Title: Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä
Author: Calamnius, J. W.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä" ***


MUINAIS-TIEDUSTUKSIA POHJANPERILTÄ

Kirj.

J. W. Calamnius



Helsingissä,
Aikakauskirja Suomi, 7 Osa,
Suomalaisen Kirjall. Seuran kirjapainossa,
1868.



Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä[1]



Ala-Tornion pitäjä ynnä Karungin kappeli.


Tornio on nähtävästi saanut nimensä ruotsalaisista sanoista _torn_,
torni, ja _ö_, saari, jonka johdosta onkin nimi ennen ollut _Torneö_,
niinkuin se kirjoitetaankin vanhoissa kirjoissa, ja niinkuin eräs
"Suuri-valtaisimman kuninkaan, itse kuningas Karl XI:nen" tekemä
kirjoitus Tornion kirkossa sen myöskin kirjoittaa. Asema on vanha
kalastuspaikka, jonka asukasten ja kävijäin johdoksi ja tuntomerkiksi
torni oli rakennettu Sventsar-saarelle. Tämä saari oli ennen aikaan
eroitettu sen eteläpuolella olevasta karista, joka, muutoin veden
alainen, ainoastaan kovalla pohjastuulella oli näkyvissä. Taru kertoo
sitten, että, kun Hollantilaiset ja etelä-Ruotsalaiset tänne purjehtivat
kalan pyyntöön ja heidän laivansa kerran joutui tälle karille, he
tänne ensin panivat meriviitan, ja sittemmin rakentivat oikean tornin,
josta kari sai nimen "Tornö", jonka Suomalaiset käänsivät Tornioksi.
Vähitellen muuttui tämä kari saareksi ja yhdistyi viimein Sventsarön
kanssa.[2]

Meren alinomaa tapahtuva laskeminen ja maan nouseminen on kaikissa
ranta-pitäjissä vaikuttanut suuria muutoksia. Ehk'eivät nämä
lyhyemmässä ajassa niin pääse näkyviin, joutuvat ne kuitenkin ajan
pitkään niin suuriksi, että tuleva vuosisata edellistänsä tuskin
tunteekaan. Näin on Torniossakin käynyt. Vielä 16 vuosisadan
keskipalkoilla mainitaan Torniolaisilla olleen hyötysä kalastuspaikka
"Sventzar-niemellä", vaan maan nousu on tätä jo aikaa sitten
muuttanut. Niinpä oli myös n.k. Kaupunginlahti muinoin niin syvä,
että laivat siellä uivat ja että sen rannoilla laivoja rakennettiin,
vaan nyt se jo on niin matala, että ainoastaan veneet siellä pääsevät
kulkemaan. Näihin asioihin viittaavat myöskin, nimet _Laivanjärvi_ ja
_Laivanniemi_, joista en kuitenkaan ole mitään likempää kuullut.

Arkeologiallisista muistoista on Tornio köyhä, niinkuin sitä voipikin
arvata maan mataluudesta. Muualla kaikkialla ainakin tunnetaan Jättejä,
Jättiläisiä, ja osoitetaan heidän jättämiä merkkejä, mutta täälläpä
näistä ei saa juuri mitään nähdä eikä kuulla, ja tämä olikin ainoa
paikka, missä minä, näistä Jätteistä kysellessäni, itse sain vastata
siihen vasta-kysymykseen, mitä ne Jätit sitten olivat, "onko ne niitä
munkkilaisia?"

Lappalaisista täällä ei myöskään ole juuri mitään muistoa jälellä.
Ainoat heistä muistuttavaiset nimet tässä seudussa ovat _Lapinmäki_,
kunnas, missä Haaparannan kirkko nyt seisoo -- mikä siis ei enään
kuulukaan meillen -- ja _Lappikari_, mikä Tornion raastuvanoikeuden
pöytäkirjoissa mainitaan vuonna 1643 olleen kalastuskarina "aivan
kaupungin vieressä." Kari on Laivanniemen ja tuon kohta mainittavan
Pirkiön saaren välillä. Kirjoituksessaan "Bidrag till Finlands kännedom
i ethnografiskt hänseende", Suomi 1847, mainitsee A. Warelius eräästä
_Torniovaara_-nimisestä vuoresta "pohjoisimmassa Pohjanmaassa",
millä vuorella myös olisi raunioita. Nimestä ehkä luulisi tämän
vuoren kuuluvan tähän pitäjään. Niin ei kuitenkaan ole laita, ja
tämä Torniovaara on luultavasti Kemin Tornivaara, josta edempänä.
"Etevimmät vuoret täällä ovat _Huitaperi_ ja _Kiimavaara_, mutta
uskottavain herrasmiesten ja talonpoikain sanomain mukaan", --
kirjoittaa eräässä kirjeessä mulle rehtori Thauvon, joka tätä on asian
tähden tutkinut ja hyväntahtoisesti mulle ilmoittanut -- "löytyy
näillä yhtä vähän kuin muillakaan vuoriloilla täällä päin selviä
Lapinraunioita tahi kivikumpuja. Kansantarun mukaan olisi kuitenkin
Lappalaisia asunut Yli-Tornion vuorikko-asemoilla, ja Huitaperillä
taidetaan vielä muutamista epäselvistä merkeistä nähdä, missä heillä
on ollut tulisijansa."

Kaksi muuta nimeä täällä sen sijaan löytyy, mitkä ovat paikkakunnan
historioitsijain muistoon pantavat. Saari, johon Ala-Tornion maankirkko
on rakennettu, on nimeltänsä _Pirkkiö_ (Birkiö, Björkö), ja _Helsinki_
on eräs kylännimi. Edellinen säilyttää historialle Pirkkalaisten,
jälkimäinen Helsinkiläisten nimeä -- kaksi kansaa, jotka mainitaan
täällä harjoittaneen kauppaliikettä.[3] -- Myöskin löytyy täällä nimi
Danskinsaari, saari Torniojoessa Svensar-saaren ylipuolella, ja Rauma,
kylä vähän matkaa itäpuolella Tornion kaupunkia. Tämä nimi juteltiin
tulleen Rauman kaupungin siirtolaisista, mutta hyvinkin mahdolliselta
näyttää, että nimi on paikalle alkuperäinen, merkiten rämeistä,
suoperäistä asemaa -- jota se nimi täällä merkitsee. Muuallakin
maassamme löytyy tämä nimi, niin esm. Lohtajassakin.

Pirkkiön saarella kerrotaan ensimäiset tänne tulleet Suomalaiset
asuneen, ja tästä sen nimikin olisi tullut, koska nämät Suomalaiset
olivat Pirkkalaisia, mitkä ensin tulivat tänne kalan pyyntöön, mutta
sitten jäivät tänne asumaan. Ne sanotaan omistaneen itsillensä nimen
"Lapin kuninkaat", sillä ne kävivät kolme kertaa vuodessa kuninkaan
nimessä laittomia veroja ryöstämässä Lappalaisilta, jota pahaa
menettelemistä kesti satoja vuosia, siihen asti kuin Ruotsin hallitus
vihdoin laski nämät seudut allensa. Kun Pirkkalaiset ajan pitkään
rupesivat liian ahneiksi, niin sanotaanpa välistä kovia kahakoitakin
syttyneen Pirkkalaisten ja Lappalaisten välillä. Heidän pukunsa, jolla
he koettivat pelättää ja voittaa itsillensä kunnioitusta Lappalaisilta,
sanotaan olleen merkillinen. Heillä mainitaan olleen korkeat, punasilla
nauhoilla ja kulta- sekä hopeareunuksilla varustetut lakit. Samaten oli
myös heidän takkinsa punasilla nauhoilla ja palteilla, niinkuin myös
kullalla ja hopealla, hyvin koristettu (J.F. Thauvon.).

Kirkkojen ympäri yhdistyy usein pitäjäin historia. Tornion
kaupunginkirkko on rakennettu vuonna 1683 ja näyttää häkityksillänsä
maalauksellansa vähän katoliselta. Kummallakin puolen alttaria on
seinäkoristuksena historiallinen muistomerkki, toinen se jo mainittu:
kuningas Karl XI:nen tekemä ja sittemmin tauluun maalattu kirjoitus
hänen korkeasta käynnistänsä Tornion kirkontapulissa, kesäkuulla
v. 1694, katsomassa kesä-yön aurinkoa, toinen eräs vaakuna, jonka
kirjoitus jo on kulunut. Edellinen löytyy jo julkaistuna Murman'in
kertomuksessa s. 7, jonka tähden se tästä jääköön. Jälkimäisen
mainitsee Brunnius kuuluneen näin: "Kongl. Maij:ts Troman och Major
under Westerbotns infanteri, Wälborne Herr Alexander Fredrich Sack
genannt von Oster, är föd i Liefland på Oesel d. 10 Novemb. 1655 och
blef död i Torne d. 23 Jan. 1694." Vanha kirkko, joka 1682 paloi, on
seisonut vähän eteläisempänä, missä nyt joukko aittoja on.

Muinaistaruja täällä ei löydy sanottaviksi. Yksi on taru kuitenkin
eräästä pispasta, joka näillä seuduin olisi kastanut joukon
Suomalaisia. Jos on tässä tarussa perää, niin se nähtävästi oli pispa
Hemming, jonka Geijer mainii kastaneen vuonna 1350 "kaksikymmentä
Kemin ja Simon Lappalaista ja Karjalaista suuressa ammeessa Tornion
vieressä".[4] Mutta missä paikassa tämä on tapahtunut, siitä ei ole
tietoa; eräs himeä taru viittasi Karunkiin. -- Myös Iso viha ei
näy jättäneen varsinaisia muistoja. Tähän aikaan oli itse kaupunki
melkeen kokonansa palanut v. 1714, jonka jälkeen viholliset hävittivät
ja ryöstivät mitä tuli oli säästänyt, jopa 9 kertaa "ottivat
kaupungin valtaansakin", niinkuin raastuvanoikeuden protokollat
oikein todenteolla vakuuttavat. Jos saapi Brunnius'een luottaa, niin
olisivat "meikäläiset vielä vuosina 1715 ja 1716 yksimielisesti yhteen
liittyneet, varustettuina pyssyillä, keihäillä ja miekoilla, ilman
kenenkään kehottamatta. Suuresta isänmaan-rakkaudesta kiihotetuilla
olivat he muka nimensä suureksi kunniaksi puolustaneet isänmaatansa,
lyöden viholliset pakoon sekä ilmitappelussa että myöskin käyttämällä
monenlaisia sukkelasti ajateltuja sota-keinoja. Vihdoin oli kuitenkin
vihollinen, näitä tämmöisiä tappioita pahaksi pannen, vuonna 1717 tänne
tullut niin suuressa joukossa, että hän ei ainoastaan karkoittanut
meikäläisiä, mitkä eivät enään voineetkaan tehdä vastarintaa, vaan
myöskin hävittäen kuleksi näitä seutuja aina Paajalan kylään saakka,
puolen penikulmaa Kengisten tehtaan toisella puolella. Rikkaan saaliin
kanssa olivat he viimein täältä sitten paenneet".[5]



Kemin pitäjä ynnä Tervolan ja Simon kappelit.


Salosten pitäjän ohessa Kemi lienee vanhin asuttu maakunta pohjoisessa
Pohjanmaassa, sitä todistavat sen vanhat muistot. Nimensä, joka
merkitsee jokea, pää-jokea, joen uraa eli ojannesta, on pitäjä saanut
siitä veden-juovasta, joka täällä mahtavana virtana mereen kulkee.
Ennen vanhaan sen nimi myöskin kuului Kymi, Kimi, Kiemi tahi vaan
Kym, Kim. Eräs taru tahtoi johtaa nimen venäläisestä Kem'istä, josta
tänne muka olisi siirtolaisia muuttanut rikkaan kalansaaliin tähden.
Toinen taru taas tiesi kertoa eräästä saman-nimisestä joesta "Hämeen
ja Venäjän välillä", mistä tänne olisi asukkaita tullut. Mutta
verrattomana nimen johdatuksena seisoo kuitenkin ijäti Ol. Rudbeck'in
(vanhemman) selitys, että Kemi tulee sanasta "Cimmeria", josta Kemi
siis on yhtä kuin "Cimmerialaisten maa."

Merestä aina korkeanlaiseen Kivalo-selänteesen saakka on Kemi jokseen
lakeata tasankomaata, joka helposti johtaa mieleen sitä aikaa,
jolloin kalat ihmisten sijassa tällä alalla liikkuivat ja aallot
lainehtivat Kivalovuoren juurilla. Tähän esi-historialliseen aikaan
kuuluu _Jatulinletto_, se on: Jättiläisten saari, joka nykyään on
Kivalo-selän korkeimpia kukkuloita, 3 penikulmaa meren rannasta. Näistä
ajoista muistuttaa myös _Vammanvuori_, joka on korkein vuorenhuippu
Tervolassa, noin 3 penikulman päässä Tervolan kirkosta, ja jonka päältä
on löydetty laivan runko. Tämän ikää on satu niin korottanut, että jäte
viedään aina mailman luomiseen asti ja myöskin mainitaan itse "Noakin
arkiksikin." Esimerkkinä tapahtuvasta maatumisesta on myös _Merikoski_
Simojoessa, mikä koski nyt on neljänneksen matkan paikoilla merestä.
Ja kun Walmarin niemellä Kemijoen rannalla, noin neljänneksen matkaa
merestä, kaivo kerran kaivettiin, niin löydettiin maasta kahdeksan
kyynärän syvyydeltä hiiltynyttä puuta ja katajata. Myöskään ei ole
joen laskuhaara sama kuin ennen. Entinen on näet kuivennut ja on nyt
lampena.

Ehk'ei kyllä nyt enään Kemissä löydy niin paljon muinaismerkkejä
kuin muissa tietävästi nuoremmissa pitäjissä, niin on hyvinkin
todennäköistä, ett'ei asian laita ole näin aina ollut. Sillä jos
missään niin on täällä nuorempi aikakausi hävittänyt vanhemman jälkiä.
Tätä todistaapi paraiten satuisa Kivalo, johon vanhimmat muistotarut
viittaavat. Muinoin sanotaan täällä olleen paljonkin muinaisjätteitä,
vaan nytpä niitä harvassa vaan siellä on.

Jatulinletosta, joka on Jättiläisten viimeinen asuntopaikka näillä
tienoin, on jo mainittu. Huomattava on, että Jättiläiset täällä
Kemissä ja Tervolassa, niinkuin haja-paikoin Simossakin, vaan ei
muissa pitäjissä, kutsutaan _Jatuleiksi_ ja _Jotuneiksi_. Tälle
pitäjälle erinomaiseksi omituisuudeksi luettavana on myös sen rikkaus
senkaltaisista kivirakennuksista, joita yleisesti kutsutaan "Pietarin
leikeiksi", vaan täällä saavat nimen _Jatulin-taraat_, se on:
Jättiläisten aitauksia (= tarhoja). Näitä havaitaan hyvin tiheässä, ja
suuruutensa puolesta ne vaihtelevat kahden ja neljän jopa useammankin
syllän välillä. Ne ovat rakennetut päänkokoisista kivistä, jotka ovat
yksi-kertaisesti maan päälle laaditut. Mutta välistä on niitä laitettu
suuremmalla huolella hyvin matalain muurien tapaisiksi, enemmin tai
vähemmin kierteleväisiksi sokkeloiksi eli labyrinteiksi. Kun näitä,
meidän tietääksemme, ainoastaan on huvin ja leikin vuoksi rakennettu,
niin on heidän paljoutensa milt'ei merkillinenkin. Jatulinletolla
on tämmöinen ollut, samaten _Ajos_ saarella, _Hannuksenvaaralla_
Tervolassa myös y.m. Tästä Hannuksenvaaran aitauksesta mainitsee
Warelius'kin -- kirjoituksensa 62 s. -- sanoen tämän olevan kirkonsijan
mukaisen. Halu teki siis tätä nähdä, mutta kun ei aika sitä myöntänyt,
toimitin itselleni siitä omin silmin näkijältä seuraavan kuvaelluksen.
Kertoja on Tervolan silloinen kappalainen M.A. Kolström, joka jo
ennenkin oli sen nähnyt, mutta sitten vielä aivan asian tähden
sinne matkusti, ja hyväntahtoisesti siitä mulle näin kirjoitti:
"Hannuksenvaaralla, joka on noin 3/4 penikulman päässä kirkonkylästä,
olen käynyt jäännöstä katsomassa. Se kutsutaan Jatulin eli Jotunin
tarhaksi ja on ymmyrkäinen aitaus suuremmista ja pienemmistä kivistä,
noin 10 kyynärää poikki-mitaten, melkeen kokonaan jo hajallansa.
Pesosen isäntä kertoi mulle tästä Jatulin tarhasta, että se vielä
hänen nuorra ollessansa oli ollut korkeampi sekä toisenlaiselta
näyttänyt sisäpuoleltansa, ehkä kyllä se jo silloin, hänen isänsä
sanoman mukaan, olisi ollut suureksi osaksensa hajonnut. Hän kertoi,
että tarhassa oli ollut ovi ja useata ympyrää ja kierrosta, niin että
tottumaton näihin pian eksyi eikä enään ovelle osannutkaan, vaan
täytyi astua yli aitauksen. Kertoja sanoi myös, että tarhan keskellä
oli suurempi kivi, jonka alta he, nuoruudessansa siellä kaivaen, olivat
luupalasia löytäneet." Eräästä toisesta, _Wiianvaaralla_ olevasta,
"Jatulin haudasta" kerrottiin mulle myöskin Tervolassa. Mutta perille
tultuani havaitsin sen olevan, ei ihmisen, vaan luonnon tekemää. Se oli
sammal-pohjainen soikea hauta eli kuoppa, noin 15 syllän pituinen, ja 5
syllän levyinen -- ilmetty entinen lampi.

Lappalaiset ovat useitakin muistoja pitäjälle jättäneet. Joen
itäisellä puolella, vähän matkaa lauttaus-paikasta, _Jakun-ojan_
varrella, sanotaan heidän asuneen, mutta ainoastaan muutamia kuoppia
on siellä enään nähtävinä. Nimen ovat he taas antaneet _Lapin-ojalle_,
Wahtolan alapuolella. Kivalo-harjanteella on eräs _Tornivaara_ niminen
vuorenkumpu, joka nähtävästi on se Tornionvaara, jota Warelius
mainitsee, sanoen siellä löytyvän muinaisjätteitä "eri laatuisia kuin
ennen kuvatut Lapin-rauniot, mutta sittenkin kansan jutun mukaan
Lappalaisten jättämiä." Sen kuvauksen mukaan, minkä minä näistä sain
omin silmin näkijältä -- sopimattoman ajan tähden en itse päässyt
käymään Kivalolla -- ovat ne niin kutsutuita "Lapinhautoja", pieniä
ympyrkäisiä kivikumpuja. Ne ovat luvultansa kolme, ovat ennen
olleet korkeammat, mutta nyt on niitä hajoitettu, jott'ei ne enään
ole kuin kyynärän korkeisia. Ne kutsutaan myös torniksi, ja sanotaan
antaneen kummulle nimen. Täällä on myöskin kivistä maahan laadituita
syvennyksiä, nämäkin hajoitettuina, joita kutsutaan Jotulin hautoiksi.
_Penikat_ nimisillä vuoren-kukkuloilla löytyy myöskin siellä täällä
enemmin tai vähemmin selviä Lapinraunioita. _Kokomaalla_kin on näitä
n.k. Jättiläisten hautoja ja syvennyksiä.

Simossa löytyy Lapinraunioita lukuisasti. Melkeen joka harjulla niitä
näkyy. Niin esm. kaikilla seuraavilla: _Marostenmäki, Kiimavaara_
(selvimpiä), _Kirkkovaara, Waresharju, Näätämaa, Isoharju,
Peräharju, Ervastin_ talon taustalla ja _Kirnuvaaralla_. Mitä
näihin Kirnuvaaran raunioihin tulee, niin ovat niistä ne, mitkä ovat
enemmin mereen päin, tätä nykyä jo liian epäselviä. Mutta niistä, mitkä
harjun toisessa päässä näkyvät, ovat ainakin kaksi ulommaista varsin
selviä. Ne ovat kivi-ympyröitä, ulottuen 6-9 jalkaa poikkimittauksessa,
joiden seinät, 2-3 jalan korkeiset, ovat kukistuneet, muodostaen
sisässänsä kuopakkeen. Heidän pyörämuotonsa on johtanut kansan mieltä
näkemään niissä kirnuja, josta nimi Kirnuvaara. Seinien ulkopuolella
näkyy syvyyksiä, mitkä kenties ovat siitä tulleet, että seinä-kivet
ovat siitä otetut. Mereen päin vähenevät kuopakkeet yhä enemmin sekä
suuruutensa että selvyytensä puolesta, eivätkä nouse maanpintaa
ylemmäksi.

Mutta vaikka näitä "Lapin-raunioita" näinkin lukuisasti Simossa
löytyy, niin astuu sittenkin Tervola esiimme Lappalais-muistojen
oikeana pesänä. Täällä on _Törmävuori_ Lappalais-kehinensä, täällä
on _Wiianvaara_ Lappalais-jätteinensä, täällä on jo mainittu
_Hannuksenvaara_, jossa on samanlaisia muistomerkkejä, ja _Joonin_
vieressä myös näytetään Lappalaisten vanhoja asuntopaikkoja. Vanhoissa
kirjoissa kutsutaan koko Tervolan kappeli _Lapinniemeksi_, pappila
kutsutaan _Lapinniemeksi_, ja lavea suo, joka alkaa puolentoista
virstan päässä joesta ja siitä ulottuu Kivalovuoren seutuihin saakka,
kantaa nimen _Lapinjänkä_. Tässä suossa on sammalen alta löydetty
lautta, josta arvellaan, että Lappalaiset muinoin olisivat sitä
käyttäneet päästäksensä entisen järven toisesta rannasta toiseen.
Tällä jängällä on laskunsa _Lapinojan_ kautta, joka Jurvan edustalla
jokeen purkauu, ja tämä Lapinoja tekee yhdessä joen kanssa varsinaisen
luonnollisen _Lapinniemen_. Vihdoinpa löytyy vielä joessa, ihan
vastapäätä Lapinniemen pappilata, eräs _Seitasaari_ niminen luoto, mikä
luoto ennen on niemukkeena ollut, niinkuin sitä vielä voipikin maan
laadusta nähdä, ja on _Seitaniemeksi_ kutsuttu. Tällä saarella, kuten
taru tietää mainita, ovat Lappalaiset muinoin pitäneet käräjiänsä, ja
siksi tarpeeksi oli tähän laadittu kiviä ympyrään, joidenka kivien
päällä Lappalaisten päämiehet ja vanhemmat istuivat tässä tilassa.
Keskellä ympyrää oli suurempi kivi, jonka päällä jumalan-kuva eli seita
seisoi. Näitä kiviä on vielä meidänkin aikana nähty, mutta nyt ovat
jo tulvat ne korjanneet ja ihmiset vieneet tarpeisinsa, esm. kirkon
alustukseen ja portaisin.

Kirkollisia muistoja on Kemillä paljon. Nykyinen kirkko on varmaan
neljäs, vaan luultavasti ainakin viides. Muuanna aikana tämän
vuosisadan alkupuolella seisoi täällä kolme kirkkoa yhtä haavaa,
ainoastaan kivenheiton matkaa toisistansa. Vanhin näistä, Kemin
kivinen kirkko, jota kansantarussa mainitaan Jättiläis-tekemäksi, on
rakennettu vuosina 1519-21 katoliseen rakennustapaan, ja näyttää vallan
muinaiselta.[6] Lattian alla säilytetään joukko ruumiita, joiden seassa
myöskin eräs Rungius nimisen miehen, joka täällä oli pastorina 1610-29,
ja jonka ruumis vieläkin on niin hyvästi säilynyt, että se luullaan
balsameeratuksi.[7] Kirkossa, joka ei enään ole käytettävänä, löytyy
seuraavat muinaiskalut: 1. "Ristiin naulitun Kristuksen veisto-kuva,
öljyväreillä maalattu ja kullattu, Kemin nimismiehen Juhana Matinpoika
Wilm'in lahjoittama." Tästä ei ole jälillä muuta kuin rungon yläpuoli
ja osa jalkoja; 2. Kristuksen veistokuva, jolla vasemmassa kädessä
on maan-pallo, oikea käsi poissa, päässä kruunu. Kuva seisoo eläimen
päällä, josta on vaikea ratkaista, onko se leijona, karhu vai
elefantti. Kanto-pylväänä on paholaisen kuva; 3. Puolentoista kyynärän
korkeinen kuva, luultavasti pyhästä Henrikistä; 4. Neitsy Maarian
kuva, jokseenkin säilynyt pait värejä; 5. Lutherus'en kuva, kömpelö;
6. Vaimo-ihmisen kuva (arvattavasti Maarian) lapsensa kanssa, vallan
kömpelön-näkyinen.

