Title: Hagarin poika
Author: Caine, Hall, Sir
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hagarin poika" ***


HAGARIN POIKA

Kirj.

Hall Caine


Englanninkielestä suomentanut

Ville Hynynen



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1919.



SISÄLLYS:

I Kirja: Mene pois, Saatana!

  Prologi: Vuonna 1845.
  I-VIII Luku: Vuonna 1875.

II Kirja: Kiusauksen pyörteissä.

  I-XVI Luku.

III Kirja: Kaltevalla pinnalla.

  I-XXII Luku.

IV Kirja: Katkera on katumuksen kalkki.

  I-XVIII: Vuonna 1877.



I KIRJA

MENE POIS, SAATANA!



PROLOGI

Vuonna 1845.


Oli kylmä joulukuun aamu. Ilma oli sakea ja hämärä muutamalla Lontoon
poliisiasemalla. Lamppujen valot näyttivät himmeiltä ja torkkuvilta,
samoin kuin ihmisetkin tänä varhaisena hetkenä. Eräs nainen lapsi
sylissä oli puolittain pakotettu ja vedetty istumaan syytettyjen
penkille. Hän oli nuori; irtipäässeitten, sotkeutuneitten hiusten
takaa hänen kasvonsa vielä näyttivät tyttömäisiltä. Hänen piirteillään
lepäsi tuskan ilme. Katse oli hetkittäin tyyni, mutta toisin ajoin
levoton ja uhkaava. Hänen pukunsa oli alkujaan ollut rikas, mutta nyt
se oli revitty ja likainen, ja raskaina laskoksina se peitti hänen
vartaloansa. Lapsi, jota hän kantoi, näytti ehkä neljän kuukauden
vanhalta. Hän painoi sitä suonenvedontapaisesti rintaansa vasten, ja
kun se heikosti itkeä kitisi, hän hyssytteli sitä koneellisesti.

"Teidän kunnia-arvoisuutenne, tämän henkilön minä vedin maalle joesta
tänä aamuna kello puoli kaksi", sanoi eräs konstaapeli. "Hän oli
heittäytynyt jokeen Mustanmunkin sillan portaalta."

"Oliko hänellä lapsi mukanansa?" kysyi oikeudenvalvoja.

"Oli, teidän korkea-arvoisuutenne; ja kun minä nostin hänet maalle,
minä en mitenkään saanut lasta hänen sylistänsä -- hän painoi sitä
niin lujasti rintaansa vasten. Äiti oli tajutonna, mutta lapsi avasi
silmänsä ja itki."

"Ettekö ole saanut tietää hänen nimeänsä?"

"En, herra; hän ei halua vastata meille mitään, kun me kysymme sitä
häneltä."

"Minulle on sanottu", virkkoi kirjuri, "että kysyttäessä hänen nimeänsä
ja olosuhteitansa, hän pysyy täydellisesti vaiti. Tohtori on sitä
mieltä, teidän korkea-arvoisuutenne, että tuo nainen ei ole täysin
syyntakeinen."

"Hänen joutumisensa tänne tukee kyllä sitä otaksumaa", vastasi
virkamies.

Nuori nainen oli tylsänä tuijotellut ympärilleen mistään välittämättä.
Hän näytti tuskin tajuavan, että satakunnan ihmisen silmät
tarkastelivat hänen hurjistuneita kasvojansa.

"Onko täällä ketään, joka tuntee hänet?" kysyi virkamies.

"On, teidän korkea-arvoisuutenne, minä löysin sen vanhan naisen, jonka
luona hän on asunut."

"Tuokaa se vanha ihminen kuulusteltavaksi."

Keski-ikäinen nainen -- pienikasvuinen, levoton ja ruma kepsutti
sisään. Nimekseen hän ilmoitti Drayton. Hänen miehensä oli hotellin
ovenvartija. Hänellä oli talo Pimlicossa. Kuukausi sitten hänellä
oli ollut vuokrattavana huone ensimmäisessä kerroksessa. Hän oli
pannut ilmoituskortin akkunaan ja pidätetty oli ilmestynyt. Hän oli
hyväksynyt tämän nuoren rouvan vuokralaisekseen ja oli saanut vuokransa
täsmälleen. Ei tiennyt mitään, kuka hän oli tai mistä hän tuli. Ei
ollut myöskään saanut selville hänen nimeänsä. Oli kuullut hänen
nimittävän lasta Pauliksi. Se oli kaikki, mitä hän tiesi.

"Hänen ammattinsa, hyvä eukkoseni, mikä se oli?"

"Ei mikään; ei hänellä ollut mitään ammattia, teidän
korkea-arvoisuutenne."

"Eikö hän mennyt koskaan ulos -- ei öisinkään?"

"Ei, herra; kaikista vähimmin öisin, herra. Toivon teidän
korkea-arvoisuutenne pitävän minua kunniallisena ihmisenä, herra."

"Ei tehnyt mitään elääksensä ja kuitenkin maksoi teille. Annoitteko te
hänelle ruokaa?"

"Annoin, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän sai itse keittää, mitä
halusi, mutta se nuori, onneton raukka ei koskaan näyttänyt haluavan
mitään, herra."

"Eikö hän koskaan puhunut teille?"

"Ei, herra, ei hän tehnyt muuta kuin itki. Hän itki, itki, itki, ellei
nauranut ja silloin se oli kauheata, teidän korkea-arvoisuutenne. Minun
mieheni aina sanoi, ettei sitä tiedä, mitä se vielä tekee."

"Onko hän naimisissa, tiedättekö?"

"On, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän käytti vihkimäsormusta, aivan
oikeata vihkimäsormusta -- mutta kerran hän riisti sen irti ja heitti
tuleen. Minä näin sen omin silmin, herra, muuten minä en olisi uskonut
sitä enkä ole ikinä sellaista nähnyt. Mutta se onneton raukka ei aina
ymmärrä, mitä tekee, sanoo minun mieheni."

"Minkälainen hänen suhteensa lapseen oli? Näyttikö hän rakastavan sitä?"

"Voi, näytti, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän syleili, syleili,
syleili sitä lakkaamatta, kutsui sitä lemmikikseen ja Paul, Paul, Paul
oli kaikki, mitä hänellä oli tässä maailmassa."

"Milloin te näitte häntä viimeksi ennen tätä päivää?"

"Eilen, herra. Hän pani hatun päähänsä ja heitti kapan hartioillensa ja
käärittyään lapsen shaaliin meni iltapäivällä ulos. 'Se tekee teille
oikein hyvää', sanon minä hänelle. 'Kyllä, rouva Drayton', sanoo
hän, 'se tekee meille molemmille maailman hyväksi.' Tämä tapahtui
takaovella, teidän korkea-arvoisuutenne, ja ilta oli ihana, mutta en
minä ikinä saattanut arvata, mitä hän aikoi tehdä. Mutta hän ei ymmärrä
tekojaan, nuori raukka -- kuten minun --"

"Ja kun yö tuli, eikä hän ollut palannut, menittekö te etsimään häntä?"

"Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, sillä minä sanon miehelleni,
sanon minä: 'Se onneton nuori raukka, minä en voi levätä vuoteessani,
ellen saa tietää, mihin hän on joutunut.' Ja minun mieheni, hän sanoo
minulle: 'Maggie', sanoo hän, 'mene sinä poliisiasemalle ja kerro
upseerille hänen tuntomerkkinsä', sanoo hän. 'Pitkä nuori nainen, joka
saattaisi olla oikea rouva, kantaen lasta -- se kyllä riittääkin',
sanoo hän. Ja minä menin. Ja tänä aamuna eräs upseeri tuli ja minä näin
hänen naamastaan, että jotakin oli tapahtunut, ja --"

"Pyytäkää tohtori tänne. Onko hän täällä?"

"On, teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi konstaapeli.

Rouva Drayton oli työnnetty ulos huoneesta. Hän pysähtyi kuitenkin
ensimmäiselle portaalle:

"Ja minä toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa -- hän kun ei
oikein ymmärrä, kuten minun mieh--"

"Hyvä on, tuon kaiken me kyllä tiedämme. Ulos nyt; tätä tietä; älkää
kiusatko hänen korkea-arvoisuuttansa!"

Portaan alapäässä nainen pysähtyi taas, nenäliina silmillään.

"Ja panee itkemään, kun täytyy nähdä hänet, onneton raukka, ja lapsi
myös, sillä hän on ymmärtämätön kuin kissanpoika, ja minä toivon, ettei
hänelle mitään tehdä, kuten --"

Rouva Draytonin enemmät toiveet ja pelko häipyi poliisiaseman meluun.
Nuori nainen syytetyn penkillä yhä tuijotteli välinpitämättömänä
ympärilleen. Hänen itsemurha-yrityksensä todisti, kuten tavallisesti,
täydellistä vararikkoa rakkauden asioissa. Ehkäpä hän oli naimisissa
oleva nainen, jonka hänen miehensä oli hylännyt. Luultavasti hän oli
taas yksi niistä onnettomista ylhäisön naisista, jonka raskauden häpeä
oli tehnyt mielipuoleksi. Ilmeisesti hän oli sivistynyt ja tunteiltaan
hienostunut ihminen.

"Hänellä täytyy olla toki joitakin sukulaisia", sanoi virkamies, ja
kääntyen syytettyyn hän virkkoi hillitysti: "Sanokaa meille nimenne,
hyvä rouva."

Nainen ei näyttänyt kuulevan, vaan painoi lasta lujemmin rintaansa
vasten, niin että se heikosti itki.

Virkamies koetti uudestaan:

"Lapsenne nimi on Paul, eikös olekin? Paul -- niinkö?"

Nainen katsahti ympärilleen, heitti silmäyksen virkamieheen ja ihmisiin
poliisikamarissa, mutta ei virkkanut mitään.

Juuri sillä hetkellä ovi virkamiehen vastapäätä olevalla seinällä
avautui äänettömästi, ja eräs herrasmies astui sisään. Naisen
harhailevat silmät sattuivat häneen. Sinä hetkenä tylsyys hänestä
oli kadonnut. Hän iski katseensa tulijaan. Hänen kasvoilleen levisi
syvän tuskan ilme. Hän veti lapsen sivulleen, aivan kuin kätkeäksensä
sen toisten silmiltä. Sitten hänen katseensa värähti ja hän kaatui
takanaan olevan konstaapelin syliin. Nyt hän oli tunnotonna. Hämärästä
huolimatta katselijoitten kasvoille ilmestyi lämmin säälin ja osanoton
ilme.

Huomattiin, että herra, joka juuri oli saapunut poliisiasemalle, heti
paikalla poistui sieltä. Virkamies näki hänen puikahtavan ovesta ulos,
niinkuin hän olisi ollut säikähtänyt varjo.

"Toimittakaa hänet heti Dartfordin turvakotiin", sanoi virkamies, "minä
annan paikalla määräyksen."

Kuului ääni poliisikamarin perältä. Se oli rouva Draytonin ääni, joka
kuului nyyhkytysten välistä.

"Ja jos te suvaitsette, teidän korkea-arvoisuutenne, sallikaa minun ja
minun mieheni ottaa lapsi hoitoomme, kunnes tuo onneton nuori raukka
paranee ja voi noutaa sen pois. Meillä ei ole omia lapsia yhtään ja
minun mieheni ja minä tahtoisimme ottaa sen, eikä kukaan pidä siitä
parempaa huolta, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Minä luulen, että te olette hyvä nainen, rouva Drayton", virkkoi
virkamies. Sitten kääntyen kirjuriin hän lisäsi: "Kuulustelkaa häntä,
ja jos hänen asemansa on tyydyttävä, antakaa lapsi hänelle."

"Oi, kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne! Panee minut itkemään --"

"No, no, hyvä on. Älkää huoliko nyt -- kyllä me ymmärrämme sen --
tulkaa nyt."

Tullessaan tuntoihinsa vanki huomasi, että hänet oli nostettu pois
syytetyn penkiltä ja eräs konstaapeli otti lasta hänen sylistään. Hän
puristi sitä kuumeentapaisesti:

"Viekää minut pois", hän kuiskasi vapisevalla äänellä ja hänen
katseensa harhaili ovelle.

"Ottakaa kiinni se mies", sanoi virkamies osoittaen ovea, josta vieras
oli poistunut.

Eräs poliisi riensi kiireesti ulos, mutta palasi pian virkkaen: "Hän on
mennyt."

"Viekää minut pois, viekää minut pois", huusi vanki kiihkeästi
rukoillen. "Paul, Paul, minun oma pikku Paulini." Naisen hengitys kävi
tuskaisena puuskutuksena ja lapsi parkui, kun hän niin lujasti pusersi
sitä rintaansa vasten.

"Viekää ne pois", sanoi virkamies.

Syntyi yleistä liikettä. Poliisikamarissa olevat ihmiset työntyivät
kasaan, kuten lampaat, lattia kolisi ja kaikki kuiskailivat ja
porisivat yht'aikaa. Virkamiehen vakavantyynille kasvoille ilmestyi
hymy, ja kellertävä kaasu loi puolihämärää valoaan, kuten ennenkin.
Sitten liike taas asettui, nainen ja lapsi olivat menneet, ja
poliisikamarin yksitoikkoinen elämä kulki edelleen entistä latuansa.

Kuusi kuukautta myöhemmin eräs kaunis nainen, kasvoiltaan vieläkin
tyttö, vaikka silmissä kärsimyksen ilme, pysähtyi muutaman talon ovelle
Pimlicossa, ja koputti keveästi.

"Minä tahtoisin nähdä rouva Draytonia", hän sanoi, kun eräs vanha
ihminen avasi oven.

"Varjelkoon, ne ovat menneet, rouva Drayton ja hänen miehensä."

"Menneet!" sanoi se nuori nainen, "menneet! Mitä te tarkoitatte?"

"Mitä, menneet -- muuttaneet muualle -- ottaneet toisen asunnon."

"Muuttaneet, ottaneet toisen asunnon?" tämä ajatus näytti hitaasti
pystyvän hänen päähänsä.

"Totta kai. Mitäs hän muuta olisi voinut tehdä, kun suuri hotelli
vaihtoi isäntää ja hän menetti paikkansa? Vuokria ei voida tyhjällä
maksaa ja jotakinhan täytyy myöskin suuhun panna."

"Menneet? Oletteko te villi? Rouva, ajatelkaa, mitä te sanotte. Mihin
menneet?"

"Mistä minä sen tietäisin, mihin? Villi, vielä vai! En tahdo väittää,
eivätkö muut näytä vielä villimmiltä kuin minä."

Se nuori nainen otti häntä kiinni olkapäistä.

"Älkää sanoko sitä -- älkää sanoko, ettette tiedä, mihin he ovat
menneet. He ovat vieneet minun lapseni, minä sanon teille -- minun
pienen, onnettoman Paulini."

"Ai, sitten te olette se nuori raukka, joka hukutti itsensä, oletteko
te? Niin, niin. Ne ovat nyt joka tapauksessa menneet ja vieneet
pienokaisen mukanansa eikä kukaan voi sanoa, mihin. Saatte uskoa minua,
tai kysykää naapureilta."

Se nuori nainen nojasi ovenpieleen valkeiksi valahtanein kasvoin ja
suurin silmin.

"Voi, voi, kuinka raskaasti se häneen vaikuttaa! Jaa, jaa, hän ei
sittenkään ole pahinta lajia, kun kaikki käy ympäri. Niin, niin, kuka
sitä olisi voinut uskoa! No, no, tulkaa sisään ja istukaa hetkinen.
Hirveätä _on_ menettää lapsosensa ja -- minunkin on vaikea sanoa se
hänelle. Erehtynyt tai ei, se on kuitenkin omaa lihaa ja verta, ja
niinhän minä olen aina sanonut."

Se nuori nainen vietiin huoneeseen ja istutettiin tuolille. Hän nousi
kuitenkin pian vanhan vaimon estelyistä huolimatta.

"Minä pakahdun", hän sanoi.

"Levätkää hetkinen, levätkää nyt, ystäväni -- tuossa -- tuossa."

"Ei, ei, hyvä rouva, antakaa minun mennä."

"Taivas teitä auttakoon, lapsi; miten onnettomalta te näytätte!"

"Taivas ei ole minua milloinkaan auttanut", sanoi se nuori nainen.
"Minä olin laupeudensisar vain kaksi vuotta sitten. Eräs mies tutustui
minuun, kosi minua ja meni kanssani naimisiin, mutta hylkäsi minut.
Minä koetin kuolla, mutta ne pelastivat minut. He erottivat minut
lapsestani ja panivat minut turvakotiin. Minä pakenin sieltä ja tulin
hakemaan lemmikkiäni, mutta hän on mennyt."

"Rakas lapsi, rakas lapsi!" ja vanha vaimo siveli osaaottavasti hänen
päätänsä.

"Antakaa minun mennä!" sanoi se nuori nainen hypähtäen uudestaan ylös.
"Jos ei taivas tahdo tehdä mitään minun hyväkseni, ehkäpä maailmalla on
enemmän sääliä."

Kuolemankalpeat kasvot vastasivat huonosti sitä naurua, jonka hän
päästi hyvästiksi, kun hän niskojansa nakaten kiiruhti matkaansa.



I LUKU.

Vuonna 1875.


Oli nuorison päivä Newlannin laaksossa. Kesä oli ihanimmillaan;
aurinko paistoi kirkkaasti; laakson pohjoispuolella oleva ulappa
lepäsi peilityynenä ja kiitävät pilvenhattarat leikiten kuvastelivat
sen pinnassa; vuoret näkyivät selvinä ja korkeimmat huiput uivat
lämpimän kesän purppuraisessa autereessa. Oli keskipäivä ja varjot
olivat lyhyet. Lukemattomat mehiläisparvet suristen leijailivat metisen
heinikon yllä. Kukkien ja vastaniitetyn heinän tuhannet tuoksut
täyttivät ilman ja ihmiset olivat kevyellä tuulella kuin perhoset.
Niitylle Pike-vuoren juurelle oli pystytetty telttoja, liput liehuivat
ja miesten, naisten ja lasten joukot katselivat rinteellä suoritettavaa
urheilua.

Urheilukentän keskellä kaksi miestä kevyissä puvuissa heitti painia. Ne
olivat jättiläismäisiä nuorukaisia, lihakset käsivarsissa pullistuivat
pyöreiksi ja korkeiksi kuin summattomat munat, ja jalat ponnistivat
maahan, niinkuin vihaisten härkien kaviot. Painijat näyttivät tyyniltä
ja syleilivät toisiansa, ihan kuin olisivat antautuneet lemmenleikkiin,
vaikkakin hirvittävällä voimalla rutistelivat toisiansa. Mutta ihmiset
heidän ympärillään olivat silmittömästi ihastuneita. Henkeään pidättäen
he seisoivat ihaillen jokaista onnistunutta otetta ja kurottivat
kaulojansa nähdäkseen jokaisen liikkeen.

"Kojeta, Reuben, kojeta! Yrittäköönpäs hän vain John Proudfootia!
Tiukalle ottaa, hei!"

"Kahtoopas tuota! John paiskaa hänet nurin kenttään."

John oli seppä, suuripäinen ja julma-ruhoinen nuorukainen.

"Ja sen John tekeekin, totta vie."

"Ei, eipäs teekään, hän joutuu kenttään; hei, hei, niinpäs käy!"

Toinen painijoista oli kaatanut vastustajansa selälleen ja tyynesti
piteli häntä nyt maassa. Hän oli roteva, kaksikymmenkahdeksan-vuotias
nuorukainen, jonka tukka oli tummanruskea, silmät kirkkaat, kasvot
voimakkaat ja ahavoituneet, parta lyhyt, sakea ja hieman kähärä ja
koko olennosta kuvastui notkeus, jonka voima ja terveys käytökselle
antaa, ja siihen liittyi vielä täydellinen itsehillinnän taito. Hän
hymyili iloisesti ja nyökytti päätään vastaukseksi voimakkaille
suosionosoituksille. "Hyvin tehty! Niin sitä pitää! Siten sitä pitää
näyttää toiselle! Mitäs sanot siitä, Reuben?"

"On häpeissään, ole siitä varma!"

"Mitäs sanot tuollaisesta keekauksesta -- häh -- mies?"

"No, no ol' se ny' keskinkertanen."

"Oottakos sitten nuoruuven päivien nähny mitään tuollaista, vanhat
miehet?"

"Ei, hän heitti, tuo Paul, sitä kuin rukkasta, se täytyy myöntää."

"Ei ole Cumberlannissa miestä, joka uskaltaa käydä tämän jälkeen
käsikähmään Paul Ritsonin kanssa."

"Ei, ei olekaan; hän on isänsä poika." Poikalauma piiritti nyt painijat
ja muodostaen kunniakujan vei heidät riemukulussa telttaan.

Samana hetkenä ajoi mutkan takaa kummallinen olento esille ja pysähtyi
keskelle ruohokenttää. Se oli kutistunut olio, joka oli istahtanut
ponin etulapojen päälle kiinnitettyyn satulaan, kun taas hännän
päällä oli pari kantotuoleja. Ratsastaja oli vanhanpuoleinen mies,
jonka kulmat olivat tuuheat ja parta mustan- ja harmaankirjava. Hänen
päivettyneillä, teräväpiirteisillä, noidankasvoillansa oli syviä juovia
ja mustat, kiiluvat silmät, jotka ikäänkuin ilkkuivat: katsopas vain,
minäkin olen oikea Aatamin poika. Hän oli vuoriston kerjäläinen ja
ainakin tänään hänen esiintymisensä tuntui kiusalliselta.

"Tyttäret, täällä on jotakin teille! Katsokaa, Gubblum Oglethorpe, poni
ja kaikki!"

"Mitä, olettekos ikinä mokomaa nähneet? Gubblum on istahtanut oikein
satulaan!"

Gubblum yhä istuen poninsa selässä väänsi vinot kasvonsa vieläkin
väärempään ja sanoi:

"Satulaanpa tietenkin! Mutta on paljoa helpompi kiivetä tähän satulaan
kuin päästä siitä pois, sen minä sanon teille!"

"Kuinka niin, minkätähden, Gubblum?" kysyi ääni joukosta.

"Ettekö ole koskaan kuulleet siitä päivästä, jolloin minä sen ostin?"

Monen pään kieltävä pudistus oli vastaus.

"Ette?" sanoi Gubblum äänessään hyvin ihmettelevä sointu ja lisäsi:
"Niin, niin, muutamien ihmisten tietämättömyydellä ei ole mitään
rajoja."

"Mitä teille, Gubblum, silloin tapahtui?" Gubblumin ihmettelevä
ilme muuttui hyväntahtoiseksi suvaitsevaisuudeksi. Hän kohotti
pronssinvärisen, karvaisen kätensä olkihatun laitaan suojatakseen
silmiänsä auringolta.

"No, kun minä sidoin sen tämän vanhan Bessyn selkään, minä en voinut
enää saada sitä irti -- se mulle tapahtui."

"Eikö? Miksi ei?"

"Kattokaas, minulla oli jallaassani puukenkäni mennessäni maksamaan
satulaa Keswickiin ja niissä on joteskin vankat pohjat, näissä minun
kengissä. Niinpä kun mää panin jallaat jalustimiin, ne istus kiinni."

"Istus kiinni!"

"Niin kiinni kuin naulattu! Ja kun mää tulin kotia Branthin harjulle,
mää en voinnu saara jalkojain irti. Silloin sanoi meirän Sally minun
vanhalle eukollein: 'Äiti', sanoi hän, 'meirän pitää panna isä ponin
kanssa talliin ja antaa hänelle kuppi teetä.' Ja niin ne tekivät ja kun
minä olin sen horinut kurkkuuni, minä yritin uurestaan päästä satulasta
irti, mutta onnistumatta. Silloin minä -- arvaattekos, mitä minä
silloin tein?"

"Ei, mies, mitäs teitte?"

"Minä sain maata koko yön tallissa Bessyn selässä!"

"Varjelkoon, Gubblum, ja kuinka se kävi?"

"Siihen minä kyllä tulen, mutta muutamat ihmiset ovat vain niin
kärsimättömiä. Seuraavana aamuna minun tytär sanoi äirellens: 'Äite',
sanoi hän, 'eiköhän olisi parasta ottaa satulaa irti, kyllähän isä
siitä sitten selviää?'"

"Ja ottivatko ne sen irti?"

"Kyllä, miksikä ei? He veivät Bessyn ja minut sille pehmeälle paikalle,
joka tavallisesti on tallin takana ja siellä he päästivät hihnat irti
ja tyrkkäsivät sitä huutaen: 'Pois!'"

"Hyvä, mies, hyvä!"

"Hyvä! Ei sinne päinkään; se ei ollut ollenkaan hyvä sillä kertaa! Kun
minä pyörährin maahan, minä kyllä olin päässyt irti ponista, mutta minä
olin yhä kiinni satulassa."

"Mitäs ne sinulle sitten tekivät?"

"Minä tulen kohta siihenkin, mutta muutamat ihmiset ovat niin hirveän
ihastuneita kuulemaan itsensä puhuvan. Ne ottivat ylös minut, satulan
ja kaikki ja, panivat minut keittiön nurkkaan. Ja siellä minä olin
melkein koko viikon maaten ja valvoen, kartaten ja kehräten ja tullen
hirvittävän ohueksi. Mutta lopulta minä pääsin irti!" Tässä ilmausi
Gubblumin kasvoille ylpeä ilme, kun hän lisäsi: "Miten onkaan hyvä,
että ihminen on saanut kasvatusta! Me emme saa kasvatusta koskaan
liiaksi."

Eräs nuorukainen -- pitkä Gordie Moore -- pisti pitkän, laihan kaulansa
kahden tytön välitse esille ja sanoi:

"Opitteko te lukemaan ja kirjoittamaan ollessanne siellä kyökin
nurkassa, Gubblum?"

Kaikki tirskuivat ja tirkistelivät. Mutta välittämättä keskeytyksestä
Gubblum kohotti ruskeat kasvonsa, niin että aurinko paistoi niihin
täydeltä terältä ja sanoi:

"Sen teki minun poikani -- se, joka opiskelee papiksi. Hän tuli kotiin
Beestä ja, 'Äite', hän sanoi, ennenkuin oli ollut minuuttiakaan
talossa, 'otetaan isän kengät pois jalasta, tottapahan se sitten saa ne
irti jalustimesta'."

Kuulijat päästivät äänekkään naurun. Gubblum istui suorana satulassa ja
lisäsi sitten vakavin ilmein:

"Sitä se kasvatus auttaa ja kun lukee Raamatut ja kaikki! Jos minulla
olisi viisikymmentä poikaa, minä kasvattaisin ne kaikki papiksi."

Ihmiset hänen ympärillänsä nauroivat taas ja sitten he kokoontuivat
ryhmiin nyökytellen ja iskien toisillensa merkitsevästi silmää.
Kerjäläisen juttu oli huvittanut heitä ja he kohtelivat hellyydellä
ja ymmärtämyksellä hänen mielikuvituksensa lapsellista lentoa. Hän
puolestansa iloitsi yhtä paljon saadessansa näytellä yksinkertaista
ja typerää. Hänen silmänsä välähtivät, kun hän "loisti lahjoillansa".
Ihmiset nauroivat, hän hymyili salaa ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Gubblum Oglethorpe, Branthin harjun kerjäläinen lähti pois ja silitteli
poninsa takkuista harjaa. Hän aikoi viedä sen tilapäiseen talliin, kun
hän joutui silmä silmää vasten nuoren painijan, Paul Ritsonin kanssa,
joka tuli teltasta siistissä kävelypuvussansa. Suuresti hämmästyen
kerjäläinen katseli Paulia päästä jalkoihin ja sitten hän ihmetellen,
mitä nuorukainen siellä kaukana oli tehnyt, kysyi:

"Kas, koska te olette tullut takaisin näille main?" Paul hymyili.

"Tullut takaisin! Enhän minä ole poissa ollutkaan." Vanha mies vilkaisi
salaa Paulin kasvoihin ja iski silmää merkitsevästi. Nähtyään, ettei
hän voinut keskustelua jatkaa alkamaansa suuntaan, hän väänsi vinot
kasvonsa vakavaan irviin ja sanoi:

"Te olitte yötä Lontoossa kolme päivää sitten."

"Yötä Lontoossa kolme päivää sitten!" Paul nauroi ja nyökäten
muutamalle lähellä-seisovalle suuriääniselle laaksolaiselle sanoi:
"Geordie, nipistäpäs sitä vanhaa miestä saadaksemme nähdä, eikö hän
uneksi."

Sitä seurasi yleinen nauru, kysely ja tutkistelu Kerjäläinen otti
hatun päästänsä ja kynsien laiskasti korvallistansa kallisti päätänsä
sivulle, kohotti taaskin katseensa nuoreen Ritsoniin aivan kuin
tullakseen lopullisesti vakuutetuksi tämän läsnäolosta ja mutisi
puoliääneen: "Totisesti, pelkään, että olen lumottu -- niin minä olen!"

"Lumottu -- miksi?"

"Minä olisin voinut vannoa, että näin teidät muutamassa paikassa
lähellä Lontoota kolme päivää sitten."

"En ole ollut siellä kolmeen vuoteen", sanoi Paul.

"Ettekö te heiluttanut minulle kättänne, kun me menimme ohi -- minä ja
Bessy?"

"Heilutinko minä? Missä?"

"No, Haukka-Haikaran ravintolan edustalla Hendonissa."

"En ole ikinä nähnyt sitä paikkaa."

"Onko se totta?"

"Tottapa totta."

Vanhan miehen raskas pää painui vielä kerran sivulle ja ponin harjaa ja
otsatukkaa puhdistettiin kaikin voimin, niinkuin se olisi ollut vietävä
näyttelyyn. Sitten iski Gubblumin mieleen ensi kertaa ajatus, että Paul
tahtoi salata retkiänsä. Vanhus katseli ääneti ympärilleen, kohtasi
nuorukaisen katseen ja iski taas salaisesti silmää. Paul purskahti
nauruun, nyökkäsi hyväntuulisesti päätään ja melkeinpä myöntävästi iski
hänelle vastaukseksi silmää. Joukko, joka oli ympärille kokoontunut,
huomasi tilanteen hullunkurisuuden ja nauraa kikatti kyllin kuuluvasti
kiihoittaakseen kerjäläisen kiukkua.

"Mutta minä sanon, että minä olen _nähnyt_ teidät", huusi Gubblum
kaikin voimin.

Samana hetkenä eräs hoikka nuorukainen asteli hitaasti ryhmän sivu.
Hän oli hyvin puettu ja käyttäytyi hieman arvokkaan keikarimaisesti;
kiinnittämättä huomiota siihen, mitä puhuttiin, hän hieman väsynein
ja laahaavin askelin jatkoi matkaansa. Kun muutamat laakson miehet
kumarsivat hänelle, tuli hänen hymynsä lämpimäksi. Hän oli Hugh Ritson,
Paulin nuorempi veli.

Gubblumin kiihko yhä kasvoi. "Te seisoitte Haukka-Haikaran portaalla",
hän sanoi, "ja minä heilutin kättäni ja huusin: 'Hyvää huomenta, herra
Paul.' Niin, sen minä tein!"

"Älkää sanoko niin!" lausui Paul teeskennellyn juhlallisesti. Hänen
veljensä oli kuullut kerjäläisen sanat ja pysähtynyt.

"Mutta minä sanon", virkkoi Gubblum ravistellen suurta päätänsä.
Saakoon jokainen hullutteleva nuori herra tietää, ettei hänen kanssaan
ole leikittelemistä, sillä se on samaa kuin hajoitella kiviä omaan
puutarhaansa.

"Miksi, Gubblum?" kysyi Paul hyväntuulisesti nauraen. "Mitä minä tein
Hendonissa?"

"Tein! Poika, jonka tapasin siinä lähellä kadulla, sanoi, että herra
Paul pitää kapakkaa."

"Pitää kapakkaa!"

Tätä seurasi hirveä naurunräjähdys, jonka keskeltä joku huusi:
"Koettakaapas, pojat, eikö tuo Gubblum-ukko nuku?"

"Ja jos minä nukun, on sekin parempi kuin valvoa mielipuolien kanssa,
eikös olekin?" kiivaili Gubblum.

Sitten kerjäläinen kynsi taas päätänsä ja virkkoi hiljaisemmin: "Niin
se on! Ellette se ollut te, niin sitten se oli se vanha kaviojalka
itse."

"Olemmeko me niin samannäköiset? Mulla ei kuitenkaan ole kaviota."

"Sen nimi oli joka tapauksessa Paul."

Hugh Ritson oli avannut kyynärpäillänsä tien Gubblumin luo ja kuunteli
nyt tavattoman tarkasti. Kun toiset olivat nauraneet, hänen kasvojensa
ilme oli pysynyt täysin muuttumattomana.

"Paul -- mitä?" hän kysyi.

"Eikä ollut -- hirtä minut -- minä taidan olla vanha hourupää -- toden
totta olenkin!"

Hugh Ritson kääntyi ympäri ja asteli tiehensä.



II LUKU.


Newlannin laakso käy pohjoisesta etelään. Sitä rajoittavat idässä
Cat Bellin kukkulat ja Ankeriaskalliot, lännessä Hindscarth ja
Robinson ja niiden takana tumma Pike ja Grasmoor. Laakson pohjassa
juoksee joki tullen siihen eteläisten kukkulain välistä ja laskien
pohjoisessa Ahvenlahteen. Kylä, joka on kuin pieni kaupunki, on laakson
keskiosassa ja rinteellä molemmin puolin laaksoa kulkee tie. Teltat
kilpailuja varten olivat pystytetyt laakson reunalle joen itäpuolelle.
Länsipuolella, vuoren rinteellä kasvoi komeita tammia, pähkinäpuita
ja koivuja. Tämän metsän sisästä kohosi kevyt, kiertelevä savu vuoren
rinnettä ylös haihtuen sinertävään autereeseen. Muutamia askeleita
tiestä oli pieni keilamainen laitos. Sen erotti maasta olki- ja
kanervakerros, niin että pieni aukko vain jäi oveksi. Lähellä tätä
kekoa paloi pieni pähkinän risuista tehty valkea padan alla, joka
iloisesti kupluili nuoresta tammesta tehdyssä keitinselässä. Vähän
matkan päässä oli kasa risuja ja koko irtonaista kaarnaa. Tässä oli
hiilihauta, joka oli vahvistettu monilla tukeilla ja tukittu ruoholla
ja sammalella, ja vanha mies poltti siinä hiiliä.

Hän oli pitkä ja heikko ja kävi vanhuuttaan kumarassa. Hänen
silmänsä olivat suuret ja raukeat, ja hänen pitkä partansa oli
vaalennut. Hänellä oli leveäreunainen matalapäälakinen hattu ja väljä
flanellipaita ilman liivejä. Useimmat meistä kuvittelevat itseänsä
maailman keskipisteeksi, jonka ympärillä kaikki pyörii. Tämä vanha
mies ajatteli toisin. Hän näytti tuntevan ja kuvittelevan, että asiat
häneen nähden kulkivat aivan toista latua kuin muiden suhteen. Hänen
katseessaan ja liikkeissään ilmeni jokin salainen suru, kaukainen
kaiho, joka näytti vallanneen hänet kokonaan.

Hänen nimensä oli Matthew Fisher, mutta ihmiset kylässä sanoivat häntä
loordi Fisheriksi. Tämä omavaltainen arvonimi johtui siitä seikasta,
että hän omisti ja isännöi muutamia aareja ihan omaa maata Hindscarthin
juurella. Tämä omistusoikeus oli ollut monta polvea hänen suvullansa.
Hänen isoisänsä oli osoittanut erinomaista uljuutta säilyttäessään
perheelleen tämän maakappaleen. Kun kaivoksen herra oli perustanut nämä
kuparikaivoksensa Ankerias-kallioitten juurelle, hän oli koettanut
saada myöskin Fisherien maan omaksensa. Mutta tämä talonpoikainen
perhe vastusti aatelisia. Luke Fisher luuli, että hänenkin maassansa
saattaisi asua onni, jonka hän jonakin kauniina päivänä kaivaisi
esille. Sitä päivää ei kuitenkaan tullut. Hänen poikansa Mark Fisher
uskoi samalla tavalla, mutta ei tehnyt mitään kaivaaksensa tuota onnea
esille. He olivat kylmää, hiljaista, hidasta ja jäykkää heimoa. Matthew
Fisher seurasi isäänsä ja isoisäänsä ja peri perheen sukutilan. Kaikki
nämä vuodet suuri kaivos oli omistajilleen tuottanut varallisuutta,
ja Fisherit myöskin iloitsivat omasta onnestansa. Matthew'n poikana
ollessa laaksossa laulettiin erästä renkutusta, jossa sanottiin:

    "On vanha loordi ja nuori loordi ja loordit ne riihiä pui;
    jos muu loordi vielä ilmestyisi, niin kohta hän virrassa ui."

Luulo, että aina tapahtuu samalla tavalla, on sitkeässä tässä
pohjoisten laaksojen väestössä. Mutta heidän toivonsa oli nyt turha.
Muuta loordia ei koskaan ilmestynyt. Matthew meni naimisiin ja sai
vain yhden tyttären. Nyt hän sai maastaan huonon tuloksen. Maa oli
kyllä hyvää, mutta Matthew'n elämä erosi suvun perintätavoista ja oli
kääntynyt synkille poluille. Eräänä päivänä -- oli kirkas sunnuntaiaamu
ja aurinko paistoi täydeltä terältä -- hän kiipesi puron vartta omaa
maatansa myöten Hindscarthille, kun hänen silmänsä keksi säteilevän
kiven joen pohjasta kivien välistä. Se oli metalli, hyvä täysmetalli,
jonka jo saattoi paljaalla silmällä huomata. Loordi Fisher kävi nyt
kaivamaan maata siltä kohdalta ja pani kaiken tarmonsa liikkeelle
löytääkseen rautaa tai kuparia. Laakson asukkaat pilkkasivat häntä,
mutta välittämättä siitä hän meluamatta kävi omaa tietänsä.

"Olettakos löytännä kuparia tai jotain pehmeämpätä metallia tänään?"
saattoivat he kysyä.

"Niin pehmyttä kuin useimpien ihmisten sydämet", hän olisi voinut
vastata ja jatkaa muristen, "eikä se ainakaan voi olla kovempaa kuin on
heidän päänsä."

Vihdoin loordi Fisher huomasi erehdyksensä, mutta silloin hän oli vanha
ja köyhä. Hänen vaimonsa kuoli murtunein sydämin. Tämän jälkeen loordi
Fisher ei enää koskaan toipunut. Mutta laakson väestön rautainen iva
ei kuitenkaan säälinyt painunutta päätä. "Hän komeilee" -- käy pää
pystyssä -- "kuin ylpeä joutsen", tahtoivat he sanoa, kun hän meni ohi.
Kaivos jäi oman onnensa nojaan ja telineet romahtelivat alas. Loordi
Fisher rupesi nyt suuren kaivoksen herralle polttamaan maksusta hiiliä.

Vanha mies työskenteli juuri hiilihaudallansa mätkien koholle jääneitä
paikkoja tammisella kangella, kun noin kahdeksantoista-vuotias tyttö
saapui etelästä tulevaa tietä ja kiipesi ketterästi sysihaudalle.
Mukanaan hänellä oli paimenkoira, pieni, mutta tulinen kuin vuoriston
susi.

"Oletko se sinä, Mercy?" sanoi hiilenpolttaja kääntymättä paikaltansa.

Tyttö oli kaunis, pikku olento, vaikka hänen kauneudessaan oli jotakin
luonnotonta. Ensi silmäyksellä näki, että hänen kasvojensa olisi
pitänyt olla punaiset ja valkeat kuin tuhatkaunon terä, ja hänen
hiustensa, jotka olivat keltaiset kuin esikko, olisi pitänyt iloisina
kierteinä ympäröidä niitä. Sinisissä silmissä olisi pitänyt ilmetä
päivänpaistetta, naurun leikkiä punaisilla huulilla ja hänen äänensä
olisi tullut soida iloisesti. Mutta puna neitosen poskilta oli paennut;
varjot olivat sumentaneet hänen silmiensä päivänpaisteen, huulten
ympärille oli ilmestynyt surullinen piirre ja murhe muodosti hänen
äänensä sointupohjan.

"Tässä on vain sinun teesi, isä", hän sanoi asettaen alas korinsa.
Sitten hän otti maasta kapustan ja kävi hämmentämään tulella kiehuvaa
keittoa. Koira makasi ja raollaan olevilla silmillään tirkisteli
aurinkoon.

Tuulenhenki lehahti pensaikkoon, ja huvipaikalta kuului häipyvä ilo
aina tänne asti. Varsinkin nuorten harmiton nauru kaikui kaiken yli.
Tytön silmät kiersivät kaihoten telttoihin ja liehuviin lippuihin.

"Kuuletko, isä, tuota iloa, mitä urheilujuhlassa pidetään?" hän kysyi.

"Kuulen, tyttö; ilo on siellä ylimmillään. Ne sirkuttavat ja
livertelevät kuin keväiset peipposet." Vanha mies kuunteli. "Minä
ajattelin, että sinä itse olisit toisten nuorten mukana ja ehkä
ottaisit osaa kilpailuihin, Mercy."

"En välittänyt mennä", sanoi Mercy hiljaa.

Vanha mies katseli taas hetkisen ääneti.

"Kylläpä tyttäret ovat kirkkaihinsa pukeutuneet", hän sanoi kiiveten
risukerppukasalle. "Tuskin tässä ehtii työtään tehdä", hän lisäsi
hetkisen kuluttua.

Pikku Mercyn silmät kohosivat kiehuvasta padasta ja kääntyivät taas
telttoihin. Sieltä kaikui suosionosoitusten myrsky.

"Tuo on Geordie Mooren ääni", ajatteli Mercy. Hän saattoi nähdä piirin
kentällä. "Alkavat piirileikkiä", sanoi hän melkein kuiskaten ja
huokasi sitten raskaasti.

Vaikk'ei hän välittänyt mennä kentälle tänään, hän kuitenkin kaipasi
sinne. Oi, kuinka hänen olisi tehnyt mielensä! Voi, miten kipeästi
koski sydämeen! Kuten haavoitettu jänis, joka piiloittuu pensaikkoon
löytääkseen suojaa ja saadakseen kuolla rauhassa, hän oli salaa
hiipinyt pois tämän päivän riemukkaasta ilosta. Hänen vakavaan
katseeseensa ilmestyi jotakin villiä ja julmaa, kun hän katseli toisten
verratonta huvia; yksinpä tämä ihana kesäpäiväkin kiusasi häntä.

Vanha hiilenpolttaja oli astunut Mercyn luo, kun tämä kaihoisin katsein
polvillansa tulen ääressä viipyi.

"Mercy", hän sanoi, "minun on monena päivänä tehnyt mieleni vähän puhua
sinulle."

"Minulle, isä?"

Tyttö hypähti seisoalleen. Hänen kasvoilleen kohosi kiusaantunut ilme.

"Sinä olet menettänyt iloisuutesi. Mistä se johtuu?"

"Minä, isä?"

Mutta tämä hämmästynyt kysymys oli vähällä viedä kaiken hänen voimansa.

"Et voi hyvin, Mercy -- mitä se on?"

Hän otti hänen päänsä vanhojen karkeitten käsiensä väliin ja siveli
hänen kiharoitansa niin hellästi kuin äiti.

"Oi, isä, minä voin oikein, oikein hyvin."

Sitä seurasi lyhyt, väkinäinen nauru. Silmiin ilmestyi harras, kostea
kiilto.

"Joitakin suruja, Mercy?"

"Mitä suruja, isä?"

"En tiedä, mutta joitakin suruja. Ehkä tavallisia nuorten huolia,
niinkö?"

Vanhan miehen ääni värisi hiukan, ja hänen kätensä vapisi tytön päätä
silitellessään.

"Mitä huolen syytä _minulla_ olisi?" sanoi Mercy hiljaisella, melkein
särkyneellä äänellä.

"No niin, itse tiedät parhaiten", sanoi hiilenpolttaja. Sitten hän pani
kätensä tytön leuan alle ja nosti hänen päätänsä, kunnes saattoi katsoa
suoraan tytön vastahakoisiin silmiin. Tämä tutkimus näytti lohduttavan
häntä, ja hymy ilmestyi hänen jäykille kasvoillensa. "Ehkäpä erehdyin",
hän ajatteli. "Ihmiset juoruavat aina niin mielellään."

Mercy yritti nauraa uudelleen, ja heti samana hetkenä loordi Fisherin
muoto uudestaan synkkeni.

"Ne sanovat, ettet sinä enää ole sama iloinen, pikku tyttönen kuin
ennen", hän sanoi.

"Sanovatko ne? Mutta minähän olen oikein onnellinen! Sinähän aina
sanot, että ihmiset ovat juorukelloja, etkös sanokin, isä?"

Sulut olivat nyt väkisinkin katketa.

"Mitä, Mercy, sinähän itket."

"Minä -- itken!" Tyttö heitti päätänsä koettaen kiihkeästi vastustaa
tätä otaksumaa. "Oi, en; minähän nauroin -- sitä se oli."

"Sinulla on kuitenkin kyyneleet silmissäsi joka tapauksessa."

"Kyyneleet? Eikö mitä, isä! Kyyneleet? Enkö minä sanonut sinulle, että
sinun näkösi alkaa pettää -- niin, enkö minä sanonut?"

Ei hyödyttänyt yrittää enää kierrellä. Surullinen pää painui
aaltoilevalle rinnalle ja Mercy nyyhkytti.

Vanha mies katseli häntä sokaiseva sumu hämärissä silmissänsä. "Kerro
minulle, tyttöseni, kerro minulle kaikki", hän sanoi.

"Oi, ei se ole mitään", sanoi Mercy. Hän oli pyyhkäissyt pois kyyneleet
ja hymyili taas. Loordi Fisher pudisti päätänsä.

"Ei se ole mitään, isä -- ainoastaan --"

"Ainoastaan mitä?"

"Ainoastaan -- oh, ei se ole mitään!"

"Mercy, oma lapseni", sanoi loordi Fisher, ja kyyneleet täyttivät
nyt hänen himmeät silmänsä -- "Mercy, muista, että jos tytön asiat
eivät käy oikeata latua ja äiti lepää nurmen alla, on silloin isä
ensimmäinen, jolle hänen pitäisi kertoa kaikki."

Vanha mies oli istuutunut hirren pölkylle ja avasi juuri koriansa, kun
tieltä kuului keveitä, juoksevia askeleita.

"Aiotteko sytyttää uuden haudan tänä yönä, Matthew?"

Vanha mies nojasi edessään olevaan portaaseen ja hymyili.

"En, herra Bonnithorne, ilma näyttää tulevan liian myrskyiseksi."

Herrasmies otti silkkihatun päästään ja koputti sormellaan otsaansa.
Hänen tukkansa oli ohut ja vaaleankeltainen ja kammattu sileäksi
ohimoille.

"Te hämmästytätte minua. Minä ajattelin, että ilma olisi mitä parhain.
Katsokaa, miten sinisiä pilvet ovat."

"Se ei asiaa auta. Parempi olisi, etteivät pilvet koskaan olisi
hohtavan siniset. Samanlainen päivänpaiste oli eilen ja kuun noustessa
oli taivas pilvessä ja satoi."

Hymy leikki lakkaamatta herrasmiehen kasvoilla. Siksi hänen hampaansa
myöskin aina olivat näkyvissä.

"Te laaksojen asukkaat osaatte ilmoja ennustaa."

Ääni oli pehmyt ja naisellinen. Jokaisen lauseen lopussa oli pieni
naurunhöhähdys.

"Viime yönä sytytimme kuun noustessa, herra", vastasi hiilenpolttaja.
"Se nousi lounaasta eikä se tiedä hyvää, vaikka nyt onkin tyyni. Ennen
puolta yötä sataa ja myrskyää."

Tyttö oli puikahtanut pensaikkoon ja laitteli luutaa tammen vesoista.
Herrasmies seurasi häntä silmillänsä. Ne olivat pienet, kiiluvat
silmät, ja hän räpytteli niitä lakkaamatta.

"Teidän tyttärenne ei näytä oikein terveeltä, Matthew?"

"Hän voi kyllä hyvin, herra, aivan hyvin", sanoi hiilenpolttaja
ryypäten suunsa teetä täyteen.

Herrasmies hymyili taaskin suunsa irviin, niin että hampaat kokonaan
näkyivät. Hetkisen vaiettuaan hän virkkoi: "Otaksun, ettei ole erittäin
hauskaa vaihtaa kaivostansa tuollaiseen risuläjään", ja osoitti
puoliksi valmiiksi pinottua hiilihautaa.

"Eipä, ei; se on inhoittavaa työtä -- kun nuo sytytetään palamaan."

Koira oli äkkiä ampaissut pystyyn. Seurattuaan koiran liikkeitä sanoi
herrasmies: "Kenenkä lampaita nuo tuolla rinteellä ovat?"

"Vanhan herra Ritsonin katraat ne ovat."

Lampaat kiipeilivät ja hyppivät kallioilla.

"Vaarallinen paikka, eikö totta?"

"Paikka voi antaa niille tilaisuuden urheilla. Mutta ne ovat kuin
tunturikauriita eivätkä loukkaa itseänsä."

"Sanon teille hyvää yötä, Matthew." Keltatukkainen, vanhanpuoleinen
herrasmies oli pois lähdössä. "Ja muistakaa viedä tyttärenne uuden
tohtorin luo Keswickiin", hän sanoi erottaessa.

"Eivät ne ole tohtorit, jotka voivat Mercyn parantaa", mutisi
hiilenpolttaja toisen mentyä.



III LUKU.


Josiah Bonnithorne oli kokonaan ilman sukulaisia ja läheisiä ystäviä.
Hänen äitinsä oli ollut toinen kahdesta sisaruksesta, jotka hankkivat
toimeentulonsa harjoittamalla vähäistä sokerileipurin liikettä
Whitehavenissa ja olivat uskonnoltaan metodisteja. Sisarukset olivat
rakennelleet omat tuulentupansa tulevaisuuden suhteen. He olivat
päättäneet mennä naimisiin ja olivat jo mielessään omituisen vaalinsa
suorittaneet. He tahtoivat päästä saarnaajain vaimoiksi. Mutta
odotettua tilaisuutta ei vain tullut, ja he vanhenivat arveluttavasta
Vihdoin nuorempi sisar kuoli, ja siten päättyivät hänen pitemmälle
tähtäävät tulevaisuudensuunnitelmansa. Vanhempi sisar jäi vielä
pariksi vuodeksi yksin leipuripuotiinsa. Sitten hän yht'äkkiä otti
miehekseen muutaman paikkakunnalle saapuneen kulkurin. Se oli huono
vaali. Mutta kaikesta onnettomuudesta huolimatta tämä kulkuri oli
paikallinen saarnaaja, ja hieman tinkien oli kuitenkin vaimoparan
ihanne toteutunut. Vihdoin selvisi, että tämä kulkuri oli samalla
oikea roisto, jolla oli jossain vaimo elossa. Tämän vuoksi hän joutui
veljien epäsuosioon ja pakeni. Luonnollisesti hän jätti toisen
vaimonsa jälkeensä salaa pantattuaan sitä ennen kaiken, mitä suinkin
oli toiselle kelpaavaa. Muutamien kuukausien kuluttua vaimoraukka
joutui miehensä velkojien vaatimuksista puille paljaille, ja samoihin
aikoihin syntyi myöskin lapsi. Se oli viheliäinen, pieni otus --
poika. Muutamat hyvät "yhdistyksen" jäsenet hoitivat lasta, kunnes se
oli kahden vuoden vanha, ja sittemmin he panivat sen turvakotiin ja
kouluun. Pojan ollessa siellä äitiä tapasi ankara halvaus. Silloin ensi
kertaa turmioon joutunut vaimoraukka halusi nähdä lastansa. He toivat
sen sairasvuoteen luo ja se hymyili katsellessaan äitinsä kuolevia
kasvoja. "Oi, jospa Jumala sallisi hänestä tulla saarnaajan!" sanoi
äiti koko sielunsa kiihkolla. Tohtorin viittauksesta lapsi otettiin
sairaalta pois. Kasvot vääntyivät kauheasti, sumentunut silmä, josta
toivonsäde vielä tuikahteli, avautui ja sulkeutui, ja äiti oli lausunut
jäähyväisensä kaikelle tässä elämässä.

Poika eli kuitenkin. Kasteessa annettiin hänelle nimi Josiah ja hän
otti sukunimekseen äitinsä tyttönimen, Bonnithorne. Hän oli heikko
raukka eikä rakastanut poikamaisia leikkejä, mutta kunnostautui
kouluaineissa. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hänet pantiin
teurastajan oppiin, kun hänen täytyi koulunkäyntinsä lopettaa kesken.
Sattuman kautta hän joutui tarjoutumaan erääseen lakiasiaintoimistoon,
ja hänen hakemuksensa hyväksyttiin. Kymmenen vuoden kuluttua hän peri
isäntänsä toimiston ja silloin hän viiletti täysin purjein eteenpäin.

Hän tuotti "yhdistykselle" pettymystä liittymällä valtion kirkkoon,
mutta ei muuten osoittanut vihaavansa entisiä suosijoitansa. Hänen
luonteensa näytti kykenevän sovittamaan kaikki ihmiset keskenänsä.
Hänestä pidettiin, vaikk'ei rakastettu, häneen luotettiin, vaikk'ei
häntä erittäin suosittu. Hänestä tuli kirkonisännöitsijä, yleisten
rahastojen hoitaja ja omaa etuaan etsimättä hän näytti uutterasti
harrastavan yhteistä parasta. Ja ihmiset sanoivatkin aina julki suuren
ilonsa siitä, että maailmassa saattoi menestyä niinkin jalo olento kuin
Josiah Bonnithorne.

Mutta oli Cumberlannissa kuitenkin mies, joka tunsi herra Bonnithornen
kiireestä kantapäähän. Se mies oli Hugh Ritson. Kertaakaan nämä kaksi
eivät pettäneet toisiansa.

Kun Bonnithorne jätti hiilenpolttajan, hän kulki sitä tietä, joka vei
Newlannin joen yli ja kääntyi Ankerias-kallioille päin. Siten hän
joutui ihan lähelle urheilijoita. Hän sattui juuri kuulemaan laakson
väen naurun, kun kerjäläinen kertoi, että hän oli nähnyt Paul Ritsonin
Hendonissa. Hetkistä myöhemmin hän kohtasi Hugh Ritsonin tiellä.
Tervehdys oli lyhyt ja kursailematon, kun nämä kaksi toisensa tapasivat.

"Sinun isäsi on kutsunut minua", sanoi Bonnithorne.

"Mitä varten?" kysyi Hugh Ritson.

"Sitä minä en vielä tiedä."

He kulkivat vähän matkaa puhumatta mitään. Sitten asianajaja käänsi
aina hymyilevät kasvonsa toiseen ja sanoi pehmeällä äänellänsä:

"Minä olen juuri nähnyt sinun pikku ystäväsi. Hän näyttää kalpealta,
pikku raukka! Jotakin täytyy tehdä ja pian."

Hugh Ritsonin kasvot lensivät hohtavanpunaisiksi. Hänen silmänsä
painuivat maahan.

"Älkäämme puhuko enempää siitä", hän sanoi hiljaa. "Minä näin häntä
eilen. Sitten siinä on hänen isänsä, onneton, murtunut raukka! Sitä ei
voi sietää."

"Sellaista minä en olisi uskonut sinusta", herra Bonnithorne puhui
kylmästi ja hymyili.

"Sitäpaitsi, minua hävettää. Koko juttu on niin alhainen", sanoi Hugh
Ritson. "Mikä hitonmoinen metakka siitä eto asiasta nouseekaan!"

"Niinpä niin, pidä sinä varasi! Miksi sinä oletkin kahdella päällä?
Sinuun sopii hyvin sananlasku kissasta ja kalasta."

"Minun vereni ei ole kyllin vahvaa. Minä en voi tehdä sitä."

"Miksi sinä sitten ehdotit sitä? Oliko se ajatus minun vai sinun? Minä
tahdoin pelastaa tytön häpeästä. Täällä hänellä on pataljoonittain
häpäisijöitä. Lähetä tyttö pois, niin sinä riistät heiltä hyvän juorun
aiheen."

"Se ei ole välttämätöntä. Tiedäthän, että minä olen ennakkoluulojen
yläpuolella." Hugh Ritson madalti ääntänsä ja puhui ihan rintansa
pohjasta. "Pahimmassa tapauksessa minä voin naida hänet."

Herra Bonnithorne naurahti kevyesti.

"Ha, hahaa! Ja mikä hitonmoinen metakka juuri siitä pikku jutusta
nousee?"

Hugh Ritson kiivastui hiukan.

"Miksi en? Onko hän köyhä? Millainen niinä sitten olen? Sivistymätön?
Mitä sivistyksellä on minun kanssani tekemistä? Yksinkertainen olento,
kokonaan sydäntä eikä päätä? Jumalan kiitos, että niin on!"

Sinä hetkenä kaikui etäältä tytön nauru. Se tuntui helmikirkkaana
pulppuavan riemukkaan sydämen syvyyksistä. Hugh Ritsonin kalpeat kasvot
punastuivat hieman ja hän veti raskaasti henkeä.

Herra Bonnithorne nyökkäsi päällään sinne päin, mistä ääni kuului ja
sanoi pehmeästi: "Ystävämme Gretakin on tuolla tänään."

"On", sanoi Hugh hyvin hiljaa.

Taas ystävykset kulkivat aivan ääneti jonkun matkaa.

"Tuskinpa sinun kannattaa puhua noin sairaalloisella tavalla", sanoi
Bonnithorne, ja äänessä kaikui katkera suuttumus. "Sinä asetut
katsomaan asioita väärältä näkökannalta. Sinä et rakasta sitä pikku
olentoa."

Hugh Ritsonin otsa rypistyi ja hän sanoi: "Jos minä olen yhden tyhmän
työn kautta ajanut elämäni karille, eipä sillä väliä. En ole korkealta
kaatunut. Minä olen onnettomuuteen tuomittu mies."

"Anteeks', herraseni! Minä luulin, että sinä vielä olit kovin nuori",
sanoi herra Bonnithorne.

"Mitä minä olen isäni talossa? Hän ei vähimmässäkään määrässä näytä
tahtovan auttaa minua riippumattomaan asemaan elämässä."

"Tässähän ovat maat. Sinun isäsi täytyy olla rikas mies."

"Ja minä olen toinen poika."

"Entäs sitten?"

Hugh Ritson kohotti äkkiä katseensa.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Sinä sanot olevasi toinen poika."

"Ja mitä sitten?"

"Eivätkö asiasi olisi niin pahasti, jos sinä et olisi toinen poika."

"Totuuden nimessä, puhukaamme selvään. Minun veljeni Paul on elossa."

Herra Bonnithorne nyökkäsi päällään pari kolme kertaa ja virkahti
kylmästi: "Tiedätkö sinä, että veljesi ajattelee mennä naimisiin Gretan
kanssa?"

"Olen kuullut siitä."

Taas punastuivat Hugh Ritsonin kasvot. Hänen matala äänensä värisi.

"Enkö minä ole koskaan kertonut sinulle Gretan isän omituisesta
jälkisäädöksestä?"

"Et koskaan."

"Minun onneton ystäväni Robert Lowther jätti poikaansa koskevan
jälkisäädöksen ja tämä poika oli Gretan velipuoli."

"Äpäräpoika?"

"Ei aivan. Lowther otti vaimokseen pojan äidin", sanoi Bonnithorne.

"Otti hänet vaimokseen? No, silloinhan poika oli isänsä perijä?"

"Ei."

Hugh Ritson näytti hämmästyneeltä.

"Tyttö oli katolinen, Lowther protestantti. Katolinen pappi vihki
heidät Irlannissa. Se ei ollut pätevä avioliitto Englannin lain mukaan."

Hugh hymyili julmasti.

"Ja Lowther peruutti tuon avioliiton?"

"Hän oli rakastunut", alkoi herra Bonnithorne.

"Tällä kertaa perijättäreen?" sitä seurasi ilkeä nauru.

Herra Bonnithorne nyökkäsi. "Gretan äitiin. Niinpä hän --"

"Hylkäsi ensimmäisen vaimonsa", keskeytti Hugh Ritson taas.

Herra Bonnithorne pudisti päätään viattomin ilmein.

"Vaimonsa? No, hän jätti hänet."

"Sinä puhuit pojasta. Oliko heillä poika?"

"Oli", sanoi herra Bonnithorne, "ja kun nainen ja lapsi... katosivat --"

"Juuri niin", sanoi Hugh Ritson ja hymyili. "Mitä Lowther silloin teki?"

"Meni uusiin naimisiin ja sai tyttären -- Gretan."

"Mutta entäs se jälkisäädös?"

"Omantunnon puhdistamiseksi", sanoi Bonnithorne ja irvisti ikeniänsä.

Hugh Ritson naurahti kevyesti.

"Siis jonkunlaista hullun veroa, jota rahaministeri kantaa nimellä:
'Tilapäisiä tuloja'."

"Juuri niin -- Lowther ei vain ole niitä sinne lähettänyt."

"Kaikissa tapauksissa hän on menetellyt kuin suuri roisto", sanoi Hugh
Ritson.

"Totta, ja hän tunsi katumusta. Toisen naimisensa jälkeen hän pani
ihmiset etsimään vaimoansa ja lastansa. Mutta koskaan ei heitä
löydetty. Hänen viimeisiä päiviänsä varjostivat hänen nuoruutensa
hairahdukset. Minä uskon, että hän kuoli murtunein sydämin.
Testamentissaan -- minä kirjoitin sen hänelle -- hän jätti summan
pojalleen ensimmäisestä aviosta, jos tämä poika joskus löydettäisiin."

Hugh Ritson nauroi pilkallisesti.

"Minusta hän oli hullu. Roistot ovat tavallisesti myöskin hulluja."

"Tavallisesti; olen usein pannut sen merkille", sanoi herra Bonnithorne.

"Mitä iloa voisi jollekulle ihmiselle tuottaa mennä etsimään jonkun
hullun ja hylätyn vaimon poikaa?"

"Hullu", vastasi herra Bonnithorne, "oli kyllin järjetön tehdäkseen
sellaisen säädöksen, että ellei poikaa löydettäisi, ennenkuin Greta
tulee täysikäiseksi, jälkisäädöksen summa olisi kaksinkertaisena
maksettava poikain orpokodille."

Tämä huomautus sai Hugh Ritsonin kunnioittamaan kuolleen miehen järjen
terävyyttä.

"Senvuoksi on siis perheelle hyödyllistä jälkisäädöksen määräyksen
mukaan koettaa löytää Gretan velipuoli", hän sanoi sovittaen heti
paikalla yhteen kaikki tämän asian yhteydessä olevat seikat.

"Jos hän on elossa; ellei, niin ainakin on saatava varmuus hänen
kuolemastaan."

Taas kulkivat miehet jonkun matkaa ja saapuivat paikalle, josta kääntyi
käytävä puiden välistä pilkottavaan taloon vuoren juurella. Nuorempi
mies kääntyi varmoin askelin käymään sitä.

"Mutta minä en voi käsittää, mitä kaikki tämä minua hyödyttää. Kun minä
sanoin, että minä olen toinen poika, sinä --"

"Minulla tuskin on ollut vähintäkään apua etsinnässäni", virkkoi herra
Bonnithorne. Taas hetken asteltuansa: "Olen löytänyt vain medaljongissa
olevan valokuvan ensimmäisestä vaimosta", herra Bonnithorne alkoi
kaivaa povitaskuansa.

"Minun veljeni Paul elää. Mitä mahdollisuutta --"

"Tässä se on", sanoi herra Bonnithorne näyttäen pientä valokuvaa.

Hugh Ritson otti sen osoittaen sangen vähän mielenkiintoa.

"Tämähän on jonkun nunnan valokuva", hän virkkoi, kun hänen katseensa
oli sattunut siihen ja hän huomasi viitan ja hunnun.

"Kokeilija -- niin, se hän oli, ennenkuin Lowther kohtasi hänet", sanoi
herra Bonnithorne.

Sitten Hugh Ritson pysähtyi. Hän tutki tarkasti valokuvaa ja katseli
vuoroin sitä, vuoroin taas asianajajaa. Hänen kylmäverisyytensä, jonka
hän tähän asti oli säilyttänyt, näytti kokonaan hänet jättäneen. Kuva
vapisi hänen kädessään. Herra Bonnithorne ei näyttänyt ollenkaan
huomaavan hänen kiihkoansa.

"Olisiko se otaksuma? Varmasti sen täytyy olla otaksuma!" hän mutisi.

Sitten hän kysyi ääneen, mikä oli ollut nunnan nimi.

"Ormerod."

Tämä tieto sai hänet hätkähtämään. "Ormerod -- kuinka kummallista!"
Huudahdus tuntui päässeen melkein hänen tietämättään, ehdottomasti.
"Miksi kummallista?" -- Hugh Ritson ei heti vastannut. "Hänen
ristimänimensä?"

"Grace."

"Grace Ormerod? Kas, sinun kai täytynee tietää, että Grace Ormerod
sattuu olemaan minun äitini tyttönimi!"

"Sinä näytät tuntevan valokuvan."

Hugh Ritson oli saanut takaisin mielenmalttinsa. Hän koetti näyttää
välinpitämättömältä.

"No niin, ehkä -- ei, en tietenkään, en!" hän sanoi vihdoin kiivaasti.

Sydämessään hänellä oli toinen vastaus. Hän ajatteli sinä hetkenä, kun
loi silmänsä valokuvaan, että se näytti -- näytti pikkuisen -- hänen
oman äitinsä kuvalta.

He jatkoivat matkaansa. Herra Bonnithornen ikuinen hymy katosi hänen
huuliltansa. Kohottaen äänensä melkein liian kovaksi hän sanoi:

"Samalla on tässä toinenkin merkillinen sattuma. Haluaisitko tietää,
mikä oli Grace Ormerodin ja Robert Lowtherin pojan nimi?"

Hugh Ritsonin sydän oli pakahtua, mutta onnistuen säilyttämään
ulkonaisen välinpitämättömyytensä hän murahti:

"Hyvä, anna kuulua!"

"Paul."

Nimi meni kuin nuoli hänen lävitsensä. Sitten hän sanoi melkein
masentuneena:

"Greta Lowtherin velipuoli siis, missä hän lieneekin, on nimeltään --"

"Paul Lowther", sanoi Bonnithorne. "Mutta", hän lisäsi äkkiä vilkaisten
toisen kasvoihin, "hän voi -- minä sanon, hän _voi_ -- esiintyä
toisella nimellä -- Paul jotakin muuta, esimerkiksi."

"Varmaankin -- luonnollisesti -- niin -- niin", mutisi Hugh Ritson.
Koko hänen läpitunkematon kylmäverisyytensä oli hävinnyt.

He olivat saapuneet talon eteen ja olivat nyt rakennusten ympäröimässä,
kivitetyssä pihassa. Se oli Ritsonien koti, tunnettu nimellä Ghyll,
ikivanha talo, jonka suuret suojat kimbrit olivat rakentaneet harmaasta
kivestä ja liuskakivestä. Savukierteet kohosivat laiskasti kirkkaalle
taivaalle muutamasta piipusta. Hämähäkki oli kutonut hienon verkkonsa
ruusupensaasta toiseen leveän portaan yli, ja loistava perhonen koetti
juuri päästä siitä läpi. Hanhien kaakatus kuului takapihalta.

"Robert Lowther oli Grace Ormerodin lapsen isä?" kysyi Hugh Ritson muun
puheen jatkoksi.

"Hänen poikansa Paulin isä."

"Ja Greta on hänen tyttärensä? Niinkö on asia?"

"Niin on -- Paulin sisarpuoli."

Hugh Ritson katsoi suoraan herra Bonnithornen kasvoihin.

"Ja minkä ikäinen pitäisi Paul Lowtherin nyt olla"?

"Tjaa, vanhempi kuin sinä luonnollisesti. Ehkäpä yhtä vanha -- niin,
ehkä yhtä vanha -- juuri yhtä vanha kuin sinun veljesi."

Hugh Ritsonin epävarma jalka astui raskaasti kiville. Hänen huulensa
vapisivat. Hetkisen näytti kuin jokin olisi hänet hurmannut. Sitten hän
pyörähti ympäri ja mutisi:

"Lörpötystä! Se ei voi olla uskottavaa! Häväistä siten koti, se voisi
loukata miestä, taivas tietää, kuinka syvästi."

Herra Bonnithorne katsoi häneen kysyvästi.

"Anteeks', minä en voi ymmärtää, käyttääkseni sinun sanojasi, mitä tuo
viimeinen aprikointi sinua hyödyttää."

"Herra Bonnithorne", sanoi Hugh Ritson ojentaen kätensä, "sinä ja minä
olemme olleet hyviä ystäviä, emmekös ole?"

"Oh, parhaimmat ystävät!"

"Jonakin joutilaana hetkenä, kun minä olen saanut aikaa miettiä tätä,
minä haluan puhua siitä vielä sinun kanssasi."

Herra Bonnithorne hymyili hyväksyvästi.

"Ja ennen sitä", hän sanoi pehmeästi, "lähetä se onneton pikku raukka
täältä pois."

Hugh Ritsonin katse painui maahan ja ääni kävi syvemmäksi.

"Onneton pikku raukka! Olen pahoillani -- hyvin pahoillani."

"Gretan ja hänen rakkautensa vuoksi -- varmaankin --"

Herra Bonnithorne jätti lauseensa täyttämättä ja nyökäytti
merkitsevästi päätänsä.

"Minun isäni on karjapihassa", sanoi Hugh Ritson. "Sinä ehdit hänet
kyllä nähdä. Tule tätä tietä."

       *       *       *       *       *

Varjot laaksossa olivat pidentyneet. Purppurainen rusko leikitteli
kaukaisilla huipuilla, ja synkkä, tumma sini asettui räystäitten alle.
Yksinäinen varis lennähteli hämärtyvässä illassa päästellen silloin
tällöin ilmoille yksitoikkoisen sävelensä. Illan yhä hämärtyessä saapui
kaksi vanhanpuoleista henkilöä pihaan.



IV LUKU.


"Olispa aika, että se kelpo herra Bonnithorne olis jo täällä", sanoi
Allan Ritson.

"Mitä varten sinä kutsuit häntä tänne?" kysyi rouva Ritson matalalla
äänellä, joka oli hänelle luontainen.

"Saahakseni sen testamenttiasian viimeinkin järjestetyksi. Onpahan
sitten yhtä huolta vähemmän ajateltavana, ja se onkin painanut mieltäni
kyllin kauan."

Allan puhui kartellen, kuten mies, jota tuskalliset ajatukset ovat
painaneet liian kauan. Toivo saada vihdoinkin vapautua näistä
epämieluisista mietteistä näytti rohkaisevan häntä, vaikka tarkka
katselija olisi huomannut, että se helpotus saattoi olla otaksuttu
mieluumminkin kuin todellinen.

Rouva Ritson ei yrittänytkään näyttää välinpitämättömältä. Hänen vakava
katseensa tuli vieläkin vakavammaksi ja hänen pehmeä äänensä yhä
pehmeämmäksi, kun hän sanoi:

"Jos sitten, kun se on saatu järjestetyksi, poistuisivat pilvet, jotka
ovat pimittäneet elämämme taivasta, olisi kaikki hyvin. Mutta ne eivät
ikinä hajoa."

Allan Ritson käänsi päänsä sivulle koettaen hymyillä, mutta
pilvet eivät olleet karkoittaneet aurinkoa niin tarkkaan hänen
viljapelloiltaan, kuin hymy oli kadonnut hänen ryppyisiltä kasvoiltansa.

"Tule, elä vaivoo ihtees ennee sillä! Kun min' oon tehnyt testamenttin'
ja asettanut Paulin samanarvoiseksi toisen poijan kanssa, ei kukkaan
voi juoruta mittään kun vain emme ite kerro."

Rouva Ritson katsoi hänen kasvoihinsa surullisin ilmein.

"Taivas tietää, Allan", hän sanoi, "ja mustat pilvet kerääntyvät yhä."

Vanha mies astui pari askelta kivistä käytävää ja hänen päänsä painui
alas. Ääni syveni.

"Puhut oikeen, äiti", hän sanoi, "sinä sanot oikeen. Se raskauttaa
minui vanhuutenipäiviä ja -- sinun myös!" hän otti vielä pari askelta
ja lisäsi: "Eikä mikkään asianajaja voi poistaa niitä, ei -- ei nyt
enee. Totta, äiti, meijän pilvet eivät oo kauaan sataneet -- mutta
vähät siitä", kohottaen katseensa ja samalla äänensäkin, "meillä
on ollut hyviäkin vuosia, vaikkakin nisujen seassa olemme saaneet
ohakkeitakin joskus korjata."

"Niin, onhan meillä ollut onnellisiakin päiviä", sanoi rouva Ritson.

Juuri tällä hetkellä kuului laakson takaa huvittelijoitten iloisia
ääniä ja viulun viehättäviä säveleitä. Allan Ritson kohotti päänsä,
nyökkäsi huolettomasti ja hymyili heikosti, vaikkakin sumentava pilvi
oli kerääntynyt hänen silmiensä ympärille.

"Tuolla ne ovat -- painien ja ilakoijen. Muistelen aikaa, jolloin ei
ollut Cumberlannissa toista miestä, joka olis uskaltanna kanssani
kilpaan lähtee. Siitä on nyt monta pitkee vuotta. Ja nyt meijän Paul
hallihtee useimmat niistä -- niin, niin hän tekkee."

Viulu soitti erästä vanhaa kansantanssia. Vanha mies kuunteli: hänen
kasvonsa kirkastuivat, hän kohotti iloisesti jalkaansa ja teki
kädellään notkean liikkeen.

Sinä hetkenä kaikui ilman läpi iloinen nauru. Se oli samaa sydämen
riemukasta musiikkia, jonka Hugh Ritson ja herra Bonnithorne olivat
kuulleet tiellä.

Surun jälki oli kadonnut Allanin kasvoilta ja hänen äänensä soi
sydämellisenä, kun hän sanoi:

"Se on Gretan nauru -- aivan varmaan! Mikä hilpeä tyttönen hän onkaan!
Minä rakastan iloisia tyttöjä -- ilo voittaa ja viehättää!"

"Totta", sanoi rouva Ritson, "Greta on ihastuttava tyttö."

Tuskin se oli sanottu, kun nuori tyttö hyökkäsi heidän luokseen
hengästyneenä ja kuitenkin nauraen; kääntäen päänsä sivulle hän karjui:

"Eläköön! Hävinnyt, herraseni! Eläköön!"

Se oli Greta Lowther: kaksikymmenvuotias, vaaleatukkainen tyttö,
jonka vilkkaissa ruskeissa silmissä asui aina loistava hyvätuuli.
Punoittavilla kasvoilla säteili riemukas hymy ja voimakas elämänhalu --
hän oli kuin villi ruusu parhaimmassa kukoistuksessaan.

"Minä olen voittanut hänet", hän sanoi, "hän aikoi kiertää Istuinkiven
kautta siihen, kun minä kulkisin Tuulensuun harjun yli, minä olin
valtatiellä, ennenkuin hän oli ehtinyt sillalle."

Sitten hän juoksi nurkan ympäri ja päästettyään irti olkihattunsa
heilutti sitä ilmassa päänsä ympäri huutaen voiton riemulla:

"Huraa, huraa, hävinnyt, herraseni, hävinnyt!"

Paul Ritson tuli vuorta alas kahden kyynärän askelilla.

"Ai, sinä nuori veijari -- sinä petit minut!" hän huudahti pysähtyen ja
vetäen kiivaasti henkeänsä.

"Petit?" sanoi Greta ilakoiden.

"Sinun piti koskea rovioon Tuulensuussa, mutta sinä et mennyt sadankaan
kyynärän päähän siitä."

"Rovioon? Tuulensuussa?" sanoi tyttö, ja kummastunut ilme levisi hänen
rakastettaville kasvoillensa.

Paul kuivasi otsansa ja pudisti päätänsä, niinkuin tämä ihastuttava
petos olisi tehnyt hänet hyvinkin vakavaksi.

"Nyt, Greta, nyt, nyt -- kiltisti --"

Greta katseli ympärilleen kuin säikähtänyt karitsa.

"Äiti", sanoi Paul, "hän pääsi minusta varkain edelle."

"Hän oli varas, uskokaa minua, ettekös uskokin?"

"Minä? Miksi, eläissäni en ole mitään varastanut -- käytin vain
tilaisuutta hyväkseni."

"Ja mikä tilaisuus se oli, ole hyvä", sanoi Greta mahdollisimman
viattomin ilmein.

Paul harppasi hänen sivulleen ja kuiskasi jotakin hänen olkansa yli.
Silloin tyttö katsoi häntä ja sanoi samalla kuin hymy välähti hänen
kasvoillansa:

"Älä sano niin! Äläkä myöskään ole aivan varma siitä. Minä varmasti en
ole koskaan kuullut sellaisesta varkaudesta."

"Sittenpä sinä saat siitä kuulla", sanoi Paul pannen kätensä hänen
kaulalleen ja taputtaen häntä poskelle.

Hetkiseksi yhtyivät vallattomat huulet ruusunpunaisiin. Vanha Allan
poikamainen pilke silmissään oli keksivinään heidät etäämmältä.

"Ai, mitäs siellä on?" hän sanoi. "Ovatko nuorten kisat tänne
siirtyneet?"

Greta pyörähti irti toisen sylistä.

"Kuinka sinä voit -- ja kaikki ihmiset näkevät. He voivat vielä luulla,
että me -- että me olemme --"

Paul tuli jäljessä, käänsi päänsä olkansa yli ja sanoi:

"Ja emmekö me sitten ole?"

"He ovat toistensa arvoiset, äiti, vai mitä?" sanoi Allan kääntyen
vaimoonsa. "Heistä tulee komea pari, kuten ihmiset sanovat. -- Greta,
poika on hirveä tomppeli, eikös olekin?"

Greta astui vanhan miehen viereen ja laski tuttavallisesti kätensä
hänen käsivarrelleen. Samana hetkenä Paulkin tuli isänsä rinnalle.
Allan taputti poikaansa olalle.

"Sinä hirveä, pitkä tomppeli", hän sanoi ja nauroi sydämellisesti.
Kaikki varjot, jotka olivat sumentaneet hänen taivastaan, olivat nyt
kadonneet. "Ja kuinka voi kirkkoherra Christian?" hän kysyi toisella
äänellä.

"Hyvin, oikein hyvin, ja yhtä rakastettava vanha ystävä kuin ennenkin",
vastasi Greta.

"Hän on sekä isä että äiti sinulle, tyttöseni. En koskaan tuntenna
sinun omaa isääsi. Hän oli kuollu, ennenkö me tultiin näille main. Ja
sinun äitisi myöskin, Jumala häntä siunatkoon! hänkin on nyt kuollut.
Mutta jos tämä minun poikani, tämä Paul, tämä pitkä --. Ah, tuollahan
onkin herra Bonnithorne ja myöskin Hughie."

Asianajajan ja Hugh Ritsonin ilmestyminen keskeytti sen rangaistuksen
uhkauksen, joka tuntui juuri olevan livahtamassa vanhan miehen huulilta.

Hugh Ritson oli heti päässyt selville tilanteesta. Tyttö nojasi
hänen isänsä käteen; puhdas, pehmyt poski oli aivan vanhan miehen
päivettyneitten, tummien ja vieläkin kauniitten kasvojen vieressä;
kohotetusta katseesta loisti syvä tunne, huulet olivat puoliksi auki
ja niiden välistä loisti valkoisten hampaitten rivi kuin helminauha;
ja kun hän käänsi katseensa Pauliin, joka hymyili hänelle, ilmeni
siinä vallattomuutta, moitetta ja rakkautta; väljän puvun kaulus
jätti paljaaksi kaulan ja käsivarret ja rinta nousi ja laski äskeisen
kiihtymisen vuoksi -- kaiken tuon Hugh näki yhdellä silmäyksellä ja
hänen rintansa oli pakahtua. Hänen kalpeat kasvonsa kävivät valkeiksi
ja hänen epävarma jalkansa astui raskaasti kiville.

Allan pudisti herra Bonnithornen kättä ja kääntyi sitten poikiinsa.
"Tulkaa, te kaksi poikaa ette ole olleet hyviä ystäviä viime aikoina
ja se on tuottanna raskasta surua sekä teijän äijillenne että minulle.
Teitä ei ole tehty saman kaavan mukkaan. Mutta teijän täytyy sopia
riitanne vanhempienne vuoksi, jos ei muuten."

Näin sanoen hän ojensi molemmille kätensä, aivan kuin yhdistääkseen
heidän kätensä. Hugh teki vastustavan ilmeen.

"Minulla ei ole mitään riitoja sovittavana", hän sanoi kääntyen pois.

Paul ojensi kätensä. "Pudista tuota, Hugh", hän sanoi. Hugh työnsi
ilmeisellä kylmyydellä pois tarjotun käden.

Paul katsoi veljensä kasvoihin hetkisen ja sanoi: "Mitä hyödyttää pitää
vihaa? Se on kuin jokin satujen kummitus, joka syö kaiken muun."

Hugh Ritsonin huulet värähtivät tuskin huomattavasti, mutta mitään
virkkamatta hän kääntyi pois. Pää painuneena alas rinnalle hän asteli
porrasta kohti.

"Seis."

Se oli vanhan Allanin ääni. Syvä ääni ilmaisi harmin, joka kiehui hänen
sisällänsä. Hänen kasvonsa punoittivat, hänen silmänsä leimusivat,
hänen huulensa vapisivat.

"Tule takaisin ja purista veljesi kättä kunnollisesti." Hugh Ritson
silmäsi ympärilleen ja seisoi epävarmana toisella jalallaan.

"Miksi tänään paremmin kuin eilen tai huomenna?" hän sanoi kylmästi.

"Tule takaisin, minä sanon sinulle!" huusi vanha mies tulistuneena.

Hugh pysyi liikahtamatta paikallaan ja sanoi hiljaa tavallisella
äänellään: "Minä en ole enää lapsi."

"Käyttäy sitten kuin mies, äläkä kuin pieksetty koira."

Väristys kävi salaa nuoren miehen läpi päästä jalkoihin. Hänen silmänsä
äkkiä leimahtivat. Sitten hilliten itsensä hän sanoi:

"Yksinpä koirakin voisi suuttua tuollaisesta puheesta, herra."

Greta oli siirtynyt syrjään päästäkseen katselemasta tätä kiusallista
näytelmää, ja hetkisen Hugh Ritsonin silmät seurasivat häntä.

"Minä en taho nähä riitaa ja toraa omassa talossani", huusi vanha
mies murtuneella äänellä. "Niien, jotka assuuvat siinä, täytyy elää
sovinnossa; jotka tahtoovat sottaa, saavat männä."

Hugh Ritson ei voinut kestää enempää.

"Ja mitä on teidän talonne minulle, herra? Mitä se on tehnyt minun
hyväkseni? Maailma on avara."

Vanha Allan oli hämmästynyt. Vaieten, mykkänä, suurin silmin hän
katseli ympärillään olevien kasvoja. Sitten hän epäselvällä,
vapisevalla äänellä huusi:

"Purista veljesi kättä tai sinulla ei ole veljeä hänessä."

"Ehk'ei", sanoi Hugh hyvin hiljaa.

"Purista kättä, minä sanon sinulle." Vanha mies puristi kätensä
nyrkkiin. Hänen ruumiinsa jokainen jäsen vapisi.

Hänen poikansa huulet olivat yhteen puristetut; hän ei vastannut mitään.

Sitten vanha mies sieppasi kepin herra Bonnithornen kädestä. Silloin
Hugh kohotti äkkiä silmänsä, kunnes ne kohtasivat hänen isänsä katseen.
Allan masentui. Keppi putosi hänen kädestään. Pyörähtäen ympäri Hugh
lähti taloon.

"Tule takaisin, tule takaisin, poikani... Hughie... tule takaisin!"
vanha mies nyyhkytti. Mutta mitään vastausta ei kuulunut.

"Allan, ole kärsivällinen, anna hänelle anteeksi; hän kyllä pyytää
sinulta anteeksi", sanoi rouva Ritson.

Paul ja Greta olivat pujahtaneet tiehensä. Vanha mies oli nyt aivan
mykkä ja hänen silmänsä olivat painuneet alas ja uivat kyynelissä.

"Kaikki kääntyy hyväksi, jos Jumala suo", sanoi rouva Ritson. "Muista,
häntä on kovasti koeteltu, poikaparkaa. Hän on odottanut, että sinä
tekisit jotakin hänen hyväksensä."

"Ja minä aioin teliä -- ja minä toellakin aioin tehä", vastasi isä
itkun murtamalla äänellä.

"Mutta sinä olet siirtänyt sitä päivästä päivään, kuten kaikkea
muutakin."

Allan kohotti sumean katseensa vaimonsa kasvoihin. "Jos tämän olisi
tehnyt toinen poika, minä ehkä olisin voinut sen kestää", hän sanoi
liikutettuna.

Herra Bonnithorne seisoen syrjässä oli raaputtanut kivitystä
jalallansa. Hän kohotti nyt katseensa ja sanoi: "Ja niinpä, herra
Ritson, ihmiset sanovatkin, että te olette aina enemmän suosinut
vanhempaa poikaanne."

Vanhan miehen tuijottava katse pysähtyi hetkeksi asianajajaan, mutta
hän ei puhunut mitään, vaan seurasi kiusallinen äänettömyys.

"Minä haluan puhua nyt herra Bonnithornen kanssa, äiti", sanoi herra
Ritson. Hän oli tyynempi nyt. Rouva Ritson astui sisään.

Allan Ritson ja asianajaja seurasivat häntä astuen sisään pieneen
saliin eteisestä oikealle. Se oli hieno huone, täynnä menneen ajan
muistoja. Lattia oli kiilloitettua mustaa tammea, peitetty nahoilla;
katto oli tammineliöistä, ja vahvat tammiset niskahirretkin oli
asetettu niin, että ne muodostivat suuria neliöitä. Seinillä oli
kirkasvärisiä tammisia kaappeja, joiden etuosaan oli leikattu
kömpelöitä kuvioita, ja seinät olivat valkaistut ja koristetut
mustalla ja valkealla. Huonekalut olivat vanhat ja raskaat. Suuressa
akkunansyvennyksessä oli rukki. Kärpänen surisi katossa ja auringon
kajastus vielä kuvastui lattialle. Miehet istuutuivat.

"Minä olen kutsunut teijät, herra Bonnithorne, tehäkseni
testamenttini", sanoi vanha mies. Asianajaja hymyili.

"Vanha totuushan on, että viivyttely lakiasioissa on samaa kuin polttaa
kynttilää päivällä; kun yö tulee, on se silloin hiileksi palanut."

Vanha mies välitti vähät tästä huomautuksesta.

"Niin", hän sanoi, "mutta mitkään muitten menettelytavat eivät sovellu
minulle."

Tämä vihjaus sai herra Bonnithornen heristämään korviansa.

"Ja mitkä ovat teidät varsinaiset syynne?" hän kysyi.

Allan näytti hajamieliseltä. Hän oli hetkisen ääneti ja sanoi sitten
hitaasti aivan kuin leikitellen ajatuksilla ja lauseparsilla:

"No niin, teijän täytyy tietää... Minä tuskin tiijän, kuinka sen
sanoisin ... Niin, minun vanhin poikani Paul, kuten häntä sanotaan --"

Vanha mies pysähtyi, hänen koko olentonsa muuttui yrmeäksi ja
epävarmaksi. Herra Bonnithorne kiiruhti apuun.

"Niin, minä olen pelkkänä korvana. Teidän vanhin poikanne --"

"Hän on -- hän on --"

Ovi avautui, ja rouva Ritson astui huoneeseen jäljessään loordi Fisher.

"Herra Ritson, teijän lampaanne, koko mustaposkinen lauma
Hindscarthilla, ovat murtautuneet ulos haa'asta ja kiipeilevät nyt
juuri kuilun reunamia", sanoi hiilenpolttaja.

Vanha mies hypähti seisoalleen.

"Minun täytyy mennä heti", hän sanoi. -- "Herra Bonnithorne, minun
täytyy jättää teijät, muuten minä menetän viisikymmentä parhaimmista
lampaistani kuiluihin."

"Mää olin niin rohkee, että tulin sanomaa, kun näin, ankara jumalanilma
on tuloss'."

"Se oli oikeen, Mattha, ja teit niinkuin hyvä naapuri ainakin. Tulen
mukaasi tuossa paikassa."

Loordi Fisher astui ulos.

"Voitteko te tavata minua täällä uuvvestaan kello kaheksan illalla?"

Harmi kuvastui herra Bonnithornen kasvoilla, mutta nöyrästi hän
kuitenkin vastasi:

"Olen aina valmis palvelemaan teitä, herra Ritson. Voin palata kello
kahdeksan."

"Olkee hyvä." Sitten Allan kääntyen rouva Ritsoniin lisäsi: "Tarjoa
herra Bonnithornelle virvokkeita", ja hän kiiruhti hiilenpolttajan
jälkeen. Päästyään pihaan hän kutsui koiria. "Britz! Laddie! Se, seh!
Tulkaa, pojat, tulkaa, pojat, se, seh!"

Hän kurkisti sisään muutamasta ulkohuoneen ovesta -- ja huudahti:
"Reuben, missäs sinä oot? Jouvvu ny' sukkelaan, ja tuo poika mukanas!"

Seuraavana hetkenä nuori lammaspaimen ja karjapoika mukanaan kolme
paimenkoiraa saapuivat Allan Ritsonin luo pihaan.

"Tulekkos vuorelle, Mattha?" kysyi vanha mies.

"En, tältä päivältä saa riittää. Oon matkalla kotiin."

"Hyvää yötä, ja kiitos!"

Sitten joukko lähti kujaa myöten, miehet huudellen, koirat haukkuen.

Kulkiessaan eteisen läpi herra Bonnithorne tapasi Hugh Ritsonin, joka
oli menossa ulos kasvoilla kova ilme ja pää alas painuneena.

"Tahtoisitkos", kysyi asianajaja, "tietää, mitä varten minua on
kutsuttu tänne?"

Hugh Ritson ei heti kohottanut katsettaan.

"Tekemään hänen testamenttiansa", lisäsi herra Bonnithorne odottamatta
toisen vastausta.

Nyt Hugh Ritson kohotti katseensa; hänen silmänsä leimahtivat, mutta
sen jälkeen hän meni ulos virkkamatta sanaakaan.



V LUKU.


Hugh Ritson oli kaksikymmenseitsen-vuotias. Hänen sileäksi ajettu
naamansa oli pitkä, kalpea ja yksilöllinen; nenävarsi oli leveä ja
sieraimet turpeat; huulilla asui päättävä ilme, silmät olivat suuret ja
välkkyvät, otsa leveä; keskellä päätä oleva jakaus erotti tummanruskean
tukan kahteen osaan ja se laskeusi pieninä aaltoina ohimoille.
Tavallisissa oloissa kasvoilla oli tuskallinen ilme ja jokaisessa
piirteessä kuvastui suuri sisäinen voima. Kokonaisuudessaan se ei
paljoa eronnut hienorotuisen hevosen päästä, jossa on syvät silmät
ja liikkuvat sieraimet. Hän oli keskikokoa pitempi ja vartalo oli
sopusuhtainen. Kun hän puhui, melkein hätkähti sitä kuullessaan, sillä
ääni oli liian matala ja syvä ollakseen lähtöisin tuonnäköisen miehen
rinnasta. Hänen ryhtinsä oli veltto, mikä johtui jonkinlaisesta lantion
lamaannuksesta.

Koska hän oli cumbrilaisen tilanomistajan toinen poika, odotti
hän isältänsä vain pientä osaa ja senvuoksi hän oli valmistunut
kaivosinsinööriksi. Vietettyään muutamia kuukausia Cleatorin
rautakaivoksissa hän muutti kaksikymmenkaksi-vuotiaana Lontooseen
ilmoittautuen oppilaaksi kaivosopistoon Jermyn kadun varrella.
Siellä hän vietti neljä vuotta jakaen huoneen muutaman lakitieteen
ylioppilaan kanssa kirkkopuistossa. Hänen oleskelunsa Lontoossa kului
ilman seikkailuja. Harvapuheisena hänellä oli vähän ystäviä. Hänellä
oli luontaista taipumusta mietiskelyyn, mutta ponnistuksia hän ei
rakastanut. Häneltä puuttui fyysillistä tarmoa ja se lienee osiksi
ollut syynä hänen ryhtinsä velttouteen. Myöhään yöhön hän tahtoi
marssia rantoja pitkin: kaupungin vilkas elämä ja sen salaperäinen
hiljaisuus puolenyön jälkeen erikoisesti viehätti häntä. Näillä
matkoillaan hän tutustui elämän murjomiin, mitä omituisimpiin
olentoihin: yksi niistä oli persialainen ylimys, joka oli ollut
viimeisen shahin hovissa ja nyt piti pientä tupakkakauppaa muutaman
sivukadun varrella; niihin kuului myöskin muuan ranskalainen
maastakarkoitettu, joka oli kuulunut Ludvig Philippen seurapiiriin ja
nyt myyskenteli puolen pennyn sanomalehtiä. Muina aikoina Hugh tuskin
ollenkaan meni ulos ja hyvin harvoin häntä kukaan luokseen kutsui.

Vain palvelijat, jotka näkivät hänet kaikkina aikoina ja kaikilla
tuulilla, näyttivät aavistavan, että tuon näennäisesti kylmän kuoren
alla piili kiihkeä luonne. Mutta itse hän tiesi, miten voimakas oli
intohimojen valta. Hän ei koskaan voinut katsella kaunista naista
kasvoihin tuntematta veren kuohuvan suonissaan, niin että pyörrytti.
Mutta yhtä voimakas kuin hänen intohimonsa, oli, yhtä luja oli myöskin
hänen tahtonsa. Hän piti itseään kurissa ja nelivuotisen Lontoossa
oleskelunsa aikana hänen oli melkein onnistunut tyynnyttää sielunsa
salaiset pohjavirrat.

Kaksikymmenkuusi-vuotiaana hän palasi Cumberlandiin, kun hänellä oli
syytä otaksua, että hänen isänsä antaisi kaivosten johdon hänelle.
Vuosi oli nyt kuitenkin kulunut eikä mitään oltu tehty. Pettyneitten
toiveitten vuoksi hän oli tulemassa sairaaksi. Hänen vanhempi veljensä,
Paul, oli elänyt koko ikänsä maalla ja oli melkein luonnollista, että
hän perisi maat. Niin oli Hugh Ritson kuitenkin ajatellut, vaikk'ei
asioita oltu vielä lopullisesti järjestetty. Viikko seurasi viikkoa,
kuu kuuta, ja hänen sydämensä tuli katkeraksi. Hän oli melkein
päättänyt lopettaa tämän odotuksen. Oli tuleva päivä, jolloin hän ei
jaksaisi kestää kauempaa ja silloin hän tiesi joutuvansa tuuliajolle.

Eräs tilapäinen sattuma päästi hänen intohimonsa valloilleen. Metsissä
kierrellessään hän kävi usein sammalikossa, jossa loordi Fisher
työskenteli kaivoksessaan. Varhaisena kesäaamuna oli hauska kahlata
lirisevän puron yli yksinäisessä seudussa. Eräänä aamuna hän tapasi
vanhan loordin tyttären pesemässä vaatteita purossa. Hän muisti, että
tämä ennen oli ollut herttainen, sievä kymmen- tai yksitoistavuotias
olento. Hän oli nyt kahdeksantoistavuotias tyttö, jonka kasvot olivat
kauniit, esiintyminen vaatimatonta ja koko olento todisti, ettei
hän ollut vielä nainen, mutta ei enää lapsikaan. Hänen äitinsä oli
äskettäin kuollut, hänen isänsä vietti päivänsä -- usein yönsäkin,
kun hiilihauta paloi -- vuorella, joten hän joutui enimmäkseen
elelemään yksin. Hugh Ritson piti hänen ystävällisistä vastauksistaan
ja harvoista, yksinkertaisista kysymyksistänsä. Niinpä hänelle tuli
tarpeeksi saada katsella tyttöä aamuisin ja hän tunsi pettyvänsä, ellei
saanut nähdä hänen nuoria, kauniita kasvojansa. Ollen itse hiljainen
mies hän kuunteli mielellänsä tytön nöyrää, vaatimatonta puhetta. Hänen
jäykkä katseensa saattoi heltyä sellaisina hetkinä ja saada hyväilevän
ilmeen. Tätä jatkui kuukausia eikä kertaakaan kumpikaan osoittanut
mitään liehakoinnin merkkejä. Ajan oloon Hugh Ritson kuitenkin tajusi,
että tytön sydän oli syttynyt. Jos hän tuli myöhään, tapasi hän hänet
nojaamassa portin yli katsellen haaveillen vihertävälle vuorelle, ja
kasvoilla hehkui kaihoisa puna. Turhaa on kertoa enempää Tyttö antautui
hänelle koko sydämestään ja sielustaan ja hän itse tunsi, että se
miinoitus, jonka hän oli ympärilleen rakentanut, oli räjähtänyt ja
hajonnut.

Sitten tuli heräämys, ja Hugh Ritson huomasi liian myöhään, ettei hän
ollut koskaan rakastanut tätä yksinkertaista lasta, joka oli saanut
hänet päästämään irti hänen intohimojensa siteet, vaan toista naista.

Tästä johtui ensimmäinen murhenäytelmä tämän, miehen elämässä.

Nyt äskettäin hän oli saanut toisen tärkeän seikan aprikoidakseen.
Herra Bonnithornen juttu siitä, että Gretan isältä oli jälkisäädöksen
mukaan jäänyt poika erään Grace Ormerodin kanssa, sattui juuri siihen
aikaan, jolloin hän tunsi mielessään katkerinta pettymystä, ja siksi
hän helposti lankesi kiusaukseen "rehellisesti kokeilla", eikö saisi
asioita kääntymään mielensä mukaan. Jos se Grace Ormerode, joka oli
mennyt naimisiin Lowtherin kanssa, sattui olemaan hänen oma äitinsä,
silloin -- voi panna veikkaa siitä -- Paul oli Lowtherin poika. Jos
Paul oli Lowtherin poika, hän samalla oli Gretan velipuoli. Ellei
Paul ollut Allan Ritsonin poika, silloin hän, Hugh Ritson, oli isänsä
perillinen.

Nykyisessä tunteitten pyörteessä hän ei joutanut tarkasti kysymään,
miten asiat todellisuudessa olivat. Hänelle riitti, kun olosuhteet
näyttivät kääntyneen hänelle edullisiksi ja se muutti koko maailman
hänen silmissään.

Ensimmäinen tulos tästä muutoksesta oli, että hän huomaamattaan alkoi
katsoa onnetonta suhdettaan Mercy Fisheriin aivan toisin silmin. Mitkä
hänen aikaisemmat tunteensa olivat olleet, olemme jo nähneet. Nyt
hänestä koko juttu oli onneton "sattuma", joka herätti "hitonmoista
melua" ja ajatus "mennä naimisiin" tuntui hassulta hulluttelulta,
jolloin hän vain leikkisi "romaanien suuria rakastajoita" toisten
katsellessa sysihaudalta hänen hommiansa.

Kun hän kulki herra Bonnithornen ohi Ghyllin eteisessä, hän oli
matkalla loordi Fisherin mökille. Hän näki edellään joukon, jossa
oli hänen isänsä ja hiilenpolttaja ja päästäkseen tapaamasta heitä
hän kulki Ankerias-kallion yli oikopolkua. Astuttuaan kiivaasti
yhden penikulman hän tuli valkeaksimaalatulle mökille, joka oli
kylän laidassa likellä sitä siltaa, joka kulki putouksen yli. Se
oli suloinen, yksinäinen paikka, jossa hiljaisuutta häiritsi vain
veden kohina, kyyhkysten kujerrus ylisillä ja rastaan laulu kosken
partaalla. Ilmassa tuntui turpeen raikas tuoksu. Talon edustalla oli
kiilanmuotoinen puutarha, jossa kasvoi enimmäkseen pähkinäpuita.
Tullessaan lähelle Hugh Ritson huomasi, että orava kurahti muutaman
puun haaraan. Tämä pieni olento keinutteli itseänsä vetreällä oksalla
laskien välistä tuuhean häntänsä pitkin oksaa ja raksutellen auki
pähkinöitä. Avatessaan pientä porttia Hugh Ritson keksi, että kissa
oli asettunut puunrungon taa vaanimaan oravan liikkeitä ja ehkä
käyttääkseen sen varomatonta urheilua hyväkseen.

Hänen tullessaan puutarhaan Mercy kulki juuri sen yli kädessään
vesisanko, jota hän juuri lähteestä toi. Hän oli nähnyt tulijan ja
koetti kiiruhtaa sisään. Hugh seisahtui hänen eteensä, ja tyttö laski
sangon kädestänsä. Mercyn pää oli painunut hyvin alas ja kasvot olivat
karahtaneet hehkuvan punaisiksi.

"Mercy", sanoi Hugh Ritson, "kaikki on järjestetty. Herra Bonnithorne
saattaa sinua junaan tänä iltana ja perille tultuasi tulee sinua
vastaan se henkilö, josta sinulle puhuin."

Mercy kohotti silmänsä katsellen rukoillen hänen kasvoihinsa.

"Ei tänään, Hugh", hän sanoi kuiskaten murtuneella äänellä; "anna minun
jäädä huomiseen."

Hugh katseli häntä hetkisen vakavana ja kun hän sitten puhui, tuntui
hänen äänensä tytöstä kuin kahleitten kitinä.

"Matka on tehtävä. Jokaisen viikon viivytys suurentaa vaaraa."

Tytön katse painui taas ja kyyneleet alkoivat tippua ruskealle
käsivarrelle, jonka hän oli kohottanut.

"Tule", sanoi toinen pehmeämmällä äänellä; "juna lähtee tunnin
kuluttua. Isäsi ei ole vielä tullut ja kylän asukkaat ovat melkein
kaikki urheilupaikalla. Sen parempi. Ota takkisi ja hattusi ja kulje
polkua Tammilehdon läpi. Sen laidassa herra Bonnithorne odottaa sinua."

Tytön kyyneleet juoksivat nyt valtoinaan, vaikka hän puri huuliaan ja
koetti pidättää niitä.

"Tule nyt, tule; tiedäthän, että juuri itse valitsit tämän."

Seurasi äänettömyys.

"En koskaan luullut, että olisi niin hirveän raskasta lähteä", virkkoi
tyttö vihdoin.

Hugh hymyili heikosti ja jatkoi houkuttelevammalla äänellä.

"Ethän sinä iäksi mene. Sinähän tulet takaisin turvassa ja onnellisena."

Sanat kulkivat uudestaan ja uudestaan tyttöparan läpi. Hänen
ristissäolevat kätensä vapisivat huomattavasti ja hänen sormensa
nytkähtelivät suonenvedontapaisesti. Hetkisen kuluttua hän hieman
tyyntyi ja sanoi hiljaa:

"Ei, minä en koskaan tule takaisin -- sen minä hyvin tiedän." Ja hänen
päänsä painui rinnalle ja sydäntä poltti kauheasti. "Minun täytyy
jättää kaikille hyvästit. Täällä olivat Betsy Jacksonin lapset -- minä
suutelin heitä kaikkia tänä aamuna, mutta en sanonut, miksi; pikku
Willy näytti tietävän ja itki niin katkerasti, pikkuinen raukka."

Tämän tapauksen muisto liikutti tytön yksinkertaista sielua, niin
että lähteet kuohuivat yli äyräittensä ja lapsellinen ääni tukahtui
nyyhkytyksiin.

Mies seisoi tuskan hymy huulillaan. Hän tuli lähemmä ja pyyhki pois
kyyneleet ja siveli hänen päätään koettaen saada hänet tyyntymään.

Mercy kohotti äänensä.

"Ja vielä sinun äitisi, enkä minä voi sanoa edes hänelle hyvästiä", hän
sanoi; "ja minun isäparkani, jolle minä en tohdi puhua mitään --"

Hugh polki kärsimättömästi käytävää.

"Tule, tule, Mercy, älä ole hupakko."

Tyttö kohotti nuoret kasvonsa, jotka ennen olivat olleet kauniit kuin
päivä, mutta nyt olivat itkusta ja huolesta laihtuneet ja kalvenneet.
Hän otti Hughin nutun rintapielestä kiinni ja sisäisen voiman
pakottamana, jota hän ei näyttänyt voivan vastustaa, heitti toisen
kätensä hänen kaulaansa, kohotti kasvonsa, kunnes heidän huulensa
hipaisivat toisiansa ja heidän katseensa yhtyivät vakavasti hetkeksi.

"Hugh", hän sanoi kiihkeästi, "rakastatko varmasti minua niin paljon,
että poissaollessanikin muistat minua? -- oletko sinä oikein, oikein
varma?"

"Olen, olen; ole varma siitä", Hugh sanoi hellästi.

Hugh irroitti hänen kätensä.

"Ja tuletko sinä hakemaan minua sen jälkeen, kun --"

Hän ei voinut sanoa lausetta loppuun. Hugh hymyili: "Kuinkas, tietysti,
tietysti."

Tytön sormet vapisivat ja menivät ristiin; hänen poskensa hehkuivat.

"Tietysti, totta kai." Hugh hymyili taas aivan kuin antaen anteeksi
tällaisen lapsellisen epäilyn. Sitten hän pani kätensä tytön olalle,
laski äänensä niin, että siinä oli sekä hellyyttä että vakavuutta ja
sanoi kääntäen tytön kirkastuvat kasvot puoleensa: "Kas niin, kas niin;
mene nyt laittautumaan valmiiksi."

Tyttö pyyhki kiireesti kyyneleet silmistään ja näytti puoliksi
häpeilevältä, puoliksi hurmaavalta.

"Minä menen juuri."

"Sinä olet hyvä, pieni tyttö."

Kuinka auringonpaiste palasikaan näiden sanojen mukana tytön sieluun!

"Hyvästi toistaiseksi, Mercy -- vain toistaiseksi, tiedäthän."

Mutta miten kiireesti sittenkin seurasivat varjot auringonpaistetta!

Hugh näki kyynelten uudestaan kokoontuvan loistaviin silmiin ja tuli
muutaman askelen takaisin.

"Vielä -- yksi hymy -- vain yksi pieni hymy!" Tyttö hymyili kyyneltensä
läpi. "Kas niin -- kas niin -- pikkuinen, rakas Mercy. Hyvästi,
hyvästi."

Hugh kääntyi ympäri ja astui kiivaasti tiehensä. Kulkiessaan portista
hän ei voinut olla huomaamatta, että kissa salaa hiipi pähkinäpuun
juurelta pihaan päin lakastuva hymy pyöreällä naamallansa, ja oravan
häntä roikkui sen hampaitten välistä.

Hugh Ritson oli lopuksi voittanut, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi
kärsinyt musertavan tappion. Hän oli voittanut oman miehuutensa ja nyt
hän tunsi luikkivansa voittonsa näyttämöltä tiehensä syvästi häveten.
Puhuessaan herra Bonnithornen kanssa hän oli alkanut tajuta, että oli
sekaantumassa johonkin hulluun ja alhaiseen, ja jos mikään tyttöä
koskeva ajatus hänessä oli voimakas, niin oli se tunne siitä, että tämä
hänen inhimillinen tyhmyytensä alensi hänen miehistä arvoansa. Hän oli
ajatellut uhmata yleistä mielipidettä. Mutta sitä hän nyt kuitenkin
tunsi pelkäävänsä enemmän kuin mitään muuta. Että mies joutui näin
epätasaiseen koetteluun naisen kanssa ja selvisi siitä voittajana
vain liehakoinnin ja petoksen avulla, oli enemmän kuin julmaa: se oli
raakaa. Tätäkin sanontaa hän olisi voinut sietää niin paljon, kuin
se koski naisen kärsimystä, mutta pahempaa hänestä oli, että se teki
miehestä mitättömän narrin hänen omissa silmissään.

Ilta oli pitkälle kulunut. Aurinko oli painunut ja läntiset vuoret
peittyivät mustiin pilviin. Itäisten vuorten huippuja verhosi vieläkin
vaalea auder, ikäänkuin aurinko olisi niitä vielä tervehtinyt
poistuvilla säteillänsä. Ei käynyt pieninkään tuulenhenkäys, ei
liikahtanut ainoakaan lehti. Laakso lepäsi tyynenä hiljakseen kerraten
vain iloisten äänten kaikua, joka huvipaikalta kierteli pitkin metsiä
ja maita. Taivas laakson kohdalta oli sininen, mutta pohjoiselle
taivaalle kohosi mustia pilviä, jotka paksuina ja monenmuotoisina
purjehtivat kuin epämääräiset laivat ilmojen meriä.

Hugh Ritson lähti laaksotietä takaisin Ghylliin. Ilmeisesti hän oli
kiihtynyt: hän asteli pää hyvin painuneena, pysähtyi äkkiä silloin
tällöin ja kiukuissaan ruhtoi ohi kulkiessaan poikki tien varrella
olevia pensaita. Kun hän oli päässyt Hindscarthin juurelle, kuuli hän
kiihkeää koiranhaukuntaa, kun ne ajoivat jossakin tänne näkymätöntä
lammaslaumaa. Katsellessaan ympärilleen hän keksi joukon miehiä
kiipeävän jäljekkäin kuin muurahaiset äkkijyrkän kallion yli.

Sinä hetkenä hänen kasvonsa omituisesti värähtivät ja hän astui
raskaammin jatkaessaan matkaansa. Muutamassa tienkäänteessä hän tapasi
loordi Fisherin. Vanha mies näytti nyt vähemmän surulliselta kuin
tavallisesti. Olipa kuin perheen murhe olisi painanut hänen melkein
raunioksi luhistunutta olentoansa kevyemmin tänä iltana kuin muulloin.

"Hyvää iltaa, herra; kuinka voitte?" hän sanoi melkein iloisesti.

Hugh Ritson vastasi lyhyesti:

"Te ette olekaan yötä vuorella, Matthew?" hän kysyi ja hänen silmänsä
kääntyivät vuoritielle.

"Ei, hauta ei pala tänä yönä, se on varma; minun tyttäreni oottaa
minua."

Hugh Ritsonin silmät tarkastelivat nyt kiihkeästi tietä, joka kulki
vuoren juurta länteen. Hiilenpolttaja lähti edelleen samaan suuntaan,
mihin Hugh Ritson yhä tuijotteli, ja sanoi:

"Tuo on kehno paikka tuo, jossa isänne nyt kiipeilee Reubenin ja
pojan kanssa, ja nyt on tulossa paha ilma. Kattokaapas noita mustia
pilvenmöhkäleitä!"

Hugh Ritsonin katseeseen tuli epämääräinen ilme, ja vanhus jatkoi
tavallisella äänellänsä:

"Nyt minun pitää laputtaa tieheni, herra, muuten minun tyttöressuni
väsyy oottamiseen. Hyvää yötä, herra, hyvää yötä."

"Hyvää yötä, Matthew, ja Jumala teitä auttakoon", sanoi Hugh
hämmästyttävän vakavasti kääntäen silmänsä toisaalle.

Hän oli kulkenut puolisen penikulmaa edelleen ja joutunut kujalle, joka
vei Ghylliin, kun Greta Lowther juoksi häneen melkein palliksi tullen
muutamasta niityn veräjästä hattu riippuen nauhasta käsivarressa,
pehmeä, aaltoileva tukka melkein vapaana, kasvoilla lämmin, hohtava
puna, iloinen pilke silmissä ja riemukas hymy punaisilla huulilla.

Greta oli juuri livahtanut Paul Ritsonia pakoon. Hän oli kulkenut
lehdon läpi, joka kasvoi täynnä villiruusuja, punaisia ja valkeita.
Sen halki kulki hyppelevä puronen, joka hohti ambralta, koska
sen pohjaa peitti kirkkaankeltainen hiekka ja välkkyvä rapakivi.
Sen yli oli sillaksi asetettu vanhan pyökin runko. Maata peitti
sammal ja saraheinä, mutta ylempänä lehdon puut ja ruusut antoivat
kättä toisillensa. Ilma oli täynnä heinän ja kukkien tuoksua sekä
linnunlaulua. Paul, se kavala veitikka, oli koettanut viekoitella
Gretaa hetkeksi lehdon siimekseen, mutta tämä viisas pikku nainen
olikin liian ovela antautuakseen niin helposti tällaiseen leikkiin.
Uskotellen toiselle, että hän seuraa jäljestä, oli Greta varpaisillaan
kiitänyt yli sammalen keveästi ja kuulumattomasti kuin sirriäinen.

Kohdatessaan Hugh Ritsonin hän oli ajattelemassa Paulista ja koko hänen
sukupuolestaan yleensä: "Mitä rakkaita, yksinkertaisia, epäluulottomia
ja luottavia olentoja he ovatkaan!" Mutta se ajatus katkesi lyhyeen:
"Ah, Hugh!"

"Kuinka onnelliselta sinä näytätkään, Greta!" virkkoi Hugh iskien
silmänsä häneen.

Uusi säde kirkasti Gretan päivänpaisteisia kasvoja. "En näytä
onnellisemmalta kuin olen", hän vastasi. Hän kohotti käsivartensa, ja
kohoava ja laskeutuva rinta osoitti, että hän oli täysi nainen.

Hugh Ritson oli viimeisen puolen tunnin aikana tehnyt monta hyvää
päätöstä, mutta tällä hetkellä niistä ei ollut jäljellä ainoatakaan.

"Sinä olit tänään kiusallisen kohtauksen todistajana", hän sanoi hieman
arvellen. "Ole varma siitä, ettei se ollut vähemmän tuskallinen minulle
senvuoksi, että sinä olit saapuvilla."

"Ah, minä olin niin pahoillani", sanoi Greta kärsimättömästi.
"Halveksitko sinä isääsi?"

Hugh painoi päänsä hieman alas. "Sitä ei voinut auttaa -- tiedän hyvin,
että se oli ikävää -- omasta puolestani pyydän sitä sinulta anteeksi."

"Mitäs minusta", sanoi Greta, "mutta sinä loukkasit isääsi liian
syvästi."

"Kohtelin häntä samalla mitalla kuin hän minua -- siinä kaikki."

"Mutta se rakas vanhus ei tarkoittanut mitään, ja sinä tarkoitit
sangen paljon. Hän vain tahtoi komentaa sinua vähän, ehkäpä hiukan
peloitellakin ja siksi hän uhkasi sinua kepillänsä, rakastaaksensa
sinua jälkeenpäin sitä enemmän."

"Saatat olla oikeassa, Greta. Luonto ehkä mielellään leikittelee sillä
tavalla, mutta, kuten näet, minä otan kaikki asiat vakavalta kannalta
-- samoin kuin koko elämänkin."

Hän vaikeni, ja hänen huulensa vapisivat hiukan.

"Sitäpaitsi", hän jatkoi toisella äänellä, "aina se on ollut sellaista.
Jo siitä asti, kun olimme lapsia -- veljeni ja minä -- ei _minulle_
ole riittänyt paljoa vanhempain hellyyttä. Tuskin voin sitä enää nyt
odottaa."

"Sen täytyy varmaankin olla turhaa kuvittelua", sanoi Greta
hajamielisesti. Ilo näytti kuolevan hänen silmistänsä. Hän katsahti
sinne, missä Hugh Ritsonin epävarma jalka tallasi tien kivitystä, ja
sitten hän äkkiä aivan kuin hetkellisen hellyyden puuskassa katsoi
häntä osanottavasti suoraan kasvoihin.

Hugh Ritson luki hänen ajatuksensa. Hymy värähti hänen huulillaan ja
katse muuttui teräksenkylmäksi.

"Ei, ei sitä", hän sanoi, "minä en pyydä sääliä -- enkä tarvitse sitä.
Luonto on lahjoittanut veljelleni kaikki edut -- yksinpä ruumiinkin
niin sopusuhtaisen, että kreikkalainen kuvapatsas voisi häntä kadehtia
mutta hän ja minä olemme kuitit -- ehkäpä enemmän kuin kuitit."

Hän naurahti katkerasti, ja tyttö karahti verentipahtavan punaiseksi
häpeästä, kun toinen oli lukenut hänen ajatuksensa.

"Olen pahoillani, jos minun ajatuksiani voidaan niin tulkita", hän
sanoi hitaasti. "Jos mielessäni oli sääliä, tuli se aivan tahtomattani.
Minä ajattelin äitiäsi Hän on hyvä ja hellä jokaiselle. Näes, hän on
koko seudun hyvä hengetär. Tiedätkö, mikä nimi hänelle on annettu?"

Hugh pudisti päätänsä.

"Pyhä Grace! Pappi Christian sanoi sen minulle; näyttää kuin minun oma
rakas äitini olisi ristinyt hänet."

"Ei hän kuitenkaan ole tehnyt paljoa, joka olisi sulostuttanut minun
elämääni, Greta", sanoi Hugh.

Hänen äänensä vaikutti voimakkaasti Gretan mieleen. Siinä ilmeni syvä,
tavaton tunne. Greta ei vastannut mitään ja he alkoivat astella taloon
päin.

Kuljettuaan muutamia askeleita Greta muisti kepposen, jonka oli
Paulille tehnyt, ja kurottaen kaunista kaulaansa hän tahtoi nähdä yli
kentän lehtoon, johon hän oli hänet jättänyt.

Hugh arvasi, mitä hänen silmänsä etsivät.

"Olen kuullut, että sinä olet päättänyt. Onko se totta, Greta?" kysyi
Hugh.

"Päättänyt, mitä?" kysyi tyttö punastuen taas.

Hugh myöskin punastui hiukan ja vastasi pakotetusti ja hiljaa:

"Mennä naimisiin minun veljeni kanssa."

"Jos hän sitä tahtoo. Otaksun, että hän tahtoo, hän sanoo aina niin,
tiedäthän."

Hugh katseli vakavasti tytön hehkuvia kasvoja ja; sanoi miettivästi:

"Greta, on ehkä syitä, jotka sanovat, ettei sinun pitäisi mennä Paulin
kanssa naimisiin."

"Mitä syitä?"

Hugh ei vastannut heti, ja Greta uudisti kysymyksensä. Sitten Hugh
sanoi oudolla äänellä:

"Vaikeita ja laillisia esteitä, kuten sanotaan."

Gretan silmät levähtivät auki tavattomasta ihmetyksestä.

"Mahdotonta -- sinä et voi tarkoittaa sitä, mitä nyt sanot!" hän sanoi
varmasti ja kiivaasti. Hän katsoi Hughin kasvoihin ja luki väärin, mitä
siellä näki. Sitten hän alkoi nauraa ensin kevyesti, hetken päästä
äänekkäästi ja sanoi kääntäen päänsä toisaalle, ihan kuin puhuen
itseksensä: "Ei, ei; hän ei ole minulle mitään muuta kuin se mies, jota
rakastan."

"Rakastatko sinä sitten häntä?"

Greta hätkähti.

"Kysytkö sinä sitä?" hän sanoi. Hämmästys hänen suurissa silmissään
oli syventynyt ihastukseksi. "Rakastaa häntä?" hän sanoi. "Enemmän
kuin mitään muuta maailmassa." Tyttö tahtoi paljastaa salaisuutensa.
"Sinusta tulee minun veljeni, Hugh, enkä minä pelkää sanoa sitä
sinulle."

Hän otti hattunsa ja heilutti sitä säilyttääkseen mielenmalttinsa
horjumattomana.

Hugh Ritson pysähtyi ja hänen ilmeensä herkistyi. Hänen kasvoilleen
ilmestyi epämääräinen hymy. Puhuessaan Gretan kanssa hänen sielussaan
oli tuskaatuottavana pohjasävelenä kulkenut ajatus Mercy Fisheristä.
Mutta nyt hän vieroitti hänet kokonaan mielestänsä. Olla sidottuna
iäksensä mitättömään olioon, jonka kasvojen kauneus tosin saattoi
hetkeksi viehättää -- kuka mies sitä voisi kestää? Hän oli kyllä
hetkisen seurannut viettiensä vaatimuksia -- tosi! Sen kiusauksen
valtaan heittäytyminen oli johtanut ikävään lopputulokseen -- tosi
sekin! Mitäs siitä? Ei kannata ajatella! Pitäisikö hänen joutua koko
iäksensä kantamaan sellaista hirttä niskassansa? Turhaa! Luonnon
laki taisteli sitä vastaan. Eikö hän ollut sanonut, että hän oli
ennakkoluulojen yläpuolella? Niinpä hän ei myöskään tahtonut näytellä
"romaanien suuria rakastajoita". Gretan kauniit kasvot hänen edessään
karkoittivat kaikki kiusalliset viisastelut. Tarttuen hänen viimeisiin
sanoihinsa hän sanoi:

"Sinun veljesi -- niin. Mutta etkö sinä ole koskaan ajatellut, että
olisin toivonut saavani toisen nimen?"

Hämmästynyt ilme palasi taaskin tytön kasvoille. Hugh näki sen ja
jatkoi:

"Onko se mahdollista, ettet sinä vielä olisi lukenut minun
salaisuuttani?"

"Mitä salaisuutta?" kysyi Greta melkein lämpimästi. "Greta, jos sinun
rakkautesi olisi ollut suuri, sinä olisit lukenut minun salaisuuteni,
kuten minä olen lukenut sinun." Hiljaisella äänellä hän jatkoi: "Se
tapahtui paljon ennen kuin minä tiesin, tai edes ajattelin, että sinä
rakastaisit minun veljeäni. Minä näin sen, ennenkuin hän oli huomannut
sitä -- ennenkuin itsekään olit päässyt selville siitä."

Punainen hohto Gretan kasvoilla syveni entistä enemmän. Hän pysähtyi,
ja Hugh liikehti hermostuneesti edestakaisin.

"Greta", virkkoi Hugh katsoen rukoillen tytön kasvoihin, "mitä on
rakkaus, joka tuskin tajuaa olemassa-oloansa? Sellaista on se rakkaus,
jolla sinä minun veljeäni rakastat. Ja minkä arvoista on se miehuuton,
arka intohimo, jota hän sinulle tarjoaa? Sellaista on kuitenkin hänen
rakkautensa. Mitä on hänen rakkautensa sinuun tai sinun häneen -- mitä
se on -- mitä se voi olla? Rakkaus ei ole hyödytöntä tunneleikkiä,
vaan sen pitää vallata koko olento. Sen olen aina sanonut, Greta, ja
kuinka se onkaan tosi!" Hän jatkoi äkkiä ja äänessä helähti raivo: "Muu
rakkaus ei ole muuta kuin halujen tyydyttämistä. Greta, _minä_ ymmärrän
sinua, Sitä ei voi tehdä niin sivistymätön mies kuin minun veljeni."
Sitten hän lisäsi kiihkeällä äänellä: "Rakkahin, minä tarjoan sinulle
rakkautta, josta nämä maanmoukat eivät osaa uneksiakaan."

"Maanmoukat!" Greta kertasi puoliksi tukahdutetusti kuiskaten.

Hugh ei kuullut häntä. Hänen kiihkeät silmänsä hehkuivat ja häntä
huimasi.

"Rakkahin Greta, minun elämässäni on ollut vähän, joka olisi
sulostuttanut sitä. Minä olen kuitenkin mies luotu rakastamaan ja
saamaan vastarakkautta. Kuukausia olen salannut rakkauttani sinuun,
mutta nyt sitä ei voi enää salata. Ehkä minua on estänyt tunnustamasta
sitä meidän molempien rakkaus Pauliin. Mutta nyt senkin on täytynyt
väistyä."

Hänen leukansa vavahteli, hänen huulensa vapisivat, ääni paisui ja
sormet puristuivat lujasti kämmeniin. Hän lähestyi Gretaa tarttuen
hänen käteensä. Voimakas tunne näytti vallanneen tytön. Hämmästys
oli saanut hänet sanattomaksi ja hän seisoi kuin kuvapatsas tuskin
käsittäen, mitä ympärillä tapahtui. Mutta kun hän tunsi käteensä
koskettavan, hänen tietoisuutensa palasi. Hän vetäisi kätensä pois.
Hänen rintansa kohosi. Ääni muuttui ylpeäksi, kun hän virkkoi:

"Tämä on siis sinun tarkoituksesi! Minä vihdoinkin ymmärrän sinua!"

Hugh Ritson astui askelen taakse päin.

"Greta, kuule minua -- kuule minua vielä!"

Greta oli nyt voittanut mielenmalttinsa takaisin.

"Herraseni, sinä olet solvaissut veljeäsi yhtä syvästi, kuin jos minä
nyt jo olisin sinun veljesi vaimo."

"Greta, ajattele, ennenkuin puhut -- ajattele, minä rukoilen sinua."

"Minä _olen_ ajatellut! Minä olen ajatellut sinua, kuten sisaren tulee
ja puhutellut sinua veljenäni. Nyt minä tiedän, kuinka alhainen sinun
sielusi on."

Hugh Ritson keskeytti intohimoisesti:

"Jumalan tähden, vaikene! Minä olen mies, joka ei voi anteeksi antaa."

Hänen sieraimensa värähtelivät, jokainen hermo vapisi.

"Rakastaa? Sinä et ole milloinkaan rakastanut. Jos sinä tietäisit, mitä
se sana merkitsee, niin kuolisit häpeästä siihen paikkaan, missä nyt
seisot."

Hugh kadotti kaiken arvostelukyvyn.

"Minä varoitan sinua", hän sanoi raivoissaan. "Ja minä pyydän sinua
olemaan vaiti", sanoi Greta kohottaen torjuvasti kättänsä. "Sinä
tarjoat rakkauttasi naiselle, joka on jo lupautunut toiselle. Se on
halpaa rakkautta, jota niin halvalla tavalla tarjotaan. Se on väärää
rahaa, herra, ja se halveksien hylätään."

Hugh Ritson sai hieman hillityksi itseänsä. Rypyt hänen otsallansa
olivat syvät, mutta hän sanoi tyynesti:

"Sinä et koskaan mene naimisiin minun veljeni kanssa."

"Minä menen -- jos Jumala suo."

"Sitten sinä menet hänen vaimokseen joutuaksesi koko elämäsi ajaksi
kärsimään suunnatonta häpeää ja inhoa."

"Se on niinkuin taivas määrää."

"Moukka -- sivistymätön raukka kehno --"

"Kylliksi! Mieluummin minä otan miehekseni mieronkiertäjän, kuin
sinunlaisesi _herrasmiehen_."

Kasvot kasvoja, silmä silmää vasten, kiihkeästi hengittäen he seisoivat
hetkisen. Sitten Greta pyörähti ympäri ja asteli reippaasti käytävää
pitkin.

Hugh Ritson oli samassa taas oma itsensä. Hän katseli hänen jälkeensä,
eikä kasvojen ilme vähintäkään muuttunut, ja sitten hänkin kääntyi ja
meni mitään virkkamatta taloon.



VI LUKU.


Nukuttava hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa herra Bonnithorne söi
välipalaansa. Se oli pieni tammella verhottu sali oikealle siitä
huoneesta, jossa hän oli Allan Ritsonin kanssa alkanut keskustelun,
jonka loordi Fisherin uutinen oli keskeyttänyt. Akkunan puolisko
oli avattu, ja aivan kuin taulun kehyksinä erottivat akkunan pielet
näköalasta osan. Iltarusko loi hohdettaan kukkuloihin ja metsä näytti
asettuvan tyyneen rauhaan.

Rouva Ritson astui huoneeseen ja istahti. Hänen esiintymisensä oli
vaatimatonta, melkeinpä nöyrää. Hän oli vanhettunut, mutta hänen
piirteensä olivat vieläkin kauniit. Ainainen suru näytti syventävän
rypyt, niin että ilme oli ihan toinen kuin nuoruuden päivinä. Hänellä
oli vanhanaikainen pehmeästä kankaasta tehty puku ja valkoinen
silkkikaulus. Hänen äänensä oli matala ja värähtelevä, mutta samalla
jännittynyt, niinkuin hän olisi alituiseen kysellyt.

Pää painuneena, silmät luotuina alas, helmaan, jossa hänen sormensa
hermostuneesti ja lakkaamatta liikuttelivat neulintikkuja, hän istui
ääneti tai teki vieraalleen hiljaisia kysymyksiänsä.

Herra Bonnithorne vastaili hymyllä tai lauseilla, jotka eivät olleet
kuutta sanaa pitempiä. Näiden harvojen vastausten välillä hän käytteli
veistään ja haarukkaansa niin ahkerasti, että saattoi ihailla hänen
erinomaista ruokahaluansa. Silloin tällöin kuului huvipaikalta monien
äänien häipyvä sorina tänne asti.

Vihdoin rouva Ritsonin levottomuus pakotti hänet unohtamaan tavallisen
pidättyväisyytensä.

"Herra Bonnithorne", hän sanoi, "koettakaa saada testamentti tehdyksi
vielä tänä iltana. Pyytäkää herra Ritsonia, kun hän tulee takaisin,
tekemään se viivyttelemättä. Hänellä on monta verratonta ominaisuutta,
mutta hitaisuus on hänen vikansa. Aina hän on ollut sellainen."

Herra Bonnithorne pysähdytti lasin, jota juuri oli huulilleen viemässä,
ja kohotti äkkiä katseensa.

"Anteeksi, rouva", hän sanoi tapansa mukaan hymyillen, mikä ei voinut
lievittää hänen sanojensa vaikutusta, "tämä on erityisistä syistä asia,
josta tuskin voin -- voin -- keskustella naisen kanssa."

Juuri sillä hetkellä kuului riikinkukon kujerrus kanapihasta tuntuen
raa'alta ja repivältä tässä hiljaisessa ympäristössä.

Rouva Ritson karahti hiusrajaa myöten punaiseksi.

Niin tottunut kuin hänen nöyryytensä olikin, oli se kuitenkin joutunut
liian kovalle koetukselle. Mutta hän käänsi taas katseensa alas,
lopetti tikun ja pistäen vapaan tikun hampaihinsa vastasi tyynesti:

"Tottahan vaimo saanee puhua asiasta, joka koskee hänen miestänsä ja
lapsiansa."

Suuri mies oli asettanut veitsen ja haarukan lautaselleen.

"Ei aina", hän vastasi. "Laissa on eräs merkittävä ehto, joka ei
tunnusta naiselle oikeutta sanoa poikaansa omaksensa."

Tämän venytetysti lausutun puheen aikana Hugh Ritson, vieläkin
punakkana keskustelustaan Greta Lowtherin kanssa, astui huoneeseen ja
heittäytyi leposohvalle.

Kohottamatta silmiään hermostuneista sormistansa rouva Ritson kysäisi:
"Mikä ehto?"

Herra Bonnithorne väänsi hieman naamaansa ja katsahti merkitsevästi
Hugh Ritsoniin vastatessaan: "Ehto äpärälapsista."

Jonkinlainen ylimielinen soinnahdus sattui rouva Ritsonin korvaan. Hän
kohotti katseensa neuleestansa ja sanoi:

"Mitä te tarkoitatte?"

Bonnithorne työnsi lautasensa syrjään, pyyhki suutansa lautasliinaan,
yskähti ja sanoi: "Tarkoitan, että laki kieltää pojan nimen
jälkeläiseltä, joka on siitetty ennen vihkimistä."

Rouva Ritsonin kasvot kävivät sinipunerviksi ja hän nousi seisoalleen.

"Sellainen laki on julma ja kirottu", hän sanoi, ja mielenliikutuksesta
hänen äänensä vapisi tavallista enemmän.

Herra Bonnithorne nojasi veltosti tuolinsa selustaan, päästi pitkän
"hem" täydestä kurkustansa, pisti kätensä liiviensä kainaloreikiin,
kohotti katseensa ja sanoi: "Omituista, eikö totta?"

Onnettomuudeksi herra Bonnithornen viisaalle urkinnalle Paul Ritson,
Gretan rinnalla, ilmestyi oviaukkoon ja muutti kokonaan asiain kulun.
Miesten esiintyminen, enemmän kuin sanat, oli herättänyt hänen
levottomuuttansa, ja hänen äitinsä kiihoittuneet kasvot selittivät
hänelle keskustelun sisällyksen. Kahdella askelella hän harppasi sinne,
missä suuri mies istui nytkin hymyillen, niin että valkeat hampaat
hohtivat -- ja laski voimakkaan kätensä hänen käsivarrelleen.

"Ystäväni", sanoi Paul iloisesti, "ehk'ei ole aivan turvallista teille,
että puhuttelette minun äitiäni toisen kerran tuolla tavalla."

Herra Bonnithorne nousi jäykästi ja hänen levottomat silmänsä
pysähtyivät Paulin suuttuneihin kasvoihin.

"Turvallista?" hän kertasi kiihkeänä kaikuna.

