Title: Hekuban tyttäret - Romaani
Author: Viebig, Clara
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hekuban tyttäret - Romaani" ***


HEKUBAN TYTTÄRET

Romaani


Kirj.

CLARA VIEBIG


Tekijän luvalla suomentanut

Hilja Walldén



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1919.



I.


Rouva Bertholdi istui suorana vuoteessaan. Hän kuunteli. Ei kuulunut
mitään. Kuinka toista olikaan ollut ennen! Silloin pojat jo aamulla
olivat täyttäneet talon touhullaan, niin runsaalla raikkaalla
elämällä. Nyt oli hiljaista. He olivat poissa. Että Heinz meni, oli
päivän selvää, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä suorittamaan
sotapalvelustaan. Ja hän oli aina halunnut upseeriksi -- miksipä
muuksikaan? Erityisiä taipumuksia ei hänellä ollut, opiskeluun
ei mitään halua; mutta rohkeutta, pontevuutta, ruumiin notkeutta
hänellä oli, hyvä ryhti ja kauniit kasvot. Kun hän ensi kerran tuli
sunnuntaiksi kotiin Spandausta -- tykistön lipunkantajana -- oli
jotakin, ylpeyden tapaista hiipinyt äidin sydämeen. Jos kaikki olivat
Heinzin kaltaisia ja niin helposti mukaantuivat sotapalveluksen
rasituksiin, niin ei Saksalla ollut hätäpäivää.

Vaistomaisesti kohosi rouva vielä pystympään; hän käänsi päänsä
vuoteensa vieressä olevaan yöpöytään päin, jolla, yhteisten kehysten
keskellä, hänen molempien poikiensa kuvat olivat. Hänen miehensä oli
vähää ennen heidän lähtöään lähettänyt kumpaisenkin valokuvaajaan,
ja sitten jouluna, ensimäisenä joulujuhlana, jonka he viettivät
ilman lapsia, äiti oli saanut tuon odottamattoman lahjan. Isä oli
tarkoittanut hyvää, hän luuli ilahduttavansa häntä, mutta hänen oli
täytynyt itkeä, itkeä niin kovin, että hänen miehensä ensin oli ollut
huolissaan ja sitten suuttunut: olihan se päivänselvää, että pojat
olivat sodassa, terveet, voimakkaat miehet! Jos kaikki äidit olisivat
nyt tahtoneet pitää poikansa kotona, kuinka silloin olisi käynyt? Ja
olivathan pojat vielä elossa ja ehein nahoin.

Niin kyllä, Jumalan kiitos, mutta, mutta -- hän ei ollut enää itsekään
oikein tietänyt, mitä tahtoi sanoa. Voi, että hänen nuorimpansakin
oli mennyt! Vasta kahdeksantoista vuotias hän oli; ei hänen olisi
tarvinnut. Mutta yleinen huumaus oli hänetkin vallannut. Tuli koulusta,
paiskasi kirjat menemään, niin että irtaantuneet lehdet lentelivät --
taas oli muuan opettaja sanonut: "Kuinka, Bertholdi, te olette vielä
täällä? Olettehan te iso ja vahva." Niitä koulumestareita, voi niitä
koulumestareita! Turhaan äiti oli varoittanut, turhaan pyytänyt: "Älä
mene! Sinä olet vielä liian nuori, et kestä sodan rasituksia." Eiväthän
he olleet kukaan oikein järjissään, eivät pojat, eivät opettajat,
eivätkä isät -- eivät ketkään. Äidit vain näkivät, kuinka todella oli
laita ja kuinka kävisi, ja oli käynyt.

Hiukan viluissaan Hedwig Bertholdi veti peitteen ylemmäksi. Hänen
hartiansa lysähtivät kokoon, kuin lyijypaino laskeutui hänen niskaansa.
Sodan koura se kouristi.

Väärät profeetat olivat silloin luvanneet: kun ensi lumi peittää
maan, soittavat kellot rauhaa. Enemmän oli siitä retkestä tullut
kuin vain lyhyt kulku läpi vihollisinaan, rohkea rynnistys, nopea
voitto. Lumi oli peittänyt maan ja sulanut, vihannuus oli puhjennut ja
kuihtunut -- kevät, kesä, syksy oli kulunut -- päivä päivältä, viikko
viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja taas oli tullut talvi, kevät ja
kesä. Vain luonto oli muuttanut pukuaan, muuttumatonna oli yhä sota.
Laajana, suurena, järkähtämättömänä; nyt sen kauheus jo melkein tuntui
asiaankuuluvalta. Veren lemua oli kaikkialla.

Rouvaa pöyristytti. Hänen hienot nenänpielensä värähtelivät. Avoimesta
parvekkeen ovesta tulvi sisään lehmusten tuoksua. Hän ei tuntenut sitä.
Vetäen polvensa koukkuun nojasi hän kyynärpäillään niitä vastaan ja
kätki kasvonsa käsiinsä.

Perhonen pyrähti sisään pikaiselle vierailulle, siitepölyn peittämä
mehiläinen eksyi huoneeseen ja surisi siinä ympäriinsä. Isossa
lehmuksessa, joka leveäoksaisena siimesti kadunpuoleista puutarhaa,
ajeli viserrellen toisiaan pari peipposta. Toisella puolella
huvilakatua kuhersivat metsäkyyhkyset vanhassa puistossa.

Kuinka yksin hän oli! Huoahtaen veti rouva pois kätensä kasvoiltansa
ja pyyhkäisi taaksepäin hiuksiaan, jotka olivat palmikoiksi punottuina
kuin nuorella tytöllä. Hänen päätänsä pakotti, hän oli nukkunut
huonosti, eikä hänellä ollut ensinkään halua nousta vuoteesta.
Palvelijattarethan pitivät kaikesta huolen, ja nythän olikin aivan
yhdentekevää, mitä tuli pöydälle ja korjattiinko ruoka tuntia ennemmin
tai myöhemmin.

_Koskahan_ he palasivat?! Levottomana, kuin jotain etsien käänteli
rouva Bertholdi päätään. Hyvä Jumala, kuinka kauan hänen vielä piti
odottaa? Nyt oli hän odottanut jo kokonaisen vuoden. Odottaa, aina
vain odottaa. Joka päivä piti odottaa kirjeenkantajaa: toikohan
hän kirjeen Heinziltä? Kirjeen Rudolfilta? Paperilappupahaisen,
lyijykynällä kirjoitetun, epäselväksi hankaantuneen, jota tuskin
saattoi lukea. Ja jota kuitenkin luettiin yhä uudestaan ja uudestaan,
pantiin pois, otettiin taas esille, jonka jokaista sanaa tavailtiin,
aprikoitiin, mietittiin, käänneltiin ja väänneltiin kuin kirjanoppineet
hieroglyfejä. Tämä vitkallinen sanojen selvitteleminen oli niin peräti
tuskallista sydämelle, joka kiiti silmän edellä. Ja jollei tullut
tuollaista kirjelippua? Silloin kävivät minuutit tunneiksi, tunnit
päiviksi, päivät viikoiksi -- ei, vuosiksi.

Kuin torjuen ojensi Hedwig Bertholdi molemmat kätensä eteensä. Yöpaidan
väljät hihat valahtivat hänen hennoilta ranteiltaan. Itselleen
säälivästi hymähtäen, katsoi rouva käsivarsiaan: olivatpa ne ohenneet.
Taivaan tähden, ei vain enää tuota kamalaa odotusta, kuin äskettäin!
Silloin eivät he kumpainenkaan olleet kirjoittaneet, melkein kolmeen
viikkoon ei ollut kummaltakaan tullut mitään tietoja; ei Heinziltä
Argonnien seudulta, eikä Rudolfilta, joka taisteli idässä. Hän oli
ollut silloin aivan menehtyä, ei syönyt, ei nukkunut, vaatteet
riippuivat hänen päällään. Turhaan oli hänen miehensä koettanut häntä
rauhoittaa: "Kirjeet takavarikoidaan. Eiväthän muutkaan saa tietoja."
Mitä hän muista välitti? Hänen miehensä puhui aina jonkinlaisella
ihailulla heidän naapuristaan, Krügerin leskestä; mutta rouva Krügerhän
oli talonpoikaissukua ja niin paljon vankempi.

Rouva Krügerin puutarha kosketti takaapäin Bertholdien maatilaan. Se
oli vielä tykkänään maalaispuutarha, peruna- ja vihannesviljelyksessä,
vanhaa perua vieruskaupungin kylä-ajalta. Mies oli jo kauan ollut
kuollut. Rouva Krügerin ainoa poika Gustav oli sodassa. Hänen
rykmenttinsä oli ollut mukana Dixmuidenissä -- pelkkiä nuoria
miehiä, jotka eivät vielä tietäneet, mitä sota oli, -- mitä taistelu
oli. He olivat rientäneet eteenpäin kuin lampaat, jotka juoksevat
tuleen, aavistamatta, että se korventaa heidät. Moni oli heistä
jäänyt tantereelle. Rouva Krüger oli uutterasti tutkinut luetteloja
kaatuneista, hänen poikansa nimeä ei ollut niissä. Siksi hän eli
hyvässä toivossa.

Kolme neljännesvuotta oli jo kulunut Dixmuidenin taistelusta. Rouva
Bertholdi kohotti kulmakarvojaan: kuinka saattoi sentään olla
levollinen? Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi odottaa niin kauan
kuin rouva Krügerin! Ei mitään tietoja, aina vain odottaa, odottaa,
kunnes --

Hän säpsähti. Kuului kolkutusta. Pelästyneenä katsoi hän ovelle.

Palvelustyttö siellä oli. "Armollinen rouva", sanoi nuori,
sirkeäsilmäinen tyttö ja hymyili, "minä tulin vain kysymään, haluaako
armollinen rouva mitään. Herra käski tulla katsomaan, kun kello tulee
kymmenen. Herra ei tahtonut häiritä, armollinen rouva nukkui vielä."

"En minä nukkunut." Rouva sanoi sen oikein loukkaantuneena: kuinka
saattoi hänen miehensä luulla, että hän nukkui? Silmiään hän vain oli
pitänyt suljettuina, kun hänen miehensä vielä kerran kurkisti hänen
huoneeseensa.

"Herra käski sanomaan terveisiä", sanoi taas tyttö. "Hän lähti
kaupunkiin. Tuli kirje tänä aamuna." Tyttö kävi hyvin tärkeän
näköiseksi. "'Sota-asioita' seisoi siinä."

"Sota-asioita?" Rouva säpsähti.

Tyttö katsoi häntä säälivästi. "Armollinen rouva pelästyy heti niin
kovin. Ei se mitään pahaa ollut. Herra oli oikein hyvillään, kun lähti."

Vai hyvillään -- hän saattoi olla hyvillään?! Hiukan katkera piirre
tuli rouvan kapeisiin kasvoihin.

"Toisinko nyt aamiaisen?"

"Ei, kiitos, Emilia. Ei minun ole nälkä".

Tyttö vitkasteli vielä. "Armollinen rouva, ja sitten on Krügerin rouva
alhaalla. Hän olisi kovin halukas tapaamaan herraa. Me olemme kaikki
vallan kiihdyksissä. _Hän_ se on meidänkin mielestämme!"

"Kuka sitten?" Rouva Bertholdi tuskin käänsi päätään; olihan hänelle
kaikki niin yhdentekevää, kiusoitti vain, että häntä häirittiin.

"No, Krügerin Gustav. Krügerin rouva kun ei ole niin pitkään aikaan
kuullut mitään pojastansa. Nyt hänellä on kuva mukanansa, kuva vangiksi
joutuneista. Niiden joukossa on hänen Gustavinsakin. Hän tahtoisi
mielellään vähän näyttää sitä kuvaa armolliselle rouvallekin."

Gustav Krüger -- oliko se mahdollista? Nyt ei Hedwig sentään ollut
niin aivan välinpitämätön enää. Hän nousi vuoteesta ja heitti yllensä
aamupuvun. "Antaa rouva Krügerin tulla tänne." -- -- --

Krügerin leski seisoi makuuhuoneen kynnyksellä. Hänen paksuksi paisunut
vartalonsa ja kokonaan harmaantuneet hiuksensa tekivät hänet vanhemman
näköiseksi kuin hän todella oli. Hänestä ei huomannut, että hän oli
kiihdyksissä. Hänen matala äänensä kaikui levollisena: "Tunsittehan
tekin hänet, rouva Bertholdi, jo silloin kun hän vielä oli poika;
hänhän on jokseenkin samanikäinen kuin teidän Heinzinnekin. Katsokaapas
nyt, eikös seisokin hän tuossa?" Nopeasti tuli hän lähemmäksi ja piti
lehteä, joka siihen saakka oli ollut piilossa hänen hameensa poimuissa,
aivan rouva Bertholdin kasvojen edessä.

Se oli kuvallinen sanomalehti: "Saksalaisia vankeja Korsikassa"
(englantilaisten ottaman kuvan mukaan).

"Tuossa hän on! Tuossa, tuossa!" Krügerin rouva osoitteli sormellaan
muuatta vankia. Tuon sormen vapisemisesta kuitenkin huomasi, että
hän oli kiihdyksissä. "Ja niin näköisensä! Niin seisoi hän aina: pää
riipuksissa ja selkä hiukan kumarassa. Minä sanoin hänelle aina:
seisohan suorempana." Matala ääni hiljeni: "Ja vaikkapa hän onkin nyt
vankina, niin tuleehan hän kerran takaisin sentään!"

Hedwig Bertholdi joutui hämilleen. Hän oli turhaan koettanut tuntea
tuota vankia Gustav Krügeriksi. Ryhdissä saattoi olla jotakin
samanlaista. Mutta siinä olikin kaikki. Kaikkien kasvot olivat
epäselvät, vaaleampia täpliä vain; yhdennäköisiä ne olivat kaikki
tyyni. Hän vaikeni.

Rouva Krügerin katse kohosi nyt lehdestä ja kaivautui hänen
kasvoihinsa. "Eikös olekin se Gustav teidän mielestänne?"

"Voisihan se olla mahdollista -- onhan se mahdollista", korjasi Hedwig
kiireesti. Hän tapaili sanoja. "Tuollaisesta kuvasta on vaikea varmasti
tuntea ketään. Enkä minä tunnekaan teidän poikaanne niin hyvin kuin te
hänet tunnette."

"Minä olenkin hänen äitinsä", tokaisi rouva Krüger. Ja ikäänkuin vielä
enemmän varmistuakseen, piteli hän kuvaa aivan silmiensä edessä ja meni
sitten ikkunan ääreen aivan kuin ei huoneessa olisi vielä ollut kyllin
valoisaa.

Kesäinen päivänpaiste tulvi sisään ja kietoi tuon tummapukuisen olennon
kultaiseen välkkeeseensä. Niin seisoi hän hievahtamatta pari minuuttia
keskellä kirkkainta valoa ja tuijotti kuvalehteen.

Hedwig veti tiukemmin aamupukuaan ympärilleen, hän tunsi yhtäkkiä
vilunväreitä, vaikka olikin kuuma: rouva Krüger erehtyi -- erehtyi
varmasti -- mutta kuka rohkenisi sitä hänelle sanoa?

"Vai sitä mieltä te olette, ettei se ole Gustav?" sanoi äkkiä Krügerin
leski ja astui pois ikkunan luota. Nyt seisoi hän varjossa mustassa
puvussaan, kasvot kalpeina. Hänen äänensä oli soinnuton.

Hedwig kielteli: "En suinkaan -- minä tarkoitin vain -- minä ajattelin
-- tehän sen tietysti itse parhaiten tiedätte."

"Minä tiedänkin sen." Hänen äänensä soi taas lujana. "Se on minun
poikani. Minun hyvä kunnon poikani!" Hän likisti sanomalehteä rintaansa
vastaan. "Äiti ei erehdy. Ei!" Hän hymyili tyyntyneenä, varmentuneena.
Tuo hymy kaunisti hänen leveitä, jokapäiväisiä kasvojaan.

Hedwig ei uskaltanut vastata mitään -- ehkäpä hän ei erehtynytkään.
Äidithän tuntevat lapsensa vaikka kuinka pitkän ajan perästä ja missä
tahansa. Hän ojensi toiselle kätensä. "Iloitkaa sitten, rouva Krüger.
Mutta miksei teidän Gustavinne ole niin pitkään aikaan antanut tietoja
itsestänsä? Onhan hän siinä tehnyt hyvin väärin."

"Väärin -- väärin?!", muori mumisi harmissaan. "Väärinpä tietenkin.
Mutta kukas sen on sanonut, että hän yksin on tehnyt väärin. Minä olen
myöskin tehnyt väärin." Hän astui lähemmäksi. "Ehkäpä sanoisin teille,
rouva Bertholdi, miksei poika niin pitkään aikaan ole kirjoittanut.
Se -- se on minun syyni. Gustavilla nähkääs oli täällä eräs. Ja kun
hän toistamiseen kävi lomalla kotona, tahtoi hän 'sotavihityttää'
itsensä tyttöön. Tyttö oli pikkusiin päin. Minä en suostunut. 'Mistäs
tiedät, onko lapsi sinun', minä sanoin. Kyllähän se tyttö muuten oli
aivan siisti ihminen -- ja ahkera se oli -- mutta eihän sitä nyt
sentään salli, että nuori mies, joka on varakaskin, ottaa niskoilleen
sellaisen, jolla ei ole mitään ja joka ei ole mitään, kyllähän te sen
ymmärrätte, rouva Bertholdi. Eikä se ollut mikään niin kovin kauniskaan
ja vanhempi kuin Gustav. En minä ymmärrä sitä Gustavia" -- hän korjasi
joutuisasti -- "en minä ymmärtänyt häntä. Hän kun oli aina niin siivo.
Koko loma-ajan me sen asian takia kinasimme. Ei se ollut juuri hauskaa.
Viimein sain hänet taivutetuksi. Mutta ei hän hyvillään siitä ollut.
Aamulla, lähtiessään, ei minulle edes kättä antanut. Ja sen takia hän
ei ole kirjoittanut -- ei kellekään." Muori huokaisi syvään: "Jumalalle
olkoon kiitos, että hän elää! Ettei hän iäksi lähtenyt minun luotani
vihoissansa." Hänen kätensä menivät ristiin kuin rukoukseen: "Jumalalle
olkoon kiitos!"

"Mutta, rouva Krüger, ettekö te sitten ole hänelle ollenkaan
kirjoittanut?"

"Johan nyt!" Muori heitti niskojaan. "Kun _hän_ kerta ei kirjoita!
Mutta nyt minä otan ja kirjoitan hänelle, sen teen. Varmaankin herra
Bertholdi on niin hyvä ja sanoo minulle, kuinka pitää kirjoittaa.
Korsika -- Korsikassa -- voi hyvä Jumala, se mahtaa olla kaukana? Minun
hyvä, kunnon poikani!" Hänen kasvonsa vavahtelivat kuin olisi itku
ollut tulossa; mutta kyyneleitä ei näkynyt. "Kun epäsovussa erotaan,
niin silloin tämä odottaminen on kahta kamalampaa. Se on vissi, se!"

       *       *       *       *       *

Verkalleen astui Krügerin muori Bertholdin huvilasta katua alaspäin.
Aurinko oli korkealla, kuumuus herpaisi. Hän kulkea laahusti hiljalleen
katveen puolella. Ja hänen kun oikeastaan olisi pitänyt astua kuin
nuori neitokainen, juosta, lentää -- sillä hänen Gustavinsa oli elossa!
Vaikea matka oli hänellä vielä edessään. Se hänen täytyi tehdä.
Puhellessa rouva Bertholdin kanssa oli yhtäkkiä kivahtanut hänen
mieleensä: hänen oli mentävä tytön luokse. Käväistä täytyi hänen sen
luona, katsastaa, kuinka siellä jaksettiin, jotta voisi kirjoittaa
siitä pojallensa. Ja mieluummin hän kävi siellä heti, nyt paikalla. --

Pitkä oli matka sinne tältä kulmalta. Ennen oli tyttö asunut vallan
likitienoilla, lähellä vanhaa hautuumaata, sen takana, kukka- ja
seppelesitomossa. Siellä Gustavkin oli häneen tutustunut. Sitten hän
oli muuttanut. Nyt kuului hän asuvan aivan vastakkaisella suunnalla,
ulkolaidassa, siellä, missä huvilat loppuvat ja työväen asunnot seista
törröttävät toinen toisensa näköisinä kedoilla, jotka eivät enää olleet
peltoja, mutta eivät vielä puutarhojakaan. Rouva Krügerilla ei ollut
koskaan ollut tänne mitään asiaa, mutta nyt hän kulki hakien talosta
taloon. Hänen oli hiki, hän jo onnahteli. Hänen jalkojansa särki.
Tämä kävely keskipäivän paahteessa näännytti häntä. Täällä ei ollut
vähintäkään varjoa, pikku puut, joita oli istutettu kadun vierille,
olivat vielä nuoria ja matalia. Ei olisi hän koskaan muulloin tähän
aikaan päivästä lähtenyt varjoisasta puutarhastaan ja viileästä
huoneestaan, jossa pöytä jo oli katettuna ja mukava, leveä sohva kutsui
uinahtamaan päivällisuneen. Ei se olisi pälkähtänyt hänen päähänsäkään.
Mutta nyt ei muu auttanut, hänen täytyi korjata, mitä oli laiminlyönyt;
hän tahtoi hyvittää. Jos hän voisi kirjoittaa Gustaville, että hän oli
käynyt Gertrudin luona, oli ollut ystävällinen tyttöä kohtaan, että
hän oli nähnyt lapsen -- Gustavin lapsen -- silloin hänen poikansa
olisi iloissaan. Hän saisi pojaltaan kirjeen, sovinnollisen kirjeen, ja
silloin hän, silloin hän -- niin mitä hän silloin tekisi? Sitä hän ei
vielä itsekään tiennyt. Mutta sittenpä saisi nähdä.

Päättäväisesti, voittaen väsymyksensä, haki hän edelleen. Mutta
tyttöä ei löytynyt. Eiköhän hän enää asunut täälläkään? Jo loppuivat
asumukset. Viimein kuuli hän kirjeenkantajalta, joka tuli tietä
pitkin: "Hieselhahn -- neiti Hieselhahn --? Ahaa, se, jolla on lapsi?
Se asuu vielä etempänä, pienessä talossa, tuolla perunamaan laidassa,
ratatyömies Dombrowskin luona."

Rouva Krüger työnsi auki lahonneen säleportin ja astui aidattuun
pihaan. Yksinkertaiselta täällä hyvin näytti, melkeinpä kurjalta.
Muutamia peltokalupahaisia oli huiskin haiskin; käsikärryt, lapio,
luuta, pari rikkinäistä koppaa. Surkeasti naukuva kissa hiiviskeli
aukijääneen lautavajan ympärillä, ja sen ovessa roikkui kulunut miehen
nuttu, josta tuulet ja tuiskut olivat tehneet linnunpelättimen, ja
vanha huopahattu, josta enää oli lieri jäljellä. Tuo rikkiliehunut
nuttu, lävellinen hattu, tyhjä vaja teki apean ja hylätyn vaikutuksen,
vaikka aurinko kirkkaasti paistoi. Rouva Krügerin mieltä ahdisti: vai
_tämän_ näköistä täällä oli! Vain kaakattava hanhi, joka nyt vaapersi
esiin, ja sulkasatoinen kana, joka kaaputti hiekassa, häntä tyynnytti;
olihan täällä siis jotain luottamustakin herättävää.

Nais-ihminen, jonka hihat olivat korkealle käärityt ja jalat
puutohveleissa, seisoi pesusoikon ääressä tuvanoven edustalla ja
huuhtoi lapsenvaatteita. Hänen täytyi kumartua syvään, hikihelmiä
tipahteli pesuastiaan, mutta hänen kätensä liikkuivat vikkelästi. Ja
ahkera hän oli.

Se oli Hieselhahnin tyttö! Rouva Krüger tunsi hänet heti, vaikka oli
hänet vain pari kertaa vilaukselta nähnyt. Muori jäi seisomaan aivan
hiljaa ja katsoi ahertajaa. Olipa siinä viheliäisiä pikku paitoja,
jo ohueksi kuluneesta, vanhasta vaatteesta kokoonkyhättyjä, pari
pikkaraista kolttua ja kapalovöitä!

Rouva Krüger pyyhki hikeä otsaltaan: olipa tänään sietämättömän kuuma!
Ja kotona hänellä oli vielä niin paljon hyviä lapsenkapineita.

Matalasta alakerran akkunasta kuului nyt vahva lapsen ääni, äänekästä,
rajua parkunaa.

"Odota, odota sinä vaan!" Pesijä nosti päätään, silloin kohtasi hänen
silmänsä Krügerin muorin katseen, joka häntä kiinteästi tarkasti.
Tyttö hätkähti; hän näytti miettivän hetkisen, sitten lehahtivat hänen
kasvonsa äkkiä punaisiksi. Jotakin vihamielistä tuli hänen ilmeeseensä.
"Mitä haluatte?"

