Title: Kuninkaitten aarteet
Author: Riikonen, Tapio, Ruskin, John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuninkaitten aarteet" ***


KUNINKAITTEN AARTEET

Kirj.

John Ruskin


Suomentanut ["Of Kings' Treasuries"] ja johdannolla varustanut

V. Hämeen-Anttila



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.



Johdanto.


"Meidän päiviemme todellinen yliopisto on kirjavalikoima", sanoo
Carlyle.

Ruskinin nyt suomennetun kaunopuheisen esityksen alottamalla
teossarjalla on kustantaja tahtonut tarjota meikäläiselle yleisölle
ensimäisen suomenkielisen yliopiston sitä laatua: lyhyeen sanoen
maailmankirjallisuuden huippusaavutukset muinaisuudesta nykyaikaan
asti, yhdenmukaisesti toimitettuna ja tarkistettuna kokoelmana, jonka
nidoksista ovat takeena pätevät kotimaiset nimet. Suunnattomasta
kirjatulvasta poimitaan esille ne tuotteet, jotka kaiken muun edellä
kuuluvat meidän kansallisen sivistyksemme kehitysvälineihin.

Ajanjakso on katsottava otolliseksi tällaiselle suurisuuntaiselle
yritykselle. Ensi kertaa historiassamme on itsenäinen Suomi nousemassa
vapaasti vaurastuttamaan kansalaiskasvatusta. Mielet ovat elpyneet
pohtimaan ihmiskunnan suurimpia kysymyksiä ja tavoittamaan parhaita
henkisiä arvoja. Levoton yhteiskunnallinen ja taloudellinen murroskausi
tuntuu ohimenevältä. -- Mutta tuskinpa olisi hanke taannoisinakaan
vuosina osoittautunut ennenaikaiseksi, ainakaan enää silloin kun
"Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahasto" alotti vaikutuksensa.

Varsinkin viime vuosina on kyllä saatu toimitetuksi suomenkielelle
lukuisia klassillisia teoksia, mutta ne ovat ilmestyneet ilman
järjestävää yhtenäistä alotetta, hajallaan, erikokoisina ja usein niin
pieninä painoksina, että kirjakauppahinta on ne rajoittanut suppean
valiopiirin tarpeiksi. Missä määrin "Kariston klassillinen kirjasto"
esiintyy edistysaskeleena, sen osoittaa piankin kokemus. Valinnassa
noudatettujen näkökohtien selostaminen ei voisi tuntua erityisemmin
vakuuttavalta ilman laajaa vertailevaa arvostelua, jossa klassilliseksi
luokitellusta kirjallisuudesta koetettaisiin osoitella kannalta tai
toiselta tärkeimpiä meidän yleisöllemme, niinkuin nykyäänkin
länsimaissa lukuisat kirjallisuuden käsittelijät sommittelevat eritoten
"sadan parhaan kirjan" valikoimia maailmankirjallisuudesta. Riittänee
mainita, että ensimäiset kymmenen numeroa ovat osittain saaneet tämän
julkaisuvuoronsa nykyhetken vaikuttimista: valtiotaidon peruskirja
"Ruhtinas", kansanvaltaisen hallitusjärjestelmän kuuluisa pohjateos
"Yhteiskuntasopimuksesta" ja vallankumouksellisen isänmaanmiehen
voimakas vetoomus "Ihmisen velvollisuudet" ovat näyttäneet, ansaitsevan
erityistä huomiota meillä juuri nyt. Kokonaisuudelle haittaa
tuottamatta on aluksi voitu pitää silmällä sitäkin tarkoitusperää, että
hetkellisten poikkeusolojen vallitessa siirrettäisiin tuonnemmaksi
sellaisia teoksia, joiden laajuus nyt kohottaisi hintaa ylettömäksi.
Sarjan jatkuminen on eheyden vuoksi ajateltu tapahtuvaksi siten, että
siihen kulloinkin järjestetään kymmenen kirjaa kerrallaan jonkunlaista
vaihtelua eli monipuolisuutta edustavina sikerminä.

Tällaisen sarjan merkityksestäkään ei tässä tarvitse enempää lausua; on
turha näyttää aurinkoa kynttilällä: "Kuninkaitten aarteet" on tässä
kohden koko valikoiman esipuheena... jonka edessä muu suosittelu
surkastuisi mitättömäksi.

_John Ruskin_ (1819-1900), joka yllämainitusta käytännöllisestä syystä
esitellään ensimäisenä tässä sarjassa, vaikkakin toimintakaudeltaan
äskeisimpänä, tulee toisella kertaa seikkaperäisemmin puheeksi, kun
hänen pääteoksiansa käännätetään. "Kuninkaitten aarteiden" johdannoksi
vain muutama sana.

Hän oli julkisen sanan suuria taistelijasieluja -- yleväluontoinen,
jalomielisille vaikutteille herkkä ja vastuksista väistymätön, mutta
pikaistuva ja vakaumustensa varmuudessa hieman suvaitsemattomuuteen
luontuva. Ruskin esiintyy englantilaisessa kirjallisuudessa yhäti aivan
etevimpiin tyylitaitureihin kuuluvana; kaikki ajattelun aiheet saavat
hänen sanoissaan värikkään eloisuuden. Jo omana aikanaan hän saavutti
johtavan sijan kansansa sivistyselämässä, ensin taiteen alalla, jota
hän monet vuodet suorastaan hallitsi ylimpänä tuntijana, ja sittemmin
(sekä pysyvämmin) taloustieteen ja yhteiskunnallisten uudistusten
suurmiehenä, vaikka häntä ensimältä katsottiin epäkäytännölliseksi
unelmoitsijaksi. Vanhuuden vaitiolo syrjäytti jossain määrin hänen
asemaansa, kuten yleensäkin tapahtuu, mutta ihmisystävällisen
ajattelijaneron merkitys on nykyään vakaantunut ja levinnyt kaikkiin
sivistysmaihin: hänen epälukuisten julkaisujensa pääainekset ovat
säilyviä, ja niiden esitystapa tenhoaa meidänkin päivinämme niinkuin
tuo syvämielinen, kiihkeä arvostelija ja kulttuurin rakentaja seisoisi
ilmielävänä edessämme esitelmää pitäen.

Ruskin syntyi Lontoossa; isä oli varakas viinikauppias, skotlantilainen
kuten brittiläisen henkevyyden toinenkin samanaikainen suurmies ja
aatteellinen taistelija Carlyle. Hyvän yliopistokoulutuksen alkeet
saaneena nuorena miehenä hän Italian matkalla v. 1840 tutustui etevään
maanmieheensä, auringonvalo-tauluistaan tunnettuun taidemaalari
Turneriin, ja alkoi innokkaasti syventyä taiteen tehtäviin. Kolmea
vuotta myöhemmin ilmestyi ensimäinen osa teosta "Nykyaikaisia
maalareita", jossa hän todisteli oman aikansa itsenäisempien luomusten
ja etenkin Turnerin maisemataulujen etevämmyyttä kaikkiin vanhojen
mestarien tuotteisiin ja niiden aiheuttamaan sovinnaiseen suuntaan
verraten. Tekijän vakuuttava voima ja omintakeisuus sekä loistava
esitystapa herättivät heti yleistä huomiota, samalla kun vanhojen
esikuvien puoltajat kuitenkin ryhtyivät kiivaasti vastustamaan hänen
käsityksiänsä. Julkaisun jatkoksi tuli myöhempinä vuosina vähitellen
neljä osaa lisää. Samaan aikaan ilmestyi hänen kynästään useita muita
taiteen peruskirjoja: "Rakennustaiteen seitsemän lamppua" (1854),
"Piirtämisen alkeet" (1856) ja "Etääntymäopin alkeet" (1859). Ruskinin
osuuteen merkillisessä prerafaeliittisessa virtauksessa, joka on
maalaustaiteen historian viehättävimpiä lukuja, ei käy tässä yhteydessä
kajoaminen; noiden kärsivällisten taiteenharrastajien tukipylväänä hän
perin kauniisti kuvaili koskemattoman luonnon täydellisyyttä, jota
piirtimen ja siveltimen piti vain koettaa mitä tunnollisimmin ja
yksityiskohtaisimmin jäljentää, jotta taiteen tuotteet vaikuttaisivat
samaan tapaan ylentävästi kuin Luojan käsiala.

Niiden seitsemäntoista vuoden mittaan, jotka kuluivat "Nykyaikaisten
maalarien" ensimäisen nidoksen ilmestymisestä viimeisen valmistumiseen,
-- alkuperäisestä tarkoituksestaan tämä suurteos muuten laajeni
pohtimaan taiteen kaikkia henkisiä pyrkimyksiä, -- Ruskinin
mielipiteet uskonnosta taiteen palvomana ja taiteesta yleensä olivat
paljonkin muuttuneet. Hänen innostuva mielensä oli suuntautunut
yhteiskunnallis-valtiollisiin ja kansantaloudellisiin kysymyksiin, ja
pohtiessaan käytännöllisiä parannuksia yksilöiden ja yhteiskunnan
elämään koko ihmisrodun onnellistumiseksi hän alkoi sovelluttaa niistä
saamiansa näkökantoja taiteenkin vaatimuksiin: taiteen piti palvella ja
kasvattaa _suurta yleisöä_, jotta tässä saataisiin tehokkaammin
heräämään toisaalta olosuhteiden uudistumiselle tarpeellista kauneuden
kunnioitusta ja toisaalta ymmärtävämpää taiteen ylevän merkityksen
käsitystä. Hän omaksui samanlaisen profeetan tehtävän kuin aikaisemmin
Carlyle, jonka opetukset olivat häneen paljon vaikuttaneet, ja käytti
siitälähtein koko elämäntyönsä kansansa mielialan sitkeään
käännyttämiseen käsitystensä puolelle. "Taiteen valtiotalous" v. 1857
ilmestyessään jo osoitti, mille tolalle hänen ajattelunsa oli
kulkemassa, mutta vasta "Tähän viimeiseen asti" (1860) kävi täydesti
kehittelemään näitä mietteitä.

Hän sai vastaansa myrskyisen ja myrkyllisen kuohumuksen, kuten uusien
oppien rohkeat julistajat ainakin, mutta vaikka tämä monivuotinen
kiivailun ja vääristelyn paljous pahoin järkytteli hänen peräti
herkkäluontoista olemustansa, se ei millään muotoa vaientanut häntä tai
edes tehonnut hänen mielipiteisiinsä. Samaa suurenmoista uudistusten
valmistelua jatkoivat "_Munera pulveris_" (Tomun antimia),
"Oliivinlehväseppele", "Sesamia ja liljoja" (1865), "Aika ja
käännekohta" sekä lukemattomat hetken kirjoitelmat; viimeksimainittu
teos kuuluu niihin kokonaisen ihanne-yhteiskunnan suunnitteluihin,
joille Platonin "Valtio" on yhteisenä pohjana.

V. 1869 Ruskin nimitettiin taidehistorian professoriksi Oxfordin
yliopistoon ja perusti lahjoittamallansa rahastolla sinne
piirustuskoulun. Hän viimeisteli luentokurssejaan useiksi teoksiksi ja
julkaisi samalla eri väliajoin ilmestyvinä vihkosina sikermää nimeltä
"_Fors Clavigera_" (Nuijamies Sattuma). Se oli sarja monen monituisia
aiheita käsitteleviä huomioita ja tutkielmia, joita tekijä painatti
omalla kustannuksellaan, asettuen välittömään yhteyteen yleisönsä
kanssa. Tämä menetelmä oli ensi alkuna yhteiskuntatalouden
omintakeiselle sovellutukselle käytäntöön; sellaisesta kokeilusta
oli edelleen tuloksena m.m. kommunistis-osuustoiminnallinen
yhdyskunta "Pyhän Yrjänän kiltta", muuan kahvilahanke ja erikoinen
tienrakennus-yritys, joista tekisi mieli tässäkin hiukan puhua.

Äitinsä kuoltua v. 1871 Ruskin osti pikku maatalon n.s. Järvi-alueella
ja vietti siellä lopun elinaikaansa, julkaisten neljänäkolmatta vihkona
viimeisen teoksensa "_Praeterita_" (Menneitä), oman elämänsä
muistelmia, jotka ulottuvat vuoteen 1864. Ruskinin koko henkilöllisyys
ja elämä muistuttaa monessa suhteessa Tolstoita, ja paljon
yhtäläisyyttä ilmenee heidän opetuksissaan. Ruskinillakin esiintyy
ilmeisesti ennakkoluuloisuutta ja liioittelua, lujien vakaumusten ja
kiihkeän väittelypakon tavallisia ilmiöitä, kuten sanottu; mutta
kaiken kaikkiaan hänen työskentelynsä vaikutti suurena voimana
utilitarianismia ja materialismia vastaan, ja hänen teoksensa ovat
tulvillaan herätteitä, elähdyttäviä vaikutteita, jotka edelleen
tuottavat henkistä virkeyttä miljoonille, niin huomaamattomilta kuin
maailmanparantajan taistelun tulokset aina päällisinpuolin katsoen
näyttävätkin inhimillisen kehityksen historiassa.

"Mikä viisaan miehen työn sipale vain on rehellisesti ja hyvässä
mielessä tehtyä, se sipale on hänen kirjansa tai taideteoksensa",
kuuluu muuan Ruskinin lausuma. Sellaisena suurten teoksien lomassa
singonneena lastuna on "Kuninkaitten aarteilla" itsessään se arvo, että
sen käännättämiseen ei ole satunnaisen näkökohdan tarvinnut vaikuttaa.

Lukijalle selviää heti, että tämä kaunopuheinen sivistymisen taidon
hahmoittelu on erityiselle kuulijakunnalle pidetty luento, joka sitten
on tasoiteltuna toimitettu painoon. Esitelmä pidettiin Manchesterissa
v. 1864 ja ilmestyi ensin lentokirjasena (_Of Kings' Treasuries_),
samoin kuin sitä seurannut toinen luento, "Kuningatarten puutarhat"
(_Of Queens' Gardens_), jonka aiheena on naisellisuuden ihanne ja
tyttöjen elävöittävä kasvatus. Nämä molemmat luennot sittemmin
yhdistettyinä ovat edellämainittu teos "Sesamia ja liljoja" -- "liljat"
luonnollisesti merkitsevät jälkimäisen luennon harrastamia kasvatteja,
ja "sesamin" muistamme "Tuhannen ja yhden yön tarinoista" taikana, joka
avasi aarrekammion lukitun oven.

Aarrekammio on Ruskinin luennossa hyvän kirjavalikoiman hiljainen
säily, jossa lukijan suurena etuoikeutena on asettua henkiseen
yhteyteen kaikkien aikojen kuninkaitten ja profeettain kanssa, näiden
odottaessa kaikkea kuulijakuntaa mihinkään säätyarvoon katsomatta,
auliina haastamaan parhaita ajatuksiansa kelle hyvänsä, joka heitä
lähestyy älykkäällä ja myötätuntoisella mielellä. Tämänlaisen
lähestymisen helpoittamiseksi antaa Ruskin "sesaminsa", viittauksina
suurten ajattelijain, elämäntarkkaajien ja runoojain luomien aarteiden
täydellisemmäksi havaitsemiseksi ja oivaltamiseksi, -- ohjeina
todellisen sivistyksen hankkimistavasta.

Luentoon soluu myös huomauttelua sanojen täsmällisestä ja huolellisesta
käyttämisestä; tämän kulttuuripiirteen tärkeyttä tehostetaan
ponnekkaasti ja selkeästi suurten kirjailijain ja etenkin Miltonin
sanontanäytteillä (joiden käyttö on tuottanut suomennostyölle melkoista
pulaa). Kieli on siinä määrin ajattelun väline, että tuskin mikään muu
opiskelu -- meidänkin kouluissamme siihen tarkoitukseen suositeltu
matematiikkakaan -- avittaa ajattelun tarkkuutta niin tehokkaasti kuin
Ruskinin tässä esittämä säntillisen ilmauksen vakaa harjoittelu.

Mutta "Kuninkaitten aarteet" ei pääty kirjalliseen ja älylliseen
ilmakehään: tekijän tavanmukaisella harrastuksella kääntyy esitys
luontevasti Englannin silloisiin julkisen ja yksityisen elämän oloihin,
jotka tähän päivään asti eivät ole päässeet kovinkaan suuresti
muuttumaan; vaikuttavasti, syvän tunteen vallassa, osoitellaan
aatos-erheitä ja viittaillaan terveen uudistustyön suuntia.
Näilläkin hartailla muistutuksilla on vastaavaisuutta myös meidän
yhteiskunnassamme, jonka nykyiseen sisäiseen rikkinäisyyteen on jo
kauvankin kytenyt syitä.

"Kuninkaitten aarteet" on kirjoitettu ennen nykyistä kirjastoliikettä,
joka olletikin Yhdysvalloissa on viime vuosina saanut suurenmoisia
muotoja valtavien lahjoitusrahastojen pohjalla. Ruskinin lentävät sanat
ovat varmaan paljonkin siementäneet tätä kasvavaa satoa, jonka hyväksi
meidän maamme vasta kohdakkoin päässee kunnollisesti toimimaan.

Tammikuulla 1918.

_Suomentaja_.



KUNINKAITTEN AARTEET



    Maasta leipä lähtee...
    ja kultakokkareita on siellä. --

                _Job XXVIII_ 5, 6.

Ensimäinen velvollisuuteni tänä iltana, hyvät naiset ja herrat, lienee
pyytää teiltä anteeksi sen otsikon kaksimielisyyttä, jolla luennon aihe
on ilmoitettu; saattaisitte lopuksi ajatella, että olen yrittänyt
väärillä perusteilla saavuttaa tarkkaavaisuuttanne.

Minä en nimittäin tosiaankaan aio käydä puhumaan hallitsijoiksi
tunnetuista kuninkaista enkä sellaisista aarteista, joilla ymmärretään
varallisuutta, vaan aivan toisenlaatuisesta kuninkuudesta ja
rikkauksien lähteestä kuin tavallisesti tunnustetuista. Ja
tarkoituksenani kyllä olikin ensin pyytää kotvaseksi huomiotanne pelkän
odotuksen varaan ja menetellä niinkuin toisinaan ohjataan ystävää
yllätykseksensä näkemään viehättävän maisemapiirteen: mitä eniten
halusin näyttää, sitä teki mieleni kätkeä vajavalla viekkaudellani,
kunnes polvittelevia polkuja myöten aavistamattomasti saapuisimme
parhaalle näkökohdalle.

Mutta suorapuheinen hyvä ystäväni, kanunki Anson, on jo osittain
ehättänyt tuon samoilusuunnitelmani edelle, kuuluttaessaan puheeni
käsittelevän "lukemisen taitoa ja valintaa". Olen myös kuullut
tottuneiden julkisten esiintyjäin sanovan, että kuulijoita ei mikään
niin pahoin väsytä, kuin yrittely pysyä puhujan mukana, joka ei heille
anna mitään vihiä tarkoituksestaan. Niinpä riisunkin harsonaamion heti
ja ilmaisen teille suoraan, että tahdon teille puhua kirjoista, ja
miten luemme niitä ja voisimme tai huomaisimme paremmaksi niitä lukea.

Vakava aihe, sanotte, -- ja laaja! Kyllähän; niin laaja, että minä en
pyrikään koskettelemaan alaa kokonaisuudessaan. Koetan vain esittää
teille muutamia yksinkertaisia mietteitä lueskelusta, -- ajatuksia,
jotka päivä päivältä uusiintuvat yhä elävämmin, kun tarkkailen
yleisen mielipiteen suhtautumista meidän vakaasti lisääntyviin
sivistyskeinoihimme ja siihen kirjallisuuden virtaan, joka vastaavassa
määrässä leviää pohjakerroksia hedelmöittämään.

