Title: Kynällä ja kiväärillä - "Sissin" itsenäisyys- ja vapaustaistelumme ajalta
Author: Railo, Eino
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kynällä ja kiväärillä - "Sissin" itsenäisyys- ja vapaustaistelumme ajalta" ***


KYNÄLLÄ JA KIVÄÄRILLÄ

"Sissin" pakinoita itsenäisyys- ja vapaustaistelumme ajalta


Kirj.

EINO RAILO



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



SISÄLLYS:

Nähtyä ja tunnettua:

Kerenski.
Anarkia.
Kiipijä-sieluille.
Huvila-iloja ja elintarvesuruja.
Syksyinen lauantai-ilta.
Martti Lutheruksen opetuksia.
Sinn-feinarit.
Toveri Pavel Shishkolle ja hänen apulaiselleen
   Jukka Rähjälle kohteliaimmin.
Marraskuu.
Agitaattorille.
Illanvietto saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille.

Kynällä ja kiväärillä:

Vapauden hinta.
Aseitteni ylistys.
Salaliittolaisten muistojuhla.
Valkoinen soturi, terve!
Presidentin vaali Suomelassa.
Suomen kuninkaan ja kansan hetki.
Nummisuutarin Esko.
Timanttikurkien ampujia.
Suomalainen oikeistososialisti.
"Me vaadimme".
Juhannuspakinaa.
Vuosi sitten.

Keveämmällä kädellä:

Olkkolaisen Heikin tupakit.
Märkälän vaarin joulu.
Jurveliinin "monarkisti".
Taistelu vihreästä madosta.
Kun olkipesän piti parveilla.



NÄHTYÄ JA TUNNETTUA



Kerenski.


Ihminen kaipaa aina uutta. Se ominaisuus on se tuli, jonka Prometeus
muinoin tempasi taivaasta, saattaen teollaan ihmiskunnan edistyksen
tielle. Niin pian kuin joku asia, toiminta mikä hyvänsä alkaa mennä
aina samaa uneliasta vanhaa latuansa, silmät ummessa, puoli laiskana ja
raukeana kuin lihava koira, tulee minun paha olla. Rupeaa ahdistamaan
henkeä ja kyllästyttämään. Uutta viinaa tähän vanhaan leiliin, ja
ellei sitä saada, niin kokonaan uusi leili! Kulaus siitä, että pohja
paistaa, ja sen uusi neste vaeltaa kuin tuli joka suonen käänteessä,
elähdyttää sydäntä ja mieltä, värittää näköalat, saattaa maailmaan
uutta makua... ellei ihmisellä olisi tätä uuden viinin janoa, olisi hän
surkuteltavampi olento kuin Kreikan kuningas.

Mutta mistä tää puhe leilistä ja uudesta viinistä, uuden kaipuusta ja
vanhaan kyllästymisestä? Onko kukaan tarjonnut suomalaisille uutta
viiniä? On. Me juomme joka päivä tuota ainoata helmeilevää nestettä,
joka yksistään voi meitä tyydyttää, suoraa puhetta täydellisestä
vapaudestamme ja isäntävallastamme tällä terhenisellä niemellämme.
Ja uskallanpa luottaa siihen, että näin täyteen saatu uusi leilimme
sydänajatuksensa syvästä lähteestä aina yhä uudelleen itsensä täyttää
sillä oikealla 95-prosenttisella, jota ilman millään kansakunnalla ei
ole oikeutta täysiä kaatioita kantaa.

Kerenskistä huolimatta. Tuo mies ei ole tätä ennen pyörinyt
ajatuksissani varsin niin paljon kuin niiden, jotka ovat julistaneet
hänet "Venäjän vallankumouksen ylpeydeksi". En ole mielessäni
julistanut häntä näihin saakka miksikään, vaan olen odotellut, miksi
tuo tuosta sukeutuu, mutta nyt tekisi mieleni rykäistä minunkin ja
julistaa...

Hänhän kävi taas Helsingissä. Tässä eräänä päivänä kävi täällä humahdus
kuin muinoin helluntaina, ja tuliset kielet laskeutuivat joihinkin
suljettuihin seuroihin, eikä ollut vielä tuosta tuuperruksesta
selvitty, kun hän taas oli tipotiessään -- ei edes pölypilveä
maantiellä näkynyt. Me seisoimme ja katsoimme toisiamme silmiin sanoen:
se Keeerenski (vähintään kolme e:tä) se kävi? -- Niin kävi. -- Ja meni?
-- Niin meni. Ja silmämme olivat hassun pyöreät ja leukamme väkätti
kuin parkkia pureksivalla jäniksellä.

Sitten me kuulimme, mitä hän oli sanonut meidän esityksistämme omien
sisäisten asioittemme ratkaisuun nähden. Minun ei tarvitse sitä kertoa,
sillä sen tietää koko maailma: hän tervehti meitä vasemmalla kädellä ja
sanoi venäläisten tapaan: njet. Sitten me luimme, mitä hän oli puhunut
sotilaille, erikoisesti _Suomesta_. Ja kun tämän kaiken tiesimme,
saatoimme harkita, mitä varten hän oli tänne oikeastaan tullut.

Hänhän on nyt sotaministeri ja oli tullut palauttamaan kuria
täkäläiseen armeijaan. Sitä varten piti hän puolitoistapalstaisen
(keskinkertaisen) puheen "veljillemme mariineille". Suoraan sanoen:
sillä keinolla ei ainakaan armeijan sieraimiin puhalleta minkäänlaista
elävää eikä muutakaan henkeä, sen ymmärtää lapsikin. Ja uskon siksi
paljon hyvää Kerenskistäkin, että tiedän hänenkin sen ymmärtävän. Ellei
todella tehdä asiassa jotakin asiallista, paistattavat sotajoukot
varmasti päivää niin kauan kuin haluavat, ja kernaasti minun
puolestani. Sanon mielipiteeni aivan syrjäisenä henkilönä.

Mutta se, mitä herra sotaministeri lausui herra "shiplomaatti"
Huttuselle, ynnä hänen kuripuheensa Suomea koskeva kohta osoittavat
hänen täällä käyntinsä todellisen tarkoituksen. Hän kävi antamassa
meille leyhähdyksen siitä, miten ilmavirta kulkee silloin, kun hänen
tapaisensa mies tarttuu virtahevosen-nahkaiseen ruoskaan. Kerta
kaikkiaan, yhdellä äännähdyksellä, tahtoi hän tukahduttaa kaiken
sen pienenkin vapauden vikinän, jonka saappaan alla oleva hiiri on
uskaltanut päästää. Ja vielä: hän tahtoi aivan selvin sanoin kiihoittaa
venäläistä sotaväkeä meitä vastaan, särkeä sen luottamuksen, joka
täällä on toistaiseksi väliaikaisen hallituksen tyhmyyksistä huolimatta
väestön ja sen välillä (kolinkolia) vallinnut. Me suomalaiset olemme
niin kirotun paksuverisiä, ettemme heti ole ymmärtäneet, minkä
nyrkiniskun herra Kerenski kävi meille antamassa, mutta annappa että
olisimme esim. unkarilaisia. Kuinka kipeästi olisimme kiljahtaneet tuon
iskun jälkeen ja osoittaneet sen punertavaa jälkeä kaikille niille
tekopyhyyden mestareille, jotka puhuvat pienten kansain vapaudesta vain
niitä härnätäkseen ja pilkatakseen.

"Täällä Suomessa on meidän oltava erityisesti varovaisia."
"Vallankumous on voima." "Vallankumous on _valta_." Näin puhuu "Venäjän
vallankumouksen ylpeys" lapsen kannalla olevalle sotamieslaumalle,
jonka mieliala ailahtaa vähimmästäkin syystä äärimmäisyydestä toiseen.
Se on eriskummallista vastuunalaisuudentunnetta, varsinkin kun sen
lausujana on äskeinen oikeusministeri. Se on sitä vielä enemmän,
kun sen lausujana on sama mies, joka pari kuukautta sitten lauloi
imartelevia sanoja ällistyneelle eduskunnalle ja töllistelevälle
kansanjoukolle Runebergin patsaalla. Muuttuuko oikeusministeri ja
ammatti-ihmiskunnan ystävä satraapiksi, tultuaan sotaministeriksi?
Eikö venäläisenkään järki jaksa ymmärtää, mitä veristä ivaa koko
vapaudenaatteelle on sellainen esiintyminen, kuin Kerenskin äsken?

Tästä asiasta voisi puhua paljon, ja joka sana, mitä siitä katkeruutta
saarnaisi, kumpuaisi syvältä suomalaisten sydämestä ja hiljaisena
kuiskauksena vakuutamme toisillemme: tuon miehen tähti on Suomessa
ijäksi laskenut.

Että minä olen aivan oikein ymmärtänyt "herra ministerin", siitä
on todistuksena se uusi sepustus, jonka jokin prof. E. Tarle on
Denj-lehdessä aivan äsken julaissut. Me muistamme vielä tämän arvon
professorin siitä kirjoituksesta, jonka hän vähän aikaisemmin
senaattimme varapuheenjohtajan ohjelmapuheen johdosta laski
julkisuuteen. Herra professori on nähtävästi pelännyt, että me
suomalaiset emme ymmärtäisi "herra ministerin" käynnin tarkoitusta,
ja on senvuoksi rientänyt meille selittämään sitä. Puheen Suomea
koskeva kohta oli tarkoitettu meille suomalaisille "ensimäiseksi
varoitukseksi". Herra professori toistaa ensin "Venäjän vallankumouksen
ihanimman ilmiön" (kuka muu kuin venäläinen voisi keksiä tällaisia
fraasikukkasia!) sanat: "Venäjän miesten hyväsydämistä ja avointa
mieltä tahdotaan käyttää väärin pelissä." Pelaajia olemme kai me
suomalaiset, jotka tosiaankin olemme saaneet niin kumoamattomia
todistuksia Venäjän miesten hyväsydämisyydestä. Mutta professori
ei tahdo olla uhkauksissaan ministeriä huonompi. Kuulkaamme mitä
hänellä itsellään on meille sanomista. "Venäjä on tällä hetkellä vielä
riittävän voimakas puolustamaan ketä vastaan tahansa alueellista
kokonaisuuttaan." Tämä lauselma paljastaa professorin sielun ja me
näemme, että hän "mustassa imperialismissaan" on venäläisen tsarismin
oikein laillinen sikiö.

Pyydämme kysyä, mikä korkeampaan maailmanjärjestykseen perustuva
siveellinen oikeus venäläisillä on kutsua Suomen kansan asuma-aluetta
omakseen? Mutta ei tässä vielä kaikki! Professori Tarle jatkaa: "Näinä
levottomina ja hirmuisina aikoina voivat laivaston tykit ruveta
ampumaan itsestään, ilman Pietarista saapuvaa käskyä." Vai ihan
itsestään! Mikä vahinko, ettei venäläisillä nykyisessä maailmansodassa
ole ollut käytettävänään tällaisia "itsestään ampuvia tykkejä". Jos
heillä olisi sellaisia ollut, olisi siinä ollut ase, joka olisi
pannut heidän kekseliäät vihollisensakin vapisemaan; sodassakin olisi
luultavasti silloin käynyt vähän paremmin. Mutta näitä itsestään
ampuvia tykkejä on aina osattu käyttää paremmin omia kansalaisia kuin
ulkomaisia vihollisia vastaan. Se näkyy edelleen olevan prof. Tarlen
ihanne. Prof. Tarle on tyhmä, kun luulee moisten uhkausten vaikuttavan
meihin suomalaisiin. Ja prof. Tarle on edesvastuuntunnetta vailla oleva
henkilö, joka heittelee syyttä suotta ympärilleen palavia kekäleitä.
Tarkoitus on nähtävästi täältä Suomesta perinjuurin hävittää kaikki
myötätunto venäläisiä kohtaan.

Samaa yritetään kyllä muillakin keinoin. Mieleeni johtuu täällä
toimiva "kansanvapauskomitean vastavakoiluosasto". Siinä on
asia, jossa suomalaisten taikinamaisuus valuu esille kaikessa
inhottavassa selkärangattomuudessaan. Onhan selvä ja Suomen lain
kulmakiveksi määritelty asia, että täällä on vangitsemisoikeus vain
Suomen viranomaisilla ja että tämä saadaan toimeenpanna vain siinä
tapauksessa, että vähintään todennäköisesti on kysymyksessä teko,
jonka rangaistuksena voi olla myös vapauden menettäminen. Ellei näitä
ohjeita noudateta, on vangitseminen laiton. Suomalaisten on siis
puolustauduttava noita salaperäisiä kotirauhan häiritsijöitä vastaan.
Pitäisin esimerkiksi kelpaavana miehenä juuri laillisuuden kannalta
sitä, joka panisi nuo tuollaiset vieraat liukkaasti hakemaan parempia
kiinnipano-valtakirjoja.

Ja miksi herrannimessä ärsyttää meitä tässäkin asiassa! Eihän olisi
mikään maailmassa helpompaa kuin kääntyä suomalaisten viranomaisten
puoleen ja anoa laillista virka-apua, koska sitä ja sitä on muka
selville käynyt. Asia menisi siten vallan yhtä hyvin, syyttömyys tulisi
ilmi kädenkäänteessä, eikä meitä turhaan ärsytettäisi ja kiusattaisi,
eipä pantaisi myös omia "vapausperiaatteita" naurunalaiseksi. Eiköhän
tässä voimakas, selittävä esitys prokuraattorin kädestä jotakin
auttaisi? Vai onko niin, ettei sille taholle tehoa mikään:'

Teidän puheenne olkoon _da da_ ja _njet njet_, mutta ei mitään järkeä
sillä välillä.

Aurinko loistaa meille suomalaisillekin! Sitä ei -- ähä kutti --
Novoje Vremja sentään saa estetyksi. On toki siunattu asia. Meilläkin
siis pääsevät helluntaililjat kukkimaan, ja jos huomenna on kaunis
sää, välähtää Suomen luonto kirkkaana kesän ensimäisessä vihreydessä.
Kuinka ihana onkaan tämä meidän Suomenmaa! Kun sitä ajattelen, ymmärrän
aivan selvästi, miksi muukalaiset haluaisivat sen meiltä riistää.
Tietysti siksi, että se on kauniimpi kuin heidän oma pahanpäiväinen
mökkyrin takalisto-korpikappaleensa, jossa ei kasva edes piiskaksi tai
hirsipuuksi sopivaa.

Mutta lopetan vihan ja riidan puheen, isken musteiset näppini yhteen
ja kiitän taivasta, joka on meidät, syntisäkit, uuteen suveen auttanut
(sadetta saisi tulla keväisin enemmän). Ja sitä tehdessäni muistan ne
kymmenettuhannet kirkkaat silmäparit, jotka eilen ja tänään hajoavat
kesälomalleen pitkin tuhansien järvien maata. Lapset, kuulkaa!
Selittäkää jokaiselle, että Suomen vapaus on täysi vasta sitten, kun
olemme vain itsestämme riippuvaiset. Tehkää siitä tuon muistossa
mainion saksalaisen Luteruksen katekismoon yhdestoista käsky. Sillä
aikaa kuin tätä helluntaina alotatte, panen minä palstallani pyhistä
huolimatta perunaa maan rakoon. Hyvästi ja hauskoja juhlia!

(26/5 17.)



Anarkia.


Ennen vaadittiin täällä venäjän kielen todistus -- nyt vaaditaan
työväenyhdistyksen jäsenkortti; ennen toimeenpanivat täällä
laittomuuksia pahantekijät ja santarmit -- nyt sitä tekevät sosialistit
ja venäläinen sotaväki; siinä sitä nyt ollaan ja hyvin kaunista ja
vapaudenajallemme ja kansalliselle arvollemme sopivaa tämä kaikki on.
Tekisi mieli lennätellä tuomion ja moitteen nyrkiniskuiksi kiteytyneitä
lauselmia täältä alakerrasta yli koko viheliäisen menon tässä kurjassa
maassamme, jonka piru vie nahkoineen ja karvoineen, ellei se hyvin
nopeasti muuta tapojansa ja rupea yksimielisesti kaikkinaiseen
rakennustyöhön. Johan nyt on ihme ja kumma, ettei aika aja järkeä
päähän, vaan että yhä uudistuvasti erehdytään räikeän typeriin ja
tarpeettomiin tekoihin. Olisiko sittenkin niin, että suomalainen
työmies on kykenemätön vapautta käyttämään, että se on hänelle kuin
vaarallinen kananorsi, josta hän pudota mätkähtää alas kuin olisi
yrittänyt siinä näppiensä nenässä nukkua? Onko sittenkin perää tuossa
ruotsalaisten alituisesti vatkuttamassa väitteessä, ettei suomalainen
muka pysty elämään ominpäin, vallan itsensä haltiana, vaan vaatii
jotakin, joka sormella osoittaa: tee tämä nyt? Kun muistelee Tampereen,
Porin, Rauman ja nyt tuoreeltaan Turun tapauksia, tekee todellakin
mieli lausahdella ja kummastella yllä olevin kysymyksin, kunnes taas
pääsee tasapainoon.

Olen vakuutettu siitä, että näistä surullisista tapahtumista ei ole
vastuussa työväkemme ydinosa, sen todella kehittynyt aines, vaan eräät
pimeät johtavat voimat ja sosialistisen nuorison malttamaton ja kuuma
veri. Noilla pimeillä voimilla tarkoitan sitä henkeä, jonka vallassa
Työmies-lehti edelleen näyttää olevan ja joka parin vuosikymmenen
kuluessa on onnistunut surettavassa määrässä kansansieluamme
turmelemaan. Vastarinta sitä vastaan on työväestömme keskuudessa
sangen suuri, se tiedetään, mutta vielä se ei ole onnistunut, ja niin
jatkuu tuota myrkytystyötä illasta iltaan, peitellen ja peittelemättä.
Se se juuri on vuosien kuluessa vienyt työväestömme eräät ainekset
sosialismin opin sinänsä ihmisrakkailta rannoilta epäjärjestyksen ja
laittomuuden anarkistisille rämeille, joissa tarpominen tekee hulluuden
lopulliseksi ja parantumattomaksi. Se viha, joka on sytytetty, ei ole
sammutettavissa niillä parannuksillakaan, joiden saavuttamiseksi sitä
sanotaan lietsotun, vaan kuljemme me varmasti vakavaa aikaa kohti,
jolloin vuosikymmenien luokkavihan kylvö kantaa ne hedelmät, jotka
vasta saavat yhteiskuntamme heräämään. Ei yhteiskunnallinen uudistus,
vaikka äänioikeus annettaisiin vesikauhuisellekin, koske lentojätkää,
joka on vapaa kuin taivaan lintu. Ei hän ajattele, että kun tämä nyt
on saavutettu, on rauhallisesti ryhdyttävä työhön. Ei suinkaan, vaan
järjestys ja sopusointu on hänelle perinjuurin vastenmielistä. Ei
tämä rankkitynnyri suinkaan ole sillä onnellistutettu, että on saatu
kieltolaki -- kissanjalka!, vaan ryhtyy hän päinvastoin mitä laajimpiin
korpirojun valmistuspuuhiin. Ei se, joka on tottunut elämään keskellä
alituista kiihoitusta, jolle tuo sieluntila on muuttunut elinehdoksi,
voi ruveta enää elämään uusissa olosuhteissa, joissa kiihoitukselta
on pohja pois. Tuo järjettömästä tyytymättömyydestä, alituisten
mellakkain toivosta ja puuhasta elävä tyyppi, jolla on työväen riveissä
edustajansa otsatukkahuligaanista aina sosialistiherraan saakka, se
se pisti Turun valtuuston arestiin, ja sen menoa katselevat vakavasti
huolestuen sekä työväen parhaat ainekset että myös me kurjat porvarit.

Mutta miksi ei sitten ajatteleva työväestö nouse voimakkaammin
vastustamaan tuota menoa, jos se ei sitä kerran hyväksy? kysyy nerokas
lukijani. Syyt siihen ovat monet, mutta painavin niistä on se, ettei
meillä ole kunnollista ja toimintakykyistä, puolueetonta poliisia.
Se joka ei rakasta käsirysyä, ei mene mielellään praakailemaan
hurjistuneeseen miesjoukkoon, joka "aatteen" nimessä on valmis
nykistämään sinut maksuttomasti. Rauhallinen työmies, joka varmasti
kestää työväen todellisen edun ehkä vaatiman yhteiskunnallisen
taistelun vankemmin kuin paras suunsoittaja, kavahtaa yhdistyksessänsä
joutumasta riitaan näiden hurjurien kanssa, jotka riehuvat kuin
viimeisten päiväin pyhät. Se on luonnollista ja ymmärrettävää. Joka
on nähnyt, millä pirullisella ilkeydellä nämä työväestön pahat henget
vainoavat vastustajiaan kotona ja työmaalla, ymmärtää, missä vaikeassa
asemassa heidän keskuudessaan on jokainen hienompi, todelliselle
edistykselle altis luonne: pienikin hillitsevä sana, ja sinut leimataan
porvarishenkiseksi, jonka sosialistinen luokkatietoisuus on epäiltävä,
ja sinulle sekä sinun perheellesi alkavat pitkälliset sielulliset
kärsimykset. Meillä porvarillisilla ei ole aavistustakaan, millä
musertavalla tyranniudella jokainen yksilöllisyyden ilmaus niissä
piireissä tukahdutetaan ja mitä värisyttävää säälimättömyyttä siellä
osoitetaan.

Niin, sanon suoraan, että jos Turussa olisi ollut 25 tehtävästään
tietoista ja kunnollisen komisarion johtamaa poliisia, olisi
sikäläisten sosialistien uudistustarve ollut paljon hillitympi,
olisivatpa he luultavasti ilman muuta suostuneet odottamaan sitäkin
hetkeä, jolloin heidän eduskuntaryhmänsä olisi lahjoittanut kunnallisen
äänioikeuden m.m. mielipuolille. Niin erilaisia lääkkeitä voi
yhteiskunnallinen edistystaistelu kaivata. Mutta edellä sanottu pitää
paikkansa vain sillä edellytyksellä, etteivät asioihimme millään
tavalla sekaannu venäläiset sotilaat, sillä sen kautta asema muuttuu
pelottavasti.

Puhumattakaan siitä, että järjestysvallan lamautuminen antaa
vastuuttomille aineksille estämättömän tilaisuuden kuin huvikseen
esittää ja ajaa läpi laittomia vaatimuksia, asettuu heidän pyynnöstään
vielä venäläinen sotaväki ase kädessä tukemaan heidän puuhiaan.
Painettiniekat ilmestyvät kauppoja sulkemaan, ulosottotuomiot
ehkäistään, mielisairasta anarkistia ei uskalleta paiskata torniin,
koska sotaväki asettuu häntä puolustamaan uhkaillen poliisimestaria,
kotitarkastuksia toimeenpannaan, viljavarastot "lainataan", suoraan
sanoen: sitä vähänkään julkisempaa toiminta-alaa ei enää ole, johon
venäläinen sotaväki ei sekaantuisi. Syvästi huolestuen täytyy kysyä:
mihin tämä kaikki päättyy, mihin olemme menossa?

Sillä kun ajatellaan sitä todennäköisesti sangen pian käsillä olevaa
hetkeä, jolloin emme enää voi ruokkia tätä rasituksenamme olevaa
muukalaislaumaa, tuntuu asema sangen pimeältä. Elleivät heidän
viranomaisensa saa hankituksi heille ruokaa, ottavat he sen meidän
suustamme. Monin paikoin maaseudulla tekevät he sen nyt jo, eikä
ole keinoja sitä estää, sillä ottavan kädessä on piilossa painetti.
Välit huononevat, naisemme tulevat vähitellen kulutetuiksi, syntyy
tyytymättömyyttä, väärinkäsitystä, yhä enenevää väkivaltaa, kunnes
maamme on samanlainen helvetti kuin Venäjäkin. Mihin turvaudumme
tällöin me, joita sekä työväkemme että venäläinen sotaväki samalla
tavalla vihaavat? Mitä voi maanviljelijä, jos nälkiintynyt sotaväki
teurastaa elikot, jakaa viljan ilman mitään kortteja, ja pitää lopuksi
hiukan muutakin lystiä? Ei mitään, vaan elämme me porvariluokat aivan
oman onnemme ja Jumalan armon nojassa.

Tähän suuntaan ovat asiat hyvin todennäköisesti kehittymässä, eikä
siinä ole oikeastaan mitään outoa. Kaikkia suuria vallankumouksia on
seurannut tällainen epäjärjestyksen aika, sillä valtaan tulleet voimat
eivät heti ehdi löytää oikeaa vaikutussijaansa. Mutta tästä tietoisena
ei tarvitse joutua kaikista syvimpään kuiluun, vaan voi ryhtyä ajoissa
varokeinoihin. Ja paras varokeino on järjestäytyminen.

Se on tullut nyt meidän porvareidenkin tehtäväksi. Puolueista ja
mielipiteistä huolimatta on kyläkunnittain muodostettava taatuista
aineksista voimakkaita yhtymiä, jotka panevat kylän piirissä
toimeen lujan ja vääjäämättömän järjestyksen. Jos näin olisi
ollut Mouhijärvellä ja Luopioisissa, ei siellä olisi kannettu
isäntiä pelloilta eikä piesty naisia. Jos voimat uhkaavat törmätä
yhteen, ei sitäkään saa säikähtää, vaan kerta kaikkiaan on pantava
huligaanimaisuudelle otsa eteen. Tämä puuha saa varmasti kaikkien
oikeitten kansalaisten kannatuksen ja tekee jo olemassa olollaan monet
tyhmyydet mahdottomiksi. Sen avulla saadaan kylien irtolaisainekset
edes jonkun silmälläpidon ja pakon alaisiksi, ja ennen kaikkea
ulkopitäjäläisainekset pois perkatuiksi. Ottakaamme, porvarit, oppia ja
järjestykäämme!

       *       *       *       *       *

Jos Suomi olisi ollut itsenäinen valtio, ei tietenkään tämäntapaisia
harmeja olisi nyt kestettävänä. Jos meillä olisi vapaa isännyys
talossamme, suoriutuisimme sangen sujuvasti sellaisista
uudistuspyrkimyksistä kuin Turun valtuuston arestiin pano. Mutta juuri
se, että vapautemme riippuu venäläisen painetin kärjessä, lamauttaa
täällä kaikki. Jos olisimme erillään Venäjästä, ei meidän tarvitsisi
kestää ruplakurjuutta ja sitä häpeää, että lause: "Maksaa tästä
setelistä kullassa" on selvä valhe; eipä tarvitsisi maanviljelijöidemme
teurastaa elikoitaan venäläiselle sotaväelle, ei tyttöjen uhrata
impeyttään matruuseille ja kiinalaisille, ei lastemme kärsiä heidän
takiaan elämisen puutetta -- vailla olisimme me tuhansiakin harmeja,
joita muukalainen isäntelijä meille joka päivä tuottaa. Vaikka meillä
olisikin toisia, kenties yhtä raskaita kuormia kannettavana, tekisimme
sen kuitenkin oman talon isännän jalolla vapaaehtoisuudella, joka olisi
ihmis- ja kansalaisarvollemme sopiva. Nämä katkerat nöyryytykset, joita
meille tämä "venäläinen vapaus" päivittäin tuottaa, kuin asuisimme
jossakin neekeritasavallassa, juurruttavat varmaan, jos meillä
yleensä on poliittista intohimoa ja isänmaanrakkautta, sieluumme sen
vakaumuksen, että tärkein taistelu, mitä tässä maassa on koskaan käyty,
on alkanut näinä viikkoina, taistelu Suomen valtiollisen itsenäisyyden
ja riippumattomuuden puolesta. Laillisuuden aatteella, katsottuna
kansamme tulevaisuuden kannalta, ei ole koskaan mitään pysähdys- ja
asentopaikkaa, vaan kasvaa ja kehittyy se kansan valtiollisen
itsetietoisuuden mukana; vanhat lehdet putoavat pois, ytimestä
putkahtaa esille yhä uusia, kunnes vihdoin koittaa se suotuisan
tuulen hetki, jolloin paljastuu itse kukka: todellinen ja täydellinen
vapautemme.

Tämä Suomen tulevaisuuden aate on saavuttanut vastakaikua kaikkialla.
Ainoastaan jotkut vanhat poliitikot, joille heidän pykälänsä ovat
muodostuneet piikkilanka-aitaukseksi, ovat hyljänneet sen mitä
suurimmassa määrässä vaarallisena. Heistä on mitä tuhoisin tapaus
menestyksellemme se, että on "suututettu" Kerenski, tuo Suomen muka
ainoa todellinen ystävä Venäjällä; he näkevät tuhatkin eri vaaraa
ja hoksaavat tuhatkin eri veruketta, jolla aatettamme vastustaa,
jopa tehdä naurunalaiseksi, ja tuntuu heiltä kokonaan puuttuvan se
suhde isänmaahan, joka asettaa itsenäisyyden poliittisen taistelun
luonnolliseksi päämääräksi. He alottavat aina, ellei Maunu Latolukosta,
niin ainakin Aleksanteri I:stä, he elävät menneisyydessä eivätkä
nähtävästi jaksa kohota nykyisyyden tasolle, jossa vaatimukset ovat
uudet ja ihmeelliset. Mutta kansamme näyttää juuri tässä asiassa
täyttävän uusi ja valoisa rohkeus, joka on kohottanut sitä poliittiseen
valveutumiseen enemmän kuin koko viime vuosisadan työ yhteensä. "Olen
suomalainen!" -- tuo sana on saanut uuden sisällyksen.

Ja työhön nyt pitkin Suomen saloja! Itsenäisyysajatuksen siveellistä
ja valtiollista merkitystä kansakunnalle ja yksilölle on puolueista ja
yhteiskunnallisista mielipiteistä huolimatta terotettava kaikkialla,
joka kodissa, ja aatteen harrastajat ovat koottavat sitä ajaviin
järjestöihin. Muutamissa hetkissä on hävitettävä verestämme siihen
sortajan iskemä haluttomuus ja velttous.

(2/6 17.)



Kiipijä-sieluille.


Sorron aikuinen kiipeävä virkamies oli kerrassaan kamala kappale. Hän
oli nielaissut kunnian ja omantunnon kuin kalanmaksaöljy-annoksen,
ja liikkui keskellämme kuin kirkastettuna. Hänen jokainen askeleensa
tiukkui uhrautuvaista isänmaanrakkautta ja laillisuutta, hänen
katseestaan kuvastui valtioviisauden profeetallinen lahja, ja
hänen kiireellänsä väikkyi jonkunmoinen paremman ymmärtämisen
kunniakehärengas. Hän oli ensimäinen moittimaan venäläisiä
esimiehiänsä, mutta hänen puheestansa huomasi hänen heitä ihailevan,
ja kun hän polvistui Bobrikoffin muistomessussa senaatissa, teki hän
sen maailmanhistorioitsijan ja filosoofin hymähtävällä ilmeellä, kuin
viisas, joka korkeampien päämäärien vuoksi alistuu lasten keksimiin
temppuihin. Näin vaeltaa hän nuhteetonna omatekoista siveellisyyden
polkuansa ja hänen yllänsä loistavat kauniit tähdet, joista silloin
tällöin joku lennähtää hänen rinnoillensa; maailma on hänelle hyvä.

Mutta tulee myrsky ja suuret tuulet, tähdet romahtavat alas ja meri
nielee faraon ja hänen sotajoukkonsa. Ne se nielee, mutta eipäs
suljahda alas tuo kiipijäsielu. Ei, vaan kuin antiloopi kuivalla
arolla on hän jo sieraimet levällään haistanut myrskyn tulon ja
rientänyt sitä vastaan nopein askelin; ja kun tulva peittää maan ja
korppilauma lentää avutonna ronkkuen yli vetten pinnan etsien oksaa,
mille istahtaa, keinuu hän, tuo kaukonäköinen, jo iloisena aaltojen
pinnalla, sen lastun varassa, jonka oli osannut hankkia. Hauskasti
menee hän aaltojen mukana, hoidellen esimerkiksi sijaisena jotakin
virkaa paremman puutteessa. Hallitus unohtaa, kansanvalta antaa
anteeksi, hän tekee parannuksen, ja lähtee seuraavana päivänä vauhdilla
kiipeämään kansanvaltaisuuden kustannuksella. Koko maailma tietää, että
hän vielä kolme kuukautta sitten oli täysi ryssä -- nyt se on ennen
vedenpaisumusta tapahtunut erehdys, unohdettu ja anteeksi annettu.

Niin, hän on todellakin kamala kappale, se on kohtuuden nimessä
myönnettävä, mutta yksi hyvä puoli hänessä on: koko maailma tuntee
ja tietää hänen edeskäymisensä. Kärppä on notkea ja keveä elukka,
mutta lumeen sekin jälkensä jättää, ja varovainen kanalan hoitaja
pyytää hänet loukullansa. Ja lopuksi, kun hänet pannaan ahtaalle ja
vedetään tilille rosvouksistansa, päästää hän ilmoille olemuksensa
perusaineksen, jonka hirvittävä tuoksu karkoittaa naapuristosta koko
kristityn väestön. Siksi hän on lopultakin suhteellisesti vaaraton
otus. Sanon sen siksi, että löytyy eräs eläinlaji, joka on häntä
vaarallisempi ja jonka tuottama tuho on laskemattoman suuri siksikin,
että hänen häntäänsä on sangen vaikea saada pihtiin.

Hän kuuluu myöskin kiipijäin suureen luokkaan, mutta siihen lahkoon
ja heimoon, joka kalastelee kansanvaltaisuuden yhteisvesissä, yhtenä
jäsenenä tuossa suuressa osuuskunnassa, joka nyt Suomi-proomuakin
pukseeraa. Hän on tuo kautta vuosisatojen ihmiskunnan historiassa
esiintynyt tyyppi, joka on suurten joukkojen suosiolla noussut
sinne, minne toiset kiipijät ovat kavunneet tyrannien imartelulla.
Jos mitataan jonkunmoisella "alkoholikoettimella" heissä kummassakin
esiintyvä valheen määrä, luulen sen sittenkin olevan suuremman tässä
jälkimäisessä haisunäädässä. Epätoivoisena seuraan joka hetki hänen
tuhoisaa toimintaansa.

Sillä nyt, kun kansanvallan kevättulva on korkeimmillaan, ja pursuaa
laillisten patojen ja tokeitten yli, turmellen viljelyksiämme
liikavedellänsä, viettää tämä nousukas riemuhetkiänsä. Hän on nyt
elementissään. Tänään viettää hän aikansa porvarillisten seurassa.
Hän on mahdollisimman elegantti, hänen jälkeensä jää hajuveden
tuoksu ja hänen kasvojansa kaunistaa ikuinen hymy. Hän on sulaa
kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta. Hän tutkii nopeasti jokaisen läsnä
olevan erikoisominaisuudet, lyöttäytyy hänen kanssaan keskusteluun ja
häikäisee hänet kahden minuutin kuluessa notkealla imartelullaan. Nyt
siirtyy hän naisten puolelle ja antaa sujuvan ja imarteliaan puheensa
naisten sorretusta asemasta oikein räiskähdellä, liverrellen kuin
pääskynen päiväisellä katolla. Naiset ryhmittyvät hänen ympärilleen,
yleinen mieltymyksen sorina täyttää huoneen. "Hyvänen aika! Tuo
mies tuolla ei minua kärsi", ajattelee hän äkkiä. "Hänet täytyy
voittaa." Aivan hermostuneena kiiruhtaa hän työhön. Nyt! Tuo mies on
käyttänyt juuri puheenvuoroa. Kiipijä kiiruhtaa saamaan puheenvuoron
hänen jälkeensä ja lausuu vakaumuksesta värisevällä äänellä:
"Arvoisa edellinen puhuja on tässä erinomaisella asiallisuudella
ja nasevuudella, aivan kuin naulan kantaan iskien osoittanut,
kuinka porvarillisten puolueittemme äärimmäinen patavanhoillinen
aines..." Kiitoksen saanut uhri istuu tyhmistyneenä ja ällistyneenä,
mutta heikkona luonteena hän tavallisesti pehmenee. Kiipijä jatkaa
puhettansa. Yhä voimakkaammalla äänellä ja syvemmällä vakaumuksella
imartelee hän läsnä olevaa joukkoa. Kaikki se kaunis, mitä hän
kansanvallasta sanoo, on joko sellaista, ettei se ole mitään, tai
sellaista, joka antaa läsnä oleville mainion käsityksen sekä itsestään
että puhujasta. Tuolla nousee ylös innostunut nuorukainen. Hänen
mansikanpunaiset poskensa eivät tosin ole aivan sopusointuisa tausta
sille suurelle suulle ja mahtipontiselle äänelle, jolla hän lausuu
ilmi surullisen epäasiallisen sanottavansa, mutta kiipijä kiiruhtaa
palkitsemaan hänen puheensa ystävällisellä kehaisulla. Niin toimii hän
näissä piireissään uupumattomasti, jättämättä käyttämättä ainoatakaan
tilaisuutta mahdollisuuksiensa vahvistamiseen. Kun hän tapaa maalaisia,
on hän maalaisempi kuin yksikään heistä, ja kun ukot ovat istuneet
kymmenen minuuttia häntä vastapäätä, on heistä koko maalaiskysymyksen
ratkaisu kiteytynyt tuoksi kiipijän persoonaksi. Kun hän pitää puhetta
-- ja niitä hän, luoja armahtakoon, pitää eräitä -- täytyy suoraan
ihmetellä sitä imartelevien ja komealta kalskahtelevien sananparsien
sarjaa, jolla hän hyväilee kuulijoitansa ja peittää omaa asiallista
onttouttansa. Hän on aploodien nälkäinen siihen määrään saakka,
ettei hän jätä ainoatakaan tilaisuutta käyttämättä, jossa hän niitä
voi saavuttaa. Jos hänellä on jonkunkaan verran varoja, sitoo hän
vaikuttavia, mutta konkurssin partaalla keikkuvia tuttaviansa pienillä
rahallisilla avustuksilla, sillä se merkitsee aina hyvin paljon. Jos
hänellä ei joskus ole mitään sanottavaa, vaan on tarttunut hännästänsä
kiinni, lyö hän nauruksi ja leikiksi. Jos hän on sosialistien
seurassa, on hän radikaalisempi kuin yksikään heistä. Sattuvalla
tavalla ilmaisee hän, että hänhän onkin oikeastaan mielipiteiltään
sosialisti. Kansanvaltainen yhteiskunta ei voi muuta ollakaan!
"Katsokaapa nyt!" lausuu hän. "Tuo juuri oli erinomaisen nasevasti
sanottu. Minä olenkin aina ollut sitä mieltä, että jos kerran ratkaisu
tulee, niin silloin se tulee, eikä ratkaisevalla hetkellä voi kukaan
olla missään liian voimakas." Hän lumoaa kuulijansa, käärii hänen
aivonsa suhdattoman laajojen selviötyperyyksien utupilveen ja jättää
hänet juuri silloin, kun hän on syvimmän narkoosin vallassa. Hän on
vakaumuksesta raittiusmies, mutta "istuu" silti. Hänellä on aina kiire
-- hän valvoo m.m. melkein kaikki yöt --, mutta kukaan ei ymmärrä,
miksi hänellä on kiire, sillä hän tekee todellista rehellistä työtä
vuorokaudessa korkeintaan kolme tuntia. Kaikilla niillä tunneilla,
jolloin tärkeistä asioista päätetään, on hän saapuvilla. Ellei
häntä ole kutsuttu, tulee hän kuitenkin, sillä hänellä on aina joku
herttainen tekosyy. Hän nousee varmasti ja nopeasti ja kansanjoukot
ulvovat ihastuksesta. Hän itse nauraa sille salassa, tekee mielessään
pilkkaa sen tietämättömyydestä ja herkkäuskoisuudesta, ja laskee
kylmästi rahatulonsa tällä asteella sekä mitä olisi tehtävä seuraavan
saavuttamiseksi. Hän voi olla lahjakaskin ja tehdä paikallansa
hyötyäkin, useimmiten hän ei sitä ole.

Ei ole sitä yhteiskuntapiiriä, jossa tämä inhottava olio ei olisi
etujansa ajamassa ja kalastamassa. Köyhälistön keskuudessa on asia
samoin, pukua ja käytöstä tietysti täytyy muuttaa. Mutta yhteinen
ja vaarallisin ominaisuus on näillä haisunäädillä se, _etteivät ne
vahingossakaan sano kansanjoukoille totuutta_; päinvastoin he salaavat
siltä totuuden ja kulkevat sen intohimoja imarrellen ja silitellen
sen etunenässä. Juuri silloin, kun harhaan johdettu kansanjoukko
on tekemässä kohtalokkaita typeryyksiä, toimien aivan päinvastoin
kuin sen periaatteet ja menestys vaativat, jolloin aivan polttavasti
tarvittaisiin koko oman persoonallisuuden, aseman, vaikkapa hengenkin
alttiiksipanoa, nämä kurjat kappaleet painelevat villaisella,
silittelevät valheellisilla selityksillä, uskottelevat asioita,
joihin ei ole vähintäkään syytä, sanalla sanoen asettuvat suojelemaan
niitä tyhmyyksiä, joita syyntakeettomat joukot ovat vallankumouksen
vaarallisessa jälkihumalassa valmiit tekemään. Kuinka tavaton vastuu
tästä lankeaa noiden kirottujen kansanvallan kiipijöiden tilille,
voi arvioida niistä suunnattomien kansallisten onnettomuuksien
mahdollisuuksista, jotka nykyisin joka päivä maassamme kangastelevat.

Sillä niinhän se nyt on, että juuri niinä kuukausina, jolloin
koko yhteiskunnan pitäisi taistella kansanvallan liikatulvaa,
sen varjopuolia vastaan, meillä ei olekaan ollut miestä, joka
hänelle kuuluvalta paikalta olisi sanonut totuuden. Sanottiinko
totuus Tampereella ja Raumalla? Totuuden puhumistako on se, että
maanviljelijät suostuvat väkivallan ja valheen, sotaväen miekkain ja
pistimien uhatessa kaikkeen mitä ikinä heiltä vaaditaan? Totuuden
puhumistako on se pelkuruus, jolla suoraan sanoen näytään suostuvan
kaikkiin niihin anarkistisiin vaatimuksiin, joita huligaanit muka
sosialismin ja kansanvallan nimessä joka kuusen juurellakin esittävät?
Se on juuri tuota kiipijäin pehmeäselkäisyyttä, joukkojen mielistelyä,
kansanvallan kavalinta vahingoittamista, ennen kaikkea kuolettavaa
myrkkyä heikolle vapaudelle; vaikka uhkaukset tuntuisivat kuinka
kauheilta, vaikka saisi kärsiä personallista pahoinpitelyäkin, niin
laillisuuden ja hyvän järjestyksen vaatimuksista ei saa hetkeksikään
luopua. On pantava kova kovaa vastaan! Haisunäätien liehittelemille
joukoille on vakavasti osoitettava, mitä on todellinen kansanvalta.

Mitäpä miestä ihailin äskeisenä sortokautena? Häntä, Krestyn
miestä, joka uhrasi oman asemansa, toimeentulonsa ja persoonallisen
hyvinvointinsa pitääksensä kiinni Suomen laista; häntä, Siperian
maanpakolaista, joka joutui lainkuuliaisuutensa vuoksi sanomattomiin
kärsimyksiin; häntä, Shpalernajan nuorukaista, jonka kuolemantuomio oli
allekirjoitettu siksi, että hän ryhtyi sotaan sortoa ja muukalaista
vastaan. Kaikki he taistelivat ylhäältä päin tulevaa laittomuutta
vastaan kuin miesten tulee, ja kammottava, kauhea oli heidän
vihollisensa. Me, heidän kansalaisensa, noudattakaamme esimerkkiä, kun
on ryhdyttävä taistelemaan alhaalta päin tulevaa laittomuutta, anarkiaa
vastaan. Tokihan me tahdomme estää maamme joutumasta, samanlaisen
sekasorron helvetiksi kuin miksi Venäjän valtakunta on parhaillaan
tulossa. Miehet talosta, vetämään kiipijöitä alas kansanvallan puusta,
jonka ylimmillä oksilla he nyt parhaillaan kukertelevat!

(9/6 17.)



Huvila-iloja ja elintarvesuruja.


Melkeinpä oli kyynel tulla silmään, kun laivan kannelta viimeistä
kertaa silmäsimme pientä kesämökkiämme. Se jäi sinne honkainsa keskelle
ikäänkuin surumielisiin mietteisiin, kestämään yksin ja omin voimin
syksyn myrskyjä ja talven tuiskuja. Silmänsä oli se jo ummistanut,
sillä Myllärin Reetu oli armotta lyönyt luukut ikkunoihin, riipinyt
säälittä verannan pylväistä ruusupavut ja peittänyt savupiiputkin
kivillä ja laudankappaleilla. Puutarhan penkit oli käännetty, tavarat
kaikki koottu säilyyn tai viety asuttuihin taloihin ja lopuksi jätetty
uskolliset Telinin Hanna ja Hennan Kalle loppuja viimeistelemään. Me
asukkaat mennä vilistimme laivalla ja muistelimme kaiholla taaskin
mennyttä kesää, joka ei palaa koskaan. Huvilan vaaleat seinät ja
punertava katto loistivat niin hauskana väri-ilmiönä metsän tummaa
petäjikköä, kellastuvaa lehdikköä ja taivaan uleata harmautta vastaan.

Oli syytä muistaa huvilaa kiitollisuudella, sillä maailman myllerrys
oli taaskin livahtanut sen ohi kuin huomaamatta. Yli-Uotilan
ystävällinen emäntä oli antanut voita säännöllisesti joka viikko,
Lullin isäntä maitoa -- ihanaa maitoa! -- ja kirnupiimää joka aamu, ja
kylän muut emännät mikä lihaa, mikä muuta maatalouden tuotetta. Sokerin
puutteessa oli saatu opettajalta hunajaa, järvi oli puolestaan pitänyt
huolen kaloista ja Lindgrenin ukko oli pyytänyt rapuja -- hirveitä
köriläitä, jotka mulkoilivat merroissa kuin pirunkalat. Puutarha oli
huolehtinut vihanneksista, kurkuista, punajuurista, porkkanoista ja
-- last but not least -- perunoista. Mitä viljan puoleen taas tulee,
oli meidän kylämme yleensä sillä kannalla, että "mulla piisaa", ja
siitäpä sitä näytti riittävän jumalanviljaa huvila-asukkaillekin.
Myllytkin jauhoivat meidän kylässä pitkin aikaa ilman punnituksia
ja kaksinkertaista italialaista kirjanpitoa, joten saatiin noita
ryynejäkin hiukan varattua... Kun taivas tämän lisäksi oli antanut
runsaasti aurinkoa ja terveyttä vanhimmasta alkaen pullo-kannalla
olevaan saakka, voi ilman muuta ymmärtää, ettei mielellään tällaisesta
paikasta eronnut matkustaakseen -- Helsinkiin. Kaupunkilainen rakastaa
maapaikkaansa intohimoisesti ja liittyy läheisesti sen luontoon.
Ilmankos minuakin, noustuani tänä aamuna klo 6 laittamaan sienisaavin
kantta, lensi pihamäntyihin teeriparvi tervehtimään. Olin lähettänyt
pyssyt pois, joten olin aseeton, ja katselimme näin ollen toisiamme
ystävällisesti. Sen kaarisulkien metallisini pisti silmiin ylhäiseltä
ja komealta. Kaksi oravaa ajoi toisiaan takaa viereisessä petäjässä.
Voi, että maailmanranta silti houkuttelee puoleensa!

Mainitsin perunat. Koko maailma elää nykyisin vain elintarve-asiain
ja nimenomaan perunain eteen. Ala-Höllin renkipoika sai keväällä
isännältään pellonkappaleen ja muutaman nelikon perunoita ne siihen
kylvääkseen. Viime lauantaina lähetti poika tuosta kylvöksestä
kahdeksisen hehtoa kaupunkiin, kääräisten taskuunsa sievoiset kolmisen
sataa. Ennen saatiin perunoita kolmellakin markalla vanha tynnyri,
sitten ne nousivat -- kaikki näin maaseudulla -- 6-8 markkaan
hehto, kunnes niistä nyt näin sydänmaan kylissäkin maksetaan siinä
nelisenkymmentä paperimarkkaa. Se merkitsee, että perunain viljelys
on nykyisin maamiehelle kaikista kannattavinta, ja rahaa tuleekin
maanviljelijöille aivan tuhottomasti näinä kuukausina. Valitettavasti
suurin osa maamme perunamäärästä nähtävästi joutuu välikauppiaitten
varastoon, sillä näitä kiitää nyt ympäri syrjäkyliäkin kuin karanneita
sotilaita -- aivan vilisemällä. Helsingin elintarvelautakunnalla sopisi
olla runsas määrä näitä "ylösostajia" palveluksessaan. Ymmärrettävää
on, että allekirjoittanutkin ajattelee -- kirjoitan tätä paikkaa
laivassa -- erikoisella liikutuksella niitä muutamia hehtojansa, jotka
ovat tuolla peräruumassa matkalla Helsinkiin.

Voin laita on hullusti kuten tunnettua. Elintarvelautakunnan toimesta
sitä ei saada Helsinkiin riittävästi, sillä meijerien ei ole pakko
myydä voitansa rajahintaan, kun saavat oman varaston ovella jo yli sen.
Täytyy maksaa että saa. Hellyydellä muistelen niitä muutamia viattomia
kiloja, jotka mitä nerokkaimmalla tavalla naamioituina lepäävät
matkakorissa veljellisessä sovussa kenkien ja juuriksien kanssa. Ja
tuo vanha läkkipeltinen piskettilaatikko tuossa vierelläni ei myöskään
kerro, että sen sisustassa on tuota samaa hyvää ja kallisarvoista
ainetta.

       *       *       *       *       *

Kello on nyt 12,50. Taivas on mennyt sakeampaan pilveen, tuuli
on itäinen ja kiihtyy kiihtymistään, viskellen kylmiä ja purevia
sadepisaroita. Suurella selällä kohoavat aallot korkeiksi ja
keikuttavat laivaamme, joka tarmokkaasti ja nopeasti kiitää rautatietä
ja suurta maailmaa kohti. Kyselen kapteenilta, miten rahtia nyt
riittää. "Perunoita", vastaa hän, "perunoita kuljettaa nyt koko
maailma". Kaikki ihmiset laivalla puhuvat vain perunoista ja niiden
hinnoista. Tunnen olevani matkalla jännittäviä seikkailuja kohti ja
terästän rintani kuin löytöretkeilijä.

Klo 2,30. Me saavumme rantaan. Ajuria ei ole. Kapteeni hälyyttää
niitä puhelimella. Pika-ajurit vievät pois perheeni, mutta itse jään
puhelemaan vanhan ystäväni, kuorma-ajuri Laurikaisen kanssa, joka
viskelee rattaillensa perunasäkkejäni. Hän oli jo vähän aikaisemmin
vienyt asemalle eräitä muita tärkeitä kolleja, ja minä kysyn nyt
häneltä kuiskaamalla ja salaperäisesti:

-- Kysyttiinkö...?

-- Kyllä ne tutkaisivat...

-- Mitä sanoit?

-- Valehtelin, että muuttotavaraa ja juuriksia. Ei muuta, vaikka
silmäänikin...

-- Hyvä on!

Minä huokaan keventyneenä ja lähden hänen rattaillaan asemalle. Hän on
mainio mies! Tuntee minut, perheeni, lapseni, palvelijani, kesäasuntoni
ja kaupunkikortteerini melkein tarkempaan kuin minä itse, ja luulen,
että ellei tavaroissani olisi mitään osoitteita, hän tietäisi hajusta,
mikä kuuluu minulle. Perunasäkki menee rikki -- vips! on miehellä
kourassa suuri neula, jolla hän kraatarin nokkeluudella paikkaa säkin
sillä aikaa kuin minä hoitelen Nillan ohjaksia. Saavumme asemalle ja
panemme tavarat sisään kuin tuiskuna. Laurikainen saa kohtuullisen
palkkionsa, iskee minulle hyvästiksi silmää ja ajelee vihellellen
tiehensä.

Klo 4,30. Venäläisiä sotilaita paljon, mahorkkaa, syljeksittyjä
lattioita, ikävystyneitä ihmisiä. Juna on myöhästynyt 70 minuuttia.
Haalaan suurta ja raskasta koria pakaasiin, mutta en saa sitä
liikkumaankaan. Katson anovasti ympärilleni -- venäläinen sotamies
hymähtää, tarttuu koriin ja heilauttaa sen pakaasiluukkuun. Kiitän
häntä ja hän siirrähtää naurahtaen syrjään. Kävelee edestakaisin ja
vaipuu unelmiinsa -- hänen tummista silmistään loistaa aivan selvästi
mitä katkerin ikävystyminen. Mietin itsekseni: "Et tiennyt miesparka,
kenen koria nostit. Me olemme molemmat ihmisiä." Sataa kovasti, veden
lotinaa kuuluu ulkoa ja kosteus tunkeutuu kylmiin asemahuoneisiin.

Klo 5,30. Edelleen samassa paikassa. Seison tungoksessa sylissäni pieni
maailmankansalainen, joka kovalla ja tinkimättömällä äänellä vaatii
"pulloa". Kylmäverisesti vedän korista tuon kapineen, ja annan hänen
syödä. Se on ihmisistä hauskaa. Kun ei ole muuta katsomista, tulevat
naiset vähitellen ympärillemme meidän toimituksiamme seuraamaan. Odotan
jännityksellä seuraavia kolmea kysymystä, jotka naiset aina tekevät:

-- Kuinka vanha?

-- Paljoko painoi syntyissään ja paljoko nyt?

-- Mikä nimi?

Kysyjä oli tällä kertaa nuori rouva. Hän oli kaunis ja silmistä loisti
kirkas ja intressantti äidillisyys...

Klo 6,30. Junassa. Me seisomme muut, paitsi pienen kansalaisen hoitaja.
Naapureina venäläinen upseeri, rouva ja suuripartainen, hyväntahtoinen
pappi. Hän tarjoaa minulle penkkinsä reunaa, johon sijoitankin
oman reunani. Yritämme puheisiin, mutta hän ei osaa muuta kuin
äidinkieltänsä. "Ja vähän latinaa ja kreikkaa", lisää hän viattomasti.
Kun en käytä näitä kieliä, vaikenemme. Me ajamme vaitiollen ja tylsinä,
katsellen sateen sumuja ja yhä hämärämmäksi käyvää iltaluontoa.
Sydämessä kytee kysymys: mahtavatko ne Helsingin asemalla -- tuota --
tutkia tavaroita?