Ennen tätä kirkkoa seisoi toinen, puusta tehty, Walmarin niemellä,
missä sija vielä näytetään ja missä muutamat kuopat muistuttavat
entisestä hautausmaasta. Messenius'en mukaan olisi tämä kirkko ollut
rakennettu v. 1431. Mutta jos niin on, niin se ei suinkaan olekaan
ollut ensimäinen, koska arvellaan, että täällä kirkkoherra-kunta jo
vuonna 1248 pantiin toimeen. Kirkon mainitaan Venäläiset polttaneen,
minä vuonna, siitä ei tietoa. Luultavasti tapahtui se "suuren
venäläis-sodan" aikana 1473-1510? Samassa tilaisuudessa sanotaan
myöskin kirkonkellojen tulleen upotetuiksi siihen paikkaa jokea, missä
nyt, kun tämä haara on kiini mennyt, pikkuinen lampi on.

E. Frosterus käsikirjoituksessaan "Breves Observationes ad antiquitates
Ostrobotniae" sanoo Kemissä olevan messinkisen suitsutus-astian, jota
Paavin-aikakautena käytettiin pyhää savua poltettaessa. Tämä savu-astia
on kadonnut, ja kenties samaa tietä mennyt kuin muutkin vanhat hopeat.
Näistä näet kerrotaan, että niitä kerran sodan aikana kirkkovärti
kaivoi vihollisilta piiloon maahan, johonkuhun Wahtolan viereen, vaan
että kirkkovärti kuoli, eikä löytänytkään kukaan niitä enään. Vanhimmat
kalut ovat nykyään eräs kalkki[8] ja öylätti-lautanen, varustettu
munkkikirjaimilla ja koristuksilla ja vuosiluvulla: 1250. Pörhölän
pappilassa säilytetään myöskin eräs kupari-kalkki, jota ei enään
käytetä; tämän ikä ei kuitenkaan ole korkea, eikä sen muotokaan muutoin
tavaton.

Merkillinen on täällä niinkuin Iissäkin kulkeva taru eräästä
luostarista, joka muka näillä pohjoisilla seuduilla olisi muinoin
ollut. Paikkaa määrätessä, missä tämä luostari olisi seisonut,
eivät sadut kuitenkaan vedä yhtä. Mutta kun viimein saapi luostarin
asetetuksi Walmarin niemelle, niin joutuu asia selväksi: katolinen
kirkko ja luostari sekaantuvat helposti toisiinsa. _Montaja_ on eräs
saari Simon ulkopuolella. Tämä kuuluu sekin paikkakunnan katolisiin
muistoihin. Tähänkin tahtoo näet taru asettaa luostarin. Mutta asian
laita on se, että Montaja vaan on ollut, johonkuhun luostariin kuuluva,
kalastuspaikka. Siihen luuloon, että luostari olisi Montajalla ollut,
on vaikuttimena myöskin ollut Munkkihiedan läheisyys, joka on maalla
aivan vastapäätä saarta. Tämä Munkkihieta on kummallinen luonnon teos.
Tasaiselle meren rannalle on veden ja tuulten tuoma hieta pystyttäynyt
monimutkaiseksi muuriksi, jonka korkeus veden pinnan yli on noin
36 jalkaa. Merenpuolinen seinä on mereen päin kallattava, mutta
maanpuolinen äkkijyrkkä, 26 jalan korkeinen. Koko hietarakennus on
jonkunmoisen epämukaisen hevosenkengän muotoinen, jonka leveys toisesta
päästä toiseen on 120 jalkaa. Sivut eli kengän santamuurit ovat 20-25
jalan levyisiä. Kummallinen on muodostuminen, kummallista myöskin miten
näin korkea hiekkamuuri on kestänyt meren tuulia, ennenkuin siihen on
puita kasvanut, niinkuin nyt on. Tämän oudon hietamuodostelman nimestä
tietää taru kertoa, että se olisi siitä tullut, että munkkilaislaiva
kerran täällä olisi myrskyn valtaan joutunut, kärsinyt haaksirikkoa ja
sitten törmännyt hiekkaan, mihin se munkkinensa aarteinensa haudattiin,
ja haudan päälle sitten tämä hieta-pylväs noussut. Välistä näkyy
vielä muka sydän-yön aikana sininen liekki palavan aarteiden yli
santa-pylvään kukkulalla.[9]

Näistä vanhemmista ajoista on paikkakunnalla toinenkin muisto. Se
on ruotsalainen siirtokunta. Kemijoen länsi-puolella on koko kylä,
jonka nimenä on Liedakkala eli Sihtuna, ja joka on Ruotsin Sigtunasta
asujamensa saanut. Tästä tietääkin vielä kansan muisto mainita, että
tänne on asukkaita siirtynyt "Liedakkalan eli Sihtunan kaupungista
Ruotsin puolelta." Moniaat ruotsalaiset nimet vielä muistuttavatkin
tästä alkuperästänsä, esm. Gunnari. Myöskin suomalaisia siirtoja on
paikkakuntaan tehty, niinkuin sen kielimurteista voikin päättää.
Savo-karjalaisia alkuaineita havaitaan täällä yhtä selvästi kuin
hämäläisiä Torniossa. Varsinkin on ison vihan jälkeen asutuksia näihin
paikkoihin tapahtunut.

Isoon vihaan kuuluvat seuraavat muistot ja tarut: Venäläiset tulivat
kerran tapaansa myöten veneillä alas jokea kuljettaen näissä
ryöstämänsä rahat ja kalliit tavarat, joiden seassa myös kaksi
kirkonkelloa, mitkä he olivat Rovaniemestä ottaneet. He tulivat
Taivalkoskelle, joka on 6 neljännestä Kemin kirkosta. Kun tämä mahtavan
suuri koski heistä näytti kovin hirveältä heidän laskeaksensa sitä
alas omin neuvoin ilman laskijatta, menivät he maalle hankkiaksensa
itsilleen tämmöisen. Mutta kun oli kaikki mies-puolinen suku lähtenyt
pakoon, onnistuivat Venäläiset vaan saamaan kiini erään ämmän, joka
kerskaili laskemis-taidostansa. Hän otettiin laskijaksi, vene sysättiin
vedelle, akka perään. Mutta ämmä oli viekas ja uskalias. Laskiessa
viillätti ämmä kallion sivutse, hyppäsi itse kalliolle ja jätti Ryssät
menemään itsiksensä yhtä vauhtia vaan. Mitäs muuta, kaikki Ryssät
hukkuivat, kaikki tavara painui kosken pohjaan. Täältä kuuluu vielä
joskus kirkonkellot soivan. Mutta kallio, mihin ämmä itsensä pelasti,
kantaa siitä saakka nimen Ämmänpää. -- Itse tapauksen kertomisessa
olivat tarut yksimieliset, vaikka eri tarinoitsija siihen asetti eri
seurakunnan kelloja. Niin arveli muuan, ett'ei kellot olleetkaan
Rovaniemen, sillä nämä kuuluvat olevan Ounasjokeen uponneet, vaan
Kemijärven. Toinen taas, että ne oli Tervolan. Tämä tiesi lisätä,
että ainoastaan Tervolan suurempi kirkonkello olisi Taivalkoskeen
painunut, sillä pienemmän, joka oli niin halpa-arvoinen, ett'eivät
Ryssät huolineet sitä kuljettaa, olivat he Tervolassa upottaneet
mutaiseen lähteesen, kosk'eivät saaneet tahtonsa mukaan sitä rikki,
ja tästä onkin lähde saanut nimen _Kellonlähde_. -- _Mikkolan_ taloon,
lähellä Tulkkilaa, liittyy myöskin näistä ajoista muisto. Venäläiset
olivat paikan ottaneet ja tähän asettuneet. Mutta Suomalaiset,
ruotsalaisen päällikön johdon alla, piirittivät paikan, sytyttivät
talon ja tappoivat viholliset. Yksi ainoa pääsi jäälle pakoon,
mutta saavutettiin sitten ja surmattiin hänkin. Kun sittemmin kiuas
hajoitettiin, oli sieltä löydetty rahoja, joita Ryssät olivat sinne
kätkeneet.[10] -- Kostaaksensa Ryssäin julmaa käytöstä olivat
Suomalaiset kerran piirittäneet pirtin, missä Ryssiä nukkui, ja
tuleen kaikki polttaneet. -- _Sotisaari_, johon Kemin uusi kaupunki
on määrätty rakennettavaksi, sanotaan saaneen nimensä siitä, että
Suomalaiset täällä -- ison vihan aikana, sanoo juttu, vaan luultavasti
vuosien 1580-90 meteleissä -- olivat odottaneet ja sotineet niitä
Venäläisiä vastaan, mitkä tulivat jokea alas. -- _Vallittu-saari_,
josta en ole sen tarkempaa tietoa saanut, kantaa nimensä luultavasti
jonkun samankaltaisen tapauksen nojassa. -- Kemistä ryöstettiin
muutoin kaksi kirkonkelloa, niin että seurakunta sittemmin torvella
kutsuttiin jumalanpalvelukseen.

_Kuopasjärven_ vieressä Simossa, 10 penikulmaa jokea ylöspäin,
mainitaan löytyvän Ryssän hautoja;[11] nämä niinkuin muutkin
tänlaiset kuuluvat luultavasti 1808-9 vuosien sotaan. -- Maassamme
jokseenkin yleinen taru _Laurukaisesta_ sovellutettiin täällä samaan
Kuopasjärveen. -- Laurukais-jutun mukaan kerrottiin täällä myöskin
eräästä vaimo-ihmisestä, jonka Ryssät olivat ottaneet ja vieneet
saareen. Täältä olisi hän kuitenkin pelastettu miehensä kautta,
joka tietysti ei Ryssille suonut kaunista ja nuorta vaimoansa. --
Kulkiessansa pitkin joen rantaa olivat Venäläiset myöskin tulleet
Yli-Kärppälään, mistä asukkaat heti lähtivät pakoon, antaen Ryssäin,
ilman estämättä, ryöstää kaikki tavarat. Mutta kun olivat Venäläiset
lähteneet tiehensä, pisti asukkaita heidän oma pelkoisuutensa vihaksi,
ja he päättivät ajaa vihollisia takaa, saadaksensa, jos mahdollista,
omaisuutensa takasin. Nyt tarjouupi sokea ukkokin seuraan. Häntä ei
tahdottu ensin ottaa mukaan, koska mietittiin, ett'ei sokea juuri
mitään hyötyä voi tehdä, pikemmin vaan on esteeksi. Mutta ukko ei
luopunut tarjoumisestaan, ja vihdoinpa hän otettiinkin. Lähdettiin
nyt vihollisia ajamaan, ja tavattiinkin heitä yön aikana. Nuoriso
tahtoi heti tehdä päälle-rynnäkön. Mutta vanha sokea kysyi, miltä
se vihollisen makuupaikka näytti. Vastattiin, että lukuisia, suuria
tulia paloi, ja tulten ääressä ihmisiä liikkui. Vanhus silloin kielsi
rynnäköstä. Ajan perästä hän uudisti kysymyksensä ja sai vastaukseksi,
että tulet olivat pienenneet, liike samaten. Vieläkin esti hän
ryntäämästä. Sitten kysyi hän taas kolmannen kerran, ja kun hälle nyt
vastattiin, että tulet olivat ihan sammumaisillaan eikä ihmisiä enään
näkynytkään liikkuvan, sanoi hän oikean ajan tulleeksi, sillä nyt
nukkuivat viholliset tuhon unta. Suomalaiset karkasivat nyt vihollisten
päälle, tappoivat ne ja ottivat omaisuutensa takaisin.[12]

Tervolassa ei löydy, pait mainittua juttua Kellonlähteestä, ison
vihan aikuisia muistoja. Luultavasti oli paikkakunta niin harvassa
asuttu, ett'ei vihollisilla ollut juuri erinomaista täällä saatavana.
Täälläkin, niinkuin Kemissä ja Simossa, löytyy kuitenkin, varsinkin
Kivaloon päin, "pakopirttejä" erämaissa; ja näistä ajoista on löydetty
hopearaha, joka on säilytetty.[13]

Todistukseksi kirkkojen harvinaisuudesta vanhaan aikaan tiesi eräs
juttu kertoa, että ennen muinoin "oli Kemistä lähdetty Salosten
kirkkoon ripille". -- Vanhinna kauppapaikkana Kemissä mainitaan
_Brauilan santa_, Walmaria vastapäätä. Mutta kun Walmarin kirkko
poltettiin, muutettiin markkinat siihen saareen, joka on vastapäätä
nykyistä pappilaa. Tämä saari oli täynnänsä aittoja ja kauppa-puoteja,
mitkä siinä seisoivat siksi asti, kuin nuotta-nuotiosta irti päässyt
tulipalo niitä tuhkaksi poltti, mikä tapahtui noin 40 vuotta sitten.
Nykyään pidetään markkinat lauttaus-paikassa, joen itäisellä puolella.
-- _Kallinkangas_, kivi-harjus kirkon luoteisella puolella, josta on
kaunis näky-ala yli saaristoa, Torniota, kirkonkylää ja jokea, on
historiassa tuttu rajana Ruotsia vastaan ennen 1809. Sen nimestä tiesi
eräs juttu Tervolassa kertoa, että kun Kemin vanhan kirkon kelloja
ensi kerta soitettiin, niin oli tämä outo ääni pahasti viiltänyt niitä
Jättiläisiä korviin, mitkä silloin vielä asuivat Kivalo-vuorella,
he kun olivat pakanoita eivätkä siis saattaneet kärsiä pyhää ääntä.
Viha-päissään oli niistä yksi, jonka nimi oli Kalli, reväissyt vuoresta
suuren kallion ja paiskannut sen vasten kirkkoa, aikoen tätä tällä
tavalla musertaa. Vaan kallio-möhkäle lensi liiallisesta vauhdista
kirkon toiselle puolelle, jossa se meni pirstoiksi, eikä sattunutkaan.
Jättiläiset lähtivät nyt pakoon ja katosivat kokonaan, mutta kiviläjä,
joka pirstoista tuli, kutsuttiin siitä asti Kallinkankaaksi.

Gananderin jumalais-tarulliset kertomukset "Kipumäestä", missä muka
olisi kivi yhdeksällä reiällä varustettu, joiden keskimäiseen "kaikki
kivut kiistetähän, turmiot tungetahan", ovat kansan muistolle tätä
nykyä peräti tuntemattomat. Nähtävästi on nimi Kipumäki johdatettava
sanasta _Kivalo_. Sananjuuri on näissä nimissä yhtä. -- Kaleva-saduista
muistuttaa nimi _Kalevan väylä_ Kemijoessa Tervolassa. Satu tietää
kertoa, että Kalevalaiset olisivat sauvoneet tätä muinoin väkevätä,
vaan nyt kuivennutta, koskea ylös.

Löytämiä: _Paakkolan_ maalla Taivalkosken viereltä on kesällä 1862
eräästä suosta, virstan päässä joesta, löydetty neljä kappaletta
kupari-lootuja, joidenka kaikissa neljässä nurkassa oli Karl XII:nen
nimimerkki ja vuosiluku 1711. Ne tekivät kappaleeltansa 2 talaria
hopeata. Ne oli suon ääreen kaikki yhteen paikkaan pistetyt laidallensa
seisomaan. Luultavasti oli joku ne sinne kätkenyt sodan aikana, ja
kuollut tahi niitä ei enään löytänyt.[14] -- Eräs kiviase on muinoin
Kivalo-harjulta löydetty, mutta mihin se on joutunut, ei tiedetä. --
Rautainen "Jättiläis-kirves" _Ruikan_ maalta; varren-reikä sanotaan
olleen kolmi-nurkkainen, terä tapparan muotoinen; kadonnut. --
_Rajasen_ maalta Simossa myntätty kupari-lootu. -- _Hepolan_ maalta,
10 vuotta sitten, joukko saman kaltaisia kupari-lootuja, vanhoja. --
_Pölhön_ maalta viis virstaa joen suusta, löydettiin kesällä 1861,
kaivoa kaivettaissa joen rantaan, rautakeihäs, josta kuitenkaan ei
muuta kuin kärki enään ollut jälellä, sekin taittunut. Keihäs, joka
löydettiin 1:n syllän syvyydestä, oli löydettäissä ollut noin kolmen
tuuman levyinen, multa särkynyt laidoistansa kun multa ja ruoste
kaapittiin pois.[15]



Iin pitäjä ynnä Kuivaniemen, Haukiputaan, Yli- ja Ala-Kiimingin
kappelit.


Paikkakuntain nimien seassa on Ii tosiaan vaikeimpia selityksen
puolesta. Huviksemme mainin tässäkin vanhemman Ol. Rudbeck'in
selityksen asiassa. Hänpä arvelee Iin saaneen nimensä muka Isiin
jälkeen, joka oli Cimmerialaisten kuningas Inakhon tytär. Tämä Isis
kutsuttiin näet myös Rhea, Freja ja Jo, josta Ijo, paikkakunnan
ruotsalainen nimitys. Epäiltävä, jos kyllä verrattoman todenmukaisempi,
on myös Mathesius'en antama selitys. Tämä näet sanoo,[16] että
"kansan-taru johtaa nimityksen eräästä Lappalaisesta, nimeltä Hijo,
joka veljinensä Oulas ja Limas, olisi ensimäisenä näitä paikkoja
anastanut, antaen itse nimensä Iille, samaten kuin Oulas Oululle, Limas
Limingalle". Tätä nykyä on tämä taru jo kokonaan hävinnyt pitäjästä.
Mutta jos elikin se täällä Mathesius'en aikana, se on: toista sataa
vuotta sitten, niin on sittenkin tarun todenperäisyys varsin epäiltävä,
sillä jokseenkin varmaan voipi päättää, että täällä ennen Lappalaisia
on asunut muuta kansaa. Jättäen Iin nimen johdatuksen sikseen arvelen
nimen olevan tämän entisen kansan jättämän vaan.[17]

Mathesius pitää kuitenkin hänkin mainitun tarun Lappalainen Hijosta
epäiltävänä. "Sed vix credi potest -- lausuu hän -- haec loca,
capiendis piscibus maxime idonea, ad adventum usque Lapponum fuisse
ignota". Olkoonpa nyi kalan-rikkaus tai mikä tahansa tähän syynä, niin
se ainakin lienee varmaa, että paikkakunta jo varhain sai asukkaita,
jopa ennen Lappalaisten tuloakin. Tätä todistanevat todeksi sekä
muutamat muistomerkit, joista alempana kerrotaan, että myöskin vielä
elävä kansantaru. Ennen muinoin -- niin tietää tämä taru mainita --
oli täällä asunut isokasvuinen kansa, joka oli asuntonsa rakentanut
vuorille. Maata he eivät viljelleet, oleskelivat vaan kivikankaillansa
ja vaaroillansa, josta ovatkin tämmöiset kivikankaat saaneet nimen
_Hiiden pellot_, sillä Hiiden kansaa tämä oli. Näistä nimensä saaneita
paikkoja löytyy vielä paikkakunnassa, esm. _Hiidenpato, Hiidenkoski,
Hiidenvaara_, ja heidän viimeisenä asuntopaikkana osoitetaan vielä
_Hiidenkangas_. Tämä Hiidenkangas on korkeanlainen hiekka-kangas,
jonka ylimmäinen harju on laveata kivi-tannerta. Kiviharjun keskellä
kasvaa pikku lehdikko, jota kutsutaan "Jättiläisten puutarhaksi",
samaten kuin koko kiviharju myöskin kutsutaan "Jättiläisten kirkoksi".
Sillä Jättiläiset ja Hiiden kansa ovat kansan mielessä yhtä, ja nämä
nimitykset vaihdellaan eroittamatta toisiinsa.[18] _Hiidenpato_ on
poikki jokea kulkeva kivipato eli muuri, joka tekee laskeville veneille
vaarallisen, lyhyen mutta jyrkän, vedenpudotuksen. Tämäkin mainitaan
"Jättiläisten tekemäksi". Mahdollista on, että tämä pato on luonnon
rakentama; mahdollista myöskin, että se on ihmisten. Tunnettu näet on,
että Suomalaiset varustimena Venäläisiä vastaan sodissa 15 vuosisadan
loppupuolella myöskin käyttivät sitä keinoa, että rakensivat
kivisalpauksia jokien poikki, millä he estivät vihollisia pääsemästä
jokia myöten kulkemaan ja saattoivat heille surman. Tämmöinen salpaus
voisi Hiidenpatokin olla.

Että tämä Hiiden kansa olisi Lappalaisia, sitä kieltävät kansan sanomat
vakaasti, sillä "eri kansaa ne oli". Lappalaisista puhuukin kansantaru
usein jonkunmoisella ylenkatseella, jota vastaan se aina pelolla
mainitsee Jättiläisiä eli Hiiden kansaa. Ja niinkuin Jättiläisten
viimeistä asuntopaikkaa näytetään, niin näytetään myöskin Lappalaisten.
Ne ei ensinkään sovi yhteen.

Hiiden kansa on nyt paennut kauas pois Siperian taakse, kertoo taru.
Kuitenkin he vielä silloin tällöin ilmestyvät aaveina. Niin oli esm.
muuan mies kerran, iltapuolella puuta hakatessaan Hiidenvaaralla,
äkkiä kuullut kaikuvan äänen huutavan: "Mitäs sinä siellä kesken yötä
puuta hakkaat, tuossahan talo, mene, pane maata!" Hämmästyneenä loi
puun hakkaaja silmänsä ylös, ja todellakin, siinä talo seisoi hänen
edessänsä. Ei muuta, tottelihan se puun hakkaaja, meni, pani maata ja
nukkui siinä hyvin. Nousi taas aamulla ja meni työlle, niin katsoi
hän taaksensa -- talo oli kadonnut. Toinen mies taas oli kerran
väsyksissään pannut maata erääsen saunaan sydänmaassa. Hiidet toivat
oven kautta hälle silloin kauniin tytön. Mutta kun mies ojensi kätensä
halataksensa tätä tyttöä, niin jo veivät Hiidet irvistellen tytön pois.

Eräästä "Jättiläis-linnasta" saapi joskus Iissäkin kuulla haastettavan.
Se ei kuitenkaan ole mikään linna, vaan luonnon tekemä jyrkkä kallio
nimeltä Herukkavaara, joka outoutensa tähden näillä alamailla
on saanut kunnia-nimen: linna. Se on Olhavan kylässä, ja tarjoo
jotensakin lavean katsanto-alan. Yksinäinen pietarin-leikki eli
"Jatulin-taras", niinkuin näitä Kemissä kutsuttiin, kuuluu löytyneen
Olhavan lasi-tehtaan tienoilla.

Lappalaisten jättämiä muistoja on pitäjässä useita. Olhavassa on pieni
lampi, jolla on nimenä _Lapinjärvi_. Toinen _Lapinjärvi_ niminen
lampi on Oulun ja Iin rajalla, jossa myöskin löytyy _Lapinneva_.
Yli-Kiimingissä on _Lapinlampi_. Tannilan kylässä on _Lapinsaari_,
jonka ohessa siellä myöskin löytyy _Hirsipuun niemi_ niminen niemeke,
jossa Lappalaiset kerrotaan pitäneen käräjiä, tuominneen rikoksia ja
hirttäneen syylliset, josta sen nimi. Mitään merkkiä siinä ei nyt enään
näy. -- Oijärvellä mainitsi eräs nykyisen miespolven mies nähneensä
täällä lappalais-kodan, jonka seipäätkin vielä oli seisoneet siten,
että ne ylhäällä yhdistyivät. Takkakin oli vielä selvästi näkynyt.
Kertojan vanhempain aikana oli täällä vielä muutamia Lappalaisia
asunut, mitkä olivat heille poroja kesyttäneet ja taivuttaneet. Näiden
Lappalaisten seassa olisi muka myöskin eräs Niilman ollut, jota kesänä
ei milloin nähty, hän kun oli kulkenut missä lienee kulkenutkin, vaan
talvena aina taas tuli näkyviin, ja jolla silloin, kun ihmeteltiin
hänen vielä elävän, oli tapa vastata, "no, mikäs tappoi?" Vanhempain
Lappalaisten kuoltua oli muka heidän lapsensa yhdistyneet suomalaiseen
väestöön, mikä naimisella, mikä palvelemalla j.n.e., mutta enin osa oli
muuttanut pois paikkakunnasta.

