheelliset olonsa jyrkästi sen kielsivät. Kuinka
saattoi hän säätyänsä, perhekuntaansa, nuoruudentovereitansa vastaan
juonitella salaisesti tahi toimia julkisesti? Hänen isänmaanrakkautensa
päämäärää verhosivat herjaus ja kiittämättömyys. Kuka uskoisi
rehelliseksi maansa sankariksi häntä, joka ystävänsä petti? Todella
hänen

    Luontainen päättäväisyytensä
    Sai ajatuksen valjun leiman!

ja hän, joka luonnostaan olisi ollut aikansa johtajia, jäi vaan
katselijaksi. Vieläpä Adrian koetti lohdutella toimettomuuttaan sillä,
että hänen menettelynsä oli järkevä Se, joka ei ota osaa kansallisten
mullistusten alkupuoleen, saattaa usein suurimmalla menestyksellä
ryhtyä välittämään sittemmin kehittyneitä intohimoja ja puolueita.
Ehkäpä Adrianin tilassa vitkasteleminen oli viisaan valtiomiehen
oikeata menettelyä; juuri niitten kanta, jotka alussa pysyvät
syrjässä, pääsee usein ennen loppua valtaan. Henkilöön, joka vapaana
kilpailevien puolueitten liiallisuuksista ja heidän kateudestansa
ilmaantuu melskeiseen draamaan, kaikki ihmiset ovat halukkaita
katsomaan kunnioituksin ja mielihyvin: hänen myöntyväisyytensä saattaa
hankkia hänelle kansan luottamuksen, hänen arvonsa tehdä hänet
sopivaksi välittäjäksi ylimyksiin nähden, ja samat ominaisuudet,
jotka vallankumouksen toisena aikakautena olisivat tehneet hänet
marttyyriksi, kohottavat toisena ehkä hänet pelastajaksi.

Äänetönnä siis ja puolueettomana Adrian katseli tapausten menoa. Jos
Rienzin aikeet eivät onnistuisi, hän tuon puolueettomuutensa kautta
paremmin saisi kansan varjelluksi uusista kahleista ja sen sankarin
kuolemasta. Jos nuot tuumat menestyisivät, hän samoin saattoi saada
huonekuntansa pelastetuksi kansan raivolta -- ja edistäessään vapautta
estää, vallattomuutta. Nuot ainakin olivat hänen toivomuksensa, ja
näin italialainen tarkkanäköisyys ja hänen luonteensa varovaisuus
hillitsivät ja rauhottivat nuoruuden ja rohkeuden innostuksen.

Aurinko paahteli tyyneltä, pilvettömältä taivaalta ääretöntä
väkijoukkoa, joka oli kokoontunut Lateranin P. Johanneksen kirkkoa
ympäröivälle aukealle. Osaksi uteliaisuudesta -- osaksi Orvieton
piispan kehotuksesta -- osaksi, koska tuo oli tilaisuus, jossa he
saivat näytellä seurueittensa komeutta -- monet Rooman etevimmistä
ylimyksistä olivat kokoontuneet tuohon paikkaan.

Kirkkoon vievillä portailla, vaippa ympärilleen käärittynä, seisoi
Walter de Montreal katsellen monia ryhmiä, jotka toinen toisensa
perästä saapuivat pitkin kujaa, jota kirkon sotilaat pitivät
auki väkitungoksen keskellä, pääylimysten kulkea. Hän tarkasteli
huolellisesti, vaikka tapansa mukaan välinpitämättömän näköisenä
ja harhailevin silmäyksin, rahvaan erilaisia huomautuksia ja
tervehdyskatseita eri huomiota ansaitsevien henkilöitten saapuessa.
Liput ja viirit liehuivat ilmassa jokaisen Signorin edellä, ja
kompasanat ja haukkumanimet -- nuot lyhyet sisältörikkaat, kiitos- tahi
moitelauseet -- joita kuului sieltä täältä joukosta, hän kätki tarkoin
mieleensä.

"Tehkää tietä! -- tietä korkealle herralle Martino Orsinille, parooni
di Portolle!"

"Vaiti, tolvana! -- pois alta! tietä signor Adrian Colonnalle, parooni
di Castellolle -- keisarikunnan ritarille."

Näitten huutojen kilpaa kaikuessa nähtiin Orsinien kultainen karhu
liehuvan korkealla, tunnuslauseineen -- "varo syleilyäni!" ja Colonnan
yksinäinen kolonni taivaansinisellä pohjalla ynnä Adrianin omat
mielisanat -- "murheellinen, mutta luja." Martino Orsinin seurue
oli melkoisesti lukuisampi kuin Adrianin, jolla vaan oli kymmenen
palvelijaa muassaan. Mutta Adrianin miehet herättivät paljoa suurempaa
ihailua väkijoukossa ja miellyttivät enemmän P. Johanneksen sotaisen
ritarin kokenutta silmää. Heidän aseensa välkkyivät kuin kuvastin,
heidän mitassaan ei ollut tuumankaan erotusta, astunta oli tasanen
ja tyyni, he eivät vilkistäneet oikealle eivätkä vasemmalle, heissä
tuo sanomaton kuri ilmaantui -- tuo järjestyksen sopusointu -- jonka
Adrian oli oppinut herättämään miehissään, omana oppiaikanaan. Mutta
Porto-herran hajanaisessa seurueessa oli kaikenmittaisia miehiä.
Heidän aseensa olivat huonosti kiillotetut ja kehnonlaatuiset; he
tyrkkivät epäjärjestyksessä toinen toistansa; he naureskelivat ja
juttelivat ääneensä, ja heidän naamansa ja ryhtinsä ilmaisivat
sellaisten miesten röyhkeyttä, jotka halveksivat yhtä paljon herraansa,
jota he palvelivat, kuin kansaa, jota heidän piti pitämän kurissa.
Näitten kahden joukon odottamatta yhdyttyä toisiinsa ahtaassa kujassa,
kumpaisenkin perheen kateus oitis näyttäytyi. Kumpikin tungeskeli
päästäkseen etupäähän, ja kun Adrianin seurueen luja järjestys sekä
sen harvalukuisuus ja ripeys vaikuttivat että se pääsi kilpailijansa
edelle, rahvas puhkesi korkeaan huutoon, -- "Eläköön Colonna!" --
"Karhu hypelköön patsaan takana!"

"Eteenpäin, lurjukset!" huusi Orsini miehilleen. "Kuinka sallitte
moisen häväistyksen?" Ja asettuen miestensä etupäähän, hän olisi
koettanut tunkeutua kilpailijansa joukon keskitse, ellei eräs paavin
liveriin puettu mittava vartija olisi laskenut sauvaansa hänen eteensä.

"Anteeksi, herrani! meillä on vikaarin nimenomainen käsky hillitä eri
joukkoja tappelusta."

"Lurjus, tuletko minua puhuttelemaan?" sanoi kopea Orsini, sivaltaen
sauvan miekallaan kahtia.

"Vikaarin nimessä minä käsken teitä peräytymään!" sanoi itsepintainen
vartija, asettuen kookkaine vartaloineen aivan ylimyksen tielle.

"Hän on Cecco del Vecchio!" huusivat ne rahvaasta, jotka olivat
kylläksi lähellä, nähdäkseen häiriön ja sen syyn.

"Niin", sanoi joku, "kunnon vikaari on pistänyt monta uljainta poikaa
paavin liveriin, saadakseen paremmin rauhan säilymään. Ei olisi
saattanut Ceccoa parempaa löytää."

"Mutta hän ei saa kaatua!" huusi toinen, kun Orsini mulkoillen seppää
heilahutti miekkansa taapäin, syöstäksensä sen hänen rintaansa.

"Häpeä -- häpeä! Sallitaanko paavin noin tulla solvaistuksi, omassa
kaupungissaan?" huusivat useat äänet. "Maahan häväisijät -- maahan!"
Ja ikäänkuin ennakolta tehdystä suostumuksesta koko rahvaan joukko
täytti kujan ja hyökkäsi tulvan lailla Orsinin sekä hänen ponnistelevan
ja huonosti järjestetyn joukkonsa kimppuun. Orsini itse heitettiin
väkivaltaisesti maahan, ja joutui satojen jalkain tallattavaksi;
hänen miehensä, hätääntyneinä ja survien yhtäpaljon toisiansa kuin
rahvasta, hajautuivat ja syöstiin kumoon; ja kun sepän johtamien
vartijain suurista ponnistuksista järjestys saatiin palautetuksi ja
käytävä jälleen auki, niin Orsini, raivosta ja nöyryytyksestä melkein
menehtyneenä ja saamistaan kolahduksista pahoin ruhjottuna, tuskin
olisi päässyt maasta nousemaan. Paavin upseerit nostivat hänet ylös,
ja päästyään jaloilleen hän hurjin silmäyksin etsiskeli miekkaansa,
joka oli kirvonnut hänen kädestään ja potkaistu väkijoukkoon, ja kun
hän ei sitä tavannut, hän hampaitansa purren sanoi Cecco del Vecchiolle
-- "tästä häpeästä saat päälläsi vastata, mies, tahi Jumala minut
hyljätköön!" Sitten hän lähti kulkemaan pitkin käytävää, läsnä olevien
puoleksi tukahutettujen, ilkkuvien huudahdusten seuratessa hänen
kulkuansa.

"Tehkää tietä", huusi seppä, "Martino di Portolle, ja tietäköön kaikki
kansa, että hän on uhannut henkeäni sentähden, että olen täyttänyt
velvollisuuteni, totellen paavin vikaaria!"

"Uskaltakoon!" kiljuivat tuhannet äänet, "kansa on omansa puolella."

Provencelaiselta ei jäänyt tuo kohtaus huomaamatta; hän kortten
heilumisesta osasi tuulen päättää ja huomasi rahvaan rohkeudesta
heti, että se tiesi myrskyn lähestymistä. "_Par Dieu_!" hän sanoi,
tervehtien Adrianea, joka arvokkaana, taakseen katsomatta oli juuri
saapunut kirkon portaille, "tuolla pitkällä veikolla on rohkea sydän ja
paljo ystäviäkin. Mitä arvelette", hän lisäsi hiljaa kuiskaten, "eikö
tuo tapaus osota, etteivät ylimykset ole niin turvallisia, kuin he
luulevat?"

"Elukka on ruvennut potkimaan kannustuksesta, herra ritari", vastasi
Adrian; "viisas hevosmies sellaisessa tapauksessa älyäisi ettei saa
pinnistää ohjaksia liian piukkaan, muuten elukka saattaa nousta pystyyn
ja viskata hänet seljästään -- mutta niinhän te menettelisitte."

"Erehdytte", sanoi Montreal; "minun toivoni oli, että Roomalla olisi
yksi hallitsija monien tyrannien sijasta, -- mutta kuulkaa, mitä
tarkottaa kellonsoitto?"

"Juhlatoimitus on alkamaisillaan", vastasi Adrian. "Lähdemmekö yhdessä
kirkkoon?"

Harvoin on Jumalalle pyhitetyssä temppelissä nähty eriskummallisempaa
nähtävää, kuin se, mikä Lateranin muurien sisällä sillä kertaa oli
tarjona.

Kirkon keskellä kohosi istuimia amfiteatterin tapaan, ja sen
äärimmäisessä päässä muita paikkoja hieman korkeampi puhujalava,
jota alemmaksi, mutta tarpeeksi korkealle, jotta kuuliakunta saattoi
sen nähdä, oli asetettu mahdottoman suuri rautainen levy, johon oli
kaiverrettu muinaisaikainen kirjoitus, jota juuri piti selitettämän.

Istuimet olivat uhkeilla, verkaisilla peitteillä verhotut. Kirkon
taustassa oli purppurainen esirippu laskettuna. Amfiteatterin ympärillä
olivat kirkon palvelijat paavin kirjaviin livereihin puettuna.
Puhujalavan oikealla puolella istui Raimond, Orvieton piispa,
juhlallisessa valtakaapussaan. Häntä ympäröivillä penkeillä nähtiin
kaikki Rooman tärkeimmät henkilöt -- tuomarit, tiedemiehet ja aatelisto
ylhäisestä Savellista aina alhaisimpaan Raselliin asti. Amfiteatterin
ulkopuolella olevan tilan täytti kansa, joka taajana virtana rynnisti
sisään; kaiken aikaa pauhasi juhlallisesti kirkon isokello.

Vihdoin, kun Adrian ja Montreal olivat sijoittuneet lyhyen matkan
päähän Raimondista, kellonsoitto äkkiä taukosi -- kansan humina
viihtyi -- purppurainen esirippu vedettiin syrjään, ja Rienzi astui
esiin verkalleen, majesteettisin askelin. Hän esiintyi, mutta hänen
pukunsa ei ollut synkkä eikä yksinkertainen, niinkuin tavallisesti.
Hänen leveätä rintaansa verhosi häikäisevän valkea nuttu, ja väljän
toogan muotoinen viitta ulottui hänen jalkoihinsa laahaten permantoa.
Hänen päässään oli valkeasta verasta poimutettu päähine, jonka
keskellä välkkyi kultainen kruunu. Mutta kruunun jakoi, tahi ikäänkuin
halkasi kahtia, hopeaisen miekan salaperäinen kuva, joka veti yleisen
huomion puoleensa ja ilmaisi heti ettei hänellä ollut yllään tuo
eriskummallinen puku turhamaisuudesta tai komeilemisen halusta, vaan
näyttääkseen kokoontuneille -- kansalaisen persoonassa -- tyypin ja
vertauskuvan siitä kaupungin tilasta, jota hän lähti kuvaelemaan.

"Todellakin", kuiskasi muuan vanha ylimys naapurilleen, "tuopa sopii
tuolle plebeijille mainiosti."

"Tästäpä hauskaa tulee", sanoi toinen. "Mies varmaan aikoo höystää
puhettaan sukkeluuksilla."

"Mitä hullutuksia", sanoi kolmas.

"Hän on totta vieköön pöllähtänyt", virkkoi neljäs.

"Kuinka kaunis hän on", sanoivat naiset, joita löytyi väkijoukossa.

"Tuo mies osaa kansan ulkoa", huomautti Montreal Adrianille. "Hän
tietää, että hänen täytyy hivellä silmää, voittaakseen mielet, tuo
lurjus -- älykäs lurjus."

Rienzi oli noussut puhujalavalle, ja hän katseli kauan ja vakavasti
ympärillään olevaa yleisöä; hänen majesteetillisen muotonsa ylevä ja
miettiväinen levollisuus sekä sen syvä ja juhlallinen avokkaisuus
saivat kaiken hälinän vaikenemaan ja tekivät saman vaikutuksen
ivallisiin ylimyksiin kuin kärsimättömään rahvaaseen.

"Rooman signorit", hän sanoi vihdoin, "ynnä te ystävät ja
kaupunkilaiset, olette kuulleet, miksi olemme kokoontuneet tänne;
ja te, Orvieton herra piispa, -- ja te jotka olette työtovereitani
tieteitten vainiolla -- tekin tiedätte, että siihen on syynä jokin
seikka koskeva muinaista Roomaa, jonka menneen mahtavuuden ja kunnian
syntyä ja häviötä ymmärtääksemme, olemme kuluttaneet nuoruudenaikamme.
Mutta tämä, uskokaa minua ei ole mikään oppineitten arvoitus, joka vain
tiedemiehiä hyödyttää ja kuolleita koskee. Menneisyys hävitköön! --
peittyköön pimeyteen, -- uinuelkoon ikuisesti sortuneitten temppeleinsä
ja unohtuneitten poikainsa autioitten hautakumpujen vaiheilla -- ellei
se päivänvaloon paljastetuista kätköistään kykene meille antamaan
nykyisyyden ja tulevaisuuden opasta. Hyvät herrat, olette luulleet että
me muinaisuuden tähden yksin olemme kuluttaneet yömme ja päivämme,
tutkiessamme mitä muinaisuus meille voi opettaa! Erehdyitte; ei
merkitse mitään se, että tiedämme, mitä olemme olleet, ellemme halua
tietää mitä meidän tulee olla. Esi-isämme ovat vaan tomua ja tuhkaa,
paitsi silloin kun he puhuvat jälkimaailmallemme; ja silloin ei heidän
äänensä kuulu maan povesta, vaan taivaan korkeudesta. Muistossa on
kaunopuheliaisuutta, sillä se on toivon vaalija. Menneisyydessä
on pyhyyttä, mutta vaan aikakirjoissa, jotka siihen perustuvat --
ihmiskunnan edistyksen aikakirjoissa -- sivistyksen, vapauden ja
tiedon porraskivissä. Isämme kieltävät meitä taantumasta, -- he
opettavat meille, mikä oikeudenmukainen perintömme on, he käskevät
meitä omistamaan se, he käskevät meitä kartuttamaan tätä perintöä --
säilyttämään heidän hyveensä ja karttamaan heidän vikojaan. Tämä on
menneisyyden oikea käytäntö. Samaten kuin tämä pyhä rakennus, jossa
olemme, -- se on hautakumpu, jolle temppeli on samoin pystytettävä.
Minä näen, että kummaksutte tätä pitkää johdantoa; te katselette
toinen toistanne -- kysytte mitä se tarkottaa. Katsokaa tätä rautaista
levyä; siihen on piirretty kirjoitus, se on äskettäin kaivettu
kiviröykkiöistä ja raunioista, jotka -- oi, Rooman häpeää! -- kerran
olivat maailmanvallan palatseja ja riemukulkueitten voitonkaaria.
Levyn keskellä olevat sanat, jotka näette, tarkottavat tuota Rooman
senaattorein tekoa, kun he Vespasianukselle antoivat keisariarvon. Tätä
kirjoitusta minä olen kutsunut teidät kuulemaan. Se tarkoin määrittelee
näin luovutetun vallan ehdot ja rajat. Keisarille uskottiin valta
säätää lakia ja solmita liittoja minkä kansan kanssa tahansa, laajentaa
tahi supistaa kaupunkien ja piirikuntien rajoja, ja -- huomatkaa tämä,
hyvät herrat! -- korottaa miehiä ruhtinasten ja kuninkaitten arvoon,
mutta myöskin alentaa ja panna heidät viralta, -- perustaa ja hajottaa
kaupunkeja: lyhyesti, kaikki mitä keisarilliseen valtaan kuuluu.
Niin, tämä keisari sai tuon äärettömän vallan; mutta keneltä? Kuulkaa
tarkkaan, minä pyydän teitä -- älkää päästäkö sanaakaan hukkaan --
keneltä, sanon? Rooman senaatilta! Mikä oli Rooman senaatti? Rooman
kansan edustaja!"

"Tiesin, että hän tuohon oli tuleva", sanoi seppä, joka seisoi ovella
tovereineen, mutta jonka korviin Rienzin ääni kajahti kirkkaana ja
selvänä.

"Rohkea poika, ja herrojen aikana!"

"Niin, siinä nyt kuulitte, mitä kansa oli; emme koskaan olisi saaneet
tuota tietää ilman häntä."

"Hiljaa", sanoi muuan viranomainen niille, jotka noita mietteitään
kuiskaelivat.

Rienzi jatkoi: -- "Niin, kansa tuon vallan luovutti -- kansan se
siis on oma! Anastiko tuo ylevä keisari kruununsa! Olisiko hän
saattanut omin päinsä ottaa tuon vallan? Oliko hän syntynyt siihen?
Johtuiko se, herrat ylimykset, varustetuista linnoista -- korkeasta
sukuperästä? Ei, vaikka hän itsevaltias olikin, hänellä ei ollut tuon
vallan hiukkaseenkaan mitään oikeutta, ilman Rooman kansan ääntä ja
luottamusta. Sellainen, maanmieheni! sellainen oli siihenkin aikaan,
jolloin vapaus oli vaan entisen itsensä varjo, -- sellainen oli isienne
tunnustettu etuoikeus! Kaikki valta oli kansan lahja. Mitä teillä nyt
on annettavaa? Kuka, kuka sanon -- kuka ainoa henkilö, mikä mitätön
päällikkö kysyy _teiltä_ lupaa anastaessaan millaisen vallan tahansa?
Hänen senaattinsa on hänen miekkansa, hänen valtuuskirjansa ei ole
musteella, vaan verellä kirjoitettu. -- Kansa! kansaa ei ole! Voi,
jospa Jumala soisi, että voisimme loihtia esiin menneisyyden hengen
yhtä helposti kuin sen asiakirjat!"

"Olisin minä teidän sukulaisenne", kuiskasi Montreal Adrianille, "ei
tuolla miehellä olisi pitkiä aikoja noitten sanojensa ja viimeisen
ripityksensä välillä."

"Kuka on teidän keisarinne?" jatkoi Rienzi, "muukalainen! Kuka teidän
kirkkonne suuri päämies? -- maanpakolainen! Te olette laillisia
päämiehiänne paitsi, miksikä? Siksi että teiltä ei puutu lakia
uhmaavia tyranneja! Ylimystenne väkivalta, heidän eripuraisuutensa
ja riitansa ovat riistäneet pyhältä isältämme P. Pietarin perinnön;
-- he ovat huuhtoneet katujanne teidän omalla verellänne, he ovat
tuhlanneet työnne hedelmät yksityisiin kiistoihinsa ja palkattujen
rosvojen elättämiseen! Voimanne ovat teitä itseänne vastaan uuvutetut.
Te olette tehneet irvitykseksi maanne, joka kerran oli maailman
valtijatar. Te olette valaneet sappea sen huulille -- te olette
painaneet orjantappurakruunun sen päähän. Mitä, hyvä herrat!" hän huusi
kääntyen kiivaasti kohden Savelleja ja Orsineja, jotka koettaen päästä
vaikutuksesta, jonka Rienzin tulinen kaunopuheliaisuus oli tehnyt
heidän sydämiinsä, ylönkatseellisilla eleillä ja halveksuvin hymyin
ilmaisivat tyytymättömyyttään, jota he eivät uskaltaneet vikaarin
ja kansan läsnäollessa ääneensä lausua. -- "Mitä! puhuessanikaan --
tämän paikan pyhyys ei pidä teitä aisoissa! Minä olen halpa-arvoinen
mies -- Rooman kansalainen -- mutta minulla on tämä merkitys! Minä
olen hankkinut itselleni paljon vihamiehiä ja herjaajia sillä, mitä
olen Rooman hyväksi tehnyt. Minua vihataan, siksi että rakastan
maatani, minua halveksitaan, siksi että tahdon sen kohottaa. Olkoon
menneeksi -- minun puolestani kostetaan. Kolme petturia teidän omissa
palatseissanne kavaltaa teidät, niiden nimet ovat -- Ylöllisyys, Kateus
ja Eripuraisuus!"

"Se naula veti!"

"Ha, ha! Pyhän ristin nimessä, osavasti."

"Vaikka hirteen minä menisin, jos hän vielä läimähyttäisi tuollaisen
iskun!"

"Häpeä jos _me_ olisimme arkoja, kun tuo yksinään on noin rohkea",
sanoi seppä.

"Tuollaista miestä olemme aina tarvinneet."

"Hiljaa!" huusi viranomainen.

"Oi, roomalaiset!" jatkoi Rienzi kiihkeästi -- "herätkää! Minä rukoilen
teitä! Painukoon tämän entisen valtanne, ikivanhan vapautenne muistutus
syvään sieluihinne. Suotuisana hetkenä, jos siihen tartutte, --
kovaonnisena, jos päästätte kultaisen tilaisuuden käsistänne -- tämä
menneisyyden asiakirja on avattu silmienne nähtäväksi. Muistakaa että
riemujuhla lähestyy."

Orvieton piispa hymyili ja nyökkäsi hyväksyen päätään; kansa, porvarit,
alemmat ylimykset hyvin huomasivat nuot kehottavaiset merkit, ja heidän
mielestään paavi itse, vikaarin persoonassa, katseli suopeasti uljasta
Rienziä.

"Riemujuhla lähestyy, -- koko kristikunnan silmät kääntyvät tänne.
Tänne kaikilta maan ääriltä ihmisiä saapuu rauhaa saamaan, ovatko he
löytävät eripuraisuutta? -- sovitusta saamaan, ovatko he tapaavat
vaan rikosta? Jumalan valtakunnan keskustassa, ovatko he itkevät
teidän velttouttanne? -- pyhien marttyyrien asuinpaikassa, saavatko he
kauhistua teidän paheitanne? -- Kristuksen lain lähteellä, ovatko he
huomaavat kaiken lain tuntemattomaksi? Te olitte maailman kunnia --
oletteko nyt sen irvikuva. Te olitte sen esimerkki, oletteko nyt sen
pelotus? Nouskaa hyvän sään aikana! -- puhdistakaa tienne rosvoista,
jotka ne tekevät levottomiksi, -- palkkalaisista muurinne, jotka niitä
suojaavat! Karkottakaa nuo keskinäiset riitanne tai miehet -- kuinka
ylpeitä, kuinka suuria tahansa he lienevätkin -- jotka niitä pitävät,
vireillä! Temmatkaa vaaka vilpiltä! -- vääntäkää miekka väkivallan
käsistä! -- vaaka ja miekka ovat muinaiset oikeuden merkit! -- antakaa
ne _sille_ jälleen. Tuo olkoon teidän korkea tarkotusperänne, tuo
teidän suuri päämääränne. Pitäkää jokaista joka sitä vastustaa, maansa
petturina. Voittakaa Caesarein voittoja suurempi voitto -- voitto
omasta itsestänne! Näyttäkää maailman toivioretkiläisille Rooman
uudistus. Tehkää uskonnon riemujuhlasta ja lain palauttamisesta yksi
ainoa suuri tapaus. Laskekaa himojenne kuolettamisen uhri -- jälleen
saavutetun vapautenne esikoinen -- jo näiden seinien suojelemalle
alttarille! eikä milloinkaan, oi, ei milloinkaan niin kauan kuin
maailma on ollut, ihmiset ole uhranneet Jumalalle otollisempaa uhria!"

Niin valtaavasti vaikuttivat nämä sanat kuulijoihin -- niin
läpitunkevasti ja perinpohjin ne painuivat sydämiin, jotka ne
väkirynnäköllä valtasivat, että Rienzi oli astunut puhujalavalta ja
kadonnut esiripun taakse, ennenkuin väkijoukko täysin tajusi että hän
jo oli lopettanut.

Tuon äkkinäisen ilmestyksen omituisuus -- salaperäinen, loistava
puku ja katoaminen samana hetkenä kuin se oli tehnyt tehtävänsä
-- enensi noitten sanojen vaikutusta. Koko tuon uljaan puheen
olento sai jonkinlaisen ylönluonnollisen innostuksen verhon;
kuolevainen oli kansan mielestä käynyt jumalalliseksi, ja ihaellen
tuota siekailematonta uskallusta, jota sen epäjumala oli osottanut
soimatessaan ja manatessaan kopeita ylimyksiä -- joista se jokaista
piti oikeutettuna telottajanaan, jonka kiukku saattoi milloin hyvänsä
tulla tuntumaan hirsipuun tahi kirveen haahmossa -- kansa ei voinut
olla tulematta taika-uskoiseen vakuutukseen, ettei mikään vähempi, kuin
ylhäältä tuleva voima antanut sen johtajalle tuota uhkarohkeutta, ja
suojellut häntä vaarasta, jonka se tuotti. Mutta tuossa pelottomuudessa
juuri oli Rienzin turva; hän oli sellaisessa asemassa, jossa
uhharohkeus on järkevää. Jos hän olisi ollut laimeampi, ylimykset
olisivat olleet ankarampia, mutta kun pyhän istuimen virkamies puhui
noin vapaata kieltä, he luonnollisesti päättelivät, että siihen oli
sekä paavi antanut erityisen suostumuksensa että kansa sen hyväksynyt.
Ne, jotka eivät Tapani Colonnan tavoin ylönkatsoneet sanoja paljaana
tuulenpieksemisenä, eivät milloinkaan olisi uskaltaneet yrittääkään
rangaista miestä, jonka ääni oli ylimmäisen papin tahdon vaikka
heikoimpanakin kaikuna. Ylimysten keskinäinen eripuraisuus oli yhtä
edullinen Rienzille. Hän ahdisti ruumista, jonka jäsenillä ei ollut
lainkaan yhteyttä.

"_Minä_ en ole velkapää nutistamaan häntä!" sanoi joku.

"_Minä_ en ole ylimysten edusmies", virkkoi toinen.

"Jollei Tapani Colonna pidä hänestä lukua, niin olisi mieletöntä, sekä
vaarallistakin, huonomman miehen ruveta säätynsä sankariksi", sanoi
kolmas.

Colonnat hymyilivät mielihyvissään, kun Rienzi ahdisti Orsineja, --
Orsinit nauroivat ääneensä kun tuo kaunopuheliaisuus puhkesi Colonnoita
vastaan. Alemmat aateliset iloitsivat, kun kummankin kimppuun käytiin;
ja piispa taasen, kun Rienzi oli saanut olla noin kauan rankaisematta,
oli uskaltanut hyväksyä virkakumppaninsa menettelyn. Hän joskus tosin
oli nuhtelevinaan hänen liiallista kiivauttansa, mutta samassa hän
ylisti hänen rehellisyyttään, ja varavirkaisen paavin hyväksyminen
vahvisti ylimysten luulon, että itse paavi oli samaa mieltä. Hänen
innostuksensa pelottomuudesta juuri seurasivat Rienzin turvallisuus ja
menestys.

Kun ylimykset olivat hiukan tointuneet hämmästyksistään, he katselivat
toinen toistansa, ja heidän silmäyksistään saatettiin päättää, että he
syvästi tunsivat puhujan röyhkeyden ja kärsimänsä häväistyksen.

"_Per fede_!" virkkoi Reginaldo di Orsini, "tämä on tavatonta --
plebeiji on mennyt liian pitkälle."

"Katsokaa kansaa tuolla, kuinka se murisee ja mulkoilee -- kuinka sen
silmät välähtelevät -- millaisia katseita se meihin luo!" sanoi Luca
di Savelli verivihollisellensa Castruccio Malatestalle; sama vaara
sovitti vuosikausien vihollisuudet, mutta vaan silmänräpäykseksi.
"Diavolo!" kuiskasi Raselli (Ninan isä) eräälle yhtä köyhälle
ylimykselle, "mutta tuo kirjuri puhuu totta. Vahinko, ettei hän ole
jalompaa sukua."

"Tarkat aivut pilalla", sanoi muuan florensilainen kauppias. "Tuosta
miehestä saattaisi jotakin tulla, jos hän olisi tarpeeksi varoissaan."

Adrian ja Montreal olivat vaiti; edellinen näytti vaipuneen ajatuksiin,
jälkimäinen tarkasteli vaikutusta, jonka puhe oli tehnyt eri
kuulijoihin.

"Hiljaa!" huusivat virkamiehet. "Hiljaa, herra vikaari puhuu."

Kaikkien silmät kääntyivät Raimondiin, joka papillisen arvokkaana nousi
seisoalleen ja puhui kokoontuneille:

"Vaikk'en minä, Rooman ylimykset ja porvarit, hellästi rakastetut
sanankuulijani ja lapsukaiseni, enempää kuin tekään ennakolta tuntenut
vastikään kuulemanne puheen sisältöä -- ja vaikk'en tunnekaan
täydellistä tyytyväisyyttä tuon innokkaan kehotuksen esittämistapaan,
enkä, saatan sen sanoa, koko sen aineesenkaan -- niin en _sittenkään_
(pannen suuren painon tuolle viimeiselle sanalle) voi päästää teitä
eroamaan, liittämättä pyhän isämme palvelijan anomuksiin myöskin hänen
pyhyytensä hengellisen edustajan rukouksia. Totta on, riemujuhla
lähestyy! Riemujuhla lähestyy -- ja tiemme ovat aina Rooman porteille
saakka täynnä vertajanoovia, jumalattomia rosvoja! Kuka pyhiinvaeltaja
uskaltaa poikki Apenniinien saapua rukoilemaan P. Pietarin alttareille?
Riemujuhla lähestyy, mikä häpeä on oleva Roomalle, jos nämä pyhäköt
jäävät toivioretkiläisistä tyhjiksi -- jos arkamieliset jäävät
tulematta, jos rohkeat sortuvat matkan vaarojen uhriksi. Minä pyydän
siis teitä kaikkia, porvareja samoinkuin ylimyksiä -- minä pyydän
teitä kaikkia jättämään nuot onnettomat riitanne, jotka niin kauan
ovat kuluttaneet pyhän kaupunkimme voimia, ja yhtyneinä toisiinne
ystävyyden ja veljeyden siteillä, muodostamaan pyhä liitto teitten
häiritsijöitä vastaan. Näen joukossanne, hyvät herrat, monta valtion
tukea ja turvaa, mutta voi, minä murhein ja mielikarvauksin ajattelen
teidän keskinäistä, aiheetonta ja joutavaa vihaanne; se on kaupunkimme
häväistys, eikä se tuota kunniaa, sallikaa minun sanoa se, Kristuksen
uskonnolle, eikä kirkon puoltajien arvollenne."

Alempien aatelisten joukosta -- tuomarien ja tiedemiesten penkeiltä --
taajasta kansan joukosta -- kuului korkeita hyväksymisen ääniä. Korkeat
ylimykset katselivat ylpeästi, mutta ylönkatseetta piispaa kasvoihin ja
pysyivät jyrkästi vaiti.

"Minä pyydän teitä", jatkoi piispa, "tässä pyhässä paikassa
luopumaan noista hyödyttömistä riitaisuuksistanne, jotka jo ovat
maksaneet kylläksi asti verta ja omaisuutta; ja jättäkäämme nämät
seinät, tehtyämme yhteinen päätös, näyttää rohkeuttamme ja osottaa
urhollisuuttamme vaan yhteistä vihollistamme vastustaen -- noita
rosvoja, jotka hävittävät peltojamme ja tekevät tiemme rauhattomiksi
-- noita vihollisia, sekä kansan jota meidän pitäisi suojeleman, että
Jumalan, jota meidän pitäisi palveleman!"

Piispa istui paikalleen; ylimykset katselivat toinen toistansa raitaan
sanomatta, kansasta alkoi kuulua äänekästä supatusta, kun hetkisen
perästä Adrian di Castello nousi pystyyn.

"Antakaa minulle anteeksi, hyvät herrat ja te kunnianarvoinen isä, että
minä vuosiltani kokematon sekä vähäpätöinen ja halpa-arvoinen teidän
joukossanne, ensimmäisenä ilmotan suostuvani vast'ikään kuulemaamme
ehdotukseen. Mielelläni sovin minä kaikki vanhat vihamielisyyden syyt
kenen vertaiseni kanssa tahansa Onneksi on pitkällinen poissaoloni
Roomasta muistostani haihduttanut varhaimman nuoruuteni riidat ja
verileikit ja tässä jalossa seurassa minä näen ainoastaan yhden miehen
(katsahtaen Martino di Portoon, joka kiukkuisena loi silmänsä maahan)
jota vastaan olen pitänyt velvollisuutenani paljastaa miekkani;
pantti, jonka kerran viskasin tuolle ylimykselle, on ilokseni vielä
lunastamatta Minä peräytän sen. Tästälähin ovat ainoat viholliseni
Rooman viholliset!"

"Jalosti puhuttu!" sanoi piispa äänekkäästi.

"Ja minä viskaan", jatkoi Adrian, heittäen hansikkaassa ylimysten
joukkoon, "hyvät herrat, näin peräyttämäni pantin teidän kaikkien
eteen, minä vaadin teidät ritarillisempaan kilpailuun ja jalommalle
alalle. Minä kutsun jokaista kilpailemaan tuosta päämäärästä kuinka
saadaan tiet rauhallisiksi ja järjestys palautetuksi valtioomme.
Se on kiista, jossa mielelläni en tahdo joutua alakynteen, mutta
jossa ilman kateutta suon palkinnon ansiokkaimmalle. Kymmenen päivän
kuluttua tästä hetkestä, kunnianarvoinen isä, on minulla neljäkymmentä
aseellista ratsumiestä oleva valmiina tottelemaan mitä Rooman valtion
turvallisuutta tarkottavaa käskyä tahansa. Ja te, oi roomalaiset,
minä pyydän teitä karkottamaan mielestänne nuot äskenkuulemanne
kaunopuheliaat kansalaistenne solvaukset. Jokainen meistä, olkoon hän
mitä säätyluokkaa tahansa, on saanut kokea näitten onnettomien aikojen
kovuutta; älkäämme kostako pahaa pahalla, vaan pyrkikäämme sovintoon ja
yhteyteen. Ja saakoon kansa vast'edes huomata että patriicin todellinen
ylpeys on siinä, että hän valtansa nojalla paremmin pystyy isänmaataan
palvelemaan."

"Koreata puhetta!" virnisteli seppä.

"Jospa nuot kaikki olisivat samallaisia!" sanoi sepän vierikumppani.

"Hän auttoi ylimykset pulasta", arveli Pandulfo. "Hänessä tuntuu olevan
harmaantunut äly nuorten haivenien alla", sanoi muuan ijäkäs Malatesta.

"Saitte tulvan kääntymään, mutta ette toetuksi, jalo Adrian", kuiskasi
Montreal, kun nuori Colonna yleisen hyväksymishuudon kaikuessa istuutui
paikalleen.

"Mitä tarkotatte?" sanoi Adrian.

"Sitä että leppyiset sananne, niinkuin aina patriicien
sovintoyritykset, ovat myöhäisiä."

Kukaan toinen ylimys ei liikahtanut, vaikka he ehkä tunsivat
olevansa taipuvaisia yhtymään yleiseen sovintoon, sekä eleillään ja
kuiskauksillaan näyttivät hyväksyvän Adrianin puheen. Heihin oli
liiaksi piintynyt oppimattoman ilkeä kopeus, taipuakseen puhumaan
sovinnollista kieltä kansalle tahi vihamiehilleen. Raimond, josta
tuntui vastenmieliseltä tuo sopimaton äänettömyys, katsahti ympärilleen
ja nousi seisoalleen, antaakseen sille parhaan selityksen, mikä hänen
vallassaan oli.

"Poikani, olet puhunut niinkuin isänmaan ystävän ja kristityn tulee,
vertaistesi myöntävästä vaitiolosta me kaikki tunnemme että he
mielipiteesi hyväksyvät. Lopettakaamme kokous -- sen tarkotus on
saavutettu. Keinot, joilla ryhdymme maantierosvoja vastustamaan,
vaativat tarkempaa harkitsemista muualla. Tämä päivä on oleva
historiamme merkkipäivä."

"Niin onkin", virkkoi Cecco del Vecchio, synkkänä purren hampaitansa.

"Lapseni, siunaukseni teille kaikille!" lopetti piispa levittäen
kätensä.

Hetken perästä alkoi väki tunkea kirkosta. Palvelijat ja lipunkantajat
asettuivat portaille, jokainen seurue koettaen valvoa herransa etua,
ja ylimykset kokoontuneina pieniin joukkioihin, joissa ei ollut
lainkaan vihamielisiä aineksia, seurasivat rahvasta pitkin käytäviä.
Pian puhkesivat jälleen huudot ja meteli ja vihamielisten joukkojen
haukkumasanat ja kiroukset, vikaarin viranomaisten töin tuskin saadessa
pysymään heitä "hajanaisimmassa järjestyksessä."

Mutta niin totta olivat Montrealin Adrianille lausumat sanat, että
rahvas jo puoleksi oli unohtanut nuoren ylimyksen jalon kehotuksen ja
vaan katkerasti muisteli hänen vertaistensa sopimatonta äänettömyyttä.
Mitäpä se siihen koskikaan oikeastaan tuo maantierosvoja vastaan
tekeillä oleva ristiretki? Se moitti kunnon piispaansa siitä, ettei
hän suoraan ollut sanonut ylimyksille: -- "Te olette ensimmäiset
rosvot, joita vastaan meidän on asettuminen sotakannalle!" Rahvaan
tyytymättömyyteen eivät riittäneet enää helpotuslääkkeet, se oli
ehtinyt siihen kohtaan, jolloin kansa vähemmän haluaa parannusta kuin
uudistusta. Löytyy aikoja, jolloin vallankumousta ei voida välttää,
sen täytyy tulla -- kohdatkoon sitä vastustukset tahi myönnytykset.
Voi sitä sukukuntaa, jossa vallankumous ei tuota mitään hedelmiä! --
jossa ukonnuoli iskee huiput pirstaleiksi, puhdistamatta ilmaa! Suotta
kärsiä on usein jaloimman yksilön osa, mutta kun kansa suotta kärsii,
se kirotkoon itseänsä.



IV Luku.

Kunnianhimoinen kansalainen ja kunnianhimoinen sotilas.


Orvieton piispa jäi keskustelemaan Rienzin kanssa, joka odotti häntä
Lateranin sisimmissä kammioissa. Raimondilla oli tarpeeksi älyä täysin
ymmärtääkseen, ettei ollut uskomista, että äskeinen kohtaus voisi saada
aikaan mitään muutosta ylimyksissä, sovittaa heidän kiistojaan tahi
panna heitä liikkeelle Campagnan hävittäjiä vastaan. Mutta kerrottuaan
Rienzille kaikki, mitä oli tapahtunut tuon näyttämön sankarin
poistumisen jälkeen, hän lausui:

"Huomaat että yksi hyvä seuraus tästä on lähtevä: ensimmäinen
aseellisten kahakka -- ensimmäinen ylimysten meteli -- on näyttävä
lupauksen rikkomiselta ja oleva kansalla ja paavilla mukavana syynä
luopumaan kaikista ylimysten parantumisen toiveista -- syynä, joka on
oikeuttava edellisen ponnistukset ja jälkimäisen hyväksymisen."

"Sellaista kahakkaa ei tarvitse kauaa odottaa", vastasi Rienzi.

"Uskon ennustuksesi", vastasi Raimond hymyillen, "kaikki näyttää käyvän
hyvin. Lähdetkö kanssani kotiapäin?"

"En, on ehkä paras että viivyn täällä, kunnes väkijoukko on kokonaan
hajaantunut, sillä jos se nykyisessä mielentilassaan saisi nähdä minut,
se saattaisi ryhtyä johonkin äkkinäiseen ja ajattelemattomaan tekoon.
Mutta", lisäsi Rienzi, "mitä tietämättömään kansaan tulee, olkoon se
kuinka rehellinen ja innostunut tahansa, niin on tarkoin muistettava
tuo sääntö -- älä päästä esiintymistäsi tavaksi. Älkööt milloinkaan
minun kaltaiseni miehet, joilla ei ole ulkonaista arvoa, näyttäytykö
kansajoukossa, paitsi niissä tilaisuuksissa, jolloin järki itsessään on
arvokas."

"Niinpä niinkin, sinulla kun ei ole saattojoukkoja", vastasi Raimond,
muistellen omia uhkaliverisiä palvelijoitaan. "Hyvästi sitten, pian
tapaamme toisemme."

"Niin, Filipissä. Siunauksesi, kunnianarvoinen isä."

Hetken kuluttua tuosta keskustelusta läksi Rienzi pyhästä
rakennuksesta. Hän seisoi hiljaisen ja aution kirkon portailla hetkenä,
joka etelän lyhyen hämärän edellä loi taikaisen valonsa seutuun. Hän
näki suurenmoisen vesijohdon komeat kaaret, jotka ulottuivat kauas
etäisyyteen, ja niitten takana kaukaiset purppuraiset kunnaat. Hänen
edessään -- oikealla puolella -- oli Portti, jonka roomalainen nimi
johtui coeliläisestä vuoresta, jonka rinteellä se vieläkin nähdään. Sen
takana -- korkeilta portailtaan -- hän näki pitkin harmajata Campagnaa
sirotellut kylät, jotka loistivat auringon viistoisista säteistä, ja
kaikkein etäimpänä vuorten varjot alkoivat langeta muinaisen Tusculumin
kattoihin ja toiseen albanilaiseen kaupunkiin, joka vielä on olemassa,
autiona ja hyljättynä, Pompeijuksen ja Domitsianuksen hävinneitten
palatsien sijalla. [Ensimmäisen Alban -- Alba Longan -- jonka taru
kertoo Ascaniuksen perustamaksi, hävitti Tullus Hostilius. Toinen
Alba eli nykyinen Albano, syntyi entisen kaupungin edustalla olevalle
tasangolle vähää ennen Neeron aikoja.]

Roomalainen seisoi hetken aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja
liikahtamatta katsellen maisemaa ja hengittäen vienon ilman suloista
tuoksua. Oli parhaillaan imanteinen kevät -- kukkien, vehreitten
lehvien ja kuiskaelevien tuulosten aika -- Italian runoilijain
idyllinen toukokuu, mutta vaiti oli laulun ääni Tiberin äyräillä --
kaislat eivät synnyttäneet säveleitä enää. Pyhältä vuorelta, jossa
Saturnuksen koti oli, olivat ijäksi poistuneet Dryadit ja Nymphit,
ja Silvanus, Italian poika. Rienzin syntyperäinen luonto -- sen into
-- sen menneisyyden kunnioitus -- sen rakkaus kaikkeen, mikä oli
kaunista ja suurta -- vieläpä tuo mieltymys loiston suloihin, joka luo
elämän karkealle todellisuudelle niin kukkean luonteen, ja jonka valta
sittemmin liian ylölliseksi kehitti, ajatuksien ja mielenkuvitusten
uhkuvaisuus, joka valui hänen huuliltaan tuona välkkyvänä ja
tyhjentymättömänä virtana -- kaikki ilmaisi tuota nerokasta ja
haaveksivaa kykyä, joka rauhallisempina aikoina olisi saattanut
kohottaa hänet kirjallisuuden alalla kieltämättömämpään etevämmyyteen,
kuin mihin teot koskaan voivat viedä, ja osaksi sisällinen tieto siitä
liikkui tuona hetkenä hänen mielessään.

"Parempi minun olisi ollut", hän ajatteli, "jos en koskaan olisi
omasta sydämestäni maailmaan katsahtanut. Minussa oli kaikki, mitä
tarvitaan nykyhetken tyytyväisyyteen, sillä minun oli tuo, joka
saattoi saada minun nykyhetken unhottamaan. Minun oli mahti sadostaa
-- luoda: muinaisuuden tarut ja unelmat -- jumalallinen runon kyky,
johon sydämen ihana kylläisyys voi purkautua -- nuot olivat omani!
Petrarca, hän valitsi viisaammin itselleen! Puhua maailmalle, mutta
maailman ulkopuolelta, vakuuttaa -- kiihottaa -- käskeä -- sillä siinä
on kunnianhimon päämäärä -- mutta karttaa sen melua ja puuhaa! Hänen
on tuo rauhallinen kammio, jonka hän täyttää kauneuden muodoilla
-- yksinäisyys, josta hän karkottaa nuo ilkeät hetket, jotka meitä
rasittavat ja jossa hän loihtii esiin menneitten aikojen jalot sydämet
ja kunniakkaat tapaukset. Mutta minä -- millaisiin huoliin minä olen
antautunut! millaisiin töihin minä olen sidottu! millaisia keinoja
minun on käyttäminen! millaista teeskentelyä minun on harjottaminen!
millaisiin juoniin ja kujeisin minun täytyy taivuttaa ylpeyteni!
Katalat ovat viholliseni -- epävarmat ystäväni! ja todella tässä
kamppauksessa soaistuja ja halpamielisiä miehiä vastaan itse henkikin
käy typistetyksi ja kääpiömäiseksi. Hiljalleen ja pimeässä täytyy
keinojen madella läpi luolien ja saastaisten usvien, saavuttaakseen
lopuksi valon, päämääränsä."

Noissa mietteissä oli totuus, jonka katkeruutta ja surua tuo
roomalainen ei vielä ollut täysin kokenut. Olkoon pyrintöjemme esine
kuinka ylevä tahansa, jokainen kehno polku, jolle poikkeamme, sitä
saavuttaaksemme, rumentaa kunniantuntomme henkistä näkyä, ja keinot
vähitellen alentavat omien tarkotustensa päämäärän. Tämä on todellinen
kova-onni sen miehen, joka on aikaansa jalompi -- että keinot,
joita hänen on käyttäminen, tahraavat hänet, hän puoleksi parantaa
aikansa, mutta puoleksi aika myöskin turmelee parantajan. Hänen oma
juonittelunsa on hänen turvallisuutensa esteenä, -- kansa, jonka hän
itse totuttaa luonnottomaan kiihotukseen, on alinomaa sen tarpeessa,
ja kun johtaja lakkaa sen mielenkuvitusta ärsyttämästä, hän joutuu sen
uhriksi. Parannus, jonka hän saa niillä keinoilla aikaan, on ontelo
ja hetkellinen -- se on poispyyhkäisty hänen mukanansa, se oli vaan
kuje-näytelmä -- poppamiehen turhaan käytetty nero: esirippu lankee
-- taika on ohitse -- malja ja pallot potkaistaan syrjään. Parempi
yksi hidas askel valistukseen -- jota, kun sen on koko kansan järki
ottanut, ei voida peräyttää, -- kuin nuot äkilliset salamat yleisen
yön synkkyyteen, jotka pimeys, vastakohdasta kaksinkerroin pimeämpi,
ainiaaksi nielaisee!

Kun Rienzi verkalleen ja mietteissään oli lähtemäisillään kirkon
edustalta, hän tunsi olkapäähänsä kevyesti kosketettavan.

"Hyvää iltaa, herra oppinut", sanoi iloinen ääni.

"Itsellenne peruutan saman kohteliaisuuden", vastasi Rienzi, katsellen
henkilöä, joka näin äkkiarvaamatta puhutteli häntä ja jonka valkoisesta
rististä ja sotaisesta ryhdistä lukija tuntee P. Johanneksen ritariksi.

"Ette tunne minua, nähtävästi", sanoi Montreal, "mutta ei väliä, me
helposti tulemme tuttaviksi, mitä minuun tulee, niin minulla on jo
ollut onni tutustua teihin."

"On mahdollista, että olemme tavanneet toisemme jossakin noitten
ylimysten kodissa, joitten luokkaan näytte kuuluvan."

"Kuuluvanko! en, en vaseti!" vastasi Montreal ylpeästi. "Pitäkööt
teidän ylimyksenne itseänsä kuinka jalosukuisina ja mahtavina tahansa,
niinkauvan kuin vuoret tarjoavat pienenkin kolkan vapaata jalansijaa,
minä en vaihtaisi heidän kanssansa sitä paikkaa, mikä minulla on
maailman monien arvoasteitten joukossa. Urhoollinen tuntee vain yhden
lajin plebeijiä, ja se on pelkurit. Mutta teidän, viisas Rienzi",
jatkoi ritari iloisemmin äänin, "minä olen nähnyt melskeisemmissäkin
tiloissa kuin Rooman ylimysten saleissa."

Rienzi katseli kiinteästi Montrealia, joka avoimin otsin kesti hänen
katseensa.

"Kyllä", jatkoi ritari -- "mutta kävelkäämme eteenpäin, sallikaa minun
muutamia hetkiä olla seurassanne. Kyllä! Minä olen kuunnellut teitä --
toissa iltana, jolloin puhuitte rahvaalle, tänään, kun rusikoitsitte
ylimyksiä, ja sydänyölläkin, hiljattain, kun (korvanne, uljas herra!
-- alemmaksi, se on salaisuus!) -- sydänyölläkin, kun vannotitte
uhittelevat salaliittolaiset veljeyden valaan Aventinin raunioilla."

Lopetettuansa ritari vetäytyi syrjään tarkastamaan, minkä vaikutuksen
nuot hänen sanansa tekisivät Rienzin kasvoihin.

Hieno vavistus kävi läpi kapinoitsijan ruumiin -- sillä siksi Rienziä
kutsuisivat muut kuin Montreal, ellei salaliitto onnistuisi; hän
kääntyi äkkiä päin ritaria ja tarttui tietämättään miekan kahvaan,
mutta hellitti sen heti.

"Haa!" sanoi Rienzi pitkään, "jos tuo on totta, kukistu Rooma!
Vapaissakin on pettureita!"

"Ei ainoatakaan petturia, uljas herra", vastasi Montreal, "minä tunnen
salaisuutenne -- mutta kukaan ei ole sitä minulle ilmaissut."

"Ja luetteko itsenne sen ystäviin vai vihollisiin?"

"Siinäpä se on", vastasi Montreal rauhallisesti. "Olkoon vaan sanottu
että, jos tahtoisin näyttää valtaani vihollisena, minun tarvitsisi
sanan sanoa, niin riippuisitte hirsipuussa; koska en ole tehnyt tuota,
osottaa se, että olen halukas olemaan ystävänne."

"Erehdyt, muukalainen! Sitä miestä ei ole elävitten joukossa, joka
voisi vuodattaa vereni Rooman kaduilla! Hirsipuussa! Et tunne paljoa
Rienzin voimaa."

Nuot sanat lausuttiin melkein ylönkatseellisesti ja katkerasti, mutta
hetken kuluttua jatkoi Rienzi tyynempänä:

"Viittasi rististä päättäen kuulut uljaimpiin ritarikuntiin, olet
muukalainen ja ritari. Mikä ylevä myötätuntoisuus saattaa tehdä sinut
Rooman kansan ystäväksi?"

"Cola di Rienzi", vastasi Montreal, "tuo sama myötätuntoisuus, joka
yhdistää kaikki, jotka omin ponnistuksinsa ovat kohonneet lauman
yläpuolelle. Totta kyllä, minä synnyin jalosukuisena -- mutta
mitättömänä ja köyhänä: nyt minun viittauksestani liikkuvat kaupungista
kaupunkiin vallan aseelliset välikappaleet, minun henkäykseni on
tuhansien laki. Nykyistä valtaani en perinyt, sen voitti kylmä järkeni
ja vakava käsivarteni. Tiedä että olen Walter de Montreal, eikö tuo
nimi puhu henkeä, omasi kaltaista? Eikö kunnianhimo ole yhteinen
tunteemme? Minä en järjestele sotajoukkoja pelkän voitonpyynnin
tähden, vaikka minua kutsutaan ahneeksi -- en telota talonpoikia
verenhimosta, vaikka minua julmuriksi sanotaan. Aseet ja rikkaus ovat
vaan vallan välikappaleita, valtaa minä himoitsen -- etkö sinä, rohkea
Rienzi, tavottele samaa? Oletko tyytyvä kynsilaukkaa purevan roskaväen
valjuun henkäykseen -- oppineitten kuiskaeltuun kateuteen -- lasten
turhanpäiväiseen rähinään, jotka kutsuvat sinua isänmaan ystäväksi ja
vapauttajaksi, huumatakseen korvasi? Nuot ovat vaan _sinun_ keinojasi,
tavotellessasi _valtaa_. Olenko puhunut totta?"

Mitä vastenmielisyyttä Rienzi lienee tuntenutkin noita sanoja
kuullessaan, hän sitä ei paljastanut. "Tosiaan", hän sanoi "olisi
suotta, kuuluisa päällikkö, kieltää että pyrin tuohon valtaan,
josta puhut. Mutta mitä yhteyttä saattaa olla Rooman kansalaisen
ja palkattujen soturijoukkojen johtajan kunnianhimon välillä,
soturijoukkojen, jotka vaan palkan mukaan arvostelevat ajamaansa
asiaa -- tänään taistelevat vapauden puolesta Florensissa -- huomenna
tyrannien Bolognassa? Suo anteeksi avonaisuuteni, mutta tähän aikaan
ei pidetä häpeänä tuota, josta syytän joukkojasi. Urhoollisuus ja
sotapäällikön toimi pyhittävät nykyään jokaisen asian, mitä ne ajavat,
ja se, joka on ruhtinasten herra, ansaitsee varsin hyvin kunnian päästä
heidän vertaiseksensa."

"Olemme tulossa vilkkaanlaiseen kortteliin", sanoi ritari, "eikö täällä
ole mitään yksinäistä paikkaa -- mitään Aventiniä -- jossakin kolkassa,
missä meidän sopisi keskustella?"

"Hiljaa!" vastasi Rienzi, katsellen varovaisesti ympärilleen. "Kiitos,
jalo Montreal viittauksestasi, ei myöskään ole hyvä että meidät nähdään
oleskelevan yhdessä. Suostutko seuraamaan minua kotiini, Palatinin
sillan luo, siellä saamme häiritsemättä ja rauhassa jutella?"

"Olkoon menneeksi", sanoi Montreal ja jäi jälelle.

Nopein askelin kulki Rienzi läpi kaupungin, yksinäisten porvarien
erinomaisesti kunnioittaen tervehtiessä häntä, sekä kierrellen pitkin
pimeitä kujia, ikäänkuin vältellen vilkasliikkeisiä katuja, hän vihdoin
saapui virran rannalla olevalle aukealle. Yön ensimmäiset tähdet
valaisivat Fortuna Viriliksen muinaista temppeliä, jonka ajanvaiheet
jo olivat muuttaneet Egyptin P. Marian kirkoksi, ja vastapäätä tuota
kahdesti pyhitettyä rakennusta oli Rienzin asunto.

"On suotuisa enne, että asuntoni on vastapäätä muinaista Fortunan
temppeliä", sanoi Rienzi hymyillen, Montrealin astuessa roomalaisen
jäljessä kammioon, jonka ennen olen kuvaellut.

"Rohkean ei koskaan tarvitse Onnetarta rukoustaa", sanoi ritari, "hän
käskee."

Kauan kesti noitten kahden, aikansa yrittelijäimmän miehen keskustelu.
Mutta tehkäämme lukijalle Montrealin luonteesta ja aikeista tarkempi
selko, kuin mitä tapausten juoksu tähän asti on myöntänyt.

Walter de Montreal, italialaisissa kronikoissa tavallisesti tunnettu
nimellä Fra Moreale, oli tullut Italiaan rohkeana seikkailijana, noiden
levottomien normannien arvoisena jälkeläisenä, (joiden etevimmistä hän
äidin puolelta kerskasi polveutuvansa) joilla ennemmin oli ollut tuo
omituinen osa Europan harhailevassa ritariudessa, jotka toteuttivat
Amadiksen ja Palmerinin tarut (jokainen ritari itsessään sotajoukko),
vallottivat maakuntia ja kukistivat valtaistuimia, eivät tunnustaneet
muita kuin ritariuden lakeja, eivät milloinkaan sekaantuneet niihin
heimokuntiin, joiden joukkoon he asettuivat, jotka kykenemättöminä
tulemaan kansalaisiksi tuskin tyytyivät pyrkimään kuninkaiksi. Tähän
aikaan Italia oli kaikkien noitten jalosukuisten ja pennittömien
seikkailijain India, joiden, samoinkuin Montrealin mielikuvitus
oli kiihottunut vanhoista Roberttien ja Godfridein ballaadeista,
jotka nuoruudestaan saakka olivat tottuneet ohjaamaan ratsuansa ja
kesän helteessä kestämään aseitten painoa, ja joiden, tultuansa
tuohon veltostuneesen ja eripuraiseen maahan, vaan tarvitsi osottaa
rohkeutta, saadakseen rikkautta. Jäntevälle päällikölle ei luettu
ensinkään häpeäksi, jos hän kokosi ympärilleen joukon noita pelottomia
muukalaisia, vuoriston helmassa elääkseen rosvoamisesta ja ryöstöstä,
-- käydäkseen sotaa tyrannia tahi tasavaltaa vastaan, aina sen mukaan
kuin edut vaativat, sekä kaupittelemaan rauhanehtoja suunnattomista
hinnoista. Joskus he sitoutuivat puolustamaan jotakin valtiota toista
vastaan, mutta seuraava vuosi näki heidät sodalla ahdistavan entisiä
isäntiänsä. Nämät pohjolaiset palkkasoturijoukot olivat siis käyneet
tärkeiksi sekä sisällisiin että sota-asioihin nähden: ne olivat
yksinäisen valtion menestykselle yhtä välttämättömiä, kuin ne olivat
kaikkien valtioitten turvallisuudelle turmiollisia. Vaan viisi vuotta
ennen tätä aikaa Florensin tasavalta oli palkannut palvelukseensa
noitten vierasten sotilaitten kuulun johtajan Gualtierin, Ateenan
herttuaan. Mieltymyksen huudoilla kansa oli valinnut tuon sodankävijän
valtionsa ruhtinaaksi eli tyranniksi; ennen vuoden loppua se nousi
kapinaan hänen julmuuksiansa tai pikemmin hänen kiskomisiansa vastaan
-- sillä kaikista sen historioitsijain kerskauksista huolimatta, siihen
kipeämmin koski kukkaroon kajoaminen, kuin vapauden supistaminen --
karkotti hänen kaupungistaan ja julisti itsensä taas tasavallaksi.
Urhoollisin ja suosituin Ateenan herttuan sotilaista oli Walter
de Montreal; hän oli ollut osallinen päällikkönsä menestyksessä
ja kukistumisessa. P. Johanneksen ritarin terävä ja huomaava äly
oli noissa kansan melskeissä saavuttanut suuren yhteiskunnallisen
kokemuksen, hän oli perehtynyt kansaan, tullut tuntemaan, paljonko se
sietää -- oppinut päättämään vallankumouksen merkeistä -- tulkitsemaan
aikansa. Ateenan herttuan kukistumisen jälkeen Montreal oli vapaana
veikkona, toisin sanoen rosvona, lisännyt rikkauttaan ja mainettaan
julman Wernerin johdon alaisena. Koska hänellä nykyään ei ollut
yrittelijään ja juonikkaan henkensä mukaista tointa, Rooman sekavat
ja johdottomat olot olivat vetäneet hänet sinne. Esittäissään tuota
liittoa Colonnalle -- kutkuttaessaan tuon herran turhamaisuutta --
hänen tarkotuksensa oli ollut saada oma apunsa välttämättömäksi
-- päästä johtamaan sotavoimaa, jonka hänen aikeensa tekivät
tarpeelliseksi Colonnan kunnianhimolle, jos hän saisi sen yllytetyksi.
Ja hänen rajattoman yrittelijäs neronsa varmaan oivalsi että tuollaisen
voiman hallitseminen todellisuudessa olisi Rooman hallitsemista;
vastainen mullistus saattaisi helposti kukistaa Colonnan ja määrätä
hänet sijaiseksi. Oli joskus ollut Roomassa tapana, samoinkuin
muissakin Italian valtioissa, että _podestan_ nimelliseksi, ylimmäksi
virkamieheksi ennemmin valittiin muukalainen, kuin kotimainen mies.
Ja Montreal toivoi, että hän kyllä saattoi tulla Roomassa siksi,
miksi Ateenan herttua oli päässyt Florensissa -- tuota kunnianhimoa
ei voisi toteuttaa provencelainen aatelismies, sen hän hyvin tiesi,
mutta helposti sotajoukkojen päällikkö. Mutta, niinkuin jo olemme
nähneet, hänen tarkka älynsä heti käsitti ettei hän voinut taivuttaa
patriicein ijäkästä päämiestä noihin rohkeisiin ja vaarallisiin
keinoihin, jotka olivat välttämättömiä ylimmän vallan saavuttamiseksi.
Tyytyväisenä asemaansa, ja opittuaan varovaisuutta pitkästä ijästään
ja onnettomuuksistaan, Tapani Colonna ei ollut se mies, joka uhmasi
hirsipuuta, tavotellessaan valtaistuinta. Ylenkatseesta, jota vanha
ylimys osotti kansalle ja sen epäjumalalle, syvään ajatteleva Montreal
myöskin näki että, jos kohta Colonnassa ei ollut tuota kunnianhimoa,
hänessä myöskään ei ollut valtioviisautta, jota hallitsija tarvitsee.
Ritari huomasi varotuksensa Rienzistä turhaksi ja kääntyi itse Rienzin
puoleen. Vähän välitti P. Johanneksen ritari, kumpi puolue oli voitolla
-- ylimykset vai kansa -- kun hän oman tarkotuksensa perille pääsi,
hän todella ei ollutkaan tutkinut kansan oikkuja palvellakseen,
vaan hallitakseen sitä. Luullen samallaisen kunnianhimon olevan
kaikkia kiihottamassa, hän päätteli että, olkoon kansanvillitsijä
tai patriici hallituksessa, kansa kumminkin on joutuva uhriksi, ja
että tuollaiset huudot kuin "vapaus" toiselta, "järjestys" toiselta
puolen ovat pelkkiä verukkeita, joilla yhden miehen pontevuus koettaa
puolustella kunnianhimoansa rahvaan silmissä. Lukien itsensä aikansa
kunniallisinten joukkoon, hän ei uskonut mihinkään kunniaan, jota _hän_
olisi ollut kykenemätön tuntemaan; hän oli epäilijä hyveessä, ja siis
herkkäuskoinen paheessa.

Mutta hänen oma rohkea luontonsakin ehkä veti häntä pikemmin
uskalijaan Rienzin, kuin itserakkaan Colonnan puoleen, ja hän arveli,
että edellisen turvallisuudelle hän ja hänen aseelliset soturinsa
saattaisivat olla paljoa tarpeellisemmat, kuin jälkimäiselle. Tällä
kertaa hänen päätarkotuksensa oli saada Rienziltä tarkat tiedot hänen
voimainsa suuruudesta sekä mihin mittaan kapinan valmistukset todella
olivat ehtineet.

Älykäs roomalainen piti varansa, toiselta puolen ilmaisemasta
ritarille enempää kuin hän jo tiesi, toiselta puolen suututtamasta
häntä ilmeisellä salaamisella. Vaikka Montreal oli viekas, hänessä
kuitenkaan ei ollut tuota ihmeteltävää toisten vallitsemiskykyä, joka
oli kaunopuheliaan ja juurtajaksaisen Rienzin loistava ominaisuus,
ja heidän järjenkykyjensä asteitten erotus näyttäytyi tässä heidän
keskustelussaan.

"Minä ymmärrän", sanoi Rienzi, "ettei onnenkohtauksista, jotka näinä
aikoina ovat kunnianhimoani suosineet, mikään ole niin suotuisa kuin
se, joka minulle on tuottanut teidän mieltymyksenne ja ystävyytenne.
Minä todella olen aseellisen avun tarpeessa. Uskokaa pois, ystävämme,
jotka yksityisissä kokouksissa ovat varsin rohkeita, sentään
arkailevat julkista räjähdystä. He eivät pelkää patriiceja vaan
patriicein sotavoimia, sillä tuo on omituinen seikka italialaisten
urhoollisuudessa, että he eivät pelkää toinen toisiansa, mutta
muukalaisen palkkasoturin kypärin ja miekan nähdessään he käyvät
aroiksi kuin peurat."

"He varmaan ihastuisivat kuullessaan että nuot palkkalaiset ovat
heidän puolellansa -- eivätkä vastassaan, ja niin paljon kuin niitä
vallankumoukseenne tarvitsette, niin paljon saattekin."

"Mutta hinta ja ehdot", sanoi Rienzi, kuiva ja pureva hymynsä
huulillaan, "Miksi määräämme edellisen ja kuinka sovimme jälkimäisistä?"

"Se asia on pian sovittu", vastasi Montreal. "Mitä minuun tulee,
niin puhuakseni suoraan, tuon suuren mullistuksen kunnia ja kiihotus
jo yksinään riittäisivät. Tuo on suloinen tunne, kun tuntee itsensä
välttämättömäksi suurenmoisten yritysten toteuttamisessa. Mutta
toinen on miesteni laita. Teidän ensi työnne on oleva valtion tulojen
anastaminen. No, ensi vuoden tulot, olkoot ne mitkä tahansa, suuret tai
pienet, jakakaamme tasan. Teille toinen, minulle ja miehilleni toinen
puoli".

"Se on paljon", sanoi Rienzi vakavasti ja ikäänkuin laskien lukuja,
"mutta Rooman vapaudesta ei koskaan voida liikoja maksaa. Menneeksi
olkoon."

"Amen! Mutta sanokaapa nyt, mitkä teidän voimanne ovat, sillä nuot
satakunta herrasmiestä, jotka tuolla Aventinilla olivat -- epäilemättä
kelpo poikia -- tuskin riittävät vallankumoukseen."

Roomalainen katseli varovaisesti ympäri huonetta ja tarttui Montrealin
käsivarteen.

"Liittomme tarvitsee aikaa lujentuakseen. Viiteen viikkoon emme voi
mihinkään ryhtyä. Minä olen liiaksi hätäillyt. Elo tosin on leikattu,
mutta nyt minun tulee hiljaisilla puheilla ja neuvoilla kokoella
hajallaan olevat sitomet."

"Viiteen viikkoon", kertoi Montreal, "se on pitempi aika kuin
luulinkaan."

"Tahtoni on", jatkoi Rienzi, kiinnittäen tutkivan katseensa
Montrealiin, "että tämän ajan pysymme täydellisesti hiljaa,
poistaaksemme kaikki epäluulot. Minä vaivun opiskeluihin!, enkä pidä
ainoatakaan kokousta."

"Hyvä --"

"Ja mitä teihin tulee, jalo ritari, niin, jos rohkenen neuvoa,
pyytäisin teitä ahkerasti liikkumaan ylimysten piireissä --
vakuuttamaan heille suurimmasti halveksivanne minua ja kansaa
-- ja puolestanne yhä hurjemmin tuutimaan heidän valheellisen
turvallisuutensa kehtoa. Sillä aikaa saatatte hiljaisesti viedä niin
paljon aseellisia palkkasotureita pois Roomasta kuin suinkin, ja
jättää ylimykset heidän ainoata turvaansa paitsi. Koottuamme nuot
urheat sotilaat vuoriston kätköihin, päivän matkan päähän täältä,
saatamme tarpeen tullen kutsua heidät, ja he ilmaantuvat porteillemme
keskellä vallankumoustamme -- pelastajina ylimysten mielestä, mutta
todellisuudessa kansan liittolaisina. Huomattuaan erehdyksensä
vihollisemme hämmästyneinä ja epätoivoisina pakenevat kaupungista."

"Ja valtakunta ja sen tulot ovat rohkean sotilaan ja juonikkaan
kansanyllyttäjän palkkio!" huusi Montreal nauraen.

"Tasan panemme, herra ritari."

"Tuohon käteen!"

"Ja nyt, jalo Montreal, pullo viiniä, parhainta satoa", sanoi Rienzi,
muuttaen äänensä.

"Tunnette provencelaiset", vastasi Montreal iloisesti.

Viiniä tuotiin, keskustelu kävi vapaaksi ja tuttavalliseksi,
ja Montreal, jonka viekkaus oli teeskenneltyä ja avomielisyys
luonnollista, paljasteli tietämättään Rienzille salaisia tuumiansa ja
kunnianhimoansa enemmän, kuin hänen aikomuksensa oli ollut. He erosivat
silminnähtävästi parhaina ystävinä.

"Sivumennen sanoen", sanoi Rienzi heidän tyhjentäessään viimeistä
maljaa, "Tapani Colonna aikonee 19:nä päivänä lähteä saattamaan
viljakuormastoa Cornetoon. Eiköhän olisi paikallaan, että lähdette
hänen mukaansa? Saattaisitte matkalla levittää tyytymättömyyttä häntä
seuraaviin palkkasotureihin sekä voittaa ne puolellenne."

"Sitä olen ennen tuuminut", vastasi Montreal; "sen olen tekevä. Hyvästi
tällä erää!

    "Ratsunsa, miekkansa,
       Neitonsa verraton
    Roolandi urholla
       Ainoa aarre on.
    Onnetar aina on
       Normannin myötä;
    Sen kunnia nautinto --
       Nautinto työtä."

Laulellen tuota raakaa renkutusta ritari puki viitan ylleen, pudisti
vielä Rienzin kättä ja lähti.

Rienzi katseli vieraansa poistuvaa vartaloa kasvoilla viha ja pelko
nähtävinä. "Jos tuo mies saisi vallan", hän jupisi, "niin toinen Totila
hänestä koituisi. [Innocentsius VI muutaman vuoden perästä julisti
Montrealen Totilaa _pahemmaksi_.] Läpi iloisen kiilteen ja ritarillisen
sulon näen hänen julmassa rosvoluonteessaan vanhain gootilaisten
vihollistemme olennoiman. Luulenpa viihdyttäneeni hänet! Kaksi aurinkoa
ei saattaisi enemmän valaista yhtä pallonpuoliskoa, kuin Walter de
Montreal ja Cola di Rienzi elää samassa kaupungissa. Tähteintutkijat
sanovat että tunnemme salaista ja voittamatonta vastenmielisyyttä
niihin, jotka heidän tähtivaikutuksensa määräävät aikaan saamaan meille
pahaa, sellaista vastenmielisyyttä minä tunnen tuohon sironaamaiseen
murhamieheen. Ole leikkaamatta polkuani, Montreal! -- ole leikkaamatta
polkuani!"

Noin itsekseen puhuen Rienzi kääntyi kammioonsa, näyttäytymättä sinä
iltana enää.



V Luku.

Ylimysten matkue. Lopun alku.


Oli Toukokuun 19:nen päivän aamu; ilma oli viileä ja kirkas, ja vasta
noussut aurinko paistoi iloisesti uhkean, pitkin Rooman pääkatua
kulkevan ratsujoukon välkkyviin kypäreihin ja keihäisiin. Hevosten
hirnunta kavioitten kapse, häikäisevät haarniskat ja Colonnan komeilla
merkkikuvilla kirjaellut liehuvat liput loivat iloisen ja uljaan
näytelmän, mikä keskiajalle oli ominaista.

Joukon etupäässä oli Tapani Colonna pärskyvän ratsunsa seljässä. Hänen
oikealla puolellansa oli provencelainen ritari, joka tottuneella
kädellä ohjasi solakkaa, tulista araabikkoansa; häntä seurasi kaksi
palvelijaa, joista toinen talutti hänen sotahevostansa, toinen kantoi
hänen keihästänsä ja kypäriänsä. Tapani Colonnan vasemmalla puolella
ratsasti Adrian vakavana ja ääneti, vaan yksitavuisesti vastaellen
provencelaisen iloiseen rupatukseen. Paljon jalosukuisia roomalaisia
seurasi vanhaa ylimystä, ja seurueen päätti joukko täysiin varustuksiin
puettuja ulkomaalaisia ratsumiehiä.

Kadulla ei liikkunut paljon väkeä, -- porvarit katselivat nähtävästi
välinpitämättöminä matkuetta puoleksi suljetuista puodeistansa.

"Eivätkö nuot roomalaiset välitä kauniista näytelmistä?" kysyi
Montreal, "jos niitä olisi helpompi huvittaa, niitä olisi helpompi
hallita."

"Oh, kyllä Rienzi ja moiset narrit huvittavat. Meillä on parempaa työtä
-- me täristelemme", vastasi Tapani.

"Mitäs trubaduuri laulaa, herra Adrian?" sanoi Montreal.

    "Hymy viekas taito olkoon sen,
    Jos valtaan tahtoo päästä ken;
         Se urhot voittaa, kaunoisat,
         Ja pettää maitten mahtavat.
                  Hymy, viekas hymy!

    "Uhka suora urhot nostaa vaan,
    Saa kaunokaiset kammomaan,
         Se ylpeät vain haavottaa
         Ja myrkkymaljat valmiiks' saa.
                  Uhka, suora uhka!

"Tuo on ranskalainen laulu, signor, mutta sen viisaus nähtävästi
Italiasta kotosin, sillä käärmeen hymy on teidän maanmiestenne
ominaisuuksia, synkkä katse sopii heille huonosti."

"Herra ritari", vastasi Adrian terävästi ja kiivastuen solvauksesta,
"te ulkomaalaiset olette opettaneet meidät synkästi katsomaan -- mikä
joskus on hyve."

"Mutta ei järkevää, ellei käsi pysty täyttämään, mitä otsa uhkaa",
vastasi Montreal kopeillen, sillä hänessä oli paljon ranskalaista
vilkkautta, mikä usein voitti hänen varovaisuutensa, ja salaista kaunaa
vielä Adrianiin, siitä saakka kuin he olivat kohdanneet toisensa
Tapanin palatsissa.

"Herra ritari", vastasi Adrian punastuen, "puheemme saattaa johtaa
kiivaampiin sanoihin, kuin soisin joutuvani vaihtamaan miehen kanssa,
joka on tehnyt minulle niin jalon palveluksen."

"No, palatkaamme sitten jälleen trubaduureihin", sanoi Montreal
välinpitämättömästi. "Antakaa minulle anteeksi, jos ei minulla yleensä
ole korkeita ajatuksia italialaisten rehellisyydestä eikä italialaisten
urhoollisuudesta; _teidän_ urhoollisuutenne minä tunnustan, sillä olen
saanut nähdä sen, ja urhoollisuus ja rehellisyys käyvät yhdessä, --
tyytykää siihen."

Kun Adrian oli vastaamaisillaan, hänen silmänsä kohtasivat äkkiä Cecco
del Vecchion kookkaan vartalon, joka paljain, jäntereisin käsivarsin
nojautui alasimeensa ja hymyillen katseli joukkoa. Tuossa hymyssä oli
jotakin, joka käänsi Adrianin ajatukset toisaalle ja jota hän ei voinut
katsella, tuntematta selittämätöntä, ilkeätä tunnetta.

"Ravakas lurjus tuo", sanoi Montreal, myöskin silmäillen seppää. "Tuo
kelpaisi minun joukkooni. Hei, veikko!" huusi hän, "sinun käsivartesi
kelpaisi yhtä hyvästi miekkaa heiluttelemaan, kuin takomaan sitä. Heitä
alasimesi ja liity Fra Morealen poikiin!"

Seppä nyökkäsi päätään. "Herra ritari", sanoi hän vakavasti, "meillä
miesparoilla ei ole halua sotiin, ei toisia tappamaan -- haluaisimme
vaan saada itse elää -- jos te sallisitte!."

"Pyhä Äiti avita, tuopa orjamainen vastaus! Mutta te roomalaiset --"

"_Olette_ orjia!" keskeytti seppä ja vetäytyi pajaansa.

"Koira juonittelee", sanoi vanha Colonna. Joukon kulkiessa ohitse,
raa'oista muukalaisista jokainen, johtajiensa rohkaisemina alkoi,
törkeästi osotellen etelän murretta, irvistellä ja pilkata kömpelöä
jättiläistä, kun hän taasen ilmaantui pajan edustalle ja nojautui
alasimeensa, pitämättä rahtuakaan väliä herjaajistaan, paitsi että
syvempi hehku peitti hänen mustan naamansa. Uljas matkue kulki
kulkemistaan pitkin katuja ja läksi Ikuisesta Kaupungista.

Syvä äänettömyys -- yleinen tyyni -- valtasi Rooman; puodit olivat yhä
vaan puoleksi avatut, kukaan ei ryhtynyt toimiinsa, oli juuri kuin
juhlan alku, jolloin huolettomuus täyttää mielet ennen riemun nousua.

Puolenpäivän aikaan nähtiin kaduilla vähäisiä, kuiskailevia miesryhmiä,
jotka pian hajaantuivat, ja silloin tällöin yksinäinen kirjamiesten
käyttämään viittaan tahi synkempään munkin kaapuun puettu jalkamies
rientävän pitkin katuja kohden Egyptin P. Marian kirkkoa, muinaista
Fortunan temppeliä. Sitten taas kaikki oli hiljaista ja autiota.
Yht'äkkiä kuului _pasuunan ääni_! Se paisui -- se tunkeutui korviin.
Cecco del Vecchio katsahti alasimestaan! _Yksinäinen ratsastaja_ kulki
verkalleen pajan ohitse ja puhalsi pitkän toitotuksen torveensa, joka
riippui hänen kaulastaan. Sitten yhtäkkiä nähtiin ikäänkuin loihdittuna
väkeä ilmestyvän joka kulmasta, kadut täyttyivät ihmisistä, mutta vaan
jalkain polenta ja epäselvä hiljainen hälinä rikkoi äänettömyyden.
Taas puhalsi ratsumies torveen, ja kun sävel oli haihtunut, hän huusi
korkealla äänellä: "Ystävät ja roomalaiset! huomenna päivän valjetessa
saapukoon joka mies aseetonna P. Angelon kirkon edustalle. Cola di
Rienzi kutsuu roomalaiset järjestämään Rooman olot". Huuto, joka tuntui
täristelevän seitsemän kukkulan juuria, puhkesi tuon lyhyen kehotuksen
päätyttyä; ratsumies lähti verkalleen liikkeelle, ja väkijoukko seurasi
häntä. -- Tuo oli vallankumouksen alku!



VI Luku.

Salaliittolaisesta tulee ylin virkamies.


Yösydännä, jolloin koko kaupunki näytti lepoon vaipuneelta, kirkas valo
loisti P. Angelon kirkon akkunoista. Pyhän musiikin pitkäveteiset ja
juhlalliset sävelet kohosivat tavan takaa ilmoille sen kajahtelevista
kaarroksista. Rienzi oli kirkossa rukoilemassa; kolmekymmentä
messua kulutti yön hetket, ja kaikki uskonnon menot täytettiin
vapauttamisyrityksen pyhittämiseksi. Aurinko oli kauan sitten noussut
ja kansa kauan ollut kokoontuneena kirkon ovien edustalle sekä
äärettömissä joukoin kaikille läheisille kaduille -- kun kirkonkellot
alkoivat pitkän ja iloisen soittonsa, ja sen tauottua kuorilaulajain
äänet lauloivat seuraavan hymnin, jossa omituisesti, vaikka karkeasti,
klassillisen isänmaanrakkauden henki sekaantui uskonnollisen innon
palavuuteen:

    Roomalainen vapauden hymni.

    Saa maailma riemuitseen!
    Jo kruunattu kunnailleen
    Iki Rooma on muistoineen!
                    Jubilate!

    Ilo käy yli vetten, maan!
    Nyt sankarit laakerissaan
    Taas katsovat haudoistaan!
                    Jubilate!

    Oi, kalpea haamu mi tää
           Ajan kuilusta liiti?
           Kuin tuuli se kiiti,
                 Kuin tuuli, kun myrsky on sää;

    Sen jättiläsvartalo varjoinen
    Sotajoukkojen täyttävi keskuksen!
    Se verhottu ruumihin kääreisin,
    Saa varjoksi kirkkahan päivänkin;
    Ja maailma katsovi, kummeksii,
    Ja muinasta henkeä tervehtii!
                     Terve! Sä terve!

    Se liikkua alkavi, hengittään --
    On laakeriseppele kiireellään --
    Valosaksi jo haamio käy tuo, oi!
    Kuni yön utuhelmasta kirpova koi.
                     Terve! Sä terve!

         Henki menneisyyden on
              Omassa kodissa,
         Rooman povissa,
              Saanut jo hallinnon!

    Maine, profetan äänin sie,
    Maan äärihin viesti vie!
    Miss' ylpeä kohtuuton
    Ja sorrettu oikeus on. --
    Vie tietosi riemusuin
    Sä tyrmihin vainottuni; --
    Käy torvella kuuluttaan
    Nyt tiedoksi kansain maan --
    On kunnailla sankarien
    Ja haudoilla pyhimysten,
    Miss' Caesarit astui ja marttyrit Herran,
    Uni loppunut jo, heräs nukkuja kerran!
    Ja mennyt on gootin ja vandalin hetki:
    Taas alkavi Rooman jo voittosa retki!

Kun hymni päättyi, kirkon ovet aukenivat, kansa teki tietä kummallekin
puolen, ja kolmen nuoren ylimyksen jäljessä, jotka kantoivat Vapauden,
Oikeuden ja Sovinnon voittoriemun vertauskuvilla kaunistettuja lippuja,
nähtiin Rienzi täydessä sotisovassa vaan kypäriä paitse. Hänen muotonsa
oli valvomisesta ja kovasta mielenjännityksestä kalvakka -- mutta
ankara, vakava, ja juhlallisen tyyni; ja sen ilme niin pidätti kaiken
yleisen ja äänekkään tunteitten ilmipuhkeamisen, että ne, jotka sen
näkivät, hillitsivät huudon huulilleen ja nuhdellen viihdyttivät takana
seisovan väkijoukon tervehdyksen. Rienzin vieressä astui Raimond,
Orvieton piispa, ja takana seurasi, marssien kaksi rinnatusten, sata
aseellista miestä. Täydellisessä hiljaisuudessa alkoi kulkue matkansa,
kunnes, sen saavuttua Capitolin luokse, väkijoukon maltti oli ehtinyt
haihtua, ja tuhannet äänet kohottivat ilmoille hurjia innostuksen ja
riemun huutoja.

Saavuttuaan suurten portaitten juurelle, joista siihen aikaan oli
pääkäytävä Capitolin edustalle, kulkue seisahtui, ja väestön täyttäessä
laajan aukean -- jota monet muinaisten temppelein mahtavat patsaat
kaunistivat ja pyhittivät -- Rienzi puhui rahvaalle, jonka hän
yht'äkkiä oli kansaksi kohottanut.

Hän kuvaeli pontevasti kaupunkilaisten orjuutta ja kurjuutta,
täydellistä laittomuuden tilaa, hengen ja omaisuuden yleisen
turvallisuudenkin puutetta. Hän selitti mitään vaaroja pelkäämättä
pyhittävänsä elämänsä heidän yhteisen isänmaansa uudestasyntymisen
hyväksi, ja juhlallisesti kehotti kansaa tukemaan hänen toimiaan ja
kerrassaan hyväksymään ja vahvistamaan vallankumouksen, järjestämällä
lakiteoksen ja perustuslaillisen kokouksen. Sitten hän käski
kuuluttajan lukemaan kansalle hänen esittämänsä perustuslainkaavan
pääpiirteet.

Siinä luotiin -- tai pikemmin uudistettiin lisättyine etuoikeuksineen
neuvosmiesten eduskunnallinen kokous. Siinä julistettiin ensimmäiseksi
lainpykäläksi, mikä meidän onnellisempina aikoinamme näyttää peräti
yksinkertaiselta, mutta jota siihen asti ei milloinkaan oltu pantu
Roomassa täytäntöön, jokainen ilkinen murhamies, olkoon hän mitä
säätyä tahansa, rangaistaan kuolemalla. Se määräsi, ettei kenelläkään
yksityisellä, ylimyksellä eikä porvarilla, saanut olla sotavarustuksia
eikä linnueita kaupungissa eikä maalla, että valtion portit ja sillat
olivat valittavan ylimmän virkamiehen katsannon alaisia. Se kielsi
tuhannen hopeamarkan sakon uhalla kaiken rosvojen, palkkasoturien
ja sissien suojelemisen, se velvotti läheiset alueet omistavat
ylimykset vastuunalaisiksi teitten ja kauppatavarain kuljetuksen
turvallisuudesta. Se otti leskivaimot ja orvot valtion holhottaviksi.
Se järjesti jokaiseen kaupungin kortteliin aseellisen sotavoiman, jonka
Capitolin kellon soidessa, minä hetkenä tahansa, oli kokoontuminen
valtiota suojelemaan. Se sijotti kaupan turvaksi laivan jokaiseen
merisatamaan. Se määräsi sadan floriinin suuruisen summan maksettavaksi
jokaisen Roomaa puolustaessaan kaatuneen miehen perillisille, ja
yleiset tulot käytettäviksi valtion turvaksi ja hyväksi.

Niin samassa kohtuulliset ja tehokkaat olivat uuden peruslain
pääpiirteet; ja lukijaa huvittanee huomata, kuinka suuri mahtoi olla
kaupungin entinen epäjärjestys, kun sivistyksen ja turvallisuuden
tavallisimmat alkuehdot olivat tuon lakiehdotuksen luonteena ja
kansanvaltaisen mullistuksen rajana.

Hurjat innostuksen huudot olivat vastauksena tuohon uuteen
perustuslakiesitykseen, ja melskeen keskestä kohosi Cecco del Vecchion
kookas vartalo. Vaikka hänen yhteiskunnallinen asemansa oli alhainen,
hän oli peräti tärkeä mies nykyisessä käännekohdassa; hänen kiihkonsa
ja rohkeutensa, ja kenties vielä enemmän hänen karkeat intohimonsa ja
itsepintaiset ennakkoluulonsa olivat tehneet hänet kansan suosikiksi.
Alhaiset käsityöläisluokat pitivät häntä päämiehenään ja edustajanaan:
lujalla äänellä ja arkailematta hän puhui -- puhui hyvin, sillä hänen
sydämensä oli kylläinen siitä, mitä hänellä oli sanottavaa.

"Maani miehet ja porvarit! -- Tämän uuden peruslain olette hyväksyneet
-- se on paikallaan. Mutta mitä on kelpo la'eista, ellei meillä
ole kelpo miehiä niitä käytäntöön panemassa? Kuka kykenee lakia
käytäntöön panemaan yhtä hyvin kuin sen esittäjä? Jos te käskette minua
selittämään, kuinka kelvollinen kilpi on tehtävä, ja minun selitykseni
miellyttää teitä, teetättekö sen minulla vai jollakulla toisella
sepällä? Jos teetätte jollakin toisella, hän kyllä saattaa tehdä hyvän
kilven, mutta siitä ei tule sama, jonka minä olisin tehnyt, ja jonka
selitys kelpasi teille. Cola di Rienzi on esittänyt lakiteoksen, joka
on oleva kilpemme. Kuka saattaisi paremmin valvoa että kilpi tulee
sellaiseksi, kuin se on aiottu, kuin Cola di Rienzi? Roomalaiset! Minä
esitän että Cola di Rienzi saa kansalta vallan, minkä nimellisenä hän
tahtoo, panna uuden perustuslain käytäntöön -- ja millä keinoilla
tahansa, me, kansa, emme lue sitä hänelle viaksi."

"Kauan eläköön Rienzi -- kauan eläköön Cecco del Vecchio! Hän puhui
hyvin! -- älköön kukaan muu kuin lainlaatija hallitko!"

Tuollaiset huudot tervehtivät Rienzin kunnianhimoista sydäntä. Kansan
ääni soi hänelle ylimmän vallan. Hän oli luonut tasavallan -- ja voi
tulla, jos halutti, hirmuvaltiaaksi.



VII Luku.

Vast'aika sataa kun heinät korjuussa ovat.


Sillä aikaa kun tämä tapahtui Roomassa, muuan Tapani Colonnan
palvelijoista jo oli matkalla Cornetoon. Helppo on kuvitella vanhan
ylimyksen hämmästystä, kun tuo sanoma saapui hänen korviinsa.
Silmänräpäystäkään kadottamatta hän kokosi joukkonsa, ja hänen
ollessaan lähdön touhussa, P. Johanneksen ritari äkkiä astui hänen
luoksensa.

"Mitä tämä tietää?" sanoi hän heti, "kapinako? -- Rienzi Rooman
hallitsijana? -- Luottamistako noihin tietoihin?"

"Ne ovat liian totta", sanoi Colonna katkerasti hymyillen. "Mihin
hirtämme hänet palattuamme?"

"Älkää puhuko noin rajuja, herra hyvä", vastasi Montreal kursailematta.
"Rienzi on voimallisempi kuin luulette. Minä tunnen ihmiset, te vaan
ylimykset. Missä veljenpoikanne on?"

"Hän on tuossa, jalo Montreal", sanoi Tapani hartioitaan kohottaen ja
ylönkatseellisesti hymyillen loukkauksesta, johon hän katsoi parhaaksi
olla vastaamatta, "hän on tuossa -- tuossa hän tulee."

"Oletteko kuullut uutisia?" huudahti Montreal.

"Olen."

"Katsotteko tuon keikauksen ylön?"

"Minä pelkään sitä."

"Sitten teissä on hiukan järkeä. Mutta se ei kose minuun! en tahdo
häiritä keskustelujanne. Hyvästi tällä kertaa!" ja ennenkuin Tapani
ehti pidättää häntä, ritari oli pujahtanut huoneesta.

"Mitä tuo villitsijä tarkottanee?" jupisi Montreal itsekseen.
"Yrittäneekö hän pettää minua? Lieneekö hän käyttänyt poissaoloani
hyväkseen, saadakseen yksin nauttia kaikki edut? Minä pahaa pelkään.
Tuota kavalaa roomalaista! Me pohjolan sotilaat emme ikinä saisi
voittoa noitten italialaisten älystä ilman heidän pelkuruuttaan. Mutta
mitä on tehtävä? Minä jo käskin Rodolfin juttelemaan noille sisseille,
ja he ovat juuri luopumaisillaan nykyisestä herrastaan. Hyvä, olkoon
menneeksi! Paras onkin, että ensiksi kukistan ylimysten vallan, ja
sitten miekka kädessä määrään ehtoni plebeijille. Jos en tuossa onnistu
suloinen Adeline! Taas saan sinut nähdä! se on oleva lohdutukseni! --
ja Unkarin Ludvig on paljon tarjoava Walter de Montrealin käsivarresta
ja ajusta. Mitä, hei! Rodolf!" hän ärjäsi, huomatessaan roiman
ratsurinsa humalaisena kaakertelevan kartanolla. "Lurjus, oletko sikana
tähän aikaan päivästä?"

"Sikana tai selvänä", vastasi Rodolf syvään kumartaen, "minä olen
teidän käskettävänänne."

"Oikein sanottu! -- ovatko veikkosi valmiina ratsujen selkään?"

"Kahdeksankymmentä heistä, kyllästyneenä laiskuuteen ja Rooman
raskaasen ilmaan, on kiitävä, mihin herra Walter de Montreal käskee."

"Riennä sitten, -- hoputa he ratsaille, emme matkusta täältä
Colonnain seurassa -- lähdemme sill'aikaa kun he rupattavat, -- käske
aseenkantajani luokseni!"

Vasta kun Tapani Colonna oli noussut heponsa selkään, hän sai
kuulla Provencen ritarin, ratsuri Rodolfin ynnä kahdeksankymmenen
palkkasoturin jo lähteneen -- mihin, sitä ei kukaan tiennyt.

"Ehtiäkseen ennen meitä Roomaan! Ravakka barbaari!" virkkoi Colonna.
"Eteenpäin herrat!"



VIII Luku.

Hyökkäys. Palaus. Valinta.


Kun Colonna joukkoineen saapui Rooman edustalle, hän huomasi
että portit olivat suljetut ja muurit miehitetyt. Tapani käski
torvensoittajiensa ja yhden päälliköistään jyrkästi vaatimaan
esteetöntä pääsyä.

"Meitä on kielletty", vastasi kaupungin vartiaston päällikkö,
"laskemasta sisään ketään, jolla on mukanaan aseita, lippuja tahi
torvia. Hajottakoot herrat Colonnat seurueensa, niin he ovat
tervetulleet."

"Kenen ovat nuot röyhkeät määräykset?" kysyi johtaja.

"Orvieton herra piispan ja Cola di Rienzin, buono staton kummankin
suojelijan."

Johtaja vei tuon sanoman Colonnalle. Tapanin raivo oli ääretön. "Mene
takasin", hän huusi niin pian kuin hän sai puhutuksi, "ja sano että,
jolleivät portit heti aukene minun ja seurueeni kulkea, niin plebeijien
veri langetkoon heidän omaan päähänsä. Mitä Raimondiin tulee, niin
paavin vikaarin valta on hengellinen, eikä maallinen. Määrätköön
paaston, niin tottelemme; mutta mitä tuohon kirottuun Rienziin tulee,
niin sano, että Tapani Colonna on etsivä hänet huomenna Capitolista,
heittääkseen hänet korkeimmasta ikkunasta mäelle."

Lähetyskunta vei nuot sanat perille.

Roomalaisten päällikön vastaus oli yhtä vakava.

"Sanokaa herrallenne", sanoi hän, "että Rooma pitää häntä ja hänen
seuralaistaan kapinoitsijoina ja pettureina, ja että samana hetkenä kun
olette palanneet joukkoonne, joutsimiehemme saavat käskyn jännittää
joutsensa -- paavin, kaupungin ja vapauttajan nimessä."

Tuo uhkaus täytettiin kirjaimen mukaisesti, ja ennenkuin vanha
ylimys oli ehtinyt saada miehensä kunnolliseen järjestykseen, portit
aukaistiin seljälleen ja hyvin varustettu, vaikka harjaantumaton
joukko purkautui ulos kauheasti kiljuen ja aseitaan kalistellen,
Rooman valtion taivaansiniset liput etupäässä. Niin kiivas oli heidän
rynnäkkönsä ja niin suuri heidän lukunsa, että lyhyen ja melskeisen
kahakan perästä ylimysten oli peräytyminen, ja heidän takaa-ajajansa
ahdistivat heitä penikulmaa kauemmaksi kaupungin muureista.

Niinpian kuin ylimykset olivat tointuneet hämmingistään ja
peljästyksestään pidettiin hätäinen neuvottelu, jossa erilaisia ja
vastakkaisia mielipiteitä pyrki valtaan, Jotkut olivat sitä mieltä,
että heti oli lähdettävä Palestrinaan, joka kuului Colonnalle ja
jonka linnotukset olivat miltei mahdottomat vallottaa. Toiset
tahtoivat joukkoa hajaantumaan, ja että rauhallisesti eri osastoissa
pyrittäisiin kaupunkiin toisista porteista. Tapani Colonna --
kiivastuneena ja kykenemättömänä tavalliseen itsensä hillitsemiseen --
ei voinut säilyttää vaikutusvaltaansa; Luca di Savelli, arka, vaikka
petollinen ja kavala mies, oli jo pyöräyttänyt hevosensa ja kehotti
miehiänsä seuraamaan häntä Romagnassa olevaan linnaansa, kun vanha
Colonna keksi keinon, millä saisi joukkonsa estetyksi hajaantumasta,
josta hän huomasi lähtevän kovaonniset seuraukset heidän yhteiselle
asiallensa. Hän esitti että he heti lähtisivät Palestrinaan ja sen
lujaksi miehittäisivät, sillaikaa valittaisiin joku päälliköistä yksin
matkustamaan Roomaan, nöyrtyneen näköisenä hankkimaan tietoja Rienzin
voimista, ja valtuutettaisiin päättämään, ryhdytäänkö vastustamaan,
jos se on mahdollista, tai sopimaan parhaista kaupunkiin pääsemisen
ehdoista.

"Mutta kuka", kysyi Savelli ivallisesti, "rupeaa tuohon vaaralliseen
lähettilään toimeen? Kuka aseettomana ja yksin antautuu Italian
hurjimman roistoväen raivon ja valtansa ensi puuskassa olevan
kansanyllyttäjän oikkujen vaaraan?"

Ylimykset ja päälliköt katselivat ääneti toinen toistansa. Savelli
nauroi.

Siihen saakka Adrian ei ollut ottanut osaa keskusteluun eikä paljon
äskeiseen kahakkaankaan. Hän tuli sukulaisensa avuksi.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "minä ryhdyn tuohon toimeen, -- mutta omasta
puolestani, teistä riippumattomana, -- vapaana toimimaan sen mukaan
kuin Rooman ylimyksen arvolle ja Rooman kansalaisen eduille soveliaaksi
katson, vapaana vetämään lippuni oman tornini harjalle, tai hyväksymään
uuden hallitusmuodon."

"Oikein puhuttu!" huudahti vanha Colonna heti. "Taivas varjelkoon meitä
tulemasta Roomaan vihollisina, jos meidän vielä sallitaan palata sinne
ystävinä. Mitä arvelette, herrat?"

"Paremmin emme olisi saattaneet valita", sanoi Savelli, "mutta
enpä todellakaan pidä mahdollisena, että joku Colonna saattaa olla
epätietoinen, hylkääkö vai hyväksyykö hän tuollaisen äkkinäisen
keikauksen."

"Tuon, signor, minä itse ratkaisen; jos olette asiamiehen tarpeessa,
niin valitkaa itsellenne toinen. Minä ilmoitan teille suoraan että olen
tarpeeksi liikkunut muissa valtioissa, huomatakseni että Rooman olot
kaipasivat korjausta. Kelpaavatko Rienzi ja Raimond tuohon toimeen,
mihin he ovat ryhtyneet, sitä en tiedä."

Savelli oli vaiti. Vanha Colonna puuttui puheeseen.

"Palestrinaan sitten! -- suostutteko kaikki siihen? Millään muotoa
älkäämme hajaantuko! Ainoastaan sillä ehdolla myönnyn sukulaiseni
rohkeuteen."

Ylimykset vähin mutisivat keskenänsä. -- Tapanin esityksen hyöty oli
silminnähtävä, ja he lopuksi suostuivat siihen.

Adrian näki heidän lähtevän ja alkoi sitten, ainoastaan aseenkantaja
mukanaan, verkalleen ratsastaa kohden erästä etäistä tullia.
Saavuttuaan portille kysyttiin hänen nimeänsä, ja hän ilmoitti sen heti.

"Lähtekää sisään, herrani", sanoi vartija, "meillä on käsky laskea
sisään kaupunkiin kaikki, jotka tulevat aseettomina ja seurueitta.
Mutta herra Adrian di Castellolle meitä erityisesti on käsketty
osottamaan kansalaiselle ja ystävälle tulevaa kunniaa."

Adrian, hiukan liikutettuna tuosta ystävyydenosotuksesta, ratsasti
sivutse pitkän rivin aseellisia porvareita, jotka kunnioittaen
tervehtivät häntä, ja kun hän kohteliaasti vastasi tervehdykseen, niin
korkeaääninen mieltymyksen huuto seurasi hänen ratsunsa askeleita.

Aseenkantaja vaan seurassaan nuori patriici kulki rauhallisesti pitkin
tyhjiä, autioita katuja -- sillä melkein toinen puoli asukkaista oli
kokoontunut muurien luoksi, ja toinen puoli täyttämään rauhallisempaa
velvollisuuttaan -- kunnes saavuttuaan kaupungin keskustaan, --
Capitolin avara ja ylhäinen edusta aukeni hänen silmäinsä eteen.
Laskeva päivä paistoi äärettömään väkijoukkoon, joka täytti tuon
aukean, ja korkealla, keskeen rakennetun lavan yläpuolella välkkyi
länteen vaipuvan auringon viimeisistä säteistä Rooman hopeaisilla
tähdillä kirjaeltu suuri kirkkolippu.

Adrian pysäytti ratsunsa. "Tämä", ajatteli hän "tuskin on sovelias
hetki ryhtyä keskusteluihin Rienzin kanssa, mutta haluttaapa minua
pistäytyä väkijoukkoon, saadakseni tietää kuinka laaja hänen valtansa
on, ja miten sitä käytetään". Hän vetäytyi eräälle synkälle, tyhjälle
kadulle, luovutti hevosensa aseenkantajalleen, sekä lainattuaan häneltä
kypärin ja pitkän viitan, hän asettui erään Capitolin sivuoven viereen
ja seisoi viittaansa kääriytyneenä väkijoukossa, odotellen, mitä oli
tapahtuva.

"Mitä", hän kysyi eräältä yksinkertaisesti puetulta porvarilta, "tämä
kokous tarkottaa?"

"Ettekö ole kuullut julistusta?" vastasi toinen hieman kummastellen.
"Ettekö tiedä että kaupungin neuvosto ja käsityöläisten ammattikunnat
ovat päättäneet tarjota Rienzille Rooman kuninkaan arvonimen?"

Keisarin ritari, jolle kuului tuo ylhäinen arvo, sävähti.

"Ja tämä alemman aateliston, neuvosmiesten ja käsityöläisten kokous",
jatkoi porvari, "odottaa hänen vastaustaan."

"Se on tietysti myöntäväinen."

"En tiedä -- kummallisia huhuja on liikkeellä: tähän saakka vapauttaja
on salannut mielipiteensä."

Samassa sotaisen musiikin helisevät säveleet ilmoittivat Rienzin tulon.
Meluava väkijoukko jakaantui, ja Capitolin palatsista puhujalavalle
kulki Rienzi vielä täydessä sota-asussa, vaan kypärittä, ja hänen
kanssaan kaikessa piispallisen juhlapuvun komeudessa Orvieton Raimond.

Niinpian kuin Rienzi oli noussut lavalle kaikkien kokoontuneitten
nähtäväksi, mitkään sanat eivät riitä kuvaelemaan sen hetken innostusta
-- huutoja, eleitä, kyyneleitä, nyyhkytyksiä, hurjaa naurua, joihin
noitten hilpeitten ja tunteellisten etelän lasten suosio puhkesi
Palatsin ikkunat ja parvekkeet olivat täynnä alempain aatelisten ja
varakasten porvarien puolisoita ja tyttäriä, niiden joukossa Adrian
hiukan säpsähtäen huomasi oman Irenensä suloisen muodon -- kalpeana
-- kyyneleissä -- muodon, joka sellaisenakin olisi pimentänyt kaikki
toiset, paitsi yhtä hänen vieressään olevaa, jonka kauneutta hetken
liikutus vaan enensi. Nina di Rasellin tummat, suuret, säteilevät
silmät olivat ylpeästi kiintyneet hänen valintansa sankariin, ja
ylpeys, enemmän kuin riemu, loi uhkeamman värin hänen poskiinsa ja
kuningattaren ryhdin hänen jaloon, täyteläiseen vartaloonsa. Laskeva
aurinko valoi täyden loistonsa tuohon paikkaan, paljastettuihin päihin
-- innostuneihin kasvoihin -- laajan Capitolin harmaisin muureihin, ja
lähellä Rienziä se loi omituiseen pelottavaan valaistukseen mahdottoman
suuren, basalttiin hakatun leijonan ruhon, josta eräät Capitoliin
vievät portaat saivat nimensä. Se oli vanha egyptiläinen jäännös,
äärettömän suuri, ajan kalvama ja kauhea, jonkin hävinneen uskonnon
muistomerkki, jonka kasvot kuvanveistäjä oli kuvannut ihmisen muotoon
vivahtaviksi. Ja tuo sai aikaan nähtävästi tarkotetun vaikutuksen sekä
loi salaperäisen, ylönluonnollisen ja pelottavan ilmeen noihin synkkiin
piirteisin ja tuohon juhlalliseen ja hiljaiseen levollisuuteen, mikä
on egyptiläisen kuvanveistotaiteen omituinen salaisuus. Pelonsekaista
kunnioitusta, jota tuolla mahdottoman suurella ja uhkaavalla kuvalla
oli tarkotettu, tunsi rahvas sitä enemmän, kun "Leijonaportaita"
tavallisesti käytettiin sekä julkisena mestaus- että julkisena
juhlamenopaikkana. Ja harvoin unohti kopein porvari tehdä ristinmerkin,
tai tunsi itsensä kauhusta vapaaksi, kun hän kulkiessaan tuon paikan
ohi yhtäkkiä huomasi itseensä kiintyneeksi tuon Niilin kaupunkien
ikivanhan hirviön kivisen katseen ja pahaenteisen irvistyksen.

Kului hetkinen aikaa, ennenkuin kokoontuneitten tunteet sallivat
Rienzin äänen päästä kuuluviin. Mutta kun vihdoin melu päättyi
yht'aikaisella huudolla "kauan eläköön Rienzi, Rooman vapauttaja
ja kuningas!" hän kärsimättömästi kohotti kättänsä ja väkijoukon
uteliaisuus sai aikaan äkkinäisen hiljaisuuden.

"Rooman vapauttaja, maani miehet!" hän sanoi. "Niin, älkää muuttako
tuota arvonimeä -- minä olen liian kunnianhimoinen, tullakseni
kuninkaaksi! Pysykää kuuliaisina ylimmäiselle papillenne -- alamaisina
keisarillenne -- mutta uskollisina omalle vapaudellenne. Teillä
on oikeus muinaisiin perustuslakeihinne, mutta nuot perustuslait
eivät tarvinneet kuningasta. Brutuksen nimeä tavotellen, minä olen
Tarqvinien arvonimitysten yläpuolella. Roomalaiset, herätkää,
herätkää! innostukaa tuosta jalommasta vapauden rakkaudesta, kuin se
on, joka tänään kukistettuaan tyrannin, huomenna mielettömästi taas
antautuu tyranniuden vaaroihin! Rooma vielä on vapauttajan -- vaan ei
milloinkaan vallananastajan tarpeessa. Poistakaa tuo joutava!"

Syntyi hiljaisuus; väkijoukko oli syvästi liikutettu -- mutta
ainoatakaan huutoa ei kuulunut, se odotti huolestuneena vastausta
neuvoskuntansa jäseniltä tahi kansan johtajilta.

"Signor", sanoi Pandulfo di Guido, joka oli yksi Caporioneja, "teidän
vastauksenne on maineenne arvoinen. Mutta saadakseen lakeihinsa pontta,
Rooman on antaminen teille laillinen arvonimi -- ellei kuninkaan, niin
suostukaa ottamaan diktaattorin tahi konsulin arvonimi."

"Kauan eläköön konsuli Rienzi!" huusivat monet äänet.

Rienzi viittasi kädellään äänettömyyden merkiksi.

"Pandulfo di Guido, ja te Rooman kunnioitettavat neuvosmiehet! Tuo
arvonimi on samalla liiaksi ylhäinen minun ansioihini ja sopimaton
minun tehtävääni nähden. Minä olen kansasta -- kansa on minun
huolenpitoni esine, ylimykset voivat itsensä suojella. Diktaattori ja
konsuli ovat patriicein virkanimiä. Niin", hän jatkoi lyhyen vaitiolon
jälkeen, "jos järjestyksen säilyttämiseksi pidätte tarpeellisena, että
kansalaisenne varustetaan muodollisella arvonimellä ja tunnustetulla
vallalla, olkoon menneeksi; mutta olkoon se sellainen, että se
ilmaisee uutten laitostemme luonnon, kansan viisauden ja sen johtajien
kohtuuden. Kerran, kansalaiseni, kansa valitsi oikeuksiaan puoltamaan
ja vapauttaan varjelemaan eräitä kansalle vastuunalaisia virkamiehiä,
jotka olivat kansasta valittuja, kansan etuja valvomaan. Heidän
valtansa oli suuri, mutta se oli myönnetty: heillä oli arvo, mutta
annettu. Näiden virkamiesten nimi oli Tribuunit. Se on arvo, jota ei
myönnetä ainoastaan huutamalla, vaan kansan täydessä eduskunnassa,
johon liittyy sellainen eduskunta, ja joka hallitsee sellaisen
eduskunnan ohessa, se on arvo, jonka kiitollisena otan vastaan."

Rienzin puheen ja tarkotuksen tekivät paljoa tehokkaammaksi hänen
olemuksensa suoruus ja syvä vakavuus, ja useat turmeltuneista
roomalaisista tunsivat hetkellistä riemua johtajansa
vaatimattomuudesta. "Kauan eläköön Rooman tribuuni!" huudettiin, mutta
ei yhtä äänekkäästi, kuin "eläköön kuningas!" Ja rahvas melkein piti
vallankumousta vaillinaisena, kun uljaammasta arvonimestä ei huolittu.
Turmeltuneesta ja tietämättömästä kansasta vapaus näyttää mitättömältä,
ellei sitä ole koristamassa juuri tuon hirmuvaltiuden loisto, jonka
se kukisti. Kosto on heidän halunsa, pikemmin kuin huojennus, ja
mitä suurempi tuo uusi valta on, jonka he loivat, sitä paremmin he
luulevat kostaneensa Mutta kaikkia, jotka kokoontuneista olivat arvossa
pidettyjä, ajattelevia tai mahtimiehiä, miellytti tuo kohtuus, jonka
he huomasivat poistavan vaarat, jotka uhkasivat Roomaa sekä keisarin
että paavin puolelta. Ja heidän ihastuksensa yhä lisääntyi, kun Rienzi,
äänettömyyden päästyä valtaan, jatkoi: "Ja koska olemme yhdessä
työskennelleet saman asian hyväksi, niin samat kunnianosotukset,
joilla minua palkitaan, tulkoot myöskin paavin vikaarin Raimondin,
Orvieton piispan osaksi. Muistakaa että sekä kirkko että valtio ovat
kansan oikeat hallitsijat, koska ne ovat sen hyväntekijät. -- Kauan
eläköön paavin ensimmäinen vikaari, mikä milloinkaan on ollut valtion
vapauttajia!"

Olkoon Rienzin kohtuullisuuden vaikuttanut hänen pelkkä
isänmaallisuutensa tai ei, varmaa on, että hänen älynsä oli ainakin
yhtä suuri kuin hänen hyveensä, eikä mikään kentiesi olisi lujemmin
vahvistanut vallankumousta, kuin vikaarin, paavillisen vallan edustajan
liittyminen siihen: se sai kerrassaan vahvistuksen itse paavilta, joka
siten joutui vastuunalaiseksi vallankumouksesta, saamatta yksinoikeutta
valtion hallintoon.

Kansan tervehtiessä Rienzin esitystä, kun sen huudot vielä täyttivät
ilman, kun Raimond, hieman hämmästyneenä, koetti merkeillä ja eleillä
osottaa sekä kiitollisuuttaan että mitättömyyttään, niin vastavalittu
tribuuni, katsellessaan ympärilleen, huomasi useita, jotka siihen
saakka olivat vaan uteliaisuudesta saapuvilla, ja jotka heidän säätynsä
ja arvonsa takia oli suotavaa voittaa puolelleen yleisen innostuksen
ensi puuskassa. Kun sitten Raimond oli lausunut muutamia kauniita
lauseita -- joissa ihastus tuosta tarjotusta kunniasta oli omituisena
vastakohtana hänen hämmästyneelle mielelleen olla sekottamatta
itseänsä tai paavia mihinkään kiusallisiin mahdollisuuksiin, -- Rienzi
viittasi kahdelle takana seisovalle kuuluttajalle, joista toinen astui
esiin ja julisti -- "että koska oli toivottavaa, että kaikki, jotka
siihen saakka olivat olleet puolueettomia, nyt tunnustaisivat itsensä
joko ystäviksi tahi vihollisiksi, niin heitä pyydetään vannomaan
kuuliaisuutta laeille ja tunnustamaan buono stato."

Niin suuri oli yleinen innostus, ja niin suuresti se oli
Rienzin puheista lisääntynyt ja jalostunut, että se tarttui
välinpitämättömimpiinkin; eikä kukaan tahtonut näyttää toisista
poikkeavalta, joten puolueettomimmat, jotka tiesivät että heitä enimmän
silmällä pidettiin, olivat kiihkeämpiä alistumaan buono statoon.
Ensimmäinen, joka astui lavan luokse valaa tekemään, oli signor di
Raselli, Ninan isä. Toiset aateliset seurasivat hänen esimerkkiään.

Paavin vikaarin läsnäolo vaikutti ylimyksiin, kansan pelko taivutti
itsekkäät, rohkaisevat huudot ja onnittelut kiihottivat turhamaisia.
Adrianin ja Rienzin välinen tila tyhjeni. Nuori ylimys tunsi yhtäkkiä
että tribuunin silmät kohtasivat hänet, hän tunsi että nuot silmät
tutkistelivat ja kutsuivat häntä -- hän punastui -- hän hengästyi.
Rienzin ylevä vaatimattomuus liikutti hänen sydäntänsä -- melu --
loisto -- yleinen innostus hämmensivät -- huumasivat hänet. -- Hän
kohotti silmänsä ja näki edessään tribuunin sisaren -- rakkautensa
immen! Hän epäröitsi -- pysyi liikahtamatta, kunnes Raimond
huomatessaan hänet ja totellen Rienzin kuiskausta, kekseliäästi huusi:
-- "Tilaa herra Adrian di Castellolle, eläköön Colonna! eläköön
Colonna!" Paluu oli tukittu. Koneentapaisesti, ikäänkuin unessa, Adrian
astui lavalle: ja tribuunin voittoriemun täydentämiseksi auringon
viimeiset säteet näkivät Colonnain kukan -- parhaimman ja uljaimman
Rooman ylimyksistä -- tunnustavan hänen arvonsa ja alistuvan hänen
lakeihinsa.



KOLMAS KIRJA.



VAPAUS ILMAN LAKIA.

I Luku. Walter de Montreal vetäytyy linnaansa.


Kun Walter de Montreal palkkasotureinensa oli jättänyt Corneton, he
oikopäätä olivat rientäneet Roomaan. Saavuttuansa sinne paljoa ennen
ylimysjoukkoa, he tapasivat porteilla saman vastuksen, mutta Montreal
älykkäästi pidätti itsensä kaikesta uhkauksesta ja väkivallasta,
sekä lähetti uskollisen Rodolfinsa kaupunkiin tapaamaan Rienziä, ja
hankkimaan lupaa päästä sisään joukkoinensa. Rodolf palasi pikemmin
kuin luultiinkaan. "No", sanoi Montreal kärsimättömänä, "sinulla on
määräys tietysti. Käskemmekö heitä aukasemaan portit?"

"Käskekää heitä aukasemaan hautamme", vastata mölähytti saksilainen.
"Toivon, kun ensi kerralla minä määrätään lähettilääksi, saavani
matkustaa hiukan ystävälliseni pään hoviin."

"Mitä! Mitä tarkotat?"

"Lyhyesti tätä: -- löysin tuon uuden maaherran, vai mikä hänen nimensä
lienee, Capitolin palatsista, vartijain ja neuvonantajien seurasta ja
yllään hienoin sotisopa, mikä milloinkaan on Milanosta lähtenyt."

"Piru hänen sotisopiinsa! mitä hän vastasi?"

"'Kerro Walter de Montrealille', sanoi hän sitten, jos sen nyt tahdotte
tietää, 'että Rooma ei ole enään varkaitten luola, kerro hänelle, että
jos hän tulee kaupunkiin, niin oikeuden käynti on häntä odottamassa --'"

"Oikeudenkäynti!" huusi Montreal, purren hammastaan.

"Osallisuudestaan Wernerin ja hänen rosvojensa pahantekoihin."

"Haa!"

"Kerro hänelle vielä että Rooma on julistanut sodan kaikkia rosvoja
vastaan, asuskelkoot he telteissä tahi linnoissa, ja että me käskemme
hänen kahdeksanviidettä tunnin kuluessa poistumaan kirkon alueelta."

"Hän siis ei ainoastaan petä, vaan vielä uhkaakin minua. Hyvä, jatka!"

"Tämä oli kaikki, mitä hänellä teille oli sanottavaa, mutta minulle
hän näki hyväksi tehdä vielä kohteliaamman muistutuksen. 'Kuuleppas,
ystäväni', hän sanoi, 'jokaiselle saksalaiselle roistolle, joka
huomispäivän perästä tavataan Roomassa, on tervehdyksemme oleva naru ja
hirsi. Tiehes!'"

"Riittää! Riittää!" huusi Montreal raivosta ja häpeästä punasena.
"Rodolf, sinulla on tarkka silmä noissa asioissa, montako pohjolaista
tarvittaisiin, voidaksemme toimittaa tuon nousukkaan samaiseen hirteen?"

Rodolf kynsi isoa päätänsä ja näytti harkitsevan asiaa; vihdoin hän
sanoi: "Te, herra päällikköni, sen itse parhaiten pystytte päättämään,
kun sanon teille että kaksikymmentätuhatta roomalaista vähintään on
hänen voimansa, niin siellä ohimennen kuulin; ja tänä ehtoona hän on
aikeissa laskea kruunu päähänsä ja panna keisari viralta".

"Ha, ha!" nauroi Montreal, "onko hän seinähullu? Sitten hän ei tarvitse
meidän apuamme hirteen mennessään. Odottakaamme päätöstä, ystäväni.
Nykyään eivät ylimykset eikä kansa halua täyttää raha-arkkujamme.
Lähtekäämme poikki maitten Terracinaan. Kiitos pyhimysten", ja Montreal
(joka ei ollut omituista uskonnollista hartautta paitsi, -- hän
todella piti tuota avua ritarillisuuteen kuuluvana) teki hurskaasti
ristinmerkin, "vapaat veikot eivät koskaan ole kauvoja kortteeritta!"

"Eläköön P. Johanneksen ritari!" huusivat palkkasoturit.

"Eläköön ihana Provence ja rohkea Saksa!" lisäsi ritari, heiluttaen
kättään; ja iskien kannuksensa jo väsyneen ratsunsa kupeisin, sekä
alottaen lempilaulunsa:

    Ratsunsa, miekkansa,
    Neitonsa verraton j.n.e.

Montreal ratsujoukkoineen läksi reippaasti retkeilemään halki Campagnan.

Pian kuitenkin P. Johanneksen ritari vaipui syviin ja kolkkoihin
haaveiluihin; hänen seuralaisensa noudattivat päällikkönsä
äänettömyyttä ja hetken kuluttua vain aseitten kalahdukset ja kannusten
kilinä rikkoivat tuon laajan ja aution tasangon hiljaisuuden, jonka
poikki he vaelsivat kohden Terracinaa. Katkerin tuntein Montreal
muisteli kaikkea, mitä he olivat Rienzin kanssa keskustelleet,
ja ylpeillen omasta viekkaudestaan ja juonittelukyystään, häntä
syvästi nöyryytti ja kiukutti havainto että kavalampi juonikko oli
saanut hänet petetyksi. Hänen kunnianhimoiset aikeensa Roomaan
nähden olivat vastaiseksi katkaistut, jopa murskatut juuri niillä
keinoilla, joilla hän oli luullut ne toteuttavansa. Hän tunsi
tarpeeksi ylimykset, oivaltaakseen että niin kauan kuin Tapani
Colonna, heidän päämiehensä, oli elossa, ei ollut luultavaa että hän
saavuttaisi tuota valtion herruutta, joka, jos hän olisi liittyneenä
johonkin kunnianhimoisempaan, pelottomampaan ja vähemmän mahtavaan
signoriin, olisi palkintona hänen avustaan Rienzin karkottamisessa.
Joka tapauksessa hän piti parhaana pysytteleidä loitolla. Jos Rienzin
valta vahvistuisi, Montreal saattaisi niin edullisilla ehdoilla,
kuin häntä halutti, liittyä ylimyksiin; jos Rienzin valta raukenisi
niin hänen ylpeytensä, tarpeellisesti nöyristettynä, saattaisi
varmaan pakottaa hänen etsimään Montrealin apua ja alistumaan hänen
ehtoihinsa. Provencelaisen kunnianhimo, vaikka ääretön ja uskaltava,
ei ollut luonnosta kestävä eikä vakava. Toimi ja yritykset olivat
sittenkin hänestä kalliimpia, kuin niiltä koituva palkinto, ja jos
hän toisella kulmalla pettyi, niin hän tosihenkisenä harharitarina
käänsi yritteliäisyytensä toisille urille. Ludvig, Unkarin kuningas,
ankarana, sotaisana, leppymättömänä, etsien kostoa kovaonnisen
veljensä murhasta, jonka puolisona oli ollut. Johanna (Neapelin
ihana ja pattoinen kuningatar -- Italian Maria Stuart), oli jo
valmiina laskemaan Campanian puutarhan Unkarin ikeen alle. Jo oli
hänen äpäräveljensä hyökännyt Italiaan jo olivat muutamat Neapelin
alueista ilmoittaneet suostuvansa häneen -- jo oli tuon pohjolaisen
hallitsijan lupauksia tarjoiltu hajaantuneille komppanioille -- ja jo
olivat nuot julmat palkkasoturit uhkaavina kokoontuneet tuon Italian
Eedenin rintamaille vainuten sodan valmistuksia ja ryöstön tilaisuutta,
niinkuin korpikotkat haaskaa vaanivat. Tuolle alalle oli Montrealin
rohkea mieli nyt kääntänyt ajatuksensa, ja hänen sotamiehensä olivat
mielihyvissään arvanneet hänen tuumansa, kuullessaan että Terracina
oli heidän matkansa päämäärä. Käyttäen hyväkseen kaikkia apuneuvoja,
ja yhdistäen uhkarohkeaan ja perusaatteettomaan urhoollisuuteensa
tarkkaälyisyyden, josta, jahka vuodet olivat ehtineet kypsentää ja
tasottaa hänen levotonta ritarillisuuttaan, saattoi päättää hänestä
sukeutuvan vaarallisimpia vihollisia, mitä Italialla konsanaan oli
ollut, Montreal heti, tultuaan Ludvigin sotaisten aikomusten perille,
oli anastanut lujan linnotuksen Terracinan ihanalta rannikolta, läheltä
sitä kuuluisaa vuorensolaa, jota Fabius muinoin puolusti Hannibalia
vastaan, ja jota luonto on niin suosinut sekä sotaa että rauhaa varten,
että kourallinen aseellisia miehiä voi siihen seisauttaa kokonaisen
armeijan. Tuollaisen, aivan Neapelin rajamailla olevan linnotuksen
omistaminen teki Montrealin tärkeäksi henkilöksi, jota seikkaa hän
arveli voivansa käyttää hyväksensä Unkarin kuninkaan avulla; ja nyt kun
hänen suuria tavottelevat aikeensa Roomaan nähden olivat rauenneet,
hänen eloisa, toimelias ja kimmoinen henkensä onnitteli itseänsä tuon
apulähteen keksimisestä.