Riihimäellä. Venäläinen upseeri yrittää rouvineen ulos, mutta vaunun
ovet ovatkin lukitut. Sanon lakoonisesti: passport. Hän kohauttaa
alistuneesti olkapäitään, mutta rouva sähähtää: "Kirottu svaboda."
Tulee sotilas ja alkaa tarkastaa niitä kaikenlaisia papereita, joita
hänen nenänsä alle pistetään. Luulen, että eräs on vanha papinkirja.
Muuan nainen näyttää passia, mutta sotilas viuhauttaa kädellään
ja sanoo kylmästi: "Naiset eivät tarvitse passia." Ei tee kunniaa
upseerille, joka vaivoin saa hillityksi sisunsa. -- Istumme jälleen
tylsinä, uskaltamatta mennä ulos, ettemme menettäisi paikkojamme.
Ihmisiä, märkiä vaatteita, sadetakkeja, matkatavaroita vaeltaa
ohitsemme töykkien kiusallisesti ja pyydellen väsyneesti anteeksi.
Jo tulee tuossa taas sotilas, pysähtyy viereemme, haukottelee ja
sanoo unisesti: passport. Me nauramme hänelle vasten silmiä (mikä
kamala riski!) ja sanomme, että jo tarkastettiin. Hänkin naurahtaa,
sanoo soromnoo ja menee. Nytkäys ja me pyörimme tiehemme. On jo ilta.
Ihmiset torkkuvat. Siellä täällä rapisee sanomalehti. Meitä nukuttaa
kaikkia. Vaivumme horroksiin, emmekä tiedä matkasta muuta kuin että
ihmisiä tulee ja menee hakien turhaan paikkoja täpötäydestä junasta.
Konduktööri ei voi mitään, vaan livistää ahdistajainsa kynsistä kuin
jänis. Pitkä, kauhea vihellys -- luulemme yhteentörmäyksen olevan
tulossa, mutta sehän onkin Helsinki.

Aseman portailla. Sataa kuin saavista ja ajuria ei saa mistään. Lapset
itkevät vilusta ja nälästä. Tuossa ajaa ajuri -- ei, siinä istuu
matruusi ja hänen tilapäinen vaimonsa, jolle Suomen valtio on maksanut
eläkettä. Taas ajuri -- sama peli. Otamme tavaramme ja ponnistelemme
pitkin Hakasalmenkatua. Tulee ajureja, mutta kaikissa on rakasteleva
pari. Istumme tavaroidemme päällä Aleksilla. Sataa inhottavasti. Märkä
katu kiiltää, hevosten kaviot kopisevat. Paljon ihmisiä liikkeellä.

Klo 12 yöllä. Vuoteessa. Päivän loppuarvostelu: Matka mennyt kaikesta
huolimatta sangen hyvin, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Ja
ellei mitään odottamatonta tapahdu, saadaan hiljaisuudessa hankitut
elintarpeetkin terveinä ja koskemattomina kotiin! Voinpa silloin
hyvällä omallatunnolla pahatkin päivät vastaan ottaa ja sanoa, että
säästäen käytellen "mulla piisaa".

Ja niin sitten aletaan elää Helsingissä. Tyynenä ja toivorikkaana
nukahdan, väsyneenä pitkän matkan vaivoista.

Tällaista lienee näinä päivinä moni helsinkiläinen perhe kokenut!

(22/9 17.)



Syksyinen lauantai-ilta.


Maalla asuva ystäväni lennättää minulle hauskan kirjeen, jonka
tunnelmalliset alkusanat pistän tähän lukijoilleni huviksi. "Pyöräytän
tässä kirjeen" -- sanoo hän -- "ja lähden sitä syysrapakon läpi
kamppaillen postiin viemään. Sieltä palattuani pistäyn saunassa,
syön tukevan illallisen, leikaten viipaleita lehmän reisimurusta ja
vuolaisten pytystä voita leipäni päälle sekä ryypäten haarikasta
monikokkelista piimää, kuoppaudun sänkyyn ja alan, vatsa sylissä sekä
piippu hampaissa, lukea 'Unkarilaista Nabobia'. Lamppu sihisee hiljaa
tuolilla vieressäni, rettinki kärähtelee hauskasti piipussa ja ikkunaan
rapisee syksyn sade. Pimeys, hiljaisuus ja hätäilemätön maaseudun rauha
kattaa maailman. Bolshevikit, Kerenskit, elintarvelait ja muut tuntuvat
niin jonninjoutavilta..."

Aikomuksenihan oli taas kirjoittaa politiikastakin, mutta, kuinka
olikaan, en teekään sitä. Rehellisesti sanoen -- tuntuu siltä, ettei
nyt hammas pysty. Tapahtumat ovat nopeudessaan niin yllättäviä, niin
äkkiä peräkkäin tulevia, ettei tiedä, mitä niistä sanoisi, mitä
ajatteleisi. Ei kerkeä harkita, vaan on täysi työ pysyä jaloillaan
ja pidellä lakkia päässä, kun ajan myrsky ryntää ulvoen ja vinkuen
ohi korvien. Salainen ääni kuiskaa minulle sitäpaitsi: älä puutu
politiikkaan, vaan jätä se, sillä sitä on yläkerrassakin tarpeeksi;
lukijat ovat sinulle kiitollisia, kun juttelet asioista, jotka eivät
vaadi mitään rautalankahermoja.

Ja sitten tuli tuo ystäväni kirje! Kävelin eräänä ihanana aamuna Vanhan
kirkon puiston läpi ja ajattelin:

"Kuinka ihmeen väririkas ja silmää hivelevä näky onkaan, kun syksyaamun
kirkas aurinko siivilöi säteensä suurten kellastuvien lehtipuiden läpi
vielä vihreälle nurmelle!" Ennen sotaa muistettiin sanomalehdissä
juuri näinä päivinä, silakkamarkkinoiden aattona, syksyn kauneutta
ja intiaanikesän väriloistoa, nautittiin siitä ja pantiin se luonnon
ystävän ja taiteen ymmärtäjän silmällä merkille, -- entä nyt! Nyt
emme ole ehtineet sitä huomata, sillä aika ja pulat panevat meidät
huolestumaan joka hetki. Se on valitettavaa, se on epäterveellistä, se
ei kehitä meidän parempia puoliamme.

On aivan uskomatonta, kuinka tavattoman vapauttavasti ja mieltä
sopusoinnuttavasti kuitenkin yksi ainoa aamuvarhainen kävelyretki
poutaisena syyspäivänä voi vaikuttaa. Puistomme ovat silloin ihanassa
väripuvussa ja oksilla hyppii, kun sattuu, sadoittain retkeileviä
lintusia, jotka syksyisin tulevat ja menevät tarmokkaina ja
nälkäisinä. Ilma on jotenkin mieluisempaa ja keveämpää kuin kesän
helteillä ja mieli on kuulas ja intohimoton. Se on objektiivinen ja
asiallinen, humaani sanan oikeassa merkityksessä, valmis ymmärtämään
vastustajiakin, sekä suuresti anteeksiantavainen -- (mikä johtunee
osaksi siitä, että tavarishtshit vielä nukkuvat kasarmeissaan ja
laivoillaan -- kuuluvat nukkuvan puolille päivin, jolloin heille
tuodaan vehnästä ja teetä herättimiksi; tuojina ovat kunkin komppanian
upseerit). Sinä aamuna, jolloin on onnistunut tekemään tällaisen
kävelyretken, ei millään ehdolla pidä lukea sanomalehtiä, vaan
häiriintymättömällä mielellä syventyä päivän työhön. Vasta iltapuoleen,
kun on saanut kaikki telefonipuhelut ja muut harmit kestetyksi,
sopii ottaa luukusta lattialle tipahtanut "Uusi Päivä" balsamiksi
tunnelmalleen.

Mahtaneeko löytyä ainoatakaan niin tyhmää, uneliasta, aikaansa
seuraamatonta, epäisänmaallista ja mistään välittämätöntä porvarillista
kansalaista, joka ei sonnusta itseänsä ja koko huonekuntaansa vaaleihin
ensi maanantaina tai tiistaina? Jos sellainen löytyy, niin olla hyvä
ja ilmoittaa minulle, että saan tulla häntä katsomaan ja sitten kertoa
hänestä muillekin. Jos Barnum olisi elossa, suosittelisin häntä
hänen eläinnäyttelyynsä paljoa enemmän katsomisen ja töllistelemisen
arvoisena kuin koskaan hänen joka yö uudelleen maalattua valkoista
elefanttiansa.

Näitä välinpitämättömiä ja laiskoja "äänestäjiä" minä vihaan sydämeni
pohjasta, sillä heissä huippuuntuu kaikki se poliittinen typeryys ja
kypsymättömyys, jonka seuraukset nyt ovat monella muotoa joka päivä
kiusanamme. Heidän syytähän se on, ettei ratkaisevalla hetkellä ole
ollut valta niiden käsissä, jotka sitä olisivat osanneet käyttää
ainakin paremmin kuin mihin toverit ovat näyttäneet pystyvänsä. Siitä
että sosialistit ovat käyneet valppaasti ja lukuisasti vaaleihin,
ei kohtuudella sovi syyttää heitä, vaan vastuu porvarillisten
vaalitappioista lankee tietysti heidän omaan keskuuteensa. Ne ovat
nuo hienostelevat herrat ja naiset, jotka eivät tahdo muka kuulla
puhuttavankaan moisesta laitoksesta kuin Suomen kansaneduskunnasta,
ne ovat nuo laiskat liikemiehet, manttaalimiehet y.m., sillä heitä on
kaikissa piireissä, joille lankee raskain edesvastuu sekä menneistä
tappioista että tulevasta, jos se tulee. Luulisi tottatosiaan
virtahevosenkin jo tuntevan nahassaan sen kauhean tavarishtshismin
(vähän vaikea sana) ja ne Malmin 30 kuulaa, joiden valtaan viattomasti
olemme joutuneet! Se, joka ei nyt herää ja tarsi kiireenkyytiä ensi
tilassa äänestämään itsenäisyyslistoja, olisi ehdottomasti ammuttava.

Mutta niitä olisi liian paljon! Sillä kun vaaliherrat saavat taaskin
kaikki laskunsa räknätyiksi, saatetaan todentaa, että ainakin
nelisenkymmentä prosenttia äänioikeutetuista on ollut vaalipäivinä
näkymättömissä. Missä ovat olleet ne 15 prosenttia heistä, jotka eivät
ole olleet sairaina, ei matkoilla, ei jänisjahdilla eikä peltopyitä
ampumassa? Se on ihmeellinen kysymys. He ovat niiksi hetkiksi, jolloin
olisi pitänyt marssia vaalikanslialle, kadonneet ilmaan, painuneet maan
alle, piiloutuneet sänkyjen ja kaappien taakse. Ja surullisinta on,
ettei moni heistä ole tiennytkään, että maanantaina ja tiistaina olivat
vaalit!

Sellaisia suunnattoman typeriä ja ikäviä kansalaisia löytyy
keskuudessamme hyvin paljon. Niitä kävelee Espiksellä kirkkaalla
päivälläkin -- ne ovat siitä hyviä, etteivät ne häpeä. Englannin
parlamentissa on kummallakin puolueella keskuudessaan eräs virkailija,
jota sanotaan "piiskuriksi" ja jonka tehtävänä on pitää huolta
siitä, että edustajat ovat ratkaisevina hetkinä paikoillaan. Kun
_sielläkin_ sellainen tarvitaan ja vielä edustajia varten, niin mitä
tarvittaisiin sitten _täällä_ ja äänestäjiä varten! Se ruoska saisi
olla yhdeksänsiimainen.

Niin, mitä olisi tehtävä, että saataisiin öljyä kaikkien niiden satojen
tuhansien tyhmien lamppuun, joita Suomenniemellä on paljon, ah paljon!
Mitä olisi tehtävä, että saataisiin heidät kaikki vaaliuurnille! Minä
haraan tukkaani epätoivoissani, ja voin lohduttaa itseäni ainoastaan
sillä, että kaikki ne, jotka nyt jättävät täyttämättä kalleimman
kansalaisvelvollisuutensa, tappaa kohta jälkeenpäin omantunnontuska ja
häpeä nopeasti ja poikkeuksetta kuin rutto.

       *       *       *       *       *

Kiertelipä kuinka kiertelikin -- politiikkaan joudutaan aina. Se on
nyt edessä ja ympärillä kuin Lapin suo, johon porraspuilla kulkija
ei voi olla melkein joka askeleella kompastumatta. Kuinka ihanaa
olisikaan elää valtiossa, jossa oikeamielinen ja kaikkia tyydyttävä
hallituksen meno hoitelisi rauhallisesti kaikki julkiset asiat, jossa
ihmisen vapaus rehoittaisi sopusointuisena ja häiriytymättömänä,
jossa tieteet ja taiteet kukoistaisivat, hengen viljelys heilimöisi,
jossa olis leipää, ja lihaa, ja perunoita, ja punajuuria, ja voita,
ja maitoa...! Kuinka tyytyväisinä me silloin näin lauantai-iltanakin
päivän työn ja kylvyn jälkeen pistäytyisimme klubillemme tai ystävämme
luo, juttelisimme hartaasti hetken, nauttisimme ehkä tuutingin --
parikin, saapuisimme ystävälliseen kotiimme ja kallistuisimme täydessä
onnen tilassa juuri muutettujen puhtaitten lakanain väliin. Siinä
todellakin silloin lamppu palaa lekotteleisi hiljoilleen, ikkunaa
vastaan rapiseisi syksyn kylmä sade, uunista hehkuisi herttainen lämpö
aikaansaatu puilla, jotka maksavat vain 30 mk. syli -- ja kädessämme
olisi "Uuden Päivän" lauantai-numero, jossa Pietarin toimisto kertoisi
m.m. Saksan keisarin ja Englannin kuninkaan yhteisestä perunaretkestä.
Mikä runollinen ja sopusointuinen tunnelma valtaisikaan meidät silloin,
kunnes lopuksi hra Unonius saapuisi painamaan sinettinsä silmäimme
päälle, kansoittaen aivomme ihanilla ja vetreillä unikuvilla...!
Tjaah...!

Mutta, lukijani, niinhän ei ole! Kuitenkin me otamme ja päätämme:
maailman myllerryksestä huolimatta me tänään vietämme tunnelmarikkaan
ja rauhallisen lauantai-illan!

(29/9 17.)



Martti Lutheruksen opetuksia.


Lokakuun 31 päivänä neljäsataa vuotta sitten löi saksalainen munkki
Martti Luther Wittenbergin kirkon oveen kuuluisat 95 "teesiänsä". Kun
Suomessa nyt juhlallisesti tuona päivänä vietetään uskonpuhdistajan
muistoa, tekee mieleni, vaikka maallikko olenkin, hiukan tuosta
miehestä pakinoida. Hän on meille suomalaisille niin tuttu!

       *       *       *       *       *

Jos Suomen lapsilta olisi kysynyt ennen nykyisen kansanvallan
mullistavia aikoja, mikä yleisen historian suurmies heille oli
eniten tunnettu, olisi vastaus todennäköisesti ollut: "Lutherus." Ja
nimi olisi tullut tuossa latinaistutetussa muodossa, eikä oikeassa
"Luthero-asussaan", sillä "tohtori Martti Lutheruksena" hänet on Suomen
kansa oppinut tuntemaan.

Vaikea on sensijaan taata, minkä vastauksen kansamme nykyinen nuori
polvi antaisi, se, joka kuuluu suurlakon jälkeiseen aikaan. Jos
äänestys pantaisiin toimeen, saatettaisiin tunnetuimmaksi julistaa ehkä
Marx, Ingersoll, Hindenburg? Lutherus--Ingersoll. Voisiko oikeastaan
lyhyemmin ja sattuvammin kuvata niitä kahta eri vastakkaista napaa,
joiden välille Suomen kansan henkiruumis on ehtinyt venyttäytyä, ja
niitä kahta eri henkistä tasoa, joille se on "uuden ajan" tullen
kerrostautunut? Kumpi taso niistä on korkeammalla, sitä ei liene kovin
vaikea ratkaista. Tässä yhteydessä on tarkoitus vain katsastaa, mitä
"Lutherus-muistoja" tavallisella suomalaisella maallikko-ihmisellä
mahtaisi olla ja minkälaisena niissä esiintyy tuo historian jykevä
personallisuus.

Varhaisin muisto Lutheruksesta, mikä minulla ja ehkä monella muulla
lienee, on isäni huoneen seinällä ollut vanha ja kömpelö kuva, joka
esitti Lutherusta jonkunmoinen kuusikulmainen tupsulakki päässään,
harteillaan eräänlainen turkiskaulus ja edessään mustetolppo ja siinä
hanhensulka. Hän katseli hiukan viistoon, ylöspäin, oli hyvin viisaan
ja ankaran näköinen sekä harvinaisen vankkaleukainen. Lutheruksen kuvia
oli jo silloin tietysti levitetty maahamme paljonkin, mutta luulisin
tuon kuvan silti olleen vanhempia painoksia. Kuva, jota myöhemmällä
ijällä olen sekä kaivannut että etsinyt, on häipynyt jäljettömiin.
Suureksi ilokseni oli minun kuitenkin vielä kerran sallittu nähdä tuo
sama tahi ainakin hyvin samannäköinen kuva, nimittäin -- Ruotsalaisessa
teatterissa Helsingissä. Olin kerran sortunut sinne katsomaan Pastori
Jussilaista, jonka puritaaniseen virkahuoneeseen nerokkaan päähänpiston
saanut ohjaaja oli näkyviin ripustanut juuri tuon kaipaamani kuvan.
Vaikutus oli ehdottomasti hyvä, sillä ilman sitä ei ymmärtääkseni voi
ajatella mitään todellista suomalais-luterilaista pastorinkansliaa.
Vietin sen johdosta illan hauskoissa tunnelmissa.

Seuraavat ja osittain samanaikaiset muistot liittyvät sitten
Lutheruksen pikkukatkismukseen ja postillaan. Kieltämättä ne muistot
ovat hiukan kuivahkoja. Olen vakuutettu siitä, että kaikilla niillä
sadoilla miljoonilla luterilaisilla lapsilla, jotka itkua vääntäen
ja hammasta kiristäen ovat jankanneet päähänsä noita "Mitä se on"
-selityksiä, tuota merkillisen konstikasta ja aina sotkeutuvaa
"Ruoka, juoma, vaatteet, koti, kartano" (enempää en uskalla luetella,
sillä en ole enää varma järjestyksestä), olisi aikoinaan ollut
taipumusta arvioida tohtori Martin maailmanhistoriallinen merkitys
sangen pieneksi. Vasta myöhempi aika on opettanut ymmärtämään,
kuinka mestarillisia paloja nuo selitykset ovat, kuinka niihin on
todella kiteytynyt terveen järjen ja tavallisen arkipäiväisen elämän
yksinkertainen siveys ja viisaus. Se kansamme siveellinen kunto, josta
sitä aikoinaan kiitettiin, rehellisyys, vähään tyytyminen j.n.e.,
lienee saanut enimmältä kohennusta juuri tohtori Martin vähästä
katkismuksesta.

Ankarana koulumestarina esiintyi siis näinä vuosina mielikuvituksessani
tohtori Martti, ja sitä käsitystäni ei ollut suinkaan omiaan
lieventämään se henki, joka huokui hänen postillastaan. Kauhulla
muistan niitä muuten kyllä hauskoja sunnuntai-aamupäiviä, jotka
vietin veljeni kanssa joululomalla hurskaan tätini luona.
Aamupäiväkahvi-laitteet, nisuset, tortut ja muut hyvät tuotiin
pöytään, mutta ennenkuin niihin päästiin käsiksi, oli luettava saarna
Lutheruksen postillasta. Lujalla ja järkähtämättömällä ilmeellä avasi
tuo hurskas nainen sen eteemme, ja niin oli meidän vuorotellen, toinen
toisena sunnuntaina, luettava siitä päivän saarna ääneen. Tunnustaa
täytyy, että tuo järeä oppi ei tahtonut meille maistua, ja ehkä
olisimme tehneet asiassa julkisen kapinan, ellemme olisi huomanneet
vikkelätä juonta: me hyppäsimme kylmäverisesti useita kappaleita
kerrallaan yli. Muistan tätini kerran kummastelleen saarnan tavatonta
lyhyyttä, mutta ei hän kuitenkaan ruvennut siitä laajempaa tutkintoa
pitämään -- pelkäsi kai välillä itse torkahtaneensa, kuten oli
tehnytkin.

Luulen, ettei tohtori Martti ollut itse syypää siihen, että me nuorena
saimme hänestä niin kuivan käsityksen -- vika oli paremminkin siinä
hirveän pölyisessä ja mehuttomassa kirkko-jumalisuudessa, jonka
puitteissa häneen ensiksi tutustuimme. Svebeliuksen katkismuksen
kannessa oli hänen kuvansa, ja kaikki tuon kauhistuttavan teoksen
tuottamat harmit ja vastukset purettiin hänen niskaansa. Sopinee
samalla mainita, että kotipitäjässäni luettiin hyvin paljon myös
erästä Möllerin katkismusta, joka oli paljon helppotajuisempi ja
hauskempi kuin tuon kunnianarvoisan Skaran piispan kirja, mutta
jota papisto ei kuitenkaan halunnut hyväksyä, pitäen eräitä sen
selityksiä harhaoppisina. Kaipa juuri tästä syystä sitä erikoisesti
harrastettiinkin, niin että papistonkin täytyi mukautua, kun melkein
kaikki rippikoululaiset ilmoittivat lukeneensa "Mylläriä". Jos olisikin
tehty niin, eikä jauhettu Svebeliusta, olisi tohtori Marttikin päässyt
vähemmillä vihoilla.

Tuo ankara kuva rupesi kuitenkin lieventymään ja saamaan enemmän lihaa
ja verta, kun päästiin tutustumaan uskonpuhdistuksen historiaan. Jo
Maamme-kirja antoi siinäkin kohdin oivallista ja innostavaa valaisuaan,
puhumattakaan Gruben kertomuksista, jotka tässäkin suhteessa tulivat
historiallista lukemista harrastavan nuorukaisen todelliseksi
aarteeksi. Tuo ankara koulumestari, joka siihen saakka oli istunut
jossakin pilven reunalla juutalaisten leppymättömän, suuripartaisen
Jehovan vieressä, patukka ja katkismus kädessä, pudota romahti maahan
ihmisten joukkoon. Hän muuttui rohkeaksi, raamattuun vetoavaksi,
nuorenpuoleiseksi augustinolaismunkiksi, joka suurella vasaralla iski
tuomiokirkon oveen väitteitänsä, niin että koko Europa tärähteli.
Saattoi ihan korvin kuulla ja silmin nähdä, kuinka pauhina ja valo
levisi Lutheruksen kaupungista maailmaan, kuinka roomalais-katoliset
pakenivat kuin yökyöpelit pimentoihinsa uuden kirkkauden häikäiseminä,
ja kuinka vihdoin meidänkin rannoillamme kuin vankeudesta päästen
rupesi kuulumaan Agricolan ja Särkilahden voimakas ääni. Tuo kaikki oli
kuin mahtavaa valoilmiötä, sädesäihkettä, joka yhtäkkiä valaisee pimeän
yön, kun jättiläinen kohottaa korkealle huikaisevan kirkasta lyhtyänsä.

Lutheruksen esiintymisen yleishistoriallinen merkitys sillä ijällä
vain aavistettiin, ikäänkuin "tunnettiin", mutta ei tietenkään osattu
sitä tarkemmin selvitellä. Sen sijaan hänen seikkailurikkaat elämänsä
vaiheet luonnollisesti erikoisesti kiinnittivät nuorta mieltä. Vavisten
seurattiin hänen matkaansa Worms'iin, oltiin ylpeitä hänen lujasta
esiintymisestään ja riemuittiin, kun hän pääsi vastoin kaikkea odotusta
pujahtamaan turvaan Wartburgin linnaan.

Siellä sattui salamyhkäinen tapaus. Perkele -- se vanha juoniniekka --
päätti panna Martin lujille ja rupesi johdattamaan häntä kiusaukseen
taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Olen kerran jossakin nähnyt asiasta
kammottavan kuvan. Munkki istuu ahtaassa tornikammiossa ja lukee suurta
kahlehdittua raamattua. Pari kynttilää valaisee vaisusti huonetta,
jonka seinälle munkin varjo kuvastuu jättiläisen kokoisena. Äkkiä
munkki tuntee hirveitten voimien läsnäolon. Hän kohottaa katseensa ja
silmää ovelle -- sanomaton kauhu jäätää hänen olemuksensa ja kylmä
hiki virtaa hänen ruumiistaan. Mitä hän näkee? Avaimenreiästä tulee
sisään itse saatana pitkän nauhan muodossa, joka lattiaan ulotuttuaan
äkkiä muuttuukin inhottavaksi hirviöksi. Pirullinen nauru väreilee
hänen huulillaan ja avaimenreijästä lappaa hänen loppupuoltansa sisään
yhä enemmän. Tilanne on kriitillinen, mutta munkki saavuttaa pian
rohkeutensa. Varmalla kädellä tarttuu hän mustepulloon ja jysähdyttää
sillä rienaajaa. Hiukan tulikivenkatkua vain ja munkki jatkaa
rauhallisesti lukuansa...

Mutta mitäpä kuvaisin enempää niitä omituisia näkyjä, joita lapsuuden
mielikuvitus, yhtyen milloin mihinkin aiheeseen, loitsii historian
nimien ympärille. Tarkoitukseni on ollut vain huomauttaa, kuinka
syvästi tohtori Martti Lutherus on vaikuttanut meidän "oikeassa
uskossa" kasvatettujen suomalaisten henkiseen olemukseen jo hamasta
nuoruudestamme alkaen. Hän oli nuoruutemme oppi-isä ja koulumestari,
kiinteä ja ankara tosin, mutta siitä hänelle kiitos!

       *       *       *       *       *

Mutta ehkä tärkeämpi kuin opettajana on hän meille opetuslapsilleen
todellisen miehuuden esikuvana. Hän on niitä harvoja ihmiskunnan
jättiläisiä, jotka totuuden pakottamina kokoavat henkisen voimansa
ja nousevat koko maailmaa vastaan. Hänellä ei ollut muuta asetta
kuin neroutensa ja uskonsa siihen, että totuus vaatii avointa sanaa,
pelotonta puhetta ja horjumatonta rohkeutta. Ei ollut tohtori Martin
asema kadehdittava Wormsin valtiopäivillä, jossa maailman mahtajat
kylmästi häneen tuijottelivat. Sitä rohkeutta, jota häneltä vaadittiin
silloin sanoakseen: "tässä seison, enkä muuta voi", ei voi mitata
tavallisella luotauslangalla, sillä se on siksi liian syvä. Hän antoi
tuolla teollaan ikiajoiksi kaikille heikoille opetuksen, josta ei
voi häntä kyllin kiittää, että nimittäin oikeudella itsellään, sen
kaipaamatta aineellista tukea, on oma voittava luonteensa, että heikko
saa voimansa siitä, eikä muusta. Sen todistaja voi kuolla hirsipuussa,
mutta sillä kuolemallakin on aatteelle lunastava merkitys.

Lutherus oli jumaluusoppinut, munkki, pappi, miten tahdotte. Mutta tuo
hänen lähtönsä sen pohjalta, mitä hän piti totuutena, ja järkkymätön
kiinni pysyminen tässä avasi aivan suunnattoman laajoja aloja yleiselle
hengen kehitykselle. Hän protesteerasi jyrkästi sitä vastaan, mikä
oli hänen mielestään valhetta, hän protesteerasi järjettömyyttä ja
perusteettomia uskomuksia vastaan -- tullen siten tieteellisen,
ennakkoluulottoman ja kriitillisen ajattelun isäksi. Mitä ihmiskunta on
hänelle velkaa siitäkin, on mittaamatonta.

Kuljin kerran rajan takaisessa Karjalassa. Kun näin, missä henkisen
lapsellisuuden ja siitäkin johtuvan aineellisen kehittymättömyyden
tilassa heimolaiseni siellä elivät, välähti sieluuni kuin salamana
ajatus: ensimäinen ehto näiden pääsemiseksi alennustilastaan on
Lutheruksen oppi. Lukutaitoa he tarvitsevat, pikkukatkismuksen järkeä,
protestanttien viileätä oppia, joka kylmästi terottaa velvollisuuden
ja ahkeruuden tarpeellisuutta, valoa ja kansan yleistä opetusta. Pois
pitkäkauhtanat ja taikauskoa levittävät tietämättömät pappilurjukset,
jotka pyhällä savullaan huumaavat ihmisten sielun ikuisesti uneliaisiin
kahleisiinsa. Pois katala nöyräselkäisyys ja sijaan todellista
Lutherus-henkeä, joka kirkkain silmin sanoo, mitä miehen tulee, "eikä
muuta voi!"

       *       *       *       *       *

Kuinka usein olenkaan nautinnolla lukenut kuvauksia tuon
meheväsanaisen, terävä- ja tervejärkisen, iloisen ja elämänhaluisen
saksalaisen kansanmiehen -- sillä sehän Lutherus oli -- elämästä!
Varsinkin nykyaikoina, jolloin kansanvallan varjossa harjoitetaan
mitä ontelointa suunsoittamista ja alastominta kiipeämistä, on usein
juolahtanut mieleeni tuon väkevän miehen esimerkki. Milloin nousee
meidänkin keskuudestamme uros, joka kukistaa ne Zwickaun propheetat
ja muut, jotka meilläkin ovat päällä päsmäreinä? Kuka sanoo meilläkin
yhtä lujasti kuin Lutherus kuullessaan anemyyjä Tetzelin ontot
lavertelut: "Minä lyön reijän tuohon rumpuun." Ja hän löi sen, löi
niin perinpohjin, ettei särähdystäkään enää kuulunut. Uudistakaamme
mielessämme Lutheruksen opetukset!

Kun muistamme koko sen valtavan kiitollisuudenvelan, mikä meillä on
Lutherukselle -- lepäähän koko kansamme sivistys tavallaan hänen
hartioillaan -- selviää meille salaman tavoin, kuinka sovittamattoman
kaukana me hengeltämme olemme sekä Venäjästä että kaikista niistä
maista, jotka eivät Lutherusta tunnusta. Häneltä saimme oikean
suunnan järjellemme ja hengellemme, hänestä ovat alkuisin kaikki
ne ominaisuudet, joita maailman voittavissa kansoissa ihailemme --
Lutheruksen jättiläishaamu johtaa hänen periaatteilleen ja opeilleen
uskollisina pysyneitä kansoja voittoon. Wormsin valtiopäivät --
tuota -- Suomen eduskunta kokoontuu ensi viikolla. Toivottavasti
eivät Habsburgien hunajakieliset lähettiläät tahi heidän raa'at
soturijoukkonsa saa edustajiamme unohtamaan pikkukatkismuksen ja
kansakoulun yleisen historian antamia opetuksia, joista tärkein oli
tuo: "tässä seison!"

       *       *       *       *       *

Kuten lukija ylläolevasta huomaa, olen minä täydellisesti tohtori
Martti Lutheruksen puoluetta. Niin on kirjailija Kyösti Wilkunakin.
Pöydälläni, muun kirjallisuuden joukossa, oli kerran eräs
huomattavimpia uusia kotimaisia hartauskirjojamme, korkean kirkonmiehen
tekemä. Suositin sitä leikilläni Kyöstille. Hän otti sen käteensä,
lehteili sitä vakavasti ja kysyi vihdoin, katsoen epäluuloisesti ja
tutkivasti lasiensa yläpuolelta:

-- Onkohan siinä täydelleen pysytty Martti Luteeruksen opissa?

-- Tjaah (vastasin minä varovaisesti, luullen hänen pelkäävän ankaraa
vanhoillisuutta) -- eiköhän siinä sentään ole menty eteenpäin, pari
kukonaskelta ainakin...

-- Ei se sitten kelpaa mihinkään -- minkä Martti Luteerus on
kirjoittanut, siinä on pysyttävä, vaikka mätänis...

Ja hän viskasi teoksen harmistuneena luotansa, muljauttaen silmiänsä
leikillisesti.

(27/10 17.)



Sinn-feinarit.


Kun vertaa suomalaisten ja irlantilaisten vapaustaistelua, täytyy
hiukan hymähtää. Kun kahdennellakymmenennellä vuosisadalla vihdoin
heräämme vaatimaan valtiollista itsenäisyyttä, asiaa, joka on ollut
maailman muille kansoille luonnollinen ja itsestään selvä päämäärä,
tuomitsevat meillä sen aluksi monet "harkitsemattomuudeksi", nuorten
"hulluksi haaveeksi" (vertaa irlantilaisten "crazy dream"). Minkä
asteen poliittista kypsyneisyyttä tämä todistaa noissa keväällisissä
"harkitsijoissa", sen jätän heidän itsensä ratkaistavaksi nyt, kun
hekin ovat julkisuudessa ilmoittaneet olevansa itsenäisyysmiehiä.
En salaa, kuinka mielenkiintoista on ollut nähdä heidän kehittyvän
"nuorten" tasalle ja ottavan hyvin ansaittua opetusta ja ojennusta
omalle kaikilla mahdollisilla patenttikyvyillä varustetulle
poliittiselle henkiruumiilleen.

Mutta palatakseni asiaan: jos joku irlantilainen kuulisi, että hyvin
monet suomalaiset herrasmiehet Pietarissa, kun Shpalernajan pojat
pääsivät hirsipuusta, ilmoittivat armollisesti antavansa heille
anteeksi heidän tekonsa, "vaikka se oli ollut Suomelle vahingoksi",
repäisisi hän varmasti huulensa kummastuksesta ristiin. Ja kun
hän lisäksi kuulisi, että taatut ja tulessa koetellut poliittiset
johtomiehet pudistivat epäillen päätänsä sen harkitsemattoman
menettelyn johdosta, että nuoret miehet tahtoivat tehdä jotakin
aktiivistakin isänmaansa vapauden puolesta, jäisi hän aivan
sanattomaksi hämmästyksestä. Hän ei voisi ymmärtää sitä, että
meillä ei tehty sanottavasti mitään viimeisten sortovuosien aikana
vapaustaistelumme hyväksi. Mikä tehtiin, sen tekivät yksityiset
Krestyn miehet ja harvat muut kansalaiset, mutta mitään yleistä,
esim. edes salaista kansan valistamista aikaisempien sortovuosien
malliin, ei vähääkään harjoitettu. Me tahdoimme järjestää vastarintamme
mahdollisimman mukavaksi ja vaarattomaksi itsellemme, jossa
onnistuimmekin niin perinpohjin, että olimme nukkua ijankaikkiseen
uneen.

Shpalernajan poikien teko oli oireellinen. Se oli ajan antama
merkki siitä, että aikaisempi, menestyksellä käytetty passiivisen
vastarinnan politiikka oli menettänyt tehonsa. Se ei ollut enää
ajanmukainen. Jos mieli kestää ja saavuttaa jotakin, täytyi siirtyä
aktiiviselle kannalle. Persoonalliset kärsimykset ja onnettomuudet
olivat otettavat lukuun, riskit olivat suurennettavat, oli astuttava
europalaiseen rintamaan ja tehtävä taistelu yleiseksi. Oli saatava
ääni joukosta kuulumaan yli tykkien jyskeen. Niin olemme joutuneet
ottamaan ensimäiset lapsen askeleet siihen malliin, jolla maailman muut
kansat koettavat itselleen vapautta hankkia. Hymyillen seuraavat ne
palleroisen ensimäisiä epävarmoja yrityksiä tähän suuntaan, ja joukosta
kuulemme sinn-feinarien rohkaisevan tervehdyksen. Olemmehan veljiä.
Venäjän irlantilaisia!

Aktiivisen toiminnan vaatimus kolkuttaa nyt kohta joka ovelle. Mikä
on edessämme, siitä on kuvaavana todistuksena Viron esimerkki. Venäjä
ei kohta jaksa ruokkia joukkojaan täällä ja silloin alkaa pakko-otto
virolaisten kokemaan tyyliin. Se merkitsee ryöstöä ja raiskausta. Ei
tarvitse olla suuri profeetta ennustaakseen, että me olemme aivan
varmasti luisumassa tällaista kohtaloa kohti. Snellmanin sanat:
"kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä" saavat silloin
ensi kerran meidän osallemme helppotajuisesti realista sisältöä.
Päättäväisellä puolustustaistelulla voimme jotakin pelastaa, muulla,
ellemme saa ulkoa apua, emme mitään. Meidän perustuslakimme ja
passiivinen vastarintamme vaikenevat silloin, kun olot rupeavat
kehittymään sille kannalle, jolla ne nyt jo ovat.

Toistaiseksi meidän aktivismiamme hoitaa kansamme eduskunta ja
silloinhan se on pätevissä käsissä. Sinä aikana, kunnes se kutsuu
meidät avuksi, on meidän totutettava mielemme pahimpaankin.
Valmistautukaamme!

       *       *       *       *       *

Mutta asiaan: vanha fenianien puolue Irlannissa osoittaa
itsenäisyysvaatimuksessaan aivan ihmeellistä jäykkyyttä. En tahdo
sanoa, osoittaako se päämääräänsä pyrkiessään yhtä suurta taktillista
viisautta kuin järkähtämättömyyttä. Aatteen lujuus ja kestävyys
kuitenkin lopuksi ratkaisee. Tuskin oli se saippuoitu nuora päässyt
kuivumaan, jolla Roger Casement hirtettiin, kun sinn-feinarit puuhaavat
avoimesti uutta kapinaa ja maansa itsenäiseksi julistamista. En usko,
enkä luule heidän itsensäkään uskovan, että asiasta sillä tulisi täysi
todellisuus, mutta sen he saavuttavat, että koko Brittien keisarikunta
on levoton, jopa järkähtelee liitoksiaan myöten. Vapauden pyrkimys
viriää Indiassa ja Egyptissä, oikeus kohottaa päätänsä kaikkialla,
ja kuka tietää, minkälainen palo siitä vielä on seurauksena. Se on
sinn-feinarien henki, vanhojen Irlannin sankareiden, Sarsfieldin,
Emmetin, O'Connellin y.m. haamu, miljoonien maastaan ajettujen,
surmattujen, hirtettyjen, nälkään näännytettyjen ja raiskattujen
irlantilaisten koston henki ja oikeuden vaatimus, joka vie yön ja
päivän rauhan englantilaisilta. Tuo maailman kavalin ja itsekkäin
kauppiasrotu on osannut salata ne petomaisuudet, joita se on tehnyt
Irlannissa, mutta ne tulevat ilmi. Minä sanon teille, että Venäjän
tsaarin hirttotuomiot ja vierasten kansallisuuksien sorto oli lasten
leikkiä siihen menettelyyn nähden, jota "Iloinen Englanti" on
harjoittanut Irlannissa. Sille vetävät vertoja vain venäläisten ja
itävaltalaisten kenttätuomiot Unkarissa, veriteot, jotka ovat kauheassa
muistissa.

Me tiedämme liian vähän sortoa kärsivien kansallisuuksien
taistelumetoodeista. Joutavaa tutkia englantilaista, saksalaista,
ranskalaista y.m. kansaa ja kulttuuria! Tutkikaamme sinn-feinareita,
ukrainalaisia, puolalaisia, virolaisia -- mitä hyvänsä kansoja,
jotka kärsivät voimapolitiikasta. Ne kuuluvat meille, ne ovat meidän
veljiämme, niiden kanssa tehkäämme veriveljeyden liitto. Kun tunnemme
halua vedota historiaan, tutkikaamme esim. nykyhetkellä Irlannin
historiaa. Sieltä näemme, mikä on kysymyksessä, mikä meitä uhkaa ja
mitä meidän tulee uskaltaa. Me ymmärrämme, että meidän on kiireesti
perustettava suomalainen fenianien liitto, johon kuuluu jokainen mies
ja nainen, jolle Suomen täydellinen riippumattomuus on tinkimätön ehto
ja päämäärä.

       *       *       *       *       *

Muuten, hyvät kansalaiset, asettukaamme tarkastamaan sitä kohtaloa,
jonka kynsissä nyt Viro vaikertelee. Me myönnämme kaikki, että
nykyisen venäläisen sotaväki-svabodan täällä vallitessa samanlainen
osa voi tulla eteemme milloin hyvänsä. Kysytään nyt: mihin saakka
ulottuvat meidän oikeutemme varustautua estämään sellaista, suojelemaan
itseämme moiselta tuholta? Täytyykö meidän _tyytyä_ siihen, että
hankimme salonkikiväärin patruunia pieneen rullarevolveriin, jonka
kuula ei tunge metrin päästä talvitakin läpi? Olemmeko saavuttaneet
siveellisen puolustusoikeutemme rajan sillä, että olemme hankkineet
muutamia kymmeniä patruunia ruostuneeseen haulikkoomme, jolla emme
osaa vastaantulevaan lehmäänkään? Vai onko mahdollisesti browningin
omistaminen samaa kuin velvollisuuden huipun saavuttaminen tässä
suhteessa? Epäilemme sitä. Tuntuu luonnolliselta, että sellaiseen
hätään joutuvalla kansalla kuin missä esim. Viro nyt on, on suorastaan
ei ainoastaan oikeus, vaan vieläpä mitä kipein velvollisuus hankkia
itselleen sellaista apua, jolla tuo kohtalo estettäisiin. Sen oikeuden
tunnustaa meille koko maailma, vieläpä Venäjän väliaikainen hallituskin
(joka on tuossa "tunnustustaidossa" sitten maaliskuun ihmeellisesti
kehittynyt). Mutta sellaisesta avusta, täytyy saada varmuus ajoissa,
muuten se tulee myöhään.

Kysytään nyt, kenen on sitten ruvettava sitä apua etsimään? Vastaus
on luonnollinen. Varustautuminen jo ajoissa estämään sellaista
mitä parhaillaan tapahtuu Virossa, on yksi niitä tehtäviä, jotka
kuuluvat eduskunnallemme. Se ei voi tätä kysymystä sivuuttaa, niin
"vaaralliselta" kuin se saattaa varovaisuussuunnan miehistä tuntuakin,
vaan sen täytyy tehdä tämäkin asia niin selväksi, ettei siitä jää
epäilystä ei venäläisille eikä muille. Ja siinä ei nyt saa pysähtyä
puolitiehen, vaan ellei Venäjän väliaikainen hallitus saa mitään
takeita rauhan säilymisestä meille annetuksi, on eduskunnan harkittava,
mitä siinä tapauksessa olisi tehtävä. Neuvoja ja keinoja aina löytyy,
kun on tarmokkaita ja rohkeita miehiä niitä etsimässä. Jos tätäkin
maallemme niin sanomattoman kipeätä asiaa ajetaan sinn-feinarimaisella
päättäväisyydellä, on siinä epäilemättä saavutettavissa ainakin enemmän
kuin ristissäkäsin svabodan raivoa valittelemalla. Ja se, ettei Venäjän
hallitus pysty itse hillitsemään aasialaisia laumojansa, vapauttaa
tietysti meidät kaikista velvollisuuksista ja suhdan ottamisista sitä
kohtaan. Katselkaamme siis kompassiamme, että olisimme selvillä vaaran
tullen ilmansuunnista.

       *       *       *       *       *

Minua ovat jotkut rauhanmiehet moittineet siitä, että kiihoitan liiaksi
ja että vielä lisäksi kiihoitan rotuvihaan. Lupasin näitä pakinoita
kirjoittamaan ruvetessani ymmärrykseni mukaan pysyä totuudessa, ja
sen nimessä on minun nytkin sanottava: se on totta, minä harjoitan
kiihoitusta. Tarkoitukseni olisi vähillä voimillani kiihoittaa jokainen
suomalainen tulenpalavaan tilaan oman kansallisuutensa, vapautensa ja
tulevaisuutensa puolesta. Vasta kun siitä lähtisi meille ylin laki,
joka määräisi mielipiteemme ja toimintamme, niin että voisimme toivoa
innollemme sinn-feinarienkin hyväksymistä, vasta silloin saattaisi
jutella rauhallisemmassa äänilajissa. Mutta niin kauan kuin vieläkin
löytyy laajoja piirejä, jotka veltolla passiivisuudella suhtautuvat
esim. itsenäisyys- ja moneen muuhunkin kalliiseen kansalliseen
asiaamme, tekisi mieli joka kerta kun kynään tarttuu löytää sellainen
pommi, joka räjähdyttäisi heidän sydänverensä liikkeelle. Kansan tulee
olla mukana, ei ainoastaan järjen määräämillä politiikan urilla, vaan
myös sydämellä, palavalla ja valppaalla isänmaallisella tunteella,
joka yksistään kykenee valmistamaan sitä uhrauksiin ja uskallukseen,
joka yksistään antaa sille sen kestävyyden, mitä tässä öisessä
taistelussamme tarvitaan. Siis kiihoittavana, sotaisena kaikukoon
äänemme, tuikeana "taptona" hopeatorvesta taistelupäivän aamun
sarastaessa.

       *       *       *       *       *

Mutta lopetanpa tarinan. Ilta on jo kulunut myöhälle ja nuotion tuli
räsähtelee hiljaa lähettäen silloin tällöin säkenen syksyiselle
taivaalle. Nuotion ääreen on leiriytynyt miesjoukko, joka on lähtenyt
ankaralle asialle: saamaan Suomelle miehuuden merkkiä, vapautta, asemaa
muiden rinnalla siinä kansojen rintamassa, joka pallomme päällä astelee
kohti arvoituksien ratkaisua. Ja syksyn tuuli, joka saapuu kaukaa
korpien povesta, kotiin jääneiden kattojen yli, tuo heille rohkaisevan,
kannattavan, innostavan tervehdyksen Suomen niemen kansalta: olkaa
lujat ja rohkeat, te seisotte meidän harteillamme!

Ja kuin sen tervehdyksen voimasta hulmahtaa levälleen punainen
leijonalippu. Kuinka se onkaan komea, kohottava, tuossa sotanuotion
valossa, sarkaisen aamun sarastaessa!

(3/11 17.)



Toveri Pavel Shishkolle ja hänen apulaiselleen J. Rähjälle
kohteliaimmin.


(Bolshevikien vallankumouksen jälkeen lokakuulla 1917 valittiin
jonkunmoiseksi venäläisten edustajaksi Helsinkiin "toveri Pavel
Shishko" ja hänen apulaisekseen sittemmin punakaartilaiskapinan ajalta
ja asekuljetuksistaan kuuluisaksi tullut Jukka Rahja.)

Arvoisat Toverit!

Nyt kun Teidän molempien persoonassanne demokraattisen aatteen
täydellisyys on astunut siihenkin paikkaan, joka tähän saakka on
Suomessa edustanut hallitsevan vallan niin sanoakseni huippua, ei
voida pitää sopimattomana, että minäkin, tavallinen sanomalehtimies,
käytän hyväkseni täten syntynyttä yhdenvertaisuuden tilannetta ja
haastelen Teille huoliani. Totuuden nimessä, jota aina olen koettanut
noudattaa, minä kyllä heti kiiruhdan myöntämään, että demokratia ei ole
astunut sydämeeni sosialismin välityksellä, vaan että kansanvaltainen
ajatustapani on kehittynyt porvarillisessa pimeydessä. Mutta siitä
huolimatta Te, toveri Shishko, ja Teidän toverinne Rähjä, ottanette
huoleni huomioon, jos ei muun vuoksi, niin siksi, että Teille tietysti
on tärkeätä tietää yhden porvarillisen sielun elämänymmärrys tällä
sakealla hetkellä. Suvaitkaa siis, veljet, kuunnella, kun esitän tässä
kaiken sen, mitä pelkään ja mitä toivon.

Meidän porvarillisten pelko ja sen aiheet ovat niin moninaiset, että
niitä on vaikea näin yhdessä paikassa esittää tajuttavasti ja lyhyesti.
Alotan sillä huomautuksella, että pelkäämme näinä hetkinä koko sen
yhteiskuntajärjestyksen, jonka olemme saaneet suurella vaivalla
pystöön alkaen vuodesta 1157, romahtavan läjään. Olemme nimittäin
huomanneet, että ne peruskivet, joille tuo yhteiskuntajärjestyksemme
on rakennettu, nimittäin turva henkeen ja vapauteen nähden,
yksityis-omaisuuden koskemattomuus, oikeus puolustaa itseään väkivaltaa
vastaan, tuomioistuimen loukkaamattomuus j.n.e., lueteltuina ehkä
hiukan sekavassa järjestyksessä, ovat yhtäkkiä ruvenneet ikäänkuin
järkähtelemään ja horjumaan. Yksityistä omistusoikeutta ei enää
tahdota tunnustaa, vaan julkisesti suunnitellaan m.m. maan omistuksen
lakkauttamista; henkemme ja vapautemme ei ole pitkiin aikoihin enää
ollut turvattuna, vaan voimme joutua milloin hyvänsä kiertelevien
rosvojoukkojen uhriksi; oikeutta puolustaa itseämme meillä ei
ole, sillä aseen hankkiminen sitä varten on meiltä kielletty, ja
niitä kansalaisia, jotka sitä yrittävät, uhkaa pikainen surma; kun
tuomioistuin yrittää panna lakiemme vaatimuksia täytäntöön, estetään
se raa'alla väkivallalla; pohjoismaiden kunnioitetuinta lakia,
käräjärauhaa, ei ole maassamme enää; naisrauha on ollut meillä kauan
tuntematon käsite, eikä ole paljon kehumista sen ikätoveristakaan,
toisesta kuuluisasta laista, nimittäin kirkkorauhasta. Kun
esimerkkiemme kukkuraksi lisäämme sen, mikä on meidän mieliämme mitä
kauneimmalla tavalla loukannut, nimittäin sananvapauden kieltämisen,
sanomalehden lakkauttamisen, rupeaa siinä sitten olemaan kaikki,
mitä vallankumouksen tohinassa kohmeloitunut pääpärkani saapi kokoon
haalituksi. Vääryys ja sorto ei supistu tähän likimainkaan, mutta enhän
voi paisuttaa valituskirjastani mitään laajaa asiakirjaa, ja supistun
siis lyhyeen.

Nyt on asia niin, toverit Shishko ja Rähjä, että meidän porvarillisessa
pimeydessä kehittynyt kansanvaltaisuutemme yksinkertaisesti
pitää ylläolevan vanhallaan ja loukkaamattomana pysymistä
kaiken kansalaisvapauden, kaiken ihmiselle sopivan ja arvokkaan
yhteiskuntaelämän ehdottomana edellytyksenä ja ehtona. Olemme saaneet
niin yksipuolisen kasvatuksen, ettemme todellakaan voi kuvitella mitään
elämän mahdollisuutta sen ulkopuolella, vaan meillä pimenee silmissä
kaikki niin pian kuin meiltä nämä edellytykset kielletään. Kun meistä
nyt näyttää siltä, että tässä suhteessa on näinä päivinä tulemassa
täysi pysäys, niin ymmärrätte, veljet Shishko ja Rähjä, "mi on mieli
miekkosien, porvarillisten ajatus!"

Sallinette nyt, asian edelleen valaisemiseksi porvarillisen
elämänymmärryksen kannalta, minun lausua vaatimattoman mielipiteeni
siitä, mikä on vienyt meidän maamme tällaisen kuilun partaalle.
Suonette anteeksi, jos yleisenä syynä ensin mainitsen, että sen on
tehnyt venäläinen valta Suomessa. Teidän kansanne ja valtakuntanne
vallanpito täällä on yleisenä syynä siihen kaikinpuoliseen sortoon ja
kurjuuteen, jota monta vuosikymmentä olemme saaneet kärsiä, ja vallan
siirtymiset teidän omassa keskuudessanne ovat olleet vain merkkejä
sorron muodon muuttumiselle meidän keskuudessamme. Eli, selittääkseni
asioita lähemmin.

Kun kukistitte tsaarivallan, luulimme, että nyt koittaisi meille sen
vapauden täysi mitta, jonka juhlallisesti, kuin ristiä suudellen,
olitte muiden liittolaistenne kanssa pienille kansoille vannoneet.
Mutta kauan ei Kerenskin hallitus ollut vallassa, ennenkuin saimme
huomata, ettei se ollut uskollinen todellisen vapauden pyhälle
aatteelle. Se ei yksinkertaisesti halunnut noudattaa vapauden käskyä
Suomeen nähden siinä laajuudessa kuin Venäjään nähden, vaan tahtoi
pitää meidät edelleen kansakunnalle arvottomassa holhouksessa, ja
suostuen vain siihen, mihin olosuhteet suorastaan pakottivat sen
suostumaan. Tästä johtui sen epäröivä, saamaton ja mihinkään pystymätön
politiikka, joka ei lopulta saavuttanut kenenkään kunnioitusta.
Erikoisesti vaaralliseksi meille muodostui sen politiikka siinä
suhteessa, ettei se alusta alkaen asettunut tarmokkaasti taistelemaan
venäläistä rikollisuutta vastaan Suomessa, vaan m.m. ikäänkuin meitä
masentaakseen ja pelottaakseen lisäsi täällä olevia venäläisiä
joukkoja, joita se ei kuitenkaan pystynyt hillitsemään. Tällä se, jos
nyt toteutuu, mitä me pelkäämme, on ottanut itselle historian edessä
sellaisen taakan, että se armottomasti lyyhistyy sen alle.

Minä kuulen, toveri Shishko ja toveri Rähjä, teidän riemastuneena
edellä sanomani johdosta huudahtavan: Aaaaaaaa!... Kerenskin
hjallitus hjuono hjallitus... kansa kjukistamas Kerenski
hjallitus... aaaa...vot! Mutta minä liikutan vakavasti päätäni
oikealta vasemmalle ja taas takaisin. Hjuono hjallitus, sanotte! Ja
kuitenkin sillä oli sydämellisen harras halu ylläpitää Suomessa ja
lisäksi vielä saattaa Venäjälläkin voimaan juuri nuo porvarillisen
elämän peruspylväät, jotka alussa luettelin, ja jotka ovat ainoat
järjellisen elämän edellytykset, mitä inhimillinen yhteiskunta tällä
karman asteella on voinut ulosfundeerata. Tosin siltä puuttui voimia
niitä toteuttaa, ja "moninaisissahan se puuttui muutenkin", mutta
se edusti kuitenkin tuota järjellistä ja oikeata periaatetta. Jos
hallitusta sen jälkeen tahdotaan parantaa, tapahtuisi se kai sillä
tavalla, että sille annettaisiin todellista voimaa käytännössäkin
toteuttaa tämä pelastavien edellytysten suunnitelma. Minä en tiedä,
miten toverit Lenin ja Trotski suhtautuvat tällaisiin porvarillisen
yhteiskuntajärjestyksen perustuksiin, mutta minä luulen, päättäen
sanomalehtitiedoista, heidän ohjelmaansa siinä suhteessa sellaiseksi,
että me porvarillisesti kansanvaltaiset immeiset menemme aivan
päästämme sekaisin. Otsallemme kohoaa syvän huolestumisen kolme ryppyä.