Lappalais-rauniot ovat täällä, niinkuin useimmissa muissakin
paikkakunnissa, enimmältään ympyriäisiä. Useimmat suuremmat
vaarat säilyttävät näitä. Niin esm. _Puutikkanenä, Matkavaara_ ja
_Poutuaselkä_ Tannilan kylässä, _Mäntyharju_ Pirttitörmän kylässä,
_Makkaraharju, Härkövaara ja Metelinvaara_ Yli-Kiimingissä samaten
kuin _Wepsän_ kylässäkin, ja _Huttulan_ kylässä Ala-Kiimingissä.
Matkavaaralla on suurin Lapin-raunio, mitä nähnyt olen. Se on
poikkimitaten kaksi syltää leveä, ehk'eivät tavalliset juuri yli yhden
syllän ole. Puhumatta näistä ylimaissa olevista paikoista, niin on
alhaisempiakin, joissa tänkaltaisia raunioita löytyy. Niinpä niitä
korkeammilla saarillakin saapi nähdä, esm. _Satakarilla, Röytällä eli
Papinkarilla ja Krunneilla_.

Mutta paitsi näitä ympyriäisiä kiviraunioita, niin tavataan
nelinurkkaisiakin. Niin ovat esm. _Matkavaaralla_ enimmät melkeen aivan
neliöllisiä eli kvadratin muotoisia. Ne ovat samaten kuin ympyrätkin
tehdyt kokoon-laadituista kivistä, yhden kerroksen korkeisiksi, mutta
ovat tavallisesti suuremmat kuin ympyrät. Näiden sisällä tavataan
välistä toinen pienempi nelikulma, joka luultavasti on takkana
ollut. Samalla Matkavaaralla näytettiin myös yksityinen kivistä
laadittu nelikulmainen pyykki, kahden kyynärän korkeinen, jota muka
suuri-arvoiseksi arveltiin. Vaan uuden ajan väre vivahti rakennuksesta,
ja nähtävästi se ei ole tätä vuosisataa vanhempi. Melkeen yhdenlaisen,
ehkä pienemmän, sanottiin Portinkankaallakin löytyvän, mikä kivikumpu
siis ei sekään vanha ole.

Erikaltaisia taas ovat ne kivi-ympyrät, joita Hiidenkankaalla Putahilla
tavataan, ja joita kansa kutsuu "Jättiläisten luoliksi". Ne eivät kohoa
maanpinnasta ylöspäin, vaan painuvat päin vastoin suppilon muotoon maan
pinnasta alas, ja ovat laaditut suuremmista kivistä, kuin edelliset.
Tämmöisiä täällä voipi havaita kymmenittäin. Lappalaisten jättämiksi
kansa näitä ei katso, arvelee vaan niitä Jättiläisten tekemiksi. Mikä
niiden merkillisyyttänsä koroittaa, on se, että kiviharjun toisella
puolella eli missä kivirakka muuttuu tavalliseksi kivikko-törmäksi
havaitaan kivi-laadelmia, mitkä kaikista muista eroavat. Kiviä on näet
laadittu yhteen kerrokseen niin, että ne muodostavat suora-nurkan
eli rektangelin, melkeen yhtä suuren kuin meidän tavalliset haudat.
Keskellä havaitaan välistä myös yksi litteä kivikin. Muutamat näitä
näyttivät pitkistä sivuistansa sisään päin laskeuneilta, niin että ne
kesken olivat syvemmät. Miksi tarpeeksi näitä on rakennettu, on vaikea
arvata. Kivet kulkivat ainoastaan yhdellä kerroksella, eikä niiden alla
näkynyt juuri mitään, mikä olisi niiden tarkempaan tutkintoon tahi
kaivamiseen kiihoittanut.

Merkillisimpiä tämän paikkakunnan muistomerkkejä ovat kivikummut
Konttikankaalla Tannilan kylässä, seitsemän neljänneksen päässä soiden
ja rämeiden takana Siurua-joesta, ja melkeen saman verran päässä meren
rannasta. Avaroista rämeistä kohoaapi täällä vähitellen korkeneva
kangas, kantaen niskoillansa korkeanlaisen, puoli-pyörön muotoisen
kivirakan, josta rakasta sitten kummut kohoavat. Näitä kumpuja,
joita kansa kutsuu "Jättiläisten haudoiksi", on täällä neljättä
kymmentä. Ne ovat hyvin selviä, ehk'eivät kaikki ole yhden kokoiset,
vaan vaihtelevaiset sekä laajuutensa että korkeutensa puolesta.
Hauta-rakennusta ei vaivaa hiekka, niinkuin useimmiten muualla asian
laita on, vaan kivien välit ovat tyhjät ja puhtaat, niin että vallan
selvään näkee, että kivet ovat ihmisten kokoonlaatimat.

Yhden näitä kumpuja olen syllän avaraan poikkimittaukseen avauttanut.
Kun oli purettu itse kumpu, joka oli suuremmista kivistä, -- ei mikään
kuitenkaan sen suurempi, kuin että yksi mies sen helposti liikutti
-- ja päästy kivirakan pinnan tasalle, niin alkoi kerros pienempää
kivilajia. Nämä pikku-kivet suurenivat kuitenkin suurenemistaan mitä
syvemmälle päästiin, ja muuttuivat viimein sen kokoisiksi, että meidän
täytyi kolmen miehen yhdistyneillä voimilla niitä haudasta nostaa. Me
olimme jo syllän syvyydelle päässeet, emmekä vielä olleet haudan pohjaa
saavuttaneet. Arvataankin tämmöisten hautain pitävän 3:n, 5:n jopa
7:nkin syllän syvyyden. Kivien vastus kasvoi vähitellen yli voimiamme.
Mutta kun hankalan matkan tähden emme voineet mukaamme vetää tämän,
milt'ei arvaamattomankin, esteen poistamiseksi riittäviä rauta-aseita,
niin täytyi meidän, pohjaa saavuttamatta, pyrinnöstämme luopua.
Haudassa löytyi tiheään homelönttejä, ja hämähäkit näkyi siellä hyvin
menestyvän. Alimmalta löytyi kerros punamultaa, melkeen kuin poltetusta
tiilistä, mistä mullasta vähän otettiin ja pantiin tallelle. Muutoin
on näillä haudoilla heille hyvin sopiva tila tässä erämaassa. Mailman
metelisyys ei ainakaan kuolleita täällä vaivaa. Kivirakan kukkulalta
seutua katsellen, näkee selvästi, että tämä kadonneen suvun hautausmaa
on ennen muinoin meren saarena ollut.

Jos jo näillä muinaisen ajan haudoilla on historiallinen
merkillisyytensä ja mielenkiintonsa, niin sama on vielä suuremmassakin
määrässä sen muinais-jäännöksen laita, joka nyt on kuvaeltavana ja joka
onkin paikkakunnan erinomaisin muinaisjäte. Se on eräs soikean-pyörä
raunio, jota kansa sanoo _Metelin linnaksi_, mutta vielä useammin
_Metelin kirkoksi_. Tämä sadun rakastama muinais-rakennus, kolmen
neljän virstan päässä Kakon talosta Karjalan kylässä, on sekin
ylängöllä. Puut kasvavat jo syvässä rauhassa tämän raunion päällä, ja
sammal peittää ikivanhat muurit. Pari kolme kymmentä vuotta sitten
olivat nämä muurit vielä neljän jalan korkeisia, kuten todistavat
miehet, mitkä tätä siihen aikaan näkivät, vaan nytpä niistä ei enään
ole juuri miksikään.

Ensimäinen kohta, joka silmään astuu, on raunion monikertainen
rakennus. Ensin on näet soikea-pyörä valli eli muuri rakennettu, joka
pisimmältä suunnaltansa kulkee idästä länteen. Tähän muuriin on tehty
neljä porttia, toisiansa vastakkain, antaen koilliseen ja luoteiseen,
kaakkoon ja lounaan päin. Sitten on tämän muurin sisäpuolelle vielä
toinenkin muuri laitettu, joka kulkee yhtä-suuntaisena ja rinnakkain
ulkomuurin kanssa, 8 à 10 jalan kaukaisena tästä. Sisämuurissa ei
havaita portin merkkejä. Mutta mainittujen ulkomuurin porttien edessä
näkyy hajonneita kivilajia, jotka ensi silmäyksessä näyttävät tehdyiltä
ja rinkilöihin vähän vivahtavilta. Tarkempi tutkinto näyttää kuitenkin,
ett'ei niin ole laita, tehden todennäköiseksi, että ne vaan hajoomisen
kautta ovat sinne tulleet. Mahdollista on, että nämä kiviläjät ovat
jonkummoisia hajonneita porrastuksia, koska ne ovat juuri porttien alla.
Täten saapi tämä, muihin verrattuna monikertainen, kehämuuri semmoisen
ulkomuodon kuin kuva I kuvalehdellä osoittaa. [Kuvia ei ole tässä
mukana.]

Kun olin sen ulkomuodosta selvälle päässyt, päätin tarkemmin
tutkia rakennuksen ainetta ja rakennustapaa, koska se tämä minusta
tärkeäksi näytti päästäkseni oikeaan ymmärrykseen muinaisjäännöksen
mahdollisesta tarkoituksesta. Käännyin siis ensin ulkomuurin
tutkimiseen ja kaivatin sen kahdesta eri paikasta halki, missä muuri
selvimmältä ja korkeimmalta näytti.

Ensimäisessä kaivannossa (a) havaitsin muurin tehdyksi
kokoonlaadituista pään-kokoisista kivistä, joiden seasta kuitenkin
löydettiin sekä suurempia että pienempiäkin. Hiekkaa ei tässä paikassa
juuri sanottavaksi nähty. Sen verta, mitä siellä näkyi, oli aika sinne
voinut myöhemmin saattaa. Sammalta oli muurin päällä. Toinen taas
kaivanto (b) ei tuonutkaan paljaita kiviä esiin, sillä tässä oli muuri
tehty enimmiten someromaasta, jossa kuitenkin tuon tuostakin sekä
suurempia että pienempiä kiviä yhä ilmestyi. Lujaa rakennuslajia tämä
ei ollut. Muutkin kehä-muurin osat näkyivät samaten olevan eri laatua.
Tästä näyttääkin, ikäänkuin rakennettaissa ei olisikaan suuresti lukua
pidetty muurin lujuudesta ja vastustus-voimasta, ellei muutoin sen
hävinnyt tila arvosteluamme petä. Siitäpä näyttää kuin jos itsekuhunkin
paikkaan olisi pantu sitä rakennus-ainetta mitä siinä vaan löytyi.
Tästä kenties ne vähäiset syvyydet, joita muurin alla, ulkopuolella,
vielä voipi eroittaa.

Mitä enemmin ulkomuurin arvo täten tuli katoomaan sitä enemmin olisi
minusta sisämuurin pitänyt itselleen arvo voittaman, jos nimittäin tämä
muinaisjäännös olisi linnoitukseksi aiottu. Tämän muurin tutkimiseen
kääntyen, kaivatin senkin halki kahdella kaivannolla (c ja d) siinä
paikoin, missä se paraiten oli näkyvissä. Kumpasenkin kaivannon
te'etin syllän leveäksi. Molemmissa paikoissa oli täälläkin, samaten
kuin ulkomuurissakin, järeätä someromaata ja sen seassa kiviä, mitkä
täällä kuitenkin olivat pieniä kuin tavalliset käsikivet. Tänkaltainen
maa-kerros kesti lakkaamatta syllän syvyydelle saakka, jonka perästä
maahan kiintyneitä ja vuorenperäisiä kiviä alkoi ilmi tulla, jotka
olivat sitä laatua, ett'ei niitä ole saatettu sinne vääntää. Muutoin
löytyi haudasta muutamia savikivettymiä, joiden seassa yksi puukannon
muotoinenkin.

Täten näkyy sisämuurinkin laatu osoittavan, ett'ei ole kehä-muuria
aiottu varustus-palkaksi. Pitäen vielä lattiankin tutkimisen
tarpeellisena, kaivatin sisäkehän keskelle nelikulmaisen kaivannon
(e) 8 jalan pitkän, 6 jalan leveän ja 6 jalan syvän. Täälläkään ei
mitään erinomaista astunut silmiin, maa oli vaan erästä kovaa ja lujaa
rautahiekan lajia, joka teki lapiolle vastusta. Vuori-peräiset kivet
estivät viimein täälläkin syvemmälle pääsemästä. Kun nähtävä oli,
ett'ei näitä oltu sinne pantu, olimme me siis pohjaa saavuttaneet.

Kaikesta tästä näkyy seuraavan, ettei kehämuuri olekaan
varustus-linnaksi aiottu. Tätä vakuuttavat seuraavaisetkin kohdat.
Ulkomuuri, jonka lujuudesta ja pätevyydestä tämmöisen linnoituksen
vastustus-voima ainakin rippuu, on sisämuuria alhaisempi, jopa
alhaisempikin kuin sisäkehän pohjan pinta. Korkoviiva a-b on, näet,
g-kohtaa alhaisempi, niin että ulkomuuri ei niin vähääkään suojele
sisäkehän sisällä seisovata. Suojelusta eipä myöskään muurien välinen
loma tarjoo, sillä nämä, kohdat d ja c, ovat ulkomuurin tasalla
olevia. Sisämuurinkin vähäpätöisyyteen katsoen, tulee asia yhä
todennäköisemmäksi. Tätä todistaa vielä lisäksi vertaaminen muihin
kehämuureihin, joita olen ollut tilaisuudessa omin silmin nähdä, ja
jotka alempana tulevat paikoillansa kuvatuiksi.

Näihin katsoen astuu näet heti silmiin se kohta, että niiden paikka jo
itsessään ilman linnoituksettakin tarjoo suojaa ja varustusta, mikä ei
ole "Metelin kirkon" laita. Niin ovat esm. vähäpätöisemmältä näistä,
nim. Linnankankaan linnoituksella Paavolassa, muurit kyllä melkein yhtä
kehnot ja alhaisemmatkin kuin Metelinkirkolla,[19] mutta sen sijaan
itse luonto tälle tarjoo varustusta jyrkkäin törmäinsä kautta. Mitä
taas Pesuankankaan linnalta puuttuu luonnon antaman varustus-voiman
puolesta, sitä on koettu korvata lujilla ja vakavilla muurilla.
Salosten linnalle vihdoin on sekä luonto että ihmisten työ antanut
niin lujan varustuksen, että jos vertaa Metelinkirkkoa tähän ainoaan
linnaan, niin ei pääse ensinkään Metelinkirkko linnoituksen arvoiseksi.
Ulkomuodoltansa ovat nämä kolme kehämuuria ihan toistensa kaltaiset;
Metelinkirkko se tämänkin suhteen eroopi. Näillä on näet vaan yksi
muuri, vaan Metelinkirkolla kaksi. Edellisillä on heidän porttinsa yksi
joka puolella vastapäätä toisiansa, mutta Metelinkirkolla on ne vaan
pitkillä puolillansa, vaan ei päässä. Eroavaisuudeksi saattaa vielä
mainita hajassa olevia porrasraunioita, joita semmoisia ei näy muissa
linnoituksissa.

Jos tähän nyt vielä senkin todistuksen liittää, minkä kansantaru
tarjoo, kun se ei ainoastaan kutsu paikkaa useimmin kirkoksi, kuin
linnaksi, vaan myöskin paikasta kertoo sen laatuisia satuja ja juttuja,
mitkä paremmin soveltuvat uskonnollisiin kuin sotaisiin käytäntöihin ja
menoihin, niin syitä ei puuttune siihen arveluun, että Metelinkirkko on
vanha pakanuuden uhripaikka.

Tarkan mittaamisen mukaan on sen laajuus kaikista puolin seuraava:
Pituus lännestä itään 126 jalkaa; leveys pohjasesta etelään 90
jalkaa; muurin korkeus on vaihteleva 2:n ja 4:n jalan välillä, sen
leveys, suuremman tai vähemmän hajoomisen jälkeen, 6:n, 10:n 12:n
jalkain välillä. Poikkimitattuna on sisä-kehä 83 jalkaa pitkä ja 53
jalkaa leveä; muurien välinen loma on 8-10 jalkaa. Ylänne, minkä
päällä jäännös seisoo, on pitkä-kallahtava ja vähäpätöinen; itse
paikka eriksensä oleva ja rauhallinen. Ylänteen juuressa on suo, joka
nähtävästi ennen muinoin on ollut järvenä. Se laskeuupi nyt Kälkäjoen
kautta Iijokeen.

Kansa katselee näitä raunioita taikauskolla, ja vaeltaja poikkeepi
mielellään pimeässä syrjälle, päästäksensä menemästä raunion ohitse.
Tiedetäänpä muka kertoa useista tapaturmista, mitkä täällä olisivat
kohdanneet. Niin oli esm. eräs keinoilija, joka täältä oli kultaa
etsinyt, tullut sokeaksi. Toinen oli pudonnut ja loukannut jalkaansa.
Kolmas oli rammaksi joutunut, j.n.e. Senpä tähden olivatkin myös ne
työmiehet, joilla minä teetin mainitut kaivannot, hyvin halukkaat
noudattamaan minun tahtoani, kun ma käskin heitä jälleen täyttää
kaikki kaivannot, niin että kuului melkeen itseänsä lohduttamiselta,
kun heistä eräs, työn tehtyänsä, vakuutti "kirkon ei pahenneen meidän
käsissämme". Mutta merkillisimpänä kaikesta, mitä taru tiesi tästä
paikasta kertoa, on minusta se, että paikan haltia on -- ei ukko-vanhus
harmaahiuksinen, pitkäpartainen, sata vuotia hartioilla kantava, vaan
-- nainen, neitsy. Tätä hentoa haltiata ei kuitenkaan enään saada
näkyviin, sillä hän vaikuttaa ja toimii näkymättömänä. Kerta vaan
on vanhalle noita-akalle onnistunut saada neitsy esiin, akka kun
tiesi loihtu-sanat. Eräs poika oli näet raunioilla "pitänyt ilvettä",
josta haltia hänen rankaisi niin pahalla silmän taudilla, että silmät
olivat kuopistansa vuotaa. Kysyttiin tähän noita-akalta neuvoa, niin
sanoi akka, ett'ei kukaan muu kuin haltia itse voinut tätä parantaa.
Akka otti koettaaksensa lepyttää haltiata, ja läksi sairaan kanssa
raunion sisään iltahämärässä -- sillä sen arvannee, että haltia-neitsy
rakastaapi illan hämärää ja aamun sumua. Rukoiltuansa ja loihdittuansa
onnistuikin akalle vihdoin saada haltia esiin, joka armahti poikaa ja
teki hänen terveeksi. Muutoin ei tarvitse hurskaan pelätä haltiata,
sillä se on hurskaille laupias, mutta epähurskaille kova.

Ylänteen rinteellä, joka suohon antaa, on ympyriäisiä ja nelinurkkaisia
raunioita. Ne ovat kaikki vallan epäselviä ja vanhoja. Yhden niistä,
joka vähän vertaa yleni maasta, kaivatin ma, mutta annoin työn taas
heretä, kun ei näkynytkään mitään merkkiä siitä, että kivet olisivat
tahalla kokoon laaditut.

Muinaisista kivilaitoksista puhuttaissa mainittakoon myöskin, että
viimeisiin aikoihin saakka on ulkosaarilla -- esm. _Krunneilla ja
Tukkikarilla_ -- nähty kivi-roukkioita kokoon-laadituita ihmisen
kokoisiksi ja ihmisen muotoisiksikin, mihin roukkioihin on uhrattu
rahaa, jotta saataisiin runsas kalansaalis, tyven ilma j.n.e.

Meren ja lähimmäisen ylänteen välinen ala kantaa sekin kivirakennuksia,
joita myöskin, ehkä ovatkin vähäpätöisiä, otettakoon mainittaviksi.
Ne ovat nelikulmaisia kiviperustuksia, mitkä eivät nouse maanpintaa
ylemmäksi, ja joita siis paraiten havaitsee siitä, että ne ovat
puista paljaat. Tänkaltaisia saapi nähdä muutamia liki toisiansa, ja
usein niistä kulkee kivinen polkukin mereen päin. Jos tätä perustusta
otetaan ylös, niin havaitaan sen olevan pientä kivilajia, sitten
someroa, viimein santaa, s.t.s tavallista merenpohjan kerrosta. Tämä
asia, samaten kuin niiden asemakin, osoittaa, että ne ovat entisten
kalasaunain perustuksia, niinkuin niitä tämmöisiä saunoja vielä nytkin
saaristossa pidetään. Erinomattain vanhoja ne siis ei saata olla,
kosk'ei puutkaan ole niihin vielä oikeen päässeet kasvamaan. Olhavassa
näitä paraiten havaitaan.

Merkkinä veden laskemisesta ja maan nousemisesta ovat esm. ne valkamat,
mitkä siellä täällä havaitaan paikoissa, jotka nyt ovat vedestä
kaukana. Niin esm. _Illinsaaren_ korkeimmalla paidalla, metsässä,
_Merikosken_ törmällä y.m. Tämä Merikoski oli muinoin viimeinen koski,
niinkuin sen nimikin ilmoittaa, mutta nyt on se jäänyt 7 virstan päähän
merestä, ja sillä on nyt neljä koskea allansa. Sittemmin oli joen
lasku-paikka Kirkkosaaren vieressä, josta nyt on pari kolme virstaa
merelle. -- Pitäjän pohjoisessa osassa on _Herukka-hieta_ niminen, nyt
jokseenkin mataloitunut, lahdelma, joka muinoin pidettiin Pohjanlahden
uloimmaisena perukkana. -- Ne Jättiläisten haudat eli kivikattilat,
joita Hirvesvaaralla ja uuden tien varrella Tannilassa näytetään, ei
ole muuta kuin luonnon tekemiä syvyyksiä, joista vesi on kuivennut.

       *       *       *       *       *

Noista rajuista sodista XVI vuosisadan loppupuolella säilyttää
kansan taru vielä muutamia muistoja, joiden keskuutena on
talonpoika _Wesaisen_ urotyöt. Wesainen oli kotosin _Wesan_
talosta Yli-Kiimingistä, ja sanotaan olleen erinomattain neuvokas,
urhea ja voimakas mies. Ei ainoastaan kotiseudussa vaan myöskin
naapuri-pitäjissä oli hän itselleen voittanut semmoisen arvon ja
luottamuksen, että nämä aina panivat hänen päälliköksi, kun heidän
oli puolustaminen itseänsä Ryssiä vastaan tai kosto- ja ryöstö-retkiä
tekeminen vihollisten omaan maahan. Täällä kerran ryöstöllä käydessään
olivat viholliset myöskin sytyttäneet Iin emäkirkkoakin. Se tapahtui
itse pyhä-päivänä. Wesainen kuitenkin rohkeudellansa tiesi pelastaa
kirkkoon kokoontuneen aseettoman väen sekä itse kirkonkin, vieläpä
ajoi viholliset pakoon. Tätä ryöstöretkeä kostaaksensa retkeilivät nyt
Suomalaiset syvälle pohjois-Venäjään ja aina Kantalahden kaupunkiin
saakka, missä taru mainii heidän polttaneen kaksi kirkkoa, jopa olleen
aikeissa polttaa kolmaskin. Tämän he kuitenkin mainitaan säästäneen,
muka sen pyhyyteen nähden, ja se siis vielä nytkin muka seisoo. He
palasivat sitten kotimaahansa suuren saaliin kanssa. Mutta sillä aikaa,
kuin nämä näin ryöstivät Venäjässä pitkin Wienan meren rantoja, olivat
Venäläiset niiden sivutse tunkeuneet Suomen maahan, jonka pohjoisia
pitäjiä he hirmuisesti hävittivät ja ryöstivät, pitäjät kun nyt
olivat paljastetut sotaisasta nuorisostansa ja etenkin johdattajasta.
Varsinkin oli heillä syytä kääntää vihansa Iitä vastaan, tämä kun oli
vihatun ja peljätyn Wesaisen kotipaikka. Tälle ne sentähden ankaralla
hävityksellä kostivat Wesaisen tekoja. Kerrotaanpa myöskin, että eräs
vihollinen olisi pahoin menetellyt Wesaisen vaimonkin kanssa, joka
sanotaan olleen nuori ja kaunis nainen, ja miehellensä uskollinen.
Miehensä kanssa oli hällä kaksi lastakin, mitkä Venäläiset viime
retkellänsä tappoivat. Wesainen tulee nyt kotiin juuri parahiksi
nähdäksensä, kuinka viholliset hävittävät, kuinka kirkko palaa
ilmitulessa, ja kuinka hänen nuori vaimonsa on erään Ryssän vallassa.
Tästäkö nyt meteli nousi! Viholliset karkoitettiin, ja Wesainen teki
uuden hävittävän kosto-retken. Riistettyänsä raastettuansa monta kylää
ja kaupunkia palasi hän sitten vihollisen maasta taas kotiin, mutta
tällä paluumatkalla surmasi hänen eräs sotavanki, nimeltä Ahma.