Hämärän aikaan joukko pysähtyi Pontinumin nevojen pohjoispuoliseen
päähän ja majoittui arvelematta muutamiin hökkeleihin ja suojiin,
joiden poloiset asukkaat häädettiin matkoihinsa, sekä teurasti
empimättä erään naapuritalon siat, raavaat ja siipikarjan. Heti päivän
koettaessa he kulkivat poikki noitten turmiollisten rämeitten, joita
Bonifacius VIII jo osittain oli kuivannut: ja unesta virkistynyt
Montreal, jonka Neapelia uhkaavan sodan edut jo olivat lepyttäneet
äskeisestä nöyryytyksestä, ja iloiten lähestyessään paikkaa, jossa asui
hän, joka kunnianhimon kanssa tasasi hänen sydämensä, oli saavuttanut
kaiken hilpeytensä, mikä kuului hänen gallialaiselle syntyperälleen ja
huolettomille elintavoilleen. Ja tuo kuolettava mutta pyhitetty tie,
jossa vielä nähdään Augustuksen töitä kanavassa, joka oli Horaatsiuksen
hupaisesti kertoman matkan todistajana, kajahteli naurunhohotuksista ja
hurjien laulujen yhtämittaisista säveleistä, joilla muukalaiset rosvot
hauskuttivat rivakkaa marssiaan.

Oli puolenpäivän aika, kun joukko saapui tuohon yllämainittuun
romantilliseen vuorensolaan -- jonka muinainen nimi oli Lantulae.
Vasemmalla puolen kohosivat ilmoille korkeat ja äkkinäiset
vuorenjyrkänteet, verhottuina uhkealla vihannalla ja päättymäisillään
olevan toukokuun lukemattomilla kukilla; oikealla meri, rauhallisena
kuin lammikko ja siintävänä kuin taivas, loiski sulosointuisena
heidän jalkainsa juuressa. Montreal, jossa paljon oli kotimaansa
runollisuutta, johon niin verrattomasti liittyy rakkaus luontoon, olisi
jonakin toisena aikana saattanut ihailla tuon näköalan kauneutta,
mutta tuona hetkenä vähemmän ulkonaiset ja enemmän kodikkaat kuvat
vallitsivat hänen mieltänsä.

Nousten vuorenrinnettä ylös pitkin jyrkkää, luikertelevaa polkua, joka
töin tuskin soi tukalan sijan hevosten kavioille, joukko vihdoin saapui
lujan, harmaakivisen linnotuksen edustalle, jonka torneja tuuheat
puut estivät näkymästä, kunnes ne yht'äkkiä synkkinä ilmaantuivat
hymyilevien lehvien keskeltä. Torventoitotus, ritarin värit ja
kerkeästi lausuttu tunnussana saivat kahden- kolmenkymmenen vallilla
seisovan julmannäköisen soturin päästämään hurjan tervehdyshuudon;
salvat työnnettiin auki, ja Montreal hyppäsi vohkuvan ratsunsa seljästä
ja riensi läpi pylväsetehisen avaraan saliin, jossa nainen -- nuori,
ihana ja uhkeasti puettu -- kiiruhti häntä vastaan yhtä nopein askelin
ja vaipui riemun valtaamana hänen syleilyynsä.

"Walterini! lempimäni, armas Walter, tervetultuasi -- tuhannesti
tervetullut!"

"Adeline, ihanaiseni! -- jumaloimani -- saan nähdä sinut jälleen!"

Nuot olivat tervehdykset, Montrealin painaessa impeänsä vasten
sydäntänsä, suudellen pois hänen kyyneleensä ja kohottaen hänen
kasvonsa lähelle omiansa ja katsellessaan niitten vienoa kukkeutta
poissaolleen huolestunein, hellin katsein.

"Armaani", hän sanoi hellästi, "olet surrut, -- olet menettänyt
uhkeuttasi, siitä kun erosimme. Tule, tule, olet liian hempeä, tai
liian hupsu sotilaan lemmityksi."

"Voi, Walter!" vastasi Adeline takertuen häneen, "nyt sinä olet
palannut ja minä olen elpyvä. Ethän jätä minua pitkään, pitkään aikaan!"

"En, oma lemmittyni, en", ja Montrealin kierrettyä käsivartensa hänen
vyötäisilleen rakastajat -- sillä voi! he eivät olleet avioita! --
vetäytyivät linnan sisempiin kammioihin.



II Luku.

Lemmen ja sodan elämää. Rauhan airut. Aseleikit.


Ympärillään sotilaansa, turvallisena vanhassa linnassaan,
hurmaantuneena maan, taivaan ja meren kauneudesta ja intohimoisesti
rakastaen Adelineansa, Montreal hetkeksi unhotti melskeisemmät
toimensa ja karkeammat pyrintönsä. Hänen luontonsa oli altis suurelle
hellyydelle samoin kuin suurelle julmuudelle, ja hänen sydäntänsä
viilsi, kun hän katsellessaan neitonsa ihanata muotoa huomasi, ettei
hänenkään läsnäolonsa voinut palauttaa entistä hymyä ja kukkeata väriä.
Usein hän kirosi tuota ritarikuntansa onnetonta valaa, joka kielsi
häntä solmiamasta avioliittoa, vieläpä sellaisenkin kanssa, joka oli
enempi kuin hänen vertaisensa; ja omantunnon vaivat katkeroittivat
hänen autuaimmat hetkensä. Tuo lempeä impi rosvoluolaan joutuneena,
menettäneenä kaikki mitä hän oli oppinut korkeimmassa arvossa pitämään
-- äitinsä, ystävänsä, puhtaan maineensa -- vaan sitä palavammin
rakasti viettelijäänsä, vaan sitä enemmän kohdisti yhteen ainoaan
esineesen kaikki nuot naiselliset ja hellät tunteet, joille ei oltu
sallittu mitään muuta eikä vähemmän synnillistä purkausta. Mutta hän
tunsi häpeänsä, vaikka hän koetti salata sitä, ja vielä kalvavampi
murhe, kuin häpeän, painoi hänen mieltänsä ja jäyti hänen terveyttään.
Mutta kuitenkin hän Montrealin luona oli huolissaankin onnellinen,
ja terveytensä murtuessa hänellä ainakin oli lohdutuksena toivo
saada kuolla hänen lempensä ollessa heikontumattomana. Joskus he
lähtivät lyhyeille retkeilyille, sillä maan rauhaton tila esti heitä
poistumasta kauas linnasta, halki päivärinteisten metsäin ja pitkin
peilikirkasta merta, joka teki hurmaavaksi tuon viehättävän seudun;
ja tuo karkeuden ja vienoisuuden sekotus, hurja saattojoukko, teltti,
päiväsydännä pystytetty jollekin metsistön viheriälle kedolle. Adelinea
ääni ja kitarri, julmien soturien ryhmät kuunnellen taampana, olisi
oivallisesti soveltunut Arioston säkeille ja yhtyi sopusointuisesti
noihin omituisiin, rauhattomiin ja ritarillisiin aikoihin, jolloin
klassillinen etelä muuttui pohjolan romantisuuden tyyssijaksi. Montreal
kuitenkin oli ryhtynyt salaisiin keskusteluihin Unkarin kuninkaan
kanssa, ja jouduttuaan uusiin puuhiin, hän siksi kertaa mielellään
oli luopunut kaikista aikeistaan Roomaan nähden. Hän kuitenkin piti
korkeimman kunnianhimonsa toteuttamista vaan toistaiseksi lykättynä, ja
kirkkaana hänen vaihtelevan elämänuransa etäisemmissä vaiheissa kohosi
Rooman Capitoli ja välkkyi Caesarien valtikka.

Eräänä päivänä, kun Montreal vähänen saattojoukko seurassaan ratsasti
lähelle Terracinan valleja, portit yht'äkkiä aukaistiin seljälleen, ja
suuri väkijoukko purkautui ulos, edessä omituisen näköinen henkilö,
jonka askeleita seurattiin paljain päin ja korkeaäänisin siunauksin.
Munkkijoukko päätti kulkuen, laulaen hymniä, jonka loppusanat olivat
seuraavat:

    Poikki vuorten ihanat
       Sun jalkaa sulosanan meille toivat;
    Sun polkus kukkain verhomat,
       Ja harpuin enkeleitten äänet taivon soivat:
    Ja heltyy vainon mies,
    Miss', airut rauhan, siunattu sun käypi ties!
       Halki korven jylhäkköin
       Käy kulkus pyhä päivin, öin,
       Turvallisna ainiaan,
       Yksin -- luonas Herra vaan.
       Missä raivo hurjin on,
       Sinne käyt sä kalvaton
       Ilman rautahaarniskaa,
       Sua valkoviittas turvajaa.
       Ei miekka kättäs tahraja,
       Vaan sauva siinä hopea;
       Halki leirin, linnojen,
       Läpi rosvoluolien,
       Kyyhkyn sanansaattaja,
       Rakkauden airut sa,
       Hurjintakin rauhaan koitat,
       Mailman Kristukselle voitat.
       Niinkuin askel Jumalan
       Tyynsi vetten pauhinan;
       Vaino, kiukku, murhamiesi
    Talttuu, rauhan airut, varrella sun tiesi.

Tuntematon, jolle tuollaista kunniaa osotettiin, oli nuori, parraton
mies, puettu Valkoseen hopealla kirjailtuun vaatteukseen; hän oli
aseeton ja avojaloin, ja hänen kädessään oli pitkä, hopeainen sauva.
Montreal pysähtyi joukkoneen kummastuen ja ihmeissään, ja ritari
kannusti hevostaan kohden väkijoukkoa ja puhutteli tuntematonta.

"Hei, ystäväni", virkkoi provencelainen, "mikä sinä olet miehiäsi,
toivioretkeläinenkö, vai mikä erinomainen pyhyys tuottaa sinulle tuon
kunnioituksen?"

"Pois, pois", huusivat muutamat rohkeimmat joukosta, "rosvo älköön
ehkäiskö rauhan airuen tietä?"

Montreal viittasi kädellään ylenkatseellisesti.

"Minä en puhu teille, hyvät miehet, ja kunnianarvoisat munkit, jotka
kulkevat takananne varsin hyvin tietävät, etten milloinkaan ole
loukannut sanansaattajaa enkä pyhiinvaeltajaa."

Munkit lopettivat virtensä ja riensivät saapuville; totta olikin, että
Montrealin uskonnollinen hartaus oli aina anteliaasti hankkinut suosion
luostarilta, joka sattui hänen harhailevan kotinsa läheisyyteen.

"Poikani", virkkoi vanhin veljistä, "tämä on merkillinen ja pyhä
toimitus, ja saatuasi tietää kaikki, olet antava lähettiläälle
turvallisuuden vakuutuksen, etkä katkaise hänen tietänsä."

"Yhä enemmän panette kehnon pääni pyörälle", sanoi Montreal
kärsimättömästi, "sallikaa nuorukaisen itse puhua puolestaan; minä näen
hänen viitassaan Rooman vaakunan ynnä muita salaperäisiä merkkejä,
joita en taida selittää, ehkä olenkin perehtynyt vaakunatietoihin,
niinkuin aatelismiehen ja ritarin tulee."

"Signor", sanoi nuorukainen arvokkaasti, "tietäkää että olen Cola di
Rienzin, Rooman tribuunin airut, joka olen viemässä kirjeitä monille
Rooman ja Neapelin välillä asuville ylimyksille ja ruhtinaille.
Vaakunat, joita viittaani on kirjaeltu, ovat paavin, kaupungin ja
tribuunin".

"Sinäpä tarvitset lujat hermot vaeltaessasi poikki Campagnan muitta
aseitta, kuin tuollainen hopeapuikko kädessäsi!"

"Erehdytte, herra ritari", vastasi nuorukainen rohkeasti, "ja
tuomitsette nykyisyyttä entisyyden mukaan; tietäkää ettei ainoatakaan
rosvoa piile Campaniassa, tribuunin aseet ovat tehneet kaupungin
ympäristön joka polun yhtä turvalliseksi, kuin itse kaupungin pääkadut."

"Ihmeitä puhut."

"Halki metsäin -- läpi linnotusten -- poikki jylhimpien korpien --
väkirikkaimpien kaupunkien keskitse -- ovat toverini häiritsemättöminä
ja loukkauksetta kuljettaneet tätä hopeaista sauvaa. Mihin ikänänsä
tulemme, tuhannet tervehtivät meitä, riemun kyynelet siunaavat sen
miehen airutta, joka karkotti ryövärin luolasta, tyrannin linnasta ja
turvasi kauppamiehen elinkeinon ja talonpojan hökkelin."

"_Pardieu_", sanoi Montreal kolkosti hymyillen, "minun tulisi olla
kiitollinen minulle osotetusta kohteliaisuudesta. Vielä en ole saanut
kuulla tribuunin käskyjä, enkä tuntea hänen kostoansa, ja sentään minun
mitätön linnani on juuri P. Pietarin perintötiluksilla."

"Anteeksi, signor Cavaliere", sanoi nuorukainen, "puhuttelenko
kuuluisaa P. Johanneksen ritaria, Ristin sotilasta ja rosvopäällikköä?"

"Poika, olet rohkea; minä olen Walter de Montreal."

"Olen matkalla sitten, herra ritari, teidän linnaanne."

"Ole rientämättä sinne ennen minua, muuten saatat kerkeästi tulla
ajetuksi sieltä tiehesi. Mitä nyt, ystäväiseni!" sanoi Montreal,
nähdessään että väkijoukko hänen noita sanoja lausuessaan tunkeutui
lähemmäksi sanantuojaa. "Luuletteko minun, joka olen kuninkaita
kukistellut, tuhoavan aseetonta poikaa? Hävetkää! tehkää tietä --
tietä. Nuori mies, seuraa minua kotiini; olet linnassani yhtä turvassa
kuin äitisi sylissä."

Niin sanoen Montreal arvokkaasti lähti verkalleen ratsastamaan kohden
linnaansa. Hänen soturinsa kummastellen seurasivat häntä taampana
sekä valkovaatteinen sanansaattaja väkijoukon mukana, joka kieltäytyi
jättämästä häntä; ja niin suuri oli sen into, että se saattoi
häntä tuon peljätyn linnan porteille saakka, ja koko ajan odotteli
ulkopuolella, kunnes nuorukaisen palaaminen todistaisi ettei hänelle
mitään väkivaltaa ollut tapahtunut.

Montreal, joka kaikkialla muualla uhmasi lakia, mutta omassa
naapurustossaan tarkoin noudatti mitättömimmänkin maalaisen oikeutta ja
ainakin oli olevinaan köyhien ystävä, kutsui joukon linnan pihalle ja
käski palvelijansa tuomaan esiin viiniä ja virvokkeita, kestitsi kunnon
munkkeja avarassa salissaan ja vetäytyi sitten pieneen kammioon, jonne
hän kutsui sanansaattajan.

"Tästä", sanoi nuorukainen laskien kirjeen Montrealin eteen, "on
parhaiten selviävä lähettilästoimeni."

Ritari katkasi silkkinauhan puukollaan ja luki aivan tyynenä
kirjoituksen.

"Tribuuninne", sanoi hän lopetettuaan, "on pian perehtynyt valtijaan
lakooniseen kirjoitustapaan. Hän käskee minun luopumaan tästä linnasta,
ja kymmenessä päivässä suoriutumaan paavin tiluksilta. Hän on
kohtelias; tarvitsenpa hiukan aikaa vetääkseni henkeäni ja miettiäkseni
tuota esitystä; tehkää hyvin ja istukaa, nuori herra. Suokaa anteeksi,
mutta luulinpa hänen saaneen täyden työn omista roomalaisista
ylimyksistään, ollakseen hieman suopeampi meille ulkomaalaisille
vierailleen. Tapani Colonna --"

"On palannut Roomaan ja tehnyt uskollisuuden valan; Savellit, Orsinit
ja Frangipanit ovat kaikki allekirjoittaneet alistumisensa buono
statoon."

"Mitä!" huusi Montreal peräti hämmästyneenä.

"Ne eivät ainoastaan ole palanneet takasin, vaan ovat myöskin
suostuneet hajottamaan palkkasoturijoukkonsa ja riisumaan kaikki
linnotuksensa. Orsinein palatsin rautavarustukset suojaavat nykyään
Capitolia ja Colonnain ja Savellien kivimuurit vahvistavat Lateranin ja
P. Laurentsiuksen porttien kestävyyttä."

"Merkillinen mies", sanoi Montreal, vasten tahtoansa ihastuen. "Millä
keinoin tuo on saatu aikaan?"

"Ankaruudella ja lujalla voimalla sen takana. Ison kellon ensi
jymähdyksestä kaksikymmentätuhatta roomalaista nousi aseisin. Mitä ovat
Orsinein ja Colonnain sissit sellaisen armeijan rinnalla? -- Herra
ritari, teidän urhoollisuutenne ja maineenne panevat itse Roomankin
ihmettelemään, ja minä, roomalainen, varotan teitä."

"Hyvä, minä kiitän sinua -- uutisesi, ystäväni, hämmästyttävät minua.
Ylimykset siis masentuivat?"

"Masentuivat. Ensi päivänä yksi Colonnoista, herra Adrian teki
valan, viikon kuluttua Tapani, vakuutettuna turvallisuudestaan jätti
Palestrinan, Savellit mukanaan; Orsinit seurasivat -- Martino di
Portokin on hiljaisuudessa lannistunut".

"Tribuuni -- tuoko hänen arvonimensä -- minä kuulin, että hänestä piti
tulleen kuningas --?"

"Tuota nimeä tarjottiin hänelle, mutta hän ei siitä huolinut. Hänen
nykyinen arvonsa, johon ei liity mitään patriicein kunnianloistoa,
edisti suuressa määrässä ylimysten leppymistä."

"Nerokas lurjus! -- anteeksi, viisas ruhtinas! -- Noo, tribuuni kai ei
paljon surkeile noita Rooman suuria nimiä?"

"Suokaa anteeksi -- hän puolueettoman oikeatuntoisesti kohtelee
talonpoikaa ja patriicia, mutta ylimyksille on hän säilyttänyt kaikki
heidän kohtuulliset etuoikeutensa ja lainmukaisen arvonsa."

"Haa! -- ja nuot turhamaiset narrit, saadessaan kuoren säilyttää,
tuskin menettävät mitään sisällöstä -- minä ymmärrän. Mutta tuo osottaa
neroa -- tribuuni on naimaton, tietääkseni. Eikö hän Colonnain joukosta
katsele vaimoa itselleen?"

"Herra ritari, tribuuni on jo naimisissa, kolme päivää
valtaannousemisensa jälestä hän puolisonaan vei kotiinsa parooni di
Rasellin tyttären."

"Rasellin! Tuo ei ole suuria nimiä; olisi hän saattanut paremminkin
valita."

"Mutta puhutaan", lisäsi nuorukainen hymyillen, "että tribuuni piakkoin
on tuleva Colonnain sukulaiseksi ihanan sisarensa, signora Irenen
kautta. Parooni di Castello kosii häntä."

"Mitä, Adrian Colonnako! Riittää! Olet osottanut minulle että mies,
joka tyydyttää kansan ja pitää kurissa ja sovittaa ylimykset, on luotu
valtijaaksi. Tämän kirjeen vastauksen minä itse toimitan perille.
Uutisistasi, herra sanansaattaja, ota tämä juveeli", ja ritari otti
sormestaan kallisarvoisen jalokiven. "Ei, älä säpsähdä, se on yhtä
vapaaehtoisesti annettu minulle, kuin se nyt lahjotetaan sinulle."

Nuorukainen, johon mainehikkaan rauhanrikkojan käytös oli tehnyt
mieluisan vaikutuksen, ja jota itseä suuresti kummastutti tuo
tuttavallisuus ja ystävyys, joka Fra Morealen omassa linnassa oli
tullut hänen osakseen, kertoessaan Rooman uutisia, kumarsi syvään ja
otti vastaan lahjan.

Viekas provencelainen, joka huomasi tuon ilmeisen vaikutuksen,
minkä hän oli tehnyt, käsitti myöskin että se saattoi olla eduksi
niitten toimenpiteitten viivyttämiselle, joihin hän näki soveliaaksi
ryhtyä. "Vakuuta tribuunille", hän sanoi laskiessaan sanansaattajan
luotansa, "jos olet palannut ennen kirjeen perille tuloa, että minä
ihailen hänen neroansa, toivotan onnea hänen vallalleen, ja että minä
hänen vaatimuksiinsa nähden olen menettelevä niin suotuisasti kuin
mahdollista".

"Parempi", sanoi lämpimästi sanansaattaja (joka oli jalosukuinen ja
hieno käytökseltään) -- "kymmenen tyrannia vihollisena, kuin yksi
Montreal."

"Vihollisena! Usko minua, minä en etsi ruhtinasten vihollisuutta, jotka
osaavat ohjata, enkä kansan, joka samalla kertaa ymmärtää hallita ja
totella."

Koko tuon päivän Montreal oli aatoksissaan ja haluton; hän lähetti
luotettavia sanansaattajia Aqvilan maaherralle (joka siihen
aikaan oli Unkarin Ludvigin liitossa), Neapeliin ja Roomaan; --
jälkimäiselle annettiin kirje tribuunille vietäväksi, jossa hän,
suorastaan alistumatta, oli myöntyvinään, ja pyysi vain pitempää aikaa
valmistellakseen lähtöä. Mutta samaan aikaan uusilla varustuksilla
lisättiin linnan lujuutta, melkoisia muonavarastoja koottiin ja yöt
päivät oli vakoojia ja urkkijoita liikkeellä pitkin vuorensolia ja
Terracinan kaupunkia. Montreal oli juuri niitä päälliköitä, jotka
rauhaa teeskennellessään enimmin sotaa valmistelevat.

Eräänä aamuna, viidentenä roomalaisen airuen käynnistä, Montreal,
huolellisesti tarkastettuaan ulkovarustukset ja muonavarastonsa, ja
mielihyvissään huomattuaan pystyvänsä kestämään vähintään kuukauden
piirityksen, astui Adelinen kammioon muoto iloisempana kuin pitkään
aikaan.

Adeline istui tornin akkunan ääressä, josta näkyi tuo ihana maisema,
metsät, laaksot, oranjilehdot -- tuollaisen palatsin ihmeellinen
puutarha! Hänen nojatessaan poskeaan vasten kättänsä, kasvojen
ulkopiirteet hieman Montrealiin käännettyinä, tuossa oli jotakin
sanomatonta suloa, kaulan kaarevuudessa -- jalolle synnynnälle
ominaisessa pienoisessa päässä -- kiharoissa, jotka olivat jaetut
tuohon yksinkertaiseen tapaan, minkä nykyinen aika onnellisesti on
uudistanut. Mutta hänen puoleksi poiskäännetyn muotonsa ilme, katseen
hajamielinen kiinteys, ja hänen asentonsa syvä rauhallisuus, olivat
niin haikean ja murheellisen näköiset, että Montrealin kohtelias ja
iloinen tervehdys hyytyi hänen huulilleen. Hän lähestyi ääneti ja laski
kätensä hänen olalleen.

Adeline kääntyi ja tarttuen hänen käteensä puristi sitä sydäntänsä
vasten, hymyillen kaiken surun tiehensä. "Rakkaimpani", sanoi Montreal,
"jospa tietäisit kuinka armaan muotosi jokainen murheen varjo pimentää
sydämeni, et milloinkaan murehtisi. Mutta eipä ihme, että näitten
kolkkojen muurien sisällä, -- ilman vertaisesi naisen seuraa, ja
korviasi viiltäessä vaan sellaisten huvitusten, joita Montreal voi
panna toimeen saleissansa -- eipä ihme että valintaasi kadut."

"Voi, en -- en, Walter, en milloinkaan kadu. Muistelin vain lastamme,
tullessasi sisään. Voi, tuo meidän ainoa lapsemme! Kuinka ihana hän
oli, Walter, kuinka hän oli sinun näköisesi!"

"Ei, hänellä oli sinun silmäsi ja sinun kulmasi", vastasi ritari
vapisevin äänin ja pää pois käännettynä.

"Walter", jatkoi Adeline huoaten, "muistatko, -- tänään on hänen
syntymäpäivänsä. Hän täyttäisi tänään kymmenen vuotta. Yksitoista
vuotta olemme rakastaneet toisiamme, etkä vielä ole kyllästynyt
Adeline-parkaan."

"Yhtä hyvin saattaisivat pyhimykset paratiisiin tyrttyä", vastasi
Montreal niin lumoavan hellänä, että koko hänen sankarimuotonsa luonne
muuttui pelkäksi lempeydeksi.

"Jospa tuon voisin ajatella, olisin todella autuas!" vastasi Adeline.
"Mutta hetkisen kuluttua tuo vähäinen sulo, mikä minussa vielä on, on
kuihtuva; mitä muuta oikeutta minulla on sinuun?"

"Kaikki oikeus, -- ensimmäisen punastumisesi muisto -- ensimmäisen
suutelosi -- pyhän uhrauksesi -- kärsimystesi -- vaikeroimattoman
lempesi! Voi, Adeline, me olemme provencelaisia, emmekä italialaisia;
milloin on Provencen ritari väistänyt vihollistaan, tai lempensä
hyljännyt? Mutta kylläksi armaani, mielihaikeutta täksi päivää. Tulin
hakemaan sinua huviretkelle. Lähetin palvelijat pystyttämään telttimme
meren rantaan -- ihaelkaamme oranjien kukoistusta, niinkauan kuin
meille on suotu. Ennen viikon kuluttua meillä saattanee olla vakavampaa
tehtävää ja ahtaampi liikunta-ala."

"Kuinka, rakas Walter, aavistatko vaaraa?"

"Puhut, lintuseni", sanoi Montreal nauraen, "ikäänkuin vaara olisi
jotakin uuden uutukaista. Pitäisipä mielestäni sinun tuntea se yhtä
hyvin kuin ilman, jota hengitämme."

"Voi, Walter, onko tätä aina kestävä? Olethan nyt rikas ja kuuluisa;
etkö voi luopua tuosta melskeisestä elämästäsi?"

"Oi, oma Adelineni! Mitä ovat rikkaus ja maine muuta kuin vallan
keinoja! Ja mitä melskeisin tulee, sotilaan kilpi oli kätkyeni
-- suokoot pyhimykset että se olisi ruumispaarini! Nuot elämän
hurjat ja lumoavat äärimmäiset kohdat -- kukkasmajoista teltteihin
-- luolista palatseihin -- tänään harhailevana maanpakolaisena,
huomenna kuningasten vertaisena -- nuot ovat normannilaisteni isieni
ritarillisuuden tosi elementtejä. Normandia minulle sodan opetti,
suloinen Provence lemmen. Suutele minua, armas Adeline, ja anna
kamarineitsyesi pukea itsesi. Älä unohda soitikkoasi ihanaiseni.
Provencen lauluilla me kaiun nostamme."

Adelinen taipuvainen luonne helposti mukaantui hänen rakastettunsa
hilpeyteen, ja seurue pian lähti linnasta liikkeelle, kohden sitä
paikkaa, jonka Montreal oli määrännyt heidän virvotuspaikakseen päivän
helteen ajaksi. Mutta ylläkön varalle asetettiin linnaan valppaat
vartijat, ja paitsi talouden palvelijoita, kymmenmiehinen, täysin
asestettu soturiosasto seurasi lempiviä. Montrealilla itsellä oli
sota-asu yllään, ja hänen aseenkantajansa hoitivat hänen kypäriään
ja peistään. Vähän matkan päässä linnan juurella olevasta ahtaasta
kujasta tie levisi avaraksi nurmikoksi, jota kaikilta tahoilta, paitsi
avoimelta meren puolelta, ympäröitsi metsä, jossa sekasin kasvoi myrtti
ja oranji sekä monet tuoksuavat pensaat. Tuolle nurmelle, lakkapäisen,
klassillisen _faguksen_ varaan, oli valmistettu iloinen maja, joka
soi näköalan välkkyvälle ulapalle, kaihtaen auringon helteen, mutta
avoinna lempeille tuulosille. Tuo tarjosi Adeline-rukalle mieluisen
virkistyksen, jos sitä virkistykseksi saattoi sanoa. Hän riemuitsi
saadessaan jättää linnotetun tyrmänsä kolkot muurit, ja nauttia
päivänpaistetta ja tuon hekumallisen ilmanalan ihanuutta, tuntematta
uupumusta, jota viimeaikoina kaikkinainen liikunto oli vaikuttanut
hänessä. Tuo oli hienotunteisuutta, jota Montreal osotti, aavistaessaan
kuinka lyhyessä ajassa Rienzin joukot saattoivat saapua hänen muuriensa
edustalle, ja joka itse yhtä hyvin oli kotonaan lehtimajoissa kuin
tappotanterilla.

Rakastavien ollessa majassaan, seuralaisista muutamat loikoivat
joutilaina rannikolla, muutamat levittivät huvipurren aurinkotelttiä
suojaksi päivän hellettä vastaan, muutamat valmistivat
päivällisateriaansa etäämpänä metsässä olevassa teltissä, Montrealin
tottuneen taidon loihtiessa soitikon kielistä säveleitä sydänpäivän
raukeaan hiljaisuuteen.

Heidän ollessaan noissa toimissa, yksi Montrealin vakoojista saapui
hengästyneenä ja palavissaan teltin luo. "Päällikköni", sanoi hän,
"kolmenkymmenen peitsen suuruinen, täydellisesti asestettu joukko
ynnä suuri seurue aseenkantajia ja palvelijoita on vastikään lähtenyt
Terracinasta. Heidän lipuissaan ovat Rooman ja Colonnain kaksoismerkit."

"Hei!" sanoi Montreal iloisesti, "sellainen joukko on tervetullut lisä
seuraamme. Käske tänne aseenkantajani." Aseenkantaja lähestyi.

"Kiidä ratsain kohden joukkoa, jonka tapaat solatiellä (ei oma armaani,
ei mitään estelemisiä!) etsi päällikkö, ja sano, että kelpo ritari
Walter de Montreal lähettää hänelle terveisensä, ja kutsuu häntä
tervetulleeksi vieraaksensa; ja -- odotappas -- lisää, että jos hän
yhteiseksi ratoksi suostuu kuluttamaan tunnin verran aikaa, Walter de
Montrealia huvittaisi taittaa peistä hänen kanssaan tai minkä ritarin
kanssa hyvänsä hänen seurastaan, asianomaisten naisten kunniaksi.
Riennä!"

"Walter, Walter", alkoi Adeline, jossa oli tuo tarkka hienotunteisuus
asemaansa nähden, minkä hänen huoleton rakastajansa usein
kevytmielisesti unhotti. "Walter, rakas Walter, saatatko pitää
kunniana --"

"Hiljaa, suloinen _Fleur de lis_! Sellaista huvia et ole nähnyt pitkään
aikaan; minua haluttaa saada sinulle todistaa että vielä olet Italian
ihanin nainen -- vieläpä koko kristikunnan. Mutta nuot italialaiset
ovat arkoja ritareja, eikä sinun tarvitse peljätä että tarjoukseeni
suostutaan. Mutta todellakin ihanaiseni, minulla on vakavampia asioita
mielessäni; tuo sattumus tuo luokseni roomalaisen ylimyksen, ehkäpä
Colonnan. Naiset eivät ymmärrä noita seikkoja; kaikki mikä koskee
Roomaa, koskee meitäkin tänä hetkenä."

Ritari synkistyi, niinkuin ainakin kun hän vaipui mietteisiinsä, eikä
Adeline rohjennut enempää puhua, vaan vetäytyi majan sisimpään osaan.

Sillävälin aseenkantaja saapui joukon luokse, joka jo oli ehtinyt
solatien puoliväliin. Komea ja uljas seurue tuo olikin. Soturien
täydelliset varustukset näyttivät puhuvan sotaisia tarkotuksia, mutta
toiselta puolen aseettomien palvelijain ja uhkeasti puettujen paaschien
joukko ilmaisi vastakohdan, ja kaksi lipunkantajien edessä kulkevaa,
loistavaa kuuluttajaa julisti heidän aikeensa rauhallisiksi ja heidän
tiensä pyhitetyksi. Ensi silmäyksessä tunnettiin joukon johtaja.
Yllään kultaisilla arabeskeillä loistavasti silattu, teräksinen
rintalevy, jonka päällä liehui helmillä päärmätty, tummanviheriäinen
samettiviitta, pitkien, tummien kiharain yläpuolella huiskuva musta
kameelikurjen sulka kiinnitettynä korkeaan makedonialaiseen lakkiin,
jollaista nykyään luullakseni P. Konstantinuksen ritarikunnan
suurmestari käyttää, joukon etupäässä ratsasti nuori ritari, joka erosi
tovereistaan osaksi miellyttävän olemuksensa osaksi loistavan asunsa
puolesta.

Aseenkantaja lähestyi kunnioittaen, ja hypättyään ratsunsa seljästä
sanoi hänelle sanottavansa.

Nuori ritari hymyili vastatessaan, "Vie takasin herra Walter de
Montrealille Adrian Colonnan, parooni di Castellon tervehdys, ja sano
että matkani juhlallinen tarkotus tuskin myöntää minulle tilaisuutta
kohdata niin kuuluisan ritarin peljättyä peistä, ja siitä olen sitä
enemmän pahoillani, kuin en kenellekään muulle tahtoisi luovuttaa oman
naiseni kauneuden palmua. Minun on jääminen suotuisamman tilaisuuden
toivoon. Mutta olen mielelläni jonkun hetken viivähtävä niin kohteliaan
isännän vieraana."

Aseenkantaja kumarsi syvään. "Herrani on suuresti pahastuva", sanoi
hän epäröiden, "kadottaessaan niin jalon vastustajan. Mutta minun
lähettilästoimeni koskee koko tätä ritarillista ja uljasta joukkoa, ja
jos herra Adrian di Castello pitää nykyisen matkansa tarkotuksen häntä
estävänä tuosta peitsen taitannasta, niin varmaan hänen tovereistaan
joku hänen sijaisenaan ryhtyy herraani vastaan."

Vilkkaasti vastasi eräs nuori, Adrianin rinnalla ratsastava ylimys,
Riccardo Annibaldi, joka myöhemmin teki suurta hyötyä tribuunille
ja Roomalle, ja jonka urhoollisuus sittemmin saattoi ennenaikaiseen
kuolemaan.

"Herra Adrianin luvalla", huudahti hän, "olen taittava peistä --"

"Vaiti, Annibaldi", keskeytti Adrian. "Ja te, herra aseenkantaja,
tietäkää että Adrian di Castello ei suvaitse sijaisia aseseikoissa.
Ilmoittakaa P. Johanneksen ritarille että me suostumme hänen
vieraanvaraisuuden tarjoukseensa, ja että, jos hänellä vielä,
hiukan keskusteltuamme vakavammista asioista, on halua tuollaisiin
huvituksiin, minä olen unhottava olevani Neapeliin matkalla oleva
lähettiläs, ja vaan muistava olevani keisarin ritari. Siinä
vastaukseni."

Aseenkantaja kursastellen lausui jäähyväiset, nousi ratsunsa selkään ja
laski täyttä laukkaa herransa luo.

"Anna minulle anteeksi, rakas Annibaldi", sanoi Adrian, "että
tulin urheutesi tielle, ja usko minua, etten koskaan ole enemmän
halunnut kenenkään kanssa päästä peitsisille kuin tuon suurisuisen
ranskalaisen. Mutta muista, että vaikka meihin nähden, jotka olemme
oppineet elämään ritarisuuden lakien mukaan, Walter de Montreal on tuo
kuuluisa Provencen ritari, niin mitä Rooman tribuuniin tulee, jonka
tärkeässä lähettilästoimessa nyt olemme, hän on vaan Vapaan Komppanian
voitonhimoinen päällikkö. Pahasti tahraisimme hänen silmissään oman
arvomme, jos niin kevytmielisesti ja tarpeettomasti ryhtyisimme
kilpailemaan miehen kanssa, joka on elinkeinoltaan rosvo."

"Sittenkään", sanoi Annibaldi, "älköön rosvo pääskö kerskaamaan että
roomalainen ritari on väistänyt provencelaisen peistä."

"Herkeä, pyydän sinua!" sanoi Adrian malttamattomana. Nuorta Colonnaa
jo tosiaan katkerasti kiukutti järkevä ja arvokas kieltäytymisensä
Montrealin esityksestä, ja mieli karvaana muistellessaan tuota
ylenkatseellista tapaa, jolla provencelainen oli puhunut roomalaisesta
ritarillisuudesta, sekä tuota etevämmyyttä, jonka varalta hän aina
oli käsitellyt hänen kanssaan kaikkia sotaa koskevia asioita --
hän tunsi poskensa polttavan ja huulensa vavahtavan. Ollen täysin
perehtynyt aikansa sotaisiin harrastuksiin, hänessä oli luonnollinen
ja anteeksiannettava halu näyttää ettei hän ainakaan ollut Italian
parhaimmankaan peitsenkantajan arvoton vastustaja; ja sitäpaitsi
tuo ajan ritarillisuus sai hänen pitämään sitä jonkinlaisena
vallitsijattarensa pettämisenä, jos hän laiminlöisi minkä tilaisuuden
tahansa, hänen täydellisyyttään vakuuttaakseen.

Melkoisesti suuttuneena Adrian näin ollen, Montrealin teltin tultua
näkyviin, huomasi aseenkantajan palajavan. Ja lukija saattanee päättää,
kuinka hänen harminsa lisääntyi, kun jälkimäinen, hypättyään taasen
ratsailta, puhutteli häntä seuraavasti:

"Herrani, P. Johanneksen ritari, saatuaan kuulla herra Adrian di
Castellon kohteliaan vastauksen, käskee minun sanomaan että, koska
tuo herra Adrianin mainitsema vakava keskustelu saattaisi pilata
rauhallisen ja ystävällisen urheilun, hän kunnioittaen rohkenee
esittää, että aseleikit pantaisiin toimeen ennen keskustelua. Maaperä
on teltin edustalla sileä ja pehmonen, joten ei härkäpyllykään saata
olla ritarille eikä ratsulle _turmiollinen_."

"Pyhä Neitsyt!" huudahtivat Adrian ja Annibaldi yhteen ääneen,
"olivatpa viimeiset sanasi töykeät, ja (jatkoi Adrian, tointuen
hämmästyksestään) koska herrasi sen tahtoo, kiristäköön satulavyönsä.
Minä en vastusta hänen haluaan."

Montreal, joka itsepintaisesti oli pysynyt päätöksessään saada tuo
näytelmä toimeen, osaksi kenties hänen urheissa maanmiehissään vieläkin
tavattavasta kevytmielisyydestä ja kopeasta pöyhkeilemisen halusta,
osaksi koska hän mielellään tahtoi päästä näyttelemään noille,
jotka pian saattoivat olla hänen julkisia vihollisiaan, verratonta
aseitten käyttämistaitoansa, oli yhä enemmän yltynyt, saadessaan
kuulla roomalaisjoukon johtajan nimen; sillä hänen turhamainen ja
ylpeä henkensä, vaikka se oli peitellyt näräänsä, ei ollut antanut
anteeksi muutamia pikaisia sanoja, joita Adrian oli lausunut Tapani
Colonnan palatsissa sekä tuolla kovaonnisella Corneton matkalla.
Adrian seisahtui solatien suuhun, puki kiukuissaan mutta huolellisesti
aseenkantajansa auttaessa loput varustuksistaan ylleen, tarkasteli itse
vyöt, jalustinhihnat sekä oivallisen ratsunsa valjaitten joka soljen
Montreal suuteli iloisena kultaansa, joka, vaikka hän olikin liian
lempeä ollakseen vihanen, oli mielipahoillaan (ja puoleksi unhotti
mielipahansakin, hänen vaaransa pelon takia), sieppasi hänen sinisen
vyöhyensä, heitti sen rintahaarniskansa päälle, täydensi sota-asunsa
välinpitämättömänä ja voitostaan varman näköisenä. Yksi suuri haitta
oli kuitenkin tullakseen hänen osalleen; hänen asunsa ja peitsensä oli
tuotu linnasta, vaan ei hänen sotahevostaan. Hänen ratsunsa oli liian
hento kestämään hänen tamineittensa suurta painoa, eikä löytynyt hänen
joukossaankaan ainoata, joka voimansa ja rakenteensa puolesta olisi
vetänyt vertoja Adrianin orhille. Hän valitsi kuitenkin vankimman
käsillä olevista, ja korkeilla huudoilla hänen hurjat, seuralaisensa
ilmaisivat ihastustaan hänen ilman apua loikatessaan maasta satulaan,
mikä oli vaikea ja tavaton voimanosotus noissa painavissa asuissa,
mitkä siihen aikaan olivat kotoisin Milanon pajoista ja joita Italiassa
käytettiin paljoa raskaampia kuin missään muualla Europassa. Kumpikin
puolue asettui verkalleen piiriin ympäri kenttää, ja roomalaisten
kuuluttajain puuhaten kehottaessa järjestykseen Montreal ohjasi
ratsuansa pitkin nurmea moninaisissa kuvioissa ja näytteli erinomaista
hevosmiehentaitoaan turhamaisuudessaan, mikä oli hänelle ominaista.

Vihdoin Adrian silmiristikko alas laskettuna, ratsasti verkalleen
ruohonpäiselle tanterelle puoluelaistensa ihastushuutojen raikuessa.
Ritarit vakavina seisahtuivat kumpainenkin puolelleen, toinen
toistansa vastaan. He tervehtivät kohteliaasti peitsillään,
niinkuin ystävällisissä ja iloisissa aseleikeissä oli tapana, ja
heidän odotellessaan alkamisen merkkiä, italialaiset vapisivat
päällikkönsä kunnian puolesta, sillä Montrealin mittava ruumis ja
hänen rintakehänsä laajuus näyttivät sota-asussakin luovan jyrkän
vastakohdan Adrianin vartalolle, joka, vaikka se oli jänteväksi
muodostunut, oli rakenteeltaan kevyt ja hento. Mutta siihen määrään
oli aseitten käyttämisen taito noina aikoina kehittynyt, että suuri
ruumiin voima tahi koko eivät suinkaan olleet kuuluisinten ritarien
ehdottomia tarvittavia tai edes heidän tavallisia ominaisuuksiaankaan;
niin suuriarvoiset todella olivat ratsu ja sen ohjaamistaito,
että ratsastajan keveys usein oli hänelle pikemmin eduksi kuin
haitaksi, ja myöhempinäkin aikoina voitollisimmat turnajaissankarit,
ranskalainen Bayard ja englantilainen Sydney, eivät likimainkaan olleet
ruumiinvoimistaan tahi vantteruudestaan tunnettuja.

Mitä etuja hyvänsä Montrealin ruumiilliset voimat hänelle tuottivatkin,
niitä suuressa määrin tasotti hänen ala-arvoinen hevosensa, joka,
vaikka se oli tukevarakenteinen ja tanakka kalabrialainen, ei vetänyt
vertoja eloisuudessa, nuorteudessa eikä harjaantuneessa kurissa
roomalaisen pohjolaiselle ratsulle. Viimeksimainitun ratsun sysimustan
karvan kiiltoa enensi heleänpunainen; kullalla kirjailtu loimi: sen
kaula ja olkapäät olivat rautaisen suomuksen verhossa, sen otsassa
törötti pitkä, unicornin sarven näköinen piikki ja sen päässä liehui
tuuhea puna- ja valkosulkainen töyhtö. Kun Adrian komeilevassa ja
juhlallisessa lähettilästoimessa oli matkalla Neapelin loistoa
rakastavaan hoviin, hänen varustuksensa ja seuralaisensa olivat tuon
tarkotuksen ja sen ajan pöyhkeilemisen halun mukaisia, joten hänen
ohjaksensakin, jotka olivat kolmen tuuman levyiset, olivat kullalla,
jopa jalokivilläkin silatut. Ritari itse oli puettu rautapaitaan, joka
todisti kuuluisan milanolaisen Ludovicon hienointa käsialaa, koko hänen
olentonsa oli tavattoman loistava ja uljas, jota vielä vastakohtana
enensi Montrealin yksinkertainen, mutta kirkkaasti kiillotettu ja
taitehikkaasti joustava sotisopa -- jota vaan hänen valtijattarensa
vyöhyt kaunisti -- sekä hänen ratsunsa tavallinen karkea asu.
Tuo vastakohta ei kuitenkaan ollut provencelaisen mieleen, jonka
turhamaisuus erittäinkin esiintyi sotavarustuksissa, ja joka, jos hän
olisi ennakolta tiennyt, mikä "huvi" tuli hänen osakseen, olisi itse
Colonnankin loiston pimentänyt.

Kumpasenkin puolen torvensoittajat puhalsivat lyhyen merkin -- ritarit
pysyivät järkähtämättöminä, kuin rautaiset patsaat; toisen, jo kumpikin
hieman kumartui satulassaan; kolmannen, niin peitset tanassa ja höllin
ohjaksin täyttä laukkaa eteenpäin he kiitivät ja hurjasti rynnistivät
päin toisiansa puolitiessä. Välinpitämättömän röyhkeänä Montreal oli
kuvitellut että Adrian hänen peitsensä ensi kosketuksesta suistuisi
ratsunsa seljästä; mutta hänen suureksi kummakseen nuori roomalainen
pysyi järkähtämättömänä ja seuralaistensa riemuhuutojen kaikuessa
jatkoi matkaansa radan toiseen päähän. Montreal itse sai ankaran
kolauksen, työntymättä kuitenkaan satulasta tai jalustimistaan.

"Tuo ei olekaan lellipoikia", mutisi Montreal purren hammastaan ja
päättäen panna kaiken taitonsa liikkeelle toisessa hyökkäyksessä; ja
Adrian huomaten ratsunsa suuren etevämmyyden katsoi parhaaksi lennättää
päin vastustajaansa. Näin ollen, kun ritarit taas karahuttivat
eteenpäin, Adrian, peittyen tarkoin kilpensä suojaan, terotti vähemmän
huomiotansa taistelukumppaniinsa, josta hän huomasi ettei kenenkään
kuolevaisen käsi kykenisi hellittämään häntä satulasta, kuin hänen
epäjaloon ratsuunsa. Montrealin hyökkäys oli kuin laviinin vyörinä --
hänen peitsensä rämähti tuhansiksi pirstaleiksi. Adrianin molemmat
jalat kirposivat jalustimista, ja ilman rautaisia kaaria, jotka
suojasivat satulaa edestä ja takaa, hän auttamattomasti olisi suistunut
tanterelle; näin ollen hän horjahti täräyksestä taapäin, hänen
korvansa soivat ja silmänsä säkenöitsivät, jotta hän hetkeksi melkein
taintui. Mutta hänen kelpo orhinsapa palkitsi kasvatuksensa vaivat.
Juuri kun ratsastajat iskivät yhteen, se nousten kahdelle jalalle
puski vastustajaansa sellaisella voimalla, että Montrealin hevonen
työntyi useita askeleita taapäin, sillaikaa kun Adrianin peitsi, jota
erinomainen taito suuntasi, kolahti vasten provencelaisen kypäriä
ja hieman karkeasti poisti ritarin huomion ohjaamisesta. Montreal
tahtomattaan kiristi ohjaksia liian piukkaan; hevonen nousi pystyyn,
ja samana hetkenä kun Adrianin ratsun terävä sarvi ja rautainen
otsavarustus jymähtivät vasten sen rintakilpeä se horjahti nurinniskoin
ratsastajineen nurmikolle. Raivostuneena ja häpeissään Montreal
pyrki irralleen, heikko huudahdus kuului huvimajasta lisäten hänen
nöyryytystään. Hän nousi helposti seisoalleen, mikä suuresti ihmetytti
katselijoita, sillä niin raskaita olivat sen aikaiset sota-asut, että
harva maahan sortunut ritari kykeni omin neuvoin nousemaan pystyyn,
paljasti miekkansa ja kiljui hurjistuneena -- "jalan, jalan! --
kaatuminen ei ollut minun syyni, vaan tuon kirotun raavaan, jonka
minun, syntieni rangaistukseksi, piti ratsun arvoon ylentämäni. --
Tulkaa --"

"En, herra ritari", vastasi Adrian, riisuen hansikkaansa ja kypärinsä,
jonka hän viskasi maahan, "tulen luoksenne vieraana ja ystävänä,
mutta jalan taisteleminen on verivihollisten tapa. Jos suostuisin
ehdotukseenne, niin häviöni olisi vain ritariutenne tahra."

Montreal, jonka intohimot olivat hetkeksi vallanneet, alistui synkkänä
tuohon. Adrian kiiruhti lohduttamaan vastustajaansa. "Muuten", sanoi
hän, "en saata vaatia itselleni voittoa. Teidän peitsenne kirvotti
minut jalustimista -- minun ei teitä järkähyttänyt. Olette oikeassa!
Häviönne, jos mikään, oli ratsunne."

"Koettakaamme vielä kerta, päästyämme yhtä hyvien hevosten selkään",
sanoi Montreal yhä kiukutellen.

"Ei, pyhä Neitsyt varjelkoon!" huudahti Adrian niin hartaan totisena,
että läsnäolijat eivät voineet pidättää itseänsä nauramasta, ja
Montrealin synkkänä vasten tahtoansa yhtyi iloon. Hänen vihollisensa
kohteliaisuus kuitenkin sovitti ja liikutti hänen luontonsa suopeampia
sotilaan ominaisuuksia ja tyyntyen hän vastasi:

"Signor di Castello, minä jään teille velkaa kohteliaisuuden, jota
minä en ole noudattanut. Mutta jos ikipäiviksi tahdotte kiinnittää
minut itseenne kiitollisuuden siteillä, niin sallitte minun lähettää
noutamaan oman ratsuni ja suotte minulle tilaisuuden puhdistaa
kunniani. Sen orhin seljässä, tahi jonkun muun, joka on omanne
vertainen, joka näyttää olevan englantilaista rotua, minä olen
puolustava tämän solan jokaista vastaan seurueestanne yksitellen,
siitä panen vakuudeksi kaikki mitä minulla on, linnani, tilukseni,
rikkauteni, miekkani ja kannukseni."

Onneksi ehkä Adrianille, ennenkuin hän ehti vastata, Riccardo Annibaldi
innokkaasti huudahti, "herra ritari, minulla on mukanani kaksi orhitta,
täydellisesti turnajaisiin harjaantunutta: valitkaa ja sallikaa minun
puolustaa roomalaista ritariutta ranskalaista vastaan, -- siinä minun
vakuutukseni."

"Signor", vastasi Montreal, huonosti peittäen ihastustaan, "esityksenne
ilmaisee niin urhean ja vapaan hengen, että olisi synti siitä
kieltäytyä. Minä suostun tarjoukseenne, ja kummanka ratsuistanne
tahansa hylkäätte, tuokaa tänne se Jumalan nimessä ja älkäämme tuhlatko
enää sanoja toiminnan edellä."

Adrian, joka tiesi, että roomalaisten oli tähän saakka käynyt
onnellisesti pikemmin sattumuksesta kuin ansiosta, koetti turhaan estää
tuota toista uhkayritystä. Mutta Annibaldi oli suuresti innoissaan, ja
hänen korkean arvonsa takia Adrian piti sopimattomana loukata häntä
jyrkällä kiellolla; Colonna vastahakoisesti siis antoi suostumuksensa.
Annibaldin ratsut tuotiin esiin; toinen oli uhkea kimo, toinen rautio
hieman tavallisempaa rotua ja rakennetta, mutta kuitenkin voimallinen
ja kallishintainen. Montreal, jota vaadittiin ensiksi valitsemaan, otti
kohteliaasti viimeksi mainitun, ala-arvoisemman.

Annibaldi oli pian sotavarustuksiinsa puettuna, ja Adrian antoi
torvensoittajille merkin. Roomalainen oli vartaloltaan melkein
Montrealin mittainen, ja vaikka hän oli muutamaa vuotta nuorempi,
hän sota-asussaan oli lähes saman kokoinen ja vahvuinen, joten nuot
vastustajat ensi silmäyksellä näyttivät enemmän toistensa vertaisilta,
kuin edelliset. Mutta tällä kertaa Montreal kelpo ratsun seljässä sekä
häpeän ja ylpeyden tulistamana tunsi vetävänsä vertoja armeijalle; ja
hän syöksyi nuorta ylimystä vastaan sellaisella voimalla, että vaikka
hänen oman kypärinsä höyhentöyhtö tuskin huiskahtikaan, italialainen
suistui monen askeleen päähän ratsustaan ja vasta hetken kuluttua siitä
kuin hänen aseenkantajansa olivat aukaisseet hänen silmiristikkonsa,
hän virkosi henkiin. Tuo tapaus taasen palautti Montrealin koko
luonnollisen hilpeyden sekä sai hyvälle tuulelle hänen seuralaisensa,
jotka äskeisestä tapahtumasta olivat aivan kallella kypärin.

Hän itse kohteliaasti auttoi Annibaldia nousemaan eikä säästellyt
ylistyslauseitakaan, joita ylpeä roomalainen vaitiollen ja synkkänä
kuunteli, lähti huvimajaan sekä jakeli kovaäänisiä pitojen
valmistamismääräyksiä. Annibaldi kuitenkin jöröili taampana, ja Adrian,
joka älysi hänen ajatuksensa sekä aavisti että riita nähtävästi
oli nouseva provencelaisen ja hänen ystävänsä kesken maljain
ääressä, veti hänet syrjään ja virkkoi: "minusta, rakas Annibaldi,
olisi parasta, että joukkomme pääosan kanssa lähtisit matkustamaan
edelleen kohden Fondia, jossa olen liittyvä teihin auringon laskun
aikana. Aseenkantajani ja kahdeksan peitsimiestä riittävät minulle
turvajoukoksi; ja totta sanoakseni minua haluttaa puhua omituisen
isäntämme kanssa pari sanaa kahden kesken, koettaakseni häntä saada
rauhallisesti lähtemään tiehensä ilman roomalaisten joukkojemme
avittamista, joiden urhoollisuudella on muualla yllin kyllin alaa."

Annibaldi puristi toverinsa kättä: "Minä ymmärrän sinun", hän vastasi
hieman punastuen, "ja tuskin todella saisin kärsityksi tuon barbaarin
imartelevaa voitonriemua. Suostun esitykseesi."



III Luku.

Roomalaisen ja provencelaisen välinen keskustelu. Adelinen vaiheet.
Kuutamoinen meri. Soittoa ja laulua.


Katseltuaan Annibaldin ja seurueensa suurimman osan lähtöä ja
päästettyään raskaat jalkakilpensä yltään, Adrian astui yksinään P.
Johanneksen ritarin majaan. Montreal oli jo riisunut asunsa paitsi
rintakilpeänsä, ja astui tervehtimään vierastaan tuolla miellyttävällä
ja valtaavalla sulolla, mikä paremmin soveltui hänen syntymälleen
kuin ammatilleen. Hän kuunteli Annibaldin ja soisten ritarien lähtöä
koskevia anteeksipyyntöjä, huulilla hymy, joka ilmaisi, kuinka hyvin
hän arvasi syyn, sekä vei Adrianin majan perimmäiseen osastoon, mihin
ateria (varsin maittava vieraan ja isännän äskeisiin ponnistuksiin
nähden), oli valmistettu; siellä Adrian ensi kerran näki Adelinen.
Pitkällinen tottumus lemmittynsä huikenteleviin ja levottomiin
elintapoihin, johon yhdistyi jokin, hänen itse tietämästään, vaikka
harhaan joutuneesta jalosta sukuperästä johtuva ylpeys, loi tuon
ihanan naisen ulkonaiselle olemukselle pakottaman leiman, joka usein
Montrealiltakin peitti hänen avuttoman tilansa tunteellisuuden. Joskus
todellakin, ollessaan kahdenkesken Montrealin kanssa, jota hän rakasti
romantisuuden kaikin hartauksin, hän oli tunteellinen vain nykyhetken
hurmaukselle, joka soi hänelle kaiken lohdutuksen, mutta hänen taajoina
poissaolonsa hetkinä, tahi jonkun vieraan seurassa lumous katosi --
todellisuus palasi. Nais-parka! Luonto ei ollut muodostanut, kasvatus
opastanut, tottumus sovittanut häntä häpeän henkeen!

Nuori Colonna hämmästyi hänen kauneuttaan, ja vielä enemmän hänen
hienoa ja ylhäistä sulouttaan. Samoin kuin Montreal, hän oli nuoremman
näköinen, kuin mitä hänellä todella oli ikää; aika näytti säästävän
kukoistusta, jonka kokeneen silmä saattoi huomata ennen aikaiseen
hautaan tuomituksi. Hänessä oli melkein jotakin tyttömäistä, --
hänen vartalonsa keveydessä, hänen tummanruskean tukkansa uhkeissa
kiharoissa, ja hipiän värissä, joka palasi ja katosi ei ainoastaan joka
tunteen, vaan melkein joka sanan keralla. Nuot vastakkaisuudet hänessä
ja Montrealissa soveltuivat heille kummallekin -- ne olivat hartaan
turvaantumisen ja suojelevan voiman vastakohdat, kumpainenkin näytti
kauniimmalta toisensa seurassa, ja istuessaan uhkeasti katetun pöydän
ääreen Adrian ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt paria,
joka paremmin soveltuisi heidän kotimaansa trubaduurien runollisille
legendoille.

Montreal keskusteli iloisesti tuhansista eri seikoista -- tyrkytti
viinimaljoja -- ja valitsi vieraalleen parhaita paloja meren
herkullista _spicolaa_ sekä Pontiinin rämeitten oivallista villisikaa.

"Mutta sanokaapa", virkkoi Montreal, kun heidän nälkänsä oli tyydytetty
-- "sanokaapa minulle kuinka sukulaisenne, Tapani Colonna jaksaa?
Ketterä vanhus ikäisekseen."

"Hän on kuin nuorin meistä", vastasi Adrian.

"Äskeiset tapaukset kaiketi ovat hieman kolhineet häntä", sanoi
Montreal viekkaasti hymyillen. "Käytte vakavan näköiseksi -- enkö
aavistanut oikein? Minä sukulaisellenne ensimmäisenä ennustin Cola di
Rienzin kohoamista; hän näyttää suurelta mieheltä -- suuremmalta kuin
milloinkaan sovittaessaan Colonnat ja Orsinit."

"Tribuuni", vastasi Adrian kartellen, "on varmaan erinomaisen nerokas
mies Ja nyt nähdessäni hänen käskevän, minua vain ihmetyttää, kuinka
hän milloinkaan alistui tottelemaan -- majesteetti näyttää olevan osa
hänen olennostaan."

"Miehet, jotka voittavat vallan, helposti saavat sen haarniskan,
arvokkaisuuden", vastasi Montreal, "ja jos olen oikein kuullut
-- (armaanne malja) -- niin tribuuni, vaikka hän itse ei olekaan
jalosukuinen, on pian pääsevä jaloon sukuun."

"Hän on jo nainut Rasellin tyttären, vanhaa roomalaista sukua", vastasi
Adrian.

"Kiertelette tiedustelemistani -- _Le doulx soupir, le doulx soupir!_
niinkuin vanha Cabestan sanoo" -- sanoi Montreal nauraen. "Hyvä, olen
juonut armaanne maljan, sallikaa minun juoda toinen ihanan Irenen,
tribuunin sisaren kunniaksi -- edellyttäen tietysti, etteivät ne ole
sama henkilö. -- Hymyilette ja pudistatte päätänne."

"En salaa teiltä, jalo ritari", vastasi Adrian "toivovani, että
täytettyäni lähettilästoimeni tuo liitto, joka solmitaan tribuunin ja
Colonnan välille, on kummallekin oleva eduksi."

"Olen siis oikein kuullut", vastasi Montreal vakavasti ja
miettiväisenä. "Rienzin valta on todella suuri."

"Siitä on minun lähettilästoimeni todisteena. Tiedättekö, signor de
Montreal, että Ludvig, Unkarin kuningas --"

"No, mitä hänestä?"

"On lykännyt hänen ja Neapelin Johannan välisen riidan, joka koskee
viimemainitun kuninkaallisen puolison, Ludvigin veljen kuolemaa,
tribuunin ratkaistavaksi? Tämä on ensimmäinen kerta, minun tietääkseni,
sitten Konstantinuksen aikojen kun roomalaisen osaksi on tullut niin
suuri luottamus ja niin ylhäinen toimi!"

"Kaikki almanakan pyhimykset", huudahti Montreal tehden ristinmerkin,
"jopa kummia kuuluu! Unkarin kopea Ludvig hylkää miekan oikeuden ja
suostuu muuhun kuin sotakentän riidanratkasuun!"

"Juuri tämä", jatkoi Adrian merkillinen paino äänessä, "juuri tämä
seikka sai minun noudattamaan kohteliaita kutsujanne. Minä tiedän,
urhea Montreal, että olette Ludvigin liitossa. Ludvig on kaikin tavoin
vakuuttanut tribuunille ystävyyttään ja liittoa; olisiko järkevästi
tehty jos --"

"Rupeaisitte sotimaan Unkarin liittolaista vastaan", keskeytti
Montreal. "Tuon aioitte lisätä; sama ajatus välähti minunkin mieleeni.
Hyvä herra, antakaa anteeksi, -- italialaiset joskus keksivät, mitä he
toivovat. Keisarin ritarin kunnian kautta, onko sananne sulaa totta?"

"Kunniani ja Ristin nimessä", vastasi Adrian, oikaisten itsensä,
"ja todistuksena siitä minä nyt olen matkalla Neapeliin sopimaan
kuningattaren kanssa tutkinnon valmistuksista."

"Kaksi kruunattua päätä plebeijin tuomioistuimen edessä, ja toinen
murhasta syytettynä!" jupisi Montreal, "hämmästyttäviä uutisia!"

Hän vaikeni sekä vaipui mietteisiinsä hetkiseksi aikaa, kunnes hän,
katsahtaessaan ylös kohtasi Adelinen hellän katseen, joka syvästi
huolestuneena tarkasteli noitten tuumien ja suunnitelmien ulkonaista
vaikutusta, ollen liian hellä hallitakseen niitä tietää ja liian viaton
niihin myöntyäkseen.

"Armaani", sanoi provencelainen lempeästi, "mitä arvelet? Onko meidän
vaihtaminen vuorilinnamme ja nämät rehottavat metsät kaupungin
kolkkoihin muureihin? Minä pahaa pelkään. Rakkaalla Adelinellani on
omituinen mielihalu, hän vihaa katujen iloista hyörinää, eikä pidä
mitään palatsia lainhylyn luolan arvoisena. Ja minun mielestäni
hän kuitenkin kauneudessa voittaa kaikki Italian naiset -- teidän
armastanne tietysti, herra Adrian, lukuun ottamatta."

"Se on poikkeus, jota ei muu kuin rakastaja ja kihlattu rakastaja
uskaltaisi tehdä", vastasi Adrian kohteliaasti.

"Ei", sanoi Adeline erinomaisen suloisella ja kirkkaalla äänellä, "ei,
minä hyvin tiedän, minkä arvon annan herrani imartelulle ja signor
di Castellon kohteliaisuudelle. Mutta olette matkalla, herra ritari,
hoviin, jonka kuningatar, jos maine totta puhuu, on kauneuden ihme ja
malli."

"Muutamia vuosia sitten näin Neapelin kuningattaren", vastasi Adrian,
"ja enpä silloin, katsellessani tuota enkelin muotoa saattanut
aavistaa, että saisin kuulla häntä syytettävän katalimmasta murhasta,
mikä milloinkaan on Italiankaan kuninkaallista kruunua tahrannut."

"Ja aivan kuin vahvistaakseen syyllisyytensä", sanoi Montreal, "hän
ennen pitkää menee saman miehen avioksi, joka teki tuon työn. Siitä
minulla on varmat todistukset."

Ritarien näin keskustellessa päivä läheni loppuansa, ja avonaisesta
teltistä he katselivat laskevan auringon säteistä välkkyvää
purppuraista merta. Adeline oli kauan sitten poistunut pöydästä, ja
palvelijatyttöjensä seurassa vetäytynyt puron partaalle, josta hänen
soitikkonsa ääni heikosti kuului heidän korviinsa. Kun Montreal
kuuli säveleet, hän vaikeni ja huoaten peitti kasvonsa käsillään.
Pieni nurjamielisyys ja epäsopu, joka Roomassa oli noussut ritarien
välille, oli kokonaan haihtunut. Kumpaakin vallitsi ajan ritarillinen
henki, ja heidän aamullinen kilpailunsa oli saanut heissä aikaan tuon
omituisen kunnioituksen, vieläpä sydämellisyyden, jota urhoollinen mies
vieläkin (kuinka paljoa enemmän tuohon aikaan!) tuntee toiseen, jonka
rohkeutta hän on kokenut omaansa osottaessaan. Se on ikäänkuin siihen
asti piillyt heimolaisuuden tunto, ja sotaelämässä usein yhtäkkiä
syntyy pysyväinen ystävyys itse vihamielisyyden helmassa. Tuota
tunnetta oli vahvistanut heidän äskeinen tutunomainen keskustelunsa,
ja sitä Adrianin puolelta lisäsi tieto, että hän, saatuaan Montrealin
vakuutetuksi, että oli järkevintä jättää Rooman alueet, oli tehnyt
tehtävän, mikä hyvin korvasi kaiken vaaran ja viivyttelemisen.

Montrealin huokaus ja muuttunut olemus eivät jääneet Adrianilta
huomaamatta, ja hän luonnollisesti aavisti että niillä oli jotakin
yhteyttä hänen rakastettunsa kanssa, jonka soitto oli siihen
silminnähtävänä syynä.

"Tuo ihana nainen", sanoi hän kohteliaasti, "koskettelee soitikkoansa
tosi tenhottaren sormilla, ja tuo surumielinen laulu tuntuu korvissani
Provencen säveleltä".

"Tuon laulun minä hänelle opetin", sanoi Montreal surumielisesti,
"sillä minä ensi kertaa kosin sydäntä, jonka ei milloinkaan olisi
pitänyt omakseni antautua! Niin, nuori Colonna, monena yönä on purteni
laskenut tähtikirkkaan Sorgian rantaan, joka huuhtoo hänen ylpeän
isänsä linnan muuria, ja ääneni sotilaan lemmenlauluilla häirinnyt
nuokkuvien kaislojen hiljaisuutta. Suloiset muistot, katkerat hedelmät!"

"Miksi katkerat? Rakastattehan toisianne vielä!"

"Minä olen sitoutunut naimattomuuteen, ja Adeline de Courval on
jalkavaimo, sen sijaan että hänen pitäisi olla aviovaimo. Minua tuo
asia kalvaa enemmän, kuin milloinkaan häntä -- armasta Adelineani!"

"Armaanne siis, niinkuin kaikki voivat huomata, on jaloa sukua?"

"On", vastasi Montreal syvän ja silminnähtävän liikutuksen valtaamana,
joka harvoin, tuskin milloinkaan paitsi lempiessä, pystyi hänen
rohkeaan sydämeensä. "Hän on. Kertomuksemme on lyhyt: -- me lapsuudesta
asti rakastimme toisiamme. Hän oli mahtavampaa perhettä kuin minä,
meidät erotettiin. Minulle kerrottiin, että hän oli hyljännyt
minut. Minä jouduin epätoivoon ja epätoivossani suostuin ottamaan
P. Johanneksen ristin. Sattumuksesta kohtasimme taas toisemme. Minä
huomasin, että hänen rakkautensa oli vilpitön. Lapsi parka! -- hän
oli silloinkin, jalo ritari, vain lapsi! Minä hurja -- huoleton -- ja
en, kenties, tietämätön kuinka kositaan ja voitetaan. Hän ei voinut
vastustaa minun rukouksiani eikä omaa lempeänsä! -- Me pakenimme.
Siitä huomaatte seuraavien vaiheitteni kulun. Miekkani ja Adelineni
olivat koko omaisuuteni. Seurapiirit hylkäsivät meidät. Kirkko uhkasi
sieluani. Suurmestari henkeäni. Minusta tuli seikkailijaritari.
Sallimus ja oikea käteni suosivat minua. Minä panin ne, jotka
halveksivat minua, vapisemaan nimeäni. Tuo nimi vielä on tähtenä
tai virvatulena välähtelevä säikähtäneille kansoille, ja vielä minä
saatan hankkia paavilta väkisin tuon päästön, jota rukouksistani ei
ole myönnetty. Samana päivänä saatan tarjota Adelinalle diadeemin ja
sormuksen. -- Kylläksi tästä, -- katselitteko Adelinen poskea! -- Eikö
se näytä kuihtuvalta? Minä en pidä tuosta vaihtelevasta punasta, -- hän
liikkuu raukeasti -- _hänen_ askeleensa, joka oli niin iloinen!"

"Olinpaikan muutos ja lempeä etelä pian palauttavat hänen terveytensä",
sanoi Adrian, "teidän omituisen elämänlaatunne tähden hän niin vähän
saa tavata toisia, erittäinkin omaa sukupuoltansa, että luulen hänen
vain harvoin tulevan huomaamaan tuota, mikä hänen tilassaan on
tuskallista. Ja naisen lempi, Montreal, niinkuin kumpikin tiedämme, on
verho, joka suojaa hänet monilta myrskyiltä."

"Te puhutte ystävällisesti", vastasi ritari, "mutta ette tunne kaikkia
murheemme syitä. Adelinen isä, kopea herra, kuoli -- sydän murtuneena,
sanottiin -- mutta vanhukset kuolevat monista muistakin syistä! Äiti,
joka ruhtinaista kerskasi polveutuvansa, katsoi asiaa jyrkemmältä
kannalta kuin isä, huusi kostoa -- mikä oli kummallista, sillä hän
on hurskas kuin dominikaani, ja kosto ei ole naisessa kristillistä,
vaikka se on ritarillista miehessä, -- Niin, herra ritari, meillä oli
poika, ainoa lapsemme, joka oli Adelinen lohdutuksena minun poissa
ollessani, jonka somat soperrukset olivat hänen koko maailmansa. Hän
rakasti häntä niin, että ellei lapsella olisi ollut hänen silmiänsä ja
ellei se nukkuessaan olisi ollut hänen näköisensä, minä olisin käynyt
mustasukkaiseksi. Lapsi kasvoi hurjan elämämme ohessa voimallisena
ja reippaana; tuosta nuoresta veitikasta olisi varttunut kelpo
ritari! Epäsuotuisat tähteni johtivat minut Milanoon, jossa olin
asioissa Viscontien kanssa. Eräänä kauniina kesäkuun aamuna poikamme
varastettiin; tuo kesäkuu oli todella meille talvikuu!"

"Varastettiin! -- kuinka? -- kuka --"

"Ensimmäiseen kysymykseenne on helppo vastata; poika oli
hoitajansa kanssa? kartanolla, tuo huolimaton ihminen jätti hänet
silmänräpäykseksi -- niin hän kertoi -- noutaakseen jonkin lelun; hänen
palattuaan lapsi oli kadonnut, jättämättä muuta jälkeä kuin soman,
höyhentöyhtöisen lakkinsa. Adeline parka, monet kerrat tapasin hänet
suutelemassa tuota pyhää jäännöstä, kunnes se hänen kyyneleistään
kostui!"

"Kummallinen tapaus todellakin. Mutta mitä etua saattoi --"

"Minä kerron teille", keskeytti Montreal, "ainoan arvelun, joka minusta
saattaa olla mahdollinen; -- Adelinen äiti, saatuaan tietää, että
meillä oli poika, lähetti Adelinelle kirjeen, joka oli murtaa hänen
sydämensä, soimaten häntä hänen rakkaudestaan minuun ja niin poispäin,
ikäänkuin tuo olisi tehnyt hänet sukupuolensa katalimmaksi. Hän
pyysi häntä säälimään lastansa, eikä kasvattamaan häntä rosvotoimeen
-- sillä nimellä hän näki hyväksi mainita Walter de Montrealin
uljasta elämänrataa. Hän tarjoutui holhoomaan lasta omissa kolkoissa
saleissaan, epäilemättä kehittääkseen hänet ajeltu-kiireiseksi
munkiksi. Häntä kovasti kiukutti kun äiti ei luopunut aarteestaan! Hän
yksin, osaksi kostonhimosta, osaksi typerästä säälistä, osaksi kenties
hurskaasta yltiöpäisyydestä, niin minusta näytti, saattoi meiltä
ryöstää poikamme. Tiedustellessani sain tietää hoitajalta -- jollei
hän olisi ollut Adelinen sukupuolta, hän olisi saanut tuntea puukkoani
-- että heidän kävelymatkoillansa muuan elähtänyt vaimo, nähtävästi
alhaista säätyä (hän saattoi olla valhepuvussa!) oli usein pysähtynyt
hyväilemään ja ihailemaan lasta. Minä lähdin heti Ranskaan, riensin De
Courvalin vanhaan linnaan; se oli joutunut lähimmän perillisen haltuun,
ja vanha leski oli matkustanut pois, kukaan ei tiennyt mihin, mutta
arveltiin hänen kätkeytyneen jonkin etäisen luostarin huntuun."

"Ettekö milloinkaan häntä sittemmin tavannut?"

"Tapasin Roomassa", vastasi Montreal, käyden kalpeaksi, "viimeksi
siellä ollessani äkkiarvaamatta kohtasin hänet. Silloin vihdoin
tulin tuntemaan poikani kohtalon ja arveluitteni todenperäisyyden;
hän tunnusti varkauden -- ja lapseni oli kuollut! En ole rohjennut
sanoa sitä Adelinelle; se olisi mielestäni sama, kuin jos tempaisi
nuolen haavoitetusta rinnasta -- ja hän kuolisi heti, jos häneltä
riistettäisiin epätieto, joka häilyy hänen povessaan. Hänessä vielä
on toivo -- se on hänen lohdutuksensa, vaikka sydäntäni särkee
ajatellessani sen turhuutta, Mutta mitäpä siitä, herra Colonna!"

Ja Montreal hypähti seisoalleen ikäänkuin ponnistaen voimiansa
karkottamaan heikkoutta, joka hänen kertomuksensa aikana oli vallannut
hänet.

"Älkää ajatelko tuota enää. Elämä on lyhyt -- siinä on paljon okaita --
älkäämme hyljeksikö sen ainoatakaan kukkaa. Tuo on hurskasta ja myöskin
viisasta. Luonto, joka määräsi minut taisteluun ja työhön, soi onneksi
minulle ranskalaisen eloisan sydämen ja joustavan mielen, ja minä olen
kylläksi elänyt tunnustaakseni, ettei nuoren kuolema ole kovaonni.
Tulkaa, herra Adrian, liittykäämme armaani seuraan ennenkuin lähdette,
jos teidän on lähteminen; kuu pian nousee ja Fondi on vain lyhyen
matkan päässä täältä. Te tiedätte, että vaikken ihailekaan teidän
Petrarcaanne, te sitä kohteliaammin ylistätte meidän provencelaisia
ballaadiamme, ja teidän tulee kuulla Adelinen laulavan sellaisen,
pitääksenne niitä vielä suuremmassa arvossa. Trubaduurien suku on
kuollut, mutta laulu elää laulajaansa kauemmin!"

Adrian, joka tuskin tiesi, miten lohduttaa isäntänsä kovaa onnea,
melkoisesti ihastui hänen mielialansa muutoksesta, vaikka hänen
vakavampi ja tunteellisempi luontonsa hiukan hämmästyi tuota
äkkinäisyyttä. Mutta niinkuin ennen olemme nähneet, Montrealin henki
(ja siinä oli ehkä sen viehätys) oli kuin epävakainen taivas; iloisin
päivänpaiste ja hirmuisin myrsky seurasivat nopeasti vaihdellen
toisiansa, ja sen mahtaviin ja suurenmoisiin ominaisuuksiin, jotka
oikein suunnattuina ja kohdistettuina olisivat tehneet hänestä aikansa
siunauksen ja kunnian, sekaantui poikamainen huikentelevaisuus, joka
äkkinäisestä sattumuksesta ja kevytmielisestä oikusta, ryhtyi sotaan ja
hävitykseen, tahi uinahti lempeään rauhaan.

Heidän lähestyessään meren rantaa, Adelinen soitikon sävelet yhä
selvemmin kuuluivat heidän korviinsa, ja he tietämättään hiljensivät
askeleensa kulkiessaan pitkin rehevää, tuoksuavaa ruohostoa, kun hän
äänellä, joka tosin ei ollut voimallinen, mutta ihmeellisen suloinen
ja kirkas sekä hyvin soveltuva noihin yksinkertaisiin sanoihin ja
säveliin, lauloi seuraavat säkeet:

    Provencelaisen neidon laulu.

    1.

    Sydän miksikä auvoton,
       Synkkä sä myötä?
    Miks' kirkkaus taivon on
       Sulle vain yötä?
             Voi mua, voi mua!
    Riemulle suo tää maa,
    Se murhetta kaihoaa,
    Oi ainoa paikka suo
    Sä, minnek' ei pääse tuo
       Huokaus, Voi mua! --
                     Voi mua!

    2.

    Rajuilmankin lintunen
       Vainuvi ennen,
    Myös on aikansa myrskysen
       Aavistus hengen;
             Voi mua, voi mua!
    Sä riemuitse sallittua,
    Oi syömmeni, pyydän sua,
    Oi miksikä, tiedä en,
    Sä vastoat huoaten
       (Sydän hupsu!), Voi mua! --
                     Voi mua!

    3.

    Suru niinkuni yöhyt luo
       Toivottomuutta;
    Ken tiesi min huomen tuo
       Helmassa uutta?
            Voi mua, voi mua!
    Iloitse soitikkon',
    Pian kielesi vaiti on
    Iloitse -- kuule, voi!
    Sen enteinen sävel soi
       Viimeisen -- Voi mua! --
                     Voi mua!

"Oma Adelineni, suloinen satakieleni!" kuiskasi Montreal hiljaa
lähestyen, ja vaipui hänen jalkoihinsa -- "laulusi on liian
murheellinen täksi kultaiseksi illaksi."

"Ei milloinkaan ole sydämeen tunkeutunut sävel", sanoi Adrian, "jonka
nuolessa ei suru olisi ollut sulkana. Tositunteellisuuteen, Montreal,
yhtyy kaiho, jos kohta ei synkkämielisyys."

Adeline katsahti hellästi ja hyväksyen Adrianin kasvoihin; häntä
miellytti niitten ilme, häntä vielä enemmän miellyttivät nuot sanat,
joitten totuuden nainen pikemmin tunnustaisi kuin mies. Adrianin
katseessa kuvautui syvä ja kaunopuhelias myötätuntoisuus ja kunnioitus;
todella tuo lyhyt kertomus, jonka hän oli kuullut Montrealilta, oli
tehnyt syvän vaikutuksen häneen; eikä milloinkaan hänen käytöksensä
ollut tuon loistavan kuningattaren seurassa, jonka hoviin hän oli
matkalla, ilmaissut niin ritarillista ja todellista kunnioitusta, kuin
hän osotti tuolle yksinäiselle ja kovaosaiselle naiselle Terracinan
illanhämäräisellä rannikolla.

Adeline keveästi punastui ja huokasi; ja sitten katkaistakseen tukalan
äänettömyyden, joka oli syntynyt, Montrealin huolimatta Adrianin
äskeisistä sanoista viritellessä soitikon kieliä, hän sanoi: "Tekin
tietysti, signor di Castello, olette Petrarcan ihailijoita?"

"Niin", huudahti Montreal, "lemmittyni on mielettömästi ihastunut
Petrarcaan, niinkuin kaikki naiset; mutta sen verran, kuin minä tiedän,
ei sota-asuinen ritari eikä reilu rakastaja milloinkaan ole kosinut
sellaisin haaveksivin ja rääkätyin lauseparsin."

"Italiassa", vastasi Adrian, "tavallinen puhekin on liiottelua: --
mutta sanoneepa oma trubaduurirunoutennekin teille, että lemmen,
joka yhäti etsii uutta kieltänsä, usein on puhkeaminen sellaiseen,
joka kaikista muista paitsi rakastuneista, tuntuu teeskennellyltä ja
vääristellyltä."

"Koettakaamme, signor", sanoi Montreal, antaen soitikon Adrianin
käteen, "olkoon Adeline tuomarimme, kumman laulu -- teidän vai minun --
on tenhosampi kosiessa."

"Pelkäänpä, jalo ritari", sanoi Adrian nauraen, "teidän jo lahjoneen
tuomarin."

Montrealin ja Adelinen silmäykset kohtasivat toisensa, ja tuo katse sai
Adelinen unhottamaan kaikki murheensa.

Tottunein sormin kosketti Adrian kieliä ja valitsi laulun, joka oli
yksinkertaisemmasti sepitetty kuin hänen maanmiestensä tavallisimmat,
vaikka se oli italialaisen hengen ja niitten tunteitten mukainen, joita
hän vast'ikään oli Adelinelle ilmaissut, sekä lauloi:

    Miksi lempi on suruinen?

    Mä vaikka luonas huoleksun,
       Äl' armas moiti kulta;
    Käy mieli kaihoiseksi, kun
       Se täynn' on lemmen tulta.
    Niin varjon pilvi taivon luo
       Kuin pintaan lahdelmoitten,
    On varjo rinnassainkin tuo
       Vain taivon hattaroitten!
    Mun sieluni sun katsantos
       Niin tarkoin heijastaapi:
    Äl' laita, kanssa _päivän_ jos
       Myös _varjo_ yöksi saapi.

"Ja nyt", sanoi Adrian lopetettuaan, "on teidän vuoronne: minun lauluni
oli vaan teidän voittonne etusävel."

Provencelainen nauroi ja ravisti päätänsä. -- "Jos ken tahansa toinen
olisi ollut ratkaisijana, mentyäni uhmaamaan sellaista kilpailijaa,
olisinpa lyönyt soitikkoni omaan kallooni pirstaksi; mutta ei auta
peräytyä itse nostamastani kiistasta, jos kohta joudunkin samana
päivänä kahdesti tappiolle." Ja syvällä, erinomaisen soinnukkaalla
äänellä, josta taiteellista harjotusta tosin puuttui, P. Johanneksen
ritari alkoi

          Trubaduurin laulun.

    1.

    Jalo virta, mun kirkkahan kalvosi tie
    Luo impeni kuutamoiltana vie;
    Venon akkunan alle mä rantaan saan, --
    Trubaduuri ja neito ne valveilla vaan.
      Veet nuo kuni tähditetyt,
        Valo henkeni myös olet sie;
      Kuni rannassa purteni nyt,
        Ihanuutesi kahleissa mie, --
             _Bel' amie, bel' amie, bel' amie!_

    2.

    Jätä maailma! Lempi on riippumaton,
    Se murtavi liiton, mi kultanen on;
    Katon alhasen alla jos alku on sen,
    Se kuihtuvi linnassa mahtavien.
      Povi tää jospa maailmas ois,
        Ei toist' olis kirkkaampaa;
      Mikä konsana varjota vois,
        Mi päivyen sulta kun saa --
             _Bel' amie, bel' amie, bel' amie!_

    3.

    Kosijanasi mahtava, suuri, mä vain
    Oon köyhä, jos kuulukin heimoltain;
    Mut' tää povi sykkinyt sulle on vaan, --
    Tää kantelo vilpitön kieloltaan.
      Suru silloin kohdata saa,
        Mull' ompi kun lohtusi sun,
      Viholaisena jos koko maa,
        Povi hellä kun rinnalla mun, --
             _Bel' amie, bel' amie, bel' amie!_

    4.

    Ja huokaus neitosen rinnasta käy,
    Ei pilveä taivahan kannella näy;
    Ja vaikkapa myrskykin riehunut ois,
    Ei linnaa tuota se häiritä vois.
      Sydämeeni kun juurtunut on
        Suloliljani, armasko vois,
      Nyt kolkkoon kalliohon
        Puutarhansa vaihtaa pois --
            _Bel' amie, bel' amie, bel' amie?_

Näin heidän aikansa kului keskustelun ja laulun vaiheilla, kunnes
metsäiset kukkulat loivat terävät varjonsa meren pintaan, kesän
tuoksuvien tuulosten hiiviskellessä rehottavilla kukkaskedoilla ja
sitrooni- ja oranjilehtoloissa, joissa tumma aloe siellä täällä
juhlallisena pistäytyi näkyviin, ja iloisten kiiltomatojen välkkyessä
purppuraisen ja ruusunkarvaisen meren rannikolla, jonka aurinko jo
oli luovuttanut hämärän huostaan. Vihdoin kuu verkalleen nousi yli
metsän tummien kukkulain, valaisten heleänä iloista majaa, Montrealin
välkkyvää kypäriä -- ruohonpäistä nurmea, tammien ja sypressien alla
venyvien soturiryhmien kiillotettuja haarniskoita sekä sovinnossa
ruohoa haukkovia ratsuja -- omituista paimen- ja rauta-ajan sekotusta.

Adrian, muistellen matkaansa, nousi vastahakoisesti lähteäksensä.

"Pelkäänpä", sanoi hän Adelinelle, "että liian myöhään olen viivyttänyt
teitä ehtooilmassa, mutta itsekkäisyys on muista välinpitämätön."

"Näettehän, että olemme varovaisia", sanoi Adeline osottaen Montrealin
viittaa, jonka hän huolellisin käsin jo kauan sitten oli kietonut
armaansa ympärille, "mutta jos teidän lähteminen on, niin jääkää
hyvästi, onni olkoon myötänne!"

"Toivoakseni vielä kohtaamme toisemme", sanoi Adrian.

Adeline huokasi hiljaa, ja Colonna katsahtaessaan kuun valossa hänen
muotoansa tuskallisesti säpsähti sen melkein läpikuultavaa hempeyttä.
Ennenkuin hän nousi ratsunsa selkään, hän sääliväisenä veti Montrealin
syrjään. -- "Antakaa minulle anteeksi, jos näytän luulottelevalta",
sanoi hän, "mutta niin jalolle tämä hurja elämä tuskin on sovelias
ala. Minä tiedän, että meidän aikanamme sota kaikki lapsensa pyhittää,
mutta varmaan vakinainen arvosija keisarin hovissa tahi rehellinen
liittyminen ritarillisiin veljiinne olisi parempi --."

"Kuin tattarileiri ja rosvolinna", keskeytti Montreal hieman
kärsimättömänä. "Tuon olitte sanomaisillanne -- erehdytte. Yhteiskunta
on työntänyt minut sylistään, korjatkoon yhteiskunta kylvämänsä
hedelmät. 'Vakinainen arvosija', sanotte, jokin alapäällikönvirka
toisten käskettävänä! Ette tunne minua: Walter de Montreal ei ole
luotu tottelemaan. Taistella koska tahdon ja levätä koska haluttaa,
se on minun vaakunakilpeni tunnuslause. Kunnianhimoni tarjoo minulle
palkinnolta, joita ette aavistakaan, ja minä olen niitten luontoa
ja rotua, joitten miekoilla valtaistuimia on voitettu. Mitä tulee
uutiseenne, että Unkarin Ludvig on liittynyt tribuuniinne, niin on
välttämätöntä, että Ludvigin ystävä kavahtaa itsensä joutumasta Rooman
kanssa mihinkään riitoihin. Ennen viikon vierimistä nuot harmaat tornit
lienevät pöllöjen ja lepakoitten asuntona."

"Entä lemmittynne?"

"On tottunut muutoksiin. -- Jumala häntä auttakoon ja antakoon raisun
tuulensa karitsaan vienompana puhaltaa."

"Hyvästi, herra ritari: ja jos haluatte varmaa turvapaikkaa Roomassa
tuolle jalolle ja korkeasukuiselle naiselle, niin ritarin käden kautta
tarjoan varman suojan ja kunnioitetun kodin signora Adelinelle."

Montreal painoi tarjottua kättä sydämelleen, sitten temmaten omansa
äkkiä irti hän pyyhkäsi sillä silmiään ja liittyi Adelinen seuraan
äänetönnä, mikä osotti, ettei hänestä ollut puhumaan. Hetkisen perästä
Adrian seurueineen lähti liikkeelle, mutta vielä kääntyi nuori Colonna
katselemaan hurjaa isäntäänsä ja tuota viehättävää naista, jotka
vielä viipyivät kuutamoisella nurmella, meren surumielisen loiskeen
hyväillessä heidän korviansa.

Ei kulunut monta kuukautta tuosta päivästä, kun Fra Morealen nimi
levitti pelkoa ja kauhua läpi ihanan Campanian. Unkarin kuninkaan
oikeana kätenä, hänen hyökätessään Neapeliin, hän sittemmin valittiin
Ludvigin vikaariksi (eli varahallitsijaksi) Aversaan, ja maine ja
sallimus näyttivät voittokulussa johtavan häntä eteenpäin tuota
valitsemaansa kunnianhimoista rataa, vei se sitten hirteen tai
valtaistuimelle.



NELJÄS KIRJA.

VOITTORIEMU JA LOISTO.



I Luku.

Poika Angelo. Ninan uni toteutuneena.


Kertomukseni vaiheet vievät meidät jälleen Roomaan. Muutamassa
Aventinin juurella olevan rappeutuneen talon vähäisessä kammiossa istui
eräänä iltana nuori poika, seurassaan pitkä, uljasvartaloinen vaimo,
jonka ruumista sairaus ja vuodet tosin olivat hieman köyristäneet.
Poika oli kaunis ja miellyttävä, ja hänen olemuksessaan ilmaantui tuota
reippautta, avomielisyyttä ja rohkeutta, joka teki hänen vanhemman
näköiseksi kuin hän todella oli.

Vanhus istui syvän akkunakomeron ääressä ja näytti tutkivan raamattua,
joka oli avattuna hänen polvellaan, mutta silloin tällöin hän loi
ylös silmänsä ja tarkasteli nuorta seuralaistansa murheellisin ja
huolestunein katsein.

"Jospa olisitte nähnyt", toimitti poika, joka uutterasti veisteli
puista miekkaansa, "tämänpäiväisen juhlan komeuden. Joka päivä on
Roomassa nykyään juhla! Siinäkin on jo kyllin nähtävää, kun tribuuni
itse ratsastaa valkean ratsunsa seljässä, valkea viitta aivan
jalokivien peitossa. Mutta tänään, niinkuin jo kerroin teille, hänen
puolisonsa Nina huomasi minut, seisoessani Capitolin portailla; minulla
oli, muistattehan, paras sinisamettinen nuttuni ylläni."

"Ja hän sanoi sinua sieväksi pojaksi, sekä kysyi, tahtoisitko tulla
hänen pikku paaschikseen, ja tuo pani pääsi pyörälle; sinä aina
vallaton vintiö --"

"Mitäpä sanoista; jos hänen näkisitte, niin myöntäisitte, että hänen
hymynsä panisi Italian oppineimman pään pyörälle. Voi kuinka mielelläni
palvelisin tribuunia! Kaikki minun ikäiseni pojat ovat mielettömästi
hurmaantuneet häneen. Huomennakos ne koulussa mulkoilevat ja kadehtivat
minua! Te tiedätte, että olen roomalainen, vaikken aina ole ollutkaan
Roomassa. Jokainen roomalainen rakastaa Rienziä."

"Kyllä nykyään, mutta ääni pian muuttuu. Sinun turhamaisuutesi, Angelo,
huolestuttaa vanhaa sydäntäni. Tahtoisin että olisit nöyrempi."

"Äpäräin on itse hankkiminen nimi itselleen", sanoi poika syvästi
punastuen. "Alinomaa minua härnätään, kun en tiedä kutka isäni ja
äitini ovat."

"Sitä he eivät saa tehdä", virkkoi vanhus äkkiä. "Sinä olet jaloa verta
ja vanhaa sukuperää, vaikk'en niinkuin usein olen kertonut sinulle,
tiedä vanhempiesi oikeata nimeä. Mutta mitä siitä sitkeästä tammen
pölikästä muovaelet?"

"Miekan, auttaakseni tribuunia rosvoja hävittämään."

"Voi, pelkäänpä että hän, niinkuin kaikki, jotka Italiassa valtaan
pyrkivät, ennemmin liittyy rosvoihin, kuin ahdistaa niitä".

"Kylläpä, kuuluu että elätte yksinäisyydessä, muuten olisitte saanut
tietää että kaikista rosvoista julmin, Fra Moreale, on vihdoinkin
totellut tribuunia ja paennut linnastaan, kuin rotta hävitetystä
talosta."

"Mitä, mitä!" huudahti vanhus, "mitä sanot? onko tuo plebeiji, jota te
kutsutte tribuuniksi -- onko hän uskaltanut heittää hansikkaansa tuon
peljätyn soturin eteen, ja onko Montreal lähtenyt Rooman alueilta?"

"Niin kaupungilla puhutaan. Mutta näyttehän pitävän Fra Morealea
samallaisena lastenpöpönä, kuin kaikki Rooman äidit. Onko hän koskaan
tehnyt teille pahaa?"

"On!" huudahti vanhus niin hurjan raivoisena, että reipas poikakin
säpsähti.

"Tahtoisinpa sitten tavata hänet", sanoi hän hetkisen kuluttua,
heiluttaen puista asettaan.

"Taivas varjelkoon! Sinun tulee aina kammota häntä, sekä rauhan että
sodan aikana. Tämä hyvä tribuuni siis ei ole liitossa Vapaitten Peisten
kanssa."

"Ei, sen koko Rooma tietää."

"Hän on hurskas myöskin, olen kuullut, ja kerrotaan hänen näkevän
näkyjä ja saavan voimia ylhäältä", sanoi vaimo, puhuen itsekseen.
Sitten kääntyen Angeloon, hän jatkoi, -- "suostuisitko mielelläsi hänen
puolisonsa tarjoukseen?"

"Voi, mielelläni, jos vaan te tulette toimeen ilman minua."

"Lapseni", sanoi vanhus juhlallisesti, "minun hiekkani on melkein
loppuun juossut, ja toivoni on nähdä sinut jonkun huostassa, joka
holhoo sinua nuoruudenaikanasi sekä pelastaa sinut rikoksellisesta
elämästä. Sitten saan täyttää lupaukseni ja pyhittää Jumalalle
elämäni yksinäiset loppupäivät. Tahdon ajatella tarkemmin tuota,
lapseni. Etpä ollut määrätty asumaan mokoman plebeijin katon alla
etkä vieraan pöydästä ravintoasi saamaan, mutta kuollut on Roomasta
viimeinen sukulaiseni, joka olisi tuon luottamuksen arvoinen; -- ja
onpa kuitenkin parempi rehellisyys, jota ei huomata, kuin pöyhkeilevä
rikos. Hilpeä luonteesi jo huolestuttaa minua. Väisty, lapseni, minun
on lähteminen kammiooni, valvomaan ja rukoilemaan."

Näin sanoen vanhus nousi ja lähti huoneesta katkaisten pojan jupisevan,
puoleksi ystävällisen, puoleksi vastustelevan ja äreän puheen.

Poika katseli hajamielisenä suljettuun oveen ja virkkoi itsekseen: --
"Eukon puhe on aina arvotusta; tietäneekö hän minusta enemmän kuin hän
sanoo, tai lieneekö hän minun sukuani. Enpä tuota haluaisi, sillä en
pidä paljoa hänestä. Tahtoisin että hän veisi minut tribuunin puolison
palvelukseen, sittenpä saataisiin katsoa, kuka pojista kutsuisi Angelo
Villania äpäräksi."

Poika ryhtyi taasen kaksinkertaisesti innostuneena miekkaansa
veistelemään. Todellakin tuon vanhuksen kylmä kohtelu, hänen ainoan
hoitajansa, seuransa ja vanhempainsa sijaisen, oli karkottanut hänen
rakkautensa, hillitsemättä hänen luonnettaan, ja vaikkei hän alkuaan
ollut mielenlaadultaan ilkeä, Angelo Villani jo oli uhmaavainen, kavala
ja kostonhimoinen, mutta hän oli herkkä tuntemaan ystävällisyyttä,
teräväluontoinen käsittämään ja suuressa määrässä peloton. Kasvaneena
rauhallisessa yltäkylläisyydessä, pikemmin kuin ylöllisyydessä, ja
paljon oleskeltuaan suojelijansa seurassa, jonka hän tunsi vain
Ursula-nimiseksi, hänen olemuksensa oli miellyttävä ja hänen muotonsa
jalosukuisen. Ja hänen esiintymisensä, kentiesi, juuri oli kääntänyt
tribuunin puolison huomion hänen puoleensa pikemmin, kuin hänen
kasvonsa, joissa, vaikka ne olivat somat, enemmän kuvaantui älyä
kuin kauneutta. Hänen kasvatuksensa oli sellaisen, joka on määrätty
jollekin oppineitten uralle. Hän ei ollut ainoastaan oppinut lukemaan
ja kirjottamaan, vaan tunsi myöskin latinan alkuperusteet. Näihin
opinnoitiin hänellä ei kuitenkaan ollut puoleksikaan yhtä suurta halua
kuin toveriensa kisoihin, katujen juhlakulkueisin tai kansanmelskeisin,
joissa kaikissa hänen piti olla mukana; ja joista hänen aina onnistui
suoriutua ehjin nahoin.

Seuraavana aamuna astui Ursula nuoren Angelon kammioon. "Pue taasen
yllesi sininen nuttusi tänään", sanoi hän, "tahdon että olet
parhaimpasi näkönen. Lähdet kanssani palatsiin."

"Mitä, tänäänkö?" huudahti poika riemastuen ja hyppäsi vuoteeltaan.
"Rakas Ursula, pääsenkö todella suuren tribuunin puolison seurueesen?"

"Pääset, ja jättämään vanhuksen yksin kuolemaan. Riemusi soveltuu
sinulle -- mutta kiittämättömyys on veressäsi. Kiittämättömyys! Voi, se
on sydämeni tuhaksi polttanut -- eikä sinunkaan, poika, voi enää saada
virikettä lahonneista muruista."

"Voi, te olette aina pistelijäs. Sanoittehan tahtovanne vetäytyä
luostariin, ja että minä olen teille liian meluava kasvatti. Mutta te
aina mielellänne torutte minua, sekä syystä että syyttömästi."

"Minä olen jo tehnyt tehtäväni", sanoi Ursula syvään huoaten.

Poika ei vastannut, ja vanhus vetäytyi pois raskain askelin ja
kenties raskaammin sydämin. Tavattuaan hänet jälleen heidän
yhteisessä asuinhuoneessaan, Angelo huomasi, mitä häneltä äskeisessä
riemastuksessa oli jäänyt huomaamatta -- että Ursula ei ollutkaan
puettuna tavalliseen yksinkertaiseen pukuunsa. Kultaketjut, joilla
siihen aikaan harvoin koreilivat halpasukuiset naiset -- vaikka valtion
virkamiehet ja varakkaat kauppiaat toista sukupuolta niitä pitivät
-- välkkyivät uhkeasta, kukitellusta Venetsian kankaasta ommellussa
vaipassa, ja rinnan ja vyötäisten solkia kaunistivat kallisarvoiset
jalokivet.

Angeloa hämmästytti tuo muutos, mutta hän tunsi miehekkäämpää ylpeyttä,
huomatessaan että tuo oivallisesti soveltui vanhukselle. Hänen
olemuksestaan ja ilmeestään näkyi, että hän oli tottunut sellaisiin
pukuihin, ja hän oli tänä päivänä jäykemmän ja arvokkaamman näkönen
kuin tavallisesti.

Hän silitti pojan kiharat, sovitti hänen lyhyen levättinsä somemmaksi
hänen hartioilleen sekä pisti hänen vyöhönsä tikarin, jonka pää oli
uhkeasti koristettu, sekä floriineilla täytetyn kukkaron.

"Opettele käyttämään kumpaakin järkevästi", sanoi hän, "niin ei
sinun milloinkaan, olen minä kuollut taikka elossa, tarvitse tarttua
tikariisi, saadaksesi kultaa."

"Tämä on siis", huudahti Angelo ihastuneena, "oikea tikari, jolla saa
rosvojen kanssa tapella! Tämä kädessäni en pelkäisi _Fra Morealea_,
joka on sinulle paha ollut. Toivon saavani kostaa puolestasi, vaikka
vast'ikään syytit minua kiittämättömyydestä."

"Minun puolestani _on_ kostettu. Karkota mielestäsi tuollaiset
ajatukset, ne ovat syntisiä; ainakin pelkään sitä. Käy pöytään syömään,
lähdemme ajoissa, niinkuin armonanojien tulee."

Angelo pian päätti murkinansa ja tultuaan Ursulan seurassa eteiseen,
hän hämmästyen huomasi neljä palvelijaa, joita silloin tavallisesti
käyttivät ylhäiset henkilöt, ja joita muukalaisten mukavuutta ja
pöyhkeilevien porvarien juhlakomeutta varten jokaisessa kaupungissa oli
saatavissa.

"Kuinka ylhäisiä me olemme tänään!" sanoi hän taputtaen käsiänsä niin
kiihkeästi, ettei Ursula saattanut olla sitä nuhtelematta.

"Emme turhan komeilemisen vuoksi", lisäsi vanhus, "jota tosi aatelius
ei kaipaa, vaan päästäksemme alttiimmin palatsiin. Noitten eilispäivän
ruhtinasten puheille ei ole varsin nöyrän helppo pääsy."

"Voi! nytpä olette kohtuuton", sanoi poika. "Tribuuni laskee luokseen
kaikki ihmiset, köyhimmät ja rikkaimmat. Vieläpä pääsee hänen
pakeilleen repaleinen maamies ja avojalkainen munkki pikemmin kuin
kopea ylimys. Siitä syystä kansa häntä rakastaa. Ja hän uhraa yhden
päivän viikosta ottaen vastaan leskiä ja orpoja; -- ja minähän olen
orpo."

Ursula, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei vastannut, ja tuskin
kuulikaan hän pojan puhetta, vaan nojaten hänen nuoreen käsivarteensa
hän palvelijain tietä tehdessä verkalleen kulki kohden Capitolin
palatsia.

Merkillisen seikan olisi tarkkaava silmä huomannut, katsellessaan
muutosta, jonka tribuunin kaksi tahi kolme lyhyttä kuukautta kestänyt
ankara, mutta terveellinen ja viisas hallitus oli saanut aikaan Rooman
kaduilla. Ei näkynyt enää muukalaisten palkkasoturien kookkaita,
rautasopaisia vartaloita pitkin kujia pöyhkeilemässä eikä synkkäin
palatsien varustettujen porttien edustalla hävyttöminä vetelehtimässä.
Puodit, jotka monissa kortteleissa olivat olleet vuosikausia
suljettuina, olivat jälleen auki, välkkyen tavaroista ja kihisten
uutteroita ihmisiä. Turuilla, joilla ennen vallitsi joko kuolon
hiljaisuus, tahi joitten poikki arka, yksinäinen kulkija kiiruhti
nopein askelin silmillään tähystellen jokaista kolkkaa, tahi jotka
kajahtelivat köyhän roistoväen kiljunnasta tahi raakojen ylimysten
julkisesta melskeistä, solui nyt sivistyneen elämän säännöllinen,
terve ja monimutkainen virta joko huvin tai kaupan alalla. Rattaat
ja vankkurit täynnä tavaroita, jotka esteettä olivat matkanneet
Campagnan riisuttujen rosvoluolien sivutse, vyöryivät iloisesti pitkin
tanhuvia. "Eipä koskaan, kenties" -- käyttääksemme erään uudemman ajan
italialaisen, eikä suinkaan puolueellisen historioitsijan [Gibbonin]
sanoja -- "Eipä koskaan, kenties, ole yhden ainoan hengen kunto ja
pontevuus selvemmin tuntuneet, kuin tribuuni Rienzin yhtäkkisessä
Rooman puhdistuksessa. Rosvoluolaan pantiin toimeen leiri- ja
luostarikuri. 'Tähän aikaan', sanoo historiankirjoittaja, 'metsät
riemuitsivat, päästyään rosvojen rasituksesta, härjillä ruvettiin
maata kyntämään, toivioretkeläiset käyskentelivät pyhäköissä, tiet
ja ravintolat täyttyivät matkamiehistä; uutteruus, yltäkylläisyys ja
luotto palasivat toreille ja kultakukkaro olisi saattanut vaaratta
säilyä keskellä maanteitä'."

Kaiken tuon nähtävän kansan mukavuuden ja turvallisuuden ohessa, aina
sentään joku synkkä ja tyytymätön naama näkyi väkijoukossa, ja milloin
hyvänsä joku Colonnain tahi Orsinien liveriin puettu tunsi tyrkkäyksen
tungoksessa, niin hurja käsi tahdottomasti tarttui miekan kahvaan, ja
puolittain hillitty kirous päättyi kiukustuneen huokaukseen. Siellä
täällä -- vastakohtana somille, siisteille ja hymyileville puodeille --
jonkun uhkean palatsin porttien edustalle kokoontuneet törkyröykkiöt
ilmaisivat sotavarustusten jaottamista, mikä voimattomista omistajista
tuntui pyhyydenhäväistykseltä. Pitkin sellaisia katuja ja kujia kulki
tuo joukko, jota seuraamme, kunnes se saapui Capitolin edustalle
kokooni uneen väentungoksen luo. Sinne asetetut viranomaiset pitivät
kuitenkin niin taitavasti ja maltillisesti järjestystä, ettei sitä
kauan pidätetty; ja saavuttuaan tuon muistorikkaan rakennuksen avaraan
pihaan, he näkivät edessään suuren oikeussalin avonaiset ovet, jota
vartioitsi vain yksi ainoa soturi ja jossa tribuuni vietti kuusi
tuntia päivästä, sillä "hänen tuomioistuimensa, joka oli kärsivällinen
kuulemaan, nopea oikaisemaan, heltymätön rangaistussaan, oli aina
köyhälle ja muukalaiselle avoinna." [Gibbon]

Tuohon saliin ei seurue kuitenkaan suunnannut kulkuansa, vaan eteiseen,
josta päästiin palatsin yksityisiin asunnoihin. Ja sielläpä tribuunin
asunnon komeus, ylöllisyys ja enempi kuin kuninkaallinen loisto
esiintyi tuon patriarkkaalisen yksinkertaisuuden jyrkkänä vastakohtana,
mikä vallitsi hänen oikeussalissaan.

Ursulakin, joka vanhastaan ei ollut vieras Italian ja Ranskan
hallitsijaan ylölliselle hovielämälle, näytti hämmästyksissään
katselevan salissa tungeskelevia kallispukuisia palvelijoita,
marmorisia ja kukkaisköynnöksillä verhottuja, kullatuita pylväitä ja
kaikkialla nähtäviä uljaita lippuja, joihin tasavaltaisen kaupungin ja
paavillisen istuimen välkkyviä vaakunoita oli kirjaeltu.

Ursulan, joka tuskin tiesi kenen puoleen kääntyä tuossa sekalaisessa
seurassa, pelasti epätietoisuudesta muuan karmosiiniin ja kultaan
puettu virkamies, joka, osottaen arvokasta ja tavanmukaista
kohteliaisuutta, mikä näytti vallitsevan koko tuossa joukkokunnassa,
kunnioittaen kysyi, ketä hän etsi. "Signora Ninaa", vastasi Ursula,
oikaisten uljaan vartalonsa luonnollisen, vaikka hieman vanhanaikuisen
arvokkaana. Hänen äänen korossaan oli jotakin muukalaista, joka
vaikutti upseerin vastaukseen.

"Pelkään, rouvani, että signora tänään ottaa vastaan ainoastaan Rooman
naisia. Huomispäivä on määrätty arvokkaitten muukalaisten naisten
osaksi."

Ursula, äänessä hieman kärsimättömyyttä, vastasi:

"Minun asiani on sitä laatua, että se on palatseihin tervetullut minä
päivänä tahansa. Olen tullut, signor, laskemaan signoran jalkain eteen
eräitä lahjoja, jotka hän toivoakseni suostuu ottamaan vastaan."

"Ja sanokaa", lisäsi poika samassa, "että Angelo Villani, jota
signora Nina eilen kunnioitti huomiollansa, ei ole muukalainen, vaan
roomalainen, sekä on tullut niinkuin häntä käskettiin, tarjoamaan
Signoralle palvelustaan ja kunnioitustaan."

Vakava upseeri ei saattanut olla hymyilemättä pojan nenäkkäälle, mutta
miellyttävälle rohkeudelle.

"Minä muistan, nuori Angelo Villani herra", hän vastasi, "että signora
Nina puhutteli teitä porraskäytävässä. Rouvani, olen toimittava
asianne. Tehkää hyvin, seuratkaa minua huoneesen, joka on soveliaampi
sukupuoleenne ja olentoonne katsoen."

Tuon sanottuaan hän johti heidät poikki salin leveään,
valkomarmooriseen porraskäytävään, jonka keskustaa verhosivat uhkeat
itämaalaiset matot, jotka tuona aikana, jolloin englantilaisen
hallitsijan asunnon lattiat olivat kaislain peitossa, eivät enää
olleet harvinaisia Italian palatsien suuremmassa ylöllisyydessä.
Avattuaan oven hän saattoi Ursulan ynnä hänen nuoren kasvattinsa
korkeaan, kirjailluilla samettiverhoilla kaunistettuun odotushuoneesen;
yläpuolella vastakkaista ovea, josta upseri poistui, välkkyi
vaakunakilpiä, joita tribuuni aina yhdisti kaikkeen loistoonsa,
vähemmin komeilemisen vuoksi, kuin halusta saada ylimmäisen papin
avaimet liittymään tasavallan merkkikuviin.

"Ei ole Valoisin Filipin kodissa sellaista komeutta, kuin tuon miehen!"
jupisi Ursula. "Jos tuota kestää, olen tehnyt kasvatilleni paremman
työn kuin luulinkaan."

Viranomainen pian palasi ja vei heidät avaran salin poikki, joka
todella oli palatsin suuri vastaanottohuone. Neljäkolmatta pylvästä
Orientin alabasteria, jotka olivat olleet viimeisten keisarien
rosvoamisten todistajina ja kaivetut esiin unhoon joutuneista
raunioista kaunistamaan muinaisen tasavallan uudistajan palatsia,
tuki kevyttä, rakennustavaltaan puoleksi gootilaista, puoleksi
klassillista kattoa, johon kullattua ja purppuraista mosaikkiä oli
upotettu. Ruutuisen lattian keskustaa peitti kultainen vaate, seiniltä
riippuivat välimatkojen päässä toisistaan samallaiset uhkeat verhot,
joiden välisiin, vast'ikään maalattuihin liisteisin oli hehkuvin
värin kuvattu salaperäisiä merkkikuvia. Tämän kuninkaallisen huoneen
toisessa päässä kohosi kaksi astuinta tribuunin valtaistuimen sijalle,
jonka yläpuolelle oli kirjaeltu ylimmäisen papin ja kaupungin ikuiset
vaakunat.

Kuljettuaan tämän huoneen poikki, avattiin ovi, mistä päästiin
vähäiseen kammioon, joka oli täynnä uhkeihin hopea- ja
sinisamettipukuihin puettuja hovipoikia. Monta siellä ei ollut Angeloa
vanhempaa, ja heidän kaikkien kauneudesta päättäen, he näyttivät olevan
kaupungin kukkeinta nuorisoa.

Vähän aikaa oli Angelolla katsella vastaisia tovereitansa, hetkisen
kuluttua hän holhoojinensa oli tribuunin puolison edessä.

Kammio ei ollut avara -- mutta tarpeeksi avara osottamaan että Rasellin
ihana tytär oli toteuttanut turhuuden ja loiston unelmansa.

Se oli huone, jota on suotta yrittää kuvaella, se näytti maailman
helmien aarrelippaalta. Päivänvalo, jota lievensivät korkeat ja syvät
akkunat värjättyä lasia, virtaili lempeänä ja purppurankarvaisena yli
kaiken, mitä tuon aikainen taide piti arvokkaimpana ja kuninkaallinen
ylöllisyys kalliimpana. Kynttilänjalat florentiiniläistä hopeasepän
työtä, matot ja verhot Idän, akuttimet Venetsian ja Genuan, taulut
kuin kuvatut messukirjat, joissa kulta yhtyy sineen ja karmosiiniin,
muinaisajan marmoripatsaat, jotka kertoivat Ateenan mainehikkaista
laakeriseppeleistä, maasta kaivetut mosaikkipöydät, oivalliset,
kuin taikavoiman säilyttämät, kultaiset suitsutusastiat levittäen
Araabian tuoksuja, vaan miedosti, ikäänkuin varoen tukahuttaa
terveellisempää kukkasten henkäystä, joita rehotti jokaisessa kolkassa
marmori- ja alabasterivaaseissa, pienoinen suihkulähde, joka näytti
ruususeppeleistä puhkeavan, valaen timanttikirkkaalla suihkullaan
suloista viileyttä ilmaan, -- kaikki nuot ja tuonkaltaiset, joita
olisi turha kertoa, koottuina uhkeimmaksi ylöllisyydeksi, erinomaisen
aistin sopusoinnuttamina, yhdistäen muinaisen ja silloisen taiteen,
hämmästyttivät katselijaa ja huumasivat hänen aistinsa. Ei kalleus
eikä hekuma olleet tuon suojan luonteena: se oli jokin suurenmoinen
ja melkein yläilmainen haaveksiminen: -- jotta se pikemmin näytti
olevan tenhottaren, jonka käskystä haltiat riistivät maan ja ilmanimmet
järjestivät saaliin, kuin maallisen kuningattaren karkeampaa loistoa.
Patjojen takana, joihin Nina puoleksi nojautui, seisoi neljä tyttöä,
ihanaa kuin nymphiä, kädessä viuhkat harvinaisimpia sulkia, ja hänen
jalkainsa edessä lepäsi yksi muita vanhempi, jonka soitikko, vaikka nyt
äänetönnä, ilmaisi hänen tavallisen toimensa.

Mutta vaikka huone itsessään olisikin näyttänyt hieman tavattomalta ja
ylöllisine koristuksineen liiaksi sälystetyltä, niin Ninan vartaloon
ja muotoon nähden kaikki olisi kerrassaan käynyt parahultaiseksi; niin
täydellisesti näytti hän paikan hengettäreltä, niin ihmeellisesti
hänen kauneutensa, joka nyt oli tyydytetystä lemmestä, noudatetusta
turhamaisuudesta, riemuitsevista toiveista enentynyt, loi esiin
loistavimman näyn, mikä milloinkaan on avautunut Tasson eteen, hänen
kuolemattomaan luomukseen yhdistäessään tenhottaren kunnian ja naisen
sulon.

Nina puolittain nousi ylös nähdessään Ursulan, jonka levolliset ja
murheiset kasvonpiirteet vasten tahtoa ilmaisivat hänen ihailevan tuota
harvinaista ja hämmästyttävää ihanuutta, mutta joka oudoksumatta häntä
ympäröivät loiston, pian oli saavuttanut tavallisen tasamielisyytensä
ja istuutunut Ninan osottamalle patjalle; nuoren vieraan jäädessä
lapsellisessa kummastuksessa seisomaan keskelle permantoa.

"No, sievä poikani, sinun vilkas silmäsi ja reipas olentosi saivat
minun eilen mieltymään! Tulitko suostumaan tarjoukseeni? Teidänkö,
rouvani, on tuo kaunis lapsi?"

"Signora", vastasi Ursula, "minun asiani on lyhyt. Monien vaiheiden
perästä, joiden kertomisella on tarpeetonta vaivata teitä, tämä poika
pienokaisena joutui hoitooni -- raskas ja huolestuttava toimi sille,
jonka ajatukset liikkuvat elämänijän tuolla puolen. Olen antanut
hänelle kasvatuksen, sellaisen kuin jalosukuisen lapselle on tuleva,
sillä molempain vanhempainsa puolelta hän on korkeata sukuperää, vaikka
orpo, äiditön ja isätön."

"Lapsiparka!" sanoi Nina säälien.

"Mutta vanhuuden alkaessa rasittaa", jatkoi Ursula, "ja halaten vain
päästä taivaan rauhaan, minä muutamia kuukausia sitten matkustin
tänne, jättääkseni pojan erään sukulaiseni huostaan, ja tuon tehtyäni
antautuakseni luostariin apostolein kaupungissa. Voi! Heimolaiseni
oli kuollut ja eräs hurja ja irstasluontoinen ylimys tullut hänen
perilliseksensä. Epätietoisena ja huolestuneena ollessani, luulin
kuulevani Kaitselmuksen äänen, kun lapsi eilen illalla kertoi minulle
että hänen osakseen oli tullut kunnia, joutua teidän huomioonne.
Samoinkuin koko Rooma, on hänkin jo oppinut ihailemaan tribuunia --
kunnioittamaan tribuunin puolisoa. Tahdotteko todella ottaa hänet
huoneesenne? Hän ei ole häpäisevä luottamustanne sukuperällään, eikä
toivoakseni käytökselläänkään."

"Siitä pitäisin hänen muotoansa takauksena, vieläpä ilman teidän
erinomaista puoltolausettanne. Onko hän roomalainen? Sitten hänen
nimensä pitäisi olla minulle tunnettu."

"Anteeksi, signora", vastasi Ursula: "Angelo Villani on hänen nimensä
-- ei isänsä, eikä äitinsä nimi. Erään jalon perheen kunnia vaatii että
hänen syntyperänsä jää ainiaaksi tuntemattomaksi. Hän ei ole kirkon
pyhittämän lemmen hedelmä."

"Sitä enemmän hän saakoon osakseen rakkautta ja sääliä, syytön synnin
uhri!" vastasi Nina silmät kosteina, huomatessaan syvän, hehkuvan punan
peittävän pojan poskia. "Tribuunin hallituksesta alkaa uusi aateliuden
ajanjakso, jolloin arvo ja ritarius voitetaan vain miehen omalla, eikä
esi-isien kunnolla. Olkaa huoletta, rouvani, minun huoneessani häntä ei
solvaista."

Ursulan ylpeyttä liikutti Ninan ystävällisyys; hän lähestyi
tahdottomasti kunnioittaen ja suuteli signoran kättä. --

"Pyhä Äiti jalon sydämenne palkitkoon!" sanoi hän, "ja nyt on minun
tehtäväni tehty ja maallinen päämääräni saavutettu. Lisätkää vain,
signora, kallisarvoisiin suosionosotuksiinne vielä yksi. Nämät
jalokivet" -- ja Ursula veti esiin vähäisen rasian, kosketti pontimeen,
ja kannen auettua tuli näkyviin suuria jalokiviä, kirkkainta välkettä,
-- "nämät jalokivet", hän jatkoi, laskien rasian Ninan jalkoihin,
"jotka kerran kuuluivat Toulousen ruhtinassuvulle, ovat minulle
ja omaisilleni arvottomia. Sallikaa minun ajatella, että ne ovat
siirtyneet sen omaksi, jonka kuninkaallinen otsa on antava niille
loiston, jota sen ei tarvitse lainata."

"Mitä!" sanoi Nina syvään punastuen, "luuletteko, rouvani, ystävyyteni
olevan ostettavissa? Minkä naisen on milloinkaan ollut? Ei, ei --
ottakaa lahjanne takasin, tai pyydän teitä ottamaan takasin poikanne."

Ursula kummastui ja kävi hämilleen; hänen kokemuksestaan tuollainen
kohtuullisuus oli outoa, ja hän tuskin tiesi, miten menetellä. Nina
tarkasti hänen epäröimistään ylpeästi ja voitollisesti hymyillen,
ja sitten saavutettuaan äskeisen kohteliaan olemuksensa, hän sanoi
arvokkaan lempeänä:

"Tribuunin kädet ovat puhtaat -- älköön tribuunin puolisoon
epäluuloa langetko. Pikemmin olisi minun _teille_ tyrkyttäminen
jokin vaihtomerkki tuosta sievästä holhotista, jonka olette uskoneet
haltuuni. Jalokivenne saattavat kenties olla pojallenne hyödyksi hänen
elämänsä varrella, säästäkää ne tarvitsevalle."

"Ei signora", sanoi Ursula nousten seisoalleen ja luoden silmänsä
taivasta kohden, -- "ostettakoon niillä hänen äitinsä sielumessuja;
hänelle olen tallettava pienen omaisuuden, kunnes hän on varttunut
sitä tarvitsemaan. Signora, ottakaa onnettoman ja murtuneen sydämen
kiitokset. Jääkää hyvästi!"

Hän kääntyi jättääkseen huoneen, mutta niin horjuvin ja voimattomin
askelin, että Nina heltyneenä ja liikutettuna, hyppäsi seisomaan ja
omin käsin talutti vanhuksen huoneen poikki, kuiskaellen rauhaa ja
lohdutusta. Heidän päästyänsä ovelle, syöksähti poika heidän luoksensa
ja tarttuen Ursulan hameesen, nyyhkytti: "rakas kasvattajani, eikö
jäähyväissanaakaan pikku Angelollenne! Antakaa hänelle anteeksi kaikki
surut, mitkä hän on tuottanut! Nyt ensi kertaa tunnen, kuinka ilkeä ja
kiittämätön olen ollut."

Vanhus sulki hänen syliinsä ja suuteli häntä intohimoisesti; mutta
poika, ikäänkuin äkkinäinen ajatus olisi välähtänyt hänen mieleensä,
tempasi esiin samassa rahakukkaron sekä virkkoi liikutettuna ja tuskin
ymmärrettävin äänin: "Ja käyttäkää tämä, rakkahin kasvatusemoni,
_isävainajani_ sielumessuihin, sillä tiedättehän että _hänkin_ on
kuollut".

Nuot sanat näyttivät hyytävän kaikki Ursulan hellemmät tunteet. Hän
työnsi pojan luotaan sama kylmä ja ankara jäykkyys kasvoissa ja
olemuksessa, jota hän oli saanut tuta usein ennenkin, ja saavutettuaan
tasamielisyytensä jälleen, hän lähti äkkiä huoneesta sanaakaan
sanomatta. Nina, kummastellen, mutta yhä säälien hänen suruansa ja
kunnioittaen hänen ikäänsä, seurasi hänen askeleitansa poikki paaschien
kammion ja vastaanottohuoneen vieläpä portaitten juurelle asti --
jollaista suosiota ei Rooman ylpein ruhtinatar olisi saanut osakseen;
ja palattuaan surullisena ja aatoksissaan, hän tarttui pojan käteen ja
suuteli kiihkeästi hänen otsaansa.

"Poikaparka!" hän sanoi, "näyttääpä siltä kuin Kaitselmus olisi
johtanut minua eilen valitsemaan sinut rahvaan joukosta ja saattanut
sinun oikeaan asuinpaikkaasi. Sillä kenen luoksi tulisivat Rooman
hyljätyt ja orvot, elleivät Rooman ensimmäisen virkamiehen palatsiin?"
Kääntyen seuralaisiinsa hän antoi heille uuden holhottinsa mukavuutta
koskevia määräyksiä, mikä osotti, että vaikka valta oli tyydyttänyt
hänen turhamaisuutensa, se ei ollut paaduttanut hänen sydäntänsä.
Angelo Villani varttui, _hyvin_ palkitaksensa hänen!

Hän pidätti pojan luonansa ja tutunomaisesti keskustellessaan hänen
kanssansa hän yhä enemmän mieltyi hänen rohkeaan henkeensä ja
raittiisen olentoonsa. Mutta päivän joutuessa, useitten Rooman ylhäisön
naisten saavuttua heidän keskustelunsa keskeytyi. Ja silloinpa Ninan
hyveet jäivät varjoon ja hänen virheensä pistivät näkyviin. Hän ei
voinut vastustaa naisen voittoriemua noista pöyhkeistä signoreista,
jotka nyt taipuivat nöyrään kunnioitukseen, ennen halveksien
ylönkatsottuaan. Hän näyttäytyi kuningattarena ja vaati sille tulevan
kunnioituksen. Ja noilla monilla hienoilla keinoilla, jotka naissuku
hyvin tuntee, hän kohteliaisuudellaankin osasi nöyryyttää kopeita
vieraitaan. Hänen valtaava kauneutensa sekä hienontunut järkensä tosin
pelastivat hänen nousukkaan halvasta röyhkeydestä, mutta sitä syvempään
viilsi ylpeys, antamatta masennetuille tilaisuutta halveksimisella
takasin maksuun. Hänen olivat peitetty pistos -- hymyilevä loukkaus
-- pureva ylistys -- välinpitämätön pakottaminen mitättömimpiä
kohteliaisuuksia noudattamaan, josta ulkonaisesti ei saatettu
vihotella, mutta jota sisällisesti ei voitu anteeksi antaa.