Mutta ennenkuin menen etemmäksi tässä kohdassa, saanen hiukan
viitata siihen, mikä esti esim. Kerenskin hallitusta luomasta
tuota -- porvarillisesti katsoen -- järjellistä yhteiskuntarauhaa.
En tahdo syventyä tämän laajan kysymyksen kaikkiin puoliin, vaan
tyydyn ainoastaan mainitsemaan sen, mikä on ollut julkisin Kerenskin
vastustaja, nimittäin n.s. bolshevismin. Kun Te, arvoisat toverit,
lukeudutte tähän valtiolliseen puolueeseen, jota minun nyt porvarina
pitäisi arvostella, käypi asemani suurta hienotunteisuutta vaativaksi
ja arkaluontoiseksi, etten sanoisi hengenvaaralliseksi. Bobrikoffia,
Obolenskia, Seyniä, Stahovitshia ja Nekrasovia saattoi puhutella kuten
Hämeessä sanotaan, "halkinaisesti", mutta eräs ääni sisässäni varoittaa
minua nyt valikoimaan sanani, kun ne kajahtavat demokraattisen vallan
täydellisyyden edessä.

Tartunpa siis uudelleen ainoaan terä-aseeseeni, kynään, ja uudistan
väitteeni, nimittäin että bolshevismi on estänyt yhteiskuntarauhan ja
järjellisen valtioelämän kehittymisen ei ainoastaan Venäjällä vaan
myöskin Suomessa. Sen vastuulle jäävät ensi kädessä ne taivaan kostoa
huutavat rikokset ja väkivaltaisuudet, joista sanomalehtemme ovat
joka päivä olleet tulvillaan. Kun nyt näiden molempain valtioiden
kohtalo on joutunut ainakin toistaiseksi tämän anarkistisen
liikkeen haltuun, ja sen mukana avautuneet kaikki mahdollisuudet
myös suomalaisille vastuuttomille voimille, niin kysytäänpä
totisesti Suomen porvarillisilta aineksilta kykyä pysyä koskessa
tukin seljässä, silloinkin kun se töytää vedenalaiseen kallioon.
Kun sellaisessa valtakunnassa kuin Venäjä kansalaissodan keskellä
ministeristö vakavasti ottaa ohjelmaansa m.m. maan yleisen valtion
haltuun ottamisen ja "jakamisen tilattomille", merkitsee se meidän
porvarillisen pimeytemme mukaan kaikkien elämän takeitten loppumista
ja uuden "smutnoje vremjan" alkamista, jossa vallitsee kaikkien sota
kaikkia vastaan. Kun Te, toveri Shishko, olette nyt keskuudessamme
jonkunmoisena tämän suunnan komisariona, jolla kai asiallisesti
tarkoitetaan entisen kenraalikuvernöörin valtaa, ymmärrätte, millä
tavattomalla jännityksellä odotamme bolshevismin ilmauksia täällä
meidän keskuudessamme ja Teidän suhtautumistanne niihin.

Me olemme nöyryytetyt ja kukistetut. Vaikka meillä on eduskunnassa
enemmistö, tiedämme siitä huolimatta, että onnemme ja menestyksemme
nykyhetkellä riippuu Helsingin matruuseista ja siitä vaikutuksesta,
mikä Teillä mahdollisesti heihin on. Me suorastaan nöyrästi pyydämme,
ettette sallisi meitä ainakaan vielä surmattavan ja ryöstettävän, vaan
että kaikesta huolimatta koettaisitte pitää yllä edes jonkunmoista
oikeutta, saada "hulluuteen jotakin järkeä". Kun Teidän valta-aikanne
loppuu ja bolshevismi on tukahdettu, on Teidän helpompi katsoa
taaksenne, jos näin menettelette.

Te pudistatte hämmästyneenä päätänne: "Bolshevismi kukistettu! Kuinka
se voisi tapahtua!" Minä uudistan väitteeni, sillä vakaumukseni on,
että ennenpitkää kaikki, jolla ei ole järjellistä pohjaa, olkoon
se hetkellisesti kuinka voimakasta tahansa, kukistuu, sillä muuten
me vaipuisimme raakalais-asteelle. Bolshevismilla ei ole elämisen
mahdollisuuksia, sillä sen oma sisäinen mahdottomuus tappaa sen.
Bolshevismilla ei ole yleensä toiminnan mahdollisuuksia millekään
muulle suunnalle kuin yhä enenevään sekasortoon ja anarkiaan päin.
Kuten kaikkia utopistisia ja fantastisia kansanliikkeitä vaivaa sitäkin
absoluuttinen todellisuustunnon puute.

Toverit Shishko ja Rähjä! Teidän edeltäjänne eivät ole tahtoneet
olla vallankumouksen suurelle vapausaatteelle uskollisia, vaan ovat
kaikin voimin koettaneet suomalaisten vapauspyrkimyksiä rajoittaa. Kun
nyt vallankumouksen lapsista teoriassa ihanteellisin, bolshevismi,
on vallassa, odotamme kaiken "muun hyvän" joukossa merkillisellä
uteliaisuudella, mitä se meille tässä suhteessa tarjoo. Omasta
puolestamme emme puhu vielä mitään, sillä viikon kuluessa voi paljo
tapahtua, mutta jonkun ilmiön haluaisimme siltäkin taholta nähdä,
ikäänkuin historiallisten kokoelmaimme täydennykseksi.

Ennenkuin lopetan tämän kirjeeni, jossa hyvin luultavasti näkyy se
hämmennys ja sekasorto, joka on vallannut meidät porvaripoloiset,
pyydän, ettei arvoisa vapaa kansanvalta lakkauttaisi tätä lehteä, jossa
se julkaistaan, ettei sen toimittajaa vangittaisi eikä pahoinpideltäisi
ja että meille porvareillekin yleensä säilytettäisiin edes se
sananvapaus, joka eräillä rajoituksilla oli esteetön tsaari Nikolai
II:nkin aikana. Itse oleskelen enimmät ajat piilossa perunakellarissa,
jossa minulla on aseena kauhean näköinen malajilainen nuija, jonka
muuan merikapteeni aikoinaan varasti havaijilaiselta päälliköltä,
kaksi malajilaista myrkytetä keihästä, kaksi tsulukafferilaista
assegai-keihästä, yksi alkuperältään epätietoinen keihäs, japanilainen
samurai-miekka, terävä kuin partaveitsi, Grafton-painetti, saksalainen
ratsuväen sapeli vuodelta 1813, kolme venäläistä sapelia, joista
jokainen on todistuksena sikäläisen teollisuuden kurjasta tilasta.
Kaikki nämä aseet, nuijaa lukuunottamatta, olen tietenkin saanut
saksalaisista vedenalaisista venheistä, minkä täten Teille, Herra
Komissario, tunnustan.

Tervehtäen demokraattisen vallan täydellistymistä merkitsen
kunnioittaen ja toverillisesti --

-- -- --

(10/11 17.)



Marraskuu.


Vaikka en tiedäkään, pääseekö tämä kirjeeni koskaan julkisuuteen --
lehtemmehän voidaan lakkauttaa milloin hyvänsä --, kirjoitan sitä
kuitenkin, sillä annan siten perään sille höyrynpaineelle, joka
uhkaa reväistä sydämeni rikki. Avoimesti tunnustan, että mieltäni
ovat sanomattomasti kuohuttaneet viime päivien oudot tapahtumat,
ja jos tarkoitus on ollut vain porvarillisen mielen ärsyttäminen
ja nöyryyttäminen, niin on "kansa" ainakin minuun nähden siinä
kokolailla onnistunut. Voidakseni ajatella niin kuin kansalaisen
tällaisessa tilaisuudessa pitää, täytyy minun kirjoittamalla saattaa
sieluni ristiriidat tasapainoon, aivan niinkuin sosialistit usein
pyrkivät samaan tulokseen torikokouksilla ja mielenosoituksellisilla
ponsilauseilla.

Porvarillisessa tyhmyydessäni en ensinkään ymmärrä, miksi juuri
nyt täytyi turvautua suurlakkoon. Vaalilakimme on maailman
kansanvaltaisimpia ja vaalimme saimme suorittaa aivan täydessä
rauhassa; eduskunta, joka niissä valittiin, on varmasti maapallon
radikaalisimpia. Voineepa väittää, että m.m. edustaja Ingman, joka
sosialisteille lienee jonkunmoinen patavanhoillisuuden lihaksitulo
ja oikeiston musta pöpö, saisi esimerkiksi Englannissa Labour Partyn
johtajilta sangen paljon hyväksymishuutoja yhteiskunnallisista
mielipiteistään; hänen valjakkotoverinsa professori Ståhlberg
on taas tietääkseni aina ollut yhteiskunnallisissa kysymyksissä
radikaalien uudistusten mies, joka ei ole koskaan asettunut
poikkiteloin silloin kun on ollut uudistustyöstä kysymys. Vain se
seikka, että he vaativat näissä puuhissa mitä ankarinta asiallisuutta
ja tarkoituksenmukaisuutta, on tehnyt heistä "oikeistolaisia";
sellaisiksi tuomitsevat heidät m.m. ne monet "radikaalit", jotka ovat
aivan epätoivoissaan siitä, etteivät löydä mielestään kyllin mahtavaa
huutotorvea, jolla mylviä ilmoille suunnatonta edistysmielisyyttään.
Ja vaikka sosialistimme ovatkin eduskunnassa hiukan vähemmistössä, on
heidän asemansa kuitenkin niin voimakas, että porvarillinen enemmistö
olisi yhteiskunnan rauhan tähden suostunut kaikkiin niihin asioihin,
joita sosialistit todella tahtovat, ja ilman muuta painostusta kuin
mikä parlamentaarisin keinoin tulee kysymykseen.

Se joka väittää, että kansan valtiollisen edustuksen
epäkansanvaltaisuus, uudistusvihollisuus, yksipuolinen ja vanhentuneen
vaalilain, pohjalla tapahtunut kokoonpano, kansan päivänselvien
oikeuksien ja verisesti välttämättömien elinehtojen kieltäminen olisi
aiheuttanut suurlakon, puhuu siis perättömiä eikä voi perustella
väitettänsä pienimmälläkään järjellisellä tosiasialla. Katsokaamme,
oliko yhteiskunnassamme mitään muuta ilmiötä, joka olisi sen
aiheuttanut tai oikeuttanut, ilmiötä porvarillisten puolelta, sillä
heitä vastaanhan lakko oli suunnattu.

Porvarilliselta taholta ei tietääkseni ole harjoitettu Suomessa
ainakaan viime aikoina mitään kansalaisvapauden sortoa. He ovat
tosin olleet sitä mieltä, että rikolliset on rangaistava, varkaat
ja murhaajat heitettävä torniin, mutta sen käskee vanha Ruotsin ja
Suomen laki. He eivät ole vanginneet ketään viattomasti, eivät ole
pitäneet ainoatakaan kotitarkastusta eivätkä ole esiintyneet ase
kädessä mitään kansalaisryhmää vastaan. Mikäli heidän sanomalehdistään
on voinut päättää, ovat he suunnanneet kaiken voimansa ja kykynsä
saavuttaakseen ensinnäkin isänmaallemme niin suuren vapauden ja
itsenäisyyden kuin mahdollista ja kansalaisille niin suuren vapauden ja
väljyyden elinkeinojensa ja oikeuksiensa nauttimisessa kuin tällaisena
aikana ikänä ajatella ja suunnitella voi. Parhaalla tahdollaankaan ei
voi keksiä mitään kohtaa, joka oikeuttaisi asettamaan porvarillisen
yhteiskuntaluokkamme nykyisen suurlakon maalitauluksi. Se ei tosin ole
astunut pirttinsä edustalle ja jakanut omaisuuttansa ohi kulkeville
otsatukkajätkille, mutta sitä eivät ole tehneet ne sosialistitkaan,
joilla on omaisuutta. Päinvastoin täytyy kylmästi tarkastaen myöntää,
että jos jollakin luokalla olisi nykyoloissa ollut syytä tehdä
suurlakko, niin kyllä se olisi ollut juuri porvarillinen luokka.
Heti vallankumouksen jälkeen ruvettiin sitä kiusaamaan laajalla
ja järjettömällä lakkoliikkeellä, niillä kuuluisilla tuhansilla
lakoilla, joilla m.m. kaikki maataloustyöt hetkeksi lamautettiin.
Koko sen merkitys ja tarkoitus yhteiskunnassa saatettiin mitä
raaimmalla ja kauheimmalla sanomalehtisodalla epäilyksenalaiseksi.
Sen kansalaisoikeudet pantiin persoonallisella väkivallalla vaaraan
ja kaikki sen elämisen ehdot saatettiin vähitellen epävarmoiksi.
Tarkasti asiaa miltä puolen tahansa, aina vaan täytyy myöntää, että
porvarilliset eivät ole tehneet vallankumouksen päivien jälkeen mitään,
joka oikeuttaisi toisen yhteiskuntaluokan tekemään heitä vastaan
suurlakkoa. Toisaalta täytyy todellisten syiden löytyä.

Olisiko mahdollisesti sekasorto elintarve-alalla antanut lakkoon
aiheen ja olisiko porvaristolla ollut mahdollisesti sillä suunnalla
syntejä, jotka olisivat saaneet lakon suuntautumaan sitä vastaan?
Ne jotka elintarpeita tässä maassa tuottavat, ovat enimmäkseen
porvarillisia. Huolimatta siitä, että sosialistit ovat lakoilla ja
kaikella mahdollisella ynseydellä heidän työhönsä suhtautuneet, ovat
he koettaneet täyttää elintarpeiden tuottovelvollisuutensa. Siten
syntyneitä varastoja on hoitanut hallituksemme, ja nimenomaan sen
lain pohjalla, joka on syntynyt sosialistien toimesta ja heidän
erikoisesta vaatimuksestaan. Elintarvelautakunnissa on kaikissa
voimakas määrä sosialisteja, eivätkä he ole olleet niissä sanottavasti
koskaan porvarillisten kanssa eri mieltä, jos kysytään, kuka meillä
on tuottanut elintarveasiain käytännöllisessä järjestelyssä ja
elintarvelain määräysten toteuttamisessa todella suurinta häiriötä,
jopa antanut yleisen merkin siitä, ettei niitä tarvitse totella, niin
totuudenmukainen vastaus ehdottomasti kuuluu: meidän sosialistimme.
Nuo elokuiset svabodat Helsingissä, Turussa ja Oulussa olivat m.m.
sellaisia merkkejä ja todistuksia, joiden voimaa ei saada pois
pestyksi millään selityksillä. Ne ilman muuta sanoivat päättömälle
kansalle, ettei "herrain elintarvelakeja" tarvitse totella. Ne tekivät
valtion elintarvepolitiikan kokonaan hervottomaksi ja sen määräykset
hiljaisuudessa tehottomiksi. Olisipa merkillistä, jos sellaisten
tapausten jälkeen voitaisiin järkisyillä väittää, että elintarvekurjuus
on porvarillisten vikaa. Me porvarilliset olemme tuottaneet
elintarpeet, te, sosialistit olette yrittäneet niitä jakaa, kenen on
syy, ettette onnistuneet?

Syy ei siis voi olla tässäkään. Katsokaamme, olisiko yhteiskunnassamme
mitä muuta yleistä ilmiötä, joka olisi saanut työväenluokan tarttumaan
tällaiseen tuhoisaan voimakeinoon. Mieleen tulee silloin ehdottomasti
n.s. porvarillinen suojeluskaarti.

Sehän on etupäässä joutunut sosialistien vainon uhriksi. Ehkä siis se
olisi tämän kansanliikkeen aiheena? Mutta aivan selväähän on, että
sosialistien johto sekä ymmärtää että myöntää, että tuo kaarti on pantu
pystöön koko yhteiskunnan suojelemiseksi ulkoa tulevaa väkivaltaa
vastaan. Sen perustamisen syyn on saanut lukea sanomalehdistä
järkyttävän tarkoin joka päivä. Typerät laumat voivat olla tälle
sokeita, mutta politiikkaan ja yhteiskuntaelämään paljon osaa ottaneet
miehet eivät, ja siksi tämä ei riitä suurlakon syyksi.

Olisiko asia ehkä niin, että sosialistimme vapaudenrakkaudessaan ja
suojellakseen yhteiskuntamme kalleimpia oikeuksia, kansalaisvapautta,
oikeuden pyhyyttä, kodin rauhaa, persoonallista loukkaamattomuutta,
ja muuta sellaista, jonka täytyy olla yhteistä porvarillisten kanssa,
olisivat suunnanneet iskunsa venäläistä sotaväkeä ja muuta sortovaltaa
vastaan, jotka ovat näitä asioita joka päivä ja monella muotoa
törkeästi loukanneet? Jos niin olisi, niin pitäisin minäkin keinoa
tehdyn pahan vertaisena voimaan ja suuruuteen nähden. Siinä olisi ollut
teoreettinen aihe suurlakollekin. Se olisi ollut epätoivoinen yritys,
mutta riittävää aihetta siihen ei totisesti olisi puuttunut. Mutta
niin ei ole ollut. Venäläiset eivät ole sortoteoillaan keskuudessamme
antaneet sosialisteillemme lakon aihetta. Päinvastoin: hehän ovat mitä
makeimpia ystäviä! Venäläisten komentosanojen kaikuessa, venäläisten
pistimien uhatessa, venäläisten sortomenetelmäin mukaan on täällä
keskuudessamme tehty veristä oikeuksiemme ja kansalaisvapautemme
pilkkaa. Mikä ikuinen häpeä, lähtemätön tahra suomalaisen työmiehen
otsalla!

Mutta olisiko bolshevikien vallankumous Pietarissa voinut antaa
sosialisteille todellisen aiheen suurlakkoon? Voimmeko vakavasti uskoa,
että he yhtymällä siihen ovat todellakin luulleet voivansa saavuttaa
täällä etuja, joita ei olisi saatu ilman lakkoa? Suuret laumat tietysti
sellaista voivat kuvitella, vähänkään mukana olleet eivät. Bolshevikien
kapina Pietarissa ei tietysti ollut meille minkäänlainen suurlakon aihe
ja syy.

Siinä olemme!

Vaikka etsisin maat ja taivaat, en löydä ainoaakaan _järjellistä_
syytä eilen päättyneeseen suurlakkoon, ja se on lohduttomin tulos,
mitä ajatella saattaa. Mitä on sanottava kansasta, joka ilman mitään
aihetta syöksee koko maan sellaiseen laittomuuden ja anarkian tilaan,
jossa viime vuorokaudet on oltu? Millä kehityksen ja kypsyyden
asteella onkaan se kansanluokka, joka ryhtyy tällaiseen _pelkän sokean
alaluokkavihan ja verenhimon ajamana!_

Meille ei jää tässä murhaajienkin keskellä muuta keinoa kuin taas
uudemman kerran ruveta korjaamaan sitä mitä on hävitetty. Se tuntuu
raskaalta, mutta se on tehtävä. Emmehän voi ruveta tästä maasta
poiskaan muuttamaan? Ne ovat nuo järjettömät työmieslaumatkin, jotka
ovat keskuudessamme äsken murhatöitä suorittaneet, meidän onnettomia
kansalaisiamme, joiden rinnalla meidän kaikesta huolimatta täytyy
koettaa luoda siedettävät elämisen ehdot. Tämä on mielestäni se ura,
jolle sisuansa hilliten nyt täytyy koettaa ajatuksensa ohjata.

Mutta siitä on näissäkin oloissa jyrkästi pidettävä huoli, että laki
ei nuku. Lain henki ei kuole maastamme sosialistien määräyksellä.
Murhaajat ja kaikki, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi sellaisiin
tekoihin, joita ei mitenkään voida poikkeustiloillakaan perustella,
ovat saatettavat lain mukaiseen rangaistukseen. Jos se ei onnistu nyt,
täytyy sen onnistua myöhemmin. Lailla juuri on kansa kasvatettava ja
sen vaatimukset ovat pyhinä pidettävät. Aseiden keskellä se saattaa
pakosta levätä, mutta se hijoo miekkaansa levätessään. Ellemme pyri
tähän kaikesta huolimatta, saamme jakaa sosialistiemme häpeän.

Miten onkaan tunnelmamme nyt? Luulen, että me porvarilliset ajattelemme
niin yleisesti koko kansamme kannalta, että meidät tällä hetkellä,
tuon surkean lakkoasian vuoksi, kärsimyksistämme huolimatta valtaa --
ei viha -- vaan syvä suru, häpeä ja nöyryytyksen tunne. Kunpa ei suuri
asiamme olisi nyt menettänyt otollisinta tilaisuuttansa!

(20/11 17.)



Agitaattorille.


Sanomalehdissä on kerrottu Teidän kiihkeässä, kansanpuhujan kaikkia
taikakeinoja käyttävässä puheessa punakaartin kokouksessa lopuksi
vaatineen, että silloin vankina olleet suojeluskaartilaiset
"luovutettaisiin tuomittaviksi venäläisille miehille." Tämä Teidän
vaatimuksenne oli minulle kuin salaman välähdys pimeydessä: se paljasti
häikäisevällä räikeydellä sen henkiolemuksen laadun ja kokoonpanon,
joka on määräävä Teissä ja todennäköisesti suurimmassa osassa Teidän
tovereitanne. Sallinette, että koetan lukijoilleni kuvata, mitä näin,
että hekin tietäisivät, keiden kanssa olemme tekemisissä.

Teidän elämänuranne on minulle sangen selvä, vaikka en tiedäkään siitä
ainoatakaan vuosilukua tai muuta sellaista. Te olette todennäköisesti
suomalaisen työmiehen poika, joka on käynyt läpi työmiehen elämän
sellaisena kuin se tässä maassa esiintyy, kokenut kovaa, jos isä on
ollut laiska tai juoppo, viettänyt yleensä onnellisen lapsuuden, jos
isä on ollut raitis ja ahkera. Te olette parhaassa tapauksessa käynyt
läpi kansakoulun ja saanut sieltä ensimäisen himmeän aavistuksen
suuresta maailmasta ja siinä myllertävistä pyrkimyksistä ja aatteista.
Ja hyvin luultavaa on, että kaikista onnettomuuksista huolimatta
Teidän ympäristönne lapsuudessanne yleensä oli omiaan kasvattamaan
Teistä kunnon miestä, ohjaten Teitä rehellisyyteen, kunniantuntoon,
ahkeruuteen, hyviin tapoihin, jopa isänmaanrakkauteenkin. Niin, menenpä
niin pitkälle, että uskon Teidänkin joskus tunteneen rakkautta Suomen
maahan ja sen kansaan, olleen ylpeä siitä, että olitte suomalainen, ja
olleen valmis sitä puolustamaan vääryyttä ja sortoa vastaan. Näillä
ihanteilla oli Teidät kotinne ja ympäristönne varustanut, antanut
Teille köyhyydestä huolimatta kauniit matkaeväät, kun lähditte maailman
rantaa kulkemaan.

Jos elämänne nyt olisi sattunut sellaiseen aikaan, jolloin ei olisi
tapahtunut mitään maailmankäsityksiä murtavaa, olisitte voinut pitää
nuo ihanteenne, säilyttää itsessänne sen sopusoinnun, joka on yksilön
onnen ehto, ja kuolla kansalaisena, jonka saavuttamaa henkistä tasoa
on yhteiskunnalliselta ja sivistysarvoltaan pidettävä sangen korkeana.
Teistä olisi kehittynyt tuo menneen ajan suomalainen työmies, jonka
hyvät avut, rehellisyys, ahkeruus, kunniantunto ja isänmaanrakkaus
kyllä muistetaan, vaikkakin ne nyt ovat käymässä valitettavasti yhä
harvinaisemmiksi. Ne aivot, jotka Luoja oli pannut kallonne onteloon,
olivat nimenomaan luodut tällaista elämänuraa varten; siihen niillä
oli monien polvien hankkima perintätaipumus osoittajanaan ja siihen
käytettyinä olisivat ne koituneet yhteiskunnallemme suurimmaksi
hyödyksi.

Mutta kohtalo viskasi Teidät tänne silloin, kun maailmassa alkoivat
puhaltaa uudet tuulet. Kuin erämaan samum- tai sirocco-tuuli tunkeutui
Teidän sydämeenne ja sieluunne yhdellä kertaa sekava määrä mitä
moninaisimpia asioita. Ne saapuivat kaukaa kuin salaperäiset linnut,
istuivat olkapäällenne ja valoivat korvaanne yhä uutta ja uutta,
kunnes sielunne oli kauheassa käymistilassa ja siellä vallitsi
sanoin kuvaamaton kaaos ja sekasorto. Toiset noista linnuista olivat
valkeita, toiset mustia, toisilla suussa öljypuun lehvä, toisilla
myrkkymarja. Ja huolimatta niistä ihanteista, joita tämä uusikin aika
Teille antoi, joista kaunein on taistelu oman yhteiskuntaluokkanne
aineelliseksi, ehkäpä henkiseksikin hyväksi, ette jaksanut kestää tuon
uuden aatemäärän painoa. Kun istuitte pönttönne nenässä -- voittehan
nimittäin olla suutarikin -- ja pikilankaa punoessanne imitte näitä
aatteita sosialistisesta kirjallisuudesta sellaisena kuin sitä on
meillä tarjottu, tapahtui Teidän aivoissanne suorastaan sairaloinen
muutos. Nehän olivat aiotut ajattelemaan sen ohjelman mukaan, jonka
niille oli luonut vuosisatojen ympäristö ja perintävaistot, joten
ne, kun uuden ajan kuohu ryntäsi sisäänne väkivallalla kuin olisivat
henkiset ovenne avatut paineteilla, eivät enää kestäneet, vaan
muuttuivat kokoonpanoltaan, sairastuivat, pehmenivät, joutuivat
yhteiskunnallisen raivotaudin uhriksi.

Kun Te tuon silmänräpäyksen jälkeen nousitte pönttönne nenästä,
olisitte varmaan itsekin kauhistunut, jos olisitte sillä hetkellä
aavistanut, mihin kaikkeen Te nyt olitte mahdollinen. Te ette sitä
sillä hetkellä ymmärtänyt, mutta nyt Te sen jo ymmärrätte, sillä
syvälle on jälkeenne painunut se ahkion ura, jota olette kulkenut, ja
kauas loistavat syksyiseltä lumelta punaiset veritahrat. Te voitte
nyt itsestänne todistaa, että olette kypsynyt tekemään kaikkea sitä,
mikä on ollut Kainin jälkeläisille luonnollista, että veljen veren
ääni kaikuu Teidän korvissanne, ei kauhistavana muistona entisestä
raamattutunnista, vaan tuoreena tapauksena omalta uraltanne. Sillä
hetkellä kun laukaisitte kiväärin viattomaan nuorukaiseen hänen äitinsä
silmäin edessä, isään hänen vaimonsa nähden, saatoitte sanoa koko
maailmalle: "Nyt olen yhteiskunnallinen raivohullu, jonka toiminta
lankeaa kaiken sen ulkopuolelle, minkä mukaan tähän saakka on eletty!"

Katsokaamme, mitä olitte tämän muutoksen kautta menettänyt.

Olette menettänyt kaiken sen, minkä tämän maan kulttuuri oli
aikaisemmin Teillekin antanut: käsityksen hyvän ja pahan rajasta;
rehellisyyden tunnon ja kaipuun; kaiken maailmankatsomuksen, joka
pitää yllä ihmisen siveellistä voimaa; käsityksen vapaan kansalaisen
oikeuksista ja velvollisuuksista lainalaisessa yhteiskunnassa;
tietoisuuden siitä, että olette suomalainen, jolla on isänmaa ja
velvollisuudet sitä kohtaan; käsityksen rehellisen työn arvosta
ja kyvyn nauttia työn ilosta; yleensä kaiken sen, jonka terve ja
onnellinen yhteiskunta edellyttää hyödyllisiltä jäseniltään. Mikä ihana
kokoelma kalliita ja arvokkaita aarteita, kansalaishyveitä, jotka ovat
luoneet kaiken sen, mikä maailmassa tähän saakka on kulkenut suuren
ja kauniin nimellä! Mistä ne otetaan pois, sinne jää kauhistuttava
tyhjyys, se valkeaksi sivuttu hauta, joka on täynnä kuolleitten luita!

Te olette kuitenkin saanut sinne jotakin sijaankin, sekavan kokoelman
uusia aatteita ja "ihanteita". Ne ovat tunkeutuneet kalloonne
sosialidemokratian nimellä. Mutta kun aivokudoksenne ei ollut luotu
tällaiseen, ette voinut omistaa itsellenne maailmankatsomukseksi
sitä, mikä on todelliselle sosialidemokratialle oleellista, nimittäin
lämmintä ja ihanteellista pyrkimystä oloja kohti, joissa yhteiskunnan
onnellisuusvarat koituisivat tasan kaikkien sen jäsenten kesken. Te
ette voinut ymmärtää tuon opin ydintä, joka on rauha ja rakkaus,
vaan niinkuin terveellinenkin juoma on toisille myrkkyä, muodostui
sosialidemokratia siksi Teillekin. Se pani Teissä alkuun käymistilan,
joka muutti Teidän verenne sapeksi, ja tuloksena on se kauhistuttava
olio, joka punakaartilaisen nimellä suorittaa hirmutekoja keskellämme,
joka istuu jopa kansanedustajana eduskunnassa ja jäsenenä työväen
vallankumouksellisessa neuvostossa. Jos nuo suuresti ajattelevat
ja lämminsydämiset ihmiskunnan ystävät, jotka ovat sommitelleet
sosialismin opin ehkä hiukan pingoittuneissa aivoissaan, olisivat
näkemässä, minkälaisessa haamussa heidän aatteensa kannattajat ja
esitaistelijat Suomessa esiintyvät, niin he nousisivat kuolleista
pannakseen vastalauseen. Samoinkuin inkvisiittori poltti ihmisiä
Kristuksen oppi kourassaan, samoin nämä vetoavat sosialismiin
murhatessaan ihmisiä ja ryöstäessään. Silloin kun ihmiskunta saa
sanotuksi jotakin, joka utopian tavoin mahdollisesti hipaisee sitä
suurinta totuutta, silloin myös ilmestyy niitä, jotka kääntävät tuon
utopian lähimmäistensä ja itsensä järkyttäväksi onnettomuudeksi. Vika
on siinä, kuten alussa sanoin, että aivot eivät kestä utopian painoa,
vaan muuttuvat sairaloisiksi, pehmenevät.

Kun Te, punakaartilainen, olitte kehittynyt suunnilleen tälle asteelle,
rankaisi Luoja Suomea sillä kauhealla erehdyksellä, että kaikille
teille, jotka parhaillaan olitte sairastuneet yhteiskunnalle mitä
vaarallisimpaan sosiaaliseen hulluuteen, annettiin samat valtiolliset
kansalaisoikeudet kuin niillekin, joiden aivoissa vielä oli massa
terve. Kuinka tuhoisaksi se erehdys on arvioitava, se jääköön tässä
sanomatta, mutta siitä koitui koko maallemme ja kansallemme outo
turma. Sen tähden kiemurtelee nyt pieni valtiomme kuolon tuskissa,
sisällisen mätähaavan uhrina, hetkellä, jolloin sen pitäisi päinvastoin
syntyä uudelleen ihanana ja vapaana. Sen tähden on eduskuntamme tätä
kirjoitettaessa kuin hajallaan, ja sen tähden punaa kansalaisten
veri syksyn valjua ensimäistä lunta. Kas siinä seurauksia aivojenne
toimintayrityksistä, sitten kun niissä oli tapahtunut tuo tuhoisa
ainesmuutos! Luoja tietää, mikä olisi paras lääke ja onko sitä.

Te sosialidemokraattiset agitaattorit, punakaartilaiset,
kansanedustajat, piirisihteerit, sanomalehtimiehet, te lukemattomat
"puhujat" ja muut "tietomiehet", teidät kyllä tunnen. Kuinka säälittävä
onkaan aina mielestäni ollut teidän sielullinen kokoonpanonne, jolle
pääleiman on antanut mitä alastomin ja sokein luokkaviha, silmitön
kateus ja alaluokan luihu raivo parempiansa ja etevämpiänsä kohtaan.
Te esiinnytte aina suurisuisesti "suomalaisen työmiehen" nimessä ja
panette hänen niskaansa kaiken mitä teette. Mutta minä sanon teille:
vaikka olette todella onnistuneetkin aivan valitettavassa määrässä
turmelemaan suomalaisen työmiehen, niin vielä elää hänessä kuitenkin
sitä vanhaa henkeä, sitä, joka teki hänestä kunnioitetun kansalaisen
ja korkealla siveellisellä tasolla olevan ihmisen, joka antoi hänelle
voimia olla oma itsensä, yksilö, eikä mikään sokeasti johdettava
lauma-eläin. Viime viikkojen hirmutöillänne olette te varmasti saaneet
hänet entistä selvemmin ajattelemaan, kuinka surkealla tavalla hänet on
petetty ja mitä kaikkea hänen nimessänsä on tehty. Siitä ajatuksesta
kasvaa se liike, joka lopuksi on teidän turmionne.

Kaksi viikkoa sitten ennustin tällä paikalla, että bolshevikit ovat
tuomitut menettämään pelinsä oman sisäisen mahdottomuutensa tähden,
koska heillä ei ole edellytyksiä viedä yhteiskuntaa mihinkään muualle
päin kuin anarkiaan. Ennustukseni ei toteutunut. Mutta kun se kerran
lähtee laskemaan, laskeutuu se ainaiseksi, ja jääpi Venäjän historiaan
kaikkinaisen kauheuden, älyttömyyden ja ylimmäisen tolkuttomuuden
muistopatsaaksi. Paras keino hulluuden hävittämiseksi, bolshevismin
tuhoamiseksi, on bolshevismi itse! Samalla tavalla käy meilläkin. Siitä
hetkestä, jolloin teitte ensimäisen kansalaismurhan ja sen puolueena
hyväksyitte, iskitte ensimäisen naulan suomalaisen "sosialidemokratian"
ruumisarkkuun. Se liike on tuomittu ainaiseksi tässä maassa ja tulee
varmasti häviämään, ja parhaat sen hävittäjät olette te itse. Työllänne
ja toiminnallanne te väkiselläkin ajatte kaikki kunnolliset ainekset
meidän riveihimme, ja toivottavasti silloin nähdään, että maassamme on
sentään vielä enemmistö niillä, joiden papinkirja on puhdas.

Kuinka onkaan tämä maa valittanut ja kärsinyt sotilasrosvojen ja
-sortajien kynsissä. Kuinka olemme hävenneet katkerasti sitä, että
naisemme ovat niin surullisen lukuisasti unohtaneet kunniansa ja
häväisseet itsensä! Kahta surkeampi on asemamme nyt, kun kokonainen
yhteiskuntaluokka ikäänkuin tämän kaiken kukkuraksi lainaa tuolta
naistensa häpäisijältä aseet murhataksensa omia kansalaisia,
veljeilläksensä sisarensa, äitinsä ja morsiamensa raiskaajan kanssa!
Sehän on alaston tosiasia, kauhea nähdä kirjoitettuna ja painettuna,
mutta tosi siitä huolimatta. Voiko viheliäisempää esimerkkiä jonkun
kansanluokan kypsymättömyydestä ja mihinkään kelpaamattomuudesta
koskaan saada!

Vallankumouksen jälkeen me luulimme teistä jotakin, kun te suurin
sanoin puhuitte muka Suomen sorretusta asemasta ja "nuorukaistemme
jaloista teoista". Muistaakohan Oskari Tokoi silloiset sanansa?
Kuinka mahtavasti esiintyikään tämä muka "valtiomies" silloin
eduskunnassamme, saaden todellakin helppohintaisia aploodeja meiltä
herkkäuskoisilta. Polttakoon tulena se kiitos nyt hartioitanne,
Te entinen nuorsuomalainen maakauppias, jonka poliittinen osa on
nyt kerta kaikkiaan loppuun leikitty. Punakaartin hartioilla ette
nouse, vaan on sekin todistus siitä syvyydestä, mihin putositte sen
kuuluisan voi-ohjelmanne kanssa, jonka elokuulla akkojen kokouksessa
Senaatintorilla hyväksyitte. Se oli "valtiomiehen" ohjelma, joka
totisesti oli laatijansa arvoinen!

Me Suomen porvarilliset olemme aina tahtoneet olla veljiä kaikkien
kansalaistemme kanssa. Minä olen ollut kansalaisena ja ihmisenä
tasa-arvoinen karjapiikani kanssa, vaikka en olekaan esittänyt hänelle
lähempää tuttavuutta. Olen kunnioittanut torppariani yhtä suuresti
kuin naapuriani tilanomistajaa, vaikka en olekaan käskenyt häntä
vierashuoneeseeni nukkumaan. Tätä ette te, agitaattorit ja puhujat,
ole tahtoneet sallia. Te ette ole hinnalla millään suvainneet, että
me olisimme saaneet säilyttää hyvät välimme työväkemme kanssa, vaan
olette kaikin mahdollisin keinoin usuttaneet sitä kimppuumme. Varokaa
ettemme mekin kohta julista: "Olkoon niin! Olkoon meitä tässä maassa
kaksi eri luokkaa, patriisit ja plebeijit, kuten haluatte." Silloinhan
olisi luokkatietoisuus täydellinen ja ohjelmanne suoritettu siltä
kohdalta. Luuletteko, että siitä olisi teille ja työväelle todellakin
etua! Luuletteko saavanne pienintäkään uudistusta toimeen ilman meidän
apuamme, edes kunnollista lakipykälää laadituksi käyttämättä meidän
kokemustamme. _Me_ tiedämme, että jos mieli tässä maassa saada luoduksi
jotakin pysyväistä, sen täytyy tapahtua _kaikkien kansanluokkien
yhteistyöllä_. Sitä _estämään_ pyritte te, ja se on ollut toistaiseksi
teidän ainoa pyrkimyksenne.

Siksipä juuri teidät täytyy saada hävitetyksi. Ja se sija, jossa
olette kasvaneet, pitää polttaa ja tervata, ettei louhikäärmeelle enää
kasvaisi uusia päitä! Sillä tämä maahan _täytyy_, Herran nimessä,
lopultakin saada vapauden ja edistyksen tielle!

(24/11 17.)



Illanvietto saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille.


Tässä kirjoituksessa kerrottu "uni" on vapaankäden maalaus eräästä
yksityisestä illanvietosta, joka pantiin toimeen sotavankeudesta
karanneille saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille Helsingin
Pörssiklubilla noin viikkoa ennen kirjoituksen päiväystä. Upseerien
takia ei asiasta tahdottu silloin sen selvemmin kertoa. Pakolaiset
autettiin Helsingistä edelleen ja pääsivät onnellisesti kotimaahansa.

       *       *       *       *       *

Se vuosi, joka nyt lähestyy loppuansa, jättää maailmanhistoriaan
syvemmän jäljen kuin mikään edeltäjänsä. Suurvaltasodan hirmukuloa
vastaan viritti se vastavalkean, Venäjän vallankumouksen, joka jo
tapauksena sinänsä hakee vertaistaan, tulkoot vaikutukset minkälaisiksi
hyvänsä. Olipa kuin olisi hirvittävän rovion reuna ruvennut sihisten
sammumaan, kun siihen vallankumouksen toimesta suunnattiin rauhan
pyrkimyksen ja sotaan kyllästymisen kylmä vesisuihku. Ei rohkeinkaan
mielikuvitus olisi ikinä voinut uneksia kaikkea sitä, mitä tämä outo
vuosi on mukanaan tuonut!

Katsokaamme vain kaikkia niitä ihmeitä, joita on meidän suomalaisten
keskuudessa ja hyväksi tapahtunut, jättäen rajojemme ulkopuolella
tapahtuneet yliluonnolliset asiat muille. Masennuksen ja sorron joulua
1916 tuskin muistamme, ja se mieliala, jolla otimme vastaan vuoden
1917, on meille nykyisin tuiki outo. Vallankumouksen jälkeen on
vapautemme asia kehittynyt niin huimaavin askelin, että nuo silloiset
harmaat hetket tuntuvat meistä viikkoa ennen vedenpaisumusta sattuneen
kohmelon kaltaisilta, kaukaisilta kuin kivikausi ja sen alkupimeys.
Vapaus ja sen kehittäminen sekä varjeleminen on niin täyttänyt kaikki
meidän puuhamme ja pyrkimyksemme, että unohdamme verestää muistoamme
edes sen verran kuin on tarpeellista välttämättömän synnintunnon ja
tyynen arvostelukyvyn säilyttämisen kannalta.

Muistan kuinka ennen sanomalehtimiehenä istuessani yöllä pöytäni
ääressä usein otin puhelimessa vastaan Helsingin asemakonttorista
lyhyen tiedonannon, että "kenraalikuvernööri matkusti tänä iltana
Pietariin". Mieleeni piirtyi silloin kuva, kuinka jäykkäviiksinen,
mursun näköinen Frans Albert astui pönäkkänä upeaan salonkivaunuunsa,
ja joka kerta kun tein asiasta pikku-uutisen, huokasin myös
vaistomaisesti: "Kukahan senkin penteleen kerran keikauttaa?" Mutta
ei kuulunut keikauttajaa ja pikku-uutinen uudistui alituisesti vuoden
toisensa jälkeen. Tsaarin pirunkala hääräsi Helsingin ja Pietarin
väliä uupumattomasti, sovitellen lonkeroitansa ja imukuppejansa yhä
uusiin paikkoihin ruumiissamme ja imien vertamme taukoamatta, ja niinpä
alkoikin meissä ilmetä yhä lisääntyvä verenvähyys, alakuloisuus ja
väsymys. Kun sitten joskus levisi huhuja siitä, että kenraalikuvernööri
oli joutunut epäsuosioon, että Venäjän hallitus pitäisi lempeämpää
politiikkaa Suomea kohtaan ajanmukaisempana, niin kuinka ahnaasti
noihin valheellisiin ja aiheettomiin huhuvähäisiin tarrattiinkaan
kiinni, kuinka niistä iloittiin, niitä pureskeltiin ja heruteltiin.
Muistuu mieleen Juhani Ahon kertomus "Kannikka" sitä ajatellessa,
kuinka se nälkäinen mies vapisevin kynsin ja irvillä ikenin käänteli
hyppysissään ainoata kurjaa kannikkaansa että mihin paikkaan ensiksi
hampaansa iskeä... Niin surkean vähästä saattoi silloin melkeinpä kuin
häilähtää tyytyväiseksi!

Kuinka toisin ovat asiat nyt! Kun itsenäisyytemme tunnossa vietämme
näitä kohtalokkaan vallankumousvuoden viime päiviä ja muistelemme
tuota mustaa menneisyyttä, olemme kuin entinen mies eläinnäyttelyssä
katsoessaan krokotiiliä: hän hieroi silmiään, pudisti tarmokkaasti
päätänsä ja sanoi: "Ei, tämä on mahdotonta. Noin hirveitä eläimiä
ei voi olla olemassa!" Samoin tuntuu meistäkin menneen sorron
louhikäärmettä muistellessa, ja siksi on syytä päästää syvän
kiitollisuuden ja helpotuksen huokaus. Kunpa nyt nouseva vuosi toisi
mukanaan niin sanoakseni syventyvää käsitystä vapaudesta ja yhä
lisääntyvää vakautumista nuorille ja kasvaville saavutuksillemme,
yhdistävää kansallistuntoa, ja yksimielistä valtiomme vartioimista! Ei
paljon puutu, etten kaikesta huolimatta ole hiukan liikutettu -- Suomi
kun on meille kaikessa viheliäisyydessämme rakas.

       *       *       *       *       *

Mutta tapahtui, että allekirjoittanut, kuten ennen faraot ja muut
Persian kuninkaat, vaipui tässä tuonnoin, olikohan viikko sitten,
horroksiin ja näki ihmeellisen unen. Kun se yksityiskohtaisessa
tarkkuudessaan oli niin selvä ja "totuuden" mukainen ja muultakin
sisällöltään sellainen, että sekin on luettava kuluvan vuoden
tunnusmerkillisiin tapahtumiin, en malta olla sitä lukijoilleni
kertomatta. Niin sanoakseni "esilauseeksi" sopivat koko unelle
tunnetusti entente-ystävällisen runoilijan Heinrich Heinen seuraavat
säkeet:

    Nach Deutschland zogen vier Grenadier',
    Die waren in Russland gefangen,
    Und als sie kamen in finn'sche Quartier,
    Sie liessen die Köpfe nicht hangen!

Olin olevinani suuressa ja kauniisti valaistussa huoneessa, johon
oli katettu juhla-ehtoollinen sangen monelle hengelle, muiden muassa
minullekin. Kun saavuin paikalle, oli siellä jo vieraita iso joukko,
kansalaisia monelta eri alalta, tuttuja miehiä ja trastukamraateja
enimmäkseen. Kun lähestyin heidän pöytäänsä, tuli sieltä eräs vastaani
ja kuiskasi, osoittaen neljää tuntematonta herrasmiestä, seuraavat
ontuvat säkeet:

    "Menit Saksaan krenatööriä neljä,
    Olit ryssän he fankiudess'..."

Tämän jälkeen esitteli hän minut noille neljälle tuntemattomalle:
"Mister Sissi, esquire", ja -- no kaikkia se unikakkinen maalaakin! --
"herrat luutnantit X ja Y Hänen Majesteettinsa Keisari Kaarlen, ja Ä ja
Ö Hänen Majesteettinsa Kaiseri Wilhelmin armeijasta." Kuvaavaa sille
kirkkaudelle ja yksityiskohtaisuudelle, joka kauttaaltaan oli tämän
merkillisen uneni leimana, oli se, että minä todella niin sanoakseni
"lihassa" puristin näiden neljän sirosti kumartavan upseerin kättä
ja sopertelin kuin eräs Peräpohjolan nimismies, joka mielipahakseen
kopsahti maantiellä pahki pakoretkellä olevaan sotilaslaumaan --:
"Willkommen zu Finland!" Myöhemmin, uneni jatkuessa, sain sitten
tietää, että tuo nuori mies tuossa, jonka silmät paloivat kuin hiilet,
oli

    "Terve magyar,
    jalo pustan mies!",

ja että hänen toverinsa taas oli muka Przemyslin miehiä. Mistä nuo
kaksi preussilaista olivat, sitä ei unikakkinen minulle tarkemmin
kertonut, mutta muistan selvästi, kuinka heistä varsinkin toinen oli
suora ja harteikas, tinkimättömän ja karskin sotilaan tyyppi, niinkuin
pitää ollakin. Sekin ehti vielä painua mieleeni, että nämä molemmat
olivat niin sanoakseni "kenttävarustuksissa", jotka todistivat heidän
matkansa vaivoista ja hankaluuksista. Mutta asiaan.

Esimerkkinä tämän unen ihmeellisyydestä on osaltaan sekin, että
sen jälkeen kun oli istuttu pöytään ja ensin hiukan puraistu
ententen silliä ja voileipää, tapahtui yleinen, kuinka sanoisin,
"keikaushunööri", jota ei ole kieltolaissa edellytetty. Kun sitten
oli saatu ensimäinen aterian vaihe sivuutetuksi, kilisti joku
lasia ja lausui saksan kielellä -- kuinka uskomatonta! -- vieraat
tervetulleiksi, kuvaten lyhyesti ja sattuvasti suomalaisten ja
saksalaisten suhteita, ja sitä jännitystä, jolla olemme täällä
seuranneet keskusvaltain suurenmoista kamppailua. "Me ihailemme", sanoi
puhuja, "saksalaisen maailman isänmaanrakkautta, voimaa, kestävyyttä,
järjestyskykyä, -- sanalla sanoen, sen syvää kulttuuria!" Puheen
päättäjäisiksi huudettiin "eläköön" ja tehtiin "Taula-Matin konsti",
kunnes vähän ajan perästä kajahti itse "Die Wacht am Rhein". Täytyy
ihan kummastella, ettei tässä unessa tapahtunut mitään todellisuuden
vääristelyä, hullunkurista karrikeerausta, kuten unissa yleensä
-- esimerkiksi, että vieraamme olisivat olleet englantilaisia,
joille olisimme pitäneet ylistyspuheita saksaksi, että ryyppylasi
olisi paennut ottavaa kättä, että "punssi" olisi muuttunut suussa
hirvittäväksi tökötiksi, että "Die Wacht am Rhein" olisi laulettu
Marseljeesin nuotilla, -- ei, mitään sellaista ei tapahtunut, vaan
kaikki oli kuten ainakin ilmissä!

Kun sitten iltaa jatkettiin, tuli kansainvälinen tunnelma yhä
sydämellisemmäksi. Laulettiin suomalaisia ja saksalaisia lauluja,
lausuttiin Goethen juhlallinen ja uhmaileva "Prometheus" ja ennen
muuta keskusteltiin, haasteltiin hartaasti kuten ainakin kauan erossa
olleet ystävät. Laulettiin taas, "Karjalan maill'", "Die Grenadiere",
-- heläytettiinpä lopuksi kolme kovaa värssyä tuosta kuuluisasta
ja hirvittävästä Hanssin Jukastakin, joka tarpeellisella voimalla
esitettynä, kyllä, kuten Juhanin paloviina marttyyrin luolassa, "vetää
ryppyyn miehen huulet". Ja kuten unet yleensä käyvät sakeammiksi ja
epäselvemmiksi kuta kauemmin niitä kestää, samoin kävi tämänkin. En
muista sen loppupuolesta muuta kuin että puheen porina oli kova ja että
otin siihen vointini mukaan osaa, ja että kun "Porilaisten marssi"
laulettiin, pidin vierustoverini kanssa huolta siitä, että siihen
kuuluvat lukuisat tykinlaukaukset tulivat esitetyiksi tarpeellisella
voimalla ja kutakuinkin oikealla paikallaan. Sitten on unessani
taas pimeä aukko, kuin suriseva venttiili, kunnes muistiini palaa
seuraava vierustoverini asiallinen ja jäähdyttävä huomautus: "Annappas
Mashkevitsh saisi nuottaansa tämän lauman...!"

Enempää en kuullut, sillä tällä kohdalla herätti minut se henkilö, joka
sukuuni alkuperäisesti aivan kuulumattomana nyttemmin jakaa kanssani
meille tulevat korttiannokset. Pitkin yötä oli hän huolestuen seurannut
uneksimistani, säpsähtäen aina hereille, kun olin milloin puhunut
merkillistä siansaksaa, milloin taas korkealla äänellä hoilannut "Da
will ich liegen und horchen still" tahi "On mua lyötynä puukolla, on
rautapuntarilla" ja muuta sellaista. Ja kun lopuksi olin ruvennut
hirvittävästi kiristelemään hampaitani ja valmistautumaan kuin
lopulliseen kuolemanhyppyyn, oli hän katsonut parhaaksi herättää minut.
Siihen loppui tämä ihmeellinen uni.

Kun muistelen sitä nyt jälkeenpäin, ymmärrän sen esikuvallisen
merkityksen. Onhan luonnollista, että vanhat ystävälliset suhteemme
saksalaisiin näistä puolin rupeavat uudistumaan, että me itsenäisessä
Suomessa pidämme vierainamme ketä tahdomme, ja että meillä, joiden
myötämieli on ollut keskusvaltain puolella, on vierainamme saksalaisia
silloin kun ententen ystävät juhlivat englantilaisten kanssa. Mutta
yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä -- sitä, että unestakin voi saada
siksikin sievoisen kohmelon.

       *       *       *       *       *

Mutta, arvoisat lukijani, aika on tullut, jolloin sanon teille
kaikille kohteliaasti: Hyvää uutta vuotta! Tuntemattomuuden leppymätön
esirippu kätkee taaksensa tulevan vuoden, emmekä tiedä, minkä
kappaleen maailmanteatterin johtaja aikoo meille esittää. Aavistamme
kuitenkin, ettei ole tullut vielä maapallon kansoille huvinäytelmän
aika, vaikka toivo kuiskaakin toiselta puolen: joskin olisi vielä
edessä murhenäytelmä, niin edessä ovat myös ne kohtaukset, jolloin
jo sovituksen sarastus on näyttämön valaistuksena ja jolloin sekä
varsinaiset näyttelijät että statistit murhemielin kokoontuvat
avonaisen haudan ympärille. Ja piispa Eerikki Sorolainen kohottaa
kätensä ja lausuu: Jumalani, näinkö paljon kärsimyksiä! että maapallo
siirtyisi askeleenkaan radallansa?

Vapaan, riippumattoman, kaikkien mahtien tunnustamani Suomen onnenvuosi
olkoon 1918!

(29/12 17.)



KYNÄLLÄ JA KIVÄÄRILLÄ



Vapauden hinta.

(Punakaartilaiskapinan aattona.)


Näin kertoo vanha kronikka.

Ugrian valtakunta eli vaikeita aikoja, niin vaikeita, että tuntui ensi
aluksi käsittämättömältä, miten niistä kunnialla selviytyä. Tiedettiin
tosin yleisesti, tahi oikeastaan paremmin "tunnettiin" kuin tiedettiin,
mikä oli ainoa ja todennäköisesti paraskin pelastuskeino, mutta sitä
arkailtiin, pelättiin, ei tahdottu siihen vielä turvautua. Asema oli
pulmallinen ja vaati perinpohjaista harkintaa, mutta siihen harkintaan
ei saanut nyt monta minuuttia tuhlata.

Ugrian valtakunta oli itsenäinen ja tunnustettu valtio, mutta viereisen
suuren naapurivallan sotajoukot mellastivat siellä aivan mielensä
mukaan. Toimettomuus ja kurittomuus oli tehnyt näistä sotajoukoista
kaikelle oikeudelle ja inhimillisyydelle kuuron rosvojoukon, ja
huonojen rotuvaistojen ja toivottoman alhaisen sivistystasonsa vuoksi
olivat ne Ugrian kansalle kuin irralle päästetty susilauma. Niiden oma
maa oli vielä suuremman kurjuuden vallassa ja jokainen mielettömyyden
puuska, joka tulvahti sen tulivuoresta ilmoille, heijastui Ugriassa
vastaavana rikoksellisuuden maininkina. Mitä hurjinta ja järjettömintä
kehittymätön, viinan ja perinnöllisen tautisuuden turmelema,
huoruudessa ja eläimellisyydessä rypevä alhainen ihmisrotu voi
järjestyneen ja sivistyneen yhteiskunnan hävittämiseksi suunnitella,
sitä varmasti suunnittelivat nämä ainekset, ja tämä oli sitäkin
vaarallisempaa, kun heillä oli johtajinaan, neuvonantajinaan ja apunaan
-- suuri osa Ugrian omasta kansasta.

Vuosisadan suuri henkinen rutto oli hiipivänä myrkkynä valuttautunut
laajalle Ugrian kansan veriin. Kuten aina suuret taudit raivoavat
hirmuisimmin siellä, missä ne kohtaavat viattomimman veren,
koskemattomimman kansan; samoin raivosi nyt tämä tauti Ugrian kansan
keskuudessa. Kaiken, mitä kansan mielessä oli vuosisatain työllä
saatu kasvun alulle inhimillistä sielun ja ruumiin kulttuuria,
nousua ylöspäin sivistystä ja onnea kohti, näytti tuon taudin
synnyttämä myrkky uhreistaan tyystin hävittävän, ja jäljelle jäi vain
surkuteltava, kokonaan siveellistä maailmankatsomusta vailla oleva
olio. Ja niin perinpohjin oli tuo vuosisadan hirvittävä kuppatauti
myrkyttänyt suuren osan Ugrian kansasta, että se, unohtaen kaiken,
mitä kansoille tähän saakka kallista on ollut, teki liiton äitinsä
raiskaajan kanssa, tarjosi hänelle morsiamensa ja sisarensakin, lainasi
häneltä murha-aseita ja ryhtyi yhdessä hänen kanssaan hävittämään omaa
synnyinmaataan. Kolkolla kauhulla kysyi koko Ugria, koko sivistynyt ja
siveellinen maailma: "Onko koskaan missään minkään kansan keskuudessa
tehty näin kamalaa, tunteettomuudessaan, alhaisuudessaan, sokeudessaan
maahan masentavaa, inhottavaa isänmaanpetosta?" Tunto ja historia
vastaa: "Ei ole. Ugrian kansa saa pitää siitä yksin kunnian."