Paulin huulet olivat yhteen puristetut ja pää painunut, mutta hän
kohotti päänsä ja iski äkkiä nyrkillä pöytään.

Mitään virkkamatta herra Bonnithorne lysähti istumaan tuolillensa.
Rouva Ritson antoi neuleen pudota helmaansa ja painoi päänsä
käsiinsä. Paul tarttui hänen käsiinsä, nosti hänet ylös ja johti ulos
huoneesta. Kulkiessaan sohvan ohi, jossa Hugh Ritson lojui, hän katsoi
veljensä välinpitämättömiin silmiin, ja huoli ja inho kuvastui hänen
katseestansa.

Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, nousivat Hugh Ritson ja herra
Bonnithorne molemmat. Ymmärtämyksen pilke välähti kummankin silmistä.
Sitten äkkiä, hetken vaiston pakottamana molemmat miehet ojensivat
pöydän yli toisilleen kätensä.



VII LUKU.


Pilvet, jotka olivat kokoontuneet pohjoiselle taivaalle, kiisivät
laakson, yli ja ankara sadekuuro, jonka mukana kuului kaukainen
ukonjyrinä, pakotti huviväen siirtymään vajaan. Se oli pitkä
purjekankaasta laitettu teltta, jonka toisessa päässä tarjoiltiin
virvoitusjuomia ja nurkissa oli pöytiä, joille oli levitetty
piparikakkuja ja kaikenlaista rihkamaa myytäväksi. Ruoho tällä kohden
oli tallattu ihan lakoon, ja käytävät olivat paljaat ja kiilsivät
sateessa. Kokoontunut seura oli sangen omituinen ja sekalainen.
Erillään muista istui kumolleen käännetyllä nelikolla Newlannin
viuluniekka, postinkuljettaja Tuomas Kyttyräselkä. Hän oli pieni mies,
jonka polvet olivat koukussa ja jalat hirvittävän pitkät.

"Nyt, tyttäret, astuapas essiin. Ei sua virotella."

"Tulkoot kaikki, joilla on notkeutta jäsenissään."

Tätä karkeata kutsua seurasivat kursailematta monet komeasti-puetut
neitoset riisumatta hattua päästään. Pari parin jäljessä edestakaisin
pyörien kukin siinä taitoansa kilvan näytti.

"Mää nousen parhaan hevoosein selkään ja ajan jonakin iltana sun
luokses ja koputan ikkunaas", kuiskasi eräs nuorukainen tytölle, jonka
kanssa oli juuri tanssinut.

Tyttö nauroi ilakoiden.

"_Sinun_ parhaan hevosesi, Ville?"

"No niin -- isännän sitten."

Tyttö nauroi taas, ja iva värähti hänen huulillaan. "Te Kaaliharjun
urhot olette oikein kuuluisia rakastajoita, kuulen ma. Hyvästin, Ville!"

Ja tyttö pyörähti ympäri. Poika seurasi häntä.

"Elä suutu, Aggy. Mää oon pian itte isäntä."

Tyttö tunkeutui ihmisjoukon läpi ja katosi.

"Tyttö on nähtävästi antanut hälle aimo rukkaset", sanoi eräs
vanhanpuoleinen mies, joka sattui seisomaan lähellä.

"Juuri heidän kaltaistaan", sanoi toinen. "Tyttö on punonut paulojansa
poikaparan ympäri ja vihdoin saanut hänet verkkoihinsa. Eikös pojan
rikas eno ole kuollut Australiassa?"

"Ei, mutta voisihan sellaista uskotella. Silloin kyllä kaikki tytöt
hyökkäisivät hänen kimppuunsa."

Tanssi jatkui edelleen.

"Kas vain, nämä juhlathan loppuvat yhtä hauskasti kuin Carelin
markkinat", sanoi eräs tytöistä.

"Bessie, sinä totisesti olet kevyt kuin höyhen", vastasi hänen
toverinsa.

Bessien silmät säteilivät ilosta, kun hänen tanssiansa oli näin kehuttu
ja hän avasi manttelinsa viillyttääkseen itseänsä ja näyttääkseen
kaulassaan riippuvan kauniin medaljongin.

"Tuollaisesta totisesti on hitonmoiset seuraukset", mutisi vanha
ilonvihaaja. "Kyllä tulevaisuus tuollaisten tyttöjen kautta muodostuu
ihanaksi."

"Turhaa, mies, turhaa, maakunta menestyy vallan mainiosti", vastasi
hänen ystävänsä. "Tytöt tekivät työtä ennen aikaan. Nyt ne eivät työllä
käsiänsä turmele. Ehkä sentään joskus huviksensa pesevät, silittävät,
kiilloittavat ja kähertelevät tukkaansa."

"Ei, ei, maakunnassa ei ole ollut onnea siitä alkaen, kun naiset
rupesivat halveksimaan työtä."

Viuluniekka vetäisi jousellaan kolme säveltä, jotka tuntuivat sanovan
"suutele" ja muutamasta teltan nurkasta kuuluikin äänekäs huulten
maiskahdus.

"Minä näjin sinun rakastelevan koreeta Bessyä", sanoi eräs nuori mies
toiselle.

"Ja minä näjin sinun kujertelevan niin sulosesti niityllä. Elä nyt kato
noin vijattomasti. Turha on kieltää. Varo vain Aggyn äitiä, hän on
aikamoinen lörppökieli, elä anna hälle tuulta purjeisiin. Hän höyhentää
tytön ja hennoo se höyhentää jonkun muunkin."

Tanssin tauottua alkoi kuulua äänekäs lasien kilinä ja tavaton
puheensorina tarjoilupöytien luota.

"Hei, sinä kelpo viuluniekka! Tule, niin otetaan tuikku murheeseen!"
huudahti eräs nuorukainen, jonka posket olivat punaiset kuin kirsikat.

"Tule, Dick, tyhjennetyn yksi neljännes. Kyllä Dielin kukkaro kestää."

"Kyllä vain, mies, ja missä olet ollut sitten pestuumaanantain?"

"No, kattos, mää menin pestinottiin ja orottelin pureskellen olkea,
ja silloinkos kaikki muijat kerääntyivät mun ympärillein. Yksi heistä
sanoi: 'Paljonko tahrot palkkaa, korea poika?' 'Viis ja puol puntaa',
sanon minä. 'Ja mitä sinä voit tehrä?' kysyy hän. 'Tehrä?' sanon minä;
'kaikkea kyntämisestä ja puimisesta hevosen harjaamiseen asti', sanon
minä. 'Tule, sinä olet minun miehiäni', sanoo hän. Mutta hän oli kuin
takkiainen aina mun niskassain ja siksi minä pakkasin tavarain, vaarin
tilin ja tässä mää nyt olen."

Pieni joukko oli kokoontunut soittajan nelikon ympärille.

"Tulkaa, täällä Tuomas Kyttyräselkä selittää ihmisille, mitä he
ajattelevat."

"Mahrotonta hänen on selittää sellaisten pölkkypäiren ajatuksia, jotka
eivät milloinkaan mitään mieti."

"Hän ruoskii koko huvijoukkoa, sit' on Tuomas."

"Kuka tuo on, joka heristelee sanomalehrellä ja sanoo, että 'koko
maakunta on muuttumassa, hitto vie, narrien pesäpaikaksi'?"

"Sehän on Gray Graham, joka tuomitsee ihmisiä ja isottelee omalla
hyvyyrellänsä."

"Huomatkaa, pojat, hänestä tulisi hyvä parlamentin jäsen, sillä hän
osaa mainiosti soittaa suutaan kansan kelvottomuuresta."

"Suunsoitto ei tee valtiomiestä. Hän tarvitsisi hieman rokkiinsa
oppiakseen pitämään pienempää suuta."

"Ovatko nuo herra Paul Ritson ja neitsy Lowther, jotka juuri tulevat
telttaan?"

"Totisesti, ja hän on kerrassaan korea tyttö."

"Ja poika on myöskin oppinut ja sivistynyt."

"On, kyllä Paul on miehekseen paremmanpuoleista sorttia."

"Asuuko tyttö pappilassa -- kirkkoherra Christianin luona?"

"Totta kai, tietysti, mies; sehän on luonnollista -- hänhän on hänen
holhoojansa."

"Ja mikä hän on miehiänsä, tuo pappi?"

"Hänen kaltaistaan ei tule toista, kun hän on mennyt; on hän sellainen
mies."

"Ei, ennenkuin vesi virtaa vastamäkeen ja puut kasvavat latva alaspäin."

"Niin oppinut ja lokova kansanmies, ja mikä verraton pappi! Se kelpo
poika antaa maailmalle arvon, ja maailma kohtelee häntä sen mukaan."

"Tyytyväisyys on kuningaskunnan arvoinen eikä hyväntekeväisyys uskonnon
arvoa alenna."

Syntyi tungosta ovelle päin, johon Gubblum Oglethorpe ilmestyi
rihkamalaatikko niskasta riippuen. Varsinkin tytöt työntyivät
kiihkeästi hänen ympärilleen.

"Mitä teillä on tänään, Gubblum?"

"Ee, ee mittaan teille, rakkaani. Te ootte yks' niistä, joita
kattellessa kaikki muu unehtuu."

"O, Gubblum!"

Kohteliaisuuden sai luonnollisesti selittää, miten halusi.

"Teirän kauniitten kasvojenne yks' ainoa hymy voi tehrä jonkun
ryysyläisen onnelliseks'."

"Oi, Gubblum!"

Kerjäläinen ilmeisesti oli hyväntahtoinen ja sukkela vekkuli.

"Jumala teitä siunatkoo, hohhoh! Mitäkö täällä on?" jatkoi kerjäläinen
kiivaasti heilutellen laatikkoansa. "Nämä tavarat on hankittu
lontoolaisille, joiren kasvot ovat kuin Englannin kartta, mihin on
merkitty kaikki rautatiet, että ne oisivat eres vähän sierettäviä,
tierättehän. Eikä siellä kukaan tierä, että muutamat näistä esineistä
voivat tehrä hienon ihmisen -- siihen tarvitaan rintaneuloja,
nenäliinoja, kauluksia ja ties mitä."

Gubblumin välinpitämättömyydellä oli erinomainen voima kääntää kaikkien
katseet hänen rihkamalaatikkoonsa. Kerjäläisen kasvojen ilme oli
viattoman näköinen, kun hän jatkoi:

"Mää oon sangen vaatimaton poika, muuten minä saavuttaisin onneni
sillä, mitä minulla on täällä."

"Avaa laatikkosi, Gubblum", sanoi eräs pojista, Georgie Moore,
kyynärpäällään tyrkkien toiset pois tieltään, että hän ja tyttö hänen
kynkässään pääsisi esille.

"Vaatimaton poika" teki hyväksyvän eleen ja alkoi täyttää pyyntöä.
Nuoria avatessaan hän ylisti liikemiesrehellisyyttänsä ja horjumatonta
kunniantuntoansa.

"Mää en ol' kyllin viekas, se on mun vikan'. Mää osaan elää vain
kärestä suuhun ja siinä kaikki. Jos mää tyyryn vähempään, niin hukka
mun perii."

Gubblum avasi nyt laatikkonsa ja veti sieltä esille punaisen ja vihreän
shaalin, joka oli hirvittävän räikeä ja huonoa kangasta.

"Kas niin, tässä mull' on verraton näyte. Näin siistiä ja kaunista
shaalia mull' ei ol' ollut kuin kaksi kappaletta koko elämäni aikana.
Sen toisen mää myin erääll' sulhaisell' seittemäst' ja kuurest'
pennyst'!"

Se ihastunut ilme, jonka hänen oma sukkeluutensa oli kerjäläisen
kasvoille nostanut, hämmentyi, kun Paul Ritson veitikkamaisin elein
astui hänen luokseen ja ottaen shaalin hänen ojennetusta kädestään
kuiskasi:

"Eihän, myittekö todellakin?"

Gordie Moore sukelsi nyt taskuunsa ja kaivoi sieltä kolme
puolikruunusta.

"Tässä on sulle, Gubblum, ota nämä."

"Kattoppas tuota", huudahti vanha ihmisvihaaja, "tuo Gubblum ei koskaan
pengo laatikkoansa ilmaiseksi."

Gray Graham, joka oli katsellut nuorten touhuja ja näki, mitä Gordie
tarjosi kerjäläiselle, hymähti hiukan katkerasti:

    "Tule kotiin järkikulta,
    älä haihdu tuuliin multa."

Juuri silloin kuului melua tarjoilupöytien luota. Kaksi ystävystä oli
joutunut ilmi sotaan keskenänsä.

"Hitto vie, minulla oli viisitoista hopeashillingiä oikeanpuolisessa
housuntaskussa, ja missä ne ovat nyt?"

"Piru sinut periköön, mistä minä tiedän, mihin sinun kolikkos ovat
joutuneet! Sinähän potkit kuin riivattu, ne ovat lentäneet tiehensä."

"Minulla oli viisitoista hopeashillingiä oikean käden housuntaskussa,
minä sanon sinulle."

"Mitä sinun viheliäiset killinkisi minuun kuuluu? Sinä olet humalassa
kuin pörriäinen. Luuletko sinä, että minä olen sinun kolikkosi ottanut?
Sinä olet erehtynyt miehestä käydessäsi minua epäilemään."

"Ne olivat oikeanpuolisessa housuntaskussa, minä voin vannoa sen."

"Älä horise! Koeta vasemmanpuolisesta housuntaskusta."

Punaposkinen kyntömies teki työtä käskettyä, ja samassa levisi ilon ja
häpeän sekainen hymy hänen kasvoilleen. Kaikui ilkamoiva nauru, jonka
seasta erotti kerjäläisen äänen:

"Mee teemme sinust' kukkojen kuninkaan, korea poikaseni."

Korea poika lähti juuri luikkimaan tiehensä ivallisten katseitten
saattamana, kun teltassa syntyi kuolemanhiljaisuus. Edessä-olevat
peräytyivät ja takimmaiset kurottivat kaulojansa nähdäksensä etumaisten
yli.

Teltan aukossa seisoi vanha loordi Fisher kalpeana kuin aave, silmät
suurina ja levottomina sadepisarain tippuessa tukasta ja parrasta.

"Ne ovat sanoneet minulle", hän alkoi oudolla äänellä, "että
minun Mercyni on mennyt Lontoon-junaan. Minä tierän, että he ovat
erehtynneet, mutta tulin kuitenkin itte kattomaan. Onko hän täällä?"

Ei kukaan vastannut. Vain suuret sadepisarat, jotka ropisivat katolle,
häiritsivät hiljaisuutta. Paul Ritson työntyi joukon läpi lähemmä.

"Mercy? -- Lontooseen? Odottakaa, Matthew; minä katselen, ehkä hän on
täällä."

Loordi Fisherin katse kiersi häntä ympäröivien ihmisten kasvoista
kasvoihin.

"Eikö kukaan tierä hänest' mitään?" hän kysyi hiljaa. "Miksi te ette
puhu, miksi kukaan ei virka mitään? Te puistatte päätänne. Mitä se
tarkoittaa?"

Vanha mies koetti hillitä mielenliikutustaan, joka kuristi hänen
kurkkuansa.

"Ei, Matthew, ei hän ole täällä", sanoi Paul Ritson.

"Sitten kai se lienee totta", sanoi Matthew oudon tyynesti.

Seurasi äänettömyys. Paul oli ensimmäinen, joka voitti hämmästyksensä.

"Hän voi olla Pikku Kaupungissa -- Keswickissä -- tai on hän
pistäytynyt johonkin muualle."

"Hän _voisi_ olla, herra Paul, mutta hän ei tavallisesti juoksentele
sillä tavalla. Hän on matkalla Lontooseen, siitä ei epäilemistä."

Puhuja oli Natt, Ghyllin tallimies.

Vanhan miehen epäilys näytti häviävän.

"Mennyt? Mercy mennyt? Mennyt virkkamatta sanaakaan? Miksi? Minne?"

"Hänellä oli punainen nyytti kädessään ja hän itki nurkan takana
kauheasti. Sen minä näin omin silmin."

Levottomuus nosti Paulin kasvoille raivostuneen ilmeen.

"Tässä on harjoitettu konnankoukkuja -- olkaa siitä varmat", hän sanoi
kiivaasti.

Loordi huojutti päätänsä edestakaisin, ja hänen silmänsä uivat
kyynelissä. Mutta hän seisoi paikallaan hiljaa kuin itkevä lapsi.

"Minun suloinen Mercyni", hän lausui surkeasti, "mennyt pois vanhan
isänsä luota."

Paul astui vanhan miehen rinnalle laskien voimakkaan kätensä hänen
olalleen niin hellästi kuin nainen lastansa tyynnytellessään. Sitten
hän kääntyi ja luoden säkenöivän katseensa ympärillä-oleviin virkkoi:

"Joku roisto on tehnyt tässä konnantyön. Kuka se on? Sanokaa. Tietääkö
kukaan?"

Kukaan ei puhunut. Ainoastaan loordi valitti heikosti horjuen kuin
juopunut. Kun sitten ensimmäinen puuska oli ohi, vanha mies alkoi
nauraa. Mitä naurua se olikaan!

"Ei väliä!" hän sanoi, -- "ei väliä! Minulta ei nyt jää mitään enkä
karota mitään. Siinä on lohtua kaikissa tapauksissa! Ha, ha, ha!
Mutta minun syrämeni pakahtuu. Olette oikeassa, herra Ritson; tämä on
roistojen työtä."

Vanhan miehen silmät vilkkuivat levottomasti.

"Oman vanhan isänsä", hän mutisi, "onnettoman vanhan isänsä, joka häntä
rakasti ja jonka sydän on murtunut -- hän jätti. Ei väliä; ei minulta
nyt ketään jälkeen jää -- ha, ha, ha!"

Hän koetti reippaasti lähteä kävelemään tiehensä, aavemainen hymy
kyyneleisillä kasvoillaan, mutta hän horjahti ja kaatui tiedotonna
Paulin avoimeen syliin. He avasivat hänen kauluksensa ja valelivat
vedellä hänen otsaansa.

Juuri sinä hetkenä astui Hugh Ritson telttaan ja saavuttuaan joukkoon
katseli painuneitten päitten yli murtunutta isää, joka lepäsi hänen
veljensä käsivarsilla.

Paulin huulet vapisivat ja hänen voimakas otsansa vetäytyi ryppyihin.

"Kukapa tietää, ehkäpä se roisto on täällä nyt", hän sanoi, ja hänen
katseensa kiersi miehestä mieheen. "Jos hän on täällä, katsokoon
nyt säälimätöntä tekoansa ja seuratkoon tämä näky häntä hänen
kuolinpäiväänsä asti!"

Tänä hetkenä Hugh Ritsonin kasvoilla tapahtui kauhea muutos. Nyt avasi
vanhuskin silmänsä tullen tuntoihinsa, ja Hugh polvistui hänen eteensä
ja kohotti vesilasin hänen huulilleen.



VIII LUKU.


Iloinen valkea oli juuri kuumentanut muutaman Ritsonien ikivanhan
huoneen takan hohtavan kuumaksi ja rouva Ritson seisoi sen edessä
paistaen kaurakakkuja "muotissa". Pöytään oli illalliseksi tuotu lihaa,
olutta, maitoa ja ohraleipää. Etäisimmässä akkunan syvennyksessä
istuivat Paul Ritson ja Greta Lowther.

Pienien väliaikojen perästä, jotka tulivat yhä lyhyemmiksi, ja vakavin
ilmein, jotka lopulta tulivat tuskaisiksi, rouva Ritson kurkisti
ovesta yhä sakenevaan ilmaan. Nuoret olivat syventyneet liiaksi omaan
elämäänsä huomatakseen hänen levottomuuttansa, ennenkuin hän avasi
vaatekaapin ja otettuaan sieltä kuivia flanelleja asetti ne lämpenemään.

"Älä ole levoton, äiti", sanoi Paul. "Hän on pian täällä. Hänen täytyy
kiertää Kaaliharjun kautta ja matka on pitkä, tiedäthän."

"Illallisen aika on ollut jo tunti sitten", sanoi rouva Ritson luoden
katseensa vanhaan seinäkelloon, joka harvakseen naksutti suuren
nojatuolin takana. "Alkaa uudestaan sataa, kuunnelkaa!" Kuului
sadepisarani rapina akkunoihin. "Jos hän on nyt matkalla, hän kastuu
ihan likomäräksi."

"Minä toivon, että olisin mennyt hänen sijastansa", sanoi Paul Gretaan
kääntyen. "Kastuminen on hänelle näihin aikoihin vaarallista. Toisin
oli ennen, jolloin hän saattoi päiväkausia kahlata vedessä ja vesi- ja
lumisateessa."

Ukkosen isku pani koko huoneen vapisemaan. Akkunat helisivät, ja tuli
juuri sytytetyssä pöytälampussa lepatti ja näytti punaiselta.

"Herra varjelkoon, millainen yö! Oliko se ukkosen isku?" sanoi rouva
Ritson rientäen ovelle ja avaten sen taas.

"Älä ole levoton, äiti", kertasi Paul. "Tule sisään. Isä on täällä
pian, ja jos hän kastuu, ei sitä nyt voi auttaa."

Paul oli keskeyttänyt viehättävän keskustelun Gretan kanssa
lohdutellakseen äitiänsä. Alkaen kertoa kilpailustaan hän karkoittikin
toisen levottomuuden yhtä paljon rauhallisella käytöksellään kuin
sanoillaankin.

"John Proudfoot otti minua noin ja koetti saada minut kenttään, mutta
minä sain lujan otteen -- ja hei -- hän oli hartiat maassa!"

Ulko-ovelta kuului hätäinen naputus. Samassa se avautui ja aukkoon
ilmestyi kalmankalpeat kasvot.

"Mitä nyt, Reuben?" kysyi Paul hypähtäen seisoalleen.

"Tulkaa minun kanssani -- jättäkää naiset -- herra on ulkona -- salama
on iskenyt häneen -- minä luulen, että hän on kuollut."

"Minun isäni!" sanoi Paul ja seisoi hetkisen kauhistunein ilmein.
"Lähde, Reuben, minä tulen mukaan." Paul pisti hatun päähänsä ja riensi
kiireesti ulos.

Rouva Ritson oli juuri kääntämässä kakkujansa, kun Reuben ilmestyi. Hän
kuuli, mitä sanottiin ja hänen kasvonsa valahtivat kuolemankalpeiksi.
Mutta hän ei sanonut mitään, horjui vain muutaman askelen ja vaipui
tuolille. Greta astui hänen luoksensa ja suuteli häntä.

"Äiti -- rakas äiti!" hän sanoi ja rouva Ritson painoi päänsä hänen
rinnoilleen.

Hugh oli istunut sanomalehtiä lukien omassa huoneessaan alakerrassa.
Hän oli kuullut, mitä sanottiin ja tuli eteiseen.

"Salama on iskenyt sinun isääsi", sanoi Greta. "Ne kai tuovat hänet
kotiin", sanoi Hugh. Samana hetkenä kuului raskaitten askelten ääni
ulkoa. Siellä kannettiin loukkaantunutta miestä. He kantoivat hänet
talon läpi hänen omaan huoneeseensa. "Se on tapahtunut minun tähteni",
sanoi rouva Ritson kohottaen kyyneleiset kasvonsa.

Paul astui huoneeseen. Hänen punaiset kasvonsa olivat muuttuneet
tuhkanharmaiksi. Hänen silmistään, jotka juuri äsken olivat loistaneet
ilosta, kuvastui nyt mitä suurin tuska ja pelko.

"Elääkö hän?"

"Elää."

"Jumalan kiitos, Jumalan olkoon kiitos iankaikkisesta iankaikkiseen!
Minä menen hänen luokseen."

"Hän on tunnotonna -- hengittää -- muuta ei."

Rouva Ritson Paulin ja Gretan saattamana astui huoneeseen, johon
loukkaantunut mies oli viety. Hän lepäsi vuoteessaan vaatteet yllä
juuri sellaisena kuin hän oli ollut vahingon tapahtuessa. Hänen
otsaansa valeltiin vedellä ja pantiin iilimatoja hänen ohimoillensa.
Hän hengitti raskaasti, mutta ei näyttänyt mitään merkkejä tuntoihinsa
tulemisesta.

Paul istui isänsä vuoteen reunalla kasvot käsiin painuneena. Hänen
mieleensä muistui eräs poikavuosien päivä, jolloin isä tahtoi nostaa
hänet ponyn paljaaseen selkään annettuaan tämän ponyn hänelle
syntymäpäivälahjaksi. Olisiko mahdollista, että nyt olisi tullut loppu?

Hän nousi ylös ja vei Gretan ulos huoneesta.

"Tämä murheitten talo ei ole sovelias sinulle", hän sanoi. "Myrsky on
asettunut; sinun täytyy jättää meidät. Natt voi panna hevosen valjaihin
ja saattaa sinut kotiin."

"Minä en tahdo mennä", sanoi Greta, "tämä talo on oleva tämän yötä
minun kotini. Älä lähetä minua pois luotasi, Paul. Sinua on onnettomuus
kohdannut, ja minä tahdon jäädä sinun luoksesi."

"Sinä et voi tehdä mitään hyvää, mutta voit kuitenkin tuottaa jotakin
harmia."

Rouva Ritson tuli huoneesta.

"Missä on herra Bonnithorne?" hän kysyi. "Hänen piti olla täällä kello
kahdeksan. Isäsi voi tulla tuntoihinsa."

"Asianajaja ei voi ollenkaan häntä auttaa."

"Jos hänen täytyy jättää meidät, ehkäpä Jumala sallii hänen tulla edes
hetkeksi tuntoihinsa."

"Ehkäpä, että hän tuntisi meidät -- sanoisi meille jäähyväisiksi jonkun
sanan."

"Toivon sitä muusta syystä -- muusta kauheasta syystä."

"Sinä ajattelet testamenttia. Jätä se. Tule, äiti -- ja Greta, tule
sinäkin -- menkäämme takaisin."

Puoli tuntia myöhemmin talo oli äänetön kuin ruumishuone. Hillityin
äänin ja varpaillaan sipsuttaen naispalvelijat liikkuivat siinä
huoneessa, jossa lepäsi kuoleva mies. Työmiehet istuivat keittiössä ja
keskustelivat kuiskaavin äänin.

Myrsky oli asettunut. Tähti toisensa perästä tuikahti kiitävien pilvien
läpi, ja kuu loi hopeaista valoaan pilviin, jotka omituisina möhkäleinä
kiisivät määrättömiä ratojaan.

Hugh Ritson istui yksin vanhassa salissa, jossa nyt kenenkään läsnäolo
ei häntä häirinnyt. Hänen kasvonsa lepäsivät käsissä ja kyynärpäänsä
nojasivat polviin. Hänen silmissään välähteli outo loiste. Siinä ei
ilmennyt surua eikä tuskaa, vaan huolta, levottomuutta ja epävarmuutta.
Uudestaan ja uudestaan hän näytti heräävän syvistä mietteistä, ja
hillitty huudahdus pääsi silloin tällöin hänen huuliltansa. Hän kävi
muutamia kertoja edestakaisin yli lattian ja istahti taas.

Eräs palvelija kulki huoneen läpi varpaillansa. Hugh kohotti päänsä.

"Kuinka teidän sairaanne nyt voi?" hän kysyi hiljaa.

"Ainoastaan hengittää, ei muuta, herra, ei ole tullut tuntoihinsa."

Hugh nousi hitaasti ylös. Suuri peili oli hänen vastassaan olevalla
seinällä. Hän katsoi siihen mitään tajuamatta. Hänen ajatuksensa
askartelivat muualla, mutta vihdoin selvä tajunta välähti hänen
sielussaan ja ensimmäinen, mikä hänelle selvisi, oli hänen oma kuvansa.
Mutta kasvojen ilme oli valoisa, tyytyväinen, niinkuin niillä olisi
leikkinyt aavemainen hymy. Hän kääntyi kärsimättömästi pois koko
peilistä.

Uudestaan istuutuen hän koetti hillitä itseänsä. Hän tutki kohta
kohdalta tilannetta. Hän ajatteli, mitä asianajaja oli sanonut
Lowtherin hylätystä vaimosta ja hänen pojastaan. Sitten hän otti
povitaskustaan esille herra Bonnithornen antaman medaljongin ja tutki
sitä pitkään ja vakavasti.

Tulos näytti tuottavan hänelle hirveää tyydytystä. Nyt ei voinut
olla epäilystä, mitä merkitsi aavemainen hymy, joka leikki hänen
kasvoillansa.

Salin nurkassa oli korkea, vanhanaikainen kello. Se löi kahdeksan.
Hitaat, kirkkaat lyönnit kaikuivat repivinä äänettömässä huoneessa
ja tuntui kuin ne olisivat häirinneet koko talon hiljaisuutta. Tunti
palautti mietiskelevän miehen todellisuuteen. Kello kahdeksan herra
Bonnithorne oli luvannut tulla laatimaan testamenttia.

Hugh Ritson soitti kevyesti kelloa, joka oli pöydällä. Eräs palvelija
astui huoneeseen.

"Kutsu Natt minun luokseni", sanoi Hugh.

Hetkistä myöhemmin tallimies tallusti saliin. Hän oli paksurakenteinen,
lyhytkaulainen nuorukainen, jonka kasvot olivat pyöreät ja silmäluomet
peittivät viekkaan silmäparin, niin että vain kapea rako jäi näkyviin.
Ensi silmäyksellä olisi voinut sanoa, että vekkuli oli vain puoliksi
valveilla, mutta toinen silmäys olisi selittänyt, ettei hän koskaan
nukkunut.

Vastaanottaessaan Hugh näytti osoittavan hänelle erikoista ystävyyttä.

"Ah, Natt, tule tänne -- lähemmäksi."

Mies astui lattian yli. Hugh alensi äänensä.

"Mene Pikku Kaupunkiin ja etsi puheillesi herra Bonnithorne. Sinä voit
tavata hänet tielläkin. Ellet, niin tapaat hänet ainakin Juoksevan
Hevosen ravintolasta. Sano hänelle, että _minä_ olen lähettänyt sinut
sanomaan hänelle, että Adam Fallow on kuolemaisillaan Bigriggissä ja
haluaa heti häntä nähdä. Ymmärrätkö?"

Mies kohotti unisia luomiansa. Epäluuloinen pilke välähti niiden
välistä. Hän katsahti ympärilleen ja sitten alas suuriin, jäykkiin
kenkiinsä ja kohottaen kätensä käsnään, joka oli hänen ohimossansa, hän
mutisi: "Ymmärrän."

Hughin kasvot synkistyivät.

"Hiljaa", hän sanoi ankarasti ja vastasi sitten hymyllä Nattin
kohotettuun katseeseen. "Kun palaat, pidä suusi kiinni, kuuletko?"

Raskaat luomet kohosivat vielä kerran. "Kuulen."

"Lähde sitten."

Mies alkoi nahjustella ulos.

"Natt", sanoi Hugh astuen askelen hänen jälkeensä, "sinun on tehnyt
mieli minun piiskaani. Ota se, löydät sen eteisestä."

Korviin asti ulottuva hymy kirkasti Nattin kasvoja. Hän kuhnusti
tiehensä.

Hugh palasi sohvalleen. Kiusallinen peili sieppasi taas hänen kuvansa
ja ilmaisi hänelle, että hän taas hymyili. Sinä hetkenä kuului
sisemmästä huoneesta ankaran nyyhkytyksen häipyvä ääni. Se karkoitti
hymyn ja sai hänet pysähtymään. Hän katsoi kasvojensa ilmeitä.
Olisivatko nuo roiston kasvot? Suunnitteliko hän jotakin konnantyötä?
Ei; hän vain tahtoi puolustaa oikeuttansa, omaa selvää, laillista
oikeuttansa -- ei mitään muuta.

Hän avasi erään seinälaatikon ottaen sieltä esille avainkimpun.
Valiten niistä yhden avaimen hän avasi oven ja astui työhuoneeseen,
jonka muutamassa laatikossa oli kasa irtonaisia papereita. Nyt täytyy
saada selville, eikö siellä jo olisi testamenttia. Hän silmäsi paperit
yksitellen ja asetti tarkastetut sivuun. Lopetettuaan tarkastelunsa hän
palasi äskeiseen huoneeseen. Ei piirtoakaan; olihan hän ollut siitä
varma!

Taas kuului katkera nyyhkytys sisähuoneista. Hugh Ritson astui
äänettömin askelin ovelle, avasi sen hiljaa ja pistäen päänsä sisään
kuunteli. Hän kääntyi takaisin tuskaisin ilmein, otti hattunsa ja meni
ulos.

Yö oli hyvin pimeä. Hän kulki vähän matkaa käytävää kylään päin ja
taas takaisin portaitten luo. Paljastaen päänsä hän antoi yötuulen
viillyttää kuumaa ohimoansa. Hänen hengityksensä kävi kovaksi ja
kuuluvaksi. Hän oli palaamassa sisään, kun hänen silmänsä keksi
liikkuvan valon puistokäytävällä. Valo yhä läheni. Hän astui sitä
vastaan ja kohtasi Josiah Bonnithornen. Asianajaja oli matkalla taloon
lyhty kädessä.

"Etkö sinä tavannut tallimiestä?" kysyi Hugh kiihkeästi kuiskaten.

"En."

"Se toljake on varmaan kulkenut suurta vuorensivun ajotietä. Pitäisihän
jo ennestään tietää, ettei se tyhmyri mihinkään kelpaa. Oletko kuullut,
mitä on tapahtunut?"

"Olen."

"Testamenttia ei vielä ole."

"Ja sinun isäsi on tunnotonna?"

"Niin on."

"Silloin sitä ei voida tehdäkään."

Seurasi äänettömyys, ja pimeys näytti käyneen yhä sakeammaksi. Lyhty
valaisi hämärällä valollaan vain vähän matkaa edessä-olevaa tietä.

"Jos sinun äitisi on se Grace Ormerod, joka meni naimisiin Robert
Lowtherin kanssa ja heille syntyi poika, silloin Paul on tuo poika --
ja Lowtherin omantunnonrahojen perillinen."

"Bonnithorne", sanoi Hugh Ritson, ja hänen äänensä vapisi ja petti --
"jos asia on niin, _on_ se niin, eikä _meidän_ tarvitse tehdä mitään.
Muista, hän on minun isäni. Ei ole uskottavaa, että hän tahtoisi tehdä
oman poikansa perinnöttömäksi jonkun toisen pojan vuoksi."

Herra Bonnithorne naurahti hillitysti ja astuen ihan likelle
ruusupensasta laski lyhtynsä maahan.

"Sinun isäsi -- niin. Mutta tänään olet nähnyt, miten hän voi sinua
kohdella. Sinä olet aina ollut lapsipuolen asemassa. Paul on ollut
vanhuksen suosikki."

"Siitä ei epäilystä." Hugh astui likelle asianajajaa. Hän oli
sotkeutumassa surullisen kiusauksen pyörteihin.

"Jos hän tulee tuntoihinsa, hän voi joutua kiusaukseen tunnustaa
vaimonsa laittoman pojan omakseen. _Se_" -- ääni painui matalaksi ja
siinä helähti ivallinen sointu -- "suojelee vaimoa häpeältä ja riistää
sinulta perinnön."

"Kaikissa tapauksissa hän on minun veljeni, minun äitini poika. Jos
minun isäni tahtoo määrätä hänet omaisuutensa perijäksi, niin Jumala
varjelkoon meitä millään tavalla estämästä sitä."

Vielä kerran kuului pimeässä puoliksi pidätetty nauru.

"Nyt sinä olet unohtanut, mitä oikeastaan tahdot, veliseni. Turhaa
tässä on ruveta evankeliumin levittäjäksi. Ehkäpä tahtoisit rukoilla
tämän kelpo veljen puolesta; ehkä pidät hyödyllisenä langeta polvillesi
veljesi eteen ja sanoa: 'Rakas velipuoleni, joka olet rakastanut
aina minua ja jota minä lakkaamatta olen rakastanut, ota käsiisi
minun onneni ja anna minulle arvoton maakappale niistä maista, jotka
syntymäoikeuden mukaan ovat minun'."

Hugh Ritsonin hengitys muuttui puuskuttavaksi, ja hänen huulensa
vapisivat pimeässä.

"Bonnithorne, asia ei voi olla niin. Sinua pettää pelkkä sattuma,
viettelevä, kirottu todennäköisyys. Minun äitini tietää kaikki. Jos
olisi totta, että Paul on Lowtherin poika, hän tietäisi myöskin, että
Paul ja Greta ovat veli- ja sisarpuolet. Hän varmasti tahtoisi estää
heidän luonnottoman liittonsa."

"Ja luuletko sinä, että minä olisin odottanut aina tähän asti ja
samalla kulkenut ympäri kyliä juoruamassa, kuinka asiat oikeastaan
ovat? Äitisi on koko sukulaisuudesta yhtä tietämätön kuin Gretakin.
Lowther oli kuollut, ennenkuin teidän perheenne asettui Newlandiin.
Lesken eläessä eivät perheet koskaan tavanneet toisiansa. Nyt taas ei
ole enää ainoatakaan, joka voisi puhua tästä jutusta."

"Kirkkoherra Christian?" sanoi Hugh.

"Hän on iso lapsi, joka potkii vielä kapaloissansa."

"Salaisuudesta ei siis tiedä kukaan muu kuin sinä ja minä, Bonnithorne?"

"Pitäisikö siitä vielä jonkun muunkin tietää? Tuo avioliitto ei
saa toteutua. Greta on Paulin sisarpuoli, mutta hän ei ole _sinun_
sukulaisesi --"

"Olet oikeassa, Bonnithorne", keskeytti Hugh Ritson, "se avioliitto on
vastoin luontoa."

"Ja ensimmäinen askel sen estämiseksi on testamentin teko."

"Mitä varten sinä sitten olet täällä?"

"Päästäkseni varmuuteen, ettei testamenttia ole jo ennemmin tehty. Sinä
olet tyydyttänyt minua ja nyt minä menen."

Seurasi äänettömyys.

"Kuka voi sanoa, että minä suunnittelen jotakin alhaista tekoa?" sanoi
Hugh kiihkeällä äänellä.

"Kuka sitä voisi?"

"Itse luonto on minun puolellani."

Mies oli voitettu. Hän oli kokonaan lankeamaisillaan kiusaukseensa.

"Kun minä olen mennyt, Hugh, mene sinä sisään. Ei ole _hyvä_ sinun olla
nyt pois näkyviltä ja kuuluvilta."

Herra Bonnithorne lähti pitäen lyhtyä edessään näyttääkseen tietä
pimeässä. Sen valo lankesi hetkeksi Hugh Ritsonin ilkeäksi vääntyneille
kasvoille.

"Odota, sammuta lyhty."

"Se on tehty."

Kaikki oli nyt pimeää.

"Hyvää yötä."

"Hyvää yötä."

Hiljaa kuiskaten nämä kaksi miestä erosivat.

Josiah Bonnithornen juoksevain askelten ääni käytävällä häipyi pian
kuulumasta.

Hugh Ritson seisoi vielä hetken siinä, mihin asianajaja oli hänet
jättänyt ja sitten hän astui sisään. Hän huomasi, että työhuone oli
auki. Kiihkossaan hän oli unohtanut sulkea sen. Hän astui sisään ja
työnsi paperit paikoillensa. Sinä hetkenä ovi avautui ja hän kuuli
raskaita askelia lattialta. Hugh kohotti nolona katseensa. Tulija oli
Paul. Hänen kasvoilleen oli tuska piirtänyt syvät vaot. Mutta surun
pilvet eivät olleet niin mustat kuin ne huolen pilvet, jotka hänen
ilmeensä peittivät, kun hän huomasi, mitä hänen veljensä oli tekemässä
ja arvasi toisen tarkoituksen.

"Mitä sinulla on tekeillä?" kysyi Paul hilliten vihaansa.

Ei kuulunut mitään vastausta.

"Jätä tämä työhuone."

Hugh käänsi punastuneet kasvonsa.

"Minä teen, mitä haluan."

Paul harppasi kaksi askelta häntä kohti.

"Ulos täältä."

Työhuone jäi tyhjäksi ja lukittiin. Samana hetkenä astui rouva Ritson
saliin sisimmistä huoneista. Paul kääntyi ympäri.

"Hän ajattelee testamenttia", sanoi vanhempi veli. "Ehkä on
luonnollista, että hän epäilee minua, mutta kun aika tulee, hän saa
puolen kaikesta eikä tuhatkaan testamenttia voi antaa hänelle enempää."

Rouva Ritson oli äärimmilleen kiihtynyt. Hänen itkusta punaiset
silmänsä leimusivat mielenliikutuksesta.

"Paul, hän on tunnoissaan", hän huudahti äänellä, jossa kaikui huoli ja
levottomuus. "Hän koettaa puhua. Missä on asianajaja?"

Hugh oli siirtynyt ulommalle ovelle.

"Tunnoissaan!" hän kertasi astellen uunin luo.

"Lähetä heti kutsumaan herra Bonnithornea", sanoi rouva Ritson Hughille.

Hänen liikkeensä olivat kuumeiset. Hugh soitti kelloa. Kun eräs
palvelija ilmestyi, sanoi hän:

"Sano Nattille, että hän menee kylään hakemaan herra Bonnithornea."

Paul oli astellut sisemmän huoneen ovelle. Hänen kätensä oli
kädensijalla, kun Greta astui huoneesta ulos. Hän astui rouva Ritsonin
luo ja koetti hillitä mielenliikutustaan.

Palvelija palasi.

"En löytänyt Nattia", hän sanoi. "Häntä ei ole koko talossa."

"Löydät hänet tallista", sanoi Hugh tyynesti.

Palvelija riensi kiireesti ulos.

Paul palasi keskelle huonetta.

"Minä menen itse", sanoi hän ja otti hattunsa, mutta rouva Ritson
kiiruhti estämään hantti.

"Ei, ei, Paul", hän sanoi vapisevalla äänellä, "_sinä_ et saa
hetkeksikään jättää hänen vuodettaan."

Paul katseli hämmästyneenä veljeänsä.

Tämän kylmä tyyneys kiusasi häntä.

Palvelija palasi uudestaan.

"Natt ei ole tallissa, herra."

Paulin kasvot kävivät hohtavanpunaisiksi. Rouva Ritson kääntyi Hughiin.

"Hugh, rakas poikani, mene sinä hakemaan asianajajaa."

Hymy, joka ilmestyi Hughin suupieliin, ilmaisi, että pyyntö loukkasi
häntä.

"Äiti, _minun_ paikkani on myöskin täällä. Kuinka sinä voit pyytää
minua poistumaan isäni luota tällaisena hetkenä?"

Greta oli lakkaamatta katsellut Hughia.

"Minä menen", hän sanoi päättävästi.

"Mahdotonta", sanoi Paul. "Yö on pimeä ja tie märkä ja ikävä."

"Minä menen siitä huolimatta", sanoi Greta varmasti.

"Jumala sinua siunatkoon, rakkaani, ja suojelkoon sinua aina", sanoi
Paul ja auttaen vaippaa hänen olalleen hän kuiskasi: "Sellaisesta
aineesta on oikea englantilainen nainen tehty."

Hän avasi oven ja astui Gretan rinnalla yli pihan. Yöilma oli selvä ja
viileä, tähdet loistivat, puut huokailivat, kaukaiset kosket saatuaan
lisävettä kohisivat, ja linnut oksilla visersivät iltalaulujansa.
Myrsky oli asettunut, mutta sen tuhoama elämä oli sammumaisillaan
hiljaisessa sisähuoneessa.

"Turvallista matkaa sinulle, rakas tyttöni, ja palaa pian", kuiskasi
Paul, ja seuraavana hetkenä Greta oli kadonnut pimeään.

Tullessaan sisään Paul huomasi, että hänen veljensä oli menossa
sairaan huoneeseen. Paul aikoi seurata häntä, kun hänen äitinsä, joka
oli kävellyt edestakaisin huoneessa vielä kiihtyneempänä kuin ennen,
pysäytti hänet. Hän kääntyi ympäri tullen äitinsä luo ja huomaten
samalla, että Hugh oli pysähtynyt kynnykselle ja katseli heitä
terävästi.

Rouva Ritson tarttui hermostuneesti Paulin käteen. Hänen silmänsä
olivat tulvillaan kyyneleitä ja kasvoilla oli villi, kiihoittunut ilme.

"Jumala olkoon kiitetty, että hän vihdoinkin on tunnoissaan!" hän sanoi.

Paul pudisti päätään, aivan kuin tuomiten äitinsä tunteita.

"Anna hänen kuolla rauhassa", hän sanoi, "anna hänen sielunsa tyynesti
uinahtaa ikilepoon. Älä häiritse sitä nyt kaikella sillä, mitä hän
jälkeensä jättää."

Rouva Ritson päästi hänen kätensä ja lyyhähti tuolille. Väristys kävi
hänen lävitsensä. Paul katseli häntä hämmästyksen ja osanoton tuntein.
Alkoi kuulua hiljaista nyyhkytystä. Paul kumartui äitinsä puoleen ja
silitti hellästi hänen hiuksiansa.

"Tule, mennään sisään", kuiskasi Paul murtuneella äänellä.

Rouva Ritson nousi ja lankesi polvilleen. Itku oli asettunut, mutta
silmät olivat vielä kyyneleiset ja ne hän kohotti taivasta kohden.

"Kaikkivoipa isä, anna minulle voimaa", hän sanoi melkein kuin tuska
olisi hänet tukehduttanut ja sitten hän tyyntyneempänä nousi ylös.

Paul katseli häntä tullen yhä levottomammaksi. Tuossa oli jotakin vielä
vakavampaa kuin se, mitä äsken oli tapahtunut. Hän tunsi rohkeutensa
kokonaan lannistuvan, vaikk'ei hän oikeastaan tiennyt syytä siihen.

"Mitä sinä aiot, äiti?" hän kysyi tuskin tajuten omia sanojansa.

Rouva Ritson heittäytyi hänen kaulaansa.

"Enkö minä sanonut, että oli kauhea syy, jonka tähden isäsi aikoi tehdä
testamentin?"

Paulin ääni tuntui pysähtyvän kurkkuun.

"Mikä se on, äiti?" hän kysyi hiljaa tuskin tajuten, mikä häntä
oikeastaan peloitti.

"Jumala tietää, etten koskaan uneksinutkaan, että sinun täytyisi kuulla
se minun huuliltani", sanoi rouva Ritson. "Paul, minun poikani, minun
rakas lemmitty poikani, sinä pidät minua hyvänä äitinä ja puhtaana
naisena. Minä en ole kumpaakaan. Minun täytyy tunnustaa kaikki -- nyt
-- ja sinulle. Oi, kuinka sinun rakkautesi tahtookaan kääntyä pois
minusta!"

Paulin kasvot valahtivat kalpeiksi. Hän tuijotti äitinsä silmiin
melkein tajuttomana. Ei kuulunut muuta kuin kellon nakutus. Kaikki muu
oli vaiennut. Vihdoin Paul virkkoi:

"Puhu, äiti! Koskeeko se jotenkin isääni?"

Rouva Ritson painoi kasvonsa poikansa rintaan. Ankara väristys kävi
hänen lävitsensä ja hän nyyhkytti ääneen.

"Sinä et ole isäsi perijä", hän sanoi. "Sinä olit syntynyt ennen
vihkimistä ... mutta koetathan sinä olla vihaamatta minua ... omaa
äitiäsi? ... Tahdothan koettaa ... etkös tahdokin, Paul?"

Paulin ruumis tuntui kutistuvan kokoon. Hän koetti puhua, mutta kieli
ei tahtonut totella.

"Tahdotko sinä sanoa, että minä olen -- äpärä?" hän kysyi käheästi
kuiskaten. Sanat tuntuivat lävistävän hänen äitinsä, niinkuin
teroitettu nuoli. Hän painui lujemmin poikansa rintaan.

"Sääli minua ja rakasta minua vielä, vaikka minä olen rikkonut sinua
vastaan Jumalan ja ihmisten edessä. Minä, jota maailma piti niin
puhtaana, olen vain valkeaksi sivuttu hauta -- häväisty nainen, joka
häpäisee oman rakkaimman poikansa."

Ovi avautui hiljaa, ja Hugh Ritson seisoi aukossa. Ei hänen äitinsä
eikä veljensä kumpikaan huomannut hänen läsnäoloaan. Hän pysähtyi
hetkisen, mutta vetäytyi sitten takaisin jättäen oven raolleen.

Niiltä kahdelta, jotka hän jätti toiseen huoneeseen, puuttui sanoja.

Paul seisoi suurin, nurin revähtänein silmin, joihin ei kyynel suonut
lievitystä, ja tuijotti lakkaamatta kyyneleisiin silmiin edessänsä.
Hänen huulensa vapisivat, mutta hän ei puhunut.

"Paul, puhu minulle -- puhu minulle -- sano jotakin -- anna minun
kuulla sinun äänesi! Katso, minä lankean sinun jalkoihisi -- sinun
äitisi polvistuu sinun eteesi. Anna hänelle anteeksi, niinkuin Jumala
on antanut."

Ja päästäen kätensä hänen kaulastaan äiti heittäytyi poikansa eteen
polvilleen ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Paul ei aluksi näyttänyt tajuavan, niitä oli tapahtunut. Sitten hän
kumartui ja nosti äidin ylös.

"Äiti, nouse ylös," hän sanoi oudolla, ontolla äänellä. "Mikä minä
olen, jonka pitäisi antaa jotakin anteeksi sinulle? Minä olen sinun
poikasi, sinä olet minun äitini."

Hänen tylsään katseeseensa kohosi pelästynyt ilme; Hän vilkaisi ympäri
huonetta ja kysyi syvästi kuiskaten:

"Kuinka moni tietää tästä?"

"Ei kukaan muu kuin me itse."

Pelästynyt ilme katosi. Mutta nyt näytti koko olento kamppailevan kuin
kuoleman tuskassa.

"Mutta _minä_ tiedän sen. Oi, Jumala!" hän huudahti ja lysähti kuin
haavoitettu mies tuolille, jolta hänen äitinsä oli noussut.

Rouva Ritson kuivasi silmänsä. Omituinen tyyneys valtasi hänen
olentonsa. Hänen äänensä muuttui voimakkaaksi. Hän laski kätensä
poikansa käsiin, joihin tämän kasvot olivat hautautuneet.

"Paul", hän sanoi, "tämä ei ole ainoa hetki, jolloin tämä hairahdus
on _minulle_ tuskaa tuottanut. Kun sinä olit pienoinen lapsi etkä
voinut tajuta äitisi erehdyksiä, minä lakkaamatta surin sitä häpeää,
jonka tiesin kerran tuottavan sinulle tuskaa. Kun sinä sitten kasvoit
suloiseksi leperteleväksi lapseksi, minä rukoilin ja toivoin, että
Jumala katsoisi sinun viattomiin silmiisi ja antaisi meille molemmille
armon."

Paul kohotti päänsä. Sinä hetkenä laupias Jumala lahjoitti hänelle
kyynelten lievittävän lahjan. Hän katsoi kostein silmin hellästi
äitiinsä.

"Paul", lisäsi äiti hiljaa ja tyynesti, "lupaa minulle yksi asia."

"Mikä se on?" kysyi Paul lämpimästi.

"Että jos sinun isäsi kuolee tekemättä testamenttia, jossa hän
tunnustaa sinut pojakseen, sinä et koskaan ilmaise kenellekään tätä
salaisuutta."

Paul nousi seisoalleen. "Mahdotonta. Sitä minä en voi luvata", hän
sanoi.

"Miksi et?"

"Kunnia ja oikeus vaativat, että minun veljeni Hugh on isäni perijä
enkä minä. Hänen ainakin täytyy saada tämä tietää."

"Mikä kunnia ja mikä oikeus?"

"Oikean miehen kunnia ja Englannin laki."

Rouva Ritsonin pää painui. "_Sinun_ kunniasi vaatii sitä. Mutta entäs
_minun_?"

"Äiti, mitä sinä tarkoitat?"

"Jos sinä luovutat nuoremmalle veljellesi perintöosuutensa, niin
tahdotko julistaa koko maailmalle kaiken -- sinun isäsi synnin ja
äitisi häpeän."

Rouva Ritson peitti kasvonsa käsillään ja siirtyi pois. Paul asteli
hänen luokseen ja suuteli häntä kunnioittavasti otsalle.

"Sinä olet oikeassa", hän sanoi. "Anna anteeksi, että minä ajattelin
vain itseäni. Maailma, joka mielellään tahtoo tahrata puhdasta nimeä,
ei saa peittää häpeällisellä varjollansa sinun pyhää suruasi. Se ei
saa milloinkaan tapahtua! Ihmisten laki tulee ehkä rikotuksi, mutta
Jumalan laki tulee täytetyksi. Taivas pitää minua teidän poikananne
yhtä hyvin kuin Jaakob oli Isakin ja David Jessen poika, olkoonpa
syntymäni millainen tahansa. Tule, mennään hänen luokseen, ehkäpä hän
on virkistynyt sen verran, että voi tuntea minut."

Hetki oli ollut kauhea, mutta nyt se oli ohi. Kasvettuaan mieheksi
vähintäkään aavistamatta, että syntymässä häpeän varjo oli hänet
iäksi peittänyt, hän nyt sai kuolon majesteetin lähestyessä tietää
totuuden -- ja tämä surullinen hetki oli ollut viedä häneltä rohkeuden.
Suuri rakkaus, jota hän oli tuntenut isäänsä kohtaan, ihailu ja
kunnioitus, joka oli vallannut koko hänen olentonsa ja jolla hän äitiä
oli ajatellut aina siitä asti, kun istui hänen polvellaan -- kaikki
perustui valheelle! Oliko koko eletty elämä ollut vain väärä kuvitelma,
onnellisen elämän valhekuva? Peittäisikö tämä synkällä varjollansa koko
tulevaisuuden? Tyhjää! Hän tunsi olevansa tahdoton taikauskon orja,
haaveilija, hiuksenhalkaisija.

Hänen sydämensä valtasi silloin voimakas tunne -- luonnon ääni kajahti
hänen sielussaan. Jumalan edessä hän tunsi itsensä isänsä pojaksi. Jos
maailma ja sen laki sanoivat toisin, olivat ne pahasta ja ansaitsivat
tuomion. Mitä ulkonaisilla menoilla, pappien lörpötyksillä ja
naimakirjoilla oli tekemistä silloin, kun hän tahtoi esiintyä isänsä
poikana?

Osoittaen lämpimintä rakkautta hän otti äitinsä käden. "Menkäämme
sisään hänen luokseen", hän kertasi, ja yhdessä he astuivat lattian yli.

Ulosjohtava ovi lensi silloin auki, ja Greta astui huoneeseen
punakkana ja silmät hehkuen. Samana hetkenä avautui äänettömästi
sisäänjohtava ovi, ja Hugh Ritson seisoi kynnyksellä. Greta aikoi
puhua, mutta Hugh kehoitti häntä käden liikkeellä vaikenemaan. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja hänen kätensä vapisi. "Liian myöhään",
hän sanoi vaivalloisesti, "hän on kuollut." Greta lysähti pallille
akkunansyvennyksessä. Hugh asteli takan luo ja näki peilissä kasvojensa
tylyn ilmeen. Paul seisoi hetkisen käsi kädessä äitinsä kanssa, ääneti,
liikkumattomana, sydän kylmänä kuin jää. Sitten hän riensi sisempään
huoneeseen. Rouva Ritson seurasi häntä sulkien oven jälkeensä.

Pieni, tamminen sali oli hämärä. Lamppu paloi himmeänä, mutta oli
sittenkin varjostettu. Vuoteella lepäsi Allan Ritson -- kuten hänellä
oli tapana -- aivan kuin olisi elänyt. Mutta hänen huulensa olivat
valkeat ja kylmät. Paul seisoi katse alas luotuna. Tuossa lepäsi
hänen isänsä -- hänen isänsä sittenkin, luonnon, rakkauden ja kunnian
oikeudella, sanokoon maailma mitä tahansa. Vihdoinkin hän tiesi
totuuden: tiesi liian myöhään voidakseen katsoa noihin jäykistyneisiin
silmiin ja lukea niistä heidän pitkän, kiihkeän, monivuotisen
rakkautensa salaisuuden.

"Isä", kuiskasi Paul -- nyt kuuroille korville, -- ja lankesi
polvilleen.

Rouva Ritson tavattoman tyynenä ja hiljaisena astui toiselle puolen
huonetta ja pani toisen kätensä kuolleen miehen rinnalle.

"Paul", hän sanoi, "tule tänne."

Paul nousi ja astui hänen rinnalleen.

"Aseta kätesi tähän minun käteni luo ja vanno pyhästi, ettet koskaan
kenellekään virka sanaakaan siitä, mitä olet tänä iltana kuullut,
ennenkuin sinä suurena päivänä, jolloin me kolme seisomme yhdessä
iankaikkisen tuomarin edessä."

Paul asetti kätensä hänen kätensä viereen ja kohotti katseensa
taivaaseen.

"Isäni ruumiin ja äitini kunnian kautta vannon, etten ainoallekaan
olennolle sanoin enkä vihjauksin ilmaise isäni erehdystä enkä äitini
häpeää -- aina esiinnyn ihmisten edessä heidän laillisena poikanansa,
samoin kuin minä olen Jumalan edessä heidän poikansa -- minä vannon
sen! Minä vannon sen!"

Hänen äänensä oli kylmä ja selvä, mutta tuskin olivat sanat päässeet
hänen huuliltansa, kun hän taas lankesi polvillensa, ja hänen
äärimmilleen kiihtyneet tunteensa purkautuivat koko ruumista puistavaan
itkuun.

Rouva Ritson horjahti takaisin, tarttui vuoteen verhoihin ja peitti
kasvonsa. Kaikki oli hiljaa.

Sitten kuului lattialla hiljaisia askeleita. Hugh Ritson oli hämärässä
huoneessa. Hän otti varjostetun lampun pöydältä, lähestyi vuodetta
ja piti lamppua toisella kädellänsä päänsä yläpuolella. Valo lankesi
hänen isänsä suoraksi kangistuneelle ruumiille ja hänen veljensä
kumartuneeseen päähän.



II KIRJA

KIUSAUKSEN PYÖRTEISSÄ



I LUKU.


Oli pimeä, sumuinen päivä marraskuun lopulla. Valkoinen kuura peitti
maan. Sumu teki ilman synkäksi ja läpinäkymättömäksi. Kevyet sumupilvet
leijailivat yli laakson ja verhosivat asumukset hämärään vaippaansa.
Vuoren huiput olivat kadonneet näkyvistä, mutta silloin tällöin
kuitenkin saattoi huomata niiden epäselvät ääriviivat.

Sillan korvalla olevalla pellolla kynti mies kesantoa. Hän oli vanha,
jäykän ja sitkeän näköinen raataja, puettuna siniseen kotikutoiseen
pukuun. Hänen ulkomuodossaan ja esiintymisessään ei huomannut mitään
papillista ja kuitenkin hän oli kirkkoherra ja seurakunnan opettaja.
Hänen kapealaitainen hattunsa oli painettu syvälle ja melkein peitti
hänen uneksivat, harmaat silmänsä. Herkkätunteinen suu ilmaisi
lempeyttä ja tyyntä hyväntahtoisuutta. Hänen vanhat kasvonsa olivat
hienot, sillä yksinkertaisuus loi niille kauneutta ja tyytyväisyys
suloa.

Poika talutti vihellellen hevosia. Pappi itsekin hyräili jotakin
säveltä astellessaan vakoa pitkin. Joskus hän lauloi jonottavalla
äänellä:

    "Tyttö nuori, armahainen, ollos omanain;
    työt' ei tarvis tehdä, kun vain istut polvellain."

Vaon päässä hän pysähtyi ja lepäsi aurankurkeen nojaten. Lepopaikakseen
hän valitsi saran tienpuoleisen pään. Välittämättä usvasta hän oli
jatkanut samaa työtä varhaisesta aamusta.

Toisella puolen tietä oli paja, joka oli hakattu vuoreen niin, että
kallio muodosti kolme seinää, ja se oli katettu oljilla. Silloin
tällöin leimahtivat ahjosta korkeat liekit, joiden valo hohti avoimesta
ovesta ja lähetti voittoisat säteensä läpi usvan valaisemaan synkkää
laaksoa. Alasimen kalke oli ainoa ääni koko seudulla, mutta sepän
pienempi vasara ja apulaisen raskas moukari synnyttivätkin voimakkaan
kalkkeen, joka kaikuna kallionseinistä ponnahti takaisin ja täytti
tienoon yksitoikkoisella sävelellänsä.

Tällä Newlannin pajalla varsinaisen tehtävänsä rinnalla oli toinenkin,
johon suuremmissa oloissa käytettiin klubeja. Se oli myöskin miesväen
kokouspaikka. Nahkainen esiliina edessään, hihat käärittyinä
kyynärpäiden taa niin, että jäntevät lihakset näkyivät, seppä, John
Proudfoot, seisoi ahjonsa ääressä odotellen. Hänen apulaisensa, Geordie
Moore, oli istahtanut palkeen reunalle. Arkulla, jossa sepänkaluja
säilytettiin, istui Gubblum Oglethorpe laiskasti savuja vedellen
sidottuaan poninsa portinaspiin. Mylläri, Dick, istui rautakasalla.
Tuomas Kyttyräselkä, viulunsoittaja ja postinkantaja tahkosi
linkkuveistänsä, jonka terä oli kulunut ja hamara vain muodosti piikin,
joka sai toimittaa terän virkaa.

"Ei, minä en ollenkaan ymmärrä häntä. Hän on kerrassaan muuttunut",
sanoi seppä.

"Perintöriirat, sen sanon sinulle", mutisi Gubblum viisaannäköisenä
muuttaen piippunsa toiseen suupieleen.

"Hän murjottelee ja kiertelee ympäri yötä päivää yksinänsä", lisäsi
seppä.

"Se johtuu perintöriiroist'", kertasi kerjäläinen.

"Ja kulkee kuin seipään niellyt", sanoi Tuomas Kyttyräselkä käheällä
äänellä kohottaen veitsensä tahosta.

"Niin, ja on heikko kuin räsy", lisäsi seppä.

"Hän, joka oli vahva kuin jättiläinen", sanoi viuluniekka puolestansa.

"Perintöriirat, John -- ei mitään muuta", virkkoi Gubblum taas.

Mylläri tarttui nyt puheeseen.

"Mitkä perintöriidat?"

"Jotka vaivaavat Paul Ritsonia", vastasi Gubblum.

"Lörpötystä", sanoi Dick-mylläri, -- "perintöriirat ja perintöriirat.
Sinusta perintöriidat kelpaavat kaiken selitykseksi. Tuomaan
mustelmainen kurkku, Johnin kuhmut ja Geordien särkynyt nenä, jonka
Giles Raisley antoi hänelle lauantaina -- oli kai sekin perintöriitojen
syy."

Mylläri oli aika vekkuli, joka saattoi kirota kuin villitty ja nauraa
hirnumalla kuin villi varsa melkein yht'aikaa.

Gubblum killisteli rauhallisesti silmiänsä.

"Perintöriirat juuri, sen mää tierän omast' kokemuksest'", hän jatkoi
hellittämättä.

Sepän silmät välähtivät vallattomasti.

"Tietysti sinä tiedät, Gubblum. Sinä sait kokea sitä tullessasi pikku
purrella Whitehebbenista. Siinä oli perintöriitaa -- oikein parasta
lajia."

"Olen kuullut, että silloin tapahtui pieni onnettomuus", sanoi Tuomas
katsoen merkitsevästi sepän kasvoihin.

"Oletko todellakin? Täytyisi ollakin surkuteltavan kuuro, ellei
siitä olisi kuullut. Pieni onnettomuus? On sanottu, että pursi teki
haaksirikon ja kaksi lankkua vain säästyi. Gubblum pelastui rannalle
jalat lujasti toisen laudan ympäri ja selkä toisella laudalla."

Palkeen pitkä ja ahkera hengitys loppui, ja rauta hehkuvan kuumana
vedettiin ahjosta alasimelle, eikä vähään aikaan kuulunut mitään
muuta kuin käsivasaran kalke ja moukarin iskut. Sitten rauta jäähtyi
ja pistettiin taas säteilevään ahjoon. Seppä asteli ovelle, kuivasi
hikipisarat otsaltansa toisella kädellä ja heilutti toista pastorille,
joka kynti peltoa tien toisella puolella.

"Hyvää huomenta, herra Christian", hän huudahti. "Huono-onninen
kaikissa tapauksissa oli tuo pastorin kaunis neiti; hänen sulhasellaan
ei näytä olevan kiirettä vihille", hän sanoi palatessaan ahjolle.

"Hän on kuitenkin suloinen tyttö", virkkoi Tuomas Kyttyräselkä.

Vanha mies -- kivimiehen työkalut olallaan -- astui pajaan.

"Kuinkas hurisee, John?" hän kysyi.

"Kohtalaisen hyvin, Job", vastasi seppä. "Mitäs tehtävää sinulla nyt
olisi?"

"Olisi teroitettava pari talttaa."

"Työssä kirkkotarhassa tänäänkin, Job? Eikös siellä ole liian kylmä?"

"Ei, olen valmistellut vanhan Ritsonin kiveä, jonka he ovat asettaneet
hänen haudallensa."

Seppä taputti kerjäläistä olalle.

"Gubblum, minä sanon sinulle, mikä vaivaa Paulia."

"Et sinä sitä voi sanoa, John, se johtuu perintöriiroist'."

"Se on surua -- sitä se on -- hän suree isäänsä."

"Jopa siinä nyt on surun syytä!" huudahti Dick, mylläri. "Allanhan on
kuollut jo puoli vuotta sitten."

"John on oikeessa", sanoi Job, kivenhakkaaja, "se on surua."

Dick hypähti pystyyn rautakasalta.

"Se, että tuo nuori herra on antanut sulle tehtäväksi isänsä hautakiven
ja käskee sinun hakata kirjaimet puolen tuuman syviksi ja maksaa
shillingin tusinalta, sekö sinun mielestäsi ilmaisee surua?"

"Hän ei ole maksusta tinkinyt", ärähti Job kuivasti.

"Se kai merkitsee, että sen on tehnyt toinen -- Hugh?" kysyi mylläri.

"Se voi olla paikallaan", sanoi Job.

Dick-mylläri ei kuitenkaan halunnut alistua verukkeitten vuoksi.

"Minkätähden sinä väität, että Paul itkee ja suree isäänsä, vaikka
hän antaa toisten hommata hänelle hautakivenkin ja kaivattaa siihen
muutamia harakanvarpaita?"

"Siksi kun minä sanon niin", sanoi Job enempää selittämättä.

"Ja ehkäpä sinulla on omat syysi, Job", sanoi seppä mielistelevästi.

"Ehkäpä minulla on", sanoi kivenhakkaaja ja lisäsi sitten: "Saatanhan
minä sen sanoakin. Kun minä eilen aamulla tulin työhön, tapasin minä
Paul Ritsonin pitkin pituuttansa isänsä haudalla. Hänen vaatteensa
olivat kasteesta likomärät ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin
helmikuun lumi, ja kankeat ja kuolonväriset, ja hänen hiuksensa olivat
jäätyneet ja törröttivät kuin jääpuikot."

"Vielä vain!"

"Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan minua, mutta minä pudistin häntä
ja sanoin: 'Mitä nyt, Paul-herra? Mies, mitä tämä merkitsee?'"

"Ja mitä hän sanoi?"

"Sanoi? Ei mitään. Hän nousi ylös -- ja hänen jäsenensä näyttivät aivan
kankeilta -- ja asteli tiehensä virkkamatta sanaakaan."

Gubblum arkullaan oli pyöritellyt piippuansa kivenhakkaajan kertomuksen
aikana ja kuunnellut hämmästynein ilmein.

"Hym! Koko mies on kangistaja!" hän sanoi pyllähtäen.

"Mikä kangistaja?" kysyi Job terävästi.

"Se, että sinä kerrot juttuja." Sitten kerjäläinen kääntyi seppään ja
osoittaen olkansa yli piipullansa kivenhakkaajaa sanoi: "Minä aamuna
hän näki Paul Ritsonin kirkkomaalla kylpemässä?"

"Minäkö? Eilisaamuna!" sanoi seppä.

"Johan arvasin, hän syöttää meille pajuköyttä", sanoi Gubblum.

"Mitä se merkitsee?" karjaisi Job raivoissaan.

"Että sinä olet valehellut meille", vastasi Gubblum.

"Huomaa, Gubblum, ellet sinä peruuta noita sanojasi -- niin minä painan
sinut vesialtaaseen."

"Ja mitäs minä silloin teen, kun sinä käyt sellaiseen ammattiin?" kysyi
kerjäläinen.

Seppä kävi välittämään.

"Hillitkää kiihkoanne!" hän sanoi. "Sinä olet liian kuumaverinen, Job."

"Muutamat ihmiset ovat tulisempia kuin heidän raamatulliset kaimansa",
sanoi Gubblum piippuansa imien.

"Mitäs varten hän väittää valeeksi, kun minä sanon nähneeni nuoren
Ritsonin kirkkotarhassa eilis aamuna?" pauhasi Job välittämättä
kerjäläisen viimeisestä huomautuksesta.

"Siksi, ettei hän ollut siellä", sanoi Gubblum.

Job menetti kokonaan kärsivällisyytensä.

"Hitto vie", hän sanoi, "jos tahdot välttää kylmää kylpyä pakkasaamuna,
niin varo sanomasta sitä toista kertaa, kurja rahjus."

"Ei hän kuitenkaan ollut siellä", mutisi "kurja rahjus" itsepintaisesti.

Seppä oli heittänyt kuuman raudan vesialtaaseen, josta kohoava höyry
täytti koko pajan.

"Herra varjele", hän sanoi nauraen, "tuolla tavalla muutamat ihmiset
aina esiintyvät -- kihisten ja puhisten."

"Ei hän ollut siellä", mutisi taaskin kerjäläinen tämän kotoisen
toimituksen rohkaisemana.

"Miten _sinä_ voit siitä olla niin varma?" kysyi mylläri Dick. "Ethän
siellä ollut sinäkään, uskallan otaksua."

"En, mutta minä olin jossain muualla, kuten Paul Ritsonkin. Minä
makasin Laiskan Hevosen ravintolassa Keswickissa toista yötä ja siellä
oli myös Paul Ritson."

"Näitkö sinä hänet siellä?" kysyi seppä.

"En, mutta Giles Raisley näki hänet, eikä hän ollut vielä jalkeilla,
kun Giles kahreksan tienoissa suoriutui aamuaskareilleen."

Seppä purskahti röhönauruun. "Sano meille, kuinka sinä näit hänet
juhannuksena Lontoossa Haukka-Haikaran luona."

"Hän oli myöskin siellä", sanoi Gubblum järkähtämättömästi.

"Joopa, joo", sanoi seppä nostaen alasimelle hehkuvan raudan, josta
sinkoili säkeneitä hänen kasvoihinsa asti, ja alkaen sitä vasarallansa
löylyttää.

"Hänellä saattaa olla omat syynsä kieltää siellä olleensa", sanoi
Gubblum.

Seppä naurahti taas kilkuttaen rautaa vasarallansa, ja kun moukari
joutui avuksi, sinkoili raudasta tummuvia pirstaleita kaikille
suunnille.

Kaksi kaivosmiestä astui silloin pajaan. "Hyvää huomenta, John; oletkos
tänään hyvällä tuulella?" sanoi toinen niistä.

"Hyvälläpä, hyvällä! Kuinkas Giles itse jaksaa?"

"Giles", sanoi kerjäläinen, "missä Paul Ritson oli toissa yönä?"

"Vuoteessaan, luullakseni", sanoi toinen äsken-tulleista.

"Missä vuoteessa?"

"No, älähän hätäile. Odota, toissa yönäkö? Silloin hän nukkui Janeten
ravintolassa, eikö niin?"

Gubblumin silmät välähtivät voitonriemusta.

"Mitäs minä teille sanoin?"

"Mitä syytä hänellä oli yöpyä Keswickiin?" sanoi seppä. "Sieltähän on
vain neljä penikulmaa hänen omaan kotiinsa, Ghylliin."

Tuomas, postinkantaja, pysäytti tahkonsa ja sylkäisten veitsenterälle
virkahti:

"Ehkäpä hän on riidellyt tuon veljen -- tuon Hughin kanssa."

"Kun minä hommailin aamuaskareissani, sanoo äiti Janet; 'Giles', sanoo
hän, 'sinun isäntäsi veli kävi myöhään vuoteeseen viime yönä'."

"Job, mitäs sinä siihen sanoi?" huudahti seppä kovemmin kuin palje,
joka puuskutti kaikin voimin, ja hulmahtelevat liekit valaisivat sepän
nauravia kasvoja.

"Sanon, että he valehtelevat kuin roistot", sanoi kivenhakkaaja ja
koppoen karkaisemattomat talttansa hyökkäsi ulos.

Kun hän oli mennyt, muutti Gubblum piippunsa toiseen suupieleen ja
sanoi kylmästi: "Hän on paljon kiivaampi kuin hänen raamatullinen
kaimansa -- se on tämän Jobin ainoa vika."

Pappi oli taaskin levännyt vaon päässä aurankurjellansa. Hän oli
hyräillyt "Tyttö nuori, armahainen", mutta kuultuaan kiivaita sanoja
pajasta hän oli lakannut ja kuunnellut. Kun Job, kivenhakkaaja,
hyökkäsi pois pajasta, hän käänsi auransa ja asteli vakoansa, ja poika
talutti vihellellen hevosia.

"Kas, Mattha, oletko se sinä?" sanoi seppä huomattuaan nyt vasta toisen
tulijoista, "ja kuinkas sinä jaksat?"

"Siinähän roikkuu, John, siinähän roikkuu", sanoi Mattha matalalla
äänellä istuessaan vesialtaan reunalla.

Se oli loordi Fisher, entistään kumarampana ja vakavilla kasvoillaan
surun uurtamat vaot entistään syvempinä ja silmissään haluton ilme. Hän
oli tuonut pari rautakankea teroitettavaksi.

"Jokos olette saaneet sulaton toimimaan, Mattha?" kysyi seppä.

"Ei, John, se on vielä kesken, se on työn alla."

Mylläri oli kääntynyt mennäkseen, mutta hän pyörähti takaisin ja
vihoissaan tokaisi:

"Hitto vie, te olette koreata väkeä te ja teidän ystävänne! Te tahdotte
kokonaan tuhota minut. Mitäs arvelet, John? He, ovat rakentaneet
sulattonsa melkein minun myllytielleni -- minun myllytielleni; ei
kyynärääkään syrjään. Kun te työnnätte kuonan ulos, silloin tie on
tukossa; miten luulette päästävän myllyyn? Sanokaa, jos osaatte, miten
se käy!"

"Myllykö käy", sanoi Gubblum arkultansa silmää iskien, "ehkä se auttaa
sinua käyttämään myllyäsi tulen avulla, kun tuuli tyyntyy."

"Aivan oikein, Gubblum", nauroi seppä.

"Minä tahdon hakea lain turvaa", sanoi mylläri.

"Ja millä oikeudella sinä vahingonkorvausta haet?"

"Te erotatte minut koko maailmasta. Minun täytyy saada harjoittaa
elinkeinoani."

Kun naurunhohotus oli asettunut, kuului Matthewin hillitty ääni.

"Minä sanoin siitä eilen herra Hughille. Minä sanoin hänelle kaikki,
mitä sinä olet sanonut."

"Mitäs sanoi?"

"Ei tahtonut suunnitelmaa muuttaa."

"Tietysti ei! Miksi et puhunut siitä Paulille?"

"Mitä se hyödyttäisi?" sanoi Matthew hiljaa.

"Ei, nuori Hugh pitää oman päänsä", sanoi seppä.

"Eikö Paulilla ole kaivosasioihin mitään sanottavaa, vai"?

"En ollenkaan epäile, että olet oikeassa, Dick", sanoi Matthew nöyrästi.

"Sellaistahan se on ollut juuri vanhan Allanin kuolemasta asti", sanoi
seppä. "Hän ei ollut vielä viikkoa ollut haudassaan, kun Hugh osti
Matthan kaivoksen ja alkoi laajentaa sitä. Ei hän sieltä ole paljoa
malmia löytänyt, kuten olen kuullut, mutta siitä huolimatta hän hankkii
yhä uusia koneita, laittelee nostovipuja ja kaivelee kanavia, aivan
kuin työskentelisi oikeassa kaivoksessa."

"Hugh tietysti kaiken määrää eikä Paulilla ole muuta tekemistä kuin
katsoa valmista", sanoi Gubblum.

"Ja rahaa täytyy kuitenkin jostakin tulla", sanoi

Tuomas Kyttyräselkä lopetettuaan veitsen tahkoamisen ja koetellessaan
sen terää puupalikkaan.

Matthew nousi seisomaan.

"Minä tulen sitten hakemaan rautakankiani, John", hän virkkoi
hiljakseen, ja vanha mies tallusti ulos valoisasta, lämpimästä pajasta
kylmään, sumuiseen ilmaan.

"Mattha ei ole koskaan ollut oma itsensä sen jälkeen kuin ilkeä Mercy
jätti hänet", huokasi seppä.

"Mitä uutta hänestä?" kysyi kerjäläinen.

"Kysy Tuomas Kyttyräselältä. Hän on posti ja hän kyllä tietää, onko
joku Newlannin asukkaista kirjevaihdossa karkurin kanssa", sanoi
mylläri.

"Tuomas pudistaa päätänsä. Sinä voisit kertoa meille koko asian, etkös
voisikin, Tuomas?" sanoi seppä nauraen, niin että valkeat hampaat
kiilsivät.

"Älkää pahastuko", virkkoi tämä syrjäseudun sanankuljettaja hieman
käheällä äänellä. "Minä en ole teidän urkkijanne." Ja posti nosti
päänsä ylpeästi pystyyn ja näytti ihan herrasmieheltä, jonka polvet
ovat koukussa ja kasvu kesken pysähtynyt.

"Epäilenpä, voiko Mattha milloinkaan saada kaivoksestaan mitään,
jos siinä nyt jotakin saatavaa olisi", naurahti mylläri ovelta
napittaessaan nuttuansa leukaan asti.

"Minä olen kuullut, että hän aikoo koettaa onneansa uudestaan", tiesi
Giles lisätä.

"Ei, ei, ei sinne päinkään", väitti seppä. "Kun se ilkeä tyttö
jätti miesparan, on Mattha-rukka kokonaan menettänyt rohkeutensa ja
elämänhalunsa eikä ole käynyt katsomassakaan sitä paikkaa, jossa ennen
niin mielellään raatoi. Niinpä hän on melkein toimettomana mökillänsä
elellyt. Mutta Hugh Ritson käytti tilaisuutta hyväkseen ja keinotteli
häneltä kaivoksen omakseen -- rahatta ja hinnatta, kuten olen kuullut.
Nythän on pannut Mattha-paran sinne työhön palkkalaisena, mikä
vanhuksen on vienyt perikatoon vuosia sitten."

"Ja nyt vanhus tahtoo nähdä onnen kohoavan sieltä", hymähti Giles.

"Jos nouseekin, ei se ole enää Matthan onni."

"Ei, siitä ei pelkoa", myönsi kaivosmies.

Gubblum kaivoi perät piipustaan ja sanoi miettivästi: "Matthan touhu on
yhtä turhaa kuin minun ja käen."

"Mitäs se oli, mies?" kysyi seppä käärien nahkaisen, esiliinansa
rullalle ja kiertäen sen vyötäistensä ympäri. Pantiin ahjoon uusia
hiiliä, palkeet puhalsivat ja hehkuvat liekit leimahtelivat lämmittäen
ja valaisten. Veitikka pilkisti sepän silmistä. "Mitäs se oli?" hän
kertasi.

"Hän lopettaa kaiken hommansa liian lyhyeen", sanoi Gubblum. "Minun
rouvani sanoi minulle kerran: 'Gubblum', sanoi hän, 'etkö luule, että
aina olis kesä, jos käki jäis puutarhaamme?' 'Voispa olla', sanoin
minä. 'Etkö luule', sanoi hän, 'että kesä kestäis, jos käki voitais
pitää puutarhassamme?' 'Ehkä', sanon minä, 'mutta se on huokeammin
sanottu kuin tehty.' 'Sehän ei ole vaikeata', sanoo hän. 'Kun näet käen
lentävän puutarhaan, pirä varas ja laita lauroist' aitaus ympär'.' Minä
tein työt käskettyy ja laitoin airan kohtuullisen korkean. Mutt' se ei
ollu kuitenkaan kylliks' korkea, sill' nähkääs, erään' päivän' käki
lensi pois vain tuuman verran ylempää kuin aita. Jos minä olisin tehnyt
himpun verran korkeammaks' --"

Äänekäs naurunräjähdys palkitsi Gubblumin kertomuksen. Kerjäläinen
sulloi peukalollaan piippuunsa uutta tupakkaa ja hymy väreili
tuuheitten kulmien alla.



II LUKU.


Kun pastori Christian sinä päivänä lopetti työnsä, oli päivä
pitkälle kulunut. Hän antoi pojalle shillingin palkaksi hevosten
taluttamisesta, vei juhdat takaisin niiden omistajalle, Robert
Atkinsonille, ja maksettuaan viisi shillingiä niiden vuokraa lähti
kotiinsa. Paluumatkalla hän poikkesi Henry Walmsleyn sekatavarakauppaan
ostaen sieltä paketin teetä, laatikon paahdettua kahvia ja topan
sokeria. Sitten hän meni suutari Randal Alstonen luo ja maksettuaan
saappaittensa korjuupalkan pisti ne käsivarrellensa. Lopuksi hän
poikkesi Lentävään Hevoseen, tilasi tuopin olutta ja sen juotuaan
tupakoi vielä hetkisen vältellen Tommy Lowtherwaiten, puplikaanin,
kanssa.

Päivän kuluessa usva oli hälvennyt ja illan hämärtyessä se oli
vähentynyt laaksosta niin paljon, että etemmäksikin saattoi erottaa
pappilan keltaisen rakennuksen paljaaksi varisseitten puitten lomitse.
Muuan ovi oli auki ja takan punertava valo hohti aina portaille asti.
Yhtä kirkkaat olivat ne kasvot, jotka odottivat kirkkoherraa kotiin.

"Nyt jo palannut, Greta, nyt jo palannut!" huudahti kirkkoherra
työntyen kodikkaaseen huoneeseen kantamus tavaraa kummassakin kädessä.
"Kas -- odota -- selvä peli, tyttö -- oh, sinä veitikka! -- Tuohan on
salakavala päällehyökkäys."

Kuului huulten maiskahdus, hopeisen äänen iloinen naurahdus ja sitten
syvän äänen hyväilevä mutina, joka päättyi leveään hymyyn.

Kädenmatkan päästä Greta katseli kirkkoherran kuormaa ja otti ankaran
ilmeen.

"Enkö minä ole kieltänyt sinua enää koskaan sellaista tekemästä?" hän
sanoi kohottaen sormeansa ja viipattaen sillä nuhtelevasti.

"Mistäs sinä _tiesit_?" sanoi kirkkoherra herttaisen viattomasti ja
lisäsi hymyillen: "Mistä sinä tiesit, että minulla on niin huono
muisti?"

"Jätä tällaiset kotoiset velvollisuudet taloutesi ylijohtajalle,
herraseni", sanoi tyttö koettaen saada kasvoillensa ankaran ilmeen.
"Kuuletkos minua, sinä vanha, rakas lemmikki?"

"Kuulen, kuulen", virkkoi vanha mies asetellen tavaransa yksitellen
lattialle. "Kas, varjelkoon, miten huomaamaton minä olen! Tuollahan on
herra Bonnithorne", hän lisäsi kääntäen katseensa uunin nurkkaan, jossa
asianajaja kuivaili varpaitansa. "Tervetuloa, tervetuloa."

"Peter, Peter", huudahti Greta avaten oven sisähuoneihin.

Laihahko, vanha ukonrahjus, jolla oli vain toinen käsi, tallusti sisään.

"Peter, vie nuo tavarat keittiöön", sanoi Greta.

Vanha mies katsahti kirkkoherran tuomiin tavaroihin, ja kasvoille
kohosi tyytymätön ilme.

"Taas hän on ollut ostoksilla, emäntä", hän murahti.

Kirkkoherra oli riisunut takkinsa ja veti juuri jalkapuussa pois
saappaitansa.

"Kuinkas herra Bonnithorne voi tällä rumalla ilmalla? -- Odota, Peter,
anna minulle tohvelit, ota ne siitä suuresta paketista. Minä annoin
Randel Alstonen leikata vanhoista saappaistani varret ja tehdä niistä
lipokkaat mittojeni mukaan. Vain kuusi penceä ja katsokaa, miten kaunis
pari. Kiitos, Peter. -- Te voitte siis hyvin, herra Bonnithorne.
Ihme kyllä, eikö totta? On monia ihmisiä, jotka ovat aivan poissa
suunniltaan näin rumilla ilmoilla."

Peter otti saappaat ja käänteli niitä käyttäen toisen käden leikattua
tynkää apuna. Tee ja kahvitötterö katosivat hänen housunsa taskuun ja
sokeritopan hän kantoi kädessään.

"Hänen kanssaan on vaikea tulla toimeen", hän mutisi Gretan korvaan
astuessaan kantamuksineen ulos. "Harmittaa, etten minä voi hänen
edestään mennä kyntämään -- se on työtä, johon tarvitaan kaksi kättä --
mutta ei se suinkaan ole herrojen työtä."

"Mitä ihmeitä!" huudahti kirkkoherra tarkastellen lepotuolia, johon
aikoi istahtaa. "Uusi tyyny -- ja pussi seinällä pikku tavaroitani
varten -- ja hylly tupakkavehkeilleni ja -- ja -- mikä tämä on?"

"Kirjoitusmatto, herra Christian", sanoi asianajaja.

"Minä epäilin, voisiko hän koskaan huomata tuollaisia pikku esineitä",
sanoi Greta loistavin silmin.

"Ai, ihme! Punaiset verhot akkunoissa ja uudet, koreat peitteet
sohvilla --"

"Sitsikangasta, sitsikangasta", keskeytti Greta ilkamoivin ilmein.

"Ja vanha ruusupuukello nurkassa niin kiiltävänä kuin peili ja suuri
tamminen kirjoituspöytä öljytty hohtavaksi --"

"Vernissattu, herra, vernissattu."

"Ja kaikki leikkaukset siinä kuin uudet -- siinä on pyhä Pietari
suurine avaimineen ja rikas mies rahapusseineen koettaen kieltäytyä
joutumasta vaivanpaikkaan."

"Enkös minä sanonut, että tuskin tunnet omaa kotiasi tullessasi
takaisin?" sanoi Greta.

Hän levitti juuri hohtavanvalkoista liinaa pyöreälle pöydälle johon hän
laittoi kirkkoherran illallisen.

Kirkkoherra asteli uusissa lipokkaissaan ympäri huonetta katsellen
kaikkea, mikä oli uutta ja mikä vanhaa, joka oli saanut uuden muodon,
ja hänen kasvoilleen kohosi lapsellinen onnentunne ja silmissä sädehti
tyytyväisyys ja rauha.

"Minä olen onnenpoika; onko _teillä_, herra Bonnithorne, nuori nainen
kotona?"

"Tiedättehän, että minä olen vanhapoika, herra Christian", sanoi
asianajaja kainosti.

"Niin minäkin, niin minäkin. Se minustakin oli parasta -- kunnes meidän
vanha ystävämme, rouva Lowther, kuollessaan uskoi tyttärensä minun
hoitooni."

"Äidin olisi pitänyt kysyä _minulta_, ennenkuin jätti minut herra
Christianin niskoille, eikös olisikin, herra Bonnithorne?" sanoi Greta
vallattomin ilmein.

"Se oli kuitenkin parasta näin", sanoi kirkkoherraa nauraen. "Peter
alkaa tulla jo vanhaksi ja hänen saranansa ovat hieman kankeat, kuten
tiedätte, ja niin me olimme kuin kaksi vanhenevaa varista, jotka tuskin
olisimme ajan oloon voineet pitää kunnollista huoltaa kristillisestä
seurakunnasta. Mutta sitten tuli Greta tähän vanhaan, hämärään
taloon, joka oli täynnä lukinverkkoja, joita kaksi vanhaa hämähäkkiä
lakkaamatta punoi -- tuli kuin päivänsäde valaisemaan synkkää
syyspäivää. Kas niin -- siirtäkääpä tuolinne, herra Bonnithorne, ja
käyttäkää hyväksenne. Se on minun mieliruokaani -- hän kyllä tietää
-- ruskistetuista vihanneksista lientä ja lampaan pää perunain ja
muhennettujen porkkanain kanssa. Tuokaa tuolinne lähemmä. Mutta missäs
olutkannu on, Greta?"

"Peter, Peter!"

Vanha hämähäkki ilmautui samalla tuoden olutkannun, jonka reunojen yli
oli vaahto kohonnut ja kuohui laitoja pitkin maahankin.

"Oletkos tänään ollut perunoita kaivamassa, Peter?" kysyi kirkkoherra.

Vastaukseksi Peter nyökäytti kankeasti suurta päätänsä.

"Montako bushelia?"

"Kaksitoista luullakseni", mutisi Peter kuhnustaen ulos.

Sitten kirkkoherra vieraineen istahti pöytään. "Te olette onnellinen
mies, herra Christian", virkkoi herra Bonnithorne, kun Greta pistäytyi
ulos toimittamaan joitakin kotoisia askareita.

Kirkkoherra Christian pudisti päätänsä. "On liian suurta", hän sanoi,
"että yhden osaksi tulee niin äärettömän paljon hyvyyttä; pahinta
kaikesta on elää liian suuressa onnessa. Ei mitään koetuksia, ei
vastuksia -- ei muuta kuin: 'Sydän, ota kaikki, mitä haluat' -- ja
se on paha, jos oikein ajattelette ... Enemmän lampaan päätä, herra
Bonnithorne; ette ole ollenkaan saanut kieltä -- tässä olisi kaunis,
herkullinen pala."

"Kiitos, herra Christian. Minä tulin maksamaan teille ne kymmenen
shillingiä, jotka teille ovat tulevat Joseph Parkinsonin
hautajaistoimituksesta viime sunnuntai-iltana ja samalla suoritan sen
punnan, jonka James Bolton on puolivuosittain määrännyt maksettavaksi
köyhien konttoristien apurahastoon."

"Hyvä, hyvä, ei tarvitse valittaa, että tulee vain sataen, vaan ihan
kaatamalla", sanoi kirkkoherra. "Poikkesin tullessani Henry Walmsleyn
ja Robert Atkinsonin luo ja he molemmat maksoivat palkanneljänneksensä
-- Henry viisi shillingiä ja Robert seitsemän; ja kun minä menin Randal
Alstonelle maksamaan kenkieni pohjuusta ja laittamisesta, hän sanoi,
että ne maksavat yhden shillingin kuusi penceä, mutta hän oli minulle
velkaa shillingin seitsemän penceä vasikasta, jota Peter oli hänelle
myynyt. Niin hän maksoi minulle yhden pencen ja me olemme kuitit
maailman alusta tähän päivään asti."

"Sitäpaitsi minä ajattelin puhua meidän nuoresta ystävästämme,
Gretasta", sanoi herra Bonnithorne pehmeällä äänellänsä. "Otaksun, että
te olette valmistunut luopumaan hänestä?"

"Luopumaan hänestä -- Gretasta?" sanoi kirkkoherra asettaen pois
veitsensä. Sitten hän hymyili: "Ai, te tarkoitatte sitten, kun Paul
ottaa hänet. Tietysti, tietysti. Mutta avioliitosta ei vielä vähään
aikaan tule mitään, hän itse sanoi sen minulle."

"Avioliitto Paulin kanssa -- ei", sanoi herra Bonnithorne huuhdellen
kurkkuansa ja näyttäen huolestuneelta.

Kirkkoherra Christian katsahti levottomasti asianajajan kasvoihin ja
vaipui äänettömyyteen.

"Herra Christian, teidät jätti Greta Lowtherin holhoojaksi meidän
rakas, vanha ystävämme, hänen äitinsä. Teidän velvollisuutenne on
tarkasti valvoa, että hänen tulevainen onnensa ja hyvinvointinsa on
mahdollisimman hyvin turvattu."

"Tietysti, aivan luonnollisesti!" sanoi kirkkoherra.

"Te olette vanha mies, herra Christian, ja hän on nuori tyttö. Kun te
ja minä olemme poistuneet, on Greta Lowtherilla vielä elämäntaistelu
edessään."

"Jumala sen suokoon, Jumala sen suokoon!" huokasi kirkkoherra nöyrästi.

"Eikö teidän olisi viisainta katsoa, että hän saisi miehen, joka
taistelee hänen puolestansa ja tekee keveäksi hänen elämänsä?"

"Niin hän saakin, niin hän saakin. Paul on miehekäs nuorukainen ja
rakastaa häntä enemmän kuin omaa sieluansa -- ei, minä sanon hänelle,
että on synti Jumalan edessä tehdä rakkautensa esineestä epäjumala."

"Te erehdytte, herra Christian. Paul Ritson ei ole sopiva puoliso
Gretalle. Hän on rappiollejoutunut mies. Isänsä kuoleman jälkeen hän on
antanut rappeutua, hän on kokonaan hävittänyt kotitalonsa Ghyllin -- se
on pantattu jokaista ruohonkortta myöten. Minä tiedän sen."

Kirkkoherra Christian siirsi tuolinsa pöydän luota ja tuijotteli tuleen
hämmästynein silmin.

"Minä tiesin, että hänellä oli huolia", hän sanoi, "mutta minä en
tiennyt, että asiat olivat niin vakavaa laatua."

"Ettekö ole huomannut, että hänen järkensä on yhtä sekaisin kuin hänen
asiansakin?" kysyi asianajaja.

"Ei, ei: en voi sanoa, että sellaista olisin huomannut. Hän on joskus
hajamielinen, mutta siinä kaikki. Kun minä puhun Matthewista tai kerron
juttuja Adam Clarkesta, hän on hieman, hieman muistamaton, siinä kaikki
-- niin, siinä kaikki."

"Verrattuna hänen veljeensä -- mikä erotus!" sanoi herra Bonnithorne.

"Totta, siinä _on_ erotus", myönsi kirkkoherra.

"Sellainen tarmo, sellainen terävyys; hänestä tulee Cumberlannin
rikkain mies ennen pitkää. Hän on ostanut oikeudet kaikkiin näihin
malmikaivoksiin ja nyt hän panee kaikki kuntoon, tilaa koneet, laittaa
sulatot ja rakentaa rautatien, jota myöten voi kaiken helposti
maailmanmarkkinoille lähettää."

"Ja mistäs raha tulee?" kysyi kirkkoherra, "raha, jolla tuo kaikki
aluksi pannaan täytäntöön?"

Herra Bonnithornen katse kävi läpitunkevaksi. "Siihen hän on saanut
osansa isänsä perinnöstä."

"Suuri puu pienestä siemenestä", sanoi kirkkoherra miettivästi, "ja
äkkiä kasvanut."

"Ei voi sanoa, mitä kaikkea äly ja tarmo tässä maailmassa saa aikaan,
herra Christian", sanoi asianajaja, joka näytti joutuvan hieman
ymmälle, mitä nyt sanoisi. "Hugh Ritson on viisas ja tarmokas. Kas,
siinä mies Gretalle -- jos voitte saada hänet, jota minä en varmaan
voi sanoa -- mutta jos suinkin mahdollista --" Kirkkoherra kohotti
katseensa.

"Herra Bonnithorne", hän sanoi vakavasti, "tyttö ei ole kaupan, eikä
Cumberlannin rikkain mies voi häntä ostaa. Vaikka ne kolmekymmentä
hopearahaa, jotta Judas myi mestarinsa, olisivat sulatetut uudestaan,
ei yksikään niistä saisi tahrata minun sormiani."

"Te erehdytte, herra Christian, uskokaa minua, te kerrassaan
erehdytte", väitti asianajaja kiihkeästi. "Minä puhuin juuri ajatellen
nuoren ystävänne etua. Kaikissa tapauksissa, minä pyydän teitä Robert
Lowtherin tyttären ystävänä ja suosijana estämään häntä milloinkaan
menemästä naimisiin Paul Ritsonin kanssa."

"Se asia saa toteutua, jos Jumala sen suo", vastasi kirkkoherra
rauhallisesti.

Asianajaja oli noussut ja pukenut päällystakin ylleen.

"Hän jää toistaiseksi tänne minun luokseni", lisäsi kirkkoherra.

"Ei, hänen pitäisi mennä naimisiin", väitti herra Bonnithorne astellen
ovelle. "Hän on pian täysi-ikäinen. Ei ole sopivaa pitää häntä täällä."

"Kuinka, mitä te tarkoitatte?" kysyi kirkkoherra hämmästynein ilmein.

"Hän on rikas ja nuori. Hänen rikkautensa voi ostaa mukavuuksia ja
nuoruutensa voittaa onnea."

Vanhan, hyvän Christianin suuret, harmaat silmät revähtivät
hämmästyksestä selälleen. Kuin apua etsien hän katseli ympärillensä,
nousi seisoalleen ja istahti taas.

"Sitä minä en ole koskaan tullut ajatelleeksi", hän sanoi alakuloisesti
ja tuijotti kauan tuleen.

Ulkoa käytävältä kuului raskaita askeleita. Lukko avattiin, ja Paul
Ritson astui huoneeseen. Kuullessaan hänen askelensa Greta oli
puikahtanut sisähuoneesta ja kiisi yli lattian täynnä iloa ja odotusta
lausuakseen hänet tervetulleeksi. Kirkkoherra nousi ylös ja ojensi
molemmat kätensä; pilvet olivat hänen säteileviltä kasvoiltansa
kadonneet.

"Jaa, hyvää yötä sitten", sanoi asianajaja avaten oven. "Minulla on
edessäni neljä pitkää penikulmaa. Ai, kuinka pimeä, kuinka kamalan
pimeä!"

Paul Ritson oli todellakin muuttunut mies. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja kankeat ja hänen silmänsä raukeat ja sumeat. Haluttomana hän
heittäytyi tuoliin, jonka Greta siirsi hänelle takan ääreen. Kun hän
hymyili, hänen huulensa vetäytyivät vain tuskaiseeni irvistykseen ja
nauraessa taas ilo tuntui ontolta ja lyhyeltä.

"Tulit juuri oikeaan aikaan, poika, pelataksesi kanssani yhden shakin",
sanoi kirkkoherra. -- "Greta, nostapa shakkipöytä ja laatikko tänne."

Pöytä nostettiin ja nappulat asetettiin paikoilleen. Kirkkoherra
asettui mukavasti uudet lipokkaansa pankon reunalla ja nenäliina
levitettynä polvelle.

"Tiedätkös, Paul, minä kuulin sinusta käytävän sanasotaa tänään?"

"Minusta! Missä?" kysyi Paul, ja äänessä ilmeni sangen vähän
uteliaisuutta.

"Herra Proudfootin pajassa, kun minä olin kyntämässä kesantoa siinä
toisella puolen tietä. Pieni herra Oglethorpe sanoi, että sinä
toista yötä nukuit Laiskassa Hevosessa Keswickissä, mutta herra Job
kivenhakkaaja ja kirjeenkantaja sanoivat, ettet sinä ollut siellä.
He käyttivät oikein kiihtynyttä kieltä, jolloin Job nimitti herra
Oglethorpea kaikilla muilla kuin sopivilla nimillä ja vihdoin hyökkäsi
vihan väessä tiehensä."

Paul muutti lähettinsä ja virkkoi: "En ole koko elämässäni nukkunut
ainoatakaan yötä Laiskassa Hevosessa, herra Christian."

Greta istui ja neuloi takan toisella puolella. Kissanpoika, jonka
kaulaan silkkinauhaan oli sidottu pieni tiuku, leikitteli hänen
hienojen tohveliensa tupsuilla. Vain neulintikkujen sälinä, kellon
kilinä ja suuren seinäkellon harvat naksutukset häiritsivät
hiljaisuutta.

Vihdoin kirkkoherra Christian nousi tuoliltansa.

"No, Paul, mies, Paul -- voi kuitenkin, kuinka tuhoisa siirto! Sinun
taitosi huononee, huononee, huononee. Kerran sinä voitit minut neljästi
viidestä pelistä ja nyt minä olen tasaväkinen."

Peli loppui pian, jolloin kirkkoherra ilosta hykersi käsiänsä, Greta
laski leikkiä ja Paul purskahti äänekkääseen nauruun.

Kirkkoherra Christian nosti hyllyltä paksun, suuren kirjan, jonka
selkämys oli nahkaa ja kannet vihreää kangasta.

"Minun täytyy tehdä tili päivän kulusta", hän sanoi, "ja mennä levolle.
Tänä aamuna minä olin ennen päivän koittoa jalkeilla."

Greta astui vanhan miehen luo ja katseli yli olan, kun tämä kirjoitti:

"21 p. marrask. Mentyäni huoneeseeni eilen illalla ja tehtyäni tilin
Jumalani kanssa panin maata ja nukahdin heti. Mutta Peter odotti
Herttasen kantamista ja niin hän tuli ja herätti minut. Menimme siis
navettaan, autoimme ja syötimme sitä ja lopuksi lypsimme. Ollut koko
päivän kyntämässä nurmea ja Peter kaivanut perunoita. Poikkesin
palatessa Lentävässä Hevosessa, istuin siellä hetkisen ja join tuopin
olutta, eikä enempää, ja maksoin sen. Saanut kymmenen shillingiä
asianajaja Bonnithornelta hautausjuhlallisuuksista ja punnan kaksi
shillingiä Boltonin hyväntekeväisyysrahastoon; samoin viisi shillingiä
neljännesmaksuksi Henry Walmsleyltä ja seitsemän Robert Atkinsonilta ja
yhden pennyn velan ylijäämää Randal Alstonelta ja niin vetäydyn levolle
sovinnossa ja rauhassa koko maailman kanssa, Ylistetty olkoon Herra."

Kirkkoherra pani takaisin hyllylle upean kirjansa, jota hän nimitti:
"katsaus elämääni ja toimintaani", ja kutsui sisähuoneista kynttilää
sänkykamariinsa. Äreä ääni murahti vastaan: "Tulee", ja tulikin heti.

"Kiitos, Peter. Mitenkäs yhdistys voi ja kuka saarnaa ensi sunnuntaina,
Peter?" Peter mörisi:

"Enpä tiedä, ellei se vain ole te itse. Minä lupasin heille, että te
lahjoittaisitte sunnuntai-iltanne meille."

"Mutta eihän minua ole kukaan pyytänytkään. Sinä olisit voinut puhua
asiasta minulle, ennenkuin lupasit, Peter. Mutta samapa se. Minä teen
sen kyllä, vaikka köyhän saarnan he nyt minulta saavat."

Kääntyen Pauliin, joka istui takan ääressä, kirkkoherra virkkoi:

"Peter on jättänyt meidät ja tullut methodistiksi. Hän on nyt veli
Peter Ward ja pyytää minua puhumaan heidän kokouksessaan. No, minä
en tahdo kieltää. Monet hyvät kirkonmiehet ovat olleet myöskin
lahkolaisia. Hyvää yötä ... Peter, tarkastapa minun onkeni ja laita
toisiin uusi siima, samoin uudet nuorat etupurjeeseen. -- Sido myöskin
piiskani kädensijaan leveämmälti nuoraa, se on eteisen nurkassa. Ja
Peter, huomenna minä vien kauroja myllyyn, Robin Atkinson on luvannut
ruunansa ja tammansa lainaan. Robin panee aina hevosille eväiksi
pussillisen kaurankahuja, mutta ne eivät riitä. Pane sinä sitä varten
toinen pussi parempia, jotka voidaan sekoittaa niihin huonompiin, että
hevoset jaksavat. Hyvää yötä teille kaikille, hyvää yötä."

Peter murisi jotakin hampaittensa välitse ja kyhnysti ulos.

"Jumala häntä siunatkoon!" sanoi Greta, kun he jäivät kahden, ja
nostamatta silmiänsä tulesta Paul virkkoi hiljaa:

    "Lapset, rakkaus ei kukkaiskieltä vaan
    töin ja toimin täytyy näyttää rakkauttaan."

Sitten vallitsi pienessä pappilassa täydellinen hiljaisuus. Paul
istui ääneti ja hievahtamatta, kunnes Greta tahtoi saada hänen
mielensä jälleen iloiseksi. Hänen kirkkaat silmänsä säteilivät
takan rusohohteisessa valossa. Hänen vilkas mielikuvituksensa keksi
lakkaamatta uutta ja uutta, jolla hän koetti karkoittaa toisen sielusta
masennuksen tunteen. Mutta hänen hellyytensä, hänen suloinen naurunsa,
hänen sukkeluutensa ja vallattomat kujeensa eivät tehneet toivottua
vaikutusta. Paulin kasvoja synkistävät raskaat pilvet eivät ottaneet
haihtuakseen. Paul hymähteli katsellessaan säteileviin silmiin ja
silitteli hellästi pehmeitä hiuksia, jotka nyt olivat saaneet tulen
valossa kultaisen loiston, mutta katseeseen palasi sama raskas
surumielisyys uudestaan ja uudestaan.

Vihdoin Greta huomasi, että hänen yrityksensä olivat turhat. Hän nousi
matolta seisoalleen.

"Lemmittyni", hän sanoi, "nyt minä menen nukkumaan. Sinä et voi tänään
hyvin tai olet suuttunut ja pahalla tuulella."

Hän odotti hetkisen, mutta Paul ei virkkanut mitään. Sitten hän
hitaasti lähti liikkeelle jättääkseen huoneen.

Nyt Paul virkahti:

"Greta, minulla on jotakin sanottavaa sinulle."

Sinä hetkenä Greta oli paikoillaan kaislamatollansa.

Naurava ilme oli silmistä paennut ja sijalle oli kohonnut levoton
odotus.

"Sinä olet onneton. Olet ollut onneton kauan, kauan, etkä ole koskaan
sanonut minulle syytä. Sano minulle nyt."

Kasvojen jäykkä ilme pehmeni.

"Miksi panna kaikennäköistä sinun päähäsi, pienokaiseni?" kysyi Paul
leikkivä sävy äänenpainossa ja hyväillen kultaisia hiuksia.

"Sano minulle nyt", pyysi Greta kiihkeästi. "Pidä minua naisena, joka
kykenee jakamaan sinun surusi, äläkä lapsena, jonka kanssa voi leikkiä
ja jota voi lelliteliä, mutta joka ei voi olla apuna kantamassa miehen
raskasta kuormaa. Ellen minä ole kelvollinen kuulemaan sinun surujasi,
minä en ole sovelias sinun vaimoksesi. Sano minulle, Paul, mikä on
riistänyt päivänpaisteen sinun elämästäsi."

"Päivänpaistetta ei ole mikään vielä ryöstänyt minulta, sinä
tyttöhupakko; tässä se on", sanoi Paul keventyneesti ja leikiten
sormillansa hänen kultaisilla kiharoillansa.

Tytön loistava katse painui alas.

"Sinä leikittelet vain minun kanssani", hän sanoi masentuneena, "sinä
vain leikit minun kanssani. Olenko minä niin lapsellinen? Oletko sinä
suuttunut minuun?"

"Suuttunut sinuun, sinä pikkuhupakko? Sitä en koskaan pidä
mahdollisena", sanoi Paul, ja hänen äänensä aleni melkein kuiskaukseksi.

"Sano minulle sitten, lemmikkini. Sinulla on jotakin sanottavaa. Mitä
se on?"

"Minä tulin kysyäkseni --"

"No?"

Paul epäröi. Hänen sydämensä oli liian täynnä, että hän olisi voinut
puhua. Hän alkoi uudelleen.

"Luuletko sinä, että olisi liian suuri uhraus purkaa --"

"Mitä?" läähätti Greta.

"Muistatko sinä, mitä sinä sanoit minulle veljestäni Hughista -- että
hän sanoi rakastavansa sinua?"

"Entäs sitten?" kysyi Greta sekavin ilmein.

"Minä luulen, että hän puhui totta", sai Paul sanotuksi, vaikka ääni
vapisi.

Greta vetäytyi taaksepäin, ja ääretön jännitys kuvastui hänen
jokaisesta piirteestään.

"Olisiko se... luulisitko sinä... otaksuen, että minä menisin kauas,
hyvin kauas, emmekä me kohtaisi toisiamme johonkin aikaan, pitkään
aikaan -- emme _koskaan_ enää tapaisi -- luulisitko voivasi oppia
rakastamaan häntä ja mennä hänen kanssaan naimisiin?"

Greta hypähti kiihkoissaan seisoalleen.

"Häntä -- rakastaa häntä! Sinä kysyt minulta sitä -- sinä!"

Tytön ääni hukkui nyyhkytykseen, joka näytti raatelevan häntä
sydänjuuriin asti.

"Greta, armahin, anna minulle anteeksi; minä olin sokea -- minä häpeän."

"Oi, minä voisin itkeä silmät päästäni!" sanoi Greta kuivaten
kyyneleensä. "Sano, että sinä vain laskit leikkiä -- sano, että se oli
vain leikkiä, oi, sano, sano!"

"Minä sanon mitä vain -- mutta en ikinä toista niitä sanoja -- ja ne
olivat vähällä tappaa minut."

"Ja sitäkö sinä tulit minulle sanomaan?" kysyi Greta.

"Ei, ei", vastasi Paul nousten kiihkoissaan tuoliltansa, "se oli aivan
muuta, joka on nyt helpompaa -- kymmenesti helpompaa sanoa se nyt.
Greta, sano minulle, jos minä jättäisin Cumberlannin ja asettuisin
asumaan johonkin muualle -- Australiaan tai Canadaan taikka johonkin
muualle kylliksi kauas täältä -- voisitko sinä jättää kotisi, ystäväsi,
vanhan seuraelämäsi ja tottumuksesi ja koko rakkaan entisyyden ja
viettää uutta elämää minun kanssani uudessa maailmassa? Voisitko sinä
sen tehdä?"

Gretan silmät säteilivät. Paul avasi sylinsä, ja tyttö riemuiten
heittäytyi hänen povellensa.

"Tämäkö on sinun vastauksesi?" kysyi Paul väristen ilosta. Pari
kyyneltyviä silmiä katsoi hetkisen syvälle hänen silmiinsä.

"Sitten me emme puhu tästä enää. Minä matkustan huomeniltana Lontooseen
ja viivyn siellä neljä päivää. Kun minä sieltä palaan, keskustelemme
uudestaan ja puhumme sen jalon vanhuksen kanssa, joka tuolla sisällä
lepää. Nukkukoon se vanha ystävä rauhassa sulounia!"

Paul otti hattunsa ja avasi oven. Hänen huolensa olivat haihtuneet,
hänen katseensa oli rohkea ja varma. Äsken harmaat kasvot punoittivat
nyt. Hän seisoi suorana ja astui voimakkaana miehenä yli kynnyksen.

Greta seurasi häntä eteiseen. Punertava valo pilkisti jälkeen. Se
leikitteli hänen kultaisilla kiharoillansa ja hukutti hänen olentonsa
hohtavaan purppuraan.

"Oi, kuinka vapaana saakaan siellä hengittää", virkahti Paul, "kun
kaikki tämä orjuus ja kurjuus on jäänyt! Sinä et voi tätä ymmärtää,
lemmittyni, mutta kerran sinä sen käsität. Mitäs siitä, vaikka se
olisikin sateen, lumen ja myrskyjen maa? Se on kuitenkin vapauden maa
-- vapauden, elämän ja rakkauden. Ja nyt, Hugh-herra, me olemme pian --
sangen pian kuitit!"

Hänen ilonsa oli rajaton, ja Greta oli liian onnellinen häiritäksensä
sitä kysymyksillä.

He olivat pysähtyneet ovelle. Yö oli tyyni ja pimeä. Puut seisoivat
äänettöminä -- niiden lörpöttelevät lehdet olivat pudonneet. Äänetön ja
tyhjä, kuten autio katu oli näkymätön tie.

Paul ojensi ulos kätensä koetellaksensa, sataisiko. Lakastunut lehti
tipahti hänen kämmenellensä räystään kiemurtelevista kasveista.

Silloin kuului käytävältä askeleita. Ne lähenivät hiljakseen taloa.
Äkkiä ilmestyi postinkantaja portaan eteen.

"Hyvää iltaa, Tuomas Kyttyräselkä", huudahti Paul iloisesti.

"Kuka se sitten oli, jonka kohtasin tiellä?" kysyi tulija.

"Koska?"

"Nyt juuri."

"No, kuka se sitten oli?"

"Minä luulin, että se olitte juuri te."

Pieni mies hävisi pimeään.

"Epäilemättä minun veljeni", sanoi Paul ja sulki oven jälkeensä.



III LUKU.


Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti koettaen lämmittää
jäätynyttä maisemaa. Taivas oli sininen ja ilma raikuvan kuulakka.

Hugh Ritson istui huoneessaan Ghyllin yläkerrassa, josta oli näköala
harjulle ja joelle, joka virtasi lehdettömien puiden lomitse. Hänen
huoneensa ei ollut aivan tavallinen cumbrilainen asumus. Sen kalustus
oli kaikkea muuta kuin komea. Sisustuksen huomattavin piirre oli
vanhanaikaisuus. Monilla hyllyillä oli kirjoja, jotka olivat sidotut
mitä erilaisimpiin kansiin. Seinillä oli öljy- ja vesivärimaalauksia
ja kaikenkokoisia peilejä. Oven sisäpuoleen oli kiinnitetty ommeltu
taulu. Mustan tammisen kirjoituspöydän huomattavin koriste oli Danten
veistokuva. Kalustona oli pesupöytä ja puisia tuoleja; keskiaikainen
kuvuton lamppu ja avoin takka antoivat valoa. Uunin korvalla oli
norsunluusta veistetty ristiinnaulitun kuva.

Hugh itse istui harmoonion ääressä, ja hänen sormensa määrättömästi
juoksentelivat koskettimilla samalla kun soittajan katse harhaili
akkunasta ulos. Kuului naputus ovelta.

"Sisään", sanoi soittaja. Herra Bonnithorne astui huoneeseen ja
suuntasi kulkunsa keskellä lattiata olevan pöydän luo. Hugh Ritson
lopetti soittonsa ja noustuaan ylös vei nojatuolin takan ääreen.

"Onko luovutuskirja valmis?" hän kysyi, kun herra Bonnithorne yhä jäi
seisomaan.

"On, rakas ystäväni, ja jotakin vieläkin tärkeämpää."

Hugh kohotti katseensa: huolimatta ainaisesta hymystänsä herra
Bonnithorne oli kovin kiihtynyt. Alentaen äänensä virkkoi asianajaja:
"Jäljennökset kastetodistuksista."

Hugh hymyili osoittamatta erikoista mielenkiintoa: "Hyvä, me puhumme
kastetodistuksista ensin", hän sanoi vetäen yönuttunsa tiukemmin
ympärilleen.

Herra Bonnithorne kaivoi esille muutamia asiakirjoja. Hän vaikeni,
hänen katseensa oli terävä ja kirkas; hän näytti katselevan hämmästyen
rakasta ystäväänsä ja jokin selittämätön epäluulo näytti luovan
varjon hänen kasvoillensa, mutta hänen sanansa olivat sydämelliset ja
luottavat ja äänensä -- kuten tavallisesti -- matala ja hyväilevä.
"Mikä ihmeellinen mies sinä olet! Ja kuinka muuttunut! On vain
jokunen kuukausi siitä, kun minun piti ruoskalla herättää sinun
uinuvaa rohkeuttasi ratkaisemaan suuria asioita. Ja nyt sinä voitat
minut kokonaan. Ei vähintäkään epäilystä! Kuinka toisenlainen minä
olenkaan toden totta! Juuri tänä aamuna asiamieheni lähetti minulle
jäljennökset, ja nyt minä olen täällä viiden penikulman päässä kotoani.
Ja kun posti saapui -- minun täytyy kertoa sinulle -- sellainen oli
minun kiihkoni saada tietää, olivatko epäilyksemme oikeita vai --"

Hugh keskeytti vilkkaasti ja kylmästi: "Että sinä olit liian
hermostunut avataksesi kirjettä, vaan pyörittelit sitä tuntikausia
sormissasi -- juuri niin!"

Sanottuaan tämän Hugh kohotti katseensa kyllin äkkiä huomataksensa
ilmeen, joka välähti herra Bonnithornen kasvoilla, ja kun hän. käänsi
päänsä toisaalle, leikki hänen huulillansa merkillinen hymy.

"Anna minulle asiakirjat", virkkoi Hugh ojentaen kätensä, mutta
hievahtamatta paikaltaan.

"Jaah, todellakin, sinä olet -- todellakin --"

Hugh nosti silmänsä. Herra Bonnithorne vaikeni, ojensi paperit ja
istahti väkinäisennäköisesti tuolille.

Yksitellen Hugh tutki nämä kolme lyhyttä asiakirjaa. "Tämä on hyvä",
hän sanoi tyynesti.

"Hyvä? Niin minäkin sanoisin. Mikä voisi olla parempi? Minun täytyy
tunnustaa sinulle, että aina tähän päivään asti minulla oli epäilyksiä.
Nyt ei niitä enää ole."

"Epäilyksiä? Sinulla siis oli epäilyksiä", sanoi Hugh kuivasti. "Ne
turmelivat kai sinun yöunesi?"

Vaaniva epäilyksen ilme herra Bonnithornen silmissä sai selvän muodon
ja hän koetti urkkia Hugh Ritsonin kasvoista, mitä toinen oikeastaan
ajatteli, tavalla, joka oli sangen vähän sopusoinnussa hänen hymynsä
kanssa. "Saako sinun mielestäsi toinen ottaa toisen perinnön ilman
epäilyksiä tai vastalauseita?"

Hugh oli olevinaan, niinkuin ei olisi kuullut ja alkoi lukea ääneen
kädessään olevia asiakirjoja. "Annapas olla, tämä on ensiksi --
Syntymätodistus."

Herra Bonnithorne keskeytti, "Onneksi, erinomaiseksi onneksi
syntymätodistus _on_ ensiksi."

Hugh luki:

"Nimi, Paul. Syntymäpäivä, 14 elokuuta 1845. Syntymäpaikka, Russel
Square, Lontoo. Isän nimi, Robert Lowther. Äidin nimi, Grace Lowther,
tyttönimi Ormerod."

"Tämä on sitten toiseksi -- Vihkimätodistus."

Herra Bonnithorne nousi innoissaan ja hykerteli käsiänsä tulen edessä.
"Niin, _toiseksi_", hän sanoi ilmeisesti mielissään.

Hugh luki kylmästi:

"Allan Ritson -- Grace Ormerod vihityt kirkkoherran virastossa
Lontoossa Bow-kadun varrella 12 p. kesäkuuta 1847."

"Mitäs siitä sanot?" kysyi herra Bonnithorne kiihkeästi kuiskaten.

Vastaamatta mitään Hugh jatkoi.

"Ja viimeksi tulee tämä -- Syntymätodistus."

"Nimi Hugh -- synt. 25 p. maalisk. 1848 -- Cumberlannin Halme
Gravenglassissa -- vanhemmat Allan Ritson -- Grace Ritson (Ormerod)."

"Siinä nyt on koko arvoituksen selitys", sanoi herra Bonnithorne ja
-- ääntänsä alentaen: "Paul on sinun velipuolesi ja hän on Lowtherin
poika. Sinä olet Allan Ritsonin perijä, syntynyt ennen, kuin vuosi
oli loppunut isäsi vihkimisestä. Voiko mikään olla sen selvempää?"
Hugh silmäili ääneti asiakirjojansa. "Onko nämä jäljennökset otettu
virallisista asiakirjoista?" hän kysyi.

Herra Bonnithorne nyökkäsi.

"Ja sinun kirjeenvaihtajasi on luotettava?"

"Täydellisesti. Hän on asianajaja, joka kokemuksensa perusteella
tällaisissa asioissa on erehtymätön."

"Saiko hän tietää, kenen vuoksi hänen oli kopiot otettava?"

"Hän sai määräyksen etsiä Grace Ormerodin avioliitot ja saada selville
hänen jälkeläisensä."

"Ja sen enempää ei hänelle selvitetty?"

Herra Bonnithorne nyökkäsi taas.

Hugh taivutteli sormillansa asiakirjoja ja pani sitten kaksi niistä
päällekkäin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hämmästystä. "Minä ihmettelen",
hän sanoi.

"Mikä sinua ihmetyttää?" kysyi herra Bonnithorne.

"Voiko mikään olla sen selvempää?"

"Voi. Näiden todistusten mukaan minä olen kaksi ja puoli vuotta
nuorempi Paulia. Minulle on aina sanottu, että välillämme oli vain yksi
vuosi."

Herra Bonnithorne hymyili ja sanoi sitten ylemmyyttä ilmaisevalla
äänellä:

"Häpeällinen petos."

"Sinä ajattelet, että lasta on helppo pettää -- tosi!" Herra
Bonnithornen kasvoilla pysyi hymy lakkaamatta.

"Nyt minun on suoritettava jälkisäädöksen summaa ja sinä epäilemättä
tahdot valvoa perintöoikeuksiasi."

"En", sanoi Hugh Ritson painokkaasti ja nousten seisoalleen.

"Sinä tiedät, että jos äpärä saa määrätyn ajan hallita tilaa, laki
tunnustaa hänet oikeuden omistajaksi. Hän on silloin äpäräesikoinen.
Sinun täytyy karkoittaa koko mies."

"Ei", sanoi Hugh Ritson vielä kerran. Asianajaja katsoi häneen
kysyvästi, ja Hugh lisäsi: "Se tulee myöhemmin. Ensin täytyy
avioliitosta tulla tosi."

"Sinun ja Gretan avioliitosta?"

"Paulin."

"Paulin?" sanoi herra Bonnithorne äänellä, joka ilmaisi mitä suurinta
epäilystä ja hämmästystä.

"Paulin, niin", toisti Hugh kauhean mielihyvän ilmein. "Hänen täytyy
naida hänet."

Asianajaja oli noussut vielä kerran ja katseli Hugh Ritsonia terävästi
suoraan silmiin koettaen päästä selville toisen tarkoituksesta.

"Sitä sinä et voi tarkoittaa", sanoi hän vihdoin.

"Ja miksi en?" kysyi Hugh viattomasti.

"Koska Paul on hänen veljensä -- kaikissa tapauksissa velipuolensa."

"Sitä he eivät tiedä."

Herra Bonnithornen hengitys näytti pysähtyvän.

"Mutta me tiedämme emmekä toimettomina voi olla heidän avioliittonsa
todistajina", sanoi hän vihdoin.

Hugh Ritson nojasi selkäänsä uuniin. "Me voimme ja se meidän tulee
tehdä", hän päätti, eikä ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikahtanut.

Herra Bonnithorne katseli ystäväänsä kiireestä kantapäähän ja hänen
kasvojensa jännitys laukesi.

"Sinä lasket leikkiä, mutta heille se ei ole leikkiä, kun saavat
huomata, että heidän lirputtelunsa ja kuhertelunsa täytyy loppua Ja
millaisesta syystä sitten! Se on oleva kauhea isku. Toinen kysymys
on, eikö olisi inhimillisempää koettaa toteuttaa ennemmin eräs toinen
avioliitto. Eilen illalla käydessäni kirkkoherra Christianin luona,
minä tein puolestasi, mitä suinkin voin."

Hugh hymyili vastaukseksi toisen hymyyn, mutta tarkempi huomioitten
tekijä olisi havainnut, että asianajajan hymy oli vain kylmää ivaa.

"Niin, sinä olet inhimillinen, Bonnithorne, ja nyt sinun
hellätunteisuutesi on saanut iskun. Mutta kun minä puhuin naimisesta,
minä tarkoitin juhlamenoja -- en mitään muuta."

Herra Bonnithornen silmät välähtivät. "Luulen ymmärtäväni sinua. Sinä
aiot erottaa heidät kirkon ovella -- -- ehkäpä itse alttarilla. Se on
kauhistava kosto; minun selkäpiitäni karmii."

Hugh naurahti kevyesti ja asteli akkunan luo. Auringonsäde lankesi
hänen ylössuunnatuille kasvoilleen. Kun hän kääntyi ympäri ja keskeytti
hiljaisuuden, hänen äänensä kaikui syvänä ja karkeana.

"Minäkin olin inhimillinen. Kun hän puhui avioliitostaan Paulin kanssa,
minä viittasin esteihin. Hän nauroi sille ajatukselle -- pilkkasi
sitä." Toinen kevyt naurahdus, sitten juhlallinen totisuus. "Hän
hylkäsi minut -- säälimättä, selvästi ja raa'asti. Mitä hän sanoi?
Enkö minä ole sanonut sitä sinulle? No, hän sanoi, ha, ha! voitko sinä
uskoa sitä? -- hän sanoi, että hän mieluummin ottaa jonkun rengin, kuin
minunlaiseni herrasmiehen. Ne olivat juuri hänen omat sanansa."

Hugh Ritsonin kasvot olivat nyt synkät raivosta, vaikka hymy leikitteli
hänen huulillansa.

"Hän _saa_ ottaa renkinsä ikuiseksi tuskakseen ja häpeäkseen. Niin
paljon minä hänelle lupasin ja minä pidän sanani."

"Kauhea kosto", mutisi asianajaja kynsiänsä puhdistellen.

"Turhaa! Sinä et tiedä, kuinka kauaksi rakkaus voi mennä. Yksinpä
sellaisetkin miehet, joilla on lapsen sydän, voivat hylätyn rakkauden
tuskassansa mennä pitkälle kostossansa." Hän vaikeni ja jatkoi
matalalla äänellä: "Hän on törkeästi loukannut minun rakkauttani."

"Varmaankaan ei niin, ettei sitä voisi anteeksi antaa", keskeytti herra
Bonnithorne hermostuneesti. "Se olisi vääryys, jonka häpeä kestäisi
koko elämän ajan. Ja hän on kuitenkin nainen."

Hugh silmäsi ympärilleen.

"Mutta toinen on mies, ja minun on tehtävä tilini myöskin hänen
kanssansa." Hugh Ritson harppaili edestakaisin huoneessa ja pysähtyi
sitten äkkiä. "Huomaa, Bonnithorne, sanoit, että sinulla on isäni
kuolemasta asti ollut epäilyksiä aina tähän päivään. Mutta minä en ole
hetkeäkään epäillyt. Miksi? Siksi, että olen kuullut vakuutuksen oman
äitini huulilta. Minulleko hän sen sanoi? Ei, vaan -- sen pahempi --
hänelle. Hän hyvin tietää, ettei hän ole minun isäni perijä. Hän on
tiennyt sen siitä hetkestä, kun minun isäni kuoli. Hän tietää, että
minäkin sen tiedän. Mutta siitä huolimatta hän on isännöinyt maita kuin
omiansa." Toinen harppailu ympäri huonetta. "Ajatteletko sinä sitä,
kun puhumme kostosta? Miehuus? Hänellä ei sitä ole. Hän on säälittävä
roisto, mateleva moukka, joka on valmis voittamaan etuja mihin hintaan
hyvänsä. Hän on ryöstänyt minun perintöni. Hän on vallannut minun
paikkani. Hän on elävä valhe. Kosto? Se on vain oikeudenmukainen
rangaistus."

Hugh Ritsonin itsehillintä oli hävinnyt. Herra Bonnithorne, joka
ei vähästä joutunut hämilleen, painoi katseensa maahan hänen
edessään. "Kauheata, kauheata!" mutisi hän taas ja sitten hän lisäsi
vakuuttavasti: "Mutta sinä tiedät, että minä olen aina kehoittanut
sinua pitämään kiinni perintöoikeudestasi."

Hugh Ritson harhaili ympäri huonetta; raskaana ja laahustavana kohtasi
jalka permantoa.

"Bonnithorne", hän sanoi pysähtyen, "kun nainen häväisten hylkää
miesparan, jonka sydän on kiintynyt häneen, niin ettei luule voivansa
elää ilman, silloin tuo mies joskus heittää rikkihappoa naisen silmille
sanoen: 'Jos minä en voi häntä saada, niin eihän muillekaan kelpaa',
tai 'koska hän on tehnyt syntiä, niin kärsiköön.' Se on _kosto_.
Sellainen mies ajattelee yksinkertaisessa sielussansa, että kun kauneus
on kadonnut, jäljelle jää vain inho."

Kuului kevyt naurahdus.

"Oikeutettua rangaistusta ei voi verrata rikkihapon käyttämiseen."

Herra Bonnithorne selaili hermostuneesti papereitansa ja mutisi
uudestaan: "Kauheata, kauheata!"

"Nainen on tehnyt minulle vääryyttä ja mies on tehnyt minulle vielä
enemmän vääryyttä, Bonnithorne. Heidän tulee mennä _vihille_ ja erota;
ja sen jälkeen he saavat käydä yhteen ja erota taas, kuilu erottaa
heidät toisistansa ja vielä suurempi kuilu muusta maailmasta, ja niin
edelleen loppuun asti, ja vasta silloin me kolme olemme kuitit."

"Kauheata, kauheata!" kertasi herra Bonnithorne taas. "Koko luonto
nousee sitä vastaan."?

"Nouseeko? Nouskoon vain", sanoi Hugh hehkuvin poskin, ja kylmä
hymy palasi hänen huulillensa. "Sinun oikeudentuntosi olisi kai
tullut tyydytetyksi, jos minä olisin ajanut tuon äpärän pennittömänä
kerjäläisenä tiehensä, tehnyt tyhjäksi avioliiton ja ottanut naisen
vaimokseni suojatukseni häntä, kun en voinut rakkaudella voittaa."
Hymy häipyi pois. "Se olisi ehkä ollut hieman parempi kuin rikkihappo,
vaikk'ei siinä suurta eroa ole. Maailmanmiehenä ymmärrät sen."

"Se on kauhea kosto", mutisi asianajaja ja tällä kertaa toisenlaisella
äänenpainolla.

"Sanon vielä: heidän täytyy mennä vihille, ei enempää", sanoi Hugh.
"Minä en tahdo häväistä luontoa enempää kuin hämmästyttää ihmisiä pois
suunniltaan." Aurinko oli kiertänyt ja valaisi sitä nurkkaa, jossa
harmooni seisoi. Hughin kiihko oli vähitellen asettunut. Hän istahti
tuolille alkaen soittaa. Ovelta kuului naputus, ja loordi Fisher astui
sisään.

"Se cleweläinen herra on hiilihaudoilla ja tahtoo puhua kanssanne
sulatosta", sanoi vanha mies.

"Sanokaa hänelle, että puolen tunnin kuluttua olen siellä hänen
luonaan", sanoi Hugh, ja loordi Fisher jätti huoneen. Hugh Ritson pisti
paperit taskuunsa.

"Me olemme menettäneet liian paljon aikaa noiden todistusten vuoksi
-- ne voivat odottaa. Missä on sopimuskirja? Minun täytyy saada raha
maksaakseni uudet koneet."

"Tässä se on", sanoi asianajaja levittäen asiakirjan pöydälle.

Hugh silmäsi kiireesti sen läpi ja soitti sitten kelloa. Kun
palvelijatar ilmestyi, Hugh käski hänen mennä herra Paulin luo, joka
oljilla peitteli mansikkamaata, ja sanoa, että hän tahtoo nähdä häntä
heti. Sitten hän palasi harmoonin luo ja soitteli käyttäen viehkeitä
äänikertoja. Kosketus oli kevyt ja juoksutukset tasaiset.

"Mitäs uutta hänen tyttärestään?" kysyi herra Bonnithorne alentaen
äänensä kuiskaukseksi.

"Kenenkä tyttärestä?" sanoi Hugh pysähtyen ja katsoen olkansa yli.

"Tuon vanhuksen -- loordi Fisherin."

Hugh Ritson lopetti soiton ja pisti kätensä povitaskuunsa. Mutta herra
Bonnithorne kiiruhti näyttämään, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan
ollut udella toisen miehen salaisuuksia.

"Älä vaivaudu. Ehkäpä mieluummin haluat kertoa minulle, miten asiat nyt
ovat."

Hugh naurahti hieman, veti sitten kirjekuoresta taitetun paperiarkin,
jossa oli kankeita koukeroita ja alkoi lukea:

"Minä kirjoitan sinulle kiittääkseni --"

"Tuossa" -- työntäen kirjeen asianajajalle, "lue itse", sitten hän
jatkoi soittoansa.

