Title: Dyre Rein - Kertomus isoisän isän talosta
Author: Lie, Jonas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Dyre Rein - Kertomus isoisän isän talosta" ***


DYRE REIN

Kertomus isoisän isän talosta


Kirj.

JONAS LIE


Norjankielestä suomentanut

Anton Helve



Helsingissä,
Suomal. Kirjallis. Seuran Kirjap. Osakeyhtiö,
1907.



SISÄLLYS:

   I. Lepokuva.
  II. Dyre Aakisen Rein.
 III. Syksy.
  IV. Joulu.
   V. Tuomari ja hänen rouvansa.
  VI. Rein ja Merete.
 Epiloogi. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin.



I.

Lepokuva.


Mahtava joki, joka muina vuodenaikoina kohisi vuolaana virtana
metsäseudun läpi, -- välkkyen kuin vielä käyttämätön sahanterä sankassa
tukkimetsässä, -- virtasi nyt pitkällisen kesäkuivan jälkeen painuneena
korkeiden hiekkariuttojen väliin. Kuuset ja männyt tihkuivat pihkaa
tukahduttavassa kuumuudessa, eikä lehtipuissa värähtänyt ainoakaan
lehti. Pölyinen maantie, jonka peninkulmakivissä oli kuningas Kristian
V:n kuva, kimalteli kullankeltaisena juovana aitojen välissä...

Vanha tuomarintalo, jonka suuri, punainen taittokatto kohosi korkeiden
vaahterain ja poppelien välistä, komeili arvokkaana kesäisessä
autereessa harjun rinteellä.

Näin päivällisaikaan näytti talo kuin kuolleelta, -- niin oli siellä
autiota ja hiljaista --

Riihen vieressä seisoivat kahdet tuolirattaat, ja niiden vieressä
söivät heinää valjaista riisutut ja liekaan pannut hevoset. Koirankopin
varjoisalla puolella loikoi muhkeaturkkinen Ajax huohottaen. Se koetti
vähän aikaa seurata silmillään paria kanaa, jotka rohkeanlaisesti
näyttivät lähestyvän suljetun puutarhan portin vieressä kasvavia
nokkosia, mutta painoi sitten unisena syvästi haukotellen suuren päänsä
käpäliensä väliin...

Eräästä punaiseksi maalatun konttorirakennuksen ikkunasta, joka
rakennus toiselta puolen rajoitti avaraa talonpihaa, näkyi erään
konttoristin yläruumis. Konttoristi poltteli paitahihasillaan
miettivästi piippuaan. Äkkiä näytti hän keksivän esineen, johon saattoi
kiinnittää joutilaan huomionsa.

"Joudu, joudu, Malene! Pentusi odottavat", -- huusi hän kyökkipiialle,
joka avojaloin ja ruumis vinossa tuli keittiöstä, kantaen täysinäistä
sianruokapyttyä porsaille.

"Ehkäpä _hän_ tahtoo ruveta kummiksi?" vastasi tyttö samalla mitalla,
kadotessaan ulkohuonerivin taakse...

Aurinko paahtoi leveitä, käyrillä käsipuilla varustettuja päärappusia...

Avarassa rakennuksessa vallitsevan päivällishiljaisuuden rikkoi vain
välistä hiljaa kuuluva oven sulkeminen, ja keittiön puolelta kuului
rukin yksitoikkoinen hyrinä.

Eräästä avonaisesta ullakkokamarin ikkunasta kuului parin nuoren tytön
hillityn iloinen ääni...

Merete, talon tyttäristä nuorin, seisoi kammarissa sylissä
liinavaatteita, joita hänen muutamia vuosia vanhempi sisarensa Alida
otti häneltä ja levitti sänkyyn, joka oli pantava kuntoon.

"Autapa minua panemaan päällinen pieluksen päälle, Merete! Hänhän
voi tulla tänään, enkä minä missään nimessä tahtoisi hänen näkevän,
että me valmistamme ja siistimme hänen korkea-arvoisen persoonansa
vastaanottamiseksi."

"Kuulehan, Alida", -- virkkoi Merete hänelle, -- "Femia pyysi Mariannen
vaihtamaan viikkoa kanssaan. Minkä tähden arvelet hänen niin tehneen?"
Hänen silmistään loisti veitikkamaisuus, kun hän omalla puolellaan veti
pieluksen päällistä. "Femia tahtoo esiintyä komeasti, -- vaikuttaa
apulaiseen jo ensi päivinä, kun hän on täällä. Oo, kyllä kannattaa
häntä sitten katsoa... Hän kävelee vain ja peilailee juhlallisesti ja
vilkuu seinäpeiliin! 'Hän on vanhaa sukua ja hänellä on suhteita' --
lausuu Femia juhlallisesti ja suuttuu ihan silmittömästi, kun minä
hiukan matkin häntä...

"Luuletko, että hän on pitkä ja tumma, -- sellainen intressantti? --
Tahi entä jos se onkin pieni vaaleaverinen, -- silloin Femia varmaankin
nolostuu!"... Hän heitti nyt pieluksen, jonka nauhat juuri oli saanut
solminneeksi, vuoteen päänalukselle.

Alida oikasi kumartunutta hoikkaa vartaloaan. Hänen kasvonsa olivat
varmapiirteiset karakterikasvot, joista päättäen hän näytti 25
vuottansa melkoista vanhemmalta ja jotka osottivat hänen kuuluvan
vanhaan sukuun.

"Se johtuu _nimestä_", -- virkkoi hän, -- "Dyre Rein... Se kuulostaa
vanhalta herrastilan nimeltä. Ja kun Claes kirjoitti, että hän
todellakin saa periä pohjoisessa olevat suuret Moldewigin maatilat, ja
että täällä löytyvät suuret metsät ja metsästysmaat olivat oikeastaan
syynä siihen, että hän haki tuomarinapulaisen virkaa isältä Arentzin
jälkeen, niin näytti se Femiasta erittäin komealta ja houkuttelevalta!"

"Kuulehan, hän on matkustellut paljon, ollut Ranskassa ja Tanskassa",
-- huomautti Merete.

"Pyh, onhan isäkin matkustellut, -- joten meidän ei lainkaan tarvitse
kainostella sitä. Voimmepa, jos niin tarvitaan, vastaanottaa hänet
ranskaksi; suokoon hän anteeksi ettemme osaa espanjaa."

"Kuule, Alida", -- kuiskasi sisar salaperäisesti, -- "luuletko, että
Arentz sai rukkaset Mariannelta ja että hän _sentähden_ matkusti
tiehensä niin äkkiä? Olen ajatellut nyt, että hän olisi tahtonut
hänet. Hehän olivat aina hyviä ystäviä; mutta se Marianne on aina niin
käsittämätön..."

Alida veti vain hiukan halveksivasti huultaan.

"Nyt et taaskaan sano mitään, Alida! Eikä hän suinkaan voi sille
mitään, että joku rakastuu häneen", jatkoi Merete kiivastuen.

"Hm-m --"

... "Ja että hän _sitten_ antaa rukkaset, siihen kai hänellä lienee
lupa, tiedän mä."

6

"Niin _sitten_, niin --"

"Mitä _sitten_, mitä; ole hyvä ja sano se... Sinä syytät aina
Mariannea!"

"Ohoo, -- totta tosiaan ketään ei kosita, jollei asianomainen itse anna
ensin vähän aihetta siihen... jolleivät toiset hyväntahtoiset sielut
järjestä sitä", sanoi hän tuskin kuuluvasti.

"Hyi sinua, -- hyi, sanon minä."

"Kosiiko kukaan minua?"

"Ei tietysti, koska olet jo kihloissa."

"Mutta kosiko minua kukaan ennen kun -- ennenkun tämä sitten tapahtui
Grothin kanssa?"

Merete katsoi neuvottomana vanhempaan sisareensa.

... "Tahi olinko minä ehkä häijympi kuin Marianne? Ethän kai voine
sitä sanoa... Ei, näes; mutta he tiesivät aina, missä minä olin
tavattavissa."

"Tuo suuri piironki on vinosti peilin alla", keskeytti Merete. "Minä
työnnän ja sinä vedät..."

He tarttuivat vanhanaikuisen pyöreäkylkisen piirongin vankkoihin
kädensijoihin.

"Hu -- ip... Meni jo liiaksi... Huip... Kas niin!"

Alida nousi piirongille, pyyhki huolellisesti vanhan peilin, jonka
hijottu paksu lasi oli vähän rikki, ja asetti sen suoralleen
vedensinisellä paneeliseinällä...

"Ojennapas minulle vasara, Merete!... Toiselle puolelle saa hän
marsalkka Neyn ja toiselle Muratin kivipainokuvan."

"Mitä... eihän, -- eikös äiti tahdo sitä pois otettavaksi?"

"Hoh, jokin herra Dyre, Dyre Rein", -- veti Alida pitkään. "Äiti sanoi,
että hänen käytettäväkseen asetetaan vielä eräs suurista vaatekaapeista
oven ulkopuolelle. Hänellähän voi olla kiväärejä ja metsästystarpeita
ja muuta sellaista säilytettävänä..."

"Näyttepä saaneen täällä kaikki hyvin sieväksi", kuului äkkiä kolmannen
sisaren ääni.

"Ei, mutta sinäkö siinä olet..." -- huudahti Merete hämillään. -- "Sait
minut aivan pelästymään, Marianne! Sinun teitäsi ei koskaan huomaa."

"Olen ajatellut sitä pientä tupakkapöytää, joka on mankelihuoneen
vieressä olevassa kopissa vanhojen rukkien joukossa. Luulisinpä sen
hauskentavan täällä vähän", huomautti Marianne, silmäiltyään huonetta.

"Mutta eihän hän polta lainkaan tupakkaa", sanoi Merete.

"Mistä sen tiedät?"

"Hänen isälle lähettämistä kirjeistään. Tunnen aina tupakkamiesten
kirjeet hajusta."

"Ohoo! -- Oletpa totta tosiaan ollut utelias", -- virkkoi Marianne ja
katsoi tutkivasti häneen. Hänen omituisen värittömien, rokonarpisten
kasvojensa silmät pienenivät tällöin kapeiksi viiruiksi. -- "Kunhan
kerran tulee järkeä tuohon nenään, joka ei jätä mitään nuuskimatta,
niin voi lapsesta tulla sangen vaarallinen, Alida!" -- sanoi hän
leikillisesti.

"Mutta minäpä tiedän muuta, joka voidaan asettaa tänne", sanoi Merete
riemuitsevasti ja oli samassa jo poissa huoneesta.

Hän riensi kiiruusti rappusia myöten kuumalle, avaralle ja hämärälle
ullakolle, jonka korkean taittokaton muutamista raoista tunki
joitakuita auringon säteitä puolipimeälle lattialle. Vankkojen
poikki- ja tukiparrujen sekä parin savutorven viereen oli läjätty
käytettyjä huonekaluja, vanhoja väliverhokehiä ja suuria paperikasoja.

Siellä oli sekaisin naisensatuloita ja nojatuoleja, valokuvankehyksiä
ja hyljättyjä teräväkärkisiä luistimia, ja kaikkialla nuorille
ripustetut peitteet ja matka-vaatteet jakoivat ullakon osastoihin.

Kaulasta katkennut selloviulu ja muutamia rullauudinten puita ajaa
körötteli ylinnä ullakon salaisuuksien päällä punaseksi maalatussa,
kullatussa ja omituisilla leikkauksilla koristellussa kirkkoreessä,
joka oli peräisin paikkakunnan "vanhalta ajalta."

Merete kohotti hameensa ylös ja kapusi parrun poikki ja riviin
asetettujen lastensänkyjen ohi katon reunan vieressä olevan pitkän,
risaisen matka-arkun luokse, jonka rikkein kansi oli raollaan.

Vanha nahka natisi ja ruostuneet, jäykistyneet saranat valittivat hänen
avatessaan arkun, kun hän oli ensin vetänyt sitä vähän näkösälle. Hänen
ponnistaessaan ilmeni hänen hienossa, hennossa olennossaan jotakin
omituisen heikkoa. Hänen suuri, vaaleanruskea tukkansa laskeusi hiukan
vinosti olkapäille.

Hän kaiveli innokkaasti arkun monilajista sisältöä. Siellä oli
vanhoja naskalikärkisiä tanssikenkiä, pari olkalappua kierrettyine
kultarimsuineen, heloilla varustettu pistoolinperä piilukkoineen ja
vanha käytännöstä hyljätty Tanskan valtakunnanlippu.

Sitten löysi hän etsittävänsä, läjäsi taas kaikki paikoilleen ja
paiskasi arkun kannen kiinni.

"Katsokaapas, mitä olen löytänyt!" sanoi hän vähän myöhemmin
ullakkokammarissa. Hän näytti mahonkipuista messinkisärmäistä esinettä.
-- "Äidinisä Reichweinin saapaspihdit... Sitä voi tällä ruuvilla
suurentaa ja pienentää aina jalan suuruuden mukaan. Se näyttää olevan
aiottu ratsastussaappaita varten, koska, huomaatteko, sen voi levittää
perästä niin leveäksi."

"Luuletko todellakin maksavan vaivaa asettaa mokomaa vanhaa kapinetta
tänne", -- epäili Alida.

"Pistä se vain sängyn viereen. Tuntee itsensä imarretuksi, kun
kohdellaan ratsastajana", arveli Marianne tyynesti.

Merete laskeusi pitkälle pituuttaan yksinkertaiselle kuluneelle
nahkasohvalle. Hänellä oli kasvuaikana ollut vähän taipumusta vartalon
kierouteen, ja tuntui niin hyvältä loikoa seljällään. Hän katseli
jalkojaan, joita verhosivat pumpuliset siniset sukat, ja nosteli ja
taivutteli niitä nilkasta; luultavasti olivat saapaspihdit vaikuttaneet
häneen.

Hän hymyili äkkiä... "Johtuu mieleeni: paneekohan Femia
talousviikollaan suolalihaa ja kääresylttyä hänen voileivilleen, tahi
vain pallo- ja herajuustoa --"

"Mitä _sinä_ sitten tahtoisit hänelle antaa, Merete?" kysyi Marianne.

"Tahdon nähdä hänet ensin, -- sitten vasta päätän..."

Hän hymyili ja katsoi kattoon --

"Kuules Alida, tiedätkö, kuinka monesti minä olen ollut rakastunut?
-- Kaksi kertaa --. Ensi kerran rakastuin pastori Bungeen, kun pääsin
Herran Ehtoolliselle. Kaikki, mitä hän puhui, oli niin kaunista, ja
hänen silmänsä olivat niin lempeät, ja kun hän sitten messusi syvällä
bassollaan, jotta koko kirkko jyrisi!... Uneksin sitten hänen seisovan
kiiltävässä messukaapussa omenapuun luona puutarhassa omena korkealle
kohotetussa kädessä ja sanovan, ettei naisen tule syödä siitä! Se
omena, jota hän piti kädessään, oli niin komean keltainen. Ja sitten
näytti minusta melkein kuin hän itse olisi puraissut siitä, kun hän
katosi puutarhanaidan vierustalle."

"Se merkitsee, että olit varastanut omenia ja sinulla oli paha
omatunto", arveli Alida.

"Ei, en ollut -- _sillä kerralla_!... Mutta sitten johtui mieleeni,
että tottapa niitä oli joitakuita pudonnut puusta, koska kerran olin
nähnyt niistä unta, ja aivan oikein, löysin maasta kaksi omenaa. Eikä
ole mitään, vaikka sellaisia vahingoittuneita omenia puhalsinkin...

"Mutta rakastumiseni Bungeen -- -- niin, jospa olisit tietänyt, miltä
tuntui, kun olin olevinani taivaallinen morsian. Mutta sitten, kun hän
syksyllä suurissa kutsuissa isän nimipäivänä opetti minulle menuetin
askelia. -- Oo, mikä kauhea pettymys, -- koko rakkaus loppui!..."

"Entä toinen?" kysyi Alida.

"Se -- niin se toinen! Toisen kerran rakastuin majuri Witteen
harjoituskentällä. Hänellä oli näet niin suuret, harmaat viikset
ja hän oli niin miehevä ja komea... Ja sitten hänen hartiansa,
jossa oli luoti, jonka hän oli saanut Onstadsundin luona!...
Erityisesti vaikuttava oli hän eräänä päivänä, kun hän nummella
pidetyssä paraatissa ratsasti neljä rummunlyöjää edellään. Hän näytti
minusta maailman suurimmalta sankarilta, ja silloin sain hänet
upseeripäivällisten jälkeen täällä meillä lupaamaan pelastamaan Puolan,
josta, kuten tiedät, Sankowitz aina puhuu niin paljon. Hän oli niin
herttainen ja sydämellisen hyvä, että minusta tuntui aina, kuin hän
voisi tarinoida hevostensakin kanssa. Kun hänet sitten siirrettiin
täältä, lahjoitin minä hänelle häkin lintuineni, -- jota en olisi
voinut uskoa kenenkään muun ihmisen huostaan kuin hänen! Ja hän lupasi
kirjoittaa minulle siitä; mutta sen on hän unhottanut. Ja nyttemmin
muistelen minä oikeastaan vain Peteriä, varpusta."

"Oo, olet kai ollut useammin rakastunut, luulen", -- sanoi Marianne.

"En ole... Joka kerran, kun tänne on tullut joku, josta olen hiukan
pitänyt, on joku teistä toisista näyttänyt niin ihastuneelta. Ja
silloin, kiitos, -- niinpä olen valmis..."

"Rakkaus on intohimo, joka on suurempi kuin kaikki muut intohimot",
toisti hän nauraen isän lempikirjailijan, Holbergin mukaan.

"Tyttärelläni oli häät eikä minua oltu kutsuttu", laski hän leikkiä
mennessään --

"Mutta katso, -- katso vain Femiaa"... huusi hän äkkiä tälle ullakon
ikkunasta. -- "Tuolla hän tulee huvimajasta pitkät nankinihansikkaat
kädessä. Hän on istunut siellä ja ommellut ne valmiiksi. Nyt tulee hän
kävelemään hansikkaat kädessä, kun 'peto' saapuu." [Naar 'Dyret' kommer
= kun 'peto' saapuu. Sanaleikki Dyre Reinin nimestä. Suoment. huom.]

"Femian näyttäisi pitävän saada lupa mennä Kristianiaan talveksi
översti Gjeddelle katsastamaan hiukan maailmaa", arveli Marianne
rauhallisella armollisella tavallaan.

"Nytkö? -- Nytkö juuri", -- huudahti Merete, -- "kun... No, kylläpä
olisi hauska nähdä hänen kasvojansa, jos hän kuulisi, että hänen tulee
nyt lähteä!"

"Mutta johan Maren alkaa pestä rappusia", -- keskeytti Marianne. --
"Isä ja äiti ovat siis jo heränneet."

Hän läksi alakertaan lopettamaan sen puolen kyynärää drellikangasta,
joka hänen oli kudottava päivässä, ja Merete riensi ranskankielioppinsa
ääreen.

Kovasinten karskuva ääni, joilla työväestö terotti viitakkeitaan
iltapäiväniittoon, levisi äkkiä ympäri pihamaata. Nyt syntyi alhaalla
liikettä.

Tavanmukaisin reippain ja kevein askelin näkyi tuomari kulkevan
konttorirakennusta kohden, heiluttaen kädessään heloilla koristeltua
merenvahapiippuaan. Hänen yllään oli pitkäliepeinen, pystykauluksinen
sortuuki ja jalassa pitkävartiset saappaat. Pari henkilöä, --
rahvaanmiehiä -- jotka olivat loikoneet nurmikolla odottamassa
konttoriaikaa, nousivat nyt ja seurasivat perästä sopivan matkan päässä
hatut kädessä.

Hetkisen kuluttua tuli rappusille rouva puutarhahattu päässä ja
nankini-puolihansikkaat kädessä.

Hän meni Alidan kera puutarhaan.

"Mielestäni olette hyvin järjestäneet ullakkokamarin, -- minkälaisen
ihmisen nyt sitten saamme taloomme taas", -- virkkoi hän... "Sivistynyt
ihminen hän kuitenkin lienee... Hän on matkustellut ulkomailla. Ehkäpä
hän tulee puhumaan ranskaa teidän kanssanne. Sepä olisi koko onni."

"Mutta, äiti, mitä sanoo kapteeni Buchwald tullessaan syrjäytetyksi;
hänhän pitää itseään niin taitavana ranskalaisena."

"Ei sillä ole väliä. Emmehän me voi sallia kapteenin pitävän vuokralla
meitä", -- sanoi hän sitoessaan erästä pensasta...

"Neilikat ovat kerrassaan komeita tänä vuonna lämpimän tähden... Ja
katsos kiertoja, jotka ovat melkoisesti virkistyneet tänä aamuna..."

"Kun hän nyt ei vain olisi liian pilattu", -- sanoi hän sitten,
siirtyen aivan toiseen asiaan... "Tarkotan metsästystä!... Oltiinhan
niin välinpitämättömiä Arentz-raukasta. Ei hänestä tehty ainoatakaan
kysymystä niinä kahtena vuotena, jotka hän oli täällä. Mutta hän
katosikin tosiaan kuin arvoitus, -- niin äkkiä -- ja eri syyllä joka
päivä, mikä on samaa kuin _ei mikään_ syy... Hän ei ollut erittäin
hauska hän; -- mutta oikea työhevonen hän sen sijaan oli. Kunpa nyt
vain isä saisi hyvän apulaisen tästä uudesta!"...

He tulivat nyt sammaltuneelle, rappeutuneelle suihkukaivolle, jonka
keskellä oli puupatsas, josta vesisuihku hiljalleen pursui esiin.
Altaan ympärillä olevat puusäleet olivat vihreässä limassa.

Rouva pysähtyi, menemättä lähemmäksi kostean maan tähden:

"Tästä voitaisiin tehdä jotakin, jollei pelättäisi pieniä
kustannuksia"... tuumi hän.

Mahtava harmaa pää takakenossa silmäili hän tutkivasti pitkin
mäenvierua ja jatkoi sitten, tehden kuvaavia liikkeitä kädellään:

"Vihreitä kenttiä kukkapenkereineen ja pienine pensasryhmineen, ja
tuonne vierulle mahtavan runsaudensarven muotoinen laite... Sitten
puna- ja valkoruusupensasrivejä yhdensuuntaisesti käytävän kanssa aina
portille asti. Taimitarhani tuolla nurkassa alkaa jo kasvaa liian
sankaksi. Siellä riittää kyllä ottamista... Karviaismarjapensaita,
punaisia ja mustia viinimarja- sekä keltaisia vattupensaita riveihin...
Ja hedelmäpuita", -- puheli hän, -- "mistä niille vain saisi paikan...
Olen jo ajatuksissani olevinani siinä ajassa, kun ne ovat kasvamassa ja
minä voin oksastaa niitä ja näen niiden kantavan hedelmiä"...

"Mutta että sinä yhä vain mietit puutarhanlaatimistasi, äiti, vaikka
isä pitää sitä aivan mahdottomana suurten kustannusten tähden!"

"Kun se kerran vain saadaan tekeille ja valmiiksi, niin kyllä hän
siitä pitää. Miehet eivät tahdo koskaan ajatella, että jotakin _on_
tehtävä tahi että rahaa on suoritettava... Talo tulee aivan toisen
näköiseksi... Se päättyisi puistona tuolla lehdossa ja ulottuisi aina
jokeen asti... Piirustukset ja suunnitelmat ovat jo aikoja sitten
olleet valmiit", -- lisäsi hän, nyykäyttäen varmasti päätään.

Alida hymyili --. Se tuli näet yhä suuremmaksi...

Rouva seisoi hiukan hajamielisen näköisenä ja jatkoi:

"Neljäntoista päivän kuluttua alkavat syyskäräjät... Kunpa nyt väki
saisi viljan korjatuksi siksi, sillä minä tarvitsen kaikki työvoimat
niinä kolmena neljänä viikkona, joina miesväki on käräjillä... Käypä
huvimajasta noutamassa mittanauha, Alida", -- jatkoi hän yhä enemmän
innostuen. -- "Katsokaamme, kuinka pitkälle parsalavakkeet voisivat
ulottua, jos alamme tuosta koivusta tuolla. Jos kerran talo tahtoo
voida esittää parsaa, niin täytyy sitä olla runsaasti... viisi
lavaketta ja kaksi riviä kussakin... Ja kaikki se sääntöjen mukaisesti
valmistettu lannoitusaine, joka on määrätty ruispeltoon, se... niin, se
ei nyt tule _sinne_ tänä vuonna!"... lisäsi hän nauraen.

"Muistatko viime ja toissa vuonna -- ja joka kerran sitä ennen, kun
olemme aina mitanneet vain tästä puutarhapylväästä", muistutti Alida
veitikkamaisen näköisenä.

"Nyt tuonne", -- sanoi rouva jyrkästi, -- "niin saamme nähdä, vastaako
tämä pala tässä toisella puolella olevaa. Neljätoista kyynärääkö
sanoit?"

"Kas vain, te mittaatte äidin tulevaa puutarhaa?"... sanoi Marianne,
hyväntahtoisesti leikkiä laskien, lähestyen heitä. "Tässä on sinulle
kirje, Alida, Ra-tädiltä..." Hän antoi siskolleen pienen, suulakalla
suljetun kirjelipun.

Merete tuli juosten hänen jäljissään:

"Minkä kirjeen toi Jens?"

Femia taas tuli paljon hitaammin puutarhaan kuulemaan, kuinka Rafosilla
voitiin.

"Ra-täti kutsuu meidät tytöt ensi sunnuntaina illalliselle, äiti", --
sanoi Alida... "Vastaleivottuja kermakakkuja"... luki hän...

Rouva otti kirjeen ja piti sitä hiukan loitolla...

"Kas vain, jälkikirjoitus!... Uusi apulainen on sydämellisesti
tervetullut, jos häntä haluttaa käydä tervehtimässä vanhaa yksinäistä
naista ja katsomassa luonnonmerkillisyyttämme Rafosia", -- luki hän.

"Oo, hän ei malta odottaa kauemmin kuin sunnuntaihin!" huudahti Merete.
"Saat olla varma, että hän on hyvin utelias näkemään hänet ja saamaan
tietää, kenelle teistä hän määrää hänet... kuka teistä paraiten
'sopii' hänelle", -- virkkoi hän sitten, vilkaisten Marianneen, -- "ei
kenellekään muulle kuin Barbaralle, ja hänestä taas Arentz ei huolinut."

"Ra-tädillä on oma tapansa onnellistuttaa perhettä!" -- mutisi Alida.

"Niin, niin", keskeytti rouva, -- "Ra-täti voi olla suurisuuntainen
kaikista omituisuuksistaan ja päähänpistoistaan huolimatta. Antoihan
hän tuhannen taalaria, jotta Marianne voi olla Christiansfeldissä
kolmena vuotena ankaran rokon jälkeen... Mutta joudu nyt, jotta
Jens saa mukaansa vastauksen, Alida! Te menette tietysti kaikki. Ja
kirjoita, että herra Dyre epäilemättä mielihyvällä käyttää hyväkseen
hänen ystävällistä kutsuaan saada tulla tervehtimään rakasta Ra-tätiä.
-- Kerro, että olemme panneet kuntoon Jessin huoneen hänelle, -- ja
kerro, -- tiedäthän, että hän tahtoo kuulla kaikesta, -- että Rödsi on
poikinut" --

"Enkö minä saa lähettää hänelle vähäisen uunijuustoa", ehdotti
Marianne, -- "matalassa vadissa valmiiksi kaneloituna ja sokeroituna? --
Sitä jää kyllä tähteelle riittävästi huomispäivän päivälliseksi."

"Kyllä; sano, Alida, että Marianne, jonka viikko nyt on, lähettää sen",
-- vastasi rouva... "Merete, Merete", huusi hän sitten äkkiä, "pari
kanaa on tuolla tullut puutarhaan. Aja ne pian pois!"

Hän läksi kulkemaan lehtoon päin, ryhtyen taas keskeytyneitä
puutarhasuunnitelmiaan jatkamaan. -- -- --

-- Ruokakello soida helisi aitan katolla illalliselle kyökkipiian
soittaessa kaikin voimin, ja ääntä jatkettiin joen rannalla olevissa
taloissa...

Väki läksi heinänteosta kotiin asettuakseen pitkän keittiönpöydän
ympärille, ja rouva tuli puutarhasta, seisahtuen tuontuostakin toinen
käsi puuskassa ja nojaten kevyesti hienoon punasensinerväksi maalattuun
haravaan, joka hänellä oli toisessa kädessä.

Tuomari oli jo salissa. Hän käveli kuumeinen puna poskillaan
edestakaisin lattialla.

"Käske viedä Kvigstadin illallinen konttoriin!" -- huusi hän Mariannen
tullessa huoneeseen teetä tuomaan. "En tahdo nähdä häntä täällä
salissa."

Rouva seurasi häntä silmillään ennenkuin sijottui vankkoine ruumiineen
nahkapeitteiseen nojatuoliin.

"Mitä nyt, Orning, -- mitä on tapahtunut?"

"Mitättömyyksiä... mitättömyyksiä... pieni skandaali vain."

"Taasko Kvigstad?" -- kysyi rouva, nyökäyttäen päätään.

"Parantumaton lurjus... Parantumaton lurjus... Siellä se nyt istuu
kalpeana ja kohmelossa avaamassa asiakirjapinkkaa, johon hänen on
käytävä käsiksi; näin paksua --"

Tuomari näytti peukalon ja etusormen välisellä asiakirjapinkan
paksuutta, rykien toivottomasti.

... "Pöytäkirja on käsin koskematta, ja minä kun luulin, että kaikki
oli valmiina ja järjestyksessään!"

"Kvigstad saa paljon aikaan yhdessä yössä, kun hän oikein panee
parastaan", -- lohdutti rouva.

"Hän on nyt huilannut jo kaksi yötä", -- keskeytti tuomari ärtyisestä
-- "juopotellut, tanssinut ja ollut häissä Nordsaetissa."

"Huono maku!"... mutisi Eufemia nyrpistäen nenäänsä ja maistellen
teetään.

"Siellä on Martin Haug-vainajan suuri pesä, jonka tulee olla
järjestyksessään huomenna kello 3 iltapäivällä, kirkonmäiltä
kuulutettuna ja ilmoitettuna -- perilliset tulevat pitkien matkojen
takaa" --

Tuomari lykkäsi teekupin kiivaasti luotaan pöydän toiselle puolelle...

"Polttavan kuumaa!"

Marianne kaatoi tyynesti teen toiseen kuppiin, ja sitten takaisin
isänsä suureen kullattuun konttorikuppiin.

"Ei olisi ensi kertaa, että hän tekisi ihmeitä, Orning", -- sanoi taas
rouva, syöden rauhallisesti voileipäänsä.

Tuomari ryki muutaman kerran ääneti synkän näköisenä, perheen
tarttuessa hiljaa teekuppeihin.

... "Ja lisäksi sellaiseen aikaan, kun olen apulaisetta!" --

"Saathan nähdä, että Kvigstad varmaan korjaa huomiseksi
laiminlyöntinsä," -- sanoi rouva taas, laskien kädestään tyhjän
teekuppinsa.

"Mutta isä, ethän ole syönyt mitään... Ehkä tahdot näitä voileipiä --
syltyn kera"... ehdotti Marianne, järjestellessään pöydällä olevia
astioita.

Tuomari heilautti kieltävästi kättään...

"Pelkäänpä tällä kerralla kielten katkeavan, rakas Kvigstadini!" --
mumisi hän kumeasti ja nousi pöydästä mennäkseen konttoriin.

"Mikä _se_ on, Alida... Mikä piru se on?" -- Hän kääntyi äkkiä ympäri.
"_Sitä_ en ole kuullut kahteenkymmeneen vuoteen... tuota Haydnin
kaunista pikku menuettia..."

"Sitä juuri tahdoin kysyä sinulta, isä", -- sanoi Alida, joka seisoalta
löi muutamia ääniä vanhan nuottilehden mukaan. -- "Mitä sitten
tulee?... Tästä on kokonainen kulma reväisty pois."

"Niin, katsos." -- Tuomari istahti pianon ääreen ja antoi sormiensa
lipua etsien koskettimilla. -- "Tämä on kaunis -- jumalallisen
kaunis"...

Hän soitti ja syventyi kappaleeseen yhä enemmän Alidan ja Mereten
seisoessa kumartuneena hänen vieressään.

"Niin, niin se on!" sanoi Alida. "Minusta tuntuu kuin tuntisin sen niin
hyvin; -- olen kai kuullut sen hyvin pienenä ollessani."

"Olet kyllä; -- se oli Falben aikaan, jolloin meillä oli kvartetti.
Soitamme sen tänä iltana viululla ja pianolla, sinä ja minä --"

Hän rimputti vielä kerran revityn kohdan --

"Kas näin! -- näin -- _Tässä_ se on -- se pieni hauska käänne..."

Hän käänsi päätänsä kasvot loistaen...

"No, Marianne, et kai ole vielä vienyt pois voileipiäni...

"Kyllä kai hän suoriutuu siitä huomiseksi", -- virkkoi hän, nousten
pianon äärestä. "Menen konttoriin rohkaisemaan häntä vähän, -- saamaan
hänet innostumaan. Totta tosiaan, mitään ei ihminen tee haluttomasti...
Hänellä on tietysti koko pesä päässä... Onhan hänellä rajaton
kyky! Ja olisihan liikaa vaatia hänenluonteistansa miestä istumaan
kiinnimuurattuna konttorituoliin vuosi läpeensä pääsemättä välillä
jaloittelemaan" -- --

Rouva seisoi ikkunassa ja katsoi miehensä jälkeen, kun tämä kevyesti
juosten kiiruhti pihan poikki konttorirakennukseen. Hän pudisti päätään:

"Orning sinä, Orning", -- mutisi hän...

"Kuinka sinä keksit sen vanhan laulunpätkän?"-- sanoi hän äkkiä,
kääntyen tutkivasti katsomaan Alidaa.

"Mutta sehän on eräs Haydnin menuetti, äiti!"

"Niin, mistä minä tiedän, mikä se on, lapseni. -- No, lähdetään nyt
katsomaan miltä malli kankaassasi näyttää, Eufemia..."

       *       *       *       *       *

Viimeinen auringonsäde oli sammunut erääseen suuren, harmaan
tuomarintalon yläkerroksen ikkunoista. Dian varjot lankesivat mustina
ja pitkinä rakennuksista ja heinäru'oista niitylle, kun heinäväki
tuli illalliselta kyökistä ja läksi menemään eri polkuja pitkin kukin
kotiinsa torppaansa.

Pari tyttöä väänsi vettä kaivosta ja kaatoi kapallisen toisensa
jälkeen saaviin, jonka sitten kantoivat korennolla kyökissä ja
navetassa oleviin vesiammeisiin; ja halkovajassa alkoi uuttera halkojen
hakkaaminen seuraavaksi päiväksi.

Pari konttoristia asteli piippuineen puolihämärässä tiellä...

Etehisen ovesta tulivat Alida ja Merete, juosten nopeasti perätysten
rappusia alas. He olivat kumpikin taholtaan ikkunasta huomanneet
kasvattisisarensa Barbaran mäessä lautturintuvan luona. Hän oli ollut
joen takana Opsaetissa asialla.

Alida saapui ensimäisenä hänen luoksensa, koska hän oikasi suoraan
vasta niitetyn niityn poikki, mutta hetken kuluttua oli jo Meretekin
kasvattisisarensa toisessa käsivarressa.

"No, kuinka Randi voi?" sanoi Alida, nykien innokkaasti
kasvattisisartaan.

"Saammeko viinimarjoja, Barbara?" -- kysyi Merete ja nyki häntä
toisesta käsivarresta.

Barbara kääntelihe hänelle tehtyjen kysymysten johdosta neuvottomana
vuoroin toiseen, vuoroin toiseen päin. Hän oli paksu, lihava ja
pyöreä, aivan toisellaista perherotua. Hän näytti hyväntahtoiselta ja
käytännölliseltä. Silmät olivat hänellä pienet, siniset ja vilkkaat.

"Tietysti, tietysti, niin paljon kuin äiti tahtoi saadakin vieläpä
enemmänkin, jos hän vain tahtoo? Olihan luonnollista, että meidän
lukuisat kesävieraamme olivat tyhjentäneet puutarhamme, arveli Opsaetin
muori... Mutta maksaa niitä emme suinkaan saa. Tietysti saa äiti antaa
hänelle siitä jonkin lahjan, -- muutamia pullollisia marjaviiniä
tahi muuta sellaista. -- Minulle tarjottiin illalliseksi kahvia ja
leivoksia, joita oli jäänyt tähteelle häistä."

"Entä Randi? -- kuinka hän voi, -- oliko hän tyytyväinen?" -- uteli
Alida.

"Kysyin häneltä", -- uskoi Barbara heille -- "kun Opsaetin muori
oli mennyt puuroa keittämään illaksi, millainen hänen Torsteninsa
oli, oliko hän kiltti?" -- "Oh, hän on samallainen kuin muutkin",
vastasi Randi. "-- Miehet eivät kai ole parempia"... kertasi Barbara
veitikkamaisesti.

"Sanoiko hän niin?" huudahti Alida erittäin mielenkiintoisesti, --
"hänet kun houkuteltiin ja pakotettiin ottamaan tuo äytäri! -- Tiedän
Randin pitäneen Knut Raalienista aina siitä asti, kun pääsimme yhdessä
Herran Ehtoolliselle... Mutta ne rahat!" -- huusi hän hillityllä
kiivaudella.

"Ja voitteko uskoa, kuinka uteliaita ne olivat kuulemaan uudesta
apulaisesta, -- kenen hän saa, -- Mariannen vaiko Femian..."

"_Eu_-femian", puuttui tämä puheeseen rappusilta, jossa hän istui
saaliinsa kääriytyneenä. "Tiedäthän etten minä pidä siitä, että minua
kutsutaan Femiaksi!"

"Jos hänellä on kuin majuri Howardilla Mohikaanissa kivääri riippumassa
olalla ja uhkaava katse, niin on hän saapa _Eu_-femian ", -- lausui
juhlallisella äänellä Merete.

-- "Ja jos hän on niitä, jotka kuljeksivat hiljaa kuutamossa ja
kohtaavat neitosen lehdossa, niin tulee se olemaan Marianne... Mutta
jos se on hauska ja kiltti paksu miehenpalkero, joka tahtoo hyvää
ruokaa, niin saa hän sinut, Barbara... Hiljaa", -- keskeytti hän
itsensä, -- "isä virittää viulua. Joudu nyt sisään, Alida..."

Vähän myöhemmin kuului sisältä useat kohdat toistamalla Haydnin
menuetti.

Eufemia jäi istumaan rappusille saaliinsa kietoutuneena ajatukset
liidellen iltahämyn vaikutuksesta korkeissa unelmissa, samalla kun
Marianne näkyi kävelevän edestakaisin pihamaalla rauhallisesti
keskustellen konttoristi Schmidtin ja Augustinusenin kanssa, jotka
olivat palanneet tieltä.

Aitan rappusilla istui vanha Henschien, konttorin monivuotinen
yksinuskottu holhoojantoimen hoitaja, kumaroilla hartioilla palttoo,
nauttien iltapiipustaan.

Suuressa puolipimeässä arkihuoneessa neuloi rouva kudintaan,
nojaten unisena sohvan selkämykseen. Merete taas oli istuutunut
ompeluksineen toisen ääreen niistä kahdesta talikynttilästä,
jotka messinkijalustoissaan paloivat pianolla, ja Barbara istui
lankavyyhteään kerien ikkunan luona.

Tuomari käveli edestakaisin lattialla viulu riipuksissa kädessä,
tuontuostakin ajatuksissaan näppäillen kieliä, Alidan harjotellessa
menuettia pianolla.

"Nyt se menee! -- nyt soitamme sen yhdessä -- viimeisen kerran..."

Hän painoi viulun korkeata, jäykkää kaulahuivia ja leuan kauluksen
nipukoita vasten sekä veti tulisesti jousta, huojuttaen ruumistaan ja
joutuen kokonaan innostuksen valtaan.

"Tämä on suloista -- -- -- Ja nyt otamme toisen... Tänä iltana
soitamme Haydnia... Verratonta..."

Heidän soittaessaan, -- tuomari istui pianon ääressä Alidan vieressä,
-- torkahti rouva useita kertoja. Vihdoin tarttui hän päättävästi
neuleeseensa, joka oli valahtanut hänen syliinsä, avasi hopeaisen
keränpitimen ja pani työnsä kokoon. Ja ettei häiritsisi, nyökäytti hän
päätään vain Barbaralle ja poistui huoneesta. -- -- --

-- Merete oli pannut pois ompeluksensa ja siirtynyt siihen sohvan
nurkkaan, jossa äiti oli istunut, ja Eufemia ja Marianne olivat toinen
toisensa jälkeen hiipineet huoneen pimeään...

Seinäkellon viisarit näyttivät osottavan muutamia minutteja vailla
puoli yksitoista -- perheen määrättyä makuullemenoaikaa.

He olivat sinfonian viimeisessä osassa, jossa sävel nousi nousemistaan
kuin syvältä äärettömän meren pohjalta...

Mereten johtui juuri mieleen kumartua eteenpäin ja kuiskata
Mariannelle: -- "Ajattele, huomisiltana istuu hän ehkä täällä
kuuntelemassa!" -- kun hän äkkiä, kesken kumartumistaan, pysähtyi ja
rupesi katsoa tuijottamaan...

Tuolilla seinäkellon ja uunin välillä istui mies kädet toisella
polvella ja katsoi häneen. Miehellä oli niin kaunis otsa ja pystytukka.
Näytti siltä kuin mies olisi tietänyt kaikki hänen ajatuksensa ja
hymyillyt niille sekä ilvehtinyt hiukan hänen kanssaan...

Sitten katosi olento, kumarrettuaan syvään päätään, ja samassa saivat
hänen kasvonsa niin tuskallisen, kärsivän ilmeen...

Merete istui hämmästyksestä mykkänä, kauhistuneena, sävelten kaikuessa
huoneessa ja vaimetessa loppuakordeihin.

Kello löi puolentunnin lyönnin...

Piano suljettiin ja kukin korjasi hiljalleen tavaransa kokoon...

Tuomari pani viulun laatikkoon, sytytti kynttilän, joka oli häntä
varten valmiiksi asetettu pöydälle, ja meni hyräillen ja "hyvää yötä,
lapset" sanoen makuusuojaan...

-- Elokuunkuu pistihe näkyviin metsänreunan takaa, heittäen
varmapiirteisiä, mustia varjoja rakennusten väliin, ja kun Marianne ja
Merete tulivat rappusille sulkemaan etehisen ovea, näkivät he vanhan
Henschienin seisovan rappusten edessä.