"Hyvää päivää, signora Colonna", sanoi hän kopean Tapanin kopealle
puolisolle. "Kuljimme eilen palatsinne ohi. Kuinka kauniilta se nyt
näytti, kun nuot kolkot varustukset ovat poistetut, joita teidän
varmaan oli ikävä katsella. Signora (kääntyen erään Orsinin puoleen)
herranne on tribuunin suuressa suosiossa: hän on aikeissa määrätä hänet
tärkeään toimeen. Hänen tulevaisuutensa on taattu, ja me iloitsemme
siitä, sillä ei kukaan palvele kuuliaisemmin valtiota. Oletteko nähnyt,
ihana signora Frangipani, Petrarcan viimeisiä runoja herrani kunniaksi?
Tuolla ne ovat. Rohkenisimmeko pyytää teitä näyttämään ihanimmat
paikat, signora di Savellille? Iloitsemme, jalo signora Malatesta, että
näkönne on noin parantunut. Viime kerralla kun kohtasimme toisemme,
vaikka seisoimme aivan vieressänne signora Giulian tanssijaisissa,
tuskin näyitte erottavan meitä patsaasta, jonka ääressä seisoimme!"

"Täytyykö meidän kärsiä tuollaista röyhkeyttä!" kuiskasi signora
Frangipani signora Malatestalle.

"Hiljaa, hiljaa; ehkä kerran vielä koittaa _meidänkin_ päivämme!"



II Luku.

Siunattu se neuvonantaja, jonka edut ja sydän ovat omamme. Korret
nousevat pystyyn -- tietäneekö myrskyä?


Tavallista myöhempään palasi Rienzi tuona päivänä palatsin
oikeussalista asuntoonsa. Hänen astuessaan vastaanottohuoneen
poikki, hänen kasvonsa punottivat, hän oli purrut hampaansa lujasti
yhteen miehen tavoin, joka on tehnyt vakavan päätöksen ja päättänyt
järkähtymättä siinä pysyä; hänen otsaansa varjosti uhkaava ja pelottava
pilvi, jonka hänen persoonansa kuvaajat aina ovat huomauttaneet
tietäneen kiukkua, joka oli sitä kauheampi, kun se erehtymättä aina oli
oikeutettu. Hänen kintereillään seurasivat Orvieton piispa ja Tapani
Colonna. "Minä sanon teille, hyvät herrat" sanoi Rienzi, "että turhaan
puoltelette. Rooma ei tunne säätyerotusta. Laki on sokea rikkojalleen,
-- ilveksensilmäinen teolle."

"Mutta", sanoi Raimond epäröiden, "mieti tarkoin, tribuuni, hän on
kahden kardinaalin veljenpoika ja itse entinen senaattori."

Rienzi seisahtui äkkiä ja katsoi seuralaistensa kasvoihin. "Herra
piispa", sanoi hän, "eikö se vaan pahenna rikosta? Kuulkaa, näin
on laita: -- alus, purjehtien Avignonista Neapeliin, lastattuna
Provencen tuloilla matkalla kuningatar Johannalle, jonka asiasta,
niinkuin tiedätte, äskettäin pidimme juhlallisen neuvottelun, joutuu
haaksirikkoon Tiberin suussa. Martino di Porto -- jalo, niinkuin te
sanotte -- tuon linnan omistaja, josta hän johtaa arvonimensä -- ja
ylhäisen syntyperänsä vuoksi sekä ollen aivan vieressä kaksinkerroin
velvollinen auttamaan hätääntyneitä -- karkaa joukkoineen aluksen
kimppuun (mitähän tuolla kapinoitsijalla on aseellisilla joukoilla
tekemistä?) -- ja ryöstää sen puhtaaksi kuin maantierosvo. Hän otetaan
kiinni -- tuodaan tuomioistuimeni eteen -- asia tyystin tutkitaan --
hän tuomitaan kuolemaan. Sellainen on laki -- mitä muuta tahdotte?"

"Armoa", sanoi Colonna.

Rienzi laski käsivartensa ristiin ja nauroi ylönkatseellisesti. "Enpä
koskaan kuullut jalon Colonnan anelevan armoa, kun talonpoika oli
varastanut leivän, tyydyttääkseen nälkään nääntyviä lapsiansa."

"Talonpojan ja ruhtinaan välillä, tribuuni, on mielestäni erotus --
Orsinein uljasta verta älköön vuodatettako samoin kuin halvan plebeijin
--"

"Jota, sen muistan", sanoi Rienzi matalin äänin, "te piditte varsin
joutavana asiana silloin, kuu veljyeni syyttä sortui kopean poikanne
peitsen alle. Olkaa herättämättä tuota muistoa, minä varotan teitä;
antakaa sen uinua. -- Hävetkää, vanha Colonna -- hävetkää; niin
lähellä hautaanne, jossa toukat kaiken lihan tasaavat, harmaahapsisena
saarnaatte tylyä ihmisen ja ihmisen erotusta. Eikö sentäänkin ole
tarpeeksi erotusta? Eikö toinen käy purppurassa, toinen repaleissa?
Eikö toinen, ole joutilas, toinen raada? Eikö toinen elä hekumassa,
toinen näänny nälkään? Onko minulla mielettömiä tuumia tasottaa
arvoasteita, jotka yhteiskunnan vuoksi ovat välttämätön paha? Ei. Minä
en vastusta rikasta miestä enempää kuin Latsarustakaan. Mutta ihmisen
tuomioistuimen edessä, niinkuin Jumalankin, Latsarus ja rikasmies ovat
samanarvoisia. Ei enempää."

Colonna kääri ylpeästi viittansa ympärilleen ja puri ääneti huultansa.
Raimond rupesi välittämään.

"Kaikki tuo on totta, tribuuni. Mutta", hän veti Rienzin syrjään,
"tiedä, että meidän tulee olla sekä valtioviisaita että oikeatuntoisia.
Hän on kahden kardinaalin veljenpoika, mikä vihamielisyys on
Avignonissa nouseva!"

"Olkaa huoleti, pyhä Raimond, siitä minä vastaan paaville." Heidän
puhuessaan kello alkoi soida, raskaasti ja kumeasti.

Colonna säpsähti.

"Suuri tribuuni", sanoi hän, hieman ylönkatseellisesti, "suostu
miettimään, ennenkuin se on liian myöhäistä. En koskaan ennen ole
kääntynyt puoleesi anovaisena, ja nyt pyydän sinua säästämään omaa
vihollistani. Tapani Colonna rukoilee Cola di Rienziä säästämään
Orsinin hengen".

"Ymmärrän pistoksen, vanha herra", sanoi Rienzi tyynesti, "mutta en
moisista välitä. Olette Orsinin vihollinen ja puhelette sittenkin
hänen puolestansa -- tuo kuuluu jalomieliseltä; mutta kuulkaa -- te
olette enemmän säätynne ystävä, kuin kilpailijanne vihamies. Ette
voi sietää että kukaan, joka on ollut tarpeeksi suuri kanssanne
kiistelemään, varkaana tuhottaisiin. Myönnän täyden kunnian tuolle
ylevälle anteeksiannolle, mutta minä en ole ylimys enkä samaa mieltä.
Vielä sananen. -- Jos tämä olisi tuon rosvoylimyksen ainoa katala ja
väkivaltainen teko, teidän armonanomuksenne otettaisiin varteen, mutta
eikö hänen elämänsä ole mainittu? Eikö hän poikaijästänsä saakka ole
ollut Rooman kauhu ja häpeä? Kuinka monta häväistyä aviopuolisota,
ryöstettyä kauppiasta, päiväsydännä puukotettua kulkijaa nousisi
todistamaan vangittua vastaan? Ja tuollaiselle miehelle minun täytyy
kuulla ijäkkään ruhtinaan ja varavirkaisen paavin armoa pyytelevän!
Hyi, hyi! Mutta tahdonpa olla teille kohtuullinen. Ensimmäisen
_köyhän_, jonka laki tuomitsee kuolemaan, olen teidän tähtenne
armahtava."

Raimond jälleen veti tribuunin syrjään, Colonnan koettaessa raivoansa
hillitä.

"Ystäväni", sanoi piispa, "ylimykset katsovat tämän koko säätynsä
häväistykseksi, Orsinin pahimman vihollisen armonpyynnöistä sen jo
huomaat. Martinon veri on oleva heidän sovintonsa sinetti, ja he yhtenä
miehenä nousevat sinua vastaan."

"Nouskoot; Jumala ja kansa puolellani minä vaikka roomalaisenakin
uskallan oikeutta noudattaa. Kellonsoitto taukoo -- jo on myöhäistä."
Näin sanoen Rienzi työnsi akkunan auki ja Leijonaportaitten vieressä
nähtiin hirsipuu, jossa patriicipuvussaan natisten heilui vielä
vavahtelevana ruumiina Martino di Porto.

"Katsokaa!" sanoi tribuuni ankarana, "noin kaikki rosvot kuolevat.
_Pettureille_ sama laki määrää kirveen ja pölkyn!"

Raimond vetäytyi takasin kalpeana. Mutta ei ylimysvanhus. Haavotetun
ylpeyden kyyneleet puhkesivat hänen silmistään. Hän lähestyi sauvansa
nojassa Rienziä, kosketti hänen olkapäähänsä ja sanoi:

"Ilman petostakin moni tuomari on tullut kadehtimaan uhriansa!"

Rienzi kääntyi yhtä ylpeänä ylimykseen.

"Suomme anteeksi ikäloppujen joutavat jaaritukset. Herrani, onko
asianne toimitettu? Tahdomme olla yksin."

"Anna kätesi minulle, Raimond", sanoi Tapani. "Tribuuni -- hyvästi.
Unhota että Colonna pyyteli sinulta, se lienee helppoa, sillä vaikka
viisas oletkin, olet unohtanut, minkä jokainen muu muistaa."

"No minkä, herrani?"

"Sukuperän, tribuuni, sukuperän -- et muuta!"

"Signor Colonna on ryhtynyt minun entiseen toimeeni ja ruvennut
kokkapuhujaksi", vastasi Rienzi tyynin ja välinpitämättömin äänin.

Sitten seuraten silmillään Raimondia ja Tapania, kunnes ovi sulkeutui,
hän jupisi, "Tuota röyhkeätä! Vain Adrianin tähden sun harmaa partasi
sua suojelee. Sukuperän! Mikä Colonna olisi kerskaamatta olevansa
keisarin pojanpoika? Olet vaarallinen vanhus, sinua tarvitsee
silmällä pitää." Hän läheni aatoksissaan akkunaa, ja taasen tuo
hirvittävä kuoleman näytelmä kohtasi hänen silmänsä. Kansaa oli paljon
kokoontunut iloitsemaan tuon miehen hirttämisestä, jonka koko elämä
oli ollut tahraa ja väkivaltaa -- mutta joka näytti olleen oikeuden
ulkopuolella -- hurjasti meluten, niinkuin roistoväki riemuitsee
muserretusta vihamiehestään. Ja tuossa seisoessaan Rienzi kuuli heidän
huutonsa: "kauan eläköön tribuuni, oikeutta noudattava tuomari,
Rooman vapauttaja!" Mutta tällä kertaa muut ajatukset pitivät hänen
tunteettomana kansan innostukselle.

"Veliparkani", hän sanoi kyyneleet silmissä, "tuon miehen rikoksesta
-- ja melkein samallaisesta, josta hän nyt on saanut rangaistuksensa
-- sait surmasi, ja nuot, joiden ei karitsaa surku tullut, hukalle
armoa pyytävät. Voi, jospa nyt olisit elossa, kuinka nuot ylpeät päät
taipuisivat edessäsi, vaikk'et kuollessasi ollut ajatuksen arvoinen.
Suokoon Jumala rauhan jalolle hengellesi ja säilyttäköön kunnianhimoni
puhtaana, sellaisena kuin se oli yhdessä vaeltaessamme rinnatusten
illan hämärässä!"

Tribuuni sulki akkunan ja lähti Ninan huoneesen. Kuultuaan hänen
askeleensa, Nina jo oli noussut vuoteeltaan ja silmät säkenöiden ja
povi kohoten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja kuiskutteli, takertuen
hänen rintaansa: "Voi hetkiä, jolloin sinä olet poissa!"

Oli omituista huomata, kuinka tuo ylpeä nainen, ylpeä kauneudestaan,
asemastaan, hänelle osotetusta kunniasta -- jonka loistelias
turhamaisuus jo oli Rooman puheenaiheena ja Rienzin soimauksena, --
kuinka äkkiä ja ihmeellisesti hän näytti muuttuvan hänen läsnäollessan.
Punastuen ja arkana, hän näytti tukahuttaneen kaiken oman ylpeytensä
ylpeäksi rakkaudeksi. Ei milloinkaan ole nainen rakastanut täysin
intohimoin kunnioittamatta siinä, missä hän rakasti, ja tuntematta
nöyryyttä (suloista nöyryytystä) tuosta rakkautensa esineen
liioitellusta ja jumaloivasta arvostelusta.

Kenties tieto tuosta erotuksesta, joka hänen puolisonsa mielestä oli
olemassa hänen ja muitten luotujen välillä, yhä enensi tribuunin
rakkautta häneen, sokasi hänen silmänsä näkemästä hänen virheitään ja
saattoi hänen hemmottelemaan hänen himoansa suuremmoiseen loistoon,
jota, vaikka se jonkun verran oli valtioviisasta, kehitettiin siihen
määrään, että, jos ei se olisikaan ollut syynä hänen kukistumiseensa,
se on kelvannut roomalaisille heidän oman pelkuruutensa ja
epävakaisuutensa puolustukseksi, ja historiankirjoittajille mukavaksi
selitykseksi tapauksista, joiden perille heillä ei ole ollut kykyä
päästä. Rienzi vastasi yhtä hellästi puolisonsa hyväilyihin ja hänen
kumartuessaan noitten ihanien kasvojen puoleen tuo näkö oli riittävä
karkottamaan nuot ankarat tai surulliset pilvet, jotka äsken olivat
pimentäneet hänen laajan otsansa.

"Et ole ollut ulkona tänä aamuna, Nina!"

"En, päivä on ollut liiaksi helteinen. Mutta enpä silti, Cola, ole
ollut seuran puutteessa -- puolet Rooman naisista ovat tulvineet
palatsissa."

"Sen arvaan. -- Mutta tuo poika häntä en ole ennen nähnyt?"

"Hiljaa, Cola, puhuttele ystävällisesti häntä, pyydän sinua, kohta
saat kuulla hänen elämäkertansa. Tule lähemmäksi, Angelo. Näet uuden
herrasi, Rooman tribuunin."

Angelo lähestyi, vasten tavallisuutta arkana, sillä majesteettia
oli kaikkina aikoina ollut Rienzin luonnossa, mutta hänen valtaan
päästyänsä se oli saanut ankaramman ja jyrkemmän muodon, joka vaikutti
ehdotonta kunnioitusta niihin, jotka lähestyivät häntä, vieläpä
ruhtinasten lähettiläisin. Tribuuni hymyili huomatessaan tekemänsä
vaikutuksen ja, ollen luonnostaan lempeä lapsille ja ystävällinen
kaikille paitsi mahtajille, hän kiiruhti lieventämään sitä. Hän nosti
lapsen hellästi syliinsä, suunteli häntä ja sanoi hänen tervetulleeksi.

"Saakoomme mekin pojan, yhtä kauniin!" hän kuiskasi Ninalle, joka
punastui ja kääntyi pois.

"Nimesi, pieni ystäväni?"

"Angelo Villani."

"Toskaanalainen nimi. Florensissa löytyy eräs Villani-niminen
tiedemies, joka epäilemättä parast'aikaa kirjottaa historiaamme
kulkupuheitten mukaan. Sukuasi, ehkä?"

"Minulla ei ole sukua", vastasi poika töykeästi, "ja sitä enemmän
olen rakastava signoraa ja kunnioittava teitä, jos saan. Minä olen
roomalainen ja jokainen Rooman poika kunnioittaa Rienziä."

"Vai niin, reipas poikani", sanoi Rienzi punastuen mielihyvästä, "sepä
hyvä merkki tulevaisesta menestyksestäni." Hän laski pojan sylistään ja
asettui patjoille, Ninan sijoittuessa hänen viereensä jonkinlaiselle
istuimelle.

"Jättäkää meidät kahden kesken", sanoi hän, ja Nina antoi
palvelijatytöille merkin poistumaan.

"Ottakaa uusi hovipoikani mukaanne", sanoi hän, "häntä ehkä koti-ikävä
vielä estää suostumasta vallattomiin veikkoihinsa."

Heidän jäätyään kahden kesken, Nina ryhtyi kertomaan Rienzille
aamullista kohtausta; mutta vaikka hän ulkonaisesti näytti kuuntelevan,
hänen katseensa harhaili, hän nähtävästi oli hajamielinen ja omissa
aatoksissaan. Vihdoin Ninan lopetettua hän sanoi: "oikein, Nina,
olet ystävällisesti ja jalosti menetellyt, niinkuin ainakin. Mutta
puhukaamme muista asioista. Minä olen vaarassa."

"Vaarassa", kertoi Nina, vaaleten.

"Älköön tuo sana pelottako sinua -- sinun henkesi on minun kaltaiseni,
joka halveksuu vaaraa; siksipä oletkin Nina, ainoa uskottuni koko
Roomassa. Ei antanut taivas sinua minulle vain ilahuttaaksensa minua
kauneudellasi, vaan vahvistaaksensa minua neuvoillasi ja tukeakseen
minua rohkeudellasi."

"Pyhä Neitsyt sinua noista sanoistasi siunatkoon!" sanoi Nina,
suudellen kättä, joka riippui hänen olaltaan, "ja vaikka säpsähdin
sanasta 'vaara', niin tuo oli vain naisen ajatus sinusta -- halpa
ajatus, Colani, sillä kunnia ja vaara käyvät käsi kädessä. Ja minä
olen yhtä valmis tasaamaan jälkimäisen, kuin edellisenkin. Jos
koettelemuksen hetki milloinkaan on tuleva, ei ainoakaan ystävistäsi
ole niin uskollisena oleva rinnallasi, kuin tämä heikko vartalo, mutta
peloton sydän."

"Minä tiedän sen, oma Ninani, minä tiedän sen", sanoi Rienzi, nousten
ylös ja käyskennellen edestakasin pitkin ja kiivain askelin. "Kuule
nyt minua. Sinä tiedät, että hallita turvallisena on ollut minun
valtiotaitoni tarkotus, hallita oikeudenmukaisesti minun ylpeyteni.
Hallita oikeudenmukaisesti on pelottava seikka lainrikkojien ollessa
mahtavia ylimyksiä. Nina, julkeasta, uhkarohkeasta rosvoamisesta on
oikeutemme tuominnut Martino Orsinin, Porton herran, kuolemaan. Hänen
ruumiinsa roikkuu nyt Leijonaportaitten hirsipuussa."

"Hirvittävä tuomio!" sanoi Nina pöyristyksen valtaamana.

"Se on totta; mutta hänen kuoltuaan tuhannet köyhät ja rehelliset
ihmiset saavat elää rauhassa. Tuo minua ei huolestuta; ylimykset ovat
kiukuissaan tuosta teosta, se oli muka solvaus heille, että laki
ulotettiin ylimyksiin. He tekevät pystyn -- kapinan. Minä näen myrskyn
-- enkä tunne luotteita, millä asettaa se."

Nina oli hetkisen vaiti. -- "He ovat Herran Ehtoollisella", sanoi hän
vihdoin, "juhlallisesti vannoneet olevansa nousematta aseisin sinua
vastaan."

"Valapattous on mitätön lisä varkauteen ja murhaan", vastasi Rienzi
pilkallisesti hymyillen.

"Mutta kansa on uskollinen."

"Niin onkin; mutta kansalaissodassa (josta pyhimykset varjelkoot!)
ne taistelijat ovat varmimmat, joilla ei ole muuta kotia kuin
rautapaitansa, muuta liikutettavaa kuin miekkansa. Liikemies ei jätä
tointansa kellon joka päivä pauhatessa, mutta ylimyksen sotavoima on
valmis minä hetkenä tahansa".

"Ollakseen luja", sanoi Nina, joka herransa neuvotteluista osallisena,
osotti tuon kunnian mukaista älyä -- "ollakseen luja vaaran aikoina,
hallituksen tulee _näyttää_ lujalta. Juuri siten, ettet pelkoa osota,
voit estää pelon syyn."

"Oma ajatukseni!" vastasi Rienzi vilkkaasti. "Sinä tiedät että puoli
valtaani noitten ylimysten yli johtuu vierasten valtioitten minulle
osottamasta kunniasta. Kruunupäisten ruhtinasten lähettiläitten,
jokaisesta Italian kaupungista, pyrkiessä tribuunin liittoon, heidän
täytyy peittää kiukkunsa plebeijin kohoamisesta. Mutta toiselta
puolen, ollakseni luja ulkona, minun täytyy näyttää lujalta kotona;
suuret tuumani, joita olen suunnitellut ja aivan kuin ihmeen kautta
alkanut toteuttaa, kerrassaan raukeavat tyhjiin, jos ulkomailla
tullaan huomaamaan että ne perustuvat epävakavaan ja horjuvaan
valtaan. Tämä yritys (jatkoi Rienzi, laskien kätensä nuoren
Augustuksen marmoripatsaalle) on suurenmoisempi, kuin tuon miehen,
jonka syvä, mutta hyinen henki lannisti Italian yhdeksi -- sillä
se yhdistäisi Italian vapaaksi. Niin, jos vaan voisimme yhdistää
suureksi liittovaltakunnaksi kaikki Italian valtiot, joista jokaista
hallittaisiin omien lakiensa mukaan, mutta kaikki olisivat yhtyneet
itse kunkin ja yhteiseksi turvaksi pohjolan Attiloita vastaan, Rooma
pääkaupunkina ja äitinä, tämä aikakausi ja nämät aivot olisivat
suorittaneet työn, josta ihmiset puhuisivat hamaan viimeiseen
tuomiopäivään asti."

"Minä tunnen tuumasi", sanoi Nina yhtyen hänen innostukseensa, "ja
entä, vaikka niitten toteuttamisessa olisikin vaaroja? Emmekö ensi
askeleella voittaneet suurinta vaaraa?"

"Oikein, Nina, oikein! Taivas" (ja tribuuni joka menestyksessään aina
tunsi Korkeimman käden, teki hartaasti ristinmerkin) "on suojeleva
sitä, jonka se on suonut hengessä nähdä todellisen kirkon alueen
pelastuksen ja sen lapsien vapauden ja menestyksen! Sen uskon. Monet
Toskanan kaupungeista ovat jo ryhtyneet keskusteluihin tuon liiton
solmiamiseksi; kaikilta tyranneilta, paitse Johan di Vicolta, olen
saanut kauniita ja imartelevia lupauksia. Tuon suurimman teon aika on
ehtinyt."

"Ja mikä se on?" kysyi Nina kummastellen.

"Luopuminen kaikesta ulkomaisten vaikutuksesta. Millä oikeudella
asettaa jokin vierasten ruhtinaitten synoodi Rooman kuninkaaksi milloin
minkin saksalaisen keisarin? Rooman kansa yksin valitkoon Rooman
hallitsijan; onko meidän kulkeminen Alppien poikki viemään herramme
arvonimeä goottein jälkeläisille?"

Nina oli vaiti; tuota tapaa, jonka mukaan hallitsijan vaali
toimitettiin valtiopäivillä Reinin tuolla puolen ja sitä seuraavan
kruunauksen juhlamenot pysytettiin roomalaisten turhanpäiväisen
myöntämisen varassa, olkoon se ollut kuinka nöyryyttävä kansalle, ja
kuinka todellista riippumattomuuden käsitettä vastustava tahansa,
pidettiin siihen aikaan niin luonnollisena, että Rienzin rohkeat
sanat häntä hämmästyttivät, vaikka hän oli valmis kuulemaan kuinka
uhkarohkeita suunnitelmia hyvänsä.

"Kuinka!" sanoi hän pitkän vaitiolon perästä, "ymmärränkö oikein?
Tarkotatko luopumista keisarista?"

"Kuulehan: tällä hetkellä kaksi miestä pyrkii Rooman valtaistuimelle
-- Italian keisarilliselle valtaistuimelle -- böömiläinen ja
baijerilainen. Heidän valitsemiseensa meidän suostumustamme --
Rooman suostumusta -- ei kaivata -- ei pyydetä. Saatetaanko meitä
kutsua vapaiksi -- saatammeko me kerskata olevamme tasavaltaisia
-- kun muukalainen ja barbaari noin paiskataan niskaamme? Emme, me
tahdomme olla vapaita sekä todellisuudessa että nimeltä. Muuten
(jatkoi tribuuni tyynempänä) tuo näyttää minusta yhtä valtioviisaalta,
kuin uskalletulta. Kansa yhtämittaa vaatii ihmeitä minulta, kuinka
minä voin jalommasti huikaista, kunnokkaammin voittaa heidät,
kuin vakuuttamalla heidän luovuttamattoman oikeutensa valita omat
hallitsijansa? Tuo rohkea teko on herättävä pelkoa ylimyksissä,
vieläpä ulkomaalaisissakin; se on oleva säikähyttävänä esimerkkinä
koko Italiassa; se on oleva yleisen tulenliekin alkukekäle. Se on
toimeenpantava ja asianmukaisella loistolla."

"Cola", sanoi Nina epäröiden, "sinun henkesi usein kiitää korkeuteen,
minne minun ei jaksa seurata; älä vaan ole liian rohkea."

"Etkö äskön toista oppia julistanut? Ollakseni luja, eikö minun ollut
näyttäminen lujalta?"

"Sallimus sinua suojatkoon!" sanoi Nina huoaten, pahaa aavistaen.

"Sallimus!" huudahti Rienzi. "Sallimusta _ei ole_. Ajatuksen ja
menestyksen välillä Jumala on ainoa välittäjä, eikä (lisäsi hän
juhlallisella äänellä) hän minua hylkää. Öiset näkyni, sinunkin
syleilyssäsi, päivin enteet ja aavistukset, rohkaisevat ja
jumalalliset, kansajoukon hälinässäkin, johtavat vaellustani ja
viittaavat päämääräni. Nytkin, juuri nyt, kuulen äänen kuiskaavan
korvaani -- älä pysähdy, älä vapise, älä horju: -- sillä Kaikkinäkevän
silmä katsoo puoleesi, Kaikkivaltijaan käsi suojaa sinua."

Rienzin näin puhuessa hänen muotonsa kävi kalpeaksi, hänen tukkansa
näytti nousevan pystyyn, hänen korkea ja uljas runkonsa tärisi
huomattavasti ja hän vaipui istumaan sekä peitti kasvonsa käsillään.

Pelko valtasi Ninan, vaikkei hän ollut tottumaton noihin
eriskummallisiin ja ylönluonnollisiin mielenpurkauksiin, jotka
tuntuivat sitä oudommilta, kun ne olivat miehen, joka tavallisissa
oloissa oli tyyni, luja ja tasamielinen. Mutta vallan ja menestyksen
yhä varttuessa noitten mielenliikutusten kiihkeys näytti kasvavan,
ikäänkuin tribuunin hurskas ja yletön taikausko tuossa varttumisessa
olisi tunnustanut uuden todistuksen salaperäisestä suojeluksesta,
voimallisemmasta, kuin ihmisen uskallus tahi kyky.

Nina lähestyi peloissaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, mutta
sanaakaan sanomatta.

Ennenkuin tribuuni oli täysin tointunut, kevyt kolkutus kuului ovelta,
jolloin hän heti näytti saavuttavan tasamielisyytensä.

"Sisään", hän sanoi, nostaen kasvonsa, joihin tavallinen väri verkkaan
palasi.

Muuan upseeri, avaten oven, ilmoitti että henkilö, jota hän oli
lähettänyt noutamaan, odotti häntä.

"Minä tulen! -- Sydämeni sydän", hän kuiskasi Ninalle, "syömme tänään
kahdenkesken illallista, puhuaksemme enemmin näistä asioista." Näin
sanoen hän lähti omaan kammioonsa, joka oli vastaanottohuoneen perällä.
siellä hän tapasi Cecco del Vecchion.

"No, reipas poikani", sanoi tribuuni, ihmeteltävän keveästi omistaen
tuon vertaisen ystävyyden, jota hän aina osotti halpasäätyisille, ja
joka oli sen yhtä luonnollisen majesteetin kummastuttava vastakohta,
joka ilmaantui hänen kohdellessaan ylhäisiä. "No, mitä kuulumisia,
Cecco poikaseni? Sinä hyvin jaksat, näen mä, tässä kivuliaassa
helteessä; meillä työmiehillä -- sillä kumpikin teemme työtä, Cecco --
on liian paljon tointa joutuaksemme laiskurien tavoin: sairastamaan,
Rooman taivaan joko suven tai syksyn aikana. Lähetin noutamaan
sinua, Cecco, saadakseni tietää, mitä työtoverisi arvelevat Ursinin
hirttämisestä."

"Niin, tribuuni", vastasi käsityöläinen, joka nyt tultuaan
Rienzin läheisempään tuttavuuteen oli menettänyt paljon entisestä
pelonsekaisesta kunnioituksestaan sekä piti tribuunin valtaa osittain
omana ansionaan, "ne ovat ihan ymmällä, kun tohditte rangasta suurta
niinkuin pientäkin."

"Vai niin, sitten olen tyytyväinen. Mutta kuule, Cecco, siitä ehkä
nousee meille kuumat päivät. Jokainen ylimys pelkää että ensi
kerralla tullee hänen vuoronsa, ja pelko tekee heidät rohkeiksi kuin
epätoivoiset rotat. Vielä saanemme taistella buono staton eteen."

"Halusta, tribuuni", vastasi Cecco karmeasti. "Minä puolestani en ole
pelkureita."

"Pidä sama henki vallalla sitten kaikissa käsityöläisten kokouksissa.
Minä taistelen kansan puolella. Kansan täytyy empimättä taistella minun
puolellani."

"Kyllä se, kyllä se", vastasi Cecco.

"Cecco, tämä kaupunki on paavin hengellisen hallinnon alainen -- se
on oikein -- se on kunnia eikä rasitus. Mutta _ajallinen_ hallinto,
ystäväni, olkoon yksin roomalaisten. Eikö ole tasavaltaisen Rooman
häpeä, että nyt tässä jutellessamme, muutamat raakalaiset, joista emme
koskaan ole kuulleet puhuttavankaan, päättelevät Alppien takana kahden
hallitsijan ansioista, joita emme milloinkaan ole nähneet? Eikö tuota
asiaa ole vastustettava? Italialainen kaupunki -- mitä se böömiläisellä
keisarilla tekee?"

"Vähän, vähän, P. Paavali nähköön!" sanoi Cecco.

"Eikö tuota asiaa olisi tutkittava?"

"Eiköhän", vastasi seppä.

"Ja jos huomataan että ikivanhoja lakiamme rikotaan, eikö tuota asiaa
olisi vastustettava?"

"Epäilemättä."

"No hyvä! Arkistot vakuuttavat ettei milloinkaan ole keisaria
laillisesti kruunattu muuten kuin kansan vapaasta äänestyksestä. Me
emme milloinkaan ole valinneet böömiläistä emmekä baijerilaista."

"Päinvastoin, jos nuo pohjolaiset tulevat tänne kruunattaviksi, niin
koetammepa ajaa heidät matkoihinsa kivillä ja kirouksilla, sillä me
olemme kansa, tribuuni, ja pidämme oikeuksistamme kiinni."

"Palaja ystäviesi luokse -- puhuttele heitä -- sano että tribuunianne
haluttaa kysyä noilta valtaanpyrkijöiltä, mitä oikeutta heillä on
Rooman valtaistuimeen. Älä yllytä äläkä heitä säikäytä, mutta ole
tukenani silloin kun aika on tullut."

"Tuo on minun mieleeni", sanoi kookas seppä, "sillä ystävämme ovat
viime aikoina käyneet vähin levottomiksi ja sanovat --"

"Mitä he sanovat?"

"Että tosin olette karkottanut rosvot, hillinnyt ylimykset, noudatatte
puolueetonta oikeutta --"

"Eikö se ole riittävä ihme kahdessa tai kolmessa lyhyessä kuukaudessa?"

"Kyllä, ne sanovat että siinä olisi enempikin kuin tarpeeksi ylimyksen
työksi, mutta te, joka olette kansasta kohonnut ja jolla on sellaiset
lahjat ja niin poispäin, voisitte tehdä vielä enemmän. Siitä on jo
kolme viikkoa, kun heillä on ollut mitään uutta puhuttavaa, mutta
Orsinin tämänpäiväinen hirttäminen on heitä pikkusen virkistävä."

"Hyvä, Cecco, hyvä", sanoi tribuuni, nousten seisoalleen, "kohta saavat
he enemmän suunkäytettä. Vai luulet etteivät pidä minusta enää juuri
yhtä paljon, kuin noin kolme viikkoa sitten?"

"Sitä en juuri väitä", vastasi Cecco. "Mutta me roomalaiset olemme
tuollainen malttamaton kansa."

"Niin, Jumala paratkoon!"

"Kyllä ne sittenkin epäilemättä teissä tiukasti pysyvät, jollette, hyvä
tribuuni, pane niille uusia veroja."

"Haa! Mutta jos vapauden tähden on taisteltava -- jos taistelemiseen
tarvitaan sotamiehiä, ja jos sotamiehille on palkka maksettava
-- eikö kansan tule uhrata jotakin omien oikeuksiensa hyväksi --
oikeudenmukaisten lakien ja oman turvallisuutensa hyväksi!"

"En minä tiedä", vastasi seppä kynsien päätänsä ja käyden hiukan
hämillään, "mutta sen vaan tiedän ettei köyhiä ihmisiä saa liiaksi
mennä verottamaan. Ne sanovat teidän hallitessanne tulevansa paremmin
toimeen, kuin ennen ylimysten aikoina, ja sen vuoksi ne teistä
pitävät. Mutta työtä tekevien miesten, köyhien, perheellisten miesten
täytyy muistaa mahaansa. Yksi kymmenestä käy lakituvassa -- yhden
kahdestakymmenestä tappavat ylimysten rosvosoturit, mutta joka mies
syö, juo ja tuntee verotaakan."

"Tuo ei liene järkesi juoksu, Cecco!" sanoi Rienzi vakavasti.

"Kyllä tribuuni, minä olen reilu mies, mutta minulla on suuri perhe
hoivissani."

"Riittää, riittää!" sanoi tribuuni vilkkaasti, ja sitten hän
hajamielisesti lisäsi, ikäänkuin itsekseen, mutta ääneensä: "minusta
näyttää, kuin olisimme olleet liiaksi tuhlaavaisia, näistä näytelmistä
on loppu tuleva."

"Mitä!" huudahti Cecco, "mitä, tribuuni, ettekö soisi noille
ihmisparoille juhlapäivääkään? He ovat kylläksi kovassa työssä,
ja heidän ainoana huvituksenaan ovat teidän uhkeat näytelmänne ja
juhlakulkueenne, joista he käyvät kotiinsa sanoen -- 'kas _meidän_
miehemme pimentää ylimysten loiston!'"

"Vai eivät moiti minun komeilemistani!"

"Moitiko! Ei sinne päinkään! Ilman sitä he häpeisivät tähtenne ja
pitäisivät _buono statoa_ vaan joutavana ilveenä."

"Paksuja puhut, Cecco, mutta älykkäästi, kenties. Pyhimysten haltuun.
Älä unhota mitä sanoin!"

"En, en. On häpeä, että meille keisari noin lykätään, on totisesti.
Hyvästi, tribuuni."

Jäätyään yksin tribuuni vaipui synkkiin, pahaa aavistaviin mietteisin.

"Olen keskellä taikurin loitsua", sanoi hän "jos annan myöden, niin
hornanhenget repivät minut kappaleiksi. Minkä olen alottanut, se on
päätettävä. Mutta tuo raaka mies minulle liiankin selvästi näyttää,
millä vehkeillä työskentelen. Minuun nähden häviö ei merkitse mitään.
Minä olen jo kiivennyt korkeuteen, joka huimaisi monen ruhtinaaksi
syntyneen päätä. Mutta kanssani sortuu -- Rooma, Italia, Rauha, Oikeus,
Sivistys, -- kaikki vaipuu jälleen ajan kuiluun!"

Hän nousi seisomaan, ja käveltyänsä jonkun kerran poikki huoneensa,
jonka monista patsaista muinaisuuden sankarien marmoriset kasvot häntä
katselivat, hän avasi akkunan hengittääkseen ehtooilmaa.

Capitolin edusta oli hiljainen; ei kuulunut muuta kuin ainoan
vartiomiehen astuntaa. Mutta synkkänä ja hirvittävänä roikkui vielä
korkeasta hirsipuusta rosvoylimyksen ruumis, ja egyptiläisen jalopeuran
mahtavat piirteet häämöttivät jyrkkinä ja pimeinä viimattomassa ilmassa.

"Kauhistava patsas!" ajatteli Rienzi, "kuinka monet tuntemattomat
juhlamenot olet nähnyt kotoisen Niilisi rannoilla, ennenkuin
roomalaisten käsi siirsi sinut tänne -- sinä roomalaisten rikosten
ikivanha todistaja! Merkillistä! Sinua katsellessani tunnen ikäänkuin
sinulla olisi jokin salaperäinen vaikutus omiin kohtaloihini. Sinun
ääressäsi minä tervehdittiin tasavaltaisen Rooman herraksi, sinun
ääressäsi ovat palatsini, tribunaalini, tuomioistuimeni, triumfini,
loistoni -- sinut tapaavat silmäni valtavuoteeltani; ja jos minun
on suotu mahtavana ja rauhassa kuolla, sinä olet oleva viimeinen
esine, jonka silmäni erottavat! Tai jos itse uhrina --" hän sävähti
tuota ajatusta -- lähestyi erästä kammionkomeroa -- veti syrjään
esiripun, joka verhosi ristiinnaulitunkuvaa ja vähäistä pöytää, jolla
nähtiin raamattu ja pääkallon ynnä sääriluitten merkkikuvat -- vallan
mitättömyyden ja elämän epävakaisuuden todella ankarat ja epäämättömät
merkkikuvat. Noitten pyhien muistuttajien viereen, joko nöyrtyäkseen
tahi rohkaistuakseen, vaipui polvilleen tuo ylpeä ja yritteliäs mies;
ja hänen noustuaan hänen askeleensa oli keveämpi, hänen muotonsa
iloisempi kuin koko tuona päivänä.



III Luku.

Sankari naamarittomana.


"Juovuspäissään", sanoo sananparsi, "ihmiset näyttävät todellisen
luonteensa." Yhtä rehellinen ja totuuden paljastava juopumus kuin
viinassa, on menestyksessäkin. Vallan kiille luo kerrassaan näkyviin
ihmisen muotokuvan puutteellisuuden ja kauneuden.

Rienzin verratonta ja miltei ihmeenkaltaista kohoamista paavin
virkamiehen arvosta Rooman herraksi, olisi seurannut vielä suurempi
ihme, ellei se olisi hieman häikäissyt ja turmellut sitä, joka kohosi.
Jos, kuten hyvin järjestetyissä valtioissa ja rauhallisina aikoina,
mies kohoaa verkalleen, askel askeleelta, hän tottuu kasvavaan
onneensa. Mutta silmänräpäyksellinen hyppäys porvarista ruhtinaaksi
-- sorron uhrista oikeuden valvojaksi -- on äkkinäinen muutos, joka
panee terveimmänkin ajun ymmälle. Ja ehkäpä, miehen mielenkuvittelun,
intoisuuden ja neron mukaan, tuo äkillisyys on käypä vaaralliseksi --
herättävä ylön liioiteltuja toiveita -- ja johtava pilviä tavottelevaan
kunnianhimoon. Samat ominaisuudet, jotka hänen kohottivat, jouduttavat
hänen turmaansa, hänen onnensa Marengon voitto ajaa häntä sen Moskovan
tappioon.

Suuruutensa aikana Rienzi ei niin paljon saavuttanut uusia
ominaisuuksia, kuin hän kirkkaammaksi valoksi ja tummemmaksi varjoksi
kehitti niitä, joita hän jo oli osottanut. Toiselta puolen hän oli
oikeatuntoinen -- päättäväinen -- sorretun ystävä -- sortajan kauhu.
Hänen ihmeteltävä järkensä valasi kaikki, mihin se kajosi. Poistaen
väärinkäytökset ja tarkoin tutkien sekä viisaasti järjestellen, hän
oli nostanut kaupungin tulot kolmenkertaisiksi, lisäämättä ainoatakaan
uutta veroa. Pysyen uskollisena vapauden epäjumalalleen, hän ei ollut
hairahtunut noudattamaan kansan toivomusta, rupeamalla itsevaltiaaksi,
vaan oli, niinkuin olemme nähneet, henkiin herättänyt ja uusilla
oikeuksilla vahvistanut kaupungin parlamenttaarisen konseljin. Olkoon
hänen valtansa ollut kuinka lavea tahansa, hän aina käytti sitä
kansan valtuuttamana, sen nimessä vaan hän selitti hallitsevansa,
eikä hän koskaan pannut toimeen mitään tärkeätä päätöstä, esittämättä
sille sen aihetta ja syitä. Yhtä uskollisena aikeelleen palauttaa
Roomaan hyvinvointi samoinkuin vapauskin, hän oli käyttänyt valtansa
huikaisevan alkuajan, tuon suuren, Italian valtioitten välisen liiton
valmistuksiin, joka, niinkuin hän oikein sanoi, olisi kieltämättömästi
kohottanut Rooman Europan kansojen etupäähän. Hänen hallitessaan
elinkeinot olivat turvatut, kirjallisuutta suosittiin, taide alkoi
elpyä.

Toiselta puolen tuo menestys, joka toi kirkkaampaan valoon hänen
oikeudentuntonsa, rehellisyytensä, isänmaanrakkautensa, avunsa ja
neronsa, loi yhtä selvästi näkyviin hänen kopean etevämmyydentietonsa;
hänen loistonhalunsa ja hänen kunnianhimonsa hurjan ja uskaltavan
uhman. Vaikka hän oli liiaksi kohtuullinen maksaaksensa samalla mitalla
patriiceille heidän väkivaltaisuuksiansa takasin, vaikkei häntä hänen
vihamiehensäkään voi moittia ainoastakaan syyttömästä tai laittomasta
ylimyksen tai porvarin surmaamisesta hänen levottoman ja myrskyisen
tribuuniutensa aikana, niin hänessä kuitenkin oli Ninan vähemmän
anteeksi annettavaa heikkoutta, eikä hän voinut riistää ylpeältä
sydämeltään huvia saada nöyryyttää noita, jotka olivat nauraneet
häntä narrinansa, ylönkatsoneet häntä plebeijinä, ja jotka nytkin
vaikka orjamaisina hänen edessään, olivat rivoja hänen takanaan. "He
seisoivat hänen edessään, hänen istuessaan", sanoo hänen elämäkertansa
kirjoittaja, "kaikki nuot ylimykset, paljain päin, kädet ristissä
rinnoilla, silmät maahan luotuina, voi, kuinka ne pelkäsivät!" Se
on kuvaus, häpeällisempi ylimysten orjamaiselle pelkuruudelle, kuin
tribuunin ylpeälle ankaruudelle. Kenties piti hän valtioviisautena
lannistaa vihollistensa hengen ja herättää pelkoa niissä, joilta oli
turha toivoa sovintoa.

Hänen komeilemistaan on helpompi puolustaa; se oli ajan tapa, se oli
vallan merkki ja todiste; ja kun nykyajan historioitsija herjaa häntä
siitä, ettei hän noudattanut muinaisen tribuunin yksinkertaisuutta,
niin soimauksesta ilmenee, ettei hän tunne sen ajan henkeä eikä
turhamaista kansaa, jota tuo ylin virkamies hallitsi. Epäilemättä
hänen suurenmoiset pitonsa, juhlalliset kulkueensa, hienontuneen ja
tavattoman uhkuvan mielenkuvituksen kaunistamina ja jalostamina, joihin
rahvaanomaiset merkkikuvat aina liittyivät ja joiden tarkotuksena oli
esittää palautetun vapauden riemun käsitettä ja todistaa uudistetun
Rooman arvoa ja majesteettia -- epäilemättä nuot näytelmät, joita
toisella lailla arvostelevat valistuneempi aikakausi ja kamarioppineet,
suuresti vaikuttivat tribuunin merkityksen lisääntymiseen ulkomailla
ja kutkuttivat levottoman ja pöyhkeilevän rahvaan ylpeyttä. Ja aisti
hienoni, ylellisyys vaati työtä palvelukseensa, ja vieraita kaikista
valtioista veti puoleensa tuo suurellinen hovi, jossa johtajina oli
kaksi, nimeltään tasavaltaista hallitsijaa, nuorta ja loistavaa,
toinen kuulu nerostaan, toinen verraton kauneudeltaan. Rooma, jolta
oli riistetty sen ylimmäinen pappi ja hänen hekumallinen seurueensa,
näki pitkän yönsä kestäessä todella huikaisevan ja kuninkaallisen
unelman -- Cola di Rienzin juhlahallituksen! Ja usein jälkeenpäin
sitä muisteltaessa huokaus pakeni rinnasta, ei ainoastaan köyhän
muistellessa sen oikeatuntoisuutta, kauppiaan sen turvallisuutta, vaan
myöskin hienostuneen sen loistoa ja runoilijan sen ihanteellista ja
henkistä suloa!

Ja ikäänkuin näyttääkseen ettei hänen tarkotuksensa ollut tyydyttää
alhaisia himoja ja haluja, niin loistonsa keskellä, jolloin pöydät
notkuivat kaikkien ilmanalojen herkuista, jolloin viini virtasi
loppumatta, tribuuni itse noudatti kohtuullista, jopa ankaraa
raittiutta. -- Valtahuoneukset sekä hänen puolisonsa asunto olivat
tuhlaavan ylöllisesti ja komeasti kaunistetut, mutta omiin yksityisiin
kammioihinsa hän oli siirtänyt aivan saman kaluston, johon hän oli
perehtynyt vaatimattoman elämänsä aikana. Kirjoihin, patsaisin,
kohokuviin, aseisin, jotka ennen olivat loihtineet esiin menneisyyden
näkyjä, liittyi tuttavuus, jota hän ei raahtinut rikkoa.

Mutta merkillisimpänä hänen luonteensa piirteenä, joka vieläkin
verhoaa kaiken hänen ympäristönsä jonkinlaiseen salaperäisyyteen,
oli hänen uskonnollinen intonsa. Arnold Bresoialaisen rohkea, mutta
hurja oppi, tuon miehen, joka kaksi vuosisataa ennen oli saarnannut
puhdistusta, mutta joutunut mystisyyteen, kyti vielä Roomassa ja
oli Rienzin varhaisena nuoruutena tehnyt syvän vaikutuksen hänen
mieleensä. Ja niinkuin olen huomauttanut, hänen taipumuksensa
haaveilevaan mietiskelyyn, hänen veljensä kovaonninen kuolema, hänen
omat vaihtelevat, vaikka menestykselliset vaiheensa, kaikki olivat
vaalineet tuon merkillisen miehen kiihkeimpiä ja ylevimpiä pyrinnöitä
Samoinkuin Arnold Brescialaisen, hänenkin uskonsa oli suuresti omien
kansalaissotiemme puritaanien tulisen uskonvimman kaltainen, aivan kuin
yhtäläiset valtiolliset olot johtaisivat yhtäläisiin uskonnollisiin
kantoihin. Hän uskoi mahtavan ilmestyksen kautta olevansa yhteydessä
paremman maailman olentojen kanssa. Pyhimykset ja enkelit täyttivät
hänen unelmansa; ja ilman tuota syvempää ja pyhempää innostusta,
häntä tuskin pelkkä inhimillinen isänmaanrakkaus milloinkaan olisi
kyennyt viemään hänen verrattomaan yritykseensä; siinä suuren osan
hänen suuruuttansa -- monien hänen virheittensä selitys. Niinkuin
kaikista miehistä, joita näin sokasee kunnianhimoinen, mutta ei
kunniaton taikausko, jota maallinen maineenpyynti on värittämässä,
on hänestäkin mahdotonta sanoa, missä määrässä hän oli haaveksija ja
minkä verran hän kulloinkin uskalsi olla petturi. Hänen pitojensa
juhlamenoissa, hänen persoonansa koristuksissa nähtiin poikkeamatta
salaperäisiä merkkikuvia. Vaaran aikoina hän julkisesti vakuutti
saaneensa rohkaistusta ja johtoa jumalallisissa unennäöissä, ja kun
monet tapaukset ihmeteltävästi toteuttivat hänen profeetalliset
julistuksensa, niin hänen vaikutustaan kansaan lisäsi usko taivaan
suosioon ja välitykseen. Niin oma harhaantuminen saattoi vietellä
ja johtaa sokasemaan muita, eikä hän liene arvellut käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja näyttää siltä, mitä hän luuli olevansa.
Vieläpä tuo huumaava herkkäuskoisuus epäilemättä syöksi hänen
kohtuuttomuuteen, joka oli arvoton sekä kummallinen vastakohta hänen
raittiimmalle järjelleen, ja sai hänen jättämään huomioon ottamatta
laajan tarkotusperänsä ja epävarmojen keinojensa välisen suhteen
sekä kopeana vartoomaan, että, missä ihminen uupuu, siinä Jumala
astuu sijaan Cola di Rienzi ei ollut virheetön romaanisankari.
Hänessä kilpaillen rehottivat luonteen uhkeimmat ja vastakkaisimmat
ainekset. Vankka järki, harhaileva taikausko, kaunopuheliaisuus
ja mielenlujuus, joka valtasi kaikki, joiden puoleen hän kääntyi,
sokea innostus, joka valtasi hänet; ylellisyys ja kohtuullisuus,
jäykkyys ja hellätunteisuus, ylpeys mahtaviin, nöyryys alhaisiin
nähden, alttiiksiantavaisin isänmaanrakkaus, palavin persoonallisen
vallan pyynti. Niinkuin suuriin ja epätoivoisiin yrityksiin ryhtyvät
harvat miehet, joilla ei ole voimallisia eläimellisiä kykyjä,
niin on huomattava, että enimmissä, jotka ovat kohonneet lauman
yläpuolelle, ajoittaisin löytyy taipumusta hurjaan hilpeyteen ja
mielialan joustavuutta, mikä useasti hämmästyttää raittiimpia
ja säännönmukaisempia mieliä noita "elämän alahuoneelaisia:" ja
Napoleonin teatterimaisen suuruuden, Cromwellin ankaran arvokkaisuuden
omituisena vastakohtana oli heidän usein, eikä suinkaan aina
sopivaan aikaan esiintyvä ilveilynsä, jota on vaikea saada heidän
luonteensa ihanteen tai heidän elämänratansa, synkkien ja hirmuisten
tapausten kanssa sopusointuun. Tuo sama piirre löytyi Rienzinkin
luonnonlaadussa; se tuli näkyviin hänen lepohetkinään ja vaikutti tuon
ihmeellisen nuorteuden, joka mukaannutti hänen jäykemmän luontonsa
kaikkiin mielialoihin ja kaikkiin ihmisiin. Usein hän ankaralta
tuomioistuimeltaan läksi seurapiiriin toisena miehenä; synkät
ylimyksetkin, jotka vastahakoisesti kävivät hänen juhlissaan, unohtivat
hänen valtiollisen suuruutensa hänen hauskojen kokkapuheittensa
raikuessa, vaikka tuo huoleton pila ei aina voinutkaan olla etsimättä
esinettään kukistetun vihollisen nöyryyttämisestä -- mistä huvista
olisi ollut älykkäämpää ja jalomielisempää kieltäytyä Ja kukaties hän
osaksi tuon hillitsemättömän ja purevan hilpeyden kiihotuksesta usein
yhtä mielellään hämmästytti, kuin säikähytti Mutta tuo iloisuuskin,
jos sitä siksi saatetaan kutsua, ollen tuttavallisen avomielisyyden
kaltaista, vaikutti suuresti hänen suosionsa lisääntymiseen alempain
kansanluokkain piireissä; jos se oli ruhtinaan vika, se oli
kansanyllyttäjän avu.

Näihin moninaisiin, nyt täysin kehittyneisiin luonteenominaisuuksiin
lukija lisätköön neron, niin rohkeasti suunnittelevan, niin
suurenmoisia ja yleviä tavottelevan, johon vielä yhtyi tuo tarkempi
ja tavallisempi kyky vallita sivuseikkoja, että urhoollinen, jalo,
kyvykäs, alttiiksiantavainen kansa hänen tuumiensa tukena, tribuunin
valtaan nouseminen olisi ollut Italian orjuuden loppu, ja Europan
pimeän ajan jyrkkä raja. Sellaisen kansan parissa hänen virheensä
olisivat huomaamatta hillityt, hänen epäterveellisempi valtansa
pysynyt tarpeellisessa kurissa. Kokemus olisi perehdyttänyt hänen
valtaan, olisi vähitellen vierottanut hänen liiallisesta loistosta,
ja hänen järkensä toimelias ja miehuullinen tarmo olisi keksinyt
vaikutusalaa levottomammille hengenominaisuuksille, samoinkuin hänen
oikeudentuntonsa antoi suojaa rauhallisemmille Vikoja hänessä oli,
mutta olivatko nuot viat vai kansan viat hänen kukistumisensa syynä,
näemme vast'edes.

Näin ollen, tyytymättömän ylimystön ja epävakaisen kansan keskellä,
levon vaaran ahdistaessa toiminnan vaaran, osaksi ulkonaisen valtansa
sokasemana, osaksi sisällistä heikkoutta peljäten, neronsa ja
uskonvimmansa elähyttämänä ja rahvaan odotuksista levottomana --
hän syöksyi päistikkaa kiitävän Ajan kurimukseen, uskomatta ylevää
henkeänsä muuhun johtoon, kuin omaan vakuutukseensa sen luonnollisesta
pinnalla pysymisestä ja sen taivaasen aukenevasta valkamasta.



IV Luku.

Vihollisen leiri.


Sillä aikaa kun Rienzi, kenties menestyen, keskusteli urhoollisten
toskanalaisten valtioitten 'lähettilästen' kanssa, joitten
isänmaanylpeyden ja vapaudenrakkauden oli helppo perehtyä ja suostua
hänen suunnitelmiinsa, vapauttaa maailman kuningatar ja ikuinen
puutarha kaikesta muukalaisesta ikeestä, ylimykset hetkeäkään
levähtämättä, mietiskelivät keinoja oman valtansa palauttamiseksi.

Eräänä aamuna kokoontuivat Savellien, Orsinien ja Frangipanien
päämiehet Tapani Colonnan sotavarustuksista riisuttuun palatsiin.
Heidän keskustelunsa oli kiivas ja vakava -- milloin luja, milloin
epävarma aikeissaan -- aina sen mukaan kuin kiukku tai pelko oli
vallalla.

"Olette kuulleet", sanoi Luca di Savelli lempeällä ja naisellisella
äänellään, "että tribuuni on julistanut olevansa aikeissa ylihuomenna
ruveta ritarikunnan jäseneksi sekä valvoa edellisen yön Lateranin
kirkossa! Hän on kunnioittanut minua kutsumalla minut kanssaan
valvomaan."

"Mitähän tuo lurjus silläkin hullutuksella taas tarkottaa?" sanoi hurja
Orsinin ruhtinas.

"Ehkä saadakseen ritarin oikeuden vaatia ylimyksiä kaksintaisteluun",
sanoi vanha Colonna, "muuta en voi arvata. Eikö Rooma kerrankin
kyllästy tuohon mielipuoleen!"

"Rooma noista kahdesta mielettömämpi on", sanoi Luca di Savelli; "mutta
minusta näyttää tribuuni hurjuudessaan tehneen virheen, jota meidän
sopii käyttää hyväksemme Avignonissa."

"Niin", huusi vanha Colonna, "sellainen olkoon pelimme, täällä rauha,
Avignonissa taistelu."

"Sanalla sanoen, hän on määrännyt kylpynsä laitettavaksi pyhään
porfyrivaasiin, jossa kerran kylpi keisari Konstantinus!"

"Pyhyydenhäväistystä! Pyhyydenhäväistystä!" huusi Tapani. "Siinä on
tarpeeksi pannakirjeen aihetta. Tuo tulkoon paavin tietoihin. Heti
sananviejä liikkeelle."

"Parempi odottaa juhlamenoja", virkkoi Savelli, "jollakin suuremmalla
hullutuksella toimitus on päättyvä, se on varma".

"Kuulkaa minua, hyvät herrat", sanoi julma Orsini, "te puolustatte
vitkastelemista ja varovaisuutta, minä päättäväisyyttä ja rohkeutta;
sukuni veri huutaa ääneensä eikä myönnä viivytystä."

"Mitä tehdä?" sanoi lempeä-ääninen Savelli, "taistellako ilman
sotamiehiä kahtakymmentä tuhatta raivostunutta roomalaista vastaan? En
minä."

Orsini alensi äänensä salakähmäiseen kuiskeesen. "Venetsiassa", sanoi
hän, "tuollaisesta nousukkaasta päästäisiin sotajoukoitta. Luuletteko
ettei Roomassa kellään ole tikaria?"

"Vaiti", sanoi Tapani, joka oli luonnostaan paljoa jalompi ja parempi
kuin toiset, ja joka, hyväksyen kaikki muut tribuunin vastustamisen
keinot, tunsi omantuntonsa nousevan salamurhaa vastaan, "tuo ei saa
tapahtua, -- intonne vie teidät liian kauas."

"Ketäpä muuten voisimme siihen käyttääkään? Tuskin löytyy ainoatakaan
saksalaista kaupungissa, ja jos menisi kuiskaamaan tuollaista
roomalaisen korvaan, niin saisipa vaihtaa paikkaa Martinoparan kanssa
-- taivas hänen korjatkoon, sillä lähempänä taivasta hän on, kuin
koskaan ennen", sanoi Savelli.

"Ole laskematta moista pilaa", sanoi Orsini julmistuneena. "Laskea
pilaa tuosta asiasta! Tahtoisinpa, P. Francisco avita, koska pidät
tuollaisesta sukkeluudesta, että itse saisit sitä kokea, ja muistanpa
nähneeni sinun tribuunin pöydässä nauravan hänen törkeille jutuilleen,
niin että olit läkähtyä, tarvitsematta nuoran silmukkaa siihen."

"Parempi nauraa kuin vapista", vastasi Savelli.

"Mitä, sanotko, että minä vapisen?" huusi ylimys.

"Hiljaa, hiljaa", sanoi vanha Colonna arvokkaana, "ei ole nyt sopiva
aika riidellä keskenänne. Suvaitsevaisuutta, hyvät herrat".

"Teidän varovaisuutenne, signor", sanoi pistelijäs Savelli, "johtuu
teidän suuremmasta turvallisuudestanne. Teidän huoneenne pian saa
suojaa tribuunin katon alta; kun herra Adrian palaa Neapelista, tulee
kapakoitsijan pojasta sukulaisenne veli."

"Olisitte saattanut jättää tuon pistoksen sikseen", sanoi vanha ylimys
hieman kiivastuen. "Taivas tietää, kuinka tuo ajatus on katkeroittanut
mieltäni; mutta tahtoisinpa että Adrian olisi luonamme. Hänen sanansa
suuressa määrässä hillitsee tribuunia ja ohjaa omaakin kulkuani, sillä
intohimoni sokasee järkeni; ja minusta näyttää, kuin hänen poissaolonsa
aikana olisimme olleet ynseämpiä, olematta silti voimakkaampia.
Mutta tuo sikseen. Vaikka oma poikani naisi tribuunin sisaren, niin
minä vielä iskisin iskun vanhan valtiolaitoksemme puolesta, niinkuin
ylimyksen tulee, jos vaan tietäisin, ettei tuo isku katkaisisi omaa
päätäni."

Savelli, joka oli kuiskutellut sivullapäin Rinaldo Frangipanin kanssa,
virkkoi:

"Jalo ruhtinas, kuulkaa minua. Teitä sukulaisenne kohdakkoinen
naiminen, kunnianarvoinen ikänne sekä likeinen välinne paaviin,
velvottaa suurempaan varovaisuuteen. Jättäkää toiminta meille ja olkaa
vakuutettu meidän maltillisuudestamme."

Nuori poika, Stefanello, josta sittemmin tuli Colonnan suoraan
etenevän sukuhaaran edustaja ja jonka lukija vielä on tapaava ennen
kertomuksemme loppua, leikki isoisänsä jaloissa. Hän katsoi terävästi
Savelliin ja sanoi: "Isoisäni on liian viisas ja te olette liian
arkoja. Frangipani on liiaksi myöntyväinen ja Orsini kuin vihanen
sonni. Tahtoisinpa olla paria vuotta vanhempi."

"No, mitä silloin tekisit, soma viisastelijani?" sanoi leppeä Savelli,
purren hymyilevää huultansa.

"Lävistäisin tribuunin omalla tikarillani ja sitten huilaisin
Palestrinaan!"

"Siitä munasta hautuu äkeä mato", virkkoi Savelli. "Mutta miksi olet
tribuunille niin käärmeissäsi?"

"Kun hän antoi hävyttömän rihkamasaksan vangita setäni Agapetuksen
velasta. Velka oli jo kymmenen vuotta vanha, ja vaikka sanotaan
ettei kenelläkään Roomassa ole enemmän velkoja kuin Colonnoilla,
tämä on ensimmäinen kerta, kuin kuulen että velkojalurjus saa vaatia
saataviansa muuten kuin lakki kourassa ja polvet koukussa. Ja sen minä
sanon, etten tahdo tulla ylimykseksi, jos mokoma hävytön saa tulla
niskaani."

"Lapseni", sanoi vanha Tapani sydämellisesti nauraen, "näen että jalo
luokkamme on oleva turvassa sinun käsissäsi."

"Ja jos minulla olisi aikaa", jatkoi lapsi yltyen kiitoksesta, "niin
tapettuani tribuunin, antaisin mielelläni toisen iskun --"

"Kenelle?" sanoi Savelli, huomaten pojan vaikenevan.

"Orpanalleni Adrianille. Hänen tulisi hävetä, kun aikoo ottaa
puolisokseen sellaisen, jonka sukuperä tuskin sopisi Colonnan
jalkavaimolle."

"Lähde leikkimään, lapseni -- lähde leikkimään", sanoi vanha Colonna,
työntäen pojan luotaan.

"Tarpeeksi tätä rupatusta", huusi Orsini jyrkästi. "Kuulkaa,
vanha herra, tänne tullessani näin erään vanhan ystävän, entisen
palkkasoturinne, tulevan palatsistanne, -- saanko kysyä, millä asioilla
hän kulkee?"

"Kyllä; hän on Fra Morealen lähetti. Kirjoitin ritarille, nuhtelin
häntä hänen luopumisestaan onnettomalla Corneton matkallamme ja saatoin
hänen tietoihinsa, että viisisataa peitsiniekkaa saisi hyvän palkan
juuri nyt."

"No", sanoi Savelli, "miten tuo vastasi?"

"Viekkaasti, kierrellen kaarrellen. Imartelua ja hyvää tahtoa häneltä
ei puutu; sanoo olevansa Unkarin kuninkaan palveluksessa, jonka asia on
Rienzin tuomittavana, ettei hän saata luopua nykyisestä lipustaan, että
hän pelkää ylimysten ja kansan olevan Roomassa siksi tasavoimaisia,
että, kumpi puolue tahansa pääsee voitolle, sen on kutsuminen podesta,
ja että tuo toimi vaan muka hänelle soveltuu."

"Montreal meidän podestaksemme?" huusi Orsini.

"Miksei", sanoi Savelli, "yhtä hyvin korkeasukuinen podesta kuin
halpasukuinen tribuuni! Mutta minä luulen että tulemme toimeen ilman
kumpaakin, Colonna, onko tuo Fra Morealen lähettiläs jo lähtenyt
kaupungista?"

"Luullakseni."

"Ei", sanoi Orsini, "minä tapasin hänet portilla ja tunsin hänet
vanhastaan; hän on Rodolf, saksilainen, entinen Colonnan palkkalainen,
joka vanhoina hyvinä aikoina teki leskiksi monet klienteistäni. Hän
on salapuvun tapasessa, vaikka minä hänet tunsin ja puhuttelin häntä,
ajatellen, että hänestä saattaa vielä tulla kelpo ystävä, sekä käskin
häntä odottamaan palatsissani."

"Oikein tehty", sanoi Savelli aatoksissaan ja hänen silmänsä kohtasivat
Orsinin. Hetken perästä hajosi kokous, jossa paljon oli puhuttu eikä
mitään päätetty. Mutta Luca di Savelli odotti porttikäytävässä ja
kehotti Frangipania ynnä muita ylimyksiä yhtymään Orsinin palatsissa.

"Colonna-ukko", sanoi hän, "on jo melkein vanhuudenhöperö. Ilman häntä
pääsemme pian päätökseen, hänen poikansa kyllä käy valtakirjasta."

Se ennustus oli totta, sillä puolen tuntia kestänyt keskustelu Rodof
Saksilaisen kanssa kypsytti ajatuksen toiminnaksi.



V Luku.

Yö ja sen tapaukset.


Seuraavana iltana pantiin Roomassa toimeen suurenmoisin näytelmä,
minkä keisarikaupunki oli nähnyt, sitten Caesarien kukistumisen.
Rooman kansa oli erityisenä etuoikeutenaan säilyttänyt kansalaistensa
asettamisen ritarikuntaan. Kahtakymmentä vuotta ennen oli Colonnan
ja Orsinin osaksi tullut tuo kansallinen kunnianosotus. Rienzi,
joka piti sitä alkunäytäntönä tärkeämpään juhlatoimitukseen,
annatti itselleen tuon saman arvon. Capitolista Lateraniin,
pitkänä saattojoukkona vaelsi kaikki, mitä Roomassa löytyi jaloa,
kaunista ja uljasta. Etupäässä kulki lukematon joukko ratsumiehiä
kaikista lähiseuduista Italiaa, tilaisuuteen täysin soveltuvissa
tamineissa. Sitten tuli torventoitottajia, hopeaisine torvineen sekä
soittoniekkoja kaikenlaatuisia, ritarin sotaoriin kullalla silattuja
varustuksia kantavia nuorukaisia seurasi Rooman ylhäisimmät naiset,
joiden komeilemishalu ja kenties ihastus kunnian voittoriemusta
(joka vaikuttaa, että naiset sopivat monet loukkaukset) sai heidän
unhottamaan puolisoittensa nöyryytyksen; ja heidän keskellään Nina
ja Irene, pimentäen kaikki muut. Sitten kulki tribuuni ja paavin
vikaari, ympärillään kaikki kaupungin mahtavat signorit, jotka,
sydämissä kiukku, kostonhimo ja halveksuminen, kiistelivät, kuka saisi
olla lähinnä päivän ruhtinasta. Ylpeäsydäminen Colonna vanhus yksin
pysyi erillään, seuraten lyhyen välimatkan päässä tarkoin harkitun
yksinkertaisessa puvussa. Mutta hänen ikänsä, hänen arvonsa, hänen
entinen sodassa ja valtioasioissa saavuttamansa maine eivät olleet
riittäviä nostamaan hänen harmaitten hapsiensa ja ylhäisen olemuksensa
osaksi ainoatakaan sellaista suostumuksenhuutoa, millä tervehdittiin
mitättömintä signoria, jolle suuri tribuuni hymyili. Lähinnä Rienziä
kulki Savelli, nöyrimpänä kursastelevasta joukosta; aivan tribuunin
edessä astui kaksi miestä, toisella paljastettu miekka kädessä,
toinen kantaen _pendonea_ eli kuninkaallista arvoa kuvaavaa lippua.
Tribuuni itse oli puettuna pitkään, kullalla uhkeasti kirjattuun
viittaan, valkeata satiinia, jonka lumikirkkaasta heijastuksesta
(_miri candoris_) historioitsija erityisesti kertoo; hänen rinnassaan
oli useita noita ennen mainitsemiani salaperäisiä merkkejä, joitten
merkityksen tunsi kenties hän vaan yksin. Hänen tummasta silmästään ja
tuosta korkeasta otsasta, jossa ajatus näytti uinahtaneen, niinkuin
uinahtaa myrsky, heti saatettiin huomata että hänen mielensä pysyi
vieraana häntä ympäröivälle loistolle, mutta silloin tällöin hän
ponnisti itseänsä ja puhui jonkun sanan Raimondille tahi Savellille.

"Tämä on hauska näytelmä", sanoi Orsini, jääden vanhan Colonnan
rinnalle, "mutta se saattaa päättyä surkeasti."

"Saattaa kyllä", sanoi vanhus, "jos tribuuni kuulee puheesi."

Orsini vaaleni. "Mitä -- ei -- ei, vaikka hän kuulisikin, ei hän
koskaan vihastu sanoista, vaan sanoo nauravansa meidän tyhjälle
raivollemme. Toissapäivänä joku lurjus kertoi hänelle, mitä Annibaldi
oli sanonut hänestä -- sanoja joista tosi ritari olisi sydänveren
vaatinut, mutta hän lähetti noutamaan Annibaldin luokseen ja sanoi,
'ystäväni, ota tämä kultakukkaro -- hovinarrin tulee saada palkkansa'."

"Ottiko Annibaldi sen vastaan?"

"No ei; tribuunia miellytti hänen sukkeluutensa, ja hän pyysi häntä
syömään kanssaan illallista; ja Annibaldi sanoo, ettei hän milloinkaan
ole viettänyt hauskempaa iltaa, eikä hän enää ihmettele että hänen
sukulaisensa Ricardo paljon pitää tuosta vekkulista."

Heidän saavuttuaan Lateranin kirkolle, Luca di Savelli myöskin jäi
jälelle, sekä kuiskutteli Orsinin korvaan. Frangipani ja muutamat muut
ylimykset vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Rienzi ennen lähtemistään
tuohon hiljaiseen rakennukseen, jossa hänen tavan mukaan tuli viettää
yönsä vartioiden asevarustustaan, jätti hyvästi väkijoukon sekä
kehotti sitä seuraavana aamuna "tulemaan kuulemaan asioita, jotka, hän
vakuutti, olivat otollisia taivaalle ja maalle."

Äärettömässä väkijoukossa nuot sanat herättivät uteliaisuutta
ja riemua, ja ne, joita Cecco del Vecchio oli ennakolta vähin
valmistellut, tervehtivät niitä tribuuninsa heikontumattoman
päättäväisyyden enteeksi. Kansa hajaantui erinomaisessa järjestyksessä
ja rauhassa, ja merkillisenä seikkana mainitaan, ettei niin
suuressa tungoksessa, jossa oli miehiä kaikista puolueista, ei
kukaan käyttänyt väkivaltaa eikä haastanut riitaa. Vain muutamia
ylimyksiä ja sotilaita, muitten mukana Luca di Savelli, jonka liukas
kohteliaisuus ja ivallinen mielenlaatu huvittivat tribuunia, sekä
muutamia hovipoikia ja palvelijoita jäi jälelle. Paitse yhtä ainoata
pylväskäytävässä astuskelevaa vahtimiestä palatsin, basiilikan ja
Konstantinuksen lähteen avara edusta pian oli autiona ja rauhallisena
kolkossa kuutamossa. Tuossa kirkossa ajan tapojen ja juhlamenojen
mukaan teutoonilaisten kuninkaitten jälkeläinen otettiin Santo
Spiriton ritarikuntaan. Hänen ylpeytensä tai jokin yhtä heikko, vaikka
anteeksiannettavampi taikausko sai hänen kylpemään parfyyrivaasissa,
jonka perätön taru pyhitti Konstantinukselle, ja tämä teko, niinkuin
Savelli oli ennustanut, kävi hänelle kalliiksi. Määrättyjen menojen
päätyttyä, hänen aseensa sijoitettiin P. Johanneksen pylväitten
suojaan. Sinne hänen valtavuoteensakin oli valmistettu. [Pohjoisemmissa
maissa ritarin olisi ollut viettäminen yönsä nukkumatta. Italiassa
aseitten vartioimismenoja ei näy yhtä ankarasti noudatetun.]

Seuralaiset, hovipojat ja kamaripalvelijat poistuivat näkyvistä
erääseen rakennuksen sivukappeliin, ja Rienzi jäi yksin. Yksi
ainoa, hänen vuoteensa vieressä palava lamppu kilpaili surullisen
kuutamon kanssa, joka korkeista ikkunoista loi käytävään ja pylväisin
"hämärän, salaperäisen valonsa." Paikan pyhyys, hetken juhlallisuus,
ja häntä ympäröivä yksinäinen hiljaisuus olivat omiansa syventämään
tuon menestyksen pojan harrasta mielialaa. Monet ja korkeat
aatokset liitivät edelleen, milloin maallisia pyrintöjä, milloin
ylevämpää, mutta uneksivaa uskoa, kunnes hän vihdoin mietiskelyistään
väsyneenä heittäytyi vuoteelle. Enne, jota vakavampi historia ei
jätä mainitsematta, tapahtui samana hetkenä, jolloin hän laskeutui
vuoteelle, joka oli uusi ja tilaisuutta varten valmistettu. Osa siitä
vajosi hänen alleen; häneen itseensä tuo tapaus teki vaikutuksen, ja
hän hyppäsi pystyyn vaaleten ja jupisten itsekseen, mutta, ikäänkuin
häveten heikkouttaan, hän hetkisen kuluttua asettui levolle sekä veti
esiriput ympärilleen.

Ajan ehtiessä kuun säteet yhä himmentyivät ja valon ja varjon
jyrkkä erotus hälveni marmorisillalta nopeaan; silloin rakennuksen
syrjäisimmästä kolkasta pylvään takaa kummallinen varjo äkkiä loihe
kehnoon valaistukseen -- se hiipi eteenpäin -- se liikkui kaikua
herättämättä -- pylväästä pylvääsen se liehui -- se vetäytyi vihdoin
tribuunin vuodetta lähimmän patsaan taakse -- se pysyi liikkumatta.

Varjot yhä tummenivat; hiljaisuus tuntui syvenevän; kuu oli laskenut;
paitsi Rienzin vieressä tuikuttavan lampun alakuloista sädettä yön
pimeys verhosi tuon juhlallisen ja kummittelevan näkymön.

Eräässä sivukappelissa, joka tuon kirkon monissa korjauksissa
luultavasti kauan sitten on hävinnyt, olivat, niinkuin ennen olen
maininnut, Savelli ynnä ne muutamat palvelijat, jotka tribuuni oli
pidättänyt luonaan. Savelli yksin ei maannut; hän istui suorana ja
kuunnellen henkeään vetämättä, kappelin korkeitten kynttiläin luodessa
kirkkaan valonsa hänen nopeasti vaihtelevaan muotoonsa.

"Nyt taivas suokoon!" sanoi hän, "tuon lurjuksen onnistuvan! Tällaista
tilaisuutta ei tule koskaan enää. Hänellä on lujat jäntereet ja
tottunut käsi, epäilemättä; mutta toinen on väkevä mies. Kun työ kerran
on tehty, en pidä lukua, pääseekö tekijä pakoon vai ei; joll'ei, meidän
täytyy tukkia hänen suunsa! Kuolleet eivät lörpöttele. Mutta pahimmassa
tapauksessa, kuka voi kostaa Rienzin puolesta? Ei ole toista Rienziä!
Meidän miehet ja Frangipanit ottavat haltuunsa Aventinin, Colonnat
ja Orsinit kaupungin muut korttelit, ja kun tuota mestarineroa ei
ole olemassa, me nauramme kansan raivolle. Mutta jos jouduttaisiin
kiikkiin --" ja Savelli, jonka hermot hänen vihollistensa onneksi eivät
olleet hänen tahtonsa mukaiset, peitti kauhistuen kasvonsa, -- "luulen
kuulevani kolinaa -- ei -- tuuliko se on -- turhia, vanha Vico de
Scotto kai käänteleikse rautapaidassaan -- hiljaista -- en pidä tuosta
hiljaisuudesta! Ei huutoa -- ei hiiskahdusta! Olisiko roisto pettänyt,
tai jollei hän olisi päässyt akkunasta? Lapsen työhän se olisi -- vai
olisiko vahtimies tavannut hänet?"

Aika kului, päivän ensi säde hitaasti valkeni, kun hän luuli kuulevansa
kirkon ovea suljettavan. Savellin epätietoisuus kävi kärsimättömäksi.
Hän hiipi kappelista tribuunin vuodetta kohti -- kaikki oli
hiljaisuutta.

"Ehkä kuolon hiljaisuutta", sanoi Savelli, peräytyen takaisin.

Sillävälin tribuuni koettaen turhaan sulkea silmiänsä pysyi vielä
valppaampana epämukavan asentonsa takia, jossa hänen täytyi maata --
sillä kun vuoteen pääpuoli oli antanut myöden, mutta muu osa pysynyt
eheänä, hän oli siirtynyt jalkopäähän ja asettunut sinne niin mukavasti
kuin oli mahdollista. Lamppu, vaikka esiriput sitä kaihtivat, oli
näin ollen häntä vastapäätä. Hermostuneena valppaudestaan hän vihdoin
arveli, että tuo ikävä ja värähtelevä valo piti unosen etäällä, ja oli
nousemaisillaan siirtämään sitä etäämmälle, kun hän huomasi vuoteen
toisen pään esirippua varovaisesti kohotettavan. Hän pysyi hiljaa ja
varuillaan. Ennenkuin hän ehti vetää henkeänsä, tumma haamu ilmaantui
valolähteen ja vuoteen väliin, ja hän tunsi että isku lankesi siihen
kohtaan vuodetta, jossa se ilman tuota tapausta, joka oli näyttänyt
hänestä merkilliseltä, olisi lävistänyt hänen rintansa. Rienzi ei
odotellut toista paremmin suunnattua iskua; kun salamurhaaja vielä
kumarruksissaan hapuili hämärässä valaistuksessa, hän hyökkäsi rotevan
ja jäntereisen ruumiinsa kaikin painoin ja voimin hänen kimppuunsa,
väänsi tikarin konnan kädestä ja paiskattuaan hänen vuoteesen painoi
polvensa hänen rintaansa. -- Tikari kohosi -- välähti -- laskeusi
-- murhaaja kiemartui sivulle, ja se lävisti vain hänen oikean
käsivartensa. Tribuuni nosti tappavaa iskua varten kostavan aseen.

Näin pettynyt salamurhaaja oli kaikkiin vaaran muotoihin tottunut mies,
eikä hän nytkään menettänyt mielenmalttiaan.

"Malttakaa", sanoi hän, "jos tapatte minun, olette itse kuoleman oma.
Säästäkää minua, niin minä pelastan teidän."

"Konna!"

"Hiljaa -- ei niin lujaa, seuralaisenne saattavat kuulla, ja joku
heistä panna toimeen, mitä minä en saanut tehdyksi. Armahtakaa minua,
niin ilmaisen teille asioita, jotka ovat arvokkaampia kuin henkeni,
mutta älkää huutako -- älkää puhuko lujaa, minä varotan teitä!"

Tribuuni tunsi sydämensä seisahtuvan. Tuossa yksinäisessä paikassa,
etäällä jumaloivasta kansastaan -- hartaasta turvajoukostaan -- vain
vihamielisiä ylimyksiä tai kenties petollisia palvelijoita kuuluvissa,
eikö pettynyt murhamies antanut hänelle terveellistä varotusta? Ja nuot
sanat ja tuo epäileminen näyttivät yht'äkkiä vaihtavan heidän asemansa
ja jättävän voittajan vielä salamurhaajan valtaan.

"Koetat pettää minua", sanoi hän, mutta kuiskaavalla ja epävarmalla
äänellä, joka ilmaisi roistolle, minkä voiton hän oli saavuttanut,
"tahtoisit että päästäisin sinun irti, kutsumatta seuralaisiani,
saadaksesi vielä kerran uhata henkeäni."

"Oikeata kättäni en voi käyttää ja ainoa aseeni on poissa."

"Kuinka pääsit tänne?"

"Toisten avulla."

"Mistä tämä yritys?"

"Toisten käskystä."

"Jos armahdan sinua --"

"Ilmaisen kaikki."

"Nouse", sanoi tribuuni vapauttaen vankinsa, mutta varoen ja toinen
käsi vielä kiinni hänen olkapäässään, toisen tähdätessä puukkoa hänen
kurkkuunsa.

"Laskiko vahtimieheni sinut sisään? Kirkkoon päästään tietääkseni vaan
yhdestä ovesta."

"Eikä; seuratkaa minua, niin kerron teille enemmän."

"Sinulla on rikostoveria, koira!"

"Jos olisi, onhan puukko kurkussani."

"Pyritkö karkuun?"

"En pääse, jos pyrkisinkin."

Rienzi katseli tarkkaan salamurhaajaa lampun kolkossa valossa.
Hänen raaka ja siivoton naamansa, karkea vaatteuksensa ja vieras
äänensointunsa tuntuivat riittävästi todistavan että hän oli vaan
muitten kätyri; ja saattoipa olla viisasta uhmata nykyistä ja tiettyä
vaaraa, monien vastaisten ja aavistamattomien välttämiseksi. Ja Rienzi
oli aseella varustettu, väkevä, notkea, nuoruuden kukoistuksessa; ja
pahimmassa tapauksessa huoneen jokaisesta kolkasta hänen äänensä olisi
ulottunut kappelissa oleviin -- jos heihin saattoi luottaa.

"Näytä minulle sisääntulopaikkasi ja keinosi", sanoi hän, "ja jos
epäilen vaan sinua kulkiessamme -- olet kuoleman oma. Ota lamppu."

Roisto nyökkäsi päätään, otti vasempaan käteensä lampun, niinkuin
oli käsketty, ja Rienzin koura hänen olkapäässään kiinni, veren
tippuessa oikeasta käsivarresta hän hiipi hiljaa pitkin kirkkoa -- ehti
alttarille -- jonka vasemmalla puolella oli vähäinen huone, johon papit
tavallisesti vetäytyivät. Rienziä hetkisen arvelutti.

"Jos huomaan", hän kuiskasi, "pienimmänkin kavaluuden merkin, olet
ensimmäinen uhri!"

Salamurhaaja nyökkäsi jälleen päätänsä ja kulki edelleen. He astuivat
huoneesen; tribuunin omituinen opas viittasi avonaiseen akkunaan.
"Tuosta tulin sisään", sanoi hän, "ja jos sallitte, menen uloskin --"

"Ei pääse sammakko kaivosta yhtä helposti kuin se loikkasi sisään,
ystäväni", vastasi Rienzi hymyillen. "No nyt, jollen kutsu
vartijoitani, mitä sinulle teen?"

"Antakaa minun mennä, niin tulen huomenna luoksenne, ja jos
kunnollisesti maksatte sekä lupaatte päästää minun ehjin nahoin
matkoihini, niin annan vihollisenne ja palkkaajani valtaanne."

Rienzi ei voinut olla naurahtamatta tuolle esitykselle, mutta hilliten
itsensä hän vastasi: "entäs jos kutsun seuralaiseni ja annan sinut
heidän haltuunsa?"

"Niin annatte minut juuri noitten vihollistenne ja palkkaajieni
haltuun, ja peläten että kavaltaisin heidät, he ennen päivän nousua
leikkaisivat poikki kurkkuni -- tai omanne'."

"Olenpa luullakseni nähnyt sinun ennenkin, lurjus."

"Olette. En punastu nimeäni enkä maatani. Olen Rodolf, saksilainen."

"Minä muistan -- Walter de Montrealin palvelija. Hän siis on
yllyttäjäsi."

"Ei, roomalainen! Tuo jalo ritari halveksuu muita aseita kuin
paljastettua miekkaa, ja hänen oma kätensä lyö hänen omat vihollisensa.
Vaan teidän kurjat, pelkurit italialaisenne vuokraavat toisen rohkeuden
ja palkkaavat toisen käsivarren."

Rienzi oli vaiti. Hän oli laskenut irti vankinsa ja seisoi hänen
vastassaan, silloin tällöin katsoen häntä kasvoihin ja jälleen vaipuen
aatoksiinsa. Vihdoin luoden silmänsä ympäri tuota omituista huonetta,
hän huomasi jonkinlaisen komeron, jossa säilytettiin pappien pukuja
ynnä muutamia jumalanpalveluksessa tarvittavia kapineita. Se johti
hänen mieleensä keinon, millä päästä pulasta; hän viittasi siihen.

"Tuossa, Rodolf Saksilainen, saat viettää lopun yötä -- se on pieni
rangaistus aikomastasi rikoksesta, ja huomenna, jos hengestäsi välität,
olet tunnustava kaikki."

"Kuulkaa, tribuuni", sanoi saksilainen itsepintaisesti, "vapauteni on
vallassanne, mutta ei kieleni eikä henkeni. Jos suostun sulkeutumaan
tuohon lokeroon, teidän on tuon tikarin pään ristin kautta vannominen
että, tunnustettuani kaikki, mitä tiedän, annatte anteeksi minulle
ja päästätte minun vapaaksi. Paikkaajani yllin kyllin riittävät
sammuttamaan raivonne, vaikka olisitte tiikeri. Jollette tuota vanno --"

"No, vaatimaton ystäväni, kuinka sitten kävisi?"

"Pusken pääni kiviseinään puhki! Parempi sellainen kuolema kuin
kidutuslava!"

"Hupsu, en tahdo kostaa mokomalle. Ole rehellinen niin vannon
että kahdentoista tunnin kuluttua tunnustuksestasi olet eheänä ja
turvallisena oleva Rooman muurien ulkopuolella. Niin totta kuin minua
auttakoot Jumala ja hänen pyhimyksensä."

"Olen tyytyväinen! -- _Donner und Hagel_, olen elänyt tarpeeksi
kauan oppiakseni pitämään huolta vaan omasta hengestäni ja suuresta
päälliköstäni sen jälkeen; -- muuten en pidä lukua vaikka te
etelämaalaiset leikkelette toistenne kurkkuja ja teette koko Italian
yhdeksi ainoaksi haudaksi."

Nuot hyväntahtoiset sanat sanottuaan Rodolf läksi lokeroonsa, mutta
ennenkuin Rienzi ehti sulkea oven, hän astui jälleen ulos.

"Malttakaa", sanoi hän, "tuo veri juoksee kovasti. Auttakaa minua
sitomaan haava, muuten vereni juoksee kuiviin ennenkuin ehdin
tunnustukselle."

"_Perfede_", sanoi tribuuni, jonka omituinen hilpeys ihaeli tuon
miehen kylmää rohkeutta, "tuohon palvelukseen katsoen, jonka ai'oit
tehdä minulle, sinä olet miellyttävin, vaatimattomin, hävyttömin,
hyväntahtoisin vekkuli, mitä olen nähnyt moneen vuoteen. Anna vyösi
tänne. Enpä osannut aavistaa että ritariuteni ensi yö kuluisi
tällaisissa laupeudentöissä."

"Noista kaapuista saisimme luullakseni parempia siteitä", sanoi Rodolf,
viitaten seinällä riippuviin papinpukuihin.

"Vaiti, lurjus", sanoi tribuuni synkistyen, "ei pyhäinhäväistystä!
Mutta koska pidät niin hellää huolta itsestäsi, saat oman vyöni
tarpeesesi."

Tribuni laski tikarin lattialle, ja suojaten varovasti sitä jalallaan
hän sitoi haavotetun jäsenen, josta ystävällisyydestä Rodolf häntä
lyhyesti kiitti; sitten hän otti aseensa ja lampun, sulki oven, työnsi
raskaan salvan eteen ja palasi vuoteesensa syvästi liikutettuna tuosta
murhayrityksestä, josta hän niin onnellisesti oli pelastunut.

Päivän sarastaessa hän astui ulos kirkon isosta ovesta, kutsui luokseen
vahtimiehen, joka oli hänen omaa vartioväkeään, ja käski hänen
hiljaisesti ja heti, ennenkuin ihmiset olivat liikkeellä, viemään
vangitun Capitolin salaiseen tyrmään. "Ole ääneti", sanoi hän, "älä
puhu tästä sanaakaan kellekään, ole kuuliainen, niin tulevaisuutesi on
turvattu. Tuon tehtyäsi etsi neuvosmies Pandulfo di Guido, ja käske
häntä tulemaan tänne luokseni, ennenkuin väkijoukko on kokoontunut."

Käskettyään vahtimiehen riisumaan raskaat rautajalkineensa hän saattoi
hänen kirkon lävitse, antoi Rodolfin hänen huostaansa, katseli heidän
lähtöänsä, ja hetkisen perästä läheisessä kappelissa olijat kuulivat
hänen äänensä ja olivat pian hänen ympärillään.

Hän seisoi permannolla, puettuna pitkään, turkiksilla päärmättyyn
viittaan, ja hänen lävistävä katseensa tarkasteli tutkivasti jokaista
lähestyvää miestä. Kahdessa Frangipanissa näkyi hämmästyksen merkkiä,
mistä he pian tointuivat tribuunin avomielisesti tervehtiessä.

Mutta kaikki Savellin taito ei voinut estää välinpitämättömintä
silmää huomaamasta hänen sielunsa kauhua; ja tuntiessaan tribuunin
läpitunkevan katseen, hän huojui joka saumastaan. Mutta Rienzi vaan ei
näyttänyt huomaavan hänen liikutustaan; ja kun Vico di Scotto, vanha
ritari, jonka kädestä hän otti vastaan miekkansa, kysyi häneltä, kuinka
yö oli kulunut, hän vastasi iloisesti:

"Hyvin, hyvin, urhea ystäväni! Neitsyeellistä ritaria aina joku hyvä
enkeli suojelee. Signor Luca di Savelli, pelkään että olette maannut
huonosti; olette kalpean näkönen. Mitäpä siitä! Tämänpäiväiset keinumme
pian kirkastavat vilkkaan verenne."

"Veren, tribuuni!" Sanoi Di Scotto, joka oli salahankkeista tietämätön,
"mainitsit verta ja katso, permannolla on suuri laimisko, aivan
tuoretta!"

"Miksi vanha urho paljastat kömpelyyttäni! Silpaisin riisuessani
itseäni omalla puukollani. Kiitos Jumalan, sen terä ei ole myrkytetty!"

Frangipanit vaihtoivat silmäyksiä -- Luca di Savelli nojautui
pylvääsen, pystyssä pysyäkseen -- muut näyttivät vakavilta ja
hämmästyneiltä.

"Älkää siitä lukua pitäkö, hyvät herrat", sanoi Rienzi, "se on hyvä
merkki ja oikea enne. Se tietää sitä, että sen, joka vyöttää miekan
kupeellensa valtion hyväksi, tulee olla valmis vuodattamaan verensä
sen edestä; niin olenkin. Ei sen enempää siitä -- turhanpäiväinen
naarmu; siristipä se enemmän verta kuin luulinkaan, ja säästi
haavurilta suonenisku-vaivat. Kuinka kirkkaana päivä koittaa! Meidän on
valmistautuminen kohtaamaan kaupunkilaisiamme -- ne ovat täällä pian.
Hei, Pandulfoni -- terve tuloa! Sinun, vanha ystäväni, tulee kiinnittää
viitta ylleni!"

Pandulfon ryhdyttyä tuohon toimeen, tribuuni kuiskasi hänen korvaansa
muutamia sanoja, jotka seuralaiset hänen hymystään päättivät
ystävälliseksi pilaksi, jota Rienzi tavallisesti laski keskustellessaan
läheisten tuttaviensa kanssa.



VI Luku.

Julkinen manuu.


Lateranin suuren kirkon kellon pauhatessa alkoi väkeä saapua vielä
taajemmissa joukoin kuin edellisenä iltana. Määrätyt viranomaiset
saivat vaivaloisesti ylimyksille ja lähettiläille tehdyksi tietä, ja
tuskin olivat he ehtineet sisälle, kun kansa tunkeutui kirkkoon ja
rynnisti Bonifacius VIII:n kappeliin. Siellä täyttäen joka komeron,
tukkien käytävät, onnellisimmat joukosta saivat nähdä hänen tuon
loistavan seurueen ympäröimänä, minkä hänen neronsa oli valinnut ja
hänen onnensa luonut. Vihdoin kun ylevä kirkkomusiikki alkoi tulvia
läpi rakennuksen, alkusäveleenä juhlalliseen messutoimitukseen,
tribuuni astui esiin, ja musiikin vaikenemisesta syntynyttä
äänettömyyttä enensi kuulijakunnan yleinen kuolonhiljaisuus. Hänen
vartalonsa, hänen olentonsa, hänen muotonsa olivat sellaiset, jotka
aina vallitsevat väkijoukkojen tarkkaavaisuuden; ja tällä kertaa ne
saivat kaiken lisän tilaisuuden tärkeydestä ja tuosta omituisesta,
tulisen, mutta hillityn innon katseesta, joka, kenties, on ainoa
kaunopuhettaan lahja, minkä luonto yksin voi antaa.

"Tulkoon tiettäväksi", sanoi hän verkalleen ja juhlallisesti, "sen
arvon, vallan ja päätösoikeuden nojalla, johon Rooman kansa yleisessä
eduskunnassa on meidän valtuuttanut ja jonka ylin päämies paavi on
vahvistanut, että me, tunnustaen Pyhän Hengen armolahjat -- jonka
sotilas nyt olemme -- sekä Rooman kansan suosion, julistamme Rooman,
maailman pääkaupungin ja kristillisen kirkon perustuksen, sekä Italian
jokaisen kaupungin, valtion ja kansan tästälähin vapaaksi. Tämän
vapauden ja pyhitetyn vallan nimessä me kuulutamme, että vaalioikeus,
lainsäädäntö ja Rooman valtakunnan yksinvaltius kuuluu Roomalle ja
Rooman kansalle sekä kaikelle Italialle. Me manaamme täten ja vaadimme
kuuluisia ruhtinoita, Ludvigia, Baijerin herttuata, ja Kaarlea, Böömin
kuningasta, joita haluttaa kutsua itseänsä Italian keisareiksi,
persoonallisesti saapumaan meidän tahi muitten Rooman viranomaisten
eteen puolustamaan ja todistamaan vaatimuksiaan tämän päivän ja
Helluntain välillä. Me manaamme vielä, ja saman määräajan kuluessa,
Saksin herttuata, Brandenburgin ruhtinasta ja ketä hyvänsä muuta
valtiasta, ruhtinasta tahi kirkkoylimystä, joka vaitelee itselleen
keisarillisen istuimen vaalioikeutta -- oikeutta, joka, niinkuin
ijänikuisista aikakirjoista käy selville, kuuluu yksinomaan Rooman
kansalle -- ja sen me teemme kansalaisoikeuksiemme vahvistamiseksi,
vahingoittamatta kirkon, paavin tai pyhän neuvoston hengellistä valtaa.
Kuuluttaja, lue julki laajempi ja seikkaperäisempi manaus Lateranin
ulkopuolella."

Kun Rienzi oli lopettanut tuon rohkean Italian vapauden julistuksen,
niin Toskanan ynnä muutamien muitten vapaavaltioitten lähettiläät
ilmaisivat hiljaa mieltymystänsä. Keisarin puolta pitävien valtioitten
lähettiläät katsoivat pitkään ja pelästyneinä toisiinsa. Rooman
ylimykset pysyivät ääneti ja silmät maahan luotuina: ijäkkään Tapani
Colonnan kasvoihin vain levisi puoleksi ylönkatsova, puoleksi
riemuitseva hymy. Mutta rahvaan suuren joukon valtasivat nuot sanat,
jotka aukasivat niin suurenmoisen uran kuin koko Italian vapauttamisen;
ja tribuunin vallan ja menestyksen kunnioitus oli melkein kuin
ylönluonnolliselle olennolle tuleva, joten he eivät ryhtyneet
tarkastelemaan keinoja, millä tukea tuota kerskausta.

Hänen katseensa harhaillessa yli väkijoukon, tuo loistava seura
edessään, jumaloiva kansa taampana -- hänen korviinsa tunkiessa
Konstantinuksen palatsin (nyt hänen omansa) edustalta humina tuhansien
ja kymmentuhansien, jotka olivat vannoutuneet uhraamaan henkensä
ja omaisuutensa hänen asiansa hyväksi, onnensa tulvassa, joka ei
vielä tietänyt vastoinkäymisistä, tribuunin sydän ylpeydestä paisui:
mahtavan maineen ja rajattoman vallan näyt -- hänen rakastetun
ja hänen uudistamansa Rooman entisen vallan ja maineen, kiitivät
hänen huumaantuneen katseensa edessä; ja noissa hurmaantuneissa ja
intohimoisissa hetken aatoksissa hän käänsi miekkansa kolmea silloin
tunnetun maan suuntaa kohden ja sanoi hajamielisesti, ikäänkuin
nukkuvan äänellä: "Rooman kansan oikeuden mukaan _tuokin_ on minun!"

Vaikka tuo hurja kerskaus lausuttiin hiljaisella äänellä, se kuului
kaikkien ympärillä olevien korviin yhtä selvästi kuin ukkosen jyräys.
Ja turhaa olisi kuvailla sen erilaisia vaikutuksia; sen luonnottomuus
olisi herättänyt hänen vihollisissaan ylönkatsetta, hänen ystävissään
surua, paitsi puhujan olentoa, joka ylevänä ja käskevänä hillitsi
hetkeksi itse järjen ja vihan kunnioitukseen. Jälkeenpäin muisteltuina,
erillään lausujasta lähteneestä lumouksesta, noita sanoja kohtasi
terveen järjen kirous, mutta tuona hetkenä kaikki näytti kansan
sankarille mahdolliselta. Hän puhui kuin haltioissaan -- vavistiin ja
uskottiin: ja ikäänkuin näyn hurmaamana hän seisoi hetkisen hiljaa,
käsi yhä ojennettuna -- tumma, avonainen silmä kiintyneenä avaruuteen
-- huulet erillään -- uljas pää pystyisenä muitten yläpuolella --
innostus vallaten kaikki etäisimmätkin saapuvilla olijat, ja syvä
humina, lähtien yhdestä, kaikui kaikista: "Herra on Italian ja Rienzin
kanssa."

Tribuuni kääntyi ja näki paavin vikaarin hämmästyksissään ja
hurjistuneena nousevan puhumaan. Hänen itsetietonsa ja älynsä
palautuivat oitis, ja päättäen tukahuttaa paavillisen auktoriteetin
hänen rohkeutensa vaarallisen paheksumisen, joka oli pääsemäisillään
Raimondin huulilta, hän viittasi sukkelaan laulajille, ja kirkonmenojen
juhlalliset säveleet riistivät Orvieton piispalta kaiken itsensä
puhdistamisen ja vastauksen tilaisuuden.

Kirkonmenot olivat ohitse. Rienzi kosketti piispaan ja kuiskasi: "tämän
selvitämme mielenne mukaan. Tulette juhlaamme Lateraniin. -- Kätenne."
Eikä luopunut hän piispan kädestä eikä uskonut häntä muitten haltuun,
ennenkuin tribuuni ja hänen ylimyksensä torvien, rumpujen ja symbaalien
räikyessä ja samallaisen ihmisjoukon riemuitessa ja samassa paikassa,
jossa Konstantinuksen tarunomainen kaste lienee toimitettu, astuivat
Lateranin, silloisen maailman palatsin porteista sisään.

Niin päättyi tuo merkillinen juhlatoimitus ja tuo uljas pohjoisten
valtain taisteluunvaatiminen Italian vapauttamiseksi, jota, jos sitä
olisi menestys seurannut, olisi ylevänä tekona pidetty, jota, kun ei se
onnistunut, on yleensä katsottu mielettömäksi uhkarohkeudeksi, mutta
joka, kun tyynesti punnitaan vallitsevat olot ja tribuunia ympäröivä
voima, ei kenties ollut niin aivan järjetön, kun se näytti. Mutta jos
myönnetäänkin tuo varomattomuudeksi äärimmäisimmässä merkityksessä, --
korkeampiluokkaisten luonteiden läpitunkevampi tuomari on varmaankin
pitävä sitä uskaliaan luonnon loistavana hairahduksena, luonnon, jota
asema ja menestys kiihottivat, uskonnolliset haaveilut, isänmaallinen
innostus ja skolastiset näyt siirsivät liian äkkiä tuumasta toimeen,
ja ulkopuolelle tuota maallista valtioviisautta, joka hioo aseensa,
ennenkuin se viskaa hansikkaansa.



VII Luku.

Pidot.


Tuon päivän pidot olivat uhkeimmat, mitä siihen asti oli nähty. Cecco
del Vecchion huomautus, joka hyvin kuvasi hänen maanmiehissään vielä
nytkin, ehk'ei samassa määrässä tavattavaa taipumusta loistaviin
juhlimisiin ja ulkonaiseen komeuteen, ei ollut haihtunut turhiin.
Esimerkkinä yleisistä kemuista (jotka todellakin olivat ai'otut
enemmän kansaa kuin ylempiä luokkia varten) olkoon näiden enemmän kuin
kuninkaallinen ylöllisyys. Aamusta iltaan viinivirrat suihkusivat kuin
lähteestä Konstantinuksen suuren muistopatsaan ratsun sieramista.
Lateranin palatsin uljaat salit, kaikille ihmisluokille avoinna,
olivat tuhlaavaisesti sisustetut: leikkejä, urheiluja ja sen ajan
ilveilyjä oli kaikkialla nähtävänä. Tribunessa, joksi Ninaa jotenkin
epäklassillisesti kutsuttiin, huvitteli Rooman naisia, ja tribuuni
oli niin täydellisesti saanut Raimondin vaikenemaan ja sopimaan,
että kunnon piispa istui hänen erityisen pöytänsä ääressä -- ainoa,
jolle tuo kunnia suotiin. Silmän risteillessä noissa saleissa, se
sai nähdä nuot suojat täynnä jalosukuisia ja ritareita -- Italian
pääkaupungin oppineet ja kaunottaret Alppien takaakin saapuneitten
lähettilästen ja ylhäisten vieraitten joukossa -- eikä ainoastaan
tribuunin kohoamista tervehtineitten vapaavaltioitten edustajia, vaan
myöskin kopeitten tyrannien, jotka ensimmältä olivat pilkanneet hänen
röyhkeyttään, mutta nyt ryömivät hänen valtansa edessä. Siellä ei
ollut lähettiläitä ainoastaan Florensista, Siennasta, Arezzosta (joka
viimeksimainittu alistui tribuunin hallitukseen), Todista, Spoletosta
ja lukemattomista muista pienemmistä kaupungeista ja valtioista, vaan
myöskin olivat edustettuina synkkä ja peljätty Visconti, Milanon
ruhtinas, Ferraran Obizzo sekä Veronan ja Bolognan tyrannivaltijaat,
vieläpä kopea ja tarkkaälyinen Malatestakin, Riminin herra, jonka
käsi sittemmin hetkeksi lannisti Montrealin vallan, hänen Suuren
Komppaniansa etupäästä, oli jaloimman ylimyksensä lähettänyt. Johan
di Vico, aikakautensa pahin ja leppymättömin despootti, joka oli
jyrkästi uhmannut tribuunin aseita, oli nyt masentuneena ja nöyränä
itse saapuvilla; sekä Unkarin ja Neapelin edustajat yhdessä Baijerin ja
Böömin lähettilästen seurassa, joiden hallitsijat samana päivänä olivat
manatut Rooman tuomioistuimen eteen. Huiskuvat töyhdöt, jalokivien ja
kultakankaiden välke, silkkivaatteen kahina ja kultakannusten kilinä,
katoilta liehuvat liput, parville sijoitettujen soittoniekkojen
säveleet, kaikki loivat sellaisen vallan ja loiston kuvan -- sellaisen
ritarillisen hovinäytelmän -- jotta läänityskuninkaista mahtavin olisi
sitä katsellut säkenöitsevin silmin ja paisuvin sydämin. Mutta kaiken
tuon ihanuuden alku ja herra istuskeli alakuloisena ja hajamielisenä,
miettiväisin otsin muistellen yöllistä tapausta ja tuntien, että hänen
iloisinten vierastensa joukossa piilivät hänen murhanyrittäjänsä.
Sävelten hehun ja loistavan tungoksen keskellä hän tunsi petoksen
irvistävän vieressään, ja luurangon haamu, joka, niinkuin muinoinkin,
oli pakottamassa hirvittäviä kuoleman ajatuksia juhlivain mieleen,
pimensi viinin kirkkauden ja hyyti kimaltavan loiston.

Juhlan ollessa ylimmillään Rienzin paaschi nähtiin pujahtelevan
vierasten joukossa ja kuiskuttelevan useille ylimyksille; jokainen
heistä kumartui syvään, mutta vaaleten hänen asiataan.

"Herrani, Savelli", sanoi Orsini itsekin väristen, "reippaammin
käyttäytykää. Tämä tarkottaa kunnianosotusta eikä kostoa. Saitte
arvatenkin saman käskyn kuin minäkin."

"Hän kutsuu -- kutsuu minua illallisille Capitoliin; ystävien
illanvietto -- (rutto hänen ystävyyteensä!) -- päivän puuhien perästä".

"Samat sanat!" sanoi Orsini kääntyen Frangipanin puoleen.

Ne jotka saivat nuot kutsut vetäytyivät syrjään ja kokoontuivat,
kiivaaseen neuvotteluun. Muutamat ehdottivat pakoa, mutta pako
oli tunnustus; heidän lukunsa, arvonsa ja heidän kauan kestänyt
turvallisuutensa rohkaisivat heitä ja he päättivät totella. Vanha
Colonna, ainoa kutsutuista ylimyksistä syytön, kieltäytyi kutsuista.

"Turhia", sanoi hän äreästi, "tää riittää kyllä yhdeksi päivää! Sanokaa
tribuunille, että, ennenkuin hän rupeaa illalliselle, minä jo toivon
nukkuvani. Ei harmaapää tuollaista juhlakuumetta kestä."

Rienzin tehdessä lähtöä varhain, sillä kemut jatkuivat aamuun asti,
Raimond, haluten päästä tiehensä sekä neuvottelemaan hengellisten
ystäviensä kanssa paaville lähetettävästä kertomuksesta, oli
lausumaisillaan jäähyväisensä, kun armoton tribuuni virkkoi hänelle
vakavasti:

"Herrani, tarvitsemme teitä tärkeisin asioihin Capitoliin. Vangittu
-- tutkinto -- kenties (hän lisäsi pahaenteisesti synkistyen) tuomion
_täytäntö_ odottaa meitä! Tulkaa."

"Tosiaan, tribuuni", änkytti piispa, "tämäpä kummallinen tuomion
täytännön aika!"

"Mennyt yö oli kummallisempi. -- Tulkaa."

Noiden loppusanojen ääntämisessä oli jotakin, jota Raimond ei voinut
vastustaa. Hän huokasi, jupisi itsekseen ja seurasi tribuunia. Heidän
kulkiessaan poikki salien seura nousi seisomaan joka taholta. Rienzi
vastasi tervehdyksiin avosydämisen kohteliaisuuden ja valtaavan
hienotunteisuuden hymyllä ja kuiskeella. Ollen vielä nuori sekä uljas
ja jalo näöltään, jolle loistava vaatteus soi kaikki etunsa ja vielä
enemmän hänen otsassaan ja silmässään kuvaantuva henkinen voima, jota
tuon pimeän ajan vähemmän sivistyneet signorit ehdottomasti olivat
vailla -- hän säteili yli hovin arvokkaana muodostamaan ja soveliaana
hallitsemaan sitä; ja hänen luultu teutoonilaisista keisareista
polveutumisensa, josta hänen suureksi tultuaan yleisesti puhuttiin
ja oltiin varmoja ulkomailla, näytti muukalaisten herrojen silmissä
kieltämättä tulevan ilmi hänen olemuksensa majesteetissa ja hänen
esiintymisensä vapaassa herttaisuudessa.

"Herra prefekti", sanoi hän eräälle synkännäköiselle, mustaan samettiin
puetulle henkilölle, mahtavalle ja röyhkeälle Johan di Vicolle, Rooman
prefektille, "iloitsemme nähdessämme niin jalon vieraan Roomassa,
ennen pitkään vastaamme kohteliaisuuteenne yllättämällä teidät omassa
palatsissanne. Ettekä tekään, signor (kääntyen Tivolin lähettilään
puoleen) ole kieltävä meiltä suojaa lehdoissanne, koskienne partailla,
ennen viininkorjuuta. Kun Rooma on suloiseen Tivoliin yhdistetty, niin
runottaretkin sopivat pois. Hakemuksenne on myönnetty, nuori Venoni,
neuvosto tunnustaa sen kohtuuden. Säästin uutiseni täksi päiväksi
-- ettehän siitä minua moittine?" Nuot sanat kuiskattiin puolittain
teeskennellen eräälle arvoisalle porvarille, jota, huomaten olevansa
niin monen mahtavan seurassa, olisi haluttanut pujahtaa tiehensä
tribuunin näkyvistä; mutta tribuunin valtioviisaus oli osottaa
erityistä ja tarkkaa huomiota kaupan toimissa liikkuville. Kun hän,
viivyttyään hetkisen kauppiaan pateilla, kulki edelleen, niin vanhan
Colonnan pitkä vartalo sattui hänen silmäänsä.

"Signor", sanoi hän, taivuttaen syvään päätänsä, mutta hieno ponsi
äänessä, "te ette jää pois täksi illaksi."

"Tribuuni --" alkoi Colonna.

"Ei mitään estelemisiä", keskeytti tribuuni ja läksi edelleen.

Hän seisahtui hetkeksi pienen ryhmän luo yksinkertaisesti puettuja
miehiä, jotka huolellisesti tarkastivat häntä; ne olivat myös
oppineita ja Rienzin kohoamisessa ne näkivät jälleen todistuksen siitä
ihmeellisestä ja äkkiarvaamattomasta vallasta, jonka järki oli ruvennut
saamaan raa'asta voimasta. Näitten seurassa, ikäänkin heimolaishenkien
pariin päästyään, tribuunin otsalta hölleni kaikki ankaruus.
Onnellisempi, kenties, hänen elämänratansa -- vähemmän hämärä hänen
jättämänsä maine -- jos hänen pyrintönsä ja kantansa olisivat pysyneet
samoina kuin noitten miesten!

"No, carissime!" sanoi hän yhdelle, jonka käsivarren hän veti
kainaloonsa -- "kuinka edistyy vanhain kirjoitusten selvittelemiset? --
Puoleksi perillä? Hauskaa kuulla! Jutteleppas vaan niinkuin ennenkin
kanssani. Huomenna -- ei, eikä ylihuomenna -- mutta ensi viikolla --
viettäkäämme rauhallinen ilta. Oodisi, rakas runoilijani, siirsi minut
Horaatsiuksen aikoihin; mutta ei ole minusta oikein, että hyljeksimme
kotimaista latinan tähden. Pudista vaan päätäsi! No, Petrarca on
puolellasi: hänen suuri epiikinsä liikkuu jättiläisaskelin -- niin
kuulin hänen ystävältään ja lähettiläältään -- tuossa hän onkin.
Laelius, siksihän Petrarca sinua kutsuu? Miten kuvailla ihastustani
hänen lohduttavasta, innostuttavasta kirjeestänsä! Voi! hän ei liiaksi
arvaa tarkotuksiani, mutta kyllä valtani. Tästä saamme toiste puhua."

Hieno varjo pimensi tribuunin otsaa hänen sanottuaan nuot sanat, mutta
kulkien eteenpäin pitkä rivi ylimyksiä ja ruhtinoita kummallakin
puolen, hän saavutti jälleen tasamielisyytensä ja arvokkaisuutensa,
josta hän oli luopunut entisten vertaistensa parissa. Niin hän kulki
läpi tungoksen ja vähitellen katosi.

"Hän käyttäytyy oivallisesti", sanoi joku, kun vieraat olivat
istuutuneet. "Huomasitteko tuota _meitä_ -- tuota kuninkaallista
olemistapaa?"

"Mutta on myönnettävä että se on hänessä paikallaan", sanoi Viscontin
lähettiläs, "vähempi määrä ylpeyttä olisi ryömimistä hänen uijaan
hovikuntansa edessä."

"Miksikä", sanoi muuan Bolognan professori, "miksikä tribuunia sanotaan
ylpeäksi. Minä en näe hänessä ylpeyttä."

"Enkä minä", virkkoi joku varakas kultaseppä.

Sillä aikaa kun tuollaisia ja vielä vastakkaisempia huomautuksia kuului
tribuunin poislähdettyä, hän saapui saliin, jossa Nina oli ylimmäisenä;
ja siellä hänen miellyttävä olentonsa ja rattoisat lausuntansa (_Suavis
colorataeque sententiae_ Petrarcan kertomuksen mukaan) voittivat
yleisempää suosiota naisilta kuin hän oli saanut osakseen heidän
herroiltaan, ja olivat, niinkuin aina tuollaisissa tiloissa, melkoisena
vastakohtana piispaparan tavanmukaisille ja hätäisille korulauseille.

Mutta heti kun juhlamenot olivat päättyneet ja Rienzi noussut
ratsunsa selkään, hänen olentonsa muuttui synkäksi ja pahaenteiseksi
ankaruudeksi.

"Vikaari", sanoi hän äkkiä piispalle, "saattanemme hyvin tarvita
läsnäoloanne. Tietäkää, että Capitolissa par'aikaa neuvosto istuu
tuomitsemassa salamurhaajaa. Viime yönä, ilman taivaan armoa, olisin
joutunut palkatun murhamiehen puukon uhriksi. Tiedättekö siitä mitään?"

Ja hän kääntyi niin jyrkästi piispan puoleen, että pappiparka
hämmästyksestä ja kauhusta oli kirvota hevosensa seljästä.

"Minä! --" sanoi hän.

Rienzi hymyili. -- "Ei, hyvä herra piispa, näen ett'ette te ole
murhamiehen rotua. Mutta sitten: -- jott'en näyttäisi vaikuttavan omaan
asiaani, minä määräsin vangitun tutkittavaksi poissa ollessani. Tuossa
tutkinnossa (te huomasitte että minulle tuotiin kirje juhlan kestäessä)
minä --"

"Kyllä, ja te vaalenitte."

"Kenties; tuossa tutkinnossa, minä sanon, hän on tunnustanut, että
yhdeksän Rooman mahtavinta ylimystä oli hänen yllyttäjiään. _Ne tulevat
tänään luokseni illalliselle!_ -- Eteenpäin vikaari!"



VIIDES KIRJA.

KÄÄNNE.



I Luku.

Tribuunin tuomio.


Nuot muutamat sanat, jotka tribuuni oli lausunut Tapani Colonnalle,
vaikka ne kiihottivat ylpeän ylimyksen raivoa, olivat senlaatuisia,
että hän harkitsi parhaaksi totella niitä. Hän siis määrättynä hetkenä
saapui Capitolin saliin yhdessä muitten kutsuttujen kanssa. Rienzi otti
heidät vastaan miellyttävämpänä kuin milloinkaan.

He istuivat uhkeasti katettuun pöytään salaisen levottomuuden ja pelon
ahdistamina, nähdessään että, paitsi Tapani Colonnaa, ei ketään muuta
kuin salaliittolaisia oltu kutsuttu kemuihin. Rienzi, välittämättä
heidän äänettömyydestään ja hajamielisyydestänsä, oli tavallista
hilpeämpi -- Colonna-vanhus tavallista synkempi.

"Pelkäämme, jalo herra Colonna, että olemme kutsuillamme vain
pahottanut mielenne. Ennen, muistaakseni, oli meidän helpompi saada
teidät hymyilemään."

"Asemat ovat vaihtuneet, tribuuni, siitä kun te olitte minun
vieraanani."

"Tuskinpa niin. Minä olen kohonnut, mutta te ette ole alennut. Öin
päivin saatatte häiritsemättä, rauhassa liikkua kaduilla, henkenne
on rosvoilta turvattu eikä palatsinne enää tarvitse salpoja eikä
varustuksia suojaamaan teitä omilta kansalaisiltanne. Minä olen
kohonnut, mutta _me kaikki_ olemme kohonneet -- barbaarisesta
sekamelskasta sivistyneeseen elämään! Herra Gianni Colonna, te,
jonka teimme Campagnan päälliköksi, ette kieltäydy juomasta maljaa
buono staton onneksi; emme epäile urhollisuuttanne, joskin sanomme
iloitsevamme, ettei Roomalla ole yhtään vihollisia, jotka saisivat
todistaa päällikkökuntonne."

"Luullakseni", virkkoi vanha Colonna töykeästi, "saamme Böömistä ja
Baijerista yllinkyllin vihollisia, ennen kuin ensi oraat ovat vihantia."

"Entä sitten", vastasi tribuuni tyynesti, "ennen muukalaiset viholliset
kuin kansalaiseripuraisuudet."

"Kyllä, jos rahastossa löytyisi jotakin, mikä ei ole juuri luultavaa,
jos tällaisia juhlia paljon vietetään."

"Olette ilkeä, herra", sanoi tribuuni, "ja sitä paitse olette
epäkohteliaampi Roomalle kuin meille. Kuka kansalainen olisi luopumatta
kullasta, ostaakseen mainetta ja vapautta?"

"Minä tunnen Roomassa hyvin vähän sellaisia, jotka luopuisivat",
vastasi ylimys. "Mutta sanokaapa, tribuuni, te, joka olette tunnettu
omantunnon-mies, kumpi olisi valtiolle parempi -- ettäkö sen hallitsija
olisi liian säästäväinen, vai liian tuhlaavainen?"

"Minä lykkään kysymyksen ystäväni Luca di Savellin ratkaistavaksi",
vastasi Rienzi. "Hän on suuri filosoofi ja pystyy selittämään
monimutkaisemmankin arvotuksen, minkä kohta alistan hänen neronsa
harkittavaksi."

Ylimykset, joita suuresti oli hämmästyttänyt vanhan Colonnan rohkea
puhe, katsoivat kaikki Savelliin, joka vastasi paljoa maltillisemmin,
kuin oli odotettu.

"Tuohon kysymykseen saatetaan vastata kahdella lailla. Sen miehen, joka
on _syntynyt_ hallitsijaksi ja joka halliten pelon varassa ylläpitää
muukalaista sotavoimaa, tulee olla kitsaan. Sen miehen, joka on _tehty_
hallitsijaksi, joka mielistelee kansaa ja haluaisi hallita rakkauden
nojalla, on voittaminen sen suosio anteliaisuudella ja häikäseminen sen
oikut komeudella. Se on minun tietääkseni ollut tavallinen ohjesääntö
Italiassa, joka on jotakuinkin kokenut kaikellaista valtioviisautta."'

Ylimykset yksimielisesti hyväksyivät Savellin vastauksen, paitsi vanha
Colonna.

"Anna minulle anteeksi, tribuuni", sanoi Tapani, "jos en yhdy ystävämme
hovimiehen selitykseen, ja, vaikka kaikin kunnioituksin, olen sitä
mieltä että munkin karkea vaatteus, nöyryyden juhlapuku, paremmin
sinulle soveltuisi, kuin tuollainen pöyhkeä komeus, ylpeyden verho!"
Näin sanoen hän kosketti tribuunin purppuraviitan väljään, kullalla
päärmättyyn hijaan.

"Vaiti, isä!" sanoi Gianni, Colonnan poika, punastuen vanhuksen
tarpeetonta karkeutta ja pelottavaa suoruutta.

"Ei, ei laisinkaan väliä", sanoi tribuuni teeskennellen
välinpitämättömyyttä, vaikka huuli värisi, silmä iski tulta; sitten
hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi kamala hymy huulilla -- "jos
Colonnaa miellyttää munkin vaate, hän saa sitä kyllä nähdä tarpeekseen,
ennenkuin eroamme. Nyt, jalo herra Savelli, kuulkaa kysymystäni, siihen
tarvitaan kaikki terävyytenne. Onko valtion hallitsijan parempi olla
liian suopea vai liian oikeatuntoinen? Vetäkää henkeänne ennenkuin
vastaatte: menette tainnoksiin -- vaalenette -- vapisette -- peitätte
kasvonne! Petturi ja salamurhaaja, omatuntosi paljastaa sinut! Herrani,
auttakaa rikostoverianne ja vastatkaa kysymykseeni."

"Ilmi tultuamme", sanoi Orsini hypäten pystyyn epätoivoisena, "emme
kukistu kostamatta -- kuole, tyranni!"

Hän karkasi kohden Rienziä, joka myöskin oli noussut seisomaan, ja
suuntasi tikariniskun hänen rintaansa; terä lävisti purppuraviitan,
mutta luiskahti vahinkoa tekemättä sivulle -- ja tribuuni katseli
pettynyttä murhaajaa halveksivasti hymyillen.

"Viime yöhön saakka en ollut uneksinutkaan että minun valtaviittani
alle tarvitsisi kätkeä haarniskaa", sanoi hän. "Hyvät herrat, olette
luettaneet minulle ikävän läksyn, minä kiitän teitä."

Näin sanoen hän löi yhteen käsiään, ja salin perässä olevien
kaksoisovien äkkiä auettua nähtiin neuvoshuone, veripunaisella,
valkoraitaisella silkillä verhottu -- rikoksen ja kalman karva. Pitkän
pöydän ääressä istuivat neuvosmiehet, virkapuku yllään; syytettyjen
paikalla seisoi roistonnäköinen mies, jonka vieraat hyvin tunsivat.

"Tuokaa Rodolf Saksilainen!" sanoi tribuuni.

Rosvo astui kahden vartijan saattamana saliin.

"Konna, _sinäkö_ meidät kavalsit!" sanoi joku Frangipaneista.

"Rodolf Saksilainen rupeaa enimmän tarjoovalle", vastasi roisto
kauheasti irvistäen. "Te annoitte minulle rahaa, jotta olisin tappanut
vihollisenne; vihollisenne voitti, hän antaa minulle henkeni, ja henki
on parempi ottaa kuin kulta!"

"Tunnustatte rikoksenne, jalot herrat! Äänettömiä! Mykkiä! Missä on
sukkeluutenne, Savelli? Missä ylpeytenne, Rinaldo di Orsini? Gianni
Colonna, tähänkö ritariutenne on tullut?"

"Voi!" jatkoi Rienzi katkerin, intohimoisin äänin, "voi herrat
hyvät, eikö mikään voi teitä sovittaa -- ei itseeni, vaan Roomaan?
Missä on ollut minun pattoni teitä ja teikäläisiä vastaan? Rosvot
tiessään (syyttäjänne kaltaiset) -- linnotukset riisuttuina -- laki
puolueettomana -- kuka, kaikissa Italian hurjissa mullistuksissa,
kansasta lähtenyt mies, on vähemmän myöntynyt sen väkivaltaisuuteen?
Ei ropoakaan teidän arkuistanne ole liikuttanut kevytmielinen
valta, -- ei hiuskarvaakaan päästänne kohdannut yksityinen kosto.
Te, Gianni Colonna, osananne kunnianosotuksia, päällikönvirkoja --
te, Alfonso di Frangipani, hallussanne ruhtinaskuntia -- muisteliko
tribuuni ainoatakaan loukkausta, jonka hän kärsi plebeijinä? Syytätte
minua ylpeydestä; oliko minun vikani, että ryömitte ja matelitte
valtani edessä -- imarre huulilla, sydämissä myrkky? Ei, minä
en loukannut teitä; myöntäkää maailman tiedoksi että minussa te
tähtäsitte vapautta, oikeutta, lakia, järjestystä, Rooman uudistettua
suuruutta ja palautettuja oikeuksia! Niitä, tuota yleisellistä ja
kuolematonta -- ei tätä haurasta runkoa -- teidän iskunne tavotti, --
niiden jumalallisuuden kautta te olette hukassa, -- niiden loukatun
majesteetin tähden -- rikokselliset ja uhrit -- teidän täytyy kuolla!"

Nuot sanat sanottuaan ääneltään ja olennoltaan muinaisen kaupungin
ylevimmän hengen kaltaisena, Rienzi majesteetillisin askelin kulki
neuvossaliin.

Koko yöksi jätettiin salaliittolaiset tuohon huoneesen, ovet lukittuina
ja vartioittuina; juhla-ateria oli paikoillaan, ja sen komeus vierasten
mielialan omituisena vastakohtana.