Ison vihan ajoista täälläkin löytyy tavalliset kertomukset
rosvoomisesta ja ihmis-kiduttamisesta. Yli-Kiimingiilä sanotaan
vihollisten kuitenkin kerran olleen niin hentoina, etteivät kärsineet
nähdä verta, jonka tähden he, havaittuansa joukon naisia ja lapsia,
mitkä olivat erääsen maan-alaiseen kellariin kätkeyneet, ainoastaan
salpasivat oven ulkopuolelta kiini, jotta lapset ja naiset näin
siivosti siihen kuolivat. -- Viholliset sanotaan olleen erinomattain
taitavat vainumaan kätketyitä kaluja ja ihmisiä, niin että kansan
taru on heitä kuvaillut _Koirankuontolaisiksi_ s.t.s. ihmisiksi,
joilla on koiran naama, niin että he paljaalla vainulla aina löysivät
kaikkea salattua. -- Erään akan olivat täälläkin viholliset polttaneet
olki-tulella. -- Missä niin voitiin, tehtiin vasta-rynnäkköä.
Kuitenkin on monessa paikoin päässyt kansan mieleen se luulo, että
kaikki tämä rajaton viheliäisyys vaan oli Jumalan lähettämä rangaistus
ihmisille heidän syntiensä tähden, joka luulo jo oli muka senkin
aikuisissa ihmisissä elänyt ja vaikuttanut. Senpä tähden muka olikin
semmoinen kauhu ja hirmu turmellut näiden mieltä, että he usein eivät
uskaltaneet yrittääkään vastusta, vaan joutuivat kokonaan pelkuriuden
alaisiksi. Niinpä esm. kerrotaan, että kaksi ainoata kasakkaa kerran
tappoi koko joukon miehiä ja naisia ilman kenenkään vastustamatta.
Ja Haukiputahilla, Murhasaari nimisessä paikassa, oli samaten suuri
joukko tapettu ja kauheasti kidutettu saunassa, ehkä aseita löytyi
millä itseänsä puolustaa, ja ehkä vihollisten lukumäärä oli vähäinen.
-- Näistä ajoista on lukuisia pakopirttien jäännöksiä erämaissa. Myös
ulkosaariin lähdettiin pakoon. Niin esm. tuli pakolaisia Hailuodosta,
mitkä pelastivat itsensä Iin Krunneihin.

Kellon kylän läpitse virtaava _Kalimänoja_ on sekin näistä ajoista
tuttu. Tässä näet tapahtui se kahakka ruotsalaisen ratsuväen ja
kasakkain välillä vuoden 1719 alussa, jossa kasakkain päällikkö,
majuori Antamon Antonevitsch, hevosen selästä pudottuansa, piilosi
pensaisin, ja sittemin paljain päin vaelsi jään yli Hailuotoon, kun
oli hänen väkensä kaikki pakoon lähtenyt, syystä että he luulivat
päällikkönsä kuolleeksi, koska näkivät hänen hevosensa laukkaavan
irtonaisena sinne tänne (ks. Åbo Tidn. 1791 N:o 24).

_Taimenen kivi_ on suuri litteä kivi Iijoessa Karjalan kylässä, mikä
kivi, kun vesi on alhaisella, seisoo veden pintaa ylempänä. Tähän
olivat Venäläiset kerran sodan aikana panneet veneillä, luullen
itsensä täällä olevan paremmassa turvassa, kuin metsäisillä rannoilla.
Heillä oli muassa ollut vangiksi otettu nainen, jota muka pelkäsivät
heiltä ryöstettävän. Nimi taimenen-kivi olisi siitä tullut, että
Venäläiset täällä taimenia itsilleen keittivät, kun talonpojat, jotka
olivat väijyksissä, heitä ampuivat. -- _Venäjänkari_, lohen-pyynti
paikka joessa, kirkonkylässä, on nimensä saanut siitä, että joukko
venäläis-ruumiita, jotka olivat ylikylissä tapetut, ja jotka nyt kulkea
kelluttivat alas virtaa, tarttuivat tälle karille.

Paljon Venäläisiä kerrotaan hukkuneen, kun he omin tuumin jokea
laskivat. Kerran olivat he pakolla saaneet erään talonpojan heitä
laskemaan. Mutta tämä hyppäsi sivulla olevalle kalliolle, ja kaikki
Venäläiset hukkuivat. -- Toisen kerran taas olivat Venäläiset saaneet
erään talonpojan kiinni ja pakoittivat häntä heitä laskemaan. Myöskin
vannoittivat häntä rehellisesti sen tekemään. Mies piti valansa ja
laskikin koskia taitavasti. Mutta kun tulivat Raasakkaan, joka on joen
uljain ja vaarallisin koski; ja mies täällä viillätti veneen suoraan
kallioita kohden, niin eivät Ryssät muuta uskoneet, kuin että mies
tahtoi heitä surmata, ja paiskausivat joka mies koskeen vaan, unhottaen
kostoa ja kaikkea. Täällä ne musertuivat kallioita ja kiviä vastaan, ja
hukkuivat kaikki, sen arvaa. Mutta mies laski vakaana samaa suuntaa
vaan, sillä kallion juuressa se väylä kulki, eikä hänellä mitään hätää:
valansa oli hän pitänyt, tuli terveenä alas.

Eräästä _Jokinen_ nimisestä miehestä, kotoisin Ala-Kiimingin Jokelasta,
kerrotaan, että hän kerran karhunkeihäällänsä pisti kaksi Ryssää yhtä
haavaa kuoliaiksi. Toisten oli hän toisen toverin kanssa suksissa
ajanut Venäläislaumaa takaa, siksi että näistä eräs jättiläisen
kokoinen mies seisahtui ja uhkasi Jokista pampullansa. Vaan Jokinen
otti keihäänsä ja syöksi sen Ryssään, niin että tämä kaatui, ajoi
sitten toverinsa kanssa toiset pakoon. Muutoin rosvoi vihollinen kirkot
hyvin tarkkaan, eikä halveksinut vähimmän arvoistakaan.

1742 vuoden sodan aikana läksi _Löfving_ Kellon kylästä Hailuotoon ja
hyökkäsi siellä olevaisten Ryssäin päälle. Mutta kun hänen toimensa ei
satu tähän pitäjään, niin ei ole kummaakaan, ett'ei hänestä täällä sen
enempätä muisteta. Eipä niitä muitakaan tämän sodan tapauksia muisteta.

Muiden nimien ja muistojen johdosta mainittakoon myöskin, että
_Kirkkosaari_ tietysti on nimensä saanut siitä, että kirkko ennen
oli siihen rakennettu. Se oli sen ohessa sekä hautaus- että
mestauspaikka. Kuinka monta kirkkoa tässä on seisonut, ja onko
muuallakin pitäjässä kirkkoa ollut, siitä ei enään tietoa. Hämärä
muisto viittaa Illinsaareen, että muka täällä ennen olisi kirkko
seisonut. Jopa mainiikin sen muiston mukaan taru, että muinaisessa
sodassa kerran kirkonkelloja olisi upoteltu tällä saarella olevaan
mutalampeen, mikä lampi muka pohjatonna on, niin ettei kelloja
enään saatukaan ylös. Ainakin XV vuosisadan loppupuolella oli
pitäjällä oma kirkko, mikä sittemmin, XVI vuosisadan loppupuolella,
joutui vihollisten polttamaksi. Nykyinen kirkko seisoo vastapäätä
Kirkkosaarta, ja sillä on seuraavat vanhat kalut: Vanha hopeakalkki,
päällekirjoituksella "Scvande Banér 1625", jalassa Kristus-kuva; Vanha
kummanlainen alttari-peite, kaikenlaisilla eläimillä ja koristuksilla
koristettu;[20] Muutamia kuolleiden virkamiesten miekkoja, yksi
vuodesta 1721; Vanha mestaus-kirves y.m. Pappila oli ennen muinoin
Karhusaarella, jossa sen raunioita vielä nähdään Kirkkosaarta
vastapäätä. Tämä poltettiin samassa tilassa kuin kirkkokin, nim.
vuonna 1582. Kellari ynnä kivi-perustukset ja tako-alustin ovat vielä
nähtävinä. Luultavasti on se tämä _kellari_, joka on Åbo Tidningar'iin
vuodelta 1772, nro 8, tuottanut sen ilmoituksen, että Iissä muka ennen
olisi ollut luostari, josta vieläkin kellari näkyy. Koko luostari-taru
supistuu muutoin muutamiin niittyihin, jotka kuuluivat Rauman
luostariin.[21]

Muutamia erinomaisempia tapauksia, jotka ovat pitäjässä tapahtuneet,
on E.J. Frosterus kirjoittanut muistoon. Ne ovat luettavina Iin
emäkirkon Inventario-kirjassa käsikirjoituksessa. Näistä on Murman
Suomi-kirjassa vuodelta 1865, Toinen Jakso, 3 osa, siv. 30 ss., jo
enimmät julkaissut -- esm. _Mathias_ nimisestä kappalaisesta, jonka
Venäläiset v. 1588 elävältä polttivat, lohiverkkoihin käärittynä;
_Jacobus Olai_ nimisestä pastorista, joka 9 vuorokautta makasi jään
alla _Kintaskoskessa_, ja sittenkin vielä otettiin elävänä ylös;
kuningas _Adolf Fredrikin_ käynnistä Iissä, pappilassa, 1752, y.m. --
jonkatähden niitä ei tarvitse täällä uudestan julkaista. Yksi taru
on kuitenkin hänellä jäänyt julkaisematta, jonka tähden se täällä
kerrottakoon mainitun Frosterus'en käsikirjoituksen mukaan. Se kuuluu
suomennettuna näin: "Jacobus Olai Fellman[22] 1584, ennen kappalainen
Isossa Kyrössä, on allekirjoittanut 'Decretum Upsaliense'. Hänestä on
muistoon piirretty, että Venäläiset (vuosilukua ei ole mainittu) hänen
vangittivat, ja että hänen täytyi rahalla lunastaa sekä oma henkensä,
että vaimonsakin jopa sikiönkin emäkohdussa. Mainitun pastorin ovat
he vangittuna vieneet kanssansa Pudasjärvelle, 14 penikulmaa Iistä,
erääsen paikkaan nimeltä _Invi_(?) _vät_,[23] josta he sitten päästivät
hänen irti, kun ensin olivat häneltä ottaneet valan sen päälle, ettei
hän meikäläisille ilmoittaisi, kuinka suuri vihollinen oli luvultansa.
Mutta kun viholliset sitten, mainitussa paikassa, laittoivat itsensä
saaliista ilopäihin, niin joutuivat meikäläiset heidän päällensä ja
löivät heidät kokonaan".

Muista pitäjän nimistä olen saanut seuraavat tiedot: _Kellon_ kylä
on saanut nimensä siten, että eräs alus, jolla oli kirkonkello tänne
tuotavana, joutui nykyisen Himottu nimisen sillan paikoilla pahasti
kivelle, niin että koko alus meni pirstoiksi ja kello painui veden
pohjaan, johon se katosi. Tämä paikka oli näet ennen muinoin järvenä,
ehkä se nyt on kuivehtunut. Himottu-silta on Lopakan kestikiivarin
vieressä, ja se puro, jonka yli silta viepi, on nyt aivan vähäpätöinen,
ehkä täällä ennen jahdilla kuljettiin. Lampi, josta puro laskeuupi,
kantaa tästä tapauksesta saakka nimen: _Kellonlampi_.[24]

Että paikkakunta on saanut vastaanottaa siirtolaisia muistakin
maaseuduista, Savosta, Karjalasta ja Hämeestä, se varmaa. Tästä
asutuksesta muistuttavat esm. Oijärvet, Karjalat, Hämeenjärvet. Kerran
oli näet "Sauvon maasta" siirtokunta muuttanut näille seuduille.
Kauvan kuljettuansa erämaita sinne tänne, löytämättä itsilleen sijaa,
oli yht'äkkiä muuanna päivänä heidän silmäinsä edessä ilmestynyt
viheriäinen tienoo ja sen keskellä järvi. "Oi! järvi!" huusivat he
hämmästyneinä. He asettuivat tänne, ja siitä asti kantaakin paikka
nimen _Oijärvi_. -- "Karjalasta Venäjän puolelta" oli samaten muutamia
perhekuntia tännepäin muuttanut, ja kun he seutuun mielistyivät, niin
he tänne asettuivat ja kutsuivat uuden paikan _Karjalaksi_, entisen
asuntopaikkansa jälkeen. -- Niinpä oli myöskin, kerrotaan, tänne
siirtynyt Hämäläisiä, mitkä kutsuivat järven, jonka ympäri asettuivat,
_Hämeenjärveksi_, joka on järvi Ala-Kiimingissä.

Muiden nimien seasta muistuttaa _Helsinginkoski_, nykyään pari kolme
virstaa merestä, Helsingeistä, joidenka vallassa luultavasti täällä
muinoin rikas kalastustila oli; _Kyrönlahti_ ja _Kyrönsaari_,
Putahilla, useassa tavattavasta Kyrö-nimestä: ja _Finninkari_ siitä
ajasta, jolloin eri väestöt eivät vielä olleet yhteensulaneet, vaan
katsoivat toisiansa vieraiksi.

Löytöjä ei ole tietääkseni muita löydetty kuin _Makkarankankaalla_
etelä-Iin kylässä eräs tappara-keihäs eli hillebardi. Se oli maannut
vanhan mänty-kannon juurien alla erään pienen puron rannalla.[25]



Oulun pitäjä ynnä Oulunsalon kappeli.


Oulu-nimen alkuperälle lienee vaikea päästä. Muistamme Mathesius'en
antaman tiedon, että kolme Lappalaisia olisi naapuri-pitäjille Ii, Oulu
ja Liminka, antanut nimensä. Oulas olisi siten Oulu-nimen synnyttäjä.
Merkillistä on, että eräs kertoja Limingassa vielä tiesi tästä kertoa,
ehkäpä kyllä hän ei tuntenut kuin kaksi Lappalaista, joista toinen
oli asettunut Liminkaan, toinen Ouluun. Oulun Lappalaisen nimi kuului
hänen suustansa Olli eli Ulle. Vaikealle kuitenkin tuntuu päättäminen,
ettei kalainen Oulujoki olisi tykönsä vetänyt asukkaita jo ennen
Lappalaisten tuloa. Senpätähden ei Mathesius'kaan tyydy saamaansa
tietoon, vaan antauupi ennemmin nuoremman Rudbeck'in eriskummalliseen
selitystapaan, jonka mukaan Oulu on hebrealaista alkuperää.[26]

Kaupungin rientävä, toimelias elämä on haihduttanut enimmät
muinaismuistot tästä, laveudeltansa vähäisestä, pitäjästä. Taru ei
rakasta kaupunkielämän ulos päin käännettyä mieltä eikä kauppa-liikkeen
kiiru-rientoa. Sentähden ei ole ensinkään odottaminen täältä paljon,
paikkakunnan muinaisuutta koskevia tietoja. Muistetaanpa täällä
kuitenkin puhua maan mainioista Jättiläisistä, ehkä näiden jättämiä
muistomerkkejä ei enään ole tiedossa.

Lappalais-muistoja täällä kumminkin löytyy vähän runsaammin. Niinpä
niitä vielä näkyy niillä vuoriloilla, mitkä ovat Oulujoen rannoilla,
esm. _Korkiavaaralla_ ja _Matokankaalla_, niinkuin myöskin järvein
rannoilla. Eräs talo joen pohjaspuolella kantaa vielä heistä nimensä
Lappala. Ja Turkka nimisen saaren kohdalla näytetään vielä joessa
paikka, missä Lappalaisten pato olisi ollut lyötynä.

Väitöskirjassansa "Beskrifning öfver Cajaneborgs Län" mainii E. Castrén
_Metelin-väestä_, mitkä muka piti oleman kapinoitsijoita, jotka täällä
Suomessa puolustivat Sigismundia Karl IX:tä vastaan, ja joista, hänen
saamainsa tietojen mukaan, vielä kuoppia ja luolia näyteltäisiin, missä
nämä kapinoitsijat olivat kätkeyneet, mainiten sen ohessa hänelle
kerrotuksi, että "etelässä päin Muhoksen kirkosta, Oulun ja Limingan
rajalla", vielä näkyisi raunioita eräästä harmaa-kivestä muuratusta
vallista, joka olisi ollut linnan-pihan näköinen, ja jossa tämä
Metelinväki olisi majaellut. Kumpua, missä tämä linna on seisonut,
kutsuttaisiin _Metelinvaaraksi_. Näin Castrén. Myöskin Mathesius mainii
tästä Metelin-vaarasta, mikä hänen määräyksensä mukaan pitäisi oleman
Oulun pitäjän "eteläisimmässä osassa" ja niin korkeana, että "sille
sopi nimitys tämän maakunnan vuorien Foenix, koska sen kukkulasta
selvään voi havaita seitsemän kirkkoa".

Kehoitettuna näin hupaisista tiedoista ko'in saada selvää ensinkin
metelinväestä. Havaitsin kuitenkin piankin, että niin taru kuin itse
metelinväkikin oli nykyiselle miespolvelle kokonaan tuntemattomia.
Vaan eipä sitä mainiota metelinvaaraakaan tunnettu, eikä sen paremmin
muurattua valliakaan. Limingassa viittasi hämärä tieto Muhokseen,
Oulunjärven seutuihin, mutta Muhoksessa viitattiin taas Liminkaan.
Vihdoin onnistuin Oulun pitäjän rajalla saamaan sen tiedon, että vuori,
jonka kukkulalta voi nähdä seitsemän kirkkoa, todellakin löytyy,
mutta ei Oulussa, vaan Kempeleesen päin, eikä nimellä Metelinvaara,
-- mikä kertojasta pitäisi oleman Oulunjärven seuduilla -- vaan
Moukkulanvaara eli Viilaselkä. Mutta linnaa tahi muuta muinaismerkkiä
eli rauniota ei ollut kertoilijani nähnyt, vaikka hän siellä oli
paljon kuljeskellut ja tänäkin kesänä usein siellä _hevosissa_
käynyt.[27] Ainoa metelinimi, joka Oulussa löytyy, on Metelinmäki, se
mäki, jonka päälle pappila nyt on rakennettu. Ennen oli se ollut
metsätöyry kaupungin ulkopuolella, mutta on nykyään jo kaupungin
keskellä.[28]

_Linnansaari_ kantaa nimensä Oulunlinnan jälkeen, minkä Pehr Bagge 1590
rakenti, sittenkuin 1570 vuoden linnoitus näkyy hävinneen. Saarella
näkyy vielä vallit ja kesken saarta kruutikellari. Saaren rannalla
samaten kuin mannermaankin vastaavalla rannalla näkyy kivityksiä.[29]
Saaren pohjaspuolella oleva koski kutsutaan _Linnankoskeksi_. Itse
linnasta ja sen kohtaloista ei säilytä kansan muisti enään mitään
kerrottavaa. Sama on laita myöskin kaupungin. Näiden muistoja ja
kohtaloita ovat historiakirjat ottaneet säilyttääksensä, niinkuin
luonnollista onkin.[30] Kaupungin kirkko, rakennettu 1763 (entinen
kirkko rakennettiin 1613) tallittaa muinaisista mainion Johannes
Messenius'en muotokuvan niinkuin ruumiinkin.[31]

Oulunsalon vanha kirkko on näillä seuduin miltei kuuluisakin. Se
rakennettiin vuonna 1665, on puusta tehty, pikkuinen ja vähäpätöinen.
Katto niinkuin seinät ovat täynnä kömpelöitä hengellisiä maalauksia,
joiden seassa myöskin on olennoituita kuvauksia kuolonsynneistä, esm.
vihasta, kateudesta y.m., kaikki latinaisilla allekirjoituksilla
("Ira", "Invidia" y.m.) varustetuilla. Sakaristo on niin pikkuinen,
että kaksi henkeä siellä tuskin toimeen tulee. Tämä vähäinen,
nykyään ihan käyttämätön, kirkko voitti ajan pitkään itsellensä
suurenkin maineen paikkakunnassa. Täällä tiesi näet hengellinen into
harjoittaa kaikenlaista taika-uskoisuutta ja menoa. Paikkakunnan
kauppiaat ja merenkulkijat, joilla oli vaarallinen kulku tehtävä,
niinkuin kalastajatkin, mitkä merelle läksivät, samaten kuin muutkin
matkustajat, millä oli matka tehtävä, olipa se sitten minne tahansa,
kaikki ne tavan mukaan tälle kirkolle ensin uhrasivat, jotta ne täten
itsillensä suosittaisivat korkeammat voimat, ja jotta matka heille
näin joutuisi onnelliseksi. Tapana oli myös uhrata palatessa, jos
näet matka oli onnella päättynyt. Tavalliset uhrit olivat rahat.
Täksi oli säästölaatikko asetettu kirkon seinälle, mihin laatikkoon
itsekukin pani roponsa. Näin kootut rahat käytettiin paikkakunnan
köyhäin hyväksi, ja kun kerrotaan tämän kassan usein olleen runsaankin,
niin eivät tainneet köyhät nähdä hätää. Jokiseuduiltakin, niinkuin
esm. Braahen kaupungista, mainitaan tänne rahaa tulleen. Se, jok'ei
matkalle mennessänsä uhrannut, se teki lupauksen antaaksensa sen
eli sen verran rahaa, jos matka onnistuisi. Varsinkin kuuluu pyhän
Tapanin päivä olleen uhrauspäivä, jolloin väkeä kokoontui kirkolle
paljon. Jos saapi maineesen luottaa, niin olisi täällä ennen aikaa
muutakin taika-uskoisuutta harjoitettu, niinkuin esm. kirkossa ja
kirkkomaalla valvomista, n.k. Jumalan tuomioita, näkyjä, ilmestyksiä ja
senkaltaista. Uhraaminen kuuluu olleen harjoitettuna meidän aikoihin
saakka, ehkä eri muodossa ja kenties salaisuudessa.

Syyksi tämän kirkon näin suureen pyhyyteen saapi kuulla seuraavan
jutun: Kerran oli eräs pispa seuroinensa miehinensä matkustanut meritse
pohjaseen päin. Matkalla joutui laiva pahan myrskyn valtaan. Myrsky
ajeli laivan mereltä rannemmalle ja vei sen niin siihen salmeen,
joka ennen muinoin teki Oulunsalon saareksi, vaan nyt on kuivehtunut
alhaiseksi niityksi. Täällä sattui laiva semmoisella vauhdilla kariin,
että särkyi. Saadun avun kautta oli pispa kuitenkin pelastanut
henkensä, ja rakennutti sitten, kiitollisuudesta Jumalata kohtaan, joka
oli sallinut hänen tulla pelastetuksi, tähän paikkakuntaan kirkon,
ja pyhitti itse ensimäisenä paikkaa uhrilla. Näin kertoo taru kirkon
pyhyyden alkua.

Tämä kirkko sanotaan olleen rikas muinaiskaluista ja kalliista
tavaroista. Näiden joukosta mainii Mathesius maljan ja hopeakannun,
molemmat kauniisti tehdyt, jotka silloinen maaherra Paroni Conrad
Ribbing oli vuonna 1666 tänne lahjoittanut, niinkuin näkyy nimestä ja
vaakunasta ja vuosiluvusta, mitkä ovat niihin piirretyt.[32] Nämät
ovat ynnä vanhain hopeakaluin kanssa kadonneet, ja tästä katoomisesta
tietää taru mainita näin: Kirkon vierisessä Lääkkö eli Kuivala
nimisessä talossa asui kaksi veljestä, nimiltänsä Erkki ja Perttu. Kun
oli jo hopeat ja muut kalliit tavarat kirkossa nousseet niin suureen
arvoon, että niiden varastaminen kannatti vaivaa ja vaaraa, niin
miettivät mainitut veitikat koettaa, onnistuisiko heille asia. Pimeänä
syksy-yönä he panivat päätöksensä toimeen. Akkunan kautta menivät he
kirkkoon ja ottivat sieltä mitä otettavaa oli. Kaikki vietiin kotiin
paitsi ainoastaan kalkkia, joka oli niin kallis, ettei uskallettu sitä
ottaa, jonka tähden se kätkettiin erään sillan alle. Kohta sen perästä,
ennenkuin varkaus vielä oli huomattu, läksivät molemmat veljet pakoon,
niinkuin sanotaan Norjaan, möivät siellä kaikki varastetut tavarat, ja
palasivat sitten, 40 vuotta siellä elettyänsä, taas kotipaikkaansa,
missä ei kukaan heitä enään hätyyttänytkään, vaikka kyllä kaikki
tiesivät, että he ne tavarat ottaneet olivat. Toinen veli kutsuttiin
tästä lähin "Norjan Erkiksi", toinen "Pallas Pertuksi". Näin tästä
asiasta kerrottiin.