Rouva Krüger käsitti kohta: se tunsi minut ja vihainenkin se on
vielä minulle. Eikö ollutkin vihaa tytön silmissä -- kuin uhmaa --
vai torjuiko hänen katseensa vaan luotaan? Mutta eihän tässä mikään
auttanut, nyt hänen täytyi hyvittää, hän tuli Gustavin tähden, niin
juuri, Gustavin tähden, ja -- ja --

Lapsi kirkui yhä kiivaammin, ja kesken kirkunaa sanoi Krügerin muori
aivan tyynesti, vaikka hänen sydämensä tykytti kaiken aikaa: "Pikku
poikako se huutaa? Onpa sillä hyvät keuhkot. Poikahan se on, vai
kuinka?"

"Niin on", sanoi nuori äiti yksikantaan ja kääntyi poispäin, mennäkseen
sisään.

Silloin teki vanha äiti lujan päätöksen: ei hän saanut välittää toisen
tylyydestä, hänen täytyi sanoa tytölle, mitä hänellä oli sanottavana,
tytön täytyi kuulla. Ja hän harppasi hänen luoksensa ja tarttui häntä
ranteeseen: "Kuulkaas, tiedättekö mitä? Gustav elää!"

"Mitä se minua liikuttaa?" Tyttö koetti tekeytyä välinpitämättömäksi,
mutta hän tuli kumminkin kalmankalpeaksi. Hän ei pyrkinyt enää pois,
hän jäi seisomaan. Silmät selko selällään, melkein tuskaisina tuijotti
hän Gustavin äitiin: miksi, miksi hän tuli ja sanoi hänelle, hänelle
sitä? Tahtoiko eukko taas häntä loukata, taas pahoittaa hänen mieltään
niinkuin silloin? Voi, tiesihän hän sen hyvin, eukko ei voinut häntä
sietää, hän oli estänyt Gustavin menettelemästä kunniallisesti häntä
kohtaan. Ei Gustav itsestään olisi ikinä sanonut: "Lapsi ei ole minun."
Tiesihän Gustav, ettei hän ollut katsonutkaan kehenkään, siitä alkaen
kun he olivat ruvenneet seurustelemaan keskenänsä, ettei hän edes
päätään ollut kääntänyt kenenkään toisen puoleen. Mitä hänen äitinsä
tuli nyt ja sanoi: 'Gustav elää!' Hänelle Gustav oli kuollut, kuollut,
vaikkapa häneltä olisi tietojakin tullut.

Gertrud Hieselhahn puri lujasti hampaansa yhteen. Itku nousi hänen
kurkkuunsa, mutta hän pakotti sen alas. Mitä, vai vielä itkeä? Eikö
hän ollut jo kylliksi itkenyt, kun Gustav hänet jätti? Ja kylliksi
salaa itkenyt, kun hän muilta kuuli, että Gustav Krügeriä kaivattiin
Dixmuidenin taistelun jälkeen, ettei hänen äitinsä ollut saanut
mitään tietoja häneltä. No, ei suinkaan hän nyt vain aikonut itkeä
ilosta, koska Gustav vielä oli elossa? Mitä se häntä liikutti? Olipa
Gustav elävä tai kuollut, hänelle se oli yhdentekevä. Tytön kasvot
kivettyivät, hän pyrki erilleen, mutta eukon käsi piti häntä lujasti
kiinni.

"Ettekö te sitten kuule, ettekö te sitten ymmärrä?! Gustav!" Äidin käsi
pudisteli märkiä, veden kuluttamia sormia. "Gustav on vielä elossa. Hän
ei ole kuollut. Hän on vain vankina. Ja minä voin hänelle kirjoittaa --
minä kirjoitan vielä tänään -- sanonko teiltä terveisiä? Mitä -- mitäs
te siitä sanotte?"

Gertrudilta oli tahtomattaan päässyt ilon ja tuskan äännähdys. Nyt
sanoi hän hitaasti, tarttuen vapaalla kädellään otsaansa ja sulkien
silmänsä, kuin pyörryttäisi häntä: "Mistä te sen tiedätte?"

"Mistäkö? Tässä, katsokaahan!" Voitonriemuisena veti äiti lehden
taskustaan. Ja niinkuin hän aikaisemmin oli näyttänyt rouva
Bertholdille, näytti hän nyt sitä Gertrud Hieselhahnille, pitäen sitä
aivan hänen nenänsä edessä: "Tunnetteko hänet, tunnetteko? Tuon tuossa,
joka seisoo noin väärässä? Ainahan hänen olikin niskansa kumarassa. Ja
laihtunut hän on myös aikalailla. Ihmekös se, kun kerran on vankina.
Mutta hänen rakkaat kasvonsa ne siinä näkee sentään selvästi. Sitä
Gustavia!"

Muorin sormi, joka kaiken aikaa oli näppäillyt erästä nuorekkaan
hoikkaa vankia, joka seisoi kuvassa murheellisena, pää kumarassa,
pyyhkäisi nyt kuin hyväillen paperia. "Hän se on -- Gustav! Tunnetteko
hänet?"

"En minä tuota tunne." Gertrud pudisti vakavana päätänsä. "Taidatte
erehtyä!"

"Minäkö erehtyisin?!" Nyt rouva Krüger vallan remahti nauramaan. Ja
sitten hän vilkaisi tyttöön paheksuvasti, melkein halveksivasti.
"Vaikka te ette häntä tuntisikaan, niin kyllä minä hänet tunnen."
Hän tunsi äkkiä intonsa laimenevan, tunsi itsensä loukatuksi, hänen
hyväätarkoittavaa ystävällisyyttään torjuttiin pois. Hänen ilostaan
mureni jotakin pois. Mitä se tuokin tyttö rakkaudeksi nimittää! Eihän
se edes tuntenut sulhastaan! Mieluimmin olisi muori kääntynyt heti
ovelle ja lähtenyt tiehensä -- mitä tuo tyttö tiesi, miltä hänestä
tuntui -- mutta lapsen parkuna pidätti häntä. Pitihän hänen nyt sentään
saada nähdä sitä hiukan; herra ties oliko se ensinkään Gustavin
näköinenkään! Ruma epäluulo heräsi taas hänessä. Ei hän silloin ilman
syytä ollut poikaansa varoittanut, tämä Hieselhahnin tyttö kuului
kerran aikaisemmin eläneen hiukan ylellisesti. Nyt ei kylläkään siltä
näyttänyt. Surkean näköinen hän oli, vallan kalpea. Olisi tarvinnut
hyvää hoitoa. Ei ollut hauskaa siitä Gustaville kirjoittaa. "Enkös
saisi nähdä vähän pikku poikaa," kysyi hän hiljaa.

Tyttö ei vastannut, hän kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän
kumminkin viittasi eukkoa astumaan sisään. Hän antoi eukon mennä
edellänsä huoneeseen.

Tämä oli sangen vaatimattomasti sisustettu: sänky, pöytä, pari tuolia,
kaappi, ompelukone ikkunan edessä ja sängyn vieressä vanhoissa
lapsenvaunuissa pienokainen.

Se oli lakannut huutamasta, ikäänkuin se olisi huomannut äidin olevan
tulossa. Silmät katselivat suurina ja sinisinä pyöreästä pikku päästä.
Krügerin muori oikein pelästyi: tytöllä oli ruskeat silmät, mutta nuo
olivat Gustavin silmät, silmäänpistävän suuret tähdet, pitkien, tummien
ripsien reunustamat. Häntä oli usein puhuteltu Gustavin silmien vuoksi,
ennen vanhaan, kun hän vielä kantoi häntä sylissään Ja tällä lapsella
oli samat kauniit silmät, jotka Gustavilla oli ollut lapsena ja jotka
hänellä vieläkin oli. Hän kumartui pikku vuoteen yli; hänen teki
mielensä ottaa lapsi ja pitää sitä hiukan sylissään.

Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Se työnsi vaunut jalallaan nurkkaan
ja sanoi tylysti: "parkusuu!" Sitten käänsi se taas punaisiksi käyneet
kasvonsa epämieluisen vieraan puoleen: "Mitä te oikeastaan haluatte?"

Krügerin muori vallan nolostui, tytön ääni oli niin torjuvan töykeä.
Mutta oikeassahan se oikeastaan oli: mitäpä syytä sillä olisi olla
erikoisen ystävällinen ja kohtelias? "Minä vain Gustavin tähden -- minä
tahdoin -- minä ajattelin, että tekin olisitte iloissanne siitä, että
hän vielä on elossa."

"Mistäs sen sitten niin varmaan tiedätte, että hän vielä on elossa?
Tuosta kuvastako?" Tyttö sanoi jokaisen sanan hirvittävän selvästi. "En
minä vielä sitä usko. En usko sitä ollenkaan. En usko ylipäänsä enää
mitään tässä maailmassa. Kun kerran on niin uskonut ja luottanut kuin
minä, ja kuitenkin aivan hukkaan, niin silloin ei enää usko." Katkera
piirre uurtautui hänen suunsa ympärille, hän pani kätensä ristiin
rinnalleen ja katseli synkkänä eteensä.

Tyttö raukka! Gustavin äiti tunsi äkkiä syvää sääliä. Nyt tunsi hän
kaikkea sitä, mitä hän ei ollut tuntenut silloin kun hän koetti saada
poikansa luopumaan tytöstä. Hän kurotti kätensä. "Neiti Hieselhahn,"
hän sanoi lepytellen, "minä tulin suuressa ilossani. Viime vuoden
lokakuusta asti minä olen odottanut tietoja pojastani, nyt viimeinkin
tiedän, että hän vielä on elossa -- ja minä olen niin iloinen, niin
kiitollinen, niin -- niin -" hän pysähtyi hetkeksi puheessaan, mutta
sitten hän suorastaan sysäsi suustaan seuraavat loppusanat: "Minä
tahdon ilahduttaa Gustavia. Ja kyllä hän siitä tuleekin iloiseksi:
tulkaa minun luokseni, tänään, huomenna, koska vain tahdotte! Tulkaa
hakemaan vähän Gustavin vanhoja lapsenvaatteita -- ja vielä vähän
muutakin. Kai minä nyt saan ottaa pojun syliini?"

Vastausta odottamatta astui hän nopeasti vaunujen luo, otti sätkivän
lapsen ja nosti sen molemmin käsin korkealle. Pienokainen kirkui.

"No, kas vaan sitä poikaa! Johan sinä olet iso mies. Säi, säi!"

Niin oli eukko ennen vanhaan leperrellyt omille lapsilleenkin, joista
Gustav vain enää oli elossa, -- toiset kaksi olivat kuolleet pieninä.
Kaikki se heräsi taas, verestyi hänen mielessään. "Kuinka vanha se on
nyt? Sellainen pulska poika!" Hän oli ihastuksissaan.

"Vasta neljä kuukautta!" Nyt oli hieman ylpeyttä nuoren äidin äänessä,
se ei kuulunut enää niin jurolta. Tyttö tuli puheliaammaksi. "Se oli
heti alusta alkaen niin vankka. Kätilö sanoi: 'varmasti kahdeksan
naulaa.' Tämä hyvä ilma täällä maalla sen tekee; en minä paljon muuta
voi hänelle antaakaan." "Itsekö imetätte?"

"En voi. Minulla on toimeni. Se vaimo, jonka luona asun, pitää huolta
lapsesta. Ihan sattumalta olen tänään kotona. Saan maitoa pojalle."

"Sen minä maksan," sanoi rouva Krüger nopeasti. Tämän hän nyt ainakin
saattoi tehdä; mielellään olisi hän tehnyt enemmänkin, paljon enemmän.
Hän ei vain tietänyt, kuinka asettaisi sanansa, ei tohtinut. Hän ei
oikein ymmärtänyt tuota Hieselhahnin tyttöä. Oliko se vihoissaan
Gustaville, vielä niin vihoissaan, ettei enää ollenkaan tahtonut
tietää hänestä? Vai oliko tämä vain kiukkua häntä, hänen äitiään
kohtaan? Vai oliko hän jo unohtanut Gustavin ja lakannut suremasta?
Hän oli niin kylmä, niin kummallisen välinpitämätön. Mutta oli miten
oli, hänen, äidin velvollisuus oli Gustavin vuoksi olla ystävällinen.
Ja hän pani lapsen nopeasti vaunuihin takaisin, peitti sen ja ojensi
tytölle kätensä: "No, ehkäpä nyt sitten taas lähden, neiti hyvä. Mutta
tulettehan te pian meillä käymään? Se olisi minusta hyvin hauskaa!"
Hän odotti vastausta. Sitä ei kuulunut. Hänen täytyi suoraan kysyä:
"Tulettehan te?"

"En." Tytön ääni oli taas jääkylmä, niinkuin alussakin "Meillä kahdella
ei ole mitään tekemistä keskenämme, jos Gustav jotakin tahtoo, niin
voihan hän tulla. Taikka kirjoittakoon minulle. Mutta hän ei tule enää.
Eikä hän voi kirjoittaakaan enää. Minä tiedän sen." Tyttö pani kuten
aikaisemminkin kätensä silmilleen, aivan kuin häntä pyörryttäisi. -- --.

Mitähän se Hieselhahnin tyttö oikein sillä tarkoitti? Äiti mietti
sitä asiaa, tallustellessaan kesäkuumalla kotiinsa. Hänen jalkansa
painoivat kuin lyijypunnukset, ja hänen mieltään kirveli kun se ihminen
oli antanut hänen lähteä niine hyvineen. Ja mitäs sekin merkitsi: hän
ei tule enää, eikä hän voi kirjoittaakaan enää --?! Luuliko hän ehkä,
ettei Gustav enää ollut elossa? Vai tarkoittiko hän sillä vain: hän
ei tule enää _minun_ luokseni? Niin, niin se oli, sitähän hän vain
tarkoitti. Sillä olihan Gustav elossa, Jumalan kiitos! Eikä enää viivy
kauan, vuoden oli jo sotaa kestänyt, pian tulee rauha ja tuo kaikille
vangeille vapauden. Ja Gustavin kotiin! -- -- --

Gertrud Hieselhahn ei ollut saattanut ulos vierastansa, hänen jalkansa
olivat kuin kasvaneet maahan kiinni. Hän seisoi paikallaan kuin
lattiaan naulattuna. Hänen silmänsä tuijottivat hajamielisinä tyhjään
ilmaan. Oliko tuo eukko, Gustavin äiti, ihan hullu, kun saattoi luulla,
että se oli _hän_? Se mies siinä kuvassa, vanki, joka katseli maahan!
Sitä saattoikin uskoa vain sellainen, joka ei ollut Gustavia niin
rakastanut, kuin hän, Gertrud, oli häntä rakastanut. Hän, joka vielä
muisti hänen kasvonsa -- hänen jokaisen piirteensä -- hänen otsansa,
nenänsä, suunsa, hänen silmänsä niin ilmielävästi kuin olisi viimeksi
nähnyt hänet eilen. Hän tiesi ihan tarkalleen: Gustav se ei ollut. Joku
muu se oli, vartaloltaan ja ryhdiltään ehkä hiukan Gustavin näköinen,
mutta kasvot vallan vieraat. Sillä vaikka Gustav olikin menetellyt
halpamaisesti häntä kohtaan, vaikka hän satoja kertoja olikin tuntenut
syvää vihaa ajatellessaan sulhastansa, niin kyllä hän sentään hänet
tuntisi, aina ja kaikkialla. Gustavin äiti erehtyi; mutta hän tuntisi
hänet vielä monien, monien vuosien perästäkin, vanhana ja vapisevana
mummonakin.

Gertrud Hieselhahn itki, hän itki katkeria petetyn kyyneleitä.
Hetkisen oli hän kuitenkin luullut, että Gustav vielä oli elossa, se
oli vavahduttanut häntä iloisena säikähdyksenä, joka teki hänet aivan
voimattomaksi. Nyt tuntui kahta raskaammalta. Nyt vasta hän tunsi, että
hän yhä vielä rakasti häntä -- kaikesta huolimatta. Hän otti lapsen
vaunuista ja suuteli sitä kiihkeästi, hänen kyyneleensä kastelivat
pikku pään aivan märäksi. Hän vaipui pienokainen sylissään lähimmälle
tuolille.

Sellaisena tapasi hänet rouva Dombrowski tullessaan perunamaalta
molempine lapsineen, jotka salaa tyrkkivät toisiaan äidin selän takana.
Hän oli kuumissaan ja väsynyt. Siitä pitäen, kun hänen miehensä
oli lähtenyt sotaan, oli hänen täytynyt yksin pitää huolta pellon
viljelyksestä; se oli tosin vain pieni pellonnurkka, se, minkä he
omistivat, mutta se antoi kuitenkin työtä, etenkin kun hänellä oli
vielä pesu- ja siivouspaikkoja.

"No, neiti, jokos ruoka on valmista? Eikö vielä? No mitä ihmettä!"
Hän oli harmissaan, olihan neiti tänään luvannut pitää siitä huolta.
Perunat olivat kyllä kuoritut, mutta ne eivät olleet vielä tulella.
"Vai sillä tavalla," tiuskaisi hän, "meikäläiseltä sitä kyllä kaikkea
vaaditaan, mutta siinä te istutte ja --." Hän vaikeni nähdessään
toisen kyyneleet. Nuoren tytön asennossa, kun tämä istui siinä aivan
kokoon lyyhistyneenä, lasta rintaansa vasten pusertaen, oli jotakin,
joka sai hänen heltymään. "No, mikä teitä nyt vaivaa?" Hän alkoi
hyväntahtoisesti lohdutella: "Herranen aika, älkää nyt suotta itkekö!
Ainako vain te surette sitä armahaistanne? Neiti kulta, olettepa te
tyhmä! Kymmenen saatte vielä yhden sijasta. Hoetaan ja hoetaan, että
miehet nyt ovat vähissä -- mitä vielä! Kun ne nyt tulevat lomalle, ovat
ne ihan hulluja. Kuulkaa, neiti, minä voisin teille kertoa. Jos _minä_
vain tahtoisin!" Hän naurahti ja oikaisi jonkinlaisella mielihyvällä
upeaa vartaloansa.

Lievää oudoksumista oli siinä katseessa, jonka Gertrud loi vaimoon;
ohhoo sen eukon puheita! Mutta oikeassa hän oli, mieletöntähän oli ja
tyhmää itkeä vetistellä sitä yhtä, sitä ainoaa. Päättäväisesti nousi
hän pystyyn ja kuivasi silmänsä ja lapsen märäksi itketyn pään. Lapsi
oli käynyt hiljaiseksi hänen povellaan ja nukahtanut. Varovaisesti
laski hän sen vaunuihin ja kielsi sitten lapsia, jotka taas olivat
livahtaneet ulos ja nyt pihalla ikkunan edessä rautalapio ja luuta
ojossa kuin aseistetut ainakin ryntäsivät toisiaan vastaan: "Heretkää
jo siitä! Hyvä isä, kuoliaaksi vielä lyötte toisenne!"

Eukko Dombrowski nauroi: "Älkää niistä huoliko, neiti kulta. Eihän se
mitään tee." Hän ei välittänyt vähääkään vesojensa vallattomuudesta.

Ennen oli isä aina mennyt väliin. Silloin oli poika oikein siivo, eikä
tyttökään lähimainkaan näin pahankurinen. Mutta nyt oli isä sodassa.
Ei opettajatarkaan enää saanut poikaa tottelemaan, vaikka hän piti
häntä istumassa vähintään neljä kertaa viikossa. Hän oli jo pari
kertaa kutsunut äidin puheilleen: "Kuulkaa, rouva Dombrowski, teidän
täytyy pitää huolta siitä, että Erich lukee läksynsä. Hän ei tee
koskaan mitään kotona. Ja hävyttömiä vastauksia hän antaa!" Kalpean,
rasittuneen opettajattaren kasvot vavahtelivat hermostuneesti. "Ei
kukaan ole niin pahantapainen kuin teidän poikanne, hän turmelee koko
luokan. Ei sen nulikan kanssa enää jaksa otella!"

"Mutta neiti kulta!" Eukko Dombrowski pysyi aivan levollisena. "Älkää
huoliko kiihtyä! Minkäs sille taitaa. Syyttäkää sotaa! Mitäs minä voin,
jollei se poika tahdo totella. Minä käyn työssä, työssä on käytävä,
ei sitä niillä parilla vaivaisella sota-apukolikolla toimeen tule. Ja
se on sitten kurjaa, kun ei edes uskalla sanoa, että ansaitsee hiukan
lisää -- mitä ne oikein ajattelevat! -- On se sentään väärin: ne
naiset, jotka käyvät työssä, saavat pelätä että heiltä napataan pois
avustus, toiset taas ovat rutilaiskoja ja ne -- no, mutta minä olen
nyt semmoiseksi luotu, minä teen vallan halusta sitä työtä. Sitä kun
on siihen nuoresta asti oppinut: arkipäivinä työssä ja pyhäpäivinä --
niin pyhäpäivinä --!" Hän naurahti; mutta sitten hän huokasi: "Niin
pyhäpäivinä, eihän sitä nyt ole silloinkaan mitään." Hänen silmänsä,
jotka kiiluivat kuin mustat marjat päivän paahtamissa kasvoissa,
kävivät surullisiksi.

Eukko Dombrowski oli todellakin kaunis nainen, eikä hän niin vallan
väärässä ollutkaan, vaikeata oli äitien, jotka kävivät työssä, samalla
huolellisesti valvoa lapsiansa. Opettajatar palasi asiaan. "Niin, niin.
Mutta kumminkin te voisitte lähettää pojan siistinä kouluun. Minun
täytyy viedä hänet aina ensiksi vesijohdon ääreen."

"No, tiellä se silloin kumminkin taas likaa itsensä!" Eukko vaan ei
ollut millänsäkään.

Eikä hän ollut millänsäkään nytkään, kun molemmat lapset taas parkuen
ryntäsivät sisään. Erich oli töytännyt Minnaa lapiolla nenään,
niin että se vuoti aika tavalla verta ja oli itsekin kauhuissaan,
nähdessään, mitä oli saanut aikaan. He parkuivat molemmat ja haukkuivat
aina välillä toisiaan. Gertrud oli säikähtäen juossut avuksi ja pesi
verta pois tytön kasvoista.

Rouva Dombrowski virkkoi vaan: "Maltahan Erich, kunhan minä kirjoitan
isälle. Hän tulee ja ottaa sinut mukaansa ampumahautoihin. Siellä
syövät sinut rotat. Tai tulevat mustat ranskalaiset ja vievät sinut;
ne syövät kanssa lapsia." Häntä huvitti, kun poika silmät selällään
tuijotti häneen.

"Syökö meidän isäkin lapsia?" kysyi poika hitaasti.

"Ei, toki," sanoi äiti nauraen. "Eihän isä ole musta. Mutta läimähyttää
osaa hänkin, jos jokin vaan ei ole mieleen." Oli kuin kevyt varjo olisi
valahtanut hänen nauraville kasvoilleen.

Ehkä hän ajatteli, että mies kerran oli lyönyt häntä. Ja aivan turhan
tähden. He olivat yhtenä pyhäiltana istuneet jossakin huvipaikassa,
siellä oli viereisen pöydän ääressä istunut muutamia miehiä, ja yksi;
niistä, pulska poika, oli vaihtanut silmäyksiä hänen kanssaan. Siinä
kaikki. Mutta hänen Stanislaunsa ei sietänyt sellaista. Mustasukkainen
oli, auta armias!

Minka Dombrowski vaipui hetkiseksi mietteisiin: kuinkas se Stanislaus
taas sanoikaan, kun hänen täytyi lähteä? "Minka, pidä mielessäs,
jollet sinä pysy uskollisena minulle!" Vallan oli vapissut puhuessaan,
mies parka. "Minkä, pidä mielessäs, silloin --." Hän ei ollut antanut
miehensä puhua loppuun. Hän oli nopeasti pannut kätensä miehensä
silmien eteen, jotka olivat alkaneet levottomasti pyöriä, ja oli
ollut sitten niin hellä, niin tulinen, että he olivat eronneet mitä
parhaimmassa sovussa.

Eikä asemalla hyvästeltäessä ollut kukaan niin kovin itkenyt kuin Minka
Dombrowski eikä kukaan niin kauaa viittoillut.



II.


Kun naiset nyt tapasivat kadulla toisensa, seisoivat he vielä kauemmin
yhdessä kuin entisinä aikoina. Iltaisin oli asemalla sotatiedonanto
julki naulattuna, sinne kokoontuivat he ryhmiin. Vaimot puhuivat
miehistään, tytöt mielitietyistään; ei ollut siellä ketään, jolla ei
olisi ollut joku sodassa. Mutta Gertrud Hieselhahn ei seisoskellut
heidän joukossaan; hän tuli iltaisin Berlinistä, hän työskenteli
siellä eräässä suuressa liikkeessä -- pelkkiä sotatarpeita siellä
valmistettiin -- ja nyt oli niin paljon työtä, että he alkoivat jo
tuntia aikaisemmin aamulla ja lopettivat illalla tuntia myöhemmin. Yhä
uusia joukkoja kutsuttiin aseisiin, yhä uusia vaatetettiin, toisia
lähti yhä rintamille.

