Title: Kahden reportterin seikkailut - Seikkailuromaani
Author: Pärnänen, Niilo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kahden reportterin seikkailut - Seikkailuromaani" ***


KAHDEN REPORTTERIN SEIKKAILUT

Seikkailuromaani


Kirj.

OLLI KARILA



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1922.



ENSIMÄINEN OSA.


Pelisaleissa kävi kuin maininkien vaimeneva kohina. Vihreäfrakkiset
virkailijat liukuivat ihmisjoukossa ja suhisevin äänin muistuttivat,
että rahan ja intohimon pyhätössä täytyi olla hiljaa. Säihkyvien
sähkökruunujen valossa loistivat kirjavaväriset marmoriseinät
korinttilaisine pylväineen, kuvapatsaineen ja korkokuvineen, parketti
kumisi satojen hillittyjen askelten ääntä, ja vihreäverkaisilla
pöydillä liukuivat norsunluiset ja paperiset pelimarkat äänettömästi.
Roulette pyöri, boule pyöri, poule royale pyöri, ja baccaraat-pöytien
ääressä lentelivät kortit croupierin ilmiömäisen taitavan käden
heitteleminä. Ihmisjoukko aaltoili, tungeskeli pöytien äärellä, pelasi,
tarkkasi, odotti ja toivoi, toivoi rouletten neulan pysähtyvän heidän
numeronsa kohdalle, toivoi korttien silmien täyttävän heidän
toivomuksensa. Vanhat ja nuoret, elämäniloiset liikemiehet, huolettomat
upseerit, nauravat huvimatkailijat, ijäkkäät, sairaaloisen kiihkeät
naiset oli pelihimo vallannut, se jännitti heidän katseitaan, se
saattoi heidän silmänsä kuumeisesti loistamaan, ja pelimarkkoja
hermostuneesti hypistellen he tarkkasivat hengitystään pidätellen
roulette-pyörän vinhaa vauhtia. Outo, kuumeinen ja kiihkeä ilmapiiri
vaikutti kaikkiin, se pani käden vavahtelemaan, se punastutti ja
kalvistutti kasvot, ja joskus puhkesi tappion katkeruus tai voiton
riemu hillittyyn huudahdukseen. Mutta kaiken yllä vakavina, kylminä ja
välinpitämättöminä istuivat tarkastajat korkeissa nojatuoleissaan ja
ylimielisin silmäyksin kuin mammonan kuvat tarkastelivat jalkojensa
juurella kiihkoilevaa laumaa.

Suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh istui roulette-pöydän ääressä ja pelasi.
Ja hävisi. Mutta pelasi kaikesta huolimatta. Hänen ystävänsä Matvei
Matvejevitsh seisoi hänen tuolinsa takana ja katsoi hänen peliään, ja
täytyisi valehdella, jos väittäisi hänen olleen tyytyväisen näkemäänsä.
Päinvastoin. Matvei Matvejevitsh kiroili, ei ääneen, sillä sitä hän ei
uskaltanut tehdä, ei pelihelvetin sääntöjen eikä suuriruhtinaan
läsnäolon takia, mutta sisimmässään hän kiroili kahta voimakkaammin.
Hän tunsi mielestään oikeutettua suuttumusta Ivan Ivanovitshin
pelihimon takia. Olisi liikaa vaadittu, jos hän suorastaan
periaatteellisesti olisi ollut pelaamista vastustavalla ja
tuomitsevalla kannalla. Ei, mutta hän oli tilanneihminen, ja tietäen
sen, että suuriruhtinaan koko irtain omaisuus -- ja muunlaista
omaisuutta ei suuriruhtinaalla ollutkaan -- oli sijoitettu
pelimarkkoihin, mikä sijoitus ei näyttänyt takaavan pääomaakaan,
koroista puhumattakaan, ja tuntien, ettei hänellä olisi ollut mitään
maukasta illallista, puolta tusinaa bierseideleitä ja pullollista
unkarilaista viiniä vastaan, ent. todellinen salaneuvos Matvei
Matvejevitsh tunsi melkein siveellistä suuttumusta ruhtinaallista
ystäväänsä kohtaan.

Kun hän pari tuntia sitten oli Ivan Ivanovitshin kanssa lähtenyt
kävelemään, oli hänen mielessään kangastanut miellyttävä mahdollisuus
syödä kunnollinen illallinen rantakasinon parvekkeella. Mutta tuskin
oli suuriruhtinas nähnyt pelisalien tulien loistavan puutarhaan, kun
Matvei Matvejevitshin tuulentuvat oli kylmä todellisuus särkenyt. Jos
ruhtinas olisi voittanut, olisi Matvei Matvejevitsh ollut maailman
tyytyväisin ihminen, mutta kun hän hävisi, tunsi Matvei Matvejevitsh
katkeroituvansa ruhtinaita kohtaan yleensä ja Ivan Ivanovitshia vastaan
erikoisesti. Illallismahdollisuudet hupenivat hitaasti ja varmasti
croupierin veltosti haravoidessa pankkiin norsunluisia pelimarkkoja,
joitten joukossa oli aina myös suuriruhtinaan osuus.

Matvei Matvejevitshia väsytti seisominen, mutta hän ei kunnioituksesta
uskaltanut lähteä sivuhuoneeseen istumaan, särkyneet illallishaaveet
myllersivät hänen mieltään ja tietoisuus auttamattoman tyhjästä
lompakosta teki Matvei Matvejevitshista ehdottoman pessimistin.
Jonkinlaista tuskallista mielihyvää tuotti hänelle kuitenkin tunne
siitä, että hän oli marttyyri, että hän taisteli ja kärsi ruhtinaansa
puolesta, ja slaavilaisen alistuvaisesti hän paisutteli tuota
mieleenjohtumaa.

Matvei Matvejevitshin pulleahkot, hyväntahtoiset kasvot alkoivat
punoittaa, hänen lyhyet lihavat sormensa takertuivat lujemmin
tuolinnojaan ja pakostakin täytyi hänen vähänväliä vaihtaa jalkaa.
Ruhtinas pelasi häiriintymättömästi. Hän näytti unohtaneen kaiken muun
ja vajonneen kokonaan tarkkaamaan roulette-pyörän liikettä. Hänen
kalpeahkot kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja kyllästymistä, tummat
silmät olivat puoliummessa ja naisellinen käsi hypisteli pelimarkkoja.

Niin jatkui peli tuntikausia. Matvei Matvejevitsh tunsi vajoavansa
jonnekin syvälle ja kauas, hänen tajuntansa ohi livahti kuin varkain
iloisia, meluisia kuvia entisestä Pietarista laskiaisineen, Pariisista,
Rivieralta, tanssiaisista, päivällisistä, juhlista, paraateista, mutta
voimakkaimpana, kiihoittavimpana kalvoi hänen mieltään muisto mustasta,
suurirakeisesta kaviaarista, eräästä hänen mieliviinistään ja joistakin
muista samansuuntaisista pöytäiloista. Matvei Matvejevitsh huokasi
syvään, hänenkin maatilallaan oli nyt sanomalehtitietojen mukaan
perustettu kommunistinen osuusviljelys, jonka komisariona oli hänen
entinen sikopaimenensa.

Ja nyt hän oli täällä, kirotussa Danzigissa, yhdessä Ivan Ivanovitshin
kanssa, ja huokaili haihtuneen illallishaaveen takia...

Häikäisevä kirkkaus tulvahti pelisaliin, kun virkailija vetäsi raskaat
samettiset ikkunaverhot syrjään ja auringon sokaiseva valo pääsi
vapaasti sisään. Biljoonat tomuhiukkaset sädehtivät sen vuossa,
marmoripylväät kiilsivät lukemattomin värivivahduksin ja pöytien vihreä
verka aivankuin elostui. Oli jo aamu, pelisalin ilma oli raskasta ja
tukahuttavaa, sininen tupakansavu leijaili paksuina pilvinä ja croupier
ja tarkastaja istuivat valjuina ja väsyneinä istuimillaan.

Ivan Ivanovitsh pelasi vielä ja Matvei Matvejevitsh tajusi istuvansa
hänen vieressään. Roulette pyöri, mutta pysähtyi yhtä säännöllisesti
kuin aikaisemminkin aina väärälle numerolle, ja pelimarkat -- viimeiset
-- soluivat suuriruhtinaan käden ulottuvilta croupierin huostaan.
Matvei Matvejevitsh ei enää tajunnut ajan kulumista, hän tunsi
vastustamatonta, raivostuttavan voimakasta unen tarvetta, eikä mikään
mahti voinut pitää hänen silmiään avoinna.

Viimein ruhtinas nousi ja tuskin huomattava ilon ja tyytyväisyyden hymy
kirkasti croupierin kalpeat kasvot.

"Matvei Matvejevitsh, lähtekäämme aamiaiselle!"

Sanoilla oli ihmeellinen vaikutus ent. salaneuvokseen. Hän avasi
silmänsä ja jaksoi ne pitää auki, hän jaksoi nousta ylös ja seurata
ruhtinasta marmoriportaita alas ja sitten puutarhaan. Hm, lempo
vieköön, ruhtinas oli sittenkin voittanut, ja jos illallinen olikin
lopullisesti vaitiololla sivuutettu, ei aamiaista mitenkään sopinut
halveksia.

Ivan Ivanovitsh hengitti raikasta aamuilmaa ja haisteli mereltä
puhaltavaa tuulta.

"Matvei Matvejevitsh, mennään uimaan!"

Ent. salaneuvos katsoi hämmästyneenä ruhtinaaseen. Uimaan! Hän tunsi
kylmiä väreitä selässään. Tietysti se virkistäisi, mutta sittenkin --
näin aamulla! Mutta aamiaisen toivo oli kirkas ja voimakas, ja yhtäkkiä
tunsi Matvei Matvejevitsh ihmeellistä reippautta ja yrittäen suoristaa
hyllyvää ryhtiään hän ilmoitti suostuvansa.

Huh, hiekka oli kylmää, hiton kylmää, vesi suorastaan hirmuista, mutta
Matvei Matvejevitsh kahlasi urhoollisesti, kunnes vesi ulottui aivan
rintaan saakka. Hän heittäytyi veteen ja hänen onnistui todellakin
kastautua, lähtien sitten peräytymään innolla ja taitavuudella, mistä
vain venäläiset voivat peräytymisretkillään ylpeillä. Hän pukeutui
hämmästyttävän nopeasti ja jäi sitten hampaat kalisten odottamaan Ivan
Ivanovitshia, jolla ei ollut samanlaista kiirettä. Matvei Matvejevitsh
ajatteli -- eikä hän voinut mitään sille, että hänen ajatuksensa
kulkivat samaa rataa kuin riihtä puivan hevosen -- maukasta aamiaista
lämpimine annoksineen ja snapseineen.

Rantakasinon parveke oli tyhjä, kun he molemmat hätäilemättä ja
kiirehtimättä nousivat loivia portaita ylös. Tarjoilija, jonka kasvot
todistivat, ettei pistäytyminen meressä hänellekään tekisi pahaa,
riensi heidän luokseen, ja vanhan herkuttelijan hätäilemättömyydellä
Matvei Matvejevitsh syventyi tutkimaan annoslistaa, antoi määräyksensä
ja kiinnitti sitten huomionsa viinilistaan.

Neljännestunnin kuluttua, auringon alkaessa kohota yhä korkeammalle ja
saadessa vihertävän meren loistamaan valkoisine purjeineen ja liitävine
lokkeineen, kirkastui Matvei Matvejevitshinkin mieli hitaasti, mutta
varmasti, ja leikellessään kylmää siankyljystä kolmannen snapsin
painimeksi hän oli jo aivan loistavalla tuulella.

"Ivan Ivanovitsh", -- he käyttivät tätä korutonta puhuttelutapaa --
"luuletteko, että kenraalimme saa järjestetyksi konferenssin mielemme
mukaan. Totta puhuen, Ivan Ivanovitsh, minä en ole milloinkaan sietänyt
juutalaisia, en ollenkaan, mutta Amos Andrejevitsh on jonkinlainen
poikkeus säännöstä. Hän on liukas mies ja osaa kyllä yhtä ja toista.
Ja hän palvelee nyt hyvää asiaa. Voimat täytyy koota, sanon minä, ja
koota ne teidän, Ivan Ivanovitsh, nimen ja olennon ympärille. Ah,
Volga-maatushka!" huudahti Matvei Matvejevitsh hempeämielisesti kaataen
itselleen neljännen snapsin ja ajatellen Volgan sampien kaviaaria.

Ivan Ivanovitsh nyökkäsi vaieten. Hän ei mielellään puhunut
politiikkaa. Politiikka oli ikävää ja Ivan Ivanovitsh ei mitään niin
kammonnut kuin ikävää. Hänellä oli kyllä velvollisuuksia, hän tunsi ja
tunnusti, että täytyihän hänenkin tehdä jotakin pyhän Venäjän hyväksi,
mutta Ivan Ivanovitsh tunsi tehneensä tarpeeksi asettuessaan asioitten
johtoon, s.o. antaessaan muitten vapaasti toimia hänen puolestaan.
Niinkuin esimerkiksi Amos Andrejevitshin, jonka hän oli palkinnut
kenraalin arvolla ja nimittänyt sotaministeriksi valtakuntaan, jota
hänellä ei ollut, ja armeijaan, josta hän ei uskaltanut uneksiakaan.

Matvei Matvejevitsh söi. Hän kosti sen, ettei ollut syönyt illallista,
ja hänen vilpitön innostuksensa ja kiintymyksensä käsilläolevaan
tehtävään nostatti ymmärtävän hymyn suuriruhtinaan kasvoille. Matvei
Matvejevitsh ei sitä huomannut, ja vaikka olisi huomannutkin, ei olisi
pahastunut. Matvei Matvejevitsh oli ihminen, ja hän uskalsi myöskin
olla ja esiintyä ihmisenä.

Ateria loppui ja Matvei Matvejevitsh laski ruokaliinan pöydälle,
valitsi sikaarin ja sen sytytettyään nojautui tuolin selkään.

"Tämä Zoppot on sittenkin aika hauska paikka", totesi hän puhaltaen
valtavan savupilven.

Ruhtinas nyökäytti päätään.

"Se ei tosin vedä vertoja Rivieralle, mutta täälläkin voi sentään
ihminen elää säädyllisesti."

Ruhtinas nyökäytti taas päätään, mutta hänen mieltään askarrutti jokin
ajatus. Matvei Matvejevitshkin vaikeni ja jäi nauttimaan sikaarista,
autereisesta ilmasta, hivelevästä tuulesta, rannattomasta loistavasta
merestä ja yleisestä rauhallisuuden ja tyytyväisyyden tunteestaan.
Matvei Matvejevitsh tunsi taaskin muuttuvansa horjumattomaksi ja
jyrkäksi optimistiksi ja häntä jollakin tavoin kainostutti ajatus, että
yöllä oli ollut vajota pessimismiin.

"Lähdemmekö nukkumaan, Matvei Matvejevitsh?"

Ent. salaneuvoksella ei ollut mitään tätä ajatusta vastaan. Pieni uni
ei tekisi pahaa, ei ollenkaan. Sitten olisi taas illalla virkeämpi. Hän
ilmoitti myöntyvänsä.

"No niin, lähtekäämme sitten! Pidähän huolta laskusta!"

Jos sanoisimme, että Matvei Matvejevitsh tyrmistyi näistä sanoista,
kuvaisimme vain tuhannesosan voimalla sitä mielenliikutusta, mikä hänet
valtasi. Matvei Matvejevitshin pienet silmät jäykistyivät, hänen päänsä
asento jännittyi ja sikaari pysähtyi puolitiehen. Hän menetti hetkeksi
käsityskykynsä sekä tapahtuneesta että olletikin tapahtuvasta.

"Lasku!" änkytti hän vihdoin. "Lasku!"

Ivan Ivanovitsh katsoi häntä kummissaan, niinkuin hiukan
epämiellyttävää ja ikävystyttävää pilailua.

"Tietysti lasku! Onhan meidän maksettava aamiaisestamme."

Matvei Matvejevitsh tarttui etikkapulloon, mutta huomasi viime
hetkessä, ettei se sopisi hermojen rauhoituslääkkeeksi.

"Mutta paras Ivan Ivanovitsh, millä minä maksan laskun? Eihän minulla
ole rahaa ollenkaan."

Nyt vajosi Ivan Ivanovitsh takaisin istuimelleen, josta hän jo puoliksi
oli kohottautunut ja näytti todella harmistuneelta.

"Sinulla ei ole rahaa! Jätä nyt leikki pois! Eihän minulla ole yhtään
pfennigiä, menetin kaikki tuolla pelihelvetissä."

Majesteetillisesti kuin sankari antiikkisessa draamassa peitti Matvei
Matvejevitsh punoittavat kasvonsa lihavilla sormillaan ja nojautui
pöytää vastaan, pöytää, jonka valkoisella liinalla lepäsivät äsken niin
kiihoittavan aamiaisen surkeat tähteet.

Menettänyt!

Ja Matvei Matvejevitsh kun oli luullut, että Ivan Ivanovitsh oli
viimeisillä minuuteilla jotakin voittanut, voittanut ainakin kahden
aamiaisen hinnan. Raskaasti huoaten kohottautui Matvei Matvejevitsh
ylös ja katsoi ystäväänsä, jonka kasvot kuvastivat myös melkein kauhua.
He olivat ankkurissa, auttamattomasti ankkurissa, ei niinkuin ennen
Pietarissa ja Moskovassa ja Pariisissa, jolloin kaikki oli ollut vain
hauskaa ja jännittävää, jolloin hovimestari oli säteillyt kuin Saharan
keskipäivän aurinko, vaan proosallisen epäluuloisessa Danzigissa, jossa
tulitikkulaatikkokin täytyi maksaa käteisellä. Ja he, suuriruhtinas
Ivan Ivanovitsh, pyhän Venäjän tuleva tsaari, Puolan kuningas, Suomen
suuriruhtinas y.m. y.m. ja hän, Matvei Matvejevitsh, todellinen
salaneuvos! Se oli liian uskomatonta, ollakseen totta, mutta myöskin
liian totta, ollakseen uskomatonta.

"Ja nyt... ", aloitti Matvei Matvejevitsh.

"... mitä me teemme...", jatkoi suuriruhtinas.

"... pelastuaksemme kunnialla...", täydensi Matvei Matvejevitsh.

"... tästä hiton harmillisesta jutusta?" lopetti Ivan Ivanovitsh.

Molemmat miettivät.

"Rahaa ei meillä ole, ei täällä eikä kotona."

"Ei."

"Entäpä jos", ja Matvei Matvejevitsh alensi ääntään ja vilkaisi
torkkuvaan palvelijaan, joka oli heihin melkein selin, "entäpä jos
livistäisimme! Se olisi jännittävää! Tulisimme sitten toisen kerran ja
maksaisimme, jos tahtoisimme, vaikka luulenkin, että meitä on täällä
niin paljon nyletty, ettei olisi ollenkaan kohtuutonta että
tarjoaisivat meille vaivaisen aamiaisen."

Ivan Ivanovitsh pudisti päätään, mutta Matvei Matvejevitshin valtasi
jokin poikuusaikuinen puuska ja hän tarttui lujasti Ivan Ivanovitshin
käteen.

"Koettakaamme! Kukaan ei näe ja yritys onnistuu."

Ruhtinas epäröi, mutta taipui. Molemmat nousivat äärimmäisen hiljaa ja
alkoivat hiljaa hiipiä sivuportaita kohti, Matvei Matvejevitshin koko
ajan pitäessä tarkkaan silmällä tarjoilijaa, niin tarkkaan, että hän
jätti tarkastamatta kulkusuunnan, sillä seurauksella, että törmäsi
keveätä rautaista puutarhatuolia vastaan, se horjahti, Matvei
Matvejevitsh kurottautui epätoivoisesti sitä tavottamaan, jalka
liukahti, salaneuvos menetti tasapainonsa ja puutarhatuolin rämisevä ja
salaneuvoksen jysähtävä kaatuminen herättivät tarjoilijan, joka
hämmästyneenä katseli salaneuvoksen enemmän sammakkoa kuin salaneuvosta
muistuttavia, epätoivoisen arvokkaita yrityksiä päästä jaloilleen.
Pakoyritys oli auttamattomasti epäonnistunut. Mutta Matvei
Matvejevitsh, huolimatta kaatumisesta ja sen aiheuttamasta
hämmennyksestä, hallitsi hermonsa ja meni kylmäverisesti
sanomalehtihyllyn luo, valitsi itselleen pari lehteä ja palasi
arvokkaasti paikalleen, Ivan Ivanovitshin sanatonna seuratessa.

"Hyi hitto!" puuskutti salaneuvos sanomalehden takana. "Olipa käydä
hullusti. Mitä me nyt teemme?"

Oli todellakin helpompi kysyä kuin vastata. Ivan Ivanovitsh sai äkkiä
loistavan ajatuksen.

"Minä menen hakemaan kenraalimme Amos Andrejevitshin!"

Matvei Matvejevitshin kasvot kirkastuivat. Kenraali oli kyllä
juutalainen, mutta tilanne ei sallinut valikoida, kunhan vain
juutalaisella oli tarpeeksi rahaa. Ajatus oli loistava siltä kannalta,
mutta ei siltä, että Ivan Ivanovitsh lähtisi kenraalia hakemaan. Matvei
Matvejevitsh olisi paljon mieluummin itse uhrautunut, vaikka hänen
olemuksensa todistikin, että hän mahdollisuuden mukaan vältti
liikehtimistä. Ivan Ivanovitsh nyökkäsi keveästi ja poistui
arvokkaasti, tarjoilijan osaamatta edes aavistaa, mikä tarkoitus hänen
poistumisellaan oli.

Matvei Matvejevitsh istui ja katseli merelle. Sitten hän luki tai oli
lukevinaan. Ja poltti sikaareita, kunnes kurkkua alkoi kuivaa. Hän oli
varma siitä, että kenraalilla on rahaa ja siihen luottaen hän tilasi
joitakin olutseideleitä. Aurinko kiipesi yhä korkeammalle, vieraita
tuli ja meni, merenranta tarjosi kirjavan näyn kylpijöineen ja
uimakojuineen, helle alkoi tuntua, mutta Matvei Matvejevitsh istui yhtä
uskollisesti kuin edellisenä yönä oli seisonut. Hän onnitteli itseään,
että oli sittenkin valinnut hiukan paremman osan yöhön verrattuna,
sitten hän arveli, että Ivan Ivanovitsh voisi jo vallan hyvin
palatakin, sitten hän alkoi kursailematta haukotella, joi muutamia
seideleitä ja katsoi kelloaan. Kautta patriarkan parran, Ivan
Ivanovitsh oli viipynyt poissa kokonaista kuusi tuntia. Matvei
Matvejevitsh kirosi puoliääneen, hän tunsi kylmän väreitä selässään
sitä mahdollisuutta ajatellessaan, että Ivan Ivanovitshia oli jokin
onnettomuus kohdannut, ja ehti jo kirota ja manata nykyaikaiset
hirmunopeat kulkuneuvot, mutta alistui sitten kohtaloonsa, minkä
lieventämiseksi tilasi itselleen herkullisen päivällisen. Jos hän
joutuisi kiinni jatkuvasta petkutuksesta, niin petkutussumma voisi
haitatta olla hieman suurempikin. Emme voi sanoa, että Matvei
Matvejevitshin mieli olisi ollut loistava, mutta siitä huolimatta
päivällinen kyllä maistui, ja kulautettuaan voileipäruokien välillä
muutamia ryyppyjä, varmistui salaneuvos ihmeellisesti uskossaan siihen,
että pelastus oli vielä tuleva, muodossa tai toisessa. Ryhtyessään
käsiksi paistiin ajatteli Matvei Matvejevitsh kärsimyksen jalostavaa
vaikutusta ihmiseen ja huokasi, sillä hän oli mielestään jalostunut
jotenkin tarpeeksi, yöllä ja nyt ravintolassa istuessaan.

Salaneuvos olisi huudahtanut ääneen ilosta, ellei maukas kalkkunakukon
viipale olisi sattunut paraikaa olemaan suussa, sillä hän huomasi
vihdoinkin Ivan Ivanovitshin ja hänen kanssaan kenraalin ja
sotaministerin, monsieur Amos Aron Nagelkopfin. Molemmat lähestyivät
hänen pöytäänsä.

Ravintolassa oli runsaasti vieraita, mutta kukaan ei kiinnittänyt
huomiota kenraaliin. Ja kuitenkin hän olisi sen, olematta itserakas,
ansainnut. Paljon suuremmalla syyllä kuin joku Chaplin, joku
operettitähti tai kolmannen luokan diplomaatti. Sillä kenraali Amos
Aron Nagelkopf oli lajissaan ensimäinen ja ainokainen. Kukaan ei
tuntenut häntä, mutta hän tunsi kaikki, oli ollut kaikkialla ja tiesi
kaikki. Hän oli osoittanut ja moneen kertaan todistanut, etteivät edes
maailmansodan aikuiset kovennetut ja tiukennetut passi- ja
matkustusmääräykset, jotka tavallisilta kunniallisilta kuolevaisilta
ehkäisivät kaiken matkustuksen, mitään itse asiassa ja käytännössä
merkinneet, että parhaimpienkin poliisilaitosten osote- ja
henkilöllisyysosastot toimivat naurettavan huonosti, ja tämän kaiken
todistamiseksi hänen olisi tarvinnut ainoastaan mainita, että hän
venäläisten hyökätessä Karpaateille oleskeli Moskovassa; kun Bukarest
valloitettiin, oli hän ensimäisten joukkojen mukana kaupungissa
ja kun länsirintama alkoi horjua, istui hän tyynesti Pariisin
bulevardikahviloissa. Hän olisi ehkä saattanut kertoa yhtä ja toista
mielenkiintoistakin Kappin yrityksestä, Unkarin Kaarlen retkistä, hän
olisi jotakin tietänyt Fiumesta ja d'Annunziosta eikä myöskään kenraali
Zeligovskin politiikka hänelle olisi ollut mikään kysymysmerkki. Mutta
vaikka hän oli oleillut kaikkialla, ei häntä, niinkuin jo mainittiin,
kukaan tuntenut. Kukaan ei tietänyt, että tuhatsavupiippuinen Lodz oli
hänen kotikaupunkinsa, kukaan ei olisi osannut kertoa, miten hän tuli
jättäneeksi uskonveljensä, jotka sen kaduilla paimentelevat pieniä
hanhilaumoja tai myyskentelevät kolmasti käännettyjä ja viidesti
käytettyjä vaatteita, kuinka hän oli tullut ensin Varsovaan, sitten
Pietariin, Berliiniin, Pariisiin, kuinka Lodzin inhoittava löyhkä oli
hänelle enää kalpea ja valju muisto ja koko hänen entisyydestään
jäljellä vain rotunenä, musta tukka ja valkoiset hampaat sekä
sammumaton halu ja himo saada valtaa, voimaa ja rikkautta. Hän ei ollut
sotapäällikkö, ei valtiomies, ei taiteilija; hän oli liikemies,
tukkukauppias, mutta hän ei ostanut eikä myynyt, ei käytettyjä eikä
uusia vaatteita, ei hoidellut tehdasta, ei keinotellut valuutalla eikä
osakkeilla, vaan hän kauppasi politiikkaa, osti ja myi poliittisia
tosiasioita, diplomaattisia suunnitelmia ja asiakirjoja, periaatteenaan
todellinen liikeperiaate: kaikkia on palveltava. Ja hän olikin kaikkia
palvellut, keskusvaltoja ja ympärysvaltoja, puolueettomia maita,
bolsheviikkeja, uusia valtioita, valkoista rotua ja värillisiä rotuja.
Hänellä ei ollut ennakkoluuloja, hän vaati vain, että rahan tuli olla
oikeaa, ja jos sillä oli huonompi kurssi, niin sitä enemmän. Jos hän
olisi otaksunut, että maailma on tarpeeksi uudenaikainen ja rehellinen,
hän olisi avannut jossakin suuremmassa paikassa konttorin ja
maalauttanut sen kylttiin:

                   O.y. Politiikka.

    Ostetaan ja myydään poliittisia asiakirjoja, suunnitelmia
    ja mielipiteitä, hankitaan nopeaan ja kohtuullisin hinnoin
    kaikkea alaan kuuluvaa tavaraa.

Mutta kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi aikansa ja sen ihmiset eikä
maalauttanut mitään kylttiä, eipä käyttänyt edes nimikilpeä eikä
millään tavalla tehnyt liikkeestään reklaamia.

Tapa, millä hän oli joutunut tekemisiin suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin
kanssa, ansaitsisi oman selvityksensä, mutta siihen tuskin lienee
sittenkään syytä. Pääasia on, että monsieur Nagelkpof oli tyytyväinen
uuteen seuraansa, syistä, jotka ehkä voivat myöhemmin selvitä, ja että
taas Ivan Ivanovitsh oli tyytyväinen, sen todistaa parhaiten se seikka,
että hän oli tämän Israelin kansan jälkeläisen koroittanut kenraaliksi,
kylläkin ilman vastaavaa virkaa ja olletikin vastaavaa palkkaa, ja
nimittänyt hänet sotaministerikseen, mikä toimi ei sotilaallisesti
muodostunut kovinkaan rasittavaksi, sillä kahdesta, mitä sotaan
tarvitaan, nimittäin armeijasta ja vihollisesta, Ivan Ivanovitshilla
oli ainoastaan vihollinen. Mutta kenraali Amos Aron Nagelkopf oli
antanut niin monta hyvää neuvoa suuriruhtinaalle poliittisissa,
taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä, että Ivan Ivanovitsh
ei ollenkaan epäillyt, etteikö kenraali pystyisi johtamaan myöskin
armeijaa, jos sellainen mistä ilmestyisi. Ivan Ivanovitshilla oli
käsitys, että sotapäällikkö tarvitsee hiukan taitoa ja runsaasti onnea,
ja hänest tuntui, niinkuin kenraali Amos Aron Nagelkopfilla ainakin
jälkimäistä olisi ollut riittävästi.

Kenraalin roteva olemus uhkui hyvinvointia, silmissä oli alati naurava
ilme ja suu oli harvoin, jos milloinkaan kiinni. Hänessä oli sulavuutta
ja arvokkuutta, oli velikultaa ja maailmanmiestä, mutta ennenkaikkea
liikemiestä, nopeata, taitavaa liikemiestä, minkä näki hänen käsiensä
liikkeistä, kun hän vähänväliä hieroi niitä vastakkain, hänen maireasta
hymystään ja vilkkuvista silmistään, jotka näyttivät arvostelevan
kaikkea sen mukaan, kuinka monta prosenttia voisi saada voittoa.

Kenraali ojensi kätensä Matvei Matvejevitshille.

"Te olette käynyt haihduttamaan ikäväänne päivällisellä! Olin oikeassa,
kun sanoin sen jo etukäteen Ivan Ivanovitshille. Teitä ei niin helposti
lannisteta."

Kenraali nauroi, Matvei Matvejevitsh, joka nyt vasta täysin tunsi
kalkkunakukkonsa maukkauden, nauroi myös ja Ivan Ivanovitshkin hymyili.

Jos Matvei Matvejevitsh luuli, että päivän epämiellyttävät yllätykset
supistuivat tähän, niin hän erehtyi hyvin ikävästi. Kun he kaikki
kolme, Matvei Matvejevitsh kylläisenä ja tyytyväisenä, Ivan Ivavovitsh
ikävystyneenä kuten aina ja kenraali Amos Aron Nagelkopf puheliaana ja
vilkkaana saapuivat kaupunkiin ja hotelliinsa tultuaan istahtivat
nojatuoleihin, aukeni ovi ja Saska, Ivan Ivanovitshin ja Matvei
Matvejevitshin kamaripalvelija, lähetti, henkivartija y.m. tuli
huoneeseen, teki yritteliään ja hyvää tahtoa mutta heikonpuoleista
kykyä todistavan hovikumarruksen ja ojensi tarjottimella, ei
hopeatarjottimella, sillä sellaista ei hotellissa ollut, vaan
tavallisella nikkelitarjottimella Ivan Ivanovitshille paperin.

"Teidän Majesteettinne, suvaitkaa vastaanottaa", Saska puhutteli aina
hovitapojen mukaisesti -- "lasku huoneista ja ruuasta. Se on maksettava
ennen klo 6:ta tänä iltana, uhalla, että Teidän Majesteettinne
häädetään huoneesta."

Saska kumarsi uudelleen ja liukui äänettömästi huoneesta. Sen taidon
hän oli oppinut ties mistä, ja se olikin hänen ainoita avujaan, ellei
ota lukuun hänen ehdottomasti tsaarivaltaisia periaatteitaan, jotka hän
oli imenyt henkeen ja vereen entiseltä isännältään, eräältä
hoviräätäliltä, jonka palveluksesta hän kuitenkin, huolimatta
poliittisten mielipiteitten yhtäläisyydestä, oli saanut yhtä nopeat
kuin tepsivätkin lähdöt, sillä seurauksella, että hyvä onni ja sattuma
oli hänelle hankkinut pääsyn keisarillisen hovin palvelusväen joukkoon,
ollen nyt samaisesta palvelusväestä ainoa, joka oli seurannut Ivan
Ivanovitshia.

Ivan Ivanovitsh istui äänetönnä, Matvei Matvejevitsh tunsi haihtuvansa
ilmaan tukevasta päivällisestä huolimatta ja kenraali Amos Aron
Nagelkopfkin naputteli hermostuneesti pöytään sormillaan. Niin,
tosiaankin, hotellilasku! Sen oli Ivan Ivanovitsh tyyten unhoittanut.
Hän ei ollut tottunut kiinnittämään huomiota tuollaisiin
pikkuseikkoihin, mutta hän näki nyt selvästi edessään, että pikkuseikat
ovat toisinaan elävässä elämässä yhtä ratkaisevia kuin millimetrin tai
puolen hairahdus tähtäyksessä joissakin tarkka-ammuntakilpailuissa.

Ivan Ivanovitshilla ei ollut rahaa, eikä hänellä ollut tietoa mistä
sitä saadakaan. Hänellä oli ollut, mutta hänen rahansa olivat
pelihelvetin pankissa. Hän oli pelannut. Tietysti hän oli pelannut.
Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä! Täytyihän ihmisen hiukan
huvitellakin, koettaa jotenkin poistaa kirottua yksitoikkoisuutta. Ja
hänkin oli vain ihminen. Mutta rahat olivat joka tapauksessa menneet.

Matvei Matvejevitshilla ei myöskään ollut rahaa. Hän oli syönyt, oli
syönyt hermostuttavan säännöllisesti aamiaisen, päivällisen ja
illallisen ja tätä yksitoikkoisuuteen vivahtavaa säännöllisyyttä
sotkeakseen yhtä säännöttömän säännöllisesti joitakin väliaterioita,
kaikki niihin kuuluvine viineineen ja jälkiruokineen. Matvei
Matvejevitsh piti viineistä, niinkuin Ivan Ivanovitsh piti rouletten
pyörästä tai korteista, ja kenraali Amos Aron Nagelkopf kauniista
naisista. Niin, kenraali oli hakkaillut madame Heloise Pirardia jo
viikon ajan, eikä Ivan Ivanovitsh saattanut otaksua, että kenraalinkaan
kassa olisi tyhjentymätön.

Ivan Ivanovitsh piti laskua kädessään. Matvei Matvejevitsh huokasi,
yhtä paljon surusta kuin hengästymisestäkin, ja kenraali tuijotti
leikkiviä amoriineja.

"Amos Andrejevitsh, onko teillä rahaa?"

Kenraali kumartui kohteliaasti, mutta pudisti päähän.

"Ei ole, paras Ivan Ivanovitsh, mutta minun -- tarkoitan meidän --
täytyy saada rahaa millä keinoilla tahansa."

Matvei Matvejevitsh oli samaa mieltä ja hän oli valmis kiitollisuudella
tarkkaavasti kuuntelemaan jokaista järkevää ehdotusta tämän päämäärän
saavuttamiseksi. Kenraali ei tiennyt, että hänen sanoillaan tulisi
olemaan, ellei nyt maailmanhistoriallinen niin ainakin historiallinen
merkitys, Ivan Ivanovitsh ei aavistanut, että hänen kädessään oleva
lasku johtaisi merkillisesti kansainvälisiin selkkauksiin. Matvei
Matvejevitsh ei tietysti aavistanut mitään. Hän ei yleensä milloinkaan
aavistanut mitään, lukuun ottamatta ruoka-ajan lähestymistä.

Kenraali mietti. Häntä kiukutti. Hänellä oli monta rautaa tulessa,
paljon enemmän kuin Ivan Ivanovitsh olisi mielikuvituksensa ollessa
villimmilläänkään saattanut otaksua ja enemmän kuin kenraali olisi
tahtonut vihjaistakaan, mutta niille kaikille yhteistä ja ikävää oli
se, etteivät ne vielä olleet tarpeeksi kuumia. Ivan Ivanovitsh Matvei
Matvejevitsheineen ja Saskoineen oli myös yksi rauta kenraali Amos Aron
Nagelkopfin tulessa, tällä kertaa sellainen, ettei kenraali tahtonut
päästää sitä käsistään.

Mutta tilanne oli pulmallinen. Kenraalilla oli kyllä rahaa maksaa tuo
kirottu lasku, mutta sitten hän jäisi aivan ilman pääomaa eikä hän
sellaista mitenkään uskaltanut. Ei kävisi myöskään päinsä antaa Ivan
Ivanovitshin, tsaariehdokkaan ja erään emigranttiryhmän toivon ja uskon
joutua häädetyksi hotellista.

Kenraali nousi.

"Odottakaa! Minä käyn kaupungilla ja koetan tehdä voitavani. Tulen
ennen kello kuutta. Näkemiin."

Kenraali poistui. Sekä Ivan Ivanovitsh että Matvei Matvejevitsh jäivät
makaamaan nojatuoleihin, uskaltamatta ajatella ja uskaltamatta olla
ajattelematta.

Ihmeellinen oli sattuma: kenraali ei poikennut huoneessaan eikä
tietänyt mitään erään kylläkin rakkaan, mutta vähemmän toivotun vieraan
saapumisesta. Hän näki eräässä kulmauksessa puolalaisen asiamiehen, pan
Jozef Gurnickin ja seurasi tätä aina siihen saakka, kun tämä meni Suomen
konsulaattiin, mutta ei nähnyt eikä aavistanutkaan minun läsnäoloani ja
sitä, että olin huomannut hänen huomanneen Jozef Gurnickin. Ja
kuitenkin tällä huomiollani oli melkoiset seuraukset sekä itselleni
että kenraalille, jatkoin matkaani, sivuutin kenraali Nagelkopfin, joka
odotti vastapäisellä puolen katua ja menin myöskin Suomen
konsulaattiin.

Tästä hetkestä lähtien voin katsoa kesälomani seikkailujen alkaneen.
Seuraavassa enemmän siitä, miten ja miksi astelin Danzigissa Suomen
konsulaattiin.

-- "Kas, Taksi! Pysyhän poissa!"

Tietysti se oli Laura, joka näin nenäkkäästi minua puhutteli.
Hän oli ainoa ihminen maailmassa, joka uskalsi minua vielä
kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä puhutella Taksiksi, vanhalla
lapsuus- ja kouluaikaisella hyväily- ja pilkkanimellä. Minun nimeni on
Max, Max Haapala. En totisesti ole milloinkaan pitänyt nimestäni enkä
jaksa ymmärtää, mikä idea arvoisilla vanhemmillani lienee ollut kastaa
supisuomalainen poika Maxiksi, josta tietenkin ensimäinen irvileuka
väänsi Taksin. Mikään ei minussa muistuta taksikoiraa. Minulla on
jäntevä vartalo, ystäväni sanovat vaaleahkoja, mutta päivänpolttamia
kasvojani avoimiksi ja rehellisiksi, ja omasta mielestäni olen varsin
laatuunkäypä nuori mies kaikissa suhteissa. Taksi-nimi aiheutti
aikoinaan lukuisia epäjärjestyksiä koulussa ja epäilemättä kehitti
luonteeni väkivaltaista puolta. Jos olisin ollut heikko, ei kamppailu
Taksi-nimeä vastaan olisi tullut kysymykseenkään, mutta kun painissa ja
nyrkkeilyssä saatoin melko vaivattomasti käsitellä kahta, jopa
kolmeakin ikäistäni, saattoi Taksi-nimi kajahtaa ainoastaan
poikkeustapauksessa, silloin kun olin ehdottomasti ja varmasti
alakynnessä. Mutta Lauraan nähden eivät voimani auttaneet. Laura oli
ensimäinen, joka avasi silmäni näkemään naissukupuolen kierouden:
luottaen ritarillisuuteeni hän häikäilemättä esiintyi epäritarillisesti
minua kohtaan. Ei sen puolesta, että olisin Laurasta välittänyt! En
todellakaan. Niin no, oli kerran aika, konventin alaluokilla, jolloin
olin jotakin tuntevinani, etenkin sen jälkeen kun ensimäinen -- ja
viimeinen -- intohimoinen runokokeeni löysi tiensä paperikoriin eikä
toverikunnan sanomalehden palstoille, mutta Laura oli siihen aikaan
enemmän innostunut mäenlaskuun ja "ryöväri- ja poliisileikkiin"
luistinradalla kuin jambin ja anapestin, alku- ja loppusointujen
sokkeloihin, ja kävi niin, että Nietzsche ja Schopenhauer tulivat
lohduttajikseni.

Tämä pitkä selostukseni on, jos katsotaan draamalliselta kannalta,
sijoitettu harkitun sopimattomasti, sillä Lauran huudahdus hätkäytti
minut todellakin, se oli täydellinen yllätys, yhtä varmaan kuin minun
ilmestykseni hänen eteensä vaikutti samaa. En todellakaan olisi luullut
häntä täältä tapaavani, Libaun hiekkadyyneiltä, kiireisesti solmiamassa
tottelemattomia ruskeita suortuviaan, mikä todisti, että hän juuri oli
noussut rannalle merestä. Olin kävellyt ajatuksissani pehmeässä,
hohtavan valkoisessa, mutta upottavassa hiekassa ja miettinyt juuri,
kannattaisiko riisuutua ja rientää meren ja vaahtopäisten maininkien
syliin, kun kiertäessäni muuatta kitukasvuista pensasta Lauran huuto
minut pysäytti.

Tapaaminen herätti minussa varsin sekavia tunteita. Lauran kanssa ei
ole helppo tulla toimeen, hän voi olla kyllä huvittava, mutta pistävä
myös, eikä hänellä ole tunteita. Tunteeton nainen on minulle kauhistus.
Me olemme muutenkin Lauran kanssa vastakohdat: minä olen jäykkä
vanhoillinen, Laura taas intoa ja tarmoa uhkuva radikaali, innostunut
naisliikkeeseen (kerran hänen luonaan käydessäni työnsi hän käteeni
kaksi vuosikertaa "Naisten Lehteä", silläaikaa kuin itse keitti
kahvia), vaikka pukeutuukin pariisilaisesti, minä ihailen modernia
maalaustaidetta, Laura ei häikäile julkisessa paikassakaan julistamasta
sitä roskaksi ja niin edelleen, ja sitten me olemme kilpailijoita:
Laura on "Päivän" reportteri, minä taas "Aamulehden", ja hän on tässä
kilpailussa tehnyt minulle monia vielä maksamattomia kolttosia. Mikä
minua enimmin kiukuttaa, on Lauran suojeleva käytös minua kohtaan.
Mutta enhän minä voi mitenkään esiintyä suojelevana naista kohtaan,
joka maksaa itse kahviannoksensa ravintolassa. Laura on lukenut
kansantaloutta ja minä olen sitä mieltä, että tämä aine olisi kokonaan
kiellettävä naisilta, niinkuin ennen latina. Laura suorastaan pursuu
kansantaloutta, esittää viiden minuutin sitaattia minulle
tuntemattomilta auktoriteeteilta ja pitää aina viimeisen sanan. Ainoa
heikko kohta hänen kansantaloudellisuudessaan on se, että hän käyttää
silkkisukkia. Kansantaloudellisesti se on tuhlausta minun mielestäni,
mutta Laura sanoo, että miehet ovat tyranneja, itse he polttavat
kallista tupakkaa ja juovat salakuljetettua virolaista, mutta eivät
antaisi naisraukkojen edes "säädyllisesti pukeutua". Minun mielestäni
on Lauran kanssa mahdoton loogillisesti väitellä, mutta Laura sanoo,
että miehet turvautuvat "halpamaiseen todisteluun".

No niin, olin saanut lomaa toimituksesta, tariffin mukaan puolitoista
kuukautta, ja samalla määräyksen olla lehden kirjeenvaihtajana
reunavaltioitten konferenssissa Varsovassa heinäkuun puolivälissä. En
lähtenytkään särkiä narraamaan Saimaan rannoille kuten aikaisemmin,
vaan päätin tehdä ulkomaamatkan huonovaluuttaisiin reunavaltioihin ja
matkakuvauksia kirjoittamalla ansaita ainakin osan kuluistani. Pidin
matkani salassa, pujahdin vaivihkaa "Ebba Munckiin" Helsingin satamassa
ja saavuin Tallinnaan, jatkaen sieltä matkaani Eesti Vabariikin hieman
vaatimattomissa rautatievaunuissa Tarton ja Valkin kautta Riikaan ja
sieltä Libauhun, sillä tahdoin nähdä, kun kerran tilaisuus oli,
jääkäriemme taistelualueet Missen rannoilla, Mitaut ja Olain
kirkonkylät. Minulla oli jo valmiina kuvaus sateisesta ja sumuisesta
suomaisemasta, jonka halki juoksuhaudat, rintavarustukset ja
piikkilanka-aidat kiemurtelevat silmänkantamattomiin vehnä- ja
ruispeltojen, suopälvekkeitten ja pikku metsikköjen lomitse. Olin
varma, että draamallista voimaa uhkuva kuvaukseni miellyttäisi
päätoimittajaa, mikä käytännössä merkitsi minulle runsasta
senttipalkkiota. Hieman kevytmielisen huvitteleva iltakuvaus Riian
"Casinosta" ja "Frankfurt am Mainista" jazzeineen, baarityttöineen ja
meillä kiellettyine lihavamahaisine savisine likööripulloineen ei liene
ollut myöskään hullumpi. Kotimaassa takasi rehelliselle miehelle
ainoastaan nuha, lentsu ja espanjalainen laillisen iloillan muutamine
satoine grammoineen; vilkas kuvaus barbaarisista kieltolaittomista
maista ei kai vähentäisi "Aamulehden" miehistä lukijakuntaa.

Libau, tuo jääkärien ylistämä Libau, ei tuntunut minusta paratiisilta,
ei sinne päinkään, mutta olihan eri asia saapua sinne kuraisista
juoksuhaudoista kuin iloisen iloisesta Riiasta. Jotakin kuollutta,
taantunutta, väsähtänyttä ja uinahtanutta oli Libaussa, tuossa
epäilyttävän siistissä kaupungissa, jonka Rosenplatz osoittautui
kurjaksi hiilitomuiseksi puistikoksi. Kun en osannut lätinkieltä,
marssin "Libauscher Zeitungiin" ja tapasin toimittajan, jolta tiedustin
kulkuvuoroja Danzigiin ja sensellaista. Hm, toimitushuoneusto ei ollut
imponeeraava, muistutti meikäläistä kuopiontakaista toimitusta, mutta
toimittajalla oli komea aatelisnimi, mies kuului yhteen Baltian
mahtavimmista suvuista, vaikka aateluudesta ei ollutkaan enää muuta
jäljellä kuin siisti kaulus ja puhtaat kalvosimet. Söin aatelisessa
"Musse"-klubissa ja sain kunnian raaputtaa maatiaisen nimeni
matrikkeliin, jonka sivuja koristivat keisarien ja kuninkaitten
omakätiset nimikirjoitukset. Hiljaista ja nukkunutta ja tunnelmallista
oli puolihämärissä klubihuoneissa ja vanhoilliset vaistoni virkosivat.
Kulttuuria oli ympärilläni, traditiot katsoivat minua kaikkialta,
kansanvaltaisen maan poikaa, mutta päivällinen ja sen höysteenä ollut
laiha olut eivät olleet, paratkoon, kovinkaan aatelisia maultaan ja
laadultaan, jos kohta eivät myöskään hinnaltaan.

Tyydytettyäni sangen stoalaisesti vatsani vaatimukset,
sanoin kolminkertaisin kumarruksin ja viisinkertaisin
kiitollisuudenvakuutuksin hyvästit ystävälliselle aateliselle
toimitussihteerille ja lähdin kaupungille, jonka katujen varsilla
liköörikaupat ja meren vahakorumyymälät olivat sekä lukuisimmat että
huomattavimmat, kunnes jouduin Libaun kylpyrannalle valkoiselle
hietikolle, vaivaismäntyjä kasvavalle. Autiota ja hiljaista siellä oli,
autio oli rappeutunut "Kurhaus", uimakojut olivat hautautuneet hiekkaan
ja navakka merituuli kahisutti surumielisesti rannan kaislakasoja.
Mieleen hiipi alakuloinen tunnelma näitä pieniä pittoreskeja
katsellessa vihertävän, vaahtoisen Itämeren rannalla, mutta juuri kun
olin tähän luonteelleni ominaiseen romanttisuuteen vaipumassa, kajahti
Lauran huudahdus ja minä näin hänet ja -- Edit Bergin.