Kun mainittu pispa kulki Oulunsalon saarella katsoaksensa päätetylle
kirkolle sijaa, istui hän levähtääksensä eräälle tien vieressä olevalle
kivelle, mikä kivi tästä syystä kutsutaan Pispankiveksi. Kivi on
nykyisen tien varrella, neljänneksen päässä Oulunsalon pappilasta.
Paitsi nämä pispanmuistot on niitä vielä yksi. Oulun sataman suun
pohjaspuolella on näet Pispanletto niminen saari, josta taru tietää
mainita, että eräs pispa siinä olisi maalla käynyt pohjaseen päin
matkustellessaan.

Oulunsalon entinen saari on liiaksi nuori ja alankoinen, niin ettei
siellä tarvitse odottaa löytävänsä muinaisjäännöksiä. Isolla vihalla
ymmärretään täällä yhtä kuin rosvomista ja ihmis-kiduttamista.
Pahajärven vieressä on suuri kuoppa, jota "pakohaudaksi" kutsutaan,
ja johon ison vihan aikana oli kätketty paljon kallista tavaraa.
Viholliset ne kuitenkin näitäkin löysivät ja veivät. Täällä kerrottiin
myös eräästä "Pait-syntinen" nimisestä miehestä, jota näin kutsuttiin
hänen tavallisista vannomissanoistansa "paitti mun syntini". Tämä, joka
olisi ollut kotona Junttilasta (Limingalla?), sai viekkaudellansa
Venäläiset usein petetyiksi. Monta kertaa joutui hän heidän käsiinsä,
mutta yhtä monta kertaa pääsi hän taas pakoon. Kerran oli hän, vangiksi
jouduttua, saanut juosta laukata kosakki-hevosen jälessä, ansa kaulansa
ympäri ja ansan toisessa päässä kosakki, joka häntä näin juoksutti
Oulusta Liminkaan asti.

Ennen aikaan seisoi jo mainitulla Turkkasaarella rukoushuone, missä
tapana oli pitää Jumalanpalvelusta kun tähän saareen välistä kokoutui
sangen paljon väkeä. Paikka on näet vanha lohenpyyntipaikka, jossa
ennen mailmassa runsaasti saatiin kalaa. Tämän rukoushuoneen polttivat,
senkin, Venäläiset v. 1715. Sen rauniot nähdään vielä saaressa. Perus
on pituudeltansa 30 jalkaa, leveydeltänsä 28. Jumalanpalvelus ei
kuitenkaan sillä tauonnut. Uutta huonetta ei kyllä enään rakennettu,
mutta palvelus pidettiin sittemmin joko ulkona tahi likitaloissa, ja on
tapana pysynyt meidän aikoihin saakka.[33]

Poikana ollessani kuulin Oulussa kerrottavan, että Pokkitörmästä,
niinkuin Linnansaarestakin, oli löytöjä ennen löydetty, kannuksia,
miekan kärkiä, jalustimia ja senkaltaista. Liekö siinä perää, ja, jos
niin on, mihin ne ovat joutuneet, siitä ei mulla tietoa.



Muhoksen pitäjä ynnä Utajärven kappeli.


Arkeologialliselta kannalta on Oulun pitäjä likeisessä yhteydessä
Muhoksen kanssa, molemmat saman yhdistäjän, nimittäin Oulujoen, ympäri,
toinen vaan toista vähän ylempänä. Muhos, muho, merkitsee höllää,
kuohkeata maata, niin ikään myös hete- eli noromaata, ja on luultavasti
alkunsa saanut joko Muhojoen höltyvistä rannoista tahi jostakusta
rämeestä, josta se sitten on koko paikkakunnan nimeksi levinnyt.
Jättiläistarut eleskelevät täällä jokseen vilkkaassa muistossa ja
todistavat korkeata ikää. Myöskään Lappalais-muistoja ei täällä aivan
harvassa ole; useammat korkeammanlaiset ylänteet Oulunjoen kummallakin
rannalla kantavat niistä joitakuita merkkejä.[34]

Mutta ei ainoastaan rannoilla vaan myöskin sisempänä järvien tienoilla
löytyy Lappalais-raunioita ja "Jättiläisten hautoja". Niinpä näitä
on esm. Juorkunan kylässä Utajärven kappelissa _Wesalankankaalla_ ja
_Korkeamaanharjulla_, pohjaspuolella Oulunjokea. Noin kahden penikulman
päässä Kosulan kestikiivarista itään päin, pohjaspuolella jokea,
kerrottiin Pirttijärvi nimisessä järvessä löytyvän eräs saari, nimeltä
Jättläis-saari, jossa saaressa löytyisi kivikehiä -- Lappalaisraunioita
-- ja pait näitä myös eräs n.k. "Jättiläiskirkko". Tämän vähäpätöisestä
laajuudesta päätin kuitenkin sen olevan tavallisen suuremman
Lapinraunion, enkä huolinutkaan lähteä asian tähden sitä tarkastamaan.
Sangin kylässä Utajärvellä on pohjaspuolella jokea _Maanselkä_ niminen
selänne, jossa minä myöskin havaitsin muutamia kiviraunioita, ehkä
nämä olivat nelikulmaisia. Se erinomaisuus näissä kuitenkin oli, että
tulensija, joka tavan mukaan aina löydetään keskeltä rauniota, näissä
havaittiin olevan nurkassa.[35] Tämä tekisi epäiltäväksi, ovatko
nämä Lappalais-raunioita, ellei taas heidän ikänsä ja pienuutensa,
joka on tavallinen lappalais-mukainen, tätä todistaisi. Seinät olivat
näet ainoastaan syllän pituisia ja itse perus vallan vähäpätöinen. --
Mäkelän talon vieressä samassa Sangin kylässä sanottiin myös löytyvän
erinomaisia Jättiläisten hautoja. Mutta perille tultuani havaitsin
niiden olevan ainoastaan tavallisia luonnon tekemiä syvyyksiä, joista
vesi oli kuivennut. Sitä vastaan havaitsin vähän etäämmällä kaksi
selvää ympyriäistä rauniota, kahden syllän levyisiä poikkimitattuina,
ja muutamia kyheitä samanlaisiin, ehkä jo niin epäselviä, ettei niitä
minkään muotoisiksi enään juuri saanut. Nämä olivat mäen rinteellä
järven rannalla. -- Lapinraunioita havaitaan myös _Hirvenravikolla_,
joka soista, entisistä järvistä, kohoaapi, niinkuin _Mäntyvaarallakin_,
kolmen neljänneksen päässä itäpuolella Laitilaa, missä ne kutsutaan
Jättiläisten luoliksi. Samaten myös niitä on _Pitkäselällä_,
_Pilpajärvellä_ Pikkaralan kylässä y.m.p.

Hiltulan talon kohdalla Utajärvellä on erilainen muisto Lappalaisten
täällä olosta. Se on eräs kivi-aita, joka kulkee joen poikki, ja
kutsutaan _Lappalaisten padoksi_. Itse talokin mainitaan Lappalaisten
entiseksi asunnoksi.[36]

Jättiläisistä pitäisi tarun mukaan _Jäkisalmi_-nimen muistuttaman.
Tämä, joka on entinen salmi taikka suo neljänneksen matkan päässä
Oulunjoesta Engeslevään päin, sanottiin muka merkitsevän yhtä kuin
Jättisalmi. Tästä on löydetty vanha ruuhi suosta. Täällä sanotaan myös
olevan "Jättiläis-raunioita", mitkä kuitenkin lienevät vaan tavallisia
ympyriäisiä Lapinraunioita, osoittaen täten miten Jättiläis- ja
Lappalaismuistot sekoitetaan toisiinsa.

Kertoessansa Muhoksen pitäjästä sanoo Mathesius: "Likellä Sotkajärveä,
puoli kuudelta penikulmaa Oulusta joen etelä-rannalla, kuuluu Pyhäkoski
kuohuvan vanhan linnoituksen raunioin vieressä". Mutta vaikka nämä
sanat kyllä kuvaavat romanttisen näky-alan, niin täytyy niitä kuitenkin
tyhjiksi tehdä, sillä sen mukaan mitä minä olen asiasta saanut selvää
sekä likellä että loitolla asuvaisilta, ei löydy mitään linnoituksen
rauniota tässä paikassa, eikä ole miesmuistissa ollutkaan. Mathesius'en
sanoma on kuitenkin helppo selittää. Hän on kuullut puhuttavan eräästä
"hiien-linnasta" Pyhäkosken rannalla. Tämmöinen Hiienlinna tässä
tosiaan löytyy, vaan se ei ole muuta, kuin korkea ja jyrkkä törmä.
Linnoitusta siihen ei tarvitse ajatellakaan, sillä kansa kutsuu usein
tämmöisiä luonnon tekemiä varustuksia "linnoiksi".[37] Vastapäätä tätä
Hiidenlinnan törmää, pohjoisella rannalla, löytyy eräs luolan-muodostus
veden ääressä. Näyttää ihan kuin jos pyhä koski raivoissansa kerran
olisi kaikilla voimillansa syössyt näiden kallioin päälle, jotka
tahtovat hänen kulkuansa säätää, purrut itsensä kallioihin kiini
ja niistä naukaissut suuren lohkareen. Se ontelo, joka näin syntyi
kallioon, muodostaa luolan. Luola on siinä paikassa, missä veneet,
koskea laskeissa, kulkevat ihan likellä kallioitten sivutse. Tämän
luolan vieressä on muutamia kivi-istuimia kalliossa, joita sanotaan
"Jättiläisten istuimiksi".

Puhuessamme pyhästä koskesta emme saa jättää mainitsematta sen pyhyyden
alkua. Taru kertoo tästä tähän tapaan: Oli aika, jolloin ei kukaan
vielä ollut uskaltanut laskea Oulujoen kuohuvia koskia. Tuli silloin
"Karjalan Venäläinen" jokea myöten matkustaen ja laski kosket. Mutta
kun Pyhäkosken yläpuolelle joutui ja näki sen raivoilevia aaltoja,
niin kauhistui hän kovin ja teki kosken haltialle sen lupauksen: "jos
päästät mun elävänä, niin ollos pyhä, olkoon sulle myös uhri vuodessa!"
Sitten otti hän karahkan, joka hänellä oli veneessä, nakkasi sen
menemään koskeen ja viillätti veneitänsä tämän uivan karahkan jälkeen
-- ja tuli terveenä alas. Tästä asti ottaa Pyhäkoski joka vuosi
uhrinsa, ja jos yhdeksi vuodeksi "jääpikin velaksi", niin ottaa se
toisena kertana kaksin. Kansa näet katsoo sen varmaksi, että joka vuosi
ainakin yksi, jos ei useampi, on koskeen hukkuva.[38]

Maantien varrella kaksi virstaa Syväyksen kestikiivarista Muhoksessa
löytyy kivi, joka on saanut jonkunmoisen merkillisyyden. Se on niin
kutsuttu _Ruskonkivi_. Käsikirjoituksessaan "Breves Observationes"
etc. puhuu Frosterus tästä kivestä näillä sanoilla: "tähän kiveen ovat
hakattuina ruotsalainen kruunu, Venäläisten risti ja Lappalaisten
vasara, mitkä merkit eivät nyt enään niin tarkkaan ole havaittavat,
vaan muutamia aikoja sitten ovat olleet aivan selviä". Se olisi
näin muka ollut jonakuna rajakivenä näiden kansain välillä. Myöskin
Mathesius mainii tästä kivestä yhdellä lailla, lisäten hän puolestansa,
"ettei näitä merkkiä nyt enää voida ollenkaan taikka ainakin ainoastaan
hyvin epäselvästi nähdä". Koska tämä kivi täten mainitaan vanhoissa
kirjoituksissa, ja se omassa paikkakunnassakin on saanut jonkunmoisen
kuuluisuuden, niin otettakoon se likemmin tarkastettavaksi.

Perille tultuani ha'in minä ensinkin mainitut merkit. Näitä
havaitsinkin ja näin vanhain kirjoittajain siinä totta puhuneen,
että nämä merkit olivat epäselviä. Nenäliinalla kostuteltuani näitä,
jotta selvemmin niitä näkisin, ja tarkkaan nyt näitä tarkasteltuani
tulin minä siihen vakuutukseen, että asiata oltiin jokseenkin
romanttiseerattu. Risti siinä kyllä näkyi, sekin vähäpätöinen, vaan ei
oikeata vasarata, eikä kruunua. Oli siinä kyllä semmoinen kolo, jonka
sopi vasaran pääksi saada, mutta kun se ensiksikin oli hyvin syvä ja
aivan hyvässä säilyksessä, niin että se vallan selvästi näkyi ilman
kostuttamattakin, kun sen sijassa muut merkit olivat vallan kuluneet
ja epäselvät, niin ettei niitä kostuttamallakaan tahtonut selvään
saada ja toiseksi tällä kololla ei ollut vähintäkään varrenkyhettä,
jota ilman se ei vasaraksi pääse, niin se minusta näyttää sangen
epäiltävältä 1:ksi onko tämä kolo sinne ollenkaan ihmisen käden kautta
tullutkaan, koska se minun mielestäni helpommin sopisi yhdenlaiseksi
luonnon tekemäksi reiäksi kuin ne, joita useasti muuallakin tavataan
kivissä, ja joita esm. Sangin kylässä tätä pitäjätä usein nähdään --
ja 2:ksi onko tämä kolo, jos sen nyt ihmisen tekemäksi päättäisikin,
aiottu merkitsemään vasarata.[39] Mitä taas kruunuun tulee, niin se
on yhtä vaikea saada. Vaan jos se nyt ainakin väkiselläkin on sinne
saatava, niin täytyy myöntää, että se taideniekka, joka sen kruunun
sinne piirtänyt on, oli pahanpäiväinen nurkkamestari. Mutta minusta
tämä "kruunu" yhtä vähän pääsee kruunuksi, kuin "vasara" vasaraksi.
Minun nähden se ei ole muuta, kuin yli-puoli kuluneesta A kirjaimesta,
semminkin koska se, niinkuin kuvasta näkyy [ei tässä mukana], on
yhdessä rivissä toistenkin siihen piirretyin kirjainten H:n ja M:n
kanssa. Jos se kruunumerkiksi olisi aiottu, niin se luultavasti olisi
pantu yhteen riviin toisten, valta-merkeiksi muka aiottuin, piirrosten
kanssa. Ja sijaa ei ole muussa paikassa ollut, eikä olekaan täällä
koskaan muita merkkiä nähty, kuin nyt mainitut, sitä vakuuttivat ne
uteliaat ihmiset, jotka kokoontuivat kiven ympärille katsomaan minun
menetystäni. Vähän syrjälle on piirretty vuosiluku 1681. Kivi on 9
jalkaa pitkä ja 4 jalkaa korkea. Luultavasti on se ennen muinoin
näyttänyt paljoa arvoisammalta, kun koko se kangas, jossa se seisoo,
ja jonka nimi on _Ruskonkangas_, oli tasainen ja metsätön.

Ruskonkiven nimen arvelen siten tulleen, että kangas se ensinnä
Ruskon-nimen kantoi, kenties siitä ruskeasta sammalesta joka sillä
kasvaa, ja kivi sitten saanut Ruskon-nimen, se kun Ruskonkankaalla
oli. Niinkuin melkeen kaikkia muitakin merkillisempiä kiviä ja
kappaleita varustaa kansa mielessänsä tätäkin kiveä suurilla
aarteilla ja salaisuuksilla. Myöskin tietää se mainita, että eräs
onnenhaeskelija täällä olisi kaivanutkin kultaa, vaan että hänen
on täytynyt yrityksestänsä heretä, kun alkoi näkymään ja kuulumaan
kaikenlaisia varottavaisia ilmiöitä. Kiveen piirretyn ristin nenät
viittaavat jokseenkin tarkkaan pohjaseen, etelään, itään ja länteen.
Itäinen ristihaara viittaa myös Pyhäkosken ensimäiseen pudotukseen
Sotkajärvestä.

Vanhojen muistojen joukkoon otettakoon myös _Kähkösen_ talo, jossa
ennen muinoin on ollut lato, missä on uhrattu, ja _Trattila_
Pyhäkoskessa, jossa on lohta uhrattu. Näitä molempia mainii Ganander
Mythologiassaan, mutta nyt ovat ne muistosta kadonneet, Trattila
kokonaan nimeksiki. Myöskin antaa sama kirjoittaja tämän tiedon:
"_Nykyri_, eräs talonpoika, jonka jälkeen talokin vielä Muhoksessa
löytyy nimitettynä, kuuluu naapurinensa sukulaisinensa niin kohdelleen
kuleskelevia Venäläis-joukkoja suurena sota-aikana, että veri oli
jäällä juossut ja kirkko pelastettiin vihollisilta, mikä olisi
tapahtunut samana vuotena, milloin Limingan kirkko joutui Venäläisten
poltettavaksi v. 1591".

Gananderin antaman tiedon mukaan ko'in tiedustella likempiä tietoja
tästä miehestä ja onnistuin saamaan seuraavat sanomat kirjoitetuiksi:
Nykyri oli huudossa oleva ja mahtava noitamies, mustaverinen ja
näöltänsä kolkko, jonka tähden hän sanottiinkin "Musta-Nykyriksi".
Ruumiinsa puolesta oli hän hyvin pitkä ja laihakas, mutta suurilla
voimilla ja notkeudella varustettu. Ruumiin-voimiansa hän kuitenkin
harvoin vaan ja vasten tahtoansa käytti, sillä loihtu ja noituus oli
hälle rakkaampi. Kun nyt Ryssät suurissa laumoissa tulivat idästä
päin ja Nykyrin vähäinen väkijoukko pelkäsi vihollisen paljoutta,
rohkaisi Nykyri heitä sillä sanomalla, että, jos he pitivät itsiänsä
liian vähälukuisina vihollisten rinnalla, hän kyllä esiin loihtisi jos
kuin suuren joukon ihmisiä, siihen kait ei paljon tarvittu, suurempia
kummia oli hän toimittanut, hän ei tarvinnut muuta kuin kourallisen
höyheniä vaan, ja niitä kun hän ilmaan puhaltaisi, niin ne muuttuisivat
sota-miehiksi. Ryssät tulivat, Suomalaisten täytyi vetäytyä
Nykyrin talosta Walkolaan, ja silloin täytyi Nykyrinkin tarttua
loihtutemppuihinsa. Vaan hän puhalsi nyt ei ainoastaan kourallisen
vaan säkillisen höyheniä ilmaan, ja heti muuttuivat nämä sotamiehiksi.
Tästä kävivät Suomalaiset urhoollisiksi ja tappelu luja nousi nyt
jäällä Nykyrin talon ja Walkolan välillä. Vihdoin ajettiin Venäläiset
pakoon. Nykyri ajoi niitä takaa aina Nenäkankaalle saakka Limingassa.
Tämä tapahtui "uuden vuoden päivänä". Äkkiä oli Nykyri sitten
ilmestynyt Limingan kirkossa, missä kansa paraikaa oli kokoontuneena
jumalanpalvelusta pitämään, ilmoittanut kansalle vihollisten tuloa, ja,
kun kansa ei tahtonut hänen sanojansa uskoa, reväissyt auki vaatteensa
ja näyttänyt veristä paitaansa. -- Kaiken sen pahan edestä, minkä hän
tiesi Ryssille tehdä, vihasivat nämä häntä kovasti ja koettivat kaikin
voimin häntä vainota ja hänen perhekuntaansa rääkätä. Itse täytyi hänen
viimein lähteä pakoon ja hän katosi sitten tietämättömiin. Ainoastaan
pojallensa oli hän sanonut "tuonne jäivät hopeani" ja samalla viitannut
suohon, joka on Muhos- ja Oulujokien välillä. Poika oli koettanut
hopeat siitä saada ja sen vuoksi suota kaivanut, mutta hopeat olivat
kiini lunastussanoissa, jotka isä oli unhottanut antaa, ja sen tähden
ne sinne ikuisiksi päiviksi ovat jääneet.

Tämä viidennentoista vuosisadan sodista. Ison vihan jälkinä on
erämaissa paljon pakopirttejä, niinkuin esm. Tunturinkankaalla y.m.
_Tunturinkankaan_ pirttiin kuuluu paljon väkeä piiloon lähteneen,
mutta kun Venäläiset koirankuonolaisten avulla ne sieltä löysivät,
niin ne kaikki surmattiin. Ja niin pelkurimainen sanotaan tämä
väkijoukko olleen, että ainoastaan 5 Venäläistä tarvittiin koko joukon
tappamiseksi.[40] _Markuksenvaaralla_ sanotaan olevan neljä kappaletta
pirttiä.[41] _Rokuanvaarasta_ tiettiin kertoa yhdenlainen historia kuin
Tunturinkankaastakin. Tällä kertaa olivat Venäläiset yhdeksän ja ne
surmasivat paraillaan, ilman kenenkään vastustamatta, väkeä pirtissä,
kun äkkiä talonpoika _Räisänen_ ilmautui, joka yksin ajoi kaikki
Venäläiset pakoon.

Isosta vihasta mainitaan myös, että Venäläiset Korholassa, talon ensin
poltettuansa, olivat elävältä polttaneet talon isännänkin kiven päällä.
Niskakosken seudusta kerrotaan seuraavaa: Kaikki väki läksi pakoon
_Raappana_ nimiseen saareen. Ainoastaan vanha akka jäi taloon ja
kätkeyi lattian alle. Kun Venäläiset tulivat taloon ja näkivät sen
tyhjänä, niin oli eräs niistä kummastellen lausunut: "kas, tässäpä asui
ennen puhelias akka", johon akka, unhottaen tilansa, lattian alta
vastasi: "eipä niinkään puhelias!" -- josta hän saatiin ilmi. Hän
pakoitettiin nyt ilmoittamaan toistenkin piilopaikka, ja tapettiin
sitten hänkin niinkuin ne.

Löytöjä: _Kosulan_ talossa, puoli kolmatta penikulmaa Oulusta, on
peltoa kuokittaessa löydetty kivikirves maasta kyynärän syvyydeltä.
Se on lujaa kivenlaatua ja ulkomuodoltaan semmoinen kuin kuva III
osoittaa [kuva ei tässä mukana]. Sen pituus on 7 3/4 tuumaa, leveys
terästä kohden 2 3/4 ja kannasta 1 1/2. Kiven muoto osoittaa, että se
on ollut kirves, melkeen samanvertainen kuin se; jonka Nilsson on
kuvauttanut, lehti A, kuva IX 2 ja lehti 2, kuvat 11 ja 12. Mitään
vartta ei ole nähty.[42]

Keräsen talossa on myös löydetty kiviase, jota en kuitenkaan onnistunut
saamaan sillä oli liian myöhään, ase kun oli rikki lyöty, eivätkä
palasetkaan enään tallella olleet. Tarkan kuvauksen mukaan oli sen
muoto ollut semmoinen kuin kuva IV osoittaa ja näyttää siis olleen
jonkunmoinen muodostus niistä aseista, jotka löytyvät kuvattuina
Nilssonin tykönä I. X, kuvat 124 ja 127, s.t.s. jonkunmoinen vasara.
Kansa sanoi sitä "nuijaksi" eli "kirveeksi". Sitä oli käytetty suolan
survoimeksi. Se oli sekin kuokkamaasta löydetty. -- Särkijärvellä on
myöskin löydetty kiviase, jolla oli reikä ollut keskellä, ja jota
sanottiin "nuija-kurikaksi".[43]



Limingan pitäjä ynnä Kempeleen, Lumijoen, Temmeksen ja Törnävän
kappelit.