Herra Bonnithorne asetti lasit nenälleen ja luki:

"Minä kirjoitan sinulle kiittääkseni sinua siitä, että ystävällisesti
muistit minua, oli aivan kuin olisin ollut sinun seurassasi, minä elän
lakkaamatta toivossa saada nähdä pian sinua, koska tulet luokseni?
Joskus minä ajattelen, ettet sinä koskaan, koskaan tule enkä minä voi
olla itkemättä, vaikka minä koetan enkä minä paljoa itke. Minä en mene
ulos kovin usein. Lontoo on kaukana, kuuten penikulman päässä, täällä
on kauniita ihmisiä ja kauniita lapsia. Aattelen vain aikaa, jolloin
se tapahtuu ja sinä tulet hakemaan minut kotiin. Miten isärukka voi,
onko hän kovin vanhennut ja sureeko hän minua? Epäilen, tuskin hän
enää minua tuntee. Minä voin oikein hyvin silmissäni on vain jotakin
vikaa. Joskus kun minä herään en voi nähdä selvästi. Älä ole kauaa
kirjoittamatta. Minun silmäni ovat hyvin kipeät ja punaiset tänään,
ja on niin hirveän ikävä tässä oudossa paikassa. Rouva Drayton on
minulle hyvä. Hyvästi. Hänellä on poika, mutta se on aina kokouksissa,
joka on kamalaa, enkä minä ole kertaakaan nähnyt häntä. Kirjoita pian
rakastavalle Mercyllesi. Aika on lähellä."

Hugh soitteli sill'aikaa kun herra Bonnithorne luki. Kun asianajaja
pääsi kirjeen loppuun, hän antoi sen takaisin huomauttaen:

"Tullut tänä aamuna, niinkö? Se on kirjoitettu torstaina melkein
viikko sitten."

Hugh nyökäytti olkansa yli ja jatkoi soittamistaan. Vienot
sävelet seurasivat toisiansa hänen sormiensa kevyesti liidellessä
koskettimilla, kunnes ovi repäistiin auki ja Paul astui varmoin askelin
huoneeseen. Silloin hän nousi, otti kynän telineeltä ja kastoi sen
musteeseen.

Paulilla oli kevyt puku karkeata kangasta, säärystimet ja karvalakki,
jota hän ei liikuttanut. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Varman
päätöksen saattoi lukea jokaisesta juonteesta.

"Anteeksi, herra Bonnithorne, etten purista kättänne", hän sanoi
syvällä äänellänsä, "minä olin työssä enkä taida olla kyllin puhdas."

"Tämä", sanoi Hugh pyöritellen kynää sormissansa -- "tämä on
sopimuskirja, josta sulle eilen puhuin. Kirjoita tuohon", osoittaen
etusivulla olevaa tyhjää nimiviivaa.

Sitten hän asetti toisen kätensä paperin yläosalle aivan kuin
tukeaksensa sitä ja tarjosi kynää.

Paul ei tehnyt pienintäkään merkkiä hyväksyäkseen sitä. Hän kumartui,
tarttui asiakirjaan ja heitettyään Hughin käden pois nosti sen
lukeaksensa.

Hugh katseli häntä terävästi.

"Tavallinen muodollisuus", hän sanoi kevyesti, "ei mitään muuta."

Paul silmäsi kiireesti läpi asiakirjan ja sitten hän kääntyi
asianajajaan.

"Onko tämä neljäs vai viides panttaus?" hän kysyi pitäen yhä asiakirjaa
kädessään.

"Todellakaan en voi sitä sanoa. Luulen, että se on -- ei, todellakaan
en voi sitä sanoa --"

Herra Bonnithornen suloinen ääni vaikeni ja makean hymyn rinnalle
ilmestyi levottomuus.

Paul katsoi terävästi häntä silmiin.

"Mutta minä muistan", hän sanoi tyynesti, mikä vaikutti enemmän kuin
raivo. "Se on viides. Holmen tila on ensin, ja sitten tuli Goldscape.
Hindscarth pantattiin viimeistä ruohonkortta myöten ja sen jälkeen
meni Coledale. Nyt on itse Ghyll, kuten näen, kaikkine maineen ja
rakennuksineen."

Hugh Ritsonin ilme muuttui, mutta ääni oli järkähtämättä sama, kun hän
sanoi:

"Jos suvaitset, niin käymme asiaan." Sitten pahaenteisesti hymyillen:
"Sinä esiinnyt kuin ranskalainen viisastelija -- alat jokaisen puheesi
maailman alusta. Alkakaamme edes vedenpaisumuksesta!"

"Vedenpaisumuksesta!" sanoi Paul kääntäen katseensa sinne, missä Hugh
seisoi pitäen kynää kädessään ja naputellen vapaan kätensä sormilla
pöytään. "Se on tarpeetonta! Me olemme jo veden alla."

Kiihko Hughin kasvoissa muuttui turmiotatuottavaksi vihaksi. Mutta hän
hillitsi äänensä ja sanoi hiljaa:

"Clewestä tullut insinööri odottaa minua hiilihaudoilla. Minä olen
tuhlannut koko aamun odottaessani näiden muodollisuuksien täyttämistä.
Tule, tule, laitetaan se nyt valmiiksi. Herra Bonnithorne todistaa
nimikirjoituksen."

Paul ei ollut kääntänyt terävää katsettansa veljensä kasvoista. Hugh
karttoi hänen katsettaan aluksi, mutta sitten vastasi siihen hävyttömin
ilmein.

Pitäen asiakirjaa yhä edessään Paul sanoi tyynesti:

"Tänä iltana minä lähden Lontooseen ja viivyn siellä neljä päivää. Eikö
tämä asia voi odottaa niin kauan?"

"Ei, se ei voi odottaa", sanoi Hugh päättävästi.

Paul alensi äänensä.

"Älä käytä minulle tuota puhetapaa, minä varoitan sinua. Eikö tämä asia
voi odottaa?"

"Minä tarkoitan, mitä minä sanon -- se _ei_ voi odottaa."

"Palatessani minulla voi olla sinulle jotakin sanottavaa, joka voi
vaikuttaa tähän ja toisiin kiinnityksiin. Vielä kerran, voiko se
odottaa?"

"Tahdotko kirjoittaa -- jaa tai ei?" sanoi Hugh.

Paul katsoi tiukasti ja suoraan veljensä silmiin.

"Sinä hävität kokonaan minun perintöni -- sinä --"

Tämä sana karkoitti kaiken Hughin itsehillinnän.

"_Sinun_ perintösi!" hän sanoi katkerimmalla äänellänsä. "Tänään on
myöhä puhua siitä. _Sinun_ perintösi -- --"

Mutta hän pysähtyi. Rohkea ilme hänen kasvoillaan muuttui rajattomaksi
raivoksi. Paul oli repäissyt asiakirjan kappaleiksi ja heitettyään ne
pöydälle lähti arvelematta ulos.



IV LUKU.


Paul palasi puutarhaan ja työskenteli vielä kolme tuntia. Myrsky oli
hajoittanut olkikasan ja hän aumasi ne uudelleen erään työmiehen ja
nuoren pojan kanssa. Sitten hän palasi sisään, muutti pukua ja pakkasi
matkalaukkunsa. Kun se oli tehty, hän meni etsimään tallimiestä. Natt
oli tallissa puhdistellen viheltäen valjaita.

"Aja pienet vaunut portaitten eteen kello seitsemän aikaan", hän sanoi,
"ja sido matkalaukkuni taakse, löydät sen eteisestä."

Nyt olikin jo ilta ehtinyt ja alkava kuu kohotti kalpean kaarensa
Hindscarthin takaa. Alkoi tuuli puhaltaa.

Paul palasi sisään, söi, joi ja tupakoi. Sitten hän nousi ja
kiivettyään yläkertaan koputti äitinsä ovelle.

Rouva Ritson oli yksin. Lamppu paloi pöydällä ja loi kirkasta
valoansa hänen kasvoilleen. Ne olivat laihtuneet ja kalvenneet,
vaot olivat käyneet syviksi ja selviksi. Hän oli polvillansa, mutta
Paulin tullessa nousi ylös. Paul taivutti hänen päätänsä ja suuteli
häntä otsalle. Kirja oli auki hänen edessänsä, rukousnauha oli hänen
kädessään. Takassa ei ollut tulta. Huone oli kolea ja iloton ja vain
vaatimattomasti kalustettu -- lampaannahkamatto oli lattialla, seinillä
raamatunlauseita, leikkauksin koristettu vaatekaappi nurkassa, kaksi
korkeaselustaista tuolia, pieni pöytä ja vuode -- siinä koko kalusto.

"Minä lähden matkalle, äiti", sanoi Paul; "juna lähtee tunnin kuluttua."

"Koska sinä palaat?" kysyi rouva Ritson.

"Annas, kun katson. Tänään on lauantai -- minä palaan
keskiviikkoiltana."

"Jumala olkoon kanssasi", sanoi äiti hartaalla äänellä.

"Äiti, minä puhuin Gretalle eilen illalla ja hän suostui. Me pääsemme
pian vapaiksi tästä orjuudesta. Ensimmäinen rengas kahleesta on jo
katkennut. Hugh kutsui minut huoneeseensa tänä aamuna allekirjoittamaan
Ghyllin panttaussopimusta, mutta minä en suostunut."

"Ja nyt sinä aiot lähteä pois ja jättää kaikki hänen käsiinsä!"

Rouva Ritson istahti, ja Paul laski hellästi kätensä hänen päähänsä.

"Parempi niinkin, kuin antaa hänen kiskoa minulta kaiken tuuma tuumalta
-- -- omistaa vain perijän varjo, kun toinen käyttää kokonaan haltijan
oikeutta. Hän tietää kaiken, hänen karkeat viittauksensa ovat sanoneet
sen minulle kyllin selvästi."

"Mutta vielä hän on vaiti", sanoi rouva Ritson ja hänen silmänsä
kääntyivät kirjaan. "Varmaankin hän on minun tähteni vaiti -- jos hän
tietää kaiken. Eikö hän ole minun poikani? Ja eikö minun kunniani ole
hänen kunniansa?"

Paul pudisti päätänsä.

"Jos kahdenkymmenen sinunlaisesi rakkaan ja hellän äidin kunnia olisi
porraskivenä hänen aikeillensa, ei hän hetkeäkään arvelisi astua sille.
Ei, ei; ei se ole sinun kunniasi eikä hänen omansa, joka pitää häntä
vaiti."

Rouva Ritson kohotti katseensa.

"Etkö sinä ole liian kova hänelle? Hän on syytön maailman edessä ja
se ainakin puhuu hänen puolestaan. Anna hänelle anteeksi. Älä jätä
veljeäsi onnettomuuteen!"

"Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa", sanoi Paul, "vaikka hän
ei tietäisikään mitään, minä sittenkin lähtisin ja jättäisin hänelle
kaiken. Minä en jaksaisi elää kauempaa, kun elämääni synkistää
salaisuus, jonka olen vannonut säilyttäväni. Minä menisin, kuten menen
nytkin, suljetuin huulin, mutta vapain sydämin. Hän saisi omansa
ihmisten edessä, kuten minulla on omani Jumalan edessä."

Rouva Ritson istui ääneti, hänen huulensa vapisivat huomattavasti ja
hänen kulmansa värisivät.

"Minä jätän sinut pian, rakas poikani", hän sanoi värähtelevällä
äänellä.

"Ei, ei, sinä et jätä meitä", vastasi Paul puoliksi ahtelevalla,
puoliksi hellällä äänellä. "Sinä tulet meidän kanssamme -- Gretan ja
minun -- ja siellä taas kukkivat ruusut valkeilla kasvoillasi." Rouva
Ritson pudisti päätänsä. "Minä jätän pian sinut, rakkaimpani", hän
toisti peittäen kyyneleiset silmänsä.

Paul koetti karkoittaa hänen surunsa, hän nauratteli ja toinen hymyili
heikosti. Vaikka Paul hyväili hänen päätänsä ja laski leikkiä, hän aina
palasi takaisin samaan: -- "minä pian jätän sinut."

Kuu oli korkealle kohonnut, kun Paul otti hattunsa mennäksensä. Kevyet
pilvet leijailivat taivaalla hetkittäin varjostaen sen kalpeata valoa.
Tuuli oli yltynyt ja puiden lehdettömät oksat löivät vasten akkunoita.
Ilma oli purevan kylmä.

"Minä tapaan isäni vanhan ystävän Lontoossa maanantaina ja
keskiviikkona minä tulen takaisin. Hyvästi. Ole hyvällä mielellä.
Hyvästi, hyvästi."

Äiti itki hänen rinnoillaan ja takertui häneen lujasti kiinni.

"Hyvästi, hyvästi", kertasi Paul ja koetti vapautua hänen syleilystään.

Mutta hän puristautui yhä lujempaan. Näytti kuin he olisivat yhdessä
viimeisen kerran.

"Hyvästi", kuiskasi äiti nyyhkyttäen, ja kyyneleet omissa silmissään
Paul nauroi hänen turhalle pelollensa.

"Ha, ha, ha! Ihan voisi luulla, että minä lähden viimeiselle matkalle
-- ha, ha --"

Kylmän ilman läpi kuului omituinen kirkuna. Paulin nauru jähmettyi
hänen huulillensa.

"Mitä se oli?" hän kysyi hengitystään pidättäen.

Äiti nosti kasvonsa, jotka olivat valkeammat kuin koskaan ennen, ja
kyyneleettömin silmin hän sanoi kuiskaten: "Se oli linnun kirkuna, joka
ennustaa kuolemaa."

Paul naurahti lyhyesti -- hurjasti.

"Ei, ei; sinun täytyy vielä voida hyvin ja olla onnellinen." Sitten hän
riistäytyi irti ja lähti.

Natt istui kuskipenkillänsä ajettuaan vaunut pääoven eteen. Hän
tuijotteli pimeyden läpi jotakin kaukaista ilmiötä, ja kun Paul läheni,
hän oli niin kokonaan vajonnut huomioitten tekoon, ettei ollenkaan
pitänyt varalta herransa tuloa.

"Mitäs sinä, Natt, niin tarkasti katselet?" kysyi Paul napittaen
käsineitänsä.

"Minä vain ihmettelen, että se pitkä Dick-mylläri on sytyttänyt tuonne
aika rovion, ellei tuo muhkea savu nouse uudesta sulatosta."

Paul kurkisti hevosen pään yli. Mahtava liekki valaisi vuorta. Kaikki
ympärillä oli ammottavan pimeää.

"Sulatto, sen uskallan väittää", sanoi Paul ja hyppäsi vaunuihin.

Vaunun ainoan lampun valossa hän katsoi kelloansa.

"Viisitoista yli seitsemän. Saamme ajaa aika vauhtia, mutta tullessa
voit antaa tamman vaeltaa omia aikojansa."

Hän veti peitteen jaloilleen, ja seuraavana hetkenä he olivat kadonneet.



V LUKU.


Kello kahdeksan sinä iltana kirkas liekki valaisi iltataivasta
ja monien äänten kaiku kajahteli vuorissa. Punainen liekki hohti
myllyltä, mylly oli tulessa. Rätisten lensivät hiilet, ja kipinäsuihku
kohosi korkealle taivaalle ja kauaksi ympärille. Miehet ja naiset
juoksentelivat kiireesti edestakaisin, ja naisten kimeä kirkuna
sekausi miesten korkeaan karjuntaan. Välistä liekki vaimeni ja silloin
kohosi sakea savu tupruten vauhdilla ylös, josta tuuli sen sieppasi
lennättääksensä pitkin maita. Dick-mylläri oli myöskin siellä, ja
paahtava kuumuus korvensi hänen raivostuneita kasvojansa. John
Proudfoot oli nostanut tikapuut myllyn seinää vasten ja kiipesi kirves
kädessä katolle hakataksensa poikki vuoliaiset, mutta kuumuus ajoi
hänet takaisin. Leimahtelevat liekit ilmaisivat, että kaikki puuosat
olivat tulessa.

"Ei hyödytä -- se on jo palanut", sanoi seppä laahaten tikapuita
jäljessänsä.

"Minä jo sanoin heille, minkä se kirottu sulatto tekisi minulle",
kiukutteli mylläri kierrellen ympäri palaneissa risoissansa.

Kirkkoherra Christian seisoi myllyn portilla tuulen yläpuolella loordi
Fisherin rinnalla ääneti katsellen liekkien leikkiä.

"Tuuli on etelässä", hän sanoi, "ja hehkuvat kypenet lensivät sulatosta
sytyttäen myllyn."

Mylly oli kuivista puista ja liekit nielaisivat sen kuin louhikäärme
kitaansa. Ihmiset kulkivat edestakaisin, milloin mennen valopiirin
sisälle, milloin taas vetäytyen pimeään. Niiden joukossa oli muuan
pitkä olento, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut yleisen metelin aikana
huomannut.

"Onko teillä presenninkiä?" kysyi tämä mies ympärillään-olijoilta.

"Caledalen heinäpieleksien peittona on oikein iso", vastasi joku.

"Hakekaa se."

"Ei se mitään hyödytä."

"Saakeli soi, hakekaa se!"

Tätä ylemmyyttä ilmaisevaa ääntä ei voitu vastustaa. Kolmen minuutin
kuluttua noin tusinan verran miehiä veti perässään valtavaa
presenninkiä.

"Pitäkää kiinni nuorista ja upotetaan se virtaan", kaikui sama kirkas
ääni yli muun melun. Niin tehtiinkin. Likomärkänä presenninki vedettiin
myllyn pihalle.

"Missä ovat tikapuut? Pian!"

Tikapuut nostettiin hiiltyvää, puista seinää vasten.

"Olkaa valmiina heittämään nuorat minulle", karjaisi syvä ääni.

Varma jalka astui matalimmalle puolapuulle. Kuului lasin sälähdys, ja
sankka savu syöksähti ulos särkyneestä akkunasta. Hetkisen perästä
seurasi sitä kirkas liekki, joka loistavina kielinä hulmahteli
taivaalle. "Yliset ovat tulessa", karjaisi mylläri. Kilvan ja leikiten
liekit ja säkenet leijailivat tuulessa.

"Kuka mies tuolla portailla on, tierätkö?" kysyi John Proudfoot.

"En tierä", vastasi mylläri.

Sinä hetkenä ilmestyi Hugh Ritson joukkoon. Savu oli hälvennyt ja
selvästi saattoi huomata tumman olennon korkealla myllyn räystäällä.
Hän tarttui molemmin käsin vuoliaiseen ja heittäytyi myllyn katolle.

"Heittäkää nuorat", hän huudahti.

Liekit leimahtivat taas valaisten koko taivasta. Vuorten tummat
ääriviivat saattoi huomata päänsä päällä ja joen vesi laakson pohjassa
loisti ja välähteli kuin ambra. Pitkä olento erottui selvästi
punaisia liekkejä vasten ja samalla saattoi nähdä rattaat, joita tuli
tavattomalla halulla hyväili.

Nyt kun kirkas liekki valaisi hänen kasvojansa ja keltaisenruskeata
tukkaansa, ei kukaan enää kysellyt, mistä hän oli kotoisin.

"Sehän on Paul Ritson", huudahtivat useat äänet. "Saakeli, nuora --
joutuin."

Nuorat heitettiin ja otettiin kiinni ja heitettiin taas toiselle
puolelle. Sitten vettäjuokseva presenninki levitettiin niin, että se
peitti koko myllyn katon ja puolet sivuista.

Rattaat olivat palaneet ja akselit ja rautaosat törröttivät
hävitettyinä.

Tulen valta oli voitettu, taivas kävi jälleen sysimustaksi ja äskeinen
ääni tuulesta oli kadonnut. Vasta silloin sai joukko aikaa jutella.

"Missä on Paul?" kysyi kirkkoherra Christian.

"Hän oli kerrassaan mainio, totisesti -- missä hän on?" sanoi seppä.

Kukaan ei tiennyt. Kun liekit alkoivat asettua, hän oli kadonnut. Hän
oli mennyt, kukaan ei tiennyt, minne.

"Kello on yhdeksän", sanoi kirkkoherra Christian kääntyen kotiinsa.
"Työ oli ankaraa silloin, kun se oli parhaillaan, pojat."

Silloin kuului rattaitten rätinää, ja Natt pysähdytti vaununsa myllyn
portille.

"Tulet liian myöhään, Natt", sanoi John Proudfoot; "niissä sinä olet
ollut?"

"Kyyritsemässä herraa asemalle."

Hugh Ritson seisoi siinä vieressä. Kaikki katsoivat vuoroin häntä,
vuoroin Nattia.

"Junalle -- herraa? Mitä sinä tarkoitat? Ketä?"

"Ketäkö? No, nyt on ihme, Paul-herraa", sanoi Natt huuliansa
nyrpistäen. "Luulenpa melkein, ettei se voinut Hugh-herra olla."

"Koska? Mille junalle?" kysyi kirkkoherra Christian.

"Kahreksan Lontoon-junalle."

"Kahdeksan? Lontoon?"

"Enkö minä puhu selvästi?"

"Ja onko hän mennyt?"

"Saatte olla varmat, että hän on mennyt."

Hämmästys kuvastui jokaisen kasvoilta.



VI LUKU.


Seuraava päivä oli sunnuntai ja aamujumalanpalveluksen jälkeen
kokoontui joukko miehiä kirkon portin edustalle keskustelemaan
edellisen päivän tapauksista. Illalla oli Lentävä Hevonen täynnä
laakson asukkaita ja siellä vahvistettiin ja hylättiin monta viisasta
teoriaa Paulin salaperäisestä ilmestymisestä palopaikalle ja hänen
samanaikaisesta matkastaan Lontoon-junalla.

Hugh Ritsonia ei kenkään ollut nähnyt sinä päivänä. Mutta varhain
maanantaiaamuna hän riensi talliin, käski Nattin satuloida hevosen,
hyppäsi sen selkään ja ajoi täyttä laukkaa kaupunkiin.

Aamu oli purevan kylmä, ja ratsastaja oli napittanut nuttunsa leukaan
asti. Ilma oli sakea, ja sumu ja höyry täyttivät laakson, niin että
vuorien huiput vain silloin tällöin epäselvinä pistäytyivät esille.
Hämärä talvinen päivä, jolloin aurinko ei pilkistänytkään pilven
raosta, ei kyennyt hajoittamaan näitä sumuja. Tuuli oli kääntynyt
pohjoiseen ja puhalsi jäisenä ja kosteana. Lumimyrsky oli tulossa.

Hugh Ritsonin kasvot olivat veltot ja kuluneet. Hän kumartui syvään
eteenpäin satulassansa. Pureva tuuli löi suoraan vasten. Hänen
katseensa oli terävä, mutta hän ei näyttänyt huomaavan ihmisiä, jotka
sivuutti tiellä.

Dick-mylläri kyhnysteli puoliksi palaneen myllynsä lähettyvillä.
Kun Hugh ajoi hänen ohitsensa, nosti mylläri katseensa ja mutisi
hampaittensa välitse kirouksen. Vanha loordi Fisher lykkäsi
työntökärryjä sulaton raunioilla. Suurin hiilihauta parhaillaan savusi.
Hughin kulkiessa pajan ohi John Proudfoot seisoi vasara kädessä oven
edessä selkäraudattoman vaunun pyörän vieressä. John kuului sanovan:
"Vaikea on sanoa, missä Paul-herra vietti yönsä pyhää vasten. Koko
juttu peittyy hämärään." Ja ääni pajasta vastasi: "Onneton enne, John,
onneton enne." Kerjäläisen poni oli sidottu portin hakaan.

Kertaakaan kohottamatta silmiään ja painunutta päätänsä Hugh Ritson
ratsasti huulet lujasti yhteen puristettuina vasten nousevaa myrskyä.
Hänen sielussaan oli pohjamutia myöten myllertävä myrsky, joka oli
ulkonaista paljon voimakkaampi. Kun hän tuli pappilaan, hän pysähtyi
ja kolkutti kiivaasti porttia. Veli Peter tulla kuhnusti ulos kuuden
askelen nopeudella minuutissa.

"Onko herra Christian kotona?" kysyi Hugh.

"En tierä, liekö", sanoi Peter.

"Missä hän on?"

"En tierä, olisinko sattunut kuulemaan."

"Sano hänelle, että minä poikkean hänen luokseen palatessani parin
tunnin kuluttua."

"En tierä, tapaanko minä häntä."

"Mene sitten hakemaan", karjaisi Hugh kärsimättömästi iskien
piiskallansa hevosta lautaselle.

Veli Peter Ward kääntyi äreänä ympäri.

"Enpä tierä, menenkö", hän murisi ja löntysti takaisin sisään.

Sitten Hugh Ritson ratsasti tiehensä. Alkoi sataa räntää ja se
löi suoraan vasten kasvoja. Tie oli kohvettunut ja hevonen joskus
kompasteli. Mutta ratsastaja ajoi edelleen.

Vähemmässä kuin puolessa tunnissa hän oli ratsastanut kaupunkiin.
Ihmiset, jotka olivat kokoontuneet torille ryhmiin, hajaantuivat antaen
hänelle tietä. He tervehtivät häntä kunnioittavasti. Hän vastasi
lyhyesti tai ei ollenkaan. Huolimatta pitkästä ratsastuksesta hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja huulensa verettömät. Hän pysähtyi Laiskan
Hevosen portille, vanha Willie Calvert, kapakoitsija, seisoi vastassa
ja hipaisi hattuansa, kun Hugh lähestyi.

"Minun veljeni, Paul, oli täällä yötä muutamia päiviä sitten, olen
kuullut", sanoi Hugh.

"Niin oli", vastasi kapakoitsija.

"Mikä yö se oli?"

"Mikä yö? Odottakaahan. Keskiviikkona tulee siitä viikko."

"Näittekö te itse hänet?"

"En, minä makasin pitkään."

"Kuka hänet näki -- rouva Calvert?"

"Niin, hän varmasti näki -- Jannet" -- huutaen sisään. -- "Hän kertoo
teille prikusta prikkuun."

Hauskannäköinen vanhanpuoleinen eukko, jolla oli valkoinen päähine ja
poimuinen esiliina, ilmestyi ovelle.

"Näittekö te minun veljeni Paulin -- tiedättehän kun hän oli täällä
yötä viime keskiviikkona?"

"Näin, varmasti", sanoi Jannet.

"Mitä hän sanoi?"

"Ei mitään. Oli aika myöhä -- ehkä kello kaksitoista -- minä olin juuri
menossa vuoteeseen, kun kolkutetaan ja kuka siellä oli ellei herra
Paul. Hän sanoi tahtovansa vuoteen, mutta hän näytti tahtovan karttaa
huomiota tai muuten pysyä rauhassa enkä minä senvuoksi häirinnyt häntä
kysymyksillä, vaan vein hänet pieneen, vihreään kamariin ja sanoin
hyvää yötä."

"Ja seuraavana aamuna -- näittekö te häntä?" kysyi Hugh.

"En muuta kuin silloin, kun hän maksoi vuoteensa, sillä hän ei ollut
nauttinut koko talossa yhtään mitään."

"Näyttikö hän muuttuneelta? Oliko hänessä mitään erikoista?"

"Ei, ellei ota huomioon, että hän esiintyi hieman karkeammin ja oli
puettu hieman toisin kuin tavallisesti."

"Miten toisin? Mitä hänellä silloin oli yllä?"

Hugh Ritsonin ennestäänkin kalpeat kasvot olivat nyt kuin ruumiin
kasvot kuutamossa.

"Taisi olla vaalean harmaa puolivillainen takki, mutta en voi ihan
varmaan sanoa tällä hetkellä."

Hughin suuret silmät tuijottivat kuin päästä tipahtamaisillaan. Kieli
tuntui tarttuvan kitalakeen ja hetkisen kieltäytyi tottelemasta, kun
hän tahtoi puhua.

"Kiitos, rouva Calvert. -- Tässä Willie, ukkoseni, juokaa rouvan kanssa
lasi terveydekseni."

Näin sanoen hän pisti hopearahan kapakanpitäjän käteen, meni ulos ja
ratsasti tiehensä.

"Mää en ymmärr' nii yhtikäs mittää", sanoi vanha mies.

"Mistä? Rahasta?" ihmetteli Jannet.

"Ei, vaan koko tuost' vanhast' poijast'."

"Anna siis kunkin pitää huolta asioistaan ja pirä sinä lukua vain
omistasi. Sinä olet aina niin hanakka toisten asioihin."

Kapakoitsija oli jo pistäytynyt sisään ja täyttänyt itselleen
olutkannun.

"Hanakka! Mää tahron nährä, mitä mikin tahtoo", hän huomautti veitikan
pilke silmässä ja olutkannu huulilla.

"Jospa sinä oppisit huomaamaan, mitä sinä itse tahrot."

"Mää tahron olla huolellinen, vanha tyttö."

Hugh Ritsonin hevonen juosta loksutti kadun kivitystä, kunnes tuli
herra Bonnithornen talolle. Siinä Hugh äkkiä pysäytti, hyppäsi alas
satulasta, sitoi ohjasperät portin pieleen ja soitti kelloa. Seuraavana
hetkenä hän oli ruokailuhuoneessa, jossa iloinen valkea räiskyi
takassa. Herra Bonnithorne pitkässä aamunutussaan ja tohveleissaan
nousi lepotuolistansa hämmästyksen ilme kasvoillansa.

"Oletko sinä kuullut lauantai-iltana tapahtuneesta myllyn tulipalosta?"
kysyi Hugh änkyttäen.

Herra Bonnithorne nyökkäsi.

"Kovin ikävää, kovin", sanoi asianajaja. "Mies voi vaatia korvausta, ja
laki on hänen puolellansa."

"Lörpötystä -- se nyt on pieni asia!" sanoi Hugh kärsimättömin ilmein.

"Tietysti, jos sinä sanot, niin --"

"Etkö sinä ole kuullut mitään Paulista?"

Herra Bonnithorne vastasi pudistaen keltaista päätänsä ja kysyvin
ilmein.

Sitten Hugh kertoi hänelle tulipalossa nähdystä miehestä ja Nattin
jutun, kun hän pysähtyi portille. Hän puhui ilmeisesti hämillään ja
äänellä, joka tuskin kuului toiselle. Mutta se kamala pelko, joka hänet
oli vallannut ei vielä ollut tarttunut asianajajaan. Herra Bonnithorne
kuunteli hymyillen ja epäilevin ilmein. Hugh lopetti ja väristys kävi
hänen lävitseen.

"Mitä sinä ajattelet?" hän kysyi hermostuneesti.

"Että Natt valehtelee."

"Sano yhtä hyvin, että tulipalossa olleet ihmiset valehtelevat."

"Ei, sinä itsehän näit Paulin siellä."

"Bonnithorne, kuten kaikki teräväsilmäiset miehet, sinä olet
lyhytnäköinen. Minä voin sanoa enemmänkin sinulle. Laiskan Hevosen
pitäjät sanovat, että Paul oli heidän luonaan viime keskiviikkoa vasten
yötä. Mutta minä tiedän, että hän makasi silloin kotona."

Herra Bonnithorne hymyili taas.

"Erehdys, kuten silloin illallakin", hän sanoi. "Mikä voi olla sen
selvempää."

"Älä kiemurtele, katso tosiasioita silmiin."

"Tosiasioita? Otaksumia, näennäisyyksiä -- tavallisia erehdyksiä."

"Jumala suokoon, että niin olisi!" Hugh kiersi ympäri huonetta silmät
maahan luotuina, ja hänen sielussaan taistelivat peloittavat voimat.
"Bonnithorne, mikä oli se paikka, jossa Mercy-tyttö asuu?"

"Vieraskoti Hendonissa."

"Eivätkö ne sano sitä Haukka-Haikaraksi?"

"Sanovat. Vanha vaimo, nimeltä Drayton, pitää sitä."

Hugh Ritsonin askel horjui. Hän kuunteli tyhmin ja hämmästynein ilmein.

"Enkö minä ole koskaan sanonut sinulle, että Oglethorpe-kerjäläinen
sanoi nähneensä Paulin Haukka-Haikaran edustalla Hendonissa?"

Herra Bonnithorne istahti takaisin tuolilleen virkkamatta sanaakaan.
Epävarmuuden ilme kohosi hänen kasvoilleen.

"Mitä ihmiset siitä sanovat?" hän vihdoin kysyi.

"Sanovat? Että se oli aave, enne ja mitä muuta tahansa -- idiootit!"

"Mitäs _sinä_ sanot, herra Ritson?"

"Että se oli _toinen mies_."

Asianajaja istui yhä; hänen silmänsä kävivät läpitunkeviksi ja
vaaniviksi.

"Mitä sitten? Mitä siitä, vaikka se _olikin_ toinen mies? Yhtäläisyydet
ovat tavallisia. Me olemme kaikki veljiä. On esimerkiksi paljon
ihmisiä, jotka ovat ihan samanlaisia kuin minä itse. Omituista, eikö
totta?"

"Kovin", sanoi Hugh raa'asti naurahtaen.

"Ja mitä siitä, vaikka olisikin olemassa mies, joka on niin sinun
velipuolesi Paulin näköinen, että kolmessa eri tilaisuudessa on heidät
vaihdettu? Mistä se johtuu?"

Hugh vaikeni.

"Johtuu? Jumala tietää. Minä tahdon saada sen selville. Kuka on tämä
mies? Mistä hän tulee? Mitä tekemistä hänellä on täällä? Miksi hän koko
avarassa maailmassa aaveena kiertää juuri minun kotiani?"

Hugh Ritson oli vieläkin huomattavan levoton.

"Tässä jutussa piilee ehkä enemmän kuin sinä ja minä voimme
aavistaakaan", hän virkkoi.

Herra Bonnithorne katsoi häneen hetkisen ääneti.

"Minä luulen, että sinä teet tästä omituisen johtopäätöksen. Mikä se
on?" hän kysyi.

"Mikä?" kertasi Hugh ja lisäsi hajamielisesti: "Kuka sen voi sanoa?"

Hän asteli levottomana edestakaisin katse maahan luotuna ja kasvoillaan
veltto, masentunut ilme. Vihdoin hän pysähtyi ja otti hattunsa
sohvalta, johon oli sen heittänyt.

"Bonnithorne", hän sanoi, "sinä ja minä ajattelimme, että olimme
nähneet tämän salaisuuden sydämeen. Taivas varjelkoon meitä sokeista
päätelmistä. Minä pelkään, ettemme vielä ole mitään nähneet."

"Mitä -- miksi, miten siis -- kun --" herra Bonnithorne änkytti eikä
päässyt sen pitemmälle.

Hugh oli astunut ulos huoneesta ja ulos koko talosta. Hän hyppäsi
satulaan ja ratsasti pois.

Tuuli oli kiihtynyt. Jäisenä ja purevana se puhalsi takaa päin, kun
hän suuntasi matkansa kotiin. Sumuisen ilman läpi oli punertava valo
kuvastuvinaan vuorten huipuilta. Ankerias-kallion yläpuolelle oli höyry
asettunut pilveksi, joka oli kuin omituinen, suunnaton lintu siivet
levällään.

Hugh piti ohjaksia puoliksi kylmettyneellä kädellä. Hän tuskin tunsi
purevaa tuulta. Hänen sielussaan myllersi kaikki sekaisin ja ainoa
selvä tunne oli ääretön pelko, joka tuntui mahdottomalta kestää.
Kuukausia oli paksu verho peittänyt hänen sieluansa ja nyt yht'äkkiä
sattuma repi sen rikki. Oliko hän viihdyttänyt sielunsa uneen? Nyt ei
nukuttava viisastelu voinut estää hänen sieluansa heräämästä. Se alkoi
jo olla valveilla. Hän alkoi käsittää, että hän aikoi esiintyä kuin
konna.

Pappilassa hän pysähtyi, astui alas satulasta ja kävi sisään.
Pysähtyessään eteiseen hän kuuli ääniä keittiöstä. Siellä keskustelivat
veli Peter ja pieni Jacob Berry, räätäli, joka oli päiväpalkalla
ompelemassa ja istui pöydällä.

"Minä olen kuullut sellaisista ilmestyksistä ennen", virkkoi pieni
räätäli. "Kun vanhan äiti Langdalen poika murhattiin Borrowdalen
kahakassa ja äiti Langdale makasi vuoteessa reumatismissa, hän näki
poikansa tulevan vuoteensa luo vaatteet verta valuvina ja niin kalpeana
kuin kalpeana olla voi eikä kulunut tuntiakaan, kun ne paarilla
kantoivat hänet kotiin vanhan äidin luo -- ja se on aivan tosi."

"Selvä juttu. En ollenkaan epäile, eikö monet ihmiset ole aivan yhtä
pähkähulluja kuin äiti Langdale", mutisi Peter vastaukseksi.

Hugh Ritson löi kovasti ovea ratsupiiskallansa.

"Onko kirkkoherra Christian kotona?" hän kysyi kun Peter avasi oven.

"Ollut ja mennyt", sanoi Peter.

"Etkö sinä sanonut hänelle, että minä aioin poiketa palatessani?"

"Enpä tierä, sanoinko."

Hugh iski kärsimättömästi piiskallansa säärivarteensa.

"Tiedätkö sinä _yhtään mitään_?" hän kysyi. "Tiedätkö sinä, että nyt
puhuttelet herrasmiestä?"

"Enpä tierä, puhuttelenko" mutisi Peter vetäytyessään sisään.

"Jos neiti Greta on kotona, sano hänelle, että olisin iloinen
saadessani puhella hänen kanssaan. Kuuletko?" Peter katosi.

Hugh jäi yksin eteiseen. Hän odotti hetkisen ajatellen, että Peter
piti häntä pilkkanansa. Hän kuuli, että keittiössä ilman muuta käytiin
jatkamaan keskustelua äiti Langdalen aavistuksista. Hän päätti antaa
Peterille uuden opetuksen ja aikoi juuri koputtaa keittiön oveen, kun
salin ovi avautui, ja Greta seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kädet
ojennettuina.

"Minä ajattelin, että se oli sinun äänesi" hän sanoi johtaen toista
sisään.

"Sinun sydämellinen tervehdyksesi, Greta, kokoaa tulisia hiiliä pääni
päälle. Minä en voi unohtaa, millä tavalla me viimein erotessamme
keskustelimme."

"Älkäämme ajatelko sitä enää", sanoi Greta vetäen vieraalleen tuolin
lähemmä tulta.

Hugh jäi kuitenkin seisomaan aivan kuin voimakkaat tunteet olisivat
hänet jähmetyttäneet.

"Minä olen tullut puhumaan siitä -- pyytämään anteeksi. Minä olin
väärässä", hän sanoi änkyttäen.

Greta ei vastannut, vaan istui ääneti silmät alas luotuina. Hugh
vaikeni myöskin, ja seurasi kiusallinen äänettömyys.

"Sinä et voi aavistaa, miten minä olen kärsinyt ja kärsin yhä. Sinä
olet hyvin onnellinen. Minä olen onneton mies. Greta, tiedätkö sinä,
mitä on rakastaa saamatta vastarakkautta? Kuinka sinä sen tietäisit?
Se on piinaa, jota ei voi sanoin kuvata -- tuskaa, jota eivät edes
kyyneleet lievitä. Se ei ole mustasukkaisuutta: sehän on vain kateutta
ja itsekkyyttä. Tämä on määrätöntä, kauheinta kidutusta."

Hän vaikeni taas. Greta ei virkkanut mitään. Hughin ääni alkoi väristä.

"Minä en kuulu niihin hulluihin, jotka luulevat, että toisilleen
määrätyt sisarsielut etsivät toisiansa ja vastustamattomalla voimalla
maailman eri ääriltä vetäytyvät yhteen -- että vaikka he koettavatkin
toteuttaa toiveitansa muualla, kohtalo on voimakkaampi kuin he lopuksi
johtaen heidät aavistamattomaan onneen. Minä tunnen maailman liian
hyvin antaakseni vallan tuollaisille hulluille kuvitelmille. Minä
tiedän, että joka päivä, joka hetki miehet ja naiset heittäytyvät
väärän miehen ja väärän naisen syliin -- ja se on laki, jota ei
milloinkaan, ei milloinkaan voi jättää täyttämättä."

Hän astui Gretan tuolin luo muuttaen äänensä kuiskaukseksi.

"Greta -- salli minun sanoa se -- minä rakastan sinua -- olen
rakastanut kauan. Kunpa taivas olisi estänyt minua siitä! Minun
rakkauteni oli syvä ja kuluttava. Aina oli vain sinä ja minä, minä ja
sinä. Se oli ainoa oikea avioliitto, johon toinen meistä saattoi astua,
vaikka etsittäisiin maailman äärestä toiseen. Mutta Paul tuli väliin;
ja kun minä näin, että sinä olit suostumassa väärään --"

Greta oli noussut seisoalleen.

"Sinä sanoit tulleesi pyytämään anteeksi sitä, mitä sinä silloin
sanoit, mutta sinä oletkin tullut toistamaan sitä." Näin sanoen hän oli
aikeissa jättää huoneen. --

Hugh seisoi hetkisen ääneti. Sitten hän kohotti värisevän äänensä.

"Minä olen tullut", hän sanoi, "varoittamaan sinua, ennenkuin se on
liian myöhäistä. Minä olen tullut sanomaan, kun vielä on aikaa: 'Älä
mene minun veljeni kanssa naimisiin, sillä niin totta kuin Jumala on
yläpuolellamme, sinä tulet sitä pohjattoman katkerasti katumaan'."

Gretan silmät leimusivat vihasta ja ylenkatseesta.

"Ei", hän sanoi, "sinä olet tullut antamaan varmoja todistuksia siitä,
että sinut itsesi on vallannut jokin salainen pelko."

Se oli arka kohta, eikä Hugh voinut olla näyttämättä, että isku oli
sattunut.

"Greta, minä toistan sen: sinä aiot mennä väärän miehen vaimoksi!"

"Millä oikeudella sinä sanot sen?"

"Sen miehen oikeudella, joka voisi erottaa teidät ainiaaksi yhdellä
sanalla."

Greta joutui helposti ymmälle. Kuten oikea nainen ainakin, hän tällä
hetkellä olisi antanut puolet omaisuudestansa, jos olisi saanut tietää,
mikä tämä salaisuus oli. Mutta hänen ylpeytensä oli suurempi kuin hänen
uteliaisuutensa.

"Se on valhe", hän sanoi.

"Se on tosi", vastasi Hugh. "Minä voisin sanoa sanan, joka erottaisi
teidät kauemmaksi kuin ovat maannavat toisistansa."

"Silloin minä vaadin sinua sanomaan sen", huudahti Greta.

He katselivat toisiansa silmästä silmään vapisevin huulin.

"Se ei ole minun tarkoitukseni. Minä olen varoittanut sinua", sanoi
Hugh.

"Sinä et itsekään usko varoitustasi", vastasi Greta.

Hugh hätkähti, mutta ei virkkanut sanaakaan.

"Sinä olet tullut kertomaan minulle turhia juttuja, ja sinun
kasvoillesi on piirretty pelko."

Hugh hengähti kuuluvasti, mutta ei vastannut.

"Mitä se lieneekin, sinä et kuitenkaan usko siihen."

Hugh oli menossa ovelle. Hän palasi takaisin.

"Sanonko minä sen?" hän kysyi, "Voitko sinä sen kestää?"

"Jätä minut", sanoi Greta, "ja vie valheesi mukanasi." Hugh oli mennyt.
Gretan kiihko jäähtyi heti ja hänen naisellinen uteliaisuutensa palasi
satakertaisella voimalla.

"Armias taivas, mitä hän tarkoitti?" hän ajatteli, ja kuumat kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä. Hän oli puoliksi taipuvainen kutsumaan hänet
takaisin. "Olisiko se totta?" Kyyneleet juoksivat nyt vallattomina
poskia pitkin. "Hänellä on salainen voima Paulin yli. Mitä se on?" Hän
juoksi ovelle. "Hugh, Hugh!" Hugh oli mennyt. Hänen hevosensa kavion
kopse kuului jo etäältä. Greta palasi sisään, istui takan ääreen ja
itki katkeria kyyneleitä, joihin sisältyi loukattua ylpeyttä ja harmia.



VII LUKU.


Päivällisen aikaan kirkkoherra Christian tuli pellolta kotiin.

"Minä olen ollut turpeita nostamassa", hän sanoi, "kytösuolta Robert
Atkinsonille maksuksi siitä, että hän viime lauantaina lainasi minulle
harmaan tammansa myllyyn. Nyt se olisikin myöhäistä, sillä kaikki koko
myllyn tärkeimmät osat ovat porona, vaikkei se ole Robinsonin syy.
Niinpä emme kumpikaan ole toisillemme velassa, vaan olemme ihan kuitit
maailman alusta tähän päivään asti."

Greta touhusi ruokaa pöytään Peterin koettaessa auttaa, mutta
itse asiassa estäessä hänen sukkelia liikkeitänsä. Hän hymyili ja
joskus heitti vallattomasti päätänsä ja nauroi niin iloisesti ja
huolettomasti, että se pakosta tarttui toisiinkin. Mutta hänen
kirkkaitten silmiensä ympärillä oli punaiset juovat ja hänen äänessään
kaiken vallattoman ilon alla oli itkunsekainen sointu.

Kirkkoherra huomasi sen, mutta ei puhunut mitään.

"Tullessani harjun poikki tapasin John Louthwaiten", hän sanoi, "ja
John pyysi minua poikkeamaan heille ja siunaamaan hänen vaimonsa, joka
juuri on noussut lapsivuoteesta. Niin minä menin sisälle ja lämmittelin
ja join heidän kanssaan tuopin olutta, ja sitten vaimo ja koko perhe
kiittivät Jumalaa."

Päivällinen oli valmis, pikku Jacob Berry tuli sisään, keittiöstä ja
kaikki istuivat samaan pöytään -- kirkkoherra Christian ja Greta, veli
Peter ja räätäli, joka päiväpalkalla ompeli.

"Toden totta, minä olen kaikkeen käypä kuin kanvertti, Greta,
tyttöseni", sanoi kirkkoherra leikkisästi. "Vanha Jonathan Truesdale
juoksi minun luokseni sillankorvalle ja sanoi, että rouva Truesdale
haluaa minua luokseen katsomaan, olisiko siinä rohdossa, jonka lääkäri
Keswickistä on hänelle lähettänyt, opiumia, koska se rupeaa häntä
nukuttamaan. Minä lähetin sanan, etten päässyt, mutta lupasin koettaa
saada neiti Gretan hänen luokseen. Jonathan sanoi, että hänen rouvansa
olisi kovin kiitollinen, sillä hän on hyvin huolissansa."

"Minä menen ja palaan pian", sanoi Greta. Renkaat silmien ympärillä
näyttivät käyvän syvemmiksi. Kirkkoherra koetti keksiä jotakin
estääkseen puhkeamasta kyyneltulvan, jonka näki juuri olevan tulossa.

"No, Peter, mitäs veljet rukoushuoneella pitivät eilisiltaisesta
keskustelusta?"

"En tierä, eivätkö he ajatelleet, että te menitte pois tekstistä",
mutisi Peter soppalautasensa sisästä.

"Te olette aika ystävällistä väkeä siellä, enkä minä pidä sitä minään
rikoksena, että te olitte kovin kiistelevällä päällä. Mitä hyödyttää
väitellä opinkappaleista? Ajateltakoonpa niin tai näin, sadan vuoden
perästä on se aivan yhdentekevää. Me olemme matkalla taivaaseen ja
Jumalan kiitos, siellä ei ole mitään opinkappaleita."

Greta ei voinut syödä. Hänen ruumiinsa ei vaatinut ravintoa.
Toisenlainen ruokahalu -- uteliaisuus -- jäyti hänen sydäntään. Hän
pani veitsen pois. Kirkkoherra ei voinut enää huoltansa salata.

"Toden totta, tyttöseni, sinä ja sinun kelpo poikasi olette kuin David
ja Jonathan, enkä" -- pudistaen valkeata päätänsä -- "enkä ole niin
varma, enkö minä puolestani voi muuttua Sauliksi ja ala, kuten hänkin,
kadehtia."

Kirkkoherra ei suinkaan näyttänyt tällä hetkellä kostonhaluiselta,
sillä sumuverho alkoi laskeutua hänen katseeseensa.

"Saulista puhuttaessa", sanoi pikku Jacob, "on olemassa kertomus,
että Saul näki Samuelin kuoleman jälkeen. Minä luulen, että se
oli jokseenkin samanlaista kuin se, mitä täällä tapahtui viime
lauantai-iltana."

Kirkkoherra Christian katsahti salaa Gretan painuvaan päähän ja sitten
kohdatessaan räätälin katseen pani sormensa huulilleen.

Kun päivällinen oli loppunut, nosti kirkkoherra hyllyltä paksun
kirjansa, jossa oli "Elämäni ja toimintani". Hän veti tuolin takan
ääreen ja alkoi selailla aikaisimpia lehtiä. Greta oli pukenut
päällystakin ylleen ja sitoi hattua päähänsä.

"Minä menen katsomaan rouva Truesdale-parkaa", hän sanoi. Sitten tullen
vanhan miehen luo ja katsoen hänen olkansa yli polvilla olevaan kirjaan
hän kysyi hymyillen: "Mitä sinä etsit? Selitystä siihen, mikä on,
kateutta, vai?"

Kirkkoherra pudisti vakavasti vanhaa päätään. "Katsos, minä tapasin
nuoren herra Ritsonin tänä aamuna."

"Hughin?"

"Niin. Hän ratsasti kotiin rautakaivokseltaan, mutta pysähtyi ja kysyi,
voisinko minä sanoa hänelle, milloin hänen isänsä, joka on kuollut ja
poistunut, miesparka, ensi kerran tuli näille main ja kuinka vanha
hänen veljensä Paul mahtoi olla niihin aikoihin."

"Miksi hän sitä kysyi?" virkkoi Greta kiihkeästi.

"No, sitä en oikein tiedä. Sanoin hänelle, etten voi ilmoittaa hänelle
katsomatta kirjoihini. Annas, kun katson. Siitä täytyy olla aikaa
kaskikymmentäseitsemän vuotta. Kuinka vanha sinun sulhasesi nyt on,
Greta?"

"Paul on kahdenkymmenen kahdeksan vanha."

"Ja tämä on vuosi seitsemänkymmentäviisi. Kaksikymmentäkahdeksan
pois seitsemästäkymmenestä viidestä -- on neljäkymmentäseitsemän,
Paul oli silloin pieni palleroinen, sen hyvin muistan. Minä katson
neljästäkymmenestäseitsemästä. Kahdeksantoista-neljäkymmentäneljä,
neljäkymmentäviisi, neljäkymmentäkuusi. Tässä se on,
neljäkymmentäseitsemän. Ja totisesti, juuri se sivu! Katsopas tähän."

Sitten kirkkoherra luki muistiinpanonsa päiväkirjastansa:

"Marrask. 18 -- Luvattuani saarnata John Skertonin kirkossa
Ravenglassissa minä valmistuin matkalle sinne. Otin tammani, valjastin
sen ja lähdin suoraan Tuomas Storsacren luo, joka oli luvannut minulle
asunnon. Satoi koko päivän kuin kaatamalla ja minä olin likomärkä
ja otin takin päältäni ja annoin sen kuivaa muutaman tunnin. Sitten
me söimme illallista ja keskustelimme takan ääressä kello kymmeneen
kaikenlaisista asioista, muiden muassa muutamasta Allan Ritsonista,
joka äskettäin oli asettunut Ravenglassiin. Tuomas sanoi, että Allan
on juuri tullut Skotlannista ja on skotlantilaista sukua ja että hänen
vaimonsa on irlantilainen ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka
on vasta muutamia kuukausia vanha eikä vielä kävele."

"Niin se juuri oli! Odotahan, tässä on vieläkin enemmän:

"Marrask. 19 -- (Rukouspäivä) Menin kirkkoon ja Paljon ihmisiä tuli
jumalanpalvelukseen. Kirkkoherra Skerton luki rukoukset ja Tuomas
Storsacre tekstit.

"Minä rukoilin ja saarnasin Matt. 23, 24 johdolla ja sitten palvelin
Herran pöydässä. Jumalanpalveluksen jälkeen Tuomas esitti uuden
naapurinsa Allan Ritsonin, joka pyysi minua luokseen vieraaksi ja
päivälliselle. Niin minä menin hänen kanssansa ja näin hänen vaimonsa
ja lapsensa -- sylivauvan. Rouva Ritson on jonkunlaista kasvatusta
saanut nainen ja käyttäytyy erittäin tahdikkaasti. Hänen miehensä on
karkea, suora vuoristolainen, vanhaa, hyvää lajia."

"Juuri niin", kertasi kirkkoherra pistäen paperipalan sivun väliin
merkiksi.

"Minä ihmettelen, mihin hän sitä tarvitsee", sanoi Greta.

Hän jätti kirkkoherra Christianin katselemaan kirjaansa ja meni ulos
asioillensa.

Hän viipyi enemmän kuin tunnin poissa ja kun hän palasi, oli päivä
jo loppuun kulunut. Vain kalpea rusko kajasti päivän viime hyvästit
maailmalle.

"Greta, sinua on haettu Ghylliin", sanoi kirkkoherra hänen astuessaan
huoneeseen. "Rouva Ritson tahtoo tavata sinua vielä tänä iltana. Natt,
tallimies, tuli pienillä vaunuilla, mutta hän on mennyt takaisin."

"Minä lähden sinne heti paikalla", sanoi Greta.

"Ei, tyttöseni, päivä on liian pitkälle kulunut", sanoi kirkkoherra.

"Minua ei milloinkaan peloita pimeässä", sanoi Greta.

Hän otti lyhdyn ja sytytettyään sen veti harson tiukemmalle ja
valmistui lähtemään.

"Vie sitten tämä paperi nuorelle herra Ritsonille. Se on jäljennös
siitä, mitä minä olen kirjaani merkinnyt."

Greta epäröi. Mutta hän ei voinut kertoa kirkkoherra Christianille,
mitä Hughin ja hänen välillänsä oli tapahtunut. Hän otti paperin ja
kiiruhti tiehensä.

Kirkkoherra istui vielä kauan tulen ääressä. Sitten hän nousi, asteli
ovelle ja avasi sen. "Taivas sitä tyttöä siunatkoon, siellähän on
tuisku. Mikä ilma lapsen olla nyt matkalla!" Hän palasi levottomin
mielin takkansa luo.



VIII LUKU.


Kun Greta astui ulos, oli ilma kellertävä ja huuruinen. Pilvet
synkistyivät synkistymistään. Kun hän joutui kylään, alkoi suuria
lumihiutaleita keveinä ja leikitellen lennellä hänen ympärillään. Hän
tunsi, että tuuli heitteli niitä vasten hänen kasvojaan ja kun hän tuli
kapakan kohdalle, hän näki niiden tanssin kapakan kalpeankeltaisessa
valossa.

Työväki palasi pelloiltansa ja aamiaiskorinsa käsivarrellaan tai taikon
varressa he kaksin tai kolmin astelivat Lentävään Hevoseen. Sisällä
näytti lämpimältä ja kodikkaalta.

Hän kulki ohi vanhojen talojen rivin ja tuskin illan pimetessä huomasi
niitä. Sivuuttaessaan myllyn hän saattoi juuri erottaa sen hävitetyn
muodon, joka seisoi kuin synkkä pyramiidi harmaata taivasta vasten. Yhä
sakeampina leijailivat lumihiutaleet. Ne kokoontuivat hänen harsolleen
ja tuulen puolelle koettivat lyhdyllekin muodostaa kinoksen.

Tie kävi yhä vaikeammaksi kulkea ja hänellä oli vielä koko
neljännespenikulma jäljellä. Hän kiiruhti askeleitansa. Kulkiessaan
ohi pienen kirkon -- pastori Christianin kirkon -- hän tapasi Job
Sheepshanksin, kivenhakkaajan, joka tuli ulos kirkkotarhasta. "Huono
ilma nuoren naisen olla poissa kotoa luvallanne sanoen, neiti", sanoi
Job ja asteli kylälle päin meisselikimpun helistessä hänen Olallansa.

Tuuli suhisi lehdettömissä puissa, joita kasvoi katottoman vajan
ympärillä pelloille eroavien teitten risteyksessä. Puoliksi jäätyneen
veden kohina kuului kaukaisesta koskesta. Paitsi näitä ääniä, joihin
liittyi Gretan; askelen narske lumisella tiellä, oli kaikki hiljaa.

Kuinka sakeaa olikaan lumen tulo! Mutta Greta ei sitä ollenkaan
huomannut. Hänen aatoksensa askarteli tuhansissa muissa asioissa. Hän
ajatteli Paulia sellaisena kuin kirkkoherra Christianin suuri kirja oli
hänet kuvannut -- pienenä lapsena, sylivauvana, joka ei vielä osannut
kävellä. Saattoiko olla mahdollista, että Paul, hänen Paulinsa oli
kerran ollut sellainen? Tietysti, hullua oli epäillä sitä. Jokainenhan
on kerran ollut pienoinen lapsi. Se vain tuntui niin omituiselta. Siinä
oli jotakin käsittämätöntä.

Sitten hän ajatteli Paulia miehenä -- Paul sellaisena kuin hän oli,
uljaana ja komeana -- Paul karaistuna monissa koetuksissa. Hän ajatteli
rakkauttaan häneen -- kuinka pian he yhdistäisivätkään kätensä ja
sydämensä lähteäkseen vaeltamaan kohden tuntemattomia kohtaloita
tuntemattomassa maassa. Hän oli luvannut. Niin, ja hän tahtoi mennä.

Hän ajatteli Paulin toimia Lontoossa ja kuinka pian hän palaisi
Newlandiin. Nyt oli maanantai ja Paul oli luvannut tulla keskiviikkona.
Kaksi päivää enää! Kuinka pitkiltä ne kuitenkin tuntuivatkaan!

Greta oli saapunut kujalle, joka vei Ghylliin. Hän olisi pian perillä.
Kuinka sakeaoksaisina reunustivatkaan puut kujaa! Ne estivät illan
viimeisen kajastuksen lankeamasta tielle. Lyhty paloi kellertävänä ja
lumihiutaleet muodostivat monivivahteisia ruusuja sen ruuduille.

Sitten Greta ajatteli rouva Ritsonia. Oli omituista, että Paulin
äiti oli lähettänyt kutsumaan häntä. He olivat ystäviä, mutta heidän
suhteensa ei ollut koskaan ollut erittäin lämmin. Rouva Ritson oli
vakava, totinen nainen, oikea pyhimyssielu, ja Gretan iloinen mieli
tunsi joutuvansa kahleihin hänen läheisyydessään. Paul rakasti äitiänsä
ja Greta tunsi velvollisuudekseen rakastaa häntä Paulin äitinä, kuten
omaansa. Ajatus palasi Pauliin ja aina vain Pauliin. Paul oli hänen
maailmansa keskus. Hän oli nainen ja rakkaus oli hänen elämänsä,
kaikkensa.

Tällä puistokujalla oli pimeä kuin säkissä. Kerran hän kompastui
ojanpalteeseen, mutta naurahtaen nousi ja jatkoi matkaansa. Toisen
kerran hän oli kuulevinaan jotakin ääntä aivan lähettyviltä. Hän
pysähtyi ja kuunteli. Ei, ei se ollut mitään. Sata kyynärää vielä!
Rohkeasti vain!

Sitten äkkiä -- hän ei tiennyt miksi -- hänen ajatuksensa palasivat
aamupäivän tapauksiin. Hän muisti Hugh Ritsonin ja hänen salaperäiset
vihjauksensa. Mitä hän tarkoitti? Mitä pahaa hän voisi heille tehdä?
Ah, kunpa hän olisi ollut kylmäverisempi ja kysynyt! Hänen sydämensä
säpsähti. Hänen mieleensä iski, että ehkä se olikin Hugh eikä hänen
äitinsä, joka oli häntä kutsunut. Sydän löi yhä rajummin.

Sinä hetkenä kuovi lensi hänen ylitseen päästäen omituisen, kirkuvan
äänen. Samalla hän kuuli askelten lähestyvän. Ne tulivat kiivaasti yhä
lähemmä. Hän pysähtyi.

"Kuka se on?" hän kysyi.

Ei vastausta. Askelten ääni lakkasi kuulumasta.

"Kuka siellä on?" hän kysyi uudestaan.

Silloin kuului pimeässä raskaitten askelten ääni lumesta; joku
lähestyi. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, astui askelen ja pysähtyi
taas. Kulkija tuntui menevän hänen ohitsensa. Hän kohotti lyhdyn, niin
että se täydelleen valaisi ohikulkijan vartalon.

Se oli mies. Ohikulkiessaan hän käänsi päänsä; ja Greta näki hänen
kasvonsa. Ne olivat Paulin kasvot -- verettömät -- kiihoittuneet --
hehkuvin silmin.

Greta tunsi jokaisen veripisaransa hyytyvän.

"Paul!" hän kirkaisi vavisten ja hievahtamatta paikaltaan.

Hetkisen hän oli kuin tajutonna. Maa huojui hänen jalkainsa alla.
Tultuaan tuntoihinsa hän oli yksin seisomassa käytävällä lyhty puoliksi
lumeen hautaantuneena hänen jaloissaan.

Oliko kaikki ollut vain unta?

Hän oli vain kahdenkymmenen kyynärän päässä talosta. Eteisen ovi oli
auki. Pelästyneenä sydänjuuria myöten hän hyökkäsi sisään. Ketään ei
ollut eteisessä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hiljainen puheen sorina
keittiöstä.

Hän juoksi yli lattian ja vetäisi auki keittiön oven. Työmiehet olivat
illallisella jutellen, nauraen, syöden ja tupakoiden.

"Ettekö nähneet jonkun käyvän talossa?" hän huudahti.

Miehet nousivat ylös. Hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus.

"Koska?"

"Nyt."

"Ei. Kuka joku se olisi?"

Greta kiisi tiehensä selittämättä sen enempää. Keittiö oli kaukana
erillään. Hugh Ritsonin huone avautui juuri portaan päähän toiseen
kerrokseen. Portaat ylös lähtivät melkein heti, kun ulkoa tultiin
eteiseen. Harpattuaan ylös hän kiskaisi auki Hughin oven. Hugh oli
istumassa pöytänsä ääressä ja tutki joitakin papereita lampun valossa.

"Oletko sinä nähnyt Paulia?" kysyi Greta kiihkeästi kuiskaten ja
kauhistunein ilmein.

Hugh heitti paperit pöydälle ja nousi kankeasti ylös.

"Suuri Jumala, missä?"

"Täällä, nyt juuri."

Heidän katseensa yhtyivät. Hugh ei vastannut. Hän oli hyvin kalpea.
Greta katsoi lumista lyhtyä kädessään. Oliko hän uneksinut? Kaiken on
täytynyt olla unta.

Hän vetäytyi takaisin portaille ja vaikeni. Palvelusväki tuli ulos
keittiöstä kuiskutellen keskenänsä, ja he katselivat häntä ihmetellen.
Sitten hiljainen valitus saapui hänen korvaansa. Hän juoksi rouva
Ritsonin huoneeseen. Ovi sinne oli sepposen selällään, tuli paloi
takassa ja kynttilä pöydällä.

Suorana lattialla makasi Paulin äiti, kylmänä, liikahtamatta ja
tajutonna.

Kun rouva Ritson tuli tuntoihinsa, tuijotteli hän äkkäämättä
määrättömään etäisyyteen, ja katseeseen kohosi vähän väliä kauhun ilme.
Greta polvistui hänen vereensä ja auttoi häntä nousemaan vuoteeseen.
Rouva Ritson ei puhunut, vaan puristi hermostuneesti tytön käsiä, kun
tämä kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Silloin tällöin hän vapisi
huomattavasti, ja pelokas katse kääntyi alituiseen oveen. Mutta hän ei
virkkanut sanaakaan.

Tunti kului tunnin jälkeen ja yö kävi yhä synkemmäksi. Kiusallinen
hiljaisuus vallitsi koko talossa. Vain, keittiöstä kuului joku
kuiskausta äänekkäämmäksi kohotettu ääni. Siellä palvelijat supattivat
ja supsuttivat koettaen keksiä mitä pöyristyttävimpiä juttuja
selitykseksi äskeisille tapauksille.

Hugh Ritson kulki uudestaan ja uudestaan omansa ja äitinsä huoneen
väliä. Hänen täytyi alituiseen saada katsella äitinsä kuluneita,
kalpeita, tyyniä kasvoja, mutta hän puhui vähän. Hän ei kysellyt mitään.

Greta istui vuoteen vieressä, mutta ei ollut niin kalpea, ei niin
tuskaantunut eivätkä kauhukuvat kiduttaneet häntä, niinkuin hänen
hoidokkiansa. Puolen yön seuduissa Hugh tuli sanomaan, että Peter oli
pappilasta lähetetty häntä noutamaan. Greta nousi, pani takin päälleen
ja hatun päähänsä, suuteli äänettömiä huulia ja seurasi Hughia ulos
huoneesta.

Kun he astuivat portaita alas, Greta pysähtyi Hugh Ritsonin ovelle ja
viittasi tätä poikkeamaan hänen kanssaan sisään. He astuivat yhdessä
huoneeseen, ja Greta sulki oven.

"Sano nyt minulle", hän virkkoi, "mitä tämä merkitsee."

Hughin kasvot olivat hyvin kalpeat. Hänen silmissään oli hajamielinen
katse ja kun hän puhui, oli ääni hillitty. Mutta tahtonsa lujuudella
hän pian voitti nämä heikkouden merkit.

"Se merkitsee", hän sanoi, "että kavala harhaluulo on sinut pettänyt."

Gretan kalpeat kasvot karahtivat punaisiksi. "Entäs sinun äitisi, onko
kavala harhaluulo hänetkin pettänyt?"

Hugh kohautti olkapäitänsä, irvisti hieman hampaitansa, mutta ei
vastannut mitään.

"Vastaa minulle -- sano minulle totuus -- ole edes kerran rehellinen --
sano minulle, voitko sinä selittää tämän ihmeen."

"Jos minä voisin sen selittää, eihän se ihme olisikaan."

Gretasta tuntui kuin veri olisi tippunut hänen sormensa päistä.

"Uskotko sinä, että minä olen puhunut sinulle totta?" hän kysyi.

"Siitä olen aivan varma."

"Uskotko sinä, että minä näin Paulin käytävällä?"

"Olen varma, että luulit nähneesi hänet."

"Tiedätkö sinä varmaan, että hän on mennyt matkoille?"

Hugh nyökkäsi myöntävästi.

"Oletko varma, ettei hän ole tullut takaisin?"

"Ihan varma."

"Lyhyesti, sinä siis luulet, että se, mitä minä näin, oli vain pelkkää
naisten herkkäuskoisuutta?"

Hughin valkeat huulet vetäytyivät hymyyn ja hänen tuijottaviin
silmiinsä hetkeksi ilmestyi riemukas mielentyyneys. Hän astui pöydän
luo ja selaili muutamia papereita.

Tämä muistutti Gretaa siitä paperista, jonka kirkkoherra oli lähettänyt
hänen mukanaan. "Minun olisi pitänyt antaa tämä ennemmin", hän sanoi.
"Kirkkoherra Christian lähetti sen."

Hugh otti sen osoittamatta suurempaa mielenkiintoa, pani sen lukematta
pöydälle ja meni Gretan kanssa ulos.

Vaunut oli ajettu portaitten eteen, Natt istui ajajan penkillä ja Peter
takaistuimella. Lumisade oli lakannut, mutta lunta oli maassa useita
tuumia. Maassa ja ilmassa vallitsi mykkä hiljaisuus.

Hugh auttoi Gretan vaunuun ja sitten otti vaunulyhdyn ja valaisi sillä
tietä useita kyynäriä hevosen edestä. "Ei näy mitään jälkiä lumessa",
hän sanoi koettaen väkinäisesti hymyillä -- "ei ainakaan sellaisia,
jotka menisivät talosta pois päin."

Greta itsekin oli alkanut epäillä. Hänen teki mielensä kysyä, eikö
näkynyt mitään muita jälkiä, paitsi Peterin, mutta jätti sen tekemättä.
Jäljet olivatkin olleet ja menneet. Kaikki oli tapahtunut kolmisen
tuntia sitten ja nyt oli helppo todistaa olemattomaksi koko asia.

Hugh asetti lyhdyn paikoilleen. "Huusitko sinä", hän kysyi, "kun sinä
näit, kun sinä näit -- _sen_?"

Gretaa alkoi hävettää. "Varmaankin minä huusin. Minä en voi kuitenkaan
sanoa --"

"Ah, se selittää kaiken. Epäilemättä äiti kuuli sen; ja pelästyi. Nyt
minä sen huomaan. Natt, aja pois -- kylmä nyt onkin -- hyvää yötä."

Greta tunsi kasvojensa hehkuvan pimeässä. Ennenkuin hän ehti tai keksi
vastata, he olivat jo matkalla kotia kohti.

Ajoittain hän oli kuulevinaan naurunkikatusta ajajan penkiltä. Natt
näytti olevan itseensä täysin tyytyväinen. Tulipalosta lähtien hän
oli koettanut seikkoja selitellä ja pannut tapauksia yhteen ja
luuli nyt päässeensä tosiasioitten perille. Kun ihmiset sanoivat,
että Paul oli ollut palopaikalla, hän nauroi pilkallisesti, sillä
tiesihän hän, että tuntia aikaisemmin hän oli jättänyt hänet asemalle.
Mutta kun joku ajatus iskee sellaisen miehen aivoihin, kuin Natt,
se ei lähdekään sieltä pois niin helposti. Se juurtuu ja muodostuu
aivan uudeksi johtaen mitä omituisimpiin päätelmiin. Natt tiesi,
että veljesten välillä oli joitakin riitoja. Samoin hän tiesi, että
asemalle päästiin kahta tietä, toinen kulki kaupungin, toinen Latriggin
kautta. Herra Paulilla saattoi olla omat syynsä olla lähtevinään
Lontooseen, mutta jäädäkin kotiin. Natt oli jättänyt hänet nousemaan
asemalle kaupunginpuoleisia portaita. Mutta mikä oli estänyt häntä
astumasta taas ulos Latriggin-puoleisesta ovesta? Tietysti hän oli niin
tehnytkin. Eikä hän ollut hetkeksikään poistunut näiltä main. Hitto
vie, miten sokeita ihmiset ovat! Tätä ajatellen Natt heilutteli ja
kallisteli viisasta päätään uudestaan ja uudestaan.

Silloin tällöin Natt käänsi viisaan päänsä olkansa yli sinne, missä
Peter juhlallisesti vaieten istui ja päästi merkitsevän "hömp". "Totta
vie, Peter", hän sanoi kurkaten pelästyneenä ja ollen hätkähtävinään,
"oletko se todellakin sinä? Ja minä kun luulin, että se oli kummitus!"

"Eipä tierä, vaikk' olisikin kun ajetaan ihmiset vuoteesta tällaiseen
kylmään yöhön", mutisi Peter maiskautellen suutansa tunnustellakseen,
vieläkö kieli olisi sulana.



IX LUKU.


Hugh Ritson oli tyytyväinen huomatessaan, että Greta uskoi harhaluulon
häntä pettäneen. Hänestä ei ollut ollenkaan vastenmielistä ajatella,
että yliluonnolliset otaksumat neitoa kiduttaisivat. Mielellään hän
tahtoi johtaa Gretan siihenkin ajatukseen, että Paul luulottelemalla,
että hän muka olisi poissa Newlannista, tahtoi morsiantaan pettää.
Ainoa asia, joka Hugh Ritsonia huoletti, oli pelko, ettei Greta vain
jollakin tavalla saisi selville tavanneensa silloin jonkun toisen
miehen.

Mutta itse hän oli asiasta varma. Hän ei epäillyt enää, että todellakin
oli toinen mies, joka muistutti Paul Ritsonia niin täydellisesti, että
heidät kolmesti ennen ja nyt vielä kerran oli vaihdettu. Tämä toinen
mies näytti voivan hallita hänen, hänen veljensä, hänen äitinsä,
vieläpä Gretankin elämää. "Kuka hän oli?"

Jäätyään pihalle yksin, kun vaunut vierivät pois Hugh Ritson värisi
ja katsoi pelokkaasti ympärilleen. Hän oli nauranut toivottaessaan
Gretalle hyvää yötä kuten mies, jota eivät mitkään huolet paina, mutta
epävarmuus kuitenkin jäyti hänen sydäntänsä. Hän palasi kiireesti
huoneeseensa, istahti pöydän ääreen, otti kirkkoherra Christianin
lähettämän paperin ja luki sen yhä kasvavalla kiihkolla.

Hän luki sen ja luki uudestaan, hän näytti ahmivan sen rivi riviltä,
sana sanalta. Kun hän tahtoi asettaen sen pois, hänen sormensa
vapisivat niin, että se putosi ja noustessaan hän tunsi jäsenensä
kankeiksi.

Mitä hän oli pelännyt, se hänelle esiintyi nyt täydellisenä varmuutena.
Hän avasi laatikon ja otti sieltä esille kolme todistusjäljennöstä,
jotka herra Bonnithorn oli hänelle tuonut. Valiten niistä aikaisimmat
päiväjärjestyksen mukaan hän asetti ne sen kirjelmän rinnalle, jonka
hän oli kirkkoherra Christianilta saanut.

Toisen mukaan Paul, Grace Ormerodin ja Robert Lowtherin poika, oli
syntynyt 14 p. elokuuta 1845.

Toisen mukaan taas Paul, Grace Ormerodin ja Allan Ritsonin
hyvämaineinen poika, oli vielä sylilapsi marraskuun 19 p. 1847.

Paul Ritson ei voinut olla Paul Lowther.

Paul Ritson ei voinut olla Greta Lowtherin velipuoli.

Hugh Ritson luuhahti tuolille, niinkuin olisi saanut ankaran iskun.
Kuukausia hän oli mielessään hautonut turhia toiveita. Kosto, jonka hän
oli luvannut hylätystä ja häväistystä rakkaudestaan -- kosto, jota hän
nimitti: rangaistukseksi -- olikin ollut vain ilkeätä narripeliä.

Tunnin hän asteli lattiaa edestakaisin tuohtunein kasvoin ja
horjahtelevin askelin. Natt palasi pappilasta, pani hevosensa talliin
ja pistäysi keittiöön, saadakseen nyt rauhassa lopun yönsä viettää.
Hän kuuli levottomia askeleita, jotka samaa jälkeä tuntuivat käyvän
edestakaisin, ja alkoi epäillä, olisiko vieläkin jotain hullusti.
Vihdoin hän hiipi portaita ylös, avasi äänettömästi oven ja tapasi
herransa hehkuvin poskin ja villein ilmein. Mutta utelias, unisilmäinen
poika ei ehtinyt tarjota palvelustaan, ennenkuin hänet kiroten
potkaistiin ulos. Sekavin tuntein hän palasi keittiöön päättäen etsiä
jostakin kaapista virkistyksekseen jotakin miestä väkevämpää, sillä hän
tiesi, että sellaiset aina karkoittivat hänen isäntänsä pahantuulen.

Mimmoinen isäntä, sellainen palvelija: Natt lämmitti itsellensä kannun
olutta, riisui suuret saappaansa ja istahti nauttimaan takan ääreen,
jossa hiilet vielä miellyttävästi hehkuivat.

Hugh Ritsonin makuuhuoneeseen meni ovi hänen seurusteluhuoneestaan.
Hän kävi vuoteeseen. Hän koetti nukkua, mutta unenrahtuakaan ei tullut
silmään; Tunnin verran hän keturoi vuoteessa, nousi ylös, käveli
edestakaisin ja laskeusi uudestaan levolle.

Hän tunsi ensimmäisiä pistoksia omassatunnossansa. Turmeltuneempi mies
olisi ottanut helpommin vastaan varmuuden, että pelkkä harhaluulo
oli hänen ajatuksiaan niin kauan hallinnut. Mutta häntä tämä erehdys
kauheasti kidutti. Parempi mies taas olisi karkoittanut tällaiset
ajatukset. Hän ei voinut olla huomaamatta, että se tie, jota hän oli
lähtenyt kulkemaan, oli väärä, ja omatunto kehoitti palaamaan siltä
pois. Mutta hän päätteli että oli jo mennyt liian pitkälle. Jatkaa sitä
oli yhtä helppoa kuin palatakin ja jatkaa hänen täytyi.

Kun hän rehellisesti uskoi, että se mies, jonka maailma tunsi Paul
Ritsonin ja hänen veljensä nimellä, oli Gretan velipuoli, hän olisi
ilman omantunnon vaivoin voinut olla niiden menojen todistajana, jotka
sitoisivat heidät ainiaaksi yhteen ja myöskin erottaisivat iäksi.
Silloin hän olisi mielihyviksensä astunut esille ja erotettuaan heidät
hän olisi tyynenä katsellut, miten se nainen, joka hänen rakkautensa
oli hylännyt, riutuisi lemmenkaipuusta ja ikävästä. Se olisi ollut
tuntuva rangaistus ja luonnon ääni hänessä olisi kuiskannut, että hän
oli menetellyt oikein.

Mutta kun ei ollut enää mahdollisuutta uskoa, että Greta ja Paul
olivat sisar ja veli, tämä toivo petti ja täytyi keksiä keino, miten
rangaistuksen muuttaisi kostoksi.

Hänen täytyy mennä pitemmälle, muuten hän ei saisi rauhaa. Sokeat
salaiset voimat saattoivat kyllä asettua häntä vastaan, mutta hän
voi ja hänen täytyi katsoa totuutta silmiin. Jos hän olisi saanut
toteutetuksi sen, mitä oli aikonut, hän olisi ollut roisto, tunnoton
roisto.

Hugh Ritson hypähti vuoteestaan. Vesikarpaleet kierivät suurina
pisaroina hänen otsaltansa. Kieli suussa tuntui paksulta ja jäykältä.
Suuret valtimot kaulassa tuntuivat tulvivan haljetakseen.

Tietämättä, mitä tekisi, hän asteli ulos ja äitinsä huoneeseen.
Kynttilä paloi vielä pöydällä. Tuli takassa oli palanut loppuun. Eräs
palvelijatar istui vuoteen vieressä pää taipuneena olkapäälle ja nukkui
viattomuuden unta. Hugh lähestyi vuodetta. Hänen äitinsä hengitti
tyynesti. Hän oli uinahtanut uneen. Kalpeat kasvot olivat hyvin
rauhalliset, kauhistunut ilme laihtuneilta kasvoilta oli hävinnyt.
Silmät olivat sulkeutuneet, sulkeutuneet raa'alta maailmalta, joka
kiusasi hänen hentoa sieluansa.

Näky liikutti Hugh Ritsonia. Tämän jäätyneen sydämen syvyyksissä
rakkauden enkeli pani hiljaiset vedet väreilemään.

Taivuttaen päätänsä hän olisi saattanut koskettaa kylmää otsaa
kuumeisilla huulillansa. Mutta hän vetäytyi takaisin. Ei, ei, ei!
Hellyys ei ollut häntä varten. Hyvä Jumala lahjoitti sitä muutamille
kuin taivaan mannaa. Mutta siellä täällä oli ihmisiä, jotka turhaan
rukoilivat vesipisaraa jäähdyttämään polttavaa kieltänsä.

Varovin askelin, kuten mies, joka on salaa hiipinyt Pyhättöön, Hugh
Ritson vetäytyi takaisin omaan huoneeseensa.

Hän otti muutamasta kaapista viinaa ja joi sitä lasillisen yhdellä
siemauksella. Sitten hän pani pitkäkseen ja koetti taas nukkua. Gretaa
koskevat ajatukset palasivat taas. Vieläpä hänen rakkautensakin häneen
oli kokonaan hellyyttä vailla. Se oli kuluttavaa intohimoa. Mutta se
kuitenkin pani hänet itkemään. Kaihon kyyneleet, kuumat, katkerat,
hiuduttavat kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä. Ja täällä tunteitten
valtakunnassa hän oli samanlainen kuin muutkin ihmiset, hänen kova
sydämensä vuosi verta. Hän olisi voinut ajatella, että tällainen
rakkaus voisi taivuttaa koko maailman alamaisekseen ja kun joku nainen
saattoi sen hylätä, täytyi kivienkin itkeä. Hassutusta!

Eikö uni ikinä tule! Hän hypähti ylös ja nauroi katkerasti, joi
toisen lasin viinaa ja nauroi uudestansa. Hänen ovensa oli auki, ja
peikkomaisena, ontto ääni kaikui läpi talon.

Hän veti aamuviitan päälleen, otti lampun käteensä ja meni alakertaan
eteiseen. Tuuli oli yltynyt. Se valitti nurkissa ja nuoleskeli kattoa
vinkuvalla kielellänsä.

Hugh Ritson astui takan luo, jossa ei ollut tulta. Siinä hän seisoi
tietämättä, miksi. Lamppu hänen kädessään loi valoaan seinällä
riippuvaan peiliin. Siinä hän näki tuohtuneet kasvot, harhailevat,
ontot silmät ja aukirevähtäneen suun.

Tämä näky johti mieleen toisen tapauksen. Hän astui pieneen
sisähuoneeseen. Se oli sama huone, jossa hänen isänsä kuoli. Nyt se oli
tyhjä: paljas patja, tuoli, pöytä -- eikä muuta.

Hugh Ritson kohotti lampun päänsä yli ja katseli alas. Hän tahtoi elää
sen yön surulliset tapaukset uudestaan. Hän vetäytyi ovelle, avasi
sen hiljaa ja katseli varovasti ympärilleen. Sitten hän jätti sen
auki, seisoi taivutetuin päin sen takana ja kuunteli. Kasvoilla oli
aavemainen hymy.

Tuuli ulkona huokaili ja valitti.

Hugh Ritson veti oven auki ja astui takaisin eteiseen. Siellä hän
seisoi muutamia minuutteja silmät kiinnitettyinä yhteen paikkaan.
Sitten hän kiiruhti omaan huoneeseensa. Astuessaan portaita ylös hän
nauroi taas.

Päästyään vuoteensa luo hän kaasi kurkkuunsa vielä lasin viinaa ja
painautui taaskin maata. Tällä kertaa hän tietysti nukkui ja hänen
unensa oli raskas.

Nattin uninen korva oli kuullut äänen eteisestä. Hän oli juonut kuuman
oluensa ja samasta syystä kuin isäntänsäkin nukahtanut, mutta se uni ei
ollut juuri niin syvä. Omituinen eteisestä kuuluva ääni herätti hänet
hänen tuoliltansa ja varpaisillaan hän sipsutti keittiön ovelle. Hän
tuli juuri parhaiksi nähdäksensä miehen astuvan portaita alas lamppu
kädessä. Nattin silmät olivat kyllä sinä hetkenä unenpöpperössä, mutta
siitä huolimatta hän täysin tajusi, mitä hänen edessään tapahtui.
Tietysti se oli herra Paul, joka hiiviskeli täällä ympäri silloin,
kun muut ihmiset olivat menneet yöpuulleen saadakseen edes hetkisen
yön lopulla levätä. Näin Natt arvelematta päätti tehdessään yöllisiä
havaintojaan.

Kun kaikki tässä onnettomassa talossa vihdoin oli hiljaa, pilkisti kuun
kalpea naama esille pilvien välistä ja kurkisti pimeistä akkunoista
sisään.



X LUKU.


Seuraavana aamuna, tiistaina, Hugh Ritson löysi pöydältänsä tällaisen
kirjeen:

"Rakkahin. En tiedä, mitä minulle tapahtuu, mutta; minun silmäni
tulevat pahemmiksi ja pahemmiksi. En ole tänään enkä eilen ollenkaan
avannut niitä. Oi, rakas, minä pelkään, että menetän näköni! Ja minua
on niin kauheasti peloittanut. Päivä sen jälkeen, kun minä olin
kirjoittanut sinulle, rouva Draytonin poika tuli kotiin ja minä näin
hänet. Voi, minä luulin, että se olisi sinun veljesi Paul, ja hänen
nimensä myöskin on Paul; mutta minä luulen nyt, että siihen vaikuttivat
minun silmäni -- ne olivat hyvin pahat ja ehkä minä en nähnyt selvään.
Hän kyseli minulta jotakin ja meni; pois seuraavana aamuna. Elä ole
kauan kirjoittamatta?; minulla on niin hirveän ikävä. Koska sinä tulet
minun; luokseni? Sinun rakastava Mercysi. Kirjoita pian."

Hugh Ritson oli noussut tyynemmällä mielellä. Hän oli valmistunut
selvittelemään kaikki epäselvät asiat. Viime yönä hän oli saanut
tietää, että Paul Ritson ei ollut Robert Lowtherin poika. Nyt
päivänvalossa vakavat kysymykset täyttivät hänen mielensä. Hän ei
tuntunut saavan rauhaa, ennenkuin saisi tietää, kuka oli se mies, jota
erehdyksestä oli Paulina pidetty.

Mercyn kirjeen jälkeen salaisuus oli suuressa määrin selvinnyt. Tuskin
oli enää epäilyksen varjoakaan siitä, että se mies, joka oli maannut
Laiskassa Hevosessa -- mies, jonka monet olivat tulipalossa nähneet --
mies, jonka Greta oli käytävällä kohdannut, oli juuri sama mies, jonka
Mercy tunsi Paul Draytonin nimellä, hendonilainen kapakoitsija.

Mutta kun yhtä paikkaa valaisi niin kirkas valo, tuli sen ympäristö
sitä pimeämmäksi. Paljon tärkeämpi kuin kysymys, kuka tuo mies oli, oli
kysymys, mitä varten hän oli täällä. Miksi hän oli tullut näille main?
Miksi hän ei ollut tullut avoimesti? Mitä syytä hänellä oli kulkea kuin
varjo siellä, missä tiesi voivansa pysyä tuntemattomana?

Hughin ajatukset palasivat taas hänen äitinsä omituiseen
sairastumiseen. Viime yönä hän oli tehnyt sitäkin koskevia päätelmiä.
Ja ne olivat sangen yksinkertaisia. Toinen mies, kuka hän sitten
lieneekin, oli jostakin syystä tullut taloon ja päästyään eteiseen
ketään tapaamatta kiivennyt portaita ylös ja mennyt siihen huoneeseen,
josta ehkä kuuli jotakin liikettä. Tämä sattui olemaan hänen äitinsä
huone, ja kun muukalainen, joka niin merkillisellä tavalla oli rouva
Ritsonin poissa-olevan pojan näköinen, esitti itsensä näin omituisella
tavalla, näin omituisella ajalla ja näin omituisessa paikassa, valtasi
äidin pelko, että tässä oli aave, joka tuli ilmoittamaan hänen poikansa
kuolemasta ja niin hän oli pyörtynyt ja kaatunut lattialle.

Tällä otaksumalla oli kyllä omat, huomattavat heikkoutensa, mutta niitä
ei Hugh Ritson ollenkaan ottanut lukuun. Muut vieläkin sekavammat
seikat kiduttivat häntä.

Mutta tänä aamuna Mercyn kirjeen valossa asiat näyttivät selviävän
itsestään. Jos Paulin näköinen mies oli salaisesti saapunut Newlandiin,
hänellä täytyi olla salaiset syynsä pysyä tuntemattomana. Jos hän oli
mennyt rouva Ritsonin huoneeseen silloin, kun siellä ei ollut ketään,
tapahtui se siksi, että hänellä oli siellä jokin tehtävä. Eikä hänen
äitinsä pyörtymyskohtaus saattanut olla seuraus turhasta pelästymisestä
eikä järkkymätön äänettömyys hermokiihoituksesta.

Yksi tehtävä oli nyt muita tärkeämpi, ja se oli päästä tämän
salaisuuden perille. Kuka hän olikin, tämä tuntematon mies näytti
voivan järkyttää heidän kaikkien elämäänsä.

Se asia kuitenkin oli selvä, ettei Paul Ritson ollut Gretan velipuoli.

Hugh Ritson päätti hänkin matkustaa etelään. Jos se muukalainen vielä
kierteli Newlannissa, sen parempi. Hugh tahtoi tavata sen vanhan
naisen, äitinsä ja keskustella häiritsemättä hänen kanssaan käyttäen
maailmanmiehen koko oveluutta apunaan.

Hugh vietti suurimman osan päivästä toimistossaan: kaivoksilla
järjestellen sellaisia asioita, jotka eivät voineet odottaa hänen
paluutansa. Keskiviikkoaamuna hän lähetti Nattin jalkaisin viemään
herra Bonnithornelle kirjettä, jossa hän selitti lyhyesti ja varovasti,
miten asiat edelleen kehittyivät. Sitten hän pistäytyi hetkeksi äitinsä
huoneeseen.

Rouva Ritson oli noussut ja istui nyt takan ääressä, kirjoittamassa.
Hugh huomasi äitinsä noustessa, että hän oli itkenyt ja että paperille
oli kirjoittaessa tipahdellut suuria pisaroita. Eräs nainen oli
lattialla polvillansa; ja järjesteli liinavaatteita matka-arkkuun. Tämä
kielevä eukko Dinah Wilson laverteli juuri, kun Hugh astui sisään.

"Kaikki sanovat", hän puheli, "ettei sellaista ole kuultu eikä nähty.
Ja Reuben vakuutti minulle samaa. Hän oli puutarhassa, kun minä hain
liskoja, ja hän herkutteli siellä kuin parhainkin vieras. 'Tulipalossa
oli herra Paul, se on ihan varma', hän vakuutti uudestaan ja uudestaan.
Mitä mies, sanon minä, tiedäthän, ettei hän ollut kotona. Herra
Paul oli matkustanut Lontooseen. 'Se oli Paul tai hänen lihallinen
veljensä', väitti hän hellittämättä."

"Hyst, Dinah", äännähti rouva Ritson.

Hugh sanoi äidilleen hiljaisella äänellä, mitkä asiat vaatisivat
häntä matkustamaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja sanoi "hyvää yötä"
osoittamatta mitään mielenliikutusta.

Äiti ojensi hänelle kätensä ja katseli häntä hellästi silmiin.

"Näinkö me eroamme?" hän sanoi ja ojentuen eteenpäin kosketti
huulillaan hänen poskeansa.

Hugh näytti hämmästyneeltä ja valahti kalpeaksi, mutta hän meni ulos
kylmänä ja virkkamatta sanaakaan. Puolta tuntia myöhemmin hän asteli
lumista tietä myöten kiireesti asemalle.



XI LUKU.


Erotessaan Nattista lauantai-iltana asemalla Paul oli käskenyt
tallimiehen tuoda vaunut samaan paikkaan ja samalla ajalla
keskiviikkona. Saatuaan nämä määräykset Natt oli kuitenkin, kuten
olemme nähneet, tullut omiin päätelmiinsä, miten asiat oikeastaan
olisivat. Yhä suuremmalla voimalla hallitsi hänen mieltään ajatus, että
olisi ihan turhaa tehdä, niinkuin häntä oli käsketty. Mitä hyödyttäisi
mennä asemalle noutamaan miestä, joka ei kuitenkaan saapuisi junassa?
Mitä järkeä olisi olla hakevinaan kotiin mies, joka ei hetkeäkään ole
ollut poissa näiltä main? Nämä ja monet kysymykset risteilivät Nattin
mielessä, kun hän asiaa ajatteli.

Hän harkitsi sitä koko matkan palatessaan herra Bonnithornen luota ja
päätti, että meno asemalle tänä iltana kahdeksan junalle olisi ollut
samaa kuin heittäytyä ihmisten pilkattavaksi. Mutta kun hän tuli
talliin, istahti tupakoimaan ja näki ajan lähestyvän, hänen vaistonsa
alkoi automaattisesti toimia ja hän punnitsi asiaa kylmän järjen
avulla. Lyhyesti, hän pani takin ylleen ja alkoi asetella valjaita
tamman selkään.

Sitä tehdessään hänen mieleensä johtui kaksi merkillistä seikkaa.
Ensimmäinen oli se, että hevonen näytti olleen ajossa hänen
poissa-ollessaan; toiseksi hevosen valjaat eivät olleet juuri siinä
naulassa, johon hän oli ne viimeksi pannut. Ja kun hän veti vaunut
vajasta, hän huomasi, että rattaissa oli vielä sulamatonta lunta.

Nämä huomiot muuttivat aluksi hänen päätelmänsä. Mutta nyt ei ollut
aikaa näihin syventyä, vaan hän hyppäsi ajajan penkille ja ajoi
tiehensä. Matkalla vanhat epäluulot Paulia kohtaan virisivät uudestaan.

Natt oli ajanut tuskin puolitiehen asemalle, kun hän hypähti melkein
pois rattailta, niin voimakkaasti omituinen, järkevä ajatus iski
hänen mieleensä: _Vaunut olivat olleet ulkona jo ennemmin!_ Hän oli
tuskin ehtinyt hymyillä, ennenkuin ajatus synnytti toisen: _Ja se on
tapahtunut tätä samaa tietä!_ Tämän jälkeen ajatuksen lento oli nopea.
Tuskin puolta penikulmaa tarvittiin, ennenkuin Natt oli selvittänyt
itselleen, että Paul Ritson itse oli ajanut tammalla asemalle ollakseen
siellä kello kahdeksan aikaan, että voisi pettää tylsämielisiä ihmisiä.
Hän oli täysin tyytyväinen tähän tulokseen ja kokonaan unohti sen pikku
seikan, mikä olisi vienyt vaunut jälleen kotiin.

Hänen ajaessaan asemalle tervehti häntä eräs odottava vuokra-ajuri:

"Pahapa on tammarääsyn, ukkoseni -- kulkea kaksi kertaa puolenpäivän
kuluessa semmoinen matka. Luulen nähneeni sen jo täällä ennenkin."

Nattin kasvoille levisi ylhäinen hymy, joka näytti johtavan häntä
kiusaukseen sanoa, ettei toinen vaivaisi itseään asioilla, jotka eivät
hänelle kuulu. Tämän asemesta hän kuitenkin urahti:

"Tierätkö, kuka tällä viimeksi tuli?"

Odottamatta vastausta Natt heilautti kättään ja ajoi ohi.

Juuri kun kello löi kahdeksan, Lontoon-juna porhalsi asemalle ja
minuuttia myöhemmin Paul Ritson ilmestyi näkyville. "Siinä hän tietysti
on", ajatteli Natt.

Paul oli verrattomalla tuulella. Hänen kasvoillaan oli kirkkain hymy ja
hänen äänessään mitä hyväilevin sointu. Hänen pukunsa lampun valossa
näytti rypistyneeltä ja likaiselta.

Hän hyppäsi vaunuun, istahti ajajan puolelle, otti ohjakset ja lähti
matkalle iloisesti jutellen.

Siitä oli kuukausia, kun Natt Paulilta oli osakseen sellaista
ystävyyttä saanut.

"Liian hyvää ollakseen totta", ajatteli Natt tehden omalla hiljaisella
tavallaan huomioita saadakseen koko jutun selväksi.

"Mitäs uutta minun poissa-ollessani?" kysyi Paul.

"Höm!" sanoi Natt.

"Eikö mitään uutta? Eikö kenenkään lehmä ole poikinut? Tamma ei ole
pudottanut takajalan kenkäänsä -- eikä mitään muutakaan?" kyseli Paul
nauraen.

"Minä en tiedä enempää kuin tekään", sanoi Natt vastahakoisella äänellä.

Paul katsahti häneen ja nauroi taas. Sellaisena iltana kuin tämä
ei jonkun palvelijan huono tuuli saanut häiritä hänen vapauttavaa
iloisuuttansa.

He ajoivat nyt jonkun matkaa puhumatta mitään, äänettömyyttä vain
häiritsivät Paulin kehoitukset, kun hän hoputti vanhaa tammaa viemään
häntä kiireemmin jonkun luo, joka odotti häntä pappilassa.

Natt alkoi vähitellen päästä synnynnäisestä epäluulostansa, että
ihmiset aina narrailevat häntä, ja nähdä asian huvittavan puolen.
Kaikissa tapauksissa oli sukkela temppu tämä -- tämä Paul-herran
kepponen. Ja parasta kaikista oli, ettei siitä tiennyt kukaan muu kuin
Natt ja hän itse. Natt alkoi olkansa yli luoda merkitseviä katseita
Paulin kasvoihin. Paul katsahti vastaan kummastelevin ilmein, mutta
sehän oli vain osa leikistä.

"Pidä vain salassa", Natt ajatteli, "miten _me_ vedämme heitä nenästä."

Eteläpuolella tietä avautui laakso, jota etäämpänä pilviätavoittavat
vuoret reunustivat. Mylly oli kummulla parin penikulman päässä, ja
öilläkin -- paitsi kaikkein pimeimpinä -- sen ääriviivat näkyivät
taivasta vasten kahden vuoren välistä. Kuuta ei näkynyt, vaikka olikin
kuutamon aika, sillä leijailevat pilvet peittivät taivaan.

"Mitäs myllylle on tapahtunut?" kysyi Paul huomattuaan kaukaa sen
hävitetyn muodon.

"Ei mitään sitten lauantai-illan, sen mukaan kuin olen kuullut", sanoi
Natt.

"No, mitäs sille silloin tapahtui?"

"Oh, ei mitään, ei mitään -- vaikk'en voi sitä vakuuttaa", sanoi Natt
tunkeilevasti irvistäen.

"Mitä, poika, siivethän ovat poissa -- katso!"

"Enhän sano muuta kuin, että ne ovat. _Me_ tiedämme koko asian, _me_
tiedämme."

Paul katsahti häneen hämmästyneenä. Natt oli juonut, mikään ei ollut
sen varmempaa. Likööri menee muutamien ihmisten päähän, mutta Nattin
päähän se ei ollut noussut, vaan kasvoihin. Miten idioottimaisesti
irvistäen saattoikaan joku katsoa toista suoraan silmiin!

Mutta Paulin sydän oli täynnä onnea. Hänen sydämensä haltija oli
horjumatta valta-istuimellaan. Nattin kasvot olivat ärsyttävän
naurettavat eikä Paul voinut olla hymyilemättä silmätessään niihin.
Sitten Nattkin nauroi, ja he molemmat nauroivat -- kumpikin toisilleen
-- ei kumpikaan toisen kanssa. "Minä en tiedä mitään, minä en tiedä.
Oh, en!" mutisi Natt partaansa. Kerran hän virkkoi tämän huomautuksensa
ääneenkin.

Kun he tulivat pappilaan, Paul nousi seisoalleen, antoi ohjakset
Nattille ja hyppäsi alas.

"Älä odota minua", hän sanoi, "aja kotiin."

Natt ajoi Lentävään Hevoseen asti ja siellä hän pistäytyi sisään
saadakseen tuikun murheeseen jättäen hevosen tielle. Ennenkuin hän
lähti kapakasta, hän teki huomion, joka julmasti kiihoitti, vaikka
sangen vähän ihastutti, hänen epäluuloista, typerää mieltänsä.



XII LUKU.


Eräs kiertävä, köyhä saarnaaja oli kulkenut sinä päivänä laakson läpi
ja kun ilta tuli, hän oli kolkuttanut pappilan ovelle.

"Nähdessäni auringon laskevan", hän sanoi, "ja tietäen, että Keswickiin
on pitkä tie, ja kun minä en voi sietää raakaa yöilmaa, vaan varmasti
kylmetyn, minä, suoraan tulin teidän taloonne."

Kuten arvokkaammatkin vieraat, kengätön tulija kutsuttiin sisään ja
tarjottiin hänelle, mitä talossa parasta oli.

"Tule sisään, veli ja ole tervetullut", sanoi kirkkoherra Christian,
ja sen yön tämä kiertolainen vietti pappilassa. Hän oli onneton,
kovaosainen raukka, jonka aivot olivat yhtä tyhjät kuin kukkarokin,
mutta nyt hänellä oli lämmintä ja kodikasta takan ääressä.

Greta kuuli Paulin askelet käytävällä ja juoksi häntä vastaan.

"Paul, Paul, Jumalan kiitos, että sinä olet vihdoinkin täällä!"

Hänen ilonsa oli vilpitön, vaikka sydäntä painoi raskas huoli, mutta
Paul ei ollut sillä tuulella, että olisi voinut, tehdä tarkkoja
huomioita.

Kirkkoherra Christian nousi paikaltaan takan luota ja pudisti Paulin
kättä sydämellisesti ja teeskentelemättömästi.

"Olen oikein iloinen tavatessani sinua, poika", hän puheli. "Tämä on
veli Jolly", hän lisäsi, "pyhän ristin soturi, joka hyvän sydämensä
vuoksi on joutunut takauksiin ja menettänyt kaiken, mutta nyt koettaa
saaden sijaan sellaista omaisuutta, jota ei koi syö eikä ruoste
raiskaa."

Paul pudisti ristinsoturin kurttuista kättä ja vetäysi sitten Gretan
kanssa akkunansyvennykseen erillensä.

"Kaikki on järjestyksessä", hän sanoi kiihkeästi.

"Tapasin isäni vanhan ystävän ja sovimme, että minä menen hänen
lammaslaiduntensa isännöitsijäksi kahdeksi vuodeksi. Minulla on ollut
kiire, sen voin sanoa. Kuuntelehan. Maanantaina minä tapasin sen vanhan
herran -- hän on nyt Lontoossa eikä enää halua palata Victoriaan,
kuten sanoi minulle -- vaan tahtoo tulla haudatuksi isänmaan poveen --
hauska vanha vekkuli muuten -- sanoo muistavansa isän niiltä ajoilta,
jolloin hän oli konttoristina Tommy Wilkinsonilla. No niin, maanantaina
minä näin sen vanhan pojan ja teimme sopimuksen -- reilu vanha ukkeli
samalla, vaikka hänellä onkin haukan nokka, sen puolesta hän on oikea
Shylock. No niin -- mihinkäs minä jäinkään? Jaa, sitten tiistaina
minä hankin paikat -- sinulle, äidille ja itselleni -- laivan nimi on
Ballarat -- omituinen nimi -- hieno valtamerihöyry -- niin ja lähtee
Lontoosta ensi keskiviikkona --"

"Ensi keskiviikkona?" sanoi Greta hajamielisesti, äänessä sangen vähän
mielenkiintoa.

"Niin, viikko tästä päivästä se lähtee täsmälleen kello kolme -- luotsi
tulee viittätoista vaille -- kaikki menevät laivaan kello kaksitoista.
Mutta eihän nyt kestänyt koko päivää ottaa paikkoja ja iltapäivän minä
olin asianajotoimistossa. Sitä joukkoa ei täytä millään, ne sitten ovat
ovelia! Ehkä se on siksi, että niillä aina täytyy olla täysi haarikka
nenän alla, eivätkä ne voi panna tikkua ristiin, ellei koko maailma
sitä tiedä. Ha, ha!"

Paul jutteli iloisesti ja silmät leimusivat.

Takan punertavassa valossa kirkkoherra ja kiertävä saarnaaja istuivat
ja juttelivat, mitä tapahtui suuressa maailmassa näiden unisten
vuoristojen ulkopuolella.

Greta vetäytyi akkunansyvennyksestä sinne, mihin takka loi hämärää
valoansa, sillä Paulin verraton tuuli tuntui tällä hetkellä viiltävän
hänen masentunutta mieltään.

"Niin, minä olin asianajotoimistossa", lisäsi Paul ja veti taskustaan
Hughin nimeen tehdyn valtuuskirjan, "ja nyt hän voi tehdä Ghyllille,
mitä haluaa aivan kuin se olisi hänen omansa. Paljon onnea toivotan
hänelle, ja suokoon Jumala hänelle yltäkyllin hyvyyttä! Mutta siinäkö
ei kaikki -- ei puoliksikaan. Tänä aamuna -- ah, sinä viisas pieni
nainen, joka luulet tietäväsi kaikki asiat paremmin kuin muut ihmiset,
sanopa minulle, mitä minä tein Lontoossa ennen lähtöäni tänä aamuna."
Greta oli tuskin kuullut, mitä toinen puhui. Hänen katseensa oli
painunut rinnalle, kädet olivat kiertyneet niskan taa ja kyyneleet
vuosivat virtoina, mutta Paul ei sitä huomannut.

"Mitäs luulet? No, minä menin Siviilivirastoon ja ostin lupakirjat
eivätkä ne ihmeitä maksaneet -- ja nyt se voi tapahtua minä päivänä
hyvänsä -- _koska_ tahansa -- ajattelepas sitä. Hei, hei, kas vain,
näytäpäs kasvosi! No? -- ylös nyt, no, kiltisti vain! Tiedätkö, ne
kysyivät minulta sinun tuntomerkkejäsi, silmiesi väriä tai jotakin --
mutta minä en kuolemakseni osannut sitä sanoa -- no, nyt minä katson --
juuri nyt. Mitä, mitä tämä on. -- Mitä riivattua -- mitä kummaa tämä on
-- Mitä, Greta -- sinä itket -- totisesti, sinä _itket_."

Paul oli kohottanut hellällä väkivallalla Gretan kasvot ja nyt hän piti
häntä käden päässä ja katseli hämmästyneenä.

Kirkkoherra Christian liikahti tuolillansa. Hän ei ollut niin
syventynyt juttuihin ja juoruihin, ettei olisi huomannut, mitä
ympärillänsä tapahtui. "Greta on vain pahalla mielellä", hän sanoi
koettaen nauraa. "Hän on järjestellyt kapineita uudestaan ja uudestaan
eikä mikään ole viihdyttänyt. Hänellä on ollut ikävä, totisesti." Syvä
ääni värähti tällä kertaa, ja veitikkamaiset, vanhat silmät sumenivat.

"Ah, tietysti, tietysti!" puheli Paul äänekkäästi ja nauroi yhtä
sydämellisesti kuin kirkkoherrakin.

Gretan kyyneleet olivat kuivaneet sinä hetkenä.

"Sinun täytyy heti mennä kotiin, Paul", hän sanoi. "Sinun äitisi ei
jaksa hetkeäkään enempää odottaa."

Paul nauroi, hullutteli ja jutteli poislähdöstään. Greta keskeytti
hänet vakavin ilmein ja juhlallisin sanoin. Lopulta Paulin vallaton
mieli asettui, hän alkoi huomata, että jotakin oli hullusti. Silloin
Greta kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut Ghyllissä maanantai-iltana.
Paul valahti valkeaksi, ja kieli tuntui aluksi tarttuvan kiinni. Ensin
hän yritti nauraa sille, mutta nauru loppui lyhyeen.

"Sen on täytynyt olla minun veljeni", hän sanoi.

"On kyllä totta, ettemme me paljoa samanlaisilta näytä, mutta
silloinhan oli yö, pimeä yö, eikä sinulla ollut muuta kuin hämärä lyhty
-- ja onhan meissä jotakin koko suvulle yhteistä."

"Sinun veljesi Hugh istui huoneessaan."

Paulin sydäntä vihlaisi sanoinkuvaamaton tuska.

"Sinun tullessasi äitini kamarin ovi oli auki?"

"Ihan auki."

"Ja Hugh oli huoneessaan?" kysyi Paul, ja hänen silmänsä leimusivat ja
hampaat pureutuivat vastakkain.

"Minä näin hänet siellä hetkistä myöhemmin."

"Minun piirteeni, kokoni, näköni, sinä sanot?"

"Joka suhteessa sama."

Paul kohotti kasvonsa ja takan punertavassa valossa niillä kuvastui
sanaton kauhu. "Todella siis -- peilikuva minusta?"

Greta värisi ja vastasi: "Juuri niin, Paul, ei enempää eikä vähempää."

"Sangen kummallista", mutisi Paul. Tämä oli järkyttänyt häntä
sydänjuuria myöten. Greta painautui lähemmä häntä.

"Ja kun minun äitini tuli tuntoihinsa, hän ei sanonut mitään?"

"Ei mitään."

"Sinä et kysynyt häneltä mitään?"

"Kuinka minä olisin voinut? Mutta niin kiihkeästi minä halusin kuulla
edes yhden sanan."

Paul hyväili hellästi hänen päätänsä.

"Oletko sinä tavannut häntä sen jälkeen?"

"En sittemmin. Minä olen ollut kipeä -- tarkoitan kovin pahoinvoipa."

Kirkkoherra Christian liikahti taaskin tuolillansa. "Mitä sinä
ajattelet, poikaseni? Viime yönä nousi Greta unissaan vuoteestaan,
kulki portaan päähän ja putosi ihan maahan asti."

"Rakas lemmikkini", sanoi Paul, ja hajamieliseen katseeseen kohosi
kauhun ilme.

"Mutta, Jumalan kiitos, hänelle ei tapahtunut mitään pahaa", sanoi
kirkkoherra ja kääntyi taas vieraaseensa.

"Paul, nyt sinun täytyy kiiruhtaa. Hyvää yötä nyt tällä kertaa,
rakkahin. Suutele minua. Hyvää yötä."

Mutta Paul seisoi yhä paikoillaan. "Greta, tuntuuko sinusta, että mitä
on tapahtunut nyt, on tapahtunut ennenkin -- jossakin -- jollakin
tavalla -- mutta missä ja milloin? -- Nämä kysymykset ahdistavat sinua
-- mutta niihin ei ole vastausta -- sinä olet vajoamassa pohjattomaan
syvyyteen."

Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, hänen silmänsä säkenöivät, vaikka
katse tuntui tuijottavan määrättömiin etäisyyksiin. Gretaa rupesi
peloittamaan se kauhu, jonka oli hänessä herättänyt.

"Älä ajattele liian vakavasti sitä", hän pyysi. "Saattoihan olla, että
erehdyin. Oikeastaan Hugh sanoi --"

"No, mitä hän sanoi?"

"Hän sai minut häpeämään. Hän sanoi, että minä olin kuvitellut näkeväni
sinut, kirkaissut ja peloittanut sinun äitiäsi."

"Maailmassa on ihmisiä, jotka voisivat nähdä Jumalan enkelin taivaasta
tulevan alas ja sittenkin väittäisivät, että se oli vain vesipatsas."

"Mutta, kuten itse sanoit, se tapahtui yöllä ja oli kovin pimeä.
Minulla ei ollut muuta kuin viheliäinen lyhty. Älä katso noin, Paul."

Tyttö nosti hermostuneen kätensä hänen silmilleen ja naurahti lyhyesti
ja ontosti.

Paul riistäytyi irti mieltänsä masentavasta ilkeästä tunteesta.

"Hyvää yötä, Greta", hän sanoi hellästi ja asteli ovelle. Sitten
katseeseen palasi tyhjyys.

"Vastaus on jossakin -- jossakin", hän sanoi miettivästi. Hän pudisti
taas itseänsä ja virkkoi iloisella äänellänsä: "Hyvää yötä kaikki,
hyvää yötä. Hyvää yötä."

Seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.

Päästyään tielle hän alkoi juosta, mutta yksin ruumiinliikunnon
tähden ei hänen hengityksensä muuttunut puuskuttavaksi. Ennenkuin hän
ehti kylään hänet oli vallannut rajaton pelko ja huoli, miten oli
käynyt hänen äidillensä. Mitä oli se omituinen tauti, joka hänet oli
yllättänyt hänen poissaollessaan? Äidin enkelinkasvot olivat olleet
hänelle majakkana pimeässä. Hän oli kohottanut hänen sielunsa maan
tomusta. Maailma lakeineen oli kiduttanut häntä, mutta nyt oli taivaan
rauha käsittänyt hänet. Sanokoon maailma mitä tahansa, sen tuomio ei
ulottuisi äidin sydämeen.

Hän kiiruhti edelleen. Miten järjetön hullu hän olikaan ollut, kun oli
antanut Nattin mennä vaunuineen! Miksi se tolvana ei kertonut, mitä oli
tapahtunut. Olisiko hänen äitinsä nyt pahempi? Olisiko hän tunnoissaan?
Miksi, Herran tähden, hän ollenkaan oli lähtenyt koko matkalle?

Hän saapui Lentävän Hevosen luo, ja siellä sidottuna johteeseen oli
hevonen ja vaunut. Natt oli sisässä. Siellä se lurjus oli tulen ääressä
ja nauraa hohotti lasi kuumaa likööriä kädessään.

Paul hyppäsi rattaille ja ajoi matkaansa.

       *       *       *       *       *

Oli tuskin inhimillisen luonteen mukaista, että Natt olisi voinut
vastustaa kiusausta osoittaa, mikä monitietoinen, nuori veitikka hän
saattoi olla, jos tahtoi. Natt ei koskaan koettanutkaan vastustaa sitä.

"Onko se kuoleman enne?" hän kysyi silmää iskien, mutta säilyttäen
arvokkaan ylemmyytensä, jolla oli toisia kohdellut.

"Se on kohtalo, minä sanon sinulle", sanoi Tuomas Kyttyräselkä imien
kiivaasti piippuansa, ja toinen hento ääni -- se oli pienen Jakob
Berryn -- kuului peremmältä selittävän koko tätä salaisuutta.

Ylpeä hymy väreili Nattin huulilla, kun hän halveksien armotta hylkäsi
toisten yliluonnolliset selitykset.

"Säästäkää juttunne ja kummituksenne", sanon minä. "On kumma, että on
sellaisia ihmisiä, jotka eivät usko omia aistejansa. Jos te voitte
näyttää minulle, että tuo minun hevoseni voi olla kahressa paikassa
samalla kertaa, minä ehkä uskoisin, että herra Paul voi olla sekä
täällä että Lontoossa yht'aikaa. Sitä minä en kuitenkaan usko, sen
sanon teille."

Tälle viisaalle päätelmälleen Natt nauroi, röyhisteli rintaansa
ja maisteli kuumaa likööriänsä. Juuri sillä hetkellä Paul hyppäsi
rattaille ja ajoi tiehensä.

"Sanokaa minulle, että hevoseni, jonka olen sitonut ruuviin, on
tallissaan, ja minä alan uskoa, että olen erehtynyt."

Gubblum Oglethorpe tuli juuri sisään ja kuuli Nattin viimeisen lauseen.

"Mihinkä ruuviin?" hän kysyi.

"Mihinkä, tietysti talon eressä olevaan johteeseen."

"No, sitä vastaan minä nyt en voi väittää, sillä minä alan tulla
likinäköiseksi, mutta jos _tämän_ talon johteeseen on sirottu joku
hevonen, niin minut saa hirttää."

Natt juoksi ovelle, ja tusina uteliaita silmäpareja seurasi häntä.
Hevonen oli tiessään. Natt istahti paikalleen ja katseli ympärilleen
kauhun ilme kasvoillaan.

"No, minut kyllä hirtetään!" hän sanoi.

Vihdoinkin kummitus oli tehnyt hänelle kepposet.



XIII LUKU.


Matkalla Ghylliin Paulin levottomuus oli kiihtynyt raatelevaksi
tuskaksi. Ehk'ei se ollut muuta kuin mielikuvitusta, mutta hänestä
tuntui, että sumupilvi leijaili talon yllä. Kun hän astui eteiseen,
hänen askelensa kaikuivat kumeina hänen korvissaan, ja koko talo näytti
tyhjältä kuin hauta. Surullinen ympäristö tuntui kokonaan masentavan
hänen mielensä. Vanha Dinah Wilson tuli silloin keittiöstä ja katseli
hämmästyneenä häntä. Ilmeisesti häntä ei oltu odotettu. Hänen teki
mielensä kysyä tuhansia asioita, mutta kieli tuntui puuttuvan suuhun.
Voimakas mies vapisi, ja hänen rohkeutensa tuntui lannistuvan.

Miksi tuo nainen ei puhunut? Kuinka säikähtäneeltä hän näyttikään!
Paul aikoi hyökätä hänen ohitsensa yläkertaan, kun eukko ilmoitti
vapisevalla äänellä, että hänen rouvansa oli mennyt.

Sanat lävistivät Paulin kuin teroitetut nuolet. "Mennyt! Miten mennyt?"
hän huudahti. Olisiko mahdollista, että hänen äitinsä olisi kuollut?

"Mennyt pois", sanoi Dinah.

"Pois! Mihin?"

"Mennyt junalla, herra, tänä iltana."

"Mennyt junalla", Paul kertasi koneellisesti ja hajamielisesti.

"Sinne on jätetty kirje, herra. Se on hänen huoneensa pöydällä."

Hilliten itseänsä Paul harppasi ylös kolme porrasta kerrallaan. Hänen
äitinsä huone oli tyhjä, takka oli kylmä, kuvat poissa seiniltä, pöytä
paljaana, ainoat kirjat hyllyltä kadonneet -- kaikki oli äänetöntä,
hämärää, selittämätöntä.

Mitä tämä merkitsi? Paul seisoi hetkisen kynnyksellä nähden kaiken
yhdellä silmäyksellä. Heti kun hän jaksoi hieman malttaa mieltänsä, hän
huomasi kirjeen pöydällä. Hän otti sen vapisevin sormin. Osoite oli
hänelle, äidin käsialaa. Hän avasi sinetin ja luki seuraavaa:

"Minä aion mennä katolisen kirkon suojaan. Olen kauan ajatellut tätä
turvapaikkaa, mutta minä toivoin voivani odottaa sitä päivää, jolloin
sinun onnesi olisi tullut täydelliseksi Gretan rinnalla. Taivas ei sitä
suonut, ja minä jätän sinut ilman viimeisiä jäähyväisiä. Hyvästi, rakas
poikani ja Jumala siunatkoon ja ohjatkoon sinua. Jos rakastat minua,
älä sure minun tähteni. Rakkaudesta sinuun minä jätän sinut. Ajattele
minua, kuten sellaista, joka on päässyt rauhaan, ja minä siunaan
taivaassakin sinua. Jos joskus maailma pilkkaisi sinua äitisi nimellä,
niin muista, että hän sittenkin on sinun äitisi ja rakasti sinua viime
hetkeensä asti. Hyvästi, rakas Paul. Sinä et koskaan saa tietää päivää,
milloin tämä erehtynyt ja surullinen sydän on lakannut sykkimästä ja
kaipaava henki saa yhtyä iäiseen kiitosvirteen Hänen kunniakseen. Siitä
hetkestä, rakkahin, kun luet tämän kirjeen, ajattele minua kuolleena,
sillä minä olen kuollut maailmalle."

Paul piti kauan kirjettä edessään ja tuijotteli siihen nurinrevähtänein
silmin. Kaikki tunteet näyttivät kuolleen. Ei ainoatakaan kyyneltä, ei
huokausta, ei valitusta päässyt murtuneesta sydämestä. Kaikki tuntui
pysähtyneen ja puutuneen. Siinä seisoi nyt murtunut, häväisty, onneton
mies. Tuhat tuskaa hänen sielussaan tuntui muodostavan voimakkaan
virran, joka tahtoi vajottaa hänet ammottavaan tyhjyyteen.

Ääneti hän kääntyi ympäri ja asteli ulos talosta. Äänettömät huoneet
kaikuna kertasivat hänen raskaat askelensa. Hän kääntyi pappilaan
johtavalle tielle, asteli katsomatta oikealle tai vasemmalle,
tuijottaen suoraan eteensä ja kohottamatta kertaakaan katsettaan. Tie
saattoi olla pitkä, mutta siitä hän ei välittänyt; yö voi olla kylmä,
mutta kylmempi oli sydän hänen rinnassaan. Pilvet kiisivät taivaalla
ja päästivät kuun kirkkaana valaisemaan maata, mutta hänelle oli elämä
sysimusta yö.

Pappilassa unelmoiva takkatuli oli juuri riittymässä. Ryysyinen vieras
oli johdettu vuoteeseensa, ja itse hyvä kirkkoherra teki tiliä maailman
ja Luojansa kanssa päivän toimista. Greta istui hiipuvan hiilloksen
edessä, ja sydäntä painoi sanoinselittämätön pelko.

Kun Paul avasi oven, hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen
silmissään oli outo katse, mutta hän oli kylmä ja puhui hiljaa. Hän
kertoi, mitä oli tapahtunut ja luki äitinsä kirjeen. Hän luki sen
lujalla äänellä, eikä ainoakaan värähdys ilmaissut sitä tuskaa, joka
raateli hänen sieluansa. Sitten hän istui kauan ääneti eikä hänen
henkensä voinut tajuta ajankulua.

Tuskin Gretakaan mitään virkkoi, ja vanha kirkkoherra puhui vähän.
Miten voimattomilta tuntuivatkaan sanat tällaisessa surussa! Kuolemalla
oli lohdutuksensa, mutta mikä voi lohduttaa elävältä kuolleen surevia
omaisia?

Vihdoin Paul ilmoitti, että hän toivoi vihkimisen tapahtuvan heti --
huomenna tai viimeistään ylihuomenna. Hän ilmaisi heidän aikomuksensa
olevan lähteä Englannista, kertoi isänsä ystävästä, luovutuskirjasta,
joka oli tehty hänen veljensä nimeen.

Vanha mies oli syvästi liikutettu, mutta hän oli mitä suurimmassa
määrässä epäitsekäs olento. Hän ymmärsi sangen vähän siitä, mitä jo
oli tehty tai tehtäisiin. Mutta hän sanoi: "Jumala siunatkoon teitä
ja olkoon teidän kanssanne", vaikka hänen oma haavoitettu sydämensä
vuosi verta. Greta polvistui hänen tuolinsa ääreen ja suuteli iän ja
vaivojen uurtelemia kasvoja, jotka nyt uivat kyynelissä. Sovittiin,
että vihkiminen tapahtuisi perjantaina. Nyt oli keskiviikon jälkeinen
yö.

Paul nousi ja asteli ovelle, ja Greta seurasi häntä eteiseen.

"Teet hyvin, kun jätät kaikki veljellesi", hän sanoi.

"Emme puhu siitä nyt", vastasi Paul.

"Mitä teidän välillänne on tapahtunut?" kysyi Greta.

"Toisella kertaa, lemmittyni."

Greta muisti Hugh Ritsonin omituisen uhkauksen. Pitäisikö hänen
ilmoittaa se Paulille? Hän oli melkein tekemäisillään sen, kun hän
kohotti katseensa Paulin kasvoihin. Niiden murtunut, eloton ilme
ehkäisi häntä. Ei nyt. Se olisi julmaa.

"Minä tiesin, että kummallisia enteitä oli olemassa", sanoi Paul, "ja
nyt se kauhea on tapahtunut."

Hän astui yli kynnyksen ja saapui pihalle. Lumi peitti vielä maata ja
pakkanen oli sen jäädyttänyt. Kävi vinha tuuli, joka humisi ja huokaili
jäisissä, lehdettömissä puissa. Kuu pilkisti taas synkän pilven raosta.
Samalla lankesi avoimesta ovesta takan punerva valo hänen kalpeille
kasvoillensa.

Greta läähätti. Väristys kävi hänen lävitseen. Tuossa hänen edessään,
silmä silmää vasten, olivat taaskin samat kasvot, jotka hän oli nähnyt
Ghyllissä.



XIV LUKU.


Paul palasi kotiin murtunein sydämin ja masentunein mielin. Hän istahti
alakuloisena tuolille ja kaikki tuntui tyhjältä. Kun palvelijat
puhuivat hänelle, hän kohotti heihin kaksi surun sumentamaa silmää ja
vastasi lyhyesti heidän kysymyksiinsä. Palvelijatar laittoi pöytään
illallisen ja ilmoitti, että se on valmis. Kun hän palasi korjaamaan
sitä pois, oli se koskematta. Paul nousi äitinsä huoneeseen ja istui
kylmän takan ääreen. Kynttilä, jonka hän oli mukanaan tuonut, paloi
loppuun.

Keittiössä palvelijat ja peltotyöläiset seurustelivat kauan ja
keskustelivat ahkerasti. "Mikä Paul-herraa vaivaa?" "Tullut ehkä
pettymyksiä rakkausasioissa." "Kuka niiden naisten oikkuja tietää?"
"Mihin talon rouva on mennyt?" "Ehkä ostamaan uutta pukua." "Kukapa
tietää, vaikka alkaisi vielä tytöksi pukeutua?" "Ekkös kuullut mitään
kyyritessäs' rouvaa asemalle Reuben?" "En, en kerrassa mitään." "Ekkös
sinä ollut kyyriss' asemall' tän' iltana?" "Enhän sanokkaan, etten
ollut." "Tapasitko sinä herra Hughin tänä aamuna, Natt?" "Älkää kyselkö
Nattilta, hänen kielens' on sirottu tän'iltana. Hän juttelee kaikk'
ittelleen -- kiroaa joskus ja mutisee omaan partaans'."

Kun palvelijat olivat käyneet levolle ja koko talossa oli hiljaista,
Paul vielä istui äitinsä huoneessa. Ei kenkään muu kuin hän itse
tiennyt, niitä hän kärsi sinä yönä. Hän koetti selvitellä sitä
onnettomuutta, joka oli hänen osaksensa tullut. Miksi hänen äitinsä
oli sulkeutunut luostariin? Miksi hänen rakkautensa poikaansa vaati
häntä jättämään hänet? Koettaa etsiä vastausta näihin kysymyksiin oli
samaa kuin kolkuttaa hautaholviin: ääni, joka olisi voinut vastata, oli
vaiennut. Ei tullut mitään muuta vastausta kuin synkkä, raskas ontto
kaiku hänen epävarmaan koputukseensa. Kaikkialla ammotti tylsä sokea
tyhjyys, josta ei ollut ulospääsyä eikä kuulunut sanaakaan vastaukseksi.

Tästä horroksesta hänet herätti harhanäky, joka tänä yönä monta pitkää
tuntia poltti hänen aivojaan kuin sulatettu lyijy. Kasvot, jotka Greta
oli nähnyt ja varmaankin olivat ilmestyneet hänen äidilleen, näyttivät
nyt kohoavan hänen eteensä, kun hän siinä istui yksinäisessä huoneessa.
Hän näki omat kasvonsa, kuin olisi katsellut niitä peilistä. Ei edes
yön pimeys voinut salata sitä. Selkeänä ja kirkkaana kuin päivällä
se hohti ja hehkui tässä pimeässä huoneessa. Hän sulki silmänsä
karkoittaakseen sen pois, mutta yhä se oli hänen edessään. Se oli
hänessä itsessään. Se oli tulella poltettu hänen aivoihinsa. Hän vapisi
pelosta, hän, joka ei koskaan ennen ollut tiennyt, mitä pelko on. Se
vaikutti häneen, kuten hänen oma kummituksensa.

Hän tiesi, että se oli vain mielikuvitusta, mutta mitkään mielikuvat
eivät koskaan ole olleet niin kauheita. Hän nousi ylös paetaksensa
sitä, mutta se seisoi hänen edessänsä silmä silmää vasten. Hän lysähti
taas istumaan, ja se istahti hänen luokseen kasvot vasten kasvoja.

Sitten se muuttui. Hetkeksi se katosi värisevään usvaan, ja hänen
tuijottavan katseensa jännitys laukesi. Miten siunattu olikaan tämä
hetken lepo! Hänen ajatuksensa kääntyivät äitiin. "Jos joskus maailma
pilkkaisi sinua äitisi nimellä, niin muista, että hän vieläkin on
sinun äitisi, joka rakasti sinua viime hetkeensä saakka." Rakas,
pyhä sielu, vähän on pelkoa siitä, että hän sen unohtaisi! Vähän on
pelkoa, että viisas maailma koskaan saisi tahrata tätä pyhää rakkautta!
Hellyyden kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja niiden sumun läpi
hän oli näkevinään äitinsä edessään. Hänen päänsä oli painunut,
ja kaikki kuluttava häpeä näytti nostavan punan hänen kalpeille
kasvoilleen. Sitten hänelle selvisi, että äitiin tuijottivat toiset
silmät, tuijottivat sydämen syvimpiin kätköihin ja säikyttivät hänet
kuoliaaksi, pitäen auki raskaat silmänluomensa, jotka eivät koskaan
sulkeutuisi uneen. Hän katsahti ylös -- hänen oma varjonsa tuijotti
ääneti heihin molempiin.

Paul hypähti seisoalleen ja juoksi ulos huoneesta. Varmaankin äidin
henki yhä asui tässä hylätyssä asunnossa. Varmaan tuo oli se varjo,
joka hänet oli pois karkoittanut. Suuret vesikarpalot juoksivat hänen
otsaltansa. Hän meni ulos talosta. Raskaat, mustat pilvet purjehtivat
taivaalla myrskyn mukana. Niiden takaa pilkahtivat silloin tällöin kuun
kalpeat kasvot.

Hän kulki Caledalen juurella metsässä ja kuunteli, kuinka tuuli
huokaili ja kohahteli jäisissä oksissa. Joka toisella askelella hän
katsahti taaksensa. Mutta vihdoin hän näki sen, mitä oli katsellut: se
kulki askel askelelta hänen rinnallaan.

Hän asteli hitaasti pois metsästä eikä uskaltanut juosta. Vuori kohosi
melkein äkkijyrkkänä hänen edessään päättyen epätasaisiin jäätikköihin,
joiden välillä ammotti synkkiä kuiluja. Hetkisen valaisi sitä kuu ja
sen valossa hän näki kaikki selvänä. Ajattelematta; mitään hän alkoi
ilman päämäärää kiivetä. Työ oli vaivalloista minä aikana tahansa
ja niillekin, jotka olivat tottuneet vuorille kiipeämään. Vaiva ja
valppaus karkoittivat harhakuvan, ja vapautunut ajatus kääntyi Gretaan.
Mitä olisi nyt elämä ilman Gretan rakkautta? Sarja toisiaan seuraavia
onnettomuuden päiviä. Greta oli hänen menetetyn elämänsä pelastaja,
hänen elämänsä kevät ja päivänpaiste, Ihmeellinen hellyyden puuska
yllätti hänet ja sydämessään hän siunasi häntä. Täällä vuorella hän oli
näkevinään lemmittynsä sivullansa, mutta heidän välilleen, erottamaan
heitä kohosi samainen aave.

Itäpuoli taivasta oli pimeä, mutta kaukaisista hiilihaudoista välkkyi
valoa. Lepuuttamatta jalkojaan Paul asteli valoa kohden. Ja hänen
kasvojensa varjo asteli hänen rinnallansa. Kun tuuli puhalsi, se
vihelsi hänen korvissaan, ja se kuului tässä autiudessa kuin hänen
rinnallaan kulkevan olennon hiljainen itku.

Vanha loordi Fisher oli entisessä toimessaan, ja hiilloksesta hohtava
valo toi nähtäville hänen kuluneitten kasvojensa monet poimut ja
uurteet.

"Ootteko se te, herra Paul?" hän kysyi henkeänsä haukkoen ja yskien
savun seassa ja huutaen niin, että se kuului tuulen pauhinan yli.

Hänen seistessään siinä ei Paulia harhakuva enää vaivannut. Se oli
ollut heräävä kuvitelma, joka oli saanut alkunsa Gretan kertomuksesta
ja vahvistunut siitä hermokiihoituksesta, jonka hänen äitinsä pako oli
synnyttänyt. Matthewin läsnäolo auttoi karkoittamaan sitä. Ukon nöyrä
ulkomuoto kuvasi hänen murtunutta mieltänsä. Myrsky oli repäissyt irti
maasta hänen ainoan juurensa. Hän oli vain paljas, ruhjottu runko, joka
oli heitetty maahan ja jolla ei ollut enää voimaa juurtua uudestaan.
Hän oli vanha eikä hänellä ollut mitään toivoa. Sittenkin hän eli ja
teki nöyrästi työtä. Paulin oma asema oli toinen. Kohtalo oli heittänyt
hänen purtensa tuntemattomalla merellä salakallioihin. Mutta hän oli
nuori, hänen suonissaan virtasi elämänvoima, ja rakkaus antoi tukea.
Häntä oli vain kiusannut turha kuvitelma, kiduttanut pelon herättämä
tuska.

"Hyvää yötä, Matthew!" hän huudahti yli tuuleni kohinan ja katosi yöhön.

Hän tahtoi mennä kotiin nukkumaan, niin että kuume häviäisi hänen
suonistaan. Hän astui tielle, ja kaivosten koneitten yksitoikkoinen
ääni vähitellen lakkasi kuulumasta hänen korviinsa. Hän kulki kylän
ohi. Tiet olivat tyhjät, ja kumeina kaikuivat hänen askelensa. Suuret
varjot lankesivat häneen, kun kuu silloin tällöin vapaasti pääsi
paistamaan pilvien takaa Eräästä akkunasta loisti tuli. Siellä rouva
Truesdalen kärsivä henki kamppaili viime hetkiänsä. Tuuli tyyntyi ja
vinkui taas ja joskus se kuului lapsenitkulta hänen korvissaan yön
yksinäisyydessä.

Hän asteli harvakseen tai hyökkäsi kiivaasti pimeää tietä yhä
eteenpäin. Etäältä Ghyllistä kuului koirien haukuntaa. Omituiset
pilvenmöhkäleet leijailivat taivaalla, ja ajoittain pilkisti kuu
esille. Koko taivas oli kuin musta tukka, johon oli siroteltu sinne
tänne hopeasuortuvia. Mutta yhdellä kohtaa tiellä kuu paistoi kirkkaana
ja valoisana. Se oli kuin johtotähtenä hänen edessään. Hän kiiruhti
askeleitaan, kunnes tuli sinne kuun valaisemalle kohdalle. Sitten se
valo muuttui toiseen paikkaan: nyt se valaisi kirkkomaata. Hänen isänsä
hauta oli vain muutamien askelten päässä tieltä.