Olen sattumalta hiukan joutunut käytännöllisiin tekemisiin eri
nuorisoluokkia varten toimivien koulujen kanssa ja saan vanhemmilta
usein kirjeitä heidän lastensa kasvatuksesta. Tässä kirjeenvaihdossa
pistää enimmäkseen silmään se seikka, että aatos "asema elämässä" on
ihan vallitsevasti etusijalla noiden vanhempien -- ja eritoten äitien
-- mielessä. "Siihen ja siihen elämäntasoon sovellettu koulutus" --
tämä on yleensä päämääränä. Koskaan en havaitse heidän tavoittelevan
kasvatusta joka olisi hyvä itsessään: kirjoittajien mieleen johtunee
harvoin, että voisi olla pelkästään aatteellisesti oikeata opettamista.
Ei, vaan koulutusta "joka turvaa poikani selkään hyvän takin"; --
koulutusta jonka varassa hän voi huoletta painaa vieraissakävijän
nappulaa kaksikelloisilla ovilla; -- koulutusta joka lopulta toimittaa
hänen omaankin asumukseensa kaksikelloisen oven; sanalla sanoen,
opetuksen tulee tuottaa määrättyä "edistystä elämässä". Nuo vanhemmat
eivät näköjään tule koskaan ajatelleiksi, että saattaa olla sellaista
kasvatusta, joka itsessään _on_ edistystä elämässä; -- että kaikki muu
kuin sellainen kenties onkin Kuoleman kutsumusta; -- ja että tätä
varsinaista kasvatusta voisi ehkä saada tai antaa helpommin kuin he
ensimältä luulisivat, kunhan vain ryhtyisivät toimeen oikealla tavalla.
Väärin alottaen ei sitä ole saatavissa mistään hinnasta eikä mistään
suosiosta.

Tuo "edistys elämässä" onkin luullakseni vallitsevin ja voimakkain
aatos tämän peräti puuhakkaana hyörivän kansan mielessä; ainakin se on
avonaisimmin tunnustettu aatos, ja sitä esitetään sopivimpana
yllykkeenä nuorison ahkeroimiselle. Pääasiallisena tarkoituksenani on
tällä kertaa katsastaa teidän kanssanne, mitä tähän aatokseen
käytännössä sisältyy ja mitä siihen pitäisi sisältyä.

Käytännön mukaan "edistys elämässä" merkitsee nykyään, että
asianomainen pääsee huomatuksi yhteiskunnassa, -- saavuttaa aseman,
joka muiden on tunnustettava kunnioitettavaksi tai kunniakkaaksi. Tällä
edistyksellä emme yleensä ymmärrä pelkkää varallisuuden hankintaa, vaan
tietoa, että tämä kansalainen on päässyt varoihin, -- emme minkään
suuren tarkoitusperän saavutusta, vaan sen toteutuksen näkyväisyyttä.
Lyhyeen, me tarkoitamme kiittelynjanomme tyydytystä. Jos se jano onkin
ylevien mielten viimeinen vajavuus, se on myös heikkojen ensimäinen, ja
ylimalkaan se ilmenee keskulaisen ihmiskunnan voimakkaimpana
kannustimena: rotumme suurimmat ponnistukset on aina voitu johtaa
ylistyksen kaipuusta, niinkuin nautinnonhalu on sen suurimmat
onnettomuudet aiheuttanut.

En aio tuomita enkä puolustaa tätä vaikutinta. Soisin teidän vain
tuntevan, kuinka se on ponnistelun pohjalla semminkin kaikkien
nykyaikaisten pyrkimysten. Turhamaisuuden tyydytys se meillä on
uurastuksen elvyke ja levon viihdyke; niin likeisessä kosketuksessa se
on itse elonlähteiden kanssa, että turhamaisuutemme haavoittamista
mainitaan aina (ja oikein) jotenkuten _kuolettavaksi_:[1] sen tuottaman
tunnevamman vastineena on englanninkielen sanastossa _mortification_,
sama ilmaus, jota käytämme syöpyvästä ja paranemattomasta
ruumiillisesta vauriosta. Ja vaikka harvoissa meistä lienee kylliksi
lääkäriä havaitsemaan, mitä kaikkea tämä intohimo vaikuttaa terveydessä
ja tarmossa, luulen useimpien rehellisten ihmisten tuntevan ja olevan
valmiita tunnustamaan, että sen johtava voima on heidän vaikuttimiansa.

Merimies ei tavallisesti halua kapteeniksi yksistään syystä että hän
tietää kykenevänsä hoitelemaan laivaa paremmin kuin kukaan samalla
retkellä olevista. Hän kaipaa kapteenin asemaa, jotta häntä
_puhuteltaisiin_ kapteeniksi. Papin ei tavallisesti tee mieli piispaksi
pelkästään siinä vakaumuksessa, että kenenkään muun käsi ei voi
johdella hiippakuntaa vaikeuksien läpi niin lujasti kuin hänen.
Arvonimi häntä ensimäiseksi houkuttelee. Ja ruhtinas ei yleensä pyri
laajentamaan tai alamainen voittamaan valtakuntaa siinä uskossa, että
yksikään toinen ei voisi valtaistuimella palvella valtiota yhtä hyvin,
vaan hän haluaa saada majesteettinsa niin monille huulille kuin on
taivutettavissa sitä lausumaan.

Tämän siis ollessa pääkäsityksenä edistyksestä elämässä, se tuntuu
meillä kaikilla erikoisesti siinä asemamme mukaan muodostuvassa
menestyksessä, jota sanomme "hyvään seuraan pääsemiseksi". Me emme pyri
hyvään seuraan sillä perusteella, että saamme siinä olla, vaan
tahdomme, että meitä nähdään siinä; ja käsityksemme sen hyvyydestä
riippuu ensikädessä siitä, kuinka huomattavaa se on.

Suotteko anteeksi, jos hetkiseksi pysähdyn tekemään teille kysymyksen,
jota pelkään teidän mahdollisesti pitävän sopimattomana?

En voi milloinkaan pitkittää esitelmää, ellen tunne tai tiedä, että
kuulijakunta on joko puolellani tai vastassani. En suurestikaan välitä,
kumpaisella kannalla he alussa ovat, mutta itse kanta on minun
tiedettävä, ja tällä hetkellä minun pitäisi saada selville, asetanko
suuren yleisön toiminnan vaikuttimet mielestänne liian alas. Olen
päättänyt tänä iltana esittää ne siksi matalina, että ne myönnettäisiin
todennäköisiksi; seikka on nimittäin sellainen, että aina kun minä
valtiotaloudesta kirjoitellessani oletan, että inhimillisen toiminnan
vaikuttimena saattaa ottaa lukuun hiukan rehellisyyttä, tai
ylevämielisyyttä -- taikka niin sanottua "hyvettä" --, on minulle
huomautettu vastaan: "Teidän ei sovi perustaa mitään siihen: tuo ei ole
ihmisluontoa; älkää olettako ihmisille yhteiseksi muuta kuin havittelua
ja kateutta -- millään muulla tunteella ei ole vaikutusta heihin,
paitsi satunnaisesti ja heidän pääpyrkimystensä ulkopuolella olevissa
asioissa." Niinpä siis olen tänä iltana alottanut varsin matalalta
vaikuttimien askelmalta; mutta minun pitää saada tietää, olenko
mielestänne osannut oikeaan.

Sallikaa siis minun pyytää niitä nostamaan kätensä, jotka myöntävät,
että kiittelyn kaipuu tavallisesti on ihmisten voimakkaimpana
vaikuttimena edistyksensä tavoittelussa ja että aivan toisarvoisella
vuorolla rehellisesti halutaan suorittaa jotakin velvollisuutta.
(_Kymmenkunta kättä nousee -- kuulijakunnan ollessa osittain
epätietoinen, tokko luennoitsija on tosissaan, ja osittain ujo
ilmaisemaan mielipidettänsä_.) Puhun ihan vakavasti -- tahdon
todellakin tietää, mitä arvelette; voin kuitenkin ottaa selon
kysymykseni kääntämisellä toisin päin. Nostaisivatko ne kätensä, jotka
uskovat, että velvollisuus on yleensä ensimäisenä ja ylistyksenhalu
toisarvoisena vaikuttimena? (_Yhden käden mainitaan kohonneen,
luennoitsijan takana_.)

Hyvä on: näen että te olette puolellani ja että minä en teidän
käsityksenne mukaan ole alottanut liian läheltä pohjapintaa.
Vaivaamatta teitä enemmällä tiedustuksella rohkenen nyt otaksua, että
te tunnustatte velvollisuudelle ainakin toisen tai kolmannen sijan
vaikuttimien yhdistelmässä. Te olette sitä mieltä, että halu tehdä
jotakin hyödyllistä, tai saavuttaa jotakin todellista hyvää, on
varmastikin olemassa rinnakkaiskäsitteenä -- vaikkakin toisarvoisena --
enimpien ihmisten edistyspyrkimyksessä. Te myönnätte, että kohtuullisen
rehelliset ihmiset haluavat paikkaa ja virkaa ainakin jossain määrin
sen hyväätekevän vallan vuoksi, jota se asema tuottaa, -- ja mieluummin
asettuvat yhteyteen järkevien ja tietävien henkilöiden kanssa kuin
liikkuvat houkkioiden ja tietämättömien parissa, nähtiinpä heidät
noiden järkevien seurassa tahi ei. Ja lopuksi -- huolimatta tässä
kerrata mitään joka-aikaisia selviöitä ystävien suuriarvoisuudesta ja
kumppanien vaikutuksesta -- te kaiketikin vahvistatte, että meidän
onnellisuutemme ja hyödyllisyytemme yleiset edellytykset ovat
riippuvaisia siitä, kuinka hartaasti haluamme tosia ystäviä ja viisaita
kumppaneita, ja että niiden toteutuminen on saatavissa aikaan siinä
määrin kuin kumpaistenkin valitsemisessa käytämme vakaisuutta ja
harkintakykyä.

Mutta jos meillä nyt olisikin sekä tahtoa että oivallusta ystäviemme
hyvään valitsemiseen, -- kuinka harvoilla meistä onkaan siihen valtaa!
tai ainakin, kuinka rajoitettu onkaan enimmäkseen valinnan ala!

Melkein kaikki ihmissuhteemme ovat sattuman tai välttämättömyyden
määräämiä ja ahtaaseen kehään supistettuja. Me emme pääse väleihin
kenen kanssa vain haluaisimme tuttavuutta, ja tuttaviamme emme saa
vierellemme silloin kun heitä kipeimmin tarvitsisimme. Kaikki
korkeampaa inhimillistä henkevyyttä edustavat piirit ovat ainoastaan
hetkellisesti ja osittain avoinna alapuolellaan oleville. Hyvässä
lykyssä voimme vilahdukselta nähdä suuren runoilijan ja kuulla hänen
äänensä kaiun, tai tehdä kysymyksen tiedemiehelle ja saada
hyvänsävyisen vastauksen. Voimme tunkeutua kymmeneksi minuutiksi
puhuttelemaan ministeriä, joka luultavasti vastailee vaitioloa
pahemmilla sanoilla, harhaannuttavilla nimittäin, tai kerran pari
elämässämme siepata etuoikeudeksemme heittää kukkavihko prinsessan
polulle taikka pyydystää kuningattaren suopea silmäys.

Ja näitä hetkisen sattumia me kuitenkin himoitsemme, ja kulutamme
ikävuotemme ja intomme ja kykymme jotensakin vain tällaiseen
havitteluun, vaikka meille on kaiken aikaa avoinna seurue, joka
haastelee meille niin kauvan kuin haluamme, mikä tahansa olkoonkin
säätyarvomme tai toimemme, -- haastelee parhaimpansa mukaan valituin
sanoin ja on kiitollinen, jos heitä kuuntelemme. Ja me emme silti ota
suurestikaan lukuun tätä etevää ihmispiiriä, -- kenties emme kokonaisen
päivän mittaan tahdo kuulla ainoatakaan sanaa siitä, mitä he
lausuisivat, -- syystä että tuo seurue on niin lukuisa ja säveä, niin
horjumattoman kärsivällinen odottelemaan ympärillämme päivät päästään,
ei myöntääkseen puheillepääsyä, vaan saadaksensa; sen parempaa
kunnioitusta emme osoita noita kuninkaita ja valtiomiehiä kohtaan,
jotka viivyskelevät yksinkertaisesti kalustetuissa ja ahtaissa
etuhuoneissaan, kirjahyllyissämme!

Sanotte minulle kenties, tai ajattelette itseksenne, että se penseys,
jolla katselemme tätä huomiotamme anovaa aatelia, ja se kiihko, jolla
tavoitamme yleensä aatelitonta seuraa, vaikka se suhteellisen
ylemmyytensä tunnossa halveksii meitä tai ei kykene meille mitään
opettamaan, -- että nuo kaksi mielentilaamme johtuvat eräästä seikasta:
me voimme nähdä elävien ihmisten kasvot ja haluamme tutustua heihin
itseensä emmekä heidän lausumiinsa. Mutta niin ei ole asian laita.
Olettakaamme, että te ette näkisikään heidän kasvojansa; --
olettakaamme, että teidät voitaisiin asettaa kaihtimen taakse
valtiomiehen työhuoneeseen tai ruhtinaan kamariin, ettekö ilomielin
kuuntelisi heidän sanojansa, vaikka olisikin kiellettyä astumasta
esille kaihtimen takaa? Ja kun kaihdin on vain hiukan pienempi, --
kaksi- eikä nelitaitteinen, -- ja te voitte siis piillä kahden
kirjankannen takana ja kaiken päivää kuunnella satunnaisen puhelun
asemesta ihmiskunnan viisaimpien harkittuja, tarkoituksellisia,
valittuja esityksiä, niin te vähäksytte tätä puheillepääsyn asemaa ja
kunniakasta erisneuvottelua!

Mutta kenties muistutattekin haluavanne kuunnella eläviä ihmisiä
sentähden, että he puhuvat tapahtuvista asioista, jotka kuuluvat juuri
sillä hetkellä harrastuksenne alaan. Ei, niin ei voi olla, sillä itse
nuo elävätkin ihmiset haastavat teille tilapäisistä asioista paljoa
paremmin kirjoitelmissaan kuin huolettomalla suupuheella. Silti
myönnän, että tämä vaikutin todella tehoaa teissä, sikäli kuin
tuollaiset nopeasti kyhätyt ja lyhytaikaiset kirjoitelmat ovat teille
mieluisampia kuin verkkaiset ja pysyväiset kirjoitelmat -- varsinaiset
kirjat. Sillä kaikki kirjat voidaan jakaa kahteen luokkaan, hetken
kirjoihin ja kaiken ajan kirjoihin. Pankaa merkille tämä ero -- se ei
merkitse vain laatua. Ei yksinomaan huonoilta kirjoilta puutu
pysyväisyyttä ja hyville koidu sitä. Se on laji-ero. On hyviä hetken
kirjoja ja hyviä kaikiksi ajoiksi, huonoja hetken kirjoja ja huonoja
säilyviä. Minun on määriteltävä nuo kaksi lajia, ennen kuin johdun
pitemmälle.

Hyvä hetken kirja siis -- jätän silleen huonot -- tulee vain
hyödyllisenä tai mieluisana ja teitä varten painettuna pakinana
joltakulta henkilöltä, jonka kanssa ette saa muulla tavoin
keskustelluksi. Usein peräti hyödyllisenä, kertoen mitä tarvitsette
tietoonne; usein peräti miellyttävänä, niinkuin järkevän ystävän
suusanallinen juttelu. Pirteät matkakuvaukset, hyväntuuliset ja
sukkelat päivänkysymysten koskettelut, vilkas tai liikuttava
tarinoiminen romaanin muodossa, luja asiatietojen maininta sellaisten
henkilöiden esittämänä, joilla on ollut toimivaa osuutta nykyisen
historian tapauksissa -- kaikki nuo hetken tuotteet, jotka sivistyksen
yleistymisen mukana lisääntyvät keskuudessamme hyvällä vauhdilla, ovat
erikoisena meidän ajanjaksomme tunnuspiirteenä: meidän tulee olla ylen
kiitollisia niistä ja hävetä kelpo lailla, jos emme millään tavoin
käytä niitä hyvin.

Mutta me käytämme niitä mahdollisimman pahoin, jos annamme niiden
anastaa sijan todellisilta kirjoilta -- sillä tarkoin puhuen ne eivät
lainkaan ole kirjoja, vaan pelkkiä kirjeitä tai sanomalehtiä hyvään
asuun painettuina. Ystävämme kirje saattaa olla ihastuttava tai
tarpeellinen tänään: tokko tallettamisen arvoinen, se on erikseen
harkittava. Sanomalehti saattaa olla aivan paikallaan aamiaisen edellä,
mutta varmastikaan ei siitä ole luettavaksi koko päivän osalle. Samaten
-- nidokseksi sidottuna -- tuo pitkä kirje, joka niin miellyttävästi
kuvailee teille sen ja sen seudun majataloja ja teitä ja viimevuotisia
säitä, tai joka kertoo teille noin hauskan tarinan taikka antaa
tositiedot eräiden tapauksien yksityiskohdista -- tuollainen kirje
saattaa olla hyvinkin arvokas satunnaisesti silmättäväksi, mutta siitä
ei seuraa, että se sanan todellisessa merkityksessä on laisinkaan
"kirja" ja oikealla tavalla "luettava".

Kirja ei varsinaisesti ole puhuttua, vaan kirjoitettua, eikä
kirjoitettua pelkästään aikalaisille, vaan pysyäkseen käytettävänä.
Pakinakirja painetaan ainoastaan sen vuoksi että sen tekijä ei voi
puhua tuhansille ihmisille yhtaikaa; jos voisi, niin hän tekisi sen --
nidos ei ole muuta kuin hänen äänensä monistus. Te ette saa
puhutelluksi Intiassa oleksivaa ystäväänne; vain sen tilaisuuden
puutteessa te kirjoitatte hänelle: se on pelkkää äänen siirtoa.
Kirjailijalla on jotakin sanottavaa, mikä hänen käsityksensä mukaan on
totta ja hyödyllistä tai kohottavan kaunista. Hänen tietääkseen ei
yksikään vielä ole sanonut sitä; hänen tietääkseen ei kukaan muu voi
sanoa sitä. Hänen on pakko sanoa se, selkeästi ja sointuisasti, jos käy
päinsä -- selkeästi joka tapauksessa. Elämänsä sisällössä hän tuntee
ilmeiseksi tämän saavutuksen tai saavutusryhmän -- tämä on se
tositiedon tai -näkemyksen sipale, minkä hän yksilöllisellä osuudellaan
päiväpaisteesta ja maankamarasta on tavoittanut. Hänen tekisi hartaasti
mieli vakauttaa se saataville ainiaaksi, -- kaivertaa se kallioon, jos
olisi mahdollista, sanoen: "Tämä on paras minua; muuten minä söin ja
join ja nukuin, rakastin ja vihasin, niinkuin muutkin; elämäni oli kuin
huurun hahtuva, häipyvä; mutta tämän minä näin ja tiesin: tämä -- jos
minusta mikään -- on muiston arvoista." Se on hänen "kirjoitelmansa";
se on hänen inhimillisissä rajoissaan ja hänen mahdollisen
tosi-innoituksensa asteen mukaisesti hänen kirjoituksensa. Se on
"Kirja".

Kenties ajattelette, että mitään kirjoja ei ole sillä tavoin
sommiteltu?

Mutta kysynpä teiltä jälleen: uskotteko olevan olemassa rehellisyyden
rahtuakaan tai nimeksikään lähimäisrakkautta? Vai ajatteletteko, että
viisaat ihmiset eivät milloinkaan voi olla rehellisiä tai
hyväntahtoisia? Toivoakseni ei yksikään meistä ole niin onneton, että
siten ajattelisi. No, mikä viisaan miehen työn sipale vain on
rehellisesti ja hyvässä mielessä tehtyä, se sipale on hänen kirjansa
tai taideteoksensa. Se on aina huonojen katkelmien seassa -- kehnosti
suoritetussa, leventelevässä, teennäisessä tavoituksessa ilmenevänä.
Mutta jos luette oikein, teidän on helppo keksiä todet palaset, ja _ne_
ovat kirja.