Eräs kertoja selitti Limingan nimen syntyä Mathesius'en hylkäämällä
tavalla. Tänne olisi näet tullut _Limmi_ niminen Lappalainen, joka
anteliaan kalastuksen tähden olisi tänne asettunut ja nimensä jättänyt
paikkakunnalle. Ja tämä asutus ei olisi tapahtunut yksinnä, vaan
joukossa. Niin olisi esm. eräs _Hirvi_ (Hirvas) myös tullut ja nimen
antanut Hirvasniemelle, samaten kuin Ranto Rantakylälle, _Wirkki_
eli _Wirkku_ Wirkkulalle j.n.e. Näistä kolmesta mainitusta miehestä
tiesi sama kertoja mainita, että he kerran kalansaalista jakaessansa
joutuivat toraan, jolloin Hirvi ja Ranto yhtyivät ja surmasivat
Wirkun.[44]

Vaikka Liminka lienee Salon, Kemin ja Iin rinnalla myöhemmin
asujansa saanut, niinkuin sen köyhyydestäkin muinaismuistoista
sopii arvata, niin täälläkin on muutamia muistoja, joita kansantaru
viepi Lappalaisten edelliseen aikakauteen s.t.s. Jättiläis-aikaan.
Tähän aikaan viittaa nimellänsä esm. _Jättiläisten kangas_ elikkä
Linnankangas Koskelan taustalla Temmeksessä. Täällä nähdään
vielä n.k. "jättiläisten raunioita" s.t.s. hajonneita kivikehiä,
Lappalaisrinkilöitä. Temmeksessä on pait tätä Linnankangasta myös
_Linnanmaa_, jossa myös on nähty kiviaitaus, mutta vähäpätöinen ja
pieni. Sekin sanottiin olevan "Jättiläis-rakennus". Löytyypä sittenkin
vielä yksi _Linnankangas_ eli _Linnanmaa_ Temmeksellä Matilan takana.
Huomattava on, että nyt ollaan semmoisilla maaseuduilla, jotka ovat
niin alhaiset ja tasaiset, että melkeen joka vaara, jolla vaan on
vähänkin linnoituksen luontoa, saapi linnan, linnoituksen nimen.[45]
Tällä Linnankankaalla on sen laatuisia raunioita, mitkä maanpinnasta
kulkevat ratinmuotoisina alaspäin. Kivet ovat päänkokoisia.
Mustosenkankaalla eli -mäellä, kolme neljännestä Wirkkulan talon
ylipuolella Limingassa, sanottiin myöskin olevan "Jättiläiskirkko,"
mutta kun muutamat siellä käyneet miehet taas sanoivat siellä ei
löytyvän mitään senkaltaista, niin en katsonut vaivaa maksavaksi sinne
lähteä. Viimeinen paikka, missä Jättiläiset olisivat asuneet, sanottiin
olevan Tornion puustelli.

Lapinraunioita löytyy muutoin esm. _Pukamaalla_, pikku ylänne
Törnävässä Linnanmaan vieressä, samaten kuin _Mutstikkakankaalla_
y.m.p. Muutoin on _Lapinniemi_ Lumijoella pienemmässä määrässä samaa
Limingalle, kuin Tervola Kemille: Lappalaismuistojen keskuspaikka.

Limmi, Lappalainen, joka olisi nimensä antanut paikkakunnalle,
sanotaan rakentaneen asuntonsa merta likeisemmän selänteen päälle,
mikä selänne tästä oli saanut nimensä Lapinkangas. Tämä kangas eli
selänne, joka puoliympyränä juoksee Lumijoelle päin, on näiden
alankomaiden ensimäinen rintasuoja merta vasten. Kankaalle
noustuamme,[46] havaitsimme vanhojen Lappalaiskotain jälkejä, joiden
hävinnyt ja hajonnut tila viittasi hyvin ammoisiin aikoihin. Mitään
mahdotonta se ei ollut, että, kuten kansa arvelee, nämät jäljet ovat
jäännöksiä Limmin ikivanhasta majasta. Tavallista laatua nämät rauniot
eivät ole, vaan nelikulmaisia. Myöskin oli niissä havaittavana se
erilaisuus, että keskellä rauniota oli pienempi nelikulma, sekin
kivestä, luultavasti tulen sijaksi aiottuna. Nämät rauniot olivat siis
samaa lajia, kuin ne, mitkä löydettiin maanselältä Utajärven kappelin
Sangin kylässä, eivätkä siis oikeata Lappalais-laatua, ehkä kyllä
heidän asemansa hyvin sopii Lappalaisten asuntopaikalle. Sillä kun
harjulla seisoo ja katselee sitä tasankomaata, joka harjusta levenee
merelle saakka, niin juontuu helposti mieleen se aika, jolloin meren
aallot löivät leikkiänsä Lapinkankaan juuressa. Ja silloinpa kangas
olikin vallan sovelias kalastaville. Mitä raunioihin tulee, niin ne
olivat tavallista suuruutta 8 jalan pitkillä seinillä ja luvultansa
kolme. Yhdessä niistä, joka muutoin oli kaikista selvin, ei havaittu
mitään tulensijaa eli takkaa.

Meteli-nimiä kohtaa meitä Limingallakin ainakin yksi: _Metelinkangas_,
joka on kivikangas 2:den neljänneksen päässä Lumijoen kirkosta,
Sallisen vieressä. Tällä kankaalla ei kuitenkaan ole muuta
merkillisyyttä, kuin että siinä sanottiin ennen löytyneen muutamia
raunioita.

Myöhemmistä ajoista on Limingalla myös muutamia muistoja, mutta nämät
eivät sentään ole noita muinaisia paljoa selvemmät. Virstan päässä
nykyisestä kirkosta menee valtatie pohjaseen päin pienen kummun ylitse,
josta kummusta taru tietää kertoa, että se on entisiä, jalompia aikoja
ja tapauksia nähnyt, vaikka kyllä nykyinen polvi huolimatonna sen yli
kulkee, tietämättä siitä, että se polkee vanhoja muistoja. Tässä on
näet seisonut kaksi kirkkoa, kumpikin muistossa surullinen, kumpikin
muistuttava verisistä naapurisodista XVI vuosisadan loppupuolella,
kumpikin vihollisen polttama, tulen saaliiksi joutunut. Näiden
tapausten vuosiluvut ovat 1589 ja 1591. Kuitenkin mainitsee Mathesius,
että Limingan kirkko on kolmekin kertaa poltettu, ja J. Snellman, että
se poltettiin myös vuonna 1582, jolloin Venäläiset myöskin kävivät
Pohjanmaalla.[47] Olisiko se tämä kirkon kolmas palo? Silloinpa olisi
tämä kumpu ollut ihan kuin tulisoittona näissä rauhattomissa ajoissa.
Vaan eipä tähän kyllä. Kumpu kantaa lisäksi nimen _Linnukka_ s.t.s.
pikku linna. Tämmöinen nimi ei olisi suotta sille annettu, koska sen
luonto itsessään ei ole semmoinen, joka jotain suojellusta tarjoisi,
niinkuin laita on muiden paikkain, mitkä näillä seuduilla ovat "linnan"
nimiä saaneet kannettaviksi. Luultavaa on sentähden, että tässä joku
linna on ennen ollut. Eräs kertoja tahtoikin muistaa kuulleensa, että
tässä ennen mailmassa "ennen isoa vihaa" oli ollut linnoitus. Mutta
mitään tarkempaa tietoa ei ollut tästä asiasta saatavana.[48]

Paljon selvempää tietoa ei tiedetty antaa toisestakaan muistosta,
ehkä tämä on jo kirjoitettuun historiaan kuuluva. Sillä paikalla,
missä nyt kirkko ja -- likimmiten -- kirkontapuli seisoo, on näet ennen
ollut linnoitus, varustettuna maavalleilla ja puumuureilla. Tästäkin
linnoituksesta mainittiin vaan, että se kuului ison vihan edellisiin
aikoihin. Mutta nähtävästi on tämä linnoitus sama, missä asukkaat
urhollisesti tekivät Venäläisille vastarintaa vuonna 1591, ja mistä
ammuttiin nahalla päällystetyllä puutykilläkin vasten vihollisia,
jotka ammuntaa niin oudoksuivat, etteivät voineet mitään tehdä
linnoitukselle, ennenkuin epähuomion kautta, tykkiä ladattaissa, koko
tykki herkesi laukeilemasta, Jolloin Venäläiset pääsivätkin
voitolle.[49] Tämä linnoitus kuuluu olleen nähtävänä vielä meidänkin
päivinä, siksi että kirkko sinne rakennettiin linnoituksen päälle.[50]

Isosta vihasta kerrotaan tavallisia murhaamisen kohtauksia ja
hirmutöitä, ja tähän rauhattomaan aikaan viedään kaikki muistot, missä
vaan surma ja kuolema ovat aineina. Isoon vihaan viedään näin esm. eräs
n.k. "kalmisto", joka on Törnävän pappilan vieressä. Tämä Limingan
pitäjä se onkin, jolla on kerrottavana hirmuisin tapaus kaikista tämän
ajan hirmuisista tapauksista: kertomus äitistä ja hänen seitsemästä
lapsesta, hevosen ruumiista ja seitsemästä ihmisruumiista, mitkä kaikki
perätysten käytettiin ruvaksi, kunnes viimein tuli lasten vuoro,
joista vielä kaksi kerrotaan ruumiillansa ravinneen jälkeenjääneitä
omaisiansa. Tapaus tapahtui Haaran talolla emäseurakunnassa.

Suuria vaiheita Pohjanmaan asutuksessa matkaansaatti myös iso viha.
Muistoja tästä on Limingalla esm. nimissä _Kyrö, Wäisälä, Karjala_ --
kaikki Lumijoen Lapinniemellä. Kyrön ensimäiset asukkaat sanottiin
olevan Hämeenmaasta, Karjalan Karjalasta, ja Wäisälän asukkaista sanoi
kertojani itsensä olevan viidenneltä polvea siitä suvusta, joka ison
vihan jälkeen muutti Wäisälänmäeltä Savossa tänne tähän paikkaan, ja
nimitti uutta asuntopaikkaa vanhan jälkeen.[51]

Muita merkittävämpiä nimiä on: _Soini_, talo Lapinniemellä, josta
Ganander Mythologiassaan mainii, että se olisi erään Kalevan pojan
rakentama, joka oli muka yhdessä päivässä tänne soutanut Paltamolta
asti. Tarua ei enään tunneta. -- _Pappisaari_, entinen saari, nyt
niitty Törnävän joen rannalla, jossa kerran oli eräs pappi surmattu
-- milloin ja miten, on tietämätöntä. -- _Pispanmäki_ ja _Pispanperä_,
molemmat Temmeksellä, mitkä taas kuuluvat lukuisiin pispa-taruihin.
Edellinen kerrottiin saaneensa nimen siitä, että eräs pispa kerran
oli pahan ruton aikana täällä haudannut joukon ihmisiä -- luita onkin
täältä löydetty. Jälkimäinen taas siitä, että se oli perimmäinen
paikka, jossa pispa kulkiessaan täällä päin oli käynyt; pellosta
sanottiin ennen löytyneen suuri rautakuula.



Siikajoen pitäjä ynnä Revolahden, Paavolan ja Frantsilan kappelit.


Jo enemmän kun 80 vuotta sitten, nim. vuonna 1783, tutki Ganander
tämän pitäjän muinaismuistoja ja julkaisi havaintonsa saman vuoden Åbo
Tidningarin 24:ssä numerossa. Tästä syystä en katsonut tarpeelliseksi
uudestaan käydä näitä paikkoja tutkimassa. Liitän tähän siis
ainoastaan muutamia vanhempia nimiä ynnä tarkempia tietoja
_Linnan- ja Pesuankankaan_ linnoituksista, joista Ganander antaa liian
vaillinaisen kertomuksen.

Vuorenkankaan kohdalla kulkee Siikajoen poikki vedenalainen kivisilta,
joka veden matalalla ollessa näkyy noin kahden kyynärän syvyydeltä,
ja nimitetään _Jättiläisten sillaksi_. Puhuessani Iin pitäjän
muinaismuistoista mainitsin sielläkin löytyvän samanlaisen kivisillan,
nimeltä Hiidenpato, jonka ohessa tein sen muistutuksen, että se on
mahdollista, että silta olisi ihmisten rakentama esteeksi muka niitä
vihollisia vastaan, mitkä entisinä sodanaikoina tulivat jokea alas.
Luultavasti on tämä Jättiläisten silta aiottu samaan tarpeesen, sillä
muutoin ei ymmärrä sen tarkoitusta.

Lappalais-muisto elää täällä ainakin kahdessa nimessä: _Lapinniemi_
Siikajoella, eteläisellä rannalla, ja _Lappi_, kylä Paavolassa.

Tapahtuneista asutuksista puhuvat muiden joukossa talon nimi _Hämet_,
Siikajoen rannalla, siirtokunta Hämeenmaasta, ja _Matilanperä_
Paavolassa, joka paikalla elävän muiston jälkeen, on siirtokunta
Maaningalta Savossa.

Paavolassa, niinkuin Salonkin pitäjäässä, kerrottiin niin ahkerasti
eräästä täällä olevasta ristinmuotoisesta kirkonrauniosta, että
vanhanaikuinen ristihauta jo alkoi muodostua toivovassa mielessäni,
kunnes ma vihdoin onnistuin tulemaan raunion perille, Hemmin talon
vieressä, ja havaitsin sen, raunion, olevan ainoastaan kirkonperuksen,
ristinmuotoisen, mutta tämänaikuisen, kristillisen. Tähän oli näet
päätetty rakentaa kirkko, mutta syystä tai toisesta sitä ei sitten
sinne rakennettukaan. -- Kokon kestikiivarin vieressä näytettiin mulle
_Hautapakka_ niminen paikka, johon mainittiin ruumiita haudatuiksi ison
vihan aikana. Paikan omistaja oli siihen aikonut kuokkia itselleen
pottumaan, vaan lakannut kuokkimasta, kun oli luita ja pääkalloja
alkanut näkyä. Se oli vähän tervahaudan näköinen.

Revolahdella löytyy sielläkin taas _Metelinkangas_ niminen kangas,
mutta ilman muuta merkillisyydettä; se oli kivinen santakangas
vaan. Toinen _Metelikangas_ sanottiin olevan Pehkolan kylässä
Paavolassa etelä-puolella jokea, ja sen päällä samanlainen linna kuin
Linnankankaallakin (alemmalla). Kertoja oli kertomuksessaan kuitenkin
yksin, enkä ollutkaan minä tilaisuudessa tutkimaan hänen kertomuksensa
todenperäisyyttä.

Mitä nyt tulee jo mainittuihin linnoituksiin, niin on ensinkin
huomattavana se seikka, että ne ovat toisiansa niin likellä. Kun ei
mistään pitäjästä pohjaspuolella Siikajokea tänkaltaisia linnoituksia
ole löydetty -- Metelinkirkko Iissä ei tule kysymykseen, koska sen
tarkoitus nähtävästi on ollut erilainen -- niin kohtaa meitä täällä
äkkiä kaksikin kappaletta ainoastaan neljänneksen välillä toisistansa.
Molemmat ovat näet Paavolassa, toinen Linnankankaalla, toinen
Pesuankankaalla.

_Linnankankaan_ linnoitus, Mäkelän vieressä Pehkolan kylässä, on
soikea, pikkukivistä tehty muuri, nyt jo hävinnyt ja vallan huonossa
tilassa, maata ja puuta päällä. Muurin korkeus on parahimmassa
paikassaan ainoastaan 2 jalkaa, sen leveys taas -- joka on vaikea
tarkoin määrätä syystä että muuri, hajonneena kuin se on, ei selvään
nouse maasta -- on pantava noin 4 à 6 jalaksi. Vielä vaikeampi on
havaita portteja. Muutamista maahan painuneista paikoista voi
kuitenkin nähdä, että muurilla on ollut neljä semmoista, jokseenkin
säännöllisesti toisiansa vastapäätä. Muurin ulkomuotoa osoittaa [tästä
puuttuvalla] kuvalehdellä kuva V.

Pääsuunnaltansa käypi se pohjasesta etelään, on pituudeltansa muurien
kanssa 93 jalkaa, ja leveydeltänsä 62. Nykyisessä tilassaan ei tarjoa
muuri mitään suojelusta. Vaan näyttääpä kuin se ei ennenkään olisi
minäkänä turvana itsessään ollut, koska ei näy merkkejä sen vieremästä.
Kuitenkin on luultava, että muuri on varustukseksi eli linnoitukseksi
aiottu; sen asema todeksi näyttää, sillä sen puolesta on sen turva
hyvä. Eteläpuolella Siikajokea kulkee näet tässä paikassa selänne
vasten jokea ja loppuu tässä vuorenniemekkeesen. Tähän niemekkeesen
on linnoitus asetettu. Niemekkeen ja joen välillä on alhainen tasamaa
-- joka kenties oli linnoituksen aikoina vedenalainen -- mutta itse
niemeke loppuu niin jyrkillä seinillä, että muutamissa paikoissa olisi
melkeen mahdotonta päästä ylös, elleivät nyt jo siihen juurtuneet
puut ja pensaat ylöskiipeemistä auttaisi. Näiden avulla sinne nyt
hyvinkin pääsee, mutta kun näitä ei ollut, niin on luonnollista, että
jyrkät seinärinteet olivat parhaat puolustajat rynnäkköä vastaan. Joki
on muutoin kiviheiton matkaa niemekkeestä, jonka ympäri se kiertää.
Paikasta ei tiedetty antaa selitystä eikä taruakaan. Sama oli laita
myös Pesuankankaan sekä Salostenkin linnan, joista ei myöskään mitään
muistoa enään ollut jälillä.

Mitä _Pesuankankaan_ linnoitukseen tulee, niin kutsuu sitä väestö
_Jättiläisten linnaksi_ (jopa _haudaksikin_). Se on sama kivimuuri,
josta Ganander Mythologiassaan näin puhuu: "Pesuankangas, kiviylänne,
jossa ma syyskuun 16 p. 1783 hajotin neljä kivikumpua; se on suuri
kiviympyrä, vanhan vallituksen elikkä linnoituksen näköinen (Linnat)
kahdella portilla, ja seisoo vallan jyrkällä mäellä; sisältänsä on se
matala ja sileä ilman kivittä, mutta ulkoa harmaasta kivestä muurattu.
Kenties on se samanlainen 'kalmisto' kuin esm. Kalmasaari Mangilan
järvessä".

Näin Ganander. Mitä ensin hänen kuvaelmaansa tulee, niin on merkittävä,
että mäki, jonka päällä linnoitus seisoo, ei ole niin vallan jyrkkä,
ei ainakaan nyt enään, eikä läheskään niin jyrkkä kuin Linnankangas.
Muurattu ei tämä linna ole enemmän kuin muutkaan samankaltaiset
linnamme, vaan irtanaisista kivistä kokoon laadittu. Myöskin havaitaan
siinä yhtä selvästi neljä kuin kaksi porttia, joten se tuleekin muiden
linnain laatuiseksi (kts. kuvalehden kuvaa VI).

Linnankankaan linnoitukseen verrattuna on tämän linnan omituisuus
sen muurin vahva leveys. Linnankankaan muurin suurin leveys oli
vaan 6 jalkaa, mutta Pesuankankaan on kahteentoista saakka. Korkeus
ei täälläkään ole suuri, suurempi kuitenkin kuin edellisen. Se oli
korkeudeltaan 2 jalkaa, tämä on 2:sta aina 6:teen saakka. Mitat ovat
muuten muurien mukaan: pituus 106 jalkaa, leveys 74. Ylänne, jonka
kukkulalla linnoitus seisoo, on luultavasti ennen muinoin ollut
saarena.

Että se olisi ollut "kalmisto", niinkuin Ganander miettii, on tuskin
luultavaa. Tämmöisiä olisi silloin pitänyt oleman tiheämmässä ja
semmoisissa seuduissa, missä ihmisiä ennen on tietysti ollut. Mutta
niin ei ole laita, kosk'ei Salolla, eikä Kemillä, eikä Iilläkään,
mitkä nähtävästi ovat tämän maanpuolen vanhimmat asutuspaikat, ole
tämmöisiä. Ja jos Pesuankangas olisi kalmisto, niin pitäisipä samalla
syyllä Linnankangaskin niin oleman. Mutta mahdoton ymmärtää olisi
tässä tapauksessa, mintähden juuri tämä paikkakunta tarvitsisi kaksi
kalmistoa näin likellä toisiansa, koska ei ole syytä luulla, että
tässä paikkakunnassa väestö, eikä kuolevaisuuskaan, olisi ollut
suurempi, kuin muualla. Pikemmin voisi tehdä sen arvelun, että nämä
muurit olisivat kahden, keskenänsä riitelevän, suvun taikka heimon
varustuksina ja linnoituksina, joista he toisiansa valvoivat ja joissa
hakivat suojaa rynnäkköä vastaan.

Missä ne hautakummut ovat olleet, joita Ganander mainii hajottaneensa,
ei enään havaita, elleivät ne kenties olleet siinä paikassa muuria,
missä näkyy muutamia syvyyksiä -- kuvassa merkityt ympyrät -- mikä
kuitenkin olisi jokseenkin kummallisia. Luultavasti ne seisoivat mäen
rinteellä.

Limingan linnan-nimien johdosta tein sen muistutuksen, että ylänteet
ja mäet, jotka äkkiä ja jyrkästi nousevat maapinnasta, niin että ne
tarjoavat luonnollista varustusta, ja joilla on jokseenkin säännöllinen
ulkomuoto, saavat näillä tasankomailla linnain nimen, varsinki jos ne
seisovat yksinänsä. Uuden todistuksen siihen antaa taas tämäkin pitäjä,
jonka Mangilan kylässä tänkaltainen ylänne seisoo, josta nimitetäänkin
se talo, joka sen päälle on rakennettu, _Linnalaksi_, vaikkei siinä
koskaan ole mitään linnaa ollut.[52]



Salosten pitäjä ynnä Wihannin kappeli.


Salosten eli Salon pitäjä on pohjoisen Pohjanmaan vanhin asutuspaikka,
niinkuin sen lukuisat rauniotkin osoittavat. Se on myöskin ainoa täällä
kysymyksessä olevista pitäjistä, jonka nimen perästä ei tarvitse
epäilläkään. Salo on salo, metsä, metsästynyt paikka, varsinkin saari.
Nimen alku on sillä selitettynä. Wihannin nimestä kerrotaan näin:
Muinaisina aikoina tuli tänne kolme miestä Hämeenmaasta, ja asettuivat
sen järven ympärille, mikä on nykyisen kirkon vieressä. Joka asettui
nykyisen kirkonrannan vastapuolelle, kuitenkin pian huomasi tulleensa
metsän puolesta petetyksi, jonka tähden hän, katsoen vastaisella
rannalla olevata metsää, huudahti: "ei -- tuollapa vihanta metsä, sinne
minä lähden!" Tästä sitten paikan nimi "vihanta", josta ruotsin kieli
on tehnyt Wihandi.

Tämänkin pitäjän maatumishistoriasta tuotakoon muutamia muistoja:
_Piehenginvaaralta_ on muinoin löydetty laivan emäpuu (kööli) sekä
osa rungostakin. _Poikainvaavalla_ näkyy vielä veneen valkamia, ja
täältä on myöskin löydetty veneen palasia, joissa on nauloja istunut.
_Kastelin_ vieressä on harjulta löydetty aluksen kappaleita, ja samasta
syystä on _Laivanvaara_ saanut nimensäkin. Kaikki nämät ovat nyt
kaukana merestä.

Myöhempiä nimiä ovat: _Kirkonluoto_, tähän aikaan jo mannermaata,
missä kirkko, ennen vuotta 1622, on seisonut, siksi että se siitä
muutettiin, kun suuri kirkkovene täynnä ihmisiä joutui haaksirikkoon ja
ihmiset hukkuivat; ja Annansaari, sekin jo mannermaata. Kirkonluodolla
näkyy vielä epäselviä merkkejä vanhasta kirkonsijasta: nelikulmainen
kiviperus, vastapäätä nykyistä kirkkoa, entisen lahdelman
sisäpuolella.[53] Maatumishistoriaan kuuluvia nimiä ovat myöskin
"puolen neljänneksen matkan päässä merenrannasta Salonkylän takana
niityn vieressä olevaiset _Siian apaja_ ja _Silahkan apaja_, mitkä
nimillänsä osoittavat, että siinä ennen on nuottaa vedetty".
Kirjoitukset mainivat myös, että "15 sataluvun loppupuolella on
nuottaa vedetty nykyisen pappilan kohdalla".

Jättiläistarut elävät täällä ja ovat samaa laatua kuin muuallakin.[54]
Jättiläis-kansasta muistuttavia nimiä ovat vielä "Jättiläishaudat" ja
"Jättiläisten linna" Pattijoen kylässä -- joista alempana laveammin.