"Tsss-s..." varoitti tämä hiljaa, kohottaen kättään heihin päin,
-- "eikö kuulunut kuin paimentorven kaiku tuolta harjun takaa?...
ikäänkuin joku olisi puhaltanut", -- mutisi hän.

He seisoivat kuunnellen -- --

Rafosin kohahdus häiritsi äkkiä hiljaisuutta...

"Se _oli_ jotakin... Se _oli_ jotakin..." mutisi Henschien itsekseen
mennessään.

"Hyvää yötä, Marianne-neito. Hyvää yötä, Merete-neito..."

Merete jäi seisomaan kuin maahan naulittuna, kunnes Marianne
kärsimättömästi huusi hänet sisään, ja hän nousi rappusia sisarensa
jäljissä kuin ihmeellisen, kamalan unelman vallassa, -- ikäänkuin olisi
kokenut jotakin jota ei voinut kertoa...



II

Dyre Aakisen Rein.


Rouva ja pari tyttäristä seisoi silityskammarissa tarkastamassa ja
mittaamassa erästä villakangaspakkaa, joka juuri oli tuotu värjääjästä.
Mutta Alida ei saanut sitä pitemmäksi kuin kahdeksikymmeneksineljäksi
ja puoleksi kyynäräksi, vaikka kaksikymmentäviisi ja neljännes oli
lähetetty. Se oli kutistunut kauheasti...

"Nyt alkavat tulla perinnönjaolle", sanoi Marianne ikkunan luota.

"Tuo tuossa on Ole Nordsaethagen -- pojannulikka, joksi häntä kyllä
voi kutsua, -- tuo tuolla, jolla on hopeanapit nutussa ja joka vetää
hevosta perästään tallinseinukselle", -- kuului vanha karjakko Randi
lörpöttelevän kyökkipiialle kyökissä. -- "Äh... rahaa kuin roskaa;
hän ei tiedä itsekään, kuinka rikas on, sanotaan, -- voi kulkea
peninkulmittaan, pääsemättä omasta metsästään. Ja nyt aikoo hän naida
Haugilta."

"Ajattele, Alida", jatkoi Marianne, -- "se on sen vanhan kelpo Lars
Aaserudin poika, joka puhua jyrisi niin, ettemme häntä koskaan
ymmärtäneet."

"Vai hän se on!--joka pienenä ollessamme veti lompakon matkasaapastensa
varresta ja kiersi paperista kirkkaan hopeataalarin meille kullekin."

... "Ja tuo taas tuolla rattailla, -- tuo pitkä ja vankka, hän on
Anders Aarlid, joka tahtoo ottaa talon oikeuksineen Haugin leskeltä",
-- kuului Randi parpattavan.

... "Nuo tuolla loitompana, äiti, -- jotka juuri laskeutuvat
rattailta", -- he olivat nyt kaikki tulleet ikkunaan -- "ne ovat
varmaankin aina Aardalista asti... Sen näkee puvuista -- hauskoja,
vanhanaikuisia, -- ja koristelluista kirkkosiloista. Katsokaa vain,
kuinka juhlallisesti ne nousevat konttorin rappusia."

"Yksinpä herra Tron Hersaet", -- huudahti rouva, -- "rauhanrikkoja ja
käräjöitsijä... hyi kuitenkin, -- tallustaa konttoria kohden hattu
silmillä, ikäänkuin olisi menossa suoraan vastalausetta panemaan! Ja
sitten valittaa hän kuninkaalle...

"Ja tuossa tulee itse Gudbjör, Haugin leski, -- yksinään rattailla...
ajaa itse hevosta. -- -- Niin, kääri sinä vain villakangas kokoon,
Alida. Isä lähettää hänet varmaan tänne..."

Hetkistä myöhemmin tuli rouva kyökinovelle ja käski Mariannen ruveta
valmistamaan kahvia sekä panna järjestykseen tarjottimen kakkuineen ja
hiekkaleivoksineen... "Lähetä sitten tänne tytöt auttamaan minua hänen
kanssaan seurusteltaessa. Hänen täytyy saada puhella teidän jokaisen
kanssa..."

Haugin leskelle näytettiin puutarhaa. He katselivat kukkalavoja,
marjapensaita ja hedelmäpuita sekä vavahtelivat nauris- ja kaalimaan
luona, ollen yhtä mieltä siitä, että tämä vuosi kesäkuivan tähden oli
ollut sangen vaikea... Entä sitten lehtimadot!...

Niin, Alida-neito oli kyllä siinä oikeassa, sillä Haugilla olivat
madot syöneet viini- ja karviaismarjapensasten lehdet vartta myöten,
eikä kaalipenkeissäkään juuri paljon vihreää näkynyt. Mutta heillä ei
ollutkaan aikaa hoitaa ja kastella ja puhdistaa puutarhaa niin hienoksi
kuin tuomarilla, ei...

Sitten täytyi Gudbjörin tulla sisään katsomaan ja ihailemaan Mariannen
kudosta sekä saada selitys mallista, jossa pohja oli laadittu
hedelmäkoria esittävän piirustuksen mukaan.

Ja tietysti katseltiin myös vuoden muut liinavaatekaappia varten tehdyt
työt. Siellä ne olivat hyllyillä -- vielä valkaisemattomat alimpana, --
kaikki malille ja lavendelille tuoksuvat häikäisevän valkoiset drellit
ja hurstikankaat, ja niiden liina oli kylvetty ja korjattu ja häkilöity
tuomarintalossa, ja jokainoan säikeen olivat talon omat tyttäret
kehränneet, kartanneet ja kutoneet.

Tarkastusmatka ei loppunut tähän, sillä nyt tuli Barbara, mukanaan
Taugbölin emäntä, joka hänkin oli lähetetty konttorista. Niinpä
otettiin esiin sen ruokasuojan takana olevan puolipimeän huoneen
avaimet, jossa talon alituisesti surisevien rukkien työn tulokset
olivat nähtävänä. Siellä riippui seinillä kierrettyjä villalankavyyhtiä
ja liinalankaa vuoden ompelutarpeiksi, ohutta ja paksua, valkoista ja
mustaa, vielä kerimätöntä. Lattialla oli rukkia, viipsinpuita ja koria
täynnä vasta kerittyä, karttaamatonta villaa.

Ja nyt istuivat Gudbjör ja Langsaetin muori ja Taugbölin muori,
päässä komeat silkkihuivit, jotka muodostivat korkean huipun
päälaella, kahvipöydässä kammarissa. Alituisia kehotuksia "ottaa
lisää" noudattivat he vain hitaasti, niin sanoaksemme tuuma tuumalta,
alituisesti kursaillen ja kehuen. Perinnönjakokokous näytti aiheuttavan
jonkinlaisen poltteen kasvoihin, ja välistä teki Gudbjör muutamia
viittauksia vävynsä Nordsettenin ahneudesta, joita huomautuksia
molemmat toiset kuuntelivat hillityllä uteliaisuudella. Häneltä oli
juuri pääsemäisillään syvä, salaperäinen huokaus "ahneudesta", kun
samassa kuului ajoneuvojen jyrinää...

"Se ei ole perinnönjakokokoukseen tulemassa!" -- sanoi Marianne,
katsoen tarkkaavasti portille, silmät kirtistyen kahdeksi kapeaksi
viiruksi.

"Olkihattu rattailla -- matkanuttu ja suuri matka-arkku kiinnitettynä
taakse"... sanoi Barbara.

Eufemia oikaisihe nyt äkkiä rakastettavan alentuvaisesta asennostaan,
jossa hän oli katsonut hyväksi ihailla Langsaetin muorin
vanhanaikuista, paksua ja lujatekoista silkkiesiliinaa. Hän sipasi
hamettaan alaspäin, järjesti nopeasti pukunsa ja kurkisti peilistä
yläosaa ruumiistaan. Sitten nojausi hän taaksepäin tuolissa kylmä,
ylhäinen ilme kasvoilla...

"Hän ajaa rappusten eteen. Saattepas nähdä, että se on apulainen, --
Rein!" huudahti Barbara.

Äiti ja tyttäret vaihtoivat keskenään hetkisen neuvottomina katseita.
Tässä he nyt istuivat perinnönjakokokouksen eukkojen seurassa, -- ja
isä oli konttorissa!

Samassa päästi Ajax hurjan haukunnan ja riuhtoi vitjojaan, jatkaen
sitten pitkäveteisenä ulvontana, välistä aina haukahtaen.

"Hyi sentään, kuinka inhottavaa -- onhan tämä ihan kamalaa "...
arveli Barbara. -- "No, nyt hän laskeutuu rattailta ja puhelee sille
-- taputtaa ja silittää sen päätä, -- antaa sen nuuskia kättään...
Ja eikö vaan Ajax hiivi koppiinsa ikäänkuin häpeissään huonosta
käytöksestään... Onko mokomaa ennen nähty!"

Rouva nousi sohvalta:

"Käske Inger-kyökkipiian mennä viemään hänet huoneeseensa, Barbara.
Minä menen rappusille häntä vastaan. -- Pidä sinä, Marianne, huolta
kahvikupeista --"

"Mutta mikä sinua vaivaa, Merete?" -- Rouva pysähtyi hämmästyneenä.
Tytär seisoi pitäen kiinni tuolista kalpeana ja läähättäen --

"Olet juonut liian väkevää kahvia, lapsi", -- sanoi hän ja silitti
hänen tukkaansa. "Mene heti juomaan vähän kylmää vettä."

Rouva työnsi Mereten kyökinovelle päin, lähtien itse etehiseen...

Siellä seisoi vieras jo rappusilla, kun rouva tuli, ja kuivasi hikeä
otsaltaan. Hän näytti aivan hajamieliseltä, -- ikään kuin hän olisi
maannut istuallaan rattailla, -- kun rouva toivotti hänet parilla
sanalla tervetulleeksi ja ilmoitti tuomarin olevan tärkeissä hommissa.
Ja rouvan kohteliaaseen kysymykseen hänen matkastaan huudahti hän aivan
häikäilemättä:

"Kuuden tunnin ajo joen vartta pitkin auringon paahteessa. -- Se on
kauheata!" --

Hän seisoi siinä hattu kädessä sankkatukkaisena. Hänellä olivat tummat
kulmakarvat ja terävät petolinnun kasvot, ja hän sanoi sen niin
töykeästi, -- näyttämättä olevan millään tavalla hämillään mielialansa
purkauksesta, tuo nuori herra!... Hän luuli kai tulleensa niin kauas
maaseudulle, että sellainen käytös kävi päinsä...

Lähtiessään palvelijattaren ja renkipojan jäljissä, jotka kantoivat
hänen matka-arkkunsa, kapsäkkinsä ja kaksi kivääriänsä yläkerroksessa
olevaan huoneeseen, pyysi hän, -- nyt aivan kohteliaasti, -- saada
luvan tulla alakertaan esitteleimään vähän myöhemmin.

Ei missään tapauksessa... mietti rouva, ollut vahingoksi ryhtyä heti
vastarintaan, jos tässä oli jotakin tarpeettoman vaateliasta... Hänessä
oli jotakin, joka ärsytti rouvan itsetuntoa. Pitäisipä toki nuoren
miehen vähän hillitä itseään tervehtiessään ensi kertaa talon rouvaa.

"Puuroa ja vähän yhtä ja toista", -- sanoi hän myöhemmin Mariannelle,
-- "aivan kuin tavallisesti"... --

-- Perinnönjakokokous näytti kestävänkin melko kauan ja salissa
niin hartaasti odotettu vapautumisen hetki viipyi pitkään. Aikaa
kulutettiin mikäli mahdollista keskustelemalla eri aineista, kuten
-- kevytmielisesti solmituista avioliitoista ja niiden surullisista
seurauksista. Keskustelun keskeyttivät aina välistä uudet
kahvintarjoilemiset...

Muutamat pesän osakkaat kävelivät ikävystyneinä talon pihalla,
valjastipa jo jokunen hevostaankin.

Niin että alkoi jo näyttää siltä, kuin sekin voisi loppua!

Vihdoin ilmestyi konttoristi Schmidt ovelle ja toi sanan tuomarilta,
että nyt olisi talon kolmen vieraan aika tulla konttoriin ja olla
saapuvilla pesänjakokirjoja julkiluettaessa. -- --

-- -- -- Levoton iltapäivä oli ohi, ja viimeiset rattaat kadonneet
portista.

Tuomari tuli konttorista vinhaa vauhtia, jotta nutun liepeet liehuivat
jalkojen ympärillä. Hän hykerteli tyytyväisenä käsiään ikäänkuin
vaikean tehtävän suoritettuaan.

"Saakelin ihminen... Saakeli miehekseen tuo Kvigstad!... Eikö vain
ollutkin koko tuo laaja juttu siellä valmiina ja sellaisessa kunnossa
kuin --. Hän on totisesti peuhannut kolmannen yön pesässä, ja sen yhtä
ankarasti kuin molemmat edelliset... Ja sitten huomaan minä hänen
välistä vilkaisevan minuun, ikään kuin hän tahtoisi tulla vakuutetuksi,
että minäkin täydellisesti käsitän hänen mestariteoksensa.

"... Niin, niin, myönnän, että minulle on arvoitus, kuinka ihminen voi
niin omistaa ja pitää mielessään kaikki sellaiset ikävät yksityisseikat
ja asianhaarat lähimäisensä omaisuudesta, -- sanalla sanoen säilyttää
ne sydämellään..."

"Mutta nyt meillä on muuta ajattelemista kuin se, Orning", -- keskeytti
rouva hänet. -- "Uusi apulaisesi on tullut."

-- "Mitä? -- Mitä sanot, Bolette?"

-- "Hän on mennyt suoraa päätä huoneeseensa kaikkine matkatavaroineen
ja kaikenlaisine metsästystarpeineen... Tee minulle nyt se palvelus,
Orning, ettet liian innokkaasti utele hänen soitannollisesta kyvystään,
kun hän tulee alakertaan, tahi heti ryhdy korkeampiin aineisiin.
Hän näyttää minusta olevan sellainen, että meidän on ensin hiukan
katsastettava häntä. Ensi kerrasta riippuu niin paljon --"

Tuomari kakisteli vähän kurkkuaan kävellen edestakaisin lattialla kädet
pitkän lievenutun takana.

"Minkälaisen apulaisen kohtalo suo, se on todellakin yhtä epävarmaa
kuin sää!" huudahti hän.

"Paras on varmaan se, joka on vähimmin musikaalinen", virkkoi rouva
poistuessaan huoneesta.

Tuomari jatkoi hyräillen lattialla kävelemistään, hymyillen itsekseen
ja katsoen hänen jälkeensä...

"Milteipä sukkelasti... Mutta -- mutta vain vähän sopimattomasti...
hrr..."

Hän hämmästyi vähän, nähdessään Femian avaavan oven, mutta vetäytyvän
heti takaisin, vilkaistuaan nopeasti huoneeseen. Hänen päässään oli
olkihattu ja kädessä pitkät nankinihansikkaat sekä käsivarrella kori.

-- Vähän myöhemmin oli apulainen, Dyre Rein, asetettu illallispöytään
Alidan ja Henschienin väliin, joka juuri oli esitelty hänelle. Vanha
konttoristi istui kumaraselkäisenä, hillitysti räpytellen pieniä
pyöreitä linnunsilmiään ja heittäen välistä epäluuloisen syrjäkatseen
uuteen esimieheensä, ikäänkuin varuillaan mahdollisilta sekaantumisilta
toimivaltaansa.

Hänen alapuolellaan istui Kvigstad, jonka terävät harmaat silmät
ehtivät joka paikkaan, varovasti mitaten uuden apulaisen sanojen ja
liikkeiden syvyyttä. Hänen kasvoillaan oli tänä iltana omituinen
ilme -- kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, -- ja hän sormieli
Alida-neidon helmikorko-ompeleista serviettirengasta, joka sattumalta
oli kierinyt pöytäliinan yli. Ja hänen alapuolellaan taas istui pikku
Schmidt silmät tähdättyinä puuroon ja huomio jakaantuneena kahden
ihanteensa, tuomarin ja Kvigstadin välille, -- kuinka vastatullut
vaikutti edellinen, ja mitä jälkimäinen hänestä arveli. Sitä paitsi oli
nuori konttoristi syvästi rakastunut kaksikymmenkahdeksanvuotiaaseen
Marianneen, joka istui häntä vastapäätä pöydässä, ja oli tätä nykyä
kauhean mustasukkainen tämän naapuriin Augustinuseniin, jota Marianne
oli kunnioittanut seurallaan kävelyretkellä kahtena iltana perätysten.
Marianne ei juuri ollut kaunis, mutta sellainen vartalo! -- ja hänellä
oli niin ihastuttava käynti, -- hän oli niin lempeä ja osanottavainen
ja hauska...

Barbara oli hyvin kiintynyt apulaiseen. Hän silmäili häntä uteliaana
vilkkailla, käytännöllisillä silmillään ja teki huomioitaan...
Apulaisella oli niin suuret kauniit sarvinapit kiinninapitetussa
nutussa -- ja suuri silkkiliina solmittuna taiteelliseen solmuun
paidankauluksen alle... Mustat kulmakarvat olivat vinossa nenää
vasten... Hänellä ei ollut sormusta kädessä, -- ei ollut kai kihloissa.
Nyt teki hän voisilmän puuroon ennenkuin kukaan hänelle tarjosi!...

-- "Ja tässä on meidän nuorin tyttäremme..." sanoi rouva, kun Merete
tuli sisään ja asettui nopeasti kumartaen äidin viereen pöydän päähän.

"Tulet myöhään, lapsi!"

"Minun täytyi lopettaa marjain puhdistaminen", -- sanoi hän
puolustellen, saaden vaikeasti sanat suustaan.

"Ja nyt saat ottaa kiinni meidät muut... Kas tässä, tyttöseni;" --
rouva ojensi hänelle lautasen, jossa oli vain pieni annos ruokaa; hän
oli huomannut, kuinka kalpea ja raukea tytär oli.

"Ja meidän puolella maata ette siis ole koskaan ennen ollut?" -- sanoi
hän sitten Reinille, kääntääkseen hänen huomiotansa toisaanne.

"En, kotini on melkein meren rannalla... Mutta eikö rouva tahtoisi
antaa minulle vielä annoksen puuroa?" keskeytti hän. Hän oli
ihmeteltävän nopeasti tyhjentänyt lautasensa.

"Minua ilahuttaa, että teillä on niin taloudellisia ominaisuuksia. Te
pidätte siis puurosta?" kysyi rouva hymyillen.

"Kyllä, rouva, -- lähinnä kaikkea muuta ruokaa", selitti hän tyynesti
-- "ja kun ei ole syönyt sitten aamun, niin esiintyy ruokahalu
parhaassa valossaan."

Merete avasi silmänsä selkosen selälleen ja häneltä pääsi miltei
kuuluva helpotuksen huokaus.

Hämmästyessään puhkesi hän äkkiä hillittömään nauruun. E-e-e-i, mietti
hän hämmästyneenä, -- se oli taaskin aaveiden näkemistä!...

Rouva katsoi hämmästyneenä häneen. Mikä vaivasi tyttöä, joka muuten oli
niin luonnollinen ja tasainen?...

"Niin, katsos Merete", -- puuttui puheeseen tuomari, -- "äiti rupesi jo
iloitsemaan luullessaan saaneensa mahtavan tilaajan puurovadille."

Merete ei voinut hillitä itseään; helähti vielä kerran pidätetty nauru:
-- kyömynenäiset kasvot! ja pilkallinen sointi äänessä... ja nyt ryhtyi
hän reippaasti ja ruokahalulla toiseen puuroannokseen...

Oh, -- ja kuinka hän oli esiintynyt hänelle oikeana kauhistuksen
henkenä!...

Mutta nyt täytyi hänen tuontuostakin salaa katsoa häneen hänen siinä
istuessaan, kastaessaan puuroa maitoon ja niellessään, -- tukka
riippuen aina käsiselälle asti hänen viedessään lusikkaa suuhun... Hän
pyöräytti joka kerran pyöreätä mustaa päätään jyrkästi puhuttelemaansa
henkilöä kohden, ja Merete huomasi hänen vilkaisevan nopeasti
Eufemiaan, joka oli alkanut silloin tällöin lausua jonkin sanan
keskusteluun, nojautuen huolettomasti tuolin selkänojaan.

Ja ainakin pari kertaa suuntautuivat apulaisen silmät, valon välähdys
silmäripsien alla, Marianneen, kun tämä tyttären lailla leikillä
ilmoitti isälleen, että saadaan sitä vielä jotakin puuronkin jälkeen.
Näytti siltä kuin apulainen olisi hämmästynyt hänen ulkonäöstään...

Pienet lautaset, joilla oli leikattua lihaa, sylttyä ja lohta,
lähetettiin nyt kiertämään pöytää, ja pikku Schmidt tiesi, että rouvan
silmät valvoivat häntä, katsoen unhottiko hän käyttää voi- tahi
juustoveistä, jotka olivat vieressä.

Uusille konttoristeille oli rouvan tarkka kasvatusmenettely hyvin kuuma
kiirastuli, ja hän katsoi arastellen, kuinka uusi apulainen, ikäänkuin
rouvaa ei olisi ollutkaan, varusti itsensä suolalihalla, niin että
lautanen puoliksi tyhjentyi, sekä teki sitten ankaroita hyökkäyksiä
juustoa vastaan, joka oli vielä käsin koskematta.

Inger-kyökkipiika tuli ovesta ja Ajax tunkeutui kuten sen tapa oli irti
ollessaan, hänen jäljissään. Se meni suoraan Reinin luo ja nuuski ja
nuoli hänen kättään, jota hän puhuessaan piti riipuksissa sen kuonon
edessä, kiinnittämättä koiraan sen enempää huomiota.

Vähitellen alkoi hän hymyillä Barbaralle, jonka tutkiva ja ihmettelevä
katse herkeämättä oli kiinnitetty häneen. Tuo Ajaxin kohteleminen oli
suuresti huvittanut häntä aina apulaisen tulosta asti.

Eufemia virkkoi takakenossa istuen muutamia sanoja Ajaxin
epäkohteliaasta vastaanotosta...

"Mutta että te rohkenitte mennä sen luokse!" -- sanoi Barbara
innokkaasti. "Se on todellakin purrut kerran. Me pidämme sitä aina
vitjoissa mätäkuussa."

"Ajax on rehellinen koira, huomasin sen heti. Päästin sen vitjoista, ja
sitä se häpesi", selitti Rein... "Teidän poikanne Claes, meriupseeri,
näytti minulle mainion jahtikoiran täältä", -- sanoi hän kääntyen
tuomariin. -- "Suomalaisrotuinenko?"...

"Vai niin, tunnetteko Claesin?" puuttui rouva puheeseen.

"Olemme matkustelleet yhdessä meidän puolen vuonoseuduissa
mittausmatkoilla."

"Oliko hänellä viulu mukanaan?" kysyi tuomari.

"Tietysti, tietysti, hän soitti aina myöhään yöhön. Soitto on minulle
suloista kieltä, josta minä kuitenkin ymmärrän vain muutamia sanoja.
Mutta mitä _hän_ sanoi viululla, sen minä ymmärsin!"

"Vai niin, -- todellakin?"... Tuomari ojensi innostuneena päätään
kankeasta kauluksesta.

"Viulunkielet valittivat ja huusivat, koska hänen täytyi tehdä karttoja
ja mittailla ja luodata kuninkaan palveluksessa, sen sijaan että hän
saisi kohottautua ilmaan vapaana kuin leivonen ja soittaa."

Tuomari nojausi miettivästi taaksepäin tuolissa...

"Niin, niin! täytyyhän sitä tässä maailmassa olla jotakin", virkkoi hän
surullisesti, -- "Se on kova välttämättömyys!"

"Ei sitä nyt kuitenkaan voi antautua viulunvinguttajaksi", -- sanoi
rouva. "Katsokaa nyt tuota Sankowitz-raukkaa, joka kuleksii ympäri ja
antaa opetusta paikkakunnalla ja saa niukan toimeentulonsa ja muutamia
markkoja puhdasta rahaa kustakin paikasta."

"Ole vaiti, Bolette", keskeytti hänet tuomari jyrkästi, -- "_häntä_
ei saataisi luotaamaan eikä mittaamaan... Hän on harhaileva
taiteilijasielu, josta olisi voinut tulla jotakin etevää suuressa
kotimaassaan."

Tuomari työnsi nopeasti tuolin taaksepäin, lopettaen aterian sanomalla:
"tervetuloa!"

Ja Merete huomasi, kuinka apulaisen silmät siirtyivät äidistä isään
ja sitten taas takaisin, ikäänkuin hän olisi aavistanut, että talossa
puhalsi kaksi erilaista tuulta.

Tyttärille tuli jonkinmoinen kiire ryhtyä kukin puolestaan toimittamaan
ruoan viemistä pöydästä, kun rouva ensin hitaasti ja arvokkaasti oli
noussut pöydästä sanottuaan pari sanaa Mariannelle. Hän astui varmalla
arvokkaalla tavallaan, harmaa pää takakenossa, tuomarin luokse ja
sanoi jotakin, jota tuomari kuunteli hajamielisen ja hiukan ärtyisen
näköisenä.

"Minun mielestäni ei lainkaan sovi, että te soitatte heti ensimäisenä
iltana, kun uusi apulaisesi on täällä, Orning", -- sanoi hän. -- "Eikö
sinunkin mielestäsi olisi paras viedä hänet heti konttoriin ja näyttää
hänelle se niin kauan kun on valoisaa, niin tietää hän, mihin hänen on
huomenna mentävä."

Tuomari otti nuuskarasian liivintaskusta ja napautti pari kertaa
kiivaasti sen kanteen. Hän näytti olevan kaikkea muuta kuin huvitettu
ajatellessaan täytyvänsä taas mennä konttoriin erittäin ankaran päivän
jälkeen ja saada "hyvä ilta", jonka hän oli luullut varanneensa
itsellensä, turmelluksi.

Hänen mielialansa ilmeni murinana "hm -- rrr...", jolla hän äkkiä
keskeytti vaimonsa, ja hän pyysi kevyen kohteliaasti Reinin seuraamaan
mukanaan katsomaan konttoria...

-- Tuossa käveli Augustinusen ja tuolla oli Schmidt pihalla. Edellinen
käveli edestakaisin tien yläosassa portin luona, toinen taas oli
vaatimattomammin valinnut itselleen navetan ajosillan ja heinävaunujen
välisen paikan. Kvigstad taas oli katsonut hyväksi kolmen rasittavan
vuorokauden perästä kaivaa väsyneet jäsenensä heinävaunujen syvyyteen
odottamaan tähtiä.

Kumpikin näytti ikävystyneeltä ja tyhjältä. Marianne-neidolla oli
talousviikko, sen he tiesivät, eikä näyttänyt lainkaan siltä kuin hän
tulisi ulos tänä iltana. Omituisen sielun magnetismin vaikutuksesta,
ehkäpä saman ajatuksen vetäminä lähenivät nämä molemmat kilpailijat
toisiaan samassa määrässä kuin toivo sammui...

Tuolla istui Eufemia saalissaan rappusilla, leikkien sulkapallolla --
viskasi sen ilmaan ja tapasi kiinni joko raketilla tahi kädellä.

Rappusten juurella jutteli ja vitsaili Barbara vanhan Henschienin
kanssa, joka oli istunut tikapuiden puolapuulle. Merete taas puuhasi
edestakaisin puutarhanportista, kantaen aina täysinäisen ruiskukannun
äidille, joka kasteli kukkaislavoja.

Eräässä toisen kerroksen etehisen ikkunoista näkyi Alida mietteissään
lukevan sulhaseltaan Grothilta tullutta kirjettä...

... Konttorin rappusilla puheltiin innokkaasti, ja ikäänkuin
vapautuneena raskaasta taakasta tuli tuomari Reinin seurassa pihalle.

Hän pysähtyi ja näytti virkistyneen, -- katsoi ympärilleen ja hengitti
heinän tuoksua kasvavalla mielihyvällä...

"Lars!" -- huusi hän sitten tallille päin, jossa näki rengin ripustavan
silavaljaita naulaan, -- "Figaro on kai saanut tänään kuusi mittaansa
kauroja?... Tuo se esille että saamme sitä vähän katsella..."

Lars talutti tallista vilkkaan eläimen, joka äkkiä hirnahti valoon
tultuaan.

Tuomari kulki hevosen ympäri, taputteli sitä tarkastellen ja veti sitä
kämmenellä pitkin selkää... "Et saa antaa sille liian paljon tätä
voimakasta nurmiheinää, se on lehmien eikä ratsuhevosten rehua..."

"Me emme ole saaneet tänään aamuratsastustamme", -- puheli hän
ystävällisesti hevoselle...

"Taluta sitä vähän, Lars, jotta se saa jalkansa hiukan vetreiksi",
käski hän ja seurasi tarkasti, kun hevonen marhaminnasta talutettuna
asteli notkeasti juomaan kaivolle.

"Kaunis eläin!..."

"Antakaamme sille tarpeeksi liikuntaa niin että riittää", kuului sitten
innostuneen intohimoisesti.

Ja pian seisoi hän röyhyävin piipuin katsellen ja kääntyen aina sitä
mukaa kuin Lars juoksutti Figaroa nuorasta ympäri pihamaata...

Rein oli sillä välin mennyt rappusten luokse, jossa Eufemia istui
leikitellen sulkapallolla.

Hän seurasi tarkasti pallon lentoa ilmassa näyttämättä merkkiäkään
siitä, että huomasi pallonheittäjän.

Sulkapallo putosi rappusille ja Rein otti sen ja antoi Eufemialle.

"Sulkapalloa en ole pelannut koskaan", sanoi hän ja otti toisen raketin
penkiltä.

Hän otti Eufemian hiljaa heittämän pallon rakettinsa lyönnillä vastaan.

Välipitämättömästi antoi Eufemia pallolle iskun takaisin häntä kohden.

Parin yrityksen perästä onnistui Reinin alhaalta antaa pallolle
niin sopiva vauhti, että Eufemia istualtaan penkiltä voi sen tavata
ja lennättää hymyillen takaisin hänelle yhä kauemmaksi pihalle.
Vaihtelevalla onnella kehittyi sulkapallonvaihto molempain ollessa
äänettöminä -- Reinin innokkaasti koettaessa oppia tätä uutta
taitoa. Hänen sulkapallonsa lensi yhä ylemmäksi ja sattui yhä
varmemmin Eufemian kasvoihin ja syliin. Eufemian annettua kelpo
iskun, lensi sulkapallo aina kaivolle asti, jonne Merete juuri riensi
ruiskukannuineen.

"Oh, te 'nuorin'... ja naurava... heittäkää tänne sulkapallo!" -- huusi
Rein innoissaan.

Merete otti pallon nopeasti maasta ja lennätti sen häntä kohden. Mutta
äkkiä tuli hän hehkuvan punaiseksi ja kääntyi kyökkipiian puoleen, joka
juuri nosti vettä kaivosta.

"Täyttäkää ruiskukannu, Malene, ja viekää se äidille!" Hän pudisti
vesipisarat esiliinastaan, ja astui arvokkaasti pihan poikki
rappusille, jossa Rein seisoi kuivaten otsaansa ponnistelun jälkeen,
ja sanoi miltei alentuvasti: "Nimeni on Merete, -- Merete Orning, --
Merete-neito!"

"Mitä ihmeitä, -- Merete!... Oli kerran kuningatar, jonka nimi oli
Merete", -- sanoi hän kumartaen. -- "Harvinainen nimi... nimi, jota ei
helposti unhota. Sitä tulee kantaa arvokkaasti!"...

"Nyt olemme kastelleet kaikki kukkaislavat, Eufemia", -- keskeytti
Merete, näyttäen kosteata esiliinaansa...

"Täälläkö te istuttekin?" sanoi Marianne, tullen eteisestä iso
avainkimppu kädessä.

Hän istui penkille. --

"Tämä on minun viikkoni, herra Rein, ja minun täytyy tutustuttaa teitä
vähän talon tapoihin", sanoi hän leikillisesti. -- "Minä lähetän
aamiaisen huoneeseenne kello seitsemän aamulla -- tai onko se kenties
liian aikaista näin matkan perästä? -- Kahvia ja voileipiä... Talossa
on määrätty järjestyksensä, mutta voidaanhan sitä soveltaa kunkin maun
ja mielen mukaan", lisäsi hän tyynesti hymyillen.

"Kiitos, neiti, -- niin, tehän olette kai Marianne-neito, -- jollen
vain erehdy, -- olen aivan peloissani!"

... "Ja jos tahdotte maitoa, niin... Maitoa on tosin nykyisin
vähänlaisesti. Kuten näette, näyttää navetassa miltei kuolleelta.
Melkein kaikki lehmät -- ja karjakot ja yksi rengeistä ovat
karjatalolla."

"Meillä on yhdeksäntoista lypsylehmää", -- puuttui Barbara innokkaasti
puheeseen tikapuilta.

"Miksei kaksikymmentä?" kysyi Rein.

"Ei, Svartsi katkaisi jalkansa juuri juhannusaattona; se oli tarttunut
suohon."

"Tämä on siis tuomarin tila?" -- virkkoi Rein kuin itsekseen...
Puuttuen keskusteluun tuli Barbara huvitettuna tikapuilta ja istuutui
rappusille. Merete kuunteli puoliksi riippuen kaidepuusta.

"Augustinusen!" -- huusi Marianne äkkiä hänelle säleaidan yli, "tulkaa
kanssani sulkemaan aitanovi! Tehän osaatte sen tempun. Avainta tuskin
enää voi kiertää, meidän täytyy pian saada seppä tänne..."

Augustinusen seurasi häntä onnellisena ja suuresti mielissään,
ollessaan valittu, uudesta apulaisesta ja illan synkistä toiveista
huolimatta.

Pihalla hätisteli tuomari ja taputti käsiään Figarolle, joka nyt taas
ajettiin talliin.

Hän tuli tyytyväisenä ja vilkkaana rappusia kohden, samalla kun rouva
omalta taholtaan suuntasi kulkunsa sinne kintereillään Malene, joka
kantoi kahta tyhjää ruiskukannua.

"Nyt on kai maatamenon aika, lapset", -- sanoi hän sekä otti päähineen
päästänsä ja ripusti sen eteisen naulaan. "Hyvää yötä, kaikki!... Ja
nyt täytyy teidän muistaa lukea ikkunalasit kammarissanne, Rein, ja
muistaa mitä unia näette ensimäisenä yönä. Se näet tapahtuu, kuten
tiedätte", laski hän leikkiä...

Erottiin, ja kukin meni omalle taholleen. -- Schmidt meni
heinärattaille ja pudisti Kvigstadia, joka iltahämyssä oli ottanut
valmistavan levon syvällä heinissä. Ja Marianne ja Augustinusen
palasivat puhellen taidetemppua tekemästä aitanavain mukanaan...

       *       *       *       *       *

Ylhäällä molemmissa tyttöjen huoneissa, jotka olivat vieretysten,
pidettiin nyt neuvottelua ja tehtiin tuomioita. --

Merete ja Barbara olivat kumpikin istuneet sänkynsä reunalle, toisten
kävellessä lattialla ja avatessa tukkaansa ja pukeutuessa yöksi.

"No?" -- kysyi Barbara odottavasti.

"No?" -- virkkoi Eufemia.

"Niin, mitä sinä arvelet, Marianne? -- Nyt saisit sinä kerran sanoa
mielipiteesi ensin", arveli Merete.

"No miksei, tuollainen 'joltisenkin'... tahi pikemmin 'erittäin'",
tuomitsi Marianne. Oli vanha tapa käyttää kapteeni Buchwaldtin
mittakaavaa arvostelun pohjana.

"Miksei kaksikymmentä lehmää yhdeksäntoista sijasta!" matki Eufemia
pannessaan hiusneula suussa tukkaansa nutturalle yöksi... "Se maistuu
hieman arkiruoalta..."

"Henschien arveli, ettei hän ole mikään konttorimies", sanoi Barbara.
"Hän ei kysynyt yhtään kertaa asioista -- tiedustelihan vain
koiraroduista ja muusta sellaisesta!"

"Hän ei juuri näytä lukeneelta mieheltä", arveli Alida. "Mutta varma
hän on käytöksessään. Se on tilanomistajanpoikaa se... Sen kuulee jo
äänestä -- niin komean jyrisevä R."

"Liiotellun hienoa kasvatusta ei hänen voi syyttää saaneen", puuttui
Eufemia kostonhaluisena puheeseen. Rein ei ollut kääntänyt häneen
kylliksi huomiota sulkapallopelissä.

"Hänestä ei näytä tulevan utuisen romantillinen ritari sinulle,
Eufemia", ilveili Merete. "Puuronsyöjä -- ja niin musta, kuin olisi
'suuri Bastian' kastanut hänet mustepullossa hänen piennä ollessaan."

"Luulisipa miltei, ettei hän ole suurin seurustellut naisten kanssa
ennen!" -- virkkoi Marianne miettivästi.

Näytti siltä kuin tämä huomautus olisi pannut heidät kaikki
ajattelemaan, ja syntyi äänettömyys, jonka kestäessä uutta näkökohtaa
harkittiin.

Kukaan heistä ei todellakaan ollut huomannut hänessä merkkiäkään
käsittämyksestä tahi kohteliaisuuden tai mairittelun vivahdustakaan, --
ei silmäniskua eikä hymyilyä yhdellekään heistä muista kuin tuomarille
ja konttoristeille.

"Tietysti on hänet kasvattanut kotiopettaja yksinäisyydessä siellä
pohjoisessa maatilalla", -- tuumi Eufemia innokkaasti, "ja sitten
täysikasvuisena lähettänyt valmiina suorittamaan tutkintojansa. Sillä
tavalla ei hän ole voinut saada mitään maailmantapoja."

"Siis aivan kuin vastasyntynyt lapsi siinä suhteessa."

Sitä harkittiin...

"Ole vaiti, Merete!"

Merete asteli ympäri hyräillen menuettia pitkä yöpaita kädessään, ja
kohottelihe varpailleen...

"Hän kumartaa muuten kauniisti niskaansa ja päätänsä, kun hän kääntyy
jonkun puoleen", virkkoi hän sitten.

"Panitko senkin merkille!" virkkoi Marianne.

       *       *       *       *       *

Tuomarin talon seurue -- viisi Vangenin neitosta, Kvigstad ja Rein --
oli jo kulkenut tunnin ajan sunnuntai-iltapäivällä matkalla Ra-tädin
luokse.

Mitään erityisen hauskaa seuraa ei voinut odottaakaan uudesta
apulaisesta, siitä olivat sisarukset selvillä.

Määrättyjen konttorituntien jälkeen aamu- ja iltapäivällä retkeili hän
ympäri seutua. Anders-torppari oli tavannut hänet jopa tukkilautoilla
asti, ja illallispöydässä istui hän väsyneenä ja harvasanaisena
nieleskellen ruokaa. Ja heti illallisen jälkeen oli hän mennyt
huoneeseensa nukkumaan.

Eräänä iltana oli hän istunut perheen luona hetkisen kuuntelemassa
soittoa. Mutta hän oli joko vaipunut synkkämielisyyden tai unen
valtaan. Sillä äkkiä hätkähti hän, tarttui molemmin käsin päähänsä ja
syöksyi ulos ovesta sanomatta edes hyvää yötä. Soitto ei ollut kai
sinä iltana hänelle "suloista kieltä", kuten hän aikaisemmin oli siitä
sanonut.

Nyt tällä matkalla oli hän välistä kulkenut yhden, välistä toisen
sisaruksen rinnalla yhtä ja toista jutellen, ja olivat nämä näyttäneet
hänelle eri teitä ja näköpaikkoja. Oli tuntunut miltei kummalliselta,
-- jota sisarusten keskenään vaihtamat silmäykset kylläkin osoittivat,
-- kun äänetön, tumma ritarimme äkkiä aivan kohteliaasti tarjoutui
kantamaan Mariannen koria, joka oli täynnä vastakypsyneitä hedelmiä
maistiaisiksi tuomarin puutarhan eri puista...

Ja Marianne näytti todellakin komealta kävellessään siinä päässä suuri
hattu, jota piti kiinni leuan alla oleva solmu, yllä lyhyt liivi ja vyö
melkein rinnan alla ja päällä pehmeissä poimuissa laskeutuva hame, joka
ei peittänyt hänen kauniita jalanliikkeitään ja korkeita nilkkojaan.
Hänellä oli aivan yhtä täydellinen vartalo kuin Alidalla, ja sitä
paitsi oli hänessä jotakin tyynennotkeaa, mikä ikäänkuin sopi paremmin
ystävällisiin, mutta ei suinkaan kauniisiin kasvoihin.

He olivat tulleet jo Rafos-metsän ulkoreunalle, josta voivat lähteä
oikotielle, kun Rein äkkiä ojentautui ja katsoi ympärilleen. Hän veti
ilmaa keuhkoihinsa, ikäänkuin vainuaisi jotakin uutta...

"Mikä suurenmoinen yksinäisyys!" huudahti hän. "Vain auringonpaahdetta
ja huminaa..."

Tuolla laaksossa oli Rafos tiheine kuusimetsineen ja raivokkaasti
kohisevine koskineen.

Rein veti yhä ilmaa keuhkoihinsa syvin henkäyksin... "ihana matka!..."

"Nytkö vasta sen huomaatte?" -- kysyi Alida iloisesti.

... "Ja täällä asuu siis 'Ra-täti?'... Nimi kuulostaa niin omituiselta,
aivan kuin egyptiläiseltä tahi intialaiselta. -- Se on kuin
jonkinlainen yksinäinen petolinnun kirkaisu ilmasta."

Siinä oli jotakin, joka sai heidät hymyilemään...

"Puuttuisi vain, että hän tekisi saman huomautuksen Rafosilla, --
imartelisi vanhaa rouvaa kutsumalla häntä haukaksi tahi kotkaksi", --
huudahti Kvigstad puoliääneen.

"Hiljaa, hiljaa", -- sanoi Rein, kohottaen varottaen kätensä ja
kurottautuen yhä innokkaammin eteenpäin silmäillessään yhä tarkemmin
metsäistä rinnettä.

Hän päästi hiljaisen vihellyksen ja vähän sen jälkeen muutamia
hiljaisia, lyhyitä, nauravia kirkaisuja.

"Katsokaa", kuiskasi hän ja tarttui, ympärilleen katsomatta, lähimmän
naisen käsivarteen ja veti hänet tienreunan ulkopuolelle. --

"Katsokaa, -- näettekö tuolla kiven takana puun luona harmaata
korvaparia. Siellä on jänis, joka on tullut uteliaaksi... Tuossa se nyt
könkkäsi tiehensä!"

Hän nauroi... "Metsässä vartioi meitä monta silmää, joita emme näe."