Ja kaikkina aikoina ovat suurimmat sielut kirjoittaneet tämänlaatuisia
kirjoja: suuret johtajat, suuret valtiomiehet ja suuret ajattelijat. Ne
ovat kaikki teidän valintanne tavattavissa, -- ja elämä on lyhyt. Tämän
muistutuksen olette kuulleet ennenkin; mutta oletteko kuitenkaan
mitannut ja suhditellut tätä lyhyttä elonaikaa ja sen mahdollisuuksia?
Tiedättekö, että jos luette tämän, te ette voi lukea tuota -- että te
ette voi huomenna voittaa mitä menetätte tänään? Tahdotteko mennä
jutustamaan sisäkkönne tai tallirenkinne kanssa, kun saisitte
puheillepääsyn kuningatarten ja kuninkaitten luona; tai hyvitättekö
mieltänne sillä ajatuksella, että te missään arvokkaassa omien
arvonanto-vaatimustenne tunnossa tungeksitte joukon seassa hankkimaan
pääsykorttia sinne ja puhutteluvuoroa tänne, kun kaiken aikaa tämä
ikuinen hovi on teille avoinna, seurue laajana kuin maailma, lukuisana
kuin sen päivät -- edustaen jokaisen paikan ja ajan valio- ja
valtaväkeä? Sinne pääsette aina; siellä saatte mielenne mukaan valita
kumppanuutenne ja arvosijanne; kerran tulleena ei teitä voi sieltä
häätää muu kuin oma vikanne; sikäläisen kumppanuutenne ylhäisyydellä
koetellaan taatusti teidän oma sisäinen ylhäisyytenne, ja sen sijan
mukaan, minkä haluatte ottaa tässä kuolleiden seurueessa, saa
arvostelluksi niitä perusteita, joilla pyritte saavuttamaan
huomaavaisuutta elävien seurassa, -- päätellyksi, minkä verran niissä
vaikuttimissanne on totuutta ja vilpittömyyttä.

"Sijan, minkä haluatte ottaa" ja minkä omaksumiseen laittaudutte
_päteväksi_, -- on minun lisättävä. Ottakaa nimittäin huomioon: tämä
menneisyyden hovi eroaa kaikesta elävästä ylhäisöstä siinä, että se on
avoinna työlle ja ansiolle, mutta ei millekään muulle. Noiden
elyseiläisten[2] porttien vartijaa ei mikään äveriäisyys lahjo, mikään
nimi nöyrrytä, mikään temppu petä. Käsitteen syvässä merkityksessä
sanoen sinne ei koskaan pääse halpa arkisielu. Tuon hiljaisen Faubourg
Saint-Germainin oviverhojen edessä tapahtuu vain lyhyt tutkistelu:
"Ansaitsetteko pääsyn? Siinä tapauksessa astukaa sisälle. Pyrittekö
aatelin pariin? Aateloitkaa itsenne, niin kumppanuus on teidän.
Kaipaatteko viisaiden haastelua? Oppikaa sitä ymmärtämään, niin saatte
kuunnella. Mutta muilla ehdoilla? -- ei. Jos te ette tahdo kohota
meidän luoksemme, me emme voi kumartua teihin. Elävä valtias saattaa
asettua kohteliaaksi, elävä viisaustieteilijä harkitusti vaivautua
selittelemään ajatuksiansa teidän asteeltanne; mutta me täällä emme
tekeydy emmekä käytä tulkintaa; teidän on noustava meidän ajatustemme
tasolle, jos mielitte ilahtua niistä, ja otettava osaa tunteisiimme,
jos aiotte läsnäolomme oivaltaa."

Näin siis on teidän tehtävä, ja minä myönnän, että se on paljon.
Sanalla sanoen, teidän tulee rakastaa tätä väkeä, jos haluatte sen
parissa olla. Mikään kunnianhimo ei hyödytä. He halveksuvat
kunnianhimoanne. Teidän on rakastettava heitä ja osoitettava
rakkautenne kahdella tavalla.

I. -- Ensiksikin teillä tulee olla tosi halu saada opetusta heiltä ja
sijoittua heidän ajatuksiinsa. _Heidän_, huomatkaa; älkää toivoko
löytävänne vain omianne heidän lausuminansa. Jos kirjan kirjoittaja ei
ole teitä viisaampi, niin teidän ei tarvitse sitä lukea; jos hän on,
niin hän monessakin suhteessa ajattelee toisin kuin te.

Hyvin kerkeitä olemme sanomaan kirjasta: "Tämäpä on hyvää -- ihan mitä
minä ajattelin!" Mutta oikea tunne on: "Ihmeellistä! Tuota en ole
tullut ennen ajatelleeksi, ja kuitenkin näen sen olevan totta; tai
jollen oivalla sitä nyt, niin toivoakseni minulle tuonnempana selviää
tämän pätevyys." Mutta olkoonpa teillä tämä alistuvaisuus tahi ei,
valmistautukaa ainakin lähestymään tekijää siinä mielessä, että
pääsette _hänen_ tarkoituksensa perille, älkääkä löytääksenne omia
käsityksiänne. Punnitkaa sitä jälkeenpäin, jos katsotte siihen
pystyvänne; mutta ottakaa siitä ensin selko.

Ja olkaa myös varma siitä, että jos tekijä on minkään arvoinen, te ette
oitis tajua hänen täyttä tarkoitustansa, -- ei, vieläpä ette pitkään
aikaan kykene millään tavoin hänen koko sanottavaansa saavuttamaan.
Tietenkin hän sanoo mitä hän tarkoittaa, ja voimakkainkin ilmauksin;
mutta hän ei saa sanoiksi sitä kaikkea, ja vielä ihmeellisempää on,
että hän ei tahdokaan, paitsi kätkettyyn tapaan ja vertauskuvilla,
ollakseen varma siitä, että te erityisellä harrastuksella tutkitte
sanottua. En tosin oikein näe perustetta siihen, en kykene oikein
selvittelemään tuota viisaiden kiduttavaa pidättyväisyyttä, jolla he
aina piiloittavat syvemmän ajatuksensa. He eivät anna sitä teille avun
muodossa, vaan palkkiona, ja tahtovat takeita siitä, että sen
ansaitsette, ennen kuin sallivat teidän saavuttaa sen.

Mutta samoin on viisauden esineellisen muodon -- kullan -- laita.
Teistä ja minusta ei näköjään ole mitään syytä, minkätähden maan
sähköiset voimat eivät yhdellä kertaa kuljettaisi kaikkea sen
tallettamaa kultaa vuorenhuipuille, jotta kuninkaat ja kansat
tietäisivät kaiken saatavissaolevan kullan olevan koolla ja ilman
erityistä kaivamisen vaivaa, jännittyneen kiihtymyksen ja sattuman
oikkujen kiusaamatta, aikaa hukkaamatta, lohkoisivat sitä ja löisivät
rahaksi tarpeen mukaan. Mutta Luonto ei järjestä asiaa siten. Se
asettelee sitä pikku maanrakoihin, kukaan ei tiedä minne: saattaa
kaivaa kauvan, eikä löydy lainkaan; on kaivettava suurella työllä,
löytääkseen mitään.

Niin, juuri siten on ihmisten parhain viisaus talletettuna. Hyvän
kirjan ääreen päästessänne teidän on kysyttävä itseltänne: "Olenko
halukas tekemään työtä australialaisen kaivosmiehen tavoin? Ovatko
kuokkani ja lapioni hyvässä terässä, ja olenko itse hyvässä kunnossa,
hihat kierrettyinä kyynäspäihin, ilman hengästymisen oireita,
malttavaisuus vireessä?" Ja pysyäkseni vielä kotvasen tässä
vertauskuvassa -- ikävystyttämisenkin uhalla, sillä se on läpeensä
valaiseva --: kun etsimänänne metallina on kirjoittajan ajatuskanta tai
tarkoitus, niin hänen sanansa ovat kuin kallio, jota teidän on
rusennettava ja sulatettava sen tavoittaaksenne. Ja kuokkinanne ovat
teidän oma huolellisuutenne, älynne ja tietomääränne; sulatusuuninanne
on oma ajattelevainen sielunne. Teidän on turha toivoa ylettyvänne
minkään hyvän kirjailijan tarkoitukseen ilman noita työkaluja ja tuota
ahjoa; usein tarvitsette terävintä, hienointa purastusta ja
kärsivällisintä sulattelua, ennen kuin saatte sitä metallia yhden
murusenkaan.

Ja sentähden, kaikkein ensimäiseksi, sanon sen teille vakavasti ja
varmasti, tietäen että olen tässä kohden oikeassa, teidän on
totuttauduttava silmäämään tarkoin sanoja ja vakuuttautumaan niiden
merkityksestä, tavu tavulta -- vieläpä kirjain kirjaimelta. Te voisitte
lukea kaikki British Museumiin kootut kirjat (jos ihmisen ikä riittäisi
siihen) ja silti jäädä oppimattomaksi olennoksi; mutta jos luette hyvää
kirjaa kymmenen sivua, kirjain kirjaimelta -- toisin sanoen todella
tarkoin --, niin olette ainiaaksi jossain määrin sivistynyt henkilö.
Sivistyksessä ja sivistymättömyydessä (pelkkää älyllistä puolta
ajatellen) on kaikkena erona tämä täsmällisyys.

Hyvinkasvatettu herrasmies ei kenties osaa montakaan kieltä -- hän
saattaa kyetä puhumaan ainoastaan äidinkieltänsä --, hän on ehkä
lukenut vain muutamia kirjoja. Mutta mitä tahansa kieltä hän osaa, sitä
hän osaa tarkalleen; mitä sanaa hän käyttääkin, sen hän ääntää oikein;
ennen kaikkea hän on perehtynyt sanojen hienostoon, eroittaa ensi
silmäyksellä puhdassyntyiset ja taatut sanat nykyhetken arkiroskasta,
muistaa niiden sukupuun -- niiden keskinäiset risteytykset,
etäisimmätkin sukulaissuhteet ja minkä hyväksytyn aseman ne eri aikoina
ja eri maissa ovat saaneet sanojen kansallisessa ylhäisössä. Mutta
sivistymätön henkilö saattaa osata ulkoa paljonkin kieliä ja puhua
niitä kaikkia, silti tuntematta todellisesti sanaakaan niistä, --
sanaakaan edes omasta kielestään. Tavallisen taitava ja järkevä merten
kyntäjä kykenee ohjaamaan aluksensa viitattomilta ulapoilta satamaan;
kuitenkin hänen tarvitsee virkkaa vain lause millä kielellä hyvänsä,
ilmetäkseen kouluttamattomaksi henkilöksi: samaten myös yhden ainoan
lauseen korostus tai sanankäänne ilmaisee oppineen miehen.

Ja sivistyneet henkilöt tuntevat tämän niin voimakkaasti, myöntävät
niin ratkaisevasti, että väärä korko tai virheellinen tavu riittää
jokaisen sivistyskansan eduskunnassa määräämään miehelle ainiaaksi
jollakin tavoin alemman arvosijan. Ja tämä on oikein; mutta
valitettavasti ei vaadita vielä suurempaa täsmällisyyttä ja
tähdellisessä tarkoituksessa. On kyllä paikallaan, että horjahdus
latinankielen laajuussäännöistä herättää hymyilyä parlamenttimme
alihuoneessa;[3] mutta on väärin, että virheelliselle äidinkielen
lauseelle ei siellä rypistetä otsaa. Muutamat hyvin valitut ja hyvin
oivallettavat sanat ajavat asian siinä missä tuhannen ei tehoa
kunnollisesti jos tässä monilukuisuudessa annetaan sanojen
epävakaisesti häilyä toistensa merkityksessä.

Niin, ja sanat saavat joskus aikaan kuolettavaa tärvellystä,
jos niitä ei pidetä aisoissa. Parhaillaankin sorisee ja hiiviskelee
ympärillämme Euroopassa kaikenmoisia naamioituja sanoja, -- (niitä ei
ole koskaan ennen esiytynyt niin runsaasti, ja tähän on syynä
pintapuolisen, haihattelevan, tahrivan, tarttuvan "tietoviisauden" tai
oikeammin -patustelun leviäminen kaikkialle sekä kaavioiden ja
sanantapa-varastojen pänttäys kouluissa inhimillisten ajatus-ilmausten
asemesta) -- on liikkeellä naamioituja sanoja, joita kukaan ei ymmärrä,
mutta jokainen käyttää, ja joiden puolesta enimmät ihmiset myös
tahtovat taistella, elää tai kuollakin, luulotellen niiden merkitsevän
mikä mitäkin heille rakasta: sellaisilla sanoilla on nimittäin
kameleontin muuntelehtiva verho -- matelijan vaihtuva väri kunkin
mielikuvituksen maaperän mukaan; sillä maaperällä ne väijyskelevät ja
sieppaavat saaliiksensa.

Ei ole ollut petoeläviä niin raastavia, ei valtiotaidon edustajia niin
ovelia, ei myrkyttäjiä niin tuhotehoisia kuin nämä naamioidut sanat. Ne
ovat ihmisen aatoksien kieroja toimitsijoita: mitä hyvänsä harrastusta
tai vaistoa hän hartaimmin hellii, sen hän luovuttaa suosikiksensa
päässeen naamioidun sanan huostaan, ja tuo sana saa lopulta äärettömän
vallan hänen ylitseen, -- häneen ei pääse vaikuttamaan muutoin kuin sen
välityksellä. Ja niin sekarotuisissa kielissä, kuin englanninkielessä,
esiintyy ihmisten käytettäväksi -- melkein heidän tahtomattansakin --
se onneton kaksimielisyyden tilaisuus, että he voivat käyttää sanan
kreikkalaista tai latinankielistä vastiketta silloin kun haluavat
esittää käsitteen arvokkaana, mutta halventaakseen sitä valitsevat
saksilaisen tai muutoin arkisen sanavastikkeen.[4]

Yleisössä esiintyy taipumusta käsittämään elinsanojensa _muoto_ siksi
_voimaksi_, josta nuo sanat kertovat; kuinka tehokkaasti ja
terveellisesti sitä tottumusta ehkäisisikään erimuotoisuuden
poistaminen varsinkin tärkeimmissä käsitteissä! Sellaista vaikutusta
tuottaisi esim., jos me aina joko pitäisimme tai epäisimme
kreikkalaisen muodon _biblos_ eli _biblion_ oikeana ilmauksena
"kirjalle" -- sen sijaan että käytämme sitä ainoastaan yhdessä
tapauksessa, jolloin pyrimme antamaan arvokkuutta tälle käsitteelle, ja
käännämme sen omalle kielellemme kaikkialla muualla.[5] Kuinka
terveellistä olisikaan niille monille yksinkertaisille sieluille, jotka
Jumalan Sanan hengen sijasta palvovat sen kirjainta (aivan niinkuin
toiset epäjumalanpalvelijat asettavat Hänen läsnäolonsa sijalle Hänen
kuvansa), jos esim. sellaisessa kohdassa kuin Apostolien Tekojen XIX,
19 säilyttäisimme kreikkalaisen ilmauksen, sitä kääntämättä, ja heidän
olisi luettava: "Useat niistä, jotka olivat taikoja harjoittaneet,
kantoivat pipliansa [raamattunsa -- _Suom._] kokoon ja polttivat ne
kaikkien nähden; ja kun niiden arvo laskettiin yhteen, huomattiin sen
olevan viisikymmentä tuhatta hopearahaa"! Tai jos, toisin päin,
kääntäisimme sen ollenkaan säilyttämättä ja aina puhuisimme "Pyhästä
Kirjasta" emmekä "Pyhästä Pipliasta" [Raamatusta], niin saattaisi
valjeta useammille kuin se seikka nyt on selvillä, että Jumalan Sanaa,
jonka voimasta taivaat olivat ikivanhastaan olemassa ja ovat nykyisin
tallennetut (2 Piet. III, 5-7), ei voi kellekään lahjoittaa
nahkaselkäisissä kansissa, eikä kylvää mihinkään tien oheen sen
paremmin höyryauran kuin höyryllä käyvän painokoneenkaan avulla; mutta
kuitenkin sitä tarjotaan meille joka päivä ja saa meiltä häpäisevän
epäyksen, ja kylvetään meihin joka päivä, -- ja me tukahdutamme sen
niin joutuisasti kuin käy päinsä.

Käsitelläksenne nyt sanoja oikein, teidän tulee opetella erityinen
tapa. Melkein jokainen äidinkielenne sana on ensin ollut jonkun muun
kielen sana -- saksilainen, saksalainen, ranskalainen, latinalainen tai
kreikkalainen -- itämaisista ja alkukielistä puhumatta. Ja monet sanat
ovat olleet tätä kaikkea -- ensin kreikkalaisia, sitte latinaan
siirtyneitä, senjälkeen ranskalaisia tai saksalaisia ja viimeiseltä
englantilaisia, saaden jonkun muutoksen merkitykseensä ja käyttöönsä
kunkin kansan huulilla, mutta säilyttäen syvällisen ydintarkoituksen,
jonka kaikki kehittyneet opiskelijat tuntevat niitä käyttäessään vielä
tänä päivänä.[6] Jos te ette osaa kreikan aakkosia, niin opetelkaa ne;
nuori tai vanha -- tyttö tai poika -- mihin ryhmään kuulunettekin: jos
aiotte lukea vakavasti (mikä tietysti edellyttää, että teiltä liikenee
jonkun verran joutoaikaa), opetelkaa kreikankielen kirjaimisto; sitte
hankkikaa hyviä sanakirjoja kaikista noista kielistä, ja milloin vaan
olette epätietoinen jostakin sanasta, tutkistelkaa sen sukujuuri
kärsivällisesti. Aluksi lukekaa Max Müllerin luennot [vertailevasta
kielitieteestä], ja sitten älkää milloinkaan hellittäkö sanasta, joka
näyttää teistä epäiltävältä. Se on ankaraa ahkeroimista; mutta jo
ensimältäkin te huomaatte sen mielenkiintoiseksi ja viimein
ehtymättömän huvittavaksi. Ja aivan arvaamattomasti hyötyy siitä
yleensä henkinen ryhtinne, saaden voimaa ja täsmällisyyttä.

Tämähän ei merkitse, että teidän pitäisi osata tai yrittääkään opetella
kreikkaa tai latinaa taikka ranskaa. Vieraan kielen täydelliseen
oppimiseen menee kokonainen elinkausi. Mutta te kykenette helposti
ottamaan selville merkitykset, joiden kautta äidinkielen sana on
kulkenut, ja ne, jotka sillä vielä täytyy olla pätevän kirjoittajan
käsialassa.

Ja pelkästään esimerkin vuoksi luen nyt luvallanne muutamia rivejä
todellisesta kirjasta teidän kanssanne, huolellisesti, ja katson, mitä
niistä ilmenee. Otan kirjan, jonka te kaikki hyvin tunnette; mitkään
äidinkielemme sanat eivät ole meille tutumpia, mutta kenties ei mitään
ole vähemmän luettu vähäisellä harrastuksella. Valitsen nämä
'Lycidaan'[7] säkeet:

    Ehätti viimeksi ja viimeisenä
    läks luotsi Galilean järven sieltä;
    avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi
    (avaamaan kulta-, rauta- sulkijaksi),
    ja hiippahiukset heilui järkkymieltä,
    kun lausui ankarata käyttäin kieltä:
    "Mies nuori, liiennyt sun sijastas
    ois monta, joill' on vatsa valtias,
    kun tarhaan hiipii, tunkee, kiipee niitä!
    Ei heillä muuhun harrastusta riitä,
    kuin keritsijä-juhlaan joutuin päästä
    ja arvovieras työntää syrjään tieltä;
    ne sokkosuut, joill' itsell' lammasrauta
    käteenkään tuskin käy, -- jotk' eivät säästä
    aikaansa oppiin kunnon paimennuksen:
    he eivät piittaa, heidän kelpaa olla!
    Säräyttää olkihuilu-lirkutuksen
    vain muutteeks' saattavat he kartanolla:
    isoovat lampaat ruokintaansa vuottaa, --
    ne turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa
    sisäistä mätää, tauti toisiin tarttuu,
    ja julman suden salariisto karttuu
    myös päivittäin, mut puhetta ei siitä."

Miettikäämme tätä kohtaa ja tutkikaamme sen sanoja.

Eikö ensiksikin ole omituista havaita, että Milton ei ainoastaan esitä
Pyhää Pietaria täydessä piispallisessa toimessa, vaan vieläpä juuri
niissä tämän toimen ilmauksissa, joilta protestantit tavallisesti
kiivaimmin epäävät hyväksymisensä?[8] "Hiippa"-hiukset! Milton ei
suinkaan suosinut piispoja; kuinka johtuu Pyhä Pietari kantamaan
"hiippaa?"

"Avainta vankkaa riippui vyöllä kaksi." Ilmeneekö tässä siis se
avainten valta, jota Rooman piispat ovat vaatineet, ja tunnustaako
Milton sen tässä ainoastaan runoilijanvapaudella, maalauksellisuutensa
takia, saadakseen kullan hohteen avittamaan tehoansa? Älkää
ajatelkokaan sitä. Suuret miehet eivät tee näyttämötemppuja elämän ja
kuoleman opinkäsityksillä: ainoastaan pikku sielut voivat siten
menetellä.