Kun sitten tämän musertavan onnettomuuden lisäksi oli tulossa
nälänhätä, joka ontoilla silmillään tuijotti akkunoista sisään ja oli
jo saanut luiset sormensa oven rakoon, ja kun maa muuten oli eristetty
muusta maailmasta, ehkä Jumalasta ja hyvistä ihmisistäkin, saattaa
ymmärtää, mikä harmaa epätoivo tahtoi väkisinkin vallata ugrialaisen
isänmaanystävän sydämen. Jähmettyneenä tuijotti hän kauhun ilmeellä
näihin kolmeen kaameaan tosiasiaan, kuin Macbeth yöllisellä nummella,
kun hänen eteensä äkkiä ilmestyy kolme noitaa, kolme ruumiillistunutta
iljetystä. Hän ei voi uskoa sitä, mitä hän näkee, vaan toivoo vielä
viime hetkeen saakka parasta, yleistä ja yksimielistä parannuksen tekoa.

Paljon ei jää vuodesta vaille se ajanjakso, jonka kuluessa Ugrian
kansan järkevä enemmistö -- sillä sairaus ei toki ollut turmellut
muuta kuin lähelle puolet -- liikuttavalla pitkämielisyydellä täten
sieti kaikkea sitä suunnatonta kiusaa, jonka uhriksi kohtalo sen oli
tehnyt. Ei ollut enää sitä rikosta, jota ei rankaisematta saanut sen
keskuudessa tehdä, eikä niin rampaa rikollista, joka ei olisi ilkkuen
nauranut laille, jonka käsivarsi riippui hervotonna ja halvattuna.
Kuta pitemmälle päästiin, sitä huutavammaksi kävi Ugrian kansan hätä,
kunnes vihdoin yhteiskunnallinen ja poliittinen pulma oli kehittynyt
kipeimmälle asteelleen, jolloin vaadittiin tekoja eikä sanoja. Kun
ihmistä kiusataan kauan ja järjestelmällisesti, kun keksitään kaikki
ajateltavissa oleva pirullisuus, että tehtäisiin hänen elämänsä
mahdottomaksi, silloin hän, vaikka pitkämielisenä ja rauhan töissä
tyyntyneenä tuota kauankin sietää, lopuksi menettää kärsivällisyytensä
ja ryhtyy taisteluun vainoojiaan vastaan. Hänen vanhurskas vihansa ja
hänen oikea asiansa antavat hänelle silloin jättiläisvoimat, joiden
edessä murtuvat portit ja pilarit, ja murskautuvat pahantekijäin luut.

Kun pahuus nimittäin oli kehittynyt sille kannalle, että se uhkasi
yksinkertaisesti vajottaa yhteiskunnan raakalaisasteelle ja tehdä
Ugrian kansalle mahdottomaksi nauttia äsken saadusta vapaudestaan,
eikä mitään rauhallista keinoa enää ollut sen kukistamiseksi, silloin
äkkiä Ugrian kansan sielussa muuttui maailma veripunaiseksi. Sen
miehuus, häpeäntunne, viha, katkeruus -- kaikki, mitä vuosisatain
kiusa oli sen sydämeen muru murulta kerännyt -- leimahti räjähdyksen
tavoin ilmituleen, ja se sanoi kiusaajilleen: "Hyvä! Tähän saakka
olen rukoillut Jumalaa säästämään meitä kansalaissodalta, mutta nyt
huomaan, ettei sitä enää voida välttää. Ugrian kansalla on edessään
uusi historian pakko, joka sen täytyy kestää. Jumala, joka loi raudan,
tarkoitti sillä, ettei maailmassa saa olla orjia!"

Ja tehtyään tämän ratkaisevan päätöksen tunsi Ugrian kansa sanomatonta
helpotusta ja kirkastusta sielussaan. Vielä äsken oli se maailmankin
vuoksi pelännyt ja hävennyt kansalaissotaa, mutta nyt esiintyi asia
sille uudessa valossa. Se oli vain nimellisesti kansalaissotaa,
asiallisesti se oli taistelua sekä harmaita että punaisia ryssiä
vastaan, kaikkea mahdollista raakuutta ja pimeyttä vastaan, joka tahtoi
upottaa sen inhoittavaan syleilyynsä kuin Ilmestyskirjan kauhistuttava
portto. Kun maailman ritarien valiojoukko lähtee taisteluun
raakalaisjoukkoa vastaan, kilpailevat urhot vaarallisimmasta paikasta,
jossa otellaan rinta rintaa ja silmä silmää vastaan. Samoin oli nyt
Ugrian pieni kansa saanut sivistyksen rintamassa kunniapaikan, jossa
sen oli sivallettava iskunsa kaiken sen puolesta, mikä ihmiskunnalle
pyhää on. Ja juuri sen vuoksi, että omia kansalaisia oli vihollisen
puolella, oli iskettävä yhäkin terävämmin, sillä vasta se on urho,
joka omalla miekalla ja omalla vapisemattomalla kädellä leikkaa pois
rinnastansa hirvittävän paiseen.

Sillä tämä oli myös terveyden taistelua. Kun myrkyllinen käärme
puree ihmistä, leikkaa hän kiristäen hampaitaan haavan suuremmaksi,
vuodattaa vertansa, kaataa sarvesta ruutia päälle ja sytyttää sen,
sillä hän tietää tulen parantavan voiman. Leikkaus on ainoa, joka voi
pelastaa pitemmälle myrkytetyn ruumiin, jonka toiset jäsenet ovat jo
mustanpunaisia pilautuneesta, pakkautuneesta verestä. Ellei Ugrian
kansa olisi noussut tähän pyhään taisteluunsa isänmaansa tuon kurjan
ja kalliin äitinsä puolesta, olisi se ansainnut kaikkien maailman
miesten ja naisten halveksumisen; mutta siitä, että se nousi, ja että
se voitti, ansaitsi se ikuisen kunnian. Ja vyöttäessään vyölleen
miekkansa, joka oli maannut maassa satasen vuotta, kuuli Ugrian kansa
mullasta menneisyyden äänen. Ne olivat ammoin sinne astuneet urhot,
joiden unta perintövihollisen askel oli häirinnyt, ja joiden haavat
olivat uudelleen ruvenneet vuotamaan. Se, joka todella seisoo molemmin
jaloin Ugrian kamaralla ja kuuntelee isäinsä ääntä, tuntee sähkövirtana
veressänsä vanhan historiallisen vihan tulen. Ugrian miehet tunsivat,
että vielä ovat kostamatta emon kohlut, vielä on taistelematta se
taistelu, joka kerran on tapahtuva hänen ja tuon rodun välillä. Heistä
kuulosti kuin olisivat vuosisataiset haudat rytinällä auenneet ja
vanhat ugrialaiset haamujen rykmentit aaveina astuneet heidän edellänsä.

Niinpä siis tuli toiminnan hetki. Sanomatulet lensivät vuorelta
vuorelle, hätäkapulat talosta taloon, kutsuen aseisiin joka miehen,
jolle isänmaa ja yhteiskunta oli rakas. Jokainen koti antoi aluksi
sen, joka ei ollut huolenpitäjäksi tuiki välttämätön, antoi ja evästi
sen kuukausien varalle. Kymmenin tuhansin parveili pian nuorempi kansa
valituilla asemapaikoillaan valmistuen pyyhkäisemään Ugrian rajojen
ulkopuolelle kaiken sen, mikä oli sen kansallinen häpeä. Toimeliaat
miehet hankkivat heille aseet, totuttivat heidät tarpeelliseen kuriin,
antoivat heille sen ylevän ja jalon ajatustavan, josta heidät sittemmin
tunnettiin. Koko terveenä säilyneen kansanosan valtasi se vakaumus,
että vapauden hinta on sittenkin kärsimys, ehkä kuolokin, mutta että se
hinta ei ollut liian kallis. Vaativana, kiivaasti kutsuvana, törähteli
vartiotorneista sotatorven ääni, ja sanomaton tuoksina täytti koko
Ugrian maan. Toisista valtakunnista ilmoittautui tuhansittain ritareita
taistelemaan sivistyneen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Tuntui kuin
olisi koko Ugrian maassa kaikunut alituinen, yhäti uudistuva huuto:

_Aseisiin! Nouskaa miehissä taisteluun raakalaisia ja murhaajia
vastaan! Ugrian maa on nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen!_

       *       *       *       *       *

Raamattu kertoo, että kun saatana tietää viimeisen hetkensä lähestyvän,
se kokoaa kaikki mahdolliset voimansa lopputaistelua varten. Mutta
se voitetaan kuitenkin ja lyödään kahleisiin, jonka jälkeen alkaa
tuhatvuotinen valtakunta. Sanoin kuvaamattomat olivat ne kärsimykset,
joita Ugrian kansa sai kokea tuossa isänmaan pettureita vastaan nyt
syntyneessä taistelussa, mutta se kesti ne kuitenkin lujasti, sillä se
tunsi, kuinka päivä päivältä yhä terveempi veri virtasi sen kaikissa
jäsenissä. Katkerat tappiot kääntyivät voitoiksi, kunnes vihdoin
Ugrian kansa oli todellinen herra omassa maassaan ja saatana kahleissa
sen jalkain alla. Ja siitä hetkestä alkoi Ugriassa "tuhatvuotinen
valtakunta". Riemastuen tunsi se vasta nyt, kun se oli maksanut
vapauden hinnan, voivansa siitä todella nauttia. Se hiipi pitkin sen
nuortuneita suonia kuin ihmeellisen hieno viini, joka autuaasti huumaa
sielun...

Ja vuosikymmenien kuluessa oppi Ugrian kansa yhä enemmän siunaamaan
sitä, että se oli rohjennut tarttua miekkaansa ja tehnyt sen oikealla
hetkellä. Nopeasti kasvaa turve kaatuneen haudalle, pian häipyy
korvista orvon lapsen ja äidin itku, mutta jäljelle jää polvesta
polveen rohkaiseva, kohottava sankariteon muisto, joka viittaa
kehoittavana ihanaan tulevaisuuteen. Ugrian historiassa muodostaa tuo
sen nousun saastaista, rehentelevää raakalaisuutta vastaan ihanan
alppihuipun, jota ijankaikkisen kunnian aurinko lakkaamatta valaisee.
Sukupolvi toisensa perästä näkee siitä -- lopettaa hurskas kronikan
kirjoittaja tämän lukunsa -- että tällainen taistelu on kansoille,
niiden vaeltaessa maailmojen himmeässä yössä, kuin tulen patsas muinoin
Israelille korvessa: se johdattaa ne luvattuun maahan.

(25/1 1918, jolloin punakaartilaiskapina oli Karjalassa jo alkanut.)



Aseitteni ylistys.

(Suojeluskunta-harjoituksissa Helsingin vapauttamisen jälkeen.)


Kiväärilläni teen sinulle kunniaa, sinä minun henkeni keihäs, kynäni,
jonka omain kansalaisten häpeällinen kapina ja isänmaanpetos tammikuun
lopussa kädestäni kirvoitti. Sinun kärkesi oli silloin hehkuvan kuuma,
kun kerroit tarinan Ugrian taistelusta maansa pettäjiä vastaan,
kun ennustit ja viitoit taistelun kulun ja sen ainoan mahdollisen
päätöksen; olkoon se nyt, kun jälleen astut pimeydestä valoon, ehkä
entistä hehkuvampi, terävämpi, kärkevämpi, taas uudelleen todistaakseen
siitä ainoasta, mikä yhä on suomalaisille tarpeellinen: vapautussotamme
vauhdikkaasta, hurjan tarmokkaasta ja äärimmäisen perinpohjaisesta
lopulliseen loppuun ja ihanaan voittoon saattamisesta. Mikäli siihen
kehoitat ja jaksat sytyttää innostusta ja uhraavaisuutta, sikäli on
sinulla, kynäni, suurin kunniatehtävä, mitä isänmaasi palveluksessa
vapaan sanan alalla voit suorittaa. Siis teroitu ja tulistu, mutta
muista vastuunalaisuuttasi! Alati tunne, että esitämme murhenäytelmää,
jonka kerran päätyttyään tulee herättää vapauttavia, yleviä tunteita,
jotka kirkastavat ja jalostavat elämänkatsomuksen ja virkistävät
kärsineen sydämen, vaikka silmistä vielä vuotavatkin surun herkät
kyyneleet. Se hirvittävä painetun valheen aika, jonka juuri olet
kokenut, osoittakoon sinulle, kynäni, vielä uudemman kerran, mikä
ääretön vastuunalaisuus sinulla on. Vapaus, totuus, rehellisyys? Minne
katositte Suomesta äsken?

Ja ensiksi siis, tee kynäni kunniaa tuolle kiväärille, joka on
ajan aallon harjalta lennähtänyt minunkin olalleni. Sadat kuvat
välähtävät outona sarjana mielessäni tuota salaperäistä ihmisen
keksimää asetta tarkastellessani, sitä kädessäni punnitessani, sillä
tähdätessäni ja sen lukko-koneistoa virittäessäni ja laukaistessani.
"Ampuma-asentoon nyt!" -- kuuluu upseerin komennus. Minä astahdan
askeleen sivulle ja toisen taakse, edessä oleva toverini painuu
polvilleen, me tähtäämme ja laukaisemme, me ammumme harvaan ja
nopeasti ja me katselemme sielussamme outoja kuvasarjoja kuin sinisen
autereen läpi, josta jyrisee ja salamoipi, ja josta meille ylinnä,
käskevä ilme otsallaan, viittaa vapauden korkea jumalatar. Me
tunnemme kaikki, me vapaaehtoiset, että todellisuus on toista kuin
unelmat, ja me kasvatamme itseämme sielussamme olemaan miehiä, niiden
vertaisia kunnossa ja rohkeudessa, jotka ovat puolestamme uhrautuneet
Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. Tee kunniaa, kynäni, veljellesi
kiväärille! Vapauden ja miehuuden puolesta molemmat salamoikaa,
isänmaan alttarin pyhässä tulessa kärkenne karkaiskaa, ja opettakaa
meille kaikille, kuinka turhaa on mainen elo ilman vapaan miehen
vapaata valtakuntaa. Siis asentoon! Kivääri olalle! Eteenpäin.

Te olette veljeksiä, kynä ja kivääri! Synkkä yö astuu mieleeni
muistaessani sitä alennustilaa, johon kynä on maassamme niin usein
saatettu. Se häväistys ja kuolema, jota kivääri merkitsee, on sittenkin
vähäistä siihen sielua ja ruumista turmelevaan myrkkyyn verraten,
joka vuotaa saastaisen mielen pitämästä kynästä. Tuhannet ja taas
tuhannet vaivuttaa se oudon hämärän maailmaan, jossa ei ole kunniaa
eikä rehellisyyttä, taivasta eikä isänmaata, jossa on vain helvetti
maan päällä kaikkine salaperäisine petoineen. Ja vielä hirveämpää
on tuo myrkky silloin, kun sen vuodattaja tahtoo ottaa itselleen
vapauden haahmon, kätkeä suden muotonsa karitsan taljaan, voidakseen
vietellä viattomat, syöstä syyntakeettomat syvyyden kuiluun. Löytyykö
riittävätä rangaistusta, millä maksaa palkka tästä hävitystyöstä,
jolla myrkytetään ehkä korjaamattomasti se pellonsarka, jolla ihmiset
kasvavat? Laissa ei, mutta rehellisten ja ajattelevain ihmisten
sydämessä kyllä.

Ja sinä, kivääri, kuinka vihattu olet ollut silloin, kun olet sortajan
kädessä ojentunut sydäntämme vastaan. Manalan hämäryydeltä tuntuu se
aika, ne vuosikymmenet ja ne viime kuukaudet, jolloin alati olet ollut
ja vieläkin olet sydäntämme kohden tähdättynä. Tähtäimen takana vilkkuu
venäläisen pirullinen silmä, kiiluu punakaartilaisen mielipuolinen
katse. Katso, kuinka hän riehuu ja huitoo aseellaan, kuinka
selittämätön, outo joukkohulluus leimuaa hänen hurjalla muodollaan! Hän
ei ole terve, hän on sairas, ja hänellä on kädessään kivääri, joka on
ainoastaan viisaita varten ja korkeasta käskystä ja kuoleman uhatessa
käytettävä! Mihin me olemme tulleetkaan!

On yö ja minä valvon kodissani. Uni ei tule ja ajatukset askartelevat
lakkaamatta. Ne kolkuttavat jokaisen kaukana olevan ystävän ja omaisen
ovelle. "Kuinka voit? Oletko säästynyt murhaajan luodilta? Missä
olet? Mikä on kohtalosi? Ammuttiinko sinua räjähtävällä luodilla vai
pistettiinkö painetilla? Minne on sinut viety? Kuinka jaksavat urhomme
rintamalla? Mikä teki suomalaisista isänmaanpettureita? Täytyykö minun
todellakin riistää rinnastani usko suomalaisen isänmaallisuuteen,
leikata sieltä pois kallein aarteeni ja jättää sijalle ammottava
verinen haava? Täytyy, täytyy." Ja minä nousen sekä kiroan hammasta
purren, kiroan taivaat ja maat luontoni lohduttomassa vihassa ja
kiivaudessa, minä kävelen edestakaisin rauhattomana, levottomana,
onnettomana, mihinkään työhön kykenemättömänä, kuin häkissä vangittuna.

Mutta äkkiä seisahdun. Kadulta, yön pimeydestä, kuuluu tuttu surina,
auton ääni, kun se vinhasti laskettaa pitkin kuoleman kaupungin
katuja. Mikä kolkko tuonelan lintu, mikä verta hyytävä siipien humina!
Hiivin akkunan ääreen ja raotan verhoa varovasti. Seisahtuuko tähän?
Ei. Kuuluva "perkele" vain karahtaa yössä, kiväärin piippu välkähtää
lyhdyn valossa, rentona retkottavat punakaartilaiset, jostain kaukaa
kajahtaa kiväärin laukaus... Taas hiljaisuus, kunnes levoton väsymys ja
raukeus vihdoinkin pelastaa minut siunattuun uneen ja yhtä vuorokautta
lähemmäksi vapautuksen hetkeä...

Mutta pois kaikki kauhun kuvat! Pelastuksen päivä on tullut ja tuossa
edessäni ovat nuo kaksi veljestä hyvässä ja pahassa: kynä ja kivääri.
Nyt on tullut hyvän vuoro, nyt loppuu noiden jalojen aseitten työ
pimeyden palveluksessa. Nyt voin taas tarttua kynään ja koetella,
mitä sieltä tiukkuu, tyrehtyikö kokonaan, vai vuotaako patoutuneen
runsaudella. Ja nyt saan vapaasti minäkin tarttua kivääriin ja suunnata
sen pahaa vastaan, mielessä riemullinen vakaumus siitä, että tämän
jälkeen sitä ei muuhun Suomen valtakunnassa tarvita. Kuinka ihana
onkaan kirkkauden aamu silloin, kun yöllä on raivonnut hirmumyrsky,
kun maa ja taivas on vaipunut pikimustaan pimeyteen, kun salamat
leimahtelevat ja pahat henget kiljuvat synkillä murharetkillään.
Aurinko nousee karkoittaen ijankaikkisella majesteettiudellaan helvetin
voimat, sanomaton kirkkaus täyttää koko äärettömyyden, me astumme ulos
tukahduttavista kammioistamme ja hengitämme taas... taas!... vapauden
ilmaa. Mikä suunnaton, riemastuttava, huumaava onnen, vapauden ja
kiitollisuuden tunne paisuttaakaan rintaamme...!

-- -- --

Me seisomme vapaa-asennossa ja minä katselen kivääriäni. Se on nyt
jo tuttu ja kodikas. Tunnen kaikki, mitä se "sisällänsä pitää", ja
osaan sitä käyttää. Ja kotona on minulla kynä, jota en kuitenkaan osaa
käyttää niinkään hyvin kuin kivääriä. Todennäköisesti, sen pahempi,
ammun sillä harhaan useammin kuin aseellani. Lohdutan itseäni sillä,
että koetan ainakin tähdätä oikeaan. Meidän on nyt kerrankin saatava
Suomessa asiat sille kannalle, että sekä kynät että kiväärit aina
tähdätään oikeaan.

Mielen valtaa vakava rauha. Kuuluu komennus ja me marssimme
eteenpäin reippaassa tahdissa, verrytellen kirjoitus- ja istumatöissä
jäykistyneitä jäntereltämme. Siinä mennessämme muistuu kuin itsestään
mieleen vanha marssilaulu Suomen oman kansallisen sotaväen ajoilta.
Tahdissa astuvat tarkk'ampujat harjoituksista, pöly kiiriskelee, miehet
katsovat, tytöt ihastelevat, ja me pikkupojat marssimme mukana täyttä
kurkkua laulaen hauskaa laulua:

    Täällä me olemme ottamassa
    Oppia korkeata,
    Jotta me voisimme puolustaa
    Tuota armasta isänmaata.

                        (20/4 18.)



Salaliittolaisten muistojuhla.


(Kapinan aikana toimi Helsingissä n.s. yhteishyvän valiokunta, joka
johti porvarillisten vastarintaa. Se oli jakautunut eri osastoihin,
joista toiset hoitivat finanssipuolta, vakoilua, aseitten ostoa,
suojeluskunnan järjestämistä j.n.e., toiset salaisten julkaisujen,
m.m. Vapaan Sanan toimittamista y.m. Helsingin vapauttamisen jälkeen
kokoontuivat eräät tuon valiokunnan nuoremmat jäsenet pieneen
illanviettoon iloitakseen tapahtuneesta pelastuksesta, ja sitä
tilaisuutta on tämä kirjoitus tarkoitettu kuvaamaan.)

Vapaan Helsingin yllä kimalteli hauskasti iltapäivän aurinko, kevät
näytteli kauneinta ja kirkkainta kuulakkuuttansa, harjoituskentiltä
kuului tarmokasta, huvittavan murteellista komennusta ("kiveeri
olale vjie!"), ja itse Viapori tuntui hymyilevän tuolta salmen takaa
niin kodikkaasti ja omaisesti. Sekin on nyt meidän! Koetin kävellä
vakaasti ja arvokkaasti, mutta vaikea oli pidättää riemuaan. Kaikesta
surkeudesta ja alhaisesta huolimatta teki mieli hypähtää juoksuun
kuin pikku poika, joka juuri tällaisena iltana oman elämänhalunsa
sähköttämänä äkkiä pinkaisee lentoon kuin peeveli ja laskettaa hurjasti
ympäri pihaa, päästellen kolkkoja intiaanihuutoja ja uhmaten koko
maailmaa. Niin teki mieli, mutta maltoin, sivuutin ystävällisellä
hymyllä pari sinistä meripoikaa, jotka alottelivat ensi pakinoitaan
hiukan arastelevien tyttöjen kanssa, ja kiiruhdin viivana muutaman
torinvarteisen vanhan talon ovesta sisään. Mitä suomalaista ja
kansallis-isänmaallista on maassamme punssitilkan ääressä lausuttu,
siitä on ytimekkäimmän osan kuullut tämä vanha rakennus, jonka
kivijalka tuntuu jo kasvavan tuota Mäkipeskan ja Meurmanin ajoilta
kuulua kansallista leuan-alusjäkäläpartaa. Niin menin ovesta sisään ja
olin pian salaliittolaisten synkässä seurassa.

En ole tahallani hilpeä, ja toivon, ettei iloni särähdä kenenkään
korvissa tänä murheen ja murhan aikana. Se oli nimittäin hilpeys,
kirkas ja sumentumaton luonto, joka oli leimana ja antoi voimat ja
rohkeuden sille nuorten ja vanhain miesten sekä naisten joukolle,
joka täällä punaisen hirmuvallan aikana henkensä uhalla toimi, toivoi
ja odotti aikaansa. Näistä oli nyt eräs läheisessä liitossa toiminut
nuorten miesten ryhmä tällä kertaa koolla, äskeistä menneisyyttä
muistelemassa, kuin soturijoukko taistelun jälkeen leirivalkean
ääressä. Vielä kuuluvat tykkien jymähdykset, vielä rätisevät kaukana
kuularuiskut, vielä heiluttaa viikatettaan niittomies, mutta täällä
jo kokoontuvat toiset kirkkaan nuotion ääreen. Yö hiljenee ympärillä,
valohäivähdykset leikkivät miesten vaskisilla kasvoilla, jykevät
"vitsit" jyrähtelevät kuin mörssärinlaukaukset, nauru remahtaa aina
vatsasta saakka ja leveään hymyyn lehahtaa uroon naama, koska joskus
harvinaisena hetkenä Lotta Svärd kallistaa hänelle tilkkasen jaloa
nestettä. Sotilas ei ole murheellinen.

Tuossa saapuu mies, lyhyt ja tanakka, joka kantoi nimeä Kallio.
Huolestuneena kysäisee hän meiltä, ketä vastaan nyt konspireerataan,
kun punainen hirmuvalta on kukistettu. "Vehkeily" ja maanalainen
työ on tullut näinä vuosina niin mieluiseksi, että kirkkaan päivän
tullen täytyy räpytellä silmiään kuin yöpöllö auringossa. Jos August
Wesley olisi tiennyt, mikä mies se kerrankin kävi häntä tilille
vetämässä, olisi hän kiireesti kutsunut paikalle sekä Miettisen että
Savinaisen, mutta eipäs tiennyt. Eivät aavistaneet punaiset, että
"vastavallankumouksen" pääleiri oli aivan heidän nenänsä edessä,
talossa, jonka pihassa valvoi alituisesti rosvokaartilainen ja
jota vastapäätä olevassa rakennuksessa vilisemällä vilisi "työväen
tasavallan" huligaaneja. Ovikello ja puhelin soivat myötään, talon
emäntä otti vastaan vieraiden virran uupumattomalla herttaisuudella,
hilpeällä ja rohkealla mielellä kestettiin synkät selkäviikotkin,
suunniteltiin, neuvoteltiin ja -- ostettiin aseita. Sadat tuhannet
markat aina miljooniin saakka soluivat, tulivat tuntemattomista
lähteistä ja menivät taas, hautautuakseen ruutina ja teräksenä
salaperäisiin paikkoihin, rohkeitten kansalaisten kaappeihin ja
komeroihin. Hoidettiin politiikkaa, oltiin yhteydessä valtion
päämiehenkin kanssa ja välitettiin hänen tahtonsa maailmalle, kunnes
vihdoin saatiin järjestetyksi hänen diplomaattinen matkansa ulkomaille.
Välillä taas kimmastuttiin, haukuttiin järjestyksessä pohjoisesta
etelään kaikki henkilöt ja maailman potentaatit, kunnes väsyttiin ja
ruvettiin miettimään, kannattaisiko ostaa sitä ja sitä kiväärimäärää
ja mihin sen saisi kätketyksi. Ja kaikessa oli mukana Kallion sangen
läheinen sukulainen, joka järkkymättömällä tyyneydellä ja harkinnalla
välitti neuvottelut salaperäisen finanssikomitean kanssa, jolla näytti
olevan hallussaan loppumattomat oikeitten setelien lähteet. Harvoin
lienee Suomessa yksityinen koti muodostunut sellaiseksi maanalaisen
politiikan ahjoksi kuin kapinan aikana "maisteri Kallion" koti,
jota kaikki -- ja niitä ei ole vähän -- siellä käyneet muistelevat
erikoisella kiitollisuudella.

Vieressäni istuu merkillinen mies, tunnettu sekä Svenssonin että
Strömbergin nimellä. Punakaarti oli haistanut, että joku "Svensson"
oli vaarallinen "vastavallankumouksellinen", ja pani toimeen
kotitarkastuksen kaikkien mahdollisten sennimisten luona, asianomaisten
jakamattomaksi kauhistukseksi. "Svensson" muutti silloin tyynesti,
muiden salaliittolaisten taputtaessa käsiään, nimensä tuoksi hyvältä
kaikuvaksi "Strömbergiksi" ja jatkoi sitkeästi rikollista toimintaansa
aseitten hankkijana ja kaiken muun pirullisuuden juonimestarina. Hän
olikin ollut hyvässä opissa jo jääkäriliikkeen alkuajoilta saakka,
liikkuen meren sekä etelä- että länsipuolella ja hoidellen eri
nimillä eri kaupungeissa erinäisiä sangen tärkeitä "agentuureja"
menestyksellä ja päällystönsä täydelliseksi tyytyväisyydeksi. Yksi vika
hänellä oli, joka sai joskus Kallionkin kalpenemaan: hän ei koskaan
pyytänyt vähempää kuin 50,000 mk. "tänään", ja "huomenna" 100,000
mk., milloin kuularuiskuja, kiväärejä, milloin mitäkin varten. Mutta
ellei sitä oteta huomioon, myönnämme kaikki hänet sellaiseksi nuoreksi
mieheksi, joka mitä kylmäverisimmin uhmaili kuolemaakin, jos vain
oli kysymyksessä toiminta isänmaan eteen, veikoksi, jonka tyynen ja
vaatimattoman olemuksen perustana on todella reilun miehen meininki.

Mutta keskustelu veljespöytämme ympärillä vilkastuu. Tuossa ryntää
esiin rohkeine paradokseineen Jansson, mies, joka nuorukaisen muodosta
huolimatta on jääkäriliikkeen isiä. Koskaan raukenemattomalla
huumorilla suunnittelee hän uupumatta vehkeitä punaisten valtaa
vastaan, laskee miesten, kiväärien ja käsipommien lukua, vakoilee,
ottaa selkoa punaisten lukumäärästä, lähettää ja saa tietoja, hautoo
päässään mitä rohkeimpia strateegisia "kuppeja" ja kertoo välillä
virkistävän "vitsin" rintamalta. Hänen vilkkauteensa vastaa terävin
vuorosanoin toinen paradoksien mies, Johansson, jonka mystillinen
"metsätoimisto" on ollut ammoin tunnettu sekä "vastavakoiluosastossa"
että muissa asianomaisissa piireissä. Hänen pirteä ja levoton henkensä
tutkii yötä ja päivää punaisten linnoitusta kuin tikka lahoa puuta,
kunnes hän levitti siipensä ja lensi tiehensä "Volyinjetsillä" --
palatakseen "Westphalenilla". Mutta rauhoitu hän ei koskaan.

Ilta kuluu pitemmälle. Kevätillan hämäryys laskeutuu kaupungin ylle ja
vapaudestaan iloitseva ihmiskunta siirtyy nauttimaan siitä levosta,
jota eivät enää punakaartilaiset häiritse. Katsahdan merelle, jonka
kuvastinkirkkaassa pinnassa kimaltelee päivän viime välähdys kuin tuli.
Sotalaivan sähkölyhty vilkuttaa kiihkeästi ja rautakypärinen soturi
keskustelee kaartilaisen kanssa. Otan Koposen vyöltä mauser-pistoolin
ja tutkin sen rakennetta, vaipuen uudelleen pohtimaan aseitten
filosofiaa, kunnes Olssonin järeät sanat herättävät minut unelmistani.
Mitä kapinan aikana tarvittiin vehkeilyä m.m. sähkölennättimen
kimpussa ja saatiin aikaan tuloksia sillä alalla, siitä on meidän
kiittäminen tuota miestä, jonka ulkomuotokin jo osoittaa harvinaista
tahdon lujuutta. Hän tietäisi kertoa, kuinka nuoret miehet henkensä
uhalla venäläisissä univormuissa keikkuivat sähkölennätinpylväissä
yhdistäen niihin omat johdot, ja kuinka hän, kun ei yhteyttä heti
saatu aikaan, meni itse Rääveliin ja järjesti asian punaisten nenän
edessä. Ankarana asevehkeilyn miehenä oli tunnettu tuossa istuva
Grahn ja kavalana vakoojana vilpittömän näköinen Regnell, jotka
vaihtavat nyt mieluisia sanoja ja muistelevat muinaisia, naamallansa
paistava ilme ja olemuksessansa työtätehneen ja velvollisuutensa
täyttäneen nautintorikas rauha. Poissa ovat Seppälä, Bladh, Oskar,
Karl, Knutson ja monet muut, joilla on tunnollaan Vapaa Sana ja
erinäiset toiset "publikatsionit", mutta läsnä on eräs nimetön, joka
oli maailman parhain kuriiri ja organisatööri, varsinkin kun tuli
puhe työskentelystä Sörnäisten punaisissa piireissä, ja joka liikkui
senaatin talossa ja Smolnassa kuin kotonaan. Siinä on joukko nuorekasta
ja uhraavaista voimaa, jota ilman olisi paljon tarpeellista jäänyt
suorittamatta.

Mutta veljesseurassamme vallitsee reilu henki. Me tahdomme nauttia
lepohetkestämme ja leiritulemme ääressä muistella käytyä taistelua,
ennenkuin vartiohuuto kutsuu toiset kaartin töihin, toiset muihin
velvollisuuksiin. Kuluneisiin viikkoihin sisältyy niin paljon surua,
pettymyksiä, vastoinkäymisiä, vaaroja ja jännitystä, iloa, uhkuvaa
innostusta, ihanaa tulevaisuuden kangastusta, että keskustelumme
heijastaa kaikki spektrin värit, kirjavana kuin kaleidoskoopissa. Me
liikumme Suomen valtakunnan, _Suomen kuningaskunnan_ luomisvesillä
ja annamme ajatuksemme vapaasti temmeltää eri mahdollisuuksien
aloilla. Ja niin teemme me _uuden salaliiton_ ajaaksemme kaikella
voimalla ja väellä kansamme päähän sitä ainoaa, johon sisältyy
tulevaisuutemme todellinen turva ja rauha, nimittäin lujaa kansallista
valtiovalta-aatetta monarkisen idean pohjalla. Kaikkia niitä vastaan,
jotka kykenemättöminä kuulemaan kehityksen ja ajan ääntä tahtovat
edelleenkin pitää maamme humbugi-demokratian orjuudessa ja sovittaa
verellä ostetun vapautemme vanhenneisiin ja surkealla tavalla
köykäisiksi löyttyihin kaavoihin, tekemällä meistä jonkunmoisen
"levyseppätasavallan", julistamme me leppymättömän sodan. Se on
päätöksemme, se on sotamme _todellisen_ edistyksen ja vapauden puolesta.

Terve!

Mielet herpautuvat ja lasketaan leikkiä. Johansson ehdottaa:

-- Pannaan oma mies kuninkaaksi.

-- Kuka?

-- No, vaikka professori Ståhlberg...

-- Hänellä on kovin paljon vastustajia. Hänen Majesteettinsa
oppositsioni tulisi mahdottomaksi kestää.

-- No mitäs siitä! Hän luopuu valtaistuimesta poikansa hyväksi...

Hilpeyttä.

-- -- --

Ne voimat, jotka uskalsivat ja uhrautuivat, jäävät nyt suomalaisen
kansallistavan perusteella varjoon, ja toiset voimat nousevat
näkyviin. On ihmeellistä, kuinka suunnattoman paljon meillä löytyy
asiantuntijoita ja pystyviä miehiä sitten, kun tappelu on lopetettu.
Niille, jotka häärivät sodan kuumimmassa rintamassa, on lohdullista
tietää, että ne kaikista pätevimmät voimat ovat käyttämättä, ovat
siellä kotona kamarissaan jylhänä reservinä, joka rauhan tultua
tottuneella kädellä tarttuu ohjaksiin ja pelastaa maan. Voiko sellainen
kansa koskaan hukkua?

Yö oli myöhäinen, kun vaellan professorin kanssa kotiin halki nukkuvan
kaupungin. On äärettömän tyyntä ja hiljaista. Kuu loistaa Viaporin
sipulikirkon päältä keveän sumun läpi kuin suuri japanilainen
paperilyhty, vuodattaen avaruuteen sinertävää aavevaloa ja kuvastaen
hopeavyöni meren pintaan. Vartiosotilaan askeleet kuuluvat ja häipyvät.
Mieli palaa jälleen niiden tuhansien kansalaisten luo, jotka tuolla
kaukana vielä kärsivät hirveän kuoleman, murhan ja eläimellisen
julmuuden uhreina. Tuntuu kuin nuo sumuhäivähdykset tuossa meren yllä
olisivat vainajain haamuja; sotureitamme, isiämme ja veljiämme, jotka
rukoillen meitä vannottaisivat: "Älkää laskeko liian pieneksi meidän
veremme hintaa, älkää lopettako työtämme puoliväliin, vaan viekää se
lopulliseen loppuun!"

Ja haamujen huuto ei ole kaikuva turhaan.

(27/4 18.)



Valkoinen soturi, terve!

(Mannerheimin paraatin aattona.)


    Suomalainen sotamies on
    parempi kuin herra.

Kuljen oudon tunnelmanousun, sielullisen innoituksen ja huumauksen
vallassa. Antaudun siihen täydellisesti, kokonaan, ja nautin siitä,
sillä koskaan elämässäni ei ihanin ja kaukaisin toivoni ole niin
kokonaan toteutunut kuin nyt, näinä viikkoina, tänä päivänä ja hetkenä.
Riemuni syytä ei minun tarvitse mainita, sillä sen arvaa jokainen
suomalainen.

Näen ratsumiehen karauttavan pitkin katua ja mieleni yltäkylläisyydessä
todistan itselleni kiihkeästi: "Se on _suomalainen_ ratsumies." Näen
hartevia harmaita miehiä, luen kirjoituksen käsivarren nauhasta ja
lausun taas pyhäisellä, juhlallisella tunteella: "Se on suomalainen
_tykkimies_." Näen rakkaita maalaispoikia harmaissa takeissaan, tunnen
heidät merkeistään kaukaisten kulmain kansaksi, joka on noussut ja
voittanut, tunnen ilmassa ja maassa jotakin niin omaista ja kodikasta,
niin lämmittävää ja virkistävää kuin ikinä janoavalle maalle kesäinen,
hereä sade, joka merkitsee uutta elämää ja voittoa. Liikutus, joka
tahtoo puhjeta kyyneliksi, vaientaa suuni ja hillitsee mieleni;
kuljen hiljaisena ja puhumatonna tuttujenkin maalaisten keskuudessa,
sillä minä pelkään etteivät taistelujen miehet ehkä hentomielistä
hermostunutta iloani oikein ymmärtäisi. Nyt on minullakin oma kansa,
oma maa, omat miehuuden ja itsenäisyyden merkit, nyt kannattaa elää ja
toimia!

Hyvä isä nähköön! Meillä on suomalaista ratsuväkeä, suomalaista
tykkiväkeä, tulessa koeteltua kansan jalkaväkiarmeijaa, meillä on
tykkejä, granaatteja, kuularuiskuja, kiväärejä sadoin ja miljoonin,
meillä on pelottomia miehiä, sotaista kansaa, joka silmää räpäyttämättä
on rynnännyt vainolaisen surmatulta vastaan. Meillä on voimaa voittaa
ja rohkeutta kuolla isänmaan edestä. Liput liehuvat, marssin tahti
kaikuu pääkaupungin katukivityksellä ja päättäväisellä ilmeellä sekä
oman voiman oikeudella on Suomen harmaa soturi ottanut sijansa maailman
itsenäisten ja vapaitten ritarien rivissä. Me kaikki suomalaiset,
kiittäkäämme äitejämme, että he synnyttivät meidät kokemaan tämän
ylösnousun hetken, meidät, jotka isiemme tavoin niin kauan olimme
vaeltaneet kuoleman varjon laaksossa!

Niinpä lausun sinulle, sinä valkoisen Suomen soturi, voittaja ja
sankari, vankeudesta päässeen ja vapaudesta juopuneen kiitoksen.
Ojennan sinulle käteni ja puristan sitä vaiti ollen, sillä en
uskalla puhua, ettei liikutus minua hämmentäisi. Enkä tiedä, mitä
sanoisinkaan, sillä sanani ovat köyhät tällä hetkellä tulkitsemaan
sitä, mitä sydämessämme näinä päivinä liikkuu. Toivon, että salainen
kansallinen sydämien yhteenkuuluvaisuus, inhimillinen ja jumalallinen
salaperäis-ilo, jota kansat vapautuksensa ja nousunsa hetkenä tuntevat,
auttaa sinua ymmärtämään, mitä me teidän pelastamanne ihmiset tunnemme,
kuinka syvä on ikuinen kiitollisuutemme. Älä tulkitse vaitioloamme
väärin, sillä se juuri on useilla mitä syvimmän tunteen merkki. Naurava
kiitos on monesti huulten lausumaa, itkevä ilo tulee sydämestä, mutta
suomalainen ei saa eikä voi itkeä -- hän vaikenee ja painaa päänsä.

Sinä, harmaa soturi, olet kokenut sitä, josta me niin kauan olimme
täällä köyhät, voitokkaan kansan nousun isänmaallista hurman hetkeä.
Me elimme kauan pimeydessä ja sielua kiduttavassa jännityksessä,
murhan uhkan alaisina. Se ei ole ollut jättämättä meihin jälkeään:
suoraan sanoen, se mursi meidät. Kun te pelastitte meidät, olimme
kaikki herpautuneita, kuin kokoon lysähtäneitä hirmuisen jännityksen
jälkeen, ja silloin me emme löytäneet kyllin arvokasta tapaa, millä
teidän tekoanne kiittää, millä kyllin arvokkaasti teidän ansioitanne
ylistää. Älkää meitä väärin käsittäkö, sillä sydämemme on tulvillaan.
Vaikka te ette kiitostamme kaipaakaan, tahdomme kaikki kuitenkin tänä
riemun päivänä teille sen edes kantaa ja sanoa: terve Pohjanmaan, Savon
ja Karjalan soturi, terve Hämeen ja Satakunnan mies, kaikki te, jotka
olette voimallanne, verellänne ja rakkaudellanne vapautemme hinnan
maksaneet! Niin kauan kuin kevään aurinko nousee kultaamaan Suomen
maata, tulee isänmaa muistamaan teidän tekonne ja uhrinne arvon, niin
kauan kuin päivän säde pilkoittaa tässä maassa, tulee vainolainen
näkemään sen välähtelevän teidän jälkeläistenne pistinten kärjissä.
Uhkaava on se välke ja sadoin tuhansin ryhmittyvät ne salamat Suomen
lipun ympärille, muuriksi, jolle antaa voittamattomuuden kansallinen ja
valtiollinen tietoisuus, velvollisuudentunne ja palava isänmaanrakkaus.
Terve teille, te harmaat soturit!

       *       *       *       *       *

Mieli palaa menneisiinkin. Sattuma toi käsiini eräänä päivänä omituisen
valokuvakokoelman. Se oli saatu santarmien arkistosta. Ottaessani
käteeni ensimäisen niistä, neljäsosa-arkin kokoisen kartonkiliuskan,
ja vilkaistessani siinä oleviin kolmeen valokuvaan, kaikki samasta
miehestä: syrjästä, edestä ja koko kuva, vihlaisi sydäntäni ilkeästi.
Sillä kenenkä jyrkkä ja taipumaton naama katsoi siitä vastaani? Kyösti
Vilkunan. Hänen pohjalaisilla, syväuurteisilla körttiläiskasvoillaan
oli taipumaton, synkeä ilme, ja vapisemattomalla kädellä oli hän
piirtänyt nimensä santarmin osoittamaan paikkaan sekä painanut
sormenjälkensä asianomakseen kohtaan. Lipussa oli satojakin sarakkeita,
joissa oli lueteltu kaikki, mitä miehestä kysellä saattaa, isät,
äidit, puolisot, lapset, veljet, tuntomerkit, uskonnot ja muut.
Tarkkaan oli saatana tässä merkinnyt saaliinsa kirjoihinsa. Tuo
kuva oli lähtemättömänä mielessäni enkä voinut olla muistelematta
sitä merkillistä elämän kaarta, jonka ystäväni oli muutaman viime
vuoden kuluessa suorittanut. Ja kun eilen aamulla tein ylös nousua
ja ihastelin Suomen vapaata sinistä taivasta, katselin Suomenlinnan
huipulla liehuvaa vapauden ja Suomen vallan tunnusmerkkiä, soikin äkkiä
ovikello: sisään astui Pohjois-Pohjanmaan rykmentin I:n pataljoonan
konekiväärikomppanian vääpeli Kyösti Vilkuna, teki rintaman ja antoi
raportin: "Järjestys ja luteerilainen meno on palautettu maahamme." Me
löimme kättä ja meillä oli äänessä pieni arka värähdys, kun uskalsimme
sanoakin jotakin. Onhan ihmeellistä näinä aikoina ja tällaisten
seikkailujen jälkeen tavata ystävänsä hengissä.

Toisenkin valokuvan näin samalla kertaa ja niistä katsoi vastaani
kiinteä mies, jonka siveellistä rohkeutta eivät santarmien konstit
olleet lannistaneet. Täytyi ihan hieraista silmiään, puristaa kättään
ja kysyä: onko tämä mahdollista? Sillä tuo santarmien vanki ei ollut
kukaan muu kuin Karjalan ja koko Suomen nuori sankari Aarne Sihvo,
nykyään arvoltaan eversti Suomen armeijassa. Totisesti! Ihmeellisten
kohtaloiden kautta on Suomelle kuluneina pimeinä vuosina kasvatettu
miehiä, joilla nuoruudesta ja maineen puutteesta, ulkonaisten etujen
köyhyydestä huolimatta on ollut suuri ja kauas kantava, oikeaan
osuva kansallishistoriallinen näkemys ohjaajanansa sekä voimanansa,
jotka ovat miesten tavoin uhranneet kaikkensa ja vihdoin voittaneet.
Kun seisoin eräänä ihana Helsingin asemalla odottaen Aarne Sihvon
saapumista ja näin syrjästä hänen vartalonsa, hänen everstin merkkinsä
sekä kuulin sen sydämellisen ja riemukkaan suosion, jolla kansanjoukko
häntä tervehti, niin silloin tunsin hänen santarmivalokuvaansa
muistaessani, että suurin ja voitokkain osa isänmaani historiaa mahtuu
tuohon valokuvan ja everstin tähtien väliin. Se kaari alkaa alhaalta,
syvästä masennuksen ja orjuuden alhosta, mutta se on noussut nopeasti
eikä ole vielä läheskään korkeimmallansa. Jatkukoon se kohti autereista
ja onnellista tulevaisuutta.

Ja kun vihdoin eilen Kyöstin taskusta kaivautui esiin valokuva, jossa
oli ikuistettuna niiden miesten kasvoja, jotka hän aikomaan lähetti
Saksaan läpi santarmien ja Enehjelmin kynsien ja jotka nyt olivat
olleet suorittamassa sitä työtä, joka merkitsi sekä heille että meille
elämää ja vapautta, astui jälleen uudella voimalla mieleeni jääkärien
parvi. Erikoinen ja valtava on se kiitollisuus, jota suomalaiset, nekin
raukat, jotka pilkaten aikoinaan heihin suhtautuivat, jääkäreitämme
kohtaan tuntevat. Parhailla sanoillani tahtoisin sen heille tänä
juhlapäivänä tulkita, kättä ojentaa ja lausua: terve miehet ja
sankarit! Käden puristus kourastanne on tavalliselle kansalaiselle
korkein kunnia. Milloin ikinä Suomen vapaus vaaraan joutuu, silloin
kasvakoon jäljistänne uusi jääkäripolvi, joka tekee työtä raudalla ja
verellä, miehen urhoudella ja isänmaanrakkaudella, joka ei punnitse
ja arastele, vaan ylpeästi heittää miekkansa vaakaan. Kasvakoon
ryntäyskypäräinne alla todellinen roomalainen henki, että perustaisitte
keskuuteemme kultaisen legionan, raukkamaisuuden ja pelkuruuden
ikuiseksi tuhoksi!

       *       *       *       *       *

Riemumielellä tervehdimme teitä siis, te valkoiset soturit! Nämä
keväiset päivät, jolloin aurinko lämmittää karua maatamme ja tuuli
rupeaa humisemaan leppoisasti arpovien puitten oksissa, ovat Suomen
kansalle ijäisesti muistettavia. Koko luonto rupeaa elämään, maamies
kiiruhtaa auransa ääreen, nostamaan kotiansa tuhasta ja kylvämään
siementä peltoon, että uudet elämän mahdollisuudet jälleen tulisivat
turvatuiksi. Ja kun pian taas viikot vierähtävät ja kukkean kesän
keskuudessa kajahtaa suvivirsi, rauhan siunaus rupeaa jälleen
parantamaan iskettyjä haavoja, silloin oikeutetulla ylpeydellä
muistakaa ja itsellenne todistakaa: tämä on meidän ansiotamme! Rauhan
hinta on veriuhri, jossa asuu ihmiskunnan ja luonnon sielu, ja rauhan
paras vartia on kuolemaansa saakka vapauttaan rakastava mies ja nainen,
joka milloin hyvänsä on valmis tuon uhrin kantamaan. Te olette sen nyt
tehneet ja voiton saavuttaneet, ylpeydellä ja ilolla siis katsokaa
niitä voiton lippuja, jotka kaikkialla liehuvat. Terve Suomen valkoinen
armeija voittosi hetkellä!

(16/5 18.)



Presidentin vaali Suomelassa.


Huolimatta kaikista järjen ja itsesäilytysvaiston sanelemista syistä
oli Suomelan valtakunnasta tehty tasavalta. Sosialistien pelko
oli voiton hetkelläkin vienyt siihen, että tarjottua tilaisuutta
yhteiskunnan ja valtion perinpohjaiseksi linnoittamiseksi anarkian
henkeä ja sen kehitysmahdollisuuksia vastaan ei oltu käytetty, vaan
oli lähdetty jatkamaan siitä, missä punakaartilaiskapinan alkaessa
suurin piirtein oli oltu. Huonojen sotapäällikköjen tavoin oli voiton
hedelmät jätetty poimimatta, ja siten oli muutamien vuosien kuluessa
itse voiton merkitys käynyt yhä vähäisemmäksi. Henkeään pidättäen
olivat valtakuntaa ympäröivät viholliset odottaneet, osaavatko Suomelan
kansalaiset nostaa keskuuteensa sellaisen valtiovallan auktoriteetin,
joka nauttisi kunnioitusta sekä kotimaassa että ulkomailla, ja olivat
vahingonilolla panneet merkille, että niin ei käynyt. Suomelan
valtakunta järjesti hallitusmuotonsa oman vähäpätöisen ja yleistä
poliittista asemaa ymmärtämättömän itserakkaan ajattelunsa mukaan,
saaden siten jo alussa valtioiden keskuudessa kysymyksenalaisen ja
epävarman aseman. Kun Suomelan tasavaltaa Europassa muistettiin,
liittyi siihen aina epäilevä päänpudistus: mitähän sieltä nyt taas
rupeaa kuulumaan?

Jo Suomelan tasavallan alkuhistoria osoitti, kuinka vaikea sillä
oli saada vähintäkään oikeuttaan valtioiden neuvospöydässä edes
kuuluville, saati sitten perille ajetuksi. Sen presidentin lähettiläät
ja sen politiikka ei nauttinut minkäänlaista kunnioitusta, varsinkin
kun tiedettiin, minkä heilahdusten varassa se saattoi olla sen
kritiikin johdosta, joka alati ja häikäilemättömänä tuli sen osaksi
tasavallan eduskunnan puolelta, ja mitä suurta osaa persoonalliset
pyyteet näyttelivät. Hyväksymällä tasavaltaisen hallitusmuodon oli
Suomelan kansa tehnyt kumarruksen ententen ystäville ja Venäjälle,
valmistaen punakaartilais-aineksille uuden mahdollisuuden päästä
nostamaan niskaansa; se oli tehnyt pohjoismaisen valtioryhmän yhdeltä
rattaalta ontuvaksi, ja sysännyt luotaan sen yhdenvertaisuuden ja
samanluontoisuuden, joka sille keskusvaltain luomana valtiona olisi
ollut niin kallisarvoinen. Täten se oli tullut niillekin valtioille,
joiden ystävyys olisi ollut sille elinehto, hiukan vieraaksi, ja
samalla yhtäläisesti kaikkien naapuriensa itsekkäiden etujen pieneksi
kalastuspoukamaksi, johon ne kaikki laskivat rysänsä odottaen suurinta
saalista. Suomelan valtiosta oli maailmansodan vuosien kuluessa ja
sen merkityksen johdosta, joka Jäämerellä oli sekä keskus- että
ympärysvalloille, tullut erittäin tärkeä pohjoismaiden politiikan
polttopiste, jonka valtiollista elämää seurattiin mitä suurimmalla
mielenkiinnolla kaikissa asianomaisissa maissa.

Se yhteiskunnallinen rauha, joka punakaartilaiskapinan jälkeen olisi
ollut Suomelassa niin kipeän tarpeellinen, oli jäänyt syntymättä.
Ihmisten vaistomaisen halun saada tehdä kerrankin rauhassa työtä ja
korjata hedelmiä rikkoi se suunnaton erimielisyys ja poliittinen
epävarmuus, jonka vallassa elettiin viikosta viikkoon. Sitä eivät
aiheuttaneet ainoastaan alituisesti uusiutuvat eduskunta- ja
kunnallisvaalit, vaan ehkä eniten alati tapahtuvat hallituksen
muutokset. Kun eduskunta-uudistus oli jätetty toimeenpanematta, oli
kansanedustus vuosien kuluessa muuttunut yhä enemmän ammatillisten
poliitikkojen erikois-alaksi, josta kaikki syvemmin ajattelevat
ja edesvastuuntuntoiset kansalaiset jyrkästi kieltäytyivät. Kun
ammattipoliitikkojen päämäärä oli ministerin salkku, jota oli ruvettu
pitämään jonkunmoisena palkintona "uskollisesta palveluksesta",
käytettiin epäluottamuslausetta alituiseen hallituksen kaatamiseksi,
ja se kauniilta kajahtava, mutta vaarallinen säännös, joka
onnettomalla hetkellä oli lisätty valtiopäiväjärjestykseen, että
hallituksen jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta, oli vienyt
häikäilemättömään eduskuntavaltaan. Näin kävi johdonmukainen ja
yhtenäinen hallituksen johto ajanpitkään vaikeaksi, mitkään pitemmälle
tähtäävät suunnitelmat eivät olleet mahdollisia, koska niillä ei
ollut vakinaista ja vaihtumatonta toteuttajaa, virkamiehistön valtasi
velttous ja epävarmuuden tunne, josta aiheutui sen asteettainen
turmeltuminen, ja se, jonka olisi pitänyt edustaa valtiovallan kokoovaa
auktoriteettia, presidentti, ei uskaltanut eikä voinut käyttää
sitä valtaa, joka hänelle hallitusmuodon mukaan olisi kuulunut. Se
erehdys, että yhteiskuntaan jätettiin tuomatta ja luomatta tällainen
sisäisestä puoluepoliittisesta elämästämme täysin riippumaton
arvovalta, osoittautui tuhoisaksi onnettomuudeksi mitä moninaisimmilla
yhteiskuntaelämän aloilla. Äärimmäinen vasemmisto uudisti vielä lisäksi
joka valtiopäivillä ehdotuksensa (porvarillisen) presidentin vallan
heikontamisesta tahi poistamisesta.