Kohtapuoleen ei ole ainoatakaan miestä jäljellä, päätteli Minka
Dombrowski. Hän nouti usein iltaisin neidin asemalta; tavallansa
ystävällinen suhde oli muodostunut hänen ja hänen vuokralaisensa
välille. Hän ihaili neitiä, joka oli niin paljon hienompi kuin hän,
pukeutui paremmin, puhui paremmin, osasi paremmin käyttäytyä, ja
Gertrud taas piti mielessänsä, että eukko Dombrowski oli hetkeäkään
empimättä ottanut luokseen hänet, yksinäisen naisen, joka odotti lasta,
jota ei kukaan mies omistanut. Eikä hän olisi saattanut niin paljon
ansaitakaan, jollei eukko Dombrowski tavan takaa olisi pujahtanut
työstään kotiin pienokaista katsomaan, ottipa sen kauniina päivinä
mukaansakin peltotilkullaan työskennellessään ja piti sitä vieressään
vaunuissa.

Väsyneenä palasi Gertrud tänään kotiin, väsyneempänä vielä kuin
muulloin. Kolmas luokka oli niin täynnä, hänen täytyi seista. Kuuma
oli vaunussa, ja he juttelivat kaikki niin paljon. Kun joku vain sanoi
sanasen, niin heti oli yleinen keskustelu käynnissä. Jokaisella oli
täällä kohtalonsa, omia elämyksiään.

Nurkassa istui vanha vaimo, jonka poika ja pojanpoika olivat sodassa;
hän itse ei puhunut mitään, mutta puheliaampi oli naapurin vaimo,
joka oli lähtenyt hänen kanssaan Berliniin, kun mummo vielä kerran
halusi nähdä asemalla pojanpoikansa, jonka piti kulkea Berlinin kautta
matkalla Venäjälle. Ikävä kyllä eivät he olleet poikaa tavanneet,
vaikka olivat odottaneet neljä tuntia Potsdamin ja sitten vielä neljä
tuntia Schlesian asemalla.

"Ihan ollaan uuvuksissa, eikös ollakin?" Hän sysäsi mummoa kylkeen.

Tämä nyökkäsi vain ja pyyhki hikeä otsaltansa. Hänen kuihtunut kätensä,
joka piteli nenäliinaa, vapisi ja vaipui sitten hervottomana hänen
helmaansa.

Puhelias vaimo kertoi juurtajaksain edelleen, kuinka kovasti isoäiti
oli iloinnut. "Se on niin kovin kiintynyt siihen poikaan -- ei koko
yönä saanut untakaan silmäänsä pelkästä mielenliikutuksesta. Jo tämä on
surullista. Odotettiin ja odotettiin, eikä nyt kumminkaan saanut nähdä
poikaa. Seitsemänkymmentä on jo täyttänyt ja halvattu, ties tokko enää
elääkään, kun poika palaa."

"Minunkin on keskimäinen poikani rintamalla," puuttui nyt eräs toinen
puheeseen, surupukuinen säätyläisnainen; hänen silmistään näki, että
hän oli paljon itkenyt. "Vanhimman poikani minä jo olen kadottanut, hän
oli mukana sinä kovanonnenpäivänä Dixmuidenissa. Nyt kutsutaan kolmas
poikani aseisiin. En enää muuta kuin istun ja odotan milloin taas
tulee rintamalle lähettämäni kirje takaisin: 'Kaatunut'." Hän puhui
epätoivoisen katkerasti.

Aika melu nousi: kuinka saattoikaan noin puhua?! Kaikki huutelivat
hänelle.

Halvattu mummokin avasi nyt suunsa. "Odotetaan -- vielä hiukkasen,"
kangersi hän.

Naapurin vaimo näpäytti kädellään otsaansa: "Hän on jo vähän
lapsellinen. Ja nyt vallan sekaisin tästä pitkästä odotuksesta."

"Niin odotan minäkin", sanoi nuori vaimo, jolla oli pieni lapsi sylissä
ja edessään seisomassa toinen, joka painautui täpötäydessä vaunussa
pelokkaana hänen polviaan vastaan. "Odotan tietoja mieheltäni. Lehdestä
luin, että englantilaiset ovat Ypernin pohjoispuolella tunkeutuneet
juoksuhautoihimme. Siellä juuri on mieheni. Kun ei hänelle vain olisi
mitään tapahtunut! Öisin en silmää ummista. Alinomaa ajattelen: kuinka
on hänen laitansa? Kun nyt edes saisin tietoja!" Näki, kuinka levoton
hän oli, hänen vielä nuorekkaan pyöreillä kasvoillaan oli jännittynyt,
tuskallinen ilme.

"Niin, odottaminen on kauheata", sanoi joku. "Kaikkein kauheinta."

Niin, niin! He huokasivat kaikki.

Gertrudkin tunsi odottamisen ja sen tuskan. Hänkin oli odottanut,
ensin salaisen kärsimättömästi, että Gustav vielä tulisi lomalle ennen
lähtöään, tekisi hänet vaimokseen ennen menoaan rintamalle. Hänen
toivova odotuksensa oli ollut turhaa. Gustav ei ollut kuullut hänen
pyyntöänsä. Ja sitten oli hän siitä huolimattakin taas odottanut:
korttia, kirjettä, jotakin elonmerkkiä häneltä -- _sekin_ odotus
oli ollut turhaa. Ei hän enää palannut, sanokoon hänen äitinsä mitä
hyvänsä! Syvä huokaus, joka kuului voihkaukselta, pusertui hänen
rinnastansa; kaikki katsoivat häneen.

"Ette kai jaksa seista enää?" Nuori tyttö, joka siihen saakka oli
näköjään välinpitämättömänä istunut nurkassaan, nousi seisomaan ja
antoi hänelle paikkansa.

Kiitollisena hymyili hän nuorelle tytölle, joka nyt seisoi hänen
edessään. Kuinka laiha tyttö olikaan! Kevyen, valkoisen puseron alta
kuulsivat ohuina käsivarret, ja kaula, joka kohosi pääntiestä, oli
samaten hyvin ohut. Ja silmät ylen suuret ja levällään. Hänkin varmaan
odotti, sen näki hänestä. Tahtomattaan kysäisi Gertrud: "Teiltäkin on
kai joku sodassa?"

Toinen nyökkäsi hätäisesti, tumma puna lehahti hänen näivetystautisen
kalpealle iholleen. "Sulhaseni!"

Nyt kääntyivät häneen kaikkien katseet: raskasta on sen tytön olo,
jonka sulhanen on rintamalla! "Missä hän sitten on?"

Tyttö hymyili. "Voi, aina siellä, missä tuimimmin taistellaan. Ensin
Weichselillä, sitten kaukana Venäjällä -- ja sitten Ranskassa -- ja nyt
-- nyt -- niin, nyt hän on Przemyslin edustalla."

No, se ei ollutkaan mitä tahansa! Yleinen mielenkiinto heräsi. Ensin
Venäjällä, sitten Ranskassa ja nyt taas Galitsiassa! Jopa sitä miestä
heiteltiin edestakaisin.

Surupukuinen vallasnainenkin tiedusteli tarkemmin: "Missä
joukko-osastossa on teidän sulhasenne?"

Morsian ei näyttänyt kuulevan kysymystä. Eloisan vilkkaaseen tapaan,
joka omituisesti erosi hänen aikaisemmasta välinpitämättömyydestään,
kertoi hän nyt: "Tiedättekö, sulhaseni on kerrassaan erinomainen.
Hänellä on rohkeutta. Mutta hänellä onkin ollut risti jo kauan aikaa.
Ja nyt aiotaan hänelle antaa ensi luokan risti."

Ihastus kuvastui kaikkien katseessa.

"Minun miehelläni on myös risti," sanoi hiljaa nuori rouva, joka piti
lasta sylissään, "mutta vain toisen luokan risti."

"Onko teidän sulhasenne sitten upseeri?" kysyi surupukuinen nainen.

"Ei." Jonkinlaista epävarmuutta tuli tytön katseeseen. "Hän on
korpraali."

Silloinhan se oli kaksinkertainen kunnia: tavallinen sotamies ja ensi
luokan risti! Ihastus nousi yhä.

Ja ikäänkuin tämän yleisen ihastuksen kantamana leimahteli morsiamen
into yhä korkeammalle, hänen mitätön vartalonsa näytti kasvavan,
hänen laihat kasvonsa kävivät oikein kauniiksi. Hän oli niin ylpeä
sulhasestaan, niin ylenpalttisen onnellinen kaikesta ajan ankeudesta
huolimatta.

"Ja millaisia kirjeitä hän kirjoittaa! Niin tavattoman
mielenkiintoisia. Kun tulen sentraalista -- minä olen telefonityttö --
jaksan tuskin odottaa että pääsen niitä lukemaan!"

"Kirjoittaako hän sitten niin usein?"

"Kirjoittaa, hyvin usein!"

"Kyllä teidän sitten kelpaa," huokasi nuori rouva, joka ikävöi tietoja
mieheltään Ypernistä.

"Mutta minäkin kirjoitan hänelle joka päivä!"

Häntä miekkoista, joka saattoi niin tehdä! Gertrud tunsi kuin kateutta
mielessään. Hän näki tuon mitättömän tytön silmistä pelkkää tyydytystä,
pelkkää mielihyvää. Tuo tyttö taisi olla ainoa koko vaunussa, ainoa
kaikista näistä odottavista, jota ei odotus ollut masentanut, joka ei
ollut käynyt alakuloiseksi eikä katkeraksi.

Kun he astuivat ulos junasta, ojensi Gertrud hänelle kätensä. Nyt kun
tyttö ei enää puhunut sulhasesta, oli hän taas kalpea, hiljainen ja
mitättömän näköinen kuten aikaisemmin. "Neiti, minä toivotan teille
kaikkea hyvää. Te olette sangen onnellinen. Meikäläisen ei ole niin
hyvin laita." Gertrudin silmät kostuivat, hän tunsi itsensä tuon
onnellisen morsiamen rinnalla vielä hylätymmäksi kuin muulloin, ja
kuitenkin tunsi hän vetovoimaa tyttöä kohtaan, aivan kuin tässäkin
olisi kärsimyskumppani. Hän ilmoitti nimensä ja asuntonsa. "Jollei
siitä ole teille vaivaa, neiti, niin käykäähän joskus minua katsomassa.
Minä olen iltaisin kotona kello kahdeksasta asti ja sunnuntaisin koko
päivän."

Toinen punastui kainosti, hymyili ja kuiskasi, nyt niin
vaatimattomasti: "Mielelläni!" --

Dombrowskin eukko, joka oli Gertrudia vastassa, tunsi tytön ulkonäöltä.
"Vai sekö! Se on Dietrichin tytär sikarikaupasta; hän asuu siellä
äitinsä luona. Isä oli postissa, kuoli pari vuotta takaperin."

"Hänhän on kihloissa?"

"Sitä en tiedä", sanoi eukko Dombrowski. "Saattaa olla. Vaikka en
minä vain häntä ottaisi, jos olisin mies. Semmoista kuikkanaa!" Hän
nauroi ja hänen tummat marjasilmänsä kiiluivat. "Neiti kulta, mitäs jos
mentäis vielä vähän kävelylle, on niin korea ilta?"

"Minä olen väsynyt." Gertrud haukotteli uupuneena. Hän ei huomannut,
kuinka toisen silmät vilkuilivat ympärilleen; hän ajatteli vain lasta,
missä tilassa hän sen tapaisi tänään. Eilen illalla se oli niin kovin
huutanut, hän oli kuullut huudon jo kauas kadulle, hyvän matkan päähän
asunnosta. Ja hän oli juossut, oli syöksynyt eteenpäin.

Nyt aikoi hän taas kiiruhtaa, mutta Dombrowskin eukko piteli häntä
hihasta: "Odottakaahan hiukan. Tuolla seisoo hänen ylhäisyytensä,
kenraalitar von Voigt, minä käyn siellä pyykillä." Eukko oli oikein
ylpeä suhteistaan. "Häntä minun täytyy puhutella. Huomenna minun
pitäisi mennä hänen tyttärensä luokse. Sen italialaisen rouvan luokse.
Siellä minä pesen ikkunoita."

       *       *       *       *       *

Kenraali von Voigt'in ainoa tytär oli neljä vuotta sitten mennyt
naimisiin italialaisen luutnantin Rossin kanssa. Hän oli tutustunut
luutnanttiin matkustellessaan vanhempiensa kanssa Italiassa. Herra
von Voigt, joka silloin oli vasta eversti, ei ollut aavistanut mitään
pahaa, vaikka he yhä tapasivat matkallaan tuon nuoren upseerin:
Venetsiassa, Milanossa, vieläpä Firenzessäkin. Kun italialainen
upseeri ei puhunut saksaa, eikä saksalainen upseeri italiaa, täytyi
Lilin olla tulkkina, jollei keskusteltu ranskaksi. Nuori mies oli
sangen herttainen, hieman veltosta ryhdistään huolimatta aika sorea;
saksalaista upseeria huvitti, kun tuo pieni italialainen luutnantti
oli niin tarkoin selvillä itävaltalaisten rajalinnoituksista. Hän
puhui verrattain halveksivasti Itävallan voimasta ja puolustuskyvystä,
Saksasta sitävastoin suurella kunnioituksella. Everstiä miellytti
hänen seuransa -- järkevä, herttainen nuorukainen -- kunnes äkkiä
sumu haihtui, jonka matkavaikutelmien vilinä ja irtaantuminen
tavallisesta arkielämästä oli synnyttänyt hänen silmiensä eteen. Mitä,
hänen tyttärensä, preussilaisen upseerin tytär aikoi mennä naimisiin
italialaisen kanssa? Lili oli hullu! He matkustivat kiireimmän kautta
tyttärineen kotiin.

Mutta Lili von Voigt oli pitänyt päänsä. Äiti ei ollut koskaan
kuvitellut tuon kauniin, hemmotellun lapsen tulevaisuutta muullaiseksi
kuin että hänestä tulisi rikkaan miehen puoliso; isä näki hänet
erään nuoren toverinsa rinnalla, jonka elämää hän saattoi seurata
kadettikoulusta asti -- mutta tyttären ajatukset lentelivät yötä ja
päivää yli rajan, miehen luokse, joka oli kahlehtinut hänet tummilla
silmillään, mitkä tuntuivat hänestä syvyyden kuiluilta.

Hän ajoi tahtonsa läpi vastoin vanhempien toivomuksia. Korkealla
Spezian sataman yläpuolella, jonka sotalaivojen yli he näkivät kauas
Välimeren ihmeelliseen sineen, olivat he asuneet ruusunpunaisessa
maahuvilassa, keskellä puutarhaa, jonka rinteet tuoksuivat ruusuista ja
oransseista Kuin unelma oli se aika ollut, kuin unelma täynnä tuoksua
ja väriä, kauneutta ja onnea. --

Ja nyt oli hän kumminkin taas kotona vanhempiensa luona. "Minä rakastan
miestäni, rakastan myös Italiaa -- kaikesta huolimattakin", sanoi hän
äidilleen. "Älkää puhuko mitään Italiasta, en siedä sitä."

Kauhealta tuntui varmaan tyttärestä! Murheellisin katsein tarkasteli
rouva von Voigt nuoren rouvan kasvoja, joiden kaunis vienous oli
saanut kovia piirteitä. Ei, kyllähän he hillitsisivät itsensä, eivätkä
sanoisi mitään, vaikka se olikin vaikeata tänä aikana, joka aivan
kuohui suuttumusta entisen liittolaisen petollisuuden takia. Se oli
hirveän vaikeata varsinkin hänen miehellensä. Rouva von Voigt vapisi
sydämessään, peläten kenraalin tunteenpurkausta. He kolme, jotka ennen
olivat viettäneet niin sydämellistä yhteiselämää, istuivat nyt aterian
aikoina kylmäkiskoisina ja vaiteliaina toisiaan vastapäätä. Voi, jospa
hänen miehensä jo taas lähtisi sotaan! Vaikka rouva pelkäsikin retkien
rasituksia hänen puolestansa, oli se kumminkin parempi hänelle, parempi
heille kaikille, kuin tämä sietämätön tila.

Kenraali raivosi sisimmässään, mutta kohteli tytärtään kaavamaisesti
kuin vierasta. Se oli sietämätöntä. Mutta vain siten hän saattoi
hillitä itseään ja estää sen purkautumista, mikä nyt kokonaan täytti
hänen mielensä: se kirottu Italia!

Hänen vaimonsa huomasi hänestä, että hän halusi kärsimättömästi
päästä matkalle. Mutta kenraalin täytyi odottaa, kunnes hänen uusi
divisionansa oli saatu kokoon. Oli onni, että hän oli niin vähän
kotona. Ei ollut helppoa äidinkään seurustella tyttären kanssa -- Lili
oli ärtynyt -- hän ei useinkaan tietänyt, pitikö hänen kysyä: "mitä
sinun miehesi kirjoittaa?" vaiko olla kysymättä.

Nuori rouva oli matkustaessaan Saksaan Sveitsin kautta käynyt Italian
lähettilään luona Bernissä. Hänen kauniit, tuskaiset silmänsä olivat
puhuneet liikuttavampaa kieltä kuin hänen huulensa; lähettiläs välitti
hänen kirjeenvaihtoaan luutnantti Rossin kanssa.

Voi, kuinka hän kaipasi miestään! He olivat olleet sanomattoman
onnelliset. Nyt kirjoitti tämä aivan haltioissaan rintamalta: voitto,
voitto! Hän kirjoitti aina menestyksistä: ennen pitkää saisi Italia
valloitetuksi takaisin ne vanhat alueet, jotka orjuudessa huokailivat
Itävallan ikeen alla. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Italian
asia oli oikea, hän käytti suuria sanoja. Nuori rouva näki hänet
hengessä edessään kasvot hehkuvina, silmät; säihkyvinä, kuohuen
innostusta, johon hänen vaimonsa ei voinut ottaa osaa, ei saanut ottaa
osaa. Mutta eikö hänen kuitenkin olisi pitänyt ottaa siihen osaa? Eikö
hänkin nyt ollut italiatar? Oi, nuo neljä korkeimman onnen vuotta
maailman kauneimmassa maassa eivät kuitenkaan olleet voineet työntää
pois hänen sydämestään sitä maata, jossa hän oli syntynyt. Ennen ei hän
ollut sitä koskaan tietänyt. Mutta kun hänen miehensä oli rynnännyt
huoneeseen hänen luokseen, tuskallisesti kiihtyneenä ajatellessaan eroa
hänestä, mutta samalla riemuiten täynnä tyydytystä: "Sota, sota, me
lähdemme Itävaltaa vastaan!" -- silloin tiesi hän: Itävalta ja Saksa
kuuluivat yhteen. Ja hän tunsi äkkiä, ettei hänestä _kuitenkaan_ ollut
tullut italiatarta.

Hänen kurkkuaan kuristi ja hänen sydäntänsä kouristi, kun hänen
italialaisista lehdistä täytyi lukea, kuinka huonosti Saksan laita
oli. Häntä suretti paljon vähemmän se, että hän nyt tuijotti yksinään
ruusunpunaisen talonsa ikkunasta Välimeren ihmeelliseen sineen, kuin
että hänen täytyi ajatella: Saksa, kuinka käy Saksan?! Vanhemmat eivät
olleet kirjoittaneet: "Tule", hän ei ylipäänsä kuullut heistä nyt
mitään, eikä hän sitä ollenkaan odottanutkaan, hän ei odottanut edes
miehensä vastausta enää, hän matkusti Saksaan. Kuin paeten oli hän
kiiruhtanut pois, -- äkillinen, hillitön kaipuu ajoi häntä, sangen
vaikeaksi käyneen matkan vastukset eivät merkinneet mitään -- vain
Saksaan!

Ja nyt hän oli täällä. Mutta kuitenkaan ei hänen mieltänsä täyttänyt
sellainen valtava tunne, jota hän oli odottanut, ei kotoisen
viihdytyksen tunne. Miksi isä oli niin pidättyväinen? Miksei hän
puhunut peittelemättä? Ei hän ennen maailmassa salannut ajatuksiaan.
Sanomalehdet, jotka muulloin aina olivat saaneet jäädä esille, pisti
hän nyt taskuunsa. Tytär ei muistanut, että hän itse oli halunnut: ei
sanaakaan pahaa Italiasta. Ja miksei äiti kysynyt mitään Enricosta?
Pitihän äidin tietää, että hän tänään oli saanut kirjeen, --
seikkaperäisen kirjeen.

Hän istui huoneessaan -- se oli vielä sama vaikeasti kalustettu,
ilmava-uutiminen huone, jossa hän tyttönä oli asunut niin mielellänsä
-- mutta nyt hän ei siinä enää viihtynyt. Häntä ahdisti. Missä
oli sininen meri, jonne hän oli katsellut, kauas, kauas -- missä
oranssintuoksuinen puutarha? Voi, kuinka ihanaa se sentään oli ollut
Sumentunein silmin luki hän uudestaan miehensä kirjeen. Hänen miehensä
oli lähellä Roncegnoa -- sen paikan hän kyllä tunsi. Siellä hän oli
ollut kerran äidin kanssa, kun se vielä oli Itävallan hallussa. Hän oli
juonut Levicossa rautavettä. Silloin oli ollut varhaiskevät, ylhäällä
vuorilla vielä talvi, mutta alhaalla laaksossa lukemattomia isoja,
mustantummia orvokkeja ja kedot hohtavina hedelmäpuiden kukkalumesta.
Ikäänkuin tuo kaikki nyt taas olisi Italian aluetta, niin kirjoitti
hänen miehensä.

Luutnantti Rossi ei kirjoittanut, kuten naiselle kirjoitetaan. Niin
vaikeata kuin hänestä oli ollutkin eroaminen vaimostansa -- alhaalla
vuoren juurella hän oli vielä kääntynyt, oli vielä kerran syöksynyt
ylös puutarhaan hänen luokseen, oli vielä kerran tempaissut hänet
ovella syliinsä ja vielä kerran häntä suudellut pitkään ja tulisesti
-- nyt oli hän kokonaan soturi. Hän kuvaili vaimolleen asemaansa,
kirjoitti sotilaallisia yksityisseikkoja, mikäli hän uskalsi niistä
kertoa. Eilen he olivat tehneet hyökkäyksen vuoristoon, vallanneet
vihollisen lujasti varustaman aseman -- viisikymmentä vankia, paljon
kaatuneita -- mutta toista, vallan toista vielä oli tuleva. "Evviva l'
Italia!" -- niinhän hän silloin oli huutanut, kun sotalaivat nostivat
lippunsa alhaalla satamassa, riemuiten huutanut! Hän kuuli taas sen
huudon. Se kaikui tämän kirjeen joka riviltä, joka sanasta. Vain yksi
ainoa aatos täytti hänen miehensä mielen: Italia ja Italian voitto.

Nuori rouva sulki silmänsä. Hän loihti esiin miehensä kuvan: tämä
seisoi taas hänen edessään, nuorena, kauniina, rakastettavana, hän
katsoi noiden tummien silmien syvyyteen -- miksei mies puhunut
rakkaudesta? Sodasta vain, sodasta. Eikö hän ollenkaan muistanut, että
hänen vaimonsa oli saksalainen? Eikö hän tietänyt, kuinka vaikealta
hänen vaimostaan täytyi tuntua tiedon, että mies oli toisessa leirissä?
Oliko sitten kaikki mitä vaimo silloin oli uskonut: "sinun kansasi,
minun kansani, minun maani, sinun maasi", muuttunut? Kuvitteluako se
vain oli ollut? Kauheasta todellisuudesta rakentui muuri ja kasvoi
nopeasti yhä korkeammaksi ja korkeammaksi, -- vallitus, paljon
mahtavampi kuin alpit, kohosi Italian ja Saksan, miehen ja vaimon
välille. Mahtoikohan tuntua samallaiselta hänen miehestäänkin? Tuossa
-- vain vihoviimeiseksi, pari rakkauden sanaa. Ikäänkuin ne vain
loppusanoiksi olisivat juolahtaneet hänen mieleensä! Ne loukkasivat
enemmän kuin paransivat asiaa. Kirje putosi hänen kädestänsä lattialle,
hän antoi sen olla.

Hiljalleen alkoivat hänen kyyneleensä valua ja tipahtelivat hänen
käsillensä, jotka kuin avuttomina olivat hänen helmassaan. Voi ei,
hän ei ymmärtänyt enää miestään, eikä hänen miehensä ymmärtänyt enää
häntä. Kuinka saattoikaan hänen miehensä hänelle, juuri hänelle,
kirjoittaa _sillä tapaa?_ -- -- -- Evviva l' Italia! -- -- -- Pitihän
hänen miehensä tietää, että hän loukkasi vaimoaan riemuitessaan Italian
puolesta. Voi tuota kavalaa, petollista uskotonta maata! Kiihdyksissään
hän ei löytänyt kylliksi tuomitsevia sanoja. Tuota maata, joka ei ollut
ansainnut että luonto oli sille niin runsaasti tuhlannut kauneuttaan.
Kuin epätoivoissaan hypähti hän pystyyn. Rauhattomin askelin astui hän
edestakaisin huoneessaan. Ja itki yhä. Eikö sitten kukaan enää häntä
ymmärtänyt? Eikö kukaan voinut käsittää, miltä hänestä tuntui, --
irroitettuna vanhasta kotimaasta, istutettuna uuteen maahan, ja sitten
taas uudesta kotimaasta irroitettuna ja uudestaan istutettuna vanhaan
maahan! Sellaisella kasviraukalla ei ole mitään oikeata- kotimaata, se
ei ole missään kotona.