Lappalaisista kantaa melkeen jok'ikinen korkeampi kumpu merkkejä, ja
niiden raunioita löytyy tässä pitäjässä niin tiheään, että oikeen
kummastuttaa. Näiden joukosta mainittakoon seuraavat: Kopsan kylässä
_Mäntyselkä_ nimisellä harjulla on Lapinröykkiöitä, hajouneitten
ympyrämuurien näköisiä, jotka poikkipäin koko rauniota ovat 16
jalkaa, ja sisäpuoleltansa -- sen mukaan kuin voipi alkukehää nyt
enään määrätä -- noin 8 à 10 jalkaa, siis suurenlaisia kyllä. Viisi
kappaletta tämmöisiä havaitsin selvään, mutta pait näitä oli harjulla
useita muitakin epäselvempiä merkkejä tämmöisistä. _Kolakankaalla_
Kangasniemen vieressä näin myös muutamia hämäriä raunioita, joista
kuitenkin yksi oli selvempi. _Hummastenvaara_, Jättiläisten muinainen
asuntopaikka, kantaa sekin rinteillänsä lapinraunioita. Sama on laita
_Mustikkavaaran, Piehenginvaaran, Poikainvaaran_ ja _Rullanmäen_.[55]
Vihannissa on niitä _Lehmikankaalla_ epäselviä, _Wiiankankaalla_,
ratinmuotoisia kivikehiä, jotka kulkevat alaspäin, maahan, ja joita
kansa, kumma kyllä, kutsui "linnoiksi", ja Mustakankaalla sekä Wähän
metsän-osassa.[56] Nämät ovat kaikki ulkomuodoltansa ympyriäisiä,
mutta nelikulmaisiakin kiviraunioita havaitaan täällä, esm.
Jylhävaaralla, jossa niitä on koko joukko melkeen neliönmuotoisia.
Ne ovat huoneen perustuksen muotoon kokoonladotuita kiviä, joka
seinä noin 12 à 14 jalkaa. Tämän perustuksen sisällä on vielä toinen
pienempi samanlainen, joka luultavasti on tulensijaksi rakennettu, ja
jonka seinät ovat noin 4 jalkaa pitkät. Nämät nelikulmaiset rauniot
ovat täällä, niinkuin muuallakin, jossa niitä näin, epäselvempiä kuin
ympyriäiset.[57]

Mutta hupaisemmat kaikkia näitä ovat ne muinaisjätteet, jotka löytyvät
Kastellin talon vieressä Pattijoen kylässä, vähän enemmän kuin kaksi
peninkulmaa meren rannasta.[58] Virstan päässä Kastellista kohoaa
kangasylänne, nimeltä _Linnankangas_, ja tällä ylänteellä on muinainen
kivimuuri, joka nimitetään _Jättiläisten linnaksi_ elikkä, pitäjän
jälkeen, "Salosten linnaksi". Muodoltansa on tämä muuri samanlainen,
kuin Siikajoen vasta kuvatut muurit ja kuin Metelinkirkko Iissä s.t.s.
se on soikea. Mutta näistä eroaa se silmin nähtävällä tavalla kaikin
puolin suuremmalla tukevuudellansa. Jo ensimäinen silmäys vakuuttaa
varmaan, että muuri on varustukseksi rakennettu. Sen todistavat muurin
korkeus ja leveys, niinkuin sen luonto ja asema. Sen todistaapi myös
_linna'n_ nimitys, joka sille aina annetaan.

Linnoitus, joka pääsuunnaltansa kulkee pohjasta etelään, on asetettu
ylänteen päälle sillä tapaa, että yksi sen pitkäseinistänsä on
käännetty merta vasten. Tällä puolen on ylänne aivan jyrkkä, joten
linnoitus siltä puolen on vakava päällekarkausta vastaan. Niinkuin
muillakin linnoituksilla on tälläkin neljä porttia, säännöllisesti
toinen toistansa vastapäätä. Mutta maanpuolisella pitkäseinällä
näkyy paitsi säännöllistä porttia vielä kaksi muutakin, kummallakin
puolella tätä. Jos nämät aukot ovat varsinaisia portteja vai sittemmin
-- kaivamisen taikka eläinten tallaamisen taikka muun kautta --
sinne tulleita satunnaisia aukkoja vaan, ei voi tarkoin määrätä,
koska ne ovat jokseenkin epäselviä. Mutta edellinen tapaus -- s.o.
jos ne olisivat varsinaisia portteja -- osoittaisi, että linnoitus
merenpuolelta odotti vihollisiansa, ei maanpuolelta, koska maanpuoleen
päin oli kolme porttia, mutta mereen päin ainoastaan yksi (ks.
kuvalehden kuvaa VII). Jos muuritkin otetaan lukuun on linnoitus
pituudeltansa = 175 jalkaa ja leveydeltänsä = 112. Muurin leveys on
noin 20 jalkaa, sen korkeus 6 à 8 jalkaa. Kuitenkin on korkeus ennen
ollut suurempi, sillä muurin sivut osoittavat selvästi, että muuri on
ajan kuluessa vierinyt alas ja tämän kautta tarpeettomasti itseänsä
levittänyt.[59]

Näin leveillä ja korkeilla muureilla tarjoaa linnoitus, joka lisäksi on
ylänteen kukkulalla, varmaa suojaa, milt'ei vielä nytkin. Maanpuolella
eivät kuitenkaan mäen rinteet ole niin jyrkät kuin mereen päin.
Ylänteeltä näkee merenrantaa ja Braahen kaupunkia. Tännepäin on maa
lakeana, niin että helpoin havaitsee, että Pohjanlahti ennen mailmassa
ulottui ylänteen juuriin asti. Ja tästä ajasta linnoitus lieneekin. Se
olisi siis ollut joku merilinna. Sen sivukuvaa osoittaa kuvalehdellä
kuva VII æ.

Muurin sulkema sija, elikkä linnoituksen lattia, on tasainen. Mutta
sekä tämä lattia että itse muurikin kantaa merkkejä kaivamuksista.
Minun tietääkseni ovat viimeiseksi sotavuosina 1854-1855 tohtori
Ehrström ja postimestari Wallenius täällä tehneet kaivamisia,
vaan eivät mitään löytäneet. Mutta ulkopuolella muuria oli tässä
tilaisuudessa saatu löytö, josta täällä annettakoon kuvaelma sen
mukaan kuin postimestari Wallenius siitä on suullisesti kertonut. Se
oli luupala, 4 tuumaa leveä, 2 à 3 tuumaa korkea, l/2 tuumaa paksu ja
muodoltansa semmoinen kuin kuva VIII osoittaa.

Luupala oli kaareva eli kupea, onsipuoleltansa (konkav) valkea,
kuperapuolelta (konvex) ruskea. Laitoja myöten oli laitettu ympyriäisiä
koristuksia, niinkuin kuva osoittaa. Ylilaidan puolessa oli paitsi
tätä reikä, jonka reiän ylikanta näytti kuluneelta. Luupala oli kesken
poikki. Tämä luulevy, joka kenties oli joku palanen luupantsarista, on,
paha kyllä, kadonnut, eikä vielä löydetty.[60]

Pait tätä linnoitusta säilyttää Linnankangas muitakin muinaisjätteitä.
Ylänteen selällä on näet joukko kiviroukkioita, joita kansa kutsuu
"Jättiläisten haudoiksi". Vaihtelevalla korkeudella kohoavat ne maasta,
kulkevat yhdessä rivissä linnoituksen pohjoisella ja eteläisellä
puolella, ja näyttävät sangen vanhoilta, laskeuneilta ja hävinneiltä.
Nämätkin näyttävät jälkiä edellisistä tutkimuksista, sillä useammat
kummut näyttivät hajoitetuilta ja muuan avoinkin hauta ammoitti meitä
vastaan.[61] Koska meidän tietääksemme ei ole julkisesti annettu
mitään tietoa näistä vanhoista tutkimuksista, katsoimme tarpeelliseksi
kaivattaa pari hautaa, saattaaksemme täten antaa jotakuta tietoa
hautojen rakennustavasta ja sisällisestä tilasta.

Tässä tarkoituksessa kaivatimme kaksi hautaa. Ensimäisellä, joka
oli pohjoisin elikkä koillisin linnoituksesta, oli 3 à 4 syllän
poikkimittainen ja puolen syllän korkeuinen kumpu. Ylinnä kummulla
makasi nelikulmainen litteä kivi, 2 kyynärää pitkä, yhden kyynärän
leveä, yhden myös paksu. Tämän ympäri oli laadittu suurempia kiviä. Kun
oli kummun päällys, jonka ympärys oli suuremmista kivistä, kuorittu,
alkoi kerros santamaata, pienempiä kiviä seassa, silloin tällöin joku
suurempi kivi joukossa. Tänlainen kerros piisasi lakkaamatta aina
muutamain kyynäräin syvyydelle saakka, jossa ylen suuri kivi kohtasi,
estäen kaikkia yrityksiä päästä syvemmälle. Kun kaivamisella koetimme
kiertää tätä kiveä, satuimme savikerrokseen, jota katsoimme haudan
pohjaksi, syystä että kerros ihan äkkiä alkoi, eikä näkynyt mitään
jälkeä sekaantumisesta tahi koskemisesta. -- Aika lienee muutoin
painanut kovasti kummun päälle ja litistänyt hautaa, sillä lomia ja
ontevuuksia nähtiin vallan vähän kivien välissä. Home, joka siellä
täällä näkyi, osoitti kuitenkin, että maata oli muinoin koskettu.

Toisessa haudassa, jonka kumpu poikkimitattuna oli 4 syltää leveä
ja 2 kyynärää korkea, olivat kivet suurempia kuin edellisessä. Maa
oli jokseenkin samaa laatua kuin siinäkin, mutta tämä oli nähtävästi
reikäisempi ja ontervampi. Tätä hautaa kaivatimme me 3 syllän leveään
aukkoon, poikkimitaten, ja tunkeilimme syllän syvyydelle maahan.
Kyynärän syvyydeltä löydettiin kiven alta litistetyitä haavan lehtiä,
ja toisen verran syvyydeltä palanen koivun kuorta, torven mukaiseksi
kierrettynä, jota kaivajat hämmästyneinä viskasivat menemään, arvellen
sen olevan "Jättiläisten kurkkutorven". Alempana näkyi hiiltä.
Maakerros oli muutoin muuttumatta samanlainen, siellä täällä vaan
muutama suurempi kivi. Vihdoin väheni ontevuus selvästi ja tiheä
santakerros alkoi, josta päätimme olevamme haudan pohjalla, kosk'ei maa
enään näyttänyt kosketulta. Muuta merkittävää emme löytäneet, ei luuta
eikä metallipalasia. -- Luultavasti ovat nämät "Jättiläisten haudat"
vietävät "Jättiläisten linnan" kanssa yhteen.[62]

Linnoja kysellessäni tulin ma myös viedyksi _Linnastenkankaalle_
Wihannissa. Tämä Linnastenkangas osoittaa selvästi, minlaiset ne vuoret
ja harjut pitää oleman, joille kansa antaa kunnioitusnimen "linna".
Ja missään paikassa ei ole tämä nimi harjulle annettu suuremmalla
syyllä, kuin tässä, jossa nimi on melkeen luonnollinen. Kankaan
rinteillä kohoo santa-aaltoja muurien näköisiksi, jotka kulkevat
kankaan ympäri. Koska näitä santamuureja on monta, niin on luultavasti
tästä annettu nimelle monikon päätekin, Linnastenkangas s.t.s.
useain linnain kangas, sillä ne näyttävät tosiaan linnoilta elikkä
valleilta. Näyttää ihan juuri kuin jos kerran muinaiseen aikaan meren
aallot, ylänteen ympäri lainehtien, yht'äkkiä olisivat jähmettyneet
ja muuttuneet mullaksi ja sannaksi, niin selvään seisovat he vielä
aaltojen-muotoisina. Ja ylänteen kukkulalla on sitten vielä jokseen
säännöllinen soikea santamuuri eli aalto, joka kokonaisena kulkee
koko kukkulan ympäri, sulkien sisällänsä koveran lakean 156 jalan
pituudelta. Tämä aaltovalli, joka sekin on sannasta ja pikkukivistä,
on erittäin se, joka tekee ylänteen niin linnoituksen kaltaiseksi.
Ettei se kuitenkaan ole ihmisten tekoa, se varmaa. Mutta se kyllä
mahdollista, että lappalainen väestö ennen muinoin on käyttänyt tätä
"linnaa" poronpelloksi s.t.s. semmoiseksi paikaksi, johon porot
kaikki ajetaan yhteen, kun niitä eroitetaan ja vasikat merkitään.
Ajatteleminen on tässä tapauksessa, että santavallin päällä vielä oli
joku korkeampi puu-aitaus. Mikä minun tähän luuloon sai, oli etenkin
muurin ulkopuolella oleva yksinäinen lappalaiskodan raunio, joka oli
muurin toisessa päässä juuri sillä paikkaa, missä muuririvit lähenevät
toisiansa ja muodostavat kujankaltaisen suun. Tavallisesti ei näe yhden
raunion seisovan yksinäisenä, vaan aina on niitä koolta. Täällä ei
kuitenkaan näe mitään jälkeä muista. Kun otin raunion sisään vierineitä
kiviä pois, näkyi yhdessä paikassa hiiliä, ja kivet osoittivat tulen
vaikuttamia merkkejä. Luultavasti on tämä raunio joku vahtikodan sija.

       *       *       *       *       *

Salolla on myös vanhoja pappis-muistoja, ja sen kirkkokin on
muistokas. Kirkolla on seuraavat vanhat kalut: 1. Kuva Maariasta
lapsen kanssa. Kuva seisoo kauniissa kaapissa, jolla on kahdenkertaiset
ovet, joita saatetaan sulkea. Maarialla on kultainen mantteli, ja
muutoinkin on kuva vallan kaunis, ja kunniataivas on laitettu sen yli.
Ovien sisäpuolella on kauniita öljymaalauksia, ja varmaan mahtoi se
tehdä oikeen lumoavaisen vaikutuksen, kun ovet lyötiin selällensä ja
kullat ja kauniimmat värit loisti silmiin; 2. Brigittan kuva, sekin
kunniataivaalla ja kaksinovilla varustettu, joidenka sisäpuolet nekin
ovat kauniilla maalauksilla koristetut, niinkuin kuvakin on kaunis; 3.
Pyhän Yrjön kuva; 4. Pietarin ja Paavalin kuvat; 5. Kolme pienempää
kuvaa; 6. Ristiinnaulittu Kristus ja 7. Muutamia vanhoja kirjoja.[63]

Neljänneksen päässä Braahen kaupungin eteläpuolella on _Sataman_ vanha
kauppapaikka _Satamalahden_ rannalla. Tämän se oli paikan vilkas
kaupanliike, joka saattoi kreivi Brahe'a tänne rakentamaan kaupungin.
Tähän satamaan tuli muinoin kauppiaita Inkerinmaalta, Liivinmaalta,
Lybekistä, Norrköpingista, Tukholmasta ja Turusta, kenties joskus
Hollannistakin.[64] Satama ja lahti ovat nyt mataloituneet ja
maatuneet, mutta entisestä vilkkaasta liikkeestä tietää tarukin
kertoa. Tästä muistuttaa myös _Markkinaniemi_, vuoriniemi Satamalahden
etelä-puolella. Tämän niemen rannalla nähdään vielä valkamia, joista
pohjoisimmat kutsutaan "Kemin valkamoiksi", mikä todistaa, että
tänne tuli kauppiaita muistakin paikoista. Ylempänä niemellä on
hävitettyjä kivirivejä, jotka luultavasti ovat olleet perustuksia
niille kauppapuodille ja vajoille, mitkä tässä ennen ovat seisoneet.
Niiden käsikirjoitusten mukaan, joita ylempänä (kts. muist. 64)
mainin, olisi täällä myöskin ollut "suuri kirkonhuone, jota
kaupungin ensimäinen porimestari Corte muutatti Satamasta, jossa
jumalanpalvelus ennen oli markkinaväen tähden pidetty, uuteen
käsityö- ja markkinapaikkaan (nim. kaupunkiin), jossa jumalanpalvelus
sitten pidettiin siihen asti kuin uusi kirkko joutui valmiiksi. Tämä
huone on vielä tämän vuosisadan alussa seisonut torin vieressä
rannalla, ollut 8 à 9 syltää pitkä, 5 syltää leveä, ja siihen aikaankin
jo käyttämättömänä". Markkinaniemen kaupungin-puolisella rinteellä
on paitsi tätä kiviharju, joka näyttää rajoitetulta suoralla
kiviperuksella, joka kenties on ollut joku kaji eli rantasilta.

Pait kirkonhuonetta, joka on rannalla seisonut, on kaupungilla ollut
toinenkin huone, joka kuuluu paikkakunnan sotahistoriaan ja nyt on
kokonaan kadonnut. Se on seisonut "missä tie kulkee sekä etelään että
pohjaseen" s.t.s. melkein keskellä nykyistä kaupungintoria. Se on ollut
kahdeksankulmainen puuhuone, rakennettu varustukseksi. Se sanotaan
rakennetuksi suojelemaan kaupunkia kulkevia vihollis-joukkoja vastaan
ja täksi tarpeeksi olleen varustettuna 8 tykillä. Vielä "edellisen
venäläis-sodan aikana" -- luultavasti ison vihan aikana -- mainitaan
sen olleen hyvässä kunnossa, mutta kun ne 8 tykkiä vietiin pois
(Kajaaniin?), niin oli linnoituksen voimakin poissa. Linnoituksen sekä
varhaimmat että myöhemmät kohtalot ovat tuntemattomat.

Täällä, niinkuin muuallakin, on iso viha kovasti raivonnut, ja tähän
sotaan ovat muistot entisistäkin metelisistä ajoista kadonneet, niin
että kaikki nyt johdetaan vaan "isoon vihaan". Tässä sodassa menivät
kaikki kaupungin vanhemmat asiakirjat hukkaan, "kaupunki poltettiin
suurimmalta osaltansa, kirkko ja jälkeenjääneet huoneet joutuivat
rappiolle ja muuttuivat lintujen ja kärmeiden asunnoiksi", maakuntaa
rosvottiin ja hävitettiin, kansa hajotettiin ja surmattiin, ja niin,
että esm. Wihannin kappeli oli 7 vuotta ihan autiona.

Salostenlahden suussa on niemi, nimeltä _Venäjänniemi_. Sillä on
nimensä isosta vihasta. Tälle niemelle oli joukko vihollisia asettunut.
Mutta asukkaat väijyivät heitä, ja kun yön kuluessa nuotiot sammuivat
ja vihollinen oli uneen vaipunut, karkasivat meikäläiset vihollisten
päälle ja löivät heidät kaikki kuoliaksi.

Toinen joukko oli kerran veneillä lähtenyt erääsen meren-puoliseen
saareen, ja kanssansa vienyt kaksi pikku poikaa. Saarelle asettuivat
nyt Venäläiset ja jäivät sinne yötä. Mutta pojat valvoivat tilaa
päästäksensä pois. Kun huomasivat kaikkien vihollisten nukkuvan,
läksivät he hiljaan rantaan, lykkäsivät kaikki veneet vedelle ja
hyppäsivät itse viimeiseen veneesen. Mutta samassa sattui yksi
vihollisista heräämään, joka heti juoksi rantaan ja alkoi uida poikia
kiini. Vanhempi poika souti voimiansa myöten ja käski nuorempata lyödä
vihollista päähän, jota tämä tekikin, ja tämän kautta pelastivat pojat
henkensä.[65]

Kun oli ison vihan hirmut menettäneet väestöä, sai paikkakunta uusia
asukkaita maamme sisäpuolista, enimmiten, kuten täällä näkyy, Savosta.
Tältä ajalta on kylännimi Savolahti Salossa. Wihantiinkin tuli
siirtolaisia kuten kerrotaan "Sauvonmaasta", jota todistaakin tämän
kappelin väestön ulkomuoto ja luonne, jotka ovat kokonaan Savonmaisia.

Asutukset ennen isoa vihaa taas näyttävät enemmiten tapahtuneen
Hämeenmaasta, niinkuin tarutkin tietävät kertoa, esm. taru Wihannin
nimen saamisesta. Käsikirjoitukset vakuuttavat tätä, sanoen eräässä
paikassa: "vanhat ihmiset sanovat kuulleensa esi-isiltänsä, että
_Hämeen Suomalaisia_ ennen muinoin oli tänne muuttanut ja nämät
alkaneet maata viljellä, josta kuuluukin se tulleen, että vielä
tänäänkin eräs pelto Jusolan maalla kutsutaan _Hämäläiseksi_".

Löytöjä, muita kuin jo mainittu luupala ja Wihannissa, Korpi nimisessä
kylässä, muutamia "ukon kynsiä", ei ole täältä tietysti löydetty.
Yleisesti odottanevat maassa kätketyt kalut ja aseet täällä niinkuin
muuallakin vielä laveampata ja ahkerampaa rämeiden ja soiden viljelyä,
joka kenties saattaa niitä ilmi antamaan todistuksensa edesmenneistä
ajoista.



Viitteet:


[1] Nämät tiedustukset ovat tehdyt moniaita vuosia sitten, parhaasta
päästä vuonna 1862. Tekijä.

[2], Rehtori maisteri J.F. Thauvon, jota minun tulee kiittää useista
tätä pitäjätä koskevista tiedoista. -- Mitä nimeen _Sventsarö_
tulee, niin on se nähtävästi suomesta johdatettava -- joko sitten
sanoista _suun_ ja _saari_, niinkuin Yrjö Koskinen sen arvelee, tahi
sanoista _suvanto_ ja _saari_, niinkuin Murman sen tahtoo (Kertomus
Tiedustusmatkasta Pohjanperällä s. 6). Brunnius johtaa nimen ruotsin
sanasta "Sven" (lisää "Kjöp", se on: köpsven, mercator) ja suomen
sanasta "sar", "sari", insula. Se olisi siis yhtä kuin "mercatorum
insula", "quod nomen" -- lisää hän -- "ei optime convenit ob negotiones
ibidem jamdudum a Bircarlis habitas" (Ks. Brunnius Disp. De urbe
Torna, Ups. 1731, praes. Alstrin, s. 4 muist. f). Itse Tornion nimen
johtaa Brunnius "a vocabulo Sveogothis antiquitus usitato _torna_ vel
_törna_ h.e. reverti, finire; quia heic sinus Botnicus finitur"!! --
Suvanto-saari, nykyään Selkäsaari, on kaupungin saaren ylipuolella,
Ruotsinpuolisen Mattilan kylän edustalla.

[3] Ks. Y.K. "Pohjanmaan asuttamisesta", Suomi 1857 s. 122: "Tämä
Perä-Pohja tuli tästä lähin" -- nim. 1300 vuoden paikoilta --
"Pirkkalais-seuran oikeaksi pääpesäksi". -- Helsingeistä taas
todistaapi Ol. Magnus, Hist. Septentr. I. 20 cap. 1: "Ad hanc
enim -- nim. Tornioon -- confluunt Russi Albi, Lappones, Biarmi,
Botnienses, Finni, Sveci, Tavasti, Helsingi et complures alii ex
partibus Norvegiæ". -- Näin näkyy paikka saavan jokseen korkean iän.
Eriskummallisuuden tähden mainittakoon myöskin mainion Rudbeck'in
tuumat Atlantica nimisessä kirjassaan: -- "primum illud mortalium agmen
cum duce suo septentrionalia loca pelens, post Babylonicam dispersionem
haec loca primum occupasse, ibidemque consedisse", ja että "Orpheus
apellaverit Tornenses _Taurous_" j.n.e. -- ks. Brunnius.

[4] Ks. Geijer "Sv. F. Hist." I. 98 "en svensk ärkebiskop." -- Vrt.
Y.K. Pohjanmaan asuttamisesta s. 124.

[5] Ks. Brunnius Cap. II. s. 48. -- Puheena olevista sotakeinoista
mainitsee Brunnius tärkeimpänä sen, jota Kaakamalla käytettiin. Täällä
olivat asukkaat, talvella 1715, kaadetuista puista tehneet murroksen
kummallekin puolelle tietä, ja näiden suojasta risti-ammunnalla pahasti
menetelleet vihollisten kanssa, mitkä syvässä lumessa hyvin vaikeasti
pääsivät hevosillansa liikkumaan, kun sen sijaan Suomalaiset murrosten
suojassa olivat melkeen vaaratta.

[6] Tämänkin kirkon rakentamisesta kerrottiin tavallinen taru, että,
kun oltiin riidassa mihin kirkko olisi rakennettava, niin päätettiin
sitä rakentaa "mihin härkä seisahtaa."

[7] Että niin on laita, ei ole niinkään varmaa. Mahdollista on näet
myöskin, että säilyminen on siten tapahtunut, että ruumis, talven
pakkasessa haudattuna, olisi jäätynyt ja iho kuivennut umpinaisessa
säiliössä ja täten tullut varjelluksi ilman vaikutuksesta. Näin
arvelevat useat sekä Rungius'esta että toisistakin ruumiista.