Kuinka erilaisia Ranskan ja Englannin ritarillisiin ylimyksiin verraten
olivat nuot viheliäiset rikolliset, joiden alakuloisuuden ja epätoivon
historioitsija on kuvannut inhottavan valjuun karvaan. Vanha Colonna
yksin säilytti rajun ja vallitsevan luonteensa. Hän samosi kuin
leijona häkissään edestakasin huoneessa päästellen kovaäänisiä ja
kiukkuisia uhkauksia ja jyskytteli nyrkillään ovea vaatien ulospääsyä
ja vakuuttaen paavin kostoa.

Päivä sarasti, verkalleen ja harmaana, yli tuon kuolon tuskissa
kamppailevan joukkion; ja kun he viimeisen tähden hälvetessä
murheellisesta näköpiiristä, kolkon ja toivottoman taivaan valossa
katsahtivat toistensa, kauhusta ja pelvosta melkein aaveenkaltaisiin
kasvoihin, Capitolin iso kello päästi säveleen, jonka he hyvin tunsivat
kuolonsoitoksi! Silloin ovi aukeni ja surullinen ja synkkä kulkue
fransiskaanimunkkeja astui huoneesen, yksi kullekin ylimykselle! Tuon
nähdessään, niin kerrotaan, valtasi salaliittolaiset niin suuri kauhu,
että se jähmetytti heidän puhumiskykynsä. Suurin osa vihdoin, huomaten
kaiken toivon turhaksi, antautui rippi-isiensä haltuun. Mutta kun
Tapanille määrätty munkki lähestyi tuota intohimoista vanhusta, hän
viittasi kärsimättömästi kädellään ja sanoi: "Älä kiusaa minua! Älä
kiusaa minua!"

"Valmistaudu, poikani, hirveään hetkeen."

"Poika, todellakin!" virkkoi ylimys. "Minä olen kylläksi vanha
sinun isoisäksesi; ja kerro muuten sille, joka sinut lähetti, etten
ole valmis kuolemaan, enkä tahdo valmistua! Olen päättänyt elää
vielä kaksikymmentä vuotta ja kauemminkin, ellen kuolettavasti ole
kylmettynyt tänä kirottuna yönä."

Tuona hetkenä kuului huuto, joka tuntui järkyttävän Capitolin
perustuksia, ja kansa kiljui kuin yhdestä suusta:

"Kuolema kapinoitsijoille! -- kuolema! kuolema!"

Sillä aikaa kun tuo tapahtui salissa, tribuuni astui kammiostaan, jossa
hän oli oleskellut puolisonsa ja sisarensa kanssa. Toisen jalo luonne,
toisen kyyneleet ja murhe (nähdessään kihlattunsa perheen tuhottavan
yhdellä iskulla), eivät olleet vaikuttamatta tosin ankaraan ja
oikeatuntoiseen, mutta luonnostaan verta kammovaan mielenlaatuun sekä
sydämeen, jolle ylevimmät kostonlajit eivät olleet outoja.

Hän astui neuvostoon, joka yhäti istui, otsa tyynenä vieläpä silmä
iloisena.

"Pandulfo di Guido", hän sanoi tuolle porvarille, "olette oikeassa;
puhutte kuin mies ja isänmaanystävä, sanoessanne, että jos yhdellä
iskulla, vaikkapa syystäkin, katkaisisimme Rooman jaloimmat päät, se
saattaisi valtion vaaraan, tuottaisi purppurallemme poistamattoman
tahran ja yhdistäisi Italian ylimystön vastaamme."

"Se, tribuuni, oli minun mielipiteeni, vaikka neuvosto päätti toisin."

"Kuulkaa kansan huutoja, ette voi lepyttää sen oikeutettua
kiivastusta", sanoi kansanmielinen Baroncelli.

Neuvoston jäsenten joukosta kuului hyväksymisen ääniä.

"Ystäväni", sanoi tribuuni ylevän ja vakavan näkösenä, "älkäämme antako
jälkimaailman sanoa että vapaus on verenhimoinen; seuratkaamme suuren
Vapahtajamme esimerkkiä ja olkaamme armeliaita! Olemme voittaneet --
olkaamme nöyriä: olemme pelastuneet -- antakaamme anteeksi!"

Tribuunin puhetta kannatti Pandulfo ynnä muutamat leppeät ja
maltilliset miehet; ja lyhyen mutta kiivaan keskustelun perästä Rienzin
vaikutus pääsi voitolle ja kuolemantuomio kumottiin, mutta pienellä
enemmistöllä. "Ja nyt", sanoi Rienzi, "olkaamme enemmän kuin oikeutta
noudattavia, olkaamme jalomielisiä. Puhukaa -- ja rohkeasti. Olenko
mielestänne ollut liian kova, liian kopea noille itsepintaisille
sieluille? Luen vastauksen otsaltanne! -- Olen! Luuleeko joku teistä
että tämä minun vikani lienee yllyttänyt heitä tuohon pimeään kostoon?
Luuleeko joku teistä että heissä on ihmiselimen luonto, niinkuin
meissä, -- että heihin pystyy ystävällisyys, että heitä jalomielisyys
liikuttaa -- että heiltä riisuu aseet sellainen kosto, jonka
kristillinen laki käskee kostamaan jaloille vihamiehille?"

"Minusta" sanoi Pandulfo hetken äänettömyyden perästä, "ei ole
ihmisluonnon mukaista, jos nuot miehet, jotka armahdatte, noin
rikottuaan ja noin ilmitultuaan, jälleen vainoovat henkeänne."

"Minun mielestäni", sanoi Rienzi, "on tehtävä enemmänkin kuin annettava
anteeksi. Ensimmäinen suuri Caesar, milloin hän ei musertanut
vihollistaan, koetti tehdä hänestä ystävän --"

"Ja sai surmansa tuossa yrityksessä", sanoi äkkiä Baroncelli.

Rienzi sävähti ja vaaleni.

"Jos haluatte pelastaa nuot kurjat vangitut, on parasta olla
odottamatta, kunnes roistoväen raivo käy mahdottomaksi hillitä",
kuiskasi Pandulfo.

Tribuuni havahti aatoksistaan.

"Pandulfo", sanoi hän yhtä hiljaa: "sydämeni on täynnä aavistuksia --
käärmeen sikiöt ovat kädessäni -- enkä muserra niitä -- ne saattavat
pistää minut kuoliaaksi armeliaisuuteni palkaksi -- se on niitten
vaisto! Ei väliä; eipä sitten sanota että Rooman tribuuni niin monella
ihmishengellä osti oman turvallisuutensa, eikä hautakiveeni kirjoiteta:
'Tässä lepää raukka, joka ei uskaltanut anteeksi antaa'. -- Hei,
upseerit, ovet auki! Hyvät herrat, julistakaamme vangituille tuomio."

Rienzi istui tuolilleen pöydän päähän, vasta nousseen auringon luodessa
säteitään veripunaiseen seinään, joista huoneesen tuodut ylimykset
luulivat lukevansa kohtalonsa.

"Hyvät herrat", sanoi tribuuni, "te olette Jumalan ja ihmisten lakia
loukanneet, mutta Jumala opettaa ihmisille, kuinka on armahdettava.
Tietäkää kerrankin että elämäni on taijottu. Eikä se, jonka taivas
korkeita tarkotuksia varten mökistä ylensi kansan valtaistuimelle,
ole näkymätöntä ja korkeampaa suojelusta vailla. Jos perinnöllisiä
yksinvaltiaita on pidettävä pyhinä, kuinka paljoa enemmän sitä, jonka
valtaan Jumalan käsi on kirjoittanut todistuksensa! Niin, sitä, joka
henkii vaan maansa hyväksi, jonka suuruus on maansa lahja, jonka elämä
on maansa vapaus, vartioitsevat oikeuden henget ja miekkakätisten
serafiimein unettomat silmät! Oppikaa äskeisen yrityksenne tyhjiin
raukeamisesta ja nykyisestä vaarastanne tukahuttamaan kiukkunne
minuun, pitäkää arvossa lakeja, kunnioittakaa kaupunkinne vapautta ja
uskokaa, ettei missään valtiossa ole jalompaa nähtävää kuin miehet,
jalosukuiset kuin te -- patriicein loistava luokka -- käyttäessänne
mahtinne kaupunkinne turvaksi, rikkautenne sen tieteitten ja taiteitten
elvyttämiseksi, ritarillisuutenne sen lakien suojaksi! Ottakaa takasin
miekkanne -- ja ensimmäinen mies, joka loukkaa Rooman vapautta,
_hänestä_ tulkoon uhrinne, vaikkapa tuo uhri olisi tribuuninne. Teidän
asianne on tutkittu -- teidän tuomionne laskettu. Uudistakaa valanne,
luopuvanne kaikesta vihollisuudesta, salaisesta tai julkisesta, Rooman
hallitusta ja viranomaisia vastaan, niin saatte anteeksi -- olette
vapaat!"

Hämmästyneinä, huumaantuneina ylimykset vaistomaisesti taivuttivat
polvensa; munkit, jotka olivat heidät ripittäneet, lukivat määrätyn
valankaavan; ja värittömin huulin jupistessaan noita juhlallisia
sanoja, he kuulivat ulkoa rahvaan huudot, jotka vaativat heidän
vertansa.

Noitten menojen päätyttyä tribuuni astui juhlasaliin, josta päästiin
parvekkeelle, mistä hänen oli tapana puhua kansalle: eikä milloinkaan,
kenties, hänen ihmeellinen valtansa kuulijakunnan intohimojen yli ollut
tarpeellisempi eikä loistavammin tullut ilmi, kuin tuona päivänä;
sillä kansan raivo oli korkeimmillaan, ja kauan kesti ennenkuin hänen
onnistui sivuuttaa se. Mutta ennenkuin hän lopetti, jokainen tuon
hurjistuneen meren aalto oli viihdytetty. -- Puhuja oli elämänsä
varrella tuossa samassa paikassa elävä hetken, jolloin hän sai anella
armoa hengelle, jalommalle kuin nuot nyt pelastamansa -- ja anella
menestyksettä ja turhaan!

Niin pian kun tribuuni huomasi suotuisan hetken tulleeksi, ylimykset
päästettiin parvekkeelle; -- noitten tuhansien hiiskumattomina
läsnäollessa, he juhlallisesti sitoutuivat suojelemaan buono statoa.
Ja näin aamu, josta näytti heidän mestauspäivänsä vähenevän, sai nähdä
heidän sopivan kansan kanssa.

Väkijoukko hajosi, enemmistö mielihyvissään ja rauhallisena, --
älykkäimmät pahoillaan ja tyytymättöminä. --

"Hän vaan yllyttää savua ja liekkejä, joita hän ei kykene
tukahuttamaan", mutisi Cecco del Vecchio, ja sepän lause kävi
sananparreksi ja ennustukseksi.

Sillävälin tribuuni, joka ainakin tiesi ylevämmän suunnan valinneensa,
lähti neuvostosta ja vetäytyi kammioon, jossa Nina ja hänen sisarensa
odottivat häntä. Nuot ihanat naiset olivat hellimmällä ystävyydellä
kiintyneet toisiinsa. Heidän erilaiset sekä luonteen- että
muodonominaisuutensa näyttivät vastakkaisuuksillaan enentävän kummankin
suloa, aivan kuin taitehikkaassa jalokivikoristeessa helmet ja timantit
suovat toisilleen kauneutta.

Irenen kääntäessä kalpeat kasvonsa ja kyyneleiset silmänsä povesta,
josta hän oli etsinyt tukea, tuo arka sisar, huolehtiva, epäilevä,
tarkkaava: -- uljas puoliso, toivorikas ja varma, ikäänkuin hän
ei milloinkaan olisi luottamatta Rienzinsä aikeisin ja mahtiin --
nuot vastakohdat olisivat luoneet maalarin eteen arvokkaan Lemmen
olennoiman, joka kaikkea toivoi, ja Lemmen, joka kaikkea pelkäsi.

"Iloitse, sisareni", sanoi tribuuni huomaten ensiksi Irenen rukoilevan
katseen, "ei hiuskarvaakaan ole loukattu niitten päästä, jotka
ylpeilevät lemmittysi nimestä. -- Kiitos Jumalan", jatkoi hän, kun
sisar huudahtaen heittäytyi hänen syliinsä, "että tuo salaliitto
tähtäsi minun henkeäni! Jos se olisi toista roomalaista tarkottanut,
armo olisi ollut rikos! Armaani, rakastakoon Adrian sinua puoleksikin
niin paljon kuin minä; eipä, siskoni ja lapseni, kenkään voi tuntea
lempeätä sieluasi niinkuin se, joka on valvonut sen vieressä, siitä
saakka kuin sen ensimmäinen kukka puhkesi auringolle. Veliparkani!
eläisi hän, teidän neuvostonne olisi hänenkin; ja minusta tuntuu
kuin hänen jalon henkensä kuiskauksesta usein ottaisi poistuakseen
tuo karkeus, joka on paaduttaa omani. Nina, kuningattareni,
tenhottareni, muistuttajani -- samoin sinunkin sydämesi, miehuullinen
onnettomuudessa, olkoon naisellinen menestyksessä, ja ole Irenen kanssa
maan päällä minulle, mikä veljeni on taivaassa."

Tribuuni, väsyneenä yöllisistä ponnistuksista, lähti muutamaksi
hetkeksi levolle; ja kun Nina kietoen kätensä hänen kaulaansa
tarkasteli hänen jaloa muotoansa -- huolet asettuivat, kunnianhimo
vaikeni, sen rauhassa oli melkein jotakin taivaallista. Ja sellaisen
hekumallisen ylpeyden kyyneleet, joita nainen vuodattaa unelmainsa
sankarin tähden, täyttivät hänen puolisonsa silmät, hänen sydämensä
syvimmässä hiljaisuudessa riemuitessaan enemmän yksinomaisesta
etuoikeudestaan noihin rauhallisiin hetkiin, kuin kaikessa loistossaan,
johon hänen puolisonsa kohtalo oli kohottanut hänet, ja jota
ylentämään ja nauttimaan hänen luontonsa teki hänen soveliaaksi.
Tuona yksinäisenä ja rauhallisena hetkenä hän mielisteli sydäntänsä
valvovan unelmilla, huikentelevammilla kuin nukkuneen; ja hän kuvitteli
itselleen pitkällistä kunniarikasta elämänrataa ja ylevää, rauhallista
poistumista, jotka olivat tulevat hänen puolisonsa osaksi.

Ja hänen noin valvoessaan ja noin uneksiessaan, pilvi, joka ei vielä
ollut miehen kämmentä suurempi, pimensi taivaanrantaa kohtalon, jonka
päivänpaiste oli melkein mennyttä!



II Luku.

Pako.


Uhitellen ylpeässä sydämessään, niinkuin orhi uhittelee kuolaimistaan,
vanha Colonna saapui palatsiinsa. Hänestä, joka oli syytön
sukulaistensa ja kumppaniensa yrittämään rikokseen, koko tuo yöllinen
ja aamullinen kohtaus näytti vaan häpäisemistä ja nöyryytystä
tarkottavan. Tuskin ehdittyään palatsiinsa hän käski luotettavimmat
kurjeerinsa olemaan valmiina tottelemaan hänen määräyksiään. "Tuo
Avignoniin", sanoi hän itsekseen päätettyään paaville kirjoittamansa
kirjeen. -- "Katsotaanpas, eikö Colonnain mahtavan suvun ystävyys
paina enempää kuin tuon roistoväen narrin joutava kannatus. -- Tuo
Palestrinaan -- sitä kalliota ei valloteta! -- Tuo Johan di Vicolle,
häneen saattanee luottaa, vaikka hän onkin petturi! -- Tuo Neapeliin;
Colonnat kieltävät tribuunin lähettilään, ellei hän luovu toimestaan ja
kiiruhda tänne, ei lempijänä vaan sotilaana! -- Ja tuo tavatkoon Walter
de Montrealin. Kelpo lähetin hän pani tulemaan tänne, mutta kaikki
annan anteeksi -- kaikki, tuhannesta peitsestä." Ja vapisevin käsin
solmitessaan silkkinauhoja kirjeitten ympärille hän käski paaschinsa
kutsumaan pöytäänsä seuraavaksi päiväksi kaikki signorit, jotka olivat
olleet hänen seurassaan edellisenä yönä.

Ylimykset saapuivat -- paljoa enemmän raivoissaan anteeksisaannin
häpeästä, kuin kiitollisina armolahjasta. Pelko yhdistyi heidän
ylpeyteensä; ja väkijoukon huutojen ja munkkien valitusten vielä
soidessa heidän korvissaan, he päättivät että yhteinen vastarinta
vaan saattoi turvata heidän henkensä ja kostaa heidän häväistyksensä.
Heistä tribuunin julkinen armonanto oli vaan yksityisen koston
peittelemistä. Sen he uskoivat, että Rienzi ei uskaltanut tuhota heitä
päivän valossa; unho ja anteeksianti näyttivät heistä keinoilta, millä
tuutia heidän valppauttaan ja samalla lannistaa heidän ylpeyttään, ja
rikoksen ilmitulon tieto riisti heiltä kaiken turvallisuuden toivon.
Heidän oman palkkaamansa salamurhaajan käsi saatettiin kääntää heitä
itseänsä vastaan, tahi he saatettiin surmata yksitellen, niinkuin sen
ajan tyrannien tapa oli. Omituista kyllä, Luca di Savelli kiihkeimmin
vaati että kapina heti oli nostettava. Kuolemanpelko teki pelkurista
urhoollisen.

Kykenemättä ymmärtämään tribuunin romantillista jalomielisyyttä,
ylimykset tulivat yhä levottomammiksi, kun Rienzi seuraavana päivänä
kutsui heidät, yhden erältään, yksityisesti luokseen, antoi heille
lahjoja ja pyysi heitä unhottamaan entiset: pahoillaan pikemmin
itse kuin heidän tähtensä, sekä jakeli heille uusia virkoja ja
kunnianosotuksia.

Luonnosta kuninkaallisen sydämensä hullutellessa hän ei luullut
mitään keskiväliä olevan olemassa ja uskoi luottamuksella ja
suosionosotuksilla voivansa musertaa vihamielisyyden, jota hän ei
tahtonut tukahuttaa kuolemalla. Jos kuninkaaksi syntynyt olisi
perittyihin alamaisiinsa nähden siten menetellyt, tuo olisi saattanut
onnistua; mutta herrojensa yli äkkiä kohonneen jalomielisyys on vaan
loukkaavaa röyhkeyttä. Rienzi tuossa ja ehkä itse anteeksiannossaan
teki onnettoman _valtiotaidon_-erehdyksen, jota jonkun Viscontin
tahi myöhempinä aikoina jonkun Borgian pimeä oveluus ei koskaan
olisi päästänyt viakseen. Mutta se oli loistavan ja suuren hengen
erehdys. Nina istui palatsin suuressa salissa -- oli Rooman naisten
vastaanottopäivä.

Vierasten luku oli niin paljoa tavallista vähempi, että häntä
kummastutti, ja saapuneitten olemuksessa hän luuli huomaavansa
kylmyyttä ja pakkoa, mikä hiukan koski hänen turhamaisuuteensa.

"Toivon, ett'emme ole loukannut Signora Colonnaa", hän sanoi Giannin,
Tapanin pojan puolisolle. "Hänen käyntinsä ovat tuottaneet kunniaa
saleillemme, kaipaamme suuresti hänen arvokasta seuraansa."

"Signora, puolisoni äiti voi pahoin!"

"Pahoinko? Lähetämme hänelle parempia uutisia. Tuntuu kuin olisimme
hyljätty tänään."

Puhuessaan hän huolimattomasti pudotti nenäliinansa -- Colonnan ylpeä
puoliso ei kumartunut -- ei ainoakaan käsi liikahtanut; tribunessa
näytti hetkisen kummastelevan ja käyvän hämilleen. Liidättäessään
katseensa läpi seuran, hän huomasi monien, jotka hän tiesi Rienzin
vihamiesten puolisoiksi, kuiskaelevan keskenään merkitsevin
silmäyksin, ja yhtä useampi pahansuopa pilkkahymy oli nähtävissä hänen
nöyryytyksestään. Hän tointui heti ja sanoi signora Frangipanille
hymyillen: "pääsemmekö hauskuudestanne osalliseksi? Näytti juolahtaneen
mieleenne jokin hupainen ajatus, jota olisi synti olla päästämättä
kaikkien tiedoksi."

Näin puhuteltu keveästi punastui ja vastasi: "ajattelimme, signora,
että, jos tribuuni olisi ollut saapuvilla, hänen ritarilupauksensa
olisi nyt ollut koetuksessa."

"Kuinka, signora?"

"Hänen suloinen velvollisuutensa olisi ollut auttaa hätääntynyttä." Ja
signora katsahti nenäliinaan, joka yhä oli lattialla.

"Minua siis tarkotti, signorat, tuo ylönkatse", sanoi Nina nousten
majesteetillisena seisomaan. "En tiedä, ovatko herranne yhtä rohkeita
tribuunille, mutta sen minä tiedän, että tribuunin puoliso ei ole
pahoillaan, jos vast'edes pysytte poissa. Neljä vuosisataa sitten
Frangipani-niminen hyvin saattoi taipua kumartumaan Rasellin edessä;
tänä päivänä roomalaisen patriicin puolison tulisi myöntää etusija
Rooman ensimmäisen virkamiehen puolisolle. Minä en pakota teidän
kohteliaisuuttanne, enkä etsi sitä."

"Olemme menneet liian kauas", kuiskasi joku naisista naapurilleen.
"Kenties ei tuo yritys onnistu; silloin --"

Tribuunin äkkinäinen tulo katkasi pitemmät puheet. Hän oli kiireissään
ja hänen otsaansa synkistivät nuot rypyt, joita ei kukaan milloinkaan
nähnyt peljästymättä. "Kuinka, ihanat naiset!" sanoi hän luoden
silmänsä nopeasti ympäri huoneen, "te ette ole vielä hyljänneet
meitä. Pyhän ristin kautta, herranne mielistelevät rehellisyyttämme
jättäessään meille noin suloisia panttivankeja, tai muuten Jumal'avita,
he ovat kiittämättömiä aviomiehiä. Niin", sanoi hän kääntyen äkkiä
Gianni Colonnan puolison puoleen, "teidän miehenne on paennut
Palestrinaan, teidän, signora Orsini, Marinoon, hänen mukanaan ylkänne,
ihana Frangipanin morsio, -- tulitte tänne siksi, että --. Mutta te
olette turvassa sanaltakin!"

Tribuuni vaikeni hetkeksi, nähtävästi koettaen hillitä itseänsä
huomatessaan peljästyksen, jonka hän oli saanut aikaan -- hänen
silmänsä kohtasivat Ninan, joka unhottaen äskeisen kiivastuksensa
tarkasteli häntä huolestunein katsein. "Niin", sanoi hän, "sinä
ehkä olet ainoa tässä ihanassa seurassa, joka et tiedä, että nuot
korkeasukuiset, jotka äsken kirvotin pyövelin kourista, ovat toisen
kerran valapattureina. Yön hiljaisuudessa he ovat jättäneet kotinsa ja
kuuluttajat paraikaa julistavat heidät pettureiksi ja kapinoitsijoiksi.
_Rienzi ei anna enää kellekään anteeksi_!"

"Tribuuni", huudahti signora Frangipani, jonka suonissa oli enemmän
kylmäverisyyttä kuin koko hänen suvussaan, "jos minä olisin sinun
sukupuoltasi, niin viskaisin nuot sanat, petturi ja kapinoitsija, jotka
miehestäni sanoit, vasten omia kasvojasi! -- Korska mies, paavi on tuon
tehtävän pian tekevä!"

"Herrallennepa on suotu kyyhkyläinen, kaunokaiseni", sanoi tribuuni
ylönkatseellisesti. "Älkää peljätkö naiseni, niin kauan kuin Rienzi
on elossa, hänen verivihollisensa puoliso on turvattu ja kunniassa.
Kansa on tuokion kuluttua oleva täällä, vahtimiehemme saattavat teidät
rauhassa kotiin, tai tämä palatsi olkoon teidän suojanne -- sillä minä
varotan teitä, teidän herranne ovat syöksyneet suureen vaaraan. Ja
ennen kuin montakaan päivää on ehtinyt kulua, Rooman kadut saattavat
olla tulvillaan verta."

"Suostumme tarjoukseenne, tribuuni", sanoi signora Frangipani, johon
tribuunin menettely koski ja vaikutti kunnioitusta. Ja puhuessaan
hän laskeutui polvelleen, poimi ylös nenäliinan ja tarjoten sitä
kunnioittaen Ninalle sanoi: "signora, antakaa minulle anteeksi. Minä
yksin näistä läsnäolevista kunnioitan teitä enemmän vaarassa kuin
ylpeydessänne."

"Ja minä", vastasi Nina, nojautuen luottavaisella sulolla Rienzin
käsivarteen, "minä vastaan: jos vaaraa on olemassa, sitä enemmän
tarvitaan uljuutta."

Koko päivän ja yön soi Capitolin iso kello. Mutta seuraavan aamun
koettaessa oli kokoontuneitten joukko hajanainen ja harva; suuri
peljästys ylimysten paosta oli vallannut kansan sydämet, ja Rienziä
katkerasti ja ääneen, syytettiin siitä, että hän oli säästänyt
heitä tuota onnettomuutta aikaan saamaan. Tuona päivänä huhuja
oli liikkeellä; tyytymättömät enimmäkseen pysyivät kotonaan tai
kokoontuivat välinpitämättömiin, toimettomiin joukkioihin. Seuraava
päivä valkeni; sama uneliaisuus vallalla. Tribuuni kutsui neuvostonsa
(joka oli eduskunnallinen kokous).

"Lähdemmekö liikkeelle", sanoi hän, "niine harvoine, jotka tahtovat
Rooman lippua seurata?"

"Aikaamme", sanoi Pandulfo, joka, vaikka luonnostaan arka, hyvin
tunsi kansan mielialan ja sentähden oli tarkkanäköinen neuvonantaja.
"Pysykäämme alallamme; odotelkaamme, kunnes kapinoitsijat ryhtyvät
johonkin pirulliseen väkivaltaisuuteen, silloin kiukku yhdistää
epäröivät ja kosto johtaa heitä."

Se oli neuvoston päätös. Jotta viivyttelemisellä näyttäisi olevan
arvokkaat syynsä, sanansaattajia lähetettiin Marinoon, johon suurin osa
ylimyksiä oli paennut, käskemään heitä heti palaamaan.

Samana päivänä, jolloin Rienzille tuotiin kapinoitsijain kopea kielto,
saapui pakolaisia kaikista Campagnan ääristä. Talojen poltot --
luostarien ja viinitarhojen hävitykset -- karjojen ja hevosten ryöstöt
-- todistivat ylimysten sodankäyntitapaa ja saivat eloa toimettomiin
roomalaisiin, näyttämällä mitä armoa heidän itse sopi odottaa. Illalla
roomalaiset omasta ehdostaan riensivät Capitolin edustalle: -- Rinaldo
Orsini oli anastanut aivan Rooman läheisyydestä linnotuksen ja pistänyt
tuleen tornin, josta liekit näkyivät kaupunkiin saakka. Tornin asukas,
korkeasukuinen vanha leskivaimo, oli palanut elävältä. Silloin nousi
hurja huuto -- ääretön kiukku -- silmitön raivo. Toiminnan hetki oli
lyönyt.



III Luku.

Taistelu.


"Olen nähnyt unen", huudahti Rienzi, hypäten vuoteestaan.
"Leijonamielinen Bonifacius, Colonnain vihollinen ja uhri ilmestyi
minulle luvaten voittoa. Nina, valmista laakeriseppele! tänäpäivänä on
voitto meidän!"

"Rienzi, tänäpäivänäkö?"

"Niin, kuule kelloa -- kuule torventoitotusta. Kuulenpa valkean
sotaorhini kärsimättömänä tömistelevän! Suutele minua, Ninani,
ennenkuin varustaun voittoon -- maltappas -- lohduta Irene-rukkaa, älä
laske häntä näkyviini -- hän itkee sitä, että viholliseni ovat hänen
ylkänsä heimoa; en voi kestää hänen kyyneleitänsä, olen vaalinut häntä
hänen kätkyessään. Tänä päivänä pysyköön heikkous poissa hengestäni!
Konnat, kaksinkertaiset valapatot! Kesyttymättömät hukat -- kohtaanko
kerrankin teidät miekka miekkaa vastaan? Pois, suloinen Nina, Irenen
luokse! Adrian on Neapelissa, ja vaikka hän olisi Roomassa, Irenen
lemmitty on pyhä, olkoon hän sata kertaa Colonna." Tribuuni lähti
pukuhuoneesensa, missä paaschit ja kamaripalvelijat odottelivat, hänen
sota-asunsa valmiina. "Kuulin vakoojiltamme", sanoi hän, "että he ovat
porttiemme edustalla ennen puolta päivää -- neljätuhatta jalkamiestä,
seitsemänsataa ratsastajaa. Antakaamme heille kunnon tervetulijaiset,
hyvät herrat. Mitä, Angelo Villani, sievä paaschini, miksikä et ole
emäntäsi luona?"

"Tahtoisin mielelläni nähdä, kuinka sotilas varustautuu Roomaa
puolustamaan", sanoi poika, poikamaisen mahtipontisena.

"Jumala sinua siunatkoon, lapseni, niin puhuu Rooman oikea poika!"

"Ja signora sanoi että pääsen hänen turvajoukkonsa mukana porteille,
kuulemaan uutisia --"

"Ja voitonsanaa saattamaan -- pääset. Mutta älköön laskettako sinua
nuolten kantomatkan piiriin. Mitä, Pandulfoni, sinä sotisovassa?"

"Rooma tarvitsee joka miehen", sanoi porvari, jonka heikkoja hermoja
yleinen innostus oli karaissut.

"Niin -- ja minä olen jälleen ylpeä siitä että olen roomalainen. Nyt,
hyvät herrat, ylleni dalmaticum: tahtoisin, että jokainen vihollinen
tuntisi Rienzin, ja, sotajoukkojen Jumala auttakoon, taistellessani
keisarillisen kansan etupäässä, minulla on oikeus keisarilliseen
vaatteukseen. Ovatko munkit valmiina? Porteille marssiessamme
laulettakoon juhlallista hymniä -- niin läksivät esi-isämme taisteluun."

"Tribuuni, Johan di Vico on saapunut puolustamaan buono statoa sata
ratsumiestä muassaan."

"Onko! -- Sitten on Herra pelastanut meidät yhdestä vihollisesta ja
suonut tyrmillemme petturin! -- Anna tänne tuo lipas, Angelo. -- Niin
-- ole tarkkaavainen! Pandulfo, lue tämä kirje."

Porvari luki hämmästyen kavalan prefektin vastauksen Colonnan kirjeesen.

"Hän lupaa Colonnalle taistelun kuluessa karata hänen puolelleen
prefektin lippu mukanaan", sanoi Pandulfo. "Mitä on tehtävä?"

"Mitäkö? Ota sinettini -- tuossa -- toimita hän heti Capitolin
vankilaan. Käske hänen miehiänsä jättämään Rooma ja sano heille,
että, jos he huomataan olevan tekemisissä ylimysten kanssa, heidän
päällikkönsä on kuoleva. Lähde -- toimita tuo silmänräpäystäkään
viivyttelemättä. Sillä aikaa lähden kappeliin messua kuulemaan."

Tunnin kuluttua roomalainen sotajoukko -- laaja, sekalainen --
vanhuksia ja poikia ynnä parhaassa ijässä olevia miehiä, marssi San
Lorenzon porttia kohti; sen luvusta, joka nousi kahteenkymmeneen
tuhanteen jalkamiehiä, ei kuudetta osaakaan saatettu pitää
sotakuntoisena; mutta ratsuväki oli hyvin varustettu ja sen muodosti
alempi aatelisto ja varakkaammat porvarit. Niitten etupäässä ratsasti
tribuuni täydessä sota-asussa, kypärissä hopeaisista tammen ja
oliivin lehdistä sommiteltu seppele. Hänen edessään liehui Rooman
suuri kirkkolippu, ja koko tuon väenpaljouden etupäässä kulki joukko
munkkeja P. Fransiskuksen veljeskunnasta, laulaen pitkäveteistä hymniä,
jonka jokaisen värsyn lopussa aseitten kalske, torvien toitotukset ja
rumpujen syvä jyminä mahtavasti yhtyivät lauluun, ja olivat ikäänkuin
sen sotaisena köörinä.

Tuossa järjestyksessä he saapuivat laajalle aukealle, jonka aika ja
hävitys olivat raivanneet porttien sisäpuolelle, sekä asettuivat
pitkiin riveihin kummallekin puolelle, ulottuen kauas pitkin katuja, ja
jättäen väliinsä leveän tilan, ja odottivat johtajansa käskyjä.

"Portit auki ja vihollinen sisään!" huusi Rienzi korkealla äänellä, kun
torvien toitotukset ilmaisivat ylimysten tuloa.

       *       *       *       *       *

Sillävälin kapinoitsevat ylimykset, jotka olivat lähteneet liikkeelle
Monument-nimisestä paikasta, lähenivät reippaasti ja rohkeina.

Vanhan Colonnan rinnalla, jonka mittava vartalo ja uljas ryhti hyvin
tulivat näkyviin hänen loistavassa sota-asussaan, ratsastivat hänen
poikansa, Frangipani, Savelli ynnä Giordano Orsini, Rinaldon veli.

"Tänä päivänä on tyranni kukistuva", sanoi ylpeä ylimys, "ja Colonnan
lippu liehuva Capitolin harjalla!"

"Karhun lippu", sanoi Giordano Orsini äreästi. -- "Voitto ei ole oleva
_teidän_ yksin, hyvä herra!"

"Meidän sukumme on aina ennenkin käynyt Rooman etupäässä", vastasi
Colonna kopeasti.

"Ei niin kauan kuin Orsinin palatsia on kivi kiven päällä."

"Malttakaa", sanoi Luca di Savelli, "kiistelettekö taljasta pedon vielä
eläessä? Meillä on ankara päivätyö tehtävänä."

"Eikä aivan", sanoi Colonna-vanhus; "Johan di Vico on ensimmäisessä
hyökkäyksessä karkaava puolellemme ja muutamat tyytymättömät ovat
luvanneet avata portit. -- No, mitä uutisia?" kysyi hän vakoojalta,
joka täyttä laukkaa oli laskettanut hänen luokseen.

"Portit ovat auki -- ei peitsen kärkeä välky vallilla!"

"Enkö sanonut sitä, hyvät herrat?" huudahti Colonna voittoriemuisena,
"Näyttää siltä kun voittaisimme Rooman miekan iskutta. -- Pietro,
kuinka käy sinun pahojen aavistustesi?" Tuo sanottiin yhdelle hänen
pojanpojistaan -- Giannnin esikoiselle -- kauniille nuorukaiselle, joka
tuskin kahta viikkoa oli ollut naimisissa. Hän ei vastannut mitään.
"Pikku Pietroni", jatkoi Colonna, puhuen seuralaisilleen, "on niin
nuori aviomies vasta, että hän, viime yönä näki unta puolisostaan, ja
tuota pitää hän, poika-parka, pahana enteenä."

"Hän oli surupuvussa ja vetäytyi syleilystäni sanoen: 'Voi Colonnaa,
voi Colonnaa!'" sanoi tuo nuori mies vakavana.

"Olen elänyt lähes yhdeksänkymmentä vuotta", vastasi vanhus, "ja nähnyt
siis ehkä neljäkymmentä tuhatta unta, joista kaksi on toteutunut, muut
ovat olleet perättömiä. Päätä sitten minkä verran todenmukaisuutta
tuolla tieteelläsi on."

Näin jutellen he saapuivat jousten kantomatkan päähän porteista, jotka
vielä olivat auki. Kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus. Joukko, josta
suurin osa oli ulkomaalaisia palkkasotureita, seisahtui neuvottelemaan
-- silloin yht'äkkiä tulisoihtu lensi korkealle yli muurien, se loisti
hetkisen ja sammui sitten sähisten savilätäkköön. "Se oli ystäviemme
merkki, niinkuin sopimus oli", huusi vanha Colonna. "Pietro, eteenpäin
joukkoinesi!"

Nuori ylimys sulki silmiristikkonsa, asettui osastonsa etupäähän
ja ratsasti peitsi tanassa porteille. Aamu oli ollut sumuinen ja
kolea, ja aurinko, joka vaan silloin tällöin oli pilkistänyt pilvien
lomasta, puhkesi nyt esiin, valaen kirkkauttaan täydeltä terältä
-- kimallellen nuoren ratsumiehen huiskuvasta höyhentöyhdöstä ja
välkkyvästä sotisovasta, hänen kiitäessään synkkään porttikaarrokseen
useita askelia joukkonsa edellä. Eteenpäin riensivät hänen miehensä. --
eteenpäin pyyhkäsi ratsuväki, Gianni Colonnan, Pietron isän johtamana.
-- Oli syntynyt hetken hiljaisuus, jonka rikkoivat vaan aseitten kalske
ja kavioitten töminä -- kun muurien sisäpuolelta raju huuto kajahti
-- "Rooma, tribuuni ja kansa! _Spirito Santo Cavaliere_!" Pääjoukko
seisahtui hämmästyneenä. Yht'äkkiä Gianni Colonna nähtiin pakenevan
täyttä laukkaa portista.

"Poikani, poikani!" hän huusi, "poikani murhattu!" -- hän pysähtyi
äkkiä neuvottomana ja lisäten: "mutta olen kostava!" hän kääntyi
takasin ja nelisti porttikäytävään jälleen -- silloin mahdottoman
suuren laskusalvan muotoinen rautainen vehje laukesi onnettoman
isän päälle musertaen miehen ja hevosen maahan -- samaksi sekavaksi
veriseksi läjäksi.

Vanha Colonna näki tuon ja tuskin uskoi silmiänsä; ja ennenkuin hänen
joukkonsa tointuivat kauhistuksestaan, kone kohosi ylös ja ruumiin
päällitse syöksyi esiin kansan sotavoima. Tuhansin tuhansien perästä
se rynnisti eteenpäin, hurjana, ärjyvänä, raivostuneena virtana.
Joka taholta se painui vasten vihollistaan, jonka ankara sotakuri ja
täydelliset rauta-asut kestivät ja torjuivat hyökkäyksen.

"Kosto ja Colonna!" -- "Karhu ja Orsini!" -- "Sääli ja Frangipani!"
"Lyökää käärmeen ja Savellin edestä!" kaikui ilmoille sekaantuen
saksalaisten karheisin huutoihin: "Täydet kukkarot ja kolme Kölnin
kuningasta!" Roomalaisia, joitten raivo oli suurempi kuin sotakunto,
kaatui laumottain palkkasoturien rivien ympärille: mutta kun
toinen kaatui, toinen astui sijaan, ja yhä raikui vähentymättömän
innokkaana sotahuuto: "Rooma, tribuuni ja kansa! -- _Spirito Santo
Cavaliere!_" Päähineensä ja keisarillisen viittansa takia alttiina
joka nuolelle ja miekaniskulle raivostunut Rienzi johti jokaista
rynnäkköä, huitoen hirvittävällä tapparallaan, jonka käyttämisestä
italialaiset olivat kuuluisia ja jota hän piti kansallisena aseena.
Luontonsa jokaisen synkemmän ja karkeamman vietin kiihottamana, veri
tulistuneena, intohimot tulvillaan, taistellen kuin kansalainen
vapautensa, hallitsija kruununsa edestä, hänen uhkarohkeutensa näytti
hämmästyneestä vihollisesta mielettömyydeltä, hänen ehjänä säilymisensä
tai'alta. Kaikkialla, missä hyvänsä uupui hänen omansa, tai vihollisen
oli peräytyminen, välkkyi hänen valkea viittansa ja heilahteli hänen
pertuskansa; mutta hänen raivonsa näytti etupäässä olevan suunnattu
päälliköihin ja aina missä hänen ratsunsa pyörähteli kuultiin hänen
äänensä: "missä on Colonna?" -- "Tänne Orsini!" -- _"Spirito Santo
Cavaliere!"_ Kolme kertaa hyökättiin porteilta, kolme kertaa lyötiin
roomalaiset takasin; kolmannella gonfalon, kirkkolippu, jota kannettiin
tribuunin edessä, iskettiin maahan. Silloin hän ensikerran näytti
hämmästyvän ja peljästyvän ja nostaen silmänsä taivasta kohden hän
huudahti: "Oi Herra, oletko minun hyljännyt?" Tuon sanottuaan hän
rohkaistuneena vielä kerran viittasi kädellään ja johti hurjan
joukkonsa rynnäkköön.

Iltapuoleen taistelu päättyi. Ylimyksiltä, joita tribuunin hyökkäykset
etupäässä olivat tavotelleet, oli ylpeys ja kukka murrettu. Colonnan
ruhtinaallisesta sukuhaarasta oli kolme saanut surmansa. Giordano
Orsini oli kuolettavasti haavotettu; hurja Rinaldo oli jäänyt pois
taistelusta. Frangipanein uljaimpia signoreja ei ollut enää olemassa;
ja Luca, Savellien pelkuri päämies, oli kauan sitten pelastunut
pakenemalla. Toiselta puolen kaupunkilaisten vaurio oli ollut
hirveä; -- maa oli kuin verinen räme -- ja surmattujen (ratsujen ja
ratsumiesten) ruumisröykkiöitten keskellä ehtootähti näki Rienzin
ja roomalaisten palajavan voitettujen takaa-ajosta. Riemuhuudot
seurasivat tribuunin vonkuvaa ratsua hänen kulkiessaan kaupungin
portista; ja saavuttuaan sisäpuolella olevalle aukealle, hän kohtasi
suuren joukon sellaisia, jotka kykenemättömyytensä, sukupuolensa tahi
ikävuosiensa takia olivat olleet taisteluun osaaottamatta -- vaimoja,
lapsia, ikäloppuja ynnä avojalkaisia, mustakaapuisia munkkeja -- ja
voitonsanoman kuultuaan tulleet hänen riemukulkuaan tervehtimään.

Rienzi seisautti ratsunsa Colonnan pojan ruumiin viereen, joka
puolittain virui vesilätäkössä, ja sen rinnalla, porttikäytävästä
korjattuna, Gianni Colonna (sama Gianni Colonna, jonka peitsi
oli tuhonnut hänen hennon veliparkansa). Hän katseli kaatuneita
iltatähden murheellisesti kuvastuessa veriseen lätäkköön ja hurmeiseen
haarniskaan, sydän täynnä monenlaisia tunteita; ja kääntyessään
poispäin hän näki nuoren Angelon, joka muutamien Ninan varusväkeen
kuuluvien seurassa oli saapunut paikalle ja lähestyi tribuunia.

"Lapsi", sanoi Rienzi viitaten vainajaan; "_siunattu sinä, jolla ei ole
omaisesi verta kostettavana_! Jolla on, hänen hetkensä on ennemmin tai
myöhemmin tuleva, ja kauhea hetki se on!"

Nuot sanat painuivat syvään Angelon sydämeen, ja ne sittemmin kävivät
kohtalonomaisiksi sanoiksi puhujalle ja kuulijalle.

Ennenkuin Rienzi oli täysin tyyntynyt, ja surmattujen leskien ja
äitien parannan -- kuolevien valitusten munkkien rohkaistusten --
yhtyessä voittoriemun jylinään -- taistelutanterelta kuului vaimojen ja
jälellejääneitten suusta huuto: "vihollinen! -- vihollinen!"

"Aseisiin!" huusi tribuuni, "takasin järjestykseen -- mutta ne eivät
saata olla niin rohkeita!"

Kavioitten töminää, torvien toitotusta kuului; samassa täyttä laukkaa
porteista sisään raisusti karahutti ratsumiehiä kolmenkymmenen
paikoille.

"Joutsiin!" huusi tribuuni, astuen eteenpäin, -- "mutta malttakaa
-- johtaja on aseeton -- lippu omamme. Pyhä Neitsyt, tuohan on
neapelilainen lähettiläämme, Adrian di Castello!"

Hengästyneenä -- pölyisenä -- Adrian seisahtui heimolaistensa
verestä punottavan lätäkön ääreen -- kuolleitten kalpeitten kasvojen
tuijottaessa häneen.

"Liian myöhään -- voi, voi! -- hirmuinen kohtalo! kovaonninen Rooma!"

"He lankesivat itse kaivamaansa kuoppaan", sanoi, tribuuni lujalla
mutta kolkolla äänellä. -- "Jalo Adrian, jospa varotuksesi olisi tämän
ehkäissyt!"

"Pois korska mies! -- pois!" sanoi Andrian viitaten kärsimättömästi
kädellään, "sinun pitäisi suojella roomalaisten henkeä, ja -- voi
Gianni! -- Pietro! -- -- eikö syntyperä, maine ja nuoruutesi, poika
parka -- eikö se voinut sinua pelastaa?"

"Antakaa hänelle anteeksi, ystäväni", sanoi tribuuni väkijoukolle,
-- "hänen murheensa on luonnollinen ja hän ei tunne koko heidän
rikkomustaan. -- Poistukaa, minä pyydän -- jättäkää hän meidän
haltuumme".

Adrianin olisi saattanut käydä huonosti ilman noita tribuunin sanoja.
Nuori ylimys astui ratsunsa seljästä ja kumartui sukulaistensa puoleen:
tribuunikin luovutti hevosensa aseenkantajansa huostaan, lähestyi
Adriania ja, huolimatta hänen vastustelemisistansa vei hänet syrjään --:

"Nuori ystäväni", sanoi hän suruissaan, "sydäntäni verestää; mutta
kansa on vielä raivostunut, ole varovainen!"

"Varovainen!"

"Kuule -- kautta kunniani, nuot miehet eivät olleet nimesi arvoisia.
Kaksinkertaisesti valapattoja -- salamurhaajia -- kapinoitsijoita --
kuule minua!"

"Tribuuni, en tarvitse selvityksiä siitä mitä näen olkoot he kuolleet
syystä tahi konnamaisesti teurastetut. Sukuni pyövelin ja minun
välilläni ei ole sovintoa."

"Tuleeko _sinustakin_ valapatto? -- Tule, tule, en kuule noita sanoja.
Rauhotu -- lähde pois -- ja jos kolmen päivän kuluttua syytät minua
muusta kuin liiallisesta lempeydestä, niin päästän sinut valastasi
ja olet vapaa olemaan viholliseni. Kansa tarkastelee meitä -- hetken
kuluttua en ehkä voi pelastaa sinua."

Nuoren patriicin tunteita ei ole helppo kuvata. Hän ei ollut paljoa
oleskellut sukulaistensa parissa eikä milloinkaan saanut heidän
puoleltaan tuta muuta kuin tavallista kohteliaisuutta. Mutta
sukulaisuus on aina sukulaisuutta! Ja tuossa, sodan kovaonnisina
uhreina olivat kaadettuina hänen sukunsa puu ja vesa, ydin ja
toivo. Hän tunsi että tribuunia ei käynyt syyttäminen, heidän
surmapaikkansakin todisti että he olivat kaatuneet maamiestensä
kimppuun hyökätessään. Hän ei tuntenut myötätuntoisuutta heidän
asiaansa, vaan heidän kohtaloonsa. Kiukku ja kostokin olivat
häneltä kielletyt -- sydän sitä enemmän alttiina murheen iskulle ja
hermottomuudelle. Hän oli vaiti ja tuijotti yhä vainajiin, runsaitten
kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan, ja hänen toivoton ja
surullinen tilansa oli siinä määrin liikuttava, että väkijoukko, joka
ensin oli vihoissaan, alkoi sääliä hänen murhettaan. Vihdoin hän näytti
tehneen päätöksensä. Hän kääntyi Rienzin puoleen ja sanoi änkyttäen:
"tribuuni, en moiti sinua enkä syytä. Jos olet ollut äkkinäinen tässä,
Jumala on vaativa veren verestä. En ryhdy sotimaan vastaasi -- puhut
totta, valani on esteenä; ja jos hyvin hallitset, voin vielä muistaa
olevani roomalainen. Mutta -- mutta -- katso noita verisiä ruumiita
-- me emme enää tapaa toisiamme! -- Sisaresi -- Jumala olkoon hänen
kanssaan! -- hänen ja minun välilläni on pimeä juopa!" Nuori ylimys
vaikeni hetkeksi liikutuksen valtaamana ja jatkoi sitten: "nämät
paperit vapauttavat minut lähettilästoimestani. Lipunkantajat, laskekaa
alas tasavallan lippu. Tribuuni, älä puhu -- tahdon olla tyyni --
tyyni. Sitten hyvästi Rooma." Katsahtaen hätäisesti vainajiin hän
hyppäsi ratsunsa selkään ja joukkonsa seuraamana katosi portista.

Tribuuni ei ollut yrittänyt pidättää häntä -- ei ollut keskeyttänyt
häntä. Hän tunsi että nuori ylimys oli ajatellut -- toiminut niinkuin
paras oli. Hän seurasi häntä silmillään.

"Näin kohtaloni", sanoi hän synkästi, "tempaa minulta jaloimman
ystäväni ja parhaimman neuvonantajani -- parempaa miestä ei Rooma ole
milloinkaan menettänyt!"

Se on melskeisten valtioitten ikuinen kohtalo. Luokkain ja luokkain
välittäjä -- luonnoltaan jalo -- intohimoton isänmaanystävä --
ensimmäinen toimimaan -- toiminnassaan tervein -- katoaa pimeään
näkymöltä. Hurjemmat ja vähemmän arkatuntoiset henget saavat yksinään
mellastella tantereella; ei ainoatakaan puolueetonta eikä sovittavaa
rengasta jää vihan ja vihan väliin -- siksi kun uupumus, hirmutöistä
kylläisenä, seuraa raivoa, ja lepona tervehditään despotismia.



IV Luku.

Perustuksen onteluus.


Valtiollisten tapahtumain nopea ja vaiheinen juoksu on vienyt
meidät etäälle tribuunin sisaresta ja Adrianin kihlatusta. Ja tuon
ihanan ja lempivän tytön mieluisat ajatukset ja suloiset haaveilut,
vaikka ne _hänestä_ olivat kaikkia kunnianhimon myrskyjä ja vaaroja
arvokkaammat, eivät sovellu yhtä hyvin kerrottaviksi: -- niitten lempeä
yksitoikkoisuus on muutamalla sanalla kuvattu. Niillä oli vain yksi
esine, ne pyrkivät vain yhteen päämäärään. Kaihoksuen veljensä hovin
loistoa ja, milloin hän pakotti itsensä näyttäytymään, Ninan uhkeamman
ja häikäisevän kauneuden ja kaikkivaltaavan läsnäolon pimentämänä
-- hänestä tuo komeus ja nuot ihmisjoukot näyttivät epätodelliselta
näytelmältä, josta hän palasi _tosielämään_, -- oman sydämensä
toiveisiin ja aatoksiin. Tyttö parka! Velivainajansa hempeä ja hellä
luonto oli hänessä kokonaan, eikä hiukkaakaan elossa olevan ankaraa
henkeä eikä rajatonta kunnianhimoa -- silmää väsyttävää, kiihkeätä
loisteliaisuutta, -- hän huonosti soveltui tuohon levottomaan, mutta
uhkeaan ympäristöönsä, johon hän oli näin äkkiä siirretty.

Koko hänen hellä rakkautensa Rienziin ei pystynyt voittamaan
jonkinlaista pelkoa, joka yhdessä sukupuolen ja ijän erilaisuuden
kanssa esti häntä uskomasta hänelle asioita, jotka enimmin olivat hänen
sydämellään.

Kun Adrianin Neapelin hovissa viipymisen määräaika oli kulunut umpeen
(sillä tuohon hoviin, jonka valtaistuin oli ankarinten riitojen
esineenä, tribuuni tarvitsi jaloimman ja ky'ykkäimmän edustajansa --
ja juonet ja vastajuonet viivyttivät hänen lähtöänsä viikko viikolta),
niin hän alkoi käydä levottomaksi ja aavistaa pahaa. Niinkuin monet
itse näkymättömät, toimettomat katselijat, hän näki tietämättään
kauemmaksi tulevaisuuteen kuin sekä tribuunin että Ninan syvempi järki;
ja ylimysten vaarallisen tyytymättömyyden hän näki ja kuuli katseista
ja kuiskauksista, jotka eivät tulleet tarkempiin ja epäluuloisempiin
silmiin eikä korviin. Huolissaan, rauhattomana hän odotteli Adrianin
palajamista, ei itsekkäisistä aiheista yksin, vaan syystä peljäten
veljensä puolesta. Adrian di Castellossa, joka samalla oli sekä ylimys
että isänmaan ystävä, oli kullakin puolueella välittäjä, ja hänen
läsnäolonsa kävi päivä päivältä tarpeellisemmaksi, kunnes ylimysten
salaliitto vihdoin puhkesi ilmi. Siitä hetkestä hän tuskin uskalsi
toivoa: hänen tyyni mielensä, jota ei ollut sokasemassa korkealle
kehittynyt nero, mikä, kuten liian usein on laita, sai tribuunin
näkemään kovaa todellisuutta läpi petollisen ja välkkyvän valon,
oivalsi että Rubiconin poikki oli kuljettu, ja kaikista seuraavista
tapauksista hän sai vain selville kaksi seikkaa -- veljensä vaaran ja
ylkänsä poisjäämisen.

Vain Ninan kanssa saattoi hänen täysi sydämensä neuvotella, sillä
Nina, olkoon heidän luonteensa olleet kuinka erilaiset tahansa, oli
nainen, joka rakasti. Ja se heidät yhdisti. Rienzin vallan alkuaikoina
he olivat viettäneet monta onnellisimmista hetkistään yhdessä, etäällä
iloisista kansajoukoista, yksinään ja häiritsemättä, kesäiltoina
kuutamoisilla parvekkeilla, tuossa keskinäisessä myötätuntoisuuden ja
lohdutuksen jakelussa, joka kahdelle intohimoisolle ja vilpittömälle
naiselle suo hupaista ajankuluketta ja tehokkainta lohtua. Mutta
viimeisinä aikoina tuo seurustelu oli suuressa määrin pilaantunut.
Siitä aamusta, jona ylimykset olivat saaneet anteeksi, siihen, jolloin
he olivat marssineet Roomaa vastaan, oli kaikki ollut yhtämittaista
rajua mielenliikutusta. Jokainen muoto, minkä Irene näki, oli uhkaava
ja synkkä -- kaikki hilpeys oli poissa -- puuhaavaiset, huolestuneet
neuvosmiehet tai aseelliset soturit olivat päiväkaudet olleet ainoat
palatsissa kävijät. Rienziä ei ollut näkynyt kuin pikimältään; otsa
synkkänä, Nina oli hellempi, hyväileväisempi kuin koskaan, mutta noista
hyväilyistä pisti esiin murheellinen ja pahaenteinen sääli. Lohdutuksen
ja rohkaisemisen yrityksiä seurasi sairaan hymy ja katkonaisia sanoja;
ja Irenen olivat hänen oman sydämensä aavistukset valmistelleet
sitä iskua kohtaamaan, joka lankesi -- voitto oli hänen veljensä --
vihollinen lannistettu -- Rooma oli vapaa -- mutta Colonnain ylevä
huone oli menettänyt uljaimmat tukensa ja Adrian poistunut ijäksi! --
Hän ei moittinut häntä, hän ei saattanut moittia veljeänsä, kumpikin
oli menetellyt niinkuin kummankin tuli. Hän oli tapausten ja kohtalon
uhrirukka -- niitten tuulten Iphigenia, joitten tuli Rooma-laiva
satamaan viedä, tahi, kenties, paiskata se syvyyteen. Hän huumaantui
iskusta; hän ei itkenyt eikä valittanut; hän taipui myrskyn riehuessa,
ja se kulki päällitse. Kahteen päivään hän ei nauttinut ravintoa
eikä lepoa, hän sulkeutui huoneesensa, hän pyysi ainoastaan saada
olla yksin: mutta kolmantena aamuna hän tointui kuin ihmeestä, sillä
kolmantena aamuna tuotiin palatsiin seuraava kirje:

"IRENE. -- Ennen tätä olet saanut tietää syvän suruni syyn, tunnet
ettei Rooma enää voi olla Colonnan koti eikä Rooman tribuuni hänen
veljensä. Kirjoittaessani näitä sanoja kunniani vain heikosti
pitää minua pystyssä, kaikki rauenneet toiveeni, kaikki laatimani
suunnitelmat, kaikki entinen ja nykyinen rakkauteni sinuun valtaavat
sydämeni, enkä voi muuta tuntea kuin olevani kurja, Irene, Irene,
suloinen muotosi ilmestyy eteeni, ja noista armaista silmistä minä luen
että annat minulle anteeksi, -- sinä ymmärrät minut, ja niin kalliisti
kun tiedän sinun minua rakastavan, tahtoisit ennemmin että olisit
kadottanut minun, ennemmin että olisin heimolaisteni kanssa haudassa,
kuin tietää, että eläisin luokkani häväistyksenä, heimoni luopiona.
Voi, miksikä olin Colonna? Miksikä sallimus teki minun jalosukuiseksi
ja luonto ja olot kiinnittivät minun kansaan? Minä olen suljettu
sekä lemmestä että kostosta: kaikki kostoni lankee minuun ja sinuun.
Jumaloimani! Olemme kenties ijäksi erotetut; mutta kaiken sen autuuden
nimessä, jonka olen tuntenut rinnallasi -- kaiken sen humauksen,
josta uneksuin -- sen suloisen hetken, jolloin katseeni ensi kertaa
kohtasi sinut, vartioidessani lempeän sielusi palajamista silmiisi ja
huuliisi -- ensimmäisen lemmentunnustuksesi -- ensimmäisen suutelomme
-- viimeisten jäähyväistemme nimessä -- vannon olevani uskollinen
kuolemaani asti. Ei kukaan toinen ole koskaan karkottava sinun kuvaasi
sydämestäni. Ja nyt, kun toivo näyttää rauenneen, uskollisuus käy
kaksinkertaisesti pyhäksi. Ja sinä, armaani, etkö muistele minua?
Etkö tahdo tuntea että olisimme kuin taivaan kihlattuja? Pohjolan
taruissa kerrotaan ritarista, joka palattuaan Pyhältä Maalta tapasi
impensä (joka luuli hänen kuolleeksi) taivaan morsiamena; hän rakensi
erakkomajan tuon luostarin viereen ja, vaikk'eivät he enää milloinkaan
nähneet toisiansa, heidän sielunsa olivat uskollisia kuolemaan asti.
Samoin, Irene, olkaamme me toisillemme -- kuolleita kaikelle muulle --
kihlattuja muistossamme -- ylhäällä vihkiytyäksemme. Mutta ennenkuin
lopetan, yksi toivo sittenkin minulle sarastaa. Veljesi elämänrata,
loistava ja ylevä, saattaa olla vain kuin putoavan tähden; jos pimeys
sen nielisi, jos hänen valtansa loppuisi, jos hänen valtaistuimensa
särkyisi ja Rooma ei enää tuntisi tribuuniansa, jos sinulla ei
enää olisi veljenä heimoni tuomari ja surma, jos sinä loistostasi
syöstäisiin, jos olisit ystävittä, sukulaisitta, yksin -- silloin
ilman kunniani tahraa, ilman häpeätä ja inhoa ottamastani mahtia ja
onnellisuutta kädestä, joka vielä punottaa heimoni verestä, voin vaatia
sinut omakseni. Kunnia lakkaa vallitsemasta, silloin kun sinä lakkaat
olemasta suuri. En uskalla liiaksi antautua tuon unelman valtaan, se
luettanee synniksi meille kummallekin. Mutta se on kuiskattava, jotta
tuntisit Adrianisi kokonaan, koko hänen heikkoutensa ja voimansa. Oma
lemmittyni, ikuisesti lemmittyni, toivottomasti lemmittynä hellemmin
lemmittyni, hyvästi! Enkelit murheesi lieventäkööt ja varjelkoot minua
synnistä, että ainakin tämän perästä kohtaisimme toisemme jälleen!" --

"Hän rakastaa minua -- hän rakastaa minua vielä!" sanoi impi, puhjeten
vihdoin itkuun, "ja minä olen jälleen autuas!"

Tuo kirje painettuna sydämelleen hän näytti toipuvan murheensa
syvyydestä; hän kohtasi veljensä hymy huulilla, Ninan avoimin sylin,
ja jos häntä murhe vielä kalvoi, niin se oli kätkössä kuin mato kukan
helmassa.

Sillä välin, ensimmäisen voitoninnostuksen perästä, vaikeroiminen
seurasi Rooman ihastusta; niin suuri oli ollut mieshukka, että
yksityisten murhe riitti tukahuttamaan yleisen voittoriemun, ja useat
surevista syyttivät puolustajaansa sortajiensa tuhotöistä, "_Roma fu
terribilmente vedovata_" ["Rooma hirmuisesti leskeytyi"]. Lukuisat
hautajaiset syvästi koskivat tribuuniin, ja samassa suhteessa kuin
hänen myötätuntoisuutensa kansaan, kasvoi hänen vihansa ylimyksiin.
Niinkuin kaikki, joitten uskonto on palava ja innokas, ei tribuunikaan
paljoa sietänyt rikoksia, jotka koskivat uskonnon perustuksia.
Valapatto oli hänestä alhaisin ja sovittamattomin teko, ja surmansa
saaneet ylimykset olivat olleet kahdesti valapattoisia. Vihansa
katkeruudessa hän kielsi heidän perheensä moneen päivään vaikeroimasta
heidän ruumiittensa ääressä ja hän salli heidät vaan yksityisesti
ja hiljaisesti haudattaa esi-isiensä holveihin: kohtuuton kosto,
joka tahrasi hänen laakerinsa, mutta joka tuskin saattoi eritä hänen
jyrkästä isänmaanrakkaudestaan. Kiirehtien lopettamaan, mitä hän oli
alottanut ja päättäen heti marssia Marinoon, mihin kapinoitsijat
olivat koonneet pirstaantuneet joukkonsa, hän kutsui neuvostonsa
kokoon, esitti sille voiton varmuuden ja sitä seuraavan täydellisen
rauhan paluutuksen. Mutta sotamiesten palkka oli maksamatta; ne olivat
jo nurisseet; rahasto oli tyhjennetty, oli välttämätöntä täyttää se
uudella verotuksella.

Neuvosmiesten joukossa oli useita, joitten perheet olivat saaneet
hirmuisesti kärsiä taistelusta -- ne kylmäverisesti kuuntelivat
sodan jatkamista esitettävän. Toiset, niitten joukossa arka,
mutta hyvää tarkottava Pandulfo, jotka tiesivät että heidän oman
voittoriemunsakin suru ynnä kauhu oli synnyttänyt vastavaikutusta
kansassa, selittivät että ei ollut menemistä esittämään uusia veroja.
Rohkeampaa vastarintaa teki kolmas puolue, etupäässä Baroncelli --
perusaatteeton, kunnianhimonen yllyttäjä -- joka rahvaan mieleisellä
luontonsa raakuudella kutkutellen sen huonoimpia intohimoja ja tuolla
edistämisen teeskentelyllä, jota nykyään kutsutaan "liikutukseksi",
jolla usein hurjin hullu pääsee tarkinta valtiomiestä edemmäksi,
oli hiljaisesti saavuttanut suuren vaikutuksen alemmissa luokissa.
Ne uskalsivat moittia uljasta tribuunia liiallisesta komeudesta,
jota he itse ensimmäisinä olivat terottaneet hänen mieleensä -- ja
puolittain viittailivat kehnoihin ja epärehellisiin vaikuttimiin hänen
vapauttaessaan ylimykset Rodolfin syytöksestä. Samasta eduskunnasta,
jonka tribuuni oli henkiin herättänyt ja uudistanut vapauden
tueksi -- vapaus oli hyljätty. Hänen tulinen kaunopuheliaisuutensa
vaikutti kolkkoa vaitioloa, ja lopuksi äänet olivat uusia veroja
ja Marinon-retkeä vastaan. Rienzi lähti kokouksesta kiireesti ja
hätäisenä. Lähtiessään salista, kirje annettiin hänen käteensä; hän
luki sen ja oli hetken kuin ukkosen iskemänä. Sitten hän kutsui
vartiojoukkonsa päällikön ja määräsi viisikymmentä ratsumiestä olemaan
valmiina hänen käskyilleen, lähti Ninan huoneesen, tapasi hänen
yksinään ja seisahtui hetkeksi katselemaan häntä niin kiinteästi, ettei
hän peljästyksen valtaamana kyennyt puhumaan sanaakaan.

"Meidän on eroaminen."

"Eroaminen!"

"Niin, Nina; saattojoukkosi on valmiina, sinulla on sukulaisia, minulla
ystäviä Florensissa. Florens on oleva kotisi."

"Cola --"

"Älä katsele minua noin. Vallan, loiston turvallisina aikoina sinä olit
kaunistukseni, neuvonantajani. _Nyt_ olet vaan minulle häiriöksi. Ja --"

"Voi Cola, älä puhu tuollaista! Mitä on tapahtunut? Älä ole noin kylmä
-- älä synkistä kulmiasi -- älä käänny pois! Enkö ole sinulle enempi
kuin iloisten hetkien toveri -- kuin lempilintunen? Enkö ole puolisosi,
Cola -- enkä jalkavaimosi?"

"Liian rakas -- liian rakas minulle", jupisi tribuuni; "sinä sivullani
minä olen vaan puoleksi roomalainen. Nina, nuo kehnot orjat, jotka
itse vapautin, hylkäävät minut. -- Nyt juuri tänä hetkenä, jolloin
saattaisin ainiaaksi häätää kaikki esteet Rooman uudistamisen tieltä
nyt kun yksi voitto viittaa täydellisen menestyksen uraan -- nyt kun
maa on näkyvissä onneni jättää minut ulapalle! Nyt on vaara suurempi
kuin ylimysten raivotessa -- ylimykset ovat paenneet; kansa on
kavaltamaisillaan Rooman ja minun."

"Ja tahtoisitko että _minustakin_ tulisi petturi! Ei, Cola;
kuolemassakin on Nina oleva rinnallasi. Elämä ja kunnia heijastuvat
sinusta, ja se isku, joka kumoaa olemuksen, on hävittävä mitättömän
varjonkin. Minä en tahdo erota sinusta."

"Nina", sanoi tribuuni ponnistellen suonenvedon tapaisessa
liikutuksessa, -- "saatat puhua _kuolemasta_ sanan oikeassa
merkityksessä. -- Lähde! Jätä hän, joka ei enää voi suojella sinua eikä
Roomaa!"

"En koskaan -- koskaan."

"Oletko päättänyt?"

"Olen."

"Olkoon niin", sanoi tribuuni syvästi murheellisin äänin. "Valmistaudu
pahimpaan."

"_Pahinta_ ei ole sinun luonasi Cola!"

"Tule syliini, uljas nainen, sanasi kurittavat heikkouttani. Mutta
sisareni? Jos kaadun, _sinä_, Nina, et ole elävä jälkeeni -- kauneutesi
hekumallisimman sydämen ja voimakkaimman käden saaliina. _Meillä_ on
oleva sama hauta Rooman vapauden pirstojen keskellä. Mutta Irene on
heikompaa ainetta, lapsi parka, minä olen ryöstänyt häneltä lemmittynsä
ja nyt --"

"Olet oikeassa; Irene lähteköön. Ja hyvin saattanemme salata häneltä
hänen lähtönsä todellisen syyn. Olojen muutos olisi paras hänen
murheelleen ja joka tapauksessa se näyttäisi uteliaista luonnolliselta.
Minä lähden häntä valmistelemaan."

"Lähde, armaani. Tahtoisin mielelläni olla yksin ajatuksineni. Mutta
muista, hänen on lähteminen tänään -- hiekkamme juoksee nopeaan."

Kun Nina oli sulkenut oven, niin tribuuni otti kirjeen esiin ja luki
sen uudestaan huolellisesti. "Paavin legaatti lähtenyt Siennasta
-- käskenyt tuota tasavaltaa peräyttämään apujoukkonsa Roomasta --
julistanut minut kapinoitsijaksi ja kerettiläiseksi -- sieltä lähtenyt
Marinoon ja on nyt keskusteluissa ylimysten kanssa. Voi, ovatko uneni
olleet valheellisia -- yhtä petollisia kuin valveilla olevaiset, jotka
päivällä imartelevat ja pettävät? Tuollaisessa vaarassa hylkääkö kansa
minut ja itsensä? Pyhimysten ja marttyyrien sotajoukko, urhojen ja
sankarien haamut, oletteko ijäksi jättäneet muinaisen kotinne? Ette,
ette, minua ei nostettu näin sortuakseni; minä olen he vielä masentava
-- ja jättävä nimeni perinnöksi Roomalle, sortajan varotukseksi --
vapauden esikuvaksi!"



V Luku.

Rakennuksen laho.


Ninan ystävällinen taito sai Irenen uskomaan että hänen aiotun
Florensin-matkansa aiheena oli vain hänen veljensä hellä tarkotus
saada häntä muuttamaan olinpaikkaa, jota hänen omat ajatuksensa
katkeroitsivat ja jossa hän itsensä ja Adrianin välisen suhteen takia
oli alttiina kaikelle, mikä saattoi olla kiusallista ja ikävää.
Sen pikaisuuden syyksi pantiin äkkiarvaamatta Florensiin aseita ja
rahaa lainaamaan matkustavan lähetyskunnan lähtö, joten hän saisi
turvallisen ja arvokkaan saattojoukon. -- Kärsivällisesti hän alistui
tuohon, mitä hän piti huojennuksena, ja sovittu oli että hän oli
jonkun ajan vieraileva erään Ninan sukulaisen luona, joka oli mahtavan
florensilaisen luostarin abbedissa. Luostarin yksinäisyyden aatos oli
tervetullut tuolle särjetylle sydämelle ja väsyneelle mielelle.

Mutta vaikka hänelle ei oltu ilmaistu Rienziä uhkaavaa vaaraa, niin
syvästi murheellisena ja pahaa aavistaen hän vastasi hänen syleilyynsä
ja jäähyväis-siunaukseensa; ja vihdoin kantotuolissaan, Rooman
porttien ulkopuolella, hän katui lähtöä, jolle vaaran mahdollisuus loi
pakenemisen näön.

Mutta kantotuolin ja sen saattojoukon peittyessä illan hämärään,
draaman melskeisimmät henkilöt kääntävät huomiomme puoleensa. Rooman
kauppiaat ja käsityöläiset pitivät tuona aikana ja erittäin Rienzin
kansallismielisenä hallituskautena joka viikko kokouksia kussakin
kaupungin kolmessatoista korttelissa. Ja kansanvaltaisimmassa näistä
oli Cecco del Vecchio oraakeli ja johtaja. Tuosta kokouksesta, jossa
seppä oli esimiehenä, kuului jytinä, joka kävi maanjäristyksen edellä.

"Niin", sanoi yksi joukosta -- Luigi, teurastaja -- "sanotaan hänen
tahtoneen panna uutta veroa ja sentähden hajottaneen neuvoston istunnon
tänään, kun noitten kelpo miesten tuli kansaa surku; se on synti ja
häpeä, että rahasto on tyhjä."

"Minä sanoin hänelle", virkkoi seppä, "että olkoon hän varuillaan
kansaa verottaessaan. Ei köyhät ihmiset veroja siedä. Mutta kun ei hän
ota neuvojani onkeensa, nähköön, kuinka käy -- hepo juoksee tiehensä,
marhaminta jää kouraan."

"_Sinunko_ neuvojasi, Cecco! Ei hänen mahansa niitä enää sulata. Se
mies on käynyt ylpeäksi kuin paavi."

"Mutta hän on sentään suuri mies", sanoi muuan joukosta. "Hän meille
lait antoi -- puhdisti Campagnan rosvoista -- täytti katujen varret
kauppioilla, puodit tavaroilla, lannisti Italian kopeimmat herrat ja
hurjimmat soturit --"

"Ja panee nyt veroja kansan niskoille, -- siinä suurkiitokset
avustamme", sanoi äkeä Cecco. "Mitä hän olisi ilman meitä? -- Me, jotka
teimme, voimme tehdä tekemättömäksikin."

"Mutta", jatkoi puolustaja huomatessaan että hänellä oli kannattajansa.
-- "sittenpä hän verottaa meitä omista eduistamme."

"Kuka niitä nyt ahdistaa?" kysyi teurastaja.

"Kyllä, ylimykset kokoovat uusia voimia Marinossa."

"Marino ei ole Rooma", sanoi Luigi, teurastaja. "Odottakaamme, kunnes
he tulevat porteillemme -- kyllä tiedämme kuinka heitä vastaan otamme.
Taikka, mitä siihen tulee, lienemme saaneet tarpeeksemme tappelusta --
kaksi veliparkaani sai kumpikin pistoksen liikaa. Miksi ei tribuuni,
jos hän on suuri mies, anna meille rauhaa? Lepo on kaikki mitä
tarvitsemme."

"Voi!" huokasi muuan satulaseppä. "Sopikoon hän vaan ylimysten kanssa.
Ne olivat ainakin hyviä ostajia."

"Minä puolestani", sanoi eräs hauskannäköinen veitikka, joka oli ollut
haudankaivaja huonoina aikoina, mutta nyt avannut puodin ja ruvennut
myymään rihkamoita elossa oleville, "minä hänelle kaikki antaisin
anteeksi, mutta en tuota porfyrivaasikylpyä."

"Se oli paha paikka se", sanoivat useat pudistaen päätänsä.

"Ja joutavia temppuja koko ritariksi rupeaminen paitsi tuota viiniä,
joka juoksi hevosen sieramista -- _siinä_ oli hiukan järkeä."

"Hyvät herrat", sanoi Cecco, "siinä se hulluus oli, ettei hän tehnyt
ylimyksiä päätä lyhemmiksi, kun ne pyristelivät hänen verkossaan, niin
sanoo Messere Baroncellikin. Niin, Baroncelli on kunnon mies, ei hän
tyydy puolinaisiin toimiin. Se oli jonkinlaista kansan pettämistä.
Silloin emme olisi ikinä menettäneet niin monta reipasta poikaa San
Lorenzon portilla."

"Totta, totta, se oli häpeä; jotkut sanovat että ylimykset olivat
lahjoneet hänen."

"Ja nuot jalot Colonna-parat", virkkoi toinen -- "poika ja isä -- ne
olivat perheensä parhaita, paitsi Castelloa. Minun tulee heitä surku ja
sääli."

"Mutta asiaan", sanoi eräs, joka oli _rikkain_ joukosta, "_verossa se
ponsi löytyy_, Kehtaa verottaa _meitä_. -- Uskaltakoon!"

"Sitä hän ei uskalla; sanotaan paavinkin jo nousevan karvat pystyyn,
joten hänellä ei ole muihin kuin meihin turvattavaa!"

Ovi lensi seljälleen -- mies syöksähti suu auki sisään:

"Hyvät herrat, paavin legaatti on saapunut Roomaan ja kutsunut luokseen
tribuunin, joka vast'ikään on lähtenyt hänen luotaan."

Ennenkuin kuulijat ehtivät tointua hämmästyksestään, sai torvien
toitotus heidän rientämään paikoiltaan; he näkivät Rienzin olevan
liikkeellä uljaassa loistossaan, tavanmukaisen ratsujoukkonsa keralla.
Hämärä oli tulossa, ja soihdunkantajat kulkivat hänen edellään. Hänen
kasvoillaan vallitsi syvä tyyni, mutta se ei ollut tyytyväisyyden
tyyntä. Hän kulki edelleen, ja katu oli jälleen autio. Rienzi saapui
Capitoliin ääneti ja läksi siihen palatsin huoneustoon, missä Nina
kalpeana ja hätäisenä odotti häntä.

"Hyvin, hyvin, hymyilethän! Ei -- se on tuo hirmuinen hymy, pahempi
kuin synkkä katseesi. Puhu, lemmittyni, puhu! Mitä kardinaali sanoi?"

"Vähän, mikä sinua ilahuttaa. Hän puhui ensiksi komeasti ja
juhlallisesti tuosta rikoksesta julistaa roomalaiset vapaiksi; sitten
kavalluksesta mennä vakuuttamaan että Rooman kuninkaan valitseminen on
roomalaisten asia."

"Hyvä -- vastauksesi?"

"Sellainen, joka sopii Rooman tribuunille: vakuutin ja todistin joka
oikeuden. Kardinaali siirtyi toisiin syytöksiin."

"Mihin?"

"Ylimysten verenvuodatukseen San Lorenzon porteilla -- puolustaessamme
itseämme valapattoisilta salamurhaajilta; tuo on oikeastaan päärikos.
Paavi kallistaa korvansa Colonnain puheille. Sitten pyhyydenhäväistys
-- niin, pyhyydenhäväistys (naura jo Nina, naura!) kun kylvin
porfyriastiassa, jota Konstantinus käytti pakanana ollessaan."

"Onko mahdollista! Mitä vastasit?"

"Nauroin. 'Kardinaali', sanoin, 'mikä ei ollut liika hyvä
pakanalle, ei ole liika hyvä kristilliselle katoolilaiselle!' Ja
tuo tuulikuiva ranskalainen oli kuin puulla päähän lyöty. Sitten
kysyin minä vuorostani, 'syytetäänkö minua siitä, että olen tehnyt
tuomioistuimeltani jollekin vääryyttä?' -- Äänettömyys. 'Sanotaanko
minun rikkoneen ainoatakaan valtion lakia?' -- Äänettömyys.
'Kuiskataanko edes ettei kauppa kukoista -- ettei henki ole turvattu
-- ettei ulkomailla tai kotona Rooman nimi ole kunnioitettu siihen
määrään, jolle ei mikään edellinen hallitus pysty vertoja vetämään?' --
Vaiti. 'Siis', sanoin, 'minulle on tuleva kiitoksesi eikä moitteesi,
herra kardinaali'. Ranskalainen katsoi katsomistaan, tutisi ja vapisi
ja sitten puhkesi sanoiksi. 'Minulla on vaan yksi paavin määräys
täytettävänä -- luovu heti tribuuniudestasi, muuten kirkko laskettaa
päällesi juhlallisen kirouksensa'."

"Mitä -- mitä?" sanoi Nina käyden kalpeaksi; "mikä on kohtaava sinua?"

"Kirkonkirous!"

Tuo kamala sana, jolla hengellinen valta niin usein oli musertanut
hurjimman vihollisensa, kuului Ninan korvissa sanomakellojen soitolta.
Hän peitti kasvonsa käsillään. Rienzi käveli edestakasin kiivain
askelin. "Kirous", hän jupisi, "kirkonkirous -- minulle -- _minulle_!"

"Voi, Cola! etkö koettanut lepyttää tuota ankaraa-"

"Lepyttää! Kuolema ja häpeä! Lepyttää! 'Kardinaali', sanoin ja minä
tunsin hänen sielunsa surkastuvan katseestani, 'valtani minä sain
kansalta -- kansalle yksin annan sen takasin. Kautta henkeni, ihmisen
sanat eivät pysty sitä vikuuttumaan. Sinä korska pappi, sinä itse olet
kirottu, sinä halpojen juonien ja maanpakolaisten tyrannien narri ja
kätyri, jos oikeuden Herran nimeen vedät henkäyksenkin sortajan hyväksi
ja sorretun oikeuksia vastaan.' Sitten jätin hänen ja nyt --"

"Nyt -- mitä on nyt tapahtuva? Kirkonkirous! Kirkon pääkaupungissa --
kansan taikausko! Voi Cola!"

"Jos", jupisi Rienzi, "jos omatuntoni syyttäisi minua yhdestäkin
rikoksesta -- jos olisin tahrannut käteni yhdenkin rehellisen miehen
verellä -- jos olisin rikkonut ainoatakaan itse laatimistani laeista --
jos olisin ottanut lahjoja tai tehnyt köyhälle vääryyttä, ollut tyly
orvoille tai sulkenut sydämeni leskiltä -- silloin, silloin -- mutta
ei! Herra, _sinä_ et hylkää minua!"

"Mutta _ihmiset_!" ajatteli Nina murheellisena, huomatessaan että
Rienzin oli valtaamaisillaan noitten uskonnollisten ja salaperäisten
haaveilujen puuska, jota hän ei sallinut kenenkään kuolevaisen silmän
näkevän, ei Ninankaan, silloin kun ne olivat ehtineet korkeimmilleen.
Ja nyt todellakin, hetkisen itsekseen jupistuaan, muoto ponnistellen,
niin että hänen ohimonsa verisuonet paisuivat paloiksi, hän lähti äkkiä
yksityiseen rukoushuoneesensa, joka oli hänen kammionsa vieressä.
Heittäkäämme verho niitten mielenliikutusten päälle, joitten valtaan
hän siellä antautui. Kuka on kertova nuot pelottavat, salaperäiset
hetket, jolloin ihminen polttavine intohimoineen, myrskyävine
ajatuksineen, hurjine haluineen, epätoivoisine pelkoineen anoo
yksinäistä luoksipääsyä Luojaltansa?

Pitkän ajan kuluttua siitä kuin Rienzi oli keskustellut Ninan kanssa
ja puoliyönkellon jo kauan sitten lyötyä, hän seisoi yksin eräällä
palatsin parvekkeella kirkkaassa ilmassa jäähdyttääkseen kuumetta,
joka vielä viipyi hänen uupuneessa ruumiissaan. Yö oli erinomaisen
tyyni, ja ilma kirkas, mutta viileä, sillä oltiin joulukuussa. Hän
katseli kiinteästi tuikkivia taivaankappaleita, joihin rajaton
herkkäuskoisuutemme on sijoittanut tulevaisuutemme tuomion.

"Joutava tiede", tribuuni ajatteli, "ja synkkä haaveksima, että ihmisen
kohtalo on ennakolta määrätty -- peruuttamaton -- muuttumaton hänen
synnyinhetkestään saakka! Mutta ellei tuo unelma olisi perätön, niin
olisinpa halukas tietämään mikä noista uhkeista valoilmiöistä on minun
syntymätähteni, -- mikä kuvaa -- mikä heijastaa minun elinrataani ja
sitä muistoa, minkä minä olen kuoltuani jättävä." Tuo ajatus mielessään
ja katse vielä luotuna ylös hän näki, ikäänkuin yhtäkkiä muitten
tähtien joukosta selkenevän tuon nopean ja loistavan pyrstötähden,
joka talvella 1347 herätti kauhua taikauskoisissa, jotka pitivät tuota
avaruutten vaeltajaa onnettomuuden ja murheen enteenä. Hän säpsähti
tuon nähdessään ja jupisi itsekseen, "sellainenko todella on minun
vertauskuvani tai, jos tarut puhuvat totta ja nuot oudot ilmiöt
tietävät kansojen perikatoa ja valtioitten kukistusta, ennustaako
se minun kohtaloani? En tahdo sitä enempää ajatella." [Voi! jos tuo
pyrstötähti Rooman oloissa oli yhteydessä Rienzin kukistumisen kanssa,
niin sitä muualla Europassa seurasi sitä hirveämpi vitsaus, rutto,
Hirmukuolema eli Mustasurma.]

Siirtäessään katseensa maahan hänen silmänsä viipyivät edustalla
olevassa basalttileijonassa, jonka harmaaseen ja suunnattomaan
vartaloon tähdet loivat kelmeän valon; silloin hän huomasi kaksi
mustiin viittoihin puettua henkilöä patsasta kannattavan jalustan
vieressä nähtävästi jossakin toimessa, jota hän ei saattanut erottaa.
Hän peljästyi, sillä hän ei ollut koskaan voinut päästä siitä
epämääräisestä luulosta, että oli olemassa jokin vakava ja määrätty
yhteys hänen kohtalonsa ja tuon vanhan basalttileijonan välillä.
Hän hiukan rohkasi mieltänsä kuullessaan vahtimiehen varottavan
tunkeilijoita, ja heidän astuttuaan valoisammalle paikalle, hän huomasi
heidän olevan munkkikaapuihin puettuja.

"Ole häiritsemättä meitä, poikani", sanoi toinen heistä vahtimiehelle.
"Pyhän Isän legaatin käskystä me tähän julkiseen oikeuden ja
rangaistuksen muistomerkkiin kiinnitämme kerettiläisen ja kapinoitsijan
pannaanjulistuksen. _Voi kirkon kiroomaa!_"



VI Luku.

Temppelin kukistus.


Tuo oli kuin salama kirkkaana päivänä -- tuo tribuunia kohdannut
kovaonni, hänen valtansa kukkulalla, jolloin hän kourallisella
urhoollisia, vapaudestaan pitäviä roomalaisia olisi ainiaaksi voinut
musertaa Rooman vapautta vastustavan voiman -- vahvistaa maansa
oikeudet ja täyttää oman kunniansa määrän. Sellainen kovaonni oli
kuin ivaa Kaitselmukselta, joka oli tukenut häntä ahtaina aikoina,
hyljätäkseen hänet menestyksen auringonpaisteisimpana päiväsydännä.

Seuraavana aamuna ei ainoatakaan henkeä näkynyt kaduilla; puodit
olivat kiinni -- kirkot suljetut, kaupunki oli kuin kirkon
yhteydestä erotettu. Paavillisen pannajulistuksen kauhea kirous,
joka oli kohdannut ylimmäispapillisen kaupungin ylintä virkamiestä,
näytti hyytävän kaikki elämän valtimot. Legaatti itse, peljäten
muka henkeänsä, oli heti pannakirjan julkaisun jälkeen paennut
Monte Fiasconeen, jossa hän liittyi ylimysten joukkoon. Kirous oli
tehokkaampi kiroojan poissaollessa.

Iltapuoleen nähtiin muutamien henkilöitten kulkevan poikki Capitolin
avaran edustan; he tekivät ristinmerkin nähdessään leijonaan
kiinnitetyn julistuksen ja katosivat suuren palatsin ovista. Vähitellen
muutamia huolestuneita ryhmiä keräytyi kaduille, mutta ne pian
hajaantuivat. Kaikki yhteys ja liike oli lamaantunut. Tuota aseetonta
hengellistä valtaa, joka Jumalan näkymättömän käden tavoin raivasi
torit autioiksi ja nöyryytti kruunupäät, ei mikään fyysillinen voima
pystynyt uhmaamaan eikä vastustamaan. Mutta yleisen kauhun ohessa
yksi tieto kosketti ihmisten sydämiä -- heidän tähtensä tribuuni sai
noin kunniansa keskellä surkastua! Nuot tulisin kirjaimin seiniin
ja patsaisiin kirjotetut sanat kertoivat hänen rikkomuksensa: --
kapinoitsemisen, vakuuttaessaan Rooman oikeuksia -- kerettiläisyyden,
poistaessaan kirkollisia väärinkäytöksiä, ja tuon toisten viheliäisen
verhon, pyhyydenhäväistyksen, kylpemisestään Konstantinuksen
porfyrivaasissa! He tunsivat tuon vakuutuksen, he huokasivat -- heitä
pöyristytti -- ja autiossa palatsissaan, paitsi muutamia uskollisia
sydämiä, tribuuni oli yksin!

Luotettavimmat toskanalaisista sotamiehistä olivat lähteneet Irenen
mukana. Muu osa hänen voimaansa, paitsi joitakuita jälelle jääneitä
vartioita, oli palkattua roomalaista väkeä, kaupunkilaisia, jotka
kauan olivat olleet tyytymättömiä palkkojen viipymiseen ja nyt,
vetäen puolustuksekseen kirkonkirouksen, pysyivät toimettomina, mutta
nuristen, kotonansa.

Kolmantena päivänä uusi tapahtuma häiritsi kaupungin kuolonkaltaista
horrostilaa. Sataviisikymmentä palkkasoturia, johtajana neapelilainen
Pepin Minorbino, puoleksi ylimys, puoleksi rosvo (Montrealin kätyri),
saapui kaupunkiin, sijoittui Colonnan linnaan ja lähetti kuuluttajan
kardinaali-legaatin nimessä julistamaan kymmenentuhannen floriinin
palkinnon Cola di Rienzin päästä.

Silloin kajahti ilmoille heleänä, mutta ei innostuttavana niinkuin
ennen, Capitolin isonkellon ääni -- kansa, välinpitämättömänä,
alakuloisena, mielessä paavin hengellisen vallan pelko (joka oli
tuollaisissa tapauksissa sitä suurempi kuin hänen istuimensa oli pois
muutettu) saapui aseettomana Capitolin edustalle; siellä Leijonapaikan
luona seisoi tribuuni. Hänen aseenkantajansa pitelivät portaitten
edessä hänen sotahevostaan, hänen kypäriään ja samaa pertuskaa, joka
oli ensimmäisinä välähdellyt voittoisassa taistelussa.

Hänen vieressään oli muutamia hänen vartioväestään, palvelijoistaan
ynnä kaksi tai kolme etevintä porvaria.

Hän seisoi paljain päin ja pystyisenä, katsellen häpeävää, aseetonta
rahvasta halveksivin, säälinsekaisin silmäyksin; ja kellonsoiton
tauottua ja väkijoukon hiljaisena kuunnellessa hän näin puhui:

"Tulitte siis kerran vielä! Tulitteko orjina vai vapaina? Kourallinen
aseellisia miehiä on muurienne sisäpuolella: taivutteko te, jotka
porteiltanne karkotitte uljaimmat ritarit, Rooman kokeneimmat
sotasankarit, sadanviidenkymmenen palkkalaisen ja vieraan ikeen alle?
Tartutteko aseisin tribuuninne puolesta? Olette vaiti! -- olkoon
niin. Tartutteko aseisin _omien_ oikeuksienne -- _oman_ Roomanne
puolesta? Yhtä äänettömiä! Kautta pyhimysten, jotka pakanallisten
jumalien valtaistuimilla hallitsevat, oletteko niin langenneet
synnyinoikeudestanne? Ettekö ryhdy aseisin omaksi puolustukseksenne?
Roomalaiset, kuulkaa minua! Olenko loukannut teitä? Jos niin on laita,
_teidän_ kätenne minut surmatkoot, ja sitten puukkonne vielä verestäni
höyryävinä käykää päin rosvoa, joka on vain orjuutenne julistaja,
silloin minä kuolen kunnioitettuna, kiitollisena ja kostettuna. Te
itkette! Suuri Jumala, te itkette! Niin, minunkin tulisi itkeä --
eläessäni hetken, jolloin saan turhaan puhua vapaudesta roomalaisille.
-- Itkeä! Onko tämä kyynelten aika? Itkekää nyt, niin kyyneleistänne
olette korjaavat sadon rikosta, laittomuutta ja hirmuvaltaa!
Roomalaiset, tarttukaa aseisiin! Seuratkaa minua heti Colonnan
palatsiin, karkottakaa tuo roisto -- karkottakaa vihollisenne (tehkää
minun sitten mitä tahansa)", hän vaikeni, ei innostuksen kipinää
synnyttäneet hänen sanansa -- "tahi", hän jatkoi, "minä jätän teidät
kohtalonne haltuun."

Syntyi pitkällinen, syvä, yleinen murina; se vihdoin puhkesi sanoiksi
ja useat äänet huusivat yhdestä suusta: "paavin panna -- sinä olet
kirottu mies!"

"Mitä!" huusi tribuuni, "ja te minut hylkäätte, te, joitten tähden
yksin ihminen uskaltaa langettaa minuun Jumalansa vasaman! Enkö minä
_teidän_ takianne ole julistettu kerettiläiseksi ja kapinoitsijaksi?
Mitkä ovat minun luullut rikokseni? Että olen _tehnyt_ Rooman ja
väittänyt Italiata vapaaksi, että olen masentanut nuot kopeat
valtaherrat, jotka olivat sekä paavin että kansan vitsaus. Ja te --
te soimaatte minua siitä, mitä olen uskaltanut ja tehnyt hyväksenne!
Hyvät ihmiset, teidän _kanssanne_ olisin tahtonut taistella, teidän
_edestänne_ kuolla. Hyljätessänne minut te hyljäätte itsenne, ja koska
en enää hallitse urhoollisia miehiä, niin luovutan valtani tyrannille,
jota pidätte parempana. Seitsemän kuukautta olen ollut hallituksessa,
kaupan vaurastuttanut, nuhteettomasti tuominnut, sotakentällä ollut
voitollinen; -- olen näyttänyt teille millainen Rooma voisi olla; ja
nyt luopuessani vallasta, jonka minulle annoitte, kun minä olen poissa,
iskekää oman vapautenne puolesta! Se ei merkitse mitään, kuka on
urhoollisen ja suuren kansan ensimmäisenä. Näyttäkää, että Roomalla on
useita Rienziä, mutta onnellisempia!"

"Kuka käski mennä meitä verottelemaan", sanoi Cecco del Vecchio, joka
oli rahvaan mielipiteen olennoima: "ja miksei pannut ylimysten päitä
poikki."

"Niin", sanoi entinen haudankaivaja, "mutta tuo siunattu porfyriastia!"

"Ja mitäs me menisimme surman suuhun", sanoi Luigi teurastaja,
"niinkuin kaksi veljeäni? -- Taivas heitä armahtakoon!"

Ihmisten kasvoissa nähtiin epäröimisen ja häpeän ilme; moni itki
ja vaikeroitsi, ei kukaan (paitsi äskenmainittuja nureksijoita)
_syyttänyt_, ei kukaan soimannut, mutta ei kukaan näyttänyt olevan
halukas ryhtymään aseisiin. Oli päässyt valtaan yleinen kauhu,
kummallinen välinpitämättömyyden ja tunnottomuuden tyven, mikä usein
tapaa kansan, josta vapaus on vietin ja oikun asia, jossa se on käynyt
kompasanaksi, joka ei ole kauan nauttinut kaikkia sen järkeviä,
terveitä, hyödyllisiä ja siunattuja seurauksia, joka on säikähtänyt sen
sarastusta julistavia myrskyjä. Kansa sellainen on etelässä tavallinen,
se ei ole pohjolassakaan outo; sellaisen, jos Cromwell olisi elänyt
vuotta kauemmin, Englantikin olisi saattanut nähdä: ja todellakin,
jossakin määrin, sellaisen palauksen kansallisesta innostuksesta
kansalliseen välinpitämättömyyteen Englanti _näkikin_, silloin kun sen
lapset mielettöminä, ilman pidätystä, eteensä katsomatta luovuttivat
verisen sodan hedelmät Ludvigin irstaalle kätyrille ja Sydneyn
kuninkaalliselle murhaajalle. Sellaiseen henkiseen lainaukseen,
sellaiseen järjen sokeuteen jaloinkin kansa joutuu, kun vapautta, jonka
tulisi olla vuosisatojen kasvu, jonka juuret ulottuvat läpi tuhansien
ylimuistoisten olojen kerrosten, vaalitaan vieraan maan kasvina ja
se;, (samoin kuin muinaisen tarun puu ja Dryaadi) kukoistaa ja kuihtuu
yhden ainoan suojelushenkensä mukana.

"Voi taivas, olisin minä mies!" huudahti Angelo, joka seisoi Rienzin
takana.

"Kuulkaa häntä, kuulkaa poikaa!" huusi tribuuni, "lasten suusta viisaus
puhuu! Hän toivoo olevansa mies niinkuin te olette, tehdäkseen, mitä
teidän tulisi tehdä. Kuulkaa minua -- näiden muutamien uskollisten
kanssa minä ratsastan Colonnain korttelin läpi, vihollisenne linnan
edustalle. Kolme kertaa on torveni törähtävä tuon linnan edustalla;
jos kolmannella kerralla ette tule, aseellisina, -- en sano kaikki,
vaan kolme-, vaan kaksisataa, vaan yksi sata teistä -- minä katkasen
virkasauvani, ja maailma sanokoon että sataviisikymmentä rosvoa
lannisti Rooman hengen ja hävitti sen hallinnon ja lait!"

Tuon sanottuaan hän astui alas portaita ja nousi ratsunsa selkään;
ihmiset tekivät tietä äänettöminä, ja heidän tribuuninsa ja hänen
pienoinen seurueensa kulkivat verkalleen eteenpäin ja poistuivat
vähitellen yhä kasvavan väkijoukon silmistä.

Roomalaiset jäivät paikoilleen ja hetken päästä yllyttäjä Baroncelli,
joka huomasi kunnianhimolleen aukenevan alan, alkoi puhutella heitä.
Taikka hän ei ollut kaunopuhelias eikä lahjakas mies, hän osasi puhua
rahvaisimpaan tapaan. Ja hän tiesi että turhamaisuus, velttous ja
pöyhkeilevä ylpeys olivat hänen kuulijakuntansa heikkoja puolia.

"Hyvät herrat", sanoi hän noustuaan Leijonapaikalle, "tribuuni
puhuu oivallisesti -- niin hän ainakin puhuu -- mutta marakattikin
pani kissan kastanjoitaan noukkimaan; hän kärventäisi käpälänne
tulennoksessa, mutta tepäs ette olekaan niin typeriä. Pyhimykset meitä
auttakoot! Mutta tribuuni, hyvä mies, asuskelee palatsissa, pitää
pitoja ja kylpee porfyriastioissa -- hävetköön vähän -- jossa P.
Sylvesteri kastoi keisari Konstantinuksen; kyllähän tuosta taistella
kannattaa, mutta mitä _te_ siitä kostutte, muuta kuin saatte tuimia
iskuja ja mulkoilla juhlanäytelmiä? Jos ajatte pois nuo miehet, niin
saatte uuden viiniveron niskaanne: sen te saatte palkaksenne!"

"Kuulkaa!" huusi Cecco, "torvi soi -- ikävä kyllä, paha, että hän
rupesi verottamaan meitä!"

"Torvi soi", sanoi Baroncelli, "_hopeainen_ torvi, Herra nähköön! Ensi
viikolla, jos päästätte hänen pulasta, hänellä on kultanen. Mutta
menkää -- miksi ette lähde liikkeelle ystäväni -- sataviisikymmentä
palkkasoturia vaan. Ne ovat tosin koko piruja tappelemaan, kiireestä
kantapäähän rauta-asussa, no entä sitten -- jos ne katkovatkin neljä
tai viisisataa kurkkua, niin saattehan ne viimein matkoihinsa, ja
tribuuni syö sitä muhkeammat iltaset."

"Torvi soi toisen kerran", sanoi teurastaja. "Ellei vanha äitini olisi
jo menettänyt kahta meistä, niin iskisinpä kiinni uljaan tribuunimme
puolesta."

"Tarvitsette enemmän elohopeata sisäänne", jatkoi Baroncelli, "muuten
myöhästytte. Ja mikä vahinko se olisi! -- Jos uskotte tribuunia, niin
hän on ainoa mies, joka kykenee pelastamaan Rooman. Mitä, te maailman
jaloin kansa -- tekö ette pystyisi pitämään puolianne! Tekö yhdestä
miehestä riippuisitte -- ette saisi Colonnaa ja Orsinia aisoissa
pysymään! Kukas ylimykset San Lorenzon portilla löylytti? Ettekö te? Te
saitte puustit ja tribuuni rahat! Loruja, antakaa miehen mennä, yhtä
hyviä saa halvemmalla yllin kyllin. Ja kuulkaa, tuo on kolmas töräys,
nyt on myöhästä."

Ja etäältä kuuluva pitkäveteinen torventoitotus oli kuin paikan
poistuvan suojelushengen viimeinen varotus; ja kun sävel oli haihtunut
hiljaisuuteen, apea mieliala valtasi kokoontuneet. He alkoivat kaivata,
katua, silloin kuin kaipuu ja katumus eivät enää auttaneet. Baroncellin
sukkeluudet kävivät yhtäkkiä vastenmielisiksi, ja puhuja sai harmikseen
nähdä kuulijakuntansa hajaantuvan kaikille suunnille, juuri ollessaan
ryhtymäisillään selittämään, mitä suuria hän itse voi saada aikaan
heidän hyväksensä.

Mutta tribuuni kulki vahingoittumatta halki vaarallisen korttelin,
jossa viholliset hänen tulostaan peljästyneinä, olivat vetäytyneet
varustuksiinsa, jatkoi matkaansa P. Angelon linnaan, jonne Nina oli
lähtenyt ennen häntä. Sinne hän saapui ja siellä oli häntä vastassa tuo
uljas nainen hymy huulillaan hänen pelastumisestaan -- vuodattamatta
kyyneltäkään hänen onnettomuudestaan.



VII Luku.

Menestyksettömän vallankumouksen seuraajat. Kenen moite -- hyljätyn vai
hyljääjien?


Talviauringon iloisesti paistaessa ylimysten sotajoukko kulki pitkin
Rooman katuja. Kardinaali-legaatti ratsasti ensimmäisenä; vanha Tapani
Colonna, (ei enää ylpeänä ja pystyisenä, vaan kumaraisena ja poikainsa
kuoltua surusta murtuneena) hänen oikealla puolellaan; viekkaasti
hymyilyvä Luca Savelli ja synkkäuhkainen Rinaldo Orsini kohta heidän
takanaan. Pitkä, mutta raa'an näköinen jono se oli, enimmäkseen
vieraita palkkalaisia, eikä näyttänyt tuo kulkue maanpaosta palaavilta
kansalaisilta, vaan sisäänmarssivilta vihollisilta.

"Jalo herra Colonna", sanoi kardinaali-legaatti pieni, kuiva
ranskalainen, täynnä karvaimpia ennakkoluuloja roomalaisiin, jotka
niinkuin kaikkia vieraita pappismiehiä olivat peräti huonosti
kohdelleet häntä hänen edellisellä matkallaan, "tuo Pepin, jonka
Montreal lähetti käskettäväksenne on todellakin tehnyt meille kunnon
työn."

Vanha Colonna nyökkäsi päätään, mutta ei vastannut mitään. Hänen vankka
järkensä oli jo murtunut, ja höperyys oli nähtävänä hänen kankeassa
katseessaan. Kardinaali jupisi: "hän ei kuule puhettani, murhe on
tehnyt hänen lapseksi jälleen!" ja kääntyen ympäri hän viittasi
kädellään Luca Savellia luokseen.

"Luca" sanoi legaatti, "olipa onni että Unkarin musta lippu pidätti
provencelaisen Aversassa. Jos hän olisi lähtenyt Roomaan, niin
olisimmepa saaneet tribuunin seuraajasta pahemman vastuksen kuin
itse tribuunista! Montreal", sanoi hän mahtipontisesti ja hieman
hymyillen, "on aatelismies ja ranskalainen. Tuo Pepin, joka on
hänen valtuuttamansa, on joko lahjomisella tai uhkauksilla saatava
puolellemme."

"Varmaan", vastasi Savelli, "se ei ole vaikeata. Montreal arveli käyvän
lujemmaksi tuon vastarinnan, jonka hän itse olisi mielellään lopettanut
--"

"Podestana tahi Rooman ruhtinaana, tuo vaatimaton mies! Me ranskalaiset
ymmärrämme pitää ansioitamme asianmukaisessa arvossa; mutta tämä
äkkiarvaamaton voitto hämmästyttää häntä niinkuin meitäkin, Luca;
meidän tulee siepata saalis Pepiniltä, ennenkuin Montreal pääsee hänen
avukseen. Mutta Rienzin täytyy kuolla. Kuulin että hän yhä pysyy P.
Angeloon sulkeutuneena. Orsini rynnätköön hänen kimppuunsa. Tänään
otamme haltuumme Capitolin -- kumoamme kapinoitsijan lait -- hajotamme
tuon hullunkurisen eduskunnan ja panemme kaupungin hallinnon kolmen
senaattorin käsiin -- Rinaldo Orsinin, Colonnan ja itseni; teille, jalo
herra, katsomme soveliaan toimen."

"Siinä on kylläksi, kun taasen pääsen palatsiini, ja retki kultaseppäin
kortteliin pian sen linnotukset nostaa. Luca Savelli ei ole
kunnianhimoinen mies. Hän vaan tahtoo olla rauhassa."

Kardinaali naurahti ivallisesti ja poikkesi Capitoliin vievälle
tielle. Edustalle oli kerääntynyt katselijoita, kuten tavallisesti.
"Tehkää tietä, tehkää tietä, lurjukset!" huusivat soturit rynnistäen
kummallekin puolen väkijoukkoon, joka oli tottunut Rienzin seuralaisten
rauhalliseen ja ystävälliseen kohteluun ja peräytyi liian hitaasti
soturien keihästen ja hevosten kavioitten alta. Ystävämme Luigi,
teurastaja, oli myöskin joukossa, ja hänen roomalainen verensä kovasti
kuohahti, kun saksalaisen peitsen järeä varsi sattui hänen pyylevään
vatsaansa. "Tuosta saat, roomalainen", sanoi raaka palkkasoturi
koettaen solkata italiaa, "tehkää tietä paremmillenne, jo olette
tarpeeksenne saaneet nähdä väenkokouksia ja näytelmiä."

"Paremmillenne!" murisi teurastaja parka, "roomalaisella ei ole
parempia, ja jollen olisi menettänyt kahta veljeäni San Lorenzon luona,
--"

"Tuo koira niskottelee", sanoi joku Orsinin seuralaisista, "ja puhuu
San Lorenzosta!"

"Minä muistan hänen vanhastaan", sanoi toinen vieressä ratsastava
Orsinilainen. "Hän oli Rienzin joukkiota!"

"Oliko?" virkkoi toinen synkästi, "sitten eivät ole terveelliset
esimerkit liian aikasia", ja huomatessaan teurastajan hurjistuneen
ja uhmaavan katseen, Orsinilainen kylmästi survasi peitsensä hänen
sydämeensä ja ratsasti hänen ruumiinsa ylitse.

"Häpeä! Häpeä!" "Murha! Murha!" huusi joukko ja alkoi hetken
kiivastuksessa tunkeilla hurjien soturien ympärillä.

Legaatti kuuli huudon ja näki liikkeen; hän vaaleni. "Roistot nousevat
uudestaan kapinaan!" hän jupisi.

"Eivät, teidän korkeutenne -- eivät", sanoi Luca, "mutta saattaa olla
hyvä herättää heissä terveellistä pelkoa; ne ovat aseettomia, sallikaa
minun käskeä soturieni hajottamaan ne. Yksi ainoa sana on riittävä."

Kardinaali suostui ja sana sanottiin. Soturit, joiden sisua vielä
kaiveli katkera muisto harjaantumattoman rahvaan voitosta, hajottivat
väkijoukon pitkin katuja ilman sääliä ja armoa -- ratsastaen kumoon
tahi keihästäen kuka eteen sattui -- täyttäen ilman huudoilla ja
kirkunalla ja sortaen maahan melkein yhtä monta miestä, kuin joku päivä
ennemmin olisi riittänyt Rooman puolustukseksi ja sen valtiolaitoksen
turvaksi! Tuon hurjan ja melskeisen kohtauksen perästä ja sen uhrien
ruumisten päällitse ratsasti legaatti seurueineen ottamaan Capitolin
salissa vastaan kaupunkilaisten uskollisuudenvakuutusta ja julistamaan
sortajat palanneiksi.

Heidän astuessaan portaitten vieressä ratsujensa seljästä, suurilla
kirjaimilla kirjoitettu lappu pisti legaatin silmään. Se oli
kiinnitetty basalttileijonan jalustaan ja peitti juuri sen kohdan,
jossa paavin pannajulistus oli ollut. Siinä nähtiin sanat:

_"Vapiskaa! Rienzi palajaa!"_

"Mitä kujeita tuo on!" huusi legaatti jo vapisten ja katsoi ylimyksiin.

"Teidän korkeutenne", sanoi eräs neuvosmiehistä, joka oli tullut
Capitolista ottamaan vastaan legaattia, "me huomasimme sen siinä päivän
koittaessa; muste oli vielä märkä saapuessamme tänne. Pidimme parhaana
näyttää sitä teidän korkeudellenne."

"_Tekö_ piditte! Kuka te sitten olette?"

"Neuvoskunnan jäseniä, teidän korkeutenne, ja tribuunin jyrkkä
vastustaja, niinkuin nähtiin silloin kuin hän tahtoi uutta veroa --"

"Neuvoskunnan -- loruja! Ei neuvoskuntia tarvita! Järjestys on
kerrankin saatu toimeen. Orsini ja Colonna pitävät teistä vast'edes
huolta. Vai vastustitte veroa? Se oli aivan oikein, kun tyranni siitä
puhui; mutta minä varotan teitä, ystäväni, vastustelemasta niitä
veroja, joita _me_ tulemme panemaan. Kiittäkää onneanne, jos voitte
ostaa kirkolta rauhaa niilläkään hinnalla -- ja hänen Pyhyytensä on
vähän floriinien tarpeessa."

Neuvosmies vetäytyi nolostuneena takasin.

"Repikää pois tuo hävytön lappu. Ei, malttakaa, kiinnittäkää sen
päälle kymmenentuhannen floriinin palkinnon lupaus tuon kerettiläisen
päästä! _Kymmenen tuhannen_, se on minusta liian paljon _nykyään_ --
mutta muuttakaamme luku. Te Rinaldo Orsini, herra senaattori, lähtekää
sotureinenne P. Angeloon, saammepa nähdä, kestääkö kerettiläinen
piiritystä."

"Ei ole tarpeen, teidän korkeutenne", sanoi neuvosmies virkaintonsa
puuhassa, "P. Angelo on vallotettu. Tribuuni, hänen puolisonsa sekä
yksi paaschi pääsivät viime yönä pujahtamaan tiehensä, valepuvussa,
kerrotaan."

"Voi", sanoi vanha Colonna, jonka tylstynyt järki vihdoin käsitti, että
jokin merkillinen seikka viivytti hänen ystäviänsä. "Mitä on tekeillä?
Mikä tuo lappu on? Eikö kukaan sano minulle sen sisällystä? Vanhoja
silmiäni hämärtää."

Hänen tehdessään noita kysymyksiä kimakasti ja terävästi, syvä ja
luja ääni vastasi -- ei kukaan tiennyt mistä se tuli, väkijoukko
oli supistunut muutamiin harvoihin etupäässä munkkeihin, joitten
uteliaisuutta ei mikään voinut hillitä, ja joiden puku oli heidän
turvansa, sekä sotamiehiin -- ääni, joka karkotti punan monilta
poskilta, vastasi Colonalle, sanoen:

_"Vapiskaa! Rienzi palajaa!"_



KUUDES KIRJA.



I Luku.

Lempivän olinpaikka.


Erään Pohjois-Italian ihanimman järven rannalla oli Adrian di Castellon
lempimaatila, minne usein rauhallisina hetkinä hänen mielikuvituksensa
oli hellästi ikävöinnyt; sinne tuo nuori ylimys, erottuaan Neapelin
lähetyskunnan ylhäisimmistä jäsenistä, oli vetäytynyt kovaonnisen
Roomaan palaamisensa jälkeen. Useimmat hänen tovereistansa
olivat liittyneet ylimyksiin; nuori Annibaldi, jonka uskalias ja
kunnianhimoinen luonto oli lujasti kiintynyt tribuuniin, pysyi
puolueettomana sekä läksi Campagnassa olevaan linnaansa eikä palannut
Roomaan ennen Rienzin kukistumista.

Irenen lemmityn olinpaikka oli sangen soveltuvainen hänen
surumielisille aatoksilleen. Vaikka se ei ollut täydellinen
linnotus, se kuitenkin oli tarpeeksi luja kestääkseen vuoriston
rosvojen ja naapuriston vähäpätöisten tyrannien hyökkäyksiä. Joku
entisistä omistajista oli rakentanut sen muinaisten roomalaisten
häviöönjoutuneitten kesäasuntojen raunioista, ja sen marmoriset patsaat
ja sirotöiset kivitykset olivat läänitysajan harmajakivisten seinien
ja vankkojen tornien siventämättömän sulon omituisena vastakohtana.
Järveenpäin viettävältä, viheriäiseltä kunnaalta loi uljas rakennus
synkän varjonsa kauas siintävälle selälle; sen vieressä, taustassa
kohoavasta metsänpeittoisesta vuoristosta solui puron säännöttömästi
polveileva juoksu -- milloin lehvien kätkössä, milloin välkkyen
näkyvissä ja keräytyen vihdoin leveäksi suvannoksi -- jonka reunalla
vähäinen suihkulähde jonkun unhoon joutuneen runoilijaylimyksen
muistomerkki, puoleksi rappeutunein kirjoituksineen todisti menneitten
klassillisten aikojen hienontunutta aistia: sekä purki sitten
sammalten, jäkäläin ja tuoksuvien yrttien lomitse lyhyenä putaana liian
vetensä järveen. Ja siellä Pohjolan jäykempien lehvien keskellä rehotti
moni aikoja sitten istutettu aurinkoisemman Idän puu, joka ei ottanut
surkastuakseen tuossa kultaisessa ilmanalassa, joka kuin äidin huolella
kasvattaa melkein mitä luonnontuotetta tahansa. Paikka oli syrjäinen
ja yksinäinen. Sinne etäisistä kaupungeista vievät tiet olivat
monimutkaisia, vuorisia ja rosvojen hallussa. Muutamat hökkelit ja
neljänneksen penikulman päässä viheriäisellä rannikolla oleva luostari
olivat lähimmät asumukset, ja paitsi satunnaista toivioretkeläistä tahi
eksynyttä matkamiestä, tuota yksinäisyyttä harvoin kukaan häiritsi. Se
oli aivan sellainen paikka, joka tarjoaa lepoa maailmaan kyllästyneelle
sekä vaalii muistoja, jotka uhkeassa viljavuudessa rehottavat
intohimojen raunioilla. Ja se, jonka samalla sekä lempeä että itseensä
turvautuva mieli voi kestää yksinäisyyttä, ei olisi koko maailmasta
löytänyt ihanampaa ja rauhallisempaa tyyssijaa.

Mutta sellaiselle yksinäisyydelle Adrianin aikaisemmat unelmat eivät
olleet omistaneet tuota paikkaa. Siellä, hän oli ajatellut, kirkas
olento oli hallitseva -- sieltä lempi oli löytävä satamansa, ja
sinne, kun lempi vihdoin sieti häiriytyä, varallisuus ja synnynnäinen
jalous kutsuisivat kaikki lempeimmät ja parhaimmat henget, joita oli
alkanut liikkua Italian murheisessa povessa, luvaten toista, nuorempaa
runollisuuden, tieteitten ja taiteitten valtakuntaa. Tuon nuoren
ylimyksen jalolle ja romantilliselle, mutta hieman hajanaiselle ja
toimettomalle luonteelle, joka paremmin olisi soveltunut tyyneen ja
sivistyneesen, kuin myrskyiseen ja raakaan aikakauteen, kunnianhimo ei
tarjonnut mitään niin ihanaa palkintoa kuin kirjallisen joutoajan ja
henkisen levon. Hänen nuoruutensa oli Petrarcan vaikutus värittänyt,
hänen miehuutensa oli haaveksinut onnellisemmasta Vauclusesta, josta
Lauraakaan ei puuttunut. Unelmat, jotka olivat yhdistäneet tuon
näkymön Irenen kuvaan, vielä loivat siihen hänen varjonsa; ja aika ja
poissaolo vaan vaalivat hänen polttavia aatoksiaan, syvensivät hänen
synkeämielisyyttään ja enensivät hänen lempeään.

Tuossa yksinäisessä paikassa -- joka muistista kertoessanikin, sillä
nämät silmät ovat sen nähneet, nämät jalat siinä astuneet, tämä sydän
siinä auvoinnut -- joka, sanon, tätä kertoessanikin tuntuu minusta
(ja kenties suopeasta lukijastakin) mieluiselta ja tervetulleelta
muutokselta toiminnan myrskyistä ja kunnianpyynnin vaiheista, jotka
niin kauan ovat vallinneet kertomista -- tuossa paikassa Adrian
vietti talven, joka tuohon juovuttavaan ilmanalaan saapuu lempeänä
vaihteluna. Maailman jyty saapui vain heikkona ja epäselvänä humuna
hänen korviinsa. Hän sai vain vajanaisina ja ristiriitaisina
tietoihinsa nuot uutiset, jotka ukkosen vasamana iskivät halki
Italian, että tuo erinomainen ja suuremmoisia tavotteleva mies --
tuo itsessään mullistus -- joka oli herättänyt koko Europan ihailun,
innostuneitten kirkkaimmat toiveet, suurten tuhlaavimman ylistyksen,
itsevaltijaitten syvimmän kauhun, kaikkien vapaitten henkien hurjimmat
pyrinnöt, -- oli yht'äkkiä syösty vallastaan kirottuna, lainhylkynä.
Tuo tapahtui lopulla Joulukuuta ja Maaliskuun alussa sai Adrian siitä
tiedon eräältä pyhiinvaeltajalta, runsaasti kaksi kuukautta tapauksen
jälkeen, Maaliskuun vuonna 1348, joka näki Europan ja eritoten Italian
hirvittävimmän ruton hävittämänä, mitä historia tietää mainita, sekä
uhrien lukuun että ylhäisyyteen nähden kamalimman, ja joka omituisesti
liittyy muutamiin Boccaccion sulon ja Petrarcan kaunopuheliaisuuden
kuvausten yhteyteen.

Toivioretkeläinen, jolta Adrian sai tiedon Rooman vallankumouksesta,
ei tietänyt Rienzin eikä hänen perheensä seuraavista vaiheista.
Tiedettiin vain että tribuuni vaimoineen oli päässyt pakenemaan;
mihin, siitä ei kukaan ollut selvillä. Moni arveli että he jo olivat
kuolleet, joutuneet epälukuisten rosvojen uhriksi, jotka heti
tribuunin kukistumisen jälkeen olivat ryhtyneet harjoittamaan entistä
tointansa, säästämättä ijäkästä tai heikkoa, rikasta tai köyhää.
Kaikki, mikä koski entistä tribuunia, oli yleisen huomion esineenä, ja
pyhiinvaeltajakin oli saanut kuulla että ennen Rienzin kukistumista
hänen sisarensa oli lähtenyt Roomasta, mutta ei tiennyt mihin paikkaan
hän oli saatettu.

Nuot uutiset herättivät Adrianin hänen uneksivasta elämästään. Irene
oli joutunut siihen tilaan, jota hän kirjeessään oli rohjennut kuvailla
-- erotettuna veljestään, loistostaan sortuneena, turvatonna ja
ystävittä. "Nyt", sanoi tuo jalo ja ylevämielinen lempijä, "nyt hän
saattaa tulla omakseni tuottamatta tahraa nimelleni. Olkoot Rienzin
viat mitkä tahansa, hän ei ole niistä osallinen. _Hänen_ kätensä eivät
punota heimoni verestä; ihmiset eivät saata sanoa että Adrian di
Castello liittyy perheesen, jonka mahti on rakennettu Colonnan huoneen
raunioille. Colonnat ovat palanneet -- riemuitsevat -- Rienzi ei ole
mitään -- kovaonni ja hätä yhdistävät minut tuohon naiseen, jota ne
ovat kohdanneet."

Mutta kuinka panna toimeen nuot romantilliset päätökset -- Irenen
olinpaikan ollessa tuntemattomana? Hän päätti lähteä Roomaan hankkimaan
tarvittavia tietoja; hän kutsui palvelijansa, joita ilahutti matkaan
lähtö. Sota-asut otettiin esille varushuoneesta -- lippu juhlasalista
-- ja kahden päivän vilkkaan hyörinän perästä vain palajavan kevään
linnut häiritsivät suihkulähteen hiljaisuutta, jonka vaiheilla Adrian
oli viettänyt monet haaveksivat hetkensä; ja öinen lamppu ei enää
heittänyt yksinäistä valosädettään tornikammiosta aution järven selälle.



II Luku.

Etsivä.


Eräänä päivänpaisteisena, tukahuttavan helteisenä aamupäivänä
nähtiin yksinäinen ratsumies vaeltavan tuota verratonta tietä, jonka
ylänteiltä, viikunapuitten, viiniköynnösten ja oliivien joukosta
matkustajan silmien eteen vähitellen aukenee Arnon ihana laakso ja
Florensin kirkkojen tornit. Mutta matkustajan tavallinen ihastus
ei loistanut tuon yksinäisen ratsastajan silmistä eikä Toskanan
elämän tavallista toimeliaisuutta, hilpeyttä ja iloa valaissut tuo
aamupäivän aurinko. Kaikki oli äänetöntä tyhjää ja hiljaista; taivaan
valossakin tuntui olevan kivulias ja kauhea hehku. Tien varressa
olevista mökeistä olivat muutamain ovet ja akkunat teljetyt muutamat
auki, mutta nähtävästi ilman asukkaita. Auralla ei kynnetty, värttinä
oli koskematta: juhdalla ja ihmisellä oli hirmuinen lepopäivä.
Kiro, Kainin kiroa pimeämpi, painoi maata! Silloin tällöin joku
yksinäinen, enimmäksen tummaan munkkiviittaan puettu olento samosi
poikki tien, luoden matkamieheen kummastelevan katseen ja riensi
eteenpäin kadoten johonkin suojaan, mistä kuului kuolevan heikko
valitus, joka ilman ympärillä vallitsevaa hiljaisuutta tuskin olisi
ulottunut kynnystä kauemmaksi. Matkustajan lähestyessä kaupunkia
näkymö muuttui vähemmän autioksi, mutta vielä hirveämmäksi. Näkyi
purjekankaisin tarkoin käärittyjä rattaita ja vankkuria täynnä
sellaisia, jotka etsivät paosta pelastusta, unhottaen että rutto oli
joka paikassa! Luurangoiksi kuihtuneitten hevoskulujen raskaasti vetää
retuuttaessa noita ruumisvaunujen kaltaisia ajoneuvoja, joskus huuto
rikkoi hiljaisuuden, ja ratsastajan hevonen hypähti tien viereen, kun
toverien sydämettömästä itsekkäisyydestä joku onneton, jossa tauti oli
puhjennut ilmi, suistettiin ajoneuvoista ja jätettiin tien varteen
menehtymään. Eräät vankkurit pysähtyivät aivan portin edustalle ja
muuan mies naamari silmillä tyhjensi sen sisällön tien vieressä olevaan
vihertävään allikkoon. Siinä oli pukuja ja verhoja kaikenlaatuisia ja
arvoisia, keikarin päärmättyjä manttelia, armollisen neidin myssyjä ja
huntuja ja kerjäläisen repaleita. Katsellessaan naamioitetun tointa
näki ratsastaja lauman laihtuneita, nälkäisiä sikoja juoksevan paikalle
ravinnon toivossa, ja matkamiestä pöyristi ajatellessaan, _mitä_
ravintoa ne lienevät vainunneet! Mutta ennenkuin hän ehti portille,
ne elukoista, jotka olivat uutterimmin tonkineet saastutettua läjää,
kaatuivat kuolleina toisten keskelle.

"Hoh hoo!" sanoi naamariniekka ja hänen hotto äänensä kuului vielä
hotommalta naamarin takaa -- "tuletko tänne kuolemaan, muukalainen?
Ei uhkea samettiviittasi eivätkä kultakirjasi sinua gavocciololta
[paisukkeita, taudin kauhea tuntomerkki] suojele. Jatka matkaasi, jatka
matkaasi, -- tänäpäivänä armaasi suuteloitten herkkupala, huomenna
rotille ja madoille liian saastainen!"

Vastaamatta tuohon kamottavaan tervehdykseen Adrian, sillä ratsastaja
oli hän, kulki edelleen. Portit olivat seljällään; se oli kaikista
pelottavin merkki, sillä ensimmältä oli huolellisimmasti varoen
estetty muukalaisia kaupunkiin pääsemästä. Kaikki huolenpito, kaikki
varovaisuus, kaikki valppaus oli turhaa. Ja kolme kertaa yhdeksän
vartijaa oli kuollut tuohon ainoaan paikkaan, ja upseeritkin,
joitten tuli määrätä heidän seuraajansa olivat kuolleet. Lain ja
järjestyksen, terveyshoitokunnat ja turvallisuusyhdistykset -- kaikki
oli kuolema lakkauttanut! Ja rutto oli tappanut tieteet ja taiteetkin,
yhteiskunnalliset laitokset, sivistyksen sopusoinnun ja koneiston,
aivan kuin ne olisivat olleet lihaa ja verta!