Hänen miehensä ei lähettänyt tervehdyksen sanaakaan hänen
vanhemmilleen -- ei edes maininnut heitä kirjeessään -- oliko hän niin
välinpitämätön? Vai oliko hän vihoissaan heille, koska luuli heidän
olevan syynä siihen, että hänen vaimonsa oli lähtenyt Italiasta?

Hän pysähtyi ja oikaisi hoikkaa vartaloaan, uhkamielisenä nosti
hän päänsä; hän puri huuliaan ja tukahdutti nyyhkytyksen, hänen
kyyneleensä lakkasivat vuotamasta: oi ei, heissä ei ollut syytä. Eivät
he olleet käskeneet häntä tulemaan. Hän, hän yksin oli tahtonut, aivan
itsestänsä, kukaan ei ollut häneen vaikuttanut. Tuolla, tuolla syvällä
sydämessä -- hänen kätensä pusersi pukua rinnan kohdalta -- siellä oli
jotakin, se häntä oli ajanut. Mitä tekemistä oli hänellä sinisen meren
äärellä ja loistavan auringon alla? Kun taivas niin synkkänä kaareutui
yli Saksan, silloin oli hänenkin paikkansa tämän synkän taivaan alla.



III.


Vieruskaupungin katujen varsilla olivat lehmukset jo aikoja sitten
lakanneet kukkimasta. Puistossa, Bertholdin huvilaa vastapäätä,
loistivat leveät latvat tuossa tummassa vehreydessä, joka
värikylläisenä selvästi sanoo: viheriämmäksi minä en voi tulla, pian
minä kellastun.

Rouva Hedwig Bertholdi oli aivan yksinään. Hänen miehensäkin oli
poissa. Hänen miehensä oli kyllä jo kahdeksanviidettä, mutta hänellä
oli ollut maatila, jonka hän poikiensa kasvatuksen vuoksi oli myynyt,
ja maalaisisännän toimi oli pitänyt hänet reippaana. Hän oli kuin
kymmentä vuotta nuorempi ja häntä oli jo pitkän aikaa kiusannut että
hän, reserviupseeri, kapteeni, kädet ristissä istui kotona, kun
hänen nuorin poikansakin oli sodassa, päälle päätteeksi tavallisena
sotamiehenä. Hän oli ilmoittautunut. Kun iso lehmus vielä kukki talon
edustalla, saapui hartaasti odotettu kirje, -- 'sota-asioita' -- nyt
sai hän edes harjoittaa rekryyttejä kaukaisessa kolkassa, Venäjän
Puolan rajalla. "Ja vaikka minä en saa tuntea ruudinhajua, kuulen minä
sentään suotuisalla tuulella tykkien jyminää", kirjoitti hän vaimolleen.

Nyt hänen miehensä' oli viimeinkin tyytyväinen Hedwig painoi alas
päänsä: kuinka paljon helpompi oli sentään miesten olla! Niidenkin,
jotka olivat rintamalla, kaikista rasituksista, kuoleman vaarastakin
huolimatta. Hän huokasi. Naisten oli vaikeampaa. He olivat samassa
kadotuksessa kaikki -- minne vain katsoikin: naisia, naisia -- hyvä
Jumala, ei hän ollut aavistanutkaan, että naisia oli niin viljalti
-- eikä muuta ollut heillä mielessänsä, ei muuta huulillansa kuin:
sota, sota. Ja kumminkin täytyi heidän elää päivästä toiseen elämänsä
pienissä arkiaskareissa ja hiljaa riutua taukoamattomasta surusta.

Hänen elämänsä oli siihen saakka kulunut kokonaan poikien elämään
kietoutuneena, aluksi, kun he vielä olivat pieniä, pikku huolissa; kun
he tulivat suuremmiksi, suuremmissa huolissa. Nyt viimeksi kaikkein
raskaimmassa: huolessa heidän olemassa olostaan yleensä. Nyt oli tullut
vielä yksi huoli lisää -- ei, ei oikeastaan mikään huoli, olihan hänen
miehensä kaiken vaaran ulkopuolella -- mutta kumminkin alituinen pieni
levottomuus. Kuinka hänen reumatisminsa kävisi? Se vaivasi häntä aika
ajoin. Ja sitten: saattoihan hänen mielensä ruveta tekemään rintamalle!
Saattoihan hänetkin vallata vastustamaton halu päästä mukaan ja
saattoihan hän viimein saada tahtonsa perillekin! Hän ajatteli,
kuinka kauan he olivat olleet naimisissa: pian saisivat he viettää
hopeahäitä, olisipa katkeraa, jolleivät voisikaan viettää. Ei viettää
sanan tavallisessa merkityksessä -- ei, vaan hiljaa yhdessä katsahtaa
menneisyyteen. Rakkaudesta, jolla avioliitto solmitaan, murenee kyllä
pois yksi ja toinen pala, tunteet tyyntyvät, tottumus tylsyttää,
mutta nyt kohosi kuitenkin kuin lämmintä punaa hänen poskiinsa, kun
hän ajatteli miestänsä. Oli myöskin niin vaikeaa, itse pitää huolta
kaikesta. Nyt hän vasta huomasi, kuinka paljon hänen miehensä oli
vähentänyt hänen vaivojaan, kuinka hän oikeastaan oli tehnyt hänen
elämänsä sangen miellyttäväksi. Ulkonaisen elämän ainakin. Sisimmässään
oli hän usein tuntenut tyydytyksen puutetta; hän olisi suonut, että
hänen miehensä olisi ollut toisenlainen, henkisesti virkeämpi ja
virkistävämpi, eloisampi ja elähyttävämpi. Hän oli suuresti iloinnut
muutosta suurkaupungin välittämään läheisyyteen, siellä moni seikka
muuttuisi toiseksi. Hänen miehensä oli pysynyt samana. Olihan
Hedwigillä poikansa; hän otti osaa kaikkiin heidän harrastuksiinsa,
luki heidän kanssaan, kun he vielä olivat pieniä, oli heidän tukenaan,
kun he tulivat suuremmiksi. Kummallakin oli omat aatteensa, omat
mielipiteensä, omat ihanteensa; hän oli vilpittömästi koettanut ottaa
osaa. Eikä hän kuitenkaan ollut aina jaksanut seurata mukana: hehän
olivat nuoria, nuoria ja hulluja -- ja hän?!

Hedwig katsoi itseään yksinäisen huoneensa peilistä. Hänen miehensä
sanoi aina, että hän oli vielä vallan kuin nuori tyttö. Tokkohan?
Kyllä, laatiessaan illoin tuuheata tukkaansa palmikoille. Mutta nyt?!
Hän kääntyi nopeasti pois ja huoahti: tänä aikana vanheni äkkiä. Hyvä,
jos sai vanheta yhdessä. Yhdessä -- eikä yksinään.

Hän katsahti arasti ympärilleen. Huone oli suuri, sen pohjukassa
leveiden, leikkauksilla koristettujen kaappien takana väijyi varjoja.
Joka ilta valaisi hän nurkkia, sinne saattoi helposti joku piiloutua.
Ja jos joku kiipesi etupihan suureen lehmukseen ja liukui pitkin paksua
oksaa, joka ulottui parvekkeelle saakka, saattoi hän yhtäkkiä hypähtää
huoneeseen. Ennen ei ollut hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen
tarvitsisi pelätä, silloin nukkui hänen miehensä hänen vieressänsä.
Nyt hätkähti hän huonekalujen rasahduksestakin eikä uskaltanut enää
kuten ennen pitää öisin auki ikkunaa. Luukut piti sulkea lujasti. Ja
sittenkin hän makasi vielä tuntikausia silmät levällään ja käsivarret
ristissä pään takana. Olikohon täällä paljonkin naisia, joilla oli
samallaista?

Hedwig Bertholdi ei ollut siihen saakka välittänyt muista, omissa
asioissa oli ollut kylliksi. Nyt täytyi hänen ajatella rouva Krügeriä
ja hänen poikaansa: kuinkahan oli käynyt sen nuoren miehen? Hänen
miehensä oli ennen lähtöään kirjoittanut asiasta vielä Geneven
Punaiselle ristille. Olikohan äiti nyt viimeinkin saanut joitakin
tietoja? Häntä ei ollenkaan näkynyt. Hänen maalaispuutarhassaan oli
kaikki hiljaista, silloin tällöin näkyi siellä vain eräs nainen
illansuussa kävelevän. Se oli hänen ylhäisyytensä von Voigtin tytär,
italialaisrouva, kuten hänen palvelustyttönsä sanoi. Eikä hän
oikeastaan kävellyt puutarhassa, hän hiipi vain. Kovin hiljaista oli
siellä.

       *       *       *       *       *

Krügerin talo ei ollut mikään uudenaikainen eikä liioin mikään aistikas
rakennus; se oli vielä vanhan kyläajan perua. Viisikymmentä vuotta
takaperin se oli saattanut näyttää aika komealta. Se oli matala ja
pitkänpuoleinen, ja taaja muratti, joka kierteli seiniä, teki sen
hiukan synkäksi. Mutta pienet, kiiltävät ikkunat, jotka vaaleine
luukkuineen kurkistelivat melkein mustasta muratista, tekivät siistin
ja soman vaikutuksen. Pulleaposkinen poika, joka ennen vanhaan,
kun ukko Krüger vielä eli, oli etupihan pensaikossa sunnuntaisin
puhallellut vesisuihkua, oli nyt kuivilla, mutta muistutti kuitenkin
parempia aikoja.

Että Lilin päähän oli voinut pistää tämän asunnon vuokraaminen! Rouva
von Voigt oli loukkaantunut, kun tytär ei tahtonut pysyväisesti jäädä
asumaan vanhempien luokse. Heidän huvilassaan oli niin paljon tilaa,
ja kun hänen miehensä taas oli sodassa, oli hän aivan yksin; olihan
luonnotonta, että heillä oli kummallakin oma asuntonsa. Ei olisi
tarvinnut tyttären pelätä, ei hän millään tavalla olisi pyrkinyt häntä
holhoamaan. Mutta hän varoi panemasta millään lailla vastaan. Ehkä oli
viisaampaakin, että Lili kerran sai jäädä aivan yksikseen. Äidinrakkaus
tunsi tyttären sielun ristiriidan. Eikö hänen tyttärensä ollutkin
vaikeammassa asemassa kuin kukaan muu paikkakunnan nainen, jonka mies
oli sodassa? Eikö ollut tuon vaimoparan, tuon siivoojaeukonkin, parempi
olla?

Iloisesti oli Minka Dombrowski laulellut, pestessään rouva Rossin uuden
asunnon ikkunoita. Hän rallatti uusinta katulaulua niin äänekkäästi,
että ohikulkijat siitä loukkaantuivat ja Krügerin rouva kurotti päätään
alhaalta ikkunastaan: "Olkaahan vaiti siinä!"

Rouva von Voigt oli oikeastaan aikonut olla enää ottamatta Dombrowskin
eukkoa työhön -- tämän työnteko oli viime aikoina alkanut käydä
laimeasti -- mutta hän ei sentään ollut hennonut. Eikös ollut hyväkin,
että tuo vaimoparka, jonka ei suinkaan ollut helppoa elättää itseään
ja lapsiaan, jonka mies minä päivänä tahansa saattoi kaatua tai palata
kotiin raajarikkona, oli säilyttänyt mielensä iloisuuden? Ja mikäs
kumma se oli, jos eukko joskus kyllästyikin jokapäiväiseen työhönsä --
väsyihän sitä itsekin! Väsyipä niinkin.

Nyt oli kesä jo kohta lopussa, syksy alkoi; kuinka kypsiltä kuulsivat
jo omenatkin Krügerin lesken puutarhassa! Pian alkoi jo toinen
sotatalvi. Eikä vieläkään loppua kuulunut. Ikuisestiko sotaa sitten
kestäisi?! Rouva von Voigt ei saanut kysytyksi mieheltänsä. Hänen
tuttavansa ahdistivat häntä alinomaa: "Mitäs sanoo teidän miehenne? Hän
se varmaankin tietää jotakin. Kertokaahan toki, mitä sanoo kenraali!"
Kenraali ei sanonut yhtään mitään. Kohautti vain olkapäitään ja teki
eleen ikäänkuin: kuka sen tietää.

"Jos sinulla on jotakin, jota et enää käytä, niin annahan Dombrowskin
eukolle", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen. "Hänellä on pieni tyttö,
sille hän voi siitä laittaa jotakin." Ja Lili, joka muuttaessaan uuteen
asuntoonsa penkoi arkkujaan, antoi. Hän ei välittänyt enää ollenkaan
tavaroistaan, hän ei edes enää tiennyt, että hänestä ennen aikaan
oli ollut hyvin tärkeätä käydä kauniisti puettuna. Hän veti esille
arkusta pehmeän valkoisen puvun, josta hänen miehensä oli erikoisesti
pitänyt. Hän lennätti sen luotaan, kuin tuo utuinen kangas polttaisi
hänen sormiaan. Kiihkeä tuska vihloi häntä: hänen miehensä käsivarret
eivät koskaan, koskaan enää kiertyisi tuon puvun ympäri. Tässä -- tässä
kohden oli hänen kätensä usein viivähtänyt, oli hellästi sivellyt
poimuja. Oih, tuossa puvussa, tuossa puvussa -- --! Koskaan ei hänen
miehensä ollut enemmän ihaillut hänen kauneuttaan.

Hän sulki kuin uneksien silmänsä. Kaikki ne onnen hetket, jotka
hän tuossa puvussa oli elänyt, kolkuttivat hänen sydämensä ovelle.
Kallionlujaksi oli hän kuvitellut onneaan, kuoloon asti kestäväksi --
hän vavahti. Silmät harallaan tuijotti hän nurkkaan, hänen huulensa
vaalenivat: oh, miksi täytyi hänen nyt niin usein ajatella kuolemaa,
miehensä kuolemaa? Hänen miehensä oli lähellä kuolemaa joka päivä, joka
hetki. Kuolema vaani häntä vuoriston kallionkielekkeiden takaa, ja
jollei se lennättäisikään kuulia häntä kohden, saattoi se syöstä hänet
alas kammottaviin kuiluihin.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Hän voihkaisi. Yhtäkkiä oli poissa kaikki
se, mikä oli erottavana kohonnut hänen ja hänen miehensä välille.
Mitä merkitsi hänelle Saksa, isänmaa, isänkoti? Hänen miehensä, hänen
miehensä, jota hän rakasti, oli vaarassa. Tuskassaan miehensä hengen
puolesta unohti hän sen ristiriidan, joka runteli hänen sydäntään.

Nuori rouva antoi pois valkoisen puvun, hän ei sietänyt sitä enää
vaatteittensa joukossa. Eihän hän kumminkaan koskaan enää siihen
pukeutuisi, ajatteli hän äkillisessä toivottomuudessaan.

Mutta Minka Dombrowski ei suinkaan tahtonut tehdä siitä mekkoa pikku
tytölleen. "Vahinkohan siitä ois lapselle laittaa." Hän pyysi neiti
Hieselhahnia laajentamaan sen hänelle. "Mutta ei liikoja, ei vaan
liikoja!" Hän tahtoi mielellään olla hoikka.

Gertrud aivan pelästyi: mitä pälkähti eukon päähän? Eihän hän _siinä_
puvussa voinut mennä kävelylle, ei edes sunnuntaina.

"No miksikäs ei?" Eukko oli loukkaantunut. "Sitä te kai meinaatte,
että kun ei ole aatelia, ei saa olla kauniskaan. Mutta minäpä näytän
teille." Ja hän veti vatsansa sisään ja painoi molemmin käsin korkeita
lonkkiaan. "Kas noin! Katsokaahan, katsokaahan! Vallan kuin minulle
tehty!"

       *       *       *       *       *

Päätään pudistaen katseli Gertrud Hieselhahn Dombrowskin vaimon
jälkeen, kun tämä seuraavana sunnuntaina lähti ulos. Ei ollut enää
ilmakaan sopiva tuollaiselle kevyelle, valkoiselle puvulle. Mutta Minka
oli siitä liian ylpeä, hänen päätään ei saatu käännetyksi.

Tyttö oli jäänyt seisomaan ulko-ovelle. Hänen vakaviin kasvoihinsa
kaivoi hieno hymy kaksi kuoppaa: olipa se hassunkurista! Minka
Dombrowski, joka arkioloissa ei käyttänyt kureliivejä, oli nyt
nyörännyt itsensä sellaiseen. Hän oli vetänyt kurenauhan niin tiukalle,
että tuskin saattoi hengittää, mutta yhä vain pullotti kaikkialla.
"Jopa tämä on rääkkiä!" Eukkoparka voihki. Mutta ei auttanut, muuten
puku ei mennyt ollenkaan kiinni. Se oli muutenkin jo niin tiukalla,
että saattoi pelätä sen ohuen kankaan repeävän. Mutta se sopi hyvin
noihin päivettyneisiin pyöreihin kasvoihin, joissa mustat silmät
välkähtelivät ja poskilla hohti terve puna. Kun eukko hilpeänä kuin
tytön heilakka taputti käsiään: "Enkös vain olekin korea?", ei Gertrud
voinut sanoa: ette. Mitäpä hän turmelemaan toisen iloa! Olihan Minka
kaunis kaikesta huolimatta, mutta, mutta -- hymy haihtui Gertrudin
kasvoilta -- oliko hän kevytmielinen? Voi, kunpa voisikin olla hiukan
huoleton, iloita jokaisesta pikku murusta ja unohtaa surun! Eukko
Dombrowski ei ollut liiaksi huolissaan miehensä tähden. Kuinka hän
tuolla mennä viuhtoi! Hän ei näyttänyt ollenkaan vaimolta, jonka mies
on sodassa. Iloisesti lepattivat kirjavan nauhan pitkät päät, jonka hän
oli sitonut vyötäisilleen, hattu oli niskassa.

Eukon takana lakaisi tuuli maata ja hulmautteli ohutta hametta
pitkin reisiä. Hänen jalkansa, joissa oli valkoiset sukat ja mustat
puolikengät, kepsuttivat levottomasti -- kello neljä alkoi soittokunta
soittaa puistikossa, sotilassoittokunta, eikä hän tahtonut menettää
säveltäkään. Mutta hän ei vain päässyt nopeammin eteenpäin, liian ahdas
hame takertui hänen jalkoihinsa, hän ei voinut ottaa pitkiä askeleita.
Sitäpaitsi täytyi hänen tempoa taakseen Minnaansa, joka oli saanut
ylleen punaruutuisen, mustalla sametilla reunustetun mekon. Tyttö
huusi ja ulvoi ja tahtoi välttämättä myös kerran puhaltaa torvea,
jota vieressä juokseva ja pilkallisesti hohottava veli tavan takaa
törähytteli.

"Pane pois torvi, herkeä jo toitottamasta, Erich", äiti sanoi. Poika
ei ollut kuullakseenkaan. "Se on kamalaa, korvat ihan halkeaa. Ette
pääsekään ikinä enää mukaan!" Nyt poika vasta oikein törähyttelikin.

"Minä kanssa, minä kanssa", kirkui Minna. Sisarusten kiljuna sekaantui
veljen torven toitotukseen, ja nyt nauroi jo äitikin: ne pitivät jo
ennakolta konserttia. -- -- --

Vielä sittenkin, kun puvun valkoinen purje jo aikaa oli kadonnut
ensimäisten talojen taa, jäi Gertrud yhä ovella seisomaan. Viertotie
oli tyhjä ihmisistä. Katuvieren nuoret puut huojuivat tuulessa,
pelloilta tuli jo kuin lakastua vien perunanvarsien hajua. Vielä
oli kesä, syksy vasta teki tuloaan, ja kuitenkin oli täällä jo niin
yksinäistä. Jos joku tahtoi tehdä pahaa jollekulle, niin täällä
oli sopiva paikka. Taloihin asti ei mikään huuto kuulunut. Ja tämä
heikko laho aita ei voinut estää ketään, joka tahtoi tänne tunkeutua.
Olisipa ilkeätä yksin täällä kulkea kun pimeä tulee aikaisin. No niin,
Dombrowskin eukko hänet varmaan noutaisi, kun hän illalla myöhään tuli
työstä, hän ei sitten pelännyt vähääkään. Mutta silloinhan pitäisi
lasten jäädä pitkäksi aikaa yksin. Ne pantaisiin lukon taa.

Kun Gertrud Hieselhahnista oli ollut mieluista päästä piiloon tänne
syrjäiseen kolkkaan, oli kevät. Mutta nyt pelotti häntä talvi: kuinka
olikaan Minka Dombrowski jo niin kauan voinut kestää täällä yksinään?
Hän huokasi. Voi, miltä tuntuisikaan, kun aurinko ei enää paistanut,
kun sumunharmaa marraskuu ryömi yli ketojen eikä taloja enää ollenkaan
erottanut. Ei enää tänäänkään näkynyt yhtään ihmisolentoa, ei kuulunut
ääntäkään kedoilta. Kuin kuollutta oli kaikki, hän kuuli vain oman
ahdistetun hengityksensä. Suuri sunnuntairauha kiusasi häntä. Silloin
oli hänestä Erich Dombrowskin pahaääninen toitotus mieluisampaa.
Ehkäpä olisi ollut parasta että hän olisi mennyt Minka Dombrowskin
matkaan, tämähän oli pyytänyt niin ystävällisesti. Mutta tuollaisen
naisen seurassa --! Gertrud Hieselhahn heitti päänsä niskaan.
Suurempiarvoisena hän oli sentään aina pitänyt itseään. Ja joskin
hänellä nyt -- hänen katseensa himmeni äkkiä, ja kuuma verihyöky kohosi
hänen päähänsä -- joskin hänellä nyt oli lapsi, jonka isäksi ei kukaan
tunnustautunut, -- oman arvonsa tuntoa oli hänellä sittenkin vielä.

Hän käännähti lähteäksensä: pois, työhön, eihän hänellä ollut
aikaa arkisin korjailla vaatteitansa. Työskennellessä haihtuisivat
alakuloiset ajatukset, ompelukoneen ratina ajoi ne kuulumattomiin, ja
pienokainen avusti sitä kirkunallaan. Silloin näki hän naisolennon
tulevan tietä pitkin. Oliko hän tulossa tänne? Siltä näytti. Nyt
viittoeli hän. Kukahan siellä tulikaan?

Vasta kun tulija seisoi ihan Gertrudin edessä, tunsi tämä jälleen nuo
laihat kasvot, suuret kaihoisat silmät, tuon läpikuultavan kalpean
ihon: sehän oli neiti, jonka hän oli nähnyt junassa, ja joka oli
luovuttanut hänelle paikkansa. Hänhän oli pyytänyt häntä käymään
luonansa.

"En tuntenut teitä heti, mutta teitte kovin kiltisti kun tulitte, --
käykää sisään, tehkää hyvin!"

"Te -- te pyysitte minua tulemaan", soperteli Margareta Dietrich, ja
ujouden puna kohosi hänen sairaalloisen kelmeille poskillensa. "Minä --
minä olen ollut sairaana, muutoin olisin tullut jo aikoja sitten."

"Niin, on kulunut jo pitkä aika!" Nyt muistuivat yksityiskohdat
Gertrudille mieleen.

"Kuinkas sulhasenne voi?" kysyi hän nopeasti, osoittaakseen että vielä
muisti kaikki.

"Hän voi oikein hyvin!" Neiti Dietrich veti syvään henkeä, hänen
raukeat silmänsä kirkastuivat. "Hän on kunnostautunut kovasti, on hyvin
rohkea, -- hän on jo kauan sitten saanut rautaristin, ja nyt on hänelle
ehdotettu ensi luokan ristiä."

Kuinkas olikaan -- eikös se ollut tapahtunut jo silloin? Niinhän
Gertrud muisteli.

Tyttö jatkoi nyt aivan ujostelematta: "Hän kirjoittaa minulle hyvin
usein, -- teidänpä pitäisi joskus lukea, millaisia viehättäviä
kirjeitä! ja katsokaa -- tässä!" Hän päästeli hansikkaan ja haaroitti
ohuet sormensa. Neljännessä sormessa loisti kultainen sormus. "Tuon
lähetti hän minulle syntymäpäiväkseni, se on kihlasormus!" Hän seisoi
kuin haltioissaan sormusta katsellen.

Olipa siinä haaveilevaisuutta kerrakseen! Tytön käytöksessä oli jotain
Gertrudille vastenmielistä, mutta samalla hän tunsi kuin sääliä häntä
kohtaan -- perin kurjalta näytti tyttöparka! "Millä tavoin te olitte
sairaana?" kysyi hän, pannen kätensä vieraan kainaloon.

Kalpea neiti punehtui jälleen ja loi katseensa maahan. "Minä ikävöin
niin kovin. Siitä kävin hermostuneeksi. Päänpakotus vaivasi alati ja
väsymys." Hän huokasi.

Gertrud teki samaten. "Ikävöin niin", -- sen ymmärsi hän niin hyvin!
Pusertaen toisen laihaa käsivartta, sanoi hän sydämellisesti: "Tuleehan
hän jälleen. Saahan hän tietysti joskus lomaakin. Eikö hän sitten vielä
ole ollut täällä lainkaan lomalla?"