Edit Bergillä on musikaalisia taipumuksia ja juuri siksi en voi häntä
sietää. En siedä naisia, joilla on musikaalisia taipumuksia. Minä itse
en ole musikaalinen ja nautin ainoastaan torvisoittokunnan esittämästä
"Porilaisten marssista" jossakin paraatissa. Ehkä minussakin piili
aikoinaan joitakin musikaalisuuden ituja, mutta kotini naapuristossa
asui muuan neiti, jolla oli musikaalisia taipumuksia, ja kun neljän
vuoden aikana olin pakottanut itseni olemaan raivostumatta -- turhaan
-- pianonrämpytyksestä, tuntuvat minusta senjälkeen maailmantaiteilijan
viulusoolo ja neekerikylän sotatanssirämpytys jotenkin samanlaisilta ja
yhtä vähän nautittavilta. Sivistyksessäni on aukko, ehdoton ja
auttamaton, mutta siihen on syynä nainen, jolla oli musikaalisia
taipumuksia. Muuten on Edit kunnon tyttö, säntillinen kuin
tyttökoululainen ja yhtä säädyllinen, ei ymmärrä mitään Vapaudesta,
lukee saksalaisia siirappikirjailijoita ja on innostunut historiaan
niinkuin vain nainen voi olla, ja nimet ja vuosiluvut muodostavat hänen
historiallisen harrastuksensa ja tietämyksensä pääkiinnekohdan. Hänellä
on lempeä ja hiljainen puhetapa, mutta hän on sietämättömän itsepäinen,
on tunteellinen ja kuuluu eläinsuojelusyhdistykseen ja neuvoo
kerjäläispojan menemään huoltokeskukseen, antamatta kahtakymmentäviittä
penniä hänelle, ei kitsaudesta, vaan periaatteesta. Edit on
pitkänpuoleinen, solakka -- ystävättäret sanovat laihaksi --, käyttää
tummia värejä ja suoria viivoja pukeutumisessaan ja kampaa tukkansa
säädyllisen ja minusta runottoman sileäksi. Sormet ovat ylhäiset ja
kasvoilla asuu ankeus kuin muistona niiltä ajoilta, jolloin sormia
rääkättiin oktaavipituutta varten. Hänellä on periaate, että voi olla
taiteilija olematta boheemi, mutta luulen, että hän periaatteineen tai
ilman niitä jää joka tapauksessa istumaan taiteen puun alimmille
oksille ja luultavasti menee onnelliseen avioliittoon jonkun
historian- ja suomenkielen lehtorin kanssa, jonka korvien rumpukalvot
saattavat kestää pianonsoittoa muutaman tunnin päivässä.

Laura ja Edit yhdessä, siinä olisi ollut kammoittava yhtymä kenelle
hyvänsä, ei vain minulle, toisella puolen häikäilemätön aktiivisuus,
toisella läpitunkematon pettämätön passiivisuus. Mutta kohtaloaan ei
voi kukaan paeta ja niinpä seisoin muutaman minuutin pensaan suojassa,
ennenkuin Laura lupasi astua näkyviin.

"Oletko sinä täällä?" sanoi Laura ja ojensi kätensä.

"Teet tarpeettomia kysymyksiä, sikäli kuin saatat aisteihisi uskoa",
vastasin, mutta puristin hänen ja Editin kättä.

Lauralla oli hyvin tummanpunainen kävelypuku ja samanvärinen hattu,
Edit oli tietenkin harmaa. Laura ei näyttänyt ollenkaan hullummalta,
ollakseen kansantaloudellinen nainen, istuessaan siinä raikkaana ja
tuoreena ja punaisena valkoisella hiekalla, ja hänen silmänsä, jotka
eivät olleet vähimmässäkään määrin omituiset, olivat kuitenkin yhtä
eloisat ja vilkkaat kuin kissanpoikasella päivänpaisteessa. Hänen
nenänsä olisi Praxiteles ylimielisesti hyljännyt mallina käytettäväksi,
mutta sen urhea yiöspäin pyrkiminen antoi kasvoille reippaan ja
yritteliään leiman, ja valkoisesta hammasrivistä olisi mikä
teatteridiiva tahansa ollut ylpeä.

"Luuletko, että valuuttamme paranee, kun sinä rehentelet tuolla
merenvahapiipullasi?" kysyi Laura iskien kiinni heti mieliaineeseensa.

Raitis merituuli ja kävely ja minun yleensä vapaa tunnelmani antoivat
minulle voimaa ja uskallusta vastata musertavasti:

"Luuletko sinä, että valuuttamme paranee, kun kaikki nuoret naiset
kuluttavat markkojamme turhiin ulkomaanmatkoihin, käyttävät
pariisilaisia silkkisukkia ja englantilaisia pukukankaita, sensijaan
että istuisivat Sysmässä ja kirnuisivat voita ja kutoisivat pellavista
ja villoista itselleen kestäviä ja halpoja pukukankaita?"

Lauraa ei nolattu niin helpolla ja ylimielinen olankohotus oli ainoa
vastaus.

"Et suinkaan sinä aikone Danzigiin?" sanoi hän hetken kuluttua.

"Aionpa niinkin."

"Ja sitten Varsovan konferenssiin?"

"Aivan oikein."

"Kauhistuksen kanahäkki! Luulin saavani olla yksin, mutta tietenkin
koettaa 'Aamulehti' jollakin tavoin saada palstantäytettä kurjasti
hoidettuun uutisosastoonsa. No niin, eihän tässä muukaan auta! Saat
tulla!"

"Vai niin", vastasin ainoastaan tästä pyytämättömästä luvasta
hymähtäen.

"Kuules, Edit", sanoi Laura kääntyen musikaalisen naisen puoleen,
"luuletko, että tuosta miehestä meille olisi jotakin hyötyä tai huvia?
Kelpaahan hän kyllä lipunostajaksi, voi auttaa matkatavaroita
kannettaessa ja valloittaa paikkoja rautatievaunussa. Käytännöllisen
hyödyn takia hän ehkä voi seurata meitä, vai mitä?"

Edit nyökkäsi ajattelevana. Minä tunsin, että vanha aatamini alkoi taas
osoittaa elonmerkkejä. Käytännöllistä hyötyä! Keskusteltiin ainoastaan
siitä, saisinko tulla mukaan, mutta ei ollenkaan siitä, haluttiko
minua.

"Nuori nainen", aloin minä hiljaa, mutta lujasti, "minä en ole mikään
sateenvarjo tai hattuaski tai muu sellainen, jota liikutellaan tai
ollaan liikuttelematta mielen mukaan. Kysymys ei ole vain siitä, saanko
minä tulla mukaanne, vaan myöskin siitä, haluanko minä. Ja minä en
tiedä ollenkaan, haluanko."

"Sinä alat kehittyä kyllä terveeseen suuntaan", lausui Laura kylmästi,
"mutta älä koeta minulle esiintyä koppavampana kuin uskallat olla. Sinä
tulet mukaan ja sillä hyvä!"

"Onko se oikein sopivaa", kuiskasi Edit.

"Kittiä kans, totta kai", sanoi Laura ja nousi hiekasta. "Nyt voimme
lähteä hiukan kaupungille ja sitten laivaan."

Teimme niin ja Laura malttoi pysyä suhteellisen siedettävänä koko ajan.
Illan tullen olimme me itse ja tavaramme suuressa saksalaisessa
höyrylaivassa ja päivän alkaessa juuri painua taivaanrannan taa,
höyrysimme suojaisesta satamasta ohi hyljätyn näköisen laajan
sotasatama-alueen merelle.

Itämeri oli juhlallisen kaunis auringonsäteitten leikkiessä sen
vaahtopäälaineilla ja veden, vihertävän ja sinisen ja harmaan,
kimallellessa tuhansin värein, valoin ja varjoin. Vesivuoret vyöryivät
laivaa kohti, laiva nousi niitten harjalle ja painui taas laaksoon. Se
oli hurmaavaa, raitista leikkiä ja Laura hihkui ihastuksesta, mutta
tunnin, puolitoista kannella seistyäni aloin tuntea joitakin omituisia
oireita, koetin urhoollisesti kiinnittää katseeni kaukaisuuteen, mutta
väkisinkin vajosivat silmäni veden pyörryttävään viheriään ja
valkoiseen myllerrykseen, kunnes minun täytyi todeta, että olin
merisairas. Vilkaisin ympärilleni: Edit oli kadonnut, mutta Laura
piteli kaiteesta, hiukset roiskuvien vesipisaroitten kastelemina, puku
tuulen painamana vartalon mukaiseksi, ja oli iloisen ja tyytyväisen
näköinen. Pujahdin niin salaa kuin saatoin alas ja painuin hyttiini.
Pahin meni ohitse, mutta tunsin, että turvallisinta oli olla
pätkällään, ja tuudittauduin veden loiskeesta, puolisäännöllisestä
keinumisesta ja koneen jyskytyksestä uneen, josta heräsin vasta aamulla
Pillauhun saavuttuamme. Totesin, ettei laiva keinunut ja totesin sen
myös, ettei kone jyskännyt, ja hytin akkunasta tirkistettyäni näin,
että laiva oli laituriin lujasti kiinnitetty. Pukeuduin nopeasti ja
riensin ruokasaliin, jossa sekä Laura, terveenä ja hyvinvoipana, että
Edit, hiukan kalpeana ja väsyneenä, jo istuivat. Otin pienen
ruokatäräyksen, söin hiukan suolaista ja sitten mainion siankyljyksen,
ja aloin tuntea itseni täysin ihmiseksi, kun tupakkakin maistui.

Pillau on pieni hansatyylinen rantakaupunki taitteisine punaisine
liuskakivikattoineen ja vanhoine rakennuksineen, vaikka emme
ehtineetkään siihen tarkemmin tutustua. Painuimme uudelleen Itämerelle.
Tuuli kävi yhtä navakkana kuin ennenkin, meri loisti ja laineet
vaahtosivat ja, mikä pahinta, laiva alkoi jälleen keinua yhtä
epämiellyttävällä tavalla ja vähintäinkin yhtä epämiellyttävillä
seurauksilla. Ihminen voi yhtä ja toista, mutta tunnustan itseni
ainakin toistaiseksi kykenemättömäksi taistelemaan meritautia vastaan.
Sinne jäivät Itämeri ja laineet ja raitis tuuli ja hajahiuksinen Laura,
kun painuin alas kajuuttaan ja oikaisin itseni vuoteelle. Kiukutti,
mutta kiukku ei auttanut, ei vaikka Laura oli tehnyt voitavansa
pumpatakseen minut täyteen enemmän tai vähemmän valikoituja, mutta
aina yhtä sattuvia sukkeluuksia viikinkitaipumuksistani ja
merikarhuolemuksestani. Lauraan ei pysty mikään, hän oli yhtä
hyvätuulinen ja yhtä ärsyttävä Pillausta lähdettäessä kuin sinne
saavuttaessakin.

Oli jo ilta, kun Danzigin tornit piirtyivät taivaanrannalle, mutta
vasta kun olimme päässeet aallonmurtajan suojaan, kiipesin kannelle.
Danzig on maalauksellinen kaupunki, hansatuntu kaikkialla, ja
liukuessamme Neufahrwasseria pitkin, ohi idyllisen pienen
Weichselmunde-linnoituksen, särjettyjen rantapattereitten,
sukellusvenehylkyjen, loppumattomien varastomakasiinien ja kapeitten,
korkeitten talojen, tunsi siirtyvänsä keskiaikaan, jolloin ahkerat ja
ahneet saksat lastasivat korkeakokka-aluksensa suolalla ja kankailla ja
ryydeillä ja makealla mummalla ja purjehtivat pohjoiseen aina Viipurin
lahteen ja Pohjanlahden perukoille. Laura ehti tehdä lukemattomia
parannusehdotuksia hygieenisessä, kansantaloudellisessa ja ties missä
suhteessa, Edit tietenkin tutki jostakin saamaansa historiallista
opasta ja minä tyydyin vain yksinkertaisesti tarkkaamaan ja nauttimaan
silmien edessä aukeavaa ja alati muuttuvaa satama- ja rantakuvaa.

Freie Stadt Danzigin tulli- ja passitarkastus oli perinpohjainen,
akateemisen säntillinen saksalaiseen malliin, mutta selvittiin siitäkin
ja ajettiin Frankfurter Hofiin. Laura yritti olla pilkallinen, mutta
pysyin lujana ja suoriuduin nukkumaan, ja tällä kertaa oli Lauran
taivuttava, kun musikaalinen nainen myös ilmoitti noudattavansa
esimerkkiäni. Vasta aamupuolella vakuuttauduin siitä, etten keinunut
Itämerellä, vaan tukevassa hotellivuoteessa, ja aurinko oli korkealla,
kun viimeinkin laskeuduin ruokasaliin. Aterioimme -- sain vihdoinkin
kunnollista bieriä -- ja sitten Laura määräsi minut menemään konsulimme
luo järjestämään eräitä pieniä, aina kiusallisia, mutta välttämättömiä
muodollisuuksia. Sanoin, että määräsi, ja niin hän todellakin teki,
eikä minun ritarillisuuteni antanut minulle röyhkeyttä vastustaa.
Luulen, että Laura olisi kuitenkin ajatellut, jos olisi tietänyt, että
tämä käynti konsulin luona oli alkuna jonkunverran jännittävään ja
kaikkea muuta kuin lepoaikana soveliaaseen tapahtumasarjaan. Sillä
Laura ei ole seikkailunhaluinen, hän on sotainen rauhanrakkaudessaan,
ja vaikka ei pelkääkään hiirtä, niin pelkää hän kissoja ja etenkin
härkävasikoita. Edit ei pelkää mitään, mutta hän ei kai myöskään
milloinkaan -- vahingossakaan -- joudu sellaiseen tilanteeseen, että
olisi pakoitettu osoittamaan rohkeuttaan. Laura ei anna suurta arvoa
rohkeudelleni eikä vapaussodassa saamani risti ole kyennyt muuttamaan
hänen mielipiteitään. Hän viittaa vain niihin reservivänrikkeihin,
jotka ansaitsevat arvonsa makaamalla piilotettujen perunasäkkien päällä
kellareissa. Lähdin siis ulos.

Danzig on siisti kaupunki, niinkuin kaikki saksalaiset. Mutta siinä on
jotakin levotonta, väliaikaista, mikä ei sovellu yhteen kapeitten,
paikoin mutkikkaitten katujen, sammaltuneitten vanhojen rakennusten,
varjoisten holvikäytävien, juhlallisten historiallisten kirkkojen ja
sanalla sanoen sen viehättävän idyllisen museomaisen näön kanssa.
Uusi viini ei tunnu oikein sopivan vanhaan leiliin. Onhan Danzig
monessa suhteessa ihmeellisimpiä kaupunkeja maailmassa, kiitos
Versailles-rauhan rikkiviisaitten laatijain. Se on samannimisen valtion
pääkaupunki, valtion, joka ei ole valtio, eikä kaupunki, eikä
oikeastaan mitään. Varsinaista maaseutua kuuluu Danzigin valtioon juuri
senverran, että danzigilaiset perheenemännät saavat riittävästi
kotimaisia vihanneksia soppiinsa, ja siinä onkin kaikki. Danzig on kuin
juureton kukka, joka puolelta sitä ympäröi vieras valtakunta, raja on
melkein pyssynkantaman päässä joka puolella, ja rajan mukana tullit ja
sensellaiset. Danzigilla on hallussaan Weikselin suu, mutta muu
Weikseli kuuluu Puolalle, tulli- ja kuljetuskysymykset ovat hämäriä,
eikä Danzig voi elää kauttakulkuliikenteellä ja laivarahtauksella
niinkuin ennen, sen asetehtaat on rauhan vuoksi suljettu, kauppaa ei
voi käydä ja sanalla sanoen danzigilaiset saavat olla itsenäisiä miten
haluavat, mutta mitään kunniallista elinkeinoa he eivät voi harjoittaa.
Valtion suurin tulolähde onkin Zoppotin pelihelvetti, ja siellä
puolalaiset ja juutalaiset ja monet muut maksavat kyllä runsaat verot
valtiolle ja kaupungille. Danzig on ihanteellinen kaupunki
poliittiselle juonittelijalle, siellä kulkevat lukemattomat langat ja
valtaa pitävät saksalainen senaatti ja eduskunta presidentteineen,
puolalainen ylikomisario ja kansainliiton valtuutettu, puhumattakaan
siitä, että Saksan ja ympärysvaltain lähettiläillä ja edustajilla on
suuri vaikutusvalta kaupungin ja valtion asioihin.

Ajattelin tätä kaikkea katuja pitkin astellessani, kunnes, kuten jo
aikaisemmin mainittu, mieltäni ja huomiotani kiinnitti kenraali Amos
Aron Nagelkopf, jonka tosin en tiennyt olevan kenraalin, mutta joka
epäilemättä oli hyvin huvitettu pienestä tummasta herrasmiehestä, joka
juuri oli poikennut Suomen konsulaattiin. En osannut aavistaa tällä
kohtauksella olevan mitään merkitystä, yhtä vähän kuin sitäkään, mitä
suunnitelmia iloinen ja vilkas Amos Aron hautoi tunnustetusti
terävähkössä päässään.

Nousin muutamia portaita ja soitin. Palvelija avasi ja kysymykseeni
konsulista vastasi hän myöntävästi. Tunsin konsulin persoonallisesti ja
tervehdys oli molemminpuolin sekä iloinen että sydämellinen. Konsulin
huoneessa oli äsken kadulla näkemäni herra. Konsuli esitti.

"Toimittaja Haapala Helsingistä -- herra Gurnicki Varsovasta."

Ahaa, mies oli siis puolalainen. Kumarsin kohteliaasti, mutta tunsin
itseni auttamattoman kömpelöksi vilkaistuani vieraan kumarrusta, joka
oli niin moitteettoman notkea ja sulava, ettei sirompaa kai olisi voitu
vaatia "aurinkokuninkaankaan" hovissa seremoniamestariltakaan.

Konsuli keskusteli monsieur Gurnickin kanssa hetkisen, minkä jälkeen
puolalainen uudisti kumarruksensa ja lähti.

"Siinä on vaikutusvaltainen mies", lausui konsuli oven sulkeuduttua.

"Niinkö", virkahdin ja siirryin huomaamattani ikkunan viereen. Kenraali
Nagelkopf oli edelleen vastapäisellä puolella odottamassa. Puolalainen
meni yli kadun ja samassa kenraalikin lähti liikkeelle, puolalainen
huomasi hänet, pysähtyi, he tervehtivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa
yhdessä. Viittasin konsulille ja kysyin, tunsiko hän mahdollisesti
tuota toista.

"Se on jokin kenraali Nagelkopf, mikäli tiedän. Jos olisin diplomaatti,
pitäisin korvani auki ja suuni kiinni tuon miehen läsnäollessa."

Nyökkäsin päätäni ja kysyin tarkemmin puolalaisesta.

"Hän palvelee Puolan ulkoministeriössä ja tietää nähtävästi hyvin
paljon, vaikka ulkonaista asemaa ei miehellä olekaan juuri
minkäänlaista. Nyt hän otaksuttavasti puuhaa jotakin Varsovan
konferenssin valmistamiseksi."

       *       *       *       *       *

Tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti ja johdonmukaisesti, ja ennenkuin
saatoin aavistakaan, olin niitten keskellä ja polttopisteessä.

Konsulin luota palattuani lähdimme kaikki kolme kävelemään kaupungille,
kunnes ehdotin konsulin neuvon mukaan matkaa Zoppotiin. Nousimme autoon
ja ennenpitkää kiidimme vinhaa vauhtia kaupungista, yli parin kapean
sillan, ohi keisari Wilhelm II:n perustaman komean teknillisen opiston
suuren lehtokujan viivasuoralle, sileälle ja leveälle tielle, jota
molemmin puolin reunusti ihana poppeli-, lehmus-, vaahtera- ja
pyökkipuisto. Raitiovaunut ja auto-omnibukset ponnistelivat samaan
suuntaan, joku yksityinen loistoauto viiletti nuolena ohitsemme, mutta
se ei häirinnyt nautintoamme, joka minustakin oli melkoinen, sillä
nopea vauhtimme esti Lauraa lausuilemasta tavanmukaisia tyhmyyksiään ja
pakoitti hänet äänettömänä joko ihailemaan tai olemaan ihailematta
puistomaisemaa.

Auto kääntyi sivutielle, jonka kahden puolen oli puutarhojen kätkemiä
kivisiä, liuskakattoisia ja yleensä saksalaistyylisiä huviloita
korkeine pensasaitoineen. Siellä täällä liehui lipputangossa Danzigin
punainen, kahden valkoristin ja kruunun koristama lippu. Auto
mutkitteli kapeilla kaduilla tai kujilla, pysähtyen viimein
kunnianarvoisan, vaaleanharmaan kivirakennuksen eteen, jonka arvasin
Oliwan tuomiokirkoksi. Astuimme kirkkoon. Se on vanha fransiskaanien
luostarin kirkko, selvää romaanista tyyliä, täynnä naivin hartaita
puuleikkauksia pyhästä historiasta, aatelisten kilpiä ja sukumerkkejä,
freskoja ja joitakin sotalippuja, valaistus samalla kertaa kirkas ja
tunnelmallinen. Laura käveli kirkossa sangen ennakkoluulottomasti, minä
tyydyin taaskin ihailemaan kokonaisvaikutusta ja yritin vaivuttautua
tunnelmaan, mutta Edit -- taaskin itselleen uskollisena -- kulki
kuvalta kuvalle ja vertasi niitä kirjaansa, luki siitä nimiä ja
vuosilukuja ja nautti omalla tavallaan historiasta.

Äkkiä tulvahti koko temppeli täyteen säveliä: urut olivat alkaneet
soida. Vaistomaisesti istuuduin penkkiin, hienoon, samettireunuksiseen
aatelispenkkiin. Edessäni näin pari surupukuista naista, jotka olivat
painaneet päänsä penkinnojaa vastaan. Urut soivat edelleen ja
väkisinkin niitten syvä ja harras sävelmä sekä kirkon hämärä tunnelma
tempasi minut mukaansa nauttimaan. Huomasin vasta hetken kuluttua, että
Laura istui vieressäni. Hänen silmänsä katsoivat jonnekin
kaukaisuuteen, niissä oli melkein uneksiva ja lempeä katse, ilme
sellainen, etten sentapaista milloinkaan ollut Laurassa huomannut,
siinä oli jotakin naisellista ja vienoa, jolle kansantalous ja
kovaääninen liberalismi olivat vieraita. Mielessäni välähti muuan
talvi-ilta siihen aikaan, jolloin olin vielä koulussa ja runoilin ja
olin hiukan pihkassa Lauraan, kuinka hänen ilmeensä kerran kirkon ohi
kuljettaessa, urkujen äänen tunkeutuessa ulos pehmeään talviseen
hämärään, muutamaksi hetkeksi oli muuttunut uneksivaksi eikä puoleen
tuntiin sanonut ainoatakaan kirpaisevaa sukkeluutta.

Istuimme molemmat ja kuuntelimme. Tyynesti, vienosti ja vaikuttavasti
kumpusivat säveleet näkymättömistä uruista, palavain kynttiläin heikko,
mutta huumaava aroomi tuntui sieraimissa ja silmät sulkeutuivat
puoleksi viihdyttävässä hämärässä.

"Kuinka kaunista!" kuiskasi Laura hiljaa, ja äänestä päättäen ei tässä
Laurassa ollut hituistakaan siitä, joka luki "Naisten Lehteä" ja
kansantaloutta. Otaksuin jo hetken, että Laurassakin oli joskus
herkkyyttä.

Jos Lauran mielenmuutos liekin ollut vilpitön ja aito, ei se ollut
ainakaan pitkäaikainen. Noustuamme jälleen autoon ja pysähdyttyämme
Kurhausin luona Zoppotissa, oli Laura taasen oma tavallinen itsensä.

Kylpyläelämä oli vilkkaimmillaan. Saksalaiset "mutterit" paimentelivat
lapsilaumojaan, juutalaiset liikemiehet pönäköine ja pyntättyine
Saaroineen ja Raakeleineen liikkuivat mahtavina ja tietoisina
lompakkonsa paksuudesta, pariisilaispukuisia puolattaria liukui ohi,
venäläisiä, englantilaisia ja ranskalaisia. Ulkoilmaravintolain
pikkupöytien ääressä istui iloisia seurueita, kaikkialla kuului puhetta
ja melua, kahvilaorkesterien säveleet sulautuivat maininkien kohuun ja
lapsiparvien riehakkaan mekastukseen. Laura aivan pursui huomautuksia,
ja tultuamme hietikolle, joka erehdyttävästi muistutti sunnuntaipäivää
jossakin neekerikylässä Atlannin rannalla Afrikassa, syventyi hän
hartaasti vertailemaan Rousseaun teoriaa luontoon palaamisesta ja sen
silminnähtävää soveltamista käytäntöön. Valkoisella, hienon hienolla
pehmeällä hietikolla makasi, istui ja käveli määrätön ihmispaljous,
lapsia, nuoria ja vanhoja, kaikkia sukupuolia ja kansallisuuksia,
kaikissa mahdollisissa ja etenkin mahdottomissa värivivahduksissa,
lapset laittelivat hiekkalinnoja, polskuttelivat vettä, ijäkkäät naiset
olivat kaivautuneet kuumaan hiekkaan tai loikoilivat uimakojuissa,
uimapukuiset nykyaikaiset Eevat, kirjavat kuin perhoset ja iloiset kuin
leivoset, kisailivat keikari-Aatamien kanssa hiekalla ja vedessä.
Hiekka hohti aurinkoa ja lämpöä, meri vihreänä ja sinisenä ja harmaana
tarmoa ja reippautta, ja kaiken yllä sädehti elämänilon ja -voiman
tunto.

Oi nainen! Kun mies vetää ylleen uimapuvun, riittää hänen mielestään
se, että se on uimiseen sovelias, mutta nainen, hän käyttää
uimapukuunsa kaikki huutavat ja kirkuvat värit, ruusukkeet ja
nauhakkeet, tekee itsestään milloin tarhapöllön, sammakon, kalan tai
meritähden, mutta aina myös naisen, joka ei hetkeksikään unohda, että
hänen tehtäväänsä kuuluu miehen valloittaminen ja kiehtominen.

Kuljimme rantaa pitkin ja tarkastelimme näkyä. Minulla oli
valokuvauskone mukanani ja näppäilin muutamia kuvia tilanteista ja
asennoista, joitten humoristisesta vaikuttavaisuudesta saattoi olla
varma. Viimeisen kuvan näpättyäni tarkastin hieman lähemmin
valokuvausintoni uhreja, ja tunsin äkkiä, että toinen, kookas ja
täyteläinen uimapukuinen mieshenkilö, joka makasi nojaten päätään aito
koketilta vaikuttavan ranskattaren polviin, oli kenraali Amos Aron
Nagelkopf. En tietänyt, että kenraalin mielentila oli vähässä ajassa
ihmeellisesti parantunut, en sitä, että erään suuriruhtinas Ivan
Ivanovitshin hotellilasku oli maksettu ja että kenraali veltosti
hiekalla lojuessaan ajatteli ovelaa temppua, joka takaisi hänelle taas
joksikin aikaa huolettoman olon ja elämän.

Illalla istuimme rantakasinon parvekkeella moniväristen lyhtyjen
valossa ja söimme illallista. Sivulla istui kenraali Amos Aron
Nagelkopf monsieur Gurnickin ja kahden hienosti puetun naisen kanssa,
joista toinen oli hietikolla istunut ranskatar. Jos olisin tuntenut,
olisin nähnyt lähelläni myöskin ent. salaneuvos Matvei Matvejevitshin,
joka uusin innoin ja heikentymättömin voimin oli taas käynyt käsiksi
velvollisuuteensa, illallisen syömiseen, ruokaillen tällä kertaa
yksin, sillä Ivan Ivanovitsh oli lähtenyt härnäämään onnetarta ja
roulette-pyörää.

Konsulilta olin saanut suositukset, Laura valehteli ikänsä vuotta
suuremmaksi ja runsaanlaisen pääsymaksun suoritettuamme nousimme kaikki
kolme pelihelvettiin leveitä, komeita marmoriportaita, joita peittivät
upottavat, pehmeät matot. Salit olivat yleisöä tulvillaan, kevyttä,
iloista ja huvittelevaa yleisöä, joka tahtoi osan matkakassastaan
käyttää tällä miellyttävällä tavalla tukeakseen Danzigin kaupungin
hieman sekavia raha-asioita.

Tietysti me pelasimme, Laura etupäässä. Olen aina ollut varma, että
pieni viehättävä kiusaus käytännössä kykenee kumoamaan vuorenvahvuiset
teoriat ja ainakin Lauraan nähden piti tämä paikkansa. Laura pelasi ja
menetti. Minä uskalsin jo koettaa leikilläni häntä hillitäkin,
muistuttaen hänen teorioistaan, mutta Laura puolustautui helposti.

"Olen täysi-ikäinen ja hallitsen vapaasti omaisuuttani."

Me pelasimme kaikki ja kaikki menetimme. Tosin pari kertaa voitimmekin,
mutta emme tietenkään malttaneet lakata, vaan yritimme edelleen, sillä
seurauksella, että katsoimme lopulta tulleemme kyllin verotetuiksi ja
poistuimme. Oli kaunis, tähtikirkas kesäyö, pimeämpi, paljon pimeämpi
kuin meillä pohjolassa, mutta Zoppot oli kuin tuikkiva valomeri,
kahviloitten ja ravintolain ja kesäteatterien lamput loistivat
kaikkialta, huvilat olivat valaistut ja teillä liukui autoja
häikäisevine lyhtyineen. Ilakoivia ihmisiä kulki ohi, nauru ja riemu
kaikui vapaana ja rohkeana hämärässä, kirjavalakkiset saksalaiset
ylioppilaat kuiskailivat aina vanhaa ja aina uutta Kätcheneilleen ja
venäläiskaunottaret jättivät ohimennessään jälkeensä huumaavan
hajuvesien tuoksun. Ilo oli välitöntä ja tarttuvaa ja minäkin sain
tartunnan, pujottauduin nopeasti Lauran ja Editin väliin, otin
kummankin käsivarren kainalooni ja hypähdin pari melkein tanssiaskelta.
Laura huudahti vilpittömästi kummastuneena, Edit tuntui hiukan
vastustelevan, mutta rauhoittui sitten kuitenkin. Ehdotin loppuillan
vietettäväksi operettiteatterissa ja ehdotukseeni suostuttiin. Oli jo
aamupuoli, kun vihdoinkin torkuimme auto-omnibuksen huojuvalla katolla
ja viilettelimme typötyhjää "suurta lehtokujaa" pitkin kaupunkiin ja
hotelliin.

Seuraavana iltana oli Zoppotissa kylpyläkarnevaalit ja "venetsialainen
ilta", ja matkaseurani tahtoi välttämättömästi olla niissä mukana.
Varustauduimme siis niihin, kun ensin olin Lauralta ottanut lupauksen,
että hän ei puhuisi halaistua sanaa teorioistaan koko aikana, minkä
lupauksen Laura myös hetken mietittyään antoikin. Kun aikaa oli vielä
runsaasti, päätimme ennen iltaa pistäytyä Helan niemelle, minkä
päätöksen myös toteutimme.

Etsiessämme rannalta sopivaa moottorivenettä, joka veisi meidät tuolle
Puolaan kuuluvalle niemelle, huomasin taas kenraali Nagelkopfin, joka
keskusteli erään rotevaluisen mustapintaisen purjevenemiehen kanssa
kylpylälaiturilla. Sovimme oman koneenkäyttäjämme ja perämiehemme
kanssa hinnasta, mikä meistä tuntui huimaavalta ja pakoitti minut
miettimään, millä tavoin saisin tyylini kehitetyksi yhä hiotummaksi ja
siis myös paremmin maksetuksi.

Meri oli melkein tyyni, moottori kulki nopeaan ja tasaisesti ja minä
nautin tästä merimatkasta yhtä paljon kuin olin Itämerta inhonnut
Libaun ja Danzigin välillä. Helan laiturin luona oli joukko somia
kalastajaveneitä ja pari moottoria sekä Puolan sotalaivastoon kuuluva
rannikkoristeilijä "Marsalkka Pilsudski". Laiturillaolijat kiinnittivät
huomioni äkkiä kokonaan. Ensimäinen, jonka huomasin, oli ilmetty,
täydessä puvussaan keikaroiva kasakkasotilas yrjönristeineen ja
pystylakkeineen. Niin, Helan niemelle oli sijoitettu sotavankeja eikä
niillä tosiaankaan näyttänyt täällä olevan kovin ikävät oltavat. Kirkas
taivas, vihreä meri ja tuoksuva mäntymetsä takasivat terveellisen
ympäristön. Puolan hallitus piti huolen ruuasta ja juomasta, ja työn
teosta ei ollut taikaa, sillä sitä ei mikään mahti maailmassa saa
bolshevikia tekemään.

Helan kylä on idyllinen kalastajakylä, puhtaasti hollantilaisine,
nukkemaisine ja siisteine taloineen, joitten huoneet muistuttivat
laivakajuuttoja kaksiosaisine ovineen, vanhoine hienoine porsliineineen
ja hollantilaissukuisine asukkaineen, joista vanhat mummot valkoisine
tärkättyine päähineineen, nuoret tytöt pönkkähameineen ja meren
ruskettamat miehet merenvahapiippuineen johdattivat mielen kukkien ja
patojen maahan. Ihailimme kylää, kahlasimme upottavassa polttavassa
hiekassa ja nousimme vihdoin korkeaan tulikuumaan rautaiseen
majakkatorniin, mistä katse sai vapaasti kiitää rannattomalle
Itämerelle pohjoisessa ja yli Danzigin, Zoppotin ja kuin
kirjavatilkkuisen maaseudun viljelyksineen ja puutarhoineen. Tätä
niemeä ja sen nokassa sijaitsevaa kaupunkia olivat ruotsalaiset
sotalaivat aikoinaan pommittaneet ja sitten kaupungin kokonaan
hävittäneet, mutta hollantilainen siirtolaisasutus säilyi kaikesta
huolimatta, Helan kaupunki muuttui Helan kyläksi ja matkailija tuntee
Zoppotista tullessaan siirtyneensä ajassa ja elämässä vuosisatoja
taaksepäin.

Meille tuli nälkä ja saimme kuin saimmekin, kiitos Lauran silmien
vaikutuksen muutaman talon riuskaan nuoreen isäntään ja minun
kohteliaan kumarrukseni saman talon todella ihastuttavalle tyttärelle,
nauttia ateriamme tuollaisessa talossa, syödä porsliinilautasilta,
jotka olisivat ihastuttaneet ketä antikviteettikeräilijää tai
taiteentuntijaa tahansa. Keskustelu oli vilkasta, jos kohta ei
milloinkaan voinut olla varma siitä, miten omat sanat ymmärrettiin tai
mitä toisen sanat itse asiassa merkitsivät. Käyttelimme tarkkaan kaiken
taitomme saksan-, venäjän- ja ruotsinkielissä, ja koettelimme arvailla
isäntäväkemme puheesta, mihin kieleen mikäkin sana kuului. Mutta
iloisia me olimme ja se olikin pääasia.

Hämärsi jo tuntuvasti, kun vihdoin lähdimme kuivalta, mäntypihkaiselta
niemeltä ja nousimme moottoriin. Saapuisimme juuri kreivin aikaan
karnevaaleihin. Laura jutteli, Edit lauloi hillitysti ja minä katselin
tummaa hämärtyvää merta, kunnes äkkiä kaikki kuulimme -- olimme silloin
muutaman kilometrin päässä rannasta -- vedestä hätähuutoja, naurua ja
polskuttelua. Pysäytimme moottorin ja kuuntelimme. Aivan oikein.

Apuun! Apuun!

Jokin huviseurue kai oli kärsinyt haaksirikon. Käänsimme moottorin
ääntä kohti.

Kieltämättä kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi pientä jännitystä. Hän
oli ryhtymässä nyt tekoon, jollaiseen hän ei ollut tottunut, mutta
muutakaan neuvoa ei ollut. Sitä hän mietti loikoillessaan edellisenä
päivänä hietikolla, sitä hän oli miettinyt yöllä.

Hitto sittenkin, Jozef Gurnicki ei ollut helposti käsiteltävissä.
Kenraali oli kyllä tehnyt pienen kaupan, myynyt pari pientä
diplomaattista tietoa ja saanut niistä maksun, mikä riitti Ivan
Ivanovitshin hotellilaskuun, Matvei Matvejevitshin säännöllisen
ruokajärjestyksen ylläpitoon y.m.s. vähäpätöiseen, mutta kenraali
Nagelkopf tarvitsi rahaa, hän tarvitsi paljon rahaa ja hänen täytyi
sitä tavalla tai toisella saada. Hän oli keskustellut Heloisen --
tahtoo sanoa madame Pirardin kanssa suunnitelmasta ja saanut sen
järjestykseen. Jozef Gurnickilla oli rahaa, hän oli rikas eikä pieni
suonenisku häntä nujertaisi. Sitäpaitsi hänellä saattoi olla papereita,
mitkä ehkä olivat kultaakin kalliimpia. Hm, täytyi uskaltaa, ja
kenraali Amos Aron Nagelkopf esitti Jozef Gurnickille madame Heloise
Pirardin ja tämän ystävättären, mademoiselle Olga Volkovskajan ja he
viettivät illan yhdessä.

Seuraavana iltana he lähtivät purjehtimaan. Tuuli oli kohtalainen, vene
kiiti kevyenä ja madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja juttelivat
kevyesti ja viehättävästi kohteliaan Jozef Gurnickin kanssa, kenraali
Amos Aron Nagelkopfin nojatessa veneen laitaan ja poltellessa sikaaria.
Rotevaluinen ja mustapintainen venemies istui perässä ja hoiteli
purjeita ja peräsintä.

Jozef Gurnicki ei aavistanut mitään, eikä kenraalikaan, vaikka
aavistikin jotain, olisi voinut aavistaa sitä, mikä seurasi. Ei, mutta
madame Pirardin silmien välkkeestä olisi ehkä voinut jotakin päätellä,
samoinkuin hänen ja mademoiselle Volkovskajan puvuista, jotka olivat
keveitä ja utuisia kuin unelma, vanhaa koulutyttötermiä käyttääksemme.
Molemmat viehättävät naiset muistuttivat kuivalle vedettyjä
vedenneitoja ja somat uimamyssyt sitoivat heidän kiharansa. Jos Jozef
Gurnicki olisi ollut varsinainen salapoliisi, hän ehkä olisi ruvennut
epäilemään heidän todellakin enemmän uima- kuin iltapäiväpukua
muistuttavaa vaatetustaan, heidän jalkineitaan, jotka eivät painaneet
untuvaa enemmän ja heidän koko olennossaan ilmenevää iloisen
hermostunutta odotusta.

Jozef Gurnicki, Puolan ulkoministeriön vaikutusvaltainen virkamies,
rikas tehtailija ja maailmanmies, kuunteli juuri kohteliaasti hymyillen
madame Pirardin esitelmää Pariisista ja katseli hänen vienosti
ruskettunutta kaulaansa, kun perältä kajahti tuikea ja raaka ääni:
"Kädet ylös, arvoisa herrasväki!" Jozef Gurnicki ei uskonut korviaan,
mutta silmiään hän uskoi, nähdessään metrin päässä isokokoisen
revolverinpiipun ammottavan pahaenteisen onttona rotevaluisen ja
mustapintaisen venemiehen kädessä. Kenraali oli jo nostanut kätensä,
molemmat naiset, naisellisesti huudahtaen, nostivat myös, ja Jozef
Gurnicki ei siekaillut noudattaessaan heidän hyvää esimerkkiään. Koska
kenraalikin antautui, ei vastarinnasta kai ollut toivoa. Merenpinta oli
tyhjä, purjeita näkyi, mutta ne olivat kaukana, kun taas
revolverinpiippu oli epämiellyttävän lähellä.

Jozef Gurnicki tunsi hien kohoavan otsalleen. Aikoiko venemies heidät
ryöstää vai murhata? Jälkimäinen vaihtoehto oli hyvin ilkeä, hyvin
vastenmielinen Jozef Gurnickille, mutta ei edellinenkään ollut paljon
valoisampi. Ei sen puolesta, lompakkonsa hän luovutti kyllä
mielelläänkin, mutta muuan paperi, jos se joutuisi vieraisiin käsiin,
voisi saattaa hänelle ikävyyksiä, joitten laatua ja laajuutta hän ei
uskaltanut ryhtyä edes aavistelemaan.

"Hyvä herrasväki, lompakot, käsilaukut, sormukset, kellot,
paperossikotelot tänne."

Jozef Gurnicki kirosi, mutta luovutti kaikki pyydetyt esineet. Hän
yritti piiloittaa paperossikotelonsa, mutta venemies huomasi yrityksen
ja revolverinpiippu heilahti uhkaavasti. Madame Pirard ja mademoiselle
Volkovskaja eivät olleet menettäneet malttiaan, vaan pyysivät
kohteliaasti anteeksi, ettei heillä sattunut olemaan mitään muuta
luovutettavaa kuin muutama sormus. Kenraali ojensi huoaten lompakkonsa,
sikaarikotelonsa ja kellonsa.

Merirosvo viittasi Jozef Gurnickia luokseen.

"Pitäkää kädet ylhäällä!" sanoi hän tutkien hänen taskunsa tarkkaan ja
perusteellisesti. "Saatte istua!"

Kenraali sai suorittaa saman tempun. Merirosvo laski sitten aseen,
mutta piti sitä edelleenkin kädessään.

"Olkaa hyvä ja avatkaa etuluukku", virkkoi hän kenraalille. Tämä
totteli ja nosti luukkua.

"Vetäkää ne sieltä esille!" komensi rosvo edelleen.

Kenraali Amos Aron Nagelkopf kumartui ja veti esille suuren
pelastusrenkaan, sitten toisen, kolmannen ja neljännen, Jozef Gurnickin
tuijottaessa ymmällä hänen puuhaansa.

"Kas niin, pelastusrenkaat kyllä kannattavat, vesi on lämmintä ja ilma
hyvä eikä rantakaan ole kovin kaukana! Pyydän, hyvä herrasväki,
pitämään kiirettä! Arvoisat naiset, olkaa hyvät ja kajuuttaan! Siellä
on uimapukuja! Nopeasti!"

Revolveri heilahti ja vilauksessa katosivat molemmat naiset kajuuttaan,
ja Jozef Gurnicki oli niin sekaisin kaikesta, ettei ollenkaan huomannut
sitä vallatonta veitikkaa, mikä molempien silmistä liekehti.

Naiset eivät viipyneet alhaalla pitkääkään aikaa, vaan ilmestyivät
näkyviin siroissa loistavanvärisissä uimapuvuissa. Rosvo viittasi
kenraalille ja Jozef Gurnickille, jotka vuorostaan laskeutuivat pieneen
puolipimeään kajuuttaan.

"Mitä ihmettä tämä oikein merkitsee?" kuiskasi puolalainen kenraalille,
joka nopeasti aukoi kengän nauhojaan.

"En ymmärrä, en ymmärrä, tällainen skandaali!" puhisi kenraali
vihaisena. Jozef Gurnicki huokasi ja alkoi riisuutua, pukien senjälkeen
ylleen uimapuvun.

Kun kaikki olivat kannella, kehoitti rosvo heitä tarttumaan
pelastusrenkaisiin.

"Kas niin, hyvä herrasväki, nyt mereen ja nopeasti! En kehoita
huutamaan. Rantaan ei ole pitkälti. Vaatteet lähetän teille hotelliin.
Veteen!"

Kiukuttavan pahanenteinen revolveri heilahti ja ennenpitkää löysi koko
karnevaaliseurue itsensä merestä, kellumasta lämpimässä vedessä
pelastusrenkaiden varassa. Madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja
eivät näyttäneet olevan millään koko seikkailusta, se oli heistä vain
hurmaava poikkeus jokapäiväisyydestä, mutta Jozef Gurnicki ja kenraali,
jotka ehtimiseen syljeskelivät suolaista vettä suustaan, olivat
kiukkuisia. Kiukku ei kuitenkaan auttanut, vene rosvoineen häipyi
hämärään ja oli selvä, että rantaa kohti täytyi alkaa ponnistella.

On onni, ajatteli Jozef Gurnicki, ettei Itämeressä ole haikaloja,
muuten tämä uimamatka olisi monta vertaa epämiellyttävämpi. He uivat
kaikki neljä rantaa kohti, hitaasti ja vaivaloisesti, sillä
pelastusrenkaat hidastuttivat kulkua, mutta kukaan ei uskaltanut
irroittaa kättään niistä.

Viimein alkoi kuulua jyskytystä, hämärästä sukelsi esiin jotakin mustaa
ja kuin yhdestä suusta kajahuttivat "haaksirikkoiset" avunpyyntönsä.
Musta läheni ja he saattoivat huomata sen moottoriveneeksi. He olivat
pelastetut, mutta Jozef Gurnickin paperi oli kadonnut.

Se oli tärkeä paperi ja sen katoamista ajatellessaan tunsi Jozef
Gurnicki kuumenevansa vilpoisessa vedessäkin.

Minä olen tunteellinen ihminen, mutta nähdessäni ja tuntiessani
kenraali Nagelkopfin ja Jozef Gurnickin kauniine seuralaisineen
ajelehtimassa meressä pelastusrenkaiden varassa, surkean ja avuttoman
näköisinä, en voinut pidättää nauruani. Luulen, ettei Laurakaan voinut
sitä tehdä, mutta Editin mielestä kaikki oli epäonnistunutta, ja mikä
pahempi, varsin sopimatonta pilaa. Mutta hänen täytyi tyytyä
kohtaloonsa, s.o. istumaan vettä tippuvien, mutta kaikesta huolimatta
virkeitten madame Pirardin ja mademoiselle Volkovskajan vieressä,
samaan aikaan kun minä sain puolelleni molemmat herrasmiehet.

Alkoi tulla ilta, merituuli puhalsi raittiina, varmastikin aivan liian
raittiina haaksirikkoisten mielestä, jotka vedestä nostettuina
värjöttelivät uimapuvuissaan varsin humoristisen näköisinä. Veneessä ei
ollut mitään vaatteita eikä peitteitä, yhtä vähän kuin itsellämmekään,
niin ettemme voineet auttaa.

Kun Jozef Gurnicki oli saanut puhalletuksi suustaan enimmän suolaveden,
ryhtyi hän kiroilemaan tavalla ja nopeudella, jota en olisi luullut
tapaavani diplomaatissa. Pieni vilkas mies aivan hytisi kiukusta
ja raivosta. Sain hyvin katkonaisen kuvauksen tapauksesta,
mustapintaisesta miehestä revolvereineen, rosvouksineen, uimapukuineen
ja pelastusrenkaineen. Madame Pirard nauroi, niin että valkeat hampaat
näkyivät, mutta mykistyi sitten katseesta, jonka kenraali loi häneen.

"Olette siis menettäneet kaikki, mitä teillä oli mukananne?" kysyi
Laura.

"Kaikki, ja vastalahjaksi olemme saaneet nämä uimapuvut", raivosi
puolalainen. "Tosin rosvo lupasi lähettää vaatteemme hotelliin, mutta
rosvojen ja ryssien lupauksiin en luota."

Moottori kiiti eteenpäin hyvää vauhtia, vaikka olikin kaksinkertaisessa
lastissa. Jozef Gurnicki vilkasi olemustaan ja minä näin, että hän
hätkähti. Hän punastui, niinkuin vain todellinen diplomaatti voi
punastua, kun huomaa rikkoneensa etikettiä vastaan. "Pardon, hyvät
naiset ja herrat! En todellakaan ole seurustelupuvussa, yhtä vähän kuin
vielä oikein hallitsen hermojanikaan. En ole tottunut uimaan, ja tämä
uimamatka minusta oli ilkein puoli seikkailussamme."

Hän loi anteeksipyytävän katseen ympärilleen, jolloin Laura purskahti
nauramaan, mutta Edit käänsi päänsä poispäin. Kenraali ei virkkanut
halaistua sanaa, istui ja murjotti ja poltti sikaaria, jonka olin
hänelle tarjonnut. Hänen seuralaisensa supattelivat keskenään.

Rannan alkaessa lähestyä selvisi Jozef Gurnickille äkkiä tilanteen koko
pulmallisuus.

"Ah, mitenkä me pääsemme hotelliin? Mistä me saamme vaatteita? Tämähän
on täydellinen skandaali!"

Koetin lohduttaa häntä parhaani mukaan ja kun moottori vihdoinkin
pysähtyi laiturin viereen, pyysin koko seuruetta toistaiseksi jäämään
sinne. Riensin kylpylaitokselle ja onnistuin hyvän juomarahan ja
luotettavan ulkomuotoni avulla lainaamaan sieltä neljä suurta
kylpylakanaa, jotka kuljetin veneelle.

"Kas tässä! Nämä ylle ja sitten nopeasti autoon, joka odottaa aivan
lähellä!"