Yksinään ja hiljalleen vaelsi lempijä edelleen lemmenretkellään,
päättäen löytää ja pelastaa kihlattunsa, ja läpi kauhujen erämaan
opasti häntä (tuota uskollista ja oikeata ritaria!) tuon ihmeellisen
intohimon autuas toivo, jaloimman kun se on jalo, katalimman, kun
se on katala! Hän saapui tilavalle, palatsia ympäröimälle aukealle,
jonka varrella Italian parhaimmat ja hienoimmat ylimykset tavallisesti
asuivat. Muukalainen oli yksin, ja hänen oivallisen ratsunsa astunta
tuntui kamottavalta ja tuskalliselta hänen korvissaan. Silloin,
poiketessaan muutamasta kadunkulmasta, hän näki erään vaimon hiipivän
eteenpäin lapsi sylissä ja toinen takertuneena hänen hameesensa. Hän
piti suurta kukkakimppua sieramiensa edessä (yleinen, mutta turha keino
tarttumista vastaan) ja jupisi lapsille, jotka valittivat nälkäänsä,
-- "kyllä, kyllä saatte ruokaa! Tarpeeksenne ruokaa, jos nyt kuljette
eteenpäin. Mutta voi tätä kulkua!" -- ja hän katseli ympärilleen,
olisiko joku tautinen lähellä.

"Ystäväni", sanoi Adrian, "tietänettekö missä luostari --"

"Pois, mies, pois!" huusi vaimo.

"Voi", sanoi Adrian murheellisesti hymyillen, "näettehän etten vielä
ainakaan _levitä_ tautia!"

Mutta vaimo, pitämättä hänestä lukua, läksi pakenemaan; silloin
muutaman askeleen päässä lapsi, joka piti hänestä kiinni, pidätti hänet.

"Äiti, äiti!" hän huusi, "olen kipeä -- en jaksa liikkua."

Vaimo seisahtui, vetäsi syrjään lapsen nutun ja, nähtyään sen
kainalossa pelottavat paisumat, hyljäsi oman lihansa ja pakeni
kiljaisten pitkin toria. Kiljaus soi kauan Adrianin korvissa,
vaikkei hän nähnyt sen luonnotonta syytä, -- _äiti ei pelännyt
pienokaisensa, vaan itsensä puolesta_. Luonnon ääntä ei kuultu tuossa
ruumiskaupungissa enempää kuin itse haudassa! Adrian ratsasti eteenpäin
rivakkaammin askelin ja saapui vihdoin komean kirkon edustalle. Ovet
olivat selki seljällään; hän näki sisällä joukon munkkeja (kirkossa
ei ollut muita Jumalaa palvelevia ja nekin naamarit silmillä), jotka
olivat kokoontuneet alttarin ympärille ja lauloivat virttä _Miserere
Domine_. -- Italian hurskaimpana pidetyn kaupungin herranpalvelijat
seurakunnatta!

Nuori ylimys pysähtyi ovelle ja odotti, kunnes jumalanpalvelus oli
päättynyt ja munkit astuivat portaita myöten kadulle.

"Pyhät isät", sanoi hän heille, "saanko pyytää teidän hyvyyttänne
neuvomaan minulle suorimman tien Santa Maria di Pazzin luostariin?"

"Poikani", sanoi joku noista muodottomista haamuista, joitten näköisiä
ne olivat kääriliinojen kaltaisissa viitoissaan ja omituisissa
naamareissaan, "jatka matkaasi ja Jumala olkoon kanssasi. Mainitsemasi
pyhä luostari lienee nyt rosvojen tai hurjehtijoitten hallussa.
Abbedissa on kuollut ja moni sisarista lepää hänen vieressään. Muut
nunnat ovat paenneet ruttoa."

Adrian oli kirvota hevosensa seljästä, ja hänen vielä tuijottaessaan
paikallaan tuo kolkko kulkue jatkoi matkaansa pitkin autiota katua
veisaten juhlallisella äänellä munkkivirttä:

    "Kautta Äidin, Pojan on
    Ota kuolon tehoton;
    Anteeks' anna velkamme,
    _Miserere Domine_!"

Toinnuttuaan kauhistuksestaan Adrian lähti munkkien jälestä ja heidän
lopetettuaan värsynsä hän puhutteli heitä jälleen.

"Pyhät isät, älkää minua noin jättäkö. Kenties luostarissa tiedetään
jotakin hänestä, jota etsin. Sanokaa, mitä tietä pääsen perille."

"Älä kiusaa meitä, poikani", sanoi munkki, joka äsken oli puhunut.
"Pahaa tietää sinulle taivaan palvelijoitten rukousten häiritseminen."

"Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi! Suuret sovinnot
olen suorittava, monet messut maksava; mutta etsin kallista ystävää --
tieni -- tieni --"

"Oikealle, kunnes saavut ensimmäiselle sillalle. Kolmannen sillan
takana tapaat virran rannalla luostarin", sanoi toinen munkki, jota
Adrianin kiihko liikutti.

"Jumalan siunaus, pyhät isät", jupisi Adrian ja kannusti ratsuaan
neuvottuun suuntaan. Munkit eivät välittäneet hänestä enempää, vaan
jatkoivat virttänsä. Hevosen kavioitten kalkkaessa vasten kivitystä
kuului ratsastajan korviin rukoileva säe --

    "Miserere Domine!"

Kärsimättömänä, toivottomana, Adrian ajoi täyttä laukkaa pitkin katua.
Hän kulki poikki torin -- se oli tyhjä kuin erämaa -- synkkien,
suljettujen katujen, joilla Guelfien ja Ghibellinein sotahuudot ennen
olivat innostuttaneet Florensin ritarillista ylimystöä. Nyt olivat
sekasin hautaholvissa ja kuopassa Guelfi ja Ghibellini, ritarin
kannukset ja kerjuusauva. Tuon äänettömyyden rinnalla kansalaissodan
kiljuntakin olisi ollut siunaus!

Ensimmäisen, toisen ja kolmannen sillan hän tapasi ja seisautti
vihdoin ratsunsa luostarin muurien edustalle. Portti oli raollaan ja
saranoilta putoamaisillaan; hän sitoi ratsunsa pielukseen, kulki pihan
poikki ja saapui vastakkaiselle ovelle, joka vei päärakennukseen, sekä
kateelliselle rautaristikolle, joka ei enää ollut saastaisen maailman
esteenä. Siihen seisahtuessaan hetkiseksi henkeänsä vetämään ja
hermostoansa tyynnyttämään, raaka nauru ja kovaääninen laulu, kirousten
säestämä ja keskeyttämä saapui hänen korviinsa. Hän työnsi ristikkoisen
oven syrjään, astui sisään ja melun johtamana hän saapui luostarin
ravintohuoneeseen. Tuossa ankarain ja puhtaitten taivaan morsianten
kokouspaikassa hän ennen abbedissan hallussa olleessa pöydän päässä
näki kummallisen sekalaisen roistojoukkion, jossa ensi silmäyksestä
päättäen näytti olevan kaikenarvoista ihmisluokkaa, sillä muutamain
yllä olivat karkeat, jopa ryysyiset vaatteet, muutamien verhona uhkeat
silkkiin ja samettiin kirjaellut viitat ja höyhentöyhtöiset päähineet.
Mutta toinen silmäys riitti jo ilmaisemaan että kumppanukset olivat
samallaista joukkokuntaa, ja että tuo silmiinpistävä komeus oli vaan
vartijattomista palatseista tai isännättömistä myymälöistä riistettyä
saalista, sillä sulkakoristeisten, jalokivistä välkkyvien hattujen
alta näkyivät hurjat, pesemättömät ja parrottuneet naamat, joita
kaihtavat pitkät kiharat, joita hiotun veitsen ja palkkalaiskäsivarren
ammattiveljet olivat alkaneet kasvattaa, käyttääkseen niitä useasti
naamarin verosta. Noitten nurjien mässäävien joukossa oli useita
naisia, nuoria ja keski-ikäisiä, rumia ja kauniita, ja hurskasta
Adriania pöyristytti nähdessään julkeitten porttojen yllä nunnien
puhtaita vaatteita ja heidän alastomilla rinnoillaan pyhiä
rukousnauhoja. Pöytä oli täynnä viinipulloja, herkullisia ruokia ja
enimmäkseen jumalanpalvelukseen pyhitettyjä kulta- ja hopea-astioita.
Kun nuori roomalainen hämmästyneenä seisahtui kynnykselle, niin mies,
joka oli pitojen esimiehenä, kookas, mustaverinen roisto, kasvoissa
syvä arpi, joka kävi hänen vasemman poskensa ja ylähuulensa poikki ja
loi hänen karkeisiin piirteisinsä luonnottoman hirveän näön, ärjäsi
hänelle:

"Astu sisään, mies -- astu sisään! vai siinä mykkänä töllistät! Me
olemme vierasvaraisia isäntiä ja kaikkien pitää saaman tervetuliaiset.
Meillä on viiniä ja naisia. Herra piispan viiniä ja abbedissan naisia!

    "Tää kuoleman laulu on voittoisen,
    Sotajoukot se kaatavi henkäisten;
    Se katkovi tyrmän ja linnain salvat,
    Se hirttäjän kynsistä riistää halvat.
    Oi terve sä rutto! Se rikkaan hyytää,
    Jo köyhäkin kehtavi leipää pyytää.
    Oi terve sä rutto! Sun vaan hyvä jatko!
    Sä nunnan ja vangitun kahlehet ratko!
    Jo, sorrettu, aukeni tyrmäsi sulle,
    Eläköön kiroo maan -- se on siunaus mulle!"

Ennenkuin nuo hirvittävät säkeet olivat päättyneet, Adrian jo
lähti tuosta häväistystä huoneesta, huomaten ettei hän tuollaisten
raivostuneitten parissa pääsisi tiedustelujensa perille ja pakeni
kauhistuneena tuskin henkeänsä vetäisten, kunnes hän jälleen seisahtui
pihalle kivuliaaseen, viimattomaan auringon paahteesen, joka näytti
olevan sovelias sää niille tapahtumille, joita se valaisi. Hän päätti
kuitenkin viivähtää tuossa paikassa ja yrittää vielä tiedustella, ja
seisoessaan ulkona mietiskellen ja epätietoisena hän huomasi lähellä
pienen kappelin, jonka kapeasta akkunasta heikosti kuullotti päivän
himmentämä vahakynttiläin valo. Hän lähestyi sitä, astui sisään ja
näki sen pyhäkössä yksinäisen, polvillaan rukoilevan nunnan. Kapealla
käytävällä olevalla pöydällä, jonka kummassakin päässä oli pitkiä
vahakynttilöitä palamassa, useista ruumiskääreistä näkyi kuoleman
viihdyttämien vainajien epäselviä piirteitä. Adrian itse, johon paikan
pyhyys ja murhe koski sekä tuon yksinäisen, itsekkäisyydelle vieraan
kuolleitten vartijan liikuttava näkö, laskeutui polvilleen ja vaipui
palavaan rukoukseen.

Hänen noustuaan, taakka sydämestään hieman huojentuneena, nunnakin
nousi seisomaan ja pelästyi huomatessaan hänen.

"Onneton mies", sanoi hän äänellä, niin matalalla ja juhlallisella,
että se kaikui kuin haamun suusta -- "mikä kova kohtalo toi sinut
tänne? Etkö näe vieressäsi ruton koskettamaa tomua -- hengität ilmaa,
joka tuhoaa! Pois täältä! Etsi hävityksen joukosta paikka, jossa musta
vieras ei ole käynyt!"

"Pyhä neito", vastasi Adrian, "tuo vaara ei pelota minua -- etsin
häntä, jonka elämä on omaani kalliimpi".

"Ei tarvitse sinun sanoa minulle että olet äskettäin tullut Florensiin!
Täällä poika luopuu isästään ja äiti hyljää lapsensa. Silloin kun elämä
on toivottomin, nuot yhden päivän toukat takertuvat siihen, kuin se
olisi kuolemattomuuden lunastus! Minua yksin ei kuolo kauhista. Kauan
oltuani maailmasta erilläni, olen nähnyt sisaruskuntani perikadon --
Jumalan huoneen häväistynä -- sen alttarin kumottuna, miksi eläisin
minä -- viimeinen, jota rutto ei ole saanut valapattoiseksi eikä
hengiltä!"

Nunna vaikeni hetkeksi, ja katsoen tarkastaen Adrianin tervettä muotoa
ja murtumatonta vartaloa, hän huokasi raskaasti. -- "Muukalainen, miksi
et pakene?" hän sanoi. "Yhtä hyvin saattaisit täysinäisistä holveista
ja kuoleman saastaisesta mädännyksestä hakea elossa olevaa kuin tästä
kaupungista."

"Sisar ja siunatun Vapahtajan morsian!" sanoi roomalainen pannen
kätensä ristiin -- "yhtä sanaa rukoilen sinulta. Olet arvattavasti
tämän häviöön joutuneen luostarin sisaruskuntaa! sano minulle,
tiedätkö, onko Irene di Gabrini [Rienzin sukunimi oli Gabrini] --
entisen abbedissan vieras, Rooman kukistetun tribuunin sisar -- vielä
elävien joukossa?"

"Oletko hänen veljensä?" sanoi nunna. "Oletko tuo laskenut aamun
aurinko?"

"Olen hänen ylkänsä", vastasi Adrian suruisesti. "Puhu!"

"Voi liha! liha! kuinka olet voitolla viimeisiin asti, turmeluksen
pitaalihuoneessakin!" sanoi nunna. "Turhamielinen! Ole ajattelematta
maallisia liittoja; tee sovinto taivaan ja itsesi välille, sillä
päiväsi ovat varmaan luetut!"

"Nainen!" huusi Adrian kärsimättömänä -- "älä puhu minulle itsestäni
äläkä herjaa siteitä, joiden pyhyyttä et voi tuntea. Minä kysyn sinulta
vielä, niin totisesti kuin itse toivot armoa ja autuaaksi, onko Irene
elossa?"

Nunna pelästyi nuoren rakastavan kiihkeyttä ja hetkisen kuluttua, mikä
Adrianista oli kuin vuosisata tuskallista epäilystä, hän vastasi:

"Neito, josta puhut, jäi elämään muitten kuoltua. Harvojen
eloonjääneitten hajaantuessa eri tahoille, hän lähti luostarista -- en
tiedä mihin; mutta hänellä oli ystäviä Florensissa -- joitten nimeä en
tunne."

"Ollos siunattu, pyhä sisar! Kauanko sitten hän lähti luostarista?"

"Neljä päivää on kulunut siitä kuin rosvot ja portot anastivat Santa
Marian asumuksen", vastasi nunna vaikeroiden.

"Neljä päivää! -- Etkö tiedä mitään enempää?"

"En -- mutta maltappa, nuori mies!" ja nunna lähestyi sekä alensi
äänensä käheäksi kuiskeeksi -- "kysy _Becchineiltä_." [Florensissa
tavallisesti samaan säätyyn kuuluvat kaupunkilaiset kantoivat
vainajansa paarilla hautaan, mutta rutto oli luonut uuden elinkeinon,
ja väestön alhaisin rupa oli äärettömästä maksusta ottanut
kuljettaakseen uhrien jäännöksiä. Sellaisten miesten nimi oli Becchini.]

Adrian peräytyi säpsähtäen, teki hätäisesti ristinmerkin ja lähti
mitään vastaamatta luostarista. Hän palasi hevosensa luokse ja ratsasti
kaupungin liikkeettömään sydämeen. Ravintoloita ja majapaikkoja ei
enää ollut, mutta kuolleitten ruhtinasten palatsit olivat elävälle
muukalaiselle avoinna. Hän poikkesi niistä yhteen -- avaraan, uljaaseen
taloon. Tallissa hän tapasi rehua soimessa, mutta hevoset, jotka siihen
aikaan Italian kaupungeissa merkitsivät sekä arvoa että varallisuutta,
olivat ruokkijaansa tiessä. Jalosukuinen ritari ryhtyi hevoshoitajan
toimeen, riisui raskaat tamineet, solmi ratsunsa häkkiin kiinni, ja
kun uupunut elukka ympäröivistä hirmuista tietämättömänä, ahnaasti
rynnisti ateriansa kimppuun, sen nuori herra kääntyi poispäin jupisten,
"uskollinen palvelija ja ainoa toveri, säästäköön sinua rutto, joka ei
ole säälinyt eläintä eikä ihmistä, ja vieös minä täältä sydämeltäni
keventyneenä!"

Avara eteinen, yltympäri aseita ja lippuja -- leveät marmoriportaat,
joitten seinät olivat täynnä sen ajan kankeapiirteisiä ja
räikeänvärisiä maalauksia, johtivat väljiin suojiin, joissa riippui
sametti- ja kultakankaisia verhoja, mutta joissa haudan hiljaisuus
vallitsi. Hän heittäytyi patjoille, joita oli kasattu keskelle
huonetta, sillä hän oli ratsastanut koko aamun ja monta päivää
perätysten sekä oli uupunut joka jäsenestään, mutta hän ei voinut
levätä. Kärsimättömyys, murhe, toivo ja pelko jäytivät hänen sydäntään
ja polttivat hänen suoniaan ja hetkisen turhaan yritettyään viihdyttää
ajatuksiaan ja laatia varmempaa suunnitelmaa, kuin minkä sattumus ehkä
hänelle tarjoisi, hän nousi ylös ja lähti kulkemaan läpi huoneitten
epämääräisessä toivossa, jonka vaan sattumus saattoi tyydyttää.

Oli helppo huomata että hän oli lepopaikakseen valinnut jonkun
ruhtinaan kodin, ja kaikki häntä ympäröivä loisto himmensi kerrassaan
vähemmän sivistyneitten ja varakasten roomalaisten raa'an ja karkean
komeuden. Tuossa oli soitikko, jonka kieliä oli äskettäin kosketeltu,
ja kullattu kuvateos, kuin äskettäin avattu; tuossa olivat istuimet
tuttavallisesti vieritysten, aivankuin neiti mielitiettyineen olisi
siinä vast'ikään kuiskaellut.

"Samaan tyhjyyteen", ajatteli Adrian, -- "kuin isännän, saattavat pian
haihtua kutsumattoman vieraankin jäljet!"

Vihdoin hän saapui saliin, jossa oli pöydällä viinipulloja, lasisia
maljoja ja yksi hopeainen, lakastuneita kukkia, homehtuneita hedelmiä
ja paisteja. Toisella puolen akuttimilla verhotuista kaksoisovista
päästiin avaraan porraskäytävään, joka vei rakennuksen takana olevaan
vähäiseen puutarhaan, missä suihkulähde vielä pulputteli välkkyvänä
ja eloisana -- paitsi vierasta, ainoa elollinen esine! Portailla oli
karmosiininkarvainen mantteli sekä sen vieressä naisen hansikas.
Nuot jäännökset näyttivät kertovan lempivän sydämelle lempivän
viimeisestä hyväilystä ja viimeisestä erohetkestä. Hän vaikeroitsi
ääneensä, ja tuntiessaan olevansa kaikkien voimainsa tarpeessa hän
täytti yhden maljoista puoleksi tyhjennetystä pullosta Kyypron viiniä.
Hän siemasi sen -- se virkisti häntä. "Nyt", hän sanoi, "toimeeni
taasen, -- lähdenpä retkelleni", kun hän yht'äkkiä kuuli raskasta
astuntaa huoneesta, jonka hän oli jättänyt -- se lähestyi -- ja saliin
saapasteli kaksi kookasta, pelottavan näköistä henkilöä. Ne olivat
mustiin, karkeisin vaatteisin puettuja, käsivarret paljaina, kasvoilla
suuret, muodottomat naamarit, jotka ulottuivat rintaan saakka ja joissa
oli vaan kolme pientä aukkoa, näön ja hengittämisen varaksi. Colonna
tarttui miekkaansa, sillä nuo oudot eivät olleet sellaisten näköisiä,
joita tavallisesti saattaa huoletta katsella.

"Hei", sanoi toinen, "palatsi on saanut uuden vieraan tänään. Älä
meitä pelkää, muukalainen, tilaa -- ja tavaraakin on yllin kyllin
kaikille, jotka nykyään oleskelevat Florensissa! Kas pirua, tuossa on
yksi hopeapikari vielä -- mistä se tulee?" Niin sanoen mies sieppasi
maljan, jonka Adrian oli tyhjentänyt, ja pisti sen poveensa. Sitten hän
kääntyi Adrianiin, jonka käsi yhä oli miekankahvassa, ja sanoi puhjeten
nauruun, joka kuului tukahutetulta ja kumealta naamarin takaa --
"emme me kenenkään kurkkuja katko, signor; Näkymätön meiltä ne vaivat
säästää. Me olemme rehellistä väkeä, valtion virkamiehiä, ja tulimme
vaan katsomaan, tarvitsisiko vaunujen poiketa tänne ensi yönä."

"Olette siis --"

"Becchiniä!"

Adrianin veri jähmettyi. Becchino jatkoi. -- "Ja aiotteko asua tässä
talossa sen ajan, kun viivytte Florensissa, signor?"

"Aion, jollei oikea haltija vaadi sitä itselleen."

"Hah haa! Oikea haltija! Rutto nyt on kaiken haltija! Menneellä viikkoa
tässä palatsissa kolme uljasta seuraa asuskeli ja kaikki hautasin --
kaikki! Hauska talo ja peräti tuottava. Oletteko yksin?"

"Olen, nykyään."

"Näyttäkää meille, missä makaatte, että tiedämme tulla noutamaan teitä.
Kolmeen päivään ette näy tarvitsevan meitä."

"Hauskoja tervetuliaisia!" sanoi Adrian! -- "mutta kuulkaa. Oletteko
yhtä vikkeliä löytämään elossa olevia, kuin hautaamaan kuolleita? Minä
etsin täältä kaupungista erästä, joka, jos hänet löydätte, maksaa
teille koko vuotiset maahanpanijaiset."

"Ei, ei! Se ei kuulu meidän ammattiimme. Yhtä helppo on hakea
kadonnutta hiekkamurua meren rannalta kuin elävää olentoa teljetyistä
taloista ja ammottavista haudoista; mutta jos maksatte köyhälle
haudankaivajalle vähän ennakolta, niin pääsette ensimmäisenä uuteen
ruumishuoneeseen -- se valmistuu parhaiksi teidän tarpeeksenne."

"Tuossa!" sanoi Adrian heittäen lurjuksille muutaman kultakolikon
-- "ja jos tahdotte tehdä minulle ystävällisemmän palveluksen, niin
jättäkää minä ainakin eläessäni rauhaan, tai säästän teiltä sen
vaivan." Ja hän lähti huoneesta.

Puheliaampi Becchino seurasi häntä. "Te olette jalomielinen, signor,
malttakaa; tarvitsette kai tuoreempaa ruokaa, kuin tuollaiset
siivottomat tähteet. Minä pidän siitä huolen niin kauan -- niin kauan
kuin tarvitsette. Kuulkaa -- ketä minun piti etsimäni?"

Tuo kysymys viivytti Adrianin lähdön. Hän mainitsi nimen ja selitti
kaikki Irenen erityisominaisuudet sekä kuvaili katkerin mielin
hiukset, kasvonpiirteet, vartalon, tuon armaan ja pyhän olennon,
joka olisi runoilijan innostuksen aiheena saattanut olla, ja nyt oli
haudankaivajan osviittana. Mutta tuo olento, joka ei ollut pyhä,
pudisti päätänsä, kun Adrian oli lopettanut. "Viisisataa sellaista
kertomusta kuulin ruton ensi päivinä, jolloin vielä oli sellaisia
seikkoja kuin lempiviä ja lemmittyjä; mutta tuo oli herkkuluettelo,
signor, ja Becchino parka olisi mielissään, jos saisi tavata, taikka
vaikkapa haudatakin niin paljon suloa. Tahdon koettaa parastani; mutta
käyttääksenne aikanne parhaiten, niin tietäisinpä sivumennen neuvoa
teille monta armasta muotoa ja sorjaa vartaloa --"

"Pois, hornalainen!" murahti Adrian, "hulluutta kuluttaa aikaansa
sellaisen parissa!"

Haudankaivajan nauru seurasi hänen askeleitaan.

Kaiken päivää kuljeskeli Adrian pitkin kaupunkia, mutta etsiminen ja
tiedustelu olivat yhtä turhia; kaikki, joita hän kohtasi ja puhutteli,
näyttivät pitävän häntä mielettömänä. Meluavat juopuneitten joukkiot,
munkkikulkueet ja siellä täällä joku yksinäinen arka olento, joka
vältti kaikkien lähestymistä ja puhetta, olivat ainoat, mitkä hän
tapasi kulkiessaan noilla kolkoilla kaduilla, kunnes kellertävän harmaa
aurinko vaipui kukkulain taakse ja pimeys peitti verhoonsa ruton
äänettömät tiet.



III Luku.

Kukkia hautakumpujen vaiheilla.


Adrian huomasi Becchinon pitäneen huolta ettei nälkäkuolema ehtisi
ennen ruttoa. Kuolleitten atria oli korjattu pois ja ruoat ja
kaikenlaiset viinit täyttivät pöydän -- yltäkylläisyys vallitsi
silloin Florensissa! Hän nautti ravintoa, mutta säästäen, ja häntä
kauhistutti laskeutua levolle vuoteisin, joitten uhkeitten esirippujen
ääressä kuolema vast'ikään oli askaroinnut, sulki huolellisesti ovet
ja akkunat, kääriytyi viittaansa ja asettui patjoille levähtääkseen
siinä huoneessa, jossa hän oli syönyt illallisensa. Väsymys viihdytti
hänen levottomaan uinahdukseen, josta hän yht'äkkiä havahti ajoneuvojen
jyryyn ja kellojen kilinään. Hän kuunteli, kuinka ajoneuvot kulkivat
hiljalleen ovelta ovelle, ja jyrinä vihdoin haihtui etäisyyteen. -- Hän
ei nukkunut enää sinä yönä!

Aurinko ei ollut ehtinyt korkealle, kun hän jälleen ryhtyi toimeensa,
ja oli vielä varhaista, kun hän kulkiessaan erään kirkon ohitse näki
kaksi uhkeasti puettua naishenkilöä tulevan pylväskäytävästä ja
suurimmalla huomiolla katselevan häntä naamariensa läpi. Hän seisahtui
ja toinen nainen sanoi: "olette uhkarohkea, kaunis herra, ette pidä
naamaria ettekä liioin tule kukkain tuoksulta."

"En pidä naamaria, naiseni, sillä haluan tulla tunnetuksi: etsin näiltä
poloisilta tienoilta muutamaa, jonka elämää elän."

"Hän on nuori, uljas ja nähtävästi jalosukuinen, eikä rutto ole
koskettanut häneen; hän on aivan tarkotuksemme mukainen", kuiskasi
toinen naisista toiselleen.

"Kerrot omat ajatukseni", vastasi hänen toverinsa, ja kääntyen
Adrianiin hän sanoi: "etsitte jotakuta, johon ette ole vihitty, koska
niin palavasti etsitte?"

"Se on totta."

"Nuori ja ihana, tummahiuksinen ja lumivalkea povi; vien teidät hänen
luokseen."

"Signora!"

"Seuratkaa meitä!"

"Tiedättekö ken olen ja ketä etsin?"

"Tiedän."

"Onko tiedossanne tosiansa jotakin Irenestä?"

"On, seuratkaa minua."

"Hänen luokseenko?"

"Hänen luokseen -- seuratkaa meitä!"

Naiset lähtivät edelleen, ikäänkuin päästäkseen pitemmistä puheista.
Hämmästyneenä, epäillen ja kuin unessa Adrian seurasi heitä. Heidän
pukunsa, olemuksensa ja toisen puhdas toskanankieli ilmaisivat heidän
asemansa ja syntyperänsä, mutta kaikki muu oli arvotus, josta hän ei
päässyt selville.

He saapuivat erään sillan luokse, missä hevoskantotuoli ja ratsu,
jota palvelija piteli suitsista, olivat varalla, Naiset nousivat
kantotuoliin ja toinen heistä käski Adriania seuraamaan ratsain.

"Mutta sanokaa" -- hän alotti.

"Kyselemättä, signor!" sanoi hän maltittomana, "seuratkaa elossa olevaa
ääneti, tai pysykää kuolleitten seurassa, kuinka haluatte."

Kantotuoli lähti liikkeelle ja Adrian nousi kummastellen ratsunsa
selkään sekä seurasi omituisia tovereitaan, joiden kulku oli melkein
rivakasta. Tultuaan sillan taakse he pian saapuivat loitolle ylängölle,
ja kolkot muurit ja tyhjät kadut pian vaihtuivat maaseudun puihin ja
kukoistaviin nurmikoihin. Näin puolen tunnin verran kuljettuaan, he
poikkesivat tieltä viheriäiselle tanhualle ja näkivät yht'äkkiä ihanan
palatsin edessään. Naiset laskeutuivat kantotuolistaan, ja Adrian,
joka turhaan oli koettanut houkutella seuralaisiltaan tietoja, hyppäsi
myöskin ratsunsa seljästä ja seurattuaan heitä avaran pihan poikki,
jonka kummankin puolen täyttivät kukkaisvaasit ja oranjipuut, sekä
läpi korkean eteisen rakennuksen perimmäiseen kylkeen, hän saapui
armahimpaan paikkaan, minkä silmä milloinkaan on nähnyt tai runoilija
milloinkaan ylistänyt. Se oli puutarha-sommitelma rehevintä vihantaa;
kummankin sivun laakeri- ja myrttimajoista aukenivat clematisten
ja ruusujen puoleksi kaihtamat näköalat, joitten kaarrosten takana
kuvapatsaat ja välkkyvät suihkulähteet rajottivat maiseman; edustan
nurmikolla nähtiin marmorijalustaisten kukkaisvaasien rivejä, ja
tilavat ja loitot porraskerrokset häikäisevintä marmoria viettivät
penger penkereltä, joista jokainen oli kaunistettu kuvapatsailla
ja suihkulähteillä, puoliväliin korkeata, mutta verkkanousuista ja
vihantaa kunnasta. Taampana Arno-laakson vaihtelevat, rehottavat
lehdot, viinitarhat ja oliivipuistot, maatilat ja kylät halkileikkaamat
hopeaisen virran, ja kaupunki rauhallisena, mutta hirmutonna, kohottaen
kattojansa ja tornejansa auringon paisteessa. Kaiken värisiä ja äänisiä
laululintuja, muutamat vapaina, muutamat kultaisten verkkojen sisällä,
viserteli ylt'ympäri, ja nurmikon keskellä venyi neljä uhkeasti
puettua, naamaritonta naista, joista vanhin näytti tuskin olevan
kahtakymmentä vanhempi, ja viisi ritaria, nuorta ja uljasta, joitten
jalokivistä kimaltelevat nutut ja kultaiset ketjut ilmaisivat heidän
arvonsa. Viinejä ja hedelmiä oli viereisellä, matalalla pöydällä, ja
soitikoita, shakkipöytiä nurmella huiskin haiskin. Niin suloista ryhmää
ja niin viehättävää näkymöä ei Adrian nähnyt kuin yhden kerran, ja sen
Italian hirmuisimmassa ruttopesässä! -- sellaisen ryhmän ja sellaisen
näkymön saatamme vielä tavata ihanan Boccaccion kertomuksista.

Nähdessään Adrianin saattajineen lähestyvän seurue nousi heti
seisoalleen, ja yksi naisista, jonka päässä oli laakeriseppele, astui
toisten eteen huudahtaen: "oivallista, Mariana, terve tultuanne
takasin, viehättävät alamaiseni. Ja te, herrani, tervetuloa tänne."

Colonnan kaksi seuralaista oli riisunut naamarinsa ja toinen heistä,
joka häntä ensin oli puhutellut, pudistaen pitkät, sysimustat kiharansa
kirkkailta, hymyileviltä silmiltään ja poskelta, jonka synnynnäinen
oliivinkarva nyt keveästi punastui, kääntyi hänen puoleensa ennenkuin
hän ennätti vastata tervetuliaisiinsa. "Herra ritari", sanoi hän, "nyt
näette, mihin olen teidät vietellyt. Myöntäkää että tämä on hauskempaa,
kuin kaupunki, jonka jätimme. Katselette minua kummastellen. Nähkää,
kuningattareni, kuinka sanattomaksi hovinne herättämä ihmettely
on saattanut uuden ritarimme; vakuutan että häneltä hyvästi sanat
sujuivat, kun me olimme hänen ainoat puhekumppaninsa, olinpa vielä
pakotettu käskemään häntä vaikenemaan."

"Oi, etkö vielä ole kertonut hänelle sen hovin tapoja ja syntyä, johon
hän on saapunut?" virkkoi laakeriseppele.

"En, kuningattareni, arvelin että mikään kertomus, ei saavuttaisi
tarkotustaan sellaisessa paikassa, kuin Florens parkamme nykyään on.
Olen tehnyt tehtäväni ja ja luovutan hänet teidän suosioonne!"

Näin sanoen neito sipsutteli keveästi poispäin ja ryhtyi keikaillen
silittelemään kiharoitaan marmorialtaan vienossa kuvastimessa,
jonka vesi reunain yli sirisi nurmelle; tuon tuostakin veikistellen
vilkaisten vieraasen ja ollen kylläksi lähellä kuullakseen kaikki mitä
puhuttiin.

"Ensiksikin, signor", sanoi nainen, jota oli puhuteltu kuningattareksi,
"salli meidän tiedustaa nimesi, arvosi ja syntymäpaikkasi."

"Signora", vastasi Adrian, "vähän saatoin aavistaa tulevani tänne
vastaamaan itseäni koskeviin kysymyksiin; mutta mikä teitä miellyttää
kysyä, siihen täytyy minun mieltyä vastaamaan. Nimeni on Adrian di
Castello, olen roomalaisen Colonnan huoneen jäsen."

"Uljaan huoneen uljas pylväs!" vastasi kuningatar. "Mitä tulee meihin,
joihin nähden uteliaisuutesi lienee herännyt, niin tiedä että me
kuusi Florensin naista, joitten sukulaiset ja holhoojat joko ovat
paenneet tahi kuolleet, päätimme vetäytyä tähän palatsiin, jossa,
jos kuolema tulee, se tulee puolet hirmuistaan riistettynä; ja kun
oppineet sanovat että murhe tuota kauheata tautia suosii, niin
näette että olemme liittoutuneet murheen vihollisiksi. Kuusi herraa
tuttavistamme on liittynyt meihin. Vietämme aikamme, olkoon se pitkä
tai lyhyt, huvituksissa, joita satumme löytämään tai keksimään.
Soitossa ja karkeloissa, iloisessa haastelussa ja hilpeissä lauluissa,
sen verran näkymön vaihtelua tuon ohessa kuin nurmikolta siimekseen,
lehtokujista suihkulähteen partaille, niin kuluu aikamme ja niin
valmistumme rauhallisesti nukkumaan ja suloista unta näkemään. Kukin
naisista on vuorostaan keijukaishovimme kuningattarena, niinkuin tämä
päivä on minun osani. Yksi laki on valtiolaitoksemme perustuksena --
mikään murhe älköön pääskö luoksemme. Tahtoisimme elää ikäänkuin tuota
kaupunkia ei olisi olemassa, ja ikäänkuin (lisäsi ihana kuningatar
keveästi huoaten) nuoruus, sulo ja kauneus kestäisivät ijän kaiken.
Yksi ritareistamme lähti mielettömästi päiväksi luotamme, luvaten
palata; emme ole häntä sen koommin nähneet: emme tahdo arvata, mitä
hänelle on tapahtunut. Oli tarpeellista täyttää hänen paikkansa;
heitimme arpaa, kuka etsisi hänelle sijaisen, se lankesi noille
naisille, jotka -- eivät toivoakseni mielipahaksenne -- toivat teidät
tänne. Uljas herra, selvitykseni on valmis."

"Voi, armas kuningatar!" sanoi Adrian taistellen ankarasti, vaikka
turhaan, katkeraa pettymystään vastaan -- "en voi jäädä teidän
onnelliseen piiriinne; olen itsessäni lakinne rikkomus. Mielessäni on
vaan yksi ainoa murheellinen ja levoton ajatus, jonka rinnalla kaikki
hilpeys näyttäisi jumalattomalta. Etsin elävien ja kuolleitten joukosta
olentoa, jonka kohtalosta olen tietämätön; ja vaan ihanan saattajani
suusta kuulemani sanat saivat minun vietellyksi suruisesta toimestani
tänne. Salli minun, armollinen signora, palata Florensiin."

Kuningatar katsahti närkästyneenä tummasilmäiseen Marianaan, joka
vastaukseksi loi yhtä merkitsevän katseen ja sitten äkkiä astui
Adrianin luokse, sanoen:

"Mutta, signor, jos sittenkin olisin sanojeni niittänen, jos kykenisin
rauhottamaan sinua tiedolla, että terveenä ja turvassa on -- on Irene."

"Irene!" kertoi Adrian hämmästyneenä, unhottaen että hän ennen oli
ilmaissut etsittävänsä nimen -- "Irene -- Irene di Gabrini, kerran
kuuluisan Rienzin sisar!"

"Sama", vastasi Mariana vikkelään; "minä tunsin hänet, niinkuin sanoin.
Ei, signor, en minä sinua petä. Totta on, etten voi viedä sinua hänen
luokseen, mutta paras se onkin -- hän lähti pois monta päivää sitten
erääsen Lombardian kaupunkiin, johon ruton ei vielä sanota ennättäneen.
No, jalo herra, eikö sydämesi keventynyt? Ja lähdetkö heti karkuun
Ystävyyden, ja kenties", hän lisäsi luoden hellän katseen suurista,
tummista silmistään, "Lemmen hovista?"

"Rohkenenko tosiaan uskoa sinua, signora?" sanoi Adrian ihastuksissaan,
mutta vielä epäillen.

"Pettäisinkö uskollista rakastajaa, joka tunnut olevan? Usko pois. Ota
vastaan, kuningatar, alamaisesi."

Kuningatar ojensi kätensä Adrianille ja talutti hänen toisten luokse,
jotka vielä seisoivat lähellä ruohostossa. He tervehtivät häntä
veljekseen ja pian suvaitsivat hänen hajamielisen kohteliaisuutensa,
hänen miellyttävän ulkomuotonsa ja kuuluisan nimensä hyvittäminä.

Kuningatar taputti käsiään, ja seurue sijoittui nurmikolle jälleen.
Kukin nainen mielitiettynsä viereen. "Sinä Mariana, ellet ole väsynyt",
sanoi kuningatar, "otat soitikkosi ja viihdytät nuot äänekkäät
heinäsirkat, jotka visertelevät vaateliaina, kuin olisivat satakieliä.
Laulakaa, viehättävät alamaiseni, laulakaa; ja alotappas rakkaan
ystävämme signor Visdominin laulu, se on kuin tehty jonkinlaiseksi
vihkimävirren mukaiseksi niille, jotka olemme ottaneet hoviimme."

Mariana, joka oli asettunut Adrianin viereen, otti soitikkonsa ja
lauloi muutamien etusävelten perästä sanat, jotka vajanaisesti
käännettyinä olivat seuraavat:

    Florentiiniläisen neidin laulu.

    Sä nauti hetken riemussa,
       Jos huomen synkistyypi,
    Tai murhe linnas helposta
       Pian kuolemalle myypi.

    Me kuolon kaikki -- murhe pois!
       Sep' oiva herra vasta!
    Jos kaiken päivän pilvet ois,
       Sais yökin varhemmasta.

    Sä lemmi -- juhli -- hulmua,
       Se haudan ohje meillä!
    Kun itse kumpus kuolema
       Verhoopi laakereilla.

    [Siihen aikaan Italiassa laakeri tavallisesti
    istutettiin vainajien hautakummuille.]

    Kun katsot lemmittyysi sie,
       Saa silmäs kirkkahiksi --
    Jos pyhäin osa riemu lie,
       Näin valmistumme siksi.

Tuota laulua, joka nosti vilkkaita mieltymyksen osotuksia, seurasi
eloisia kertomuksia, joiden sepittämisessä Italian novellinkirjoittajat
olivat Voltairen ja Marmontelin esikuvana -- kukin vuorostaan jatkaen
esitystä ja yhtä taitavasti karttaen jokaista haikeata kohtaa tai
apeata mielijohdetta, joka olisi saattanut muistuttaa kuoleman
läheisyyttä noille viehättäville laiskureille. Minä muuna aikana
tahansa nuoren di Castellon herran luonne ja ky'yt olisivat olleet
omiansa loistamaan tuossa Arkaadian hovissa. Mutta nyt hän turhaan
koetti häätää pilveä otsaltaan ja levottomuutta sydämestään. Hän
pohti mielessään tuota tietoa, jonka oli saanut, kummasteli, arveli,
toivoi ja pelkäsi, ja jos hetkeksi hänen mielensä kääntyi ympäröiviin
oloihin, niin hänen luontonsa, joka oli liiaksi tosi runollinen tuon
paikan valheelliselle tunteellisuudelle, kysyi itseltään, missä,
paitsi kiiltävää kuorta ja armasta asemaa, tuo hilpeys, jota hän nyt
vasten tahtoansa oli näkemässä, erosi Santa Marian luostarin rivosta
mässäyksestä -- kummallakin sama aihe, vaikka erilaiset tavat --
kumpikin yhtä hermoton, yhtä itsekäs, kumpikin lyöden hirmun huviksi.

Ihanata Marianaa joka, niinkuin kuningatar oli maininnut, oli
kadottanut kumppaninsa, ei lainkaan haluttanut menettää uutta
ystäväänsä. Hän tavan takaa tyrkytti hänelle viiniä ja hedelmiä,
ja tuon viattoman kohteliaisuuden ohessa hänen kätösensä hellästi
viivähti Adrianin kädellä. Vihdoin lähestyi hetki, jolloin seurue
vetäytyi palatsiin, päiväsydämen räkittävän helteen ajaksi --
tullakseen auringon laskiessa jälleen iltaiselle suihkulähteitten
viereen, karkelemaan, laulamaan ja kisaamaan soihtujen ja tähtien
valossa lepohetkeen asti. Mutta Adriania ei haluttanut pitkittää tuota
hauskuutta, ja tuskin ehdittyään huoneesen, johon hän saatettiin,
hän päätti lähteä hiljaisuudessa pakkoon, mikä joka tapauksessa oli
mukavin, eikä kenties epäkohteliain, tarjona oleva erokeino. Kun
kaikki näytti olevan hiljaista ja vaipuneena lepoon, mikä tuona
hetkenä on tavallista etelän asujamilla, hän lähti suojastaan, astui
alas portaista, kulki poikki ulkopihan ja oli portissa, kun hän kuuli
itseänsä kutsuttavan, äänellä, josta suuttumus ja hämmästys puhuivat.
Hän kääntyi ja huomasi Marianan.

"Mitä nyt, signor di Castello, onko seuramme niin ikävä, sävelemme
niin räikeitä vai otsamme niin ryppyisiä, että pakenette meitä kuin
matkamies Beneventon noitia? Ei, eihän tarkotuksenne ole jättää meitä?"

"Ihana nainen", vastasi ritari hieman hämillään, "on turhaa että koetan
lohduttaa surullista mieltäni ja tulla kelpaavaksi hoviin, mihin mikään
murhe ei saa saapua. Lakinne uhkaa minua kuin rikoksellista -- parempi
on aikoinaan paeta kuin tulla tylysti karkotetuksi."

Puhuessaan hän yhä eteni ja olisi ehtinyt portista, ellei Mariana olisi
tarttunut hänen käsivarteensa.

"Oi", sanoi hän hellästi, "eikö ole tummankirkasta silmää, eikö talven
lumivalkeata povea, mikä voi korvata poissa olevan? Jää tänne ja
unhota, niinkuin poissa ollessasi epäilemättä _sinäkin_ unhotetaan!"

"Signora", vastasi Adrian arvokkaana ja silminnähtävästi halveksien,
"en ole oleskellut tarpeeksi kauan näitten hirmujen seassa, jotta
sydämestäni ja hengestäni olisi kaiken tunnollisuus sammunut. Nauti,
jos saatat, ja poimi haudan tympeitä ruusuja, mutta minussa, mielessäni
vielä kuoleman kauhut, ei kauneus herätä ihastusta, ja lempi --
_pyhäkin_ lempi -- näyttää minusta pimentyvän kalman varjossa. Antakaa
minulle anteeksi ja jääkää hyvästi."

"Lähde sitten", sanoi florentiiniläinen, jota tuo kylmyys pisti ja
raivostutti, "lähde ja löytäös armaasi niiltä tienoilta, joissa
filosofiasi niin hyvästi viihtyy. Pilaa vain tein sinusta silmitön
hupsu, katsoessani omaa parastasi, kun kerroin että Irene -- (sekö
hänen nimensä?) -- oli lähtenyt Florensista. Hänestä en tiedä mitään,
enkä ole kuullut mitään, paitsi sinulta. Lähde takasin etsimään
ruumishuoneet ja katsomaan vieläkö häntä rakastat!"



IV Luku.

Löydämme mitä etsimme, emmekä tiedä siitä.


Päivän paahtavimmassa helteessä ja jalan palasi Adrian Florensiin.
Lähestyessään kaupunkia koko tuo äskeinen upea näytelmä tuntui
hänestä kuin unennäöltä, kuin tenhottaren loihtimilta puutarhoilta ja
lehtimajoilta, ja hän havahtui yht'äkkiä kuin rikoksellinen havahtunee
tuomiontäytäntö-aamunaan, nähdessään hirsipuun ja surmamiehen, --
siten palautti jokainen vainajien kaupunkia kohden vievä askel hänen
hurjistuneita ajatuksiaan samalla sekä elämään että kuolemaan. Marianan
viimeiset sanat soivat hänen sydämelleen kuin sanomakellot, Päivän
helle, auertava taivas, pitkällinen väsymys, raukaisevat ponnistukset
ja mielenliikutukset ynnä sen ohessa pettymyksen haikeus, kalvava
tieto kalliitten hetkien korvaamattomasta hukasta ja toivottomuuden
vaivat minkään järjellisen etsimissuunnitelman laatimisesta -- kaiken
tuon vaikuttaessa, kuume alkoi rajusti polttaa hänen suonissaan. Hänen
ohimoitaan tuntui kiristävän vuoren paino, hänen huulensa kuivasi
tuskallinen jano, hänen voimansa näyttivät äkkiä luopuneen hänestä ja
hän töin tuskin laahusteli veltostuneita jäseniään edelleen.

"Minä tunnen sen", ajatteli hän, iljettävän kuvotuksen ja pudistelevan
kauhun valtaamana, niinkuin luonto aina ponnistelee kuolemaa vastaan,
"minä tunnen sen itsessäni -- tuon Raatelevan ja Näkymättömän -- tuhoni
on tullut, enkä ole pelastanut häntä; eikä sama hautakaan meitä kätke!"

Mutta nuot ajatukset vaan antoivat oiva yltyä taudille, joka
alkoi setkiä hänessä; ja ennenkuin hän ehti kaupungin piiriin,
ajatuskykykin hyljäsi hänet. Ihmisten ja talojen kuvat kävivät hänen
silmissään epäselviksi ja varjokkaiksi ja polttava kivitys tuntui
epävakavaiselta ja kaventelevan hänen jalkainsa tieltä, hän rupesi
houraamaan ja hoiperteli edelleen murahdellen yhteyttömiä, katkonaisia
sanoja; harvat vastaantulijat pakenivat häntä kauhistuen. Munkitkin
surullisine kulkueineen, väistyivät _bene vobistaan_ jupisten horjuvaa
tien varteen. Erään kadun kulmauksen koppelista neljä ryyppyistä
Becchiniä iski läpi mustain naamareittensa silmänsä häneen, niinkuin
korpikotka iskee erämaan kuolevaan matkamieheen. Eteenpäin hän vielä
pyrki, levitellen käsiään kuin pimeässä hapuileva ja hämärin tunnoin
tavotellen taloa, johon oli osunut asumaan, vaikka hänen tiensä
vieressä oli portit seljällään monia, joissa yhtä hyvin olisi saattanut
sekä elää että kuolla.

"Irene, Irene!" hän huudahteli, milloin epäselvällä äänellä, milloin
rajusti kiljaisten, "missä olet? Missä? Tulen pelastamaan sinut, nuot
saastaiset hornanhenget eivät saa sinua haltuunsa! Voi, kuinka ilma
haisee kuolleitten lihalta! Irene, Irene! Lähtekäämme omaan palatsiini,
taivaallisen järven rannoille - Irene!"

Hänen näin pimentyneenä houraillessaan kaksi naamareihin ja
mantteleihin verhottua naishenkilöä ilmaantui yht'äkkiä läheisestä
talosta.

"Turhuutta!" sanoi solakampi heistä, jonka tummansinisen, hopealla
kirjaillun manttelin väri ja leikkaus, niinkuin tässä on tarpeellista
ottaa huomioon, eivät olleet Florensissa käytettyjä, mutta tavallisia
Roomassa, jossa ylhäisten naisten puvut olivat räikeitä karvaltaan
ja erittäin avarapoimuisia -- näin eroten toskanalaisen kuosin
yksinkertaisemmasta ja sirotekoisemmasta vaateparresta -- "turhaa paeta
leppymätöntä ja varmaa kohtaloansa!"

"Ethän tahtone että jäisimme taloon, jossa on kolme ruumista
viereisessä huoneessa, vaikka Florensissa on tyhjiä saleja yllinkyllin?
Usko minua, ei meidän tarvitse pitkältä kulkea, ennenkuin keksimme
turvallisemman asunnon."

"Tähän saakka olemme tosin ihmeellisesti säilyneet", huokasi toinen,
jonka ääni ja vartalo ilmaisivat nuoruuden kukoistusta; "jospa vaan
tietäisimme mihin paeta -- mikä metsä, mikä vuorenvinkalo kätkee
veljeni ja hänen uskollisen Ninansa! Nämät hirmut minun näännyttävät!"

"Irene, Irene! Jos olet Milanossa tahi jossakin Lombardian kaupungissa,
miksi viivyn täällä? Hevoseni, hevoseni! Ei, ei! -- Ei tuota
kellohevosta eikä ruumisvaunuja."

Kiljaisten, hurjemmin kun tuo sairas mies milloinkaan, nuori nainen
syöksähti seuralaisensa vierestä. Yksi askel näytti lennättävän hänen
Adrianin luokse. Hän kävi hänen käsivarteensa -- katsoi häntä kasvoihin
-- kauhistava tuli paloi hänen silmissään. "Se on tarttunut häneen!"
(hän lisäsi syvällä, mutta tyynemmällä äänellä) -- "rutto!"

"Pois, pois, oletko mieletön!" huusi hänen toverinsa, "pois täältä --
älä koske minuun, olet koskenut häneen -- tässä eroamme!"

"Auttakaa minua kantamaan häntä jonnekin; nähkää hän pyörtyy, kaatuu!
-- auttakaa minua, kallein signora, Jumalan armon ja rakkauden tähden!"

Mutta kokonaan itsekkään pelon omana, joka valtasi kaikki tuona
viheliäisenä aikana, vanhempi nainen, vaikka luonnostaan ystävällinen,
säälivä ja hyväntahtoinen, pakeni nopeasti ja katosi pian näkyvistä.
Jäätyään kahden kesken Adrianin kanssa, joka kuumeen kouristelemana oli
kaatunut maahan, tuon nuoren tytön voimat ja hermot eivät pettäneet
häntä. Hän repäsi auki raskaan vaipan, joka oli hänen käsivarsiensa
haittana ja heitti sen yltään, ja sitten nostaen ylös lemmittynsä
kasvot - sillä kuka muu kuin Irene oli tuo hento nainen, jota kuoleman
tartunta ei pelottanut? -- hän tuki häntä vasten poveansa ja huusi
jälleen apua. Vihdoin Becchinit, jotka olivat paatuneet ammatissaan
ja siten paremmin kuin varovaisimmat säilyneet rutosta, verkalleen
lähestyivät ennenmainitusta koppelista. -- "Pikemmin, pikemmin,
Kristuksen armon tähden!" sanoi Irene. "Minulla on paljon kultaa.
Saatte hyvät palkinnot: auttakaa minua kantamaan hänet läheisimmän
katon alle."

"Jättäkäähän meidän haltuumme, nuori neiti; olemme pitäneet häntä
silmällä", sanoi toinen hautureista. "Me emme velvollisuuttamme
laiminlyö."

"Ei, ei! Älkää koskeko hänen päähänsä -- siitä minä pidän huolen. Minä
autan teitä, niin -- eteenpäin -- mutta hiljaa!"

Noitten kammottavien virkakumppanusten avulla kantoi Irene Adrianin
läheiseen taloon hellittämättä taakkaansa ja katsellen rakastetun
suljettuja silmiä ja huulia, ikäänkuin tahtoen maanitella takasin
eroavan hengen, ja sijoitti hänen vuoteeseen, josta hän, säilyttäen
sellaisina hetkinä vain naisissa tavattavan mielenmaltin ja
huolenpidon, mikä on heidän herkkätuntoisuutensa ylevänä vastakohtana,
otatti pois uutimet ja verhot, joissa saattoi piillä uusia taudin
itiöitä. Sitten hän joudutti heitä noutamaan uusia vuodevaatteita
ja mitä lääkäriä tahansa, jota raha vielä saattoi viekotella
velvollisuuteen, joka enimmäkseen oli luovutettu noille sankarien
veljeskunnille, jotka, vaikka muutamien kelvottomien jäsenten
rikokset ovat ne häväisseet nykyajan arvostelijan silmissä, kuitenkin
olivat noina pimeinä aikoina parhaat, urhoollisimmat ja pyhimmät
välittäjät, mitkä Jumala milloinkaan on valtuuttanut vastustamaan
sortajaa -- ruokkimaan nälkäistä -- lievittämään kurjuutta. Ne yksin
tuon tuhoavan ruton keskellä, joka oli kuin hornanhenki, päästetty
irroilleen atoomeiksi murskaamaan kaikki, mikä yhdistää maailman
hyveesen ja lakiin, ne yksin näyttivät heräävän kuin enkelin pasuunan
äänestä, tuohon jaloimpaan Ristin ritariuteen -- jonka uskonto on
itsenuhraamista -- jonka toivo on pitaalihuoneen tuolla puolen -- jonka
jalat jo kuolemattomuutta varten siivekkäinä, kulkevat vallottajan
askelin kuoleman haudoilla!

Lemmen näin tehdessä velvollista palvelustaan -- niin pitkin tuota
katua, jolla Adrian ja Irene olivat viimeksi tavanneet toisensa --
kulki laulaen, hoiperrellen, rähisten tuo irstaileva heittiöjoukko,
joka oli tyyssijakseen ottanut Santa Maria di Pazzan luostarin,
etupäässä roistojohtaja kummassakin käsivarressa nunna (joka ei enää
ollut nunnapuvussa). "Eläköön rutto!" kiljui konna; "Eläköön rutto!"
vastasivat mielettömät juopuneet.

    "Oi terve sä rutto! Sun vaan hyvä jatko!
    Sä nunnan ja vangitun kahlehet ratko.
    Jo, sorrettu, aukeni tyrmäsi sulle,
    Eläköön kiro maan -- se on siunaus mulle!"

"Hei!" huusi johtaja pysähtyen, "katsos Margerita, tuosta saat korean
vaipan, tyttöseni, hopeaakin siitä heitä kukkarosi täyteen, jos se
joskus tyhjenisi; niin saattaa käydä, jos rutto kerran helpottaa."

"Ei", sanoi tyttö, jossa kaiken irstaisuuden ohessa oli säilynyt paljon
vartalon ja muodon viehkeyttä, "ei, Guidotto; jos siinä on tarttumaa."

"Loruja, lapskultani, ei hopeasta mitään tartu. Heitä selkääsi vaan.
Muuten sallimus on sallimus, ja kun sinun hetkesi on tullut, on
muitakin keinoja kuin gavocciolo." --

Näin sanoen hän sieppasi viitan, heitti sen töykeästi hänen
hartioilleen ja hoiperteli eteenpäin osittain mielissään löydöstä,
osittain peljäten vaaraa; vähitellen hälveni kalmankarvaiseen ilmaan ja
murheellisille kaduille tuo kurjimman hilpeyden laulu.



V Luku.

Erehdys.


Kolme päivää, kolme ratkaisevaa päivää oli Adrian voimatonna ja
tajutonna. Mutta tuo vitsaus ei ollut tavannut häntä, niinkuin hänen
harrasmielinen ja jalo hoitajansa oli varonut. Tauti oli polttavaa ja
vaarallista kuumetta, suuren uupumuksen, levottomuuden ja hirveitten
mielenponnistusten siittämää.

Ei ainoatakaan ammattirohtomiestä ollut saatavissa mutta hänen
luonaan kävi joka päivä eräs hyväsydäminen munkki, etevämpi kenties
parannustaidossa kuin moni, joka väitteli sen yksinoikeudekseen.
Ja munkin pitkinä poissaoloaikoina, joihin hän monien muitten
velvollisuuksiensa takia oli pakotettu, oli yksi aina saapuvilla,
pään-alusta korjaamassa, otsaa silittämässä, valitusta kuulemassa,
nukkuvaa valvomassa. Ja tuossa surettavassa toimessakin, kun hänen
nimensä intohimoisten lemmenlauseitten keralla puhkesi tuskaisen
potevan huulilta, morsiamen sydämen lävisti omituisen mielihyvän
pistos, jota hän paheksui kuin se olisi ollut rikos. Mutta kaikkein
vähimminkin maallinen rakkaus on itsekäs vastarakkauden hurmauksessa!
Sanat eivät pysty kertomaan, sydän ei voi aavistaa, niitä sekanaisia
tunnelmia, joiden valtaan hän joutui, hämärästi käsittäessään noista
katkonaisista houreista että _hänen_ tähtensä kaupunkiin oli tultu,
kuolemanvaaraa uhmattu. Ja kumartuessaan intohimoisesti suutelemaan
tuota polttavaa otsaa, hänen kyyneleensä virtasivat nopeaan yli hänen
nuoruutensa epäjumalan, niitten synnyinlähteet olivat sellaiset,
tutkimattomat ja lukemattomat, joita ei elämäikä voi itkeä kuiviin. Ei
ainoakaan ihmisen eikä naisen sydämenvietti ollut koskematta; jumaloiva
kiitollisuus, hellä ihmettely sellaisen rakkauden omistamisesta, ja
samassa pitäen mitättömänä seikkana sellaisen rakkauden osottamisen
-- ikäänkuin kaikki hänen uhrauksensa olisi tietty asia -- hänelle
osotettu verraton hyve! Ja tuossa hän makasi oman pelottoman
uskollisuutensa uhrina -- hänestä riippuvana -- häilyen elämän ja
kuoleman vaiheilla tuo ylistettävä vaalittava -- tuo ylpeiltävä, mutta
holhottava, tuo säälittävä, mutta kunnioitettava -- tuo pelastettava
pelastaja! Ei milloinkaan ole yksi esine kerrallaan ainoalta sydämeltä
vaatinut itselleen niin monia ja niin syvällisiä tunteita, tytön
romantillista intoa -- morsiamen harrasta jumaloimista -- äidin hellää
huolenpitoa lapsestaan.

Ja kummallista sanoa, tuon yksinäisen valvonnan kaikki ponnistukset
-- hän tuskin liikahti hänen luotaan, nautti ravintoa vaan, etteivät
voimat pettäisi häntä -- kykenemättä sulkemaan silmiään -- vaikka hän
samasta syystä olisi mielellään levähtänyt, kun hänen turvattinsa
vaipui unosen helmaan -- kaikki ruumiin ja sydämen rasitukset hän
näytti ihmeellisesti kestävän. Ja pyhä mies ihmetteli joka käynnillään
nähdessään holhottaren posken yhä pirteänä ja silmän yhä kirkkaana.
Taikamaisessa uskossaan Irene ajatteli ja tunsi, että taivas oli
lahjottanut hänelle ylönluonnollisen ky'yn pysymään tuolle pyhälle
tehtävälle uskollisena; eikä hän tuossa mielipiteessään kokonaan
pettynyt -- sillä taivas oli lahjottanut hänelle jumalallisen mahdin
istuttaessaan tuohon hellään sydämeen rakkauden lannistumattoman
voiman ja tarmon! Munkki oli käynyt sairaan luona kolmantena iltana
myöhään ja antanut hänelle voimallista rauhotusainetta. "Tämä yö",
sanoi hän Irenelle, "on taudin ratkaisukohta: jos hän herää, niinkuin
toivon, tajussaan ja valtimo rauhallisena, hän jääpi elämään; ellei,
nuori tyttäreni, valmistaudu pahimpaan. Mutta jos huomaat taudin
käänteessä jotakin huolestuttavaa, tai mikä tekisi minun läsnäoloni
tarpeelliseksi, niin tästä paperikäärystä saat tietää, missä olen, jos
Jumala minua varjelee jokaisena yön ja aamun hetkenä."

Munkki lähti pois ja Irene jäi hoidokkaansa luokse.

Adrianin uni oli ensimmältä herkkää ja keskettyvää -- hänen kasvonsa,
huudahduksensa, eleensä, kaikki todisti suurta, joko sielun tai ruumiin
tuskaa; tuo näytti, mikä se kukaties olikin, elämän ja kuoleman
hurjalta ja epätietoiselta taistelulta nukkujan ollessa voittosaaliina.
Kärsivällisenä, ääneti ja hengittäen -- vaan pitkäveteisin siemauksin
Irene istui vuoteen pääpuolessa. Lamppu oli siirretty kammion
äärimmäiseen päähän ja sen uutimien kaihtama valonsäde riitti luomaan
näkyviin vain hänen hoidokkaansa kasvojen ulkopiirteet. Tuossa
kauheassa epäilyksessä kaikki hänen mieltänsä siihen asti mylleröinneet
ajatukset olivat viihtyneet ja vaiti. Hän tunsi vaan tuon sanomattoman
pelon, jota harvojen meistä on onnistunut päästä kokemasta. Tuon
musertavan painon, jonka alaisina tuskin voimme hengittää tai liikkua,
tuon uhkaavan ja hyytävän laviinin, jonka alta emme voi väistyä, joka
joka hetki saattaa yllättää ja haudata meidät. Koko elämän kohtalo oli
tuon ainoan yön vaiheissa! Juuri silloin kun Adrian vihdoin näytti
nukkuvan syvempään ja rauhallisempaan uneen, helähti ruumisvaunujen
sanomakellojen soitto katujen kuolonhiljaisuudessa. Milloin vaieten,
milloin uudelleen helisten, sen mukaan kuin vaunut pysähtyivät synkkien
matkustajiensa varalle, ja tulivat yhä lähemmäksi joka pysäyksen
perästä. Vihdoin hän kuuli järeitten pyörien seisahtuvan akkunan alle
ja matalan äänen ärähtävän: "tuokaa ruumis ulos!" Hänen hiipiessään
ovea telkeämään lampun alakuloinen valo tapasi Becchinein häämöttävät
vartalot.

"Ette ole merkinnyt ovea, ettekä pannut ulos ruumista", sanoi yksi
heistä äreästi; "vaikka tämä on _kolmas yö_! Hän on meidän omamme".

"Hiljaa, hän nukkuu -- pois; rutto ei ole tarttunut häneen".

"Vai ei rutto?" murahti Becchino pettyneenä. "Luulin ettei muu tauti
uskaltaisi loukata gavocciolon oikeuksia!"

"Lähtekää -- tässä on rahaa; jättäkää me rauhaan!"

Ja hirveät ajurit poistuivat äreinä. Vankkurit lähtivät liikkeelle,
kello soitteli merkkiään, kunnes tuo kamala hälytys vähitellen haihtui
kuulumattomiin.

Kaihtaen kädellään lampun valoa, Irene hiipi vuoteen ääreen peljäten
tunkeilijoitten melun häirinneen nukkunutta. Mutta tuo raudansitkeä uni
oli kiristänyt hänen muotonsa kuin ruuvipihtiin. Hän ei hiiskahtanut
-- hän tuskin veti henkeään -- Irene tunnusteli hänen valtimoansa,
tuon näivettyneen käden levätessä peitteellä -- se heikosti tykytti --
hän rauhottui -- siirsi valoneuvot syrjään ja vetäydyttyään kammion
nurkkaan, hän otti kaulastaan pienen ristin, asetti sen pöydälle
ja lähestyi katkerissa kärsimyksissään rukoillen Häntä, joka oli
kuoleman kokenut ja joka -- vaikka Taivasten Poika ja Seraphiimien
Valtijas -- oli myöskin rukoillut maallisissa vaivoissaan, että kalkki
poistettaisiin.

Tuli aamu, ei niinkuin Pohjolassa, verkalleen ja läpi varjojen, vaan
täydellisessä kunniassa, niinkuin tuon ilmanalan päivä tervehtii maata
-- kuin unestaan havahtuva jättiläinen. Yht'äkkinen hymy -- säteilevä
hehku -- ja yö oli hälvennyt. Adrian yhä nukkui; ei ainoakaan jänner
näyttänyt liikahtavan: uni oli entistäkin raskaampi, hiljaisuus
kävi rasittavaksi. Nyt tuossa kuolonkaltaisessa tyrmistyksessä,
yksinäinen vaalija hätääntyi. Aika kului -- aamu koitui puolipäiväksi
-- ei vieläkään hiiskausta. Aurinko oli taivaan laella -- munkkia ei
kuulunut. Ja koskiessaan jälleen Adrianin valtimoon, hän ei tuntenut
tykytystä -- hän katseli häntä peljästyen ja hämmästyneenä, niin
hiiskumaton ja kalpea eimikään elollinen saattanut olla. "Olikohan
tuo tosiansa unta, eikö se saattanut olla --." Hän kääntyi poispäin
hervahtaen ja tyrmistyneenä, hänen kielensä takertui hänen suuhunsa.
Miksikä isä viipyi? Hän tahtoi lähteä hänen luoksensa -- hän tahtoi
kuulla pahimman -- hän ei voinut odottaa enää. Hän vilkasi munkin
jättämään paperikääryyn: "Auringonnoususta", siinä sanottiin, "olen
dominikaanien luostarissa. Kuolema on korjannut monta veljeksistä."
Luostari oli melkoisen matkan päässä mutta hän osasi tien ja pelko oli
siivittävä hänen askeleensa. Hän loi ikävöitsevän silmäyksen nukkuvaan
ja riensi talosta. "Pian näen sinun jälleen", hän kuiskasi. Voi! Mikä
toivo osaa laskea hetken tuolle puolen? Ja kuka on vaativa omakseen
tuota "jälleen?"

Hetkisen kuluttua Irenen lähdöstä aukasi Adrian pitkään huoaten
silmänsä -- muuttuneena ja toisena miehenä; kuume oli tiessään, elpynyt
valtimo sykki heikosti tosin, mutta levollisesti. Hänen henkensä oli
taasen hänen ruumiinsa herra, ja vaikka hän oli raukea ja heikko, niin
vaara oli ohi ja elämä ja järki palanneet.

"Olen kauan nukkunut", hän jupisi: "voi sellaisia unelmia! Ja
tuntui kuin olisin nähnyt Irenen, mutta en voinut puhua hänelle, ja
koettaessani syleillä häntä, hänen muotonsa vaihettui ja vartalonsa
laajeni ja jouduin saastaisen haudankaivajan kouriin. On myöhäistä
-- aurinko on korkealla -- minun täytyy nousta liikkeelle. Irene on
Lombardiassa. Ei, ei; se oli valhe, kurja valhe; hän on Florensissa,
minun on jatkaminen etsimistäni."

Muistaessaan tuon velvollisuutensa hän nousi vuoteestaan -- kummasteli
voimattomuuttaan; alussa hän ei pysynyt pystyssä nojaamatta seinään,
mutta vähitellen hän pääsi sen verran jäsentensä herraksi, että hän
kykeni kävelemään, vaikka töin tuskin. Kalvava nälkä ahdisti häntä,
hän löysi huoneesta hiukan helppoa ravintoa, josta hän ahneesti teki
lopun. Ja melkein yhtä halukkaasti hän pesi heikontuneen ruumiinsa ja
näivettyneet kasvonsa vedellä, jota oli käsillä. Hän tunsi itsensä
virkummaksi ja voimistuneeksi ja alkoi pukea ylleen vaatteitaan,
jotka olivat heitetyt kokoon hänen vuoteensa viereen. Hän katseli,
kummastellen ja omituisesti itseään säälien, surkastuneita käsiään ja
raajojaan ja alkoi ymmärtää että hän lienee sairastanut jotakin kovaa
tautia, josta hänellä ei ollut tietoa. "Ja yksin", ajatteli hän, "eikä
ketään minua hoitamassa! Luonto ainoana holhottarena! Mutta voi! Kuinka
pitkä aika lienee kulunut, ja lemmittyni, Ireneni -- pian, pian, en
hetkeäkään enää menetä."

Hän tuli autiolle kadulle; ilma elvytti häntä, ja siunattu tuulenviima
oli tuona aamuna virennyt, ainoa viikkokausiin. Hän kuljeskeli
verkalleen eteenpäin, kunnes hän saapui avaralle torille, josta näkyi
eräs Florensin pääporteista ynnä viikunapuut ja oliivilehdot taampana.
Silloin eräs pitkävartaloinen pyhiinvaeltaja läheni häntä portilta
päin; hänen huntunsa oli laskettu alas, ja hänen vallitsevat mutta
murheelliset kasvonsa olivat näkyvissä, kasvot, joitten enemmän ankaran
kuin hellän surumielisyyden varjostamiin yleviin piirteisin, lujaan
otsaan, järkähtämättömään katseeseen Luonto näytti kirjoittaneen
majesteettia, Kaitselmus onnettomuutta. Noitten kadun ainoitten
kulkijoitten kohdatessa toisensa tuossa autiossa, hiljaisessa paikassa
Adrian hämmästyneenä seisahtui yht'äkkiä ja virkkoi epäilevin äänin:
"vieläkö uneksun, vai näenkö Rienzin?"

Pyhiinvaeltaja seisahtui kuullessaan nimen, ja katsellen pitkään
nuoren ylimyksen kuihtunutta muotoa hän sanoi: "Olen se; joka oli
Rienzi! Ja sinä kalvakas varjo, tässä Italian haudassako kohtaan
iloisen ja korkean Colonnan? Voi nuori ystävä", hän lisäsi hellemmin
ja ystävällisemmin "eikö rutto ole säästänyt Rooman jalointen kukkaa?
Tule, minä julma ja ankara tribuuni, minä käyn hoitajaksesi: hän, jonka
piti olla veljeni, saakoon vielä minulta veljen holhun."

Näin sanoen hän hellästi kietoi käsivartensa Adrianin ympärille, ja
nuori ylimys, jota sääli ja hämmästys liikuttivat, nojautui ääneti
Rienzin rintaa vastaan.

"Nuorukaisparka", jatkoi tribuuni, sillä koska hän oli pikemmin
kukistunut kuin erotettu, häntä saatetaan vielä siksi kutsua, "minä
olen aina pitänyt nuorista (veljeni kuoli nuorena) ja sinusta enemmän
kuin useimmista. Mikä kova onni toi sinut tänne?"

"Irene!" sanoi Adrian änkyttäen.

"Niinkö todella! Oletko sinä Colonna ja annat vielä arvon sortuneelle?
Sama velvollisuus toi minutkin Kuoleman kaupunkiin. Äärimmästä etelästä
-- poikki rosvojen vuoristojen -- läpi vihollisteni linnotuksen
-- halki kaupunkien, joissa kuuluttajat korviini huusivat pääni
hintaa -- olen tullut tänne jalan ja yksin, Kaikkivaltijaan siipien
suojassa. Nuori mies, olisit jättänyt tuon tehtävän hänelle, jonka
elämä on taijottu ja jonka taivas ja maa vielä pidättävät määrättyyn
tarkotukseen!"

Tribuuni sanoi tuon matalalla ja sisällisellä äänellä ja hänen
kohotetusta silmästään ja juhlallisesta otsastaan näkyi, kuinka paljon
hänen kovat kohtalonsa olivat syventäneet hänen yltiöpäisyyttään,
vieläpä enentäneet hänen toiveittensa eloisuutta.

"Mutta", kysyi Adrian irtaantuen hellästi Rienzin käsivarresta,
"tiedäthän siis, mistä Irenen löydämme, lähtekäämme yhdessä hänen
luokseen. Älkäämme hetkeäkään hukatko; aika on verrattoman kallis ja
silmänräpäys tässä kaupungissa vie usein ijankaikkisuuden partaalle."

"Totta", vastasi Rienzi heräten haaveiluistaan. "Mutta älä pelkää,
minä olen uneksinut pelastavani hänet, sukuni helmen ja lemmikin. Ole
pelkäämättä, minä en pelkää."

"Tiedätkö mistä etsiä?" sanoi Adrian kärsimättömänä, "luostarissa on
perin toisellaisia vieraita."

"Voi, niin sanoo uneni!"

"Älä unista puhu", sanoi lempijä, "ellei sinulla ole muuta opasta,
niin erotkaamme heti häntä etsimään. Minä lähden tuota katua, sinä
vastakkaista, ja auringon laskiessa kohdatkaamme toisemme samassa
paikassa."

"Jyrkkä mies!" sanoi tribuuni juhlallisena, "ole herjaamatta näkyjä,
joissa taivas puhuu vertauksissa valituilleen. Sinä pyydät neuvoa
inhimilliseltä viisaudeltasi, minä vähemmän luulotteleva, seuraan
salaperäisen Kaitselmuksen käden viittaa, joka nytkin valopatsaana
liikkuu silmäini edessä hirmujen korvessa. Niin tapaa minut tässä
päivän laskiessa, niin näet kenen opas on varmin. Jos uneni puhuu
totta, olen näkevä sisareni elossa, ennenkuin aurinko ennättää tuon
kukkulan, P. Markuksen kirkon luona."

Rienzin ankara vakavuus herätti Adrianissa toivoa, jota hänen järkensä
ei ottanut hyväksyäkseen. Hän näki hänen poistuvan uljain ja reippain
askelin, ja hänen laahustava vaatteuksensa loi hänen ryhtiinsä vielä
enemmän arvokkaisuutta; sitten hän poikkesi oikeanpuoliselle kadulle.
Hän ei ollut ehtinyt puoliväliin, kun hän tunsi viitastaan nykäistävän.
Hän kääntyi ja näki Becchinon ruman naamarin.

"Pelkäsin että olitte valmis ja että toinen oli tehnyt tehtäväni",
sanoi haudankaivaja, "kun ette palannut vanhan ruhtinaan palatsiin.
Ette erota minua toisista, näemmä; minä olen se, jota pyysitte etsimään
--"

"Ireneä!"

"Niin, Irene di Gabriniä; lupasitte hyvän palkinnon."

"Saatte."

"Seuratkaa minua."

Becchino kulki edellä ja saapui pian erään talon eteen. Hän kolahutti
kahdesti portinvartijan oveen, ja vanha akka raotti varovasti porttia.
"Älä pelkää, hyvä eukko", sanoi haudankaivaja, "tämä on se nuori herra,
josta puhuin. Sanoit että palatsissasi oli kaksi naishenkilöä, jotka
kaikista sen asukkaista vaan jäivät henkiin, ja että niitten nimet
olivat Bianca di Medici ja -- mikä tuo toinen oli?"

"Irene di Gabrini, roomalainen neiti. Mutta sanoinhan että tämä on
neljäs päivä siitä, kun he lähtivät talosta peljäten täällä olevia
ruumiita."

"Sen teit -- oliko signora di Gabrinin puvussa mitään merkillistä?"

"Oli, johan sen sanoin: sininen mantteli, jollaista en usein ole
nähnyt, hopealla kirjaeltu."

"Oliko kirjaus tähtinen, hopeatähtinen", huudahti Adrian, "aurinko
keskellä."

"Oli."

"Voi, voi! Tribuunin suvun vaakuna. Minä muistan kuinka kiittelin tuota
manttelia ensi päivänä kun se oli hänen yllään -- kihlauspäivänämme!"
Ja ylkä heti oivalsi tuon salaisen tunteen, jonka yllystä Irene niin
huolellisesti oli säilyttänyt tuon kallismuistoisen vaatteen.

"Etkö muuta tiedä heistä?"

"En mitään."

"Siinäkö kaikki, mitä olet saanut tietoosi, lurjus?" huusi Adrian.

"Malttakaa. Koetuksesta koetukseen on minun vieminen teidät, porras
portaalta, voittaakseni palkintoni. Seuratkaa, signor."

Kuljettuaan useita katuja ja kujia Becchino seisahtui toisen, vähemmän
uljaan rakennuksen edustalle. Taas hän kolahutti kolmasti vartijan
ovea, ja ulos astui tällä kertaa vanha mies, surkastunut ja halvattu,
jota kuolema ei näyttänyt kehdanneen korjata.

"Signor Astuccio", sanoi Becchino, "antakaa anteeksi, mutta sanoinhan
että vaivannen teitä vielä. Tämä on se herra, joka haluaa tietää
mitä usein olisi paras olla tietämättä -- mutta se ei ole minun
asiani. Tuliko eräs naishenkilö -- nuori ja kaunis -- tummatukkainen
ja sorjavartaloinen tähän taloon, ruton ensi oireissa, kolme päivää
sitten?"

"Kyllä, hyvinhän sen tiedät, ja vielä paremmin tiedät että hän kaksi
päivää sitten läksi: hänestä oli vähän vaivaa, vähemmän kuin monista!"

"Oliko hänen yllään mitään silmiinpistävää?"

"Oli, oli, kiusallinen mies, sininen vaippa, hopeatähtinen."

"Lieneeköhän teillä aavistusta hänen entisistä oloistaan?"

"Ei muuta kuin että hän kovin houraili Santa Maria di Pazzin
luostarista, rosvoista ja pyhäinhäväistyksestä."

"Oletteko tyytyväinen, signor?" kysyi haudankaivaja, voittoriemussaan
kääntyen Adrianiin. "Mutta tyydytänpä teidät paremmin, jos teissä on
rohkeutta. Haluatteko seurata?"

"Ymmärrän sinut täydelleen. Rohkeutta! Mitä on maan päällä enää
peljättävää?"

Haudankaivaja jupisi itsekseen: "kyllä, jättää minut yksin. Minun pääni
se jotakin maksaa. En pyydä minäkään herrasmiehiä sanojani tottelemaan.
Päättäköön omilla silmillään mitä vaivani maksaa", ja suuntasi kulkunsa
eräästä portista vähän matkan päähän kaupungista. Siellä, eräässä
vajassa, istui kuusi hänen kauhistavaa toveriaan, lapiot ja kanget
jalkain vieressä.

Opas kääntyi Adrianiin, jonka kasvot olivat rauhalliset ja epätoivossa
järkähtämättömät.

"Uljas herra", sanoi hän rahtusen sääliväisesti viivytellen,
"tahdotteko todella omin silmin ja sydämin tulla vakuutukseen? -- Näky
kenties peljästyttää, tarttuma tuhoaa -- jollei tosiansa, niinkuin
minusta näyttää, Kuolema jo ole kirjoittanut otsaanne, _omani_."

"Kovan-onnen ja murheen korppi!" vastasi Adrian, "etkö näe, että muuta
en kauhistu kuin sinun ääntäsi ja näköäsi. Näytä minulle hän, jota
etsin, olkoon hän elävänä tai kuolleena."

"Minä näytän hänen teille sitten"; sanoi Becchino äreästi, "sellaisena
kuin hän kaksi yötä sitten annettiin haltuuni. Kasvonpiirteet
saattanevat jo olla sileiksi lakaistut, sillä rutolla on kova luuta,
mutta jätin hänen ylleen tuon, mistä näette ettei Becchino ole
valehtelija. Tuokaa soihtuja tänne, veikot, ja nostakaa luukku. Älkää
töllistäkö; herra hulluttelee, kyllä hän maksaa."

Adrianin koneentapaisesti seuratessa oppaitaan hänen silmäänsä odotti
näky, jonka hirveä filosofia kuin pyörällä murskaksi musertaa kaiken
kuolevaisten ylpeyden -- tuon kuopan näky, johon maa kätkee kaiken,
mikä maan päällä rehotti, suloili, riemuitsi!

Becchinit nostivat ylös raskaan luukun, alensivat soihtunsa (tuskin
tarpeellista, sillä aukosta syöksähti kammottavana välkkyen polttavan
auringon valo) ja viittasivat Adriania lähestymään. Hän seisoi manalan
partaalla ja katsoi alas.

       *       *       *       *       *

Onkalo oli avara ja syvä sekä pyöreämuotoinen, kuin tyhjän kaivon
pohja. Maaseinään ylt'ympäri uurretuissa lokeroissa lepäsivät
ruumisarkuissaan ruton alkuajan uhrit, jolloin Becchinon ammatti
vielä ei kukoistanut, jolloin pappi saattoi ja ystävä suri
vainajata. Mutta alhaalla, _siellä_ oli iljettävä kauhistus!
Sekasin viskottuina -- muutamat alasti, muutamat jo mustenneissa ja
mädäntyneissä kääriliinoissaan -- viruivat viimeksi saapuneet vieraat,
ripittämättömät ja siunaamattomat! Tulisoihtujen ja auringon valo
levisi selvänä ja punertavana yli turmeluksen kaikkien asteitten,
kalvakkaan sinertyneestä hipiästä ja turvonneesta ruhosta tahmaiseen,
sekavaan läjään tahi paijaisin luihin, joista vielä roikkui, siruina
ja riekaleina, mädäntynyt, musta liha. Monien kasvot olivat säilyneet
melkein täydellisinä, muun ruumiin ollessa paljaana luuna: pitkät
hiukset, ihmisen muoto, hirvittävän luurangon päässä. Siinä oli
vakahainen lapsi, vielä äitinsä rinnoilla, siinä oli ylkä viruen
poikki lemmittynsä armaitten jäsenten! Rotat (ja niitä vilisi noissa
juhlapidoissa) herkesivät valon välähtäessä kauheasta ateriastaan,
häiriytyneinä, mutta peljästymättä, ja tuhansittain niitä venyi
ylt'ympäri, kankeina ja kuolleina, myrkkyisen ruokansa tappamina!
Sinne myöskin riistettyään niistä kullan ja jalokivet, haudankaivajien
hurja iva oli viskannut mennyttä arvoa puhuvat merkit -- neuvosmiehen
taittuneen puikon, kenraalin sauvan, piispan hiipan! Saastainen,
siinteä hönkä oli asettunut kuin liha itse, sienettävänä, mätänä,
seiniin ja -- -- --

       *       *       *       *       *

Mutta kuka on kertova ne sanomattomat ja kuvittelemattomat hirmut,
jotka vallitsivat palatsissa, missä Suuri Kuningas otti vastaan Ruton
miekalla lannistetut vangit?

Mutta koko tuossa hovikunnassa -- täynnä kauneutta ja jaloutta,
nuorukaisen voimaa ja vanhuksen kunniaa, sankarin uljuutta ja oppineen
viisautta, pilkkaajan ilkkua ja uskovaisen hurskautta -- yhteen ainoaan
kohtaan oli Adrianin katse kiintynyt. Erillään muista, vasta tulleena
-- pitkät kiharat tummina valuen kauas yli käsivarren ja rinnan --
oli nainen kasvot osaksi poiskäännettyinä ja näkyväinen osa vainajan
äidillekin tuntemattomana, -- mutta yllään tuo kovaonninen vaippa,
jossa, vaikka himmentyneinä ja mustuneina, vielä oli nähtävissä nuot
vaakunatähdet, joita Rooman uljaan tribuunin nimen omistajat olivat
käyttäneet. Adrian ei nähnyt enempää -- hän horjahti haudankaivajain
syliin. Herättyään hän vielä oli Florensin porttein ulkopuolella --
venyi viheriällä nurmella -- opas seisoi hänen vieressään -- pidellen
suitsista hänen ratsuansa, joka pureskeli rauhallisena mehevää ruohoa.
Toiset lapiomiehet istuskelivat vajassaan.

"Vai jo virkositte! Arvelinkin että se vaan oli tuon lemun vaikutusta;
harvat sen kestävät niinkuin me. Ja koska olette etsimistenne perillä
ja ajattelin että jättänette nyt Florensin, jos teillä hiukkakin on
järkeä jälellä, niin kävin noutamassa teidän oivan hevosenne. Minä
olen ruokkinut sitä siitä saakka kuin lähditte palatsista. Luulin
tosiansa että siitä olisi tullut minun omaisuuttani, mutta onhan niitä
yllinkyllin yhtä hyviä. Nouskaa selkään, nuori herra. Minun tulee
surku teitä, en tiedä miksi, paitsi että olette ainoa, jonka olen
viikkokausiin nähnyt pitävän enemmän huolta toisesta kuin itsestään.
Toivon että olette tyytyväinen, kun olen osottanut hiukan älyä tässä,
heh, palveluksessanne, ja niinkuin minä olen tehnyt tehtäväni, tekin
pitäisitte lupauksenne."

"Ystäväni", sanoi Adrian, "tuosta saat kylläksi kultaa, tullaksesi
rikkaaksi, ja tuon jalokiven, jota kauppiailta saat kuulla ruhtinaitten
kilvan ostelevan. Näytät rehelliseltä, ammatistasi huolimatta, muuten
olisit ryöstänyt ja murhannut minut aikoja sitten. Tee minulle yksi
palvelus vielä."

"Äiti parkani sielun kautta, teen."

"Ota tuo -- tuo ruumis tuosta hirveästä paikasta. Hautaa se johonkin
rauhalliseen ja syrjäiseen paikkaan -- erikseen -- yksin! Lupaatko?
-- vannotko? -- hyvä! Ja nyt auta minua ratsuni selkään. Hyvästi
Italia, ja ellen tästä iskusta kuole, niin tulkoon kuolema niinkuin
tulee kunnian ja epätoivon -- torvien soidessa ja lippujen liehuessa
-- uljaassa rintamassa, arvokkaan vihollisen vastassa! -- Paitsi
ritarinkuolemaa ei ole mitään elettävää jäljellä!"



SEITSEMÄS KIRJA.

VANKEUS.



I Luku.

Avignon. Kaksi hovipoikaa. Vieras kaunotar.


On erotus Shakespearen ja melkein jokaisen muun saman taiteen mestarin
draamalla, siinä että ensinmainitussa loppuromahdus harvoin johtuu
yhdestä ainoasta aiheesta -- yhdestä selvästä ja yhtämittaisesta
tapausten kehittymisestä. Vaihtelevat ja monimutkaiset vaikuttimet
muodostavat lopullisen päätöksen. Ajan ja paikan rajoista riippumatta,
kukin aika, kukin paikka kuvataan, esitetään meille toiminnan ja
henkilöitten täsmällisine vaihdoksineen. Joskus huomio näyttää
seisahtuvan, poikkeavan syrjään, tapaavan uusia, siihen asti
tuntemattomia esineitä, tahi luonteenominaisuuksia, joihin siihen
saakka on viitattu, vaan joita ei ole kehitetty. Mutta todella
toiminta noin pysähtyessään vaan kokoaa, poimii ja kerää yhteen
kaikki olojen vaiheet, jotka vievät tuohon suureen päätökseen: ja
runoelman taide on vaan hyljätty historian uskollisuuden vuoksi. Kuka
hyvänsä ryhtyy asettamaan maailman eteen ihmisen elämän ja aikakauden
uskollista esitystä ja ulottaen dramatiikan epiikaksi levittää
kertomuksensa yli vuosien vaiheitten, hän tuossa tietämättänsä huomaa
olleensa Shakespearen osottelija. Uusia luonteita, jokainen vieden
päätökseen -- uusia näkymöitä, jokainen johtaen viimeiseen, ilmaantuu
yhtämittaa hänen eteensä, joskus näyttäen lukijasta viivyttävän,
niiden jouduttaessakin loppuromahdusta. Uhrikulkue vaeltaa eteenpäin,
lisääntyen uusista tulokkaista, kadottaen monta, jotka siihen alussa
liittyivät, kunnes vihdoin, samana kokonaisuudessaan, mutta jäseniltään
erilaisena, joukko saavuttaa määrätyn alttarin ja uhrin.

On kulunut viisi vuotta edellisistä tapauksista, ja kertomukseni
siirtää meidät Avignonin paavilliseen hoviin -- tuohon rauhalliseen
valtaistuimen paikkaan, johon P. Pietarin seuraajat olivat muuttaneet
keisarillisen kaupungin ylöllisyyden, komeuden ja paheet. Päästyään
turviin mahtavan ja raa'an ylimystön kavaluudesta ja väkivallasta,
pyhän istuimen hovilaiset antautuivat juhlapäivän huumaukseen -- heidän
leponsa oli nautinnoille pyhitetty, ja Avignonissa nähtiin siihen
aikaan Europan kenties iloisin ja hekumallisin seurapiiri. Clemens VI:n
hieno aisti oli virittänyt tuulahduksen kirjallista sivistystä paikan
karkeisiin huvituksiin, ja Petrarcan henki yhä raivasi tietänsä läpi
melskeisten kokousten ja yökuntaisten mässäysten.

Innocentius VI oli vast'ikään seurannut Clemensiä, ja mitä vaatimuksia
hänellä omaan oppiinsa nähden lienee ollutkin, hän ainakin piti
arvossa toisten tietoja ja neroa, ja ajan sulokas turhantapaisuus aina
yhdistyi huvien tavottelemiseen. Paikkakunnalla vallitseva turmelus
oli liiaksi vakaantunut, jotta siihen olisi vaikuttanut Innocentiuksen
esimerkki, joka itse oli tavoiltaan yksinkertainen ja elämältään
esimerkiksi kelpaava mies. Vaikka Innocentius, samoin kuin hänen
edeltäjänsä, noudatti Ranskan politiikkiä, hänessä asui itsepintainen
ja ääretön kunnianhimo. Sydämestään tarkottaen kirkon parasta hän oli
laatinut suunnitelman palauttaakseen ja vahvistaakseen sen järkytetyn
ylivallan Italiaan, ja monilukuisten valtioitten tyranneja hän piti
hengellisen kunnianhimonsa pääesteenä. Eikä tuo ollut Innocentius VI:n
politiikki yksin. Niine poikkeuksineen, joita erityiset asianhaarat
välttämättömästi vaikuttivat, paavinistuin, ylipäänsä, suosi Italian
valtiollisia oikeuksia. Keskiajan tasavallat versoivat kirkon varjossa;
ja siellä, niinkuin muuallakin, nähtiin, päin vastoin yleistä
mielipidettä, että uskonto, vaikkapa häväisty ja nurinpuolinen, edisti
kansalaisvapauden yleistä suojelusta -- nosti alhaista ja vastusti
sortajaa.

Tähän aikaan ilmestyi Avignoniin eräs merkillinen ja verraton kaunotar.
Hän oli tullut vähäisen mutta uhkean seurueen keralla Florensista, ja
ilmottanut olevansa neapelilaista syntyperää, erään ylimyksen leski
kovaonnisen Johannan loistavasta hovista. Hänen nimensä oli Cesarini.
Tultuaan paikkaan, jossa Venuksella oli ikivanha valtansa kristikunnan
pesälinnassakin, jossa lemmellä oli elämän ensi sija ja kauneus oli
mahti, signora Cesarini oli tuskin näyttäytynyt julkisesti, kun
puoli Avignonin hienointa yleisöä oli hänen jalkainsa edessä. Hänen
naispalvelijoilleen laitettiin kallisarvoisia lahjoja, ja valittavia
serenaadeja kuului öisin hänen akkunansa alta. Hän antautui vapaasti
kaupungin iloisiin huvitteluihin ja hänen sulonsa oli Petrarcan
säkeitten keralla yleisen ihailun esineenä. Mutta vaikkei hän ollut
kenellekään jyrkkä, ei kenkään saattanut väittää omakseen hänen
hymyjensä etuoikeutta. Hänen maineensa oli vielä nuhteeton; mutta
jos joku saattoi olla muita edellä, niin hän näytti pikemmin tehneen
kunnianhimon kuin lemmen valinnan, ja Giles, sotainen kardinaali
d'Albornoz, pyhän hovin kaikkivaltijas, jo ennusti voittoriemunsa
hetkeä.

Oli sydänpäivä, ja ihanan signoran eteisessä odotteli kaksi kaunista
ja komeasti puettua paaschia, tuota veljeskuntaa, josta siihen aikaan
ylhäiset, molemmat sukupuolet, ottivat mielipalvelijansa.

"Uskoni kautta", huudahti toinen nuorista palvelijoista, työntäen
syrjään noppapelin, jolla hän toverinsa kanssa oli koettanut kuluttaa
aikaansa, "tämäpä kuiva oltava! Paras osa päivää jo mennyttä! Emäntämme
ei pidä kiirutta."

"Ja minäkin puin uuden samettinuttuni ylleni", vastasi toinen,
katsellen surkutellen komeuttaan.

"Älä turhias puhu, Giacomo", sanoi toveri haukotellen. -- "Mitähän nyt
uusia kuuluu? Onko hänen Pyhyytensä jo tullut järkiinsä?"

"Järkiinsä, onko hän ollut hulluna sitten?" kuiskasi Giacomo totisena.

"Mikä hän muu on, kun, vaikka on paavi, ei vielä huomaa, että olisi
aika heittää naamari silmiltä? Siivo kardinaali -- irstas paavi, se on
se vanha sananlasku; jokin vika on sen miesparan päässä, jos hän noin
erakkona pysyy."

"Aha, jo ymmärrän, mutta onpa toden totta hänen Pyhyydellään tarpeeksi
sijaisia. Piispat kyllä pitävät huolen, etteivät naiset, taivas
heitä siunatkoon, tule vanhanaikaisiksi; eikä Albornozkaan todista
sananparttasi, mitä kardinaaleihin tulee."

"Totta, mutta Giles on taistelija, -- kardinaali kirkossa, mutta
sotilas sen ulkopuolella."

"Voittaako hän tämän linnan, luuletko, Angelo?"

"Linna on naispuolinen, mutta --"

"Mutta mitä?"

"Signora on luotu valtaan ennemmin kuin lempeen, olkoon hän kuinka
kaunis tahansa. Hän pitää Albornozta ruhtinaana, mutta ei lempijänä.
Millainen hänen askeleensa, se halveksii kultakankaitakin!"

"Kuule", huudahti Giacomo rientäen akkunaan, "kuule kavioitten
kapsetta! Julkinen joukko!"

"Palaavat haukkajahdista", vastasi Angelo, katsellen halukkaasti
ratsastajia, jotka kulkivat ohi pitkin kapeata katua. "Töyhdöt
liehuvat, ratsut tepastelevat -- katsos kuinka tuo keikari mielistelee
naistaan!"

"Vaippansa näkyy olevan samankarvainen kuin minun", huokasi Giacomo.

Kun seurue oli hävinnyt ahtaitten katujen mutkiin ja naurunhohotusta
ja hevosten astuntaa vielä heikosti kuului etäältä, kääntyi paaschien
huomio synkkään, yhdennentoista vuosisadan vankkaan tapaan muurattuun
torniin, joka uhkaavana kohosi heidän tarkastelevan katseensa
edessä. Aurinko paistoi raukeasti sen kolkkoihin kylkiin, joihin
sinne tänne oli jätetty ampumareikiä ja kapeita rakoja, pikemmin
kuin akkunoita. Se oli jyrkkä vastakohta iloisen mielialan, katujen
välkkyvien myymälöitten ja äsken ohitse kulkeneen hilpeän matkueen.
Tuon vastakohdan nuorukaiset näyttivät tahtomattaan käsittäneen; he
vetäytyivät pois ja katsoivat toinen toistaan.

"Tiedän ajatuksesi, Giacomo", sanoi Angelo, sievempi ja vanhempi
heistä. "Ajattelet että tuo torni on ikävä asunto."

"Ja kiitän tähtiäni etten ole kylläksi ylhäinen tarvitakseni tuollaista
häkkiä", lisäsi Giacomo.

"Sentäänkin", huomautti Angelo, "se pitelee erästä, joka synnyltään ei
ole meitä korkeampi."

"Kerro minulle jotakin tuosta merkillisestä miehestä", sanoi Giacomo
istuutuen, "olethan roomalainen ja sinun pitäisi tietämän."

"Olen!" vastasi Angelo oikaisten itsensä. "Minä _olen_ roomalainen ja
olisin synnynnalleni arvoton, ellen tietäisi mikä kunnioitus on Cola di
Rienzin nimelle tuleva."

"Ja kumminkin sinun roomalaisesi olivat kivittää hänet, muistaakseni",
mutisi Giacomo. "Kunniasta näyttää koituvan enemmän potkuja kuin rahaa.
Tiedätkös", jatkoi paaschi äänekkäämmin, "tiedätkös, onko se totta,
että Rienzi kävi Praagissa keisarin luona ja ennusti että edellinen
paavi ja kaikki kardinaalit murhattaisiin ja valittaisiin italialainen
paavi, joka lahjottaisi keisarille Sisilian, Kalabrian ja Apulian
hallitsijan kultaisen kruunun [perätön, muutamien historioitsijain
kannattama taru] ja hänelle itselle Rooman ja koko Italian kuninkaan
hopeakruunun? Ja --"

"Vaiti!" keskeytti Angelo maltittomana. "Kuule minua, niin saat tietää
kuinka asian laita on. Lähdettyään _viimeksi_ Roomasta (tiedäthän
että hän kukistuksensa jälkeen oli valepuvussa läsnä riemujuhlassa)
_tribuuni_ -- --" Angelo vaikeni ja katseli ympärilleen, sekä jatkoi
sitten poski hehkuen ja ääni innostuen, "niin tribuuni, joka _oli_ ja
_on_ oleva -- matkusti pyhiinvaeltajaksi puettuna, poikki metsäin ja
vuorten, yöt päivät, sateessa ja myrskyssä, korven onkalot ainoana
suojanaan, -- tuo, jota hekuman raiskaamaksi sanotaan. Tultuaan vihdoin
Böömiin hän ilmaisi itsensä eräälle Praagissa asuvalle florensilaiselle
ja hänen avullaan hän pääsi keisari Kaarlen puheille."

"Viisas mies tuo keisari!" sanoi Giacomo, "tarkka kuin saituri. Hän
vallottelee ostokaupalla ja hankkii torilta laakerinsa, -- niinkuin
veljelläni, joka palveli hänen luonaan, on tapana sanoa."

"Totta, mutta sanotaan myöskin että hän suosii kirjamiehiä ja oppineita
-- on järkevä ja kohtuullinen, ja paljon hänestä vielä toivotaan
Italiassa! Keisarin eteen tuli, niinkuin sanoin, Rienzi. 'Tietäkää,
suuri ruhtinas', hän sanoi, 'että minä olen se Rienzi, jonka Jumala
asetti hallitsemaan Roomaa, rauhan, oikeuden ja vapauden mukaisesti.
Minä hillitsin ylimykset, raivasin pois turmeluksen, palautin lain.
Mahtavat vainosivat minua -- ylpeys ja kateus karkottivat minut
vallastani. Jos kohta te olette suuri, jos kohta minä olen sortunut,
minä myöskin olen heiluttanut valtikkaa, ja olisin saattanut laskea
päähäni kruunun. Tietäkää myöskin että olen, ehk'en laillisesti,
teidän sukuanne, isäni oli Henrik VII:n poika [keisari Kaarlen setä];
teutoonilaista verta juoksee suonissani, jos kohta varhaisemmat elämäni
vaiheet olivat ahtaat ja nimeni mitätön. Teiltä, oi kuningas, minä
etsin suojelusta ja odotan oikeutta.'"

"Rohkea puhe, niinkuin vertainen puhuu vertaiselle", sanoi Giacomo;
"hiukan luottelet kai tuota sanatulvaa."

"En tippaakaan; keisarin sihteeri kirjoitti muistiin joka sanan, ja
jokainen roomalainen, joka ne on kerran kuullut, osaa ne ulkoa. Ennen
oli jokainen roomalainen kuninkaan vertainen, ja Rienzi puolusti meidän
arvoamme vakuuttaessaan omaansa."

Giacomo, joka järkevästi karttoi riitaa, tunsi ystävänsä heikon
puolen, ja vaikka hän sydämestään piti roomalaisia kelvottomimpana
räysäjoukkiona, mitä Italiasta saattoi löytyä, hän vain hypisteli
rikkaa nutustaan ja virkkoi hieman maltittomin äänin: "No, jatka!
Käskikö keisari hänen pois?"

"Eipäs! Kaarle ihmetteli hänen käytöstään ja neroaan, otti armollisesti
hänen vastaan ja kestitsi häntä vieraanvaraisesti. Hän jäi muutamaksi
aikaa Praagiin ja hämmästytti kaikki oppineet tiedoillaan ja
kaunopuheliaisuudellaan."

"Mutta jos häntä noin kunnioitettiin Praagissa, mitä hän Avignoniin
tuli vankeuteen?"

"Giacomo", sanoi Angelo hajamielisesti, "löytyy miehiä, joista me,
jotka olemme toista luontoa ja rotua, harvoin saamme tolkkua, emmekä
koskaan pääse selville. Ja sellaisista miehistä minä olen huomannut,
että niissä rajaton luottamus omaan onneensa tai omaan henkeensä on
mitä tavallisin ominaisuus. Tuo mielessään ja tuo tukenaan he syöksyvät
vaaraan nähtävästi järjettöminä, ja vaarasta he leijailevat suuruuteen
tahi vaipuvat kuolemaan. Niin on Rienzinkin laita; välittämättä
tyhjistä kohteliaisuudenosotuksista ja kyllästyneenä näyttelemään
pedantin osaa, kerran näyteltyään ruhtinaan osaa -- vapaaehtoisesti,
sanotaan, (vaikka toiset kertovat että Kaarle antoi hänet paavin
legaatin haltuun) hän jätti keisarin hovin ja aseettomana, rahattomana,
läksi oikopäätä Avignoniin!"

"Hullusti tehty!"

"Mutta joka tapauksessa hänen ainoa keinonsa kukaties", jatkoi vanhempi
paaschi. "Kerran ennen kukistumistaan ja kerran hänen poissa ollessaan
Roomasta paavin legaatti oli julistanut hänet pannaan. Häntä oli
syytetty kerettiläisyydestä -- panna oli vielä hänen päällänsä. Oli
välttämätöntä että hän puhdistaisi itsensä. Kuinka maanpakolaisparka
sen tekisi? Ei kukaan mahtava ystävä ruvennut kansan ystävän asiaa
ajamaan; ei kukaan hovilainen puolustamaan häntä, joka oli ylimysten
niskalle astunut. Hänen oma henkensä oli hänen ainoa ystävänsä, siihen
yksin hän saattoi luottaa. Hän läksi Avignoniin puhdistamaan itsensä
syytöksistä, ja epäilemättä hän toivoi että hänen puhdistuksestaan
oli vain yksi askel hänen valtansa palauttamiseen. On muuten varma
että keisaria oli vaadittu luovuttamaan Rienzi. Tuo mahdollisuus oli
hänellä tarjona, sillä niin oli ennemmin tahi myöhemmin käypä -- lähteä
vapaana tahi lähteä kahleissa -- joko roomalaisena tahi rikoksellisena.
Hän valitsi edellisen. Kaikkialla missä hän kulki, nousi kansa joka
kaupungissa, joka kylässä. Suuren tribuunin nimeä kunnioitettiin halki
koko Italian. Häntä kiellettiin lähtemästä vaarojen pesäpaikkaan --
häntä rukoiltiin suojelemaan itseänsä tuon maan hyväksi, jota hän oli
koettanut kohottaa. 'Menen puolustamaan itseäni ja triumfoimaan',
oli tribuunin vastaus. Suuria kunnianosotuksia valmistettiin hänelle
kaupungeissa, joitten läpi hän kulki, ja sanotaan, ettei milloinkaan
ole lähettiläs tahi ruhtinas saapunut Avignoniin niin suuren seurueen
keralla, kuin se oli, joka saattoi näitten muurien sisälle Cola di
Rienziä."

"Ja tultuaan perille?"

"Hän anoi päästä paavin puheille saadakseen kumota häntä vastaan tehdyt
syytökset. Hän viskasi kannikkaansa niitten kopeitten kardinaalien
eteen, jotka olivat hänet pannaan julistaneet. Hän pyysi tutkintoa.".

"Mitä paavi sanoi?"

"Ei mitään. Tuo torni on hänen vastauksensa."

"Jyrkkä vastaus."

"Mutta on pitempiäkin teitä ollut vankilasta palatsiin, ja Jumala ei
luonut Rienzin kaltaisia miehiä tyrmiä ja kahleita varten."

Angelon sanoessa tuon kovaäänisesti ja koko sen innostuksen valtaamana,
minkä kukistuneen tribuunin maine oli herättänyt Rooman nuorisossa, hän
kuuli huokauksen takanansa. Hän kääntyi hieman hämillään, ja signora
Cesarinin huoneen ovessa seisoi ylhäisen näköinen naishenkilö. Hän
oli puettuna uhkeaan vaatteukseen, kulta ja jalokivet himmentyivät
hänen tummain silmiensä loiston rinnalla, ja hänen tuossa seisoessaan
pystyisenä ja valtaavana, ei milloinkaan enemmän näyttänyt otsa
luodulta kuninkaallista kruunua varten -- ei milloinkaan inhimillinen
kauneus täydellisemmin toteuttanut sankaritar ja kuningatarihannetta.

"Antakaa minulle anteeksi, signora", sanoi Angelo epäröiden, "puhuin
kovasti, häiritsin teitä; mutta olen roomalainen ja aineeni oli --"

"Rienzi!" sanoi nainen lähestyen, "se on sovelias aine liikuttamaan
roomalaisen sydäntä. Ei mitään anteeksipyyntiä. Voi, jospa" -- ja
signora vaikeni äkkiä, ja jatkoi sitten muuttuneella ja arvokkaammalla
äänellä -- "jospa sallimus asettaa Rienzin takasin hänen oikeaan
asemaansa, hän on tietävä mitä sinä hänestä ajattelet."

"Kun te, signora, joka olette Neapelista", sanoi Angelo omituinen korko
äänessään, "noin puhutte maanpakolaiseksi joutuneesta, mitä tuntenen
minä, jonka hallitsija hän oli?"

"Rienzi ei ole Rooman yksin -- hän on Italian -- maailman", vastasi
signora, "ja sinä Angelo, joka uskallat puhua noin kukistuneesta, olet
osottanut kuinka uskollisesti palvelet niitä, joilla on onni omistaa
sinut."

Puhuttuaan signora katseli kauan ja tarkkaan paaschin alas käännettyä
ja punastunutta muotoa, katsein, jotka olivat tottuneet lukemaan sielun
kasvoista.

"Miehet usein pettyvät", sanoi hän surullisesti ja puoleksi hymyillen,
"naiset harvoin -- paitsi lemmessä. Tahtoisin että Roomassa olisi
pelkkiä sinun kaltaisiasi! Riittää! Kuule! Eikö kavioin kapsetta kuulu
pihalta?"

"Signora", sanoi Giacomo, vaippa teikarin tavoin sovitettuna
hartioille, "näen monsignore d'Albornozen palvelijat. -- Kardinaali
itse on tullut."

"Hyvä!" sanoi signora, silmä kirkastuen, "odotan häntä!" Näin sanoen
hän poistui ovesta, josta hän oli roomalaisen paaschin yllättänyt.



II Luku.

Erään sotilas-papin luonne. Keskustelu. Juonia ja vastajuonia.


Giles (eli Egidio), kardinaali d'Albornoz, oli tuon merkillisen
ajan merkillisimpiä miehiä. Hän kerskasi polveutuvansa Aragonian
ja Leonin kuninkaallisesta suvusta ja oli varhain astunut kirkon
palvelukseen sekä melkein nuorukaisena jo saanut haltuunsa Toledon
arkkihiippakunnan. Mutta ei mikään rauhallinen elämänrata, kuinka
loistava se lieneekin ollut, riittänyt hänen kunnianhimolleen. Hän
ei tyytynyt kirkon kunniaan, ellei se ollut taistelevan kirkon
kunniaa. Maurilaissodassa ei kukaan espanialainen ollut enempää
kunnostanut itseään, ja Alphonso XI, Castilian kuningas, oli tahtonut
saada ritarimerkkinsä tuon sotaisen papin kädestä. Häneen kovasti
kiintyneen Alphonson kuoltua, Albornoz lähti Avignoniin, jossa hän
Clemens VI:lta sai kardinaalihatun. Innocentiuskin piti häntä suuresti
suosiossaan, ja nyt kun hän aina oli paavin neuvostossa läsnä, oli
jo hovissa liikkeellä huhuja, että sotavoimia kerättiin Albornozen
lippujen juureen, pelastamaan paavin alueita epälukuisten tyrannien
vallasta, jotka olivat niitä anastelleet. Rohkea, terävä, yritteliäs ja
kylmäverinen -- urhea kuin ritari, viekas kuin pappi -- sellainen oli
Gilesin, kardinaali d'Albornozin luonne.

[Tuota karskia kirkonmiestä kuvaa muuan kasku, joka kertoo, että
Urbanus V erään kerran vaati häneltä tiliä rahasummista, jotka hän oli
käyttänyt Italian tyranneja vastaan tekemäänsä sotaretkeen. Kardinaali
näytti hänelle vaunut, jotka olivat hänen vallottamainsa kaupunkien
ja linnotusten avaimia täynnä. "Tuossa on tilini", sanoi hän, "siitä
näette mihin rahanne ovat hävinneet." Paavi syleili häntä, eikä
vaivannut häntä enää tileillä.]

Jätettyään seuralaisensa eteiseen, Albornoz saatettiin signora
Cesarinin huoneesen. Kardinaali oli keskikokoinen mies; Espanian
tumma hipiä oli ajattelusta ja kunnianhimoisista tuumista valjennut
kelmeäksi, mutta ankaraksi väriksi; hänen otsansa oli syvään uurrettu,
ja vaikka Albornoz vielä oli parhaassa ijässään, hän olisi saattanut
olla ikämiehen näköinen, ilman tuota astunnan lujuutta, nuorteata
vartalon jäntevyyttä ja silmää, johon ajatus oli painanut tyyntä
syvyyttä, hävittämättä mitään nuoruuden välkkeestä.

"Ihana signora", sanoi kardinaali kumartuen hänen kätensä yli ja
osottaen suloa, mikä enemmän kuului ruhtinaalle kuin papille, "hänen
Pyhyytensä käskyt ovat myöhästyttäneet minut siitä ajasta, jonka
suosiollisesti määräsitte tervehdykselleni, mutta sydämeni on
eronhetkestä saakka ollut luonanne."

"Kardinaali d'Albornozen arvon ja kunnian velvollisuudet", vastasi
Signora irrottaen hiljaa kätensä ja istuutuen, "vaativat niin
paljon hänen ajaltansa, että minusta tuntuu kuin hänen huomionsa
viivähyttäminen vähemmän jaloissa ajatuksissa olisi jonkinlaista hänen
maineensa kavaltamista."

"Oi, signora", vastasi kardinaali, "ei koskaan ole kunnianhimoni ollut
niin jalosti suunnattu kuin nyt. Ja uljaampi osa olisi olla teidän
jalkainne edessä kuin P. Pietarin valtaistuimella."

Hetkisen puna välähti signoran poskille, mutta se näytti yhtäpaljon
suuttumuksen kuin turhamaisuuden punalta; ääretön kalpeus seurasi
sitä. Hän oli vähän aikaa vaiti, ja luoden suuret ja ylpeät silmänsä
rakastuneeseen spanialaiseen hän virkkoi matalin äänin:

"Herra kardinaali, en tahdo olla väärin käsittävinäni sanojanne, enkä
myöskään panna niitä tavallisten korulauseitten laskuun. Olen kylläksi
turhamainen uskoakseni että luulette puhuvanne totta kun sanotte
rakastavanne minua."

"Luulette!" matki spanialainen.

"Kuulkaa minua", jatkoi signora. "Hänellä, jota kardinaali Albornoz
kunnioittaa rakkaudellaan, on oikeus vaatia sen todistuksia. Paavin
hovissa ken vetää hänen vallalleen vertoja? -- Minä pyydän teitä sitä
käyttämään hyväkseni."

"Puhukaa armahin signora, ovatko raakalaiset riistäneet tiluksianne
näinä väkivaltaisina aikoina? Onko joku uskaltanut loukata teitä?
Rikkauttako ja arvonimiä, niitäkö haluatte? -- Valtani on orjanne."

"Ei, kardinaali, on seikka, joka on italialaiselle ja naiselle
rikkautta ja kunnioitusta kalliimpi -- se on kosto!"

Kardinaali säpsähti välähtelevää silmää, joka oli häneen luotu, mutta
noitten sanojen henki sattui synnynnäiseen kieleen.

"Siinäpä", sanoi hän hetkisen päästä, "siinä ylhäinen sukuperä puhuu.
Kosto on jalosukuisten hekuma. Orjat ja lurjukset antakoot loukkauksen
anteeksi! Jatkakaa, signora."

"Oletteko kuullut viimeisiä uutisia Roomasta?" kysyi signora.

"Tietysti", vastasi kardinaali hiukan kummastellen, "olisimmepa kehnoja
valtiomiehiä, jollemme tuntisi paavin vallan pääkaupungin tilaa; ja
sydäntäni surettaa tuo onneton kaupunki. Mutta miksikä tiedustelette
Rooman oloja -- olettehan --"

"Roomalainen! Tietäkää, jalo herra, että minulla on syyni, minkätähden
sanoin olevani Neapelista. Teidän tunnollisuudellenne paljastan
salaisuuteni -- olen Roomasta! Kertokaa minulle sen tilasta."

"Ihanaiseni", vastasi kardinaali, "pitihän tietämäni että tuo otsa
ja olemus eivät olleet kevyestä Campaniasta. Pitihän järkeni sanoman
minulle että niistä näkyi maailman valtijattaren leima. Rooman
tila", jatkoi Albornoz vakavampana, "on pian kuvattu. Tiedätte että
ky'ykkään, mutta röyhkeän Rienzin kukistuttua, Pepin, Minorbinon kreivi
(Montrealen kätyri), joka oli antanut apuaan hänen karkottamiseensa,
oli aikeissa luovuttaa Rooma Montrealen haltuun -- mutta hänellä ei
ollut voimia eikä älyä tarpeeksi, ja ylimykset ajoivat hänen tiehensä,
samoin kuin hän oli ajanut tribuunin. Jonkun ajan kuluttua uusi
kansanvillitsijä, Juhani Cerroni, vihittiin Capitolissa. Hän taas
karkotti ylimykset, uusia mullistuksia seurasi -- ylimykset kutsuttiin
takasin. Rienzin heikko seuraaja kutsui kansan aseisin -- turhaan;
peloissaan ja toivottomana hän luopui vallastaan ja jätti kaupungin
Orsinein, Colonnain ja Savellien esteettömän riehunnan saaliiksi."

"Tuon tiedän, jalo herra, mutta kun hänen Pyhyytensä oli noussut
Clemens VI:n istuimelle --"


"Sitten", sanoi Albornoz ja hänen kelmeä otsansa hieman synkistyi,
"sitten seuraa kertomuksen mustempi osa. Kaksi senaattoria valittiin
paavin suostumuksesta".

"Niiden nimet?"

"Bertoldo Orsini ja yksi Colonnoista. Muutaman viikon kuluttua
elantovarojen korkea hinta alkoi purra roistoväen vatsaa -- kansa
nurisi, tarttui aseisin, piiritti Capitolin --"

"Hyvä, hyvä", huudahti signora taputtaen käsiänsä ja osottaen
vilkkainta osanottoa kertomukseen.

"Colonna vain pääsi pakoon viheliäisessä valepuvussa; Bertoldo Orsini
kivitettiin kuoliaaksi."

"Kivitettiin!"

"Niin, signora, suuren suvun jäsen, jonka veripisarakin oli kalliimpi
kuin valtamerellinen plebeijiläistä sotkua. Nykyään on kaikki
Roomassa epäjärjestystä, vallattomuutta, anarkiiaa. Ylimysten kiistat
järkyttävät kaupunkia, ja ruhtinailla ja kansalla, väsyttyään noihin
moniin hallintokokeisin, ei nyt ole muuta hallitusta kuin miekan pelko.
Sellainen, ihanaiseni, on Rooman tila. Älkää huo'atko, se on paraikaa
huolenpitomme esineenä. Se tulee korjatuksi; ja minä, signora, olen
kenties oleva syntymäkaupunkinne rauhan palauttamisen onnellinen
välikappale."

"On olemassa vaan yksi Rooman rauhan palauttamiskeino", vastasi signora
äkkiä, "ja se on -- Rienzin palauttaminen!"

Kardinaali säpsähti, "Signora", sanoi hän, "kuulenko oikein? --
Olettehan jalosukuinen -- saatatteko toivoa plebeijin nousevan?
Puhuittehan kostosta ja nyt anotte armoa."

"Herra kardinaali", sanoi ihana signora vakavana, "en ano armoa: sitä
sanaa ei ole sen huulilla, joka vaatii oikeutta. Jaloa verta olen --
vieläpä muinaisen Rooman patriicien sukua, jonka polveutumisen rinnalla
itse Aragonian korkea suku olisi eilispäiväistä. Ei, en tahtonut
loukata teitä, monsignore; teidän suuruutenne ei johdu sukuluetteloista
ja hautakivistä -- teidän suuruutenne on omaa työtänne, ja jos suoraan
puhuisitte, jalo herra, niin myöntäisitte, että ylpeilette vaan
_omista_ laakereistanne, ja että sydämessänne nauratte noita typeriä,
jotka komeilevat vainajien lahoilla koruilla!"

"Runotar, profetissa, totta puhut", sanoi ylpeä kardinaali kiihkeästi,
"ja äänesi on kuin tuon Maineen, josta nuoruudessani uneksuin. Puhu,
puhu aina!"

"Sellainen", jatkoi signora, "sellainen kuin teidän ylpeytenne, on
Rienzinkin oikeutettu ylpeys. Ylpeä siitä, että hän on oman suuren
maineensa seppä. Sellaiset, kuin Rooman tribuuni on, me tunnustamme
jalojen sukujen kanta-isiksi. Sukuperä ei tee heitä, mutta he
tekevät sukuperän. Tarpeeksi siitä. Olen jalosukuinen, se on totta;
mutta heimoni, samoin kuin monien muitten, on sortunut Orsinien ja
Colonnain ikeen alla -- heitä kostoni tähtää. Mutta minä olen parempi
kuin italialainen signora -- minä olen roomalainen nainen -- itken
verikyyneleltä onnettoman maani tähden. Minua surettaa, että tekin,
jalo herra, -- että barbaari, jos kohta ylhäinen, jos kohta suuri,
suree Roomaa. Minä toivon että sen mahtavuus uudistuu."

"Mutta Rienzi uudistaisi vaan omansa."

"Ei niin, herra kardinaali, ei niin. Olkoon hän kunnianhimoinen ja
ylpeä -- suuret henget aina ovat -- mutta hänen ainoakaan toiveensa
ei ole Rooman menestyksestä poikennut. Mutta jättäkäämme sikseen
kaikki ajatukset hänen eduistaan -- niistä en puhu. Tahtoisitte
palauttaa paavin vallan Roomaan. Senaattorinne eivät siinä onnistuneet.
Kansanvillitsijät eivät myöskään -- Rienzi yksin onnistuu; hän yksin
pystyy pitämään ylimysten riehuvat intohimot kurissa -- hän yksin
kykenee johtamaan oikkuista ja huikentelevaa rahvasta. Vapauttakaa,
palauttakaa Rienzi, niin Rienzin kautta paavi voittaa Rooman!"

Kardinaali oli vaiti hetken aikaa. Kuin haaveiluihin vaipuneena hän
istui liikahtamatta, kaihtaen kasvojaan kädellään. Kenties hän salassa
myönsi signoran mielipiteet valtioviisaammiksi kuin hän huoli hänelle
tunnustaa. Nostaen päänsä vihdoin rinnaltaan, hän kiinnitti katseensa
signoran tarkastelevaan muotoon ja virkkoi pakottaen itsensä hymyyn:

"Suokaa anteeksi, signora, mutta ollessamme tässä valtiomiehisillä,
älkäämme unhottako että olen ihailijanne. Jos kohta neuvonne ovatkin
älykkäitä, miksikä ne ovat niin kiihkeitä? Mistä tuo huolestunut
osanotto Rienziin? Jos kohta kirkko, vapauttaessaan hänet, saisi
liittolaisen, olenko minä varma, ettei Giles Albornoz nosta itselleen
lemmenkilpailijaa?"

"Jalo herra", sanoi signora, "te olette minun ihailijani, mutta arvonne
ei minua kiusaa -- kultanne ei voi ostaa. Jos minua rakastatte,
minulla on oikeus käyttää palvelustanne mihin toimeen haluan -- se
on ritariuden laki. Jos milloinkaan suon etusijan kuolevaiselle
rakastajalle, niin suon sen sille miehelle, joka antaa takasin
synnyinmaalleni sen sankarin ja pelastajan."

"Suloinen isänmaanystävä", sanoi kardinaali, "sananne rohkaisevat
toivoani, mutta ne laimentavat kunnianhimoani; sillä mielelläni
tahtoisin että lempi yksin, eikä palvelus, soisi minulle pyytämäni
aarteen. Mutta kuulkaa, ihana nainen, arvaatte valtani liian suureksi:
en voi pelastaa Rienziä -- häntä syytetään kapinannostosta, hän on
kerettiläisyydestä kirkonkirouksessa."

"Voitteko saada hänen tutkittavaksi?"

"Kenties, signora."

"Se _on_ hänen vapautuksensa. Ja toimittaa hänen yksityisesti paavin
puheille?"

"Epäilemättä."

"_Se_ on hänen takasin asettamisensa! Siinä kaikki mitä pyydän!"

"Ja sitten, suloinen roomatar, on _minun_ pyyntöni vuoro", sanoi
kardinaali intohimoisesti, laskeutuen polvelleen ja tarttuen signoran
käteen. Tuona hetkenä ylpeä signora tunsi olevansa nainen -- hän
punastui hän vapisi, mutta tuo ei ollut (jos kardinaali olisi voinut
lukea tuon sydämen) intohimoa tai heikkoutta; se oli kauhua ja häpeää.
Kärsivänä hän antoi kätensä kardinaalille, joka peitti sen suuteloilla.

"Näin tenhottuna", sanoi Albornoz nousten seisomaan, "en epäile
menestyksestä. Huomenna tulen jälleen luoksenne."

Hän puristi hänen kättään sydämelleen -- nainen ei tuntenut sitä. Hän
huokasi jäähyväisensä -- hän ei kuullut sitä. Pitkään hän katsoi ja
hitaasti hän läksi. Mutta hetkistä ennen kuin signora tointui ja tunsi
olevansa yksin.

"Yksin!" hän huudahti haikeasti, "yksin! Voi, mihin olen ryhtynyt --
mitä olen sanonut! Uskoton ajatuksissakaan _hänelle_! Voi, en koskaan,
koskaan! Minä, joka olen tuntenut hänen pyhäin huultensa suutelon
-- joka olen uinunut hänen kuninkaallisella sydämellään -- minä!
-- Pyhä Äiti ole minulle suosiollinen ja anna minulle voimia!" hän
jatkoi, katkerasti itkien ja lankesi polvilleen sekä vaipui hetkeksi
rukoukseen. Sitten noustuaan ylös tyynenä, mutta kuolonkalpeana ja
kyyneleet vuotaen raskaasti pitkin hänen poskiaan, hän astui akkunan
ääreen; hän työnsi sen auki ja kumartui eteenpäin. Ehtooilma hiveli
hellästi hänen ohimoltaan; se viivästi, se lievensi kuumetta, joka
poltti sisällä. Uhkaavana kohosi hänen edessään synkässä varjossa
torni, johon Rienzi oli lannistettu; hän katseli sitä kauan ja
tarkasti, ja kääntyessään poispäin hän veti esiin hameensa poimuista
vähäsen ja terävän tikarin. "Pelastettuani hänen kunniaan", hän jupisi,
"_tämä_ on pelastava minun häpeästä!"



III Luku.

Pyhiä miehiä -- viisasta neuvottelua -- oikeita päätelmiä -- kehnoja
perusteita.