"Ei, ei kertaakaan vielä!" Neitonen vaikeroi: "En voi lainkaan kestää
nähdä, kun toiset seisovat sulhastansa odottamassa, -- tai kun he
kävelevät sulhasensa kanssa käsityksin. Se on minulle vallan kauheata."
Huokaisten niin syvään, että se melkein kuului voihkaukselta, pyyhkäisi
hän ensin otsaansa ja pusersi sitten kätensä sydämelleen. "Minua
vaivaa alituisesti sydämentykytys, ja silloin tunnen kouristusta
joka kohdassa. Hyvä Jumala, olenhan vielä nuori, -- ja tunteita on
minulla enemmän kuin monella muulla. Ja kun sitten aina vaan täytyy
katsella toisia syrjästä, -- ei, se on kauheata, liian kauheata." Hänen
kalpeitten kasvojensa hento puna oli käynyt kiihkeämmäksi.

Nyt ei Margareta Dietrich enää ollut arka, ujo tyttönen, hän oli
kiihkeästi tunteva nainen. Laskien kätensä Gertrudin vyötärölle ja
puristaen häntä niin tulisesti itseänsä vasten että hänen hengityksensä
salpaantui, sopersi hän, nyyhkytys ja nauru sekaantuen: "Jospa hän
tulisi!"

"Tuleehan hän, rauhoittukaa toki!" Gertrud oli aivan hämillään ja
pelästyksissään, -- jopa olikin tuo tyttö kiihkeä! Hänen levolliselle
luonnollensa se oli käsittämätöntä: kuinka hän voikaan käyttäytyä
tuolla tavoin! Ja kumminkin oli salainen side olemassa hänen ja
Margaretan välillä, side, jota ei nähnyt ja johon ei voinut käydä
käsiksi, vaan joka kumminkin yhdisti heidät. Hän piti hyvänänsä, kun
neiti Dietrich laski käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
Mieluisa ei suutelo hänestä tosin ollut, noiden kosteitten huulten
tulinen kosketus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta hän voitti
tunteensa ja vastasi siihen. Yksinhän hänkin oli, ja kaihoisa oli
hänenkin mielensä. Tuhansin verroin yksinäisempi kuin tuo toinen,
jolla vielä oli toivo jäljellä. Gertrud oli jo lakannut toivomasta.
"En ollenkaan käsitä, miksi te olette niin kiihtynyt, neiti Dietrich",
lausui hän.

"Sanokaa minua toki Gretcheniksi!"

"Niin, neiti Gretchen, en ymmärrä, miksi te olette niin kiihtynyt!"

"Ei sanokaa vain 'Gretchen' -- 'Gretchen', kuten Faustissa. Tunnettehan
te Faustin?"

"En."

"Minä lainaan sen teille. Se teidän täytyy lukea. Pidän siitä niin
paljon. Luen yleensä aika paljon, -- aina öisin. Aivan liiaksi, tuumii
tohtori. Mutta mitä minun on tekeminen, kun en kumminkaan saa unta.
Telefonissa palvellessa tulee kauhean hermostuneeksi. Ja sitten sota!
Ennen sotaa olin aivan terve, -- mutta nyt!" Kuin tuskasta vetääntyivät
hänen kulmakarvansa yhteen, hänen silmiensä loiste oli sammunut, ne
näyttivät jälleen väsyneiltä ja kuin epämääräisen kaihon himmentämiltä.
"Ellei hän tule pian -- --"

Gertrud hymyili. "Tuleehan hän. Ja mitä te sitten teette?"

"Oi, sitten menemme naimisiin. Vietämme sotavihkiäiset!" Margareta
säpsähti tuon uuden ajatuksen elähyttämänä. "Niin, sotavihkiäiset,
niin, niin! Hän saa kymmeneksi päiväksi lomaa, -- me menemme heti
naimisiin, -- heti, heti, -- teemme pienen häämatkan, -- sitten hänen
täytyy kiireesti palata, -- minä saatan hänet asemalle vielä, -- seison
viittoellen hänelle --, mieheni, kaikkeni --, se on kovin vaikeata --
voi, kuinka tuskallista, -- mutta olenhan sitten kumminkin rouva, hänen
vaimonsa!"

Nyt nauroi hän hilpeästi.

"Hänen vaimonsa!" Hitaasti toisti Gertrud hänen sanansa. Hän katsoi
toveriansa sivulta ja painoi päänsä alas, -- Gretchenin oli hyvä olla!

Hitaasti kulkivat he käsityksin yli pihan. Se oli järjestämätön
ja epäsiisti. Maanviljelyskaluja oli siellä maassa sikin sokin,
työntörattaita, viikatteita ja luutia. Tyhjän, vajan ovella riippui
rikkinäinen miehentakki, joka tuulessa ja sateessa oli muuttunut
linnunpelätiksi. Lierittömällä rikkinäisellä huopahatulla oli Erich
Dombrowski koristanut pumpun.

Neiti Dietrich oli nyt tyyntynyt, hän ei katsonut ympärilleen, vaan
antoi viedä itsensä sisään, kulkien kuin onnenhuumeessa.

Sisällä kirkaisi lapsi äkkiä. Silloin kohotti Gertrud päätänsä ja
sanoi lujana, kuin uhmaten kovaa kohtaloansa: "Kuuletteko, Gretchen?
Pienokaiseni huutaa. Minulla on lapsi --, mutta minä en ole 'hänen
vaimonsa' -- en ole kenenkään vaimo."

       *       *       *       *       *

Kesti kauan, ennenkuin Gretchen Dietrich ajatteli lähtöä. Hämärsi jo,
ja hän pelkäsi kulkea pimeässä. Miksikä heillä olikin ollut niin paljon
toisillensa kerrottavaa! Gertrud oli istunut ompelukoneensa ääressä ja
neulonut, ja istuen matalalla jakkaralla, joka oli Dombrowskin lasten
omaisuutta, oli Margareta nojannut päätään Gertrudin polviin, pidellen
pienokaista sylissään. "Antakaa hänet minun syliini, antakaa!" oli hän
pyydellyt.

Katkerin kyynelin otti hän osaa ystävättärensä kovaan kohtaloon eikä
väsynyt siitä kuulemaan. "Oi, kertokaa -- ja kun te sanoitte sen
hänelle, mitä hän silloin sanoi? Ja sittenkään hän ei tahtonut mennä
naimisiin?"

"Hänen äitinsä ei tahtonut sitä."

Tuohan oli kuin romaaneissa! Neiti Dietrich katsoi häneen silmät
selkoselällään. Kiihkeällä hellyydellä painoi hän pienokaisen itseään
vasten, pusersi hänet vasten rintaansa kuin äiti: "Tuollainen lapsi,
tuollainen suloinen lapsi! Oi, jospa minulla edes olisi lapsi." Hän
leperteli pienokaiselle, joka ei voinut häntä ymmärtää, kertoen sille
pitkiä juttuja isästä, joka oli sodassa.

Gertrud hymyili surumielisesti. Hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut
vieraita luonansa, hän oli niin tottunut hiljaisuuteen kotonansa,
että häntä melkein huimasi. Mitä kaikkea Gretchen kertoikaan! Hänen
sulhasensa oli Ranskassa, -- koko ajan hän oli ollut Ranskassa,
vakuutti hän, vaikka Gertrud muisteli heidän aikaisemmin tavatessaan
kuulleensa että hän oli ollut Venäjälläkin.

Mutta Gretchen kertoili vain ja kohotti samalla kättänsä, niin
että vaipuvan päivän viimeinen säde kohtasi hänen sormuksensa: tuo
sormus oli Ranskasta, ranskalaista kultaa. Se oli tehty suuresta
ranskalaisesta kultarahasta, jonka kreivi oli pannut hänen sulhasensa
käteen, kun sulhanen oli pelastanut epätoivoiselle isälle hänen
tyttärensä kiihkeitten sotamiesten käsistä. "Tietysti hän ei
olisi tahtonut ottaa vastaan palkintoa, mutta kun kreivi oli niin
itsepintainen, sanoi hän lopuksi: 'No, minä annan sitten valmistaa
siitä kihlasormuksen rakkaalle morsiolleni, joka kotona odottaa minua!'"

"Ettekö te sitten vielä olleet kihloissa? Eikö teille vielä ollut
häneltä sormusta?" kysyi Gertrud. Hän kysyi sitä vain jotain
sanoaksensa, hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Kuinka kadehdittava
olikaan tuo tyttö, hänellä oli rakastettunsa sormus sormessaan,
tapahtuipa mitä tahansa, niin olisi hän kumminkin hänen kihlattu
morsiamensa! Vaistomaisesti loi hän katseen omaan käteensä: hänen
sormensa oli sormukseton!

Margareta nauroi hiljaa ja kuiskasi sitten salaperäisesti: "Hiljaa, ei
vieläkään saa kukaan kotona tietää että olen kihloissa. Panen sormuksen
sormeeni ainoastaan kotoa lähtiessäni. Ennenkuin palaan, otan sen
sormestani. Olemme vielä salakihloissa."

"Mutta miksikä sitten? Kun hän sentään on sellainen kunnon poika!"
ihmetteli Gertrud.

"Äitini ei voi sietää häntä, -- hän on niin paha! Mutta jos en saa
häntä, hyppään veteen!" Kiihtyneenä hypähti hän paikaltaan, levotonna
kulki hän huoneessa edestakaisin.

Lapsi, jonka hänen kiihkeytensä oli herättänyt kevyestä unesta, alkoi
vikistä. Gertrud halusi ottaa sen syliinsä, mutta Margareta ei antanut
sitä. "Millainen lapsi, millainen suloinen lapsi, kunpa minullakin
olisi sellainen!" Nyt alkoi hän nyyhkyttää.

Tuollainen kiihkeys tuntui todellakin huolestuttavalta. Gertrud oli
oikeastaan hyvillään, kun hänen vieraansa vihdoinkin teki lähtöä.
Hän lupasi saattaa häntä ensi talojen luo. Hän otti liinan itsensä
ja lapsen ympärille, joka hänellä oli käsivarrellaan, ja toisessa
käsivarressa riippui neiti Dietrich.

Nuo molemmat naisolennot, jotka hitaasti lähestyivät taloja, peittyivät
hämärään. Heillä oli molemmilla tumma puku, ja tummat olivat myöskin
jo tien molemmin puolin olevat kedot. Salaperäisiä valkoisia olentoja
seisoi pimeässä, ne näyttivät viittoilevan. Margareta tarttui lujemmin
Gertrudin käsivarteen ja painautui häntä vastaan: "Kuinka hyvä että
tulitte mukaan, kuolisin muutoin pelosta. Oi, rakas Trudeni, eikö
totta, sinähän tulet häihini? Kutsun sitten sinut. Sano minua 'sinuksi'
-- se tekee minut onnelliseksi. Sano, pidätkö sinä minusta? Minulla ei
ole ainoatakaan ihmistä, joka oikein todella pitäisi minusta, -- olen
niin köyhä."

Olipa todellakin ihmeellistä, että hän puhui tuolla tavoin. Gertrud
mietiskeli sitä palatessaan nyt yksin kotiin. "Minä olen niin köyhä",
-- kuinka sopikaan tämä siihen, mitä hän aikaisemmin oli puhunut?

Äkkiä Gertrud säpsähti, hän kuuli itkua. Pimeässä käydä tepasteli jokin
hänen jälkeensä. Nyt kävi itku äänekkääksi. Pelästyneenä hän pysähtyi,
-- Dombrowskin lapsetkohan siellä olivat? "Kuinka te olette täällä?
Missä äitinne on?" tiedusteli hän.

Pikku Minna tarttui mielenahdistuksissaan Gertrudin hameeseen ja
painautui häneen: "Hyi, kuinka nyt on pimeä, -- on niin pimeä."

Mutta poika purki sisuansa: "Äiti --? Senkin mokoma! Hän lähetti meidät
kotiin. Hän huvitteleikse!"

Mitä tuo merkitsi? 'Hän huvitteleikse!' Gertrud aikoi juuri
vastenmielisyyden ja samalla jonkunlaisen vastuunalaisuuden tunteen
valtaamana lähemmin tutkia tuota asiaa pojalta, kun kumea värähdys
kulki halki illan pimeyden. Se oli kaukainen kajahdus. Kirkonkellot
soivat. Kirkko oli syrjässä, ja tuuli ei käynyt sieltäpäin, mutta silti
voi tuntea nuo hitaanraskaat juhlalliset kumahdukset.

Gertrud pysähtyi ja käski äänekkäästi torailevan pojan vaikenemaan.
Nyt kuuli jo selvemmin. Kumeata, vakavaa metallisointua. Tähän aikaan?
Iltapäivän jumalanpalvelus oli jo aikoja lopussa, hautajaisia ei
pidetty näin myöhään, -- se ei voinut merkitä muuta kuin voittoa! Siinä
tapauksessa uudistuisi soitto kolmasti. Se tunnettiin jo, monta voittoa
olivat kellot jo julistaneet, tuskin kolme viikkoa sitten Varsovan
suuren voiton. Siihen oli jo ehtinyt tottua, -- se ei tehnyt enää juuri
mitään vaikutusta. Kumminkin kääntyi Gertrud takaisin. Voittoako se
todella merkitsi?! Nyt se alkoi kolmannen kerran! Ja joskaan hänellä
henkilökohtaisesti ei ollut mitään kadotettavissa eikä voitettavissa,
ajoi sisäinen pakko hänet kumminkin asemalle. Ei hän tahtonut olla näin
yksin tuollaisena hetkenä. Siellä olisi muitakin, ihmisiä yllinkyllin,
-- hän saisi tietää, missä voitto oli saavutettu -- ja tulisiko pian
rauha!



IV.


Illan hiljaisuuteen vaipuneelle seudulle olivat kirkonkellot kertoneet
voitosta! Asemalla vallitsi tungos. Niin paljon väkeä ei sinne
kokoontunut silloinkaan, kun joukkoja kuljetettiin aseman ohitse
kaukojunien raidetta. Ne eivät pysähtyneet täällä, väki tervehti
viittauksilla harmaatakkeja, jotka riippuivat puolta ruumistaan
myöten ulos seppelöidyistä, kaikenmoisilla liitukirjoituksilla
varustetuista vaunuista, ja huusi heille liikutetuin mielin
tervehdys- ja jäähyväissanoja. Sanat tosin häipyivät kuulumattomina
tuohon tuulennopeaan jyskeeseen, mutta viittauksiin vastattiin
raikuvilla hurraahuudoilla.

Nyt tungeskeli ihmisjoukko tiedonantoa lukien asemahuoneeen oven
vieressä.

"Novogeorgievskin linnoitus, vihollisen viimeinen tukikohta Puolassa,
valloitettu itsepintaisen puolustuksen jälkeen. Koko varusväki,
yksistään eilisissä lopputaisteluissa yli 20000 miestä, ja suunnaton
sotasaalis, jota ei vielä ole ehditty arvioida, joutui valtaamme."

Rivit nopeasti silmissä kiitäen luettiin tuo -- vaieten. Eivät
kajahdelleet enää samat riemuhuudot kuin ensi aikoina, -- olihan sotaa
jo kestänyt yli vuoden.

"Äiti, joutuvatko ne nyt kokonaan tappiolle?" kysyi lapsenääni äkkiä
aivan kovasti.

Äiti oli himmeässä tähtivalossa vaivoin saanut sen puoliääneen
luetuksi, nyt vaikeni hän hämillään. Kimeä lapsenääni oli kuulunut
kauas. Lähinnäseisovat nauroivat. "Hiljaa", kuiskasi äiti.

"Sitten tulee meidänkin isä jälleen kotiin, eikö niin, äiti?" kyseli
lapsi ujostelematta edelleen.

Vaieten pudisteli vaimo kieltävästi päätänsä. Tehden itselleen nopeasti
tietä läpi tungoksen ja vetäen lapsen mukaansa, kiiruhti hän pois.

Se oli lukkoseppä Frankin vaimo, jolla oli liikkeensä torin kulmassa.
Kaksi viikkoa sitten oli hänen miehensä kaatunut Narevin edustalla.
"Nyt on hänen yksin hoidettava tuota suurta liikettä", tuumiskeli joku,
"pari vanhaa kisälliä on hänellä tosin vielä apunansa. Mies käytti
kaikki varansa liikkeeseen. Vaikea hänen on selvitä lapsinensa, --
viisi niitä on, kaikki vielä pieniä."

"Hänen laitansa ei ole kaikkein huonoimmin", sanoi toinen ääni. "Mutta
entä sitä, jolla on ollut _vain_ mies, ei liikettä eikä lapsia, --
ainoastaan mies!"

Kaikki käännähtivät kuullessaan tuon haikean äänen, joka kuului
epätoivon huokaukselta.

Pieni riutunut vaimo vetäytyi arasti syrjään. Hän ei ollut tahtonut,
että kaikki kääntyisivät häntä katsomaan, aivan tahtomattaan oli hän
tullut ilmaisseeksi tunteensa ääneen. Ikäänkuin jokainen säälivä katse,
joka kohtasi häntä pimeydestä, olisi tuntunut hänestä loukkaukselta,
sulkeutui hän aivan omaan itseensä. Ei hän kaivannut kenenkään sääliä,
eikä kenenkään tarvinnut välittää hänestä, -- hän ei tarvinnut ketään,
sillä hän ei aikonut enää elää. Hän halusi vain sairaan eläimen tavoin
vetääntyä piilopaikkaan, kuollaksensa sinne.

Avuttoman itkun vallassa, kuin hylätty lapsi, aikoi hän juuri hiipiä
tiehensä, kun käsi laskeusi hänen olallensa. "Rouva rakas!" Sanalla
'rakas' oli erityinen korko, sydämellistä ystävällisyyttä kuului äänen
sävyssä.

Kenraalinrouva von Voigt ei ollut suinkaan hempeämielinen, hänen
miehensä oli kasvattanut hänet ottamaan joka asian mahdollisimman
levolliselta kannalta. "Elämän laita on kuten vihollisen", oli hän
usein sanonut vaimolleen, kun tämä vielä oli nuorempi ja helposti
menetti tyyneytensä, "tulee ottaa selko asemasta, tähdätä tarkoin,
lähestyä askel askeleelta -- aina vaan yhtä tyynenä -- yhä lähemmäksi
ja sitten kimppuun!" Rouvan oli täytynyt oppia hillitsemään itseänsä.
Mutta tällä kertaa valtasi tunne hänet kumminkin. Tuo vaimo, tuo yksin
jäänyt vaimoparka! Taivuttaen pystyä varttansa hiukan tuota surkean
pientä olentoa kohti, sanoi hän sisäisen vakaumuksen valtaamana, joka
saa muutkin vakuutetuiksi: "Te ette ole hylätty, rouva rakas! Teillä
on vielä äiti -- meidän saksalainen kotimaamme. Hänen huomaansa on
miehenne uskonut teidät. Hän on ansainnut teille oikeuden siihen. Ja
meidän saksalainen kotimaamme on hyvä äiti, joka huolehtii lapsistansa."

"Roskaa! Ylhäisten ja rikkaitten on hyvä puhua!" kajahti hänelle
ivallisesti vastaan jostakin.

"Ken sen sanoi?" Nähdäksensä puhujan käänsi kenraalinrouva päätänsä,
oikaisten komean vartensa vielä komeammaksi. "On surullista", sanoi hän
hyvin kovalla äänellä, "että on vieläkin olemassa ihmisiä, on olemassa
saksalaisia, joille parjaaminen ja kiihottaminen tuottaa huvia. Mitä
merkitsee nykyisin ylhäinen ja rikas!? Ken makaa juoksuhaudassa, häntä
ei hyödytä, vaikka hän olisi prinssi, samassa kurassa hän kumminkin
makaa kuin vaatimattomin työläinen, ja sen, jolla on miljoona, ei ole
siinä yhtään parempi olla kuin sen, joka ei omista penniäkään!"

No, olipa sillä sanat valmiina suussansa! Ja 'kurasta' oli hän puhunut
-- 'kurasta'! Toisia se huvitti kovasti. He nauroivat. Heidän naurunsa
tarttui muihin, ja koko parvi vaimoja ympäröi kenraalinrouvan. Tämä
ei ollut oikein selvillä, oliko nauru ivallista, vai merkitsikö se
iloista myöntymystä. Äkillinen arkuus valtasi hänet. Hän katui että oli
antautunut tunteensa valtaan. Hän raivasi itselleen tien ja poistui
nopein askelin, mieli masentuneena. Hänen ilonsa Novogeorgievskin
voitosta oli haihtunut. Tälläkö tavoin voitonsanoma otettiin vastaan?
Eihän enää tosin käynyt odottaminenkaan äänekästä riemua, mutta miksi
eivät he ottaneet vastaan tuota sanomaa hiljaisen ilomielisellä
liikutuksella? Hänen miehensä oli sittenkin oikeassa, -- tuollaisia
ihmisiä ei käynyt arvosteleminen saman mittakaavan mukaan kuin heitä
itseänsä. Ne olivat sentään ilossa ja surussa toisenlaisia kuin he.

Hän näki äkkiä ammottavan kuilun, -- ken pystyisi rakentamaan sillan
sen poikki? Sotako, jonne kaikki läksivät, kaikki, ylhäiset ja
alhaiset, köyhät ja rikkaat? Tähän saakka sen ei ollut onnistunut sitä
tehdä. Onnistuisikohan rauhan tehdä se --?

Katu, jota hänen oli kulkeminen, oli pimeänä hänen edessään. Ylhäällä
ei näkynyt tähteäkään. Tuuli, joka oli puhaltanut kaiken päivää,
oli kasannut pilviä, ja nyt ne lentelivät, omituisina lonkareina ja
hattaroina, kuin mitkäkin kummitukset ja hirviöt, vaaleanharmaalla
iltataivaalla. Hänen täytyi, ajatella sitä iltaa, jolloin määräys
liikekannallepanosta oli saapunut. Miehensä käsivarteen nojaten oli hän
Berlinissä kulkenut "Unter den Linden" katua pitkin, sankka ihmisjoukko
oli vienyt heidät muassaan, ja virran hitaasti kuljettamina olivat he
saapuneet linnan edustalle. Nähdessään upseerin univormun, tekivät
ihmiset kunnioittavasti tilaa. Linnassa oli nyt pimeää ja hiljaista.
Keisari oli puhunut kansalleen, he olivat tulleet liian myöhään, mutta
kaikkialla kuulivat he siitä vielä puhuttavan. "'En tiedä enää mistään
puolueista,' -- niin, niin hän sanoi", olivat he kuulleet erään miehen
takanansa kertovan. Toinen selitti sitä tarkemmin: "Nyt ei nimittäin
enää ole minkäänlaista eroa. Onko sulla rahaa vai ei, oletko kreivi
vai tiilentekijä Fritz, oletko lukenut yliopistossa latinaa vai etkö
osaa yhtään lukea ja kirjoittaa, sillä ei väliä mitään, -- kaikki tyyni
olemme yksiä ja samoja saksalaisia, _vain_ saksalaisia!"

Tuota muistellessaan täytyi hänen hymyillä, nopeasti tietään
astellessaan. Sadepisaroita tipahteli, taivas itki. Hän kiiti eteenpäin
syvällisiin ajatuksiin vaipuneena: niin, niin, ei ollut niin helppo
saavuttaa ymmärtämystä! Mutta liikuttavaa oli se ollut, mitä ajuri
oli sanonut, joka vei heidät Linnantorilta kotiin, liikuttavaa ja
samalla hullunkurista. Viitaten piiskalla taaksensa kohden pimeätä,
ylvästä rakennusta, jossa Saksan keisari nyt varmaankin sydämessään
punnitsi Europan kohtaloita, ja kääntyen istuimeltaan puolittain heihin
päin, oli ajuri hyväksyvästi nyökäten sanonut: "Emme ole sentään tätä
ennen oikein tunteneet Wilhelmiämme!" Tuo vanha lihava ajuri ja hänen
kompasteleva koninsa olivat jääneet unohtumattomasti hänen mieleensä.
Ja unohtumaton oli myöskin ollut toinen näky, jonka he näkivät
kääntyessään katsomaan taaksensa.

Vesiltä päin oli tullut hitaasti mahtavan suuri lintu, liitäen yli
puiston ja linnan, kirkon ja asehuoneiston. Siivet levitettyinä
pysytteli se nyt liikkumatonna. Pilvimuodostus se vain oli, rajuilman
enne kesäisellä taivaalla. Mutta punertavana hehkuivat sen alapuolella
kalevantulet. Kiihtyneenä päivän tapahtumista oli hän tarttunut
miehensä käsivarteen: "Katso -- katso -- näetkö sinäkin sen?" Liitävä
kotka se oli, siivet levällään. Pelko oli vavahduttanut heitä: eikö se
ollut venäläinen kotka?

Se oli ollut preussilainen kotka -- Jumalan kiitos!

Kenraalitar oli nyt saapunut Krügerin talon luo, sillä hän aikoi käydä
tytärtään tervehtimässä. Jälleen täytyi hänen ihmetellä, että Lili
oli valinnut juuri tämän asunnon. Sehän oli niin vaatimaton: huoneet
matalat, ei parkettilattioita, ei sähkövaloa. Eteisen oven yläpuolella
palaa kitusti pieni viheliäinen öljylamppu.

Kun rouva von Voigt avasi lukitsemattoman oven ja tuli eteiseen,
lankesi sinne valo eräästä alakerran huoneesta. Huoneen ovi oli auki.
Siellä istui rouva Krüger pöydän ääressä ja näytti lukevan lampun
himmeässä valossa kirjaa. Hän oli niin syventynyt lukemiseen, ettei
huomannut vierasta, joka kulki hänen ovensa ohitse.