Jozef Gurnickin kasvot saivat epätoivoisen ilmeen.

"Lakanoissa, pitääkö minun kulkea lakanoissa rantakasinon ohi tähän
aikaan vuorokaudesta! Hyvä Jumala!"

Madame Pirard päästi raikkaan naurun.

"Ei mitään hätää! Täällähän ovat nyt parhaillaan karnevaalit. Nämä
kylpylakanat eivät ole ollenkaan hullumpi naamiopuku!"

Ajatus oli oivallinen, vaikka Jozef Gurnicki, kenraali ja Edit tuskin
pitivät sen keksimistä kovinkaan onnistuneena. Kenraali kietoi
kylpylakanan ylleen majesteetillisesti kuin roomalainen senaattori
toogansa, pieni Jozef Gurnicki aivan häipyi sen laajoihin poimuihin,
kun taas molemmat naiset kohdallaan esiintyivät hyvinkin viehättävinä
itämaalaisina kaunottarina.

Lähdimme nopeasti liikkeelle. Huomasin, että Edit jättäytyi jäljelle.
Hän ei nyt kerta kaikkiaan osannut mukautua mihinkään tavallisuudesta
hiukankaan poikkeavaan tilanteeseen, Laura kulki sitävastoin reippaana
rinnallani ja jäljessäni hyppivät lakanapeittoiset seikkailijat,
kenraali juhlallisena ja vakavana, molemmat naiset hihittäen, kun
hiekka kutitutti jalkapohjia, ja puolalainen diplomaatti arkana ja
avuttomana, toivoen vajoavansa maan alle.

Karnevaalit olivat jo alkaneet. Puistossa oli pimeä, vain värilliset
lyhdyt loivat valoaan käytäville, joilla tungeskeli iloinen ja vallaton
karnevaaliyleisö, melkein kaikki naamioituneina, tyrkkien toisiaan,
lausuillen sukkeluuksia kaikilla kielillä. Kuulin, että molemmat
naisemme saivat osakseen joitakin huomautuksia, joihin he kyllä
puolestaan vastasivat, mutta kaiken kaikkiaan, niin tavatonta kuin
olikin kylpylakanoissa marssia frakki- ja yleensä juhlapukuisen yleisön
keskitse, ei matkueemme herättänyt ollenkaan tarpeellisessa määrässä
huomiota, vaan Editin ja Jozef Gurnickin suureksi ihmeeksi pääsimme
aivan rauhassa autollemme.

Puolalainen huokasi vilpittömästi helpoituksesta, kun auto liikahti.
Kun sain tietää, että asuimme samassa hotellissa ja kun lisäksi
pelastetut ehdottomasti vaativat meitä juhlaillalliselle, seurasimme
heitä.

Neljännestunnin ajomatkan jälkeen olimme kaupungissa ja auto pysähtyi
hotellin eteen. Väläyksessä katosivat kylpypukuiset seikkailijat hieman
ällistyneen ovenvartijan silmien ohi, kenraali edellä. Pysähdyin
hetkiseksi alas tiedustaakseni, oliko kenraalille mahdollisesti tuotu
jotakin pakettia. Kyllä, ja se oli viety huoneeseen. Vaatteet siis
rosvo oli lupauksensa mukaan toimittanut takaisin.

Nousin nopeasti portaita ylös ajatellen, että seikkailu olisi
erinomainen matkakirjeessä kuvattavaksi, kun äkkiä pysähdyin. Kaksi
ajatusta tai oikeastaan muistoa tunki mieleeni: konsulin sanat
kenraalista ja huomioni, että kenraali oli keskustellut kuvatun
muotoisen venemiehen kanssa päivällä. Vainusin, että jotakin oli
tapahtunut ja päätin toimia nopeasti. Monsieur Gurnickin suosio ja
myötätunto ei ollut minulle lainkaan yhdentekevä.

Laura ja Edit olivat menneet huoneeseensa, mutta minä päätin pistäytyä
seikkailijoitten luo. Pelastajaominaisuudessani se ehkä kävisi päinsä
ilman muuta. Ja tuskin oli ovi Jozef Gurnickin jälkeen sulkeutunut, kun
avasin sen jälleen ja pysähdyin.

Minulla oli syytä pysähtyä, kun kuulin seuraavat sanat:

"Amos Aron!"

Katse ja äänenpaino, jolla nämä sanat lausuttiin, jäykistyttivät
kenraalin ennestäänkin jäykät jäsenet, hän kalpeni ja punastui ja
koetti kietoa kylpylakanan tiukemmin ympärilleen.

"Amos Aron!"

Ääni jyrähti ja katse leimahti ja sekä madame että mademoiselle
koettivat epäonnistuneesti tekeytyä olemattomiksi. Karnevaali oli
auttamattomasti lopussa, henkilössä, joka tarkasteli uitettua
seuruetta, ei näkynyt jälkeäkään mistään karnevaali-ymmärtämyksestä.
Puolalaisen diplomaatin hampaat kalisivat todellisesta pelosta.

"Mutta rakas Rebekka! Anna minun selittää!"

"Amos Aron!"

Puhuttelu oli niin tuikea, että ymmärsin Rebekalla olevan eittämättömiä
oikeuksia kenraaliin, että hän oli tavannut rakkaansa hyvin vaikeasti
selvitettävässä tilanteessa, seurassa ja puvussa, mitä Rebekka ei
kyennyt eikä kai liioin tahtonutkaan ymmärtää, ja että Rebekalla oli
suuri, ellei ehdotonkin ylivalta, niin nainen kuin hän ja niin kenraali
kuin Amos Aron olikin.

Ja hän oli suuri ja roteva nainen, aito Israelin tytär, täynnä pyhää
vihaa kuin naisellinen Mooses, ja valmis tuomitsemaan erehtyväisen Amos
Aronin siekailematta.

En silloin tietänyt, kuinka urhoollinen kenraali lienee mahtanut olla
granaattitulessa, mutta ilmeistä oli, että Rebekan kasvojen tuikeus oli
riistänyt häneltä kaiken rohkeuden. Lisäksi oli Rebekan ilmaantuminen
hänelle enemmän kuin yllätys, sillä hän ei ollut käynyt huoneessaan
eikä siis myöskään ollut huomannut saapunutta sähkösanomaa.

"Ah, Rebekka! Onnettomuus, suuri onnettomuus! Tuskin hengissä
pelastuimme. Odota hetkinen, niin selitän kaikki!"

Kenraali koetti epätoivoisesti kietoa kiusallista kylpylakanaa
ympärilleen ja samalla avata lattialla olevaa pakettia, jossa arvasin
seurueen vaatteitten olevan. Madame Pirard oli saanut takaisin
malttinsa ja otti omansa ja mademoisellen vaatteet, jotka olivat
toisessa paketissa, varsin näppärästi ja nopeasti kainaloonsa, kadoten
sitten. Kenraali ojensi Jozef Gurnickille tämän vaatteet ja yhdessä
puolalaisen kanssa livahdin minäkin huoneesta, jättäen kenraalin
selviytymään ristikuulustelusta ja kiirastulesta, minkä
epämiellyttävyydestä minulla oli vain heikko, mutta silti kaamea
käsitys arvoisan Rebekka-rouvan katseesta ja olennosta päättäen.

Seurasin puolalaista, joka näytti olevan aivan suunniltaan. Tultuani
hänen huoneeseensa soitin ja tilasin hiukan lämmikettä. Puolalainen
pujahti kylpyhuoneeseen, josta ilmestyi neljännestunnin kuluttua
täydellisenä gentlemannina.

"Pyydän tuhannesti kiittää teitä palveluksestanne", lausui hän minulle
yhtä kohteliaasti kuin sydämellisestikin, vaikka selvästi huomasin
hänen olevan äärimmilleen hermostuneen. Päätin hyökätä umpimähkään.

"Herra Gurnicki, arvaan, että teiltä on varastettu jotakin tärkeää!"

Puolalainen säpsähti kuin satutettuna ja hänen olentonsa ilmaisi
varovaisuutta.

"Niin, katsokaas, teidän ilmeenne pettää teidät. Te olette huolissanne.
Tiedän sattumalta teidät rikkaaksi mieheksi. Syynä huolestumiseenne ei
siis voi olla jonkun rahasumman ja arvoesineitten menetys seikkailussa.
Te olette menettänyt jotakin muuta. Tärkeämpää!"

Katsoin häntä kiinteästi silmiin. Mutta puolalainen hillitsi itsensä
täydellisesti ja naurahtaen suopeasti hän huolettomasti istuutui.

"Te päättelette nopeasti!"

"En ollenkaan, ja joka tapauksessa oikein! Mutta luulen, että minulla
olisi keino..."

Jozef Gurnicki tarkasteli minua vaieten.

"Keino?" toisti hän hitaasti.

"Niin, ei oikeastaan keinokaan, vaan epäluulo. Epäilettekö ketään?"

Puolalainen pudisti päätään.

"Ettekö tuntenut venemiestä?"

"Otimme veneen aivan sattumalta, madame Pirard ehdotti ja me
suostuimme. Minulla ei ollut aavistustakaan, että tällainen yleensä oli
mahdollista."

Mietin pari silmänräpäystä ja punnitsin mahdollisuuksia.

"Minulla olisi ehdotus teille. Olen sanomalehtimies ja matkalla
Varsovan konferenssiin. Haluaisin saada suosituksia, todella
ensiluokkaisia suosituksia, voidakseni loistaa reporteerauskyvylläni.
Tarjoudun auttamaan teitä ehdolla, että lupaatte minulle suosituksenne.
Tiedän, että se merkitsee paljon. Minulla on vielä runsaasti aikaa ja
pieni seikkailu olisi suurin virkistys. Suostutteko?"

Jozef Gurnicki tarkasteli minua kiinteästi, minkä tarkastelun kestin
levollisena.

"Ellette luottaisi minuun, mikä ei olekaan ihmeteltävää jo
tuttavuutemme sekä laatuun että pituuteeni katsoen, voi kai konsulimme
antaa teille minusta tarpeelliset suositukset."

Jozef Gurnicki sytytti savukkeen.

"Olkoon menneeksi."

"Kas niin. Te olette siis jotakin menettänyt?"

"Kyllä, erään paperin, minkä säilyminen minun hallussani olisi
ratkaisevan tärkeä juuri Varsovan konferenssin onnistumiselle. Se
koskee Puolan ja Suomen suhteita."

"Tiedetäänkö sellaisen paperin olemassaolosta?"

"Olen varma siitä, ettei ainoakaan asiaton henkilö tiedä mitään siitä."

"Ette siis luule, että ryöväys olisi ollut tarkoitettu tuon paperin
anastamiseksi?"

"En ollenkaan, koko juttuhan on tavallinen rosvous ja siis sitä pahempi
minulle. On melkein toivotonta yrittää saada käsiin mies, joka meidät
rosvosi."

Hymähdin kieltävästi.

"Juttu ei ole tavallinen rosvous."

"Mitä?"

"Toistan, ettei juttu ole tavallinen rosvous, yhtä vähän kuin venemies
oli sattumalta valittu."

Jozef Gurnicki hypähti pystyyn.

"Olisiko...?"

"Hiljempaan! Muuten, tunnetteko kenraalin tarkemmin?"

"En kovin hyvin, mutta hiukan kuitenkin. Hän on auttanut minua muutamia
kertoja."

"Maksusta?"

"Niin kyllä."

"Missä asioissa nyt olitte hänen kanssaan?"

"Parissa pienessä aivan."

"Muistatteko, mitä hän sanoi teille eilen, kun tapasitte toisenne
Suomen konsulaatin luona?"

Puolalainen katsoi minua hieman ällistyneenä.

"Mistä te sen tiedätte? Ahaa, niin, tehän olitte konsulin luona. No
niin, kenraali ei sanonut mitään erikoista. Tapaaminen oli aivan
satunnainen."

"Muistatteko, sanoiko kenraali teitä odottaneensa?"

"Ei, hän ei huomannut minua ollenkaan ensiksi, vaan minä hänet."

"Niinkö, tietäkää siis, että kenraali odotti teitä koko ajan, kun
olitte konsulin luona. Hän seurasi teitä, kun menitte konsulin luo ja
jäi sitten odottamaan toiselle puolelle katua."

"Vai niin", ja diplomaatin äänessä oli miettivä sävy. "Siinä ei olisi
mitään ihmeellistä. Kenraali ei suinkaan ole luotetuimpia."

"Ja sitten", jatkoin minä, "tietäkää se, että kenraali tänään
keskusteli erään venemiehen kanssa laiturilla, miehen, joka täydelleen
vastaa kuvaustanne rosvosta."

"Tuli ja leimaus! Silloin minä olen hukassa!"

"Ei ollenkaan! Katsokaas, meillä on kuitenkin yksi etu: me epäilemme
tai oikeastaan minä epäilen kenraalia, mutta kenraali ei tiedä mitään
tästä epäilyksestä. Ellei hän tiedä paperin olemassaolosta, on meillä
vielä aikaakin. Missä te säilytätte sitä?"

"Se oli paperossikotelossani, kuoren sisällä, mistä sitä ei aivan heti
keksi."

"Kas niin, sehän parantaakin asiaa melkoisesti. Meidän on nyt pidettävä
kenraalia silmällä ja muu saa toistaiseksi jäädä riippumaan
sattumasta."

"Mutta, monsieur Haapala", kysyi puolalainen, "kuinka te sitten
selitätte sen, että myöskin kenraali ryöstettiin? Olisiko se vain tehty
asian salaamiseksi?"

"Epäilemättä."

"Mutta kenraali näytti olevan ja todella olikin aivan kiukkuinen, kun
rosvo komensi meidät hyppäämään mereen?"

"Sitä on todellakin hieman vaikeampi selittää, mutta tuskinpa
mahdotonta. Huomasitteko muuatta asiaa, mikä ehkä voi luoda valoa
asiaan ja minkä minäkin nyt vasta älyän?"

"Nimittäin?"

"Naisten käytöksen. Molemmat olivat iloisia ja reippaita ja ilmeisesti
seikkailu heitä huvitti. Minusta madame Pirard tuntuu kykenevän
parantamaan itsensä kenraalin suunnitelmia ja ällistyttämään häntäkin.
Samalla koko juttu sai entistä uskottavamman leiman."

"Te siis otaksutte, että madame Pirard...?"

"... on voinut vallan yksinkertaisesti mademoiselle Volkovskajan kanssa
ja kenraalin tietämättä muuttaa rosvoussuunnitelmaa sikäli, että teidät
kaikki loppujen lopuksi heitettiin mereen. Minusta madame Pirard tuntuu
varsin naurunhaluiselta ja täytyy tunnustaa, että jos minä
toimeenpanisin tämänlaatuisen suunnitelman, minullekin nauru
jälkeenpäin maistuisi. On otaksuttavaa, että alunperin oli tarkoitus
viedä teidät Helan niemelle ja jättää sinne jonnekin autioon kohtaan,
mutta ilmitulon ja kiinnijoutumisen vaara olisi tällöin ollut paljon
suurempi."

"Se etu otaksumallanne ainakin on, ettei se ole mahdoton."

"Ei ollenkaan. Nyt on kysymys siitä, missä varastetut tavarat ovat ja
millä tavoin me voimme saada ne takaisin."

"Siinä onkin pulmaa tarpeeksi."

"On kyllä. Mutta muuan seikka: jättäkää asia näennäisesti poliisin
huostaan, puhukaa ainoastaan rahoista ja arvoesineistä, niin juttu saa
kenraalinkin mielestä viattoman muodon."

"Hyvä on."

Keskustelimme vielä jonkun aikaa, kunnes ovelta kuului koputusta.

"Sisään, olkaa hyvä!"

Kenraali näyttäytyi ovessa, täysin puettuna ja alistuvaisesti
hymyillen. Ilmeisesti välien selvittely esivallan kanssa oli ollut
rasittava.

"Lähdemme siis illalliselle. Kiitän omasta ja vaimoni puolesta teitä,
herra Haapala, ystävällisestä avustanne, jota ilman me kai vieläkin
ajelehtisimme meressä."

En ollut kovinkaan varma Lauran ja Editin suostumisesta, mutta lähdin
kuitenkin suostuttelemaan. Molemmat olivat pukeutuneet iltapukuunsa ja
Laura olletikin oli viehättävä, minkä hänelle sanoinkin saaden
vastaukseksi yhden noita Lauralle luonteenomaisia olankohotuksia.

"Luulenpa, että sinä alat ulkomailla vähitellen muuttua kohteliaaksi!"

"Tarkoitukseni ei suinkaan ollut se. Olet pukeutunut varsin
siedettävästi ja olen siitä tyytyväinen, kun minun täytyy esiintyä
sinun seurassasi!"

Laura oli valmis niin ollen lähtemään, ja Edit, vaikka vastahakoisena,
myös. Laskeuduimme alas, missä kenraali Rebekkoineen, monsieur Gurnicki
ja sekä madame että mademoiselle odottivat. Huomasin, että myrsky oli
tyyntynyt, vaikka Rebekka-rouva loikin taistelunhaluisia silmäyksiä
molempiin seikkailijattariin, saaden osakseen hyväntahtoista, mutta
selvästi hieman pilkallista kylmyyttä. Kenraali vaikutti koulupojalta,
joka on saanut kolttosensa ehdollisesti anteeksi.

Autot odottivat ja ennenpitkää istuimme rantakasinon valaistulla
parvekkeella illallispöydän ääressä. Tumma meri kohisi hiljalleen
rannan hietikkoa vastaan, loistavien moniväristen rakettien aika ajoin
suhisten valaistessa sen metallikiiltoista pintaa. Päivän helteen
jälkeen tuntui raikas yöilma miellyttävältä, mustalaisorkesterin
intohimoinen musiikki sointui hyvin yhteen riehakkaan iloisen
karnevaalitunnelman kanssa, ja vähitellen, mutta varmasti suli myöskin
Rebekka-rouvan jäinen ja myrskyinen mieliala, ja hän heitti, ellei
tosin lempeitä niin ainakin aivan siedettäviä, silmäyksiä huonompaan
puoliskoonsa. Madame Pirard oli loistavalla tuulella, hänen
leikinlaskunsa ja päähänpistonsa saivat sekä Rebekka-rouvan että
Editinkin hymyilemään, minusta ja Jozef Gurnickista puhumattakaan.
Ainoa, jota pirteä ranskatar ei tuntunut erikoisemmin huvittavan, oli
Laura. Lauralla on aina niin kummallisia päähänpistoja, etten ruvennut
vaivaamaan päätäni, mikä tällä kertaa hänen pidättyväisyyteensä oli
syynä. Kenraali piristyi myös vähitellen, sekä yleisen tunnelman että
myös otaksuttavasti viinin vaikutuksesta, joten kaikki tuntuivat
tyytyväisiltä.

Tehtävääni en suinkaan unohtanut, vaan seurasin tarkkaan kaikkea, mitä
pöydässä tapahtui. Tiesin, että kysymyksessä oli paljon, hyvin paljon,
enemmän kuin kenraalikaan aavisti.

En ole milloinkaan väittänyt, etteikö minulla silloin tällöin olisi
onnea, mutta en olisi sittenkään luullut, että madame Pirard -- minun
ja etenkin Jozef Gurnickin onneksi -- erehtyisi luulemaan minun
jalkaani ja kättäni kenraali Amos Aron Nagelkopfin kädeksi ja jalaksi.
Mutta kävi kuitenkin niin. Tunsin äkkiä lämpöisen naiskäden koskettavan
omaani ja sormieni väliin työntyi paperipala. Hillitsin itseni,
puristin paperin kouraani ja huomaamatta työnsin taskuuni. Sanomalehtiä
ostaakseni poistuin pöydästä ja piiloon päästyäni luin paperin. Se oli
lyhyt ja selvä: "Huomenna klo 10 täällä."

Madame Pirardilla ja kenraali Amos Aronilla oli siis kohtaus huomenna
kello 10 rantakasinossa. Hyvä, aioin tavalla tai toisella hyötyä tuosta
kohtauksesta. Nyt täytyi vain toimittaa paperi kenraalille hänen
huomaamattaan. Odotin pitkän hetken, kunnes tuli sopiva tilaisuus ja
sujautin sitten paperin hänelle. Kenraali ei kääntänyt päätäänkään, ei
ilmettäkään muuttanut, kun hän ovelasti työnsi paperin taskuunsa.
Jonkun ajan kuluttua hän luki sen, harvinaisen rohkeasti ja
kylmäverisesti huolimatta peloittavasta Rebekastaan. Asia oli sikäli
selvä.

Mutta Jozef Gurnicki istui kuin tulisilla hiilillä. Näin, että pienen
diplomaatin oli äärimmäisen vaikea olla. Hän ajatteli niitä vaaroja ja
vaikeuksia, jotka syntyisivät, jos tuo tärkeä paperi joutuisi
sopimattomien henkilöitten käsiin. Oli selvä, että ainakin bolshevikit
ja Venäjän tsaarimieliset emigrantit tekisivät kaikkensa, saadakseen
Itämerenmaitten lähestymisen ja yhteistoiminnan epäonnistumaan.

Ajattelin tätä kaikkea kotimatkalla, istuessani autossa Lauran
vieressä. Laura ei aavistanutkaan, että moottoriseikkailullamme oli
tällainen vakavampi tausta. Minulla ei ollut mitään syytä hänelle sitä
myöskään ilmoittaa. Hän oli kilpailijani ja tiesin, että seikkailu
voisi minulle merkitä ratkaisevaa yliotetta kilpailussamme. Kuvittelin
jo ensiluokkaisia haastatteluja, merkkihenkilöitten tapaamisia ja
ennakkouutisia, joita saisin hankituksi Jozef Gurnickin suosituksilla.

Ohikiitävien autolyhtyjen ja katulamppujen valon sattuessa meihin
kiinnitti Laura ennen pitkää kuitenkin mieleni, melkein vastoin
tahtoani. Hän oli todella miellyttävä, ei kaunis, mutta
puoleensavetävä, reipas ja kodikas, ja ellei hänellä olisi ollut
sietämättömän terävää kieltä ja uppiniskaista luontoa, olisi hän ollut
ihastuttava matkakumppani. Erittelin juuri näitä vaikutteitani, kun
tunsin jonkun katseen sattuvan itseeni. Käänsin nopeasti pääni ja
ennätin tavoittaa katseen. Se oli Lauran, ja, ihme ja kumma, mutta
olisin voinut vannoa, että tuossa katseessa, minuunkin kohdistuneena,
oli hyväntahtoisuutta ja ystävällistä uteliaisuutta, ei mitään
viisastelua, nenäkästä ja pilkallista. Mutta samassa ilme myöskin
katosi ja Laura vajosi entiseen velttouteensa auton pehmeällä
takaistuimella.

Laura ihmetteli aamulla, kun alhaalla ruokailtuamme ilmoitin lähteväni
omille asioilleni muutamiksi tunneiksi. Näin, että hän oli äärettömän
utelias. Hän kai vainusi, että minulla oli jotakin kierroksessa
lehteäni varten. Minä en kuitenkaan selittänyt mitään, vaikka Laura
koetti olla myrkyllinenkin. Kadulle tultuani pysähdyin lähimpään
kulmaan, varmistuakseni, ettei Laura minua seuraisi. Sellainen veto
hänen puoleltaan ei suinkaan olisi ollut mahdottomuus. Hän oli kerran
aikaisemminkin sen jo tehnyt minulle Helsingissä. Kun häntä ei
kuitenkaan kuulunut, harppasin torin yli asemalle ja hetken kuluttua
olin paikallisjunassa matkalla Zoppotiin.

Minulla oli vielä aikaa yli puoli tuntia. Etsin itselleni mukavan
paikan, jossa itse olin näkymättömissä, mutta saatoin pitää silmällä
kasinon sisäänkäytävää. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa, vaan
päätin koettaa mahdollisuuden mukaan hyväkseni käyttää tarjoutuvaa
tilaisuutta ja toimia sen mukaan.

Yleisöä liikkui jo kohtalaisesti ja hietikolta kuului lasten iloinen
mekastus. Minun oli helppo pysyä piilossa, mutta ei ollenkaan yhtä
helppo tarkastaa tulijoita ja menijöitä. Jotenkin täsmälleen kello
kymmenen ilmestyivät kuitenkin odottamani näkyviin, pujahdin
suojapaikastani ja seurasin heitä, jättäen turvakseni melkoisen
juutalaisseurueen itseni ja seurattavieni väliin. He nousivat
rantakasinon parvekkeelle ja arvelin jo, että aikeeni oli mennyt
myttyyn. Avoimella parvekkeella en voisi päästä kuulomatkan päähän.
Mutta taaskin suosi minua onni. Kenraali ja madame eivät pysähtyneet
parvekkeelle, vaan jatkoivat matkaansa sisälle. Halki suuren salin
kulki kukin koristettu matalahko eroittava suojus, jonka molemmin
puolin oli pieniä kolmiseinäisiä komeroita pöytineen ja tuoleineen.
Ovelle ehtiessäni ennätin juuri nähdä kenraalin istuutuvan yhteen
sellaiseen. Hiivin nopeasti ja hiljaa lähemmäksi ja ääntä päästämättä
istuuduin suojustimen vastapäiselle puolelle komeroon. Saatoin kuulla
kaikki eikä minua huomattu ollenkaan. Hiljaisella äänellä tilasin
itselleni hiukan juotavaa ja asettauduin sitten kuuntelemaan. Se ei
suinkaan ollutkaan vaikeata, sillä kenraali käytti jotenkin rohkeasti
ääntään. Huomasin heti, että puheena oli eilinen seikkailu.

"Madame, viimeinen temppu ei ollut teiltä kauniisti tehty. Hypätä
mereen! Ajatelkaa, jos olisimme hukkuneet!"

"Mutta, hyvä kenraali, näinhän oli varmempaa. Jos olisimme suorittaneet
tempun Helan niemellä, olisi vaara ollut moninkertainen. Siellä on
puhelin ja mies olisi ehkä napattu kiinni ennenkuin ehti edes
veneellään maihin. Ja näin oli juttu myös paljon uskottavampi Gurnickin
mielestä. Hän tuskin osannee epäilläkään. Ja sitten, minusta oli
äärettömän hauskaa nähdä kaikkien pelästynyt, avuton ilme! Te olitte,
paras kenraali, suorastaan voittamattoman näköinen!"

Kenraali naurahti hieman väkinäisesti.

"Teissä on pirua, madame, ja rohkeutta enemmän kuin tarvitaankaan.
Kylpy oli epämiellyttävä, hiton epämiellyttävä, mutta nyt kelpaa kyllä
nauraa. En ole teille ollenkaan vihainen."

Madame huudahti hiukan iroonisesti. Minä kuuntelin ja olin kuulemaani
tyytyväinen. Otaksumani olivat olleet oikeita. Rosvous oli järjestetty
ja järjestetty varsin taitavasti. Siinä ilmennyt romanttinen rohkeus
haihdutti epäluulot ja ellen sattumalta olisi nähnyt kenraalin ja
venemiehen kohtausta, minä tuskin olisin itsekään kiinnittänyt asiaan
huomiota. En ole nero, kaukana siitä, mutta osaan kyllä joskus tehdä
huomioita, ja tieto, että huomioni ja päätelmäni olivat olleet oikeita,
tyydytti minua suuresti.

"Miten arvoisa rouvanne jaksaa?" kysyi madame ilakoivasti.

Kenraali mutisi jotakin vastaukseksi, mistä en saanut selvää, vaikka
olinkin varma, ettei kenraali ollut suinkaan tyytyväinen rakkaan
puolisonsa saapumiseen, tuskinpa yleensä koko avioliittoonkaan.

Madame nauroi.

"Alkaa olla jo aika lähteä Helaan, vielä kymmenen minuuttia, ja sitten
lähtee moottorivene."

"Minä uskallan paljon, madame, teidän kauniitten silmienne ja hauskan
seuranne takia", sanoi kenraali ja minä kuulin hänen nousevan. "Kello
kolme täytyy minun viimeistään olla hotellissa."

Kuulin, että heidän luokseen tuli tarjoilija, kenraali maksoi ja
molemmat poistuivat.

Punnitsin tilannetta. Olin ratkaissut, ketkä olivat rosvouksen
järjestäneet ja olisin saattanut, jos olisin tahtonut, turvautua
järjestysvallan apuun. Mutta se tuskin kannatti. Tämänluontoinen asia
oli hoidettava hiljaisuudessa, ainakin niinkauan kuin olimme
Danzigissa. Jos olisimme olleet Puolan alueella, olisi asianlaita ehkä
ollut toinen.

Mutta missä olivat rosvotut tavarat, ennenkaikkea puolalaisen
paperossikotelo? Kenraali ei ollut siitä maininnut sanaakaan. Olivatko
ne edelleenkin hänen apulaisellaan, venemiehellä, vai oliko kenraali
ottanut ne haltuunsa. En epäillyt, etteikö kenraali olisi ottanut jo
rahoja ja papereita, mutta viaton paperossikotelo olisi hyvinkin voinut
joutua vain palkkioksi venemiehelle, sellaiselle, joka voi sen helposti
muuttaa rahaksi.

Yllättäisinkö kenraalin ja kiristämällä pakoitttaisin hänet
ilmoittamaan tavarain kätköpaikan? Sellainen menettely oli mahdollinen,
jos kohta sekä uskallettu että vaikea. Missä saisin kenraalin tavatuksi
niin, ettei todistajia olisi, joten voisin vapaasti uhata häntä
väkivallallakin? Ja kauanko hän viipyisi Danzigissa? Ei, minun olisi
toimittava nopeasti. Mieleeni johtui, että ehkä voisin käyttää
hyväkseni hänen matkaansa. Ryhtyisinkö etsiskelemään venemiestä?
Toivoton työ niinkin suuressa kaupungissa kuin Danzig.

Entä jos? Niin, juuri niin oli tehtävä. Sitten voisin turvautua vaikka
kiristysmenettelyyn. Olin keksinyt keinon.

Maksoin, hyppäsin autoon ja olin puolessa tunnissa kaupungissa.
Riensin nopeasti puolalaisen huoneeseen. Monsieur Gurnicki istui
kirjoittamassa.

"Herran tähden, mitä uutta?" huudahti hän huoneeseen astuessani ja
hänen sinijuovaisista kasvoistaan näin selvästi, ettei hän yöllä ollut
paljoa nukkunut.

"Hyvää", vastasin lyhyesti ja kerroin sitten kohtaukseni, joka oli
vahvistanut päätelmäni oikeiksi. Puolalainen kuunteli jännittyneenä ja
hänen ilmeensä tuskallisuus katosi vähitellen.

"Madame, madame!" mutisi hän. "Ovela ja rohkea!"

Keskeytin hänen mietelmänsä.

"Onko teillä aikaa?" kysyin.

"Ei juuri. Kirjoitan parhaillani muutamia välttämättömän tärkeitä
kirjeitä. Mitä sitten?"

"Jättäkää nyt kirjeet rauhaan. Teidän on lähdettävä nyt Helan
niemelle."

"Mitä ihmettä?"

"Ei mitään ihmettä, vaan heti paikalla. Ja lähdettävä sinne madame
Nagelkopfin kanssa."

"Tuon Rebekan?"

Puolalainen näytti onnettomalta.

"Niin juuri. Minulla ei ole liioin halua eikä aikaa selittää kaikkea.
Mutta niin on teidän tehtävä. Ehdottomasti. Menette kohteliaasti hänen
luokseen visiitille. Kenraali ei ole kotona, kuten jo sanoin. Menette
siis hänen luokseen, keskustelette hetkisen ja pyydätte häntä sitten
kävelylle. Sitten ehdotatte pientä retkeä Helan niemelle. Tehän
tunnette madame Nagelkopfin jo ennestään?"

"Hiukan, mutta...."

"Ei mitään vastustusta. Muistakaa, että tässä on paljon kysymyksessä.
Voi käydä niin, että teillä takaisin tullessanne on paperi jo
pöydällänne."

Puolalainen vilkastui huomattavasti, ja, tekemättä enää vastaväitteitä,
alkoi viimeistellä pukeutumistaan. Odotin, kunnes hän oli valmis ja
lähdin sitten ulos. Menin vastapäisellä puolella katua olevaan
sikaarikauppaan ja ryhdyin ikkunan ääressä valikoimaan itselleni eri
laatuja. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua astuivat hotellin ovesta
madame Nagelkopf räikeän viheriässä kesäpuvussa, muistuttaen elävästi
suunnatonta kaalinkupua, ja hänen rinnallaan puolalainen, joka näytti
päivänpaisteesta huolimatta surulliselta ja onnettomalta. Puolalainen
viittasi auton, he nousivat siihen ja minä olin saanut suunnitelmani
alulle. Naurahdin mielessäni, ajatellessani mahdollisuutta, että madame
Rebekka kohtaisi kenraalinsa Helan niemellä yhdessä sen toisen madamen
kanssa. Siitä varmasti syntyisi ikuistettavan arvoinen kohtaus.

En tahtonut kuitenkaan siekailla. Menin hotelliin ja ottaessani
ovenvartijan huoneessa olevalta taulukolta oman huoneeni avaimen,
pistin myöskin kenenkään huomaamatta kenraalin huoneen avaimen taskuuni
ja nousin rauhallisesti portaita ylös. Kenraalin huone oli kerrosta
alempana omaani. Käytävässä liikkui pari henkilöä. Pysähdyin
sytyttämään savukkeeni ja odotin, kunnes käytävä oli tyhjä, hiivin
ovelle, avasin sen ja pujahdin sisään.

Kenraalilla oli hallussaan kaksi huonetta, toinen seurustelu- ja toinen
makuuhuone. Päätin toimeenpanna omin luvin pienen kotitarkastuksen. Oli
mahdollista, että kenraali, vakuutettuna, ettei häntä kukaan epäillyt,
olisi tuonut varastetut tavarat huoneeseensa. Minun tehtäväni oli ottaa
selvä siitä.

Ryhdyin tutkimaan. Huoneessa oli suuri kirjoituspöytä, mutta huomasin
kaikkien laatikoitten olevan lukossa ja päätin toimituttaa sen
tutkimisen viimeiseksi. Etsin ensin kaikkialta muualta, tunnustelin
sohvan ja tuolit, tarkastelin verhojen takaa, tutkin kaapit, vuoteet,
pesuhyllyn, uunit, kukka-astiat, seinätapeetit, tullasin kaikki
matkalaukut, jotka olivat auki, mutta en löytänyt mitään. Tavarat
olivat joko lukitun kirjoituspöydän laatikossa tai parissa samoin
lukitussa matkalaukussa tai ei niitä ollut ollenkaan.

Alkoi tulla kuuma ja luonnollinen hermostumiseni lisäsi sitä. Päätin
kumminkin tutkia kirjoituspöytää. Koputtelin varovaisesti sitä eri
puolilta ja pääsin vihdoin ainakin yhdestä seikasta selville: suurin
osa laatikoista oli tyhjiä, ainoastaan parissa ylälaatikossa tuntui
olevan jotakin.

Minulla ei ollut tiirikkaa eikä kauhavalaisen puukkoni terä olisi
kestänyt tammista jykevää pöytää käsiteltäessä. Tarkastellessani ja
miettiessäni parhainta hyökkäysmenettelyä, sattuivat käteni pöydän alle
ja tunsin, että ainakin pari alalautaa oli höllässä. Ryömin pöydän alle
ja tutkin tarkemmin.

Aivan oikein: alalaudat liikkuivat ja mikä vielä tärkeämpää, ne eivät
olleet lujaa tammea, vaan jotakin paljon pehmeämpää ja kevyempää
puulajia. Vedin esille puukkoni ja aloin työskennellä pöydän alla.

Ellen olisi ollut niin kiihkoissani ja jännityksissä, olisin ehkä
hieman miettinyt tilannetta ja ihmetellyt, kuinka minä, joka tähän
saakka olin suurin piirtein katsoen vaeltanut nuhteettomasti lain ja
oikeuden puitteissa, nyt ilman muuta muutuin murtovarkaaksi, istuin
vieraassa kaupungissa vieraassa huoneessa ja kaikin voimin yritin
tunkeutua lukittuun laatikkoon. Tosin minulla oli epäilykseni, mutta en
voisi niitä edes todistaa, eivätkä ne missään tapauksessa oikeuttaneet
minua tällaiseen menettelyyn. Mutta minä en ajatellut, vaan koetin
puukkoani katkaisematta saada laudan luiskahtamaan kolostaan.

Viimein se onnistui. Laudan toinen pää oli irti. Pistin puukkoni
tuppeen ja vedin lautaa, niin että se kokonaan irtautui. Samalla putosi
lattialle joukko papereita ja useita esineitä.

Huudahdin heikosti: lattialla oli hujan hajan koko ryöstösaalis ja ensi
hetkessä näin, että joukossa oli myös komea hopeinen paperossikotelo
J.G.-monogrammeineen. Diplomaatin paperossikotelo. Sieppasin sen
käteeni ja kiihkoissani painoin taitavasti salattua ponninta. Sisäkuori
aukeni ja sen sisällä oli sievästi taitettuna paperi.

Kenraali ei ollut paperia siis huomannut. Avasin ja tarkastelin sen. Se
oli ranskankielinen, ja jo muutamista sanoista pääsin selville, että
paperi oli oikea. Tehtäväni oli onnistunut yli odotusten ja saatoin
olla varma suositusten saamisesta.

Tarkastelin muut esineet. Puolalaisen lompakko oli myös joukossa ja se
sisälsi vieläkin huomattavan rahasumman. En uskaltanut kuitenkaan ottaa
rahoja pois, sillä summa ei sinänsä Gurnickille mitään merkinnyt, mutta
sen katoaminen paljastaisi käyntini. Pistin kaikki esineet takaisin
laatikkoon tekemästäni reiästä, ainoastaan tuon paperin pidätin
itselleni ja sovitin laudan paikoilleen. Olin melkein varma, ettei
tekemääni kepposta niinkään helposti huomattaisi. Ellei kenraali ollut
vain tarkoin merkinnyt esineitten paikkoja laatikossa, ei hän huomaisi
mitään.

Viimeistelin juuri käyntini jälkiä makuuhuoneessa, kun kauhukseni
kuulin ovea avattavan. Salamana välähti nyt vasta mielessäni tekemäni
typeryys, joka ei ollut enää korjattavissa: olin jättänyt avaimen oven
ulkopuolelle.

Ajatustakin nopeammin sukelsin sänkyjen alle. Sydämeni jyskytti
nopeasti, kun koetin kuunnella, kuka oli tulija. Oliko kenraali jo
palannut tai hänen Rebekkansa? Ei, se tuskin oli luultavaa, näin pian
se oli melkein mahdotonta.

Kuuntelin.

Viereisessä huoneessa liikehti joku, kuului pari lasin helähdystä,
tuolia siirrettiin, sitten hangattiin tasaisesti. Minulle selveni asia:
huoneeseen oli tullut siivoojatar. Hän puhdisti laseja, pyyhki tomua ja
paratkoon, kai lakaisi myös lattiaa. Kuulin, miten pehmeä harja liukui
lattialla viereisessä huoneessa ja muutaman hetken kuluttua,
ennenkuin olin ehtinyt mitään edes miettiä, sen vähemmin päättää,
pelastuksekseni, lähenivät askeleet. Siivoojatar oli tullut huoneeseen.

En pidä talousaskareista, mutta ei milloinkaan ennen eikä kai
jälkeenpäinkään ole tavallinen lattiaharja herättänyt minussa
epämiellyttävämpiä tunteita. Minä vuoroin hikosin, vuoroin kylmin
maatessani herrasväki Nagelkopfin vuoteitten alla, ja odotin sydän
kylmänä, milloin pehmeä harja sattuisi minuun, siivoojatar keksisi
miehenroikaleen sängyn alta, kiljaisisi ja sitten säntäisi huoneesta,
tullakseen parin hetken kuluttua takaisin kokonaisen armeijan kanssa,
mikä armeija epäilemättä silmänräpäystäkään julistaisi minut
murtovarkaaksi ja menettelisi sen mukaan, seurauksin, joita en
uskaltanut käydä aavistelemaan.

Siivoojatar lakaisi huonetta ja harja kiiti lattialla. Odotus tuntui
suorastaan piinalliselta, mutta en uskaltanut oikein hengittääkään.
Odotin hetkestä hetkeen, että vuodepeitot nostettaisiin ylös ja nainen
työntäisi harjansa vuoteen alle.

Huomasin, että olin uskonut liian hyvää ihmisistä. Siivoojatar, jonka
työtä ei kukaan ollut tarkastamassa, jolla oli vielä monta huonetta
siistittävänä, ei ollut turhantarkka: hän ei kohottanut vuodepeittoja
eikä kertaakaan pistänyt harjaansa vuoteitten alle. Hän siivosi toisin
sanoen anteeksiantamattoman leväperäisesti huoneen, mutta minä kiitin
sallimusta ja bolshevismia ja yleistä rappeutuneisuutta, jotka olivat
tämän saksalaisessa hotellissa hieman epätavallisen ilmiön syinä.
Siivoojatar ei lakaissut vuoteitten alta ja minulla oli nyt
mahdollisuus pelastua.

Nainen viipyi kymmenen minuuttia huoneissa, vaikka aika minusta oli
tuntunut ainakin tunnilta. Sitten hän kokosi harjansa ja pyyhinriepunsa
ja vesisoikkonsa ja lähti. Kuulin oven kolahtavan kiinni hänen
jälkeensä.

Puoli minuuttia senjälkeen olin minäkin jo keskilattialla ja oikoilin
jäseniäni. Sitten hiivin ovelle, tartuin ovenripaan ja painoin. Se
myötäsi kyllä, mutta ovi ei avautunut.

Ovi oli lukossa eikä minulla ollut avainta. Siivoojatar oli tietenkin
luullut, huomatessaan avaimen ovessa, että se oli siihen unohdettu, ja
ottanut sen mukaansa jättääkseen ovenvartijalle.

Olin ollut aasi unohtaessani avaimen ja nyt olin lopullisesti ansassa,
vieläpä omassa valmistamassani. Paperi oli minulla kyllä, mutta itse en
päässyt minnekään.

Minua raivostutti, sitäkin enemmän, kun minun täytyi hiljaa ja kiltisti
niellä raivoni. Jos olisin saanut sitä hiukan purkaa, olisi ehkä ollut
helpompi olla, mutta näin ollen minua aivan tukehdutti.

Ja sitten minua alkoi peloittaa. Minut keksittäisiin. En voisi oloani
huoneessa mitenkään selittää, paljastamatta samalla koko seikkailuani.
Tietenkin, loppujen lopuksihan minulla kyllä olisi oikeus puolellani,
mutta ennenkuin oltaisiin niin pitkällä, voisi kulua hukkaan kallista
aikaa ja vieläkin kalliimpaa kesälomaani. Jos Laura olisi tietänyt
tilanteeni, olisin varmasti saanut naapurilehdestä lukea kuvitetun
kertomuksen, värikkään ja huvittavan, itsestäni ja seikkailustani
lattiaharjan lähettyvillä.

Oli myöskin toisenlainen mahdollisuus: kenraali voisi, jos hän katsoisi
sen tarpeelliseksi -- ja olisin luullut, että hän olisi ymmärtänyt
tilanteen muuttuneen hänellekin hyvin vakavaksi -- käyttää
omankädenoikeutta minua kohtaan. Millä minä voisin puolustautua?
Minulla oli vain puukko. Jos jollakin vastustajistani olisi ampuma-ase,
olisin avuton. He voisivat ampua minut kuin jäniksen ja selittää
murtovarkaaksi.

Minulla ei ollut mitään halua erota sittenkään tästä elämästä, ei
ainakaan niin kurjissa, jos kohta romanttisissakin, olosuhteissa. Tosin
osani elämästä ei ollut lihavimpia eikä ihanimpia, mutta tarpeeksi
maukas minulle kuitenkin. Kävin läpi kaikki mielentilat, synkimmästä
apaattisesta pessimismistä aina riehuvimpaan, epätoivoisimpaan
aktiivisuuteen, väliin päätin alistua kohtalooni, väliin taistella
vastaan, odottaa oven luona, kunnes joku avaisi, hyökätä esiin ja
sysätä sen tai ne syrjään ja paeta mistään välittämättä.

Oloni alkoi tässä pakollisessa vankeudessa käydä sietämättömäksi.
Tunsin nälkää enkä voinut sitä tyydyttää muuten kuin varovaisesti vettä
juomalla, tupakantuska oli kauhein, mutta en uskaltanut tupakoida,
ennenkuin hyvin varovaisesti, joka hetki peläten ja varoen, muistaen
koulunaikuisen tempun, avasin uuninpellit ja suuluukun ja asetuin
kyyrysilläni sen eteen tupakoimaan.

Katsoin kelloa. Se lähenteli puolta yhtä. Olin ollut jo toista tuntia
huoneessa.

Punnitsin lukemattomia keinoja, mutta kaikki olivat mahdottomia. Ovea
ei maksanut vaivaa yrittääkään avata, ikkuna oli liian korkealla, jotta
olisin uskaltanut hypätä, eikä ulkoseinällä ollut ränniäkään, jota
pitkin olisi voinut laskeutua maahan.

Heitin vihdoin perinpohjin kyllästyneenä miettimiset sikseen ja
vetäydyin turvapaikkaani vuoteitten alle, koettaen tehdä oloni niin
mukavaksi kuin paljas kova lattia sen suinkin salli. Huone oli
kohtalaisen lämmin ja minua, huolimatta jännityksestä ja pelosta, alkoi
jo raukaista vähitellen, suljin silmäni ja luulen, että nukahdin, ja
nukahdinkin aivan perinpohjaisesti, sillä kello oli jo yli kaksi, kun
vihdoin heräsin.

Heräsinkin hyvään aikaan, sillä tuskin olin ennättänyt vilkaista
kelloani, kun kuulin avainta kierrettävän lukossa. Unisuus oli kuin
poispuhallettu.

Ovi avattiin ja huoneeseen astui kaksi henkilöä. Minulle oli heti
selvä, että tulijat olivat kenraali Amos Aron Nagelkopf ja hänen
aviopuolisonsa Rebekka.

He olivat luultavastikin kohdanneet toisensa Helan niemellä.

Minun ei tarvinnut olla hetkeäkään kaikesta tästä epätietoinen.

Rebekka-rouva poisti tämän epätietoisuuden niin selvästi ja samalla
äänekkäästi, että lievemmin kuollutkin olisi kuullut, uskonut ja
tajunnut kaiken. Rebekka-rouva oli n.s. myrskytuulella, kaikki hänessä
kuohui ja kohisi ja melusi, hän ei tuntunut olevan tyytyväinen tuolien
järjestykseen koska ne kolisivat pitkin lattiaa, päivävarjo kuului
lentävän nurkkaan, Rebekka-rouva otti askeleita, joista huone vapisi ja
alakerran asukkaat varmasti luulivat jotakin vakavampaakin olevan
tulossa, ja koko ajan hän puhui, huusi, kirkui, nauroi, itki huutaen ja
huusi nauraen, samaan aikaan kuin hänen ylhäisyytensä armeijaton
kenraali Amos Aron Nagelkopf teki heikkoja, suorastaan avuttoman
heikkoja yrityksiä tyynnyttää tätä n.s. perhemyrskyä, koettaen puhua
hiljaisesti ja lempeästi, ja minä luulin jo muutaman hetken, kun
Rebekka-rouva pysähtyi, että rauha palaisi maahan, mutta huomasin
erehtyneeni, siliä Rebekka-rouva pysähtyi vain pakosta, ei
vakuutuksesta.

Hänen täytyi vetää henkeään.

Sillä aikaa kuin viereisessä huoneessa, johon ovi oli auki, raivosi
myrsky, makasin minä vuoteitten alla ja olisin nauranut sydämeni
pohjasta, ellen juuri olis maannut vuoteitten alla.

Rebekka-rouva pauhasi väsymättömällä voimalla ja minä sain täydellisen
selvityksen kenraali Nagelkopfin syntyperästä, asemasta, maallisesta
vaelluksesta sekä todennäköisestä osasta tämän maallisen elämän
jälkeen, eikä Rebekka-rouva todellakaan maalannut tätä osaa
ruusunhohtoisin värein, vaan niin mustin ja synkin, että selkäpiitäni
olisi kylmänyt, ellei huoneessa olisi alkanut tuntua kuumalta kaikesta
huolimatta.

"Mike shine olet tai mike shine luulet olevash? Mike shine olet ilman
minua? Mine olen rikash, entä shine? Lodzin juutalainen, köyhä
shaamari! Ja shine petät minua, kuljeshkelet kaikenlaishten kanssha. Et
shaa penniekään minulta, kun pappa kuolee, et shaa."

Ymmärsin, mistä Rebekka-rouvan valta, eikä vain valta, vaan suorastaan
ylivalta, johtui: hän oli rikas perijätär, kun taas kenraaliparka oli
köyhä, ja tätä heidän suunnatonta eroaan koetti Rebekka-rouva parhaan
kykynsä, taitonsa ja etenkin voimansa mukaan teroittaa kevytmieliselle
aviopuolisolleen.