Milton tarkoittaa mitä hän sanoo, ja tarkoittaa varsin vakaisesti -- on
piankin omistamassa koko henkisen tarmonsa sen lausumiseen. Sillä
vaikka hän ei ollut väärien piispojen suosija, hän antoi täyden
kunnioituksensa oikeille, ja Järvi-luotsi ilmestyy tässä hänen
ajatuksiinsa toden piispallisuuden esikuvana ja päänä. Milton nimittäin
lukee täysin rehellisessä mielessä raamatun sanat: "minä annan sinulle
taivaan valtakunnan avaimet". Puritaaninakaan hän ei tahtonut sitä
lauselmaa häivyttää, jos kohta olikin huonoja piispoja olemassa;
vieläpä meidän tulee häntä ymmärtääksemme ensin oivaltaa tuo lupaus: ei
kelpaa silmäillä sitä syrinkarin tai henkäistä sitä kuiskauksena,
niinkuin se olisi vastustajalahkon ase. Se on juhlallinen, yleispätevä
vakuutus, kaikille lahkoille hyvin mielessä pidettävä. Mutta kenties
kykenemme paremmin selvittämään sitä, jos jatkamme hiukan edemmäksi ja
sitte palaamme tähän kohtaan. Sillä ilmeisestikin tällä toden
piispallisuuden voiman nimenomaisella tehostuksella on määränä saada
meidät painokkaammin tuntemaan, mitä on esitettävissä piispanvallan
vääriä tavoittajia vastaan -- tai yleensä niitä vastaan, jotka
papistossa väärin pyrkivät vaikutusasemaan ja arvoon: joilla on "vatsa
valtias, kun tarhaan hiipii, tunkee, kiipee niitä".

Teidän ei sovi luulla, että Milton voisi käyttää noista kolmesta
teonsanasta ainoatakaan säkeensä täytteeksi, niinkuin huoleton
kirjoittaja suorittaa työtänsä. Hän tarvitsee kaikki kolme, erikoisesti
nuo kolme, eikä muuta kuin ne -- "hiipii" ja "tunkee" ja "kiipee";
mitkään muut sanat eivät tekisi samaa palvelusta, eikä enempää voisi
lisätä. Sillä niillä esitetään tyhjentävästi ne kolmenlaista
luonnonlaatua edustavat kolme ihmisluokkaa, jotka epärehellisesti
tavoittelevat hengellistä valtaa.

Ensiksi ne jotka "hiipivät" tarhaan -- jotka eivät välitä virasta tai
nimityksestä, vaan tahtovat salaista vaikutusvaltaa; he toimivat
kaikessa salavihkaa ja ovelasti, myöntyen mihin hyvänsä virkatoiminnan
tai käyttäytymisen nöyristelyyn, jotta vain saavat likikohtaisesti
urkkia ja huomaamattomasti johdella ihmisten mieliä. Sitte ne jotka
"tunkevat" -- työntäytyvät -- tarhaan; -- jotka luontaisella sydämen
julkeudella ja mahtipontisella suulaudella ja vankkumattomalla
itseluottamuksella saavuttavat kuulijoita ja vaikutusta tavallisen
rahvaan keskuudessa. Lopuksi ne jotka "kiipeevät" -- joilla kylläkin on
ansionansa sekä lujaa että asiallista uurastusta ja opillisuutta, mutta
itsekkäästi he omistavat sen tarmonsa ja kyvykkyytensä korkeiden
arvosijojen ja vaikutusasemien voittamiseen, joten heistä tulee
"perinnön haltijoita", vaikkakaan ei "lauman esikuvia".

Edelleen:

    "Ei heiltä muuhun harrastusta riitä,
    kuin keritsijä-juhlaan joutuin päästä;
    ne _sokkosuut_ --"

Pysähdyn jälleen, sillä tämä on outo ilmaus; saattaisi luulla sitä
rikkonaiseksi sanakuvaksi, -- huolimattomaksi ja syväoppisuuteen
soveltumattomaksi.

Ei niinkään: juuri sen tokinaisuus ja ytiinekkyys ovat tarkoitettuja
saamaan meidät oikein katsastamaan tätä sanantapaa ja muistamaan sen.
Noilla kahdella lyhyellä yhdistetyllä sanalla ilmaistaan oikean
olemuksen täsmälliset vastakohdat kirkon kahdessa suuressa virassa --
piispan ja pastorin toimessa.

Piispa[9] merkitsee alkujaan henkilöä joka näkee.

Pastori[10] merkitsee ruokkijaa.

Mahdollisimman epäpiispallista on siis olla sokea.

Kaikkein epäpapillisinta on ruokkimisen sijasta itseänsä ruokituttaa,
-- olla suuna.

Liittäkää nämä kaksi nurinkurisuutta yhteiskäsitteeksi, niin tämän
ilmaisee "sokkosuut". Meidän sietänee hiukan kehitellä tätä
ajatusaihetta. Melkein kaikki kirkon epäkohdat ovat johtuneet siitä,
että piispat ovat halunneet _valtaa_ enemmän kuin _valoa_. He tahtovat
arvoasemaa, eivät katsantokohtaa. Mutta heidän oikeana virkanansa ei
ole hallita, vaikkakin heidän tehtäviinsä saattaa kuulua voimakasta
kehoittelua ja nuhtelua. Kuninkaan virkana on hallita; piispan toimena
on _pitää silmällä_ laumaansa, lukea se lammas lampaalta, olla aina
valmis tekemään siitä täydellinen tili.

Ja selväähän on silloin, että hän ei kykene tekemään tiliä sieluista,
jos hän ei ole selvillä edes ruumiillisista olosuhteista. Piispan ensi
huolena olkoon siis ainakin asettua sellaiseen asemaan, jossa hän minä
hetkenä hyvänsä voi ottaa selon jok'ainoan piirissään elävän sielun
historiasta lapsuutta myöten ja sen tilasta sillähaavaa. Tuolla
takakujan varrella Matti ja Maija, -- mukiloivat toisiansa!

Tietääkö piispa koko surkeuden? Pitääkö hän heitä silmällä? Onko hän
_pitänyt_ heitä silmällä? Kykeneekö hän juurtajaksain selittämään
meille, kuinka Matti sai tavakseen kolhia Maijaansa? Jos hän ei kykene,
niin hän ei ole mikään piispa, vaikka hänellä olisi hiippa niin korkea
kuin tuomiokirkon torni; hän ei ole mikään piispa, -- hän on tahtonut
olla peräsimessä eikä mastonpäässä; hänellä ei ole tähystysalaa. "Mutta
hänen velvollisuutenansa ei olekaan pitää valvonnassaan takakujan
Mattia", sanotte. Mitä! te ajattelette, että hänen olisi huolehdittava
ainoastaan lihavista lampaista, joilla on muhkeat villat, sillaikaa kun
(Miltoniin palataksemme) "isoovat lampaat ruokkijaansa vuottaa, ja
julman suden salariisto" (siitä kun eivät piispat tiedä mitään)
"karttuu myös päivittäin, mut puhetta ei siitä?"

"Tuo ei kuitenkaan ole meidän käsityksemme piispanvirasta." Vaikka
niinkin; mutta se oli Paavalin; ja se oli Miltonin. He saattoivat olla
oikeassa, tai me saatamme olla; mutta älkäämme luulko lukevamme
kumpaistakaan panemalla omia mielipiteitämme heidän sanoihinsa.

Minä jatkan.

    "Ne turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa
    sisäistä mätää."

Tämä on ojennusta siihen tavanomaiseen vastaukseen, että "jos köyhiltä
puuttuukin ruumiillista hoivaa, heidän sieluistansa pidetään huolta;
heillä on hengellistä ravintoa". Ja Milton sanoo: "Ei heillä ole
hengellistä ravintoa; he ovat vain turvoksissa tuulesta." Saatatte
ensimältä ajatella, että tämä viittaus puhallustautiin on laatuaan
karkea ja hämärästi johdettu. Mutta taaskin olemme tavanneet ihan
kirjaimellisesti täsmällisen sanonnan. Latinan ja kreikan sanakirjat
sen osoittavat; latinan _spiritus_ ja sen kreikkalainen muoto
merkitsevät sekä "tuulta" että "henkeä". Molemmat merkitykset
ilmaistaan samalla sanalla alkutekstin lauseessa: "tuuli puhaltaa missä
tahtoo... niin on laita jokaisen, joka on syntynyt Hengestä" --
syntynyt henkäyksestä nimittäin, sillä se tarkoittaa Jumalan puhaltamaa
henkeä sielussa ja ruumiissa. "Hengen" pohjamerkitystä ilmaisevat
meillä myös sanat "ilmanhenki" ja "hengitys". No, laumaa voi täyttää
kahdenlaisella hengellä: Jumalan hengellä, ja ihmisen. Jumalan henki on
heille terveyttä ja elämää ja rauhaa, niinkuin ilman henki kedoilla
kulkeville laumoille; mutta ihmisen henki -- se puhe, mitä hän sanoo
hengelliseksi -- on heille tautia ja tarttumaa niinkuin rämeen huuru.
Se lahottaa heitä sisällisesti; he pöhistyvät siitä niinkuin kuollut
ruumis oman märkänemisensä kaasuista.

Tämä on tarkalleen totuudenmukaisesti lausuttua kaikesta väärästä
uskonnollisesta opetuksesta; sen ensimäisenä ja viimeisenä ja
kohtalokkaimpana merkkinä on tuo "pöhistyminen". Kääntyneet lapset,
jotka opettavat vanhempiansa; kääntyneet pahantekijät, jotka opettavat
kunniallisia ihmisiä; kääntyneet pölkkypäät, jotka elettyään tylsässä
typerryksessä puolet ikäänsä äkkiä havahtuvat älyämään sen seikan, että
Jumala on olemassa, ja sillä perusteella kuvittelevat olevansa Hänen
erityisiä valittujansa ja sanansaattajiaan; lahkolaiset joka lajia,
pientä ja suurta, katolilaisia tai protestantteja, valtiokirkollisia
tai vapaakirkollisia, mikäli ajattelevat olevansa yksinomaisesti
oikeassa ja muiden olevan auttamattomasti väärässä; ja jokaisessa
lahkossa erikoisesti ne, joiden mukaan ihmisiä voi pelastaa oikea
ajatteleminen oikean tekemisen sijasta, sana toiminnan asemesta ja halu
työn vastikkeena: -- nämä ovat aito huuru-olentoja -- pilviä, nämä,
vailla vettä; mätäisen kaasun ja kuoren ruumiita, ilman verta tai
lihaa. Ne ovat puhallutettuja säkkipillejä paholaisten soittimiksi --
pilaantuneita ja turmelevia -- "he turpoo tuulesta, ja huuru tuottaa
sisäistä mätää".

Lopuksi palatkaamme avainten valtaa koskeviin säkeisiin, sillä nyt
pääsemme oivaltamaan niitä. Huomatkaa Miltonin ja Danten eroavaisuus
tämän vallan tulkitsemisessa. Kerrankin on jälkimäinen ajattelultaan
heikompi: hän otaksuu molemmat taivaan portin avaimiksi; toinen
on kullasta, toinen hopeasta, -- Pyhä Pietari luovuttaa ne
vartijaenkelille, eikä ole helppo tajuta noiden kahden avaimen tai
portin kolmen astuimen aineskaksinaisuuden sisällystä. Mutta Miltonilla
toinen on kultainen taivaan avain, toinen rautainen ja kuuluu
vankilaan, sinne sulkeakseen ne kelvottomat opettajat, jotka "ovat
ottaneet pois tiedon avaimen eivätkä kuitenkaan itse astuneet sisälle".

Olemme nähneet, että piispan ja pastorin velvollisuuksina on nähdä ja
ravita, ja kaikista, jotka niin tekevät, on sanottu: "Joka juottaa,
hänet myöskin juotetaan." Mutta se totuus pitää paikkansa myös toisin
päin. Joka ei juota, hän näivettyy itsekin; ja joka ei näe, hän joutuu
itse suljetuksi näkyvistä, -- suljetuksi iankaikkiseen vankeuteen. Ja
se vankila avautuu täällä yhtä hyvin kuin tämänjälkeenkin: se, joka on
tuleva sidotuksi taivaassa, saa ensin kammitsansa maan päällä. Tuo
käsky voimallisille enkeleille, joiden kuva kallioapostoli on:
"sitokaat hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkäät hänet äärimäiseen
pimeyteen" kohdistuu osaltaan opettajaa vastaan jokaisesta avun
pidätyksestä, ja jokaisesta evätystä totuudesta, ja jokaisesta
tyrkytetystä valheellisuudesta, niin että hänet kahlitaan sitä
tiukemmin mitä enemmän hän kahlehtii, ja heitetään yhä loitommaksi,
kun hän edelleen ja edelleen johtaa harhaan, kunnes viimein
rautakopin salvat sulkeutuvat hänen takanaan: "avaamaan kulta-,
rauta- sulkijaksi".

Olemme luullakseni saaneet jotakin irti noista riveistä, ja paljon
lisää on vielä löydettävissä niistä; mutta äskeinen tarkastelu jo
riittää näytteeksi sellaisesta kirjailijanne sana-sanalta tutkimisesta,
jolloin todellisesti "luemme" -- tarkaten jokaista korostusta ja
ilmausmuotoa, asettuen aina kirjailijan asemaan, häivyttäen oman
henkilöllisyytemme ja pyrkien syventymään hänen olemukseensa, niin että
kykenisimme sanomaan: "näin Milton ajatteli", eikä: "näin minä olen
ajatellut ollessani lukevinani Miltonia".

Ja tällä menetelmällä johdutte vähitellen panemaan omaan "minä olen
ajatellut" vähemmän painoa toisissakin tilaisuuksissa. Alatte oivaltaa,
että _teidän_ ajatuksenne ei ollutkaan erityisemmin minkään arvoinen;
että ajatuksenne asioista yleensäkään eivät kenties ole selkeimpiä ja
viisaimpia, mitä voi saavuttaa; -- että tosiaan, ellette ole aivan,
erikoinen henkilö, teillä ei voi sanoa olevan laisinkaan "ajatuksia";
että teillä ei ole ainesperustaa niihin, missään vakava-arvoisissa
asioissa; mitään oikeutta "ajatella", vaan ainoastaan yrittää opiskella
lisää tosiseikkoja asiasta. Niin, peräti todennäköisesti te ette koko
elämänne aikana (paitsi jos olette aivan erikoinen henkilö, kuten
sanoin) saa mitään pätevää oikeutusta "mielipiteeseen" miltään muulta
alalta kuin kulloinkin itse hoitelemastanne hommasta. Välttämättömässä
tehtävässä te tietenkin kykenette aina selvittämään, kuinka se on
tehtävä. Onko teillä talo pidettävänä kunnossa, tarvike myytävänä,
pelto kynnettävänä, oja perattavana? Niistä toimenpiteistä ei tarvitse
esiintyä kahtakaan mielipidettä; oma on vastuunne, jos teillä ei ole
juuri vankempaa pohjaa kuin "mielipide" sellaisia hoideltavia
käsitelläksenne. Ja oman toiminta-alanne ulkopuolellakin on jokunen
asia, joista teillä on pakko olla vain yksi mielipide. Että veijaus ja
valehtelu ovat hyljättäviä ja ilmi tullessaan heti suomittavia pois
tieltä; -- että ahnehtiminen ja riidanhalu ovat vaarallisia taipumuksia
lapsissakin ja kuolettavia luonnepiirteitä aikuisissa ja kansoissa; --
että lopuksi taivaan ja maan Jumala rakastaa toimeliaita, vaatimattomia
ja hyväsydämisiä ihmisiä, ja vihaa laiskoja, ylpeitä, ahnaita ja
tunnottomia: näistä yleisistä tosiseikoista teillä pitää olla vain yksi
mielipide, ja se hyvin voimakkaana.

Mutta mitä muuhun tulee -- uskontojen, hallitusten, tieteiden,
taiteiden aloilla --, te kehittäytyessänne huomaatte, että te ette
ylipäätään voi tietää _mitään_ -- arvostella mitään; että teidän on
paras (vaikka saatatte olla hyvin koulutettukin henkilö) olla vaitelias
ja pyrkiä viisastumaan päivä päivältä ja ymmärtämään hiukan enemmän
muiden ajatuksia, ja yrittäessänne tätä rehellisesti te piankin
havaitsette, että viisaimpienkaan ajatukset eivät ole juuri paljoakaan
muuta kuin asiallisia kysymyksiä. Esittää pulma selkeästi ja osoittaa
teille epätietoisuuden perusteet -- siinä kaikki, mitä he yleensä
kykenevät valaisemiseksenne tekemään! -- ja hyvä heille ja meille, jos
he tosiaan edes voivat "säveltä saada mietteisiimme ja epäilyksillä
taivaisilla herättää kaihomieltä".

Tämä kirjoittaja, jonka käsialaa olen teille lukenut, ei ole
etumaisiin, viisaimpiin kuuluva: hän näkee sattuvasti sen minkä näkee,
ja sentähden on helppo saada selville hänen täysi tarkoituksensa. Mutta
suurempien miesten tarkoitusta ette pysty pohjaamaan; he eivät edes
itsekään kokonaan arvioitse sitä, -- se on niin laaja. Olettakaamme,
että olisin pyytänyt teitä etsimään esimerkiksi Shakespearen -- enkä
Miltonin -- mielipidettä tästä kirkkovallan seikasta? -- taikka Danten?
Onko kellään teistä tällä hetkellä vähintäkään vihiä, mitä
kumpainenkaan ajatteli siitä? Oletteko konsaan verranneet "Rikhard
III:n" piispakohtausta Cranmerin olemukseen? Kuvausta Pyhästä
Fransiskuksesta ja Pyhästä Dominikuksesta siihen kuvaan,[11] joka sai
Vergiliuksen hämmästymään

    "tuon tähden, joka ristiinnaulittuna
    noin kurjaa kärsi ikirangaistustaan?"

tai kuvaukseen hänestä,[12] jonka ääressä Dante seisoi

    "kuin munkki, murhamiestä ripittävä?"

Shakespeare ja Dante tunsivat paremmin ihmisiä kuin useimmat meistä,
luulisin! He elivät molemmat keskellä ajallisen ja hengellisen vallan
pääkiistaa. Heillä oli siitä mielipide, arvattavasti? Mutta missä se
on? Tuokaa se kuulusteluun! Sovittakaa Shakespearen tai Danten kanta
uskontunnustuksen pykäliksi ja lähettäkää _ne_ tuomiokapituleille!

Alotettuannekaan te ette kykene -- sanon sen vieläkin -- monen
monituiseen päivään pääsemään näiden suurten miesten todellisten
pyrkimysten ja opetusten perille; mutta jo heidän vähäiselläkin
rehellisellä tutkimisellaan te saatte havaituksi, että se, mitä
otaksuitte omaksi "arvosteluksenne", oli pelkkää satunnaista
ennakkoluuloa ja ohjattoman ajattelun ajelehtavaa, avutonta, sotkuista
rikkaruohoa. Niin, enimmiten ihmismieli ei tosiaan ole paljoakaan
parempaa kuin koluista kangasmaata, laiminlyötyä ja sitkasta, osaksi
karua, osaksi peittynyttä huonon olettelun tarttuviin saniaisiin ja
myrkylliseen tuulenkylvämään ruohokkoon. Näette, että ensi työnä, mikä
teidän on tehtävä heille ja itsellenne, on kiihkeästi ja kiivaasti
sytyttää tuleen tämä, polttaa kaikki ryteikkö terveellisiksi
tuhkaläjiksi ja sitte kyntää ja kylvää. Kaiken toden kirjallisen työn,
jota on edessänne, koko elämäksenne, tulee alkaa noudattamalla
määräystä: "Muokatkaa maa viljelykselle _älkääkä kylväkö ohdakkeiden
sekaan_".

II. -- Kuunneltuanne sitten uskollisesti noita suuria opettajia,
päästäksenne heidän ajatuksiinsa, teillä on vielä suoritettavana se
korkeampi saavutus, että tavoitatte heidän sydämensä. Niinkuin ensin
käytte heidän luokseen selkeän näkemyksen vuoksi, samoin on teidän
viivyttävä heidän seurassaan, jotta lopulta pääsette osallisiksi
heidän oikeudentuntoisesta ja valtavasta mielenherkkyydestänsä.
Mielenherkkyydestä eli "tunteellisuudesta". En pelkää sitä sanaa; vielä
vähemmin itse käsitettä. Olette viime aikoina kuulleet paljon
letkauteltavan tunteellisuutta; mutta voinpa vakuuttaa teille, että me
tarvitsemme enemmän tunteellisuutta emmekä vähemmän.