Tuhoisin se oli taloudellisella alalla. Vaikka Suomen alkava
talouselämä olikin Venäjän sorron alaisena oppinut huomaamaan,
että epävarmat valtiolliset olot, ennen kaikkea vaihtelevaisuus
hallituksessa ja valtion yleisessä talouspolitiikassa, ovat liike- ja
talous-elämälle mitä turmiollisimpia, ei se kuitenkaan alottelevana
kansana ollut voinut aavistaa, mikä kaikki tällä alalla oli
mahdollista, kun asiat pääsivät kehittymään täyteen mittaansa. Jokainen
taloudellinen suunnitelma, joka vähänkään perustui vallalla olevan
politiikan jatkuvaisuuteen, oli rakennettu hiekalle, sillä hallituksen
muutos ja siitä aiheutuvat mahdolliset seuraukset maan poliittisessa
asemassa saattoivat tehdä nerokkaimmatkin laskelmat turhiksi.
Ja kun tasavaltaisen vapauden turvissa vuosien kuluessa kasvava
sosialidemokraattinen vallattomuus oli ruvennut osoittamaan mieltään
yhä suuremmissa työtaisteluissa ja yhä kiihkeämmässä kostontunteen
elähdyttämässä agitatsionissa ympäri maan, olivat työ-olot muutenkin
vaikean kilpailun keskellä työskentelevälle teollisuudelle kaikkea
muuta kuin edulliset. Pankkien taakka ylläpitää liikemaailmaa
tällaisissa oloissa kävi yhä raskaammaksi, rahojen sijoitus
taloudelliseen elämään yhä epävarmemmaksi, ja niin köyhdyttivät
saamatta jääneet pääoman korot yhteiskuntaa yhä enemmän. Tämä
kaikki oli omiaan huonontamaan työväenluokan asemaa. Kun kaikkialla
huomattiin, ettei teollisuutemme voi kestää kilpailussa kahdeksan
tunnin työpäivälain takia, oli siitä seurauksena m.m. pyrkimys
pienentää kuluja teollisuus-alalla. Tästä oli seurauksena luonnollinen
ja hyvin ymmärrettävä työtaistelu pitkin koko linjaa, lyöden
liike-elämän aivan lamaan. Kaikki tämä oli pohjaltaan seurausta siitä,
että oli jätetty käyttämättä historian tarjoama tilaisuus vahvistaa
yhteiskuntaa säilyttävien ja kehittävien ainesten valta määrääväksi ja
tuoda keskuuteemme sellainen valtiovallan auktoriteetti, jota kaikki
kuuntelisivat ja jolla olisi luonnollinen, asemastaan johtuva rohkeus
tarttua hallitusmuodon suomalla koko vallalla ohjaksiin silloin, kun
häiriöt yhteiskuntaa uhkaisivat.

Mutta tasavaltainen hallitusmuoto oli tuonut yhteiskuntaan vielä
erään paheen, jota ei voinut huomata niin paljon minään yksityisenä
tapahtumana kuin alati vaikuttavana voimakkaana myrkkynä. Se oli
fanaattinen politikoimisen intohimo. Se oli kylvetty kansamme
keskuuteen sinä hetkenä, jolloin se sai yleisen ja yhtäläisen
äänioikeuden, jolloin sen jokaiselle jäsenelle sanottiin, että
poliittisessa toiminnassa, maan asioiden määräämisessä, olkoon
sinulla yhtä hyvä oikeus kuin naapurillasi. Tämä käsitettiin niin,
että jokainen katsoi itsensä myös yhtä pystyväksi noista asioista
päättämään. Tästä ajatussuunnasta olivat lähtöisin ne suunnattomat
onnettomuudet, joita sosialistit, enimmäkseen oppimatonta ja kaikkeen
valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun kykenemätöntä,
moraalitonta väkeä, olivat maalle tuottaneet. Kun sitten Suomelasta
tuli itsenäinen valtio, saattoi jo siitä fanaattisesta äänilajista,
jolla eräät piirit vaativat tasavaltaista hallitusmuotoa, huomata,
että nyt vasta oli alkava intohimoisen politikoimisen kultainen aika.
Jokainen vaalitilaisuus, virkamiehen nimittäminen, hallituksen vaihdos
y.m. antoi mitä ihanimman tilaisuuden rehevälle suunsoittamiselle
ja puoluemielen lietsomiselle, ja suorastaan kauhistuttavaksi
kasvoi kiihko silloin, kun oli käytävä eduskunnan tahi presidentin
valitsemiseen. Vanhastaan luonnottomat puolueolot, joissa nimet eivät
koskaan vastanneet sisällystä, aiheuttivat nekin mitä omituisinta
sekasortoa. Tuskin lienee maailmassa ollut toista valtakuntaa, jossa
olisi sinkoillut niin tavattoman paljon teoreettisia käsitteitä,
edistystä ja taantumusta, vasemmistolaisuutta ja vanhoillisuutta,
maalaisuutta ja kaupunkilaisuutta, kansallisuutta ja epäkansallisuutta,
venäläis-ystävyyttä ja keskusvalta-ystävyyttä, porvarillisuutta ja
sosialismia y.m., y.m., jossa niin selvästi olisi käynyt selville se
historian vanha totuus, että tasavaltaisen maan poliittinen elämä on
ennen kaikkea huutoa ja taistelua iskusanojen varassa, poljettavana ja
uhrina se tanner, jonka nimi on asiallisuus ja yhteinen etu. Suomelan
asukkaiden kansalliset paheet, kateus ja kavaluus, salavihaisuus
ja taipuvaisuus vehkeilyyn, salassa kytevä alhainen kunnianhimo ja
itserakkaus, kaiken sen alas riistäminen, joka saattoi olla näiden
ominaisuuksien tiellä, vietti yhteiskunnassa voittojansa joka päivä.

Suomelan kansa oli heti itsenäistymisensä hetkellä ymmärtänyt, että sen
täytyi pienuudestaan huolimatta turvata omaan kansalliseen armeijaan.
Mutta luomalla tasavaltaisen hallitusmuodon oli se samalla riistänyt
armeijalta sen rungon, joka olisi pitänyt ylintä miekkaa, johon
armeija olisi saanut katsoa kuin korven vaskikäärmeeseen ja joka olisi
ollut sen luonnollinen korkein huippu. Tämän puutteessa oli armeijaan
jäänyt jo alusta hajanaisuuden ja eripuraisuuden itu, jota etevästi
kasvattivat kaikki ne epäkohdat, joista yllä on ollut puhe. Armeijaa ei
saatu säästetyksi politikoimiselta, vaan kehittyivät asiat väkisinkin
siihen, että kukin valtaan pyrkivä ryhmä koetti hankkia itselleen
takeita edes jonkun armeijan osan kannatuksesta, ja siinä toiminnassa
olivat punakaartilaisuuden perilliset kaikista tarmokkaimpia. Heidän
kaikkea mahdollista mullistusta ja kostoa kuvittelevissa aivoissaan
oli herännyt ajatus päästä valtaan sen armeijan aineksen avulla,
joka oli kokoonpantu "köyhälistöstä" ja jolta estettiin kaikki
isänmaallisen vastuunalaisuuden kehittyminen "kansainvälisellä"
köyhälistömaterialismilla. Se usko, että punakaartilaiskapinan
kukistamisella olisi lopullisesti saatu Suomelan työväen alhainen ja
itsekäs ajatustapa muutetuksi, oli sangen pian osoittautunut suureksi
erehdykseksi. Koneet voidaan kehittää päivässä, ihminen ei kehity
vuosisadoissakaan.

Tällainen oli muutamin välähdyspiirroksin kuvattuna asema Suomelan
tasavallassa silloin, kun keskelle kaikkea levottomuutta lisäksi
sattuivat presidentin vaalit. Katsokaamme, kuinka asema silloin
kehittyi.

       *       *       *       *       *

Suomelassa oli kyllä ehditty tottua tarmokkaaseen ja kiihkeään, jopa
keinoista väliäpitämättömäänkin puoluetoimintaan, mutta päätään
pudistellen katselivat tyyniveriset kansalaiset sitä vauhtia, jolla nyt
lähdettiin liikkeelle. Tällä kertaa antoi vaaleille nimittäin ikäänkuin
uutuuden leiman se, että sosialistit nyt taas uhmaillen ryntäsivät
esille omalla ehdokkaallaan. Tämän voitolle pääsyyn liittyivät nyt mitä
tärkeimmät myötä- ja vasta-intressit.

Jo kuukausia ennen vaaleja oli kaikki taloudellinen elämä tuntenut
omituista herpautumista ja velttoutta. Yritteliäisyys oli kokonaan
lakannut ja vallalla oli hiukan samanlainen tunnelma kuin vaaralliselle
matkalle lähtiessä, jolloin ei voi tietää kuinka käy. Suomelan markan
kurssi rupesi äkkiä alenemaan, mitään pitempiaikaisia kauppasopimuksia
ei voitu eikä haluttu saada aikaan, sillä ei tiedetty, minkä käänteen
valtion kauppapolitiikka tekisi presidentin vaalin jälkeen. Ja
kun nyt ehdokkaana oli m.m. sosialisti, oli epävarmuus ja pelko
vieläkin tuntuvampi kuin koskaan edellisissä vaaleissa, sillä hyvin
tiedettiin, miten hän ja hänen puolueensa, joka hänen mukanansa pääsisi
sangen tärkeään poliittiseen vaikutusvaltaan, suhtautui sellaiseen
taloudelliseen elämään, joka perustui porvarillisten "turmiollisiin ja
kansaa nylkeviin" periaatteisiin. Tämä seisahdus tuli sitä suuremmaksi
kuta lähemmäksi vaaleja jouduttiin, sillä lisääntyvä vaalikiihko anasti
yhä enemmän kaikkien kansalaispiirien huomiota.

Näissä vaaleissa päästiin myös entistä enemmän selville siitä, mitä
kaikkea oli kysymyksessä ja mitä toiveita eri tahoilla liittyi eri
ehdokkaiden valituksi tulemiseen. Sosialistien ehdokkaan takana oli
hiljaisuudessa ei ainoastaan koko "internatsionaali", vaan ennen
kaikkea Venäjä, sen vanhoillisimmatkin puolueet. Siellä oivallettiin,
että sosialistin tuleminen valituksi merkitsi Suomelan politiikassa
käännöstä siihen venäläisiä ymmärtävään ystävällisyyteen, joka sallisi
suurelle, alati valmiina olevalle idän jättiläiselle eräitä kalliita
etuja; vaikka ne aluksi olisivat pieniäkin, saisi niiden kautta
kuitenkin taas edes varpaansa Suomelan alueen reunalle, ja siitä olisi
alku kaikkeen hyvään. Venäjän edut olivat tässä yhteiset ympärysvaltain
etujen kanssa, joille jo se, että Suomelasta oli saatu tasavalta, oli
merkinnyt suurta ja yllättävää voittoa juuri sillä hetkellä, jolloin
ne olivat itsekin luulleet kyntensä ainiaaksi sieltä irtautuneen.
Sillä voitolla olivat ne kauan voineet estää Suomelan ja keskusvaltain
yhteistä ohjelmaa, ja nyt, jos sosialisti saatiin presidentiksi, oli
keskusvaltain politiikka kärsivä lopullisen tappion. Tavattomalla
tarmolla ja taidolla ryhtyivät siis Suomelan viholliset sosialistien
kautta vaikuttamaan vaalitaisteluun, tarjoten kätyreilleen loputtoman
aarteen rahaa ja muuta mitä agitatsionissa tarvitaan. Ja kiihko ei
sillä taholla kaivannut virittämistä. Koston tunne ja varma tietoisuus
siitä, että oman puolueen presidentti merkitsisi uutta toverivallan
nousua Suomelassa, tärkeitä virkapaikkoja ja luottamustoimia, kannusti
sosialisteja aivan hurjistuneeseen agitatsioniin, joka vaivaloisesti
saattoi pysytellä edes muodollisesti laillisuuden ja lojaalisuuden
puitteissa. Valheilla ja pimityksellä, joka lain kiertämiseksi osattiin
pukea entistä kavalampaan muotoon, kiihoitettiin joukkoja tekopyhäin
vaalilauseitten ympärille, joiden tunnussanana tietysti olivat ennen
muita "kansanvaltaisuus ja edistys".

Huolestuneina seurasivat asiain kulkua ne, joiden silmiä eivät
tällaiset seikat riittäneet sokaisemaan. Jos yhteiskunnan porvarillinen
aines olisi kyennyt yksimielisyyteen, olisi se kuitenkin selviytynyt
taistelusta voittajana, mutta niin ei ollut, vaan eripuraisuus
hajoitti sen rivit. Se kansanvallan kirous, joka estää todellisen
itsenäisen persoonallisuuden nousun ja menestyksen, vaatien joukkojen
tahdon orjallista imartelemista ja totuuden peittämistä pumpuliin,
oli saanut aikaan sen, ettei kukaan kykenevä ja vastuunalaisuutensa
sekä siveellisen arvonsa tunteva henkilö tahtonut ryhtyä
ehdokkaaksi ja ottaa hartioilleen sitä taakkaa, jota ei kuitenkaan
puoluetemmellyksemme keskellä voinut kunnialla ja menestyksellä
kantaa. Kun sitäpaitsi vuosikymmeniä oli lietsottu epäluuloa kaikkia
niitä henkilöitä kohtaan, jotka asuinpaikkansa, sivistyksensä ja
yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat joutuneet saamaan Suomelassa
niin pahaan huutoon tulleen "kaupunkilaisen" nimen, eivät maaseutu ja
siellä olevat valtapuolueet tahtoneet kuullakaan muusta ehdokkaasta
kuin siitä, joka lähti heidän omasta keskuudestaan. Kun vielä lisäksi
eräät rahamaailman piirit, joiden rikkaus oli kotoisin maailmansodan
gulashivuosilta, omien salaisten pyrkimystensä vuoksi koettivat
keinolla millä hyvänsä hiljaisuudessa tukea ja työntää esille sellaista
ehdokasta, jonka tiesivät olevan itselleen edullisen, oli sekasorto
porvarillisissa piireissä täydellinen ja voiton saanti mahdoton.
Lisäksi olivat porvarillisten "radikaalit" uudelleen ruvenneet uskomaan
Suomelan sosialisteihin ja antaneet ymmärtää, että "edistyksen" ja
"tarmokkaan uudistuspolitiikan" asia vaati, että heidän miehensä
hyväksyttiin yleisesti porvarillisten ehdokkaaksi; ellei niin
tapahtunut, katsoivat he yhteiskunnallisen elämänkatsomuksensa vaativan
sosialistien ehdokkaan äänestämistä.

Siinä suunnattomassa vaalipauhussa, joka nyt tämän kaiken pohjalta
lähti, hukkui jokainen järjen sana kuin vesitippa tulivuoren aukkoon.
Ei ollut mitään, joka olisi pannut hillitsemään poliittista intohimoa
ja kiihkoa: ei vapaustaistelua, ei ryssän sorron vastustamista, ei
näkyvissä olevaa ulkonaista vaaraa, ei sitä painostusta, joka ennen
valtiollisen ja kansallisen sorron aikoina oli puristanut ilmoille
vastuunalaisuuden tunteen. Oli päinvastoin mitä hillittömin vapaus
ja paras mahdollinen tilaisuus ajaa omia erikoispyyteitä ja viedä
ne voittoon, huolimatta siitä, mitä yhteinen isänmaan ja valtion
etu olisi vaatinut. Tässä sanomalehtien ja yhdistysten maassa ei
vielä koskaan oltu niin kiivaasti törmätty toisiaan vastaan, ei
vielä koskaan niin ihannoitu omia ja mustattu toisten tarkoitusperiä
kuin nyt. Ja ne henkilöt, jotka puoluevehkeily oli työntänyt kansan
valittaviksi, tulivat tutkituiksi niin perin tarkoin syntymältään,
elämänvaiheiltaan, lahjoiltaan ja lahjattomuudeltaan, vioiltaan ja
ansioiltaan, että se vähäinenkin arvonanto, jota he mahdollisesti ennen
ehdokkaiksi rupeamista olivat nauttineet, hävisi tyystin ei ainoastaan
vastustajain, vaan vieläpä enemmän omien, useassa tapauksessa
kateellisten kannattajainsa silmissä. Tuli presidentiksi kuka hyvänsä,
oli jo ennakolta selvää, että hänen asemansa olisi alistettu ryhmänsä
erikoispyyteiden palvelukseen, joka oli toista kuin maan paras, että
kaiken yläpuolella olevan hallitsijavallan käyttö olisi hänelle
mahdotonta.

Sanomattakin on selvää, kuinka suunnattomasti Suomelan valtakunnan
arvo kärsi ulkomaiden silmissä kaikesta tällaisesta. Ihmetellen siellä
seurasivat vaalien kulkua kaikki ne, jotka olivat maan todellisia
ystäviä, pelolla odottaen, onnistuisiko sosialistien ajaa läpi
ehdokkaansa. Ja siihen odotukseen liittyi sekin huoli, että jos tuo
onnistuisi, saattaisi se olla kuin tulenkipinä siihen bolshevismin
ruutitynnyriin, jonka kaikkien maiden roskaväki oli eteensä asettanut,
vain sytytyksen hetkeä odotellen. Kaikki valtiollinen elämämme oli
entistä suuremman huomion esineenä ja sen varjopuolet, sen suunnattomat
heikkoudet, tehtiin pienimpiä piirteitään myöten Europassa tunnetuiksi.
Suomelan kansa riisuttiin aivan alastomaksi ja joutui kukoistavien
ja hillittömien kansallisten paheittensa vuoksi naurun esineeksi,
yhdenvertaiseksi Etelä-Amerikan kuulujen tasavaltojen kanssa, Serbian
serkuksi ja Albanian arvoiseksi. Mutta se oli itse valinnut kohtalonsa.

       *       *       *       *       *

Toverien ehdokas meni loistavasti läpi ja Suomelan sosialistit
ilmoittivat maailmalle, että nyt oli kansa näyttänyt mitä se todella
tahtoi. Ne miehet, jotka olivat kaatuneet tahi tulleet mestatuiksi
punakaartilaissodan aikana, olivat taistelleet oikeata taistelua kansan
puolesta, köyhälistön puolesta, kansainvälisen veljeytymisen puolesta,
vaikka Suomelan kansa oli vasta nyt sen ymmärtänyt ja tunnustanut.
Kunnia marttiirain verelle ja muistolle! Uusi presidentti piti
kunnianansa sitä, että hänkin oli nuoruudessaan tavallaan ottanut osaa
tuohon taisteluun, ollen siis kuin testamentin toteuttaja ja terveisten
tuoja haudan toiselta puolen.

Mutta Suomelan kansa kävi heti presidentin vaalien jälkeen
valmistautumaan eduskuntavaaleihin, ja niitä ennenhän olivat kaikissa
kunnissa toimitettavat uudet kunnallisvaalit. Yleisesti tiedettiin
myöskin, että lähiaikoina oli odotettavissa kansanäänestys, jotapaitsi
läänien eduskuntainkin piti piakkoin kokoontua. Kun valtio oli erotettu
kirkosta ja täydellinen seurakunnallinen yhdyntävapaus säädetty, oli
joka pitäjässä tuon tuostakin vilkkaita saarnaajain ja papin vaaleja,
joita ilman kansalaisten elämä olisi saattanutkin käydä sangen ikäväksi
ja yksitoikkoiseksi. Kansanvaltaisuuden ja edistyksen aate oli
Suomelassa viettänyt sellaista voittokulkua, ettei mitään poliittisten
herätystilaisuuksien ja vaalien puutetta suinkaan tarvinnut valittaa.

Totuuden nimessä on mainittava, että Suomelassa oli sellaisiakin
kansalaisia, jotka eivät ottaneet osaa näihin vaalijuhliin. Heidän
mielensä oli masentunut ja heidän työnsä väsynyttä ja päämäärätöntä,
sillä heistä oltiin menossa kiivasta vauhtia perikatoa kohti. Kun
presidentinvaali oli suoritettu ja tulos selvä, kuvittelivat he
näkevänsä idässä voimakkaan miehen, joka kartan ääressä seisoen otti
kynän ja vetäisi siihen erääseen paikkaan paksun ristin.

(25/5 18.)



Suomen kuninkaan ja kansan hetki.


Huolimatta kaikista ponnistuksista saada Venäjän kanssa aikaan
sellainen suhde, joka olisi taannut Suomen kuningaskunnalle
häiritsemättömän tilaisuuden nauttia kansallisen ja valtiollisen
koskemattomuuden kaikkia hedelmiä, kyti idän suuressa valtakunnassa
tuhan alla alituinen väijyvä viha Suomea vastaan ja halu jälleen
päästä sen alueella isäntävaltaan. Vaikka bolshevismin sukupolvi oli
jo haudassa ja sen luut vaalenivat nurmen kamaran alla, olivat sen
vallan perilliset saaneet rodultaan ja historialtaan testamentin,
jolle he olivat uskolliset ja jonka he aikoivat ensimäisen sopivan
tilaisuuden tullen toteuttaa. Muinoin oli Pietari Suuri osoittanut
heille Konstantinopolin portteja. Kun vapautuneiden kansain nousu oli
tehnyt mahdottomaksi tämän "perinnön" valvomisen, olivat kuolevat
Miljukoffit, Kerenskit, Purishkevitshit, viime hetkelläänkin rotunsa
sortajavaistoille uskollisina, osoittaneet Suomen kuningaskuntaa,
läntistä merta, jonka syliin laskee idän barbaarien kadehtima aurinko.
Maailman historia on barbaarien raivoisaa tunkeutumista lännen suurien
merien rannoille, vaellusta niiden ikuisten kulttuuriaarteiden ja
henkisten ominaisuuksien ahjoille, joissa työ ja toimeliaisuus
kypsyttää hedelmiä ihmiskunnan ikuiseksi nousuksi.

Heti kun Venäjä oli päässyt sisäisestä sekasorrostaan selviämään,
heräsi siinä voimakkaana korvauksen ja koston ajatus. Kuta kauemmas
siirryttiin itsevaltiuden aikakaudesta, sitä enemmän unohdettiin
silloinen alennustila ja muisteltiin sitä ulkonaista, alueellista
suuruutta ja mahtavuutta, jonka puitteissa valtakunta oli astunut
maailmansotaan. Tuo aika saavutti ennenpitkää ikäänkuin romanttista
hohdetta, joka tuntui maan kirjallisuudessa ja runoudessa, antoi leiman
sen kansan yleiselle historian käsitykselle, vaikutti mahtavasti
sen tunteisiin ja muodosti näin sen yhteisen kansalliskiihkoisen
ajattelun pohjan, joka vihdoin sopivalla hetkellä voi määrätä valtion
toimenpiteetkin. Se hyvityksen ajatus, joka oli aikoinaan syössyt
Ranskan maailmansotaan, oli pientä verrattuna siihen kytöön, joka
hehkui Venäjän uuden keisarikunnan kansan sydämessä. Tuntui siltä kuin
olisi tuo parisatamiljoonainen kansa pysähtynyt, nostanut kätensä
silmäinsä varjostimeksi ja henkeä pidättäen tasangoiltaan tuijottanut
laskevaa aurinkoa, kaukaa kimaltelevia aaltoja, joista toisten kansain
elämän oikeus oli sen pois sulkenut. Sen silmäterät laajentuivat, sen
sieramet värisivät kuin pedon, joka haistaa saaliinsa, ja raivokas
hyökkäyksen ja anastuksen himo tärisytti sen ruumista. Se odotti vain
sopivaa hetkeä.

Mutta idän ilmestyskirja-hirviö tunsi sittenkin jäntereissään
jonkunmoista epävarmuuden ja epäröinnin hermostusta. Se tiesi ja
tunsi, että Suomesta oli kuluneitten aikojen varrella uupumattomalla
työllä ja toimella kasvanut valtainen ilves, jonka voima oli siinä
täydellisessä herruudessa, jolla se hallitsi pienintäkin jänterettänsä,
hienointakin hermosolmuansa. Se tiesi, että tuolla pedolla oli
ruumiissaan shamaanimainen salaperäinen voima ja sitkeys, ehtymätön
elävän veren ja elämänhalun lähde, joka ei koskaan lakkaisi virtaamasta
ja jota eivät ehkä mitkään maalliset aseet tappaisi. Luoja oli johtanut
Suomen kansan vapautumisensa hetkellä viisaalle tielle, antaen sille
kuninkaan ja hallituksen menon, joka oli yötä päivää ahertaen liittänyt
graniittipaaden toisensa päälle, luonut linnan, rakentanut varustuksen,
jonka huipulla liehuva sinivalkoinen tuntui olevan suurimmankin
jättiläisen saavuttamattomissa.

Näin oli kansa ja kuningas linnansa varustanut.

Viisaan ja tarmokkaan hallitsijan johdolla, joka korkeasta asemastansa
alati saattoi nähdä ei ainoastaan oman kansansa tarpeet ja vaatimukset,
vaan vieläpä senkin, mitä sen suhde muihin kansoihin ja ensi sijassa
mahtavaan suojelijaansa nähden vaati, oli Suomi ryhtynyt voimakkaaseen
sisäiseen ja ulkoiseen rakennustyöhön. Se katkera veljesviha, jonka
venäläinen saastaisella myrkyllään oli vielä irti kirvotessaan
onnistunut sen keskuuteen kylvämään, oli saatu pois juuritetuksi
rakkaudella, leppymättömällä taistelulla kovaosaisten puolesta
köyhyyttä ja kurjuutta vastaan. Se taistelu oli aluksi ollut ankara ja
yksinkertaisten mielestä kova, jopa säälimätönkin, mutta kun sairas,
poikki murtunut jäsen oli potilaan tuskanhuudoista ja vastustelusta
huolimatta saatu lastoitetuksi, levisi sieluun pian tyytyväinen,
parantumisen ihanan aavistuksen ja tunnon herättämä rauha. Ja kun
voimakas hallitus, jota mitkään hetkelliset tuulahdukset eivät voineet
järkyttää, lujalla kädellä piti yllä parantavaa lääkitystointansa,
sallimatta oikeaksi huomaamaansa menettelyä muutella tahi kokeilla
uusilla, oli vihdoin työnsä suorittanut, jätti sairas iloiten
kainalosauvansa ja kiitti luojaansa elämän ja terveyden ihanuudesta.
Hänen sydämensä jää oli sulanut, ja sen sulatustyön oli saanut
aikaan hänen elämänehtojensa paraneminen, katkerien kokemusten ja
nöyryytysten jälkeen vihdoinkin herännyt kansallistunto, todellinen
tieto asemastansa ihmiskunnan jäsenenä, ja uusi herännyt usko
maailmassa vaikuttaviin, kumoamattomiin ja ijankaikkisiin siveellisiin
periaatteisiin. Hänet oli temmattu irti siitä aineellisuuden ja
eläimellisen uskonnottomuuden, epäpyhyyden loasta, johon hänet
tietämättömyyden vallassa olevana vaisto-oliona oli syösty, ja nostettu
kirkkaampaan, raittiiden tuulien virkistämään ilmapiiriin, joka aateloi
sielun. Ja kun hän nyt katsoi ympärilleen Suomen kuningaskuntaan ja
näki, kuinka karu maamme oli väkivallalla tehty viljavaksi, kuinka
vilkas ja tarmokas hyörintä kaikkialla todisti kansan uutteruudesta,
kuinka työpajojen kalke kaikui laihojen huminan, junien vihellysten
ja vihreitten metsä-aarteiden keskeltä, kuinka rauha ja tyytyväisyys
täytti kansalaisten sydämen heidän nauttiessa oikeata lainalaista
vapauttansa, -- silloin hän ojensi kätensä ja sanoi: isänmaani ja
kansani! Silloin levisi kuin helluntain humahdus kautta koko Suomen
riemukas tunne: nyt me olemme yksi ja yksimielinen, vapaa, asemastamme
ja oikeudestamme, tehtävästämme tietoinen kansa! Suomen kansa oli kuin
perhe, jossa vallitsee rakkaus ja vanhempain kunnioitus.

Todellakin kuin perhe. Suomen hallitsija oli osannut jo ensi hetkestä
esiintyä ja toimia sen aatteen edustajana, joka sisältyy sanaan
"kuninkuus". Suuren perheensä isänä oli hän heti tullut siksi,
mikä hän oli oleva, nimittäin kansansa valtiollisen itsetunnon
symbooliksi, sen sisäisen arvoon pyrkimisen ja itsekunnioituksen
näkyväksi kohdaksi, kaiken valtiossansa esiintyvän hyvän suojelijaksi,
mutta vahingollisen vastalauseeksi. Hän oli voittanut kansansa
rakkauden omalla rakkaudellaan, painanut mystillisellä arvovallallaan
alas pikkumaisuuden ja nostanut esiin ja toimintaan jalouden ja
uhraavaisuuden. Ja ennen kaikkea oli hän tullut kansansa pääksi sen
aatteen pohjalla, että kuninkuus, hallitsija, edustaa jokaisessa
kansassa syvällä voimakkaana piilevää miehuuden ja tarmon, puolustuksen
ja pyhän oikeuden suojelun ajatusta. Suomen kansa, joka ei vuosisataan
ollut saanut tuntea sitä itsetuntoa, jonka vapaalle miehelle antaa
hänen aseensa, hänen miehuuden merkkinsä, oli kuninkaansa johdolla
saanut takaisin muinaisen luontonsa, veressänsä olevan ilveksen hengen,
jota ei voi tappaa aseilla eikä vuodattaa kuiviin. Oli kasvanut täyteen
mittaansa saavutetun vapauden kuolematon puolustusuhma.

Tässä oli Suomen hallitsija toiminut tavalla, joka oli valtion ja
kansan säilymiselle yhtä tärkeä kuin se sisäinen työ, joka oli
parantanut sen henkisesti ja aineellisesti. Lähteneenä oloista,
joissa tämä puoli kansojen elontaistelussa on vuosisatainen perintö
ja luonnollinen selvyys, oli hänellä siitä sellainen avartunut ja
asiallinen käsitys, ettei se ollut Suomen parhaillekaan miehille
valtakunnan syntymähetkellä mahdollinen. Ja tämän käsityksensä eteen
työskenteli hallitsija uupumattomasti, hyvin tuntien sielussaan tuon
ahnaasti tuijottavan katseen idän taivaanrannalta, johdonmukaisesti
koettaen kasvattaa kansaa tajuamaan koko sen täyden mitan, mihin sen
itsesuojelus-ajatus aseellisellakin alalla oli ulotettava. Ja Suomen
miesten avulla sekä uskollisesti ottaen huomioon kansamme voimat ja
edellytykset saatiinkin vuosikymmenien kuluessa hijotuksi ilvekselle
sellaiset kynnet, että niiden terävyyttä kunnioitti mahtavakin
peto. Mutta kaiken tämän rinnalla oli hallitsija, käyttäen tarkoin
hyväkseen kaikki ne monet suhteet, joita yksin hänellä saattoi olla
maailman mahtaviin, alati selvillä kansainvälisen salaispolitiikan
hienommastakin vivahduksista ja arveluttavimmistakin pyyteistä.
Perheensä isänä ja päänä hänellä oli öin ja päivin huolena se, mitä
toivorikkaat ihmiset eivät menneen maailmansodankaan aattona vielä
uskoneet, että nimittäin saaliinhimo ja suurten kansain luontainen
sorronhalu voi yhäkin millä hetkellä hyvänsä leimahduttaa ilmiliekkiin
maailmanpalon, joka saattoi koitua ennen kaikkea pienten kansakuntain
tuhoksi. Kun ihmiset ovat eläneet muutamia vuosikymmeniä rauhassa
ja nauttineet sen siunausta, tuntuu heistä mahdottomalta, että
mikään sivistyskansa voisi käydä toisen kimppuun, mutta se, joka
korkeassa asemassa ollen alati on lähellä näkemässä niitä salaisia
lankoja, joita myöten pahan sähkövirta kulkee, hän tietää oikein
arvostella "sivistyksen" syvyyden ja kansain intohimojen pohjattoman
raakuuden; onnellinen on se kansa, jolla on huipullaan niitä lankoja
seuraamaan pääsevä elin. Kaiken tämän tuntien ja tietäen, sekä
aavistaen tulevaista vihaa, oli Suomen kansa hallitsijansa johdolla
kehittynyt siihen, että joka töllissä sykki uskollinen ja peloton
sydän, ja joka miehen kunnia oli isänmaan puolustustaito. Valtaisina
kohosivat Suomen linnojen ruohovallit merestä mereen ja vakavaa
kieltä puhuivat ne luoksepääsemättömät alueet, joiden turvissa eli
Karjalan kannaksen viljelys. Ja lujalle, sekä maamme puolustuksen
ja säilymisen kannalta oikealle pohjalle, oli hallitsija osannut
rakentaa ne liittovelvollisuudet mahtavampain kanssa, joihin lopullinen
pelastuksemme perustui. Toivorikkaana saattoi Suomen kansa odottaa
tulevaista vihaa.

Sen tulon tiesi hallitsija ja hänen neuvoskuntansa. Salaisilla
tiedustelijoillaan oli hän alati seurannut saaliinhimoisen
perintövihollisen vehkeilyä ja hiljaisuudessa ryhtynyt kaikkiin niiden
vaatimiin toimenpiteisiin. Hän ei herättänyt kansansa keskuudessa
mitään häiriötä eikä levottomuutta, vaan järjesti asiat hiljaisuudessa,
tuudittaen vihollisenkin petolliseen itsetyytyväisyyteen. Se odotti
hetkeään, mutta ei aavistanut, että ilves oli jo koonnut jalat allensa,
terästänyt jäntereensä, teroittanut katseensa, voidakseen oikealla
hetkellä yhdellä voimakkaalla hypyllä karata hyökkääjän sydänverien
lähteille. Suomen kuninkaan ja kansan hetki oli tullut.

       *       *       *       *       *

Mikä maailman mullistus se oli, joka taas pani vapautemme vaaraan,
jääköön tässä selvittämättä. Ne, jotka olivat perehtyneet menneen
maailmansodan historiaan, olivat sitä peläten odottaneet ja siihen
uskoneet. -- Yksi sen palon ydinkohdista oli jälleen suuren ja mahtavan
Venäjän pyrkimys uudelleen iskeä alleen sen yhteydestä eronneet kansat,
saada hyvitystä kärsineelle kansalliskiihkolleen ja itserakkaudelleen,
saada kostaa menneet häpeät ja katkerat nöyryytykset. Se kostonhimo
oli niin voimakas, että se taas kuin salama, kuin patonsa murtava
tulva, rikkoi maailman rauhan polkien alleen ihmiskunnan uskon. Voi
sitä kansaa tuon jättiläisen kynnyksen edessä, joka ei silloin ollut
varoillaan ja valmiina!

Mutta Suomen kuningas ja kansa olivat. Kun hyökkääjä lähetti laumansa
vallejamme vastaan, tuli kuninkaan ja kuninkuus-ajatuksen suuri ja
ratkaiseva hetki. Kuin sotatorven puhallus kajahti hänen kokoava ja
rohkaiseva huutonsa läpi maittemme ja salojemme, sytyttäen uuden
valkean innostuksen, joka vyöryi ukkosena kautta maamme merestä mereen.
Muutamassa viikossa oli maastamme tullut sotaleiri, joka luotiin
yksityiskohtaisesti suunnitellun ja kauan valmistellun ohjelman
perusteella. Ei ainoakaan ratas kitissyt, ei ainoakaan soraääni
häirinnyt sitä sopusointua ja yhtenäisyyttä, jonka loi kansan isällisen
hallituksen ja hallitsijan tutkittu ja järkkymätön ohjelma. Kaikille
valkeni ennen aavistamattomassa määrässä, mikä ihmeellinen kokoova ja
kansallisesti rohkaiseva voima sisältyy kuninkuus-aatteeseen, mitenkä
se juuri suurien vaarojen hetkellä on kasallislipun ylhäinen kantaja,
joka pitää sinivalkoista korkealla, kaikkien näkyvissä, sinä merkkinä,
joka lipun tulee olla, vastatakseen pyhää aatettaan. Outo ja ennen
kokematon riemastuksen tunne täytti Suomen sotajoukkojen mielen, kun ne
astuivat kuninkaansa johdolla taisteluun perintövihollistaan vastaan;
ne huomasivat sydämessään, että ihmiskunta palautuu taistellessaan
elämästä ja kuolemasta tavallaan takaisin sankarikauteensa, jolloin
salaperäinen innostus ja voima väkevöittää heikonkin käsivarren,
jolloin tavallisesta elämästä kaukana olevat tunnelmat ja aavistukset
avartavat sielun, herättäen siellä uusia hengen elämyksiä. Suomen
sotajoukko tunsi voimakkaasti, että sillä oli kuninkaassaan
suurenmoinen ja ihana itsenäisyytensä, vapautensa ja miehuutensa
symbooli, todellinen lippu, joka teki kuoleman isänmaan edestä ihanaksi.

Ja turhaan lähetti barbaari laumojaan siihen solaan, jonka lävitse
sille kimalteli maamme ihanuus. Suomen miehet ja nuorukaiset menivät
taisteluun ilolla ja kaatuivat kuolemataan siunaten. Ja kun vihdoin oli
saapunut hetki, jolloin ilveksen kuolinkamppailun vaihe näytti alkavan,
kasvoi sankarien kuolemasta voiton hedelmä. Vapaus ja oikeus todisti
jälleen maailmalle olevansa voittava aate, jota ei voida lannistaa
miljoonienkaan raa'alla voimalla. Suomen hallitsijan ja kansan
valveillaan olo oli sille säilyttänyt oikeuden edelleen jäädä vapauden
lapseksi, vihdoinkin päästä lähelle sitä, mitä se vain oli toivonut,
rauhaa ja isäinsä maan häiritsemätöntä nautinto-oikeutta. Sinivalkoinen
viiri lujittui tälle niemelle ikuisiksi ajoiksi, ja rauhan ruoho kasvoi
valliemme edessä vaalenevien vihollisten luitten päälle. Verestä
kasvoivat ruusut.

Se oli ollut Suomen kuninkaan ja kansan hetki, ja sen jälkeen
alkoi taas uupumaton rauhan työ. Arvet kirvelivät, haavat eivät
tahtoneet mennä umpeen. Taas sai Suomen kansa huomata, että
tarvittiin voimakasta, yhtenäistä hallituksen ja elämän menoa niiden
parantamiseksi ja uuden luomiseksi. Mutta nyt se kävi kuitenkin
helpommin kuin ennen, koska sillä ei enää ollut epätietoisuutta siitä,
millä keinolla ja johdolla.

(Suomen lipun syntymispäivänä, 28/5 18.)



Nummisuutarin Esko.


Viime keskiviikko-iltana oli eduskunnassa esillä asia, joka teki tuon
istunnon tavallista huomattavammaksi. Sekin, joka ei ollut käynyt
kuunteluparvekkeella kymmeneen vuoteen, tunsi nyt halua mennä sinne. Ja
se, ettei siellä nyt tarvinnut odottaa sosialistisen agitaattorijoukon
esiintymistä, teki osaltaan tuon meno-aikeen mahdolliseksi, sillä
olihan sen aineksen poissa olo tehnyt eduskuntamme, kuinka sanoisin,
sympaattisemmaksi. Sankasti olikin parvilla kuuntelijoita.

Huomaan siellä paljon sellaisia kasvoja, joiden taakse varmasti
kätkeytyi punainen sielu. Silmissä oli tuo katse, joka todistaa, ettei
yhteiskunnallinen mielisairaus ole vielä suomalaisen sielusta hävinnyt.
Tuossa katseessa oli samaa ilmettä kuin punakaartilaisilla silloin, kun
he esimerkiksi Helsingin valloituspäivänä ryhtyivät ajamaan yleisöä
pois kaduilta. Heidän silmistään loisti aivan selvästi hulluus. Nyt he
olivat tulleet kuuntelemaan, kuinka "herrat" keskustelivat kuninkaasta.
Leuka lehterin laitaa vasten makasivat he siellä tuijottaen alas saliin
kuin kahlekoirat; murista eivät he enää uskaltaneet, kuten vielä
tammikuulla, ja kulmahampaat oli hiottu tylsiksi.

Oli siellä paljon muutakin yleisöä, sotilaita sekä mies- ja
naispoliitikkoja, ehkä joku ulkomaalainenkin. Ja luulen, että meillä
parvekkeella olijoilla oli jotakin juhlamieltä, vakavaa odotuksen ja
hetken merkityksen tunnelmaa. Väkisinkin johtui mieleen, että nyt on
tässä salissa valta säätää Suomelle hallitusmuoto, jos on vain sopua
ja järkeä. Tämä juhlatunnelma haihtui kuitenkin hyvin pian, sitä oli
mahdoton säilyttää.

Luulen, että hallituskin piti hetkeä juhlallisena, vakavana ja
kauaskantoisena. Valtioministerin esiintymisessä oli jotakin, joka
vaikutti meihin tavallisiin ihmisiin. Hillitystä, mutta silti
voimakkaasta äänestä tunki esille syvä, mukaansa tempaava vakaumus. Ja
olihan kysymyksessä uudistetun hallituksen ohjelma, valtioministerin
se esiintyminen, joka muualla maailmassa on poliittisten työkausien
tärkeimpiä tapauksia, jolloin lausutut sanat antavat pohjan sille,
miten hallitukseen ja sen politiikkaan suhtaudutaan. Totta kai sen
ymmärtävät meidänkin edustajamme, koska kerran muuallakin maailmassa
kaikki parlamenttien jäsenet puolueisiin katsomatta henkeään pidättäen
näitä tällaisia esityksiä kuuntelevat?

Ja suurin osa edustajista näytti olevankin siitä selvillä, kuunnellen
tarkoin tärkeätä esitystä. Mutta vain suurin osa, eivät kaikki.
Maalaisliiton eräille jäsenille kävi "opetustunti" liian raskaaksi
ja täytyi virkistäytyä pienellä keskustelulla, naureskelulla,
muulla puuhalla, kunnes taas säpsähdettiin kuin koulupojat, kun
opettajan katse sattuu. Heissä on useita välittömän tunteen ihmisiä.
Hyväksyminen tai paheksuminen tulee heti näkyviin jo ilmeissä, ja
kun valtioministeri saapuu siihen puheensa osaan, joka koskettelee
hallitusmuotoa, ilmestyy heidän kasvoilleen eräs hymy, joka saa minut
säpsähtämään.

Aluksi on kuin en muistaisi, missä olen sen nähnyt ja mitä se
merkitsee, mutta samalla selviääkin muistini. Olen nähnyt sen tuhansien
suomalaisten kasvoilla aina silloin, kun he ovat luulleet päässeensä
selville jostakin asiasta, ja kuuntelevat tuo oma "varma vakaumus"
mielessä asian toisen puolen selvittelyjä. Tuossa hymyssä on paljon
Nummisuutarin Eskoa, sitä maailman itsepäisintä puumerkkimieltä,
joka on asiallisimmillekin perusteille auttamattomasti kuuro, kun on
vain saanut jotakin kalloonsa isketyksi. Niin pian kuin se ilmestyy
suomalaisen kasvoille, on turha toivoa mitään mielipiteitten muutosta,
puhuisipa vaikka enkelien kielellä. Tapahtukoon mitä tahansa,
menettäköön Esko morsiamensa, saakoon selkäänsä Teemulta ja hänen
isältään, mellastakoon Karrin pirtissä niin, että ankara prosessi häntä
uhkaa, vielä kaiken senkin jälkeen pitää hän tiukasti kiinni siitä,
että hänenkin puumerkkinsä siinä olla pitää. Kanttori Sepeteuksen
järkisyyt eivät merkitse tässä mitään, ei, vaikka hän puhuisi niinkuin
nyt valtioministeri tuolla alhaalla. Tuo puumerkkimieli on kansassamme
erinomaisen yleinen, todellinen rotuluonteen piirre, niinkuin sen
kuolematon kirjailija on loistavasti eteemme kuvannut.

Mutta tästä huolimatta jaksaa valtioministeri pitää yllä hetken
juhlallista tunnelmaa, antaen esityksensä taitavasti kohota loppuun
tultaessa. Mielenkiinnolla odotan, pysyvätkö seuraavat esitykset
annetussa oikeassa äänilajissa. Puhujalavalle astuu professori
Ståhlberg.

Tiedän vanhastaan, ettei hänellä ole sanottavasti huumorin lahjaa,
ei minkäänlaista "gemyyttiä", jonka puute tekeekin kaiken, mitä
hän puhuu tahi kirjoittaa, siltä kannalta kuivaksi ja köyhäksi.
Mutta sen korvauksena on hänellä melkoinen ironian lahja, jota
olen hänen kuullut käyttävän joskus suurella menestyksellä ja jota
vastustajat usein lienevät pelänneetkin. Hänen kirjoituksissaan se
ei kuitenkaan ole ennen saanut sanottavaa sijaa, sillä häntä on
nähtävästi pidättänyt siitä jonkunmoinen arvokkaisuuden tunne, ja
hänen puhuessaan on sen kärki useimmiten peittynyt hänelle ominaiseen
ystävälliseen hymyyn. Kun nyt pitkän ajan kuluttua kuuntelen hänen
äänilajiltaan ja esitystavaltaan hiukan väsyneenkaikuista lausuntoaan,
jossa on hermostumisen ja kärsimättömyydenkin merkkejä, huomaan
kummastuksekseni, että aika ei mene merkkejä jättämättä. Se voi
huomaamattamme järkyttää niitäkin perusteita, joilta ennen virkeä ja
voimissaan oleva hieno poliitikko ammensi sekä ulkoiselta asultaan
että asiasisällykseltään nuhteettomat lausuntonsa, ja se voi tehdä
mahdolliseksi senkin, että arveluttavat väitteet, kärjetön ironisointi
ja rahvaanomainen polemisointitapa saattavat tuntua käyttäjästään
täysipainoisilta. Professori Ståhlberg on kuitenkin kaikesta siitä
huolimatta, mitä hän nyt puhuu ja kirjoittaa, sellainen poliitikko,
että hän eikä mikään muu muodostaa maassamme tasavaltalaisuuden ainoan
pitävän perustan. Nimittäin sillä tavalla, että ellei hän olisi
tasavaltalainen, vaan monarkisti, ei tasavaltalaisia nuorsuomalaisia
olisi ollenkaan, ja maalaisliittolaisten käsi menisi hyvin nopeasti
korvalliselle.

Katselen maalaisliittoa hänen puhuessaan. Puumerkkihymy on kadonnut ja
sijaan tullut se ilme, joka nousi Eskon kasvoille silloin, kun taas
jälleen kaikki hyväksi kääntyi. Siinä on lapsen antaumusta ja luottavaa
turvautumista vahvaan runkoon, katsetta ylöspäin kuin Stefanuksen
pääsinhetkellä. Ja kun puhe on loppunut, kuuluu sieltä tyydytyksellä
lausuttu "hyvä". Olen epätietoinen siitä, mille tilikirjansa puolelle
puhuja tuon tunnustuksen kirjoitti, mutta luulen, että se ei häntä
miellyttänyt. Noihin kansankokouksissa -- ja sehän eduskuntamme on
-- saatuihin kättentaputuksiin sisältyy kriitilliselle mielelle aina
jotakin epäiltävää.

Professori Ståhlbergin puhe oli käynyt alemmassa tyylissä kuin
valtioministerin, ja särki tunnelman. Valtioneuvos Wrede koetti
sitä korjata esityksellään, josta sai oppia sen, mihin "aateluus
velvoittaa", mutta kaiken pilasi edustaja Alkion puhe. Kansankokouksen
tahi oikeammin nuorisoseuran kokoustunnelma oli täydellinen.

Mitä varten pidetään eduskunnassa vielä sellaisia puheita? Eikö
vieläkään ole päästy niin pitkälle, että luovuttaisiin tuosta pilviä
piirtävästä tunnelma- ja kansallisen itserakkauden tyylistä, jota ei
voi enää sietää ja joka on vaarallista kaiken kansallisen synnintunnon
heräämiselle? Tosinhan on mukavaa heittäytyä tuoliinsa ja antaa
omia itserakkaita käsityksiä hivelevän pontevan sanaryöpyn huuhtoa
sieluansa kuin kesäisen vesisuihkun, vaipua unelmoimaan mieluisissa,
utuisissa kansallisen omahyväisyyden tunnelmissa ja lopuksi herätä
sanomaan "hyvä", mielessä vakaumus: "Me pystymme vaikka mihin."
Sellaiset profeetalliset ilmestykset kuin Alkio, joka luulee olevansa
kansamme hyvien ja huonojen ominaisuuksien luotaaja, joka menee "Suomen
kansasta" ylivoimaiseen takuuseen millä hetkellä hyvänsä, eivät ole
mitään muuta kuin heitä itseään miellyttävien, puolitaiteellisten
näkemysten fanaattisia tulkkeja, mikä näkyy jo miehen silmistäkin.
Mikään tällainen ei enää eduskuntaamme kuulu, vaan on siellä pysyttävä
tarkoin sen rajan sisäpuolella, jonka ulkopuolelle jätetään armotta
kaikki kansankiihoittajat. Niinkuin ei jo kokemuksesta tiedettäisi,
mihin tuollainen vie.

       *       *       *       *       *

Lähdin pois, ennenkuin neiti Pykälä sai puheenvuoron, joka sitten
siirtyikin toiseen iltaan. Hän ei nimittäin mielestäni kuulu
eduskuntaamme, mikäli kyky ja kunto on sinne pääsemisen ehtona. Mutta
onko se?

Vakavia ajatuksia herää eduskunnassamme käydessä. Luulen, että
valtioministerillämme, hänen vakaana kuullessaan alkanutta kirjavaa
sanaryöppyä, välähti mieleen kirkkaana näkemyksenä yhä uusien ja
uusien hallitusten vaivaloinen ja hedelmätön ura. Ne nousevat ja
kaatuvat arveluttavan tiheään, ja pohjan niiden parhaimmiltakin,
kaukonäköisimmiltäkin suunnitelmilta tulee aina riistämään tämä sama
seura, kansaneduskuntamme, joka ei voi koskaan -- ellei muutosta
tehdä -- saada valtiolle ja yhteiskunnallemme todella terveellistä
ja asiallista kokoonpanoa. Johtavien voimien parhaat pyrkimykset
tulevat aina jollakin taholla kompastumaan tuohon Nummisuutarin Eskon
ominaisuuteen, tuohon itsepintaiseen puumerkkiperiaatteeseen, josta ei
luovuta, vaikka "mätänis".

Ulos mennessäni näen senaattori Pehkosen jurot kasvot. Hän näytteli
kerran nuoruudessaan muutaman edistysseuran notkuvalta lavalta suurella
menestyksellä Nummisuutarin Eskoa. Oli aivan ilmeistä, että hänellä oli
etevät lahjat siihen osaan, ja minä taputin hänelle ankarasti käsiäni.

(5/6 18.)



Timanttikurkien ampujia.


Lukija, joka suuntaa arvostelevan katseensa ylläolevaan otsakkeeseen,
luultavasti hiukan ihmettelee sen erikoisuutta. Niin teen itsekin,
mutta annan sen siinä olla, sillä se sisältää paljon kansallisen
itsetutkistelun totuutta ja on sitäpaitsi kansalliskirjallisuudestamme
saatu. Olen käyttänyt sitä omassa hiljaisessa mielessäni jo kauan,
kunnes äsken, Pietari Päivärinnan kuvan osuessa käteeni, hoksasin
ruveta täten puhumaan siitä yleisöllekin.

Ne kansalaiset, jotka eivät ole pitäneet itseään liian hyvinä
nauttiakseen vanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta, muistanevat
Päivärinnan mainiot Sakeus Pyöriän kertomukset. Niillä pakinoilla on
puolensa ainakin sen mielestä, joka hakee suomalaisen kansansielun
ilmenemistä tältäkin alalta, ja niissä on kuvia ja kohtauksia, jotka
painuvat mieleen ainaiseksi. Tällä kertaa on ajatuksissani erikoisesti
askarrellut Laarila, tuo maanviljelyskoulun käynyt mies, jolla hänen
vaimonsa ihailevien sanojen mukaan kyllä oli kykyä, mutta jota ihmiset
eivät ymmärtäneet.

Te muistatte hänet kaikki? Hän oli Sakeuksen hyvä ystävä, esiintyi
aina ylioppilaslakkia muistuttava maanviljelyskoulun päähine
tuntomerkkinään, ja sanoi ahkerasti "tuota". Hänen onnettomuutensa
oli siinä, ettei hänestä ollut mihinkään käytännölliseen elämään,
tukevalle arkipäiväiselle pohjalle, että hän oli koulustaan saanut
herraskaisen vikaa, jonka vuoksi hiukan halveksi maamiehen ammattiakin,
vaikka oli sitä varten opin käynyt, ja että hän yleensä oli toimeton
nahjus, joka ei näyttänyt mihinkään pystyvän ja jolla ei ollut "kykyä"
kenenkään muun kuin oman vaimonsa mielestä. Lukija oppii häntä säälien
halveksimaan, kunnes hän äkkiä osoittaa, että hänellä on suurenmoinen
mielikuvitus.

Hän ilmestyy eräänä kevätpäivänä Sakeuksen asuntoon suuri pyssy selässä
ja selittää hämmästyneelle ystävälleen olevansa matkalla Perä-Pohjolan
pohjattomille nevoille ampumaan "timanttikurkia". Tämä erämaittemme
viisas ja närkisti katseleva lintu nimittäin Laarilan selityksen
mukaan etelämaissa ollessaan syö timanttipitoisia kiviä kupuunsa,
jonne ne jäävät, kunnes hän, Laarila, tulee ja ampua mäiskäyttää
ne kuoliaaksi, aukaisee vatsan, perkkaa kivet esiin, murtaa niistä
timantit irti, joko myytäviksi Lindstedtille tahi käytettäväksi
kantasormuksina, lasiveitsinä tahi muina maanviljelyskaluina. Ja
voitonriemulla hän näyttääkin ylen hämmästyneelle Sakeukselle muutamia,
kuten jälkimäisestä tuntuu, selviä ukonkiven jytysiä, jotka muka
ovat timantteja. Niin lähtee hän tuolle merkilliselle retkelleen
ja maanviljelyslakin vihreä samettiponta vain välkähtää keväisessä
auringossa.