Mikä näkymätön voima oli ajanut häntä tänne? Tahtoiko tämä johtaa häntä
ymmärtämään, että kaikki kohlut, joita kohtalo on hänelle varannut,
ovat tutkimattomalla tavalla seurauksia hänen isänsä teoista? Hänen
mieleensä muistui taas hänen isänsä kuolinyö. Hän ajatteli äitinsä
tunnustusta -- tunnustusta, joka oli kauheampi tehdä ja musertavampi
kuunnella, kuin mikään äiti oli koskaan tehnyt tai poika kuunnellut.
Ja tämän yön kärsimykset, olivatko ne vain yksi rengas ihmeellisessä
kohtalon ketjussa?

Älköön ihminen luulkokaan, että saisi jättää leikkaamatta ne ohdakkeet,
jotka hänen isänsä elämässään on kylvänyt. Jos Jumalan viha ei
kohtaisikaan häntä kaikessa ankaruudessaan, maailma pahuudessaan ei
kuitenkaan unohda, että isäin pahat teot kostetaan lapsille kolmanteen
ja neljänteen polveen.

Paul läheni pientä porttia ja astui kirkkotarhaan. Yökastepisarat
hänen kasvoillaan eivät olleet kylmemmät kuin hänen kyyneleensä,
kun hän polvistui isänsä haudalla. Sinä hetkenä hän kirosi maailman
ja sen julmat lait. Sitten hänen sydämeensä salaa hiipi ajatus,
joka myrkyllään turmeli hänen rakkaimman muistonsa: hän ajatteli
katkeruudella isäänsä.

Silloin ihmeellinen kammo käsitti hänen mielensä. Hän näki, vaikka
vielä muistonsa silmillä, että hirviö oli palannut. Hän tiesi, että se
seisoi yötaivasta vasten kuin aavemainen hautapatsas. Mutta kun hän
kohotti katseensa, näki hän vieläkin kauheampaa. Kasvot olivat hänen
edessään, mutta nyt ne olivat kuolleen kasvot. Hän näki oman ruumiinsa
oikaistuna isänsä haudalle. Hänen päänsä retkahti kylmälle turpeelle.
Hän makasi hautapengermällä kuin kuollut. Silloin hän tiesi, että
ylhäällä oli määrätty, että hänen isänsä synnin tuli luoda ikuinen
varjo hänen elämäänsä. Kaikissa elämänsä vaiheissa tuli hänen kulkea
kantaen orjana synnin kuormaa, joka ei johtunut hänen omista töistänsä.
Syntiperintö oli hänen kohtalonsa, ja synnin palkka on kuolema.

Oliko ihme, että hetkellä, jolloin hänen elämänsä tie näytti kulkevan
synkinten varjojen kautta -- kun isän ihana muisto, jonka oli äidin
sylissä leikkiessään sieluunsa saanut, oli vain katkera harhakuva, joka
kantoi kostoa povellaan -- oliko silloin ihme, että rauha laskeusi kuin
kyyhkynen taivaasta hänen sieluunsa?

Hänen tuntiessaan itsensä orvoksi, joka ei kuitenkaan vielä ollut orpo
-- joka oli tuomittu tuskassa kiemurtelemaan kuin maan mato maailman
liejussa, mies heräsi hänessä ja hän kerralla karkoitti pois pelon,
joka häntä kidutti.

Tämän voiman hän sai siitä tiedosta -- hänhän oli karu ja oppimaton
mies, vaikka omasikin voimakkaan hengen -- että on olemassa korkeampi
voima kuin kohtalo, että myrskyisimmälläkin merellä on mestarinsa,
että kulkuri, jonka hyökylaine on heittänyt oudolle rannalle, ei ole
joutunut sinne sattumalta eikä yksin.

Ja Jumalan enkeli tuntui kuiskaavan hänen sydämeensä Hagarin ja hänen
poikansa tarinan -- kuinka poika oli isänsä esikoinen ja kuinka
toiseksi syntyneestä tuli perillinen -- kuinka vaimo ja poika ajettiin
pois ja kuinka he olivat menehtyä kurjuuteen -- kuinka vihdoin kuului
taivaasta huuto: "Jumala on kuullut pojan rukouksen, ole hyvässä
turvassa."

Harhakuvan synnyttämä kauhu oli hävinnyt. Se ei enää koskaan tulisi
takaisin. Paul asteli kotiin takaisin, sulkeutui omaan huoneeseensa ja
nukkui rauhallisesti.

Kun hän heräsi, säteili talvinen aurinko noustessaan punaisena ja
keltaisena Ankerias-kallion huipuissa. Alasimen kalke kuului yli
laakson. Lampaat kiipeilivät jäätyneen tunturin rinteillä. Kirveiden
kalke kuului metsästä ja yhtyi kuulakassa aamuilmassa luonnon
mahtavaan kuoroon. Koleasti jyrisivät Nattin rattaat jäisellä tiellä.
Punarinta-satakieli istui akkunan ulkonemalla päästellen kurkustaan
riemukkaita aamusäveleitä. Viime yö oli siirtynyt ikuisuuteen eivätkä
sen kauhut koskaan enää voineet palata. Hänen edessään oli päivä,
maailma, elämä.



XV LUKU.


Tänä päivänä -- häiden edellisenä päivänä -- olivat kaikki juorujen
kielet Newlannissa aamusta iltaan ahkerassa toimessa. Natt oli
lähetetty kiertämään ympäri laaksoa ja kutsumaan maanviljelijöitä,
heidän vaimojaan, poikiansa ja tyttäriänsä. Kirkkoherra Christian itse
kulki kutsujana köyhien kodeissa.

"'Köyhät teillä aina ovat', mutta kaikkialle niitä ei kutsuta eikä aina
ole Galilean Kaanaan häitä", oli hän lähtiessään Gretalle sanonut.

Eikä seutukunnan asukkailla suinkaan ollut mitään juhlaan kokoontumista
vastaan. "Parhainta onnea vihittäville!" he sanoivat. "Älköönkä
runsauden sarvi koskaan vuotamasta laatko."

Koko laaksossa ei tehty paljoa työtä sinä päivänä. Seudun rikkain
perijätär aikoi mennä naimisiin laakson rikkaimman tilanomistajan
kanssa. Sellaisessa tapauksessa oli työtä kylliksi, kun pistäysi
Lentävään Hevoseen tekemään toisten kanssa laskelmia. Pääasia selvisi
yksinkertaisella yhteenlaskulla -- nimittäin, paljonko olisi Paul
Ritsonin arvo sitten, kun hän on mennyt naimisiin Greta Lowtherin
kanssa. Ja useammin kuin kerran sinä päivänä kaksikertaa kaksi teki
viisi.

Pakkanen kesti yhä ja tiet olivat jäässä. Ennen pakkasia oli ollut
ankaria sateita, ja joki, joka juoksi laakson halki, oli tulvinut ja
peittänyt niityt tien kahden puolen. Nyt se muodosti viiden penikulman
levyisen lasisileän jääsillan, jota myöten saattoi kulkea suoraan kuin
nuoli.

Abraham Strong, puuseppä, oli saanut muuttaa suunnattomat nelipyöräiset
vaunut taiviajopeleiksi siten, että otti pois pyörät ja laittoi niihin
puusta jalakset. Tämän vaunureen oli seppä raudoittanut ja sitä
aiottiin käyttää hääjuhlallisuuksissa.

Varhain sinä aamuna oli veli Peter lähetetty kaupunkiin kutsumaan herra
Bonnithornea. Neljän penikulman jalkamatka tuntui hänestä vaikeammalta
ponnistukselta kuin koko asia olisi ansainnut.

"En ymmärrä, mikä sitä likkaa vaivaa ja mitä hän; on vailla", hän
murisi äkeästi astellessaan tietä. "Mitä hän miehellä tekee? Eikö
hänellä nytkin ole kaksi kappaletta? Minä itse palvelen häntä kylliksi.
Mutta tytöt ovat merkillisiä tuulihattuja."

Herra Bonnithorne sai tarpeeksi Peterin sanoista: "En tierä, eikö
siellä lie vihkiminen tekeillä", ymmärtääkseen, mistä oli kysymys.
Hugh Ritson oli poissa kotoa, ja hänen veljensä Paul kiirehti hänen
poissaollessaan häämenojen toteuttamista.

Näissä mietteissä herra Bonnithorne oli lähtenyt kaupungista matkalle.
Mutta ennenkuin hän ehti pappilaan, hän tapasi itsensä Paulin, joka oli
matkalla hänen toimistoonsa. He lausuivat toisilleen muutamia sanoja.
Tietysti nuori tilanomistaja oli maallikko eikä muuta. Hän kykeni
selittämään huonosti tilannetta, mutta sen sijaan hän antoi jotakin,
joka sanoi kaiken ja antoi asianajajan hävyttömyydelle ankaran iskun.
Paul antoi asianajajalle ilman lähempiä selityksiä ne luovutuskirjat,
jotka oli tuonut Lontoosta. Herra Bonnithorne tarkasti niitä, pisti ne
taskuunsa ja hymyili. Hänen mielestään Paulin merkitys vaarallisena
vastustajana aleni sinä hetkenä mitättömiin. He erosivat pitemmittä
puheitta.

Illan tullen palasi kirkkoherra Christian kotiin kuolemanväsyneenä.
Hän tapasi asianajajan odottamassa häntä. Avioliitto hänen silmissään
oli kuvastunut koko päivän suurenmoisena ja kaikki muut asiat olivat
vähäpätöisyyksiä sen rinnalla.

"Te annatte hänet siis pois, herra Bonnithorne", hän sanoi ilman
pitempiä kursailuja.

"Minä -- minä?" ihmetteli herra Bonnithorne kulmiansa kohottaen.

"Kenellä siihen olisi suurempi oikeus?" kysyi kirkkoherra.

"No, tiedättehän, te -- te --"

"Minä! Ei, minun täytyy vihkiä heidät. Muut velvollisuudet kuuluvat
teille."

"Katsokaahan, herra Christian, jos ajattelette, minä olen -- minä olen
--"

"Te olette hänen isänsä vanha ystävä. Kas niin, Pidetään se asia
päätettynä."

Herra Bonnithorne näytti haluttomalta. "Tjaa, toden sanoakseni, herra
Christian, -- minä en -- _minä en mielelläni tahtoisi_."

Vanha kirkkoherra kohotti kaksi ihmettelevää silmää ja katsoi
sankalasiensa yli herra Bonnithorneen. Asianajajan nolous yhä
lisääntyi. Silloin kirkkoherra Christian muisti, että vain joku aika
sitten herra Bonnithorne oli esittänyt syitä, miksi Paul ei saisi
mennä Gretan kanssa naimisiin. Ne olivat liian maallisia, ne samaiset
syyt, mutta ne olivat antaneet hänelle Gretan perheen ystävänä vakavaa
ajattelemisen aihetta.

"Paul ja Greta aikovat matkustaa pois", virkkoi kirkkoherra.

"Niin olen kuullut."

"He asettuvat Victoriaan maanviljelijöiksi", lisäsi kirkkoherra.

"Gretan rahoilla", iski asianajaja.

Kirkkoherra Christian katsahti taaskin lasiensa yli. Silloin hän taas
huomasi omituisen hymyn väreileväni asianajajan huulilla. "Tiedättekö",
hän sanoi, "milloinkaan ei minun vanhaan tyhmään kallooni ole johtunut
epäillä, eivätkö perinnöt ole paremmat rehellisen työmiehen kuin
keinottelijan käsissä."

Herra Bonnithorne hätkähti. Yksinkertainen, vanha kallo saattoi joskus
olla terävämpi kuin hänen oma viisas päänsä.

"Siihen katsoen, että minun tulee vihkiä heidät, varmaankin odotetaan,
että Paul saisi hänet teidän kädestänne, mutta jos teillä on jotakin
vastaan --"

"Vastaan?" keskeytti herra Bonnithorne. "En luule, että minun tunteeni
siinä suhteessa ovat niin vakavaa laatua."

"Jätetään se siis siihen, ja te saatte huomenna päättää", sanoi
kirkkoherra Christian.

Siihen asia jäikin, ja herra Bonnithorne, perheen rakas ystävä, riensi
kiireesti sähkölennätinasemalle ja lähetti Hugh Ritsonille Lontooseen
seuraavan sähkösanoman: "Heidät vihitään huomenna. Jos sinulla on
jotakin tärkeätä sanottavaa, niin kirjoita tänä iltana -- tai tule."

Yleisessä hyörinässä ja pyörinässä tapasivat Paul ja Greta toisiansa
vain viitisen minuutin ajan, ja muutamat sanat, jotka he ehtivät
vaihtaa, olivat pohjaltaan ylen vakavat. Samalla kun heidän sydämessään
kaikui riemulaulu, kuului siellä pohjasävelenä viiltävä epäsointu, eikä
kumpikaan tiennyt toisensa hädästä.

Greta ajatteli Hugh Ritsonin salaperäistä uhkausta. Olisiko Hughilla
voimaa estää heidän avioliittonsa, oli Gretalle vähemmän tärkeä kuin
kysymys, pitäisikö hänen kertoa Paulille, mitä kaikkea Hugh oli hänelle
sanonut. Päivän kuluessa hänen epävarmuutensa tuli tuskalliseksi. Jos
hän puhuisi, hänen samalla täytyisi kertoa, mitä hän tähän asti oli
osiksi salannut, Hughin tungettelevasta ja veljeyttä häpäisevästä
rakkaudesta. Hänen täytyisi siis tuottaa uutta mielipahaa Paulille,
jolla oli surua kylliksi äitinsä menettämisestä. Todennäköisesti ei
Paul voisi ymmärtää veljensä omituista esiintymistä ja hävyttömiä
puheita. Ja jos hän ei voisi niitä selittää, sitä enemmän ne
kiusaisivat häntä. Ehkäpä Hughin uhkaus ei ollut mitään muuta kuin
kiihtyneen mielen ajattelematon ilmaus, raivoa, jonka täytyi saada
purkautua. Sittenkin Gretan hermostus yltyi, eivät järkisyyt, eivätkä
saivartelut voineet sitä estää. Hän oli kuin sokea, joka ilmavirrasta
tuntee tulleensa teitten risteykseen eikä voi päättää, kumpaa olisi
lähdettävä kulkemaan.

Paulilla puolestaan oli ankarampi kysymys ratkaistavana. Hän ajatteli,
olisiko kunniallisen miehen soveliasta mennä Gretan kanssa naimisiin
tämän tietämättä, ettei hän ollut isänsä laillinen poika. Sitä hän
ei kuitenkaan voinut koskaan ilmaista hänelle. Vala, jonka hän oli
vannonut isänsä ruumiin ääressä, sulki ainiaaksi hänen huulensa.
Hänen äitinsä kunnia oli kietoutunut yhteen tähän valaan. Jos rikkoi
toisen, tuli toinenkin salaisuus heti julki. Totta kyllä, se tarvitsisi
ilmaista vain Gretalle ja Greta ja hän olivat yhtä. Sekin oli totta,
että hänen äitinsä oli kuollut maailmalle. Mutta vala oli rikkomaton --:

"Vanno, ettet koskaan ilmaise ainoallekaan inhimilliselle olennolle
sanoin etkä viittauksin isäsi tekoa etkä äitisi häpeätä." Hän oli
vannonut sen ja hänen täytyy se pitää. Tunteiden ristiriita oli
hirveä. Rakkaus veti häntä toiselle ja rakkaus toiselle tielle. Kunnia
kehoitti ja kunnia kielsi. Hänen sydämensä ensimmäinen ajatus oli
ilmaista Gretalle kaikki -- ei salata mitään häneltä, jonka sydämen
jokainen ajatus oli hänen. Mutta sitten hän päätti, että hänen syntynsä
salaisuuden täytyi ainiaaksi olla lukittuna hänen omaan poveensa.

Ei ollut kunnianmiehen työ mennä Gretan kanssa naimisiin ilman, että
hän tietäisi hänen syntymästään -- oli vain yksi keino pelastua
kunniattomasta teosta: jättää koko avioliitto sikseen. Vaikka hän
menisikin naimisiin, hänen täytyisi kuitenkin valansa pitää. Jos vala
olisi pidettävä, avioliitto olisi kunniaton -- se ei olisi se sielujen
sopusointuinen liitto, jolloin sydän yhtyy sydämeen, ajatus ajatukseen
-- kuten oikeassa avioliitossa tuli tapahtua. Tällainen oli samaa
kuin olla uhraavinaan lahjansa alttarille ja kuitenkin säilyttää osa
itselleen.

Paul ei ollut mikään teräväpäinen mies -- silloin tällaiset ajatukset
olisivat järkyttäneet häntä liian syvästi. Rakkaus hänen sielussaan
oli yli kaiken, ja jättää Greta oli aivan mahdotonta. Jos ihminen
ilman omaa syytä joutui kovan kohtalon kynsiin, eikö hänen pitänyt
kaikesta huolimatta koettaa kääntää sitä hyväksi? Kaiken uhallakin
Paul päätti mennä Gretan kanssa naimisiin. Ja itse asiassa, mitä
tällä kunniankysymyksellä oli tämän kanssa tekemistä? Sehän oli vain
kuvittelua. Mitä se Gretaan koskisi, onko hän syntynyt laillisessa tai
laittomassa avioliitossa? Rakastaisiko hän häntä senvuoksi enemmän
tai vähemmän? Olisiko hän senvuoksi arvoton hänen puolisokseen? Ja
miten oli hän synnyltänsä äpärä? Ei ainakaan Jumalan edessä, sillä
Jumala oli kuullut Hagarin pojan rukouksen. Vain maailman silmissä.
Ja mitä se merkitsi? Siellä se merkitsi sitä, että olkoon syntyperä
millainen tahansa, siellä yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän
avioliittoa solmittiin rahojen vuoksi silloin, kun yhdessä oli kysymys
henkisistä ominaisuuksista. Mistä olivat puolet maailman ihmisistä
alkunsa saaneet? Ei suinkaan, kuten hän, isästään ja isänisästä, vaan
etevimmästä rakastajasta.

Näin miettien Paul ratkaisi asian. Oliko hän täysin oikeassa vai täysin
väärässä, tai osiksi oikeassa ja osiksi väärässä, ei kuulu meihin
ollenkaan. Oli luonnollista, että sellainen mies, sellaisessa paikassa
ja sellaisella ajalla päätti olla virkkamatta Gretalle sanaakaan koko
asiasta. Luonnollista kuitenkin oli, että tämä vaikeneminen palaisi
vielä monella monituisella tavalla mieleen.

Kävi siis niin, ettei virketty sanaakaan siitä, mikä lähinnä kummankin
sydäntä painoi.



XVI LUKU.


Aamu oli kirkas -- säteilevä, uusi päivä, jollaiseksi vain pohjolan
talviyö voi valjeta. Aurinko hohti valkoiselle lumelle. Ilmassa
oli auteretta siksi, että vuorien ääriviivat näkyivät jyrkkinä, ja
salaperäinen sädekiehkura näytti ympäröivän jokaista huippua, vieläpä
leikkivät säteet puidenkin huurteisilla oksilla.

Ghyllissä oltiin aikaisin jalkeilla ja joka sopessa ja nurkassa
keskusteltiin kiihkeästi.

"Jaa, asiat _toteutuvat_ varmasti." "Siinä eivät juorut auta." "Niin,
ja suin päin, ei edes odoteta rouvan paluuta." "Mitä iloa rouvasta
olisi? Hänhän on kaiken ilon surma. Häistä tuskin tulisi mitään, jos
hän olin kotona." "No, se minua kummastuttaa, ettei hän orota eres
Hugh-herraa -- hänen omaa veljeään, tieräthän." "Olkoon hän siellä,
miss' on, tyttö. Vai tahtoisitko astua hänen kanssaan saman askelen?"
"Ja entäpä jos tahtoisin, olisiko se niin maailman ihme?" "No, enpä
tahro väittää, että pyrkisit liian korkealle, sillä muistan erään
tyttörääsyn, jota sanottiin Mercy Fisheriksi, ja hänellä _sanottiin_
olevan suhteita _erään_ kanssa." "Pirä suus' sellaisest' asiast', äläkä
pahenna juoruill' mun mieltäin."

Loistaen sinisessä verkanutussaan, vaaleissa raidallisissa housuissaan,
keltaisissa, kukallisissa silkkiliiveissään ja valkoisessa hatussaan
Natt kiisi milloin portaita ylös Paulin huoneeseen ja milloin sieltä
taas alas. Paulia itseään ei vielä ollut näkynyt. Sanankuljettaja
keittiössä oli kertonut, ettei herra vielä ollut suvainnut pukeutua
eikä edes pessyt itseään. Enemmän kuin kerran Natt oli lausunut julki
ajatuksensa, että hänen herransa aikoi paitahihasillaan mennä vihille.
Hän ei ole koko aamuna pyytänyt mitään muuta kuin "paperia, kyniä,
lakkaa ja semmoista."

Pappilan edustalle oli kokoontunut kirjava joukko. Siellä oli John
Proudfoot, seppä, tavattoman hienona hännystakissaan ja suurissa
käsissään niin valtavat kissannahkarukkaset, että ne olivat kuin
riippuvat pilvet hänen pajansa yllä. Dick-mylläri oli siellä myös
Giles Raisleyn hevosmiehen kanssa, ja Job, kivenhakkaaja -- matkalla
sopimaan uusista urakoista -- oli poikennut juhlille myöskin ja
suori Gubblum Oglethorpen ponin pörröistä harjaa. Lapset kiipeilivät
aidoille, naiset kerääntyivät portille ja koirat kisailivat käytävillä.
Gubblum itse oli ollut sisällä ja palasi nyt veli Peter Wardin kanssa
tuoden suunnattoman oluthaarikan, joka kaikkien tyydytykseksi kierteli
miehestä mieheen.

"Eikö se viheliäinen miehennahjus ikinä saavu?" sanoi Gubblum lipoen
huuliansa ja tarkasti tuijotellen tielle.

"No, siinä hän tuleekin niin pulleana ja punakkana, että vallan."

Rientäen kuin henkensä edestä saapui Tuomas Kyttyräselkä läähättäen
puettuna hännystakkiin, jonka helma melkein viisti maata, toisessa
kädessä joku paperi ja toisessa viulu.

"No, vihroinkin olet täällä, Tuomas ukkoseni. Kaara häneen joku lasi,
Peter, että päästään matkalle."

"Nähkäähän, minussa on kaksi miestä", sanoi pikku mies puolustellen.
"Minun täytyy aluksi kantaa kirjeeni, tierättehän, että työ ennen
huvia."

"Huvi ennen työtä, sanon minä", huudahti Gubblum. "Älä koskaan tee
mitään, jos muuten tulet toimeen -- se on minun ohjeeni."

Kahdet kuomuvaunut ajettiin silloin esille valmiina lähtemään matkaan.

John Proudfoot otti kursailematta soittaja-postimiestä niskasta ja
toisella kädellään juhlapuvun hännän alta ja heitti hänet viuluilleen
päivineen ponin satulaan ja piti häntä siinä hetkisen, kuten avosuista
säkkiä, että hän ehti vakaantua.

"Istu sinä siinä nätisti ja kiltisti kuin laulava kana ja anna nyt
viulun vinkua", sanoi seppä.

"Mutta minun täytyy ensin pistäytyä sisässä", väitti soittaja. "Minulla
on kirje herra Bonnithornelle."

"Kirjeestä viis! Matkalle nyt! Anna se hänelle kirkon ovella."

Ja niin sitä lähdettiin, Tuomas Kyttyräselkä ratsastaen edellä ja
Gubblum astellen ponin rinnalla pitäen ohjaksia.

"Anna soira!" karjaisi Job-kivenhakkaaja. "Eks' sinä ikänä voi alkaa?"

Silloin soittaja kohotti viulun leuallensa, ja ensimmäiset häämarssin
pitkät sävelet kaikuivat laaksossa.

Naiset ja lapset seurasivat joukkuetta muutamia satoja kyynäriä ja
palasivat sitten katsomaan morsiusparin astumista vaunuihin.

       *       *       *       *       *

Pappilassa sisällä oli melua ja hälinää. Greta vain oli tavattoman
hiljainen ja valmis purskahtamaan itkuun milloin hyvänsä. Eräs
laakson suloinen impynen, kevyt kuin kärppä, keikkui sukkelana hänen
ympärillään koettaen saada häntä vaihtamaan ruskean atlaspuvun
vaaleansiniseen silkkiin, ottamaan muutamia kasvihuoneen kukkasia
tukkaansa tai ainakin kiinnittämään hunnun kiharoilleen.

"Ja säilytä rohkeutesi, rakas, ja puhu selvästi vastauksesi -- ja,
rakkahin, älä vain itke, ennenkuin pappi on sanonut: 'Jumala teitä
siunatkoon!'"

Kiittäen Greta otti vastaan nämä neuvot. Hän näytti kuuntelevan ja oli
hyväksyvinään ne, vaikk'ei ollenkaan tajunnut, mitä toinen puheli.
Huolten pilvet leijailivat hänen kasvoillaan. Hän tuskin ymmärsi omaa
pelkoansa, mutta joka kerta, kun ovi avautui ja uusi vieras astui
huoneeseen, hän odotti jotakin sydän kurkussa.

Kirkkoherra Christian pysytteli lähellä häntä silkkihousuissaan
ja takissa, joka oli ollut vanhamuotinen jo hänen nuoruudessansa.
Mutta hänen kaunis, harmaa päänsä ja hienot piirteensä, joilla aina
kuvastui sydämen hyvyys ja lapsellinen yksinkertaisuus, olivat
viehättävät puvusta välittämättä. Hän hyväili joskus Gretan päätä,
kuten kiitollinen isä viettäessään rakastetun lapsensa kanssa viimeistä
päivää.

Herra Bonnithorne saapui aikaisin valkeissa liiveissänsä ja kukkia
takin rinnassa. Hänen loistava ulkomuotonsa tuskin soveltui siihen
huolenilmeeseen, joka kuvastui hänen kasvoillansa. Hän ei voinut
hetkistä kauemmin istua paikoillansa. Hän nousi ja istahti jälleen,
kävi edestakaisin katsellen ulos akkunoista ja kaivellen papereita
taskuistansa.

Kulkue, jonka etupäässä Tuomas Kyttyräselkä vaelsi, oli päässyt vähän
matkaa, kun määräys annettiin ja juhlan päähenkilöt astuivat vaunuihin.
Silloin naiset portilla muodostivat kunniakujan ja monta viisasta
huomautusta tehtiin molemmin puolin.

"Voi, voi, kyllä hän saa totisesti suloisen tytön."

"Monet surulliset kokemukset saattaa tyttöressulla olla kestettävänä."

       *       *       *       *       *

Kylä oli puolimatkassa kirkon ja pappilan välillä, ja kun seurue
iloista marssia soittaen kulki siitä ohi, ilmestyi uteliaita
katselijoita ovet ja akkunat täyteen. Tuomas Kyttyräselkä istui
mahdollisimman suorana ponin satulassa pontevasti soittaen,
ja kun Lentävän Hevosen eteen kokoontunut juopposakki osoitti
innokkaasti suosiotansa, piti Tuomas sen seurauksena soitostansa ja
nyökäytti päätään soveliaan arvokkaasti osoittamatta sopimatonta
tuttavallisuutta, aina muistaen, että taide voittaa ystävyyttä, ja
todellinen taiteilija on oikeutettu nauttimaan siitä.

Kerran tai pari poni kompastui jäisellä tiellä, ja Tuomaan täytyi
keskeyttää soitto tarttuakseen käsin satulaan ja tehdäkseen samalla
vaikuttavan voimisteluliikkeen eteenpäin.

Kaikki kävi kuitenkin hyvin, kunnes seurue saapui viitisenkymmenen
askelen päähän kirkon ovesta, jossa virta kulki poikki tien. Kun se oli
syvä ja vuolas, oli se päässyt ryöstäytymään pakkasen sormien lävitse.
Tien toisella puolella oli porras sen yli, ja soittajan jäljessä
kulkevat miehet käyttivät sitä hyväksensä yli käydessään.

Gubblum heitti ohjakset ja seurasi heitä. Mutta kun portaat eivät
ole poneja varten, Tuomas oli pakotettu poneinensa kahlaamaan virran
yli. Lopettamatta hetkeksikään marssiansa hän antoi ponille potkun
jaloillansa, ja se astui vastahakoisesti etujaloillansa virtaan. Mutta
tuskin se oli ottanut kahta askelta ja vettä tullut polveen asti,
kun se, joko kylmän vuoksi, tai astuttuaan pyörivälle kivelle, tai
pelästyneenä soittajan potkusta, tai viisaitten kielellä suorastaan
ilkeydestä, heilauttaen takapuolensa koholle ja samalla painaen päänsä
alas heitti musikantin päänsä yli virtaan.

Raikuvan ilon vallitessa Tuomas Kyttyräselkä vedettiin likomärkänä
vastaiselle rannalle, ja viulu pelastettiin myöskin lekottelemasta
myötävirtaan.

Nyt tämä odottamaton seikkailu johti soittajataiteilijan
ihastuttavasta tehtävästä ajattelemaan jokapäiväisempiä postinkantajan
velvollisuuksia. Hän pisti kätensä taskuunsa, tunsi kuin olisi pistänyt
sen ankeriaskonttiin ja veti esille asianajajan kirjeen. Se oli ihan
märkä, ja päällekirjoituksen muste oli alkanut arveluttavasti levitä.

Tuomas Kyttyräselkä lähti juoksemaan. Säikähdyksissään hän jätti
kiusalliset ystävänsä, kiiruhti kirkkoon, hyökkäsi sakastiin, jossa
tiesi tulen palavan, ja alkoi kuivata kirjettä. Vesi oli liottanut
liiman, ja kuori oli avautunut.

"Helpomminpahan kuivaa", ajatteli Tuomas, veti arvelematta kirjeen ulos
ja alkoi kuivata sitä tulen edessä. Paperi höyrysi, kuten Tuomaskin,
kun hän kuuli vaununpyörien jyrinää tieltä, ja yleinen huuto ja
karjunta ilman kursasteluja mainitsi hänen oman nimensä: "Mihin se
soittaja, tomppeli, katosi?" tai jotakin muuta yhtä vaikuttavaa.

Tuomas tiesi, että hänen täytyisi olla portilla ottamassa morsianta
iloisin sävelin vastaan. Mutta kirje ei ollut vielä kuiva. Hetkeäkään
ei saanut hukata. Tuomas levitti kirjeen ja kuoren kaminan reunalle
aikoen pian palata niitä hakemaan ja hyökkäsi viuluineen ulos
täyttämään taiteilijavelvollisuuttaan.

Tuomas Kyttyräselän lähdettyä sakastista saapui sinne kirkkoherra
Christian. Kirkkoherra näki paperit uunin korvalla, otti ne käteensä ja
kaikessa viattomuudessaan luki ne. Kirje oli näin kuuluva:

    "Morleyn Hotelli. Trafalgar Square,
    marrask. 28 p:nä.

    Rakas Bonnithorne! Mies, joka silloin oli Newlannissa, on Paul
    Lowther, Gretan velipuoli. Paul Ritson on minun oma veljeni,
    minun isäni poika. Pidä tämä omana tietonasi, kuten suojelet
    sielusi autuutta,; kunniaasi tai kukkaroasi, tai mitä muuta
    tahansa, jota pidät suurimmassa arvossa. Sähkötä minulle heidän
    hotellinsa nimi, jossa he aikovat Lontoossa asua ja junan aika,
    jolla he lähtevät etelään sekä ilmoita, kuka jos joku on heidän
    kanssaan. Sinun

                                                Hugh Ritson.

    P.S. Mercy-tyttönen alkaa tulla kiusalliseksi."

Kirkkoherralla tuskin oli aikaa tajuta, mitä luki, kun hänenkin
oli pakko jättää sakasti. Morsian ja sulhanen olivat kohdanneet
toisensa kirkon ovella. Viuluniekan tehtävä oli hetkiseksi päättynyt.
Kirkkoherra Christian ei voinut antaa viulun kuulua kirkossa. Siellähän
tarvittiin arvokkaampi soittokone. Kirkko oli kuitenkin liian köyhä
omataksensa urut, eikä sillä ollut edes varaa ylpeillä oikeasta
harmoonista. Mutta jonkinlainen hanurin ja harmoonin välimuoto sillä
oli ja eräs kirkkoherran seurakuntalaisista osasi sitä käyttää. Niinpä
tämä riisuen liinan päästään, astui kirkkoon, istahti paikalleen, nosti
soittokoneen hyllyltä, jossa sitä säilytti ja alkoi soittaa.

Nyt sattui niin, että herra Bonnithornella oli muutamia papereita,
jotka täytyi allekirjoittaa ja saatettuaan morsiamen kirkon ovella
sulhasen luo hän lähti sakastiin täyttämään tätä velvollisuutta. Synkät
varjot lepäsivät raskaina hänen kasvoillansa, kun hän astui kirkkoon.
Se kirje, jota hän kiihkeästi oli odottanut, mutta jota ei ollut vielä
saanut, antoi hänelle sietämättömästi huolen syytä. Ehkä kiihkeä
kirjeen odotus sai hänet tarkasti silmäämään ympärilleen, jolloin hän
heti keksi kirjeen kaminan reunalta, johon kirkkoherra oli sen viimeksi
pistänyt. Ensi silmäyksellä herra Bonnithorne huomasi, että se on
hänelle.

Tuomas Kyttyräselkä oli päässyt kirkkoon saattojoukon mukana. Hän näki
herra Bonnithornen, joka kulki saattueen etupäässä, menevän sakastiin.
Vaikka hän oli aivan likomärkä ja hampaat kalisivat, kohosi kuitenkin
hiki otsalle. "Saakeli soi, mitä kyytiä minä nyt saan", hän mutisi
itseksensä. Käyttäen ankarasti kyynärpäitänsä hän tunkeutui joukon läpi
ja pääsi vihdoin sakastiin. Mutta hän saapui liian myöhään. Salamat
sinkoilivat herra Bonnithornen silmistä vasten viuluniekan nöyriä
kasvoja, kun loukattu virkamies pyysi selitystä. Arvelematta kysytty
selitti asian. "Ja kuka on ollut tässä huoneessa sen jälkeen, kun sinä
jätit sen?"

"Ei, ei kukaan, herra."

"Oletko varma siitä?"

"Ihan varma", sanoi Tuomas.

Herra Bonnithornen kasvot kirkastuivat. Hän oli lukenut kirjeen
ja uskoen, ettei kukaan muu kuin hän ollut sitä nähnyt; hän oli
tyytyväinen. Hän pisti sen taskuunsa.

"Ehkä minä saan lopettaa sen kuivaamisen", ehdotti Tuomas Kyttyräselkä.

Asianajaja katsoa murjautti häneen musertavasti ja pyörähti ympäri.

Kun Paul varmoin askelin asteli kuoriin, näytti hän virkeältä ja
reippaalta. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, hänen silmänsä kirkkaat
ja säteilevät ja hänen pehmyt ruskea tukkansa kaareutui taakse
rauhalliselta otsalta. Greta Paulin rinnalla ei näyttänyt niin
levolliselta. Pilvet yhä synkistivät hänen kasvojansa. Usein hänen
silmänsä kääntyivät oveen aivan kuin hän olisi odottanut uutta tulijaa.

Juhlallisuus oli lyhyt, ja sen jälkeen kirkkoherra piti vaatimattoman,
sydämellisen puheen. Siinä hän kertoi, miten maailman parhain piispa
oli asettanut avioliiton ja sanonut, että se on maailman äiti ja
kehoittanut heitä täyttämään maan, kaupungit ja kirkot sekä itse
taivaan, jonka esihuone koko maailma oli. Sitten hän jatkoi:

"Minä en rakasta ulkonaisia juhlamenoja, sillä niiden suojassa
harjoitetaan paljon pahaa. Älkää etsikö loistoa ja kunniaa maailman
silmissä, vaan muistakaa, että rakkauden herra on liittänyt teidät
rakkaudessa auttamaan toisianne."

Edelleen hän selitti, että vaikka ensimmäiset kristityt eivät
tunteneetkaan vihkimämenoja ja vaikka Vanhassa Testamentissa ei niistä
mitään puhuta, sillä siellähän Abraham "otti" Saaran vaimokseen ja
Jakob "otti" Rakelin, oli kirkon toimittama vihkimys kuitenkin ihana
hetki ihmisen elämässä ja selitti vertauskuvallisesti Kristuksen
suhdetta omiinsa. Lopuksi hän puhui sekä morsiamen että sulhasen
vanhempien tahrattomasta ja kunnioitetusta nimestä ja kehoitti heitä
säilyttämään nimensä ja maineensa puhtaana, sillä "mitä hyödyttää
hyvä syntyperä, jos jälkeläiset elämällään häpäisevät kuolleitten
esivanhempiensa kunnioitetun nimen ja maineen?"

Greta taivutti nöyrästi päänsä alas, ja Paul seisoi koko puheen
ajan silmät hajamielisesti luotuina edessään oleviin seinäkuvioihin
silloinkin, kun koneellisesti lausui lupauksensa.

Hetkisen kuluttua toimitus oli päättynyt, allekirjoitukset vahvistetut,
ja kellojen soidessa pienessä tornissa hääväki astui kirkosta ulos.
Kirkko oli vanha, ruma puuhökkeli, jonka seinänraoista paistoi päivä ja
jota tummuneissa lyijykruunuissa palavilla kynttilöillä valaistiin.

Saattojoukko kokoontui pyörättömien vaunujen luo, josta nyt puuseppä
ja raudoittaja olivat tehneet jäälle soveliaan reen. Ajajan penkillä
istui Tuomas Kyttyräselkä viuluineen, ja jääpuikot pian riippuivat
hänen märän juhlatakkinsa helmasta. Morsian ja sulhanen saivat palata
tällä verrattomalla ajopelillä, jota rautakenkiin puetut laakson
nuoret miehet vetivät sileää jäätä pitkin. Päivän sankarit istuivat
paikoilleen ja olivat juuri lähtemäisillään, kun Greta kutsui
kirkkoherraa.

"Kirkkoherra Christian, kirkkoherra Christian!" kertasivat monet
äänet. Kelpo kirkkoherra oli soittamassa kelloja, sillä hän oli
itse kellonsoittaja. Äkkiä lakkasi pronssinen kello heilumasta, ja
kirkkoherra ilmestyi.

"Täällä on teille paikka, kirkkoherra", sanoi Paul tehden tilaa.

"Ihan puoli vaunua", vastasi kirkkoherra vetäen taskustaan suuren
avaimen ja lukiten kirkon oven, sillä hän oli samalla suntiokin.

Sitten hän nousi rekeen, määräys annettiin, viulu alkoi soida, ja niin
he lähtivät jokirantaan. Minuuttia myöhemmin he kiisivät peilikirkasta
jäätä aamuauringon ihanasti säteillessä ja soiton ja monien iloisten
äänten hyväillessä heidän korviansa.

He kulkivat niittyjä pitkin ja saapuivat pappilaan yht'aikaa kuin
vaunutkin, jotka olivat palanneet tietä myöten. Sitten seurasi
aamiainen -- herkullinen ateria, joka oli erittäin tervetullut
tyydyttämään vuoriston ilmassa kiihoittunutta ruokahalua. Kirkkoherra
Christian oli isäntänä salissa ja veli Peter keittiön puolella, ja
väliovi oli auki. Edellinen hymyili ja säteili kuin huhtikuun aurinko,
jälkimmäinen taas oli hapan kuin etikassa liotettu kurkku eikä tiennyt,
"olenko koskaan nähnyt noin nälkäistä koiralaumaa."

Aamiaisen lopulla hypähti herra Bonnithorne ylös. Tämä herra oli
lopultakin pudistanut harteiltaan kaiken huolten painon. Hän nauroi
ja lörpötteli, lasketteli sukkeluuksia ja terästi joskus kieltänsä
hienolla ivalla.

"Asianajajamme on toisella kymmenellä", kuiskasi eräs neitonen Gretan
korvaan. "Hän on pian tukkihumalassa."

Herra Bonnithorne tahtoi esittää "herra ja rouva Ritsonin maljan".
Aluksi hän lausui muutamia hiomattomia sukkeluuksia: "Miehet ovat
huhtikuita kosiessaan, mutta joulukuita vihkimisen jälkeen." Sitä
seurasi: "Tytöt ovat toukokuita tyttönä ollessaan, mutta taivas
pilvettyy, kun heistä tulee vaimoja." Näitä sanontatapoja ei herra
Bonnithorne kuitenkaan sanonut aivan tosiksi, sillä molemmista on
poikkeuksia.

Paul kiitti seuraa muutamilla miehekkäillä ja hyvinvalituilla
lauseilla, ja sitten hän astui keittiön ovelle ja pyysi niitä vieraita,
joiden isäntänä Peter oli ollut, viettämään iltansa Ghyllissä.

Naiset olivat nousseet ja kantoivat Gretan salista pois valmistumaan
matkalle. Silloin Gubblum Oglethorpe kohosi jaloillensa ja tahtoi
välttämättä esittää "tyttärien maljan". Mitä Gubblumilla tällaisessa
tilaisuudessa oli sanottavaa, ei meillä ole syytä muistiin merkitä.
Hänen puheestaan oli vaikea sanoa, oliko se hullua vai viisasta,
itsenäistä vai lainattua, mutta kaikissa tapauksissa se alkoi
hautajaisjutulla.

"Muistan tässä", hän sanoi, "Adam Strangin ruumiinkantajat Gosforthin
hautausmaalla melkein ummelleen vuosi sitten. He suorittivat sen
kahress' vuoross' ja heillä oi' suuri pullo mukana ja he kallistelivat
sitä ahkerasti -- juu -- tuollainen kuin tuolla vanhalla Peterillä
tuolla pöyrän päässä, mutta jonka hän pitää vain ittellään. No, he
kantoivat Adamia kaikella kunnialla talosta; kumpikin kantoi penikulman
ja jätti sitten arkun jatkaen matkaa, kunnes toinen joukko tuli ja otti
arkun ja vei sitä taas penikulman. Matkaa kirkko maalle oli yhreksän
penikulmaa, niin että heirän täytyi vaihtaa yhreksän kertaa ja joka
kerta he lämpimästi hyväilivät sitä suurta pulloa -- kuljeta sitä
tästä kautta, Peter. No, surukansa oikaisi polkuja peltoja pitkin,
mutta kantajain täytyi käyttää valtatietä. Kaikki kävi hyvin kahreksan
penikulmaa, jolloin toisen joukon oli taas määrä seurustella Adamin,
toisen pullon kanssa. He jättivät arkun tien vieressä olevan talon
seinustalla ja kulkivat erelleen. No, kun toinen ryhmä saapui paikalle,
ei se sitä nähnyt -- ne eivät sitä nähneet, se on tosi -- yhtä vähän
kuin Peter näyttää huomaavan minua. No niin, he menivät erelleen. Ja
kun he sitten tulivat kirkkomaalle, oli siellä kirkkoherra valkeassa
kauluksessaan, paljain päin ja suuri kirja auki. Mutta, nähkääs
ruumista ei kuitenkaan ollut. Missä se oli? No, kas, se lepäsi kaikessa
rauhassa huoneen seinustalla penikulman päässä."

Gubblum aikoi juuri sovittaa kertomuksensa Paulin ilmestymiseen
palopaikalle silloin, kun luultiin hänen olevan Lontoossa, mutta
silloin saapui Greta saliin turkkeihin käärittynä. Paul oli heittänyt
ylleen pitkän ulsterin, ja kaikki nousivat jättämään viimeisiä
jäähyväisiä. Seurueen keskellä seisoi vanha, hyvä Christian uurteiset
kasvonsa uiden äänettömissä kyynelissä. Greta heittäytyi hänen syliinsä
itkien ääneensä. Sitten kirkkoherra alkoi katsella ilmeisesti iloisena
ympärilleen ja näytti joutuvan äkkiä verrattomalle tuulelle.

Hevonen ajettiin portaan eteen ja vaunuun oli ladottu monia
matkalaukkuja ja laatikoita.

"Hyvästi, hyvästi, hyvästi!"

Vähän hyväilyä, pieni yritys nauraa, pidätetty huokaus, ankara
itkunpurskahdus, ja he olivat ajaneet tiehensä.

Ihanhan he lensivät tietä! Aurinko hohti juuri vasten heidän silmiänsä.
Se punasi lännen taivaan ja sai itäiset vuoret välkkymään kullalta.
Heidän ympärillään kiitelivät luistelijat, ja iloiset äänet saattelivat
heitä, ja pehmeänä kertasi ne vuoriston kaiku.

Herra Bonnithorne istui Gretan ja Paulin kanssa.

"Missäs te sanoittekaan asuvanne Lontoossa?" hän kysyi.

"Morleyn Hotellissa", vastasi Paul.

Kuultuaan tämän vastauksen näytti asianajaja sanomattoman onnelliselta.

Matka asemalle kesti parisenkymmentä minuuttia. Juna porhalsi pian
Lontoon raiteille. Paul ja Greta astuivat viimeiseen vaunuun, koska
muut olivat täpösen täynnä. Hetkistä myöhemmin he olivat jättäneet
laakson.

Herra Bonnithorne asteli suoraan sähkölennätinasemalle. Mutta hänen
nauttimansa likööri teki hänelle kepposet. Hänen tyhmenneeseen
kalloonsa iski, että hän oli erehtynyt Morleyn Hotellista. Eihän se
ollut Paulin, vaan Hughin osoite. Niinpä hän sähkötti:

"Matkustaneet yhden junalla. Osoite: Haukka-Haikara."

Sitten hän palasi onnellisena kotiinsa.

Sinä iltana oli Ghyllissä suurenmoiset kemut. Ensiksi herkullinen
ateria -- pihviä, vasikkaa, lammasta, kinkkua, makkaraa ja kuumia
torttuja. Sitten pidettiin tanssiaiset suuressa ladossa, johon oli
puisiin jalkoihin pistelty pitkiä kynttilöitä, ja ontoiksi kaiverretut
perunat toimittivat lampun virkaa. Musta olut ja sikaarit olivat
vapaasti käytettävissä, ja kun lasit kilisivät ja savu kohosi, kaikui
laulu:

    "Se mies juo
    ja sille Luoja suo,
    jolla vaimona on järkevä nainen.
    Mutta vaikka mies raataa,
    niin vaimo hänet kaataa,
    jos vaimo on tuhlailevainen."

Sitä seurasi sokkoleikki. "Antoni, aimo poika, kutsun saat multa,
kerran ma ostin juustoa suita. Tule, tule, etsi ja kiinni ota, siitähän
seurata vois vaikka sota."

Loppujen lopuksi tavarat koottiin heinärintuuksen reunaan ja lattia
lakaistiin puhtaaksi. Yhteen nurkkaan pystytettiin oluttynnyri,
ja Tuomas Kyttyräselkä viuluineen istutettiin sen päähän. Tanssi
keskeytettiin vain siksi aikaa, että saatiin juoda sekä olutta että
viinaa, kunnes Tuomaan tahti alkoi käydä säännöttömäksi, jolloin
Gubblum kävi häntä torumaan. Mutta Tuomaspa taiteilijan ylpeydellä
mursi viulunkopan Gubblumin päähän ja Gubblum mursi nyrkillänsä
viuluniekan nenän, ja sitten he pyörivät pitkin lattiaa yhdessä
sykkyrässä, kunnes Gubblum vihdoin pääsi vaivoin ylös ja pudistaen
pörröistä päätänsä virkahti:

"Mies-raasu on humalassa kuin pelimanni ainakin."

Pappila oli äänetön kuin yö. Kaikki vieraat, paitsi yhtä, olivat
menneet. Kirkkoherra Christian istui hiipuvan takan ääressä. Vanha
loordi Fisher istui hänen kanssaan. Kumpikaan ei puhunut. Äänettöminä
he viettivät monta pitkää tuntia.



III KIRJA

KALTEVALLA PINNALLA



I LUKU.


Tien varrella, kuuden penikulman päässä Lontoosta, oli majatalo, jonka
oven päällä riippui nimikilpi, mihin oli maalattu hopeinen haukka ja
kultainen haikara. Se oli pieni matalakattoinen rakennus, jossa ulkoa
tultaessa ensiksi oli kapakka ja siitä päästiin molemmilla sivuilla
oleviin huoneisiin.

Vasemmalla olevan huoneen ovi oli suljettu, mutta sisältä saattoi
kuulla lasten ääniä ja joskus taas heidän iloista nauruansa. Huone
oikealle oli auki. Se oli savustunut paikka, jossa oli muutamia
tuoleja, pitkä honkainen pöytä ja sen takana penkki, toisella seinällä
rahi, seinillä piippuja, jotka riippuivat nauloissa, ja pyöreä
kurkihirsi kannatti matalaa kattoa.

Suuri tuli roihusi avoimessa takassa, jossa ei ollut kupua eikä
reunustaa. Sen edessä suunnattomassa tuolissa, joka oli kuin äsken
puustaveistetty kanotti, loikoi huoneen ainoa asukas. Yllään hänellä
oli vaalea, raidallinen puku. Hänen hattunsa oli vedetty syvälle,
silmille suojaksi kuumuutta vastaan. Hän oli nukahtanut, sen huomasi
ensi silmäyksellä.

Jos huonetta olisi valaissut muu kuin takkatuli, se olisi näyttänyt
synkältä ja ilottomalta, mutta tässä valossa tämä mukavuuksia vailla
oleva suoja pani sydämen lämpimästi sykähtämään. Rusohohtoiset liekit
leikittelivät nukkujan pörröisellä tukalla, hiekkaisella lattialla
ja räikeillä kuvilla koristetuilla seinillä. Ne loivat varjoja ja
hävittivät ne samassa, kurkistivat ulos pienestä, pölyisestä akkunasta
ja hymyilivät, kun sininen yö seurasi niitä sisään.

Vanha vaimo, keltainen kasvoiltansa ja tavattoman ryppyinen, tarjoili
kapakassa. Pari kolme kulkevaa kaupustelijaa istui penkeillä
keskustellen keskenään. Eräs näistä arvoisista vieraista virnisti
oikeaa suupieltänsä ivalliseen hymyyn.

"Vaikka minut hirtettäisiin, on minusta verraton onni omistaa sellainen
poika, joka ei hetkeäkään suvaitse tehrä työtä!"

Vanha vaimo nosti silmänsä.

"Kas niin, kylliksi siitä!" hän sanoi ja nyökäten päätään oveen päin,
josta kuorsaus kuului, jatkoi: "Hän saa kyllä kohta työtä heittäessään
teidät ovesta ulos, ainakin jotkut, kuten heitti viime sunnuntaita
vasten nuoren Bobbyn."

"Vaikka vain! Ei hän kumminkaan tierä, millä puolen hänen leivästään on
voi, sitä hän ei tierä."

"_Hänen_ leivästään?" sanoi toinen, vanha maankiertäjä, kiihkoisasti ja
halveksien hymähtäen. "Tarkoitat kai hänen vanhan äitinsä leipää. Etkös
ole koskaan nähnyt ihmisiä, jotka aina syövät toisten leivän eivätkä
koskaan omaansa, eivätkä voi erottaa enempää kuin lapset, kummalla
puolen leivästä on voi?"

"Hillitse kieltäsi, Luke Sturgis", kivahti vanha vaimo. "Sinulla ei ole
ollenkaan syytä sotkeutua asioihin, jotka eivät sinulle kuulu."

"Älkää nyt kimmastuko, rouva Drayton. On eräs toinen asia, johon
tahtoisin sangen mielelläni _sekautua_ ja se on tuon teirän kelpo
poikanne sikaarivarasto, vaikkapa ette sitten antaisikaan mitään
juotavaa. Minä korvaan sen kyllä sopivassa tilaisuuressa."

Raukeasilmäinen mies, jonka jaloissa koira leikitteli, virkkoi:

"Ollut Lunnossa taaskin", ja osoitti piippunysällänsä sinne, missä
nukkuva mies lojui. "Saanut Lunnon hajua vaatteisiinsa. Minä aina
tunnen sen neljänkymmenen kyynärän päästä."

"Silloin te erehdytte, herra Tietäväinen", sanoi vanha vaimo, "hän
ei ole saanut vaatteihinsa Lunnon hajua, ainakaan _tällä_ kertaa.
Hän on ollut siellä, missä ei ole hajua enempää kuin Hendonissakaan,
lukuunottamatta vuoriston tuoksuja, sillä hän on nähnyt vesiputouksia
ja lammaslaumoja."

"Vuoriston? Ja onko herra Paul ollut vuoristossa?"

"On, Cummerlannissa. Se on vuoristoa, ja suurenmoistapa onkin, kuten
olen kuullut."

"Cummerland? Eiks' se ol' se paikka, josta tää nuori rouva on kotoisin?"

"Ehk' on. En tahdo väittää, ettei ole."

"No, nyt ne asiat selviävät, eiks' selviäkin?" Puhuja päästi
merkitsevän vihellyksen ja käänsi sitten pahaamerkitsevän katseensa
tovereihinsa. "Minä aina sanon eukolleni: 'Oles vaiti', sanon minä, 'ja
vielä se tulee ilmi', ja eikös se nyt ole niin käynyt?"

Ravintolan emäntä kuohahti.

"Ja _minä_ aina sanon sinun rouvallesi: 'rouva Sturgis', sanon minä,
'minua aina suututtaa nähdä miehen sekaantuvan toisten asioihin,
juoruavan ja levittävän häväistysjuttuja -- se on paha vika naisessa,
jolta te ette parempaa odotakaan, kuten sanat kuuluvat, mutta miehelle
sellainen ei ollenkaan sovi -- ja minä toivon, että te pidätätte
miestänne', sanon minä, 'pistämästä nokkaansa, kuten te aina sanotte,
toisten ihmisten asioihin.' Kas siinä, mitä _minä_ aina sanon sun
eukollesi."

"Siinä teette vallan viisaasti", sanoi arvoisa puhuteltu jutellen
hyväntuulisesti, niinkuin se, joka ei minkään anna rauhaansa häiritä.
"Etteks' tahro nyt tutkia, eikö siellä olisi mulle tupakkaa?" hän kysyi
pannen pennyn pöytään.

Niinpä kapakan emäntä otti hyllyltä tupakkatötterön, koppasi pennyn
pöydältä ja heitti sen laatikkoon.

"Ei sitä tartte kieltääkään, väitän minä, ettei herra Draytonilla olisi
sormensa sen nuoren neiti-rouvan sopassa."

"Kas niin -- kylliksi siitä! Minä sanon teille, ettei hän ole
vilahdukseltakaan nähnyt koko naista, ennenkuin sunnuntaista toista
viikkoa sitten."

Kaksi naista tuli kannuineen kapakkaan.

"Ja mitenkäs se rouvuus jaksaa?" tiedusteli vanhempi naisista --
kuultuaan, mistä oli kysymys -- kapakan emännän täyttäessä hänen
kannuaan.

"Tuolla hän on", vastasi kapakan emäntä vastahakoisesti ja nyökkäsi
päällänsä vasemmalla olevaan suljettuun oveen.

Sinä hetkenä kuului sisältä lasten naurua.

"Hän on siitä kuitenkin iloinen, vaikka olen kuullut kuiskattavan",
sanoi vanha nainen, "että hän syödessään ruokkii kahta, kuten sanotaan."

Miehet nauroivat.

"Sehän on naisten tehtävä", sanoi joku, kun akka kulki ohi.

"Sellaista väkeä ei toki pitäisi ottaa asumaan kunniallisten ihmisten
luo", sanoi toinen, nuorempi nainen, joka oli sitonut hattunsa korealla
silkkinauhalla leuan alle.

"Ja se onkin enemmän kuin armeliaisuus käskee", sanoi toinen eukko.
"Mutta tietysti jokainen osoittaa laupeutta toiselle, joka on
samanlainen kuin itsekin."

"Uteliaisuus on tämän maailman suurin synti", sanoi raukeasilmäinen
mies. "Ihmiset puhuvat kaikenlaisista paheista ja vaivoista; joku pitää
pahimpana juoppoutta, toinen rahanhimoa, joku taas reumatismia tai
jotain muuta, mutta minä sanon, että kaikista kiusallisinta on naisten
uteliaisuus. Sanokaa minulle joku, joka ei ole utelias, niin saatte
nährä, ettei hän pistä nokkaansa joka paikkaan."

"Tietysti ei", sanoi se herra, jota oli sanottu Luke Sturgikseksi. "Ja
osoita minulle mies, joka ei ole utelias", hän jatkoi silmää iskien,
"niin minä näytän sinulle miehen, joka on hyvä kyntäjä, verraton
ojankaivaja ja airanpanossa arvokkaampi kuin painonsa kultaa, kun taas
kovin tieronhaluiset ihmiset syövät ja hävittävät maakunnan pahemmin
kuin ilkeinkin sota."



II LUKU.


Vasemmalla olevassa huoneessa istui Mercy Fisher leikkien lasten
kanssa, nauroi, kun he nauroivat ja koetti unohtaa, ettei hän
ollut yhtä nuori kuin he, ei yhtä onnellinen eikä vapaa raskaista
ajatuksista, ei voinut elää kuten he hetkestä hetkeen katumatta
menneisyyttä, toivomatta mitään tulevaisuudelta, eläen kokonansa
nykyhetkessä. Mutta hän oli muuttunut eikä ollut enää lapsi, vaikka
hänen lapsensydämensä ei koskaan tuntunut vanhenevan, vaan oli vieläkin
täydelleen lapsellinen, huolimatta siitä, että täyden naisen kuorma
oli pantu sen kannettavaksi ja naisen surut sumensivat hänen elämäänsä
-- hän oli tullut vain hieman vanhemmaksi, ehkä hieman viisaammaksi,
kasvot olivat käyneet vähän surullisemmiksi ja silmät ajattelevammiksi.

Eräs naapurinvaimo, joka oli mennyt vieraisille viiden penikulman
päähän, oli tuonut lapsensa ja pyytänyt "nuorta rouvaa" pitämään
niistä huolta hänen poissaollessaan. Nelivuotias poika pyöri Mercyn
polvella, kun taas hänen kuusivuotias sisarensa seisoi tuolin vieressä
katsellen, miten neulintikut somasti kilahtelivat tädin niitä ahkerasti
liikutellessa. Samalla lävisti moni lapsen viaton huomautus kuin nuoli
Mercyn sydämen. Nuori herra johti alituiseen puheen siihen, mikä Mercyn
mieltä painoi.

"Ja jot tinulla oliti pieni poika, antaititko tinä hänelle makeitia
utein, -- myötäätä -- makeitia ja piparkakkuja -- antaititko?"

"Antaisin, joka päivä, lemmikkini. Minä antaisin hänelle makeisia ja
leivoksia ihan joka päivä."

"Minä tykkään tinutta. Ja antaititko tinä ten mennä leikkimää itojen
poikain kanta ja toititko linnunpetiä ja tavaroita, toititko?"

"Toisin, linnunpesiä ja marjoja ja vaikka mitä."

"Minä tykkään tinutta, minä tykkään. Ja antaititko tinä mennä itiä
vattaan, kun te illalla tulee kotiin ja rattattaa telättä?"

Varjo laskeutui tytön sieville kasvoille, ja seurasi hiljaisuus.

"Antaititko? Häh? Ja nottaititko itin telkään, nottaititko?"

"Ehkäpä, lemmikkini."

"Ah!" Pikku veitikka ilmaisi tällä ainoalla sanalla korkeinta
ihastustaan.

"Mitä tinä teet?"

"Neulon, ystäväni. Kas niin, istupas nyt hiljaa siinä minun polvellani."

"Mitä tinä neulot -- tukkia pikku pojalleti?"

"Ei minulla ole pikku poikaa, sydänkäpyseni. Näistä tulee rannikkaat
eräälle herrasmiehelle."

"Voi, kun vahinko! Mille herratmiehelle?"

"Eräälle miehelle, rakas. Herra Drayton on herrasmies, tiedäthän."

"Oh!" Sitten hetken miettimisen jälkeen: "Minä tiedän -- lurjut."

"Willy!"

"Itä tanoo niin."

Tällä ajalla pikku neiti Mercyn rinnalla oli miettinyt omaa
problemiansa.

"Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi pieni tyttö?"

"No, katsotaanpas. Minä opettaisin häntä neulomaan ja ompelemaan
ja laittaisin hänen tukkansa hyvin sieväksi ja tekisin hänelle
silkkimekon, johon ompelisin tupsuja, ja, oh, niin ihanan hatun hänelle
ostaisin!"

"Ai, kuinka hauskaa! Ja ottaisitko sinä hänet torille ja kirkkoon ja
katsomaan rouva Bickersin akkunassa olevia nukkia?"

"Ottaisin, rakas, ottaisin."

"Etkö milloinkaan antaisi häntä selkään?"

"Minun pikku tyttöni olisi oikein, oikein hyvä, ja oh, niin sievä!"

"Ja antaisitko sinä hänen mennä isoäidin luo, milloin hän haluaa etkä
kieltäisi isoisää antamasta puolipennisiä, antaisitko?"

"Kyllä ... rakas ... kyllä ... ehkä."

"Ovatko sinun silmäsi _hyvin_ kipeät tänään, Mercy? Ne _ovat_ niin
punaiset."

Mutta pikkumies ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän keskustelun
käänteeseen. "No, mikti tinulla ei ole pientä poikaa?"

Kuolemanhiljaisuus.

"Etkö tinä tatto, etkö?"

Willy oli pantu lattialle. "Lauletaan jotakin. Pidätkö sinä laulusta,
sydänkäpyseni?"

Ihastuneena kiipesi poikanen uudestaan hänen syliinsä. "Minä laulan,
minä laulan. Mamma on opettanut mulle laulun. Minä otaan."

Ja kursailematta pikku veitikka lauloi kirkkaalla lapsenäänellänsä
vienon kehtolaulun.

Mercy oli oppinut tämän saman laulun kauan aika sitten, kun hänen
äitinsä oli liekutellut häntä unen helmoihin. Hän tunsi, niinkuin
muistojen, rakkauden ja katumuksen hyökylaineet olisivat tahtoneet
hänet alleen haudata. Oli vaikea hillitä kyyneleitä puhkeamasta Pienet,
viattomat kasvot oli kohotettu kattoa kohti kun suloinen ääni lauloi
tutut sanat.

       *       *       *       *       *

Kapakkaan oli saapunut uusi vieras. Se oli Hugh Ritson puettuna pitkään
ulsteriin, jonka päähineellä hän puoliksi salasi kasvonsa. Hän astui
suoraan kapakan emännän luo, joka niiasi syvään myymäpöytänsä takana.
"Hän on siis palannut?" kysyi tulija tervehtimättä millään tavalla.

"On, herra, hän on tullut takaisin, herra. Hän saapui kotiin
iltapäivällä, herra."

"Te ette sanonut mitään, että joku on häntä etsinyt?"

"En, herra -- oikeastaan, herra -- en suoraan, herra -- vaan mainitsin
-- juuri mainitsin, herra, että --"

Hugh Ritson hymyili kylmästi. "Tietysti -- kiertelemättä. Tottahan
olitte järkevämpi tytön suhteen?"

"Olin, herra, kun te kielsitte minua virkkamasta siitä neidille --"

"Poika nukkuu, kuten näen."

"Niin, herra; hän oli tuskin haukannut palan leipää ja vähän soppaa,
kun hän heittäytyi tuoliinsa, samaan, jossa näette hänet, herra, eikä
ole sen jälkeen virkkanut sanaakaan. Hän on varmaankin matkustanut läpi
yön."

"Eikö hän mitään selittänyt?"

"Oi, ei, herra! Hän tahtoi vain kylmää lihaa ja olutkannunsa, herra, ja
--"

"Huomatkaa, herra, hänen vanha äitinsä ei mitenkään ole hänen
uskottunsa", virkkoi eräs kulkija penkiltä.

"Ettekä te minun, ystäväni", sanoi Hugh Ritson silmäten ympärilleen.
Kääntyen uudestaan kapakan emäntään hän virkkoi: "Sanokaa hänelle,
että joku tahtoo puhutella häntä. Tai odottakaa, minä menen itse hänen
luokseen."

Hän astui siihen huoneeseen, jossa mies nukkui ja sulki oven jälkeensä.

"Luke Sturgis", kuohahti kapakan emäntä raivoissaan, "minä sanon sulle,
että sinulla ei ole oikeutta tulla sanomaan sellaisia vastenmielisiä
asioita -- ja vielä minulle, hänen äidilleen. Ja mitä te sanotte? Että
hän on kelvoton? Hän olisi maailman hienoin herrasmies, jos olisi
enemmän oppia saanut -- ulkomuodoltaan hän kelpaa kenen rinnalle
tahansa."



III LUKU.


Päästyään nukkuvan miehen kanssa kahden Hugh Ritson seisoi katsellen
häntä tarkasti. Tuli oli palanut, niin että jäljellä oli vain liekitön,
punainen hiillos. Huoneessa ei ollut mitään muuta valoa.

Nukkuja alkoi raotella silmiään ja venytellä, kuten ihminen, jonka
äkkiä valtaa ilkeä tunne, että joku tuijottelee häneen. Sitten hän
päätään pudistaen ja olkiansa ravistaen nousi tuolillensa istumaan. Hän
työnsi hatun otsaltansa takaraivolle, ja tupsu aaltomaisia, ruskeita
hiuksia vierähti sijalle. Pää oli painunut alas ja silmät olivat
suunnatut tuleen. Hugh Ritson astui hänen luokseen ja laski toisen
kätensä hänen olalleen.

"Paul Drayton", hän sanoi, ja hätkähtäen mies kohotti silmänsä häneen.

Heidän katseensa yhtyivät, ja Hugh Ritson sai nähdä, kuten oli
odottanutkin -- Paul Ritsonin kasvot. Tässä heikossa, punertavassa
valossa jokainen piirre oli sama. Ensi hetkenä saattoi olla vakuutettu,
että se oli juuri sama mies eikä kukaan muu -- aivan kuin Paul Drayton
ja Paul Ritson olisivat olleet sama mies.

Kömpelösti nousi Drayton jaloilleen, ja sinä hetkenä harhakuva oli
hävinnyt. Hän potki paksuilla kengillänsä hiiltyviä hiiliä kasaan,
ja räiskyen ne syttyivät ja leimahtivat ilmi liekkiin. Kirkas valo
lankesi hänen kasvoillensa. Piirteet olivat hienot, mutta säännötön
elämä näytti ne veltostuttaneen. Kasvot olivat voimakkaat, miehekkäät
ja ilmeikkäät. Mitä Jumala oli tehnyt, oli sangen hyvä; mutta silmät
olivat sameat, huulet värittömät ja ilme, jonka olisi pitänyt olla
ystävällinen, oli juro ja yrmeä.

"En ihmettele, että olette väsynyt matkanne jälkeen, olihan se aika
pitkä", sanoi Hugh Ritson. Hän koetti esiintyä vapaasti, mutta ääni
kuitenkin hermostuneesti vapisi. "Te läksitte aikaisella junalla
Penrithistä", hän virkkoi, veti penkin takan luo ja istahti siihen.

Drayton tarkasti puoliksi epäillen vierastansa ja virkkoi sitten:

"Saakeli vie, etteköhän lie se sama lurjus, joka jo ennemmin on ollut
täällä tutkistelemassa meidän vanhaa eukkoa. Sanokaa meille nimenne."

Ääni oli karkea, mutta siitä huolimatta siinä oli jotakin Paul Ritsonin
äänensoinnusta.

"Se lienee tarpeetonta", vastasi Hugh Ritson hilliten täydellisesti
itsensä. "Me olemme tavanneet ennenkin", hän lisäsi hymyillen.

"No, saakeli, olemmeko -- missä?"

"Te olitte yötä Laiskassa Hevosessa Keswickissä, eikä siitä ole vielä
viikkoakaan kulunut", sanoi Hugh.

Drayton ei osoittanut vähintäkään hämmästystä.

"Viime lauantai-iltana te olitte sammutustyössä vanhan myllyn palossa
Newlannissa."

Draytonin jurot kasvot olivat liikkumattomat.

"Ohimennen sanoen", jatkoi Hugh kohottaen ääntänsä ja siinä helähti
lämmin sointu, "minä olen omasta puolestani teille käynnistänne
kiitollinen. Mitä te juotte? -- Viinaa?"

Mennen ovelle hän pyysi pullon viinaa ja lasit.

"Sitten maanantai-iltana", hän lisäsi palaten huoneeseen, "te teitte
minulle sen kunnian, että vierailitte talossani."

Drayton seisoi yhä.

"Minä tunnen teidät", hän virkkoi. "Sanonko teidän nimenne?"

Hugh hymyili hyväntuulisesti. "Sehän on tarpeetonta", hän sanoi riisuen
hitaasti käsineensä.

"Mitä te tahdotte? Minulla ei nyt juuri ole aikaa juopotella."

"Hyvä niin, katsotaan. Kello on juuri kymmenen", sanoi Hugh Ritson
vetäen kellonsa esille. "Minä tahtoisin antaa teidän ansaita
kaksikymmentä puntaa ennen puolta yötä."

Herra Draytonin suu vetäytyi epäilevään naurunirvistykseen.

"Tietysti sen voi tehdä, mutta millä ehdoilla. Te itse tahdotte ansaita
kaksisataa ennen kahtatoista."

Herra Drayton vilkaisi syrjäsilmällä Hughiin, ja viekkaus välähti hänen
katseestaan.

Hugh Ritson kohotti kulmiaan ja pudisti päätänsä.

"Raha ei ole minun tarkoitukseni."

"Oh, eikö, no? Hyvä, minä en pelkää sanoa teille, että -- minun
tarkoitukseni on pääasiassa se", ja herra Drayton väänsi uudestaan
suunsa irviin.

Rouva Drayton astui sinä hetkenä huoneeseen tuoden viinan, kaksi lasia
ja vesipullon, jotka hän asetti honkaiselle pöydälle.

"Sallikaa minun tarjota teille vähän virvoitusta", ja Hugh otti pullon
kaataen lasit puolilleen.

"Kiitti, kiitti."

"Vettä? Sanokaa, koska."

Mutta herra Drayton esti sekoituksen kokonansa siepaten lasinsa
käteensä. Hänen käytöksensä oli aivan muuttunut. Villielukan
varovaisuus oli hävinnyt ja sijalle oli ilmestynyt häikäilemättömyys ja
uhma, jotka olivat valmiit millaisiin sopimuksiin tahansa.

"Mistä siis on kysymys?" hän kysyi nauraa hohottaen täyttä kurkkua.

"Saattaa erästä rouvaa Kentish-kaupungin asemalle ja toimittaa hänet
turvallisesti puolen yön junaan -- siinä kaikki."

Drayton nauroi taaskin.

"Tietysti se käy", hän sanoi.

"Rouva on täällä vähää ennen puolta yötä."

"On kai, kun niin sanotte."

Hymy katosi Hugh Ritsonin kasvoilta.

"Älkää naurako noin -- en voi sietää sitä."

Herra Drayton otti viinapullosta toisen ryypyn ja sitten nojasi
tuolinsa selustan yli Hugh Ritsoniin päin.

"Katsokaahan", hän sanoi, "elokuussa oli kulunut juuri kolmekymmentä
vuotta siitä, kun minun äitini sitoi minut kapaloon ja laittoi minut
vankilaan, josta en vielä ole vapaaksi päässyt."

"Mitä te tarkoitatte, ystäväni?" sanoi Hugh.

Drayton nauroi pilkallisesti.

"Puhukaa selvästi", hän sanoi. "Antakaa työlle oikea nimi. Minä en
säikähdä, olkoon se mikä tahansa. Mies ei anna kahtakymmentä puntaa
turhan vuoksi. Ei, jos työ on kunniallinen, kuten minäkin. Minä olen
oikeutettu ravintoloitsija ja herrasmies -- niin, se minä olen, jos
haluatte tietää."

Hugh Ritson kieltäytyi kuitenkin osoittamasta tarpeetonta
uteliaisuutta, mutta herra Drayton näki hyväksi terästää miehuuttaan ja
vaatimuksiansa, jonka vuoksi hän haki vielä apua viinapullosta ja kysyi
sitten: "Ja minä te itseänne pidätte?"

Hugh ei heti tyydyttänyt herra Draytonin uteliaisuutta.

"Vähät siitä, herra Drayton", hän sanoi. "Teidät minä tunnen
täydellisesti. Sanonko teille, mitä varten olitte Cumberlannissa?"

Huomauttaen, että oli helppo kerrata vanhan vaimon juoruja, herra
Drayton otti taskustansa vuohennahkaisen tupakkakukkaron ja alkoi
tukkia täyteen merenvahaista piippuansa, josta maali oli kokonaan
kulunut pois.

"Kolmekymmentä vuotta sitten", alkoi Hugh Ritson, "eräs nuori nainen
koetti hukuttaa itsensä ja lapsensa. Hänet pelastettiin ja pantiin
turvakotiin. Lapsi, poika, annettiin erään hyvän naisen hoitoon, jonka
luona hän on asunut tähän päivään asti."

Herra Drayton keskeytti: "Kiitoksia paljon, mutta se asia on nyt jo
selvä."

Hugh Ritson nyökkäsi ja jatkoi herra Draytonin ahkerasti tupakoidessa:
"Sen hetken jälkeen ette ole kuullut mitään äidistänne; mutta eräänä
päivänä kuulitte siltä nuorelta naiselta, jonka kohtalo on heittänyt
teidän kasvatusäitinne hoitoon, että Cumberlannin vuoristossa elää
toinen mies, joka hämmästyttävässä määrässä on teidän näköisenne. Se
kiihoitti teidän uteliaisuuttanne. Teillä oli syytä otaksua, että jos
äitinne vielä eläisi, hän varmaankin on rikas. Mutta onnettomuudeksi te
satutte olemaan köyhä."

"Enkä minä pelkää sitä, että kaikki sen tietävät", keskeytti herra
Drayton. "Tulkaa suoraan itse asiaan. Katsokaahan, me olemme kuin
kaksi hyenaa, jotka eräänä päivänä näin eläintarhassa. Toinen sai
ruokinta-aikana luun hampaihinsa ja odotteli, ties kuinka kauan, eikö
toinen tulisi riistämään sitä siltä."

"Hyvä", lisäsi Hugh Ritson epävarmasti hymyillen, mutta savupilvi
esti hänen toverinsa huomaamasta sitä, "te olette mies, joka tunnette
jonkun verran maailmaa, olette perinyt ajatuskyvyn, vaikk'ei muuta --
vanhemmiltanne, jotka eivät jättäneet teille mitään muuta kuin --"

Herra Drayton ojensi kätensä. "Minulla on ravintolanpito-oikeus ja minä
olen herrasmies, vaikk'ei ulkomuotoni olekaan loistava", hän sanoi
puolustellen. "Minä en voi sitä auttaa, kun en ole käynyt kouluja --
te kyllä voitte ymmärtää sen." Ja herra, jonka ulkomuoto ei ollut
loistava, pudisti sydämellisesti sen herrasmiehen kättä, jolla oli
kaikki ulkonaiset edut.

"Aivan oikein, herra Drayton, aivan oikein", sanoi Hugh Ritson. Hän
vaikeni katsellen Draytonia tarkasti. Tämä arvon herra oli ottanut
piippunysän hampaistaan ja katsoa toljotti tyhmin silmin, suu auki
tuleen.

"Matkallanne ette löytänyt mitään."

"Mistäs sen tiedätte?"

"Teidän kasvonne tällä hetkellä ilmaisevat sen."

"Puh! Älkää te kierrelkö täällä urkkimassa asioita, jotka eivät
teille kuulu. Minä en ollenkaan ole tottunut teidänlaisianne tekemään
uskotuikseni."

Hugh Ritson nauroi.

"Teistä ja remusta täytyy tulla ystävät, herra Drayton", hän sanoi.
"Mutta oppikaamme ensin ymmärtämään toisiamme. Ajatuksenne, että
voisitte löytää vanhempanne Cumberlannista, oli turha otaksuma."

"Häh! Miksi?"

"Koska teidän äitinne on kuollut."

Drayton pudisti hetkeksi viinanhöyryt päästänsä ja osoitti tavatonta
mielenkiintoa.

"Sen turvakodin luettelo, johon hänet otettiin itsemurhayrityksen
jälkeen, sisältää ilmoituksen --"

"Mutta hän karkasi", keskeytti Drayton.

"Sisältää ilmoituksen, että hän karkasi ja pääsi turvaan -- kuoli.
Hänen ruumiinsa saatiin joesta ylös, tunnettiin mainituksi henkilöksi
ja haudattiin hänen nimellänsä."

"Millä nimellä?" kysyi Drayton.

Hugh Ritsonin ilme muuttui äkkiä.

"Mitäs sillä on väliä", hän sanoi, "olen sen unohtanut."

"Todellako unohtanut?" epäili Drayton. "Eikö se olisi voinut olla
Ritson, häh?"

Hugh iski nyrkkinsä pöytään.

"Totisesti ei -- hänen nimensä _ei_ ollut Ritson."

Ääni suututti herra Draytonia Hän katsoi Hugh Ritsoniin ikäänkuin
sanoen, että tämä sai kiittää luojaansa, joka oli tehnyt hänen toisen
jalkansa hervottomaksi, niin että hän nilkutti.

Hugh Ritson tyynnytti häntä selittämällä, että jos hän oli utelias
tietämään, mikä hänen äitinsä nimi oli, hän kyllä voi sen saada
selville ja lisäsi: "Mitäpä nimi silloin hyödyttää, jos teidän äitinne
kerran on kuollut?"

"Se on totta", sanoi Drayton, joka nyt oli tyyntynyt ja alkoi tulla
vakuutetuksi, että hänen vaivannäkönsä oli ollut turha.

"Saatte olla varma, että teidän isänne, missä hän nyt lieneekin, on
aika lurjus", sanoi Hugh Ritson.

Drayton nousi jaloillensa ja kävi edestakaisin laahustavin askelin.
Äkkiä lensi eräs ajatus hänen mieleensä. "Se nainen, joka otettiin ylös
virrasta, saattoi olla joku toinenkin. Sellaisesta olen kyllä kuullut."

"Mahdollista kyllä, mutta vaikka se olisi erehdyskin, ei se kuitenkaan
teitä hyödyttäisi." Tätä sanoessaan Hugh näytti neuvottomalta, mutta
Drayton ei sitä huomannut.

"Pah! Mitäpäs siitä?" sanoi Drayton ja päättäen olla enää vaivaamatta
aivojansa tällä asialla hän lähestyi viinapulloa ja joi vielä puoli
lasia. Heidän suhteensa muuttui nyt perin ystävälliseksi.

"Sanokaa minulle", pyysi Hugh, "mitä tapahtui Ghyllissä
maanantai-iltana?"

"Ghyllissä? Maanantaina? Se oli se ilta, jolloin satoi lunta. Mitä
tapahtui? Ei mitään."

"Mitä te siellä teitte?"

"Halusin nähdä teidän äitiänne. Näin teidän veljenne eräänä myöhäisenä
iltana pappilan ovella. Näin teidät tulipalossa. Olittehan tulipalossa?
-- tietysti. Seisoin kymmenen kyynärän päässä, kun se nuori pukki,
tallimies, palasi rattaineen taloon. Mitä syytä käyntiini? Hittoko ne
kaikki syyt tietää! Minä koputin eikä ketään kuulunut. En tiedä, kuinka
kauan seisoin ja palellutin jalkojani ovella. Sitten minä näin valoa
muutamasta ensimmäisen kerroksen huoneesta, mutta minä menin ylös ja
koputin. 'Sisään', sanoi joku. Minä menin sisään. Harmaahapsinen vanhus
nousi ylös. Mustassa puvussa ja rukousnauha kaulassa, tiedättehän.
Mutta ennenkuin minä ehdin puhua mitään, hän pyörtyi kuin kana ja
lyyhähti lattialle. Jumal' avita, ellei se vanha tyttö pitänyt minua
aaveena." Herra Drayton nosti kulmiansa ja lisäsi: "Minä lähdin
tieheni."

"Ja tullessanne te säikytitte käytävällä erästä nuorta naista, joka,
kuten minun äitinikin, luuli teitä minun veljekseni Pauliksi. No niin,
tämä nuori nainen on tänään mennyt naimisiin minun veljeni kanssa.
He ovat nyt matkalla Lontooseen. He aikovat jättää Englannin ensi
keskiviikkona, ja nyt he ovat päättäneet viettää ensi yön teidän
ravintolassanne."

Herra Draytonin kulmat kohosivat taaskin.

"Sitä tietenkin on sangen vaikea ymmärtää, mutta katsokaa", ja Hugh
Ritson antoi Bonnithornelta saamansa sähkösanoman Draytonille. Tämä
herra katseli ja käänteli sitä minuutin ajan sumein ja hämmästynein
silmin ja sitten kääntyi vieraaseensa saadakseen selvitystä.

"Tämä nainen ei saa lähteä Englannista", sanoi Hugh.

Drayton koetti kaikin voimin hallita tasapainoansa ja näyttää
hämmästyneeltä.

"Sieluni kautta te saatte minun vereni kiehumaan", hän sanoi. "Mitä
minun pitää tehdä saadakseni teidän kaksikymmentä puntaanne? Puhukaa
selvästi. Minä en ole lurjus, en. Minä olen oikeutettu ravintoloitsija
ja herrasmies --"

"Mitäkö on tehtävä? Teidän on vain lähetettävä se nainen takaisin
kotiin ensimmäisellä junalla."

Drayton alkoi nauraa.

"Kuten näette, ei ollut mitään pelästymisen syytä", sanoi Hugh
viattomasti hymyillen.

Draytonin nauru tuli äänekkääksi.

"Minun on toimitettava se nuori rouva pois uskottelemalla hänelle, että
olen hänen miehensä, vai?"

"Herra Drayton, te olette sukkela veitikka."

"Ja mitäs sanoo siihen oikea aviomies -- eikö hänkin ole sukkela
veitikka?"

"Jättäkää hänet minulle. Hetken tultua älkää viivytelkö. Älkää puhuko
tarpeettomasti mitään. Käyttäkää tuota ulsteria, joka teillä nyt
on. Puhukaa niin vähän kuin mahdollista -- eikä mitään muuta kuin
välttämätöntä. Viekää rouva vaunuun, joka odottaa tässä ovella, ajakaa
asemalle, ostakaa piletti Keswickiin, toimittakaa hänet junaan viime
hetkessä ja rientäkää sitten viivyttelemättä tiehenne. Yöjuna ei
koskaan pysähdy ennen Bedfordia."

Drayton löntysti yli lattian ääneen nauraen. "He, he, he, kuinka,
kuinka -- minun on jätettävä hänet asemalle, häh? Nuori raukka --
minulla ei ole sydäntä, ei ole voimaa olla niin raaka. Ei, ei, minä
en voi olla sellainen aviomies-roisto, he, he, voi, voi, ja vielä
tyttöparan hääpäivänä."

Hugh Ritson hypähti seisoalleen.

"Jos te menette tuumankaan pitemmälle kuin asemalle, saatte katua sitä
elämänne loppuun", hän kivahti iskien vielä kerran nyrkkinsä pöytään.

Tämä teki Draytonin naurun ja hyväntuulen vieläkin äänekkäämmäksi ja
hän selitti, että olisi tarpeen tilata toinen puolikas viinaa, joka
huuhtoisi pahan halun pois hänen suustaan.

Sitten hänen naurunsa asettui.

"Katsokaa, te tahdotte saada minut tekemään työn, johon kykenee
vain yksi ainoa elävä olento. Ja mitä te tarjoatte siitä minulle?
Kaksikymmentä vaivaista puntaa. Pitäkää nekin", hän sanoi, "se ei
kävele, herra."

Tuli oli kokonaan riittynyt. Iloton huone oli melkein pimeä ja ilma
sakea savusta ja tukahduttavan ummehtunut vanhasta tupakan ja viinan
hajusta. Drayton napitti pitkän takkinsa kurkkuun asti.

"Minä olen myöhästynyt", hän sanoi, "hyvää yötä."

Lasten ääniä kuului kapakasta. Pienokaiset olivat matkalla kotiin.

"Hyvää yötä, neiti, ja kiitoksia paljon", sanoi naisääni.

"Hyvää yötä, Mercy", huusivat lapset.

Drayton aikoi avata oven.

"Ajatelkaa tarkemmin", sanoi Hugh. "Teille ei ole siinä mitään vaaraa.
Yksitoista ja neljäkymmentä viisi täsmälleen sen tulee tapahtua."



IV LUKU.


Kun Drayton meni ulos, asteli Hugh Ritson kapakkahuoneeseen. Vieraat
olivat menneet. Kapakan emäntä vain yksin hääräili myymäpöytänsä
takana. Vasemmalle menevä ovi oli nyt auki.

"Rouva Drayton", sanoi Hugh, "oletteko te koskaan ennen nähnyt näitä
kasvoja?"

Hän otti medaljongin taskustaan ja piti sitä auki vanhan vaimon edessä.

"Herra hyvästi siunatkoon!" huudahti kapakan emäntä. "Sehän on juuri
hän itse -- ihan ilmetty itsensä -- paitsi tuota nunnan huntua."

"Onko tämä se nainen, joka asui teidän luonanne Pimlicossa -- Paulin
äiti?"

"Totisesti, totisesti! Herra nähköön, on. Ja ajatelkaa, se nuori armas
raukka on nyt kuollut ja mennyt sinne. Siitä on nyt kolmekymmentä
vuotta, mutta se panee minut itkemään. Ja minun mieheni -- hänkin on
mennyt. -- Minun mieheni sanoi minulle: 'Martha', hän sanoi,
'Martha' --"

Kapakan emännän livertelyn lopetti riemukas: "Hugh, Hugh!"

Mercy Fisher seisoi ovella silmät iloisesta hämmästyksestä auki
revähtäneinä ja rinta nousten ja laskien.

Sinä hetkenä onneton pikku raukka oli hyökännyt yli lattian Hughin
syliin, jossa vapisi kuin säikähtänyt lintu.

"Oi, minä tiesin, että tulisit -- minä olin varma, että sinä tulisit",
hän sanoi kuivaten silmänsä, taas itkien ja kuivaten ne uudestaan ja
kohotti värisevät huulensa suudeltaviksi.

Hugh Ritson ei osoittanut vähintäkään tunteellisuutta. Tyytymättömyyden
varjo levisi ensin hänen kasvoilleen, mutta katosi pian. Hän koetti
näyttää ihastuneelta ja taivuttaen päänsä kosketti kevyesti verettömiä
huulia.

"Sinä näytät riutuneelta, pikku raukka", hän sanoi hiljaa. "Mikä sinua
vaivaa?"

"Ei mikään -- ei mikään nyt, kun sinä olet tullut. Sinä vain olit
tulematta niin kauan, niin hirveän kauan."

Hugh koetti keksiä jonkun lohduttavan sanan.

"Mutta näethän, että minä pidän sanani, sinä tyttöhupakko", hän sanoi
ja hymyili nyökäten hänelle iloisesti päätänsä.

"Ja sinä olet vihdoinkin tullut minua katsomaan! Koko tämän pitkän
matkan katsomaan minua, pikku raukkaa?"

Raskas surumielisyys, joka tähän asti oli kuvastunut hänen kasvoillaan,
häipyi ja sijalle ilmestyi loistava hymy.

"Täytyyhän tehdä jotakin sen hyväksi, joka on uskaltanut niin paljon
toisen vuoksi", virkkoi Hugh hieman naurahtaen.

"Ah!"

Kun ensimmäinen hämmästyksen puuska oli ohi, ei seuraavana ilon hetkenä
puhelahja kyennyt tunteita tulkitsemaan. Tytön kädet kiertyivät
Hughin kaulaan ja ääneti Mercy katseli hänen kasvojansa, ja silmät
kirkastuivat kirkastumistaan.

"Ja sinusta tuntui aika pitkältä ja ikävältä?" kysyi Hugh.

"Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut, puhua", vastasi
Mercy teeskentelemättömästi.

"Ai, sinä kiittämätön pikku olento, olihan sinulla hyvä rouva Drayton
ja hänen poikansa ja kaikki sievät Hendonin pojat, jotka tulevat
tänne kapakkaan juomaan ja puhumaan monia hauskoja asioita pienelle
kapakkaneidille ja --"

"Ei se ole sitä! Minulla ei ollut ketään, joka olisi tuntenut _sinut_",
sanoi Mercy laskien äänensä kuiskaukseksi.

"Mutta menethän sinä joskus ulos -- kylään -- Lontooseen?" kysyi Hugh.

"En, minä en milloinkaan mene ulos -- en koskaan nyt."

"Ovatko sinun silmäsi sitten todellakin pahemmat?"

"Ei se ole minun silmäini vuoksi. Mutta sillä ei väliä. Oi, minä
tiesin, ettet sinä unohtaisi minua. Vain joskus iltaisin, kun hämärä
hiipi sisään ja minä istuin ihan yksin takan ääressä, minä ajattelin:
'Hän ei välitä minusta. Hän ei tule minua hakemaan.' Mutta se ei ollut
totta, eihän?"

"Kas, no ei, tietysti ei."

"Ja sitten kun lapset tulivat -- tuon naapurin lapset -- ja minä panin
niitä nukkumaan ja ne pikku lemmikit lukivat siunauksensa, ja minä
koetin myöskin rukoilla, niin silloin, silloin" -- hän katsahti arasti
ympärilleen ja kuiskasi -- "oli kuin joku olisi sanonut: 'Miksi hän
jättää minut yksin -- olinhan minä niin onnellinen?'"

"Sinä olet sairas, pikku raukka, mutta sinä tulet vielä onnelliseksi --
olethan sinä onnellinen nyt, etkös olekin?" sanoi Hugh.

Tytön silmät, sumeat ja punaiset, kirkastuivat ja niistä loisti hellä
rakkaus, kun hän käänsi ne häneen, ja koko olemus kertoi täydellisestä
onnesta.

"Ah!" hän sanoi ja painoi kauniin päänsä hänen rintaansa vasten

"Mutta sinun olisi pitänyt kävellä -- tehdä pitkiä, terveellisiä ja
onnellisia kävelymatkoja", puheli Hugh.

"Teinhän minä -- kun ruusut kukkivat ja tuhatkaunot kukoistivat, ja
minä kokosin niistä monta sitä varten, että sinä tulisit, kokosin
metsäruusuja ja valkoruusuja, mutta sinä olit niin kauan tulematta,
ja ne kuihtuivat. Ja sitten minä en voinut niitä heittää pois, koska
ymmärräthän -- ne olivat sinun -- niinpä minä kuivasin ne sen kirjan
välissä, jonka minulle annoit. Tule, anna minä näytän ne sinulle."

Hän riensi sivuhuoneeseen, ottaen riemumielin pöydältä pienen
kultareunaisen kirjan. Hugh seurasi häntä konemaisesti tuskin käsittäen
hänen onnellista sirkutustansa.

"Ja eikö ollut Hendonissa nuorukaisia, jotka olisivat tehneet nuo sinun
ikävät matkasi hauskemmiksi?"

Mercy avasi juuri kirjaansa hermostunein sormin, mutta pysähtyi ja
katsoi häneen hämmästynein silmin.

"Eikö? Eikö kaunista nuorta miestä, joka olisi kuiskannut sinulle, että
sinä olit sievä pikku olento, jolla ei ollut oikeutta kulkea yksin ja
surren kuihduttaa kauneuttansa? Ei ketään? Häh?"

Mercyn entinen tuskanilme alkoi palata.

"Kuule, Mercy, sano minulle totuus, sinä sukkela pikku olento, häh?"

Mercy hypisteli hermostunein sormin kuihtuneita ruusujansa. Hänen
kurkkuansa kuristi.

Hugh katsoi hänen surullisiksi muuttuviin kasvoihinsa ja mutisi kuin
itsekseen: "Minä sanoin Bonnithornelle, että tämä pesä ei olisi oikea
paikka tytölle. Hänen olisi pitänyt viedä hänet Lontooseen."

Tytön sydän kävi sairaaksi. Kirja oli suljettu ja pantu jälleen
pöydälle.

"Ja nyt, Mercy", sanoi Hugh Ritson, "minä tahdon, että sinä olet
järkevä pikku nainen ja teet, kuten minä pyydän etkä puhu sanaakaan.
Teethän?"

Lapselliset kasvot kirkastuivat, ja Mercy nyökkäsi päätään, mutta
toisesta silmästä vierähti hereä kyynel. Sinä hetkenä hän pisti kätensä
esiliinansa taskuun, veti sieltä esille parin rannikkaita ja koetti
niitä vetää Hughin käteen. Hugh katsoi lahjaan ja hymyili sanoen: "Minä
en tahdo niitä käyttää -- en tänään, tarkoitan. Katso, minullahan on
valkeat kalvostimet. Näes minä tahdon säilyttää lahjasi ja pistän ne
taskuuni. Mitä sinä murheellinen pikku raukka -- itketkö sinä taas?"

Mercyn kauniit unelmat kuolivat toinen toisensa jälkeen. Hän kohotti
hennon kätensä, kunnes se keveänä lepäsi Hughin rinnoilla.

"Kuuntele. Minä menen nyt ulos, mutta tulen pian takaisin. Minun täytyy
puhua rouva Draytonin kanssa, minullahan on jotakin maksettavaa,
tiedäthän."

Hento käsi putosi sivulle.

"Kun minä tulen takaisin, minun mukanani on ehkä ystäviä, eräs rouva ja
herra, ja minä tahdon tavata niitä yksin, aivan yksin, enkä minä tahdo,
että ne saavat nähdä sinua -- ymmärrätkö?"

Äänetön, raskas murhe tuntui painuvan Mercyn sydämeen.

"Mutta ne menevät pian, ja huomenna sinä ja minä puhumme uudestaan
ja koetamme järjestää asian, niin ettei sinulla olisi aivan niin
yksinäistä, vaan että voisit katsella ympärillesi ja etsiä silmillesi
tohtorin apua ja tulisit terveeksi ja voisit unohtaa --"

"Unohtaa?" virkahti tyttö tuskin kuuluvasti. Kurkkua kuristi niin, että
sieltä vaivoin lähti mitään ääntä.

"Minä tarkoitan -- se on -- minä toivoin -- tietysti, minä tarkoitan,
että unohtaisit kaiken ikävän Cumberlannissa tapahtuneen. Ja nyt, mene
vuoteeseen, kuten pieni hyvä tyttö ainakin. Minun täytyy mennä. Ah,
miten myöhä -- katso, kello on viittätoista vailla yksitoista ja minun
kelloni on jäljessä."

Hän astui kapakkahuoneeseen napittaen takkinsa leukaan asti. Tyttö
seurasi häntä hajamielisenä. Rouva Drayton pesi laseja myymäpöytänsä
takana.

"Tahdottekos lähettää tämän minun pikku ystäväni vuoteeseen sangen
pian", sanoi Hugh kapakan emännälle. "Katsokaa, miten punaiset hänen
silmänsä ovat. Ja pankaa hyvä tuli takkaan tuolla vasemmalla olevassa
salissa -- te saatte vieraita. Teidän ei tarvitse huolehtia vuoteista
-- ne eivät ole kauan. Näyttäkää minulle, mihin aikaan menee viimeinen
yöjuna kaupunkiin."

"Lontooseen? Viimeinen lähtee puoli yksi", sanoi kapakan emäntä.

"Hyvä on. Minä tapaan teitä vielä, rouva Drayton. Hyvää yötä, Mercy, ja
pidä kasvosi iloisina. Kas niin -- suutele minua. Nyt, hyvää yötä --
mikä hullu, rakastava pikku hanhi sinä oletkaan -- ja muista, että olet
vuoteessa ja nukut, ennenkuin minä palaan, muuten minä julmasti suutun,
niin aivan varmaan. Sinä et ole koskaan nähnyt minua suuttuneena. No
niin, älä siitä välitä. Hyvää yötä!"

Ovi avautui ja sulkeutui. Mercy palasi takaisin huoneeseensa. Se
oli iloton ja tyhjä eikä lasten onnellisia ääniä enää kuulunut.
Tytön sydäntä kivisti -- se ei ollut raatelevaa tuskaa, vaan synkkää
äänetöntä tyhjyyttä, johon ei pilkottanut pienintäkään valoa, ja hän
tunsi olevansa yksin.

"Ehkäpä hän laski leikkiä sanoessaan, että kävellessäni minulla olisi
pitänyt olla joku toverina ja että pitäisi koettaa unohtaa", hän
ajatteli. "Niin, tietysti hän hullutteli, koska hän tiesi, miten minä
odotin ja odotin."

Sitten hän otti taas kirjan, johon Hugh tuskin oli silmiänsä luonut. Se
aukesi siltä kohdalta, jossa oli kuivunut valkoinen ruusu. Sen sydämen
mahla oli painanut lehteen kellertävän merkin.

"Niin, tietysti hän puhui leikkiä", hän sanoi ja naurahti vähän, ja
silloin tipahti suuri pisara kirjan lehdelle ja kuolleelle kukalle.

Sitten hän koetti olla hyvin urhoollinen.

"Minä en saa itkeä. Se tekee minun silmäni, oi, niin kipeiksi! Minun
täytyy hoitaa niitä hyvin ja saada ne terveiksi -- niin, niin. Minun
täytyy olla terve ja vahva, kun -- kun -- _se_ tapahtuu."

Hän kohotti päätänsä seistessään paikoillaan, ja hymy, kuten kevyt,
kesäinen tuulahdus tyynellä vedellä, väreili hänen huulillaan. "Hän
suuteli minua", hän ajatteli, "ja tuli katsomaan minua koko tämän
pitkän -- pitkän matkan."

Autuaallinen ilme kohosi nyt hänen kasvoilleen.

"Ja ellei hän tulisi takaisin, ennenkuin -- ennenkuin _sitten_ -- hän
on hyvin iloinen -- oi, hän on niin hirveän iloinen!"

Ajatus tulevasta hetkestä, jolloin jokin tekisi tämän pikku raukan
rikkaaksi, kuvastui hänen kasvoillansa suloisena ja suurena. Tuo aarre
olisi kaikista rakkain sen vuoksi, ettei se olisi yksin hänen omansa.
Hän palasi kapakkahuoneeseen ja sytytti kynttilän.

"Jaa, tuoko se onkin teidän sulhasenne -- eikä se olekaan se
asianajaja, häh?" virkkoi rouva Drayton askarrellessansa.

"Minun ei tarvitse peittää kasvojani nyt ei nyt, kun hän on tullut
eihän?" kysyi Mercy.

"Niin niin, hän ei näytä välittävän rahasta, ja minä olen toivonut,
että hän antaisi niitä teille, sillä kun asiat käyvät hullusti, ovat ne
ainoa, mitä jää lohdutukseksi."

Mercy näytti kuin iskun saaneelta: ääneti hän lähti sänkykamariinsa.
Mutta hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia, että hän olisi voinut
nukkua. Hän tutki kasvojaan peilistä ja hymyili ja punasteli, sillä
hänestä ne olivat kauniit. Ne olivat hänen omasta mielestään nyt
kauniimmat kuin koskaan ennen. Puolisen tunnin kuluttua hän muisti,
että hän oli unohtanut kirjansa salin pöydälle ja lähti alakertaan
hakemaan sitä. Kun hän oli viimeisillä portailla, hän kuuli kiireistä
koputusta ulko-ovelle.

Sinä hetkenä kaikki hänen unelmansa hävisivät kuin tuhka tuuleen.



V LUKU.


Kun Hugh Ritson astui ulos ja saapui tielle, oli yö pimeä. Tultuaan
juuri kapakan kellertävästä valosta hänen silmänsä tuskin erottivat
jalkakäytävän tai näkivät pensaitten epäselvän mustan rivin. Ilma oli
sumuinen. Kosteus keräytyi hänen kulmakarvoihinsa ja partaansa suuriksi
pisaroiksi, ja pakkanen jäädytti ne puikoiksi. Oli pureva kylmä. Joesta
nouseva höyry levisi kylmän viiman mukana yli suoperäisen aukeaman,
joka levisi oikealle ja vasemmalle tiestä. Synkällä tiellä oli paksulti
puoliksi jäätynyttä liejua.

Hugh Ritson napitti takkinsa vieläkin tiukemmin ja riensi kuin henkensä
edestä.

"Hetkeäkään ei ole hukata", hän ajatteli, "jos aion ehtiä asemalle
siihen, kun juna pohjoisesta kulkee ohi. Olisin mielelläni tahtonut
pitää herrasmiestäni silmällä. Olisin sen tehnytkin ilman sitä
tytönlätykkää. 'Myöhästynyt', äh? Mitähän se oli, olisi hauska tietää.
Siitä saattaisi olla hyötyä."

Myötätuuleen hän kiisi yhä tulisemmin, kun hänen silmänsä tottuivat
pimeään. Hän ajatteli, että Bonnithornen sähkösanoma saattoi olla
erehdyttävä. Kenties se oli sekoittunut johonkin toiseen. Olihan tuskin
luultavaa, että Paul ja Greta olisivat joskus edes sattuneet kuulemaan
Haukka-Haikaran nimeä. Ja mitä syytä heillä olisi yöpyä Hendoniin,
vaikka ovat näin lähellä Lontoota?

Hänen ajatuksensa palasi Mercy Fisheriin. Juuri sinä hetkenä tyttö
uneksi sulounia, miten onnelliseksi hän Hughinsa tekisi sangen
pian. Hugh taas ajatteli harmitellen ja raivoissaan, että tyttö oli
kiusallinen olento, joka asettaa hänet aivan erikoiseen suhteeseen
cumberlantilaisiin. Niin, ja hän oli ainoa rengas, joka sitoi hänet
kotiseutuun. Voisiko tämä Mercy kavaltaa? -- Ei! Ajatus, että Mercy
voisi saattaa hänet huonoon huutoon, oli liian raaka. Jos hän ehtisi
asemalle, ennenkuin pohjoinen juna pysähtyy, hän voisi nähdä omin
silmin, jäävätkö Paul ja Greta junasta pois. Jos he eivät jää, he ovat
siis junassa, ja hän voi astua siihen ja saapua heidän kanssaan samalla
junalla Lontooseen. Bonnithorne saattoi erehtyä.

Matka oli pitkä ja tie vaikeata kulkea. Se tuntui paljon pitemmältä
kuin hän oli luullut. Aidan ja orapihlaja-pensaan suojassa hän raapaisi
tikulla tulta ja katsoi kelloansa. Se oli juuri yksitoista. Liian
myöhään, jos kello ei ollut enempää kuin yhden minuutin jäljessä.

Silloin hän kuuli junan vihellyksen ja tuulen tohinan välistä
hän kuuli merkkisoiton. Liian myöhään, totisesti. Hän oli vielä
neljännespenikulman päässä asemalta.

Yhä hän kuitenkin kiisi asemaa kohti vähääkään enää toivomatta, että
joutuisi ajoissa.

Hän oli noin kolmensadan kyynärän päässä asemalta, kun hän kuuli
julmaa räiskettä ja jyminää, johon samalla sekaantui inhimillisten
äänten melua ja pauhinaa. Huudot, karjunta, valitus, itku, voivotus --
sekoittuivat yhdeksi hirvittäväksi hätähuudoksi, joka yön pimeydessä
herätti kammottavan kauhuntunteen.

Hugh Ritson juoksi kiireemmin.

Silloin hän näki säikähtäneitä miehiä ja naisia juoksevan edestakaisin,
milloin ne ilmestyivät valaistulle paikalle, milloin taas katosivat
pimeään. He näyttivät järjettömiltä kuin säikähtäneet hevoset.

Pohjoisesta tulevalle junalle oli tapahtunut onnettomuus.

Kymmenisen kyynärää asemalta veturi ja kolme etumaista vaunua oli
suistunut kiskoilta ja lentänyt kauaksi pengermälle. Neljä takimmaista
vaunua oli kuitenkin pysynyt raiteilla ja pysähtynyt saamatta mitään
vaurioita.

Naiset, jotka oli saatu ulos nurinmenneistä vaunuista, hyökkäsivät
lumivalkein kasvoin läpi aseman ja hävisivät lakeudelle yön pimeään.
Miehetkin pakokauhu silmissään istuivat maahan kykenemättä mihinkään
hyödylliseen toimeen. Jotkut järkevämmät olennot ryhtyivät arvelematta
työhön koettaen saada vaunuja jälleen kiskoille. Asemalta tuli miehiä
lyhdyt käsissä; he auttoivat loukkaantuneita ja panivat heidät
pitkälleen vähän erilleen onnettomuuspaikasta.

Tapauksen näyttämö oli laaja ja kauhea ja kuitenkin vain kaksi tämän
onnettomuuden uhreista on kertomuksemme aiheena. Kuvaus kaikista muista
-- huudosta, valituksesta, itkusta, melusta ja tuskasta -- olisi tässä
turhaa työtä.

Kohtalo oli tällä hetkellä heittänyt yhteen kolme miestä, joiden elämä
tähän asti oli ollut erossa, mutta jotka tämän jälkeen olivat hyvässä
ja pahassa sidotut toisiinsa.

Hugh Ritson juoksi edestakaisin kuin juopunut. Hän tirkisteli jokaisen
kasvoihin. Hän otti lyhdyn, jonka joku oli heittänyt maahan ja hyökkäsi
haavoittuneitten luo pimeään ja kurkisti jokaista silmiin, pysähtyi
joskus ja valaisi punertavalla lyhdyllä särkyneitten vaunujen akkunoita.

Sinä hetkenä kaikki hänen jäätyneessä sielussansa tuntui sulavan.
Nähdessään onnettomuuden tekemää tuhoa hänen oma sydämetön
suunnitelmansa tuntui kauhealta ja meni rikki. Vihdoin hän näki ne
kasvot, joita etsi. Silloin hän laski lyhdyn sivulleen ja käänsi lasin
pois päin itsestänsä.

"Seiso tässä, Greta", sanoi ääni, jonka hän hyvin tunsi. "Minä palaan
luoksesi pian. Anna minun koettaa auttaa noita tuolla."

Paul meni ihan veljensä ohi pimeässä. "Auttakaa!"

Hugh Ritson kuuli huudon pengermältä, johon haavoittuneet oli asetettu.

"Apua, apua! Minut ryöstetään -- apua!" kuului pimeästä.

"Missä te olette?" kysyi toinen ääni. "Täällä, auttakaa, auttakaa!"

Hugh Ritson juoksi sinne päin, mistä ensimmäinen ääni kuului ja näki
miehen kumartuneena jonkun maassa makaavan yli. Sinä hetkenä toinen
mies hyökkäsi esiin ja tarttui voimakkaalla kädellä kumartuneeseen
mieheen. Syntyi lyhyt, ankara ottelu. Molemmat miehet olivat yhtä
suuret ja yhtä vahvat. Kuului repeävän vaatteen rasahdus. Seuraavana
hetkenä toinen miehistä lensi pois kuin tuulispää ja katosi lakeuden
pimeään. Mutta Hugh Ritson oli kohottanut lyhtynsä juuri, kun mies
kulki ohi ja nähnyt selvästi hänen kasvonsa. Hän tunsi hänet.

Ihmisjoukko oli kerääntynyt loukkaantuneen ja hänen puolustajansa
ympärille.

"Ettekö voinut roistoa pidättää?" kysyi joku.

"Minä pidin häntä, kunnes hänen takistaan jäi osa minun käteeni.
Katsokaa", sanoi toinen.

Hugh Ritson tunsi äänen.

"Kappale irlantilaista, karkeata takkikangasta, voisin väittää"
(tunnustellen sitä).

"Teidän olisi pitänyt tarttua hänen ulsterinsa rinnukseen. Antakaa tämä
minulle. Minä olen poliisikersantti. Mikä on teidän nimenne, herra?"

"Paul Ritson."

"Ja osoitteenne?"

"Minä olin matkalla Morleyn Hotelliin, Trafalgar Squaressa. Mikä paikka
tämä on?"

"Hendon."

"Voiko tänne jäädä johonkin yöksi? Minulla on rouva mukana."

"Parasta on mennä kaupunkiin puoli yhden junalla, herra."

"Rouva on liian väsynyt ja säikähtynyt. Eikö ole jotakin hotellia,
ravintolaa, yömajaa?"

Joku ovenvartija astui esille.

"Olen Haukka-Haikaran lähetti. Sinne on penikulma, herra. Drayton -- se
on sen omistajan nimi -- hän on itsekin täällä jossakin -- Drayton!"
(huutaen).

"Voitteko toimittaa minulle ajurin, poikaseni?"

"Voin, herra."

Poliisikersantti liikahti.

"Minä voin siis tavata teitä Haukka-Haikarassa?" hän sanoi.

Hugh Ritson kuuli kaiken. Hän laski lyhdyn maahan. Pimeyden vuoksi ei
voinut erottaa kenenkään kasvojen piirteitä.

Neljännestuntia myöhemmin Hugh Ritson hengästyneenä kolkutti mainitun
kapakan ovelle. Kapakan emäntä askarteli puhdistellen oluttynnyreitä
sisällä.

"Tulkaa, joutuin!" huusi Hugh.

Ovi avautui ja hän astui sisään likomärkänä hiestä.

"Onko poikanne palannut?" hän kysyi henkeänsä haukkoen.

"Palannut, herra? Ei, herra, on ihme, jos hän tulee kotiin ennen aamua,
herra; hän ei millään tavalla --"

"Lakatkaa lavertelemasta. Tyttö on kai omassa huoneessansa. Menkää ja
lukitkaa hänen ovensa."

Tämä tapahtui juuri sinä hetkenä, jolloin Mercy hetkisen odoteltuaan
oli palannut hermot jännittyneinä kapakkahuoneeseen. Käännyttyään
ympäri Hugh Ritson joutui silmä silmää vasten hänen kanssaan. Kun Hugh
näki hänet, valahtivat hänen tuohtuneet kasvonsa vihasta valkeiksi.

"Enkö minä käskenyt sinun mennä vuoteeseen?" hän sanoi hiljaa, käheästi
kuiskaten.

"Minä tulin hakemaan ... tulin alas hakemaan ... Hugh, älä suutu
minulle."

"Mene sitten heti takaisin äläkä täällä seiso. Sukkelaan -- ja lukitse
ovesi."

"Kyllä minä menen. Ethän sinä ole vihainen minulle, ethän?"

"No, en, ehk'en. Mene nyt vain -- kiireesti. Kuuletko? Miks'et sinä
mene?"

"Minä tulin vain hakemaan ... minä tulin vain ..."

"Nyt on ihme! Mitä saakelin hullutusta tämä on? Tyttöjen oikuttelua.
Vähät siitä. -- Tuossa, emäntä, ottakaa tuli. Näyttäkää tietä. Hän ei
ole liian raskas kantaa. Ylös nyt. Mikä kyhnys te olette, vanha eukko?
Mihin huoneeseen?"

Toinen koputus ulko-ovelle. Toinen koputus ja toinen kiireellinen touhu
sisään laskemisessa.

"Minä tulen, minä tulen!" huusi kapakan emäntä yläkerrasta.

Hän lynkytti portaita alas niin pian kuin hänen kankeat raajansa ikinä
sallivat, mutta ovelta kuului koputus uudestaan.

"Herra varjelkoon, herra varjelkoon, ja kuka se on?"

"Saatana, liikuta luitasi hieman ja päästä minut sisään."

Ovi lensi auki ulkopuolisen voiman ponnistuksesta. Kalmankalpeana,
hikikarpalot otsalta tippuen, hengitys puuskuttavana, kaula paljaana ja
paidankaulus sivulle kääntyneenä, pala ulsterista poissa ja punainen
flanellivuori näkyvässä -- Paul Drayton hyökkäsi sisään. Hän oli nyt
selvä.

"Missä hän on?" kiroten.

"Minä olen täällä", vastasi Hugh astellen kapakan lattian yli kynttilä
kädessä oikealla-olevaan huoneeseen. Drayton seurasi häntä koettaen
nauraa. "Jouduinko ajoissa?"

"Tietysti jouduitte", raa'asti hymyillen.

"Minua peloitti, että myöhästyisin."

"Peloitti kai."

"Juoksin koko matkan."

"Juoksitte kai."

"Mitä te myöntelette ja mukisette?" kiroten uudestaan.

Hugh Ritson lopetti ivansa ja osoitti revittyä ulsteria ja
epäjärjestyksessä olevaa paidankaulusta. Drayton vilkaisi pukuunsa
kynttilän valossa.

"Juoksin lakeuden yli suoraan ja tartuin orjantappurapensaaseen", hän
mutisi.

"Vaietkaa", sanoi Hugh Ritson, "nyt ei ole aikaa sellaiseen. Katsokaa,
Drayton, minä olen suoraluontoinen mies. Älkää yrittäkö minua pettää.
Kuten sanotte, se ei kävele. Sanonko teille, missä takki repesi ja
kaulus joutui epäkuntoon? Kappale on nyt poliisiasemalla."

Drayton liikahti harmistuneena ja katsahti raivokkaasti toiseen. Ei
ollut erehdystä, mitä hän näki Hugh Ritsonin kasvoilla.

"Minulla on omat epäluuloni, miten ja mistä syystä se tapahtui", sanoi
Hugh.

Drayton värisi ja ikäänkuin vetäytyi kokoon.

"No, saatana! Nyt sen näkee, mikä te olette miehiänne. Te voitte
epäillä minua vaikka mistä, mutta niinä sanon teille, että te
valehtelette. Varas luulee, että kaikki varastavat. Te epäilette minua,
ja mistä? Nyt minä teidät tunnen!"

"Älkää huoliko", sanoi Hugh kärsimättömästi, "te koetatte antaa
ilkityölle liian kauniin kuoren. Minä en _epäile_ teitä. Minä _näin_
teidät juuri työssä. Riittääkö se?"

Drayton vaikeni.

"Te menette asemalle mainitun rouvan kanssa, kuten oli puhe. Herra
menee Lontooseen minun kanssani. He tulevat sittenkin tänne, vaikka
minun ensimmäinen tietoni oli väärä."

"Minä otan sen kaksikymmentä puntaa", mutisi Drayton.

"Joko nyt kelpaa? Me puhumme siitä myöhemmin." Drayton näytti hetkeksi
kokonaan tyhmistyneen. Sitten hän kohotti raivostuneet kasvonsa ja puri
hammasta. Hugh Ritson ymmärsi hänet täydellisesti.

"Ei mitään kepposia, minä sanon sen teille. Jos te ette vie rouvaa
junaan -- oikeaan junaan ja ole täällä takaisin huomenaamuna kello
puoli kaksi, te joudutte viettämään ihania päiviä Vanhassa Baileyssä."

Drayton kohotti katseensa Hugh Ritsonin kasvoihin, mutta samassa se
vaipui alas.

"Jos minun on myönnyttävä, tapahtuu se hengen pelastamiseksi", hän
mutisi. Hän tarkasti revittyä ulsteriansa. "Minun täytyy muuttaa
pukua", hän sanoi.

"Ei."

"Rouva näkee sen."

"Sen parempi."

"Mutta sen näkevät myöskin ihmiset asemalla."

"Mitäs se haittaa? Te olette siellä Paul Ritson ettekä Paul Drayton."

Drayton alkoi nauraa -- hykersi käsiään ja hohotti.

"Hush!"

Rattaan jyrinä kuului tieltä.

"Siinä ne ovat", sanoi Hugh Ritson. "Pysykää poissa näkyviltä, jos
vapautenne on teille kallis. Kuuletteko? Pitäkää huoli, ettei herra saa
teitä nähdä, eikä myöskään rouva saa nähdä teitä, ennenkuin herra on
mennyt."

Drayton polki sisäisen voiman pakottamana lattiaa.

"Tässä on luukku, minä raotan sitä tuuman verran."

"Ei puolta tuumaa", sanoi Hugh puhaltaen kynttilän sammuksiin.

Sitten hän otti avaimen ja pisti sen oveen ulkopuolelta.

"Mitä? Olenko minä vanki omassa talossani?" sanoi Drayton.

"Minä panen avaimen luukkuun." kuiskasi Hugh. "Kun kuulette oven
sulkeutuvan meidän jälkeemme, lähtekää täältä -- mutta ei sekuntiakaan
aikaisemmin."

Rattaat pysähtyivät oven eteen. Kuului ajajan hyppääminen kuskipukilta
alas. Sitten koputettiin oveen.

Hugh Ritson palasi Draytonin luo ja kuiskasi:

"Tämä on sama mies, joka koetti ottaa teidät kiinni. Pitäkää varanne."



VI LUKU.


"_Tätä_ tietä, herra; tätä tietä, rouva, Me tiesimme, että tulisitte,
ja pidimme salin takassa lämpimän tulen. -- Tätä tietä, hyvä rouva ja
huomatkaa askelmat. Niin, siellä on pimeä ja kylmä, herra -- niin, niin
on, herra, mutta täällä on valoa ja lämpöä, herra."

Paul ja Greta seurasivat kapakan emäntää pimeän kapakkahuoneen läpi.

"Kyllä me osaamme, hyvä eukkoseni. Ah, ja miten kodikasta teillä täällä
onkaan! Kuuma kuin tulistettu pätsi kylmänä yönä! Kiitos, kiitos --
ja -- me varmaankin hämmästytämme teitä. Sanoitteko te, että odotitte
jotakin? Ah, siltä näyttääkin!"

Rouva Drayton peräytyi ovelle kalpein kasvoin ja kauhistunein ilmein
hypistellen esiliinansa nauhaa. Päästyään kapakkahuoneeseen hän vapisi
kiireestä kantapäähän.

"Minä en usko kummituksiin", hän mutisi itseksensä, "mutta jos minä
uskoisin niihin ja pelkäisin niitä, en tiedä, enkö ... Herra hyvästi
siunatkoon! Kuka sanoikaan, että meidän Paul oli jonkun näköinen? Ja
täällä on nyt joku, joka on aivan kuin meidän Paul. Ja kooltaankin
aivan kuin kaksi olutpulloa, vain vähän notkeampi ehkä ja oppineempi."

"Mikä vanhaa rouvaa vaivaa?" sanoi Greta hiljaa.

Paul seisoi hetkisen ja nauroi.

"Merkillistä! Mutta me emme siitä välitä nyt. Mikä onni, että olemme
nyt vahingoittumattomina turvassa!"

"Kauhea näky, minä en koskaan, koskaan unohda sitä", sanoi Greta
peittäen kasvonsa.

Paul astui ovelle. Ajuri toi juuri matkatavaroita sisään.

"Jättäkää tavarat kapakkahuoneeseen, ajuri -- siihen, siinä ne kyllä
säilyvät. Montako niitä on? Oikein. Tässä teille itsellenne. -- Kas,
varjelkoon, kukas tuo on? Mitä, Hugh, sinäkö se olet!"

Hugh Ritson astui huoneeseen kylmänä ja hymyilevänä, ojensi kätensä
Gretalle ja sitten veljelleen.

"Tulin junalle tapaamaan teitä", hän sanoi vastaukseksi toisten
kysyvään katseeseen.

"No, siinä teit ystävällisesti. Tietysti tiedät, mitä on tapahtunut.
Kuinka sinä löysit meidät täältä?"

"Kuulin asemalla, että eräs rouva ja herra olivat lähteneet
Haukka-Haikaraan."

"Ja sinä seurasit jäljestä? No, minun täytyy sanoa, Hugh, että se oli
veljellisesti tehty kaikesta huolimatta. --. Eikös ollutkin, Greta?"

"Oli, rakkaani", sanoi Greta hiljaa, ja hänen äänensä vapisi.

Paul huomasi hänen mielenliikutuksensa. "Tyttöparkani, sinä olet
vieläkin poissa suunniltasi. Sitä minä en ollenkaan ihmettele. Sinun
täytyy mennä levolle. Hugh, sinun pitää antaa hänelle anteeksi. Se oli
kauhea näky, tiedäthän. -- Meidän uusi elämämme alkaa järkyttäen sinua
sydänjuuria myöten, Greta. Mutta älä siitä välitä. Se tarkoittaa vain,
että kirkkaat päivät ovat meillä edessä."

Paul astui taas ovelle ja kutsui rouva Draytonia.

"Kuulkaa emäntä, ottakaa minun vaimoni ja viekää hänet huoneeseensa."

Kapakan emäntä nilkutti saliin.

"Huoneeseen, herra, huoneeseen? Herra ei sanonut mitään --"

"Viekää rouva parhaimpaan huoneeseenne yläkertaan", sanoi Hugh tehden
merkitsevän ilmeen.

Greta lähti. Hänen askelensa olivat hitaat ja epävarmat.

"Etkö sinä sano hyvää yötä, Greta?" kysyi Hugh.

"Hyvää yötä", sanoi Greta niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.

Veljekset katsoivat hänen jälkeensä.

"Jumala häntä siunatkoon!" sanoi Paul lämpimästi. "Hänen tulevien
päiviensä täytyy olla kirkkaampia, jos minä ne voin sellaisiksi tehdä."

Hugh Ritson sulki oven.

"Paul", hän sanoi, "sinä ja sinun vaimosi ette saa enää koskaan tavata
toisianne."

Paul Ritson karahti punaiseksi ja sitten tuhkanharmaaksi. Silmäluomet
värähtivät tuskin huomattavasti, sitä seurasi iloinen nauru ja
juhlallinen totisuus.

"Mitä sinä tarkoitat, mies?" hän sanoi sekavin katsein.

"Istu ja kuuntele", sanoi Hugh hänkin istuen ja kohennellen tulta.

"Heti, sano minulle, mitä se on", sanoi Paul uudestaan.

"Paul, älä kiivastu. Me molemmat olemme pohjaltamme kuumaverisiä",
sanoi Hugh, ja hänen silmänsä kääntyivät läpitunkevan tutkivina veljeen.

"Älä katso minuun tuolla tavalla", kuohahti Paul. "Älä koeta pelotella
minua. Puhu suoraan ja heti."

"Pysy tyynenä", sanoi Hugh.

"Vai niin! Sinä talutat minut silmät sidottuina jyrkänteen partaalle ja
sanot: 'Pysy tyynenä!'"

"Sinä erehdyt. Minä löysin sinut sieltä ja koetan poistaa siteen
silmiltäsi", väitti Hugh.

"Pian, mitä se on? Kohta minun kärsivällisyyteni on lopussa."

Hugh Ritson nousi kankeasti seisoalleen.

"Paul, sanoitko sinä Gretalle, että hän meni naimisiin äpärän kanssa?"

Tuskan ilme kasvoillaan Paul lysähti kokoon vavisten ja äänetönnä.

"Sanoitko sen hänelle?" kysyi Hugh kauheasti kiihkoissaan.

Paulin silmät olivat luodut lattiaan ja pää painui alas. Hän oli vaiti.

"Minä ajattelin, ettet sinä aikoisikaan hänelle sanoa", jatkoi Hugh
kylmästi. Hänen silmänsä tuijottivat lakkaamatta Paulin painuneeseen
päähän. "Niin minä ajattelen vieläkin."

Paul ei puhunut mitään, mutta saattoi tuskin hengittää. Hugh katseli
häntä yhä tarkemmin.

"Mennä vihille naisen kanssa ja olla olevinaan toinen kuin on -- onko
se kunniallisen miehen teko? Onhan se petos? Anna sitten sille mikä
nimi tahansa."

Paul nousi ylös. Hänen yhteenpuristetuille huulilleen ilmestyi hymy.

"Siinäkö kaikki?" hän kysyi. "Miksi sinä et sanonut hänelle?" sanoi
Hugh. "Koska minä olin vannonut ja luvannut olla ilmaisematta sitä
kenellekään. Ymmärrät kai tämän salaisuuden, kuten olet ymmärtänyt
toisenkin." Hugh hymyili.

"Sano mieluummin, ettet uskalla sanoa sitä, sillä jos olisit ilmaissut
sen hänelle, hän ei ikinä olisi tullut sinun vaimoksesi."

Paul naurahti ontosti.

"Sen saamme nähdä. Minun omat huuleni ovat suljetut, mutta sinun ovat
vapaat. Sinä voit tahrata isämme muiston ja mustata äitimme kunnian.
Sinä saat häväistä minua ja ryöstää minulta vaimoni rakkauden -- jos
tahdot ja voit." Tämän sanottuaan Paul astui kiireesti ovelle, heitti
sen auki ja huudahti: "Greta! Greta!"

Hugh seurasi häntä ja tarttui hänen käteensä.

"Mitä sinä aiot tehdä?" hän sanoi käheästi kuiskaten. "Ole vaiti, minä
sanon sinulle, ole vaiti."

Paul käännähti ympäri.

"Sinä sanot, että minua peloittaa ilmoittaa se hänelle. Sinä soimaat
minua, että olen ottanut hänet puolisokseni. Sinä saat kertoa hänelle
-- nyt, tässä, ja minun silmäini edessä."

"Tule sisään ja sulje ovi", sanoi Hugh.

"Siitä ei olisi mitään hyvää, mutta jotakin pahaa siitä saattaisi olla.
Ei hätää, sinä saat kertoa hänelle. Minä vaadin sinua kertomaan."

"Tule sisään ja kuuntele minua", sanoi Hugh pahaenteisesti ja asettuen
oven ja Paulin välille hän veti oven kiinni. "Tässä on kysymys
enemmästä kuin Gretan tunteista", hän lisäsi. "Eikö sinulla ole mitään
sanottavaa _minulle_?"

Paulin kuohuva kiihko tyyntyi äkkiä. "Minä olen korvannut sinulle
kaiken", hän sanoi hiljaa ja heittäytyi tuolille.

"Korvannut!"

Hugh Ritson hymyili katkerasti.

"Kun palaat, saat nähdä", sanoi Paul, ja katse painui taas maahan.

"Sinä ajattelet luovutuskirjaa -- minä olen siitä jo kuullut", sanoi
Hugh. Kylmä hymy leikki hänen yhteenpuristetuilla huulillaan.

"Se oli kaikki, mitä minä voin tehdä", sanoi Paul, ja hänen äänensä oli
tuskin kuiskausta kuuluvampi. Hänen voimakas henkensä oli lannistunut
ja hänen uhmansa kuollut.

"Sinä olet ryöstänyt minulta minun perintöni, kylmästi ja
tunnottomasti. Sinä olet ollut minun paikallani. Sinä olet siinä vielä.
Ja sinä annat minulle viheliäisen luovutuskirjan korvaukseksi."

Musta uhkan pilvi ilmestyi Hughin kasvoille.

"Korvaus! Eikö sinua hävetä sellainen ivanteko? Mikä korvaus voi
tällaisen teon hyvittää?"

"Minä tein niin paljon kuin voin. Jumala tietää, että minä tein
parhaani", sanoi Paul ja hänen päänsä painui pöytään.

Hugh Ritson seisoi vieressä kalpeana pidätetystä vihasta.

"Oliko _parasta_ pitää minun paikkani niin kauan kuin se oli pitämisen
arvoinen ja jättää se sitten takaisin tyhjänä jalomielisyyden
osoituksena? Lahjakirja! Mitä oikeutta sinulla on otaksua, että minä
ottaisin sen sinulta? Ottaa omani takaisin mieheltä, joka on sen
ryöstänyt minulta ja ottaa se vastaan polvillani! Ottaa se lahjana,
jolloin sinä olet jalomielinen lahjoittaja ja minä viheliäinen
vastaanottaja!"

Ankara väristys kävi Paulin lävitse.

"Minä olin avuton, minä olin avuton!" hän sanoi.

"Ymmärrä oikein todellinen asemasi -- sinun laillinen asemasi. Sinä
olit äitisi laiton poika --"

"Minä puolustin hänen kunniaansa!"

"Sinä tarkoitat -- peitit hänen häpeäänsä."

"Kuten tahdot. Minä olin voimaton ja menettelin parhaani mukaan."

Hugh Ritsonin kasvot synkistyivät.

"Oliko parasta olla valapattoinen valehtelija?" hän kivahti.

Paul läähätti, mutta ei vastannut.

"Oliko parasta olla varas?"

Paul hypähti seisoalleen.

"Jumala, anna minulle kärsivällisyyttä!" hän mutisi.

"Oliko parasta olla petturi?"

"Vait! Jumalan tähden vaikene!"

"Oliko parasta olla elävä, personoitu valhe -- ja kaikki vain kunnian
vuoksi? Kunnia, totisesti! Ovatko väärä vala ja ryöväys kunnian
kulmakivet?"

Paul harppasi yli lattian äänettömänä ja tuhkan harmaana, kasvot
kauhean rumiksi vääntyneinä. Sitten kasvojen jännitys laukesi ja
murtuneella äänellä hän virkkoi:

"Hugh, minä olen tehnyt nyt jo liian paljon vääryyttä sinulle. Älä aja
minua pitemmälle. Älä, älä, minä pyydän sinua."

Hugh naurahti lyhyesti -- ääni kaikui onttona: äänettömässä huoneessa.

Kuullessaan tämän sydämettömän äänen kaikki jalo Paulissa tuntui
jäätyvän. Hän ei hävennyt enää, vaan kohotti päänsä ja astui varmasti
jalkansa lattiaan.

"Olkoon niin", hän sanoi, ja tuskan pilvi poistui hänen otsaltansa.
"Minä sanon, että säästääkseni äitini hyvän nimen tahrattomana minä
suostuin tekemään, kuten tein."

"Suostuit?" sanoi Hugh kulmiansa kohottaen.

"Etkö sinä usko minua? Ole uskomatta, sitä en voi auttaa. Sinä sanot,
että minun hyvitykseni on ivantekoa. No, hyvä, sanokaamme, että se
on sitä. Sinä sanot, että minä olen pitänyt sinun paikkasi, kunnes
se ei enää ollut pitämisen arvoinen. Sinä tarkoitat, että minä olen
vähentänyt kiinteimistöjesi arvoa. Se ei ole totta, ja sinä tiedät,
ettei se ole totta. Jos maita on pantattu, olet sinä saanut rahat."

"Ja kenellä niihin olisi parempi oikeus?" kysyi Hugh uudestaan nauraen.

Paul heilautti kättänsä ja hillitsi vihan, joka tahtoi kuohahtaa esille.

"Sinä olet tehnyt elämäni helvetiksi. Itse hyvin tiedät, minkä
katkeran maljan olet valmistanut minun juotavakseni. Jos minä maailman
silmissä olen ollutkin isäni perijä, sinä kuitenkin olet syönyt koko
perinnön. Vaikka isäni talo oli minun, minä kuitenkin olin siinä kuin
kerjäläinen. Minä olen ollut varjo ja sinä päämies. Tuuma tuumalta sinä
olet kaivanut pohjan minun jalkaini alta."

"Ja kuitenkin minä olen ollut äänetön kuin hauta", sanoi Hugh ja
taaskin nauroi kaikuvasti.

"Jumala sinun tarkoituksesi tietää -- ilman sinä et mitään tee", sanoi
Paul. "Mutta minä yksin en ole kärsinyt. Oletko ajatellut, että tuo
kaikki on tapahtunut meidän äitimme silmäin edessä hänen näkemättä
sitä?"

Hugh Ritson hymähti ivallisesti.

Paulin kasvot kävivät kauhean juhlallisiksi.

"Kun isämme kuoli, äitimme kunnia vaati minua lupaamaan vaitioloa. Minä
sain siinä sovittaakseni isäni syntiperinnön. Taivas hänelle anteeksi
suokoon. Minä en epäröinyt. Mutta siitä hetkestä oli äitini kohtalo
ratkaistu ja hänet ajettu pois."

"Onko se minun syyni?" kysyi Hugh.

"Taivas tietää ja taivas tuomitkoon teidän välillänne", sanoi Paul.
"Hän ei jaksanut sitä enää kestää", Paulin ääni vapisi, kun hän lisäsi:
"Nyt hän on mennyt."

Seurasi hetken äänettömyys. Oli kuin enkeli olisi itkien liidellyt
heidän ohitsensa.

"Minä tiedän sen", sanoi Hugh kylmästi. "Hän on pukeutunut nunnaksi.
Minä olen tavannut hänet sen jälkeen."

Paul kohotti katseensa.

"Hän on katolisessa Westminsterin luostarissa", lisäsi; Hugh.

Paulin kasvot värähtelivät.

"Onneton mies! Kuinka onnellinen hän olisikaan saattanut olla ilman
sinua!"

"Erehdyt", sanoi Hugh. "Hän joutui sinne oman -- ja sinun rikoksesi
vuoksi."

Paul hyökkäsi kohoitetuin käsin veljeänsä kohti.

"Ei enää sanaakaan siitä", hän sanoi kähisevällä äänellä.

"Kuinka hän saattoi tutkia omaatuntoansa ja olla onnellinen? Hän on
pannut petturin minun isäni perijän asemalle", jatkoi Hugh.

"Hän on pannut siihen isäni ensiksi-syntyneen pojan", sanoi Paul.

"Se on valhe! Hän on pannut siihen _toisen miehen_ kanssa saamansa
äpärän!"

Kauhea äänettömyys. Paul seisoi hetkisen paikoillaan niin kamalan
tuskan raatelemana, että hetkeksi Hugh Ritsonkin lannistui sen edessä.