Toisen ja toisen ihmisen -- toisen ja toisen eläimen -- kohottavana
eroavaisuutena on juuri tämä, että toinen tuntee enemmän kuin toinen.
Jos me olisimme sieniä, niin kenties meille ei olisi helposti
saatavissa tuntoa; jos olisimme matoja, jotka joka hetki ovat vaarassa
joutua lapionterän katkomiksi, niin kenties tunnonherkkyys ei olisi
meille hyväkään. Mutia kun olemme ihmisolentoja, se _on_ meille hyvä --
niin, me olemmekin ihmisellisiä ainoastaan siinä määrin kuin olemme
herkkätunteisia, ja meidän kunniamme suhtautuu tarkalleen sen
ominaisuuden esiintymiseen meissä.

Muistatte minun sanoneen tuosta suuresta ja puhtaasta vainajien
seurueesta, että sen pariin ei pääse "halpa arkisielu". Mitä luulette
minun tarkoittaneen "arkisella" olemuksella? Mitä te itse tarkoitatte
"arkisuudella" [_vulgarity_]? Saatte siitä hedelmällisen ajattelun
aiheen; mutta lyhyeen sanoen on kaiken arkisuuden peruspiirteenä vajava
tunnonherkkyys. Yksinkertainen ja viaton arkisuus on pelkästään
kasvattamattomuuden ja kehittymättömyyden tylsyyttä ruumiissa
ja sielussa; mutta aito luonteellisessa arkisuudessa ilmenee
kuolettava paatumus, joka äärimmäisillään kykenee kaikenlaatuiseen
elukkamaisuuteen ja rikollisuuteen, tuntematta pelkoa, tuntematta
mielihyvää, kauhua, sääliä. Jylseä käsi ja kuollut sydän, sairaalloinen
tottumus, kovettunut omatunto, -- niissä on ihmisten arkisuus; he ovat
ainiaan arkisia, juuri samassa suhteessa kuin he ovat kykenemättömiä
osanottoon, -- lähimäisensä tunnetilan nopeaan tajuamiseen, kaikkeen
siihen mitä tavallisen, mutta peräti täsmällisen sanonnan syvässä
merkityksessä voidaan nimittää ruumiin ja sielun "hienotunteisuudeksi":
se on sellainen mimosan-lehden kosketusherkkyys, joka puhtaalla
naisella on kaikkien elollisten edellä, -- järjen rajoihin kytkemätön
tarkkavaistoinen ja täysinäinen tunteellisuus, -- itse järjenkin
johtelija ja pyhittäjä. Järki voi ainoastaan ratkaista mikä on totta:
-- Jumalan antama ihmistunnon herkkyys yksinään voi aistita mitä Jumala
on tehnyt hyväksi.

Emme siis saavu tuohon suureen vainajien istuntoon ainoastaan tietämään
heiltä totta, vaan pääasiallisesti tuntemaan heidän kanssansa
oikeamielisyyttä. Ja tunteaksemme heidän kanssansa meidän tulee olla
heidän kaltaisiansa, ja vaivattomasti ei yksikään meistä pääse siihen
asti. Niinkuin tosi tieto on hallittua ja koeteltua tietoa, eikä
ensimäisinä juolahtaneita ajatuksia, -- samoin on tosi tunnonherkkyys
hallittua ja koeteltua tunteellisuutta, eikä ensimäisiä vaikutelmia.
Ensimäisinä tulee turhamaiset, väärät, salakavalat; jos myötäätte
niihin, ne johtavat teitä umpimähkäisesti ja loitos, tyhjässä
tavoittelussa, ontossa innostuksessa, kunnes teillä ei ole mitään
todellista tunteellisuutta jäljellä.

Eihän mikään ihmisyydelle mahdollinen tunne ole tosin itsessään väärä,
vaan ainoastaan väärä hallitsemattomana, kurittomana. Sen ylevyytenä on
sen voima ja oikeudenmukaisuus; se on väärä ollessaan heikkoa ja
turhanaikaisesta seikasta saatua. On vähäpätöistä ihmetystä, kuten
lapsen, joka katselee kuinka temppuilija heittelee kultapalloja, -- ja
tätä voitte pitää halpana. Mutta onko mielestänne alhaista se ihmetys
tai vähäisempää se vaikutelma, jolla jokaista ihmissielua kutsutaan
tarkkaamaan kuinka taivaan kultapalloja yössä heittelee tekijänsä käsi?
On halpaa uteliaisuutta, kuten kielletyn oven avaamiseen viehättyvän
lapsen tai herransa asioita urkkivan palvelijan; -- ja ylevää
uteliaisuutta, joka vaaran edessä tutkii suuren virran lähdettä
hiekka-aavikon takana, -- merentakaisten suurten mantereiden
sijoitusta, -- ja vielä jalompaa uteliaisuutta, joka kyselee Elämän
virran lähteestä ja Taivaan avarista aloista asioita, joita "enkelitkin
haluavat tutkistella".

Samoin on halpaa se tuskainen jännitys, jolla viivytte
joutavanpäiväisen tarinan kulussa ja onnettomassa ratkaisuvaiheessa;
mutta onko mielestänne vähäpätöisempää vai suurempaa se huolestus,
jolla tarkkaatte -- tai _pitäisi_ teidän tarkata -- kohtalon ja
sallimuksen toimintaa ahdingonalaisen kansakunnan elämänasiassa? Voi,
tunnonherkkyytenne ahdasmielisyyttä, itsekkyyttä, pikkumaisuutta teidän
on pahoiteltava Englannissa tänä aikana -- tunteellisuuden, joka
tuhlataan kukkavihkoihin ja puheisiin, elosteluun ja ilonpitoon,
tappelunäytäntöihin ja remuisiin nukketeattereihin, samalla kun voitte
katsella ja nähdä uljaita kansoja murhattavan -- mies mieheltä,
naisittain, lapsittain, ilman avun yritystä tai säälin kyyneltä.[13]

"Pikkumaisen" ja "itsekkään" tunteellisuuden sijasta minun olisikin
pitänyt suoraan nimetä se "kohtuuttomaksi" eli "väärämieliseksi"
tunne-elämäksi. Todellisesti sivistyneiden ihmisten ja arkisielujen
eroavaisuuden voi parhaiten määrätä eräällä seikalla, joka niinikään on
todellisesti sivistyneen kansan (sellaisia kansoja on ollut)
ilmeisimpänä tuntomerkkinä laumaväkeen verraten: heidän tunteensa ovat
vakaisia ja oikeudenmukaisia, asiallisen mietinnän ja tasapuolisen
ajattelun tuloksina. Lauman voi puhua mihin hyvänsä; sen tunteet
saattavat olla -- tavallisesti ovat -- ylipäätänsä jalomielisiä ja
oikeudenmukaisia; mutta sillä ei ole mitään perustusta niille, mitään
kunnollista kiinnipitämisen otetta niistä. Sen voi ärsyttää tai
mairitella mielin määrin mihin hyvänsä tunteeseen; se ajattelee
enimmäkseen tartuntana, saaden tunnekuohumuksen niinkuin nuhan, eikä
ole mitään niin pientä, mistä se ei karju itseänsä hurjistuksiin, kun
puuska on valloillaan, -- mitään niin suurta, mitä se ei hetkessä
unohtaisi, puuskan mentyä ohi. Mutta sivistyneen yksilön, tai
sivistyneen kansakunnan, mielenliikutukset ovat oikeudentuntoisia,
suhdallisia ja vakaisia.

Suuriluontoinen kansakunta ei esimerkiksi haaskaa koko kansallista
älyntarmoa parin kuukauden ajaksi punnitsemaan yhden konnan tekemästä
yhdestä murhasta kokoiltua todistus-ainehistoa ja parin vuoden aikana
katsele, kuinka sen omat lapset murhaavat toisiaan tuhansin ja
kymmenintuhansin päivässä,[14] laskeskellen ainoastaan, mitä tuo
vaikuttanee puuvillan hintaan, ja viitsimättä millään lavoin päätellä,
kumpi kiistapuoli on väärässä. Ei suuriluontoinen kansa myöskään lähetä
köyhiä pikkupoikiansa vankilaan kuuden saksanpähkinän näpistämisestä ja
salli vararikkoistensa kavaltaa satojatuhansia pelkällä kumarruksella
ja köyhien säästöistä rikastuneiden pankkiirien sulkea oviansa
"ylivoimaisten asianhaarain johdosta" edes lupaa pyytämättä; ja laajoja
maatiloja siirtyvän ostajille, jotka ovat koonneet varallisuutensa
asestetuissa höyrylaivoissaan Kiinan vesillä -- retkeillen
kaupittelemassa oopiumia kanuunain tuella ja vieraan kansallisuuden
varalle muuttaen tavallisen maantierosvon vaatimuksen "raha tai henki"
kuulumaan "raha _ja_ henki".[15]

Eipä myöskään salli suuriluontoinen kansakunta viattomien köyhiensä
nääntyä suokuumeeseen ja kurjasti riutua hengiltä hökkelien
tunkioruttoon, säästääkseen ylimääräiset kuusi pennyä sielulta
maanomistajilleen,[16] ja sitte kuolaisin kyynelin ja hornamaisesti
heltyneenä pohdi neuvostosaleissaan, eikö sen pitäisi laupiaasti
säästää murhaajiensa henki ja rakkaasti hoivaella heitä. Ja
suuriluontoinen kansakunta, jos onkin päättänyt, että hirttäminen on
kerrassaan terveellisin temppu sen murhatapauksissa ylimalkaan, kykenee
kuitenkin armeliaasti eroittamaan niiden syyllisyys-asteita eikä ulise
niinkuin pakkasenpuremien sudenpentujen lauma jonkun onnettoman
vähäjärkisen pojan tai "äärettömästi ähmistyneen" harmaahapsisen
Othello-houkkion veriladulla juuri samaan aikaan kun lähettää
hallituksensa ministerin pitämään kohteliaita puheita miehelle, joka
syöksee pistimiin nuoria tyttöjä isiensä nähden ja kylmästi harkiten
surmaa jaloja nuorukaisia kiivaammalla vauhdilla kuin maalaisteurastaja
tappaa karitsoita keväisin. Lopuksi, suuriluontoinen kansakunta ei
pilkkaa taivasta ja sen voimia olemalla uskovinansa ilmestykseen, joka
vakuuttaa, että rahanrakkaus on _kaiken_ pahan alkujuuri, ja samalla
kuitenkin ilmoita antavansa ja aikovansa edelleen antaa kaikissa
tärkeissä kansallisissa teoissaan ja toimenpiteissään yksinomaan tuon
rakkauden olla määräävänä vaikuttimena.

Hyvät ystävät, enpä tiedä miksi kukaan meistä puhuisi lukemisesta. Me
tarvitsemme jotakin kovempaa koulutusta kuin lukemisen tuottamaa; mutta
ainakin saatte pitää varmana, että me emme osaa lukea. Mikään lukeminen
ei ole mahdollista tässä mielentilassa olevalle väestölle. Mikään
suuren kirjailijan lauselma ei ole heidän ymmärrettävissään.
Englantilaisen yleisön on tällähaavaa suorastaan ja ehdottomasti
mahdoton käsittää mitään ajatuksellista tuotantoa -- niin
ajattelukyvyttömäksi se on rappeutunut ahnehtimisjärjettömyydessään.

Onneksi ei tautimme vielä ole juuri pahempaa kuin tätä
ajattelukyvyttömyyttä; se ei ole sisemmän luonnon tärviötä. Meistä
lähtee yhä ehjä sointu, kun jokin iskee meitä osavasti; ja vaikka se
aatos, että kaiken pitäisi olla "kannattavaa", on tartuttanut
pyrkimyksiämme niin syvälti, että me tahtoessamme laupiasta
samarialaistakin leikitellä emme koskaan ojenna suojatillemme ropoa
sanomatta: "kun tulen takaisin, niin sinun pitää antaa minulle kaksi",
on sydämemme sopukkaan kuitenkin jäänyt ylevän tuntemisen kykyä. Me
osoitamme sitä työssämme, -- sotimisessamme, -- vieläpä noissa
epäsuhtaisissa kotoisissa mielenliikutuksissamme, jotka saavat meidät
raivostumaan yksilöä kohdanneesta pikku vääryydestä samalla kun olemme
lauhkeita rajattomalle yleiselle. Me olemme yhäti uutteria päivän
viimeistä hetkeä myöten, vaikka lisäämme ahertajan kärsivällisyyteen
pelurin kiihkon; me olemme vielä urhoollisia kuolemaan asti, vaikkakin
kykenemättömiä havaitsemaan oikeata aihetta taistelemaan noustaksemme,
ja olemme edelleenkin uskollisia kiintymyksessämme omaisiimme,
kuolemaan asti, niinkuin merihirviöt ovat, ja kalliokotkat.

Ja on olemassa toivoa kansakunnasta, kun vielä tätä voi sanoa siitä.
Niin kauvan kuin se pitää elämäänsä kädessään, valmiina antamaan sen
kunniastansa (vaikka hupsusti käsitetystä kunniasta), rakkaudestaan
(joskin itsekkäästä) ja liiketointensa puolesta (niin halpaa kuin se
toiminta onkin), siitä on toivoa. Mutta ainoastaan toivoa; sillä tätä
vaistomaista, päätähavin esiintyvää hyvettä ei voi kestää. Mikään
kansakunta, joka on tehnyt itsensä laumaväeksi, ei voi säilyä, vaikka
olisi sydämensä pohjalta kuinkakin ylevälaatuista. Sen on pidettävä
tunnevaikutelmiansa kurissa ja ohjailtava niitä; muutoin ne aikanaan
kurittavat sitä skorpiooniruoskilla. Ennen kaikkea: kansakunta ei voi
säilyä rahansaalistus-laumana -- se ei voi rankaisemattomasti
olemassaoloansa haittaamattomasti yhä edelleen halveksua
kirjallisuutta, halveksua tiedettä, halveksua taidetta, halveksua
luontoa, halveksua sääliä, keskittäen sielunsa taukoamattomasti
hankiskeltaviin lantteihin.

Ovatko nämä mielestänne jyrkeitä tai hillittömiä sanoja? Malttakaahan
vielä vain hetkinen. Minä todistan ne teille kohta kohdalta.

I. Sanon ensiksi, että olemme halveksuneet kirjallisuutta. Minkä verran
me kansakuntana osoitamme välittävämme kirjoista? Kuinka paljon
luulette meidän kaikkiaan käyttävän varoja kirjastoihimme, yleisiin tai
yksityisiin, siihen verraten, mitä meiltä liikenee hevosurheiluun? Jos
mies kuluttaa rennosti rahoja kirjastonsa kartuttamiseksi, niin te
sanotte häntä löylynlyömäksi -- kirjahulluksi. Mutta te ette
milloinkaan sano ketään hevoshulluksi, vaikka ihmisiä joka päivä joutuu
taloudelliseen perikatoon hevostensa takia[17] ja kenenkään ette kuule
kirjoillaan vararikkoon suistuvan.

Tai mennäkseni vielä alemmaksi, paljonko luulisitte Yhdistyneen
Kuningaskunnan yleisten ja yksityisten kirjahyllyjen sisällön tuottavan
siihen myyntisummaan verraten, joka saataisiin sen viinikellareista?
Missä asemassa sen kulungit kirjallisuuden hankkimiseksi olisivat sen
arvion rinnalla, joka käsittäisi ylellisen syömisen kustannukset? Me
puhumme hengen ravinnosta kuten ruumiinkin ravinnosta: hyvä kirja
sisältää sellaista ravintoa ehtymättömästi; se on ikäkautinen varaus
meidän parhaalle osallemme -- ja kuinka pitkään kuitenkin enimmät
ihmiset katsoisivat parasta kirjaa ennen kuin sen saadakseen uhraisivat
ison kampelan!

On toki ollut miehiä, jotka kirjan ostaakseen ovat kiristäneet vyötänsä
ja jättäytyneet vaatteita vaille, ja joiden kirjastot luullakseni
olivat heille lopultakin huokeampia kuin enimpien ihmisten päivälliset
ovat. Harvat meistä joutuvat sellaiseen koetukseen, paha kyllä: onhan
kallisarvoinen esine meille yhä kallisarvoisempi, jos se on hankittu
työllä tai säästäväisyydellä; ja jos julkiset kirjastot olisivat
puoleksikaan niin kalliita kuin julkiset päivälliset, tai kirjat
maksaisivat kymmenennenkään osan rannerenkaiden hinnasta, niin
houkkamaisetkin miehet ja naiset voisivat joskus aavistella, että
lukemisessakin saattaa olla hyvää niinkuin maiskuttelussa ja
välkyttelyssä. Pelkkä kirjallisuuden huokeus sitävastoin on saamassa
viisailtakin ihmisiltä unohtumaan, että jos kirja on lukemisen
arvoinen, se on ostamisen arvoinen.

Kirja ei ole minkään arvoinen, ellei sillä ole paljon arvoa; eikä se
ole käyttökelpoinen ennen kuin se on luettu ja uudestaan luettu ja
tullut rakkaaksi ja taas uusilla piirteillä rakkaammaksi -- ja
merkityksi, niin että voitte vedota siitä tarvitsemiinne kohtiin
niinkuin soturi saa varushuoneesta siepata kulloinkin otollisimman
aseen tai taloudenhoitaja noutaa kaipaamansa mausteen myymälästä.
Jauhoista valmistettu leipä on hyvää; mutta hyvässä kirjassa on leipää
niin maistuvaa kuin hunaja, kun vain tahtoo sitä ottaa -- ja köyhäpä
tosiaan täytyy olla sen perheen, joka ei edes kertaakaan elämässänsä
kykene suorittamaan leipurinlaskua tuollaisista moninkertaistuvista
sämpylöistä. Me sanomme itseämme rikkaaksi kansakunnaksi, ja olemme
silti niin siivottomia ja hupsuja, että kiertävistä kirjastoista
peukaloitsemme piloille toistemme kirjoja!

II. Me halveksumme tiedettä, sanon. "Mitä!" huudahdatte te; "emmekö me
ole etumaisia kaikessa tutkimustyössä, ja eikö koko maailma syystä tai
syyttä tunne huimausta keksinnöistämme?" Niin, mutta luuletteko sen
olevan kansallista työtä? Kaikki se työ tehdään kansakunnan
suhtautumisen uhalla, yksityisten innolla ja varoilla. Kyllähän
ilomielin otamme voittoa tieteestä; me sieppaamme varsin halukkaasti
kaikkia tieteellisiä luita, joissa näemme lihaa kalutaksemme; mutta jos
tieteilijä tulee _meiltä_ hakemaan luuta tai kannikkaa, niin se on eri
juttu.

Mitä me olemme julkisesti tehneet tieteen hyväksi? Meidän on
tiedettävä, paljonko kello on, laivojemme turvallisuudeksi,[18] ja
sentähden me kustannamme tähtitornia; ja parlamenttinamme me vuosittain
annamme kiusata itsemme tekemään huolimattomasti jotakin British
Museumin hyväksi, ynseästi arvellen sitä joksikin paikaksi, missä
säilytetään täytettyjä lintuja lastemme ratoksi. Jos joku kustantaa
oman kaukoputkensa ja selvittää taaskin tähtisumu-pälvekkeen taivaalta,
niin me hälisemme siitä havaintosaavutuksesta kuin omastamme; jos yksi
kymmenestätuhannesta metsästäjä-kartanonherroistamme äkkiä huomaa, että
maa onkin luotu myös muuta varten kuin ketunkoloiksi, ja kaivautuu itse
sen sisälle ja ilmoittaa meille, missä on kultaa ja missä kivihiiliä,
niin me käsitämme, että tuosta on jotakin hyötyä, ja varsin
asianmukaisesti me korotamme hänet aatelissäätyyn: mutta se sattuma,
että hän on keksinyt puuhilleen hyödyllisen suunnan, onko se mikään
ansio meille? (Sellaisen keksinnön ilmenemättömyys hänen säätyveljiensä
keskuudessa taasen saattaa olla meille jonkun verran _viaksi_ katsottava,
jos asiaa harkitsisimme.)