En voi sille mitään, että tämä kohtaus ja Laarila on suurentunut
mielessäni aivan yleiskansalliseksi vertauskuvaksi. Kuinka monta
tuhatta timanttikurjen ampujaa noita lieneekään Suomen maassa, jos
ne kaikki laskisi ja ilmi perkkaisi? Uneksivia, aikaansa tyhjään
kuluttavia, haaveilevia mietiskelijöitä, joille kaikki todellinen elämä
ja sen arkipäiväinen, ankaraa työtä vaativa puoli on vastenmielinen ja
vieras. Mutta annas kun herää joku ihmeellistä ihmeellisempi haave,
joka on yhtä kaukana todellisuudesta kuin se kultanummi, jonka pappilan
mamsseli näki unissansa, niin silloin ilmestyy mieheen vireyttä ja
intoa. Silloin "kuhnitaan" niin, ettei koko Europan pytty teollisuus
tahdo riittää, silloin nähdään vapaaehtoisesti nälkää, niin että
luut rupeavat heltiämään niteistään, ja silloin syvennytään elämän
ongelmoihin niin syvälle, että Intian fakiiri on kalpea ilmestys
sen viisauden ja tunnon syvyyden rinnalla. Silloin rakennetaan
viimeistä kiveä myöten pystyyn ihanne-yhteiskunta, joka on ainakin
kolmas potenssi Raamatun Saalemista, mutta tavallista työntekoa,
ahkeruutta, elämän yksinkertaisia kauneuksia ja iloja -- ovat vain
tästä maailmasta, eivätkä miellytä. Ei voi kieltää, etteikö koko
kansamme luonteessa -- tahtomatta tästä kuitenkaan mitään kivitauluun
piirrettävää lakia säätää -- olisi jotakin tuollaista käytännöllisessä
maailmassa hiukan mahdotonta, mutta suunnitelmissa ja oman itsensä
arvioinnissa mielikuvitusrikasta ja haaveellista timanttikurjen
ampujaa? Joka tapauksessa niitä on keskuudessamme paljon, hyvin paljon,
ja olisi ne väittämättä annettava suojeluskuntain käsiteltäväksi.

Mutta seuratkaamme edelleen Laarilan vaiheita, niin huomaamme, kuinka
erinomaisesti kirjailija hänessä tätä kansamme luonteen puolta kuvaa.
Tapahtui, että joessa nousi suunnattoman korkea kevättulva. Suuret
jäätelit tulit ja musersit sillan, jonka keskimäiselle arkulle jäi
Hannun Maija -- hän, jolla "reväsimen" johdosta alati molkerehti
lääkepullo pullean vatsan päällä (vihilläkin seistessä piti siitä
kesken valaa ottaa kulaus) -- lapsineen ja vieläpä kirkkoherran
lapsi lisäksi. Joka hetki uhkaa vahtitölli pyllähtää kohisevaan
virtaan, jonka tuomat jäälohkareet ryskyttävät sillan arkkua kuin
Vespasiaanuksen pässit Jerusalemin muureja. Kansa rannalla itkee
ja hätäilee. Neuvokkaimmatkin miehet ovat voimattomia. Onnettomat
vanhemmat lupaavat huikeita summia sille, joka voi nuo raukat
pelastaa. Tuskaa ja sielun ahdistusta on ilma täynnä ja sadat katseet
suuntautuvat tuonne sillan arkulle, jossa Maija seisoo lapset
ympärillään, ottaen väliin pullostaan vahvistuksen "reväsintänsä"
vastaan. Mutta silloin saapuu paikalle Laarila, tuo kaikkien halveksima
nahjus, jolta ei kukaan koskaan odotakaan mitään miehen tointa.
Mikä on häneen nyt tullut? Äkkiä hän on koko asemasta selvillä.
Hänen vartensa suoristuu, silmiin ilmestyy käskevä tuli, hän antaa
nopeita ja täsmällisiä, teräviä määräyksiä, käyttäen "tuota"-sanan
rinnalla kielemme ydinmanauksen omituista lievennysmuotoa "pertana",
vedättää venheen arkun yläpuolelle ja lähtee yksinään pontevana kuin
koskenlaskijain jumala kuohujen keskitse viilettämään kohti vaaran
paikkaa. Maanviljelyslakin vihreä ponta vain vilahtelee aaltojen ja
jäiden keskellä. Sydän kurkussa seuraavat ihmiset rannalla uljaan
miehen yritystä. Onnistuuko kääntämään purtensa arkun alle kosteikkoon,
vai riistääkö koski miehen nieluunsa? Silloin osoittaa Laarila,
mikä hän on miehiään, kun hänelle todella on selvinnyt, että nyt on
ratkaisevan toiminnan hetki: juuri sopivimmassa silmänräpäyksessä
tekee hän melallaan sellaisen mestarikiekauksen, että vene käärmeenä
suikaisee juuri sopivimpaan paikkaan. Kaikki pelastuvat, vaikka
Maijan täytyikin vielä viimeisessä silmänräpäyksessä, kun tupa jo
oli kaatumassa, viivyttää venheeseen laskeutumistaan tuon siunatun
"reväsimen" takia, joka ei vääjännyt muuta kuin tuota jo mainittua
alati käsillä olevaa potellia. Mutta tämän suurenmoisen työn tehtyään
vaipui Laarila kuin kokoon ja vältteli kiittelevän ja iloitsevan
kansanjoukon ylistystä.

Täällä on Suomessa eräs toinen, joka äsken vaaran ja toiminnan
hetkellä uneliaisuudestaan heräten teki ehkä vielä suuremman
mestarikiekauksen, ja se on Suomen valkoinen kansa. Siten se todisti
luonteensa "Laarilamaisuutta" sangen suuressa määrässä, sillä
velttouden ja uneliaisuuden jälkeen, jolloin jo monet luulivat sen
ainaiseksi nukkuneen, heräsi se jumalaiseksi koskenlaskijaksi,
tehdäkseen kerrassaan mestarikiekauksen, jolla se pelasti
maailmanvirran sillan arkulle jääneen Suomi-Maijansa viime hetkessä
(pullottomana). Ja Suomen punainen kansa antoi samoin aivan yhtä
pätevän todistuksen samasta "Laarilamaisuudestaan", sillä kapinallaan
ja ihanne-yhteiskuntapuuhallaan lähti se jos kukaan ampumaan
timanttikurkia. Kukapa voinee sitä vastaan väittää? Voitaneen siis
sanoa, että tuon uneliaisuuden alla kyllä piilee tarmoa ja voimaa,
vaikka tarvitaan aivan erikoiset elämän synnytyspihdit sitä sieltä
harmaan nutun alta esille kiskomaan. Mutta palatkaamme Laarilaan.

Hänkin sai tämän jälkeen tuulta purjeisiinsa, kohosipa jo niin
korkealle, että hänestä tuli -- oluttehtaan isännöitsijä. Vaikka
oikeastaan vain me nykyiset ihmiset, jotka olemme veden juontiin
nähden niin sanoakseni pakko-asevelvollisia, voimme täysin ymmärtää
tämän aseman kaikki huomattavat edut, tuntuu Laarilakin niille panneen
arvoa; koska hänestä -- niin, sitä ei valitettavasti käy salaaminen
-- tuli säälimättä sanoen rapajuoppo. Kun Sakeus Pyöriä kävellä
pöllötteli pimeänä syys-iltana pitkin maantietä, rupesi hän kaukaa
kuulemaan kärryjen pyöräin rätinää ja pian ajoi hänen ohitseen hurjaa
laukkaa mies rentona humalassa ja huudellen huikealla äänellä: dobra
harashoo! Se oli Laarila, joka ajoi, ja ajoi itsensä vähän matkan
päässä kuoliaaksi. Menestys oli mennyt hänelle päähän. Sieltä hän nyt
taivasten majoista viittilöi meille toisille timanttikurkien ampujille,
kehoittaen muistamaan, että purjetuuli on vaarallista.

Kunhan emme vain olisi tässä päässeet äskeisen mestarikiekauksen
jälkeen yhtä korkealle kuin Laarila-vainaja, ihan oluttehtaan
isännöitsijäksi? Täytyy pysähtyä tarkastamaan itseään ja asemaamme,
ettemme lähtisi ajamaan humalapäissämme hurjalla hevosella pitkin
syysöistä elämänmaantietä ja vielä kiljahdellen, että "dobra harashoo".
Ettemme yhtäkkiä irtautuisi maajalasta ja lähtisi tuntemattomille,
pohjattomille nevoille ampumaan timanttikurkia. Se vaara on kieltämättä
lähellä, ja monet merkit viittaavat siihen, että halukkaita matkalle
lähtijöitä taas olisi yllin kyllin. Kun en tahdo vakaumustani salata,
tunnustan suoraan, näin ystävien kesken, että noissa tasavaltalaisissa
on paljon, ehkä enemmistö, juuri näitä timanttikurkien ampujia.
Punaiset istuvat vielä nevan rannalla ja tuijottelevat sinne,
näkyisikö missä onnen lintuja, ja heidän rinnalleen on istumassa
suuri joukko muita, jotka nekin etsiskelevät tasavallan hyllyvältä
ja tuntemattomalta suolta sitä haaveksimaansa timanttikurkea.
Jännityksellä täytyy kysyä, lähteekö eduskunnan vähemmistö mukaan tälle
metsästysretkelle, vai yhtyykö se enemmistöön sovussa tehdäkseen sen
mestarikiekauksen, joka sujahduttaa valtiovenheemme tyyneen kosteeseen
silta-arkun juurelle, sen silta-arkun, jota suuren maailman jäätelit
yhä ahneemmin pakkautuvat jyrsimään, mutta joka tällä kerralla
kestääkin?

(13/7 18.)



Suomalainen oikeistososialisti.


Kuljimme vuonna 2000 Suomen Kansallismuseossa ja saavuimme vihdoin
vuoden 1918 punakaartilaiskapinaa kuvaavaan laajaan osastoon.
Katselimme ihmetellen kaikkia niitä alhaisen eläimellisen julmuuden,
surkean tietämättömyyden ja naurettavan lapsellisuuden todistuksia,
jotka siellä olivat hyvässä järjestyksessä ja oivallisilla selityksillä
varustettuina nähtävissä. Oppaamme, harmaapäinen professori,
huomautteli yhtä ja toista kuin päivänselvistä asioista, kunnes
pysähtyi vihdoin syviin mietteisiin vaipuneena erään suuren lasikaapin
eteen. Hänen ilmeensä muodostui salaperäiseksi, arvoitukselliseksi ja
hän lausui kuin itsekseen:

-- Siinä on ilmiö, jota suomalainen tiede, järki ja äly eivät ole
kyenneet selvittämään. Sfinksin ilme on avattu kirja tämän rinnalla.

Hän vaipui aatoksiinsa kuin syvyyden kaivoon, ja saattoi melkein nähdä,
kuinka hänen neropattinsa rupesivat kuumenemaan aivojen järsiessä ja
jyrsiessä tuota arvoitusta. Uteliaina tunkeuduimme kaapin eteen yhdessä
läjässä kuin riekon poikue ja annoimme silmiemme täyttää tehtävänsä.

Näimme siellä olion kuin ihmisen muumion, jonka muodossa ja olemuksessa
todellakin oli jotakin erikoisen epämääräistä. Olisi voinut väittää,
että sillä oli kahdet kasvot kuten Januksella, mutta missä ylimeno
toisesta naamasta toiseen tapahtui, sitä oli vaikea sanoa. Puvultaan
se oli herrasmies, mutta siinäkin suhteessa oli jotakin puolinaista ja
epävarmaa, niin että kaartilaiskapinan aikuisten muotien tarkimmatkaan
tuntijat eivät voineet varmistautua siitä, oliko otus todellakin
tarkoittanut olla herrasmies vai n.s. proletaari. Sen molemmilla
naamoilla oli mielistelevä hymy, joka oli jäykistynyt salaperäiseksi,
neuvottoman puolueettomaksi irvistykseksi, josta ei voinut päästä
selville, mitä se tarkoitti. Oliko se iloa, tuskaa, tyytyväisyyttä,
vai mitä? Suurta huomiota oli omiaan herättämään se erikoinen suunta,
johon olion istumalihakset olivat kehittyneet: niillä saattoi huoleti
istua ei ainoastaan kahdella, vaan vieläpä kolmellakin tuolilla
samalla kertaa. Aivojen rakenteesta ilmoitettiin nimenomaan, että n.s.
taloudelliset eli tulojen hankintalokerot olivat hyvin kehittyneet,
mutta mitä selkärankaan tuli, oli tiede ymmällä. Huomautettiin,
että punakaartilaiset täytyi ja saattoi hyväksyttävillä perusteilla
lopultakin lukea selkärangallisiin, vaikkakin heillä oli sillä paikalla
vain jonkunmoinen rusto- ja hyytelökudos, joka voi notkahdella ja
venyä mihin suuntaan hyvänsä, mutta tähän olioon nähden oli asia
toinen: sillä ei yksinkertaisesti ollut mitään selkärankaa, joten
oli mahdotonta ymmärtää, miten se oli voinut käydä pystö-asennossa.
Sanalla sanoen: tuossa oliossa oli jotakin niin epämääräistä, niin
surkean koomillista ja pelottavan salaperäistä, että tiede ei ollut
vielä lausunut sen lajista ja luokasta lopullista sanaansa. Suuren
kysymysmerkin alle oli kuitenkin riskeerattu seuraava määritelmä:

"Suomalainen oikeistososialisti vv. 1905--1918?"

Oppaamme, kunnioitettava herra professori, oli alentuvalla ja
ymmärtävällä hymyllä suhtautunut siihen uteliaisuuteen, jota me
tietämättömät, mutta alati tiedonjanoiset maallikot tälläkin hetkellä
olimme osoittaneet, kunnes hän nyt, nähdessään katseittemme kohoavan
pyytävinä puoleensa, oikaisi seiväslaihan vartalonsa, ojensi kätensä ja
avasi suunsa, sanoen:

"Täydennykseksi siihen, mitä itse terävällä huomiokyvyllänne olette
tästä salaperäisestä oliosta selville saaneet, pyydän saada ilmoittaa
eräitä muita opettavia ja huvittavia seikkoja. Tämä muumio löydettiin
alkuaan eräästä syrjäisestä kammiosta, jossa se oli pöytänsä ääressä
kirjoittavassa asennossa. Hänen edessään oli jonkunmoinen, nähtävästi
allekirjoitettavaksi tarkoitettu vastalause punakaartilaisliikettä
vastaan, ja monet merkit osoittavat, että vainaja oli tämän johdosta
joutunut ankaraan sielulliseen taisteluun. Hän ei ole voinut tehdä
asiassa päätöstä, vaan on sortunut ristiriitaisten tunteittensa
ja horjuvaisuutensa traagilliseksi uhriksi. Mikä hän maallisen
vaelluksensa aikana on ollut, ei ole tarkoin ratkaistu. Toiset pitävät
häntä kirvesmies-senaattorina, toiset maanviljelijä-sosialistina,
kolmannet professorina, neljännet Elannon muinaisena johtajana,
mutta viidennet suurella varmuudella vankeinhoitoylihallituksen
ylitirehtöörinä. Varmuutta on vaikea saada, koska vainaja nähtävästi
ei ollut kuollessaan kotonaan ja koska se nauha, jossa hän kantoi
ihollansa työväenyhdistyksen jäsenkirjaa, oli poikki ja kirja kadonnut.
Traagillisessa kamppailussaan siitä, kummalle tuolille istua, oli
vainaja nähtävästi epätoivoissaan riistänyt tämän pyhän merkin
rinnoiltaan, ja siten, siitä teostaan kauhistuneena, yhä jouduttanut
katastrofia."

Tässä professori pysähtyi, karkoittaakseen päälaeltaan itsepintaisen
kärpäsen. Sen tehtyään jatkoi hän:

"Äskettäin ilmestyneessä nerokkaassa tutkimuksessaan
'Oikeistososialismi Suomessa vv. 1905-1918' kertoo tohtori Nikodemus
Uppoviisas, kuinka mahdotonta on tavata mitään asiakirjaa tahi muuta
kirjallista todistuskappaletta oikeistososialismista Suomessa ennen
punakaartilaiskapinan kukistumista. Vihjaillen ja hymyillen, ollen
porvarillisten kanssa porvarillisia, punaisten kanssa punaisia, muka
halveksien bolshevistisia keinoja, mutta niitä tosiasiallisesti
mitenkään vastustamatta, kulkivat he salkku kainalossa salaperäisen
näköisinä, huokuen mitä kannattominta ja lapsellisen ylimalkaisinta
'revisionismia'. Kun sivistyneet ihmiset huolestuneina yhä
lisääntyvästä anarkiasta kysyivät, eikö todellakaan sosialistien omasta
keskuudesta nouse miestä tätä miehen tavoin vastustamaan, päästivät
he liikkeelle huhun, että kyllä sitä sentään on joukossa sellaistakin
miestä, ja kulkivat edelleen virastoissansa ja toimissansa tärkeän ja
mystillisen näköisinä, kuin Napoleon Austerlitzin taistelun aattona.
Mutta kun kansalaissodan ratkaisu oli jo selvä, hämmästyttivätkin he
maailman esittämällä eräänlaisen sovinto-ehdotuksen, joka naivilla
tavalla paljasti heidän punaisen perusolemuksensa. Viittaan vain
tuohon osastoon tuolla, jossa punaisten 'Me vaadimme' ohjelma on
sanoin ja kuvin valaistuna. Ja kun kapina oli kukistettu, ryhtyivät
he julkaisemaan sanomalehteä, jonka näytenumero ei ollut muuta kuin
'Työmies' kielellisesti siistittynä. Tohtori Uppoviisas tekeekin
tutkimuksessaan sen sangen hyvin perustellun väitteen, että nämä
'herrat' olivat oikeastaan siveellisesti alemmalla asteella kuin
punakaartin johtajat. He tiesivät, mitä oli tulossa, eivät sitä muka
hyväksyneet, mutta eivät liioin häivyttäneet yhteiskuntaa liikkeelle
ajoissa estämään onnettomuutta. Tohtori Uppoviisaan tutkimuksen
perusteella onkin tuo edessänne oleva merkillinen luomisen tulos
määritelty oikeistososialistiksi näiltä kansamme historiassa niin
kohtalokkailta vuosilta."

Puhuja vaikeni ja me loimme vielä viime kerran katseemme tuohon
omituiseen ilmiöön, jonka hymyssä oli nyt jotakin aavemaista, ehkä
häpeävää. Olipa kuin olisimme juuri kuunnelleet paleontologian luennon
pelkurista pedosta, joka yön pimeydessä hiipii koettaen salata itseään.
Mutta jäljet jäävät hiekkaan ja kivettyvät siihen, kunnes vihdoin tulee
joku professori mittailemaan ja tutkistelemaan niitä, lopuksi kuvaten
koko otuksen kuonosta hännän pisimmän karvan kärkeen. Siinäpäs olet!

Mutta oppaamme vaeltaa eteenpäin, joten käännämme tälle
"oikeistososialistille" halveksien selkämme. Tulemme suureen ja
monipuoliseen osastoon, jossa esitetään sanomalehtimyrkyn keittäjiä
ja sen aikaansaannoksia. Huomattavin sija on annettu eräälle Valpas
Hänninen nimiselle henkilölle ja kunniapaikasta hänen rinnallaan
riitelee joku kirjailija Irmari Rantamala. Muitakin siellä on suuri
joukko, mutta erikoisesti herättää huomiota muuan, jonka rinnassa
olevaan lappuun on kirjoitettu: "Venenum Sepiae". Oppaan kertomuksen
mukaan oli tämä myrkkylaji ollut erikoisuutena "Fyren"-nimisessä
lehdessä, josta sen oli omaksunut erään "Dagens Press" nimisen lehden
pakinoitsija Lucas. Lajinsa viimeisenä on hänet nostettu museoon,
vaikka myrkyllänsä ei tiedettävästi ole ollut minkäänlaista tehoa tahi
vaikutusta.

Oppivaisina ja huomaavaisina kuljemme osastosta toiseen, painaen
mieleemme kaiken sen, mikä mahdollista on näin lyhyellä hetkellä.
Lopuksi saavumme Suomen vapaussodan suureen saliin, ja meidät
valtaa harras tunnelma. Kaikista esteistä, vaaroista ja vastuksista
huolimatta oli silloin alkanut Suomelle ennen kokemattoman nousun
aika, joka vuosikymmenien ja -satojen kuluessa oli vienyt sen
hyvinvointiin ja sisäiseen sopusointuun. Niinpä olikin hauska astua
tällaisissa tunnelmissa ulos mahtavasta museosta, odottaa hetkinen
paikallis-ilmalaiva-asemalla ja siirrähtää iltapäiväksi tuonne
Jyväskylän seuduille sähkötaimilavojansa ja viinirypäleansareitansa
katsomaan.

(11/5 18.)



"Me vaadimme."


Minkä luulette olleen kipeimmän ja tärkeimmän asian Suomen kapinan
kukistamisen jälkeen? Jos olette siksi luulleet itsenäisyytemme
vahvistamista, valtiomme sisäistä järjestymistä, elintarvepulaa ja
kapinan jälkiselvittelyä, niin erehdytte, sillä kaikista tärkein
asiamme on ollut saada perustetuksi uusi sosialidemokraattinen puolue.
Niin kauan kuin sitä ei Suomessa ole, puuttuu meiltä se lanka, joka
yhdistää meidät ijankaikkisen pelastuksen ja vapahduksen valtakuntaan.
Näin ajattelevat ne, jotka vaitiolollaan ovat kannattaneet kaikkia
sen entisen sosialistipuolueen puuhia ja jotka nyt, kun sen suu on
tullut tukituksi, katsovat tulleensa valituiksi niiksi apostoleiksi,
joiden jalanjäljistä ruusut tiukkuvat. Raskaalla, painavalla huolella
miettivät he, mitä mahtaakaan tulla Suomen työväestä, ellei saada sitä
uudelleen kootuksi vahvaksi luokkapuolueeksi. Jaa -- jaa!

Sillä tunnettuahan on, että kaikki se onni ja hyvä, mitä työväki on
saanut vuosikymmenien kuluessa Suomessa osakseen, on sosialidemokratian
sille tuomaa. Ilman sitä, ilman intohimoista järjestäytymistä
luokkapuolueeksi, ilman sen kehittämää äärimmäistä luokkatietoisuutta,
jota porvarilliset väärin sanovat luokkavihaksi, ei olisi saatu
toimeen mitään työtaisteluja, mitään epävarmuutta työ-oloissa, mitään
yli kansallisuusrajojen ulottuvaa kansainvälistä suomalaisten ja
venäläisten veljeyttä, mitään vihaa omistavia yhteiskuntaluokkia
vastaan, vaan kaikki kehittyminen ja eteenpäin meno olisi jäänyt
tapahtuvaksi siinä hengessä, jossa Suomen muu kansa on eteenpäin
mennyt. Ilman sosialidemokratiaa olisi työväki tullut saamaan tietonsa
sosialistien niitä tarkoituksilleen sopiviksi värjäämättä, kaiken
valistuksensa ja käsityksensä velvollisuuksistaan olisi se saanut
samassa hengessä kuin muutkin kansalaiset. Ilman tuota siunattua
oppia olisi kansallistuntokin, isänmaanrakkauskin päässyt kukkimaan
köyhimmässäkin töllissä, ja ilman sitä olisi köyhälistön mahtavan
voiman näyte, sen suurvaltatapahtumia hipova veljeysliitto bolshevismin
kanssa, jota porvarilliset väärin sanovat isänmaanpetokseksi, tullut
vältetyksi. Kas siinä lyhyt luettelo kaikesta siitä pahasta, josta
sosialismi on työväkemme pelastanut, ja kaikesta siitä hyvästä, jota se
on sille runsain määrin osaksi antanut. Tottakai sellainen onnen puu on
saatava uudelleen keskuuteemme istutetuksi, että uudet appelsiinit sen
oksilla kypsyisivät ja uudet paratiisilinnut saisivat sen latvuksilla
ihania pyrstöhöyheniänsä levitellä.

Tosin on yhteiskunnassamme paljon sellaisiakin kansalaisia,
työväkeäkin, jotka yksinkertaisuudessaan ja aina vain ajatellen
kansamme edistysvoimain yhteistyötä, ovat sitä mieltä, että parhain
edistymisen takuu maassamme olisi se, että työväki liittyisi yhteen
kaikkien niiden voimien kanssa, jotka lämpimästi harrastavat
yhteiskunnallista uudistustyötä, mutta jotka hylkäävät luokka-ajatuksen
minkään jaon perustana. He ovat sitä mieltä, että täten saataisiin
maahamme vihdoinkin luoduksi voimakas ja selväpiirteinen edistyspuolue,
joka toteuttaisi kunakin hetkenä tärkeät asiat, tunnustautumatta
sen pitemmälle minkään ulkomailta tuotetun maailmankatsomuksen
rengiksi. Olen iloinen, että täten saan tilaisuuden julistaa kaiken
tämän haaveeksi ja houreeksi. Se on hulluutta, hyvät herrat! Sillä
onhan luonnollista, ettei työväkeämme voida päästää mihinkään
yhteistoimintaan luokkansa ulkopuolella olevien kanssa, ellei
tahdota, että hänen perusominaisuutensa, hänen niin sanoakseni
suomalais-sosialistiset erikoisuutensa hijoutuisivat pois aivan
kokonaan. Jos työmies pääsisi toimimaan yhdessä porvarillisen
edistysmiehen kanssa, saattaisi siitä olla se vaarallinen seuraus,
että hän huomaisikin tuon toimitoverinsa vähintään yhtä voimakkaaksi
edistyksen ja työväen ystäväksi kuin mitä hän itsekin on, vaikka
hänellä ei olekaan mitään luokkapuolueen jäsenen ennakkoluuloa;
hän huomaisi, että tuo porvarillinen mies aina koettaa katsoa sen
yhteiskunnan etua kokonaisuudessaan, jossa hän elää ja toimii, ja
että hänellä nimenomaan nykyhetkellä on palavana harrastuksena
Suomen kansallinen eheys, sovinnollinen ja kohoavan isänmaallisen
hengen luominen valtakuntamme hyväksi; hän tottuisi siinä seurassa
ajattelemaan suomalaisesti eikä kansainvälisesti, isänmaallisesti eikä
bolshevistisesta ja vihdoin kävisi hänelle selväksi, että edistys
ei riipu opinkappaleista, vaan siitä, miten elämän käytännölliset
kysymykset asiallisesti ja parantavasti ratkaistaan minkään intohimon
siihen ottamatta osaa. Silloin saattaisi hänen sydämessään herätä
sovinnon ja onnen tunne, väkevä lojaalisuus yhteisyyttä kohtaan
ja voimakas halu alistaa kaikki pyrkimykset tuon yhteisyyden etua
palvelemaan. Ei, hyvät herrat porvarilliset! Sellaisen hirvittävän
mahdollisuuden uhriksi ei ikinä päästetä Suomen työväkeä, ei ainakaan
niin kauan kuin viimeisten mohikaanien tuppi heiluu. Eh! Maksoi mitä
maksoi, mutta Suomen työväki on saatava takaisin entiseen karsinaansa,
jossa sitä ruokitaan sillä rehulla, jota se on tähänkin asti tottunut
syömään.

On sitten vielä sellaisiakin naiveja sieluja, jotka ovat toivoneet,
että jos sosialidemokraattinen puolue sittenkin perustetaan n.s.
oikeistososialistien toimesta, sen ohjelmassa ja toimintasuunnitelmassa
heti alusta näkyisi epäämättömät merkit siitä, että se on ottanut
oppia siitä onnellisesta tapahtumasta, joka tuota puoluetta kuluneena
vuonna on kohdannut, että se luokkapuolueenakin ollen kuitenkin jo
alussa ilmoittaisi toimivansa kansallisella pohjalla isänmaallisten
näkökohtien ohjaamana, ja ettei se heti alussa kärjistäisi taistelua
järjettömillä ja yhteis-edun kannalta mahdottomilla vaatimuksilla. Minä
surkuttelen sellaisia ihmisiä, jotka voivat luulla tahi edes toivoa
tällaista! Pitäisihän jokaisen ymmärtää, että jos mieli saada entiset
sosialistimme kootuksi miksikään puolueeksi nykyhetkellä, heille
täytyy antaa samansukuista huumausainetta kuin se, minkä kohmeloa he
nyt potevat. Juoppo on aluksi viinalla virkistettävä. Siksipä onkin
"Suomen sosialidemokraattinen uudistuspuolue" muodostanut ohjelmansa
siten, että se veti korrehtuurin Valppaan ohjelmasta ja luki sen
tarkoin, tehden siihen vain eräitä pieniä korjauksia näön vuoksi.
Sen nimenä on edelleenkin "Me vaadimme" ja sen sisältö saattaa Nevan
toisella puolen oleskelevat veljet liikutuksen valtaan. "Viel' elää
isäin henki, on Suomess' urhoja", lausahtaa siellä kyyneltensä lomasta
ystävämme Kaljunen. Sillä tämän ohjelman mukaan on taas erinomainen
tilaisuus ja lupa ruveta lietsomaan uudelleen luokkatietoisuutta,
ja jos sen vaatimusten mukaista "kansanvaltaista valtiomuotoa" ei
katsottaisi olevankaan, jättää ohjelma avoimeksi, miten silloin
toimitaan, sillä laillisin ja parlamentaarisin keinoin se ilmoittaa
toimivansa vain tuossa tapauksessa. "Kansalle" on taattava välitön
lainsäädäntöoikeus, jonka ohjelman viimeisin saavutus on siis sama,
kuin kansanvaltuuskunnan hallitusmuodossa esitetty kymmenentuhannen
alote-oikeus. Liikuttavalla laajanäköisyydellä on ohjelmassa pidetty
huolta siitä, ettei kenenkään sosialidemokratian taistelussa
harmaantuneen sankarin tarvitse tuntea itseänsä sen puitteissa
vierailla ja uusilla vesillä kulkevaksi. On todella suuri onni, että
yhteiskunnassamme löytyy paimenia, jotka sellaisenkin myrskyn jälkeen,
mikä meillä on raivonnut, pelottomasti lähtevät kokoamaan hajonneita
lampaita juuri saman katon alle, joka äsken päälle luhistui. Se on
suurenmoista, se on suomalaista!

Mutta tuon puolueen ohjelma-ehdotus on vielä muussakin suhteessa
kaukonäköinen. Muistaen ne huilun alakuloiset houkutussäveleet, joilla
jo Valpas aikoinaan tehdessään tuon tuostakin suksutteli luokseen n.s.
sivistynyttä köyhälistöä, joka omaa etuaan ja tarvettaan ymmärtämättä
naurettavan lyhytnäköisesti kuljeskelee omilla retkillään iskien
iskunsa ihanteensa puolesta milloin missäkin joukossa, tuntee uusi
sosialidemokraattinen puolueemme sydämensä eleegiseksi, melkeinpä
puoli-uskonnolliseksi. "Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette
ja olette raskautetut", huokaa se ja kutsuu avaten sylinsä suureen
siunaukseen sinne kaikki tällaiset kapitalismin jaloissa repalehtivat
ihmisparat. Ja kun se muistaa, että maamme sadoista tuhansista
torppareista ja mäkitupalaisista pian tulee oman pohjan asukkaita,
valtaa sen uusi surumielisyys. Mitenkä voivat nuo pikkutilallisparat
kestää rikkaitten naapuriensa sortoa ja vainoa, rehkiessään
peltosarallaan ja kiroillessaan ruunakopukoilleen! Tässä jos missä
on sosialidemokratialla jalo tehtävä edessään. Nuo sadat tuhannet
pikkutilalliset ovat saatavat pysymään siinä äidin helmassa, joka on
niitä tähänkin saakka ruokkinut, joka on ainoa autuaaksi tekevä kirkko
keskellämme. Niin laaditaan siitäkin ohjelmaan kiehtova pykälä, kuin
rasvapala kuusen oksalle, että koko maailman talitiaiset kertyisivät
sitä maistamaan ja sillä oksalla lihomaan.

Kaukonäköisesti ja ottaen entisyydestä juuri sen opin, joka siitä tuli
ottaakin, jos mieli saada hajonnut lauma jälleen kootuksi karsinaan,
on Suomen sosialidemokraattinen uudistuspuolue ohjelmansa laatinut.
Jokainen, joka vähänkään on seurannut sosialistiemme toimintaa
isänmaamme ja yhteiskuntamme hyväksi, voi siitä selvästi huomata, että
"viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi". Se ohjelma tarjoaa vanhan,
tulilinjoilla koetellun pohjan sosialistiemme vastaiselle toiminnalle
Suomemme iki-iloksi, isänmaamme maireheksi. Jokaisen valistuneen ja
kaukonäköisen ihmisen täytyy nyt vain toivoa, että tämä siunausta
tuottava aije saisi sekä yhteiskunnan että valtion puolelta kaiken
sen huolenpidon ja avustuksen, mikä sen nopealle kehittymiselle ja
tuleentumiselle on välttämätön, että yhteiskuntaamme taas saataisiin
sitä vilkkautta ja monipuolista poliittista toimintaa, jonka puutetta
monarkistien ja tasavaltalaisten kahakoiminen ei ole onnistunut
täydelleen poistamaan. Vasta sitten, kun luokkatietoisuuden merkeissä
toimivat toveriyhdistykset saadaan keskuuteemme pystytetyiksi, voi
julkisessa elämässämme ruveta ilmenemään sitä vauhtia, jota, kuten
tiedämme, kansamme edistys ja ijankaikkinen autuus vaatii.

(6/7 18.)



Juhannuspakinaa.

(Vapauden juhannuksena.)


Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy Suomen kotien pihoilla
juhannuskoivujen vaaleata vihreyttä. Aattosaunat savuavat ja pyhät
valkeat palavat vanhoilla kokkopaikoilla. Kohoaa korkealle Suomen
lippu, ruisvainiot ovat heilimöimisensä hetkellä, ja hennot suvitouot
anovat taivaalta kasvun voimaa. Käki kukkuu niemen nenässä, kirkkaat
vedet välkehtivät punasinervin vivahduksin yön herkässä valkeudessa,
koko Suomen luonto vaipuu äänettömään, mietiskelevään hartauteen. Ja
kun saapuu juhla-aamu ja kesätuuli panee liput hulmuamaan ja laineet
läikkymään, kantautuu kaukaa vesien takaa kirkonkellojen sointi. Se on
isänmaani ikimuistoinen, historiallinen sunnuntaitunnelman herättäjä,
joka nyt taas tuntuu saaneen takaisin entistä pyhyyttänsä ja entistä
velvoittavaa voimaansa. Olen kuulevinani, kuinka vanhaan valkeaan
temppeliin kokoontunut kansa laulaa ihanan suvivirren sydämensä
syvimmällä hartaudella, tuntien oudolla ilolla, kuinka "jo joutui armas
aika..."

Sekä tunne että järki alistuu luonnon vaikutukseen ja rupeaa väkevästi
kaipaamaan rauhaa ja sopusointua. Sivistyneen sydämen valtaa väkisinkin
mitä voimakkain vastenmielisyys ja inho kaikkea sitä alhaista kohtaan,
jota yhteiskuntamme ja julkinenkin elämämme on niin kukkurallaan, sitä
vastaan, jonka te kaikki tiedätte, tunnette ja voitte sormellanne
osoittaa. Täytyy edes omalta kohdaltaan paeta kauas, hylkiä ihmisiä,
etsiä yksinäisyyttä ja viettää sopusoinnun ja rauhan kallis hetki
heilimöivien peltojen, vilajavien vesien ja kukkivan apilaan äyräällä.
Arkipäiväisimmissäkin puuhissa ahertavan ihmisen täytyy joskus
hankkia, valloittaa itselleen runoilijan juhannushetki, että säilyisi
ja kehittyisi siveellisen nousun voima. Tuntuu kuin suuren hengen
sanat "takaisin luontoon" saisivat tällaisella juhlahetkellä uutta
sisällystä, josta voisi nousta uusi maailma ja uusi kansa.

       *       *       *       *       *

Vähän sovinnollisempi. Muuta ei kenties aluksi tarvittaisikaan.
Lieneekö missään sen riitaisempaa väkeä kuin suomalaiset? Kansaa, joka
valmistaa kaikki asiansa haukkumalla toisensa niin monipuolisesti ja
perinpohjaisesti, ytimekkäästi ja toisen sydänveriin sattuvasti, että
siitä täytyy antaa korkein kiitos? Epäilenpä. Ja jos on, niin ei se ole
silti mikään puolustus.

Tuossa yleisessä haukkumataudissamme on historiallisen kehityksemme
kasvatusta. Olemme olleet vuosisatoja sellaisessa asemassa, että
hampaattoman koiran tavoin olemme olleet pakotettuja edes haukkumalla
hankkimaan "elintarpeitamme". Siitä on vähitellen kehittynyt meille
toinen luonto, ominaisuus, jonka epänormaalisuutta emme kenties ole
tulleet huomanneeksi. Painakaammepa nyt huvin vuoksi korva maata vasten
ja kuunnelkaamme, niin äkkäämme itsekin, kuinka suunnattoman kiukkuinen
räkytys kaikuu joka taholta. Sanomalehdet haukkuvat toisiaan, niiden
lukijat toisiaan, tasavaltalaiset monarkisteja ja päinvastoin,
virkamiehet toisiaan ja esimiehiään, vapaamieliset vanhoillisia ja
päinvastoin, uskottomat uskonnollisia, kupparit kätilöltä ja lääkärit
puoskareita, liikemiehet osuustoimintaväkeä ja päinvastoin, kaikki,
ihmiset elintarvesäännöksiä ja jobbareita -- kuka osaakaan erottaa
kaikki eri äänet ja vivahdukset tuossa tuhatkirjavassa luskutuksessa,
jota avoimesti ja selän takana oikeutetusti ja väärin harjoitetaan
aivan ihmeteltävällä vilkkaudella, kiihkolla, kekseliäisyydellä,
teräväsanaisuudella ja menestyksellä. Sitä kuunnellessaan muistuu
mieleen entisen kerjäläispojan ainainen huokaus hänen kujalla
kulkiessaan:

    "Tuo Jokelan Jeskukin se luskuttaa,
    että älä sinä Jussi meillä käy,
    älä käy, älä käy käy käy!"

Ajatellaanpa sitten, minkälainen kuoro täällä soisi, jos vielä
sosialistien käreä rakinhaukku joukkoon yhtyisi sillä luonteenomaisella
täyteläisyydellä -- niillähän oli nahkaiset keuhkot kuten sudella
-- minkä ne olivat osanneet äänijänteisiinsä koota. Siitä olisi
todella syntynyt laulu korkeimmassa kuorossa. Mutta vaikka ne nyt
ovat vaiti, liikkuu niiden henki kuitenkin vetten päällä, vaikuttaen
hedelmöittävästi jokaiseen alhaiseen ja sivistymättömään sieluun ja
saaden sen tuon tuostakin purkautumaan käheään purevaan "käy-käy".
Sillä katsokaas, hyvät ihmiset, jos koskaan maailmassa on ollut
vakaumuksia, niin kyllä niitä on ollut meillä, on vieläkin, parhaita
prima vakaumuksia, kovia ja tulta iskeviä kuin piikiven kappaleet.
Ja niiden päältä ollaan niin kipenöitsevän ylpeitä kuin tulikuuma
silitysrauta, joka lähellekin tullen jo hirvittävästi sähähtää ja
uhkaa, koskaan ajattelemattakaan, että asiat saattaisivat selvitä
parhaiten kaikkien puolien tyynellä ja kiihkottomalla punnitsemisella.

Jatkamatta nyt tätä haukkumistani pitemmälle ehdottaisin tänä kesäisenä
juhlahetkenä, että lopetettaisiin haukkuminen. Tehtäisiin ikäänkuin
yhteinen rauhallisuuden ja tyyneyden liitto haukkumisen ja parjaamisen
vastustamiseksi. Sovittaisiin esimerkiksi siitä, että jos Anttila
sattuu kolhaisemaan Jussilaa, niin Jussila ei suutukaan, ei ryntää
ympäri maailmaa kuin raivostunut härkä etsimässä kaikkea mahdollista
ja mahdottominta hyvitystä ja kostoa kärsimänsä loukkauksen johdosta,
ei koeta saada sanomalehtien yleisön osastoon kavalaa ja ilkeämielistä
kirjoitusta, ei hauku Anttilaa selän takana, vaan vastaa mieluiten
lempeästi Aapon tavoin: "Valeleppas, veljeni, sydämesi kuohuvaa
allikkoa viileällä vedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta,
joka halki niitun vaeltaa koukistellen hiljaa." Silloin Anttila
huomaisi, että Jussila on sentään mukiin menevä mies, eikä murjottaisi
ja haukkuisi enempää. Niin, tällaisen säveyden ja rauhallisuuden
liiton tahtoisin perustettavaksi, ja luulen, että sillä olisi paljon
enemmän keskuudessamme toimialaa kuin meidän monilla muilla tärkeillä
liitoillamme. Amen.

Tuolta niemen takaa kiiruhtaa näkyviin suuri kirkkovene. Siellä pitäjän
metsäkulmalla on vielä olemassa kylä, joka ei ole tullut hankkineeksi
minkäänlaista konevehettä, jonka avulla veivautua töllistelemään
kirkonmäelle. Ei, vaan vanhaan tapaan siellä noudatetaan kirkonkellojen
kutsua, astellaan kyläkunnan yhteiseen rantaan, vanha lautamies istuu
kirkkoveneen perään kuin Väinämöinen, ja niin lähdetään soutamaan
kahdeksalla parilla että kohisee. Muitten kylien pahanpäiväinen
höyryvene, jonka kone on kuin kahvinpolttaja, jää säännöllisesti
jälkeen tämän sotapurren rinnalla. Ja kun tullaan kirkolle, mennään
kirkon sisään, mikä on harvinainen ilmiö nykyisin Suomen maassa. Ja
tuossa veneessä on vielä huivipäisiä tyttöjä, kotoista pellavaa ja
hajuheinän tuoksua vaatteissa. Ah!

Se on oikeata juhannuksen Suomea. Sen pariin taas mieleni palaa.
Ja tunnen sanomatonta nautintoa siitä, ettei ainakaan tällä kertaa
tarvitse yön hiljaisuudessa kuunnella niitä uskomattoman moni-ärräisiä
p--leitä, joilla vielä viime vuonna juhannusjuhlana työväentalojen
kivijalanjuuret lämmitettiin. Se on kauhistuttava tuo sana, kun
se karahtaa hurjistuneen sakilaisen kurkusta kesäiselle taivaalle
ja kun sillä ovat seuralaisenaan suomalaisen monet, paikalleen
sattuvat, rikkihappopitoiset "sivistyssanat". Ehkä saan olla rauhassa
myöskin tuolta orjan tuntoon kasvattavalta mielenosoituslaululta
"äl' orjajoukko halpa", jolla vuosikymmeniä on täällä turmeltu
kaikki yhteinen hienompi tunnelma. Hiljaisena ja pyhänä lepää Suomen
yllä juhannusyö, ruisrääkkä ääntelee pellossa, käki kukahtelee, ja
kokkopaikalta kajahtaa ilmoille raikas ja terve, isänmaan onnesta
tulvehtiva riemu. Sillä suuri, ikimuistoinenhan on meille tämä
itsenäisen Suomen ensimäinen juhannus. Kuinka se onkaan juhlallinen
tuo sinivalkoinen ristilippumme, kuinka se näyttää alleen laskevan
heimomme asuinsijat kaukana raukoilla rajoillakin. Nuo juhannuskoivut
tuolla tuhansien kotien pihoilla -- nehän ovat kuin uhrilehtoja, joihin
pyhäpukuinen kansa vie parhaat antimensa. Me avaamme sydämemme Suomen
juhannukselle ja pysähdymme hartaina nauttimaan kaikesta siitä suuresta
onnesta, jonka verellämme ja ponnistuksillamme olemme ansainneet, ja
kaukana olkoon meistä tällöin nurja mieli.

(22/6 18.)



Vuosi sitten.


Vaikka Helsingissä onkin näihin aikoihin olo usein yksinäisempää
kuin erämaan kameelilla, tapahtui silti eräänä päivänä, että meitä
sattumalta osui yhteen muutamia hyviä ystäviä. Ilta oli kaunis,
ikkuna auki, piirongin laatikosta löytyi sardiineja ja graniittikovaa
leipää, sekä lopuksi vielä muutakin. Kun kaikesta huolimatta tapamme
on aina pitää yllä hyvää tuulta ja reilua meininkiä, oli meillä pian
yhtä hauskaa kuin ennen, kuinka sanoisinkaan, Pöntisen viinikellaria
inventoidessa. Me muistelimme vahvasti muinaisia.

Kuinka usein sitä viime kesänä mentiinkään suvi-illan hämyssä
kävelylle, paremman päämaalin puutteessa kuuntelemaan Nikolain
kirkolle, mitä siellä Poltin Jannella taas oli sanomista. Elävästi
muistan kaikki siellä kuulemani ja näkemäni. Kun hän kiihkoisesti
vannoi, että "me otamme ensin kaksi miljonaa ja enemmänkin, jos
tarvitaan", näki selvään, kuinka hänen kuulijajoukkonsa kurkussa
rupesi suuri pala luistamaan edestakaisin kuin pumpun mäntä, ja kuinka
he ahnaasti nuolaisivat huuliansa. Ruskeat ja karvaiset sakilaiset
istuivat hänen sivullaan ja takanaan kerroksittain kuin paviaanit
kallion rinteellä, antaen hyväksymistä profeetalleen ja vaihtaen
merkitseviä silmäyksiä. Sisar Emma Huttunen istui hänen jalkainsa
juuressa kuin todellinen "Madonna della Sedia", silmät kohotettuina
kohti Jannen henkeviä kasvoja. Matruusit seisoivat siellä täällä
pieninä ryhminä ja käyttivät joskus hekin puheenvuoroa. Helteisen illan
autere ja tomu kiiriskeli ruusunpunertavana tämän yhteiskunnallisesti
vähämielisen joukon ympärillä, jonka aivoissa ensiksi kypsyi se veren
ja kauhun sato, joka sittemmin Suomessa korjattiin.

Olin kerran saapuvilla, kun Janne tuli sairaaksi. Emma-sisko haki
ajurin ja eräs matruusi auttoi profeetan ajopeleihin. Matruusin
silmistä ja tavattoman kunnioittavasta käytöksestä näki, että hän piti
Jannea todellakin jonkunlaisena pyhänä miehenä, outona lähettinä muusta
maailmasta, vapahtamaan kärsiviä kansainvälisiä proletaareja. Sitä
katsellessa ja kuunnellessa, kuinka Janne käytteli sujuvasti ruotsia,
suomea ja venättä, tuli ajatelleeksi, että hänen lippunsa juurelle
pesiytynyt hulluus, joka oli noin monikielinen, hyvin mahdollisesti
saattoi mennä läpi koko maailman kuin ruttotauti, panna ihmiskunnan
sairasvuoteelle, ja päästää sen siitä vasta sitten, kun aivoihin
patoutunut veri olisi päässyt puhdistumaan kuumebakteereistaan.
Venäjällä se raivoaa vieläkin, Ruotsissa on se kaikesta päättäen yhä
kehittymässä, muut maat ovat vielä odottavalla kannalla, mutta Suomessa
on se ainakin ankarimmassa vaiheessaan kestetty ja tukahdutettu.
Meilläkin se sentään vielä kytee raunioiden ja tuhkan alla, ja ellei
yhteiskuntaa uupumattomasti edelleen varjella ja kaikilla mahdollisilla
keinoilla linnoiteta sitä vastaan, hakee se vielä itselleen ilmituleen
leimahtamisen hetken. Kokemuksesta tiedämme, että ainoa tapa päästä
siitä kokonaan on sammuttaa se perinpohjin. Sitä ei saa aitaamalla
keskuuteemme tehdä pysyväiseksi, sitä ei yleensä saa kohdella millään
muulla tavalla kuin mitä ankarimmalla kurilla, ja kaikista vähimmin
on sille annettava esiintymistilaisuutta sellaisissa vaiheissa kuin
ovat kansanäänestys ja vaalit. On käsittämätöntä, kuinka voidaan
vakavasti esittääkään sellaista ajatusta, että kansamme tärkeintä
asiaa päästettäisiin ratkaisemaan juuri nämä voimat, jotka vuosi
sitten imivät intonsa ja hehkunsa Poltin Jannen kaltaisten profeettain
opeista. Se vaatimus osoittaa kummastuttavaa muistin lyhyyttä ja
vastuunalaisuuden tunteen puutetta.

Lähdemme kävelemään kaupungille. Poliisikamarin edustalla vötkistelee
pari miliisiä, joita muutamat sakilaiset puhuttelevat sangen
toverillisesti ja tuttavallisesti. Miliisilaitoksella on harkittavana,
miten on meneteltävä Poltin kokousten suhteen. Päällikkö, jona silloin
sattui olemaan tarmokas mies, vaati jyrkästi niiden hajoittamista,
mutta ennenkuin voitiin ajatella hänen käskynsä täyttämistä, oli siihen
saatava järjestyslautakunnan, s.o. Rovion ja Nyqvistin lupa. Ja näiden
taas tuli saada haistetuksi, mitä tuosta Siltasaarella ajateltaisiin.
Vasta sitten, kun sieltä lausuttiin jonkunmoinen paheksuminen noiden
kokousten johdosta, ne hajoitettiin. Siihen loppuivat ne sillä
paikalla, mutta jatkuivat sitä kiihkeämpinä syrjässä, kasvaen ja
kantaen hedelmiä.

Katsomme vielä Nikolainkirkkoa. Apostoli Pietari seisoo siinä avaimet
kädessä kuin mietteissään tapahtuneista kirkkojen häväisemisistä, ja
taivaan rannalle kuvastuu mielestämme Arvid Järnefeltin haamu. Nyt
saapuvat portaille vuorostaan matruusit pitämään suurta poliittista
meetinkiä, sillä he ovat vasta vanginneet joitakin entisen tsaarin
kamarineitoja, joita parhaillaan kiusaavat Suomenlinnassa. Täytyy
päättää, mitä niille tehdään. Intohimoinen puhe toisensa jälkeen
kaikuu illan ilmassa ja venäläinen haju löyhähtää väkevästi.
Jatkamme matkaa pitkin Aleksanterinkatua. Vastaamme saapuu sotnia
villin näköisiä kasakoita, jotka Stahovitsh on tilannut Uralista
pitämään kurissa Suomen eduskuntaa. Muutamia panssariautoja ajaa myös
vastaamme. Polittamista ja solittamista joka haaralla ja uudelleen mitä
läpitunkevinta venäläisyyden tuoksua.

Saavumme Esplanaadikadulle. Oi Eros, sinä voittamaton ja ikuinen,
suuri on sinun valtasi! Mistä on venäläinen saanut tuon suunnattoman
väkevän rakastamisen taidon, jossa se varmasti voittaa kaikki
maailman kansallisuudet? Kuinka mesikielin tuossa matruusi puhuttelee
suomalaista piikatyttöä, joka silmät renkaina ihastuksesta vaeltaa
hänen rinnallaan, lujan käden vakiinnuttaessa vyötäisiltä hänen
kulkuaan. Suomalaiset sivilisakilaiset katselevat menoa syrjäsilmällä,
hekin hiukan tyytymättöminä laudalta lyömisestä. On siinä kutua ja
kuhinaa, mutta valhe olisi väittää sitä europalaiseksi tahi edes
suomalaiseksi menoksi. Vaellamme edelleen mietiskellen, mistähän
saataisiin kylliksi korkeat tikapuut noustaksemme tästäkin kansallisen
alennuksen kuilusta.

Tulemme Heikinkadulle. Huusiksen edustalla seisoo pari kolme kyräilevää
kirjaltajaa. Aivan oikein: nythän on suuri ja perinpohjainen
kirjaltajalakko, ja että se olisi oikein vapauden ajan mukainen,
pitävät kirjaltajat työpaikkojaan suoranaisessa piiritystilassa. Ei
isäntiäkään päästetä paikalle. Tietosanakirjasta kuuluu riepoitetun
eräs vanha professori alas portaita, kun hän oli yrittänyt sinne
jotakin artikkelia kirjoittamaan. Jo vain. Kuljemme edelleen ja
ihmettelemme, mahtaneeko tulla Suomessa koskaan se aika, jolloin
lainalaisella kansalaisvapaudella on turvanaan kunnollinen
järjestysvalta.

Kuljemme edelleen. Joka portissa kuhisee matruuseja ja huonoja
naisia. Siistejä herrasmiehiä katsotaan jo pitkään. Kihahtaa
takaapäin: S--nan porvari! Naurun hihitystä. Tulemme Turun kasarmille.
Tahdikas sotilasmusiikki kajahtaa vastaamme ja kiehtovat valssin
sävelet ovat viedä meidät pyörryksiin. Aivan oikein: "tantsevalnii
vetsher", tietysti. Pysähdymme ulkopuolelle keppimme nojaan katsomaan
kirkkaasti valaistuun saliin, jossa tiuhana rykelmänä pyörii tanssivia
pareja. Olen ollut maalaisnuorisomme riihitansseissa ja pannut siellä
merkille, kuinka parit pyörivät juhlallisen vakavina, silmät tiukasti
teroitettuina kavaljeerin rintaan tahi neidon olkapäähän, vyötäröillä
oleva kämmen latteana ja suorana kuin tiilikivi, ja niin merkillisen
tasaisesti, että muna ei tietäisi, mille suunnalle tuolta päälaelta
putoaisi. Niin pyöritään loppumattoman kauan ja hanuria repelevä mies
kiskoo "Iitin Tiltua" kuin henkensä edestä. Mutta kun äiti-Venäjän
poika tempaisee suomalaisen piian syleilyynsä ja lähtee kiidättämään
häntä pitkin Turun kasarmin permantoa, niin takaanpa, että tanssitetaan
siinä tyttö ryysyiksi. Kuin autuaana retkottaa hän ryssän ryntäillä,
joka kiepaisee milloin oikealle, milloin vasemmalle, jauhaa ja vanuttaa
saalistaan kuin telojen välissä, iskee koroilla lattiaan, nauraa,
hyväilee mennessään ja vie vihdoinkin huumautuneen uhrinsa bufettiin
saamaan virkistystä. Hänhän, matruusi, on nyt vapauden saatuaan
maailmanmies. Tottuneesti tilaa hän juomaa ja maksaa rennosti, sytyttää
paperossin ja imee sitä ahneesti, koko ajan herkeämättä puhellen ja
polittaen onnelliselle naaraalle. Kas siinä teerenpeli, jota kelpaa
katsella. Huokaisten käännymme takaisin pitkin Heikkiä.

Tulemme entiselle kimnaasille. "Matroskii universitet". "Kommertsiskija
kursyi". Kahdessa viikossa tehdään siellä miehestä täysi oppinut.
Siihen, mihin porvarillinen kuluttaa monia vaivaloisia vuosia,
tarvitsee vallankumouksen innoittama matruusi vain kaksi viikkoa.
Sitten kelpaa hän vaikka kuinka korkeata virkaa hoitamaan. Samaa
vakuuttaa hän suomalaisille tovereilleen ja nämä uskovat. Oliko
punaisen kapinan aikana ainoatakaan virkaa, jota ei pahin sakilainen
luullut olevansa pystyvä hoitamaan? Masentuneina horjumme eteenpäin ja
päädymme Pohjois-Espikselle. "Matroskii klub" sieltä jysähtää eteemme.