"Ho-ho-ho-hoo!" -- huusi hän jotta metsä raikui ja taputti käsiään
ikäänkuin olisi tahtonut säikäyttää koko eläinmaailman... "Täällä
istuu varmaan sekä ukkometsoja että koppeloita joukottain puissa ja
pensaissa."

"Halloo -- halloo-o! -- Syntyisipä näillä harjuilla komea metsästys!
Kunpa olisi ollut pyssy mukana!" Hän pidättyi äkkiä...

"Huu! -- eikö ole merkillistä, että ihmisen valtaa halu murhata
ja juoda verta juuri silloin, kun on tullut tällaiseen siunattuun
hiljaisuuteen? -- Kurja ihmisluonne, joka seuraa kaikkialle!..."

"Tiedättekö, milloin jänis maistuu parhaalta, neiti?" sanoi hän,
kääntyen Alidan puoleen. "Silloin kun sitä on ajettu niin ankarasti,
että tuska on ajanut veren aina sen nahkaan asti."

"Hyi!" huudahti Alida vastenmielisesti.

"Aivan niin! -- Me saamme sen kyökkitietä, nyljemme ja puhdistamme sen
kaikista kuudesta nahkasta, jotka sen esihistoriasta -- ja syömme sen
sitten ja nautimme siitä..."

Se kuulosti niin loukkaavan inhoittavalta ja hänessä oli jotakin
vastenmielistä, niin että he kiiruhtivat kulkuaan metsäpolulla.

Se kulki jyrkkiä rinteitä pitkin joki alapuolella, kunnes metsä äkkiä
avautui Rafosin talon edessä, jossa oli punaiseksi maalattu päärakennus
ja sen vieressä pieni puutarha.

Kun he kiersivät kellahtavien ruispeltojen ohi, näkivät he Bie-neidin,
Ra-tädin monivuotisen seuranaisen, kiiruhtavan sisään rappusilta
ilmoittamaan heidän tulostaan, ja pihalla tervehti heitä sähisevä
ukkohanhi naaraksien räkättäen säestäessä.

Suuressa, vanhoilla huonekaluilla kalustetussa arkihuoneessa
istui Ra-täti nojatuolissa yllä kukikas silkkipuku kalanluisine
kureliiveineen ja pitsikalvostimineen, pelaamassa pikettiä talon
ystävän ja naapurin vanhan Oppenin, Kööpenhaminan yliopiston
kandidaatin non contemnendus kanssa, joka myös oli laaksossa
sijaitsevan Oppidalin sahan osakas.

"Peli on teidän, Oppen", -- muistutti hän ja työnsi kortit syrjään.

"Hyvää päivää, rakkaat lapset", -- kuului sitten, samalla kun terävä,
nuolennopea katse lensi Reiniin, joka näyttäytyi ovessa naisten takana.
-- "Voidaanko kotona hyvin?" --

"Vai niin, -- kaikki hyvin!"

Vierasvarainen ilme tuli ankarammaksi, ja hän naputteli pelipöytää
hoikilla keltaisilla sormillaan, joissa säteili jalokivisormuksia.

"Isä ja äiti olivat sangen ystävällisiä salliessaan teidän tulla
tervehtimään vanhaa tätiä", kuului sitten. "Viime käynnistänne onkin
totta tosiaan niin pitkä aika, että minä sen jälkeen voisin olla sekä
kuollut että haudattu!"

"Siitähän ei ole kuin kolme sunnuntaita", väitti Merete.

"Entä isä? -- eikö hän maininnut mitään tännetulostaan?... Hänellä on
kai esteitä", kuului terävästi.

"Hän puhui jotakin, että hän aikoo tehdä tänne ratsastusretken tänään
iltapäivällä", -- selitti Alida, -- "mutta minä en tiedä varmasti" --

"Vai niin, -- et tiedä varmasti, et vainen..." kuului terävästi. --
"Entä Groth... oletko kuullut mitään hänestä?... Hän puuhaa kai tehtaan
ottamista huostaansa? Eikä häiden aikaa vielä ole määrätty? -- Vai
niin!... Ukko tekee verukkeita minkä voi päästäkseen luovuttamasta
valtaa", -- sanoi hän nyökäyttäen päätään.

"Ja tämä on uusi apulainen, herra Rein", -- keskeytti hän puheensa,
nousten puoliksi ylös ja ojentaen kätensä. --

"Niin, ota nyt paikka... tuolla sohvassa, Marianne!" -- sanoi hän
määräävästi, "ja sinä, Alida, toisessa nurkassa... Eufemia tässä
nojatuolissa. Ja te, Kvigstad, muutatte kyllä tämän tuolin pöydän
ääreen... Tuo paikka tuolla on teille, herra Rein -- niin tiedän, missä
te kukin olette", -- sanoi hän nauraen... "Niin, pikku Mereteä ei maksa
vaivaa kiinnittää mihinkään, hänenhän täytyy juosta ympäri katsomassa
kaikkea ja olla tädin sanansaattajana."

"Kiitos, rouva", sanoi Rein. -- "Mutta saanko luvan istua täällä
ikkunan luona?"

"Saatte kyllä! Älkää toki luulko joutuneenne minkään vallanhimoisen
metsännoidan luo", sanoi hän leikillisesti.

"Olette pitänyt yksinäisyyttä parempana ja asettunut asumaan tänne
luontoon, rouva", sanoi Rein. -- "Kaikkialla vain metsää --"

"Ei, en minä ymmärrä luontoa, minä välitän vain ihmisistä. -- Me emme
kuitenkaan ole puita, -- emmekä myöskään luodut hautautumaan pöllöjen
ja kaikenlaisten petojen joukkoon", vastasi Ra-täti tuimasti, murtaen
hiukan tanskaksi... "Mutta sitä asetutaan asumaan omiensa joukkoon,
onko se sitten maun mukaista tahi ei."

"Onpa siinä kaunis, vankka vanhanaikuinen tuoli", huomautti Rein,
vetäessään tuolin ikkunan eteen.

Hän tarkasteli mielenkiintoisesti huonetta...

"Omituisilla leikkeleillä varustettu seinäkello!... Ja lipas tuossa...
se näyttää niin synkältä ja perhesalaperäiseltä, aivan kuin siinä olisi
vielä löytymätön salalaatikko... Perintöomaisuutta kai, rouva?" --
kysyi hän.

"Niin, se ei ole tehty tällä paikkakunnalla", vastasi hän hymyillen.
"Muistan vielä, kuinka ollessani pieni tyttö alus vihdoinkin saapui
Aalborgista, tuoden huonekaluston isälleni, joka oli siirretty
Christiansandiin. Alus oli kärsinyt haaksirikon, ja huonekalut pantiin
vajaan kuivamaan --"

"Niin", huudahti Oppen, vanhoista muistoista innostuen, -- "mitäpä sitä
voisi luottaa moiseen lastialukseen!... Keikuimme kokonaista kuusi
viikkoa, -- pidimme säätä jos jonkinlaisissa satamissa, ennenkuin
saavuimme Kööpenhaminaan; -- minusta tuli merimies sillä matkalla",
sanoi hän hymyillen.

"Kesti koko kevään", jatkoi rouva, -- "ja pitkälle kesään ennenkuin
saimme Odenseeltä sellaisen taidepuusepän, joka voi korjata
huonekaluston... Ja sen jälkeen ovat ne saaneet monenlaisia kalliita
matkakokemuksia sekä minun isäni että mies-vainajani, presidentin,
eläessä, kun meitä muuteltiin. Milloin kuljetettiin niitä rahtitavarana
pitkin rannikkoa, milloin taas täryteltiin rattaille kuormitettuina
huonoja kivikkoisia maanteitä pitkin. -- Paras keino raihnautta vastaan
on vahva terveys, -- eikö niin, Oppen?"

"Aivan niin, aivan niin", -- jyrisi kandidaatti piippunsa takaa. -- "Se
on isäin perintö, jonka omistajana pitäisi syntyä."

"Niin, ja sitten pitää huolta sen säilymisestä, Oppen!" virkkoi rouva
tarkoittavasti.

"Mutta ryhtykää nyt käsiksi illalliseen", kehotti hän, kun teevehkeet
kauniine kullattuine vanhanaikuisine posliineineen tuotiin pöydälle, ja
Bie-neiti pani teelehtiä ja kanelinkuorta surisevaan teekeittiöön.

"Tuoretta leipää, tytöt..." sanoi hän, kääntäen korissa
leipäviipaletta. -- "Taikina on tällä kerralla kohonnut hyvin,
Bie! -- ei merkkiäkään litskasta... munat ovat vastamunittuja --
tämänpäiväisiä, jollette pidä sapatin rikkomisena syödä sunnuntaina
munittuja munia. Vakuutan kuitenkin, ettei kana sille mitään voi!"
laski hän leikkiä armottomasti, niin että tyttöjen täytyi luoda
katseensa maahan... "Ja sinä Marianne, valmista onnekkaalla kädelläsi
kandidaatin teenorri. Rommia on tuolla kaapissa..."

"Teidän täytyy myös maistaa hänen valmistettaan, Rein", sanoi Ra-täti,
nyökyttäen päätään. "Saatte olla varma, että se tyttö ymmärtää sen
asian!"

"Eikö koko konsti ole siinä, että kaadetaan _vähän_ teetä ja _paljon_
rommia, Oppen?" sanoi Marianne leikillisesti.

"Ja tarjotaan Marianne-neidon kädestä!" -- lisäsi kandidaatti
vilkkaasti.

... "Mutta te, Rein, luulen minä, haluatte mieluummin teen
sekottamatta", sanoi hän, pitäen kysyvästi karahvia häntä kohden. "Olen
huomannut teidän pitävän maidosta, ja silloin on tavallisesti puhdas
maku!"

"Siinä olette huomannut oikein, neiti, juon vastenmielisesti väkeviä",
vakuutti Rein.

"Siinä on tyttö", -- huudahti Ra-täti, -- "onkohan mitään, jota hän ei
näe eikä huomaa!..."

"Ja Bien kermakakut, Marianne! niitä täytyy sinun maistaa. Ne ovat tällä
kerralla yhtä kuohkoisia kuin jos sinä itse olisit ne paistanut."

... "Kas, kas, Rein 'sopii' siis Mariannelle", -- sanoi Merete,
nykäisten tarkoittavasti Alidaa...

Eufemia, joka oli istuutunut nojatuoliin ja näytteli profiliansa,
veti pahantuulisen näköisenä pitkiä nankinipuolihansikkaitaan
kyynärpäittensä yläpuolelle.

... "Ja sitten tarjoat kai myös Kvigstadille karahvistasi, Marianne",
jatkoi Ra-täti, -- "niin pääsee hänen kielensä kahleistaan ja hän
voi huvittaa meitä paikkakunnan uutisilla, joita hänellä lienee koko
varasto."

"Ei ole enää uutisia", murisi Kvigstad, -- "sillä kaikki on jo
märehditty... Mutta malttakaapas... kukaan ei ole surmannut itseään sen
jälkeen kun löydettiin Anders Saeter aitastaan riippumasta vanhojen
sianliikkiöiden rinnalla. Ei, odottakaapas, -- vanhalla rikkaalla
maakauppias Simonsenilla on taas juoppohulluuskohtaus. Hänen luonaan
on ollut sekä lääkärit että papit. Hän istuu paljaassa -- anteeksi --
paidassa raha-arkullaan, hänen täytyy näet puolustaa sitä perkeleeltä,
väittää hän, koska se on väärin hankittua omaisuutta... Muuten pelataan
korttia tänäiltana majurissa. -- Olen nähnyt jo kaksien ajoneuvojen
olevan maantiellä menossa sinne -- tohtorin ja asianajaja Poppen..."

"Ahaa", -- huudahti Bie-neiti, -- "eilinen paistiporsas!... Kristian
Dale oli ensin täällä meillä tarjoamassa sitä, mutta kun rouva ei
tahtonut sitä ostaa, meni hän majurille."

"Niin, se oli todellakin liian kallis minulle", vakuutti Ra-täti,
-- "mutta majurilla on varaa kaikkeen, kun siellä tahdotaan saada
syntymään jotakin herkullista."

"Tuossa ratsastaa isä pihalle", huusi Merete innokkaasti ikkunan luota
ja hänen pienet terävät silmänsä suuntausivat tarkasti oveen.

"Täti näyttää reippaalta", -- tervehti tuomari ja heitti
ratsastushansikkaat kädestään. -- "Iloisissa kesteissä, näen minä."

"Niinpä niin, -- vielä minä kestän, Thomas, unhotettuna ja yksinäisenä
istuessani täällä pesässäni... Kun muistaa sinun monet toimesi, ei voi
odottaakaan, että muistaisit vanhaa tätiä, jonka luona sitä paitsi ei
ole mitään hauskaa --"

"Oletpa mielestäni totta tosiaan kylläkin hauska", virkkoi tuomari,
-- "siinä suhteessa ei mitään puutu... Mutta nyt maistuu kupillinen
teetä erinomaiselta!" huudahti hän heittäytyen tuolille. -- "Herttainen
iltapäivä -- hiukan kuuma vain. Ja Figaro kantaa keveästi kuin höyhenen
--"

"Olla joutilaana ja harrastaa soitantoa -- ja antaa viulun surra"...
mutisi Ra-täti ärtyisesti.

"No, no, täti", rauhoitti tuomari häntä hyväntahtoisesti, -- "meille
ei ole kaikille suotu samallaista luonnetta... Kiitos, Bie-neiti,
tee saisi olla mieluummin vähän väkevämpää, -- ja sitten vähän tuota
mainiota härän kieltä. --"

"Luonne, sanot, luonne"... toisti Ra-täti hermostuneesti; -- "jos
ihmiset saisivat seurata luonnettaan, niin saataisipa nähdä kauniita
asioita!"

"Niinpä kyllä, -- _meidän_ tulee soveltua saappaisiin, eikä saapasten
_meille_, -- ja sitten iloita känsistä ja hyvästä omastatunnosta", --
sanoi tuomari laittaessaan itselleen herkullista voileipää. "Mutta
tädin on helppo puhua", sanoi hän silmää iskien, -- "tädin, joka on
aina ymmärtänyt hillitä luonteensa."

Ra-täti otti kelpo hyppysellisen nuuskaa. "Poikasi Jessin sallit
sinä yhä vielä seurata luonnettaan", huudahti hän sitten, -- "johtaa
dramaattista seuraa vielä tänäkin talvena sen sijaan että hän kerrankin
suorittaisi tutkintonsa!"

Alkoi tuntua ukkosta ilmassa, ja Marianne nousi sohvasta:

"Puutarhan puut ovat vielä aivan mustanaan kirsikoita", sanoi hän
ikkunan luota. "Saammeko mennä niitä vähän ryöstämään, täti? Tule
Eufemia... Tule Alida! -- Eikö kukaan herroista tahdo jälkiruokaa?"
kutsui hän ystävällisesti hymyillen kohteliasta hymyään. "Minä poimin
teille, Oppen"...

Tuomari jäi istumaan yksin huoneeseen teekuppi kädessä. Hän tiesi
että myrsky puhkeaisi valloilleen Jessin viime kirjeen johdosta, ja
sentähden oli hän viivyttänyt käyntiään mahdollisimman kauan.

Bie-neiti korjasi teevehkeet pöydältä kuulematta ja näkemättä mitään,
kuten tavallisesti.

Seinäkellon käki pistihe näkyviin ja kukkui kuusi kertaa --

"Joka kerran kun tuo kello lyö, ajattelen minä, että se on ollut
lääninamtmannin ja valtioneuvos Orningin salissa", muisteli Ra-täti
jäykästi. -- "Ja nyt istutaan vanhoilla päivillä allikossa ja mitä
kauemmin istutaan, sitä syvemmälle vaivutaan..."

"Onni ei asusta aina korkeimmilla kukkuloilla, täti! -- Ei, ei se
asusta", kuului jonkunverran surumielisesti... "Minä olen jo kauan
sitten tottunut siihen asemaan, joka minulla on. Se on itsenäinen ja
riippumaton -- suhteellisen riippumaton, kuten laita kerran on tässä
maailmassa..."

"Onni, -- onni!"... Ra-täti löi kiivaasti keppinsä lattiaan. "Mutta
onhan kuitenkin verta suonissa, tahtoo päästä eteenpäin itse
perheineen! Sinun suhteillasi ja niillä suosituksilla, joita sinulla
olisi käytettävänä, olisit sinä kohonnut maan korkeimpiin paikkoihin.
Sinun tyttäriesi olisi vain tarvinnut ojentaa kättänsä, saadaksensa
kenen he vain toivoivat. Ja nyt alkaa Jess isänsä radan alusta."

"Maailma on merkillinen... Maailma on merkillinen", virkkoi tuomari
ajatuksiinsa vaipuneena, -- "ja täynnä kiipeemätankoja, joissa
apinoiden lailla kilpaillaan kuka ennen latvaan pääsee..."

"Mitä, -- mitä" -- sähisi Ra-täti.

"Hm, -- hm! Sanon vain, että tätiin on kokoontunut koko perheen
kunnianhimo."

"Niin, mitäpä välittää perheestään kun vain saa soittaa viulua...
viulua, -- soittaa -- luonnetta!" kivahti Ra-täti. "Olet joutunut tänne
maalle viisine tyttärinesi, joiden tulevaisuus ei ole turvattu ja
joilla ei ole muita toiveita kuin joutua joidenkin maaseutusuuruuksien
syliin!"

Tuomari laski kädestään puoliksi syödyn voileivän ja työnsi luotaan
mielipahoissaan veitsen. "Niin niin, -- olet kyllä oikeassa, täti --
mihin he kaikki joutuvat!" -- Ja hän vaipui surullisiin ajatuksiin.

"Sinun täytyy kirjoittaa ankara kirje Jessille, sitä minä tahdon
-- --. No, katsos nyt -- eikö hän enää syö... Bie, Bie! -- tuokaa
enemmän teetä -- ja kermakakkuja -- -- Noh, kyllähän tyttärille aina
jonkin keinon keksimme! -- Katsos nyt -- katsos nyt --"

"Ei; ei, täti... Elämä ei ole niin kevyttä", sanoi tuomari; hän katsoi
kattoon, tarkastellen valkoiseksi maalattuja parruja...

"Tyttö-rukat, jotka ehkä kukin odottavat prinssiänsä!" huudahti tuomari
huoaten.

"Ei toki, Thomas, siihen he ovat liian järkeviä. Pikku Merete
mahdollisesti voisi niin tehdä vielä. -- Syö nyt -- syö nyt!..."

Tuomari tyhjensi ajatuksissaan teekuppinsa ja söi kermakakkunsa.

"Niin, nyt täytyy minun lähteä!" sanoi hän, keskeyttäen
hajamielisyytensä, ja nousi ylös.

"Sinä olet aina ollut kuin mikäkin mätämuna, Thomas", -- mutisi
Ra-täti. -- "Tervehdi Bolettea... ja varo Figarota. Tiedäthän, että se
on vauhko." --

Tuomari nyökäytti päätään. Hän ymmärsi aseman, -- kuinka hänen vaimonsa
ja Ra-täti haetuimmalla tavalla koettivat pysyä loitolla toisistaan
kaikenlaisilla mahdollisilla kohteliaisuuksilla. He tunsivat molemmat,
että heidän pyöränsä takertuisivat toisiinsa heti kun joutuisivat
samaan huoneeseen. Ra-täti oli jo monet vuodet korkean ikänsä tähden
ollut estetty matkustamasta Vangenille, samalla kuin Bolette teki
tavanmukaisen vuosikäyntinsä Ra-tädin luokse neuvottelemaan perheen eri
asioista hänen nimipäivänään kevätpuolella. -- -- --

Renki talutti Figaron rappusten eteen, ja tuomari helpotti satulavyötä
sekä tarkasti että mahahihna oli kyllin kireällä... "Puhhuh"... puhkui
hän, päästyään satulaan... "Tässähän istuu erinomaisen hyvin!"

"No, no, no, Figaro, -- eikö äksyys vielä ole lähtenyt!" kuului
sitten, kun hän näpäyttäen ruoskalla vikuroivaa hevosta ajoi portista,
nyökäyttäen päätään aidan yli puutarhassa olevalle seurueelle...

-- -- -- Merete tiesi, että metsässä aidan toisella puolella oli kypsiä
taikinamarjoja, ja hän oli katsonut hyväksi lähteä harhailemaan omin
päin.

Niitä kasvoi halkeamissa ja louhikoissa ja ne houkuttelivat.

Ja yhä useampia hän löysi mitä pitemmälle tunkeutui syvennyksiin.

Hän oli jo tullut toiselle puolelle, jossa Ra-koski äkkiä kohinallaan
teki kuuroksi, kun huomasi Reinin.

"Se on väärä tie... se on väärä tie!"... huusi hän päätään pudistaen
ja käsi kouruna suun edessä, jotta hänen äänensä olisi kuulunut
kohinalta ja jyrinältä. -- "Se loppuu tuonne kiviröykkiöön, -- ei
vie pitemmälle... kuuletteko, -- e-ei vie pitemmälle!" huusi hän
viittilöiden Reinille. Merete kapusi sitten alas polulle, jääden
odottamaan...

"Teidän täytyy kiertää tunturiharjun ympäri", -- selitti hän ja riensi
edellä tietä näyttämään.

Vähän ajan kuluttua avautui suuremmoinen, huimaava näköala!...

Rämeiltä ja soilta peninkulmien päästä tunturin autioilta alueilta
tulevine lisävesineen katosi Ra-joki kristallikirkkaana virran
synnyttämine vaahtojuovineen äkkijyrkästi märkien harmaakiviseinien
väliin. Se murtui putouksessa kallionlohkareiden muodostamaan
poikkimuuriin, mikä sai sen jättiläisvoiman kehittymään mahtavaksi
valkoiseksi majesteetilliseksi kauneudeksi, savun noustessa pilvenään
rotkosta.

Ilta-aurinko paistoi syvyyteen koivunlehvistön läpi, jossa oli rivi
punaisia läiskiä...

-- "Eikö näytä siltä kuin se olisi jonkin elävän olennon verta, joka
on heitetty tänne ja tippunut tunturinkukkulalta tunturinkukkulalle."
sanoi Rein äkkiä.

"Kums... kums... ja... piste ja loppu!... Piste ja loppu!"... Hän
seisoi tuijottaen ammottavaan syvyyteen. -- "Sitten nukkuu niin
tuskatonna patjoilla..."

"Teidän pitäisi varoa ja astua askel taaksepäin", varoitti Merete
väristen. Rein seisoi miltei pelottavan lähellä reunaa.

"Sellaiset vastapuhjenneet neidot", -- sanoi hän kääntyen äkkiä Mereten
puoleen, -- "ne näkevät vaahdossa ja saippuakuplissa -- -- morsiuspuvun
ja pitsiharson... tuossa hienossa, valkoisessa kosken savussa, eikö
totta? --

"... Ja sitten täysin luottavasti morsiussänkyyn..." mutisi hän.

"Minun täytyy rientää takaisin", -- huudahti Merete. -- "Alkaa
hämärtää. -- Uh, kuinka kamala olette!..."

"Teillä ei kai liene sydäntä jättää minua yksin tänne pimeään,
Merete-neito, -- eikä antaa minun yksin pyrkiä takaisin monimutkaista
tietä", sanoi hän nyt totisen rauhallisesti, niin että Mereten täytyi
katsoa häneen.

Hän oli kirkaisemaisillaan nähdessään Reinin kasvojen ilmeen... sama
raskasmielinen, surullinen katse, jonka hän oli nähnyt edessään
arkihuoneessa silloin illalla!

Hän pakotti itseään ja riensi edellä; -- hän ei tietänyt, kuinka oli
kulkenut tien heidän tultuaan Ra-tädin rappusten luokse, jossa toiset
olivat ja valmiina lähtemään kotimatkalle --



III.

Syksy.


He kulkivat miettivänlevottoman näköisinä, nuo Vangenin neitoset,
odottaessaan nyt isää ja konttoristeja kotiin.

Tuomari, apulainen ja koko konttorihenkilökunta oli ollut
syyskäräjillä, joita pidettiin laakson yhdeksässä käräjäkunnassa useita
päiviä kussakin paikassa.

Näinä neljänä viikkona oli kotona ollut ainoastaan naisväki, mutta
aikaa ei käytetty tällä kerralla, kuten muulloin, taloustöihin... Ei
toimeenpantu mitään höyhenten riivintää hurstit ympärillä ja suu ja
sieraimet täynnä untuvia pitkälle kurkkuun asti. Vuoden patjoiksi
ja pieluksiksi kootut höyhenet ja untuvat saivat olla vasuissaan ja
säkeissään...

Kangaspuut saivat seisoa keskentekoisine palttina-, drelli- ja
villakankaineen. Päällysvaatteiden ja turkkien korjaukset talven
varalta oli lykätty, ja ovien ja kattojen maalaus ja valkaiseminen
jätettiin tänä vuonna kokonaan tekemättä. Kaikki ulkoiset hommat
talossa ja karjatalolta kotiutuneiden hoidon sai Marianne tehtäväkseen
sekä parhaansa mukaan hoitaa tilit, kysymällä rouvalta neuvoja
mahdollisimman vähän!

Rouva Orningin ja hänen tyttäriensä aika oli kokonaan käytetty.

Kaikki miehiset ja naisvoimat, joita oli Vangenin talossa ja torpissa,
sekä sitäpaitsi niin paljon palkkalaisia, kuin oli saatavissa, oli
samana päivänä kun tuomari läksi käräjille, kutsuttu laittamaan niin
kauan suunniteltua uutta puutarhaa ja puistoa, jotta kaikki olisi
valmiina tuomarin palattua käräjämatkalta.

Aamusta varhain pimeän tuloon asti oli rouva liikkunut mittakeppi ja
-nauha kädessä kuumissaan auringonpaahteessa ja läpimärkänä sateessa
asettelemassa keppejä ja mittaamassa ja valvomassa työtä maata kuokalla
ja lapiolla käännettäessä ja lannoitusaineita tuotaessa.

Siellä järjestettiin laajoja nurmikenttiä puuryhmineen, jotka otettiin
taimitarhasta, sekä sinne tänne kukkasarkoja.

Kukkaislavoja pensaskasvineen ja ruusuineen, reunustettuina
helmihyasinteillä syntyi puutarhaan rivittäin. Marjapehkojen ja
hedelmäpuiden taimia istutettiin suuret määrät, niin että taimitarha,
rouvan monivuotinen reservi, tyhjeni viimeiseen vesaan!

Vanha lammikko, joka tähän asti oli ollut vihreän liman peitossa,
puhdistettiin nyt kokonaan; pieni suihkukaivo pantiin käyntiin ja tiet
lapioitiin ja täytettiin soralla.

Alhaalla lehdossa ja joen rannalla olivat kirveet raivanneet puiston,
ja sinne rakennettiin huvimajaa ja asetettiin sinne tänne penkkejä
puuryhmien väliin.

Ensi päivästä alkaen oli seudun kaksi puuseppää hakannut ja
kiinnittänyt pitkiä lautoja, joista piti tuleman säleaita ja joita
kuorma toisensa perästä ajettiin talon pihalle eteläpuolella olevalta
erioikeutetulta sahalta.

-- Tänään odotettaessa tuomaria kotiin oli milloin yksi milloin toinen
sisaruksista pitämässä vahtia jossakin salin ikkunoista, silmäillen
usvaiseen ilmaan...

He katsoivat miettivästi toisiinsa... Mitä isä arvelisi siitä? -- Niin
jyrkästi kuin hän oli aina ollut puutarhahommaa vastaan!

Alhaalta kuului navakoita, lyhyitä ja nopeita vasaraniskuja. Siellä
naulattiin säle säleen jälkeen suureen puutarhanaitaan, joka ulottui
alaspäin, -- osa vielä puolivalmiina, pylväät vain pystyssä, -- niin
pitkälle kunnes katosi mäen alle... Tuossa tuli vanha Henschien
Blackenin vetämässä kariolissa yliholhoojantoimi arkussa, joka oli
sidottu kariolin taakse. --

Ja sitten Augustinusen, Schmidt ja Kvigstad kaksi-istuimisilla
kyytirattailla...

He katosivat kapsäkkeineen ja matkatavaroineen konttorirakennukseen...

Vähän myöhemmin, miltei hämärissä, ajoi tuomari apulaisensa Reinin
kanssa pihalle. Hän oli haetuttanut itsensä viimeisestä käräjäpaikasta
omilla vaunuillaan.

Astuttuaan alas vaunuista, jäi hän seisomaan hetkiseksi palttoo auki ja
tuijotti puuaineensa uutuudesta hohtavaan säleaitaan.

Suu puristui yhä tiukemmin yhteen... Hän käsitti heti sen omavaltaisen
teon, joka tässä oli tapahtunut, -- mikä oli pantu alkuun ja
loppuunsuoritettu hänen poissa ollessaan!

Kasvot punaisina pyörähti hän tyytymättömänä ympäri ja meni suoraa
tietä huoneeseensa...

-- Hän ei näyttäytynyt ennenkuin illallispöydässä. --

Rouva tarjosi tuoretta kalaa... Vähän kevyttä ruokaa mahtoi maistua
kaikkien juottovasikka- ja porsaspaistien jälkeen, joilla heitä nyt
koko kuukauden ajan oli kestitetty käräjäpaikoissa, arveli rouva.

Talon naisväki tarjoili ja lähetti kiertämään ruokia pöydässä
jonkinmoisella jännityksellä...

-- "Elkää ottako päätä, Rein", sanoi Marianne leikillisesti,
-- "jättäkää se isän toiseen annokseen. Kalanpäät ovat hänen
etuoikeutensa, tietäkää se."

Tuomari istui totisena syöden kalaansa.

"Millaista on ollut käräjillä? Olette tietysti pelanneet korttia
kruununvoudin ja asianajajan ja pappien kanssa joka ilta?"... kysyi
rouva, kääntyen pöydänpäähän päin ja huolellisesti valiten kalapalasia.

"Te saatte ryhtyä huomenna käsiksi luvatonta tukinhakkuuta yhteismaalla
koskevaan juttuun, Rein!" virkkoi tuomari kiinnittämättä huomiota
rouvansa kysymykseen.

-- "Nimismies ilmoitti jutun jo ennen meidän käräjille menoamme."

"Tuota noin"... virkkoi Henschien miettivästä, -- "jos Graabergin poika
saa sakkoja, tulee pitää varansa ettei hän saa nostaa äidinperintöään
yliholhoojalaitoksesta."

"Hän syntinen se juuri on joutunut satimeen!" -- virkkoi Kvigstad. "On
yleisesti tunnettu asia, että koko paikkakunta hakkaa puita ja rosvoaa
valtion maalla."

"Kuulustelussa ja todistuksissa tulee olemaan paljon työtä", huomautti
tuomari.

"Täällä meillä on myös ollut suuri ja laaja työ suoritettavana",
puuttui rouva puheeseen, puhdistaen ja leikaten toisen sydäntä
niistä kahdesta talikynttilästä, jotka olivat pöydällä, -- "olemme
perkanneet ja järjestäneet ja saaneet valmiiksi niin kauan suunnitellun
puutarhan... niin että te nyt pääsette rauhaan työmiesten olosta
talossa sen puuhan tähden", sanoi hän leikillisesti.

"Kutsukaa todistajat huomenna! -- Pankaa tutkimus alkuun", jatkoi
tuomari lainkaan välittämättä puutarhauutisesta.

"Minä olen harjoitellut poissaollessasi kaksi Mozartin sonaattia
pianolle ja viululle", yritti Alida hetkisen kuluttua, keskeyttääkseen
syntyneen äänettömyyden.

Tuomari vilkasi salin oveen, jonka takana piano oli:

"Ei, ei, lapsi, -- olen väsynyt, menen suoraan sänkyyn!"... Totta
totisesti vetivät ne kaikki yhtä köyttä...

Mennessään Mereten ohi, joka katsoi alakuloisena häneen, silitti
tuomari kevyesti hänen hiuksiaan ja poistui loukkaantuneen näköisenä
makuuhuoneeseensa. --

-- -- Kolakkana puolipimeänä syysiltana tekivät kotiintulleet, käytyään
ensin hakemassa piippunsa, kukin oman tarkastusmatkansa korkean
ja komean puutarhanaidan sisä- ja ulkopuolelle saadakseen mikäli
mahdollista tarkan käsityksen taloon niin äkkiä tulleesta suuresta
uutuudesta.

Kun naisväki sitten tuli ulos saalit ja liinat ympärillään, syntyi
kysely ja tarkka tiedustelu.

-- "Täytyy tuntua omituiselta tavata kotiin tullessaan niin sanoakseni
uuden talon vanhan sijasta!" -- sanoi Rein terävänpuoleisesti.

"Niin, luuletteko että se olisi miellyttävä tahi vastenmielinen
hämmästys?" puuttui Marianne hyväntahtoisesti puheeseen. -- "Sanon
teille, Rein, -- naisen luonne on kuin silkkilanka. Riippuu vain
miehestä ymmärtääkö hän kietoa sen sormensa ympärille. Sellainen kuin
te, joka aina tiedätte mitä tahdotte"... lisäsi hän hiljemmin.

Tuolla alhaalla seisoi Barbara ja kertoi innokkaasti, kuinka Anders- ja
Lars-torppari olivat kaivaneet parsalavoja, niin ja niin monen jalan
syvyydeltä, ja kuinka runsaasti lavat oli lannoitettu -- kerroksittain
maata ja lantaa. Kyllä tulisi paljon parsaa! mutta vasta kolmen vuoden
kuluttua voitaisiin sitä leikata syötäväksi.

Eufemia nyrpisti nenäänsä Barbaran lannoituspuheille ja eristi itsensä,
kietoen tiukasti saalin ympärilleen --. Tietysti aiheutti puistohomma
sen että koko yritys tuli suuremmoisemmaksi kuin oli aiottu, virkkoi
hän jäykästi.

Epäilyksen vaivaamana lähestyi vanha Henschien joukkoa ja kosketti
hiljaa ja varovasti Alidan käsivartta...

"Tätä suurta työtä ei kai kuitenkaan liene tehty aivan ilman
tuomarin käskyä, neiti?" kysyi hän vanhan palvelijan levottomalla
tutunomaisuudella.

"Kylmät ovat naisten neuvot! niinkö arvelette Henschien?" sanoi Rein
äkkiä kovaäänisesti, kävellessään Mariannen kanssa... "Aviomies on
tietysti onnellinen saadessaan kävellä siinä paratiisin puutarhassa,
jonka hänen naisensa ovat valmistaneet hänelle, -- syödessään hedelmiä
ja nauriita ja kaalinpäitä, aina sikäli kuin sopii...

    "Pigens Kind er rød og rund,
    og Røsten er saa linde.
    Aeblet vinker sødt en Stund;
    men Ormen bor derinde! --"

("Tytön poski on punainen ja pyöreä, ja ääni on niin lempeä. Omena
viittoo makeana hetken; mutta käärme siinä asuu! --") lausui hän
puoliksi kääntyneenä Marianneen.

Nuoret naiset vetäytyvät vähitellen syrjään. -- Ilkeä raakalainen, jota
täytyy varoa...

He ottivat pienen iltakävelyn, -- Barbara kertoen ja tutustuttaen
Henschieniä koko puutarhalaitokseen. Ja Marianne oli antanut
Augustinusenin ja Schmidtin tavata itsensä, -- nämä kun yhä kasvavalla
mustasukkaisuudella olivat seuranneet hänen tuttavallista käytöstään
Reiniä kohtaan.

Ystävällisesti kuunteli hän nyt mitä heillä molemmilla oli sydämellä
matkalta, silmiensä miettivästä seuratessa Reiniä ja muuttuessa yhä
enemmän kapeiden viirujen kaltaisiksi --

Kvigstadilla oli tänä iltana onni voida kiinnittää Alidan huomiota. Hän
kuvaili sukkelasti neljän viikon helvettiä käräjillä juopotteluineen,
huonoine unineen ja ankaroine töineen. -- Ja nyt oltiin taas kotona
Vangenilla! -- mikä tuntui kuin olisi tullut taas kirkon helmaan.

"Kunpa nyt vain isä voisi antaa anteeksi puutarhan, Kvigstad!" avasi
hän vihdoin huolestuneen sydämensä Kvigstadille. "On niin ikävää, kun
hän jostakin pahastuu... Näyttää aivan siltä kuin se olisi kokonaan
hänen luonnettaan vastaan, -- hän, joka muuten voi ihastua kaikkeen."

"Niin, jospa olisi minun vallassani keventää jotakin teidän
huolistanne, Alida-neito, niin!"...

Hän tunsi, että se suoraan ilmeni hänen äänensävystään ja sentähden
toivotti hän hyvää yötä.

Tuo tuttavallisuuden purkaus Alidan puolelta -- --

Alida-neito oli hänen naisellisen puhtauden ja täydellisyyden
ihanteensa, -- joka suhteessa tavalliselle konttoristille
saavuttamaton; -- ja melkein puomilla erotettu kaikista hänen
kunnianhimonsa ilmalinnoista, kun Ra-täti oli saanut hänet
kahlehdituksi Grothiin, tuohon rikkaaseen, mutta joka suhteessa häntä
mitättömämpään tehtaanomistajan poikaan...

-- Merete oli kävellyt vihaisena, kunnes hän äkkiä huusi Reinille:

"Hyi, -- te olette ilkeä ihminen... en voinut mennä nukkumaan ennenkuin
sain sen teille sanotuksi!

"Hyi"... kuului hänen liikutettu äänensä, kun hän katosi eteisen ovesta.

       *       *       *       *       *

Tuomari seisoi seuraavana aamuna neuvottomana rappusilla...

"Lars, missä on Lars", huusi hän pahantuulisesti, -- "tallinovi on
seposen selällään...

"Lars, Lars," -- huusi hän, "tuo Figaro tänne!"

Hän aikoo kai lähteä tavalliselle aamuratsastukselleen, ajatteli
Merete, joka seisoi lähellä.

"Olet kai teettänyt sillä kevyttä työtä poissaollessani, Lars,
-- ajanut lantaa ruispellolle?" -- kysyi tuomari, tarkastellen
lemmikkihevostaan.

"Olen kyllä; -- mutta sitä ei viety ruispellolle. Rouva käski ajaa
kaikki uuteen puutarhaan."

"Parsalavoihin", -- selitti Merete hämillään.

"Lanta-aineet?... Minun lanta-aineeni!" ärjäsi tuomari kasvot
tulipunasina.

Rein, joka oli tullut paikalle, seisoi kumartuneena, tunnustellen
kädellään Figaron toista takajalkaa.

"Tässä tuntuu olevan jotain pehmeää, ikäänkuin suonisolmu", arveli hän.
"Minä näen sen seisoessaan nostavan jalkaa. Sitä on pidetty liikkeessä
liian vähän -- on saanut seisoa liian kauan paikoillaan."

Tuomari kumartui tunnustelemaan hevosen jalkaa.

"Se paranee kyllä pian, kun se saa kelpo liikuntaa", arveli Rein.
"Tuomari saa nyt ratsastaa kelpo lailla sillä... Kaunis eläin
muuten, lautaset ovat tosin vähän liian jyrkät, kuten kaikilla
tunturihevosilla."

"Se onkin sieltä kotoisin... Te näytätte olevan hevostuntija, kuulen
minä", tunnusti tuomari.

"Ymmärrän niitä ainakin paremmin kuin ihmisiä", sanoi Rein lyhyesti.
-- "Mutta katsokaa, kuinka se luimistaa korviaan taaksepäin ikäänkuin
kuullakseen, mitä me puhumme. Se on arka... Se voi tulla pahaksi
tavaksi, se, -- voi tehdä sen vauhkoksi. Sillä on tallissa liian
pimeä, kun se saa seisoa pää seinän nurkassa."

"Se on korjattava -- hevoselle on annettava toinen paikka... Mutta
voitteko sanoa minulle, minkätähden kaikki on niin nurinkurisesti
laitettu: -- kaikki hännät valoon päin päiden sijasta!... Eikö
tunnu siltä kuin maailmasta olisi luotu ensin väärä pää?" huudahti
tuomari ärtyisenä ja läksi astumaan suoraan konttorinovea kohti selkä
päättävästi käännettynä uutta puutarhanaitaa kohden --.

-- "Kiitos eilisestä läksytyksestä, Merete-neito," -- sanoi Rein,
aikoessaan lähteä hänkin konttoriin. "Ette usko, kuinka hyvää tekee
saada rapsauksia lähimäiseltä... että joku valittaakin niin paljon
toisesta!"

Vai niin? -- hän kiitti... mietti Merete. Tahtoiko hän ilveillä hänen
kanssaan? -- Mutta näyttihän hän nyt oikein kiltiltä ja -- silmien ilme
oli ihan kaunis... E-e-i, -- ei hän käsittänyt tuota ihmistä...

       *       *       *       *       *

"Alida! -- Femia! -- Marianne! -- Barbara!" -- kuului Merete huutavan
illalla arkihuoneen ikkunasta. -- "Peittäkää silmänne ja arvatkaa!...
Kuka nousee mäkeä?"

"Tietysti Groth"... sanoi Alida lyhyesti.

"Ei, kiitos, katsopas itse --"

"Sankowitz!" -- huusivat kaikki yhteen suuhun.

"Mutta voitteko ajatella, kuinka onnellinen sattuma, -- ajatelkaa
isää!"...

He kiitivät kaikki ulos.

Tomuisena matkasta ja parroittuneena näytti Sankowitz väsyneeltä ja
nääntyneeltä heiluttaessaan auringon laskiessa pehmeää hattuaan. --

"Siinä ne seisovat rappusilla kaikki Vangenin neitoset!" tervehti hän
iloisen vilkkaasti.

Kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen. --

"Ja mistä tulette nyt Sankowitz?" kysyi Marianne.

"Kruunufoudin rouvan luota, niin!" Hän huokasi ja vaipui nääntyneenä
penkille. -- "Olen kierrellyt ympäri laaksoissa viidessä pappilassa
ja stämmanut joka paikassa. Mutta se kruunufoudin rouva, hän on niin
ei-musikalisch kuin yksi lehmä... ja tahto että tyttärensä soittaisivat
kuitenkin vaikeimpi kappaleet. Fürchterlich piina siinä talossa! --
Ja sitten mine läksi tieheni heti tänäpäivänä heti kun olin stämmanut
klaverin."

Hän kuivasi otsansa siniruutuisella nenäliinalla.

"Ach niin! Sanon teille, Vangenin neitoset, olen kovin surullinen. --
Puolalaiset ovat suuren Schlagin verloren Ostrolenkan luona... Ja minun
sydämeni on Puolassa... Ja minä toivoisin että ruumiini olisi siellä...
Ja että minulla olisi vaimo ja poikia ja tyttäriä ja pieniä lapsia, ja
ne kaikki tulisivat schlahtatuiksi Puolan tähden, -- kunnes tulisi niin
korkealta Ansichtia, jotka valittaisivat, että he ylettäisivät den Gott
im Himmel ja vaatisivat vapauttaan!"