Mutta jos epäilette näitä ylimalkaisia huomautuksia, niin tässä on
muuan tieteenharrastustamme valaiseva erikoistapaus meidän kaikkien
mietittäväksi. Kaksi vuotta takaperin oli Baijerissa myytävänä kokoelma
Solenhofenin kivettymiä -- paras lajiaan, sisältäen monia
täydellisyydeltään ainoalaatuisia näytteitä ja yhden lajinäytteenkin
ainokaisena maailmassa (se kivettymä ilmoitti tuollaisia tuntemattomia
elollisia olleeksi kokonaisen valtakunnan). Tämä kokoelma, jonka pelkkä
kauppa-arvo yksityisten ostajien keskuudessa olisi luultavasti ollut
tuhannen tai kahdentoistasadan punnan vaiheilla, tarjottiin Englannin
kansalle seitsemästäsadasta. Mutta me emme tahtoneet antaa niin paljoa,
ja koko sarja olisi tällä hetkellä Münchenin museossa, jollei
professori Owen omaa aikaansa hukaten ja kärsivällisesti kiusaten
brittiläistä yleisöä tämän edustajissa esiintyvänä olisi saavuttanut
sitä myönnytystä, että hänet valtuutettiin maksamaan neljäsataa puntaa
heti, itse jääden vastuuseen lopuista kolmesta! Sanottu yleisö
kaiketikin suorittaa tuon jäännös-erän, ajan tullen, mutta nyreästi ja
kaiken aikaa vähääkään välittämättä koko asiasta -- vain aina valmiina
kaakattamaan, jos siitä saannoksesta koituu jotakin ansiota.

Pyydän teitä numeroiden valossa harkitsemaan, mitä tämä tosiseikka
merkitsee. Teidän vuotuiset kulunkinne yleisiin tarkoituksiin
(kolmannes niistä sotalaitokselle) ovat vähintään 50 miljoonaa. Ja 700
puntaa 50,000,000 punnasta on likimain samaa kuin seitsemän pennyä
kahtatuhatta puntaa kohti.[19] Olettakaammepa siis, että joku
herrasmies, jonka tuloja ei tunnettaisi, mutta jonka voisi arvata
varsin äveriääksi siitäkin, että hän kuluttaisi kaksituhatta puntaa
vuodessa yksistään puistomuureihinsa ja palveluskuntaansa, --
olettakaamme, että tuollainen pohatta ilmoittaa pitävänsä tieteestä;
että muuan hänen palkollisensa tulee innokkaasti kertomaan hänelle
ainoalaatuisesta kivettymäkokoelmasta, joka antaa opastuksen uudesta
luomakunnan kehitysjaksosta ja on lunastettavissa seitsemän pennyn
summalla; ja että herrasmies, joka pitää tieteestä ja kuluttaa
kaksituhatta vuodessa puistonsa kunnossapitoon, vastaa palvelijalle,
pidettyään häntä monet kuukaudet odottamassa: "No! Minä annan sinulle
niistä neljä pennyä, jos ensi vuoteen sitoudut vastaamaan lopuista
kolmesta!"

III. Te olette halveksuneet taidetta! sanon. "Mitä!" vastaatte te
jälleen; "eikö meillä ole taidenäyttelyitä penikulmittani? ja emmekö
maksa tuhansia puntia yhdestä ainoastakin maalauksesta? ja eikö meillä
ole taidekouluja ja -opistoja, enemmän kuin millään kansakunnalla on
konsaan ollut?" Kyllähän, mutta se kaikki on kaupankäynnin kannalta
suunniteltua. Mielenne kovin tekee myydä maalattua kangasta yhtä hyvin
kuin kivihiiliä, ja korusommitelmia niinkuin rautatavaraakin;
halukkaasti ottaisitte jokaiselta muulta kansalta leivän suusta, jos
voisitte, ja kun ette siihen kykene, teidän elämänihanteenanne on
seistä maailman valtakäytävillä niinkuin Ludgaten kojupojat kirkuen
jokaiselle ohikulkijalle: "Mitä saisi olla?"

Te ette tiedä mitään omista edellytyksistänne tai olosuhteistanne; te
kuvittelette, että teillä voi olla kosteiden, laakeiden, lihavien
savikenttienne keskellä yhtä kerkeä taideluomisen lahja kuin
ranskalaisilla kullanhohtavien viinitarhainsa keskellä tai
tuliperäisten kallioittensa juurella elelevällä italialaisella, -- että
taidetta voi oppia niinkuin kirjanpitoa ja että se opittuna toimittaa
teille enemmän kirjoja pidettäväksi. Oman itsensä vuoksi te ette välitä
tauluista sen enempää kuin autioseiniinne liimatuista ilmoituksista.
Seinillä liikenee aina tilaa ilmoitusten asettamiselle luettavaksi, --
ei koskaan taulujen sijoittamiselle katseltavaksi. Te ette tiedä, mitä
taideteoksia teillä (kuulopuheen mukaan) on maassanne, tai ovatko ne
vääriä vai oikeita, pidetäänkö niistä hyvää huolta vai eikö; vieraissa
maissa te tyynesti näette ylevimpienkin taulujen, mitä maailmassa on
säilynyt, ränstyvän haaskiolla -- (ja Venetsiassa itävaltalaisten
kanuunain olevan tähdättyinä niitä sisältäviin palatseihin), ja jos
kuulisitte, että kaikki Eurooppaan jääneet Tizianin tuotteet aiotaan
huomenna käyttää hietasäkkien valmistamiseen itävaltalaisissa
varustuksissa, se ei huolettaisi teitä saman vertaa kuin mahdollisuus,
että omat reppunne jäävät jotakuta arvioitua lintuparia laihemmiksi
päivän metsästyksessä. Sillä kannalla on teidän kansallinen
taiderakkautenne.

IV. Te olette halveksuneet luontoa -- kaikkia luonnonmaisemien syviä ja
pyhiä aistimuksia nimittäin. Ranskan vallankumoukselliset käyttivät
Ranskan temppeleitä talleina; te olette tehneet luonnon temppeleistä
kilparatoja. Teidän ainoana mielihyvän-käsitteenänne on ajaa
rautatievaunuissa niiden kuorikäytäviä pitkin ja syödä niiden
alttareilta. Te olette laskeneet Schaffhausenin poikitse
rautatiesillan. Te olette tunneleilla puhkoneet Luzernin tunturit
Tellin kappelin luona; te olette tärvelleet Genève-järven
Clarens-rannan; Englannissa ei ole ainuttakaan hiljaista laaksoa, jota
te ette ole täyttäneet hohisevalla tulella; englantilaisesta maasta ei
ole jäljellä rahtuakaan, johon te ette ole survoneet kivihiiltenne
tuhkaa -- eikä ole ulkomaista kaupunkia, missä teidän läsnäolonne
leviäminen ei ole leimattu viehättävien vanhojen katujen ja
onnekkaiden puutarhojen keskelle ilmestyneellä uusien hotellien ja
hajuvesimyymäläin kaikkikuluttavalla valkoisella pitaalilla: itse
Alppeja, joita teidän omat runoilijanne tapasivat niin kunnioittavasti
rakastaa, te katselette karhutarhan saippuoituina salkoina, joita
myöten te innostutte kiipeilemään ja luisutte jälleen alas
"ihastuksesta kirahdellen". Kun äänenne sortuu siihen kirkumiseen ja te
ette saa ymmärrettävästi ihmissanoiksi ilonne ailahduksia, te sitte
täytätte tunturilaaksojen hiljaisuuden riemulaukauksilla ja säntäätte
kotimatkalle, punehduksissa itserakkaasta tyytyväisyydestä ja
turhamaisuuden nytkyttävää nikottelua tulvillanne.

Kaksi jokseenkin surkeinta näkyä, mitä ihmiskunnassa konsaan on
kohdalleni osunut, niiden syvää sisäistä merkitystä ajatellen, on
englantilaisten laumojen hauskuttelu ruosteisten haupitsien
laukomisella Chamonix-laaksossa ja Zürichin sveitsiläisten
viininviljelijäin tapa ilmaista kristillistä kiitollisuuttansa
viinisadon antimista, kokoontumalla ryhmiksi "viinitarhojen torneihin",
verkkaisesti panostaen ja räiskytellen ratsupistooleja aamusta iltaan.
Velvollisuuksien hämärä oivaltaminen on masentavaa; masentavampia
minusta nähden tällaiset käsitykset rattoisuudesta.

Lopuksi: te halveksutte sääliä. Tämän todistamiseksi ei tarvita minun
sanojani. Painatan vain sanomalehti-uutisen, jollaisia on tapanani
leikellä varastolaatikkooni; tämä oli _Daily Telegraph_-lehdessä
kuluvan vuoden alkupuolella. Siinä kerrotaan muuan tuollainen tapaus,
joita nykyään sattuu päivittäin, ja uutinen on saanut muotonsa
kuolemansyyn tutkimisesta pidetyn pöytäkirjan mukaan. Painatan sen
punaisella. Saatte uskoa, että itse asianhaarat on sillä värillä
kirjoitettu kirjaan, josta meidän kaikkien -- lukutaitoisten
ja -taidottomien -- on jonakuna päivänä oma sivumme luettava.

"Perjantaina pidettiin v.t. tarkastuslääkärin mr. Richardin toimesta
Valkoisen Hevosen ravintolassa Christ Churchin piirissä, Spitalfieldin
kaupunginosaa, tutkimus Michael Collinsin kuolemansyystä, iältään 58
vuotta. Mary Collins, kurjannäköinen nainen, sanoi asuneensa vainajan
ja poikansa kanssa yhdessä huoneessa Cobb's-aukion 2:ssa, Christ
Churchin piiriä. Vainaja oli 'rajasuutari'. Todistaja kulki ostelemassa
vanhoja jalkineita; vainaja ja hänen poikansa laittoivat niistä
kelvollisia, ja sitte todistaja kaupitteli niitä myymäläkojuihin,
ottaen mitä sai, mutta hyvin vähän niistä lähti. Vainaja ja hänen
poikansa olivat työssä yötä päivää, koettaessaan saada hiukan leipää ja
teetä ja huoneenvuokran (2 killinkiä viikossa), niin että koti pysyisi
koossa. Menneen viikon perjantaina vainaja illalla nousi rahiltaan ja
häntä puistatteli. Hän heitti alas jalkineet ja sanoi: Joku muu saa ne
laittaa valmiiksi minun tästä mentyäni, sillä minä en enää jaksa.
Huoneessa ei ollut tulta, ja hän sanoi: 'Olisi parempi ollakseni, jos
saisin lämmitellä.' Todistaja ottikin kaksi paria uusittuja saappaita
kaupattavaksi, mutta puodissa antoivat ainoastaan 14 pennyä molemmista
pareista yhteensä ja sanoivat: 'Meidänkin pitää saada voittomme.'
Todistaja hankki nyt 14 naulaa kivihiiliä, ja vähän teetä ja leipää.
Hänen poikansa valvoi kaiken yötä paikkauksessa rahantarpeen takia,
mutta vainaja kuoli lauvantai-aamuna. Perheellä ei koskaan ollut
kylliksi syötävää. -- Tarkastuslääkäri: 'Minusta tuntuu surkealta, että
te ette menneet ajoissa vaivaistaloon.' -- Todistaja: 'Me olimme
kiintyneet pikku kotimme mukavuuksiin.' Muuan valamiehistä kysyi, mitä
ne mukavuudet olivat, sillä hän oli nähnyt vain kasan olkia nurkassa,
ja ikkunat olivat rikkinäiset. Todistaja alkoi itkeä ja sanoi, että oli
heillä ommeltu peitto ja muita pieniä kapistuksia. Vainaja oli sanonut,
että hän ei ikänä mene vaivaistaloon. Kesäisin, kun sattui parempi
aika, he toisinaan ansaitsivat kymmenenkin killinkiä viikossa puhdasta.
Silloin he aina säästivät seuraavan viikon varalle, joka yleensä oli
huono. Talvisin he eivät ansainneet puoleksikaan niin paljoa. Nyt
kolmena vuonna olivat joutuneet aina vaan ahtaammalle. -- Cornelius
Collins sanoi, että hän oli autellut isäänsä v:sta 1847. Heillä oli
tapana tehdä työtä niin pitkälle yöhön, että olivat kumpikin melkein
menettäneet näkönsä. Todistajalla oli nyt kaihi silmissä. Viisi vuotta
takaperin vainaja pyysi kunnan apua. Vaivaiskaitsija antoi hänelle
neljän naulan limpun ja sanoi, että jos hän tulee toistamiseen, niin
hänet 'pannaan kiville'.[20] Se tympäisi vainajaa, ja sen koommin ei
hän tahtonut joutua mihinkään tekemisiin niiden kanssa. He tulivat yhä
huonommin toimeen edelliseen perjantaihin asti, jolloin heillä ei ollut
edes puolta pennyä kynttilän ostamiseen. Vainaja heittäytyi sitten
oljille ja sanoi, että hänestä ei ollut eläjäksi aamuun saakka. --
Muuan valamies: 'Te olette itsekin nälkiintymässä hengiltä, ja teidän
pitäisi mennä taloon kesäkautta odottamaan.' -- Todistaja: 'Jos sinne
menisimme, niin kuolisimme. Tullessamme ulos kesällä me olisimme kuin
pilvistä pudonneita. Kukaan ei tuntisi meitä, ja me emme saisi
huonettakaan. Voisin tehdä nyt työtä, jos saisin ruokaa, sillä näköni
kävisi siitä paremmaksi. -- T:ri G.P. Walker sanoi, että kuoleman syynä
oli _syncope_, ravinnonpuutteesta johtunut nääntymys. Vainajalla ei
ollut ollut mitään makuuvaatteita. Neljään kuukauteen hän ei ollut
saanut mitään muuta kuin leipää syödäkseen. Ruumiissa ei ollut
hiventäkään rasvaa. Mitään tautia ei ilmennyt, ja jos lääkärinhoitoa
olisi ollut, hän olisi saattanut toipua nääntymyskohtauksesta. --
Tarkastuslääkärin huomautettua tapauksen surettavasta laadusta
valamiehistö lausui päätöksenään, 'että vainaja kuoli ravinnon ja
tavallisten elämäntarpeiden puutteen tuottamaan nääntymykseen, kuin
myöskin lääkärinavun puutteeseen'."

"Minkätähden ei todistaja kuitenkin suostunut menemään vaivaistaloon?"
kysytte. No, köyhillä näkyy olevan vaivaistaloa vastaan ennakkoluuloa,
jota rikkailla ei ole -- sillä tietysti jokainen, joka ottaa
hallitukselta eläkkeen, mukautuu vaivaishoidokiksi suurellisessa
merkityksessä: rikkaiden huoltolat eivät vain anna vihjausta
vaivaisesta elannosta, vaan huolettomista oloista. Mutta köyhät näkyvät
tahtovan kuolla itsenäisesti; kenties, jos laittaisimme hoitolat heille
kyllin sieviksi ja miellyttäviksi, tai antaisimme heille eläkkeensä
kotona ja myöntäisimme heille pikku alkajaiskehvellyksen yleisistä
varoista, heidän mielensä saattaisi suopua siihen. Tällainen on
sillävälin asiain tila: me teemme avustuksemme joko niin häpäiseväksi
heille tai niin tukalaksi, että he mieluummin kuolevat kuin ottavat sen
vastaan; kolmantena vaihtoehtona me jätämme heidät niin oppimattomiksi
ja ymmärtämättömiksi, että he näkevät nälkää kuin järjettömät
luontokappaleet, kesyttöminä ja mykkinä, tietämättä mitä tehdä tai
mistä etsiä ahdingolleen huojennusta.

Te halveksutte sääliä, sanon; jos ette sitä hylkisi, niin tuollainen
sanomalehti-uutinen olisi kristillisessä maassa yhtä mahdoton kuin
harkitun murhan salliminen sen julkisilla kaduilla.[21] Sanoinko
"kristillisessä"? Oi, jos me olisimme vain terveesti epäkristillisiä,
niin sellainen olisi mahdotonta: meidän kuviteltu kristillisyytemme se
auttelee meitä tekemään näitä rikoksia, sillä me riemuttelemme ja
rehvastelemme uskossamme saadaksemme siitä nauttia häpeämätöntä
tyydytystä, senkin verhoten mielikuvituksella kuten kaiken
muun. Urkujen ja kuorikäytävien, aamusarastus-jumalanpalvelusten
ja hämy-hartaushetkien draamallinen kristillisyys -- se
silmänlume-hartaus, johon me emme arastele sekoittaa maalauksellisesti
teatteriemme paholaisnäytelmiä, "Satanellain", "Robertien",
"Faustien" tehopiirteitä, messuten kiitosvirsiä kirjo-ikkunain läpi
taustavaikutuksen aikaansaamiseksi ja taiteellisin juoksutuksin
lurittaen Luojan nimeä moninaisesti vaihtuvissa rukousjääryttelyn
toisinnoissa (seuraavana päivänä taas jaellen taitamattomien kiroojien
valistamiseksi kirjasia toisen käskyn merkityksestä meidän
tulkitsemanamme) -- tämä kaasuvaloinen ja kaasuhenkinen kristillisyys
on meidän ylväytenämme, ja me tempaamme turvaan kauhtanamme liepeen
niiden kerettiläisten kosketukselta, jotka lausuvat siitä epäilyksiä.

Mutta osoittaa rahtunen tavallista kristillistä oikeamielisyyttä
selvässä sanassa tai teossa, tehdä kristinopin lainkohta joksikin
elämänohjeeksi ja perustaa yksikin kansallinen toimenpide tai toive
sille pohjalle, -- liianpa hyvin tiedämme, minkä verran uskomme siihen
pätee! Pikemmin saisitte salaman leimahtamaan suitsutussavusta kuin
todellista toimintaa tai suurta tunnetta ilmenemään nykyaikaisesta
englantilaisesta uskonnollisuudestamme. Teidän olisi parempi päästä
eroon sekä savusta että urkupilleistä: jättäkää ne ja goottilaiset
ikkunat ja maalatut lasiruudut teatterikaluston hoitajalle; yhtenä
terveenä puhalluksena heittäkää hiilivety-henkenne ja ottakaa
porraskynnyksellänne värjöttävä Latsarus hoivaanne. Sillä tosi kirkko
on kaikkialla missä käsi auttavana kohtaa toisen, ja se on ainoa pyhä
tai emäkirkko mitä koskaan on ollut tai on milloinkaan.

       *       *       *       *       *

Kaikkia näitä henkisiä tyydytyksiä ja kaikkia näitä hyveitä, toistan,
te kansallisesti halveksutte. Teillä on tosin keskessänne kansalaisia,
jotka eivät niin tee; joiden työstä, voimasta, elämästä, kuolemasta, te
elätte konsaan kiittämättä heitä. Varallisuutenne, huvinne, ylpeytenne
olisivat kaikki yhtä mahdottomia ilman niiden toimintaa, joita
vähäksytte tai ette muista. Poliisikonstaapeli, joka astelee mustaa
kujaa edes takaisin kaiken yötä pitämässä silmällä rikollisuutta, jota
te olette sinne luoneet, ja voi minä hetkenä hyvänsä saada päänsä
murskatuksi tai runneltua raajarikoksi, mitään kiitollisuutta
kokematta; kuohujen raivon kanssa kilvoitteleva merimies, kirjansa tai
koetinpullonsa ääressä ahertava hiljainen tutkija, tavallinen
työläinen, joka tunnustusta ja melkein leipääkin vailla täyttää
tehtävänsä niinkuin hevosenne vetävät kärryjänne, toivottomana ja
kaikkien syrjimänä: heidän varassaan Englanti elää. Mutta he eivät ole
kansakunta; he edustavat vain sen ruumista ja hermovoimaa, vanhasta
tottumuksesta yhä toimien kouristuneen sitkeästi, henkisyyden jo
häivyttyä.

Meidän kansallisena henkisyytenämme ja pyrkimyksenämme on
hauskuudenhalu, kansallisena uskontonamme kirkollisten menojen
suorittaminen ja unettavien totuuksien (tai valheellisuuksien)
saarnaaminen laumaväen pidättämiseksi rauhallisesti työssä, sillaikaa
kun me huvittelemme; ja tämän huvittelun tarve pitää meistä kiinni
kurkkua kuivaavana ja silmiä kierrättelevänä kuumeena --
järjettömyyttä, kevytmielisyyttä, armottomuutta nostattavana. Ihmisten
ahkeroidessa oikealla tavalla heidän hupinsa syntyy heidän työstänsä
niinkuin värikkäät terälehdet hedelmällisestä kukasta; -- kun he ovat
uskollisesti avuliaita ja sääliväisiä, heidän kaikki tunteensa
sukeutuvat vakaisiksi, syviksi, pysyväisiksi, ja antavat elämää
sielulle niinkuin luonnollinen valtimo ruumiille.