"Jatka" sanoi Paul käheästi ja lysähti tuoliinsa.

"Sinun äitisi oli jo ennen naimisissa", jatkoi Hugh, "ja hänen
avioliittonsa laittomana purkautui. Siitä yhdistyksestä syntyi yksi
lapsi."

Paul kohotti päänsä.

"Sitä minä en usko."

"Se on tosi -- ja sinä saat uskoa sen."

Tuska puristi Paulin sydämen kokoon.

"Sinun isäsi meni uusiin naimisiin ja sai tyttären. Sinun äitisi meni
myöskin naimisiin ja sai pojan. Sinun isäsi tytär on elossa. Sanonko
sinulle, kuka hän on? Hän on sinun vaimosi -- nainen, jonka kanssa
tänään olet vihitty."

Paul hypähti seisoalleen.

"Se on valhe!" hän huudahti.

"Katso itse", sanoi Hugh Ritson ja vedettyään papereita taskustaan hän
heitti ne pöydälle. Ne olivat samat todistukset, jotka Bonnithorne oli
hänelle hankkinut.

Paul luki ne levottomin ilmein, lysähti tuolillensa, painoi päänsä
pöytään ja valitti ääneen.

"Oi, Jumala! Voisiko se olla mahdollista?"

"Kun äitisi sanoi sinulle, että olit laiton poika, hän unohti sanoa,
minkä isän kanssa saatu. Se oli häneen nähden luonnollista, mutta
raakaa sinua kohtaan. Minä tiesin totuuden alun pitäen."

"Silloin sinä tunnustat itsesi roistoksi", huusi Paul.

Hugh pudisti keveästi päätään ja koetti hymyillä.

"Minä tiesin, miten hän on kulkenut miehen sylistä toiseen. Minä
tiesin, minkä arvoinen hänen _kunniansa_ oli. Ja kuitenkin minä olin
vaiti. Vaiti, vaikka vaietessa menetin syntymäoikeuteni. Sano nyt, jos
suvaitset, kumpi meistä -- sinä vai minä -- on ollut todellinen äitimme
kunnian suojelija."

Paul nousi taas ylös nöyränä ja muserrettuna, ja hänen jokainen
jäsenensä vapisi.

"Mies, mies, älä järsi minun sydäntäni. Peruuta sanasi. Sääli minua ja
sano, että se on valhe -- musta, kauhea valhe. Ajattele, kuinka hirveää
se olisi -- ajattele sitä ja sääli minua."

"Se on tosi."

Silloin Paul lankesi polvillensa ja tarttui veljensä käteen.

"Hugh, Hugh, veljeni, tunnusta, että se oli valhe. Älä anna minun
kauhusta menehtyä. Älä saata minua kadehtimaan kaikkia kuolleita, jotka
uinuvat rauhassa haudoissansa! Sääli häntä, ellet tunne sääliä minua
kohtaan."

"Minä tahdon pelastaa sinut suuresta synnistä."

Paul nousi seisoalleen.

"Nyt minä _tiedän_, että se oli valhe", sanoi hän ja sinä hetkenä
masentava nöyryys oli hänen olennostaan kuin pois puhallettu.

Hugh Ritsonin kasvot lensivät hehkuvan punaisiksi.

"Minulla on täällä", sanoi Paul hipaisten päätänsä ja painaen kätensä
sydämelleen, "ääni, joka sanoo, että se on valhe."

Hugh hymyili kylmästi ja hillitsi täydellisesti itsensä.

"Minun äitini tiesi kaikki. Jos Greta olisi ollut minun sisarpuoleni,
olisiko hän seisonut meidän rakkautemme äänettömänä todistajana?"

Hugh teki kädellään torjuvan liikkeen.

"Äitisi oli sukulaisuudesta yhtä tietämätön kuin te itsekin. Robert
Lowther oli kuollut, ennenkuin äitisi, asettui Newlandiin. Hän ei
tiennyt mitään entisestä rakastajastaan. Entisen, onnettoman avioliiton
salaisuus oli haudattu hänen kanssaan."

"Sallimus olisi estänyt sen, sillä kohtalo kulkee omaa rataansa ja
lopulta kääntää kaikki hyväksi", sanoi Paul.

"Niin, kohtalo kääntää asioitasi nyt", selitti Hugh, "tässä paikassa
ja minun kauttani. Tässä on pysäkki, johon elämänne polku on teidät
johtanut. Te yhdytte tässä -- ja eroatte."

Paulin tuhkanharmaille kasvoille ilmestyi hymy.

"Sitten olisi luonto estänyt sen", hän sanoi. "Jos tämä olisi totta,
luuletko, että me emme olisi sitä tienneet -- hän ja minä -- sydämemme
sykinnästä? Kun uskolliset sydämet yhtyvät, silloin täyttää ne pyhä
rakkaus ja suloinen ääni kuiskaa, että se on hyvä. Siinä on taivaan
suostumus. Ei maailman pyhitys, ei mainen laki eikä maailman avioliitto
ole mitään sen rinnalla, sillä sen on asettanut luonto itse. Meidän
sydämemme ovat yhtyneet, hänen ja minun, ja sama luonto on pyhittänyt
meidän rakkautemme ja avioliittomme. Ja vastoin tätä ensimmäistä ja
viimeistä ja korkeinta tuomaria sinä tahdot minut saada uskomaan noita
viheliäisiä papereita? Pois ne!"

Paulin katse oli kirkas, hänen kasvoiltansa olivat kaikki varjot
kadonneet.

"Se on epäilemättä hyvin kaunista", sanoi Hugh merkitsevästi hymyillen.
"Mutta minä kehoitan sinua olemaan varuillasi."

"Minua ei pelota", vakuutti Paul.

"Sinun täytyy pitää totena minun kertomukseni, samoin kuin nämä
paperitkin -- tai väittää molemmat vääriksi."

"Ne ovat vääriä."

"Ota kuitenkin asioista selvä. Jätä vaimosi tähän taloon täksi yöksi ja
mene itse jonnekin muualle."

"Mitä?"

"Jos sinä olet rikkonut Gretaa vastaan --"

"Minä en ole rikkonut mitään häntä vastaan", sanoi Paul tulistuen.

"Minä sanon, että jos sinä olet rikkonut häntä vastaan ja tahdot
säilyttää mahdollisuuden korjata sen, teidän täytyy viettää tämä yö
erossa."

"Hugh!" huusi Paul raivoissaan, nousten taas seisoalleen. "Sinä olet
kiduttanut minua ja murtanut äitini sydämen. Sinä olet ajanut minut
pois kodistani ja hänet koko maailmasta. Sinä olet tunkeutunut minun
ja sen naisen väliin, joka minua rakastaa; ja nyt kun sinä olet.
riistänyt minulta kaiken, paitsi tämän naisen rakkautta, ja minä olen
tyhjin käsin muukalaisena lähdössä vieraaseen maahan, sinä tahdot ottaa
hänetkin minulta pois ja jättää minut aivan alasti."

"Minä tahdoin varjella sinua kauheasta synnistä", sanoi Hugh Ritson
vielä kerran.

"Pois tieltä", huusi Paul käskevällä äänellä ja kohotti puristetun
nyrkkinsä.

"Ole varuillasi, minä sanon sinulle", kähisi Hugh.

Paul oli raivoissaan. Hänen otsansa painui syviin ryppyihin, hänen
läähättävä hengityksensä löi Hughin kasvoihin.

"Taivaan rakkauden nimessä, pois tieltä!"

Samana hetkenä hänen voimakas nyrkkinsä putosi sellaisella raivolla,
että Hugh Ritson kellahti maahan.

Samassa kohotti Paul jalkansa astuaksensa hänen rinnalleen, mutta
horjahti kauhusta takaisin aivan kuin tuntoihinsa tullen, kasvot olivat
kalmankalpeat ja silmät punaiset kuin veri. Seurasi äänettömyys, ja
Paul läähätti kauhusta.

"Nouse ylös! Nouse ylös! Hugh, Hugh, nouse ylös!"

Hän hyökkäsi ovelle ja heitti sen auki.

"Tulkaa tänne, tulkaa tänne; tulisiko joku tänne?" hän huusi.

Kapakan emäntä oli aivan lähellä. Hän oli seisonut, kuunnellut ja
vavissut oven takana.

Seuraavana hetkenä Greta riensi portaita alas ja asettui Paulin
rinnalle.

Paul nojasi seinään kasvot käsiin painuneina.

"Viekää hänet pois", hän ähkyi, "ennenkuin kiroan sen päivän, jolloin
hänet ensi kerran näin."

Hugh Ritson nousi seisoalleen.

"Paul, mitä on tapahtunut?" huusi Greta.

"Viekää hänet pois."

Ja yhä Paul peitti kasvonsa päästäkseen näkemästä, mitä oli tehnyt ja
mitä oli aikonut tehdä.

"Hugh, mitä se on?"

Hugh Ritson astui ovelle.

"Kysy _mieheltäsi_", hän sanoi hammasta purren ja jäädyttävän kylmästi.
"Ja muista tämä yö. Sinä et milloinkaan unohda sitä."

Sitten hän hoiperteli ulos huoneesta.



VII LUKU.


Hugh Ritson astui kapakan toisella puolen olevaan huoneeseen. Oven
ripa ei kääntynyt, vaikka hän koetti sitä vääntää. Drayton piti sitä
sisäpuolelta ja painaen päänsä avaimen reikään hän koetti kuunnella.

"Kuka se on?" hän kuiskasi, kun Hugh Ritson väänsi lukon auki ja työnsi
ovea.

"Päästäkää minut sisään", sanoi Hugh jurosti.

"Epäileekö hän?" kuiskasi Drayton, kun ovi jälleen sulkeutui.
"Seurasiko hän minua? Mitä aiotte pojalle tehdä? Saatana, minä näytän
hänelle!"

Ja Drayton hapuili tyhjässä huoneessa, kopeloi sammunutta liettä ja sai
käteensä hiilihangon.

"Hullu!" sanoi Hugh hiljaisella äänellä. "Pankaa se pois."

"Eikö hän ole seurannut minua? Luuletteko, että ne ottavat minut
kiinni? Antaa hänen tulla tänne, niin näkee."

Drayton käveli pimeässä, ja lattia kolisi hänen raskaitten
saappaittensa alla.

"Liikkukaa hiljemmin, te heittiö", kuiskasi Hugh äreästi. "Hän ei tiedä
mitään teistä, hän ei ikinä ole kuullut teistä sanaakaan. Olkaa hiljaa.
Kuuletteko?"

Ovelta kuului kevyt, hermostunut koputus.

"Kuka siellä?" sanoi Hugh.

"Se on vain minä", kuului ulkopuolelta rouva Draytonin ääni ja
läähättävä hengitys -- hän oli kuin henkensä hädässä.

Hugh Ritson avasi oven, ja kapakan emäntä astua sisään.

"Herra hyvästi siunatkoon, mikä tuota herraa vaivaa! Oi, oi, hän
on kuin sinä, Paul, ilmetty itse, mustassa puvussa. Minä olen niin
kauheassa tuskassa ja vapisen tyhjän tähden. Oletko sinä, Paul, siellä
pimeässä? En ikinä ole nähnyt ketään, joka olisi niin sinun näköisesi,
siitä olen varma."

"Vait! Lakatkaa lavertelemasta. Mitä hän sanoo?" sanoi Hugh.

"Herrako? Hän sanoo ja sanoo ja sanoo, ettei mikään, ei mikään, mikään
saa häntä jättämään rouvaa _tänä_ yönä."

"Hän kyllä tulee parempiin ajatuksiin."

"Ja mihinkä minä voin ne panna, kun minulla on vain oma huoneeni Paulin
huonetta lukuunottamatta? Eikä ole lakanoita, ei lämmitetty eikä
mitään. Se minua niin huolettaa."

"Hillitkää kielenne! Pankaa rouva poikanne huoneeseen. Teidän poikanne
ei tänä yönä huonetta tarvitse."

"Sinnehän minä hänet panin."

"Se on hyvä. Jättäkää hänet sinne."

"Ja herra myöskin, sinnekö sekin?"

"Herra lähtee pois minun kanssani. Lähtekää täältä."

"Hyvä, hyvä. Mutta kun sitä ei ole tuuletettu eikä puhdistettu ja minä
sanon, että minua niin peloittaa --"

Hugh Ritson oli ottanut kapakan emäntää olkapäistä ja työnsi häntä ulos
huoneesta.

"Vielä hetkinen", hän kuiskasi ja veti emännän takaisin. "Onko
yläkerrassa mitään tekeillä?"

"Yläkerrassa? -- vuode -- tuuletus --"

"Tyttö? Eikö hän ole pitänyt mitään ääntä? Onko hän valveilla?"

"Ei niin paljon kuin minä tiedän. Minä menin ylös ja kuuntelin ja
kuuntelin enkä kuullut mitään ääntä. Siunatkoon ja varjelkoon, minua
niin peloittaa --"

"Menkää uudestaan ylös ja pankaa korvanne oveen."

"Minä pelkään, että hän sai kauhean kolauksen, kun häntä tuolla tavalla
ja hän on vielä siinä tilassa ja --?"

Sinä hetkenä kuului pimeältä tieltä lähenevää rattaanpyörien jyrinää.
Hugh Ritson työnsi kapakan emännän ulos, veti oven kiinni ja väänsi sen
lukkoon.

"Mitä se on?" kysyi Drayton karkeasti kuiskaten. "Mitä ne tahtovat?
Ettehän vain tahdo kavaltaa poikaa, häh?"

"Ne ovat ne vaunut, joiden on vietävä teidät ja rouva asemalle", sanoi
Hugh. "Vait -- kuulkaa!"

Ajuri koputti oveen piiskansa perällä ja huusi paikaltansa: "Hei,
hei! Hei, hoo! Kyyti asemalle valmis. Puoli tuntia sitten löi kello
yksitoista." Sitten hänen kuultiin käsiään heiluttaen hakkaavan
ruumistaan pysyäkseen lämpimänä.

"Hullu!" mutisi Hugh, "eikö hän voi pitää kitaansa kiinni?"

"Aivan oikein", huusi rouva Drayton kimeällä äänellä työntäen päänsä
akkunanpielestä ihan ruutuun kiinni. "Herra on varmaan kutsunut sen
itselleen", hän päätti ja lähti kynttilä kädessä nousemaan portaita.

Vasemmalla olevan huoneen ovi avautui, ja Paul Ritson astui ulos. Hänen
suuri voimansa näytti hänet jättäneen -- hän horjui kuin juopunut.

"Kapakan emäntä", hän sanoi, "milloin menee viimeinen juna Lontooseen?"

"Puoli yksi", vastasi rouva Drayton portailta.

"Voinko minä saada ajurin, parahin eukkoseni, tähän aikaan yöstä?"

"Ajuri on ovella, herra -- se tuli juuri."

Paul palasi huoneeseen, johon hän oli vaimonsa jättänyt.

Kaksi miestä vastaisella puolella olevassa huoneessa kuunteli henkeä
pidättäen.

"Nyt pitäkää varanne", kuiskasi Hugh Ritson. "Minä tiedän, että hän
muuttaa päätöksensä. Hän lähtee. Te pysytte hiljaa. Viiden minuutin
kuluttua te ajatte rouvan kanssa asemalle. Hän tulee jalan minun
kanssani. Sinä hetkenä kuin me suljemme oven jälkeemme, te menette
rouvan luo ja sanotte: 'Minä olen muuttanutkin päätökseni. Meidän
täytyy mennä yhdessä. Tule.' Ei sanaakaan enempää. Viekää hänet
kiireesti vaunuihin ja ajakaan tiehenne."

"Helpommin sanottu kuin tehty, sanon minä."



VIII LUKU.


Jäätyään yksin Gretan kanssa Paul suuteli häntä hellästi ja painoi
päänsä hänen olkaansa vasten. Voimakas mies oli nyt heikko kuin lapsi.
Hän oli sortunut mies. "Musta valhe on kuin myrkky minun veressäni",
hän valitti.

"Mitä se on?" kysyi Greta ja koetti rauhoittaa häntä.

"Törkein valhe, mitä milloinkaan on lausuttu tätä ennen -- raa'in,
luonnottomin valhe."

"Mitä se on, rakkahin?" kysyi Greta uudestaan painautuen hartaana ja
osaaottavana lähemmä.

"Minä tiedän, että se on valhe -- minun sydämeni sanoo, että se on
valhe: yksin kivetkin huutavat, että se on valhe."

"Sano minulle, mitä se on", pyysi Greta ja syleili häntä hellästi.

Mutta vaikka Paul koetti vapautua myrkyllisestä sanasta, se yhä
hallitsi häntä. Ankarasti väristen hän työnsi vaimonsa luotansa, aivan
kuin hänen läheisyytensä olisi kiusannut häntä.

Gretan rinta aaltoili. Hän katseli luottavasti hänen kasvoihinsa. "Jos
se ei ole totta", hän sanoi, "mitä se sitten lieneekin, miksi sen
sitten tarvitsee kiusata sinua?"

"Totta puhut, lemmikkini", virkkoi Paul pudistaen pois pelkonsa, ottaen
Gretan syliinsä ja koettaen vapautuneesti nauraa. "Miksi, todellakin?
Miksi sen tarvitsee kiusata minua?"

"Etkö sinä voi sanoa sitä minulle?" kysyi Greta kohottaen rukoilevasti
katseensa ylös. Hän ajatteli, niitä Hugh oli sanonut heidän
avioliittonsa esteistä.

"Miksi minä sanoisin sinulle sellaista, mikä ei kuitenkaan ole totta?"

"Meidän on siis vapauduttava siitä ajatuksesta"! sanoi Greta
lohdutellen.

"Niin, tietysti, rakkaani, meidän on vapauduttava: siitä", ja Paul
päästi äänekkään, onton naurun. Hänen otsansa oli hiessä. Greta pyyhki
pois kylmät pisarat. Hänen ohimonsa polttivat. Greta hyväili niitä
viillyttävillä sormillaan. Hän oli vain entisen olemuksensa hylky --
turmioon joutunut mies. "Jospa minä voisin!" hän mutisi itseksensä.

"Sano minulle", pyysi Greta. "Minun oikeuteni on saada se tietää. Minä
olen nyt sinun vaimosi --"

Paul vetäytyi erilleen. Greta painui lähemmä. "Meidän välillämme ei saa
olla mitään salaisuuksia, armahin. Mitään emme saa salata."

"Taivainen Isä!" huudahti Paul nostaen tuskan runtelemat kasvonsa.

"Ellet sinä voi vapautua siitä, älä kuitenkaan anna sen jäädä meidän
välillemme", sanoi Greta. Olisiko mahdollista, että sittenkin oli
olemassa jokin este?

"Rakkahin, siitä ei ole mitään hyvää, jos minä sen sinulle sanon.
Kun minä otin sinut vaimokseni, minä lupasin juhlallisesti puolustaa
sinua ja tehdä elämäsi onnelliseksi. Pidänkö minä silloin lupaukseni,
jos minä raskautan sinun sieluasi mustalla valheella ja karkoitan
päivänpaisteen sinun elämästäsi? Katso minuun, katso _minuun_!"

Gretan rinta kohoili, mutta hän hymyili suloisesti ja osaaottavasti,
kun hän kohotti kätensä hänen rinnalleen ja sanoi: "Ei, kun _sinä_ olet
minun, mikään valhe ei voi sitä tehdä."

Paul ei vastannut. Kauhea puheentulva pysähtyi hänen kielellensä.
Hiljaisuuden keskeytti haikean itkun ääni. Oli kuin joku naisraukka
olisi itkenyt sydämen rinnastaan jossakin yläpuolella.

"Rakkahin, kun kaksi sydäntä on tullut yhdeksi avioliitossa, ne ovat
todella tulleet yhdeksi", sanoi Greta vienolla äänellä. "Sen jälkeen
toisen ajatukset ovat molempien ajatuksia, toisen onni on molempien
onni, toisen suru on molempien suru. Mitään ei saa tulla väliin. Ilo on
kaksinkertainen, kun molemmat sen jakavat ja suru on paljon helpompi,
kun kaksi sitä kantaa. Yksin kuolemakin, julma, armoton kuolema,
kuolemakin lujittaa vain tuota liittoa. Päivänpaisteessa ja myrskyssä
tässä ja tulevassa maailmassa side on aina sama. Puhtainkin ystävyyden
liitto on löyhä tähän liittoon verraten. Eipä veren sidekään ole niin
luja."

"Oi, Jumala taivaassa, tämä on liian paljon", sanoi Paul.

"Paul, jos ajatukset ja tunteet ilossa ja surussa ovat samat avioliiton
alusta eikä kuolemakaan voi tätä yhteyttä lopettaa, pitäisikö meidän
nyt, kun olemme avioliittomme kynnyksellä, rikkoa sitä vastaan?"

Ankara tuskan puuska puisti Paulin jokaista jäsentä. "Minä en voi
sanoa", hän huusi, "minä olen vannonut valan."

"Valan?" Silloin varmaankaan tämän hetken suru ei johtunut yksistään
Hughin ilkeydestä.

"Greta, jos meidän liittomme jotakin merkitsee, merkitsee se
luottamusta. Luota minuun, rakkaani. Minä olen voimaton. Minun kieleni
on sidottu. Minä en tohdi puhua -- ei, en sullekaan -- tuskin taivaan
Jumalalle."

Sitä seurasi hetken äänettömyys.

"Se on kylliksi", sanoi Greta hyvin hellästi, ja kyyneleet juoksivat
nyt hänen poskiansa pitkin. "Minä en enää kysy, minä en tahdo sitä
tietää. Unohda, että minä olen sitä kysynyt. Tule, rakkahin, suutele
minua. Älä enää ajattele sitä. Tule nyt." Ja hän veti hänen päänsä
omaansa kiinni.

Mutta Paul heittäytyi tuolille. Koko hänen olentonsa oli äärettömän
nöyrä.

"Tule, rakkahin", pyysi Greta, "ole mies."

"Saattaa tapahtua vieläkin pahempaa, jos tulen," huokasi Paul.

"Mitä se haittaa?" sanoi Greta hymyillen. "Minua ei mikään peloita, kun
_sinä_ olet minun rinnallani."

"Minä en jaksa enempää kestää", valitti Paul. "Eikä sitten voisi tehtyä
korjata."

"Ei, rakkahin, mikään ei voi olla sellaista."

"Greta, sinä sanoit, että kuolema sitoo meidät lujemmin yhteen, mutta
tämä riistää meidät eroon."

"Ei, rakkahin, sitä se ei tee -- _sitä_ se ei voi tehdä."

"Eikö mikään voi meitä erottaa?" kysyi Paul päätänsä kohottaen.

"Ei mikään. Vaikka maailma meidät erottaisikin, me sittenkin
kuuluisimme yhteen."

Taas kuului äänekäs nyyhkytys yläkerrasta.

Paul nousi seisoalleen, ei enää murtuneena miehenä. Hänen nöyrä
ilmeensä oli pudonnut pois kuin naamio. "Enkö minä sanonut, että se
on valhe?" hän mutisi kiihkeästi. "Greta, minua hävettää", hän sanoi,
"sinun rohkeutesi saattaa minut häpeämään. Katso, miten surkuteltavan
raukan sinä olet ottanut mieheksesi. Sinä olet ollut merkillisen
heikkouden todistajana. Mutta se oli viimeinen kerta. Jumalan kiitos,
minä olen nyt sama mies kuin eilenkin."

Gretan kyyneleet vierivät yhä, mutta hänen silmänsä olivat hyvin
kirkkaat. "Mitä sinä tahdot minun tekemään?" hän kuiskasi. "Eikö ole
mitään, mitä _minä_ voin tehdä?"

"On, rakkahin. Oikein sanoit, että toisen ajatukset ovat molempien."

"Mitä se on?"

"Kauhea asia."

"Sillä ei väliä. Minä olen täällä tehdäkseni sen. Mikä se on?"

"Sinun täytyy erota minusta täksi yöksi -- vain täksi yöksi -- vain
huomisaamuun."

Gretan kasvoilta paistoi tällä hetkellä kauneuden aurinko täydeltä
terältä.

"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.

"Rakkaimpani", sanoi Paul sulkien hänet lämpimästi syliinsä ja
suudellen vapisevia huulia. "Minun täytyy viedä sinua pimeitä teitä,
jossa et näe tuumaakaan eteesi."

"Mutta minä pidän sinun kädestäsi, puolisoni", kuiskasi Greta.

Puhe oli liian heikkoa tulkitsemaan tämän suuren hetken tunteita.
Taaskin sydäntäsärkevä nyyhkytys häiritsi hiljaisuutta. Silloin Paul
auttoi päällystakin Gretan ylle ja napitti oman ulsterinsa. "Nyt on
vähän yli puolen yön", hän sanoi levollisesti. "Ajuri on ovella. Me
ehdimme viimeiseen Lontoon junaan. Siellä minulla on sinulle pesä,
rakkahimpani."

Sitten hän astui kapakkahuoneeseen. "Kapakan emäntä", huudahti Paul,
"minä tulen huomenna takaisin hakemaan matkatavaroitamme. Antakaa
niiden olla niin kauan täällä, elleivät ne ole teidän tiellänne. Me
olemme pitäneet teitä myöhään valveilla, vanha rouva. Tässä, ottakaa
tämä -- ja kiitoksia paljon."

"Kiitos, ja tavarat ovat täällä hyvässä turvassa, herra. Kiitos."

Paul avasi kadulle-vievän oven ja tervehti iloisesti ajajaa. "Kylmä,
sateinen yö, poikaseni. Te saatte ajaa aika vauhtia."

"Kyllä, herra. Oli kylmä ja ikävä orottaa, varsinkin kun tiesi, että
pian voi myöhästyä."

"Hyvä, minä pistäyn vain sisässä ja silloin lähdemme, poika."

"Hyvä on, herra."

Kun Paul palasi sisään, hän tapasi Gretan lukemassa papereita. Hän oli
ottanut ne pöydältä. Ne olivat samat jäljennökset syntymätodistuksista,
jotka Hugh Ritson oli jättänyt. Tuskankohtauksensa aikana Paul oli ne
kokonaan unohtanut. Hän koetti ottaa ne lukemattomina takaisin, mutta
se oli liian myöhäistä.

"Tämä", sanoi Greta pitäen kädessään toista, "ei ole _sinun_
syntymätodistuksesi. Tämä henkilö, Paul Lowther, on epäilemättä minun
isäni kadonnut poika."

"Epäilemättä", sanoi Paul painaen päänsä alas.

"Mutta hän on kolmenkymmenen vanha -- katso. Sinä et ole enempää kuin
kaksikymmentäkahdeksan."

"Jos sen voisi todistaa, se olisi kylliksi", huokasi Paul.

"Minä voin sen todistaa ja minä teen sen", vakuutti Greta.

"Sinä! Miten?"

"Odota huomiseen, niin saat nähdä", vastasi Greta.

Paul kiersi toisen kätensä hänen vyötärelleen ja aikoi viedä hänet
vaunuun.

Greta pysähtyi. "Nyt minä arvaan, mikä se musta valhe oli", hän
kuiskasi.

"Nyt, ajuri, matkalle ja aika vauhtia."

"Oliko se Kentish-kaupungin asemalle?"

"Ei, lähiasemalle, 12,30 junalle."

Vaunun ovi avattiin ja suljettiin. Silloin kuului katkera itku
yläkerrasta kadulle asti läpi pimeän yön.

"Tyttöraukka, mikähän häntä vaivaa? Minusta tuntuu tuo ääni tutulta",
sanoi Greta.

"Emme voi enää viipyä", vastasi Paul.



IX LUKU.


Kellot Lontoossa löivät yksi, kun Paul ja Greta astuivat St. Pancraksen
aseman portaita alas. Yö oli pimeä ja purevan kylmä. Sakea sumu täytti
ilman, ja tavaton hiljaisuus vallitsi kaupungissa. Avoimella torilla
seisoivat yksinänsä nelipyöräiset vaunut. Ajaja oli mennyt sisään,
käärinyt suuren takkinsa ympärilleen ja nukahtanut. Poliisi herätti
hänet ja hän teki tilaa Paulille ja Gretalle. Hän otti loimen hevosen
selästä, kääri sen kokoon ja kohotti lamppujensa sydäntä -- ne paloivat
pienenä ja punaisena ja niistä räiskyi säkeneitä sumuiseen ilmaan.

"Mihin hotelliin, herra?"

"Westminsterin luostariin."

"Luostariin, herra? Sanoitteko luostariin, herra? Pyhän Margaretan
Westminsterin luostariinko, herra?"

"Katoliseen luostariin."

Gretan käsi puristi Paulin käsivartta.

Ajuri nousi paikoillensa mutisten jotakin, jota ei voinut kuulla. Kun
hän ajoi vahtiportista, tuli päivystävä poliisi lamppu kädessä ulos ja
merkitsi muistiin vaunun numeron.

Joka askelella sumu tuli yhä sakeammaksi ja he kulkivat alavaa katua.
Päästäkseen pois monisokkeloisilta kaduilta, joita myöten valoisampana
yönä matka olisi ollut suorempi, ajuri ohjasi hevosensa Eustonin Tietä
Kuninkaankadulle ja siitä etelää kohti Oxfordin katua. Tämä selvempi ja
valoisampi tie kulki onnettomuudeksi vilkasliikkeisten kaupunginosien
kautta. Monta pysähdystä sattui kelvottoman valon vuoksi.

Ajuri osti soihdun muutamalta katukauppiaalta ja pisti sen piiskansa
varteen. Kun he tulivat vilkkaimmille paikoille, hän astui alas
kuskipenkiltänsä, otti soihdun toiseen ja ohjakset toiseen käteensä ja
asteli hevosen pään kohdalla.

Kulku oli nyt vieläkin hitaampaa. Se oli kuin vaivalloinen matka
jossakin rautakaivoksessa. Inhoittavia höyrypilviä kulki heidän
ylitsensä. Taivas riippui matalana heidän päänsä päällä kuin
näkymättömillä pylväillä lepäävä katto. Punaiset valot välähtelivät
kuin lentävät tähdet eloisilla kaduilla. Muutamasta kahvilasta tulvi
kadulle valoa, ja sen edustalle oli kerääntynyt suuri väkijoukko
-- ajureita paksuissa takeissansa, naisia repaleissa ja likaisissa
vaatteissa ja poikia, joiden kasvot jo olivat vanhat. Siinä vieressä
oli perunakeittiö, jonka ovesta kohosi sakea vaalea höyry kuin
uhkailevasta tulivuoresta. Katulyhdyt näyttivät muodostavan tasaisen
rivin aivan kuin kynttilät katolisen kirkon alttarilla ja kostea, kylmä
ilma tunkeutui kaiken läpi kuin koetellakseen jokaisen varustuksia.

303

Kaksi surullista olentoa, joiden sydäntä painoi raskas huolten taakka,
istui äänetönnä vaunussa ja heistä tuntui tämä suuri kaupunki -- joka
jo itsessään oli oma maailmansa -- kaivokselta, jonka inhimilliset maan
matoset olivat kaivaneet maan alle, kun taas valo ja vapaus olivat
heidän yläpuolellansa.

Muutamassa paikassa, jossa käytävästä erosi porras kadunalaiseen
leipomoon, kolme tai neljä tämän kaupungin ryysyläistä oli kääriytynyt
yhteen ja nukkui. Katu oli kaikkea muuta kuin äänetön, vaikka oli
vielä pari tuntia siihen kuin jättiläisliike heräisi. Harvat ajurit
sivuuttaessaan tuntemattominakin toisensa tervehtivät, ja ääni kuului
raa'alta ja käheältä. Kun lukemattomat kellot löivät kaksi, kaikui ääni
kuorona läpi öisen, usvaisen ilman.

Matka oli pitkä ja ikävä, mutta Paul ja Greta tuskin tajusivat sitä.
Heidän piti pian erota eivätkä he tienneet, he koska tapaisivat
uudestaan. Ehkä pian, ehkä pitkän ajan perästä, ehkä vasta sitten, kun
tätä suurempi pimeys peittäisi heiltä maan.

Kääntäen Oxfordin kadulle ajuri ohjasi länttä kohden aikoen tulla
Westminsteriin pääportista Hallituskadulta. Tie oli nyt autio ja
äänetön. Mutta vaikka olikin levon aika, oli viheliäisyys kuitenkin
nytkin avannut kaikkinielevän kitansa. Kevyt naurahdus katkaisi
äänettömyyden, ja nuori tyttö, vielä melkein lapsi, Puettuna
tahrattuihin hepeniin, kulki hoiperrellen käytävää, tuli vaunun luo ja
kurkisti sisään akkunasta.

Muutaman hotellin ovella, josta valonsäteet tunkeutuivat sumuiseen
yöhön, ajuri pysähdytti. "Mukava hotelli, herra. Ajattelin: ettekö
voisi jäädä yöksi sinne, herra?"

Paul avasi luukun. "Me haluamme Westminsterin; luostariin, ukkoseni."

Ajuri oli pistänyt soihtunsa paikoilleen lyhdyn jalkaan ja heiluttaen
käsiään hakkasi ruumistaan lämpimikseen. "Kylmää urakkaa, herra.
Ajattelen, että tämä jo olisi minulle kylliksi. Puoli kolme jo ja St.
Margaretaan on vielä penikulma, herra. Kotiin on nyt jo pitkä matka,
herra, ja rouva odottaa minua tähän aikaan ja muutenkin."

Hotellin yövartija oli avannut vaunun oven, mutta hetkeksikään ei
Paulin päätös horjunut. "Olen pahoillani, poikaseni, mutta meidän
täytyy päästä luostariin, kuten sanoin teille."

"Eikö se sopisi huomenna, herra? Oikein mukava asunto, herra. Minä voin
suositella sitä", sanoi hän ojentaen peukalollansa olkapäänsä yli.

"Meidän täytyy päästä luostariin tänä yönä, ukkoseni."

Ajuri pöyhi hevosensa harjaa tyytymättömästi mutisten. "Ovenvartia,
voitteko pitää yösijan minulle? Tunnin kuluttua olen takaisin", sanoi
Paul. Ovenvartija nyökkäsi myöntävästi, ja vaunut lähtivät vielä kerran
liikkeelle.

Kun he kulkivat halki Trafalgar-torin, ilma äkkiä kirkastui. Oli
kuin vaaleat höyrypilvet olisivat vyöryneet yli kellertävän sumun
ja nielaisseet sen. Ajuri heitti soihtunsa maahan, kohentausi
istuimellansa ja pani hevosen juoksemaan. Heidän saapuessaan
Parlamentintorille sumu oli kokonaan haihtunut. Westminsterin kello löi
kolme. Pilvet tornin yläpuolella olivat tummanruskeat, ja luostarin
synkän rykelmän saattoi erottaa etäältä.

Vaunut vierivät lounaispuolitse luostarin puutarhan pysähtyen suuren
rautaisen portin eteen. Lamppu paloi oven yläpuolella valaisten
hämärästi suurta tiilirakennusta niin, että sen muodosta voi saada
melkoisen selvän kuvan.

"Tässä on pyhän Margaretan luostari, herra. Kahdeksan shillingiä,
herra, jos suvaitsette."

Paul passitti ajurin tiehensä ja soitti kelloa. Ontto ääni kaikui
korviaviiltävänä yössä. Itäisen taivaan pilvet näyttivät hajoavan,
punertava rusotus ilmaisi päivän koittoa.

Ovi lensi auki ja myöskin suuri portti avautui hitaasti. Eräs sisar
kädessään avoin lamppu tuli heitä vastaan.

"Saisinko tavata abbedissaa?" kysyi Paul.

"Hän on juuri noussut", sanoi sisar, pisti lampun seinäkoukkuun ja
riensi pois. Heidät oli jätetty tyhjään, ikävään, kaikuvaan käytävään.

Seuraavana hetkenä kulki pitkä, kalottipäisten nunnain rivi ääneti,
mutta kiireellisin askelin ihan heidän ohitsensa. Tänä varhaisena
hetkenä he olivat nousseet aamuhartauteen. Muutamat heistä olivat
kalpeita ja kuihtuneita, ja eräs, joka oli kaikista kalpein ja
surkastunein, asteli painunein päin ja sormet kiihkeästi rukousnauhaa
hypistellen. Paul astui askelen taaksepäin. Nunna kulki varmoin askelin
toisten mukana. Ei ainoatakaan tuntemisen merkkiä, ei pienintäkään
katsetta heille. Vain huulet näyttivät hieman vavahtelevan, -- la
kuitenkin hän oli Paulin äiti.

Paulin pää painui myöskin alas, ja hänenkin huulensa vapisivat.
Luostarin yliäiti seisoi heidän edessään, ennenkuin Paul oli oikein
päässyt hereille. Hetkeksi hänen äänensä kieltäytyi palvelemasta häntä,
mutta vihdoin hän kuitenkin sai sanotuksi, että suuri onnettomuus on
heitä kohdannut ja pyysi häntä ottamaan hänen vaimonsa joksikin aikaa
turvaan.

"Armeliaisuus on meidän tunnussanamme", sanoi äiti kuultuaan tämän
pyynnön. "Tulkaa, sisareni, kirkon suojassa on rauha. Teidän
raskautettu sydämenne voi saada levon, kun olette täällä."

Paul pyysi hetkisen aikaa voidakseen sanoa jäähyväiset, ja hyvä äiti
jätti heidät kahden.

Silloin kuului sisemmistä huoneista urkujen juhlallinen humina ja
kuoron täyteläinen laulu. Suloiset sävelet tunkeutuivat heidän
raadeltuun sydämeensä ja he itkivät. Päivän hämärä hiipi sisään. Se
himmensi lampun heikon, punervan valon vieläkin vähäisemmäksi.

"Hyvästi, armahin, hyvästi", kuiskasi Paul ja sulki hänet kiihkeästi
syliinsä.

"Hyvästi vähäksi aikaa, rakas mieheni", vastasi Greta hymyillen.

"Kuka olisi voinut ajatella, että tämä onnettomuus odotti sinua suoraan
Jumalan alttarilta?"

"On tuleva päivä, joka muuttaa vielä kaiken tämän pahan hyväksi."

"Yhteiselämämme kynnyksellä kiskotaan meidät eroon!"

"Älä ajattele enää sitä, rakkahin. Meidän elämämme on tämän
onnettomuuden vuoksi muodostuva vielä kirkkaammaksi. Muistatko, mitä
kirkkoherra Christian usein sanoi? Onnellisinta ei ole se elämä, johon
päivä lakkaamatta paistaa, vaan se, jonka yllä kerran ovat riippuneet
synkät pilvet, jotka ovat sittemmin poistuneet."

Paul pudisti päätänsä. "Minun huuleni ovat suljetut. Sinä et tiedä
kaikkea. Se on hirveä valhe, joka meidät erottaa. Mutta mitä, jos me
emme voisi sitä kumota?"

Gretan silmistä säteili valoisa toivo. "Se voidaan ja se täytyy voida."

Paul taivutti päänsä ja kosketti hänen otsaansa huulillansa.
"Menneisyys on kätketty äänettömyyteen, joka ei anna mitään vastausta",
hän huokasi. "Minun äitini yksin voisi sen kumota, mutta hän on kuollut
maailmalle."

"Ei yksin hän, rakkahin. Minä voin sen valheen paljastaa. Odota, niin
saat nähdä."

Paul hymyili surullisesti ja pudisti uudestaan päätänsä. "Sinä et tiedä
kaikkea", hän kertasi ja suuteli häntä hellästi. "Mitä, jos kuluu päivä
päivän perästä eikä mikään selvitä tätä salaisuutta?"

"Älä sitä pelkää. Tässä on johtamassa taivaan sormi", lohdutti Greta.

"Sano mieluummin: kohtalon raskas käsi. Ja miten vähäisiä me olemmekaan
tämän säälimättömän voiman meitä lähestyessä!"

"Jumala näkee kaiken", sanoi Greta. "Hän on johtanut minut tänne ja Hän
kyllä johtaa minut täältä pois."

"Entäs, jos minä toin sinut tänne päiväksi, ja sinä saisitkin jäädä
vuosiksi, koko elämäksesi?"

"Ajattele silloin, että Jumala itse on ottanut pois sinun vaimosi."

Paulin kasvot, joilla oli ollut nöyrä ilme, vääntyivät hirveästä
tuskasta. "Oi, se on kauheata! Ja tämän luostarin piti olla sinun
häähuoneesi!"

"Vaiti, rakkaani! Täällä on rauha. Hyvästi, armahin Paul. Ole rohkea,
rakas mieheni."

"Rohkea? Kuoleman edessä miehen _tulee_ olla rohkea. Mutta jouduttuaan
tällaiseen onnettomuuteen kuka mies voi olla rohkea?"

"Jumala ottaa sen pois."

"Jumala vain suurentaa sitä! Mutta minä pelkään saada totuutta ilmi.
Tulevaisuus ei voi olla minulle kauheampi kuin menneisyys."

"Älä antaudu epätoivoon, rakkahin Paul. Sinähän tiedät, miten raskaalla
mielellä menee nukkumaan myrsky-yönä, kun puhurit ulvovat ja hakkaavat
puiden oksia toisiansa vasten, mutta miten suloista on seuraavansa
aamuna herätä, kun luonto on tyyntynyt, päivä paistaa ja ilma on
linnunlaulua täynnä. Huomenna valhe on vääräksi näytetty, ja sinä tulet
noutamaan minua pois."

"Niin", vastasi Paul, "muuten minä vietän elämäni kuin maailman murjoma
hylkiö."

"Ei, ei, ei! Hyvästi, rakkahin", lohduttajan ääni petti ja hän painoi
päänsä lemmittynsä rinnoille.

Kuoro sisällä lauloi riemukasta aamuvirttä. Paul nosti pois
rautasalvan, joka sulki oven ja avasi sen. Kadun toisella puolella oli
harmaa seinä suurten lehdettömien puiden takana, välillä ja yläpuolella
lepäsi pyhäinen rauha. Kaukaisena kaikuna kuului tänne viestii
heränneestä ihmisten hälinästä. Nouseva päivä oli punannut itäisen
taivaan, ja luostarin tornit näyttivät synkiltä vasten sarastavaa valoa.

"Voi olla, ettei tässä vanhassa kaupungissa koskaan aurinko nouse, vaan
että se herättää kulkijan joka päivä vain uuteen onnettomuuteen", sanoi
Paul. "Tämä isku kuitenkin on kaikista raskain. Hyvästi, lemmikkini."

"Hyvästi, rakas mieheni."

"Tuo vanha tehdas on nähnyt monen sortuneen elämän jäännösten kulkevan
ohitsensa, mutta mikään hautajaissaatto, joka on hiljalleen matkannut
noiden puiden varjossa, ei ole ollut surullisempi kuin tämä ero.
Hyvästi, rakkahin vaimoni, hyvästi."

"Hyvästi, Paul."

Paul löi rintaansa ja läähätti kuuluvasti. "Minun täytyy mennä. Asiaa
ei saa ensin ajatella ja jättää sitten toteuttamatta."

"Hyvästi, Paul." Greta kätki kasvonsa Paulin povelle peittääksensä ne
hänen silmiltänsä.

"Sanotaan, että menetetyn rakkaan ystävän muisto on suloinen kuin
taivaan autuus. Toteutukoon se meissä!"

"Vaiti, Paul. Sinä palaat pian takaisin noutamaan minua täältä pois",
sanoi Greta painautuen lujemmin hänen rintaansa.

"Ellen, ellen", hänen kuuma hengityksensä poltti Gretan painunutta
päätä -- "ellen tulisi, niin -- koska maailma meille molemmille on
kuollut ilman toistemme rakkautta -- jää tänne -- tähän luostariin --
ainiaaksi. Hyvästi! Hyvästi!"

Hän päästi irti Gretan kädet. Hän painoi polttavat huulensa hänen
kylmälle otsallensa. Gretankin oli vallannut pelko, joka mursi
hänen urhean sydämensä. Tuntui kuin hän olisi häipynyt mieheltänsä
sumupilveen.

"Hyvästi, hyvästi!"

Hetken hiljaisuus, murtuva katse, tukahduttava Nyyhkytys, viimeinen
kädenpuristus, ja ovi sulkeutui haulin jälkeen. Greta oli yksin
tyhjässä käytävässä. Hänen huulensa olivat kylmät, silmänsä suljetut.
Rusohohtoinen päivä sulki luostarin syliinsä, ja puhdas, soinnukas,
täyteläinen kuoro tervehti sitä viestinä ikuisen kauneuden, rakkauden
ja onnen mailta.



X LUKU.


Hetkisen harmitti Hugh Ritsonia, että Paul oli tällä tavalla kokonaan
tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmansa. "No, ei sillä väliä", hän
sanoi, "kysymys on vain muutamasta päivästä eikä muusta. Minun täytyy
kuitenkin saada tahtoni toteutetuksi."

Drayton ei koettanutkaan salata mielihyväänsä, kun ovi sulkeutui ja
vaunut vierivät pois. "Minä en ole pahoillani, että se lurjus on
tiessään ja täällä on selvät reitit."

"Kun ne nyt menivät, on teillä vain vaarallisempi tehtävä, ystäväni",
sanoi Hugh Ritson järkähtämättömän levollisesti.

Drayton katsahti häneen puoliksi peläten, puoliksi epäillen. "Te
ette kai ole antanut poikaa kuitenkaan, ilmi? Ette kai liene sanonut
hänelle, että minä olen täällä?"

"Älkää olko hullu! Menkää toimittamaan minulle; vuode, minun täytyy
jäädä tänne yöksi. Teidän tulee olla varuillanne, jos aiotte menetellä
viisaasti. Poliisi tulee aamulla tänne, siitä panen pääni pantiksi."

"Tänne? Aamulla? Ei!"

"Kun he kysyivät hänen osoitettansa, hän ilmoitti tämän talon. Ne eivät
unohda. Sellaiset miehet eivät milloinkaan unohda."

"Sen takaan, etteivät sitä tee."

"Heillä on mielessä muitakin asioita kuin osoitteita. Ajatelkaa, jos
niillä olisi jokin järkevä syy muistella myöskin tämän teidän talonne
isäntää."

"Mitä turhia! Ette kai tahtone asettaa minua talon vanhan vaimon
asemaan?"

"Siitä ei pelkoa. Itse tiedätte parhaiten. Pitäkää huoli itsestänne,
herra Drayton."

Drayton napitti takkinsa niin hyvin kuin revenneeltä liepeeltä saattoi.
"Sitä minä juuri aion. Minua ei niin helposti kaapata. Aika on kallista
ja sitä on käytettävä hyväkseen."

"Mihin te aiotte?"

"Sama se sille, sanon minä."

"Jättäkää, tämä talo ja kahdessakymmenessä neljässä tunnissa olette
kiinni."

"Jos jään tänne, olen pinteessä kahdessatoista. Kun minä käytän joka
hetken viisaasti, minä en ole täällä saatavilla."

Draytonin käsi oli oven rivassa. Hugh Ritson heitti sen pois.
"Sellainen idiootti kuin te joutaa kyllä joutuakin kiikkiin. Sellaiset
miehet _pitäisi_ toimittaa pois tieltä."

Drayton kohotti nyrkkinsä. "Saatana, mutta minä toimitan _teidät_, jos
-- jos --"

Hugh Ritson ei hievahtanut paikaltaan. "Mitä, jos minä neuvoisin, miten
voitte välttää joutumasta vastuuseen tämän yön työstä?"

Draytonin käsi vaipui alas. "Minulla ei ole mitään sitä vastaan", hän
murisi. "Miten?"

"Panemalla toisen miehen teidän sijallenne."

Draytonin silmät revähtivät ihastuksesta selälleen.

"Mihinkäs minä joudun?" hän kysyi.

"Te", sanoi Hugh Ritson ja tuskin huomattava hymy karehti hänen
huulillansa, "te asetutte _hänen_ saappaihinsa."

Suonenvedontapainen hymy väänsi Draytonin kasvoja. Hän näpelöitsi
revittyä takkia levottomin sormin. Hänen silmänsä kääntyivät oveen.
Seurasi hetken äänettömyys.

"Hänkö?" hän kysyi kulmiansa kohottaen.

Hugh Ritson nyökkäsi keveästi. Drayton seisoi suu auki.

Vanha rouva Drayton lönkytti ympäri kapakkahuonetta valmistautuen
menemään levolle.

"Minä sanon teille hyvää yötä, herra. Paul, johda sinä herra
huoneeseensa."

"Hyvää yötä, rouva Drayton."

Kapakan emäntä lynkytti tiehensä. Mutta portaan puolivälistä hänen
ruikuttava äänensä kuului uudestaan. "Se nuori onneton raukka -- minä
sanon teille, että hän itkee silmät päästänsä."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Drayton.

"Tuoda hänet tänne."

"Kuinka se käy? Hän on mennyt Lontooseen, vai mitä? Se on liian suuri
heinäpieles, että siitä voisi löytää neulan, vai mitä arvelette?"

"Lontoo ei ole heinäpieles, herra Drayton, vaan mehiläispesä, jonka
jokaisessa kennossa on asukas. Kun he menevät ulos St. Pancraksen
asemalta, heidän täytyy vuokrata ajuri tai olla se tekemättä. Jos he
ottavat sen, merkitään vahtituvalla numero muistiin. Sillä numerolla
voidaan ajuri löytää. Hän tietää, mihin hän heidät kyyditsi. Jos minun
veljeni jätti vaimonsa toiseen paikkaan ja meni itse toiseen, tietää
ajuri senkin. Jos he eivät ota ajuria, ja kun yö on myöhäinen, heidän
täytyy jäädä asumaan likelle asemaa. Näin on siis tässä mehiläispesässä
heidän erikoinen kennonsa tarkalleen tiedossamme. Se tällä hetkellä
riittääkin. Ketä nukkuu tässä talossa -- lukuunottamatta tyttöä ja
teitä itseänne?"

"Ei ketään muita kuin juoksupoika."

"Missä hän nyt on -- vuoteessa?"

"Neljä tuntia sitten."

"Missä hän nukkuu?"

"Ylhäällä ullakolla."

"Älkää antako tämän pojan nähdä teitä. Millä puolella taloa teidän
ullakkokoppinne on?"

"Ihan tässä päässä."

"Onko ullakolla koppia myöskin toisessa päässä?"

"On, hirvittävän kehno."

"Se ei haittaa. Ottakaa patjanne ja maatkaa siellä koko huominen päivä
näyttäytymättä. Syökää, mutta väkijuomia ei, muistakaa se. Minä tulen
teidän luoksenne, kun kaikki on selvänä. Ja nyt näyttäkää minulle
huoneenne."

Valmistettuaan hieman yötä varten nämä kaksi miestä menivät yläkertaan
kädessään ainoa valo, mikä vielä paloi.

"Antakaa minulle kynttilä. Teidän on parasta mennä ullakollenne
pimeässä. Tässä, pankaa tämä avain tytön oveen ja vääntäkää lukko auki.
Hän on kyllin ääneti nyt. Vait! -- Ei, se oli vain tuuli. Hyvää yötä ja
muistakaa, mitä minä olen sanonut: älkää antako sen pojan nähdä teitä,
ja -- kuulkaa -- ei tippaakaan likööriä!"



XI LUKU.


Päivä ei vielä sarastanut ja kaikki talossa oli vaipunut hiljaisuuteen,
kun Mercy Fisher äänettömästi avasi huoneensa oven ja hiipi salaa
alakertaan. Siellä oli hyvin pimeä eikä hänellä ollut kynttilää.
Ilman täytti voimakas väljähtyneen tupakan tuoksu. Toisessa kädessään
hän kantoi pientä nyyttiä ja toisella seinää hapuillen tunnusteli
tietä, kunnes saapui ulko-ovelle. Raskas säppi piti sitä kiinni, ja
vapisevin sormin hän päästi sen aspista irti. Kun hän sai tiukan säpin
työntäistyksi; auki, luiskahti se hänen kädestään ja pudota rojahti
ovilautaan. Tytön sydän syöksähti kurkkuun. Hän oli ensin kauhusta
kokoon luhistua, mutta sitten hän avasi oven ja lensi pimeään yöhön
jättäen oven jälkeensä sepposen selälleen.

Myöhempinä elonsa päivinä hän ei voinut selittää, mikä häntä sinä
hetkenä johti. Hänellä ei ollut mitään määrää eikä tarkoitusta. Tuli
vain päästä särkynyttä sydäntänsä pakoon. Tuli vain saada nukahtaa
nurmen alle ja voida vapautua tästä hirveästä sydämen kivusta.
Sokeassa tuskassansa hän oli matkalla elämän merkilliseen kurimoon
-- Lontooseen. Hän riensi tietä kertaakaan katsomatta taaksensa.
Lehdettömät puut huokailivat yötuulessa, niiden suuret haarat uhkaavina
huojuivat hänen päänsä päällä. Pensaat muodostivat kummallisia varjoja
hänen edessään ja sivuillansa. Hänen jäsenensä vapisivat ja hampaansa
kalisivat, mutta hän riensi yhä. Päätä alkoi pakottaa. Hän tunsi
tukehtuvansa. Maailma oli hänelle niin raaka. Jospa hän voisi paeta
sitä ja unohtaa -- voisi unohtaa!

Päivä alkoi sarastaa. Taivaan synkkään sineen hänen vasemmalla
puolellansa ilmestyi vaaleita juovia. Kaikki hänen edessään näytti
pohjattoman harmaalta. Kostea, pureva tuuli löi vasten kasvoja. Soinen
lakeus hänen sivullansa uinui usvien peitossa. Ei kuulunut pienintäkään
ääntä paitsi hänen askeltensa narske jäisellä tiellä. Ei ainoatakaan
lintua tyhjässä ilmassa. Ei pilvenhattaraa kirkkaalla taivaalla. Kaikki
oli niin masentavaa -- ei ollut yö eikä päivä.

Tämän autiuden keskellä, josta kaikki elämä näytti kokonaan kuolleen,
riensi murtunut tyttörukka nyytti kädessä, saali hartioilla ja punaiset
silmät tähdättyinä suoraan eteenpäin.

Tuuli huokaili ja valitti kuin joku rauhaton henki. Silloin tällöin
joku viime vuoden kuollut lehti irtautui rapisten ja keinui tuulen
mukana joskus hipaisten häntä ohikulkiessaan. Raastettu, kuten sydän
hänen rinnassaan, oli luonto hänen ympärillään.

Vähitellen harmaa taivas vaaleni. Itäinen taivas punertui ja raikas
tuuli näytti puhdistavan ilman sumuista. Silloin hän alkoi juosta.
Hänen takanansa olivat kaikki hänen kauniit unelmansa ja ne olivat nyt
kuolleet. Takana oli rakkaus, joka oli sulostuttanut hänen elämäänsä ja
sekin oli kuollut. Ihanasta unesta hän oli herännyt ja tunsi sydämensä
tyhjäksi ja jäätyneeksi.

Juostessaan harmaata tietä, taivaan kuvun tyhjänä kaareutuessa hänen
päänsä päällä ja tuulen levottomasti tohistessa, hylätty tyttö
nyyhkytti kyynelettömässä tuskassansa kuin pieni lapsi äitiänsä, joka
on haudattu nurmen alle -- kunnes hän lopulta väsyneenä ja sairaana
vaipuu unen helmoihin unohtaen kärsimänsä vahingon.

Hän saapui muutaman tehdaspiipun juurelle. Siitä tuprusi sankka savu,
joka häipyi savunnäköiseen ilmapiiriin. Hän aikoi pysähtyä sen suojaan
lepäämään, mutta kuuli askeleita sen takaa ja lensi säikähtäneenä
pakoon kuin pahanteosta tavattuna.

Pois, pois, vaikk'ei hän tiennyt, minne. Eteenpäin, eteenpäin,
tietämättä miksi.

Päivä oli nyt voittanut yön. Kuta kirkkaampia oli aamu, sitä synkeämpi
oli hänen sydämensä. Tukka oli päässyt puoliksi hajalle ja sumu oli
tarttunut siihen, jäädyttäen sen paksuiksi suortuviksi, mutta siitä hän
ei välittänyt, vaan astui edelleen nousevan auringon luodessa kultaisia
säteitänsä maailmaan.

Oi, kun saisi haudata itsensä iäksi, iäksi -- mutta ei vielä kuolisi,
ei, ei, ei kuolisi!

Muutamassa teitten risteyksessä oli osoitepylväs, josta hän luki:
"Kilburniin". Sen vierellä kasvoi metsää, ja auringon säteet leikkivät
pensaissa punaten kuolleita lehtiä, jotka vielä riippuivat tammen
oksissa. Hänen oli nyt lämmin, mutta voi, kuinka väsytti! Hän pistäysi
piiloon rautatammipensaan suojaan, joka kasvoi aivan tien reunalla ja
lyyhistyi maahan varisseille lehdille. Hän uinahti uneen, mutta heräsi
säikähtäen. Kaikki oli aivan hiljaa. Väsymys voitti kuitenkin pelon ja
pohjattoman tuskan ja hän nukkui.

Uni, joka tekee kuninkaita ja kuningattaria meistä kaikista --
suloinen uni teki tästäkin hylätystä tytöstä kuningattaren, rakkauden
kuningattaren, ja hän uneksi kodistaan, joka oli kaukana vuoristossa.

Mercy nukkui yhä, kun kuorma-ajurin vaunut kulkivat jyristen tietä ohi.
Ajaja, kirkassilmäinen mies, aamun raikkaus kasvoillaan, istui edessä
ja vihelteli. Hänen hevosensa pysähtyi ja se herätti hänen huomiotansa.
Tämä tapahtui juuri rautatammipensaan luona, ja hän huomasi Mercyn sen
takana.

Tytön kasvot olivat kuluneet ja kalpeat, päähine valunut taakse. Hänen
päänsä nojasi puun runkoon, toinen käsi lepäsi rinnalla ja toinen oli
hervahtanut sivulle kuolleille lehdille, johon oli pudonnut hänen
hervottomista sormistaan hänen punaiseen nenäliinaan kääritty nyyttinsä
-- ja koko kuvaa valaisi säteilevä aamuaurinko.

Ajaja hyppäsi maahan. Samana hetkenä Mercy heräsi pelästynein ilmein.
Hän nousi seisoalleen ja tahtoi juosta tiehensä.

"Nuorena joutunut maailmaa kiertämään, vai mitä, neiti?" sanoi ajaja.
Hänen äänensä oli ystävällisempi kuin hänen sanansa.

"Antakaa minun mennä, pyydän", sanoi Mercy ja koetti päästä ohi.

"Tietysti, tietysti, jos tahrotte."

Mercy kiitti häntä silmät maahan luotuina. Hän oli jo tiellä.

"Koska olette samalle päin matkalla kuin minäkin, minulla ei ole mitään
sitä vastaan, että nousette rattaille."

"Ei, kiitos. Minulla ei ole -- minulla ei ole rahaa. Minun täytyy
kävellä."

"Orottakaa, kunnes tulen karhuamaan, eikös niin, neiti? Tulkaa,
kiivetkää ylös vain."

"Annattekos minun mennä alas, koska haluan?"

"Tietysti saatte. Miks'en. Ylös nyt vain. Siinä on mukava paikka istua
säkillä, se on ihan kuin sitä varten. Niissä on kaikissa omenia. Onko
hyvä? Jahah. Lähretään siis."

Kärrit olivat puolillaan säkkejä, ja Mercy hiipi perimmäiseen nurkkaan.

"Minä en oo mikään omenatarhuri. Minä oon vain välittäjä, niin, se min'
oon. Minä kierrän maaseurull' ostamass' omenia ja sitten minä tuon
ne Covent-puistoon myötäviks'. Sinne minä oon nytkin matkalla, kuten
näkyy, ja täytyy olla siellä, ennenkuin liike-elämä alkaa."

Mercy kuunteli, mutta ei puhunut mitään.

"Te tunnette Covent-puiston -- ei kaukana Leicesteristä ja
Heinätorista?"

Mercy pudisti päätänsä.

"Mitä? Ettekö koskaan ole ollut siellä -- ei lähelläkään?"

Mercy pudisti uudestaan päätänsä ja painoi katseensa alas.

Ajaja vilkaisi häneen salaa. "Hänelle on tainnut käyrä huonnosti", hän
ajatteli ja oli hetkisen hiljaa. Sitten hän katsoi häneen toisen kerran
kulmiensa alta.

"Minä näen, että neitill' on kipeät silmät."

"Ne ovat kipeät ja joskus on vaikea nähdä", vastasi Mercy.

"Te näytätte samanlaiselt' kuin eräs minun ystäväni -- silmänne ovat
samanlaiset, tarkoitan -- hänenkin olivat punaiset ja turvonneet
ja niin pois. Se oli Tom Crow, minun liiketoverini, oikeastaan.
Tom vilustui yhtenä yönä, kun me olimme omenoita keräämässä Roger
Tichbornen tilalla. Kylmä iski suoraan Tomin silmiin, ja on ihme, jos
hän ei ol' sokea kuin pukki."

Mercyn huulet vapisivat. Ajaja lopetti lavertelunsa ajatellen, että oli
mennyt liian pitkälle ja sitten hieman epäjohdonmukaisesti koettaen
erehdystään korjata alkoi kurittaa hevostansa.

"Hei, sinä vanha, tyhmä kuhnus, sinä matava täi!"

Hevonen lähti juosta lönkyttämään. He kulkivat pienen kylän kautta, ja
Mercy luki nimen "Synnytyslaitos" muutaman talon nurkasta.

"Oletteko te matkalla Lontooseen?" kysyi Mercy nöyrästi. "Onko Coventin
puisto -- Lontoossa?"

"Häh?" Ajaja leväytti hämmästyksestä silmänsä selko selälleen.

Mercy vapisi ja painoi päänsä alas. He koluuttivat jonkun aikaa aivan
äänettöminä ja sitten ajaja, joka oli luonut salaisia silmäyksiä
Mercyyn, kiinnitti ohjaksia ja sanoi: "Minä puhuin järettömiä
sanoessani, että Tom Crow oli sokea kuin pukki. Eihän pukki ole sokea,
ja vain katupojat käyttävät sellaista kieltä. Mutta sitäpä minä oon
oppinutkin torilla myöskennellessäni. Sitäpaitsi Tom riiteli rouvansa
kanssa ja ehkä se oli hänen silmilleen pahempi kuin kylmä."

("Juokse sinä vanha kaakki sinä vanha linkku!")

"Kattokaas, Tomin eukko karkasi ja jätti hänet. Hän oli yhtä nuori kuin
tekin ja saattoipa olla yhtä sievä katsellakin, mutta pahanilkinen kuin
hurja. Ja se mursi Tomin syrämen, kuten sanotaan. Niinpä Tom jätti
kaupanteon. Hän jätti omenanostolla-kulun, sillä se vaatii miestä.
Nyt hän on laittanut potakkakeittiön ja kun hän on niin sokea kuin
on, hänen poikansa pitää siitä huolta. Siihen kaikkeen on vaimo yksin
syyllinen. 'Jim Groundsell' -- hän sanoo minulle -- se on minun nimeni
-- 'Jim', hän sanoo, 'älä siro syräntäs' kehenkään, niin säilytät
silmäs ja pysyt kauppiaana'."

("No, sinä vanha kuhnus! Juokse äläkä muuta!")

"Mutta minä menin ja tein kuten hänkin. Ja nyt minun vaimoni on
raajarikko eikä ole päässyt vuoteesta -- jouluna tulee kaksitoista
kuukautta -- ja hänellä on ikävä maata aivan yksin ja siinä hän oppii
kiukuttelemaan ja --"

("Juokse sinä vanha luukasa!")

Seurasi pitkä äänettömyys. Vihreät pellot jäivät heidän taaksensa ja he
joutuivat pitemmille kaduille, kuin Mercy oli koskaan nähnyt. Vaikka
aurinko paistoi täydellä terällä, lyhdyt paloivat vielä käytävien;
vierillä. He sivuuttivat muutaman kirkon, ja Mercy näki tornikellosta,
että se oli kohta kahdeksan. He ajoivat kiireesti Camden kaupungin läpi
pyhän Gileksen kautta Long Acren kadulle.

Kadut olivat ahdinkoon asti täynnä. Ihmisvirta kulki edestakaisin.
Ajurien rattaat ja raitiovaunut jyrisivät edestakaisin. Kuta pitemmälle
he ehtivät, sitä tiheämmäksi väkijoukko kävi ja sitä suuremmaksi melu.
Mercy istui nurkassaan melkein sekaisin. Outo kaupunki peloitti häntä.
Hetkeksi se karkoitti surun hänen mielestänsä.

Kun he saapuivat Coventin puistoon, hyppäsi Jim, ajaja, reippaasti
alas, tervehti muutamia ahavoituneita, miehiä, joilla oli samanlaiset
vaunut kuin hänelläkin ja huudahteli toisille hauskoja sukkeluuksia.
Hämmästyneestä tytöstä tämä oli kuin hän olisi joutunut Baabeliin --
nauru, kiroukset, huudot, koirien haukunta, kinastelut, kaikki ihan
pyörrytti häntä.

Hänen päätänsä kivisti. Hän oli laskeutunut alas tietämättä, mitä nyt
tehdä. Mihin hänen oli mentävä? Tässä Lontoon kuohuvassa hälyssä, joka
hänet teki yksinäisemmäksi ja herätti suurempaa kauhua kuin synkinkään
erämaa, hän kyseli lakkaamatta, mitä hän on ja mihin hän joutuu.

Hän seisoi hetken käytävällä punainen nyytti kädessänsä, ympärillään
tämä kauhistava ja kuohuva elämän pauhu. Kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä, ja ihmisten katseet, äänet ja melu häipyivät kuin kaukaiseen
etäisyyteen.

Seuraavana hetkenä hän tunsi, että hänet nostettiin takaisin vaunuun,
mutta sitten hän ei tajunnut muuta.



XII LUKU.


Kaksi päivää myöhemmin Hugh Ritson astui pyhän Margaretan luostarin
kirkkoon. Oli iltapalvelus ja väkeä oli keskilaiva tungokseen täynnä
kuorista portaille asti. Sivukuorit, joissa ei ollut istuimia, olivat
vain puolillaan ja käytävät olivat tyhjät, sillä ainoastaan siellä
täällä joku yksinäinen mies nojasi suuriin pylväihin, jotka muodostivat
synkän pylväskäytävän.

Jumalanpalvelus oli jo alkanut. Hugh Ritson kulki äänettömin askelin
kuoriin päin, kunnes hän tuli lähemmä keskiosaa, jossa ihmiset olivat
ahtautuneet toisiinsa kiinni. Siellä hän pysähtyi muutaman pylvään
vierelle ja katseli tarkasti niitä, jotka olivat kuorissa.

Hän saattoi hyvin kuulla saarnaajan äänen, mutta hän tuskin kuunteli
sanoja. Hänen silmänsä kiersivät ympäri kirkkoa, kunnes ne pysähtyivät
muutamaan kuorin eteläisen reunan paikkaan, johon joukko nunnia
alaspainunein katsein oli asettunut. Yksi niistä oli peittänyt kasvonsa
hunnullansa, rukousnauha oli hänen rinnallansa ja hän nypelöitsi sitä
hermostunein sormin. Hänen vieressään olivat toiset kasvot, jotka
kiinnittivät Hugh Ritsonin huomiota. Ne olivat Gretaa omaa kauneuttaan
säteilevät kasvot. Niiden ilme oli hellä ja vakava, ja tunteitten lämpö
oli kohottanut silmiin kostean kiillon.

Hughin silmät eivät siirtyneet hetkistä kauemmaksi näistä kahdesta.
Velttona hän kuunteli niitä sanoja, joita näille ihmisille lausuttiin
ja jotka tekivät heidät mykiksi. Saarnaaja oli hoikka, nuori mies,
laihtunut ja kalpea, mutta silmät olivat säteilevät ja ääni soinnukas
ja hyväilevä. Mutta itse saarna oli kiihkeän intohimoinen ja
suvaitsematon, sisältäen enemmän lakia kuin evankeliumia, kuten aina
munkki Jeromen hehkuvat saarnat.

"Moni luulee tiensä oikeaksi, mutta se johtaa kuolemaan." Tämä teksti
kerrattiin ainakin kaksikymmentä kertaa. Ihmiset puhuvat omantunnon
oikeudesta, aivan kuin omatunto olisi Jumalan laki. He lörpöttelevät
suvaitsevaisuudesta, aivan kuin harhaoppia tulisi suvaita, jos joku on
siihen langennut. Omatunto! Se on olosuhteitten orja. Suvaitsevaisuus!
Se on helvetin portin tunnussana.

Hugh Ritson kuunteli välinpitämättömänä tuijotellen vuoroin nunnaan,
jonka pää oli painunut vuoroin hänen rinnallaan olevaan kukoistavaan
olentoon, jonka pää oli pystyssä. Vihdoin yksi sana sai koko hänen
sielunsa väräjämään. Miehet, naiset, koko mykkä ihmisjoukko, pylväät,
kuorit, akkunat pyhäinkuvineen, alttarilla palavat kynttilät, ihana
alttaritaulu, kalpeat kasvot palavine silmineen saarnastuolissa --
kaikki hävisi häneltä sinä hetkenä.

"Ihmiset luulevat", jatkoi puhuja, "että mikä on oikein ajatusten
valtakunnassa, ei voi olla väärin elämän maailmassa. Tehdään
liittoja perkeleen kanssa ja alistetaan ne oman orjuutetun mielen
hyväksyttäviksi. Ei ole niin pimeää tietä, jota ei kuljeta, jos se
vain näyttää valon tieltä, ei niin väärää suuntaa, kunhan se tuntuu
oikealta. Varokoon kukin sitä valhetta, jonka on lausunut omalle
sydämelleen. Se johtaa kuolemaan."

Silmät jäykkinä tuijotellen ja verettömin kasvoin Hugh Ritson astui
askelen taaksepäin ja nojasi vapisevalla kädellään pylvääseen, jota
vasten äsken oli välinpitämättömänä seissyt. Hänen askelensa ääni oli
vihlovana kaikunut yli äänettömän kirkon, ja moni kaula kurkottui häntä
kohden. Hänen mielenliikutuksensa oli sinä hetkenä hävinnyt. Kevyt hymy
hänen kovilla huulillansa ilmaisi, että enkelin ääni hänen sielussansa
taaskin oli voitettu.

Saarna loppui ankaraan selitykseen, miten horjumaton on Jumalan laki
ja miten sen rikkojat joutuvat ikuiseen kadotukseen. Sanat olivat
voimakkaat ja järkyttävät, mutta mies, joka hetkisen näytti enimmän
järkytetyltä, olikin entistä paatuneempi. "Tähdet", jatkoi puhuja,
"jotka tuikkivat ylhäällä, ovat nähneet kaiken syntyvän ja katoavan.
Ennenkuin ihminen luotiin, olivat ne. Vanha joki, joka kulkee tämän
vanhan kaupungin läpi tänä iltana, on virrannut siitä vuosisatoja,
ja sukupolvet sukupolvien perästä iloiten ja surren ovat vaipuneet
hautaan, mutta vielä huuhtelee sama vesi sen rantoja. Kuitenkin tähdet,
jotka itse mittaavat aikaa, meri, johon virrat katoavat, kaikki
häviävät, mutta sittenkin ihminen elää, vaikka ajallisuus lakkaa.
Vaikka hän joutuu kadotukseen, hän kuitenkin elää ja kärsii. Hän on
ikuinen kuin taivaat ja taivasten taivaat eikä hänen kärsimyksellänsä
pidä loppua oleman."

Saarnaaja lopetti, ja touhu ja tohina, joka penkeillä syntyi, ilmaisi,
että äärimmilleen kiihtynyt jännitys oli lauennut. Kasvot, jotka olivat
vääntyneet pelosta ja tuskasta tai joilla ilmeni kiduttava omantunnon
tuska, tai jotka olivat hehkuneet innostuksen tulta, saivat jälleen
luonnollisen ilmeensä.

Iltahymnin lauloi koko kirkkokansa seisoaltaan. Se kohosi voimakkaana
siniseen kupuun, johon alhaallariippuvat lamput loivat merkillisiä
varjoja peittäen pyhimyskuvat salaperäiseen hämyyn. Oli kuitenkin yksi
ääni, joka ei liittynyt kiitoslauluun, ja Hugh Ritsonin suljetut huulet
kuvasivat vain vertauskuvallisesti suljettua sydäntä.

Hän kyseli itseltänsä, olisiko totta, että vielä sittenkin, kun
tähdet ovat palaneet loppuun, ihminen vieläkin kärsisi. Turhaa! Mitä
on ihminen? Tämä ihmispaljous, jonka voimakas ääni kohisi kuin meren
aallot, mitä se oli? Tässä vanhassa kirkossa, jossa he lauloivat, oli
laulanut ihmisiä ennen heitä ja missä he olivat nyt? Kuka voi sanoa,
etteivät ne olleet joutuneet kadotukseen? He olivat eläneet, uskoneet,
kuolleet ja poistuneet -- menneet pois synteineen ja suruineen,
menneet tahtoineen ja taipumuksineen, poistuneet kaikkien katseilta
ja muistosta, eikä tullut vähintäkään viestiä heistä ilmoittamaan,
mikä kuoleman jälkeen odotti, tai liittymään tähän riemulauluun,
jossa väreilee niin harras toivo. Toivo! Se on unta. Se uni hallitsee
ihmisten haluja ja tunteita, täyttää kirkot ja kappelit ja saa heidät
uneksimaan yhä uudelleen. Mutta se on unta, josta ei ole heräämistä ja
josta ei milloinkaan saa tietää, ettei se ollut totta.

Saarnaaja ja kuorot jättivät kirkon. Silloin seurakuntakin hajosi.
Hugh Ritson jäi jäljelle seisten entisellä paikallansa pylvästä
vasten. Nunnat eteläisellä puolella nousivat viimeiseksi ja katosivat
muutamasta etelänpuoleisesta sivuovesta. Hugh katseli heidän
poistumistaan siirtyen hänkin sinne päin. Greta kulki muutamia
askeleita jäljempänä. Kun väki poistui ja hän nousi paikaltansa,
lankesivat hänen silmänsä Hughiin. Silloin hän painoi päänsä alas ja
riensi kiireisin askelin sivukuoriin. Hugh katsoi, kunnes hän astui
ovesta. Kirkko oli nyt ihan tyhjä ja siellä saattoi vapaasti liikkua.
Hän seurasi jäljessä ja pistäysi ovesta sakastiin.

Hänen edessään oli toinen ovi. Se johti luostariin. Nunnajonon loppupää
hävisi juuri siitä. Greta seisoi sakastissa nöyränä ja hartain
ilmein toinen käsi rinnalla ja toinen kiinni ristiinnaulitussa,
joka seisoi seinän vierellä. Kun hän näki, että Hugh oli seurannut
häntä, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli juosta tiehensä ja toinen
langeta polvilleen hänen eteensä. Hän ei tehnyt kumpaakaan. Voittaen
heikkoutensa, mutta vieläkin vapisten päästä varpaihin hän kääntyi
Hughiin uhkaavin ilmein. "Mitä varten sinä tulet tänne? Minä en halua
puhua sinun kanssasi. Anna minun mennä", hän sanoi.

Hugh Ritson ei pienimmälläkään merkillä näyttänyt haluavan pidättää
häntä. Hän seisoi hänen edessään katse maahan luotuna ja tunsi
seistessään jalkansa epävarmaksi. "Minä tulen sanomaan sinulle
hyvästi", hän vastasi tyynesti. "Minä tulen sanomaan, ettemme enää
koskaan tapaa toisiamme."

"Kunpa olisimme eronneet ennen, kuin tapasimme toisemme viime
kerralla!" sanoi Greta kuohahtaen.

"Kunpa emme olisi koskaan toisiamme tavanneet!" sanoi Hugh matalalla
äänellä.

"Sinä valehtelit ja sen kautta erotit minut miehestäni", jatkoi Greta.

"Niin tein -- Jumala minulle anteeksi suokoon."

"Ja sinä tiesit, että se oli valhe", lisäsi Greta.

"Minä tiesin, että se oli valhe."

"Missä on sitten sinun häpysi, kun sinä vielä voit katsoa minua
silmiin? Vai eikö sinulla ole häpyä?" kuohahti Greta.

"Eikö sinulla ole sääliä?" kysyi Hugh.

"Oletko sinä säälinyt minua? Etkö sinä jo ole tehnyt kylliksi vääryyttä
minulle?"

"Jumala tietää, että se on totta. Ja Hän tietää että minä olen onneton
ihminen. Sääli minua ja anna minulle anteeksi ja sano minulle hyvästi."

Jokin hänen katuvassa äänessään liikutti Gretaa. Hän oli vaiti.

"Pappi oli väärässä", jatkoi Hugh. "Ei ole mitään perkelettä. Meitä
ohjaavat vain omat himomme. Näiden himojen ylin mestari on rakkaus.
Se on koko maailman hallitsija, joka vangitsee ihmiset ja saa heidät
tekemään kuinka suuria rikoksia tahansa."

"Sinun rikoksesi oli, että minä jouduin tänne", pisti Greta.

"Suokoon Jumala, että minä voisin saada sinut ainaiseksi jäämään
tänne", sanoi Hugh.

"Sitä rukousta Hän ei kuule. Minä jätän tämän: talon tänä iltana. Tänne
on tulossa eräs, joka voi näyttää sinun riettaan valheesi vääräksi."

"Onko se kirkkoherra Christian?" kysyi Hugh. Greta ei vastannut, ja
Hugh jatkoi: "Hänen matkansa on turha. Yksi ainoa minun äitini sana
olisi selittänyt kaiken. Hän on tässä talossa."

"On, taivas sinulle anteeksi suokoon, että hän on täällä", vastasi
Greta.

"Sinä olet väärässä. Sinä et tiedä kaikkea. Missä on sinun miehesi?"

Greta pudisti päätänsä. "Minä en ole tavannut häntä enkä kuullut
hänestä mitään sen jälkeen, kun me erosimme tämän luostarin
esihuoneessa", hän huokasi.

"Ja kun sinä jätät tämän talon tänä iltana, jätätkö sinä hänet iäksi?"
kysyi Hugh.

"Taivas sen estäköön!" sanoi Greta kiihkeästi. Hugh Ritsonin verettömät
kasvot olivat kauheat katsella. "Greta", hän sanoi tuskaisella äänellä,
"heitä hänet, mielestäsi. Pidä tätä väärää liittoa iäksi purettuna, ja
tämä kurjuus loppuu. Piti olla sinä ja minä -- minä ja sinä. Mutta se
on ohi nyt. Minä en tahdo tulla teidän väliinne. Hyödytöntä on sitä
ajatella. Minä en tarjoa sinulle rakkauttani, sillä sinä surmasit sen
jo kauan sitten. Mutta minä en voi nähdä sinua veljeni vaimona. Se
tuottaisi minulle liian suurta kärsimystä. Minä en jaksa sitä kestää.
Sääli minua. Jos minä en voi toivoa sinun rakkauttasi, eikö minulla ole
oikeutta saada osakseni edes sinun sääliäsi? Mitä minä olen kärsinyt
sinun rakkautesi vuoksi? Saanut ikuisen tuskan sydämeeni. Mitä minä
olen uhrannut sille? Nimeni -- paikkani -- perintöni."

Greta kohotti häneen kysyvän katseensa.

"Mitä! Eikö hän vieläkään ole kertonut sinulle kaikkea?" jatkoi Hugh.
"No, sillä ei väliä. Mitä hän on tehnyt ansaitaksensa sinun rakkautesi?
Mitä hän on kärsinyt? Mitä hän on uhrannut?"

"Jos tuo on rakkautta, on se itsekästä rakkautta", päätti Greta
murtuneella äänellä.

"Itsekästä? olkoon niin. Kaikki rakkaus on itsekästä."

"Jätä minut, jätä minut."

Hugh Ritson vaikeni. Hänen kiihkonsa lisääntyi. "Minä jätän sinut", hän
sanoi, "enkä koskaan tule sinua tapaamaan. Minä menen sinun luotasi
iäksi ja kätken poveeni tuskan, joka seuraa minua elämäni loppuun asti,
jos sinä lupaat minulle yhden asian."

"Mikä se on?" kysyi Greta silmät maahan luotuina.

"Se on paljon", jatkoi Hugh, "mutta se ei ole kaikki. Jos hinta on
suuri, niin ajattele sitä ikuista kurjuutta, mihin se on minut,
johtanut. Tahdothan sinä uhrata jotakin minun hyväkseni, etkös
tahdokin?"

Hänen äänensä painui hänen puhuessaan, hänen kalpeat kasvonsa kävivät
lempeiksi ja toivoton rakkaus loisti hänen suurista silmistänsä.

"Sano, että tahdot -- tahdot minun vuokseni!" Hän ojensi kätensä häntä
kohden aivan kuin sielun ja ruumiin kärsimys olisi ansainnut edes yhden
ainoan rakkauden sanan tai katseen.

Greta seisoi ääneti hievahtamatta paikaltansa. "Mikä se on?" hän
kertasi.

"Salli minun ajatella, että sinä tahdot tehdä jotakin minun hyväkseni
-- minun", pyysi Hugh. "Suo minulle edes se lohdutus. Ajattele, mitä
minä olen kärsinyt sinun tähtesi ja kuitenkin turhaan. Ajattele, ettei
se ehkä ollut minun syyni, ettet sinä voinut minua rakastaa, että joku
toinen nainen olisi saattanut pitää minua rakkautensa arvoisena, jos
minä olisin voinut häntä rakastaa."

"Mikä se on?" toisti Greta tyynesti, mutta hänen silmänsä olivat täynnä
kyyneleitä.

"Ajattele, että minä olen luja, itsepäinen ja järkähtämätön
luonteeltani, että koko maailmassa ei ole miestä eikä naista, ystävää
eikä vihamiestä, jolle minä olen osoittanut erikoista huomiota, etten
minä lapsuudestani asti ole koskaan polvistunut Herran huoneessa
rukoukseen, että ihmiset olisivat sen nähneet tai Jumala kuullut.
Ajattele tätä ja huomaa, että minä olen sinun jalkaisi juuressa
onnettomana ihmisenä."

"Mitä se on?" kysyi Greta taaskin.

Hugh vaikeni ja jatkoi sitten tyynemmin: "Että sinä antaisit lupauksen
ja ottaisit nunnan hunnun ja jäisit tänne koko elämäsi ajaksi."

Greta kohotti katseensa. Hugh tuijotteli häneen.

"Ei. Minä en sitä voi. Minä rikkoisin silloin avioliittolupaukseni",
sanoi Greta tyynesti.

"Jos sinä pidät sen, silloin sinä rikot itseäsi, miestäsi ja minua
vastaan", väitti Hugh.

"Minä rakastan miestäni", sanoi Greta kasvoillaan suloinen ilme.
"Ollessani rakkaudelleni uskollinen, olen uskollinen hänelle."

Seurasi äänettömyys. Hugh Ritsonin olennossa tapahtui muutos. Hänet oli
vallannut intohimon raivo, kun hän keskeytti hiljaisuuden.

"Greta", hän sanoi, ja hänen äänensä ankarasti värisi, "jos on jotakin
totta siinä, mitä pappi tänä iltana puhui -- ellei se ole unta ja
juhlallista vääristelyä, joka tahtoo johtaa tyhmiä ihmisiä harhaan --
jos on olemassa Jumala ja tuomio -- on minun sieluni jo liian raskaasti
rikkonut sinua ja sinun omiasi vastaan. Minä tahdoin pelastua uudesta
synnistä, joka on mustempi ja kauheampi kuin kaikki muut, mutta sinä et
sallinut sitä."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Greta, ja hänen kasvoilleen lensi
säikähtänyt ilme.

Hugh Ritson astui askelen lähemmä.

"Sitä, että sinun miehesi on minun vallassani, että yksi ainoa minun
sanani tuottaa hänelle tuomion, joka on kuolemaakin kauheampi, että jos
tahdot ostaa hänelle vapauden, sinun täytyy luopua hänestä iäksi."

"Puhu selvästi. Mitä sinä tarkoitat?" läähätti Greta.;

"Valitse -- pian. Kumman tahdot? Sinä jäät tähän: luostariin tai
miehesi elämäniäkseen vankilaan."

Gretan mielessä myllersi kaikki sekaisin. Hän aikoi rientää ovelle.
Hugh asettui hänen eteensä.

"Minä erotin teidät valheella, mutta minulle se ei aina ollut valhe",
hän sanoi. "Usko minua edes kerran. Luuletko sinä, että minä olisin
kieltänyt itseni ja perintöni ja antanut äpärän olla minun paikallani,
ellen minä olisi uskonut sitä?"

"Mikä uusi valhe tuo on?" kysyi Greta.

"Sama se sille. Taivas tietää. Ja kaiken minä tein rakkaudesta
sinuun. Onko minun rakkauteni sinuun niin suuri rikos, ettei sitä
voida anteeksi antaa, vaikka se on johtanut minut niin kauaksi kuin
rakkaus vain voi johtaa? Minä ajattelin toimittaa koko pallonpuoliskon
teidän välillenne lähettämällä hänet Afrikkaan ja sinut takaisin
Cumberlandiin. Mutta minua pelotti, että valhe selviäisi. Minulle olisi
ollut kylliksi, jos olisin saanut teidät erotetuksi."

"Ja nyt, kun kostosi on pudonnut sinun jalkoihisi, sinä tulet
polvillasi minun luokseni", sanoi Greta.

"Kosto? Se olisi ollut viheliäinen kosto", sävähti Hugh. "Hän olisi
saanut totuuden selville ja palannut takaisin vaatimaan sinua
omaksensa. Minulla ei olisi ollut lepoa eikä rauhaa, jos hän olisi
ollut elossa ja vapaana. Tulenko minä polvillani sinun luoksesi? Kyllä,
mutta minä tulen rukoilemaan sinua, että pelastaisit miehesi. Onko se
liian paljon, mitä minä sinulta pyydän? Ajattele, kuinka paljon siitä
riippuu! Ellet sinä sääli minua, eikö sinulla ole sääliä häntäkään
kohtaan?"

Greta koetti päästä hänen ohitsensa.

"Greta", sanoi Hugh, "valitse ja pian. Sen tulee tapahtua nyt tai
ei koskaan. Tänä iltana -- huomenna se on myöhäistä. Sinä vietät
täällä pyhää, kieltäytyvää elämää, tai hän kuluttaa kurjat päivänsä
rangaistustyössä kuritushuoneessa."

"Se on vain toinen valhe. Anna minun mennä", sanoi Greta.

"Se on tosi niin totta kuin Jumala meitä kuulee", sanoi Hugh.

"Minä en ikinä sitä usko."

"Minä vannon sen", sanoi Hugh tarttuen lujasti hänen ranteeseensa.
"Minä vannon sen Jumalan pyhällä alttarilla."

Hugh koetti vetää Gretaa takaisin kirkkoon, mutta tämä vastusteli.

"Anna minun mennä! Minä huudan apua." Hugh päästi hänen kätensä ja
vetäytyi pois tieltä. Greta lähti ääneti ja asteli hitaasti tiehensä.

Hugh seisoi hetkisen yksin sakastissa. Sitten hän meni kirkon läpi
ulos. Se oli tyhjä, mutta valoisa. Suntio pitkä ruoko kädessä sammutti
valot toisen toisensa jälkeen. Hän kääntyi käsi ylös kohotettuna
katsomaan olentoa, joka kumarassa ja epävarmoin askelin kulki
pylväskäytävän kautta ja läntisestä ovesta ulos.



XIII LUKU.


Abbey Gardens, luostarin editse kulkeva katu, oli; pimeä ja autio. Vain
eräs juopunut nainen hoiperteli sitä pitkin. Mutta kaukainen kumea melu
ja pilviä valaiseva kajastus ilmaisivat, että jossakin yön sydän sykki
kiihkeästi.

Hugh Ritson katseli luostarin synkkää rakennusta kulkiessaan kadun
poikki. Tulet oli jo sammutettu ja sisällä näytti kaikki pimeältä. Hän
asteli edelleen, mutta pysähtyi sitten äkkiä ja tuijotti yhä tarkemmin
sinne, mistä oli tullut.

Hänestä tuntui, että jokin liikkui porttikäytävässä. Lamppu käytävältä
loi himmeätä valoansa, ja siellä kaasulyhdyn alla hän huomasi
naisolennon, joka oli selin häneen. Tuntematon loi pelokkaita ja
salaisia silmäyksiä ympärilleen ja kohotti vapisevan kätensä kelloon,
jonka nauha riippui hänen päänsä päällä. Käsi putosi sivulle, mutta
soittoa ei kuulunut. Vielä kerran kohosi käsi ja vielä kerran se vaipui
alas. Sitten nainen laskeutui horjuen portailta käytävälle ja kääntyi
poistuakseen.

Hugh Ritson palasi kadun yli takaisin. Huolimatta siitä, että hänen
sielussaan myllersi kaikki sekaisin, tämä tapaus oli vallannut kokonaan
hänen huomionsa.

Nainen tuli häntä kohden. Hugh asettui hänen tiellensä ja näki hänen
kasvonsa. Nainen oli Mercy Fisher.

"Sinäkö se olet, Mercy?" kysyi Hugh.

Tyttö ei vastannut, vaan koetti päästä pujahtamaan pois, mutta Hugh
esti sen hellällä väkivallalla.

"Minkätähden sinä jätit Hendonin?" hän kysyi.

"Sinä et välittänyt minusta", sanoi tyttö äänessään sanoinkuvaamaton
tuska. Hänen kasvonsa olivat vielä käsiin peitetyt.

Hugh ei vastannut. Hän antoi hänen tuskansa vapaasti purkautua.

Juuri silloin muuan juopunut nainen hoippui käytävää ihan heidän
luoksensa, tunkeutui heidän väliinsä ja meni matkaansa ilkeästi nauraen.

"Mitä hän aikoo sinulle tehrä, rakkaani, häh?" hän sanoi pilkallisesti.
"Pirä puolesi", hän lisäsi ja nauroi taas. Hän oli ryysyinen
turmeltunut hylkiö -- ihmisen raunio, joita yö, parittaja, heittää
kadulle.

Mercy kohotti päänsä. Synkkä kauhistunut ilme oli hänen silmissänsä.

"Sinä tiesit miten minä odotin ja odotin", hän sanoi, "ja sinä olit
tulematta niin kauan, niin hirveän kauan." Hän käänsi päänsä pois.
"Sinä et välittänyt minusta. Sydämessäsi sinä et minusta välittänyt",
hän nyyhkytti.

Katkerat muistot tukahduttivat hänen äänensä. Hiukan heltyneenä Hugh
seisoi ja katseli häntä, näki lapsenkasvojen uivan kyynelissä ja
yötuulen heiluttelevan hänen keltaisia kiharoitansa.

"Missä sinä olet sen jälkeen ollut?" tiedusteli Hugh.

"Eräs mies torille mennessään otti minut vaunuunsa. Sitten minä
pyörryin ja hän vei minut asunnolleen. Hän asuu aivan lähellä Groom
Yardia. Hänen vaimonsa on vuoteenomana, sellainen hyvä ihminen ja niin
ystävällinen minulle. Mutta he ovat köyhiä eikä minulla ollut rahaa
ja niin minä pelkäsin, että olen taakaksi heille. Ja sitäpaitsi --
sitäpaitsi --"

"No?"

"Hän näki, että minä olin -- hän näki, että minä tulen -- naisena hän
ymmärsi, että minä tulen pian --"

"Niin, niin", sanoi Hugh pysäyttäen toisen kyyneltulvan koskettaen
keveästi kädellänsä. "Kuinka punaiset sinun silmäsi ovatkaan! Ovatko ne
pahemmat?"

"Mies oli hyvin hyvä: hän vei minut tohtoriin sairashuoneeseen, ja ne
sanoivat -- oi, ne sanoivat, että minä voin menettää näköni!"

"Pikku Mercy-parka!" huudahti Hugh.

Hän häpesi nyt omia kärsimyksiänsä. Miten äänekkäinä ja vaativina ne
äsken olivatkaan esiintyneet! Miten vähäiset ne kuitenkin olivatkaan
tämän tyttöparan hirvittävien murheiden rinnalla! Hänen tuskansa oli
otaksuttu, tämä todellinen.

"Mutta ei sillä väliä!" huudahti Mercy. "Ei sillä väliä!"

"Sinun täytyy säilyttää rohkeutesi, Mercy. Minä puhuin ankarasti
sinulle tässä yhtenä iltana, mutta se on ohi nyt, uskothan sen?"

"Oi, miksi sinä jätit minut yksin?" valitti tyttö.

"Vaiti, Mercy. Sinun asiasi kääntyvät vielä hyväksi", sanoi Hugh ja
hänen omatkin silmänsä kävivät sumeiksi, mutta sydän oli katkera.
Eikö hän ollut juuri äsken vihassaan sanonut, että intohimo on tämän
maailman pahahenki? Hän tahtoi surussaankin sanoa samaa. Tuon tytön
yksinkertainen sydän rakasti häntä aivan yhtä paljon kuin hänen
kiihkeämpi sielunsa rakasti Gretaa. Hän oli rikkonut häntä vastaan.
Mutta se oli pikku asia. Tytön viha kärsimänsä vääryyden vuoksi on pian
asettunut ja hänen kanssaan kyllä tulee, toimeen.

"Mikä sinut tänne on tuonut, Mercy?"

"Eräs sisarista -- ne käyvät sairaiden luona -- eräs heistä kävi siinä
talossa, jossa minä asuin ja minä kuulin, että he joskus ottavat
kodittomia tyttöjä luostariin. Ja minä ajattelin, että minä olin
koditon nyt ja -- ja --"

"Onneton pikku nainen!"

"Minä tulin toissa iltana, mutta näin sinun veljesi Paulin kävelevän
täällä, ja menin pois."

"Paulin?"

"Sitten minä tulin eilen illalla, mutta hän oli täällä taas ja minun
täytyi vieläkin palata. Sentähden minä tänään tulin aikaisemmin eikä
häntä ollut täällä. Mutta juuri kun minä aioin soittaa ja sanoa, että
minä olen koditon ja että minun silmäni tulevat yhä pahemmiksi, jokin
tuntui sanovan minulle, että ne kysyvät, eikö minulla ole isää ja
minkätähden minä olen jättänyt hänet. Silloin minä en voinut soittaa --
ja silloin minä toivoin, että voisin kuolla -- niin, jos voisin kuolla
ja unohtaa eikä koskaan enää aamulla herätä --"

"Vaiti, Mercy. Sinun täytyy palata takaisin isäsi luo."

"Ei, ei, ei!"

"Kyllä, ja minä tulen sinun kanssasi."

Seurasi äänettömyys. Sameat silmät tuijottivat suoraan Hughin
kasvoihin. Kevyt hymy kohtasi hänen katsettaan.

"Ah!"

Hänen sielussaan kangasti ihanana se päivä, jolloin hän käsi kädessä
rakastettunsa kanssa saapuisi vuoristoon hylättyyn kotiinsa ja pyyhkisi
pois isänsä kyyneleet. Nyt hän kuitenkin oli suuren kaupungin pimeällä
kadulla ja hänen kotinsa oli äärettömän kaukana.

Hugh naurahti sielussaan toisenlaiselle kuvalle. Hullu oikku johti
hänen mieleensä ajatuksen, että kaikki hänen kuohuvat intohimonsa
olisivat asettuneet ja hän näki itsensä tämän mitättömän naisen
tyytyväisenä, kotirakkaana ja kunnioitettuna aviomiehenä.

"Oliko Paul yksin, kun sinä hänet näit?" kysyi Hugh.

"Oli. Ja sanotko sinä niille kaikki?"

Tytön sivulle-kääntyneeseen katseeseen levähti kaukainen, harhaileva
ilme.

"Mercy, minä toivoisin, että sinä tekisit jotakin minun hyväkseni."

"Kyllä, kyllä."

Onnesta sykähtäen Mercy katsahti salaa häneen,

Hugh kohotti tytön päätä kootakseen hänen harhailevat ajatuksensa.

"Paul tulee varmaan tänäkin iltana. Minä tahdon, että sinä odotat ja
puhuttelet häntä."

"Kyllä, kyllä, mutta eikö hän kysele minulta vaikka mitä?"

"Mitä se tekee? Vastaa kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Älä vain sano,
että minä olen pyytänyt sinua puhuttelemaan häntä. Sano hänelle --
muistatko sen? Kuunteletko sinä? Katso minua silmiin, pikku vaimo."

"Kyllä, kyllä."

"Sano hänelle, että herra Christian, kirkkoherra Christian, tiedäthän
-- on tullut Lontooseen ja tahtoo tavata häntä heti. Sano hänelle,
että hän on etsinyt häntä Hallituskadun hotellista, mutta kun ei ole
tavannut, niin on nyt Hendonin kapakassa. Muistatko sen?"

"Kyllä."

"Mihin sinä aioit mennä, Mercy -- takaisin ystäväisi luo?"

"En. Mutta tuleeko hän varmaan tänä iltana?"

"Epäilemättä. Mihin aikaan hän oli täällä eilen illalla?"

"Kello kymmenen."

"Nyt se on jo paljon yli yhdeksän. Pyydä häntä menemään heti Hendoniin
ja kun hän lähtee, tule sinä hänen kanssaan. Ymmärrätkö?"

"Kyllä."

"Älä unohda, tänä iltana. Huomeniltana se ei enää sovi. Ellei hän tule,
sinun kuitenkin täytyy tulla Hendoniin kertomaan minulle. Minä olen
siellä. Älä sano hänelle sitä -- kuuletko?"

Tyttö nyökkäsi nöyrästi.

"Ja nyt hyvää yötä tunniksi tai pariksi, sinä pikku lemmikki."

Hän asteli tiehensä, ja Mercy jäi yksin synkän luostarin edustalle.
Mutta hän ei kuitenkaan ollut yksin. Vasta herännyt unelma täytti hänen
rintansa, ja kirkas valo kajasti hänen sielussaan.



XIV LUKU.


Hugh Ritson astui kiireesti Dean Yardin läpi Sanctuarya kohden. Kun hän
kääntyi Parlamentin kadulle, puolikuu kohosi Westminster Hallin yli.
Mutta yö oli vieläkin pimeä.

Hän kulki Trafalgar Squaren läpi Heinätorille. Kadut siellä olivat
täynnä. Joukko joukon perään kulki ohi -- surkeita miesten ja naisten
varjoja, enimmäkseen kurjia, jotka tähän aikaan maleksivat pitkin
katuja: vanhoja miehiä, joiden sielu oli jo monia vuosia sitten
kuollut; turmelus levisi heidän hengityksessään myrkyttäen jokaisen
sanan, ja kuin ruttotauti heidän tirkistävä katseensa tartutti
kaiken, mihin se sattui. Heidän rinnallaan hyppivät nuoret tytöt kuin
järjettömät, elukat kuihtuneet nuoruuden ruusut kasvoillaan, mutta
sydämessä pistävät okaat. Heillä ei ollut muuta tietä kuin tämä --
tai toinen: heittäytyä Thamesiin ja hautautua kuoleman aaltoihin tai
koettaa vielä pysytellä lyhyt hetkinen elämän mutalätäkön pinnalla.

Nauraen koska eivät voineet enää itkeä, nauraen, koska heidän
sielunsa oli jo kuollut, nauraen omantuntonsa raunioilla sille
murhenäytelmälle, johon osalliseksi jokaisen hänen huvitteluhalunsa oli
vienyt, he sipsuttivat, löntystivät tai hoipertelivat pitkin katuja.
Lamput hohtivat heidän päidensä päällä ja kaikkien yllä paistoi kuu
puoli-hämäränä.

Kun Hugh Ritson joutui Heinätorille, hänen horjuva askelensa kävi
yhä epävarmemmaksi ja huojuen hän kulki eteenpäin. Eräs nainen,
joka vaanien ja odotellen oli seurannut muutamien askelten päässä
hänestä, huomasi tämän ja ollen olevinaan huomaamatta häntä huudahti
pilkallisesti nauraen: "Mikäs tuo on -- mies vai peikko?"

Kuinka villi ja vihlova olikaan tämä yönsydän!

Joukon läpi tunkeutui eteenpäin eräs mies, joka ei näyttänyt tajuavan
tätä riehuvaa hulluutta eikä ilotonta huvia -- pitkä mies, joka
harppasi kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, tylsät silmät eteen
tuijottaen ja valkeat kasvot ilmeettöminä. Hugh Ritson näki hänet. He
sivuuttivat toisensa parin askelen päästä, mutta tuntemattomina. Toinen
kulki määrää vailla sokeassa tuskassansa pyhän Margaretin luostarille
ja toinen suuntasi askelensa Hendonin vanhaan kapakkaan.

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin Hugh Ritson seisoi Haukka-Haikaran kapakkahuoneessa.
Hän oli tehnyt päätöksensä. Se oli purkamaton ja suunnitelma oli valmis.

"Onko ketään hänen luonaan?" hän kysyi kapakan emännältä astellen
portaille päin.

"Ei minun tietääkseni, herra, mutta hän näyttää niin levottomalta ja
kuin olisi poissa suunniltaan, enkä minä tiedä, miten ymmärtää --"

Hugh Ritson pysäytti hänen kielevän lavertelunsa. "Minä olen löytänyt
tytön. Hän tulee takaisin teidän luoksenne, rouva Drayton. Jos se
herra, joka jätti nämä tavarat, saapuu hänen mukanansa, viekää hänet
poikanne makuuhuoneeseen ja sanokaa, että se henkilö, jota hän haluaa
puhutella, on saapunut ja tulee heti paikalla hänen luokseen."

Tämän sanottuaan hän meni portaita ylös. Sieltä hän huudahti alas rouva
Draytonille: "Sinä hetkenä, kun hän on huoneessa, tulkaa ilmoittamaan
minulle." Hetkistä myöhemmin hän vielä lisäsi:

"Missä on tämän oven avain? Antakaa se minulle."

Kapakan emäntä lyntysti ylös vieden Draytonin makuuhuoneen avaimen:
huone oli tyhjä ja ovi oli auki, Hugh Ritson koetti avainta lukkoon ja
näki, että se käy hyvin. "Hyvä on", hän sanoi tyytyväisellä äänellä.

Vanha vaimo lähti lenksuttamaan takaisin. Hugh seisoi ajatuksissaan
painunein päin ja etusormensa kynsi kasvoissa kiinni.

"Sivumennen, rouva Drayton", hän sanoi, "te voi sitte antaa tytön
joskus auttaa itseänne."

"Varjelkoon, herra, enhän minä voi koskaan vaivata häntä, hän kun on
vieras."

"Lörpötystä, rouva Drayton. Hän on nuori ja pirteä, ja teidän parhaat
päivänne ovat jo ohi, tiedättehän, Miten teidän rintanne on tänään --
parempi?"

"Kiitoksia vain, enhän voi sanoa, että se olisi paljoa parempi, kiitos
vain kysymästä, herra", ja pitkällinen yskänpuuska todisti vaimon sanat
oikeiksi.

"Ah, tuo on pahan merkki, eukko hyvä."

"Niin, niin on, herra. Eikä mitään myötätuntoa, herra -- kaikista
vähimmin siltä, jolta äiti toivoisi -- ei ainoatakaan sanaa."

"Ajatelkaahan. Eikö ole mitään, mitä tyttö voisi tehdä, kun hän tulee
-- ei mitään palvelusta, ei askareita?"

"No, herra, tuota, kyllähän kellarissa olisi järjestämistä, kun tuo
pojan veikale, jonka pitäisi huoltaa siitä, on niin saamaton, kuten
minä selitin --"

"Aivan oikein, rouva Drayton. Lähettäkää tyttö sinne heti, kun hän
tulee ja pitäkää siellä maatamenoon asti."

"Kiitoksia paljon, herra. Olkaa varma, että minusta! herra tekee niin
hyvin ja viisaasti, kun pitää huolta ihan syyttömästi."

Kapakan emäntä linkutti alas keikutellen kiitollisena vanhaa kalloansa.
Viisas herrasmies pisti rouva Draytonilta saamansa avaimen oveen
ulkopuolelta jättäen sen siihen ja nousi sitten ullakolle, jossa
koputti päätykopin oveen. Aluksi ei kuulunut mitään vastausta. Raskas
askelten ääni kuitenkin ilmaisi, että sisällä oli joku. "Tulkaa ja
avatkaa ovi", sanoi Hugh kärsimättömästi.

Ovi avautui varovasti. Drayton seisoi sen takana, ja Hugh Ritson astui
sisään. Huoneessa ei ollut valoa. Pitkän kynttilän hiiltynyt sydän
ilmaisi kuitenkin, että se juuri oli sammutettu ja pistävä rasvan haju
täytti ilman.

"Te pidätte nähtävästi varanne", sanoi Hugh. "Koettakaapas saada valoa."

Drayton laskeusi pimeässä polvilleen, kopeloitsi lattialta tulitikkuja
ja sytytti kynttilän uudestaan. Hän oli paitahihasillansa.

"Eikö ole kylmä ilman takkia, vai?" sanoi Hugh. Hänen huulensa
vääntyivät irviin.

Vastaamatta Drayton meni patjan luo, joka oli lattialla hämärässä
nurkassa, nosti sitä ja otettuaan takkinsa sen alta veti sen yllensä.
Se oli hänen revitty ulsterinsa.

Hugh Ritson seurasi Draytonin liikkeitä ja naurahti huolettomasti.
"Teidänlaisenne miehet ovat aina? varovaisia väärällä paikalla", hän
sanoi. "Jos ne kerran saavat teidät kiinni, ei kestä kauan, ennenkuin
ne löytävät -- _takkinne_." Viimeinen sana lausuttiin merkitsevällä
äänenpainolla.

"Saatana, jos minä en sitä polta sopivassa tilaisuuressa", mutisi
Drayton. Hänen käytöksensä oli juro ja masentunut.

"Ei, sitä te ette saa tehdä", sanoi Hugh katsellen häntä suurellisesti.
Ylinen oli tyhjä lukuunottamatta patjaa ja vilttiä, joka oli melkein
koossa sen toisessa päässä ja paria kolmea lautasta, jotka olivat
lattialla kuivuneine ruoanjätteineen. Se oli matala huone, johon
vuoliaisten raosta ja seinistä päivä näkyi. Muuta akkunaa ei ollutkaan.
Seiniä oli kai joskus tukittu, mutta riiveet olivat irtautuneet ja
roikkuivat vain toisesta päästään kiinni.

"Onkos kuulunut mitään?" murahti Drayton äreästi.

"On. Minä ilmoitin poliisikersantille, että luulin päässeeni jäljille."

"Mitä? Ette!"

Kaksi miestä katsoi toisiinsa -- Drayton epäilevästi vaanien ja Hugh
Ritson tyytyväisenä ja hyvätuulisesti.

"Minä sanon teille: _minua_ ei oteta kiinni noin vain lemmessä", sanoi
Drayton koettaen säilyttää tyyneytensä.

Hugh Ritson ei vastannut muuta kuin hymähti. Kun hän katsahti Draytonin
kasvoihin, hänestä tuntui, ettei yksikään ihminen koskaan ole ollut
sellaisessa tilanteessa kuin hän oli tällä hetkellä. Tuossa oli mies,
joka oli Gretan velipuoli ja hänen miehensä ilmetty kuva. Tuossa
oli mies, joka vakavista epäilyksistään huolimatta ei tiennyt omaa
syntyperäänsä. Tuossa oli mies, jota uhkasi ankara rangaistus. Hugh
Ritson hymyili ajatellessaan, että hän aikoi juuri tehdä tämän miehen
siksi, _mikä hän oli_.

"Drayton", hän sanoi, "minä aion olla teidän ystävänne tässä asiassa."

"Sanon teille vielä, että vain se on minun ystäväni, joka auttaa minua
saavuttamaan onneni."

"Te saavutatte sen, Drayton, vielä tänä yönä. Kuunnelkaa minua. Se
mies, jota sanotaan minun veljekseni Paul Ritsonin nimellä, ei ole
minun isäni poika. Hän on minun äitini ja erään toisen miehen poika ja
hänen oikea nimensä on Paul Lowther."

"Minä en välitä siitä, mikä hänen oikea nimensä on, enempää kuin
siitäkään, mikä on väärä. Se ei merkitse minulle mitään, sanon minä, ja
sillä hyvä."

"Eikö teille merkitsisi mitään saada periä viisituhatta puntaa?"

"Mitä?"

"Paul Lowther on sellaisen summan perijä. Mitä te sanotte, jos minä
panisin teidät Paul Lowtherin sijalle ja te saisitte Paul Lowtherin
perinnön?"

"Häh? Ja tuo onni olisi saatavissa -- ja miten?"

"Kuten olen sanonut teille aikaisemmin."

Kuului hiljaista ratinaa, sellaista kuin syntyy, kun rotta nakertaa
tietänsä jauholaariin.

"Mitä se on?" sanoi Drayton kasvot valahtaen valkeiksi ja levottomat
silmät pelokkaina oveen kääntyen. "Avain pantiin oveen", hän kuiskasi.

"Turhaa, eikö teidän oma avaimenne ole sisäpuolella?" hymyili Hugh
Ritson.

Drayton painoi päänsä alas häveten omaa pelkoansa. "Minä tierän -- minä
en ole sitä unohtanut", hän mutisi tukahduttaen turhan hämminkinsä.

"Sääli on, että te voitte täällä joutua kiinni sen sijaan, että
olisitte vapaana ja turvassa", sanoi Hugh.

"Niin on", mutisi Drayton.

"Ja mennä eliniäksenne kuritushuoneeseen, kun joku toinen voisi
sen yhtä hyvin tehdä teidän puolestanne", lisäsi Hugh pirullisesti
hymyillen.

"Minulla ei ole mitään sitä järjestelyä vastaan. _Mitä tuo on_?"
Drayton lyyhistyi kokoon. Lahonneesta katosta tipahti päreen kappale,
kun tuuli oli sitä aikansa heilutellut. Hugh Ritsonin ainoakaan lihas
ei värähtänyt. Vain halveksiva sivukatse ilmaisi hänen tyytyväisyyttään
nähdessään tämän rikollisen olennon pelon.

"Asianajaja, jonka huollettavana tämä jälkisäädös on, on minun ystäväni
ja toverini", hän sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen. "Sielläpäin meidän
ei ole vaikea järjestää tätä asiaa. Minun äitini on --. No niin, hän on
mennyt. Ei ole ketään, joka voi epäillä teitä. Jos teillä on vähänkään
rohkeutta, on tie selvä."

"Mitäs _hän_ sanoo?"

"Greta? Hänestä tulee teidän vaimonne."

"Minun vaimoni?"

"Nimellisesti. Teidän täytyy purkaa koko liitto, kuten sanoin teille,
selittämällä: 'Minä, jonka olette, tunteneet Paul Ritsonin nimellä,
olenkin Paul Lowther ja siten olen sen naisen velipuoli, jonka
kanssa olen vihitty avioliittoon. Tämän tosiasian sain selville heti
Lontooseen tultuani. Minä tuon tämän naisen takaisin sinne, mistä olen
hänet löytänytkin ja vaadin, että avioliitto -- joka ei ole mikään
avioliitto -- puretaan. Minä luovutan oikealle perilliselle, Hugh
Ritsonille, kaikki Allan Ritsonin maatilat ja vaadin, että minulle
suoritetaan isäni, Robert Lowtherin, jälkisäädöksellään määräämä
summa.' Siinä kaikki, mitä teidän tulee sanoa ja tehdä, ja kaikki
kunnioittavat ja ylistävät teitä rehellisenä ja oikeudenmukaisena
miehenä."

"Se on hyvin ymmärrettävää, mutta mitäs _hänestä_?"

"Hän on _silloin Paul Drayton_ ja pahantekijä."

Drayton nauraa hykersi. "Ja mitäs _nainen_ sanoo?"

"Kun mies on kiinni ja varmassa tallessa, naisesta ei ole suurta lukua."

"Silloin minä tulen olemaan Paul Lowther!"

"Teidän tulee olla olevinanne Paul Lowther."

"Sanoin teille jo aikaisemmin, ettei tämä mahru mun kallooni, ja siltä
se vieläkin tuntuu", sanoi Drayton kynsien päätänsä.

"Te saatte kyllä aikaa oppia läksynne. Te onnistutte mainiosti",
tyynnytteli Hugh. "Kuitenkin --"

Sillä hetkellä Draytonin silmät olivat kääntyneet muutamaan rakoon,
josta tähti pilkisti yliselle.

"Katsokaa tuonne", hän kuiskasi.

"Mitä?"

"Jonkun naama katolla."

Hugh Ritson kohotti kynttilän ja tarkasti osoitettua paikkaa. "Mikä
naama?" hän kysyi halveksivasti.

Drayton häpesi turhaa pelkoansa ja painoi päänsä alas.

Alasjohtavilta portailta kuului sipsuttavia askeleita. Drayton käänsi
katseensa sivulle ja kuunteli. "Vanha eukko", hän mutisi. "Mitä nyt?
Illallinen, luullakseni."



XV LUKU.


Samana hetkenä uusi tulija ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hän oli vanha,
pörrökulmainen ja ryppykasvoinen mies, kutistunut olento, jolla oli
jäljellä vain suuri päänsä, mutta senkin musta tukka oli muuttunut
harmaaksi. Se oli Gubblum Oglethorpe. Vuoriston kerjäläinen oli
kulkenut etelään ostamaan säämiskänahkoja. Hän oli kerännyt niitä
suuren nipun, jota hän kantoi kuin koria käsivarressaan.

Aina Newlannin häistä, kolme päivää sitten, Gubblumin vilkas
mielikuvitus ei ollut saanut rauhaa, vaan hänen täytyi koettaa saada
selville, kuka oli se Paul Ritsonin näköinen mies, jonka hän kerran
oli nähnyt Hendonissa. Hän oli päättänyt kerta kaikkiaan saada
selville tämän merkillisen asian. Niinpä hän heti ensimmäisellä
Lontoon-matkallansa päätti yöpyä juuri samaan kapakkaan; ehkä salaisuus
jotenkin silloin selviäisi.

"Kuinkas hurisee?" hän kysyi tervehtien sisäänastuessaan. Yläkertaan
lähtiessään rouva Drayton oli jättänyt juoksupojan pitämään kapakasta
huolta. Tämä oli hölmönnäköinen kuusitoistavuotias tolvana, nimeltään
Jabez.

Jabez kohotti hitaasti silmänsä oluttuopeista, joita oli pesemässä,
ja leveä hymy ilmestyi hänen kasvoillensa. Ilmeisesti tulija oli joku
maanmoukka.

"Kylmä yö, huh! Pureva kuin äitipuolen hengitys", puheli Gubblum
heittäen kimpun kädestänsä ja vetäytyen takan ääreen.

Hymy Jabezen kasvoilla yhä levisi ja hän alkoi nauraa hohottaa.

"Mitäs sinä kikatat, häh?" sanoi Gubblum. "Minä sanon, että ilma on
kuuma, jos tahron. Sinä et siitä mitään tierä, vai?"

Jabez nauroi kohti kurkkuansa. Varmaankin tuo moukka oli hullu.

"Mitähän tuo vietävä hohottanee?" ajatteli Gubblum. Sitten ääneen: "Ai,
poikaseni, annappa mulle jotakin suunavausta."

Jabez tunsi tällaisen puhetavan asettavan hänen naurutautiansa. Hän
alkoi täyttää tuoppia. Juoksupojan liikkeet olivat ihan yhtä nopeat
kuin matavan kilpikonnan.

"Hän on läpiliipattu lurjus, tuo", ajatteli Gubblum. "Hän polskuttaa
kuin ankka vesialtaassa."

"Voinko minä saara täällä yösijan?" hän kysyi, kun Jabez oli tuonut
hänelle oluen.

Silloin kiusallinen hymy pojan kasvoilla lientyi puheeksi.

"Mää en tiärä yösijoist'", hän sanoi, "mutt' voitte ehkä saarakkin --
he, he, he! Mää kysyn rouvalt -- he, he, heh!"

"Rouvalt'? Eiks' sull' sitten herraa olekaan?" kysäisi Gubblum.

Nyt oli Jabezia varoitettu, ettei mitenkään antaisi isännän suhteen
panna itseään pussiin, vaan joka kerta, kun isännästä tulee kysymys,
hänen tulee olla mykkä kuin hauta. Siksipä hän vastaukseksi kerjäläisen
kysymykseen pudisti viisasta päätään ja näytti tietämättömältä ja
hämmästyneeltä.

"Ei? Ja kuinkas kauan olet ollut täällä?"

"Pääsiäisenä kolme vuotta", vastasi Jabez.

"Ja kuinkas kauan sanoit rouvan olleen täällä?"

"Rouvan? Mää kuulin isän sanovan, ett' rouva Drayton on pitänyt
Haukka-Haikaraa kaksikymment' viis' vuotta."

"Kaksikymmentä viisi! Silloin otaksun, ettei herra ollut kuin pikku
lapsi, kun hän tuli tänne", sanoi Gubblum.

"Ehk'ei ollut", myönsi Jabez. Sitten huomaten, että oli varovaisuuden
niin huomaamatta unohtanut, hän ankarasti väitti, ettei hänellä herraa
ollut.

"Vaikea on syörä kaffelilla kirnupiimää", ajatteli Gubblum. Hän koetti
käyttää lusikkaa.

"Kattos, poikasein, tahroks', että lainaan sulle tään shillingin?"

Jabez irvisti ja puristi lihavaan nyrkkiinsä saamansa rahan.

"Minä tunsin kerran miehen, joka väitti, että sinun isäntäsi oli
jymäyttänyt muuatta pitkätukkaista", sanoi Gubblum. "Minä ajattelin,
että hän itse oli jymäyttänyt. Mutta kun minä sanoin sen hänelle, hän
tarttui minua niskasta kiinni ja nutisti katuun, ja kaikki vain siksi,
että minä puolustin sinun isäntääsi."

"Mutta minulla ei ole isäntää", väitti Jabez.

"Silloin minä ratsastin ponipahallani, mutta nyt minä saan lyntätä
jalan", jatkoi Gubblum välittämättä pojan kokeesta näyttää
mahdollisimman viattomalta. "Samalla kertaa minä huusin hänelle: 'Hyvää
huomenta, herra Paul!' ohikulkiessani."

"Sittenhän te tierätte hänen nimensäkin?" kysyi Jabez avaten uniset
silmänsä selko selälleen.

"'Herra Paul on mieronkiertäjä', sanoi eräs katupoika. 'Niin on', sanon
minä, 'tierän vallan hyvin.' Ah, minä muistan sen ihan kuin se olisi
tapahtunut eilen. Minä katsoin taakseni ja täällä hän seisoi kapakan
ovella kaivaen nenäänsä sormellansa. Niin juuri, niin hän teki."

Jabez tunsi tällä hetkellä omantuntonsa tavattoman valppaaksi. "Mutta
minulla ei ole", hän väitti uudestaan.

"Mitä ei ole?"

"Herraa."

"Se on valhe, poikaseni, sillä hän näyttää antaneen sinulle mustan
silmän -- ja se oli oikein -- estääkseen sinua pistämästä nenääsi joka
paikkaan."

Tämän jälkeen Gubblum istui runsaan puolen tuntia aivan ääneti. Rouva
Drayton tuli alas ja järjesti niin, että Gubblum saisi nukkua yönsä
talossa. Hänen vuoteensa oli pienessä huoneessa toisessa kerroksessa
talon takaosassa, ja sen ovi oli ullakolle johtavien portaitten
juurella.

Gubblum lähti ylös väittäen olevansa väsynyt ja pyysi näyttämään,
missä hänen huoneensa on. Jabez sytytti kynttilän, ja niin he yhdessä
lähtivät.

"Mihinkäs tuo vie?" kysyi Gubblum osoittaen porrasta, joka oli hänen
ovensa vieressä.

"En tierä", murahti Jabez nyrpeissään. Hän yhä märehti Gubblumin
huomautusta mustasta silmästä.

"Hän on hapan kuin etikkasieni", ajatteli Gubblum.

Kuului askeleita yläpuolelta.

"Kukas nukkuu kyyhkyslakassa?" kysyi Gubblum ojentaen sormensa ylöspäin.

"En tierä", kertasi Jabez.

"Hän on vihoissansa", ajatteli Gubblum.

       *       *       *       *       *

Juuri sillä hetkellä kapakan emäntä kapakkahuoneessa askarrellessaan
kuuli rattaitten pyörien ratinaa, ja seuraavana hetkenä vaunut
pysähtyivät ovelle.

"Kuulkaa, tulkaa auttamaan pian", huusi ajuri.

Rouva Drayton lenksutti ulos. Ajuri oli juuri kumartunut vaunun ovesta
sisään ja koetti auttaa ulos jotakin.

"Ottakaa kärestä, neiti; kas niin, se on oikea tapa."

"Varovasti nyt, herra, alas."

Autettava henkilö oli mies. Kapakkahuoneesta lankesi valo suoraan
hänen kasvoihinsa, ja kapakan emäntä näki hänet selvään. Se oli Paul
Ritson. Hän oli tuohtuneen näköinen ja hänen silmänsä verestivät. Hänen
takanansa oli Mercy Fisher kasvoillansa vielä kyynelten jäljet.

"Oi, hän voi pahoin, rouva Drayton", sanoi Mercy.

Paul vapautti tytön syleilystä toisen kätensä, heilautti sitä
rauhoittavasti, hymyili heikosti ja sanoi:

"Ei, ei, ei -- antakaa minun kävellä. Minä voin, hyvin, minä voin
hyvin."

Näin sanoen hän kääntyi taloon, mutta tuskin oli ottanut pari askelta
kun horjahti taaskin ja vaipui portaille.

"Herra varjelkoon, Herra varjelkoon, herraparkahan on aivan voimaton",
maurusi rouva Drayton hätäillen.

Paul Ritson naurahti vähän, kohotti punaiset silmänsä ja sanoi:

"Jaa, jaa! Ei se ole mitään. Päätä huimaa, siinä kaikki. Ja janottaa --
hirveästi. Antakaa minulle juotavaa, hyvä eukko."

"Tyhjentäkää tuo penkki, neiti, ja me asetamme hänet siihen
pitkälleen", sanoi ajuri. "Hyvä. Siinä voi levätä. Laskeutukaa siihen,
herra."

"Varjelkoon, varjelkoon, juokaa tämä, herra. Se tekee teille hyvin
hyvää. Se on viinaa."

"Vettä -- antakaa minulle vettä", sanoi Paul heikosti. "Minä näännyn
janoon."

"Voi kauheata, kuinka kuuma hänen otsansa on!" huokasi Mercy.

"Eikä mitään keinoa viillyttää sitä", sanoi ajuri. "Asuuko hän täällä,
rouva?"

Rouva Drayton toi lasin vettä. Paul tyhjensi sen viime tippaan.

"Ei, herra; tuota, tarkoitan kyllä, ajuri", sanoi kapakan emäntä
hämmentyneenä.

"Hän ei ollut noin huono rattaille noustessaan", huomautti ajuri.

"Oi, rakas, rakas, missä on kirkkoherra Christian?" hätäili Mercy, ja
hänen silmänsä kiersivät ympäri huonetta.

"Herra kyllä tulee; hän on yläkerrassa, herra", selitti kapakan emäntä
ja itsekseen jotakin mutisten läpsytti tiehensä.

Paul Ritsonin pää oli painunut rinnalle. Hänen hattunsa oli poissa
ja hiukset valuivat silmille: Vahva mies istui kokoonlyyhistyneenä
penkillä. Hän koetti kohentaa itseänsä ja pudistaa päältään tämän
kauhean voimattomuuden, joka oli hänet vallannut.

"Oh, oh, kuka olisi luullut? Vettä -- lisää vettä", hän pyysi heikolla
äänellä.

Mercy seisoi hänen edessään vesilasi kädessä.

"Onkohan se hyvä hänelle, epäilen?" hän sanoi. "Oi, missä on
kirkkoherra Christian?"

Paul Ritson huomasi lasin ja sieppasi sen molemmin käsin. Sitten hän
hymyili heikosti aivan kuin pyytäen anteeksi rajuuttansa ja joi sen
viimeiseen pisaraan.

"Oh, hoh -- niin kuumaa ja pyörryttävää -- ja _kylmää_", hän mutisi
sekavasti.

Sitten hän vaipui äänettömyyteen. Hetkisen kuluttua ajuri, joka oli
tukenut häntä, katsoi hänen kasvoihinsa. Silmät olivat suljetut ja
huulet riippuivat velttoina.

"Hän on menettänyt tajuntansa", sanoi ajuri. "Eikö teillä ole
minkäänlaista vuodetta?"

Silloin lynkytti rouva Drayton kiireesti alas aivan kuohuksissaan.

"Teidän pitäisi auttaa häntä ylös hänen huoneeseensa", hän sanoi
läähättäen henkeään vetäen.

"Siihen tarvitaan kaksi miestä, vai mitä luulette, rouva?" sanoi ajuri.

Mercy oli avannut Paulin kauluksen ja vapisevin sormin hän koetti
viillyttää hänen palavaa otsaansa.

"Oh, sanokaa herra Christianille", hän pyysi, "sanokaa, että hän on
pyörtynyt."

Rouva Drayton riensi takaisin. Seuraavana hetkenä kuuluivat miehen
askelet laskeutuvan portaita. Hugh Ritson ilmestyi kapakkahuoneeseen.
Hän katsoi pyörtyneeseen mieheen ja koetti hänen valtimoansa. "Koska
tämä tapahtui?" hän kysyi Mercyyn kääntyen.

"Hänen nuori vaimonsa, vai mitä?" kysyi ajuri Hughilta hieman syrjässä.

Hugh nyökkäsi hieman päätänsä ja sanoi rouva Draytonille merkitsevästi
silmää iskien: "Teidän poikaparkanne näyttää olevan kovin kipeä."

Kapakan emäntä katsahti vastaan hämmästynein ilmein ja melkein
änkyttäen selitti: "Herraparka --"

"Tämän vanhan vaimon poika?" kysyi ajuri osoittaen sormellansa kapakan
emäntää.

"Paul Drayton", sanoi Hugh.

Mercy näki ja kuuli kaiken. Kyyneleet hänen silmissään kuivuivat äkkiä
ja luomet jäivät hämmästyksestä selälleen. Hän ei puhunut mitään.

Hugh huomasi tämän ilmeen muutoksen.

"Rouva Drayton", hän sanoi, "ettekö te sanonut, että teillä oli
Mercylle jotakin tärkeää tehtävää? Antakaa hänen suorittaa se heti
paikalla. -- Nyt, ajuri, auttakaa minua. Ylös. Sinne on vain yksi
porras."

He nostivat Paul Ritsonin käsillensä ja lähtivät kantamaan häntä
kapakkahuoneesta.

"Missä juoksupoika on?" kysyi Hugh. "Älkää antako hänen tulla tielle.
Pojista on enemmän vastusta kuin hyötyä", hän lisäsi selittäen.

He olivat saapuneet portaan juurelle. "Nyt, ukkoseni, tanakasti.
Raskas, vai? -- aikalailla."

He kiipesivät ylös. Mercy seisoi keskellä lattiaa kyynelettömin silmin
ja valkein kasvoin.

Puolen minuutin kuluttua Hugh Ritson ja ajuri olivat palanneet
kapakkahuoneeseen. Merkillinen hymy leikki ajurin huulilla. Hugh
Ritsonin kasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen huulensa vapisivat.

Matkatavarat, jotka Greta ja Paul olivat jättäneet kapakkahuoneeseen
kolme päivää sitten, olivat vielä nurkassa. Hugh osoitti niitä
ajurille. "Ottakaa nuo kärryihinne", hän sanoi. Ajuri alkoi tehdä,
kuten käskettiin.

Kun mies pääsi ovesta ulos, Hugh Ritson kääntyi rouva Draytoniin.
Kapakan emäntä löntysti ympäri huonetta hypistellen hermostuneesti
esiliinaansa. "Rouva Drayton", sanoi Hugh, "teidän on mentävä ajurin
kanssa pyhän Margaretin Westminsterin luostariin. Siellä teidän on
kysyttävä rouva Ritsonia, sitä rouvaa, joka jätti nuo tavarat tänne
perjantai-iltana. Teidän tulee sanoa hänelle, että teillä on hänen
tavaransa mukananne ja että hänen tulee seurata teitä St. Pancraksen
asemalle, jossa hän kohtaa miehensä ja sieltä he matkustavat takaisin
Cumberlandiin yöjunalla. Ymmärrättekö?"

"En voi sanoa, herra, ymmärränkö oikein, pyydän anteeksi, herra. Jos
nyt sattuisi niin, että rouva kysyisi, miksi hänen miehensä ei ole
tullut häntä hakemaan, entäpäs sitten?"

"Sanokaa sitten, mikä on totta -- ei mitään muuta, rouva Drayton."

"Ja mitä se sitten on, herra?"

"Että hänen miehensä on sairas. Mutta muistakaa: _ei_ vaarallisesti."

"Oh! Sen minä voin kyllä sanoa nähtyäni, että se herraparka oli aivan
tajuton."

Rouva Drayton sitoi hatun päähänsä ja kääri shaalin ympärilleen. Ajuri
oli pannut tavarat vaunujensa pohjalle ja seisoi nyt kapakkahuoneessa
piiska kädessä.

"Ajurille ryyppy", sanoi Hugh. Rouva Drayton lähti pöytänsä taa. "Ei,
rientäkää rattaille, rouva Drayton. Mercy voi kyllä tarjota."

Mercy meni myymäpöydän taa ja tarjosi likööriä ajatellen aivan muuta.

"Kello on nyt kymmenen ja kolmekymmentä", sanoi Hugh katsoen kelloansa.
"Teidän tulee ajaa ensin Westminsterin luostariin ja sieltä St.
Pancraksen asemalle kahdentoista junalle."

Tämän sanottuaan hän astui ulos, avasi vaunun akkunan ja kuiskasi:
"Rouva Drayton, te ette saa puhua sanaakaan pojastanne, kun
keskustelette rouvan kanssa. Muistakaa se, ymmärrättekö."

Rouva Drayton asettautui mukavasti paikoilleen. "Kyllä, herra, enhän
tiedä, kun minä näin sen herran. Missä on Paul?"

"Vait!"

Ajuri tuli ulos. Hän hyppäsi istuimelleen. Seuraavana hetkenä vaunut
jyrisivät tiehensä.

Hugh Ritson palasi sisään. Jabez oli tullut alas. "Mihin aikaan te
suljette kapakan?" kysyi Hugh.

"Kello yksitoista, herra", vastasi Jabez.

"Täällä ei ole ketään. Te melkein yhtä hyvin voisitte sulkea sen nyt
heti paikalla. Ei väliä. Mene nukkumaan, poikaseni. Mercy, sinun
silmäsi ovat punaisemmat kuin koskaan ennen. Mene sinäkin vuoteeseen
arvelematta."

Mercyn silmät eivät olleet punaisemmat kuin niiden ilme oli
hämmästynyt. Hän liikkui konemaisesti. Kun hän joutui portaan juurelle,
hän kääntyi ja koetti puhua. Sanat eivät tahtoneet lähteä hänen
huuliltaan. Lopuksi hän sai omituisella äänellä sanotuksi: "Sinä et
puhunut minulle totta."

"Mercy!"

"Missä on kirkkoherra Christian?" kysyi Mercy, ja hänen äänensä kävi
lujemmaksi.

"Sinä et saa käyttää tuota ääntä minulle. Tule, käy vuoteeseen, sinä
pikku olento."

Mercyn silmät painuivat alas Hughin edessä. Hän kääntyi pois. Hugh
katsoi häntä, kunnes hän pääsi portaitten päähän. Niin varma oli Hugh
voimastaan, ettei edes tällaisena hetkenä epäillyt kykyänsä hallita
häntä.

Mutta Mercy ei mennyt vuoteeseen. Hän pistäysi avoimesta ovesta
Draytonin huoneeseen. Huone oli pimeä; vain kuu loi kalpeita säteitänsä
poikki lattian. Mutta hän saattoi kuitenkin nähdä tunnottoman Paul
Ritsonin makaavan suorana vuoteella.

"Ja minä olen johtanut sinut tänne valheella", hän ajatteli. Hänen
päätänsä pyörrytti ja hän nojasi sitä vuoteen päähän. Muutamia
minuutteja kului äänettömyydessä. Hän kuuli askeleita ulkopuolelta. Ne
lähenivät tätä huonetta. Selällään oleva ovi liikahti. Kun Mercyllä
ei ollut aikaa paeta, hän painautui pimeässä piiloon sängyn ja seinän
väliin.

Kaksi miestä astui huoneeseen. Mercy tajusi heidän läsnä-olonsa
pimeässä enemmän tuntoaistillansa kuin korvillansa ja silmillänsä.
He astuivat varovasti. Pimeys peitti heidät, mutta ilmassa tuntui
heidän kuuma hengityksensä. Toinen heistä lähestyi vuodetta. Mercy
tunsi vuoteen heiluvan. Mies kumartui sen yli, ja seurasi täydellinen
hiljaisuus. Vain tunnottoman miehen tuskin kuuluva hengitys häiritsi
sitä.