"Mutta mistä tiedätte tuon kaiken, Sankowitz?" huudahti Alida.

Sankowitz otti liivintaskustaan kirjeen;

"Mine sain sen postikonttorista eräältä ystävältä in Danzig.
Tässä seisoo se kaikki. Ja nyt he ovat ryhtyneet sirppeihin ja
viikatteisiin!"...

Hän vaipui surullisiin mietteisiin...

"Mutta nyt täytyy teidän tulla sisään, Sankowitz!" kutsui Alida.
"Tarvitsette hyvinkin lepoa pitkän matkan perästä."

"Niin, niin, -- kaksi peninkulmaa... en ole huomannut tietä jalan alla
tämän kirjeen tähden Puolasta -- kaiken sen Menschennothin tähden..."

Soitannollisessa tuomarinperheessä tuntui aina kuin juhlalta niinä
kahtena kertana vuodessa kun maanpakolainen saksalainen tuli taloon
ja viipyi siellä muutamia viikkoja kiertomatkallaan paikkakunnalla,
jossa hän eli pianoja virittämällä ja antamalla opetusta soitannossa ja
laulussa.

Kun tuomari tuli arkihuoneeseen, oli Sankowitz jo avannut pianon ja
irroittanut puupohjan.

"Tällä on hyvä luonto tällä pianolla", -- tervehti hän tuomaria, --
"pysyy hyvin stämmissä... Se ei kai saa levätä muulloin kuin yöllä
tässä talossa."

Hän juoksutti sormiaan koskettimilla lääkärin tottumuksella, oikaisi
viritysavaimella sivumennen pari ääntä ja jäi sitten istumaan ja
virittämään ja linkuttamaan, kunnes kutsuttiin illalliselle. --

-- -- Painostavan harvasanaisuuden vallitessa kun oli nopeasti syöty
ateria, korjasivat sisarukset ruokaa pöydästä päät yhdessä...

"... En ole koskaan nähnyt äitiä niin kohteliaana Sankowitzia kohtaan,
Alida!" kuiskasi Merete. "Hän tarjosi hänelle ruokaa ja kehotti häntä
syömään ja pyysi Ingerin panemaan kuntoon keltaisen kammarin sen sijaan
että olisi makuuttanut häntä Schmidtin ja Augustinusenin huoneessa
kuten tavallisesti. Isä kääntelihe ja vääntelihe ja katsoi toisaalle;
hän ymmärsi että nyt hyvitetään... Mutta kun isä sitten äkkiä pyysi
Sankowitzin jäämään taloon jouluun asti, niin kääntelihe ja vääntelihe
myös äiti" -- nauroi Merete, -- "ja näytti kovin nolostuneelta. Sitä ei
ole isä koskaan ennen tehnyt ensin puhumatta äidin kanssa asiasta --"

"Ja että konttoristien sitten pitää istua pöydässä ja huomata että
jotakin on nurinkurisesti", lisäsi Eufemia, -- "ja tuo sietämätön Rein
rohkenee tehdä häpeämättömiä huomautuksiaan... Tästä puoleen en aio
enää katsoakaan häneen, -- enkä olla kuulevinanikaan mitä hän sanoo!"
-- purki hän pahaa tuultaan.

"Sitten täällä tulee oikein hauskaa", arveli Merete. "Isä ei kuule
mitä äiti sanoo, emmekä me taas kuule mitä toiset sanovat, -- jokainen
puhuu itsekseen! -- Kerran ei isä koskenut viuluun kuuteen viikkoon,
muistatteko, kuinka kauheata täällä silloin oli -- aivan kuin
kuollutta."

"Tuolla seisoo äiti yhtä tyynenä tarkastellen puutarhanaitaa, kuinka
pitkälle se on edistynyt tänään", sanoi Marianne hymyillen. "Hän ei
tahdo jättää sitä kuitenkaan keskentekoiseksi..."

Arkihuoneesta kuulivat he jo Sankowitzin soittavan muutamia
juoksutuksia pianolla ja rupeavan haaveilemaan...

He hiipivät huoneeseen toinen toisensa perästä.

Tuomari oli vetänyt nojatuolin huoneen pimeimpään nurkkaan, ja välistä
hehkui lähellä lattiaa pitkä merenvahapiippu, kun hän vaivuttuaan
unhotuksen helmoihin, taas muutamilla syvillä vedoilla antoi eloa
siihen.

Sankowitz oli omituinen tänä iltana.

Pianosta läksi ihmeellisiä fantasioja tänään. Hän oli aivan
unhottumaton istuessaan siinä ja hyräillessään mahdottomalla
äänellään ja säestäessään hyräilyään -- -- surullisia, slaavilaisia
luonnonsäveliä, valittavia, kaihoavia...

Sävel nousi ja laski milloin sanomattoman vienona ja hentona,
milloin taas tuulen suhinana ja huokailuna ja voihkavana itkusateena
äärettömillä avaroilla tasangoilla... Sankowitzin mielessä leikkivät
kotimaan mielialat... Hän puhui kuin vierasta kieltä...

Hän istui nyt takakenossa tuolilla, ikäänkuin yhä katsoen johonkin, ja
huoneessa syntyi hiljaisuus.

Marianne seisoi pöydän luona niistäen kynttilöitä. Ja vähitellen
ruvettiin jo puhelemaan ääneen...

--"Sellainen soittotaiteilija on onnellinen, joka voi puhua ja vaihtaa
ajatuksia koko maailman kanssa; hänen täytyy aina sisällisesti olla
kuin tuuletettu huone!" -- virkkoi Rein kääntyen puoliksi Mereten
puoleen. Merete istui jakkaralla ja poimutteli veitsellä paperia
kynttilärannikoiksi.

Rein hymyili hänen hämmästyneelle kasvojensa ilmeelle... Taas
lörpötteli hän käsittämättömiä!

"Voitteko kuvitella mielessänne jotakin henkilöä, jolla ei ole koskaan
ollut ketään puhetoveria ja joka ei myöskään koskaan _voi saada_
ketään?" kysyi hän äkkiä synkästi.

"Näytätte niin pelästyneeltä? En ole varastanut enkä pistänyt tuleen
toisen taloa enkä murhannut", sanoi Rein hymyillen.

"Minulla kuuluu kerran olleen pikku sisko"... virkkoi hän mietteissään,
-- "ja olen aina ajatellut, että jos minulla olisi ollut hän
puhetoverina, niin --. Moinen häikäilemätön henkilö, -- joka sanoi
'hyi' toiselle ja pani silmänsä niin ankaran näköisiksi, -- ja voi
uhata petoa toisessa... Se ei ole nojautunut viisaisiin ja kauniisiin
perusteihin, sanon teille, Merete-neito..."

Merete ei tietänyt kuinka se tapahtui... Mutta tuntui siltä kuin hänet
lempeästi ja hänen pelkäämättään olisi vedetty keskusteluun tuon
hiljaisen surullisen miehen kanssa, jonka hän oli nähnyt edessään juuri
tuolla tuolilla sinä iltana... Ja nyt oli samoin laita kuin silloin,
että hän ikäänkuin ymmärsi Mereten ajatukset --.

       *       *       *       *       *

Vaikka Sankowitz itse tuon tuostakin oli jonkin verran "scbrechlich"
perusteettomien mielenpurkaustensa ja Puolaa koskevien jankutustensa
tähden, -- niin oli hän kuitenkin erittäin sopiva mies olemaan talossa
juuri nyt tähän pahanilmanaikaan.

Niinä soittotunteina, joita hän antoi tyttärille aamupäivisin, tiesivät
he yhtä varmasti kuin että kello löi yksitoista, että nyt tulisi
tuomari ovesta ja pysähtyisi vähäksi aikaa pianon ääreen kuuntelemaan
mitä he soittivat. Ja sitten johtui hänen mieleensä soittokappaleita,
joista hänen täytyi tehdä vähän selvää muutamia kertoja näppäimiä
koskettamalla. Kellon lyödessä puoli kaksitoista hätkähti hän ikäänkuin
olisi kaikki katkaistu veitsellä, ja hän astui nahkakalosseissaan
varovasti tunnustellen lokaisen ja rapakkoisen pihamaan poikki.

Ilma oli sateinen ja kolakka; herkeämätön syyssade rapisi lakkaamatta
maahan. Tynnyrit olivat sadevettä täpösen täynnä kattokourujen alla,
ja vesi nousi korkealle ojissa. Purot tulvivat koskenaan, niin että
myllynpyörät pääsivät liikkeelle ja hautautuivat valkeaan vaahtoon.

Halkokuorma toisensa jälkeen ajaa jyrisi metsästä pihalle lyhyinä,
hämärinä päivinä, ja halkopinot kasvoivat kasvamistaan vajassa talven
tarpeeksi. Harmaana roiskuneesta tieloasta pysähtyivät ajoneuvot
konttorinoven eteen, ja jaloista siirtyi loka edelleen rappusille.

Tuomari jatkoi yhä aamuratsastuksiaan Figarolla, -- nyt kuitenkin paksu
nuttu yllä ja jalassa pitkät ratsastussaappaat. Puutarhanaita oli
yhä edelleen ilmaa hänelle, samoin kuin hänen korvansa olivat kuurot
rouvan huomautuksille ja lausunnoille. Kun välttämättömästi tarvittiin
rahaa, sai se tyttäristä, jolla oli talousviikko, mennä hänen luoksensa
konttoriin sitä pyytämään. Tänä sateisena aikana saattoi Rein tulla
kotiin läpimärkänä öisin kello kahden kolmen aikaan mukanaan forelleja,
joita hän oli pyydystänyt jostakin etäisestä metsäjoesta, ja toisina
aamuina toi hän ennen konttoriaikaa lintuja tahi jäniksiä keittiöön.
Silloin sitä mentiin aika kyytiä pyssy kädessä ja koira mukana mäkien
ja harjujen poikki. Niin että milloin hän oikeastaan nukkui, sitä --.
Millainen ruumis hänellä mahtoikaan olla!...

Mutta konttoriajasta piti hän tuiki tarkasti huolen, kilpaillen siinä
suhteessa Henschienin kanssa. Ja kuitenkin, -- Henschien väitti yhä
vain, ettei Rein ollut toimimies, -- se oli tunneasia se! Mutta hänellä
oli todellakin hyvä pää, niin että hän _voi_ suoriutua myös siitä, niin
että hän välistä saattoi kiihottaa Kvigstadin kunnianhimon tekemään
ihmeitä. Mutta hänen ajatuksensa _eivät_ oikeastaan olleet siellä, vaan
metsissä ja joissa. Niin että kun hän istui mietteissään, ajatteli hän
kyllä enemmän metsoja ja forelleja kuin lakikirjaa, -- ajatteli minne
lähtisi, kun hän illalla illalliselle tulematta meni ruokahuoneeseen ja
sai voileipäkäärön mukaansa.

       *       *       *       *       *

-- Näin syksymyöhällä oli rouvalla ja tyttärillä yllin kyllin tehtävää
ja järjestettävää ja valmistettavaa ennen joulun ja talven tuloa.

Pitkä punaiseksi maalattu kyökinpöytä oli täpösen täynnä monina ruoka
veroina talon torppari väkeä, suuria ja pieniä. Liina oli kuivattu
ja häkilöity, vilja oli puitu riihessä. Ja nyt kuului päivät pitkät
jyrinää, kun perunoita ajettiin kotiin ja kaadettiin kellariin.

Yhden tyttäristä hoitaessa talousviikkoa, istui kaksi toista
vuorotellen kangaspuissa valmistamassa ristikkoista kaunista
puolivillaista talvileningeiksi. Toiset saivat huolekseen kaikki
ulkotyöt sekä kynttilänsydänten valmistamisen -- paksut käytettäväksi
huoneissa ja ohuet lyhtyihin ja ulkotarpeisiin -- lähellä olevaa suurta
kynttilänkastamista varten.

Pitkinä pimeinä iltapäivinä, kun ainoastaan palava päre valaisi
keittiön uuninraosta palveljain töitä, istuivat rouva ja tyttäret
talikynttilän ympärillä ja ompelivat ja kerivät lankaa ja kehräsivät.
Samalla neuvoteltiin mitä ja kuinka paljon pitäisi teurastaa, mitä
leipoa, mitä juomia panna jouluksi.

Ja sitten seurasi jouluvieraita koskeva luku, -- ketä vieraita
käskettäisiin Jessin kutsua... Ehkäpä tulisi myös Christiane Gjedde
jouluvierailulle, jos äiti antaisi Jessin varta vasten mennä överstille
kutsua viemään... Groth olisi tietysti jouluvieras -- -- --

       *       *       *       *       *

-- Eräänä harmaankylmänä aamuna tuli Rein talon yläpuolella olevasta
metsiköstä. Hän piti kädessään pihlajanmarjaterttua ja näytti
pikkulintunippua Meretelle.

"Katsokaas, mitä minä olen toimittanut tänä aamuna", huusi hän,
"ennenkuin nyt lähden tekemään suurempia pahoja töitä ihmisten
joukossa."

"Katsokaapas"... hän piti pihlajanmarjaterttua hänen kasvojensa edessä,
"tämä... ja pari kolme samanlaista punaista terttua ovat houkutelleet
näitä seitsemää linturaukkaa...

"Minä seisoin ja pidin silmällä, kuinka viimeinen niistä meni loukkuun.
Se hypähti ensin ja siirtyi sitten etemmäksi oksalla, -- pyrähti sitten
lentoon, teki lyhyen kierroksen ilmassa ja katsoa tirrotti noita
kosteita punaisia marjoja. Se ihan taisteli itsensä kanssa, -- kärsi
lopulta niin että silmät tulivat pieniksi ja suu jäi ammolleen, kunnes
se äkkiä sokeasti syöksyi satimeen, -- aivan samoin kuin me ihmiset!...
Minussa on vähän luonnontutkijaa, huomaatteko!"

"Inhoittavaa!" -- torui Merete. "Viekää ne heti keittiöön, kuuletteko!
Tekee ihan pahaa katsoa noita pikkueläin-raukkoja, jotka vielä ovat
aivan lämpimiä."

"Viekää pois ne vain, niin, niin!" -- jäljitteli Rein, -- "niin voidaan
sitten syödä rapostella ne -- hyvin paistettuina..."

"Onko sitten parempi minun lähteä nyt kiusaamaan miesraukkaa, joka
auttaakseen hiukan vaimoaan ja lapsiaan on kirjoittanut vähän väärin,
tunnustamaan itsensä kuritushuoneeseen", sanoi hän, kun kiesit, joilla
hänen ja Augustinusenin piti lähteä, ajoivat rappusten eteen. -- "Minun
täytyy pitää hänen edessään aivan toisenlaisia pihlajanmarjoja...
kysellä, jotta hän sekaantuu, -- asetella hänelle satimia niin hienon
hienoja kuin konsanaan kellään metsästäjällä on... Ajatelkaa nyt,
Merete", sanoi hän, "olen harjoitellut ja koettanut totuttaa itseäni
tähän pahaan työhön koko kostean aamuhetken" --. Kun kiessit vierivät
pihalta, seisoi Merete ruoka-aitan luona ja katsoi hänen jälkeensä...

Yhtenä hetkenä saattoi hän kiivastua ja raivostua häneen niin, että --.
Ja seuraavana hetkenä taas -- --.

-- -- Illallisen jälkeen oli perhe ja konttoristit koolla ruokasalissa.
Tuomari ja Sankowitz kuuluivat soittavan laajoja sonaatteja viululla ja
pianolla arkihuoneessa. Oli ruvettu jo lämmittämään uunia, ja tuntui
herttaisen lämpimältä syyspäivän kylmästä värisemisen jälkeen.

Rouva oli tuottanut sisään pähkinöitä ja omenoita, joista tänä vuonna
oli saatu sangen runsas sato. Maistettuaan paria eri lajia, rupesi hän
kävelemään edestakaisin lattialla sukankutimineen, ennenkuin väsyneenä
päivän toimista läksi makuuhuoneeseensa.

Nuoret asettuivat suuren ruokapöydän ympärille, ja pian oli "Musta
Pekka" täydessä käynnissä. Herrat istuivat parroittuneina ja kasvoissa
kaikenlaisia mustia viivoja, jotka oli tehty poltetulla korkilla,
samalla kun naisia rangaistiin ainoastaan tehtävillä ja pienillä
kauneuspilkuilla...

Kvigstadin kulmakarvat oli muutettu mahtaviksi viiksiksi, ja
pieni punaposkinen Schmidt tuli pian sangen pelottavan näköiseksi
kokopartoineen ja tuuheine viiksineen.

Huvittavan salaperäinen pistosana oli, ettei itse Musta Pekka, -- Rein,
-- ollut mukana tänä iltana. Hän oli mennyt suoraan kuulustelusta
palattuaan huoneeseensa, -- -- ja oli oikeastaan kyseessä, kuka
esiintyisi hänenä in effigie, josta oli aina kysymys...

"Olkaa varuillanne, Barbara-neito", sanoi Henschien, -- "musta on
vanavedessä -- vainoamassa... varokaa!"... Hän piti kortteja, joista
Barbaran piti ottaa yksi, ovelasti hänen edessään.

"Huh, huu", huudahti Barbara ja tempasi yhden kortin. -- "Ei, mutta
totta tosiaan, enkö jäänytkin hänen saaliiksensa!" riemuitsi hän.

Schmidt, jonka vuoro oli nyt, tähtäsi tarkasti, välttääksensä huonon
kortin... "Tämä näyttää kuitenkin vaaralliselta." -- Hän veti yhden
kortin ja oli polttavinaan sormensa.

"Ei, ei, sitä kuitenkaan tiedä saako kalan vai linnun", -- sanoi
Marianne miettivästi nyökyttäen päätään, kun piti ottaa kortti
Schmidtiltä.

"Forellin tahi metson, tarkoitatte kai", huomautti Schmidt sukkelasti.
Hänellä oli onni istua lähellä Marianne-neitoa tänä iltana.

... "Tahi nokikolarin, joka nokee ja mustaa toiselta koko maailman",
murisi Kvigstad.

"Ei hän ole juuri talon seuraelämää kohottava", virkkoi Eufemia.

"Uh, emmeköhän voisi pian lopettaa tätä sukkelaa Mustaa Pekkaa!"
huudahti Merete. "Minun mielestäni se on sekä tyhmää että ikävää..."

"Mutta vakavasti puhuen, hän on sangen omituinen, perin merkillinen,
tuo herra Dyre Aakisen Rein", virkkoi Marianne ajatuksissaan.

"On muutamia, jotka pitävät etuoikeutenaan sanoa sukkelia
epäkohteliaisuuksia", virkkoi Alida. "Kaikkien tulee ikäänkuin taipua
heidän mielialansa mukaan!"

"Niin, yksinpä Ajaxkin kopissaan ottaa selvän, pitääkö sen olla
tyytyväinen ja haukkua vaiko antaa päänsä riippua ja katsoa murjottaa",
vakuutti Kvigstad.

"No, Augustinusen!" sanoi Kvigstad. "Nyt on teidän vuoronne jakaa
kortit."

Augustinusen istui yhdellä viiksenpuoliskolla koristettuna jotenkin
haluttoman näköisenä. Hän ei ollut oikein seurustelupäällä tänä iltana.

Schmidt vilkasi epäluuloisesti häneen mahtavasta parrastaan, nähdäkseen
oliko jotakin tapahtunut hänen ja Marianne-neidon välillä.

"Tämä oli sangen omituinen päivä, tämä päivä!"... puhkesi Augustinusen
puhumaan. Hän laski äkkiä kortit kädestään ikäänkuin olisi päättänyt
ruveta jotakin kertomaan. -- "Kerrassaan merkillinen tapaus!"

"Niinkö -- mikä sitten?" Kaikkien kasvot kääntyivät häneen.

"Niin, mikä Reinille sattui tänään -- niin -- sangen -- tuota noin --
sangen omituinen..."

"Mutta mitä sitten on tapahtunut?" udeltiin jännittyneinä.

"No niin, -- olimme juuri lopettaneet kuulustelun Röslandilla ja
allekirjoittaneet kuulustelupöytäkirjan, kun näimme todistajain ja
talonväen syöksevän yhdessä rykelmässä navettaan.

"Minä tietysti perässä --

"Niin, siellä seisoi karjakko ja itki ja näytti jotakin tavatonta. Minun
täytyy valmistaa teitä edeltäkäsin kuulemaan, että se oli kamalaa!
-- Vasikalla, jonka lehmä oli poikinut, oli kaksi päätä, täysin
kehittyneitä molemmat -- se katsoi neljällä silmällä ja ammotteli
suutaan, jossa oli kaksi kieltä, maitoa saadakseen. Inhottava näky!...
Ja kääntyessäni ympäri näin Reinin seisovan takanani silmät suurina ja
kasvot aivan harmaina. Hän ei saanut suustaan äännähdystäkään... ja
äkkiä makasi hän pitkällä pituuttaan navetan ovella...

"Luulin hänen saaneen halvauksen, -- syöksyin hänen luoksensa, avasin
hänen vaatteensa, repäsin rikki paidankauluksen ajan voittamisen tähden
ja huusin kylmää vettä.

"Mutta minun vielä tempoessani, avatessani ja riistäessäni vaatteita
hänen yltään avasi hän äkkiä silmänsä ja hätkähti. Hän syöksyi sitten
kuin mielipuoli väkijoukon läpi huoneeseen. Siellä kuulimme hänen
panevan oven perässään hakaan.

"Vähän ajan kuluttua tuli hän ulos aivan tyynenä matkapukimissa, palttoo
yllä.

"'Meidän täytyy heti valjastaa hevonen, Augustinusen!' -- hoputti hän.
Minä rupesin pahoinvoimaan, mutta se menee kyllä ohi, kun pääsen
raittiiseen ilmaan.'"

He istuivat kaikki hämmästyneinä. --

"Uh -- kuinka kauheata"... huudahti Merete väristen.

Marianne istui kädet polven ympäri kiedottuina ja heilutteli ruumistaan
sangen mielenkiintoisena --

"Mies ei saa pyörtyä kuin nainen", katkaisi Eufemia äänettömyyden.

"Hän -- metsästäjä? -- joka murhaa kaikki mitä vain voi", sanoi
Henschien, pudistaen päätään. -- "Käsittämätöntä!"

"Ja sitten, -- että hän tuolla tavalla sulki oven perästään"... tuumi
Augustinusen.

"Ettekö sitä käsitä?" sanoi Kvigstad ilveillen. -- "Hän sulkeutui
varmuuden vuoksi talliin ikäänkuin itsetietoinen vauhko hevonen. --
Muuten pidätän itselläni oikeuden tehdä sen huomautuksen, että vauhkot
hevoset ovat parhaita."

"Äiti oli kyllä oikeassa", huudahti Barbara, "sanoessaan heti, että
Rein on omituinen ja vaativainen... Hän kirjoitti ensin ja pyysi
omaa huonetta. Ja siellä hallitsee hän nyt ikäänkuin koko talon
ulkopuolella, ei kukaan tiedä, missä hän on aamuin ja illoin! --
Välistä ei hän ole vielä tullut kotiin retkiltään Ingerin viedessä
aamiaista hänen huoneeseensa", arvosteli hän.

"Vaatimuksia, niin!" -- purki vanha Henschien sappeaan. "Käräjillä ei
hän mitenkään voinut tulla toimeen ilman omaa huonetta, samoin kuin
itse tuomari. -- Hän ei muka saanut unta silmiinsä, jos tiesi, että
joku toinenkin ihminen hengitti ja makasi ja uneksi samassa huoneessa
kuin hän, sanoi hän. Jokaisessa käräjäpaikassa täytyi tehdä muutoksia
vakiintuneisiin vanhoihin tapoihin!"...

"Eikö teidän pitäisi ilmoittaa isälle kaikista niistä vaikeuksista,
jotka hän aiheuttaa, Henschien?" virkkoi Eufemia vihoissaan, kun
pianonsoitto oli loppunut ja tuomari tuli tyytyväisenä heidän luokseen
ja huusi käsiään taputtaen:

"Makaamaan, makaamaan!"... -- -- Sisarusten järjestäessä huonetta
mutisi Marianne vielä:

"Hän on muuten vähän _enemmän_ kuin omituinen, arvelen"...

"Niinpä tosiaan, ja vähän _enemmän_ kuin vaativainen", vahvisti
Eufemia, -- "kun hän aivan häikäilemättä kaalaa metsästys- ja
kalastussaappaissaan joka paikassa talossa!"

"Ni-in, ni-in -- se ei ehkä -- ehkä -- sovi se"... lisäsi Marianne.

"Asiat on nyt kuitenkin niin hullusti ettei maksa vaivaa puhua siitä
äidille, jotta hän voisi vaikuttaa isään", sanoi Eufemia, -- "ja kaikki
on joutunut tavallisilta raiteiltaan tuon puutarhan tähden."

"Minä luulin, että apulaista tarvitsisi isä ettekä te!" -- huudahti
Merete. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui nyt uhmailevasti
heilutellen jalkojaan.

"Sinun nenääsi ei vielä kiinnitetä huomiota", sai hän vastaukseksi
Eufemialta.

"Ei. Jumala paratkoon... Luonnollisesti isän edut huolestuttavat teitä
niin suuresti!" jatkoi Merete. "Isä itse sanoo muuten olevansa niin
äärettömän tyytyväinen häneen."

"Etkä sinä yhtään vähemmän, näyttää siltä", -- virkkoi Marianne.
"Hänhän on viime aikoina ruvennut kunnioittamaan lasta luottamuksellaan
ja monilla syvämietteisillä mietteillään."

"Minusta näyttää todellakin että te puututte liian paljon
konttoriasioihin!" kuului tulistuneesti.

"Kuulepas vaan häntä... Luulenpa tosiaan, että tytöntypykkä on saanut
maistaa vähän rakastumisesta!" sanoi Eufemia lopuksi. Mereten valtasi
äkkiä valtava itku ja hän syöksyi ulos ovesta ja juoksi yläkertaan. --

"Katsopas vaan!" -- sanoi Marianne ja katsoi hänen jälkeensä. Näytti
kuin hänen rokonarpisen ihonsa alla olisi tapahtunut värin muutos...
"Olisipa sitten aika saada tuo herra Dyre pois talosta", sanoi hän
nyökyttäen päätään, ja hänen silmäviiruistaan välähti kuin valo. --
"Luulenpa, että pistäydyn huomisaamuna Ra-tädin luona, -- teen jotakin
asiaa sinne... niin _hän_ puhuu kyllä isälle."

       *       *       *       *       *

Tuomari tuli eräänä iltapäivänä kotiin pitkältä ratsastusmatkalta,
jonka oli tehnyt Ra-tädin luokse.

Figaro oli tien loasta harmaa lautasia myöten. Ilma oli harmaa ja
mieliala oli harmaa.

Hän viskasi ohjakset Larsille ja heittäysi ääneti ja pahantuulisena
istumaan tuolille eteisessä riisuakseen jalastaan ratsastussaappaat,
samalla kun Inger asetti toiset varrensuita myöten kiillotetut saappaat
hänen viereensä.

Hän seisoi jo ajatuksissaan arkihuoneen ikkunassa vastaamatta Alidan
Ra-tädistä tekemään kysymykseen...

-- Ikävä ja vaikea asema... Ja tässä hän nyt oli oikeastaan ymmällä
-- -- hänen pitäisi toimia syistä, jotka vähimmin kaikista koskivat
häntä ja konttoripuolta! -- Päinvastoin, aivan yksityisiä perheasioita,
-- järkevyysnäkökohtia -- ja mikä voisi olla tarkoituksenmukaista ja
hyödyllistä hänen taloudellisille oloilleen...

Häntä oikeastaan halutti suuresti puhua vaimonsa kanssa, punnita
asiaa hänen kanssaan ja saada tietää hänen mielipiteensä. Mennä noin
vain ilman muuta irtisanomaan Reinin kaltainen apulainen -- kelpo
mies ja sitä paitsi sellainen, jolla on koko joukko maanviljelystä ja
luontoa ja eläimiä koskevia harrastuksia, joiden kanssa hän voisi olla
sopusoinnussa, -- kaikkea muuta kuin tavallinen kuiva konttorimies!
-- ja lisäksi nyt, kun Henschien luultavasti saa sen avonaisen
nimismiesviran, jota hän on sanonut hakevansa...

Ja syy... syy... Niin, että tytöt tarvitsivat hauskaa, sivistynyttä
seuraa täällä yksinäisyydessä maalla... Tjaa -- siinäpä oikeastaan koko
asia...

Kuka saakeli voisi sanoa hänelle, mikä nyt olisi järkevintä, kuka muu
kuin Bolette!

... Hän rupesi kävelemään edestakaisin arkihuoneen ja ruokasalin väliä,
jossa rouva seisoi hametta leikaten.

"Levitä vaate niin, että se on tasaisesti, Merete, niin leikkaamme
toisen selkäkappaleen tämän mukaan", kuului huoneesta, ja saksit
kulkivat jarskuen pöydän yli.

Tuomari pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin miettimään ja katsoi rouvaansa.
Mutta sitten jatkoi hän taas edestakaisin kulkemistaan kynnyksen yli
yhä hitaammin, tuon tuostakin karistellen kurkkuaan...

"Kuules, Alida", -- sanoi rouva, koettaen saada ääneensä ystävällisen
sävyn, halaistessaan kangasta ja leikellessään. "Meidän tulee muistaa
nuo keitetyt ja kylmäksi jäähdytetyt pikkulinnut, jotka Marianne eilen
valmisti Ra-tädille... Jollei ilma ja keli olisi niin huono, niin
saisitte sinä ja Merete mennä sinne huomenna niitä viemään, -- tahi
kenties saa Blacken lähteä, jollei sitä tarvita täällä", -- kuului
ja tuomari sai puoli katsetta. -- "Meillä ei ole syksymmällä aikaa
kohteliaisuuksiin, tiedäthän sen hyvin."

Tuomari katsoi hätäisesti pöytään päin. Hänen johtui jo mieleensä iskeä
reikä pitkäaikaisen äänettömyyden muuriin --

"Hm -- hm" -- kakisteli hän ja pysähtyi vähän... Sakset leikkasivat
terävästi pitkin pöytää, ja hänestä näytti rouvan suun seudussa olevan
pienen leikillisen hymyn oireita.

Kun hän taas kulki kynnyksen poikki, pisti hänen silmäänsä palanen
kostean kimaltelevaa puutarhanaitaa.

Vielä kerran kakistaen kurkkuaan kääntyi hän ympäri, ikäänkuin olisi
tehnyt päätöksen, ja poistui ruokasalista.

"Tiedätkö, Marianne", -- sanoi hän eteisessä niin kovasti, että sen
saattoi kuulla hänen rouvansakin, -- "minä olen monesta syystä aikonut
irtisanoa Reinin." --

Hän läksi menemään konttoriin. --

"Isä... isä!"... kuuli hän äkkiä huudettavan takanaan -- -- Merete
siellä tuli nopein askelin hänen jäljissään rappusissa...

"Sinä et _saa_, sinä et saa, isä, sinä et _saa_ irtisanoa Reiniä..."
kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

Tuomari katsoi hämmästyneenä Mereteen ja hänen kasvoilleen tuli tutkiva
ilme.

Mutta hän ei kysynyt... Ja Merete juoksi ihastuneena takaisin, mennen
sisään kyökin ovesta.

Tuomari nousi hyvin hitaasti, pysähdellen, rappusia ylös ja mietti...

Hän oli saanut kuulla kuin sävelen lempityttärensä sisimmästä
sydämenpurkauksesta.



IV.

Joulu.


Lunta satoi kosteahkoina raskaina akanpaloina hämäränä
jouluaatto-iltapäivänä.

Ajotie oli lapioitu leveäksi, ja Vangenin talossa oli viljalyhteitä
asetettu aitan katolle.

Lattiat ja rappuset olivat vastapestyt, kupari- ja messinkiastiat
hohtivat kyökissä. Ja tallissa ja navetassa, renkituvassa ja
leivintuvassa oli kaikki järjestyksessään paikallaan. Valjaat
olivat vastarasvatut ja puhdistetut, ja reet ja kelkat suden- ja
karhunnahkavällyineen olivat valmiina käytettäväksi.

Ylhäällä vierashuoneessa paloivat koivuhalot kaakeliuuneissa, ja sängyt
hienoine, loistavanvalkoisine lakanoineen olivat auki lämpiämässä.

Paal ja Lars, renki, olivat jo aikaisin aamulla lähteneet Figarolla
ja isolla Ruskolla kumpikin isoreellään vastaanottamaan Jessiä ja
jouluvieraita kolmen penikulman päässä olevaan kievariin.

Nuori Groth oli päivällisaikaan ajaa sujahuttanut rappusten eteen
kauniilla mustalla hevosellaan kulkuset kilisten. Hän oli saanut
käytettäväkseen hienon vierashuoneen salin päässä.

Tuossa tuli pikku Blacken pukkirekineen kotiin Ra-tädin luota, --
Marianne reessä ja Merete takana pukilla. He olivat vieneet sinne
tuomisia, -- makupaloja kaikista joulun herkuista, -- sekä Mariannen
koruommellun tyynyn Ra-tädin nojatuolin selkänojaan. He palasivat nyt
tuoden tädin tavallisen joulutervehdyksen: suljetun kirjekuoren, jossa
oli viisi taalaria kullekin tyttärelle.

Ja nyt tuli Rein kotiin -- kuten musta piru lumisateesta, kuten
Kvigstad sanoo.

Hän oli ollut huonolla tuulella konttorissa nyt joulun aikaan, oli
ollut niin kiukkuinen, että hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla
toimeen, -- tehnyt työtä kuin seppä, vastannut hajamielisesti kun
joku oli häneltä jotakin tiedustellut, ja sitten oli hän kiirehtinyt
metsään olipa sitten varhainen tahi myöhä. Väki kertoi nähneensä tulen
loistavan myllyrakennuksesta. Hän otti sen metsästysasemakseen ja teki
sinne tulen.

Ja lunta yhä raskaammin ja sankemmin sataessa alettiin kuulostaa yhä
innokkaammin ja katsoa tielle vierasten tuloa odottaen, ja kuumeen
tapaisella levottomuudella viimeisteltiin valmistuksia.

Joulukakkuja leikattiin palasiksi teen kera tarjottavaksi. Lasilautaset
ja maljakot täytettiin kermahyytelöllä ja kohomunkeilla; kermakakkuja,
juutalaiskakkuja, Berlinin leivoksia ja "Fire Species" nimisiä herkkuja
asetettiin pöydälle, ja olutta ja maitoa tuotiin kellarista.

Puolipimeässä huoneessa valaisi ainoastaan tulennos uunissa ja
joulupöytä odotti kolmine kotona valettuine haarakynttilöineen, jotka
olivat valmiit sytytettäviksi...

-- Teekeittiö oli jo kauvan kiehua porissut. --

Ja Marianne seisoi kyökissä ja valvoi poron kyljyksen ja hanhen
paistumista, -- viimemainittu oli lahja Ra-tädiltä, jonka mielestä
vanhan tanskalaisen tavan mukaan jouluaattoiltana piti olla hanhi
pöydässä.

Nyt tuli Schmidt hengästyneenä ja lumesta märkänä kyökkiin ja ilmoitti
kuulleensa kulkusten kilinää joelta.

Kynttilät ja lyhdyt sytytettiin ja riennettiin ulos. --

Ja siinä ne tulivat!...

Ensin Figaro Christiane Gjedde ja Jess reessä, joka viimemainittu
huusi tervehdyksen reestä, samalla kun neiti lyhdyn valossa autettiin
jalkapussista ja karhunnahkavällyistä, kannettiin rappusille ja
jätettiin naisväen tervehdittäväksi ja hoitoon eteiseen.

Ja Christiane toi terveisiä isältä ja äidiltä.

Ja tuossa tuli portista iso Rusko kaula komealla kaarella ja kulkuset
soiden Jessin ottaessa perheen poikana ja isäntänä molemmat toverinsa
vastaan rappusilla.

"Tämä tässä on lääketieteen ylioppilas Gaarder, isä! -- taitava
tanssija, -- ja hänellä on erinomainen ääni, vakuutan sinulle...

"Ja tämä on Anders Nergaard, joka on tehnyt sen ihmeen, että on
suorittanut lainopillisen tutkinnon parhailla arvolauseilla lukematta
enempää kuin silloin tällöin öisin!..."

Tutkivia katseita sai veli osakseen, ja muutamia nopeita keskinäistä
ymmärtämistä osottavia silmäyksiä vaihdettiin Jessin ja hänen
sisariensa välillä siinä määrin kuin he tunsivat hänen asiansa. --
Lähinnä koskivat ne sitä, uhkasiko taas jouluilma pimetä nousevista
pilvistä velkojen ja maksamattomien laskujen muodossa. Muistettiin
vielä sangen hyvin ne satayksitoista taalaria ja kahdeksantoista
killinkiä, jotka syöksyivät isän niskaan itse uudenvuodenpäivänä viime
vuonna.

Sittenkuin kaikki tervehdykset ja esittelyt oli suoritettu ja
valmistavasti kerrottu myötä- ja vastoinkäymiset matkalla, nousivat
he iloisesti puhellen rappusista talon asianomaisten saattamina eri
vierashuoneisiin riisumaan matkavaatteet ja purkamaan matka-arkut.

Eikä kauan sen jälkeen olivat he kaikki koolla alakerrassa puhellen ja
lörpötellen kilpaa tuttavuutta toistensa kanssa tehdessään.

Lämmin tee maistui erinomaiselta, ja joulumieliala oli syntymässä...

Nyt ilmoitettiin, että karjakko-Randi odotti eteisessä päreineen ja
lyhtyineen.

"No niin, nyt lähdemme ulos katsastamaan joulutonttua, ennen kun ruoka
tuodaan pöytään!" huusi tuomari. -- "Ken tahtoo, hän seuratkoon!"

"Minun täytyy päästä mukaan... Minun täytyy päästä mukaan!"...
vastattiin innokkaasti.

"Ei tule joulua ennenkuin olemme käyneet tallissa ja navetassa!"
selitti Jess kotimuistojen valtaamana.

Mutta rouva, kodin raskas järjestyspyörä, määräsi että Christiane
ja pari tytöistä jäisi sisään eikä menisi kastelemaan ja likaamaan
jalkojaan. Hän vei Christianen kanssaan sohvaan ja kyseli, kuinka
voitiin kotona överstissä, tiedusteli isästä ja äidistä ja
sisaruksista...

Randi etunenässä mentiin sitten kulkueessa pihamaan poikki.

Navetan luona seisoi nuorempi karjakko ja Anders-vanhus odottamassa, ja
siellä sytytti Randi päreensä lyhdyn kynttilästä.

Hän teki kolme tuliristiä oven edessä ja sammutti sitten varovasti
päreen lumeen.

Navetassa kiersi hän sitten ympäri ja antoi elukoille niiden
joulujuoman, johon oli sekotettu jauhoja ja suolaa. Kaksi lyhtyä heitti
heikon valonsa pilttuuriviin, jossa lehmät märehtivät ja purivat tuon
tuostakin odottavasti ynähdellen syvimmästä pimeästä Tuomari taputteli
ja silitteli "Rödsiä" ja "Svartsia", "Brandrosia" ja "Guldbringeä",
"Veneblomia" ja "Drivaa" ja toisti kullekin lauseen:

"Syö hyvin ja loista hyvin, tänäiltana on jouluaattoilta!"

Ja Randi teki selkoa ja kertoi navetan yksityiskohdista...

Nyt oli ainoastaan viisitoista kytkyessä, -- yksi härkä ja viisi lehmää
oli teurastettu...

Ja tuossa seisoi itse kellokas... lypsi viisi tuoppia kerrallaan...
ja Rödsin kurkkuun oli tässä eräänä päivänä tarttunut peruna ja se
oli ollut menettämäisillään henkensä... Ja tuo kaunis vasikka tuolla
karsinassa oli Brandrosin. -- -- --

Joulumenojen seuraava osa, katsominen, että pantiin puuroa
joulutontulle luuvaan, oli uskottu Anders-vanhuksen, navettamiehen ja
Randin salaiseen huolenpitoon, -- selitti Jess paluumatkalla. "Me emme
saaneet koskaan selvää siitä salaisuudesta, me pojat, vaikka koetimme
vakoilla jos jollakin tavalla."

"Niin kukapa tuntee kaikkia elämän salaisia voimia", sanoi tuomari.

"Katsokaa tuonne"... Rein laski äkkiä kätensä Jessin olkapäälle, --
"tuota harmaata tuolla!... Näettekö, -- tuolla luuvan ovella... nyt
se liikkuu. -- Eikö näytä siltä kuin siellä kävellä tassuttelisi
pikkuinen ukko?... Näettekö, -- on kuin sinervä hohde ympäröisi sitä
lumisateessa... Katsokaa nyt", kuului innokkaasti... "nyt se hiipii
pois -- pimeään --"

"Niin, mutta mikä se oli?"... sanoi Jess hätkähtäen. "Se _oli_
todellakin jotakin!"

"Niin, kyllä se oli varmasti itse joulutonttu!" -- huudahti Barbara
vakuuttavasti.

"Oh, se ei ollut kerrassaan mitään!" sanoi Merete halveksivasti.

"Ei, se ei ollutkaan mitään -- tällä kerralla", -- virkkoi
Rein kuivasti. "Minua halutti vain tehdä pieni koe, -- tutkia
kaupunkilaisten verta."

"Saakeli vieköön", pääsi Jessiltä puolikiukkuisesti -- "luulenpa totta
tosiaan, että nuo vanhat renkitupajutut voivat hämmästyttää!"

"Siinä nyt näette, ettei se vaikuta yksin Randiin ja Andersiin", --
arveli Rein.

Naurettiin ja laskettiin leikkiä siitä, että oli nähty joulutonttu, ja
sitten pistäydyttiin tallissa, jossa Figaro ja Iso-Rusko tömistelivät
ja hirnuivat ilosta hinkalon ääressä päivällä suorittamansa kuuden
peninkulman juoksun jälkeen syvässä lumessa.

Ruokasalissa oli jo riisiryynipuuro juhlakatteisella pöydällä.

Asetuttiin istumaan jonkinverran valikoiden, -- niin istuttaisiin
"kahdenteenkymmenenteen päivään" asti.

Puuro syötiin haarakynttilöiden alla varovasti, sillä tiedettiin nyt
alotettavan joulun ruokavuori.

Hanhi, poronkyljykset ja makkarat kannettiin sisään... Rouva ja
Marianne leikkasivat viipaleihin. Omena-, luumu- ja sylttivadit
kiersivät pöytää.