Kenraalitar nousi portaita ylös. Lili avasi itse asuntoonsa vievän
lasioven. Palvelustyttö oli rientänyt asemalle soiton alkaessa. "Enhän
tarvitsekaan häntä", sanoi nuori rouva välinpitämättömästi. Pitkä
valkoinen yöpuku yllään hän valkoisine kasvoineen muistutti aavetta.

Äiti silmäili häntä huolestuneena. "Novogeorgievskin linnoitus, Lili",
sanoi hän painokkaasti. "Novogeorgievsk merkitsee suurta voittoa,
tärkeätä saavutusta." Hänestä oli kuin olisi hänen pudistettava
hereille tuo edessään oleva kalpea nainen. Hän laski molemmat
kätensä tyttärensä hartioille ja pudisti häntä lempeästi. "Kuinka
isä nyt iloitseekaan! Hän on tietenkin nyt vielä Varsovassa. Odotan
jännityksellä hänen kirjettään. Iloitse sinäkin, Lili, nyt sota pian
loppuu!"

"Sitä et usko itsekään." Rouva Rossin suupielet vetääntyivät epäilevään
hymyilyyn. "Mitäpä minua hyödyttäisivät voitot ja menestys?!" Hän
kohautti hartioitaan. "Ja rauhakaan?! Kansojen välistä vihamielisyyttä
ei sekään poista. En koskaan enää toivu tästä sodasta." Hän huokasi,
ja kiihkeästi ponnahtivat sitten esiin sanat: "Kiroan sitä kaiken
elinaikani!"

"Mutta Lili!" Äiti koetti kädellään silittää tyttärensä rypistynyttä
otsaa. "Sinä olet liiaksi yksin. Sinulla on liiaksi aikaa mietiskelyyn,
lapseni. Jään mielelläni täksi illaksi luoksesi." Hän veti tyttären
sisään ja kävi istumaan.

Mutta Lili sanoi väsyneesti: "Ei, ei, mene vaan kotiin. Minun
luonani ei ole hyvä olla. Sinä olet iloinen ja voimakas, ja sinulla
on oikeus siihen, -- mutta minä!" Hän tarttui molemmin käsin
kauniiseen vaaleaan tukkaansa. "Olen kuin rikkirunneltu. Rakkaus ja
viha taistelevat minusta ja raatelevat minua. Olen alati pelon ja
toivon ristiaallokossa. Tuollainen voitto tuottaa minulle aina niin
kammottavia taisteluita. Kun soitetaan, on minusta kuin vietäisiin
jotain minulle kallista hautaan. Minun täytyy pidellä korviani, en voi
sitä kuulla!"

Rouva von Voigt ei sanonut: "Lapsiparka!" eikä myöskään sulkenut
tytärtään säälivästi syliinsä. Siitä ei olisi ollut paljon apua.
Lilin oli itsensä katsottava, kuinka suoriutui tuosta kaikesta,
itsensä taisteltava taistelunsa. Ei kukaan muu voinut auttaa häntä
tästä tunteiden ristiriidasta. Niinpä kysyi äiti nyt vain noustessaan
lähteäksensä: "Oletko taas saanut kirjeen mieheltäsi?"

Nuori rouva muuttui eloisammaksi. "Hetkinen vielä, äiti!" Hän
kiiruhti pienen kirjoituspöytänsä luo ottamaan kirjeen. Hän meni
kattolampun alle ja luki sen. Hän ei lukenut sitä kokonaan ääneen, vaan
käänsi vain sieltä täältä jonkun lauseen. "Emme ole enää entisissä
asemissamme. Olemme edenneet Monte Pianolle saakka. Eilen teimme
hyökkäyksen Schluderbachin itäpuolella!" Nuori rouva keskeytti,
tuskaisena katsoi hän äitiinsä. "Ei näytä käyneen hyvin. Tämä kirje on
kirjoitettu heinäkuun kahdentenakolmatta päivänä, tänään meillä on jo
elokuun kahdeskymmenes päivä. Tunnen Enricon. Jos heillä olisi ollut
menestystä, olisin jo saanut häneltä aikoja sitten uuden kirjeen.
Silloin hänen täytyy saada kertoa voitosta. Hyvä Jumala, vaikka noiden
italialaisten voitto järkyttääkin mieltäni, niin täytyy minun melkein
toivoa sitä." Hän painoi kirjeen kasvoilleen. "On niin kauheata, kun ei
saa tietoja!"

"Vai Schluderbachin luona!" Äiti koetti ohjata nuoren rouvan ajatukset
toisaanne. "Muistatko vielä, kun olimme Schluderbachissa? Siitä on kai
seitsemän vuotta. Se oli ihanalla Tyrolin matkallamme, alkaessamme
retkemme Dolomiiteille. Tulimme Dürrnsteiniä alas, kauhea ukkosilma
oli yllättänyt meidät, isä oli saanut rakkuloita jalkoihinsa, minäkin
jaksoin lopuksi tuskin laahata jalkojani perässäni, likomärkinä
saavuimme Schluderbachiin. Mutta hauskaa vain oli kaikki tyyni!
Vaatteemme oli pantava kuivatusuuniin, isäntä toimitti meille apua.
Sinä sait sisäkön tyrolilaisen pyhäpuvun. Illallisella alhaalla salissa
tuli eräs herra pöytäämme -- muuan kuuluisa maalari -- ja pyysi saada
maalata sinut. Muistatko vielä, lapseni?"

"En tiedä. En tiedä enää mitään. Elä sano seitsemän vuotta --
seitsemänkymmentä vuotta siitä on!" Nuoren rouvan ääni sammui
toivottomaan välinpitämättömyyteen. Hän rypisti otsaansa, ja hänen
silmiinsä tuli ilme, kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet kaukana
poissa.

Ulkonaisesti rauhallisena, mutta sisäisen levottomuuden masentamana
sanoi äiti hyvää yötä. Kun hän alhaalla kulki rouva Krügerin oven
ohitse, istui tämä vielä samassa asennossa kuin äsken, kumartuneena
syvälle alas pöytää kohden. Hänen edessään oli suuri kartta ja sen
vieressä paksu kirja. Nyt kohotti hän päätänsä ja säpsähti kuullessaan
ohikulkijan tervehdyksen.

Kenraalitar tuli ovelle. Hän halusi lausua pari ystävällistä sanaa;
olihan rouvalla kaikki hyvässä järjestyksessä, talo oli peräti siisti.
"No, rouva Krüger, mitä pidätte tyttärestäni, vuokralaisestanne?
Toivottavasti olette tyytyväinen. Liikaa melua ei hän pidä."

"En tiedä." Rouva silmäili häntä aivan toisiin ajatuksiin vaipuneena.
Kuin tullen tajuihinsa hän sitten nousi paikaltaan: "Suokaa anteeksi!
En tuntenut heti kenraalitarta!"

"Te luitte niin innokkaasti jotain?"

Rouva Krüger hymyili hämillään. "Minä koetin hakea Korsikaa. Täällä
kirjassa on" -- hän näytti avattua tietosanakirjaa, -- "'saari
Välimeressä!' Mutta en pääse oikein selville; en voi löytää sitä."
Avuttomana haeskeli hänen etusormensa kartalta.

"Kas tässä." Rouva von Voigt opasti häntä. "Monet kiitokset." Rouva
Krüger ilahtui nähtävästi; hän kävi puheliaaksi. "Minun poikani on
nimittäin nyt siellä." Kuin lumottuna hän katseli saarta, joka nyrkin
kaltaisena, sormi ojennettuna, oli kuvattuna italialaisen saappaan
vasemmalla puolen. Hän nyökkäsi haaveissaan: "Nyt toki edes tiedän,
millaista siellä on. Kovin iso ei se ole. Kaksisataayhdeksänkymmentä
tuhatta ja kuusikymmentäkahdeksan asukasta luin siellä olevan. Vuorista
siellä on ja sakeata metsää. Laaksot ovat hyvin hedelmällisiä, mutta
huonosti viljeltyjä. Sitä mahtanee Gustav katsella silmät suurina;
huonosti viljeltyyn ei meillä olla totuttu. Karjanhoitoa harjoitetaan
ja kalastusta; tonnikaloja minä en tunne. Mutta varmaankin hän pitää
niistä; hän piti kovasti kalasta. 'Äiti, keitäpä vihreää ankeriasta',
sanoi hän alinomaa -- ja jouluksi piti olla 'puolalaista toutainta'.
Sitähän hän nyt ei siellä saa."

Rouva von Voigt olisi voinut nauraa: Korsikalla vihreätä ankeriasta ja
puolalaista toutainta! Mutta niin hullunkurinen kuin tuo ajatus olikin,
oli rouva Krügerin silmissä ilme, joka karkotti kaiken hullunkurisuuden
loitolle. Ei ikinä hän ollut vielä nähnyt sellaista epäröivää kaihoa,
hurskasta uskoa, itsepintaista toivoa ihmiskatseessa. Tuossa oli
silmät, jotka olivat valvoneet yön toisensa perästä, vuodattaneet
paljon kyyneleitä ja kätkeneet niitä vielä enemmän itkemättöminä,
silmät, jotka olivat käyneet puolisokeiksi lukiessaan tiheään
painettuja kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneitten luetteloita,
silmät, jotka olivat levottomalla rakkaudella alati tähystelleet
etäisyydessä, tavotellen vain yhtä ja ainoata, -- ne olivat poikaansa
odottavan äidin silmät.

Kenraalitar ojensi rouva Krügerille kätensä. Liikutettuna katsoi hän
tuon vaimon ryppyisiä kasvoja, joihin huoli oli uurtanut syvät vaot.
"Suokoon Jumala, että sota pian loppuisi! Tänään oli jälleen suuri
voitto!"

Ryppyisten luomien takaa levisi kimmellys rouva Krügerin muinoin
leveille, nyt kapeiksi käyneille kasvoille. Toivon säde valahti hänen
katseeseensa, vuodattaen silmien vaaleaan sineen tummemman värityksen.
"Sitten pääsevät kaikki vangit vapaiksi!"

Rouva Krüger nojasi kätensä pöytään, kuin kolkuttaakseen sitä
vakuuttavasti. Hän hymyili. "Raamatussa sanotaan: 'Sitten on oleva ilo
ja riemu ja ainainen rauha.'"

       *       *       *       *       *

Novogeorgievskin ilta ei toki saanut jäädä viettämättä. Muutamia
lomailijoita oli sattunut yhteen. Näiden joukossa oli Minka Dombrowski
tuntenut erään vanhan tuttavan. Kun hän iltapäivällä oli lasten kanssa
puistossa -- entisellä kyläniityllä -- kuuntelemassa sotilassoittoa,
ja monet katseet, joita hän arvosteli pelkäksi ihailuksi, kiintyivät
tutkivasti hänen uuteen pukuunsa, oli Minka heti tuntenut hänet.
Tuskin oli hän voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta: hyvät ihmiset
sentään, sehän oli tuo, johon hän oli tutustunut ravintolassa, ja jolle
Stanislaus oli ollut niin mustasukkainen! -- -- -- "Minka, sen sanon
sinulle, että jos et pysy minulle uskollisena, niin -- --!" Hän oli
vavissut ja mulkoillut silmillään. Jes sentään, miesparkaa! No, nythän
hän oli Ranskassa. Tai olisiko kenties ollut Venäjällä. Viikkomääriin
ei häneltä ollut tullut mitään tietoja. Kenpä tiesi, missä hän oleksi!

Minka oli nyt hymyillyt ystävällisesti ihailijalle, joka silloin
ravintolassa oli silmäillyt häntä merkitsevin katsein, ja joka nyt
sotilaspuvussa miellytti häntä vieläkin enemmän. Olihan hän naimisissa,
eihän se merkinnyt mitään. Ja kenpä voi nyt paheksua sitä, jos hän,
joka sai nähdä niin paljon vaivaa ja hääriä lastensa kanssa ja jolla
ei edes ollut miestään luonansa, joka olisi sanonut: "Minka, sinä olet
vallan viehättävä!" -- jos hän suostui soturin pyyntöön ja vietti illan
hänen seurassansa. Varsin mielellään hän myös söi kerrankin jotain
hyvää. Pukkimakkaraa ja hapankaalia oli ihailija luvannut tarjota.
Ja olutta saisi Minka myöskin juoda. Niinpä lähetti hän siis lapset
kotiin. Poika pani vastaan eikä tahtonut lähteä, mutta Minka antoi
hänelle aimo läimäyksen, niin että poika jäi kauhistuneena tuijottamaan
häneen. Silloin sanoi Minka heti: "Saat vielä lantinkin."

Harmaatakki oli nauranut: tuo nainen oli todellakin lystikäs. Olipa
siinä elämänhalua! He tekivät ensin vielä pienen kävelyretken, jolloin
Minka kulkea laahusti hänen rinnallaan ohuessa puvussaan, illan
viileyden käydessä jo tuntuvaksi. Vasta kun he olivat metsässä, ja
soturi laski kätensä Minkan vyötärölle, tuli hänen lämpimämpi olla.
Hän ei nyt ajatellut miestänsä. Kun mies on liian kauan poissa,
tottuu siihen lopuksi ja alkaa unohtaa... Mutta toisaalta oli hänestä
kumminkin, harmaatakin astellessa hänen rinnallaan, kuin kulkisi
hän Stanislaunsa kanssa, ja hän nojasi kiinteästi seuralaiseensa
tämän käydessä helläksi. Pitkiin aikoihin ei kukaan mies ollut häntä
syleillyt! Samalla hän koko ajan lörpötteli iloisesti.

Heidän palatessaan takaisin oli ruokala jo täpötäynnä. Töin tuskin
saivat he vielä paikan erään pöydän ääressä, jossa jo istui kolme
harmaatakkia. Muutoin oli jokaisella soturilla rakastettunsa mukanaan,
mutta nämä kolme olivat vielä seuralaista vailla. He ryhtyivätkin
vaaralliseen kilpailuun herra Lehmannin -- siviilitoimeltaan parturin
-- kanssa.

Minka Dombrowski oli autuaallinen; ei yksi, vaan neljä miestä hänellä
oli ihailijoina! Se vallan huumasi hänet.

He istuivat nurkkaan työnnettyinä pienen pöydän ääressä ja niin lähellä
toisiansa, että milloin mikin miehenjalka kosketti Minkan jalkaa.
Polvet sattuivat pöydän alla yhteen, ja jos jokin polvi erityisen
lujasti painautui hänen polveensa, vastasi hän samalla mitalla. Herra
Lehmann oli kaunein noista neljästä ja vanha tuttava, ja hänhän myöskin
maksoi Minkan puolesta. Niinpä loikin Minka sormille jokaista toista,
joka häntä tavotteli.

"Maljanne, kaunis Minka!" He joivat vahvasti. Herra Lehmann maksoi
viidestä lasista kutakin kohden, toiset kukin vain yhdestä. Sen voi
hän hyvin tehdäkin, sillä hän omisti siviilielämässä hyvin tuottavan
liikkeen Dennewitzin kadun varrella Berlinissä. Kun tulisi jälleen
rauha ja hän palaisi kotiinsa, silloin sopisi kauniin Minkan vain
tulla hänen luoksensa, hän kähertäisi kyllä hänen tukkansa. Ja herra
Dombrowskia hän myöskin palvelisi. Näin sanoessaan hän iski silmää, ja
toiset nauroivat haljetakseen. Miksikä ei nyt olisi pidetty hauskaa!
Kun jälleen lähdettäisiin liikkeelle, kenpä tiesi kuinka kauan sitten
olisi enää nauruun tilaisuutta! "Luoti vain, ja jääkää hyvästi!" sanoi
herra Lehmann.

Minka kävi aivan hempeämieliseksi. Kuudes olutlasi oli ollut jo liikaa;
hän alkoi äkkiä itkeä: Oi Jumala, hyvä jumala, hänen kelpo miehensä,
missä hän mahtoikaan olla! Soturin vaimolla on sentään huonot päivät!
Liian surullinen on hänen kohtalonsa. Ken tiesi, elikö hänen miehensä
ollenkaan enää! Hän nojasi herra Lehmanniin, ja hänen sekava päänsä
vaipui hänen olallensa.

"Voi hyvä Jumala, mieheni, voi, voi!" Samalla hän sentään salli
ihailijan hyväillä niskaansa, joka raikkaana ja täyteläisenä pyrki
esiin ohuesta puvusta. Hän tavotteli soturin vasenta kättä ja piti sitä
hellästi sylissänsä.



V.


Kun Hedwig Bertholdi meni puutarhaansa, näki hän kuinka Krügerin
rouva omassa puutarhassaan kokosi hedelmiä puista. Ne olivat kypsiä;
pian varisisivat lehdet pois. Hänet valtasi tuska, kun hän ajatteli
talven yksinäisyyttä. Edellinenkin talvi oli jo ollut kyllin vaikea,
mutta silloin oli hänen miehensä toki vielä ollut kotona. "Ota joku
luoksesi", kirjoitti hän. "Onhan niin hauskoja nuoria tyttöjä, jotka
iloitsevat saadessaan turvapaikan -- erittäinkin tällaisina aikoina."

Ei sanaakaan siitä, että hän palaisi pian, toivoi voivansa palata
pian. Eikä myöskään mitään pahoittelua siitä, ettei itse voinut olla
vaimonsa luona. Eivätkä hänen poikansakaan kirjoittaneet siitä mitään.
Oli kuin olisivat he sotatoimissaan unohtaneet kaikki hellemmät
tunteet. Hänen vanhimpansa, Heinz, oli saanut rautaristin ja Rudolf
oli tullut aliupseeriksi. Mutta ei kukaan sanonut: "Äitiparka, kuinka
yksin oletkaan!" -- ja se olisi sentään ilahduttanut häntä enemmän kuin
mikään muu.

Häntä kammotti kun hän ajatteli seuranaista, joka olisi opetettu aina
hymyilemään, aina olemaan hilpeä, kuinka sietämättömiä käskijättären
oikut olisivatkin. Ei, sellaista ei hän voisi sietää! Silloin saapui
hänelle kirje eräältä nuoruudenystävättäreltä, josta hän ei pitkiin
aikoihin ollut kuullut mitään, rouva von Lossbergiltä Koblenzista.
Se sisälsi pyynnön. Herra von Lossberg -- majuri -- oli kuollut
pitkällisten kärsimysten jälkeen neljännesvuosi sitten, saamiensa
pahojen haavojen johdosta. Rouva von Lossberg, heikko ja mieleltään
runneltu kun oli, olisi halunnut muuttaa vanhan äitinsä luo, joka asui
pienessä hesseniläisessä kaupungissa, eläen pienellä eläkkeellä. Vanhin
poika oli myöskin jo upseeri ja sodassa, molemmat nuoremmat olivat
Bensbergissä kadettikoulussa; tytär vain oli kotona.

"Hilpeän Anna Mariani käy raskaaksi kuluttaa nuoruutensa tuossa
pienessä sopukassa meidän kahden elämään kyllästyneen vanhan naisen
seurassa. Soisin mielelläni että hän pääsisi johonkin perheeseen,
jossa voisi auttaa talouden tai lasten hoidossa. On myöskin hyvä,
jos hän nyt jo oppii mukaantumaan muihin, -- minä en enää elä kauan,
tunnen sen. Seuraan pian miestäni. Silloin käy Anna Marialle kumminkin
välttämättömäksi tulla vierasten pariin. Mitään erikoisempaa ei hän
ole oppinut, -- arvelimme sitä tarpeettomaksi mieheni aseman ja hänen
miellyttävän ulkomuotonsa perusteella. Kenties voit sinä, rakas Hedwig,
jolla varmaankin on paljon tuttavia, auttaa minua tyttäreeni nähden!"
-- --

Talon hiljaiset huoneet kammottivat rouva Bertholdia; istuessaan
yksin päivällis- ja illallispöydässä avarassa tyhjässä ruokasalissa,
ei hän voinut syödä. Yksinäisyys kuristi hänen kurkkuansa. Syysillat
olivat loppumattoman pitkiä. Entä yöt! Ryöväreitä, murhaajia ja
varkaita ei hän enää pelännyt eikä tarkastellut kaappien taustoja.
Mutta toisenlainen pelko oli vallannut hänen mielensä, -- paljoa
tuskallisempi pelko: suunnaton levottomuus siitä, kuinka kaikki
päättyisi! Nyt alkoi jo toinen sotatalvi. Kuinka kauan tätä vielä
kestäisi?! Voisiko Saksa yhä edelleen pitää puoliansa? Oliko sillä
vielä tarpeeksi miehiä taistelemaan, voittamaan? Surevien luku näytti
hänestä lisääntyvän päivä päivältä. Kävivätkö kaikki ihmiset mustiin
puettuina? Eivätkö ilmoitukset "sankarikuolemasta" lisääntyneet
lisääntymistään? Ne täyttivät pitkät palstat sanomalehdissä, kokonaiset
sivut. Eikä missään enää kuulunut naurua. Jospa hän tietäisi jonkun,
joka vielä voisi nauraa oikein sydämellisesti! Huoletonta, viatonta,
hilpeätä naurua! Voisikohan tuo nuori tyttö nauraa sillä tavoin?
Nythän ei tosin nuorisokaan enää nauranut. Rouva Krügerin puutarhassa
näki hän nuoren rouva Rossin nunnan kaltaisena vaeltavan puksipuiden
reunustamien sarkojen keskellä. Tumma huntu peitti hänen vaaleata
tukkaansa. Olisi ollut luonnollista että Hedwig olisi aidan ylitse
lausunut hänelle pari sanaa, sillä olivathan he naapurit, mutta hän
pelkäsi sanoa mitään nähdessään nuo alakuloiset kasvot. Sieltä ei
näyttänyt olevan mitään virkistystä tulossa. Ja rouva Krügeriä kohtaan
hän tunsi suorastaan arkuutta. Hän puuhaili puutarhassaan kasvot
niin levollisina että se tuntui luonnottomalta. Kuinka voikaan olla
noin levollinen? Ja kaikkein vähimmin oli rouva Krügerilla siihen
syytä. Mutta hän korjasi satoa hedelmäpuistaan niin toimeliaana, kuin
vallitsisi täysi rauha, eikä hänen tarvitsisi ajatella mitään muuta
kuin satoansa.

Ylhäällä tikapuilla seisoi rouva Krüger ja ongiskeli
noukkimiskoneellaan viimeistä omenaa niin itsepintaisesti, kuin olisi
mitä suurin onni ollut saavutettavissa tuolla ylhäällä notkuvassa
latvassa. Mitä tarkimmalla huolella asetteli hän parhaat hedelmät
heinillä täytettyyn koppaan, varoen koskettelemasta niitä muutoin kuin
käsineillä.

Tänään Hedwigin sentään täytyi huutaa hänelle. Oli kaunis päivä,
lokakuun aurinko kokosi viimeiset voimansa, sen säteet tunkivat aidan
viereisen, puolittain metsistyneen vanhan päärynäpuun kuivuvien lehtien
lävitse, niin että se tuulenhengen käydessä hohti kuin veressä. Rouva
Krüger kokoili maahan karistamiansa pieniä päärynöitä; hän hikoili,
auringonsäteet heijastuivat hänen syvälle taivutettuun selkäänsä. Kun
hän suoristautui, sattuivat hänen katseensa juuri rouva Bertholdiin,
joka silmäili häntä aidan ylitse.

"Huusitteko minulle jotain?"

"Huusin kyllä", sanoi Hedwig. "Olen niin yksin. Sanokaapa, rouva
Krüger, mitä varten te poimitte ne kaikki? Mitä niillä kumminkaan
tekee?" Hän viittasi maahan varisseisiin ryppyisiin päärynäpahaisiin.

"Näillä?" Rouva Krüger näytti ojennetulla kädellään paria noista
viheliäisistä hedelmistä. "Näistä minä laitan hilloa. Ja joskaan niitä
ei kävisi syöminen, niin onhan minulla ainakin työtä, rouva Bertholdi.
Kymmenen kumarrusta karkottaa kymmenen ajatusta, sata kumarrusta
satasen ajatuksia. Kun on kumartanut niin monta kertaa, ettei enää
jaksa lainkaan ajatella, silloin nukkuu yöllä. Minä nukun."

"Minä en!" Hedwig huokasi.

Rouva Krüger silmäili häntä moittivasti. "Lähettäkää pois
palvelustyttönne, tehkää itse kaikki työt. Minä en tahtoisi nyt pitää
palvelijoita. Yksin, yksin teen kaikki: siistin, keitän, kaivan, pesen,
ruokin kanat, siistin kaniinien ja vuohen majaset."

"Minä en pysty siihen." Rouva Bertholdin kädet vaipuivat alas. "Enhän
ole tottunut työhön. En kestä mitään."