Kenraali koetti sanoa jonkun sanan, mutta hänen jokainen yrityksensä
tukahutettiin alkuunsa ja hänen täytyi, en voinut nähdä, mutta
kuvitella kyllä, istua kädet ristissä ja tyynesti odottaa myrskyn
lauhtumista joko leppymisen tai väsymisen muodossa. Minun tuli melkein
sääli häntä, sillä itsehän olin tämän kaiken järjestänyt. Ellen minä
olisi sekaantunut asiaan, olisi kenraali kaikessa rauhassa ja
viattomuudessa hakkaillut kaunista madame Pirardia ja tullut yhtä
rauhassa takaisin, eikä hänen olisi tarvinnut, miehen, jolla hetki
aikaisemmin oli ollut aikamoinen valta kansojen ja maitten kohtaloon,
alistua kuuntelemaan tätä liiankin kansantajuista ja vilkasta esitelmää
aviomiehen, etenkin köyhän, pienistä oikeuksista ja monista suurista
velvollisuuksista.

Puolisen tuntia pauhasi Rebekka-rouva heikentymättömällä voimalla ja
minun korvani alkoivat jo niin täydellisesti tottua hänen kirkuvaan
sopraanoonsa, että aioin uudelleen nukahtaa. Kenraali oli viisas mies,
sillä hän valitsi lopuksi oikean keinon: oli aivan hiljaa.

Se raivostutti ensin Rebekka-rouvan äärimmilleen, mutta hänenkin
voimansa uupuivat. Kukaan ei jaksa huutaa seinille ja kenraali tuntui
olevan kuin seinä.

Rebekka-rouva veti henkeään, murahteli hiukan päättäjäisiksi ja vaikeni
viimein kokonaan. Pari tuolia kolahti, askeleet kaikuivat, mutta
ilmeistä oli, että myrsky oli tyyntymässä.

"Mine lähden shyömään!" sanoi Rebekka-rouva ja samassa läjähti ulko-ovi
kiinni.

En todellakaan sitä ihmetellyt. Nälkä tulee vähemmästäkin ja
vähemmästäkin ansaitsee saada syödä kunnollisen päivällisen. Tervehdin
itsekseni tyytyväisyydellä Rebekka-rouvan päätöstä ja välittömästi
seurannutta tekoa.

Hiljaisuus palasi, kenraali tuntui sytyttävän sikaarin ja kuului hieman
viheltävänkin, mistä päättäen hän ei ollut kovinkaan järkytetty
myrskystä, minkä hän oli saanut kestää. Kenraali Amos Aron Nagelkopf
tuntui maailmaa ymmärtävältä ja mukautuvalta mieheltä, mutta
loppujenkin lopuksi: minä olin edelleenkin vuoteitten alla eikä
poispääsystä ollut tietoakaan. Mieleeni välähti ajatus, että kenraali
ei poistuisikaan enää ollenkaan huoneestaan ennenkuin aamulla.
Sellaisessa tapauksessa joutuisin viettämään yöni sängyn alla. Ajatus
ei tuntunut houkuttelevalta.

Sitten sydämeni sykähti: kuulin, että kenraali helisytti avaimia ja
ryhtyi avaamaan kirjoituspöydän laatikoita.

Keksisikö hän käyntini?

Kului viisi minuuttia, mutta mitään epäilystä herättävää en kuullut
enkä havainnut. Varovaisesti siirtäydyin piilossani niin, että saatoin
katsella toiseen huoneeseen. Kenraalia en nähnyt, mutta osan nojatuolia
näin. Aloin todenteolla hermostua. En keksinyt mitään keinoa päästä
huoneesta pois, käyttämättä väkivaltaa ja tulematta huomatuksi.

Ulko-ovelta kuului koputus ja hetken kuluttua astui sisään kaksi
mieshenkilöä.

Ne olivat suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh ja ent. salaneuvos Matvei
Matvejevitsh, kuten jälkeenpäin sain tietää. En totisesti ollut heidän
tulostaan hyvilläni, mutta siinä kohdin ei kysytty mielipidettäni.
Kenraali tervehti kohteliaasti ja molemmat istuutuivat, niin että
saatoin heidät nähdä. Minulla ei ollut aavistusta, että tunkeutuessani
kenraalin luo joutuisin vastoin tahtoani tekemään suuren paljastuksen.
Minulla oli kyllä jo paljonkin epäluuloja kenraalia vastaan. Kenraali,
joka toimeenpanee merirosvouksia, herättää kieltämättä jonkunverran
ajatuksia, ja kun kenraali lisäksi kuuluu Israelin hajoitettuun
heimoon, jonka lapset nykypäivinä mieluummin tekevät kauppaa kuin
sotivat, muuttuu asia yhä arveluttavammaksi.

"Miten asiat luistavat, parahin Amos Andrejevitsh?" kysyi tsaariehdokas,
joka sivumennen sanoen edellisenä yönä oli taas tuntuvasti tukenut
Danzigin kaupungin raha-asioita Zoppotin pelihelvetissä.

"Kaikki järjestyy, niin että voimme pitää konferenssin sovittuna
aikana. Wrangelilta en ole vielä saanut tietoja. Lähetti on viipynyt
matkalla, mutta otaksun, että hänkin yhtyy rintamaamme. Varmaksi käy
asia vasta sitten, kun ensin konferenssissa olemme sopineet yhteisestä
ohjelmasta ja saaneet länsivaltojen vahvistetun avustuslupauksen.
Sotaanhan tarvitaan kolme seikkaa, nimittäin rahaa, rahaa, rahaa."

Asemani sängyn alla tuntui äkkiä omituisen helpolta ja mukavalta,
suorastaan mielenkiintoiselta. Olihan se kyllä hieman omituinen,
lievimmin sanottuna, paikka kuunnella tärkeitä diplomaattisia
keskusteluja ja suunnitelmia, jotka tarkoittivat, ei enemmän eikä
vähemmän, kuin bolshevikien vallan kukistamista ja yleensä Itä-Euroopan
kysymysten ratkaisemista venäläisten tsaariemigranttien toivomaan
suuntaan.

Kenraalilla oli siis rautansa täälläkin. Todellakin hauska kuulla.
Nautin mielessäni siitä hämmästyksestä, minkä eloisasti kirjoitettu
artikkelini näistä asioista varmasti herättäisi.

Kenraali ja suuriruhtinas keskustelivat suhteellisen kauan, Matvei
Matvejevitshin uskollisesti torkkuessa tuolillaan. Vastikään nautittu
hyvä päivällinen ilmeisesti raukaisi häntä. Matvei Matvejevitsh tuntui
tyytyväiseltä toisten suunnitelmiin, sillä edellytyksellä, ettei
tarvinnut liiaksi kieltäytyä jokapäiväisestä leivästä. Sain varsin
hyvän ja verrattain tarkan kuvauksen venäläisten tsaarimielisten
emigranttien salaisista hankkeista, ohjelmasta ja menettelytavoista, ja
päätin hiljaa mielessäni, että tavalla tai toisella olisin läsnä siinä
lopullisessa ratkaisevassa konferenssissa, jossa sovittaisiin
yhteisestä tsaariehdokkaasta ja käännyttäisiin salaisesti länsivaltojen
puoleen avunpyynnöllä. Minä aloin tuntea herpaisematonta mielenkiintoa
kysymykseen, eikä se seikka, että kotimaani nimi siiloin tällöin
mainittiin hankkeitten yhteydessä, joitten mahdollisuuskin nostattaisi
joka miehen aseisiin, suinkaan mielenkiintoani vähentänyt. Päätin, että
minäkin sanon sanani Itä-Euroopan kysymyksessä, ja vieläpä niin, että
se jotakin merkitsee. Tunnin kuluttua molemmat vieraat lähtivät ja
tsaarintekijä-kenraali jäi uudelleen yksin. Ja minä jäin tietysti myös.
En yritä kuvailla mielentilaani. Tantalos-tuskat olivat lapsenleikkiä
oman tilani rinnalla. Minä, sanomalehtimies, reportteri, olin
kirjaimellisesti ymmärrettynä ahdettu täyteen mitä tärkeimpiä, mitä
villeimpiä uutisia, sellaisia, että lukijat ne suorastaan ahmisivat,
mutta en voinut noita tietojani levittää, en jakaa kenellekään, en
kuiskata edes itselleni.

Kenraali nousi kävelemään ja piilostani näin, että hän katsoi pari
kertaa kelloaan. Hän siis odotti jotakin.

Aivan oikein, pari kolme minuuttia yli neljän koputettiin uudelleen
ovelle ja tällä kertaa oli tulijoita vain yksi. Hän oli pienehkö, laiha
mies, iho omituisen kellertävä, tummat viikset ja palavat silmät,
siististi ja huolellisesti, mutta erittäin vähän silmiinpistävästi
puettu. Tulija istuutui tervehtimättä tuolille.

"Miten onnistuitte Gurnickiin nähden?" kysyi vieras.

"Hyvin kyllä, mutta en löytänyt mitään papereita, ainoastaan rahaa ja
arvoesineitä", vastasi kenraali.

"Arvoesineitä!" huudahti vieras. "Oliko niitten joukossa myös hopeinen
paperossikotelo?"

Kenraali näytti hämmästyneeltä ja minä vapisin.

"Oli kyllä ja minulla se on vieläkin."

"Oivallista! Missä se on?"

Kenraali otti avaimen taskustaan ja aukaisi kirjoituspöydän laatikon.
Minä pidätin hengitystäni. Kaikki saattoi riippua seuraavista
silmänräpäyksistä. Jos minut keksittäisiin, ei tuon pienen miehen
kanssa ollut leikkimistä. Minä en pitänyt hänen silmistään. Niissä oli
vaarallisen häikäilemätön loiste.

"Kas tässä!" Kenraali ojensi paperossikotelon.

Kiihkeästi tarttui vieras koteloon, avasi sen ja painoi salaponninta.
Lokero avautui, mutta se oli tyhjä. Paperi oli minun taskussani. Vieras
päästi pettymyksen huudon.

"Tyhjä! Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Ette suinkaan ole täältä
mitään ottanut?"

"En", vakuutti kenraali.

"Eikä kukaan muukaan ole sitä tietämättänne käsitellyt?"

"Ei kukaan, voin sen vakuuttaa", vastasi kenraali käyden yhä enemmän
hämilleen. "Mitä siellä olisi pitänyt olla?"

"Paperi, muuan tärkeä, ensiluokkainen paperi! Saimme vasta tänään
tiedon salaisuudesta, siitä, että Gurnicki säilyttää tärkeitä
papereitaan tässä paperossikotelossa. Hm, ei tietenkään ole mahdotonta,
että hän on piiloittanut sen jonnekin muualle. Mutta harmillinen juttu
tämä on, peräti harmillinen. Jos paperi olisi ollut tässä kotelossa,
olisitte huomenna voinut pankista nostaa miljoonan markkaa."

"Perhana", pääsi kenraalilta. "Miljoonan! Mutta eikö paperia vieläkin
voitaisi hankkia?"

"Tuskin. Gurnicki on varmasti nyt niin varuillaan, että yritys olisi
turha."

Kenraali noitui hiljaa, mutta niin hartaasti, että ymmärsin häntä
satutetun arkaan paikkaan. Eikäpä ihme, miljoona markkaa on hieman arka
paikka kenelle tahansa. Niin, tosiaankin, olisinhan voinut tulla nyt
miljoonamieheksi muutamassa hetkessä. Paperihan oli minulla. Eikä
minulla kuitenkaan ollut juuri sanottavaa heikkoutta langeta
kiusaukseen. Tietysti käyttäisin paperia hyväkseni, mutta omalla
tavallani, joka, ellei se olisikaan niin tuottava, olisi kuitenkin
hieman kunniallisempi.

Mutta kuka oli tuo vieras? En todellakaan voinut olla varma. Hän
puhui venäjää, sujuvasti ja vaivattomasti, niin että venäjä tuntui
kaikesta päättäen olevan hänen äidinkielensä. Olisiko hänkin siis
emigranttivehkeilijöitä? Ei tuntunut siltäkään, hän ei kertaakaan edes
sattumalta maininnut mitään sensuuntaista.

Todellakin, olihan vielä mahdollisuus ja vieläpä erittäin
todennäköinen: mies oli bolsheviki. Mutta miten olisi selitettävissä
hänen suhteensa kenraaliin, joka puuhasi tsaaria Venäjän tyhjälle
valtaistuimelle? Selitys oli yksinkertainen: kenraalilla oli
vapaanlaiset käsitykset politiikasta. Hänellä ei ollut ennakkoluuloja.
Eilen puolalaisen diplomaatin kanssa, vastikään tsaarivehkeilijän ja
nyt bolshevikin. Hieman eripuraista tuo seurakunta oli, mutta eihän
kenraali kai ollut niin turhantarkka.

Hän tietysti toivoi ja lypsikin rahaa kaikilta, palveli kaikkia ja
petti kaikkia. Vaarallinen, mutta tuottava ammatti epäilemättä.

"Yritys täytyy kai katsoa epäonnistuneeksi", sanoi vieras. "Riittää
siitä siis. Mutta minulla on teille toinen ehdotus. Olisitteko halukas
tekemään pienen matkan?"

"Miksei!" Kenraali naurahti huolettomasti. "Kun vain ne pikku
muodollisuudet järjestetään."

"Tietysti. Paljonko tahdotte?"

"Hm, riippuu siitä, minkälainen tehtävä."

"Kohtalaisen yksinkertainen ja melkein vaaraton mutta vaatii pientä
näppäryyttä."

"Siis paperi?"

"Kyllä."

"Anastettava?"

"Ei, päinvastoin toimitettava."

"Missä?"

"Vilnassa."

"Ahaa!"

"Ymmärrättekö?"

"Aavistan. Zeligovski...?"

"Niin kyllä."

"Siellä on rauhallista."

"Liiankin."

"Ei siis pieni virkistys haittaisi?"

"Ei ollenkaan."

"Liettualaisille?"

"Tietysti."

"Ja paperi?"

"On minulla." Vieras osoitti taskuaan. "Paljonko siis?"

"Viisikymmentä."

"Olkoon menneeksi. Frangia?"

"Niinkuin ennenkin."

"Asia on siis tällainen: teidän on toimitettava paperi liettualaisille
jonkun puolalaisen avulla, tämän tietämättä mitään. Ilmoitatte siitä
Mooseksen kautta. Aika ja paikka ehdottoman tarkasti. Loppu hoidetaan
ilman teitä."

"Hyvä. Onko paperi oikea?"

"Ei, mutta hyvin tehty ja erittäin todennäköinen. Siellä voi pian alkaa
paukkua."

"Hm, tietysti ennen Varsovan konferenssia?"

"Niin pian kuin mahdollista."

"Ja maksu?"

"Tässä on kuitti. Mooses saa merkitä kuittauksen, kun asia on selvä.
Rahat nostatte Varsovasta, tehän tiedätte."

"Selvä."

"Tämän täytyy onnistua. Ymmärrättekö?"

"Se onnistuu varmasti."

Minä en voinut mitenkään olla, hyvinkin luonnollisista syistä, yhtä
vakuutettu yrityksen onnistumisesta kuin kenraali. Myönnän kyllä, että
jos kenraalilla olisi ollut tuhannesosankaan aavistus siitä, mikä
makuuhuoneen vuoteitten alla makasi ja huokaili, ei hänkään olisi ollut
varma. Mutta hän teki siinä anteeksiantamattoman virheen, että meni
jotakin vannomaan tulevaisuudesta.

Vieras nousi ja ojensi kätensä. Kenraali saattoi hänet ovelle ja itse
palasi paperi kädessä pöydän luo.

Minä olin kiihkoissani. Sanomalehtimiehenä olin tullut niin paljon
seuranneeksi n.s. ulkopolitiikkaa, että täydellisesti tajusin, mitä
bolshevikiagentti suunnitteli. Vilnan kysymys oli arka, tulipalon arka
kohta reunavaltioitten välisessä yhteisymmärryksessä. Bolshevikien
kannalta oli niin muodoin tärkeää, että Vilnan kysymystä hiukan
herätettiin siitä uneliaisuuden tilasta, missä se jo jonkun aikaa oli
ollut. Tarkoitus oli ilmeisesti toimittaa liettualaisille jokin
väärennetty asiakirja uusista anastushankkeista kenraali Zeligovskin
taholta, ja toimittaa se niin, etteivät liettualaiset epäilisi
ollenkaan sen alkuperää eivätkä puolalaiset asiasta aavistaisikaan.
Selkkaus, sangen todennäköisesti aseellinen, olisi silloin varma, ja
mitä se merkitsisi juuri Varsovan konferenssin kynnyksellä, oli
itsestään selvä. Kenraali Amos Aron Nagelkopf suorittaisi yrityksen
käytännöllisen osan ja epäilemättä suorittaisi sen tyydyttävästi.

Ellei!

Ellei joku pistäisi sormiaan väliin. Minulla oli täysi aikomus se
tehdä, mutta niin kauan kuin olin kenraalin huoneessa vuoteen alla, ei
minun aktiivisuuteni mitään merkinnyt. Olisin suorastaan palanut
halusta saada jutella Gurnickin kanssa, kertoa kaikki ja kysyä neuvoa.
Minulla oli hallussani suunnattoman arvokkaita tietoja, tietoja, jotka
voisivat merkitä minulle kunniaa ja kultaa ja menestystä, mutta minun
täytyi maata hiljaa kuin hiiri ja pidättää hengitystäni hänen
ylhäisyytensä juutalaisen kenraalin takia, joka ei edes ollut kenraali,
siitäkin olin nyt miltei varma. Tietenkin suuriruhtinas oli
itseottamallaan vallalla hänet sellaiseksi koroittanut.

Kenraali tupakoi ja käveli huoneessaan ilmeisestikin jotakin miettien,
mutta mikään ei osoittanut, että hän aikoisi poistua huoneestaan. Minun
täytyi odottaa, odottaa vaikka tuomiopäivään saakka. Odottelin vain
henki kurkussa, milloin äänekäs Rebekka-rouva palaisi, mutta häntä ei
kuulunut. Hän oli nähtävästi lähtenyt ulos lauhduttelemaan tuultaan.

Kenraali käveli puolisen tuntia, ja sitten, minun osaamatta ollenkaan
aavistaa, tuli makuuhuoneeseen. Sydämeni aivan pysähtyi, kun hän
istahti vuoteen viereen tuolille ja alkoi avata kengännauhojaan.

Aikoiko kenraali käydä nukkumaan? Se vielä puuttuisi, mutta tunsin
vähitellen, ettei kohtapuoleen puuttuisi paljon siitä, että
turvautuisin barbaariseen väkivaltaan. En missään tapauksessa oltu
luotu koko päivää makaamaan sängyn alla. Ja oli nälkäkin ja tupakansavu
suorastaan raivostutti, kun ei itse voinut tupakoida.

Kenraali riisui kengät jaloistaan ja, käteni kiertyivät väkisinkin
puukonkahvan ympärille, kumartui sängyn alle. Hän kohotti jo peitettä
ja vaivoin sain hillityksi itseni huudahtamasta. Näin, että hänen
kätensä sukelsi sängyn alle ja tarttui kenkäpariin, joka oli aivan
pääni vieressä.

En hengittänyt enkä tuntenut ja tietänyt mitään. Näin ainoastaan
lihavahkon, pehmeän käden, joka piti kiinni kengistä, veti ne
verkalleen sängyn alta pois, ja, uskomatonta, äkkiä laskeutui peiton
kulma jälleen paikoilleen.

Kenraali ei ollut nähnyt minua.

Makasin aivan voimattomana. Jännitys oli ollut liiallinen tai ehkä
myöskin jo kauan kestämäni kuumuus sen vaikutti, mutta tunsin itseni
todellakin aivan kykenemättömäksi mihinkään. Kuulin vain hämärästi,
että kenraali veti kengät jalkaansa, nauhoitti ne ja äkkiä sysäsi
toiset kengät sängyn alle, niin että ne liukuivat aivan minuun asti.
Sitten kenraali poistui toiseen huoneeseen, sulki pari laatikkoa ja, en
tahtonut uskoa korviani, avasi oven, läimäytti sen kiinni ja kiersi
avainta lukossa.

Olin vihdoinkin yksin.

Makasin kuitenkin ainakin viisi minuuttia sängyn alla, ennenkuin
uskaltauduin turvapaikastani. Jäseneni olivat aivan puutuneet ja olin
taaskin kohtalaisen pölyinen. Vuoteitten alla oleva lattia ei
nähtävästi kovin usein tehnyt tuttavuutta lattiaharjan kanssa. Olinhan
sen itsekin havainnut varsin selvästi.

Niin, olin kyllä yksin mutta ovi oli lukittu ja pulma oli sama kuin
ennenkin. Tunsin, kuinka veri alkoi pelosta hyytyä suonissani ja minua
puistatti. Senjälkeen kun olin kuullut sen, mitä olin kuullut, ei
henkeni varmastikaan ollut neuvostoruplankaan arvoinen. Minä tiesin
liian paljon ja liian vaarallista.

Mutta vaara kiihoitti myös hermostoani ja älyäni. Mietin, koetin
ajatella kylmästi ja järjestelmällisesti, mutta en keksinyt mitään, en
yhtään mitään, mikä olisi voinut tuoda pelastuksen. Kävellessäni
huoneessa satuin vahingossa koskettamaan muuatta räikeänväristä
hametta, joka -- hieman epäsiistiin juutalaiseen tapaan seinällä
riippuen -- putosi lattialle. Kumarruin nopeasti sitä nostamaan ylös,
mutta suoristautuessani huudahdin ääneen.

Puhelin!

Huoneessahan oli puhelin. En ollut tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi,
kun en ollut sitä huomannut. Siinä oli toki keino, mikä saattaisi minut
pelastaa.

Vapisevin käsin tartuin puhelintorveen. Hotellinkeskus vastasi.

"Huone 48."

Odotin pitkän aikaa, mutta vastausta ei kuulunut. Puolalainen ei ollut
siis kotona. Entäpä Laura? Kääntyä hänen puoleensa? Hänen täytyisi
uskaltaa varastaa avain alhaalta ja tulla sitten minua vapauttamaan. En
siekaillut kuitenkaan.

"Huone 73."

Odotin jännittyneenä. Olisikohan Laurakaan hotellissa?

Oli.

"Max puhuu. Kuule nyt äläkä kysele mitään: mene heti alas ovenvartijan
luo ja keinolla millä tahansa hanki huomaamatta käsiisi huoneen n:o 32
avain. Minä olen siellä. Avaa ovi silloin, kun ei ketään ole
käytävässä. Usko nyt äläkä kysele. Henkeni on kysymyksessä. Kymmenen
minuutin kuluttua voin selittää kyllä."

Pistin torven paikoilleen ja jäin odottamaan. Minä olin saanut odottaa
monta tuntia, mutta nämä viimeiset minuutit tuntuivat loppumattomilta.
Onnistuisiko Laura? Kysymys oli ainoastaan siitä, uskaltaisiko hän
toimia tarpeeksi kylmäverisesti.

Seisoin hievahtamatta, jokainen hermo ja lihas jännitettynä valmiina
syöksymään joko ulos tai tarpeen vaatiessa pakenemaan uudelleen vuoteen
alle. Ulkoa kuului askeleita, avain työnnettiin hiljaa lukkoon, sitä
kierrettiin. Seisoin patsaana. Oliko tulija Laura?

Oli.

Avain kiertyi ja ovi raoittui. Silmänräpäyksessä olin käytävässä Lauran
vieressä, työnsin oven hiljaa kiinni, lukitsin sen ja pistin avaimen
taskuuni sanaakaan sanomatta.

Vihdoinkin olin vapaa, mutta...

Kylmä hiki kohosi otsalleni. Ei, en ollut erehtynyt. Portailta kuului
selvästi Rebekka-rouvan ääni, tuikea ja äreä. Varmastikin molemmat
olivat tulossa. Entä nyt? He eivät olleet saaneet avainta
ovenvartijalta. Nuolennopeudella sieppasin avaimen ja pistin sen
avaimenreikään kiertämättä lukkoa, tempasin Lauraa kädestä ja vedin
hänet puoliväkisin, mutta vastustamattomasti käytävässä olleeseen
kylpyhuoneeseen, jonka oven taakse jäin hengästyneenä kuuntelemaan ja
odottamaan. Aivan oikein, äänet lähenivät, eroitin selvästi
kenraalinkin äänen ja kuulin hänen huudahduksensa, kun hän löysi
avaimen. Ovi avattiin ja suljettiin ja käytävässä oli jälleen
hiljaista.

Nopeasti, mutta äänettömästi juoksin Lauran kanssa käytävän päähän ja
portaille. Nyt olin lopullisesti pelastettu.

Laura vei minut huoneeseensa. Hän kai näki kasvoistani, että olin ollut
vakavassa leikissä, koskapa ensi työkseen tilasi huoneeseensa hiukan
syötävää ja juotavaa. Minulle maistuikin ruoka ja myöskin juoma, ja kun
aloin vähitellen käsittää, että olin leikissä päässyt voiton puolelle,
nousi mielialani aivan kattoon.

Laura huomasi hetken tulleen.

"Kerroppa nyt, Taksi, mikä syy sai sinut tuon juutalaiskenraalin
huoneeseen? Missä sinä olet ollut koko päivän?"

Minulla ei todellakaan ollut halua kertoa. Olin tullut sen luvanneeksi
hetken kiihtymyksessä, mutta mahdotonta oli täyttää tuota lupausta.
Naiselle ei voinut uskoa sellaisia salaisuuksia. Ja Laurahan oli
sitäpaitsi minun kilpailijani. Ei sopinut ollenkaan.

"Minulla ei nyt ole aikaa", vastasin ja nousin seisomaan. "Kerron
joskus toiste, mutta en nyt."

Laura naurahti taistelunhaluisesti.

"Ei aikaa! Se on selvä, mutta epäonnistunut hätävalhe. Ajatteles, jos
minä olisin tullut päästämään sinut puolituntia myöhemmin. Sinulla
olisi ollut aikaa vallan mainiosti istua huoneessa.. Sinun olisi
täytynyt istua. Tuo syy ei siis vetele ollenkaan."

En osannut sanoa mitään, enhän voinut viitatakaan seikkailuuni Lauran
aavistamatta, kuinka suuret asiat olivat kysymyksessä. Mutta nainenhan
on itsepäinen, eikä Laura, luoja paratkoon, ainakaan siinä suhteessa
ole mikään ilahuttava poikkeus. Hän oli utelias, kieltämättä utelias,
ja se hiveli kyllä minun itserakkauttani, sillä en milloinkaan ennen
ollut huomannut voivani herättää hänen uteliaisuuttaan. Mutta en
mitenkään voinut sitä tyydyttää, vaikka Laura tekikin kaikkensa niinä
kymmenenä minuuttina, jotka vielä viivyin huoneessa. Hän nauroi, hän
pilkkasi, pyysi, häikäilemättömästi niinkuin vain nainen voi pyytää, ja
lopuksi uhkasi menevänsä kysymään kenraalilta, mitä tekemistä minulla
oli hänen huoneessaan. Minä hätkähdin ja Laura huomasi sen ja ärsytti
minua yhä enemmän. Mutta olin kuitenkin varma, ettei Laura toteuttaisi
uhkaustaan. Lupasin viimein hänelle hankkia erinomaisia aiheita
matkakirjeisiin ja sain hänet tyytymään, kun hän vakuuttautui siitä,
etten missään tapauksessa pitemmälle myöntyisi. Mutta minä näin hänen
silmistään, että Laura tekisi kaikkensa, saadakseen selville
salaisuuteni, ja myöskin kostaakseen minulle samalla mitalla. Kysyin
kohteliaisuuden vuoksi, millä tavalla hän oli saanut avaimen.

"Pyh, tuo nyt oli helppoa. Edit keskusteli ovenvartijan kanssa
joistakin osotteista ja sillä aikaa minä kaikessa rauhassa valitsin
itselleni avaimen."

"Edit!"

Minä en todellakaan olisi uskonut, että musikaalinen nainen antautuisi
sellaiseen seikkailuun, mutta Edit nyökkäsi päätään, että niin hän joka
tapauksessa oli tehnyt. Edit ei näyttänyt uteliaalta, hän selaili
parhaillaan hartaasti Danzigin kaupungin kartastoa ja historiallista
opasta ja kirjoitti matkamuistojaan paksuun mustakantiseen vihkoon
pystyllä, suoralla ja selvällä tyttökoululaiskäsialallaan.

Niin, mutta Jozef Gurnicki!

Mennessäni alhaalta hakemaan huoneeni avainta, antoi ovenvartija
minulle kirjeen. Arvasin, keneltä se oli. Monsieur Gurnicki ilmoitti
olevansa puolalaisen ylikomisarin luona. Riensin huoneeseeni ja soitin
hänelle, pyytäen häntä kiireellisesti saapumaan hotelliin.

Ei kulunut puolta tuntiakaan ennenkuin ovelle koputettiin ja Jozef
Gurnicki astui sisään.

"Missä te olette ollut koko päivän?" Puolalainen paloi uteliaisuudesta
ja jännityksestä.

"Kenraali Amos Aron Nagelkopfin huoneessa sängyn alla."

"Todellako?"

"Aivan varmasti, ja todistukseksi siitä voin antaa tämän", sanoin
ojentaen hänelle tuon tärkeän paperin. Puolalainen tuli aivan
suunniltaan ilosta ja ennenkuin kerkesin edes aavistaa, oli hän
kietonut kätensä kaulani ympäri ja moiskauttanut minua molemmille
poskille. Kukin tavallaan, ajattelin vain, ja suuteleminenhan kuuluu
puolalaisiin tapoihin niinkuin nenänhierominen kiinalaisiin.

"Kertokaa, kertokaa!" ja puolalainen heittäytyi nojatuoliin. "Tehän
olette kuin Scherlock Holmes!"

Minun täytyi nauraa ja nauraminen teki minulle hyvää vuoteen alla
makaamisen jälkeen.

"Ennenkuin kerron", sanoin, "kuvailkaapa minulle, minkälainen
kohtaus teille sattui Helan niemellä?"

Puolalainen nauroi hiukan harmistuneesti.

"Olimme ehtineet juuri niemen toiselle rannalle, meren puoleiselle, ja
sitä pitkin kävellessämme huomasin hiekalla erään pensaan varjossa
istumassa kaksi henkilöä. Samalla myöskin madame Nagelkopf huomasi
heidät ja päästi huudon, mikä varmasti kuului kylään saakka. Istujat
olivat madame Pirard ja kenraali. En tahdo kuvata, mitä seurasi.
Lopputulos oli joka tapauksessa, että seura vaihtui, madame otti
kenraalinsa ja minä madame Pirardin. Tiesittekö te, että kenraali oli
mennyt Helaan?"

"Tiesin."

"Te olette velikulta, totisesti. En tahtoisi uudelleen joutua
samanlaiseen tilanteeseen. Kaikki ihmiset katsoivat meitä."

"Täytyy kärsiä. Minäkin sain jo tarpeekseni."

Sitten kerroin yksityiskohtaisesti koko seikkailuni ja puolalainen
istui kuin neuloilla, niin innostunut ja jännittynyt hän oli.
Keskustelimme vielä tunnin, minkä jälkeen sovimme menettelytavasta.

Ilmoitin matkakumppaneilleni, että lähdemme illalla Vilnaan. Editin ja
Lauran vastalauseet kaikuivat kuuroille korville.

"Sinä edistyt liian huimaavasti", sanoi Laura ja keikahutti niskaansa.
"Kuvitteletko sinä todellakin että minä, kun olen päättänyt olla
Danzigissa viikon, lähden noin vain, sinun käskystäsi, Vilnaan?"

"Minä en kuvittele", vastasin kuivasti, "minä olen varma siitä. Aivan
yksinkertaisesti. Sinulla ei ole valinnan mahdollisuutta. Ellet seuraa
minun neuvojani ja ohjeitani ja määräyksiäni, et pääse Vilnaan eikä
lehtesi saa sieltä mitään."

Minä korostin sanoja "määräyksiäni" ja "pääse". Näin, että se teki
oikein hyvää Lauralle. Olin varma, että hänen kilpailijaolemuksensa
voittaisi ja siksi saatoin uskaltaa verrattain pitkälle. Laura oli aina
ennen määrännyt. Nyt määräsin minä ja tuskin tiesin, miten muutos oli
tapahtunut. Toistaiseksi saatoin olla varma ylivallastani, mutta tunsin
Lauraa siksi hyvin, että tiesin, jos tästä ylivalta-asemastani aioin
pitää kiinni, vielä seuraavan katkeria taisteluja.

"Entä passit?" kysyi Laura jokapäiväisimmällä äänellään.

"Sinä älä huolehdi niistä, vaan katso, että itse ja tavarasi,
samoinkuin Edit ja hänen kamppeensa ovat pian valmiina."

Laura kääntyi kunnioittamatta minua edes halveksivalla silmäyksellä.
Aavistin, että matka Vilnaan tuskin tulisi erikoisemman helläksi. Mutta
välitin siitä viisi. Minulla olivat omat asiani ja ne olivat paljon
jännittävämmät kuin jonkun naisen mielialan vaihtelut.

Samana iltana istuimme kaikki junassa ja porhalsimme kohti Posenia.
Olin päättänyt matkustaa kiertoteitse Vilnaan, osaksi siitä syystä,
että se minua yleensä huvitti, osaksi siitä, etten pelännyt kenraalin
ehtivän ennen meitä. Hän ei osannut odottaa mitään sellaista.



TOINEN OSA.


Olimme saaneet makuupaikat, ja kun seuralaiseni olivat poistuneet
osastoonsa, vetäydyin minäkin levolle. Vaunu oli hyvä saksalainen
vaunu, mutta sota-ajan vaikutus tuntui vielä edelleenkin peittojen ja
tyynyjen puutteessa. Minä osaan sentään yhden taidon: matkustaa. Se ei
ole mikään pieni taito, se edellyttää sekä järkeä että kokemusta, ja
jälkimäistä minulla on hiukan. Niinpä minulla oli mukanani sekä peite
että tyyny, joten viiden minuutin kuluttua saatoin tilapäiseen
vuoteeseeni olla varsin tyytyväinen.

Uni ei sittenkään maistanut. Olin vieläkin liian kiihoittunut enkä sitä
ihmetellytkään. Vaikka sanomalehtimiehenä joutuukin kokemaan paljon
merkillistä ja tylsyy ihmeihin, ylittivät Danzigin seikkailut minun
tavallisen kokemuspiirini rajat. Puolessatoista vuorokaudessa olin
ehtinyt saada jotenkin runsaasti kokemuksia, ja vaistoni sanoi, että
kaikki oli vain alkua, että kesälomani muodostuisi kyllä
mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi, mutta tuskin kovinkaan hermoja
rauhoittavaksi. Koettelin takataskuani ja tunsin siellä illalla
ostamani revolverin. Revolveri ei ole mikään hermolääke, vaikka
useimmiten onkin niin, ettei revolveria käyttävä mies kaipaakaan
hermolääkkeitä.

Jozef Gurnicki oli palkinnut seikkailuni tavalla, jota olin
toivonutkin. Laura pääsisi kyllä Vilnaan ja voisi kuvata vaikutelmiaan,
mutta minulla oli taskussani varmasti tehoava suositus Puolan
d'Annunziolle, kenraali Zeligovskille. Se merkitsi ensiluokkaista
haastattelua lehdelleni ja itselleni sekä kunniaa että hitusen kultaa.
Niistä senteistä, jotka siitä kirjoittaisin, voisin vallan hyvin vaatia
runsaanlaisen korvauksen.

Tätä ja kenraali Amos Aron Nagelkopfin suunnitelmia mielessäni hautoen
viimein nukuin junan yksitoikkoiseen tärinään. Näin unta suunnattoman
suuresta lattiaharjasta, millä minut koetettiin lakaista maanpinnalta
ja unissani käsitin maan pannukakun muotoiseksi ukko-Ptolemaion teorian
mukaan. Harja läheni minua ja tunsin liukuvani sileätä pintaa pitkin
reunaa kohti ja sitten tipahtavani pohjattomaan syvyyteen.

Heräsin ja katsoin kelloani. Se lähenteli puolta kuutta. Tunnin
kuluttua olisimme siis Posenin kaupungissa. Hyppäsin ripeästi
lattialle, kaivoin esille toilettivehkeeni ja neljännestunnin kuluttua
olin peseytynyt ja kammattu. Kupillinen kuumaa kahvia ei olisi
haitannut, mutta siitä tuskin oli toivoa ennenkuin Posenissa.

Menin kävelemään käytävään ja antauduin ihailemaan ohikiitäviä
maisemia. Posen on ihana maakunta, Puolan valtakunnan kehto, vanhojen
poljaanien kotiseutu, joista puolalaiset ovat nimensäkin saaneet.
Kaikkialla näkyi saksalaisen kulttuurin vaikutus, eikä se ainakaan
ulkokuoreltaan tuntunut vastenmieliseltä, niin paljon kuin
saksalaisuutta siellä on moitittukin. Päinvastoin. Hyvin
hoidetut, reheväkasvuiset pellot, kirjavat niityt, valkeat
punatiilikattoiset talot, viivasuorat erinomaiset maantiet poppeli- ja
lehmusreunusteineen, kaikki muistutti Saksan viljavia ja vaalittuja
seutuja, kaikkialla näkyi järjestys ja järkiperäisyys, pienoinen
idyllimäisyys ja herttaisuus. Ja kuitenkin oltiin Puolassa, kansa oli
puolalaista, sen tunsi kyllä siksi sen rientäessä työhön pelloille ja
niityille. Niin, Posen on Puolan viljavin ja kehittynein maakunta, ja
Posenin puolalaiset koko kansan terveintä, säännöllisintä ja
työteliäintä väestöä.

Juna pysähtyi kuitenkin keskikokoiselle asemalle ennen Posenia ja minä
kiiruhdin ulos saadakseni jotakin lämmintä sisääni. Vaikka olikin kesä,
eivät yöt suinkaan olleet liian polttavia. Samassa näin Lauran ja
sanoin hänelle hyvänhuomenen. Sain todellakin vastauksen, vaikka olin
jo melkein varma, etten saa, niin epäröivältä näytti Laura
vastatessaan.

Join kaikessa kiireessä kupillisen kahvia ja nielaisin pienen
voileivän. Kaikki maistui erinomaiselta ja hinnat olivat halvat,
ainakin Suomen rahaa käyttäessä. Uskalsin huomauttaa myös Lauralle,
että hänenkin tulisi pitää kiirettä, sillä juna kai seisoisi vain pari
kolme minuuttia asemalla. Laura ei kuitenkaan suvainnut vastata, mutta
Edit, sanaakaan sanomatta, seurasi kyllä neuvoani. Juuri kun olimme
ehtineet junaan, vihelsi junailija ja juna lähti jotenkin reippaasti
liikkeelle. Laura ei ollut vielä tullut. Juna oli jo ehtinyt kulkea
ainakin viisitoista metriä ja sen nopeus kasvoi joka sekunti, kun
huomasimme Lauran kiiruhtavan asemaravintolasta.

Hän juoksi, juoksi todellakin, mutta junakin lisäsi vauhtia ja minä
havaitsin, että Laura saa pistää tiukalle, jos mieli päästä enää
mukaan. Edit oli hermostunut.

Mutta Laura juoksi ja tavoitti junan. Se oli kuitenkin ehtinyt jo
asemalaiturilta ja nyt kävi ilmi, että hyppääminen vaununastuimelle oli
Lauralle ilman siipiä likipitäen ylivoimainen tehtävä. Suutuin todella,
sillä oli selvää, että Laura jäisi nyt jälkeen ja me saisimme häntä
odotella, vaikka toiselta puolen ei ollenkaan haitannut, että Laura sai
taas pienen muistutuksen itsepäisyytensä seurauksista.

Sallimus suvaitsi kuitenkin tällä kertaa esiintyä ja esiintyä
komeanlaisen, tanakan ja reippaan puolalaisen luutnantin muodossa. Tämä
Radzivillien ritari hypähti nopeasti alimmalle astuimelle, kumartui
alas ja ojensi kätensä Lauralle, mihin tämä puolestaan ollenkaan
vitkastelematta tarttui. Hetki vielä, ja Laura teki komean hieman
pyristelevän kaaren ilmassa, mutta putosi kuin putosikin astuimelle,
mistä hänen ritarinsa hänet nopeasti ja taitavasti toimitti
vaununsillalle.

Laura oli punainen ja hämmästynyt. Hän ei näyttänyt oikein tajuavan
lentomatkaansa, mutta sievä hän oli, se täytyi myöntää minunkin, joka
purskahdin kainostelemattomaan nauruun.

"Mutta kiitähän toki nyt, Laura, siitä, ettei sinun tarvinnut jäädä
koko päiväksi juomaan kahvia tuohon asemaravintolaan."

Silmänräpäyksessä oli Laura oma itsensä, hän hymyili demoonisen
viehättävästi -- jos tällaisia rakkausromaanien termejä voidaan
pystynenäiseen Lauraan soveltaa -- ja lausui kiitoksensa
peittelemättömän ihailevalle ritarilleen. Ei kulunut viittä
minuuttiakaan, ennenkuin he molemmat olivat innokkaassa keskustelussa,
puolalainen luutnantti kutsuttiin seuralaisteni vaununosastoon, mutta
minut jätettiin ulkopuolelle, jotta sitä syvemmin ja painavammin saisin
tuntea armottomuuden ja epäsuosion auringonpaisteen kylmyyden.

Olin todellakin yksin. Uskaltauduin pari kertaa Lauran osaston sivu,
mutta puolalainen luutnantti istui uskollisesti siellä ja noilla
kolmella näytti olevan eittämättömän hauskaa. Luutnantti kuului puhuvan
saksaa aivan virheettömästi, joten kielikään ei tuottanut haittaa.
Kuulin jonkun sanan ja niistä ymmärsin, että puhe koski sota-asioita.
Oi nainen, ajattelin. Laura oli ankara antimilitaristi, kannatti
korkeintaan kansanmiliisiä, mutta hänen teoriansa tuntuivat toinen
toisensa jälkeen sortuvan, kun hän joutui niitä soveltamaan käytäntöön.
Puhelun sävy oli niin haltioitunutta ja ihailevaa, että otaksuin vallan
oikein, ettei puolalainen luutnantti ainakaan kansanmiliisistä puhuisi
sillä tavoin.

Tulimme Poseniin. Juna seisoisi asemalla joukon toista tuntia, niin
että hyvin ehtisimme käydä kaupungilla ainakin syömässä. Minua alkoi
naurattaa ja suututtaa arkuuteni, yksin en aikonut lähteä syömään, ja
niinpä kokosin kaiken röyhkeyteni ja menin Lauran luo.

"Aiotko lähteä syömään?" kysyin sangen välinpitämättömästi suomeksi,
sillä puolalainen luutnantti seisoi hänen vieressään ja näytti
ihastuneelta. Kyllähän Laura osasi olla hurmaava, kun tahtoi, tiesin
sen kyllä.

"Lähden kyllä, mutta en sinun kanssasi. Minulla on hauskaakin seuraa",
sanoi Laura niin viattomalla äänensävyllä, ettei puolalainen ainakaan
voinut aavistaa, minkälaisia kohteliaisuuksia hänen miellyttävä
matkakumppaninsa minulle lateli.

"Sinä erehdyt", virkoin kylmästi ja tein jotakin, mikä Lauraa
suorastaan raivostutti. Minä nimittäin kumarsin ja esitin itseni.
Puolalainen oli pelkkää kohteliaisuutta ja esittäytyi myös, mutta
nimestä en saanut selvää, en sinne päinkään, vaikka en luule
puolalaisen kostuneen omasta nimestäni sen enempää. Ristin hänet
mielessäni Pan Twardowskiksi ja sillä hyvä. Pan Twardowski on
puolalainen legendasankari, Faustin kummi ja kaima, mutta paljon
iloisempi ja vapaampi, ei niin germaanisen jykevä ja juhlallinen.
Lähdimme kaupungille, eikä Laura skandaalin pelosta uskaltanut ajaa
minua seurasta. Minä olin muutamassa päivässä aivan harvinaisessa
määrässä kehittynyt röyhkeydessä.

Posen on saksalaistyylinen kaupunki, puhdas, siisti ja -- ikävä,
niinkuin minulle oli vakuutettu. Kadut olivat todellakin hyvät,
liikkeet komeita ja järjestettyjä, katujärjestys oivallinen ja kaiken
yllä lepäsi kuin työn ja toimeliaisuuden henki. Katselimme vanhaa
raatihuonetta, hauskannäköistä teatteritaloa, ajoimme ohi maankuulun
Kantorovieczin likööritehtaan, jonka alla puolalainen luutnantti kertoi
olevan kokonaisen maanalaisen kaupunginosan kilometrimääräisine
katuineen viina- ja likööritynnöreitä. Kieltolakimaan poikana minä
kuitenkin urhoollisesti pidätyin vajoamasta tämän kielletyn hedelmän
kuvitteluihin.

Söimme erittäin maukkaan aamiaisen "Hotel d'Angleterressa", minkä
aikana vilkas keskustelu pääasiassa liikkui sota-asioissa, Puolan
armeijassa ja Suomen suojeluskunnissa ja mihin keskusteluun Laurakin
otti innokkaasti osaa. Edit vain oli kuin ennenkin, vastasi silloin
kuin kysyttiin, mutta ei itse aloittanut milloinkaan puhetta.

Lähdimme jälleen matkaan. En vaivaa matkakuvauksella. Minusta tuntui,
siitä huolimatta, että puolalainen luutnantti oli joka suhteessa
erittäin hauska ja hieno mies, jonka kanssa saattoi keskustella, ja
älykkäästi, kaikesta tämän auringon alla, että oli todellakin hieman
kiusallista, kun hänellä oli täsmälleen sama matka kuin meilläkin, siis
päätekohtana Vilna tai Vilno, kuten se puolaksi oikeastaan kuuluu.
Mutta en voinut tietenkään protesteerata, ja Laura oli ihastuksissaan,
jopa niin peittelemättömästi, että Edit katsoi kerran olevan syytä
huomauttaa hänelle varovaisuuden hyödystä. Laura nauroi vain ja sanoi
tietävänsä, mitä teki. Hänen päänsä ei menisi pyörälle ja mitä taas
toiseen tuli, oli se tämän oma asia.

Kiidimme halki Puolan tasangoitten, kirjavien peltojen, niittyjen,
soitten ja nummien, joilla näkyi hanhi- ja hevoslaumoja, karjaa, ohi
pienten metsiköitten, valkeitten savikylien, joitten kellertävät
olkikatot hauskasti kohosivat keskellä kirsikka- ja omenatarhoja, halki
entisten sota-alueitten, joilla piikkilanka-aita kiemurteli
loppumattomana jonona, yli peltojen, mäkien ja kukkuloitten,
piikkilanka-aita ja juoksuhaudat pomminsuojineen, tykkiasemineen ja
sortuneine rintavarustuksineen. Ruoho ja vilja viheriöitsi verisessä
mullassa, piikkilanka-aita peittyi puoleksi luonnon rehevyyteen, mutta
sitkeä se vielä oli, yhtä sitkeä kuin sodan muisto ihmisten mielissä.

Ja sitten yhtäkkiä alkoi minusta tuntua, että Laura hautoi jotakin,
hänellä oli jokin suunnitelma, minkä hän tarkoin salasi minulta, mutta
josta Edit jotakin tiesi ja missä puolalaisella luutnantilla oli
myöskin osuus. Koetin varmistautua luulossani, mutta en saanut sitä
vahvistetuksi enkä kumotuksi.

Ja olihan minulla omanikin. Kun vihdoin saavuimme Vilnaan,
haihtuivat päästäni kaikki luuloni ja epäilyni Laurasta. Oma tehtäväni
valtasi minut. Kenraali Amos Aron Nagelkopf tuskin saisi noita
viittäkymmentätuhattansa. Ja Varsovan konferenssi onnistuisi kaikesta
päättäen, jos yleensä olisi onnistuakseen, Vilnan kysymyksen ainakaan
tekemättä tavallista suurempaa haittaa.

Vilnan asema oli täynnä sotilaita, reippaita ja pirteitä poikia
puolittaisissa puolalaisissa univormuissaan; aseita ja vahteja näkyi
kaikkialla. Onhan Vilna sotatilassa Liettuaa vastaan, niin ettei
järjestyksessä ollut ihmettelemistä.

Tihkusade loi omituisen tunnelman, kun istuuduimme autoon ja ajoimme
puolipimeitä, kosteita, kiemurtelevia katuja pitkin hotelliin.
Aistimiimme tunki tuoksu tai oikeastaan haju, josta Vilna on kuuluisa,
raskas, vahvasti epämiellyttävä ja tukahuttava haju, johon sekottautui
tuoreen mullan ja kosteain lehtien tuoksu. Niin, Vilnan haju, joka
nousee sen juutalaiskorttelista, sen pohjattoman likaisesta
korttelista, mihin hajuun kyllä voi tottua, mutta jota ei saa
poistetuksi niinkauan kuin tuo kortteli on pystyssä.

Olimme kaikki matkasta väsyneitä, joten heti, hieman ruokailtuamme,
menimme levolle. Laura oli salaperäisen, mutta voitonvarman näköinen,
ja luulin jo hetkisen, että tulinen puolalainen luutnantti oli ehtinyt
tehdä rakkaudentunnustuksen Pohjolan kylmälle ja oikulliselle
tyttärelle. En tiennyt Lauran suunnitelmia, ja tästä tietämättömyydestä
johtui, että seuraavana päivänä jouduin seikkailuun, minkä rinnalla
seikkailuni Danzigissa oli melkoisen vaaraton.