Jess otti haltuunsa viinapullon, -- kulki ympäri ja kaatoi, -- joi
vanhan Henschienin terveydeksi... Jos hän oikein muisti, olivat he
kuutenatoista tai seitsemänätoista vuotena viettäneet joulua yhdessä. --

Ja tuossa istui Sankowitz ja joi Puolan maljan... "Liikuttava tila
siellä", -- sanoi hän päätään nyökyttäen. Ja nyt kuohui voimakas
kotitekoinen olut laseissa, ja tuomari joi joulun tulleeksi
täysinäisestä hopeahaarikasta, jonka kannessa oli Fredrik IV:nen
rintakuva ja joka muuten oli pöydässä ainoastaan koristuksena, mutta
tänä iltana kiersi se ympäri.

"Erinomaista olutta, äiti!" selitti Jess...

"1 -- aamusella hyvin maistaa,

"2 -- terveyden tämä vie,

"3 -- miehen houkkioksi saattaa,

"4 -- ojaan päättää päivän tien --"

luki hän juhlallisesti kirjoituksen haarikan kustakin juovasta. "Se on
vanha perintökalu... Isät ovat alkaneet aikaisin tirkistää haarikkaan,
ymmärrätkö, Gaarder."

"Niin", -- nauroi tuomari; -- "voidaan periä vaikka mitä muuta, mutta
ei kokemusta."

"Entä mitä toiveita meillä on joulutanssiaisista, vierailuista ja
muusta sellaisesta, Eufemia, -- Merete, -- Barbara, -- Alida?" kysyi
Jess. -- "Niin, sinähän olet kihloissa etkä siis ole huvitettu
siitä... Lankoni Groth, -- Nergaard!"... esitteli hän, -- "joka on
hylännyt opinnot uhrautuaksensa Mammonalle, -- hoitaa isänsä suurta
rautatehdasta."

Nuori vaaleaverinen herra, hienoine kauluksineen ja pitkine keltaisine
liiveineen vastasi esittelyyn nopealla päännyökkäyksellä, josta voi
huomata itsetietoisen ainoan pojan ja perillisen. Varmana ja kopeana
istui Alida jonkinverran huonotuulisen näköisenä hänen rinnallaan.

... "Ja täällä kotona, äiti!... Emmekö pidä joulutanssiaisia? -- Jos
nyt Christiane-neito ja me muut matkustajat jätämme yhteisen anomuksen
tuomarille! -- Mitä arvelette, isä? -- Tanssiaiset täällä Vangenilla
kolmantena joulupäivänä? -- Ajatella, että Sankowitz istuu pianon
ääressä!"...

"Mitä sanotte te siitä aikeesta, tytöt?" kysyi tuomari vilkkaasti...
"Minun asiani on avata viinikellari ja teidän tulee pitää huolta
lopusta."

Polttava puna nousi rouvan arvokkaille kasvoille; mutta hän tarttui
heti ohjaksiin:

"Viidentenä joulupäivänä", määräsi hän, -- "meidän täytyy saada vähän
hengähtämisaikaa. Huomenna kirkkoajan jälkeen lähtee nuori miesväkemme
hevosilla joulutervehdyksille paikkakunnalle ja kutsuu vieraita teelle
ja tanssimaan", määräsi hän.

"Totta totisesti on tämä mainio hanhi, joka on lentänyt tänne Ra-tädin
luota... Se ansaitsee ryypyn lisää, Jess!" huudahti tuomari ojentaen
lasinsa...

-- "Mikäli minä ymmärrän, olemme me nyt päässeet ruokalajien pääosan
loppuun ja voimme siirtyä torttuihin ja joulunamusiin", arveli hän,
käärien serviettinsä kokoon.

"Mutta siirron aikana sopii erinomaisesti pistäytyä toivottamassa
väelle iloista joulua"...

Ja tuomari seurueen saattamana meni kyökkiin.

Siellä istuivat talon miehiset ja naispalvelijat, yhdeksän luvultaan,
pitkän pöydän ympärillä, syöden puuroa ja lipeäkalaa. Olutkannuja ja
viinapullo oli myös vapaasti käytettävissä, ja kaksi vastasytytettyä
talikynttilää valaisi heikosti mahtavan suurta voikimpaletta. Pino
pehmeätä leipää ja juusto, tornin korkuinen, joka oli aiottu kestämään
koko pyhiksi, komeilivat vielä juhlallisesti koskemattomina. Uunissa
räiski ja rätisi -- välistä oikein paukahdellen -- kuusihalkotulennos,
ja uuninrakoon pistetty palava päre heitti synkkää tulipunaista
kajastusta pitkin kyökin seiniä asetetuille vastapuhdistetuille
kupari- ja messinkiastioille.

"Tuntuu kuin olisi muuttanut itse kirkkaaseen tunturiseinään
maanalaisten voimien luokse!" huudahti Rein.

"Tulkaa, neiti", -- huusi hän vallattomasti ja tarttui Mereten
käteen, -- "niin tanssitaan keijukaistanssi!"... Polkien jalkojaan
kuin hyppypolskassa veti hän Mereten perästään lattialle ja pyöritti
häntä sitten ympäri kuin pyörää kätensä alla. -- Kumaraselkäinen
ja suurikasvoinen Randi näpäytti lieden luona päreestä hiiltyneen
karstan ja katsoi epäluuloisesti mustaan apulaiseen, joka ilveili
yliluonnollisilla asioilla itse jouluaattoiltana.

"Sanon kuin noita, että minä mielelläni tahtoisin nuolla
auringonpaistetta", -- huudahti Rein, -- "kun vain siitä ei
menehtyisi", -- tuli sitten hiljempaa...

Simaa kaadettiin laseihin kaikille, ja tuomari joi väen kanssa, kunkin
kanssa erikseen sekä toivotti "iloista joulua!"...

Ja nyt täytyi heidän ruveta syömään! - Anders-vanhuksen piti olla
kyökkimestarina eikä unhottaa olutkannua ja viinapulloa. -- Eihän
joulu ollut useammin kuin kerran vuodessa! -- muistutti tuomari heitä
kaikkien seisoessa pöydän ympärillä tyytyväisen näköisinä, valmiina
ryhtymään ruokaan käsiksi heti kun juhlallinen tervehdys oli loppunut.

Ruokasalissa jatkettiin sitten siman ja oluen juontia, torttujen ja
josjonkinlaisten joulunamusten syöntiä.

Mieliala oli mainio. Tunnettiin oltavan kuin läheisempi piiri, jolla
oli yhteiset kutsu-, tanssiais-, rekiretki- ja luistelusuunnitelmat
sekä niiden välillä jouluhauskuus kodissa.

Illallisen päätyttyä siirryttiin arkihuoneeseen juomaan lämmintä
punssia.

Mutta kahtena päivänä oli ajettu kuusitoista peninkulmaa ja väsymys
vaati omansa.

Pehmeät untuvapatjat kutsuivat, ja raskaat silmäluomet odottivat
huomispäivän mukavaa myöhäistä heräämistä, jolloin päästäisiin
kahvitarjottimen, joulukakun ja räiskyvän tulennoksen ääreen...

       *       *       *       *       *

Kaikki nuoret herrat olivat olleet uutterasti liikkeellä, ajaneet
hevosella joulutervehdyksillä ja kutsuneet vieraita sekä joen tältä
että tuolta puolelta aina kruununvoutiin asti.

Matkan, portviinin ja madeiran vilkastuttamina istuivat he nyt
hämärässä tulennoksen ääressä arkihuoneessa talon naisten seurassa.

Uunista lähtevä milloin vaalea milloin tummanpunainen kajastus värisi
ja lipui ja pisti välistä esiin pitkän käärmeenkielen avonaisesta
uuninluukusta.

Se valaisi Alidan kyynärpäätä ja leukaa hänen istuessaan jakkaralla
ja tuijottaessaan tuleen sekä silloin tällöin vastatessaan vieressään
istuvalle Grothille.

Ja etempänä heilutteli Eufemia hiljaa korkeanilkkaista jalkaansa
keskustellen Gaarderin kanssa seudun säätyläisistä ja laskien pientä
leikkiä milloin mistäkin heistä ja mitaten heitä ylimielisellä
mittapuullaan.

Barbara keskusteli kauempana huoneessa Henschienin kanssa
tuttavallisesti kuiskaillen, ja sohvassa istuivat Jess ja Christiane
innokkaasti puhellen uusista kotiljonkivuoroista, joita he nyt
tulisivat käyttämään tanssiaisissa täällä. Sitä johtaisi luonnollisesti
hän Jessin kanssa.

Kvigstad istui pahantuulisena huoneen pimeimmässä osassa, tuijottaen
Alidaan ja tuskallisesti tarkaten hänen jokaista liikettään ja hänen
jokaista sulhaselleen lausumaansa sanaa.

Nergaard ärsytti Mereteä ja vitsaili hänen kanssaan. --

Ja Marianne istui Augustinusenin ja Schmidtin ympäröimänä, kerrotuttaen
heillä kokemuksistaan sinä päivänä ja jouluhuveissa.

Uunissa alkoi tummeta, ja Marianne meni uunin ääreen, laskeusi
polvilleen ja kohensi tulta ennenkuin pisti uusia halkoja uuniin,
jolloin tulennos taas leimahti tuleen ja rupesi valaisemaan...

Mutta nyt tuli Alidalle liian kuuma, niin että hän siirtyi kauemmaksi
huoneeseen.

Huoneessa oli syntynyt kuiskaava tuttavallinen hämymieliala ikäänkuin
siellä olisi ollut ainoastaan pareja.

"Tällainen hämäränvietto maalla joulunaikaan on hyvin hauskaa!"...
virkkoi Gaarder.

"On muuten yhtä ja toista ulkona pimeässä ja lumessa, joka painaa
valkoisia kasvoja sellaista 'hauskaa' ikkunalasia vasten ja katsoo
sisään", tokasi Rein äkkiä.

"Niin", myönsi Nergaard, -- "kulkea tassutteleehan kummituksia
ja kaikenlaisia muita aaveita lumessa ulkona näin joulupimeässä.
Kaupungissa tekevät niiden olemassa olosta lopun poliisit ja vartijat.
Ja piru itse on muuttanut Vardöhusiin, tiedätte kai; ihmiset eivät
tahdo enää uskoa siihen täällä alhaalla."

"Uskoa?" -- toisti Rein. -- "Usko on vakuutus siitä, jota ei näe,
sanotaanhan raamatussa niin... ilmahinen kappale!... sanoa uskovansa,
on utua, ja sanoa ei uskovansa on myös utua!... Juuri kun on saanut sen
kiinni, katoaa se kuin savu kädestä. -- Ja kuitenkin --!"

"Usko on kai kuitenkin jotakin muuta kuin sivistymätön pimeän pelko?
Siihen on -- tahi ainakin aavistetaan olevan -- järkisyyt", -- virkkoi
Nergaard.

"Niin, mutta selittäkää"... yllytti Rein; -- "on perheitä, jotka ovat
kylläkin sivistyneitä, mutta joissa yhtäkaikki pimeät onnettomuutta
ennustavat tarinat elävät.

"Ne voivat siirtyä miehestä mieheen ja naisesta naiseen. Kamala
rikos tahi jokin muu salainen seikka voi käärmeen lailla tunkeutua
tietoisuuteen kautta koko suvun Kaikki suvun jäsenet luulevat kai ei
uskovansa sitä, mutta kaikki he kuitenkin ehkä kantavat sitä kuin
kysymystä veressään: lyökö Nemesis minua vai eikö lyö?"

"Luku perinnöllisestä mielipuolisuudesta!" mutisi Gaarder
välinpitämättömästi.

"On kuin olisi jotakin tapahtunut esi-isien valtakunnassa", jatkoi Rein
kokonaan syventyneenä aineeseensa, -- "himo on joutunut harhateille,
-- aikaansaanut yhden tapauksen. Pyhän rajalain poikki, jonka mukaan
luonto rakentaa, on menty, ja väärien johtopäätösten hiljaisen virran
sulku on murtunut jossakin taka-ajan pimeässä."

"Jumaliste -- sehän on samaa kuin olla perkeleen vallassa!" virkkoi
Nergaard.

"Ja sitten rangaistaan se, tahi jos tahdotte mieluumin, punnitaan
se", sanoi Rein innokkaasti. -- "Synnin psykologia se on maailman
mysteriaa... Jossakin polvessa, seitsemännessä, kuten tavallisesti
sanotaan, näyttäytyy laki epäsikiönä, ruumiillisena tai henkisenä.
Henkilö syntyy karvapilkkuisena, jotka pilkut ovat ikäänkuin
eläinolemuksen jätteitä. Toinen taas 'haamun kynnet vielä selässä,
ikäänkuin otteen jäleltä.' -- Kolmas arkana ja henkien näkijänä eikä
voi sietää nähdä verta..."

"Lopuksi syntyy puhtaasti lääkeopillinen kysymys", ratkaisi Gaarder. --
"Sekottuneena vereen sukupolvesta sukupolveen..."

"Ja pitäisi se voida karkoittaa taas, arvelette? -- jossakin
houruinhoitolassa, jossa hengen voimistelua harjoitetaan
järkiperäisesti? -- Hm! on kyllä perusseikkoja, jotka -- -- --"

Syntyi kaamea hiljaisuus.

"Onpa miltei inhottavaa"... kuiskasi Eufemia Gaarderille. "Alanpa
vähitellen epäillä, että hän itse on sekä karvainen että kynsinen."

"Huh-huh, kukahan hänetkin saa!" -- huudahti Barbara pudistaen päätään
Henschienille.

"Saakeli tietäköön, kuinka isä on tullut hankkineeksi mokoman mystikon
apulaisekseen!" kuiskasi Jess Christianen korvaan. -- "Muuten oli hän
hauska ja taitava seurustelija vierailulla tänään, puhui ja johti
keskustelua."

"Ehdotan, että sytytämme kynttilät", -- sanoi Alida, -- "täällä on
tullut vallan kammottavaa." -- -- --

-- "Miksi tuijotatte hiillokseen, Merete-neito?" kysyi Rein hillitysti.
-- "Teenkö minä maailman pimeäksi ja syväksi kuiluksi teille?"...

Rein seisoi mietteisiinsä vaipuneena, ja tulennoksen kajastus sattui
hänen voimakkaalle kädelleen.

... "Kamotanko minä teitä?" -- sanoi hän äkkiä ja kääntyi jyrkästi
häntä kohden.

Vastauksen sijasta silitti Merete hellästi hänen karvaista kättään.

Hänen täytyi tehdä se; -- hän ei voinut olla sitä tekemättä -- ja
sitten hiipi hän huoneesta. --

       *       *       *       *       *

Tehtiin suuria valmistuksia tanssiaisten varalta.

Kyökissä hallitsi ja vallitsi Teian-muori, paikkakunnan taitava
keittäjätär, joka oli ollut taloudenhoitajattarena suuremmissa
taloissa, ja oli sitten naitu erääseen Teian-taloon. Kaikenlaiset
hienot ruokalajit ja hyytelöt alkoivat täyttää ruokasalin ja
ruokakonttorin hyllyt.

Ja sitten oli lähetetty hevosella hakemaan neiti Lindiä, joka oli
seudun ja koko piirikunnan taitavin hiustenhoitaja. Kun hän koetteeksi
kiersi kiharoita sormiensa ympäri ja suunnitteli tukkalaitetta, olivat
hänen silmänsä ja otteensa verrattomat. Hän oli parempaa väkeä, -- sai
seurustella useimmissa taloissa ja tunsi heidän salaisimmatkin asiansa
-- ja oli äänetön kuin hauta! Kun apulainen Kraft oli lähettänyt
purkukirjeen Olivia Seierstedlille, vapisi hänen kätensä niin, että
hänen täytyi alkaa kolmasti alusta. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, ja
samana iltana tanssiaisissa sai Olivia kirjeen.

Oli itsestään selvää, että hän tulisi tuomarille. Mutta työtä kun
hänellä oli yllin kyllin -- hän sai sanoja seudun kaikilta kulmilta, --
ei hänellä ollut aikaa jälellä muuta kuin ne pari tuntia, jotka olivat
kello kuuden illalla ja tanssiaisten alkamisen välillä. Aamulla, --
juuri viidentenä joulupäivänä, -- oli laitettava kuntoon koko pappilan
nuori väki ja sitten jouduttava kahden peninkulman päähän kruununvoudin
Kajan ja Lettan luo.

Se oli pettymys laskuissa, sillä nyt täytyi heidän hiuslaitteen takia
istuallaan nukkua tuolilla koko yö Muttta eihän se ollut niin kovin
vaarallista pari yötä ennen tanssiaisia!...

Piano oli siirretty saliin. Kynttilöitä oli pantu kattokruunuun,
jalustoihin ja lampetteihin korkeiden peilien sivulla. Vanhat
perhevalokuvat valkoisine tekotukkineen hämärsivät seinillä. Leveistä
lankuista tehty lattia oli valkoiseksi pesty ja luistavaksi tanssittu
monena jouluna, ja hienot kotikutoiset uutimet koristivat ikkunoita. --
Viidennen joulupäivän iltana ajoi portista ajoneuvoja toinen toisensa
perästä, leveitä ja kapeita rekiä väkeä täynnä, ja vieraat katosivat
pukuhuoneisiin, herrat alakerrokseen ja naiset yläkerrokseen.

Tuossa päästeli myös itse Bie-neiti jalkojaan jalkapussista.

Täytyihän hänenkin saada huvitella joulun aikana, oli Ra-täti arvellut.
Sitä paitsi oli hänellä salaisena tehtävänä katsoa ja pitää silmällä
mitä tanssiaisissa tapahtui antamatta minkään jäädä huomaamatta.
Lyhyesti sanoen, hänen tuli tehdä katsaus koko seutuun, ja sitten
riittäisi keskusteluainetta Rafosilla pitkiksi ajoiksi.

Siinä kirjelipussa, jonka hän toi Mariannelle, antoi Ra-täti muutamia
pieniä neuvoja: Jessin tulisi tietysti johtaa poloneesi Christiane
Gjedden kanssa, ja isän ei tulisi unhottaa parilla sanalla mainita
överstistä illallispöydässä... Katsottakoon, että Bie-neiti saa
pikkuisen pyörähtää Augustinusenin tahi Schmidtin kanssa, muuten
nukahtaa hän, Jumala paratkoon, myöhemmin yöllä!... "Sinusta itsestäsi,
lapsi, en nykyisin tiedä, miten laitasi on, -- Bie saa sitten kertoa
minulle mistäpäin tuuli käy"... -- -- Vanhempi väki oli mennyt saliin
ja istui nyt pitkin seinävierustoja teekuppeineen. Nuoremmat tuon
tuostakin, yksi tai useampia kerrallaan, tulivat sisään ja kulkivat
salin läpi tuntien kuin juoksevansa kujanjuoksua. Syntyi kuin muuri
kummallekin puolelle, naisia ja herroja, -- valoisa ja ilmava, ja pimeä.

Ensi hetket kuluivat katsasteluun ja tarkasteluun.

Näkyi heti että neiti Lind oli ollut kaikkialla, -- oikeita
taideteoksia nuo tukkalaitteet!... Inger-kyökkipiika oli alituisesti
raivaamassa itselleen tietä teetarjottimineen, ja hänen vanavedessään
seurasivat Barbara ja Merete vehnäleipineen ja kaikenlaisine
joululeivoksineen.

... "Tuo tuolla, -- jolla on ohut tukka?" Thea Grönbeck nykäsi
kiihkeästi Mariannea, -- "sehän on kai kandidaatti Nergaard, jolla
pitäisi olla niin erinomainen pää. -- Hän näyttää todellakin
sellaiselta, -- pelkästä ajattelemisesta menettävät ne tukkansa... Oo,
kunpa vain tietäisi edeltäpäin, mitä hän sanoisi, _jos_ hän" -- sanoa
töksäytti hän -- -- --

... "Ja tuo pieni ruskeaverinen tuolla?" kysyi hän taas häneltä
hetkisen kuluttua, -- "hän on siis Gaarder? -- medisiinari. -- Kysyn
sentähden, etten erehtyisi henkilöstä"... virkkoi hän hämillään. Hän
oli menehtymäisillään tanssiaiskuumeesta.

"Mutta hän on miltei komea mies, Eufemia, tuo teidän apulaisenne,
en ole häntä ennen nähnyt", sanoi Johanne Sommerfeldt, seisottuaan
hetkisen vaipuneena katsomaan Reiniä.

"Niin näköjään kyllä ja etenkin kun hän on hyvästi puettuna",
vastasi Eufemia. "Mutta pidä varasi, hän voi päästää suustaan aivan
häikäilemättömiä sanoja, niin että koko talo melkein pelkää häntä...
Vai kuinka, Marianne?"

"Kenenkään seurassa en tunne itseäni niin turvalliseksi!" -- Merete
seisoi itsekseen miettien ja hymyillen tarjotessaan kakkuja vieraille.

"Hän kuuluu olevan niin omituinen", jatkoi Johanne, -- "sellainen
kiertelijä ja kulkuri, sanotaan... Ehkäpä hänelle on sattunut
rakkaussuruja?"...

Merete katsahti äkkiä ympärilleen...

Hän jäi seisomaan tarjotin kädessä hajamielisesti tuijottaen.

Hän tunsi pahoinvointia koko ruumiissaan, -- oli kuin seinä olisi
luhistunut ja salissa tuli niin kiillotonta. --

Hän heräsi vasta sitten kun Marianne rupesi katsomaan häneen. Sisaren
pienet silmät näyttivät tutkivan häntä...

... Ja tuossa seisoi Cristiane Gjedde hoikkana ja pitkänä, puolta
päätä muita ylempänä, sinisissä, ja veti itsetietoisesti kuin
pääkaupunkilaisdaami konsanaan pitkiä silkkihansikkaita kyynärpäiden
yläpuolelle, varustautuen siihen hetkeen, kun hän talon pojan kanssa
alkaisi tanssiaiset.

Nyt avattiin piano, jonkinmoisella jäykkyydellä tanssittiin poloneesi,
sillä tanssiaiskuume jäykisti verta, -- kunnes Sankowitz rupesi
soittamaan tulista valssia, jolloin pari toisensa jälkeen läksi
pyörimään lattialle. Hetkisen kuluttua oli lattia kuin lainehtiva
kehä paikkakunnan jouluvierasten tanssiessa velvollisuustanssia eri
perheiden naisten kanssa.

Rouva teki yleiskatsauksen tanssiviin. Hän oli kehottanut Kvigstadia
ja Schmidtiä ja Augustinusenia viemään tanssiin kaikki ne naiset,
jotka jäivät istumaan. Mutta Rein! -- näytti kuuluvan hänen moniin
häikäilemättömyyksiinsä, ettei hän kertaakaan suvainnut tanssia,
vaikka varmasti osasi. Hän näytti kuitenkin tekevän edes jotakin
hyötyä siirtymällä milloin minkin vanhemman naisen viereen... Hm, --
rouva muisti kyllä häneltä saamansa imartelun: -- "Vanhat vain minua
oikeastaan huvittavat", sanoi hän, -- "he _ovat_ eläneet ja he _voivat_
antaa oikeat tiedot!" --

Tuomari näkyi tuon tuostakin käyvän pianon luona; pian soitti hän
itsekin muutaman vanhan tanssinpätkän, joka antoi vauhtia salissa.

Sitten seisoi hän vähän aikaa katselemassa...

Kvigstad herätti ihan ihmettelyä tänä iltana, -- tanssi
aivan erinomaisesti -- oli kai harjautunut kaikissa niissä
talonpoikaishäissä, joissa oli käynyt. Hän ei myöskään näyttänyt
haikailevan käydä pyytämässä tanssiin... Kuten esimerkiksi nyt juuri
tuon kauniin Valeria Bornemannin, joka oli majurissa vieraissa, -- vei
häntä lattiaa pitkin ja pyöritteli kuin mikähän!... Nyt kierteli hän
taas selvästi Alidan ympärillä, joka johti tyrolilaisvalssia Grothin
kanssa. Tuossa miehessä oli muuten jotakin ihmeteltävän rajua, --
ikään kuin hän olisi juonut... Mutta katso vain, kuinka tottuneen
kohteliaasti hän saattoi naisensa paikoilleen... Se oli kyllä jotenkin
liikanaista se, kun hän oli vain talon konttoristi, mutta kun se
suoritettiin niin saakelin sirosti! -- --

Siinä pyöri ja aaltoili tanssissa naisten päitä tukka tornitettuna ja
korkeilla niskakammoilla tuettuna korkealle päälaelle.

Tanssiaiset oli nyt niin sanoaksemme tanssittu vauhtiin. Kasvoihin oli
tullut eloa ja väriä... Sydämet löivät ja haavekuvien verho liiteli
silmäin edessä. --

Seinustalla puheltiin vilkkaasti tanssin seuratessa toistaan.

Mutta nyt tulivat Marianne ja Alida hiljaa ilmoittamaan äidille, että
pöytä oli katettu.

Ja nuorten mieliharmiksi, mutta vanhempien sitä suuremmaksi iloksi
keskeytettiin tanssi ja mentiin illallispöytään --.

Se oli kuin jännittävän romaanin ensimäinen osa, jonka jatkoa
odotettiin. --

-- Ruokasalin uhkean hyvin varustetussa hevosenkengänmuotoisessa
pöydässä oli meno vilkasta.

Puheita pidettiin ja maljoja juotiin mielialan yhä kohotessa ja
tavanmukaisia seuralauluja laulettiin.

Inger-kyökkärin ja parin muun kantaessa kyökistä ruokia
tarjottimellisen toisensa perästä tarjoilivat talon naiset pöydässä,
tarjosivat ja leikkiä laskien tyrkyttivät, suosittelivat kapteeni
Buchwaldille, joka oli oikea herkkusuu, maukkaimpia paloja, valitsivat
palasia rovasti-vanhukselle, kilistelivät lasia ja joivat milloin
kenenkin kanssa

    "Menee joulu,
    niin tulee sitten
    vanha touhu!"

kaikuessa ympärillä -- --.

Kun Marianne tuli hetkiseksi istumaan paikalleen lisäpöydässä, sanoi
hän leikillisesti Reinille:

"Tiedättekö, että te olette tehnyt valloituksia tänä iltana? -- Rouva
Paus ja majurin rouva ovat aivan ihastuneet teihin... onnittelevat
äitiä meidän herttaisesta uudesta apulaisestamme... Ajattelen", -- tuli
sitten hiljaa, -- "mikä monipuolinen sielu te olettekaan, -- juuri
sellainen, joka voi panna ihmisten päät pyörälle. -- -- Tunnustan
ajatelleeni teitä suuresti"...

"Mutta teidän mielestänne ankkuri painuu aina mutaan", laski Rein
leikkiä.

"Ankeriashan kai siellä liikkuu?" vastasi Marianne samalla mitalla, --
"ankerias, jota ei koskaan saa kynsiinsä... Tänä iltana on teidän myös
onnistunut kiemurrella vapaaksi tanssista, vaikka varmasti olette sekä
harjaantunut että tottunut kavaljeeri."

"Mistä sen tiedätte, neiti?"

"Oo, tarvitsee vain nähdä teidän kulkevan lattian poikki ja asettuvan
istumaan keskustelemaan jonkin kanssa, tietääkseen sen. -- -- No, nyt
saitte kai minut taas kiinni tyhmyydestä. Luulette kai minun istuvan
tässä kehottamassa teitä tanssimaan velvollisuustanssin talon tyttärien
kanssa?" sanoi Marianne nauraen... "Oo, te olette vaarallinen! -- ette
ole koskaan siellä missä teidän luulisi olevan" --

"Sanonpa teille, Marianne-neito", -- vastasi Rein nauraen, -- "että
meistä pistää näkyviin kaksi eri eläinlajia. -- Teissä on kissa,
minussa taas koira, -- ja silloinhan voi käsittää." -- Hän teki
omituisen liikkeen.

"Sangen kohteliasta!"

"Mutta käynee kai laatuun asua saman katon alla", -- sanoi Rein
ystävällisesti kohottaen lasiansa, -- "antamalla tunnustuksensa
toistensa erilaisille luonteille -- vaikkakin välistä hiukan sähähtäen."

"Kuten Ajax ja Miss, tarkoitatte kai?" Pila tuntui hiukan
jäykältä. Marianne nyökäytti päätään ja läksi ottamaan huostaansa
viilihyytelö-astian, joka saattoi Ingerin neuvottomaksi.

Juotiin ja laulettiin, siirreltiin ja käänneltiin tuoleja puoliksi
ulospäin pöydästä keskusteltaessa ja poistuttiin paikoiltaan juomaan
toistensa maljoja...

Eufemia antoi nyt jälkiruoan aikana pitää itselleen kokonaisen kolmen
kavaljeerin seuraa, joista tahtoi olla hiukan vastusta, kun hänen
välistä täytyi käydä hoitamassa talousvelvollisuuksiaan.

Ja tuossa istui Barbara pöytään... Hänen täytyi nyt saada hänenkin
vähän herkuista toisten alkaessa nousta pöydästä ja vetäytyessä syrjään.

"Teidän täytyy myös ottaa vähän tätä hanhea Valkosessa kastikkeessa,
Henschien, -- sen hyvyydestä menen takuuseen", sanoi hän ja varusti
emäntämäisesti Henschienin lautasen ruoalla. -- "Voimme istua täällä
rauhassa ja syödä hetkisen; olen totta totisesti yhtä iloinen, jos pari
tanssia tanssitaankin sillä aikaa --"

Hän veti tuolin lähemmäksi pöytää niiden tieltä, jotka poistuivat
ruokasalista, ja heillä oli sangen hauskaa...

Majuri ja kapteeni Buchwald istuivat vielä jälellä pöydän toisessa
päässä tuolit vastakkain ja väittelivät Haxthausenin petoksesta vuonna
1814.

Merete oli liikkunut koko illan hajamielisenä; hän ei ollut saanut
mielestään Johanne Sommerfeldtin lausetta: Ehkäpä hänelle on sattunut
rakkaussuruja?...

Hän muisti kaikki, mitä Rein oli sanonut: "Koskaan ei hänellä ole ollut
ketään puhekumppania eikä hän koskaan sellaista saisikaan!"...

Ja paljon -- paljon muutakin merkillistä johtui hänen mieleensä nyt...

Aina oli hänen ilmeensä puoliksi surullinen.

-- Ja tuossa hän äkkiä näkyi seisovan käytävässä ikäänkuin häntä
odottamassa, -- ja katsoi niin merkillisesti häneen!

Sydän löi ja tykytti äkkiä niin huimaavasti...

Hyvä Jumala, jospa kuitenkin olisin...

Rein tarttui hänen molempiin käsiinsä ja piti häntä loitolla edessään --

"Olette niin ihastuttava tänä iltana, Merete, -- niin kummallisesti
ajatuksissanne... Olen pitänyt silmällä teitä koko ajan...

"Janoavalle sielulle on jotakin saada _maistella_ elämästä!" kuului
sitten alakuloisesti. -- "Sitä kuvittelee mielessään... Kuvittelee
mielessään... Uneksivathan ihmiset...

"Tahdotteko laskea pienen valkoisen kätenne hetkeksi otsalleni,
Merete-neito", -- huudahti hän äkkiä intohimoisesti heidän seisoessaan
siinä puolipimeässä, -- "niin tunnen sen koko ikäni!... Teidän yhdessä
pikkukengässänne on enemmän onnea kuin --. Ja minä olen niin köyhä, --
niin köyhä" -- --

Kun majuri ja kapteeni tulivat nyt äänekkäästi jutellen käytävään,
keskeytti hän:

"Niin, nyt täytyy prinsessan mennä taas omaan valtakuntaansa!"...

-- -- Salissa astui nyt tuomari otsa hiukan punaisena kevyin askelin
lattian poikki.

"Meidän täytyy saada nyt menuetti, Sankowitz!" sanoi hän innokkaasti.

"Menuetti! Menuetti!" huusi hän. "Minä johdan sen. Ja nyt täytyy minun
lainata Alidaa, Groth, -- hän osaa..."

Ja pianosta kaikui tunnelmarikas menuetti Sankowitzin sormien alta.

Järjestyttiin parittain.

Ja juhlallisesti liikuttiin soiton jälkeen vastakkain, kohottautuen
ja laskeutuen kimmoisin, valituin askelin, kumarrellen ja niiaillen
hameita levitellen, liidellen tanssin tahdissa kuvitteluiden maailmaan.

Ylinnä aaltoilevissa riveissä seisoi tuomari korkeine valkoisine
kaulaliinoineen ja liiveihin kiinnitettyine säihkyvine neuloineen,
ja Alida ja Mariannen hento hyvinmuodostunut vartalo sinisessä
ja punaisessa silkkipuvussa mustine riippuvine reunuksineen a la
grec, puhvihihoineen ja vyönsolki korkealla rinnan alla. Sulavasti
oli hame ryhmittynyt laskoksiin niin että jalat korkeakantaisine,
teräväkärkisine ristinauhakenkineen jäivät näkyviin.

Rouva, ruustinna ja majurinrouva näkivät nuoruutensa muistorikasten
silkki- ja juhlapukujensa aaltoilevan tämän uuden suvun joukossa,
jonka sydämet sykkivät samalla tavalla, jos kohta kieli kuului hiukan
toisellaiselta.

Talon nuoremmat tyttäret, -- kuten nuoriso yleensä -- liikkui kevyissä
vaaleissa musliineissaan...

-- Merete kulki kuin juhlallisessa unessa --. Tuntui kuin soitto olisi
tulkinnut hänen tämäniltaiset kokemuksensa, -- laulanut ne julki...

Hän tunsi Reinin katseen olevan kiintyneenä häneen polttavana,
kiehtovana...

Oviaukon ja pelipöytien päällä leijailevan tupakansavun väliltä näkyi
rovastin ja majurin ja vanhan asianajaja Poppen ja kruununvoudin
enemmän tahi vähemmän kaljut, harmaat ja valkoiset päät. He olivat
heittäneet kortit kädestään, kun kuulivat Sankowitzin rupeavan
soittamaan menuettia, ja vanhat muistot johtuivat heidän mieleensä.

Ja nyt kun menuetti loppui, alotti hän huiman galoppaadin.

Ja silloin täytyi rovastin, majurin, asianajajan, kruununvoudin ja
kaikkien muidenkin päästä mukaan. He veivät tanssiin talonemännän,
ruustinnan, majurinrouvan, kruununvoudinrouvan ja muita rouvia.

Sitten seurasi fandango, katrilli, Böhmin valssi käsientaputuksineen,
anglaise, warsovienne ja "Kehraus". --

Ja päästyään alkuun pysyivät vanhat innokkaasti lattialla samalla kun
emännän punasta sokeriviiniä ja tuomarin paljon kehuttua verratonta
punssia ahkerasti tarjoiltiin ympäri. -- --

-- Myöhemmin yöllä istuivat sitten nuoret kaksittain, jotka olivat
löytäneet toisensa, kotiljongissa ympäri salia, vuorojen moninaisesti
vaihdellen viedessä heitä lattialle ja taas yhä uudestaan yhteen.

Tällöin johtivat Jess ja Christiane Gjedde uusine pääkaupungin
tanssiaisista tuomine keksintöineen!

Siinä loisti Eufemia keskellä lattiaa kukkaisvuorossa paksu lyhyt
silmälasipäinen Gaarder ja pitkä, ohuttukkainen Nergaard edessään,
-- antoi kuningattarenomaisella kasvojenilmeellä edellisen saada
sormuksen, toisen -- kukan, kun sitä vastoin Fossumin Paussin kadetti
sai tyytyä nenäliinaan. Hän näki toisessa tulevan professorin ja
toisessa korkeimman tuomioistuimen jäsenen tahi mahdollisesti jopa
valtioneuvoksen.

Siinä kumartelivat naiset herroille tässä ylösalaisin käännetyssä
maailmassa.

Ja Marianne Grothille... Hän jäi tanssin loputtua istumaan hänen
viereensä, Alidan ollessa muissa hommissa, ja syventyi innolla
keskustelemaan aiotuista uusista töistä tehtaalla ja Grothin muista
tulevaisuussuunnitelmista.

-- Pianon ääressä istui Sankowitz vielä nyt aamupuolella yötä väsymättä
soittaen, silloin tällöin vilkastuttaen unen kaltaista tilaansa
koneenomaisesti tarttumalla alituisesti täysinäiseen lasiin. Hän heräsi
vain joka kerran kun uusi vuoro taputettiin ja huudettiin valssia tai
sottista.

Ja salin alanurkassa nieli Bie-neiti haukotuksen toisensa perästä,
painui nyykälleen, mutta oikaisihe taas yhä uudestaan. Mariannen
toimesta oli hän saanut kolme neljä kertaa pyörähtää kotiljongissa,
ja nyt oli hänellä hyvä omatunto senkin tähden, että oli saanut
tyhjennetyksi neiti Mögeltönderin tiedot...

Hän oikaisihe reippaasti ja vilkastuneena, kun tuoksuava kahvitarjotin
purjehti ovesta sisään joulukakkutarjotin perästä, -- ja sitten vielä
toinen tarjotin seurueineen salin toiselle seinämälle.

Se oli viimeinen leimahdus!

Ja sitten kun kahvi oli juotu, sekä ensimäinen että toinen kuppi, astui
rouva Paus, -- heillä oli pisin matka, -- lattian poikki Kajan ja
Lettan luokse ja ilmoitti heille, että nyt täytyy lopettaa; kello oli
puoli kuusi, eivätkä he joutuisi kotiin Fossumille ennen kello yhdeksää.

Siihen vastattiin vain äänettömän ja rukoilevan näköisinä tanssiin
vilkuen, joka vielä oli täydessä menossa Sankowitzin hillittömien,
vaikkakin jonkin verran laimentuneiden sävelten tahdissa.

Mutta nyt puuttui ruustinna asiaan ja meni tanssin johtajien luokse...
Jessin täytyi taputtaa käsiään ja lopettaa kotiljongi...

"Eikö totta, neiti Gjedde, kaupungissa ette kai ole tottunut
lopettamaan tanssiaisia tähän aikaan vuorokaudesta?" -- sanoi hän
leikillisesti.

Kuu heitti heikkoa valoaan lumeen ulkona, ja reet ajoivat kilisevin
kulkusin rappusten eteen toinen toisensa perästä kyytimiesten
vilkkaasti huudellessa varotushuutoja. He olivat saaneet hekin
renkituvassa runsaasti joulukestitystä ja lopuksi aamutuikun matkalle.

Huoneet olivat täynnä matkapukuisia ihmisiä ja ovet olivat auki.

Herrojen odottaessa naistensa pukeutumista täytyi heidän tietysti
pistäytyä vielä kerran ruokasalissa ottamassa pieni matkaryyppy ja
tarinoimassa vähän ja purkamassa viimeiset sydämellä olevat asiat.

Kalpeana ja hiukan horjuen ja ääni käheänä seisoi joukossa Kvigstad
sinkautellen ympärilleen sukkelia ja jonkinverran loukkaaviakin
huomautuksia...

"Nyt sitä on juotu omattunnot lepoon ainakin kolmeksi vuorokaudeksi",
-- sanoi hän häpeämättömän tuttavallisesti asianajaja Poppelle, -- "ja
voidaan nukkua rauhassa kuulematta noita kirottuja ääniä seinästä, --
tai mitä arvelette, asianajaja?"

... Kun Kaja Paus pisti päänsä ovesta ja nyökäytti sitä rakastetulleen
Oppegaardin pienelle pihtipolviselle sahanhoitajalle, teki Kvigstad
äänekkäästi myrkyllisen huomautuksen.

Äkkiä huomasi hän Alidan katsovan totisesti häneen.

Kvigstad laski juuri täytetyn lasinsa päättävästi pöydälle...

"Ei, ei, -- en juo enää... antakaa anteeksi... anteeksi Alida-neito! --
Mutta kun on koko yön ollut poljettuna ja ylitanssittuna"... sammalsi
hän. --

-- -- Alkoi jo koittaa harmaa päivä, kun viimeiset kulkuset soivat ulos
portista.

       *       *       *       *       *

Joulua oli vietetty ja vietettiin yhä edelleen, niin ettei Gaarder
enää voinut seurata aikaa. Hänen täytyi laskea aikaa päivällisten ja
tanssiaisten mukaan, sanoi hän, ja hän unohti kokonaan vetää kellonsa,
kun tuli kotiin tavallisesti vasta myöhään aamulla.

Vierasvaraisuuden ovet oli avattu, ja hän oli nyt maistanut sen
runsautta miltei paikkakunnan joka perheessä; -- päivällisiä
voitettuine urhoineen, jotka lauloivat ja puhuivat viimeiseen
hengenvetoonsa asti. Ja sattuipa Jessin milloin millekin
pääkaupunkilaisystävälle, etteivät he muistaneet, kuinka olivat tulleet
siitäkin päivällistilaisuudesta ennenkun heräsivät reessä jäällä
tähtien kimallukseen tahi Vangenin vierassängyssä.

Loppiainen oli mennyt miltei hiipimällä heidän ohitsensa.
Kahdentenakymmenentenä päivänä loppui joulu, ja silloin oli lähdettävä
matkalle.

Kun oli vain muutamia päiviä jälellä, ei enää voitu lykätä paljon
puhuttua vierailua Ra-tädin luokse.

Aamulla oli Jess tullut sisään vanha krinuliinihame yllä, jonka hän
oli löytänyt eräästä ullakon kaapista. Hän ehdotti, että mentäisiin
Ra-tädin luokse joulupukkeina.

Ja sana lähetettiin kirjallisen ilmoituksen seuraamana, että
korkeanylhäinen herrasväki aikoi tulla osottamaan hänelle
kohteliaisuuttaan iltapäivällä.

Syntyi aikamoinen etsintä ja laatikoiden, kaappien, arkkujen ja
kapsäkkien kaiveleminen ullakolla, jotta saataisiin käsiin tarvittavia
vanhoja vaatteita ja pukuja.

Oli siinä puuhaa, mutta hyvin se myös onnistui. Päivemmällä
kuleksittiin ympäri sangen erilaisissa puvuissa. -- Groth punasessa
tanskalaisen ratsuväkiöverstin univormussa pitkävartisine saappaineen
ja sapelineen, päässä tekotukka, jossa niskapuolella oli rusetti;
Nergaard polvihousuissa ja solkikengissä, röyhys ja sortuuki à la
Robespierre vallankumouksen ajoilta; Gaarder taas oli kuuluisana
ryövärinä Rinaldo Rinaldinina, isopartaisena, kauhtana yllä ja päässä
leveälierinen hattu.

Henschien ja Schmidt esittivät vanhaa ja uutta vuotta, -- edellinen oli
kokonaan harmaan sammal- ja naavaparran peitossa, toisen kasvoilla taas
oli nuorekas, punertava naamio pitkine uteliaine nokkineen.

Jess taas oli olevinaan paikkakunnan hyvinvoipa "kerjäläisvouti" yllä
vanha kiiltonappinen laahusnuttu, kädessä pitkä virkamiehensauva ja
niskassa kankea hattu. Ja Rein oli nokikolarina, kokonaan mustissaan,
tikapuut, vasta ja suti olalla.