Rouva Krüger naurahti. "Mitä kestämiseen tulee, niin kestää ihminen
paljon kummempaakin." Hän tuli aivan aidan viereen. Pyyhkien
ruskettuneella kädellään hien otsaltaan, jossa pari irtaantunutta
harmaata suortuvaa liehui, sanoi hän synkkänä: "Olen lukenut
lehdestä, mitä ne saavat kestää, jotka ovat sodassa: he makaavat
juoksuhaudoissaan pelkässä liejussa, granaatit lentelevät vain heidän
ympärillään -- tuolla sinkoaa ilmaan käsi, täällä jalka -- tuolla
päänpuolikas, tässä aivot -- toveri oli siinä äsken, ja nyt jätteitä
vain. Ja heidän täytyy ajatella: 'Kohta tulee minun vuoroni!' Ei,
rouva Bertholdi, meidän täällä ei kenenkään sovi sanoa: sitä tai tätä
minä en kestä. Ja mitä kaikkea arvelette minun Gustavillani olevan
kestettävänä? Siellä kaukana vankeudessa kolkolla saarella. Ja kun ei
sitten edes saa kirjoittaa! Ja mitä saavatkaan haavoittuneemme kestää!
Mutta kaikki päärynäni minä niille annan ja kaikki omenani. Ne olivat
aina Gustavin herkkua! No, ensi vuonna! Sinne on liian pitkä matka,
enhän voi lähettää mitään sinne. Eivät ne menisi perille."

Ei, varmaankaan ne eivät koskaan menisi perille! Otsa rypyssä katseli
Hedwig Bertholdi rouva Krügeriä, joka kantoi raskasta päärynäkoppaa
sisään. Se maa, missä Gustav oleskeli, oli kaukana maapallosta, niin
kaukana ettei kukaan vielä ollut palannut sieltä. Salainen kauhu
värisytti Hedwigiä: ja äiti uskoi niin lujasti hänen vankinaoloonsa
Korsikalla. Hän ei muka saanut kirjoittaa, niin otaksui rouva Krüger.
Äitiraukka! Hedwig Bertholdia alkoi äkkiä palella tuossa auringon
kultaamassa puutarhassa, -- lokakuun aurinko ei sentään enää pysty
lämmittämään. Hän kiiruhti takaisin sisälle, kirjoituspöytänsä
ääreen, tarttui kynään ja ryhtyi nopeasti kirjoittamaan: Anna Maria
von Lossbergin oli tultava hänen luoksensa. Ja pian, niin pian kuin
mahdollista! Hän oli yksin, talossa oli tilaa yllinkyllin, Berlini
oli lähellä, hän opastaisi kernaasti tuota nuorta tyttöä ja iloitsisi
voidessaan tuottaa hänelle iloa. Hänen oli vain tultava -- tultava
pian! Ja hilpeys, josta hänen äitinsä kirjoitti, oli hänen tuotava
mukanansa.

Hedwig tunsi mielensä kevyemmäksi, kun kirje oli postissa. Huomenna
olisi kirje Koblenzissa, ylihuomenna hän jo voi saada vastauksen.

       *       *       *       *       *

Kun Anna Maria von Lossberg aamuisin heräsi nokkospalttinaverhoilla
varustetussa vuoteessaan, sininen silkkipeite yllään, ei hän
vieläkään ollut aina heti aluksi selvillä missä oikein oli. Kuinka
ihanaa ja mukavaa täällä olikaan! Kotona hän oli nukkunut sohvalla
äitinsä huoneessa. Isän vuoteessa ei hän ollut saanut nukkua, rouva
von Lossberg ei voinut vielä mukaantua siihen, että se otettaisiin
käytäntöön. Siinä oli hänen miehensä maannut hyvinä ja huonoina
aikoina; siitä oli hän illalla ennen lähtöänsä sotaan ojentanut
vaimollensa tukevan soturinkätensä: "Ole uljas, rakas vaimoni!" Ja
lausuessaan hänelle viimeiset jäähyväiset oli hän jälleen kurottanut
siitä hänelle kätensä, nyt niin heikoksi käyneen: "Ole uljas!"

Anna Maria oli kahdeksantoista vuoden vanha. Silloin ei voi alati olla
alakuloinen. Täytyisihän sodan toki kerrankin loppua, ja sitten olisi
kaikki jälleen hyvin. Sitä, ettei hänen isänsä silloin enää olisi
olemassa, ei hän ajatellut. Kun tuo solakka terve neitonen seisoi
kuvastimen edessä, hymyilivät hänelle raikkaat kasvot, loistavat
silmät; kalpeus, jonka huoli isän takia ja ahtaat olot äidin luona
olivat aiheuttaneet, katosi täällä pian tipotiehensä. Rouva Bertholdia
kohtaan hän tunsi haaveellista ihailua. Hän oli hänestä maailmannaisen
ihanne. Hänellä oli niin kauniita vaatteita, että Anna Maria tuskin oli
sellaisia nähnytkään, -- hänen tuttavansa Koblenzissa kävivät paljon
yksinkertaisemmin puettuina. Myöskin tuntui hänestä peräti ylhäiseltä
nukkua niin kauan aamuisin ja antaa palvelustytön kammata tukka. Usein
kiintyi myöskin hänen ihaileva katseensa rouva Bertholdin huolellisesti
hoidettuihin valkoisiin käsiin suipoksi leikattuine kiiltävine
kynsineen ja monine sormuksineen. Niin arkaillen ei Anna Marian äidin
ollut käynyt käsiänsä käyttäminen, ja muuta koristetta ei niissä ollut
kuin vihkisormus. Äitiparan oli aina täytynyt olla uutterassa työssä,
-- elämä on hankalaa, kun sen pitää vaikuttaa hienommalta kuin se
todellisuudessa on!

Nyt Anna Maria usein tunsi jotain kauhun tapaista mennyttä aikaa
ajatellessaan. Kun hän nyt oli tutustunut varallisuuden viehätyksiin,
tuntui hänestä kauhealta moni seikka, jota hän aikaisemmin oli
kuvitellut tavottelemisen arvoiseksi, jopa toiveittensa ainoaksi
päämääräksi -- kuten sellainen avioliitto kuin hänen äitinsä. Hän
ajatteli usein avioliittoa, ja hänen täytyi niin tehdä, sillä hän
tiesi: en ole oppinut mitään, rahaa minulla: ei myöskään ole, --
minulla ei ole muuta kuin kauniit kasvoni, sorea varteni ja nuoruuteni.

Hedwig hemmotteli häntä. Kaiken yksinäisyydessä kasaantuneen hellyyden
hän vuodatti hänen ylitsensä. Mitä viheliäisen epäaistikkaita pukuja
olikaan Anna Maria tuonut mukanansa! Hän meni hänen kanssaan Berliniin
ja hankki hänelle uudet pukimet, ja kaikkea hän halusi näyttää Anna
Marialle, ja hän nautti hänen ihastuksestaan. Nyt oli melkein kuin ei
olisi ollutkaan sota-aika, ja hän tunsi melkein nuorentuvansa hänen
seurassansa. Ja tuon tyttöseni naurua, -- tuota raikasta, hilpeätä
reiniläistä naurua!

Joka ikisessä kirjeessä, jonka hän lähetti pojillensa, hän kertoeli
seikkaperäisesti, 'kasvattityttärestään.' Mitä Anna Maria ajatteli,
mitä hän sanoi, mitä hän teki, miltä hän näytti, miten miellytti muita,
kaikki oli tärkeätä. "Viehättävä tyttö", kirjoitti Bertholdi, kun hänen
rouvansa lähetti hänelle Anna Marian valokuvan. Heinz sai sen myöskin.
"Ihastuttava kerrassaan", kirjoitti tämä. Rudolfille lähetti hän sen
myöskin, mutta tämä ei maininnut siitä mitään. Se pahoitti äitiä. Ah,
hänen nuorempi poikansa oli muuttunut suuresti, -- ja muuttuneet ne
olivat molemmat. Tuskin he enää tiedustelivat kuinka kotona voitiin.
Entisyys näytti kokonaan haihtuneen heidän mielestänsä. Oli kuin ei
maailmassa enää olisikaan ollut mitään muuta kuin 'juoksuhautoja,
salakaivantoja, täyssattumia, käsikranaatteja, kaasuhyökkäyksiä!' Ja
kylmäverisyydellä, joka äitiin vaikutti raakuudelta, kuvaili Rudolf,
-- hän, joka ei ennen olisi voinut tehdä eläimellekään pahaa, joka
talvella oli ruokkinut lintuja, joka oli silitellyt joka koiraa, --
hänen juoksuhautaansa tunkeutuneen vihollisen kaameata loppua. Surren
ajatteli äiti: liian kauan ovat he jo olleet erillään kotioloista,
jopa sodan olisi aika loppua, jotta pojat jälleen palaisivat
tavalliseen elämään, opintojansa jatkamaan, entisiä harrastuksiaan
toteuttamaan. Väliin oli hänestä kuin nuo, joille hän kirjoitti,
eivät olisikaan olleet hänen poikiansa, vaan ventovieraita miehiä.
Jo aikoja täysi-ikäisiä, kovaluontoisia miehiä, joihin hän ei enää
kyennyt vaikuttamaan, joihin eivät enää pystyneet mitkään lempeämmät
vaikutelmat. Eivät he enää olleet niitä poikasia, joille ero oli
tuntunut niin vaikealta. Vielä näki hän edessään Rudolfinsa nuoret
kasvot ja hänen kalpeaksi käyneet huulensa. Omituinen värähdys oli
käynyt yli hänen muotonsa, -- uhkasiko itku tulla? "Rakas äiti", hän
oli kurottanut kätensä äitiä kohden, -- juna lähti. Saisiko hän enää
koskaan kuulla tuon saman, yhtä lempeästi ja tuntehikkaasti lausuttuna:
"Rakas äiti!"

Mutta Anna Mariasta, jolle hän luki ääneen poikiensa kirjeet, tuo
kaikki oli aivan luonnollista. "Täytyyhän heidän muuttua", sanoi hän,
"muutoin he eivät saisi mitään aikaan. Minusta tuo on ihanaa kaikki
tyyni. Toivoisin vain olevani itse siellä mukana!"

Ja hän alkoi rallattaa laulua, jonka usein oli kuullut kotona
Koblenzissa sotamiesten marssiessa ohitse, jonnekin, sotaan:

    "Sotamies se hauska veikko.
    Mieli hällä pelvoton.
    Ilo raikuu laulussansa.
    Tytöill' lemmekäs hän on.
    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"

       *       *       *       *       *

Raivokkaana riehui taistelu Champagnessa. Tuli paljon junia tuoden
haavoittuneita, pitkät rivit vaunuja, joissa oli kauas näkyvä suuri
punainen risti. Monena yönä heräsi Hedwig Bertholdi säpsähtäen unesta,
-- hänen molemmat poikansa olivat länsirintamalla, -- läpi esikaupungin
hiljaisuuden kajahti palokunnantalon tornista höyrysireenin valittava,
onton kolea toitotus. Tuli ei ollut valloillaan, vaan haavoittuneita
jätettiin tännekin.

Koulujen vanhemmat oppilaat olivat kutsutut avustamaan; koululakki
vinossa, samarialaisnauha käsivarressa riensivät poikaset paareineen
asemalle. Moni äiti katsoi tuskallisesti heidän jälkeensä: jos sotaa
kestäisi vielä kauan, tulisi hänenkin poikansa vuoro. Yölliselle
taivaalle kohosi vavahtelevia rukouksia. Omituisen rauhaisena kaareili
syystaivas maan yläpuolella. Levollisina hohtivat sen tähtöset,
kuin kirkkaat silmät, jotka näkevät kaikki, ja joita ei mikään voi
pelästyttää.

Mutta ihmismieliin ei tuo hiljainen hohde voinut vuodattaa hoivaa.
Eikö ollut kuin olisi kuultu taistelun tuoksinaa, kanuunain ja
ihmisten mylvintää, pirstoutuvain granaattien ja raadeltujen ihmisten
voihkauksia? Eikö tässäkin ennen puhtaassa maalaisilmassa tuntunut
ruudin hajua, tukahduttavien kaasujen ja veren löyhkää? Ei, tänne
saakka ei tunkeunut sodan melske eikä sen kammottavat lemahdukset,
mutta mukana oltiin silti, mukana taisteluissa ja juoksuhaudoissa,
mukana hyökkääjien riveissä. Kaikkine kauhuineen oli lokakuun
taistelut täälläkin koettu. Ei uskallettu enää hengittää vapaasti, --
murtaisikohan vihollinen rintaman? Niitä oli niin paljon: ranskalaisia,
englantilaisia ja mustia joukkoja. Onnistuisiko niiden voittaa Saksan
joukot?

Vihlova tuska tunki sydämiin kuin kalvava mato. Ne, joilla ei enää
ollut mitään menetettävää, tuijottivat surumielisesti toisiin. He
olivat jo kovimman kokeneet, -- ken noista toisista oli määrätty
ensiksi turhaan vastausta odottamaan? Ken saisi takaisin kirjeen, johon
oli merkittynä: "Kunnian kentällä kaatunut."? Kadehdittava se äiti,
joka vielä sai lähempiä tietoja, joka tiesi, missä hänen lapsensa oli
kätketty lepoon. Niin hyvin ei ollut kaikkien laita.

Tiedonantojen edessä asemalla tungeksi alati ihmisiä Levottomuutta
kuvastivat nuo kalpeat kasvot, -- kauhea tunne tuo, että oli niin
kaukana ja kumminkin kaikessa mukana! Mikä kuumeentapainen uutisten
jano, mikä kiihkeys huhujen ahmimisessa! Mitä kaikkea olikaan ehtinyt
tapahtua eilisestä, taikkapa vain sitten viime hetken! Silmänräpäys
merkitsi nyt äärettömyyttä. Ei kyetty puhumaankaan kuin puoliääneen.

Margareta Dietrich oli alati asemalla. Hän luki jokaisen uuden
tiedonannon -- luki sen vielä toistamiseen, ikäänkuin ei olisi sitä
oikein oivaltanut, ja sitten hän osti uusimman sanomalehden. Hän luki
sen, loittoni muutaman askeleen ja palasi sitten uudelleen takaisin.
Kun haavoitettuja kuljetettiin ohitse, tunkeutui hän aivan lähelle. Ei
hän välittänyt käskystä poistua. "Yleisöä kielletään uteliaisuudella
rasittamasta haavoittuneita!" Hänet työnnettiin pois, mutta hän
lähestyi uudelleen.

"Kenties siinä viedään sulhastani, -- oi päästäkää minut lähemmäksi!"
Silmät avoauki hän tuijotti soturien kalpeisiin kasvoihin.
Epätoivoissaan hän sitten pudisti päätänsä: "Ei se ole hän!"

Häntä säälittiin, -- hakihan hän sulhastaan -- tyttöparka!

Ei kulunut ainoatakaan yötä, jolloin haavoitettuja odotettiin asemalle,
ilman että Dietrichin neiti seisoi asemalla. Hän odotti tunnista
tuntiin, seisten kaukojunille vievien porrasten alimmalla astuimella.
Hän nojasi selkäänsä sivuseinämään, kurotti päänsä eteenpäin silmäillen
taukoamatta portaita ylös. Häntä puistatti kylmässä yöviimassa. Täällä
tapasi hänet Gertrud Hieselhahn, palatessaan eräänä iltana Berlinistä
tavallista myöhempään, vasta puoliyön tienoissa. Hän oli perin väsynyt,
mutta siitä ei nykyisin käynyt välittäminen. Hän halusi edistyä,
ja sitäpaitsi ansaitsi pelkällä neulomisella liian vähän. Niinpä
hän päivätyönsä päätyttyä vielä oli mukana iltakursseilla eräässä
kauppakoulussa, hänen täytyi talveksi saada parempi paikka, ellei
tahtonut pienokaisensa kanssa nähdä nälkää.

"Hyvä Jumala, Gretchen, kuinka olet täällä? Mitä sinä täällä teet?"

"Minä odotan." Margareta ei hievahtanutkaan paikaltaan.

"Tule toki kotiin!" Gertrud koetti vetää hänet mukaansa. Häntä
pelästytti nuo omituisen riutuneet kasvot. "Saatan sinut ovelle saakka."

Mutta Margareta pani vastaan, hän työnsi pontevasti ystävättärensä
luotaan. Hän ei luonut häneen edes katsettakaan, herkeämättä hän katsoi
portaita ylös.

Ylhäältä tuli pari ihmisolentoa näkyviin. Sääristään haavoittunutta
potilasta siellä tuotiin, joka istui kahden samarialaisen ristikkäin
yhteenliitetyillä käsillä, kädet heidän kaulassaan. Hervottomina
riippuivat sääret, muodottomain möhkäleitten kaltaisina paksuissa
kääreissään, joissa näkyi veripilkkuja.

Neiti Dietrich säpsähti, hänen silmissään näkyi kiihkeä hehku.
Sysäten Gertrudin tieltään, hän syöksähti äkkiä kirkaisten kohden
haavoittunutta: "Tuolla hän on!"

Haavoittunut kohotti silmänräpäyksen ajaksi rinnalle vaipunutta
päätänsä, välinpitämätönnä kohtasi hänen väsynyt katseensa Margaretan.

"Tilaa!" Kantajat käyttäytyivät töykeästi. Toinen työntäisi Margaretan
olallaan syrjään: mitä tuollainen merkitsi?

Hän kirkaisi äänekkäästi: "Sulhaseni!"

"Vielä mitä! Ette taida olla järjissänne, neiti!" Kantajat poistuivat
levollisesti kantamuksineen.

Ei, ei se ollutkaan hän! Lyöden kätensä kasvoilleen tyrskähti Margareta
nyyhkytyksiin.

Öisellä asemalla tuo herätti huomiota: mitä täällä oli tekeillä, ken
täällä niin huusi? Uteliaita tuli juosten. Vahdissa oleva asemamies
laskeutui alas asemasillalta: "Mitä melua te täällä pidätte?"

Masentuneena oli neiti Dietrich lyyhistynyt kokoon asemahuoneen
portaille. Asemamies tarttui hänen hartiaansa: vai niin, vai niin,
sehän näkyi olevan sama, joka aina odotteli täällä. "Menkää, menkää,"
sanoi hän lauhkeasti, "ei nyt enää tule mitään junaa, menkää kotiin."

"Tule, Gretchen, tule," pyyteli myöskin Gertrud. Hän otti nyyhkyttävää
tyttöä kainalosta. Hänen onnistui nostaa hänet pystyyn, hän meni
nopeasti pois hänen kanssaan. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan,
häpeäntunne kohotti punan hänen poskilleen, -- - kaikki ihmiset
katsoivat heihin. Mutta ei hän myöskään tahtonut jättää toista oman
onnensa nojaan.



VI.


Nuo miehet, jotka tomuisina Champagnen valkoisesta kalkista olivat kuin
jauhoon hieroontuneet myllärit, olivat kestäneet kestettävänsä, -- nyt
oli lepo seurannut. Vihollisen ei ollut onnistunut puhkaista rintamaa,
Jumalan kiitos! Hengitettiin helpommin, ja reipas rohkeus täytti
mielet. Mitäpä siitä, joskin talvi oli tullut, tuoden mukanaan pakkasta
ja pimeyttä! Nyt luultiin varmasti, että oli syytä toivoa parasta,
ja toivo tuo mukanaan lämpöä ja valoa. Keväällä oli sota päättyvä --
rohkeutta vain siihen saakka!

Nyt alkoivat sodan seuraukset tuntua täyttä totta. Ei silti, etteivät
ne olisi jo aikoja tuntuneet, mutta tuo kestetty tuikea tuska oli ollut
kuin taivaan jylinää, joka lamauttaa koko luomakunnan; nyt seurasivat
neulanpiston kaltaiset pienet kärsimykset. Jauhoista ja leivästä
alkoi tulla puute. Perunaleipä ei tahtonut maistua, eikä siitä tullut
kylläiseksikään. Leivän niukkuus tuntui kiihottavan näläntunnetta.

"Kestäähän tämän sentään vielä," kirjoitti rouva von Voigt miehellensä.
"Itse puolestani en ole kärsinyt nykyisestä puutteesta, vähäiseltä
se minusta tuntuu. Olenhan niin kiitollinen siitä, että sinä olet
säästynyt, ja että nyt saatte levätä Champagnen suunnattomain
ponnistusten jälkeen. On hetkiä, jolloin voisin jälleen hengittää
vapaasti, jopa olla iloinenkin, mutta Lilin kohtalo vaivaa kovin
mieltäni. Rossi on ollut viikkomääriä alati taisteluissa Tyrolin
rintamalla; hän kirjoittaa vain harvoin." --

Lili lepäsi tänään sohvallaan, hänellä oli hiukan kuumetta. Hän oli
ehtinyt liiaksi vieraantua Saksan talvesta, ainainen kostea kylmyys
tuotti hänelle yskää ja nuhaa. Ja matala harmaa taivas teki hänet
synkkämieliseksi. Ah, vain pala sineä, hiukan auringonlämpöä -- ja
kirje!

Hänen miehensä viimeinen tiedonanto oli kirjoitettu lokakuun lopulla.
Nyt oli ollut kovia otteluita Schluderbachin rajasillan luona. Oi, tuon
sillan hän muisti niin hyvin!

Hän sulki silmänsä. Kaikenmoisia kuvia tuli hänen eteensä. Sen ylitse
hän oli ajanut vanhempinensa eräänä ihanana kesäpäivänä, joka oli
kaksin verroin kirkas ja raikas edellisen päivän rajuilman jälkeen. Hän
oli riemusta huudahdellut ääneen -- oi, kuinka hyvin hän sen muisti!
Hän näki itsensä seisoallaan vaunuissa, ojennetuin käsin oli hän
hypähtänyt pystyyn ihastuksensa vallassa. Hevoset juoksivat ripeästi,
ryöppyävä vuoripuro syöksyi uomaansa alas hopeavaahtoa heitellen.
Korkeat lehtikuuset tuoksuivat, kuin uhrisauhu kohosi niiden lemu
sinitaivaalle. Perhoset liitelivät heidän vaunujensa edellä, oli niin
hilpeätä, niin loistokasta tuossa kapeassa laaksossa, yksin vihreän
kuusimetsän yläpuolella kohoavat jylhät vuorenhuiputkin, joita peitti
ohukainen kerros tuoretta lunta, tuntuivat kertoilevan ikuisesta
ilosta. Sillan kohdalla, missä tie kohoaa niin jyrkästi ylöspäin,
oli hän hypännyt maahan. Hän asteli ajajan rinnalla. Hellävaroen
koskea tipsutteli tämän ruoska hevosten selkiin, -- ei se liioin
tuottanut kipua -- ken olisi sellaisessa paikassa voinut tuottaa tuskaa
halvimmallekaan luontokappaleelle! Ja nyt --?!

Liliä puistatti. Häntä paleli, hän vetääntyi paremmin suojaavan
peitteen alle. Siellä taisteli nyt hänen miehensä sotamiehinensä.
Hiipivätköhän he kiviseinämiä alas, piiloutuen tuuheitten lehtikuusien
suojaan? Vai kiipesivätkö puronviertä ylös, hakien käsin ja jaloin
tukikohtaa? Oliko päivä? -- vai oliko yö? Siitä ei ollut tietoa.
Mustana riippui taivas yli laakson, höyryn ja savun pimentämänä. Vuoren
sopukassa oli jotain pilventapaista, sinne oli jonnekin asetettu
konekivääri, ja se syyti vimmatusti luoteja kallioseinän repeämiä
pitkin alas. Voi sitä ratinaa! Lili piteli korviansa. Kunpa hän ei edes
olisi lukenut sanomalehtiä niin tarkasti! Niissä kuvattiin taistelut
sillä tavoin, että hänestä oli kuin olisi itse ollut mukana. Ja
kumminkin kärsi hän vain sadannen osan siitä, mitä hänen miehensä oli
kestettävä -- yli-inhimillisiä ponnistuksia, ainaista kuolonvaaraa. Ei,
ei sittenkään, enemmän hän kärsi kuin miehensä!

Levottomasti heitteli hän kuumeissaan päätänsä. Oliko hänen miehellään
aavistustakaan niistä tunteista, jotka riehuivat hänen sydämessään,
suunnaten hänen toivomuksensa väliin sinne, väliin tänne, pitäen häntä
toivon ja pelon ainaisessa ristiriidassa? Mies ei koskaan käsitä,
miten nainen voi kärsiä -- ei koskaan -- ja mitä _hän_ kärsi, sitä
ei kenenkään muun tarvinnut kokea. Jos hän olisi ollut italiatar
taikka hänen miehensä saksalainen, silloinhan hän pelkäisi ainoastaan
hänen henkensä puolesta, mutta nyt tunsi hän vieläkin kipeämpää
tuskaa. Tuliko hänen toivoa voittoa puolustajille vai hyökkääjille?
Toisaalla oli hänen miehensä, jota hän kerran oli rakastanut niin
hellästi -- ah, joka yhä vieläkin oli hänelle niin rakas, -- toisaalla
hänen isänmaansa, johon hän oli niin kiintynyt sydänjuurillaan,
että irroittaminen siitä merkitsi kuihtumista. Ei hän ollut ennen
aavistanutkaan tuon kiintymyksen voimaa! Silloin oli tuo toinen maa
tuntunut hänestä paljoa kauniimmalta, sen aarteet runsaammilta, ihmiset
herttaisemmilta! Mutta nyt?! Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin,
suuttumus jäykistytti hänen hempeät kasvonsa. Hän hypähti sohvalta ja
heitti lämmittävän peitteen luotansa. Jo riitti -- joutukoon tuo kavala
maa perikatoon, sen miehet -- äkkiä hän säpsähti. Oliko hän huutanut
ääneen?