Aamu valkeni kirkkaana ja sateettomana, kun lähdin kaupungille ennen
naisten ilmestymistä. Puolalainen luutnantti istui ruokasalissa ja
nyökäytti minulle ystävällisesti päätään.

Ilma oli todella kaunis, ja kun kävi raitis tuuli, ei kaupungin
ominaishajukaan tuntunut häiritsevän voimakkaalta. Saatoin niin ollen
rauhassa harhailla ja tarkastella kaupunkia, jonka vaiheet
maailmansodan ja sen jälkeisten melskeitten aikana ovat olleet sekä
monet että merkilliset.

Kaupunki teki jotenkin ränsistyneen vaikutuksen. Näkyi, että se oli
saanut kestää sotaa. Eivätkä mustakauhtanaiset ja kalottipäiset,
sietämättömän likaiset juutalaiset suinkaan kohottaneet kaupungin
ulkonaista vaikutusta, juutalaisissa on Vilnankin kysymyksen ydin, tuon
kysymyksen, jossa kaikki tavallaan ovat oikeassa ja kaikki väärässä,
Puola vedotessaan eittämättömään historialliseen oikeuteensa ja
kansanäänestykseen, Liettua siihen, että Liettua ilman Vilnaa on
mahdoton. Nykypäivien Liettua tarvitsee Vilnaa, se on selvä, yhtä selvä
kuin se, että historiallisesti Vilna kuuluu Puolaan, niinkuin Puolan ja
Liettuan historia on käsi kädessä kulkenut, ja yhtä selvä kuin se, että
kansanäänestys ei ollenkaan sovi Vilnan alueeseen. Puolalaisia on
huomattavasti, samoin maaseudulla liettualaisia, mutta äänestyksen
tulos ei riipukaan näistä, vaan juutalaisista, joilla ei ole
kansallisuutta eikä isänmaata siinä merkityksessä kuin muilla
kansoilla. Juutalainen äänestäisi sen mukaan mistä luulisi enimmin
hyötyä tulevan.

Kysyttyäni sain tietää kenraali Zeligovskin majailevan vanhassa
aatelispalatsissa, missä myöskin Napoleon aikoinaan oli pitänyt
asuntoa, vastapäätä Vilnan yliopistoa. Arvelin kuitenkin aivan oikein,
ettei aika ollut vielä sovelias tervehdyskäynnille ja senvuoksi,
harhailtuani tarpeeksi kaupungilla, palasin hotelliin. Ryhdyin
kirjoittamaan matkakuvausta enkä huomannut ollenkaan ajan kulumista.

Yhtäkkiä temmattiin huoneeni ovi auki ja Edit syöksähti sisään. Näin
hänen kasvoistaan, että jotakin oli tapahtunut.

"Laura!" läähätti Edit ja vaipui tuolille.

"Mitä?"

"Laura on joutunut vangiksi."

Edit painoi sydänalaansa kuin teatterilavalla.

"Vangiksi?"

"Niin, hän on joutunut liettualaisten vangiksi."

Istuin todellakin ymmällä. Muutamia tunteja sitten hän oli ollut
hotellissa. En ymmärtänyt mitään.

"Mutta selitähän toki."

Edit kuivaili hikeä otsaltaan ja koetti rauhoittua.

"Me lähdimme tänä aamuna automatkalle..."

"Kutka?"

"Laura, se puolalainen luutnantti ja minä. Lähdimme automatkalle ja
ajoimme puolueettoman alueen rajalle, siis rintamalle. Mutta Laura ei
tyytynyt siihen. Hän tahtoi välttämättömästi mennä yli rajan, hän
tiesi, että sinulla on aikomuksia mennä haastattelemaan kenraali
Zeligovskia ja hän tahtoi saada jonkunlaisen korvauksen. No niin,
luutnantti seurasi häntä, kun he lähtivät autolla."

"Entä sinä?"

"Minä en seikkaile", vastasi Edit kylmästi. "No niin, he lähtivät,
mutta jonkun kymmenen minuutin kuluttua kuului tieltä laukauksia,
zeligovskilaiset lähettivät patrullin, mutta se ei saanut mitään muuta
aikaan, toi vain tiedon, että luutnantti ja hänen seuralaisensa olivat
joutuneet liettualaisen patrullin vangiksi. Auto oli tiellä
läpiammuttuna. Liettualaiset vetäytyivät vanhojen raunioitten turviin.
Ne eivät pääse sieltä poistumaan ennenkuin tulee pimeä, sillä
zeligovskilaisten konekiväärit estävät peräytymisen."

Minä todellakin kirosin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, tuskin
paheksuttavaakaan. Laura oli antautunut kevytmieliseen seikkailuun ja
oli oikein, että hän sai siitä rangaistuksensa. Mutta en voinut
myöskään jättää häntä vangiksi. Hänen kohtalostaan täytyi ottaa selvä,
mikä ei varmastikaan ollut aivan helppoa, kun tiesi vallitsevat
sekasortoiset, järjestymättömät olot. Varmaa oli, että juttu aiheutti
viivästystä matkallemme.

Edit alkoi vähitellen tyyntyä, mutta minä mietin tilannetta. Oli onni,
että minulla oli suositus kenraali Zeligovskille. Hänen avullaan ehkä
saattoi tehdä jotakin.

"Ehkä kenraali voisi antaa jonkun neuvon", sanoi Edit kuin ajatusteni
lukijana.

"Ehkä", virkoin, "ja aionkin lähteä häntä tervehtimään."

"Hän käskikin sanoa sinulle terveisiä", jatkoi Edit.

Hypähdin pystyyn.

"Terveisiä? Kenraali Zelikovski?"

Edit silmäsi minua kummastuneena.

"Ei, vaan kenraali Nagelkopf, muistathan sieltä Danzigista."

Vaivuin takaisin tuolille enkä saanut sanaa suustani muutamaan
minuuttiin.

Oliko kenraali Nagelkopf täällä?

"Missä tapasitte hänet?" kysyin.

"Hän asuu täällä hotellissa", vastasi Edit, "ja keskusteli kanssamme
ennen matkaamme. Hän neuvoi Lauralle juuri nuo rauniot, missä Laura nyt
istuu liettualaisten vangitsemana."

"Neuvoi rauniot!" Ajatus, kirkas ja tyrmistyttävä, lensi päähäni:
kenraalinhan oli määrä toimittaa kompromettoiva paperi liettualaisille.
Oliko hän valinnut Lauran viejäksi? Miksei, hänhän tiesi Lauran ajavan
puolalaisen upseerin kanssa sotilasautossa. Epäluuloni muuttui
silmänräpäyksessä varmuudeksi.

"Eikö kenraali sanonut mitään muuta?"

"En ainakaan muista hänen mitään erinomaisempaa sanoneen."

Ja sitten pääasia:

"Antoiko hän Lauralle joitakin papereita?"

"En ainakaan muista."

Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Täytyi toimia sekä nopeasti että
harkitusti. Yllättäisinkö ensin kenraalin Nagelkopfin vai pyrkisinkö
kenraali Zeligovskin luo? Laura täytyi saada vapautetuksi ennen yön
tuloa ja siihen tarvitsin kenraali Zeligovskin apua, tarvitsin
sotilaita ja upseereita.

Tartuin hattuuni ja soitin auton.

"Mene alas", sanoin Editille, "ja pidä silmällä kenraali Nagelkopfia.
Jos hän menee ulos, niin koeta seurata häntä huomaamatta, mutta jätä
minulle hotelliin sana siitä. Missään tapauksessa älä sano hänelle
mitään Lauran vangiksijoutumisesta. Valehtele jotakin sopivaa."

Riensin alas ja hyppäsin autoon. Viiden minuutin kuluttua auto vieri
palatsin portista sisään. Virkapukuinen ovenvartija hypähti esiin ja
auttoi minut alas, ohjaten eteiseen. Kirjoitin nopeasti nimikortille
muutamia sanoja ja annoin sen hovimestarille, joka myös oli ilmestynyt
näkyviin. Portaitten alapäässä seisoi kaksi kuvapatsaan tapaista
husaaria miekat paljastettuina.

Hovimestari kumarsi ja poistui, heitettyään tutkivan katseen hiukan
kiihoittuneeseen ulkomuotooni. Kävelin avarassa eteisessä pitkän aikaa,
mutta hovimestaria ei kuulunut palaavaksi. Punnitsin juuri,
onnistuisiko väkivaltainen läpimurtautuminen noitten kahden miekallisen
Cerberoksen ohi, kun siviilipukuinen herrasmies, yksityissihteeriltä
vaikuttava, laskeutui portaita alas ja tuli luokseni.

"Anteeksi, mutta mikä on asianne?" kysyi hän kohteliaasti, mutta
tutkivasti.

"Minulla on tehtävä tärkeä paljastus. Eikö Jozef Gurnickin nimi riitä
takaamaan, etten tule turhan takia." Minun suomalainen sisuni alkoi jo
kiehua. Olihan kysymys hetkistä, korvaamattoman kallisarvoisista
hetkistä.

"Olkaa siinä tapauksessa hyvä ja seuratkaa minua", lausui herrasmies
muuttumattoman kohteliaasti ja lähti nousemaan portaita, minun
seuratessani. Kuljimme usean komean palatsihuoneen läpi, kunnes tulimme
talon taaimmaiselle siivelle pieneen, ylellisesti mutta hauskasti ja
kodikkaasti kalustettuun huoneeseen. Ohjaajani viittasi tuolia.

"Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen. Kenraali tulee aivan pian."

Istuuduin, mutta en suinkaan ollut tyytyväinen. Olisin tahtonut
toimia nopeasti, salamannopeasti. Ja sitten pälkähti päähäni,
mitenkähän Lauraa kohdellaan. En luottanut ollenkaan nykyisen ajan
sodankäyntitapoihin. Ja häntä tietenkin pidetään lisäksi vakoilijana ja
kiihoittajana. Ei, mitään pahaa ei Lauralle saanut tapahtua.

Ovi avautui ja sihteerin saattamana astui sisään kenraali Zeligovski
mitä yksinkertaisimpaan sotilaspukuun puettuna, ilman ainoatakaan
merkkiä tai tähteä tai yleensä prameilua, mies yli keski-iän, hieman
lihavahko, tuuheaviiksinen ja hyväntahtoisen näköinen, tiesin, että
hänen sotilaansa häntä melkein jumaloivat, hän on todellinen
kansansankari, vaikka ei olisikaan onnistunut poliitikko, satumaisen
rohkea. Hänet olivat sotilaat lukemattomia kertoja nähneet tulilinjassa
rauhallisesti johtamassa taistelua samaan aikaan kuin hänen ympärillään
miehiä kaatui ja haavoittui. Häntä on usein verrattu italialaiseen
d'Annunzioon, mutta yhtymäkohdat ovat vain poliittisia, kenraali
Zeligovskissa ei ole mitään italialaisen sotilasdemagoogin
vastustamattomasta tulisuudesta, pidättämättömästä räiskyväisyydestä,
hänen vaikutuksensa on isällistä ja leppoisaa, hänen koko
olennossaan on jotakin jälkeä vanhasta Liettuasta ja sen leveästä
hyväntahtoisuudesta sentapaisena kuin se uhkuaa "Pan Tadeuszin"
kuvauksissa. Mielikuva, joka syntyy lukiessa hänen rohkeasta, mutta
poliittisesti turmiollisesta ja puolustamattomasta Vilnan alueen
valtauksestaan, ei vastaa todellisuutta, kun joutuu hänen kanssaan
persoonalliseen kosketukseen.

Sihteeri esitti minut ja kävin suoraa päätä asiaan.

"Niinkuin tiedätte, tekevät bolshevikit kaikkensa sotkeakseen teidän ja
Kovnon hallituksen välit entistä pahemmin. Minulla on syytä otaksua,
että on taas tehty uusi yritys siihen suuntaan, entistä vakavampi,
sellainen, joka luultavasti johtaa uuteen aseelliseen selkkaukseen."

Kenraalin myhäilevät kasvot saivat huolestuneen ilmeen ja jännittyivät.

Kerroin lyhyesti, mutta tarkasti seikkailuni Danzigissa, sikäli kuin se
koski Vilnan kysymystä sekä sitten Lauran vangiksijoutumisen, lausuen
arvelunani, että kenraali Nagelkopf oli tavalla tai toisella
toimittanut Lauran mukaan tuon väärennetyn tärkeän paperin. Sihteeri,
joka oli läsnä keskustelussa, ei salannut levottomuuttaan. Kenraali
silmäili minua tutkivasti ja kysyvästi.

"Kirottu juttu!" sanoi kenraali. "Tilanne on sellainen, että vältän
kaikkea väkivaltaa viimeiseen saakka. Varsovan konferenssi täytyy saada
onnistumaan. Luulisitteko voivanne jollakin tavoin järjestää asiaa?"

Miettimättä hetkeäkään esitin suunnitelmani, jonka olin laatinut
autossa istuessani.

"Komentakaa minulle avuksi kunnollinen upseeri ja antakaa hänelle
valtuus järjestää patrulli. Yrittäisin vapauttaa vangitut ennen yötä.
Sitä ennen koetan hoitaa asian kenraali Nagelkopfin kanssa."

"Hyvä on, suostun ehdotukseen. Voisihan kenraalin myöskin vangita..."

"Ja joutua siten selkkauksiin", keskeytin minä sangen epäkohteliaasti
tosin, mutta mielestäni järkevästi.

"Mahdollista kyllä", myönsi kenraali. "Tulkaa sitten huomenna, ja
kertokaa, miten yritys on onnistunut."

Nousin ja kenraali ojensi minulle kätensä.

"Odottakaa hetkinen, niin lähetän upseerin luoksenne", sanoi hän ja
poistui viereiseen huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua astui luokseni
upseeri, jonka huomasin kapteeniksi, tumma ja tanakka, sotilaallisen
näköinen mies, joka esitti itsensä. Laskeuduimme alas sihteerin
saattamina. Maksoin oman autoni ja lähetin sen pois, nousten kapteenin
kanssa sotilasautoon. Ajoimme ohi Vilnan Ihmeitätekevän Neitsyt Marian
kappelin, jonka edustalla satalukuinen joukko ihmisiä, rikkaita ja
köyhiä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, sivistyneitä ja
sivistymättömiä, ryömi maassa sitä hartaasti suudellen. Minun mieltäni
ei näky jaksanut pitempää kiinnittää, paljastin vain pääni niinkuin
näin sekä ohjaajan että kapteenin tekevän, ja koetin miettiä, miten
yllättäisin kenraalin. Hän oli vanha ja kokenut kettu ja selvää oli,
ettei hän aivan vähällä aikonut antautua. Auto pysähtyi hotellin eteen,
hyppäsin katukäytävälle ja kehoitin kapteenia palaamaan tunnin
kuluttua. Hänellä oli vielä joitakin asioita toimitettavanaan. Nousin
hitaasti huoneeseeni, kunnes muuan onnellinen ajatus pälkähti päähäni.
Tarkistin revolverini ja pistin sen takin taskuun ja menin sitten
kenraalin huoneen ovelle. Koputettuani kuulin kenraalin kehoittavan:
"sisään!" Hän oli siis kotona.

Avasin oven ja astuin sisään. Näin heti, että kenraali oli ollut
lähtöpuuhissa, matkalaukuista oli osa jo pakattu ja toisia hän oli
ollut pakkaamassa. Hän piti asiaansa jo lopullisesti järjestettynä.

Kenraali tervehti ystävällisesti ja viittasi minua istumaan. Tunsin
asemani jotenkin omituiseksi sen takia, mitä aioin, mutta nyt ei enää
voinut suunnitelmaa muuttaa. Lauran asema oli alkanut minua yhä enemmän
huolestuttaa. Jos häneltä oli paperi löydetty, ei ollut ollenkaan
mahdotonta, että hänet heti ammuttaisiin. Vakoilijoihin ja
provokaattoreihin nähden ei näissä oloissa liikoja kursailtu.

Kenraali käänsi minulle hetkeksi selkänsä. Salamannopeasti vedin
revolverin esille.

"Kädet ylös!"

Kenraali käännähti niin nopeasti, että huomasin hänen joskus ennenkin
joutuneen samanlaiseen tilanteeseen, mutta nähdessään vakavan naamani
ja kylmän revolverin, hän empimättä nosti kätensä, mutta hänen ilmeensä
oli vastaisista ponnistuksista huolimatta niin hullunkurisen avuton ja
ällistynyt, etten voinut olla hymyilemättä.

"Mitä perhanaa!" pääsi häneltä tahtomattaankin.

"Kääntäkää selkänne!" komensin karskisti ja kenraali totteli. Lähestyin
häntä varovasti ja kopeloin hänen taskunsa. Aivan oikein, takataskussa
oli revolveri, mutta hetken kuluttua se oli minun taskussani.

"Istukaa!" määräsin lyhyesti ja istuuduin vastapäätä pitäen koko ajan
tarkasti silmällä vankiani. "Milloin saavuitte Vilnaan?"

"Toissapäivänä." Kenraalin ilme vaihteli lakkaamatta. Hän oli
todellakin tullut yllätetyksi. Mitään tämäntapaista hän ei ollut voinut
kuvitellakaan.

"Mutta millä ihmeellä te olette niin nopeasti ehtinyt?"

"Lentokoneella ja autolla."

Vihelsin pitkään. Näitä nykyajan kulkuneuvoja en ollut lainkaan ottanut
huomioon.

"Mitä pirua te minusta tahdotte?" kysyi kenraali teeskentelemättömän
kummastuneena vihdoin.

"Yhtä ja toista", sanoin kylmästi ja laskin aseeni alas, mutta pidin
sitä edelleenkin käsissäni. Tarkastelin häntä kiinteästi hetken ja
iskin sitten äkkiä:

"Mihin kätkitte paperit, jotka annoitte neiti Soinille?"

Kenraali kalpeni tällä kertaa täydellisesti. Rohkea otaksumani oli
ollut oikea, sen todisti edessäni istuva seikkailija. Mutta jos
kuvittelin, että hän ilman muuta nyt oli vallassani, niin erehdyin. En
sitä tosin kuvitellutkaan. Minulla oli vielä joitakin keinoja.

"Ei kuulu teille missään tapauksessa", sanoi hän hiukan ivallisesti.
Minä näin, että hän oli jo malttanut mielensä. Asemani italialaisena
maantierosvona ei tästä huomiosta lainkaan tullut viehättävämmäksi.
Revolveri jossakin yksinäisessä paikassa on sangen vaikuttava
todistus- ja taivutusväline, mutta hotellihuoneessa, kun
revolverinpitäjä ei halua aiheuttaa melua, se ei ole kovinkaan
vaarallinen. Kenraali tajusi aseman vallan mainiosti.

"Vai niin", vastasin sanoja venyttäen, "vai ei kuulu minulle. Minä
kuitenkin sattumalta tarvitsen välttämättömästi tämän tiedon. Toistan
sen vuoksi kysymykseni vielä kerran."

"Ja minä toistan kieltävän vastaukseni." Kenraali naurahti
huolettomasti ja sytytti savukkeen yhtä huolettomasti. Minulla olisi
ollut suuri halu todellakin turvautua aseeseeni, mutta sellainen ei
sopinut. Yritin uhkausta.

"Minä voin vangituttaa teidät millä hetkellä hyvänsä."

"Epäilemättä", myönsi kenraali rauhallisesti, "muuten ette olisi
uskaltanut toimeenpanna tätä revolverikomediaakaan. Mutta haluaisin
tietää, mitä sillä voittaisitte?"

"Otaksun, että teillä olisi yhdeksänkymmentä yhdeksän mahdollisuutta
sadasta kärsiä sotilaallinen sankarillinen kuolema puolenkymmenen
sotilaan ja upseerin läsnäollessa jossakin syrjäisessä paikassa."

Kenraalin äänen sävy muuttui isälliseksi. Huomasin, että hän nautti
tilanteesta, mikä antoi hänelle tilaisuuden osoittaa joustavuuttaan ja
taitoaan.

"Nuori mies, te päättelette vallan loistavasti, mutta, kuten sanotte,
on minulla vielä yksi mahdollisuus selviytyä toisellakin tavalla. Ja se
mahdollisuus minut pelastaakin."

"Ja se mahdollisuus olisi?"

"Olette utelias, mutta olkoon menneeksi: minä, katsokaas, tiedän liian
paljon, ja voin myöskin aikaansaada liian paljon, jotta uskallettaisiin
minusta selviytyä niin mutkattomalla tavalla."

Purin huuliani. Humpuukimestari oli ilmeisesti oikeassa. Muistin
kenraali Zeligovskin epäröivän äänensävyn, kun hän puhui
vangitsemisesta.

"Ammun teidät sitten itse, ellette anna vaatimiani tietoja", sanoin
päättävästi.

Kenraali nauroi ääneensä.

"Sellainen mahdollisuus on olemassa, mutta epäilen kuitenkin
uskallustanne. Ja otaksun myöskin, että käsitätte, ettei kuolleelta
ihmiseltä saa mitään tietoja."

Ei, minun täytyi muuttaa taktiikkaani. Voimakeinot tuskin auttaisivat.

"Paljonko tahdotte tuosta tiedosta?" kysyin kursailematta. Kenraali
silmäsi minua hiukan hämmästyneenä enkä sitä ihmetellytkään. Hänellä ei
kai vieläkään ollut mitään aavistusta seikkailustani hänen sänkynsä
alla, ja niin ollen täysi syy ihmetellä, mitenkä saatoin yleensä näistä
asioista niin paljon ja niin tarkoin tietää. Juuri epätietoisuus tästä
lujitti asemaani.

"Sataviisikymmentätuhatta!" Kenraali napsautti sormiaan.

Minä aloin tuntea raivoa. Aika kului hukkaan keskustellessa.

"Ei hyvä kenraali, niin paljon en maksa. Se olisi kolme kertaa enemmän
kuin bolshevikit teille maksavat. Te annatte sen tiedon ilmaiseksi."

"Tosiaankin?" Kenraalin ääni kuulosti väsyneen ivalliselta.

"Kyllä!" vakuutin lujasti ja kaivoin vasemmalla kädelläni taskustani
valokuvan. Onnittelin itseäni, että joskus olin tullut innostuneeksi
amatöörivalokuvaukseen.

"Ellette viiden minuutin kuluttua ilmoita minulle vaadittua tietoa ja
ehdottoman oikein, lähetän tämän valokuvan arvoisalle puolisollenne
yksityiskohtaisen selostuksen mukana."

Ojensin valokuvan kenraalille ja näin toisen kerran hänen kalpenevan.
Valokuvassa oli ikuistettu kohtaus Zoppotin hiekkarannalta, missä
kenraali Amos Aron Nagelkopf ja madame Heloise Pirard paratiisillisissa
puvuissa istuivat tai oikeastaan makasivat sangen herttaisessa
idyllimäisessä asennossa. Valokuva matkaansaattaisi varmastikin
räjähdyksen tulenaran Rebekka-rouvan tunteissa.

Kenraali ei vieläkään antautunut.

"Mitä minua tällaiset tyhmyydet liikuttavat?"

"Kuulkaapa kenraali, minua alkaa tämä keskusteleminen jo väsyttää."

"Lopettakaa sitten."

"En lopeta, ennenkuin olen saanut asiasta selvän. Te, kenraali, olette
köyhä mies, mutta Rebekka-rouva on rikas nainen. Teillä ei
totisestikaan ole varaa menettää hänen suosiotaan. Tiedän sen kyllä.
Siis nyt ehdottomasti ja viimeisen kerran: missä ovat paperit?"

Kenraali pyöritteli neuvottomana savuketta käsissään. Ilmeistä oli,
että hän mietti jotakin rohkeaa ja hurjaa temppua, millä pelastautua
vielä kahdennellatoista hetkelläkin. Istuin kärsivällisesti ja odotin,
sillä aikaahan vielä oli.

"Olkoon menneeksi", taipui kenraali vihdoinkin, "ilmoitan siis. Paperit
ovat neiti Soinin käsilaukussa."

"Siis hänen mukanaan?"

"Kyllä."

"Miten onnistuitte ne panemaan käsilaukkuun?"

"Se oli peräti helppoa, neiti Soini poistui hetkeksi käytävään ja
sillaikaa työnsin ne suurenlaiseen käsilaukkuun aivan pohjalle. Ne
eivät ottaneet suurtakaan tilaa."

Olin saanut tietää aivan tarpeeksi. Kenraalista en kuitenkaan vielä
ollut selvä, en voinut antaa hänen poistua ennenaikojaan, hänhän olisi
voinut huomattavasti haitata suunnitelmaani. Mietin, millä tavalla
asian järjestäisin ja päätin sitten soittaa kapteenille, joka oli
sanonut menevänsä esikuntaan. Hän voisi komentaa sieltä reippaan
sotilaan pitämään kenraalia kotiarestissa ainakin seuraavaan aamuun.
Aloin tuntea, että asia järjestyy vähitellen.

Kumarruin juuri tarttuakseni puhelintorveen, kun äkkiä tunsin lujan
sormiotteen kietoutuvan oikean ranteeni ympärille ja revolverin
tempaistavan kädestäni. Olin antanut yllättää itseni viimeisellä
hetkellä. Yritin tempautua pystyyn, mutta kenraali heitti minut
takaisin ja hetken kuluttua täytyi minun kädet ylhäällä tuijottaa
kahteen revolveriin, joista toinen oli omani ja toinen kenraalin.
Tottuneen taitavasti oli kenraali senkin siepannut taskustani. Pelini
alkoi todella käydä vaaralliseksi.

"Kas niin, nuori mies", virkkoi kenraali isällisesti ja istahti
nojatuoliin. "Osat ovat vaihtuneet, sillä vuoroinhan vieraissa käydään.
Nyt minäkin asetan teille muutamia tehtäviä. Antakaa ensiksi valokuva
tänne!"

Tottelin, mutta en voinut olla hymyilemättä mielessäni: olihan minulla
filmi ja siitä saatoin ottaa jäljennöksiä niin paljon kuin halusin.

"Mistä olette niin vietävän hyvin perehtynyt minun vaatimattoman
persoonani toimintaan?" Revolverien suut olivat ilkeitä, mutta en
sittenkään pelännyt. Kenraali ei uskaltaisi ampua muuta kuin
äärimmäisessä hädässä.

"Minä pidän asiani omana tietonani."

Kenraali katseli vuoroin minua, vuoroin revolvereja, punniten niitä
käsissään. Mutta minulla oli yliote, se hänen täytyi tuntea eikä hän
enää udellut minulta mitään.

"Hyvä niinkin. Minulla ei, ikävä kyllä, nyt ole aikaa tutkia teitä
tarpeeksi, mutta pidän huolta siitä, että teille jää riittävästi aikaa
mietiskellä sellaisia pikkuseikkoja kuin varmistetun revolverin
käsittelyä silloin, kun varmistin on vain tiellä."

Ymmärsin, mistä kenraalin äkillinen rohkeus oli lähtöisin: innoissani
en ollut huomannut ottaa revolveristani varmistinta, minkä huomattuaan
kenraali uskaltautui riistämään aseeni kädestäni. Olin todellakin ollut
aasi.

"Nouskaa ja astukaa edeltä tuonne alkooviin!"

Tottelin.

"Istuutukaa tuohon tuolille!"

Istuuduin tukevalle tammituolille ja ennenkuin osasin edes aavistaa
kohtaloani, tunsin lujan köyden kiertyvän käsieni ympäri, se vedettiin
taakse ja muutaman minuutin kuluttua oli minut ensiluokkaisesti sidottu
tuoliin, kädet tuolinselustaan takana.

"Toivoakseni ette huuda, mutta en voi olla siitä varma ja siksi pidän
siitäkin puolesta huolen."

Kenraali sitoi kohteliaasti, mutta lujasti pyyheliinan suuni eteen.
Olin nyt jotenkin vaaraton vihollinen. Kenraali tutki taskuni, mutta ei
löytänyt mitään mainittavaa. Kaikki paperini olin jättänyt omaan
huoneeseeni ja olin mielissäni varovaisuudestani.

Varmistauduttuaan minun kykenemättömyydestäni häiritsemään hänen
toimintaansa kenraali nopeasti pakkasi matkalaukkunsa, soitti
palvelijaa ja antoi tämän kantaa matkalaukut alas. Istuin alkoovissa
eikä palvelija mitään aavistanut, kun ei mitään nähnytkään.

"Kas niin, näkemiin sitten!" kuiskasi kenraali korvaani ja poistui
nopeasti.

Mietin hieman asemaani. Kapteeni tulisi pian. Hän tiesi, kenen luokse
olin mennyt ja ellei minua näkyisi sovittuna aikana, hän tietenkin
tulisi minua etsimään. Hänelle sanottaisiin, että kenraali oli jo
lähtenyt. Hän tulisi huoneeseen, mutta ei näkisi mitään. Oli
epäiltävää, pistäisikö hänen mieleensä vilkaista alkooviin.
Suunnitelmani toteuttaminen voisi viivästyä, etenkin kun kenraali oli
vapaana. Häneen nähden tosin otaksuin, että hän kiirehtisi
mahdollisimman pian karistamaan Vilnan tomut jaloistaan. Mutta
kuitenkin, en voinut jäädä odottamaan. Käsiäni ja jalkojani en voinut
vapauttaa. Muistin heti puhelimen. Olinhan Danzigissa ollut
samanlaisessa tilanteessa. Mutta side suuni edessä ehkäisisi
puhelinkeskustelun. Koetin irroittaa siteen ja sain pääni painetuksi
terävää sängynsärmää vastaan. Painoin voimakkaasti kasvojani särmää
vastaan ja työnsin. Todellakin, side liukui hiukan alaspäin. Jatkoin
ponnistuksiani hellittämättä ja kymmenen minuutin kuluttua olin saanut
siteen työnnetyksi kaulalleni.

Vaikka käteni ja jalkani olivatkin sidotut, havaitsin varsin pian, että
saatoin tuolin varassa vaivaloisesti kulkea. Laahustin hitaasti, mutta
varmasti pöydän luo, jossa oli puhelin, pudotin torven hampaillani
pöydälle ja kumarruin pöydälle puhumaan torven maatessa suuni edessä.

Hotellin keskuksesta vastattiin. En pyytänyt apua hotellin
palveluskunnalta, sillä en tahtonut aiheuttaa hämminkiä, vaan pyysin,
että ovenvartija ilmoittaisi kapteeni S:lle, että tämä tulisi tapaamaan
minua kenraalin huoneeseen.

Kului ehkä puoli tuntia, kunnes ovelle koputettiin. Kapteeni astui
sisään ja huudahti nähdessään jonkunverran epämukavan ja epätavallisen
oloni.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän ihmeissään rientäen minua vapauttamaan.

"Pieni seikkailu vain, satuin joutumaan alakynteen ja kenraali
Nagelkopf köytti minut varmuuden vuoksi tähän tuoliin. Tiedättekö
muuten, lähteekö tähän aikaan mitään junia?"

"Kyllä, noin puolituntia sitten lähti juna etelään."

Ymmärsin, että kenraali oli livistänyt. En tahtonut häntä pidättää.
Minulla oli omat syyni eikä niistä vähin se, että toivoin pääseväni
mukaan tsaristien konferenssiin.

Mutta nyt oli toinen tehtävä edessäni ja muutaman hetken kuluttua
kiidimme autossa kohti "puolueettoman alueen" rajaa.

Tie kulki halki tasangon, missä kiemurteli vihreitten niittyrantojen
välissä puro piilipuineen ja poppeleineen. Ajoimme leveätä lehmusten
reunustamaa valtatietä pitkin, johon armeijoitten kulku oli syvälle
syöpynyt. Tykkejä, tykkejä ja ihmisiä, ihmisiä oli kulkenut tietä
pitkin, milloin länteen, milloin itään, ohi savikylien kaisla- ja
olkikattoineen.

Saavuimme puolueettoman alueen rajalle ja auto pysähtyi erään
esikunnan, vanhan maalaiskartanon, edustalle. Sotilaita näkyi
kaikkialla ja tuntui kuin olisi eletty keskellä sotaa. Pihalla näkyi
puolenkymmentä kenttäharmaata tykkiä, ammusvaunuja ja hevosia.

Kiipesin kapteenin jäljessä yläkertaan ja astuin esikuntahuoneeseen.
Muutamia upseereita istui pöydän ympärillä teetä juomassa, mutta kaikki
kavahtivat pystyyn kapteenin astuessa sisään.

Kuuntelin tapahtuman selostuksen. Se vahvisti Editin kertomuksen.
Upseerit olivat vakuutetut siitä, ettei vankeja oltu vielä kuljetettu
etemmäksi, vaan että heidät luultavastikin oli sijoitettu raunioitten
läheisyydessä olevaan mökkiin.

Lähdin tähystämään paikkaa. Kapteeni ohjasi minut tähystyspaikkaan,
pienen, puutarhan ympäröimän idyllisen kirkon kellotapuliin. Sieltä oli
laaja näköala yli tasangon metsikköineen, peltoineen ja kylineen.
Joittenkin kilometrien päässä näkyi pieni kukkula, puoleksi metsikön
peitossa, ja kukkulalla eroitti silmäni muutamia rauniomuureja. Laura
oli siis siellä.

Kapteeni selitti asemaa. Aivan oikein, kukkulalta poistuminen oli
vaikeaa, ehkä suorastaan mahdoton päiväsaikaan, sillä zeligovskilaisten
konekiväärit saattoivat haitatta pyyhkiä tasangolle kukkulan taakse.
Mutta pimeän tullen ei poistuminen kai tuottanut mitään vaikeutta.

Olin ollut hiukan mukana sodassa ja omasin siis hiukan kokemusta.
Koetin maaston perusteella suunnitella pientä partioretkeä tuonne
kukkulalle. Sinne täytyi päästä huomaamatta, niin, etteivät
liettualaiset ehtineet lähettää apua. Yllätys onnistuisi kai helposti,
liettualaiset tuskin odottivat varsinaista hyökkäystä, sen tekeminen
oli kyllä uhkarohkeaa, sillä kukkulaa oli vaikeahko lähestyä.

Mutta. Vinottain yli alueen kulki matalahko harjanne, mikä päättyi
juuri kukkulaan. Mutta kukkula ei ollut aivan suoraviivaisessa linjassa
harjanteen kanssa, vaan jonkunverran sen edessä. Kukkulalta ei siis
niin ollen voitu nähdä harjanteen taa. Liettualaisten rintama oli kyllä
sillä puolella, mutta paljon kauempana, ja päävaara uhkasi sittenkin
kukkulan taholta.

Huomautin tästä huomiostani kapteenille ja hän hyväksyi näkökantani.
Jos partio etenisi kukkulan takana, olisi siitä sekin etu, ettei
kukkulalla oleva vihollisen partio osaisi odottaa hyökkäystä sieltä
päin, oikeastaan selkäpuoleltaan.

Palasimme esikuntaan ja laadimme tarkan hyökkäyssuunnitelman. Toinenkin
upseeri, joka tunsi lähiseutujen maaston, liittyi yritykseen ja
miehistöksi valittiin kymmenen reipasta ja innostunutta vapaaehtoista.
Niitä ei suinkaan ollut vaikea saada. Puolittainen toimettomuus kiusasi
miehistöä, sotilaallisesti erinomaisen hyvää ja rohkeaa joukkoa, niin
että jokainen seikkailua lupaava tilaisuus oli tervetullut. Miehistö
aseistettiin taskuaseilla ja käsipommeilla sekä valopistooleilla.
Kiväärit jätettiin. Ne olisivat haitanneet hiipimistä.

Tunnissa oli kaikki valmiina, mutta oli vielä aivan liian aikaista
ryhtyä yritykseen. Täytyi odottaa.

Tunsin hienoista jännitystä. Omituista todellakin, olin lähtemässä
selvään sotaan, vapauttamaan vangittuja ja todennäköisesti vangitsemaan
vangitsijoita. Tulin ajatelleeksi, miten viime vuosina melkein koko
maailma oli väliin saanut olla vangitsijana tai vangittuna.
Englantilaiset olivat saksalaisten sukellusveneitten vankina, Saksa oli
kokonaisuudessaan koko sota-ajan liittolaisten vankina. Tuhansia ja
taas tuhansia partioretkiä oli tehty, tuhansia ja taas tuhansia
vangittuja oli vapautettu tai vangitsijoita vangittu, ja sama toiminta
jatkui taukoamatta edelleenkin.

Heti, kun hiukkasen alkoi hämärtää, lähdimme liikkeelle. Silmäsin
hiukan surumielisenä matkailupukuani, sillä otaksuin, että se olisi
toisenlaisessa kunnossa hiivittyämme muutamia kilometrejä.

Kuljimme ensin kylän talojen lomitse mutkitellen, kunnes saavuimme
pieneen metsikköön. Siitä täytyi hiipimisemme alkaa. Upseerit
kertasivat vielä kerran suunnitelman yksityiskohdat, tunnussanat ja
komennukset. Sotilaat kuuntelivat vaieten, silmäillen minua
kummastuneena. Siviilimies lähtemässä ei aivan vaarattomalle
patrullimatkalle!

Lähdimme kulkemaan. Kohta metsikön luona alkoi syvänlainen oja ja sen
kuivalla pohjalla kävi eteneminen varsin nopeasti. Voimme olla varmat
siitä, ettei partiotamme mistään nähty. Sitten oja loppui ja edessä oli
kaistale aukeaa peltoa. Täytyi ryömiä, kunnes pääsimme muutaman
kiviaidan suojaan ja sen takana saatoimme edetä, puoleksi hiipien
puoleksi ryömien, mutta nopeasti joka tapauksessa. Huomasin heti, että
retkellä tulisi olemaan kohtalaisen lämmin.

Harjanne oli edessämme, mutta suoraan emme voineet kiivetä sen yli. Oli
oikeastaan vielä aivan valoisaa, niin että meidät varmastikin olisi
keksitty. Mutta jo jonkun matkan päässä takanamme oli puro ja
ennenpitkää ryömimme sen uoman suojaan. Näin pääsimme harjanteen
toiselle puolelle ja silloin huomasimme, että olimme valinneet oikean
tien. Pitkin harjanteen rinnettä kulki kiviaitaus, noin metrin
korkuinen, ja sen takana olimme täydelleen suojassa liettualaisten
tähystykseltä. Lähdimme ryömimään. Mitään erikoisen hauskaa se ei
ollut, mutta eihän hauskuudesta ollut kysymyskään. Pääasia oli, että
onnistuimme tehtävässämme. Minä paloin halusta pelastaa Lauran
voidakseni hänet sitten kunnollisesti nolata ajattelemattomasta
tempustaan. Näillä seuduin ja näissä oloissa ei sellaisissa asioissa
ymmärretä leikkiä yhtä vähän kuin Arizonassa hevosvarkaudessa. Kuuma
tuli ja kulku hidastui. Meillä ei ollutkaan kiirettä, sillä ehtisimme
hyvin hämäränkin aikana kukkulan juurelle ja voisimme niin ollen estää
vihollispartion poistumisen.

Puolentoista tunnin kuluttua pysähdyimme lopullisesti, ryömittyämme
laajaan suojaavaan maakuoppaan, jonka minä uskalsin olettaa syntyneen
tykinammuksen räjähtämisestä. Vetäydyimme kuopan pohjalle pitkällemme,
parin miehen pitäessä varovaisesti vahtia. Vaistomaisesti kaivoin
taskuani ja vedin esille savukelaatikkoni. Tupakka maistui todellakin.
Mutta juuri kun aioin raapaista tulitikkua, tarttui kapteeni käteeni.
Minua hieman nolotti, kun en ollut huomannut tilanteen vaatimusta.
Tupakansavu voisi tyynessä, kuulaassa ilmassa ilmiantaa meidät
täydellisesti. Pistin tupakkani takaisin taskuun.

Noin puolentoista sadan metrin päässä edessämme oli kukkula. Rauniot
pilkottivat puitten välistä, samoin pieni mökki, joku vahtimaja tai
jotakin sellaista. Ihmisiä en kukkulalla huomannut. Upseerit
tarkastelivat kukkulaa kiinteästi kaukoputkillaan ja vihdoin molemmat
huudahtivat yhtaikaa.

"Kaksi vahtia!" kuiskasi kapteeni minulle ja osoitti muuatta syvennystä
kukkulan rinteellä. Tartuin kaukoputkeen ja aivan oikein: puoleksi
pensaitten peitossa näin kaksi sotilasta makaamassa kiväärit kädessä ja
tähystämässä puolalaisten rintamalle päin. Mikään ei osoittanut, että
heillä olisi ollut tietoa tulostamme ja läsnäolostamme. Olimme päässeet
huomaamatta melkein perille, mutta kauemmaksi emme voineet liikkua
niinkauan kuin oli valoisa. Meidät olisi ehdottomasti keksitty.

Sodassa ja metsästyksessä saa tottua kärsivällisyyteen, vaikka eihän
sota itse asiassa olekaan muuta kuin hyödyttömin ja raain laji
metsästystä. Makasimme siis kuopassamme ja odotimme pimeää. Se tuli,
mutta tuli varsin verkalleen ja mikä enimmin kiukutti, samalla kuin
auringon valo heikkeni heikkenemistään, kiipesi hopeanhohtoinen
tunnelmallinen täysikuu taivaalle ja loi romanttisen, mutta aikeillemme
mahdollisimman epäedullisen valon tasangolle, kukkulalle ja raunioille.

"Kirottua!" noitui kapteeni ja osoitti kuuta. Olin samaa mieltä hänen
kanssaan, vaikka tuo kylmä taivaankappale tavallaan jalosti hämyllään
seikkailumme.

Kapteeni katsoi kelloaan ja ilmoitti kuiskaten, että toiminnan hetki
oli tullut. Meillä ei ollut ollenkaan tietoa siitä, kuinka suuri
vihollisjoukko oli, mutta oletimme, ettei se voinut olla kymmentä
miestä suurempi. Meitä oli kaikkiaan neljätoista, kymmenen sotilasta,
aliupseeri, kaksi upseeria ja minä. Otaksuimme, että vangit oli
sijoitettu mökkiin, ja että partiojoukko itse oli asettunut asemiin
raunioitten suojaan.

Hitaasti ja äärettömän varovasti ryömimme kuopastamme, laskeuduimme
pieneen notkoon ja aloimme kiivetä kukkulan rinnettä ylöspäin. Kuu
paistoi jotenkin kirkkaasti, mutta ruoho oli kohtalaisen pitkää eivätkä
vihertävän ruskeat pukumme juuri eroittuneet maastosta. Metri metriltä
ryömimme eteenpäin, joka hetki valmiina hyökkäykseen. Lauran paperit
oli saatava hinnalla millä hyvänsä takaisin. Helpoituksesta huoaten
pääsimme puitten suojaan. Mitään emme olleet kuulleet. Meitä ei kai
oltu keksitty, vaikka oli tietenkin mahdollista, että niinkin oli
käynyt, ja että vihollinen antoi meidän vapaasti lähestyä tuhotakseen
sitten meidät äkkiarvaamatta ja täydellisesti.

Kapteeni viittasi aliupseerin luokseen ja kuiskasi tälle jotakin. Mies
hävisi kuin varjo metsikköön.

"Maahan ja hiljaa!" kuului kuiskaava komennus ja me paneuduimme
ruohikkoon. Aliupseeri oli kai mennyt tiedustelemaan. Makasimme hiljaa
ja koetimme kuunnella, mutta emme kuulleet muuta kuin oman sydämemme
lyönnit.

Kuu paistoi kirkkaasti ja puut loivat aavemaisia varjoja. No niin,
ellemme me pitäneet kuusta, niin tuskin vihollisetkaan siitä pitivät.
Tasangon yli ei ollut helppo kulkea, etenkin kun oli vankeja matkassa
ja zeligovskilaisten konekiväärit olivat ampumamatkan päässä.

Kului ehkä puolituntia, kunnes kiihoittunut kuulomme eroitti
äärimmäisen varovaista hiivintää. Pimeydestä sukelsi aliupseeri esiin
hiipien kapteenin viereen. Kuulin, että kapteeni huudahti hillitysti,
selvästi hyvillään.

"Tehtävä on helpompi kuin luulinkaan", selitti hän. "Vangit ovat
mökissä ja heitä vartioi vain yksi mies. Vahdit kuopasta ovat
vetäytyneet raunioille ja siellä on kahdeksan miestä. Nyt teemme niin,
että te, luutnantti, ja te, herra Haapala, sekä yksi sotilas hiivitte
mökille ja yllätätte vartijan, kun taas minä aliupseerin ja yhdeksän
miehen kanssa lähden raunioille ja otan koko joukon vangiksi.
Tarkistakaamme kellot! Kas niin, neljännestunnin kuluttua täsmälleen
hyökkäämme, ei yhtään ennen, ellei ole suoranainen pakko! Onko selvä?"

Nyökäytimme myöntymyksen merkiksi. Seikkailu alkoi käydä vietävän
jännittäväksi eikä yöilma tuntunut lainkaan kylmältä. Lähdimme
liikkeelle eroten omille tahoillemme. Viiden minuutin kuluttua olimme
me kolme mökin luona puitten suojassa, tuskin kymmenen metrin päässä
vartijasta, joka seinän vieressä seisoen nojaili kivääriinsä.

On sanottu, että sota on yhdeksän päivää marssia ja yksi päivä
taistelua, mutta voi sanoa myös, että taistelu useimmassa tapauksessa
on yhdeksän tuntia odotusta ja tunti ammuntaa. Kymmenen minuuttia
tuntuivat sietämättömän pitkiltä. Kun viisari tuntui vihdoin lähenevän,
jännittyivät lihakseni. Vaaraa ei juuri ollut, edessämmehän oli vain
yksi mies eikä sekään aavistanut mitään pahaa, mutta mökissä saattoi
olla lisää, samoin metsässä, ja aina oli kaunis mahdollisuus saada
surmansa epäilyttävän sankarillisessa yöllisessä mellakassa.

"Valmiit!" komensi luutnantti. "Syöksyyn!"

Hypähdimme nopeasti ylös ja ryntäsimme ällistyneen vahtimiehen luo.
Sotilas ei ehtinyt nostaa kivääriä edes maasta. Vastarinnasta ei ollut
puhettakaan ja puolen minuutin kuluttua oli vihollissotilas aseeton,
maaten maassa sotilaamme vartioimana. Melua ei ollut syntynyt
minkäänlaista, tuskin ääntäkään, kun samassa kuulimme kukkulalta pari
vaimennettua huudahdusta. Puristimme lujasti aseitamme, mutta mitään
muuta ei kuulunut. Kapteenin yllätys oli kaikesta päättäen onnistunut
yhtä täydellisesti kuin omamme, koska ei ammuttu laukaustakaan.

Tartuin mökin oveen. Se oli lukitsematon ja niin astuin sisään.
Hengityksestä kuulin, että sisällä oli ihminen. Väläytin äkkiä
sähkölamppuni sädekehän huoneeseen. Yritys oli onnistunut, olkien
päällä lattialla virui Laura, ei erikoisemman onnettoman, mutta hiukan
väsyneen näköisenä, kun taas pienellä penkillä seinän vierustalla
makasi sotilaspukuinen henkilö käsivarsi siteessä. Oliko Pan Twardowski
haavoittunut?

Sähkövalo sokaisi Lauran silmät eikä hän tuntenut minua, ennenkuin,
varomattomasti kyllä, sytytin pöydällä huomaamani kynttilän.

"Hyvä Jumala, Taksi! Sinä täällä!"

Niin vilpittömän riemuista huudahdusta ei olemukseni milloinkaan ennen
ollut kyennyt herättämään Laurassa. Se oli minulle yllätys, mutta aivan
tyrmistyin, kun mielenpurkaus ei pysähtynyt tähän, vaan tunsin äkkiä
Lauran käsivarret kaulassani. Silmänräpäyksessä huomasin, että Laura
oli itkenyt, ja kaikki vahingoniloni katsoi samassa hetkessä. Hitto
vie, Laura oli soma siinä kynttilän lepattavassa valossa, tukka hiukan
epäjärjestyksessä, silmissä kyynelten jäljet, mutta kaikesta huolimatta
niin raikkaana, reippaana ja tuoreena. Silmänräpäyksessä, mitään
ajattelematta, mitään punnitsematta, alkuihmisen raa'alla väkivallalla
ja hillitsemättömällä vaistolla, niinkuin sitten erittelin toimintani
vaikuttimet, puristin Lauran rintaani vastaan ja painoin huuleni hänen
hyvinmuodostuneille kosteille huulilleen. Eikä Laura vastustanut, vaan
hänen huulensa painautuivat -- niin minusta tuntui ainakin, vaikka
Laura väitti sitä sitten itserakkaudeksi ja keksinnöksi -- minun
huuliani vastaan.

Olin saanut palkintoni, jos tätä palkintona saattoi pitää, ja Laura
samalla rangaistuksensa.