Naisten päässä oli enemmän tahi vähemmän puuteroidut korkeat tekotukat,
yllä isoäidin aikuiset suippoliivit ja pönkkähame, toisilla taas oli
adrienit ja suuret lannetyynyt.

Kvigstad ei ollut kotona viidentenä joulupäivänä olleiden tanssiaisten
jälkeen. Tiedettiin hänen taas lähteneen ryyppyretkille paikkakunnalle.

Vähän jälkeen päivällisen läksi seurue liikkeelle, -- Groth kyyditen
Mariannea mustan oriinsa reessä... Grothin ollessa ohjaksissa oli
Marianne levollinen. Varjelkoon, että hän olisi antanut kenenkään
kaupunkilaisherran olla ohjaksissa...

Alida oli päättänyt jäädä kotiin soittelemaan isän kanssa. Nyt kun
Sankowitz oli lähtenyt, oli musiikkia isän mielestä liian vähän
joulujuhlallisuuksien aikana.

Sankowitz oli sanonut, että aika Vangenilla oli kadonnut kuin "selig
Traum". Hän poistui talosta täydellisesti puettuna niihin vaatteisiin,
joita tuomari ja Jess olivat hänelle antaneet. Ja viimeisenä aamuna oli
hän makuuhuoneessa saanut tuomarilta, kuten tavallisesti, rahasumman,
jonka suuruutta ei koskaan tiedetty.

Jess ja Christiane ajoivat isossa reessä, ja Gaarder ja Eufemia
seuraavassa, jota vastoin muu seurue, kuusi luvultaan, oli sijoittunut
suureen neli-istuimiseen rekeen... Rein näytti notkealta ja iloiselta
nokikolarilta lumisella tiellä...

Sitten piti olla tilaa vielä tikapuille ja vastalle; -- ja ainoastaan
Merete-neito, joka oli vähintäin puolta kapeampi kuin Barbara
lannetyynyineen, -- voi mahtua hänen viereensä, väitti Rein.

-- Alida seisoi mietteissään etehisen ikkunassa yläkerrassa silmäillen
rekiretkeläisten jälkeen. Hänen kasvonsa saivat yhä ankaramman ilmeen.

Hän seisoi paikallaan vielä koneenomaisesti hengittäen jäätyneeseen
ikkunalasiin, vaikka reet jo kauan sitten olivat kadonneet näkyvistä.

-- Tuomari oli käyttänyt iltapäivän hiljaisuutta ja vierasten
poissaoloa hyväkseen ryhtyäkseen vähän arkipäivätouhuihinsa. Hän
liikkui hyräillen oljenkorsi suussa, pistäysi tallissa ja navetassa,
halko- ja vaunuvajassa ja ryhtyi syviin neuvotteluihin Lars-rengin
kanssa hakattujen tukkien ajamisesta metsästä Oppegaardin sahalle. Oli
paras käyttää hyväkseen hyvää keliä heti kun kahdeskymmenes päivä ja
joulu olivat ohitse.

Arkihuoneessa oli rouva istuutunut nojatuoliin eräs Walter Scottin
romaaneista avonaisena edessään pöydällä ja kynttilä sen vieressä. Hän
käänsi tavantakaa lehteä sukkapuikolla, lukien ja ommellen, ja Alida
soitti pimeässä pianoa.

Nyt kuului tuomari tulevan etehisessä, ja Alida sytytti pianon
kynttilät.

"Huh -- huu, -- Alida!" Hän hieroi käsistään kylmän. -- "Tuntuupa
suloiselta tällainen rauhallinen iltapäivä... Sinä soitit Oberonia!...
Kuulee yksinkertaisen torven äänen kappaleen uudessa asussakin... Monet
vanhat kauniit sävelmät on varmaankin alkuaan sävelletty torvelle, --
puhallettavaksi metsästysretkellä tahi linnanmuureilta... Meillä ei ole
iloista torvea, vaan syvä, raskas paimentorvi perussävelenä... Eiköhän
oteta vähän Oberonista nyt --"

Ja moni nuottilehti käännettiin illan kuluessa. Tuomari laski kädestään
viulun ainoastaan teenjuontiajaksi.

Alida lakkasi äkkiä soittamasta ja hätkähti.

"Kvigstad tahtoo puhua tuomarin kanssa", ilmoitettiin ovelta.

"Kvigstad!" -- huudahti tuomari ja huokasi muutamia kertoja... "Huh,
huh, -- nyt menen ulos sanomaan sille miehelle kaiken sen, minkä hän
tietää paremmin kuin minä."

Alida oli nopeasti noussut pianon äärestä ja seisoi tuoliin nojaten
levottomasti kuunnellen isän ollessa ulkona. --

-- "Saakelin mies!" sanoi tuomari tullessaan hetkisen kuluttua sisään;
-- "hän koettelee totta totisesti vihastuneita jumalia! Rymyttyään
tarpeekseen, saapuu hän juuri loppiaispäivänä ja tahtoo tarkastaa
konttorin, tehdä kaikki uudenvuoden suoritukset nimismiehille
kahdenneksikymmenenneksi päiväksi ja niin edespäin, pelkkiä ihmeitä..."

Alida katosi nopeasti.

-- Kvigstad oli jo tullut rappusille mennäkseen konttorirakennukseen,
kun etehisen ovi hänen takanaan avattiin...

"Kvigstad!" huudettiin hiljaa.

Hän kääntyi nopeasti, -- se oli Alidan ääni.

"Kvigstad!" huudettiin taas. Ja Alida seisoi silmät aivan hänen
kasvojensa lähellä pimeässä. --

"Minä -- minä uskon teidän ihmeisiinne!" kuiskasi hän tulisesti.

"Alida-neito!"... Kvigstad levitti käsiään ikäänkuin olisi tahtonut
estää itseänsä putoamasta rappusista -- "Ei, ei, ymmärränkö teitä
oikein! -- Te -- te puhutte kai konttorista. -- Niin, minä parannan
itseni."

"Ei, Kvigstad, -- minä se odotan -- -- ihmettä!" tuli tuskin kuuluvasti
ennenkuin hän kiivaasti tempasi etehisen oven auki ja pakeni sisään.

-- -- Myöhään illalla ilmoitti kulkusten kilinä seurueen paluun, ja
matkue saapui äänekkäästi nauraen ja iloisesti jutellen...

Jess oli mitä parhaalla tuulella ja yritti kahdesti kantaa Christianen
reestä rappusia ylös, ennenkuin hän talutti hänet puoliksi kannatellen
matkapalttoossa ja päällyskengissä sisään. Hyväntuulisuudessaan oli hän
ollut vähällä kosia Christianea reessä.

Ra-täti oli kutsunut hänet tuttavalliseen neuvotteluun makuukamariin ja
oli siellä selittänyt hänelle, kuinka helppo hänen olisi, miellyttävä
ja kyvykäs kun oli ja kun hänellä oli sellaiset sukulaisuussuhteet,
jos hän vain päättäisi pikkuisen ponnistaa ja suorittaa tutkintonsa!
Ra-täti oli sitten nimenomaan velvoittanut hänet menemään översti
Gjeddelle viemään hänen tervehdyksensä ja sanomaan, kuinka ihastunut
hän oli heidän tyttäreensä Christianeen, -- mikä daami hän oli ja
kuinka hieno ja tahdikas hänen käytöksensä!

Mutta yhteisvedoksi tuli sadan taalarin seteli, jolla hän saisi maksaa
otaksutut velkansa päästäkseen taas takaisin raiteisiinsa.

... Muuten oli Ra-täti yleensä ollut parhaalla tuulellaan ja sangen
ihastunut 'korkeanylhäisestä' vierailusta, -- hän oli mielenkiinnolla
tarkastanut ja tuntenut eri vaatekappaleet -- _tämä_ oli äidinisä
Reichweinin ajalta ja _tämä_ taas erään isoisänäidin...

Christiane oli tuossa tuokiossa voittanut hänen suosionsa, -- niin
että hän näytätti hänelle sen safraninkeltaisen pukunsa, jota hän oli
kantanut seuratessaan miestään, presidenttiä, kruunausjuhlaan...

Samalla oli hän kerran toisensa jälkeen nipistänyt Mariannea
käsivarresta ja kuiskannut: -- "Tämä vasta olisi jotakin Jessille...
Hänen kanssaan olisi hän hyvällä tiellä, -- ja keskellä kaikkea sitä,
mitä maa voi tarjota tulevaisuuden toiveita!"...

Bie oli kattanut pöydän mitä runsaimmilla jouluherkuilla, ja oli jo
myöhäinen kun nuoret taas istuivat reessä...

-- Punasessa överstinvormussaan seisoi nyt Groth auttaen Mariannea
riisumaan kappaa; -- Marianne tuskin käsitti, että he jo olivat
taas kotona! He olivat vallan lörpötelleet ajan kulun, arveli hän,
niiatessaan juhlallisesti pukunsa mukaisesti.

Pimeän etehisen nurkassa auttoi Barbara adriennessään ja
lannetyynyissään väsyneeltä "vanhalta vuodelta" naavaparran
irroittamista, jonka hän sitten viskasi puulaatikkoon.

       *       *       *       *       *

Varhain aamulla paljon ennen päivän sarastusta olivat jouluvieraat
poistuneet talosta helisevään pakkaseen.

Matkaeväistä oli pidetty sangen suurta huolta; matkalaukku oli täytetty
monenlaisilla herkullisilla voileivillä, taskumatit kaksi kertaa
puhdistetulla ja koiruohoviinalla. Tietysti oli mukana lahjoja sekä
översti Gjedden perheelle että Jessin isäntäväelle, ja oli siinä myös
komeita juustoja.

Jäähyväiset tapahtuivat puoliksi itkien puoliksi leikkiä laskien ja
nauraen, kunnes kaikki oli onnellisesti peitetty rekeen ja Lars, joka
ajoi etunenässä, näpäyttänyt ruoskallaan isoa Ruskoa.

Nyt seisoivat he kaikki siinä katsoen ja kuunnellen kunnes kulkusten
viimeinenkin ääni oli lakannut kuulumasta. -- --

-- "Niin, nyt sitä on eletty pyörteessä", sanoi Rein Meretelle...
"Ja nyt täytyy pitää varansa, ettei synny noidantanssia", lisäsi hän
synkästi.

"Ja minä iloitsen suuresti arkipäivistä ja _joka_ päivästä!" huudahti
Merete tulisesti.

"Niin, -- siitä _täytyykin_ tulla loppu!" -- mutisi Rein itsekseen...
"Pikku _neitosten_ onnea ja iloa ei saa samentaa" -- --

"Minä en ole sellainen pikku _neito_, joka tahtoo leikkiä ja tanssia",
vastasi Merete kiivaasti.

"Ei, ei, senpä minä, senpä juuri -- olen huomannut"... sanoi Rein
itsekseen.

"Voi teitä, Merete-raukkaa, kun olette saanut minusta ystävän!" -- -- --

       *       *       *       *       *

-- -- -- Arkipäivän piikkopaitoineen ja kaurakakkuineen, kuten
sanotaan, piti nyt taas alkaa.

Myöhäinen aamiainen sylttyineen, sianliikkiöineen ja erilaisine
leikkeleruokineen ja oluineen ja viinaryyppyineen oli tänään
lakkautettu ja tavanmukainen kahvitarjotin voileipineen oli taas kello
kahdeksan aikaan ilmestynyt makuuhuoneisiin.

Schmidt oli taas ryhtynyt toimeensa nuorimpana miehenä puhdistamaan
ja täyttämään mustepulloja. Ulkokonttorissa rapisivat sulkakynät ja
natisivat konttorituolit.

Tuntui jonkinlaiselta johtavalta juhlallisuudelta, ja hiljaisuutta
häiritsi vain tuon tuostakin yskähteleminen.

Kello yhdentoista aikaan käveli tuomari mietteissään edestakaisin
sisemmässä konttorihuoneessa.

Oli todellakin tapahtunut yhtä ja toista. Tuli niin sanoaksemme isku
iskun jälkeen.

Heti aamulla oli Rein ilmoittanut hänelle odottamattomien tietojen
pakottavan hänet niin pian kuin mahdollista jättämään paikkansa.

Se oli niin sopimatonta kuin suinkin, kun hän nyt oli jonkinverran
perehtynyt konttorin asioihin! -- Ja nyt oli taas uusi etsittävä ja
harjoitettava! --

Ja sitten oli Henschien tullut sisään hiljaa ja varovasti, -- oli
katsonut lattiaan päätänsä hiljaa nyykyttäen ja hengittänyt raskaasti,
ennenkuin esitti sanottavansa. Suu tarmokkaasti yhteenpuristettuna,
niin että leukapielet näyttivät suuremmilta ja iho parran alla
tummanpunaselta, sanoi hän vihdoin tulleensa nimitetyksi nimismieheksi
ja uskaltavansa syvimmässä alamaisuudessa pyytää tuomarin ja
hänen rouvansa suostumusta siihen, että heidän kasvattityttärensä
Barbara-neito saisi tulla hänen vaimokseen. Hänen asemassaan ja hänen
iällään, joka läheni viittäkymmentä, voi ehkä näyttää siltä kuin hän
tähtäisi jotenkin korkealle, mutta sydämen kieli -- --

... "Kovaa... Jotakin luonnonvastaista"... mutisi tuomari pysähtyessään
tuon tuostakin katsomaan ikkunasta talvihämärään, ikäänkuin löytäisi
sieltä elämän ikävän varmuuden... "Tuskin täyttänyt kolmekymmentä
vuotta ja annapa kun heittäytyy kahtakymmentä vuotta vanhemman miehen
syliin, miehen, joka on miltei originaali --

"Pelottavan päättävästi menetelty!...

"... Luulenpa, että Ra-täti lopultakin on oikeassa." Hän heittäytyi
kiihottuneena nahkatuolille. -- "Kaikki tulee lopulta minun viakseni,
koska minulla ei ole suurempaa kunnianhimoa ja makua tälle maailmalle...

"Kirottu viulu pirullisine iloineen! --

"Mieluummin onnettomin avioliitto kuin jäädä naimattomaksi! on kai
Barbara arvellut... Mieluummin se kuin antaa nuoruutensa kuihtua...
Mieluummin se kuin ei mitään! -- -- Tämän elämän kaikki runsaat
mahdollisuudet, joista hän on uneksinut, on hän raukka tinkinyt
vanhaksi kumaraselkäiseksi kaljupääksi Henschieniksi!

"Tinkimistä! -- Tinkimistä, sellaista _on_ elämä!

"-- Mutta tämä täytyy Boletten" -- --

Naputettiin reippaasti oveen.

Huoneeseen astui Kvigstad hermostuneen nopeasti. Vaaleilla tarmokkailla
kasvoilla oli miltei juhlallinen ilme, ja hän heitti teräviä katseita
tuomariin.

"Irtisanomaanko, Kvigstad!" -- sanoi tuomari ivaten. "Te näytätte
siltä, kuin teillä olisi jotakin erityistä sanottavaa."

"Niin, minulla on tuomarille pyyntö, ja minä voin vain luottaa
vanhaan, monesti kovasti koeteltuun hyväntahtoisuuteenne", -- lausui
hän liikutettuna. "Tuomari tietää, että minun täytyi luopua lukemasta
norjalaista lainopillista tutkintoa varten, työskenneltyäni ensin
puolitoista vuotta. Se on nyt taas käynyt minulle mahdolliseksi ja
minulle on mitä tärkeintä suorittaa tämä tutkinto. Ja sentähden minun
täytyy pyytää saada erota konttorista niin pian kuin mahdollista, niin
pian kuin tuomari on saanut toisen miehen minun sijaani."

"Vai niin -- todellakin? Myöskin te!" huudahti tuomari.

"Niin, -- niin, -- luonnollisesti...

"Niin pian kuin se vain käy päinsä... Se ei satu juuri sopivaan
aikaan. -- Henschien jättää myös konttorin, -- ja ottaa hoitoonsa
nimismiespiirinsä keväällä. Ja Rein lähtee myös tiehensä 'niin pian
kuin mahdollista!' -- Niin että tässä tulee uutta väkeä joka taholle...

"Niin, niin Kvigstad!" hän nyökäytti hillitysti päätään. "Niin pian kuin
mahdollista. Kirjoitan heti ja tiedustan uutta väkeä."

Tuomari astui tuimasti edestakaisin lattialla, kun Kvigstad oli
poistunut.

"Onko mokomaa ennen kuultu... Todellakin kelpo annos näin aamutuimaan!

"Tjaa, -- olen ollut monesti irtisanomaisillani Kvigstadin, -- pitänyt
häntä niin sanoakseni vain armosta, -- joten tämän pitäisi olla vain
miellyttävä apuaskel hänen puoleltaan", tuumi hän jonkinlaisella
hirtehisen huumorilla...

"Olin oikeastaan arvellut, että hänestä tulisi konttorin enfant
terrible ainaiseksi...

"No niin, hänen vertaistaan ei otetakaan noin vain käden käänteessä!" --

-- Uudenvuoden alettua näin rohkaisevasti meni tuomari pihan poikki
päärakennukseen miettien mielessään, että kenties olisi tällä kerralla
tarkoituksenmukaista jakaa hiukan tämän maailman suruja ja iloja
aviopuolisonsa kanssa.

Päärakennuksessa järjesteltiin ja siistittiin, -- pestiin joulu
loppuneeksi samoin kuin se oli pesty alkaneeksi. Pölyhuiska ja
lakaisuvastoja oli ovipielissä, ja vesiämpäri ja pesurätit vallitsivat
vierashuoneissa, ja kaksi torpparinvaimoa oli kutsuttu pesemään
hiekalla salin lattiaa. Kaapit ja laatikot olivat jo ottaneet vastaan
luetut posliinit, lasit ja hopeat lukkojensa taakse.

Arkihuone oli tullut tavalliseen asuunsa, ja kaksi rukkia ja yksi
kerinkakko oli saanut vanhan paikkansa ikkunoiden alla.

Rouva istui laskien ja asettaen värjättyä lankaa kortille uuden
pumpulikankaan malliksi, jota kudottaisiin kesäpuvuiksi, tyttärien
puuhatessa edestakaisin ja pistäessä tuon tuostakin sanansa mallin
valitsemiseen.

Välistä kuiskailtiin päivän suuresta tapahtumasta. -- Mutta mitä isä
nyt siitä sanoisi --

Sisarukset olivat jo kauan hymyilleet ja huomautelleet toisilleen
Barbaran ja Henschienin tuttavallisuudesta ja ystävyydestä; -- mutta
äsken juuri oli Barbara tullut ruokasuojaan ja ilmoittanut kaikki
Mariannelle ja pyytänyt häntä puoltajakseen äidille...

... Se oli nyt ratkaistu hänen ja Henschienin kesken, ilmoitti
Barbara. Ja keväällä olisi hän nimismiehen rouva Vestdalenissa. Se
oli paras piiri koko amtissa, ja olihan hän tuntenut Henschienin
kolmetoistavuotiaasta asti.

Kunpa nyt vain isä ja äiti olisivat tyytyväisiä. -- Hän oli niin
levoton, niin levoton!

Kun tuomari sitten astui sisään, heitti rouva nopean tutkivan
silmäyksen häneen, mutta ei näyttänyt muuten häiriytyvän; -- hän jatkoi
vain laskemistaan ja langan kerimistään korteille eri malleiksi.

Tuomari vilkasi ympäri huonetta heidän puuhiaan, ja tässä keksi hän
johdannon niille jotenkin suurille uutisille, joita hän toi tullessaan.

"Niin, olemme taas arkielämässä, Merete", virkkoi rouva jotakin
sanoakseen, ojentautuen hiukan. "Äkillinen muutos eilisestä! -- Mitähän
tämäkin uusi vuosi tuo tullessaan"... tuli sitten hetkisen kuluttua,
ja hän vilkasi tuomariin tehdäkseen otettavan askeleen helpommaksi
hänelle. "Voihan tapahtua niin paljon" --

"Missä on Barbara, Alida?" -- kysyi tuomari sitten; ääni vapisi
lähestymisen halusta. "Minulla on hänelle vähän puhumista, -- jotakin
sangen tärkeätä!"

"Barbara on aitassa panemassa evästä Larsille, joka lähtee tukinajoon",
ilmoitti rouva. "Pian kai hän sieltä joutuu."

"Katsokaapas, mitä olemme löytäneet vierashuoneesta, jossa Nergaard
asui", sanoi Marianne, joka samassa tuli huoneeseen. -- "Katso
ja ihaile, Eufemia! -- näitä hienoja tohveleita, jotka hän on
unhottanut... Kirjava silkkivuori ja korko-ommeltuja perhosia, --
tämähän on oikein hienon hienoa, kuten Nergaard itsekin!"

Tohveleita tarkastettiin --

"Kiltti ja hauska herra, erittäin huvitettu omasta persoonastaan!"
sanoi rouva hymyillen. "Pidä sinä ennemmin kiinni Gaarderista,
Eufemia", ilveili hän. "Hänestä näyttää tulevan mies! -- Hän ei
ainakaan loukkaannu kaikista pikkuasioista..."

"Hm, hm" hymähteli tuomari. Hänen kasvonsa olivat ankarat ja katseessa
oli katkera ilme.

"Barbaraa minä tarvitsin"... muistutti hän hiukan käheästi. "No, tuossa
hän tulee."

Hän viittasi ikkunasta kädellään hänelle.

"Niin, rakas Barbarani!" -- virkkoi hän, kun Barbara tuli huoneeseen
kyyneleet silmissä, tietäen mistä oli kysymys. "Olen tänään kuullut
suuren uutisen. -- Henschien pyytää sinun kättäsi, ja sinä näytät
tehneen jo päätöksesi. -- Olen oppinut pitämään häntä perin rehellisenä
ja kelpo miehenä, -- ja kun sinä kerran pidät hänestä, niin --. _Sinä_
et todellakaan tule tekemään ketään onnettomaksi, rakas Barbarani!" --
lisäsi hän omituisella äänenpainolla.

"Ja jo keväällä aikoo hän perustaa kodin...

"Niin, ja mitä kapioihin tulee", -- sanoi hän tarkoittavasti
vilaisten sinne päin, missä rouva istui, -- "niin sehän kuuluu
naisdepartementtiin ja on ratkaistava siellä. Minulta saat
kahdeksansataa taalaria sisältävän pankkikirjan. Se on sinun perintösi.
Ja sitten tiedät kyllä, että minä olen aina auttava ja tukeva sinua
tarvittaessa."

Hän taputti Barbaraa lempeästi olalle...

"Niin, lapseni, -- minun täytyy nyt mennä kirjoittamaan pari kirjettä,
jotka täytyy erityisen lähetin lähteä heti viemään postikonttoriin.
Paitsi Henschieniä ovat tänään myös sekä Rein että Kvigstad, -- joka
aikoo suorittaa tutkintonsa, -- ilmoittaneet minulle erinäisistä
syistä olevansa pakoitetut jättämään konttorin, joten minä tulen
työskentelemään aivan uudella henkilökunnalla."

Rouva hätkähti ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta hillitsi itsensä.

Alida liikahti äkkiä, niin että kerinkakko kaatui, -- ja Marianne
katsahti terävästi ja tutkivasti Mereteen, joka äkkiä oli tullut
harmaankalpeaksi. --

Tuomari läksi taas takaisin konttoriin...

Mies... mutisi hän -- Mies... Boletten ilkeä käsitys ihmisistä!...

       *       *       *       *       *

Rein otti iltapäivällä tuon tuostakin esiin ja syventyi lukemaan
pientä nopeasti kirjoitettua kirjelippua, jonka suulakka oli painettu
sormustimella ja jonka Merete ohimennessään oli pistänyt hänen
käteensä. "Lukekaa!" oli hän kuiskannut miltei käskevän totisesti.
Siihen oli kirjoitettu:

"Elkää matkustako, elkää matkustako, Rein --. Isä ei _voi_ olla ilman
teitä. -- Te ette saa... Jollei minulla sitten saa olla ketään --
mitään enää maailmassa, jota ajattelisin, niin voi kyllä sanoa kuten
sanoitte aamulla, 'minua raukkaa, joka olen saanut teidät ystäväksi!'"

Myöhemmin läksi Rein kuljeksimaan pakkaseen.

Hän ei nähnyt enää lyijykynäkirjoitusta; mutta hän tiesi, mitä se
sisälsi, ja kuvitteli mielessään lukevansa sanat yhä uudestaan.



V.

Tuomari ja hänen rouvansa.


Hän jäi... Hän jäi!...

Merete oli kuullut isänsä ilmoittavan sen arkihuoneessa eilen, kuten
hänen tapansa oli, kun hän tahtoi että äitikin saisi tietää jotakin.

"Kuulkaapas, Merete-neito!" sanoi Rein seuraavana aamuna rauhallisesti,
joskin hiukan äänekkäästi, tullessaan aittaan, sillä nyt oli Mereten
talousviikko. -- "Kuulkaapas, voitteko antaa minulle jotakin rasvaa
tahi laastaria... Katsokaa näitä!" -- hän ojensi kättänsä, -- "kaikkia
näitä naarmuja ranteessa. Upposin eilen hankiaisella erääseen
orjantappurapensaaseen, otin kädelläni vastaan, ja tämä oli siitä
seurauksena... Vähän Riian-palsamia tahi hylkeenrasvaa?"

Merete hätkähti -- ja riensi hakemaan palttinalapun ja vähän öljyä.

"Ja sitten", selitti Rein, kun Merete tuli takaisin ja auttoi häntä
sitomaan kääreen ranteen ympärille, -- "oli saakelin sopimaton hetki,
-- olin suoraan sanoen jättämäisilläni tuomarin pulaan... Eihän sitä
juuri voi sopivasti matkustaa tiehensä ja jättää häntä yksin, suoraan
sanoen, tyhjään konttoriin.

"Ja kiitos kirjelipusta! -- se tuli vilpittömänä muistutuksena nuorelta
kelpo ystävättäreltä. -- Niin että me yhä edelleen saamme tarinoida
keskenämme. Mehän ihmettelemme vähän kumpikin tätä maailmaa? -- --
tahtoo sanoa, minulle tulee kauhean kiire. Meidän täytyy tehdä
Schmidtistä Augustinusen, Augustinusenista Kvigstad, ja minun
täytyy koettaa ottaa huostaani Henschienin työt, kunnes uudet
voimat saapuvat... Ja sitten saan minä luvan suorittaa matkat
keväämmällä." -- --

Merete kuunteli hajamielisenä näitä hänen kertomuksiaan ja
selostuksiaan. Tiesihän hän niin hyvin, että Rein oli jäänyt, koska
_hän_ oli pyytänyt häntä, -- hänen tähtensä -- -- --

       *       *       *       *       *

Jo kuun lopussa läksi Kvigstad pääkaupunkiin, jättäen kaikki työt,
jotka kuuluivat hänen konttoritehtäviinsä, järjestykseensä ja
erinomaiseen kuntoon.

Kun hän ajoi reessä tietä pitkin, tiesi hän, että Alida-neito katsoi
hänen jälkeensä eräästä ullakon ikkunasta. Hän kohottihe ylös,
päästyään eräälle mäelle, otti lakin päästään ja heilutti sitä kuin
voittaja...

Seurasi rasittava aika monine matkoineen. Työtä tehtiin myöhään iltaan
laajassa konttorissa.

Rein auttoi tunnollisesti tuomaria kantamaan työtaakkaa. Ja yleiseksi
hämmästykseksi näytti hän voivan sangen hyvin ollessaan innokkaassa
työssä. Hän oli tasaisempi ja sävyisämpi, -- laskipa leikkiäkin
'luonteensa vihollisen kanssa', kuten hän Mariannea kutsui...

Ja vastuunalaisuus! -- sanoi hän nauraen. Hän ei nukkunut koskaan niin
hyvin kuin milloin hänellä oli todellinen vastuu kannettavana. -- --

Perheellä ei ollut sen vähemmän työtä ja touhua. Se koski Barbaran
kapioita.

Liinakankaita, drelliä ja damastia oli runsaasti varattu tyttärien
tarpeeksi, ja niistä mitattiin nyt osia, ommeltiin, päärmettiin ja
merkattiin kaikenlaisia vaatekappaleita, -- kaksi tusinaa sitä, neljä
tusinaa tätä, viisi tusinaa tuota...

Tyynyjä täytettiin ja pakattiin arkkuihin, joiden välipaikat täytettiin
ompelurihmalla ja kaikenlaisella muulla tavaralla, joita taloudellinen
huolenpito arvasi hyvin tarvittavan. Kaikenlaisia alusvaatteita,
nyplättyjä, kudottuja ja ommeltuja pitkinä yksitoikkoisina talvina,
oli valmiina tusinoittain. Muuan ompeliatar oli tuotu auttamaan.
Paitsi niitä kahta pukua, jotka olivat tekeillä, oli kolmas vielä
kangaspuissa... Kyllä oli työtä yllin kyllin!

Henschienin toivomuksen mukaan piti häät pidettämän kaikessa
hiljaisuudessa aikaisin keväällä -- -- --

       *       *       *       *       *

Tänä kiireellisenä aikana oli Reinillä ainoastaan sunnuntait
käytettävänä metsästysmatkoihinsa.

Jo lauantai-iltana tuli hän tällä kerralla ruokasaliin, jossa Merete
seisoi kangaspuista juuri otettu palttinapakka sylissä odottaen Alidaa
kyökistä auttamaan sitä kokoontaitettaessa.

"Siinä työssä voin kyllä auttaa teitä", sanoi Rein, "jos te sitten
tahdotte hankkia minulle vähän matkaevästä; lähden liikkeelle jo tänä
yönä... Pitäkää vain kiinni siitä, niin minä taitan kokoon... kuinka
pitkältä? -- kyynäräkö? -- Viisi korttelia? -- Kuusi korttelia? --
Niinkuin kuulette, ymmärrän minä näitä asioita." Merete mittasi, ja
Rein taittoi viiden korttelin pituudelta hänen sormiensa väliin...

"Pidättekö kiinni?"

He hätääntyivät ja rupesivat kiirehtimään, kun Reinin käsi koski
Mereten käteen, ja seuraavaa taitetta tehtäessä näytti siltä kuin
olisivat sormet tempautuneet palaneina takaisin.

Mutta sitten laski Rein taitteen toisensa jälkeen Mereten käteen...

Rein seisoi ääneti ja Merete punasena, niin että veri suhisi, silmät
luotuina kankaaseen... Kumpaisenkin kädet vapisivat.

Sitten oli kaikki kokoontaitettu.

Viimeistä taitetta tehtäessä tarttui Rein Mereten käteen, mutta
päästi sen sitten äkkiä, ikäänkuin olisi tyrkännyt sen luotaan, ja
jäi seisomaan huoneeseen tuijottaen, Mereten hämillään tasotellessa
vaatetta pöydällä.

"Niin", kuului sitten tavallista innokkaammin vähän myöhemmin, kun
Alida tuli huoneeseen, -- "aion lähteä kuutamoon jo tänä yönä, --
luistimilla kokonaisen peninkulman Lovandetin poikki, -- aivan
yksin erämaahan -- ainoastaan pitkä varjo seuralaisena. Hah, hah,
haa!" -- nauroi hän omituisen tarkotuksettomasti -- --. "Kiitos, --
lähettäkää minulle sitten vähän matkaevästä huoneeseeni", pyysi hän,
pyörähtäessään äkkiä ympäri ja poistuessaan huoneesta.

-- -- Merete liikkui koko sunnuntaipäivän kuin kuumeessa... Oli kuin
lumen sulaessa syntyvä vahva valo olisi saanut silmät vettymään ja koko
maiseman siten vavahtelemaan...

Hän tapasi itsensä milloin minkäkin ikkunan äärestä toisessa
kerroksessa...

Muutamia talonväestä ajoi kotiin kirkosta ja vähän sen jälkeen tuli
astumalla pari palvelijaa...

Paistin haju tuoksui kyökistä etehiseen, ja konttoristit kävelivät
joutilaina alakerroksessa odotellen päivälliskutsua. -- -- --

-- Pitkän sunnuntai-päivällislevon jälkeen, joka käsitti renkituvan,
konttorin ja päärakennuksen, heräsi ikäänkuin uusi toiminnanhalu
suunnitelmineen päivän loppuosan viettämiseksi...

Sovittiin mennä kävelemään sinne ja tänne, ja muutamat naisväestä
pukivat päällysvaatteet yllensä. Pari konttoristeista meni joen poikki
lukkarille juomaan kahvia ja pelaamaan vähän korttia...

Barbara oli vetäytynyt makuuhuoneeseen, jossa hän käytti hyväkseen
aikaa siistiäksensä ja järjestääkseen ja pakatakseen tavaroita
laatikkoihin ja arkkuihin, jotta kaikki olisi valmiina ratkaisevaksi
päiväksi ja häiksi.

-- Hiljaisena iltapäivänä hipui kevätauringon kalpea kajastus vielä
siellä täällä lumisia kukkuloita, ja välistä kaikui omituisia etäisiä
jyrähdyksiä ilmassa Lovandetilta harjun takaa, jossa pakkanen ukkosen
jyrinän kaltaisella jyskeellä repi pitkiä halkeamia jäähän.

Merete kuljeksi pihalla ja katsoi ja kuunteli...

Hän silitti ja taputti Ajaxia, joka nuuski häntä ja juoksi häntä
kypäräntöyhtönä heiluen edestakaisin tiellä, ikäänkuin jotakin
odottaen...

Nyt hämärissä tuli muutamia toisista kotiin vilkkaasti puhellen, --
Augustinusen ja Yarmann -- uusi konttoristi, joka tulisi Henschienin
paikalle, käynniltään lukkarilta.

Ajax juoksi äkkiä kovasti haukkuen porttia kohden, jossa Rein
näyttäytyi puolipimeässä.

Hän käski koiran olla vaiti, tervehti lyhyesti ja heitti suuren ammutun
metson rappusille.

"Ette voi uskoa, kuinka komealta se näytti auringon noustessa aamulla",
-- huudahti hän omituisen innostuneella äänellä, -- "kun se äkkiä
rupesi soimaan hongassa!

"-- Minä tähtäsin sen leikkiessä ja soittaessa itsensä sokeaksi ja
pyörälle päästä silmät kiinni vasten aurinkoa.

"-- Se lausui värssyn toisensa jälkeen Korkeasta veisusta niin että,
tunnustan, se oli vähällä riisua minulta aseet. Mutta kun se sitten
rupesi koukkuilemaan siinä oksalla kuin itse Salomo-kuningas, --
silloin pamahti!"... Seurasi käheä pilkkanauru.

Kun hän huomasi Mereten katsovan liikutettuna ja kiusaantuneena,
huudahti hän räikeästi:

"Niin, sitä saa niin paljon onnen etumakua tässä elämässä, että
käsittää kyllä, kun sen menettää!"

       *       *       *       *       *

Maaliskuu oli vilahtanut Vangenin ikkunoiden ohi räikeine lumikenttien
synnyttämine kevätvaloineen, jolloin maa oli jääkovassa kirressä ja
tuulet tuiki levottomia. Huhtikuu oli roiskuttanut kattotiiliä ja
seiniä lumirännällä ja ähkysateilla. Ja jo toukokuun alussa oli rouva
Orning, heti kun mäki lumen sulamisaikaan oli paljastunut, ryhtynyt
puutarhatyöhön.

Hän jatkoi työtään väsymättä, vaikka kevätlumi auringonpaahteesta
huolimatta jääti ja kirpakka ilma sieretti hänen kätensä ja kasvonsa
päähineen alapuolelta.

Siellä lajiteltiin paperitötteröitä ja pusseja, joissa oli erilajisia
siemeniä ja tarkat otsikkokirjoitukset, ja sikäli kuin lämpö kasvoi,
kylvettiin siemenet ja istutettiin taimet.

Ja juhannuksen aikaan saattoi rouva Orning puutarhan kentältä, --
siltä, joka muodosti suuren runsaudensarven, -- silmäillä laitoksen yli
puineen ja puistoineen virralle asti ja sanoa itsekseen, että on siinä
kaunis työn tulos!

Mutta tätä rasittavaa ulkoilmaelämää seurasi taantumus, ja rouva
sai vanhan vaivansa, ruusukohtauksen, niin ettei hän voinut poistua
huoneestaan 6-8 viikkoon.

Romaani ja neulos olivat pöydällä, jotta niihin voi turvautua
taloushuolien välillä, kun hän oli yksin eikä hänellä ollut mitään
ohjeita annettavana.

Siltä paikalta, jonka hän oli valinnut kukikaspeitteiselle
mahonkituolilleen, voi hän nähdä osan puutarhasta, joka päättyi
nurkkahuvihuoneen luona.

Lämmin aamupäivän aurinko paistoi vinosti sisään, ja sen paahdetta
hillitsivät kokoonvedetyt punaset uutimet. Nytkin, vaikka aurinko oli
korkeimmillaan, ei se paistanut edes niin pitkälle syvään huoneeseen
kuin sen mahtavan sängyn edessä olevalle matolle, joka valkoisine
tupsu-uutimineen täytti koko takaliston.

Rouva istui yksin, ja hänen silmänsä seurasivat pienten vihertävien
ikkunalasien läpi päärakennuksen terävää varjoa, joka yhä enemmän
vetäytyi takaisin puutarhakentältä. Siellä voisi tulla hyvinkin kuivaa,
jos aurinko paistaisi samalla lailla kuin tänään; -- maa oli sellaista,
että sitä tarvitsi kastella sekä aamuin että illoin --

Hän aikoi soittaa kelloa kutsuaksensa Barbaran.

Sitten pudisti hän päätään... Ei ollut ensikerta, että hän huomasi
olevansa niin hajamielinen!

Hän kaipasi Barbaraa joka suhteessa. Hänen aina sukkelaa
avuliaisuuttansa, -- kaipasi häntä kaksinkertaisesti, kun talo sai
nyttemmin olla ilman Marianneakin, joka toista kuukautta sitten oli
matkustanut Grothien luokse tehtaalle, jonne hän oli tarjoutunut
oksastamaan hedelmäpuita, minkä taidon hän oli oppinut äidiltään. Sinne
näytiin saadun tartunta täältä. Iso, vanha puutarha aiottiin panna
kuntoon ja perkata -- luultavasti nuoria varten...

... Niin, nyt oli pikku Barbara rouva Henschieninä kaukana
Vestdalenissa, ja hänellä oli oma puutarhansa hoidettavana. Hän kyllä
kirjoitti ikävöivänsä päästä käymään kotona. Hänen täytyi saada tietää
kaikista talon asioista: kuinka oli karjan ja kuinka Randin laita,
kuinka monta elikkoa tänä vuonna lähetettäisiin karjatalolle... No,
se kai kyllä menisi vähitellen ohi. Vangen oli niin sanoaksemme ollut
hänen maailmansa, hänen näköalansa ei ollutkaan ulottunut laajemmalle.

Oli todellakin ollut kyyneleiden päivä silloin kun hänet ja Henschien
eräänä arkipäivänä keväällä kaikessa hiljaisuudessa vihittiin kirkossa
ja kun he sitten läksivät matkaan Brunten ja Borkenin vetämissä
vaunuissa.

Ja lahjoja saatiin myös, -- liemikauha, kahdeksantoista ruokalusikkaa
ja kaksi tusinaa teelusikoita, jotka kaikki oli tilattu pääkaupungin
kultasepältä. Mutta oli siinä ollut puuhaa saada asia päätetyksi isän
kanssa monia kiertoteitä... Oli se kiusallista aikaa...!

Mutta nyt sanoivat pikkutytöt nähneensä isän kävelevän itse puistossa
sitä katselemassa, -- tarkastelevan sitä joka paikasta. Hän poikkesi
aina sinne palatessaan iltapäivisin kotiin pelloille tekemiltään
kävelymatkoilta katsomasta väen kyntämistä ja kylvämistä.

Rouva pudisti voimakasta päätään hymyn vivahdus huulilla.

Niin, ne miehet -- ne miehet!...

Levoton kevät monine muutoksineen heidän kodissaan, -- rasittavia
kuukausia, vaivaloisia ja edesvastuullisia isälle konttorissa!

Ja ei niin sanaakaan mistään!...

Merete ja Rein alkoivat huolestuttaa häntä.

Merete oli ilmeisesti menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Rein saattoi
esiintyä kuinka häikäilemättömästi ja tylysti tahansa, -- se teki vain
hänet yhä miellyttävämmäksi ja hauskemmaksi, sanottiin! Oli todellakin
menty jo niin pitkälle, että oli vapaaehtoisesti totuttu olemaan
sanomatta sanaakaan Reinistä Mereten läsnäollessa; voi huomata kuinka
hän kärsi siitä ja kuinka se vaivasi häntä...

Omituinen oikullinen luonne oli tuo Rein. Niin itsensäkieltävä, kun oli
kyseessä isän auttaminen konttorissa, -- mutta muuten niin oikullinen
ja -- häijy, voi miltei sanoa. --

Ei lainkaan toivottava vävypoika, ei --

Rouva istui vielä takakenossa tuolilla -- mietteisiinsä vaipuneena, kun
Alida nopeasti astui, sisään sulkien oven jäljissään.

Hän astui kiihottuneen näköisenä pari kertaa lattian poikki, ennen kun
huohottaen pysähtyi äitinsä nojatuolin eteen.

"Niin, -- sinä ehkä pidät sitä suruna, äiti. -- Mutta se on tarkoin
harkittua eikä sitä voi muuttaa!"

Kasvot olivat kalpeat ja päättäväiset, pää kuin leimattu mitalli.

"Kangaspuissa oleva hieno villaleninkikankaani kyllä tulee käytäntöön.
Mutta Hambrolla oleva silkkikangas, jonka eilen sanoit minun
välttämättömästi tarvitsevan, siitä ei tule mitään. --

"En koskaan, en koskaan ota minä Grothia, -- en koskaan! Oli Ra-tädin
viisasta huolenpitoa", -- nauroi hän ivallisesti, -- "saada minut
kiinnitetyksi tuohon rautatehtaaseen... Olen nyt laahannut tuota
raskasta uunia kaksi vuotta, kunnes se lopulta rupesi tuntumaan liian
polttavalta, -- liian polttavalta --

"Ja sitten on minulla vieläkin sanomista sinulle, äiti!"

"Mielestäni olet jo tarpeeksi sanonut", sanoi rouva aivan
hämmästyksissään.

Alida heittäytyi äkkiä hänen syliinsä, itkien ilmoille vuosia pitkän
epätoivonsa.

"No, no, Alida --"

"Olen sanonut Kvigstadille, äiti, että _jos_ hän palaa tutkintonsa
suorittaneena, niin --"

"Niin -- niin? -- sano pois, lapseni!"