Vaikka Espanian sotainen kardinaali oli rakastunut signora Cesarinin
kauneuteen ja melkein yhtä paljon hänen ylevään henkeensä, lempi ei
niinkään ollut hänessä vallitseva intohimo, kuin tuo kaiken elämän
toiminnan täydellisen menestyksen kunnianpyynti, joka siihen saakka
oli elähyttänyt hänen luonteensa ja viitannut hänen elämänratansa.
Mietiskellessään signoran luota lähdettyään tuota hänen toivomustaan,
saada Rooman tribuuni palautetuksi, hänen kokenut ja juurtajaksainen
järkensä katsahti, mitä etuja hänen omille valtiollisille aikeilleen
saattaisi koitua tuosta palveluksesta. Olemme nähneet että uusi paavi
oli aikeissa ryhtyä hankkimaan takasin perintötiluksiansa, jotka
kykenevät ja vihamieliset tyrannit olivat häneltä riistäneet. Tätä
tarkotusta varten jo koottiin sotavoimia ja kardinaali oli salaisesti
nimitetty niitten päälliköksi. Mutta nuot voimat eivät vastanneet
yritystä, ja Albornoz oli suuresti riippuvainen asian moraalisesta
voimasta, jonka tuli hankkia rekryyttejä lippujen juureen hänen
kulkiessaan Italian valtioitten läpi. Rienzin ihmeellinen kohoaminen
oli herättänyt ääretöntä innostusta kaikissa Italian valtioissa. Ja
sitä oli vielä valtaavalla kaunopuheliaisuudellaan pitänyt vireillä ja
tulistuttanut Petrarca, joka siihen aikaan, ollen suuremmassa mahdissa,
mihin yksinäinen kirjamies milloinkaan, ennemmin tai myöhemmin on
päässyt (Ferneyn viisaskin lukuunotettuna), oli pannut liikkeelle
rohkeimman neronsa Rooman tribuunin hyväksi. Rienzin kaltainen
seuralainen vaikuttaisi kardinaalin leirissä maneetin tavoin Italian
nuorisoon ja yritteliäisyyteen. Lähestyessään Roomaa hän saattoi itse
päättää, minkä verran oli järkevää päästää Rienzi paavillista valtaa
edustamaan. Ja sillävälin roomalaisen vaikutusta? saattoi käyttää
hyväkseen joko pelottamaan kapinallisia ylimyksiä tahi sovittamaan
itsepintaista kansaa. Toiselta puolen kardinaali oli kyllin älykäs
huomatakseen ettei mitään hyvää saattanut koitua Rienzin nykyisestä
vankeudesta. Päivä päivältä se herätti syvempää ja yleisempää
osanottoa. Hänen yksinäiseen tyrmäänsä puolet tasavaltalaisen Italian
sydämiä olivat kääntyneinä. Kirjallisuus oli liittänyt uuden ja
äkkiarvaamattoman ja sentähden mahtavan vieläpä epäsuhtaisen voimansa
hänen asiaansa; ja paavi, joka ei uskaltanut ruveta hänen tuomarikseen,
oli tullut hänen vihatuksi vanginvartijakseen. "Kansanmieleinen vanki",
virkkoi kavala kardinaali itsekseen, "on vieraista vaarallisin. Tee
hänestä jälleen palvelijasi, tai tuhoa hän vihollisenasi! Tässä
tapauksessa en minä näe muuta valittavaa, kuin irtipäästämisen
tahi puukon!" Näin mietiskellen tuo kyvykäs, syvästi aikansa
macchiavellismiin perehtynyt vehkeilijä erotti valtiomiehestä lempijän.

Kääntyen sitten tuohon toiseen ominaisuuteen hän tuossa rakastettunsa
vakavassa osanotossa tunsi ikäviä aavistuksia. Mielellään hän
olisi jonkun isänmaallisuuden haaveilun tahi kostonpyynnin syyksi
lukenut Cesarinin huoleksimisen, ja lemmittynsä jäykässä ja ylpeässä
luonteessa oli paljon, mikä puolusti tuota uskoa. Mutta hänen oli
tunnustaminen itsellensä mustasukkaisesti vaanivansa jotakin piilevää
sivutarkoitusta, joka koski hänen turhamaisuuteensa ja säikäytti hänen
lempeänsä. "Olkoon miten tahansa", hän tuumi kääntyen vastenmielisesti
pelostaan, "minä saatan käyttää hänen omia aseitaan; voin saada Rienzin
vapaaksi ja vaatia palkkaani. Jos se kielletään, sama käsi, joka avasi
vankilan, saattaa jälleen ummistaa kahleet. Hänen huolessaan on minun
valtani!"

Noita ajatuksia kardinaali yhä mietiskeli palatsissaan, kun hän
yhtäkkiä kutsuttiin paavin luokse.

Paavin palatsissa ei vallinnut enää Clemens VI:n loistava ja hieno
ylöllisyys, ja ivallinen kardinaali hymyili itsekseen etuhuoneitten
kolkolle hiljaisuudelle. "Hän tahtoo näyttää esimerkkiä -- tuo
limogesiläisparka!" tuumi Albornoz, "ja saa vaan harmikseen huomata
että mitättömin piispa saa hänen varjoon. Hän nöyryyttää itsensä ja
luulee että nöyryys tarttuu".

Hänen Pyhyytensä istui pienen ja järeän, papereilla täytetyn pöydän
ääressä, kasvot käsiin kätkettyinä. Huone oli yksinkertaisesti
sisustettu; akkunan viereisessä pienessä lokerossa oli elefantinluinen
ristiinnaulitunkuva ja sen alla pääkallo ynnä sääriluut, joita
koristuksia useimmat munkit silloin käyttivät samassa tarkotuksessa
kuin muinaisajan ihmiset -- muistuttamaan elämän lyhyyttä ja sen vuoksi
kehottamaan nauttimaan siitä parhaimman mukaan. Lattialla oli paavin
alueitten kartta, jossa erittäinkin linnotetut paikat olivat selvästi
näkyviin merkityt. Paavi kohotti hiukan päätänsä, kun kardinaalin tulo
ilmoitettiin, ja hänen kasvoissaan näkyi avonainen, mutta tunteellinen
ja hieman huolehtiva ilme.

"Poikani!" sanoi hän ystävällisesti vastaten spanialaisen nöyrään
tervehdykseen, "tuskinpa saatoit aavistaa aamullisen pitkän
keskustelumme jälkeen että uudet huolet näin pian vaatisivat
neuvojesi tukea. Tosiansa, orjantappuraseppele pistää terävästi
kolmenkertaisen kruunun alla, ja ikävöitsenpä usein entisen Toulousen
professorin-istuimeni rauhallisuutta; elämäni on murhetta ja vaivaa".

"Jumalan tuuli puhaltaa keveämpänä kerittyyn karitsaan", huomautti
kardinaali hurskaana ja säälivän vakavana.

Innocentius tuskin voi pidättää hymyään vastatessaan, "karitsa, joka
ristiä kantaa, tarvitsee leijonan voimat. Sen jälkeen kuin erosimme
olen saanut ikäviä tietoja; kurjeerimme ovat palanneet Campagnasta
-- uskottomien raivo on hirmuinen -- Johan di Vicon voimat ovat
lisääntyneet uhkaavassa määrässä, ja Europan peljätyin seikkailija
taistelee hänen lippujensa alla".

"Puhuuko hänen Pyhyytensä?", huudahti kardinaali huolestuen, "Fra
Morealesta, P. Johanneksen ritarista?"

"En kenestäkään huonommasta soturista", vastasi paavi. "Minä pelkään
tuon hurjan seikkailijan ääretöntä kunnianhimoa."

"Syystä kyllä, teidän Pyhyytenne", sanoi kardinaali kuivasti.

"Muutamia hänen kirjeistään on joutunut kirkon palvelijain käsiin; ne
ovat tässä, lue ne, poikani."

Albornoz otti kirjeet ja luki ne tarkkaan; sitten hän laski ne pöydälle
ja oli hetkisen ääneti ja hajamielisenä.

"Mitä ajattelet poikani?" sanoi vihdoin paavi kärsimättömänä.

"Ajattelen että kun Montrealen tulinen nero ja Johan di Vicon kylmä
konnuus lyöttäytyvät yhteen, niin teidän Pyhyytenne ehkä vielä saa
kadehtia, jollei professorintuolin rauhallisuutta, niin ainakin sen
tuloja."

"Mitä, kardinaali!" sanoi paavi kiivaasti ja kiukun puna kohosi hänen
kalpeille ohimoilleen. Kardinaali jatkoi tyyneesti:

"Noista kirjeistä päättäen, Montreal on kirjoittanut kaikille Italian
vapaiden peitsien päälliköille ja tarjonnut korkeimman palkan, joka
miehelle joka liittyy hänen lippuihinsa, sekä luvannut parhaimman
ryöstösaaliin. Hänellä on suuremmoiset tuumat siis! -- Minä tunnen
miehen!"

"Mitä on tehtävä?"

"Se on selvä", sanoi kardinaali, jonka silmä välähti sotilaan tulta.
"Emme hetkeäkään saa hukata! Poikasi on heti lähteminen sotakentälle.
Ylös kirkon lippu!"

"Mutta olemmeko kyllin voimakkaita? Lukumme on pieni. Into laimenee,
Balduinin hurskautta ei enää ole!" --

"Teidän Pyhyytenne", sanoi kardinaali, "tiedätte että suurimmalla
osalla ihmisiä on kaksi tunnussanaa -- vapaus ja uskonto. Jos uskonto
alkaa käydä riittämättömäksi, meidän on käyttäminen tuota epäpyhempää
sanaa. 'Ylös kirkon lippu -- ja alas tyrannit!' Julistakaamme
puolueetonta lakia ja vapaata hallintoa, niin Jumalan avulla meidän
leirimme saavuttua enemmän noilla lupauksilla, kuin Montrealen teltit
tuolla tavallisemmalla huudolla 'palkkaa ja ryöstöä'."

"Giles d'Albornoz", sanoi paavi pontevasti, ja innostuneena kardinaalin
luottamuksesta häneltä jäi tavanmukainen puhuttelusana sikseen, "minä
luotan teihin sokeasti. Nyt kirkon oikea käsi -- vast'edes, kenties,
sen pää. Liian hyvin tunnen että arpa on langennut arvottomaan
paikkaan. Seuraajani on korvaava puutteellisuuteni."

Ei posken väri, ei silmän välke ilmaissut paavin tutkivalle katseelle,
minkä vaikutuksen nuot sanat tekivät kunniahimoisen kardinaalin
poveen. Hän kumarsi nöyrästi ylpeätä päätänsä vastatessaan, "suokoon
taivas että Innocentius VI kauan eläisi johtaakseen kirkkoa kunniaan.
Giles d'Albornoz on vähemmän pappi kuin sotilas, ja hänessä taistelun
tuoksina ja sotaorhin korske vaan herättävät niitä toiveita, joita hän
aina rohkenee vaalia. Mutta onko teidän Pyhyytenne suonut palvelijansa
tietää kaikki, mitä --"

"Ei", keskeytti Innocentius, "minulla on vielä yhtä pahaa tietävä
sanoma. Tuo Johan di Vico -- rutto häneen! -- joka yhä kutsuu itseänsä
(tuo kirkon kirooma konna) Rooman prefektiksi, on niin täyttänyt tuon
onnettoman kaupungin kätyreillään, että olemme melkein menettäneet
apostolien istuimen. Rooma, jossa kauan on vallinnut anarkiia, näyttää
nyt olevan ilmi kapinassa. Ylimykset -- Belialin pojat! -- ovat
kerran nöyryytetyt, se on totta, mutta kuinka? -- Muuan Baroncelli,
uusi villitsijä, julmin -- verenhimoisin, mitä paholainen milloinkaan
on suosinut -- on noussut -- on päässyt roistoväen avulla valtaan
ja käyttää sitä, teurastaen kansaa ja solvaten paavia. Kansa on
kyllästynyt tuon miehen rikoksiin (jota kykykään ei kaunista) ja sen
huuto on yötä ja päivää 'Rienzi, tribuuni'!"

"Rooma on siis", sanoi kardinaali, "antanut anteeksi Rienzin viat, ja
siellä vallitsee sama innostus häneen kuin muuallakin Italiassa?"

"Voi, niin on laita!"

"Se on hyvä, sitä olen ajatellut; Rienzi olkoon mukanani
voittoretkelläni --"

"Poikani, tuo kapinoitsija, kerettiläinen --"

"Muuttuu teidän Pyhyytenne anteeksi annon kautta rauhalliseksi
alamaiseksi ja puhdasoppiseksi katoolilaiseksi", sanoi Albornoz.
"Ihmiset ovat hyviä tai pahoja, aina tarkotuksemme mukaan. Mitä väliä
on hyveellä, joka on hyödytön, ja rikoksella, joka on hyödyllinen
meille? Kirkon sotavoima lähtee tyranneja vastaan -- se julistaa
kaikkialla paavillisille kaupungeille kansanvaltaisten laitosten
palauttamisen. Näettehän, teidän Pyhyytenne, että Rienzin, kansan
lemmikin, vapautusta tervehditään teidän todenperäisyytenne vakuutteena
-- näettehän, teidän Pyhyytenne, että hänen nimensä on taisteleva
edestämme -- näettehän, teidän Pyhyytenne, että suurta villitsijää
Rienziä tulee käyttää pikku villitsijän Baroncellin tuhoamiseksi.
Meidän täytyy voittaa takasin roomalaiset. Kun he saavat kuulla että
Rienzi on meidän leirissämme, niin, uskokaa pois, joukottain on
karkureita saapuva tyrannien puolelta -- uskokaa pois, emme milloinkaan
enää kuule Baroncellistä."

"Aina älykäs", sanoi paavi mietteissään; "totta on, saatamme käyttää
tuota miestä, mutta varoen. Hänen neronsa on pelottava --"

"Ja sentähden sovitettava; jos hänet vapautamme, hänestä on tehtävä
meikäläinen. Kokemukseni on osottanut minulle, että, kun et lain
voimalla pysty kansanvillitsijään, muserra hän kunnianosotuksilla.
Älköön hän kauemmin olko kansan tribuunina. Antakaa hänelle patriicinen
_Senaattorin_ nimi, silloin hän on paavin virkamies."

"Tahdon miettiä tuota, poikani, -- tuumasi miellyttävät, mutta
huolestuttavat minua. Ainakin hän tutkittakoon, -- mutta jos hän
huomataan kerettiläiseksi --"

"Niin hän minun nöyrän neuvoni mukaan julistettakoon pyhimykseksi."

Paavi taivutti alas päätänsä, mutta koetus oli liian vaikea hänelle, ja
hetkisen ponnisteltuaan, hän räjähti makeaan nauruun.

"Mene nyt, poikani", sanoi hän ystävällisesti taputtaen kardinaalin
kelmeätä poskea. "Mene nyt. -- Jos maailma kuulisi sinun, mitä se
sanoisikaan?"

"Että Giles d'Albornozella on juuri tarpeeksi uskontoa muistaakseen
että valtio on kirkko, mutt'ei liikoja unhottaakseen että kirkko on
valtio."

Näihin sanoihin keskustelu päättyi. Samana iltana paavi määräsi että
Rienzille myönnettäisiin tutkinto, jota hän oli pyytänyt.



IV Luku.

Emäntä ja palvelija.


Puuttui kolme hetkeä puoliyöstä, kun Albornoz, ryhtyen jälleen lempijän
toimiin, lähetti signora Cesarinille seuraavan kirjelmän:

"Käskynne on täytetty. Rienzin uskontunnustus tulee tutkittavaksi.
Olisi hyvä, jos hän valmistelisi itseään. Soveltunee tuolle
tarkotuksellenne, josta käsitykseni on hämärä, saattaa vangitun tietoon
mikä olette -- tuon armon aikaansaaja. Noin sokeasti jalo sydän voipi
luottaa toiseen! Lähetän tämän tuojan mukana määräyksen, jonka nojalla
joku palvelijoistanne päästetään vangitun kammioon. Olkoon teidän
asianne, jos tahdotte, saattaa hänen tietoonsa tuo hänen kohtalonsa
uusi vaihe. Voi, signora, olkoon onni yhtä myötäinen minulle ja suokoon
minulle saman suosijan -- huuliltanne on tuomioni lankeava."

Päätettyään tuon kirjeen Albornoz kutsui uskotun palvelijansa, erään
espanjalaisen aatelismiehen, joka ei jalossa sukuperässään nähnyt
mitään estettä kaikenmoisten kardinaalin käskyjen täyttämiselle.

"Alvarez", sanoi hän, "tuo signora Cesarinille kahdenkesken: hänen
palvelijansa eivät tunne sinua. Sitten lähdet valtiovankilaan: tuon
näytettyäsi päällikkö laskee sinut sisään. Pidä varalla, kuka käy
vangitun Cola di Rienzin luona. Ota selvä hänen nimestään, tutkistele,
mistä hän tulee. Ole tarkka, Alvarez. Tiedustele mistä syystä tuo
Cesarini on huolissaan vangitun kohtalosta. Kaikki myöskin, mikä koskee
häntä itseä, hänen syntyperäänsä, varallisuuttaan, sukuaan, olisi
tervetullutta tietoa. Ymmärräthän? Hyvä. Varovaisuutta -- sinulla ei
ole mitään määräystä minulta, mitään tekemistä luonani. Olet vankilan
virkamies, tahi paavin -- mielesi mukaan. Anna tänne rukousnauha,
sytytä lamppu ristiinnaulitun kuvan eteen; pane tuo jouhipaita tuohon
sota-asuun. Tahdon että näyttäisi siltä kuin koetettaisiin sitä salata!
Sano Gomezelle että dominikaani päästetään sisälle."

"Noissa munkeissa on intoa", jatkoi kardinaali itsekseen, kun Alvarez
täytettyään hänen käskynsä oli poistunut. "Ne polttaisivat ihmisen --
mutta raamatun päälle! Ne tulee sovittaa itseensä, jos kolmenkertainen
kruunu todella on voittamisen arvoinen.; jos se olisi minun, niin
lisäisinpä siihen kotkan sulan."

Ja vaivuttuaan tulevaisuuden aatoksiin tuo rohkea mies unhotti
intohimonsa esineenkin. Todellisessa elämässä, määrättyyn ikään
tultuaan, kunnianhimoiset miehet tosin rakastavat, mutta se on vaan
välinäytöstä. Ja useimmilla miehillä on tosiaan elämässä kiivaampia,
vaikk'ei lukuisempia puuhia kuin lemmenpuuhat. Lempi on joutilaan
tointa, mutta toimeliaan joutoa.

Signora Cesarini oli yksin, kun kardinaalin lähetti saapui, ja tuskin
hän oli kirjoittanut hänen mukaansa muutamia kiitollisuutta ilmaisevia
rivejä, jotka näyttivät jaottavan kaikki varokeinot, joilla signoran
kylmyys tavallisesti oli ympäröinnyt hänen ylpeytensä, kun hän kutsui
paaschi Angelon luoksensa.

Lähestyvän yön hämärä vallitsi huoneessa, kun nuorukainen astui sisään,
ja hän erotti vaan himmeästi signoran uhkean vartalon piirteet; mutta
hänen äänestään hän huomasi hänen olevan syvästi liikutetun.

"Angelo", sanoi hän lähestyen, "Angelo --" ja hänen äänensä petti hänen.
Hän vaikeni ikäänkuin henkeänsä vetääkseen ja jatkoi sitten, "sinä
yksin olet palvellut meitä uskollisesti; sinä yksin olet seurannut
meitä retkillämme, maanpaossa, -- sinä yksin tiedät salaisuuteni
-- sinä seurueestani olet ainoa roomalainen! -- Roomalainen! Tuo
oli kerran suuri nimi. Angelo, se nimi on langennut, mutta vaan
sentähden, että roomalaisen suvun luonto ensin lankesi. Ylpeä se
on, mutta horjuva; riehuva, mutta pelkuri; uljas lupaamaan, mutta
rehellisyydeltään mädännyt. Olet roomalainen, ja vaikka olen kokenut
uskollisuuttasi, niin syntymäsi epäilyttää minua vilpistä."

"Signora", sanoi paaschi, "olin lapsi, kun otitte minut palvelukseenne,
ja olen nyt vasta miehuuden rajalla. Mutta vaikka lienenkin vielä
poika, niin tahtoisinpa uhmata uljaimman ritarin tahi rauhanrikkojan
peistä puolustaakseni Angelo Villanin uskollisuutta hänen
hallitsijattarelleen ja synnyinmaalleen."

"Voi, voi!" sanoi signora katkerasti, "niin ovat tuhannet suvustasi
_sanoneet_! Mitä he ovat tehneet? Mutta tahdon luottaa sinuun,
niinkuin olen aina luottanut. Tiedän että tavottelet mainetta, että
sinussa on nuorukaisen puhdas ja kirkas kunnianhimo."

"Olen orpo ja äpärä!" virkkoi Angelo töykeästi. "Ja olot ärsyttävät
minua toimintaan, tahtoisin voittaa oman nimeni."

"Ja olet voittava", sanoi signora. "Vielä näemme ajan, jolloin saat
palkintosi. Mutta nyt ole vikkelä. Tuo tänne yksi paaschipuvuistasi
-- vaippasi ja päähineesi. Sukkelaan, äläkä virka hiiskaustakaan
kenellekään siitä mitä olen sinulta pyytänyt."



V Luku.

Tornin asujain.


Yö läheni lähenemistään, ja kolkon tornin ylimmässä kammiossa, joka
oli Cesarinin palatsin akkunoita vastapäättä, istui yksinäinen
vanki. Vähäinen lamppu paloi kivipöydällä hänen edessään, luoden
valonsa avattuun raamattuun sekä noihin ankariin, mutta haaveellisiin
muinaisen Rooman mahtavuuden kertomuksiin, jotka Liviuksen nero jalosti
historiaksi. Kahleet riippuivat tornin, kupulaesta, pitäen vangittua
ahtaalla, mutta myönsivät kuitenkin hänen jäsenilleen tarpeeksi
vapautta mittelemään suurinta osaa kammiosta. Vihertävät ja kosteat
olivat seinäin jykevät paateret, ja korkealla olevasta ahtaasta aukosta
virtasi kuunvalo, uinuen sankassa varjossa yli karkean lattian.
Kolkassa oleva vuode täydensi huoneen kaluston. Sellainen oli kuukausia
ollut kopeimpien ylimysten voittajan ja maailman uljaimman kaupungin
hekumallisen diktaattorin asuinpaikka!

Huolet ja matkat, aika ja kommellukset olivat tehneet vaikutuksensa
Rienzin persoonaan. Hänen vartalonsa suhteet olivat varhaisemman
miehuuden taneasta voimasta laajentuneet, hänen kirkkaan valjakkaa
poskeansa peitti kivulias, pettävä hehku. Noissa tutkisteluissaankaan,
vaikka hän näytti niihin vajonneen, ja vaikka tuo luettava oli hänen
yltiöpäisyyteen saakka intoilevan mielensä mukaista, hänen katseensa
ei voinut kiintyä riveihin yhtä vakavasti kuin ennen. Kirjoista oli
tenhotiessään. Silloin tällöin hän liikahti levottomana, hypähti
pystyyn, istuutui jälleen sekä päästeli katkonaisia huudahduksia,
kuin pahaa unta näkevä mies. Tuon tuostakin hänen silmäyksensä
kärsimättömästi siirtyi ylöspäin, ylt'ympäri, ja noissa suurissa
syvissä silmissä paloi merkillinen, välähtelevä tuli, joka olisi
saattanut katsojassa herättää epämääräistä, selittämätöntä pelkoa.

Angelo oli pääasiallisesti oikein kertonut Rienzin kukistumisen
jälkeiset myöhemmät vaiheet. Hän oli ensin Ninan ja Angelon kanssa
lähtenyt Neapeliin ja päässyt vähäksi aikaa Ludvigin, Unkarin kuninkaan
epävakaiseen suosioon. Tuo ankara, mutta jalomielinen hallitsija oli
kieltäytynyt luovuttamasta mainehikasta vierastaan Clemensin haltuun,
mutta samalla selittänyt olevansa kykenemätön säilyttämään häntä
turvassa. Ollen salaisessa yhteydessä Roomassa olevien puoluelaistensa
kanssa, pakolainen sitten etsi suojaa Monte Maiellan onkaloissa
asuvien erakoitten luota, jossa hän yksinäisyydessä ja mietiskelyissä
vietti kokonaisen vuoden, paitsi tuota aikaa, jonka hän oli käyttänyt
Florensin matkaansa. Käyttäen hyväkseen Rooman riemujuhlaa, hän
pyhiinvaeltajaksi puettuna oli matkustanut läpi laaksoin ja vuoristoin,
missä vielä oli viljalta muinaisen Rooman kolkkoja raunioita, ja
tultuaan kaupunkiin hänen levoton ja kunnianhimoinen henkensä ryhtyi
puuhaamaan uusia salaliittoja, mutta turhaan. Kardinaali Ceccano laski
hänen toisen kerran kirkon kiroukseen, ja jättäessään taas kaupungin
pakolaisena, hän pudistaen tomun jaloistaan ja nostaen kätensä kohti
noita muureja, jotka vielä ovat Tarqvinien todistajina, hän huusi --
"olet kunnioittanut minua ruhtinaanasi -- vainonnut minua uhrinasi --
Rooma, Rooma, vielä olet ottava minut vastaan vallottajana!"

Yhä pyhiinvaeltajaksi puettuna hän onnellisesti samosi läpi Italian
keisari Kaarle Böömiläisen hoviin, jossa hän vastaan otettiin niinkuin
hovipoika oli kertonut, joka nähtävästi oli ollut paikalla. On
epäiltävää kuitenkin, oliko keisari kohdellut häntä niin ritarillisesti
kuin Angelon kertomuksesta näkyy, vai oliko hän luovuttanut Rienzin
paavin kätyrien haltuun. Varmaa on joka tapauksessa että kukistuneen
tribuunin matka Praagista Avignoniin oli kuin riemuretkeä. Hänen
kummalliset kohtalonsa -- hänen murtumaton henkensä -- tuo uusi mahti,
jolla järki ihmeellisesti oli voittanut alaa nousevan sukupolven
mielissä -- Petrarcan kaunopuheliaisuus ja tuo tavallinen mielensuosio;
jonka kukistunut suuruus yleensä saa osakseen -- kaikki tuo yhdessä
teki Rienzistä aikakautensa sankarin. Ei ainoakaan kaupunki, johon hän
saapui, olisi ollut uhmaamatta piiritystä hänen turvaamisekseen -- ei
ainoakaan talo olisi ollut suojaamatta häntä -- ei ainoakaan käsi olisi
ollut iskemättä iskua hänen puolustuksekseen. Kieltäytyen kaikista avun
tarjouksista, halveksuen jokaista paon tilaisuutta, masentumattoman
toivonsa innostamana ja vahvasti uskoen kohtalonsa ylevyyteen, tribuuni
läksi Avignoniin -- ja joutui vankityrmään!

Sellaiset ovat hänen ulkonaiset vaiheensa lyhyesti ja pikaisesti
kerrottuina; mutta kuka on sanova mitä sisällä tapahtui, kuka kertova
sydämen hirveän historian -- kuka kuvaava nuot tunteitten ja ajatusten
rajut vaihdokset -- suuttuneen mielihaikean -- kolkon murheen --
ylpeän pettymyksen, joka suretti, milloinkaan hävittämättä, tuon
suuren hengen tarmoa? Kuka on sanova mitä lienee kärsitty Maiellan
erakkomajoissa -- tuon hävinneen valtakunnan autioilla kunnailla, jonka
hän unelmissaan oli uudistava -- barbaarilaiskuningasten hoveissa, ja
ennen kaikkia palatessaan hyljättynä ja valepuvussa, kristityn maailman
kansajoukkojen seassa, entisen valtansa paikkaan? Minkä muistojen
vallassa, kuinka hurjistunein ja polttavin ajuin! Mitä lieneekään
Avignonin vankikomeroissa mietiskellyt mies, joka oli syössyt
kaikkeen yltiöpäisyyden vimmaan -- neljä intohimoa, joista jokainen
ylenmääräisenä yksin olisi ollut riittävä runtelemaan vankimman järjen
-- intohimoa, joita itsessään on vaikeinta yhdistää toisiinsa -- tuo
vapauden ja samalla vallan -- tiedon ja samalla uskonnon haaveksija --
innoittelija -- himoitsija!

"Niin", jupisi vanki, "tuo teksti on lohduttavaa -- lohduttavaa. Niitä,
jotka oikeassa ovat, ei aina sorreta." Pitkään huoaten hän verkalleen
työnsi raamatun syrjään, suuteli sitä hartaasti ja oli hetkisen
ääneti ja mietteissään; ja sitten kuullessaan hiljaista rapinaa kopin
nurkasta, hän virkkoi hellästi, "voi ystäväni, toverini, rotat,
niitten aika on nyt -- olen mielissäni että säästin niille leipää!"
Hänen silmänsä kirkastui huomatessaan nuot omituiset eläimet, joita
pujahteli esiin seinän raosta ja pelkäämättä hiiviskeli hänen luokseen.
Hän heitti niille muutamia leivänmuruja ja tarkasteli hymyillen
niitten hyppyjä. "Manchino, valkonaamainen lurjus! se pitää puolensa.
Ha, ha! se on etevämpi -- se johtaa muita ja joutuu ensimmäisenä
kiikkiin. Kuinka se on pureskeleva rautaista seinää, tuo kelpo poika,
ja sill'aikaa kurja lauma töllistää etäällä, vapisee ja pelkää, eikä
ikinä auta! Yhdistetyin voimin ne kyllä saattaisivat murtaa häkin
ja vapauttaa johtajansa! Voi teitä viheliäisiä syöpäläisiä, syötte
leipääni ja jos kuolema minut tapaisi, karkaisitte raatoni kimppuun.
Pois!" ja hänen läiskäyttäessään käsiään, kahleet kilahtivat ja hänen
vankeutensa kumppanit katosivat samassa.

Tuo omituinen ja vallaton hilpeys joka asui Rienzissä ja jota tuhman
jäykät roomalaiset olivat pitäneet narrimaisuutena, oli yhä säilyttänyt
entisen ilmeensä hänen kasvoillaan ja hän nauroi ääneensä nähdessään
itikkain rientävän piilopaikkoihinsa.

"Hiukan melua ja kahleitten kilinää -- hyi, aivan kuin ihmiskunta!" Hän
vaipui äänettömyyteen ja vetäen verkalleen eteensä Liviuksen eloiset
kertomukset hän virkkoi: "hetki puoliyöhön! -- paremmat hereisen
unelmat kuin nukkuneen. Historia kertoo, kuinka miehet ovat nousseet
-- vieläpä kansatkin -- surullisemminkin langettuaan kuin Rienzi tai
Rooma!"

Hetken perästä hän näytti vajonneen lukemiseensa, ja niin kiinteästi
hän oli toimessaan, ettei hän kuullut askelia, jotka kierreportaita
myöten lähenivät hänen kammiotaan. Vasta silloin Rienzi, kummastellen
että häntä noin tavattomana hetkenä häirittiin, nosti silmänsä, kun
vartijat kiersivät suunnatonta avaintaan ja uksi ulvahti saranoillaan.
Ovi sulkeutui jälleen, ja hän lampun himmeässä valossa huomasi
henkilön, joka nojautui seinään, ikäänkuin tukeakseen itseään. Hän oli
päästä jalkoihin kääriytynyt sen aikuiseen pitkään viittaan, joka, ynnä
leveä, höyhentöyhtöinen hattu, salasi vieraan kasvonpiirteetkin.

Rienzi katsoi pitkään ja tutkivasti. "Puhukaa", hän sanoi, laskien
kätensä otsalleen. "Pitkällinen yksinäisyys lienee huumannut minut
tahi teidän olentonne, hyvä herra, huikaisee. En tunne teitä, en
-- tiedä -- olenko varma --" ja Rienzin tukka nousi pystyyn hänen
hitaasti kohotessaan seisomaan -- "olenko varma että elävä olento
seisoo edessäni? Enkelit ovat ennenkin astuneet vankiloihin. Voi! eipä
milloinkaan ole enkelin lohdutusta paremmin tarvittu."

Vieras ei vastannut, mutta vanki näki hänen povensa kohoilevan viitan
alla; äänekkäät nyyhkytykset tukahuttivat hänen puheensa, ja vihdoin
ikäänkuin väkivaltaisesti ponnistaen itseään, hän syöksähti eteenpäin
ja vaipui tribuunia jalkoihin. Salaava hattu ja pitkä viitta putosivat
permannolle -- naisen kasvot katsoivat ylös läpi intohimoisten,
kiiltävien kyynelten -- naisen käsivarret syleilivät vangin polvia!
Rienzi tuijotti ääneti ja liikahtamatta kuin kivi. "Taivaan voimat ja
pyhimykset!" hän jupisi vihdoin, "vieläkö minua kiusaatte? -- oletko
hän? -- ei, ei -- mutta puhu!"

"Armaani -- jumaloimani -- etkö minua tunne?"

"Olet -- olet!" huudahti Rienzi hurjasti, -- "olet Ninani -- puolisoni
-- oma -- --"

Hänen äänensä tukahtui. Toinen toisensa syleilyssä nuot poloiset
näyttivät hetkeksi kadottavan jälleenyhtymisen autuuden tunnonkin. Se
oli tiedoton, syvä, hurmaus, jonka läpi jotakin unenkaltaista vain
heikosti ja epäselvästi häämöttää.

Vihdoin toinnuttuaan -- vihdoin tultuansa järkiinsä -- ensimmäisten
katkonaisten huudahdusten, riemun ensimmäisten hurjien hyväilyjen
perästä. -- Nina kohotti päänsä puolisonsa povelta ja katsahti
suruisena hänen? muotoaan. -- "Voi, mitä olet kokenut siitä kuin
erosimme! -- mitä siitä hetkestä, jolloin rohkean sydämesi ja hurjan
kohtalosi ajamana jätit minut keisarilliseen hoviin, etsiäksesi jälleen
kruunua ja löytääksesi kahleet! Voi, miksi huolin käskyistäsi -- miksi
annoin sinun lähteä yksin? Kuinka usein matkallasi epäilyksessä,
vaarassa, tämä povi olisi saattanut olla lepopaikkasi, tämä ääni
kuiskata lohtua sielullesi! Oletko terve, herrani -- Colani? Valtimosi
lyö nopeammin kuin ennen -- otsasi on uurteinen. Voi, sano minulle
olevasi terve!"

"Terve", virkkoi Rienzi hajamielisenä. "Luulenpa niin! -- Sairas
mieli huumaa kaiken ruumiin raihnauden. Terve -- kyllä! Ja sinä
-- sinä ainakaan et ole muuttunut, ellei kauneutesi uhkeammaksi.
Laakeriseppeleen kunnia ei ole kuihtunut kulmiltasi. Vielä sinä --"
sitten keskeytti hän yht'äkkiä -- "Rooma -- kerro minulle Roomasta!
Ja sinä -- kuinka tulit tänne? Voi, kenties tuomioni on laskettu, ja
armosta suotu minun nähdä sinut kerran vielä, ennenkuin telottaja minut
sokasee. Minä muistan, se suosio myönnetään pahantekijöille. Silloin
kun minä olin elämän ja kuoleman herra, minäkin sallin halvimman
rikoksellisen jättää hyvästi ne, jotka olivat sille rakkaita."

"Ei -- ei niin, Cola!" huudahti Nina, laskien kätensä hänen suulleen.
"Tuonpa sinulle ilahuttavampia uutisia. Huomenna sinua kuulustellaan.
Tuomioistuin on sinulle suosiollinen. Olet pääsevä vankeudestasi."

"Voi, sano se vielä kerta!"

"Sinua kuullaan, Colani -- sinun täytyy päästä vankeudestasi!"

"Ja Rooman tulla vapaaksi! Suuri Jumala, minä kiitän sinua!"

Tribuuni vaipui polvilleen, ja milloinkaan ei ollut hänen sydämestään
kohonnut hartaampaa ja itsekkäisyydestä vapaampaa kiitosrukousta. Kun
hän taasen nousi, koko mies näytti muuttuneelta. Hänen silmässään
oli jälleen sen entisen syvän ja tyynen mahdin ilme. Majesteetti
kuvautui hänen otsallaan. Maanpaon murheet olivat unhotetut. Eloisissa
ajatuksissaan hän vielä kerran seisoi maansa vartijana, -- ja sen
hallitsijana!

Nina katseli häntä hartain kunnioituksin, jotka sulattivat hänen
turhamaisemmat ja karkeammat ominaisuutensa kaikeksi vienoimman naisen
hellyydeksi. "Sellainen", hän ajatteli, "oli hänen katseensa kahdeksan
vuotta sitten, kun hän jätti neitsytkammioni, täynnä mahtavia tuumia,
jotka Rooman vapauttivat -- sellainen hänen katseensa, kun hän päivän
koettaessa ryömivien ylimysten ja polviaan notkistavan kansan joukossa
asteli tuossa kaupungissa, jonka hän oli tehnyt valtaistuimeksensa!"

"Niin, Nina", sanoi Rienzi kääntyen ja kohdaten hänen silmäyksensä.
"Sieluni sanoo minulle että hetkeni on lähellä. Jos he tutkivat
minua julkisesti, he eivät uskalla minua langettaa -- jos he minun
vapauttavat, he eivät uskalla olla minua takasin asettamatta. Huomenna,
sanoit, huomenna?"

"Huomenna, Rienzi; ole valmis!"

"Olen -- voittoriemuun! Mutta kerro minulle, mikä onnellinen sattuma
toi sinut Avignoniin?"

"_Sattuma_, Cola!" sanoi hän hellästi nuhdellen. "Saatoinko viipyä
turvallisessa joutilaisuudessa Praagissa, tietäessäni sinun kuihtuvan
paavin vankikomeroissa? Keisarin hovissakin sinulla oli puolueesi ja
suosijasi. Raha oli helposti hankittu. Läksin Florensiin -- salasin
nimeni -- tulin tänne juonittelemaan, vehkeilemään voittamaan vapautesi
tai kuolemaan kanssasi. Voi! eikö sydämesi sanonut sinulle että aamuin
illoin uskollisen Ninasi silmät vartioivat tätä kolkkoa tornia, ja että
yksi ystävä, vaikkakin mitätön, ei koskaan voinut luopua sinusta?"

"Suloinen Nina! Mutta -- mutta -- Avignonissa mahti ei taivu kauneuden
edessä palkatta. Muista, on olemassa pahempi kuolema kuin elämänloppu."

Nina kalpeni. "Ole pelkäämättä", hän sanoi matalalla, mutta lujalla
äänellä, "ihmisten huulien sanovan että Rienzin puoliso hänet vapautti.
Ei kukaan tässä irstaassa hovissa tiedä että olen puolisosi."

"Vaimo", sanoi tribuuni synkästi, "huulesi karttelevat vastausta, jota
etsin. Turmeltuneena aikanamme ja turmeltuneessa maassamme sinun ja
meidän sukupuolemme häpeällisesti unhottavat minkä pitaalin vähinkin
tahra tartuttaa vaimon kunniaan. Uskon että sydämesi ei milloinkaan
solvannut minua; mutta jos heikkoutesi, kuolemani pelko solvaisisi
minut, olisit katkerampi Rienzin vihollinen kuin Colonnain miekat. Nina
puhu!"

"Voi, jospa sieluni voisi puhua!" vastasi Nina. "Sanasi ovat
sulosäveliä minulle, ja jokainen ajatukseni kaikuu niistä. Koskisinko
tuota kättä, kohtaisinko tuota katsetta, enkä tietäisi että kuolema
olisi sinulle häpeätä kalliimpi! Rienzi, viimeksi erotessamme murheen
ja toivon vaiheilla, mikä oli sanomasi minulle?"

"Muistan sen hyvin", vastasi tribuni. "'Jätän sinut', sanoin, 'keisarin
hoviin, nerollasi vireillä pitämään suurta asiaamme. Sinussa on
nuoruutta ja kauneutta -- ja hovissa on tunnottomia konnia. En varota
sinua; se olisi sinulle ja minulle arvotonta. Mutta minä jätän sinulle
kuoleman vallan.' Ja sitten, Nina --"

"Kätesi vapisten antoivat minulle tämän tikarin. Elän -- tarvitseeko
minun muuta sanoa?"

"Jalo, lemmitty Ninani, se on kylläksi. Pidä tikarisi vielä."

"Pidän, kunnes tapaamme toisemme Rooman Capitolissa."

Kevyt kolkutus kuului ovelta; Nina verhoutui salapukuunsa.

"Kohta lyö puoliyö", sanoi vartija ilmaantuen kynnykselle.

"Tulen", sanoi Nina.

"Ja sinä valmista ajatuksesi", hän kuiskasi Rienzille: "asesta koko
huikaiseva nerosi. Voi! taasko eroamme? Kuinka sydämeni surkastuu!"

Kynnyksellä seisova vartija katkasi eronhetken katkeruuden. Valepaaschi
painoi huulensa vangitun kättä vastaan ja läksi kammiosta.

Vartija jäi hetkeksi jälelle ja laski pöydälle pergamentin. Se oli
hovista tullut, tribuunin tutkintoa koskeva paituu.



VI Luku.

Pappi ja sotilas.


Laskeutuessaan portaita alas Nina kohtasi Alvarezen.

"Kuuleppas soma paaschi", sanoi spanialainen iloisesti, "nimesihän on
Villani, sanoit -- Angelo Villani -- luulenpa tuntevani sukulaisesi.
Suvaitseppas, nuori herra lähteä kanssani tuonne kammioon tyhjentämään
yömaljanen armaasi terveydeksi; mielelläni kuulisin, miten vanhat
ystäväni elelevät."

"Toisella kertaa", vastasi vale-Angelo vetäen viittansa tarkemmin
kasvoilleen; "on myöhäistä -- minun on kiire."

"Jopa joutavia", sanoi spanialainen, "et minusta hevillä pääse", ja hän
tarttui tukevasti paaschin hartioihin.

"Päästäkää irti minä!" sanoi Nina kiivaasti ja melkein itkien, sillä
hänen lujat hermonsa olivat vielä kiihotuksissa. "Vartija, henkesi
uhalla -- portti auki!"

"Tuota tuittupäätä", tuumi Alvarez, oudoksuen moista paaschissa
löytyvää arvokkaisuutta; "ei, ei ollut tarkotukseni loukata sinua.
Saanko käydä huomenna luonasi."

"Kyllä huomenna", sanoi Nina pyrkien tiehensä. "Lähden tästä sentään",
virkkoi Alvarez, "saattamaan sinua kotiin -- saammehan jutella tiellä."

Niin sanoen ja huolimatta luullun paaschin estelemisistä hän seurasi
Ninaa. "Emäntäsi", sanoi hän välinpitämättömästi, "on ihmeen kaunis;
hänen mitättömin toivomuksensa on Avignonin jaloimman miehen laki.
Lienee kotosin Neapelista -- onko hän? Mykkäkö sinä olet, kaunis
nuorukainen?"

Paaschi ei vastannut, vaan ripeästi astuen ja hitaan spanialaisen
pahasti hengästyessä, hän kiiruhti poikki vähäsen aukean, joka oli
tornin ja signora Cesarinin palatsin välillä. Eivät saaneet Alvarezen
puuhat esiin tavuakaan vastahakoiselta kumppanilta, ja saavuttuaan
palatsin portille, hän huomasi itsensä tylysti jätetyksi muurien
ulkopuolelle.

"Rutto tuohon poikaan!" sanoi hän purren huuliansa; "jos kardinaali
toimittaa yhtähyvin asiansa, kuin hänen palveliansa, jumal'auta,
monsignor on onnen mies!" Vitkastellen palasi spanialainen kotiinsa,
eikä häntä lainkaan haluttanut kohdata Albornozta, joka, samoin
kuin monet etevät miehet, arvosteli tarvitsemiensa ihmisten kykyjä
täsmälleen menestyksen mukaan. Hänelle suodun vapauden nojalla hän
astui kardinaalin huoneesen jotenkin töykeästi ja huomasi hänen
vakavasti keskustelevan erään ritarin kanssa, jonka pitkät, ylöspäin
kierretyt viikset sekä vaipan alta välkkyvä haarniska näyttivät
ilmaisevan sotaista ammattia. Mielissään tuosta lykkäyksestä, Alvarez
nopeasti poistui; ja todella kardinaalin ajatukset tuona hetkenä ja
tuona yönä liikkuivat peräti toisellaisilla kuin lemmen aloilla.

Keskeytys kuitenkin vaikutti Albornozen ja vieraan keskustelun
lyhenemiseen. Jälkimäinen nousi seisoalleen.

"Luulen", sanoi hän, ripustaen uumalleen lyhyen ja leveän miekkansa,
jonka hän puhelun ajaksi oli laskenut viereensä -- "luulen, herra
kardinaali, rohkenevani katsoa välimme onnellisesti ratkaistuksi.
Kymmenentuhatta floriinia, niin veljeni jättää Viterbon ja lennättää
Komppanian ukonvaajan Riminin alueille. Teidän puolestanne --"

"Minun puolestani menneeksi olkoon", sanoi kardinaali, "kirkon
sotavoima ei astu veljenne aseitten tielle -- välillämme on rauha.
Sotilaat ymmärtävät toisensa!"

"Ja Giles d'Albornozen, Aragonian kuninkaallisen suvun heimolaisen
sana on kardinaalin rehellisyyden takuuna", vastasi ritari hymyillen.
"Teidän edelliseen ominaisuuteenne nähden, jalo herra, olemme asioissa."

"Tuossa käteni" vastasi Albornoz, joka oli liiaksi valtioviisas
huoliakseen pistoksesta. Ritari kohotti sen kunnioittaen huulilleen, ja
hänen helisevä astuntansa pian haihtui kuuluvista.

"Voitto!" huudahti Albornoz, levittäen kätensä. "Voitto, nyt olet
minun!"

Näin sanoen hän nousi äkkiä, sovitti paperinsa rautaseen lippaasen
ja avattuaan verhojen takaisen salaoven, hän astui kammioon, joka
pikemmin oli munkkikopin, kuin ruhtinaan asunnon näkönen. Kehnon
lavitsan yläpuolella riippui miekka, tikari ynnä karkea Neitsyen kuva.
Kutsumatta Alvarezta kardinaali riisuutui ja oli hetken kuluttua
nukuksissa.



VII Luku.

Vaucluse ja sen genius loci. Vanha tuttava tavataan.


Seuraavana aamuna varhain nähtiin edellisessä luvussamme lukijalle
esitetty ritari vantteran normannilaisheponsa seljässä ratsastavan
verkalleen pitkin viheriää, ihanaista polkua, muutaman penikulman
päässä Avignonista. Vihdoin hän saapui raivaamattomaan, romantiseen
laaksoon, jonka lävitse juoksi tuo suloinen virta, jonka nimelle
Petrarcan säkeet ovat luoneet sen armaan maineen. Kallionlohkareitten
ja tuhansilla villikukilla siroteltujen ruohonpäisten äyräitten lomitse
solui kiteinen Sorgia. Etäämpänä maisema kävi kolkomman ja karumman
näköseksi. Laakson näyttivät ahtavan ja sulkevan tuhatmuotoiset,
kummannäköiset kalliot, joitten rinteillä kohahteli tuhansittain
välkkyviä puroja. Ja näkymön synkimmässä kohdassa maa yht'äkkiä
levisi somaksi, viljellyksi puutarhaksi, jonka keskellä tuuheitten
lehvien varjossa pilkottihe vähänen, herttainen asumus -- paikan
erakkomaja. Ratsastaja oli Vauclusen laaksossa, ja hänen silmiensä
edessä _Petrarcan_ puutarha ja asunto! Mutta välinpitämättömänä liiti
hänen silmäyksensä tuossa pyhässä paikassa ja itsetiedottomasti se
hetkeksi pysähtyi yksinäiseen henkilöön, joka mietiskellen istui virran
partaalla. Iso koira haukkui ratsastajaa tuon aamupäivän laiskottelijan
vieressä. "Kelpo eläin ja mainio haukku!" tuumi matkamies; hänestä
koira näytti paljoa paremmin huomiota ansaitsevalta kuin sen herra. Ja
sitten -- samoinkuin vähäpätöisten ihmisten joukko kulkee huomaamatta
ja liikutuksetta niitten ohi, jotka jälkimaailma on tunnustava heidän
aikakautensa tulimajakoiksi -- ratsastajan katse siirtyi runoilijasta
pois.

Kolmasti siunattu nimi! Kuolematon florentiiniläinen! [Tuskin
tarvinnee mainita että hänen sukuperänsä, eikä synnyntänsä, oikeuttaa
meitä kutsumaan Petrarcaa florentiiniläiseksi.] Ei lempijä, eikä
runoilija ole mielessäni kumartaessani pyhälle muistollesi --
kunnioittaessani sinua sellaisena, jota olisi pyhäinhäväistys esittää
näillä arvottomilla sivuilla -- paitsi nimeltä ja varjona; vaan
tuo ensimmäinen, joka milloinkaan vakuutti kansalle ja ruhtinaalle
kirjallisuuden ylevän majesteetin, joka Nerolle vaati etuoikeuden
vaikuttaa raitioihin, hillitä mielipiteitä, vallita ihmissydämiä ja
valmistaa tapauksia, elostamalla intohimoja ja opastamalla ajatusta!
Mitä (vaikka se heikosti tunnetaan ja hämärästi nähdään) -- mitä olemme
sinulle velkaa, jos tieto nyt on valta, jos järki on profeetta ja
kaitselmus, joka ennustaa ja tuomitsee tulevaisia asioita! Suurimmalle
ja mitättömimmälle meistä, joitten kynä on sekä valtikka että miekka,
halpasukuinen florentiiniläinen arkki-airueena on tasottanut tietä
ja valmistanut tervetulijaisia. Niin, vähäpätöisinkin jälkeläisistä
-- hänkin, joka purkaa kiitollisuuttaan -- on ikuinen velallisesi!
Kuinka suuri on kunniasi, kun työsi, olkoon ne vaatimattomat, löytävät
kuulijakunnan kaikkialla, missä kirjallisuutta tunnetaan, maan-äärissä
saarnaten unhoon joutuneitten mullistusten siveysoppia ja sirottaen
palatseihin ja turuille siemeniään, jotka kypsyvät hedelmiksi,
silloin kun kylväjän käsi on tomu, ja hänen nimensäkin, kenties,
hukkunut! Sillä voi! harvat ovat ne, joitten _nimet_ säilynevät hautaa
kauemmin; mutta _ajatukset_ jokaisen miehen, joka kirjoittaa, käyvät
kuolemattomiksi -- toiset omistavat, vievät eteenpäin, ylentävät ne;
ja miljoonain mielet, tuntemattomat, aavistamattomat, kutsutaan yhden
kuolemattomuutta valmistamaan! --

Aivan toisellaisissa aatoksissa, niihin verraten, joita Petrarca
myöhempinä aikoina herättää, ritari jatkoi matkaansa.

Laakso oli jäänyt kauas taakse ja tiehyt käynyt yhä epäselvemmäksi,
kunnes se loppui metsään, jonka tiheitten lehvien lomitse auringon
säteet kirmaten murtivat tiensä. Vihdoin metsä aukeni väljäksi
nurmikoksi, jonka laidalla jyrkkänousuinen törmä kohosi ilmoille,
kiireellä muinaisen linnan rauniot. Matkamies laskeusi maahan --
talutti hevosensa rinnettä ylös, ja saavuttuaan raunioille hän jätti
ratsunsa ruohottuneesen ja pensaikkoa versovaan, katottomaan suojaan;
sitten hän hieman vaivaloisesti nousi ahtaita ja vajanaisia portaita
sekä saapui vähäseen huoneesen, joka oli muita vähemmän rapistunut
ja jonka katto sekä lattia vielä olivat kunnossa. Allaan vaippansa
ja tukien miettiväisenä päätään kädellään, loikoi permannolla
pitkävartaloinen, keski-ikäinen mies. Ritarin astuessa sisään hän
riemastuen hyppäsi pystyyn.

"No, Brettone, olen lukenut hetket -- mitä kuuluu?"

"Albornoz suostuu."

"Hauskoja uutisia! Annat minulle uutta eloa. _Pardieu_, nytpä
veikkoseni, murkina maittaa. Muistit kaiketi että olen nälkään
nääntymäisilläni?"

Brettone veti esiin viittansa alta kelpo viininassakan sekä
siedettävästi evästetyn vasun, ja raunioitten asujain ryhtyi sangen
hartaasti muonavaroihin. Kumpanenkin soturi oikasihe pitkäkseen maahan,
kestaillakseen parhaimpansa mukaan sekä rupattaen iloisesti joka
suuntäyden lomassa.

"Äläppäs hätäile, Brettone, olet jo hotkassut enemmän puolen
piirakasta; lykkääppäs vähän sitä tännekin päin. Vai on kardinaali
suostuvainen. Mitä sorttia sekin, lienee? Pystyväinen mies, kuulemma!"

"Vilkas, terävä ja innokas, silmä tulinen, ei tarvitse monia sanoja,
kun on perillä."

"Ei ole hänestä papiksi sitten; hyvä sissi pilattu. Mitä kuulit hänen
sotavoimistaan? No, no, älä huoli sitä viiniä niin persotella."

"Niitten on niin näin laita. -- Hän toivoo rekryyttejä Italiasta."

"Mitä arvellee hän Roomasta? Sinne, veljeni, sinne sieluni kallistuu.
Noista pikku kaupungeista ja pikku tyranneista en välitä, käyköön
niitten kuinka tahansa. Mutta paavi ei saa palata Roomaan. Rooman
täytyy tulla omakseni. Tuon uuden valtakunnan pääkaupungin, tuon uuden
Attilan saaliin! Siellä kaikki seikat ryhmittyvät edukseni! -- paavin
poissaolo, keskisäädyn heikkous, rahvaan köyhyys, ylimysten mieletön
ja julma raakuus ovat kauan sitten tehneet Roomasta helpoimman, mutta
kunniakkaimman vallotettavan."

"Rukoile taivasta, veljeni, ettei kunnianhimosi sinua viimein paiskaisi
perikatoon; sinä aina hukkaat maan näkyvistäsi. Tosiansa, äärettömän
rikkautemme avulla saattaisi --"

"Meistä tulee jotakin suurempaa kuin Vapaita Veikkoja, tänään
kenraaleja, huomenna seikkailijoita. Muistatko kuinka normannin
miekka voitti Sicilian ja kuinka äpärä Wilhelmi teki Hastingsin
kentällä sauvastaan valtikan? Tahdonpa sanoa sinulle, Brettone,
tuossa hajallisessa Italiassa kruunut ovat aidanseipäissä taitavan
käden noukata ne peitsensä kärkeen. Minun suuntani on määrätty;
muodostan kauniimman armeijan Italiassa ja voitan sillä Capitolista
valta-istuimen. Hassu olin kuusi vuotta sitten! -- Olisin sen sijaan
että lähetin tuon hullun rahjuksen Minorbinin Pepinin, itse jättänyt
unkarilaisen ja lähtenyt sotureineni Roomaan, niin Rienzin kukistusta
olisi seurannut Montrealin nousu. Pepin viekastettiin, ja hän
viskasi otuksen pois ajettuaan sen kumoon. Leijona ei usko enää ajoa
sakaalille!"

"Mainitsit Rienzin kohtalon, Walter, ota siitä oppia."

"Rienzin", vastasi Montreal, "minä tunnen tuon miehen! Rauhallisina
aikoina ja rehellisen kansan parissa hänestä olisi tullut suuren
hallitsijasuvun kanta-isä. Mutta hän unissaan hankki lakeja ja
oikeuksia ihmisille, jotka halveksivat edellisiä eivätkä halua
suojata jälkimäisiä. Me, jotka olemme rajumpaa rotua, tiedämme että
uusi valta-istuin on rakennettava läänitys- eikä kansalaistietä; ja
kaupunkiin meidän on vieminen leirimme. Rahvaan kädestä tuo uljas
tribuuni sai valtansa, -- rahvas sen häneltä veikin; minä voitan sen
miekalla ja miekka kädessä sen pidänkin!"

"Rienzi oli liian julma, hänen ei olisi pitänyt suututtaman ylimyksiä",
sanoi Brettone, mielien lopettaa viinilekkerin, mutta veljen kova käsi
tempasi sen häneltä, ehkäisten aikomuksen.

"Huh", sanoi Montreal, päättäen kulauksensa pitkään henkäykseen, "hän
ei ollut tarpeeksi julma. Hän koetti olla oikeatuntoinen sekä olla
tekemättä erotusta jalosukuisen ja talonpojan välillä. Hänen olisi
pitänyt raivata ylimykset sukupuuttoon, juurta jaksain ja vesoineen
päivineen. Mutta sitä ei pystykään kukaan italialainen tekemään. Se on
pidätetty minulle."

"Ethän teurastaisi kaikkia Rooman jaloimpia?"

"Teurastaisi! En teurastaisi, mutta anastaisin heidän tiluksensa ja
lahjottaisin ne uudelle ylimystölle, Pohjolan reippaalle ja rajulle
ylimystölle, joka ymmärtää suojella ruhtinastaan ja _tahtoo_ suojella
häntä, joka on heidän oman voimansa lähde. Mutta kylläksi siitä. Ja
puhuessamme Rienzistä -- yhäkö häntä vankeudessa kiusataan?"

"Minä tänä aamuna ennen lähtöäni sain kummia kuulla. Koko kaupunki
oli liikkeellä, kansaa joka kadunkulmassa. Sanottiin Rienzin asiaa
tutkittavan tänään, ja hänen tuomariensa nimistä pääteltiin hänen
vapaaksi pääsemistänsä varmaksi."

"Haa! Tuon sinun olisi pitänyt kertoa minulle oitis."

"Sotisiko se tuumiasi vastaan, jos Rienzi asetettaisiin takasin
Roomaan?"

"Hm; en tiedä -- syvää ajatusta ja älykkäitä toimenpiteitä
tarvittaisiin. En mielelläni lähtisi tästä paikasta, ennenkuin saan
kuulla mitä päätetään."

"Olisi ollut viisainta ja varminta, Walter, että olisit jäänyt
soturiesi luokse ja uskonut minulle kokonaan tämän seikan
suorittamisen."

"Eikä", vastasi Montreal; "olet rohkea poika ja mielevä -- mutta minun
pääni on näissä asioissa parempi kuin sinun. Mutta", jatkoi ritari
alentaen äänensä ja kaihtaen kasvojaan kädellään, "olen luvannut
tehdä toivioretken tuon rakkaan virran rannalle. Voi, minua! -- Mutta
kaikkea tuota, Brettone, sinä et ymmärrä -- äläkä siitä huoli. Mitä
turvallisuuteeni tulee, niin saatuamme tuon Albornozen aneen, en paljoa
pelkää, vaikka tulisinkin ilmi; sitä paitsi olen floriinien tarpeessa.
Täällä on tässä maassa saksalaisia, jotka voisivat syödä italialaisen
armeijan suuruksekseen, jotka halusta pestaisin joukkooni, mutta heidän
päällikkönsä vaitelevat käsirahoja -- nylkyrit! -- Mitenkä kardinaalin
floriinit maksetaan?"

"Puolet nyt -- puolet kun joukkosi ovat Riminin edustalla!"

"Riminin! Tuo ajatus hioo miekkani. Muistatko, kuinka tuo kirottu
Malatesta ajoi minut Aversasta, hajotti leirini ja pani minut antamaan
kaiken saaliini hänelle? Siinä raukeni vuosikausien työ! Ilman sitä
lippuni liehuisi nyt St. Angelossa. Tuon velan olen maksava tulella ja
miekalla, ennenkuin kesä on lehtensä varistanut!"

Montrealen kauniit kasvot kävivät pelottaviksi hänen tuota sanoessaan;
hänen kätensä puristivat miekan kahvaa ja hänen voimakas ruhonsa huojui
huomattavasti, merkiten noita rajuja ja armottomia intohimoja, jotka
rosvoukselle ja kostolle omistetun elämän ohessa olivat turmelleet
luonnon, joka alkujaan oli täynnä sekä sääliä että provencelaisen
ritarin tosi urheutta.

Sellainen oli tuo hirmuinen mies, joka nyt (nuoruuden hurjuus
talttuneena sekä kunnianhimo karaistuna ja kohdistettuna) kilpaili
Rienzin kanssa Rooman herruudesta.



VIII Luku.

Väenkokous. Tutkinto. Tuomio. Soturi ja hovipoika.


Seuraavana iltana oli suuria väkijoukkoja koossa Avignonin kaduilla.
Oli Rienzin tutkinnon toinen päivä, ja joka hetki odotettiin päätöksen
julkaisua. Muukalaisten joukossa, joita kaikista maista oli kokoontunut
tuohon paavillisen loiston pesäpaikkaan, mielenjännitys oli suuri.
Italialaiset, ylhäisimmätkin, olivat tribuunin puolella, ranskalaiset
häntä vastaan. Kunnon avignonilaisia ei paljoa liikuttanut mikään, joka
ei tuottanut rahaa taskuihin; ja jos hiljaisesti olisi pantu äänestys
toimeen, niin epäilemättä valtava enemmistö olisi vaatinut vangitun
polttamista, pitäen sitä erinomaisena keinottelutilaisuutena.

Väkitungoksessa oli muuan kookas, yksinkertaiseen ja ruostuneeseen
rautapaitaan puettu mies, jonka ritarillinen olemus kuitenkin teki
hänen sota-asunsa törkeyden hieman epäiltäväksi; hänen päässään ei
ollut kypäriä, vaan leveäröytäinen nahkahattu, jollaista siihen aikaan
etelän kuuman ilmanalan matkamiehet tavallisesti pitivät. Musta tilkku
peitti hänen toisen poskensa melkein kokonaan; ja hän oli täydellisesti
julman soturin näkönen, jota sota oli kovasti kolhinut sekä mumisen
että rahakukkaroon nähden.

Paljon pilaa laski hilpeä rahvas kurjan miekkamiehen kustannuksella; ja
vaikka hatunlieret kaihtoivatkin hänen silmiänsä, hänen suupielissään
liikkuva veikeä, iloinen hymy ilmaisi hänen kykenevän ymmärtämään ivaa.

"Minä" sanoi joku joukosta (rikas milanolainen) "olen kotosin
valtiosta, joka _oli_ vapaa, ja tahdon että kansanmiehelle suodaan
oikeutta."

"Amen", sanoi eräs vakava florensilainen. "Sanotaan", kuiskasi muuan
nuori pariisilainen opiskeleva vieressään seisovalle lakitiedeitten
tohtorille "että hänen puolustuksensa oli mestarillinen."

"Hänellä ei ole oppiarvoa", vastasi tohtori, epäillen. "No, no,
ystäväni, miksi tyrkit minua? Revit viittani." Tuo sanottiin eräälle
kuljeksivalle laulajalle, joka soitikko kainalossa kiivaasti tunki
eteenpäin.

"Pyydän anteeksi, arvoisa herra", sanoi laulunlaatija, "mutta tämäpä
tapahtuma, joka laululle sopii! Vuosisatojen kuluttua -- maan äärissä
-- laulu ja legenda kertovat Cola di Rienzin, Petrarcan ystävän ja
Rooman tribuunin kohtaloita!"

Nuori ranskalainen opiskeleva kääntyi sukkelaan katsomaan laulajaa,
hehku valjakoissa kasvoissa. Hän ei ajatellut Rienzistä samaa, kuin
hänen maamiehensä yleensä, hän tunsi että uusi ajanjakso oli tulossa
maailmaan, kun laulaja siten puhui järjen eikä sodan sankareista.

Samassa mittavan soturin selkään jyskytettiin kiivaasti.

"Pyytäisin sinua, suuri herra", sanoi kimakka, käskevä ääni,
"siirtämään ruhoasi hiukan syrjään -- en näe lävitsesi, ja mielelläni
tahtoisin että silmäni olisivat ensimmäisinä näkemässä Rienziä, kun hän
palaa oikeussalista."

"Kaunis paaschi", virkkoi soturi leppyisesti, tehden tietä Angelo
Villanille, "et ole aina pääsevä perille maailmassa käskemällä
väkevämpääsi. Vanhemmaksi tultuasi uhkaat heikkoa ja mielistelet
voimallista."

"Sitten täytyy minun vaihtaa luontoa", vastasi Angelo (joka oli
ruumiiltaan lyhytläntä, eikä vielä täysin varttunut), koettaen yhä
kurkottaa itseänsä väkijoukon päitten yli.

Soturi katseli häntä hyväksyen ja huokasi; kummallinen liikutus
vavahutti hänen huuliaan.

"Puhut oikein", sanoi hän hetken päästä. "Suo anteeksi kysymykseni
töykeys, oletko Italiasta? Kielessäsi olen tuntevinani Rooman murteen,
mutta olen nähnyt näkösesi kasvonpiirteet tällä puolen Alppeja."

"Vai niin, veikkoseni", virkkoi paaschi ylpeästi, "mutta, kiitos
Taivaan, olenkin Roomasta."

Samassa kova huuto kuului lähinnä oikeussalia olevasta väkijoukosta.
Torventoitotukset sen jälleen viihdyttivät syvään äänettömyyteen,
ja paavin vartiomiehet, joita oli asetettu oikeustalon edustalle,
oikasivat itsensä sekä peräyttivät rahvasta askeleen verran taapäin.

Torvien vaiettua kuului julistajan ääni, mutta hänen sanansa eivät
ulottuneet siihen paikkaan, missä Angelo ja soturi seisoivat; ja vain
mahtava riemuhuuto, joka kajahti ylt'ympäri laajaa väkijoukkoa --
akkunoista huiskuvat huivit -- katkonaiset huudahdukset, jotka kulkivat
suusta suuhun, ilmaisivat paaschille, että Rienzi oli vapautettu.
"Tahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa!" huoahti paaschi suruisena.

"Ja saatkin", sanoi soturi, ja nostaen pojan syliinsä hän jättiläisen
voimin tunkeutui eteenpäin sekä puskien elävän virran oikealle ja
vasemmalle hän suuntasi kulkunsa vartijain viereen, josta Rienzi oli
kulkeva.

Paaschi, puoleksi mielissään, puoleksi harmissaan, sätkytteli vastaan,
mutta huomattuaan sen turhaksi hän tyytyi ääneti asemaansa, mitä hän
piti syvänä arvonsa alennuksena.

"Ei väliä", virkkoi soturi, "olet ensimmäinen jonka milloinkaan
vapaasta tahdosta laskin päälleni; ja sen tein nyt kauniin muotosi
vuoksi, mikä muistuttaa eräästä, jota rakastin."

Mutta nuot viimeiset sanat lausuttiin hiljaa, ja pojalta, jonka silmät
tapailivat Rooman sankaria, ne jäivät huomaamatta. Samassa Rienzi
tulikin; kaksi paavin oman seurueen jäsentä kulki hänen sivullaan. Hän
liikkui verkalleen, kansan tervehdyshuutojen raikuessa, katsomatta
kummallekaan puolelleen. Hänen olemuksensa oli vakava ja rauhallinen,
ja paitsi hänen poskensa punaa, ei hänessä näkynyt mitään riemun tai
liikutuksen merkkiä. Kukkia putoili joka parvekkeelta hänen tielleen;
ja saavuttuaan avarammalle kohdalle, missä maa oli hieman ylevää,
ja missä hän täydellisesti oli ympärillä olevien talojen näkyvissä,
hän seisahtui -- ja paljastaen päänsä hän tunnusti osakseen tulleen
mielensuosion, katsein - elein -- joita ei kukaan, joka ne näki,
milloinkaan unhottanut! Ne muistuivat mieliin tuossa iloisessa,
huikentelevassa hovissakin, Rienzin elämän viimeisen sanoman sinne
saapuessa. Ja Angelo, kykkien soturin hartioilla, muisteli -- mutta
älkäämme kiiruhtako kertomuksen edelle.

Kolkkoon torniinsa ei Rienzi kuitenkaan palannut. Hänen asumuksensa oli
valmistettu kardinaali Albornozen palatsiin. Seuraavana päivänä hän
päästettiin paavin puheille, ja saman päivän illalla hän julistettiin
Rooman senaattoriksi.

Mutta soturi oli laskenut Angelon maahan, ja paaschin lausuessa
hänelle jäykät kiitoksensa, hän keskeytti hänet murheellisella mutta
ystävällisellä äänellä, mikä suuresti kummastutti paaschia; niin
huonosti se soveltui miehen karkeaan ja halpaan ulkomuotoon.

"Eroamme", hän sanoi, "vieraina, sorea poika, ja sanoessasi olevasi
Roomasta, ei ole syytä, miksi sydämeni olet saanut lämpimäksi; mutta
jos milloinkaan tulet ystävän turpeeseen, -- käänny --" ja hänen
äänensä aleni kuiskeeksi -- "Walter de Montrealin puoleen."

Ennenkuin paaschi tointui hämmästyksestä, minkä tuo peljätty nimi
oli vaikuttanut, jota hän varhaisimmasta lapsuudestaan oli opetettu
kammomaan, P. Johanneksen ritari oli hävinnyt väkijoukkoon.



IX Luku.

Albornoz ja Nina.


Mutta niiltä silmiltä, jotka ennen kaikkia, jospa vilahdukseltakin,
himoitsivat nähdä vapautettua vankia, oli tuo hekuma kielletty.
Yksinään kammiossaan Nina odotteli tutkinnon päätöstä. Hän kuuli
rajut huudot, tuhansien astunnan kaduilta, hän tunsi että voitto
oli saatu; ja hän, jonka sydän kauan oli ollut pakahtua, puhkesi
intohimoisiin kyyneleihin. Angelon palattua hän sai tietää kaikki,
mitä oli tapahtunut; mutta kuullessaan että Rienzi oli pelottavan
kardinaalin vieraana, hänen riemunsa melkoisesti laimentui. Tuo
järistys, jonka varmuus, olkoon se onnellinenkin, synnyttää astuessaan
epätiedon sijaan, ynnä kardinaalin tulon pöyristävä pelko, vaikuttivat
niin voimallisesti hänen ruumiisensa, että hän kävi kolmeksi päiväksi
huolestuttavan sairaaksi; ja vasta viidentenä siitä päivästä, joka
näki Rienzin Rooman senaattorin arvoon asetettuna, hän oli tointunut
tarpeeksi, laskeakseen Albornozen luoksensa.

Kardinaali oli joka päivä tiedustellut hänen terveyttään, ja noissa
tiedusteluissa hänen rauhaton mielensä oli huomaavinaan vihjauksen
niitten tekemisen oikeuteen. Sillä aikaa oli Albornozen ajatuksilla
ollut kylläksi muuta työtä. Saatuaan kauhean Montrealen maksusta
jättämään Johan di Vicon palveluksen, tuon kirkon ky'ykkäimmän ja
julmimman vihollisen, hän oli päättänyt marssia niin kiivaasti kuin
mahdollista tuon tyrannin alueille, antamatta hänelle aikaa hankkia
apua muilta palkkalaisseikkailijajoukoilta, joiden urheudella Italiassa
oli oivalliset markkinat. Kooten sotavoimia, hankkien rahaa, ollen
keskusteluissa monilukuisten vapaavaltioitten kanssa sekä solmiten
liittoja Avignonin hovissa vastaisten ja kunniarikkaampien tuumainsa
varaksi, kardinaali siedettävän maltillisena vuotteli aikaa, jolloin
hän signora Cesarinilta saattoi vaatia palkintoa, minkä hän piti
itselleen tulevana. Sillävälin hän oli ensi kertoja keskustellut
Rienzin kanssa ja, teeskennellen kohteliaisuutta vapaaksi päästetylle
tribuunille, kutsunut hänet vieraakseen, saadakseen selvän tuon
vastaisen palvelijansa ja aseensa luonteesta ja pyrinnöistä. Tuo
ihmeellinen ja taikainen taito, minkä sen aikuiset historioitsijat
todistavat, jolla Rienzi valtasi kaikki, joitten kanssa hän tuli
tekemisiin, olkoot he olleet luonnonlaadultaan, asemaltaan,
mielipiteiltään kuinka erilaisia tahansa, ei ollut pettänyt häntä hänen
keskustellessaan paavin kanssa. Niin uskollisesti hän oli kertonut
Rooman todellisen tilan, niin johdonmukaisesti hän oli pohtinut sen
onnettomuuden syyt ja parannuskeinot, niin elävästi selittänyt omat
kykynsä sen olojen järjestämiseksi, niin loistavasti hän oli kuvannut
ne urat, jotka tuosta järjestämisestä urkenivat kirkon parhaaksi ja
paavin eduksi, että Innocentius, vaikka hän oli tarkka ja kiero mies,
sekä hieman epäillen arvaeli maallisia sattumia, kokonaan hurmaantui
roomalaisen kaunopuheliaisuudesta.

"Onko tuo se mies", kerrotaan hänen sanoneen, "jota kaksitoista
kuukautta olemme pitäneet vankina ja rikoksentekijänä? Hänenpä
hartioillaan kristillisen valtakunnan sopisi levätä!"

Keskustelun päätyttyä hän kaikin suosion- ja kunnianosotuksin
oli antanut Rienzille senaattorin, elikkä, todenteolla, Rooman
varakuninkaan arvon, sekä alttiisti myöntynyt kaikkiin tuumiin, mihin
yritteliäs Rienzi taasen oli ryhtynyt -- sekä voittaakseen takasin
kirkon tilukset, että myöskin levittääkseen seitsenkukkulaisen
kaupungin ylivaltaa Italiassa.

Albornoz, jolle paavi kertoi keskustelun sisällön, alkoi hieman
kadehtia tuota suosiota, joka niin äkkiä oli tullut uuden senaattorin
osaksi, sekä läksi heti kotiin tultuansa vieraansa puheille.
Sydämessään herra kardinaali, joka oli ponteva toiminnan mies, piti
Rienziä pikemmin viekkaana kuin viisaana -- pikemmin menestyneenä
kuin suurena -- pedantin ja kansanvillitsijän sekotuksena. Mutta
kauan ja perinpohjaisesti keskusteltuaan uuden senaattorin kanssa,
hänkin mukaantui hänen lumoavaan mestarineronsa luotteisin. Vasten
tahtoaan Albornoz tunnusti itselleen että Rienzin kohoaminen ei ollut
sattumuksen asia; ja vielä vastemmin tahtoaan hän älysi että senaattori
oli mies, jota hän saattoi pitää vertaisenaan, mutta ei voinut ohjata
suosikkinaan. Ja häntä kovin epäilytti, oliko viisasta asettaa
häntä valtaan, jota hän näytti kykenevän käyttämään ja ymmärtävän
laventaa. Vielä hän ei katunut osaa, mikä hänellä oli ollut Rienzin
vapauttamisessa. Hänen läsnäolonsa oli tuiki tarpeellinen leirissä,
joka oli ohuesti väestetty. Ja hänen vaikutuksellaan kardinaali enemmän
kuin koskaan toivoi saavansa roomalaiset liittymään yritykseensä,
voittavansa takasin P. Pietarin tilukset.

Rienzi, joka ikävöitsi nähdäkseen jälleen Ninansa, jonka tutkinto
ja poissa-olo, kuin uudet häät, olivat tehneet hänelle armaaksi, ei
osannut arvata minkä nimellisenä hän kulki Avignonissa; ja hänen
asuessaan kardinaalin luona, missä häntä tarkasti, mutta kunnioittaen
pidettiin silmällä, ei Ninalla ollut mitään likenemisen tilaisuutta.
Muutamat puoleksi ivalliset sanat, joilla Albornoz oli viittaellut
Avignonin mainiointa kaunotarta hänen menestyksensä, vaikuttimeksi,
täyttivät hänen epämääräisellä levottomuudella, jota hän ei tohtinut
tunnustaa itselleenkään. Mutta tuo _volto sciolto_, joka, kuten yleensä
italialaisissa valtiomiehissä, salasi kaikki, mitkä olivat _pensieri
stretti_, -- sokasi täydellisesti kardinaalin mustasukkaisen ja
ilveksensilmäisen tarkkaamisen. Eikä Alvarezkaan ollut paremmin kyennyt
tyydyttämään herransa uteliaisuutta. Hän oli tosin käynyt paaschi
Villanin luona, mutta tuon äreän ja itsepäisen pojan kopea käytös oli
katkassut kaikki ristikuulustelun yritykset. Ja kaikki, mistä hän oli
päässyt selville, oli että oikea Angelo Villani ei ollut se Angelo
Villani, joka oli käynyt Rienzin luona.

Toivoen vihdoinkin saavansa tietää kaikki, sekä sellaisen intohimon ja
sellaisen toivon tulistamana, jota hän kykeni tuntemaan, Albornoz läksi
Cesarinin palatsiin.

Hän tavanmukaisen kohteliaasti saatettiin hänen huoneesensa.
Signora oli kalpea, ja sairauden jäljet olivat nähtävinä hänen
kuvapatsaankaltaisissa piirteissään. Hän nousi seisomaan Albornozen
astuessa sisään, ja hänen lähestyessään hän notkisti polvensa ja nosti
hänen kätensä huulilleen. Hämmästyneenä ja ihastuen tuosta tavattomasta
vastaan-otosta, kardinaali kiiruhti ehkäisemään moista alistumista;
tarttuen hänen kumpaankin käteensä, hän tavotti hellästi painaa niitä
sydämelleen.

"Ihanaiseni!" hän kuiskasi, "jospa tietäisit, kuinka olen surrut
sairauttasi -- ja kuitenkin se on jättänyt sinut suloisemmaksi,
niinkuin sade vaan virkistää kukkasta. Oi! onnellinen minä, jos olen
täyttänyt pienimmänkään toiveesi, ja silmistäsi vast'edes saan etsiä
enkelin opastamaan ja paratiisin palkitsemaan."

Nina irrottaen kätensä, viittasi kardinaalia istumaan. Istuutuen itse
vähän matkan päähän, hän sitten puhui arvokkaana ja silmät maahan
luotuina.

"Jalo herrani, teidän välityksenne sekä hänen oma viattomuutensa
vapauttivat tuosta linnasta Rooman kansan valitun hallitsijan.
Mutta vapaus on pienin jaloista lahjoistanne; suurempi on uljaan
nimen puhdistus sekä oikeutetun kunnian takasin-anti. Siitä jään
teille ikuiseen velkaan, siitä, jos synnytän lapsia, ne ovat oppivat
siunaamaan nimeänne; siitä historioitsija, joka kertoo tämän ajan
tapahtumia ja Cola di Rienzin kohtaloja, on lisäävä uuden seppeleen jo
voittamiinne laakereihin. Herra kardinaali, lienen hairahtunut. Lienen
loukannut teitä -- saattanette syyttää minua naisen kavaluudesta. Älkää
puhuko, älkää oudoksuko -- kuulkaa minua loppuun. Minulla on vain yksi
puolustus, sanoessani pitäneeni luvallisina kaikki keinot, paitsi
häpeää, pelastaessani Cola di Rienzin hengen ja menestyksen. Tietäkää,
jalo herra, että hän, joka teille nyt puhuu, on hänen puolisonsa."

Kardinaali oli liikahtamatta ja ääneti. Mutta hänen kelmeä muotonsa
punastui ohimoista kaulaan ja hänen ohuet huulensa värähtivät ja
vääntyivät surkeaan ja karvaasen hymyyn. Vihdoin hän nousi istualtaan
vitkalleen, ja virkkoi intohimosta vapisevin äänin:

"Hyvä on, signora. Giles d'Albornoz on siis ollut Rooman
plebeiji-demagoogin narrina, hänen nousunsa astuinlautana. Minulla
vain kujeilitte päästäksenne omien tarkotustenne perille, ja Espanian
kardinaalista ja Aragonian kuninkaallisen suvun ruhtinaasta tehtiin
silmänkääntäjän vehkeitten ase! Signora, teitä ja miestänne saattaisi
tosiaan syyttää kunnianhimoisista --"

"Herjetkää, jalo herra", sanoi Nina, sanomattoman arvokkaana; "olkoon
teitä miten tahansa loukattu, siihen minä yksin olen syypää. Viimeiseen
keskusteluumme saakka Rienzi ei tiennyt minun olevankaan Avignonissa."

"Viimeisessä keskustelussamme, signora (hyvä että muistutatte!),
teimme muistaakseni eräänlaisen sopimuksen. Minä olen täyttänyt
osani -- vaadin teitäkin täyttämään. Kuulkaa minua! Minä en luovu
vaatimuksestani. Yhtä helposti kuin revin tämän hansikkaan, saatan
myöskin repiä pergamentin, joka julistaa miehenne Rooman senaattoriksi.
Vankila ei ole kuolema, sen ovi saattaa _kahdesti_ aueta."

"Herrani -- herrani!" huusi Nina kauhistuen, "älkää niin solvaisko
jaloa luontoanne, suurta nimeänne, pyhää arvoanne, ritarillista
vertanne. Olettehan Espanian ritarillista heimoa, teidän eivät ole nuo
pimeät, halvat, leppymättömät paheet, mitkä tahraavat tämän onnettoman
maan mitättömiä tyranneja. Te ette ole Visconti -- ette Castracani --
ette voi loata laakereitanne kostamalla naiselle. Kuulkaa minua", hän
jatkoi, langeten yht'äkkiä hänen jalkainsa eteen, "miehet kiehtovat,
pettävät sukupuolemme -- itsekkäisissä tarkotuksissa; he saavat
anteeksi -- uhreiltaankin. Pettelinkö _minä_ teitä väärällä toiveella?
Olkoon -- mikä oli pyrintöni -- mikä puoleni? -- mieheni vapaus --
isänmaani pelastus. Nainen, -- voi, jalo herra, sukupuolenne liian
harvoin ymmärtää hänen heikkouttaan tai hänen suuruuttaan! Jos kohta
hän hairahtuu -- on kokonaan inhimillinen muihin nähden -- Jumala
hänelle lahjottaa tuhannet hyveet tuota yhtä varten, jota hän rakastaa!
Tuosta rakkaudesta yksin hän juo jalomman luontonsa. Jumaloimansa
sankarin varaksi hänellä on kyyhkyn vienoisuus -- pyhimyksen hartaus;
hänen vaaransa turvaksi, hänen kovanonnensa torjumiseksi hänen
huikenteleva mielensä imee itseensä käärmeen terävyyden -- hänen heikko
sydämensä leijonan rohkeuden! Tuo se hänen poissaollessaan sai minun
salaamaan kasvojeni hymyihin, jotta kodittoman tribuunin ystäväin
ei tarvitsisi olla hänen kohtalostaan toivottomia -- tuo minut läpi
rosvoisten metsäin toi valvomaan tuohon yksinäiseen torniin kiiluvia
tähtiä -- tuo minun askeleeni johti vihatun hovinne mässäyksiin
-- tuo minun sai pelastusta etsimään sen jaloimmasta päälliköstä
-- tuo vihdoin on avannut tyrmän oven vangitulle, joka nyt asuu
saleissanne; ja tuo, jalo kardinaali", jatkoi Nina, nousten seisomaan
ja laskien kätensä sydämelleen, -- "tuo, jos kiukkunne etsii uhria, on
innostuttava minua kuolemaan valituksetta -- mutta häpeättä!"

Albornoz seisoi kuin maahan puuntuneena. Hämmästys -- liikutus --
ihastus -- kaikki työskentelivät hänen sydämessään. Hän katseli Ninan
välähteleviä silmiä ja kohoilevaa povea, kuin muinais-ajan soturi
haltioissaan olevaa profetissaa. Hänen silmänsä olivat kuin taijotut
kiini häneen. Hän yritti puhua, mutta hänen äänensä petti hänet.

Nina jatkoi:

"Niin, jalo herra; nuot eivät ole turhia sanoja! Jos kostoa etsitte,
se on vallassanne. Tehkää tekemättömäksi, mitä olette tehnyt. Antakaa
Rienzi vankikomeroille takasin, niin olette kostanut; mutta ette
_hänelle_. Jokainen Italian sydän on käypä hänelle toiseksi Ninaksi!
Minä olen syyllinen ja minä kärsivä. Kuulkaa valani -- samana hetkenä,
jolloin Rienzille uutta vääryyttä tehdään, tämä käsi on oleva
tuhoojani. -- Jalo herra, en rukoile teitä enää!"

Albornoz oli syvästi liikutettu. Nina oikein päätti hänestä,
erottaessaan ylpeän spanialaisen Italian raa'oista ja heltymättömistä
mässäreistä. Huolimatta hänen pyhitettyä kaapuansa tahraavasta
haureellisuudesta -- huolimatta pahinten aikojen pahimpain luonteitten
joukkoon viskatun, karkean, juonittelevan, epäilevän miehen kasvavasta
tunnottomuudesta -- hänessä oli paljon jälellä heimonsa ja isänmaansa
ritarillista kunniantuntoa. Vievä ajatus ja rohkea henki koskettivat
hänen sydämensä synnynnäistä kieltä, ja sitä enemmän, kun hän
oli vain harvoin niitä tavannut leireissä ja hoveissa saamiensa
kokemusten aikana. Ensi kertaa elämässään hän tunsi nähneensä naisen,
joka olisi saattanut avioliitollakin tyydyttää hänet sekä opettaa
hänelle tuota uljasta ja uskollista lempeä, josta Espanian runoniekat
olivat laulaneet. Hän huokasi, ja yhä katsellen Ninaa, hän lähestyi
kunnioittaen häntä, notkistui polvilleen ja suuteli hänen hameensa
lievettä. "Signora", hän sanoi, "tahtoisinpa voivani uskoa, että olet
täydellisesti arvostellut luonteeni oikein, mutta olisinpa todella
kaikkeen rehellisyyteen mahdoton ja jalolle synnynnälle arvoton,
jos minussa vielä piilisi ainoakin ajatus sinun kaltaisesi naisen
rauhaa ja hyvettä vastaan. Ihana sankaritar", -- hän jatkoi -- "niin
rakastettava ja niin puhdas -- niin uljas ja niin hellä -- olet
avannut minulle ihanimman sivun, minkä nämät silmät milloinkaan ovat
tavanneet ihmiskunnan tahraisessa kirjassa. Löytäös onni, mikäli
elämä sen voi antaa; mutta henget, sinun kaltaisesi, pesivät kotkan
tavoin vuorilla ja myrskyn riehunnassa. Älä pelkää minua enää -- älä
ajattele minua enää -- paitsi joskus, kuullessasi ihmisten puhuvan
Giles d'Albornoz'estä, sano'os omassa sydämessäsi", -- ja kardinaalin
huulilla liehui ylenkatseellinen hymy -- "hänessä kaikki miehelle
arvokkaat tunteet eivät kuoleutuneet, kun kunnianhimo ja sallimus hänet
verhosivat papin messupaitaan."

Espanialainen oli lähtenyt, ennenkuin Nina ehti vastata.



KAHDEKSAS KIRJA.

SUURI KOMPPANIA.



I Luku.

Leiri.


Oli ihanin päivä Italian helteisintä suvisydäntä, kun vähänen
joukko ratsumiehiä nähtiin laskeutuvan erään kukkulan rinnettä,
missä heidän silmäinsä eteen levisivät Toskanan armaimmat maisemat.
Heidän etupäässään ratsastava ritari oli puettuna täydelliseen
rengashaarniskaan, jonka silmukat olivat niin hienotakeisia, että ne
näyttivät sirolta, omituiselta havaskudokselta, mutta niin lujia, että
ne yhtä tehokkaasti kuin raskain panssari olisivat kestäneet peistä
tahi miekansivallusta, ja samalla tarkoin ja helposti mukaantuivat
ratsastajan kevyen ja sorean vartalon jokaiseen liikkeeseen. Hänen
päässään oli pitkäin sulkien kaihtama hattu tummanviheriätä samettia,
ja hänen takanaan ratsastavista aseenkantajista toisella oli hallussaan
hänen kypärinsä ja peitsensä, toinen talutti tanakkaa, täydelliseen
rauta-asuun lyötyä sotahevosta, jonka kepeitä ja reippaita askelia
se tuskin näytti haittaavan. Ritarin kasvot olivat sirot, mutta
jäykkäpiirteiset, ja monien ilmanalojen auringossa tummentuneet
syväksi, metallinkarvaiseksi hipiäksi; jokunen sysimusta kihara oli
pujahtanut hatun alta hänen tarkoin ajellulle poskelleen. Hänen
muotonsa ilme oli tyyni, vieläpä murheellisuuteen saakka vakava; eikä
hänen edessään olevan verrattoman maiseman ihanuus voinut karkottaa
tuota levollista ja asettunutta surumielisyyttä hänen silmistään.
Paitsi aseenkantajia, kymmenen kiireestä kantapäähän asestettua
ratsumiestä seurasi ritaria, ja heidän matalaääninen keskustelunsa
sekä pitkä, vaalea tukkansa, kookkaat vartalonsa, sakeat, lyhyet
partansa ynnä aseitten ja ratsastamineitten oivallinen kunto ilmaisivat
heidän olevan reippaampaa ja sotaisempaa rotua kuin etelän lapsia.
Ratsastajien joukon päätti melkein jättiläisen mittanen mies, joka
kantoi uhkeasti koristettua lippua, mihin oli ommeltu patsas sekä
kirjoitus, _"Yksin raunioitten keskellä"._ Ihana todella oli näköala,
minkä moninainen kauneus joka askeleella varttumistaan varttui. Suoraan
eteen ulottui pitkä laakso, milloin auringonpaisteessa välkkyvien
metsikköjen peittämänä, milloin aueten vihanniksi nurmikoiksi, joita
reunustavien kukkulain sammalpeitteisillä rinteillä kaikenlaatuiset
pensaskasvit levittivät tuoksuansa; keskellä leveä, hopeanhohtava virta
polveili, tuon tuostakin peittyen silmältä metsän ja kukkulan helmaan,
vaan yhtäkkiä hämmästyttääkseen sitä jälleen kirkkaalla loistollaan.
Kunnaitten vastainen rinne, samoinkuin sekin, jota ratsumiehet paraikaa
laskeutuivat, oli täynnä viinitarhoja kujineen ja kaarroksineen, ja
uhkea rypäle rehotti jokaisessa välkkyvässä lehvässä, iloisena kuin
jos faunit olisivat viettäneet juhlaansa siimeksessä. Ritarin katse
liiti haluttomasti yli hurmaavan maiseman, joka uinui Toskanan taivaan
ruusunkarvaisessa valossa, ja kiintyi vihdoin tarkkaavana erään etäisen
linnan harmaisiin muureihin, joka vastakkaisten kukkulain jyrkimmällä
rinteellä kohosi yli laakson.

"Katso", hän jupisi itsekseen, "kuinka jokaisella Italian Eedenillä on
kironsa! Missä konsanaan maa armainna hymyilee, sieltä varmaan löydät
rosvon teltin ja tyrannin linnan!"

Hänen tuota miettiessään, räikeä torven törähdys yht'äkkiä kajahti
ratsastajain korviin polun varrella olevista viinitarhoista. Joukko
seisahtui kuin naulaan. Johtaja viittasi taisteluhevosta taluttavalle
aseenkantajalle. Jalo ja harjaantunut elukka pysyi aivan hiljaisena,
vain pureskellen kuolaimiaan levottomasti ja heristellen terävää
korvaansa, ikäänkuin tuntien vaaran lähestyvän, -- ja aseenkantaja,
jota saksalaisten painavat asut eivät haitanneet, syöksähti viidakkoon
ja katosi. Hän palasi hetkisen perästä hiessään ja hengästyneenä.

"Olkaamme varuillamme", hän kuiskasi, "näin teräksen välkkyvän
viiniköynnösten lomasta."

"Asemamme on onnettoman epäedullinen", sanoi ritari, hät'hätää
kiinnittäen kypärinsä ja hypäten ratsunsa selkään: ja viitattuaan
kädellään erääseen avarampaan tien kohtaan, joka ratsumiehille soi
enemmän tilaa yhdysvaikutukseen, hän vei vähäsen joukkonsa sinne,
soturien varustusten raskaasti kalahdellessa, heidän kaksi rinnakkain
rientäessään eteenpäin.

Ritarin osottama paikka oli viheriäinen, avarahko puoliympyrä; se
vietti alas laaksoon ja tiheä pensasto reunusti sitä. Sinne saavuttuaan
joukko asettui taajaan, puolikuun muotoiseen asentoon; jokaisen
silmikko oli suljettu paitsi ritarin, joka huolestuneena tähysteli
ympäri maiseman.

"Oletko kuullut, Giulio", hän sanoi suosikki-aseenkantajalleen (joka
oli ainoa italialainen hänen seurueestaan), "onko rosvojoukkoja
hiljattain liikkunut näillä tienoin?"

"En, herra; päinvastoin kerrotaan että jokainen peitsi on jättänyt
tämän maan ja liittynyt Fra Morealen Suureen Komppaniaan. Palkan ja
ryöstön toivo on viekotellut kaikkien Toskanan signorien palkkasoturit."

Hänen vaiettuaan torven ääni kuului taas melkein äskeisestä paikasta;
siihen vastasi lyhyt sotainen merkki aivan ratsumiesten seljän takaa.
Samassa takana olevasta vehmastosta näkyi haarniskan ja keihäitten
välkettä. Toinen toisensa, rivi rivin perästä syöksähti pensaikosta
esiin aseellisia miehiä, ja edustan viinitarhoista vielä suurempia
määriä, kova-äänisten ja hurjien huutojen kaikuessa.

"Jumala, keisari ja Colonna!" kiljasi ritari sulkien silmikkonsa, ja
vähänen joukko, piukkaan suljettuna, jokainen peitsi tanassa rynnisti
edessä olevan vihollisen kimppuun. Jokunen kymmenkunta sortui maahan
rynnäkössä jättäen ratsumiehille tien auki, ja odottamatta muitten
hyökkäystä, ritari pyöräytti ratsunsa ja täyttä laukkaa kiiti alas
kukkulan jyrkkää rinnettä; nuolivaaru kilpistyi tehottomana vasten
rautasia asuja.

"Ellei heillä ole ratsuja", huusi ritari, "olemme pelastetut!"

Ja vihollista tosiansa ei näyttänyt haluttavan ryhtyä takaa-ajoon;
kokoontuen kukkulan kielelle se vaan tyytyi katselemaan heidän pakoansa.

Yht'äkkiä eräässä tienmutkassa he näkivät edessään tilavan, melkein
tasapintaisen aukean, joka keskeytti kukkulan vietoksen. Aukean
etummaisessa päässä auringon paisteessa kiilsivät pitkän ratsumiesjonon
rintalevyt, jotka tien polvekkeet siihen saakka olivat kätkeneet
ritarin ja hänen seurueensa näkyvistä.

Pieni joukko seisahtui yht'äkkiä -- paluu -- eteentyminen katkaistuna;
katsahtaen ensin edessä olevaa vihollista, joka pysyi hiljaa kuin
muuri, jokainen silmä kääntyi ritarin puoleen.

"Jos tahdot, jalo herra", sanoi pohjolaisten johtaja huomaten
päällikkönsä epäröimisen, "tappelemme viimeiseen mieheen. Olet ainoa
italialainen, minkä milloinkaan tunsin, jonka edestä mielelläni
kuolisin!"

Toiset suostumustaan muristen hyväksyivät nuot karkeat sanat, ja
soturit painuivat taajempaan ritarin ympärille.

"Ei pojat", sanoi Colonna nostaen silmikkonsa, "noin kunniattomalla
kentällä ei meitä tuomittu joutumaan turman omiksi, niin monista
vaiheista selvittyämme. Jos nuot ovat rosvoja, niinkuin on luultavaa,
saamme vielä ostaa tiemme. Jos jonkun signorin joukkoja, olemme hänen
kiistoilleen vieraita. Tänne lippu -- ratsastanpa heidän luokseen."

"Ei, herra", sanoi Giulio, "moiset heittiöt eivät aina säästä aselevon
lippua. On vaara --"

"Siksi päällikkönne uhmaa sen. Pian!"

Ritari otti lipun ja ratsasti verkalleen soturien luo. Lähestyessään
heitä hänen sota-asioihin perehtynyt silmänsä ei saattanut olla
ihaelematta heidän varustustensa täydellistä kuntoa, ratsujen voimaa ja
kauneutta sekä pitkän, välkkyvän rintaman oivallista kuria.

Hänen saavuttuaan heidän luokseen kädessä komeasti liehuva lippu,
soturit tervehtivät häntä. Se tiesi hyvää ja hän piti sitä hyvänä
enteenä. "Jalot herrat", sanoi ritari, "tulen luoksenne airueena
ja vähäsen seurueeni päällikkönä, joka vastikään suoriutui tuolla
kukkulalla aseellisten miesten äkkiarvaamattomasta hyökkäyksestä --
ja anoen turvaa, niinkuin ritari anoo ritarilta, sotilas sotilaalta,
luovutan joukkoni johtajanne suojelukseen. Sallikaa minun nähdä hänet."

"Herra ritari", vastasi eräs, joka näytti olevan joukon päällikkö,
"pahoillani olen viivyttäessäni kaltaistanne miestä, ja sitä enemmän
tuntiessani Italian mahtavimpien sukujen merkit. Mutta saamamme
määräykset ovat ankarat, ja meidän on vieminen kaikki aseelliset miehet
kenraalimme leiriin."

"Kauan oltuani poissa synnyinmaastani", vastasi ritari, "en tiennyt
että Toskana on sotaan joutunut. Suokaa minun tiedustaa mainitsemanne
kenraalin sekä vihollisenne nimeä."

Päällikkö hieman hymyili.

"Walter de Montreal on Suuren Komppanian kenraali ja Florens hänen
nykyinen vihollisensa."

"Sitten olemme joutuneet ystävällisiin, jos kohta hurjiin käsiin",
vastasi ritari hetkisen kuluttua, "Herranne Walter de Montrealen
tunnen vanhastaan. Sallikaa minun palata toverieni luokse ilmoittamaan
että vaikka sattumus on tehnyt meidät vangeiksi, olemme ainakin aikamme
tottuneimman soturin lannistamina."

Italialainen käänsi ratsunsa ja läksi toveriensa luo. "Kelpo ritari ja
oiva ryhti", sanoi päällikkö kumppanilleen, "vaikka tuskin luulen että
tuo on sama joukkio, jonka meidän piti siepata. Mutta kiitos Neitsyen,
hänen miehensä näkyvät olevan pohjolaisia. Toivoaksemme värväämme ne."

Ritari saapui miehineen joukon luokse. Ja saatuaan heidän sanansa,
etteivät yrittäisi pakoon päästä, kolmenkymmenen ratsastajan suuruinen
osasto läksi saattamaan vangituita Suuren Komppanian leiriin.

Poikettuaan valtatieltä ahtaaseen, kukkulainväliseen solaan, josta tie
jatkui synkän korpimetsän halki, joukon eteen levisi vihdoin laaja,
alava tasanko, täynnä telttiä, joihin, italialaiseen sodankäyntiin
katsoen, saattoi päättää mahtavan armeijan majaantuneen, virta vain,
jonka poikki vajanaisia ja tilapäisiä siltoja oli kyhätty läheisen
metsän hirsikosta, erotti ratsumiehet leiristä.

"Uhkea näky!" sanoi vangittu ritari innostuen, pysäyttäessään ratsunsa
ja katsellen sotaisia, purjekankaisia kujia, jotka leveinä ja
säännöllisinä leikkasivat toinen toistansa.

Eräs Suuren Komppanian päälliköistä, joka ratsasti hänen vieressään,
hymyili mielistyen.

"Ei liene monta mestaria, joka vetää Fra Morealelle sota-asioissa
vertoja", sanoi hän, "ja hurjia, heittiöitä ja kaikista maan ääristä
haalittuja jos kohta hänen miehensä ovatkin -- luolista, turuilta,
vankiloista ja palatseista, hän pitää ne kurissa, joka saattaa
keisarikunnan sotavoimat häpeään."

Ritari ei vastannut mitään, vaan kannustaen hevostaan hän pian ratsasti
hataraisesta sillasta leiriin. Mutta siinä kohdassa, johon hän saapui,
ei soturien kuri ollut varsin kehuttavalla kannalla. Suurempaa
sekasotkua ei ritari, joka oli tottunut Englannin, Ranskan ja Saksan
kurinpidon jäykkään säännöllisyyteen, luullut milloinkaan tavanneensa.
Siellä täällä näkyi villiä, parrakkaita, puolialastomia rosvoja,
ajellen edellään raavaskarjaa, jota oli ryöstöretkillä keräytynyt.
Riettaita naisia seisoi ryhmittäin -- juoruten, toraillen, eleillen --
villien pörhöisten pohjolaisten ympärillä, joiden juomingit kirkkaana
kesäisenä päiväsydännä jo olivat pitkälle ehtineet. Kirouksia ja
naurua, juopuneitten melua ja hurjaa riitaa räjähteli joka taholta,
ja tuon tuostakin joukon silmäin edessä ja melkein sen tiellä
Kalabrian tai Apenniinien tuliset salamurhaajat suorittivat äkilliset
kiistansa välähtelevin puukoin. Nuoralla-hyppijät, voimistelijat,
silmänkääntäjät, kaupustelija-juutalaiset esittivät temppujaan
tahi tavaroitaan missä tila myönsi, nähtävästi hyvin perehtyneinä
laittomaan ja melskeiseen paikkaan, jossa he harjottivat liikettänsä.
Vaikka vangituilla oli ratsujoukko suojanaan, he eivät saaneet kulkea
häiriöttä. Likaiset, ryysyiset lapsiliudat, joita näytti maan alta
ilmaantuvan, piirittivät hevosia itsepintaisina kuin mehiläisparvet
ja päästellen korvia viiltäviä huutoja, pikemmin vaativat kuin
kerjäsivät rahaa, jota saatuaan heidän hävyttömyytensä näytti yhä
yltyvän. Joukossa näkyi joskus tyttöjä, puoleksi anoen, puoleksi
nauraen hymyileviä kirkassilmäisiä, oliiviposkisia tyttöjä, joiden
tuskin lapsuuden jättänyt nuoruus loi äärimmäisen ja auttamattoman
heittäytymisen pelottavasti näkyviin.

"Etteköhän liioitellut Suuren Komppanian järjestystä!" huudahti ritari
vakavana uudelle tuttavalleen.

"Signor", vastasi toinen, "älkää langettako sydämestä päätöstänne
kuoren mukaan. Tuskin vielä olemme leirissä. Nämät ovat ulkoliepeitä,
jotka pikemmin ovat roistoväen kuin sotilaitten hallussa.
Kaksikymmentätuhatta hylkyä, tunnustettakoon se, jokaisesta Italian
kaupungista, seuraa leiriä, rosvotakseen ja muonavarojen hankintaa
varten -- nuot ovat sitä lajia. Kohta näette toista sorttia."

Ritarin sydän kuohahti. "Ja sellaisten hallussa on Italia!" Hänen
mietteensä keskeytyivät äänekkäistä mieltymyksen osotuksista, joita
kuului eräästä läheisestä juomaseurasta. Hän kääntyi ja näki pitkän
teltin suojassa, pyöreän, juoma- ja ruokatavaroilla katetun pöydän
ympärillä istuvan kolme- neljäkymmentä roistoa. Repaleinen, tavattoman
pitkäpartainen trubaduurin säestäjä eli jonglööri soitteli virheettömän
taitavasti kitarria, joka oli seurannut häntä kaikilla retkillä -- ja
alotti yht'äkkiä ryhtyen hurjaan, sotaiseen säveleesen, lujalla ja
syvällä äänellä seuraavan lauluun:

    Suuren Komppanian laulu.

    Hei, urho päivän paahtama, --
      Hei, Pohjan valjo mies,
    Hei, rautapaita, peitsikäs --
      Hei, veikko, minne ties?
    "Me poikki merten tullahan
      Ja halki vuoriston,
    Tää seura uljas retkeilee
      Montrealin joukkohon."
         Oi, sun rinta huoleton,
         Käsvarsi raskas on --
              Oi, peitset vapahain!

    Hei, linnan uhka ruhtinat --
      Hei, räämäporvarit,
    Apuulian voima, Romagnan,
      Hei, Tuscan kaupungit!
    Mi vaivaa nyt? Mi kaivaa nyt?
      Mi kumma pelvon luo?
    "Se marssi, lippu hurmeinen,
      Montrealin joukon tuo!"
         Oi, elo armas tää --
         Oi, taiston myrskysää!
              Oi, peitset vapahain!

    Hei, kilvet hautakaarrosten
      Normannin urhojen,
    Miks häilytte? Miks päilytte?
      Hei, käykö tuulonen?
    "Ei tuuli meitä häilytä,
      Mutt' urhot haudastaan,
    Kun Pohjan kunnon elvyttää
      Taas Montreal joukollaan."
         Vain Rooger urhea
         Se meidän vertoja,
              Oi, peitset vapahain!

    Hei, mainehelle herkkä jos
      Ja urhotöille oot --
    Jos tahdot saada kunniaa
      Ja runsaat kultako'o',
    Jos joutilaisuus iljettää.
      Lait vaivaa vastuksin --
    Hei, astu ratsus selkähän,
      Käy joukkoon Montrealin.
         Sun kult' on saiturin
         Ja neito armahin!
              Oi peitset vapahain!

Hetken perästä ja kuljettuaan muutaman kapean vallituksen poikki joukko
saapui eloiseen kortteliin, mutta jossa peräti toisellainen elämä
vallitsi. Pitkiä riviä aseellisia sotilaita oli järjestetty kummallekin
puolen tietä, joka vei vähäiselle kunnaalle pystytettyyn avaraan
telttiin, jonka harjalle sininen lippu oli vedetty, ja pitkin tuota
tietä kulki edestakasin aseellisia miehiä täydessä järjestyksessä,
mutta tummissa kasvoissa tyytyväisyyden ja mielihyvän sävy. Muutamilla,
jotka pyrkivät telttiin, oli tavaramyttyjä hartioilla -- ne, jotka
olivat paluumatkalla tuntuivat päässeen taakastaan, mutta silloin
tällöin maltittomina aukoen kouriaan he näyttivät tavantakaa laskevan
niissä löytyviä kolikoita.

Ritari kääntyi kysyväisenä seuralaisensa puoleen.

"Se on kauppiasten teltti", sanoi päällikkö, "niillä on esteetön
pääsy leiriin, ja heidän omaisuuttaan ja persoonaansa pidetään
ankarasti rauhotettuna. Ne ostavat pilkkahinnasta kunkin sotamiehen
ryöstösaalis-osuudet, ja kumpikin puoli on kauppaan tyytyväinen."

"Näytäänpä jonkinlaista raakaa oikeuttakin noudatettavan
keskuudessanne", sanoi ritari.

"Raakaa! Jumaliste! Ei ole ainoatakaan kaupunkia Italiassa, joka olisi
iloitsematta niin tasapuolisesta oikeudesta ja yhtä puolueettomista
laeista. Nuot teltit tuolla ovat tuomarien, joitten tehtävänä on
tutkia sotilaitten, sotilaille tekemät vääryydet. Tuo oikealla, jonka
päällä näette kultasen pallon, on armeijan rahasto. Fra Moreale ei ole
miehilleen velkaa."

Niillä keinoin todella P. Johanneksen ritari oli koonnut Italian
parhaimmin varustetun ja tyytyväisimmän sotavoiman. Joka päivä toi
hänelle rekryyttejä. Italian palkkasoturien keskuudessa ei muusta
puhuttu kuin hänen palveluksessaan hankituista rikkauksista, ja
jokainen tasavaltaa tai tyrannia palveleva ikävöiden kaipasi Fra
Morealen laitonta lippua. Jo olivat liioitellut kertomukset Suuren
Komppanian riveistä löydettävästä onnesta ehtineet Alppein taakse, ja
nytkin ritari, edetessään leirin keskuuteen, näki useista telteistä
Saksan ylimystön ja Gallian ritarien uljaita lippuja ja vaakunakuvia.

"Näette", sanoi Vapaa Veikko, osottaen noita merkkejä, "eipä ole hurja
kaupunkimme eri arvoasteita vailla. Ja nytkin, puhuessamme, moni
kultakannus kiitää Pohjolasta tännekäsin!"

Kortteli, johon he nyt saapuivat oli hiljainen ja juhlallinen; vain
etäältä kuului epäselvää humua tai taakse jääneestä sekaseurasta
äkkinäistä huutoa, minkä matkan pituus vienonsi omituiseksi soinnuksi.
Muuan soturi kulki poikki heidän tiensä, astuskellen verkalleen ja
ääneti johonkin naapuriston telttiin, eikä näyttänyt tuskin huomaavan
heidän tuloaan.

"Olemme kenraalin majan edustalla", sanoi soturi.

Hiukan muista erillään oli Montrealen purppuralla ja kullalla kirjaeltu
teltti. Vähäsen puron lirinä hiveli hyväillen korvaa, ja korkea,
lakkapäinen pyökki loi varjonsa uhkeaan purjekankaaseen.

Joukko jäi ulkopuolelle ja ritari saatettiin heti peljätyn seikkailijan
eteen.



II Luku.

Adrian vielä kerran Montrealen vieraana.


Montreal istui pitkän pöydän päässä, seurassaan joukko miehiä, muutamat
sotilaita, muutamat siviiliä, joita hän kutsui neuvonantajikseen ja
joiden kanssa hän nähtävästi laati kaikki suunnitelmansa. Noilla
eri kaupungeista lähteneillä miehillä oli kullakin tarkoin selvillä
itsekunkin valtion sisälliset olot. He täsmälleen tunsivat Signorien
voimat, kauppiaan varat, roistoväen vallan. Näin Montreal johti
laitonta leiriään yhtä paljon valtiomiehenä kuin kenraalina. Nuot
tiedot olivat Suuren Komppanian päällikölle verrattomasti tähelliset.
Niitten nojalla hän pystyi osaavasti arvaamaan ajan, milloin oli
karattava vihollisen kimppuun, sekä summan, jonka saattoi vaatia
vihollisuudesta luovuttaessa. Hän tiesi mihin puolueeseen liittyä --
missä sekaantua -- mistä pysyä erillään. Ja tavallisesti kun Montrealen
lippu ilmaantui jonkun kaupungin muurien edustalle, se salaisesta
sopimuksesta oli jonkun sisällä nousevan mylläkän merkkinä. Kenties hän
siten toimi yhtä paljon vastaisen kuin silloisen politiikkansa eteen.

Divaani oli kiivaassa neuvottelussa, kun upseeri astui sisään ja
kuiskasi jonkun sanan Montrealen korvaan. Hänen katseensa kirkastui.
"Laske sisään", hän sanoi heti. "Hyvät herrat" hän lisäsi käsiään
hykertäen, "takertuipa luullakseni lintusemme verkkoon. Katsotaanpas."

Samassa kaihdinta nostettiin ja ritari laskettiin sisään.

"Mitä!" jupisi Montreal vaaleten ja nähtävästi pettyneenä. "Ainako
minun noin hullusti käy!"

"Herra Walter de Montreal", sanoi vangittu, "olen jälleen vieraananne.
Näistä muuttuneista piirteistä tuskin enää tunnette Adrian di
Castelloa."

"Antakaa minulle anteeksi, jalo signor", sanoi Montreal nousten
erinomaisen kohteliaana seisomaan, "palvelijoitteni hairahdus sai minun
hetkeksi hämille. -- Olen iloissani saadessani taasen puristaa kättä,
joka on niin monet laakerit voittanut sittenkuin erosimme. Maineenne on
tehnyt hyvää korvilleni. Hei!" jatkoi päällikkö läiskäyttäen käsiään,
"katsokaa virvotuksia ja leposijoja tälle jalolle ritarille ja hänen
seurueelleen. Signor Adrian, olen kohta luonanne."

Adrian poistui. Montreal, huolimatta neuvoskunnastaan, astui kiivain
askelin teltissä edestakasin; sitten kutsuen upseerin, joka oli tuonut
Adrianin, hän sanoi: "Kreivi Landau yhä vartioitsee solatietä?"

"Niin, kenraali!"

"Lähde sievään takasin -- väjyjät viipykööt puoleen yöhön. Väärä kettu
meni ritaan."

Upseeri lähti, ja pian sen jälkeen Montreal hajotti neuvoston. Hän kävi
Adrianin luokse, joka oli majotettu hänen oman telttinsä viereiseen
suojaan.

"Herrani", sanoi Montreal, "totta on että miehilläni on käsky pysäyttää
jokainen, joka tavataan Florensiin vievillä teillä. Olen sodassa tuon
kaupungin kanssa. Aivan toisellaista vankia odotin. Tarvitseeko minun
lisätä että te miehinenne olette vapaat!"

"Otan kohteliaisuutenne vastaan, jalo Montreal, yhtä auliisti kuin se
suodaan. Saanko toivoa saavani joskus palkita sitä? Mutta sallikaa
minua kaikin kunnioituksin sanoa että, jos olisin tiennyt Suuren
Komppanian olevan tällä kulmalla, olisin muuttanut suuntani. Kuulin
että aseenne, (mielestäni hiukan kunniakkaammin) olivat suunnatut
Malatestaa, Riminin tyrannia vastaan."

"Niin olivat. Hän _oli_ viholliseni, mutta _on_ alamaiseni. Voitimme
hänet. Hän suoritti vapautensa hinnan. Ascanion kautta marssimme
Siennaan. Kuudestatoistatuhannesta floriinista säästimme tuon
kaupungin, ja nyt vaanimme kuin ukonpilvi Florensin päällä, joka
uskalsi lähettää kurjan apunsa Riminin puolustajille. Marssimme ovat
ripeät ja leirimme on vast'ikään pystytetty tälle tasangolle."

"Sanotaan Suuren Komppanian olevan Albornozen liitossa ja sen kenraalin
salaisesti kirkon sotilaan. Onko perää?"

"Niin -- Albornoz ja minä ymmärrämme toisemme", vastasi Montreal
välinpitämättömästi; "semminkin kun Visconti, Milanon arkkipiispa, on
yhteinen vihollisemme, jonka olemme vannoneet musertavamme."

"Visconti! Italian ruhtinaista mahtavin! Kirkon vihoihin hän syystä
on joutunut, sen tiedän -- ja helposti käsitän että Innocentius on
peruuttanut anteen, jonka arkkipiispa juonillaan sai Clemens VI:lta
ostetuksi. Mutta en sentään näe, miksi Montreal suotta ärsyttäisi niin
hirmuista vihollista."

Montreal hymyili synkästi. "Ettekö tunne Viscontin rajatonta
kunnianhimoa. Pyhä Hauta, ihka sellaista vihollista sieluni himoitsee
kohdata! Hänen neronsa on Montrealen arvokas kiistakumppani. Minä olen
hänen salaisten tuumainsa perillä -- ne ovat tavattomia. Sanalla sanoen
arkkipiispa aikoo voittaa koko Italian. Hänen äärettömät rikkautensa
lahjovat turmeltuneet -- hänen synkkä älynsä kietoo herkkäuskoiset
-- hänen uskalias kuntonsa pelottaa heikot. Jokaisen vihollisen hän
lannistaa -- jokaisen liittolaisen hän orjuuttaa. Juuri tuon ruhtinaan
menetyksen Walter de Montrealen täytyy katkaista. Sillä juuri tuo
ruhtinas, (hän sanoi kuiskaten kuin itsekseen) jos se saa levittää
valtaansa, on tyhjiksi tekevä Walter de Montrealen tuumat ja murtava
hänen voimansa."

Adrian oli ääneti, ja ensi kerran provencelaisen todellisten aikeitten
aavistus välähti hänen mieleensä.

"Mutta jalo Montreal", virkkoi Colonna, "kertokaapa minulle te, joka
epäilemättä tiedätte, synnyinkaupunkini tuoreimpia uutisia. Olen
roomalainen ja Rooma on aina mielessäni."

"Niinpä niin", vastasi Montreal sukkelaan. "Tiedätte että Albornoz,
legaattina, vei kirkon armeijan paavin tiluksille. Hän otti Cola
di Rienzin mukaansa. Roomalaisia, jokaista luokkaa, riensi Monte
Fiasconeen ottamaan tribuunia vastaan. Kumppaninsa kansan suosiossa
legaatti joutui unohduksiin. Joko sitten Albornozen kävi kateeksi --
sillä hän on ylpeä kuin perkele -- tribuunin osaksi tullut kunnioitus,
tahi lieneekö hän peljännyt hänen valtansa uudistusta, sitä en
tiedä. Mutta hän pidätti hänen leirissään ja kieltäytyi päästämästä
häntä, kaikista roomalaisten pyynnöistä ja lähetystöistä huolimatta.
Taitavasti hän kuitenkin saavutti yhden tositarkotuksensa, jossa
Rienzi päästettiin irti. Hänen kauttansa hän sai Rooman näkyvästi
kirkolle uskolliseksi ja hänen läsnäolonsa veti leiriin roomalaisia
rekryyttejä. Viterbon luona Rienzi erinomaisesti kunnosti itsensä
Johan di Vicoa vastaan taisteltaessa. Hän oli tapellut totta totisesti
kuin olisi kuulunut Suureen Komppaniaan. Se enensi roomalaisten
intoa ja puoli kaupungin asukkaista läksi uljaan tribuunin seuraan.
Noille rukoileville kunnon porvareille (ehkä juuri samoille, jotka
ennen olivat lemmikkinsä sulkeneet St. Angeloon) kavala legaatti vain
vastaeli: varustautukaa Johan di Vicoa vastaan -- ajakaa tyrannit
kirkon tiluksilta -- uudistakaa P. Pietarin perintö, niin Rienzi
julistetaan senaattoriksi ja saa palata Roomaan".

"Nuot sanat herättivät roomalaisissa niin suurta intoa, että he
halukkaasti antoivat apuaan legaatille. Aquapendente, Bolzena
antautuivat, Johan di Vico puoleksi pakosta, puoleksi peljästyksestä
masentui, ja Gabrielli, Agobbion tyranni, taipui sittemmin. Kunnia on
kardinaalin, mutta ansio Rienzin."

"Entäs nykyään?"

"Albornoz yhä viihdytteli senaattori-tribuunia suurella loistolla ja
imelillä loruilla, puhumatta sanaakaan hänen takasin asettamisestaan.
Kyllästyneenä tuollaiseen viivyttelemiseen, Rienzi jätti leirin,
niinkuin olen saanut salaa tietää, ja läksi muutamien seuralaistensa
kanssa matkalle Florensiin, ystäviensä luokse, joiden tulisi toimittaa
hänelle aseita ja rahaa, jotta hän pääsisi Roomaan."

"Nytpä arvaan", sanoi Adrian hymyillen, "keneksi minä luultiin!"

Montreal keveästi punastui. "Oikein arvattu."

"Mutta Roomassa", jatkoi provencelainen -- "Roomassa teidän arvoisa
sukunne ja Orsinit, tultuaan valituiksi ylimpään valtaan, riitaantuivat
keskenään, eivätkä kyenneet säilyttämään arvoaan. Francesco Baroncelli,
uusi villitsijä, Rienzin mitätön osottelija, kohosi ylimysten rikkoman
rauhan raunioille, sai tribuunin arvonimen sekä käytti edeltäjänsä
merkkejä. Mutta vähemmän älykkäänä kuin Rienzi, hän pyrki paavin
vastaiseen suuntaan. Ja legaatin sopi siten ruveta paavin puolesta
yllyttelemään vallan-anastajaa vastaan, Baroncelli oli heikko mies;
hänen poikansa harjoittivat kaikenlaista väkivaltaa, aivankuin Paduan
ja Milanon jalosukuiset tyrannit. Neitojen raiskiot, puolisoitten
häväistykset olivat Rienzin juhlallisen ja mahtavan hallituksen
jokseenkin jyrkkänä vastakohtana; lopuksi Baroncelli sortui kansan
raatelemana. Ja nyt, jos kysytte, kuka Roomaa hallitsee, niin vastaan:
'Rienzin toivo'."

"Merkillinen mies ja monivaiheiset kohtalot. Mihinkä ne päättyvät!"

"Salamurhaan aluksi ja ikuiseen maineesen lopuksi", vastasi Montreal
tyynesti. "Rienzi palajaa takasin; tuo rohkea phoenix on kiidättävä
tiensä läpi myrskyn ja usvien omalle polttoroviolleen; minä näen sen,
surkuttelen, ihailen. -- Ja sitten", lisäsi Montreal, "minä näen
_tuonnemmaksi_."

"Mutta miksi pidätte niin varmana että Rienzin, jos hän takasin
asetetaan, hukka perii?"

"Eikö sitä jokainen silmä näe, jota kunnianhimo ei sokase? Kuinka voi
kuolevaisen nero, olkoon se kuinka suuri tahansa, kansanomaisilla
keinoilla ohjata tuota turmeltuneinta kansaa? Ylimykset -- niitten
leppymättömän julmuuden te tunnette -- väärinkäytöksiin piintyneet,
kammovat jokaista lain varjoa; ylimykset, hetkeksi nöyryytetyt,
vartoovat tilaisuutta ja nousevat. Kansa taas luopuu. Tahi uusi
senaattori, yhdessä kohden kokemuksesta viisastuneena, tietää että
kansan suosiolla on kova ääni, mutta epävarma käsivarsi. Hän ylimysten
tavoin ympäröitsee itsensä ulkomaalaisilla miekoilla. Osasto Suurta
Komppaniaa on oleva hänen hovimiehinään, ne ovat hänen herransa!
Maksaaksensa niitten palkat, kansaa täytyy verottaa. Silloin on
epäjumala kirottu. Ei ainoakaan italialainen käsi pysty hillitsemään
noita itsepintaisia Pohjolan piruja; ne tekevät pystyn ja luopuvat.
Uusi yllyttäjä johtaa kansaa, ja Rienzi joutuu uhriksi. Painakaa
mieleenne ennustukseni!"

"Ja sitten te katsotte tuonnemmaksi?"

"Ja näen Rooman pitkiksi aikakausiksi vajoovan syvimpään alennustilaan;
Jumala ei luo kahta Rienziä; _tahi_", sanoi Montreal ylpeänä,
"uutta eloa vuodatetaan tautiseen, näivettyneesen runkoon, -- uusi
hallitsijasuku perustetaan. Tosiansa katsellessani ympärilleni, minä
uskon että kansojen ohjaajan tarkotus on uudistaa Etelä Pohjolan
hyökkäyksillä; ja että vanhoista frankkein ja germaanien roduista
maailman tulevat valtijaat nousevat."

Montrealen lausuessa tuon, pitkään miekkaansa nojautuneena, uljas
sankarimuoto -- avonaisine, pelottomine ilmeineen kuinka eroava tuosta
synkästä, kavalasta älystä, mikä Etelän piirteille on ominaista --
puhuen sekä innostusta että aatosta -- hän saattoi näyttää soveliaalta
edustamaan tuota pohjoisen ritariuden henkeä, josta hän puhui. Ja olipa
Adrian luulla näkevänsä edessään jonkun länsimaailman goottilaisista
vitsauksista.

Torventoitotus katkasi heidän keskustelunsa, ja muuan upseeri astui
sisään ilmoittamaan että Florensin lähetystö oli saapunut.

"Taas on minun pyytäminen anteeksi, jalo Adrian", sanoi Montreal, "ja
sallikaa minun pitää teitä vieraana ainakin tämä yö. Täällä olette
turvallisena lepäävä, ja lähtiessänne mieheni saattavat teidät minkä
alueen rajoille haluatte."

Adrian, joka ei ollut vastahakoinen tutustumaan enemmän tuohon kuuluun
mieheen, suostui tarjoukseen.

Hän jäi yksin ja nojaten päätään kädellään hän vaipui mietteisinsä.



III Luku.

Uskollinen ja kovaosainen rakkaus. -- Rakkaus, jonka korvaa
kunnianpyynti.