[8] Samako kalkki, jonka Mathesius sanoo Sten Sturen lahjoittamaksi?

[9] Katolisiin ja munkki-muistoihin kuuluu myös nimi Tulkkila, tulkin
talo, joka on talo itä-puolella jokea, rannalla. Täällä asui näet
tulkki, joka Joulunpäivän saarnassa suomensi papin sanat "että Jesus
oli Jessen suvusta syntyisin" lauseella hanhen jalasta (Jesse, gäss,
gås), jota hän, siitä huomautettuna, paransi näin: "no, jos hän ei ole
jalasta, niin olkohon varpahasta." Ganander, Mythologia Fennica.

[10] Tämä taru kenties viittaa siihen tapaukseen, joka löytyy
kuvailtuna Åbo Tidn:ssä v. 1789 N:o 49. Päällikkönä olisi siis ollut
kapteeni Björkesten, ja vuosiluku 1716.

[11] Forstmestari U. Forsman.

[12] Saman jutun olen kuullut Hailuodossakin, jossa sen kirjoitin
muistoon kesällä 1861. Se sovellutettiin täällä Pudasjärven pitäjään,
joten se siis jokseenkin sopii yhteen tämän kanssa, sillä Simo ja
Pudasjärvi ovat naapuri-paikkakuntia.

[13] Jätetty minun kautta Yli-opiston kokoilemiin.

[14] Yhden näistä olen minä lunastanut ja jättänyt Yli-opiston
kokoilemiin.

[15] Tämän keihäs-kärjen on maan-omistaja Pölhö minun kauttani
jättänyt Yli-opiston kansa-tieteelliseen museoon Helsingissä.

[16] Ks. Geogr. beskrifning öfver Österb. -- Suomi 1843.

[17] Nimen alkuperää haettaessa on muistaminen, että Ii-nimi muuallakin
ilmestyy maassamme, esm. nimissä Ii-salmi, Iitti, puhumatta Iijoen
seutuihin kuuluvista Ii-nimistä (Iinatti y.m.). Mutta merkillisempää
sittenkin lienee, että pohjois-Asiassakin tämä nimi löytyy nimityksenä
eräälle Obi-joen syrjäjoelle (Ija), jonka vieressä myöskin löytyy nimi
Kem. Kielentutkija Europaeus miettii, että nimi on johdettava Syrjänin
kielestä, missä löytyy sana ij (Votjakin kielessä ijä), joka on sama
kuin suomen jää. Iijoki olisi siis yhtä kuin Jääjoki.

[18] Kerran kun minä tästä asiasta huomautin kertojaa, antoi tämä sen
selvityksen, että Jättiläiset kyllä olivat itsenäistä kansaa, vaan että
he olivat Hiiden sukua.

[19] Ks. sitä vertailevata taulua, joka löytyy Sälöisten linnan
kuvaelluksen alla.

[20] Edellisen, nim. kalkin, on nykyään yliopiston konsistorio
lunastanut kansa-tieteelliselle museollensa. Alttari-peitteestä
on palanen jätetty samaan museoon, toinen puoli säilytetään kirkon
sakaristossa. Kuivaniemen kirkossa käytetään vielä eräs Venäläisen
lahjoittama alttari-peite, mikä todella ei enään ole juuri uuden muodin
mukainen sekään.

[21] Ks. Murman'in julkaisemaa Iin kirkko-arkiston kirjaa, Kertomus
Tiedustusmatkasta Pohjanperällä Suomi 1865, s. 54.

[22] Sama mies, mikä Kintaskoskessa makasi. Suomentajan muist.

[23] Nimi on käsikirjoituksessa siten kirjoitettuna, että edellinen
osa sanaa on toisella rivillä, jälkimäinen toisella. Kun sittemmin
on paperia suoraksi leikattu, niin on edellisen osan lopusta yksi
tahi kaksi kirjainta mennyt hukkaan, niin ettei nimestä enään
saada täysinäistä sanaa. Turhaan olen minä ahkerasti kuulustanut
Pudasjärveltä tänkaltaista nimeä. Senmoista ei siellä nykyään ole, eikä
muisteta olleen. Kenties onnistuu kuitenkin vielä yritys saada nimestä
selvää.

[24] Tämän kansantarun on v. pastori K.A. Calamnius kerännyt ja
kirjoittanut muistoon. Häntä on minun kiittäminen useista muistakin
hänen keräämistänsä tiedoista ja suuresta avusta tämän pitäjän
muinais-jäännösten tutkimisessa.

[25] Tämän hillebardin on v. pastori K.A. Calamnius lunastanut ja
lahjoittanut Yliopiston kansatieteelliselle museolle.

[26] Tämän oppineen herran mielestä on nimen juurena sana alah = "hän
nousi", josta sitten saataisiin Oulu yhtä merkitseväksi kuin sana olah
s.t.s. "nouseva eli itäinen paikka, syystä luultavasti että se on
etevimpiä paikkoja Pohjanlahden itäpuolella".

[27] Ylänne on itsessään vähäinen, mutta seudun tasaisuuden pitäisi
muka mahdolliseksi tekemän että, ilman kirkkaana ollessa, ylänteen
kukkulasta näkisi mainittua määrää kirkkoja. Nämä olisivat: Oulun,
Oulunsalon, Kempeleen, Limingan, Tyrnävän, Muhoksen ja joko Temmeksen
tai Lumijoen tai jonkun Iin kappelin -- si fama vera.

[28] Meteli-sanan eri merkityksistä tehtäköön tässä näytäntö,
semminkin koska tämä sana kohtaa meitä jo Iin merkillisimmän
muinais-jäännöksen nimessä; Metelin-kirkko, ja vastakin tulee meitä
kohtaamaan seuraavissa pitäjissä. Metelin tavallinen merkitys on
sota, kapina, melu, melske. Limingalla, Siikajoella, Sälöisissä y.m.
kutsutaan Metelinkankaaksi semmoinen kangas eli kivirakka, jossa on
tavallista vierre-kiveä, varsinkin jos se on paljaana niin ettei sen
päällä kasva puita. Tähän merkitykseen tulee vielä sekin ymmärre,
että kivirakka pitää oleman yksinäisenä seisova taikka ainakin
itsenäinen, sillä kokonainen selänne ei mielellään näy ottavan tätä
nimeä kantaaksensa. Tyrnävän kappelissa Limingan pitäjätä kuulin uuden,
omituisen merkityksen (herastuomari Eskolalta). Tämän mukaan olisi
meteli-kivi sen laatuista kiveä, joka olisi niinkuin tulenkestävämpää,
kovaa ja sinistä. Tätä sanan merkitystä kuulin toisessakin paikassa
sillä erityislisäyksellä, että kiven piti oleman litteänä saadaksensa
tämän nimen. Tämmöisiä mulle näytettiinkin. Ne olivat litteät,
sinertävät, kovat. Jos niitä oli ympyriäisiä seassa, niin näitä ei
muka metelikiviksi sanottu. Muhoksessa taas, Utajärven kappelissa,
annettiin sanalle eri käsite, nim. kaukaisuuden, etäisyyden käsite.
Täällä sanottiin hevosista, jotka olivat sydänmaissa laitumella, että
"he olivat metelissä".

[29] Tekeillä oleva silta yli Oulunjokea tulee kulkemaan Linnansaaren
poikki. Kenties tuovat siihen tarpeelliset kaivamiset, jos kyllä
ne vähän hävittävätkin, jotain ilmi. Oulussa koulua käydessäni
kuulin kerrottavan, että Linnansaaren ja Pokkitörmän välillä olisi
maansisäinen käytävä, Merikosken alitse, mikä käytävä, ehkä hävinnyt,
vielä olisi nähtävä.

[30] Linnasta, josta saapi lukea Joh. Snellmanin väitöskirjassa "De
urbe Uloa" § VI, on Murman julkaisnut kartan, ks. Suomi, Toinen Jakso,
3 osa.

[31] Uljas hautakirjoitus kuuluu: Här Hvila Doctor Johannes Messenii
Been. Själen i Gudz Rike, Rychtet Kring Hela Verlden. 1636.

[32] Vrt. Gananderin Mythologia Fennica alla nimen: Uhripaikat.

[33] Viime kertaa pidettiin tämmöinen rukous viidenkymmenen luvun
keskipalkoilla (1854). Pastori Bäckvall.

[34] Melkeen kummallisen tiheässä löytyy Oulujoen korkeilla rannoilla
vanhoja maatuneita tervahaudan-syvyyksiä, joita aika on sattunut
välistä niin muodostelemaan, että ne pettävät asujainkin silmää,
niin että nämä niitä "Jättiläishautoina" jopa linnoinakin näyttävät
vieraille.

[35] Sama oli myös laita niiden raunioiden, joita näin Lapinkankaalla
Limingassa.

[36] Ehkei kyllä muinaismuistoihin kuuluvia, mainittakoon tässä ne
santakuopat, jotka löytyvät Utosjoen rannalla noin 6 neljänneksen
päässä Laitilan kestikiivarista, koska nämä kuopat puhuvat vastoin sitä
luuloa, joka arvelee, että ne tavalliset ympyriäiset kivirauniot, joita
kiviharjuilla tapaa -- esm. Hiidenkankaalla Iissä -- olisi kuoppia,
joissa poroja pyydettiin. Näistä Utosjoen kuopista, jotka luvullansa
ovat 6 à 10, tiedetään näet varmaan, että ne ovat aiotut juuri
tämmöiseen poronpyyntiin. Mutta ne ovatkin erilaatuisia. Ensinkin
ovat ne tasasella santakankaalla hiekkaan kaivetut, eikä kivistä
tehdyt, ja sitten paljon suuremmat niitä, mitkä tavataan kivirakoissa.
Näitä santakuoppia käytettiin näin: pohjaan pantiin teräviä seipäitä
seisomaan kärjet ylöspäin, kuoppa peitettiin ohueilla päreillä ja
näiden päälle pantiin santaa. Kun nyt poroja ajettiin näiden päälle,
putosivat he kuoppaan ja haavoitettiin terävillä seipäillä.

[37] Esimerkkiä tästä näemme vastakin. -- Tämä Hiienlinna on yksi niitä
törmiä, jolla Pyhäkangas laskeepi Pyhäkoskeen. -- Warelius puhuu hänkin
Muhoksessa löytyvästä "Jättiläis-kirkosta". Se ei voi olla muu kuin
joko se Pirttijärven "jättiläis-kirkko" tahi tämä sama "Hiienlinna".

[38] Tämä taru ei suinkaan ole tydyttävä, ja onkin luultavasti
myöhemmän sukupolven tekemää, sukupolven, joka ei ole ymmärtänyt
syitä, miksi esi-isät pyhittivät semmoiset paikat. Syy, mintähden
koskenlaskija tehtiin Venäläiseksi, lienee se, ettei oman maan miehestä
ole uskottu niin kovaa ja julmaa uhrauksen-lupausta.

[39] Kansa pitää tämän kolon kyyniläisenä merkkinä erään Venäläisen
mahalla-makaamisesta.

[40] Tämmöistä olemme jo ennenkin kuulleet. Tätä kerrottaessa
lisättiin "niin silloin olivat miehet, Jumala tiesi mimmoiset nykyiset
lienevät".

[41] Näissä raunioissa luullaan myös olevan rahaa, ja tästä
kerrottiin seuraava juttu: Eräs "Noki-Matti" niminen mies oli kerran
ottanut kaivaaksensa täältä rahaa. Kun rahaa kaivetaan, niin pitää
oleman ääneti, sen arvaa. Mutta kun Noki-Matti, kauan kaiveltuansa
ahkeroittuansa, viimein löysi raha-arkun ja juuri oli sitä haudasta
nostamaisillansa, niin ärjäsi hän kovan vaivansa vimmassa: "aha,
perkele, jopa ma sun sain!" -- ja samassa painui arkku iki päiviksi
maahan.

[42] Tämän kivikirveen olen jättänyt Yliopiston kokoilemiin.

[43] Ylioppilas Carlenius, joka minua ennen oli täällä matkustellut, on
kenties onnistunut saamaan tämän.

[44] Limingan nimeä selitettäessä on taas huomaaminen Mathesius'en
kummalliset arvelut. Liminka tulee, miettii hän, Lami eli Lima
nimisestä kansasta, mikä taas on nimensä saanut hebrealaisesta sanasta
lamah = kansa, suku, samasta juuresta lähtevä, josta sitten on tullut
sana lauma = joukko, paljous. "Sillä -- sanoo hän -- niinkuin kaikki
tietävät, että meidän Pohjanmaamme ihmisen-siittämisestä on Etelämaita
paljoa runsaampi, niin on kansa täällä kenties sikiäväisyydestänsä
saanut nimensä, mikä on tullut merkitsemään kansaa, joka harvoista
valta-äiteistä polveutuu. Eipä voikaan kukaan kieltää, saman
sikiäväisyyden löytyvän muissakin Pohjanmaan osissa, joten tämä
nimijohdatus ei millään tavalla näytä uskomattomalta."

[45] Vrt. "Linnastenkangas" Wihannissa, "Linnala" Paavolassa y.m.

[46] V. pastori K.I. Hällfors, joka mua muuallekin suosiollisesti
seurasi, kävi kanssani Lapinkangastakin tarkastamassa.

[47] Disp. De Urbe Uloa.

[48] Kenties kuuluu linnoitus "suuren venäläissodan" aikaan,
jolloin Venäläiset Kemissäkin kävivät. Mahdollistapa olisi myös,
että se kuuluisi 1580-95 vuosien sotavehkeisin. Mutta kenties tässä
ei tarvinnekaan ajatella varsinaista linnoitusta, vaan ainoastaan
esm. jonkunmoista varustusta vaan, joka olisi sotavuosina rakennettu
kirkon ympäri, kun uusi kirkko rakennettiin vanhan palaneen sijaan. --
Kaikella tällä on kuitenkin paikka joutunut salaluuloon ja on, samaten
kuin muutkin senkaltaiset paikat, sekin saanut haltiansa, niinkuin
seuraava juttu osoittaa: Kummulla on viimeisinä aikoina seisonut mylly,
joka on ollut Nikulan. Kerran kun oli niin kiire aika, että jauhaminen
pitkitettiin yön pitkään, oli myllärille äkkiä ilmestynyt valkeaan
paitaan puettu olento, joka myllärille oli virkkanut: "Anna minun luuni
rauhassa täällä levätä, äläkä untani estä!" Hämmästyneenä oli omistaja
silloin seisottanut myllyn, ja kiitollisuudesta tästä oli ilmiö hälle
ilmoittanut aarteen, joka olisi löydettävä samasta paikasta missä linna
oli seisonut. Mylläri kaivoi ja löysi aarteen, tuli rikkaaksi ja muutti
myllyn. -- Hautoja ja luita on löydetty kummun ympärisestä entisestä
hautausmaasta, joka nyt on pelloksi raivattu.

[49] Y. Koskinen Nuija Sota II s. 15. -- Vrt. Solovetin kronikaa, Suomi
1843. Limingan ostrogista.

[50] Mintähden kirkko juuri tämän vanhan historiallisen muiston
päälle rakennettiin, on vaikea ymmärtää. Jos edes kuvakaan tästä
linnoituksesta otettiin, ennenkuin se kirkonsijaksi hajotettiin, siitä
ei tietoa. Kerrotaan kuitenkin, että linnoitus olisi silloin vielä
ollut selvästi näkyvissä.

[51] Muistoonpanoistani, tehdyt vaellusmatkalla 1855, olen havainnut,
että todellakin Wäisälänmäki niminen vuori on Onkiveden rannalla, missä
se on seudun korkeinna kumpuna.

[52] Syistä, jotka alussa jo mainitsin, en katsonut tarvitsevani
kauemmin aikaa tässä pitäjässä viipyä, jonkatähden paikkakunnan
tarutkin jäivät kokoilematta. Sitä myöten kuin sivumennessä kerkesin
näitä kysyä, näyttää minusta kuin jos olisi paikkakunta näistä
tämmöisistä melkeen köyhä. Puhumatta 1808-9 vuoden suurista muistoista,
muistaa kansa vielä isoa vihaa. Täälläkin kävivät Venäläiset XVI
vuosisadan loppupuolen meteleissä ja polttivat täällä kirkonkin 1591.

[53] "Jos itse vanha kirkonhuone on muutettu Kirkonluodosta nykyiseen
kirkonpaikkaan, sitä ei varmaan tiedetä. Nykyisellä kirkkomäellä
muistetaan kuitenkin vanhan huoneen seisoneen, millä huoneella,
joka oli pituudeltansa ja leveydeltänsä yhtämittainen vanhan
kirkonperustuksen kanssa Kirkonluodolla, olisi kumpasessa sivuseinässä
ollut pylväs. Sisältänsä oli huone varustetta alttaripöydällä,
penkeillä, kuvilla ja lauluilla; mutta sakaristoa ei ollut. Kuitenkaan
ei muista kukaan muuta, kuin että tämä huone olisi ollut pitäjäntupa,
jossa pitäjänkokouksia on pidetty, ja että papisto siellä toimitti
jumalanpalveluksia, kun oli kova pakkanen. Sanottuihin asioihin katsoen
on kuitenkin todennäköistä, että huonetta on, vanhan kirkon muuttamisen
jälkeen, käytetty kirkkona ennenkuin uusi kirkko oli rakennettu. Tähän
kirkkoon on sitten pantu kuvia, joiden joukossa kuva neitsy Maariasta
lapsensa kanssa on kaunis ja kaunistettu kalliilla kultauksella.
Muutoin löytyy täällä vanhoja paavillisia kirjoja munkkistyylillä
präntätyitä, niinkuin myös pari maalattua keppiä, joita epäilemättä on
käytetty soittoina paavikunnan aikana".

Näin kertovat eräät Salon kirkonkirjastoon kuuluvat kirjoitukset.
Nämät, jotka ovat osa niitä kirjoituksia, jotka tästä kirjastosta ovat
kadonneet, ovat tuntemattomien tapausten jälkeen tulleet pelastetuiksi
kauppias Sovelius'en kautta ja häneltä aiotut annettaviksi arkistoon
takasin. Suosiollisen avun kautta olin minä tilaisuudessa saada
näitä kirjoituksia lukea ja niistä kirjoittaa, mitä minun aineelleni
sopivaksi näytti.

[54] Yksi näitä kerrottakoon tässä näytteeksi, kuinka vapaasti
kansankuvitus kohtelee kaikkia ajanmääräyksiä ja kuinka luontevasti se
käyttää anakronismeja. Hummastenvaaralla oli näet Jättiläisiä asunut
ammoisista ajoista. Sattuipa näin ajan kuluessa, että Braahen kaupunki
rakennettiin. Jättiläiset eivät tätä pahastuneet, vaan läksivät
Hummastenvaaralta veneillänsä kaupunkia katsomaan ja poikkesivat
niinkuin suuret herrat ainakin sisään kaupungin rikkahimman porvarin
Sovion taloon. (Sovio -- nykyään Sovellus -- on kaupungin vanhimpia
sukuja). Täällä tahtoivat he porvarilta tervetulijaisiksi "halstoopin
ryypyn", jonka he kerrassaan itsekukin joivat pohjaan, ja kun he sitten
taas palasivat kotiin, ottivat he vaivatta kaksi suolasäkkiä kainaloon.
Tästä sanottiinkin: "aika miehet läksivät aika taloon". Anakronismi
on siinä, kun tehdään Jättiläiset yhdenaikuisiksi Braahen kaupungin
kanssa, ja Braahen kaupungin kuvaillaan olleen rakennettuna siihen
aikaan, kun Hummastenvaara vielä oli saarena -- koska Jätit soudellen
kulkivat -- s.t.s. aikaan, jolloin se paikka, missä kaupunki nyt
seisoo, tuskin vielä oli vedestä kohonnut.

[55] V. maanmittari Juvelius, joka ammattinsa kautta on ollut
tilaisuudessa hankkimaan useita tietoja muinaisista muistomerkeistä
näissä paikoin, ja on muinaistutkintoon hyvin mielistynyt,
suosiollisesti on antanut havainnoistansa mulle osaa.

[56] Mustakangas ja Vähä, maanmitt. Juvelius.

[57] Sivumennen mainittakoon tässä erästä, neljänneksen matkaa
Kastellista erämaissa olevata, luolaa, koska vallan luultavaa on, että
se ennen muinoin on ollut jonkun köyhän Lappalaisen yksinkertainen
koti. Luola on eräässä kivikkomäessä Kastellin eteläpuolella.
Sen ulkomuodosta saapi parhaan ymmärteen, jos ajattelee niitä
Druidi-alttareita ("Dös, Dyss"), joista Nilson, Skand. Nord. Urinnev.
Kap. VI, puhuu, ja joista hän, kuvalehdellä XVII kuva 204, antaa
kuvauksen. Nämät Druidi-alttarit olivat rakennetut siten, että litteä
kivi oli pantu kahden muun litteän kiven päälle, mitkä jälkimäiset
olivat kannallensa pystytetyt. Sama rakennustapa on tällä luolalla.
Eroitus on kuitenkin aivan silmin-nähtävä. Sillä ensinkin ovat ne
kivet, jotka päällänsä kantavat katon, maaperäisiä ja kiintonaisia, ja
toiseksi on kattokivikin niin summattoman suuri, ettei ihmisten voima
ole sitä sinne voinut asettaa, puhumatta siitä, että se ylipuoleltansa
ei ole litteä, vaan töyrykäs. Kaikki osoittaa luonnon luomaa. Suu
elikkä ovi on niin ahdas ja matala, että ainoastaan kontaten pääsee
sisälle, mutta sisäpuolelta lavenee luola ja muodostaa niinkuin
kaksi kammiota. Katto näytti savusta mustenneelta ja kivet tulen
polttamilta. Siinä paikoin, missä kattokivi ei tiheään sopinut yhteen
alustansa kanssa, vaan jätti lomia välillensä, olivat nämät lomat
tukitut pienillä kivillä -- selviä merkkejä ihmistyöstä. Kun luolan
lattia on suuta alempana ja kallahtava, on vesi vienyt luolaan multaa,
santaa, lehtiä ja muuta roskaa, niin että luola nyt on matalampi kuin
se nähtävästi ennen on ollut.

[58] Kastelli (Castellum) ja Linnala ovat nähtävästi saaneet nimensä
siitä, että ne ovat Salosien linnan naapuri-taloja. Silveri siitä, että
sen pelloista on löydetty hopeaa (silfver).

[59] Vertaeleva taulu, josta näkee täällä kuvattujen linnain mitat,
jalka-mitassa määrätyt:

            Nimet                Koko linnoitus     Itse muuri
                                 poikkimitaten
                                 Pituus. Leveys.    Korkeus. Leveys.

    Linnankangas (Siikajoella)     93      62       noin 2   noin 6
    Pesuankangas      "           106      74       2-4 (5)  12
    Metelinkirkko (Iissä)         126      90       2-4      10-12
    Jättiläisten linna (Salossa)  175     112       6        20

[60] Jos se vastedes vielä löydettäisiin, on postimestari Wallenius
suosiollisesti luvannut sen tänne lähettää.

[61] Minun seurassani oli tässä tilassa Fredrik Alfr. Saxbäck vainaja,
jonka kanssa jo kesänä 1861 kävin näitä muinaisjätteitä tutkimassa.

[62] Näistä n.k. Jättiläisten haudoista muutama sananen. Yleisesti
johdetaan niitä Lappalaisiin, ja tämä lieneekin oikeen. Mutta kumma on,
ettei näitä tämmöisiä löydy joka paikassa muuallakin, missä Lappalaisia
nähtävästi on asunut. Niinpä niitä ei löydy esm. Siikajoella,
Limingalla, Torniossa y.m. Ainoastaan Iissä näin samanlaisia,
nimittäin Konttikankaalla. Ja kuitenkin ovat Lappalaiset asuneet
mainituissakin pitäjissä. Miksi ei siis täälläkin tämmöisiä?
(Vrt. Arvids. Rühs, Bih. s. 127 muist.).

[63] Maarian kuva sanottiin olevan jonkun paavin lahjoittama, mutta
minkä? milloin? -- Niiden pyhäin miesten joukossa, mitkä ovat Maarian
kuvan kaapin-ovilla kuvatut, on myös pispa Henrik, seisoen Lallin (?)
päällä; muut ovat epäselvät. Brigittan kaapin-ovilla on muiden joukossa
myös "Ericus Rex".

[64] Ks. silloisen porimestari Konst. Hildénin kirjoitusta Braahen
kaupungista, painettu Oulun Viikko-Sanomissa 1860.

[65] Ks. Stenbäck: Beskrifning öfver Brahestad 1769.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.