"Hän on kyllin vaaraton vielä", sanoi ääni, joka viilteli Mercyn koko
olentoa kuin tulinen miekka. "Nyt asiaan, ei ole hetkeäkään hukata."

Tyttö lyyhistyi yhä enemmän kokoon ja pidätti hengitystänsä.

"Saatana, ellen minä mielelläni tahtoisi päästä koko hommasta", mutisi
toinen ääni.

Mercy tunsi molemmat miehet. Ne olivat Hugh Ritson ja Paul Drayton.

Hugh sulki oven. "Mitä tomppelit pitävät onnena, sen viisas ottaa omin
käsin", hän sanoi matalalla, ivallisella äänellä. "Tässä jalkainne
juuressa on onni, joka on teidänlaisellenne miehelle kyllin sopiva."

Drayton mutisi, ja Mercy kuuli toisen kirouksen tulevan hänen
hampaittensa välistä. "Minä haluan vapautua tästä enkä häpeä ilmoittaa
sitä teille."

Hugh Ritsonin kevyt naurahdus kuului vuoteena luota. Hän seisoi yhä
Paul Ritsonin päänpohjissa. "Jos Isä Jumala tulisi teitä hakemaan
tulisilla vaunuilla ja salamat suojanansa, ette jättäisi turvallisemmin
tätä taloa kuin tämän työn tehtyänne", hän sanoi. "Tulkaa ja säästäkää
sanoja. Riisukaa pois tuo paljonpuhuva takki."

Sitten hän kumartui vuoteen yli, ja kuului vieteripatjan natinaa.

"Mitä tuo on?" kysyi Drayton hätääntyneellä äänellä.

"Jumalan tähden, olkaa mies", sähähti Hugh Ritson katkerasti.

"Sanotteko te tätä miehen työksi?" mutisi Drayton.

Hiljainen nauru kuului uudestaan. "Ehk'ei se ole niin miehekästä kuin
ruumiiden ja kuolevien ryöstäminen", sanoi Hugh Ritson, ja hänen
äänensä oli kylmä ja kova.

Mercy kuuli toisen mutistun kirouksen. Taivaan herra! Mitä nyt oli
tekeillä? Voisiko hän paeta? Ovi oli lukossa. Jos hän voisi päästä
sinne, hän voisi avata sen ja paeta.

Aivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksillensa Hugh Ritson sanoi
"odottakaa", ja astui ovelle asettaen salvankin paikoilleen. Mercy
nojasi seinään ja kuuli sydämensä sykinnän. Pimeässäkin hän tunsi, että
Paul Drayton oli vetänyt takkinsa päältään. "Hyvä pelastus!" Drayton
mutisi ja raskas vaate putosi muksahtaen lattialle.

Hugh Ritson oli palannut vuoteen pääpuoleen. "Auttakaa minua", hän
sanoi. "Nostakaa häntä varovasti. Kas niin, minä pidän häntä ylhäällä.
Vetäkää nyt pois hänen takkinsa -- hiljaa, yksi hiha kerrassaan. Onko
se irti? Vetäkää se sitten pois."

Toinen raskas vaate muksahti maahan.

"Mitä poika on saanut toiseen taskuunsa, häh?"

"Tulkaa, auttakaa vielä. Riisukaa pois kengät -- ne ovat
cumberlandilaista tekoa ja teidän on lontoolaista tyyliä -- pian."

Drayton astui vuoteen jalkopäähän ja näpelöitsi tajuttoman miehen
jalkoja. Hän oli silloin vain kyynärän päässä tytön piilopaikasta.
Mercy tunsi hänen läheisyytensä ja alkoholin tuoksu tunkeutui hänen
sieraimiinsa. Hän oli puolipyörryksissä ja pelkäsi kaatuvansa. Hän
ojensi toisen kätensä tukeaksensa itseänsä ja se sattui sängynlaitaan
tuskin jalan päähän Draytonin kädestä.

"Ottakaa pois sukat -- ne ovat kotikutoiset minä päästän irti kravatin.
Neula oli lahja hänellä ja sen takapuolelle on kaiverrettu hänen
nimensä."

Kuun valojuova oli kadonnut lattialta ja kaikki oli pimeää.

Drayton näytti pääsevän vauhkosta pelostaan. Hän nauroi ja pöyhisteli.
"Miten hiljaa tuo sankari on! Ihan kuin olisi mielissään! Totisesti --
hän pyörtyi ihan sopivaan aikaan. Kauankohan tuo kestää?"

"Pian riisukaa päältänne ja pukekaa ne noiden sijaan. Missä on
päällystakki, jonka lieve on revennyt? Älkää erehtykö _siinä_."

"Siitä panen pääni pantiksi", sanoi Drayton raa'asti naurahtaen.

Pimeässä oli kuuluvinaan jotakin liikettä.

"Hyst!"

Mercy tiesi, että Hugh Ritson oli tarttunut Draytonin käteen ja
molemmat kuuntelivat henkeä pidättäen. Tällä hetkellä kuu pilkisti
sisään ja kalpea juova, joka oli langennut poikki lattian, ulottui nyt
yli sängyn. Se valaisi ryöstetyn miehen kasvoja. Hänen silmänsä olivat
auki.

"Vettä, vettä", pyysi Paul Ritson hyvin heikosti.

Hugh Ritson astui kuun valosta pimeään veljensä selkäpuolelle, ja Mercy
näki käden pitävän viinapulloa Paulin suun edessä.

Kun käsi kohotettiin, kasvot nytkähtivät heikosti, silmäluomet
räpähtelivät suonenvedontapaisesti ja kohotettu pää retkahti
hervottomana tyynylle.

"Hän on äänettömämpi nyt kuin koskaan", sanoi Hugh Ritson tyytyväisenä.
Mercy tunsi tarvetta parahtaa, mutta itsesäilytysvaisto piti häntä
hiljaa. Hän ei liikauttanut jäsentäkään. Hänen päänsä nojasi seinään,
silmät tuijottivat pimeään, jano poltti hänen kieltänsä ja avautuneet
huulet olivat hehkuvan kuumat.

"Pian! Pankaa nämä vaatteet päällenne ja suorikaamme heti tiehemme!"

Drayton puki vaatteet päällensä ja nauroi käheästi.

"Ja niin sopivat -- ihan kuin tehdyt -- saatana!" hän sanoi lausuen d:n
ihan oikein, vaikka se tavallisesti oli r.

Ovi ja akkuna olivat vastakkain. Vuode oli ovesta vasemmalle pää
oveen päin. Ahdas paikka, jossa tyttö piili, oli vasemmalle akkunasta
ja akkunan edessä oli pukeutumispöytä. Drayton astui sen ääreen
järjestääkseen kravattinsa peilin edessä. Heikko kuun valo lankesi
hänen kasvoillensa ja hän näki petomaisen ilmeensä peilistä.

Tänä hetkenä Mercyn kipeät silmät kääntyivät vuoteeseen. Hievahtamatta
kuin kuollut lepäsi siinä Paul Ritson kasvot käännettyinä ylöspäin.
Luonto oli valanut kahdet kasvot samaan muottiin -- toiset olivat
valkeat, ylevät ja rauhalliset, toiset taas pöhöttyneet, punaiset ja
riettaat, joihin intohimot olivat painaneet lähtemättömän häpeämerkin.

"Ihan sama -- _ihan_ sama! Saatana, voisiko hänen oma äitinsä erottaa
minua omasta pojastaan."

Hugh Ritson astui Draytonin rinnalle. Kun hän puhui, oli hänen äänensä
kylmä kuin jäätävä viima.

"Kuule nyt. Tästä hetkestä, jolloin sinä muutat pukua, sinä lakkaat
olemasta Paul Drayton ja muutut Paul Ritsoniksi."

"Etkös sinä sanonut, että minusta tulee Paul Lowther?"

"Se tapahtuu myöhemmin."

"Johan ininä sanoin, ettei tämä mahdu minun kallooni."

"Ei väliä. Älä puhu itsellesi mitään muuta kuin 'Minun tulee olla
olevinani Paul Ritson!'"

"No, se kyllä käy."

"Valmis?" kysyi Hugh. Hän kääntyi vuoteeseen

"Valmis."

"Auta sitten minua. Meidän täytyy viedä hänen sinun ullakollesi.
Kun poliisi tulee häntä ottamaan, hänen täytyy näyttää juopuneena
piileskelevän. _Ymmärrätkö_?"

Hiljainen, käheä nauru oli ainoa vastaus.

Sitten he nostivat tunnottoman miehen vuoteesta avasivat oven ja
kantoivat hänet käytävään.

       *       *       *       *       *

Mercy heräsi lamaannuksestaan kuin unesta. Kun miehet olivat menneet,
hän hiipi varpaisillaan käytävään ja omaan huoneeseensa. Ovella hän
pyörtyi ja kaatui raskaasti maahan. Välillä tajunta palasi ja hän kuuli
sanat: "Kanna hänet takaisin omaan huoneeseensa ja lukitse ovi." Samana
hetkenä hän tunsi voimakkaiden käsien tarttuvan häneen ja kantavan
hänet pois.



XVI LUKU.


Ennenkuin Gubblum Oglethorpe erosi Jabezista, hän koetti hyvittää
sen pahan mielen, jonka oli hänelle tuottanut. "Anna minulle kätesi
ja sovitaan pois", hän sanoi ojentaen kätensä. Mutta Jabez ei ollut
unohtanut, mitä Gubblum oli hänelle mustasta silmästä sanonut. Hän ei
vastannut mitään.

"Hänet saa hulluna hirttää", ajatteli Gubblum. "Hän on kenkku kuin
löntyskä." Sitten Gubblum muisti, millä keinoin hän oli koettanut saada
pojan reilummaksi, kuitenkaan onnistumatta. "Hän vei mun shillingini
kuin kelpo koijari", hän ajatteli. "Sietäisi tuommoinen tolvana leipoa
uudestaan."

Jabez pani kynttilän kädestään ja vetäytyi huoneesta katsoen toiseen
kuin kummitukseen.

"Ei sun tartte pelätä mua. En mää aio sull' pahaa tehrä", sanoi Gubblum
leveimmällä murteellansa. Jabez työnsi oven auki. "Hänen päänsä on
pudingista ja pannurieskasta", ajatteli Gubblum.

Sitten kerjäläinen istui vuoteen reunalle ja ajatteli, mitä järjellistä
syytä pojalla oli muuttua tuollaiselle tuulelle. Hän istui kauan, ja
monia teräviä ajatuksia kulki hänen aivojensa läpi. Lopuksi hän muisti,
että oli sanonut jotakin sopimatonta Jabezin mustasta silmästä. Se oli
nähtävästi arka kohta. "Epäilemättä siinä arvasin oikein", hän päätti.

Juuri kun kerjäläinen oli päässyt tähän tulokseen, hän kuuli jonkun
nousevan ja sitten laskeutuvan portaita, jotka johtivat hänen ovensa
viereen. Gubblum ymmärsi tämän merkitsevän sitä, että talo oli niin
täynnä vieraita, että niitä makasi ylisilläkin. "Hoh, eipä uskoisi,
että tämä on niin haettu yöpaikka", hän ajatteli.

Hän riisuutui, meni vuoteeseen ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän
loikoi odotellen unta ja miettien epäonnistunutta yritystään koettaa
saada Jabezia luopumaan äänettömyydestään. Sitten hän harmitellen
muisti, että poika oli aina nauranut hänelle huolimatta "shillingin
juomarahasta."

"Oh, se oli vain hänen kollomaisuuttaan", hän ajatteli, kääntyi seinään
päin ja käyttäen sieraimiaan torvina alkoi omalla tavallaan hörrittää
viihdytyslaulua unimatille.

Ollen juuri pääsemäisillään unen helmoihin Gubblum äkkiä havahtui
täysin hereille. Oven takaa kuului raskaita, varovaisia askeleita.
Kerjäläinen kohentautui ylös ja kuunteli.

"Tässä nurkassa on liian pimeä", sanoi muuan ääni. "Sytytä tuli."

Gubblum nousi vuoteesta, pani korvansa oveen ja kuunteli.

Kuului poistuvia askeleita. Sitten mies, joka ensiksi; oli puhunut,
virkkoi taaskin: "Joutuin, tänne! Meidän täytyy joutua junalle
yksitoista ja viisitoista."

Ääni herätti Gubblumin muiston vireille. Hän tunsi sen. Se oli sen
miehen ääni, jonka hän kaikista viimeisimmäksi luuli kuulevansa tässä
talossa -- Hugh Ritsonin.

Askelet lähestyivät ja valojuovat tunkeutuivat Gubblumin pimeään
huoneeseen. Hän tuijotti oveen. Siihen oli kaivettu kolme pientä reikää
tuulettamista varten.

"Pane kynttilä lattialle ja ota jaloista. Minä menen edeltä", sanoi
sama ääni.

Gubblum kurottautui varpailleen ja koetti nähdä, mutta hän oli liian
lyhyt ulottuakseen reikiin. Hänen vuoteensa vieressä oli tuoli, jolle
hän oli jättänyt sammutetun kynttilänsä. Hän nosti kynttilänjalan pois,
siirsi tuolin varovasti ovelle ja nousi sille. Nyt hän näki kaiken.

Siellä oli kaksi miestä ja hän tunsi heidät molemmat -- Ritsonin
veljekset. Ah, eikö hän ollut sanonut, että Paul piti tätä kapakkaa?
"Kyllä minä seuraavalla kerralla niille näytän!" ajatteli kerjäläinen.
"Odota! Mitä tuo on? Mitä ne raahaavat kyyhkyslakkaan?"

"Oh -- saatana, miten paljon se junkkari painaa!"

Se oli toisen miehen käheä ääni. Kynttilä paloi lattialla hänen
takanansa. Se loi valoansa hänen selkäänsä. "Jos minä voisin tyrkätä
tuota lurjusta vähän syrjään, minä voisin nähdä, mitä heidän välissään
on", ajatteli Gubblum.

Miehet olivat nyt portaan päässä.

"Käänny ja mene syrjittäin", murahti ensinmainittu ääni.

Molemmat miehet kääntyivät. Sinä hetkenä valaisi kynttilä kaikkien
näiden kolmen kasvoja.

"Taivaan herra, mitä tuo on?" ajatteli Gubblum.

Kannettava oli miehen ruumis. Mutta juuri kasvot hämmästyttivät
Gubblumia -- ne olivat varmasti Paul Ritsonin kasvot.

Gubblumin silmät tutkivat samalla kertaa koko ryhmää. Hän näki kaksi
Paul Ritsonia yhdellä kertaa ja toinen niistä makasi hiljaa kuin
kuollut.

Tämä kauhistava näky kesti hetkisen ja sitten kuului kopin oven
avaaminen ja sulkeminen. Molempien miesten raskaat askelet kuuluivat
laskeutuvan kiireesti portaita ja häipyvän alas kapakkahuoneeseen.

Gubblum kuunteli kaikilla aisteillansa. Hän tiesi, että ulko-ovi
avattiin ja suljettiin. Hän kuuli etenevien askelten häipyvän ulkona.
Kaikki talossa oli ihan äänetöntä.

       *       *       *       *       *

Kaksi miestä rientäessään Hendonin rautatien asemalle pysähtyi
tienhaarassa, josta mentiin poliisikamarille ja -- vankilaan.

"Mene sinä eteenpäin ja pidä huoli itsestäsi, minä seuraan jäljestä
viiden minuutin kuluttua", virkkoi toinen.

"Ethän vain aikone antaa miestä ilmi?" epäili toinen.

Vain kärsimätön murahdus kuului vastaukseksi. Ensinmainittu oli
kääntynyt ympäri. Ehdittyään poliisikamarille hän soitti kelloa. Eräs
kersantti avasi oven.

"Minä olen löytänyt etsimänne miehen", sanoi Hugh Ritson.

"Mistä, herra?"

"Haukka-Haikarasta."

"Kuka hän on?"

"Paul Drayton. Te löydätte hänet kapakan läntisestä päätykopista --
juopuneena. Älkää hukatko hetkeäkään. Menkää heti."

"Onko se herra, joka taisteli hänen kanssaan, vielä siellä -- herra
Paul Ritson?"

"Ei, hän matkustaa kotiin tänä iltana."

"Mikä on hänen osoitteensa maalla?"

"Ghyll, Newland, Cumberland."

"Ja teidän, herra?"

"Minä olen hänen veljensä, Hugh Ritson, ja minun osoitteeni on sama."

"Me lähdemme heti."

"Ottakaa käsirautanne mukaan ja katsokaa, sopivatko ne. Minä tunsin
hänet revitystä ulsterista. Hyvää yötä."



XVII LUKU.


Niin pian kuin etenevät askeleet olivat lakannet kuulumasta Gubblumin
korviin, hän pisti kiireesti tärkeimmät vaatteet ylleen, avasi
varovasti sänkykamarinsa oven ja astui eteiseen. Hän oli aivan pimeässä
ja kopeloiden tapasi ne portaat, joita myöten ne kaksi miestä olivat
kuormansa ullakolle kantaneet. Hän astui alimmalle portaalle ja oli
jo päässyt muutamia askeleita ylös, kun hän kuuli omituista ääntä.
Se kuulosti lapsen itkun ja sairaan miehen valituksen sekoitukselta.
Kuuluiko se ullakolta? Gubblum kurotti päätänsä ja kuunteli. Ei. Ääni
kuului käytävän toisesta päästä. Nyt se oli vaiennut ja kaikki oli
hiljaa. Mikä merkillinen talo tämä olikaan!

"Ei näe otsaansa-iskevää", ajatteli Gubblum. "Minä otan valkean."

Palaten huoneeseensa hän raapaisi tikulla tulen ja palasi eteiseen
suojaten kämmenellään vasta-sytytettyä kynttilää. Taas kuului kiivas
itku. Se oli kuuluvinaan hänen edestään, takaansa, yläpuoleltansa ja
kaikkialta. Gubblumin polvet notkahtelivat, mutta hänen kovettunut
sydämensä ei antanut järkyttää itseänsä.

"Kerrassaan merkillinen talo", hän ajatteli, ja samana hetkenä
paukutettiin ankarasti ovea eteisen toisessa päässä ja kuului huuto:
"Auttakaa, auttakaa!"

Gubblum hyökkäsi siihen suuntaan, josta ääni kuului.

"Päästäkää minut ulos!" huusi ääni sisäpuolelta.

Gubblum koetti avata ovea. Se oli lukittu.

"Auttakaa, auttakaa!" kuului taas.

"Tuossa paikassa, odottakaa pikkuisen", huudahti Gubblum, ja
asettaen kynttilän lattialle hän painoi olkansa oveen ja jalkansa
vastassa-olevaan seinään.

"Auttakaa, auttakaa! Päästäkää minut ulos! Pian, pian!" kuului sisältä
yhä kiihkeämmin.

"Nyt on saakeli", mörisi Gubblum puuskuttaen.

Silloin lukko pääsi nauloista irti, ja ovi lensi auki. Huonolla valolla
Gubblum ei aluksi nähnyt mitään. Silloin hyökkäsi pimeästä huoneesta
häntä vastaan nainen villein elein ja kasvoillaan ääretön tuska. Se oli
Mercy Fisher.

Kun he tunsivat toisensa, seurasi hetken äänettömyys. Mutta se kesti
vain hetkisen ja hetket olivat nyt liian kalliit. Kyyneltulvan
vuotaessa tyttö kiireesti kertoi, mitä oli tapahtunut.

Gubblum ei ymmärtänyt juuri enempää, kuin että tässä oli tehty
konnantyö. Mercy ei nähnyt muuta kuin sen, että hänet oli petetty ja
siten hän oli ollut välikappaleena tässä tihutyössä. Se oli kylliksi.

"Ne lurjukset! Minä tahtoisin pehmittää heidän selkänsä rottingilla",
sanoi Gubblum.

"Oi, mihin ne ovat hänet panneet -- mihin, mihin?" huusi Mercy käsiänsä
väännellen.

"Älkää sitä hätäilkö -- _minä_ tiedän", sanoi Gubblum. "Minä seurasin
heitä, kun he nousivat portaita. Tulkaa, tyttöseni, älkääkä itkekö ja
parkuko kuin pieni lapsi."

Gubblum sieppasi kynttilänsä ja riensi käytävän päähän ja portaita ylös
kuin apina, ja Mercy seurasi kintereillä.

"Luulen, että ne ovat lukinneet tuon oven", epäili Gubblum.

Mutta ei, avain oli ovessa ja Gubblum vetäisi sen auki. Sitten hän
kurkisti ullakolle pitäen kynttilää päänsä päällä. Kun silmä ehti
tottua heikkoon valoon, he näkivät miehen ruumiin suorana patjalla,
joka oli tyhjän huoneen lattialla. He juoksivat sen luo ja kohottivat
päätä.

"Hän on isänsä poika, sen voin taata", sanoi Gubblum. "Ja se lurjus,
joka on hänen kuvansa, ei ole muuta kuin luonnon oikku."

Mercy oli polvillaan tunnottoman miehen vieressä hyväillen hänen
käsiänsä ja näki, että silmäluomet suonenvedontapaisesti värähtelivät.

"Kattokaas, hän tulee tuntoihinsa. Juoskaapa vettä, tyttöseni", sanoi
Gubblum.

Mercy katosi ja palasi heti.

"Antaa olla, antaa olla, hän selviää tuossa paikassa. Hierokaa hänen
otsaansa -- kostuttakaa kätenne, tyttöseni -- kaatakaa vettä -- niin,
se riittää -- liian paljon imelää turmelee koiran."

Paul Ritson avasi silmänsä.

"Pankaa vesi pois, tyttöseni -- se on tehnyt tehtävänsä -- levätkää
vähän, poikaseni -- juotavaa? -- no, tilkkanen vettä."

Paul katsoi häneen. Hänen verestävät silmänsä olivat täynnä kysymyksiä.
Mutta aluksi hänen kielensä ei tahtonut totella. Hän katseli seinän
raoista pilkistävää kuutamoa, rappeutuneita seiniä ja sitten taas
kerjäläisen kasvoihin. Hän huomasi Mercyn ja hymyili.

"Missä me olemme, tyttöseni?" hän kysyi heikosti.

"Tämä on Haukka-Haikara", vastasi tyttö.

"Miten minä olen tänne tullut?" hän kysyi taas.

Mercy peitti kasvonsa ja nyyhkytti.

"Minä toin teidät", hän vihdoin kuiskasi.

Paul katsoi häneen hetkisen sekavin ilmein. Sitten muisto täydelleen
palasi.

"Minä muistan", hän sanoi hiljaa. "Minua pyörrytti -- en ollut nukkunut
kahteen yöhön -- en hetkeäkään levännyt -- kulkenut vain lakkaamatta
katuja."

Sinä hetkenä tuli hyökylaineen tavoin kaikki mieleen, ja hän sulki
katkerasti valittaen silmänsä. Hänen jaloissaan Mercy peitti kasvonsa
ja nyyhkytti ääneen.

Paul kohosi voimattomana kyynärpäilleen.

"Missä on kirkkoherra Christian?" hän kysyi ja katseli ympärilleen
koettaen hymyillä.

Ääretön tuska valtasi tytön.

"Minä valehtelin sen teille", hän nyyhkytti.

Hymy katosi Paulin huulilta.

"Valehtelit! Mitä valehtelit?"

Hänestä tuntui kuin hänen järkensä menisi sekaisin.

"Minä sanoin teille, että kirkkoherra Christian olisi täällä, kun
tahdoin tuoda teidät tänne. Hän ei ole täällä."

Ja Mercy näytti menehtyvän itkuunsa.

"Mutta, tyttö hyvä, miksi?"

"He toivat teidät tähän huoneeseen ja jättivät tänne ja nyt he ovat
menneet."

"He! Ketkä?"

"Veljenne Hugh ja herra Drayton."

Paul tunsi kuoleman piston sydämessään.

"Kuka se Drayton on?"

"Teidän ilmetty kuvanne, poikaseni", sanoi Gubblum, "mies, josta puhuin
teille kauan sitten -- hän, joka pitää tätä kapakkaa."

Paulin silmät pyörivät älyttöminä. Hänen hermostuneet sormensa
hypelöitsivät revittyä ulsteria, joka oli hänen päällään.

"Mitä tämä on?" hän sanoi tarkaten muuttunutta pukuansa.

"Kun te olitte tajutonna, he riisuivat teiltä pukunne ja panivat toisen
sijaan", selitti Mercy.

"Kenen vaatteet nämä ovat?"

"Herra Draytonin."

Paul hypähti jaloillensa.

"Missä ovat ne miehet", hän kähisi.

"Ne ovat menneet."

"Mihin?"

"Asemalle; se oli kaikki, mitä kuulin."

Paul vilkuili ympärilleen hulluin ilmein. Mercy heittäytyi hänen
jalkoihinsa ja itki katkerasti.

"Antakaa minulle anteeksi -- oi, antakaa minulle anteeksi!"

Paul katsoi häneen hämmentyneenä. Hänen aivonsa tuntuivat jähmettyneen.
Hän painoi käsivartensa kasvojensa yli aivan kuin taistellaksensa
itsensä vapaaksi jostakin kauheasta ja saadakseen ajatuskykynsä
takaisin.

"Miksi, hyvä tyttöseni, mitä tämä on?" hän sanoi heikosti hymyillen ja
koettaen nostaa häntä ylös.

"Kuka on Westminsterin luostarissa?" kysyi Mercy. Se muutti Paulin
olennon kokonansa.

"Miksi? Mitä siitä?" hän sanoi.

"Rouva Drayton lähetettiin sinne ajurilla ja hänen tuli kertoa
rouva Ritsonille, että hänen on saavuttava kahdentoista junalle St.
Pancraksen asemalle palatakseen miehensä kanssa Cumberlandiin."

Ennen kalpeat kasvot muuttuivat äkkiä vanhoiksi ja aavemaisiksi.

Seurasi kauhea äänettömyys.

"Onko se totta?" hän kysyi.

"On, on", huusi tyttö.

"Nyt luulen näkeväni kaiken -- luulen ymmärtäväni", änkytti Paul.

"Antakaa minulle anteeksi", huusi tyttö.

Paul näytti tuskin huomaavan häntä.

"Minut on jätetty tähän huoneeseen tajuttomana, ja roisto, joka on
minun näköiseni -- missä hän on nyt?"

Hän taisteli sairautta vastaan, joka tahtoi hänet painaa maahan. Hänen
aivonsa herpautuivat. Kädet tulivat kosteiksi. Hän horjahti ja nojasi
seinään.

"Levätkää hetkinen, poikaseni", pyysi Gubblum. "Te pyörrytte pian
uudestaan."

Paul nousi jälleen jaloillensa. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta.

"Ja se kirottu nainen, joka houkutteli minut tähän taloon, on tuossa",
hän sanoi vihasta tuohtuneella äänellä.

"Antakaa minulle anteeksi -- antakaa minulle anteeksi!" itki tyttö
hänen jaloissansa.

Paul otti häntä olkapäistä, nosti hänet polvillensa ja käänsi hänen
kasvojansa ylöspäin, kunnes heidän silmänsä kohtasivat.

"Minä tahdon nähdä hänet", hän sanoi käheästi "Kuka olisi sitä uskonut?"

"Antakaa minulle anteeksi -- antakaa anteeksi!" huusi tyttö.

"Nainen, nainen! Mitä minä olin tehnyt sinulle mitä, mitä?"

Mercyn hillitön nyyhkytys oli ainoa vastaus.

Raivoissaan Paul tarttui hänen kurkkuunsa. Kauhea aikomus oli
kirjoitettu hänen kasvoillensa.

"Ja tämä on se sama nainen, joka oli saattaa vanhan isänsä harmaan pään
ennenaikaiseen hautaan", hän sanoi katkerasti ja heitti hänet luotansa.

Sitten hän horjahti taapäin. Hänen vähäinen voimansa oli paennut.
Seurasi äänettömyys. Kuului vain tytön katkera itku.

Seuraavana hetkenä oudontyynenä, surulliset silmänsä ilman kyyneleitä
Paul astui hänen luokseen ja nosti hänet jaloillensa.

"Minä olin väärässä", hän sanoi, "totisesti, minä olin väärässä. Sinä
et voinut valehdella minulle tuolla tavalla -- et tietäen. Ei, ei, ei!"

"Ne sanoivat minulle, mitä minä sanoin teille", huokasi tyttö.

"Minä olen syyttänyt sinua kaikesta siitä, tyttöparka."

"Sittenhän te annatte minulle anteeksi?" kysyi Mercy kohottaen nöyrästi
silmänsä.

"Anteeksi? Pyydä Jumalalta anteeksi, tyttö. Minä olen vain ihminen, ja
sinä olet tuhonnut minun elämäni."

Portaista, kuului askeleita, ja Jabez-poikanen ilmestyi yliselle
kynttilä kädessä. Hän oli odotellut kapakan emäntää, kun kuuli ääniä
yläkerrasta.

"Kuuleppas mies", sanoi Gubblum. "Eks' näe isäntääsi alakerrassa?"

Jabez irvisti ja katsoa toljotti Paul Ritsoniin.

"Kuule, mies, näiks' kahren miehen lähtevän talosta viitisentoista
minuuttia sitten?"

"Näin kyll'", sanoi Jabez. "Ja varmaan toinen oli se herra, joka tul'
tänn' äsken -- ja yks' toinen miäs."

"Toinen mies -- sinun isäntäsi, tarkoitat kai?"

Jabezin suu levisi korviin asti.

"Kuuliks' sä mitään?"

"Mää kuulin sen herran sanovan, ett' heirän täytyy oll' St. Pancraksen
asemall' puol'yön aikaan."

Paul kopeloitsi kelloa taskustansa. Se oli poissa.

"Mitä kello on?" hän kysyi.

"Viistoist' yl' ykstoist', herra", sanoi Jabez. "Mää kattoin juur'."

Paulin kasvoille ilmestyi järkkymätön päätös.

"Minun täytyy seurata heitä", hän sanoi. "Olen hukannut aikaa jo
kylliksi."

"Mitä, mies! Te ette ikinä tapaa -- ja olette heikko kuin kapalovauva.
Kaatuisitte tielle kasaan kuin märkä säkki."

Paul oli työntänyt oven auki. Kiihko antoi hänelle voimaa. Seuraavana
hetkenä hän oli kadonnut.

"Minnekkäs isäntä lähti? St. Pancraksen asemall'?" kysyi Jabez.

"Sama se sulle, pois tieltä. Laita pehmeä pääsi vuoteeseen, niin on
parasta", pyllähti Gubblum.

Jabez ei kuitenkaan seurannut kerjäläisen neuvoa. Hän palasi
kapakkahuoneeseen odottamaan rouva Draytonia, jonka harvinainen
poissa-olo herätti monenlaisia ajatuksia pojan hitaassa kallossa.
Hän tapasi oven auki ja siitä hän päätti, että hänen isäntänsä oli
jo mennyt. Hänen kätensä oli ovenrivassa, sillä hän aikoi sulkea
ja salvata sen, kun hän kuuli kiireisten askeleitten lähestyvän.
Seuraavana hetkenä kaksi miestä hyökkäsi hänen ohitsensa sisään.

"Missä on herra Drayton?" kysyi toinen puuskuttaen, kun oli liian
kiivaasti juossut.

"Hän meni juuri", vastasi Jabez.

"Onko se totta, poika?" kysyi mies pannen kätensä pojan olalle.

"Hän on mennyt St. Pancraksen asemalle, herra. Hän aikoo joutua sinn'
puol'yön aikaan", selitti Jabez.

Poika oli tuntenut vieraat ja vapisi.

Miehet katsahtivat toisiinsa.

"Se _oli_ Drayton -- se mies, joka juoksi ohitsemme tiellä", sanoi
toinen.

"Ole varma siitä", myönsi toinen. "Tutki talo. Minä odotan sinua
täällä."

Parin minuutin kuluttua nämä miehet olivat yhdessä jättäneet talon.

       *       *       *       *       *

Viittätoista minuuttia myöhemmin Hendonin aseman päivystäjä näki miehen
juoksevan aseman poikki ja hyppäävän junaan juuri, kun vaunut lähtivät
liikkeelle. Hän huomasi, että mies oli avopäin, vaatteet olivat
epäjärjestyksessä ja ulsterista oli kiskaistu pala pois. Hän luuli
tuntevansa hänet.

Juna oli juuri lähtenyt, kun kaksi miestä tuli juosten päivystäjän
eteen.

"Mennyt!" sanoi toinen pettyneenä.

"Se oli 11,35 juna Kings Crossiin", sanoi toinen. -- "Menikö siihen
täältä ketään, päivystäjä?"

"Meni, kersantti -- Haukka-Haikaran Drayton", vastasi päivystäjä.

"Seuraava juna St. Pancrakseen on 11,45?"

"Niin on, herra -- saapuu sinne kello kaksitoista."

"Ei kai se myöhästy?"

"Tulee aikanaan."

Molemmat miehet katsahtivat kelloonsa.

"Meillä on kyllin aikaa."



XVIII LUKU.


Vaunut, jotka veivät rouva Draytonin Lontooseen, kulkivat tuttuja
seutuja, jotka herättivät monenlaisia muistoja. Ajatukset hänen
vanhassa päässään olivat kuin vesilinnut merellä -- milloin siellä,
milloin täällä milloin ladellen ilmassa, milloin taas sukeltaen
syvyyksiin. Kun he kulkivat Child Hillin ja New Endin synkkiä teitä,
hän koetti vaivata aivojansa ymmärtääksensä sitä asiaa, mille hänet
oli lähetetty. Mitä varten oli se herra tuotu Hendoniin? Miksi, vaikka
oli sairas, hänet viedään niin pian pois? Miks'ei, jos hänet nyt pitää
pois viedä, häntä pantu samoihin vaunuihin ja saatettu Cumberlannin
asemalle? Mistä syystä hänet oli lähetetty luostariin hakemaan sen
herran vaimoa, kun herra itse olisi saattanut mennä? Miksi oli rouva
luostarissa? Kapakan emäntä puristi huulensa yhteen ja koetti turhaan
pinnistää kuivuneita aivojansa saadakseen valoa tähän hämärään
kysymysten paljouteen.

Kun hän ajatteli kotiinsa jäänyttä sairasta herraa, johtui hänen
mieleensä oma poika ja monet ajatukset kiertyivät häneen. Paul ei ollut
hänen poikansa eikä hänen nimensä ollut Drayton. Kenen poika hän oli,
sitä hän ei tiennyt eikä hän hänen nimeänsä ollut koskaan kuullut.
Mutta hän oli tehnyt kaikkensa hänen puolestaan siitä asti, kun hän
oli pieni lapsi, eikä ainoakaan äiti rakasta poikaansa enemmän kuin
hän rakasti Pauliansa. Mikä viheliäinen pieni raukka se olikaan kerran
ollut, ja miten monesti olivatkaan naapurit päätänsä pudistaen sanoneet:

"Teillä ei ole siitä koskaan iloa. Kova kohtalo on syntymästä asti sen
pikkuraukan osa."

Se oli kolmekymmentä pitkää vuotta sitten, ja nyt oli Paul koko
Hendonin hauskin nuorukainen. Ah! Silloin ei oltu Hendonissa, vaan
Lontoossa ja hänen puolisonsa, se hyvä mies, oli elossa ja parhaissa
voimissa.

"Se kyllä vielä varttuu, Martha", hänen oli tapana sanoa, ja se pikku
raukka näytti ymmärtävän ja koetti hymyillä, kun hän kutitti sormellaan
sen masua.

Sitten johtuivat kapakan emännän ajatukset pimeihin päiviin, jolloin
leipää oli niukalti ja ystävät sanoivat:

"Liikaa vastusta. Mitä varten te pidätte liian suun elätettävänä?
Viekää kakara löytölasten seimeen."

Mutta hänen miehensä, Jumala häntä siunatkoon, -- oli aina sanonut:

"Ei se vahingoita, jos antaa lapselle tilkkasen soppaa. Pidä hänet,
Martha, hän tuottaa sinulle vielä lohtua ja iloa, vanha vaimo."

Rouva Drayton itki hartaasti ajaessaan pimeää tietä.

Sitten tuli pahat ajat. He jättivät kaupungin ja ottivat Hendonin
kapakan. Mutta sitten tapahtui kaikista pahin, sillä niin pian kuin he;
olivat saaneet kaiken siististi ja mukavasti järjestetyksi, kuoli hänen
miehensä. Hän sairasti viikon ja kun kuolema tuli, hän tahtoi nähdä
lapsen.

"Anna poika minulle", hän pyysi, ja hän antoi lapsen hänen käsiinsä
vuoteeseen. Silloin hän kohotti laihan valkean kätensä ja koetti
silittää lapsen kiharoita, mutta käsi vaipui sen kasvoille.

Rouva Drayton kohentausi istuimellaan ja koetti karkoittaa ne muistot,
jotka näitä ajatuksia seurasivat, mutta tie oli pimeä, ei näkynyt muuta
kuin taivas, eivätkä muistotkaan lähteneet mielestä. Hän muisti niitä
aikoja, jolloin Paul oli kehittynyt hauskaksi nuorukaiseksi -- hän oli
iloinen, vilkas ja vallaton, valmis mihin kepposiin tahansa ja hänen
tähtensä sai aina olla huolissaan. Eikä ollut miehen kättä taluttamassa
häntä, ja ihmiset pudistivat päätänsä sanoen: "Hän ei kunnialla kuole,
hänellä on pahuus veressä." Poikaparka Eihän se ollut hänen syynsä,
että hän oli kehittynyt hieman villiksi ja hillittömäksi, raa'aksi ja
ilkeäksi omalle äidilleenkin, kuten voidaan sanoa, kun hän tyrkki häntä
saatuaan väkeviä, löi, kun oli juovuksissa eikä tiennyt, mitä teki,
ei koskaan pannut kättään rehelliseen työhön, vaan uneksi päivästä
päivään onnesta, jonka hän joskus saavuttaisi, ja kiersi ja mellasti
kaikkialla, eikä koskaan tyyntynyt elämään onnessa ja rauhassa kotona.
Eihän se ollut hänen syynsä: huonot toverit olivat johtaneet hänet
harhaan. Eikä hän moittinut -- ei rahtuakaan. Jokaisen naisen tulee
valmistua sellaista kärsimään. On varattava runsaasti kärsivällisyyttä,
jos saa miehisen olennon lähettyvilleen -- siinä kaikki.

Ajatus pahoista tovereista toi kapakan emännän mieleen Hugh Ritsonin,
jonka merkillistä lyöttäytymistä heidän seuraansa hän ei ollut koskaan
ymmärtänyt. Herrahan oli niin omituisella tavalla tunkeutunut taloon ja
hänellä näytti olevan salaperäinen vaikutusvoima Pauliin. Hän näytti
tietävän jotakin Paulin äidistä. Paul itse oli tutkinut asiaa kauan
aikaa sitten ja päässyt selville, että rouva oli paennut turvakodista
ja kadonnut jäljettömiin. Ja nyt tuli tämä vieras herra valokuvineen ja
sanoi, että hän oli kuollut.

Ihmisparka, kuinka hyvin rouva Drayton muistikaan hänet! Ja siitä
oli jo kolmekymmentä vuotta! Hän ei kertaakaan jälkeenpäin ollut
nähnyt rouvaa eikä kuullut hänestä kuin kerran, ja sekin tapahtui
kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Eräänä päivänä hän oli hakemassa
hiiliä Pimlicosta ja siellä hän tapasi vanhan naapurin, joka sanoi:
"Rouva Drayton, teidän vuokralaisenne, joka hukutti itsensä, tuli
eräänä päivänä hakemaan lastansa, mutta te ja miehenne olitte
muuttaneet pois." Voi kuitenkin, että se nuori raukka on nyt kuollut ja
mennyt pois, ja hän itse, joka jo silloin luuli olevansa vanha, eli ja
oli terve ja voimakas!

Nyt kulkivat vaunut Lontoon vilkkaitten katujen kautta ja kapakan
emännän ajatuksenjuoksu katkesi. Vain epäselvästi hän tajusi, minne
oli matkalla. Vaunut veivät häntä sinne ja niiden tuli tuoda hänet
takaisin. Kun he saapuvat luostariin, hänen tuli kysyä rouva Ritsonia
ja sanoa, että hänet oli lähetetty noutamaan häntä St. Pancraksen
asemalle, jossa hän tapaisi miehensä ja saisi hänen kanssaan matkustaa
takaisin Cumberlandiin sydänyön junalla. Siinä kaikki.

Kello luostarin tornissa löi puoli kaksitoista, kun vaunut kulkivat
Parlamentin torin halki. Seuraavana hetkenä he pysähtyivät luostarin
eteen Abbey Gardensilla.

Ajuri hyppäsi alas, soitti kelloa ja auttoi rouva Draytonia maahan.
Rautaportti ja ovi avautuivat melkein yht'aikaa, ja kynnykselle
ilmestyi eräs nunna lamppu kädessä. Rouva Drayton löntysti portaita
ylös ja astui eteiseen. Synkkä hämärä täytti suuren suojan, jossa ei
ollut kuin pari viheliäistä tuolia ja pöytä. Nunnalla oli sarssipuku ja
huntu, jonka päät muodostivat neliön hänen rinnalleen, vyö uuman ympäri
ja sivulla riippui rukousnauha.

"Voisinko minä tavata täällä asuvaa rouva Ritsonia?" kysyi kapakan
emäntä.

Nunna hätkähti hieman ja vastasi sitten matalalla, surullisella
äänellä, joka vaikutti enemmän kuin sanat. Rouva Draytonin silmät
olivat nyt tottuneet pimeään ja hän katsoi tarkemmin nunnan kasvoihin.
Ne olivat huolten ja pilvien peittämät, ja kun ne hetkeksi kohotettiin
häneen päin, rouva Drayton vavahti kuin kuoleman käsi olisi häneen
koskenut.

Ne olivat Paulin äidin kasvot -- vanhemmat, surullisemmat ja kylmemmät,
mutta kuitenkin samat.

Nunna painoi silmänsä alas ja teki ristinmerkin. Sitten hän astui
kiireesti kuulumattomin askelin käytävän toiseen päähän ja soitti
kumeaa vaskirumpua. Tuskin oli ääni vaiennut, kun toinen sisar --
kokelas, puettuna, kuten edellinenkin, mutta valkeaan -- ilmestyi.
Rouva Drayton vapisi päästä jalkoihin, mutta hän kertasi kuitenkin
kysymyksensä ja hänet vietiin tyhjään, koleaan huoneeseen ja jätettiin
yksin.



XIX LUKU.


Kun Greta erosi Hugh Ritsonista kolme tuntia sitten, hän oli vaipunut
epätoivoon. Toinen peloittava uhkaus oli saanut hänet kauheaan tuskaan.
Häntä oli vaadittu valitsemaan toinen kahdesta pahasta. Hän ei uskonut
Hugh Ritsonin voimaan ja hylkäsi ne molemmat. Mutta tämä epävarmuus oli
kauhea. Mihin asti voisi intohimo, tyydyttämätön intohimo, häväisty ja
hylätty intohimo johtaa sellaisen miehen, kuin oli Hugh Ritson? Ilman
sääliä, ilman tunnonvaivoja tämä mies, jonka tahto oli luja kuin kallio
ja jonka sydän ei milloinkaan kysynyt, mikä on totta, ei hämmästynyt
kauheimpiakaan yrityksiä. Mitä hän oli tarkoittanut?

Gretan ensimmäinen mielijohde oli mennä etsimään miestänsä, mutta se
oli turha ja hullu ajatus. Mistä hän etsisi häntä? Sitäpaitsi hän
oli luvannut jäädä luostariin, kunnes hänen miehensä tulisi häntä
noutamaan ja hänen täytyi pitää sanansa. Hän ei mennyt illalliselle,
kun vaskirumpu kaikui, vaan vetäytyi omaan huoneeseensa. Kello kutsui
iltahartauteen, mutta Greta ei mennyt kappeliin. Hän vaipui maahan ja
itki katkeria kyyneleitä. Iltalaulun säveleet kaikuivat tänne asti,
mutta hän makasi yhä maassa ja itki. Ei ollut mitään valoa tässä
pimeydessä, ei mitään muuta tietä ulos näistä tuskien sokkeloista kuin
odottaa ja kärsiä.

Hitaasti hiipi hänen mieleensä varmuus, ettei Hugh Ritson ollut
turhaan uhannut. Hän oli päättäväinen mies. Hän oli antanut hänelle
valittavaksi kaksi tietä ja eikö hän ollut valinnut itsekkyyden tietä?
Jos Paul, hänen miehensä, oli hädässä -- huolimatta siitä, minkälaisten
konnanjuonien vuoksi -- oliko liian paljon pyytää, että hän, hänen
vaimonsa, pelastaakseen hänet suorittaisi uhrin, joka kaikista
raskaimmin kohtaisi juuri häntä, vaimoa? Hugh Ritson oli ollut oikeassa
-- hän oli valinnut itsekkyyden tien. Oh, missä oli herra Christian?
Hän oli sähköttänyt hänelle ja hän oli vastannut tulevansa. Mutta tunti
tunnin jälkeen oli kulunut eikä hän ollut saapunut.

Kolme, tuntia kului hirveässä tuskassa. Hän kuuli sisarien kulkevan
kaikuvia kivikäytäviä ja vetäytyvän kammioihinsa, ja sitten koko talo
muuttui hiljaiseksi kuin hauta. Ei pienintäkään kohinaa kuulunut tänne
tyyneen pyhättöön suuren maailman virrasta, joka loiskien, kuohuen ja
vaahdoten vyöryi sen lähettyvillä kuljettaen miljoonia ihmisiä kuin
lastuja mukanaan.

Hänen akkunansa oli Abbey Gardensille päin. Kaikki sen alla oli
hiljaa. Ei kuulunut ainoatakaan askelta käytävältä. Sileä seinä
toisella puolella oli musta, ja lehdettömät puut seisoivat ikävissänsä
sumuisessa yössä. Taivasta vasten saattoi erottaa luostarin kahden
tornin ääriviivat. -- Nämä tornit tarjosivat levähdyspaikan päivällä
lukemattomille kyyhkysille, jotka lentelivät miljoonakaupungin humussa
ja yöllä ne kertasivat kumeana kumuna kellojen kaiun, kun ne ilmaisivat
ajankulua.

Epätoivo ja tuska oli vaivuttanut Gretan sellaiseen tylsyyteen, että
hän tuskin kuuli, kun ovelle naputettiin. Sisään astui eräs kokelas
ilmoittaen, että alhaalla odotti muuan vanha vaimo, joka halusi
puhutella häntä. Greta ei osoittanut vähintäkään hämmästystä ja tuskin
mikään saattoi tässä tilassa kiihoittaa hänen mieltänsä. Sanaakaan
virkkamatta ja kyselemättä hän seurasi kokelasta siihen huoneeseen,
jossa rouva Drayton häntä odotti.

Hän tunsi kapakan emännän ja kuunteli hänen asiansa. Gretan sydän
sykähti ilosta kun hän ajatteli, että hän pääsisi nyt miehensä luo.
Tässä oli vastaus rukouksiin, jotka lukemattomia kertoja olivat hänen
raskautetusta sydämestään kohonneet. Pian hän saisi varmuuden, että
Hugh Ritsonin uhkaus oli turha. Pian hän olisi Paulinsa rinnalla,
pitäisi hänen kättään omassaan eikä mikään maallinen voima voisi
riistää heitä enää erilleen. Ah, Jumalan olkoon kiitos, kun hän
parantaa lastensa vertavuotavat sydämet! Hän olisi sangen pian taas
onnellinen ja näiden muutamien päivien raskas suru häipyisi muistojen
hämärään.

"Kello kaksitoista St. Pancraksen asemalle, ja teillä on matkatavarat
vaunuissa, jotka odottavat ovella, niinkö sanotte?"

"Niin, eikä ole hetkeäkään hukata, sillä, toden totta, yö on pitkälle
kulunut", vastasi rouva Drayton.

"Ja hän on siellä minua vastassa?" kysyi Greta. Hänen silmänsä olivat
vieläkin äskeisistä kyynelistä kosteat, mutta niistä loisti nyt uusi
ilo.

"Niin, St. Pancraksen asemalla", myönsi rouva Drayton.

Gretan onni tulvi yli äyräiden. Hän otti vanhan vaimon syliinsä ja
suuteli hänen ryppyisiä poskiansa.

"Odottakaa hetkinen -- odottakaa yksi minuutti", hän sanoi ja lähti
keveänä kuin keijukainen. Mutta kun hän pääsi portaan puoliväliin,
hänen kiihkonsa asettui, ja hän kääntyi painunein päin alas.

"Mutta miksi hän ei itse tule minua noutamaan?" hän kysyi.

"Herra ei voi oikein hyvin -- hän on vähän sairas", sanoi rouva Drayton.

"Sairas? Sanotteko sairas? Silloin hän ei voinut tulla. Ja minä moitin
häntä, ettei hän tullut!"

"Herra on heikko, mutta ei mitenkään vaarallisesti -- tietysti hän
tulee suoraan asemalle teitä tapaamaan."

Greta kääntyi uudestaan ympäri ja asteli hitaasti ylös. Ensimmäisen
portaan päässä olevalle ovelle hän pysähtyi ja koputti keveästi, ja kun
ääni sisästä vastasi, hän astui huoneeseen.

Abbedissa oli polvillaan pöydän ääressä. Hän kohotti tyynet ja henkevät
kasvonsa tulijaan, kun tämä lähestyi.

"Arvoisa äiti", sanoi Greta, "minä jätän teidät tällä hetkellä."

"Niinkö pian, tyttäreni?"

"Minun mieheni on lähettänyt hakemaan minua. Hän kohtaa minut asemalla
kello kaksitoista."

"Miksi hän ei itse tullut teitä noutamaan?"

"Hän on vähän sairas, hän on mennyt suoraan."

"Hetki on myöhäinen ja viesti on pikainen. Oletteko te levollinen?"

"Minä olen hyvin levoton. Arvoisa äiti --"

"Mitä, tyttäreni?"

"Eräs vanha herra -- eräs pappi, herra Christian, tulee Cumberlannista.
Minä olen odottanut häntä joka hetki, mutta hän ei ole vielä saapunut.
Minä en voi enää odottaa. Minun täytyy mennä mieheni luo. Voitteko te
määrätä, että tämä tieto ilmoitetaan sille vanhukselle?"

"Mikä se tieto on, lapseni?"

"Yksinkertaisesti, että minä olen mieheni kanssa palannut kotiin
puoliyön junalla St. Pancraksen asemalta."

"Hallissa päivystävä sisar saa ilmoittaa tämän sanoman."

"Kuka se sisar on?"

"Sisar Grace."

Seurasi äänettömyys.

"Arvoisa äiti, onko sisar Grace koskaan puhunut menneisyydestänsä?"

Abbedissa muutti muutamia helmiä rukousnauhassaan.

"Menneisyys ei merkitse meille mitään täällä, tyttäreni. Näiden muurien
sisälle ei maailma astu. Ristin läheisyydessä menneisyys ja tulevaisuus
yhtyvät."

Greta veti syvään henkeänsä. Sitten hän kumarsi ja suudeltuaan
abbedissaa kädelle kääntyi hitaasti ja lähti.

Greta ja kapakan emäntä kulkivat synkän käytävän läpi, ja sama nunna,
joka oli avannut oven, sulki sen heidän jälkeensä. Rouva Drayton
tarttui Gretan käsivarteen heidän ohi kulkiessaan ja hänen kätensä
huomattavasti vapisi.

"Kuka hän on?" kuiskasi kapakan emäntä, kun he istuutuivat vaunuun.

"Sisar Grace", vastasi Greta kääntäen päänsä sivulle.

"Minä olisin voinut vannoa, että hän oli minun Paulini äiti", mutisi
rouva Drayton.

Greta katsahti ympärilleen, mutta kapakan emäntä ei nähnyt hänen
kysyvää ilmettään. Hänen silmänsä samoin kuin ajatuksensakin
harhailivat kaukana.



XX LUKU.


Vaikka hetki oli myöhäinen, olivat kadut tungokseen asti täynnä.
Ihmiset palasivat kotiin teattereista, ja Gretan ja kapakan emännän
kulkiessa Strandin yli se vilisi täynnä ajopelejä ja katuvaunuja.
Vaunut vierivät Seven Dialsin läpi, ja siellä yleiset talot tyhjensivät
kaikista nurkistaan ulos onnettomia miesten ja naisten raunioita.
Huudot, kiroukset, riidat ja naurut kaikuivat yli rattaitten
jyrinän. Parroittuneet miehet, peseymättömät naiset ja likaiset
lapset puikkelehtivat sekaisin, ja heihin liittyivät varkaat,
tyhjäntoimittajat ja kaikenlaiset katujen kiertäjät. Heidän joukossaan
ei tavannut yhtään ainoata rehellistä ihmistä -- ainoastaan poliisien
tummat olennot tekivät poikkeuksen.

Gretan sydän sykki ankarasti tänä yönä. Hänen sielunsa täytti uusi ilo
ja toivo. Jokainen tuuma, jonka he kulkivat, herätti hänen rinnassaan
uusia tunteita. Hän ihmetteli, mistä tuo ihmisten paljous tuli ja
mihin se oli matkalla. Inhimillisyyden aava meri aaltoili ja kohisi
hetkeksikään tyyntymättä.

Sata kertaa hänen teki mielensä astua maahan ja tyhjentää taskuistaan
kaikki rahat. Eräs sokea mies, joka puhalsi kimeää pilliä ja piti
pientä koiraa pitkästä narusta, herätti hänen erikoista myötätuntoansa,
puoliksi avoimien silmien tyhjä katse vaati aivan rajatonta sääliä.
Eräs siivoton nainen juopuneena hoiperrellen kulki avopäin poikki
kadun juuri heidän hevosensa jalkojen editse rinta paljaana riippuen
ja pieni lapsi käsivarrella itkien, ja tämä oli toinen, joka voitti
hänen osanottonsa. Hento olento, ryysyinen poika, kyyhötti muutaman
talon portaalla kuin hyrrittävä kissa ja herätti vastustamatonta
mielenkiintoa. Mutta hetkeksikään hän ei tohtinut pysähtyä, ja vihdoin
hän nojasi päättävästi selustaan, sulki silmänsä ja mietti ankarasti,
eikö sittenkin ollut sangen itsekästä olla täysin onnellinen.

Vaunut pysähtyivät tärähtäen. He olivat St. Pancraksen asemalla.

"Onko hän tullut?" kyseli Greta kiihkeästi itseltänsä, tarkaten kaikkia
niin terävästi, että muutamalla silmäyksellä sai selvän ihmisistä ja
tapahtumista ympärillään.

Hän ei voinut nähdä Paulia, ja kun kantaja avasi vaunun oven ja auttoi
häntä alas, hänen teki mielensä kysyä mieheltä, oliko hän nähnyt hänen
puolisoansa. Mutta ei, sitä hän ei tahtonut tehdä. Hänen täytyy itsensä
etsiä hänet, niin että hän on ensimmäinen, joka hänet huomaa. Oh, niin!
Hänen täytyy ensiksi nähdä hänet, nyt hän varmasti päätti, ettei kysy
keltään.

Kantaja pani tavarat kärryille ja työnsi ne asemasillalle, ja Greta ja
rouva Drayton seurasivat häntä. Silloin suuret silmät, jotka puoliksi
hymyilivät, puoliksi pelästyneinä katselivat ympärilleen värähtelevien
luomien alta, saivat huolestuneen ilmeen. Ei, Paul ei ollut siellä.

"Mitä kello on?" hän kysyi silmät yhä kiertäen miehestä mieheen
ihmisjoukossa.

"Kymmentä vaille kaksitoista, neiti", ilmoitti kantaja.

"Oh", sanoi Greta helpotuksesta huoaten, "sitten hän on pian täällä."

"Tahdotteko istua odotushuoneessa, neiti?" kysyi kantaja ja melkein
tajutonna Greta seurasi häntä, kun hän näytti tietä. Rouva Drayton
löntysti jäljessä.

"Mitä hän sanoi sairaudestaan?" kysyi Greta, kun he olivat kahden.

"Että häntä hieman pyörrytti. Ehkä hänellä usein on sellaisia
kohtauksia", sanoi kapakan emäntä.

"Se on totta. Ja mitä te silloin sanoitte?"

"Minä kehoitin häntä lepäämään hetkisen ja ottamaan vähän virvokkeita
ja hän sanoi: 'Kiitos, parahin eukko'."

"Te olitte oikeassa, te hyvä rakas sielu", sanoi Greta kiertäen
kätensä hänen ympärilleen ja syleillen häntä. "Minä olen varma, että
te olette ollut hyvin hyvä minun miehelleni ja vaalinut häntä hellästi
sill'aikaa, kun minä, jonka olisi pitänyt hoitaa häntä, olin poissa.
Kiitos, kiitos teille!"

Rouva Draytonista tuntui pahalta. "Niin, niin, katsokaas, minä en voi
nähdä miehisen olennon kärsivän. Se koskee minuun jollakin tavalla."

Greta oli noussut seisoalleen. "Seiskaa tässä, rouva Drayton -- eikö se
ollut niin? -- seiskaa tässä sen aikaa, kun minä pistäyn asemasillalla.
Hän voi tulla eikä näekään minua. Ah, niin, hän voi etsiä minua joka
paikasta!"

Hän riensi ulos ja tunkeutui eteenpäin ihmisten välistä, jotka kulkivat
edestakaisin. Hän puikahti matkatavaroiden vastaanottopaikalle ja
sieltä taas laiturille vaunujen luo. Veturit puhkuttivat savua ja
höyryä avaraan lasikattoon asti, jossa veturien vihellys kaikui
terävänä ja vihlovana. Sieltä hän palasi odotushuoneeseen. "Oi, rouva
Drayton", hän sanoi, "minä näin viime yönä kamalaa unta. Mitä te
ajattelette? Mahtaako hän olla niin terve, että voi tulla?"

"Tietysti, tietysti, rakkaani. 'Käskekää tulla tapaamaan miestänsä
kello kaksitoista.' Ne ovat herran omat sanat."

"Kuinka onnellinen minä olenkaan, kun me olemme turvassa kotona
jälleen! Ja jos hän on sairas, minun tehtäväni on hoitaa häntä."

Kyyhkysmäisten silmäin ilme kertoi, että yksin sairauskin tuottaisi
tälle rehelliselle sielulle täydellistä onnea.

"Ja mitä uniin tulee, olkaa varma, että ne ovat vain unia, sanon minä."

"Olette oikeassa, rouva Drayton", sanoi Greta ja palasi vielä
kerran asemasillalle. Hänen ajatuksensa oli kääntynyt kirkkoherra
Christianiin. Olisiko mahdollista, että hän olisi saapunut? Kantaja,
joka oli tuonut hänen tavaransa sisään, seisoi vielä niiden vieressä
ja hänen kanssaan oli joku toinen kantaja. He olivat selin häneen, kun
hän kevyesti asteli odotushuoneesta ja hän saattoi kuulla osan heidän
keskustelustansa ennenkuin he huomasivat hänen läsnä-olonsa.

"Näiks' sää sen vanhan ukkelin, joka yhrentoist' junall' saapus?" kysyi
toinen.

"Näin kyll'. Oikea isoäirin isoisän isä omass' persoonassans'. Hieman
höperöpää, vai? -- säärystimiss' ja silkkisukiss'."

"Parast' sorttii joka suhteess'."

"Antoiks' juomarahaa, häh? Ei olis luullut."

"Miks'ei, hyväsyräminen ukkeli, olen varma, ett' hän on itte paavi."

"Ol' vait."

"Ol' varma siit'. Mää panin hänet vaunuun ja lähetin Westminsterin
katoliseen luostariin."

Greta ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan hyökkäsi heidän kimppuunsa
kymmenin kysymyksin. Mihin aikaan kirkkoherra oli saapunut? Milloin oli
lähtenyt asemalta? Saiko hän vaunut? Oliko hevonen hyvä? Ehtisivätkö he
ajoissa takaisin?

"Mikä on teidän junanne, neiti -- kahdentoista juna pohjoiseen?"

"Niin. Ehtiikö hän siihen?"

"Tuskin vain joutuu kahteentoista", sanoi kantaja. Mutta huolimatta
hänen lannistavasta ennustuksestansa Greta oli niin iloissaan näistä
tuoreista tiedoista, että veti kukkaronsa esille ja antoi kantajalle
viisi shillingiä. Hänellä ei ollut pientä muuta kuin kaksi kultarahaa
ja kaksi pennyä, eikä hänen nykyisessä ilossaan ollut eroa, antoiko
hopeaa vai kuparia sille, joka tällaisen sanoman toi.

Mies reväytti silmänsä auki ja hymyili, mutta pian hän tointui tästä
odottamattomasta ilosta. Tavattomalla palvelevaisuudella hän toimitti
tavarat pohjoiseen menevään junaan, joka jo oli asemalla.

Vielä oli kolme minuuttia puoli-yöhön, ja rouva Drayton oli työntynyt
Gretan kanssa asemasillalle.

"Oh, minusta tuntuu kuin tuhannen sydäntä olisi niin täynnä ja sykkisi
minun rinnassani", sanoi Greta. "Rouva Drayton, onko varmaa, että hän
tulee? Kantaja, oletteko pannut tavarat vaunuun? Mikä on meidän juna --
vasemmalla?"

"Ei, neiti, vasemmanpuoleinen siirtyy juuri pois tehden tilaa Kentish
Townista ja Hendonista tulevalle paikallisjunalle. Oikealla on teidän
junanne, neiti. Joko teill' on piletti neiti?"

"Ei vielä. Pitää kai minun ostaa se, luulen? Onko kiire? Minun täytyy
ostaa kaksi pilettiä", hän lisäsi kääntyen kapakan emäntään. "Kun hän
tulee, hänellä ei ole mitään muuta tehtävää kuin astua vaunuun."

"Teidän tulee liikkua sukkelaan, neiti -- juna lähtee juuri -- vain
yksi minuutti", selitti kantaja.

Gretan lumoavat silmät kurkistelivat ympärilläolevien ihmisten päiden
yli. Sitten ne kirkastuivat, ne välähtivät kuin salama ja taivaallinen
hymy levisi hänen kasvoillensa. "Ah, hän on tuolla -- tuolla takana --
pilettiluukulla. Juoskaa hänen luokseen, rakas, hyvä mies, juoskaa ja
sanokaa, että minä olen täällä. Minä otan paikan ja pidän oven auki."

Greta pyörähteli sillalla kevyenä kuin nuori hirvi. Seuraavana hetkenä
hän oli avannut vaunun oven ja seisoi käsi ovenrivassa. Hän näki
saapuvan sen, joka oli enemmän kuin koko maailma hänelle. Mutta hän ei
katsonut häneen kahdesti. Ei, hän ei voinut katsoa kahdesti. Hän tahtoi
odottaa, kunnes he olisivat sisällä kahden, kahden.

Ihan hänen rinnallaan asteli Hugh Ritson! Voiko se olla mahdollista?
Ja oliko se todellakin hän, joka on tuonut hänen miehensä? Ah! Hän
on katunut ja lopultakin hän itse on ollut ilkeä ja katkera. Kuinka
ystävällisesti onkaan Hugh tehnyt, kuinka rumasti taas hän puolestaan!

Gretan katse painui ja lämmin puna peitti hänen kasvonsa, kun
eellimmäinen astui vaunuun. Greta ei katsahtanut uudestaan häneen ja
toinen karttoi samalla tavalla. Greta tiesi sen, vaikka katsoikin
maahan. "Oh, sitten vasta, kun olemme yksin!" hän ajatteli ja kääntyi
Hugh Ritsoniin.

Taivainen hymy valaisi yhä hänen kauniita kasvojansa ja silmäin syvä
ilme puhui ilosta ja katumuksesta.

"Hugh, minä pelkään, minä pelkään", hän änkytti, "että minä olen ollut
kova ja sydämetön. Olkaamme ystäviä. Salli minun olla sinun rakkain
sisaresi."

Hugh katsoi häneen äänetönnä. Hänen epävarma jalkansa raapaisi
asemasiltaa. Hän näki, mitä toisen sydämessä liikkui ja tiesi, mitä oli
hänen omassa sydämessänsä. Hän ajatteli sitä iskua, jonka juuri aikoi
hänelle antaa.

Greta ojensi kätensä ja otti hänen kätensä omiinsa, mutta toinen ei
vastannut hänen puristukseensa. Niin, tiesihän hän, että hän nyt aikoi
iäksi murtaa tämän anteeksiantavan sydämen. Hän tiesi, kuka oli astunut
vaunuun.

Greta kurkotti ja suuteli häntä poskelle. Mies Hughin sielussa ei
voinut kestää enempää. Hän tunsi kutistuvansa kokoon eikä voinut puhua.
Mielenliikutus vapisutti hänen ruumistansa.

Greta kääntyi kapakan emäntään, joka seisoi lähellä hypelöiden hattunsa
nauhoja ja tuijotellen vaunuun.

"Hyvästi, rouva Drayton ja Jumala teitä siunatkoon siitä hyvästä, mitä
olette tehnyt minun miehelleni."

Kapakan emäntä mutisi jotakin, jota ei voinut kuulla. Hän oli aivan
sekaisin, hän änkytti ja sitten vaikeni.

Greta astui vaunuun. Vartija seisoi ovella. Kello oli soinut,
lähtömerkki annettu ja veturi viheltänyt. Kellot löivät puoltayötä.

"Odottakaa! odottakaa!"

Ääni tuli asemasillan päästä. Vartija kääntyi hymyillen katsomaan,
kuka käski junaa odottamaan. Vanha herrasmies silkkisukissa ja
säärystimissä, valkea tukka liehuen leveälaitaisen hatun alta hyökkäsi
puuskuttaen ainoata ovea kohden, joka vielä oli auki.

"Pian, herra, se jo liikkuu, sisään nyt."

"Herra Christian!" huudahti Greta ja kiertäen kätensä hänen ympärilleen
veti hänet vaunuun. Silloin juna lähti liikkeelle.

       *       *       *       *       *

Samana hetkenä toinen juna -- paikallisjuna Kentish Townista ja
Hendonista -- jyrisi asemasillan toiselle puolelle. Jo ennenkuin
se pysähtyi, kaksi miestä hyökkäsi ulos. Ne olivat kaksi
poliisikersanttia. Samalla -- suinpäin -- eräs mies tunkeutui ristikon
läpi kadulta asemalle. Hän oli avopäin ja hänen kasvonsa olivat
valkeat kuin aaveen. Heti paikalla poliisit olivat tarttuneet häneen.
Juna pohjoiseen ei juuri vielä ollut poistunut asemalta. Hän näki
sen vauhdin lisääntyvän. Hän riuhtaisi itsensä irti niin helposti
kuin lapset olisivat tarttuneet häneen kiinni ja kiisi junan jälkeen.
Se oli jo päässyt täyteen vauhtiin. Samassa se katosi, kuin pimeys
olisi sen nielaissut, ja mies jäi jäljelle avopäin, hiki otsalta
tippuen ja kasvot tuhkanharmaina, vaatteet epäjärjestyksessä ja pala
päällystakista poissa. Se oli Paul Ritson.

Poliisikersantit riensivät hänen luoksensa parin kantajan avustamana
ottamaan miestänsä kiinni. Hän ei väräyttänyt lihastakaan, kun he
asettivat raudat hänen käsiinsä. Hän katsoi ympärilleen jäykin,
tunnottomin silmin aivan kuin tajuamatta, missä oli tai mitä hänelle
tehtiin. Hänen voimansa oli jättänyt hänet.

He kuljettivat häntä asemasiltaa pitkin. Hugh Ritson seisoi
hievahtamatta siinä paikassa, johon Greta minuuttia aikaisemmin oli
hänet jättänyt. Kun miehet saapuivat siihen, vanki pysähtyi. Hän katsoi
ääneti Hugh Ritsoniin, ja hetkeksi silmien katse muuttui raivokkaaksi.
Sitten hän käänsi päänsä pois ja antoi ääneti kuljettaa itseänsä minne
hyvänsä.



XXI LUKU.


Eräänä marraskuun aamuna oli muutamassa aamulehdessä m.m. seuraava
uutinen:

"Kuten muistetaan, mainitsimme viime perjantaina Hendonin rautatien
asemalla tapahtuneesta valitettavasta onnettomuudesta kertoessamme
pöyristyttävästä konnantyöstä, kun eräs haavoittunut henkilö, joka
kuolemaisillaan saatiin ulos särkyneestä vaunusta ja asetettiin
asemanviereen kentälle melusta syrjään, joutui raa'an ja häpeällisen
rikoksen uhriksi, sillä joku tuntematon roisto oli hänet ryöstänyt ja
pahoinpidellyt. Roisto yllätettiin itse teosta, mutta hän riistäytyi
vapaaksi poliisikersantti Coxilta, joka kuuluu Metropolitanin
poliisikunnan Hendonin osastoon, ja katosi pimeään. Roiston jäljille
päästiin heti, ja nyt on eräs henkilö, nimeltä Paul Drayton, pidätetty
ja tulee kuulusteltavaksi tänä aamuna. On käynyt selville, että
Drayton on pitänyt kapakkaa Hendonissa, jossa hän on kauan viettänyt
epäilyttävää elämää. Hänet vangittiin puolenyön aikaan St. Pancraksen
asemalla, josta hän koetti paeta pohjoiseen menevällä junalla ja koko
hänen esiintymisensä ilmaisi tavatonta rohkeutta, harkintakykyä,
oveluutta ja voimaa."

       *       *       *       *       *

Sama sanomalehti päivää myöhemmin sisälsi lisäuutisen:

"Vangittu Drayton, joka oli eilen kuulusteltavana Central
rikosoikeudessa, viedään tänään saamaan lopullista tuomiotansa ja kun
häntä vastaan on selviä todistuksia, ei kuulustelu ja tuomio viene
ylitä päivää enempää. On käynyt ilmi, että syytetty, joka eilen pysyi
järkähtämättä vaiti, kuulustelussa on keksinyt omituisen todistelutavan
osoittaakseen, että hänen henkilöllisyydessään on tapahtunut erehdys."

       *       *       *       *       *

Eräs perjantain iltalehti kirjoitti asioitten kulusta:

"Yleisesti tunnettua on, että onnettomuuden uhriksi joutuneita vastaan
tehdyt rikokset laki tuomitsee tavallista ankarammin. Se roisto,
joka koetti ryöstää tuskissaan viruvan onnettoman perjantai-iltana
Hendonin tapaturmassa, on ollut kyllin hävytön välttääkseen, ettei hän
ole ollenkaan se mies, jona häntä pidetään. Erehdykset henkilöitten
suhteen ovat kylläkin lukuisat oikeuden pöytäkirjoissa, mutta tässä
tapauksessa ovat todistukset niin selvät ja Hendonin kapakoitsija
niin yleisesti tuttu, ettei mikään erehdys henkilön suhteen saata
olla kuviteltavissakaan. Hänen vaatteensakin todistavat hänen
syyllisyyttään, sillä rikospaikalla hänen ulsteristaan repesi pala ja
kun sitä poliisikamarilla koetettiin hänen revenneeseen takkiinsa,
oli se juuri siitä otettu. Kokonaisuudessaan hänen syyllisyytensä on
niin selvä, että jokainen hänen lausumansa sana vakuuttaa sen yhä
varmemmaksi ja kieltäminen on vain pilkkaa. Hän kielsi olevansa Paul
Drayton ja väitti olevansa Paul Ritson. Hänet tunsivat Draytoniksi
kuitenkin monet todistajat, jotka ovat nähneet hänet lapsuudesta
asti. Muiden muassa hänen äitinsä, Martha Draytonin todistus --
jonka hän antoi osoittaen hellyyttä ja vuodattaen kyyneleitä enemmän
kuin sellainen luonnoton poika ansaitsee -- oli kiusallisempi ja
omituisempi, kuin missään oikeudessa koskaan on kuultu. Väitteen, että
hän olisi Paul Ritson, kumosi herra Hugh Ritson, cumberlandilainen
kaivoksen omistaja, ja sen herran veli, jona vanki tahtoi esiintyä.
Herra H. Ritson huomasi kyllä yhtäläisyyttä, mutta ei hetkeäkään
arvellut kieltäessään, ettei syytetty ollut hänen veljensä. Vangittu
vaati, että sanotun Paul Ritsonin vaimoa kuulusteltaisiin, mutta
kun ilmoitettiin, että sekä herra että rouva olivat sairaana
Cumberlannissa, hylkäsi oikeus tämän vaatimuksen. Loppukeinona pyysi
vangittu, että tuotaisiin kuulusteltavaksi eräs Mercy Fisher, joka
hänen sanojensa mukaan voisi kertoa, missä olosuhteissa rikollisen
vaatteet olivat joutuneet hänelle. Oikeus keskeytettiin tunniksi, että
mainittu henkilö saataisiin tuoda kuulusteltavaksi, mutta haettaessa
ilmeni, että mainittu henkilö on eräs rouva, jota Drayton on elättänyt
äitinsä talossa ja joka nyt on kadonnut teille tietymättömille.
Oikeus tuomitsi rikollisen kolmen vuoden hyvinansaittuun
kuritushuonevankeuteen ja niin päättyi tämä juttu, jonka yhteydessä oli
ilmennyt kieroutta ja oveluutta enemmän kuin sellaisilta konniltakaan
voisi odottaa."

       *       *       *       *       *

Viikko kului, ja yleisö oli melkein unohtanut koko jutun ja sen
yhteydessä olevat seikat, kun muutamassa viikkolehdessä oli seuraava
uutinen:

"Olemme kuulleet, että mies, joka tuomittiin kolmen vuoden
kuritushuoneeseen ryöstöstä Hendonin rautatieonnettomuudessa, sai
ankaran aivokuumeen heti tultuaan Millbankiin. Mutta sen jälkeen
on hänen syrjäisestä olopaikastaan levinnyt huhu, että mies, joka
tuomittiin Paul Draytonin nimellä, olisi sittenkin ollut oikeassa
väittäessään, että hänen henkilöllisyydessään on erehdytty."



XXII LUKU.


St. Margaretin luostarin ripityskappeli oli hämärä, tyhjä huone,
kalustona vain tamminen pöytä ja neljä tai viisi tammista tuolia.
Maalatuilla hiekanharmailla seinillä oli Florentinin maalaus, joka
kuvasi pakoa Egyptiin, ja vertauskuvallinen taulu sakramenttien
pyhyydestä. Muuten olivat seinät paljaat.

Neljä päivää oli kulunut Gretan lähdöstä tästä talosta, jossa hän
oli ollut tilapäisenä hoidokkina. Luostarin abbedissa istui illan
hämärtyessä ripityskappelissa ja hänen edessään oli eräs sisar
polvillansa. Sisaren puku oli harmaa ja hänen liinainen huntunsa oli
karkea. Hänellä ei ollut viittaa ja päähine oli vedetty syvälle hänen
otsallensa. Se oli sisar Grace.

"Äiti, kuulkaa minun syntini", hän sanoi kuiskaten vapisevalla äänellä.

"Puhu, tyttäreni."

"Me olimme molemmat Athlonessa viimeisenä suurena nälkävuonna. Hän
oli siellä oleskelevan rykmentin upseeri. Minä olin kokelas ja kävin
armeliaisuusjärjestön lähettinä lievittämässä kurjien puutetta. Me
tapasimme toisemme pyhitetyillä paikoilla. Oi, äiti, kurjuus oli suuri
ja hän oli äärettömän hyvä onnettomille. Nälkäisten laumat kiersivät
kuin heinäsirkkaparvet itkien ja valittaen. Heidän huutonsa ja
kuihtuneet kasvonsa seurasivat meitä kaikkialle. Niin, äiti, hän oli
hyvin, hyvin hyvä köyhille."

"No?"

Katuja painoi päänsä vieläkin alemma. "Oi, äiti, minä rikoin
lupaukseni, ja -- me menimme naimisiin."

Abbedissan huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa.

"Mikä hänen nimensä oli, tyttäreni?"

"Robert Lowther. Me tulimme Irlannista Lontooseen. Syntyi lapsi ja me
annoimme sille nimen Paul. Sitten minun mieheni rakkaus kylmeni ja
kuoli. Minä kauheasti surin sitä. Ehkä minusta siten tuli ikävä toveri.
Vihdoin hän ilmoitti minulle --"

Ääni sammalsi, koko ruumis vapisi.

"Mitä, lapseni?"

"Oi, äiti, hän ilmoitti minulle, että minä en ollut hänen vaimonsa,
koska minä olin katolinen ja hän protestantti ja koska katolinen pappi
oli meidät vihkinyt Irlannissa katolisen tavan mukaan. Englannin laki
ei tunnusta sellaista päteväksi."

"Häpeä Englannin laeille! Mutta mitä me tiedämme laeista ristin
juurella? Kuinkas sitten kävi?"

"Hän jätti minut. Äiti, minä tahdoin taistella Jumalan johtoa vastaan.
Minä koetin hukuttaa itseni ja lapseni mukanani, mutta ne pelastivat
minut. Minut pantiin hulluinhuoneeseen ja minun lapseni -- minun
Paulini -- annettiin sen vaimon hoitoon, jonka luona olin asunut. Enkö
minä ole rikkonut suuresti?"

"Sinun syntisi, tyttäreni, ovat suuret, mutta kärsimyksesi myöskin ovat
olleet suuret. Mitä sitten tapahtui?"

"Minä karkasin turvakodista ja menin hakemaan lastani. Se oli kadonnut.
Nainen oli muuttanut johonkin toiseen osaan Lontoota -- kukaan ei
tiennyt, mihin -- ja minun Paulini, minun lemmikkini, oli kadonnut
minulta iäksi. Pyhä Äiti, sen jälkeen minä tein syntiä syvimmin."

Hänen päänsä painui kiinni hänen vapiseviin polviinsa ja häpeän tuska
tahtoi kokonaan salvata äänen.

"Äiti, silloin minä rikoin Jumalaa vastaan enemmän kuin lopettamalla
Hänen antamansa elämän. Ah, kuinka minä voin sen kertoa teille? Teidän
jalkanne vapisevat, arvoisa äiti. Te olette pyhä nainen, ettekä tiedä
mitään tämän maailman kiusauksista."

"Vaiti, tyttäreni, minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin."

"Minä en voi sanoa teille. Äiti, äiti, te näette, että minä en voi."

"Se on sielusi autuuden tähden, tyttäreni."

"Minä olen koettanut palvella Jumalaa, ja Hän on nähnyt minun häpeäni.
Mitä minulle oli jätetty muuta kuin maailma, maailma, maailma! Minä
toivoin, että maailmalla olisi enemmän sääliä. Armollinen äiti, enkö
ole jo sanonut kylliksi?"

Abbedissa teki ristinmerkin.

"Ah, tyttäreni, sielusi vihollinen oli silloin sinun kanssasi. Sinun
ei olisi pitänyt lakata kohottamasta käsiäsi taivaan puoleen palavassa
rukouksessa. Sinun olisi pitänyt maata tomussa ja tuhassa kolme päivää
ja yötä valmistuen saamaan apua pyhästä sakramentista."

Katuja kohotti kalpeat kasvonsa.

"Vähässä ajassa minusta tuli kokonaan turmeltunut, langennut nainen."

Abbedissa siirsi muutamia helmiä vapisevin sormin. Sitten hän kohotti
ristin, joka riippui hänen rinnallaan ja piti sitä sisaren edessä.

"Minä ajattelin lastani ja rukoilin, että hän olisi kuollut. Minä
ajattelin häntä, joka ei ollut minun mieheni ja minun sydämeni tuli
kylmäksi ja kovaksi. Äiti, minun vapahdukseni hetki vihdoin koitti.
Niin, mutta sen mukana minun sielussani lakkaamatta kaikuivat sanat,
_liian myöhään_. Elämän pyörteissä, etsiessäni iloa, vaikka löysin vain
häpeää, minä tapasin hyvän miehen. Niin, pyhä äiti, hyvän miehen. Äiti,
nyt hän on tuolla."

Hänen kalpeat, surulliset ja juhlalliset kasvonsa kohosivat taas, ja
käsi, joka piti ristiinnaulittua, ojentui pään yli.

"Minä inhosin elämääni. Hän vapautti minut siitä -- hän vei minut
mukanaan vuoristoon -- Skotlantiin ja siellä syntyi lapsi. Äiti, vasta
silloin minä heräsin kuin huumeesta. Minusta tuntui kuin synnin kahle
olisi kiertynyt minun ympärilleni. Kyyneleet -- -- ah, kuinka paljon
minä vuodatinkaan kyyneleitä! Mutta lepo ja rauha tuli vihdoin, ja me
menimme naimisiin."

"Tyttäreni, vähän saatoin aavistaa ottaessani lupauksesi, että sielusi
vihollinen oli sinua niin kokonansa pitänyt vallassansa."

"Kuunnelkaa minua vielä vähän, pyhä äiti. Lapsesta tuli minun
lemmikkini -- minun Paulini ilmetty kuva -- jokainen piirre, jokainen
ilme oli sama. Ja osiksi unohtaakseni kadottamani lapsen ja osiksi
muistaakseni häntä minä nimitin toisenkin lapseni Pauliksi. Äiti,
vuodet vierivät rauhassa. Menneisyys jäi taakseni. Sen muisto painoi
raskaana vain minun yksinäistä, vaivattua sydäntäni. Minä sain toisen
pojan ja annoin hänelle nimen Hugh. Monen vuoden kuluttua minun mieheni
kuoli." Katuja vaikeni.

"Äiti, nyt minä rikoin toisella tavalla, mutta minä olen sen jo
tunnustanut. Pitääkö minun se toistaa?"

"Ei, tyttäreni, jos se koskee valaa, joka raskaana painoi sydäntänne."

"Minä ajattelin, että minun ensimmäinen lapseni oli kuollut. Minä en
ollut nähnyt häntä kolmeenkymmeneen vuoteen. Mutta meidän elämämme
polut yhtyivät kuitenkin viimein. Ja vaimo, joka häntä hoiti, tuli
tähän taloon neljä päivää sitten."

"Tänne?"

"Äiti, minun poikani, minun lapseni ensimmäisestä väärästä liitosta,
minun lemmikkini, jonka puolesta olin vuodattanut katkeria kyyneleitä
monta pitkää, pitkää vuotta -- minun Paulini, joka oli menettänyt
kaiken paitsi äitinsä sydämen, minun poikani on varas ja roisto."

Abbedissan huulet liikkuivat taaskin rukouksessa.

"Hän on mies, jonka maailma tuntee nimellä Paul Drayton, minä nimellä
Paul Lowther."

"Rakas tyttäreni, nöyryytä sydämesi Kaikkivaltiaan ankaralle tuomiolle.
Sanoitko Drayton -- Drayton, joka, kuten olen kuullut, on tänään
tutkittu ja tuomittu?"

"Ei -- kyllä -- kuinka minä sen sanoisin? -- sama eikä kuitenkaan sama.
Äiti, rikoksen teki minun poikani Paul Lowther, mutta minun poikani
Paul Ritson tuomittiin."

"Rakas tyttäreni --"

"Minä olin oikeuspaikalla ja kuulin kaikki. Ja minä yksin tiesin kaikki
-- minä yksin, yksin! Oi, rukoilkaa minulle armoa, vaikka minä rikoin
nämä pyhät säännöt. Ajatelkaa, oi, pyhä äiti -- että nunna oli vielä
vaimo, ja ennen kaikkea äiti. Niin, minä kuulin kaiken. Minä kuulin
tuomion, joka langetettiin minun pojalleni Paul Lowtherille. Hän oli
rikollinen Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta vanki syytetyn penkillä
oli minun poikani Paul Ritson. Minä tunsin hänet ja uskoin häntä, kun
hän kielsi sen nimen, jonka he hänelle antoivat. Oi, minua onnetonta,
minun sydämeni vuosi verta!"

"Mitä sinä teit, tyttäreni?"

"Äiti, minä olin heikko, hirveän heikko. Minä en voinut nähdä
velvollisuuttani selvästi. Minun sielussani riehui kauhea taistelu.
Minä en voinut tuottaa oikeutta toiselle tuomitsematta toista. Ja
molemmat olivat minun kohtuni hedelmät."

"Kauheaa, kauheaa! Mutta, tyttäreni, toinen oli rikollinen ja toinen
oli syytön."

"Niin, niin, tuhat kertaa niin! Mutta sitten olin minä itse. Kuinka
minä saatoin tuomita rikollisen paljastamatta salaista syntiä, jota
olen sydämessäni salannut ja säilyttänyt kolmekymmentä vuotta? Ja minun
viheliäinen luontoni lannistui ja minä vaikenin."

"Tyttäreni, meidän täytyy ristiinnaulita henkinen ylpeytemme."

"Niin, niin. Mutta kysymyksessä oli minun poikani Paul Ritsonin rakkaus
-- ja hän ajattelee minua vielä hyvänä naisena. Kuinka minä saatoin
paljastaa tämän syntisen menneisyyden menettämättä sen ainoan olennon
rakkautta, joka pitää minua puhtaana ja kunniallisena? Äiti, on
äärettömän ihanaa olla rakastettu."

"Oi, tyttäreni, kauhea asema -- kauhea, kauhea!"

"Äiti, minä olen kertonut teille kaiken. Sanokaa minulle nyt, onko
minulla mitään toivoa, neuvokaa minua."

"Tyttäreni, nöyryyttäkäämme itsemme Jumalan edessä ja rukoilkaamme,
että Hän kirkastaisi meille tiensä ja näyttäisi velvollisuutemme. Tule."

Abbedissa nousi, otti sauvansa käteensä ja astui ulos huoneesta. Sisar
seurasi häntä. He kulkivat sakastin läpi kirkkoon.

Oli ilta. Talvisen auringon säteet, pilkistivät läntisistä akkunoista
ja loivat lämmintä, keltaista valoansa alttarille. Tänne ei ulottunut
maailman pauhu nyt, kun päivä vaihtui yöksi. Näiden muurien
ulkopuolella oli tuska ja taisto, sisällä lepo ja rauha -- tyyneys,
kuten pyörremyrskyn sydämessä.

Ja hyvä äiti ja sisar lankesivat yhdessä polvillensa rukoillen valoa
ja johtoa. Äiti nousi, mutta sisar jäi polvilleen; pimeys peitti maan,
mutta hän oli yhä polvillaan, ja kun päivänsarastus kajasti itäisellä
taivaalla, valaisi harmaa päivä hänen kumartunutta päätänsä ja
kohotettuja käsiänsä.



IV KIRJA

KATKERA ON KATUMUKSEN KALKKI



I LUKU.

Vuonna 1877.


Laakso hohti vihreänä aamuauringon valossa. Virta vieri verkalleen sen
pohjassa ja välkkyi purppuralle ja ambralle. Lehdet lipattivat hiljaa
vienossa tuulessa, joka huojutti kaislikkoa ja pitkää ruohoa. Vuoret
kohosivat äkkijyrkkinä sinitaivaalle, josta vain joku pilvenhattara
verkalleen leijaillessaan loi hetkellisiä varjojansa ylänköihin ja
laaksoihin. Jostakin kuului lampaiden mää'yntää ja kaukaisten koskien
kohinaa, mutta tätä selvempänä kaikui lintujen laulu metsissä ja mailla.

Tätä aamun riemua täydensivät vieläkin suloisemmat äänet. Vuoren
rinteille ilmestyi iloinen lapsilauma, joka laulaen, puhellen
ja nauraen laskeutui laaksoon. Oli pyhän Pietarin päivä ja he
olivat hakeneet koristelutarpeita -- siinä oli kaikenikäistä väkeä
nelitoistavuotiaasta kauniista tytöstä, joka oli juuri neitoseksi
kehittymässä ja kulki viimeisenä, nelivuotiseen suloiseen poikaan,
jolla oli esiliina ja olkalaput ja joka uljaana asteli joukon
johtajana. Useimmat toivat lehviä, mutta joillakin oli kädet täynnä
sanajalkoja ja kukkia. He olivat kokoontuneet koululle ja nyt he
matkalla kirkolle kiersivät juhlakulussa läpi laakson.

He kulkivat sitä tietä, joka johti joen yli vuoren juurella ja
kääntyivät sitä polkua, joka kulki laakson halki. Muutamaan
tien mutkaan oli kokoontunut joukko kyläläisiä, jotka valkeissa
puvuissansa huolettomina juttelivat puiden varjossa ja kuuntelivat
veden salaperäistä kohinaa, kun se rotkojen lomitse kierrellen etsi
soveliasta kulkureittiä. Viimeisenä kylän reunassa on pieni mökki
pääty tiehen päin ja avoin portti johti kolmiomaiseen varjoisaan
pihaan. Kun lapset kulkivat tämän asumuksen ohi, seisoi sen portilla
sauvaansa nojaten vanha, harmaa, laiha ja hyvin kumara mies. Hänen
jaloissaan makasi skotlantilainen paimenkoira sidottuna maahan lyötyyn
puutolppaan. Lasten melu houkutteli tuvasta portaille nuoren naisen.
Hän oli paljain päin ja yllään hänellä oli vaalea kesäpuku. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja surunuurtamat. Hän astui varoen ojentaen
toisen kätensä hapuillen eteensä ja tarttuen kiinni kuusaman hentoihin
ritvoihin, jotka riippuivat katosta. Hänen silmänsä olivat käännetyt
puoliksi ylös ja puoliksi kulkueeseen päin ja niiden vaalenneessa
terässä oli tyhjä ilme. Hän oli sokea. Hänen sivullaan, kiskoen
vallattomasti hänen toisesta kädestään, hyppeli puolitoistavuotias
lapsi -- pullea, suloinen poikanen, jonka pyöreät posket punottivat,
siniset silmät loistivat ja vaaleat kiharat liehuivat tuulessa.

Leperrellen, nauraen, laulaen ja heilutellen lehviänsä ja
sanajalkojansa onnellisten, huolettomien päidensä päällä lapset
tepsuttivat ohi. Kun he olivat menneet, ilma oli tyhjä, aivan kuin
leivojen laulu olisi äkkiä vaiennut.

Newlannin kirkko oli laakson keskellä puoliksi puiden peitossa.
Portilla seisoi kirkkoherra Christian -- hän oli vähän vanhentunut,
vuosien huurre peitti sakeampana hänen tuuheaa tukkaansa, kasvot
olivat saaneet vielä entistäkin hienostuneemman ilmeen ja kauniiden
silmien katse oli päivänpaisteinen ja sydämellinen. Greta seisoi hänen
rinnallaan hiljaisempana kuin muinaisina päivinä, kasvoillaan vakava,
mietiskelevä ilme ja hänen vilkkaat silmänsä katselivat surullisempina
ja rauhallisempina. Vaalea tukkansa ei enää aaltoillen langennut hänen
hartioillensa, vaan se oli koottu rehevälle sykkyrälle, jota nyt
leveälaitainen hattu peitti.

"Tuolla ne tulevat, Jumala heidän viattomia sydämiänsä siunatkoon",
sanoi kirkkoherra Christian ja sinä hetkenä lapsilauma ilmestyi tien
mutkasta esille.

Heidän punertavat ja valkeat pukunsa ja esiliinansa pilkahtelivat sen
vihreän lehvistön välistä, jota he käsissänsä kantoivat.

"Birman metsä tulee Dusinaneen", mutisi Greta hymyillen.

Kun lehvien kantajat tulivat kirkon edustalle, lensi portti auki ja
iloiten he astuivat pihaan.

"Miten väsyneeltä hän näyttää, tuo urhea, pikku mies", sanoi Greta
ottaen syliinsä eellimmäisen miehen, jolla oli olkalaput ja joka nyt
oli yltä päältä tien pölyssä.

"Pienet ensin ja isot sitten viimeksi", selitti kirkkoherra. "Ne,
joilla on kukkia, astuvat kuoriin ja koristavat alttarin, jäkälällä
koristetaan kastemaljan ympäristö; ja te, joilla on lehviä, saatte
alkaa saarnatuolin alta ja koristaa koko sivukuorin ja käytävän
portaille asti."

Pitkäkasvuinen pikku sankari Gretan sylissä rimpuili päästäkseen
maahan. Hänellä oli jäkäliä ja hänen täytyi mennä ensimmäisenä.
Nyt hyökkäsivät lapset kirkkoon ja hetkisen kuului tästä vanhasta
temppelistä vilkasta touhua, lasten lepertelyä ja naurua.

Lattian alla oli monia hautoja. Kivilaattaan, joka peitti
keskikäytävän, oli hakattu niiden miesten ja naisten nimet, jotka
vuosisatojen kuluessa olivat tässä laaksossa eläneet ja saaneet täällä
viimeisen leposijansa. Kerran hekin olivat olleet lapsia, ja nyt
lapset -- heidän omien lastensa lapsenlapset -- ajattelematta, ketä
alhaalla lepäsi, rakkaus katseissa, nauru huulilla ja eloa jäsenissä --
koristelivat kirkkoa ja käytävää heidän yläpuolellansa.

Kymmenessä minuutissa ei kuorista eikä käytävästä ollut tuumaakaan
paljaana. Kaikki oli vihreää alttarilta portaille asti. Siellä
täällä joku seikkailunhaluinen poika, joka oli taitonsa saavuttanut
linnunpesiä etsiessään, oli kiivennyt penkkipylväiden päähän ja sitonut
lehväkimppuja kattoonkin.

"Nyt me laulamme, lapset", sanoi kirkkoherra ja ottaen esille
paljesoittimen aloitti virren.

Kirkon lyijypienaiset akkunat olivat auki, ja suloiset, nuoret äänet
kiiriskelivät kirkkaina ja sointuisina yli laakson ja vuorten. Ja
linnut lauloivat yhä sinitaivaalla ja vedet kohisivat kaukaisissa
putouksissa ja kuiluissa, ja vieno tuuli huokaili puissa ja kaiken yllä
hohti kirkkaana aamuaurinko.

Silloin kohosi tiellä sakea pölypilvi ja pian ilmestyi kirkon edustalle
joukko miehiä suuren koiralauman saattamana. Vingahdukset, haukunta,
rivoukset, naurunhohotus ja kukkojen kiekuna täytti ilman. Räyhääjiä
saattoi olla tusinan verran ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän
juovuksissa. Ensiksi tuli John Proudfoot, seppä, paitahihasillaan,
nahkainen esiliina käärittynä kierteelle vyötärelle ja hopeanharmaa
taistelukukko vangittuna kainalossa. Pitkä Geordie Moore, hänen
apurinsa, kantoi toista lintua. Dick-mylläri, ruskeassa vaalenneessa
takissa kulki Geordien rinnalla kutittaen lintua oljella. Job
Sheepshanks, kivenhakkaaja, kantoi pikikuppia ja pensseliä ja Tuomas
Kyttyräselkä toi kourassaan rautaviiloja. Heidän jäljessään tuli
Lentävän Hevosen kapakoitsija kantaen koria, josta pisti esille monien
pullojen suut. Natt, Ghyllin tallimies, kantoi pajunoksista tehdyssä
lintuhäkissä bantam-kukkoa, jonka kannukset välkkyivät auringossa.

Koko meluisan seurueen keskuksena ja sieluna kulki muuan mies. Hänen
äänensä kaikui yli muiden, hänen naurunsa oli äänekkäin, ja puolet
kaikesta, mitä sanottiin, oli tarkoitettu juuri hänelle. Hän oli
iloinen mies, ja hänen turpeat kasvonsa punoittivat. Päällään hänellä
oli vaalea, raidakas villapuku.

Se oli Paul Drayton.

"Saakeli soi, mitäs siellä nyt on?" hän kysyi, kun joukko astui kirkon
eteen.

"Lehtimajan juhla, luulisin", vastasi Tuomas Kyttyräselkä.

"Ja mikä on lehtimajan juhla?"

"_Te_ tiedätte, herra Paul", sanoi postinkantaja -- "lehtimajan
juhla, jolloin seinät peitetään lehdeksillä -- pyhän Pietarin päivä,
tiedättehän."

"Ai, niin, _minä_ tiedän -- lehdesjuhla, eikö se ole kerran vuodessa?"

"Mitä, mies, ettekö muista päivää, jolloin poikana itse kannoitte
lehdeksiä?" ihmetteli seppä.

"Tietysti, tietysti, ai, niin, en minä ole unohtanut niitä päiviä.
Varttokaas. Se on jonkinlainen elojuhla, vai?"

"Ei sinnepäinkään", sanoi Dick-mylläri varmasti. "Teidän muistonne
pettää suuresti, herra Ritson."

"Siinä olet oikeassa, vanha veikko. Minä en enää koskaan ole sama
senjälkeen, kun minä sairastin aivokuumeen Lontoossa -- en pääni
puolesta -- ymmärrättehän?"

Miesten ryhmä seisoi aivan oven edessä, kun veli Peter astui
kirkonpihan yli punainen paperi kädessään.

"Kukas tuo on? -- Methodisti, vai?"

"Methodisti, siitä ei epäilystä", sanoi seppä.

"Ah, sehän on kirkkoherran Peter", lisäsi postinkantaja, "ja tuo paperi
on sähkösanoma. Näyttää kuin hän toisi sitä jollekin."

"Seis vähän, poikaseni", sanoi Drayton ja eroten joukosta hän lähestyi
Peteriä koirajoukon hyppiessä ja haukkuessa hänen ympärillään.

Veli Peter oli ehtinyt kirkon portaille; lasten laulu kuului yhä
sisältä.

"Jos tuo sähkösanoma on minun vaimolleni, te voitte sen yhtä hyvin
antaa minulle", sanoi Drayton ojentaen kätensä ottaaksensa sen.

Veli Peter vetäytyi taapäin.

"Se on kyllä ihan hyvä näin, vanha veikko; minä kyllä toimitan, että
hän saa sen."

"Saa kyll', sill' mää itte vien sen perill'", sanoi Peter varovasti.

"Tule, etkös tiedä, että mikä kuuluu vaimolle, kuuluu myös hänen
miehellensä."

"Enpä tierä, tieränkö sitä. Mull' ei kukaan ol' sellaist'
järjettömyytt' opettannu", sanoi Peter.

"Anna se tänne heti paikalla."

"Mua on kielletty antamast'", sanoi Peter silmiään väläyttäen.

"Anna sill' napsu hännän pääll'", huusi mylläri etempää.

"Siinä kuulet, mitä toiset sanovat. Tänne se heti paikalla."

"En, sää raastat ystäviäs ja olet kuin tyranni, mutt' mää välitän viis'
sun metkuistas."

Drayton kääntyi ympäri tyytymättömästi muristen.

"Saatana, mikä lenkku", hän mörähti ja hyppäsi muutamalle hautakummulle
voidakseen kurkistella sisään avoimesta akkunasta. Mutta siihen
noustessaan hän potkaisi kukkalasia ja se särähti moneksi kappaleeksi.
"Nyt minä olen tuhlannut jonkun rahaa", hän sanoi nauraa hohottaen.

"Mitä mies, luulisin, että olette ostanut sen omilla kolikoillanne",
sanoi seppä.

"Niin, sehän on teirän isänne hauta", selitti kivenhakkaaja Job
Sheepshanks.

Drayton katsahti hautakiveen.

"Niin, niinpä on", hän sanoi; "katsokaas, minä en ole ollut täällä
sitten kuin hautasin hänet."

"Ei, tuo kaikki on lorua ja lörpötystä", sanoi Job. "Minä tarkoitan,
että muuanna aamuna minä tapasin teirät märkänä ja huurteisena tämän
patsaan juurella."

"Tapasitteko? No, enpä tahdo kieltää sitä, ja nyt, kun oikein
ajattelen, minä _olin_, minä _olin_ täällä sinä aamuna."

"Ei, ette ollut täällä päinkään", sanoi seppä. "Se oli samana aamuna,
kun Giles Raysley tiesi teirän nukkuneen Laiskassa Hevosessa. Minä
muistan, millaista sotaa Job kävi Gubblumin kanssa siitä samasta
asiasta kauan aikaa sitten."

"Se on kaikki lorua ja lörpötystä", sanoi Job. "Hän, oli täällä."

"Laiskassa Hevosessa? No, nyt minä muistan, minä _olin_ myöskin siellä."

Laulu loppui ja Greta astui varpaisillaan eteiseen kantaen
käsivarsillansa pientä palleroa, joka itki. Peter antoi sähkösanoman
hänelle ja lähti kulkemaan käytävää. Drayton oli yhtynyt tovereihinsa
ja hakkasi särkyneen pullon kaulaa tasaiseksi seinään, kun Peter astui
ohi.

"Silitä pulloa methodistin selkään", huusi Dick-mylläri, ja seuraavana
hetkenä Peter sai selkäänsä särkyneen pullon kappaleet.

Hohottava naurunremakka täytti ilman ja kaikui vuorissa.

"Mikä kepponen!" vikisi postinkantaja.

"Mikä kepponen!" karjahti seppä.

"Mikä kepponen!" mölisi mylläri.

"Siinä sait", virnisti Natt.

"Hänellä on kohta poikain kujeet, tuolla herra Paulilla", sanoi
Lentävän Hevosen kapakoitsija.

"Ei, hän on jo aika mestari", kehui Tuomas Kyttyräselkä.

Jättäen Peterin pyyhiskelemään vaatteistaan likööriä, jota oli pullon
pohjassa vielä ollut, tämä meluisa sakki lähti tielle, miehet huutaen
ja kiroten, koirat haukkuen ja liehakoiden heidän ympärillään ja kukot
vihaisesti kotkottaen, kun jokaisen kädet härnäsivät ja nyppivät niitä,
ja miehet nauraa hohottivat niiden raivolle.

Newlannin laakson rannalla oli aukea kenttä, jossa muutamalla
lyijykaivosmiehellä oli ollut hiilihauta pari vuosisataa sitten. Se
oli kuin amphiteatteri, jonka ympärillä kohosi suurempia ja pienempiä
kukkuloita, joitten välissä taas oli syviä kuiluja ja rotkoja. Näistä
vanhoista kaivoksista ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin joku
tursistunut aukko vuoren kupeessa tai siellä täällä joku merkillinen
syvennys, joka näytti veden muodostamalta. Sammaltuneita kivikasoja oli
ympäriinsä ja toisista saattoi huomata lyijysuonia, mutta ei kuulunut
pienintäkään vasaran tai rautakangen ääntä, eikä kulkenut kuormia ja
rattaita rappeutuneella tiellä. Siellä vallitsi täydellinen hiljaisuus
ja yksinäisyys, niin että helposti saattoi unohtaa, että maailma on
täynnä ääntä ja melua.

Tänne Drayton ja hänen toverinsa suuntasivat tiensä. Hiilihaudan
reunalle he kiipesivät ja istahtivat ympyrään. He olivat tulleet
pitämään kukkotaistelua. Bantam-kukko, jota Natt kantoi ja jonka
hänen isäntänsä omisti, tahdottiin panna taistelemaan toisia vastaan.
Drayton ja seppä esiintyivät taistelumestareina. Ensimmäinen koetus
oli bantamin ja pitkän Geordien mustan espanjalaisen välillä. Geordien
lintu parahti pian surkeasti lentäen pilkallisten katsojain päiden yli
tiehensä, mutta Geordie hyökkäsi jälkeen ja sai kiinni sen levitetystä
siivestä ja samalla väänsi niskat poikki. Sitten päästettiin irti
John Proudfootin hopean- ja mustankirjava. Se hyökkäsi suoraa päätä
iskeäksensä kannuksensa vastustajansa kylkiin. Toinen lähti pakoon ja
niin ne juoksivat kilpaa ympäri piiriä. Vihdoin ne iskivät yhteen,
ne repivät kannuksin ja nokin toisiansa, ja höyhenet peittivät pian
taistelukentän. Ja kaksi miestä, vastakkaisilla puolilla haudan
reunoilla, seurasi kiihkeästi ottelua usuttaen aina yhteen, jos
ne aikoivat lakata, heiluttaen hyväksyvästi päätänsä jokaiselle
uskaliaalle yritykselle silmät verestävinä ja hampaat irvissä.

Välillä he ottivat lintunsa eroon ja viilasivat niiden kannuksia
terävämmiksi. Lopuksi he ottivat kukon niskasta kiinni, kutsuivat
pikikupin ja laastaroivat eheiksi niiden vertavuotavat nokat. Kukot
olivat melkein yhtä vahvat ja uupuivat vihdoin. Nöyrinä ne kulkivat
toistensa jäljissä ojennellen veristä nokkaansa ja työntäen ulos
kuivan, valkean kielensä; mutta vieläkin ne yrittivät uudestansa, ne
pöyhistivät pyrstöjänsä ja hyökkäsivät toistensa kimppuun taistellen,
kunnes kumpikin kaatuivat maahan.

Kun kukkojen voima alkoi vähetä, kasvoi miesten kiihko sitä mukaa.
Ihastuksissaan he huusivat, selittivät, kirosivat, hoilasivat ja nauraa
hohottivat.

Vihdoin, kun bantam kaatui kuolleena maahan eikä näyttänyt vähintäkään
virkoamisen merkkejä, Draytonin raivoa ei mikään voinut hillitä. Hän
harppasi haudan yli kasvot yhtä punaisina kuin hänen kukkonsa nokka ja
huutaen: "Saatana, mitä varten sinä tapoit minun lintuni?" hän tarttui
kaikin voimin sepän rintapieliin.

Syntyi tulinen koetus. Huutojen ja naurunhohotuksen säestäessä seppä
heristäysi voimakasta vihollistansa vastaan, kiersi lujat käsivartensa
hänen rintakehänsä ympärille, rutisti hänet litteäksi rintaansa vasten
ja heitti hänet maahan. Kiiluvin silmin hän piti häntä maassa antamatta
liikahtaakaan paikaltansa.

"Minä näytän sinulle, ettet toista kertaa yritä samaa", hän puhisi.

"Eihän se paina Johnin käsissä enempää kuin tuohilevy", huomautti
mylläri.

"Herrahan menettää pian koko sisunsa?" sanoi Natt räpyttäen unisia
silmiänsä.

"Minä muistan päivän, jolloin hän olisi pannut Johnin hartiat maahan,
niinkuin ei mitään", lisäsi pieni postinkantaja.

Natt auttoi Draytonin jaloilleen. Hän oli nyt vaiti, mutta kasvoilla
oli uhkaava ukkospilvi.

"Se tulee siitä, kun herrasmies sekaantuu alempainsa asioihin", mutisi
hän ja pyyhki hikoilevaa otsaansa silkkisellä nenäliinallansa.

Mylläri murisi, kivenhakkaaja mörähti jotakin ja pieni postinkantaja
nauraa hihitti.

Draytonin silmät leimahtivat.

"Minä olen herrasmies, niin minä olen, jos haluatte tietää", hän sanoi
uhkaavan näköisenä.

Seppä seisoi lähellä oikoen laiskasti käärittyjä paitansa hihoja.

"Kuka se kissanhännän -- viisaitten ihmisten puutteessa luullaan niin",
hän sanoi nauraen. "Mutta hamppari, joka kuitenkin on _mies_, on sata
kertaa parempi kuin tommonen _herrasmies_."

"No, se sattui kuin tikulla silmään, John", huusi Dick ja sitä seurasi
yleinen naurunräjähdys.

"Herrasmies! Kysykää akoilta, mitä he tekevät tommosille
_herrasmiehille_", lisäsi seppä raivoissaan. "Mies, joka ei osaa muuta
kuin haljuilla ja juora."

Kuului mutinaa miesjoukosta ja iskettiin merkitsevästi silmää.

"Tierustakaa niiltä, mitä ne tekevät miehelle vietyään hänet neljäksi
päiväksi Lunnoon, että tuovat hänet takaisin toisena miehenä -- kysykää
akkaväeltä. He kyllä sen tietävät, luulisin."

Seurasi levotonta liikehtimistä.

"Saatana vie! Mitä sillä akalla on minun kanssani tekemistä?" sävähti
Drayton.

"Ei, ei", vastasi seppä. "Oma vaimosi ei näy olevan erittäin huvitettu
sinun seurastasi."

Draytonin silmät olivat punaiset, mutta niiden tuli sammui äkkiä. Hän
astui sepän luo ja ojensi kätensä.

"Sinä voitit minut", hän sanoi toisella äänellä, "mutta minä en ole
sellainen mies, joka haluan pitää vihaa ja murjotella, ei sinne
päinkään; tule, vanha veikko, ja sovitaan pois."

"Hyvin sanottu", kehahti Tommy Lowthwaite, kapakoitsija.

"Se on niinkuin pitääkin", virkkoi Dick-mylläri.

"Hän on sittenkin oikeata sorttia pohjaltaan", myönsi Job,
kivenhakkaaja.

"Ihan oman isänsä poika on Paul Ritson", lisäsi Tuomas Kyttyräselkä.

Paria minuuttia myöhemmin tämä sovinnon tehnyt joukko tarpoi polvea
myöten vesilaskun yli laakson toiselle puolen. He pysähtyivät muutamien
askelten päähän kaivoksesta, jonka reunalla oli koneita ja pyöriä.

"Mennääns kattoon mun veljein tilejä", sanoi Drayton ja he astuivat
yksikerroksiseen taloon, joka oli lähellä.

Huone oli tilava -- sisustettu kuin kirjasto eikä niinkuin konttori --
paksut villamatot lattialla, kirjoituspöytä, nojatuoleja ja upea pöytä
keskellä lattiaa näyttivät sangen kodikkailta.

"Täm' on kuin meitä varten, hitto vie", sanoi Drayton. "Tommy, avaapas
nyt joutuin korkit."

"Siinä täytyy olla tulot, ennenkuin voiraan laittaa tämmöttiä", sanoi
mylläri heittäytyen nojatuoliin lojollensa.

Dick katui kuin vimmattu, kun oli ollut niin hullu, ettei ollut
vaatinut kuin viisikymmentä puntaa tuhotusta myllystänsä.

"Ettekös ole kuulleet, ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää?" hymähti
Drayton raapaisten tikulla tulta mahonkipöydän päästä.

"Mitä, mies, tahroks sanoa, ettei kaivos kannata?" kysyi seppä.

Drayton pudisti hänelle yli olkansa päätänsä ja sen tuli tarkoittaa
sekä kieltoa että epäilystä.

"Kyll' se nyt kannattaa, kun teillä on rahoja lainata Hugh-herralle",
pisti Tuomas Kyttyräselkä viisaan näköisenä.

"Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa", sanoi Drayton leveästi
hymyillen aivan kuin salataksensa suuria tietojansa.

Miehet nauroivat ja kapakoitsija lähetti pullon kiertämään miehestä
mieheen ja jokainen tullasi sitä suulta ja istui sitten tyytyväisenä
tupruttaen uhkeita savupilviä ja ruiskautellen pitkiä sylkiä matolle.

Ja yhä linnut lauloivat kirkkaassa ilmassa, ja yhä vesi kohisi
koskissa, yhä vieno tuuli humisi puissa ja ruohossa ja yhä aamuaurinko
hohti kaiken yllä.

Ovi avautui ja Hugh Ritson astui asianajaja, herra Bonnithornen
seurassa sisään. Hänen silmänsä välähtivät raivosta, kun hän päästyään
kynnyksen yli katsahti ympärilleen.

"Marssikaa tiehenne täältä", hän sanoi.

Miehet nousivat jaloillensa, tyrkkien kyynärpäillänsä toisiansa
päästäksensä ulos. Drayton istui pöydän ääressä, siirsi rauhallisesti
piippunsa toiseen suupieleen ja kielsi miehiä jäämään.

Hugh Ritson astui Draytonin luo ja laski kätensä hänen olalleen.

"Minä tahdon puhua sinun kanssasi", hän sanoi.

"Mistä niin?" kysyi Drayton.

"Minä tahdon puhua kanssasi", kertasi Hugh.

"Mitä on? Anna kuulua. Se kai on joku opetussaarna, vai? Älä kursaile
minun ystäviäni."

Hugh Ritsonin kasvot vaalenivat ja kylmä hymy leikki hänen huulillansa.

"Sinun aikasi on lähellä", hän mutisi ja pyörähti ympäri.

Kun hän astui ulos meluisasta huoneesta, seurasi häntä käheä nauru. Hän
huoahti raskaasti.

"Jumalan kiitos, se on kohta ohi", hän sanoi.

Bonnithorne asteli hänen rinnallansa.

"Eikös se olekin huomenna?" kysyi asianajaja.

"Huomenna", sanoi Hugh Ritson.

"Oletko sinä ilmoittanut hänelle?"

"Ilmoita sinä itse, Bonnithorne. Minä en voi enää sietää tuota miestä.
Minä voisin tehdä jotakin, jota sittemmin katuisin."

"Oletko sinä kutsunut kirkkoherra Christianin saapuville?"

Hugh Ritson painoi päänsä alas. "Entäs Gretan?"

"Hän ei halua tulla", sanoi Hugh. "Tyttö ei voi hengittää tuon roiston
kanssa viittä minuuttia samaa ilmaa."

"Ja kuitenkin hän on hänen velipuolensa", sanoi asianajaja hiljaa ja
lisäsi sitten omituisella tavallansa hymyillen: "Kummallista, eikö
totta?"



II LUKU.


Kun lasten kulkue oli ehtinyt mökin ohi ja kadonnut tien mutkan taa,
kääntyi portilla sauvaansa nojaava mies ympäri ja astui portaille.

"Näkikö poika ne? -- Näkikö se lapset?" kyseli se nuori nainen, joka
talutti lasta.

"Sit! en epäile", vastasi vanha mies.

Hän pysähtyi pienokaisen luo ja ojensi hänelle pitkän, kuihtuneen
sormensa. Pehmyt lapsenkäsi tarttui siihen paikalla.

"Nauroiko se? Minä ajattelin, että se nauroi", jatkoi se nuori nainen.

Kirkas hymy karehti hänen huulillansa.

"Ehkä niin, tyttö."

"Ralphie ei ole koskaan ennen lapsia nähnyt, isä. Eikö se näyttänyt
pelästyneeltä? -- eikö yhtään, yhtään näyttänyt pelkäävän, tiedättehän?
Minusta taisi tuntua, että se vetäytyi minun taakseni."

"Ehkäpä, ehkä."

Pienokainen oli jättänyt äitinsä käden ja yhä pitäen ukkinsa laihasta
sormesta se tepsutti hänen rinnallansa sisään.

Keittiössä vallitsi suloinen viileys, ja valkeiksi-pestyine seinineen
ja savilattioineen se näytti miellyttävältä. Akkunan alla oli
penkki ja pöytä ja sen vastaiselta seinältä hohtivat hyllyltänsä
kirkkaat tinatuopit, kupit ja lautaset ja nauloihin oli ripustettu
leikkuulautoja, kaaviloita, laatikoita ja muotteja.

"No, kattos tänne, ukkoseni", sanoi vanha hiilenpolttaja sukeltaen
suureen sivutaskuunsa.

"Oletteko te tuonut sen? Onko se kissanpoikanen? Oh, rakas, antakaa
pojan nähdä se!"

Kissanpoika tuli esille vanhuksen taskusta ja laskettiin hellan edessä
olevalle karvamatolle. Pienen, hentoisen eläimen silmät hohtivat, mutta
kauan se ei pysynyt paikallansa, vaan nousi takajaloillensa ja naukui.
"Missä on Ralphie? Katsooko se sitä, isä? Mitä hän tekee?"

Pienokainen oli heittäytynyt nelinkontin sen eteen ja tuijotteli
suoraan sen pyöreihin poskiin.

Äiti kumartui sen yli ja kasvoilta olisi säteillyt päivä, ellei hän
aikaisemmin olisi näön aurinkoa kadottanut.

"Katsooko se? Eikö hän tahdo silittää sitä?"

Poikanen oli työntänyt nenänsä siihen melkein kiinni ja koetti käyttää
kaikkia sanoja, mitä suinkin osasi hyväilläksensä sitä.

"Boo-loo, la-la, mama."

"Eikö se ole suloinen, isä?"

"On kerrassaan ihastuttava ressukka", vastasi vanha mies kumartuen
lieden ääressä olevan ryhmän yli.

Äidin kasvot saivat surullisen ilmeen ja hän kääntyi pois. Sitten
kuului hyllyn luota, josta hän oli ottavinaan lautasia, pidätettyä
nyyhkytystä. Vanhan miehen silmät seurasivat hänen liikkeitänsä.

"Ei, tyttöseni, nyt meidän on saatava soppaa", hän sanoi äänellä, joka
vei aivan toisen viestin.

Se nuori nainen asetti lautaset ja soppamaljan pöydälle.

"Ajatelkaa, etten minä koskaan voi nähdä omaa lastani ja jok'ikinen muu
voi sen tehdä!" hän huokasi ja sitä seurasi toinen kyynelkuuro.

Hiilenpolttaja söi ääneti soppaansa, kirkas pisara vieri salaa
hänen ryppyistä poskeansa pitkin, ja leikki hellan edessä jatkui
keskeytymättä.

"Miu-miu-miu. Boo-loo-la-la-mama."

Pihakäytävältä kuului askeleita.

"Kutas kuuluu, Mattha?" sanoi ääni ulkoa.

"Tule sisään, Gubblum", vastasi vanha mies.

Gubblum Oglethorpe astui sisään puettuna aivan toisin kuin ennen.
Yllään hänellä oli karkea liinapuku, jonka raudan ruoste oli yltä
päältä tahrinut.

"Ajattelin, että ehkä Mercy antaisi minun täällä keittää puuroni",
sanoi Gubblum.

"Tervetuloa", sanoi Mercy ottaen esille kasarin ja puurokauhan. "Minä
keitän teidän puuronne sill'aikaa, kun isä syö soppaansa."

"Ei, tyttö, sinulle se on yhtä vaikeata kuin jollekin vanhalle eukon
kuhvelolle, sen ymmärrän. Minä keitän sen itte. Se onkin aivan
erikoista puuroa, mitä minä tahron. Tieräks kuinka monta lajia minä
siihen käytän? Siihen täytyy panna hapanta, imelää, suolaista, tuimaa
-- kerta kaikkiaan suoloja niin paljon kuin sulaa, jauhoja niin paljon
kuin kastuu -- ymmärräks?" Gubblum oli astunut hellan luo. "Kas,
tässähän on poika ja perillinen", hän sanoi. "No, poikaseni, karta
minun saappaitani, ne likaavat sun uuren kolttis'."

"Eikös hän ole kasvanut, Gubblum?"

"Kasvanut? -- Totta kai."

"Ja hänen silmänsä -- muuttavatko ne väriä -- eivätkö ne tule
ruskeiksi?"

"Ehkä -- enpä saata väittää sitä vastaan."

"Onko hän -- onko hän _ihan_ minun näköiseni?"

"Ei -- no -- ei -- luulen näkeväni jotakin vierasta pojan koko
olennossa."

Nuori äiti käänsi päänsä toisaalle. Gubblum vilkaisi sinne, missä
Matthew istui.

"Tuo mies ja koko hänen roistosakkinsa on taas koko aamun harjoittanut
ilkeyttänsä. Hän turmelee kaikki, se on ihka varma."

Vanha hiilenpolttaja ei vastannut. Hän pysähtyi lusikka puoliksi
kohotettuna, vilkaisi Mercyyn ja sitten jatkoi syöntiänsä.

"Oletteks' kuulleet, mitä melua sanomalehret ovat siitä jutusta
pitäneet?" kysyi Gubblum.

"En", vastasi Matthew, "minä en kuule mitään sanomalehdist'."

"_Hänelle_ se ei taira olla aivan sulolaulua, kun hän siitä kuulee."

"Tuskin vain", myönsi Matthew osoittamatta vähääkään uteliaisuutta.

"Minä luulen, että se vanha Hendonin muija aikoo kääntää nahkansa.
Hän oli täällä äskettäin, eikä tämä _poika_ halunnu sanoa sanaakaan
hänelle."

"Niin, minä muistan sen."

"Kyllä koira kelponsa löytää ja uskonpa, että tämänkin koiran päivät
ovat pian luetut. Ne olisivatkin olleet paljon lyhyemmät, jos Mercy ei
olisi näköään menettänyt."

"Niin, niin", myönsi Matthew hiljaisesti.

"Ei olis' tarvinnu, kuin tyttö olis' voinnu sanoa: 'Tuo on Drayton, ja
tuo, jonka olette vangiksi vienneet, on Ritson ja minä näin, miten se
konnantyö tehtiin', se olis' selvittänny koko asian."

"Siitä ei epäilystä", sanoi Matthew pää soppalautasessa.

"Ne eivät tahtoneet kuulla _minua_. Kun kirkkoherra vei minut Lunnonin
oikeuteen kaksitoist' kuukautta sitten, lähetettiin meirät häntä
koipien välissä takaisin. 'Tuokaa se nuori nainen tänne', he sanoivat,
'teirän toristuksenne on pätevä hänen toristuksens' kanss', mutt' ei
yksinään. Tuokaa se nuori nainen toteamaan', he sanoivat. 'Hän on
tullu sokeaks', sanomme me. 'Sitä me emme voi auttaa', sanovat he. Ja
sitä sitten sanotaan Lunnossa oikeureks."

"Niin, niin", myönsi Matthew.

"Niin ne tekevät vääryyttä oikeille ihmisille -- mutta siitäkös ne
välittää."

Gubblumin puuro kupluili ja puhkui, ja kapusta liikkui ahkerasti.
Matthew oli ottanut lapsen lattialta syliinsä. Pikku mies leikki hänen
valkealla parrallansa.

"Oli paha onni, kun emme minä ja Mercy jääneet Hendoniin päiväks' tai
pariks' sillä kertaa. Silloin hän vielä näki. Mutta tyttö oli sairas
ja" -- ääntänsä alentaen -- "_semmoisena_ tierättehän, enkä minä voinnu
arvata, että Paul Ritson-rukalle niin kävisi. Niinpä minä toin hänet
kotiin takaisin."

"Niin teitte, Gubblum", sanoi Matthew silitellen lapsen päätä.

"Se on se Hugh, joka sittenkin on kaiken takana, uskon. Minä sanon sen
arvelematta, vaikka hän onkin minun isäntäni. Minä aina tykkäsin Paul
Ritsonista -- siitä oikeasta, tierättehän, ei tästä vaihrokkaasta, joka
sanoo itseänsä Paul Ritsoniksi -- mutta Hughista minä hitot välitän,
vaikka menis koko mies hornan kattilaan."

Puuro oli valmista, ja Mercy toi puisen vadin pöydälle. "Sitä tulee
varin täyrelt', tyttöseni", sanoi Gubblum. "Minä olen vain työmies,
mutta minulla on mainio ruokahalu, kattos." Sitten kääntyen Matthewiin
hän lisäsi: "Mutta siitä hän saa maksaa. Hän toi tuon lurjuksen tänne,
mutta nytpä sillä konnalla onkin valta-asema -- sen voi selväst' nährä."

"Niin on", myönsi Matthew.

"Turmelee koko seuran juonnillans', kukkotaisteluillans' ja
roistouksillans', ja mahroton on kaikkia luetellakaan. Tuo
Dick-poloinen on mennyttä miestä, John-seppä ei ole käynytkään
alasimensa luona koko viikolla, ja Job-kivenhakkaaja saa pian istua
tomussa ja tuhassa ja kraappia kroppaans' kruukun paloill', kuten hänen
raamatullinen kaimansa, mutta oman syyn tähren."

"Luuleks, etteivät ne epäile häntä vääräks' mieheks'?" kysyi Matthew.

"Ei, Mattha, mutta muutamat viheliäiset kolikot tekevät ihmeitä tässä
maailmassa, tierättehän."

"Se on kyllä totta."

"Eräänä päivänä hän meni suutari Kitille tilaamaan uusia kenkiä. 'Mitä,
herra Ritson', sanoi Kit, 'teirän jalkanne ovat venynneet kolme tuumaa
siitä, kun minä otin viimeisen mitan.'"

"Ah!"

"Seuraavana päivänä Kit sai määräyksen tehrä Nattille kaksi paria.
Niinhän voi tosiasioita kiertää."

Mercy oli ottanut lapsensa isänsä sylistä ja istui sivurahilla pitäen
peilin kappaletta sen edessä ja kuunnellen sen iloista naurua, kun se
näki peilistä oman kuvansa.

"Mutta hän ei ole cummerlantilainen, -- senhän kuulee hänen
kielestäänkin", väitti Matthew.

Gubblum pani lusikkansa vadille, joka nyt oli tyhjä.

"Sitähän minäkin", hän sanoi nauraen, "minä kohtasin hänet eräänä
päivänä puettuna parhaaseen pukuun ja kiiltokenkiin -- pukuun, joka
voi tehrä hampparistakin herran näköisen. 'Matkalla soitimelle?' kysyn
minä. 'Mitä soitimella-olo merkittee?' hän sanoo pöllön näköisenä.
'Hoh, te ette ole tään laakson asukkait', kun olette sirottu Hendonin
sanoihin', sanon minä. Minä kerjäsin silloin, mutta seuraavana
päivänä Hugh-herra tulee mun luoksein ja sanoo: 'Gubblum', sanoo hän,
'minä tarvitten tanun miehen mittaamaan malmia kaivokselle -- punta
viikossa', hän sanoo."

"Hoh, minä en epäile, että sillä tahtoivat teidät ostaa", selitti
Matthew.

"Siinä ovat iskeneet harhaan, jos luulevat voivansa panna renkaan
Gubblumin sieraimiin. Ostaa tai lahjoa -- sama juttu. He ovat ostaneet
melkein kaikki laaksolaiset ja tehneet niistä niin laiskoja kuin
rantajätkät. Mutta eivätpä voineet ostaa Ritsonin koiraa."

"Kuinka niin, Gubblum?"

"Mitä, mies, etteks ole kuullut, miten se roisto tappoi vanhan
Fan-paran. Ei? No, tierättehän, että Fan oli Paul Ritsonin koira,
ja kun hän näki sen miehen tulevan käytävää, se hyppi ilosta ja
haukkuen heilutti häntääns'. Mutta kun mies tuli likemmä ja se näki
erehryksens', se luikki ulisten häntä koipien välissä pakoon. Mies
koetti mielistellä sitä, mutta sepä ei antanut mielistellä itteäns', ja
ihmiset pitivät lystiä. Mitäs luulette riiviön tehneen? Hän otti kiven
ja poukkasi sillä elukan pään halki."

"Se on totisesti hänen tapaistaan", sanoi Matthew "Mutta eivätkö
ihmiset näe, että hänen vaimonsa, entinen Greta-neiti, ei tahdo virkkaa
hänelle halaistua sanaa?"

"Ei, ne sanovat, että se on vain valeliitto ja että; hän häiren jälkeen
on muuttanut mieltäns'... Siinä kaikki, mitä ne tomppelit ajattelevat
siitä."

"Kuulkaas", sanoi Mercy puoliksi nousten penkiltänsä, "kuulen rouva
Ritsonin askeleita."

Miehet kuuntelivat. "Ei, tyttö, ei sieltä mitään askeleita kuulu",
väitti Gubblum.

"Kyllä, hän on tiellä", sanoi Mercy. Hänen kasvojensa ilme kertoi,
että näyn kadottua olivat toiset aistit terästyneet ja hän saattoi
kuulla paremmin kuin toiset. Hetkistä myöhemmin Greta astui mökkiin.
Sähkösanoma, jonka Peter oli hänelle kirkossa antanut, oli vielä hänen
kädessään. "Hyvää huomenta, Matthew -- hyvää huomenta Gubblum. --
Minulla on uutisia sinulle Mercy. Tohtorit tulevat tänään."

Mercyn pää painui äkkiä alas. Vanhan miehen pää kumartui vieläkin
syvemmälle.

"Kas niin, älä pelkää", sanoi Greta tarttuen lämpimästi hänen käteensä.
"Se ei kestä kuin hetkisen. Eiväthän tohtorit ole vahingoittaneet sinua
ennenkään, vai ovatko?"

"Ei, mutta nythän tuleekin leikkaus", sanoi Mercy vapisevalla äänellä.

Greta oli nostanut pienokaisen syliinsä. Lapsonen sirkutti ja leperteli
hänen korvaansa epämääräiset salaisuutensa.

"Ajattelehan, että kun kaikki on ohi, sinä voit nähdä pikku lemmikkisi
Ralphien."

Mercyn valottomat kasvot kirkastuivat. "Oi, niin", hän sanoi, "ja nähdä
hänen juoksevan ja ottavan kiinni perhosia. Oh, se on hirveän ihanaa!"

"Sanoitteko tänään, rouva Ritson?" kysyi Matthew silmät täynnä suuria
pisaroita.

"Sanoin, Matthew. Minä olen täällä niin kauan ja autan ja hoidan lasta."

Mercy otti pienokaisen hänen käsistänsä ja nauroi ja itki ja nauroi
taas. "Äiti ja Ralphie leikkivät yhdessä, puutarhassa, lemmikkini,
ja Ralphie saa nähdä hevoset ja kukat ja linnut -- ja äiti -- niin,
äiti saa nähdä _Ralphien_. Oi, rouva Ritson, kuinka itsekäs minä olen!
Kuinka minä koskaan voin palkita teille?"

Kyyneleet alkoivat valua Gretan poskia pitkin. "Minähän se olen
itsekäs, Mercy", hän sanoi suudellen näöttömiä silmiä. "Sinun silmäsi
antavat minulle takaisin minun miesparkani."



III LUKU.


Kaksi tuntia myöhemmin saapuivat tohtorit. Tullessaan he olivat
pistäytyneet pappilassa, ja kirkkoherra Christian oli heidän
mukanaan. He tarkastivat Mercyn silmät ja olivat tyytyväiset, sillä
vika oli kehittynyt niin pitkälle, että leikkauksen saattoi tehdä.
Heidän äänensä kuullessaan Mercy vapisi ja muuttui tuhkanharmaaksi.
Äidillisen vaistonsa pakottamana hän otti lapsen syliinsä lattialta,
jossa se touhusi omissa hommissansa ja puristi sitä rintaansa vasten.
Pienokainen avasi selälleen suuret, siniset silmänsä nähdessään
vieraat, ja hänen sopertava kielensä muuttui hiljaiseksi.

"Viekää hänet huoneeseensa ja pankaa vuoteeseen", sanoi toinen
tohtoreista Gretalle.

Äkillinen kauhu valtasi nuoren äidin. "Ei, ei, ei!" hän huusi
sanoinkuvaamattomassa tuskassa, ja lapsi itki hiukan hänen liian
voimakkaasta puristuksestansa.

"Tule, Mercy, ole rohkea pikku lemmikkisi vuoksi", pyysi Greta.

"Kuulkaa minua", sanoi toinen tohtoreista hiljaa, mutta varmasti. "Te
olette nyt upposokea ja olette elänyt täydellisessä pimeydessä enemmän
kuin puolitoista vuotta. Me voimme palauttaa teille näkönne tuottamalla
teille muutaman minuutin kivun. Ettekö te tahdo kestää sitä?"

Mercy nyyhkytti ja suuteli lasta intohimoisesti.

"Ajatelkaa, että ilman leikkausta ette ikinä saa näköänne takaisin",
lisäsi tohtori. "Te ette menetä mitään ja voitatte kaikki. Oletteko
tyytyväinen? Tulkaa, menkää nyt kiltisti huoneeseenne."

"Oh, oh, oh!" nyyhkytti Mercy.

"Ajatelkaa, vain muutaman minuutin kipu, josta tuskin tiedätte.
Ennenkuin aavistatte, mitä on tekeillä, se on jo tehty."

Mercy syleili kiihkeämmin lastansa ja suuteli sitä uudestaan ja
uudestaan aina yhä hellemmin.

Tohtorit kääntyivät toisiinsa. "Omituista turhamielisyyttä!" mutisi se
tohtori, joka ei vielä ollut puhunut. "Hänen silmänsä ovat hyödyttömät
ja kuitenkin hän pelkää, että menettäisi ne."

Mercyn tarkka korva kuuli kuiskatut sanat. "Ei se ole sitä", hän sanoi
kiihkeästi.

"Ei, herrat", sanoi Greta, "te olette erehtyneet hänen ajatuksistansa.
Sanokaa hänelle, ettei häntä uhkaa mikään hengenvaara."

Tohtorit hymyilivät ja naurahtivat hiukan. "Oh, sekö siinä on? No, sen
me voimme varmasti vakuuttaa."

Sitten miehet puoliksi huvitettuina katselivat toisiansa.

"Ah, me, jotka olemme miehiä, hyvät herrat, emme voi ymmärtää äidin
sydämen hellyyttä", sanoi kirkkoherra Christian. Ja Mercy käänsi
syvästi kiitolliset kasvonsa häneen. Greta otti lapsen hänen sylistänsä
ja tuuditti sen uneen toisessa huoneessa. Sitten hän toi sen takaisin
ja asetti kehtoon, joka oli uunin kulmalla.