Aaa, sitä gentlemannimäärää, mikä siellä pilveilee. Klubi, kuinka
hienoa ja europalaista, aivan niin kuin englantilaisilla. Sivistykseen
päässeellä kansalla, varsinkin vallankumouksellisella kansalla, täytyy
tietysti olla klubi -- sehän on selvää. Kuuluu hienoa orkesterin
soittoa: äiti, äiti, älä soimaa! laulaa sieltä viulu valittavasti.
Kurkistamme ylös verhottuihin ikkunoihin, jotka kuuluvat klubin
"kalustettuihin huoneisiin". Jotakin räsähtää Runebergin puistossa:
ikkunoissa vilahtaa naisten kasvoja, ja taas on kaikki entisellään.
"Äiti, äiti, älä soimaa!"

Olemme väsyneet ja horjumme kotiimme laitakaupungille. Porraskäytävässä
keventää meidät matruusi ystävällisesti viimeisistä rahoistamme.
Hervottomina annamme sen tapahtua, jonka jälkeen hän kiittää ja lähtee.
Matruusit ovat, kuten eräs ruotsinkielinen ententen ystävä sanoi: "så
glada och vänsälla".

Mikä se oli tuo kaupunki, jossa vuosi sitten tällaista ja paljon
pahempaa tapahtui? Oliko se todellakin Helsinki? Tekee hyvää nyt
tietää, että tuo häpeä ja alennus saatiin pestä pois ryssän _verellä_.

Terveppä taas!

(20/7 18.)



KEVEÄMMÄLLÄ KÄDELLÄ



Olkkolaisen Heikin tupakit.

(Itsenäisyys-idylli.)


Lähtemättömästi on mieleeni painunut se kirkas ja ihana heinäkuun aamu,
jolloin ensi kerran tutustuin Olkkolaisen Heikkiin.

Olin saapunut perheineni edellisenä iltana siihen taloon, jossa oli
aikomuksemme viettää kesälomamme, olimme alustavasti pesiytyneet
kahteen sangen vaatimattomaan huoneeseemme, ja olimme vihdoin
koettaneet nukkuakin. Siitä ei minulla kuitenkaan tullut mitään.

Hirvittävän suuret, mustanruskeat ja petomaiset kirput söivät minua
niin että luuni rusahtelivat niiden hampaiden välissä. Taistelin niitä
vastaan kello neljään saakka aamulla, koettaen musertaa ne päälle
heittäytymällä, mutta lopuksi pakenin, jättäen ne pettyneinä nuuskimaan
saaliinsa äskeistä leposijaa. Riipaisin housut jalkaani ja menin ulos.

Siellä tervehti minua korkea taivas, ihana aurinko, viherjäinen maa
ja heljät kukat. Ei tuulen henkäystäkään, vaan odottava, aamu-virkeä
puhtaus kaikkialla. Ruohon kaste viilensi suloisesti vuodekuumeisia
jalkojani, ja minä lähdin hiljallensa vaeltamaan sinne, josta vilahteli
järven sininen selkä.

Ruispellon läpi vei kahden kämmenen levyinen polku, joka oli hauskasti
tallautunut savipeltoon. Ruis seisoi korkeana ja sakeana seinänä
molemmin puolin, rukiinkukat katsoivat sinisilmillään kuin suuren meren
pohjasta, ja polulta hyppiä pirahteli yhtenään sirittäviä sirkkoja.
Yksi oli niin tavattoman lihava, suuri ja kömpelö, etten malttanut olla
ottamatta sitä kiinni, ja koska ketään sivistyneitä ihmisiä ei ollut
saapuvilla, kumarruin, pistin sen nokan siihen paikkaan, josta kenkä
oli hieronut edellisenä päivänä, ja houkuttelin kuten ennen poikasena:
"Anna, sirkka, voidettasi." Hetken perästä se vuodattikin suustaan
tummaa öljyä, jolla uskoni mukaan on vähintään narduksen hyvä vaikutus.
Tyytyväisenä tästä poikamaisesta teostani menin eteenpäin nähdäkseni,
mitä muuta hauskaa uudessa kesäpaikassamme ilmenisi.

Pellon takana oli haka ja siellä lehmiä sekä julman suuri sonni. Ne
katsoivat minuun vakaasti kuten ainakin naudat, mutta eivät kumma kyllä
ryhtyneet mihinkään vihamielisiin tekoihin. Menin siis rohkeasti niiden
sivu vihellellen huolettomasti ja niin tulin rantaan. Suurenmoinen,
ylen ihana näky oli löytöretkeni palkka.

Järviemme kauneus on laatuaan ainoata, saavuttamatonta, mutta me olemme
siihen niin tottuneet, ettemme sitä huomaa. Kun kuitenkin keskikesällä
saavumme kivikaupungista maalle ja joudumme aamulla anivarahin
katsomaan sitä silmästä silmään, tunnemme astuneemme kaikkein
pyhimpään. Me näemme ja eläydymme ihanuuteen kaikella voimallamme, koko
henkiruumiillamme, unohdumme seisomaan ja katsomaan.

Kun olin herännyt lumouksesta, näin venheen ja siinä pahaisen
ongen. Kävin kääntelemässä kymmenkunnan lehmän kuivunutta lanttia
nurin ja löysin aivan oikein niiden alta matosia; ne eivät ole
mitenkään parasta lajia, hauraita ja ohuita kun ovat, mutta paremman
puutteessa ne kyllä menevät. Ne viisi kuusi sittisontiaista, jotka
siinä mylläkässä pyllähtivät nurin -- vatsanalus oli kihisevän
täynnä kirpun kokoisia poikasia, mikä merkitsee hyvää naurisvuotta
-- käänsin varovasti taas jaloilleen ja kätkin takaisin kakun alle,
sillä tiesin hyvin -- niin oli karjakkomme, vanha Kustaava, ennen
sanonut -- että jos sontiaista kiusaa, niin talon lehmät rupeavat
lypsämään verta. Hilliten matosaalistani kouransilmässä, josta ne
hermoja koettelevalla ja "kylmällä" tavalla luikertelivat sormien
väliin, ja samalla kunnioittavasti muistellen, että ennen maailmassa
oikein hyvän kalan syönnin aikana liero aina pidettiin suussa, että se
olisi ollut nopeasti varalla, kun sitä tarvittiin, palasin rantaan ja
keinuskelin kohta kaislikon rinnassa odotellen "nykäystä". Se tulikin
pian, sillä paitsi sitä, että olin vanha onkimies, olin sylkenyt onkeen
perinpohjin, mikä on tarpeellinen ja usein pettämätön taika.

Koska aikomukseni ei ole tässä puhua kalastamisesta ja suurista
saaliistani, mainitsen vain, että lurailin siinä aamuvarhaisella pitkin
kaislikon reunaa, ongiskellen, virutellen jalkojani, paistattaen
päivää ja kuunnellen kylän kukkojen yhä tihenevää ja virkaintoista
aamujumalanpalvelusta. Lopuksi olin joutunut niin kauas alkuperäisestä
valkamasta, etten viitsinyt soutaa enää takaisin, vaan laskin maihin
siinä missä olin, koska tässäkin näkyi olevan valkama ja venhepahainen.
Kun pohja karahti rannan hiekkaan, en tiennyt, että olin astumassa
Olkkolaisen Heikin alueelle. Mistäpä harhaileva matkalainen voikaan
joka hetki tietää, minkä suuruuden sarkaa hän milloinkin sattuu
polkemaan!

       *       *       *       *       *

Heti kun venheen kokka oli karahtanut rantaan, ilmestyi eteeni
odottamaton näky. Oudostuttavan suuri musta kissa laskeutui kiireesti
alas rantapolkua. Se ei kuitenkaan edes juossut, se vain käveli,
ja juuri tuossa sen itsetietoisessa kävelemisessä oli jotakin
kammottavaa, mahtavaa kuin Louhen laahomisessa keskilattialla. Sen
posket olivat paksut ja turkki kiiltävä, käpälät suuret kuin rukkaset,
ja sen silmät loistivat kuin hiilet, samalla kuin punaisesta kidasta
pursusi pelottavan käheä ja intohimoinen mauruaminen. "Voi hyvä isä
sentään", ajattelin siinä hiukan hätäytyneenä katsoessani, kuinka kissa
järkähtämättä, päättäväisellä ja vakaalla ilmeellä yhä tuli minua
kohti. Heittäysin vähän pelkurimaisesti sitä ihan kiiskittelemään
ja lepyttelemään, kun samalla vierestäni suuren kiven takaa kuului
rauhallinen huomautus:

-- Se tahtoo kalaa. On tottunut aina näin aamuvarhaisella onki- ja
verkkomiehiltä saamaan.

Heitin pedolle suurimman särkeni. Se sieppasi sen ilmasta, marahti
ärmeästi ja hävisi tiehensä kuin peläten sen kadottavansa. Sitten vasta
hyppäsin maalle, vedin venheen, panin kalat riippiin ja kysäisin:

-- Kukas te sitten olette?

-- Sanovat Olkkolaisen Heikiksi -- palstatilallinen tässä. Herra on
sitten se...?

-- Niin. Mistä Heikki sen...?

-- Olivat akat lukeneet postikortin, että silloin sitä tullaan, niin
minä siitä arvasin. -- Olipa melkoinen syönti tänä aamuna!

Hän katsoi hyväksyvästi kalavitsaani ja kääntyi sitten järvelle päin
kuin nuuskiakseen päivän kalanpyyntimahdollisuuksia. Rannan lepikön
vihreätä seinää vastaan, auringon täydessä valaistuksessa, piirtyi
siinä Heikin kuva lähtemättömästi mieleeni. Tunnen velvollisuudekseni
muutamin rivein haahmoitella tämän historiallisen henkilön ulkonäköä,
että lukijakin pääsisi täydelleen ymmärtämään hänen suuruutensa. Olisi
väärin väittää häntä kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä pitkäksi,
sillä kaksi kyynärää ja tuuma pari olisi ollut lähempänä totuutta.
Silmät olivat pienet, naama ruskea ja ryppyinen kuin kuivanut tatti, ja
avonaisesta hurstipaidan rinnuksesta kumotti rinta kuin kuparikattila.
Housuja, jotka olivat vanhaa n.s. "peltihousumallia", kannatteli
vanhuuttaan pykiytyvä tuppivyö, niin etteivät ne päässeet valahtamaan
sentään aivan nilkkoihin, ja edessä pompahteli kodikkaasti suuri ja
painavan näköinen "tuppirustinki". Hän oli avojaloin ja varpaiden
hirvittävät kynnet johdattivat mieleen mäyrän, jonka sanotaan voivan
kaivautua maan sisään siltä sijalta, missä milloinkin seisoo.

Tällainen oli itse Heikki, mutta kuvaukseni olisi epätäydellinen, ellen
kertoisi, minkälainen oli hänen kaksoisveljensä, hänen piippunsa,
joka oli Heikin ainainen ja uskollinen "edelläveisaaja". Se ei ollut
mitenkään erikoisemman kansallinen "äkkiväärä" tahi "elleskoppa"
-- olipahan vain pieni, pahanpäiväinen nysä, jossa oli ruskettunut
posliinikoppa ja hiukan notkuva, lyhyt "lankivarsi". Mutta se
oli mielestäni erikoisempi siksi, että se näytti lähtemättömästi
istahtaneen isäntänsä suupieleen, josta se kuin joku uskollinen
kotieläin otti osaa hänen elämäänsä. Siitä alati kohoava savukiehkura
oli kuin ystävällisen kotikoiran heiluva häntä, ja siitä kuuluva
hiljainen kurina kuin mirrin rauhallinen kehräys lämpimän pirtin
pankolla. Mikäli Heikin mieli ailahteli, sikäli myös kiihtyi tai
vaimeni piipun kurina, joten siitä saattoi tehdä sangen oikeita
johtopäätöksiä, kun sattui istahtamaan kylliksi lähelle. Tällaisena
tuli ja meni Heikki Olkkolainen elämänsä polkua piippuinensa,
hurstihousuinensa, tuppirustinkinensa ja kaikkinensa.

Kun noustiin rannasta muutamia kymmeniä syliä suurten koivujen
riippalehvien alatse ja jylhien, sammaltuneiden kallioiden välitse,
tultiin Heikin varsinaiseen valtakuntaan. Kun seisahtui veräjälle ja
nojasi kyynärpäänsä navetan räystääseen, oli edessä kahden suuren
kallion kolossa, varjoisan koivun alla, harmaa tupa, ja takana
pikkuriikkinen, yhtä harmaa aitan ja liiterin tapainen. Peruna- ja
lanttumaa, pari penkkiä istukassipulia, lehti- ja kaislakerppuja
kuivamassa pitkin seinustoja, jossain vielä nyrkin kokoinen sauna,
pässi ja pukki nuorassa sekä Liisa, Heikin hirvittävän iso ja
rokonarpinen akka -- siinäpä ne olivat kaikki vähemmän tärkeät
kapistukset tällä muistettavalla paikalla, kun jätetään kaikista
tärkein -- tupakkimaa -- mainitsematta. Se oli ainoa sarka tässä
maailmassa, jonka hyväksi Heikki viitsi tehdä työtä, sillä hän oli
tunnetusti tämän paikkakunnan laiskin mies. Ja niin kauan kuin hän
oli naimisissa Liisan kanssa, ei se ollut tarpeellistakaan, sillä tuo
leveäselkäinen ja romuluinen hämäläinen eukko vastasi helposti parikin
Heikin kaltaista.

-- Miten se Heikki tuli tuon Liisan ottaneeksi -- on niin rumakin, että
pelottaa?

Näin kysäisin kerran kiusoitellen, mutta Heikki selitti tyynesti
ja tarkoin koko tapaturman. Oli ollut nuorra miessä tansseissa
tuolla kylällä ja joutunut yömyöhällä palaamaan Liisan kanssa samaa
tietä. Oli tultu sitten tuon koivukummun kohdalle, joka näkyy tuolta
peltojen keskeltä, ja kun oli ihmeen kaunis kesäyö, oli Liisa ruvennut
houkuttelemaan, että mentäisiin keinumaan sinne kummulle, jossa
on kiikku. "Minä kyllä vastustelin kovasti, mutta kun paikka oli
yksinäinen eikä apua ollut mistään saatavissa, ei siinä ollut muuta
kuin lähteminen. Niin se vei minut sinne kiikkumaan ja seuraavana
aamuna pappilaan. Ja hyvinhän tuo on ollutkin sopiva, elättänyt ihan
koppinaan, eikä ole pahoin lyönytkään..."

Heikin piippu kurisi hiukan kiihkeämmin. Yleiseen tiedettiin Heikin
välttelevän tuota koivukumpua kuin peläten, että "tapaturma" saattaisi
uudistua.

Näin eleli hän pienellä kämmenen suuruisella palstallansa itsenäisenä
ja vapaana kuin kuningas. Heikkona hetkenä tunnusti hän minulle,
etteivät hänen perintörahansa -- hän oli alkuaan pikkutalon poikia
-- olleet sentään kaikki menneet palstan ostoon, vaan että niitä oli
jäänytkin, joten hän saattoi pitää itseään olosuhteisiin katsoen
varakkaana miehenä. Kysäisin uteliaana:

-- Paljonko jäi vielä?

-- Vain siinä sata ja seitenviitonen...

Heikin tupakkimaa oli navetan päässä. Pohjoisesta suojasi sitä navetta,
idästä ja etelästä korkeat kivet, mutta liiaksi varjostamatta, ja
etelän puolelta oli se avoin kaikelle valolle ja lämpimälle. Multa
oli erinomaisen kuohkeata ja läpeensä "komposteerattua", niin että
sen puolesta piti kaikkien menestysmahdollisuuksien olla huollettuja.
Heikin tupakit eivät kuitenkaan kasvaneet hyvin.

-- Mitä niistä tällaisista tupakeista -- haukuskelin minä eräänä
päivänä juteltuamme saksalaisten suurista tykeistä ja vielä suuremmista
voitoista. -- Eihän nämä enää tee lehtiäkään edes sen vertaa että
pukillesi syöttäisit. Ja haisevat niin kamalalta, että ihan sylki
suussa myrkyttyy. Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä... -- -- --

-- Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä! matki Heikki. Mistä
halvatusta minä niitä ostan, kun atteikarikin sanoi, että on tässä jo
muustakin huolenpitoa kuin sinun tupakinsiemenistäsi. Olen jo kohta
parinakymmenenä vuonna pannut siemeniä talteen ja hyvin ne kaikki
itävät, mutta on niinkuin vuosi vuodelta laatu huononeisi. Vartta kyllä
lykkää kuin rytiä, mutta lehtiä tekee vähän. Kun olisi tullut sanotuksi
sille Valpille, kun se meni sinne Saksaan, että tuo poika sieltä oikeat
tupakin siemenet, niin että taivaan lehdillänsä pimentävät, mutta en
hoksannut silloin ajatella. Siellä ne ovat tietenkin tupakit sitä mukaa
kuin tykitkin... -- -- --

Tämä ylläkuvattu tapahtui vallankumoustalven edellisenä kesänä. Kun
olin saanut selville, että Heikin ja Liisan ainoa poika Valppi,
laiskan sitkeä nuori mies, oli joutunut aktivistien kanssa puheisiin
ja heti suin päin retkelle, josta ei ollut arvannut uneksiakaan,
tunsin kohta Heikkiä kohtaan aivan erikoista myötätuntoa. Monet kuumat
päivät istuimme hänen rannassaan, minä ottaen aurinkokylpyjä ja hän
hikoillen pelihousuissaan, sekä hartaasti haastellen maailmansodasta
ja ryssistä. Usein Heikki kimpastui ihmettelemään venäläisten menoa,
jota hän oli nähnyt kirkonkylässä, ja usein piirsin minä rannan
hiekkaan helppotajuisia karttoja, valaistakseni hänelle suuren itäisen
rynnistyksen tuloksia. Ja kun oli siitä selviydytty, palasimme pihaan,
taas uudemman kerran vilkaistaksemme, kuinka siellä tupakit jaksoivat
kasvaa. Eivät kasvaneet hyvin, vaikka heitä kuinka olisi kasteltukin
lanta- ja järvivedellä.

Sattuipa sitten syksyllä tielleni eräs helsinkiläinen liikemies,
jonka juuri piti lähteä laajoille kauppamatkoille Etelä-Venäjälle.
Kerroin hänelle Heikki paran pulmasta ja sanoin: "Jos sinulla on sydän
oikealla paikalla rinnassasi, niin tuo minulle pussillinen hyviä
tupakin siemeniä. Jos niistä jotakin kasvaa, niin hyvät saat savut!"
Ja ihme ja kumma! Muutaman kuukauden päästä tuli hän takaisin ja toi
siemenet, vakuuttaen pyytäneensä parasta lajia. Nimeä ei pussissa
kuitenkaan ollut. Siemenet olivat mustia ja hyvin pieniä, pienempiä
kuin tavallisen helmiruudin jyväset ja kuin Heikin vanhat siemenet.
Katselin niitä sangen suuresti epäillen, mutta piilotin ne kuitenkin
visusti odottamaan kevättä ja kesää.

Tuli sitten se kevät, jolloin Suomen kansa ja eräät nuoret
miehet rupesivat ajamaan häikäilemätöntä ja tinkimätöntä
itsenäisyyspolitiikkaa. Vanhat herrat, heidän hännystelijänsä ja
kaikki ne epäitsenäiset luonteet, jotka halusivat saada valtioviisaan
ja "harkitsevan" maineen, haastoivat heitä tuontuostakin kaamealla
äänellä historian tuomioistuimen eteen ja Josafatin laaksoon, puhuivat
olkapäitään kohautellen "itsenäisyysdillestä", eivätkä olisi nähneet
mitään niin mielellään kuin sen, että olisimme vannoutuneet kaikki
Kerenskin hallituksen uskollisiksi ja lojaaleiksi kannattajiksi,
koska he olivat sille sen kannatuksen luvanneet. Mutta Suomen kansa
oli nyt härkä, jonka sarviin tarttuakseen nämä herrat olivat liian
köykäisiä, huolimatta kaikesta mahdollisesta arvovallastaan. Turpa
maassa ja sarvet tanassa mennä junnasi tuo maatiaissyntyinen härkä
omaa tietänsä, kiskoen lopulta kaikki mukaansa, ja ohjaspoikana liehui
sen rinnalla iloinen ja reilu paimen Uusi Päivä, jonka silmäniskun
virkeys ei hetkeksikään lannistunut, ei silloinkaan, kun päämäärän
saavuttaminen näytti peittyvän pilvenkorkuisen vaaran taa. Joka kerta
kun pistin kynäni mustetolppoon puolustaakseni ja levittääkseni
itsenäisyys-aatetta, ja katseeni sattui Heikin tupakin siemeniin,
välähti mielessäni jotakin leikillisen vertauskuvallista: "Niin totta
kuin noista melkein näkymättömistä siemenyisistä on pian versova
mahtava kasvi, jonka salaperäinen voima tuottaa tyydytystä ja onnea
miljoonille mies- ja naispuolisille tupakkisuomalaisille, niin totta
putkahtaa maaperäämme heitetyistä itsenäisyydenkin tupakinsiemenistä
kerran se puu, jonka varjossa vielä oljentelee sekin mukamas muita
viisaampi joukko, joka on epäillen suhtautunut koko kylvötyöhön!"

       *       *       *       *       *

Se oli ihana kesäkuun aamu, jolloin soutelin poikki soiluvan seljän
Heikin mökille. Vastapuhjenneen lehden tuoksu, käkien taukoamaton
kukunta ja kesäisen aamun mieluisat, kodikkaat äänet synnyttivät
sielussa sen tunnelman, joka on tehnyt itsenäisyysasiasta suomalaisen
uskonnon. Aate, päämäärä, vaatii kannattajiltaan uhrautuvaisuutta,
uskoa, tunnetta, sitkeää innostusta, ja valitettavan monet ovat ne
tapaukset, jolloin Suomenkin Tuomaitten negatiivinen järki tappaa
toivorikkaan taimen, silloin kun sillä oli tarkoituksena riisua sen
yltä vain estävät loiskasvit. Kun maailma on tehnyt eron vanhasta
ja vaatii uutta luovaa työtä, silloin kysytään kaukonäköisyyttä,
pelotonta, ja vanhoista muodoista irtautuvaa edesottavaisuutta.

Kun olin antanut Heikille pussin ja selittänyt asian, valkeni hänen
muotonsa. Hän löi minua olkapäälle ja lausui seuraavan ytimekkään,
kultaa kalliimman kiitoslauseen:

-- Siinä se on _mies_!

Me raivasimme tupakkimaan mullan syrjään ja kannoimme siihen
puolitoista -- pari vaaksaa paksun kerroksen hyvää palavaa lantaa.
Sen oikein pehmitettyämme ja silitettyämme levitimme siihen päälle
kohtuullisen kerroksen mitä parasta ja kuohkeinta multaa, jonka
ihan käsissämme hienonsimme kuin Ugglehultin putretin. Näin oli
meillä oivallinen kylmä lava, joka varmasti pitäisi sangen tasaisen
ja terveellisen pohjalämmön. Ja sitten ryhtyi Heikki pyhään kylvön
työhön. Hän laskeutui penkkinsä ääreen polvilleen -- jos hän olisi
ollut ryssä, olisi hän varmasti tehnyt ristinmerkin, sillä hetki
oli todellakin juhlallinen, mutta kun hän oli suomalainen, hän vain
aatteellisella ilmeellä siirsi mällin toiseen poskeen -- ja siroitteli
tarkan harkinnan ja suunnitelman mukaan noita siemenyisiä maan mustaan
multaan. Hellällä kädellä ruoputteli hän sitten mullan päälle,
taputteli vaon tasaiseksi isällisellä varovaisuudella kuin olisi alla
ollut lapsen pää, nousi vihdoin ylös, kynsi korvallistaan, sylkäisi ja
sanoi:

-- Siellä ne nyt ovat.

Sitten hän teki mietoa lantavettä, haki muuripadasta siihen lämmikettä,
kasteli kylvöksensä hyvin varovasti, kynsi taas korvallistaan ja sanoi:

-- Kyllä se nyt siltä haisee, että siinä sopii kasvaa ryssän tupakin.

Lopuksi vilkaisimme aurinkoon kuin nähdäksemme, oliko sillä
sopiva asema taivaalla, ja jätimme niin kylvöksemme luonnon ja
maailmanjärjestyksen kaikkien suopeitten voimien hoivaan.

Ja niin lähti kulumaan tuo vaiherikas kesä. Aurinko paahtoi
pilvettömältä taivaalta kuin vapauden ajan innoittamana. Kerenski
hajoitti eduskunnan, bolshevikit ja sosialistit reuhasivat kuin
viimeistä päivää. Stahovitsh ja Manner olivat kirjeenvaihdossa,
kauroja kiiruhdettiin ostamaan ja jauhattamaan ennen niidenkin
takavarikoimista, maailman kaikkeuden täytti ruudinsavu ja sanomaton
roskaväen rähinä -- mutta kaikesta tästä huolimatta kasvoivat ja
kehittyivät Suomen itsenäisyyden suuri asia ja Olkkolaisen Heikin
tupakit kuin ennakolta tähdissä määrätyllä varmuudella. Mitä siementä
silloin keväällä heitettiin Suomen multaan, se iti ja oli taimella
jo seuraavana päivänä. Ja kun aurinko sitä uupumatta lämmitti ja
kasvattaja ruokki sitä sopivilla vesillä, suojeli voimainsa mukaan
kylmiltä tuulilta ja hallaöiltä, ei säästänyt huolta eikä vaivoja, niin
rupesipa, rupesipa tottavieköön Heikin tupakki työntämään sekä vartta
että lehteä. Ja kun tulivat elokuun hedelmälliset hämärät, jolloin
luonto ikäänkuin kilvan lihottautuu, olivat tupakit pian niin korkeat,
niin paksuvartiset, niin mahtavalehtiset, että me huolestuen seisoimme
Heikin kanssa niiden varjossa. "Mitähän tämä merkinnee, kun tupakitkin
kasvavat tommottella vauhdilla?" kysyi Heikki, ja minä vastasin:
"Itsenäistä, oman tupakin varassa elävää Suomea!" -- -- --

Se on täytetty. Siellä kaukana sisämaassa tähtikirkkaan pakkastaivaan
alla uinuu talven valkeissa kahleissa tuo minun kesäinen soiluva
järvenselkäni. Ja sen rannalla lumisten koivujen alla, nietoksien
peitossa kuin metsähiiren lämmin pesä, on Heikin harmaja tupanen, jonka
piipusta suitsuu ystävällinen savu yksinäiselle kulkijalle. Liisa,
Heikin romuluinen akka, on tallannut kapean polun tuvan ja navetan
välille, mutta muuta elonmerkkiä ei juuri näy. Piipittää joskus köyhä
tiainen, istua ropsahtaa ylpeä teeri pihan urpukoivuun varistaen alas
kuuraa, nauskahtaa pakkanen navetan seinässä, mutta pian on taas
kaikki äänetöntä talvea, juhlallista tähtiyötä, lumikiteistä päivää
tahi ulvovaa lumimyrskyä. Järkähtämättä istuu tupasessaan Olkkolaisen
Heikki parsien rysiään ja verkkojaan, ja yhtä järkähtämättä istuu
hänen suupielessään myös tuo hänen uskollinen nysänsä, jossa on
posliinikoppa ja lyhyt notkavarsi. Alituisesti tupsahtaa siitä nokista
ja matalaa lakea kohti kodikas savukiehkura, kuin uskollisen piskin
hännän heilahdus, merkkinä isännän hiljaisten aatosten askarteluista.
Saapuupa silloin eräänä kuuraisen pakkasen päivänä Heikinkin tupaan,
jossa hän istuu töppösissään ja pukinnahkaturkissaan pörröisenä
kuin orava oksalla, ihmeellinen sanoma siitä, että nyt on täytetty
suomalaisenkin kansallisuuden suuri pyrkimys. Kuuluupa silloin Heikin
piipusta muutamia kiireellisiä kurahduksia, pullahtaapa posliinikopasta
ja suupielestä ilmoille muutamia upeita savupilviä, lennähtääpä käpy
kädessä entistä sukkelammin, kunnes samalla kaikki hiljenee, kun mielen
täyttää miehekäs, oudosti nostattava tunne siitä, että nyt sitten
Suomenkin kansa saa todella alottaa elämää "oman tupakin varassa".

(9/1 18.)



Märkälän vaarin joulu.

(Jääkäreitä muistellessa.)


Märkälän vanhasta vaarista tuntui, että nyt lähestyvässä joulussa
oli odotusta enemmän kuin koskaan ennen. Kun hän juhlan aluspäivänä
toimitteli pihalla ja tallissa pieniä vanhan miehen askareitaan, ei hän
mielestään muka kyllin kiireesti ehtinyt saada niitä "pois tieltä".
Ei hänellä ollut pienintäkään asiallista tietoa siitä, mitä hän tässä
muka odotteli, mutta sydämessä oli nyt kerta kaikkiaan sellainen tunto,
iloisen odotuksen tunnelma -- tänä jouluna.

Ja hän oli huomannut, että samoin oli muidenkin laita. Nuori isäntä
kulki ja teki työnsä tapansa mukaan vaiti ollen, mutta kaikki kävi
entistä suuremmalla reippaudella. Kun hän lähti renkien kanssa heinien
hakuun, hyppäsi hän rekeen niin että liisteet rusahtivat, ja kun hän
sieltä palasi, tyhjennettiin häkit sellaisella kiireellä kuin olisi
oltu tulipalossa. Ja vanha emäntä tuossa kulki lynkytti pirtin ja
navetan väliä kuin olisi aina paras lehmä ollut poikimassa, nuori
emäntä iski kangasta uutterasti kuin kilpakudonnassa, ja pikku pojat
pyörivät permannolla silmät odotuksen kirkkaudesta sädehtien. Sitä se
oli samaa kaikilla -- iloisen ja riemullisen odotuksen tunnelmaa.

Vanhus meni hämyiseen pirttiin, jota lyhyen talvipäivän alkava
hämärä rupesi jo tummentamaan. Lännen akkunasta loisti punakeltainen
taivaanrannan viiva, jonka takaa ei aurinko näihin aikoihin
sanottavasti kohonnut. Luminen ja hiljainen luonto vartioi hiljaa
omaa hetkeänsä, odotti sekin kaivattuansa, kevään riemuitsevaa ja
onnekasta takaisin tuloa. Sitä tunnelmaa oli nyt kaikkialla -- luojan
kiitos. Vanhus huokasi, istahti paikalleen pöydän takanurkkaan ja
vaipui mietteisiinsä, niihin tavallisiin, enimmäkseen suruisiin ja
rukoileviin, mutta nyt kuitenkin kuin toivon kirkastamiin.

Luoja, näitä jouluja! Outoina kuvasarjoina liikkuivat mielessä ne
salaperäiset tapahtumat, jotka olivat antaneet hänenkin kotinsa viime
jouluille niiden päätunnelman. Kuin mahtava tulvavirta oli uusi aika
temmannut heidänkin, rauhallisten maalaisten mielet ja ajatukset
pois tavallisesta arkielämästä, aprikoimaan vapautta ja sen hintaa.
Kuinka outoa ja sydäntä vavistuttavaa, mutta samalla kuinka väkevästi
mieltä kiehtovaa ja kutsuvaa! Hän, vanhus, jonka elämä oli viime
vuosikymmenenä väistynyt syrjään kuin lumiauran tieltä, joka oli
tuntenut itsensä mahdottomaksi kaikkeen siihen, mitä nyt oudoin elein
ja sanoin puuhattiin, olikin huomannut tämän viimeisen yrityksen
itselleen tutummaksi kuin muille. Hänestä oli äkkiä tuntunut kuin olisi
hänen korvissaan kajahtanut vanhatestamentillinen pasuunan puhallus,
joka herätti Israelin kansan nukkuvan leirin heidän korpivaelluksensa
aikana. Hänen sydämensä oli äkkiä vallannut uusi tulinen viha, kuin
Herran käsky, noita amalekilaisia vastaan, jotka olivat pitäneet
orjuudessa valittua kansaa, ja hän oli ilokseen löytänyt liittolaisen
nuorimmassa pojassaan, Juhossa, joka oli nyt poissa.

Kaksi vuotta sitten -- niin -- sitä joulua ei tässä talossa koskaan
unohdettaisi. Juho oli tullut Helsingistä kotiin jo syksympänä eikä
ollut ruvennut tekemään tiliä luvuistaan. Oli vain sanonut, ettei hän
nyt joutanut lukemaan -- oli tärkeämpiä tehtäviä. Ja sitten hän oli
taas äkkiä lähtenyt, eikä ollut kirjoittanut mitään. Ja koko maailma
oli ollut outojen huhujen ja hirveän, masentavan painostuksen alaisena.

Voi niitä silloisia harmaita joulupäiviä! Kuin kuritushuonevanki oli
hän yritellyt askareitaan, kuin haudan partaalla horjuen oli mummo
liikkunut pihapolkujaan, nuoren isännän otsalla oli asunut synkeän
vaitiolon varjo ja nuori emäntä oli vetänyt huivinsa alemmaksi
otsalleen. Ja pikku Pekka puhui saksalaisistaan ja tykeistään puoleksi
kuiskaamalla, peuhatessaan pirtin lattialla. Juhoa ei kuulunut.

Vanhus muisti, että häntä oli jouluiltana suorastaan pelottanut.
Saunassa oli oltu vaiti ja jouluevankeliumin kävi hän lukemassa
omaistensa kanssa omalla puolellaan, välttääkseen sitä pilkan
ilmettä, joka oli sosialistisen rengin naamalla sellaisiin asioihin
kosketettaessa. Ja vielä myöhään illalla odotti hän kaipaavalla
sydämellä Juhoa, mutta häntä ei kuulunut. Lieneekö hän milloinkaan
pitkän elämänsä varrella, suurimpien onnettomuuksienkaan aikana,
kallistunut vuoteelleen niin masentuneella ja hädässä apua huutavan
sydämellä kuin tuona jouluyönä? Hän oli vielä viime kerran viivytellyt
portailla pimeässä ja teroitellut kuuloaan, eikö alkaisi mäen takaa
helistä se tuttu tiuku, joka oli hänen vanhan sydämensä suurin
ilosanoma, mutta mitään ei kuulunut. Paksukarvainen Pilkki kävi
hieraisemassa päätään hänen polveensa ja haisteli yön ilmaa kostealla
kuonollaan, suuria lumihiutaleita satoi hiljaa ja lakkaamatta,
salaperäisen äänettömästi, kunnes lopuksi tuntui siltä, että nyt
on maailma kuollut, nyt peitetään sitä käärinliinoilla lopullista
hautausta varten...

Mutta sitten yön pimeimmällä hetkellä, kun vanhus oli saanut ensimäisen
levottoman unensa päästä kiinni, hän heräsikin samalla siihen, että
ikkunaan koputettiin. Säikähtäen kompuroi hän katsomaan ja oli ilosta
ymmällä nähdessään, että se olikin Juho. Oli vain myöhästynyt ja pyrki
tänne vaarin puolelle, etteivät lapset heräisi.

Mutta heti kun Juho oli päässyt sisään, huomasi hän, että nyt eivät
olleet asiat oikein. Poika ei antanut tehdä tulta, ennenkuin oli
peittänyt ikkunat tarkoin, ja hänen silmänsä kiilsivät niin terävästi.
"Kiireesti, vaari, kiireesti ja hiljaa hevonen valjaisiin ja evästä
kokoon! Ei ole aikaa viivytellä, sillä hurtat ovat kintereillä!" Ja hän
oli nopeasti selittänyt vaarille kaikki, joka oli heti asian oivaltanut
-- mummo tuolla jo menikin tuvan puolelle, josta pian saapuivat vaarin
puolelle kaikki.

Oltiin hiljaa, sillä jokainen ymmärsi, ettei ollut enää hyötyä
pidätyksestä, kun oli kysymys pelastuksesta. Nuoren isännän huulilta
kirposi kiivas moitteen sana ja Juhon silmät välähtivät oudosti, mutta
silloin puuttui hän, Märkälän vaari, asiaan. "Oikein teet, poika",
sanoi hän lujasti, "oikein, ja jos olisin nuori, tekisin samoin. Sinä
ja toverisi olette ainoat miehet tässä mitättömässä maassa!"

Ja silloin oli nuoren isännänkin ilme kirkastunut ja hän oli lyönyt
Juhoa olkapäälle: "Nyt lähdetään." Ja hiljempaa oli hän virkkanut:
"Käydäänkö naapurissa mennessä?" "Käydään", oli Juho matalasti
vastannut. Vaari oli kyllä ymmärtänyt, kenelle Juho oli tahtonut
viimeiset hyvästinsä sanoa, ja hänen sydäntänsä kirveli ajatus, mitä
kaikkea ihmisonnen hellyyttä siinäkin uhkasi ijäksi särkyä.

Mutta nuori isäntä oli taas toimintapäällä. Riuskasti hyppäsivät
veljekset rekeen, joka vilauksessa ja äänettömästi hävisi talven yöhön,
edessä musta ori kuin kummitus. Ja monta tuntia ei ollut kulunut,
ennenkuin uudet miehet olivat vaarin ovelle koputtamassa ja sisään
pääsyä vaatimassa -- röyhkeät sortajan kätyrit, ja vielä suomalaisten
petturien opastamina. Mutta vaari oli vanha ja tyhmä, eikä ymmärtänyt
mitään, enempää kuin mummo ja muukaan väki... -- -- --

Pirtissä oli jo aivan pimeä. Ovi aukeni ja sisään tulivat keveät
askeleet. Vaari tunsi ne hyvin -- ne olivat sen, jolle Juho oli
silloin mennyt naapuriin hyvästejä sanomaan. Siitä hetkestä olivat he,
vanhus ja nuori tyttö, liittyneet yhteen kuin liittolaisiksi. Niin
monta kaunista kuvaa vilahti siinä vanhuksen mielessä, ja keskeisenä
oli niissä aina sininen silmäpari, joka usein kyyneleisenä, harvoin
iloisena, odotti tietoja ja lohdutusta. Siinä oli ollutkin vaarilla
tehtävä. Hän oli ymmärtänyt, että silloin kun nuoret tekevät tällaisen
uhrauksen, on kotiin jääneiden pyhä velvollisuus pitää heitä ja heidän
omaisiaan yllä järkkymättömällä uskolla, luottamuksella ja rohkaisulla,
että ne, jotka penseinä taipuen sorron, alle rupeavat halpamaisella
epäilyksellä ja pilkallakin tällaista asiaa arvostelemaan, tekevät
hengessään täydellisen isänmaan petoksen.

-- No mitäpä sille Liisulle nyt kuuluu? sanoi hän tytölle, joka vaiti
ollen oli istahtanut hänen viereensä.

-- Ka... vastasi tyttö... mitäpä tässä? Pistäysin vain kuulemaan, että
miten teillä täällä joulu...?

-- Älähän hätäile, lapsi, vastasi vaari. -- Saatpa nähdä, niin Juho
tulee kotiin. Minä näin unta viime yönä, että oikeata kämmentä
kutkutti, ja se merkitsee aina suuria saamisia.

Tyttö nauraa heläytti pienen naurun.

-- En minä enää pelkää Juhon puolesta -- pian ne tulevat sieltä kaikki.

Hänen äänensä oli toivova ja pehmeä, täynnä kaikkea sitä hienoa
tunnelmaa, jota voi olla väin odottavan nuoren naisen äänessä. Vaari
ryähti leikillisesti ja kysyi:

-- Jokos te sitten menette heti naimisiin?

Tyttö hypähti ylös ja sanoi ulos rientäessään:

-- No ihan sen ijankaikkisen pilkun päällä! -- -- --

Ja sitten se sitä seuraava joulu! Märkälän vaari muisti silloinkin
istuneensa tässä samassa paikassa. Hänen vanha harmaa päänsä oli
painunut väkiselläkin käsien varaan, sillä eihän sitä tahtonut jaksaa
pystyssä pitää, kun muisti tuhansien perheiden yhteisen, tutun surun,
hiljaisen, sanattoman, pelokkaan murheen, joka viipyi mielessä
kuin salon yllä harmaa pilvinen päivä, koskaan toivon säteeksi
kirkastumatta. Vaarille oli jäänyt mieleen kuva tuosta yöllisestä
raskaasta lumisateesta, joka hiljaa ja taukoamatta peitti Suomen maata
kylmään vaippaansa. Siinä oli jotakin kammottavaa tuossa salavihkaa yön
helmassa, maailman pimeimpänä aikana tapahtuvassa hautaustyössä. Tuntui
kuin rinnan päälle olisi kasautunut painoa vähitellen, huomaamatta,
kunnes herääkin pian siihen, että henkeä ahdistaa. Paino rinnalla tulee
yhä tukalammaksi, hengitys käy vaikeammaksi, tuskan hiki pusertuu
otsalle. Täytyy saada ilmaa keuhkoihin, täytyy karata pystöön, ravistaa
paino rinnalta, karjaista kuin korven karhu korjuultansa. Ja samalla
tuntuu kuin jossain siellä syrjempänä vaanisi kaksi pirullista silmää,
että "joko kuoli", "joko tukehtui", vai "vieläkö nousee hengissä
nietoksesta".

Kun Märkälän vaari pääsi yksinäisissä kuvitelmissaan näin pitkälle,
ei hän tavallisesti voinut enää hillitä itseänsä. Riemun ja ylpeyden
tunne siitä, ettei kuollut, ei tukehtunut, vaan nousi kuin nousikin
nietoksesta, täytti hänen sydämensä niin, että hänen täytyi nousta
kävelemään. Hän astua nykytteli ikkunan ääreen ja kuin ilkkuen hihkaisi
ulos pimeyteen sille vaanivalle silmäparille, että ähä kutti, sinä
kirottu! -- -- --

Ilta oli kulunut jo pitemmälle. Märkälän vaari astua nykytteli saunaan
ja katseli korkeuden kirkkaita tähtiä, jotka loistivat avaruuden
mitattomasta kaikkeudesta. Niin satumaisen rikkaana hopeiltansa hohteli
ja säkenöi linnunrata, ja Väinämöisen viikate viittoi tulevaisuuteen
kuin profeetan sauva Kuolleen meren äärellä. Vaarin sydämeen virtasi
joulurauha kuin lieden lämpö ankarassa pakkasessa tehdyn työpäivän
jälkeen, eikä sitä sieltä karkoittanut se hanurin ritkutus, jolla
kansainvälinen köyhälistö oli läheisellä työväentalolla rauhanjuhlansa
alottanut. "Se on roskaa", päätteli vaari lujasti, "paljasta roskaa.
Kun kerran tuosta vaaran takaa nousahtaa se uusi päivä, niin ne
pakenevat piiloihinsa kuin yököt." Ja vaari teki saunan ovesta sisään
pujahtaessaan lujan käden liikkeen.

Ja kuta enemmän hänen vanha ruumiinsa vetreytyi saunan lämpimässä, sitä
nuorteammaksi näytti hänen sielunsakin käyvän. Hän käveli lattialla
pystöpäisenä ja suorana kuin ennen nuorena, ja hänen silmänsä loistivat
kirkkaina. Nuori isäntä katseli häntä hymyillen syrjästä, anteli
vesiä ja autteli, mutta vaari ei pannut siihen mitään huomiota. Hänen
sielussaan oli tapahtunut niin ihmeellinen ja salaperäinen toivon
nousu ja henkinen vapahtuminen, että kaikki hänen ajatuksensa olivat
kiintyneet siihen. Hän vertasi itseään siihen vanhaan Simeoniin,
joka kerran suuren ilonsa hetkellä lausui kiitoksensa siitä, että
pääsi rauhaan menemään, ja kun hän saunasta palatessaan seisahtui
hetkeksi talviseen yöhön, tunsi hän sielussaan sellaista avartunutta
juhlarauhaa, että hänen täytyi ristiä kätensä. Niin hiljaisena ja
odottavana oli nyt talvinen yö, kirkkaana kaartui nyt taivas Suomen
yllä, ja käärinliinat olivat muuttuneet valkeaksi juhlapaidaksi.

Kun vaari tuli pirttiin, roihusi siellä kirkas pystyvalkea. Hänen
silmiänsä häikäisi hiukan, eikä hän aluksi erottanut muita kuin Liisan,
joka hypähti häntä vastaan. "Ka, täällähän se Liisukin", sanoi hän
ystävällisesti, samalla huomaten, että tytön silmät olivat niin oudon
kirkkaat ja että muutkin tuntuivat olevan kuin hämillään. Ja samalla
tulikin tuolta hämyisestä nurkasta korkea nuoren miehen vartalo,
ilmestyivät vaarin eteen nuo tutut kulmakarvat, terävät silmät, avoin
otsa ja "ryövärin rinta". Vaarilta putosi vaatemytty kädestä ja hän
tapaili ilonsa yltäkylläisyydessä:

-- Ka... Juhokin!

(22/12 17.)



Jurvelinin "monarkisti".

(Kapinakevään tunnelma.)


Soudeltiin siinä Jurvelinin kanssa ensi kertaa viimekesäisillä
verkkovesillä ja harkittiin, kannattaisiko laskea pyydyksiä
ruohottomaan ja tyhjältä näyttävään veteen. Puhalteli kolkko tuuli,
maisemilla oli alakuloinen, kylmähkö iltavalaistus, ja puhkeavilla
lehdillä viluinen väritys. Jurvelini vilkaisi taivaalle ja sanoi
huolestuneena:

-- Tulleeko pakkanen? Viepi vielä taimet...

-- Mitäs Jurvelinilla sitten on istutettuna?

-- Kävinpähän vain tässä pari viikkoa sitten istuttamassa eukkovainajan
haudalle papuja ja perunoita. Näkyvät nousseen jo taimelle.

-- Perunaa ja papuja?

-- Ka niin. Se oli meidän eukko eläessään mahdoton perunan ja pavun
syöjä, ja kun sanomassa kehoitettiin, että kasvuun nyt jokainen
multapaikka, niin minä ajattelin, että siinä eukon haudallahan on
paksusti multaa, jossa kyllä perunat kasvaa. Ja niissä on kauniit
kukkasetkin. Vein minä siihen kopalla hevosen lantaakin, siltä varalta,
ettei syvempää pohjautuisi riittävästi kasvun voimaa...

Hän vilkaisi minuun hiukan epäillen, kuin nähdäkseen, mitä asiasta
arvelisin. Ummistin silmäni mitään puhumattomiksi ja arvostelin:

-- Kauniithan niissä on kukkaset -- perunoissa.

Ruvettiin laskemaan verkkoja. Jurvelini opetti:

-- Älä sinä helkatissa laske venettä verkon päälle. Ka... No jo on mies
pöljä, vaikka on suurenkin opin saanut. Tämähän on samanlaista kuin
punakaartilaisten sodan käynti.

Vene saatiin kulkemaan paremmin, jonka jälkeen Jurvelini puhui taas:

-- Ne sinun pyssysi ne veivät. Oliko ne kalliitkin?

-- Olihan ne kokolailla.

-- Vai niin. Mihinkähän h--tiin nuo lienevät ne haudanneet? Se oli se
Suhosen syötävä, joka on ikänsä ollut kaikkien riesana -- ketale. Että
tämä muka on työväen tasavalta. Tasavalta...

Jurvelini käänsi päätänsä ja osoitti kyllästymisen ja vaivautumisen
merkkejä. Hallitsin hetkisen venettä taitavasti ja kysyin:

-- Eikös Jurvelini sitten olekaan tasavaltalainen?

Hän vilkaisi minuun tuuheitten kulmiensa alta, sylkäisi ja sanoi:

-- Eh!

Soudettiin taas kotvanen vaiti ollen. Katse kiintyi seuraamaan iltaisen
luonnon omituista, hentoa kauneutta. Laaja selkä ja sen takaa korkeina
siintävät vaarat uivat kullassa, kaukaa helähdytteli keväisen näyttämön
uupumaton statisti, käki, sointuvaa, mutta yksitoikkoista lauluansa.
Mikä lienee ollut, mutta tänä keväänä oli tuossa rusokuulakkuudessa
jotakin niin sanomattoman alakuloista, masentavaa, surumielistä.
Unehtui sitä katsomaan ja miettimään, kaivelemaan sitä taakkaa, joka on
kaikilla sydämen pohjalla.

Sivutse lensi urossorsa. Illan valaistus kimmelsi kauniisti sen
keväisen upeassa muuttopuvussa. Lahden perältä kuului rakastunut
"änk-änk-änk"... Jurvelini havahtui ja sanoi:

-- Siinä asuu joka kesä poikue tuossa lahdessa. On niin korkea
kaislikko, ettet sinäkään pääse niitä pyssyrämälläsi ampumaan. Eikähän
sinulla nyt pyssyjä enää olekaan...

Hän hymähti kuin itsekseen ja jatkoi:

-- Vanhan on soma nähdä nuorten kuhertelua. Virkoo kuin entiselleen.

-- On tainnutkin Jurvelini olla aika veitikka parhaimmillansa
teutaroidessaan?

Hän siveli ylpeästi rinnalla lainehtivaa harmaata komeaa partaansa,
hymyili ja vastasi:

-- Onhan sitä toki, tässä kihlakunnassa, tuota Jurvelinin alaa... Ja ne
on kaikki valkoisia poikia! -- -- --

Verkot oli laskettu ja tuuli kantoi ja keinutteli venettä hiljalleen.
Jurvelini oli tullut puhetuulelle, mutta hänen keskustelunsa liikkui
nyt aloilla, joille on mahdoton siirtyä sellaisen, jota ei ole
koskettanut, ainakaan erikoisemmin huomattavasti, kuten intiaanit
kuuluvat sanovan, "suuri henki". Ne puheet ovat aivan ainoita
laatuansa ja niitä sopii kuunnella silloin, kun tekee mieli seurata
ihmisajatuksen hyppyjä ilman mitään järjen valjaita. Lopuksi pysähdytin
hänen esitelmänsä:

-- Älä höpsi, Jurvelini, turhia!

Hän säpsähti ja tuli heti viisaaksi. Lähdettiin soutelemaan iltaisia
alakuloisia vesiä huvilan rantaan, josta kohosi vaisu saunasavu. Tuuli
toi sen hajua ja herätti jo järvellä lämpimän saunatunnelman. Rannan
puutarhassa työskenteli vielä kumarassa ja vaiti ollen vanha vaimo.
Hän veti huivin silmilleen, mutta me kerkesimme nähdä, että hän oli
itkenyt. Kysäisin Jurvelinilta:

-- Mitähän se eukko itkeskelee?

-- Sen oli poika punakaartissa, murhasi pari kylän isäntää, ja tuli
asianomaisessa järjestyksessä aikanaan teloitetuksi. Se itkee tuo akka
nyt sitä ainutta poikaansa.

Jurvelini koetti puhua huolettomalla äänellä, mutta katsoi pois päin.
Minäkin olin välinpitämättömän näköinen, mutta se surumielisyys,
joka nyt on Suomen keväässä, tulvahti taas sydämeen. Me hyvästelimme
kylmästi Jurvelinin kanssa:

-- Aamulla aikaiseen siis mennään verkolle?

-- Mennään vaan. Minä kyllä pidän huolta, että Sissi herää.

Jurvelini meni höpisten itsekseen ja potkien tieltään pieniä kiviä,
suussa kaksi ruohon kortta, ja vanhan "ponksuurin" liepeet leveällä.
Minä painuin kammiooni ja korvissani soivat äskeiset sanat: "Se itkee
tuo akka nyt sitä ainutta poikaansa" -- murhaajaa, rikollista...

Mutta ne ovat äidin kyyneleitä, joita on viljoin valunut tänä keväänä,
joista ovat vedet paisuneet ja tulvat nousseet. Milloin saadaan ne
lähteet kuivamaan, ja vuodattamaan ilon kyyneleitä? Aikamme on kova ja
vanhurskauden vaatimus asuu sydämissämme leppymättömänä, mutta pieni
sattuma, hetken nopea silmäys hiljaa alas vedetyn huivin alle saattaa
järkähdyttää mielen ja tehdä sydämen sairaaksi ja onnettomaksi. "Sitä
ainutta poikaansa"...

Kuuluu portin natinaa. Menen akkunan ääreen ja näen, kuinka tuo
vanha vaimo kulkee hitaasti kylään päin. Hän on jo aivan kumara,
hänen vaatteensa ovat repaleiset, kengät aivan viheliäiset, ja hänen
käyntinsä on tuollaista vaivaista ja avutonta kyhnyttämistä, joka
herättää voimakkaammassa surkuttelevaa ja kipeää osanottoa. Ja hänen
mielessään oli luultavasti kaikesta huolimatta se hänen ainut poikansa,
jota hän yksinäisyydessään itki, hänen "isätön" poikansa, koko
paikkakunnan monivuotinen kauhu. -- -- --

Jurvelini oli aikoinaan käynyt hiukan "herrain" koulua ja hyräili usein
silloin oppimiaan lauluja. Niinpä heräsin aamulla siihen, että hän
kärisevällä ukon äänellä hoilasi akkunani alla:

    "Tuulonen entää,
    Lehtohon lentää,
    Armahan luokse
    Rientelevi..."

Hän oli intohimoinen kalamies, kun sattui sille päälle. Ei kukaan
koko paikkakunnalla tuntenut niin hyvin lahnan kutupaikkoja ja
retkeilyreittejä, ei verkon laskentavesiä ja kalasyövereitä kuin hän.
Tälläkin kerralla hän oli ottanut huomioon aivan erikoiset merkit
taivaassa ja maan päällä ja valinnut verkkopaikkansa ja veden syvyyden
niiden mukaan. Lähdettiin kokemaan pyydyksiä.

Nousi ensin tiheämpi verkko ja vilahteli siellä täällä kirkas kala,
pasuri, särki, punasulka. Jurvelini puikkaroi jännittyneenä, suu
supussa ja alituisesti höpisten. Pistin väliin:

-- Taitaa olla vain yhtä pientä ja pitkää tasavaltalaista karjaa?

-- Tasa-, tasapa-tasavaltaista lirua täältä nousee... Peukalon
pituista, sormen paksuista... Ähä... ähä... Annappas haavi tänne... No
voi sun. Kas niin... Kovasti potkii... Nyt siellä on... älä helkutissa
karkaa... Odotahan, kun ma saan haavini tällättyä allesi... Kas niin...
No siinä tulikin oikea monhaarkisti...