Siitä hirveästä hetkestä, jolloin Adrian Colonna oli katsellut armaan
Irenensä elotonta ruumista, noitten melskeisten aikojen tavallinen
levoton, vaiheikas elämä oli ollut tuon nuoren roomalaisen osana.
Hänen isänmaansa ei tuntunut hänestä enää rakkaalta. Hänen arvonsakin
sulki hänet paikasta, jonka hän kerran oli toivonut saavuttavansa
Rooman vapauttajien joukossa; ja hän tunsi, että jos milloinkaan
sellainen mullistus koituisi, se oli suotu sen miehen tehtäväksi,
jonka synnyntään ja tapoihin kansa saattaisi tuntea myötätuntoisuutta
ja heimolaisuutta, ja joka saattaisi nostaa kätensä heidän hyväkseen
tulematta oman säätynsä luopioksi ja oman huoneensa tuomariksi. Hän
oli matkustellut monissa hoveissa ja saavuttanut mainetta monilla
tappotantereilla. Vaikka hän oli saanut osakseen rakkautta ja
kunnioitusta joka paikassa, minkä hän oli valinnut satunnaiseksi
kodikseen, ei mikään muutos ollut karkottanut hänen synkkämielisyyttään
-- ei mikään uusi side kadotetun muistoa. Tuona intohimoisena ja
runollisena romantisuuden aikakautena, jonka edustaja Petrarca pikemmin
on kuin luoja, Lempi jo alkoi saada hellemmän ja pyhemmän luonteen,
kuin mitä siihen asti oli tunnettu; se vähitellen oli ruvennut
huokumaan jumalallista henkeä, jota sille suo kristinoppi ja joka
sulattaa toisiinsa maalliset murheet ja taivaalliset näyt ja toiveet.
Sen, joka luottaa kuolemattomuuteen, on helppo pysyä uskollisena
vainajalle, kuolo kun ei voi sammuttaa toivoa, ja surevan henki on
jo puolittain tulevassa maailmassa. On aika, joka tekee tulevaisen
elämän epäilyttäväksi, -- esittäen kuoleman ikuisena erona -- jolloin,
joskin ihmiset vainajata hetken surevat, he pian mukaantuvat elossa
oleviin. Totta on tuo vanha lauselma, toivotonta rakkautta ei ole.
Koko tuolla haaveksivalla jumaloimisella, jonka Vauclusen erakko
tunsi, tai oli tuntevinaan, Lauraansa, oli temppelinsä Adrian Colonnan
autiossa sydämessä. Hän todella oli aikansa mukainen rakastava! Usein
kun hän, kiertäessään maita, mantereita, kulki jonkin yksinäisen
rauhallisen luostarin muurien ohitse, hän vakavasti mietiskeli noita
pyhiä lupauksia sekä itsekseen päätti viettää lopun ikäänsä munkkina.
Vuosikausien poissaolo oli kuitenkin jossakin määrin virkistänyt hänen
himmentynyttä isänmaanrakkauttaan, ja häntä halutti vielä päästä
kaupunkiin, missä hän ensi kerran oli nähnyt Irenen. "Kenties", hän
ajatteli, "on aikain kuluessa tapahtunut jokin odottamaton käänne, ja
vielä voinen olla maalleni hyödyksi."

Mutta tuohon kytevään isänmaanrakkauteen ei liittynyt kunnianhimo.
Tuolla tulisen toiminnan näyttämöllä, jossa vallanhimo näytti
jokaista sydäntä elähyttävän ja Italia oli tuhansille juonitteleville
uskalikoille käynyt rikkauden El Doradoksi ja mahtavuuden Utopiaksi,
oli ainakin yksi povi, joka sykki erakon tosi filosofiaa. Adrianin
uljaassa ja miehekkäässä luonnossa löytyi erinomaisessa määrässä
tuota mielenlaadun hienoutta, joka sävähtää karkeasta kosketuksesta
ja josta kirjallisuutta viljelevä joutilaisuus on äärimmäisin hekuma.
Hänen kasvatuksensa, kokemuksensa ja tietonsa asettivat hänet kauas
aikansa edelle, ja hän tunsi syvää halveksimista katsellessaan törkeitä
ilkitöitä ja alhaisia konnankoukkuja, joilla italialainen kunnianhimo
raivasi vallan tietä. Olkoon Rienzin viat olleet mitkä tahansa, hän
ainakin oli aikansa itsekohonneista ruhtinaista puhtain ja rehellisin,
ja hänen nousunsa ja kukistumisensa saivat Adrianin samoin epäilemään
jalojen rientojen menestystä, kuin hän kammoi itsekkäisiä. Ja hänen
poloisen lempensä synnyttämä kolkko alakuloisuus vielä enemmän
vierotti hänet maailman joutavista arkiopyrinnöistä. Hänen luonteensa
oli täynnä kauneutta ja runollisuutta, ehk'ei hän runoilijan tavoin
purkanutkaan tunteitaan ilmoille tosi toimessa! Sisään suljettuina
ne tulvivat yli kaikkien hänen ajatustensa ja värittivät koko hänen
henkensä. Usein aatostensa autuaassa hajamielisyydessä hän kuvaili
itselleen tuon osansa, jonka hän olisi valinnut, jos Irene olisi jäänyt
eloon ja sallimus yhdistänyt heidät -- etäälle Rooman levottomasta
hälinästä -- mutta jonkin ihanan Italian vielä tahrattomaksi jääneen
seudun yksinäisyyteen. Hänen silmäinsä eteen levisi armas maisema --
aallottoman järven partailta kohoova palatsi -- laakson viinitarhat --
kukkulain humisevat metsiköt -- sekä tuo koti, Italian kaiken runouden
ja lemmen turva ja pakopaikka, jota tuo "Lampeggiar dell' angelico
riso" kirkastaisi. Useasti noissa unelmissaan kokonaan unhottaen
kadottamuksensa, nuori matkamies havahtui ihanteellisesta autuudestaan,
nähdäkseen tien aukean erämaan -- tahi sodan kuutamoiset teltit --
tahi, sen pahempi, ulkomaisten hovien tunkeilevat mässääjät.

Kenties nuot haaveilut liikkuivat hänen mielessään, herättyään
ehkä Irenen veljen nimestä, joka ei milloinkaan soinut hänen
korvissaan nostamatta tuhansittain aatoksia, Colonnan miettiessä
hajamielisenä, kunnes häntä häiritsi oma aseenkantajansa, joka
Montrealen palvelijain mukana toi sisään hänen yksinäisen mutta
uhkean ateriansa. Oivallisimmat Florensin viinit -- ruoat valmistetut
taidolla, jota valitettavasti ei Italiassa enää tavata! -- karkeilla
jalokivillä tuhlaavasti sirotellut maljat ja lautaset -- todistivat
Suuren Komppanian leirissä vallitsevaa ruhtinaallista ylöllisyyttä.
Mutta Adrian kaikessa näki vaan alennetusta maastaan riistettyä
saalista, ja tuo loisto tuntui hänestä miltei solvaukselta. Yksinäisen
ateriansa pian päätettyään, hänestä teltin yksitoikkoisuus alkoi käydä
sietämättömäksi, ja illan viileä ilma houkutteli hänet ulos. Hän läksi
astumaan pitkin Montrealen teltin ohitse luikertelevan puron äyrästä,
ja keksittyään jotakuinkin rauhallisen ja sotaisista vehkeistä erillään
olevan paikan, hän sijoittui puron varrelle levähtämään.

Auringon viimeiset säteet päilyivät lainosiin, jotka sointuisina
karkelivat kivisessä altaassaan; ja vastakkaisen partaan vähäisessä
viidakossa kajahutti lauluaan jokin purppuraisen ilman asukas, jota
leirin melu ei ollut karkottanut sen viheriäisestä asuinpaikasta.
Lännen pilvet lonkailivat liikkumatta tuolla tumman ja heleän sinisellä
taivaalla, joka vaan nähdään Clauden ja Rosan kuvaamien maisemien yli
kaareutuvan, ja himmeä, vieno ruusunkarva verhosi etäisten Apenniinien
harmaat kukkulat. Kuului etäistä leirin humua, jonka palajavien
ratsujen hirnunta rikkoi, torventoitotusta ja jonkun lähellä olevan
aseellisen vahtimiehen säännöllistä astuntaa. Ja vastapäätä, vasemmalla
puolen pensaikkoa -- saroja ja sammalta kasvavalla rinteellä --
näkyivät jonkun muinaisen etruskilaisen rakennuksen rauniot, jonka nimi
oli hävinnyt, jonka tarkotuskin oli tuntematon.

Tuo näkymö oli niin armas ja rauhallinen Adrianin sitä katsellessa,
että tuskin saattoi ajatella sen samana hetkenä olevan noitten julmien
rosvojen pesäpaikkana, joista useampien ihmissielukin oli tunnottomaksi
paatunut, joilla tavallisena elämäntoimena oli murha ja ryöstö.

Yhä aatoksiinsa vaipuneena ja huolettomasti viskellen kiviä lorisevaan
puroon, Adrian havahtui astunnan kahinaan.

"Ihana paikka kuunnella soitikon kieltä ja Provencen ballaadeja", sanoi
Montrealen ääni ja P. Johanneksen ritari heittäytyi nurmikolle nuoren
Colonnan viereen.

"Vielä teissä siis on säilynyt entinen rakkautenne kansallisiin
säveliinne", sanoi Adriaan.

"Kyllä, koko nuoruuttani en vielä ole elänyt", vastasi Montreal
huoahtaen. "Mutta kuinka lieneekään, sävelet, jotka kerran hyväilivät
mielenkuvitustani, käyvät nyt liian oikopäätä sydämeeni. Niin, vaikka
vieläkin minusta soittajat ja runolaulajat ovat tervetulleita, pyydän
heitä laulamaan _uusimpia_ laulujaan. En koskaan enää voi kuulla
runoutta, jota kuuntelin _nuorena_ ollessani!"

"Antakaa minulle anteeksi", sanoi Adrian myötätuntoisesti, "mutta
mielelläni olisin rohjennut, vaikka salainen arvelus on minua tähän
saakka pidättänyt -- mielelläni olisin rohjennut tiedustella teiltä
tuota suloista naista, jonka seurassa seitsemän vuotta sitten
kuutamossa ihailimme Terracinan oranjilehtoja ja ruusunkarvaisia
ulapoita."

Montreal käänsi kasvonsa poispäin; hän laski kätensä Adrianin
käsivarrelle ja jupisi syvällä, käheällä äänellä. "Nyt olen yksin!"

Adrian puristi ääneti hänen kättänsä. Häneen syvästi koski tieto tuon
lempeän, armaan poloisen kuolemasta.

"Ritarilupaukseni", jatkoi Montreal, "joka sulki Adelinen avioliiton
oikeuksista -- hänen sukunsa häpeä -- äitinsä suuttunut murhe --
vaaranalaisen elämäni hurjat vaiheet -- poikansa kadottaminen -- kaikki
jäytivät hiljalleen hänen runkoansa. Hän ei kuollut -- kuolo on liian
karkea sana! -- hän lakastui ja kohosi taivaasen. Niinkuin kesäaamun
unelma hiipii luotamme, käyden yhä vähemmän ja vähemmän selväksi,
kunnes se haihtuu kuin valoksi, ja me heräämme -- niin lakastui
Adelinen eroava henki, kunnes Jumalan päivä siihen koitti."

Montreal vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten: "Nuot ajatukset saavat
joskus rohkeimmatkin meistä heikoiksi, ja provencelaiset ovat noissa
asioissa hupsuja! -- Jumala tietäköön, hän oli kallis minulle!"

Ritari kumartui ja teki hartaasti ristinmerkin, huulet mutisten
rukousta.

Kummalliselta näyttänee meidän valistuneemmasta ajastamme, mutta niin
sotaisen verhon peitossa oli silloin moraalisuus, että tuo mies, jonka
sanasta kaupunkeja oli poltettu ja verivirtoja vuotanut, ei pitänyt
itseään, eikä hänen aikakautensa enemmistö häntä, rikoksellisena.
Hänen puoleksi munkki- puoleksi sotilassäätynsä kuvaantui hänessä. Hän
sorti ihmisiä, mutta nöyrtyi Jumalan edessä; eikä ollut koko hänen
tutustumisensa Italian hienostuneeseen skeptisismiin järkyttänyt
uljaan provencelaisen lujaa yksinkertaista uskoa. Kaukana siitä että
hän olisi myöntänyt mitään sopusoinnun puutetta olevan ammattinsa ja
uskontunnustuksensa välillä, hän ei pitänyt tosi ritarina sitä miestä,
joka ei ollut yhtä harras ristille, kuin miekka kädessä armoton.

"Eikö teillä ole muuta lasta paitsi tuota kadonnutta?" kysyi Adrian
huomatessaan Montrealen tavallisen levollisuuden palajavan.

"Ei ainoatakaan!" sanoi Montreal, otsa jälleen synkistyen. "Ei ainoakaan
lemmen luoma perillinen ole omistava onnenlahjoja, joita vielä toivon
osakseni. En milloinkaan ole näkevä Adelinen näköä hänen lapsensa
kasvoissa! Avignonissa näin pojan, jonka olisin tahtonut omakseni,
sillä minusta tuntui kuin hän olisi katsonut sielunsa pojan silmiin,
niin ne olivat hänen näköisensä! Onpa sentään Provencen puussa muitakin
oksia; joku syntymätön veljenpoika tulkoon -- miksi? Tähdet eivät
ole vielä sitä päättäneet! Kunnianpyynti on enää ainoa lemmittyni
maailmassa."

"Niin eri lailla vaikuttaa sama kovaonni eri luonteisin", ajatteli
Colonna. "Minusta kruunut tulivat arvottomiksi, kun ei enää käynyt
uneksiminen että saisin laskea ne Irenen kiireelle."

Mutta heidän samallaiset kohtalonsa vetivät Adriania lujasti
hänen isäntänsä puoleen, ja noitten kahden ritarin keskustelu oli
tuttavallisempi ja vapaampi kuin koskaan ennen. Vihdoin Montreal sanoi
"enhän muuten vielä ole kysynyt, mihin olette menossa".

"Roomaan", sanoi Adrian, "ja teiltä saamani tiedot kiirehtivät minua
sinne yhä enemmän. Jos Rienzi palajaa, saatan ehkä menestyen välittää
tribuuni-senaattoria ja ylimyksiä; ja jos serkkuni, nuori Stefanello,
nykyinen sukumme päämies, on isiänsä myöntyvämpi, luulen helposti
voivani sovittaa vähemmän mahtavat ylimykset. Rooma on levon tarpeessa,
ja kuka hyvänsä sitä hallitseekin, joka oikeudenmukaisesti sitä
hallitsee, hänen tulee saada sekä ruhtinaan että plebeijin kannatusta."

Montreal kuunteli sangen tarkasti ja mutisi itsekseen. "Ei, siitä
ei lähde mitään!" Hän mietiskeli hetken aikaa, varjostaen otsaansa
kädellään, ennenkuin hän sanoi ääneensä, "Roomaan olette menossa. Hyvä,
pian tapaamme toisemme sen rauniolla. Tietäkää muuten että tarkotukseni
on saavutettu: nuot Florensin kauppiaat ovat suostuneet ehtoihini, ovat
ostaneet kahden vuoden rauhan; huomenna leiri lähtee liikkeelle ja
Suuri Komppania marssii Lombardiaan. Siellä, jos tuumani luonnistuvat,
ja venetsialaiset maksavat mitä vaadin, minä Viscontin uhmalla luovutan
nuot lurjukset Merikaupungin liittoon (alipäällikköni Landaun johdolla)
ja vietän Rooman komeudessa syksyni rauhallisesti."

"Herra Walter de Montreal", sanoi Adrian, "avomielisyytenne ehkä tekee
minut röyhkeäksi: mutta kuullessani teidän kuin nylkyrisaksan kertovan
myyskentelevänne ystävyyttänne ja suosiotanne, kysyn itseltäni, onko
tuo suuri P. Johanneksen ritari, ja ovatko ihmiset puhuneet totta,
vakuuttaessaan hänen laakeriensa ainoan tahran olevan ahneuden?"

Montreal purasi huultansa; vastasi sentään tyynesti, "suoruuteni sai
ansaitun palkkansa, jalo Adrian. Enpä kuitenkaan saata jättää teidän
arvoiseenne vieraaseen vaikutusta, jonka tunnen todenmukaiseksi,
mutt'en oikeaksi. Ei urhea Colonna; huhu on minulle kohtuuton. Pidän
kultaa arvossa, sillä kulta on vallan rakennusmestari. Se leirit
täyttää -- voittaa linnat -- ostaa kauppapaikat -- pystyttää palatsit
-- perustaa valtaistuimet. Pidän kultaa arvossa -- se on keino, jonka
välttämättä tarvitsen päästäkseni päämääräni perille!"

"Ja tuo päämäärä --?"

"On -- mikä hyvänsä", sanoi ritari kylmästi. "Lähtekäämme teltteihin,
kaste lankee raskaana ja _malaria_ hiiviskelee näillä asumattomilla
tienoilla."

He nousivat; -- mutta hetken ihanuuden hurmaamina he viivähtivät puron
partaalla. Varhaisimmat tähdet loivat valonsa väreilevään kalvoon, ja
lempeä tuulonen suhaili vienosti yrttien tutkaimilla.

"Näin katsellessamme", sanoi Montreal hellästi, "me käännämme tuon
runoilijain vanhan Medusan-tarun toisapäin, ja katsomme ja ajattelemme
itsemme _ulos_ kivestä. Äsken _auringonvalo_ kultasi lainosen harjan
-- nyt se välkkyy yhtä kirkkaana ja soluu yhtä iloisena _tähtien_
tuikkeessa; samoin vyöryy ajan virta: toinen valolähde seuran toista,
yhtä tervetulleena -- yhtä valaisevana -- yhtä sammuvana! -- Näette
että Provencen runollisuus vielä elää sotisopani alla!"

Adrian läksi varhain vuoteesensa; mutta hänen omat ajatuksensa ja
vallattoman hilpeyden äänet, jotka kuuluivat Montrealen teltistä, missä
hän kestitsi joukkonsa päällystöä, pidot, joista hän hienotunteisesti
soi roomalaisen ylimyksen jäädä pois, pitivät Colonnaa kauan
hereillä; ja hän oli tuskin vaipunut rauhattomaan uinahdukseen, kun
vielä äänekkäämpi melu häiritsi hänen lepoansa. Aikaisemman päivän
sarastaessa koko laaja varuskunta oli pystyssä -- köysien natina --
miesten astunta -- äänekkäät käskyt ja äänekkäimmät kiroukset --
tavaravankkurien jyrinä -- aseseppien kalkutus ilmaisivat leirin
muuttoa ja Suuren Komppanian lähestyvää matkaa.

Ennenkuin Adrian oli vaatteissaan, Montreal astui telttiin.

"Olen määrännyt satakunnan peistä luotettavan päällikön johdolla
saattamaan teitä Romagnan rajoille, jalo Adrian; ne ovat valmiina
tottelemaan käskyjänne. Tuokion kuluttua minä lähden, etujoukot ovat jo
liikkeellä."

Adrian olisi mielellään kieltäytynyt saattojoukosta, mutta hän oivalsi
siten vaan loukkaavansa ylpeätä päällikköä, joka pian poistui.
Sukkelaan hän puki ylleen asunsa -- vilvas aamuilma ja kukkulain takaa
iloisena nouseva aimo päivä virkistivät hänen väsynyttä mieltänsä. Hän
läksi tapaamaan Montrealea, joka istui teltissään kirjoituskapineitten
ääressä, voittoriemuinen hymy huulilla.

"Onnetar yhä suosii minua!" sanoi hän iloisesti. "Eilen florensilaiset
säästivät minulta piiritysvaivat, tänäpäivä (sen jälkeen kun viimeksi
tapasin teidät - joku minuutti sitten) on antanut haltuuni Rooman uuden
senaattorin!"

"Mitä! ovatko joukkonne saaneet Rienzin vangiksi?"

"Eipä niin -- vaan paremmin! Tribuuni muutti tuumansa ja läksi
Perugiaan, jossa veljeni nykyään oleskelevat -- kävi heidän luonansa --
sai heiltä rahaa ja sotamiehiä tien vaaroja torjuakseen ja ylimysten
miekkoja uhmatakseen. Niin kirjoittaa rakas veljeni Arimbaldo,
kirjanoppinut, jonka tribuuni luulee oikein pöllöttäneensä vanhoilla
Rooman suuruuden jaarituksilla, ja lupaa vahvasti menestystä. Ilmoitan
tässä kiiruimmiten olevani noihin toimenpiteisin tyytyväinen. Veljeni
saattavat senaattori-tribuunin Capitolin muurien edustalle."

"Mutta enpä sittenkään huomaa, kuinka Rienzi tuosta joutuu valtaanne."

"Vai ette! Hänen sotilaansa ovat kätyreitäni -- hänen toverinsa
veljiäni -- hänen velkojansa itse minä! Hallitkoon hän sitten Roomaa --
tuleepa aika, jolloin nimihallitsijan on väistyminen --"

"Suuren Komppanian päällikön tieltä", keskeytti Adrian kauhistuen,
mikä omien ajatustensa peittelemättömästä kiihotuksesta pöyhistyneeltä
Montrealelta jäi huomaamatta. "Ei, Provencen ritari, kurjasti olemme
taipuneet kotoisten tyrannien alle, mutta koskaan, toivoakseni,
eivät roomalaiset tule niin kataliksi, jotta kantaisivat ulkomaisen
vallanryöstäjän iestä."

Montreal silmäili kiinteästi Adriania ja hymyili kolkosti.

"Te väärinkäsitätte minut", sanoi hän; "ja teillä on kyllin aikaa
ruveta Brutukseksi, kun minä ryhdyn Caesarin osaan. Mutta olemmehan
isäntä ja vieras. Vaihtakaamme puheen-ainetta."

Kuitenkin heidän viimeinen keskustelunsa teki kylmäksi ritarien välin
tuoksi lyhyeksi ajaksi, jonka he vielä olivat toistensa seurassa, eikä
heidän erohetkensä kursasteleminen ollut lainkaan edellisen illan
ystävällisen seurustelun mukaista. Montreal tunsi varomattomasti
paljastaneensa itsensä, mutta varovaisuus ei ollut hänen luonteensa
ominaisuuksia, kun hän oli armeijan etupäässä ja onnensa kukkuloilla;
ja tuona hetkenä niin varma oli hän hurjimpien tuumainsa menestyksestä,
että hän vähän välitti, ketä loukkasi, ketä säikähytti.

Verkalleen, omituisine saattojoukkoineen alkoi Adrian matkansa.
Noustuaan jyrkkää rinnettä tasangolta, hän saapui harjanteelle,
josta sopi nähdä koko marssivan sotajoukon, -- liehuvat liput --
auringon paisteessa säteilevät haarniskat, jono jonon perässä kuin
teräsvirrat, ja koko alanko täynnä liikkuvaa sotavehjettä, --
sotaisten ja ylevien säveleitten silloin tällöin tukahuttaessa noitten
asestettujen tuhansien mahtavan astunnan töminän. Vihdoin Adrianin
silmä tapasi mustan hevosen seljässä ratsastavan, uljasvartaloisen
Montrealen, joka tuon matkan päässäkin erosi muista, vähemmän komean
asunsa kuin mittavan ruumiinsa puolesta. Siinä hän retkeili, toiveet
kukkeimmillaan, tuo joukkonsa ylpeys -- valtavan sotavoiman pää --
Italian hirmu -- sankari, joka hän oli -- valtijas, joksi hän saattoi
tulla!

Kolme lyhyttä kuukautta kului, ja kuusi jalkaa maata riitti koko hänen
suuruudelleen.



YHDEKSÄS KIRJA.

PALAJAMINEN.



I Luku.

Riemukulku.


Koko Rooma oli liikkeellä! -- P. Angelosta Capitoliin akkunat,
parvekkeet, katot täynnä iloisia tuhansia. Siellä täällä
vaan, Colonnain, Orsinein ja Savellien synkissä kortteleissa,
vallitsi kuolonhiljaisuus. Ei kuulunut niiden linnotuksista
barbaarilaisvahtimiesten tavallista astuntaakaan. Portit olivat lukitut
-- akkunat teljetyt -- kolkko äänettömyys ylt'ympäri -- kaikki todisti
ylimysten poissaoloa. He olivat jättäneet kaupungin heti saatuaan
varman tiedon Rienzin lähenemisestä. Campagnan kylissä ja linnotuksissa
he palkkasotureittensa turvissa odottelivat hetkeä, jolloin kansa,
epäjumalaansa kyllästyneenä, kutsuisi takasin jopa nuot julmat
pyhimysten hävittäjätkin.

Noine poikkeuksineen koko Rooma oli täynnä liikettä! Kulta- ja
hopeakankailla verhottuihin riemuportteihin, joita oli pystytetty
jokaiselle pääaukealle, oli kirjoitettu tervehdys- ja ylistyslauseita.
Välimatkoilla seisoi nuorukaisia ja neitosia kukkas- ja laakerivasut
kädessä. Korkealla yli kansajoukkojen -- Hadrianuksen mahtavasta
tornista -- Capitolin huipuilta -- apostoleille ja pyhimyksille
omistettujen rakennusten harjoilta -- liehui lippuja kuin voiton
merkiksi. Rooma jälleen avasi sylinsä tribuunilleen.

Väkijoukossa -- avaraan viittaansa kääriytyneenä -- tungoksen kätkössä
-- ja todella useampain muistosta hävinneenä -- oli Adrian Colonna! Hän
ei ollut voinut jäädä Irenen veljestä välinpitämättömäksi. Yksinään
kansalaistensa joukossa hän seisoi -- tuo Colonnain uljaasta suvusta
ainoa, joka oli kansan lemmikin riemuretkeä näkemässä.

"Sanotaan hänen varttuneen vankeudessa", virkkoi joku katselijoista,
"hoikka hän kumminkin oli pulahtaessaan P. Angelon kirkosta päivän
koittaessa!"

"Siinä puheessa on perää", sanoi toinen, pieni, juonikkaan näkönen
mies, "minä näin hänen jättävän legaatille hyvästi."

Jokainen silmä kääntyi viimeisen puhujan puoleen; hän tuli kerrassaan
tärkeäksi henkilöksi. "Niin", jatkoi pikkumies mahtavana, "heti
saatuaan, nähkääs, Messere Brettonen ja Messere Arimbaldin, Fra
Morealen veljet, saattamaan häntä Perugiasta Monte Fiasconeen, hän
lähti legaatti d'Albornozen luo, joka keskusteli päälliköittensä
kanssa avoimen taivaan alla. Väkijoukko seurasi. Minä sen mukana,
ja -- tribuuni nyökkäsi päätään minulle -- nyökkäsipä -- ja sitten
karmosiininen vaippa yllään ja karmosiininen lakki päässään hän
silmäili kopeata kardinaalia, kopeampana kuin hän itse. 'Monsignore',
sanoi hän, 'vaikka ette annakaan minulle rahaa ettekä aseita, millä
torjua tien vaaroja ja ylimysten väjymisiä, olen valmis lähtemään.
Rooman senaattoriksi hänen Pyhyytensä teki minut; pyydän teitä,
monsignore, tavanmukaisesti heti vahvistamaan tuo arvo'. Olisittepa
nähneet, kuinka kopea spanialainen ällistyi, punastui ja synkistyi,
mutta puri vaan huultansa eikä paljoa puhunut."

"Ja vahvisti Rienzin senaattoriksi?"

"Vahvisti; siunasi häntä ja käski lähtemään."

"Senaattoriksi!" huudahti muuan harmaahapsinen jättiläinen, kädet
rinnalla, "en pidä noista entisistä patriicein arvonimistä. Pelkään
että hän tuon uuden tähden unhottaa vanhan."

"Hyi, Cecco del Vecchio, ainainen nurkuja!" sanoi eräs verkakauppias,
joka juhlavarustuksista oli suuresti kostunut. "Minun mielestäni ei
senaattori ole niinkään pöyhkeä arvonimi kuin tribuuni. Toivon että
tästä kerran ruvetaan juhlimaan. Rooma onkin kauan ollut ikävissään.
Huonot liikeajat, kerrassaan."

Käsityöläinen hymyili halveksien. Hän oli niitä, jotka tekivät
erotuksen keskisäädyn ja työntekijäin välillä, ja hän vihasi kauppiasta
yhtä paljon kuin ylimystä. "Päivä kuluu", sanoi pikkumies, "kohta hänen
pitäisi saapuman. Senaattorin puoliso ja koko hänen seurueensa läksivät
kohtaamaan häntä kaksi tuntia sitten."

Tuskin olivat nuot sanat sanotut, kun väkijoukko alkoi levottomasti
häilyä ja samassa nähtiin ratsumies kiitävän pitkin katua. "Tehkää
tietä! Peräytykää! Tietä kuuluisimmalle Rooman senaattorille!"

Väkijoukko vaikeni -- sitten nurisi -- ja vaikeni jälleen. Parvekkeista
ja akkunoista kurkotti jokainen katsoja päätänsä. Hevosten astuntaa
ja torvien soittoa kuului kaukaa, sitten etäisestä kadunkulmasta
välähtivät näkyviin liput ja keihäät -- sitten kuin yhdestä suusta
kajahti huuto -- "hän tulee! hän tulee!"

Adrian vetäytyi yhä taammaksi väkijoukkoa ja nojaten erään huoneen
seinustaan, hän katseli lähestyvää näytelmää.

Etupäässä ratsasti, kuusi miestä rinnakkain, roomalaisten hevosmiesten
kulkue, joka oli lähtenyt kohtaamaan senaattoria; kaikilla oli
öljypuunoksat kädessä ja jokaisen sataluvun edessä liehui lippuja,
joihin oli kirjoitettu sanat: "Vapaus ja rauha maassa." Heidän
kulkiessaan Adrianin ohi jokainen kansanmieleinen ratsastaja
huomattiin ja vastaanotettiin kovaäänisillä huudoilla. Heidän
puvustaan ja sota-asustaan Adrian tunsi heidän enimmäkseen kuuluvan
Rooman kauppasäätyyn, joka, niinkuin hän hyvin tiesi, ellei se ollut
kummallisesti muuttunut, arvosteli vapautta vaan kauppayritysten
kannalta. "Huono turva noista", ajatteli Colonna; -- "mitähän lähinnä
seurannee?" Sitten tuli saksalaisia palkkasoturia välkkyvine asuineen,
Provencen veljesten kullalla palkattuja, entisiä Riminin Malatestan
kätyriä, kookkaita, tyyniä, harjaantuneita miehiä, jotka silmäilivät
väkijoukkoa puoleksi barbaarimaisesti ihmetellen, puoleksi röyhkeästi
ylönkatsoen. Ei ainoakaan huudahdus tervehtinyt karskia muukalaisia;
oli silminnähtävää että heidän näkönsä karvasteli katsojain sydämiä.

"Häpeä!" murisi Cecco del Vecchio kuuluvasti. "Tarvitseeko kansanystävä
noitten miekkoja, jotka Orsinia ja Malatestaa suojelevat? -- Häpeä!"

Ei yksikään ääni noussut tällä kertaa rotevaa nureksijaa vastaan.

"Hänen ainoa todellinen puolensa ylimyksiä vastaan", tuumi Adrian, "jos
hän niille hyvin maksaa! Mutta heidän lukunsa ei riitä!"

Sitten tuli kaksisataa fantassinia eli toskanalaista jalkamiestä,
raskasaseista, haarniskoittua väkeä -- uljas joukko, jonka iloinen
katse ja ystävällinen olemus näyttivät miellyttävän rahvasta. Ja niin
oli todella laita, -- sillä he olivat toskanalaisia ja siis vapautta
rakastavia. Missä roomalaiset näyttivät tuntevan luonnolliset ja oikeat
liittolaisensa, -- ja yleinen huuto nousi "vivanoi bravi Toscani!"

"Huono turva", ajatteli tarkka-älyinen Colonna; "ylimykset saattavat ne
pelottaa ja roistoväki ne turmella."

Sitten seurasivat torvensoittajat ja lipunkantajat -- silloin musiikin
säveleet hukkuivat huutoihin, jotka yht'aikaa kajahtivat kaupungin
kaikista ääristä:

"Rienzi! Rienzi! Terve, terve! Rienzi ja buono stato!" Kukkia sateli
hänen tielleen, huivia ja lippuja liehui jokaisesta talosta, --
kyyneleitä nähtiin peittelemättä vuotavan pitkin partaisia poskia,
-- nuorukainen ja vanhus nähtiin polvillaan, kohotetuin käsin
siunaavan palannutta. Hän saapui, tuo senaattori-tribuuni -- "_Phoenix
roviolleen_!"

Kullasta välkkyvään purppuraan puettuna, uljas pää paljaana auringon
paisteessa ja satulakaarta kohden kumartuneena, Rienzi ratsasti
hiljalleen läpi väkijoukon. Ei näkynyt hetken liikutuksessa taudin
ja kärsimysten merkkejä hänen jalossa muodossaan; hänen varttunut
ruumiinsakin loi suurempaa majesteettia hänen olemukselleen. Toivo
säteili hänen silmästään -- voittoriemu ja valta kuvautuivat hänen
otsallaan. Väkijoukot eivät enää voineet pysyä alallaan; kaikki
rynnistivät eteenpäin toivoen saavansa kohdata hänen katseensa,
koskettaa hänen viittansa lievettä. Häntä itseä syvästi liikutti
yleinen riemu. Hän pysähtyi; vapisevin äänin hän yritti puhua kansalle.
"Olen palkittu", hän sanoi -- "palkittu kaikesta; -- onnistukoon minun
tehdä teidät onnellisiksi!"

Väkijoukko antoi tietä -- senaattori kulki edelleen -- taas väkijoukko
painui yhteen. Tribuunin takana kiihottunut mielenkuvitus näki itse
muinaisen Rooman jumalattaren.

Kultakankailla verhottua ratsua -- yllään lumivalkea, jalokivistä
välkkyvä hame -- ohjasi ihana, kuninkaallinen Nina. Hänen kopeutensa,
loistonhimonsa olivat tuona hetkenä unhotetut; hän tuskin oli vähemmän
tervetullut, vähemmän jumaloitu, kuin hänen puolisonsa. Ja hymy
onnellisuutta säteillen -- huuli ylpeätä ja riemuitsevaa tunnetta
vavahdellen -- hän ei milloinkaan ollut näyttänyt niin kerrassaan sekä
lempeen että valtaan syntyneeltä, -- kulkiessaan kuin Zenobia läpi
Rooman komeuden -- ei vangittuna, vaan kuningattarena.

Mutta tuohon uljaaseen vartaloon ei ollut Adrianin katse kiinnitetty,
hänen kalpeana, vapisten, henkeään vetämättä nojatessaan seinustaan.
Oliko tuo unta? Oliko kuollut henkiin vironnut? Vai oliko tuo hänen
oma, elävä Irenensä, jonka vieno sulo loisti suruisena Ninan vieressä
-- tähtönen kuun rinnalla? Komea näytelmä hälveni hänen silmistään --
kaikki himmeni ja pimeni. Hän hetkiseksi meni tainnuksiin. Toivuttuaan
hän näki kansan rientävän eteenpäin, mahtavana virtana seuraavan
kulkuetta. Joukon seassa hänen katseensa tapasi Irenen armaan vartalon,
jonka kulkueen liput pian peittivät hänen silmistään. Veri syöksähti
hänen sydämestään läpi jokaisen suonen. Hän oli mies, joka vuosikausia
oli ollut kauheassa horrostilassa ja yhtäkkiä havahti taivaan valoon.

Paitsi Adriania yksi mies jäi jälelle tungoksesta. Se mies oli Cecco
del Vecchio.

_"Hän ei nähnyt minua"_, jupisi seppä, "_vanhoja ystäviä ei enää
muisteta!_ Hyvä, hyvä, Cecco del Vecchio vihaa vielä tyrannia --
olkoot ne minkä nimellisiä tahtovat ja pukeutukoot ne kuinka koreisin
vaatteisin hyvänsä. Hän ei nähnyt _minua_. Vai niin!"



II Luku.

Naamiaiset.


Tarkkaälyinen lukija jo on tullut tietämään, ilman tekijän suoranaista
välitystä kertojana, tapahtumat, jotka olivat kohdanneet Rienziä hänen
vapaaksipääsemisensä ja Roomaan tulonsa välillä. Kun tuo vaikutus,
jonka Nina oli tehnyt Albornozen hellempään ja parempaan luontoon,
oli haihtunut, hän luonnollisesti alkoi pitää vierastaan -- minä sen
aikuiset valtiomiehet aina pitivät ihmisiä -- suuren shakkipelin
huovina, jonka sopi siirtää, työntää esiin, uhrata, miten parhaiten
kulloinkin soveltui. Päästyään tuumainsa perille, hankittuaan takasin
paavin perintötilukset, lannistettuaan Johan di Vicon, sekä yllyttäjä
Baroncellin kukistuttua ja kuoltua, ei kardinaali suinkaan katsonut
soveliaaksi asettaa ky'ykästä ja kunnianhimoista Rienziä takasin
Roomaan ja niin korkeaan arvoon. Uskaliaan roomalaisen rinnalla hänen
omakin suuri henkensä surkastui; ja hän oli täydellisesti kykenemätön
ymmärtämään tahi arvaamaan politiikkaa, johon uusi senaattori ryhtyisi,
päästyään taas Rooman herraksi. Teeskentelemättä viivytystä, hän
sentähden kieltäytyi auttamasta häntä. Ja niin Rienzi oli lyhyen
matkan päässä Roomasta, ilman ainoatakaan sotamiestä turvanaan
ylimyksiä vastaan. Mutta Taivas ei ollut päättänyt että yksi mies, jos
kohta lahjakas ja mahtava, kauan sai vastustella ja vallita Rienzin
kohtaloita; ja tuskinpa hän milloinkaan elämänsä loistavimmissa
vaiheissa oli näyttänyt niin terävää ja kekseliästä järkeä, kuin
silloin selvitessään kardinaalin vehkeistä. Käytyään Perugiassa, hän,
niinkuin olemme nähneet, sai Montrealen veljiltä miehiä ja rahaa
hankituksi palaustaan varten. Mutta P. Johanneksen ritari pahasti
erehtyi, jos hän luuli ettei Rienzi läpikotasin oivaltanut saamansa
avun kavalia ja turmiollisia ehtoja. Hänen tarkka silmänsä ensi
katsauksessa luki Montrealen veljien tarkotusperät ja luonteet -- hän
huomasi että ollessaan palvelevinaan häntä, he tarkottivat pitää häntä
ohjissa -- että, jouduttuaan ahnaan ja kunnianhimoisen Montrealen
velalliseksi, ja Montrealen veljien johtamat joukot ympärillään,
hän pyristeli verkossa, joka, ellei hän sitä saisi murretuksi, pian
kietoisi hänen menestyksensä ja henkensäkin surmansilmukoihin. Mutta
luottaen oman neronsa kekseliäisyyteen ja apukeinoihin hän eloisasti
luotti siihen, että noista oli tuleva _hänen_ narrejaan, jotka unissaan
pitävät häntä omanaan, ja valtakunta panoksena, hän ei välittänyt
vastapuolueen juonista.

Sillä välin, yhdistäen kaikkiin ripeämpiin ja jalompiin
ominaisuuksiinsa äärettömän teeskentelyn, hän oli sokeasti luottavinaan
provencelaisiin tovereihinsa; ja hän ensi toimekseen, riemusaaton
jälkeen ja tultuaan Capitoliin, korkeimmilla kunnianosotuksilla, mitä
hänen vallassaan oli, palkitsi Messere Arimboldon ja Messere Brettone
de Montrealen!

Ankarasti juhlittiin tuona iltana Capitolin saleissa; mutta kaiken
komeutta kalliimpi oli Rienzille Ninan hymyily. Hänen uljaat ja
ihastelevat silmänsä, tulvien autuaita kyyneliä, olivat Rienzin
kasvoihin luotuina; hän vain tunsi että he olivat jälleen yhdistetyt ja
että aika, jos kohtakin kirkkaasti loistava, riensi hetkeksi, jolloin
he murheellisen ja synkän eronsa perästä taasen saisivat olla yksin.

Peräti toisellaiset olivat Adrian Colonnan ajatukset, hänen yksin
istuessaan uljaan sukunsa kolkon korttelin kolkossa palatsissa. Irene
siis oli elossa, -- jokin kummallinen erehdys oli pettänyt hänet, --
Irene oli säilynyt raatelevalta rutolta; ja jokin hänen armaan muotonsa
suruisessa kalpeudessa tuon päivän riemussakin kertoi hänelle, että
häntä vielä muisteltiin. Mutta hänen mielensä vähitellen toinnuttua
ensimmäisestä rajusta ihastuksestaan, hän ei saattanut olla kysymättä
itseltään, eivätkö he yhä tulisi olemaan erillään Stefanello Colonna,
vanhan Tapaninpojan poika, josta (isänsä ja veljensä kuoltua) oli
tullut tuon mahtavan suvun nuorellinen päämies, oli jo nostanut
lippunsa senaattoria vastaan. Linnotettuaan itsensä Palestrinan melkein
voittamattomiin varustuksiin, hän oli koonnut ympärilleen kaikki
perheensä alustalaiset, ja hänen hillitsemättömät soturinsa hävittivät
parast'aikaa läheisiä tasankoja kauas ja laajalti.

Adrian näki että muutamien päivien kuluttua Colonnain ja
senaattorin väli puhkeaisi ilmi sodaksi. Saattoiko hän ryhtyä omaa
heimoansa vastaan! Hänen lemmensuhteensa Ireneen vielä enemmän
riistäisi sellaiselta menettelyltä kaiken omanvoitonpyytämättömän
isänmaanrakkauden näön, ja vielä auttamattomammin tahraisi hänen
ritarillisen maineensa, missä hyvänsä hänen vertaistensa mielensuosio
kallistui Colonnain asian puolelle. Toiselta puolen sekä hänen
rakkautensa senaattorin sisareen että hänen oma taipumuksensa ja
rehellinen vakuutuksensa olivat tuon puolella, jolla yksin hänestä
näytti olevan halua ja kykyä korjata hänen langenneen kaupunkinsa
sekasortoa. Kauan mietiskeltyään hän alkoi peljätä että muuta
keinoa hänellä ei ollut, kuin tuo julma puolueettomuus, mihin hän
oli ennen tuomittu; mutta hän päätti ainakin yrittää -- mikä oli
hänen synnynnälleen ja maineelleen suotuisa -- sovittaa kiisteleviä
puolueita. Sitä varten hänen oli alottaminen ylpeästä serkustaan. Hän
hyvin älysi, että jos tiedettäisiin hänen ensiksi kohdanneen Rienzin,
hän näyttäisi senaattorin valtuuttamalta -- ja vaikka Stefanello itse
saattaisikin suostua hänen edustukseensa, häntä ympäröivät kopeat
ja julmat ylimykset eivät alentuisi kuulemaan kansan valitsemaa
lähettilästä; ja sen sijaan että häntä kunnioitettaisiin välittäjänä,
häntä epäiltäisiin petturiksi. Hän päätti siis lähteä Palestrinaan;
mutta (hänen sydämensä tykytti kuuluvasti) eikö olisi mahdollista
tavata ensin Ireneä? Se ei ollut helppo yritys, mutta hän tahtoi
koettaa. Hän kutsui Giulion.

"Senaattori pitää pidot tänä iltana -- arveletko niihin paljo väkeä
saapuvan?"

"Sanotaan" vastasi Giulio, "että lähettilästen ja signorien
tämänpäiväisten kestein perästä pidetään huomenna naamiohuvit, joihin
kaikki luokat pääsevät. Jos tribuuni vaan ylimykset kutsuisi, niin
mahtuisivatpa, hitto vieköön, kaikki hänen naamariniekkansa Capitolin
pienimpään kammioon. Luultavasti naamarit ovat määrätyt hänen
vierastensa laadun salaamiseksi."

Adrian hetkisen aprikoittuaan päätti lykätä Palestrinan matkansa
toistaiseksi -- käyttää hyväkseen kemuja sekä lähteä naamiohuveihin.

Tuon huvittelutavan, vaikka se vuoden-aikaan nähden ei ollut
tavallinen, Rienzi oli pitänyt muita parempana, osaksi ja nähtävästi
siksi, että hän siten saattoi parhaiten vastaanottaa lukuisat ja
kirjavat kannattajansa; mutta etupäässä ja salaisesti siksi, että
se hänelle ja hänen luotettaville ystävilleen soi tilaisuuden
epäluuloa herättämättä sekaantua tungokseen sekä oppia paremmin
tuntemaan roomalaisten todellisia mielipiteitä hänen politiikastaan ja
voimistaan, kuin mitä julkisen näytelmän ihastuksesta saattoi päättää.
Tuo päätös viivytti Adrianin Palestrinan matkan.

Seuraava ilta oli tyyni ja kirkas. Lukuisten vieraitten mukavuudeksi
sekä ilman vienon ja kuutamoisen viileyden vuoksi Capitolin edusta
Leijonapaikkoineen (sekä sisustan virastohuoneustot) omistettiin
pidoille.

Adrianin tultua juhlapaikalle, sattui väentungoksessa että hänen
naamarinsa toisten varomattomuuden takia irtaantui. Hän nopeasti asetti
sen paikoilleen, mutta yksi vieraista ehti tuntea hänen kasvonsa.

Rienzi ja hänen perheensä olivat kohteliaisuudesta aluksi
naamaritta. He seisoivat vanhasta egyptiläisestä leijonasta nimensä
saaneitten portaitten päässä. Valaistus loihe tuohon muinaisesta
kodistaan riistettyyn jättiläis-muistomerkkiin -- joka kauheassa
levollisuudessaan oli ollut lukemattomien sukupolvien nousun sekä
sammumisen ja kostavan kohtalon pimeitten ja myrskyisten mullistusten
todistajana. Tuo oli paha, useasti jäljestäpäin huomattu enne, että
tuo julkisten pitojen paikka myös oli julkisten mestausten paikka.
Mutta tuona hetkenä joukon perästä tunkiessa esiin, voittaakseen hymyn
ja sanan tuolta mainiolta mieheltä, jonka vaiheet olivat Europan
puheen-aineena, tai luodakseen kunnioituksensa Ninan säteilevälle
sulolle, ei mikään enne, ei mikään aavistus varjostanut yleistä riemua.

Ninan takana, varsin tyytyväisenä päästessään väkijoukon katseista sekä
tuntiessaan veljensä puolison häikäisevän ja uhkean sulon pimentävän
hänen vienomman kauneutensa, seisoi Irene. Häneen vain olivat Adrianin
silmät luodut. Vuodet, jotka olivat liitäneet yli kuudentoista vuotiaan
tytön ihanan muodon -- hänen, jota silloin elähytti, mutta säikytti
lemmen ensimmäinen raju tuulissää, -- nuoruutta joka suonessa --
intohimoa ja lapsellista hellyyttä joka aatoksessa, eivät olleet
pilanneet, mutta ne olivat muuttaneet Irenen kauneuden luonnetta.
Hänen poskensa hipiä, joka ei enää vaihdellut joka silmänräpäyksen
keralla oli asettunut vienoksi ja miettiväksi kalvakkuudeksi --
roomalaisen kauneuden suhteiksi enemmän täydentynyt vartalo oli
saavuttanut arvokkaan ja tyynen levollisuuden näön. Enää ei silmä
levottomana harhaillut jotakin kuviteltua esinettä etsien; enää ei
saanut huulta hymyihin jokin salainen toive tai puoleksi epätietoinen
muistelma. Tasainen ja murheellinen sävy loi hänen armaille kasvoilleen
vakavuuden, joka oli hänen vuosiansa ulompana. Sydämen hehku,
kukoistava nuoruuden kevät oli mennyttä; mutta ei aika eikä suru
eikä kovaonninen rakkaus olleet riistäneet hänen kasvoistaan niitten
erinomaista enkelinkaunoista vienoutta eikä tuota selittämätöntä ja
neitsyeellistä muodon ja katsannon kainoutta, joka Italian uhkeampien
kauneutten vastakohtana, ennen kaikkea oli Adrianille kaikista muista
naisista merkinnyt hänen sydämensä jumaloiman. Ja katse kiintyneenä
noihin tummansinisiin silmiin, jotka puhuivat etäällä liikkuvia
ajatuksia ja menneisyyden muistoja, Adrian tuntemistaan tunsi ettei hän
ollut unohdettu! Seisoessaan hänen lähellään ja väkijoukon vaeltaessa
ohitse, hän ei havainnut että tribuunin kotkansilmä oli häneen
kiintynyt.

Tosiansa yhden naamariniekan kulkiessa Rienzin ohi, hän kuiskasi
"varuillanne! Colonna on saapuvilla! Kestivieraan vaipan alla on usein
piillyt salamurhaajan tikari. Tuolla vihollisenne seisoo -- pitäkää
häntä silmällä!"

Tuo oli ensimmäinen terävä ja läpitunkeva vaarain huomautus, minkä
senaattori-tribuuni oli saanut sitten palajamisensa. Hänen kasvonsa
valjautuivat, ja kohtelias hymy ja avonainen tervehdys, mitkä siihen
asti olivat ihastuttaneet jokaista vierasta, poistuivat hetkeksi
sankean hajamielisyyden tieltä.

"Miksi tuo mies seisoskelee tuolla mykkänä ja liikkumatta?" hän
kuiskasi Ninalle. "Hän ei puhuttele ketään -- hän ei lähesty meitä --
lurjus, lurjus! -- häntä on varalla pidettävä."

"Epäilemättä joku saksalainen tai englantilainen barbaari", vastasi
Nina. "Älä salli, herrani, niin mitättömän pilven himmentää iloasi."

"Olet oikeassa, armaani, meillä on ystäviä täällä; olemme hyvässä
turvassa. Ja kautta isäni tuhan, tunnen että minun on tottuminen
vaaraan. Nina lähtekäämme liikkeelle, liittykäämme joukkoon itsekin
naamareissa."

Musiikin sävelet kajahtelivat iloisesti, senaattorin ja hänen perheensä
hävitessä tungokseen. Mutta yhä hänen silmänsä kääntyivät Adrianin
harmaasen kaapuun ja hän huomasi sen seuraavan hänen askeleitansa.
Lähestyessään Capitolin yksinäistä sisäänpääsypaikkaa, hän hetkeksi
kadotti tunkeilevan vieraansa näkyvistään; mutta juuri ehdittyään
sisälle ja kääntyessään äkkiä, Rienzi huomasi hänen vieressään --
seuraavassa silmänräpäyksessä vieras oli kadonnut väkijoukkoon. Mutta
tuo silmänräpäyksen aika riitti Adrianille -- hän oli saavuttanut
Irenen. "Adrian Colonna (hän kuiskasi) odottaa sinua leijonan vieressä."

Omiin aatoksiinsa vaipuneena Rienzi ei huomannut sisarensa äkillistä
kalpeutta eikä mielenliikutusta. Tultuaan palatsiin hän kutsui viiniä
-- siemaus virkisti hänen mieltänsä -- hän kuunteli hymyillen Ninan
säihkyviä huomautuksia; ja pukeutuen naamariinsa ja salapukuunsa, hän
virkkoi iloisesti, "Nyt totuuteen -- kummallista että se juhlatiloissa
puhuu vain naamarien takaa! Sisareni, suloiseni, olet menettänyt
entisen hymysi, tahtoisin mieluummin katsella sitä kuin -- mutta onko
Irene kadonnut?"

"Vain luullakseni muuttamaan pukua, Colani, liittyäkseen vieraitten
joukkoon", vastasi Nina. "Salli minun korvata hänen hymynsä?"

Rienzi suuteli puolisonsa kirkasta otsaa hänen hellästi painuessaan
hänen poveansa vastaan. "Sinun hymysi on päiväpaiste", sanoi hän,
"mutta tuo tyttö huolestuttaa minua. Tulisipa hänen mielestäni nyt
ainakin olla iloisemman näkönen."

"Piileehän lempi siskoni apeassa katsannossa", vastasi Nina. "Eikö
muistu mieleesi, kuinka hän rakasti Adrian Colonnaa?"

"Yhäkö tuota haaveilua kestää?" virkkoi Rienzi aatoksissaan. "Niin, hän
on valtijaalle sopiva morsian."

"Se olisi liitto, joka paremmin kuin valtijoihin solmittu, vahvistaisi
valtasi Roomassa!"

"Niin, jos se olisi mahdollinen; mutta tuo kopea suku! -- Ehkäpä juuri
tuo naamariniekka, joka askeleitamme vaanii, oli hänen lemmittynsä.
Tahdonpa katsoa. Lähtekäämme liikkeelle, Ninani. Peitynkö viittaani
hyvin?"

"Oivallisesti -- entäs minä?"

"Aurinko pilven takainen."

"Voi älkäämme kauan viipykö; mikä juhlahetki voittaa sen, jolloin käsi
kädessä, pääni povellasi unhotamme kokemamme surut vieläpä jakamamme
triumfitkin?"

Sillä välin Irene, tuhansien tunteitten vallassa oli jo pukeutunut
salaavaan pukuunsa sekä lähtenyt Leijonaportaita kohden. Senaattorin
lähdettyä tuo paikka oli melkein tyhjentynyt. Soitto ja tanssi olivat
houkutelleet yleisön toisille suunnille. Irene lähestyessään näki
kuvapatsaan kuutamossa ja yksinäisen henkilön nojautuvan jalustaa
vastaan. Hän pysähtyi, henkilö läheni, ja jälleen hän kuuli lemmittynsä
äänen.

"Oi, Irene! salapuvussakin tunnettu", sanoi Adrian tarttuen hänen
vapisevaan käteensä: "vieläkö saan nähdä sinut -- vieläkö koskettaa
tuota kättä? Eivätkö nämät silmät nähneet sinua elottomana tuossa
hirmuisessa kaivoksessa, jota muistellessani kauhistun? Minkä ihmeen
kautta nousit jälleen? Millä keinoin taivas antoi maalle hänet, jonka
se jo näytti laskeneen enkeleittensä joukkoon?"

"Tuonko todella uskoit?" sanoi Irene änkyttäen, mutta äänessä riemun
kaunopuhelias korko. "Vapaasta tahdostasi et siis hyljännyt minua?
Kohtuuton olin, tein jalolle luonnollesi väärin, päättäessäni että
veljeni kukistuminen, alhainen sukuperäni, loistava kohtalosi saivat
sinun unhottamaan Irenen."

"Kohtuuton todella!" vastasi lempivä. "Mutta varmaan minä näin sinua
vainajien joukossa! -- vaippasi, hopeatähtisen -- kuka muu pitäisi
Rooman tribuunin vaakunaa?"

"Tuo kadulle kirvonnut vaippako vaan, jonka joku kovempi-onninen uhri
lienee korjannut, _senkö_ näkeminen yksin sai sinut epätoivoiseksi? Voi
Adrian", jatkoi Irene hellästi nuhdellen, "enpä joutunut epätoivoon
minä, en silloinkaan, kun katselin _sinua_ maatessasi nähtävästi
hengettömänä vuoteen omana, jonka ääressä valvoin kolme päivää ja yötä!"

"Mitä, eikö siis näkyni pettäneet minua! Sinäkö valvoit vuoteeni
vaiheilla noina hirveinä hetkinä, sinunko lempesi suojeli, sinunko
huolesi säilytti minut? Voi minua kurjaa!"

"Ei", vastasi Irene, "ajatuksesi oli luonnollinen. Taivas tuntui
antavan minulle yli-ihmiselliset voimat ollessani sinulle välttämätön.
Mutta päätä peljästykseni. Jätin sinut, käydäkseni tuon hyväsydämisen
munkin luona, joka oli lääkärisi: palattuani en tavannut sinua.
Sydämentuskissani etsin sinua autiosta kaupungista turhaan. Toivon
tukemana olin voimallinen, pelko minut lannisti. -- Veljeni löysi
minut, maatessani tunnottomana maassa P. Markuksen kirkon luona."

"P. Markuksen kirkon luona. Sen ennusti hänen unensa!"

"Hän kertoi tavanneensa sinut; turhaan etsimme sinua. Vihdoin saimme
tietää että olit lähtenyt kaupungista, ja -- ja minä iloitsin, Adrian,
mutta nureksin.'"

Nuoret rakastavat hetkeksi antaantuivat jälleenyhdistyksensä autuuteen,
uutten selitysten tuottaessa uutta hurmausta.

"Ja nyt", kuiskasi Irene, "nyt kohdattuamme toisemme --" hän vaikeni ja
naamari peitti hänen punastumisensa.

"Nyt kohdattuamme toisemme", sanoi Adrian, tarttuen puheeseen, "olitko
sanoa, älkäämme erotko? Usko minua, kultaseni, toivo elää sydämessäni.
Vain näitten lyhyitten, armaitten hetkien vuoksi olen viivyttänyt
Palestrinan matkaani. Jospa saisin nuoren orpanani veljesi ystävyyteen,
ei mikään este olisi liittomme tiellä. Mielelläni unhotan entiset
-- onnettomain sukulaisteni (omien vikojensa uhrien) surman; eipä
kenties hänen palaustaan tervehtivissä väkijoukoissa ainoakaan paremmin
arvostellut Cola di Rienzin suuria ja yleviä ominaisuuksia, kuin
arvosteli Adrian Colonna."

"Jos niin lienee laita", sanoi Irene, "minä parhainta toivon; mutta
kylläksi on minulla lohtua ja autuutta tietäessäni rakastavamme
toisiamme kuin ennen. Voi, Adrian, minä olen surkeasti muuttunut, ja
olen usein ajatellut sitä mahdottomaksi unelmaksi, että nähtyäsi minut
vielä minua rakastaisit."

"Ihanampi olet ja armaampi kuin koskaan", vastasi Adrian kiihkeästi,
"ja aika, joka on kukoistuksesi valmistanut, vaan opetti minut syvemmin
tuntemaan arvosi. Hyvästi, Irene, en jää tänne kauemmaksi; pian saat
toivoakseni kuulla menestyksin keskustelleeni heimoni kanssa, ja ennen
viikon vierittyä palannen omistamaan kätesi päivän valossa."

Lempivät erosivat. Adrian viipyi paikallaan ja Irene riensi kammioonsa
kätkemään mielenliikutuksensa ja hurmauksensa.

Hänen poistuessaan ja nuoren Colonnan verkalleen kääntyessä lähtemään,
muuan mittava naamariniekka töykeästi pyrki hänen pateilleen.

"Olet Colonna" se sanoi, "ja senaattorin vallassa. Eikö vapise?"

"Jos lienen Colonna, ynseä naamari", vastasi Adrian kylmästi, "pitäisi
tietämäsi tuo vanha sananparsi, joka kolonnaa järkyttää, varokoon sen
romahdusta."

Tuntematon nauroi ääneensä, ja hänen nostaessaan naamariansa, Adrian
näki senaattorin seisovan edessään. "Jalo herra, Adrian di Castello",
sanoi Rienzi taasen kaikessa vakavuudessaan, "ystävänäkö vai
vihollisena olette kunnioittanut tämän-iltasia pitojamme?"

"Rooman senaattori", vastasi Adrian yhtä arvokkaana, "en käytä
kenenkään vieraanvaraisuutta, paitsi ystävänä. Vihollisena, ainakaan
teidän vihollisenanne minua toivoakseni ei koskaan syystä pidetä."

"Tahtoisinpa", virkkoi Rienzi, "täydelleen voivani sovelluttaa itseeni
tuon minulle imartelevamman lausunnon. Tulevatko nuot ystävälliset
tunteet osakseni Rooman kansan johtajana, vaiko tuon naisen veljenä,
joka on kuunnellut lemmenselityksiänne?"

Adrian, joka senaattorin poistettua naamarinsa oli seurannut hänen
esimerkkiään, tunsi noista sanoista katseensa nolostuvan Rienzin
silmäin edessä. Hän kuitenkin maltillisena, kuten italialainen ainakin,
tointui sekä vastasi lakoonisesti: "Kumpanakin."

"Kumpanakin!" kertoi Rienzi. "Sitten todella, jalo Adrian,
tervetultuanne tänne! Mutta jos myönnätte ettei vihamielisyyden syytä
ole välillämme, tuntuupa minusta kuin olisitte saattanut kosia Cola
di Rienzin sisarta synnyntänne, ja sallikaa minun lisätä, Jumalan,
kohtaloni, ja isänmaani _minulle_ antaman aseman mukaisemmassa asussa.
Ette uskalla, nuori Colonna, miettiä epäkunniaa Rooman senaattorin
sisarelle. Korkeasukuinen olette, hän vertaisenne."

"Jos olisin keisari, jonka halpa ritari vaan olen, sisarenne olisi
vertaiseni", vastasi Adrian lämpimästi. "Rienzi, olen pahoillani
että jo saitte minut ilmi. Toivoin ylimyksiä ja teitä välittämällä
voittavani luottamuksenne ja sitten periväni palkintoni. Tietäkää
että huomenen sarastaessa matkustan Palestrinaan, sovittamaan
nuorta serkkuani kansan ja paavin valioon. Monet seikat, joita en
huoli mainita, tekivät minulle suotavaksi ryhtyä tuohon rauhan
lähetystoimeen, ennenkuin kohtaisin teidät. Mutta kun nyt _olemme_
tavanneet toisemme ilmoittakaa minulle sovintoehdot, niin takaan teille
tuolla oikealla kädelläni, en roomalaisena jalosukuisena -- voi; sen
vakuuden _prisca fides_ on mennyttä! -- vaan keisarillisen hovin
ritarina ettette luottamuksessanne pety."

Rienzi, joka oli tottunut lukemaan ihmisten kasvoja, oli Adrianin
puhuessa pitänyt katseensa kiinteästi häneen iskettynä; Colonnan
lopetettua, hän puristi tarjottua kättä, olemuksessa tuo tuttavallinen
ja voittava sulo, jota hän usein ilmaisi.

"Luotan teihin, Adrian, sielustani. Olitte ystäväni tyynempinä, ehkäpä
onnellisempina aikoina. Ei konsanaan virtaan ole selvemmin tähdet
kuvastuneet kuin sydämenne silloin heijasti totuuden. Minä luotan
teihin!"

Näin puhuessaan hän tietämättään oli vienyt Colonnan takasin
leijonapatsaan viereen; siihen seisahtuen hän jatkoi:

"Tietäkää että tänä aamuna lähetin lähettilääni serkkunne Stefanellon
luo. Kaikin kunnioituksin ilmoitin hänelle palanneeni sekä kutsuin
häntä läsnäolollaan kunnioittamaan Roomaa. Unhottaen kaikki katkerat
kiistat, oman maanpakolaisuuteni, vakuutin hänellä täällä olevan
Colonnain päämiehelle tulevan aseman ja arvon. Lainkuuliaisuus oli
kaikki mitä pyysin häneltä. Vuodet ja vastoinkäymiset ovat taltuttaneet
nuoruuteni ylpeyden, ja jos kohta minussa lieneekin jäljellä tuomarin
ankaruus, ei kenkään ole enää valittava tribuunin röyhkeyttä."

"Olisinpa suonut", vastasi Adrian, "että keskustelut joihin ryhdyitte
Stefanelloon nähden, olisivat päivän myöhästyneet; olisin mielelläni
niitten menestystä valmistellut. Kuitenkin kaikitenkin te lähtöhaluani
kiihotatte, ja jos vielä onnistuisin saamaan aikaan kunniallisen
sovinnon, en silloin salapuvussa kosisi sisartanne."

"Eikä milloinkaan", sanoi Rienzi ylpeästi, "Colonna tuonut huoneesensa
neitoa, johon liittyminen paremmin vastaisi kunnianhimoa. Omissa
aikeissani ja omissa kohtaloissani minä näen, niinkuin aina olen
nähnyt, uuden roomalaisen valtakunnan kartan!"

"Älä vielä ole liiaksi rohkea toiveinesi, urhea Rienzi", vastasi Adrian
laskien kätensä basalttileijonaan; "mieti, kuinka monien yrittelijästen
ajujen tämä mykkä kivipatsas jalustaltaan on nähnyt raukeavan --
hiekkasten yritysten, maantomusten yrittäjäin. Tarpeeksi on nykyään
tarmollasi alaa -- ole laventamatta valtaasi, mutta turvaa itsesi.
Sillä, usko minua, ei koskaan ole inhimillinen suuruus ollut yhtä
huimaavan ja pimeän jyrkänteen partaalla!"

"Olet rehellinen", virkkoi senaattori; "ja nuot ovat ensimmäiset
epäilyksen jos kohta myötätuntoisuuden sanat, mitkä Roomassa olen
kuullut. Mutta kansa rakastaa minua, ylimykset ovat paenneet Roomasta,
paavi on suosiollinen ja pohjolaisten miekat vartioivat Capitolin
käytäviä. Mutta nuot eivät ole mitään; oma rehellisyyteni on keihääni
ja kilpeni. Oi, ei milloinkaan", jatkoi Rienzi innostuneena, "ei
milloinkaan sitten muinaisen tasavallan päivien, roomalainen uneksinut
puhtaampia ja kirkkaampia pyrintöjä, kuin mitkä tällä haavaa
elähyttävät ja pitävät pystyssä minua. Rauha palannut -- lait voimassa
-- taiteet, kirjallisuus, sivistys sarastavat ajan yöhön; patriicit
eivät enää rosvoamisen toimissa, vaan järjestystä valvomassa; kansa
roistoväestä ylennetty, uljaana suojelemaan, valistuneena ohjaamaan
itseänsä. Silloin, ei aseitten väkivallalla, vaan siveellisen voimansa
majesteetilla kansojen äiti vaatikoon tapsiltansa kuuliaisuutta. Tuo
unelmanani, tuo toivonani, vapisenko tai epäilenkö? Colonna, tulkoon
onni tahi kovaonni, minä järkähtämättä En, Adrian ja pelotta kestän
kohtaloni vaiheet."

Niin suuresti senaattorin olemus ja ääni ylensivät hänen sanansa, että
Adrianinkin raitis mieli hurmaantui ja lannistui. Hän suuteli kädessään
olevaa kättä ja sanoi vakavasti:

"Kohtalon, jonka osallisuudesta ylpeilen -- uran, jota pidän kunnianani
tasottaa. Jos onnistun nykyisessä tehtävässäni --"

"Olet veljeni!" sanoi Rienzi.

"Jos en onnistu?"

"Saatat yhtä hyvin solmita tuon liiton. -- Olet vaiti -- vaalenet."

"Saatanko hyljätä sukuni?"

"Nuori herra", sanoi Rienzi, "sano ennemmin, saatanko isänmaani
hyljätä? Jos epäilet rehellisyyttäni, jos pelkäät kunnianhimoani,
luovu yrityksestäsi, älä riistä minulta ainoatakaan vihamiestä. Mutta
jos uskot minussa olevan tahtoa ja voimaa palvella valtiota -- jos
vaivoissa ja vastuksissa, jotka olen saanut tuta ja voittaa, tunnustat
kansojen Vapahtajan suojaavan käden -- jos nuot vastukset olivat vain
Hänen armoansa, joka kurittaa -- tarpeelliset kukaties varhaisemman
uskaliaisuuteni ojentamiseksi ja järkeni terottamiseksi -- jos sanalla
sanoen uskot minun olevan, mitkä lienevätkin vikani, sen, jonka Jumala
on säilyttänyt Rooman hyväksi, unhota että olet Colonna -- muista
olevasi roomalainen!" --

"Olet voittanut minut, merkillinen ja valtaava henki" sanoi Adrian
hiljaa ja kokonaan hurmaantuneena; "ja mikä lieneekin heimoni asema,
minä olen sinun ja Rooman. Hyvästi!"



III Luku.

Adrianin matka Palestrinaan.


Päivä oli vasta puolessa, kun Adrian näki edessään korkeat vuoret,
jotka suojaavat Palestrinaa, vanhan ajan _Praenestee_. Ta'emmaksi
Romulusta, tuon salaperäisen sivistyksen varhaimpaan aikakauteen,
joka Italiassa oli Rooman syntymän edellä, saatamme seurata tuon
kalliokaupungin olemassa-oloa ja mahtavuutta. Kahdeksan aluskaupunkia
todisti sen valtaa ja varallisuutta; sen asema ja vankat muurit,
joitten raunioissa vielä saatetaan huomata etäisten pelasgien
käsi-alaa, olivat kauan uhmanneet läheisen Rooman kunnianhimoa. Tuossa
linnassa, tuossa vuoriston muuriseppeleessä oli Mariuksen lippu
liehunut; ja tuolla tiellä, jota Adrian vähäisine ratsasjoukkoineen
verkkaan kierrätteli, oli verenhimoisen Sullan marssi kaikunut, hänen
palatessaan Mithridateen sodasta. Alempana, missä kaupunki antaa
tasankoon päin, vielä näkyi kuuluisan Fortunan temppelin särkyneitä ja
katottomia pylväitä; ja ikimuistoiset oliivit vielä töröilivät harmaina
ja murheellisina raunioitten ympärillä.

Pelottavampaa pesäpaikkaa eivät Rooman ylimykset olisi saattaneet
valita, ja Adrianin sotalaitoksiin perehtyneen silmän tarkastellessa
tuota jyrkkää nousua ja järeitä muureja, hän huomasi että se,
joltisenkin taidon johtamana, voisi kuukausia uhmata Rooman senaattorin
voimaa. Alhaalla hedelmällisessä laaksossa hävitetyt hökkelit ja
tallatut laihot todistivat kapinoivien ylimysten väkivaltaisuutta; ja
tuona samana hetkenä, sotaisten hernicein muinaisilla tasangoilla,
näkyi asestettuja miesjoukkoja ajelevan edellään laittomilla retkillä
keräytyneitä lammas- ja karjalaumoja. Tuota _Praenesteä_ katseltaessa,
joka oli ollut Rooman hekumallisten herrain lempisuoja sen kirkkaimpina
päivinä, rauta-aika näytti uudistaneen.

Colonnan lipun alla, jota Adrianin joukko käytti, se alttiisti pääsi
Porta del Solesta sisään. Sen kulkiessa pitkin pesälinnaan vieviä
säännöttömiä, ahtaita kujia, muukalaisia palkkasoturijoukkoja --
puoleksi ryysyisiä, puoleksi korupukuisia heittiönaisia, joitten
joukossa siellä täällä vilahteli Colonnan liveriä -- vetelehti
muinaisten temppelien ja palatsien raunioilla tai loikoi joutilaina
auringon paahteessa penkereillä, joitten nurmettuneessa kamarassa
noitten uhkeitten mosaikkien häviämättömät värit helottivat, joista
oli ylpeillyt tuo hieno ja valistunut ylimystö, minkä perillisiä nuot
julmat raakalaiset olivat.

Menneisyyden ja nykyisyyden vastakkaisuus valtaavasti vaikutti
Adrianiin, hänen kulkiessaan eteenpäin; ja säätyynsä katsomatta, hän
tunsi kuin sivistys itse olisi astunut Rienzin puolelle hänen sukuansa
vastaan.

Jätettyään seurueensa linnan pihaan, Adrian pyysi päästä serkkunsa
puheille. Stefanello oli ollut lapsi hänen lähtiessään Roomasta, ja
vaikka he olivat sukulaisia, heidän tuttavuutensa ei saattanut muuta
olla kuin epäystävällinen ja kevyt.

Naurunhohotusta kuului hänen korviinsa, hänen seuratessaan Stefanellon
palvelijaa pitkin mutkaista käytävää. Ovi yht'äkkiä lensi auki ja
Adrian saapui kolkkoon saliin, jossa hätiköittyä komeutta ja tavoteltua
mukavuutta saatettiin huomata hieman. Kallisarvoiset verhot peittivät
vajanaisesti kivisiä seiniä, ja oivalliset istuimet sekä sirotöiset
pöydät, joita Italian pohjoisten kaupunkien versova sivistys jo oli
hankkinut Italian ylimysten palatseihin, olivat karkean, haarniskoilla
sullotun kivipermannon omituisena vastakohtana. Etäisimmässä päässä
Adrian kauhistuen huomasi tarpeellisessa ja oivallisessa kunnossa
olevat kidutusvehkeet.

Stefanello kahden muun jalosukuisen seurassa istui huolettomana pöydän
ääressä eräässä syvässä akkunakomerossa, josta vielä saatetaan nähdä
tuo suurenmoinen maisema, Rooman häämöttävät tornienhuiput taustana,
jota Hannibal ja Pyrrhus olivat tuosta samasta linnasta katselleet!

Nuoruuden ensi kukoistuksessa olevan Stefanellon parrattomissa
kasvoissa olivat jo nuot jäljet nähtävinä, jotka tavallisesti ovat
myöhäisemmän miehuuden intohimojen ja paheitten työtä. Hänen muotonsa
oli vanhan Tapanin kaavaan valettu; sen selvissä, terävissä, ylevissä
piirteissä havaittiin tuo säännöllinen ja viehättävä tasasuhtaisuus,
jonka veri, niin ihmisissä kuin eläimissäkin, joskus säilyttää halki
sukupolvien; mutta nuot kasvot olivat kuihtuneet ja laihat. Hänen
kulmiansa puristi ikuinen uhka; hänen ohuilla, verettömillä huulillaan
liehui tuo röyhkeä ylenkatse, joka varhaisessa nuoruudessa tavattuna,
näyttää niin erityisen kylmältä ja vastenmieliseltä; ja hänen silmiänsä
ympäröivät syvät ja sinertävät uurrokset puhuivat tavanmukaista
irstautta ja ennenaikuista uupumusta. Hänen vieressään istuivat (vihan
sovittamina) hänen heimonsa perintöviholliset; salakavalan Luca di
Savellin leppeä muoto Orsinin ruhtinaan rotevan vartalon ja verta
vaanivan katseen vastassa.

Colonnain nuori päämies nousi melkein sydämellisenä ottamaan vastaan
sukulaistaan. "Terve tultuasi, rakas Adrian", hän sanoi; "tulitpa
sopivaan aikaan auttamaan meitä tunnetulla sotataidollasi. Etkö
luule että kestämme pitkällisen piirityksen, jos tuolla hävyttömällä
plebeijillä on siihen uskallusta? Tunnethan ystävämme Orsinin ja
Savellin? Kiitos P. Pietarin tai hänen lähettäjinänsä, meillä nyt on
huonompia kurkkuja katkottavana kuin omamme!"

Näin sanoen Stefanello jälleen heittäytyi välinpitämättömästi
istuimelleen ja Savellin kimeä naisen-ääni tarttui puheesen.

"Tahtoisinpa, jalo signor, että olisitte tullut paria hetkeä ennemmin;
meitä vielä naurattaa muistellessamme -- hi, hi, hi!"

"Mainiota", huusi Stefanello yhtyen nauruun; "orpanallemme tapahtui
vahinko, Kuule, Adrian, tuo lurjus, jonka paavi röyhkeydessään teki
senaattoriksi, uskalsi eilispäivänä lähettää luoksemme kasakkansa, jota
hän -- Jumal'auta -- kutsui _lähettilääksensä_!"

"Olisitte nähnyt hänen viittansa, signor Adrian!" liitti puheesen
Savelli, "purppurasamettia, niin totta kuin elän, kullalla kirjatut
Rooman vaakunat: me pian korut pilasimme!"

"Mitä!" huusi Adrian, "rikoitteko kaiken jalomielisyyden ja ritariuden
lait? -- Ette airutta häväisseet?"

"Airutta, sanot!" kiljasi Stefanello, rypistäen otsaansa, niin että
silmiä tuskin näkyi. "Vaan ruhtinaitten ja ylimysten on oikeus käyttää
airueita. Jos minä olisin saanut tehdä tahtoni, olisin lähettänyt
roiston pään tuolle vallanryöstäjälle."

"Mitä teitte sitten?" kysyi Adrian kylmästi.

"Käskimme sikopaimenemme kastamaan lurjuksen kuralätäkköön ja annoimme
hänelle yökortteerin tyrmässämme, jotta hän saisi valua."

"Ja tänä aamuna -- hi, hi, hi!" jatkoi Savelli, "me tuotimme hänet
eteemme ja kiskoimme hampaat häneltä, yhden erältään; -- olisitte
kuullut ryökäleen molottavan armoa!"

Adrian nousi äkkiä seisomaan ja paiskasi hurjistuneen hansikkaansa
pöytään.

"Stefanello Colonna", hän sanoi, punastuen ylevää raivoa, "vastaa
minulle: uskalsitko liittää tuon poistamattoman saastan nimeen, joka
meille on yhteinen? Sano ainakin vastustaneesi tuota kaiken sivistyksen
ja kunnian lakien katalaa petosta. Et vastaa. Colonnan suku saattaako
sellainen olla edustajasi?"

"Minulle, tuollaisiako sanoja!" virkkoi Stefanello, intohimossaan
vavisten. "Pidä varasi! Sinä minusta petturi olet, tuon roistoväen
puolella kenties. Hyvin muistan että sinä, tuon villitsijän sisaren
ylkä, et liittynyt setääni etkä isääni, vaan kurjasti luovutit
kaupungin sen plebeijityrannin haltuun."

"Sen hän teki!" sanoi julma Orsini, läheten uhkaavana Adriania, leppeän
Savellin pelkurimaisesti koettaessa pidellä häntä nutun liepeestä. --
"Sen hän teki, ja ilman sinua Stefanello -- --."

"Pelkuri ja öykkäri!" keskeytti Adrian, suunniltansa kiukusta ja
häpeästä ja iskien hansikkaansa päin likenevän Orsinin kasvoja --
"uhkaatko sitä miestä, joka Europan kaikilla kiistakentillä ja Pohjolan
uljaimpia ritaria vastaan on pystyssä pitänyt Rooman kunniaa, silloin
kuin sinun tekosi sen alensivat. Tuossa panttini, minä syljen sinua
ja uhmaan sinua. Peitsin tai miekoin, ratsain tai jalan väitän sinua
ja koko sukuasi vastaan ettet ole ritari, rääkättyäsi rauhanalaista
ja aseetonta airutta. Niin, tässäkin häpeäsi paikassa vaadin sinut
aseisin!"

"Alas pihalle! seuraa minua", sanoi Orsini karkeasti ja riensi kynnystä
kohden. "Hei! tänne kypärini ja rintalevyni!"

"Malta, jalo Orsini", sanoi Stefanello. "Kärsimäsi solvaus on minun
asiani -- minun oli teko -- ja minua vastaan puhuu tämä sukumme
surkamustunut vesa. Adrian di Castello -- kerran Colonnaksi kutsuttu --
tänne miekkasi: olet vankini!"

"Voi!" sanoi Adrian purren hampaitaan, "ellei heimoni veri juoksisi
suonissasi -- mutta riittää! Ritaria minun kaltaistani, jota suosii
keisari, jonka lähestyminen jo kirkastaa Italian rajamaita -- minua
ette uskalla pidättää. Ystäväsi taasen olen kohtaava, ennenkuin monta
päivää on kulunut, silloin ei kukaan ole erottava miekkojamme. Siksi
muista, Orsini, että harjaantumaton ei ole käsi, jota vastaan sinun on
puhdistaminen kunniasi!"

Adrian riensi miekka paljastettuna ovelle, kulki ohi Orsinin, joka
synkkänä ja epätietoisena seisoi keskellä huonetta.

"Stefanello", kuiskasi Savelli. "Hän sanoi, ennenkuin monta päivää
on kulunut! Varmaan hän lähtee Rienzin puolelle. Muista, että hänen
ja tribuunin sisaren välinen liitto saattaa vielä uudistua. Ole
varuillasi! Colonnan nimi, roistoväkeen liittyneenä, jakaisi ja
poistaisi puolet voimistamme."

"Älä pelkää", vastasi Stefanello ilkeästi hymyillen. "Ennenkuin tuon
sanoit, olin tehnyt päätökseni!"

Nuori Colonna siirsi kaihtimia seinästä, avasi oven ja astui matalaan
saliin, jossa istui kaksikymmentä palkkasoturia.

"Joutuin!" hän sanoi. "Ottakaa kiinni tuo viheriävaippainen vieras
ja riisukaa aseet häneltä -- mutta älkää häntä tappako. Käskekää
vartioston laittamaan tyrmään hänen seurueensa. Pian, ennenkuin hän
ehtii portille!"

Adrian oli ennättänyt alhaalla olevaan avonaiseen suojaan -- hänen
joukkonsa ja ratsunsa olivat pihalla näkyvissä -- kun yht'äkkiä
Colonnan soturit syöksähtivät esiin toisesta käytävästä, ympäröitsivät
hänet ja katkasivat hänen tiensä.

"Antaudu, Adrian di Castello", huusi Stefanello portaitten päästä, "tai
veresi tulkoon omaksi syyksesi."

Kolme askeletta Adrian astui läpi miesjoukon, ja kolme vihollista
kaatui hänen miekkaansa. "Avuksi!" huusi hän miehilleen, ja jo olivat
nuot urheat ratsurit ehtineet suojaan. Samassa kajahti hälytyskello
-- piha vilisi sotilaista. Ylivoiman rynnistämänä Adrianin pieni
joukko pian oli korjattu talteen, ja Colonnain kukka, haavoitettuna,
aseettomana, mutta vielä uhmillaan, oli vankina sukulaisensa linnassa.



IV Luku.

Senaattorin asema. Vuosien työ. Kunnianhimon palkka.


On helppo ymmärtää Rienzin kiivastuksen, kun hän näki airueensa
rääkättynä ja häväistynä. Hänen luonnosta ankara mielenlaatunsa yhä
paatumistaan paatui, milloin hän muisteli kärsimiään vääryyksiä ja
koettelemuksia, ja hänen sovintoyritystensä tyhjiinraukeneminen pisti
häntä sydämeen.

Kymmenen minuutin kuluttua lähettilään palauksesta Capitolin kello
hälytti aseisin. Rooman suuri gonfalon liehui korkeimman tornin
huipussa; ja jo Adrianin vangitsemispäivän iltana senaattorin
sotavoimat, itse Rienzi etupäässä, olivat matkalla Palestrinaan.
Mutta ylimysten ratsumiesten retkeillessä aina Tivoliin saakka,
ollen, kuten arveltiin, salaisessa yhteydessä asujanten kanssa,
Rienzi seisahtui tuohon ihanaan paikkaan nostaakseen rekryyttejä ja
ottaakseen vastaan epäiltävien uskollisuudenvakuutusta, sill'aikaa
kun hänen sotilaansa Arimbaldon ja Brettonen johdolla etsiskelivät
kuljeksivia rosvoilijoita. Montrealen veljet palasivat myöhään yöllä,
tuoden tietonaan että ylimysten ratsumiehet olivat vetäytyneet Pantanon
metsien lymypaikkoihin.

Puna kohosi Rienzin ohimoille. Hän katseli kiinteästi Brettonea,
joka kertoi hänelle uutisen, ja luonnollinen epäluulo välähti hänen
mieleensä.

"Kuinka! -- Päässeet tiehensä!" hän sanoi. "Onko se mahdollista! Jo
riittävät mokomat joutavat kahakat noille rosvoherroille. Eikö hetki
kerrankin tule, jolloin kohtaan heidät mies miestä vastaan? Brettone",
ja Montrealen veli tunsi Rienzin synkän katseen tunkevan sydämeensä:
"Brettone!" hän sanoi äkkiä muuttaen äänensä, "ovatko miehenne
_luotettavia_? Eivätkö he vehkeile ylimysten kanssa?"

"Mitä!" sanoi Brettone äreästi, mutta hieman hämillään.

"Älkää töllistelkö!" virkkoi tribuuni-senaattori kiivaasti. "Minä
tiedän, että olette urheitten miesten urhea päällikkö. Te ja veljenne
Arimbaldo olette hyvin minua palvelleet ja minä olen hyvin teidät
palkinnut. Olenko? Sanokaa!"

"Senaattori", vastasi Arimbaldo, ryhtyen puheeseen, "olette
pitänyt sananne mitä meihin tulee. Olette kohottanut meidät
ylimpään arvoasteeseen, minkä valtanne myöntää, ja siten on mitätön
palveluksemme jalosti sovitettu".

"Minua ilahuttaa että tuon myönnätte", sanoi tribuuni.

Arimbaldo jatkoi hieman rehennellen, "toivoakseni, jalo herra, ette
epäile meitä?"

"Arimbaldo", vastasi Rienzi syvällä äänellä ja vaivoin hilliten
kiivastustaan, "olette oppinut mies ja näytätte kannattavan yhteisen
sukumme pelastusta tarkottavia tuumiani. _Te_ ette saa pettää minua.
Meillä on jotakin yhteistä. Mutta, älkää närkästykö, petos piirittää
minua, ja ilmakin, jota hengitän, tuntuu huulilleni myrkyltä."

Noissa oli tunnetta noissa Rienzin sanoissa, mikä koski Montrealen
hellempään veljeen. Hän kumarsi ääneti. Rienzi katseli häntä
aatoksissaan ja huokasi. Sitten muuttaen puheen-ainetta hän alkoi
jutella Palestrinan piirityksestä, ja hetken päästä vetäytyi levolle.

Veljesten jäätyä kahdenkesken he silmäilivät toisiaan äänettöminä.
"Brettone", sanoi Arimbaldo vihdoin, kuiskaten, "sydäntäni epäilyttää.
En pidä Walterin kunniaa pyytävistä tuumista. Olemmehan maanmiehiimme
nähden suoria ja avomielisiä, miksikä pettelemme tuota ylevähenkistä
roomalaista?"

"Vaiti", sanoi Brettone. "Ainoastaan veljemme rautainen käsi pystyy
ohjaamaan tuota melskeistä kansaa, ja samoinkuin Rienzi, pettyy hänen
vihollisensakin, ylimykset. Ei siitä sen enempää! Sainpa tietoja
Montrealesta, hän jonkun päivän päästä saapuu Roomaan."

"Entäs sitten!"

"Rienzi ylimysten heikontamana (sillä hän ei saa voittaa) -- ylimykset
Rienzin heikontamina -- pohjolaisemme ottavat haltuunsa Capitolin ja
sotamiehistömme, jotka nyt ovat hajallaan pitkin Italiaa, samoavat
Suuren Kapteenin lippujen juurelle. Montrealesta tulee ensin podosta,
sitten Rooman kuningas."

Arimbaldo kiikkui levottomana tuolillansa ja keskustelu päättyi siihen.

Rienzin tila oli aivan sellainen, joka enimmin pyrkii katkeroittamaan
ja paaduttamaan parhaimman luonnon. Henki suurenmoisimpiin pyrinnöihin
kykenevä, sydän ylevimpiä tunnelmia täynnä, vallan päivänpaisteisille
kiireille kiivenneenä ja äänekkäitten liehakoitsijain ympäröimänä,
hän ei tuntenut ainoatakaan miestä, johon hän saattoi luottaa. Hän
oli kuin jyrkänteen partaalle joutunut, jonka jalansija murenee ja
jokainen oksa, mihin hän tarttuu, tuntuu kosketuksesta lahoavan.
Kansan hän tiesi olevan hänen parhaakseen kaunopuheliaamman kuin
milloinkaan, mutta sen ihastustaan kiljuessa, ei kenelläkään ollut
tarmoa _uhrata hänelle_! Valtion vapautta ei koskaan saa aikaan yksi
ainoa henkilö; ellei kansa -- ellei suurempi joukko -- ponteva,
innokas vähemmistö ainakin, käy käsi kädessä hänen kanssaan. Rooma
kysyi uhria kaikilta, jotka halusivat roomalaista uudestasyntymistä
-- ajan, mukavuuden ja rahan uhria. Väkijoukko seurasi senaattorin
juhlakulkuetta, mutta ainoakaan roomalainen ei pyhittänyt itseään hänen
lipulleen _maksutta_! ainoastakaan kolikosta ei luovuttu vapauden
turvaksi. Häntä vastaan olivat sonnustettuina Italian mahtavimmat ja
julmimmat ylimykset, joista jokainen pystyi omalla kustannuksellaan
taistelukunnossa pitämään vähäsen armeijan harjaantuneita sotakarhuja.
Rienzin puolella olivat kauppiaat ja käsityöläiset, jotka olivat
kerkeitä nauttimaan vapauden hedelmiä, mutt'eivät maata muokkaamaan;
jotka tyhjästä huudostaan vaitelivat rauhaa ja rahaa ja jotka odottivat
että yksi mies olisi päivässä toimittanut sen, mikä sukupolven
ponnistuksilla olisi ollut helposta hinnasta saatu. Kaikki heidän
hämärä ja törkeä käsityksensä parannetusta valtiosta rajoittui siihen,
että he säilyisivät ylimyksiltä ehjin nahoin sekä saisivat olla
hallitusmiestensä verotuksista rauhassa. Rooma, sanon, ei antanut
senaattorilleen ainoatakaan vapaata kättä, ei ainoatakaan pakotonta
floriinia. Hyvin oivaltaen vaaran, mikä vaanii hallitsijaa, joka
puolustaa valtiota ulkomaalaisten miekoilla, Rienzin hartaimpana
toivomuksena ja kirkkaimpana unelmana oli hänen palauksensa ensi
innostuksen kestäessä muodostaa roomalaisista järjestetty ja
vapaaehtoinen voima, joka häntä suojellessaan suojelisi heitä itseä,
-- toisellainen verraten hänen ensimmäisen valtansa kahdenkymmenen
tuhannen miehen _nimelliseen_ voimaan, jonka milloin hyvänsä saattoi
lannistaa (niinkuin lannistikin) sata ja viisikymmentä, säännöllinen,
hyvin harjaantunut ja luotettava kunta, joka oli kylläksi lukuisa,
kestääkseen hyökkäyksiä, eikä liiaksi lukuisa ruvetakseen hyökkääjäksi.

Siihen saakka kaikista hänen yksityisistä kokeistaan, julkisista
kehotuksistaan ei ollut lähtenyt mitään; kansa kummasteli -- kiljui
-- näki hänen lähtevän kaupungista tyrannejansa vastaan ja palasi
puoteihinsa sanoen, "tuota suurta miestä!"

Rienzin luonne on tuomarikseen saanut etupäässä kamariherroja, jotka
tarkastelevat ihmisolentoja aivan kuin ne olisivat koneita; jotka
eivät arvostele suuruuksia niitten ansion, vaan menestyksen mukaan, ja
jotka ovat moittineet ja irvistelleet tribuunia siinä, missä heidän
olisi pitänyt langettaa kansa. Olisi Roomasta löytynyt puolikin sitä
henkeä, joka virtasi Cola di Rienzin pienimmässä suonilossa, tuo
ylevä tasavalta, jollei majesteetillinen Rooman valtakunta, saattaisi
nyt olla olemassa! Kääntyen kansasta, senaattori näki julmat,
tyrannien leirin väkivaltaan tottuneet joukkonsa sekä päälliköt,
joihin luottaminen oli turmiota tuottava -- joita julkisesti epäillä
oli yhtä turmiollista. Joka taholta vaaroihin kiedottuna hänen
luonteensa kävi päivä päivältä levottomammaksi, valppaammaksi ja
ankarammaksi, ja kaikkien isänmaanystävän tarkotusten ohessa hän tunsi
kaiken tyrannin kirouksen. Vaikka hänen ei ollut tuo melskeinen ja
paaduttava rata, joka sotakentällä vietetyn elämän läpi vei Cromwellin
samallaiseen valtaan -- vaikka hänen olennossaan oli enemmän suloa
ja henkistä vienoutta, hän muutamilta luonteen piirteiltä oli tuon
vielä suuremman miehen kaltainen -- uskonnolliselta innoltaan,
jyrkältä oikeudentunnoltaan, jonka asianhaarat usein pakottivat
ankaruuteen, mutta joka milloinkaan ei tarpeettomasti ollut julma eikä
verenhimoinen; ylenpalttiselta maansa ylpeydeltä ja salaperäiseltä
ky'yltään vallita muitten mieliä. Mutta hän oloihin nähden oli
verrattomasti enemmän tuon jättiläis-englantilaisen kaltainen, kuin
alkuperäiseltä luonnoltaan, ja nuot olot ne saivat heidän luonteensa
toistensa kaltaisiksi heidän eri elämän-uriensa lopulla. Samoin kuin
oli laita salaisten ja julkisten vihollisten ahdistaman Cromwellin,
salamurhaajan tikari aina välkkyi hänen silmäinsä edessä, ja hänen
ylpeä sydämensä, joka ei peljännyt todellisia, vapisi luultuja hirmuja.
Kasvojen äkillinen värivaihdos, punan ja kalvean -- verensyöksy,
levoton silmä, paljastaen olemuksen tyynen majesteetin valheen --
jupisevat huulet -- rauhaton uni -- salainen haarniska -- ne olivat
kummankin vallan palkinnot!

Nuoruuden kimmoisuus oli jättänyt tribuunin! Hänen monta kommelusta
kestänyt ruumiinsa oli Avignonin vankikomeroissa löyttäytynyt
tuskallisen kivuliaaksi -- hänen ylevä henkensä häntä vielä piti
pystyssä, mutta hermot ne myönsivät. Kyyneleet helposti herahtivat
hänen silmiinsä, ja usein, samoinkuin Cromwellin, hänen luultiin
itkevän tekohartauttaan, kun tosisyynä oli rasitetun ja ärtyneen mielen
sairaudenpuuska. Ollen varhaisemmassa elämässään erinomaisen raitis,
hän nyt pakeni jäytävistä ajatuksistaan viinin pettävään kiihotukseen.
Hän joi syvään, vaikka vaikutus ei koskaan näyttäytynyt muuten kuin
vapaammassa ja hurjemmassa mielialassa sekä tuossa kohahtelevassa
tuulessa, puoleksi hilpeässä, puoleksi katkerassa, mikä hänen
nuoruutensa päiville oli ollut ominaista. Nyt hilpeydessä oli enemmän
ääntä, mutta katkeruudessa enemmän sappea.

Sellaiset olivat Rienzin ominaisuudet hänen valtaan palatessaan --
ja päivä päivältä ne kävivät selvemmiksi. Ninaa hän yhä rakasti yhtä
hellästi, ja, jos mahdollista, hän Rienziä enemmän kuin koskaan; mutta
sittenkuin kunnian voittoriemun veres oli mennyttä, miten lieneekin,
heidän välissään ei enää ollut sen entistä hurmaa. Ennen he alinomaa
puhuivat _tulevaisuudesta_ -- kirkkaitten päiviensä varastosta. Nyt
Rienzi kärtyisenä ja tuskastuneena käänsi kaikki ajatuksensa tuosta
"hyvästä huomenesta." Hän ei välittänyt "hyvästä huomenesta!" Pimeä
ja okainen oli nykyinen hetki, kaikki sen tuolla puolen oleva lupasi
vielä vähemmän auvoa, enemmän uhkaa. Vielä hänellä oli hetkiä, lyhyitä
mutta valoisia, jolloin hän unhottaen tuon rautaisen sukukunnan,
jonka keskeen hän oli viskattu, vaipui skolastisiin, jumaloimansa
menneisyyden unelmiin ja puolittain haaveksi olevansa kansasta, joka
oli hänen neronsa ja hartautensa arvoinen. Samoinkuin enimmät miehet,
jotka ovat säilyneet läpi suurien vaarojen, hän yhä yltyen vaali
herkkää uskoansa oman kohtalonsa suuruuteen. Hän ei voinut luulla
siten pelastuneensa tarkotuksetta! Hän oli tuo Valittu ja siis Taivaan
Ase. Ja niin tuo raamattu, joka hänen yksinäisyydessään, retkillään
ja vankeudessaan oli ollut hänen tukensa ja lohdutuksensa, oli hänen
suuruudessaan tarpeellisempi; kuin milloinkaan.

Oli vielä huolen ja murheen syy miehellä, joka julkisten vaarojen
keskellä erityisesti kaipasi yksityisten ystävien tukea ja
myötätuntoisuutta, -- se että hän sai kärsiä tuon tavallisen,
vanhojen kannattajien poissaolon rangaistuksen. Muutamat olivat
kuolleet, muutamat julkisen elämän myrskyistä uupuneina ja
kyllästyneinä noihin melskeisin mullistuksiin, joihin Rooma
pyrkiessään parannukseen joka kerta joutui, olivat vetäytyneet pois
-- toiset koko kaupungista, toiset kaikesta valtiollisten puuhain
osallisuudesta. Saleissaan tribuuni näki epäystävällisiä naamoja ja
uuden sukupolven. Kansanmielisen puolueen johtajista useimmat olivat
haikean vastahakoisia paavin herruudelle ja katselivat epäluuloin ja
varoen tuota kansan hyväksi hallitsevaista, jonka paavi oli asettanut
virkaan ja tunnustanut. Rienzi ei ollut niitä miehiä, jotka entiset
ystävänsä unohtavat, jos kohta ne halpa-arvoisiakin ovat, ja hänellä
oli jo ollut tilaisuus puhuttaa Cecco del Vecchiota. Mutta tuo karski
tasavaltalainen oli kylmästi kohdellut häntä. Hänen muukalaiset
palkkasoturinsa ja senaattorin-arvonimensä olivat seikkoja, jotka eivät
mahtuneet käsityöläiseen. Töykeänä kuten ainakin, hän oli sen sanonut
Rienzille.

"Mitä tuohon jälkimäiseen seikkaan tulee", vastasi tribuuni
ystävällisesti, "niin ei nimi luontoa muuta. Jahka minä unohdan että
paavin lähettämä on hänen laumansa vartija, niin hyljätkää minä. Ja
mitä tulee ensinmainittuun, niin näyttäkää minulle vaan viisisataa
roomalaista, jotka vannoutuvat öin päivin seisomaan aseissa Rooman
puolustukseksi, niin lasken pohjolaiset liesuun."

Cecco del Vecchio oli leppymätön; rehellinen, mutta sivistymätön
-- mahdoton, ja ollen luonnoltaan tyytymätön hänestä tuntui,
ikäänkuin hän ei enää olisi senaattorille välttämätön, ja se loukkasi
hänen ylpeyttään. Niin kummalliselta kuin tuntuneekin, tuota
tylyä käsityöntekijää kaiveli salaisesti se seikka, ettei Rienzi
riemukulussaan ollut nähnyt ja erottanut häntä tuhansien joukosta.
Sellaisia ovat pienet loukkaukset, joista suurelle miehelle koituu
ankara vaara!

Käsityöläiset pitivät vielä kokouksiaan, ja Cecco del Vecchion
voimallisen äänen kuultiin äkeästi ennustelevan. Mutta syvemmin
kuin muitten vieraantuminen koski Rienziin hänen vanhan ystävänsä
Pandulfo di Guidon hämärä ja muuttunut käytös. Oudoksuen ettei tuota
tunnettua kaupunkilaista näkynyt niitten joukossa, jotka joka päivä
kävivät Capitolissa terveisillä, hän oli lähettänyt noutamaan häntä ja
turhaan koettanut elvyttää heidän entistä tuttavallisuuttaan. Pandulfo
teeskenteli suurta kunnioitusta, mutta kaikki senaattorin suopeus ei
pystynyt voittamaan tuota etäistä miestä. Tosiansa, Pandulfo di Guido
oli jo oppinut laatimaan kunniakkaita tuumia itse puolestaan, ja hän
tunsi että ilman Rienzin paluuta hän nyt saattaisi olla turvallinen
ja osaksi ylimysten kannattama kansan tribuuni. Helppo vaikuttavaan
asemaan pääsy, minkä sekasortoinen ja turmeltunut valtio, josta
säännöllisten laitosten siunaus puuttuu, tarjoo kunnianhimolle,
synnyttää kateutta ja kilpailua, joka hävittää yhteyden ja mädäntää
puoluesiteet.

Sellainen oli Rienzin tila ja kumminkin, ihmeellistä sanoa, rahvas
näytti jumaloivan häntä, ja laki ja vapaus, elämä ja kuolema olivat
hänen kädessään!

Kaikista niistä, joiden toimena oli pitää huolta hänen persoonastaan,
Angelo Villani oli enimmin suosittu. Tuo nuorukainen, joka oli
seurannut Rienziä hänen pitkän maanpakonsa kestäessä, oli myöskin,
Ninan tahdosta, palvellut häntä, hänen lähtiessään Avignonista,
Albornozen leirissä. Hänen intonsa, älynsä ja suora ja avomielinen
hartautensa sokasivat senaattorin näkemästä hänen luonteensa vikoja
ja hankkivat hänelle yhä enemmän ja enemmän Rienzin suosion. Hän
mielellään tunsi että yksi uskollinen sydän sykki hänen lähellään, ja
tuo kamaripalvelijan arvoon ylennyt hovipoika seurasi aina häntä ja
makasi hänen eteisessään.

Vetäydyttyään tuona iltana asumukseensa, joka oli valmistettu hänelle
Tivolissa, senaattori istui avonaisen akkunan ääressä, josta tähtien
valossa nähtiin kukkuloita verhoovat havumetsät, vaan koskien kohinan
ja alhaalta kuuluvan vahtimiehen säännöllisen astunnan rikkoessa hetken
hiljaisuuden. Nojaten poskeansa käteensä, Rienzi istui kauan, mieli
täynnä kolkkoja ajatuksia, ja katsahtaessaan vihdoin ylös, hän huomasi
Villanin kirkkaansiniset silmät, ja huolestuneen myötätuntoisuuden
kuvaantuvan hänen kasvoillaan.

"Onko herrani sairas?" kysyi nuori kamaripalvelija epäröiden.

"Ei, Angelo-poikani, vaan hieman sydämen raivoissa. Syyskuun illaksi
minusta ilma on kolkkoa!"

"Angelo", jatkoi Rienzi, jota jo oli ruvennut ahdistamaan tuo rauhaton
uteliaisuus, joka epävarmalle vallalle kuuluu. -- "Angelo, tuoppa
minulle nuot kirjotusneuvot; oletko kuullut mitä ihmiset sanovat meidän
toimiemme luonnistumisesta tässä Palestrinan asiassa?"

"Haluttaisiko herraani kuulla tuollaista suunpieksoa, joko se
miellyttää tai ei?" vastasi Angelo.

"Jos tahtoisin kuulla vaan sitä, joka minua miellyttää, Angelo, enpä
olisi koskaan palannut Roomaan."

"No, kuulinhan tässä erään pohjolaisten konstaapelin paneskelevan että
sen paikan vallotuksesta ei lähde mitään."

"Hm! Ja mitä roomalaisen legionini päälliköt sanoivat?"

"Jalo herrani, kuulin supistavan että he niin paljon eivät pelkää
tappiota kuin ylimysten kostoa, jos voitolle pääsevät."

"Ja mokomilla aseilla saavat Europan elävä sukukunta ja pettyvä
jälkimaailma päättää työmiehen pystyvän toteuttamaan ihanteita ja
täydellisyyttä! Anna minulle tuo raamattu!"

Angelo kunnioittaen toi Rienzille tuon pyhän kirjan ja sanoi:

"Vähää ennen kuin lähdin toverieni luota siellä huhuttiin että ritari
Adrian Colonna on joutunut sukulaisensa vangiksi."

"Minäkin siitä kuulin ja uskonkin sen", vastasi Rienzi, "nuot ylimykset
löisivät omat lapsensa rautoihin, jotteivät helat suotta ruostumaan
pääsisi. Mutta ilkiöt maahan masentuvat ja heidän linnoitetut paikkansa
käyvät autioiksi."

"Soisin, jalo herrani", sanoi Villani, "että pohjolaisillamme olisi
toiset päälliköt, kuin nuot provencelaiset."

"Minkätähden?" kysyi Rienzi äkkiä.

"Ovatko Suuren Komppanian päällikön kätyrit milloinkaan olleet sanansa
mittaisia mieheen nähden, jota Montrealen rahan- tai kunnianhimon on
kelvannut pettää? Eikö hän muutamia kuukausia sitten ollut Johan di
Vicon oikeana kätenä, ja eikö hän myynyt palvelustaan Johan di Vicon
vihamiehelle, kardinaali Albornozelle? Nuot sotilaiset vaihtavat miestä
kuin elukkaa."

"Päätät oikein Montrealesta: hän on turmiollinen ja hirmuinen mies.
Mutta minusta hänen veljensä ovat tylsempää ja vähäpätöistä lajia;
niillä ei ole uskallusta rosvokapteenin rikoksiin. Kosketit kuitenkin,
Angelo, kieleen, jopa ei soinnu ensi yön unen kanssa yhteen. Sorea
nuorukainen, nuoret silmäsi tarvitsevat unta; lähde levolle, ja
kuullessasi ihmisten kadehtivan Rienziä, ajattele että --"

"Jumala ei koskaan luonut neroa kadehdittavaksi!" keskeytti Villani,
jossa kiihko voitti kunnioituksen. "Emmehän aurinkoakaan kadehdi, vaan
pikemmin laaksoa, joka sen säteistä vaurastuu."

"Tosiaan, jos olen aurinko", sanoi Rienzi katkerasti ja kolkosti
hymyillen, "minä ikävöitsen yötä -- ja tuleva se on, niin ihmisellisen
kuin taivaallisen toivioretkeläisen! -- Kiitos Jumalan, ettei
kunnianhimomme voi tehdä meitä ainakaan kuolemattomiksi!"



V Luku.

Pettäjä pettynyt.


Seuraavana aamuna Rienzin astuessa huoneesen, missä hänen päällikkönsä
odottivat häntä, hänen tarkka silmänsä; heti huomasi että pilvi
vielä varjosti messere Brettonen otsaa. Arimbaldo, nojallaan syvässä
akkunakomerossa, vältteli hänen silmäystään.

"Hyvää huomenta, herrat", sanoi Rienzi; "aurinko hymyten suosii
yritystämme. Sain tietoja Roomasta -- vereksiä joukkoja liittyy meihin
ennen puoltapäivää."

"Olenpa iloinen, senaattori", vastasi Brettone, "että teillä on
vastetta meidän uutistemme häjyydelle. Sotamiehet ääneensä nurisevat
-- palkat ovat maksamatta, pelkäänpä etteivät he rahatta marssi
Palestrinaan."

"Tehkööt tahtonsa", vastasi Rienzi huolettomasti. "Vasta muutamia
päiviä sitten he tulivat Roomaan; palkkaa he saivat ennakolta -- jos
he lisää tahtovat, maksakoot Colonnat ja Orsinit enemmän. Viekää pois
soturinne, herra ritari, ja Jumalan haltuun!"

Brettone ällistyi -- hänen tarkotuksensa oli saada Rienzi yhä enemmän
ja enemmän valtoihinsa, eikä hän ollut halukas suomaan hänelle tuota
voimanlisäystä mikä koituisi Palestrinan kukistumisesta. Senaattorin
välinpitämättömyys lannisti ja kietoi hänet omaan verkkoonsa.

"Ei käy päinsä", sanoi Montrealen veli nolon äänettömyyden perästä;
"emme saata jättää teitä näin vihollistenne hoteisin -- sotamiehet
vaativat palkkaansa, tosin, --"

"Ja saavat sen", sanoi Rienzi. "Minä tunnen nuot palkkasoturit --
aina vaan kapina taikka raha mielessä. Nyt turvaannun roomalaisiini
ja triumfoin -- tai kaadun, jos Taivas sen tahtoo, heidän kanssansa.
Ilmoittakaa konstaapeleillenne päätökseni."

Tuskin olivat nuot sanat sanotut kun, aivankuin sopimuksesta,
palkkasoturien ylikonstaapeli ilmaantui ovelle. "Senaattori", sanoi hän
törkeästi kunnioitusta tapaillen, "marssimääräyksenne sain, ryhdyin
miehiäni järjestämään -- mutta --"

"Tiedän mitä olit sanoa, ystäväni", keskeytti Rienzi kättään
häilyttäen: "messere Brettonelta saat vastaukseni. Toiste, konstaapeli,
suurempaa kunniaa Rooman senaattorille -- saat mennä."

Rienzin odottamaton arvokkaisuus kuritti konstaapelin; hän vilkasi
Brettoneen, joka viittasi häntä lähtemään. Hän sulki oven ja meni
matkoihinsa. "Mitä tehdä?" sanoi Brettone. "Herra ritari", vastasi
Rienzi vakavasti, "ymmärtäkäämme toisemme. Tahdotteko minua palvella,
vai ettekö? Jos tahdotte, ette ole vertaiseni, vaan käskyläiseni -- ja
teidän on totteleminen, eikä määrääminen; joll'ette, velkani teille
suoritetaan, ja maailmassa on kummallekin meistä kyllin tilaa."

"Olemme luvanneet teille uskollisuutta", vastasi Brettone, "ja se on
teille tuleva."

"Yksi muistutus ennenkuin tuohon taasen suostun", vastasi Rienzi hyvin
verkkaan. "Julkisen vihollisen varaksi minulla on miekkani -- petturia
varten, kuulkaa tarkoin, Roomalla on kirves: edellisessä tapauksessa
olen peloton, jälkimäisessä armoton."

"Tuollaisia sanoja älköön haasteltako ystävien kesken", sanoi Brettone,
vaaleten peitettyä hätääntymistään. "Ystävien! -- olettehan ystäviäni,
siis -- kätenne! Ystäviänihän olette -- ja näytätte sen! Sinä rakas
Arimbaldo, kirjanoppinut, niinkuin minäkin -- hengellinen sotilas.
Muistatko, kuinka Rooman historiassa kerrotaan että valtiovarasto uupui
rahaa sotureille? Konsuli kutsui kokoon ylimykset. 'Teidän', sanoi
hän, 'joiden hallussa virat ja arvosijat ovat, tulisi ensimmäisinä
maksaa heille.' Nähkäät, ystäväni, yskä ymmärrettiin, rahaa tuli --
ja sotajoukko sai saatavansa. Tuo esimerkki ei ole teihin nähden
hukkaantunut. Minä olen teidät tehnyt sotavoimani päälliköksi, Rooma
varistanut teille kunniataan. Teidän jalomielisyytenne on alottava
esimerkin, jonka roomalaiset siten saavat oppia muukalaisilta.
Silmäilette minua, _ystäväni_! Luen teidän jalot sydämenne -- ja kiitän
teitä ennakolta. Teillä on arvosijat ja virat, teillä on varaakin --
maksakaa palkkalaisille, maksakaa pois!"

Jos pitkäinen olisi iskenyt Brettonen jalkain juureen, hän ei olisi
saattanut enemmän hämmästyä, kuin tuosta Rienzin yksinkertaisesta
esityksestä. Hän loi silmänsä senaattorin kasvoihin ja näki niissä tuon
hymyn, jota, rohkea vaikka hän oli, hän jo oli oppinut pelkäämään.
Hän tunsi koreasti lupsahtaneensa muille kaivamaansa kuoppaan.
Senaattori-tribuunin otsassa oli jotakin, joka kerto: hänelle, että
kieltäytyminen oli julkisen sodan julistaminen ja hetki ei ollut siksi
vielä ehtinyt.

"Te suostutte", sanoi Rienzi; "teette oikein."

Senaattori löi yhteen käsiään -- vartija ilmaantui.

"Käske tänne ylikonstaapelit."

Veljekset yhä olivat mykkinä.

Konstaapelit astuivat sisään,

"Ystäväni", sanoi Rienzi, "messere Brettonella ja messere Arimbaldolla
on määräykseni jakaa tuhannen floriinia sotamiehillenne. Tänä iltana
lyömme leirimme Palestrinan edustalle."

Konstaapelit poistuivat nähtävästi hämmästyneinä. Rienzi katseli hetken
aikaa veljeksiä, ja ivallinen hymy ilmaisi hänen voittoriemunsa.
"Ettehän uhraustanne surkeile, _ystäväni_!"

"Emme", sanoi Brettone, "turhan se saatavaamme nostaa."

"Suoraan puhuttu -- vielä kerran kätenne! -- Kunnon tivolilaiset
odottavat minua Piazzalla -- tarvitsevatpa pienen muistutuksen. Hyvästi
puolipäivään."

Rienzin lähdettyä Brettone tarttui kiivaasti miekkansa kahvaan. -- "Tuo
roomalainen pilkkaa meitä", sanoi hän. "Mutta Walter de Montrealen
kerran tultua Roomaan tuo liekiö saa kalliisti tämän maksaa."

"Hiljaa!" sanoi Arimbaldo, "seinillä on korvat, tuo saatanan sikiö, tuo
Villani, on aina kintuissamme!"

"Tuhannen floriinia! Toivon että hänen sydämessään on yhtä monta
pisaraa", noitui äkeissään Brettone, veljestään välittämättä.

Soturit saivat palkkansa -- armeija lähti liikkeelle -- senaattorin
kaunopuheliaisuus lisäsi hänen voimaansa tivolilaisilla
vapaaehtoisilla, ja hurjia, puolittain asestettuja maalaisjoukkoja
liittyi hänen lippuihinsa Campagnasta ja läheisistä vuoriseuduista.

Palestrina piiritettiin; Rienzi yhä piti tarkasti silmällä Montrealen
veljiä. Käyttääkseen muka heidän sotataitoaan italialaisten
vapaaehtoisten hyväksi, hän erotti heidät palkkasotureista ja luovutti
heidän johtoonsa vähemmän harjaantuneet italialaiset, joiden parissa
heidän, hänen uskoakseen, ei olisi hiki ruveta vehkeilemään. Itse hän
ryhtyi pohjolaisten päällikkyyteen -- ja he vasten tahtoaan ihastuivat
hänen taitavasta mutta arvokkaasta käytöksestään sekä mieskohtaisesta
urheudestaan, jota hän osotti muutamissa piiritettyjen hyökkäyksissä.
Mutta niinkuin metsästäjät, otuksen viekkaimmista mutkista huolimatta,
tunnottomat ja kiitävät Vaiheettaret ahdistivat Cola di Rienziä!



VI Luku.

Tapaukset lähenevät loppuaan.


Sill'aikaa kuin äskenmainitut seikat selvitettiin parittajien leirissä,
istuivat Luca di Savelli ja Stefanello Colonna erään vieraan seurassa,
joka salavihkaa oli saapunut Palestrinaan yöllä ennenkuin roomalaiset
pystyttivät telttinsä sen muurien edustalle. Vieraassa, joka saattoi
olla neljännen kymmenennen vuotensa täyttänyt, oli vielä melkein
vähentymättömänä jäljellä tuo vartalon ja kasvojen tavaton kauneus,
mikä hänen nuoruuden päivinään oli ollut erinomainen. Mutta tuo
kauneuden luonne ei enää ollut se, joka kuvattiin silloin kuin hän
ensi kerta esitettiin lukijalle. Se ei ollut enää tuota piirteitten
ja hipiän melkein naisellista hempeyttä, eikä tuota olemuksen jaloa
kiillettä ja viehättävää suloa, mikä Walter de Montrealelle oli
ominaista: monivaiheinen ja sotainen elämä oli vihdoinkin tehnyt
työnsä. Hänen käytöksensä oli nyt jyrkkä ja komentava, kuin miehen,
joka on tottunut rajuja henkiä hillitsemään, ja hänessä vakuutuksen
sulo oli vaihtunut käskevään ankaruuteen. Hänen sankarivartalonsa oli
laihtunut ja jännertynyt, ja hänen hieman rypistynyt otsansa, jota
ennen sakeat suortuvat puoleksi kaihtoivat, oli ohimoilta täydellisesti
paljas, ja sen tavaton korkeus enensi hänen olentonsa arvokkaisuutta ja
miehuutta. Hänen ihonsa kukkeus oli lakastunut, vähemmän ulkonaisesta
vaikutuksesta, kuin sisällisistä ponnistuksista, metallinkarvaiseksi,
asettuneeksi kalvakkuudeksi; ja hänen juonteensa näyttivät nyt
selvemmiltä ja ulkonevammilta, kun lihakset olivat hieman laskeneet
hänen poskensa piiristä. Mutta muutos oli ijän ja olosuhteitten
mukainen; ja jos provencelainen nyt vähemmän toteutti urhean ja kauniin
vaeltavan-ritarin ihanteen, hän sitä enemmän soveltui siksi, miksi
vaeltava-ritari oli varttunut -- älykkääksi valtaherraksi ja mahtavaksi
päälliköksi.

"Teidän tulee muistaa", sanoi Montreal, jatkaen keskustelua, joka
näytti tehneen valtaavan vaikutuksen hänen kumppaneihinsa, "että
tässä teidän ja senaattorin välisessä kiistassa minä yksin pidän
tasapainoa. Rienzi on kokonaan vallassani -- veljeni hänen sotavoimansa
päällikkönä, minä itse hänen velkojansa. Minä mieleni mukaan joko
vahvistan hänet valtaistuimelle, tai lähetän hänet hirteen. Annan
käskyni, niin Suuri Komppania on Roomassa; mutta ilman senkin
vaikutusta luulen, jos sovimme yhteen, aikeemme onnistuvat."

"Ja sentään veljenne piirittävät Palestrinaa!" sanoi Stefanello
terävästi.

"Mutta he minun määräyksestäni kuluttavat aikansa sen muurien
edustalla. Ettekö näe että juuri tässä piirityksessä, hyödyttömässä jos
tahdon, Rienzi menettää ulkomaisen maineensa ja kansan suosion, mikä
hänellä on Roomassa."

"Herra ritari", sanoi Luca di Savelli, "puhutte kuin mies, joka on
perehtynyt aikamme syvään valtiotaitoon; ja kaikkiin meitä uhkaaviin
olosuhteisin katsoen, esityksenne näyttää kerrassaan soveliaalta ja
kohtuulliselta. Te, toiselta puolen sitoudutte asettamaan meidät ja
toiset ylimykset Roomaan sekä toimittamaan Rienzin Leijonaportaille --"

"Ei sillä lailla, ei sillä lailla", vastasi Montreal vilkkaasti. "Minä
suostun joko masentamaan ja hervaamaan hänen voimansa, niin että
hänestä tulee kätyrimme, pelkkä vallan varjo -- taikka, jos hänen ylpeä
henkensä ei pysy aisoissaan, laskemaan hänen jälleen vapauteen Saksan
erämaihin. Tahtoisin saada hänen kahlehdituksi tai maasta pois, mutta
en tuhota häntä, ellei (lisäsi Montreal hetken vaitioltuaan) sallimus
ehdottomasti aja meitä siihen. Valta ei saisi kysyä uhria, mutta sen
vakuuttamisessa uhrit saattavat käydä tarpeellisiksi."

"Minä ymmärrän teidän perinpohjaisuutenne", sanoi Luca di Savelli,
jäinen hymy huulillaan, "ja olen tyydydetty. Kun kerran olemme päässeet
asemillemme ja palatsimme taasen ovat miehiä täynnä, niin suonpa
senaattorille pitkää ikää. Tuon lupaatte saada aikaan?"

"Lupaan."

"Ja palkaksi vaaditte meidän suostumuksemme podestan virkaan viideksi
vuotta."

"Oikein sanotte."

"Minä kerrassaan suostun ehtoihin", sanoi Savelli: "tuossa käteni.
Olen kyllästynyt näihin riitaisuksiin, keskinäisiimmekin, ja minun
mielestäni muukalainen hallitusmies parhaiten kykenee järjestämään
olot: eritenkin jos, kuten teidän on laita, herra ritari, hänen
synnyntänsä ja maineensa ovat sellaisia, että hän kykenee ymmärtämään
ylimysten ja plebeijien erotuksen."

"Minä puolestani", sanoi Stefanello, "minä näen että meidän on vaan
kahdesta pahasta valittava -- en pidä muukalaisesta podestasta, mutta
vielä vähemmän pidän plebeiji-senaattorista: -- tuossa minunkin käteni,
herra ritari."

"Jalot herrat", sanoi Montreal lyhyen vaitiolon jälkeen, siirtäen
miettiväisenä läpitunkevan katseensa toisesta toiseen, "välikirjamme
on vahvistettu, sananen vielä jälkiliitteeksi. Walter de Montreal
ei ole Pepin, Minorbinon kreivi! Kerran ennen, aavistamatta, sen
tunnustan, että voitto olisi niin helppo, uskoin teidän asianne ja
omani valtuutetulle; teidän asianne hän ajoi perille, minun asiani
hän menetti. Hän karkotti tribuunin ja antoi sitten ylimysten ajaa
hänet itse tiehensä. Tällä kertaa minä pidän omia puoliani; ja pankaa
mieleenne, minä Suuressa Komppaniassa olen oppinut sen läksyn, ettei
koskaan ole vakoojaa eikä karkuria armahtamista, olkoon hän mitä arvoa
tahansa. Suotte anteeksi vihjaukseni. Muuttakaamme puheenainetta. Vai
pitelette linnassanne vanhaa ystävääni di Castelloa?"

"Niin", sanoi Luca di Savelli, sillä Stefanello, jota pisti Montrealen
uhkaus, johon hän ei uskaltanut sanoin vastata, pysyi harmistuneena
vaiti; "niin, ja senaattorin neuvoskunta on yhtä jalosukuista vähempi."

"Viisaasti teette. Minä tunnen hänen kantansa ja luonteensa, hän on
tuumillemme nykyään vaarallinen. Mutta kohdelkaa häntä hyvin, minä
pyydän teitä; hän saattaa vast'edes olla meille hyödyksi. Ja nyt hyvät
herrat, silmiäni raukasee, sallikaa minun poistua. Hauskoja unia
nähkäämme kaikki uudesta vallankumouksesta!"

"Teidän luvallanne, jalo Montreal, saatamme teidät levolle", sanoi Luca
di Savelli.

"Kautta uskoni, ette ikinä. En ole tribuuni, jolla on korkeita signoria
hovipoikina, vaan vaatimaton herrasmies ja reima soturi; palvelijanne
minulle osottavat kammion, minkä vieraanvaraisuutenne määrää miehelle,
joka makeasti nukkuisi missä aitovieressä tahansa, avonaisen taivaanne
alla."

Savelli kuitenkin saattoi tulevan podestan hänen suojaansa. Sitten
hän palasi Stefanellon luokse, joka astuskeli edestakasin huoneessa
mittavin ja kiivain askelin. "Mitä olemme tehneet, Savelli?" sanoi hän
hätäisesti; "myyneet kaupunkimme raakalaiselle!"

"Myyneet!" sanoi Savelli; "minun mielestäni meillä on toinen osa
tuossa kaupassa, josta olemme sopineet. Olemme ostaneet, Colonna, emme
myyneet -- ostaneet henkemme tuolta sotavoimalta; ostaneet valtamme,
varallisuutemme, linnamme tuon senaattori-villitsijän käsistä; ostaneet
parhaimman kaikista, voittoriemun ja koston. Vaiti, Colonna, ettekö
näe, että surmamme olisi tullut, jos olisimme uhmanneet tuota suurta
soturia. Senaattorin liittolaisena Suuri Komppania olisi marssinut
Roomaan, ja jos sitten Montreal olisi auttanut Rienziä tahi tappanut
hänet (sillä minusta hän on Romulus, joka ei suvaitse Remusta), me
kuitenkin olisimme hukassa. _Nyt_ me olemme määränneet omat ehtomme
ja osamme ovat tasatut. Vieläpä ensi askel otetaan meidän hyväksemme.
Rienzi joutuu paulaan, ja me palaamme Roomaan."

"Ja sitten provencelaisesta tulee kaupungin hirmuvaltijas."

"Podesta, suvaitkaa. Podestat, jotka loukkaavat kansaa, usein
karkotetaan ja joskus kivitetään -- podestat, jotka solvaavat
ylimyksiä, usein puukotetaan, joskus myrkytetään", sanoi Savelli.
"Riittäköön täksi päivää. Älkäämme kuitenkaan tuolle karhulle,
Orsinille, mitään puhuko. Sellaiset miehet pilaavat kaiken järkevyyden.
Olkaamme huoleti, Stefanello."

"Luca di Savelli, teillä ei ole Roomassa sellaista, panosta, kuin
minulla on", sanoi nuori ylimys kopeasti;, "ei mikään podesta voi
teiltä riistää Italian pääkaupungin ensimmäisen signorin arvoa!"

"Jos tuon olisitte Orsinille sanonut, olisivatpa miekat hellinneet
huotrasta", virkkoi Savelli. "Mutta olkaa huoleti, sanon minä; ensi
toimemme on tuhota Rienzi, ja sitten onhan toisen vihollisen kuoleman
ja toisen nousun välillä keinoja, joita Ezzelino da Romana opetti
varoville miehille. Olkaa huoleti, niin ensi vuonna, jos vaan yhtä
köyttä vedämme, Stefanello Colonna ja Luca di Savelli ovat Rooman
senaattoreina ja nuot suuret miehet matojen ruokana!"

Heidän noin keskustellessaan Montreal, ennen levolle menoaan, katseli
kammionsa avonaisesta akkunasta syksyisessä kuutamossa uinuvaa
maisemaa, jossa yltympäri piirittäjien leiritulet loistivat kalvakoina
ja vakavina.