"Niin ei hän saa kieltävää vastausta --"

Syntyi äänettömyys, -- -- -- kuului vain läiskäys äidin lyödessä
kätensä yhteen. --

"Minä otan hänet -- ilman tutkintoakin", -- huudahti Merete
uhmailevasti säkenöivin silmin.

"Vai niin. -- Niitä nykyajan tyttäriä! -- Kapinahenkeä!" -- sanoi
rouva, koettaen koota ajatuksiaan --

"Niin, niin... vai niin"... Sorminivelet naksoivat ja hän hengitti
raskaasti...

"No niin!" lisäsi hän sitten äkkiä tyyntyen, -- "Saamme kai tottua
katsomaan pienistä ikkunalaseista tyttäriämme...

"Arvelet siis voivasi tulla onnelliseksi hänen kanssaan, Alida!"...
rupesi hän puhumaan kuiskaten, silitellen hänen hiuksiaan...

"Kyllä, kyllä -- kyllä, kyllä, -- hän on lahjakas mies... ja sinä kyllä
voit johtaa häntä, -- kääriä hänet vaikka sormesi ympärille, niin
järkevä, hyvä ja lujaluonteinen kun olet..."

"No, no!"...

Alida oli taas saanut itkunkohtauksen.

"No, no, lapsi... miehen tahto on miehen kunnia, sanotaan. Mutta se on
myös naisen!" -- -- --

-- Auringonpaisteen viirun kasvaessa yhä pitemmälle lattian poikki
huoneessa, niin että rouva Orningin lopulta täytyi varjostaa
kasvojaan nenäliinalla, oli Alida saanut itkeä sydämensä tyhjäksi --
perusteellisesti ja kauan.

Se taistelu oli ollut liian kova ja pitkällinen, jota hän oli
taistellut yksinään hiljaisuudessa, mutta nyt! -- kun kaikki oli
uskottu äidille, tuntui hänestä kuin onnen tunne olisi lamauttanut
hänet -- -- --

Rouva istui taas yksin, kuunnellen hänen keveitä nopeita askeliaan,
jotka poistuivat eteisen poikki...

He olivat sopineet, että Alidan asiain ollessa nykyisellä kannalla,
täytyi hänen itsensä ottaa puhuaksensa isälle asiasta -- sopivan
tilaisuuden sattuessa.

Mutta -- mutta -- rouvan kasvot synkistyivät äkkiä --

Ra-täti! Mitä sanoo Ra-täti?... Hänen oma sellaisella innolla
aikaansaamansa kauppa... Tämä naimiskauppa, 'joka johtaisi perheen
arvoa vastaavaan positsioniin'...

Sivuuttaa hänen tahtonsa!

Rouva teki uhkaavan näköisenä äkillisen liikkeen ikäänkuin noustakseen
ylös, mutta vaipui taas takaisin tuolille mutisten:

Ne rahat!... Ne rahat!...

Ra-täti tekee varmasti Alidan perinnöttömäksi! -- ja ehkä toisetkin.

-- Ja kuka, -- hän tarttui tuolin käsinojaan, katsoen neuvottomana
ympärilleen, -- kuka on sanova hänelle tämän?

Niin, kuka?... siitä syntyy viho viimeinen meteli! -- -- --

       *       *       *       *       *

Kesäpäivät tulivat ja menivät auringonpaisteineen ja varjoineen rouvan
kahden ikkunan editse.

Romaani oli pöydällä sukkapuikko pistettynä miltei samojen sivujen
väliin...

Ikkunoiden alla olevassa puutarhassa kasvoi ja nousi taimelle -- yhtenä
päivänä yhdet, toisena toiset kukat. Välistä tulivat tytöt hänen
luokseen näyttämään salaattia ja krassia, välistä redisejä, pieniä
keltajuuria, kirsikan- ja omenankukkia...

Olisipa ollut hauskaa saada kävellä puutarhassa seuraamassa tuota
kaikkea. Kesähän meni häneltä miltei kokonaan hukkaan...

... Vaikeata ja raskasta kaikin puolin... ja kun sitä paitsi tällä
tavoin oli suljettu huoneeseensa, olivat ajatukset niin usein
liioteltuja -- --.

Kun hän eräänä aamuna istui vaipuneena synkkiin ajatuksiinsa, ovi
miltei tempaamalla avattiin...

Merete se syöksyi huoneeseen sillä tavalla!

Hän ei kuullut varotusta, vaan juoksi äidin luokse ja ojensi häntä
kohden ruusun. Tyttö säteili ikäänkuin hän ei koskaan ennen olisi
nähnyt kukkaa.

"Näetkö, äiti, tätä!"

"Kyllä, kun et vain pidä sitä niin lähellä kasvojani."

"Se on isältä!" -- tuli riemuiten, niin että hän tuskin sai sanat
suustaan.

"Isältä!" -- -- Rouva otti ruusun ja katsoi sitä tarkasti.

"Minun piti jättää se sinulle ja sanoa että se on ensimäinen uudesta
puutarhastasi! Isä tulee luoksesi iltapäivällä tiedustelemaan
vointiasi", -- päätti hän hengästyksissään.

Rouva istui ääneti hetken. Sitten nousi hän ylös ja meni ikkunaan
ikäänkuin tutkiaksensa ruusua, pyyhkien kuitenkin salaa kyyneleen
toisensa jälkeen silmistään...

"Missä on nenäliinani?" kuului kärsimättömästi.

"Sanoiko hän todellakin niin? -- Sinusta siis näytti, että hän piti
puutarhasta?...

"Tämä ruusu on ylemmästä pensasaidasta, -- hän on siis käynyt
sielläkin...

"Tiesinhän minä, että se kerran tapahtuisi, -- että hän pitäisi siitä...

"Totta totisesti on hänellä parempi maku minun puutarhani kuin minulla
hänen musiikkinsa suhteen", sanoi rouva hymyillen viillyttäessään ja
kuivatessaan kasvojaan nenäliinalla.

Hetkisen kuluttua istui hän tyynesti takaisin tuoliin, katsellen
tyytyväisenä auringonpaistetta ja ikkunaa.

"Sen minä sanon, että hän saa antaa aivan toisessa suhteessa kalliin
sovintolahjan", huudahti hän äkkiä, -- "Kaikki puutarhanaidan laudat!
-- Tuolla laatikossa on sahalta tullut lasku -- kaksikymmentäviisi
taalaria. Ne hän nyt mielellään maksaa", -- sanoi hän tyytyväisenä.

"Kyllä tuntuu ihan helpotukselta kun saa ne maksetuksi!"...

Hän katsoi ympärilleen --.

"Kuule, Merete, meidän täytyy saada Inger tänne pesemään ikkunoita
ja peiliä ja ovea, -- ja hieman siistimään joka paikasta, koska minä
kuulun saavan niin harvinaisen vieraan!" ilveili hän -- --

-- Uutinen levisi kulovalkean tavoin sisaruksille ja synnytti
koko päiväksi oikean juhlatunnelman taloon. Katsottiin iloisina
tarkoittavasti toisiinsa, kuiskittiin vilkkaasti, ja jokainen isän tahi
äidin sana sai entisen varman arvonsa taas.

Vallitsi ikäänkuin vapautumisen tunne koko talossa, -- se tuntui
konttorissa, ja aavistettiin kenties kyökissäkin, että sovinto oli
syntynyt jumalten valtakunnassa.

-- -- "Eikö ole ollut suloinen päivä tänään?" -- sanoi Merete
Reinille tämän tullessa hänen luoksensa hänen iltapuolella ollessaan
mullittamassa leukoijia, jotka alkoivat avata nuppujaan ja näyttää
värejään. Puutarha oli näet pidettävä mahdollisimman hyvässä kunnossa,
kunnes äiti taas voisi itse ryhtyä siellä työhön... "Tiesin, aamulla
herätessäni että jotakin hauskaa tapahtuisi", -- jatkoi Merete
vilkkaasti. "Aina kun uneksin suurista viheriöistä nurmikentistä,
tapahtuu jotakin oikein hämmästyttävän onnellista!"

"Vai niin, te olette siis tosi-unien näkijä, Merete neito?"

"Niin, se on varmaa! -- Kun näen unta vedestä ja kukista ja
pikku-rahoista, -- huu, silloin tiedän tapahtuvan jotakin
vastenmielistä."

"Se johtuu siitä että olette pannut sen merkille -- ja tapahtuuhan aina
jotakin, johon sitä voi soveltaa... Noin nuori tyttö ei kai voine olla
taikauskoinen?" sanoi Rein tutkivasti.

"Taikauskoinen, ei, -- en usko kummituksiin, mutta muuten --"

"Mitä muuten?"

"Niin, on niin paljon, mikä on kauhean ihmeellistä -- jota ei käsitä" --

"Mitä se on, Merete-neito?" kysyi Rein. Hänen silmissään kuvastui
jonkinverran pelkoa.

"Niin, sitä en _voi_ sanoa, -- enkä myöskään tahdo. Mutta on olemassa
asioita, jotka ovat määrääviä minun elämälleni!" sanoi hän hiljaa,
mutta päättävästi: hän oli tullut hyvin kalpeaksi, -- "ja joita en voi
itselleni selittää."

"Vai niin, teillä on siis jotakin, joka on _ratkaisevaa kohtalollenne_,
Merete", -- kysyi Rein ja hänen kasvoillaan leikki hymyily. "Eikö ole
ihmeellistä", keskeytti hän äkkiä, -- "että me kenties kaikki liikumme
omine uskoinemme ja taikauskoinemme... Katsokaa nyt vaikka tuota vanhaa
kuivaa Henschieniä! Hänen täytyi aina räiskäyttää kolme musteläiskää
pulpetille ennenkuin hän alkoi laskea yhteen. Sitten rupesi hän
aavistamaan, että minä pidin häntä silmällä, ja hän vilkui alituisesti
minuun. Välistä pisti päähäni kiusata häntä. Mutta silloin kakisteli
hän kurkkuaan ja rupesi miettimään ja muodostelemaan kynäänsä, kunnes
sai rauhassa räiskäyttää kolme musteläiskäänsä...

"No, se nyt oli vain sellaista pientä konttorilevottomuutta, --
pöytäkirjojen kaapimisen pelkoa...

"Eikä Bie-neiti tunne itseänsä rauhalliseksi olemuksen räjähtämiseltä
-- Ra-tädin hyväntuulen muodossa, -- ennenkuin hän on huolellisesti
kuivannut jalkansa seitsemän kertaa portaiden edessä oleviin
kuusenhavuihin ennen sisään menemistään" -- --

"Mutta että te voittekin huomata tuollaisia pikkuseikkoja!" huudahti
Merete kuin pilvistä pudonneena.

"Mihinkäpä minä silmäni panisin, Merete-neito", nauroi Rein...

"Ja ajatelkaapa nyt kapteeni Buchwaldianne! -- Ettekö ole koskaan
ranskantunneillanne huomannut, että hän ei istuudu tuolille ennenkun on
kulkenut kerran sen ympäri? Huomasin sen jo ensi kerroilla nähdessäni
hänet arkihuoneessa. Ja mitä merkkejä hän samalla tekee sormillaan
nutunliepeittensä alla tahi taskussa, sitä en minä voi sanoa. Mutta
hän ei vain istu ennenkuin nuo menot on suoritettu. Pitäkää varanne
vain!... Se voi olla vain viaton suojelustoimenpide tavallista
vastoinkäymistä vastaan... Tahi ken tietää mitä kaikkea on syntynyt
tuon hiljaisen miehen mielikuvituksessa. -- Ehkä hän tahtoo ehkäistä
jonkin hengen tahi kummituksen istuutumasta siihen ja kiertämästä
käsiään hänen ympärilleen. Ehkäpä vaivaa häntä hänen toinen minänsä ja
hän näkee itsensä."

"Näkee itsensä... Olen kuullut, että silloin täytyy kuolla!" sanoi
Merete.

"Hm, -- olemuksen pelolla on niin monta muotoa, -- niin monta kauhun
huutoa ihmisessä, kun on kerran saanut korvansa auki... Luonnonvoimat
iskevät ihmisiin. -- Tuntee soittimen kieliä ulkopuolella itseään...
Täysi kuu vetää, samoin kuin se imee luodetta ja vuoksea... Kuka
tietää, jos me kaikki olisimmekin lasista ja läpikuultavia!

"... On sellaisia", tuli sitten varovasti, -- "jotka tulevat niihin
aikoihin äärettömän tuskallisiksi... Heidät valtaa sellainen
levottomuus... tuntevat ikäänkuin heidän täytyisi lähteä maita
mantereita kiertämään loitolle ihmisistä suorittamaan kamppailun sen
kanssa, joka muodostaa pelon heissä! --

"Niin, Merete-neito, -- sellaisessa tapauksessa ei toinen voi auttaa
toista!"

"Voi kyllä", -- sanoi Merete hiljaa, -- "juuri sellaisen --
yksinäisyystunteen sattuessa"...

"Niinkö? -- Tarkoitatteko, että juuri sentähden Aatami sai Eevan? --
Niin, siinä on paljon siinä", sanoi hän äkkiä hymyillen. -- "Saanko nyt
tuoda teille vettä, jotta saisitte täyttää kaikki nuo pienet kuopat,
joita olette kaivanut leukoijien ympärille?"...

Ilta-auringon säteiden kimallellen hypähdellessä puutarhanaidan
läpi, tulivat toiset ulos toinen toisensa jälkeen arkihuoneesta ja
konttorista jutellen ja tarinoiden auttamaan puutarhassa.

Tuomari käveli siellä merenvahapiippuineen. Sen sininen savu näkyi
pensasaitojen ja kukkalavojen läpi...

Oli kuin kaikki olisi loistanut uudessa -- sovituksen valossa!

       *       *       *       *       *

Niin, kuka?

Tuomarin itsensä oli täytynyt ottaa huolekseen surullinen tehtävä
ilmoittaa Ra-tädille, että Alidan liitto Grothin kanssa purkautuisi.

Rouva seisoi ikkunassa katsoen kuinka tuomari nousi hevosen selkään ja
kannusti Figaroa happamen näköisenä...

Hän ei ollut erittäin ihastunut tehtävästään. Mutta kukapa muukaan voi
sen suorittaa? Ja sitten hänellä oli oma tapansa katsoa asioita...
Hän ei huolehtinut edeltäpäin, eikä juuri ajatellut erityisesti niitä
jälestäpäinkään. --

Tuomari ratsasti herttaisena alkukesän iltapäivänä maantietä pitkin...

Aitojen molemmin puolin kylvettiin, kynnettiin ja äestettiin, ja
työväki nosti hattua ja juoksi avaamaan porttia nähdessään tuomarin
tulevan. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, kuten tavallisesti, siellä
täällä vaihtamaan muutamia sanoja, vaan rajoittui, vaipuneena kun oli
omiin ajatuksiinsa, ainoastaan hajamielisiin päännyökäyksiin...

... On luonteita, jotka suoriutuvat kaikissa oloissa, ja toisia,
jotka takertuvat niihin kiinni... Alidaan olivat hänen ajatuksensa
keskittyneet... Yhtä lujaluonteinen ja avomielinen ja rehellinen kuin
äitikin... Mutta onneksi oli hänessä tunteellisuutta ja naisellista
norjuutta, jota Bolettessa... Hm, -- hän pani Figaron taas
ravaamaan -- --

Hetken kuluttua kulki hevonen taas käyden. Figaron korvat näyttivät
tuontuostakin kuulevan monia hymähdyksiä ja puoliksi tukahdutettuja
mielenpurkauksia, jotka näyttivät koskevan aivan etäisiä asioita...

Ja sitten Kvigstadista vävypoika!... Se on totta totisesti hänen
ihmetöidensä huippu! Originelli mies -- loistava pää...

... On niin satunnaista, että sovitaan yhteen tässä maailmassa... Hän
huokasi kevyesti.

Tahi loppujen lopuksi, jos on joku, josta pitää... Silloin ei riitä
kokonainen tehdaskaan ikävine Grotheineen Kvigstadia vastaan, joka on
vallannut toisen mielen! -- Hyvä, Alida! -- Hän käänsi hevosensa sille
varjoisalle metsäpolulle, joka vei Rafosille, ja kiirehti
hevostaan. -- --

-- Ra-täti istui auringonpaisteessa rappusilla jakkara jalkojen alla ja
tyynyjä ja saaleja varmuuden vuoksi lähellä. Hän hätkähti, kun hänen
terävät mustat silmänsä keksivät ratsastajan metsätiellä.

"Bie -- Bie!" komensi hän eteiseen. "Pane paras viilikehlo arkihuoneen
pöydälle ja rommia mukaan. -- Se on Thomaksen lempiruokaa kesällä, kun
hän on kuumissaan."

Hän kompuroi keppinsä nojassa sisään ja rupesi huolellisesti
järjestämään nojatuolinsa ympäristöä.

Tuomarin ajaessa pihaan juoksi renki ottamaan huostaansa hevosen...

"Näin sinun olevan rappusilla, täti; sitten kai lienee terveytesi
hyvä", -- tervehti tuomari. "Niin, sinulla on hyvät voimat -- hoitaa
taloa. -- Näin, millaiset ovat viljelyksesi: niiden veroisia saa etsiä
-- ja sinun veroistasi myöskin!" laski hän leikkiä.

"Moiset kohteliaisuudet ovat minusta kuin liian vanhoja kuivaneita
hunajakakkuja. Onko sinulla jotakin asiaa?"

"Hm"... kakisteli tuomari kurkkuaan --

"Ja Bolette-raukan täytyy yhä vain pysytellä makuuhuoneessa, vaikka on
niin kaunis kesä", jatkoi tuomari.

Ra-tädin syvälle painunut suu puristui kokoon; hän nojautui takakenoon
tuolissa ja rupesi katsoa tuijottamaan häneen. --

"Näytät minusta niin mielistelevältä ja puheliaalta tänään. On siis
jotain,--joka minun on sulatettava?"...

"Niin -- niin, -- katsos, täti, maailmassa ei saa aina mitä tahtoo",
alotti hän varovasti. "Ja eihän sitä voi vaariakaan, että saattaisi
kaikki järjestää mielensä mukaisesti... ja nuoriso, tiedäthän, täti! --
Onhan sinullakin ollut verta suonissasi."

"Lörpötystä -- lörpötystä! -- Mistä on kysymys? Puhu" -- keskeytti
Ra-täti hänet ja jysäytti kärsimättömästi keppiänsä lattiaan. -- "Ensin
voitelee suuni hunajalla." -- Hän teki pelottavan irvistyksen.

"Meidän täytyy koettaa katsoa ymmärtävillä silmillä, täti!" huomautti
tuomari, -- "niin hyvin kuin voimme."

Ra-täti pani päänsä kallelleen ja katsoi häneen.

"Puhu sinä vain, Thomas! Olen valmistautunut, odotan -- vaikka mitä!--
vieläpä sitäkin, että sinulla on kassanvajaus", pisti hän myrkyllisesti.

"Bie-neiti, olisin kiitollinen, jos antaisitte minulle vähän vettä",
sanoi tuomari, varovasti valmistautuen kaikkien mahdollisuuksien
varalta, kun Bie näyttäytyi ovessa viilikehloineen, mutta nopeasti
vetäytyi taas takaisin.

"Niin, niin, täti! -- On sitä nähty pahempiakin asioita kuin että
kihlauksesta ei ole tullut mitään" --

"Alida!" -- huusi Ra-täti ja heitti päätään kiivaasti taaksepäin.

"Niin, juuri hän. Alida on tunnustanut mielentilansa Bolettelle ja
minulle. Hän tahtoo rikkoa kihlauksensa Grothin kanssa."

"Rikkoa!" miltei ulvahti Ra-täti. -- "Kuinka hän uskaltaa!" --

"Sille ei voi mitään! -- Groth on hänestä suorastaan vastenmielinen."

"Ei voi mitään!" -- matki Ra-täti... "Se on sinun tapaistasi, Thomas!
-- Vastenmielinen -- koko tulevaisuutta vastaan... On sekin puhetta!
-- Jotakin on tehtävä! -- Uppiniskainen lapsi!... Kuinka monen luulet
saavan seurata omaa päätään siinä suhteessa! -- Tulisipa siitä
kaunista!"

Ra-täti uhkasi häntä etusormella:

"Käske sinä vaan Boletten sanomaan hänelle suorat sanat!... Tahi onko
myös Bolette tullut romantilliseksi, -- sentimentaaliksi -- -- höö,
hörrr" -- hänen rintansa korahti, -- hänen oli vaikea hengittää.

"Sille ei voi mitään, täti! -- Ja sitte vielä lisää. -- Sinun täytyy
kuulla kaikki"...

"Vieläkö enemmän? -- Jospa tietäisit, kuinka vastenmielinen olet,
Thomas!" -- Ra-tädin kasvoilla oli ihan tuskan ilme.

"Tiedäthän, että Kvigstad on lähtenyt luotani suorittamaan
tutkintoansa"...

"Mitä?" Ra-täti katsahti nopeasti tuomariin. "Juuri häneen on Alida
kiintynyt, hänestä hän on koko ajan pitänyt -- Sille ei voi mitään,
täti."

"Sinun ei mitääsi!" huusi Ra-täti; hän kohottihe nuolen nopeudella
tuolista ja antoi tuomarille korvapuustin, kepin kaatuessa kolisten
lattialle. Sitten vaipui hän takaisin tuoliin myssy vinossa ja voihki...

Ei ollut suinkaan kevyt se käsi, jota tuomari oli saanut maistaa, ja
hänen kasvojensa toinen puoli oli aivan punainen, kun hän nopeasti
nousi, tarttui poskeensa ja katsoi käteensä, ikäänkuin tullakseen
vakuutetuksi siitä, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi ottamaan lakkinsa,
ja hänen suupielissään näkyi hymyntapaista...

"Thomas! Thomas!" -- voihki Ra-täti avuttomana... "Älä mene... Älä
mene... Oma rakas poikani! -- -- Niin, jätä sinä vain vanha tätisi",
-- huoahti hän vielä kerran, "niin hänelle ei jää ketään jälelle...
Ei, tule nyt tänne, Thomas, oma poikani! Tule nyt tänne ja istu tähän
tuolille... niin saadaan puhua siitä" -- houkutteli hän.

"Kun viimeksi annoit minulle korvapuustin, olin nelitoistavuotias.
Samana päivänä tulin kotiin kesälomalle... Ja kun se tapahtuu niin
harvoin..." -- kuului puoliksi vihaisesti, puoliksi leikillisesti.

"Sinä olet ollut aina lempipoikani", voihki Ra-täti... "Et kai ole aivan
suuttunut minuun", -- alkoi hän levottomasti pyytää... "Istu nyt, istu
nyt, Thomas, että saan nähdä, ettet enää ole vihoissasi", pyyteli
hän vapisevalla äänellä... "Istu nyt tähän!" -- Ra-täti tarttui hänen
molempiin käsiinsä ja taputteli ja suuteli niitä nöyrästi --

"Myssyni... myssyni..." -- Hän tarttui päähänsä ja asetteli ja oikoi
myssyään...

"Kvigstad, niinkö sanoit?... Meidän täytyy hankkia hänelle
kruununvoudinvirka!" huudahti hän äkkiä vilkastuen...

"Bie! Bie! missä hän viipyy viilikehloineen! Tahi ehkä tahdot ennemmin
lasillisen madeiraa? Bie!" -- -- --

       *       *       *       *       *

-- Kotimatkalla hymyili tuomari... asema oli yhtäkkiä pelastettu...

... Ja että häntä oli kohdeltu kuin poikaa -- se maistui niin
ihmeellisen hyvältä...



VI.

Rein ja Merete.


Harjujen yläpuolella Vangenin takana kohosi vuorijono harjanteeksi,
joka muistutti tuntureista.

Kaksi peninkulmaa sieltä sisämaahan päin oli tuomarintalon karjakartano.

Sieltä juuri oli koko Vangenin nuoriso eräänä lämpimänä
kesäpäiväniltana palaamassa alaspäin kaksipäiväiseltä retkeltä
karjakartanolle.

Alkoi kohota pilviä, jotka kokoontuivat mustiksi, uhkaaviksi
rykelmiksi. --

Näytti uhkaavalta; rajusäätä peläten riennettiin kotiinpäin vuolasta,
koskista Ra-joen vartta pitkin kulkevaa metsäpolkua.

Lovandetin rantaan päästyä päätettiin matkan jouduttamiseksi mennä
venheellä järven poikki. Eufemia ja Alida menivät toiseen venheeseen,
jossa pari konttoristia hoiti airoja, Reinin tarjoutuessa soutamaan
Mereten järven poikki pienellä ruuhella. Muut kiertäisivät jalkaisin
järven ympäri.

Kiiruhdettiin matkallelähtöä --

Reinin täytyi ensin tyhjentää venhe, joka oli vettä puolillaan,
tarkastaa, oliko tappi lujasti kiinni sekä kääntää ja kuivata
tuhtolaudat.

"Tulkaa nyt venheeseen, Merete-neito!" --

Hän kallisti venhettä syrjälleen, jotta Merete saisi jalansijan, ja
auttoi hänet venheeseen. Sitten heitti hän matkalaukun keulaan ja
vihkon tuoreita tunturikukkia Mereten syliin.

Työnnettyään venhettä kivien lomitse, istuutui Rein rauhallisen
tyytyväisenä ja rupesi uutterasti soutamaan...

"'Neitsyt Marian kultakenkiä'"... sanoi Rein, nyökäyttäen päätään
kukkia kohden, joita Merete järjesteli... "Ne muistuttavat minua
aina äidistäni... Se oli hänen lempikukkansa", -- sanoi hän soutaen.
-- "Äitini oli niin raskasmielinen, ja teki minuun niin omituisen
vaikutuksen lapsena, kun hän kerran sanoi: -- 'Nuo... nuo loistavan
keltaiset, -- ne ovat viimeiset aurinkoiset jäljet neitsyt Marian
olosta tässä maassa!' -- Hän oli mieleltään ikäänkuin jonkin verran
katolinen, ja hänellä olivat omat kuvittelunsa"...

Merete istui katsellen hienoja, kengänmuotoisia kukkia --

"Että tekin olette kerran ollut pieni", -- puheli hän mietteissään,
-- "ja puhellut äidin kanssa! -- Aivan toisin kuin kaikki muut pojat,
voisi ajatella... Te olette kai myös istunut lukemassa opettajan
johdolla. -- Mutta minä en voi kuvitellakaan, ettette te olisi tietänyt
kaikkea ennakolta."

"Muistan vain, kuinka seisoin katsoen äitiäni, kun hän ikäänkuin
loittoni, -- ja ihmettelin, mihin hänen ajatuksensa voivat mennä,
kun ne tuolla tavalla häipyivät etäisyyteen, kuin linnut -- jonnekin
salaperäiseen maailmaan. -- Jossa ei koskaan olisi pitänyt olla!" --
lisäsi hän synkästi. "Rajojen yli meneminen kostaa itsensä... Rajat
ovat ne muodot, joihin maailma valautuu...

"Ei, olin kylläkin tiedonhaluinen ja opinjanoinen", jatkoi hän
vilkkaasti. "Mutta sisäisille silmilleni eivät he kuitenkaan voineet
pistää sivistyksen silmälaseja."

"Minä kuvittelen mielessäni teidän ikäänkuin kulkevan tunturin
juurella, joka näyttää uhkaavan vieremällä" -- sanoi Merete miettivästi.

"Ettekö koskaan pelkää, että jokin vieremä voisi sattua _teidän_
elämässänne, Merete?" -- kysyi Rein tutkivasti.

"Oh -- en"...

Merete pudisti päätään, ja hänen kasvoilleen tuli onnenilme.

-- Nyt rupesi käymään pieniä, lyhyitä tuulenpuuskia, ja aallot löivät
ja loiskivat venheen keulaan ja vesi tummeni nousevista pilvistä.

"Ottakaa saali hartioillenne... Ette kai pelkää vähäistä myrskyä?
-- Te, joka ette edes pelkää kokonaista vuorenvieremää!" sanoi Rein
rohkaisevasti.

"Ei", -- huudahti Merete miltei riemuiten, -- "en ole koskaan tuntenut
itseäni turvallisemmaksi."

Alkoi putoilla harvakseen suuria sadepisaroita; Rein souti lujasti,
vetäen voimakkaita vetoja vastatuulessa. -- Näytti kuin hänen
ajatuksensa olisivat olleet kuohuksissa...

Äkkiä välähti salama puolipimeässä ja kuului ukkosenjyrähdys.

Rein pysäytti airot ja katsoi ympärilleen --

"Kunpa saisi elää näin, kunnes susi tahi kotka korjaisi, -- eikä
maailmaa enää olisi!" -- virkkoi hän.

Ukkonen jyskää ja jyrisee tunturien välisessä ahtaassa laaksossa ja
salama seuraa toistaan.

Merete istui ajatuksiinsa vaipuneena, hiljaa ja tyynenä...

Äkkiä kuului ankara räjähdys, ikäänkuin salama olisi iskenyt maahan
jossakin metsän sisässä.

Merete hätkähti. --

"Entäpä jos se nyt olisi iskenyt tänne venheeseen!" -- kuiskasi Rein
ikäänkuin ilmaisten salaisimmat ajatuksensa -- -- -- "Ja me molemmat
olisimme saaneet asuntomme täällä aaltojen alla" -- --

Ukkonen jyrisi, sade valui virtanaan.

Tuuli kiihtyi, -- ja vaimeni taas, ja ilma seestyi --

Ja he istuivat siinä omituinen tunne mielessään, että heidät oli
jätetty ainoastaan toisilleen, -- keskellä luonnon ylivoimia...

-- Ilta-aurinko paistaa hellitti taas kaksinkertaisen kirkkaasti pikku
ruuhen saapuessa rantaan.

Rein veti venheen voimakkaasti pitkältä rannalle ja puuhasi sitten
aiheettoman kauan sen kiinni sitomisessa --

Sitten juoksi hän äkkiä venheen ääreen ja tempasi Mereten syliinsä...

"Tulkoon siitä vuorenvieremä tahi ei, onni tai onnettomuus, --
tahdotteko uskaltaa elämänne minulle, Merete?"... kuiskasi hän
tulisesti kantaessaan hänet maihin.

Ja Merete painautui säteilevänä häntä vasten...

Tiesihän hän sen, tiesihän hän sen!... -- -- --

       *       *       *       *       *

-- Ja he puhelivat ja he kertoivat ja he sulkivat toisensa syliinsä...

... Olihan Rein tullut hänen luokseen sisimpine sieluineen jo _ennen_
kun hän ensi kerran ajoi rattailla pihaan, -- tunnusti Merete...

Ja he saapuivat kotiin kokonaista kaksi tuntia myöhemmin kuin muut --
ja myöhästyivät illalliselta --

       *       *       *       *       *

Elämä Vangenilla oli tullut omituiseksi pitkinä lämpiminä elokuun
päivinä. Aamiaisen aikaan olivat nuo kaksi jo olleet aamukävelyllään
kasteen vielä ollessa maassa.

Heillä olivat omat merkkinsä, Reinillä konttorinikkunasta, Meretellä
arkihuoneesta tahi keittiöstä, siitä, oliko aikaa kohtaukseen
puutarhassa marjapensasten luona. He kohtasivat toisensa kello 5:n
aikaan iltapäiväauringon paisteessa ja kävelivät illemmalla virralle
päin.

Joka aamu oli ikäänkuin heräämistä uuteen taivaaseen ja uuteen maahan,
-- maahan, jonka päivän täytti ennen aavistamaton sulo, jota ei oltu
ennen koettu!

... Ja he tekivät kävelyretken Ra-tädin luokse, jolle Merete esitti
"nokikolarin". -- Ja Ra-tädin kasvot ihan säteilivät, ja hän kyseli
Reiniltä salavihkaa niistä moldewigilaisista tiluksista...

Ja he kulkivat taas yhdessä Rafosia kohti, Merete ja Rein, --
muistelivat, kuinka he silloin olivat nähneet ja kohdanneet toisensa
siellä, mitä he olivat ajatelleet ja mitä sanoneet --

Heidän siinä illalla kävellessään tuntui kuin kosken kohina olisi äkkiä
tauonnut --

Rein pysähtyi ikäänkuin kuuntelemaan ja tarttui sitten
suonenvedontapaisesti Mereten käsivarteen...

"Tulee niin hiljaista, aivan kuin kuolonhiljaista elämänmelun
perästä"... huudahti Rein omituisen kalpeana, -- "ikäänkuin totuuden
alaston kallio kohoisi kaukaa näkyviin...

"Käsittämätöntä, kuinka melu ja pauhina voivat turruttaa ihmisen niin,
että hän esimerkiksi luulee voivansa elää tässä maailmassa -- -- --
Eevatta!" -- käänsi hän äkkiä puheensa leikiksi, huomatessaan Mereten
tulevan levottomaksi. -- --

Rein saattoi välistä seisoa ja tuijottaa häneen niin että hän ihan
pelästyi --

"Ei mitään, -- ei mitään, Merete!... Nähdessäni, kuinka lujasti sinä
uskot onneen, -- uskon minäkin. Minun täytyy vain välistä muistuttaa
itseäni siitä, ikäänkuin näpistää käsivarrestani. Minäkö todellakin
kuljen tässä ja voin koska tahansa koskettaa sinua ja saada varmuutta?
-- Minun on niin vaikeata käsittää, että kimalainen surisee ja
leppäkerttu kiiltää ja vattu riippuu kypsänä ja aurinko paistaa ja
että sinä seisot tässä luonani, -- vain sentähden, että _minä_ olisin
onnellinen! -- Rakkaani, jos maa häviäisi tahi avautuisi, -- niin ei
se olisi sen pahempaa, kuin että me aivan luonnollisesti solahtaisimme
yhteisine onninemme säilöön"...

       *       *       *       *       *

Tuomaria ja hänen rouvaansa ei kiinnittänyt yksistään Mereten ja Reinin
kihlaus. Katsoipa asiaa kuinka tahansa, -- ja olihan Rein omituinen
luonne, josta ei ollut helppo päästä selville, -- oli kuitenkin selvää,
että _Merete_ tunsi itsensä onnelliseksi hänen kanssaan, arvelivat
tuomari ja hänen rouvansa. Rein oli siksi varakas, että hän voi täyttää
ehdottoman toivomuksensa mennä naimisiin jo syksyllä ja muuttaa
perintötilalleen kunnes saisi sopivan viran.

Niin että nyt samana vuonna saatiin uudella kiireellä ja uusilla
voimainponnistuksilla luoda morsiuskapiot.

Olihan se vähän raskasta rouvalle, joka juuri oli päässyt vankeudestaan
ja jonka nyt olisi pitänyt kaikessa rauhassa saada koota voimia ja
virkistyä puutarhatyössä.

Ja kaiken lisäksi Mariannen suuri tapaus!

He olivat suuresti hämmästyneet, kun hän ei palannut heti tehtaalta
kun Alida lähetti sen kirjeen, jossa purki kihlauksen, ja isän samalla
kirjoitettua ja kutsuttua Marianne kotiin.

Ja oli kuin olisi pommi iskenyt Vangenin perheeseen, kun Groth ja
Marianne sitten julkaisivat kihlauksensa.

Mutta kun he olivat lukeneet kirjeen loppuun, tuntui kaikki
ymmärrettävältä ja miltei luonnolliselta. Groth kirjoitti, että hän
puolestaan yhä enemmän oli tuntenut ja tullut huomaamaan, että juuri
Marianne kiinnitti häntä ja että he olivat kuin luodut toisilleen.

Grothin vanhemmat toivoivat nyt, että häät pidettäisiin mahdollisimman
pian ja lykkäämättä, lunastamalla kuninkaankirje.

... Niin, että tässä päästiin ainakin kapioiden valmistamispuuhista,
vaikkakin isän täytyi ostella hopeakaluja ja kallisarvoisia
morsiuslahjoja.

Ja kun sitten lähetti toi Vangenilta Rafosille Grothin kirjeen uuteen
kuoreen suljettuna, istui Ra-täti kauan ruumistaan heilutellen ja
päätään nyökytellen ja mietti... Sitä tyttöä!... Arvasihan hän, että
hän se viimeisen piston ottaisi... Hän pelasi aina niin erinomaisesti.
Hänellä, tyttörukalla oli vain niin huonot kortit! -- rokonarpiset,
kalpeat kasvot -- ja pienet, viisaat -- mutta tirrottavat silmät...

       *       *       *       *       *

Tuomarin apulaisineen ja konttorihenkilökuntineen taas kierrellessä
syyskäräjillä, jossa asiakirjoja luettiin ja "Christian Quint"
vallitsi, ja kansa seisoi paljastetut päät kattona, täyttäen koko
pihamaan, kun hän ja kruununvouti Paus menivät käräjäsaliin tahi
tulivat sieltä, -- pantiin Vangenilla kaikki voimat liikkeelle, jotta
Mereten kapiot saataisiin valmiiksi siinä lyhyessä ajassa, joka oli
jälellä häihin.

He huomasivat nyt, mitä merkitsi Mariannen ja Barbaran poissaolo nyt
kun oli muitakin syyskiireitä. Alida sai tehdä työtä heidän molempien
puolesta, ja rouvasta näytti hänellä välistä olevan työtä yli voimien.

Helpotti ihan suuresti, kun Marianne sangen järkevästi lähetti heille
ompelijattaren tehtaalta ja Barbara odottamatta saapui kotiin auttamaan
kokonaiseksi kolmeksi viikoksi.

Hän puikkelehti ympäri vanha palttinaesiliina edessään kuin kala
vedessä, järjestäen ja hoitaen ulkoista taloutta muiden istuessa
kangastensa ja ompeluksiensa ääressä.

Silloin tällöin "sopivan tilaisuuden sattuessa" sai rouva tietoja
tuomarilta, tavallisesti hänen siirtyessään uuteen käräjäpaikkaan, ja
pieniä lippusia vaihtoivat keskenään yhä useammin Rein ja Merete.

Merete piti myös innokkaasti silmällä jokaista sekä hevosella että
jalkaisin kulkevaa matkustajaa, jonka hän äkkäsi maantiellä ja jota
voi epäillä kirjeentuojaksi ja joka mahdollisesti poikkeaisi sisään
Vangenin portista, tahi myös niitä, jotka tulivat toiselta taholta ja
joita ehkä voisi käyttää hänen omien pikku kirjeittensä viemiseen...

Reinin rakkautta uhkuvassa, ikävöivässä viime kirjeessä oli ollut
omituinen, masentava lisäys...

Siihen oli kirjoitettu lyijykynällä:

"Minut valtasi tuska tänään. Tuli mieleeni odottamatta, että minun
täytyisi _nyt_ matkustaa kotiin Dalilani, sorean, nuoren, viattoman
Dalilani luokse ja -- tulla houkutelluksi omantunnontuskiin ja
edesvastuuseen ja naimisiin sen kaikkine moniin sukupolviin ulottuvine
seurauksineen... Vihantunne heräsi minussa. Minusta rupesi äkkiä
tuntumaan kuin näkisin sinussa luonnon kiusauksen, -- viattomissa
uskollisissa silmissäsi luonnon petoksen! -- Se täyttää ensin oman
välikappaleensa mielikuvituksilla tehdäkseen vaikutuksen pohjattoman
käsittämättömäksi uhrille.

"... Luonto! -- kunpa se olisikin vain välinpitämätön, tunteeton,
tilapäinen, -- vain eloton... Mutta se onkin ovela, -- käyttää meitä
hyväkseen ovelasti, viekkaasti, pusertaa meistä mehun kuin sienistä, --
käyttää meitä niin kauan kun sydänverestämme on pisarakaan jälellä, ja
heittää meidät sitten luotaan kulutettuina, murtuneina. -- Mitäpä hän
välittää siitä, että jälelle jäänyt värisevä, katuva sydän huutaa --

"Puhalla sitä, niin se katoo!" -- päättyi se. --

-- Puhaltaa sitä... Merete tunsi olevansa hämillään, kiusautunut...

Sitten rupesi hän miettimään "kiusaus"-sanaa. --

Hän ei voinut olla yhä uudestaan tuijottamatta siihen --

"Kyllä, hän kyllä -- -- -- puhaltaisi siihen!" kirjoitti Merete sitten.
Rein ei vain kärsinyt olla kauan yksin...

Ja tuota kaikkein herttaisinta, mustinta, rakkainta tukkaa ei hän
suinkaan leikkaisi, nykäisisihän vain sitä, tukistaisi siitä, joka
kerran kun Rein alkaisi katsoa "pimeään"! -- -- --

       *       *       *       *       *

Kuinka tunnit kuluivatkaan hitaasti sinä päivänä, kun heidän piti
tulla kotiin, -- kuinka seinäkellon minutit olivat sitkeässä tuloajan
lähestyessä!

Vihdoin, vihdoin näkyivät tuomarin vaunut, ja niissä oli myös Rein.

Merete oli monen monta kertaa pieni kirsikanpunainen huivi päässä
rientänyt mäelle, josta näkyi kauimmaksi maantielle.

Hän tiesi, ettei Rein pitänyt vastaanottokohtauksesta kaikkien nähden,
ja sentähden hiipi hän sykkivin sydämin ullakon rappusille ja yllätti
Reinin, kun tämä pettyneenä ja ympärilleen katsellen läksi niitä
nousemaan huoneeseensa.

"Merete!"... Rein tuijotti häneen ennenkun kietoi hänet syliinsä, piti
häntä vähän loitolla itsestään ja syleili häntä sitten taas.

Heidän viime näkemästään oli kulunut kokonainen ijäisyys!...

Ja sitten puhalsi Merete häntä -- ja hän taas Mereteä --

"Merete -- Merete..."

Ilo oli niin raju, kuin se olisi ollut kauan lujasti suljettuna... Rein
ei saanut sanaa suustaan, -- mielenliikutus voitti hänet ja hän puhkesi
itkuun, -- puristi vain Mereten rintaansa vasten.

Merete katsoi häneen miltei peläten, sillä hän ei ollut luullut Reinin
_voivan_ itkeä...

Ja sitten -- illalla -- sanoivat he toisilleen yhä uudestaan hyvää
yötä, -- ja yhä uudestaan oli heillä jotakin sanomista toisilleen
eivätkä he olleet voida antaa _sen_ tapahtua viimeisen kerran.

-- Seuraavana aamuna kohtasivat he taas toisensa heille kumpaisellekin
ilmestyneessä maailmassa, jossa kaikki oli ensikerran-hohteessa,
kasteenraitista, koskematonta -- -- --

-- Ja sitten saapui Ra-tädin renki hevosella. Hän tuli sisään
etehisestä sangen uteliasten Eufemian ja Barbaran saattamana.