Mutta nyt me todellisen puuhaamisen puutteessa valamme koko miehisen
tarmomme rahansaalistuksen väärään puuhaan, ja kun meillä ei ole
todellista tunteellisuutta, meidän pitää saada valhetunteilua
vaatetettuna leluiksemme, ei leikkiäksemme viattomasti kuten lapset
nukkejansa käyttävät, vaan turmeltuneesti ja salailevasti, niinkuin
epäjumalien palvelemiseen eksyneet juutalaiset kätkivät luolien
seinille kuvia, jotka vasta kaivamalla ovat paljastuneet. Oikeutta,
jota me emme pane täytäntöön, me näyttelemme romaaneissa ja
teatterilavalla; kauneuden sijalle, jota tuhoamme luonnossa, asetamme
pantomiimin muuntelehtivat elkeet, ja kun ihmisluontomme käskevästi
vaatii _jonkunlaista_ järkkymystä ja surua, niin me -- sen ylevän
murheen sijaista, jota meidän olisi tullut tuntea lähimäistemme
osakumppaneina, ja niiden puhtaiden kyynelten asemesta, joita meidän
olisi pitänyt heidän kanssaan itkeä, -- nautinnollisesti väristen
ahmimme oikeussalin liikuttavaisuutta ja kokoamme haudan kastehelmiä.

On vaikea arvioida näiden ilmiöiden täyttä merkitystä. Itse asianhaarat
ovat kylläkin peloittavia, mutta niiden vihjaama kansallinen viallisuus
ei kenties ole niin suuri kuin saattaa ensimältä näyttää. Me sallimme
tai aiheutamme päivittäin tuhansien kuoleman, mutta me emme tarkoita
pahaa; me poltamme taloja ja raastamme maamiesten vainioita, ja
kuitenkin meitä surettaisi havaita, että olemme ketään saattaneet
vaurioon. Me olemme yhä sydämeltämme sävyisiä; yhä kunnokkuuteen
kykeneviä, mutta ainoastaan kuten lapset.

Kun Chalmersia, jolla oli ollut suurta vaikutusvaltaa yleisöön, pitkän
elämänsä lopulla ärsytettiin jossakin tärkeässä asiassa vetoamalla
yleiseen mielipiteeseen, huudahti hän kärsimättömästi: "Yleisö on
pelkästään iso lapsukainen!" Ja syynä siihen, että minä olen antanut
kaikkien näiden vakavampien ajatteluaiheiden sekautua tutkisteluun
lukemisen menetelmistä, on se että mitä enemmän näen kansallisia
vikojamme tai viheliäisyyksiämme, sitä enemmän ne selviävät lapsekkaan
oppimattomuuden olosuhteiksi ja henkisen kasvatuksen puutteeksi
kaikkein yksinkertaisimmillakin ajattelun aloilla. Meidän ei ole, sanon
vieläkin, valitettava tässä kohden paheellisuutta, ei itsekkyyttä, ei
aivotoiminnan tylsyyttä, vaan edessämme on tavoittamaton koulupojan
huimamielisyys, joka eroaa todellisen koulupojan huolettomuudesta vain
siinä, että sitä ei pääse parantamaan, kun se ei tunnusta mitään
mestaria.

Eräs viimeisen suuren maalaajamme viehättävistä, syrjäytetyistä
tuotteista esittää omituisen sattuvan perikuvan meistä. Se on piirros
Kirkby Lonsdalen hautuumaasta, ja purosta, laaksosta, kunnaista ja
taustalla auteroittuvasta aamutaivaasta. Ja välinpitämättömänä sekä
näistä kaikista että vainajista, jotka ovat vaihtaneet nämä toisiin
laaksoihin ja toisiin taivaihin, on ryhmä koulupoikia kasannut pienet
kirjansa eräälle haudalle, paiskiakseen niitä sivuun kivillä. Siten me
leikimme niiden vainajien sanoilla, jotka tahtovat opettaa meitä, ja
huidomme niitä loitos luotamme katkeralla, huimalla tahdollamme;
vähänpä ajattelemme, että noita lehtiä, joita tuuli hajoittelee, ei
ollut läjätty vain hautakivelle, vaan vieläpä taiotun holvin sinetille
-- taikka, vielä paremminkin, suuren kaupungin portille, jonka uinuvat
kuninkaat valveutuisivat meidän varallemme ja käyskentelisivät
kanssamme, jos vain tietäisimme kutsua heitä nimeltään.

Ja jos kohotammekin pääsyportin marmorilaa'an, kuinka useasti
silloinkin vain kuljeksimme noiden vanhojen kuninkaitten seassa heidän
levätessään, ja sormielemme heidän makuukauhtanoitansa ja tunnustelemme
ylväitten otsien kruunuja -- ja yhäti he ovat meille äänettömiä ja
näyttävät vain pölyiseltä kuvittelukuorelta, kun me emme tunne sitä
sydämen loitsulukua, joka heidät havahduttaisi. Mutta kerran
kuullessansa sen he kavahtaisivat ylös meitä kohtaamaan muinaisessa
voimassaan, kiinteästi katsastamaan ja punnitsemaan meitä; ja niinkuin
Hadeksen kukistuneet kuninkaat tervehtivät vastasortuneita sanoen:
"onko tullut sinustakin heikko kuten me -- oletko nyt sinäkin
meikäläisiä?" samaten nämä kuninkaat, himmentymättömine,
järkyttämättömine otsaripoineen, tulisivat vastaamme sanoen: "Onko
sinustakin tullut puhdas ja sydämeltä suuri kuten me? oletko nyt
sinäkin meikäläisiä?"

Suurisydäminen, suurihenkinen -- tällaiseen ylevyyteen pääseminen
merkitsee toden teolla elämän nousua; jatkuva kehittyminen tällä tiellä
on toden teolla "edistystä elämässä" -- elämässä itsessään, ei sen
hepenissä. Hyvät ystävät, muistatteko vanhaa skyyttalaista tapaa
perheen pään peijaisissa; kuinka hänet puetettiin hienoimpaan
vaatekertaansa, asetettiin ajoneuvoihinsa ja kuljetettiin ystäviensä
koteihin, missä kukin heistä sijoitti hänet pöytänsä päähän ja kaikki
viettivät kemuja hänen läsnäollessaan? Otaksukaamme teille tarjottavan
selvin sanoin, niinkuin se _on_ teille tarjona kolkkojen tosiseikkain
voimasta, että te saavuttaisitte tämän skyyttalaisen kunnian, vähin
erin, vielä luullessanne olevanne elossa. Olettakaamme että tarjous
olisi tällainen: "Teidän on kuoltava verkalleen: verenne kylmenee päivä
päivältä, lihanne kuivettuu, sydämenne sykkii viimeiseltä ainoastaan
niinkuin ruostunut rykelmä rautaläppiä. Elonne ehtyy teiltä ja vajoaa
maan läpi Cainan jäähän; mutta päivä päivältä teidän ruumiinne
puetetaan koreammin ja asetetaan korkeampiin vaunuihin ja saa lisää
tähtiä rintapieliinsä -- kruunujakin[22] päähänsä, jos tahdotte.
Ihmiset kumartavat sen edessä, tuijottavat ja huikkailevat sen
ympärillä, tungeksivat sen perässä pitkin katuja; rakentavat sille
palatseja, kemuilevat kaiken yötä pitäen sitä pöytänsä päässä. Teidän
sieluanne jää siihen sen verran että tietää mitä he tekevät ja tuntee
kulta-asun painon sen hartioilla ja kruununreunan vaon kallossa, ei
enempää." Ottaisitteko vastaan tuon tarjouksen, kuoleman enkelin
suusanallisesti esittämänä? Suostuisivatkohan halvimmatkaan meistä
siihen kauppaan, luullaksenne? Mutta käytännössä ja todenperäisesti me
tartumme siihen, jokainen meistä, jossain määrin -- monet meistä
tarttuvat siihen syöttiin täydessä kamaluudessaan.

Sen ottaa vastaan jokainen, joka haluaa edistyä elämässä tietämättä
mitä elämä on; joka tarkoittaa ainoastaan, että hänen on saatava
enemmän hevosia ja enemmän palvelijoita, enemmän varallisuutta ja
enemmän julkista kunniaa -- eikä enempää henkilöllisyys-sielua.
Ainoastaan se edistyy elämässä, jonka sydän on pehmenemässä, veri
lämpenemässä, aivot elähtymässä, henki kulkemassa _elävään_ rauhaan. Ja
ne ihmiset, joissa on tämä elämä, ovat maailman todellisia valtiaita
tai kuninkaita -- he, yksinomaan he. Kaikki muut kuninkuudet, mikäli
ovat tosia, ovat vain heidän valtiutensa käytännöllisenä tuloksena ja
ilmauksena: jos ne ovat vähempää kuin tätä, ne joko ovat draamallisia
kuninkuuksia -- kalliita näytäntöjä, joissa käytetään jalokiviä
kiiltorihkaman sijasta -- kansakuntien leluina tai muussa tapauksessa
ne eivät ole kuninkuuksia laisinkaan, vaan tyrannivaltiuksia, taikka
pelkkää kansallisen hupsuuden toiminnallista seuraamusta. Siitä syystä
olen toisaalla lausunut niistä: "Näkyväiset hallitukset ovat muutamien
kansakuntien leluja, toisten tauteja, muutamien valjaita, useampien
taakkoja."

Mutta sanoin en kykene ilmaisemaan ihmetystäni, kun ajattelevienkin
ihmisten keskuudessa kuulen vielä puhuttavan kuningasvallasta niinkuin
hallitut kansakunnat olisivat yksityistä irtaimistoa, jota voidaan
ostaa ja myydä tai muutoin hankkia kuten lampaita, näiden kuninkaan
ollessa oikeutettu saamaan elantonsa niiden lihasta ja kokoamaan niiltä
villat. Sellaisen katsantokannan mukaan soveltuisi Akilleen suuttunut
määritelmä kehnoista kuninkaista -- "ihmissyöjät" -- vakituiseksi ja
vastaavaksi nimitykseksi kaikille hallitsijoille, ja kuninkaan
valtakunnan laajentaminen merkitsisi samaa kuin yksityishenkilön
varallisuuden kartuttaminen! Kuninkaat, jotka niin ajattelevat, olkoot
kuinkakin mahtavia, eivät voi olla kansakunnan todellisia kuninkaita
sen paremmin kuin paarmat ovat hevosen herroja; he imevät sitä, ja
saattavat ärryttää sen hurjistuksiin, mutta eivät johtele sitä.

He ja heidän hovinsa ja heidän armeijansa ovat -- jos kykenisi näkemään
selkeästi -- vain iso suosääsken laji, jolla on painettikärsä ja
sävelikäs, soitonjohtajan ohjailema torvi-ininä kesäisessä ilmassa;
hämärä saattaa toisinaan olla otollisempi, mutta tuskin terveellisempi
sen surviaiskomppaniain välkkyville usville. Tosikuninkaat sillävälin
hallitsevat hiljaisesti, jos ollenkaan, ja tuntevat hallitsemisen
tympäiseväksi; liian monet heistä tekevät "_il gran refiuto_"
[suuren kieltäymyksen], -- ja jos he eivät tee, niin laumaväki kohta
kun he saattaisivat käydä sille hyödyllisiksi, jokseenkin varmasti tekee
oman "suuren kieltäymyksensä" _heistä_.

Kuitenkin saattaa näkyväinen kuningas jonakuna päivänä olla
tosikuningaskin, jos konsaan koittaa se päivä, jolloin hän tahtoo
arvioida valtakuntaansa tämän edustaman _voiman_ mukaan, -- eikä
maantieteellisten rajojen perusteella. Ylen vähän on sillä väliä,
leikkaako teiltä Trient[23] lohon täältä tai kiertääkö teille Rein yhtä
linnaa vähemmän tuolla. Mutta teille on väliä sillä, ihmisten kuningas,
voitteko toden teolla sanoa tälle miehelle: "mene", niin että hän
menee, ja toiselle: "tule", niin että hän tulee, -- voitteko kierrättää
kansaanne kuten Trientiä, ja minne käskette heidän tulla ja minne
mennä. Teille on väliä sillä, ihmisten kuningas, vihaako kansanne teitä
ja kuoleeko teidän tauttanne, vai rakastaako teitä ja elääkö teissä.
Valtakuntaanne saatte paremmin mitatuksi väenpaljouksien mukaan kuin
penikulmin, laskien rakkaus-leveysastein -- ei päiväntasaajasta
luettuina, vaan ihmeellisen lämmintä ja rajatonta päiväntasaajaa kohti.

Mitatuksi! -- ei, te ette voi mitata. Kuka kykenisikään mittaamaan,
mikä eroavaisuus on niiden vallalla, jotka "tekevät ja opettavat" ja
jotka ovat suurimmat maapallon valtioissa kuten taivaankin
valtakunnassa -- ja niiden vallalla, jotka repivät alas ja hävittävät:
vallalla, joka täysimmillään on vain koin ja ruosteen valtaa?
Kummallista ajatella, kuinka koikuninkaat kasaavat aarteita koille, ja
ruostekuninkaat, jotka ovat kansansa voimakkuudelle samaa kuin ruoste
asevarustukselle, tallentavat aarteita ruosteelle, ja riistäjäkuninkaat
rosvoille, mutta kuinka harvat kuninkaat konsaan ovat koonneet
aarteita, jotka eivät tarvitse mitään vartioitsemista -- aarteita,
joiden anastajia saisi olla mitä enemmän, sitä parempi!

Kirjailtua korukangasta, vain repeytymään; kypärää ja miekkaa, vain
himmenemään; jalokiviä ja kultaa, vain hajaantumaan -- on ollut kolmea
lajia kuninkaita, jotka ovat näitä keränneet. Mitähän jos kerran
nousisi neljäs luokka kuninkaita, jotka olisivat lukeneet jostakin
ammoin syrjäytyneestä kirjoituksesta, että oli neljäskin laji aarretta,
jolle jalokivet ja kulta eivät voineet vetää vertoja, yhtä vähän kuin
sille sopi puhtaassa kullassa arvoa määrätäkään. Kuteeltaan ihanampaa
kirjausta, Athenen sukkulasta; jumalaisemmassa tulessa taottua
asevarustusta, vulkanisen voiman lietsomassa; kultaa jollaista voidaan
kaivaa ainoastaan auringon punaisesta sydämestä sen laskiessa
delfolaisten kallioiden yli; -- syväkuvaista kudelmaa, läpäisemätöntä
asevarustusta, juotavaa kultaa! Ja Käyttäytymisen, Uurastuksen ja
Ajattelun kolme suurta enkeliä yhä kutsumassa meitä ja odottamassa
pihtipieltemme luona, johdattaakseen meitä -- jos tahtoisimme --
siivekkäällä voimallaan ja opastaakseen meitä kaikenhuomaavine
silmineen sitä polkua pitkin, jota yksikään lintu ei tunne eikä
kotkankaan katse ole tavannut! Mitähän jos kerran nousisi kuninkaita,
jotka kuulisivat ja uskoisivat tämän sanoman ja vihdoinkin kokoaisivat
ja asettaisivat esiin -- Viisauden aarteita kansalleen?

Ajatelkaa, kuinka hämmästyttävää toimintaa _se_ olisi! Kuinka
käsittämätöntä nykyisen kansallisen viisautemme vallitessa! Että me
ottaisimme maalaisemme kirjaharjoituksiin emmekä painettiharjoituksiin!
-- järjestäisimme, koulisimme, pitäisimme palkoilla ja hyvän johdon
alaisina ajattelijain armeijoita emmekä kuoliaaksipistäjiä! --
löytäisimme yhtä hyvää kansallista huviketta lukusalien harrastelusta
kuin ampumakenttien huoltamisesta; antaisimme palkintoja osuvista
sattumista tosiasiaan yhtä hyvin kuin nyt määräämme lyijyisestä
mojauksesta maalitauluun.

Kuinka hullunkuriselta aatokselta tuntuukaan oikein sanoiksi
sovitettuna, että sivistyneiden kansakuntien pääomamiesten varallisuus
konsaan tulisi sodan sijasta kannattelemaan kirjallisuutta! Olkaa vielä
kärsivällisiä kanssani, lukiessani teille pari lausetta ainoasta
kunnolleen kirjaksi mainittavasta tuotteesta, mitä itse olen tähän asti
kirjoittanut -- siitä joka säilyy (jos säilyy mikään) varmimmin ja
kauvimmin kaikesta työstäni:

"Euroopan varallisuuden toiminnan peräti kamalia muotoja on, että
yksinomaan pääomamiesten rikkaus kannattelee vääriä sotia. Oikeutetut
sodat eivät tarvitse niin runsaasti rahaa tuekseen, sillä enimmät
niistä miehistä, jotka sellaisia käyvät, tekevät sen ilmaiseksi. Mutta
väärään sotaan on ostettava sekä ruumiit että sielut, ja niille lisäksi
parhaat sodan välineet, joten sellaisen sodan kulungit kohoavat
korkeimmiksi, niistä kustannuksista puhumattakaan, joita tuottaa kehno
pelko ja ärtyinen epäluulo kansakuntien kesken, kun näillä kaikissa
väenpaljouksissaan ei ole sen vertaa hävyntuntoa tai rehellisyyttä,
että näillä saisivat hankituksi hetkenkään mielenrauhan. Tällä tavoin
nykyään Ranska ja Englanti ostavat toisiltaan kymmenen miljoonan punnan
arvosta tyrmistystä vuosittain -- harvinaisen köykäistä satoa, puoleksi
okaita ja puoleksi haavanlehtiä, jota kylvää, korjaa ja kokoaa
aittoihin nykyaikainen valtiotalous-'tiede', totuuden sijasta opettaen
ahnehtimista. Ja kun kaikki väärä sotiminen käy päinsä -- paitsi
vihollisen ryöstämisellä -- ainoastaan pääomamiesten lainoilla, niin
nämä lainat maksetaan sittemmin takaisin verottamalla kansaa, jolla
näköjään ei ole mitään tahtoa asiassa, pääomamiesten tahdon ollessa
sodan alkujuurena; mutta sen varsinaisena juurena on koko kansakunnan
ahneus, joka tekee sen kykenemättömäksi uskoon, suoruuteen tai
oikeuteen ja sentähden aikanaan tuottaa kullekin yksilölle hänen oman
erikoisen menetyksensä ja rangaistuksensa."

Ranska ja Englanti ihan kirjaimellisesti, huomatkaa, ostavat _säikkyä_
toisiltaan; kumpainenkin maksaa kauhistelusta kymmenen miljoonaa puntaa
vuodessa. Olettakaammepa nyt, että ne tuon kymmenen miljoonan vuotuisen
säikkymäärän ostamisen sijasta päättäisivät kerrassaan olla rauhassa
keskenään ja ostaa kymmenen miljoonan arvosta tietoa vuosittain; ja
että kumpikin kansakunta uhraisi nuo kymmenentuhatta puntatuhattansa
vuodessa kuninkaallisten kirjastojen, kuninkaallisten taidekokoelmien,
kuninkaallisten museoiden, kuninkaallisten puutarhojen ja
levähdyspaikkojen perustamiseen. Eiköhän se olisi jonkun verran
parempaa sekä Ranskalle että Englannille?

Kestää vielä kauvan, ennen kuin se tapahtuu. Kuitenkaan ei toivoakseni
enää kulu pitkiä aikoja kunnes kuninkaallisia tai kansallisia
kirjastoja perustetaan jokaiseen huomattavaan asutuskeskukseen ja
niihin toimitetaan kuninkaallinen sarja kirjoja: sama sarja jokaiseen
niistä, valittuja kirjoja, parhaat joka lajia, mahdollisimman
täydellisellä tavalla valmistettuja tuota kansallista sarjaa varten;
kaikki teksti painettuna samankokoisille lehdille, leveäreunaisille, ja
jaettuna miellyttäviksi nidoksiksi, keveiksi pidellä, kauneiksi ja
lujiksi sekä kirjansitojan työn kelpo näytteiksi -- ja nämä suuret
kirjastot olkoot kaikkien siistien ja säädyllisten henkilöiden
käytettävissä kaikkina päivän ja illan hetkinä, pitäen ankarasti
voimassa tätä siisteyttä ja hiljaisuutta.