"Aavat tasangot ja väljät laaksot", ajatteli soturi, "ennen pitkää
saatte rauhassa levätä uuden valtikan alla, jota vastaan ei
vähäpätöinen tyranni uskalla nousta. Ja te valkeat palttinaseinät, te
minulle muistutatte kuinka valtakuntia voitetaan. Samoin kuin muinoin
paimentolaistelteistä kohosi mahtava Babylon, jota 'ei ollut siihen
asti kuin assyrialainen sen perusti niille, jotka erämaassa asuivat',
niin perustetaan Europan uusista ismaeliitoista sukukunta, josta ei nyt
uneksuta, ja eilinen leiri on oleva huomispäivän pääkaupunki. Vähän
aavisti tosiansa paavi työntäessään minut kirkon helmasta joutavan
virheen takia, minkä vihollisen hän Roomalle nosti! Kuinka juhlallinen
yö! -- kuinka hiljaa taivaat ja maa! -- tähdetkin rauhallisina
ikäänkuin odottaen alahan tapahtumia! Kuinka juhlalliselta ja
hiljaiselta tuntuu oma mieleni, ja kuitenkin outo tunne sanoo minulle
että lähestyn uskaltavan eloni ratkaisevaa kohtaa."



KYMMENES KIRJA.

BASALTTILEIJONA.



I Luku.

Vihamieliset tähdet varjostavat toisensa kuoleman kartanolla.


Piirityksen neljäntenä päivänä ja lyötyään takasin noitten miltei
voittamattomien muurien turviin Orsinin ruhtinaan johtamat ylimysten
sotavoimat, senaattori palasi telttiinsä, missä Roomasta saapuneet
viestit odottivat häntä. Hän vilkasi ne hät'hätää lävitse; mutta
jokainen sisälsi uutisia, jotka kauemmin olisivat viivyttäneet
vaaroihin tottumattomamman miehen silmää. Yksi kertoi että Albornoz,
jonka siunaus oli vahvistanut hänet senaattorin arvoon, oli erityisen
suosiollisesti ottanut vastaan Orsinein ja Colonnain lähettiläät.
Hän tiesi että kardinaali, jonka tuumat liittivät hänet Rooman
patriiceihin, toivoi hänen kukistumistaan, mutta hän ei peljännyt
Albornozta; kenties hän sisimmässä sydämessään odotti että paavin
legaatti ryhtyisi johonkin julkiseen väkivaltaisuuteen, joka
vieroittaisi hänet kokonaan kansasta.

Vielä sai hän tietää senkin, että hänen lyhyenä poissaolo-aikanaan
Pandulfo di Guido oli kahdesti puhutellut kansaa, ei senaattorin
hyväksi, vaan surkeasti valittaen Rooman kaupan lamausta sen
rikkaampien ylimysten poistumisen seurauksena.

"Sen takia hän siis on luopunut minusta", sanoi Rienzi itsekseen.
"Pitäköön varansa!"

Sitä seuraavat tiedot koskivat häneen syvästi. Walter de Montreal oli
julkisesti saapunut Roomaan. Tuo tunnoton rosvo, jonka ryöstösaalista
kaikki Europan pankit olivat väärällään -- jonka Komppania oli
kuninkaan armeija -- jonka äärettömän, perus-aatteettoman kunnianhimon
hän hyvästi tunsi -- jonka veljet olivat hänen leirissään petoksesta jo
enemmän kuin epäiltyinä: -- Walter de Montreal oli Roomassa!

Senaattori joutui aivan suunniltaan tuosta uudesta vaarasta; sitten hän
virkkoi hampaitaan kiristellen:

"Olet leijonan luolassa, tiikeri!" Hetken perästä hän jatkoi: "Yksi
harha-askel, Walter de Montreal, eikä Suuren Komppanian luustoiset
kourat sua tempaa helvetistä! Mutta mitä minä voin tehdä! Palatako
Roomaan -- Montrealen tuumat eivät ole ilmi -- ei mitään syytöstä häntä
vastassa! Minkä verukkeen nojalla minä saatan luopua piirityksestä?
Palestrinan jättäminen on ylimysten voittoriemu -- Adrianin
hylkääminen, asiani alennus. Joka hetki, jonka olen poissa Roomasta,
hautoo petosta ja vaaraa. Pandulfo, Albornoz, Montreal -- kaikki
työskentelevät vastaani. Nyt tarkka ja luotettava urkkija liikkeelle --
aivan niin, tulipa mieleeni -- Villani! Hei, Angelo Villani!"

Nuori kamaripalvelija ilmaantui.

"Luulenpa", sanoi Rienzi, "usein kuulleeni että olet orpo?"

"Olen, herrani: vanha augustinolainen nunna, joka hoiti lapsuuttani,
kertoi minulle monet kerrat että vanhempani ovat kuolleet. Molemmat he
olivat jalosukuisia, herrani; mutta minä olen häpeän lapsi. Ja minä
usein puhun ja aina ajattelen sitä, muistuttaakseni Angelo Villanille,
että hänen on voittaminen nimi itse."

"Nuori mies, palvele minua niinkuin olet palvellut, niin, jos elän,
sinun ei tarvitse kutsua itseäsi orvoksi. Kuule minua! Tarvitsen
ystävän -- Rooman senaattori tarvitsee ystävän -- vain yhden ystävän --
armias Jumala! vain yhden ainoan!"

Angelo lankesi polvelleen ja suuteli herransa viittaa.

"Sanokaa palvelijan. Olen liian halpa Rienzin ystäväksi."

"Liian halpa! -- Jumalan edessä ei mikään ole halpa, ellei katala
sielu ylhäisten arvonimien alla. Minulle, poikani, on olemassa vaan
yksi aateluus ja Luonto kirjoittaa sen valtakirjan. Niin, kuulethan
joka päivä noitten provencelaisten veljestä Walter de Montrealesta --
suurten rosvojen suuresta päälliköstä."

"Kyllä, herrani, ja olen nähnyt hänen."

"Hyvä, hän on Roomassa. Vain jokin rohkea tuuma -- jokin kannatettu
ja tarkoin suunniteltu konnankoukku on saattanut saada tuon rosvon
julkisesti saapumaan Italian kaupunkiin, jonka aluetta hän muutama
kuukausi sitten raivasi tulella ja miekalla. Mutta hänen veljensä
ovat lainanneet minulle rahaa -- ovat olleet apuna palatessani, --
omissa tarkotuksissaan tosin, mutta minun näennäinen riippuvaisuuteni
suo heille tosi vallan. Nuot Pohjolan miekkamiehet leikkaisivat
kurkkuni poikki, jos Suuri Kapteeni käskisi. Hän toimii otaksumansa
heikkouteni varalta. Minä tunnen hänen vanhastaan. Epäilen -- luen
hänen aikeensa, mutta en voi niitä todistaa. Todistuskappaleitta
en voi jättää Palestrinaa, en lähteä syyttämään enkä kiiniottamaan
häntä. Sinä olet älykäs, ajatteleva, terävä -- lähtisitkös Roomaan? --
pitämään öin päivin varalla hänen toimiaan -- ottamaan selkoa, käykö
hänen luonaan Albornozen tai ylimysten lähettiä, onko hän Pandulfo di
Guidon kanssa keskusteluissa -- lyhyesti, vartioimaan hänen asuntoaan
yöt päivät. Hän ei pidä salakähmästä, tehtäväsi on vähemmän vaikea kuin
miltä se näyttää. Ilmoita Signoralle kaikki, mitä saat tietää. Toimita
tietoihini uutisesi joka päivä. Tahdotko ottaa tuon tehtäväksesi?"

"Kyllä, herrani."

"Heti sitten ratsun selkään! -- ja muista että paitsi sydämeni puolisoa
minulla ei ole Roomassa ainoatakaan uskottua."



II Luku.

Montreal Roomassa.


Vaara, joka Montrealen tulosta uhkasi Rienziä oli tosiansa hirvittävä
P. Johanneksen ritari oli vienyt sotavoimansa Lombardiaan ja
luovuttanut sen Venetsian valtion käytettäväksi sen sodassa Milanon
arkkipiispaa vastaan. Tuosta palveluksesta hän otti äärettömän
maksun, sekä sai talveksi mukavasti majoitetuksi joukkonsa, jolle hän
seuraavaksi kevääksi valmisteli suurenmoisia tehtäviä. Jätettyään
Palestrinan salaa ja valepuvussa, Montreal pienen seurueensa keralla,
joka Tivolissa liittyi häneen, läksi Roomaan. Hänen näennäisenä
tarkotuksenaan oli osaksi onnitella palannutta senaattoria, osaksi
periä rahat, jotka hänen veljensä oli lainannut Rienzille.

Hänen salaisen tarkotuksensa olemme jo osittain nähneet; mutta
tyytymättä ylimysten kannatukseen, hän suunnattoman rikkautensa
turmelevilla keinoilla toivoi saavansa muodostetuksi kolmannen
puolueen, omien vastaisten aikeittensa varaksi. Rikkaus todella tuona
aikana ja tuossa maassa tuskin vähemmän osteli kruunuja, kuin Rooman
keisarikunnan viimeisinä päivinä. Ja monissa perinnöllisten kiistojen
kuluttamissa kaupungeissa puolueviha oli yltynyt siihen määrään, että
vieras tyranni, jos hänessä oli tahtoa ja kykyä karkottaa toinen
puolue, sai ainakin ajaksi toisen allensa. Hänen jälempi menestyksensä
oli suuresti sen mukainen, kuinka hän pystyi säilyttämään asemansa
kaupunkilaisista riippumattomilla voimilla, ja oliko hänen rahastonsa
siinä kunnossa, ettei se kaivannut veron kammottua apuväkeä. Mutta
ollen enemmän ahnaita kuin kunnianhimoisia, enemmän julmia kuin
jänteviä, tuollaiset vallanriistäjät tavallisesti kukistuivat
kouristavaan pakkoverotukseen tai tarpeettomaan verilöylyyn.

Montreal, joka tyynin ja tarkastelevin silmin oli seurannut aikansa
epälukuisia vallankumouksia, luuli voivansa välttää noita erehdyksiä.
Ja niinkuin lukija jo on huomannut, hän oli perinpohjaisesti ja
älykkäästi päättänyt lujentaa anastuksensa ihka uudella ylimysrodulla,
joka, palvellessaan häntä Pohjolan läänitys-ehdoilla ja aina valmiina
puolustamaan häntä, koska se siten valvoi omaa parastaan, auttaisi
häntä pystyttämään, ei yksinäisen tyrannin mätää ja hataraa kyhäystä,
vaan uuden, lujan ja ehjän ylimysvallan järkkymätöntä linnaa.
Siten suuret hallitsijahuoneet olivat perustetut Pohjolassa, missä
kuningasta, vaikka hän näennäisesti oli ylimysten ohjissa, tosiasiassa
tuki yhteinen etu, sekä masennettua väestöä että vieraita hyökkäyksiä
vastaan.

Sellaiset tuumat mielessä -- liidellen vielä väljemmillä, vain Alppien
rajoittamilla kunnian ja voiton kentillä -- Suuren Komppanian päällikkö
katseli seitsenkukkulaisen kaupungin pylväitä ja kaarroksia.

Pelko ei haitannut hänen ajatustensa pitkää virtaa. Hänen veljensä
olivat Rienzin palkkalaisarmeijan johtajia -- tuo armeija hänen
kätyrinsä. Rienziin nähden hänellä oli velkojan oikeudet. Näin hän yhtä
puoluetta vastaan piti itsensä turvattuna. Mitä paavin ystäviin tulee,
hän oli saanut yksityisiä, vaikka varovaisia kirjeitä Albornozelta,
joka vaan tahtoi käyttää häntä hyväkseen saadakseen ylimykset takasin,
ja hänen ja viimeksimainittujen sopimuksen tunnemme ennaltaan.
Siten hän luuli pystyvänsä juonittelemaan ja tekemään tutkimuksiaan
kummassakin puolueessa ja valitsemaan kummastakin tarvitsemiaan
aineksia.

Montrealen julkinen ilmaantuminen Roomaan herätti tavatonta
huomiota. Ylimysten ystävät levittivät huhuja että Rienzi oli Suuren
Komppanian liitossa ja että hän aikoi myydä keisarillisen kaupungin
barbaarilaisrosvojen ryöstettäväksi. Tuo hävyttömyys, jota Montreal
(jota vastaan paavi kertaa useammin oli sinkauttanut pannakirjojaan)
oli osottanut ilmaantumalla Kirkon pääkaupunkiin, kävi vielä
röyhkeämmäksi muisteltaessa tribuunin ankaraa oikeudentuntoa, joka oli
julistanut sodan kaikkia Italian rosvoja vastaan, ja tuo uhkarohkeus
sovitettiin siihen tosiseikkaan, että hurjan provencelaisen veljet
olivat Rienzin palauksen välikappaleet. Niin nopeaan levisi epäluulo
läpi kaupungin, että pelkkä Montrealen läsnäolo olisi riittänyt
muutamassa viikossa kukistamaan senaattorin. Sillä välin Montrealen
luontainen rohkeus viihdytti jokaisen varovaisuuden kuiskeen,
ja huikaisevien toiveittensa sokaisemana, ikäänkuin antaakseen
kaksinkertaista painoa tulolleen, P. Johanneksen ritari asustui
upeimpaan palatsiin, ja hänen seurueensa kilpaili ulkonaisessa
komeudessa itse Rienzin aikaisemman ja kirkkaamman vallan loiston
kanssa.

Tuon levottomuuden yhä yltyessä Angelo Villani saapui Roomaan. Tuon
nuorukaisen luonne oli kehittynyt hänen omituisissa olosuhteissaan.
Hänessä oli ominaisuuksia, jotka usein lyövät aviottomiin ikäänkuin
yhteisen leiman. Hän oli röyhkeä, niinkuin useimmat, joitten sukuperä
on hämärä, ja hävetessään äpäryyttään hän kopeili tuntemattomien
vanhempiensa luullulla jaloudella. Tuon ajan Italian yleinen kuohina ja
sekasorto saivat kunnianhimon kaikista intohimoista tavallisimmaksi, ja
siten kunnianhimo kaikkine vivahduksineen ja vaihdoksineen tunkeutuu
tämän historian luonteenkuvauksiin. Vaikka Angelo Villanissa tuon
ylevän heikkouden unelmat eivät olleet korkeinta ja jalointa laatua,
häntä lujasti elähyttivät halu ja päätös _nousta_. Hänessä oli
lämpimiä tunteita ja kiitollisia viettejä, ja hänen uskollisuutensa
suosijaansa oli käynyt hyveeksi; mutta säännöttömän ja pintapuolisen
kasvatuksensa sekä niitten rajattoman kevytmielisyyden vuoksi, joitten
seurassa, eteisissä ja odotushuoneissa, suuri osa hänen nuoruuttaan
oli kulunut, hänessä ei löytynyt parhaita perus-aatteita eikä
valistunutta kunniantuntoa. Ollen kavala ja juonikas, niinkuin useimmat
italialaiset, hän ei kavahtanut mitään vilppiä, joka auttoi tarkotusta
tahi ystävää. Hänen oma etunsa ja kiintymyksensä Rienziin kiihottivat
häntä jokaiseen ponnistukseen, mikä edisti hänen hyväntekijänsä tuumia
ja turvallisuutta, ja ryhtyessään nykyiseen tehtäväänsä, hänen ainoa
ajatuksensa oli tehdä se täydellisimmällä menestyksellä. Italialaisiin
verraten urhoollisempana ja uskaltavampana ultra-montaanilaisen
rodun kestävyys soi voimaa ja tarmoa hänen viekkaudelleen; ja hänen
rohkeutensa ei milloinkaan kavahtanut sitä, mitä hänen älynsä keksi.

Kun Rienzi oli ilmaissut hänelle tuumansa, hänen mieleensä heti
välähti seikkailu, johon hän oli joutunut tuon pitkän soturin seurassa
Avignonin väkitungoksessa. "Jos milloinkaan tulet ystävän turpeeseen,
käänny Walter de Montrealen puoleen", olivat sanoja, jotka usein olivat
soineet hänen korvissaan ja nyt profeetallisina selvisivät hänen
mieleensä. Hän ei epäillyt, että itse Walter de Montreal oli tuon
sanonut. Miksikä suuri Kapteeni oli häneen huomionsa kiinnittänyt,
sitä ei Angelo paljoa viitsinyt aprikoida. Nähtävästi tuo oli vaan
tekosyy -- tavallinen keino, jolla Suuren Komppanian päällikkö veti
luokseen Italian nuorison, samoin kuin Pohjolan soturit. Nyt hän vaan
ajatteli miten hän saisi ritarin lupauksen täytäntöön. Mikä helpompaa
kuin lähteä Montrealen luokse -- muistuttaa häntä noista sanoista --
ryhtyä hänen palvelukseensa -- ja siten tarkasti pitää häntä silmällä?
Vakoojan toimi ei olisi ollut jokaisen mielelle otollinen, mutta Angelo
Villania se ei arveluttanut; ja kauhea viha, jota hänen suosijansa oli
osottanut useasti puhuessaan tuosta ahnaasta ja julmasta rosvosta --
hänen synnyinmaansa vitsauksesta -- oli herättänyt samallaisen tunteen
tuossa nuoressa miehessä, jossa suuressa määrin löytyi roomalaisten
kopeata teko-isänmaallisuutta. Ollen myöskin enemmän kostonhimoinen
kuin kiitollinen, hänessä piili salaviha Montrealen veljeksiin,
joitten karkea kohtelu usein oli haavottanut hänen ylpeyttään; ja
ennen kaikkia hänen varhaisimmat muistonsa Ursulan kauhusta, joka aina
näytti vallanneen hänet hirmuista Fra Morealea mainittaessa, saivat
hänen epämääräisesti uskomaan, että provencelainen oli hänelle tai
hänen suvulleen tehnyt jonkun vääryyden, jonka koston tilaisuus häntä
ilahutti. Tosiansa Ursulan salaperäisesti ja hämärästi syyttävät sanat
olivat herättäneet Villanin pojanmielessä selittämättömän kammon ja
vihan tuohon mieheen, jonka hänen aikomuksensa nyt oli kavaltaa. Muuten
hänestä näytti soveliaalta ja oikeutetulta jokainen keino, joka vaan
pelasti hänen herransa, hyödytti hänen maatansa ja edisti hänen omia
tuumiaan.

Montreal oli yksinään kammiossaan, kun ilmoitettiin että eräs nuori
italialainen pyysi päästä hänen puheilleen. Hän alttiisti käski
paikalla laskea pyrkijän luokseen.

P. Johanneksen ritari heti tunsi hovipojan, jonka hän oli tavannut
Avignonissa; ja Angelo Villanin rohkeasti sanoessa, "tulen
muistuttamaan ritari Walter de Montrealea lupauksesta --" hän
keskeytti hänet sydämellisen avomielisenä -- "ei ole tarpeen -- minä
muistan sen. Tulitko nyt ystävyyttäni pyytämään?"

"Tulin, jalo signor!" vastasi Angelo. "En tiedä mistä muualta etsiä
suojaa."

"Osaatko lukea ja kirjoittaa, tuskin?"

"Olen oppinut kummankin taidon", vastasi Villani.

"Hyvä. Onko sukusi jalo?"

"On."

"Aina parempi; -- nimesi?"

"Angelo Villani."

"Siniset silmäsi ja leveän otsasi", sanoi Montreal, "pidän
uskollisuutesi takuuna. Tästälähin, Angelo Villani, kuulut kirjurieni
luokkaan. Toiste saat kertoa minulle enemmän itsestäsi. Palveluksesi
alkaa tästä päivästä. Eipä muuten ole milloinkaan puuttunut
varallisuutta keneltäkään, joka palveli Walter de Montrealea, eikä
menestystä siltä, joka palveli häntä uskollisesti. Tuo kammioni tuolla
on oleva huoneesi. Kysy lyonilaista Lusignania, ja käske hän tänne;
hän on pääkirjurini ja on pitävä huolta sinusta sekä opastava sinua
tehtäviisi."

Angelo poistui. -- Montrealen silmä seurasi häntä.

"Merkillinen yhdennäköisyys!" sanoi hän mietiskellen, "tuo poika
sydämeni pauloo."



III Luku.

Montrealen pidot.


Muutaman päivän kuluttua sai Rienzi Roomasta uutisia, jotka näyttivät
vaikuttavan hänessä suurinta riemastusta. Hänen joukkonsa yhä
vaaruivat Palestrinan edustalla, ja ylimysten lippu yhä liehui
sen voittamattomilla valleilla. Mutta todella puoli italialaisten
ajasta kului keskinäisiin riitoihin: velletritranit kiistelivät
tivolilaisten kanssa, ja roomalaiset yhä pelkäsivät ylimysten kostoa.
-- "Herhiläinen", he sanoivat, "pistää pahimmin kuolemansa jälestä,
eivätkä Orsinit, Savellit ja Colonnat koskaan ole olleet tunnettuja
anteeksi-antavaisuudestaan."

Tuon tuostakin olivat armeijan päälliköt vakuuttaneet sydäntyneelle
senaattorille että linna oli mahdoton vallottaa, ja että oli suotta
tuhlata aikaa ja rahaa piiritykseen. Rienzi sen paremmin tiesi, mutta
hän salasi ajatuksensa.

Hän kutsui telttiinsä Provencen veljekset ja ilmoitti heille
aikovansa heti palata Roomaan. "Palkkasoturit pitkittäkööt piiritystä
alipäällikkönne johdolla, ja te roomalaisen legioonini mukana lähdette
kanssani. Veljenne, herra Walter, ja minä tarvitsemme teitä; meillä
on asioita keskenämme. Jonkun päivän perästä palaan, hankittuani
rekryyttejä kaupungista."

Sitä veljekset toivoivatkin; he nähtävästi ihastuneina suostuivat
esitykseen.

Rienzi lähetti noutamaan valiojoukkonsa päällikköä, samaa Riccardo
Annibaldia, jonka lukija muistaa tämän teoksen alkupuolella mainituksi
Montrealen peitsen vastustajaksi. Tuo nuori mies -- niitä harvoja
ylimyksiä, jotka kannattivat senaattoria -- oli osottanut suurta
rohkeutta ja sotaista kuntoa ja hänestä saattoi odottaa sukeutuvan
aikansa etevimpiä sotapäälliköitä.

"Rakas Annibaldi", sanoi Rienzi, "vihdoinkin voin toteuttaa tuumani,
josta olemme kahdenkesken neuvotelleet. Otan mukaani Roomaan nuot
provencelaiset päälliköt -- jätän teille armeijan johdon. Nyt
Palestrina antautuu -- ha, ha, ha! -- Nyt Palestrina antautuu!"

"Kautta oikean käteni, sitä minäkin, senaattori", vastasi Annibaldi.
"Nuot muukalaiset ovat tähän saakka vaan nostaneet riitaa
keskuudessamme, ja elleivät he ole pelkuria niin he ovat petturia!"

"Vaiti, vaiti, vaiti! Petturia! Oppinut Arimbaldo, urhea Brettone
petturia! Hyi mokomaa! Ei, ei; he ovat erinomaisia, kelpo miehiä,
vaikk'eivät voittoisia sotakentällä, -- vaikk'eivät voittoisia
sotakentällä; -- parempi onni heille kaupungissa! Ja nyt toimeen!"

Senaattori selvitti hänelle suunnitelman, jonka mukaan kaupunki oli
vallotettava, ja Annibaldin sotatiedot kerrassaan myönsivät sen
toteutuviksi.

Roomalaisen joukon keralla ja Montrealen veli kummallakin puolellaan
Rienzi sitten läksi Roomaan.

       *       *       *       *       *

Samana iltana piti Montreal pidot Pandulfo di Guidolle ja muutamille
etevimmille porvareille, joita hän oli yksitellen tutkistellut, ja
havainnut heidän hyvin vähän valittavan senaattorista.

Pandulfo istui P. Johanneksen ritarin oikealla puolella ja Montreal
tuhlasi häneen kohteliaisinta huomaavaisuuttaan.

"Suvaitkaapa tätä -- se on Chianan laaksosta, Monte Pulcianon
juurelta", sanoi Montreal. "Luulen kuulleeni oppineitten sanovan
(tiedättehän, signor Pandulfo että nykyään pitäisi kaikkien meidän olla
kirjanoppineita!) että paikka on vanhastaan kuulu. Tosiansa, siinä
viinissä on pirteä väki."

"Olenpa kuullut", sanoi Bruttini, muuan vähäpätöinen ylimys ja Colonnan
luotettu ystävä, "että kapakan pojalle siinä suhteessa on ollut oppinsa
hyödyksi; hän tietää kaikki paikat, missä köynnös uhkeimpana rehottaa."

"Mitä! Senaattoriko ruvennut juopottelemaan!" sanoi Montreal nielaisten
suunnattoman maljallisen viiniä, "sehän tekee hänet kykenemättömäksi
asioita hoitamaan -- vahinko."

"Todella", sanoi Pandulfo; "valtiota johtavan miehen tulee olla
kohtuullisen -- minä en koskaan juo sekottamatonta viiniä."

"Voi" kuiskasi Montreal, "jos teidän tyyni ja suopea henkenne ohjaisi
Roomaa, saisipa todella Italian pääkaupunki nauttia rauhaa. Signor
Vivaldi" -- ja isäntä kääntyi erään arvokkaan verkasaksan puoleen, --
"Nämät mellastukset häiritsevät kauppaa."

"Kovasti, kovasti!" päivitti saksa.

"Ylimykset ovat parhaita ostajianne", virkkoi pikku ylimys.

"Parhaita, parhaita!" tuumi verkamies.

"Surkeata että he niin tylysti karkotetun", sanoi Montreal
murheellisena. "Eikö olisi mahdollista, jos senaattori (hänen
maljansa!) olisi vähemmän äkkinäinen -- vähemmän innokas, pikemmin --
yhdistää vapaat laitokset ja ylimysten palajamisen? -- _Siihen_ pyrkisi
todellisesti viisas valtiomies."

"Se kyllä kävisi päinsä", vastasi Vivaldi, "Savelleista yksin ansaitsin
enemmän kuin koko Roomasta."

"En tiedä, olisiko se mahdollista", sanoi Bruttini, "mutta sen tiedän,
että loukkaa kaikkea säädyllisyyttä, kun kapakan poika saa raivata
Rooman palatsit autioiksi."

"Se ainakin osottaa liian tavallista roskaväen suosioon pyrkimistä"
sanoi Montreal. "Vaikka toivonpa, että nuot ristiriitaisuudet vielä
saamme tasaantumaan. Rienzi kenties -- epäilemättä, _tarkottaa_ hyvää!"

"Tahtoisinpa", sanoi Vivaldi, joka oli pirteimmillään, "että
muodostaisimme sekanaisen valtiolaitoksen -- plebeijit ja patriicit,
kumpikin omassa luokassaan."

"Mutta" virkkoi Montreal totisena, "niin uutukainen koe kysyisi suurta
fyysillistä voimaa."

"Totta kyllä, mutta saattaisimmehan kutsua muualta ratkaisijan --
vieraan, jota ei kumpikaan puolue liikuttaisi -- joka suojelisi uutta
buono statoa, -- podestan, niinkuin ennenkin, sellaisen kuin oli
esimerkiksi Brancalecone. Kuinka hyvin ja viisaasti hän hallitsi!
Silloin oli Roomalla kulta-ajat. Podesta ijäksi päivää! -- se on minun
mielipiteeni."

"Ei tarvitse teidän kaukaa etsiä neuvostonne esimiestä", sanoi
Montreal, katsoen hymyillen Pandulfon puoleen, "tunnettu, jalosukuinen
ja varakas kaupunkilainen on oikealla kädelläni."

Pandulfo myhäili ja punastui.

Montreal jatkoi. "Kauppa-asiain hallituskunnassa olisi signor
Vivaldilla kunniakas asema; kaikkien ulkomaisten seikkain käsittely
-- sotavoimain hankinta y.m., jätettäisiin ylimyskunnan huostaan,
sittenkuin, signor di Bruttini, toisen luokan ylimystölle olisi
suotu laveampi sananvalta, kuin mitä sillä tähän asti on ollut,
sen syntyperään ja tärkeyteen nähden. Hyvät herrat, maistakaamme
malvoasiitä!"

"Mutta", sanoi Vivaldi hetken päästä -- (Vivaldi jo luulotteli
itselleen saavansa täyttää vähintään koko Suuren Komppanian
verantarpeet) -- "mutta niin kohtuulliseen ja järkevään
konstitutsiooniin ei Rienzi koskaan suostu."

"Olkoon suostumatta! Mitä Rienziä tarvitaan?" huudahti Bruttini.
"Rienzi saa pötkiä Böömiinsä kerran vielä".

"Hiljaa, hiljaa", sanoi Montreal; "minä en ole toivoton. Kaikki
julkinen väkivalta vaan vahvistaisi senaattorin valtaa. Ei, ei,
nöyryyttäkää hän -- ottakaa ylimykset vastaan ja sitten määrätkää omat
ehtonne. Silloin saattaa saada kummankin puolueen sopivaan tasapainoon.
Ja jotta uusi valtiolaitoksenne säilyisi vapaana kaikkinaisesta
pakosta, löytyy sotilaita ja ritariakin, jotka, saadessaan jonkun
arvosijan Rooman suuressa kaupungissa, suostuisivat pitämään miehiä
ja hevosia sen palveluksessa. Meitä Ultra-Montaania usein väärin
tuomitaan; me olemme kulkureita ja ismaeliittoja vaan sentähden ettei
meillä ole kelpo lepopaikkaa. Ja jos minua --"

"Niin, jos teitä, jalo Montreal!" sanoi Vivaldi.

Seurue kuunteli henkeään vetämättä, kun yht'äkkiä jymähti -- syvänä,
juhlallisena -- Capitolin isonkellon ääni.

"Kuulkaa!" sanoi Vivaldi, "soitetaan mestaukseen; tänä tavattomana
hetkenä!"

"Varmaankaan ei liene senaattori palannut!" huudahti Pandulfo di Guido,
vaaleten.

"Ei, ei", virkkoi Bruttini, "kuulin että kaksi päivää sitten otettiin
Romagnassa muuan rosvo kiinni. Hän tuomittiin hirtettäväksi tänä
iltana."

Sanasta "rosvo" Montrealen muoto hieman muuttui. Maljoja täyteltiin --
kello yhä pauhasi -- siitä ei enää kukaan välittänyt. Keskustelu sujui
taasen.

"Mitä ai'oitte sanoa, jalo ritari?" kysyi Vivaldi.

"Niin, malttakaapas, -- puhuessani kuinka välttämätöntä on turvata
uudet olot sotavoimalla, sanoin että jos minua --"

"Siinä se oli!" virkkoi Bruttini, lyöden nyrkkinsä pöytään.

"Jos minua pyydettäisiin avuksenne -- _pyydettäisiin_, ja paavin
legaatti päästäisi minut entisistä synneistäni -- (ne raskaasti
painavat minua, hyvät herrat) -- minä itse uljailla miekkamiehilläni
varjelisin kaupunkianne ulkonaisista vihollisista ja kansallisista
kiistoista. Ei ainoankaan Rooman kansalaisen tarvitsisi suorittaa
danaroakaan siihen."

"_Viva Fra Moreale_!" huusi Bruttini, ja koko iloinen seura kertoi
huudon.

"On tarpeeksi minulle", jatkoi Montreal, "kun sovitan pattoni. Te
tiedätte, hyvät herrat, että ritarikuntani on pyhitetty Jumalalle
ja kirkolle -- olen sotiva munkki! On tarpeeksi minulle, sanon, kun
sovitan rikkomukseni, pyhää kaupunkia puolustamalla. Mutta minullakin
on yksityiset, maallisemmat pyrintöni -- kukapa niistä on vapaa? minä
-- kellonsoitto muuttuu!"

"Ne ovat vaan hirttäjäisten säveliä -- rosvo parka on kuoleman
kielissä!"

Montreal teki ristinmerkin sekä jatkoi: -- "Minä olen ritari ja
jalosukuinen", sanoi hän ylpeästi, "ammattini on ollut aseitten
ammattia; mutta -- en tahdo peitellä -- vertaiseni ovat pitäneet
minua miehenä, joka liian tunnottomalla kunnian ja voiton pyynnillä
on tahrannut kilpensä. Haluan sopia ritarikuntani kanssa -- ostaa
itselleni uuden nimen -- puhdistaa itseni suurmestarin ja paavin
silmissä. Olen saanut vihjauksia, hyvät herrat -- vihjauksia, että
parhaiten saavuttaisin tarkotukseni palauttamalla järjestyksen
paavilliseen pääkaupunkiin. Legaatti Albornoz (tässä on hänen
kirjeensä) kehottaa minua pitämään senaattoria silmällä."

"Varmaan", keskeytti Pandulfo, "kuulen astuntaa alhaalta."

"Roistoväkeä menossa hirttäjäisiin", sanoi Bruttini; "jatkakaa herra
ritari!"

"Ja mitä", sanoi Montreal tarkastellen kuulijakuntaansa, ennenkuin hän
pitkitti, "mitä pidätte, -- (kysyn vaan teidän mielipidettänne, joka
on omaani viisaampi) -- mitä pidätte sopivana varokeinona senaattorin
liiaksi paisuvaa valtaa vastaan -- mitä arvelette Colonnan ja
Palestrinan uljaitten ylimysten paluusta?"

"Tämä heidän maljansa!" huusi Vivaldi. Ikäänkuin vaistomaisesti seura
nousi seisomaan. "Piiritettyjen ylimysten terveydeksi!" kajahti
kaikkien suusta.

"Sitten, -- mitäpä jos -- (minä vaan nöyrästi esittelen) -- mitäpä jos
antaisitte senaattorille virkaveljen! -- se ei ole hänelle solvaus.
Eipä siitä kauvoja ole kun Colonna, joka oli senaattorina, sai
virkaveljekseen Bertoldo di Orsinin."

"Älykkäin varokeino", huusi Vivaldi. "Ja missä olisi virkaveli,
Pandulfo di Guidon vertainen?"

_"Viva Pandulfo di Guido!"_ kiljuivat vieraat ja taas maljat tyhjenivät
pohjia myöten.

"Ja jos tässä korealla puheella voin vaikuttaa senaattoriin
(tiedättehän että hän on minulle rahoja velkaa -- veljeni ovat
palvelleet häntä), käskekää Walter de Montrealea."

"Mutta jos koreat puheet eivät auta?" sanoi Vivaldi.

"Suuri Komppania -- (huomatkaa, _te_ olette neuvosmiehiä) -- Suuri
Komppania on tottunut rientomarsseihin!"

_"Viva Fra Moreale!"_ huusivat Bruttini ja Vivaldi yht'aikaa. "Terve
ystäväni kaikki", jatkoi Bruttini, "terve ylimykset, Rooman vanhat
ystävät, Pandulfo di Guido, senaattorin uusi virkaveli, ja Fra Moreale,
Rooman uusi podesta!"

"Kellonsoitto on tauonnut", sanoi Vivaldi, laskien maljansa pöydälle.

"Taivas rosvoa armahtakoon!" lisäsi Bruttini.

Tuskin oli hän nuot sanat sanonut, kun kolme kolausta kuului ovelta --
vieraat katsoivat kummastellen toisiinsa.

"Uusia vieraita!" sanoi Montreal, "käskin muutamia luotettavia ystäviä
seuraamme täksi iltaa. Kautta uskoni, he ovat tervetulleet! Sisään!"

Ovi aukeni hitaasti: kulmittaisin astui sisään täydessä asussa
senaattorin vartiomiehiä. Esiin he marssivat jäykkinä, sanattomina.
He piirittivät pitopöydän -- täyttivät avaran salin, ja juominkien
valaistus heijastui heidän sotisovistaan kuin teräsmuurista.

Ei tavuakaan päässyt juhlivien suusta, he olivat kuin kivettyneinä.
Pian tekivät vartijat tietä, ja itse Rienzi ilmaantui näkyviin. Hän
lähestyi pöytää ja käsivarret ristissä hän antoi katseensa verkalleen
siirtyä vieraasta vieraasen, kunnes vihdoin hänen silmänsä pysähtyivät
Montrealeen, joka myös oli noussut seisomaan ja joka yksin koko
seurasta oli tointunut hetken hämmästyksestä.

Noitten kahden miehen, niin kuuluisan, uljaan, ky'ykkään ja
kunnianhimoisen tuossa seisoessa otsatusten oli aivankuin Väkivallan
ja Neron, Järjestyksen ja Kiistan, Miekan ja Vitsakimpun kilpailevat
henget -- vastakkaiset voimat, joilla valtakuntia hallitaan ja
valtakuntia tuhotaan, olisivat kohdanneet toisensa, olennoituina ja
vastatusten. He seisoivat kumpikin ääneti -- kuin toinen toisensa
katseen lumoamana, vartaloltaan ylevämpänä ja olemukseltaan
ympäristöään jalompana.

Montreal puhui ensin, pakkoinen hymy huulilla.

"Rooman senaattori! -- tohdinko uskoa että kehnot kestini sinua
miellyttävät, ja saanko arvata, että nuot aseelliset miehet ovat
vaan kohteliaisuuden osotuksena miehelle, jonka elämäntyötä on tehty
sota-aseilla."

Rienzi ei vastannut, viittasi vaan kädellään vartioihin. Montreal
otettiin kiinni paikalla. Jälleen hän katseli vieraita, -- kuin lintu
kalkkarokäärmettä kauhistui Pandulfo di Guido vapisten senaattorin
välähtelevää silmää. Verkkaan ojensi Rienzi kohtalon-omaisen kätensä
kohti onnetonta porvaria -- Pandulfo näki, -- tunsi tuomionsa, --
parahti -- ja vaipui tunnotonna soturien syliin.

Vielä loi senaattori pikaisen silmäyksen ympäri pöydän ja sitten
ylenkatseellisesti hymyillen, ikäänkuin välittämättä huonommasta
saaliista, hän kääntyi pois. Ei hiiskaustakaan ollut vielä päässyt
hänen huuliltaan -- kaikki oli ollut mykkää näytelmää -- ja hänen
hirveä äänettömyytensä oli vaikuttanut vielä hyytävämmän kauhun hänen
äkkiarvaamattomaan ilmaaatumiseensa. Vasta saavuttuaan ovelle hän
kääntyi takasin, katseli P. Johanneksen ritarin pelotonta, miehekästä
muotoa ja virkkoi melkein kuiskaten, "Walter de Montreal! -- kuulitte
kuolonkellot!"



IV Luku.

Walter de Montrealen tuomio.


Hiljaisesti vietiin Suuren Komppanian päällikkö Capitolin tyrmään.
Samassa rakennuksessa majailivat nuot Rooman hallituksesta kilpailevat;
toinen asui vankilassa, toinen palatsissa. Vartijat eivät huolineet
panna häntä kahleisin, ja pöydällä palavan lampun valossa Montreal näki
ettei hän ollut yksin -- hänen veljensä olivat joutuneet sinne ennen
häntä.

"Hauskaa että tavattiin", sanoi P. Johanneksen ritari, "olemmepa
viettäneet hupaisempiakin öitä yhdessä, kuin mitä tästä arvattavasti
koituu."

"Lasketko leikkiä, Walter?" sanoi Arimbaldo puoleksi itkien. "Etkö
tiedä että kohtalomme on ratkaistu? Kuolema vaanii meitä."

"Kuolema!" kertoi Montreal, ja ensi kertaa hän kalpeni; kenties ensi
kertaa elämässään hän tunsi pelon tuskaa.

"Kuolema!" hän kertoi jälleen. "Mahdotonta! Hän ei uskalla! Hän ei
uskalla, Brettone; soturit, pohjolaiset! -- ne nostavat metelin,
riistävät meidät pyövelin kynsistä!"

"Heitä pois turha toivo", sanoi Brettone kolkosti; "soturit ovat
Palestrinan edustalla leiriytyneinä."

"Mitä! Typerä -- mieletön! Tulitteko Roomaan yksinänne tuon hirmuisen
miehen pateille?"

"Itse olet typerä! Miksi tulit tänne?" vastasi veli.

"Miksi tosiaan! tietäessäni sinun olevan sotavoimain päällikkönä; ja --
mutta olet oikeassa -- minä olin typerä, pannessani kavalaa tribuunia
vastaan sinun ala-arvoisen tajusi. Riittää! Soimaus on turhaa. Milloin
te vangittiin?"

"Hämärissä -- heti päästyämme Rooman porteista sisään. Rienzi oli
saapunut salavihkaa."

"Hm! Mitä hänellä lienee minua vastaan tiedossa? Kuka lienee kavaltanut
minut? Kirjurini ovat luotettavia -- kaikki koeteltuja -- paitsi tuota
nuorukaista, ja hän näytti niin hartaalta -- tuo Angelo Villani!"

"Villani! Angelo Villani!" huudahtivat veljet yhteen ääneen. "Oletko
uskonut hänelle jotakin?"

"Niin, pelkäänpä että hän lienee nähnyt -- ainakin osittain -- minun
ja teidän sekä ylimysten välisen kirjevaihdon -- hän oli kirjurinani.
Tiedättekö hänestä jotakin?"

"Taivas on sokaissut sinut Walter!" sanoi Brettone. "Angelo Villani on
senaattorin suosikki."

"Nuot silmät siis pettivät minut", jupisi Montreal kauhistuen; "ja
ikäänkuin _hänen_ henkensä olisi palannut maahan, Jumala minua
rankasee."

Pitkä äänettömyys seurasi. Vihdoin Montreal, jonka reipas ja eloisa
luonne ei pitkäksi aikaa synkistynyt, puhui jälleen:

"Ovatko senaattorin raha-arkut täynnä? -- Mahdotonta."

"Tyhjät kuin dominikaanin!"

"Sitten olemme pelastetut. Määrätköön hän päämme hinnan. Raha
hyödyttänee häntä enemmän kuin veri."

Ja ikäänkuin tuo ajatus olisi tehnyt kaiken muun miettimisen
tarpeettomaksi, Montreal riisui vaippansa, rukoili lyhyen rukouksen ja
heittäytyi kopin nurkassa olevalle rahille.

"Onpa sitä huonommillakin vuoteilla maattu", sanoi ritari, oikaisten
itsensä ja oli hetkisen perästä sikeässä unessa.

Veljekset kuuntelivat hänen syvää, mutta tasaista hengitystään
kadehtien ja ihmetellen; he vaan eivät olleet keskustelu-tuulella.
Hiljaa ja ääneti kuin kuvapatsaat he istuivat nukkuvan vieressä. Aika
kului, ja puoliyötä seuraavan hetken ensimmäinen viileä henkäys puhalsi
läpi heidän komeronsa ristikon. Salvat helähtivät, ovi aukeni, kuusi
aseellista miestä astui sisään, kulki ohi veljesten ja yksi heistä
kosketti Montrealea.

"Voi!" hän sanoi, yhä nukkuen, mutta kääntäen kylkeänsä. "Voi!" hän
sanoi vienolla Provencen kielellä, "suloinen Adeline, emmehän vielä
nouse -- niin pitkään, pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme!"

"Mitä hän sanoo?" murahti vartija, ravistaen Montrealea tylysti. Ritari
hyppäsi heti pystyyn ja hänen kätensä hapueli vuoteen päätä ikäänkuin
miekkaa tavotellen. Hän tuijotti hurjistuneena ympärilleen, hieroi
silmiään ja sitten katsellen vartijaa hän tajusi tilansa.

"Aikasinpa Capitolissa noustaan", sanoi hän. "Mitä minusta tahdotte?"

"Se on valmiina!"

"Se! Mikä se?" sanoi Montreal.

"Piinapenkki!" vastasi soturi pahansuovan riemuin.

Suuri päällikkö ei sanonut sanaakaan. Hän silmäili hetkisen aikaa
noita kuutta miekkamiestä, ikäänkuin mitellen omaa voimaansa heidän
rinnallaan. Hänen katseensa liiti ympäri huoneen. Karkein rautakanki
olisi ollut hänelle arvokkaampi kuin milloinkaan vielä Milanon
oivallisin säilä. Hänen tarkastuksensa päättyi huokaukseen, hän
heitti vaippansa hartioilleen, nyökkäsi veljilleen päätään ja seurasi
vartijoita.

Eräässä Capitolin salissa, jonka seinää verhosi pahaatietävä,
veripunanen, valkoraitainen silkki, istui Rienzi neuvoskuntineen.
Muutaman komeron eteen oli musta esirippu vedetty.

"Walter de Montreal", sanoi eräs pieni pöydän ääressä istuva mies,
"Jerusalemin kuuluisan P. Johanneksen ritarikunnan jäsen --"

"Ja Suuren Komppanian päällikkö!" lisäsi vangittu lujalla äänellä.

"Te olette useista rikoksista syytettynä: rosvoamisesta ja murhasta
Toskanassa, Romagnassa, Apuliassa --"

"Rosvoamisen ja murhan asemasta urheat miehet ja kunnon ritarit", sanoi
Montreal oikaisten itsensä, "käyttäisivät sanoja 'sota ja voitto'.
Niihin tunnustan itseni syypääksi! Jatkakaa."

"Sitten teitä syytetään katalasta juonittelusta Rooman vapautta
vastaan karkotettujen ylimysten palauttamiseksi sekä rikoksellisesta
kirjevaihdosta, jossa olette ollut Stefanello Colonnan kanssa."

"Syyttäjäni?"

"Astu esiin, Angelo Villani!"

"_Sinäkö_ siis minut kavalsit?" sanoi Montreal vakavana. "Sen
ansaitsinkin. Minä pyydän teitä, Rooman senaattori, antakaa tuon nuoren
miehen poistua. Minä tunnustan olleeni kirjevaihdossa Colonnain kanssa
ja aikoneeni palauttaa ylimykset."

Rienzi viittasi Villanille, joka kumarsi ja poistui. "Sitten on
teidän vielä, Walter de Montreal, täydellisesti ja todenperäisesti
paljastaminen salaliittonne."

"Se on mahdotonta", vastasi Montreal huolettomasti.

"Ja miksikä?"

"Siksi että vaikka omaan elämääni nähden menettelen niinkuin parhaaksi
katson, en tahdo kavaltaa muitten henkeä."

"Miettikää -- olittehan kavaltaa tuomarinne hengen!"

"En kavaltaa -- eihän minulla ollut luottamustanne."

"Lailla, Walter de Montreal, on kireitä pakotusneuvoja -- katsokaa!"

Musta esirippu vedettiin syrjään, ja Montrealen silmä tapasi pyövelin
ja kidutuslavan. Hänen uljas rintansa kohoili inhosta.

"Rooman Senaattori", sanoi hän, "nuot kapineet ovat orjia ja konnia
varten. Minä olen ollut sotilas ja päällikkö; elämän ja kuoleman
ollessa kädessäni -- olen menetellyt mieleni mukaan, mutta vertaistani
ja vihollistani en koskaan ole kidutuksella häväissyt."

"Ritari Walter de Montreal", virkkoi senaattori arvokkaasti,
mutta hieman kursastellen, "vastauksenne on senkaltainen, mikä
luonnollisesti nousee urhoollisten miesten huulille. Mutta kuulkaa
minulta, jonka onni on tehnyt tuomariksenne, että ei enemmän orjiin
ja konniin, kuin ritareihin ja jalosukuisiin nähden nuot kapineet
ole lain koneita eikä totuuden tutkijoita. Myönnyin vaan näitten
kunnianarvoisten neuvosmiesten toivomukseen koetellakseni hermojanne.
Mutta vaikka olisitte Campagnan mitättömin maalainen, ei teidän
minun tuomioistuimeni edessä tarvitsisi peljätä kidutusta. Walter de
Montreal löytyykö Italian ruhtinaissa, joita olette tuntenut, Rooman
ylimyksissä, joita tahdoitte auttaa, ainoata, joka saattaisi siitä
kerskata!"

"Tahdoin vaan", sanoi Montreal hiukan epäröiden, "yhdistää ylimykset
teihin, henkeänne vastaan en juonitellut!"

Rienzi synkistyi. -- "Riittää", sanoi hän äkkiä. "P. Johanneksen
ritari, minä tiedän salaiset tuumanne, kaartelemiset ja verukkeet eivät
sovi eivätkä ole hyödyksi teille. Ellette juonitellut minun henkeäni,
juonittelitte Rooman henkeä vastaan. Yksi ainoa pyyntö teille vielä
suodaan maailmassa, kuolintapanne." Montrealen huulet värähtivät.

"Senaattori", sanoi hän hiljaa, "saanko puhua kanssanne tuokion
kahdenkesken?"

Neuvosmiehet katsahtivat ylös. "Herrani", kuiskasi heistä vanhin,
"epäilemättä hänellä on aseita kätkettynä -- ei ole häneen luottamista."

"Vangittu", vastasi Rienzi hetken vaitiolon päästä, "jos armoa anot,
on pyyntösi turha ja apulaisiltani minä en mitään salaa. Sano pois
sanottavasi!"

"Mutta kuulkaa", sanoi vangittu laskien käsivartensa ristiin, "se ei
koske minun henkeäni, vaan Rooman menestystä."

"Sitten", sanoi Rienzi muuttunein äänin, "on pyyntösi myönnetty.
Liittäös rikkomukseesi salamurhan aikeet, mutta Rooman hyväksi minä
uhmaisin suuremmatkin vaarat."

Niin sanoen hän viittasi neuvosmiehille, jotka poistuivat ovesta, mistä
Villani oli saapunut sisään, ja vartijat peräytyivät salin etäisimpään
päähän.

"No, Walter de Montreal, älä vitkastele, aikasi on täpärä."

"Senaattori", sanoi Montreal, "henkeni on teille vähästä arvosta;
tullaan sanomaan että velkojanne tuhositte päästäksenne velastanne
kuittiin. Määrätkää henkeni hinta, arvostelkaa se valtijaan mukaan,
joka floriini teille maksetaan, ja rahastonne täytyy viideksi vuotta.
Jos buono stato on teidän hallinnostanne riippuvainen, teidän
huolenpitonne Roomasta ei salli teidän kieltää, mitä olen pyytänyt."

"Et tunne minua, rohkea rosvo", sanoi Rienzi ankarana, "kavaluuttasi
vastaan saatan olla varuillani ja antaa sen anteeksi, _kunnianhimoasi_
en ikinä. Minä tunnen sinut. Laske kätesi sydämellesi ja sano,
jos voisimme vaihtaa paikkaa, sallisitko Rienzinä kaikesta
maailman kullasta Walter de Montrealen henkeä ostettavan? Mitä
ihmiset menettelystäni päättävät, se on minun kestäminen; omaksi
tuomiokseni olkoot silmäni luusimuksesta puhtaat. Minä olen Jumalalle
vastuunalainen Roomasta, joka on minulle uskottu. Ja Rooma vapisee
niinkauan kuin Suuren Komppanian päällikössä, elää Walter de Montrealen
juonitteleva aju ja uskaltava sydän. Mies -- mahtava, suuri ja älykäs,
hetkesi ovat luetut; päivän koittaessa kuolet!"

Montrealen, senaattorin kasvoihin kiintynyt katse näki että toivo oli
ohi; hänen ylpeytensä ja uljuutensa palasivat.

"Olemme tuhlanneet sanoja", hän virkkoi. "Pelasin uhkapeliä,
tappasin, ja saan sovittaa häviöni! Olen valmis. Tuntemattoman
maailman kynnyksellä ennustuksen synkkä henki ilmestyy meille. Herra
senaattori, lähden ennen sinua ilmoittamaan -- että taivaassa tai
helvetissä -- ennenkuin monta päivää on kulunut, on tehtävä tilaa minua
mahtavammalle!"

Hänen puhuessaan hänen vartalonsa laajeni, hänen silmänsä välähteli;
ja Rienzi, vavisten, niinkuin hän ei milloinkaan ollut vavissut ennen,
horjahti taapäin ja peitti kasvonsa käsillään.

"Kuolintapasi?" hän kysyi ontolla äänellä.

"Kirves: se sopii ritarille ja sotilaalle. Sinua varten, senaattori,
Kohtalolla on epäjalompi kuolema."

"Rosvo, ole mykkä!" kiljasi senaattori kiihkoisesti; "vartijat viekää
vangittu pois. Auringon noustessa Montreal -- --"

"_Laskee_ Italian vitsauksen aurinko", sanoi ritari katkerasti. "Olkoon
menneeksi. Vielä yksi pyyntö; P. Johanneksen ritarit ovat Augustinuksen
munkkikunnan ystävyydessä: myönnä minulle augustinolainen rippi-isä."

"Se on myönnetty; ja minä, joka en voi sinulle maallista sääliä
osottaa, olen rukoileva Korkeimmalta Tuomarilta armoa sielullesi!"

"Senaattori, minulla ei ole ihmisten kanssa enää tehtävää. Veljeni?
Turvallisuutesi ja kostosi eivät kaipaa heidän kuolemaansa!"

Rienzi mietti hetkisen. "Eivät", sanoi hän, "vaarallisia aseita he
olivat, mutta työmiehettä ne ruostuvat haitattomiksi. He kerran tekivät
minulle palveluksen. Vanki, heidän henkensä on säästetty."



V Luku.

Ilmitulo.


Neuvosto hajosi -- Rienzi riensi omaan asuntoonsa. Tavattuaan tiellä
Villanin, hän puristi hellästi nuorukaisen kättä. "Pelastit Rooman ja
minut suuresta vaarasta", sanoi hän; "pyhimykset sinut palkitkoot!"
Huolimatta Villanin vastauksesta, hän kiiruhti edelleen. Nina,
levottomana ja huolissaan, odotteli häntä heidän kammiossaan.

"Etkä vielä vuoteessa?" sanoi Rienzi, "Ninani, sinunkaan kauneutesi ei
kestä moista valvontaa."

"En saattanut levätä ennenkuin olin nähnyt sinut. Kuulin (ja koko Rooma
sen jo tietää) että olet ottanut kiinni Walter de Montrealen ja että
hän on mestauspölkyllä saapa surmansa."

"Ensimmäinen rosvo, joka koskaan kuoli niin uljaan kuoleman", virkkoi
Rienzi verkalleen riisuutuen.

"Cola, en ole milloinkaan ryhtynyt suunnitelmiisi -- valtiotuumiisi
esitykselläkään. Kylläksi on ollut minulle riemuita niitten
menestyksestä, surra niitten raukenemisesta. Nyt minulla on sinulle
yksi anomus -- säästä tuon miehen henki."

"Nina -- --"

"Kuule minua, -- puhun omaksi parhaaksesi! Hänen rikostensa uhalla
hänen uljuutensa ja neronsa ovat hankkineet hänelle ihailijoita hänen
vihollistensakin joukosta. Moni ruhtinas, moni valtio, joka salaisesti
iloitsee hänen kukistumisestaan, on teeskentelevä kauhua hänen
tuomariinsa. Kuule vielä, hänen veljensä auttoivat paluutasi, maailma
on sanova sinua kiittämättömäksi. Hänen veljensä lainasivat sinulle
rahaa, maailma -- tiedä se -- on sanova sinua --"

"Seis!" katkasi senaattori. "Kaikki, mitä olit sanova, on mielessäni
ennakolta. Tunnethan minut -- sinulta en mitään peittele. Mikään
liitto ei voi sitoa Montrealen uskollisuutta -- ei mikään armo voittaa
hänen kiitollisuuttaan. Hänen verisen kätensä tieltä ovat totuus ja
oikeus pois pyyhkäistyt. Jos langetan Montrealen, joudun epäsuosioon
ja vaaraan -- myönnetään. Jos vapautan hänet, ennen huhtikuun ensi
sateita pohjolaisten ratsut hirnuvat Capitolin saleissa. Kummanko tässä
tapauksessa lasken vaaran alaiseksi, itsenikö vai Rooman? Älä kysy
enempää -- vuoteeseen, vuoteesen!"

"Lukisitko aavistukseni, Cola, salaperäiset -- synkät -- kummalliset!"

"Aavistuksesi! -- Minulla on omani", vastasi Rienzi suruisena,
katsellen avaruuteen ikäänkuin ajatuksissaan asuttaen sen aaveilla.
Sitten kohottaen silmänsä taivaaseen, hän sanoi tuon yltiöpäisyyden
kiihkeyksin, mikä oli suurena osana hänen sekä voimaansa että
heikkouttaan: -- "Herra, minun älköön olko ainakaan Saulin synti!
Amaleekilainen ei ole säästyvä!"

Rienzin nauttiessa lyhyttä, herkkää ja levotonta untaan, jota Nina
vartioitsi -- unettomana, huolissaan, kyyneleissään sekä synkkien
ja hirmuisten aavistusten ahdistamana -- syyttäjä oli tuomaria
onnellisempi. Viimeiset ajatukset, jotka liitivät Angelo Villanin
mielessä, ennenkuin ne uneen verhoutuivat, olivat kirkkaat ja eloisat.
Hän ei tuntenut omantunnonvaivoja petettyään toisen luottamuksen --
hän tunsi vaan että tuumansa olivat menestyneet, että tehtävänsä oli
luonnistunut. Rienzin kiitolliset sanat soivat hänen korvissaan, ja
menestyksen mahtavat toiveet Rooman senaattorin ohella, viihdyttivät
hänen nukkumaan ja värittivät hänen unelmansa.

Mutta tuskin oli hän kahta hetkeä maannut; kun hänet herätti eräs
palatsin palvelijoista, joka itse oli unenpöpperössä. "Antakaa
anteeksi, messere Villani", sanoi hän, "mutta alhaalla on
Ursula-sisaren lähetti; hän käskee teitä heti luostariin -- hän on
kuoleman kielissä ja tahtoisi välttämättömästi tavata teitä."

Angelo, jonka herkkää tunteellisuutta, mitä hänen syntyperäänsä tuli,
aina kiihottivat epämääräiset, mutta kunnianhimoiset toiveet --
hyppäsi vuoteestaan, pukeutui hät'hätää sekä läksi lähetin keralla
luostariin. Capitolin pihasta ja leijonaportaitten luota jo kuului
työmiesten hälinää, ja katsoessaan taakseen Villani näki mustaan
verhotun mestauslavan pilvenlongan kaltaisena tötöttävän päivänkoitteen
harmaassa valossa -- samassa Capitolin kello raskaasti jymähti.
Tuska valtasi hänet. Hän kiiruhti eteenpäin; -- tuona varhaisena
hetkenä hän jo kohtasi ihmisjoukkoja, kumpaakin sukupuolta, jotka
riensivät pitkin katuja, katsomaan mainion Suuren Komppanian päällikön
telotusta. Augustinolaisluostari oli kaupungin syrjäisimmässä laidassa,
ja punertava valo jo julisti auringon nousua kukkulain huipuilta,
kun nuori mies saapui tuon kunnianarvoisan rakennuksen edustalle.
Ilmoitettuaan nimensä hän heti laskettiin sisään.

"Suokoon Taivas", sanoi vanha nunna, joka saattoi häntä läpi pitkän,
kiertelevän käytävän, "sinun tuovan lohdutusta sairaalle sisarelle: hän
on sitten huomenmessun sinua katkerasti ikävöinnyt."

Syrjäisessä kammiossa, jossa ne sisaruskunnan jäsenistä, joille
myönnettiin siihen tarvittava lupa, kohtasivat ulkomaailmasta saapuvat
vieraansa, istui ijäkäs nunna. Roomaan palattuaan Angelo oli nähnyt
hänet vain kerran, ja sen jälkeen oli tauti rajusti runnellut hänen
ruumistaan sekä muotoaan. Ja kääriliinain kaltaisissa vaatteissaan ja
vartalo kuihtuneena, hän aamuisessa valossa näytti aaveelta, jonka
päivä oli maan päällä yllättänyt. Mutta hän lähestyi nuorukaista
liikkuen kimmokkaammin ja eloisammin kuin näytti hänen surkastuneelle
ruumiilleen mahdolliselta. "Olet tullut", hän sanoi. "Hyvä, hyvä!
Tänä aamuna huomenmessun jälestä rippi-isäni, augustinolainen, joka
yksin tuntee elämäni salaisuudet, kutsui minut erikseen, ja kertoi
että senaattori on ottanut kiinni Walter de Montrealen, että hän on
tuomittu kuolemaan ja että augustinolais-veljeskunnasta on pyydetty
joku huolimaan hänen viimeisiä hetkiään -- niinkö lienee?"

"Olette oikeassa", sanoi Angelo kummastellen. "Tuo mies, jonka nimi
teitä kauhistutti -- josta useasti varotitte minua -- kuolee päivän
koittaessa."

"Niin pian! -- niin pian! -- Voi armias Äiti! Juokse! Olet senaattorin
lähellä, suuresti hänen suosiossaan; juokse! Lankea polvillesi -- ja
niinkuin Jumalan armoon turvaat -- älä nouse ennenkuin olet saanut
provencelaisen hengen pelastetuksi."

"Hän hourii", jupisi Angelo huulet valkeina.

"En houri, -- poika!" kujasi sisar hurjasti; "tiedä että tyttäreni oli
hänen jalkavaimonsa. Hän tahrasi sukumme -- omaansa uljaamman suvun.
Minä syntinen vannoin kostavani. Hänen poikansa -- heillä oli vaan yksi
ainoa! -- kasvoi rosvon leirissä; -- verivimmainen elämä -- häpeän
kuolema -- helvetin tulevaisuus -- eli hänen edessään. Minä tempasin
lapsen sellaisen kohtalon kynsistä -- vein pois hänet -- kerroin isälle
hänen kuolleen -- laskin hänet kunniallisten vaiheitten polulle.
Annettakoon rikkomukseni anteeksi! Angelo Villani, sinä olet tuo lapsi;
-- Walter de Montreal on isäsi. Mutta nyt kuolonvaivoissani minä
kauhistun kostonhimoisia ajatuksiani. Kenties --"

"Pattoinen ja kirottu!" katkasi Villani kiljaisten: -- "pattoinen ja
kirottu olet tosiansa! Tiedä että minä tyttäresi rakastajan kavalsin!
-- pojan pettämänä isä kuolee!"

Ei silmänräpäystäkään hän viivytellyt, ei jäänyt hän näkemään sanojensa
vaikutusta. Kuin mieletön -- kuin vainolainen kintereillään -- hän
syöksyi luostarista -- kiiti pitkin autioita katuja. Kuolonkellot
soivat, ensin epäselvästi, sitten pauhaten, hänen korvissaan. Jokainen
sävel tuntui hänestä Jumalan kiroukselta; eteenpäin -- eteenpäin --
hän riensi läpi tyhjentyneen kaupunginosan, väkijoukot häilyivät hänen
edessään -- hän sekaantui elävään virtaan, pidätettiin, töytättiin
takasin -- tuhansia tuhansien perästä hänen ympärillään -- edessään.
Hengästyneenä, läähättäen hän tunki edelleen -- rynnisti tiensä --
kuulematta -- näkemättä -- kaikki oli kuin unta. Yli etäisten kukkulain
välähti aurinko; kellonsoitto taukosi! Oikealta ja vasemmalta hän
työnsi tungoksen syrjään. Hänen voimansa olivat kuin jättiläisen! Hän
läheni kovaonnista paikkaa. Kuolon hiljaisuus painoi kuin sankka usma
väkijoukkoa. Hän kuuli äänen, painuessaan eteenpäin, syvän, kirkkaan
-- se oli hänen isänsä ääni! -- se vaikeni -- kuulijakunta hengitti
raskaasti -- humisi -- huojui sinne tänne. Eteenpäin, eteenpäin kulki
Angelo Villani. Senaattorin vartiomiehet katkasivat hänen tiensä -- hän
syrjäytti heidän keihäänsä -- riistäytyi heidän kouristaan -- murti
aseellisen ympäryksen -- seisoi Capitolin edustalla. "Seis, seis" hän
olisi huutanut, mutta kauhu teki hänet mykäksi. Hän näki välähtävän
kirveen -- näki taivutetun niskan. Ennenkuin toinen henkäys ehti hänen
huulilleen, kalinainen rungoton pää nostettiin ilmaan, -- Walter de
Montrealea ei ollut enää.

Villani näki -- hän ei pyörtynyt -- ei kaatunut -- vaan loi silmänsä
tuosta nostetusta päästä, tippuvasta hurmeesta, parvekkeeseen, jossa
tavan mukaan juhla-asussaan istui Rooman senaattori -- ja nuorukaisen
muoto oli kuin hornanhengen muoto!

"Haa!" hän sanoi, jupisten itsekseen ja muistaen Rienzin seitsemän
vuotta ennen lausumat sanat -- _"Siunattu olet sinä, jolla ei ole
omaisen verta kostettavana!"_



VI Luku.

Epätietoisuus.


Walter de Montreal haudattiin St. Maria dell' Aracelin kirkkoon.
Mutta "hänen tekemänsä paha eli hänen jälkeensä!" Vaikka rahvas,
hänen vangitsemiseensa saakka oli nurkunut Rienzille siitä, että niin
kuulu rauhanhäiritsijä sai vapaana liikkua, hän tuskin oli kuollut,
kun se aikoi sääliä kauhunsa esinettä. Tuon omituisen hurskauden
vallassa, jota Montreal aina oli osottanut, pitäen sitä sotilaan
luonteen kauniina ja luonnollisena puolena, hän heti tuomion langettua
oli antautunut hartaisin kuoleman valmistuksiin. Augustinolaismunkin
seurassa hän kulutti yön lyhyet, jälellä olevat hetket rukouksissa
ja synnintunnustuksissa, lohdutti veljiänsä ja kulki telotuslavalle
sankarin askelin ja marttyrin itsen-uhrauksin. Ihmissydän kummallisesti
hairahtuen, rahtuakaan katumatta elämänsä ammattirosvousta ja murhaa,
tuon urhean soturin melkein viimeiset sanat olivat hänen omien
töittensä ylpeätä kerskausta. "Olkaa urhoollisia, niinkuin minä olin",
hän sanoi veljilleen, "ja muistakaa että nyt olette Apulian, Toscanan
ja La Marcan nöyryyttäjän perillisiä."

Tätä mielenlujuutta kesti hänessä telotuslavallakin. "Minä kuolen",
hän sanoi kääntyen roomalaisiin -- "minä kuolen tyytyväisenä, kun
luuni saavat levätä P. Pietarin ja P. Paavalin pyhässä kaupungissa ja
Kristuksen sotamiehelle suodaan Apostolien hautuumaa. Mutta minä kuolen
syyttömänä. Rikkauteni on rikokseni -- valtionne köyhyys syyttäjäni.
Rooman senaattori, saattanet kadehtia viimeistä hetkeäni -- Walter de
Montrealen kaltaiset miehet eivät sorru kostamatta." Näin sanoen hän
kääntyi itään, jupisi lyhykäisen rukouksen, laskeutui rauhallisena
polvilleen jo sanoi itsekseen, "Rooma, säilytä tuhkani! -- Maa
muistoni! Kaitselmus kostoni; ja nyt, Taivas ota henkeni! -- iske!"
Ensi lyönnistä pää erkani ruumiista.

Hänen petollisuutensa vain osaksi tunnettiin, pelko oli unehtunut,
ja kaikki mitä Walter de Montrealen muistosta Roomassa eli, oli
hänen sankariutensa ihailua ja loppunsa sääliä. Pandulfo di Guidon
kohtalo, joka seurasi muutaman päivän perästä, kiihotti vielä syvemmän
vaikka levollisemman tunteen senaattoria vastaan. "Hän oli kerran
Rienzin ystävä!" sanoi joku. "Hän oli rehellinen, suora kansalainen!"
nureksi toinen. "Hän ajoi kansan asiaa!" murisi Cecco del Vecchio.
Mutta senaattori oli ponnistellut päätökseen olla järkähtämättä
oikeatuntoinen ja katsella kaikkia Rooman vaaroja niinkuin roomalaisen
tuli. Rienzi muisteli ettei hän milloinkaan ollut luottanut
tulematta petetyksi, ei milloinkaan antanut anteeksi terottamatta
vihollisuutta. Hän oli julman kansan, epäluotettavien ystävien,
katalain vihollisten keskellä, ja epäkohtainen armahdus synnyttäisi
vaan salaliiton palkaksi. Mutta tuo taistelu, jota hän taisteli,
nähtiin hysteerillisistä puuskista, joita hän ei voinut salata. Hän
milloin itki katkerasti, milloin hurjasti nauroi. "Enkö koskaan enää
saa nauttia anteeksiantamisen hekumaa?" sanoi hän. Tylyt katselijat
pitivät sitä -- muutamat houkkeutena, muutamat vehkeilynä. Mutta tuo
ankaruus teki hetkeksi tarkotetun vaikutuksen. Kaikki kuohus taukosi,
pelko hiipi läpi kaupungin, järjestys ja rauha nousivat pinnalle: mutta
alta, sen aikaisen kirjoittajan jyrkän lausunnon mukaan, "_Lo mormorito
quetamente suonava_". ["Kuului hiljaista jytyä."]

Jos tyynesti tarkastellaan Rienzin menettelyä tuohon pelottavaan aikaan
hänen elämätään, on tuskin mahdollista syyttää häntä ainoastakaan
valtiotaidon erehdyksestä. Virheistään parantuneena hän ei esittänyt
mitään tarpeetonta komeutta -- ei antautunut mihinkään juopuneen
ylpeyden näytelmiin -- tuon uhkean mielenkuvituksen pikemmin kuin
turhamaisuuden, joka tribuunin oli vienyt loiston osotuksiin, olivat
nyt raskaitten kohtalojen muisto sekä kypsyneemmän järjen jäykkä
tyyneys lepoon viihdyttäneet. Hän oli kohtuullinen, säästäväinen,
varovainen, maltillinen, "eikä milloinkaan", huomauttaa muuan
todistaja, joka ei suinkaan ole puolueellinen, "ole niin erinomaista
miestä nähty. [Vit. di Cola di Rienzi] Hänessä jokainen ajatus oli
Rooman jokaiseen turpeeseen kohdistunut." Uupumatta työssä, hän
tarkasti, määräsi, järjesti kaikki tyyni, kaupungissa, sotajoukossa,
rauhan ja sodan asiat. Mutta häntä heikosti tuettiin, ja ne, joita
hän käytti, olivat laimeita ja velttoja. Sittenkin hänen aseensa
menestyivät. Paikka paikan, linna linnan perästä antautui senaattorin
sotapäällikölle, ja itse Palestrinan vallotus oli hetken kysymys.
Hänen taitonsa ja sanansa esiintyivät ratkaisevina vaikeissa tiloissa,
ja lukijalta ei saattanut jäädä huomaamatta, kuinka selvästi niitä
käytettiin, silloin kun hän vapautui ulkomaisten palkkasoturiensa
rautaisesta holhouksesta. Montreal surmattuna, hänen veljensä
vangittuina (vaikka heidän henkensä säästettiin) -- pelko joka loi
nöyryyttä, iski noitten rosvosoturien poviin. Ollen poissa Roomasta ja
Annibaldin johdolla taistellen ylimyksiä vastaan, nuot välttämättömät
paholaiset alituisen toiminnan ja alituisen menestyksen vuoksi
eivät saattaneet karata herransa kimppuun; ja Rienzi, mielellään
mukaantuen roomalaisten luonnolliseen vastenmielisyyteen, pidätti
siten pohjolaiset kaikesta kaupungin yhteydestä, sekä kuten hän
kerskaili, oli Italian ainoa valtija, joka hallitsi, palatsi vain omien
kansalaistensa vartioimana.

Hänen vaarallisesta asemastaan huolimatta -- hänen epäluuloistaan
ja pelostaan huolimatta, ei mikään suottainen julmuus tahrannut
hänen ankaraa oikeudentuntoaan. -- Montreal ja Pandulfo di Guido
olivat ainoat valtiolliset uhrit, jotka hän vaati. Jos italialaisen
viisauden pimeän macchiavellismin mukaan noitten vihollisten kuolema
oli epäpoliittisuutta, niin se ei ollut työssä vaan tekotavassa.
Jokin Bolognan tahi Milanon ruhtinas olisi välttänyt telotuslavan
synnyttämää osanottoa, ja myrkkyjuoma tahi tikari olisi turvallisemmin
kirveen korvannut. Mutta kaikkine vikoineen, todellisine tai luultuine,
ei ainoallakaan tuon katalan ja verisen valtiotaidon teolla, mikä
Italian menestyksellisempiä ruhtinaita ohjasi, koskaan noudattanut
kunnianhimoaan tai vakuuttanut turvallisuuttaan Rooman viimeinen
tribuuni. Mitkä hyvänsä hänen hairahduksensa lienevätkin olleet, hän
eli ja kuoli miehenä, joka uneksui turhan, mutta kunniakkaan unelman,
turmeltuneessa ja raukkamaisessa kansassa saavansa hereille muinaisen
tasavallan hengen.

Kaikista senaattorin seuralaisista uutterin ja suosituin yhä oli Angelo
Villani. Kohotettuaan hänet korkeaan asemaan, Rienzi tunsi itsensä
ikäänkuin uudestaan nuoreksi, tavattuaan henkilön, joka oli hänen
kiitollisuuteensa oikeutettu -- hän rakasti nuorukaista kuin omaa
poikaansa. Villani ei milloinkaan poistunut hänen sivultaan, paitsi
keskustellakseen kaupungin eri korttelien eri kansanjohtajien kanssa;
ja näissä keskusteluissa hänen intonsa näytti olevan laimentumaton --
näytti koskevan hänen terveyteensä; ja Rienzi häntä hellästi nuhteli,
milloin hyvänsä omista aatoksistaan havahtuen hän katseli hajamielistä
silmää ja lyijynkarvaista kalvakkuutta, mikä oli seurannut nuoruuden
kukkeutta ja välkettä.

Sellaiseen toreilemiseen nuori mies vastaili vain samoilla
muuttumattomilla sanoilla.

"Senaattori, minulla on suuri työ tehtävänä", ja näitä sanoja
sanoessaan hän hymyili.

Eräänä päivänä ollessaan senaattorin luona Villani jotenkin töykeästi
sanoi, "muistatteko, herrani, minun niin kunnostaneeni itseäni Viterbon
tappelussa, että kardinaali d'Albornozkin suvaitsi huomata minut?"

"Muistan urhollisuutesi hyvin, Angelo, mutta miksi tuota kysyit?"

"Herrani, Bellini, Capitolin vartioston päällikkö on vaarallisesti
sairastunut?"

"Tiedän sen."

"Kenelle saattaa herrani uskoa tuon toimen?"

"Häntä lähimmälle, vaikka."

"Mitä! Soturille joka on Orsinia palvellut!"

"Se on totta. No, otamme Tommaso Pilangierin."

"Kelpo mies; mutta eikö hän ole Pandulfo di Guidon sukulainen?"

"Onko niin laita? Se seikka on huomioon otettava. Onko sinulla joku
ystävä tiedossa?" sanoi senaattori hymyillen. "Utelemisesi mielestäni
siihen viittaa."

"Herrani" vastasi Villani punastuen, "olen kenties liian nuori; mutta
tuo toimi kysyy uskollisuutta enemmän kuin vuosia. Tunnustanko?
Taipumukseni on pikemmin palvella teitä miekallani kuin kynälläni."

"Haluatko todentotta ryhtyä tuohon toimeen? Se on vähempiarvoinen eikä
yhtä tuottava kuin nykyinen virkasi, ja olethan liian nuori johtamaan
noita itsepintaisia olentoja."

"Senaattori, veinpä hurjempiakin poikia Viterbossa hyökkäykseen. Mutta
olkoon niinkuin teidän etevämpi viisautenne parhaaksi katsoo. Mitä
tehnettekin, pyydän teitä olemaan varuillanne. Jos petturin valitsette
Capitolin vartioston päälliköksi, -- minä vapisen tuota ajatellessani!"

"Kautta uskoni, kalpenetpa jo, rakas poikani; ystävyytesi on suloinen
pisara karvaassa juomassa. Kenen saattaisin valita paremmin kuin sinun?
Sinä saat tuon paikan, ainakin Bellinin sairauden ajaksi. Tahdon tänään
antaa määräykseni. Se toimi vähemmän rasittaakin nuorta mieltäsi, kuin
se, jota nyt hoidat. Olet liiaksi uuttera asiamme hyväksi."

"Senaattori, siihen vastaan vaan tapani mukaan -- minulla on suuri työ
tehtävänä!"



VII Luku.

Verotus.


Nuot pelottavat salaliitot tukahutettuaan, ylimykset miltei
masennettuaan, ja liitettyään kolme neljättä osaa paavillista aluetta
takasin Roomaan, Rienzi synnyinkaupunkinsa vapauden suojaamiseksi
arveli olevan sopivan ajan ryhtyä toteuttamaan mielituumaansa: nostaa
ja järjestään kuhunkin kaupunginosaan roomalainen legioona. Hän toivoi
täten omista kaupunkilaisista saavansa kokoon kaiken sotavoiman, minkä
Rooma omien laitostensa puolustukseksi tarvitsisi.

Mutta niin kehnot olivat aseet, joilla tuo suuri mies oli tuomittu
jaloja aatteitansa toteuttamaan, ettei löytynyt ainoatakaan
roomalaista, joka olisi omaa maatansa palvellut vaatimatta ainakin
samaa palkkaa kuin maksettiin vieraille palkkalaisille. Röyhkeydessään,
joka on niin ominaista suvulle, joka kerran oli suuri, kukin
roomalainen sanoi, "Enköhän minä ole saksalaista parempi? -- Maksakaa
minulle sen mukaan."

Senaattori tukahutti inhonsa -- hän kerrankin oli tullut tuntemaan että
Catojen aika oli mennyttä. Uskaltavasta innottelijasta kokemus oli
tehnyt käytännöllisen valtiomiehen. Rooma tarvitsi legiooneja -- ne
muodostettiin -- uljaat nähdä, varustuksiltaan virheettömät. Mitenkä
saada ne maksoon? Oli vaan yksi keino pitää Rooma pystyssä -- Roomaa
täytyi verottaa. Verotettiin viini ja suola.

Julistus oli seuraava:

"Roomalaiset! Senaattorinne arvoon kohottuani, kaikki ajatukseni ovat
tarkottaneet teidän vapauttanne ja menestystänne; jo ovat kavaltajat
tuhotut kaupungin sisältä, lippumme voitollisina ulkopuolella,
todistaen että Jumaluus suosii miehiä, jotka pyrkivät vapautta
lakiin yhdistämään. Näyttäkäämme esimerkki Italialle ja maailmalle!
Osottakaamme että roomalaisen miekka pystyy suojelemaan roomalaisen
forumin. Kaupungin jokaiseen Rioneen on järjestetty kauppiaista ja
käsityöläisistä koottu porvarilegiona; he väittävät etteivät voi
palkkiotta jättää ammattiansa. Senaattorinne kutsuu teitä auttamaan
vapaatahtoisesi omassa puolustuksessanne. Hän on antanut teille
vapauden, hän on rauhan teille palauttanut; sortajanne ovat ympäri
maan hajotetut. Hän pyytää teitä säilyttämään aarteet, jotka saitte.
Ollaksenne vapaat, teidän on jotakin uhraaminen; vapauden eteen, mikä
uhraus on liika suuri? Kannatukseenne luottaen minä vihdoin, ensi
kerran, käytän virkani myöntämää oikeutta -- ja Rooman pelastukseksi
minä verotan roomalaisia!"

Sitten seurasi veroilmoitus.

Julistus naulattiin yleisiin paikkoihin. Erään plakaatin eteen
kokoontui väkeä. Sen eleet olivat tuliset ja hillitsemättömät -- silmät
välähtelivät -- se keskusteli hiljaa, mutta kiivaasti.

"Uskaltaa siis verottaa meitä! Eiväthän ylimykset eikä paavikaan olisi
tuota enempää voineet tehdä!"

"Hävetköön! hävetköön!" huudahti muuan kuihtunut nainen, "meitä, jotka
olimme hänen ystäviään! Mistä saavat pienokaisemme leipää?"

"Olisi siepannut paavin rahat!" virkkoi eräs kunnon viininmyyjä.

"Voi, voi! Pandulfo di Guido olisi omilla varoillaan elättänyt
sotajoukon. Hän oli rikas mies. Mikä hävyttömyys kapakan pojassa!"

"Emme ole roomalaisia, jos tuota kärsimme!" sanoi eräs Palestrinasta
karannut.

"Kansalaiset!" ärähti karkeasti eräs pitkä mies, joka siihen saakka
oli kirjurilla luetuttanut itselleen verojulistuksen erityiskohtia,
ja jonka raskas aju lopuksi älysi että viini oli kallistuva --
"kansalaiset, me tarvitsemme uuden vallankumouksen. Tämä totta
vieköön on kiitollisuutta! Mitä me olemme kostuneet tuon miehen
palauttamisesta? Ainako meitä maahan paiskotaan? Maksamaan -- maksamaan
-- maksamaan! Siihenkö vaan kelpaamme?"

"Kuulkaa Cecco del Vecchiota!"

"Ei, ei; ei nyt", murisi seppä. "Käsityöläisillä on tänä ehtoona
erityinen kokous. Nähdäänpäs -- nähdäänpäs!"

Nuori, viittaan kääriytynyt mies, jota kukaan ei ollut huomannut,
kosketti seppää.

"Kuka hyvänsä ryntää Capitoliin ylihuomenna päivänkoiton aikaan", hän
kuiskasi, "ei tapaa siellä vartijoita!"

Hän oli tiessään ennenkuin seppä ehti katsoa taaksensa.

       *       *       *       *       *

Samana iltana Rienzi, levolle mennessään, sanoi Angelo Villanille --
"rohkeutta, välttämätön on tämä tekoni! Mitä kansa siitä arvelee?"

"Hieman nurkuu, mutta näyttää älyävän että se on välttämätön. Cecco del
Vecchio oli äänekkäin nureksija, mutta on nyt äänekkäin puoltaja."

"Se on yrmeä mies, hän kerran hyljäsi minut; mutta tuo kamala
kirkonkirous! Hän ja roomalaiset saivat tuosta hyljäämisestään
oppia karvaan läksyn, ja kokemus on toivoakseni opettanut heidät
rehellisiksi. Hyvä, jos tuo verotus päättyy rauhallisesti, niin kahden
vuoden päästä Rooma on jälleen oleva Italian kuningatar, -- sen
sotavoima kunnossa -- sen tasavalta muodostunut; ja silloin -- silloin
--"

"Silloin mitä, senaattori?"

"Niin, silloin, oma Angeloni, Cola di Rienzi saattaa kuolla rauhassa!
On tarve, jonka vallan ja loiston syvä kokemus vihdoin meille tuottaa
-- jäytävä kuin nälän, raukaiseva kuin unen tarve; -- _Angeloni, se on
kuoleman tarve_!"

"Herrani, tuon oikean käteni antaisin", huudahti Villani innokkaasti,
"jos kuulisin teidän sanovan olevanne elämään kiintyneen!"

"Olet kelpo nuorukainen, Angelo!" sanoi Rienzi lähtien Ninan kammioon;
ja hänen hymyissään ja kiihkeissä hyväilyissään hän hetkeksi unhotti
olevansa suuri mies!



VIII Luku.

Päätöksen kynnyksellä.


Seuraavana aamuna Rooman senaattorilla oli suuri vastaanotto
Capitolissa. Florensista, Paduasta, Pisasta, Milanostakin
(Viscontilta), Cenuasta, Neapelista -- oli saapunut lähettiläitä
onnittelemaan hänen palaustaan tahi kiittämään häntä siitä, että hän
oli pelastanut Italian Montrealen tuhotöistä, Venetsia yksin, jonka
palveluksessa Suuri Komppania oli, pysyi erillään. Koskaan ei ollut
Rienzi näyttänyt onnekkaammalta ja mahtavammalta, eikä koskaan ollut
hän osottanut olemuksen vapaampaa ja iloisempaa majesteettia.

Tuskin oli vastaanotto ohitse, kun sanansaattaja saapui Palestrinasta.
Kaupunki oli antautunut, Colonna paennut, ja senaattorin lippu liehui
kapinallisten ylimysten viimeisen turvapaikan valleilla. Rooma saattoi
vihdoinkin pitää itseään vapaana, ja ainoakaan vihollinen ei näkynyt
uhkaavan Rienzin lepoa.

Seurue hajaantui. Senaattori ylpeänä ja riemuiten läksi yksityiseen
asuntoonsa, ennen lähettiläille annettavan juhlan alkamista. Hän
kohtasi Villanin, joka oli synkkä katsannoltaan, kuten tavallisesti.

"Ei suruja tänään, Angelo", sanoi senaattori iloisesti; "Palestrina on
meidän!"

"Minä iloitsen kuullessani sellaisia uutisia ja nähdessäni herrani
olevan niin uhkealla mielialalla", vastasi Angelo "Haluttaako herraani
nyt elää?"

"Kunnes roomalainen hyve elpyy, kenties -- haluttaa! Mutta niin olemme
Onnen vauvoja, -- tänäpänä iloisia -- huomenna alakuloisia!"

"Huomenna", kertoi Villani koneentapaisesti: "niin huomenna
kulonalaisia!"

"Kirmaat sanoillani, poika", sanoi Rienzi puoleksi suuttuen ja kääntyi
pois.

Villani ei huomannut herransa närkästystä. Pidot olivat ahdinkoon
täynnä väkeä ja loistavat; Rienzi tuona päivänä oli pakoton, kohtelias
isäntä.

Milanolaiset, padualaiset, pisalaiset, neapelilaiset, kilpailivat
toistensa kanssa, mahtavan senaattorin hymyilyistä. Uhkuvat olivat
heidän ylistyslauseensa -- tuhlaavat avuntarjouksensa. Ei ainoakaan
Italian hallitsija näyttänyt olevan turvallisempana valtaistuimellaan.

Pidot päättyivät aikaiseen (niinkuin valtiollisissa tiloissa
tavallisesti), ja Rienzi, hiukan viinin liikuttamana, kuljeskeli
yksinään Capitolista poispäin. Suunnaten yksinäisen kulkunsa kohden
Palatinia, hän näki haljakasten, hunnunkaltaisten usvain, jotka
päivänlaskua seuraavat, laskeutuvan Caesarien palatsin jäännöksillä
nuokkuvan rehevän ruohoston päälle. Erääsen raunioitten kohtaan
(kumotun pylvään ja kaarroksen ääreen) hän seisahtui käsivarret
ristissä, syvissä aatoksissaan. Etäällä näkyivät Campagnan surumieliset
hautakummut sekä kukkulain piiri, joitten kiireiltä purppurankarva
pian oli tähtien valoksi sulava. Ei tuulenhenkäys suhahtanut tummassa
sypressissä eikä huojumattomassa pineassa. Oli jotakin kammottavaista
maan kolkkoa ihanuutta viihdyttävän taivaan tyynessä. Monet ja
erilaiset olivat ajatukset, jotka liitelivät Rienzin povessa: muisto
työskenteli hänen sydämessään. Kuinka monesti hän nuoruudessaan oli
astellut tuossa samassa paikassa! -- mitä unelmia hän oli vaalinut!
-- mitä toiveita tuntenut! Hänen elämänsä viimeisten aikojen
melskeissä Muisto oli kauan uinunut; mutta tuona hetkenä se anasti
varjoisen haltunsa yksinvaltaisuudella, mikä tuntui profeetalliselta.
Hän kuljeskeli -- poikana, nuoren veljensä keralla, käsi kädessä,
illanhetkenä pitkin virran äyräitä: hän näki kalpean muodon, näki
hurmeisen rinnan, ja taas hän lausui kostonsadatuksensa! Hänen ensi
menestyksensä, neitsyeellinen riemunsa, salainen lempensä, maineensa,
mahtinsa, kovaonnensa, Maiellan erakkomaja, Avignonin vankikomerot,
voitollinen paluunsa Roomaan -- kaikki kiitivät läpi hänen povensa
yhtä selvinä, kuin jos hän olisi elänyt nuot seikat uudelleen! -- ja
nyt! -- hän säikähti _nykyisyyttä_ ja astui alas kunnaalta. Kuu, jo
noussut, loi valonsa yli Forumin, hänen kulkiessaan halki sen monien
raunioitten. Jupiterin temppelin tienoilla kaksi olentoa yht'äkkiä
pujahti näkyviin; kuutamo lankesi heidän kasvoihinsa ja Rienzi tunsi
Cecco del Vecchion ja Angelo Villanin. Ne eivät nähneet häntä; vaan
kiivaasti keskustellen he katosivat Trajanuksen Kaaren kohdalla.

"Villani! Tuo aina uuttera palvelijani!" tuumi senaattori! "tänä aamuna
lienen puhunut tylysti hänelle -- se oli pahoin tehty!"

Hän kääntyi takasin Capitolia kohden -- hän seisoi Leijonaportaitten
vieressä. Punanen täplä oli Montrealen telotuksesta jäänyt kivitykseen;
senaattoria puistatti ja hän vetäytyi syrjään. Kummitteleva kuutamoko
loi ikivanhan egyptiläisen hirviön kasvoihin kuin elollisen näön?
Kiviset silmämunat näyttivät isketyn häneen ilkeästi tuijottaen,
ja kun hän jatkaen matkaansa katsoi taakseen, ne tuntuivat melkein
ylönluonnollisella tavalla seuraavan hänen askeleitaan. Vilu, hän ei
tiennyt miksi, laskeutui hänen sydämeensä. Hän kiiruhti palatsiinsa
päästäkseen. Vartiomiehet tekivät tietä hänelle.

"Senaattori", sanoi joku heistä, epäröiden, "Messere Angelo Villani on
uusi päällikkömme -- totteleminenko hänen käskyjään?"

"Tietysti", vastasi senaattori, kulkien edelleen. Mies viivähti
paikallaan kahden vaiheilla, ikäänkuin tahtoen puhua, mutta Rienzi
ei häntä älynnyt. Tultuaan kammioonsa hän tapasi Ninan ja Irenen
odottamassa. Hänen sydämensä halasi puolisonsa luokse. Murheet ja
ponnistukset olivat viimeisinä aikoina vieroittaneet hänen ajatuksensa
hänestä, ja hän tunsi sen katuen, katsellessaan hänen jaloa,
väsymättömän ja huolehtivan lemmen vienontamaa muotoansa.

"Ihanaiseni", sanoi hän sulkien hänet hellästi syliinsä, "huulesi eivät
koskaan toru minua, mutta silmäsi joskus! Olemme liian kauvan olleet
erillämme. Kirkkaammat päivät koettavat meille, jolloin saan joutoa
kiittääkseni sinua kaikesta huolestasi. Ja sinä, suloinen siskoni, sinä
hymyilet minulle -- voi, oletpa kuullut jo että ylkäsi on Palestrinan
antauduttua päässyt vapaaksi, ja huominen päivä on näkevä hänet
jalkaisi edessä. Kaikkien päivän huolien ohessa minä muistin sinua,
Ireneni, ja panin lähetin saamaan takaisin punan kalpealle poskellesi.
Tule, tule, olkaamme jälleen onnellisia!" Ja tuon kotoisen hellyytensä
valtaan antautuneena, joka oli hänelle ominaista, milloin karkeammat
ajatukset myönsivät, hän istuutui noitten kahden henkilön viereen,
jotka olivat hänen sydämelleen kalliimpia.

"Näin onnellisia -- jospa meillä voisi olla monta tällaista hetkeä!"
kuiskasi Nina, vaipuen hänen povelleen. "Mutta minä joskus kaipaan --"

"Niin minäkin", keskeytti Rienzi; "sillä luen sinun naisen ajatuksesi
-- minäkin joskus toivon että kaitselmus olisi asettanut meidät elämän
alempiin alhoihin! Mutta sekin aika tullee vielä! Irene Adrianin
puolisona -- Rooma Vapauden aviona -- silloin, Nina, sinä ja minä
etsikäämme jokin rauhallinen erakkomaja jutellaksemme menneestä
loistosta ja voittoriemusta, niinkuin kesäisistä unelmista. Suutele
minua, kaunoiseni! Voisitko olla tätä komeutta paitsi?"

"Erämaassa _sinun_ kanssasi, Cola!"

"Annappa minun muistella", jatkoi Rienzi; "eikö tänään ole seitsemäs
päivä lokakuuta? Niin, seitsemäntenä päivänä, se on huomattava,
viholliseni joutuivat valtaani! Seitsemän! minun kohtalonomainen
lukuni, joko hyvä tahi pahaenteinen! Seitsemän kuukautta hallitsin
tribuunina -- seitsemän vuotta olin poissa maanpakolaisena;
huomispäivä, joka näkee minun vihollisetta, täydentää seitsemännen
viikon lukien palauksestani!"

"Ja seitsemän oli kruunujen luku, jotka Rooman luostarit ja Rooman
neuvosto sinulle antoivat _santo spiriton_ ritarikunnan juhlamenojen
jälkeen!" sanoi Nina, naisen hellin sukkeluuksin lisäten, "loistavin
yhteys kaikista!"

"Hullutukselta nuot ajatukset muista näyttävät, ja filosofian kannalta
ne todella sitä ovatkin", sanoi Rienzi; "mutta koko elämänikäni enteet
ja merkit ja utukuvat ovat liittyneet toimintaan ja tapauksiin: ja
muitten ihmisten ilmakehä ei ole ollut minun. Elämä itsessään on
arvotus, miksikä arvotukset meitä ihmetyttäisivät? _Tulevaisuus!_
-- mikä salaperäisyys jo tuossa sanassa! Jos olisimme eläneet
läpi menneisyyden, mikäli aika oli, syvin, tuhansien vuosisatojen
kokemuksemme ei voisi myöntää meidän arvata tapauksia, jotka odottavat
hetkeä, johon olemme astumaisillamme! Kummako, jos näin järjen
hyljääminä turvaannumme mielenkuvitukseen, jossa unien ja merkkien
kautta Jumala joskus kuvaa vastaisten asioitten yhdenkaltaisuuden? Kuka
jaksaa jättää tulevaisuuden kokonaan arvaamatta, ja alistuen vaikeroida
nykyhetken taakan alla? Ei, ei! tuo, jota tyhmänviisaat kutsuvat
yltiöpäisyydeksi, kuuluu samaan osaan meitä kuin toivo. Kumpikin
vaan vie meitä eteenpäin -- auhtoiselta rannalta ihanalle, jos kohta
äärettömälle ulapalle. Kumpikin kaipaa _suurelle tuollepuolelle_, mikä
todistaa kuolemattomuutemme. Kummallakin on näkynsä ja utukuvansa --
joista jotkut ovat vääriä, mutta _jotkut_ oikeita! Tosiansa, ihminen,
joka tulee suureksi, tulee usein siksi vaan oman henkensä jonkinlaisen
taian kautta -- Pythian, joka ennakolta sanoo että hän _on_ tuleva
suureksi -- ja sitten tekee elämän tuota ennustusta toteuttavaksi
ponnistukseksi! Onko tuo hullutusta? -- Olisi, jos kaikki seisahtuisi
haudan partaalle! Mutta kukaties juuri tuo kykyjen täällä tapahtuva
terotus, harjotus ja ylentäminen -- vaikka vaan joutuvaa tarkotusta
varten maan _päällä_ -- saattaa olla määrätty tarkottamaan valmistaa
näin elvytettyä ja jalostettua henkeä jotakin korkeata päämäärää varten
maan _tuolla puolen_! Kuka sanoo? En minä! -- Rukoilkaamme!"

Senaattorin ollessa näissä toimissa Rooma eri osissaan esitti vähemmän
pyhiä ja rauhallisia näkymöitä.

Orsinein linnassa valoja välähteli edestakasin. Angelo Villani
nähtiin pistäytyvän takaportista. Hetken perästä kuu oli korkealla;
kohden Colosseumin raunioita nähtiin miehiä, joitten puku ilmaisi
heidän olevan alinta kansankerrosta, hiipivän kujilta ja tanhuvilta
kaksitellen; Montrealen poika taas pujahti raunioista. Vielä myöhempään
-- kuu tekee laskuaan -- harmaa valo kajastaa idässä -- Lateranin P.
Johanneksen kirkon kohdalla Rooman portit ovat seljällään! Villani
juttelee varjesoturien kanssa! Kuu on laskenut -- murheellinen ja
viluinen harso himmentää kukkulat -- Villani on Capitolin palatsin
edustalla -- _ainoa_ aseellinen! Missä Rooman legioonat ovat
vartioimasta Rooman vapauttaja vapauttajaa?



Viimeinen Luku.

Ajon loppu.


Oli lokakuun kahdeksannen päivän aamu 1354. Rienzi, joka aina nousi
varhain, liikahteli levottomana vuoteessaan. "On vielä aikaista", hän
sanoi Ninalle, jonka käsivarsi oli hellästi hänen kaulansa ympärillä:
"ei kenkään väestäni kuulu olevan hereillä. Mutta _minunhan_ päiväni
alkaa ennen kuin _heidän_."

"Lepää vielä, Colani; olet unen tarpeessa.". "En; tunnen kuumetta, ja
kylkeni vanha pistos vaivaa minua. Minulla on kirjeitä kirjoitettavana."

"Päästä minä kirjuriksesi, armaani", sanoi Nina.

Rienzi noustessaan hellästi hymyili; hän läksi makuuhuoneen viereiseen
kammioonsa kylpeytymään, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten
pukeuduttuaan hän palasi Ninan luokse, joka väljässä vaatteuksessaan jo
istui kirjoituspöydän ääressä, rakkauden virkaansa valmiina.

"Kuinka hiljaista kaikki on", sanoi Rienzi. "Mikä puuhaisen päivän
vilpas ja vieno etusävel on näissä varhaisissa hetkissä."

Kumartuen vaimonsa puoleen hän sitten saneli useita kirjeitä, silloin
tällöin keskeyttäen toimensa huomautuksilla, jotka välähtivät hänen
mieleensä.

"Niin, nytten Annibaldille! Nuoren Adrianinkin muuten pitäisi tänään
tulla luoksemme; kuinka riemuitsen Irenen tähden!"

"Armas sisko -- niin! hän rakastaa -- jos kukaan, Cola, niin voi
rakastaa -- kuin me."

"Niin, mutta työhösi, ihana kirjurini. Haa! Mitä melua tuo? Kuulen
aseellisten askeleita -- portaat jytisevät -- joku huutaa nimeäni."

Rienzi sieppasi miekkansa! Ovi paiskattiin töykeästi seljälleen ja
täydelliseen sota-asuun puettu henkilö ilmaantui kammioon.

"Mitä! mitä tämä tietää?" sanoi Rienzi seisoen Ninan edessä miekka
tupesta paljastettuna.

Sisääntunkenut nosti silmikkonsa -- hän oli Adrian Colonna.

"Pakene, Rienzi! -- riennä, signora! Kiitos Taivaan, vielä voin teidät
pelastaa! Palestrinan antauduttua pääsin joukkoineni vapaaksi, mutta
haavani tuskat minut viivyttivät viime yön Tivolissa. Kaupunki oli
täynnä aseellista miestä -- mutta ei _sinun_ miestäsi, senaattori.
Kuulin huolestuttavia kulkupuheita. Päätin jatkaa matkaani -- saavuin
Roomaan, kaupungin portit olivat selki seljällään!"

"Mitä!"

"Vartiostosi tiessään. Vast'ikään joukko Savellin miehiä tuli vastaani.
Merkkini, Colonnain merkit, eksyttivät heidät. Kuulin että tänä samana
hetkenä moniaat vihollisistasi ovat kaupungin sisällä, loput tulossa
-- kansa itse ryhtyy vastaasi aseisin. Syrjäkatuja pitkin kuljin,
roistoväki jo varustihe. Piti minua vihollisenasi ja kiljui. Tulin
tänne -- vahtimiehesi ovat kadonneet. Salaovesi on auki. Ei elävää
olentoa näytä oleskelevan palatsissasi. Riennä -- pakene -- pelasta
itsesi! Missä Irene on?"

"Capitoliko tyhjänä! -- mahdotonta!" huusi Rienzi. Hän läksi
etuhuoneesen, jossa hänen yövartijansa tavallisesti oleskelivat --
se oli asujaton! Hän olisi mennyt ulommaksi, mutta ovet olivat ulkoa
teljetyt. Oli silminnähtävää, että ulospääsy oli ehkäisty kaikkialta,
paitsi alhaalla olevaa yksityistä ovea, ja se oli jätetty hänen
murhamiehillensä auki! Hän palasi huoneeseensa -- Nina oli jo mennyt
herättelemään ja valmistelemaan Ireneä, jonka kammio oli rakennuksen
toisessa sivussa.

"Pian, senaattori!" sanoi Adrian. "Luulen vielä olevan aikaa. Meidän
täytyy kulkea Tiberin poikki. Sijoitin luotettavia asemiehiäni ja
pohjolaisia sinne. Vene on valmiina."

"Kuule!" keskeytti Rienzi, jonka aistimet viimeisinä aikoina olivat
ylönluonnollisesti terottuneet. "Kuulen etäistä huutoa -- tuttua
huutoa, _'Viva 'l Popolo!'_ Niinhän minäkin sanon! Ne varmaan ovat
ystäviä."

"Ole pettelemättä itseäsi! Sinulla tuskin on ainoatakaan ystävää
Roomassa."

"Hist!" sanoi Rienzi kuiskaten; "paitsi Ninaa -- paitsi Ireneä. En voi
seurata sinua."

"Oletko mieletön?"

"En, mutta peloton. Muuten jos lähtisinkin kanssanne, minä vaan
saattaisin olla teille kaikille turmioksi. Jos minä tavattaisiin
seurassasi, sinä ynnä yhdessä ruhjottaisiin. Minutta olet turvassa.
Eipä senaattorin puolisokaan eikä sisar ole kostonpyyntöä elvyttänyt.
Pelasta he; jalo Colonna! Cola di Rienzi uskaltaa Jumalaansa yksin!"

Sillä välin Nina oli palannut; Irene hänen seurassaan. Etäältä kuului
onnettoman väkijoukon töminä, yhtämittaisena -- verkkaisena -- yltyvänä.

"Nyt, Cola", sanoi Nina rohkeana ja iloisen näköisenä, tarttuen
miehensä kainaloon, Adrianin jo löydettyä turvattinsa Irenessä.

"Niin, _nyt_, Nina!" sanoi Rienzi; "vihdoinkin eroamme! Jos tämä
on viimeinen hetkeni -- minä viimeisenä hetkenäni rukoilen Jumalaa
siunaamaan ja suojaamaan sinua; sinä todella olet ollut minun
ylönpalttinen lohdutukseni -- huolehtiva kuin vanhin, hellä kuin lapsi,
kotilieteni hymy, mun --"

Rienzi oli melkein suunniltaan. Mielenliikutukset, syvät,
ristiriitaiset, puhumattoman suloiset ja hupsut, tukahuttivat hänen
sanansa.

"Mitä!" huusi Nina, takertuen hänen rintaansa ja jakaen hiuksensa
silmiltään tavotellessaan hänen poiskäännettyjä kasvojaan. "Erota! --
emme koskaan! Tämä on minun paikkani -- koko Rooma ei ole repivä minua
siitä!"

Adrian epätoivoisena tarttui hänen käteensä ja koetti vedältää häntä
pois.

"Olkaa koskematta minuun, herra!" sanoi Nina ojentaen kätensä suuttuneen
majesteetin tavoin, ja silmät säkenöiden kuin leijonaemon, jolta
metsämies mielii poikasen riistää. "Minä olen Cola di Rienzin, Rooman
suuren senaattorin puoliso, ja hänen rinnallaan olen elävä ja kuoleva!"

"Viekää hän täältä, joutuen! -- joutuen! Kuulen väkijoukon olevan
lähellä."

Irene ryöstäytyi Adrianin käsistä ja lankesi Rienzin jalkoihin -- hän
syleili hänen polviansa.

"Tule, veljeni, tule! Miksi hukkaamme kallista aikaa? Rooma kieltää
sinua menettämästä henkeä, johonka sen oma itse on sulautunut."

"Oikein, Irene; Rooma on sulautunut minuun, ja me nousemme tai
lankeemme yhtenä! -- ei sen enempää!"

"Sinä viet meidät kaikki perikatoon!" sanoi Adrian jalomielisen ja
kärsimättömän kiihkeänä. "Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olemme
hukassa. Uhmoova mies! Et monista vaaroistasi säilynyt riehuvan
roistoväen teuraaksi."

"Sen uskonkin", sanoi senaattori, ja hänen mittava vartalonsa näytti
laajenevan hänen oman henkensä suuruutta. "Vielä olen triumfoiva.
Koskaan eivät viholliseni -- koskaan ei jälkimaailma saa sanoa että
_toisen_ kerran Rienzi luopui Roomasta! Kuulkaa! _'Viva 'l popolo!'_
Vielä huudetaan 'eläköön kansa!' Tuo huuto ei säikytä ketään paitsi
tyrannia! Minä triumfoin ja jään eloon!"

"Ja minä kanssasi!" sanoi Nina lujasti. Rienzi epäröitsi hetkisen,
katseli vaimoansa, painoi intohimoisesti hänet sydäntänsä vastaan,
suuteli ja vielä suuteli häntä sekä virkkoi: "Nina, minä käsken sinua,
-- lähde!"

"En ikinä!"

Rienzi oli vaiti. Irenen kyyneltulvaiset kasvot kohtasivat hänen
silmänsä. "Me kaikki tahdomme kuolla kanssasi", sanoi hänen sisarensa:
"sinä vain, Adrian, jätä meidät!"

"Olkoon sitten", sanoi ritari suruisena; "jäämme _kaikin_ tänne", ja
hän kerrassaan luopui enemmästä yrityksestä.

Lyhyt kuolonäänettömyys, jonka vaan Irenen tuskainen nyyhkytys rikkoi,
pääsi valtaan. Raivoavien tuhanten jymy kuului hirvittävän selvänä.
Rienzi näytti vaipuneen ajatuksiinsa -- sitten kohottaen päänsä, hän
virkkoi tyynesti, "olette voittaneet -- lähden kanssanne -- kokoan vain
nämät paperit ja seuraan teitä. Nopeaan, Adrian -- pelasta he!" ja hän
tarkottaen osotti Ninaa.

Toista viittausta odottamatta nuori Colonna tempasi Ninan voimalliseen
kouraukseensa, vasemmalla kädellään hän tuki Ireneä, joka kauhusta ja
mielenliikutuksesta oli melkein tunnottomana. Rienzi vapautti hänet
kevyemmästä taakasta -- hän otti sisarensa syliinsä sekä laskeutui
kierreportaita alas. Nina ei vastustellut -- hän kuuli puolisonsa
astunnan takanaan, siinä oli hänelle kylläksi -- hän kerran vain
kääntyi kiittämään häntä silmillään. Kookas, haarniskoittu pohjolainen
seisoi avonaisessa ovessa, Rienzi luovutti Irenen, joka nyt oli täysin
tiedoton, soturin syliin, ja suuteli äänetönnä hänen kalvakasta
poskeansa.

"Pian, herrani", sanoi pohjolainen, "kaikilta tahoilta rynnistetään!"
Näin sanoen hän läksi alas taakkoineen. Adrian ynnä Nina seurasivat;
senaattori seisoi hetkisen paikallaan, kääntyi ympäri sekä oli
huoneessaan ennenkuin Adrian huomasi että hän oli kadonnut.

Sukkelaan hän tempasi peitteen vuoteestaan, kiinnitti sen
akkunapuitteesen ja laskeutui sen avulla (useain jalkain matkan)
alempana olevalle parvekkeelle. "En kuolekaan rotan tavoin", sanoi hän,
"eteeni viritettyyn pyydykseen! Koko väkijoukko on ainakin näkevä ja
kuuleva minut."

Tuo oli silmänräpäyksen työ.

Sillä välin Nina oli tuskin kuutta askelta ehtinyt, kun hän huomasi
olevansa Adrianin kanssa kahden kesken.

"Haa! Cola!" hän kiljasi, "missä hän on! Hän on poissa!"

"Malttakaa mielenne, signora, hän vaan palasi noutamaan muutamia
salaisia papereita, jotka unehtuivat. Hän on heti seuraava meitä."

"Odottakaamme sitten."

"Signora", sanoi Adrian kiristellen hampaitansa, "ettekö kuule
väkijoukkoa? -- pois, pois!" ja hän läksi pakenemaan nopeammin askelin.
Nina ponnisteli hänen kourissaan -- rakkaus antoi hänelle epätoivon
voiman. Hurjasti nauraen hän ryöstäytyi hänestä. Hän riensi takasin --
ovi oli suljettu -- mutta teljetön -- hänen vapiseva kätensä viivähti
hetkisen rivassa. Hän avasi oven, työnsi raskaan salvan eteen, jotta
Adrianin oli mahdoton saavuttaa häntä. Hän oli portailla -- hän oli
huoneessa. Rienzi oli poissa! Hän samosi, hänen nimeänsä huudellen,
läpi valtahuoneuston -- kaikki oli autiota.

Kaikki ovet, joista päästiin alasvieviin käytäviin olivat ulkoa
teljetyt. Hengästyneenä, läähöttäen, hän palasi kammioon. Hän riensi
akkunaan -- älysi keinon, jolla Rienzi oli päässyt alas -- hänen uljas
sydämensä ilmaisi hänelle Rienzin uljaat aikeet: -- hän näki että he
olivat erotetut. -- "Mutta sama katto suojaa meitä", hän huudahti
riemuiten, "ja sama on kohtalomme oleva!" Tuo ajatus mielessään hän
vaipui ääneti, kärsivällisenä, permannolle.

Tehden jalon päätöksen olla hylkäämättä noita uskollisia
lemmenliittolaisia ilman uutta yritystä, Adrian oli seurannut Ninaa,
mutta liian myöhään -- ovi oli suljettu hänen ponnistustensa varalle.
Väkijoukko marssi edelleen -- hän kuuli sen huudon äkkiä muuttuvan --
se ei enää ollut _"Eläköön Kansa!"_ vaan _"Surma pettäjälle!"_ Hänen
seuralaisensa oli jo poistunut, ja huolien nyt vaan Irenen vaarasta,
Colonna katkerin murhein kääntyi pois, kulki alas porraskäytävää ja
kiiruhti virran rantaan, missä venhe ja hänen joukkonsa odottivat häntä.

Parveke, jolle Rienzi oli laskeutunut, oli sama, josta hänen tapansa
oli puhua kansalle -- se liittyi avaraan saliin, jota käytettiin
valtiollisissa juhlatiloissa -- ja sen kummallakin puolen kohosi
ulkoneva torni, jonka ristikkoakkunat antoivat parvekkeen puoleen.
Toista näistä torneista käytettiin asevarastona, toisessa oli
Brettonen, Montrealen veljen, vankisuoja. Viimeksimainitun tornin
takana oli Capitolin yhteinen tyrmä. Silloin vankila ja palatsi olivat
hirvittävän lähellä toisiansa!

Juhlasalin akkunat olivat vielä auki -- ja Rienzi astui sinne
parvekkeelta -- edellisen päivän pitojen merkkiä oli siellä nähtävänä
-- vielä kosteat viinitäplät punasivat lattiata, ja kulta- ja
hopeamaljoja väikkyi akkunakomeroissa. Hän läksi asehuoneesen oikopäätä
ja valitsi monista sota-asuista sen, joka oli ollut hänen yllään, kun
hän lähes kahdeksan vuotta sitten karkotti ylimykset Rooman porteilta.
Hän pukeutui rautaan, jättäen vaan päänsä paljaaksi; ja sitten ottaen
seinältä oikeaan käteensä Rooman suuren gonfalonin, hän palasi heti
saliin. Ei ketään ihmistä hän tavannut. Tuossa laajassa rakennuksessa,
paitsi vangituita ja uskollista Ninaa, jonka läsnäolosta hän ei tiennyt
-- senaattori oli yksin.

Eteenpäin kulki väkijoukko, ei enää määrätyssä järjestyksessä; kuin
virta virran perästä -- kaduilta, kujilta, palatsista ja hökkelistä
-- riehuva meri sai uutta lisää. Eteenpäin se kulki -- intohimot
paljoudesta yltyneinä -- vaimot ja miehet, lapset ja raihnainen ikä
-- heränneen, irtipäässeen, vastustamattoman fyysillisen voiman ja
eläimellisen kiukun kauheassa rintamassa. -- "Surma pettäjälle --
kuolema tyrannille -- kuolema sille, joka kansaa verotti!" "_Mora l'
traditore che ha fatta la gabella! -- Mora_!" Se oli kansan huuto --
se senaattorin rikos! He ryntäsivät Capitolin matalan aituuksen yli --
he täyttivät yht'äkkisellä syöksyllä tuon tilavan, hetkistä ennen niin
tyhjän -- nyt verta janoovia ihmisolentoja kihisevän aukean. Samassa
syntyi kuolemanhiljaisuus, ylhäällä parvekkeella Rienzi seisoi --
hänen päänsä oli paljastettu, ja aamuaurinko paistoi tuohon uljaasen
otsaan ja kiharoihin, jotka ennen aikojaan olivat harmaantuneet tuon
mielettömän joukon palveluksessa. Kalpeana ja pystyisenä hän seisoi
-- ei pelkoa, ei kiukkua, ei uhkaa nähty hänen kasvoillaan -- mutta
syvää murhetta ja ylevää mielenlujuutta! Hetkeinen häpeä -- hetkeinen
kunnioitus valtasi väkijoukon. Hän viittasi gonfaloniin, johon
tasavallan merkkisanat ja Rooman vaakuna olivat kirjaillut, ja näin hän
alkoi:

"Minäkin olen roomalainen ja kansalainen! kuulkaa minua!"

"Älkää kuulko häntä! älkää kuulko häntä! hänen kavala kielensä saattaa
lumota meidät!" huusi joku häntä äänekkäämmin, ja Rienzi tunsi Cecco
del Vecchion.

"Älkää kuulko häntä! alas tyranni!" huusi kimakampi ja nuorekkaampi
ääni, ja käsityöläisen rinnan seisoi Angelo Villani.

"Älkää kuulko häntä! kuolema surmalaiselle!" huusi ääni hänen
sivullaan, ja viereisen vankilan ristikko-akkunasta tuijotti häneen
kuin tiikerin silmin Montrealen veljen kostava katse. Silloin maasta
taivaasen nousi huuto -- "Alas tyranni -- alas kansan verottaja!"

Vaaru kiviä rämähti senaattorin sotasopaan -- vielä hän pysyi
liikahtamatta. Ei ainoankaan lihaksen väräys ilmaissut pelkoa.
Hänen oman ihmeellisen kaunopuheliaisuutensa vakuutus, jos häntä
vain kuultaisiin, elvytti vielä toivoa hänessä; hän seisoi lujana
omissa suuttuneissa, mutta järkähtämättömissä aatoksissaan! --
mutta juuri tuon kaunopuheliaisuuden tieto oli nyt hänen verisin
vihollisensa. Joukon johtajia vapisutti, että jos häntä kuultaisiin; ja
_"epäilemättä"_, sanoo hänen samanaikainen elämäkerrankirjoittajansa,
_"jos hän olisi puhunut vain, hän olisi muuttanut heidän kaikkien
mielet, ja työ ollut pilalla"_.

Ylimysten soturit olivat jo yhtyneet väkitungokseen -- kiviä
tappavammat aseet enensivät joukon raivoa -- keihäät ja nuolet
pimensivät ilman; jo kuultiin äänen kiljaisevan, "tietä sainioille!"
Loimottaen soihdut punersivat päivänvalossa ja huiskuivat väkijoukon
päitten päällä, kuin hornalaiset, roistoväen sekaan irtipäässeet! Ja
missäpä paikkaa helvettiä on hornanhenkiä sellaisia kuin mieletön
roistoväki voi luoda? Heiniä, halkoja ja olkia koottiin yht'äkkiä
Capitolin suurten ovien eteen, ja haiku kiiriskeli tuokion kuluttua
ilmoille, lyöden hyökkäävät peräytymään.

Rienziä ei enää näkynyt; nuoli oli lävistänyt hänen kätensä -- tuon
oikean käden, joka piti Rooman lippua pystyssä -- tuon oikean käden,
joka antoi tasavallalle valtiosäännön. Hän peräytyi myrskystä autioon
saliin.

Hän istuutui, -- ja kyyneleet, jotka eivät juosseet heikosta ja
naisellisesta hetteestä, vaan kyyneleet tunteitten ylevimmästä
lähteestä -- kyyneleet, jotka soveltuvat sotilaalle, jonka omat
joukot ovat hyljänneet -- isänmaanystävälle, jonka maanmiehet
syöksyvät päin omaa perikatoaan -- isälle, jonka lapset niskottelevat
hänen rakkauttaan vastaan, -- senkaltaiset kyyneleet tulvivat hänen
silmistään, ja ne huojensivat, mutta _ne muuttivat_ hänen sydämensä!

"Riittää, riittää!" hän sanoi nousten ja pyyhkäisten halveksuen vedet
tiehensä; "olen tarpeeksi uskaltanut, ponnistellut, tuon raukan,
epäkelvon sukukunnan hyväksi. Minä vielä sen häjyn ällistytän -- luovun
ajatuksesta, jonka he niin vähän ansaitsevat! Rooma sortukoon! --
Tunnen ainakin olevani maatani jalompi! -- se ei kannata niin ylevää
uhria!"

Hänen tuota tuntiessaan kuolema kadotti kaiken jalouden näön, mikä
sillä oli ollut, ja hän kiittämättömiä vihollisiansa ylönkatsoen
ja heidän luonnottoman raivonsa uhmilla päätti tehdä ponnistuksen
henkensä pelastukseksi! Hän riisui kimaltavan asunsa; hänen älynsä,
kekseliäisyytensä, viekkautensa palasivat. Hänen tarmokas mielensä
ajatteli salapukua -- pakoonpääsyä: -- hän jätti salin -- kulki
palvelijain huoneitten läpi - löysi niistä eräästä karkean työpuvun --
pukeutui siihen -- heitti päänsä päälle muutamia palatsin verhoimia,
ikäänkuin pyrkien tiehensä ne anastettuaan, sekä virkkoi entisin
"_fantastico riso_" -- "Kun kaikki muut ystävät luopuvat minusta,
saattanen itsekin hyljätä itseni!" Sen jälkeen hän odotti tilaisuuttaan.

Sillävälin liekit roihusivat yltyen yltymistään; ulko-ovi oli jo
tuhkana; huoneesta, jonka hän oli jättänyt, savu tuprusi pilvinä -- puu
räiski -- lyijy suli -- ryskyen sortuivat monet portit -- hirvittävä
pääsy oli koko väkijoukolle auki -- Caesarien Capitoli jo horjui päin
kukistustaan! -- Nyt oli aika! -- hän kulki lieskaisesta ovesta --
poikki kytevän kynnyksen; -- hän kulki ulkoportista vahingoittumatta --
hän oli keskellä väkitungosta. "Viljalti saalista tarjona", hän sanoi
roomalaisella murteella lähinnä seisoville, kasvot taakkansa kätkössä
-- "_Suso, suso a gliu traditore_!" Roistoväki ryntäsi hänen jälkeensä
-- hän riensi eteenpäin -- hän saapui viimeiselle portaalle, joka vei
aukealle kadulle -- hän oli viimeisellä ovella -- vapaus ja elämä
olivat hänelle avoinna. Muuan soturi (hänen omansa) tarttui häneen.
"Seis -- mihin sinä menet?"

"Varokaa ettei senaattori pääse valepuvussa karkuun!" huusi ääni hänen
takaansa -- se oli Villanin. Peittävä taakka temmattiin hänen päänsä
päältä -- Rienzi seisoi paljastettuna: "Minä olen senaattori!" hän
sanoi lujalla äänellä. "Kuka uskaltaa kansan edustajaan koskea?"

Tuokiossa väkijoukko piiritti hänet. Ei taluttaen, vaan lennättäen
raastettiin senaattori Leijonapaikalle. Liekkien roihutessa harmaa
kuvapatsas heijasti kalmankeltaisen valon ja hehkui -- (tuo hirvittävä
ja juhlallinen muistomerkki!) -- kuin itse valkea!

Sinne tultuaan, väkijoukko peräytyi, uhrinsa suuruutta kauhistuen.
Ääneti hän seisoi, kääntäen kasvonsa ylt'ympäri; eikä voinut hänen
vaatteuksensa karkeus, ei hetken hirmu, ei ilmitulon ylpeä murhe
lannistaa hänen olemuksensa majesteettia, eikä palauttaa rohkeutta
noihin tuhansiin, jotka hämmästyneinä tunkeilivat hänen ympärillään.
Vanha Capitoli liekkien verhossa valaisi hirvittävän komeana tuota
ääretöntä kansanjoukkoa. Kauas pitkin katuja ulottui tulinen loimotus
sekä taajaa väentungosta, kunnes se päättyi Colonnain -- Orsinein
-- Savellein välkkyviin lippuihin! Rooman tosi tyrannit marssivat
kaupunkiin! Heidän torviensa toitotusten kajahtaessa läpi polttavan
ilman, roistoväki näytti saavuttavan rohkeutensa. Rienzi alkoi puhua;
hänen ensi sanansa oli hänen oman kuolemansa merkki.

"Kuole, tyranni!" kiljasi Cecco del Vecchio, työntäen väkipuukon
senaattorin rintaan.

"Kuole, Montrealen surmalainen!" jupisi Villani: "näin tehtäväni
on tehty!" ja hänen oli toinen isku. Sitten vetäytyessään pois ja
nähdessään käsityöläisen, kaiken eläimellisen intohimon juopuneen
raivon vallassa, lakkiaan heiluttaen ja kiljuen potkivan kaatunutta
jalopeuraa, -- nuori mies katseli häntä katkeran ja masentavan
ylönkatseen silmäyksin ja sanoi pistäessään aseensa tuppeen ja
verkalleen kääntyessään, jättääkseen väkijoukon:

"Hullu, viheliäinen hullu! _sinulla ja noilla_ ainakaan _ei ollut
omaisen verta kostettavana_!"

Hänen sanojaan ei kuultu -- hänen lähtöään ei huomattu; sillä kun
Rienzi sanatta, valituksetta vaipui maahan, -- kun väkijoukon ärjyvät
aallot vyöryivät hänen päällitsensä, -- ääni, kimakka, terävä ja
hurja, kuului yli kaiken jylinän. Palatsin akkunassa (morsiuskammionsa
akkunassa) Nina seisoi! -- alhaalla ja ylt'ympäri raivoavien liekkien
lomitse kasvot ja ojennetut kädet näkyvissä! Ennenkuin vielä tuon
läpitunkevan kiljauksen väreet olivat hälvenneet ilmoille, maahan
mahtavasti romahtaen sortui koko tuo Capitolin sivusta, -- mustaksi,
kyteväksi raunioksi.

       *       *       *       *       *

Samana hetkenä yksinäinen pursi kiiti vinhasti pitkin Tiberiä.
Rooma oli melkeän matkan päässä, mutta palon kellertävä hehku loi
häämötyksensä virran rauhalliseen ja kuvastavaan kalvoon: sanomattoman
ihana oli maisema! vieno, kaikkea maalarin ja runoniekan taidetta
ylempi, auringonvalo väreillen yli syksyisten kasvikkoin ja vyyhdyttäen
kultaisen Virran aallot lempeään rauhaan!

Adrianin katse oli kiintynyt Capitolin torneihin, jotka liekehtien
kohosivat ilmoille ympäröivien rakennusten huippujen joukosta; --
tajuttomana ja hänen suojelevaan rintaansa turvaantuneena, Irene
onneksi oli hetken hirmuista tietämättömänä.

"Ne eivät uskalla -- ne eivät uskalla", virkkoi urhea Colonna, "loukata
hiuskarvaakaan tuosta pyhästä päästä! -- Jos Rienzi menehtyy, Rooman
vapaus menehtyy ainiaaksi! Niinkuin nuot tornit, jotka kohoavat
liekkien helmoista, Rooman ylpeys ja muistomerkki, hän on nouseva
hetken vaarojen ylitse. Katso, yhä vikautumattomana riehuvan elementin
keskellä, Capitoli itse on hänen merkkikuvansa!"

Tuskin hän oli nuot sanat sanonut, kun ääretön savuröykkiö pimensi
etäisen palon ja raskas romahdus, matkan heikontamana, saapui hänen
korviinsa; seuraavana silmänräpäyksenä tornit, joita hän oli katsellut,
olivat kadonneet näkyvistä, ja kiinteä ja uhkaava tulihehku näytti
ammahtaneen ilmoille -- koko Roomasta itsestä tehden polttorovion

    _Rooman viimeiselle tribuunille!_





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rienzi - Rooman viimeinen tribuuni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.