Parin hetken kuluttua aukeni ovi ja kapteeni astui sisään, kumartaen
kohteliaasti Lauralle. Pan Twardowski oli myös herännyt ja silmäili
hämmästyneenä ympärilleen. Kapteeni selitti nopeasti tilanteen.
Raunioissa piileskellyt partio oli antautunut ilman vastustusta ja oli
aseista riisuttuna ja vartioituna siellä.

Mutta pääasia sitten: paperit.

Kysyin Lauralta, missä hänen käsilaukkunsa oli.

"Kas tässä!" vastasi hän ojentaen kapineen minulle. Aukasin sen
nopeasti, mutta siellä ei ollut mitään.

"Onko sinulta kukaan vaatinut käsilaukkua nähtäväkseen?"

Laura näytti vähän hämmästyneeltä.

"Sitä minulta kysyttiin heti, mutta annettiin sitten takaisin."

"Kuka sen otti?"

"Varmaankin joukon johtaja, joku aliupseeri."

Kapteeni käski tuoda aliupseerin mökkiin. Tämä tuotiin, mutta
perinpohjaisesta tarkastuksesta huolimatta ei häneltä mitään löydetty.
Sama oli tulos sotilaihin nähden. Aloin jo tuntea epätoivoa. Noin
tunnin ajan etsimme papereita, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Aliupseeri kielsi mitään papereita ottaneensakaan. Emme uskoneet häntä,
mutta emme myöskään mitään löytäneet.

Täytyi lakata etsimästä ja lähteä paluumatkalle. Olomme kukkulalla ei
ollut vaaraton. Sijoitimme vangit jonoon ja sitten laskeuduimme
kukkulan toiselle puolelle valtatielle. Pan Twardowskilla oli vain
vaaraton lihashaava käsivarressa, sekin oikeastaan vahingossa saatu,
niin ettei hän tuottanut häiriötä. Minusta tuntui, että hän
romanttisesta siteestään huolimatta oli mennyt kurssissa huikeasti
alaspäin Lauran silmissä.

Laura vältti minua enkä minä koettanut asettautua hänen tielleen. Minä
olin nyt moninkertainen voittaja.

Kapteeni antoi sähkölampullaan suojaisesta paikasta merkkejä ja jonkun
ajan kuluttua liukui pehmeästi suhisten kolme autoa kukkulan juurelle,
sammutetuin valoin ja äänenvaimentajin. Nousimme etumaiseen vaunuun,
toiseen sijoitettiin vangit ja muutamia vartijoita, viimeisessä tulivat
sotilaamme. Ennenpitkää olimme puolalaisten rintamalla ja ennen aamua
jo Vilnassa.

"Ethän sinä vain mainitse mitään siitä siellä mökissä?" pyysi Laura
erotessaan omaan huoneeseensa hotellissa.

"En, jos saan toisen", vastasin nauraen. Minä sain toisen. En ollut
kuitenkaan tyytyväinen tulokseen. Papereita emme olleet löytäneet.
Mahdollista oli, että asia aamulla selvenisi, kun miehet
perusteellisesti tutkittaisiin, mutta epäiltävää sekin oli. Olin juuri
alkamassa riisuutua, kun ovelle koputettiin. Samassa ryntäsi Laura
sisään heiluttaen käsilaukkuaan.

"Hiphei! Paperit ovat täällä!" huusi hän ja veti todellakin pienen
mytyn papereita esille. Katsoin häneen kummastuneena. Eihän
käsilaukussa minun sitä tarkastaessani ollut mitään.

"Kenraali erehtyi kerrankin, hän oli pistänyt paperit Editin
käsilaukkuun luullen sitä minun laukukseni."

Sieppasin Lauran syliini ja suutelin kolmannen kerran. Tilanne vaati
sitä, mutta Laura ei näyttänyt nyt ollenkaan ihastuneelta.

Seuraavana aamuna matkustimme kaikki kolme Varsovaa kohti.



KOLMAS OSA.


En ole milloinkaan pitänyt rautatiematkoista. Minä rakastan mukavuutta,
ja niinkauan kuin ei ole joku ameriikkalainen rautatiekuningas, täytyy
rautatiellä matkustaessa kieltäytyä paljosta.

Mutta kuitenkaan ei Varsova-matkamme minusta tuntunut ikävältä, en
tiedä kyllä miksi. Ehkä tarkastelin ja suhtauduin Lauraan toisella
tavalla kuin ennen. Minä koetin, en tunkeutua, vaan "hiipiä" hyvin
hiljaa Lauran sieluntilaan ja -elämään. Varmaa oli, että vanhat jumalat
olivat edellisenä päivänä saaneet ankaran kolauksen, mutta uusia
jumalia tuskin oli vielä virallisesti hyväksytty. Olisin määritellyt
Lauran sieluntilan jotenkin seuraavasti: Lauraa suututti ja nolotti
edellisen illan tapahtumat, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen,
etteivät ne sittenkään tuntuneet hullummilta, ja kun Laura niin ollen
ei voinut olla niin vihainen kuin olisi tahtonut, oli hän vieläkin
vihaisempi itselleen, mutta tietysti naisellisella johdonmukaisuudella
purki vihansa muihin. Tein kumminkin ratkaisevan, tärkeän huomion, mikä
täytti minut hiljaisella, hyväntahtoisen vahingoniloisella tunteella:
Laura ei ollut enää niin vuorenvarma itsestään.

Oma sieluntilani ei myöskään ollut kehuttava. Minä en oikein
ymmärtänyt, mitä minun piti tehdä ja mitä jättää tekemättä. Olin
suudellut Lauraa. Lauraa! Todellakin, eilisiltaan mennessä olisi
päähäni saattanut aivan yhtä hyvin pälkähtää mennä suutelemaan
Havis-Amandaa tai ukko Lönnrotia tai Runebergia. Laura oli minulle
"tuollapuolen hyvän ja pahan", niinkuin Nietzsche sanoo, mutta illalla
olin mitä vakuuttavammin tuntenut, että Lauralla oli raikkaat pehmeät
huulet ja että hän saattoi suudella! Suudella! Uskomatonta, mutta
totta. Olisin voinut ennemmin kuvitella Lauran raatimiehenä
jossakin kaupungin raastuvanoikeudessa langettavan päiväsakkoja
kieltolakirikoksista kuin suutelevan.

Tutkimuksissani tulin vihdoin siihen kaikkea muuta kuin lohdulliseen
johtopäätökseen, että kaikki entiset käsitykseni, tietoni ja
kokemukseni Laurasta oli heitettävä romukoppaan ja että minun
välittömästi oli alettava aivan ennakkoluulottomasti, niinkuin tuntisin
hänet vasta ensi päivää, tutkia häntä uudelleen. Aloin aavistaa, ettei
hän ollut vain kansantaloudellinen nainen, vaan että hän ainakin
joskus saattoi olla pelkästään nainen, täydellinen Eeva sanan
paratiisillisessa merkityksessä.

"Edit, aiotko suorittaa laudatuurin historiassa lisensiaattia varten?"
kysyin hyvin viattoman näköisenä. Edit nosti pehmeitä silmäluomiaan ja
loi vaaleahkoista silmistään minuun vilpittömästi kummastuneen katseen.

"Kuinka niin?"

"Minä selitän. Kysymykseni oli tietenkin vain tarkoitettu
humoristiseksi herätysyritykseksi. Sinuun se ei tehonnut. Nainen ei
ymmärrä huumoria, ellei se ole satiiria. Hyvästä ystävättärestä
lausuttu satiiri on naisesta huumoria. Mutta asiaan palatakseni minä
kysyn sinulta vielä: miksi sinä matkustelet ulkomailla?"

"Nähdäkseni, nauttiakseni, oppiakseni."

"Varsin sirosti vastattu. Mutta saavutatkohan tarkoitustasi! Epäilen.
Sinä et matkusta, et näe, et nauti etkä opi mitään, sinä luet, luet
kehnosti toimitettuja, epätarkkoja ja kuivia turistioppaita
historiallisista muistoista. Voisit kaiken lukea kotona. Akateeminen
kirjakauppa kyllä kykenee hankkimaan tällaisen kirjallisuuden, paljon
paremman vain. Sinä et yksinkertaisesti näe mitään. Ehkä häthätää
vilkaiset jonkun 'historiallisen' paikan, mutta nykyhetkien elämästä et
saa muuta käsitystä kuin minkä hotellien ovenvartijat ja tarjoilijat
aikaansaavat. Lempo soi, minä en ymmärrä sinun matkustustapaasi!"

Tietysti nainen osaa olla myrkyllinen, etenkin silloin kun tietää
olevansa väärässä.

"Eihän kukaan oletakaan sinun ymmärtävän", sanoi Edit vienosti ja
syventyi uudelleen tutkimaan jotakin kirjaa.

Lauran kanssa keskustelu kyllä sujui. Tuli vain pitkähköjä pausseja,
jotka eivät ennustaneet hyvää, kunnes Laura keksi jonkun huvittavan
yksityiskohdan maisemassa ja katkennut langanpätkä saatiin taas kiinni.
Laura jutteli kaikkea, vapaasti ja ilakoiden, vaikkakin sielunelämässä
tapahtunut bolshevistinen kumous ilmeni monella tavalla. Edellisen
päivän seikkailu tarjosi kiitollisen puheenaiheen ja Laura teki
kaikkensa, saadakseen tietoonsa kenraali Nagelkopfia koskevat
yksityiskohdat. En kertonut, sillä tiesin jotenkin varmasti joutuvani
karanneen kenraalin kanssa tekemisiin Varsovassakin. Jozef Gurnicki oli
kai jo sinne saapunut ja päätin tarjota hänelle palvelustani.
Puolalaisella diplomaatilla oli vielä kana kynittävänä kenraali
Nagelkopfin kanssa.

Juna alkoi lähestyä Varsovaa, kuljimme keltavetisen ja jyrkkä-äyräisen
Veikselin yli ja kiidimme halki Praga-esikaupungin. Sodan jälkiä
havaitsi selvästi, joitakin rikkiammuttuja taloja, raunioita, mutta
mitään suurempaa ulkonaista hävitystä ei sota ollut aikaansaanut,
lukuunottamatta Varsovan komeita siltoja, jotka ryssät peräytyessään
räjähyttivät ilmaan kai muistuttaakseen tämän vuosisadan ihmisille,
että vanhoista tavoista pidetään kiinni: mikä keino Kutusoville
Napoleonin sodassa kelpasi, se kelpasi myöskin Nikolai II:n armeijalle
Wilhelmiä vastaan taisteltaessa.

Varsovaa on sanottu idän Pariisiksi. En tiedä, kuinka paljon tuossa
vertailussa lienee perää, mutta erinomaisen miellyttävän ja länsimaisen
vaikutuksen Varsova meihin teki. Se on suurkaupunki kaikkine etuineen
ja varjopuolilleen, kiihkeästi elävä, työtätekevä ja huvitteleva,
etenkin huvitteleva. Varsova on aina ollut maineessa huveistaan ja
iloisesta elämästään, minkä pääasiallisen viehätyksen aikaansaavat
tietenkin varsovattaret, ihastuttavat puolattaret pariisilaisine
pukuineen, majesteetillisine ryhteineen ja valloittavan elämäniloisine
luonteineen.

Katselin katukuvaa kiitäessämme autossa hotelliin pitkin kuhisevan
täyteisiä katuja. Suurkaupungin kiire löi leimansa kaikkialle. Siinä
tuntui kuin nuoren elämänvoimaisen kansan valtimonlyönti sen
ponnistaessa voimansa äsken saavutetun vapautensa ja itsenäisyytensä
turvaamiseksi. Meillä on väärä käsitys puolalaisista, me pidämme heitä
liian slaaveina, romanttisina, vapaudenhaluisina ja sotilaallisina.
Oikein kyllä, puolalainen on intohimoinen vapaustaistelija, hän on
ensiluokkainen ja romanttinen sotilas, mutta hänessä on myös sitkeyttä
ja tarmoa ja työhalua jokapäiväiseen proosalliseen aherrukseenkin
tehtaissa ja kaivoksissa ja konttoreissa ja pelloilla ja niityillä, hän
ei ole vain lahjakas ja taiteellinen niinkuin slaavit yleensä, hän on
myöskin tarmokas ja tietoinen kulttuuri-ihminen, joka osaa antaa työlle
sille tulevan arvon. Hänellä on kaikki edellytykset muodostaa
onnellinen kansa ja onnellinen, rikas ja mahtava valtio, ja hän tekee
sen myös, tekee kaikista vastuksista, sekä ulkonaisista että
sisäisistä, huolimatta.

On kaksi Varsovaa, vanha ja uusi, nykyaikainen komeine
liikepalatseineen, leveine katuineen, ihanine puistoineen, ja vanha
vuosisataisine kapeapäätyisine taloineen, ahtaine, tunnelmallisine
kujineen, joilla auton on vaikea puikkelehtia, joitten varrella
pikkukäsityöläiset harjoittavat ammattiaan kuten satoja vuosia sitten
puolittain kadulla, missä on sekä likaa että tunnelmaa. Molemmat ovat
kauniit, sillä molemmat ovat aitoja, sekä nykyajan viivasuorat
liikepalatsit että romaanilais- ja goottilaistyyliset antiikkitalot
tammiportteineen ja lyijyikkunoineen, joitten kaiverrukset, veistokset
ja koristukset monasti ovat todellisia taideteoksia, pikku helmiä,
tosin lian ja tomun peittämiä, mutta tarkkaavan silmän nautittavia
siitäkin huolimatta.

Ajoimme Varsovan pääkatua, leveää, osittain puulla laskettua
bulevardia, leveää ja hienoa, ohi julkisten rakennusten, muistomerkkien
ja puistojen, kunnes auto pysähtyi kaupungin suurimman ja komeimman
hotellin, "Bristolin" eteen, missä talossa maailmansodan aikana
molempien sotivien puolten suuret rintamaesikunnat olivat majailleet,
jättäen jälkensä kaikkeen, punaisiin samettimattoihin, laudoituksiin ja
koristeihin, niin että vain hohtavan sileä marmori, pylväitten kultaus
ja kristalliseinät eivät olleet vaurioita kärsineet.

Bristol osoittautui ensiluokkaiseksi hotelliksi suomalaisenkin
mielestä, mikä on jo sangen paljon, sillä vaikka me eräissä suhteissa
luulemme maastamme ja oloistamme hyvinkin vaatimattomia, ei siihen ole
mitään syytä. Järjestys ja siisteys parhaimmissa hotelleissamme on
malliksikelpaavaa. Siistiydyimme perusteellisesti pitkän rautatiematkan
jälkeen ja laskeuduimme sitten kaikki alas komeaan ruokasaliin, minkä
ikkunat olivat ihanaan etelämaiseen pihapuistoon päin. Kansainvälisyys
ruokasalissa oli täydellinen, kaikki eurooppalaiset kielet kaikuivat
korvaamme, ei tosin suomi, mutta pian sekin sekottui ääntensorinaan.
Aamiainen oli sekä hyvä -- puolalaiset ovat tunnetusti herkkusuita --
että kallis. Puolan markka osoittaa tunnetusti itsepintaista pyrkimystä
neuvostoruplan rinnalle. Sinne on vielä matkaa, mutta huimaava on jo
ero meidänkin vaatimattomaan markkaamme nähden.

Minä olin nyt kerta kaikkiaan päässyt seikkailujen makuun enkä tahtonut
hellittää. Kenraali Nagelkopfin kanssa täytyi välit selvittää. En
epäillyt ollenkaan, etteikö hän olisi jo Varsovassa. Hänellähän oli
nostettava täältä kunnioitettava summa bolshevikien kultaa. Ja
suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh ja salaneuvos Matvei Matvejevitsh olivat
kai myöskin täällä. Minun mieltäni kiinnitti tavattomasti heidän
toimensa. Jozef Gurnicki oli antanut minulle osoitteensa ja päätin
turvautua häneen. Kun hän oli pyytänyt myöskin seuralaisiani käymään
luonaan, tein ehdotuksen, minkä naisellinen esivaltani hyväksyi.
Istuuduimme autoon ja neljännestunnin kuluttua olimme perillä.
Diplomaatti asui ensi kerroksessa, komeassa vanhanaikaisessa talossa
jäykkine ikkunariveineen ja livrèpukuisine ovenvartijoineen. En ollut
ollenkaan varma, tapaisinko hänet, mutta onni suosi meitä ja viiden
minuutin kuluttua istuimme kaikki hänen ylellisen aistikkaasti
sisustetussa vierashuoneessaan. Hän ja hänen puolisonsa ylläpitivät
keskustelua aitopuolalaisella kohteliaisuudella ja joustavuudella ja
Editinkin kasvoilta katosi tuo "riutuva" ankeus. Pujahdimme ennen
pitkää diplomaatin työhuoneeseen.

"Onnittelen!" lausui hän sydämellisesti ja ojensi kätensä. "Te hoiditte
asian mainiosti."

"Te tiedätte jo?"

"Oh, siinä ei ole mitään ihmeellistä, meidän täytyy sellaiset asiat
tietää aikanaan. Entäs nyt?"

"Niin, entäs nyt?" kertasin.

"Kenraali on kaupungissa", sanoi puolalainen.

"Todellakin, oletteko tavannut hänet?"

"En, mutta tiedän hänen saapuneen tänne. Emme ole vielä onnistuneet
keksimään hänen asuinpaikkaansa. Hänellä on tosin täällä oma vakinainen
asuntonsa, mutta hän ei tietenkään ole pitänyt oikein terveellisenä
edes käydä siellä. Minulla on kuitenkin suunnitelma, millä voisin
maksaa kenraalille hänen kepposensa Danzigissa."

Odotin jännittyneenä. Puolalainen veti taskustaan paperin.

"Kas tässä on syötti, ja luulenpa, että kala tarttuu. Mitäs pidätte
tästä?"

Tartuin paperiin ja silmäsin sitä. Huomasin heti, että paperilla oli
suuri arvo, se koski Puolan rajanpuolustusjärjestelyä ja bolshevikit
varmaankin olisivat kernaasti tutustuneet sen sisältöön. Alla oli
sotaministerin omakätinen allekirjoitus.

"Mitä te tällä paperilla aiotte tehdä?" kysyin.

"Aion myydä sen kenraali Nagelkopfille hyvästä hinnasta."

"Myydä? Mutta sehän olisi..."

Puolalainen teki rauhoittavan eleen.

"Se ei olisi mitään. Paperi on täydellisesti arvoton. Siinä ei ole
totta sanaakaan."

"Mutta allekirjoitus? Väärennetty?"

"Ei, ainoastaan varastettu." Puolalainen hymyili.

"Varastettu nimikirjoitus?" En todellakaan ymmärtänyt mitään.

"Niin, katsokaas, se ei ole väärennetty eikä se ole alkuperäinen. Se on
yksinkertaisesti varastettu."

"Mutta millä tavalla?"

"Hyvin luonnollisesti. Minulla oli eilen pari paperia, jotka
sotaministerin täytyi allekirjoittaa. Silloin pisti päähäni tämä
suunnitelma. Annoin muutaman tuttavani, erään kapteenin, joka on
perehtynyt rajanpuolustukseen, laatia aivan mielikuvituksellisen, mutta
ensi silmäyksellä kyllä aidolta näyttävän rajanpuolustussuunnitelman.
Siihen häneltä meni täsmälleen kaksi tuntia puhtaaksikirjoituksineen
y.m. Niinkuin näette, ei tämä ole alkuperäinen, vaan monistettu
kappale. Alkuperäistä ei tietenkään olisi voinut lähteä
kaupittelemaankaan. Mutta allekirjoituksen, vieläpä alkuperäisen, tämä
jäljennös kyllä tarvitsi. Ja minä sen hankin. Papereitten väliin, jotka
sotaministeri allekirjoitti, asetin pienen liuskan monistuspaperia ja
tämän suunnitelman viimeisen liuskan. Ministeri ei edes tarkastanut
papereita, ja kun hän allekirjoitti ne kosmos-kynällä, sain hänen
tietämättään myöskin allekirjoituksen omaan suunnitelmaani. Olisin ehkä
voinut saada sen muutenkin, mutta en halunnut näihin omiin asioihini
ketään sotkea. Olen varma siitä, että kenraali ei huomaa petosta, vaan
ostaa paperin ja maksaa hyvän hinnan. Saan täten takaisin Danzigissa
rosvotut rahani ja samalla tuuditan bolshevikit ainakin joksikin aikaa
rauhaan meidän rajanpuolustussuunnitelmiimme nähden. Moskovassa ei
varmastikaan huomata heti, että kaikki on bluffia."

"Mutta mistä me saamme kenraalin käsiimme?"

"Hän kyllä tulee. Te menette Pankki-Israelin luo ja kauppaatte hänelle
paperin."

"Minä?"

"Niin juuri, jos haluatte hiukan seikkailla. Pankki-Israel tuntee kyllä
minut ja luulee minua täydelliseksi roistoksi. Olen hänelle todella
myynytkin eräitä papereita, oikeita, vaikka hiukan vanhentuneita, ja
siten päässyt hänen luottamuksestaan osalliseksi. Hänen työnsä ja
toimensa tiedetään, vaikka hän ei mitään aavista. Menette hänen
luokseen ja myytte paperin. Olen varma siitä, että Pankki-Israel
hankkii kenraalin käsiinsä päivän parin kuluessa ja vuorostaan myy
paperin tälle, ottaen tietenkin kohtuullisen välityspalkkion. Asetan
siksi aikaa vahdit lähistölle, niin että pääsen kenraalin jäljille.
Suostutteko osaanne?"

Mietin todellakin hiukan. Seikkailu tuntui täällä työhuoneessa istuen
kyllä vaarattomalta, mutta sellainen se ei ollut.

"Missä Pankki-Israel asuu?" kysyin.

"Hän asuu juutalaiskorttelissa." Epämiellyttävä väre kulki pitkin
selkäpiitäni. Juutalaiskorttelilla ei suinkaan ollut hyvää kaikua
korvissani.

"Niin, en tahdo salata, etteikö seikkailulla olisi myöskin vähemmän
huvittavia puolia. Juutalaiskortteli ei ole mikään lain ja järjestyksen
pyhättö ja sinne on monta henkilöä kadonnut jättämättä jälkeäkään",
sanoi puolalainen.

Tunsin kuitenkin olevani suomalainen. Seikkailu viehätti minua joka
tapauksessa ja tahdoin uskaltaa. Olihan minulla kaksi vahvanlaista
käsivartta ja revolveri, jonka olin hankkinut Vilnassa.

"Olkoon menneeksi", virkoin tarttuen puolalaisen käteen. "Minä lähden
Pankki-Israelin luo ja myyn paperin."

"Hyvä on. Saatte minulta suosituksen. Juutalainen puhuu saksaa, niin
että tulette hänen kanssaan kyllä toimeen."

"Milloin lähtisin?"

"Hm, miksikä ei jo tänä iltana. Sitten on sekin asia suoritettu ja
voimme senjälkeen rauhassa katsella kaupunkia."

Nousin ylös. Muuan ajatus juolahti mieleeni.

"Otan neiti Soinin avukseni. Hän voi vartioida kadulla, ja jos minulle
sattuisi käymään hullusti, voi hän hälyyttää viranomaiset."

Puolalainen silmäsi kummastuneena.

"Uskaltaisiko hän?"

Nauroin vilpittömästi.

"Luulisin todella, että hän uskaltaisi paljon enemmänkin."

Palasimme molemmat vierashuoneeseen ja yhdyimme vilkkaaseen
keskusteluun. Katsoin vihdoin ajan tulleeksi hyvästellä ja ennenpitkää
kävelimme Varsovan kaduilla. Palasimme syömään päivällistä hotelliin,
ja kun Edit senjälkeen ilmoitti lähtevänsä hiukan lepäämään, katsoin
tilaisuuden sopivaksi keskustella Lauran kanssa. Menimme molemmat
puutarhaan pienen sivupöydän ääreen ja tilasimme virvokkeita,
erinomaista puolalaista mustaa kahvia ja leivoksia.

"Haluatko seikkailla?" kysyin Lauralta. Uteliaisuus leimahti hänen
silmissään.

"Miksikä ei", vastasi hän pitkitellen. Hän muisti kai moniaita
epämiellyttäviä hetkiään liettualaisten vankina ollessaan.

Sytytin savukkeen ja aloin kertoa. Lauran mielenkiinto pysyi
herpaantumattomana koko ajan. Kohosin hänen silmissään varmastikin pari
astetta. Sillä loppujenkin lopuksi on nainen aina nainen ja sellaisena
rakastaa romantiikkaa, hämärää ja seikkailuja, vaikka olisikin
päivänvalolla innostunut kansantalouteen ja yhteiskunnallisiin
kysymyksiin. Raha, asema, oppi, viisaus, henkevyys, taide ei ole mitään
romantiikan rinnalla naisen mielestä, romantiikan, johon sisältyy
salaperäisyyttä, odottamattomuutta, jännitystä ja ennen kaikkea
vaihtelua.

Laura ei suinkaan ollut poikkeus, kaukana siitä. Hänen temperamenttinsa
oli paljon kiihkeämpi ja vilkkaampi kuin hän tahtoi myöntää, paljon
vähemmän objektiivinen kuin olin uskaltanut odottaakaan. Innokkaasti
hän antautui kanssani pohtimaan pienen seikkailumme suunnittelua. Hän
tuli luottavaiseksi ja kohteli minua tasa-arvoisena, suhde, mikä
hänelle ei aikaisemmin ollut mieleenkään juolahtanut.

Päätimme pujahtaa seikkailemaan ennen Editin heräämistä. Soitin
senvuoksi hra Gurnickille ja pyysin häntä lähettämään meille oppaan
juutalaiskortteliin. Puolisen tuntia odotettuamme opas saapuikin,
pieni vilkas poikanen, aito suurkaupunkilaislapsi pikkuvanhoine
sananparsineen ja ilmeineen.

Lähdimme kulkemaan, poika edellä jonkun matkan päässä.
Iltapäiväliikenne oli vilkkaimmillaan pääkaduilla, kun poikkesimme
ahtaalle kujalle, joka vei vanhaan kaupunginosaan. Kuljimme sen läpi
tunnelmallisessa puolihämärässä nauttien alati vaihtuvasta, mutta aina
tyylikkäästä ja viehättävästä katukuvasta. Järjestys oli täälläkin
moitteeton, mutta ei suinkaan puhtaus. Hymyilimme mielessämme
ajatellen, mitähän meidän kaupunkiemme terveydenhoitolautakunnat
sanoisivat ja tekisivät tällaista nähdessään, mutta täällä tuntui se
luonnolliselta, niin, melkeinpä asiaankuuluvalta, ja liittyi jollakin
tavoin itse tunnelmaan.

Tämä ei kuitenkaan ollut vielä mitään, juutalaiskorttelissa me vasta
saimme täysin nähdä saavutuksia tässä suhteessa. Oppaamme kulki
synnynnäisen kaupunkilaisen varmuudella, huolettomana ja
välinpitämättömänä. Tulimme ensin juutalaistorille, narinkkaam. En
olisi voinut uskoa aikaisemmin, että ihmisen hajuaistit saattaisivat
kestää kaikki ne hajut, tuoksut ja lemut, mitkä tästä paikasta
suorastaan uhosivat. Katutomu, lika, peittämättömät lihat, vihannekset,
öljyt, vanhat vaatteet ja tuhannet muut tavarat ja esineet sekä
likaiset, kirjaimellisesti lian peittämät ihmiset erittivät
kukin erikseen ja kaikki yhteisesti lemuja, joitten sekoitus,
määrittelemätöntä kemiallista kokoomusta, nostatti melkein kyyneleet
silmiimme kuten liian väkevä sinappi. Myriaadit kärpäset tunkeutuivat
joka paikkaan, niitten kuhina peloitta, ja yleisnäky, mustakalottiset
ahdasviittaiset juutalaiset, ellotti mieltä. Me olimme muutamassa
hetkessä astuneet länsimaisen sivistyksen, puhtauden, järjestyksen ja
terveyden ilmakehästä aivan toiseen maailmaan, niin hullunkurisen
omituiseen ja vastenmielisen vaikuttavaan, että hetkisen tuntui kaikki
epätodelliselta.

Tunkeuduimme askel askeleelta tämän meluavan, kirkuvan, huutavan,
tinkivän ja nauravan kaaoksen läpi, me vaistomaisesti vältimme
kosketusta, me emme uteliaisuudessakaan uskaltaneet katsoa
todellisuutta suoraan silmiin, vaan meillä oli vain yksi halu ja yksi
toivo, päästä mahdollisimman nopeasti tästä kaaoksesta.

Tulimme ahtaalle kujalle, jonka kummallakin puolen oli rivi avonaisia
myymälöitä ja verstaita, yhtä tunkkaisia ja yhtä haisevia kuin
torillakin. Ilettävän näköisiä juutalaisia ja vieläkin kaameampia
juutalaisnaisia seisoskeli ovilla, ja kadun liassa ja pölyssä,
rasvaisessa, öljyisessä tomussa leikki liuta puolialastomia,
kähärätukkaisia ruskeanlikaisia lapsia, joitten kirkuna särki korvan
rumpukalvoa. Minua halutti kääntyä ympäri, seikkailu tympäsi minua ja
minä näin Lauran kasvoista, että hänen ajatuksensa olivat myöskin
samalla suunnalla. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä peräytyä. Pahempaa
tuskin enää tulisi, ja joka tapauksessa oli kokemus kaikessa
vastenmielisyydessään sittenkin sekä voimakas että mielenkiintoinen.
Jatkoimme kulkuamme.

Oppaamme pysähtyi erään ränsistyneen antikviteettikaupan kohdalla ja
meihin katsahtamattakaan lausui nopeasti, hiljaa, mutta selvästi:
"Vastapäinen talo, toinen kerros!" Pysähdyin myös ikkunan luo ja sanoin
pojalle, että hänkin jäisi vartioimaan. Kuiskasin Lauralle, että hän
kävelisi kujaa pitkin eteenpäin. Se näyttikin rauhalliselta. En
viipyisi kauan ja tulisin sitten samaan suuntaan. Tunnustelin
revolveriani ja astuin porraskäytävään, pimeään, ummehtuneeseen ja
tietysti likaiseen. Kiipesin hitaasti ja varovaisesti toiseen
kerrokseen.

Ovella oli nimikilpi: Israel Rosenbaum. Siis Pankki-Israel.

Kolkutin. Sormeni hypistelivät revolveria.

Jonkun minuutin kuluttua kuului sisältä tassuttelevia askeleita ja
särkynyt käheä ääni kysyi nimeäni ja asiaani. Nimeäni en sanonut ja
asiakseni sanoin vain "geschäft". Tietysti oli sana yhtä vaikuttava
kuin sadun "sesam" ja ovi avattiin. Aukossa näin pitkähkön, laihan
vanhan juutalaisukon haalistuneeseen mustaan halattiin puettuna.
"Liikemies" ei taloudessaan käyttänyt ainakaan liikaa saippuaa.

Hän oli Pankki-Israel ja tarkasteli minua kieltämättömän uteliaana.
Hänen luonaan kävi varmasti paljonkin ihmisiä ja monesta
yhteiskuntaluokasta, mutta minun persoonani herätti jossakin suhteessa
hänen erikoista huomiotaan.

Hän ohjasi minut huoneeseen, jonka sisustus oli kuin juutalaisnarinkka
pienoiskoossa. Törkyä oli monenlaista, siivo ja haju sen mukainen.
Istuuduin hyvin varovaisesti tuolin reunalle, jota hän osoitti minulle.
Hän itse vajosi rikkinäiseen, jollakin kirjavalla peitteellä verhottuun
nojatuoliin.

"Miten voin palvella?"

Hänen käheässä äänessään oli mielistelyä, mutta myös levotonta
uteliaisuutta.

"Terveisiä Jozef Gurnickilta."

Juutalaisäijään tuli aivan yhtäkkiä eloa. Hän tunsi "geschäftin"
tuoksun sieraimissaan, suuren ja edullisen "geschäftin". Hänen silmänsä
iskeytyivät minuun.

"Paperi?" kysyi hän jännittyneenä.

"Kyllä."

"Tärkeä?"

"Korvaamaton."

Ukon silmät paloivat, mutta hän tukahutti intonsa ja esiintyi kylmänä.
Hän tiesi, että puhe kääntyisi pian hintaan ja siinä hänen täytyi pitää
puolensa. Se oli pääasia.

"Näyttäkääpä."

Kaivoin hitaasti ja varovaisesti paperin taskustani ja luovutin sen
hyvin vastahakoisen näköisenä Pankki-Israelille. Hän syventyi siihen
kiihkeästi ja päästi kuulumattoman huudahduksen lukiessaan
sotaministerin allekirjoituksen. Ilmeensä hän kuitenkin täydelleen
hallitsi eikä se kuvastanut suinkaan sitä, mitä hän todella tunsi.

"Tjah, miksi ei! Paljonko tämä maksaisi?"

Mainitsin summan, joka oli noin kaksi vertaa suurempi kuin
suunnittelemamme. Pankki-Israel levitti avuttomana kätensä, mutta loi
minuun samalla tutkivan silmäyksen. Pysyin osassani ja ojensin käteni
paperia kohti.

"Te laskette leikkiä", kuiskasi juutalainen käheästi.

Näytin ikävystyneeltä ja otin paperin.

"En suinkaan. Ellei hinta miellytä, en voi mitään. Tällaisia papereita
ei myydä joka päivä."

Taitoin paperin huolellisesti kokoon ja panin lompakkooni. Juutalainen
seurasi ahneena liikkeitäni. Olin varma siitä, että hän antaisi minun
mennä hyvin pitkälle, saadakseen selville, tarkoitinko totta, vaiko
ainoastaan tingin tällä tavalla. Pistin senvuoksi lompakon tyynesti
taskuuni, tartuin hattuuni ja nousin.

"Olen erehtynyt henkilössä", sanoin kylmästi ja otin askeleen ovea
kohti. Juutalainen vapisi kiihkosta. "Geschäfti" oli suuri ja varma ja
edullinen, mutta mainitsemani hinta oli todellakin suuri. Pankki-Israel
ei mielellään luovuttanut rahaa, ei vaikka voittokin oli tiedossa.
Taistelu riehui hänen sisimmässään, mutta ratkaisu tapahtui ennenkuin
olin vielä ehtinyt ovellekaan.

"Istukaa nyt toki ja keskustellaan rauhassa", sanoi hän pyytävästi ja
minä myönnyin, hitaasti ja epäröiden.

Aloimme tinkimisen ja Pankki-Israel olisi varmastikin, jos puolueeton
asiantuntijalautakunta olisi seurannut keskusteluamme, voinut vaatia
itselleen tohtorinarvon tässä jalossa taidossa. Kaunopuheliaisuus,
vakuuttelut, todistelut, hienoiset moitteet, imartelu, peitetty uhkaus,
kaikki seurasi katkeamatta, pysähtymättä toistaan yhtenä ryöppyävänä,
kiihkeänä ja hypnotisoivana puhetulvana. Ellei minulla olisi ollut
kiire, olisin varmaankin pitkittänyt keskustelua ties kuinka kauan,
mutta nyt minun täytyi joutua ja niinpä aloin hiljalleen ja taiteen
kaikkien sääntöjen mukaan peräytyä. Aloimme vähitellen päästä
yksimielisyyteen ja tehtyäni sitten ratkaisevan myönnytyksen oli kauppa
selvä.

"Tietysti käteismaksu?" kysyi Pankki-Israel taistelusta lämmenneenä.
Naurahdin hiukan ivallisesti.

"Luonnollisesti."

"Antakaa paperi minulle."

Täytin hänen pyyntönsä ja Pankki-Israel meni kassakaapilleen, avasi sen
monimutkaisen lukon, piiloitti paperin sinne ja otti esille suurehkon
setelipinkan.

Temppumme oli onnistunut, mutta en rahoja lukiessa aavistanut, että se
oikeastaan onnistuu yli odotusten. Sulloin juuri pinkkaa taskuuni, kun
ulko-ovelta kuului koputus. Sävähdin koko ruumiiltani ja ajatustakin
nopeammin sulki Pankki-Israel kassakaappinsa. Kuuntelimme molemmat.
Koputus uusiutui.

"Tuonne!" kuiskasi juutalainen ja työnsi minut alkoovin taa. Kyyristyin
istumaan vuoteelle ja vedin revolverini esiin. Juutalainen itse
tassutteli ovelle ja kuului avaavan sen.

Hätkähdin rajusti, kun pari sekuntia senjälkeen kuulin tulijan äänen.

Tulija oli kenraali Amos Aron Nagelkopf.

Puristin revolveriani ja purin huuliani. Hetki oli kieltämättä
jännittävä. Minulla ei todellakaan ollut halua kohdata kenraalia ja jos
kenraali keksisi minut, olisi seurauksena epäilemättä taistelu. Samalla
hän voisi paljastaa minut myöskin Pankki-Israelille. Olin tosin varma
siitä, ettei juutalainen kertoisi minusta mitään kenraalille, mutta
pelkäsin jotakin sattumaa, jotakin onnettomuutta, joka ilmiantaisi
minut ja käyntini.

Kenraali tuli huoneeseen ja istuutui tuolille, jolla itse olin muutama
hetki aikaisemmin istunut.

"Viisikymmentä tuhatta, tässä on kuitti", virkkoi hän juutalaiselle.
Kului ehkä minuutti, minkä jälkeen Pankki-Israel helisytti avaimia.

"Hyvä on", vastasi hän ja kuulin, että hän avasi kassakaapin. "Niin,
mutta minulla olisi teille ehkä jotakin", lisäsi hän sitten.

"Nimittäin mitä?" kysyi kenraali.

"Paperi, oikein hyvä ja kallis paperi. Ostin sen pari päivää sitten."

"Antakaahan kun katson."

Kassakaappi avattiin, kuulin paperin kahinaa ja sitten tuli hiljaisuus.
Kenraali nähtävästi luki myymääni paperia.

"Paljonko maksaa?"

Hymyilin, kuullessani juutalaisen mainitsevan hinnan. Se oli täsmälleen
sama kuin mitä minä olin ensin pyytänyt. Kenraali mutisi jotakin
itsekseen. Sitten he alkoivat tinkiä ja tätä tinkimistä, mihin verraten
omani oli ollut taitamatonta tuherrusta, kesti joukon yli puoli tuntia.
Aloin tulla levottomaksi, Laura ulkona hätäili jo varmasti. En voinut
olla tuntematta vilunväreitä ajatellessani hänen oleskelevan ahtaalla
pimeällä kujalla rikollisessa juutalaiskorttelissa, yksinään ja
turvattomana. Pieni oppaamme ei voinut häntä vähimmässäkään määrin
auttaa, jos niikseen tuli.

Pankki-Israel piti hyvin puolensa ja ansaitsi muutamassa hetkessä
varsin kunnioitettavan välityspalkkion.

"Hyvä on", sanoi kenraali lopuksi. "Suostun kauppaan, kuitenkin niin,
että loppusumman ja lisäksi kymmenentuhatta, mitkä nyt sattumalta
tarvitsen, suoritan myöhemmin. Tehän tiedätte minut, että minulta
saatte velkani yhtä varmasti kuin nyt itse tässä kaupassa voititte
ainakin 50 %."

Juutalainen ilmaisi myöntymyksensä, kenraali luki rahat itselleen,
hyvästeli ja lähti. Pujahdin piilostani viipymättä. Minun täytyi joutua
seuraamaan kenraalia. Sanoin senvuoksi juutalaiselle, että olin jo
myöhästynyt tärkeästä kohtauksesta ja syöksyin käytävään. Kenraali oli
alhaalla, kuulin vielä hänen askeleensa hänen astuessaan kadulle.
Vilkaisin varovasti ovesta. Aivan oikein, parinkymmenen metrin päässä
kulki kenraali nopein askelin. Lauraa ei näkynyt, mutta pieni opas
seisoskeli taas antikviteettikaupan edustalla. Annoin kenraalin kääntyä
kadun kulmasta, minkä jälkeen riensin oppaan luo.

"Ohjaa neiti 'Bristoliin'. Tulen sinne aivan kohta. Sano hänelle, että
menin tärkeälle asialle."

En kiinnittänyt enempää huomiota siihen, ettei Laura ollut näkyvissä,
vaan lähdin nopeasti seuraamaan kenraalia. Sain hänet näkyviini
seuraavalla kujalla eikä seuraaminen tuottanut vaikeuksia. Liikenne oli
hieman vähentynyt eikä kenraali vilkaissut kertaakaan taakseen.
Kävelimme niin ollen nopeasti ja selviydyimme ennenpitkää
juutalaiskorttelista. Saavuimme Varsovan vanhaan kaupunginosaan ja
tulimme sievälle "Staroje Miasto"-torille. Kenraalilla tuntui olevan
aivan tietty päämäärä, ja hämmästyin senvuoksi melkoisesti, kun hän
vähääkään arvelematta kulki torin poikki ja meni vanhaan Fukierin
viinitupaan, pieneen Varsovan nähtävyyteen, viinitupaan, mikä on
tuotteistaan kuuluisa kautta Euroopan viinintuntijoitten piireissä,
pieneen, ulkonaisesti tuskin huomattavaan. Sen ainoa merkki on
kömpelöhkö rautainen kilpi, missä on vain sana Fukier ja vuosiluku
1609.

Seisahduin epäröiden ulkopuolelle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä,
odottaako ulkona vaiko mennä sisään ja yllättää kenraali ilman muuta.
Päätin tehdä jälkimäisen ja astuin sisään. Tulin ensin pieneen
puolipimeään myymälähuoneeseen. Ei mikään muu kuin puhelin osoittanut,
että elimme 20:nnellä vuosisadalla, huonekalut, seinälaudoitus, kaikki
oli vanhaa, tummaa tammea, kivipermanto ja ilmassa vanhan sammaltuneen
kiven ja viinin tuoksu. Korkeajalkaisen pulpetin takana istuva mies
osoitti minulle peräseinällä olevaa ovea. Avasin sen ja menin toiseen
huoneeseen.

Se oli vielä pienempi, pitkä ja kapea huone, tummine
tammilaudoituksineen, kivi- ja kuparipiirroksineen ja ihanine
antiikkisine huonekaluineen. Valoa tuli toisessa päässä olevasta
pienestä lyijypuitteisesta pihan puolella olevasta ikkunasta. Ikkunan
luona seisovan pöydän luona istui mies.

Se oli kenraali Nagelkopf. Odotin, että hän hämmästyisi perinpohjin,
mutta hämmästykseni oli rajaton, kun hän nousi ja hieman ivallisesti
kumarsi.

"Te tulitte kumminkin. Luulin jo, ettette tulisi. Myöhästyin itsekin
hiukan, ja kun ei ketään kuitenkaan ollut täällä sillä välin käynyt,
arvelin jo, että oli turha odottaa. Tuleeko myöskin monsieur Gurnicki?"

Totisesti, tämä oli minulle liikaa. Olin sattumalta keksinyt miehen,
seurannut häntä luullakseni aivan salaa, ja nyt minut, sensijaan että
olisin aikaansaanut täydellisen hämmingin, lausuttiin odotetuksi ja
tervetulleeksi! En osannut sanoa mitään, mikä ehkä olikin parasta.

Kenraali nauroi.

"Te olette hämmästynyt. En ihmettele. Mutta minulla on teille muuan
ehdotus ja senvuoksi olen vaivannut teidät tänne. Odotan vielä hetken
monsieur Gurnickia. Ehkä sillä aikaa tilaamme pullon Tokayer-viiniä
vuodelta 1830. Se ei ole ollenkaan hullumpaa täällä."

Nyökkäsin päätäni ja päätin pitää suuni kiinni. Tässä oli jotakin
haudattuna ja aioin odottaa sen paljastumista. Kenraali tilasi viinin
ja maistelimme sitä hitaasti ja nauttien pikareistamme. Viini oli
todellakin ihmeellistä, sen aroomi oli ihanaa. Mitään siihen
verrattavaa en ollut juonut. Tupakoimme ja joimme. Aikaa kului ehkä
neljännestunti. Kuulimme silloin ulkona auton pysähtyvän lähistölle Ja
vähän senjälkeen avattiin ovi ja hra Gurnicki tuli sisään.

Hän näytti myöskin hämmästyneeltä.

"Mitä tämä ilveily oikein merkitsee?" Puolalainen ei tuntunut ollenkaan
ystävälliseltä.

"Malttakaa hiukan mielenne", sanoi kenraali ystävällisesti. "Selitän
heti. Minulla on muuan ehdotus. Olkaa hyvä, tässä on tuoli ja tässä
pikari. Viini on hyvää."

Puolalainen heitti hattunsa sohvalle ja istuutui. Kenraali pyöritteli
savuketta sormiensa välissä. Hän ei oikein tietänyt, mistä ja miten
alkaa.

"Meillä on ollut keskenämme eräitä väärinkäsityksiä...." alkoi hän,
mutta puolalainen keskeytti.

"Väärinkäsityksiä! Yrityksiänne ei voine käsittää väärin."

Kenraali jatkoi hermostumatta.

"Niin, väärinkäsityksiä, joitten kumminkin toivon nyt selvenevän
lopullisesti. En kiellä ollenkaan tekojani, mutta tahtoisin ansaita
anteeksiantonne."

"Todellakin!" Puolalaisen huudahdus kuulosti pilkalliselta.

"Niin, ja siksi olenkin teidät tänne kutsunut." Kutsunut! Oliko meidät
tänne kutsuttu? En ymmärtänyt todellakaan mitään.

"Tilanne on siis tällainen: olen tehnyt teille pari kepposta, te
tahdotte hyvitystä, minä haluan synninpäästön. Voimme kai niin ollen
sopia, vai?"

Minun täytyi todellakin ihmetellä kenraalin joustavaa röyhkeyttä. Hän
keskusteli puijaamiensa ja ryöstämiensä henkilöitten kanssa varsin
rauhallisesti.

"Mitä te synninpäästöllä teette?" kysyi puolalainen. "Ei suinkaan
teillä ole omantunnontuskia!"

Kenraali naurahti alistuvaisesti.

"Ei ole, ikävä kyllä. Mutta synninpäästöä tarvitsen todella. Miksi, se
on oma asiani."

"Ja millä voisitte sen ansaita?" kysyin hieman huvitettuna.

"Paljastan muutaman suunnitelman."

Puolalainen pudisti päätään.

"Teidän suunnitelmistanne en anna neuvostoruplaakaan."

"Varmasti annatte, mutta teidän täytyy vakuuttaa minulle, että jos
paljastukseni on todellakin jonkinarvoinen, minä saan synninpäästön."

"Sen voi aina luvata. Entä sitten?"

"Niin, paljastus sinänsä on jo suuriarvoinen, mutta se johtaa lisäksi
toimintaan, missä henki ei ole minkään arvoinen."

"Te puhutte salaperäisesti!"

"Kuulkaapa nyt!" Kenraali alensi ääntään. "Tänä iltana kello 9 on
eräässä juutalaiskahvilassa, minkä tiedän, kokous. Siellä hyväksytään
lopullinen suunnitelma marsalkka Pilsudskin murhaamiseksi."

Puolalainen ponnahti pystyyn.

"Onko tuo totta?" kuiskasi hän kiihtyneen käheästi.

"Varmasti. Mutta kuulkaa nyt edelleen. Sain tämän tietää paikassa ja
tavalla, joka ei teitä liikuta. Enempää en tiedä, mutta sen tiedän,
että minua epäillään, enkä voi niin ollen mennä kokoukseen. Päästäkseen
sinne täytyy omata erikoinen jäsenkortti. Ymmärrättehän tietysti, että
koko piiri on kommunisteja, suurin osa palkattuja venäläisiä kätyreitä
ja lisäksi joukko mielipuolisuuden rajoilla olevia kiihkoilijoita.
Sinne kokoukseen täytyisi päästä millä keinoilla tahansa. Poliisiin ei
maksa vaivaa turvautua, sillä ennenkuin kahvila saataisiin
piiritetyksi, ehtisivät kaikki paeta, kokoontua jossakin muualla ja
toimeenpanna suunnitelman kaikesta huolimatta. Ymmärrän, että
bolshevikit tahtovat ehdottomasti raivata marsalkka Pilsudskin tieltä
pois, hän on vaarallisin mies bolshevikien sotahankkeille ja hänen
johdollaan on Puola peloittavan voimakas vastustaja."

Puolalainen vapisi kiihtymyksestä.

"Millä tavalla voimme sitten estää aikeen? Milloin yritys aiotaan
suorittaa?"

"Sitä en tiedä ollenkaan. Meidän täytyy saada suunnitelma tietoomme.
Muuan keino on sitä varten olemassa, vaarallinen ja vaikea, mutta keino
kumminkin."

"Ja se olisi?"

"Tiedän kolmen venäläisen kommunistin asunnon. He ovat olevinaan
työläisiä, mutta itse asiassa he ovat vain kiihoittajia ja
vakoilijoita. Jos yllättäisimme heidät, saisimme heiltä jäsenkortit ja
voisimme tunkeutua kokoukseen. Otaksun, että siellä esiinnytään
naamioituna, joten yrityksemme olisi hieman helpompi."

"Yrittäkäämme sitten!" huudahti puolalainen. Näin, ettei hän nyt
kammoisi mitään keinoa, ei välttäisi mitään vaaraa. Minua vain
ihmetytti ja epäilytti kenraalin "kääntymys". Huomautin siitä
puolalaiselle, mutta kenraali vakuutti niin pyhästi ja hartaasti, ettei
hänellä ole mitään kavalia aikeita, että vasten tahtoakin täytyi uskoa.