Ja huomattiin, kun hyvin kääritty ja sinetitöitty laatikko rouvan läsnä
ollessa arkihuoneessa avattiin että se sisälsi ei enemmän eikä vähemmän
kuin kaunista paksua mainiota silkkikangasta, jonka Ra-täti, moisen
tuhlaavan päähänpiston saatuaan, oli tilannut Kööpenhaminasta lahjaksi
Meretelle, -- "tulevalle nuorelle rouvalle, joka saisi hyvän aseman
yhteiskunnassa".

Barbara, jonka mielestä Rein ei osannut pitää sitä tarpeeksi
suuressa arvossa, piti kangasta innostuneena hänen edessään, alkaen
lörpötellä ja tehdä selkoa siitä, mitä vielä valmistettiin kapioiksi.
Hänen puheliaisuutensa keskeytti kuitenkin rouva Orning kertomalla
Reinille ja Meretelle, että isä tilaa tänäpäivänä uuden suuren reen
karhunnahkavällyineen heidän talvimatkojaan varten...

Mutta _silloin_ ei Eufemiakaan voinut enää pidättyä ilmoittamasta, että
Merete saisi turkiskapan tehtaalta...

Tämä viimeinen uutinen livahti miltei huomaamatta ohi. Rein oli äkkiä
poistunut huoneesta. --

Päivällisen aikaan lienee hänen ajatuksiaan kiinnittänyt jokin. Hän
näytti hajamieliseltä, ja,heti kun noustiin pöydästä, riensi hän
konttoriin nyökäyttäen vain päätään vastaukseksi Mereten kysyvään
katseeseen.

Ruokasalissa istuivat Eufemia ja ompelijatar uutterasti valmistaen
Mereten morsiushametta. Valkonen harsomainen kangas oli levällään, ja
Merete kävi tuontuostakin sitä tarkastelemassa. Varottiin antamasta
hänen pistää ommeltakaan siihen. Se tuottaisi näet onnettomuutta. --

Sitä uutterammin ompeli hän huoneessaan muuta. _Siellä_ voi hän
olla rauhassa ja rakennella yksinään ajatuksissaan tuulentupia
neulaa käytellessään... Hän oli Reinin mukana pitkillä retkillä ja
kävelymatkoilla. -- Rein souti häntä, kantoi hänet maihin... Hän istui
heidän kodissaan suuren pohjoisessa olevan vuonon rannalla katsellen
ikkunasta ja odottaen häntä...

Hänen edessään oli kuin puolivalveilla nähtyjen unien sumussa se aika,
kun hän jäisi kahden hänen kanssaan! --

Hän työskenteli innokkaasti saadakseen ajan kulumaan, jotta tulisi
ilta, -- ratkoi ompeleen sillä moniteräisellä kynäveitsellä, jonka Rein
oli lainannut hänelle, laski sen pois kädestään, -- mutta hänen täytyi
ottaa se taas, -- kosketella sitä, -- katsella ja käännellä sitä --

Tuontuostakin saivat ajatukset hänen silmänsä loistamaan, kunnes hänen
notkea vartalonsa vähitellen ikäänkuin vaipui niihin -- -- -- -- --

-- Ja illalla, kun Rein tuli sisään etehisen ovesta himmeässä
lyhdynvalossa, yllätti Merete hänet kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen.

Mutta Rein miltei tyrkkäsi hänet luotaan... "Mokomat valmistukset ja
puuhat ja sopimukset!" -- huudahti Rein.

-- "Minusta tuntuu kuin vä'ät ja pihdit pitäisivät minua kiinni...
Tuntuu kuin ovi lyötäisiin lukkoon takanani!"

Merete katsoi kauhistumistaan kauhistuen, kuinka hän seisoi tuijottaen
kalpeana, raivoissaan silmät kamalasti palaen.

... "Ne ompelevat ja ompelevat pakkoröijyä ylleni", -- ilkkui hän, ja
hänen kasvonsa olivat kuin terävät petolinnunkasvot. -- "Ja sitten
ajavat he ruumiin pois isossa reessä!"...

Mereten mieleen välähti kuin salama, että sen täytyy olla hänen
salaisen tuskansa, tuon mielentilan, joka nyt niin äkkiä on vallannut
hänet, ja _sen_ kanssa juuri hän saisi taistella koko elämänsä.

Merete hillitsi itsensä, hymyili lämpimästi ja laski kätensä hänen
olalleen, samalla kun hänen silmänsä miltei uhmailevasti katsoivat
Reinin silmiin.

"Minun täytyy, -- täytyy tuntea vapauteni, -- että voin vapaasti valita
viimeiseen asti", -- huudahti Rein miltei karkeasti.

"Et kai tarkoittane" -- -- kuiskasi Merete...

"Tietysti tahdon sinut vangita, -- koko sydämestäni tahdon sinut
vangita!... Mutta älä näytä niin kovalta ja ankaralta", -- pyysi
Merete. -- --

Rein vastasi niin väsyneesti, raukeasti, jonkinlaisella sairaan
ystävällisellä hymyllä.

-- Hän puhui vain muutamia sanoja sinä iltana.

Hän piti Mereten hyväilyjä lohdutuksena, joka kuitenkin voi puolittain
lieventää tuskia. Hänen katseensa oli kuin kuollut, ja hän hymyili,
kun Merete vakuuttavasti arveli, että se oli vain huonoa tuulta, ja
hän lupasi mennä huoneeseensa levolle, -- ja suuteli sitten kevyesti
Mereten otsaa -- --

Seuraavana aamuna pisti Rein varovasti päänsä sekä ruokasaliin että
arkihuoneeseen ja katsoi ympäriinsä.

... "Ei hän ole täällä", nauroi Eufemia Reinin vetäytyessä nopeasti
takaisin.

Rein ei löytänyt häntä ruokahuoneesta eikä myöskään aitasta. Mutta
Merete oli kuullut ja tuntenut hänen askeleensa seisoessaan äitinsä
vieressä vaatekaapin luona, ja hän juoksi Reiniä vastaan tämän tullessa
keittiöstä.

Rein ojensi hänelle molemmat kätensä --

"_Omistanko_ sinut vielä tänään, --?"... kuului miltei tuskallisesti.

Merete heittäytyi iloisesti hymyillen hänen syliinsä.

Rein painoi hänen molemmat kätensä otsalleen:

"Olen loikonut valveilla koko yön, kuunnellen, kuinka ilkeästi ja
rumasti sinulle puhuttiin eilen. -- Omalle, rakkaalle, ihanalle
Meretelleni!"

"Minä en sitä muista", -- kuiskasi Merete, -- "kun näen sinut taas,
-- kun olet tässä luonani... Pidä vain mielialasi, -- osaanhan minä
puhaltaa, tiedäthän." --

Hetkisen kuluttua oli kaikki kuin poispyyhittyä ja unhotettua. Rein
laski leikkiä ja nauroi Mereten kanssa ja nosti hänet korkealle
ennenkuin riensi konttoriin.

Mutta nyt tiesi Merete saavansa varmasti itkeä monta kertaa. Mutta
mitäpä siitä...

       *       *       *       *       *

Sankowitz seisoi taas Vangenilla vanha, kuhmuinen hattu päässä, yllä
kosteat vaatteet ja jalassa lokaiset saappaat, joita hän kuivasi
etehisessä oleviin havuihin. Hän asetti märän, vuotavan pumpulisen
sateenvarjon varovasti seinää vasten tervehtiessään Alidaa.

"Yksi kauhistava ilma tänä syksynä, -- sataa niin paljon...

"Jaa! -- ei olla monta jälellä jaloista Vangenin neitosista... Ei
niin kuin viime jouluna, jolloin ne kaikki tanssivat siinä suuressa
salissa. -- Nyt on ommeltu morsiuslahjoja ja kerrottu on niistä
kaikista uutisista, missä vain olen kulkenut, -- joka paikassa. --
Marianne-neito on niin plötzlich armollinen rouva suurella bruukilla!...

"Ja nuori Merete-neito, joka oli näin pieni," -- hän näytti kädellään
matalalle, -- "kun ensi kerta näin hänet, on kihloissa ja menee pian
naimisiin herra apulaisen Reinin kanssa...

"Barbara-neito --

"Ja Alida-neito itse --

"Jaa, se on paljon, kun kaikki linnut lentävät matkaansa pesästä!

"Ja tuomari? -- Ja rouva?...

"Ja klaveeri"...

-- Sankowitz oli tervetullut nyt samoin kuin viime vuonnakin. Hän tuli
sopivaan aikaan oikeana miehenä hankkimaan tuomarille soitannollista
huvia.

Tuomari kuljeksi yksin, ikään kuin talossa, jossa pantiin tavaroita
kokoon muuttoa varten. Hän turvautui piippuun, tarttui viuluun, kävi
katsomassa Figaroa, hän hoiti maanviljelystä.

Mutta iltaisin...

Säälitti pyytää Alidaa pianoa soittamaan niinä ainoina joutohetkinä,
jotka hänellä oli päivän ankaran työn jälkeen kirjoittaakseen
sulhaselleen!

Nämä suurille, nelikulmaisille sinisille postipaperiarkeille
kirjoitetut kirjeet voi hän lähettää vain joka kolmantena postipäivänä.
Sitäpaitsi täytyi paperiarkit kirjoittaa pitkin ja poikki, sillä
postimaksu oli kallis -- kokonaista 16 killinkiä.

Ja pehmeitä, hänen makunsa mukaisesti leveiksi vuoltuja sulkakyniä
oli aina runsaasti hänen käytettävänään salin pöydällä. Augustinusen
ja Schmidt osottivat siten toverillista intoaan. He olivat mielestään
jonkinlaisessa yhteydessä Alidan ja Kvigstadin suhteen kanssa -- heidän
itsetuntonsa oli niin sanoaksemme noussut virkaveljen päästyä tuomarin
perheeseen...

Alida istui sinä iltana onnesta kuohuvin tuntein ja vastasi --
tällä kerralla tehden poikkeuksen -- ensi postissa Kvigstadin viime
kirjeeseen, jossa tämä hämmästytti häntä ja koko taloa ilmoittamalla
suorittaneensa loistavasti lainopillisen tutkinnon.

-- Täten oli yht'äkkiä avautunut koko toiveikas tulevaisuus -- päästä
hänen isänsä apulaiseksi Reinin jälkeen, -- mennä naimisiin ja asua
kotona Vangenilla kahdessa hauskassa päivän puoleisessa huoneessa,
kuten isä ja äiti olivat ehdottaneet, kunnes hän voisi päästä
valtionvirkaan...

... Alida ajatteli viime ja tämän vuoden tapahtumia, -- -- -- ja tunsi
olevansa hämmästynyt -- ihmeestä! -- --

       *       *       *       *       *

Tuomari ja hänen rouvansa tahtoivat, että Reinille ja Meretelle
pidettäisiin suuret häät, joihin heidän kaikki tuttavansa koko piiristä
kutsuttaisiin. He olivat nyt saaneet kyllänsä "hiljaisista" häistä.

Välteltiin niin paljon kuin mahdollista puhua tahi keskustella näistä
asioista Reinin läsnäollessa. He olivat huomanneet, ettei hän "samoin
kuin muutkaan miehet pitänyt touhusta", kuten rouvalla oli tapana
sanoa. Hän tuli aina hajamieliseksi ja pujahti tiehensä, kun vain
satuttiin koskemaankaan niihin asioihin.

Monissa puuhissa tuskin huomattiin, että syyspäivät pimenemistään
pimenivät ja lyhenemistään lyhenivät, niin että jo aikaisin
iltapäivällä voitiin nähdä siellä täällä tulia tuikkavan alamaan
taloista.

Ensi rekikeli oli jo mennyt, kun ylimääräinen kuorma kaikenlaisia
häiksi tilattuja tavaroita saapui kaupungista eräänä rämyisenä päivänä.

Kun Rein välistä täydessä rauhassa sai tavata Mereten yksin
ompelupöydän ääressä arkihuoneessa, istuutui hän hänen luokseen
puhelemaan.

Reinin täytyi aina tarttua Mereten kauniisiin käsiin ja katsella niitä
ja ranteita, "joita hän juuri nyt itse tarvitsi niin välttämättömästi
pikku ompelukseensa", kuten Merete sanoi aina nauraen.

Ja kun hän eräänä päivänä taas otti ne, koetti hän sormustaan, jonka
onyksikivessä oli pieni vaakuna, hänen sormeensa.

Se oli tietysti liian suuri, mutta sen voi kyllä kultaseppä pienentää,
-- ja "se kyllä sopisi... kyllä sopisi" toisti Rein -- --.

Rein painoi sen Mereten kahdelle sormelle, niin että se puristi ne
yhteen.

"Se on sinun, Merete!"

Merete katsoi sormusta ja suuteli sitä kyyneleet silmissä.

"Pidä se! -- Pidä se toistaiseksi," -- huudahti hän hermostuneesti. --

Hän hypähti ylös ja poistui äkkiä ovesta. -- --

       *       *       *       *       *

Merete tiesi, kuinka mielellään Rein olisi tahtonut, että hän olisi
seurannut mukana hänen retkillään, ja kuinka pettyneeksi hän tunsi
itsensä, kun hänen täytyi mennä yksin.

Lauhkeassa suojailmassa kosteassa harmaassa sumussa kulki matka sitten
lauttauspaikalle ja joelle, joka oli täynnä harmaanvalkoista sohjua
ylempänä laaksossa sataneesta lumesta, tahi kulki matka lähinnä
seuraavina päivinä huurteisen, tyynen kuusimetsän läpi Lovandetille,
jonka kirkkaalla peilillä oli muutamia pudonneita punasia ja keltasia
syyslehtiä...

He saattoivat kulkea kauan ääneti, vaihtamatta tuskin sanaakaan
keskenään.

Sitten alkoi Rein:

"Tästä olet kulkenut, Merete! -- ei, et ole kulkenut... Lapsena
ja myöhemminkin olet aina juossut ja hyräillyt, -- kuvittelen
mielessäni, -- monta kertaa koko matkan Ra-tädin luokse... Silloin
olet kai ajatellut monia asioita, -- niihin aikoihin, kun aloit tulla
täysikasvuiseksi, -- että tulisi jokin ihmeellinen seikkailu vieraasta
maasta -- tahi hyvin kaukaa, -- niinhän?" --

"En juuri voi sanoa ajatelleeni mitään ennenkuin sinä iltana, kun näin
sinut sillä tavalla --. _Silloin_ se alkoi. Sitä ennen olin vain pieni,
tyhmä tytöntypykkä."

Ja sitten täytyi Mereten -- Rein pakotti hänet siihen -- kertoa
kaikesta niiltä ajoilta, kun hän oli tyhmä tytöntypykkä, -- kaikesta,
joka Mereten mielestä oli niin kauhean lystikästä, ja kaikista
kirjeistään...

Ja sitten alkoi Rein kertoa itsestään ja ihmeellisestä elämästä meren
rannalla, -- lapsuudestaan, kotioloistaan. Hän ei maininnut koskaan
isästään -- ainoastaan äidistään. Oli kuin häntä olisi huvittanut
juoksuttaa itseään ja Mereteä ajatuksissa ympäri kuin lapsia, jotka
miltei ovat leikkineet yhdessä.

"Jospa me molemmat olisimme tunteneet toisemme silloin, -- olisihan se
edes ollut palanen yhdessä vietettyä elämää!"...

Kuinka se oli hänen itsensä tapaista, mietti Merete, -- ja "hänellä
itsellään" tarkoitti hän aina häntä sellaisena kuin oli nähnyt hänet
ensi kerran näyssään.

Rein seisoi ja katsoi häneen silmissä outo hehku, syleili häntä
intohimoisesti ja puristi hänet yhä uudestaan kiihkeästi rintaansa
vasten. Mutta sitten päästi hän äkkiä hänet.

"Rientäkäämme!" sanoi hän ja läksi kulkemaan nopeasti, -- ja hiljensi
kulkuaan vasta heidän päästyään suurelle maantielle...

Siellä hengitti hän syvään --

"Siunattu olkoon lapsuutesi, jonka olen jakanut kanssasi, Merete! --
Lovandet olkoon todistajamme!"

Merete ei käsittänyt häntä -- täydellisesti. Mutta olihan niin paljon,
jota hän ei käsittänyt... Ja ne kysymykset, jotka hän aikoi tehdä,
kuolivat aina sydämentykytykseen, jonka hän sai ajatellessaan että he
pian, hyvin pian kuuluisivat toisilleen, -- ja silloin -- silloin hän
kyllä -- --

Sitten kohtasivat he puujalka-Larsraukan, joka nilkutti heitä vastaan
kainalosauvoineen --

"Hän ei ole _menettänyt_ jalkaansa, hänen toinen jalkansa on
synnynnältään liian lyhyt", selitti Merete.

Reinin kasvoilta näytti väri katoovan. Hän ei vastannut, kulkihan vain
ääneti tiehen tuijottaen...

Äkkiä pudisti hän nyrkkiä taivasta kohden --

"Pitäisihän tuolla ylhäällä löytyä sydän! -- Mutta mitä voi sanoa
siitä, joka lähettää maailmaan keskentekoisia, rujoja olentoja!

"Hän vaatii rakkautta!?"

Rein kulki kuohuksissaan tietä, ja kesti melko kauan ennenkuin Mereten
taas onnistui saada huostaansa hänen kätensä ja saada häneltä silmäys.

"Niin, niin", -- sanoi Rein sitten hymyillen hänelle... "Pakkanen antaa
poskillesi niin hienon värin, -- tekee sinut kahta vertaa kauniimmaksi!"

... Huurreaika on yleensä vuoden kaunein aika, arveli hän...

       *       *       *       *       *

Häävalmistuksia tehtiin suurisuuntaisesti.

Keittäjätär, Teianin matami, oli saapunut ja saanut heti ohjeet
rouvalta sekä käytettäväkseen tarveaineita, -- juottovasikan, hanhia ja
kanoja; -- kaloja oli tilattu parilta kolmelta kalastajalta...

Keitettiin, valmistettiin, leivottiin ja paistettiin, ja Vangenin
suuressa uunissa räiskyi tuli aamusta iltaan.

Ja kutsuja lähetettiin jo kahdeksan päivää ennen.

-- -- Jos piirikunnan perheet Barbara-neidon ja Marianne-neidon
häissä niin sanoaksemme olivat olleet estetyt ilmaisemasta lämmintä,
sydämellistä tahi kunnioittavaa osanottoaan tärkeisiin tapahtumiin
Orningin perheessä, niin nyt oli sitä lujemmin päätetty ottaa vahinko
takaisin.

Kaikki ikkunoilla olevat kukat saivat nyt kaatua saksien tiellä.
Seppeleitä sidottiin, ja kokoonnuttiin yhteen punomaan pitkiä
köynnöksiä kirkon alttarin ja vihkipallien ympärille.

Ja nyt, kun vihkiäisten piti tapahtua ylihuomenna, ajoivat ajoneuvot
toistensa jälkeen seudun kaikilta tahoilta kirkonoven eteen tuoden
suuret määrät kukkia ja vihreää koristeiksi ja mattoja lattialle.

Jännitys ja odotus oli suuri...

Kirkossa harjoiteltaisiin laulamaan erästä juhlatilaisuuteen sepitettyä
ja monistettua häälaulua toimeliasten käsien koristellessa kirkkoa...

Koko seudun ajatukset ja silmät olivat kohdistetut suippoon
kirkontorniin, jonka tuuliviiri kääntelihe sinne tänne varisten aina
silloin tällöin kohotessa pakoon usvaiseen ilmaan.

       *       *       *       *       *

-- Vanhan tavan mukaisesti eivät sulhanen ja morsian saisi enää nähdä
toisiaan ennenkun huomenna kirkossa, sen sai Rein kuulla yläeteisessä
aikaisin aamupäivällä kävellessään levottomasti edestakaisin Mereteä
odottaen.

Tieto näytti saavan hänet hämmästymään, ja hän jäi ajatuksissaan
seisomaan...

Sitten, ikäänkuin olisi tehnyt äkkipäätöksen, riensi hän ullakolle,
jossa tiesi Mereten olevan jotakin etsimässä.

Merete seisoi etäällä erään vanhan kaapin luona tarkastaen rasiaa
toisensa jälkeen kattoluukusta tulevassa harmaassa valojuovassa.
"Tahdon ainakin sanoa jäähyväiset _nuorelle tytölle_", -- sanoi Rein
ullakolle tullessaan. Merete huomasi hänen katseensa olevan niin
ihmeellisen tuskaisen.

"Tuonnäköinen on siis nuori neiti Merete Orning! jota ilman en voi
elää..." --

Hän seisoi, tuijottaen Mereteen kädet hänen olkapäillään... "Jos olisin
voinut, olisin paennut monesti, -- aikoja sitten... Älä ihmettele niin!
-- Älä näytä niin kysyvältä" --

Hän sipasi hermostuneesti kädellään otsaansa...

-- "Tuosta vanhasta leikkauksilla ja kultauksilla koristellusta
kirkkoreestä tuolla olen nähnyt unta koko yön"... sanoi Rein
raskasmielisesti hymyillen.

"Sinä istuit siinä, Merete. Mutta minun oli kaikista ponnistuksistani
huolimatta mahdoton päästä mukaan selloviulun takia, joka
poikkikaulaisena kökötti rinnallasi! Välistä koetin nousta rekeen
sivulta, välistä taas seisoa kannoilla -- ja alituisesti kuulin äänen,
joka koveni kovenemistaan joka kerran kun yritin rekeen. Ja lopulta
kuului pitkä, kauhea ulvonta seudun yli _minua_ vastaan, ja se halveksi
minua! --

"Olin sinua niin lähellä, että miltei voin koskettaa sinuun; -- mutta
sinä, sinä olit kuin toisessa maailmassa --

"Kun reki kääntyi, jäin minä seisomaan ja katsomaan sen lumeen tekemiä
jälkiä -- ja heräsin siitä, että kuulin huutavani sinun jälkeesi --
Merete! -- Merete! --

"Niinhän?" -- Hänen äänensä vapisi ja hän itse värisi. -- "Pianhan
pääsen huutamasta jälkeesi? -- Sano, lupaa minulle se, -- suutele minua
vakuudeksi... Nyt ei saa tulla mitään meidän molempien väliimme."

Hän rupesi äkkiä tuijottamaan rekeen.

"Mikä sinua vaivaa?" -- huudahti Merete. -- "Minkätähden olet niin
kiihtynyt tänään?"

"Minusta näytti, kuin olisin nähnyt itseni istumassa reessä"...
kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. --

"Ja se, joka näkee itsensä, tiedäthän"...

"Oo, Rein! -- emmehän enää tarvitse odottaa kuin huomiseen!"

       *       *       *       *       *

Samana iltana syntyi kuolonhiljaisuus Vangenilla kesken monia kiireitä.

Rafosin renki tuli taloon märäksi ajetulla hevosella paimenpoika
mukanaan ja pyysi saada puhutella tuomaria ja rouvaa -- kahden kesken.
--

Renki seisoi kalpeana ja säikähtyneenä oven sisäpuolella ikäänkuin hän
olisi pelännyt sanoa sanottavaansa:

Paimenpoika oli tullut hurjasti juosten Rafosille ja kertonut nähneensä
herra Reinin syöksyvän koskeen juuri putouksen kohdalla, missä kuohui
kovimmin!... Hän oli kai luiskahtanut näköalapaikan jäätiköltä.
Talonväki lähetettiin heti kiireen kaupalla koskelle tutkimaan ennen
kuin rupesi hämärtämään, -- ja he löysivät hänen lakkinsa riippumassa
eräässä pensaassa juuri sen paikan alapuolella, jossa hän oli seisonut.
Se oli kai pudotessa tempautunut hänen päästään.

Seuraavana aamuna lähetettäisiin väkeä etsimään. Mutta koskesta ei
maksanut vaivaa etsiä. -- Se ei antanut koskaan mitään takaisin!

Sanoma levisi kuiskauksin kaikki masentaen ympäri talon.

Ja tuomari ja hänen rouvansa vaihtoivat keskenään surullisia
silmäyksiä, -- täytyihän heidän yhdessä koettaa valmistaa
lapsiraukkaansa.

He tapasivat Mereten seisomassa etehisen ikkunassa kuin kivettyneenä,
-- hän oli nähnyt sanantuojan tulevan läpimärällä hevosella ja
ymmärtänyt kaikki. -- Hän pyysi vain tyynesti ja hiljaa saada tietää
kaikki yksityiskohdat, -- kaikki, mitä he tiesivät.

Hän ei välittänyt lohdutuksesta, -- otti kynttilän ja meni Reinin
huoneeseen. Hän näytti tahtovan olla yksin...

Vapisevin käsin etsi hän siellä, olisiko jotakin kirjettä hänelle.

Aavistus heräsi --

Ja kasvavalla levottomuudella etsi hän sitten hyllyllä ja
kirjoituspöydällä olevien paperien joukosta...

Hän avasi varovasti piirongin laatikon... Siellä, pikku osastossa oli
useita vihkoja ja asiakirjoja. -- Hän otti ne esiin toisen toisensa
perästä...

Aivan oikein, tuohon oli kirjoitettu: -- "Meretelle!" --

Oo, hyvä jumala! Hyvä jumala!

Ei, se olikin kirjoitettu jo kauan sitten, -- nimenomaan päivätty
"heidän kihlauksensa jälkeisenä yönä".

Hän rikkoi jäätävän tyynenä sinetin, -- hänen täytyi, -- täytyi saada
selvyyttä!

Se oli jonkinlainen viimeinen tahto, jonkinlainen testamentti, mikäli
hän ymmärsi, jossa Rein, siltä varalta, että kuolisi, nimenomaan
luovutti hänelle asiakirjansa ja paperinsa ja kaikki mitä omisti.
Kukaan ei tekisi vastaväitteitä; ei tarvitsisi mitään muodollisuuksia.
Hänen perintöoikeutensa Moldewigin tiloihin lakkasi hänen kanssaan.

Merete puri hampaansa yhteen tukahduttaakseen kaikki tunteet.

Hän laski kuin unessa testamentin luotaan, -- avasi paperin toisensa
jälkeen, -- etsi etsimistään jotakin selvitystä.

Eräästä hienosta vanhasta lompakosta löysi hän muutamia kirjoitettuja
lehtiä...

Hän siirsi kynttilän ihan viereensä, -- luki tarkasti epäselvää
käsialaa, -- painoi mitä syvimmin jännitettynä joka sanan sieluunsa
samalla kun värittömien kasvojen silmiin tuli outo hehku...

-- "Ei siitä ollut mitään apua. -- Ei ollut mitään apua", -- alkoi
ensimäinen lehti. -- "Luulin voivani paeta sitä lähtemällä kaupunkiin
-- tekemällä ulkomaamatkan!... Mutta _minut_ voi olemuksen yksinäisyys
vallata keskellä ihmishyörinääkin -- pahimmin juuri silloin!..." --

       *       *       *       *       *

Muistan selvästi aikaisimman vaikutuksen: Istuin lattialla ja leikin ja
kuulin äitini hillitysti keskustelevan kätilön kanssa, että jokin, joka
oli ollut kynsi, ja jokin sormentapainen oli leikattu selästäni kun
olin vuoden vanha...

Se _oli_ kynsi eikä kynnen nenä, vakuutti matami.

Äiti kuunteli tarkkaavasti ja sanoi jyrkästi, että se _täytyy_ salata...

-- Minä en voinut sitten ajatella muuta. Se oli aina mielessäni --
tunsin kuin otteen selässäni, -- kuin takanani olisi ollut jokin, jota
en kuitenkaan nähnyt.

Ja sitten tuo suvussa kulkeva tarina epäsikiöistä... jostakin pahasta,
joka oli sovitettava joka seitsemännessä polvessa! --

Kun olin kymmen- tahi yksitoistavuotias, huomasin minä kuin kynnen ihon
alla kehräsluun yläpuolella, ja olin tuntevinani ikäänkuin varpaan...

Tunnustelin sitä alituisesti... kauhistuin hirveästi, -- välistä tunsin
sanomatonta epätoivoa, -- en rohjennut uida toisten poikien kanssa, --
pysyttelin arkana itsekseni.

Aloin kaihtaa ihmisiä, -- voin kauhistuksissani tuntea pitäväni
ruumiissani, -- kantavani -- toista henkilöä, jonka varpaat ja
kädet pistivät esiin minusta. -- Kasvavana ollessani heräsin öisin
kauhunhuutoon. -- Nyt musertaisi se minut!...

-- Vahva tukankasvuni! -- Minua ilahutti, että isällänikin oli ollut
vahva tukka, -- että se oli suvussa. -- -- --

       *       *       *       *       *

-- -- Makaan kuin vangittu silmä järven pohjassa ja katson sen läpi
valoisaan päivään, ikäänkuin ylempään kerrokseen, -- erotan tähdet...
Tiedän, että on olemassa sielu, -- niin etten rohkene päästää
valloilleen syyntakeetonta hiittä itsestäni. -- Luomakunnalla on myös
henkensä kaukaiset raja-asukkaat, jotka voivat olla kahlehdittuna
tuskaan, -- ottaakseen osaa elämään, -- peläten auringonpaisteesta taas
vaipuvansa takaisin syvään varjoon. -- -- --

       *       *       *       *       *

-- Se maailma, jossa ihmiset vain muutamia sukupolvia sitten ovat
päässeet toistensa syömisen kannasta ja korvanneet sen vain hienommalla
samallaisella tavalla... Hämähäkki ja kärpänen!...

Kuvittelen olevamme suljetut kauheaan huoneeseen ja täytyvämme
jäädä sinne, kunnes olemme laatineet lain syystä ja vaikutuksesta
luonteessamme. Ja sitten siirrymme me vähitellen siihen, jota kutsutaan
hengeksi. -- --

Tiedetään varmasti, että kaksi lisättynä kahteen on neljä... Ja niin
voi kahdesta siemenestä kahteen lisättynä hengen laskuesimerkissä tulla
neljä kokonaista metsää! -- -- --

       *       *       *       *       *

-- -- Välistä tunnen minä tuskallisesti ja vapisten, että olemuksella
on tämä lanka minussa, -- jokin kostolasku suvulleni, jonka se voi
tempaista --

Lasken laskemistani: -- isäni, isoisäni, isoisänisäni, laivuri, joka
tuli rikkaaksi Englannin-matkoillaan... _Minä_ olen viides... Mutta
sitten? -- onko yksi tahi kaksi polvea seitsemänteen?

-- Mennään naimisiin ja vedetään muita samaan kiroukseen. -- -- --

       *       *       *       *       *

Tänä iltana ollessani ulkona yksin... kuului taas se ääni, --
ikäänkuin, olisi jotakin jyrähtäen vyörähtänyt syvällä maan uumenissa
-- tahi minussa itsessäni... Tunne oli samanlainen kuin maanjäristyksen
tapahtuessa kuuluu olevan, -- kaikki epävarmaa, horjuvaa, irtonaista...

Ja säikäyksissään rupesi kuu luomaan irvikuvia...

Maaperä huutaa salaperäisin äänin ikäänkuin jostakin salaperäisestä
maailmasta... Nimi kaikuu syvällä alhaalla...

Tuossa nousee ikäänkuin varjo, joka tahtoo tarttua minuun. -- Hän, se
toinen, kynsiniekka...

Kosto on kypsä ja on taas päässyt valloilleen!

Kenties on syvällä _minussa_ hänen oma sykkivä sydämensä, -- hänen omat
viettinsä...

Pimeänpelko nousee kuin suuret, äärettömät ruumisvaunut
yöstä... -- -- --

       *       *       *       *       *

-- "Elämän juhla", -- niinhän sitä kutsutaan... _mutta ei vain
minulle!_ -- -- --

       *       *       *       *       *

-- Merete istui tuolilla ajatuksiinsa vaipuneena nojaten kolmen neljän
paperilehden yli.

Hän piti niitä edessään vielä kauan sittenkin, kun oli ne läpilukenut,
-- elänyt niiden sisällön...

Ihmeellisen selvästi kehiytyi mielikuvana hänen eteensä hänen
yhteiselämänsä Reinin kanssa, päivä päivältä, ensi illasta lähtien, kun
hän oli nähnyt Reinin haavenäyssä. Niin moni sana, niin moni viittaus,
jotka olivat jääneet puoliksi ymmärrettyinä mieleen, olivat nyt hänelle
selkosen selvät.

Hän istui liikahtamatta, katseessa kuvastuen sisälliset näyt. --

Hänen ruumiinsa alkoi nytkähdellä ja hänen silmälautasensa vapisivat
ikäänkuin hän olisi ponnistellut taas herätäkseen.

Äkkiä virtasi veri kasvoihin, ja hän tarttui otsaansa -- Rein, -- Rein,
-- hän ei saisi enää koskaan nähdä häntä...

Ei koskaan! -- Ei koskaan!

Hän kaatui takaperin tuoliin hurjasti kirkaisten. -- -- --

       *       *       *       *       *

-- Tuomari ja hänen rouvansa olivat kävelleet edestakaisin koko illan
kuulostaen ja pitäen silmällä oven raosta näkyvää valoviirua.

Portaita ylös kohosi säveliä, -- etäisiä, tukahdutettuja pitkäveteisiä
akordeja pianosta, jonka ääressä Sankowitz istui yksin soittaen
koraalia, hiljaisten pikasananviejien kiitäessä ääneti pimeässä ympäri
paikkakuntaa.

Äkkiä kuului Mereten valitushuuto.

He löysivät hänet tunnottomana, ja tuomari kantoi hänet hänen
makuuhuoneeseensa. --

Seuraavana päivänä oli Meretellä kova aivokuume. --



Epiloogi.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin.


Kolmekymmentä vuotta oli kulunut valkolumineen ja kesävihervineen.

Mahtava virta ei enää tullut tuntemattomilta tunturimailta ja
"mustista" metsistä, joihin kirves oli vielä tuskin koskenut, eikä
se virrannut enää seutujen kautta, joiden asukkaat olivat hiljaista,
ajanhengen koskettamatonta väkeä.

Tuomari Orning ja hänen suuriaikeinen rouvansa uinuivat toistensa
rinnalla sen kirkon vieressä, jonka edessä väki oli ottanut hatut
ja lakit päästä heidän astuessaan alas vaunuistaan tahi noustessaan
reestään.

Vangenia hallitsi nyt vanha kruununvouti ja valtiopäivämies Kvigstad,
-- piirikuntansa kunnioitettavimpia ja mahtavimpia miehiä.

Hän oli asianajajana ollessaan lunastanut vaimonsa Alidan sukutalon ja
asui nyt siellä lukuisan lapsilaumansa tähteiden kanssa, kun vanhimmat
jo olivat lentäneet pesästä ja hankkineet itselleen yhteiskunnallisen
aseman.

Iso päärakennus vanhoine merkillisine hedelmäpuutarhoineen ja
puistoineen loisti valkoiseksi maalattuna uusine kattoineen ja suurine
ikkunoineen vaahteroiden ja poppelien välistä harjun rinteellä.

Molemmat tuomarinaikuiset "neitsytkammiot" toisessa kerroksessa olivat
nyt neiti Merete Orningin hallussa.

Hän makasi aina vuoteessa, ja nuoremman polven keskuudessa kulki
hänestä seuraava tarina:

Kun hänen sulhasensa tapaturmaisesti syöksyi Rafosiin itse hääpäivän
aattoiltana, -- kun kaikki jo oli valmista, kirkko koristettu ja koko
paikkakunta kutsuttu vieraaksi, -- oli hän sairastunut vaaralliseen
tautiin.

Sen jälkeen pysyi hän aina sängynomana eikä poistunut koskaan
huoneistaan.

Näytettiin vieläkin sitä paikkaa, josta sulhanen oli luiskahtanut
koskeen. Hänen ruumistaan ei löydetty, ja sanottiin, että kun Lovandet
oli jäässä, hänet saattoi nähdä kuuvalossa leijuvan kuin varjo.

       *       *       *       *       *

Merete oli ollut ylhäällä ja pukeutunut huolellisesti.

Hän piti erittäin hienoista liinavaatteista pitseineen ja
koruompeleineen, ja Alidan tyttärillä oli tapana usein juhla- ja
syntymäpäivinä hämmästyttää häntä jollakin hienosti tehdyllä
vaatekappaleella.

Kruununvouti oli periaatteellisista syistä lähettänyt poikansa aikaisin
maailmaan koettamaan sitä; mutta "tyttäriä oli suojeltava", -- heidän
luonteensa puhtautta, heidän ruumiillista ja henkistä terveyttään
varjeltava ja kauneudentunnettaan kehitettävä. Heistä pitäisi tulla
miehiänsä kasvattavia vaimoja, ja äiteinä tulisi heidän kehittää
tulevaa sukupolvea, -- yleensä tulla sellaisiksi kuin Alida ja Vangenin
neitoset, -- arveli Kvigstad.

Mereten huoneessa näytti tänään hienolta ja komealta -- tuoreita kukkia
kaikkialla ja pieni vihko "neitsyt Marian kultakenkiä" lasissa sängyn
vieressä olevalla pöydällä.

Mariannea kahden tyttärensä kanssa odotettiin tehtaalta kesäkäynnille
vanhalle Vangenille.

-- Merete oli taas mennyt sänkyyn.

Hän makasi siinä hiukan väsyneenä, nauttien aamupäivän hiljaisuudesta,
jota häiritsi vain jokin silloin tällöin pihalta kuuluva ääni...

Hän nojasi kyynärvarteensa äkkiä vilkastuen ja kuunteli. --

Siinä ne tulivat... hienoissa neljän istuttavissa, kahden uljaan,
ruskean hevosen vetämissä vaunuissa. Nämä ranskalaiset parihevoset oli
Groth ostanut viime vuonna... Merete näki kaiken sen ajatuksissaan. --

Onpa hyvä, ettei Groth itse ole mukana! -- Sillä silloin on Marianne
yhtä järkevä ja hauska olento kuin ennen, eikä kiusallinen, huolehtiva
nainen, joka lakkaamatta pitää miestään silmällä ikäänkuin hänen
itsensä täytyisi alituisesti niellä jotakin...

Merete veti kellonnauhasta.

"Sanokaa siellä alakerroksessa, että syököön sisareni ja juokoon kahvia
ennenkuin tulee luokseni, mutta että molemmat pikku tytöt tulkoot heti
näyttäytymään tädille", -- sanoi hän palvelijattarelle.

Mariannen kaksi tyttöä ja Alidan nuorin tytär riensivät portaita ylös
sekä syöksyivät huoneeseen tervehtimään omituista tätiä, joka makasi
aina sängyssä eikä voinut koskaan voittaa suurta suruaan, -- kuten äiti
sanoi.

"Ra-täti!" -- sanoi Merete hymyillen, kun vanhin tytöistä,
vilkasliikkeinen, päättävästi anasti paikan sängyn edessä... "Hän on
kai tulinen ja kiivas, Bolette?" kysyi hän toiselta sisarelta. "Mutta
yhtä hyvä silti!"

"Ja sinä, Bolette... Luulenpa, että olet isääni, -- hänen lempeät
ja ystävällisesti hymyilevät silmänsä. -- Sinä kuulut olevan
musikaalinen... Niin, kunpa saisit siitä yhtä paljon iloa kuin hän,
niin -- kunpa voisi pitää ilonsa itsessään -- ettei sitä kukaan voisi
ryöstää! --

"... Niin, eikö sinusta ole ihmeellistä, 'Ra-täti', pitää _yhtä_
sormusta kahdessa sormessa?" sanoi Merete hymyillen, kun vanhin
tytöistä tarttui hänen käteensä ja tarkasti siinä olevaa
eriskummallisuutta, joka aina pysyi heistä yhtä uutena.

Sitten täytyi tietysti serkun kuljettaa heitä ympäri ja näyttää, mitä
kaikkea tädin kahdessa kodikkaassa, vanhanaikuisessa, valkoiseksi
maalatussa huoneessa oli... kirjahylly jossa oli monenlaisia
historiallisia teoksia, kielioppeja ja oppikirjoja... Merete-täti oli
opettanut kaikille Alidan lapsille niitä aineita, joihin hän itse oli
perehtynyt ja jotka huvittivat häntä.

Ja vanha lasten lipas, joka oli niin lähellä sänkyä, että siihen
ulottui kädellä, täytyi tutkia. Se oli täynnä kanavakangasta ja
silkkiä, joita käytettiin, kun hän välistä istui sängyssä ja
huvittelihe ompelemalla kuvioita oman mielikuvituksensa mukaan. Vuosien
kuluessa valmistui yhtä ja toista ja lähetettiin lahjaksi sisarille,
jotka säilyttivät niitä miltei kunnioituksella.

Ja sitten suuri, kupeva, messinkihelainen piironki, jonka päällä oli
vanha hijolasinen peili ja jonka ylintä lukittua laatikkoa he eivät
koskaan saaneet avata... --

-- Iltapäivällä istui Marianne yksin hänen luonaan. Rouva Groth
oli komea, vanhahko nainen, jonka kiharat olivat jo harmaat. Hänen
rokonarpisissa, hiukan luisevissa kasvoissaan pieni vilkas silmäpari
välistä siristyi tirrottaen ikäänkuin hän olisi tutkinut, mitä oli
pohjalla...

He keskustelivat hillitysti, tuttavallisesti. Välistä nousi Marianne
paikaltaan ojentaakseen Meretelle lasin tahi mitä hän näytti
tarvitsevan.

"On ihmeellistä, että voit seurata kaikkea, Merete! -- ikäänkuin
näkisit sängystäsi kautta koko seudun, -- vieläpä etemmäksikin..."
virkkoi Marianne. "Istuessani näin luonasi, rupeaa minusta tuntumaan
kuin tyttöaikoinamme Vangenilla."

"Niin," -- sanoi Merete, nyökäyttäen kaunista päätään; hän muistutti
vielä nuoresta tytöstä. -- "Meidän aikanamme ei ollut sellaista
kiirettä ja vauhtia kuin nyt. Ei myöskään tapahtunut niin paljon. Posti
tuli kerran viikossa tuoden yhden ainoan pikku sanomalehden... oli
aikaa hautoa saamiansa vaikutuksia, -- ja siksi ne olivat ehkä sitä
syvempiä..."

Marianne katsoa tirrotti omituisen miettivän näköisenä sisareensa: --

"Oli aina niin raskasta ajatella, että sinä makaat täällä, Merete. --
Mutta nyt olen alkanut tyytyä siihen. Kun on niin luonteva ja eheä,
murtuu myös kokonaan! -- Sinä et voinut enää soveltua maailmaan --"

-- Nyt koputti palvelustyttö oveen ja pyysi rouva Grothin tulemaan
alakerrokseen teelle...

Marianne seisoi hetkisen ikäänkuin hänen mielessään olisi liikkunut
jotakin. --

Sitten kumartui hän äkkiä sisarensa yli ja kuiskasi liikutettuna: --

"Jos minulle olisi suotu suuri rakkaus, -- makaisin minä mielelläni
sinun sijallasi, Merete!" --





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Dyre Rein - Kertomus isoisän isän talosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.