Voisin hahmotella teille muitakin suunnitelmia, taidegallerioista ja
luonnontieteellisistä kokoelmista ja monista suuriarvoisista, monista
minun nähdäkseni tarpeellisista uudistuksista: mutta tämä
kirjasuunnitelma on helpoin ja tarpeellisin, ja se osoittautuisi
melkoiseksi elvykkeeksi niin sanotulle brittiläiselle valtioruumiille,
joka on viime aikoina käynyt vesitautiseksi ja saanut ilkeän janon ja
nälän ja tarvitsee terveellisempää ravintoa. Te olette saaneet
vilja-asetukset siltä kumotuiksi; koettakaa, ettekö voisi saada sille
käytäntöön toisia vilja-asetuksia, jotka käsittelevät parempaa leipää
-- vanhoista arabialaisista taikajyvistä sesamista valmistettua, joka
avaa ovia: ei rosvojen ovia, vaan kuninkaitten aarteiden.

Ystävät, tosikuninkaitten aarteet ovat heidän kaupunkiensa kadut, ja
heidän kokoamansa kulta, joka toisille on kuin katujen lokaa, muuttuu
heille ja heidän kansalleen ainaiseksi kristallikiveykseksi.



Viiteselitykset:


[1] Englanninkielellä _mortal_, jonka juurena on latinan _mors_,
kuolema; sen johdannaisia on engl. _mortification_, joka merkitsee sekä
tuskallista ja nöyryyttävää mielipahaa että ruumiin kudoksien
kuoleutumista (kuten kylmänvihoja). _Suom._

[2] Elyseiläiset kentät l. Elysium oli kreikkalaisen taruston mukaan
maanpiirin länsireunassa tai Manalassa ikuisen kevään seutu, autuaitten
ja jumalten lemmikkien olosija. _Suom._

[3] Klassilliset kielet ovat tähän päivään asti säilyttäneet
vallitsevan asemansa englantilaisessa koululaitoksessa; opitaan
perusteellisesti edes niitä, kun käytännöllisetkään pyrkimykset eivät
paljoa kostuisi uusien kielten vajavasta lueskelusta niiden ja monien
muiden oppiaineiden rinnalla ja kustannuksella, kuten meikäläisen
koulutuksen pintapuolisuus syntyy. Niinpä yhä näkee englantilaisissa
sanomalehdissäkin latinan ja kreikankielisiä otteita laajahkoille
piireille lausuttuina. _Suom._

[4] Meikäläinen puolisivistys etsii arvokkuuttansa useimmiten
läntisestä naapurikielestä ja tähän sulatelluista etäisemmistä
"hienostosanoista", ja pintakiillon helppo leviäminen tekee taas
niitäkin "rahvaanomaisiksi", häivyttäen kokonaankin käytännöstä
äidinkielen ytimekkäintä sanavarastoa. Kaunosielumme taasen omaksuvat
kielenkäyttöönsä suorastaan kaikkia ajatusperäisten käsitteiden
romaanilaisia nimityksiä, joiden tähden nyt kirjallisuus- ja
taidearvostelut meillä ovat yleisön valtavalle enemmistölle hepreaa.
Todellisesti sivistynyt henkilö ei kylläkään eksy teennäisyyteen
kielenkäyttönsä kansallisessa puhdistamisessa, mutta toisaalta hän
karttaa -- äidinkielen perusteellisen tutkimisen avulla --
tarpeettomien lainojen arvotonta helysälyä, nähdessään hienostelevan
apinoimisen johtavan niin pitkälle, että esim. meillä monet
"koulunkäyneet" henkilöt puolisuomalaiseen sanastoonsa lisäävät
ruotsinkielen lauserakentelunkin. Missään muussa maassa ei kielellisten
rikkaruohojen laiho ole nykyään niin turmiollisesti rehoittamassa kuin
tällä Euroopan itsetietoisella kolkalla. _Suom._

[5] Kirja on kreikaksi _biblos_, englanninkielellä _book_; mutta
yksinomaan lainasanaa _bible_ (meidän vanha "piplia") käytetään nimenä
raamatulle, jonka asema suomenkielessä on aivan sama, kun sen
alkuperäinen merkitys on ollut kirjoitustuote yleensä. _Suom._

[6] Englanninkieli on aivan vallitsevassa määrin sekoitus muista
kielistä; mutta suomalaisellekin osoittaa äidinkielen kehityshistorian
viehättävä tutkimus suunnattoman paljouden vakaantuneita vieraita
peruja kotoisimmaltakin tuntuvassa sanavarastossamme, ja se tutkimus
suuresti edistää kielivarojemme oikeata sovellutusta käytäntöön
täsmällisinä käsitevastikkeina. _Suom._

[7] John Miltonin (1608-1674) sydämellisen kaihoinen paimenrunoelma
opistoystävänsä Kingin muistoksi, kun tämä oli hukkunut haaksirikossa
Irlannin vesillä. _Suom._

[8] Etenkin presbyteriläisten -- yhäti suuri kirkkokunta Englannissa --
laaja seurakunnallinen itsehallinto jyrkästi vastustaa (episkopaalisen)
valtiokirkonkin piispallisvaltaa, niin paljoa suppeampi kuin tämä
onkin siihen valtaan verraten, minkä katolilaiset tunnustavat
kirkkoruhtinaille kuuluvaksi. Erityisen kiihkeitä piispallisuuden
hylkääjiä olivat presbyteriläisten keskuudesta kehittyneet puritaanit,
joiden johtavana kynämiehenä juuri Milton työskenteli, Cromwellin
johtaessa heidän asevoimaansa. _Suom._

[9] Kreikankielen _episkopos_ (tähystäjä, katsastusmies). _Suom._

[10] Latinan _pastor_ (laiduntaja, paimen). _Suom._

[11] Kaifas.

[12] Paavi Bonifacius (_Dante_, "Helvetti", Eino Leinon käännös, XXIII,
XXIX).

[13] Tässä lähinnä tarkoitettua syrjästäkatsojan osaa ovat
englantilaiset sittemmin karvaasti katuneet -- syystä että Tanskan
nujertaminen Preussin ja Itävallan yhteisvoimilla toimitti Saksalle
Kielin kanavan rakentamismahdollisuuden. Että Ruskinin pahoittelema
suurten kansojen itsekkyyden paatumus on tänä päivänä jotensakin
ennallaan maailmassa, sen tajuaa elävästi jokainen kehittynyt
suomennoksen lukija. _Suom._

[14] Englannin kylmä suhtautuminen Yhdysvaltain kansalaissotaan, josta
se vain tavoitti kaupallista hyötyänsä, vaikutti paljon siihen
viivyttelyyn, jota ilmeni Yhdysvaltain kannan selviämisessä
maailmansodan alkuvuosina 1914-1916. _Suom._

[15] Brittien kaupallisen itsenäisyyden nimessä antoi Englannin
hallitus asevoimin myydä oopiumia Kiinassa sen jälkeen kun Kiina itse
kielsi tämän myrkyn myynnin ja käyttämisen, koska se tuhosi miljoonia
ihmishenkiä. _Suom._

[16] Katsokaa äsken julkaistua mietintöä, jonka lääkintähallitus on
toimittanut valtioneuvostolle. Sen esipuheessa on huomautuksia, jotka
luullakseni aiheuttavat jonkun verran kohua keskuudessamme;
sallittakoon minun panna merkille niiden perusteella pari seikkaa:

Maakysymyksestä on nykyään liikkeellä kaksi väittämää, molemmat vääriä.

Toinen niistä selittää, että taivaallisen lain mukaan on aina ollut ja
täytyy edelleen olla määräluku perinnäisesti pyhiä henkilöitä, joille
maailman maa, ilma ja vesi kuuluvat yksityisomaisuutena; sitä maata,
ilmaa ja vettä nämä henkilöt saavat sallia muun ihmiskunnan käyttää
tarpeikseen tai kieltää käyttämästä aivan miten he vain näkevät
otolliseksi. Tätä väittämää ei enää voi kauvaakaan puolustaa.
Vastakkaisena väittämänä on, että maailman jakaminen maailman laumaväen
kesken heti korottaisi tämän laumaväen pyhiksi vallassäätyläisiksi;
että rakennuksia kohoaisi silloin itsestään ja vilja kasvaisi
valmiisti; ja että jokainen saisi elellyksi tekemättä mitään työtä
elannokseen. Tämäkin väittämä havaittaisiin käytännössä peräti
pätemättömäksi.

Tarvitaan kuitenkin muutamia jyrkkälaatuisia kokeita, ja jyrkempiä
kompastuksia, tänäkin magnesiumvaloisena aikakautena, ennen kuin
toiselle kannalle asettuneet yleiseen vakautuvat siitä, että mikään
laki miltään alalta -- kaikkein vähimmin maata koskeva, joko sen
hallussapitämiseksi tai jakamiseksi, korkeasta tai huokeasta
korvauksesta vuokraamiseksi laadittuna -- ei lopun lopuksi tuottaisi
vähintäkään hyötyä kansan paljoudelle niin kauvan kuin yleinen elämisen
ja elannonsaannin pyrkimys pysyy pelkkänä raakamaisena kiistakilpana.
Se pyrkimys omaksuu periaatteettomassa kansakunnassa milloin minkin
tuhoisan muodon, mitä hyvänsä lakeja laadittaneenkin sitä varten.

Olisi esimerkiksi varsin terveellinen laki Englannille, jos se
voitaisiin saattaa voimaan, että tuloille määrättäisiin ylittämättömät
rajat luokkien mukaan; ja että kunkin aatelismiehen tulot maksaisi
hänelle kansa määräpalkkana tai -eläkkeenä, sen sijaan että hän
mielivaltaisesti pusertaa ne vaihtelevana eränä tilustensa
vuokraajilta. Mutta jos saisitte sellaisen lain hyväksytyksi huomenna,
ja jos -- kuten siitä edelleen johtuisi välttämättömyydeksi --
vakauttaisitte noiden määrätulojen arvon säätämällä jonkun painomäärän
puhtaita vehnäjauhoja lailliseksi maksuvälineeksi, joka vastaisi
nimettyä rahaerää, niin ei kuluisi kahtatoista kuukauttakaan, kun jo
toinen maksukanta olisi hiljaisesti levinnyt käytäntöön ja kasautuvan
varallisuuden voima jälleen päässyt ilmenemään jonkun muun tarvikkeen
tai kuvitellun vastikemerkin varassa. Kieltäkää ihmisiä ostamasta
toistensa henkiä kultarahoilla, niin he ostavat simpukankuorilla tai
kivitauluilla. On vain yksi parannus yleiselle puutteenalaisuudelle --
ja se on yleinen kasvatustyö, suunnattuna kypsyttämään ihmisiä
ajattelevaisiksi, armeliaiksi ja oikeamielisiksi. Onhan kyllä
ajateltavissa moniakin lakeja, jotka vähitellen parantaisivat ja
voimistuttaisivat kansallista luonnonlaatua; mutta enimmäkseen ne ovat
sellaisia, että kansallisen luonnonlaadun pitäisi jo paljon parantua
ennen kuin se niitä sietäisi. Kansakuntaa saattaa nuoruudessaan autella
laeilla niinkuin heikkoa lasta selkätu'illa, mutta vanhana se ei voi
sillä keinoin suoristaa köyristynyttä selkärankaansa.

Ja sitäpaitsi -- maanomistus-pulma on pahimmillaankin
sivuasia; jaettakoon maapallo miten hyvänsä, pääkysymykseksi jää
järkkymättömästi: Kenen on sitä muokattava? Keiden meistä, lyhyeen
sanoen, pitää muiden hyväksi suorittaa kova ja likainen työ -- ja millä
palkalla? Kutka saavat mieluisan ja siistin työn, ja millä palkalla?
Kutka jäävät työjärjestyksen ulkopuolelle, ja mitä maksetaan heille? Ja
näihin seikkoihin liittyy omituisia siveellisiä ja uskonnollisia
kysymyksiä. Missä mitassa on laillista imeä osa sielua hyvin monista
henkilöistä näiden henkisten otoksien panemiseksi kokoon ja yhden hyvin
kauniin tai ihanteellisen sielun tekemiseksi niistä? Jos tässä olisi
kysymys pelkästä verestä eikä henkisyydestä, ja jos se siirto
voitaisiin täydesti tehdä (kuten jo on lapsille tehtykin), -- niin että
olisi mahdollista tehdä yhdestä henkilöstä siniverisempi herrasmies
ottamalla määräerät verta laumaväen ryhmän käsivarsista ja
sijoittamalla sen kaiken häneen, -- niin sellainen homma tietenkin
hoideltaisiin; mutta salaisesti, arvatakseni. Mutta nyt -- koska
heruttelemme aivovoimaa ja sielunelämää emmekä näkyväistä verta -- sitä
saa tapahtua aivan avoimesti, ja me elämme, me herrasmiehet,
herkullisimmasta saaliista, kärppien tavoin: me pidämme joukon moukkia
kaivamassa ja ojittamassa ja yleensä tylsistymässä, jotta ilmaiseksi
ravittuina saamme itsellemme kaiken ajattelu- ja tunne-elämän.

Onhan tosin tälläkin järjestelmällä puolensa. Jalosukuinen ja hienosti
kasvatettu englantilainen, ranskalainen, itävaltalainen tai
italialainen herrasmies (ja vielä verremmin vallasnainen) on suuri
tuote; parempi luomus kuin enimmät kuvanveistokset, ollen kauniisti
värikäs kuten soreamuotoinenkin, ja lisänään koko henkevyys; uhkea
katseltava, ihmeellinen puhuteltava; eikä sitä voi saada -- sen
paremmin kuin pyramidia tai kirkkoakaan -- ilman runsasta
elämänavustusten uhraamista. Ja parempaa kenties on rakentaa kaunis
ihmisolento kuin kaunis temppeli tai torni; ja ihastuttavampaa kohottaa
kunnioittava katseemme paljon yläpuolellamme olevaan elolliseen kuin
muuriin; mutta sen kauniin ihmisolennon on vain vastavuoroon täytettävä
erinäisiä velvollisuuksia -- elävän vartiotornin ja vallituksen
velvollisuuksia --, joista jälempänä tulee puhetta. _Tekijä_.

[17] Varsinkin vedonlyönnillä, joka Englannissa on kehittynyt
suunnattomaksi villitykseksi hevoskilpailujen yhteydessä. _Suom._

[18] Näiden on esim. tarkoin kellonmäärin noudatettava kunkin
satamapaikan nousu- ja laskuveden ennakolta laskettuja vaiheita.
_Suom._

[19] 75 penniä runsaista 50,000 markasta.

[20] En tiedä mitä tämä merkitsee. Tuo sanamuoto tuntuu vain
omituiselta yhteensattumalta erään lauselman kanssa, jonka jotkut
meistä ehkä muistavat. Saattaa olla hyvä tallettaa tämän
sanomalehti-selostuksen ohelle toinen leikkele, _Morning
Post_-lehdestä; päiväys on jokseenkin samanaikainen -- perjantai,
maaliskuun 10. p. 1865: -- "Mme. C:n _salons_, joiden valtiatar
hoiteli emännyyttä taitavasti sovittautuvalla luontevuudella ja
hienosävyisyydellä, olivat täpösen täynnä ruhtinaita, herttuoita,
markiiseja ja kreivejä -- _miesseura_ tosiaan samaa, jota näkee
ruhtinatar Metternichin ja madame Drouyn de Lhuysin illanvietoissa.
Joitakuita englantilaisia päärejä ja parlamentin jäseniä oli
saapuvilla, tuntuen suuresti nauttivan eloisasta ja huikaisevan
arastelemattomasta nähtävästä. Toisessa huonekerrassa olivat
illallispöydät sälytetyt kaikilla vuodenajan herkuilla. Jotta
lukijanne saisivat hiukan käsitystä pariisilaisen elämäniloisen piirin
hienostuneesta aterioimisesta, jäljennän ruokalistan, jonka mukaan
illallinen tarjottiin kaikille kahdellesadalle vieraalle istualla
kello neljältä. Erikoista yquemiä, johannisbergeriä, laffittea,
tokaijia ja samppanjan valiolajeja tuotiin säästelemättömästi kaiken
aamua. Illallisen jälkeen elpyi jälleen tanssiminen uudella innolla,
päättäjäisinään _chaine diabolique_ [paholaiskarkelo] ja _cancan
d'enfer_ [helvetinleiskuna. -- _Suom._] kello seitsemältä aamulla.
Ruokalista oli tällainen: 'Consommé de volaille à la Bagration; 16
hors-d'oeuvres variés. Bouchées à la Talleyrand. Saumons froids, sauce
Ravigote. Filets de boeuf en Bellevue, timbales milanaises chaudfroid
de gibier. Dindes truffées. Patés de foies gras, buissons d'écrevisses,
salades vénétiennes, gelées blanches aux fruits, gateaux mancini,
parisiens et parisiennes. Fromages glacés. Ananas. Dessert.'" _Tekijä_.

[21] Minua ilahduttaa kaikesta sydämestäni sellaisen sanomalehden kuin
_Pall Mali Gazetten_ perustaminen, sillä julkisen sanan mahti saattaa
oppineiden, riippumattomassa asemassa olevien ja rehellisin aikein
toimivien miesten käsissä sukeutua siksi kaikeksi, mitä sen on tähän
asti turhaan kerskattu olevan. Sen julkaisija suo minulle sentähden
varmaankin anteeksi, kun juuri kunnioituksesta lehteä kohtaan en jätä
muistuttamatta kolmannen numeron 5. sivulla julkaistusta
kirjoituksesta, joka oli jokaisessa sanassaan väärä, niin kiivaan väärä
kuin voikin tulla ainoastaan rehelliseltä mieheltä, joka on
lähtökohdakseen saanut ajatus-erheen ja seurauksista häilymättä
kehittelee sitä tunnollisesti. Sen loppupuolella oli tämä
merkillepantava lause:

"Hädän karvas leipä, ja hädän vesi -- niin, ja hädän makuusijat ja
peitteet -- ovat ihan äärimmäinen suosio, minkä laki saisi antaa
_kulkijamille pelkkinä kuljeksijoina_." Minä vain asetan
vertauskohdaksi tälle Englannin sivistyneistön mielialan ilmaukselle
v:lta 1865 osan sitä sanomaa, jonka julistamisessa oman aikansa
herrasmiehille Jesajan piti korottaa äänensä kuin sotatorvi: "Riidaksi
ja toraksi te paaston käytätte, ja puristetun nyrkin lyömiseksi. Eikö
se ole paasto, johon Minä mielistyn, kun leipäsi nälkäiselle taitat ja
kurjat _kulkijat_ [reunamuistutus: 'hätääkärsivät'] kotiisi saatat." Se
aatoshairahdus, johon kirjoittaja oli kyhäyksensä alkuosassa eksynyt,
kuului näin: "Sekoittaa vaivais-avustusten jakelijan tehtävät jonkun
armeliaisuuslaitoksen toimihenkilön menettelytapoihin on suuri ja
turmiollinen erehdys." Tämä lause on niin täsmälleen ja perinjuurin
väärä, että sen sisältö on mielessämme käännettävä näin toisin
kuuluvaksi ennen kuin voimme selvitellä mitään kansallishädässämme
ilmenevää pulmaa: "Kaiken köyhäinhoitoa koskevan lainsäädännön
perustuksena on todettava, että vaivais-avustusten jakelijat ovat
kansakunnan almunantajia, joiden tulee suoda antejansa sikäli paljoa
suuremmalla ja suoraluontoisemmalla sydämellisyydellä ja
avokätisyydellä, kuin yksityiselle armeliaisuudelle on mahdollista,
mikäli yhteinen kansallinen ymmärryskin ja voima voidaan olettaa
yksityisen henkilön avustustoiminnan edellytyksiä suuremmiksi."
_Tekijä_.

[22] Englannin korkeimman aatelin arvotamineihin kuuluukin todellinen
päässäpidettävä kruunu. _Suom._

[23] Italiaan pistävä kulmake Italiaan joutunutta aluetta. _Suom._





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuninkaitten aarteet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.