Suunnittelimme nopeasti yrityksemme ensi osan. Se oli hurjan rohkea, ja
sillä oli kaikki edellytykset epäonnistua. Yllättää ja kaapata kolme
kommunistiagenttia Varsovan juutalaiskorttelissa, se ei ollut mikään
helppo tehtävä, eikä vaaraton ainakaan. Mutta emme sitä ajatelleet.
Tehtävän tärkeys valtasi meidät ja aioin, maksoi mitä maksoi, antautua
taisteluun bolshevikeja vastaan heidän omalla alueellaan. Olimme juuri
poislähdössä, kun tulin ajatelleeksi Lauraa. Soitin hotelliin.
Puhelimessa ei ollut Laura, vaan Edit. Edit oli äärimmäisen levoton.
Laura ei ollut vielä palannut. Entä opas? Opas oli tullut, löytämättä
Lauraa. Hän ei osannut virkkaa mitään. Menetin kokonaan malttini. Laura
kadonnut juutalaiskortteliin!

Koetin kaikesta huolimatta rauhoittaa Editiä ja pyysin häntä
lähettämään oppaan luokseni Fukierille. Kerroin seuralaisilleni
tapahtumasta. Ei kumpikaan yrittänytkään salata levottomuuttaan. Jäimme
odottamaan opasta ja kenraali tiedusti tarkemmin tapahtumaa. En
tietänyt, mitä tehdä, mutta päätin sitten kuitenkin paljastaa käyntini
Pankki-Israelin luona. Kenraali nauroi hyväntahtoisesti, kun kerroin
hänelle tekemäni kepposen.

"Minä olin jättänyt kutsun teille hotelliin, mutta te siis löysitte
minut muuten. Antaa olla nyt, kun asiat ovat näin. Pankki-Israel joutuu
maksamaan lystin. Kaappaukseni Danzigissa suoritan kyllä hieman
myöhemmin. Mutta neiti Soinin katoaminen on vakava asia. Lempo vieköön,
se sattui pahaan aikaan. Meidän täytyisi nyt yrittää saada selväksi
kaksi asiaa samalla kertaa. No, kunhan opas tulee!"

Poika saapui neljännestunnin kuluttua. Hänen kertomuksensa oli lyhyt
eikä valaissut paljonkaan asemaa. Hän oli nähnyt Lauran kadulla. Muuan
mies tuli juuri häntä kohti ja silloin oli Laura vetäytynyt erääseen
porttikäytävään.

Ajatus pälkähti päähäni.

"Kuules, eikö tuo mies muistuttanut tätä herraa?" kysyin ja osoitin
kenraalia.

"Kyllä!" kuului pojan viivyttelemätön vastaus.

Asia oli ainakin sikäli selvä. Laura oli tuntenut kenraalin ja
välttääkseen kohtaamista piiloutunut porttikäytävään. Mutta siinä
olikin kaikki. Senjälkeen ei poika ollut häntä huomannut, mutta hän oli
luullut Lauran poikenneen sivukujalle.

"Muistatko porttikäytävän?" kysyin pojalta.

"Varmasti!"

"No sitten ei muuta kuin nopeasti matkalle. Päätämme sitten paikalla,
mitä on tehtävä", sanoi kenraali ja me lähdimme kaikki neljä,
hajaantuen kumminkin kadulla niin, että kuljimme kahdessa osassa.

Tulimme jälleen juutalaiskortteliin ja vihdoin kujalle, minkä varrella
Pankki-Israel asui. Poika osoitti muuatta pimeää ja ahdasta
porttikäytävää. Sinne oli Laura vetäytynyt.

Kenraali vihelsi hiljaa ja jättäytyi kohdallemme.

"Omituista, omituista!" mutisi hän. "Tässä juuri asuvat nuo
kommunistitkin. Olisivatkohan ne ehkä sotkeutuneet asiaan?"

Sattuma oli todellakin omituinen. Ei ollut aikaa arvella. Meidän täytyi
toimia. Mahdotonta ei ollut, että kommunistit olivat vainunneet heitä
vakoiltavan ja siepanneet luulotellun vaaniskelijan talteen. Hiivimme
kaikki porttikäytävään.

"Ottakaa revolverit esille ja ampukaa arvelematta, jos vaara uhkaa!
Näitten kanssa ei saa häikäillä vähääkään. Lähden edellä!"

Käytävässä oli pimeä ja seiniä tunnustellen hiivimme eteenpäin, kunnes
keksimme oven. Se johti alas, kellarikerrokseen. Aivan äänettöminä
laskeuduimme kymmenen porrasta ja seisoimme taas oven edessä. Siinä oli
siis asunto.

Hyvin varovaisesti sytytin salalyhtyni ja tutkin portaita ja eteistä.
En huomannut mitään merkkejä, että väkivaltaa olisi tapahtunut.
Sydämemme jyskyttivät kuuluvasti.

"Kun ovi aukeaa, rynnätkää sisään heti! Pieni melu ei merkitse mitään.
Täältä ei kuulu mihinkään. Painautukaa seinään kiinni!"

Puristimme revolverit kouraamme ja lyyhistyimme seinän viereen.
Kenraali koputti pari kertaa omituisesti. Ilmeisesti se oli joku
merkki. Sisältä kuului liikettä ja hiljainen ääni oven takana kuiskasi
jonkun sanan.

"Moskova!" sanoi kenraali äänekkäästi.

Avain kiertyi lukossa ja ovi aukeni. Samalla hetkellä tempasi kenraali
oven avaajan ulos, tarttui hänen kurkkuunsa ja estäen siten
pienimmänkään äänen kuulumasta, painoi revolverinsa vangin ohimolle.

"Ei hiiskaustakaan!"

Salamannopeasti syöksähdimme sisään. Eteisessä ei ollut muuta kuin yksi
ovi. Tempasin sen auki ja hetken kuluttua nosti kaksi huoneessa ollutta
miestä kätensä ylös. Selvä kauhu kuvastui heidän katseessaan. Hyökkäys
oli onnistunut arvaamattoman hyvin. Kaikki oli käynyt hiljaa ja
melutta. Kenraali raahasi miehensä sisään, sulki oven ja kymmenen
minuutin kuluttua olivat kaikki kolme aseettomina, sidottuina ja
kykenemättöminä minkäänlaiseen vastarintaan.

"Kas niin, nyt voimme huoahtaa", sanoi kenraali ja istuutui tuolille
heittäen revolverinsa pöydälle. Katseeni harhailivat ympäri huonetta,
mutta Lauraa ei näkynyt. Aloin kuitenkin tutkia huonetta ja melkein
heti keksin puolittain verhotun ja piiloitetun oven. Avasin sen, Se
johti toiseen, vielä pienempään huoneeseen ja huudahdin rajusta ilosta.

Vuoteella makasi Laura sidottuna ja kapuloituna. Riensin hänen luokseen
ja vapautin hänet siteistä.

"Onko kaikki hyvin?" En voinut mitään sille, että ääneni värähti. Laura
tuntui uupuneelta ja voimattomalta, mutta hän hymyili kuitenkin.

"Kaikki hyvin, mutta mistä ihmeestä keksit tulla tänne?"

"Kerron myöhemmin, mutta miten jouduit tänne?"

"Pujahdin piiloon kenraali Nagelkopfia tähän porttikäytävään. Silloin
äkkiä tunsin, kuinka paksu huivi heitettiin kasvoilleni, käsivarret
kiertyivät ympärilleni ja ennenkuin ehdin ajatellakaan vastarintaa,
minut oli jo tuotu tänne kellariin. Miehet penkoivat taskuni ja
käsilaukkuni ja kyselivät minulta omituisia asioita poliiseista ja
sellaisista, mutta en tietenkään osannut vastata mitään. Luulen
melkein, että he olivat erehtyneet luulemaan minua joksikin toiseksi."

Talutin Lauran toiseen huoneeseen.

"Kenraali!"

Amos Aron Nagelkopf kumarsi kohteliaasti.

"Osat ovat taas hiukan vaihtuneet, hyvä neiti!"

Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa pitkiin selvittelyihin. Tutkimme
miesten taskut ja löysimme perin viattomilta näyttävät "työkirjat",
mitkä kenraali selitti juuri haetuiksi jäsenkorteiksi. Naulakossa
riippui joukko juutalaishalatteja. Vedimme ne muitten vaatteitten ylle,
painoimme kalotit päähän ja paranneltuamme ulkoasumme parhaamme mukaan
me hämärässä saatoimme olla tulokseen tyytyväisiä. Me muistutimme
erehdyttävästi niitä tuhansia ja taas tuhansia mustatakkeja, joita koko
kortteli oli tulvillaan, Jozef Gurnicki kirjoitti kenraalin sanelun
mukaan pienen tiedonannon, joka annettiin Lauralle. Ellemme määrätyn
ajan kuluttua palaisi, olisi Lauran jätettävä tuo tiedonanto
poliisille. Tarkastimme vankiemme siteet, niin että saatoimme olla
varmat heidän pysymisestään huoneessa ja lähdimme sitten kaikki ulos.
Kenraali sulki oven ja jätti avaimen Lauralle.

Pieni oppaamme odotteli uskollisesti kadulla. Jätimme Lauran hänen
haltuunsa ja sanoimme hyvästit. Laura lähti hotelliin ja me taas
jatkamaan seikkailuamme.

Kahvila, johon kenraali meidät vei, voitti kaikki kuvitelmani. Se oli
kellarikerroksessa, suuri, matala ja likainen, täynnä tukahuttavaa
hajua, ruokahöyryjä, tupakansavua ja maasta uhoavaa kosteutta. Yleisö
oli varsin sekalaista, pääasiallisesti juutalaista, mutta näkyi siellä
myös venäläisiä, puolalaisia ja ruteeneja, kaikki yhtä siivottomia ja
yhtä roistomaisia. Tulomme ei herättänyt mitään erikoisempaa huomiota.
Juuri edellämme kulki muuan juutalainen. Hän ohjasi tiensä läpi
ensimäisen huoneen ja kenraali seurasi pysähtymättä perässä. Tulimme
toiseen huoneeseen. Se oli samanlainen, vaikka siinä olikin yleisöä
vähemmän. Juutalainen kulki edelleen. Kolmas huone oli aivan tyhjä,
mutta samalla kun astuimme sisään, pujahti vastapäiseltä puolen pieni
käppyräinen juutalaisukko, joka silmäsi meitä tutkivasti. Kenraali
vilautti hänelle "työkirjaansa", minkä ukko tutki perusteellisesti.
Meille tehtiin samoin, minkä jälkeen ukko avasi peräoven ja viittasi.
Oven takana alkoivat kapeat portaat, mitkä johtivat alas. Laskeuduimme.
Emme voineet kääntyä takaisin, vaikka eteneminenkin alkoi näyttää hyvin
uhkaavalta.

Tulimme pitkään matalaan huoneeseen. Se oli selvästi umpinainen
kellari, sillä ikkunoita ei ollut ollenkaan. Pieni sähkölamppu loi
heikon valon. Huoneessa oli noin parikymmentä naamioitua miestä,
useimmat juutalaispuvuissa. Keskellä oli ränsistynyt pöytä ja sivuilla
joitakin laatikoita, joitten päällä salaliittolaiset istuivat. Olin jo
aikoja sitten arvellut "salaliittojen" ja "rosvoliigojen" kuuluvan
romanttiseen menneisyyteen, mutta minun täytyi nyt tarkistaa
käsitystäni. Olin itse sellaisen joukon keskellä, vaarallisen ja
vaikutusvaltaisen joukon, joka rahasta teki mitä hyvänsä ja uskalsi
henkensäkin.

Olimme portailla asettaneet naamiot kasvoillemme. Kukaan ei sanonut
mitään, kun astuimme sisään. Kenraali istuutui lähelle ovea ja me
seurasimme esimerkkiä. Puhua emme uskaltaneet. Eivät muutkaan puhuneet.

Odotusta kesti noin neljännestunnin. Huoneeseen tuli vielä neljä
henkilöä, kaikki naamioituina, ja viimeisen saavuttua näki kaikesta,
että kokous alkaisi.

Muuan mies alkoi puhua nousematta seisomaan.

"Te tiedätte kaikki suunnitelman. Mutta kertaan sen vielä, ettei mitään
erehdystä sattuisi: toinen menee näyttelyrakennukseen, esittää
anomuksen ja koettaa sen aikana ampua. Auto odottaa rakennuksen takana.
Tulee hypätä ikkunasta ja rientää autoon. Pelastus on melkein varma.
Siltä varalta, että tämä suunnitelma syystä tai toisesta epäonnistuisi,
jää toinen vahtiin ulkopuolelle ja koettaa marsalkan rakennuksesta
poistuessa suorittaa työn."

Suunnitelma oli varsin yksinkertainen, mutta sillä oli epäilemättä
onnistumisen edellytyksiä. Presidentti Pilsudski ei ollut erikoisemmin
vartioitu. Hänen luokseen saattoi päästä jollakin tekosyylläkin. Hän
oli tarkastamassa teollisuusnäyttelyn avajaisia ja näyttelyn
tungoksessa ja ihmisvilinässä murhayritys varmastikin onnistuisi.
Olimme saaneet tietää tarpeeksi, me voisimme ehkäistä suunnitelman,
mutta -- sitä emme olleet tulleet ajatelleeksi -- me emme voineet
poistua kokouspaikasta epäluuloja herättämättä.

Puhuja jatkoi:

"Suunnitelma on yksityiskohtia myöten aikaisemmin selostettu. Palkkion
tiedätte. Nyt vedämme vain arpaa, kuka joutuu suorittajaksi."

Hän astui pöydän luo, samoin pari muuta miestä, ja toinen näistä kaivoi
luiset arpanappulat taskustaan.

"Ne kaksi, jotka saavat suurimman silmämäärän, joutuvat suorittajiksi",
ilmoitti puheenjohtaja.

Arpominen alkoi. Naamioista huolimatta tunsin, että miehet olivat
kiihtyneitä. Palkkio mahtoi olla huimaava, mutta tehtävän vaarallisuus
oli myös ilmeisen selvä: pieninkin epäonnistuminen merkitsi hengen
menettämistä.

Kuitenkin miehet heittivät. Seurasin jännittyneenä. Kolmas heittäjä sai
kuusi ja kuusi, pari heitti neljä ja viisi ja neljä ja neljä.
Hätkähdin, kun kenraalikin tarttui noppiin. Tosiaankin, olihan
meidänkin susien joukossa ulvottava susien lailla. Kenraali sai vain
kaksi ja kolme, Gurnicki yksi ja kuusi ja silloin oli minun vuoroni.
Heitin huolettomasti, mitään ajattelematta, mutta toiselta puolen
kauhistuin, toiselta puolen olin purskahtaa nauruun.

Kuusi ja viisi! Olin saanut toiseksi korkeimman silmämäärän ja
joutuisin siis aktiiviseksi murhayrittelijäksi.

Olipa se heitto, jota en ollut odottanut.

Alkoi yleinen keskustelu. Suunnitelman yksityiskohdat punnittiin
kaikesta huolimatta uudelleen. Maa poltti jalkojemme alla
kuvaannollisesti puhuen. Emme voineet keskenämme keskustella, mutta
jokaisella oli vain yksi ajatus, päästä lähtemään mitä pikimmin
varoittamaan ja ehkäisemään tuhotyötä. Toinen puoli suunnitelmasta oli
kyllä jo ehkäisty, sillä kun toisen yrityksen suorittaminen joutui
minulle, ei siitä ollut sen enempää vaaraa. Mutta pääyritys oli vielä
jäljellä.

Mies, joka oli heittänyt nuo kohtalokkaat kuutoset, oli pitkä ja laiha.
Kasvot, sikäli kuin niitä näkyi naamion takaa, olivat kalpeat.
Juutalainen hän ei ollut, vaan luultavastakin puolalainen, fanaattinen
intoilija.

Kauhistuimme, kun hän viimein nousi ja lähti, erään toisen seuratessa.

"Kas niin, on jo aika teidänkin!" virkkoi puheenjohtaja vilkaisten
minuun. Nousin nopeasti ja riensin ovelle. Näin, että kenraali ja
Gurnicki seurasivat ilmitulon uhallakin minua. Mutta kukaan ei sanonut
mitään. Nousimme kahvilaan ja riensimme kadulle. Oli jo varsin pimeä.
Kadun kulmassa kuulin äkkiä moottorin sätkytystä.

"Auto!" huudahti kenraali ja kirosi. Murhaaja oli tietenkin noussut
odottavaan autoon. Juoksimme kulmaan kaikin voimin, mutta sinne
saavuttuamme oli auto jo liikkeellä ja kiiti hyvää vauhtia kapealla
kujalla.

Me emme voineet sitä enää tavoittaa.

Tilanteen vaarallisuus selvisi meille silmänräpäyksessä. Murhaaja
ajaisi suoraa päätä näyttelypaikalle ja hetkeäkään siekailematta
toteuttaisi suunnitelmansa. Me emme voisi edes varoittaa marsalkka
Pilsudskia. Rakennukseen tuskin oli puhelinta, emmekä ainakaan
tietäneet sen numeroa. Muutenkin oli puhelin epämukava ja epävarma
keino.

Riensimme nopeasti kaupunkiin päin. Näissä osissa kaupunkia ei ollut
autoja, me tiesimme sen, mutta tähystelimme siitä huolimatta
ympärillemme. Me juoksimme herkeämättä ja ihmiset katsoivat
kummastuneina jälkeemme. Emme huomanneet sitä, että olimme edelleenkin
juutalaispuvuissa, mitkä vaikuttivat hullunkurisilta.

Kas, tuolla välähti valo! Aivan oikein! Auto tuli syrjäkadulta,
verkalleen ja varovasti, ja jo kaukaa huomasimme sen punavalkoisista
merkeistään ja vaakunoistaan sotilasautoksi.

"Meidän täytyy vallata tuo auto", sanoi kenraali. "Revolverit esille,
selvitämme kaappauksen jälkeenpäin!"

Emme ollenkaan jääneet miettimään niitä vähemmän miellyttäviä
seurauksia, mitkä johtuvat sotilasauton aseellisesta kaappauksesta
keskellä katua, vaan kenraali hyppäsi kadun toiselle puolelle, minun ja
puolalaisen jäädessä toiselle.

Auto läheni ja sen ollessa noin kymmenen metrin päässä hypähdimme
kaikki kadulle.

"Seis!" huusi kenraali ja heilutti käsiään. "Meillä on tavattoman
tärkeä asia, ottakaa meidät autoon!"

Kuljettaja, joka oli puoliksi nukuksissa, hämmästyi tästä
odottamattomasta kohtauksesta niin, että pysäytti auton. Juoksimme sen
luo. Muuan nuori luutnantti kopeloi parhaillaan asetta esille, mutta
ehdimme ennemmin.

"Kädet ylös!" hihkasi pieni diplomaattimme ja luutnantti antautui.
Kenraali kiipesi ohjaajan viereen, minä ja puolalainen istuuduimme
luutnanttia vastapäätä ja muutamalla sanalla selvitimme asiamme.
Heitimme juutalaispuvut yltämme.

"Hyvä jumala!" huusi tämä ja komensi ohjaajan ottamaan nopeimman
mahdollisen vauhdin. Kone syöksähti eteenpäin, oli keikahtaa nurin
ensimäisessä kadunkulmassa, mutta säilytti kuitenkin tasapainonsa ja
lähti melkein lentäen kiitämään kapeita katuja. Selvisimme vanhasta
kaupungista vaurioitta, vaikka hengenvaara monasti oli paljon lähempänä
kuin osasimme aavistaakaan, auton täydessä vauhdissa syöksyessä
pimeisiin holvikäytäviin ja kääntyessä kapealta kujalta toiselle.

Tulimme uuteen kaupunginosaan ja vauhti lisääntyi vieläkin. Vaikka
kadut olivat leveitä ja suoria, oli vaara entistä suurempi, sillä
yhteentörmäyksen uhka erilaisiin ajoneuvoihin ja ihmisiin suureni
tavattomasti. Mutta ohjaajamme oli kuitenkin mestari. Hän pujotteli
ajoneuvojen ja ihmisten lomitse, vältti poliisit, jotka tekivät
merkintöjään ja antoi koneen kiitää eteenpäin. Muutamassa kulmassa
käännähti moottoripyörä sivuvaunuineen jälkeemme.

Luutnantti kirosi. Se oli poliisimoottori. Sekin kiiti kuin vimmattu
jäljessämme ja ajaja viittoi meitä pysähtymään. Emme totelleet tätä
liikennepoliisin määräystä, vaan jatkoimme matkaamme. Yleisö
katukäytävillä tuijotti sanattomana kulkuamme. Kukaan ei käynyt
estämään, sillä automme vaakunat ja sotilasmerkit suojelivat meitä,
mutta poliisimoottori surisi kuin vihainen ampiainen takanamme.

Aloimme lähestyä näyttelypaikkaa. Päästäksemme pääsisäänkäytävän eteen,
täytyi meidän kiertää rakennuksen taitse. Silloin näimme äkkiä
edessämme auton. Se puhkui katukäytävän vierellä.

Murhaajan auto!

Rakennuksen ikkunat olivat valaistut, kun syöksähdimme ohi. Samalla
kuului sisältä kolme laukausta ja hetki senjälkeen hyppäsi tumma haamu
ikkunasta kadulle.

Olimme myöhästyneet. Tuska kouristi sydäntämme, mutta ohjaaja, tajuten
tehtävänsä, lennätti auton äkkiä ympäri, niin hurjan rohkeasti ja niin
taitavasti, että meiltä salpautui hengitys. Poliisimoottori, voimatta
pysähtyä, suhahti ohitsemme.

Samalla katuvierellä odotellut auto liikahti. Murhaaja oli päässyt
siihen ja aikoi paeta. Emme voineet pysäyttää autoa, mutta ajatustakin
nopeammin vedin coltini esiin ja ammuin. Kuului laukaus ja sitä
välittömästi seurasi ontto paukaus.

Olin todellakin osunut ja ampunut auton takakumin rikki. Se kulki vielä
parikymmentä metriä, mutta alkoi vikuroida ja pysähtyi. Samalla olimme
mekin paikalla ja neljä revolveria suuntautui murhaajaa kohti.
Silmänräpäystä myöhemmin luutnantti oli paiskannut hänet auton
pohjalle, riisunut aseista ja sitonut.

Rakennuksesta kuului melua ja huutoa, poliisimoottori kiersi takaisin
ja pysähtyi kohdallemme. Puolalainen luutnantti selitti vihaisesti
tilanteen, jättäen vangin poliisien käsiin. Myöskin autonkuljettaja
vangittiin. Syöksyimme sitten näyttelyrakennukseen. Jozef Gurnickin
ääni ja nimi avasi meille tien sisälle. Täydellinen hämminki vallitsi
siellä, mutta ensimäinen, jonka näimme keskellä suurta salia, oli
marsalkka, presidentti Jozef Pilsudski, tarmokkaana, tanakkana
aistikkaassa sotilaspuvussaan, ja mikä tärkeintä, kaikesta päättäen
vahingoittumattomana.

Jozef Gurnicki tunkeutui eteenpäin. Viiden minuutin kuluttua olin
tullut esitellyksi marsalkalle samoinkuin kenraali Nagelkopfkin.
Ilmeni, että marsalkan oli kiittäminen pelastuksestaan sattumaa. Hän
oli mennyt toiseen päähän rakennusta silloin kun murhaaja oli tullut
sisään. Eräät henkilöt, tästä marsalkan poistumisesta tietämättöminä,
olivat kuitenkin neuvoneet murhaajan kokonaan väärään huoneeseen. Hän
meni sinne, mutta kun hänelle siellä ilmoitettiin, ettei marsalkka
ollut tavattavissa, ei hän uskonut, vaan hetken kiihtymyksessä otaksui,
että marsalkka olisi viereisessä huoneessa. Hän ampui umpimähkään kolme
laukausta oven läpi -- tyhjään huoneeseen ja pakeni sitten, kenenkään
ennättämättä estää, ikkunasta.

Puolalaisella kohteliaisuudella ja sujuvuudella selosti Jozef Gurnicki
seikkailumme. Marsalkan harmaat, tutkivat silmät eivät väistyneet hänen
kasvoistaan. Katselin häntä ja minun täytyi myöntää, että hänessä
personoitui, jo ulkomuodossa, Puolan sitkeä vapaudenunelma, tuossa
ylpeässä, majesteetillisessa asennossa, tuossa kasvojen jäyhässä ja
jyrkässä ilmeessä, niskan hiukan kumarassa taivutuksessa ja ennen
kaikkea koko olemuksen tietoisessa levollisessa aktiivisuudessa. Kaikki
muu oli hillittyä, kylmää ja harkittua, mutta silmissä paloi väsymätön
ja kiihkeä toiminnan ja elämän tuli.

Hänen äänensä säpsäytti minua, niin metallinkirkasta, miehekästä, mutta
samalla sointuvaa ja vaikuttavaa ääntä en ollut kai milloinkaan ennen
kuullut. En ihmetellyt, nähtyäni marsalkan läheltä, hänen nauttimaansa
tavatonta kansansuosiota, ei vain alemman kansan, vaan kaikkien
piirien, säätyjen ja yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Sitä suosiota ei
voi selittää yksistään hänen suorastaan sankarillinen toimintansa
Puolan vapauden hyväksi koko maailmansodan ajan, hänen kärsimyksensä,
hänen loistavat voittonsa, vaan varmasti johtuu se osaksi myöskin hänen
valloittavasta, miehekkäästä ja lujasta persoonallisuudestaan.

Keskustelimme hänen kanssaan hetkisen, minkä aikana hän lupasi minulle
seuraavana päivänä yksityisen haastattelutilaisuuden. Sanomalehteni
hyötyi todellakin seikkailuistani. Jozef Gurnicki oli sillävälin
soittanut poliisilaitokselle ja puolen tunnin kuluttua oli meillä
käytettävissä yli viisikymmentä miestä.

Marsalkka sanoi meille hyvästi ja niin lähdimme uudelleen
seikkailemaan. Istuuduimme suljettuihin autoihin ja painuimme
juutalaiskortteliin. Mutta me tulimme liian myöhään. Kolme vankiamme
oli poissa, joku oli heidät vapauttanut ja juutalaiskahvila oli myös
aivan autio. Kepposemme oli paljastunut ja roistot olivat livistäneet.

"Nyt ei minun henkeni ole monen kopeekan arvoinen", sanoi kenraali,
kun lähdimme paluumatkalle. "Nuo roistot koettavat varmasti kostaa!"

Emme kiinnittäneet siihen enempää huomiota. Mielialamme oli joka
tapauksessa mitä pirtein. Hotelliin tultuamme tapasimme Lauran
levottomana odottamassa. Edit uhkaili jo Suomeen-lähdöllä. Hän oli
kyllästynyt seikkailuihin, vaikka ei itse ollutkaan sellaisiin
joutunut. Mutta hänkin oli jo varsin hyvällä tuulella, kun yöllä
istuimme Taiteilijakahvilassa, kuuntelimme mustalaissoittoa ja nautimme
viiniannoksiamme.

Tarkastelin salia ja siinä kuohuvaa raisua iloa, kun äkkiä näin
muutaman pöydän ääressä vanhan ystävämme salaneuvos Matvei
Matvejevitshin entisellä antaumuksella tutkivan varsovalaista
illallista.

Suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh istui hänen vierellään.

Arvasin, että minulla oli vieläkin jotakin hauskaa edessäni.



NELJÄS OSA.


Viivyimme vielä muutamia päiviä Varsovassa ja tutustuimme, nyt
ilman mainittavia seikkailuja, tähän Puolan valtiolliseen ja
yhteiskunnalliseen pääkaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Emme ehtineet
paljoon, mutta hiukan kuitenkin, näimme ihanan kylpyläpalatsin
"Lazienki'n", kävimme vanhoilla valleilla ja vankikomeroissa,
missä venäläiset olivat ruoskimalla rääkänneet puolalaisia
vapaustaistelijoita kuoliaaksi, nautimme Varsovan voittamattomasta
baletista ja väliajat harhailimme ilman varsinaista päämäärää
vilkasliikkeisillä kaduilla.

Kenraalin tapasin vielä kerran ja kysyin häneltä silloin suoraan, mitä
hän oikeastaan aikoi suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa.
Kysymykseni hämmästytti taaskin kenraalia, hänhän ei tietänyt vieläkään
seikkailuani Danzigissa, mutta hän lupasi minulle, että saisin tutustua
siihenkin puoleen hänen toimintaansa.

"Venäläiset tsaristit ovat pettäneet tai aikovat pettää minut. He
luulevat, etten sitä tiedä. Mutta minä tiedän sen sekä myös sen, millä
tavalla maksan velkani ja karhuan saatavani. Siitä tulee hauska juttu,
odottakaa vain!"

Kenraali tuntui hyvin muuttuneelta. Hän oli antautunut, ellei
kunnialliselle, niin ainakin lain hyväksymälle tielle, ja tämä muutos
painoi leimansa häneen. En osannut arvaillakaan, mikä oli hänet saanut
niin yhtäkkiä tekemään kokokäännöksen. Jos hän olisi tehnyt kaiken
hyvää palkkiota vastaan, en olisi ihmetellyt, mutta nythän hän ei edes
vihjaissut siihen suuntaan. Minua liikutti tuo sangen vähän. Pääasia
oli, että jollakin tavoin saatoin käyttää kenraalia hyväkseni.

Haastatteluni marsalkka Pilsudskin luona onnistui erinomaisesti ja sain
oikein sähköteitse kiitokset päätoimittajalta. Tunsin, että osakkeeni
kotimaassa olivat nousseet varsin paljon.

Ryssien konferenssiin oli aikaa vielä lähes pari viikkoa,
joten saatoimme matkustaa aivan rauhassa. Jozef Gurmckilta sain
erinomaisia suosituksia pysähdyspaikkoihin ja niitten turvissa pääsin
tunkeutumaan melkein kaikkialle. Matkustimme ensin Lodziin, enemmän
velvollisuudentunnosta kuin huvitteluhalusta. Tuo tuhatpiippuinen,
yksitoikkoinen, kivihiilitomuinen, likainen ja laakea kaupunki ei
viehätä silmää, alituinen tuuli tupruuttaa silmät täyteen kivihiiltä,
mustakalottiset juutalaiset muodostavat täälläkin katukuvan ja
suljetut, laudoin peitetyt, saksalaisten, venäläisten ja bolsheviikkien
ryöstämät tehtaat aikaansaavat etenkin illan tullen melkein kaamean
tunnelman. Mutta kuitenkin on kaupungilla viehätyksensäkin, se piilee
sen alituisessa työssä ja toiminnassa. Vaikka sadat tehtaat
seisovatkin, ovat sadat toiminnassakin ja niitten koneet jyskävät läpi
päivän ja yön.

Matkaseuramme oli vähitellen alkanut sulautua yhteen ja seurustelumme
muuttui yhä vilkkaammaksi ja miellyttävämmäksi. Laura oli muuttunut
enimmin, mutta sehän olikin kohtuullista, sillä hänessä oli enimmin
särmiä ollutkin. Edit malttoi tuntikausiksi irtautua "oppaistaan" eikä
Laura Vilnasta lähdettyään kai ollut puhunut halaistua sanaa
kansantaloudesta. Hänen seurastaan saattoi toisinaan suoraan nauttia,
kun hän yltyi "säkenöiväksi", ja ihmeekseni havaitsin, että hän saattoi
keskustella järkevästi ja miellyttävästi melkein kaikista asioista
auringon alla, aina omintakeisena ja sukkelana. Ylimielisyys karisi
pala palalta pois, sufragettinainen väistyi taka-alalle ja esiin tuli
aina uusi ja aina vanha paratiisin Eeva hyveineen ja heikkouksineen.
Niitäkin havaitsin koko joukon ja jokaisen keksiminen tuotti minulle
vilpitöntä iloa. Laura ei kaikesta päättäen ollutkaan jumala, ei edes
pyhimys, vaan aivan tavallinen enemmän tai vähemmän syntinen ihminen,
niin että hänen lähimmäisensä saattoi suhtautua häneen pelotta ja
vavistuksetta.

Kun mielemme teki käväistä Ylä-Schlesian kysymyksen takia kuuluisilla
puolalaisilla kivihiilialueilla, olin Jozef Gurnickilta hankkinut
muutamia suosituksia kaivostenjohtajille. Päätimme niin ollen matkustaa
sinne ja illalla junaan noustuamme ja ruvettuamme nukkumaan, heräsimme
aamulla parhaaseen aikaan. Puolen tunnin kuluttua, ennätettyämme juuri
siistiytyä, pysähtyi juna Dabrovan asemalla ja me nousimme pois.

Olimme keskellä teollisuusseutua, sellaista, mihin emme kotimaassamme
ole ollenkaan tottuneet. Se ei ole kaupunkia, ei kylää, ei maaseutua,
vaan jotakin siltä väliltä, talorykelmät tien kahden puolen jatkuvat
peninkulmamäärin, kaikkialla nousee tehtaitten savupiippuja, mutta
lomissa pilkahtaa aaltoilevia viljalaihoja loivilla kummuilla, näkyy
kaukaisia kyliä kastanjoineen ja poppeleineen, sieviä kirkkoja,
tuulimyllyjä, ja halki tämän alueen kulkee viivasuoria, mustia,
vaikeitten kivien ja valkeiksi kalkittujen lehmusten ja poppelien
reunustamia teitä. Haukkasimme aamiaista pienessä sievässä ja siistissä
kyläravintolassa murattiköynnösten peittämässä huvimajassa ja käytyäni
ensin erään kaivostenjohtajan, puolalais-saksalaisen insinöörin luona,
nousimme kohteliaasti tarjottuun autoon ja lähdimme vaeltamaan.
Maisema ei muuttunut matkalla, samat piiput, ilmanvaihtotorvet,
kaivosaukkorakennukset jatkuivat kaikkialla. Tiellä, leveällä, sileällä
ja kivitetyllä, ajoi vastaamme talonpoikia omituisissa leveissä kahden
hevosen kärryissään, juutalaisia ijänikuisine mustine halatteineen ja
kalotteineen. Punaiset, valkoiset ja harmaat tiilimuurit, koristellut
talojen päädyt, savikourukatot ja aina raitis, syvänvihreä muratti
vilahteli silmissämme, kun automme kiiti aina 80 km:n vauhdilla
mainioita teitä, nostattaen mustia tomupilviä, niin että kasvomme
kirjaimellisesti peittyivät mustiksi, hengityksemme vaikeutui emmekä
enää voineet silmiämmekään avata. Viimein ajettuamme samaa vauhtia läpi
Bendzinin kaupungin ja Grodzin, pysähdyimme muutaman kaivoksen
kohdalla. Tulostamme oli nähtävästi jo ilmoitettu, sillä työtä johtava
insinööri riensi heti luoksemme ja ohjasi meidät kaivosaukolle, minkä
mustista uumenista teräsvaunu teräsvaunun jälkeen kohosi ylös, täynnä
kiiltävän mustaa, kristallikimalteista kivihiiltä, painuakseen heti
takaisin tyhjänä. Valtava ryske ja jyske kävi rakennuksessa, kun
murskaajakoneet työskentelivät pienentäen hiilen sopivan kokoisiin
palasiin ja lajitellen ne automaattisesti. Kaikki oli mustaa, emmekä me
tehneet poikkeusta, työmiehet, lattiat, koneet, ilmakin, jota
hengitimme, oli kyllästetyn täynnä hienon hienoa yskittävää
hiilentomua. Insinööri kulki edellä ja selitti, mutta emme jaksaneet
kiinnittää hänen selityksiinsä huomiota. Meitä innosti enemmän itse
näkyvä toiminta, koneitten vinha liike, huumaava räiske ja ryske,
työmiesten ja -naisten tarmokkaat, tottuneet liikkeet ja kaiken yllä
lepäävä työn henki.

Päätimme kaikki laskeutua kaivokseen, kun kerran tilaisuus meille
tarjottiin. Kiinnitimme päällämme nahkakypärät loukkaantumisen varalta,
heitimme yllemme kaivosmanttelin, sinisen pumpuliviitan, ja otettuamme
käteen pienen kaivostuikun kiipesimme hieman jännittyneinä tuollaiseen
tyhjään hiilivaunuun kaivosaukossa. Portti suljettiin ja yhtäkkiä
tunsimme vajoavamme suunnattoman nopeasti pohjattomaan syvyyteen.
Kaivostuikkumme sammuivat, mutta alasmeno jatkui yhä kiihtyvällä
vauhdilla, tasaisesti ja kolauksitta, pilkkosen pimeässä. Sitten hissi
pysähtyi, portti avattiin ja silmiimme tunki kirkas sähkövalo. Olimme
tulleet keskimäiseen kaivoskerrokseen. Insinööri ryhtyi taaskin
oppaaksemme ja ennen pitkää kuljimme hanhenmarssia kaivoskäytävillä,
kumarassa ja varoen, ja kaivostuikkujen oudossa liehuvassa valossa
näytimme kaikki kuin naamiaisilmiöiltä tai satuolennoilta. Ilma oli
alhaalla lämmintä, mutta kosteaa, korvissa suhisi mahtava ilmanvaihtaja
ja siellä täällä käytävien risteyksissä loisti sähkölamppu. Olimme
maanalaisessa kaupungissa, yhtä oudossa kuin ihmeellisessäkin.
Tarkastimme hiilen louhintaa ilmaporan ja räjähdysainesten avulla,
matkustimme maanalaisella sähköraitiotiellä ja tutustuimme
nerokkaaseen, mahtavaan ilmanvaihtolaitteeseen, minkä epäkuntoon
joutuminen tietäisi välttämätöntä kuolemaa niille sadoille ja
tuhansille, jotka työskentelevät maan alla. Mielenkiintoinen oli pieni
matkamme maan uumeniin, mutta hieman painostava ja hiostava ilma sekä
joltinenkin jännitys tekivät sen, että olimme kaikki tyytyväisiä
päästyämme taas luojan kirkkaan taivaan alle.

Iltaan saakka harhailimme kivihiiliseuduilla. Söimme illallisen
Sosnowieczissa, aivan Ylä-Schlesian rajalla, ja nousimme sitten taas
junaan. Aamulla olimme Krakovassa. Seikkailumme alkoivat uudelleen.

Hotellissa tapasin kenraalin, mutta hänen aikaisemman pyyntönsä
mukaisesti en ryhtynyt puheisiin. Ivan Ivanovitsh ja Matvei
Matvejevitsh olivat hänen kanssaan. Kenraali kuitenkin tuli luokseni ja
ilmoitti, että saatoin vielä vapaasti käyttää moniaita päiviä ja
katsella Krakovaa. Kiitin häntä ilmoituksesta ja aamiaisen jälkeen
lähdimme kaupungille.

Jos Varsova on Puolan valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän keskus,
jos Lodz on työn ja tehtaitten kaupunki, niin Krakova on Puolan
kansallinen, historiallinen ja taiteellinen pyhättö. Krakovassa on
puolalaisuus kauneimpana ja elinvoimaisempana säilynyt vaikeimpienkin
vainojen aikana, sieltä on saanut alkunsa Puolan nykyinen vapaus ja
siellä on nytkin puolalaisella kansallishengellä tukevimmat juurensa.

Edit oli kuin kala vedessä. Hän oli vihdoinkin päässyt oikeaan
ympäristöön. Krakova henkii todellakin historiaa, historiaa henkivät
sen kapeat romanttiset kujat, sen lukemattomat vanhat rakennukset,
porttiholvit, linnoitustornit, kirkko- ja kellotapulit, kirkot ja
luostarit ja ennenkaikkea henkii historiaa, suurta ja ihanaa, kuuluisa
mahtava Wawel-linna, Puolan kuninkaitten linna, missä he kaikki ovat
saaneet viimeisen leposijansa jylhässä, komeassa tuomiokirkossa tai sen
alla olevissa holveissa. Wawel-linna ei ole yhtenäinen rakennus, se on
suunnaton rakennusryhmä korkealla yli kaupungin kohoavalla töyräällä,
valleineen, vallisarvineen, rintavarustuksineen, torneineen,
hautoineen ja kirkkoineen. Siinä on osia kaikilta ajoilta, kaikkia
rakennustyylejä, värejä, muotoja ja tarkoituksia. Siihen, Puolan
kuninkaitten kruunaus- ja hautapaikkaan, on kokoontunut, tiivistettynä
ja keskitettynä, romanttisena ja kauniina, Puolan koko historia,
muistot sen elinvoimaisilta alkuajoilta, sen mahtavuuden, loiston ja
vallan vuosilta sekä myös tappioitten, alennusten, kansallisen häpeän
ja kärsimysten ajoilta. Kuljimme tuntikausia sen pihoilla, holveissa,
valleilla, tuomiokirkossa, vankikomeroissa, katakombeissa, tuntematta
väsymystä tai kyllästymystä, ja minusta alkoi vähitellen tuntua siltä,
ettei Editiä saada paikalta poistumaan muuta kuin väkivallalla.

Mutta ruumiimme alkoi lopulta osoittaa omia vaatimuksiaan, mitä tuli
ruokaan ja juomaan, ja niin ollen täytyi meidän jättää Wawel-linna ja
palata kaupunkiin. Ruokailimme nopeasti pienessä ravintolassa torin
laidalla, katsellen elämää. Näillä seuduin käytetään vielä helakoita ja
kauniita kansallispukuja, ei paljon, mutta käytetään kuitenkin, ja
Krakovan kuuluisia huiveja näkyi sekä käytännössä että kaupan. Krakova
on puutarhojen ja puistojen kaupunki, sen asemakaava on säännötön
ympyrä ja kolme laajenevaa puutarhakehää kiertää koko kaupungin. Vanhaa
sammaltunutta harmaata, punaliuskaisia kattoja, lasimaalausta sekä
kaikkialla rehevää tummaa vihreää, siinä on Krakovan värivaikutelma.

Emme edes pistäytyneet hotellissa, vaan vilkaisimme pikimmältä Krakovan
mainiota taulugalleriaa, Puolan klassillisen taiteen ihaninta
kokoelmaa, ja vuokrasimme senjälkeen auton ajaaksemme kaupungin
ulkopuolella olevalle Kosciusczkon kukkulalle. Sitä ajomatkaa emme
hevin unohda. Auto mutkitteli ensin halki kaupungin ahtaita kujia
myöten, selviytyen vihdoin tyylikkäälle huvila-alueelle, jonka
puutarhat kukkivine kirsikkapuineen, akaasioineen, kastanjoineen,
poppeleineen ja lehmuksineen vilahtelivat silmissämme. Tie nousi
hitaasti ja vakaantui viimein leveäksi, mahtavien poppeleitten
varjostamaksi valtatieksi, jonka molemmin puolin lainehtivat kuin
merenä hedelmälliset viljalaihot, vasemmalla välkkyi Veikselin
hopeainen uoma ja lauha ilmanhenki hyväili kasvojamme. Parin kolmen
kilometrin päässä automme kiersi pienen linnoituksen portista sisään,
jonka portilla seisova nelikolkkahattuinen sotilas laski meidät
esteettä. Nousimme autosta ja lähdimme kiipeämään itse "kukkulalle",
multa- ja hiekkatöyräälle, jonka on rakentanut, mullan ja hiekan
omakätisesti paikalle kantanut Puolan kansa, rikkaat ja köyhät,
sivistyneet ja sivistymättömät, suurimman ihannoiduimman
kansallissankarinsa kunniaksi ja muistoksi. Niin on syntynyt tuo toista
sataa metriä korkea kumpu, jonka laella on vain yksinkertainen jykevä
graniittilohkare kirjoituksineen: Kosciusczkolle, yhtä yksinkertainen
ja koruton kuin tämä Puolan intohimoinen isänmaanystävä ja
vapaustaistelija itsekin oli, ja yhtä jykevä ja vaikuttava kuin hänen
toimintansa onnettoman isänmaansa hyväksi. Ihanan suurenmoinen oli myös
näköala tältä kummulta yli Galizian viljavan tasangon, aaltoilevine,
viljalaihojen kiertämine kumpuineen, valkotaloisine ja punakattoisine
kylineen, valkeine vihreäreunusteisine teineen, pienine metsikköineen,
karjalaumoineen, Veikselin hopeanhohtoisine uomineen, kellanruskeine ja
valkoisine liituvuorineen sekä kaukana, kaukana etelässä siintävine
lumihuippuisine Karpaatteineen. Krakova lepäsi jalkaimme juuressa
puutarhoineen, kirkkoineen, Waweleineen ja ilma väreili tyynenä,
kuulakkaana kesäiltana. Parempaa paikkaa ja onnistuneempaa muotoa ei
voisi keksiä kansallissankarin muiston kunnioittamiseksi, sillä tämä
muistomerkki ohjaa muukalaisenkin siihen, mikä sankaria oli
innoittanut, maan ja kansan ihailuun ja rakastamiseen.

Laura oli äänetön, niinkuin muistin hänen olleen Oliwan tuomiokirkossa
Danzigissa. Hän nautti mitään puhumatta, mitään sanomatta, eikä
Editkään turvautunut oppaaseensa, vaan nautti, ei järjellään eikä
tiedoillaan, vaan silmillään ja korvillaan, jokaisella hermollaan, mitä
ilmanhenki ja melkein rannattoman avaruuden tuntu hyväilivät.

Hämärsi jo, kun jälleen istuuduimme autoon ja huimaa vauhtia -- tie
kävi nyt alamäkeä -- kiidimme takaisin kaupunkiin. Seuralaiseni
tahtoivat välttämättömästi pistäytyä hotellissa -- aioimme käydä
teatterissa -- pukuaan muuttamassa. Kenraalia ei näkynyt alhaalla,
joten ilman muuta kiipesin kerrokseeni ja avasin huoneeni oven.

Tahtomattanikin päästin huudahduksen: huoneessani oli joku käynyt ja
jättänyt jälkeensä hävityksen kauhistuksen, kaikki matkalaukkuni oli
avattu ja pengottu, tavarat olivat hajallaan lattialla, kaapit oli
avattu, pöydänlaatikot vedetty esille ja huone muistutti erehdyttävästi
venäläisten santarmien toimeenpanemaa kotitarkastusta.

En ollut vielä ehtinyt koota ajatuksiani, kun seuralaiseni juoksivat
huoneeseen:

"Meiltä on yritetty varastaa'" huusivat he molemmat, mutta jäivät
sanattomiksi nähdessään, etten minäkään ollut yritykseltä säästynyt.
Ryhdyin kiireesti tarkastamaan tavaroitani. Rahaa ei matkalaukuissani
ollut eikä oikeastaan mitään arvokkaampaa. Vaatteeni olivat tallella,
kaikki taskut oli tosin käännetty nurin, liinavaatteet oli reposteltu,
mutta puolen tunnin tarkastuksen jälkeen saatoin todeta, ettei mitään,
ainakaan muistini ja tietojeni mukaan, ollut hävinnyt. Saman tiedon
toivat sekä Laura että Edit omista tavaroistaan.

Mitä tämä "kotitarkastus" siis merkitsi? On ilmeistä, ettei
kysymyksessä ollut tavallinen varkaus. Vaikka varas olisikin olettanut
löytävänsä jotakin arvokasta ja huomannut sitten pettyneensä, olisi hän
kuitenkin varmasti jotakin anastanut. Sen verran arvoesineitäkin oli
matkassamme. Mutta niin ei oltu tehty. Ja sitten se seikka, että yritys
oli tehty koko seuruettamme vastaan? Ilmeistä oli, että varas tai
tunkeilija, oli etsinyt jotakin, sitä kuitenkaan löytämättä. Mutta mitä
hän olisi saattanut etsiä? En ymmärtänyt ollenkaan. Jotakin tavattoman
tärkeää sen täytyi olla, sillä muutoin ei olisi antauduttu niin suureen
vaaraan. Murtautua keskellä päivää vilkasliikkeisessä hotellissa
kahteen huoneeseen ja toimittaa täydellinen kotitarkastus! Ilmitulon
vaara oli peloittavan suuri.

Editiin minä kumminkin harmistuin. Hän oli suunniltaan, hän laski
kaiken tämän kohtalon, sallimuksen, Jumalan ja ties minkä
rangaistukseksi synneistämme, s.o. enemmän tai vähemmän tahtomistamme
ja suorittamistamme seikkailuista. Hän hermostui perinpohjin ja
hermostutti Laurankin. Kiukustuin puolestani ja määräsin lyhyesti ja
jyrkästi, ettei asia itkusta parane ja että jos arvoisat naiset
haluavat tulla teatteriin, täytyy heidän viimeistään puolen tunnin
kuluttua olla valmiina, s.o. pukeutuneina. Heidän mentyään jäin
miettimään tapahtumaa.

Ei ollut ihmeellistä, jos ajatukseni johtivat seikkailuun Varsovan
juutalaiskorttelissa. Mutta en sittenkään ymmärtänyt. Kostoon oli
kommunisteilla kyllä syytä, mutta eihän tämä ollut kostoa. En jaksanut
käsittää, mitä he saattoivat etsiä meiltä, sillä emmehän olleet mitään
ottaneet. Selvää oli vain, että salaperäinen tuntematon vaara uhkasi
meitä. Vaistoni sanoi, ettei juttu loppuisi tähän, mutta minkälaisia
muotoja se vastedes saisi, en osannut arvatakaan.