"Tule, Mercy", hän sanoi, "tule poikasi tähden." Ja Mercy antoi johtaa
itsensä toiseen huoneeseen.

"Ei ole siis hengenvaaraa", hän sanoi. "Minä en jätä poikaani. Kuka
sanoi niin? Oliko se tohtori? Oh, armias taivas, eihän se ole mitään.
Ajatelkaahan, minä saan elää ja nähdä sen kasvavan ja tulevan suureksi
pojaksi."

Hänen koko kasvonsa säteilivät nyt.

"Eihän se ole mitään. Oh ei, eihän se ole mitään. Miten kamalaa olisi
ajatella, että hän eläisi ja kasvaisi ja tulisi mieheksi ja minä
makaisin kirkkomaassa -- ja minä olen hänen äitinsä! Se oli kauhean
lapsellista, eikös ollutkin? Mutta minä olen ollut niin lapsellinen
siitä asti, kun Ralphie tuli."

"Kas niin, makaa nyt ja ole tyyni ja kaikki on pian ohi", sanoi Greta.

"Antakaa minun suudella sitä ensin. Antakaa minun suudella sitä! Vain
kerran. Tiedättehän, siinä on kuitenkin suuri vaara. Ja jos hän kasvaa
-- ja minua ei olisi -- jos -- jos --"

"Kas niin, rakas Mercy, sinä et saa itkeä. Silmäsi: turpoavat, eikä se
ole hyvä tohtoreille."

"Ei, ei, minä en tahdo itkeä. Te olette hyvin hyvä; jokainen on niin
hyvä. Antakaa minun vain suudella pikku Ralphietani -- vielä viimeisen
kerran."

Greta johti hänet takaisin kehdon ääreen ja äiti painautui sen yli
kädet levällään, kuten lintuemo suojataksensa poikasiansa siipiensä
alle. Sitten hän nousi, ja hänen ilmeensä oli tyyni ja rauhallinen.

Loordi Fisher istui keittiön takan ääressä toinen; käsi kehdon päässä.
Kirkkoherra Christian seisoi hänen vierellänsä. Vanha hiilenpolttaja
itki hiljaa, ja hyvän kirkkoherran ääni oli liian samea voidaksensa
lausua niitä lohdutuksen sanoja, jotka nousivat hänen huulillensa.

Tohtorit seurasivat sänkykamariin. Mercy lepäsi; rauhallisena
vuoteella. Hänen kasvoillaan ei ollut mielenliikutuksen jälkeäkään. Hän
askarteli omissa ajatuksissansa. Greta seisoi hänen vierellänsä, ja
vakava huoli kuvastui hänen kauniitten kasvojensa jokaisesta juonteesta.

"Meidän täytyy antaa hänelle kaasua", sanoi toinen tohtoreista
toverillensa.

Mercyn kasvot nytkähtivät suonenvedon tapaisesti.

"Kuka niin sanoi?" hän kysyi hermostuneesti.

"Lapseni, teidän täytyy olla hiljaa", sanoi tohtori virallisella
äänellä.

"Kyllä, minä olen hyvin, hyvin hiljaa, älkää vain tehkö minua
tajuttomaksi", hän pyysi. "Minusta ei väliä, minä en itke. Ei, vaikka
teette minulle kipeää, minä en itke. Minä en väräytäkään mitään kohtaa.
Minä teen kaikki, mitä käskette. Ja te saatte nähdä, miten hiljaa minä
olen ollut. Älkää vain tehkö minua tajuttomaksi."

Tohtorit neuvottelivat hetkisen sivulla kahden kesken kuiskaten.

"Kuka puhui kaasusta? Ettehän se vain ollut te, rouva Ritson?"

"Sinun täytyy tehdä, kuten tohtori käskee, rakas", sanoi Greta
hyväilevällä äänellä.

"Oh, minä olen oikein kiltti. Minä teen vaikka mitä. Niin, minä olen
niin hirveän urhea. Minä olen vähän lapsellinen joskus, mutta minä
_voin_ olla urhea, enkös voikin?"

Tohtorit palasivat vuoteen luo.

"Hyvä on, me emme käytä kaasua", sanoi toinen. "Te olette uljas, pikku
nainen, kaikesta huolimatta. Kas niin, olkaa nyt hiljaa -- hyvin
hiljaa."

Toinen tohtoreista laittoi kääreitä kuntoon ja toinen asetteli Mercyn
päätä saadakseen valon edullisimmin lankeamaan.

Keittiöstä kuului heikkoa ääntä.

"Odottakaa", sanoi Mercy. -- "Siellä on isä -- hän itkee. Pyytäkää
häntä, ettei hän itke. Sanokaa, ettei se ole mitään."

Hän naurahti kevyesti.

"Kas niin, hän kuuli sen -- sanokaa, että minä vain nauran."

Greta jätti varpaisillaan huoneen. Vanha Matthew istui yhä riittyvän
lieden ääressä ja heilutteli tasaisesti nukkuvaa lasta. Kirkkoherra
Christianin silmät kääntyivät rukouksessa ylös.

Kun Greta palasi sänkykamariin, Mercy sanoi hänelle hyvin hiljaa:
"Antakaa minun pitää kädestänne, Greta -- saanko minä sanoa Greta?
Noin", ja hänen sormensa puristivat suonenvedon tapaisesti Gretan kättä.

Leikkaus alkoi. Mercy pidätti henkeänsä. Hänellä oli voimakasta
pohjoisten maakuntain verta suonissaan Vain kerran pääsi huokaus.
Vallitsi kuolemanhiljaisuus.

Parin kolmen minuutin kuluttua tohtori lausui: "Vielä hetkinen ja
kaikki on ohi."

Seuraavana hetkenä Greta tunsi sormiansa puristettavan kuin
ruuvipenkkiin.

"Tohtori, tohtori, minä voin nähdä teidät", huudahti Mercy
hillittömällä riemulla.

"Olkaa hiljaa", sanoi tohtori ankaralla äänellä. Puolta minuuttia
myöhemmin sidottiin tarkasti Mercyn silmiä.

"Tohtori, rakas tohtori, antakaa minun nähdä poikani", pyysi Mercy.

"Olkaa hiljaa, sanon minä", käski tohtori taaskin.

"Rakas tohtori, rakas tohtorini -- vain pilkahdus -- yksi ainoa
pikkuinen pilkahdus. Minä näin teidän kasvonne -- antakaa minun nähdä
myöskin Ralphien kasvot."

"Ei vielä, se voisi olla vaarallista."

"Vain hetkinen. Älkää panko sidettä ihan vielä. Ajatelkaa, tohtori,
minä en vielä ole nähnyt poikaani. Minä olen nähnyt muiden ihmisten
lapsia, mutta en koskaan omaani -- omaa lemmikkiäni. Oh, rakas, rakas
tohtori --"

"Te kiihoitatte itseänne. Kuulkaa minua. Ellette te nyt hillitse
itseänne, te ette milloinkaan saa nähdä lastanne."

"Kyllä, kyllä, minä hillitsen itseni. Minä olen hyvin kiltti. Älkää
vain sulkeko minua pimeään juuri nyt, kun olen näköni saanut ja
ennenkuin olen nähnyt poikani. Greta, tuokaa hänet tänne. Kuunnelkaa,
minä kuulen hänen hengityksensä. Hakekaa minun lemmikkini. Hyvät
tohtorit eivät siitä pahastu. Sanokaa heille, että jos saan nähdä
lapseni, se parantaa minut. Minä tiedän sen."

Gretan silmät uivat kyynelissä.

"Lepää hiljaa, Mercy. Kaikki on hukassa, jos nyt vahingoitat itseäsi,
rakas."

Tohtorit käärivät siteen siteen päälle kiertäen ne lujasti ympäri pään.

"Kuulkaa nyt taas", sanoi toinen tohtori. "Tätä sidettä teidän on
pidettävä silmillänne viikko."

"Viikko -- kokonainen viikko? Oi, tohtori, yhtä hyvin voisitte sanoa
iäti."

"Minä sanon viikko. Ja jos te kertaakaan kohotatte sitä --"

"Eikö hetkeksikään? Ei edes raottaa pikkuistakaan?"

"Jos te liikutatte sitä, jos hetkeksikään muutatte sitä paikaltansa, te
menetätte näkönne iäksi. Muistakaa se."

"Oi, tohtori, se on kauheata. Miksi ette sanonut sitä jo ennen? Oh,
tämä on pahempaa kuin sokeus, Ajatelkaa kiusausta, kun minä en ole
kertaakaan nähnyt poikaani!"

Tohtori oli saanut kääreen valmiiksi, mutta hänen äänensä oli vähemmän
ankara, vaikkakin myöntymätön.

"Teidän täytyy totella minua", hän sanoi. "Minä palaan tästä päivästä
viikon kuluttua ja silloin te saatte nähdä lapsenne ja isänne ja tämän
nuoren rouvan ja kaikki, Mutta muistakaa, ellette tottele minua, te
ette saa koskaan nähdä mitään. Te saatte nähdä vilahdukselta pienen
poikanne ja sitten tulette iäksi sokeaksi -- niin, ehkä _kuolette_."

Mercy makasi hetkisen hiljaa. Sitten hän sanoi aivan hiljaa:

"Rakas tohtori, antakaa minulle anteeksi. Minä tahdon tehdä, kuten
käskette ja lupaan olla kiltti. Minä en koske käärettä. Ei, pienen
poikani vuoksi minä en; sitä koskaan, koskaan koske. Te saatte tulla
itse ja ottaa sen pois, ja sitten minä voin nähdä."

Tohtorit lähtivät pois. Greta jäi koko siksi yöksi mökkiin.

"Oletko nyt onnellinen, Mercy?" kysyi Greta. "Oi, olen", myönsi Mercy.
"Ajatelkaa, vain viikko! Ja sitten hän on niin kaunis."

Kun Greta auringon laskiessa vei lapsen hänen luokseen, kuvastui
sanomaton ilo hänen kalpeilta kasvoiltansa, ja kun Greta seuraavana
aamuna heräsi, lauleli Mercy hiljalleen itsellensä auringon noustessa.



IV LUKU.


Joukko kaivosmiehiä oli kokoontunut vuorikaivoksen lähelle sinä aamuna.
Oli maksupäivä. Sääntönä oli, että aamuvuorolaiset kulkivat konttorin
kautta ennenkuin menivät kaivokseen kello kahdeksan, ja yövuorolaiset
kävivät palkoillansa kotimatkalla muutamaa minuuttia myöhemmin. Kun
ensimmäiset miehet saapuivat konttorille, oli ovi suljettu ja lappuun
oli kirjoitettu: "Kaikki palkat, jotka oli määrä maksaa tänään klo 8
a.p., maksetaan huomenna samaan aikaan."

Pian tulivat yövuorolaisetkin ylös ja hetkisen keskusteltuaan molemmat
vuorot yhtenä miehenä -- lukuunottamatta konemiehiä -- kokoontuivat
sopivalle paikalle neuvottelemaan. Noin sadan kyynärän päässä siitä
oli muuan kaivoksen alku. Se oli aikanaan tehty vuoren rinteeseen ja
nyt muodosti neliömäisen teatterin aukon, jonka molemmin puolin kohosi
jyrkkä vuorenseinä huimaavaan korkeuteen. Tänne nämä pari sataa miestä
suuntasivat askelensa kolmen ja neljän miehen ryhmissä, lyhdyt käsissä
ja ruosteenpunaiset puvut kiiltäen aamuauringossa.

Päätettiin lähettää lähetystö isännän luo pyytämään, ettei mitään
viivytystä pidettäisi, vaan maksu suoritettaisiin, kuten tavallisesti.
Toiset miehet jäivät paistattamaan päivää siksi, kun kaksi hartiakasta
jurria, jotka osasivat käyttää kieltänsä terävämmin kuin muut, meni
toimistoon neuvottelemaan.

He olivat juuri kulkemassa kaivosaukon ohi, kun koneenhoitaja ilmoitti,
että isäntä juuri tulee kaivoksesta ylös. Hetkistä myöhemmin Hugh
Ritson ilmestyikin flanellipuvussansa lähettiläiden eteen.

Kuultuaan heidän asiansa hän heti päätti itse tulla antamaan miehille
vastauksensa. Kaivosmiehet tekivät hänelle kunnioittavasti tilaa ja
sitten kerääntyivät piiriin hänen ympärillensä.

"Miehet", hän sanoi vanhalla, päättävällä tavallansa, "sallikaa minun
sanoa rehellisesti, kuten mies miehelle sanoo, että minä en voi
maksaa tänä aamuna, kun minä en ole saanut rahaa. Minä koetin saada
sitä, mutta en onnistunut. Tänä iltana minä saan paljon enemmän kuin
maksuihini tarvitsen ja huomenna teille maksetaan koron kanssa."

Miehet vilkuilivat toisiinsa ja keskustelivat hillityllä äänellä.

"Tuohan on niinkuin pitääkin", virkkoi muuan.

"On kyllä, eikä kannata murista", lisäsi toinen.

Mutta oli muutamia, jotka eivät tyytyneet niin vähään eivätkä tahtoneet
suostua odottamaan, vaan sanoivat ajatuksensa suoraan. Niinpä rohkein
heistä työntyi esille ja virkkoi:

"Herra Ritson, me emme ole samanlaisia kuin paremmat ihmiset, jotka
voivat antaa saatavistaan luottoa. Me vaarimme kuuren päivän palkan,
koska olemme sitä kuusi päivää tienanneet. Ja jos me nyt jäämme
palkatta vaikkapa päiväksikin, täytyy meirän olla se päivä rahatta, ja
se on hieman haitallista, sillä meillä on vaimo ja perillisiä."

Kuului mutinaa joukosta, ja toinen tyytymätön lisäsi:

"Ajat ovat muuttuneet siitä, kun meillä oli varaa säästää. Me elämme
nyt kärestä suuhun, ja suu on silloinkin valmis, kun käsi ei olekaan."

"Näinä aikoina ei ole ollutkaan paljoa tuhlata", lisäsi se, joka oli
ensiksi puhunut. "Ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin työmiehen
vaimo heitti viisipuntasen vasten miehensä silmiä ruikutellen, että
mitä hän sen vertaisella tekee."

"Niin, niin", myönsivät toiset kuorossa. "Minä en voi tarjota teille
menneen ajan makeanleivänpäiviä", sanoi Hugh Ritson, "eikä ole minun
syyni, ettei kaivos ole menestynyt niin hyvin, kuin olen toivonut."

Hän lähti astelemaan pois, kun joukko ympäröi hänet uudestansa.

"Varttokaas", huudahti joku kaivosmiehistä, "on eräs toinen asia,
josta muutamat meistä haluaisivat huomauttaa isännälle, ja se koskee
kaivoksen rakennetta."

"Miten niin?" kysyi Hugh Ritson katsahtaen ympärilleen.

"Muutamat meistä arvelevat, että kaivos ei ole varma, kun monista
osista hiekka juoksee melkein valtoinansa pohjalle. Useimmat meistä
ovat vanhoja kaivosmiehiä ja me ajattelemme, ettei olisi väärin
ilmoittaa teille ja pyytää rakentamaan jokseenkin kaikki varustukset
uurelleen."

"Kiitos, pojat, minä tahdon katsoa, mitä voin tehdä", sanoi Hugh Ritson
lisäten sitten hiljaisemmalla äänellä: "Minä olen jo pannut koko metsän
maanalaisiin varustuksiin, ja milloin tämä rahan hauta on valmis, sen
Jumala yksin tietää."

Hän kääntyi ympäri ja tällä kertaa hän sai jatkaa, mutta hänen
askelensa näytti tavallista epävarmemmalta.

Hän poikkesi kaivoskonttoriinsa ja tapasi siellä herra Bonnithornen.

"Aamu on varhainen, mutta minä en ole mikään unikeko, tiedäthän",
sanoi asianajaja. "Ajattelin, että meidän pitäisi hieman keskustella,
ennenkuin menemme kokoukseen Ghylliin."

Hugh Ritson ei kiinnittänyt tähän selitykseen sen suurempaa
huomiota. Hän näytti huolestuneelta ja pahatuuliselta. Riisuessaan
kaivosflanellinsa ja pukiessaan ylleen tavalliset vaatteensa hän kertoi
herra Bonnithornelle, mitä juuri oli tapahtunut ja lisäsi sitten:

"Jos jokin oli välttämätöntä minulle osoittamaan, että tämän päivän
ikävä selvitys on tapahtuva, niin on se tämä miesten esiintyminen."

"Se tulee kuin loppuisku sinun jo epäonnistuneille yrityksillesi",
sanoi asianajaja omituisella tavallansa hymyillen. "Omituista, eikö
totta?"

"Epäonnistuneille!" huudahti Hugh Ritson ja kohotti ihmetellen
silmäkulmiansa.

Hetkisen kuluttua hän huoahti syvään ja sanoi harmin kadotessa hänen
kasvoiltaan:

"Ah, niin, vaikkapa saakin kärsiä se nainen, joka on jo kärsinyt
kylliksi, on kuitenkin mies iäksi toimitettu pois tieltä."

Bonnithorne liikahti istuimellansa.

"Luuletko niin?" hän kysyi.

Ääni tuntui Hugh Ritsonin korvissa vahingoniloiselta.

"Se vaihto todellakin oli onneton, eikö ollutkin?" lisäsi asianajaja.
"Tämä toinen näyttää olevan monin verroin kiusallisempi."

Hugh Ritson jatkoi äänetönnä pukeutumistansa.

"Näethän, vaihdossa sinun asemasi kokonansa huonontui", lisäsi
asianajaja.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Katsos, älä luota _liian_ paljoa voittoosi. Toinenhan oli _sinun_
käsissäsi, kun sen sijaan tämä _vieras_ nyt hallitsee sinua."

Hugh Ritson polki tulisesti jalkaa, mutta sanoi kuitenkin kiukkuansa
hilliten:

"Hänen rikoksensa antoi hänet minun käsiini."

"Antoi -- niin kyllä", myönsi herra Bonnithorne.

Hugh Ritson katsoi kysyvästi häneen.

"Kun sinä panit hänen rikoksensa _toisen_ niskoille, silloin tästä tuli
vapaa mies", selitti asianajaja.

Seurasi äänettömyys.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Hugh Ritson synkästi.

"Se merkitsee sitä, että sinun valtasi Paul Draytoniin on loppunut."

"Kuinka niin?"

"Koska sinä et koskaan voi ilmaista hänen rikostansa, ilmaisematta
ensin omaa syyllisyyttäsi."

"Kuka puhuu ilmaisemisesta?" sanoi Hugh Ritson äreästi. "Tänä päivänä
tämä mies muuttuu omaksi itseksensä Paul Lowtherin nimellä -- omalla
nimellänsä, vaikk'ei hän tiedä sitä, tomppeli kun on. Siksi kysyn: mitä
sinun epäilysi merkitsee?"

Bonnithorne liikahti kiusaantuneena.

"Ei mitään", hän sanoi nöyrästi, mutta kummallinen hymy leikki vielä
hänen alas-käännetyillä kasvoillansa.

Seurasi taaskin äänettömyys.

"Tiedätkö sinä, että Mercy Fisher saa piakkoin näkönsä takaisin?" sanoi
Hugh.

"Niinkö? Merkillistä, merkillistä!" sanoi asianajaja nyt todellakin
hämmästyen. "Lakikirjat eivät tiedä kertoa näin erikoisesta
tapauksesta, että jonkun henkilön persoonallisuuden voisi todistaa vain
yksi ainoa ihminen ja tämä henkilö juuri ratkaisevalla hetkellä tulee
sokeaksi. Omituista, eikö totta?"

Hugh Ritson hymyili kylmästi.

"Omituista? Sano kohtalon tuomio", hän vastasi. "Minä uskon, että
teidän, kirkon ihmisten, luulonne Jumalan johdosta on vain harhaanvievä
otaksuma ja johtuu lyhytnäköisyydestänne."

"Luulenpa kuitenkin, että jos _hän_ saa näkönsä, ei se suinkaan tule
olemaan aivan halveksittavan lyhyt", sanoi asianajaja.

"Toimitetaan mies pois tieltä ja nainen on vaaraton", selitti Hugh. Hän
otti kirjeen muutamasta laatikosta ja antoi sen herra Bonnithornelle.
"Muistanet kai, että aioimme sen toisen lähettää Australiaan?"

Bonnithorne nyökkäsi päätänsä. "Tämä kirje on mieheltä, jonka puolesta
hän aikoi matkustaa -- mies on isäni vanha ystävä. Vastaa tähän
Bonnithorne."

"Millä sanoilla?" kysyi asianajaja.

"Selitä, että pitkä sairaus on ollut esteenä, mutta ny on Paul Ritson
toipunut täydelleen ja voi ryhtyä toimeen."

"Mitäs sitten?"

"Mitäkö sitten?" kertasi Hugh Ritson kaikuna. "No mitä sinä arvelet?"

"Lähettää _hänet_?" kysyi asianajaja osoittaen peukaloillansa olkansa
yli.

"Hänet, niin," päätti Hugh.

Toisen merkillinen äänenpaino herätti taaskin Hugh Ritsonin huomiota ja
hän katsahti äkkiä toiseen, mutta ei nähnyt mitään. Nyt hän oli puettu.

"Minä olen valmis," ja lähestyen ovea hän loi yleissilmäyksen
huoneeseen ja lisäsi: "Huomenna minä tahdon saada parhaat näistä
huonekaluista muutetuksi Ghylliin. Talo on viime aikoina ollut aivan
sietämätön ja suurin osa ajastani minun on täytynyt viettää täällä."

"Sitten sinä et aio osoittaa hänelle kovin suurta armoa?" kysyi
Bonnithorne.

"Hän ei saa tuntiakaan viipyä."

Sinä hetkenä asianajaja painoi päänsä hyvin alas.



V LUKU.


Aurinko hohti polttavana Hindscarthin huippujen yli, mutta pohjatuuli
oli viileä, niin että matka Ghylliin oli virkistävä ja helppo. Herra
Bonnithorne puhui käydessään sangen vähän, mutta Hugh Ritson tuli aivan
loistavalle tuulelle ja iloisesti hän jutteli monenlaisista asioista.
Kello oli vasta muutamaa minuuttia vailla yhdeksän, kun he saapuivat
taloon. Palvelijat puuhailivat askareissansa pukeutuneina puhtaihin
esiliinoihin ja päähineisiin.

"Ovatko herrat saapuneet?" kysyi Hugh.

"Eivät vielä, herra," vastasi yksi palvelijoista -- vanha Dinah Wilson.

Nämä kaksi miestä nousivat Hugh Ritsonin huoneeseen. Sinne oli
aamiaispöytä katettu. Asianajaja katsahti paikkoihin ja virkkoi:

"Sinä olet pyytänyt muitakin ystäviä?"

Hugh nyökkäsi ja istui harmoonin ääreen.

"Kolme tai neljä lähinaapuria", hän sanoi avaten tappeja. "Tällaisessa
asiassa on hyvä todistajain olla läsnä."

Bonnithorne vastasi hitaasti:

"Mutta mitäs sen miehen tunteista, joka niin pian ajetaan pois talosta?"

Hugh Ritsonin sormet liikkuivat koskettimilla. Hän pysähtyi ja katsahti
ympärillensä.

"Minä en ikinä ole ajatellut, että sinä olisit niin verraton
leikinlaskija, Bonnithorne," hän sanoi, mutta vain hymyn varjo häivähti
hänen kasvoillansa. "Tunteista -- _hänen_ tunteistansa!"

Kuului vilkkaita juoksutuksia uruilla ja muut äänet hukkuivat niihin.
Akkuna oli auki. Asianajaja astui sen luo ja katseli ulos. Tänä
hetkenä molemmat miehet olivat selin. Hugh Ritsonin pää oli painunut
koskettimien yli, herra Bonnithornen katse ihaili rauhallista maisemaa,
joka täyteläisenä ja uhkeana kylpi auringossa. Molempien kasvoilla oli
merkillinen hymy.

Hugh Ritson hypähti istuimeltaan.

"Ah, minä tunnen jo itseni toiseksi mieheksi!" hän virkahti astuen
muutaman kerran edestakaisin huoneessa, eikä hänen käynnissään
huomannut tavallista velttoutta. Eteisestä kuului uusien vieraiden
ääni. Hetkisen kuluttua ilmestyi eräs palvelija johtaen sisään kolme
herraa, jotka sydämellisesti pudistivat Hugh Ritsonin kättä.

"Olen hyvin iloinen voidessani palvella teitä jotenkin", virkkoi yksi
tulijoista.

"Minua suuresti ilahduttaa, että tämä onneton sukulaisuus selviää.
Sehän on skandaali." lisäsi toinen.

"Ettehän te voi elää semmoisissa oloissa. Elämä menettäisi arvonsa,
ymmärrättehän", jatkoi ensimmäinen.

Kolmas herra oli pidättyvämpi, mutta Hugh Ritson osoitti hänelle sitä
suurempaa huomaavaisuutta. Heillä oli lyhyt kuiskaava neuvottelu hieman
sivulla.

"Jos saatte toiset panttaukset mitättömiksi, minulla ei ole mitään
syytä olla lainaamatta teille rahaa maiden ja talojen kiinnitystä
vastaan," sanoi vieras herra. Tämän kuultuaan Hugh Ritson kumarsi ja
näytti tyytyväiseltä.

Hän soitti aamiaiselle.

"Pyytäkää herra Paul tänne, jos hän on valmis", hän sanoi, kun Dinah
toi tarjottimen sisään.

"Herra Paul on vielä vuoteessa, herra", hän sanoi ja lisäsi sitten
itseksensä: "Tietysti väsyttää -- sellainen lurjusteleva elämä.
Sellaista se ei ennen ollut. Ei uskoisi, että mies voi niin muuttua
kahressatoist' kuukauress' --"

"Ah, minä menen itse häntä katsomaan", sanoi Hugh ja pyytäen anteeksi
hän jätti huoneen.

Bonnithorne seurasi häntä oven ulkopuolelle.

"Oletko sinä ajatellut seurauksia?" hän kysyi. "Siitä tulee julkinen
skandaali."

Hugh hymyili ja vastasi tyynesti:

"Ketä se -- vahingoittaa?"

"Jumala tietää!" sanoi asianajaja tavallista voimakkaammin.

Hugh katsahti häneen. Sisältä kuului puheensorinaa.

"Sinä pelkäät, että sinun hyvä nimesi tulee sekoitetuksi tähän
skandaaliin, kuten sanot?"

Herra Bonnithornen kasvoille levisi outo ilme sinä hetkenä.

"_Minun_ hyvästä nimestäni tässä ei ole kysymys", hän sanoi tyynesti ja
kääntyi oveen.

"Kenenkäs sitten? -- hänen?"

Mutta asianajaja oli jo vetäissyt oven auki ja astui huoneeseen.

Hugh Ritson suuntasi askelensa siihen huoneeseen, jota Paul Drayton
piti sänkykamarinansa. Hän avasi koputtamatta oven. Sisällä oli pimeää.
Vain kapeat valojuovat pilkistivät sisään raskaitten verhojen välitse.
Ilma oli sakea ja tuoksui väljähtyneeltä tupakalta ja oluelta. Hugh
tunsi vihansa kuohahtavan, mutta hillitsi itsensä.

"Kuka siellä?" kuului käheä ääni tummien uutimien takaa, jotka
neliömäisten tolppain varassa kokonaan peittivät vuoteen pimeään.

"Täällä on ystäviä", sanoi Hugh iloisesti. "Kauanko sinä vielä viivyt?"

Kuului hiljaista murinaa.

"Vähän aikaa."

"Me alamme aamiaisen", sanoi Hugh. Hän aikoi palata ovelle.

"Onko asianajaja palannut Skotlannista?" kysyi Drayton.

"Bonnithorne? Hän on täällä. Hän ei ole sanonut, että hän on ollutkaan
poissa", sanoi Hugh.

"Hyvä on."

Hugh Ritson kääntyi vuoteen luo. "Oletko kuullut", hän kysyi hillityllä
äänellä, "että tohtorit ovat leikanneet Mercy-tytön silmiä ja hän
sangen pian saa näkönsä jälleen?"

"Häh -- mitä?" Drayton hyppäsi ylös vuoteesta. Sitten hän suori
hihojansa ja napittaen ne kiirehtimättä lisäsi: "Mutta sehän ei minulle
mitään merkitse."

Hugh Ritson jätti huoneen. Hänen mielensä kuohui, mutta sittenkin hän
tahtoi hillitä itsensä, sillä nythän tämä kurjuus loppuisi. Kun hän
kulki talon läpi, astui Peter eteiseen kädessään kirje.

"Tuleeko kirkkoherra Christian?" kysyi Hugh.

"Enpä tierä, olenko siit' kuullut", murahti Peter. "Hän ajoi minut
tuomaan tätä kirjettä. Tässä se on."

Hugh Ritson avasi kirjekuoren. Kirje oli seuraava:

"Minä en voi pakottaa omaatuntoani murtamaan leipää sellaisen miehen
kanssa, joka on rikkonut minun kotini rauhan. Ei minun ole myöskään
Kristuksen palvelijana soveliasta seurustella roistojen kanssa, joiden
pelkkä läsnä-olo levittää häpeää ympärilleen. Minun velvollisuuteni on
toimittaa ryövärit ansaittuun rangaistukseen ja sen minä sopivan ajan
tullen teenkin."

Hugh hymyili lukiessaan tätä kirjettä. Sitten hän pisti shillingin
Peterin jäykkään kouraan ja harppasi tiehensä.

"Kirkkoherra ei suvaitse tulla", sanoi Hugh vetäen Bonnithornen hiukan
syrjään, "mutta se ei haittaa. Jos hän on Gretan holhooja, olet sinä
hänen testamenttinsa toimeenpanija." Sitten hän ääntänsä korottaen
lisäsi: "Hyvät herrat, minun veljeni toivoo, että alamme aamiaisen, hän
saapuu kyllä aivan heti."

Seura istuutui pöydän ympärille, ja keskustelu oli iloista ja vilkasta.

"Erinomainen näköala", sanoi se herra, joka istui akkunaa vastapäätä.
"Olen usein ihmetellyt, ettette ole kaivattanut lahtea tuohon laaksoon,
herra Ritson."

"Olen kyllä sitä ajatellut", vastasi Hugh, "mutta ei ansaitse uhrata
sellaisia rahoja, ennenkuin tietää, että on isäntä omassa talossansa."

"Ah, totta, totta!" sanoivat useat äänet kuorossa.

Drayton astui sisään silmät punaisina ja kasvot kellanharmaina.
"Huomenta, herrat", hän sanoi karkealla kurkkuäänellänsä.

Kaksi herroista nousi ja kumarsi kylmänkohteliaasti. "Hyvää huomenta,
herra Ritson", sanoi kolmas paikaltansa.

Palvelija oli seurannut Draytonia tuoden sisään puolikypsän pihvin.
"Eikö posti ole tullut?" kysyi Drayton vaihtaen lautasia.

"Se ei voi enää olla kaukana", sanoi Bonnithorne katsoen kelloansa.

"Kuta lähempänä, sitä parempi", mutisi Drayton. Hän otti muutamia
papereita povitaskustaan ja laski ne. Sitten hän taittoi ne ja pisti
liivinsä rintataskuun, jossa hänen kellonsa olisi ollut, jos hän
sellaista olisi käyttänyt.

Kun aamiainen oli syöty, Hugh Ritson -- otti laatikosta muutamia
tärkeitä asiakirjoja. "Istukaa, herrat", hän kehoitti. Kaikki istuivat,
paitsi Drayton, joka sytytti piipun ja juoksi kysymään postia. Se ei
vieläkään ollut saapunut. "Mene sitten teroittamaan hänen kannuksiansa."

"Minun tehtäväni olisi vähemmän mieluinen", sanoi Hugh Ritson,
"elleivät jo kaikki seikat olisi ennestään tuttuja."

"Sitten me keskustelemme tuttujen seikkojen perusteella", pyhähti
Drayton hautautuen savupilven suojaan.

"Paul, minä pyydän sinua istumaan", sanoi Hugh Ritson toisella äänellä.

Drayton istui jotakin muristen.

"Minun on ilmoitettava teille", jatkoi Hugh Ritson, "että minun
veljeni, jonka te tunnette Paul Ritsonin nimellä, on päässyt selvyyteen
ja myöntää, ettei hän ole isäni perijä, koska isäni kuoli jättämättä
jälkisäädöstä."

Pöydän ympärille kokoontuneet miehet nyökyttivät kallojansa mitä
erilaisimmilla tavoilla.

"Hirvittävä isku miehelle", mutisi muuan. "Eipä olekaan ihme, että hän
on menettänyt rohkeutensa ja muuttunut hulttioksi", lisäsi toinen.

"Saatuaan tämän tietää, hän on päättänyt heti paikalla luovuttaa
kiinteimistöt niiden oikealle omistajalle."

Päät nyökkivät uudestansa ja joku mutisi jotakin kunnian vaatimuksista.

"Minä näytän teille jäljennökset isäni vihkimätodistuksesta ja omasta
syntymästäni, joka tapahtui vähemmän kuin vuosi häiden jälkeen. Näistä,
koska erinäisiä määräyksiä puuttuu, selviää, että minä itse olen isäni
laillinen perillinen."

Paperit kiersivät ympäri ja luettiin ilmeisellä tyydytyksellä.

"Niin pitkälle kaikki on selvää", lisäsi Hugh Ritson. "Mutta minun
veljeni on saanut myöskin tietää sen, ettei hän ole ollenkaan minun
isäni poika."

Kolmet hämmästyneet kasvot kohotettiin pöydästä. Bonnithorne luuhotti
pää kumarassa. Drayton istui kyynärpäällään nojaten toiseen polveensa
ja tupakoi äänettömänä.

"On käynyt selville, että hän on minun äitini ja erään toisen miehen
poika", jatkoi Hugh Ritson.

Vieraat vilkaisivat ympärillensä. "Ah, se selittää kaiken", he sanoivat.

"Teitä varmaan hämmästyttää tietää, ettei minun äitini mies
ensimmäisessä laittomassa avioliitossa ollut kukaan muu, kuin Robert
Lowther, ja se, joka nyt istuu kanssamme Paul Ritsonin nimellä, onkin
Paul Lowther."

Tätä sanoessaan Hugh asetti kaksi muuta asiakirjaa pöydälle.

Drayton selvitteli äänekkäästi kurkkuansa.

"Merkillistä, merkillistä! Nyt minulle kaikki selviää", sanoi joku
vieraista.

"Mikäs silloin on rouva Ritsonin -- tarkoitan, neiti Gretan asema?"
kysyi toinen.

"Hän on Paul Lowtherin sisarpuoli ja sentähden hänen avioliittonsa on
purettava."

Vieraat herrat liikkuivat tuoleillansa ja näyttivät hämmästyneiltä.
Drayton yhä tupakoi äänetönnä. Bonnithorne ei kohottanut päätänsä.

"Hän jättää minulle minun isäni kiinteimistöt. Mutta hän ei kuitenkaan
jää puille paljaille", jatkoi Hugh Ritson. "Hänen oman isänsä
testamentin mukaan hän perii viisituhatta puntaa."

Drayton koruutti ylenkatseellisesti kurkkuansa. Sitten hän sylkäisi
lattialle.

"Ystävät", sanoi Hugh Ritson taas, "minulla on vielä vain yksi asia,
joka minun täytyy samalla saada sanotuksi. Minun veljeni -- minä
puhun nyt Paul Lowtherista -- saatuaan haltuunsa isäni kiinteimistöt
menetteli, niinkuin hänellä olisi ollut laillinen oikeus ja panttasi
niitä. Minua surettaa sanoa, että hän panttasi ne ylenmäärin kalliista."

Kuulijat vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa.

"Jos minä olisin rikas mies, minä voisin menettää ne, mutta minä olen
köyhä mies ja minun täytyy sanoa, että nuo panttaukset ovat mitättömät."

"Onko laki sellainen?"

"On, ja kuten ymmärrätte on se siinä oikeudenmukainen", vastasi Hugh.

"Kutka ovat näiden panttilainojen antajat?"

"Se onkin ikävin kohta koko asiassa. Suurin luotonantaja ei ole kukaan
muu kuin Robert Lowtherin tytär -- Greta."

Levotonta liikehtimistä ja salaisia katseita. "Sääli häntä."

"No, hänen olisi pitänyt ottaa selvä panttikirjojen antajasta. Kuka on
hänen asianajajansa?"

"Hänen isänsä jälkisäädöksen toimeenpanija, ystävämme herra
Bonnithorne."

"Kuinka paljon hän menettää?"

"Pelkään, että melkoisen summan -- ehkä puolet omaisuudestansa", sanoi
Hugh.

"Sama se sille. Sitä ei voi auttaa. Ei suinkaan herra Ritson voi ottaa
vastaan kiinteimistöjä, jotka joku väärä mies on puhtaiksi nylkenyt."

Draytonin pää oli yhä painuksissa, mutta hän hankasi levottomasti
lattiaa jalallansa.

"Minun tarvitsee sanoa vain muutama sana tämän lisäksi", alkoi
Hugh taas. "Näin tärkeissä asioissa täytyy olla todistajia, muuten
minä olisin selvittänyt tämän Paulin ja herra Bonnithornen kanssa
salaisesti." Hän hiljensi äänensä ja lisäsi: "Katsokaas, tähän sekautuu
myöskin minun äitiparkani, ja vaikka hän ei enää kuulu maailmaan, hänen
hyvä nimensä on kuitenkin minulle pyhä."

Merkitseviä katseita taaskin. Asianajaja siirtyi akkunan luo.

"Mutta herra Bonnithorne voi selittää teille, että laki pakottaa minut
karkoittamaan veljeni kokonaan tiloiltani. Te saatte tietää, että
Englannin lain mukaan äpärästä saattaa tulla perijä; silloin häntä
sanotaan lakikielellä äpäräesikoiseksi." Hänen äänensä hieman värisi,
kun hän lisäsi: "Uskokaa minua, minulla ei ole valitsemisen varaa."

Drayton polki jalkaa, heitti piippunsa pöydälle ja hypähti seisoalleen.
"Koko tuo juttu on silkkaa valhetta", hän karjahti. Sitten hän kaivoi
liivinsä taskusta esille papereita. "Tässä on minun kastetodistukseni,
suora ja selvä."

Hän tankkasi sen ääneen:

"Ritson, Paul; isä, Allan Ritson; äiti, Grace Ritson. Syntymäpäivä, 6
p. huhtik. 1847; paikka, Criefi Skotlanti."

Hugh Ritson, hiukan kalpeana, hymyili. Toiset kääntyivät hämmästyneinä
häneen. Tahtonsa lujuudella hän oli saanut välinpitämättömän ilmeen.

"Mistä tuo tulee?" hän kysyi.

"Edinburghin arkistosta. Sanotko, ettei se ole oikea?"'

"En. Mutta minä sanon, minkä arvoinen se on. --; Hyvät herrat", sanoi
Hugh kääntyen todistajiin, "verratkaa sitä minun isäni vihkimäpäivään.
Huomatkaa: toinen on huhtik. 6 p. 1847, ja toinen kesäk. 12 p. 1847.
Vaikka tuo olisi väärentämätönkin, olisiko se laillinen?"

Drayton laski kätensä asianajajan käsivarrelle. "Nyt on teidän vuoronne
-- puhukaa nyt -- tahdotteko?" hän sanoi.

Herra Bonnithorne nousi, ja silloin Hugh Ritsonin kalpeat kasvot saivat
peikkomaisen ilmeen.

"Lapsi syntyi Skotlannissa", selitti Bonnithorne. "Jos nyt isällä
sattui olemaan kotipaikka Skotlannissa, ja äiti asui hänen luonansa
hänen vaimonansa, lapsi on laillinen."

"Ilman avioliittoa?"

"Ilman vihkimistä."

Natt hyökkäsi huoneeseen hattu toisessa ja kirje toisessa kädessä. Hän
oli kahdesti koputtanut, mutta kukaan ei ollut kuullut. "Posti, herra.
Kirje herra Paulille."

"Hyvä, poika." Drayton sieppasi sen ilosta huudahtaen.

"Mutta minun isälläni ei ollut Skotlannissa kotipaikkaa", sanoi Hugh
Ritson voitonvarmana.

"Olipa niinkin", sanoi Drayton repien auki kirjekuorta.

"Hän oli skotlantilaista syntyperää", sanoi Bonnithorne ottaen
asiakirjan Draytonin kädestä. "Katsokaa, tässä on hänen
kastetodistuksensa. Omituista, eikö totta?"

Hugh Ritsonin silmät leimahtivat. Hän katsoi tiukasti asianajajaa
silmiin. Sitten hän otti paperin.

Seuraavana hetkenä hän rutisti sen kouraansa ja heitti akkunasta
ulos. "Minä vaadin todistuksia sekä mainittuun lainkohtaan että
todistelutapoihinne nähden", hän sanoi.

"No, ja niitä saat", sanoi Drayton huutaen kiihkoissansa. "Kuunnelkaa
tätä", ja hän koetti lukea.

"Odota! Keneltä se on?" kysyi Hugh Ritson. "Joltakin nurkkasihteeriltä?"

"Oikeuskanslerilta", sanoi Bonnithorne.

"Onko se kyllin hyvä?" kysyi Drayton vahingoniloisesta.

"Anna mennä", käski Hugh Ritson naputtaen pöytää sormiensa päillä.

Drayton antoi kirjeen asianajajalle. "Lukekaa te se", hän sanoi. "Minä
en ole mikään kirjanoppinut. Minä olen herrasmies ja --" Hän vaikeni ja
siirteli jalkojansa, kun Bonnithorne luki:

"Ellei ole mitään syytä otaksua, että isä on menettänyt skotlantilaisen
kotipaikkaoikeutensa, on poika laillinen. Jos isä pojan
kastetilaisuudessa tunnusti äidin vaimokseen, tunnustaa Skotlannin laki
avioliiton lailliseksi, olipa siinä vihkimistä tai ei -- se ei muuta
asiaa."

Seurasi äänettömyys. Drayton otti kirjeen asianajajalta, taittoi sen
huolellisesti ja pisti povitaskuunsa. Sitten hän katsoi Hugh Ritsonin
kasvoihin voitonriemuisin ilmein. Bonnithorne oli siirtynyt sivulle.
Vieraat olivat ääneti.

"Kuuletko?" sanoi Drayton. "_Poika on laillinen_." Hän painosti
jokaista sanaa ja taputti kirjetaskuansa niitä kerratessaan. "Mitäs
sinä siitä sanot, häh?"

Aluksi Hugh Ritson silminnähtävästi ponnisteli säilyttääkseen
mielenmalttinsa ja hänen kasvonsa valahtivat marmorin valkeiksi.
Drayton tuli lähemmä häntä.

"Sinä tahdoit antaa minulle potkut, vai? Ajaa minut ulos talostani,
häh? Saatana, nyt on minun vuoroni, niinkuin se onkin."

Näin sanoen Drayton astui ovelle ja heitti sen selälleen.

"Tämä talo on minun", hän sanoi. "Mene ja piru sinut periköön."

Saatuaan tämän odottamattoman iskun Hugh Ritson polki jalkaa. Hän
katsoi vieraisiin ja tunsi asemansa ilkeäksi kuin roisto, jolle on
pantu kapula suuhun niin ettei hän voi puhua. Sitten hän hoippasi kädet
ojona sinne, missä Drayton seisoi.

"Anna minun puhua joku sana sinulle kahden kesken", hän kähisi äänellä,
jota tuskin saattoi kuulla.

Drayton kohotti kätensä ja puristi nyrkkinsä. "Ei tavuakaan", hän
sävähti. Hänen äänensä oli raaka ja hurjistunut.

Hugh Ritsonin sieraimet värähtelivät ja hänen silmänsä iskivät tulta.

Drayton nolostui hetkeksi, mutta räjähti sitten nauruun.

Seurasi pitkä äänettömyys. Bonnithorne seisoi yhä akkunassa pää
painuneena, kädet ristissä selän takana ja tömistellen lattiaa
jaloillansa. Hugh Ritson astui hänen luoksensa. Hän katseli häntä
hetkisen ja kosketti sitten olkapäähän. Hänen kasvonsa olivat intohimon
vääristämät, ja ääni kuului hiljaa ja syvänä kuin maan alta, kun hän
puhui.

"On eräs kirja", hän sanoi, "jonka te kirkonmiehet hyvin tuntenette,
ja se kertoo väärästä huoneenhaltijasta. Isäntä aikoi ottaa häneltä
huoneenhallituksen pois. Silloin tämä palvelija kyseli itseltänsä:
'Mitä on minun tehtävä?'"

Seurasi äänettömyys.

"Mitä hän _teki_?", jatkoi Hugh Ritson, ja sanat kaikuivat
hiljaisuudessa vihlovina kuin rautakellon läppäykset. "Hän kutsui
isäntänsä velkojat yhteen ja sanoi ensimmäiselle: 'Kuinka paljon olet
velkaa?'"

"Sata painomittaa." Silloin hän sanoi: "Kirjoita viisikymmentä'."

Seurasi toinen äänettömyys.

"Mitä tämä huoneenhaltija tarkoitti? Hän ajatteli, että kun isäntä
karkoittaa hänet palveluksestansa, velallinen ottaa silloin hänet omaan
taloonsa."

Hugh Ritsonin tapa oli nyt tyyni ja jäätävän kylmä. Hän kääntyi
puoliksi Draytoniin ja kohotti ääntänsä.

"Tämän jälkeen oli velallinen sidottu käsistä ja jaloista. Kun hän
tahtoi neuvotella huoneenhaltijan kanssa, huusi tämä: 'Rosvo',
'Väärentäjä', 'Valapatto'."

Kiusaantuneena Bonnithorne liikahteli sinne tänne. Hän avasi suunsa
puhuaksensa, mutta sanat eivät lähteneet hänen huuliltansa. Vihdoin hän
näytti heittävän hartioiltaan kuorman, joka siihen äkkiä oli laskettu
ja kasvoille ilmestyi heikko, vararikkoinen hymy, kun hän virkkoi:

"Miten meidän on selitettävä sinun vertauksesi? Oletko sinä velallinen,
jonka kädet ja jalat on sidottu, ja onko sinun veljesi viraltapantu
huoneenhaltija?"

Hugh Ritson polki voimansa perästä jalkaa.

"Käännätkö sen niin?" hän huudahti sanoja tavoitellen. "Olkoon
sitten niin!" ja hänen äänensä muuttui vihlovaksi kirkunaksi. "Tuo
huoneenhaltija on kukistuva ja hänen isäntänsä hänen kanssaan."

Sitten hän palasi sinne, missä Drayton seisoi ja hänen silmistään
hehkui hullu raivo.

"Paul Lowther --" hän sanoi.

"Sano minua Paul Ritsoniksi", keskeytti Drayton.

"Paul Lowther --"

"Ritson", korjasi Drayton ja lisäsi sitten äkkiä ääntänsä alentaen:
"Sinä annoit minulle sen nimen ja Jumalan nimessä minä sen pidän!"

Hugh Ritson kumartui pöytään päin ja otti siitä paperin, joka oli siinä
levällään.

"_Tämä_ on sinun nimesi", hän sanoi, "ja minä tahdon todistaa sen."

Drayton purskahti toisen kerran nauruun.

"Sinä et uskalla sitä koettaa", hän hohotti.

Hugh pyörähti häneen silmät tulta leimuten.

"Silloin sinä arvostelet minun rohkeuttani omasi mukaan. Mies, mies!"
hän sanoi, "tiedätkö sinä, mitä sinä aiot tehdä?"

Kuului taaskin Draytonin raaka nauru, mutta se kuoli äkkiä hänen
huulillensa.

Sitten Hugh Ritson astui ovelle. Hän heitti viimeisen silmäyksen
huoneeseen. Tuntui kuin hän olisi tietänyt joutuneensa lopun alkuun --
kuin hän olisi sinä hetkenä saanut varmuuden, ettei hän enää koskaan
näe tätä tuttua huonetta. Onni ja tulevaisuus, joka vain joku tunti
aikaisemmin näytti hänelle hymyilevän, oli jättänyt hänet ainiaaksi.
Malja, jonka hän oli jo huulilleen kohottanut, oli nyt pirstaleina
hänen jaloissansa. Hän näki sen kaiken tänä lyhyenä hetkenä. Hänen
kasvoillaan kuvastui ääretön tuska, mutta sittenkin huulilla leikki
lievittävä hymy. Hän painoi toisen käden otsallensa ja sanoi niin
hiljaisella äänellä, että se oli vain kuiskaus:

"Odota, niin saat nähdä."

Kun vieraat, jotka olivat painautuneet yhteen kuin lampaat myrskyssä,
saivat lamautuneet aistinsa takaisin, oli Hugh Ritson kadonnut. Drayton
oli lysähtänyt tuoliin lähelle Bonnithornea ja vikisi kuin pieksetty
koira.

"Menkää hänen jäljessänsä. Mitä hän aikoo? Te tiedätte, että minä aina
olin tätä vastaan."

Pian hän kuitenkin nousi seisoalleen ja nauroi, lörpötteli ja
melusi selittäen, että on ikävä, jos mies ei saa olla isäntä omassa
talossansa, ja jos ajos on parannettava, on leikkaus kestettävä.

"Aivan oikein", myönsi joku vieraista, "ja minun myötätuntoni on
täydellisesti teidän puolellanne, herra Ritson. Häpeällisempää syytöstä
ei koskaan ole miehekkäämmin torjuttu."

"Minä olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, naapuri", virkkoi
toinen, "ja sellaista kamalaa valhetta ei kukaan voi kärsiä. Paul
Lowther, toden totta! Sehän on verratonta ivaa."

"Niin, onpa melkein, eikös olekin?" sanoi Drayton. Ja sitten hän nauroi
ja he kaikki nauroivat ja olivat erinomaisen hyviä ystäviä.



VI LUKU.


Greta viipyi Mercyn luona puolipäivään asti pyytäen, houkutellen ja
lopulta komentaen häntä makaamaan hiljaa vuoteessa sill'aikaa, kun
hän itse puki ja syötti lapsen ja keitti ja puhdisti loordi Fisherin
hartaista vastalauseista huolimatta. Kun kaikki oli tehty ja vanha
hiilenpolttaja oli lähtenyt vuorelle, Greta otti pienokaisen syliinsä
ja meni Mercyn huoneeseen. Mercy kuuli pienimmätkin äänet ja jo
heidän lähestyessään nousi vuoteellansa istuallensa. Hänen kasvonsa
säteilivät, avautuneet huulet hymyilivät ja ihastuneet sormet leikkivät
hermostuneesti pieluksella.

"Miten kirkasta tänään onkaan, Greta", hän huudahti. "Olen aivan varma,
että nyt aurinko paistaa."

Akkuna oli auki ja leppoisa tuulenhenki leyhyi auringonsäteitten
välitse huoneeseen. Mercy kallisti päänsä sivulle ja lisäsi: "Ah,
sinä nuori veitikka, sinä -- siellähän sinä olet, olethan vain? --
Antakaa se minulle, se veijari." Veitikka annettiin hänelle ja hän
rankaisi sitä veijarimaisuudesta hukuttamalla sen suudelmiin. "Miten
sievät hänen kasvonsa varmaan ovatkaan! Niiden täytyy olla juuri kuin
kaksi kypsää omenaa." Ja taas satoi suudelmia. Sitten hän taputteli
ja hyssytti pienokaista, kuiskaili ja soperteli, puhalteli ilmaa
sen hiuksiin ja kutitti sitä, kunnes se nauroi ja hyppi ja kellahti
selälleen nostaen pienet kantapäänsä pystyyn, jolloin äiti peitti
sen pehmeät jalkopohjat suudelmiin ja lopuksi vangitsi suuhunsa koko
pienen jalan. "Voitteko te koskaan ymmärtää, että jalka voi olla noin
hentoinen, Greta?" hän kysyi. Ja pienokainen ryömi ja kiipesi äitinsä
rinnalle ja useammin kuin kerran koetti irroittaa äitinsä pään ympäri
käärittyä valkeata sidettä. "Ei, ei. Ralphie ei saa koskea", sanoi
Mercy käyden äkkiä vakavaksi. "Ajattelehan toki, Ralphie, yksi viikko
-- vain yksi -- ei, vähemmän -- vain kuusi päivää enää, ja sitten --
oh, sitten --" pitkä syleily, ja pieni sankari ankarasti vastusti sitä
kiihkeää syleilyä, johon äiti tätä suunnatonta ilonhetkeä ajatellessaan
hänet sulki.

Äkkiä Mercyn olento muuttui. Hän kääntyi Gretaan ja virkkoi: "Minä en
milloinkaan koske kääreeseen, en; mutta jos Ralphie päästäisi sen irti
ja se putoaisi, olisiko se minun lupaukseni rikkomista?"

Greta huomasi, mitä hänen sydämessänsä liikkui.

"Minä pelkään, että olisi, rakas", hän sanoi ja ääni väkisinkin värähti.

Mercy huokasi kuuluvasti.

"Ajatelkaahan -- sehän olisi vain Ralphie. Kiltti tohtori ei voisi
suuttua minun pikku ressulleni. Minä sanoisin: 'Poika sen teki', ja hän
hymyilisi ja sanoisi: 'Ah, se on aivan toista'."

"Anna pienokainen minulle", sanoi Greta heltyneenä.

Mercy veti lapsen lähemmä, ja seurasi äänettömyys.

"Minä olin hyvin väärässä, Greta", hän sanoi matalalla äänellä. "Ah!
Te ette voi kuvitella, mikä kauhea ajatus pisti juuri minun päähäni.
Ottakaa Ralphie. Voitteko te ymmärtää, että oma lapseni kiusasi minua?"

Kun Greta lähestyi vuodetta ottaakseen pienokaisen pois, pikku mies
sopersi ja hetken vakavuus, joka näytti luovan jonkinlaisen varjon
hänen päivänpaisteiseen elämäänsä, sai hänet yhdistämään äänteitä
oikeaksi sanaksi. "Kitta -- ym", toistettiin monta kertaa ja lihava
etusormi osoitti toisen pyöreän käden selkää.

"Se selittää, että pikku kissa on raapaissut sitä", sanoi Greta. "Mutta
siunatkoon sitä pikku hiirtä! Se osoittaa väärää kättä."

"Kitta -- ym", jatkoi lapsi ja tirkisteli äitinsä valottomiin
kasvoihin. Sinä hetkenä Mercy puhkesi kyyneliin. Hän oli kärsinyt
eilispäivän leikkauksen ääntä päästämättä, mutta nyt tuo pieni naarmu
lapsen kädessä viilsi kuin miekka hänen sieluansa.

"Lepää hiljaa, Mercy", pyysi Greta. "Se on huomenna jo mennyt."

"Mee-nyt", kertasi poikanen ja osoitti akkunaan.

"Se lemmikki tarttuu jokaiseen sanaan!" ihasteli Greta.

"Hän tarkoittaa hevosia", sanoi Mercy.

"Mee-nyt uk-ko- mee-nyt", sopersi pikku mies huomaten ajatuksen
kaikkien muiden puheesta, paitsi omastansa.

"Varjelkoon sitä kullanmurua, se varmaankin muistaa tohtorin ja hänen
hevosensa", puheli Greta.

Mercy painoi pienen käden naarmut huulilleen.

"Oi, Greta, minä olen hyvin lapsellinen, mutta äidin sydän sulaa kuin
voi."

"Voo-i", kertasi lapsi ja pyörähtäen alas Gretan sylistä, se taas
kiipesi tuolille ja otti leipäpalan, joka oli pöydällä vuoteen
vieressä. Sitten pieni kähäräpää vilahti kuin auringonsäde ovesta
keittiöön.

"Mitä minä välitän, vaikkapa muut äidit saavatkin nähdä minun lapseni?
Saanhan minäkin hänet nähdä", lohdutteli Mercy itseänsä huoaten.
"Näen", hän lisäsi, "minäkin vielä saan nähdä hänen kätensä ja jalkansa
ja silmänsä ja pehmeän tukkansa."

"Koeta nukkua tunti tai pari, rakas", sanoi Greta, "ja ehkä sinä
voit nousta vähän ylös iltapäivällä -- vain _ehkä_, tiedäthän, mutta
saammehan nähdä."

"Niin, Greta, niin. Miten hyvä te olette!"

"Sinä olet vielä paljon parempi minulle jonakin päivänä", vastasi Greta
hyvin hellästi.

"Ei -- ah, kyllä, minä muistan. Miten hirveän itsekäs minä olen. Minä
olin melkein unohtanut. Mutta on kauhean vaikea olla olematta itsekäs,
kunhan tulette äidiksi. Ajatelkaahan -- minä en koskaan pidä itseäni
Mercynä nyt. Ei, en milloinkaan. Minä olen vain Ralphien äiti. Kun
Ralphie tuli, Mercy varmaankin kuoli jollakin tavalla. Se on kauhean
hullua, eikös olekin? Se vain ei saata tuntua todelta."

"Uk-ko -- mee-nyt -- voo-i", kuului keittiöstä pienen jalan kepsutuksen
mukana.

"Kuunnelkaapas sitä. Miten soma se on! Te kuulette sen huutavan 'oh!'
ja seuraavana hetkenä se nauraa taas. Kas, nyt minä taas olen itsekäs,
mutta minä voin sen voittaa jonakin päivänä, jos Jumala on hyvä."

"Kyllä. Hän _on_ hyvä", myönsi Greta.

Hänen kätensä lepäsi oven rivalla, hänen päänsä oli painunut ja silmät
uivat kyynelissä. Tuntuiko tällä hetkellä, että Jumala oli ollut hyvin
hyvä näille kahdelle naiselle?

"Greta", sanoi Mercy, ja hänen äänensä painui kuiskaukseksi,
"luuletteko, että Ralphie on -- jonkun näköinen?"

"On, rakas -- hän on samanlainen kuin sinä."

Seurasi äänettömyys. Sitten Mercyn käsi sukelsi esille peiton alta ja
tapaili Gretan rannetta.

"Luuletteko", hän kysyi ja ääni oli tuskin kuuluva, "että isä tietää,
kuka se on?"

"En voi sanoa. Me emme ole koskaan kertoneet hänelle."

"En minäkään -- hän ei ole koskaan kysynyt -- ei kertaakaan. Mutta
tiedättehän, hän heitti paikkansa kaivoksella ja palasi takaisin
hiilihaudallensa, kun Ralphie tuli."

Greta ei vastannut. Syntyi toinen äänettömyys. Sitten Mercy kysyi
oudolla äänellä: "Onko se pian -- se koe?"

"Niin pian kuin silmäsi paranevat", vastasi Greta vakavasti, "kaikki
riippuu sinun selityksestäsi."

Sinä hetkenä sänkykamarin ovi avautui hitaasti, ja pikku mies tallusti
sisään kädessään suuri paistihaarukka, johon hän oli leipäpalansa
keihästänyt.

"Paitta", hän selitti pyytäen, "paitta", ja hän palasi keittiöön
koettaen kurottaa leipäänsä kylmälle hellalle.

"No, sinä rakas hanhi, eihän ole tulta paistaa sinun leipääsi", sanoi
Greta siepaten syliinsä pienokaisen kaikkine miesmäisine puuhineen.

Mercy oli kohonnut kyynärpäilleen ja hänen kasvoillansa kuvastui
sokeiden omituinen kaiho. Sitten hän painui alas.

"Minusta ei väliä", hän sanoi änkyttäen, "minä tahdon maata hiljaa ja
olla onnellinen ja iloinen, kuten hänkin."



VII LUKU.


Greta palasi pappilaan keskipäivän korvilla ja tapasi kirkkoherra
Christianin ja Peterin käytävällä -- toisella oli viikate olalla ja
toisella kimppu kaisloja kainalossa. Kirkkoherra asteli äänetönnä
päivänpaisteessa olkihattu työnnettynä taakse ja silmät maahan
luotuina. Hän askarteli omine ajatuksineen. Vasta kun Greta oli astunut
hänen rinnalleen ja ottanut kovasimen hänen taskustaan, hän tajusi
hänen läsnä-olonsa ja heräsi mietteistänsä.

"Suuria uutisia, Greta; suuria uutisia, tyttöseni", hän sanoi
vastaukseksi Gretan hyväilevään ja kysyvään katseeseen. "Kuinka hyvin
onkaan sanottu, että se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, varokoon, ettei
itse siihen lankea."

"Mitä uutisia, herra Christian?" kysyi Greta, ja voimakkaampi puna
ilmestyi hänen kasvoillensa.

"No, me olimme olleet niittämässä kirkkomaalla, Peter ja minä, ja kun
viikate on yhtä vanha kuin me itsekin, me menimme pajaan kallitsemaan
sitä. Sanottu ja tehty. Me saavumme pajaan ja kuka sinne myös tulee,
ellei Robbie Atkinson. Robbie pyytää meitä kanssaan ilonpitoon
Lentävään Hevoseen. -- No, me menimme siis ja otimme tuopin maitoa ja
olutta, kun Natt, Ritsonien tallimies, hyökkäsi sisään sieraimiansa
päristellen aivan kuin hevonen, jolla hänen isäntänsä on ylenmäärin
ratsastanut. Ja Natt tiesi kertoa julmasta riidasta, joka on ollut
Ghyllissä, kun nuori Hugh Ritson oli koettanut ajaa pois talosta sitä
roistoa tavalla, josta sinulle kerroin. Mutta tuo miespä kielsi, että
hän on se, miksi Hugh häntä sanoi ja väitti olevansa Paul Ritson
tuoden samalla kirjalliset todistukset, että Paul sittenkin on isänsä
laillinen perijä."

"Niin, niin. Entäs sitten?" kysyi Greta henkeään pidättäen.

Peter oli tallustanut taloon.

"No, Natt nyt ei ole aivan luotettava kertoja, pelkään, mutta yksi asia
on kuitenkin varma, ja se on: herra Hugh, joka aikoi ajaa tuon miehen
ulos talosta, onkin ajettu itse ulos kuin kerjäläinen."

Greta seisoi käytävällä vapisten päästä jalkoihin. "Minun miesparkani!"
hän huo'ahti. Sitten seurasi kysymysten tulva. "Koska tämä tapahtui?
Mitä te luulette siitä tulevan? Mihin Hugh nyt menee? Mitä hän aikoo?
Ah, herra Christian, te sanoitte aina, että se roisto tuhoaisi hänet!"

Kuului askeleita heidän takaansa. Kiihkoissaan he eivät olleet
niitä kuulleet, ennenkuin ne olivat aivan heidän takanansa. Kun he
kääntyivät, seisoivat he silmä silmää vasten herra Bonnithornen kanssa.

Asianajaja kumarsi, mutta ennenkuin he ehtivät vaihtaa
tervehdyskohteliaisuuksia, kuului hevosen askeleita tieltä, ja Drayton
ratsasti käytävälle. Hänen kasvonsa punoittivat ja hän esiintyi
pöyhkeän meluisasti, kun hän hyppäsi satulasta heidän keskellensä.

Greta kohotti toisen kätensä rinnallensa, ja toisella hän tarttui
kirkkoherra Christianin käsivarteen. Sinä hetkenä muuttuivat vanhan
miehen kasvot juroiksi ja niiden luonnollinen hyväntahtoisuus oli
kokonaan hävinnyt.

Drayton kääntyi Gretaan ja kirkkoherraan, kuten röyhkeä kerskuri.

"Minä olen tullut sanomaan kerta kaikkiaan, että minun vaimoni täytyy
asua minun kattoni, alla."

Kukaan ei vastannut. Drayton astui lähemmä pieksäen saappaansa vartta
ratsupiiskallansa.

"Laki velvoittaa minua siihen, ja minä tahdon saada sen nyt täytäntöön."

Kukaan ei vieläkään vastannut, ja Draytonin röyhkeys lisääntyi
äänettömyydestä.

"Ei niin, että minä himoitsisin häntä. -- Älkää sitä pelätkö, rouva."
Käheä nauru. "Saakeli vie, totisesti tahtoisin äitini mieluummin
vaimokseni kuin teidät!"

"Mitäs sitten?" sanoi kirkkoherra Christian hiljaa.

"Ihmisten vuoksi. Minä en tahdo olla enää ihmisten naurun aiheena.
Minun vaimoni on minun vaimoni. Aviomies on aviomies ja vaatii
kuuliaisuutta."

"Ja mitäs sitten, jos te ette sitä saa?" kysyi kirkkoherra, vanhat
kasvot valkeiksi valahtaneina.

"Mitä? Vankeus -- se on selvä." Drayton käännähti ympäri ja kosketti
asianajajaa piiskansa varrella. "Nyt on teidän tehtävänne, kertokaa
heille, mitä siitä seuraa."

Tämän vetoumuksen kuultuansa herra Bonnithorne selitti, että
aviomiehellä on oikeus vaatia oikeuksiansa, ellei hän itse ole rikkonut
"uskollisuuttansa" puolisoaan kohtaan.

"Laki", lisäsi herra Bonnithorne, "pakottaa vaimon elämään miehensä
kanssa yhdessä, tai rankaisee häntä vankeudella, ellei hän sitä tee."

"Kuuletteko?" sanoi Drayton kuopien kiihkoissaan käytävää kenkänsä
koroilla, -- "rankaisee häntä vankeudella."

Seurasi äänettömyys, ja sitten kirkkoherra sanoi hiljaa, mutta varmasti:

"Minä huomaan, että tahtoisitte saada tämän rouvan omaisuuden
tuhlattavaksenne."

"No, mitäs siitä? Eikö minulla oli oikeutta tuhlata sitä, häh?"

"Te olette tuhlannut sitä jo kylliksi varastaessanne hänelle
kiinnitetyt velkakirjat uskottelemalla olevanne hänen miehensä, mutta
nyt te menette liian pitkälle."

"Saammepa nähdä. -- Kas niin, te" -- kääntyen asianajajaan --
"tarttukaa asiaan. Ellei hän tahdo tulla, vangitkaa hänet. Kuuletteko
-- vangitkaa hänet."

Hän käännähti ympäri ja sieppasi ohjakset hevosen harjalta hohottaen
onttoa naurua. Greta vapautti kätensä kirkkoherran kainalosta ja astui
Draytonin luo, kunnes hän oli aivan hänen edessänsä silmä silmää vasten
silmät leimuten, huulet vapisten, kasvot kalpeina, koko olento suorana
ja majesteetillisena.

"Ja mitäs sitten?" hän sanoi. "Luuletteko te voivanne peloitella minua
lain kovuudella? Minua? Minua?" hän kertasi korostaen erikoisesti
jokaista tavua. "Olenko minä kärsinyt teidän tähtenne niin vähän, että
te uskallatte sanoa: 'vangitkaa hänet', aivan kuin se voisi saada minut
tulemaan teidän asunnollenne!"

Drayton koetti nauraa, mutta heikko yritys kuoli hänen kuumille
huulillensa. Hän sylkäisi maahan ja koetti kohottaa silmänsä Gretaan,
mutta ne painuivat heti piiskaan, jota hän piti kädessänsä.

"Vangitkaa minut, Paul Drayton. Minä en ole ensimmäinen, jonka olette
vanginnut. Vangitkaa minut, niin minä vapaudun teistä ja teidän
rikoksistanne", hän lisäsi ääntänsä kohottaen.

Drayton oli hypännyt satulaan.

"Sen minä teen", hän mutisi. Hän oli nyt kalpea ja lyöty ja hänen
röyhkeytensä oli kadonnut. Hän käänsi hevosensa ja iski piiskansa sen
lautaseen.

Kirkkoherra Christian kääntyi herra Bonnithorneen.

"Seuratkaa häntä", hän sanoi päättävästi ja kohotti kätensä.

Asianajaja yritti selittää, sitten näytti kovin hämmästyvän ja
huomattuaan, miten valkeat kirkkoherran kasvot olivat, kääntyi tiehensä.

Seuraavana hetkenä Greta riippui kirkkoherran kaulassa nyyhkyttäen ja
valittaen, jolloin hyvä, vanha Christian uurteisilla kasvoillaan taas
entinen, rajaton hyvyys silitteli hänen hiuksiansa hellästi kuin joku
nainen.

"Minun Paul-parkani, minun rakas mieheni!" huusi Greta tuskassa.

"Ah, Jumalan kiitos, asiat ovat nyt pahimmillansa, tämän pahemmiksi ne
eivät enää voi muuttua", sanoi kirkkoherra.

Hän vei Gretan sisään, valeli hänen polttavaa otsaansa vedellä ja
kuivasi kovalla, karkealla kädellänsä kyyneleet noista silmistä, jotka
hetkistä aikaisemmin olivat säihkyneet kuin salamat.

Noin kello viiden seutuvilla sinä iltana kuului naputus pappilan
ovelta, ja vanha loordi Fisher astui huoneeseen. Hänen olentonsa oli
vieläkin hillitympi ja juhlallisempi kuin tavallisesti.

"Minä tulin sanomaan, että minun tyttäreni pikkuinen vauva on tullut
hyvin kipeäksi", hän sanoi, "ja aivan äkkiä."

Greta nousi ja pisti hatun päähänsä ja levätin hartioillensa. Hän kiisi
jo tietä pitkin, kun vanha hiilenpolttaja oli ehtinyt vasta kynnykselle.



VIII LUKU.


Kun Greta ehti vanhan hiilenpolttajan mökille, lepäsi pienokainen
puolihorroksissa Mercyn sylissä. Sen hengitys tuntui vaikealta.
Joskus se hätkähti aivan kuin kauhistuen jotakin. Kuume oli korkea
ja suuta kuivasi. Äidin vakavat kasvot olivat painuneet sen yli ja
niiden ilmettä on mahdoton kuvata. Vain vapisevat huulet kertoivat
taistelusta, joka riehui hänen sielussansa. Mutta halu nähdä pienet,
punaiset kasvot, kiihkeä toivo saada nähdä edes vilahdukselta uinuvat
pienet silmät, äidin sydämen sanaton tuska, kun hän moitti kohtaloa,
joka oli tehnyt pienokaisen hänen rinnallaan vieraaksi hänelle niin
ettei hän edes sen piirteitä tuntenut -- kaikki oli samalla hetkellä
kirjoitettu näihin sokeihin kasvoihin.

"Onko se kalpea?" kysyi Mercy. "Nukkuuko se? Se ei puhele nyt, vaan
säikähtelee ja itkee ja joskus yskii."

"Milloin tämä alkoi?" kysyi Greta.

"Tuossa neljän tienoissa. Se oli leikkinyt ja minä kuulin, että se
hengitti raskaasti, ja sitten se tuli minun luokseni hoidettavaksi.
Onko se nyt valveilla? Kuunnelkaa."

Pienokainen levottomassa unessaan mutisi heikosti: "Uk-ko -- mee-nyt --
voo-i -- paitta."

"Se lemmikki puhuu unissaan, eikö vain?" sanoi Mercy.

Sitä seurasi hinkuva, ankara yskä.

"Se on kuristustautia", ajatteli Greta.

Hän sulki akkunan, sytytti tulen, asetti kattilan tulelle, että vesi
kiehuisi ja huoneeseen tulisi höyryä, kasteli sitten flanellin kuumassa
vedessä ja kääri sen hennon kaulan ympäri. Hän jäi koko yöksi mökkiin,
istuen pienokaisen vuoteen vieressä ja hoitaen sitä. Mercyä hän ei
voinut saada menemään levolle, mutta nuori äiti oli hyvin äänetön. Hän
ei vielä ollut varmistunut siinä ajatuksessa, että pienokainen oli
vakavasti sairas. Se oli horroksissa ja vähän kuumeessa, sen valtimo
löi kiivaasti ja se yski joskus hyvin ankarasti, mutta huomenna se
olisi parempi. Oi, niin, pian se on taas terve ja poimii kukkia
puutarhasta!

Puoliyön lähetessä valtimo äkkiä rauhoittui ja hengitys kävi
tyynemmäksi ja sairaan koko olento muuttui hervottomaksi. Mercy
kuunteli painaen korvansa lähelle lapsen suuta ja kuvaamattoman riemun
hymy levisi hänen kasvoilleen.

"Jumala sitä siunatkoon, se makaa nyt niin tyynenä", hän sanoi.

Greta ei vastannut.

"'Kitta' ja 'ukko' eivät nyt kummittele sen elämässä", lisäsi Mercy
iloisesti.

"Eivät, rakas", myönsi Greta koettaen saada äänensä niin vahvaksi kuin
voi.

"Minun rakas poikani on pian terve ja onnellinen taaskin, eikös olekin?"

"On, rakas", myönsi Greta väännellen käsiään tuskissansa.

Onneksi Mercy ei voinut nähdä toista vastausta, joka kuvastui hänen
kasvoillansa.

Mercy oli asettanut herkän sormensa lapsen nenälle ja tunnusteli
keveästi sen suun ympärystä.

"Greta", hän pelästyneenä kuiskasi, "näyttääkö se tuskaiselta?"

"Vähän", myönsi Greta hiljaa.

"Ja hänen kasvonsa -- eivätkö ne ole kylmät ja tahmeat?"

"Meidän täytyy panna sille uusi kääre", sanoi Greta.

Mercy istui vuoteen ääressä eikä tuntiin puhunut sanaakaan. Sitten hän
sanoi äkkiä oudolla, käheällä äänellä:

"Minä toivoisin, ettei Jumala olisi tehnyt Ralphieta niin suloiseksi."

Greta hätkähti näitä sanoja, mutta ei puhunut mitään.

Päivä sarasti aikaisin. Kun ensimmäiset harmaat pilkahdukset
tuikahtivat sisään, Greta kääntyi sinne, missä Mercy äänetönnä istui.
Hän näki surulliset kasvot lampun kellertävässä valossa ja päivän
sarastaessa.

Mercy puhui taaskin.

"Greta, muistatteko, mitä rouva Branthet sanoi, kun hänen lapsensa
kuoli noin kaksitoista kuukautta sitten?"

Greta katsahti ääneti kääreillä peitettyihin silmiin.

"Mitä?" hän kysyi.

"No, kirkkoherra koetti lohduttaa häntä ja sanoi: 'Lapsenne on nyt
enkelinä paratiisissa', ja silloin äiti kääntyi häneen ja sanoi:
'Teidän enkeleistänne minä en välitä! Minä en tahdo yhtään niistä. Minä
tahdon pienen tyttöni takaisin.'"

Mercyn ääni hukkui nyyhkytykseen.

Kymmenen seutuvilla tohtori tuli. Hän oli ennemmin ollut estetty.
Hän oli hyvin pahoillaan, ettei ollut voinut heti täyttää rouva
Ritsonin pyyntöä, mutta tosiasia oli, että vanha herra de Broadthwite
oli saanut hirveän kolotuksen lonkkaansa ja siihen liittyi vielä
hammastauti, ja kaikkihan tiesivät, että hänen vaatimuksiansa ei voi
sivuuttaa. Tämän nuoren naisen lapsiko on kipeä? Kuumeessa, levoton,
säikähtelee unissaan, yskii? Ah, kuristusyskä -- niin, kuristus,
varma kuristustauti, arveluttava. Katsotaanhan. Kuinka vanha se on?
Puolitoista vuotta? Ah, paha, hyvin paha. Aivan yleinen toisella
vuodella olevissa lapsissa. Hyvin arveluttavaa. Tulehdus kurkunpäässä,
joka sulkee ilmatiehyen. Päättyy usein kouristuksiin ja lapsi tukehtuu.
Ikävää, hyvin ikävää. Katsotaanhan vielä. Kauanko siitä on, kun kohtaus
alkoi? Eilen kello neljä. Ah, pitkälle ehtinyt, liian pitkälle. Suuri
mies pian katosi ruiskutettuaan vastamyrkkynsä ja tehtyään kaiken, mitä
lääkäri voi.

Mercy oli kuullut kaiken, ja hänen pidätetty tuskansa puhkesi
nyyhkytyksiin.

"Oi, ajatelkaa, minä en kuule enää koskaan Ralphien ääntä, ja hänen
valkeat, kylmät kasvonsa katsovat arkusta sill'aikaa, kun toiset lapset
leikkivät päivänpaisteessa ja ottavat kiinni perhosia! Ei, ei, se ei
voi tapahtua, Jumala ei voi sallia sen tapahtua. Minä rukoilen Häntä,
ja Hän pelastaa minun lapseni. Hän voi tehdä kaikki ja koko maailma on
hänen. Mitä minun pieni poikaseni on Hänelle? Hän ei voi ottaa sitä
minulta."

Gretan sydän oli liian täysi, jotta hän olisi voinut puhua. Mutta hän
saattoi itkeä hiljaa, eikä kukaan tiennyt sitä. Mercy ojentui vuoteen
yli ja ottaen hellästi lapsen syliinsä kohotti sen ylös ja lankesi
polvillensa.

"Armollinen Isä", hän sanoi lapsen suloisella, luottavalla äänellä,
"tämä on minun Ralphieni ja minä rakastan häntä niin syvästi. Sinä et
voi ajatella, kuinka syvästi minä häntä rakastan. Mutta hän on sairas,
ja tohtori sanoo, että se kuolee. Oi, rakas Isä, kuinka kauheata
olisikaan sanoa: 'Hän on siirtynyt pois'. Enkä minä ole koskaan nähnyt
häntä. Sinä et voi ottaa häntä pois, ennenkuin hänen äitinsä on nähnyt
hänet. Niin pian se vielä tapahtuu -- vain viisi päivää vielä. No,
sehän on ihan kohta. Ei huomenna, ei ylihuomenna eikä sitä seuraavana
päivänä, vaan sitten."

Hän lausui vielä monta lapsellista rukousta ja nousi sitten hymy
huulillaan ja asetti lapsen takaisin tyynyille.

"Kuinka kärsivällinen se onkaan!" hän jutteli. "Se ei voi sanoa
'kiitos', mutta minä olen varma, että sen silmät puhuvat. Antakaapa kun
minä koettelen." Hän pani sormensa kevyesti sen luomille. "Ei, ne ovat
suljetut: hän varmaankin nukkuu. Oh, rakas, se nukkuu kauhean paljon.
Ovatko sen posket punakat? Miten hiljaa se on! Kunpa se voisi sanoa:
'Mamma!' Oi, kuinka minä tahtoisin sitä nähdä!"

Hän vaikeni hetkeksi ja tarttui sitten Gretan hameeseen.

"Greta", hän sanoi kiihkeästi, "jokin sanoo minulle, että jos minä
näkisin Ralphien, niin se paranisi."

Greta hypähti kauhuissaan ylös. "Ei, ei, ei, sinä et saa sitä
ajatella", hän sanoi.

"Mutta jokin kuiskasi sen minulle. Se oli varmaankin Jumala itse.
Tiedättehän, että meidän täytyy aina totella Jumalaa."

"Mercy, ei se ollut Jumala, joka sen sanoi, vaan sinun oma sydämesi.
Sinä et saa totella sitä."

"Minä olen varma, että se oli Jumala", päätti Mercy. "Minä kuulin sen
aivan selvään."

"Mercy rakas, ajattele, mitä sinä puhut, ajattele, mitä sinä aiot
tehdä. Jos sinä sen teet, sinä olet ikuisesti sokea."

"Mutta minä olisin pelastanut Ralphien."

"Ei, ei, et olisi."

"Eikö häntä voi pelastaa, Greta?"

"Taivainen Isä yksin sen tietää."

"Hyvä, Hän kuiskasi minun sydämeeni, ja kuten sanotte, hän tietää
parhaiten."

Greta joutui epätoivoon. Hänen ylevä sydämensä ei voinut vedota
kiitollisuuden ja velvollisuuden tunteeseen silloin, kun äidinrakkaus
vaati toista. Mutta hän tunsi, että koko hänen onnensa riippuisi siitä,
miten toinen menettelisi. Jos Mercy saisi näkönsä, kaikki kääntyisi
hyväksi hänelle ja hänen omillensa; jos Mercy kadottaisi sen, olisi
koko tulevaisuus synkkä ja toivoton.

Päivä kului verkalleen, ja lapsi huononi huononemistaan. Illalla palasi
vanha hiilenpolttaja ja pistäysi sänkykamariin. Hän seisoi vuoteen
ääressä ja katseli vääntyneitä pieniä kasvoja ja kun lapsen silmät
avautuivat, hän tarjosi sille laihtuneen etusormensa. Mutta pyöreä käsi
ei tarttunut siihen enää.

Vanhan miehen huulet vapisivat valkean parran takana.

"Se oli suloinen pikku olento", hän sanoi hellästi ja kääntyi pois.

Hän jätti soppansa koskematta ja asteli portaille. Siellä hän
istui vuoleskellen oratuomikeppiä. Aurinko painui Ankerias-kallion
taa ja koko laakso ui illan autereessa. Cat Bellsin huippu hohti
kirkkaana vaipuvan auringon luodessa siihen viimeisiä säteitänsä.
Raitis etelätuuli alkoi puhaltaa ja vilja huojui ja välkähteli
kuiskaillen ihmeellisin kielin yön tervetulleeksi. Koira makasi vanhan
hiilenpolttajan jaloissa, avaten joskus silmänsä ja tavoitellen
lentäviä kärpäsiä, jotka ilokseen näyttivät tahtovan kiusoitella sitä.

Nuori elämä sisällä riutui loppuansa kohden. Ei kuulunut enää kirkuvaa
yskää, äänekäs hengitys kävi säännöttömämmäksi ja korahtelevaksi. Mercy
nosti lapsen vuoteesta ja istui se sylissänsä takan edessä. Greta näki
sen silmien avautuvan ja samana hetkenä hän näki sen huulten liikkuvan
hiljaa, mutta hän ei kuullut mitään.

"Hän kutsuu äitiänsä", sanoi Mercy kallistaen korvansa lähelle lapsen
suuta.

Seurasi pitkä äänettömyys. Mercy puristi lasta rintaansa vasten. Sen
läheisyys näytti lievittävän hänen tuskaansa.

Greta seisoi ja katseli. Hän näki pienten huulien liikkuvan taas, mutta
nytkään hän ei kuullut mitään.

"Hän kutsuu äitiänsä", kertasi Mercy miettivästi, "ja oh, hän tietää
lähtevänsä niin pitkälle matkalle!"

Vielä kerran liikkuivat pienet huulet.

"Hän kutsuu minua", sanoi Mercy kuunnellen henkeään pidätellen ja hän
tuli levottomaksi ja kiihoittui. "Hän muuttaa pois, minä kuulen sen.
Hän on hyvin kaukana. -- Ralphie, Ralphie!" Hän oli kohottanut lapsen
hyvin lähelle kasvojansa. "Ralphie, Ralphie!" hän huusi.

"Anna lapsi minulle, Mercy", pyysi Greta.

Mutta äiti puristi sitä suonenvedontapaisesti.

"Ralphie, Ralphie, Ralphie!"

Äkkiä levähtivät valkeat vaatteet. Sinä hetkenä side ole pudonnut
Mercyn silmiltä ja hän tirkisteli lapsen kasvoihin silmät villeinä ja
pois suunniltansa.

"Ralphie, Ralphie... _Hugh_!" hän huusi.

Äiti oli lopultakin nähnyt lapsensa ja sinä hetkenä hän oli tuntenut
siinä isän piirteet.

Seuraavana hetkenä Jumalan enkeli liiteli läpi tämän murheiden talon,
ja lapsi lepäsi kuolleena äitinsä rinnoilla.

Mercy näki sen ja hänen kiihkonsa asettui. Hän nousi hiljaa seisoalleen
ja asetti pienokaisen vuoteelle. Ei kuulunut ainoatakaan huokausta,
eikä vuotanut yhtään kyyneltä. Hänen kasvonsa vain olivat tuhkanharmaat
ja hänen valkeat huulensa vapisivat.

"Greta", hän sanoi hyvin hiljaa, "tahtoisitteko mennä hakemaan _häntä_?"

Greta suuteli hellästi tytön otsaa. Hänen oma tyyni, luja mielensä
lannistui. Koko maailma oli nyt hänelle kuollut.

"Kyllä, rakkaani", hän kuiskasi.

Seuraavana hetkenä hän oli jättänyt huoneen.



IX LUKU.


Ilta oli joutunut. Silloin tällöin lintujen kirkuna kaikui läpi
hämärtyvän illan. Pitkä hopeanhohtoinen viiru häipyi vähitellen
äärettömyyksiin Hindscarthin yläpuolelta. Greta riensi kaivosvuorelle.
Nostokoneitten vitjojen kitinä ilmaisi, että työ kaivoksessa jatkui.

Siitä oli nyt puolitoista vuotta, jolloin onnettomuus ja mustin ja
kauhein epätoivo heitti ensikerran synkän varjonsa hänen elämäänsä,
eivätkä ne pilvet olleet poistuneet hetkeksikään, ennenkuin kolme
päivää sitten. Silloin muutamana hetkenä valo oli välähtänyt pilvien
välitse ja hän oli nähnyt tien, joka voi johtaa hänet tästä tuskain
sokkelosta ulos. Mutta nyt näytti kohtalon tuomio riistäneen häneltä
ainiaaksi elämän, toivon ja rakkauden.

Mercy olisi ikuisesti sokea! Kaikki oli nyt peruuttamattomasti
tapahtunut. Gretan voimakas, tyyni mieli painui painumistansa. Hän
näki petturin ainiaaksi voittaneen oikean miehen aseman ja nimen, ja
hän näki sen oikean miehen laahustaen kulkevan elämäänsä -- hylkiönä,
pilkattuna, kantaen häpeän kuormaa, rikoksen merkki otsallensa
poltettuna. Ja tämä onneton mies oli hänen puolisonsa, eikä hänellä
ollut muuta jäljellä kuin vaimonsa rakkaus, ei muuta toivoa kuin hänen
uskollisuutensa.

Greta pysähtyi Hugh Ritsonin toimiston ovelle ja koputti. Hetkistä
myöhemmin nämä kaksi seisoivat silmä silmää vasten. Hugh oli puettu
kaivosflanelliinsa ja seisoi pöydän ääressä, jolla lamppu paloi. Kun
hän tunsi tulijan, hän kohotti toisen kätensä ohimoillensa ja toinen
lepäsi kaminan reunalla. Gretan huulet omituisesti nytkähtelivät, ja
Hugh sai vaistomaisen varmuuden, että Greta sitten viime tapaaman oli
tullut laihemmaksi ja läpikuultavammaksi.

"Tule minun kanssani", kuului Gretan värisevä kuiskaus. "Mercyn lapsi
on kuollut ja tyttöparka pyytää sinua luoksensa suuressa surussansa."

Hugh ei puhunut aluksi mitään, vaan varjosti silmiänsä lampun valolta.
Sitten hän sanoi äänellä, joka oli aivan toinen kuin hänen omansa:

"Minä seuraan sinua."

Greta oli pitänyt kiinni oven vetimestä ja nyt hän kääntyi mennäksensä.
Hugh astui askelen häntä lähemmäksi.

"Greta, eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa minulle?" hän kysyi.

"Mitä sinä toivoisit minun sanovan sinulle?"

Hugh ei vastannut; hänen silmänsä painuivat maahan Gretan katseen
edessä.

Greta teki kädellänsä kevyen liikkeen lisätessänsä:

"Sinun ja minun ei pitäisi viipyä samassa huoneessa -- ei koskaan olisi
pitänyt viipyä -- mutta minun asiani ei ole se."

"Minä olen tämän ansainnut", sanoi Hugh nöyrästi.

"Hirveä työ on tehty -- niin, tehty, eikä sitä voida enää auttaa. Mutta
koska olet kysynyt, mitä minulla on sinulle sanottavaa, on se tämä: Se
mies, joka on ollut sinun pahuutesi välikappaleena ja hallitsee nyt
sinua, on ollut tänään sanomassa minulle, että hän voi pakottaa minut
elämään hänen kanssaan ja jos kieltäydyn, hän voi vangituttaa minut.
Voiko hän tehdä sen?"

Hugh Ritson kohotti silmänsä ja tuijotti tylsänä ja älyttömänä eteensä.

"Elää hänen kanssaan -- hänen? Sinun elää hänen kanssaan?" hän sanoi
hajamielisesti.

"Elää hänen kattonsa alla -- ne olivat hänen sanansa. Voiko hän tehdä
sen? Minä tarkoitan, tunnustaako laki hänet minun miehekseni."

Hugh Ritsonin silmät pyörivät.

"Tehdä sen? Sinun miehesi?" hän toisteli sekavasti.

"Minä tiedän, mitä hän tahtoo", sanoi Greta raskaasti huoaten. "Ei hän
ollenkaan toivo minua itseäni, mutta hän ei voi saada toista, ellei
toista ensin saa."

"Toinen ilman toista?" kertasi Hugh Ritson matalalla äänellä. Sitten
hän kävi huoneen yli tavattoman kiihtyneenä. "Greta, tuo mies on --
tiedätkö sinä, _kuka_ hän on?"

"Paul Drayton, Hendonin kapakoitsija", vastasi Greta kylmästi.

"Ei, ei; hän on sinun --"

Hän pysähtyi otsa rypyssä ja sormet nyrkkiin puristettuina.

"Tahdotko sinä sanoa _minulle_, että hän on minun mieheni?" kysyi Greta
arvokkaasti.

Hugh Ritson vei taas kätensä ohimoillensa.

"Greta, minä olen ansainnut sinun epäluulosi", hän sanoi ääntänsä
muuttaen.

"Mikä on tehty, sitä ei koskaan voi saada tekemättömäksi", vastasi
Greta.

Hughin ääni oli saavuttanut tyyneytensä, mutta hänen käytöksensä oli
vielä kiihoittunut.

"Ehkäpä minä voin sinua vielä palvella", hän sanoi. "Minä olen tehnyt
sinulle liian paljon vääryyttä. Minä tiedän sen."

"Mitä arvoa sinun katumuksellasi on nyt?" kysyi Greta. "Se tulee liian
myöhään."

Hugh katsoi häntä lujasti silmiin ja vastasi:

"Greta, sangen syvä totuus sisältyy väitökseen, että onnettomin mies
maailmassa on se, joka tuntee omantunnontuskia _ennen_ kuin on tehnyt
rikoksen. Minä olin -- minä olen -- se mies. Minä tein, mitä minä tein,
tietäen, että katuisin sitä -- ah, elämäni viimeiseen hetkeen asti.
Mutta minut ajettiin siihen. Minulla ei ollut voimaa vastustaa sitä: se
hallitsi minua silloin ja se hallitsee minua yhä."

Greta oli painanut sormensa päät lujasti leukaansa. Hugh Ritson astui
askelen lähemmä.

"Greta", hän sanoi, ja ääni painui katkonaisiksi kuiskauksiksi, "on
miehiä, joille rakkaus on lyhyt henkäys, myrsky, joka lyö heitä
kasvoihin ja hukuttaa hyökylaineihinsa ja samassa häviää. Minulle se
on haava, syvä, kalvava, sisäinen haava, joka riuduttaa ja polttaa."
Gretaa värisytti. Oli kuin hänen sanansa olisivat viillelleet häntä.
Kärsimättömin elein hän kääntyi oveen sanoen:

"Tämä on sinun lapsesi kuolinhetki, ja taivas sinulle anteeksi suokoon,
se tuntuu olevan myöskin sinun veljesi toiveiden kuolinhetki", hän
katsahti ympärilleen. "Ajatteletko sinä _häntä_?" hän lisäsi ääntänsä
korottaen. "Kun sinä näet tuon miehen hänen paikallansa, hävittävän
hänen ja minun omaisuuttani, ajatteletko sinä koskaan, _missä hän on_?"

Hänen äänensä vapisi ja katkesi. Seurasi hetken äänettömyys. Hän oli
kääntänyt päänsä sivulle, ja Hugh kuuli tukahdutettua nyyhkytystä.

"Kyllä, minä ajattelen häntä", vastasi Hugh hitaasti. "Öisin,
unettomina hetkinä minä ajattelen häntä ja missä hän on, ja minä pidän
häntä onnellisena miehenä -- niin, onnellisena miehenä! Mitä siitä, jos
hän käyttää vangin pukua? _Hänen_ sieluansa ei paina kuolemansynti.
Toista on minun -- _katso_ minuun!"

Hän hymyili julmasti.

"Minä olen kuullut kaiken", sanoi Greta. "Sinä olet kylvänyt tuulta ja
korjaat myrskyä."

Hughin huulilta kuului naurua muistuttava ääni. Se kohosi katkeruuden
lähteistä, jotka kuohuivat syvällä hänen sydämessänsä.

"Ei sitä", hän sanoi, "kaikki se kyllä häviää pois."

Greta seisoi kynnyksellä; hän ei käsittänyt, mikä voima häntä pidätti
siinä.

"Greta, minä en ole niin paha kuin minä ehkä näytän. Minä olen
arvoitus, jota sinä et osaa ratkaista. Ei ole kaukana se aika, jolloin
minä en enää huoleta maailmaa ja jälkeeni minä en jätä mitään muuta
kuin kurjan, häväistyn nimen, onko se paljon? Greta, tuntuisiko sinusta
pyhyyden pilkalta, jos minä pyytäisin sinulta anteeksi?"

"On toisia, joilla on enemmän anteeksi annettavaa", sanoi Greta.
"Yksi niistä odottaa sinua tällä hetkellä, ja, ah, tyttöparka, hänen
sydämensä on murtunut!"

Hugh Ritson painoi päänsä alas, ja Greta sulki oven jälkeensä.



X LUKU.


Oli myöhäinen ilta. Vetiset hunnut, jotka usein ilmestyvät erottamaan
päivää yöstä, riippuivat taivaalla. Tuuli oli yltynyt ja puut
huokailivat. Kun Hugh Ritson saapui mökille, oli kaikki pimeää sen
ympärillä, paitsi sitä valojuovaa, joka takasta lähtien lankesi
avoimesta ovesta portaille ja pihalle. Takan ääressä istui vanha loordi
Fisher, orapihlajakeppi jaloissaan, kyynärpäillään polviinsa nojaten
ja kasvot käsiin hautautuneina. Uninen takka heitti hiiltyvää valoansa
hänen painuneeseen, valkeaan päähänsä. Kun Hugh Ritson astui keittiöön,
kohotti vanhus päänsä ja kasvoilla kuvastui sanaton murhe ja moite
yht'aikaa, Hugh Ritsonin ylpeä mieli painui hänen katsellessaan tätä
äänetöntä surua. Vanhuksen katse oli kuin haavoitetun koiran, joka
katselee raakaa isäntäänsä.

Lammaskoira makasi pitkin pituuttaan lieden edessä. Keittiö oli tyhjä
eikä kuulunut mitään muuta ääntä kuin kellon nakutus ja sirkkojen
laulu. Mutta Hugh Ritsonin epävarman askelen kopsaessa kovaan
savilattiaan avautui sänkykamarin ovi, ja Greta tuli sieltä häntä
vastaan.

Vuoteen ääressä paloi kynttilä. Takan vieressä istuivat Mercy Fisher
ja kirkkoherra Christian. Mercyn pää lepäsi heidän välillään olevalla
pöydällä ristiin heitetyillä käsivarsilla. Toinen käsi oli auki, ja
pitkä keltainen tukka irtonaisena peitti sekä kädet että ruumiin
yläosan ja kirkkoherran käsi silitteli hyväillen sitä. Hugh Ritsonin
astuessa huoneeseen kirkkoherra nousi ja kylmästi kumartaen poistui.
Greta oli ennemmin jättänyt huoneen ja keittiössä he toisensa tapasivat.

Mercy kohotti päänsä ja katsoi Hughiin. Ei ollut kyyneltä uupuneissa,
punaisissa, turvonneissa silmissä, eikä ainoakaan huokaus kohonnut
aaltoilevasta rinnasta. Hän nousi ääneti ja ottaen Hughin käden omaansa
johti hänet vuoteen luo.

"Katso, siinä hän on", hän sanoi järkyttävän vakavasti ja kohotti
toisella kädellänsä nenäliinan pieniltä kasvoilta. Hugh Ritsonia
värisytti. Hän näki omat piirteensä, niinkuin muisto olisi kaukaisilta,
menneiltä ajoilta loihtinut ne esiin.

Mercy vapautti kätensä ja äänettömänä peitti kasvonsa. Mutta hän ei
itkenyt.

"Minun pikku Ralphieni", hän sanoi selittäen, "kuinka äänetön se
onkaan nyt! Oi, sinun olisi pitänyt nähdä se silloin, kun se oli kuin
aamuauringon hohtava säde. Miksi sinä et tullut ennemmin?"

Hugh Ritson seisoi katsellen lapsen kuolleita kasvoja eikä vastannut
mitään.

"Parasta on, että asia on, niinkuin on", hänen sydämensä kuiskasi sinä
hetkenä. Seuraavana hetkenä koko hänen olentonsa vapisi. Mitkä olivat
ne ajatukset, jotka kutsumatta olivat kohonneet hänen sielustansa? Eikö
ollut parempi, että hänen lapsensa lepäsi tuossa kylmänä, kuin että
hän täyttäisi tämän yksinäisen talon ilolla ja rakkaudella? Oliko hän
sitten niin musta konna? Jumala varjelkoon siitä! Kuitenkin parasta on
näin.

"Kaikki on ohi nyt", virkkoi Mercy ja hänen kätensä putosivat
hervottomina kasvoilta. Hän käänsi väsyneet silmänsä Hughiin ja lisäsi:
"Me olemme saaneet jo rangaistuksemme."

"Rangaistuksen?" sanoi Hugh -- "me?" Seurasi hetken äänettömyys, ja
laskien äänensä, niin että se oli tuskin kuuluva, hän sanoi: "Sinun
kuormasi on raskas kantaa, tyttöparkani."

Mercyn hennot sormet liikkuivat hiukan.

"Minä en voi sitä enää kantaa", hän vastasi.

"Moni on ajatellut samoin ennen sinua", sanoi Hugh, "mutta Jumala yksin
tietää, kuinka paljon me jaksamme kantaa, ennenkuin olemme tarpeeksi
koetellut."

"Hyvä, kaikki on nyt ohi", kertasi Mercy kuuntelematta häntä.

Hän puhui itsestänsä, niinkuin hänen päivänsä olisivat jo päättyneet
ja kärsimys olisi ohi, niinkuin hänen elämänsä lanka olisi punoutunut
tuossa vuoteella lepäävän pienokaisen olentoon, jonka tie nyt oli
päättynyt. Hugh Ritson katsahti häneen ja hänen kasvolihaksensa
vavahtelivat. Mercyn uupuneet silmät olivat vielä kuivat, niiden hämärä
valo tuli kuin jostakin kaukaa sumujen takaa.

"Kuinka minä rukoilinkaan, että saisin nähdä Ralphieni!" hän huokasi.
"Minä ajattelin, että Jumala olisi määrännyt, etten minä saisi koskaan
nähdä lastani. Ehkäpä se oli minun rangaistukseni kaikesta -- kaikesta,
mitä on ollut. Mutta minä rukoilin yhä. Oi, sinä et voi käsittää, miten
paljon minä rukoilin! Mutta sen täytyi olla kirottua rukousta."

Hän kätki kasvonsa uudestaan käsiinsä ja lisäsi odottamattoman
innostuneesti:

"Jumala kuuli minun rukoukseni ja vastasi siihen. Mutta katso!" Hän
osoitti lasta. "Minä näin hänet -- niin, minä näin hänen -- _kuolevan_!"

Hugh Ritson oli liikutettu, mutta hänen sydämensä oli katkera. Tänä
hetkenä hän kirosi sen uskollisuuden, joka sitoi tuon naisen sielun
häneen. Jospa hän voisi tallata sen jalkoihinsa ja katkoa iäksi sen
ketjun, jolla hän piti tuota typerää olentoa sidottuna.

"Hugh", jatkoi Mercy ja hänen äänensä sai vienon soinnun, "me eroamme
nyt iäksi. Meidän Ralphiemme -- sinun ja minun -- kutsuu minua. Minä
en voi elää ilman häntä, Jumala ei tahdo minua pakottaa siihen. Hän
on rangaissut jo minua ja Hän on armollinen. Ajattelehan, meidän
Ralphiemme on taivaassa."

Hän vaikeni, puri huultansa ja veti kuuluvasti ilmaa keuhkoihinsa.
Hänen kasvonsa saivat kuoleman ilmeen ja äkkiä hänen koko olentonsa
muuttui äärettömän tuskaiseksi.

"Tiedätkö, jokin kuiskasi tänä hetkenä minulle, että Jumala on
rangaissut meitä niin, ettei Ralphie olekaan taivaassa, ja että isän
synnit --. Oi, minun lemmikkini, minun rakkaani!"

Kirkaisten hän kääntyi kädet levällään vuoteeseen, sulki lapsen
syliinsä ja suuteli sitä hellästi.

Kyyneleet tulvehtivat vihdoin esille ja huuhtelivat pienokaisen
äänettömiä kasvoja. Hugh Ritson ei voinut kauempaa tätä näkyä kestää.

"Mercy", hän sanoi, ja hänen äänessään oli syvä, värisevä sointu. "Jos
on olemassa jotakin syntiä, se synti on minun, ja jos on olemassa jokin
rangaistus, sekin on minun. Mitä tulee sinun pikku poikaasi, ole varma,
että hän on taivaassa." Hän oli astunut ovelle ja tarttunut puiseen
vetimeen. "Sinä sanoit oikein, me emme enää koskaan tapaa", hän sanoi
omituisella äänellä. "Hyvästi."

Mercy kohotti kyyneleiset kasvonsa. "Anna minulle kätesi erotessamme",
hän sanoi rukoilevalla äänellä. Hugh oli toisella puolella vuodetta, ja
Mercy ojensi hänelle kätensä vuoteen yli. Hugh astui askelen lähemmä ja
sulki tarjotun käden omaansa. Heidän välillänsä ja heidän yhtyneitten
käsiensä alla lepäsi lapsi. "Hugh, me emme voineet rakastaa tässä
maailmassa -- jokin johti meitä harhaan, mutta me yhdymme vielä kerran,
emmekö yhdy?"

Hugh käänsi silmänsä toisaalle.

"Ehkä", hän vastasi.

"Lupaa minulle", pyysi Mercy, "lupaa se minulle."

Hugh hengitti raskaasti.

"Jos on olemassa Jumala ja vanhurskas tuomio, me kohtaamme vielä
jälleen", hän myönsi.

Hänen äänensä katkesi. Hän kääntyi kiireesti ympäri ja riensi ulos
huoneesta.



XI LUKU.


Yö oli tavattoman pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Tuuli huokaili
raskaasti puissa. Kun se joskus hetkiseksi tyyntyi, kuului ilman läpi
veden synkkä kohina kaukaisista koskista.

Hugh Ritson asteli pimeässä painunein päin. Hän ei kulkenut nyt
kaivosvuorelle, vaan päinvastaiselle suunnalle. Kun hän saapui kylään,
hän pysähtyi Lentävän Hevosen luona. Äänekkäät naurunpuuskat kuuluivat
salista, jonka akkunoita punaiset verhot peittivät.

Hän seisoi ovella, joka avautui kapakkahuoneeseen. Kapakan emäntä,
seisten selin häneen, jutteli tavattoman innokkaasti muutaman laakson
vaimon kanssa, joka seisoi kannu kädessä myymäpöydän toisella puolella.

"Mitä, eukko, ettekö todellakaan ole kuullut, mitä tapahtui Ghyllissä
tänä aamuna?"

"En, Bessie, minä olen ollut ahkera kuin muurahainen koko päivän pesten
ja silittäen."

"No, sieltähän kuuluu aivan kummia. Kaksi veljestä ja sellaisia
kelvottomia. Siellä tuli lopulta ilmitappelu ja herra Hugh kuuluu
olevan kuoleman kielissä siitä iskusta, jonka tuo pitkä kolppana
hänelle antoi."

Hugh Ritson tömisti kovasti jalkojansa ovella.

"Sanokaa miehellenne, että minä tahdon tavata häntä", hän sanoi
käskevästi.

Kapakan emäntä katsahti ylös, kääräisi lautasliinan kokoon ja vastasi
hermostuneesti: "Kyllä, herra." Sitten hän luntusti salin ovelle ja
avasi sen. Meluisat äänet, höyryt ja inhoittavat hajut hyökkäsivät
kilvan raittiimpaan huoneeseen. "Tommy!" hän huudahti, niin että se
kirkuvana kuului yli muiden melun.

Kapakan isäntä ilmestyi.

"Voitteko lähettää minulle kyytirattaat puoli viideksi huomenaamuna?"
virkkoi Hugh.

"Ehkä; se on kyllä sangen varhainen hetki, luullakseni", inisi kapakan
isäntä.

Puhuessaankin hän veti pitkävartista piippua ja hänen punakoille
kasvoillensa ilmestyi kaksimielinen hymy.

"Minun täytyy joutua viiden junalle", selitti Hugh. "Lontooseen?"
toinen poski irvistyi lukemattomiin poimuihin.

"Sanoin viiden junalle", sanoi Hugh kiivaasti. "Mää en sano millonkaan,
ei. Se olisi kolme puolikruunusta."

Hugh heitti puolen sovereignen rahan myymäpöydälle.

"Lähettäkää se täsmälleen puoli viisi."

"Ghylliin?"

Kureet poskella näyttivät nyt tasoittuneen.

"Kaivosvuorelle."

Salin ovi avautui uudelleen, ja Natt ilmestyi kynnykselle. Tallimiehen
uniset silmät avautuivat ja välähtivät tietävän näköisinä. Sitten hänen
pyöreät kasvonsa katosivat ja hänen livertävä äänensä sekaantui toisten
äänekkääseen meluun. Seuraavana hetkenä ovi heitettiin selkoselälleen,
ja Drayton vetelehtivänä ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hänen tukkansa oli
laskeutunut otsalle, josta hattu oli työnnetty takaraivolle. Sikaari
savusi hänen suussansa, ja sormiensa päät hän oli tukkinut liivinsä
taskuihin.

"Tuu sisään, mull' on jotakin näytettävää sinulle", hän hohotti.

Hugh ei hievahtanut paikoiltaan, vaan nosti kuitenkin päänsä ja silmäsi
huoneeseen. Puolet koko laakson kelvottomimmasta roistoväestä oli
kerääntynyt pöydän ympärille, ja heidän haamunsa näyttivät sinisiltä
savun sisässä. Suuren takan puisella reunuksella oli auki suuri kirja,
jonka lehtiä ovelta puhaltava tuuli selaili.

"Mää en ol' unohtannu, mitä sää sanoit kauan aikaa sitten kirkkoherran
kirjast'", sanoi Drayton, "tässä se on ja verraton kalleus se onkin.
Sinä tahroit peloittaa mua sillä, mutta varjele taivas, miten kauheasti
minä siitä pirän. Kuuntele."

Drayton astui takaisin huoneeseen, käänsi lehtiä ja alkoi ilakoivalla
äänellä lukea:

"1847: marrask. 18. -- Thomas sanoi, että Allan on äskettäin tullut
Skotlannista, on skotlantilaista syntyperää, ja että hänen vaimonsa on
irlantilainen, ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka on vasta
muutaman kuukauden vanha eikä vielä kävele."

Se oli kirkkoherran muistiinpanokirja.

"Sehän on verrattoman hyvä, eikös olekin, herra Hugh Ritson?"
sanoi Drayton kohteliaasti kumartaen ja osoittaen harvinaista
sivistyneisyyttä, jota seurasi merkitsevä sivukatse hänen hohottaviin
seuralaisiinsa, jotka istuivat siinä ympärillä.

Hugh Ritson seisoi jäykkänä ja sanoi tyynesti:

"Mistä olet saanut tuon?"

Kun tämä kysymys oli lausuttu, kuului pöydän ympäriltä mitä erilaisinta
tirskunaa ja murinaa, aivan kuin tässä olisi tehty verraton sankarityö.
Hugh Ritsonin silmät kiersivät miehestä mieheen ja katse tuli yhä
tiukemmaksi.

"Olette sen varastaneet, olen siitä varma", hän sanoi hiljaa.

"Entäs sitten?" rähähti Drayton. "Se oli hienoa hommaa. Natt
viekoitteli pois methodistin, ja sill'aikaa minä supelsin kirjan."

Drayton näytti ylpeilevän osastaan mikä hänellä oli tässä erinomaisessa
näytelmässä, ja hänen ystävänsä nauraa hohottivat hänen loistavalle
selityksellensä. Nattin uniset silmät olivat yliluonnollisen kirkkaat
tänä suurena hetkenä.

Hugh Ritsonin otsa synkkeni raivosta.

"Tämä on teidän kiitollisuuttanne seurakuntanne paimenta kohtaan", hän
sanoi.

Kuului taas tirskunaa ja murinaa pöydän ympäriltä.

"Yhdelläkään teistä ei taida olla syytä pitää kirkkoherra Christianin
puolta", sanoi Hugh lujalla äänellä. Hän katsoi terävästi pöydän
ympärillä istuvien miesten kasvoihin, ja nauru alkoi vähitellen
tyrehtyä. "Reuben Rae, kuka hoiti teidän sairasta vaimoanne? -- John
Proudfoot", -- sepälle -- "mitä voitte kertoa siitä ajasta, jolloin
lapsenne makasi kuumeessa?" Hänen vilkas silmänsä tunkeutui salin
jokaiseen soppeen, ja useampi kuin yksi iloinen veitikka painoi
päänsä rinnallensa. "Te nauratte vielä, te kelpo sankarit, kun teidän
hyväntekijänne taloon on varas tunkeutunut."

Drayton harppasi häntä kohti.

"Tuki kitas ja paikalla", hän karjui.

Hugh Ritson ponnisti hillitäksensä itseänsä.

"Minä en ole tullut tänne rähisemään", hän sanoi tyynesti.

"Hempeämielinen mammanlellu, huh, se sinä olet, kuuletko?" pyhähti
Drayton.

Hughin kasvot väännähtivät, mutta hän kääntyi ympäri ja oli jo
seuraavana hetkenä tiellä.

Drayton seurasi häntä ulos äänekkäästi nauraa hohottaen. Hugh kääntyi
äkkiä ympäri ja sulki oven. Sitten hän kääntyi Draytoniin, jonka
innoittavat kasvot olivat epäselvinä hänen edessänsä verhojen takaa
tuikkivassa punertavassa valossa.

"Sinä olet koettanut kiduttaa minua", hän sanoi, "aivan kuin koettaisit
hirttää koiraa hännästänsä ja kiskoisit hampaita rotan suusta. Sinä
olet uhannut myöskin inhoittavalla tavalla kiduttaa jaloa ja hyvää
naista. Sinä olet roisto ja sinä tiedät sen. Mutta sinäkin epäröisit,
jos sinä varmasti tietäisit, kuka tai mikä sinä olet. Anna minun sanoa
se sinulle uudestaan nyt, kun me olemme kahden ja kun minulla ei ole
mitään persoonallisia etuja ajettavana. Sinä olet se mies, jonka nimen
minä sinulle annoin -- Paul Lowther, Robert Lowtherin poika -- ja tuo
nainen, minun veljeni vaimo, jonka sinä omaa etuasi tavoitellessasi
tahdot pakottaa asumaan saman katon alla sinun kanssasi, on sinun oma
sisaresi." Draytonin raaka naurun hohotus kuului yli puissa tohisevan
myrskytuulen. Hänen seuralaisensa sisällä kuulivat sen ja vaikenivat
kuuntelemaan.

"Se on sievä, vanha juttu, tuo. Annapas olla -- sinä olet kertonut sen
ennenkin, muistaakseni."

"Silloin se oli valhe, nyt se on Jumalan nimessä totta!" vakuutti Hugh.

Drayton nauroi taaskin.

"Ja silloin sitä uskottiin, mutta nyt ei uskota. Ei, ei, herra Hugh, se
ei kävele."

"Me saamme nähdä."

Hugh Ritson oli pyörähtänyt ympäri ja mennyt. Drayton palasi takaisin
ystäväinsä luo. "Eikö kyyhkynen tuo riistaa nokassaan, kun se palaa
pensaaseen?" hän mutisi.

"Ei, sillä on nokassa komea, valkoinen höyhen", sanoi vanha Reuben Rae.

"Ei se riistaa kokoa, jolla on vain kieli aseena", päätti John, seppä.

       *       *       *       *       *

Hugh Ritson asteli pimeässä kaivosvuorelle. Sulatusuunista hohti valoa
eteläiselle taivaalle, ja vuorenjyrkänteet häämöttivät epäselvinä
sen valossa. Koneen jyske, ketjujen kolina ja viiltävä lapioiden
kirskuna, kun miehet loivat kopista malmia pengermälle, olivat ainoat
äänet, jotka kuuluivat tuulenpauhinan yli. Gubblum työskenteli aivan
kaivosaukon suulla. "Oglethorpe", sanoi Hugh, "kuinka monta vuoroa on
alhaalla työssä tänä yönä?"

"Kaikki, paitsi kahta miestä -- vanhaa Reubenia ja Jim Southia."

"Sittenhän ne ovat valinneet työn."

"Niin, toiseks' kahreks' viikoks' -- luottaen siihen, että saavat
palkkansa jo ennen sitä, jos Jumala suo."

"He eivät tule pettymään."

Hugh Ritson kääntyi pois. Gubblum työnsi kärrynsä pengermän reunalle
ja levähti mutisten itseksensä: "Joka tapauksessa hän kestää sen aivan
kylmästi."

Mutta ulkonainen tyyneys hävisi heti, kun Hugh Ritson pääsi omaan
huoneeseensa kaivosvuoren juurelle. Hän valeli polttavaa otsaansa
uudestaan ja yhä uudestaan. Hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti
ja hän pisti hikiset kätensä kyynärpäitä myöten kylmään veteen pitäen
niitä siellä useita minuutteja. Pitkään aikaan hän ei hetkeksikään
istahtanut. Hän käveli lakkaamatta ja kiusaantuneena, ja hänen
herpaantunut jalkansa oli raskas ja laahustava. Sitten hän heittäytyi
leposohvaan, pyöri siinä hetkisen ja alkoi taaskin surullisen
marssinsa. Nämä tunnit kuluivat hitaasti.

Hän kertasi kohta kohdalta päivän elämykset. Ja yksitellen syöksyivät
hänen mieleensä kaikki ne tapaukset, joita hänelle oli sattunut näinä
kahtena vuotena isän kuoleman jälkeen. Myrsky raastoi esille kaikki jo
haihtuneetkin muistot. Ja jokaisella muistolla oli oma katkera makunsa
ja ne saastuttivat koko hänen sielunsa kuin rutonhuurut. Hän koetti
suojata itseään itseänsä vastaan. Mitä hän ensin oli aikonut tehdä, oli
ollut vain etsiä eittämätöntä laillista oikeuttansa, ja -- jos hän oli
mennyt pitemmälle uskaltamatta ajatella, ennenkuin teko oli tehty --
oli se ollut rakkaus, joka hänet oli harhaan vienyt. Oliko siis niin
raakaa etsiä oikeutta, niin häpeällistä rakastaa?

Mutta yli vaihtelevien omantunnon soimausten, yli tukahdutetun
katumuksen, yli rakkauden tuskain ja ristiriitojen, puhui koston
ääni hänen sielussansa. Tämä mies, hänen välikappaleensa, nyt hänen
isäntänsä, Paul Lowther, täytyi nujertaa maahan ja hänen luikerteleva
apurinsa hänen kanssaan. Mutta miten? Oli vain yksi tie -- paljastaa
itsensä. Nyt se oli ainoa tie, joka tyydyttäisi hänen petettyä ja
solvaistua henkeänsä. Hänen täytyy mennä oikeaan paikkaan ja sanoa:
"Minä olen tehnyt väärän valan ja ryöstänyt sen kautta veljeni
vapauden. Mies, joka tuomittiin Paul Draytonina, onkin Paul Ritson.
Kaikki on minun syyni."

Se kaataisi tämän hävyttömän roiston lokaan, mutta millä hinnalla!
Vangin puku, jota nyt kantaa hänen veljensä, joutuisi silloin hänelle.
Ja mikä lohdutus se olisikaan, että ryöväri itse joutuisi rikoksestaan
kärsimään! Mutta miksi puhua lohdutuksesta tällaisessa asiassa! Oliko
hänellä mitään muuta mahdollisuutta? Mistä hän löytäisi sellaisen
paikan, johon taivaan pilvien läpi valo kirkastaisi hänen tietänsä? Hän
matkusti kohden synkkenevää yötä ja hänen elämänsä päivätyö oli tehty.

Mitäs sitten, jos hän antaisi kaiken mennä menojaan? Silloin hän olisi
häväisty, perikatoon joutunut mies, joka on ajettu kuin koira ulos
hänen isänsä talosta ja jonka aina täytyisi nähdä, kuinka muukalainen
siinä isännöi. Voisiko hän juoda niin katkeran kalkin? Katkeran! oh,
tuhat kertaa katkerammaksi se tuli sen kautta, että hän itse, oman
loppunsa alussa, oli asettanut roiston sille paikalle, jota hän nyt
hallitsi.

Ei, ei, ei! Paul Lowtherin täytyy kukistua ja hänen kanssaan täytyy
kukistua myöskin erään paremman miehen sortuneen jäännöksen. Niin,
paremman miehen, sanokoon maailma mitä tahansa!

Voisiko tapahtua, etteivät he uskoisi häntä? Kun hän sanoo:
"Vangitkaa minut -- minä olen valapatto", he ehkä vastaavat: "Ei.
Te tunnustatte itsenne rikolliseksi senvuoksi, että saisitte kostaa
sille, joka on ajanut teidät pois talostansa." Hugh Ritson naurahti
julmasti, kun tällainenkin mahdollisuus johtui hänen mieleensä: Roisto
pelastuu rangaistuksesta kun hänen vihamiehensä syytöspuhe muuttuu
puolustukseksi.

Ovelta kuului koputus. Hän oli niin sotkeutunut näiden ajatusten
sokkeloihin, ettei aluksi ymmärtänyt, mitä koputus tarkoitti. Lopuksi
hän hallitsi itsensä ja huudahti:

"Sisään!"

Gubblum Oglethorpe astui huoneeseen.

"Kahrentoist' vuorolaiset ovat juuri lähröss' ales, mutt' tahtovat
vierä muutamia pölkkyjä mukanaan. Sanovat, että suojusvarustukset
hiekkaosalla ovat alasromahtamaisillansa."

Hugh Ritson ponnisti tahtoansa tajutaksensa Gubblumin sanoman.

"Käskekää heidän ottaa pölkkyjä", hän myönsi matalalla äänellä.

Gubblum peräytyi ovelle ja pysähtyi.

"Oletteks' kuullut viimeisiä uutisia vanhan Matthan mökilt'?" hän kysyi
toisella äänellä.

"Mitä uutisia, Oglethorpe?" sanoi Hugh pää painuneena yli pöydän.

"Robbie Southin muija oli tääll' kaivoksell' ja sanoi, että Mercyn
pikku vauva on muuttannu pois."

Hugh ei kohottanut silmiänsä.

"Sekö uutinen on viimeinen?" hän kysyi.

"Ei, vaan pahin. Tyttö itte repi siteen silmiltään ja on iäks' päiväks'
tullu sokeaks' kuin kivi."

Hughin pää painui lähemmäksi pöytää.

"Hyvää yötä, Oglethorpe", hän sanoi.

Gubblum peräytyi ovesta ulos ja mutisi astellessansa kaivokselle:
"Kylmä mies, joka tapauksessa."

Sinä hetkenä, kun ovi sulkeutui, Hugh Ritson tallusti levottomana
lattiaa edestakaisin. Mitä hän oli aikonut tehdä? Jättää itsensä
valapattona oikeuden käsiin? Eikö hänellä siis ole elämässä mitään
velvollisuuksia, kun hän aikoo sovittaa kostonsa kuolemaakin
peloittavammalla teolla? Mitä tulee siitä naisesta, joka on kärsinyt
hänen tähtensä? Mitä murtuneesta sydämestä ja turmellusta kotionnesta?
Eivätkö ne merkitse mitään silloin, kun ylpeä mieli tyydyttää omia
oikkujansa?

Ei hetkeäkään, ei katkerimmassa tuskassaankaan Hugh Ritson sydämessänsä
katunut sitä pahaa, mitä hän oli tehnyt Paul Ritsonille; ei kannattanut
kostaa sitä, mitä hän oli kärsinyt Paul Draytonin tähden. Muuttua
pyhimykseksi silloin, kun tulee sairaaksi, saada omatunto herkäksi
vasta sitten, kun sitä uhkaa tuho -- oh, sellaiseen alentuvat vain
ihmiskunnan kehnoimmat hylkiöt! Sellainen kääntymys ei ollut häntä
varten.

Toisessa kädessä kosto, toisessa velvollisuus -- kumpaa tuli seurata?
Tuhon omaksi joutunut mies ei voinut tehdä mitään päätöstä, ja kun
hänen kellonsa näytti yhtä, hän heittäytyi sohvalle levätäksensä hiukan.

Unta hän ei toivonut -- unet viime aikoina olivat olleet liian täynnä
kauhuja, mutta uni valtasi hänet kaikesta huolimatta. Hänen nukkuvat
kasvonsa olivat tuskien miehen ja unet olivat kauhistavia heijastuksia
niistä ajatuksista, jotka valveilla hänen mielensä täyttivät. Hän
uneksi, että hän oli kuollut lapsena. Kylminä, ylevinä, mutta hyvin
suloisina hänen lapsenkasvonsa katsoivat ylös valkeilta lakanoilta. Hän
ajatteli, että hänen äitinsä kumartui hänen ylitsensä ja vuodatti monia
kyyneleitä, mutta hän itse muutti toiseen, ihmeelliseen maailmaan ja
katseli alas heihin molempiin.

"Parasta on näin", hän ajatteli, "ja kyyneleet, jotka äiti vuodattaa,
ovat siunatut."

Tässä hän havahtui ja nousi jaloillensa. Mitä hullutuksia ihmiset
ovatkaan unista sanoneet! "Oi, uni, sinä hellä haltija, maailman
äärestä toiseen kaikki sinua odottavat!" Hellä! Kauheampi kuin
kuolema! Surullinen kävely lakkasi, ja hän taas paneutui pitkäksensä.
Hän nukahti ja uneksi uudestansa. Tällä kertaa hän oli tappanut
oman veljensä. Hetkistä aikaisemmin he olivat seisseet silmä silmää
vasten -- voimakkaina ja raivoissansa, silmät tulta iskien ja kädet
kohotettuina. Nyt veli makasi hiljaa ja peloittavana hänen jaloissansa,
ja ääni taivaasta huusi: "Kulkijana ja pakolaisena pitää sinun oleman
maan päällä."

Kauhuissaan hän hyppäsi seisoallensa. "Armoa, armoa!" hän huusi.
Sitten hän huokasi raskaasti ja katseli ympärillensä. "Unta -- vain
unta", hän sanoi itseksensä ja naurahti lujasti yhteen-purtujen
hampaidensa välitse. Lamppu paloi yhä pöydällä. Hän nousi, otti avaimen
taskustansa, avasi laatikon ja otti sieltä esille pienen pullon.
Se sisälsi unijuomaa. "Jos minun nyt täytyy nukkua, minun täytyy
vihdoinkin saada nukkua uneksimatta", hän sanoi ja mittasi annoksen.
Hän kohotti lasin huulilleen ja näki siinä omien kasvojensa kuvan.
"Sääliä, sääliä! Tyhjät unet turmelevat minun hermoni. Säälittävää,
toden totta! Ja nyt minun täytyy suojata itseäni itseäni vastaan
tällaisilla varustuksilla!" Hän piti lasia tulta vasten, ja kun käsi
vapisi, hän nauroi. Sitten hän joi sen, sammutti tulen ja istahti
sohvaan.

Päivän sarastus vaalensi pilviä ja ensimmäinen kaje tuikahti akkunasta
sisään, kun keltainen valo sammui. Hugh Ritson istui synkässä hämyssä
polvet vedettyinä ihan leuan alle, kädet ristissä rinnalla ja pää
eteen syvälle painuneena. Hän hyräili jotakin vanhaa laulua. Äkkiä
ääni kävi möriseväksi, pilvi ilmestyi silmien eteen ja pää retkahti
taakse. Hän nukkui ja taas hän näki unta. Tai oliko se näky eikä uni,
joka hänelle nyt ilmestyi? Hän oli seisovinaan huoneessa, jonka hän oli
ennen nähnyt. Vuoteella lepäsi jokin valkoinen olento. Se oli lapsi, ja
pieni henki oli liidellyt pois. Sen ääressä oli eräs vaimo kuurullansa
ja valitti ääneen: "Rikollinen, rikollinen!" Naisen silmät tuijottivat
lapseen, mutta hän ei nähnyt mitään. Näöttömät terät olivat valjenneet.
Sydämellänsä hän kuitenkin näki lapsen ja näki myöskin hänet, Hughin,
kun hän astui sisään. Sitten tuntui kuin nainen olisi kääntänyt
sokeat kasvonsa häneen ja kutsunut häntä nimeltä. Seuraavana hetkenä
nainen oli kadonnut. Hänen istuimensa oli vapaa ja vuode tyhjä, vain
harmaapartainen mies istui kylmän takan ääressä. Ääretön kuorma painoi
häntä alas, mutta Hughista tuntui, että hän ponnistaen kohotti päätänsä
ja Hugh kuuli nimeänsä mainittavan.

Hän hyökkäsi ylös. Suuret, kylmät hikipisarat tippuivat hänen
otsaltansa. "Mercy on kuollut", hän kuiskasi kauhuissaan. "Hän on
mennyt vaatimaan rikollista tilille. Hän on nyt Jumalan tuomiolla."

Seuraavana hetkenä kuului huuto: "Herra Ritson!"

Hän kuunteli ja päivän hämärtäessä hänen kivettyneet kasvonsa
hymyilivät julmasti.

"Herra Ritson!" kuului taas ja piiskan varrella kolkutettiin oveen.

"Kapakoitsija Tommy", sanoi Hugh Ritson ja purskahti katkeraan nauruun.
"Tuo Tommy oli siis minun pelastava enkelini, hoh!"

Toinen korvia vihlova nauru. Kapakoitsija istuen kuskipenkillä kuuli
sen ja ajatteli itseksensä: "Siellä on joku hänen kanssansa."

Hugh Ritson painoi koko päänsä pesuvatiin ja hankasi sitten kiivaasti
karkealla pyyhkeellä. "Minun viimeinen uneni on ohi", hän sanoi
katsahtaen kauhuissaan sohvaan. "Minun täytyy tehdä se, johon
velvollisuuteni vaatii, mutta ei enää painajaista eikä unia!"

Hän avasi oven, heitti karkean vaipan ajajalle, veti ulsterin päälleen
ja hyppäsi rattaille. He lähtivät matkalle kiireisellä vauhdilla. Kolea
aamutuuli puhalsi yli laakson. Aurinko nousi Cat Bellsin yli, mutta
Hugh Ritsonista tuntui kuin hän olisi matkustanut ainaista yötä kohden.
Hän istui käsivarret ristissä ja pää rinnalle painuneena.

"Oletteks' kuullu, mitä on vanhan loordi Fisherin mökill' tän' aamun'
tapahtunnu?" kysyi majatalon isäntä.

Hugh vastasi matalalla äänellä.

"En ole kuullut mitään."

"Tyttö on seurannu lastaan sanken orottamatta. Niin, hän on myöskin
menny. Kuollu noin puol' tuntia sitten. Sivukulkiessan' kuulin sen
kirkkoherra Christianilt'."

Hugh Ritson taivutti painuneen päänsä vieläkin alemma.



XII LUKU.


Kello kaksi sinä päivänä Hugh Ritson saapui Eustoniin. Hän otti ajurin
ja ajoi Whitehalliin. Sisäasiaintoimituskunnassa hän kysyi ministeriä.
Sata vastusta nousi hänen tiellensä estämään häntä tapaamasta
toimituskunnan päällikköä. Yksi virkamies neuvoi häntä toisen, toinen
kolmannen, kolmas neljännen luo.

Hugh Ritson oli tuskin sellainen mies, joka saattoi ottaa lukuun
sellaisia esteitä. Hänellä oli asiaa ministerille eikä kenellekään
muulle. Parlamentilla oli istunto ja ministeri oli mukana. Hugh Ritson
etsi häntä sieltä. Hän selitti asiansa muutamin sanoin, ja ministeri
kuunteli häntä epäilevin ilmein.

Ministeri oli tyhmä yorkshirelainen, jonka hyvät päivät olivat tehneet
luonnottoman pulleaksi ja kömpelöksi. Aluksi hän katseli vierastansa
ilmeisesti epäillen hänen järkeänsä, mutta kun tämä epäilys näytti
turhalta Hughin johdonmukaisten selitysten vuoksi, hänen mielensä
näytti tekevän omin käsin puhkaista koko mätäpaise.

Pian ilmestyi yorkshirelaisen kasvoille kuitenkin varjoja, jotka
syntyivät vakavammista syistä kuin tuon epäilyttävän miehen
liikatunteellisuudesta.

"Eikö teidän olisi paras jättää asia huomiseen ja tulla aamulla minun
luokseni Whitehalliin?" hän sanoi osoittaen suurempaa huomaavaisuutta
kuin tähän asti. "Jos te silloinkin vielä olette samaa mieltä, minä
annan asian yleiselle syyttäjälle."

Hugh Ritson kumarsi hyväksyvästi.

"Ja saanko minä käydä myöskin vankilassa?" hän kysyi.

"Luultavasti. Se on kyllä vasten uusia määräyksiä, etteivät
kuritushuoneessa saa käydä kutkaan muut kuin vankilan viranomaiset ja
henkilöt, jotka tahtovat tutustua vankilan rangaistustapoihin. Mutta
saamme nähdä, mitä voimme tehdä."

Sinä iltana Hugh Ritson pistäytyi St. Margaretin luostarissa. Oli
myöhä, kun hän astui sisään ja kun hän palasi puoli tuntia sen
jälkeen, olivat lamput Abbey Gardensilla sytytetyt. Valo lankesi
päivystäjä-sisaren kasvoille, kun hän avasi hänelle oven. Hänellä oli
harmaa puku, mutta ei huntua, ja päätä peittävän liinasiteen alla
silmät olivat punaiset ja turvonneet.

Hugh Ritson vihelsi ajurin Broad Sanctuarylla ja ajoi Hendoniin.
Haukka-Haikaran kapakkahuone oli täynnä kantajia, kuorma-ajureita,
tienkiertäjiä ja maatyöläisiä, kaikki juoden ja meluten. Mutta tästä
näennäisestä vilkkaudesta huolimatta koko paikka oli rappeutuneen ja
häviävän näköinen. Jabez tarjoili myymäpöydän takana. Hän oli suuresti
entisestänsä edistynyt ja piti päänsä pystyssä, kuten ainakin nuori
keikari, joka juuri on vanhempain holhouksesta vapautunut ja pääsee
omin neuvoin esiintymään suuressa maailmassa. Rouva Drayton istui
neulomassa samassa huoneessa, jossa Mercy kerran oli leikkinyt naapurin
lasten kanssa. Kun Hugh Ritson astui hänen luokseen vanha rouva
hätkähti.

"Herra hyvästi siunatkoon, herra, oletteko se te. Minä olen niin
pelännyt, kun minä silloin itkin ja valitin ilman aikojani. Ja mitä
hyvää minä olen siitä saanut? Sen erän perästä ei minun oma lihani ja
vereni, kuten hyvin voitte sanoa, ole tuntenut minua."

"Tarkoitatteko koet-laisuutta?" kysyi Hugh Ritson.

"Koettapa koetta!" voivotti kapakan emäntä kohottaen silmänsä samalla,
kun neulintikkujen kilinä lakkasi. "Minun Paulini ei ollut siellä.
Cummerlannissa taas, herra -- itse kuulitte, mitä hän minusta sanoi."
Hänen talousesiliinansa nurkka kohosi silmille. "Minusta, joka olen
häntä sillä hellyydellä kasvattanut! No", päättävästi itseänsä
hilliten, "minun sydämeni on niin täysi ja minä kostan hänelle ansion
mukaan. Minä uhallakin annan talon ja tavaroiden mennä, se on totinen
tosi. Minä luotan Luojaan, ja tuo Jabez, ei hänkään ole oikea lapsi."

Kun Hugh Ritson teki lähtöä, vanhan rouvan kiihko lisääntyi. Hän pani
neuleen syrjään ja kiireesti askarteli ensin päähineensä nauhoilla ja
sitten esiliinallansa.

"Kuunnelkaa minua", sanoi Hugh. "Tänään on perjantai. Maanantaina
teidän pitää mennä siihen luostariin, jossa näitte Paulin äidin.
Kysykää sisar Gracea. Muistatteko -- sisar Gracea. Hän sanoo teille
kaiken."