Ja voitonriemu ja jalon kalamiehen sanoin kuvaamaton onnen ilme
kasvoillaan Jurvelini nosti venheeseen oikea ukkolahnan, joka
selittämättömän kevytmielisyyden puuskassa oli lähtenyt liian aikaisin
keväisille retkilleen, joutunut vaarallisille vesille ja viimein
vihollisen ketjuun, joka oli armotta hänet vanginnut. Tuossa se nyt
makasi ruskean pulleana ja leveänä, suu avuttomana auki ja tehden
vielä viimeisiä kömpelön voimakkaita ponnahduksia. Sen päässä oli
jonkunmoisia rasvapahkoja ja yleensäkin se ansaitsi sekä näöltään että
kooltaan, esiintymiseltään ja juurevalta tukevuudeltaan todellakin tuon
suuriarvoisen kunniamaininnan "monhaarkisti". Katselin sitä suurella
myötätunnolla ja tunsin kauhistuvani, kun Jurvelini rantaan päästyämme
otti puukkonsa ja armotta iski sen kalan lihavaan ja leveään niskaan,
perkaten sen niin kuin lahna on perkattava. -- -- --

Tuli taaskin poutainen päivä, jolloin tuuli ajeli pilviä pitkin taivaan
lakea, heilutteli ruislaihoja ja tukisteli keväistä koivikkoa. Isännät
kiroilivat pelloilla hevoskoneilleen, punakaartilaiset tekivät kyräten
työtänsä, lapset ilakoivat puutarhassa, ja Jurvelinilla olivat ne hänen
omat hommansa, puuhansa ja puheensa.

(8/6 18.)



Taistelu vihreästä madosta.

(Kesäinen kuva helteisiltä päiviltä.)


Olen nukkunut hyvin ja nähnyt ihania unia, jotka eivät häiritse,
vaan väikkyvät mielessä kuin kaukaiset satukangastukset taivaan
rannalla. Astun viileään tupaan ja nautin aamiaista, jonka eräät
valkoiset, pehmeät ja huoltapitäväiset kädet ovat pöydän päähän
minulle varanneet. Mielessäni herää hyviä päätöksiä, muistan hellettä,
nääntyvää puutarhaa, ja tunnen taipumusta ahkeruuteen, siveyteen ja
jumalanpelkoon. Astun ulos.

Mutta jo portailla tarttuu aamun aurinko minuun kiinni täydellä
voimallaan. Sen säteet tulevat sakeasti kuin persialaisten
nuolet tai kuin ahjon kuumuus jättiläispalkeen torvesta, ja
tunkeutuvat silmänräpäyksessä joka paikkaan. Tunnen kuinka ytimeni
pehmenevät, lihakseni veltostuvat, aivoni verhoutuvat jonkunmoiseen
sini-autereeseen ja hyvät päätökseni sulavat kuin voinokare. Kuin
tajuttomana horjun pihakoivun juurelle, johon istahdan velttona,
mutta sanomattoman tyytyväisenä, alistuen nöyrästi siihen, mitä nyt
ei tällä hetkellä voi muuksi muuttaa. Tylsyydessäni päinvastoin
tapailen joitakin muhamettilaisen kohtalouskon voimasanoja, niitä
kuitenkaan muistamatta, ja välähtääpä mielessäni, että laiskoilla
italialaisillakin on joku lauseparsi, joka sopii erinomaisen hyvin
tähän tilanteeseen, -- mutta mikä se on, sitä en nyt välitä tarkemmin
pohtia.

Allah il Allah! Kuin unessa tunnen, kuinka Suomen suuri, korkea ja
ihana kesäpäivä on täyteläisenä ylläni ja ympärilläni. Järven pinta on
tuossa kuin kuvastin, -- kaakkuri vain, tuo komea ja arvokas lintu, on
sen hopeapintaa rikkomassa. Väliin pistää se nokkansa veteen, nostaa
sen taas, kunnes päästää haikean valitushuudon, joka vihdoin päättyy
kiirastulessa opittuun hirveään parkunaan. Minä herään, heristän sille
nyrkkiäni, mutta en huolikaan uhata enempää. Ilmasta kuuluu tuhansien
poutiaisten ja muiden hyttysten katkeamaton surina. Tuossa tulee
kovalta pominalla suunnattoman suuri ja kaunisvärinen kimalainen. Se
lentää raskaasti ja vaivaloisesti, ja töksähtää vihdoin avuttomana
eteeni ruohikkoon. Se on selvästi aivan päissään, miliisivalmis,
ukkopaha! Tuota ajatellessani kihoo makea mesi kielelleni, ja osanoton
puuskassa autan sen jälleen ilmoille sakeasta tureikosta. Samalla
helähtää tuosta edestäni rannalta kirkas nauru. Nostan silmäni ja näen
jotakin piirteiltään sopusuhtaista, valkoista, joustavin ja ujoin
askelin -- polvet visusti yhdessä -- menossa veteen. Se helmeilee
kullan kuultavalta maidonvalkealla iholla. Selviän ja kysyn:

-- Uimaanko sinä menet?

Pehmeä ja miellyttävä ääni naurahtaa:

-- Niin, tule sinäkin!

-- En uskalla. Minulla on pirullinen noidannuoli ristiluissani...

Koko olemukseni valtaa sanomattoman mieluinen, lievästi eroottinen
tunnelma. Ummistan silmäni ja pidän siitä kiinni kuin autuudestani,
samalla nauttien syreenin tuoksusta, jota tuskin tuntuva tuulenhenkäys
kantaa minun, onnen kultapojan, nautittavaksi jostain tuolta puutarhan
puolelta.

       *       *       *       *       *

Olin huomannut sen jo äsken, kun se pudota napsahti jostakin
yläpuoleltani paidalleni ja siitä eteeni maahan. Sehän oli suuri mato,
vihreä ja lihava iljetys, ainakin 2 1/2 cm pitkä. Tuossa se nyt makasi
liikkumatta, puoliympyrän muotoisena kyljellään. Vatsapuolella olivat
jalantapaiset käppyrässä kuin mäyräkoiralla, ja leuat, tai mitkä ne
nyt ovat, muodostivat samanlaisen kuvion kuin lehmän sarvet. En ollut
pannut siihen äsken huomiota, sillä sen ulkomuoto, ryhdittömyys ja
luuton täyteläisyys loukkasi esteettisiä tunteitani, mutta nyt kiintyi
katseeni siihen väkiselläkin. Sen ympärillä tapahtui nimittäin jotakin.

Mato, joka vielä äsken maata pötkötti kuin olisi vasta päättänyt
kahdeksantuntisensa, teki nyt kiivaita, joskin yksitoikkoisia
liikkeitä: se käpristihe kokoon ja oikaisihe taas niin voimakkaasti
kuin saattoi. Mutta selvästi näki, ettei tuossa lihavassa otuksessa
ollut sanottavasti voimaa. Sen hermostus ja hätä oli kuitenkin
silminnähtävästi hyvin suuri, vaikka en heti huomannut, mistä se
johtui. Olin luultavasti kumartuessani sitä katsomaan karkoittanut pois
levottomuuden aiheuttajan.

Olin liikkumatta ja tarkastelin viekkaasti ympärilleni. En nähnyt
aluksi muuta kuin tuon kimalaisporhon, joka selvitteli humalaansa
apilan kukalla, eräitä sinitakkeja, joista yksi kuin minua
imarrellaksensa teki ylöspäin moitteettoman saltomortalen (selvä
nousukastyyppi!), ja suuren hapsenkakkiaisen, joka viittasi minulle
uhkaavasti pitkällä, mustan- ja harmaankirjavalla tuntosarvellaan.
Mutta sitten huomasin läheisellä kuminan lehden varrella jotakin, joka
herätti epäilyksiäni, ja minä kumarruin siis sitä tarkastamaan.

Arvoisa lukija kuvailkoon itselleen isommanpuoleisen muurahaisen, esim.
sellaisen, jotka asuskelevat lahossa puussa tahi minun eteiseni alla.
Ottaen tämän pohjatyypiksi venytämme nyt ensinnäkin elukan peräpuolen
noin kahta vertaa pitemmäksi ja ohuemmaksi, kuin joksikin oikean
ampiaisen takarustingin ensimäiseksi heikoksi aavistukseksi. Sitten
venytämme otuksen vyötäisiltä ompelulangan ohuiseksi, teemme jalat
ainakin neljä kertaa pitemmiksi, annamme leuoille vielä lisätukevuutta,
ja pistämme veitikalle lopuksi hartioihin pitkät ja ohuet kalvosiivet,
jotka lepoasennossa ovat pitkin selkää kuin lumiauran kyljet. Niin on
meillä valmiina jonkunmoinen ampiaisen pilakuva, sen ja hankisääsken
sekasikiö, joka ei -- se myönnettäköön -- ole omiaan ensi näkemältä
herättämään mitään sanottavaa kunnioitusta. Sitä siinä katsellessani
paljastui muististani Antti-maisterin aikoinaan sinne ajama
vaillinainen alkeiskurssi hyönteisopissa, kunnes vihdoin tein rohkean
päätöksen: eversti tuossa kuminan oksalla ei ollut mikään muu kuin n.s.
_hiekka-ampiainen._ Nyt siis saadaan nähdä!

Se istui siinä vilpittömän ja viattoman näköisenä. Pidin sitä
herkeämättä silmällä, arvostellen sen pituuden, sääret pois luettuna,
noin 1 1/2 cm:ksi. Vihdoin minusta tuntui, että sillä oli naama ja
että se ajatteli: niin kauan kuin siinä töllistelet, en liikahdakaan!
Rupesin siis pitämään silmällä tuota matoa arvellen, että tottapahan
tulet alas oksaltasi, jos sinulla on sille mitä asiaa. Ja aivan oikein!

Oltuani hiljaa hetkisen tuoksahtikin äkkiä pöly madon äärellä ja
ampiainen tarrasi sen lihavaan niskaan hirveillä leuoillansa, joissa
tuntui olevan kunnioitettava voima. Mato käpristeli epätoivoisesti,
mutta ei saanut karkoitetuksi tuota peijakasta selästään. Sekin tuntui
pitävän kiirettä. Kuin tuskassa haeskeli se madon selästä jotakin,
jonka löytäminen tuntui olevan sille tärkeämpää kuin kaikki tulevainen
autuus, ja kuin tuskassa koetti mato myös estää sitä siitä. Mitä
hirmuja tapahtuikaan silmäini edessä! Oliko maassamme nykyisin niin
yleiseksi käynyt luonnoton ristisiitos tarttunut hyönteisiinkin,
tehden mahdolliseksi väkivaltaisen kroaseerauksen tuon lihavan madon
ja oudolta näyttävän piikkiniekan välillä? Koko siveellinen luontoni
nousee kapinaan tällaista otaksumaa vastaan, ja minä valmistaudun jo
väkivaltaisiin toimenpiteisiin estääkseni tekeillä olevan raiskauksen,
kun samalla huomaan ajatukseni tieteellisen luonnottomuuden ja pidätyn
siveyden suojelemista tarkoittavista aikeistani. Ja pian onkin ratkaisu
käsillä.

Tuo hurja noitatanssi madon selässä on loppunut. Ampiainen kääntää
äkkiä takapuolensa alaspäin ja -- oi kauhua -- paljastaa siitä ainakin
kolme milliä pitkän painetin... Maailma mustenee silmissäni... Nyt se
antaa piikillään madolle sellaisen perusteellisen ja kauhean jurauksen,
että se tuntuu omissakin hermoissani kuin veitsen viilto. Tyrmistyneenä
näen, että tuon konnanteon, tuon salamurhan tehtyään peto samalla
irroittaa aseensa ja pakenee tuohon samaan kuminaan, istuen siellä
kohta niin viattomana kuin ei olisi koskaan pahanteossa ollutkaan.

Käännyn tarkastamaan hänen uhriaan. Sen liikkeet eivät ole enää niin
voimakkaat, sen käpristelyt raukenevat, sen lihava ruumis värisee
tuskasta. Nyt se on liikkumaton, suora, kuin ruumisarkkuun valmis.
Tuhannet hyönteiset tuntuvat laulavan sen kuolinvirttä, ja minäkin
huokaisen tämän kaikesta päättäen tarkoituksettoman murhan -- ehkä
himomurhan? -- edessä, kun alkaakin murhenäytelmän toinen näytös.

Nähtyään, että mato oli liikkumattomana ja että kaikki ympärillämme
oli täysin rauhallista, lennähti ampiainen uudelleen madon kimppuun.
Se iski taas siihen leukansa, oikaisi pitkät säärensä, otti madon
säärtensä väliin, ja niin sitä lähdettiin. Arvoisa lukija! Laskeudu
kontallesi, niin että viisimetrinen tukki jää jalkaisi väliin, iske
leukasi tukin niskaan ja lähde kuljettamaan sitä niin, että hiekka
sinkoilee. Yritettyäsi tätä ymmärrät, mikä voima piili tuossa äsken
niin halveksien kuvaamassani peijoonissa. Ällistyneenä seuraa sitä
kätevyyttä, sitä teknillistä taitavuutta, sitä neuvokkuutta ja tarmoa,
jolla ampiainen matoansa käsittelee. Ja tuloksena on, että mato lähtee
hilumaan nopeasti ja varmasti poispäin. Innostuneena lähden seuraamaan
sen kulkua, laskeutuen kontalleni, että voisin nähdä paremmin. Viereeni
ilmestyy kaksi raikkaalta järvivedeltä ja puhtaalta iholta tuoksuvaa
jalkaa, joiden omistajatar kysyy herttaisesti:

-- Huppanaksiko sinä olet tullut?

Minä en jouda vastaamaan, jolloin hänkin laskeutuu kontalleen
viereeni. Selitän silloin hänelle aseman muutamin sanoin, sujautan
kuin huomaamatta käteni hänen vyötäisillensä ja niin lähdemme yhdessä
varovasti konttaamaan ampiaisen perään. Naapurin isopartainen isäntä,
Jurveliini, joka on ollut hulluna neljäkymmentä ajastaikaa, päästää
aidan takaa kumean hyväksymisnaurun tämän nähdessään; hänen hulluutensa
ilmenee näin helteillä siten, että hän konttailee pitkin aitovieriä ja
syö suolaheinää. No niin, me menimme siis ampiaisen perässä.

Se kuletti saalistaan väsymättömällä tarmolla. Oli menty jo noin neljä
metriä, kun eteen tuli isonpuoleinen laakea kivi. Vetäen ja työntäen,
laahaten ja ponnistellen aivan uskomattoman tarmokkaasti, kuin
unkarilaiset haalatessaan jättiläismörssäreitä Karpaattien huipuille,
sai se madon ensin kivelle ja sitten pian sen toiselle puolelle.
Arvelematta pudottautui se saaliineen jyrkänteestä alas ja pysähtyi
hetkeksi huokaamaan ruohon korrelle.

Voimien kokoaminen olikin tarpeen. Ampiaisen takapuoli rupesi
tykyttämään kiivaasti, sillä se huomasi samalla, että viisi
muurahaista lähestyi matoa kiireesti, nähtävästi kaikkea muuta kuin
ystävällisissä aikeissa. Nuo metsien sotarosvot olivat aina kaikkea
vapaata saalistamista häiritsemässä, käsittäen vapaudeksi vain sen,
että itse saivat olla kaikkia muita isännöimässä. Mutta tällä kertaa
ne erehtyivät. Nähtävästi aivan synnynnäisenä strategina, kuin joku
ampiaiskansan Hindenburg, lennähti sankarimme oksaltansa ennenkuin
hyökkäävät voimat ehtivät yhtyä. Tömähdys, hiekan tuoksahdus, ja
voitettu muurahainen peräytyy vakavasti pahoin pideltynä julistaakseen
kotiin päästyään omalle kansalleen, kuinka hänen tappionsa itse asiassa
olikin ilmeinen voitto. Sama temppu uudistettiin toisaalla, vihollinen
pakeni kaikkialla, ja mato alotti kulkunsa uudelleen. Katsahdin
suuntaa, minne mentiin: nähtävästi tuota isoa petäjää kohti, jonka
juurella oli ruutikuivaa irtonaista hiekkaa ja johon aurinko paahtoi
täydellä voimallansa. Matkaa oli sinne noin viitisen metriä, joten koko
kulettu väli olisi noin kymmenisen metriä. Seurasimme jännityksellä
tapahtumain kehitystä.

Eteenpäin mentiin herpautumattomalla tarmolla ja vauhdilla.
Sotarosvojen hyökkäykset uudistuivat, mutta päättyivät tuloksettomasti.
Yllämme leijailivat kärpäset kuin lentokoneet, häiriten nekin kulkuamme
nenäkkäällä uteliaisuudellaan, mutta mikään ei meitä pidätä. Me
saavumme männyn juurelle ja rupeamme uteliaina odottamaan, jatkuuko
matka edelleen, vai seuraako jotakin muuta.

Ampiaisen takapuoli tykyttää ponnistuksista ja mielenliikutuksesta kuin
höyrykoneen pistooni. Näen sen naamasta, että sillä on nyt jotakin
mielessä, jota se ei kuitenkaan sano, koska olemme liian lähellä.
Peräydymme siis vähän ja heittäydymme huolettoman näköisiksi, mikä ei
olekaan minulle vaikeata, koska edessäni oleva kaunis silmäpari ja
sievästi muodostunut suu saa minut helposti -- sitä ei taida kieltää
-- vaipumaan poikamaisiin haaveiluihin. Väittääpä äsken mainittu
Jurveliini, joka on muodostanut käytöksestämme tänä helteisenä aamuna
oman kertomuksensa, tässä tilaisuudessa tapahtuneen pienen manööverin,
joka kahdelle nuorelle on kylläkin mahdollinen, mutta hänellä ei ole
väitteensä tueksi mitään muuta näytettä kuin omat silmänsä, jotka taas
enimmäkseen näkevät pikku-ukkoja. No niin, heti kun olimme haaveistamme
selvinneet ja kääntyneet katsomaan ampiaistamme, lennähtääkin se taas
matonsa kimppuun ja laahaa sen kiireesti paria vaaksaa kauemmas. Olen
huomaavinani, kuinka sen ilme käy hätäisen varovaiseksi; se vilkaisee
ympärilleen kuin aarteilleen menevä saituri ja...!

Allah il Allah! _Näen kuinka se äkkiä siirtää syrjään noin 1 cm
läpimittaisen pyöreän kaarnan kappaleen, kuin kaivon kannen_; alta
paljastuu reikä, noin 1/2 cm läpimitaten. Kuin vihuri kulettaa
ampiainen matonsa reikään, lakaisee tuiskuna hiukan hiekkaa päälle ja
_asettaa lopuksi tuon saman kaarnakannen paikoilleen!_ Sitten se kuin
huokaisee helpotuksesta, lennähtää läheiselle korrelle ja rauhoittaa
siinä vähitellen valtavasti tykyttävän takapuolensa kuin taistelunsa
voittaneen itsetietoiseksi ja rauhalliseksi levoksi.

       *       *       *       *       *

Tartun ystävättäreni sievään käteen, katson syvälle hänen sinisilmiinsä
ja kysyn häneltä vakavasti:

-- Mitä tekee ampiainen madolle?

-- Se syö sen! sanoa heläyttää hän kuin hopeatiuku.

Myönsin, että tämä oli lähin johtopäätös, minkä asiasta saattoi tehdä.
Mutta mittaillessani käden kauneussuhteita kuin Lindfors "Saiturissa",
juolahti päähäni hämärä muisto jostakin yhä jatkuvasti ihmeellisestä,
joka oli yhteydessä madon hautaamisen kanssa. Vaivasin aivojani
turhaan, kunnes ruohon kahina vierellämme herätti meidät. Se oli se
isonenäinen luonnontutkija, joka on tunnettu ensiluokan toveriksi ja
tottelee tuttavain kesken nimeä Nakke. Hän pelasti meidät pulasta.

-- Ei se tapa matoa. Se pistää sitä vain hermokeskukseen, niin
että kaikki liikuntokyky häviää. Sitten se vie sen reikäänsä ja
munii munansa sen ruumiiseen -- pojilla on siinä kehittymiskautena
puuttumaton ja mätänemätön ruoka...

Me tuijotamme häneen ällistyneinä ja ystävättäreni sanoo epäillen:

-- Älkää nyt sentään narratko, herra Nakke...

-- No ihan varmasti!

Aidan raosta virkkaa Jurveliini hyväntahtoisesti:

-- Kyllä nyt jo sentään tarttis saara vähän saretta... rupeevat nuo
suolaheinätkin niin kuivilta maistuun...

Piika Anni tuo meille kahvia. Uudelleen valtaa meidät suloisen
kesäpäivän sanomaton raukeus. Me istumme ääneti ja katselemme
ulapalle, jossa kuikka edelleen häiriytymättä soutelee. Näen kuinka
sievät kädet nyppivät päivänkakkaraa ja luen ajatukset: rakastaa,
ei, rakastaa, ei... _rakastaa!_ Minä saan silmäyksen, joka on
onnensa täyteläisyydellä pyyhkäistä minut kumoon. Kuuluu kahinaa:
Jurveliini konttaa luoksemme ja istahtaa viereemme alkaen raukeasti
esittää ihmeellistä, kummallista, erikoissuomalaista salais-oppia,
jossa jumalallinen ja inhimillinen viisaus lyö mitä omituisinta
housunkauluspainia. Osoitan sormellani otsaani ja lausun Nakelle:

-- Hellettä!

Hän nyökkää. Komea sudenkorento istahtaa eteemme koirankuminalle ja
tuijottaa meihin salamyhkäisesti suurilla, vihreillä ja loistavilla
mulkosilmillään.

(29/6 17.)



Kun olkipesän piti parveilla.

(Jurveliini Sissin puhemiehenä.)


Oli sanomattoman kaunis aamu siinä kesä- ja heinäkuun vaiheessa. Olin
siihen aikaan vielä nuori ja naimaton, ja seisoin uneksien puutarhan
aitaa vasten tuijottaen kauas peltojen toiselle puolelle, josta
näkyi kaivon vintti, puutarhan vehmaat puut ja erinäisiä kodikkaita
rakennuksia, punaseinäisiä, valkonurkkaisia. Välillä lainehti ruis
innostuneesti ja hedelmällisesti, taivaalla kiipeilivät kiurut kuinka
korkealle lienevät kiivenneetkään, ja tuo kesäinen tuuli oli paljasta
apilaa ja muuta hyvää. Mietiskelin siinä hartaasti -- sen myönnän --
mitä tuon naapuritalon vanhin tyttö nyt mahtanee tehdä ja muistaneeko
minua ollenkaan, sekä etsin jotakin tekosyytä, minkä varjolla päästä
ottamaan tuosta tärkeästä asiasta selkoa. Harmikseni en kuitenkaan
sellaista hoksannut, sillä olin ollut siellä viimeksi edellisenä iltana
sangen myöhään, joten ei auttanut muu kuin lähteä maleksimaan sinne
ilman mitään asiaa, antautuen inhimillisen heikkouden valtaan.

Panin silmäni puoli-umpeen ja haaveilin keskellä kirkasta päivää. Se
eilinen ilta! Kuinkahan kauan me oikein seisoimmekaan siinä puutarhan
portilla? Kai olisimme seisoneet kauemminkin, ellei äkkiä olisi
kuulunut papan äreätä ääntä, joka käski tyttärensä nukkumaan. Se katse!
Se kädenpuristus! Se kauriin keveä juoksu! Se valkoisen kesäpuvun
huumaava kahina! Se sievä suu! Se nenä! Ah!

Pysähdyin keskelle tietä ja rupesin kepilläni piirtämään hiekkaan hänen
suunsa kaarevuuden "pohjapiirustusta". Näin sen aivan selvästi -- se
oli täsmälleen kuin Amorin jousi. Voitte ymmärtää, että se siis oli
sievä. Lisätkää siihen vielä jotakin kirsikkaa, jonka tuo kuuluisa
roomalainen Lucullus toi Europaan, niin voitte ymmärtää asemani.

Maantien hiekka ei pystynyt pintaansa kuvaamaan kaukaisinta aavistusta
siitä näystä, joka valaisi onnellista sieluani. Olin matkani
puolivälissä, jossa kasvoi tien vieressä suuri koivu. Istahdin sen
juurella olevalle penkille ja katsoin kelloa.

Se oli täsmälleen puoli kahdeksan aamulla.

Huomasin tästä, hiukan nolona, että oli tullut lähdetyksi liikkeelle
liian aikaisin, kun samassa kuulin takaani kahinaa. Ystäväni
Jurveliini, naapurin heikkomielinen isäntä, sieltä tulla kyhnysteli,
istahti viereeni ja sanoi rauhalliseen tapaansa:

-- Aikaisin näkyy tuo naapurin Eva-ryökinäkin olevan liikkeellä, kun
nyt jo istuu puutarhan penkillä ja hiljaa lauleskelee.

Tiedonanto oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Vastasin kuitenkin
välinpitämättömästi:

-- Vai lauleskelee se. Kävikö Jurveliini oikein pihassa?

-- En minä pihassa. Aitoviertä minä vain menin -- kattelin noita
suolaheiniä kun vattaani niin vääntää -- siinä on penkin kohdalla
aidassa ihan miehen mentävä aukko -- pojat ovat siitä katkaisseet
puolapuita itselleen menoreiäksi. Pitääpä sanoa katteinille, että
ajoissa tukkii -- saattavat vielä lampaat siitä pakkautua.

Ja hän jatkoi hetken perästä kuin anteeksi pyytäen:

-- Sillä minä sitä vain mainitsen, että jos maisterilla oli niinkuin
sinnepäin asiaa, niin... siitä se näkyy aidan raosta se Eva-ryökinän
valkoinen niska.

-- Kuule Jurveliinin pappa! Ellet sinä nyt pidä suutasi...

-- Hohhooja-jaa! haukotteli hän pitkään, eikä ollut tietävinäänkään
uhkauksestani, vaan jatkoi: Me kun olemme olleet maisterin kanssa
ystävykset ihan nuoruudesta pitäen, niin minä tässä vain annan
sen neuvon, että kihlaa pian. Muuten sen vie tuo patruunan pitkä
poika-ryökäle tuolta järven takaa.

Tunsin pistosta sydämessä ja heikkoutta jalkanivelissäni.

-- Sekö vanhempi?

-- Se punatukka ja potaattinokka. Tuollahan tuo jo tulla kiidättää
järvellä purjeveneellään -- tulee tietenkin Eva-ryökinää hakemaan. Ja
pappa sanoo, että Erlannin kanssa pitää mennä. Uskotko nyt?

Olinpa melkein langeta Jurveliinin kaulaan.

-- Kiitos, Jurveliini! sanoin hänelle. Sinä olet viisas ja hyvä mies.
Olet monta kertaa minua auttanut.

-- Ka täytyyhän tässä olla viisas, kun on aivan erityiset osviitat
ja johdattajat. Sitä minä vain, että siinä se lauleskeli puutarhan
penkillä, eikä tiennyt naapurin vaarista mitään. Vihanta likka se on --
älä anna sitä tuolle patruunan poikalurjukselle.

Minä olin menossa jo.

       *       *       *       *       *

Tämä kaikki tapahtui niinä vuosina, jolloin muiden kansallisten
virtausten ohella mehiläishoitokin levisi yhä laajemmalle,
valloittaen alaa tärkeänä ja jossakin suhteessa erikoisen hienona ja
mielenkiintoisena sivuelinkeinona. Niinpä oli meidänkin kylämme nilkku
kansakoulunopettaja ampunut tämänkin aatteen kuin linnun lennosta,
tutkinut sen, tehnyt päätöksen ja pannut päätöksen toimeen: edellisenä
keväänä oli hänen puutarhaansa ilmestynyt salaperäinen olkikoppilo,
jonka sisästä kuului kammottavaa pörinää ja jonka ääressä liikuttiin
kunnioittavalla hiljaisuudella. Luoja tietää, mistä mies oli tämänkin
viisauden saanut, mutta perinpohjaista se oli, koskapahan pesä
menestyi hänen hoidossaan ja hän rupesi saamaan runsaasti hunajaa. Hän
liikkui noiden "kärpästen" keskellä aivan vapaasti, käsitteli niitä
rauhallisesti, eivätkä ne häntä pistäneetkään. Se oli kyläläisten
mielestä ilmeinen ihme, ja kohotti mahdottomasti opettajan arvoa heidän
silmissään. Eräänä seurauksena siitä olikin, että hänet vihdoinkin
valittiin kuntakokouksen esimieheksi -- kunniatoimi, joka toistaiseksi
oli ollut opettajan korkeimpana päämääränä.

Sanomattakin on selvää, että opettajan hyvä esimerkki vaikutti
hedelmöittävästi naapuristoon. Niinpä kotitaloni lähin asukas,
isäni kunnioitettava ystävä, pikavihainen ja hyväsydäminen kapteeni
innostui asiasta kovasti ja ryhtyi heti kevään tullen tarmokkaisiin
puuhiin. Opettajan johdolla hankittiin yhteiskunta ja sen hoidossa
tarvittavat vehkeet, ja kapteenin tytär, Eva-neito, tutustui pesän
hoitoon. Jo aikaisesta keväästä sen kullankiiltävät asukkaat lentelivät
iloisesti kukasta kukkaan tuottaen tyydytystä sekä omistajilleen että
hyvänsuoville naapureille.

Ihanalla liikutuksella muistan ne monet keväiset päivät, jotka silloin
vietimme istuen puutarhassa pesän äärellä. Mikä esimerkki kotoisen
elämän uutteruudesta ja yhteistoiminnasta! Mikä keskinäinen sopu ja
ponnistelu yhteisen päämäärän eteen! Tärkeänä ja syvämietteisenä,
haroen kokoon kaiken maallisen viisauteni, koetin keskustellessani
pesän viehättävän hoitajattaren kanssa johdattaa puhettamme niihin
aaterikkaisiin ja inhimillistä elämänkokemusta tiukkuviin seikkoihin,
joita mehiläispesän ääressä istuessa hakematta mieleen juolahtaa, ja
joissa tuo haavekuva: yhteinen koti ja aherrus sen eteen, aina oli
tarkoittelevana loppupontena. Olen kuitenkin pakotettu tunnustamaan,
ettei tämä moralisoiva esiintymiseni nähtävästi saavuttanut täyttä
menestystä, vaan aiheutti hyvin ansaittuja leikillisiä ja pulmallisia
huomautuksia, joista oli vaikea selvitä, ellei tahtonut paljastaa
syvintä ja lopullisinta ajatustansa ja päämääräänsä.

Nyt oli kesäkuun loppu menossa ja mitä suurimmalla jännityksellä
odotettiin kapteenin talossa, milloin pesästä lähtisi ensimäinen parvi.
Kaikki oli varustettu oivallisesti. Uusi kehäpesä odotti valmiina,
tyhjä olkipesä, jolla parvi otettaisiin kiinni, oli varattuna, samoin
suojaverkko, piippu ja kaikki mitä tarvitaan. Itse olin hakenut ja
kuivannut sen suomudan, jota piipussa piti poltettaman, ja Evan
kanssa olin mitä tarkimmin tutkinut kaiken mehiläiskirjallisuuden,
mitä silloin suinkin saatavissa oli. Pojille oli annettu ankara käsky
olla aina saapuvilla, että heidät voitaisiin lähettää pikaviesteinä
opettajan luo, jonka apua kuitenkin varalta pidettiin tarpeellisena.
Sanalla sanoen: koko talo odotti jännityksellä, milloin parveilu
tapahtuisi.

Se aiheutti ensinnäkin aikaisen ylösnousun aamulla, sillä
mehiläiskirjat kertoivat, että parvi saattaa mennä jopa seitsemänkin
aikana aamulla. Evan täytyi siis olla silloin valmiina tämän tärkeän
tapauksen varalle. Tästä johtui, että pikku tytöt ja pojat myöskin
valpastuivat, kysyen joka aamu silmät renkaina, joko mehiläiset ovat
parveilleet. Siitä rupesivat keskustelemaan piiat ja rengit, se oli
puheen aiheena kapteenilla ja rouvalla vieraittensa kanssa, ja se
oli Evan kauniitten huulien viimeinen huokaus illalla: kunpa ne nyt
huomenna parveilisivat! Naapurit keskustelivat siitä laajasti ja
rupesivat ihmettelemään, että mikähän siinä mahtaa ollakaan, kun ne
kapteenin mehiläiset eivät parveilekaan -- opettaja on saanut samasta
pesästä jo kaksikin parvea -- kun ei olisi sattunut kapteenille
huonoa rotua. Ja opettaja tulla nilkutti paikalle, katseli pesää
ja sen asukkaita tutkivasti, nostikin sitä ja sanoi merkitsevästi:
"Kyllä siinä on hyvin vilkas toiminta." Lopulta tuntui kuin olisi
koko seutu vain soinut yhtenä huminana tuota "parveilemista".
Kiivaalta kapteenilta loppui jo kärsivällisyys. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan koko asiasta ja kuulinpa hänen eräänä päivänä itsekseen
jupisevan mennessään pesän sivu:

-- Kun vetäisen tuolla kepillä, niin nähdään, ettekö sen vietävät
parveile!

Se oli jännittävää, mutta minulle persoonallisesti sangen
mielenkiintoista aikaa, sillä tuosta parveilupuuhasta sain asiaa
naapuriin niin paljon kuin tahdoin. Mehiläispesä oli tässä tilassa
minulle kaksinkerron tärkeä siksi, että sen ääressä tiesin
aamuvarhaisesta alkaen kello neljään iltapäivällä, jonka jälkeen
parveilua ei enää tapahdu, löytäväni Evan, joka oli se nuori
kuningatar, johon mielenkiintoni kohdistui. Pesän läheisyys oli minusta
hauska senkin vuoksi, että huomasin mehiläisten jostakin syystä kovasti
vihaavan patruunan punatukkaista nuorta herraa, joka rakastuneen
kuhnurin tavoin oli viime aikoina ruvennut pörräämään kuningattareni
ympärillä. Aina kun hän saapui, ehdotin että mentäisiin tutkimaan
mehiläisten elämää, johon Eva heti suostui. Sopivalla tavalla saatiin
punatukkaiseen siellä useimmiten jokunen pisto ohjatuksi, mikä tuotti
minulle vilpitöntä iloa.

Mutta ne, jotka eivät olleet koko tästä touhusta tietääkseenkään,
olivat itse mehiläiset. Auringon noustessa ne pinkasivat
lentolaudaltaan liikkeelle sakeina parvina ja palasivat matkaltaan
hunajavatsa täynnä ja housuntaskut pullollaan siitepölyä. Myöhemmin
päivällä pursusi niitä lentolaudalle sakeasti kuin ruskeaa puuroa. Ne
levittäysivät pitkin pesän seinää ja riippuivat lentolaudan alapuolella
suurena kokkareena. Kirjoissa sanottiin, että se juuri on parveilemisen
ennusmerkkejä, ja me odotimme entistä innokkaammin.

-- Mitenkä ne saavat pysytellyksi tuossa tuommoisena kokkareena? kysyin
viattomasti ja kumarruin muka kokkaretta tarkastamaan.

-- Ne tarttuvat takaapäin toistensa vyötäreistä kiinni, selitti Eva,
kumartuen hänkin tuota kummaa katsomaan.

-- Tälläkö lailla näin? kysyin minä uudestaan, aikoen esittää asian
havainnollisesti.

-- Eipähän! nauroi hän ja väistyi nopeasti syrjään.

Kuin salamakuvina välähteli koko yllä kuvattu asiain esihistoria
mielessäni, kun kiiruhdin pitkin oikopolkua kapteenin talolle.
Oli hyvä, että poikaviikarit olivat sitoneet nurmen solmuun tien
molemmilta puolilta ansaksi polulla kulkijoille, sillä minulle aivan
oikein sattunut perinpohjainen lankeemus oli omansa herättämään minut
järkiini. Tukahdutin suuttumukseni ja jatkoin matkaani tyynesti,
ottaen esimerkkiä luonnon suuresta ja häiriytymättömästä sopusoinnusta
ympärilläni. Muistin Jurveliinin tiedonannon ja kiersin aidassa
olevalle aukolle ryömien siitä vaivaloisesti ja hiukan koomillisissa
asennoissa sisään. Liikuin hiiren hiljaa, sillä olin päättänyt yllättää
mehiläiskuningattareni.

Päästyäni aidan sisäpuolelle vasta huomasin, että Evaa ei ollutkaan
penkillä istumassa. Sen vieressä, tuomen varjossa olevalla tuolilla,
istui kuitenkin selin minuun joku vaaleaan puettu nainen -- siis
hän! Painauduin salamannopeasti tuomen suojaan ja aloin käärmemäisin
liikkein hiipiä häntä kohti, kun onneksi ajoissa huomasin, että
sehän olikin Evan äiti, joka siinä istui ja sukkapuikko suussa laski
kantapään kavennussilmiä. Oikein päätäni pyörrytti ajatellessani,
että olin ollut juuri ryntäämäisilläni takaapäin hänen kimppuunsa --
leninki oli samanvärinen -- pistääkseni käteni hänen silmilleen ja
arvuutellakseni, kuka olin. Sydänalassa tuntui heikolta kuvitellessani,
mikä seuraus siitä olisi ollut... En ollut enää liikkunut tarpeeksi
hiljaa, sillä istuja käännähti, näki minut, otti sukkapuikon suustaan
ja sanoi omituisen merkitsevästi naurahtaen:

-- No mutta Sissi! Mikä sinua näin aikaisin liikkeelle ajaa?

Hän oli maailman herttaisin äiti, tulevan anopin ihannekuva, jota
rakastin yhtä paljon kuin omaa äitiäni. Tervehdin häntä nöyrästi,
hiukan vältellen hänen tutkivaa, mutta samalla ymmärtävästi hymyilevää
katsettansa, ja valehtelin:

-- Kuljin tuosta aamukävelyllä aidan sivu, niin päätin pistäytyä
kysymässä, että joko ne mehiläiset ovat parveilleet. Täti taitaakin
itse niitä tänä aamuna vartioida?

-- Enkä vartioi. Eva tässä on ollut, mutta pistäytyi vain tuonne
kaivolle. Tuolta näkyy tulevankin.

Hän vilkaisi tyttöön ja sitten minuun sekä syventyi jälleen työhönsä.
Sydämessäni ja sielussani rupesivat kaikki elementit törmäämään kuin
vimmatut, ja silmäni ahmivat näkyä, joka oli edessäni tuossa puutarhan
käytävällä. Hän oli avopäin, tukka kodikkaasti palmikolla, ja yllä eräs
niitä nuorten neitojen valkoisia kesäleninkejä, joissa asuu määrätön
sulo ja viehätys. Sen pusero oli rinnan kohdalta pikkuriikkisen
uurrettu, niin että aurinko oli päässyt kurkistamaan sinne sisäpuolelle
ja polttanut kaulan juurta hiukan punertavaksi. Hame oli lyhyenlainen,
joten alta pääsi esteettömästi vilkkumaan pari kaunista nilkkaa ja
pientä jalkaa. Ja koko olemuksesta säteili sellainen loistavan raitis,
solakka terveyden täyteläisyys, että minä rakastunut narri tunsin
kerrassaan tyhmistyväni hänen lähestyessään. Sopertelin tyhmännäköisenä:

-- Tulin ka-katsomaan, että joko ne mehiläiset ovat pa-parveilleet.

Aurinko paistoi kultakehänä tytön päähän, kun hän tuli. Hänen syvästä,
nauravasta, onnellisesta katseestaan huomasin salaisesti riemuiten
saman kuin ennenkin, että hän nimittäin oli täysin selvillä sieluni
tilasta. Hänen äänensä kaikui korvissani kuin hopea, kun hän helakasti
ja puheliaasti saneli:

-- Kyllä ne tänään varmasti parveilevat, sillä niitä on nyt niin
kauheasti ulkona. Näin unta, että tänään tapahtuu jotain hauskaa.
Suurena kokkareena riippuvat lentolaudasta. Tule katsomaan!

Pesä oli siinä aivan ääressä. Sen takana oli pienenlainen koivu, ja
koivun alla puutarhapöytä, jolle kaikki tarpeelliset mehiläisvehkeet
oli varattu esille. Kun Eva kumartui pesän ääreen tuota kesän
hymyilevää taustaa vastaan, oli se ihanin, rakastettavin kuva mitä
ajatella saattaa. Vaivuin sitä katsomaan, enkä herännyt ennenkuin
raskas käsi laskeutui olkapäälleni.

-- Onkos naapurilla tulitikkuja? kysyi samalla luja miehen ääni. Se oli
tuleva appeni. Hän oli vaeltanut pihalta päin ja seisoi nyt edessäni
tohveleissa, turkkilainen fetsi päässä, merenvahapiippu kourassa,
koiransilmä suupielessä, salamyhkäisen ja arvoituksellisen näköisenä.
Rupesin hakemaan hädissäni kiireesti tikkuja joka taskusta, samalla
soperrellen:

-- Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, että joko ne me-mehiläiset ovat
pa-parveilleet.

Löysin tikut ja ukko sytytti piippunsa kiusallisen verkkaisesti ja
tyynesti, kehoittaen minuakin:

-- Pane sinäkin palamaan, niin poltellaan tässä yksissä ja katsotaan
noita Evan kärpäsiä, joko ne miten siinä enemmältä rupeavat pörräämään.
Kah! Eerlanti!

Nämä viimeiset sanat oli kohdistettu patruunan Erlandille, joka
lähestyi rannasta päin räikeän tulipunaisena, mutta muuten erinomaisen
hienona. Hän pyyhki hikeä otsaltaan, kuivasi prillejänsä ja änkytti
hämillään:

-- Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, että joko ne me-mehiläiset ovat
pa-parv...

Silloin tapahtui se, jota jo äsken olin peljännyt: räjähdys. Kapteeni
purskahti nauramaan niin että kaiku jyrähteli ukkosena ympärillämme.
Eva nauroi tulipunaisena, äiti vesikiehteet silmissä ja minä --
minäkin päästin pohjaltaan iloisen luontoni esteettömästi valloilleen,
varsinkin kun se nyt saattoi tapahtua tuon vihatun kilpakosijan
kustannuksella. Pihalta päin rupesi kuulumaan juoksun töminää ja
pikkupoikain huutoja, jotka kaikuivat yhä lähempää: "Nyt varmaan
mehiläiset parveilevat!"

Naurumme loppui kuin poikki leikattuna ja suumme jäivät ammolleen.
Erlanti pisti kiireesti rillit nenälleen, nenäliinan taskuun ja --
tekisi mieli sanoa -- hännän koipien väliin, sillä sen näköinen hän
oli. Kapteeni sanoi säikähtyneenä, että "kattos noita piruja", ja lähti
puolisoineen varovasti poistumaan. Pikkupojat päästelivät muutamia
intiaanihuutoja ja pakenivat, mutta me kolme, Eva, Erlanti, ja minä,
jäimme paikoillemme: Eva siksi, ettei peljännyt, ja me siksi, ettemme
kehdanneet näyttää hänelle pelkuruuttamme.

Sillä kesken nauruamme olikin parvi yhtäkkiä tulla pyyhkäissyt pesän
aukolta kuin ulos pullahtanut savupilvi. Sakeana parvena ne surisivat
pesän yläpuolella, lennellen yhdessä ryhmässä ja "laulaen" onnellisina
kesän lämmössä ja kirkkaudessa. Me tiesimme kirjoista, että tämä oli
ainoa juhlapäivä mehiläisten vuodessa, ainoa hetki, jolloin ne hunajaa
aamulla juotuaan kuin pikku hiprakassa ryntäävät ulos kuningattaren
mukana, perustaakseen hänen kanssaan uuden kodin ja hetkisen
tanssiakseen auringon ihanassa lämmössä suven ja elämän kunniaksi. Ne
ovat silloin lauhkeita ja lempeitä, sekä käyttävät pistintään vain
äärimmäisessä hädässä. Evan ja minun katseet yhtyivät parven alitse,
eikä sielujemme välillä ollut silloin pienintäkään huntua. Mikä on
miehen ja naisen yhtyvän katseen salaisuus? Se avautuu toisilleen äkkiä
kuin kuilu, jonka pohjasta säteilee kirkas, ihmeellinen onnen valo,
sydämeen ijäksi syöpyvä, polttava.

Hengähtämättä ja vaiti ollen seurasimme parven tanssia, odottaen
jännityksellä, minne se rupeaisi asettumaan. Se siirtyi hiljalleen
vieressä olevaa koivua kohti, mutta oi kauhua, se rupesi kokoutumaan
sangen korkealla olevan oksan nenään. Eva huomasi tämän ja
hätäytyi; huitoen pienellä esiliinallaan teki hän kaikenlaisia
epätarkoituksenmukaisia yrityksiä estääkseen tätä, voivotellen ja
huudahdellen samalla, pienellä suullaan mitä herttaisimmalla tavalla.
Varoitimme Erlannin kanssa häntä siitä, luvaten jollain keinolla kyllä
vangita parven korkealtakin, jos se nyt sinne ottaisi pysähtyäkseen, ja
niin hän rauhoittuikin. Odotimme.

Hetken perästä killui korkealla koivun oksan nenässä mustanruskeanko
sokeritopan muotoinen möhkäle, hiljaa huojuen virinneessä aamutuulessa
ja ympärillä vielä tuhansia mehiläisiä pörräämässä. Nyt olivat hetket
kalliit, sillä riiputtuaan tuossa vähän aikaa lähtisi parvi uudelleen
lentoon ja menisi silloin kauemmaksi, mihin, sitä ei ollut hyvä tietää,
kun parvea ei voinut seurata sen tällä lentoretkellä.

-- Voi voi! hätäili Eva neuvotonna. -- Miten se nyt saadaan tuolta
kiinni?!

-- Sinne ei pääse edes tikapuilla, arvosteli Erlanti.

-- Pikkupojat kiipeävät ylös ja katkaisevat oksan, ehdotin minä.

Mutta kun nämä kuulivat tämän, olivat he samalla pyssyn kantomatkan
ulkopuolella. Minun itseni kiivetä oli koivu liian hento jo
sieltä, missä parvi oli. Katsahdin Evaan ja sydäntäni viilsi hänen
huolestumisensa. Nerokas ajatus välähti sielussani.

-- Mutta talossahan on oksasaha! huomautin.

-- On, mutta pojat ovat hukanneet varren, huokasi Eva.

-- Se saadaan pian!

Ja minä potkaisin itseni liikkeelle sahaa ja vartta hakemaan, mikä
onnistuikin sangen nopeasti. Voitonriemuisena saavuin paikalle
kestäen mielentyyneydellä sen katseen, jonka sain tästä palkinnoksi
sekä Evalta (kuin tähden kirkas loiste) ja Erlannilta (viheriä kuin
keisarinmyrkky). Synnynnäiset sotapäällikön ominaisuudet heräsivät
minussa ja minä annoin pontevasti määräyksiäni.

-- Nosta, Erlanti, tuo puutarhapöytä juuri parven alle! Hyvä! -- Nouse
nyt pöydälle seisomaan! Kas niin, sinähän yllät melko lähelle parvea.
Ota nyt tämä tyhjä olkipesä ja pidä sitä juuri parven alla. Älä pelkää,
ei siinä mitään vaaraa ole... Tai jos pelkäät, niin kyllä Eva...

Tämä oli kavala strateginen temppu, sillä kun sitä ehdotin, ilmestyi
Erlannin kasvoille hurjan päättäväinen ilme ja hän tarttui rohkeasti
olkipesään. Eva piti saapuvilla pohjalautaa, jolle pesä sitten
asetettaisiin, ja minä menin sahoineni koivun juurelle valmiina
sahaamaan poikki oksan, josta parvi killui, osoittaen jo levottomuuden
merkkejä.

-- Oletteko valmiit! uhkasin minä.

-- Älä vielä, älä vielä! hätäili Erlanti asetellen pesäänsä.

-- No mikä estää! Nyt täytyy, sillä muuten ne lähtevät. Pidä koppaasi
varalla... Nyt!

Tämä historiallinen hetki on painunut lähtemättömästi mieleeni. Muistan
selvästi, että pensaitten takaa seurasi toimitusta jännittyneen
näköisenä koko talonväki, että Evan sievä suu oli odottavasti
puoliavoinna, kasvot ylöspäin, että tuskan hiki helmeili Erlannin
otsalla. Silloin ummistin silmäni, uskoin sieluni Jumalan huomaan ja
painalsin päättäväisesti sahaani.

Kamala, luita ja ytimiä karsiva huuto vavisutti ilmaa...

       *       *       *       *       *

Seuraavassa silmänräpäyksessä kyyrötin Evan kanssa maassa aivan
liikkumattomana.

-- Ollaan hyvin hiljaa, niin ne rauhoittuvat, kehoittelin minä, ja Eva
piilotti kasvojansa kuin sattumalta minun povelleni. -- Niin, paina
kasvosi piiloon, niin eivät ainakaan niitä pistä, jatkoin neuvojani,
-- minä suojelen niskaasi käsivarsillani.

Mutta Eva valitti:

-- En minä enää saata! Nyt juoksee yksi selässäni...

-- Eihän täällä mitään näy?

-- Juoksee siellä -- puseron alla -- nyt minä huudan!

-- Älä, älä, tässä surisee niitä vielä niin kamalasti. Minä otan
pois... jos... jos...

Se oli kiusaajan ääni. Sydämeni rupesi jyskyttämään kuin väkivasara,
vereni kiersi suonissa kuin valtameren pyörre ja silmissäni sumeni.
Ympärillämme ei ollut ketään. Eva nosti minuun mehiläisen kutkutuksen
vääristämät kasvonsa, silmissään ihmeellinen odotus, ja silloin puhui
sydämeni ja suuni hiljaa:

-- _Jos... jos... tulet vaimokseni!_

Ja odottamatta hänen vastaustaan läpsäytin häntä selkään tappaen
mehiläisen, joka todellakin kömpi siellä ruusuisella iholla, ja
kerkesin sinetöidä Evan kyyneleisten silmien vahvistaman liittomme
seitsemällä äänekkäällä sinetillä, kun takaani kuuluivat seuraavat
ällistyneet sanat:

-- Parveilua tuntuu jatkuvan, kun ovat jo kuhnuritkin kuningattaren
kimpussa!

Ja kapteeni säesti huomautustansa vihaisella keppinsä pyörähdyksellä,
joka viuhahti ilmassa pahanenteisesti. Mutta sitä hänen ei
olisi pitänyt tehdä, sillä äskeisen selkkauksen johdosta olivat
mehiläiset äreällä päällä. Kepin äkäinen viuhahdus herätti muutamien
etuvartioiden paheksumista, ja kävivät ne panemassa sen johdosta
pontevan vastalauseensa tarmolla, joka sai vanhuksen muuttumaan,
mitä kulkuneuvoihin tulee, puolta ikäänsä nuoremmaksi ja häviämään
näkyvistämme tavalla, joka nopeuteen nähden ei jättänyt paljoa
toivomisen varaa. Näky oli sitä laatua, että me kaksi nuorta lankesimme
toistemme kaulaan suudellen toisiamme aivan loputtomasti, nauraen
vesi silmissä ja siunaten noita pieniä siivekkäitä. Vaikka olikin
kysymyksessä oma isämme.

Mutta palatkaamme asiaan. Taistelutanner oli meidän hallussamme. Mitä
olikaan sitten tapahtunut tuolla historiallisella hetkellä?

Kun sahasin oksan muutamalla vetäisyllä poikki, putosi parvi painolain
mukaan aivan oikein alaspäin. Mutta miten lienee Erlanti-parka
pyydystään pitänyt epätarkasti -- tulos oli se, että parvi putosi -- ei
tuohon pesään, vaan suoraan vasten Erlannin naamaa. Silloin pettivät
hänen hermonsa. Päästäen kamalan huudon -- ei olisi voinut kuvitella,
että ihmisestä lähtee sellainen ääni -- loikkasi hän uskomattoman
pitkällä hypyllä alas pöydältä ja hävisi. Kaukaa kuului hätäileviä
huutoja: "Tuokaa vettä!" "Juokse järveen!" "Voi kauheaa!" y.m. kunnes
kaikki taas hiljeni, ja me Evan kanssa saimme hoidetuksi tuon jo yllä
kosketellun pikku asiamme. Ja mehiläiset surisivat taas hetken, kunnes
ne jälleen löysivät rakkaan kuningattarensa. Se oli arkiutunut itsekin
äskeisestä hälinästä ja istahtanut läheiseen viinimarjapensaaseen,
josta sen pian Evan kanssa otimme kiinni parvineen kaikkien sääntöjen
mukaan. Kun olimme sitten vieneet sen viileään paikkaan rauhoittumaan
ja iltaa odottamaan, jolloin se pantaisiin uuteen kehäpesäänsä, katsoi
ihana, onnellinen morsiameni minua silmiin ja sanoi:

-- Nyt menemme isän ja äidin luo.

       *       *       *       *       *

Kun tulimme verannalle, istui siellä kaksi invaliidia, kapteeni ja
Erlanti. Portailla istui Jurveliini salaperäisen näköisenä ja kuiskasi
minulle sivu mennessäni:

-- Antaa se likan sinulle -- minä olen jo puhunut.

En tahdo kuvata lukijalle tarkemmin tuota hetkeä -- se on omituinen
ja unohtumaton. Se päättyi siten, että kun ensin kaikki muut olivat
meitä syleilleet ja onnitelleet, lopuksi Erlanti puristi veljellisesti
kättäni ja puhui lyijyvesikääreittensä joukosta itkunsekaisella
äänellä jotakin hyvin reilua ja kaunista. Ja sen vahvistukseksi me yhä
uudelleen puristimme toistemme käsiä puristamastakin päästyä. Vihdoin
istuimme kaikki aamiaispöytään, jossa kihlautuneiden malja juotiin
suurenmoisella innostuksella, vaikkakin vain kirnupiimässä. Mutta
tuleva appeni antoi pikkupojille joukon määräyksiä, joiden johdosta
nämä viivana lähtivät viemään kutsukirjeitä kaikkiin naapuritaloihin,
sillä illalla piti vietettämän komeat kihlajaiset. Niiden huippukohtana
oli se puhe, jonka ystävämme opettaja piti uuden kehäpesän ääressä,
sitten kun sinne oli nuori mehiläisemo parvineen saatettu. Hänen
sanansa liikkuivat hunajan ja meden vaiheilla ja hän muutti päivän
tapahtuman vertauskuvaksi nuoren ihmiskuningattaren lähdöstä
kotoisesta, vanhasta olkipesästä siihen pesään, jossa elämän onni
lahjoineen parveilee hänen ympärillään, kunhan vain siellä vallitsee
sama rakkaus, alttiiksi antautuminen ja ahkeruus kuin tässä pesässä.
Rakennetaan ja hyöritään, kunnes vihdoin uusi nuorten parveilu alkaa,
ja vanhain elämä kallistuu loppuansa kohti. "Auetkoon heille silloin"
-- lopetti hurskas opettaja -- "se ijankaikkinen kehäpesä, jossa
ainainen onni ja rauha asuu."

Jo oli tullut kesän hämyinen, ihmeellinen yö. Me seisoimme vaiti,
sillä luonto puhui meissä ja ympärillämme. Kaukaa kukahteli käkönen
ja allamme pellossa äänteli ruisrääkkä tyytyväisenä elämänonnensa
täyteläisyydestä.

(1917.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kynällä ja kiväärillä - "Sissin" itsenäisyys- ja vapaustaistelumme ajalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.