Asetin tavarani järjestykseen joka tapauksessa ja tarkistin
revolverini. Se ei näyttänyt olevan mikään ylellisyyskapine nykyisissä
oloissa. Seuralaiseni tulivat määräyksen mukaan puolen tunnin kuluttua
ja lähdimme kaikin ulos. Alhaalla tapasin kenraalin erään
amerikkalaiselta, puoleksi turistilta, puoleksi taiteilijalta tai
sanomalehtimieheltä tai joltakin sellaiselta näyttävän miehen seurassa.
Yankee-tyyppi oli selvä, mutta miehen ammatista en päässyt selville.

Kerroin kenraalille tapahtuman. Hän kiihtyi odottamattomasti.

"Todellakin, todellakin! Siis myöskin te! Minun luokseni on tehty
samanlainen murto!"

Vavahdin. Yhteys Varsova-seikkailuun vahvistui, mutta tarkoitusta en
vieläkään ymmärtänyt. Kenraali pudisteli myöskin päätään.

"En ymmärrä ollenkaan, en ollenkaan! Ne valmistelevat jotakin, ne
etsivät jotakin, mutta mitä? Ettehän ole ilmoittanut viranomaisille
tapahtumasta?"

"En tietenkään. Joutuisin vain turhiin rettelöihin eikä ilmoittamisesta
kuitenkaan olisi vastaavaa hyötyä."

Keskustelin vielä jonkun aikaa kenraalin kanssa ja lopputuloksena oli,
että odottaisimme toistaiseksi ryhtymättä mihinkään laajempiin
toimenpiteisiin. Mutta varovaisia meidän täytyi olla. Ensi yritys
tarkoitti tavaroitamme, mikään ei taannut, etteikö seuraava yritys
tarkoittaisi henkeämme.

Seuraavana päivänä pistäydyimme Wieliczkan kuuluisassa
suolakaivoksessa, tuossa todellisessa maanalaisessa kaupungissa suolaan
hakattuine kirkkoineen, kappeleineen, tanssisaleineen, rautateineen,
sähkövaloineen, järvineen ja puroineen. Kuljimme monta tuntia sen
valoisia, leveitä ja korkeita käytäviä pitkin, ihailimme vanhojen
kaivosmiesten hakkaamia pyhäinkuvia ikivanhoissa kappeleissa, suolasta
veistettyä mestarillista kattokruunua suuressa kirkossa ja tanssisalin
suurta freskoa.

Harhailtuamme illan kaupungilla ja istuttuamme pari tuntia vilkkaassa
ja huvittavassa varietee-teatterissa, päätimme aamulla käväistä ensin
uudelleen Wawelia ihailemassa ja iltapuolella tehdä automatkan Tyniecin
vanhaan, ruotsalaisten ja suomalaisten 1650-luvulla osaksi hävittämään
luostariin. Iltapäivällä saimmekin vuokratuksi hyvän ja nopean auton ja
painuimme matkaan. Tie kulki Wawelin sivuitse, halki huvila-alueen, yli
Veikselin ja suuntautui sitten, liituvuorien ja kukkaniittyjen lomitse,
puuttomalle maaseudulle viivasuorana, kovana ja sileänä. Auton vauhti
kiihoitti mieltä ja sai veren virtaamaan nopeammin. Maisema oli
yksitoikkoinen tasaisuudessaan, niityt ja pellot vilahtelivat ohitse ja
pari kertaa sivuutimme sievän, puutarhojen lomiin kätkeytyneen
maalaiskylän savimajoineen ja olkikattoineen. Tie kohosi hiukan,
mutkitteli kylän halki ja kääntyi oikealle Veikseliä kohti ja kaarsi
sitten vanhasta muuriportista sisään.

Olimme perillä.

Vasemmalla oli vanha, jykevärakenteinen, matalahko tyylipuhdas
romaaninen kirkko, oikealla korkea, puoleksi sortunut seinä ja
sammaltunut ja raunioitunut rintavarustus, taustalla seinäraunioita ja
keskellä nurmipeittoinen, paikoin kivitetty, siisti ja kodikas piha,
entinen luostarin sisäpiha. Rauniot kokonaisuudessaan sijaitsivat
parikymmentä metriä Veikselin pinnasta, äkkijyrkällä joen äyräällä,
niin että paikka aikoinaan, täydessä varustuksessaan oli kummullaan
ollut melkein valloittamaton. Ruotsalaiset ja suomalaiset, samoinkuin
kerran aikaisemmin tataarit, olivat sen kumminkin valloittaneet ja
hävittäneet, ruotsalaiset ryöstettyään sieltä tynnörittäin kultaa ja
arvoesineitä. Luostarin paikka oli idyllinen ja kaunis, näköala yli
juurella virtaavan, kaislarantaisen ja niittyisen Veikselin taustalla
kohoaville loiville, puutarhojen peittämille kummuille kylineen ja
kirkkoineen, hanhilammikkoineen ja karjalaumoineen, rauhallinen ja
viihdyttävä laakeudessaan ja sopusoinnussaan.

Astuimme vanhaan kirkkoon ja kuljimme sen kumahtelevia lattiakiviä
pitkin. Se oli koruton ja yksinkertainen vanha katolilainen kirkko,
ankaran askeettinen vihreänharmaassa värityksessään valon langetessa
läpi värillisten ikkunaruutujen ja kimallellessa pyhimysten kuvilla ja
alttariliinoilla. Hartaus täytti mielen ja hiljaa kuljimme sakastiin.
Herttainen näky kohtasi silmäämme: pari kolme heleäpukuista, raikkaan
tervettä, nuorta ja somaa maalaistyttöä koristeli parhaillaan, hartaina
ja toimeliaina, vanhaa pyhimyksen kuvaa köynnöksillä ja kukilla ja
myrttiseppeleillä kai jotakin pyhäinkulkuetta varten. Hillitty, vieno
valaistus, joka lankesi ankaraan harmauteen, naivin koruton
pyhimyksenkuva, kansallispukuiset nuoret tytöt vilpitön innostus
kasvoillaan ja punaisilla poskillaan, kaikki tämä muodosti taulun,
missä tunnelma, värien sopusointu, asennot ja hartauden henki
sulautuivat harvinaiseen eheäksi kokonaisuudeksi. Astuimme hiljaa
pihalle jälleen ja nojauduimme rintavarustusta vasten. Edit otti
skitsikirjansa ja kiipesi rintavarustuksen yli laskeutuen hiukan
alemmaksi voidakseen piirtää luonnoksen kirkosta ja raunioista. Laura
ja minä siirryimme aivan huomaamattamme raunioille, löysimme kolmelta
puolen suojatun nurkkauksen ja istuuduimme sammaltuneille kiville
jääden ihailemaan lännessä avautuvaa maisemaa auringon aletessa
laskuaan kohti.

Mieli oli tyyni ja tyytyväinen ja onnentunne valtasi ihmisen. Loin
katseeni Lauraan ja sävähdin. Laura oli viehättävä siinä laskevan
auringon säteitten leikkiessä hänen ihollaan ja hiuksillaan. Minä
katsoin ja näin, että hän oli nuori ja verevä, raitis ja miellyttävä,
hänestä henki vastaani naisellinen sulo, herkkä ja koskematon. Minä
olen tietenkin narri, mutta en voi sille mitään. Tietysti ei Laura
ollut sen kummempi kuin muulloinkaan, väitellessään kansantaloudesta ja
pilkatessaan kaikkia lähimmäisiään, mutta minä olin, en hänen,
vaan ympäristön, maiseman rauhallisuuden ja luonnon onnentunteen
vallassa, lauha iltatuuli sai minut hempeäksi, värien sopusointu teki
minut idealistiksi ja Lauran punaiset huulet houkuttelivat
vastustamattomasti. Olin suudellut niitä Vilnassa, ja nyt olisin taas
tahtonut suudella. Mutta en voinut saada itseäni tarpeelliseen
vireeseen. Minulla ei ollut rohkeutta, mutta mitä kauemmin katselin
hänen huuliaan, hienohipiäistä kaulaa ja rauhallisesti värähtelevää
povea, sitä sekavammaksi ja oudommaksi tunsin mielentilani. Minä
muistin Lauran Danzigissa Oliwan kirkossa, Vilnassa, liettualaisten
vankina, juutalaiskorttelissa, Kosciuszckon kukkulalla, mutta ennen
kaikkea minä muistin hänet pitkäpalmikkoisena raisuna koulutyttönä,
jolloin olin samaan aikaan huokaillut hänen sekä jambien ja anapestien
takia. Kaikki oli tietenkin kuvittelua, mutta tuo kuvittelu oli niin
voimakasta, että se vastasi todellisuutta. Minä vaivuin ihailemaan
Lauraa ja mitä enemmän ihailin, sitä varmemmaksi kasvoi vakaumus, etten
hänestä ilman muuta eroaisi. Hänessä oli kultaa pohjalla, kirkasta ja
puhdasta kultaa, ja minä kuvittelin jo, että olisin se kullanetsijä,
joka nuo aarteet saisin päivänvaloon.

Nopeasti koetin määritellä itselleni tunteeni laadun ja havaitsin
hämmästyksekseni ja ilokseni, että olin kai rakastunut Lauraan. Kai?
Ei, minä olin rakastunut todenteolla, syvästi ja kiihkeästi. Laurassa
ei ollut mitään ihmeellistä, hyvin vähän salaperäistä, hän oli avoin,
luonnollinen, reipas ja iloinen, ei varsin tyhmä (en juuri mielellään
anna naiselle korkeampaa tunnustusta) eikä yksitoikkoinen. Hänessä oli
luontaista vallanhimoa, määräämisvimmaa, kapinallisuutta ja
teoreettista liberalismia, mutta nuo haitat kyllä jaksaisin sietää.

Sietää! Minä melkein häpesin ja nolostuin: tässä oli pienin kysymys
minun sietämisestäni, paljon suurempi oli se, sietäisikö Laura minun
suuria vikojani ja arvostelisiko hän miksikään pienet etuni.

Minä tunsin palan nousevan kurkkuuni, ohimoni tuntuivat kuumilta
eivätkä silmäni tajunneet enää maiseman yksityiskohtia. Minä aioin
ottaa ratkaisevan askeleen, aioin saada joko kaikki tai jäädä ilman
mitään. Olin nyt kerta kaikkiaan siinä tunnelmassa ja otaksuin
hämärästi, että Laurakin olisi tavallista suopeammalla tuulella. Emme
olleet enää moneen päivään edes riidelleetkään.

Sytytin hermostuneesti savukkeen ja poltin sen nopeasti loppuun. Olin
todellakin hermostunut ja arka eikä savuke auttanut mitään. Silmäsin
vielä kerran tasangolle kuin kuolemaantuomittu ennen teloitusta, ja
puristaen käteni yhteen lausuin hiljaa, niin luonnollisesti ja hellästi
kuin osasin:

"Laura!"

Laura käänsi päänsä ja hänen silmiensä välke antoi minulle murto-osaksi
sekuntia toivoa. Mutta ainoastaan niin kauaksi, sillä tuhannesosa
sekuntia senjälkeen saivat Lauran kasvot aivan uuden ja oudon ilmeen,
ne kuvastivat pelkoa, ehkäpä kauhuakin, ja hämmästystä. Otaksuin jo
hetken, että kaikki oli menetetty, että Laura oli ymmärtänyt ja
kauhistunut rohkeuttani tai röyhkeyttäni, niinkuin epäonnistunutta
kosimista tavallisesti naisellisen epäjohdonmukaisesti nimitetään.

Mutta ei!

Minäkin vavahduin, en Lauran katseesta, vaan siitä, että tukeva ote,
raudanlujat sormet kiertyivät kaulani ympäri ja tunsin korvani juuressa
kylmän reiän painautuvan ihoa vasten.

"Kädet ylös ja hiljaa!" komensi hillitty, mutta uhkaava ääni. Laura oli
jo nostanut kätensä. Kosintani oli varsin omituisesti keskeytynyt.

Olen rauhallinen ja tyyniluontoinen mies, mutta en kärsi keskeytyksiä.
Minä en pidä siitä, että puheeni keskeytetään, mutta vielä vähemmän
siitä, että varsin harvalukuiset kosintani ehkäistään. Minä raivostuin,
ja ellei korvani taa painetun revolverin piippu olisi muistuttanut
minua raivostumisen välittömästä seurauksesta, olisin varmasti antanut
sen ilmetä hyvinkin voimakkaasti. Nyt en voinut tehdä mitään, vaan
minun täytyi istua hiljaa ja odottaa jatkoa.

Odotus ei kestänyt kauan. Ote niskassani heltisi, sain käskyn kääntyä
ja silloin näin kaksi siististi puettua miestä, jotka olivat
hyökkäyksen tehneet. Heillä oli kummallakin revolveri kädessä ja heidän
ilmeensä eivät olleet vähintäkään hullunkuriset, vaikka miehet
olivatkin tietoiset siitä, että olivat varsin brutaalisesti
keskeyttäneet hienon tunnelmahetken.

Yritys oli rohkea, mutta hyvin suunniteltu. Aivan lähellä, kymmenen
viidentoista metrin päässä oli ihmisiä, Edit istui melkein allamme,
mutta meitä ei voitu nähdä mistään, ja niin olimme täydellisesti
roistojen vallassa. Olisin voinut huutaa, mutta huutamisen seurausta ei
tarvinnut epäillä.

Ennenkuin oikein tajusinkaan, riistettiin minulta revolveri, toisen
kerran jo matkallani, lompakkoni pengottiin perinpohjin, taskuni
tarkastettiin ja sitten toimeenpantiin varsin perusteellinen
ruumiintarkastus. Lauran käsilaukku joutui samanlaisen tutkimuksen
esineeksi, mutta -- ihmeellistä taaskin -- mitään ei viety, revolveria
lukuunottamatta.

Koko näytelmään kului vajaa kymmenen minuuttia. Senjälkeen molemmat
rosvot pujahtivat muuriaukkoon ja hävisivät sille tielleen. Aseettomana
en uskaltanut lähteä takaa-ajamaan ja melua ei minulla ollut taaskaan
halua herättää.

"Editille ei sanota mitään!" kuiskasi Laura ja ehdotus oli minusta
järkevä kyllä. Edit hermostuisi aivan suunnattomasti, saadessaan
tietää, että olimme järjestelmällisen vainon alaisina.

Se oli nyt epäämätön tosiasia. Meitä vakoiltiin, meidät tunnettiin ja
matkamme ja toimemme olivat tiedossa. Jotakin tahdottiin saada meiltä,
mutta mitä? Arvoesineitä ei, ei rahaa eikä sen sellaista. Mutta mitä
sitten?

En voinut keksiä mitään ratkaisua, mutta päätin mielessäni, etten enää
liiaksi erkanisi joukosta. Meidän täytyi pysytellä ihmisten keskellä.
Silloin olisimme suuremmassa turvassa. Missään tapauksessa en aikonut
keskeyttää matkaani joittenkin rosvojen vainon takia.

Mutta lumous oli haihtunut ja kun Laura toivuttuamme hämmästyksestä
kysyi, mitä olin aikonut sanoa, punastuin kyllä hiukan, mutta tekeydyin
kokonaan muistamattomaksi. Minulla oli nyt muuta ajattelemista.
Tulevaisuus näytti uhkaavalta, eivätkä kenraalin otaksumat, kun
kaupunkiin palatessani keskustelin hänen kanssaan, minua ollenkaan
rauhoittaneet. Olin varuillani koko yön, mutta mitään ei tapahtunut.

Seuraavana iltana nousimme junaan ja painuimme kohti Karpaatteja.
Siellä seikkailumme loppuivat, mutta vähältä piti, etteivät ne
loppuneet hyvinkin ikävästi. Alku Danzigissa oli ollut humoristinen,
mutta loppu vuoristossa uhkasi muodostua kohtalokkaaksi.

Samassa junassa, vaikkakin toisessa vaunussa, matkustivat myös Ivan
Ivanovitsh ja Matvei Matvejevitsh, "uuden Venäjän" miehet, joilla, yhtä
vähän kuin bolshevikeilla, oli sympatioita reunavaltioitten liittoa ja
yhteistyötä kohtaan.

Heräsimme vuoristossa ja riensimme käytävään ihailemaan näköalaa. Juna
kulki syvän laakson rinnettä pitkin, sen vieressä kohisi vallaton
ryöppyävä vuoristopuro ja molemmin puolin kohosivat korkeuksiin
Karpaatit, rinteet heleitten niittyjen ja peltotilkkujen sekä tummien
kuusimetsien, ylempänä kanervakankaitten peitossa, sitten vain jylhät
ruskeat ja harmaat kalliot ponnistelivat korkeuksiin ja niitten
rotkoissa ja huipuilla loisti ikuinen lumi aamuauringon säteissä
huikaisevan kirkkaana.

Olimme Puolan Sveitsissä, täydellisessä, ihanassa alppiseudussa,
suhteellisen koskemattomassa ja alkuperäisessä sekä vaikuttavan
mahtavassa ainakin meistä, mäkimaan, metsien ja soitten maan lapsista.

Juna ponnisteli yhä ylöspäin. Aamuilma oli kirpaisevan kylmää,
niityillä näkyi valkoista kuuraa, mutta ilma oli juovuttavan
hyvänmakuista, kirkasta ja raitista. Rinta laajeni itsestään ja ahmi
sisäänsä tätä ohennettua nektaria.

Zakopanen, Puolassa tunnetun vuoristokylpylän ja huvilapaikan, asema
oli pieni, sievä ja siisti, kun nousimme junasta. Rata päättyikin tähän
ja korkealle se oli noussutkin, joukon toistatuhatta metriä yli
merenpinnan. Valkoisiin, tiukkoihin sarkahousuihin, valkeisiin,
kirjailtuihin paitoihin ja hihattomiin, kullalla ja hopealla
koristeltuihin lammasnahkaisiin liiveihin sekä pieniin töyhtöpäisiin
vuoristohattuihin pukeutuneita ajureita oli vastassa. Istuuduimme
tuollaisiin omituisiin vuoristossa käytettyihin ajoneuvoihin,
parihevoset edessä, ja lähdimme nopeasti liikkeelle. Kylään tai
kauppalaan oli matkaa kilometrin verran, mutta ei se pitkältä tuntunut.
Ympärilläoleva luonto veti kaiken huomiomme puoleensa.

Hotel Stamary, suuri, komea kolmikerroksinen rakennus sijaitsi
kauppalan laidalla puutarhan keskellä huimaavan korkean vuoren seinän
lähettyvillä. Se teki hauskan vaikutuksen valkoisine seinineen ja
punaisine kattoineen, se oli siisti ja parvekkeella oli miellyttävä
oleskella ja katsella kaukaisia vuorenhuippuja, joista eräällä lähellä
olevalla eroitimme pienen ristin, mikä ei itse asiassa ollut lainkaan
pieni, vaan noin kolmekymmentä metriä korkea, vaikka näyttikin
silmissämme vain pari kolme senttimetriä korkealta.

Kenraali saapui myöskin hotelliin, samoin Ivan Ivanovitsh
salaneuvoksineen ja saapuipa Krakovassa näkemäni yankee-mieskin monine
matkalaukkuineen. Olin juuri ehtinyt siistiytyä, kun ovelleni
kolkutettiin ja kenraali tuli sisään. Arvasin, että hänellä oli nyt
vihdoinkin jotakin tärkeää asiaa. Venäläiset tsaristit olivat jo kauan
vaivanneet mieltäni, mutta kun kenraali kerran oli luvannut pitää
huolen kaikesta, en vaivannut häntä kysymyksilläni.

"Nyt on kaikki selvää", sanoi hän istuutuen. "Tänään saatte kokea
jotakin hauskaa, nähdä näytöksen mukiinmenevästä poliittisesta
farssista. Seuratkaa vain ohjeitani, niin kaikki käy kuin rasvattu. Ah,
saanpa nauraa kerrankin."

Katsoin juutalaista "kenraalia". Hän oli itse elämänilo, nuortea ja
reipas ja näytti nauttivan olemassaolostaan. Pingottuneisuus ja
jonkunlainen väijyväisyys, minkä olin pannut merkille Danzigissa, oli
hänestä hävinnyt. Hän aikoi kai antautua kunnialliseksi mieheksi.

"Mitä te aiotte oikeastaan tehdä?" kysyin.

"En mitään erikoista. Maksan vain pienen velan. Katsokaas, kun ihminen,
vaikkakin itsekkäistä vaikuttimista, on tehnyt rehellistä, niin,
uskokaa todella, rehellistä työtä hieman epäilyttävien poliittisten
päämäärien ja tarkoitusten hyväksi, pannut vapautensa, henkensä ja
kunniansa, sikäli kuin sitä on ollut pantavissa, vaaralle alttiiksi, ja
kun tällainen mies ei työstään saa minkäänlaista tunnustusta,
palkkiosta puhumattakaan, vaan, niinkuin on vakava syy olettaa, hänelle
sanotaan vain, että Mauri on tehnyt tehtävänsä ja Mauri saa mennä,
silloin on tällä miehellä kuitenkin jonkunlainen moraalinen oikeus
järjestää kostoksi pieni kepponen, joka ei vahingoita ei henkeä, ei
ruumista eikä omaisuutta yhtä vähän kuin kunniaakaan. Ja sellainen mies
olen minäkin ja eräät poliittiset seikkailijat saavat sen kyllä tuntea.
Vakuutan vieläkin, että juttu on puhtaasti humoristinen ja minä tarjoan
teille tilaisuuden tutustua siihen, ehdolla, että puhutte minusta Jozef
Gurnickille hiukan hyvää."

Annoin suostumukseni. Minua itse asiassa liikutti perin vähän, mitä
venäläiset tsaristit puuhailivat ja onnistuisiko heidän syöstä
bolshevikit vallasta. Venäläisille siitä tuskin olisi onnettomuuttakaan
koitunut. Mutta ensiksikin kiinnitti juttu mieltäni puhtaasti
journalistiselta kannalta ja toiseksi aioin tehdä kyllä kaikkeni, ettei
tie tsaarinistuimelle kulkisi ainakaan oman isänmaani elinetujen
vastaisesti. Ymmärsin kyllä venäläisiä emigrantteja, mutta käsitin
heidän puuhiensa vaarallisuuden maalleni...

Kenraali oli ripeä hankkeissaan. Hän pyysi minua odottamaan hetkisen ja
palasi sitten yankee-miehen kanssa.

"Saanko esitellä: mr Craig -- mr Haapala."

Kumarsin jäykästi. En ymmärtänyt, mitä kenraali tarkoitti.

"Kas niin, te tulette tavallaan olemaan osakkaita yrityksessä. Mr Craig
aikoo tutustua myöskin siihen, mihin tekin, herra Haapala. Ja kuulkaa
nyt ohjeeni!"

Kymmenessä minuutissa oli juttu selvä. Ymmärsin kyllä juonen, vaikka en
tietänytkään, mitä seuraisi. Jännitys olikin näin paljon suurempi.
Lähdimme ensin aamiaiselle, esitettyäni mr Craigin seuralaisilleni, ja
istuimme hetken kuluttua Karpoviezcin taiteilijamaisessa ravintolassa
aivan kuohuvan vuoristopuron reunalla ja keskustelu sujui itsestään.
Minua peloitti Editin ottaminen mukaan, mutta muutakaan neuvoa ei
ollut. Mr Craig osoittautui varsin miellyttäväksi yankeeksi, mutta
hänen ammatistaan en päässyt perille. Hänellä oli mukanaan suuri
matkalaukku, enkä tietänyt, mitä se sisälsi.

Nousimme sitten autoon ja lähdimme syvemmälle vuoristoon. Zakopane
sijaitsee Karpaattien jylhimmillä ja korkeimmilla seuduilla ja maisemat
valtasivat mielemme kokonaan. Melkein äkkijyrkät vuorenseinät, jotka
kohosivat tuhannen metrin korkeuteen, reunustivat väliin tietä, väliin
taas rinteet loivenivat ja niillä loistivat niityt karjoineen ja tummat
salskeat kuusimetsät. Siellä täällä kohisi puro, rinteillä näkyi
matalia alppimajoja, joitten katolla oli irrallisia kiviä varapainoina
rajuilmojen varalta. Kuljimme väliin kuin kourussa, kuin jossakin
suppilossa, emme nähneet muuta kuin ylöspäin huimaaville huipuille,
väliin kiipesi auto paljaslakisille vuorille, joilta levisi
silmänkantamaton näköala yli alemman vuoriston kylineen, peltoineen,
metsineen ja puroineen. Ilma oli ihanaa hengittää ja nautimme
ajomatkastamme majesteetillisen luonnon keskellä.

Parinkymmenen kilometrin päässä auto kääntyi pienelle syrjätielle ja
ennenpitkää keksimme pienen alppimajan tuuhean kuusikon ja avoimen
viettävän niityn reunassa. Auto pysähtyi, nousimme pois ja käännyttyään
lähti auto takaisin. Kuljettajalla oi ohjeensa.

Lähenimme majaa ja Laura katsahti hämmästyneenä meihin, sillä maja oli
tosin avoin, mutta tyhjä kuitenkin. Selitin lyhyesti hänelle matkamme
tarkoituksen ja kiirehdin sisään. Mr Craig seurasi minua ja naiset
myös. Nousimme ullakolle ja aivan oikein: siellä olevasta ikkunasta oli
meillä esteetön näköala rakennuksen taakse, metsään, niitylle ja sen
reunassa kohisevalle purolle. Mr Craig avasi laukkunsa ja veti sieltä
esiin esineen, minkä nähdessäni en voinut olla purskahtamatta nauruun.

Esine oli suuri filmikone. Mr Craig oli siis filmivalokuvaaja.

Minulle selvisi nyt kenraalin kostosuunnitelma. Se oli sekä tepsivä
että sukkela. Ja vaaraton.

Odottelimme ehkä puoli tuntia, kun tieltä alkoi kuulua moottorin
surinaa. Aivan oikein, sieltä tuli kolme autoa. Ihmettelin kenraalin
kykyä, kun hänen oli onnistunut houkutella poliittiset seikkailijat
tällaiseen syrjäpaikkaan, Karpaateille, niinkuin he eivät olisi voineet
kokoontua yhtä turvallisesti jossakin muuallakin.

Autot jäivät paikalle jonkun matkan päähän, mutta niistä nousi
toistakymmentä herrasmiestä, jotka minä määrittelin venäläisiksi,
"kenraalia" lukuunottamatta. Rakennuksen taakse kannettiin pöytä ja
joukko istuimia ja niin oli konferenssi valmis alkamaan.

Se alkoi, mutta en olisi voinut kuvitella, että se alkaisi sillä
tavalla. Kuten kaikissa säädyllisissä kokouksissa, niin täytyi
tässäkin valita puheenjohtaja. Oletin, että Ivan Ivanovitsh olisi
itseoikeutettu ja samaa mieltä tuntui olevan myöskin hän itse sekä
Matvei Matvejevitsh. Mutta muut eivät olleet. Huomasin, että tämä oli
arka arvokysymys, ja ennen pitkää selveni minulle, ettei Ivan
Ivanovitsh suinkaan ollut ainoa tsaarinarvon tavoittelija, vaan että
läsnäolijoitten joukossa oli kaksi muutakin, ja nämä omine
kannattajineen katsoivat olevansa vähintäinkin yhtä itseoikeutettuja
puheenjohtajan arvoon ja kunniaan. Kokous kävi meluisaksi, mutta mr
Craig veti suojustimen syrjään koneestaan ja pyöritti muutamia metrejä.
Kenraali pysyi äänetönnä, mutta olin huomaavinani hänen kasvoillaan
tyytyväisen kajastuksen. Mielipiteitten vaihto kävi edelleenkin yhtä
kiihkeänä kuin selvänäkin, ja tulin ajatelleeksi, että jos samaa tarmoa
olisi osoitettu taistelussa bolshevikeja vastaan kuin tässä taistelussa
puheenjohtajan paikasta, ei Leninin ja Trotskin oleskelu Kremlissä
olisi tullut varsin pitkäaikaiseksi. Venäjän esitaistelijat tuntuivat
varsin katkeroituneilta ja minä koetin parhaani mukaan merkitä
muistikirjaani mehevimmät lausunnot. Matvei Matvejevitshkin oli
innostunut, vieläpä siihen määrään, että kiipesi tuolille ja vaati
hiljaisuutta, mihin vaatimukseen toiset vastasivat entistä
kiihkeämmällä vastalauseitten tulvalla.

Vihdoin kenraali karjaisi, ja kuin tästä hävyttömyydestä ymmällään
lakkasi melu hetkeksi.

"Minä ryhdyn puheenjohtajaksi, sillä muuten emme ennen maailmanloppua
pääse alkuunkaan", huusi hän voimallisesti ja istuutui pöydän ääreen.
"Silentium!"

Kaikki kiristelivät hampaitaan, mutta kukaan ei vastustanut.

"Ensimäinen asia: yhteinen ohjelma. Luen teille ehdotuksen."

Kenraali kaivoi taskustaan paperin ja luki. Hän ei lukenut pitkään.
Ohjelma oli lyhyt ja selvä sekä varsin kansanvaltainen. Reunavaltoja ei
oltu myöskään unohdettu. Ne saisivat jonkinlaisen autonomian, mikä
tarkemmin määrättäisiin Venäjän perustavassa kokouksessa,
federatiivisin perustein.

Kiitos! ajattelin itsekseni.

Ohjelma ei aiheuttanut lainkaan keskustelua. Kellään ei ollut
vasta- eikä parannusehdotuksia esitettävänä. Tuntui siltä, että aivan
harvinainen yksimielisyys vallitsi osanottajien keskuudessa. Mutta olin
tehnyt päätelmäni liian aikaiseen.

"Toinen asia: tsaariehdokas. On ehdotettu Ivan Ivanovitshia, Mishka
Mukulajevitshia ja Stepan Fomitshia."

Nyt puhkesi melu kuin kohtalaisessa tiikeritarhassa, jonka hoidokit
ovat viikon olleet syömättä. Jokaisen nimen jälkeen huusivat toiset
hurraa! ja toiset alas! ja lopuksi oli huuto yleinen.

Kenraali takoi vimmatusti pöytää. Tässä kokouksessa vaadittiin
puheenjohtajalta ruumiillista voimaa niinkuin ennen Juuassa
kärsivällisyyttä kunnanvaltuuston puheenjohtajan lukutaidottomuuden
takia. Melu lakkasikin hetkiseksi. Mr Craig pyöritti konettaan ja minä
ja Laura teimme merkintöjämme. Jutusta tulisi mainio alakerta
sanomalehteen.

"Koska tämä asia tuntuu aiheuttavan erimielisyyttä, niin uskallan,
koska minulla ei ole aikaa, ehdottaa käsittelyjärjestykseen pienen
muutoksen: otetaan ensin esille palkkakysymykseni. Määrän tiedätte.
Pyydän pankkiosoitusta vain ja sitten olen tyytyväinen."

Näitä sanoja seurasi jäätävä hiljaisuus, Kenraali oli koskettanut
arkaan kohtaan. Vihdoin muuan osanottaja pyysi puheenvuoron.

"Ehdotan, ettei vaatimus anna aihetta mihinkään toimenpiteeseen
puoleltamme. Kenraali on saanut runsaan korvauksen vaivoistaan
saadessaan kenraalin arvon ja aseman."

Yleinen hyväksyvä mutina seurasi esitystä. Kenraali nousi verkkaan ja
katsahti kokousta.

"Vai niin, vai olen minä saanut korvauksen! Kenraalin arvon! Totta
totisesti! Kenraali ilman armeijaa ja palkkaa! Mutta minä saan kyllä
korvauksen vaivoistani tai olen oikeastaan sen jo saanutkin. Olette
kyllä kaikki suuria roistoja, mutta en usko sentään, että kykenette
vetämään suurvaltoja nenästä, ette ainakaan nyt, kun minä luovun
leikistä. Tsaariehdokkaita! Luuletteko, että minä olen lapsi? Te
luulette pettävänne sekä toisianne että minua. Toisianne saatatte
pettää, mutta ette minua. Ja jotta teille olisi helpompi päästä
yksimielisyyteen tsaariehdokasta valitessanne, tutustutan teidät
lähemmin toisiinne. Kas näin: Ivan Ivanovitsh on entinen, hieman
rappiolle joutunut, mutta ei varsin kyvytön jalkaväenkapteeni, Mishka
Mukulajevitsh on poliisikomisario Odessasta ja Stepan Fomitsh on
entinen sanomalehtimies ja ohranan agentti. Kyllähän teistä tsaarin
saisi! Hyvästi nyt siis ja kiitos seurasta!"

Luulin, että joukko ryntäisi kenraalin päälle, mutta hänen sanojensa
vaikutus olikin musertava. Kukaan ei estänyt hänen lähtöään.
Vehkeilijöitten naamat olivat ihanat katsella ja mr Craig pyöritti
konettaan vimmatusti.

Kenraali poistui autossa ja neljännestunti senjälkeen läksivät
vehkeilijätkin. Koko heidän puuhansa oli romahtanut kokoon, ja loppu
oli kuin olikin humoristinen. Kenraali oli ennustanut oikein.
Vale-Dmitrejä kaikki tyyni ja tarkoituksena, ei suinkaan
valtaistuimelle pääsy, se nyt oli mahdotonta, mutta rahojen saanti
tavalla tai toisella piireistä, missä tsaaripuuhia suosittiin.

Minulla oli riittävä ainehisto ensiluokkaista poliittista pilajuttua
varten ja mr Craigilla oli noin neljäsataa metriä kieltämättä
omintakeista filmiä. Hän ansaitsisi sillä vielä rahaa, vaikka en
epäillytkään, etteikö kenraali ollut ottanut häneltä hyvää maksua tästä
näytöksestä.

Automme saapui tielle ja nousimme siihen. Tunnelma oli todellakin
samanlainen kuin olisimme tulleet jostakin teatterinäytöksestä, missä
olimme nauraneet aitoameriikkalaisvauhtiselle farssille.

Alppimajan ullakolta näkemämme farssi ei ollut lajissaan hulluimpia.

Auto kääntyi valtatielle ja kiiti huimaavaa vauhtia alaspäin,
käänteissä suorastaan hirvittävästi kallistuen, rotkojen ammottaessa
kummallakin puolen.

Illalla istuimme Laura, Edit, kenraali, mr Craig ja minä pienellä
kasinolla, missä parhaillaan oli vaatimaton varietee-näytös.
Vuoristolaiset esittivät kauniita ja tulisia tanssejaan, "oikeat"
vuoristolaiset, nuo kaikkien myllerrysten, valtiollisten vainojen ja
sorron aikanakin itsenäisyytensä ja vapautensa säilyttäneet voimakkaat
ja notkeat vuoristolaiset. He esittivät tanssien ja laulaen vanhaa
ballaadia vapaasta vuoristorosvosta, slaavilaisesta mieliaiheesta,
rosvosta, joka ryösti rikkaita ja auttoi köyhiä, joten tarinalla oli
oma sosiaalinen pohjansa. Lauran veri ja vaisto huomasi tämän heti,
mutta minä nautin puolestani jakamattomasti noitten täysien
luonnonlasten esityksestä, ihmisten, jotka tulivat suoraan niityltä ja
karjapihasta tanssiakseen ja laulaakseen hetkisen. En ihmetellyt, että
vuoristosta on kirjoitettu ja sävelletty lukemattomia pieniä ja suuria
laulunäytelmiä, siihen on kyllä aihetta ja syytä.

"Tsaariehdokkaat" olivat jo matkustaneet, sen kuulin kenraalilta. Ne
eivät olleet lausuneet edes uhkauksia, mikä olikin turhaa. Heidän
pelinsä oli paljastettu ja paljastettu kaiken lisäksi heidän oman
typeryytensä takia. Herra Nagelkopf -- nimitän häntä niin, sillä eihän
hän ollut kenraali nyt enää millään varjollakaan, oli varsin
tyytyväinen tulokseen. Mr Craig ilmoitti sovittavansa filmaamansa
kohtauksen johonkin suurempaan filmiin. Siitä tulisi varmastikin
täydellinen succès.

Ulkona oli yö, pimeä, musta yö, mutta taivaalla tuikkivat tähdet
kirkkaina ja suurina. Ilma oli raikas, mutta kylmä, niin että vilu
puistatti. Laura pyysi minua käymään hotellissa ja tuomaan hänen ja
Editin päällystakit. Minulla ei ollut halua irtautua iloisesta seurasta
ja viinilasin äärestä, mutta kun huomasin savukkeitteni -- käytin
suomalaisia, mitkä ovat puolalaisia monin verroin parempia -- olevan
lopussa, suostuin vaivautumaan ja puikahdin pimeälle tielle. Kuljin
nopeasti ja sivuutin kuiskailevia pareja saapuen ennenpitkää hotellin
luo. Aivan sattumalta vilkaisin ylös ja silloin näin kummastuksekseni,
että siellä vilahti valoa, heikkoa ja häipyvää, mutta valoa kuitenkin.
Samassa silmänräpäyksessä pälkähti mieleeni tavaroittemme tutkiminen
Krakovassa sekä Lauran ja minun yllättämiseni Tyniecissa. Päätin ottaa
asiasta selon. Ehkä saisin kerrankin kutsumattoman vieraan verekseltä
kiinni.

Revolverini oli kunnossa -- kolmas jo tällä matkalla -- kun aioin astua
hotellin ovesta sisään. Muutin mieltäni kuitenkin ja hiivin puutarhaan.
Huoneeni oli toisessa kerroksessa. Aamulla olin nähnyt seinän vierellä
tikapuut. Tunnustelin pimeässä ja löysinkin ne. Hitaasti ja
varovaisesti vedin ne esiin ja asetin seinää vastaan. Kuuntelin, mutta
vain vuoristopuron kohina kantautui korviini. Olin kylmä ja levollinen.
Minun täytyi vihdoinkin saada vierailijasta selko.

Hitaasti ja varovasti kiipesin tikkaita pitkin pysähtyen aina
kuuntelemaan. Tartuin kiviparvekkeen reunaan ikkunani kohdalla ja
äärimmäisen varovasti hilauduin parvekkeelle jääden makaamaan sen
lattialle. Olin ollut oikeassa.

Sisällä oli joku.

Minä kuulin pientä, tuskin huomaamatonta rapinaa, pari kolahdusta,
jotka osoittivat kutsumattoman vieraan puuhailevan jotakin pimeässä.
Tuo pimeys juuri haittasi minua. En osannut rynnätä umpimähkään sisään
näkemättä ketä ja mitä vastaan.

Odotin kärsivällisesti. Sisällä vilahti valo, kohottauduin hieman ja
vilkaisin sisään. Näin vain tumman haahmon, en muuta, ja samalla
valokin sammui.

Koetin varovasti ikkunaa, tai oikeastaan ovea, sillä se oli molempia,
mutta muistin samalla, että olin sulkenut sen sisältä. Tätä kautta oli
minun niin ollen mahdotonta tunkeutua sisään.

Pudottauduin hiljaa tikkaille ja laskeuduin maahan. Yöllinen seikkailu
alkoi kiihoittaa mieltäni. Mies oli nyt satimessa, ikkunasta hän ei
pääsisi pakenemaan, ja ovelle aioin minä itse asettua.

Pujahdin hotellin eteiseen ja parilla sanalla selitin ovenvartijalle
tilanteen. Tämä hämmästyi ja hätääntyi tavattomasti, hotellin maine oli
vaarassa ja sen sellaista, mutta koetin rauhoittaa ja lupasin hoitaa
kaikki hiljaisuudessa. Parissa hetkessä hankki ovenvartija minulle
kolme tukevaa ja tanakkaa hotellirenkiä. Asetin heistä kaksi ulos
ikkunan alle, ja itse kolmannen kanssa hiivin huoneeni ovelle, jonka
kahden puolen me jäimme väijymään. En uskaltanut tunkeutua lukittuun ja
pimeään huoneeseen. Roisto käyttäisi epäilemättä asetta ja halusin
sentään hieman kunniakkaampaa kuolemaa.

Väijyimme kärsivällisesti ehkä noin neljännestunnin, kunnes vihdoin
kuulimme avaimen kiertyvän lukossa. Roisto aikoi tulla ulos.

Hän avasi oven äärimmäisen varovasti ja vilkaisi ympärilleen, mutta me
olimme painautuneet seinään kiinni, niin ettei meitä huomattu. Mies
pujahti kokonaan käytävään ja samalla hetkellä annoin merkin rengille.
Hän hyökkäsi roiston kimppuun arvelematta ja ennenkuin ehdin huutaa
edes käsiä ylös, oli roisto maassa pitkin pituuttaan.

Katsoin vankiani, jonka kasvot olivat vääristyneet ankarasta heitosta
ja tunsin hänet. Hän oli yksi niistä kolmesta, jotka olimme yllättäneet
juutalaiskorttelissa.

"Kas niin, sisään nyt!" komensin ja avasin oven huoneeseen.
Renki talutti miehen sisään ja vartioi häntä kuin lohikäärme
kuninkaantytärtä. Avasin parvekkeelle vievän oven ja kutsuin vartijat
alhaalta pois. Kun he olivat tulleet huoneeseen, aloitin kuulustelun.
Vanki osoitti niin ilmeisiä hermostumisen merkkejä, että minua
nauratti. Juutalaiskorttelissa ei sellaisesta ollut jälkeäkään.

"No, mikä sinut tänne toi?" kysyin hiukan pilkallisesti.

Mies ei vastannut. Hänen katseensa osoitti vaivautumista, mitä en
ollenkaan ihmetellyt rengin otteesta päättäen.

"Mitä sinä täällä teit?" toistin kysymykseni.

"Varastin", tunnusti mies.

"Niinkö, mitä sitten? Tutkikaapa hänen taskunsa, miehet!"

Miehet tekivät työtä käskettyä, mutta vangin taskuista he eivät
keksineet mitään sellaista. Olin ollutkin varma siitä edeltäkäsin.

"No, ei vetele valhe. Vielä kerran ja viimeisen, mitä teit täällä?"
Minun ei tarvinnut koettaakaan olla uhkaava. Onnistuin mainiosti.

"Tulin etsimään", sanoi mies hiljaa.

"Etsimään, mutta mitä pirua te olette sitten etsinyt koko ajan?
Linnunmaitoa vai?"

"Luetteloa."

"Mitä jeevelin luetteloa?"

Miehen katse ilmaisi hämmästystä, vaikka hermostuminen oli edelleenkin
vallitsevin piirre.

"Nimiluetteloa", sanoi hän.

Koetin miettiä. Mitä nimiluetteloa? En tietänyt sellaisesta mitään.

"Kuka sen sitten on ottanut?"

"Te."

Tämä lyhyt, mutta selvä syytös varkaudesta minuun nähden tuli
odottamatta.

"Mutta missä sitten?"

Mies näytti kiusaantuneelta.

"En tiedä, mitä te tällä nyt tarkoitatte, mutta voinhan sanoakin asian,
jonka itse tiedätte vallan yhtä hyvin kuin minäkin. Otitte
nimiluettelon tunkeutuessanne luoksemme Varsovassa. Luettelo oli
neulottu juutalaispuvun vuorin alle."

Vihdoinkin oli asia selvä. Totta totisesti, se oli tärkeä tieto. Mutta
missähän olivat nyt nuo juutalaispuvut? Muistin hämärästi, että olimme
ne heittäneet autoon, mutta sitten en tietänyt niitten kohtalosta
mitään.

Mutta sittenkin mies valehteli käyntinsä tarkoituksen. Mitään ei oltu
pengottu eikä tutkittu. Jokin muu tarkoitus hänellä oli ollut.

"Et petä minua", sanoin kylmästi. "Sano heti, mitä teit täällä?"

Mies katsoi avuttomana ympärilleen. Ja avuton hän olikin. Hänen
vierellään seisoi kolme tanakkaa renkiä ja minä leikittelin revolverini
kanssa. Mutta vieläkään hän ei taipunut, vaikka hermostuminen alkoi
minua suorastaan oudostuttaa. Kuinka ollakaan, livahti hänen katseensa
kuin varkain pesupöytää kohti ja hän vavahti.

Kaamea ajatus tuli mieleeni, kun samassa hetkessä hypähdin pesukaapin
luo ja avasin sen. Huudahdin sekä ilosta että raivosta:

Takana oli pieni läkkipeltinen astia, mistä kulki kaksi lankaa
sähköjohtoihin. Vuoteeni viereen oli asetettu helvetinkone ja tämä
lisämukavuus olisi kaikesta päättäen toimittanut minut yöllä toiseen,
joko parempaan tai pahempaan maailmaan. Kiskaisin langat poikki ja
upotin turmiontuojan pesukannuun.

Se vaara oli kuitenkin ohi.

Mies lysähti kokoon. Hän tiesi nyt, ettei häntä mikään pelastaisi.
Mutta en pysähtynyt tähän. Tutkin koko huoneen, mutta yhteen koneeseen
oli tyydytty.

"Kaksi huonetta vielä!" kuiskasi mies ja osoitti käytävään. Noilla
sanoillaan hän pelasti henkensä. Nuolena syöksyin käytävään. Lauran ja
Editin sekä kenraalin huoneissa oli siis samat panokset. Mies ei
valehdellut, mutta kymmenen minuutin kuluttua oli ne tehty
vaarattomiksi.

Nyt saatoin hengittää rauhallisesti. Tiesin, mikä ja miksi vaara meitä
uhkasi, ja voin nyt vastustaa sitä. Vaikka sitä ei enää tarvittukaan.

Huoneeseeni tultuani tuli sinne myöskin hotellipoika ja ojensi minulle
sähkösanoman. Se oli Jozef Gurnickilta:

    "Juutalaispuvusta löydetty nimiluettelo ja toimintasuunnitelma.
    Toinenkin murhayritys ehkäisty Lembergissä. Useimmat vangittu.
    Varokaa, sillä teitä seuraa mies. Salapoliisit tulevat, joilla
    on tuntomerkit."

Kun palasin kasinolle, otti seurue minut vastaan hieman pilkallisesti.
Olinkin viipynyt melkoisen ajan. Ojensin naisille päällystakit ja
sytytin savukkeen.

"Taisit nukahtaa", virkkoi Laura.

"En, vaan laitoin sinulle vuoteen hiukan mukavammaksi", vastasin
huolettomasti. "Poistin helvetinkoneen."

Kerroin heille seikkailuni. Se nauratti jälkeenpäin, mutta minua ei
naurattanut, ajatellessani mahdollisuutta, etten olisi huomannut valoa
tai etten olisi lähtenyt hotelliin.

Sinä iltana selvitin paljon, myöskin syyn kenraalin "kääntymiseen".

"Niin, katsokaas, syy on selvä ja yksinkertainen. Appiukkoni on
kuolemaisillaan. Saan häneltä suuren perinnön. Saadakseni sen ja
voidakseni nauttia siitä täytyy minun olla kunniallisen henkilön
kirjoissa. Siinä koko juttu. Minun luonnollani ja taipumuksillani voi
olla vain rikkaana täysin kunniallinen. Sellaisiakin ihmisiä on."

Mutta paljon suurempi selvitys tapahtui kuitenkin myöhemmin samana
yönä. Todistajina olivat vain tummat vuoret ja loistavat tähdet. Minä
jatkoin siitä, mihin Tyniecissa olin lopettanut ja -- onnistuin.

Minulle ei maatamennessäni edes tupakka maistunut.

Olin liian onnellinen.

Seuraavana päivänä teimme ihanan automatkan kauas vuoristoon,
kuuluisalle "Morskie Oko"-nimiselle alppijärvelle keskelle korkeita
alppeja. Järven terässininen ja vihreä vesi viehätti kyllä silmääni,
mutta oli jotakin, mikä viehätti vielä enemmän.

Lähdimme kiipeämään ylemmäksi, noin kolmesataa metriä korkeammalle
olevalle Czarny Stav-järvelle, mistä huimaava vuoripuro laski kohisten
"Merensilmään", Morskie Okoon.

"Tämä on oikeaa seikkailua!" huudahti Laura keikkuen vaarallisen
huolettomasti kapealla paadella ammottavan kuilun reunalla.

"Onpa vain. Luulen, että muut seikkailut saavat nyt jäädä. Jos pidät
luontosi, niin riittää minulle terveellistä, eikä aina niin
vaaratontakaan seikkailua koko loppuijäkseni."

Laura hyppäsi syliini tuolta paadelta ja Edit käänsi päänsä
hienotunteisesti syrjään. Hän olikin koko päivän tuijottanut meitä,
ensin itkenyt, sitten nauranut, ja lopuksi ollut rajattoman ihmeissään.

"Mutta tehän olette riidelleet koko matkan", sanoi hän ymmällään.

"Ja aiomme edelleenkin riidellä", pisti Laura, "ellei Taksi (taas tuli
vanha nimi) muuta rutivanhoillisia mielipiteitään. Ja luulenpa melkein,
ettei muuta."

Mutta Edit nautti tapahtumasta. Se oli hänestä niin "pikantti".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kahden reportterin seikkailut - Seikkailuromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.