Kello oli melkein yksitoista, kun Hugh Ritson palasi kaupunkiin.
Kadut olivat tungokseen asti täynnä, ja monta pitkää tuntia hän kulki
ihmisvirrassa, joka vyöryi edestakaisin Strandilla. Tässä ihmiskasvojen
lainehtivassa meressä eivät missään tuskan ja kärsimyksen jäljet
näkyneet selvemmin kuin hänen kasvoillansa.

Hänen tunteensa olivat kääntyneet sellaiselle ladulle, jota hän ei
olisi toivonut. Hän oli kuin lastu laineilla, jotka heittelivät häntä
oudoille vesille, pilvenhattara ilman ankkuria taivaan tuulissa.
Sen lisäksi hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen, että yön hetket
muuttavat ihmisen herkemmäksi ja aivan toiseksi kuin päivällä.
Yhdenkään kasvoilla tuossa kasvojen meressä ei näyttänyt kuvastuvan se
salainen pelko, ilmeellinen ilo ja katkerin tuska, joka yön hiljaisina
hetkinä yksinäisen ihmisen sydämeen hiipii täyttäen sen onnella tai
epätoivolla.

Kuinka kauheata olikaan joutua synnin ja kärsimysten hyökylaineille
tällaisin tuskain raatelemin tuntein! Hän tunsi -- tahtoipa tai ei --
olevansa peto, joka oli hävittänyt orpojen onnen ja murtanut leskien
toiveet, niinkuin hän olisi julmin ilmein katsellut syrjästä vapisevaa
miestä, joka oli kumartunut hänen kynnykselleen kuolleen naisen yli,
jonka elämän hän oli tuhonnut.

Niin, ei vain menneisyys kohottanut kaikkia kauhujaan hänen mieleensä,
vaan myöskin tulevaisuus turmiota uhkasi. Hän tiesi, että se nuori
tyttö, joka punertavassa musliinissaan hymy huulillaan sipsutti katua
idästä länteen, oli kuin luotu herättämään uinuvat vaistot, joiden
mutaisista lähteistä kuohuva häpeän lieju lopulta peittää kaiken
vihannan.

Hän kauhistui itseänsä; hän vapisi, niinkuin pyövelin käsi äkkiä olisi
laskeutunut hänen olkapäällensä. Hän vapisi vielä enemmän, kun näki
kuin peilistä omien kivettyneitten kasvojensa kuvan ja mieleen johtui
ajatus, että toisetkin saattaisivat nähdä sen, minkä hänen silmänsä
näkivät.

Hän kulki Arundel Streetiä ja kääntyi Embankmentille. Ei, ei, ei!
Armollinen Jumala ei voi sallia, että toinen näkisi niin syvälle toisen
sydämeen. Silloin ihminen tietäisi hyvän ja pahan. Hänen mieleensä
sukelsi ajatus, että tämä tunne oli sama kuin mahtoi olla ensimmäisillä
ihmisillä, kun he syötyään hyvän ja pahan tiedon puusta saivat kuulla
kirouksen ja katkeran tuomion.

Täällä tyhjällä käytävällä, joka kaikuna kertasi hänen askeltensa
äänen, ilma oli vapaa. Hän paljasti päänsä, ja lempeä länsituuli leikki
hänen hiuksillansa ja viillytti hänen ohimoitansa. Pään päällä ei
tuikkanut ainoatakaan tähteä, ja virta, joka vieri verkalleen syvässä
uomassansa, oli synkkä ja uhkaava. Mutta vielä synkempi oli elämän
virta, jonka pohjamutiin hän avuttomana oli painunut.

Hän oli kuullut, että Thames vaatii vuoden jokaisena päivänä yhden
ihmisuhrin ja nojatessaan marmorireunustan yli hän aprikoi, olisiko
se jo tänäkin päivänä, jonka viimeiset hetket olivat käsillä, veronsa
saanut. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän ajatteli, että ehkä
juuri tällä hetkellä musta vesi hänen alapuolellansa uhkaavana vyöryi
uhriansa vaatien.

Hän asteli edelleen, ja epäselvä ihmisten hyörinä ja melu saapui
Strandilta hänen korviinsa. Mitä sittenkin on joen vanhan jumalan
vaatimus kaupungin hirviön vaatimusten rinnalla? Ja nyt kun päivän
melu oli häipynyt, Hugh Ritsonin ajatus kääntyi kaikkeen, mitä hän
kaukaisessa pohjoisessa oli taaksensa jättänyt. Siellä, äänettömyydessä
ja pimeydessä, vuoristojen välillä, huojuvien puiden ja kuohuvien
koskien seutuvilla olivat puolet hänen tuhotun elämänsä raunioista.
Kajastus vanhan Lontoon monista valoista ei ulottunut sinne asti, mutta
se mies, joka niille paikoille oli luonut synkän varjon, kulki nyt
täällä.



XIII LUKU.


Kello löi puoliyötä, ja hän suuntasi askelensa siihen hotelliin,
josta oli tilannut vuoteen. Hän ei yrittänytkään nukkua, vaan käveli
edestakaisin läpi yön.

Aamulla kello kymmenen hän oli taaskin sisäasiaintoimituskunnassa.
Hän tapasi ministerin ja muutamia tuomareita hänen kanssaan. Kun hän
tuli ulos, hänellä oli taskussaan määräys, että hän saa tavata erästä
kuritushuonevankia Portlannissa, ja eräs poliisikersantti seurasi
häntä sinne siviilipuvussa. He astuivat junaan Waterloossa kello kaksi
iltapäivällä ja joutuivat Weymouthiin kuuden aikaan. Kun he kulkivat
meren salmen yli, oli päivä lopussa ja raitis tuuli puhalsi ulapalta.
Anglosaksien aikuisen vanhan linnan seinät kuvastuivat uhkaavan
synkkinä siniseen veteen Vernon Hillin juurella, mutta etempänä, jossa
kallioinen ranta muodosti niemekkeen, keltaiset kivet ja halkeillut
sinertävä savi välkkyivät ilta-auringon valossa.

Hugh Ritson ja hänen toverinsa asettuivat yöksi Portlandin yleiseen
majataloon. Punakka, pyöreäposkinen, keski-ikäinen mies, parta sileäksi
ajettuna ja nuorten tavalla puettuna, istui seurusteluhuoneessa
tupakoimassa. Hän vastasi tervehdykseen avomielisen sydämellisesti,
niinkuin ainakin mies, joka mielellään tahtoo keskustella. Mutta
Hugh Ritson ei ollut ollenkaan juttutuulella, vaan asteli heti
päivällisen jälkeen yksinäiselle kävelyretkelle. Hän asteli sitä
tietä, joka niemeltä kulkee Chiswellin ja Fortune's Weilin kylien
kautta. Kun hän saapui vuorenharjalle, välkkyi vesi joka puolelta,
ja hänen alapuolellansa oikealla ja vasemmalla olivat kivilouhimot,
joissa vangit työskentelivät. Itse vuorella, nimeltä Grove, oli
pitkä graniittiseinä, jonka läpi johti leveä portti pihaan. Se oli
kuritushuone ja kolme tai neljä sen edessä olevaa rakennusta oli
johtajaa, kappalaista ja muita virkamiehiä varten. Vähän matkan päässä
oli ryhmä mökkejä, joissa vartijat ja työnjohtajat asuivat. Näiden
mökkien välissä oli muutamia puoteja ja kapakka, nimeltä Koiran Kita.

Hugh Ritson tallusti kapakkaan ja istahti "kommeroon", joka oli
erotettu yleisestä osastosta ohuella lautaseinällä. Mutta tämä seinä
oli niin matala, että pitkä mies saattoi kurkistaa sisään sen yli
ja väli kattoon oli auki. Toiselle puolen tätä seinää oli saapunut
muutamia miehiä "pitämään lystiä".

"Nyt minä puhun vangista B 2001", sanoi omituinen kurkkuääni -- jota
kuullessaan Hugh Ritson hätkähti. "Minä nujersin sen niskat kohta
ensi yrityksellä. Suolta tullessa jouruin hänen kanssans' kahren.
Nähressäni, ettei hän ollu vielä vanha vetelys, minä sanoin hänelle:
'Vastatullut', sanon minä, 'jos te tahrotte oppia talon tapoja, on
teillä ehkä hyvätkin päivät, ei muuta kuin olla ja elää, mutta ellette,
voi täällä tulla olo hyvinkin tukalaksi.' 'Mitä te tarkoitatte?' hän
kysyi. 'Tämä vartijan toimi', sanon minä, 'ei ole mitään herkkua, ja
epäilen, viittisittekö meirän asemassa tehräkään sellaista työtä.
On pirettävä kieli keskellä suuta -- vettä ja leipää jokaisesta
sopimattomast' sanast',' sanon minä. 'Te kuulutte minun ryhmään enkä
minä vaari teitä ihmeesti raatamaan, ellette itte minua siihen pakota.
Mutta minä tahron, että minun ryhmässäni on reiluja miehiä, jotka eivät
kymmenmiehiään pistä kiikkiin.' 'En ymmärrä', sanoo hän. 'Minä sanon
siis selvään', sanon minä, 'puolustakaa vartijaanne, niin vartijanne
puolustaa teitä.' Hitto vie, jos saaraan tietää, että olen antanut
teille tällaisen neuvon, piru minut silloin perii!"

"Sanoitko, saakeli soi!" epäilivät toiset kuorossa.

"Oli sitten kuuma iltapäivä, ja pistettyäni mällin poskeen, minä
heittäysin muskettini viereen uinahtaakseni hiukan päivällisen päälle.
Toiset kuokkivat etempänä, mutta 2001 ja se nuorukainen, joka kuoli
keuhkotautiin, olivat ihan lähellä. No, tulee silloin johtaja ihan
2001 erestä ja karjaisee: 'Vartija', huutaa hän, 'saatte sakkoa
huolimattomuudesta.' Tämän sanottuaan hän menee matkoihinsa. 'Vai niin,
herra 2001', sanon minä, 'tätä minä en unohra'."

"Mitäs sinä teit?"

"Tein?" -- äänekäs ontto nauru. "Tämä tapahtui silloin, kun parakkeja
rakennettiin. Eräänä päivänä lensi pala sanomalehteä upseerien
asunnosta rakennuspaikalle, ja 2001 sieppasi sen ylös. Hän hypähti
ilosta saaressaan uutisia. Mutta kuului: 'Mars matkaan!' Hän sai
seittemän paria, kuukauren koppia ja menetti vuorevaatteensa."

Sydämellinen nauru seurasi tätä kertomusta, miten "kymmenmies" kosti
"uurelle" tulokkaalle. Hugh Ritson kuunteli ja häntä puistatti.

"Minua ei hämmästytä mitkään sen ukkelin härkäpäisyyret", sanoi toinen
ääni. "Hän ol' mun sakissan' suolla ja minä tunnen hänet. Hänet
pantiin vellin keittoon, mutta siitäkin hän toimitti ittensä pois.
Sitten hänet vietiin räätälien poksiin, mutta hän valitti johtajalle,
ettei hänenlaisensa pitkä roikale voi päiväkausia pöyrällä istua. Se
miekkonen ei halua helppoa hommaa, se ainakin on varma."

Sitä seurasi äänekäs naurunrähäkkä.

"Sitten he panivat hänet minun ojasakkiini suolle, ja eräänä päivänä
tulee vanha pappi sääryksissä ja leveälierisessä hatussa ja suu
niin messingillään, kuin talon isäntä olisi hänet tervetulleeksi
toivottannu, ja rouva sipsutti alas ja maiskautti häntä suulle. No
niin, 2001 tapasi heidät ylivartija Rennellin luona eikä ristikkojen
takana. Seuraavana päivänä minä sanon: 'Saittekos mitään, mikä
voi auttaa teitä maanalaiselle tielle?' 'Mille?' hän kivahtaa, ja
hänen hahmonsa mustaksi muuttuu. 'Maanalaiselle rautatielle', minä
sanoin merkitsevästi silmää iskien. 'Menkää tiehenne minun luotani,
verenimijä', hän sähähtää. Mutta minä nokastin hänet. Vanhat laiskurit
nauroivat kerran ojalla, kun Rennell saapui. 'Kuka siellä hohottaa?'
hän sanoo. '2001', sanon minä, 'hänell' on alituiset kujeet ja laiskuus
mielessä'."

"Ha, ha, ha! Mitä hän sai?"

"Kolme päivää vettä ja leipää, viikon yksityiskoppia ja menetti
majanvahrin viran. Ei hän välittänny muista eikä missä hän oli, mutt'
se häntä kismitti, kun ei saannu kirjoittaa kotiin rouvalleen."

"Millaisen annoksen hän saa?"

"Kolmanneksen. Joku toinen hänen sijastaan olisi työntänny ittensä
paremmin framille ja onnistunnu. Hän on koulutettu ja olis' voinnu
päästä sairaalan vahtimestariks' tai tohtori Crokerin pitsentiks',
tai parhaassa tapauksessa johtajan kirjanpitäjäks'. Mutt' hän ei
ole ansainnu ylennystä ja joutuu pois ennenkuin saa siihen enää
tilaisuutta."

Hugh Ritson ei voinut sietää heidän keskusteluansa kauempaa. Hän nousi
jättääksensä talon, mutta ennenkuin sen teki, hän heitti oven auki
viereiseen huoneeseen, seisahtui kynnykselle ja yhdellä silmäyksellä
näki yksityiskohtia myöten sekä huoneen että siellä olijat. Raitis
tuuli puhalsi ulkona. Hän asteli illan hämärtyessä kirkon raunioille,
jotka olivat aivan jyrkänteen partaalla ja astuttuaan porttiaukosta
hän joutui kallionlouhokselle. Louhos ulottui noin sata kyynärää
rinnettä alas. Suuret särmikkäät möhkäleet oli kiskottu irti vuoresta,
joka näytti uhkaavana tahtovan nielaista kitaansa jokaisen, koska sen
ikuista rauhaa oli näin häiritty. Voiko olla mahdollista, että ihmiset
saattavat alentua viettämään tuollaista orjan viheliäistä elämää kuin
nuo kapakkasankarit, vaikka pelastuksen kallio on näin lähellä? Kerta
huiskaus alas ja silloin olisi päässyt. Kylmä hymy leikki Hugh Ritsonin
huulilla, kun hän ajatteli, että tuli mitä tuli, hän ainakaan ei
tällaiseen kurjuuteen ainiaaksi jää.

Ikivanha vaahtera huojutti oksiansa muinaisen sakastin edustalla, ja
rastaan viimeiset iltasäveleet kaikuivat sen tuuheista haaroista.
Kaukana alhaalla aallot laiskasti huuhtelivat rantakiviä. Hugh Ritsonin
jalkain juuressa oli toisenlaisia laineita -- kuolleitten nurmettuneita
hautoja. Muutamat, jotka tänne oli haudattu kauan aikaa sitten, oli
haudattu kahleissaan. Maassa kahlehditut ihmiset -- kirkon raunioilla
vapaiden lintujen laulu. Valojuovat veden pinnalla tummenivat joka
hetki tummenemistansa. Pian on päivä lopussa ja sitten nousee kuu
luoden rauhallista valoansa niin kahlituille kuin vapaillekin.

Hugh Ritson palasi hotelliinsa. Hän tapasi poliisikersantin
keskustelemassa pyöreänaamaisen miehen kanssa, joka oli tarjoutunut
selittämään hänelle leikkausveitsen salaisuuksia.

"Hän on vankilan tohtori", kuiskasi kersantti Hughille, kun tohtorin
silmä vältti.

Paikalla Hugh kääntyi häneen ja kysyi:

"Satutteko tuntemaan, kuka on vanki B 2001?"

"Kyllä -- Drayton", vastasi tohtori, "sanoo itseänsä Ritsoniksi.
Oletteko hänen ystävänsä?"

Hugh Ritsonin kasvot hieman vavahtivat.

"Ei", hän sanoi, "minä _en_ ole hänen ystävänsä." Sitten hetken
vaitiolon jälkeen: "Mutta minulla on määräys saada tavata häntä.
Sitäpaitsi olen juuri kuullut hänestä parin vartijan keskustelun
kapakassa tällä harjulla."

"Ketä ne olivat? Minkä näköisiä ne olivat?"

"Toinen oli pitkä mies, iältään ehkä viisikymmentä viisi vuotta,
tukka harmaa, parta inhoittava, silmät tummat ja kostonhaluiset, arpi
toisessa kasvossa ja ääni kuin variksella."

"Humph! Jim-porrasvahti -- eronsaanut soturi." "Toinen oli inhoittavan
näköinen lurjus, jonka kieli ansaitsee tunnustuksen."

"Horroeks -- vanha toisluokkainen. Palvellut aikansa Dartmoorissa ja
saanut ylennystä -- saanut virkatehtäväänsä epäilyttävän kasvatuksen."

"He molemmat tarvitsevat toisen ylennyksen ja paljon korkeamman kuin
entinen", sanoi Hugh merkitsevästi.

"Tarkoitatteko tätä?" nauroi tohtori pistäen toisen käden etusormensa
vaakasuoraan ja pannen toisen kätensä riippumaan siitä etusormen
varassa.

"Voiko olla mahdollista, että laki on voimaton taistellessaan
rikollisuutta vastaan ja täytyykö sen kutsua joukko roistoja ja
pelkureita vartijoikseen?"

"Te kuulitte jotakin pahaa B 2001:stä, päätän."

"En kuullut mitään, mitä hän olisi tehnyt sellaista, joka estäisi häntä
ylenemästä vaikka Rooman paaviksi."

"Olette aivan oikeassa: häntä parempaa miestä ei ole koko Portlannin
vankilassa", sanoi tohtori, "ja jos hän ei ole aivan niin tahraton kuin
hänen Pyhyytensä, hänen esiintymisensä _tällä_ kertaa oikeuttaa hänet
vaikka paaviksi."

Hugh Ritson katsahti häntä silmiin.

"Te kai olette kuullut, että hän on nyt rangaistuskopissa", jatkoi
tohtori. "Sivumennen, te ette voi tavata häntä ennenkuin maanantaina.
Sitä ennen hän ei voi puhua kenenkään kanssa ja hänelle ei myönnetä
pienintäkään lievitystä, poikaparalle."

Hugh Ritson kysyi syytä.

"Siitä asti kun hän tuli tänne, hänen toverinaan oli muuan nuorukainen,
joka poti keuhkotautia. Poika ei tahtonut olla sairaalassa, vaan
vaihtoi sen vankilaan, kun sai siellä erikoisia oikeuksia. Hän tiesi
kuinka monta päivää hänen vielä piti olla vankilassa ja merkitsi ne
joka ilta puisen lusikkansa varteen. Siinä kuvastui hänen sielunsa
kiihkeä huuto: pois, pois, pois! Tuo Jim-porrasvahti teki siitä
suuren numeron. Poikaraukka tahtoi kuolla äitinsä syliin. Hänellä oli
aikaa jäljellä enää yksi ainoa viikko, mutta 'herrat' lisäsivät hänen
vankeutensa kuukauteen. Silloin hän epätoivoissaan heittäytyi mereen ja
kun hänet saatiin ylös, hän oli kuollut."

"Oliko B 2001 hänen kanssaan silloin, kuten tavallisesti?"

"Oli. Hän joutui pois suunniltaan, hyökkäsi vartijan kimppuun ja
riisti häneltä aseen käsistä. Jim-porrasvartija on ennen ollut
ammattinyrkkeilijä ja syntyi kamala mylläkkä. Hän karkasi takaapäin B
2001 niskaan huutaen kuin riivattu ja iskuja satoi kuin vesipisaroita.
Syntyi kauhea hämminki, ja vangit kirkuivat kuin hullut."

"B 2001 on siis voimakas mies?" kysyi Hugh Ritson.

Tohtori nyökkäsi.

"Hän tarttui vartijaan, väänsi hänet melkein solmulle lanteesta,
kohotti sitten päänsä päälle ja iski tantereeseen sellaisella voimalla,
että se olisi vienyt hengen joltakin toiselta, mutta ei siltä mieheltä.
Tuli lisää vartijoita ja vanki vietiin koppiinsa tomuisena, hiestä
märkänä ja verissään, silmät hohtaen kuin tulipallot. He panivat pojan
ruumiin penkille hänen viereensä, huulet valkeina ja kasvot sinervinä.
Se oli kauhea näky, sen voin sanoa teille."

Hugh Ritsonin rinta kohoili ja ihme kyllä, jostakin hänen sydämensä
syvyyksistä nousi merkillinen ylpeyden tunne. Tämä mies oli sankari ja
hänen oma veljensä.

"Ja siitä sitten vankia rangaistiin?"

"Neljätoista päivää rangaistuskoppia ja kuusi kuukautta puoli annosta.
Maanantaina hän pääsee pois ja silloin hänellä on sininen lakki, joka
merkitsee hänet vaaralliseksi mieheksi."

Hugh Ritson värisi.

"Onko ihan mahdotonta saada nähdä häntä huomenna?" hän kysyi.

"Tulkaa huomenaamuna ennen kirkonaikaa minua tapaamaan, niin saamme
puhua johtajan kanssa."



XIV LUKU.


Varhain seuraavana aamuna Hugh Ritson näytti määräyksensä vankilan
portilla, ja hänet neuvottiin tohtorin asunnolle. Hugh ja tohtori
menivät etsimään johtajaa, mutta saivat tietää, että hän oli koko
päiväksi mennyt pois. Apulaisjohtaja makasi vuoteessa hammassäryssä,
eivätkä he voineet tehdä mitään muuta kuin odottaa huomiseen saadakseen
puhutella vankia.

"Te voitte jäädä tänne huomiseen", sanoi tohtori, "ja minä toimitan,
että saatte luoda yleissilmäyksen tähän elämään. Nyt me lähdemme
kirkkoon. Mutta tulkaa tätä tietä."

He astelivat siihen osaan pihaa, johon seinään oli suurin valkein
kirjaimin maalattu: "34 ryhmä" ja alla oli pitkä ja leveä nuoli. Tätä
lähellä oli puusta ja raudasta tehty rakennus ja merkitty samanlaisilla
kirjaimilla: "E Halli". He astuivat käytävään, jonka päästä johtivat
portaat omituiseen sokkelokäytävään, jonka joka puolella oli kapeita
ovia. Vartija asteli edestakaisin väljimmällä paikalla, jota
kaasutuikku valaisi.

"Hush! Katsokaa!" sanoi tohtori pysähtyen muutaman oven tarkastusreiän
eteen ja väänsi samalla sammuksiin kaasun, joka paloi oven pielessä.

Hugh Ritson lähestyi aukkoa eikä aluksi voinut nähdä mitään hämärässä.
Mutta hän kuuli sisältä merkillistä kalinaa. Silmä kuitenkin pian
tottui ja hän saattoi kynttilän heikossa valossa erottaa laatikon
tapaisen huoneen, joka oli seitsemän jalkaa pitkä, neljä jalkaa leveä
ja kahdeksan jalkaa korkea. Se oli rangaistus-koppi. Oven vastaisella
seinällä oli hylly ja siinä oli tinainen pesuastia.

Oven toisella puolen täytyi varmaankin olla samanlainen hylly, jossa
kynttilä paloi. Luuta, vesikannu ja ruokakaukalo oli kivilattialla.
Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin päästä päähän ulottuva
riippuva vuode, jossa vanki juuri oli pitkällänsä. Saattoi huomata,
että raskaat kahleet oli sidottu molempiin nilkkoihin ja ne yhtyivät
rinnan ympäri kiertävään rautaliiviin. Jokaisella pienimmälläkin
liikkeellä tämä kahle kalisi. Sama ääni korvissa yötä päivää. Jos vanki
unissansa liikahti, häiritsi tuo kalina hiljaisuutta ja karkoitti
hänen elämästään ainoan valonpilkahduksen -- unien lahjoittaman
päivänpaisteen. Hänen päänsä oli oveen päin, niin että kynttilästä
tuleva valo lankesi hänen rinnallaan, olevalle kivitaululle. Vaikka
hän oli rangaistuskopissa, hän kuitenkin kirjoitti ja Hugh Ritsonin
tarkka silmä erotti sanat: "Oi, jospa Jumala näkisi hyväksi tappaa
minut, jospa hänen ankara kätensä murskaisi minut! Oi, minä viheliäinen
ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?" Hän pysäytti
kirjoituksensa ja nakersi kuin lintu kovaa leipäpalaansa, joka oli
hänen vieressänsä.

Hugh Ritson peräytyi ja kun hänen omituinen askelensa kapsi lattiaan,
hätkähti vanki ja käänsi kasvonsa häneen. Ne olivat laihtuneet, kalpeat
kasvot, mutta niiden ilme oli järkähtämättömän rauhallinen, ja niillä
kuvastui tuskien luoma ylevyys, vaikk'ei ainoatakaan toivon sädettä.

"Tunnetteko hänet?" kysyi tohtori.

Mutta Hugh Ritsonin silmät olivat kääntyneet maahan eikä hän vastannut.

He menivät kirkkoon. Vartijat olivat asettuneet käytäville ladattuine
pyssyinensä. Jumalanpalvelukseen oli saapunut kahdeksansataa
vankia: toiset niistä aikoivat käydä ripillä. He olivat ottaneet
hartaannäköisen muodon ennemminkin miellyttääkseen kappalaista kuin
sisäisestä pakosta. Muuan omituisen näköinen murjaani, joka oli
Hugh Ritsonin lähellä, kiinnitti erikoisesti hänen huomiotansa.
Hän polvistui käytävälle kasvot kuoriin päin. Hänen rinnallaan oli
nuorukainen, joka juuri oli saapunut Millbankista. Vanha synninmyyrä
näytti ilmeisesti uudelle tulokkaalle selittelevän tämän uuden kodin
salaisuuksia. Hän ei suinkaan hienotunteisuudesta näyttänyt itseänsä
hillitsevän, vaikkakin ääni nyt oli painunut kuiskaukseksi, kun hän
keskusteli.

"Näetkö tuon rasvaisen ryökäleen tuolla kuorossa? Se on poika, joka
kattoo eteensä. Hän palveli erästä rouvaa ja eräänä varhaisena aamuna
hän nitisti rouvansa supeltaakseen hänen rahansa ja mennäkseen muille
markkinoille."

Papin ääni keskeytti pitemmät selittelyt, mutta jo seuraavana hetkenä
vanhan veitikan suu kävi kuin mylly, kun hän selitti:

"Hän on aika mestari -- kulkee kuorossa ja senvuoksi saa etuja. Joka
lauantai-aamu hänellä on harjoitus -- eikä hänellä kuitenkaan ole ääntä
enempää kuin ruisrääkällä."

Ilmeisesti ei täällä ollut epäedullista olla suurin lurjus, kunhan ei
vain osoittanut jalompia harrastuksia. Kun kuivuneenkeltainen vanha Jew
kulki sivukäytävää, tietoviisas kuiskasi kunnioittaen:

"Tuo on vanha Mo. Hän kuuluu vahtiväkeen, vaikkakin kerran oli
aika, jolloin yhressä suunnittelimme, miten voisimme lähettää vahan
Rothschilden vaivaistaloon."

Muutamana hetkenä vasta-tulleen huomiota näytti kiinnittävän muuan
pitkä mies mustan ja harmaan raidakkaassa puvussa, jollaista käyttivät
karkaamista yrittäneet vangit.

"Sanotaan, että hän on täällä kahrest' kymmenest' tuhannest', mutta
se on valhe", kuiskasi vanha mies. "Hän oli vain mutikoinnu hengen
muutamasta herran viinimäen sanansaattajasta."

Viimeinen, mitä Hugh Ritson kuuli, oli tämä mieleen-pantava neuvo:

"On sellaisia, jotka eivät voi kattoa eteensä, kuten B 2001, ja toisia
taas, jotka eivät täälläkään anna paarmojen pesiä nenälleen. Ja minä
sanon: Pitäkää silmänne auki."

Jumalanpalveluksen jälkeen jaettiin ehtoollinen. Rippivieraita oli
monta sataa, kaikki yksinkertaisia ja hartaita jumalanpelossansa.
Saattoi huomata, että kappalaisen täytyi varoa viiniänsä, sillä
muutamat ahmatit tahtoivat hotkaista kerralla kalkin tyhjäksi.

Tämän yön Hugh Ritson vietti tohtorin asunnolla. Hän ei nukkunut, vaan
nyt, kuten edellisenäkin yönä, hän käveli edestakaisin tunnit pitkät
horjumatta vastustaen kaikkia unimatin kiusauksia. Kello viiden aikaan
aamulla hän kuuli suurta kelloa soitettavan parin minuutin ajan ja
kohta kuului akkunan alta monien jalkojen synnyttämä tramp, tramp,
tramp. Vangit, viiden sadan ryhmissä, oli tuotu ulos aamukierrokselle.
He näyttivät -- harmaat takit tiukasti olkapäille vedettyinä --
ikävystyneiltä aamuauringon koleassa valossa, kädet riippuivat
hervottomina sivuilla, ja he astuivat huojuen ja laahustaen aivan kuin
olisi ollut tavattoman vaikea vetää raskaita kenkiä. Vartiosto oli
paikallansa, vartijapäällikkö vihelteli, ja sitten miehet hajaantuivat
kahdenkymmenen viiden miehen ryhmiin, kullakin oma vartijansa.

"Rivit suoriksi, kaksi askelta oikeaan -- mars!" Sitten uudistui
taas tramp, tramp, tramp. Kun ulkotöihin lähtijät kulkivat portista,
saivat heidän vartijansa päivystäjältä kiväärinsä, pistimensä, vyönsä
ja patroonakotelonsa. Kivenhakkaajat kulkivat aivan hänen akkunansa
alitse, ja Hugh Ritson horjahti taapäin, kun muuan pitkä sinilakkinen
mies -- käyden kuin runneltu eläin -- sattui nostamaan katseensa
akkunaan.

Kello kahdeksan johtaja ilmestyi vastaanottohuoneeseensa. Hän oli
laihahko mies, jonka kasvot ja olento muistuttivat vinttikoiraa. Hänen
sotilastakkinsa oli koristettu kunniamerkeillä ja hänen vaatteissaan
oli vahva Whitehallin tuoksu. Hän otti vastaan Hugh Ritsonin
paperit oudon hämmästyksen ja arvokkuuden sekaisin ilmein -- siihen
yhdistyi ylenmääräinen kohteliaisuus, kuin hän olisi ottanut vastaan
valtiosihteerin, ja ankaruus, kuin tuomitessa kahlehdittua vankia
vedelle ja leivälle.

"Miehet palaavat aamiaiselle kello yhdeksän", hän sanoi, "Watkins",
vartijapäällikölle, "tuokaa B 2001 kansliaan heti, kun 34 ryhmä on
palannut."

Hugh Ritson oli jättänyt vastaanottotoimiston ja kulki juuri pihan yli,
kun hän kuuli äänekästä melua meren puolelta.

"Vene!" huusi parikymmentä ääntä, ja joukko vankeja hyökkäsi siihen
suuntaan, jossa kahdeksanairoinen vene oli teloillansa vajassa. "Mies
on karannut, hyökkäsi vaatteineen päivineen mereen ja lekottelee virtaa
alas."

Kuinka nämä paholaiset nauroivat, kuinka he kirosivat leikillänsä,
kuinka he tekivät työtä ja kuinka heidän silmänsä kiiluivat ja kasvonsa
kiihkosta vääntyivät irviin koettaessaan saavuttaa vankitoveriansa,
joka oli koettanut paeta! Jokainen vanki, joka auttoi karkurin kiinni
saamisessa, sai kuuden päivän loman. Tohtori vei Hugh Ritsonin pieneen
torniin, joka oli hänen asuntonsa katolla. Täältä he saattoivat nähdä
yli vankilan muurin kivikkorannalle alapuolellensa. Lähellä kirkon
raunioita joukko vankeja juoksi edestakaisin heiluttaen käsiänsä ja
huutaen innoissansa.

"Se on 34 ryhmä", huomautti tohtori, "Jim-porrasvahdin ryhmä."

Aurinko oli noussut, meri hohti ja säteili tuhansin vivahtein, ja
lukemattomista kevyistä laineista vesilinnut pistivät kaarevan kaulansa
pinnalle, pulpahtaakseen taas pian syvyyksiin. Muutamassa paikassa
veden hopeajuovalla uiskenteli jotakin, aluksi se näytti tynnyriltä.
Siinä oli kärrynkorit, jotka vanki oli työntänyt veteen käyttääksensä
sitä veneenä.

"Se uppoaa; kaikki vankkurit ovat raskaasti raudoitetut", selitti
tohtori.

Vanki seisoi siinä. Hän oli heittänyt pois takin ja hatun ja hänen
käsivartensa olivat hartioihin asti paljaat. Vartija juoksi jyrkänteen
reunalle ja laukaisi. Luoti sattui. Vanki repäisi paitansa helmasta
kappaleen ja sitoi ranteensa.

"Miksi hän ei heittäydy pitkäksensä?" sanoi Hugh Ritson. Hän ei
tiennyt, kuka vanki oli, mutta sydämessänsä hän kiihkeästi toivoi, että
vanki pääsisi pakoon.

"Hän on auttamattomasti tuomittu -- hän on joutunut pyörteeseen ja
virta painaa hänet takaisin saarelle", puheli tohtori.

Puolta tuntia myöhemmin aseellinen vartijajoukko parin kolmen
avustajan saattamana kuljetti kiinnisaadun pakolaisen vankilan
johtajan kansliaan. Pitkä ja vankka mies marssi vartijoiden välissä
varmoin askelin ja pää pystyssä. Hänellä ei ollut takkia eikä hattua
ja toiseen paljaaseen käsivarteen oli likaisenharmaa vaatteenkappale
kömpelösti sitaistu. Hänen rintansa oli paljas, silmänsä leimusivat
ja lukuunottamatta hyytynyttä verijuovaa hänen kasvonsa olivat
tuhkanharmaat. Mutta tätä miestä ei vastoinkäyminen ollut murtanut: hän
näytti uhmaavan sitä.

"Ottakaa miehen numero", komensi johtaja.

"Jaa, ottakaa se ja katsokaa, että otatte sen oikein", uhitteli vanki.

"Se on B 2001", sanoi vartijapäällikkö.

Johtaja tarkasti käsissään olevia papereita.

"Kutsukaa se herra tänne", hän sanoi kansliapäivystäjälle. "On onni
teille, että joku hallituksen luvalla tahtoo puhutella teitä", hän
lisäsi vankiin kääntyen.

Vanki ei vastannut. Hän ei nyt ollut nöyrä eikä yrmeä, vaan hän
esiintyi kohteliaasti, vaikkakin kiivastuneena, niinkuin mies, joka on
kärsinyt vääryyttä.

Seuraavana hetkenä Hugh Ritson astui huoneeseen. Hänen silmänsä
painuivat maahan ja hänen epävarma askeleensa oli raskas ja koliseva.
Hän hypelöitsi takkiansa hermostunein sormin, hänen sieraimensa
laajenivat ja hänen koko ruumiinsa huomattavasti vapisi.

"Tässä on mies, jota haluatte puhutella", sanoi vartijapäällikkö
kohteliaasti kumartaen.

Hugh Ritson koetti kohottaa katsettansa, mutta se vaipui äkkiä maahan.
Hän avasi huulensa puhuakseen, mutta sanat pysähtyivät kielelle.
Sillä aikaa märkä, likainen, alaston, sidottu ja verintahrattu vanki
aseellisten vartijoitten välissä seisoi hänen edessänsä suorana ja
ylväänä ja hänen silmänsä näyttivät tunkeutuvan toisen sielun pohjiin
asti. Vanki pani toisen kätensä lanteelleen ja osoitti toisella
halveksien Hugh Ritsonia.

"Mitä tuo mies minusta tahtoo?" hän sanoi syvällä rintaäänellänsä.

Tämän kuullessaan Hugh Ritson vastasi kiihkeästi:

"Paul, minä en tahdo lisätä sinun kärsimyksiäsi lausumalla julki
säälittelyni."

Virkailijat katsahtivat toisiansa silmiin.

"Minä en huoli sinun säälistäsi", virkkoi vanki katkerasti.

"Et, vaan minä tarvitsen sinun sääliäsi", sanoi Hugh Ritson hiljaa.

Vanki naurahti karkeasti ja kääntyi sitten vartijaan.

"Tässä, viekää minut pois. Minä olen saanut tästä tarpeekseni."

"Kuuntele minua. Minulla on jotakin sanottavaa sinulle -- jotakin
tehtävää sinun puolestasi."

Vanki räjähti taaskin nauruun.

"Viekää minut pois, kuuletteko?"

"Mitä jos minä sanon, että olen pahoillani kaikesta, mitä on
tapahtunut?" jatkoi Hugh.

"Silloin sinä olet tekopyhä", vastasi vanki.

Hugh Ritson oikaisi ryhtiänsä ja veti kuuluvasti ilmaa keuhkoihinsa.
Äkkiä väri katosi hänen vääntyneiltä kasvoiltansa. Hetkisen
äänettömyyden jälkeen hän sanoi hiljaisella, murtuneella äänellä:

"Paul, sinä tiedät, millainen mies minä olen, älä kohtele minua liian
kovasti. Minä olen tullut tänne tehdäkseni sinulle palveluksen. Muista
kärsimyksiäsi --"

Vielä kerran vanki purskahti kylmään nauruun. "Muista mitä muut -- eräs
muu -- on kärsinyt sinun kanssasi."

Vangin kopea ilme muuttui ja silmissä leimahtivat salamat.

"Tässä, viekää minut pois", hän puuskutti hiljaa tukehtuneella äänellä.
Hän astui taapäin, mutta vartija sulki häneltä tien. "Minä en tahdo
jäädä kuuntelemaan tätä miestä. Kuuletteko? Minä en tahdo kuunnella",
hän huusi tulisesti, "hän on tullut tänne kiduttamaan minua -- siinä
kaikki."

"Minä olen tullut hyvittämään kaiken, mitä minä olen tehnyt", vakuutti
Hugh. "Paul, anna minun sovittaa se. Älä yllytä minun pahempaa puoltani
tänä sinun ja minun elämäni tärkeimpänä hetkenä." Vanki vaikeni ja
sanoi sitten hiljemmin: "Mitenhän sinun kieroutesi voi sen sovittaa?"
Hugh Ritson horjahti taapäin. Sanat lävistivät hänen sydämensä kuin
teroitetut nuolet. Jos hän oli koettanut peitellä tarkoituksiansa, tämä
huomautus nyt riisti hänet ilkoisen alasti.

"Minä en tahdo häväistä totuutta väittämällä, että minä olen muuttunut
mies", hän vastasi nöyrästi. "Minulla on omat syyni, mutta minun tekoni
kaikesta huolimatta on sinulle tärkeä."

Vangin silmät leimahtivat.

"Sinä olet käyttänyt minua välineenä saadaksesi tyydyttää
kostonhimoasi", hän sanoi, "mutta sinä et saa minua katumuksesi
välikappaleeksi. -- Vartijat, viekää minut pois, viekää minut pois,
minä sanon teille!"

Johtaja keskeytti:

"Kun te jätätte tämän huoneen, te menette suoraan rangaistuskoppiin."

"Vaikka! Viekää minut koppeihinne ja antakaa minun maata, kuolla ja
mädätä sinne", kuohahti vanki.

"Viekää hänet pois", komensi johtaja.

"Paul, minä rukoilen sinua kuulemaan minua", kuului Hugh Ritsonin huuto
kahleitten ja vartijain aseitten kalskeen yli.

"Viekää hänet pois", huusi johtaja uudestaan.

Tuntia myöhemmin vanki B 2001 kutsuttiin uudestaan
vastaanottohuoneeseen. Hän oli nyt aivan tyyni.

"Meillä on valtion prokuraattorin määräys", sanoi johtaja. "Teidän
asianne otetaan uudestaan tutkittavaksi. Kello kaksi te jätätte
Portlannin matkustaaksenne Cumberlandiin, ja vartijanne tulee teidän
kanssanne."

Vanki kumarsi päätänsä ja astui ääneti ulos.



XV LUKU.


Paul Ritsonia -- älkäämme enää käyttäkö hänen virallista numeroansa
-- ei viety rangaistuskoppiin. Hänet oli pantu työhön kivenhakkaajain
sakkiin, joka työskenteli lähellä vankilan porttia. Tieto hänen
pakoyrityksestänsä ei ollut levinnyt nopeammin kuin huhu hänen
lähenevästä vapautumisestansa.

"Minä tahron", huudahti eräs harmaahapsinen vanki, "eks' ottais'
vieräkses' täält' tärkeitä terveisiä?"

"Mitkä teidän terveisenne ovat?"

"Vain sana mun vanhall' muijall', mist' hän löytää kimpun avaimia,
joit' hän angeleegist' tarttee."

"Kirjoittakaa hänelle, ukkoseni."

"Mitä, ettäkö johtaja lukis' sen ja minä joutuisin häpeään ja se vanha
lunttu kiikkiin? Toren totta, minua _hämmästyttää_. Mutt' mää unohrin:
sää olet rehellinen miäs, niinkuin sää oletkin."

Ivanauru seurasi tätä selittävää puhetta. Eräs kalpea mies, nöyrin
ilmein ja jäniksen säikähtynein silmin, hiipi lähelle Paul Ritsonia ja
veti saappaansa varresta esille kirjeen.

"Tämä on viimeinen, mitä olen kotoa saanut", hän sanoi hiljaa pistäen
kirjeen Paulin käteen.

Se oli tahrainen, rutistunut paperi, niin likainen ahkerasta käytöstä
ja kulunut monista taitteistansa, että sitä oli melkein mahdoton
lukea. Kotoa? Se oli päivätty Liverpoolin esikaupungissa, jossa hänen
raajarikko vaimonsa ja lapsensa asuivat ja vielä elivät.

Miesparka ei osannut lukea, mutta hän oli jollakin tavalla oppinut
kirjeen ulkoa ja tiesi tarkasti näyttää, missä paikassa mikin tuttu
asia tässä ruttuisessa paperissa oli.

Hän oli menettänyt oikeutensa eikä saanut vastata siihen. Nyt hän
pyysi, eikö Paul Ritson tahtoisi pistäytyä Liverpoolissa katsomassa
hänen vaimoansa ja pikku raukkojansa ja kertoisi heille, miten hyvin
hän voi, miten hauskalta hän näyttää ja miten mukavaa hänellä täällä
on, "että heirän rohkeutensa pysyisi yllä, tierättehän."

"Mää sanon teill', herra", sanoi eräs vanha synninmyyrä -- sama, jonka
keskustelua kirkossa seurasimme. -- "Mää olen kuullu, että te olettekin
työnantaja, ettekä vetelehtijä pakkotyössä. Etteks' riemmuitte? Määkin
tahron jättää tämän paikan. Pitkät ovat tunnit ja palkka huono.
Sitäpaitsi minun nykyinen isäntäni välttämättä tahtoo käyttää nummeroa
minun kauluksessan', aivan kuin teuraselukoilla. Se tahtoo toisinaan
kismittää. Niinpä mää tahron ilmoittaa, että syyskuussa mää, hitto vie,
lennän täält'. Ehkäpä näette, että minulla on kohta siivet, joilla
lentää." Vanha syntisäkki osoitti harmaita hiuksiansa, jotka olivat
pitemmät kuin kellään hänen tovereillansa. "Ne vain muuttavat väriä,
eivätkä ole niin komeat kuin kymmenen vuotta sitten eikä mun vanha
henttuni voi ylpeillä minun komeast' ulkomuorostain."

Kello kaksi vartija, nimeltä Jim-porrasvahti, marssitti Paul Ritsonin
vartijapäällikön toimistoon. Siellä pantiin vangin käsiin raudat ja
vartija sai aseensa. Sitten he lähtivät.

Laivassa, joka välitti liikettä Portlannista Weymouthiin, vanginpuku
herätti suurta huomiota. Oli jonkinlainen kirkkojuhla ja paljon
kirkkokansaa juhlapuvuissansa oli tunkeutunut laivankannelle ja
hytteihin. Ilma oli ihana. Auringon säteet tanssivat veden kalvossa
kuin lukemattomat perhosparvet peilin pinnalla. Torvisoittokunta
soitteli etukannella.

Weymouthin asemalla ihmiset taas kokoontuivat ryhmiin ja katselivat
karsain silmin vankia. Muutamien minuuttien kuluessa, jotka juna
asemalla seisoi, oli asemasillalle kokoontunut joukko katselijoita,
jotka sekä ovesta että akkunoista kurkistelivat vaunuun.

Paul Ritson vähät välitti tästä erinomaisesta huomaavaisuudesta,
vaikkakin tällainen oli sangen kiusallista. "Pysy kaukana hänestä
-- etkös näe sinistä lakkia?" "Mikä pahannäköinen murjaani! Totta
totisesti hänen pelkkä katseensa ansaitsee hänelle hirsipuun."

Paul nauroi katkerasti. Sinä hetkenä hän tunsi sydämensä jäätyvän.
Jos hänellä olisi ollut yllään juhlapuku ja hymy huulilla, miten
toisenlainen olisikaan ihmisten arvostelu hänestä ollut! Kuka silloin
olisi sanonut, että hän on heittiö? Ei ainakaan se inhoittava ja
tekopyhä Kristuksen sanansaattaja, joka joku hetki sitten laulavalla
äänellä ulisi hänen korvaansa: "Olkaa varma, että teidän syntinne
annetaan teille anteeksi." Sama mustatakkinen fariseus talutti juuri
komeata naista ensimmäisen luokan vaunuun.

Juna lähti. Paul painautui istuimellensa selkänojaan ja mietti kaikkea,
mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kuin hän viimeksi matkusti tätä tietä.
Hän matkusti silloin päinvastaiseen suuntaan ja mitä tuskia ja kauhuja
olivatkaan nämä ensimmäiset vankilaelämän hetket hänen sielussansa
herättäneet! Hän ei koskaan ennen tähän päivään asti ollut sitä
muistellut.

Toiset ja vielä katkerammat muistot olivat kuluttaneet pois hänen
sielustaan näiden kokemusten jäljet. Mutta nyt ne tulivat mieleen
yhtä tuoreina kuin kaikki olisi eilen tapahtunut. Hän oli yksi siitä
kaksikymmenmiehisestä joukosta, joka matkusti Millbankista Dartmooriin.
Matka Waterloohon vankivaunuissa oli ollut kauhea koe. Hän oli
kopissaan ajatellut, ettei häneen ollenkaan koskisi, jos ihmiset
kaduilla hänet tuntisivat. Syyttömän miehen häpeällinen tuomitseminen
ei alentanut häntä, vaan lakia.

Kun hän astui vankila-alueelle rinnallansa pedonnäköinen konna,
joka murjottavien kulmiensa alta vain salaa vilkaisi toisiin
haukansilmillänsä, edessänsä vanha rosvo ja miestaposta tuomittu
murhamies kintereillänsä, juoksivat suuret, kylmät hikikarpalot hänen
otsaltansa.

Hän oli aikonut pitää päänsä pystyssä, ja jos ihmiset katsoisivat häntä
kasvoihin, hän oli päättänyt rohkeasti katsoa heitä suoraan silmiin.
Mutta kun sellainen tilaisuus sattui, hän koetti piiloutua vaunuun ja
hautasi leukansa rintaansa.

Hän muisti, miten ihmiset inhoten siirtyivät syrjään vaunujen tieltä,
miten he katselivat heitä, kun heidän vaununsa vilkasliikkeisillä
paikoilla pysähtyi odottamaan siksi, kuin ajurien ja katuvaunujen jono
oli päässyt ohi, ja miten kauhea olikaan ollut näytelmä asemalla, jossa
kahdenkymmenen kahlitun miehen askelten kopse herätti kaikkien ihmisten
huomiota!

Miten kauheata olikaan vanhempien vartijoitten nauru ja iva! He olivat
ennemmin kärsineet rangaistuksensa ja esiintyivät nyt yleiseksi
häpeäksi muka oikeuden vartijoina! "Sinä kikkanokka siellä, eks' ole
supeltannu taskuusi tupakkaa?" "Oleks' nähnyt meitä ennen? No, riivattu
vie, totta kai! Sinä, jolla on valkea kaulahuivi, kattoppas tarkkaan,
niin varmasti tunnet meirät." "Oh, neitty Maria, oleks' se sää itte?
Ja miten iloiset me ollaan saaressamme tavata teirät taas! Säilytäppäs
samettikukkarosi minun taskuuni, niin saat sen takaisin, kun palaamme
tätä tietä." Eikä vartijain päällikön ankaruus voinut hillitä tätä
korkea-äänistä iloa.

Paul Ritson ei voinut olla nauramatta muistellessaan, miten tuskanhiki
oli sinä päivänä juossut pitkin hänen selkäänsä, kun hän hievahtamatta
istui kokoonlyhistyneenä paikallansa.

Ajat olivat muuttuneet sen jälkeen. Hän oli viettänyt puolitoista
vuotta valtion koulussa ja tämä kasvatustapa oli antanut hänen kokea
kaikkien kidutuskeinojen ihanuudet.

Vartija koetti saada keskustelua syntymään. Jim-portaanvartija
toisti moneen kertaan, ettei hän suinkaan tarkoittanut mitään pahaa.
"Pohjaltani minä olen oikein kunnon poika", hän sanoi useammin kuin
kerran, eikä Paul Ritson osoittanut hänelle mitään kaunamieltä.
Mutta hän nauroi katkerasti niille rumille ja ristiriitaisille
ajatuksille, joita vartijan kiusoittavat sanat synnyttivät. Huomaten
kaikki yrityksensä tyhjiksi, vartija tyhjensi piippunsa ja vaipui
äänettömyyteen.

Heillä oli oma vaununsa. Muutamalla asemalla eräs mies avasi oven
ja oli jo astunut toisen jalkansa sisään, kun huomasi, millaiseen
matkaseuraan oli joutumaisillansa. Suutansa mutistaen hän hävisi.
Paul Ritson teki parhaansa hillitäkseen raivoansa, jonka tällainen
"hyvää yötä" hänessä synnytti. Hän onnistuikin ja päästi kaikuvan
naurun poistujan jälkeen. Jollakin toisella asemalla eräs kaikkiin
virkakuntansa helyihin puettu poliisipäällikkö, huomattuaan sinisen
lakin, tutki tarkasti vartijan paperit. Sitten hän ylpein elein työntyi
pois läpi ihmisjoukon, jonka hänen läsnäolonsa oli kokoon kutsunut.

Kun he pääsivät Waterloohon, huusi vartija ajurin ja he ajoivat
poliisiasemalle ilmoittautumaan. Siellä he nauttivat illallisekseen
kupin kaakaota, ruskeata leipää ja papumuhennosta, ja vartija sai
tupakkaa piippuunsa. Sieltä heidät kyydittiin Eustoniin, josta he
nousivat yhdeksän Penrithin-junaan.

Matka pohjoiseen kului enemmittä seikkailuitta. Rugbyssä, Staffardissa
ja joillakin muilla asemilla juna pysähtyi ja pienet ihmisjoukot
kokoontuivat katsomaan vankia ja lausuivat erilaisia mielipiteitä
hänen ulkomuodostansa, rikoksestansa ja alkuperästänsä. Paul Ritson
usein sulki silmänsä eikä puhunut mitään. Joskus ylenkatse väreili
hänen kasvoillansa, joskus hän taas purskahti katkeraan nauruun. Hän
ajatteli, että tämä oli tarpeen, sillä ilman sitä vankilaelämässä hänen
alennuksensa ei olisi ollut kyllin syvä. Jos hänessä oli säilynyt
rahtunenkaan ihmisyyden tunnetta, hellyyttä ja arkatuntoisuutta sen
jälkeen, kun Portlannin portit sulkeutuivat hänen lähdettyänsä,
tarvittiin vain tätä karkoittamaan ne kaikki iäksi.

Välittämättä karkausyrityksistä ja vieläkin vakavammasta vaarasta,
johon Paul Ritsonin raudanlujat kädet saattoivat hänet johtaa, vartija
oikaisi itsensä penkille ja nukkui. Puoliyön jälkeen he saapuivat
Creween ja tämän jälkeen matkan pahin kiusa oli ohi. Säälittelevät
ihmiset olivat kääriytyneet matkavaippoihinsa ja uneksivat jaloista
sankaritöistä, joita aikoivat suorittaa. Mutta yön hiljaisuudella oli
omat kidutuskeinonsa. Kun juna jyrisi läpi pimeyden milloin kadoten
tunneleihin, milloin taas kiitäen yli aavan lakeuden kuin laiva
tyynessä vedessä, Paul Ritsonin ajatus kääntyi päivään, joka nyt
tuntui olevan niin äärettömän kaukana, kuin se olisi kuulunut johonkin
toiseen olotilaan, jolloin hän matkusti tätä tietä ihanan, rakkaan
olennon kanssa. Tämä oli uskonut nuoren pilvettömän elämänsä hänelle
ja missä hän oli nyt? Rauha hänelle, missä ikinä hän lieneekin! Paul
johti mieleensä hänen hellimmän katseensa, oli kuulevinaan hänen
viehkeimmän äänensä. Hänen ihastuttavat sormensa olivat kevyesti
puristavinaan hänen käsiänsä, jotka olivat rautoihin kahlitut. Ja
tänäkin hetkenä, kun koko hänen sielunsa palasi nuoren vaimon luo, joka
oli jakanut hänen kärsimyksensä, ja hän tunsi, ettei aika ja paikka
mitään merkinnyt, vaan hän oli vetänyt vaimonsa luokseen kuluttavan
rakkautensa voimalla, hänestä tuntui, että kaikki hävisi ja tahraantui,
kun hänen korvissaan kaikuivat lakkaamatta vankien huudot, kiroukset ja
sadatukset.

Hän hypähti seisoalleen ulospyrkivä kirous omillakin huulillansa, ja
kun kuviteltu tuska, jonka hän oli sieluunsa loihtinut, haihtui ja
hän tajusi todelliset kärsimyksensä, hänen sydämensä muuttui entistä
kylmemmäksi ja katkerammaksi. Hän ajatteli, mitä hän ennen oli ollut
ja mitä hän nyt oli. Ei ollut epäilystäkään -- hän oli nyt kehnompi
ihminen. Niin. Mikä kerran oli ollut puhdasta hänessä, mikä kerran
oli ollut jaloa ja ylevää, oli nyt likaista, epäjaloa ja alhaista.
Mutta kamalinta kaikesta oli, että hän oli menettänyt ne hellemmät
tunteet, jotka antavat voimakkaalle miehelle suurimman arvon. Hänestä
tuntui, että maailma oli kohottanut kätensä häntä vastaan ja hänen teki
vastustamattomasti mieli iskeä takaisin.

He saapuivat Peurithiin aamulla neljän tienoissa, ja heidän vaununsa
tyrkättiin sivuraiteelle odottamaan Cockermouthiin menevää junaa.
Päivä sarasti. Akkunasta Paul Ritson saattoi epäselvästi erottaa
häämöttävät linnan rauniot. Tämä tuttu näky järkytti häntä sydänjuuria
myöten. Hän tuskin tiesi miksi, mutta hän tunsi, että lujin jääkerros
hänen sydämessään suli vedeksi. Aamun hiljaisuutta häiritsivät
vain jarrumiehen huudot vaihdemiehelle. Sanat olivat yksinäisiä --
tavallisia ilmoituksia vain, mutta ne lausuttiin mitä leveimmällä
Cumberlannin murteella, jota hän ei ollut saanut puoleentoista vuoteen
kertaakaan kuulla. Silloin se pala, joka oli sulaen irtautunut hänen
sydämestään, tuntui nousevan kurkkuun. Hannaa valo muuttui punertavaksi
ja pian hohti itäinen taivas purppurassa. Paul avasi vaunun akkunan,
ja vuoriston suloinen ilma maustettuna turpeen voimakkaalla
tuoksulla virtasi tervehtimään häntä. Hänen huulensa avautuivat ja
hänen rintansa laajeni. Kello viisi tarttui veturi vaunuun. Junaan
liitettiin tässä muutamia muitakin vaunuja täynnä kaivosmiehiä, jotka
ruosteen-tahraamissa puvuissansa olivat matkalla aamuvuorollensa. Kun
juna lähti liikkeelle länttä kohden, aurinko oli noussut ja ilma oli
täynnä lintujen laulua. Sangen pian syöksyi juna vuoristoon, ja kaikki
katkeruus Paulin sydämestä putosi pois kuin saastainen vaate. Tämän
äkillisen tunteitten muutoksen saattaa ymmärtää vain se vuoristolainen,
joka pitkän poissaolon jälkeen taas ensi kerran näkee ikävöimänsä
vuoret. Paul näki synnyinseutunsa vuorten kohoavan pilviin ja valkoinen
usva leijaili niiden huipuilla, purot solisivat niiden jyrkkiä rinteitä
alas, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä puhdistaen kasvoilta
katkeruuden jäljet. Leppäkerttu lauloi kilvan kivitaskun kanssa, ja
vaikk'ei hän niitä nähnyt, hän kuitenkin tiesi, missä ne olivat:
leppäkerttu lauloi lehdon siimeksessä, kivitasku taas oli istahtanut
harmaalle kalliolle, jonka halkeamaan se oli laatinut pesänsä ja
muninut vaaleansiniset munansa. Lampaat määkivät vuorilla, ja hän tiesi
niiden retket yli kallioiden ja joenuomien seuduille, joissa ruoho oli
tuoreinta. Koirien ajamina kokoontuivat ne suuriin katraihin, ja hän
tiesi, että paimenet ovat olleet kesäisenä yönä merkitsemässä niitä ja
aikovat keritsemistä varten pestä ne kirkkaassa vuoripurossa.

Kaikki palasi hänen mieleensä selvänä kuin eilisen päivän muisto. Hän
pisti päänsä ulos ja unohti vanginpukunsa, kunnes muuan mies, joka
uitti hevostansa läheisessä suvannossa, hätkähti hänet nähtyään ja
tuijotti häneen kuin sadun kummitukseen.

Silloin Paul Ritson muisti, että hän oli vielä vanki, että hänen
ranteensa olivat raudoissa, että tuo mies, joka makasi tuossa vaunun
penkillä, oli hänen vartijansa ja että tuo teräskalu, joka pisti esiin
hänen vyöstänsä, oli tuon nukkuvan miehen revolveri valmiina heti
pamahtamaan, jos hän yrittäisi paeta.

Mutta eivät nämäkään mietteet voineet karkoittaa niitä liikuttavia
kotoisia tunteita, jotka hänet olivat vallanneet. Lopuksi hän alkoi
ajatella Hugh Ritsonia ja miettiä syytä, miksi hän oli matkalla kotiin.
Kotiin! -- Kotiin? Se oli surullinen kotiintulo, mutta kaikissa
tapauksissa se oli tulo kotiin.



XVI LUKU.


Kahta päivää myöhemmin oli vanhan, harmaan kaupungintalon ympärille
Keswickissä kerääntynyt tungokseen asti väkeä. Kihlakunnanoikeus
oli kokoontunut välikäräjille tutkimaan erästä juttua, joka herätti
paikkakunnalla tavatonta huomiota. Kantajana esiintyi Greta, Paul
Ritsonin rouva, ja vastaajan nimeksi kannekirjelmässä oli merkitty Paul
Drayton, esiintyvä nykyjään Paul Ritsonin nimellä ja halliten Ghyllin
kartanoa Newlannin seurakunnassa.

Käräjähuone oli tungokseen asti täynnä Se oli suuri, tyhjä huone,
jonka toisessa päässä oli pitkä pöytä ja kaks riviä tuoleja, toinen
rivi oikeutta ja valamiehiä ja toinen asianajajia, vieraitamiehiä ja
asianosaisia varten. Muita istuinpaikkoja huoneessa ei ollut ja laakson
asukkaat seisoivat tyhjällä lattialla ahdettuna niin tiukkaan, että
tuskin saattoi hievahtaa.

Pöydän toiseen päähän varatulla tuolilla istui Greta. Hänen leukansa
oli käden varassa. Hän painoi silmänsä maahan, kun katselijat
kuroittivat kaulojansa nähdäkseen häntä edes vilahdukseltakin. Hänen
rinnallaan, toinen käsi hänen tuolinsa selkänojalla seisoi vanha
kirkkoherra, kaunis päänsä valkeampana kuin koskaan ennen, hänen
lempeitten kasvojensa hellyyttä ilmaisevat piirteet kuvastivat syvää
tuskaa. Lakkaamatta tuijotellen Gretaan istui pöydän toisessa päässä
Hugh Ritson. Toinen jalka oli nostettu toiselle polvelle, ja pitkät
hermostuneet oikean käden sormet leikkivät kengännauhoilla. Hänen
päänsä oli kurkottunut eteenpäin ja kuultava, kalpea, sileäksi-ajettu
naama suurine kylmine silmineen ja laajoine, liikkuville sieraimineen
muistutti enemmän kuin koskaan ennen rotuhevosta. Kenkään ei arvannut
syytä, mikä Hugh Ritsonin oli tänne tuonut. Joku olisi voinut sanoa,
että välinpitämättömyys kuvastui noista silmistä ja tuolla otsalla asui
epätoivoa peittelevä huolettomuus.

Lähellä sitä paikkaa, jossa tungos oli ahtain, supina vilkkain ja
levottomin, istui Drayton herra Bonnithornen rinnalla. Hänen yllään oli
raidakkaasta kankaasta tehty puku, jollaista hän kaikista mieluimmin
käytti, ja hän oli pistänyt jättiläismäisen sinipunervan liljan
napinkoloonsa. Hänen poskensa punoittivat ja silmät säteilivät. Silloin
tällöin hän nojasi taapäin, kuiskaten jotakin sepälle, myllärille ja
Lentävän Hevosen kapakoitsijalle, jotka olivat ryhmittyneet hänen
taaksensa. Hänen huomautustensa täytyi olla erittäin sukkelia, sillä
niitä seurasi aina hiljainen kikatus ja silmien välke, vaikkakin
äänekäs ja hyväksyvä melu hillittiin.

Kantajan asianajaja luki julki kannekirjelmänsä, Kantaja vaati, että
sukutilojen perintöoikeus tuomittaisiin hänen miehellensä, joka
nyt oli oikeuden turvaa vailla. Hän väitti, että se mies, joka nyt
hallitsi Ghylliä, ei ollut hänen miehensä Paul Ritson, vaan Paul
Drayton, Hendonin kapakoitsija, joka merkillisellä tavalla oli hänen
miehensä näköinen ja sen avulla oli asettunut hänen miehensä sijalle.
Selvät asianhaarat, jotka jätettiin nyt oikeuden tutkittaviksi,
peittämättömästi todistivat, ettei vastaaja ollut Paul Ritson, joka
yksin perintöoikeuden nojalla oli isänsä kiinteimistöjen omistaja.
Onnettomuudeksi se, joka olisi voinut antaa ratkaisevan todistuksen,
kuinka Paul Drayton, kapakoitsija, saattoi päästä toisen miehen
sijalle, tuli sokeaksi ja oli nyttemmin kuollut, ja asia oli sen kautta
tullut vieläkin vaikeammaksi. Kuitenkin esitettävien todistusten
nojalla herra tuomarin tulisi antaa valamiesten ratkaista, ettei
vastaaja ollut se mies, jona hän esiintyi, vaan rikoksentekijä, jonka
puolesta toinen oli kärsimässä rangaistusta. Asian selville saamiseksi
yleinen syyttäjä esitti kaksi vierastamiestä, joiden todistuksen
täytyi olla ratkaiseva, Paul Ritsonin vaimon ja kirkon palvelijan,
joka vihkimyksen toimitti. Gretan nimi mainittiin ja hän nousi pöydän
päässä seisoalleen. Hänen rintansa aaltoili pienen pitsishaalin
alla, joka peitti hänen olkapäitänsä ja oli sidottu kuin merimiesten
kaulahuivi rinnalle. Hän seisoi suorana, silmät kohosivat hitaasti
maasta ja painuneet kädet puristettiin edessä yhteen. Tavallisten
muodollisuuksien jälkeen hänen kuulustelunsa alkoi.

"Te olette Robert Lowtherin ainoa lapsi?"

"Minä olen Robert Lowtherin tytär."

Drayton nytkäytti päätänsä taapäin ja naurahti. "Te menitte naimisiin
Paul Ritsonin kanssa Newlannin seurakunnan kirkossa 1875 ja vihkimyksen
toimitti kunnia-arvoisa kirkkoherra Christian?"

"Niin tein."

"Hääpäivänänne te matkustitte miehenne kanssa Lontooseen, ja hän jätti
teidät samana iltana St. Margaretin Westminsterin luostariin?"

"Se on aivan totta."

Kuului keskustelun supinaa oikeussalista ja kuiskauksia tuoliriveiltä.
Tuomari pysähtyi ja selitti, ettei ollut hänen aikomuksensa koettaa
päästä selville tästä omituisesta tosiasiasta, jonka vain yksi henkilö
valallansa voisi todistaa. Mutta vaikka tämä henkilö olisi saapusalla,
ei häntä kuitenkaan voitaisi kuulustella. Kuullessaan tämän selityksen
Hugh Ritson kohotti raukeat silmänsä, ja kuulustelu jatkui.

"Kolme päivää myöhemmin te saitte mieheltänne sanan saapua puoliyön
junalle St. Pancraksen asemalle, josta teidän miehenne kanssa oli
matkustettava takaisin Cumberlandiin?"

"Niin sain."

"Kuka toi teille sen sanan?"

"Rouva Drayton, Hendonin kapakan vanha emäntä."

"Menittekö te asemalle?"

"Oh, kyllä."

"Kertokaa oikeudelle, mitä sitten tapahtui."

"Juuri kellon lyödessä kahtatoista, kun junan piti lähteä, eräs mies,
jota ensi silmäyksellä pidin miehenäni, kiiruhti asemasillalle ja minä
menin hänen kanssaan vaunuun."

"Näettekö te tämän miehen täällä oikeussalissa?"

"Näen, hän istuu teistä oikealle kolmannella tuolilla."

Drayton nousi, hymyili leveästi, kumarsi todistajalle ja istahti sitten
takaisin.

"Olitteko te yksin siinä vaununosastossa?"

"Ensin olimme, mutta juuri, kun juna alkoi liikkua, kukas muu yhtyi
meihin, ellei kirkkoherra Christian."

Taas seurasi keskustelua ja supinaa, ja tuomari selitti, ettei hän
tahdo viivyttää oikeutta tutkimalla sitä merkillistä sattumaa, joka
kirkkoherra Christianin toi Lontooseen tällä ratkaisevalla hetkellä.
Nämä seikat itsessänsä muodostavat tosiasiain ketjun, joka vielä
on joutuva rikosoikeuden tutkittavaksi, koska tämän kautta juttu
tapahtuneesta rikoksesta käy yhä tuskallisemmaksi ja peittyy yhä
suurempaan hämärään.

"Kertokaa oikeudelle, mitä tapahtui junassa."

"Minä huomasin heti, ettei mies ollut minun mieheni, vaikka hän
muotonsa ja kokonsa puolesta suuresti oli hänen näköisensä, ja kun hän
puhutteli minua vaimonaan, minä jyrkästi kielsin häntä sitä tekemästä."

"Huomasiko myöskin kirkkoherra Christian erehdyksen?"

"Huomasi kyllä, vaikk'ei aivan niin pian."

"Mitä te teitte?"

"Me jätimme junan ensimmäisellä asemalla, missä se pysähtyi."

"Koettiko vastaaja estää teitä siitä?"

"Ei. Hän näytti häpeävän ja huomautti, että sairaus ehkä on kokonaan
muuttanut hänet."

Yleinen syyttäjä, jonka vasemmalla puolella herra Bonnithorne istui
vastaajan lainopillisena avustajana, silmäili tutkivasti todistajaa.

"Te sanotte, että vihkimäpäiväänne seuranneena yönä miehenne jätti
teidät luostariin?"

"Niin sanon."

Herra Bonnithorne painoi maahan vilkkuvat silmänsä ja virkkoi jotakin,
jota todistaja ei voinut kuulla. Ihmiset hänen tuolinsa takana nauraa
kikattivat.

"Ja te sanotte, että rouva Drayton toi teille sanoman, josta
mainitsitte. Puhuiko hän siitä, että teidän miehenne on sairas?"

"Kyllä hän puhui."

"Siitä me kai saamme päättää, että olitte sitä ennen käyneet Draytonin
talossa Hendonissa?"

"Rautatieonnettomuus pakotti meidät siihen."

"Oliko ketään vastaajan mukana, kun hän tuli St. Pancraksen asemalle
sinä yönä?"

"Minun mieheni veli, Hugh Ritson, oli hänen kanssaan."

"Sanokaa valamiehille, missä teidän miehenne nyt on, ellei hän tällä
hetkellä ole oikeussalissa."

Ei vastausta. Täydellisen hiljaisuuden vallitessa odotettiin, että
kantajan asianajaja vastaisi tähän kysymykseen.

"No, sen asian me voimme jättää silleen", jatkoi tuomari ylhäisesti
hymyillen. "Yksi kysymys vielä, rouva Ritson. Sattuiko teille miehenne
kanssa mitään erimielisyyksiä?"

"Ei milloinkaan."

"Tahdotteko vannoa, ettei äänenne ollut noussut kiivaaseen sanasotaan,
kun olitte Hendonin kapakassa?"

Greta kohotti päänsä ja hänen silmänsä salamoivat. "Kyllä, minä vannon
sen", hän sanoi lempeällä äänellä, mutta järkyttävällä painolla.

Herra Bonnithorne läheni tuomarin korvaa ja antoi ymmärtää, että ehkä
asia oli liian arkaluontoinen valanvelvoituksella kuulusteltavaksi.

Tämän jälkeen kuulusteltiin kirkkoherra Christiania. Vastaaja ei ollut
se mies, jonka hän oli kantajan kanssa vihkinyt. Sen jälkeen hän oli
nähnyt Paul Ritsonin. Missä? Dartmoorin kuritushuoneessa. Kysellen hän
oli saanut selville, millä nimellä viranomaiset pitivät häntä vankina
ja hänelle oli sanottu: Paul Drayton.

"Kertokaa oikeudelle, kuinka saitte selville, että vastaaja on Paul
Drayton."

"Monet tosiasiat selvittivät sen."

"Sanokaa niistä joku."

"Hääaamuna minä löysin kirjeen sakastini uuninreunustalta. Se oli herra
Hugh Ritsonilta herra Bonnithornelle ja siinä mainittiin Draytonin
nimi, joka myöhempien tapausten valossa on johtanut varmaan päätökseen,
että vastaaja on sama mies."

"Voitteko näyttää meille sen kirjeen?"

"En, minä jätin sen siihen, mistä sen löysin."

"Tuskinpa me silloin voimme saada sitä todistuskappaleeksi."

Tuomarit hymyilivät, ja jännitys Draytonin kasvoilla laukesi. Yleisössä
syntyi liikettä, ja todistaja siirtyi syrjään.

Puolustajan asianajaja aloitti puheensa. Heitä oli koetettu saada
uskomaan, että syytetty tässä jutussa olisi Paul Drayton, huolimatta
siitä, että varmasti tiedetään Paul Draytonin olevan vankina
kuritushuoneessa. Oli kyhätty kokoon merkillinen kertomus, että
vast'ikään naimisiin mennyt mies heittää vaimonsa luostariin heidän
hääpäivänsä iltana, ja kun heidän pitäisi keskinäisen sopimuksen mukaan
kohdata toisensa, mies meneekin toisen nimellä vankilaan ja toinen
mies tulee Cumberlandiin vaatimaan oikeuksiansa vaimonsa aviomiehenä.
Edelleen heitä on uskoteltu, että aviomiehen veli, herra Hugh Ritson,
on joutunut petturin narriksi tai tehnyt itsensä syypääksi petokseen.
Onneksi oli helppo saada selville asian oikea laita kahden verrattoman
todistuskeinon -- ulkomuodon ja muistin avulla. Voitiin todistaa,
ettei vastaaja ollut kukaan muu kuin Paul Ritson, koska hän ensiksi
oli täydellisesti hänen näköisensä, toiseksi tiesi kaikki, mitä Paul
Ritsonin tuli tietää, ja kolmanneksi, koska hän ei tiennyt mitään,
mitä Paul Ritson ei saanut tietää. Koska maailman alusta ei ole ollut
kahta ihmistä, joiden elämä olisi niin täydellisesti sama, ei myöskään
vastaaja voinut olla kukaan muu kuin Paul Ritson.

Dick-mylläri oli vastaajan ensimmäinen vierasmies. Hän vannoi, että
Paul Ritson oli sammuttamassa tulipaloa, joka syttyi hänen myllyllänsä
kaksi vuotta sitten ja että vastaaja kertoi hänelle vain joku kuukausi
sitten, miten hän oli kiivennyt katolle ja miten tuli lopulta sammui.
Yksikään, joka ei itse olisi ollut saapuvilla, ei olisi voinut kertoa
asioita niin yksityiskohtia myöten. Se mies oli Paul Ritson, ja monet
katselijat muiden muassa kirkkoherra Christian näkivät hänet.

Seuraava todistaja oli rouva Calvert, Laiskan Hevosen kapakasta. Paul
Ritson oli ollut heillä yötä kaksi vuotta sitten eikä ole kulunut kuin
muutamia päiviä, kun vastaaja tuli heille, osoitti sitä huonetta, jossa
oli nukkunut, ja kertasi ne harvat sanat, jotka silloin lausui.

Kutsuttiin esille tallimies Natt. Hänen uniset silmänsä välkehtivät
tietoviisaina, kun hän selitti, että eräänä talvi-iltana, jolloin satoi
julmasti lunta, rouva Ritson, silloin neiti Greta, oli säikähtänyt
jotakin, jota hän piti Paul Ritsonin kummituksena. Todistaja ei antanut
pettää itseänsä niin helposti, ja syytetty olikin sittemmin selittänyt
kulkeneensa käytävällä ja kertonut, millainen tilanne oli ja mikä hänet
oli saattanut näyttämään aaveelta. Sitten seurasivat John Proudfoot,
seppä, Tuomas Kyttyräselkä, postinkantaja, Giles Raisley, kaivosmies,
Job Sheepshangs, kivenhakkaaja ja Tommy Lowthwaite, Lentävän Hevosen
kapakoitsija -- kaikki vannoen tuntevansa syytetyn Paul Ritsoniksi.

Joku huomautti, että Paulilla oli päässään arpi, jonka hän oli saanut,
kun hevonen oli häntä pienenä potkaissut. Vastaajalla juuri oli
mainittu arpi.

Toinen muisti, että Paul Ritsonilla oli arpi myöskin jalkopohjassa.
Se oli muisto haavasta, jonka hän kerran oli saanut kiivetessään
Hindscarthille. Siinäkin piti todistus paikkansa.

Kolmas oli lyönyt painia Paul Ritsonin kanssa ja tiesi, että hänellä
on luomi selässä oikeassa lavassa. Vastaajalla oli luomi tässä
harvinaisessa paikassa.

Yleinen syyttäjä hymyili merkitsevästi valamiehille, ja valamiehet
hymyilivät merkitsevästi yleiselle syyttäjälle. Oliko todellakin
tarpeen, että vastaaja vieläkin kutsuttaisiin esille? Totisesti se
kulutti vain turhaan oikeuden kallista aikaa. Koko juttu oli selvä
kuin päivä: rouva oli riidellyt miehensä kanssa. Asiat oli saatettava
oikealle ladulle siten, että tämä aiheeton kanne kumottiin ja miehelle
annettiin oikeus valvoa aviollisia oikeuksiansa, jotka häneltä näin
väärällä tavalla oli tahdottu riistää.

Kantajan asianajaja hymyili myöskin ja hänen hymynsä koetti ilmaista
heikkoa itsepuolustelua. Hän änkytti joitakin sanoja selittääkseen,
että hänelle oli luvattu sitovampia todistuksia silloin, kun hän otti
tämän asian ajaaksensa.

Oikeussalista kuului askelten töminää. Drayton oli noussut vastaamaan
takanaan seisovien ystäviensä onnentoivotuksiin ja tuomarien oikealla
ja vasemmalla puolella istuvien ylempien kansalaisten sydämellisiin
päännyökkäyksiin. Hän vastasi äänekkäästi, kun yht'äkkiä vaadittiin
hiljaisuutta, ja kaikkien silmät olivat kääntyneet pöydän toiseen
päähän.

Hugh Ritson oli noussut seisoalleen, ja hänen kasvonsa olivat hyvin
kalpeat, mutta kovat kuin kallio. Hän neuvotteli kuiskaavalla äänellä
kantajan asianajajan kanssa. Mainitun herrasmiehen kasvojen ilme kertoi
hänen tavattomasta mielenkiinnostaan siihen, mitä hän kuuli. Hän
kohotti äkkiä tavattomalla kiihkolla kätensä ja sanoi:

"Hyvät herrat, minulle on huomautettu eräistä todistajista, jotka
voivat luoda valaistusta tähän sangen merkilliseen ja hämärältä
näyttävään juttuun."

"Millaisista todistajista?" kysyi tuomari.

"Jos onkin mahdollista", alkoi asianajaja, "että oikeus panee enemmän
arvoa päättäessään kyseessä-olevien yksilöitten henkilöllisyydestä
suutarien ja räätälien ja laakson roskaväen todistuksiin kuin
sen miehen vaimon sanaan, jonka maatiloista on kysymys, ehkäpä
sallitaan kuitenkin mainita, että on olemassa kolme henkilöä,
joiden kuulusteleminen ehdottomasti on tarpeen, että asia saisi
oikean ratkaisun -- Paul Ritsonin veli, syytetty, joka väittää
olevansa Paul Ritson ja vanki, joka Paul Draytonina on tuomittu
kuritushuonerangaistukseen. Voisin nimittää vielä yhden, jonka todistus
olisi varmin ja sitovin -- Paul Ritsonin äidin -- mutta hän, ikävä
kyllä, on kuollut maailmalle."

Drayton seisoi kuin kivettyneenä paikallansa. Vaikka hän olikin
hidasjärkinen, hän yhdellä silmäyksellä tajusi, mitä oli tapahtunut.
Laskelmissaan hän ei kertaakaan ollut ottanut huomioon sitä
mahdollisuutta, että Hugh Ritson voisi antautua itse vaaraan
koettaessaan paljastaa häntä ja saada hänet turmioon.

"Voitteko te vaatia kaikki nämä henkilöt todistajiksi?"

"Herra tuomari, minä olen varma, että syytetty vapautensa hinnalla
kieltäytyy ilmaisemasta tärkeitä tosiasioita, mutta oikeus ei voi
kieltäytyä kuulustelemasta kahta mainitsemistani henkilöistä -- Paul
Ritsonin veljeä ja vankia, joka tunnetaan nimellä Paul Drayton."

Tämä selitys herätti tavatonta hämmästystä. Greta oli nojautunut
tuolinsa selustaan, hänen rintansa aaltoili ja raateleva tuska synkisti
hänen kasvojansa. Kirkkoherra Christian seisoi hänen takanansa
ilonsekainen hämmästys ja kiihko kasvoillansa. Draytonin kulmat olivat
vetäytyneet kurttuun ja huulet puristuneet lujasti yhteen.

"Minä en tarvitse heidän lavertelujansa", hän mutisi.

"Te voitte päätöksestä vedota", sanoi tuomari.

"Herra tuomari, muutamia seikkoja on ennen istunnon lopettamista
mahdollisuus saada selville ja ne tosiasiat saattavat olla niin
ratkaisevia, että asia saa aivan uuden käänteen."

"Mitä te siis vaaditte?"

"Ennen lopullista päätöstä mainitsemieni todistajien kuulustelua."

Tämän välikohtauksen ajan oli Hugh Ritson hievahtamatta seisonut
paikallansa pöydän ääressä. Hän jäi paikalleen ja osoitti täydellistä
mielenmalttia, kun asianajaja selitti, että neljä päivää sitten oli
oikeusministerille esitetty sitovia todistuksia tässä asiassa eikä
niitä tässä tilaisuudessa vielä ole julkituotu. Ensimmäinen tulos
näiden todistusten jättämisestä oli, että vanki Drayton oli tällä
hetkellä tässä samassa talossa ja voitiin siis heti kuulustella.

Tuomari antoi määräyksen, että vanki on tuotava heti sisään.

Hugh Ritson lähestyi erästä pitkää miestä, joka seisoi lähellä,
ja pian heitettiin ovi auki ja hänen kanssaan astui toinen mies
käräjähuoneeseen.

Jokaisen silmät kääntyivät häneen. Hänellä oli yllään vangin takki,
johon oli kiinnitetty pyöreä levy ja siinä merkki: "B 2001 P.S." ja
sen alla leveä nuoli. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kangistuneet ja
hänen suuret silmänsä kiilsivät. Hän oli täysissä miehuutensa voimissa,
mutta hänen pörröisessä tukassaan oli runsaasti harmaata. Hän työntyi
ihmisten välitse, ja kaikki vetäytyivät syrjään antaaksensa hänelle
tietä. Kun hän saapui pöydän luo, hän laski kärsimättömästi sille
toisen kätensä, joka oli kahleissa ja kohotti uhmaten päätänsä. Hänen
koko olentonsa osoitti voimakasta miestä, joka tietää, että kaikkien
kädet on kohotettu häntä vastaan, ja joka tahtoo näyttää, että hänen
kätensä ovat kaikkia vastaan.

Kantajan asianajaja vaati uudelleen, että vastaajan todistajat
kutsuttaisiin toistamiseen esille. Se tapahtuikin.

"John Proudfoot, Job Sheepshangs, Thomas Lowthwaite, Giles Raisley,
katsokaa tänne. Kuka on tämä mies?"

Seurasi kuolemanhiljaisuus. Sitten mainitut miehet yksitellen
pudistivat päätänsä. He eivät tunteneet vankia. Tietysti hän oli
kauheasti vanhentunut. Kahden vuoden kärsimykset ja tuskat olivat
piirtäneet syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Tällä hetkellä hän oli
vähemmän oman itsensä näköinen kuin se petturi, joka esiintyi hänen
nimellänsä.

Hugh Ritsonin käytös ei muuttunut. Vain huulten tuskin huomattava
värähtely ilmaisi hänen tunteitansa.

Tuomari kysyi: "Onko täällä ketään, joka tuntee hänet?"

Yksikään ääni ei vastannut. Kaikki oli aivan hiljaa. "Tahtooko vastaaja
asettua hänen rinnallensa?" Drayton hypähti äänekkäästi nauraen
seisoalleen ja tallusti pöydän ääreen. Kun hän lähestyi, katsoi vanki
terävästi häneen.

"Tahtooko rouva Ritson astua uudestansa esille?" Greta oli jo noussut
ja piteli kirkkoherra Christianin kättä hermostunein sormin. Hän
astui erilleen ja tullen miesten taa hän joutui seisomaan heidän
välillänsä. Toisella puolen seisoi Drayton teeskennelty hymy huulillaan
ja puoliksi kääntyneenä katsojiin; toisella puolen seisoi vanki kädet
eteen sidottuina, uhmaava katse heltyneenä ja huulet avautuneina
huudahdukseen, joka kohosi niille, mutta ei kuulunut kenenkään korvaan.

"Greta", sanoi Hugh Ritson hiljaisella äänellä, mutta se kertoi
sanoinkuvaamattomista tunteista, "kumpi näistä kahdesta miehestä on
sinun miehesi?"

Tuomari kertasi virallisesti kysymyksen. Greta oli hitaasti kohottanut
katseensa maasta, kunnes se pysähtyi vangin kasvoihin. Sitten äkkiä,
salaman nopeudella, kirkaisten kuin pelästynyt lintu hän heittäytyi
vangin kaulaan.

Liikutus kuristi Hugh Ritsonin kurkkua, mutta hän seisoi äänettömänä
pöydän ääressä. Vain hänen hento vartalonsa nytkähteli ja hänen
kasvonsa värähtelivät. Hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä
loppuun.

"Siinä on luonnon vastaus", hän virkahti hiljaa. Hugh Ritson asetettiin
todistajan paikalle ja täyteläisellä ja lujalla äänellä, joka kuului
oikeussalin perimpäänkin soppeen, hän todisti vangin veljekseen, Paul
Ritsoniksi.

Syytetyn asianajaja näytti siltä kuin hän olisi saanut iskun vasten
kasvoja. Voittaen itsensä hän koetti hymyillä ja sanoi:

"Tämän vaikuttavan välinäytöksen jälkeen minun ehkä sallitaan tälle
uudelle todistajalle tehdä muutamia kysymyksiä:

"Vannoitteko te Keskusrikosoikeudessa, Vanhassa Baileyssä vuonna 1875,
että tämä henkilö, joka seisoo tässä vangin puvussa, _ei_ ollut Paul
Ritson?"

"Vannoin."

"Nyt minun toinen kysymykseni. Vannoitteko myöskin, että tämä vastaaja
oli teidän veljenne, eikä niin ollen voinut olla Paul Drayton?"

"Vannoin."

"Siinä tapauksessa te teitte väärän valan silloin, tai teette te väärän
valan nyt?"

"Minä tein väärän valan _silloin_."

Tuomari keskeytti nyt ja kysyi, tiesikö todistaja, kuinka suuren
rikoksen hän oli tehnyt, jos hänen tunnustuksensa oli tosi. Hugh Ritson
painoi päänsä alas.

"Ymmärrättekö te, että tämä teidän tunnustuksenne vie teidät
kuritushuoneeseen väärästä valasta ja petoksesta?"

"Minä olen sinetilläni vahvistanut selitykseni, jossa olen tunnustanut
rikokseni."

Hän lausui tämän vastauksen täydellisesti itsensä hilliten, vaikka
syvä liikutus väreili jokaisessa sanassa. "Tiedättekö, että moni
haaksirikkoutunut raukka, joiden rikos laatunsa puolesta on verrattava
teidän rikokseenne, muutamia vuosia sitten meni suoraan oikeussalista
hirsipuuhun?"

"Minun rikokseni on sovittamaton rikos. Minä teen tunnustukseni
vapaaehtoisesti ja tietoisena. Minä en ole täällä armoa pyytääkseni."

Kauhistuksen kohahdus kävi läpi oikeussalin. Vangin kasvoille oli
kohonnut sanoin-kuvaamaton ihmettelyn ilme.

Tuomari hymyili taas.

"Otaksun teidän käsittävän, että jos valtion lainvalvojat uskovat sen
kertomuksen, jonka juuri olemme kuulleet, se mies, jota te sanotte
veljeksenne, saa haltuunsa ja hallittavakseen ne kiinteimistöt, jotka
teidän isänne kuollessansa jälkeensä jätti?"

"Hänellä on oikeus niihin."

Vastaajan asianajaja kääntyi hymyillen valamiehiin.

"On aina tärkeätä löytää jokin järjellinen syy tuomitessamme ihmisten
tekoja. Todistaja riiteli vastaajan kanssa neljä päivää sitten ja tässä
on kosto. Mutta minä vetoan oikeuteen. Onko tämä juttu uskottava? Eikö
tämä ole ilmeinen petosyritys?"

Tuomari keskeytti taaskin.

"Ihminen ei uhraa niin paljoa valheen vuoksi. Todistaja tietää, että
kun oikeus lopettaa istuntonsa, hän itse joutuu telkien taa."

Tässä asianajaja nousi taas ja pyysi, ettei tuomari leikkisi piilosilla
todistajan kanssa, ennenkuin asia on selvillä.

"Ottakaamme vanki kuulusteltavaksi," sanoi tuomari.

Paul Ritson kohotti päätänsä, Greta vaipui tuolille hänen viereensä.
Vankia ei voitu vannottaa.

Vartija esitti otteen vankilan henkilöluettelosta. Se kuului: "Paul
Drayton, viisi jalkaa yksitoista tuumaa, ruskea tukka ja silmät,
ikä kolmekymmentä, ammatiltaan ravintoloitsija, syntynyt Lontoossa,
tuomittu ryöstöstä rautatieonnettomuudessa."

"Tarkoittaako tämä ote teitä?" kysyi tuomari.

Vangin silmät kiersivät ympäri pöydän.

"Mitä on tekeillä?" hän kysyi hämmentyneellä äänellä.

"Pitäkää ajatuksenne koossa, mies. Oletteko te Paul Ritson, Allan
Ritsonin vanhin poika?"

"Miksi sen tahdotte tietää", murahti vanki.

"Vangin, jonka on sallittu saapua todistajaksi, vaikk'ei hänellä ole
kansalaisluottamusta, tulee vastata tehtyihin kysymyksiin selvästi ja
kiertelemättä. Mikä on nimenne, herraseni?"

"Ottakaa se selville."

"Kuulkaahan mies", sanoi tuomari lievitellen, "me istumme täällä
lain nimessä ja laki tahtoo olla teidän ystävänne." -- Vanki nauroi
katkerasti. -- "Auttakaa meitä tässä vaikeassa jutussa muutamilla
kohteliailla vastauksilla. Jos te olette Paul Drayton, te menette
takaisin Portlandiin suorittamaan rangaistuksenne loppuun. Jos saamme
selville, että te olette Paul Ritson, teidän juttunne annetaan
Ylioikeuden selvitettäväksi ja te saatte takaisin vapautenne, ja
omaisuutenne palautetaan teille takaisin. Ennen kaikkea, mikä on teidän
nimenne -- Paul Drayton vai Paul Ritson?"

Vanki oli aluksi vaiti. Sitten hän virkkoi hiljaa:

"Mikään laki ei voi palauttaa minulle kaikkea, mitä minulta on viety."

Tuomari lisäsi:

"Ajatelkaa, jos te olette Paul Ritson, ja syytön mies, lain avulla te
saatte takaisin nuoren vaimonne."

Tämä vetoaminen muutti vangin olennon kokonaan. Hänen silmänsä
kääntyivät hänen vieressään istuvaan Gretaan ja hänen kasvojensa
jännitys laukesi. Tuomari alkoi taas:

"Kaksi todistajaa -- toinen väittää olevansa teidän veljenne, toinen
teidän vaimonne -- on tuntenut teidät Paul Ritsoniksi. Oletteko se
henkilö?"

Vangin kasvot ilmaisivat niitä tuskia ja ristiriitoja, jotka
riehuivat hänen sielussansa. Hämärästi ja sekavasti hän ajatteli
niitä seurauksia, joita hänen vastauksestansa saattaisi olla. Jos hän
sanoisi olevansa Paul Ritson, hänestä tuntui samalla välttämättömältä
tunnustaa, ettei hän ollut isänsä vanhin laillinen poika. Silloin hänen
äitiänsä ympäröivä kunniakehä menisi rikki ja tallattaisiin lokaan.
Hän muisteli valaansa. Voisiko hän sanoa kuuttakaan sanaa rikkomatta
sitä? Ei, hän ei tahtonut lausua kuutta tavuakaan. Miten nuo vuoriston
juorukellot iloitsisivatkaan, jos pääsisivät tahraamaan hyvää nimeä!

"Oletteko te Paul Ritson, Allan Ritsonin vanhin poika ja perijä?"

Vanki katsahti Gretaan. Tämä nousi seisoalleen hänen rinnallensa --
hänen koko sielunsa kuvastui hänen kasvoillansa, kun hän huusi:

"Vastaa, vastaa!"

"En voi vastata", sanoi, vanki kuuluvalla, mutta värähtelevällä äänellä.

Tänä kauheana hetkenä hänen voimansa näytti jättävän hänet. Hän
horjahti taapäin ja lyhistyi sille tuolille, josta Greta oli noussut.

Greta kumartui hänen ylitsensä laskien kätensä hellästi hänen päänsä
päälle.

"Sano heille totuus", hän rukoili, "sano, että olet minun mieheni, sano
se heille, oi sano, sano!"

Paul kohotti häneen silmänsä, joista kuvastui kauhea tuska, joka
rakkautensa nimessä häneltä armoa rukoili.

Kaikista läsnä-olijoista Hugh Ritson yksin tajusi, mitä liikkui hänen
sydämessänsä.

"Paul Ritson on oikeutettu perijä ja isänsä ja äitinsä laillinen
poika", hän mutisi kuuluvasti.

Vanki kääntyi sinne, missä hänen veljensä istui ja katseli häneen
sellaisin ilmein, ettei hän näyttänyt ymmärtävän, mitä uskoa tai olla
uskomatta.

Vastaajan asianajaja nousi.

"Kaikki selvästi huomaamme, ettemme tätä onnetonta vankia voi käyttää
todistajana saadaksemme selvitystä asiaan", hän sanoi. "Hän on Paul
Drayton eikä häntä voida saada edes yrittämäänkään koettaa esiintyä
Paul Ritsonina."

Oikeussalissa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun ovi tuomareitten
takana avautui ja kynnykselle ilmestyi kaksi naista. Toinen niistä oli
pieni, ryppyinen ja vanha. Se oli rouva Drayton. Toisella oli nunnan
huntu ja puku. Se oli sisar Grace.

Hugh Ritson kumartui kantajan asianajajaan, joka nousi äkkiä ja virkkoi:

"Se todistaja, josta mainitsin ja jonka sanoin kuolleen maailmalle, on
nyt oikeussalissa."

Syntyi tavatonta supinaa, jonka aikana nunna johdettiin pöydän ääreen.
Hän kohotti pitkää huntuansa ja sen takaa tuli esille tyynet kalpeat
kasvot. Tavallisten muodollisuuksien perästä tuomari kysyi häneltä:

"Rouva Ritson, kumpi näistä kahdesta miehestä, jotka istuvat
vastapäätä, on teidän poikanne?"

Sisar Grace vastasi kirkkaalla, pehmeällä äänellä:

"Molemmat ovat minun poikiani. Vanki on Paul Ritson, minun ja Allan
Ritsonin poika. Toinen on Paul Lowther, minun poikani onnettomasta
yhteydestä Robert Lowtherin kanssa."

Drayton hypähti seisoalleen.

"Siinä se on, kylliksi siitä", huusi hän kiihkoissansa. "Saatanan
saatana, jos minä voin sitä enää sietää!"

Bonnithorne lähestyi häntä ja kuiskasi:

"Hullu, mitä aiotte tehdä? Hillitkää kielenne."

"Nyt se on selvillä. Tuolla on tuo vanha akka myöskin, tulkoon hänkin
antamaan minua ilmi. Kas niin, minä sanon, minä olen Paul Drayton.
Niin, se minä olen, jos haluatte tietää."

"Poliisi saa pidättää tämän miehen viivyttelemättä kuulustelua varten",
sanoi tuomari.

"Se olitte _te_, joka keititte minulle tämän sopan", huusi Drayton
Bonnithornelle. "Ilman teitä minä olisin ollut Australiassa tällä
hetkellä."

"Poliisin tulee pidättää herra Bonnithorne myöskin", sanoi tuomari.
"Mitä teihin, herra, tulee", hän lisäsi kääntyen Hugh Ritsoniin, "minä
ilmoitan teidän todistuksenne oikeuskanslerille, joka jo ennemmin
lienee teidän selityksenne saanut -- ja laki saa teidän suhteenne
menetellä, miten asianhaarat vaativat."

Tämä asia lykättiin toistaiseksi.

       *       *       *       *       *

Drayton ja Bonnithorne eivät huolestuttaneet maailmaa enää kauaa.
Kuukauden kuluessa heidät tutkittiin ja tuomittiin yhdessä -- toinen
väärällä nimellä esiintymisestä, molemmat petoksesta.

Paul Ritson vapautui vartijastaan, mutta hänen täytyi kuitenkin jäädä
vielä poliisikamarille odottamaan oikeuskanslerin vapauttavaa päätöstä.
Hugh Ritson asteli ulos oikeussalista vapaana miehenä.



XVII LUKU.


Hugh Ritson palasi asunnolleen kaivosvuorelle. Matkalla sinne hän
kohtasi joukon ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet kaupungin puoleiselle
sillalle. He hajaantuivat, kun hän kulki läpi, mutta ainoakaan ilme
hänen kivettyneillä kasvoillansa ei todistanut, että hän tunsi heidät.
Puoli-iltarupeamassa saapui Carlislesta asianajaja, joka osti kaikki
koneet ja kaivoskaluston. Samana iltana, kun päivävuorolaiset palasivat
ja yövuorolaiset menivät työhön, heidän palkkansa maksettiin viimeiseen
penniin. Sitten Hugh Ritson sulki ovensa ja alkoi uudestansa surullisen
marssinsa huoneessansa.

Tänä iltana -- se oli keskiviikko-ilta -- kun pimeys peitti laaksot ja
vuoret, oli laaksossa kauhea huuto ja valitus. Se alkoi kaivosaukolta
ja sieltä se levisi kaikkialle. Vähemmässä kuin neljännestunnissa
satakunta ihmistä, miehiä, lapsia ja vaimoja oli kokoontunut
kaivosaukon ympärille. Hiekka oli sortunut kaivokseen ja vanginnut
sinne muutamia työmiehiä. Huuto, valitus ja moninaiset itkun äänet
täyttivät yhtenäisenä kuorona ilman.

"Minä tiesin, että näin kävisi." "Minä jo sanoin isännälle aikoja
sitten." "Missä on minun mieheni?" "Ja minun?" "Ja minun lapsiraukkani
-- vasta viidentoista vuotias." "Onko kukaan nähnyt minun Willietani?"
"Oletko se sinä, Robbie, poikaseni? -- Ei." Ja joka kerta kun alhaalta
tuli nostokorissa miehiä ja poikia, hyökkäsivät äidit, vaimot ja isät
tuntemaan omiansa.

Hugh Ritson astui ulos ja kulki läpi ihmisjoukon.

"Missä hiekka on sortunut?" hän kysyi muutamalta kaivosmieheltä, joka
juuri tuli ylös aukosta.

"Hiekkasuonilla 2, 3, 1", vastasi mies.

"No, sittenhän itse kaivos on selvä?"

"On, mutta vettä on sinne tulvinut, niin ettei sinne ole turvallista
mennä."

Hugh Ritson oli ottanut kynttilän hänen kädestänsä ja puhdisti sen
sydäntä hattunsa suojassa.

"Oletteko valmis?" hän huusi konemiehelle yli ihmisten melun.

Seuraavana hetkenä hän oli asettunut koriin ja päästi irti rautaparrun,
joka sitä piti kiinni. Kauhun valtaamat ihmiset olivat hetken vaiti,
kun kori alkoi painua alas.

Aukon pohjalla odotti joukko miehiä päästäksensä ylös. Heidän kasvonsa
olivat kalmankarvaiset hämärässä valossa. Ennenkuin kori oli päässyt
alas, Hugh Ritson saattoi kuulla heidän hengityksensä.

"Kuinka monta teistä on poissa?" hän kysyi.

"Ei ketään muita kuin Giles Raisley ja vanha Reuben", vastasi yksi
miehistä. Toiset välittämättä isännän kysymyksistä olivat hyökänneet
koriin ja antoivat kiivaita kohotusmerkkejä.

Hugh Ritson lähti siihen osaan, jossa olivat hiekkasuonet, kuten
miehet sitä nimittivät. Kori kohosi jo, ja mies, joka oli puhunut,
huomasi jääneensä kaivoksen pohjalle. Se lyhyt hetki, jonka hän oli
isännällensä uhrannut, oli vienyt häneltä otollisen tilaisuuden.
Hän heitti raivokkaan silmäyksen ylös, ja mutistu kirous oli hänen
huulillansa. Tämän huomattuaan hän lähti samaan suuntaan kuin Hugh
Ritsonkin ja tallusti askelen päässä hänen jäljessänsä.

Hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa äänet kalliossa
ja veden tipunta. Kun he olivat kulkeneet satasen kyynärää, saapui
heidän korviinsa paljon kauhistavampia ääniä. Se oli kuin meren
myrskyisä kohina, kun se lyö rannan kallioita vasten tai katkoo padot
ja syöksyy jyrkännettä alas. Se oli tuhansien hiekkatonnien ääni, kun
se jyristen vyöryi heidän päänsä päällä. Ja tämän hirvittävän painon
luhistamina vankat hirret taittuivat kuin tulitikut.

Tätä kauhistavaa, jylisevää ääntä kohden Hugh Ritson kiirehti
askeleitansa. Mies seurasi ihan hänen kintereillänsä. Äkkiä
hiekkaseinä tukkesi heidän tiensä. Samalla heidän päänsä päällä
puiset varustukset murtuivat ja hirret sinkoilivat heistä oikealle ja
vasemmalle. Maa heidän allansa vapisi, kun tämä ääretön uusi paino
jyristen yhä lisääntyi. He kiiruhtivat takaisin ja sinä hetkenä maa
vaipui alas kohisten kuin hyökyaalto syöksyessään kallioluolaan.
Välikerros uusimpaan kaivokseen, joka oli tämän käytävän alapuolella,
oli murtunut. Heidän eteensä oli ilmestynyt ammottava aukko. Tätä
järistystä seurasi äänettömyys, ja hiljaisuuden läpi kuului heikko
avunhuuto. Hugh Ritson koetti tarkastaa paikkaa kynttilänsä valossa.

"Missä te olette?" hän huusi ja kamalana kaikuna kertasivat synkät
käytävät hänen äänensä. Pian huomattiinkin, että mies oli kömpinyt
muutamaan kallion aukkoon, johon kerran kaivostyö oli pysähtynyt. Mutta
ennenkuin hänet saatiin sieltä vapautetuksi, täytyi kaivaa käytävä.
Mutta se oli sekä vaikeata että vaarallista, sillä vähimmästäkin
liikkeestä hiekka alkoi taas juosta. Hugh Ritson ei kuitenkaan
epäröinyt. "Tämä on avattava", hän sanoi käyden käsiksi työhön. Mutta
mies tarttui takaa häneen.

"Jumalan tähren, älkää", hän huusi. "Tämä työ vaatii meiltä hengen."

Hugh Ritson kääntyi ympäri ja katsoi häntä tiukasti silmiin.

"Mikä on teidän nimenne, ukkoseni?"

"Davey Braithwaite."

"Sittenhän te olette se nuori leski, jonka vaimo kuoli viime viikolla?"

"Olen", hän vastasi painunein päin.

"Teidän lapsenne kuoli ennen äitiä, eikös kuollut?"

"He ovat menneet molemmat!"

"Eikä teillä koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan ihmistä, joka
jäisi suremaan?"

"Ei, tässä on koko minun heimokuntani."

Hugh Ritson ei puhunut enempää. Kova hymy leikki hänen valkeilla
kasvoillansa ja sinä hetkenä hän alkoi pelastustyönsä.

Mies seisoi ällistyneenä katsellen ja ennenkuin hän ehti käydä
auttamaan, veti hänen isäntänsä Giles Raisleyn esille tämän vaikeasta
suojasta.

"Missä oli vanha Reuben ja hänen ryhmänsä työssä?" kysyi Hugh Ritson.

"Suuressa kaivoksessa, mutta se on täyttynny verell', sinne me emme
ikinä pääse."

He painuivat kaivoksen pohjaan ja lähtivät sitä käytävää, joka
haaraantui oikealle. Kynttilän valo tuikki kaukaa hämärästi pitkän
pimeyden läpi.

Se oli käytävää valaiseva kynttilä, joita sinne tänne oli kallioseinään
pistetty. Miehet, jotka olivat siinä lähellä työskennelleet, olivat
jättäneet sen siihen hyökätessään henkensä edestä pois täältä
nostoaukolle. Tämän onkalon pohjassa oli syvä vesiväylä, mutta se oli
nyt kuiva.

Se oli se kanava, johon kaikki vesisuonet oli johdettu ja joka piti
koko kaivoksen kuivana. Vähän matkan päässä toinen hiekkaseinä tukki
heiltä tien, ja sen takaa kuului synkkä veden kohina.

"Jos vanha Reuben on tuolla, hän on kuoleman oma", sanoi Giles Raisley
ja kääntyi mennäksensä.

Hugh Ritson oli kiivennyt hiekkareunustaa kattoon asti ja koetti kaikin
voimin käsillänsä avata tietä. Vähässä ajassa hän olikin kaivanut aukon
ja tuijotti edessään avautuvaan pimeään. Vesi oli patoutunut ja noussut
monen jalan korkeudelle. Mutta se oli vieläkin neljä tai viisi jalkaa
katosta, ja mustissa, loiskivissa ja kuohuvissa aalloissa hän huomasi
vankeuteen joutuneen kaivosmiehen, joka oli vyötäisiään myöten vedessä,
ja piti kallionkielekkeestä kaikin voimin kiinni. Kun kynttilän valo
pilkahti läpi aukon, miesparka päästi heikon huudahduksen.

Seuraavana hetkenä isäntä oli hivuttautunut läpi aukon ja laskeutunut
veteen. Kahlaten rintaan asti vedessä hän pääsi kaivosmiehen luo, antoi
hänelle kätensä ja talutti hänet läpi tulvivan veden.

Kun kori nousi ylös tuoden tullessansa viimeiset vangituista, pääsi
raju riemuhuuto monista kurkuista yht'aikaa. Vaimot, jotka olivat
ajatelleet, etteivät ikinä siunaisi isäntäänsä, siunasivat häntä nyt
kaunopuheisin kielin. Miehet, jotka eivät olleet luulleet tuossa
hentovartisessa miehessä löytyvän sellaista voimaa ja rohkeutta,
häpesivät nyt omaa pelkuruuttansa. Sulaton punertavassa valossa monen
kovat kasvot sulivat.

Hugh Ritson ei sitä huomannut eikä siitä ollenkaan välittänyt. Hän
otti kynttilän, jota oli hatussansa ilmavirralta suojannut, vapaaksi
ja heitti syrjään. Hän astui sitten ihmisten välitse huoneellensa ja
päästyään sinne löi oven kiinni niiden monien nenän edessä, jotka
olivat seuranneet häntä sinne. Hän laski kaihtimet akkunain eteen ja
aloitti uudestansa keskeytyneen edestakaisinkulkunsa.

Hän oli muuttunut kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Synkkä tuli paloi hänen
silmissään ja hänen huulensa näyttivät lakkaamatta yhä valkenevan.
Hänen askelensa, joka ennen oli ollut reipas ja varma, oli nyt veltto
ja epävarma. Hän ei ollut hetkeäkään nukkunut sitten Mercyn kuoleman
yön. Päättäen olla antautumatta kauheiden unien kanssa taisteluun ja
niiden kiusattavaksi hän oli lakkaamatta kävellyt kaikki pitkät tunnit
viimeisinä neljänä yönä. Hän tiesi, mikä lopputulos oli oleva eikä hän
tahtonut sitä väistää. Vain kerran hän oli ajatellut käyttää nopeampaa
tietä päästäksensä määränsä päähän. Silloin hän oli avannut kaapin
ja tuijottanut kauan ja melkein henkeänsä pidättäen pulloon, jonka
oli sieltä ottanut. Mutta hän oli pannut pullon takaisin. Miksi hän
näyttelisi hullua ja turmelisi tulevankin elämänsä? Nämä yöt toisensa
jälkeen hän oli kulkenut ja kulkenut hetkeäkään levähtämättä, usein
seisahtuen miettimään, vaikka väsyneet raajat hänen allansa vapisivat
eivätkä tahtoneet totella, ja neljä seinää pyöri hänen kiiltävissä
silmissänsä.

Ennen kotiinmenoansa ihmiset kokoontuivat pimeässä toimiston ovelle ja
hurrasivat viimeisen kerran.

Isäntä kuuli sen, ja hänen huulensa värähtelivät.

"Tomppelit -- he eivät ymmärrä", hän mutisi henkeään vetäen ja jatkoi
yksinäistä käyntiänsä.

Seuraavana aamuna eräs kaivosmies, joka toimi Hugh Ritsonin
käskyläisenä, toi hänelle aamiaisen. Ei ollut enää varhainen. Aurinko
oli noussut korkealle, mutta kaihtimet olivat vielä alhaalla ja
kynttilä paloi pöydällä. Mies tahtoi sammuttaa kynttilän ja päästää
sisään auringonvaloa, mutta hänen isäntänsä kielsi sen. Mies oli
methodisti ja hyräili virttä askarrellessaan. Tänä aamuna hän oli
tavallista iloisempi ja onnellisempi astuessaan sisään tarjottimineen,
mutta kun hän näki Hugh Ritsonin kalpeat kasvot, hänen omatkin kasvonsa
synkistyivät.

"Te olette vielä kuin nuoret miehet, Luke", sanoi isäntä. "Kuinka vanha
te olette?"

"Seitsemänkymmenen yhreksän, herra. Minä olen syntynyt yhreksänkymment'
kahreksan. Se oli samoihin aikoihin, kuin Punaparta taisteli meitä
vastaan ja Nelson nujersi sen."

"Uskallanpa otaksua, että teillä on nyt jo lapsenlapsiakin?"

"Herra teitä siunatkoon, on, ja lapsenlapsenlapsia kokonaista kymmenen
kappaletta. Ja kaikki ovat riskiä ja terveitä, Jumalan olkoon kiitos."

Kuului laakson läpi kirkonkellojen juhlallinen soitto. Hugh Ritsonin
kasvot laskeutuivat poimuihin ja katse painui alas.

"Mitä ne nyt soittavat?" hän kysyi muuttuneella äänellä.

"Tänä aamuna haurataan Matthan tyttöraukka ja hänen sikiönsä."

Hugh Ritson ei koskenut aamiaiseensa.

"Luke, pankaa laudat akkunain eteen ja tuokaa lisää kynttilöitä."

Hän ei mennyt ollenkaan ulos sinä päivänä, vaan käveli lakkaamatta
edestakaisin hämärässä huoneessa. Illan saapuessa hän sai kuumetta ja
soitti vähän väliä kelloa, joka kutsui käskyläisen hänen luokseen.
Mutta hänellä oli annettavana vain joku tavallinen käsky, joku sanoma
tai vähäpätöinen selitys.

Vihdoin mies oli ymmärtävinään hänen tarkoituksensa ja jäi yöksi hänen
luokseen. He puhuivat paljon varhaisina tunteina, ja isäntä nauroi
usein ja laski leikkiä. Mutta unettoman miehen hengittämä ilma on
aina unettavaa, ja ankarista ponnistuksistaan huolimatta Luke lopulta
nukahti tuolillansa. Sitten seurasi tuntimääriä kestävä äänettömyys,
jota häiritsi vain yksitoikkoinen askelten sipse sisällä ja sulaton
kohina ulkoa.

Seuraavana päivänä, perjantaina, aurinko paistoi ihanasti, mutta
suojuslaudat eivät avautuneet kaivosvuoren pienen talon akkunoista,
ja kynttilä yhä paloi pöydällä. Hugh Ritson oli tullut huomattavasti
heikommaksi, mutta yhä hän jatkoi väsynyttä käyntiänsä. Vanhaa miestä
kiellettiin kutsumasta tohtoria, mutta sen sijaan hän sai viedä sanan
kirkkoherra Christianille. Tämänkin yön vanhus valvoi isäntänsä luona.
Kun puhelu vaikeni, hän lauloi -- ensin Davidin psalmin: "Hullut
sanovat sydämessänsä, ettei Herraa olekaan", sitten Charles Wesleyn
virren Kristuksen veren puhdistavasta voimasta.

Vieraan silmälle olisi ollut outo näky: vanha mies -- vielä nuori,
vaikka seitsemänkymmenyhdeksän-vuotias, rakas rakkaiden ympäröimänä,
viettäen rakastettuna ja kunnioitettuna elämänsä iltahetkiä, eläen
köyhyydessä, vaikka luuli elävänsä yltäkylläisyydessä, uskoen kerran
ikuisen onnen käsittävänsä, ja siksi kasvot kukoistavampina ja
lempeämpinä kuin koskaan ennen -- huojuttaen päätänsä lauloi sydämensä
yksinkertaisuudessa. Toinen mies, tuskin vielä kolmenkymmenen vanha,
oli menettänyt nuoruutensa, hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina
ja silmissä paloi synkkä tuli -- yksin maailmassa, hylättynä ja
omistaan erotettuna -- kävi epävarmoin askelin ja laahustaen kuin hänen
kuormansa olisi joka hetki tahtonut hänet maahan rutistaa, heiluttaen
käsiänsä virren tahdissa ja hymyillen pakotettua hymyä, joka ei
tahtonut kohota hänen valjenneille huulillensa.

Kun laulu lakkasi, Hugh Ritson pysähtyi äkkiä ja kääntyi vanhaan
kaivosmieheen.

"Luke", hän sanoi äkkiä, "otaksun, että teillä on monta saattomiestä,
kun kerran teidän aikanne tulee."

"Niin, Jumalan kiitos", vastasi vanhus pyyhkäisten pois kuuman pisaran,
joka oli vierähtänyt hänen kasvoillensa, "siellä ovat minun lapseni ja
lastenlapset ja vielä niirenkin lapset. Ehkäpä lapset tahtovat laskea
minut äidin, sen siunatun vanhan olennon, viereen."

Hugh Ritsonin kasvot synkistyivät ja hän jatkoi käyntiänsä.

"Loruja, välipä tällä!" hän hymähti itseksensä. "Yötuulen valitus on
kylliksi miehen haudalla." Ja hän naurahti hiukan.

Seuraavana aamuna -- lauantaiaamuna -- hän kirjoitti kirjeen ja lähetti
Luken kylään viemään sitä postiin. Sitten hän itse kävi kaivoksella
toimittamassa muutamia asioita. Sieltä tultuaan hän sulki ja salpasi
ovensa. Kun vanhus toi päivällisen, hän kolkutti turhaan ja sai niine
hyvinensä mennä tiehensä.

Ilta saapui eikä vieläkään kuulunut vastausta vanhan miehen
koputukseen. Auringon laskettua tuuli oli yltynyt. Uhkasi tulla
myrskyinen yö.

Kymmenen tienoissa kirkkoherra Christian saapui. Hän oli taistellut
kauan sydämessään, päästäkseen selville, mihin velvollisuus häntä
käskisi. Vastaukseksi vanhan miehen pyyntöön hän oli vihdoin saapunut
ja kolkutti nyt ovelle. Mitään vastausta ei kuulunut. Tuuli vinkui ja
tohisi äänekkäästi puissa hänen päänsä päällä, mutta sittenkin hän
kuuli levottoman astunnan sisältä. Hän kolkutti uudestaan ja uudestaan.

Lopultakin avautui salpa ja ääni, joka samalla oli sekä outo että
tuttu, huudahti: "Astukaa sisään, kirkkoherra Christian."

Kirkkoherra astui huoneeseen. Kun hän katsahti Hugh Ritsonin kasvoihin,
häntä värisytti kummallisemmin kuin koskaan ennen. Monen monta kertaa
hän oli nähnyt kuoleman elävän ihmisen kasvoilla, mutta ei milloinkaan
tuollaisena. Elävät kasvot olivat kivettyneet, valkeat huulet olivat
yhteen puristetut, synkät silmät paloivat kuin syvä, kytevä tuli,
keltaiset kädet olivat kuivettuneet ja hermostuneet. Epätoivo, mutta
ei katumus kuvastui kurttuun painuneelta otsalta. Uupuneet jalat
vapisivat, mutta yhä eteenpäin -- yhä, yhä, yhä eteenpäin matkaa,
joka oli pitempi kuin Gabbathasta Golgatalle. Huoneen ilmassa tuntui
kuoleman siipien suhina.

"Antakaa minun rukoilla teidän kanssanne", sanoi kirkkoherra lempeästi
ja pitemmittä puheitta hän heittäytyi polvillensa.

"Niin, rukoilkaa, rukoilkaa minun puolestani! Mutta työnne on turha --
mikään ei voi minua pelastaa."

"Huutakaamme Jumalan puoleen", sanoi kirkkoherra.

Hugh Ritsonin huulilta kuului katkera nauru.

"Miksi! Viedäksemme hänen eteensä minun elämäni ränstyneet rauniot? Ei."

"Kristuksen veri on pelastanut maailman. Se voi puhdistaa meistä
suurimmankin syntisen ja lepyttää Jumalan ankarimmankin vihan."

Hugh Ritson purskahti uudestaan katkeraan nauruun.

"On tullut synnin ja pahuuden loppu. Eipä sillä väliä." Sitten hän
kauhistavan juhlallisesti lisäsi: "Minun sieluni on tyhjä. Se on jo
joutunut ikuiseen tuskaan. Minä kuolen huomenaamuna auringon noustessa."

"Yksikään ihminen ei tiedä aikaa eikä hetkeä --"

Hugh Ritson kertasi kauhealla innostuksella: "Minä kuolen, kun aurinko
sunnuntaiaamuna nousee."

Kirkkoherra Christian jäi hänen luokseen koko täksi raskaaksi yöksi.
Tuuli ulvoi ja tohisi ulkona. Se nuoleksi seiniä kuin käärmeitten
kielet. Kirkkoherra rukoili palavasti, mutta Hugh Ritsonin ääni ei
kertaakaan yhtynyt häneen. Edestakaisin, edestakaisin kuoleva mies
lakkaamatta jatkoi vaivalloista kulkuansa. Muutamana hetkenä hän
pysähtyi ja sanoi aavemaisesti hymyillen: "Tämä kuolema on vanha
juttu. Se on vieraillut ihmisten kodeissa jok'ikinen päivä näinä
kuutenatuhantena vuotena ja kuitenkin se on meistä aina yhtä kauhea."

Kolmen tienoissa aamusilla hän veti kaihtimet auki. Akkunat olivat
vielä pimeät; näytti kuin aamun sarastus olisi vielä kaukana. "Se
lähestyy", hän sanoi tyynesti. "Minä tiesin, että se tulisi pian.
Lähtekäämme ulos sitä vastaan."

Tavattomalla ponnistuksella hän sai ulsterin päällensä, pani hatun
päähänsä ja avasi oven.

"Mihin te lähdette?" sanoi kirkkoherra, ja hänen äänensä petti.

"Vuoren huipulle."

"Miksi sinne?"

Hugh Ritson käänsi raskaan katseensa häneen. "Nähdäkseni uuden päivän
sarastuksen", hän sanoi kauhean juhlallisesti.

Hän oli jo astunut ulos hämärään. Kirkkoherra Christian seurasi häntä.
He kääntyivät polulle, joka vei suon halki Cat Bellsin juurelle. Vanha
mies tarjosi kätensä, mutta Hugh Ritson pudisti päätänsä ja asteli
yhden askelen edellä. Se oli surullinen matka. Tuuli oli asettunut.
Ilmassa tuntui yön ja päivän taistelu. Kuoleva mies jatkoi matkaansa
rohkeana kuin haavoitettu leijona. Askel askelelta he jatkoivat
vaivalloista työtänsä kiiveten päivän sarastaessa yhä korkeammalle.
Vihdoin he pääsivät korkeimmalle huipulle.

Heidän allansa lepäsi suo synkkänä ja äänettömänä. Sumu ympäröi heitä.
Heistä tuntui kuin he seisoisivat pilvien meressä. Päivän valjetessa
tuntuivat pilvien reunat vähitellen murtuvan, ja niiden läpi tunkeutui
päivä ihmeellisen kirkkaana ja hohtavana hukuttaen koko maailman
loistavaan valomereen.

Päästyään huipulle Hugh Ritson pysähdytti surullisen kulkunsa. Vanha
kirkkoherra mutisi kuin itseksensä: "Murtunutta ruokoa ja särjettyä
sydäntä et sinä Herra, hylkää. Eikö sinun armosi saa sänkeäkin
uudestaan vihannaksi?" Hugh Ritson kuuli nämä sanat ja koko hänen
olentonsa muuttui. Katkeruus huulilta suli, synkkyys katseesta häipyi,
rypistynyt otsa kirkastui ja ensi kerran moniin pitkiin vuosiin hän
itki kuin avuton lapsi.

Samana hetkenä, kun aurinko nousi, hän vaipui maahan ja nukahti.
Kirkkoherra Christian kumartui hänen ylitsensä. Idän puna säteili hänen
valkeille kasvoillensa. Uusi päivä oli sarastanut.

       *       *       *       *       *

Seuraavana tiistaina seisoi kaksi surijaa Newlannin kirkkomaalla
avoimen haudan partaalla. Toinen niistä oli valkohapsinen vanhus,
toisella oli sininen lakki ja takki, johon oli kiinnitetty vangin
numerolappu nuolinensa. Haudankaivaja miehinensä oli laskenut arkun
sen uuteen kotiin ja astunut sitten syrjään. Eräs pitkä mies nojasi
pylvääseen kirkon portaalla ja joukko miehiä ja naisia seisoi ääneti
kirkon portilla. Illan aurinko oli painunut alas, ja hautapatsaiden
varjot venyivät yhä pitemmiksi vihannalla äpäriköllä.

Vanki lankesi polvilleen ja katseli kauan hautaan. Kun hän nousi,
olivat ihmiset portilta poistuneet ja vanhasta kirkosta kuuluivat
juhlalliset virren sävelet. Kylän kirkkokuoro siellä harjoitteli.
Maailman työ oli taaskin alkanut.



XVIII LUKU.


Kaksi päivää myöhemmin vuorella Ghyllin takana oli tavatonta
liikettä. Oli keritsemispäivä. Koko katras näytti muutamia päiviä
sitten tapahtuneesta pesusta muuttuneen valkeammaksi ja villavammaksi
kuin ennen sitä ja se oli ajettu kiviaitaukseen. Keritsijät olivat
istuutuneet turvevalkean ympärille, jossa keitinselässä riippui
tervakattila. Pojat, "kiinniottajat", toivat yhden kerrallaan
kerittäväksi ja tytöt, "auttajat", kantoivat pois lämpimän, tuoksuvan
villan ja heittivät sen avoimesta ovesta vajaan. Kun lammas kerittiin,
vietiin se tulen ääreen ja kupluilevalla tervalla poltettiin siihen
Ritsonien merkki. Ilmassa kuului keritsimien metallinsointuinen kilke,
ja kaiken yllä hohti päivä täydeltä terältä pohjattomalta sinitaivaalta.

Pitkässä liinatakissa, jossa oli terva- ja veritahroja, villanihveä
ja -haituvia, kirkkoherra Christian liikuskeli keritsijäin keskellä
kädessä valtainen laatikko salvaa siltä varalta, että keritsimet
sattuivat haukkaamaan palan lammasparan nahasta.

"Me olisimme voineet orottaa isäntää kerittemisjuhlille -- vai?" kuului
vanhan Reubenin ääni keritsimien kilkkeen yli.

"Hän on täällä, ennenkuin työ loppuu, jos Jumala suo", vastasi
kirkkoherra.

"Eiks' se ol' juur' tänään, kun menette hänt' noutamaan?"

"On, tänään iltapäivällä."

"Kattokaapas tätä linkkua, kirkkoherra, miten se potkii -- hitto hänet
vieköön ... Tehän tuotte hänet kotiin trilloill'."

"Niin, Randal Alston on lainannut minulle tammansa."

"Oh, mitkä juhlat siitä syntyvätkään! -- Täytyy olla porsaankyljyksiä,
lammaskotletteja ja piirakoita ja pudinkia, eikö vain? -- Pitäkääpäs
tuosta koivesta, kirkkoherra, että saan tämän mustaposken villityn
rinnan ja vattanaluksen puhtaaksi... Tuleeko rouva myöskin kotiin?"

"Ei, Reuben. Rouva Ritson on mennyt sinne, mistä tulikin."

"Jaa, jaa, sehän on aivan luonnollist' kaiken sen jälkeen, mitä
on tapahtunnu. Pysy paikoillas ... hiljaa nyt... tahroks' toisen
näpsäyksen, häh? ... Ja nuori rouva Greta -- tuleeko hänest' rouva nyt?"

"Luonnollisesti hän tulee Ghylliin miehensä kanssa, Reuben."

"Jumala häntä siunakkoon! Eikä tääll' ole ollukkaan onnea sen jälkeen
kuin Paul sen jätti -- ja kaikki on menny nurin päin ... Noh, nyt se on
keritty -- taluta se pois, Natt-ukkoseni, ja hitto sen vieköön."

Iltapäivällä oli vielä kerran kerääntynyt tungokseen asti miehiä,
naisia ja lapsia Keswickin vanhan kaupungintalon edustalle. He
nauroivat, ilakoivat ja lauloivat. Äkkiä lensi ovi auki, ja kaksi
miestä astui ulos. Toinen oli Paul Ritson, ei enää vangin puvussa,
ja toinen oli kirkkoherra Christian. Ihmiset tervehtivät heitä
voimakkaasti hurraten, nostivat heidät rattaille, päästivät hevosen
irti, ja nuoret miehet hyökkäsivät kilvan aisoihin. Sitten he lähtivät
tavattomalla riemulla halki kaupungin kylätielle, ja pölypilvet
kohosivat heidän jäljessänsä.

He kääntyivät laakson läntistä reunaa kulkevalle tielle, ja kun he
matkasivat metsän läpi, näkivät he vanhan miehen, jonka vartalo oli
hyvin kumara, vajuttelevan savuavaa hiilihautaa. Hän pysähtyi ja
oikaisten itseänsä, rautakanki kädessänsä, kohotti raskaan katseensa
äänekkääseen ja meluisaan joukkoon. Kärryt kiisivät ohi meluineen,
hurraahuutoineen ja nauruineen, ja vanha mies kääntyi äänettömänä
jatkamaan työtänsä.

Kun he lähestyivät pappilaa, Paul hyppäsi alas rattailta sitä
työntävien miesten päiden yli ja hyökkäsi taloon sisään. Siellä oli
joku, joka häntä odotti, ja sinä hetkenä odottaja sulkeutui hänen
lujaan syleilyynsä. "Vihdoinkin!" kuiskasi Paul. Gretan sydän tulvi yli
äyräidensä, hän painoi nuoren kauniin päänsä odotetun rinnalle ja itki
suloisia kyyneleitä.

Kirkkoherra Christian saapui portaitten eteen meluisan joukon
ympäröimänä. Ensimmäisinä ja muita iloisimpina olivat seppä ja mylläri
ja aivan heidän jäljessään kapakan isäntä ja postinkantaja. Kaikki
huusivat aivan kuin halkaistakseen messinginvahvat kurkkunsa.

Sinä iltana oli Ghyllissä suurenmoiset pidot. Ensin juhlittiin vanhassa
keittiössä: suurenmoiset pihvikasat, lampaanpuoliskot, herneet, makeat
vanukkaat ja piirakat koristivat pöytää. Sitä seurasi tanssi ladossa,
joka oli valaistu turnipsiin pistetyillä kynttilöillä, lyhdyillä ja
soihduilla.

Mutta pappilassa istuivat Paul ja Greta äänettöminä kädet yhdessä.
Silloin tällöin saapui kirkkoherra heidän luokseen jutellen iloisesti
jokapäiväisen elämän hyörinästä ja pyörinästä aivan kuin sen kulkua
ei mikään olisi häirinnyt. He söivät yhdessä illallista ja istuivat
lähelle puoliyötä. Vihdoin vanha Christian otti esille vihreän
aikakirjansa ja kirjoitti:

"Kesäk. 3. -- Niin on siis Paul tullut kotiin pitkän poissa-olonsa
jälkeen, ja minä vietin aamupäivän vuorella, jossa lampaita kerittiin
ja ansaitsin aika nipun villoja ja mitallisen ruista. Iltapäivällä
pistäysin Keswickissä, jonne Randal Alstone oli lainannut minulle
tammansa ja ajopelinsä. Lentävässä Hevosessa en joutanut istumaan,
vaan join seisten olueni keskustellen samalla John Proudfootin ja
Richard Parkinsonin sekä erään naapurin kanssa, joka tulee huomenna
meille kattamaan alangon latoa. Sitten suoraan Keswickiin, jossa oli
suuri ihmispaljous koolla, ja se tervehti meitä niin sydämellisesti ja
riemu oli niin korkealla, että minun oli vaikea säilyttää ulkonainen
tyyneyteni, kun sydän oli haljeta. Saatuani Paul-poikani viimein oli
aikomukseni ajaa suoraan kotiin. Mutta ne hyvät ihmiset eivät sallineet
sitä, vaan riisuivat tamman valjaista ja tarttuivat itse aisoihin Niin
me saavuimme kotiin kuuden maissa, ja siellä oli kaikki hyvin, ja minun
rakas Gretani odotettuaan niin kauan sai nyt Paulinsa omakseen, ja Paul
hyökkäsikin sisään jo ennen minua. Minä jätin heidät kahden ja syötin
ja juotin tamman, sillä Peter on joskus sellainen kitupiikki, ettei
raatsi antaa hevoselle, mitä se viitsisi syödä. Vietin iltapäiväni
korjaten kenkiäni, joihin ostin pennyn edestä nauloja Thomas Seedin
puodista, ja jätin Paulin kokonaan Gretan hoteihin. Sitten söimme
illallisen ja luimme psalmin ja minä rukoilin perheeni puolesta ja
istuimme sitten vielä puoliyöhön. Niin minä vetäydyn omaan huoneeseeni
sovussa kaiken maailman kanssa ja jätän kaiken Jumalan huomaan. Jumala
antakoon minulle ja minun omilleni anteeksi kaikki synnit, joita ehkä
ajatuksin, sanoin ja töin olemme tämän koettelemuksen aikana tehneet.
Jumala olkoon kiitetty, koska Hän meille voiton antoi, ja rangaisten
vihollisiamme soi meidän vapautua onnettomuudestamme. Amen."

Kirkkoherra Christian pani kynän kädestänsä telineelle ja kuivasi
kirjoitustansa tiputtamalla sille hiekkaa lasitötteröstä, kun veli
Peter astui sisään kynttilä kädessä ja puristaen toisen kätensä
tyngällä kirjettä kainaloansa vasten. "Tuomas Kyttyräselkä antoi
minulle tämän", hän sanoi Paulille ja heitti kirjeen hänen polvillensa.
"Minä olin niin sekaisin niiren kauheast' melust', ett' olin sen
vähällä unohtaa."

Kirkkoherra Christian pani vihreäkantisen kirjansa hyllylle, otti
kynttilän hänen kädestään, lausui hyvää yötä ja meni vuoteellensa.

Veli Peter tallusti ulos, ja Greta ja Paul jäivät kahden.

Paul avasi kirjeen. Se oli kääritty paperiarkkiin, jonka päällä oli St.
Margaretin luostarin leima ja ainoastaan sanat: "Lähettänyt edelleen
sisar Grace" Paul alkoi lukea kirjettä ensin ääneen ja Greta katseli
hänen olkansa yli. Mutta tuskin hän oli päässyt alkuun, kun ääni
tyrehtyi ja hän pysähtyi. Sitten hiljaisuuden vallitessa molempain
silmät liukuivat yli kirjoitettujen sanojen. Kirje oli seuraava:

"Äiti! Minä olen syvästi rikkonut sinua vastaan, ja sinua vastaan
tehtyä vääryyttä ei voi koskaan sovittaa. Menneisyys ei palaa ja mikä
on tehty, sitä ei voi tekemättömäksi saada. Ei ole meille suotu voimaa
pyyhkiä pois niitä syntejä, jotka olemme tehneet tai hävittää toisten
sielusta niitä kärsimyksiä, joita olemme heille tuottaneet. Ne jäävät
ja pysyvät sellaisina kuin ovat. Minä en ole niin huono ihminen kuin
ehkä näytän, mutta mitäpä hyödyttäisi tässä käydä puolustelemaan
itseäni? ja kuka minua uskoisi? Minun elämäni on ollut yhtä ainoata
pitkää erehdystä ja minun kohtaloni langat ovat sotkeutuneet. Enkö minä
ole esiintynyt pienessä maailmassamme kovana ja paatuneena miehenä?
Mutta pohjaltani minä en ole sellainen, vaan intohimo on tahrannut
minun sieluni. Olen etsinyt rakkautta sieltä, mistä rakkautta ei voida
löytää, ja nyt minä olen sen raunio, mitä minusta olisi pitänyt tulla.
Jos minä tein vääryyttä tieten ja tahtoen, tapahtui se vasta sen
jälkeen, kun intohimo pääsi minua hallitsemaan. Jos minä näin asiat
toisenlaisina kuin ne olivat, tapahtui se siksi, että intohimo teki
minut sokeaksi. Äiti, jos on olemassa Yksi, joka valvoo ja tuomitsee
meidän elämäämme, varmasti Hän näkee tämän ja ottaa vaikuttaneet
olosuhteet lukuun.

"Sano _hänelle_, että minä toivotan hänelle tyyntä elämän matkaa. Jos
minä olisin mies, joka voisin rukoilla, ehkä minä rukoilisin taivasta
siunaamaan häntä. Mutta minun sydämeni on suljettu rukoukselta. Ja
mitä sittenkään minun rukoukseni voisi hyödyttää? Lopultakin minä olen
antanut hänelle takaisin jalon miehen rakkauden. Ja nyt minun tuhottu
elämäni on päättyvä. Tässä on loppu -- surullinen loppu.

"Äiti, minä en elä kärsiäkseni maallisen rangaistuksen rikoksestani.
Älä pelkää, minä en nosta kättäni itseäni vastaan. Ole siitä varma,
miten epävarmalta kaikki muu näyttäneekin. Mutta sangen pian tämä
intohimoinen ja kapinallinen sielu on Jumalan iankaikkisella tuomiolla.

"Hyvästi, äitini, hyvästi --"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hagarin poika" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.