Ovea kolkutettiin. Hänen palvelustyttönsä tuli sisään. "Postinne,
armollinen rouva!" -- -- -- --

Krügerin leski, joka oli alhaalla, kuuli äänekkään huudon. Se oli vain
lyhyt kirkaisu, mutta niin täynnä kauhua, hillitöntä tuskaa, kuin olisi
se lähtenyt kuolemanhädässä kamppailevan povesta. Se tuli ylhäältä!
Hän juoksi eteiseen. Silloin syöksähti jo palvelustyttö portaita alas.
"Rouva, hyvä Jumala, rouva -- -- --!"

Ylhäällä makasi nuori rouva maassa, hän oli kaatunut. Se oli tullut
liian äkkiä. Kun talonemäntä tuli huoneeseen, koetti hän sentään jo
nousta. Ei, hän ei ollut mennyt tiedottomaksi, hän ei tahtonut menettää
tajuntaansa. Hän oli jo toipunut. Äänettömällä, hiljaisuutta vaativalla
liikkeellä lähetti hän itkuun tyrskähtäneen palvelustytön luotansa.
Kuten sokeaksi käynyt, joka ei vielä tahdo tunnustaa sokeuttaan,
tavotteli hän kirjettään, joka juuri oli tullut postissa. Se oli
pudonnut hänen kädestänsä.

Nyt piti hän sitä jälleen vapisevassa kädessänsä. Seisten horjuvana
keskellä huonetta luki hän sen vielä kerran nopeasti, silmissä niin
tuikea tuskan ilme, että Krügerin rouvan sydän -- sydän, joka ei niin
hevillä heltynyt, -- vavahti säälistä: hänkö myöskin, myös hän! Niin
nuori ja niin kaunis ja sittenkin, sittenkin!

Rouva Krügerin työstä kovettunut käsi silitteli valkoisen aamupuvun
hihaa: "Istukaa, istukaa toki!" Hän painoi nuoren rouvan istumaan
sohvaan, jäi seisomaan aivan hänen viereensä, oikaisten itseään,
ikäänkuin olisi tukevalla varrellansa vielä voinut pidättää
onnettomuuden.

Hymyillen sydäntä vihlovasti katsoi nuori rouva vanhempaan: "Mieheni on
kaatunut!"

Vanhempi vastasi, hymyillen hänkin: "Ja minun poikani on vankina. Mutta
minä näen hänet jälleen. Te näette myöskin miehenne jälleen!"

Rouva Krüger rohkeni laskea kätensä tuolle vaalealle syvään vaipuneelle
päälle. Omituinen hohde valahti hänen kasvoillensa, kirkastaen niiden
jokapäiväisyyden. Hänen äänessään kajahti kuin luottavaista hartautta,
ehdotonta uskoa: "Te näette hänet jälleen -- minä näen poikani jälleen.
Emme vain tiedä -- milloin!"

       *       *       *       *       *

Luutnantti Rossi oli kaatunut. Juuri kun hän hyökätessään sotamiestensä
kanssa oli huutanut "Avanti!" Luoti oli sattunut hänen suuhunsa,
murskaten hänen pääparkansa. Se, mikä hänestä oli jäänyt jäljelle, oli
haudattu Monte Pianon vieressä olevalle pienelle nurmikentälle, missä
jo lepäsi niin monta kunnon soturia. Hänen sankariverensä ei ollut
vuotanut turhaan, johtajansa kuoleman innostamina olivat alppijääkärit
saaneet aikaan sen, mihin viikkomääriä oli turhaan pyritty: he olivat
karkottaneet vihollisen rajasillalta ja valloittaneet vahvasti
varustetut asemat. Tämän tiedonannon lähetti leskelle eräs kaatuneen
toveri, komppanian toinen luutnantti.

Kirje oli tarvinnut paljon aikaa saapuaksensa kiertoteitä hänen
käsiinsä. Rossi oli kaatunut jo kahden päivän kuluttua siitä kuin oli
hänelle kirjoittanut -- ja hän oli ajatuksissaan tuntenut mielipahaa
häntä kohtaan, kironnut häntä ja hänen uskotonta maatansa, -- hyvä
Jumala, ei häntä, ei, ei häntä. Ainoastaan hänen maatansa. Oi,
hänen Enrico-parkaansa! Lili luki hänen kirjeensä uudelleen ja aina
uudelleen, kyyneleitä vuodattaen. Kuinka olikaan mahdollista, että moni
seikka niissä oli voinut häntä kiusata?! Nyt omisti hän miehellensä
jälleen koko sydämensä, tarrautuen kiinni hänen muistoonsa. Hänestä oli
kuin täytyisi hänen puristaa silmänsä umpeen, päästäkseen näkemästä
maailman tapahtumia, tukita korvansa. Ei nähdä eikä kuulla enää mitään
muuta kuin häntä. Mitä koski häneen kansallisuuksien eripuraisuus,
kansojen viha? Hänen oma kohtalonsa täytti kokonaan hänen mielensä.
Ja hänen kohtalonsa oli hänen miehensä, hänen rakas miehensä. Ei
ainoatakaan surullista hetkeä ollut tämä tahtonut hänelle tuottaa,
ja nyt täytyi hänen kumminkin vuodattaa niin paljon kyyneleitä hänen
tähtensä. Hänen tuskansa kirkasti hänen miehensä kuvan, tehden
vainajasta enemmän kuin mitä tämä ikinä itse oli aavistanut. Nyt ei
Lili enää välittänyt siitä, että hän oli taistellut Italian puolesta,
nyt näki hän hänessä vain sankarin, joka oli uhrannut henkensä jalon
asian takia. Hän tunsi ylpeyttä lukiessaan ystävän kirjeestä, että
Rossista olisi pian tullut kapteeni ja että kunniamerkki, joka ei
ollut vielä ehtinyt koristaa elävän rintaa, oli annettu hänelle mukaan
hautaan. Hänen sotamiehensä olivat surreet häntä; päällystö samoin kuin
käskynalaiset tulisivat säilyttämään tuon uljaan miehen kunniakkaassa
muistossa.

Äitinsä kanssa ei Lili voinut puhua vainajasta samalla tavoin, kuin
hän häntä ajatteli. Hänestä tuntui, kuin olisi äidin kasvoille silloin
ilmestynyt omituinen piirre, piirre, joka merkitsi -- vastaväitettä.

Oikein hän oli arvannutkin. Niin suuresti kuin rouva von Voigt surikin
tyttärensä kanssa, täytyi hänen kumminkin sanoa itsellensä: siinä oli
ratkaisu. Italialainen haave oli haaveilta loppuun. Lili oli vielä
nuori, jospa Jumala sallisi hänen alkaa elämänsä vielä uudelleen!

Ja tytär tunsi sen: jos vainaja olisi ollut saksalainen upseeri, olisi
äidin suru ollut aivan toisenlainen. Ja Lili sulkeutui kokonaan omaan
itseensä.

Tuntimääriä istui hän akkunan ääressä, kädet syliin vaipuneina ja
haaveksiva katse suunnattuna alas pihaan. Kenpä voisi mukaantua
kaikkeen niin tyynesti kuin tuo rouva tuolla alhaalla! Hän meni aina
samaan aikaan ruokkimaan kanojansa, kaniinejansa ja vuohtansa. Eläimet
tunsivat hänet. Kun kanat, jotka saivat nyt, ennenkuin maa jäätyi,
kuljeskella ja kuopia maata talvisen koleassa puutarhassa, kuulivat
jykevien nahkatohvelien ensi askeleen pihakivityksellä, syöksähtivät
ne nopeasti vastaan. Silloin tuli jotain hymyilyn tapaista rouva
Krügerin ryppyisille kasvoille. Ja hymyily kajasti niillä vielä
hänen täyttäessään mäkättävän vuohen heinähäkkiä, ja se tuli yhä
huomattavammaksi, kun hän meni kaniinien luo.

Lili näki noiden valkoisten ja mustapilkkuisten eläinten hypiskelevän
rautalankaoviensa takana. Krügerin rouva pysähtyi aina pitkäksi aikaa
niiden luokse. Ihme ettei häntä palellut! Ensi lumi peitti jo maan.
Mutta hän seisoi ainakin puolen tuntia tohvelit jalassa kumarassa
tuon matalan majasen vieressä, pisti kätensä sisään ja silitteli
eläimiä. Kuinka köyhäksi täytyykään tulla, jotta viitsisi tuolla
tavoin seurustella kaniinien kanssa! Lilin kasvoille tuli säälin ilme.
Kun rouva Krüger eräänä päivänä koetti naulata olkimattoja majasen
ympärille eikä oikein näyttänyt suoriutuvan siitä yksin, meni Lili alas
häntä auttamaan. Köyhiähän he molemmat olivat!

"Tämä tässä on 'Lumikki'", sanoi rouva Krüger, "ja tämä on 'Ruusunen'".
Hän oli avannut pienen oven. Kaksi lumivalkoista kaniinia, ihania
eläimiä, joilla oli pitkä silkkikarva, tuli heti esiin, painoi päänsä
punertavine korvineen maahan, hyväilyjä pyydellen. Kenpä olisi
aavistanut, että tuo karkea käsi osasi silitellä niin lempeästi!

"Niitä pitää aina hyväillä, mieluummin ne ovat ilman perunoita ja
vihanneksia", sanoi rouva Krüger; hänen äänessään oli hellä sointu.
"Gustavillani oli lapsena ollessaan aina kaniineja. Hän pitää niistä
niin paljon!"

Lumikki ja Ruusunen! Nuori rouva nyökkäsi. Hän tunsi kyllä nuo nimet
sadusta lapsuutensa ajoilta. Kuinka ihanaa olikaan ollut, kun hän
tällaisena kylmänä iltana kuin tänään istui lämpimässä lastenkamarissa
pienellä tuolilla, ja äiti luki hänelle ääneen vanhoja saksalaisia
satuja. Hän hymyili, suloiset muistot täyttivät hänen mielensä.
Ehdottomasti täytyi hänenkin kurottaa kätensä hyväilemään eläimiä.
Miellyttävä lämpö virtasi silkkiturkista hänen kylmiin sormiinsa.
Lumikki ja Ruusunen pysyttelivät aivan hiljaa, räpäyttämättä punaisia
silmiään. Lumotut eläimet -- mitähän ne ajattelivatkaan?

Lili taivutti päätään ja laski poskensa pehmeälle turkille. Lumikki ja
Ruusunen -- nyt oli hän jälleen lapsuutensa maailmassa, jossa ei ollut
mitään surua, joka kesti auringonlaskun jälkeen, ei mitään hoivatonta
huolta.



VII.


Hedwig Bertholdi ei olisi rohjennut toivoakaan, että hän saisi molemmat
poikansa kotiin lomalle. Siinä oli melkein liiaksi onnea pitkällisten
kärsimysten jälkeen, hän oli aivan suunniltaan ihastuksesta. Kun Heinz
sähkötti Frankfurt am Mainista: 'Olen matkalla luoksesi', riemuitsi hän
ääneen. Mutta kun sitten lisäksi tuli Rudolfilta kirje: 'Viimeisten
ankarain taistelujen jälkeen pääsemme lomalle lepäämään, ehkä olen
luonasi yhtaikaa tämän kirjeen kanssa', silloin hän puhkesi kyyneliin.

Kärsimätönnä kuin ikävöivä morsian ryhtyi hän valmisteluihin poikiensa,
tuloa varten. Heidän piti saada jälleen entiset huoneensa; hän oli
pahoillaan, kun ei voinut järjestää siellä kaikkea uuteen, entistä
kauniimpaan kuntoon, mutta siihen ei nyt ollut sopiva aika. Hänen
täytyi tyytyä siihen, että kaikki harjattiin ja pestiin, seinät
puhdistettiin, kirjat tomutettiin. Hänen mieleensä tuli niin monta
muistoa; tätä ennen ei hän ollut voinut antaa noihin huoneisiin
koskeakaan, hän oli pitänyt ne lukittuina kuin pyhätön. Siinä
olivat nyt koulukirjat, ainevihot, ensi rakkauskirjeet jollekin
keskenkasvuiselle tytölle. Niin äkkiä olivat pojat lähteneet, että
laatikot olivat lukitsematta, tavarat järjestämättä. Tuossa olivat
vielä Heinzin ratsastushansikkaat, kirjoituspöydällä kaikenmoisia
valokuvia, -- hänen oli tapana pitää esillä kaunisten naisten
valokuvia. Tuossa oli Rudolfin koulusalkku -- klassikot olivat siinä
vielä ja viimeinen kotitehtävä.

Mihin hän ei ennen ollut uskaltanut koskea -- kun kaikki oli hänestä
ollut ikäänkuin kalliiden vainajien jättämää omaisuutta -- sen
järjesti hän nyt hymyhuulin. Tulisivathan hänen poikansa takaisin
haavoittumattomina ja terveinä, -- ehkä muutama tunti vain enää, ja he
olisivat jälleen täällä entisissä huoneissaan, nuo kaksi poikaa, jotka
täyttivät talon melulla, iloisella elolla. Nopeasti vain, nopeasti!
Mikä vaivasikaan palvelustyttöä, Emiliaa? Eihän hän saanut mitään
valmiiksi ja teki kaikki nurinkurisesti.

Emilia pyyhki salaa silmiänsä. Hänen ennen niin kirkkaat silmänsä
olivat menettäneet loisteensa. Rouva Bertholdi tiesi, että hänen
rakastettunsa oli sodassa. Olikohan tälle tapahtunut jotain?

Tuo nuori tyttö pääsi kyyneleiltä tuskin ääneen, ja rouvan
tiedustellessa häneltä tuota asiaa ne tulvahtivat viljavina esiin
yli hänen kasvojensa. "Ei, hän on terve -- mutta siellä on muuan --
Belgiassa -- siellä, missä hän on majaillut niin kauan, -- ja se, se
-- voi, hyvä rouva!" Hän peitti kasvonsa tomuliinalla ja nyyhkytti
suonenvedontapaisesti. Koko hänen ruumiinsa vavahteli.

Vasta monien kehotusten jälkeen suostui hän puhumaan. Hän halusi
keventää sydäntään, mutta samalla oli jotain, joka salpasi hänen
hengityksensä. Vihdoin seurasi tunnustus: hänen sulhasensa oli
antautunut suhteisiin tuon belgiattaren kanssa, ja tämä odotti nyt
lasta. Tänä aamuna oli hän kirjoittanut siitä morsiamelleen. "Nyt ei
hän tiedä, mitä hänen on tehtävä, onhan hän rehellinen mies. Ja minä --
minä!" Emilia väänteli käsiänsä. "Mihin _minä_ nyt joudun?"

Rouva Bertholdi oli hämillään: eihän Emilia toki liene --?!

Emilia puhui edelleen: "Tuollainen häpeämätön muukalais-naikkonen, --
onpa hän mahtanut häntä ahdistella! Ei, minä tiedän kyllä, hänellä ei
ole ollut mitään sellaista mielessä, mutta tuo nainen on juossut hänen
perässään, tarjoutunut hänelle, armollinen rouva, -- senhän tietää,
millaista väkeä ne ovat! Voi, jos en vain -- -- jospa minä vain
en -- --!" Hän löi otsaansa joutuen yhä enemmän pois suunniltaan.
Ja yhä hän toisteli: "Kunpa en olisi, jos en olisi --!"

Rouva kävi yhä vakavamman näköiseksi, hänen ilmeensä yhä
kummastelevammaksi: mitä saisikaan hän vielä kuulla!

Silloin huusi Emilia sen ääneen, hänen kyyneltyneet silmänsä
leimusivat: "Jos minä en olisi kieltäytynyt -- silloin -- niin ei ikinä
olisi käynyt näin! Minä en tahtonut, -- ajattelin, etten saanut niin
tehdä! Mutta ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä
toivomusta. Nyt hän on tuon toisen oma. -- Voi hyvä Jumala, mitä minä
nyt teen, miten minun nyt käy?" Pidellen pääparkaansa molemmin käsin
juoksi hän ulos huoneesta.

Hedwig jäi seisomaan hämmästyksen valtaamana: Emilia oli niin hauska,
siveä tyttö, oli aina pitänyt itseänsä arvossa -- ja nyt? Hedwig
pudisti päätänsä. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän
viimeistä toivomusta!' Eikös rouva Krüger ollut kerran sanonut juuri
samaa? Mutta kaikkia toivomuksia ei silti käy täyttäminen!

Anna Maria syöksähti huoneeseen heilutellen kädessään sähkösanomaa.
"Hurraa, taas sähkösanoma!" Seisten vieretysten, kuumat posket
vastakkain, lukivat he sen. Ja vielä siinä seistessänsä kuulivat
he nopeita juoksuaskeleita portaista, ovi temmattiin auki. "Äiti!"
Huudahtaen hämmästyksestä vaipui Hegwig Bertholdi nuoremman poikansa
syliin. --

Nyt oli hän saanut korvauksen monista surunpäivistä, koko yksinolon
ankeasta ajasta. Äiti istui molempien poikiensa välissä pöydässä. Isä
oli myöskin tullut. Tosin hänen oli onnistunut saada lomaa ainoastaan
kahdeksi päiväksi, mutta olivathan he sentään jälleen kaikki koolla.
Samppanjalasit kilisivät. "Terveydeksenne!" sanoi isä, katsoen
mielihyvällä poikiensa ruskettuneita kasvoja.

Hedwig loisti ilosta. Kylläpä noita poikia kannatti katsella! Vaan
eivät ne enää olleetkaan mitään poikia, ne olivat miehiä, hartiakkaita
solakkuudestaan huolimatta, voimakkaita ja itsetietoisia. Hän ei voinut
kylläksensä katsella heitä. Hän oli aina tiennyt, että Heinz oli
kaunis mies, mutta että Rudolfin ulkomuoto kehittyisi tuollaiseksi,
sitä hän ei olisi aavistanut. Hän oli enemmän ihaillut hänen henkisiä
lahjojansa; hän oli aina ollut hiljainen, miettiväinen, vaatimaton,
-- häntä oli aina ajateltu tulevana tiedemiehenä, -- nyt oli hän joka
suhteessa Heinzin veroinen. Kenties oli hän nyt häntä kauniimpikin.
Ja kuinka hänellä oli puhe vallassaan! Sillävälin kuin vanhempi veli
puhui sotakokemuksistaan jonkunmoisella pidättyväisyydellä, ikäänkuin
opitulla arvokkaisuudella -- karttaen niitä juuri mainitakaan -- mitäs
siinä olikaan puhumista: olihan kysymys vain upseerivelvollisuuksien
täyttämisestä --, antoi nuorempi eloa uhkuvia kuvauksia marsseista,
retkeilyistä, hyökkäyksistä ja vastahyökkäyksistä. 'Kuolleen miehen'
luona oli hän ollut mukana ja samaten aikoinaan Loretto-kukkulankin
luona. Kaikenmoisista seikkailuista kertoili hän myöskin, joihin he
olivat huvikseen ryhtyneet.

Oikein äitiä vapisutti vielä jälkeenkinpäin. "Mutta Rudolf, kuinka
harkitsematonta, kuinka uhkarohkeata!" Silloin nauroi Rudolf
voimakasta, huoletonta naurua, ja hänen silmänsä loistivat, valkoiset
hampaat kimmelsivät vaaleitten viiksiuntuvain takaa. Hän sukaisi
leveäksikäyneellä kädellänsä lyhyttä tukkaansa; ennen se oli pehmeinä
kiharoina kiemurrellut alas otsalle, antaen hänelle haaveksivan ilmeen.
Nyt ei hän enää ollut mikään haaveileva nuorukainen, ei, hän oli
täysikehittynyt mies, jolla oli vakava jalansija todellisessa elämässä.

Äidin täytyi katsoa häntä aina uudelleen. Eikö hän kaiken ilon ohella
myöskin tuntenut vienoa surumielisyyttäkin? Oliko tuo sitten todellakin
vielä hänen Rudolfinsa, hänen pienokaisensa, hänen nuorempansa? Hän
johti keskustelun hänen kirjoihinsa, huvitteluihinsa, soittoon,
runoiluun.

Rudolf katsoi häneen ihmeissään: oliko todellakin ollut aika, jolloin
tuollainen oli häntä huvittanut? Kuinka merkityksetöntä tuo kaikki oli
ollut! Hänen puolestansa saisi sotaa kestää kauankin, häntä miellytti
soturielämä, marsseista ja kaikesta kauheasta huolimatta. Hän ei voinut
enää lainkaan kuvitella mielessänsä, millaista tulisi olemaan rauhan
palattua, missään tapauksessa ei hänelle pälkähtäisi päähän ryhtyä
jatkamaan äkkiä keskeytyneitä lukujansa.

"Ja minä aina ajattelin, että sinusta tulisi perheeseemme tiedemies",
sanoi äiti hiljaa.

Poika nauroi: "Ei, äiti, sitä et toki voine minulta vaatia!"

"Mutta mitäs sinusta sitten tulee? Mitä tästä kaikesta lopuksi
tuleekaan?" -- Oliko kaikki, kaikki muuttunut äkkiä? Eikö entisyys enää
merkinnyt mitään?

Rudolf nauroi jälleen. "Älä huolehdi suotta! Minä en nykyisin yleensä
suunnittele mitään. Sitä ei tee kukaan rintamalla. Me otamme kunkin
hetken sellaisena kuin se on, emmekä kysy mitä seuraava tuo mukanansa.
Jos niin tekisimme, niin emme tuntisi yhtään ilon hetkeä! Me nautimme,
nautimme siitä että vielä elämme!" Hän kohotti lasinsa ja kilisti sitä
vastapäätä istuvan Anna Marian lasiin. Heidän silmänsä hymyilivät.
"Elämän malja!"

Neiti von Lossberg oli aina sievä, tänään hän oli kaunis. Kuten äiti
silmäili hänkin alati tuota nuorta aliupseeria. Samppanja ajoi hänen
verensä kiihkeästi pitkin suonia. Hän ei ollut tottunut tähän juomaan;
Koblenzin kasinossa oli hän korkeintaan joskus saanut hiukan maistella
vaahtoavaa reininviiniä. Silmin, jotka olivat loistavammat kuin koskaan
ennen, katsoi hän Rudolf Bertholdiin. Hänen sydämensä sykähteli; hän
ei tiennyt itsekään, miksi oli niin kiihtynyt. Pitkistä ajoista oli
hän nyt jälleen ensi kertaa nuorten miesten seurassa. Siitä oli kauan,
kauan, kun hän viimeksi oli tuntenut olevansa kaunis. Tänään hän tiesi
olevansa. Noiden kolmen miehen silmät ilmaisivat sen hänelle. Mutta
Rudolfin katseessa oli muutakin kuin ihailua. Se kohosi hänelle päähän
ja huumasi häntä enemmän kuin samppanja, herättäen voitonriemua: tuo
nuori mies halusi omistaa hänet! Ja neitonen naureskeli, laski leikkiä,
hehkui -- hän oli kuin ruusu, joka auringon suudelman herättämänä on
puhjennut täyteen kauneuteensa.

"Eikö hän ole viehättävä?" kysyi Hedwig onnellisena mieheltänsä heidän
noustuansa ruokapöydästä. Bertholdi nyökkäsi mielissään; hän piti
hyvästä ruuasta ja katseli mielellään kauneutta, -- hän oli hyvällä
tuulella. Mutta hänen rouvansa kasvot, jotka tämä oli kysyväisinä
kääntänyt häntä kohden, liikuttivat äkkiä hänen mieltänsä, ja hän laski
kookkaan kätensä niiden ympärille. "Kyllä, oikein kaunis. Mutta olit
sinäkin ainakin yhtä kaunis. Olet yhä vieläkin kaunis, oma Hedwigini!"
Hän katsoi häneen hellästi ja suuteli häntä.

Hedwig punehtui ja vetääntyi suorastaan arastellen hänen luotansa;
eihän hän ollut enää lainkaan tottunut siihen, että hänen miehensä
käyttäytyi tuolla tavoin.

Laskien kätensä hänen hartioilleen, veti Bertholdi hänet viereensä
sohvaan. Tässä samassa sohvassa, joskaan ei samassa huoneessa, olivat
he usein istuneet rinnakkain avioliittonsa ensi vuosina. Miksikä ei
myöhemminkin? Mies katsoi vaimoonsa; hän oli ollut poissa tarpeeksi
kauan tunteaksensa kuinka vieläkin rakasti häntä. Häntä kiinnitti
häneen paljon voimakkaampi tunne, kuin pelkkä miellyttävä tottumus.

Hedwig istui aivan hiljaa. Haaveksivin katsein silmäili hän noita
kolmea nuorta olentoa, jotka menivät ruokasalista puutarhahuoneeseen.
Siellä he istuivat pienen pöydän ääreen suuren palmun alle. Veljekset
polttelivat, Anna Mariallekin he tarjosivat paperossia. Mitä, eikö hän
ollut polttanut vielä koskaan?

Nyt tuprutteli hän rohkeasti. Taivuttaen tuuheatukkaista päätään
taapäin koetti hän parhaansa mukaan puhallella renkaita. Jokainen
epäonnistunut yritys, joka yskäkohtaus sai nuorukaiset tyrskähtämään
nauruun. He nauroivat kaikki kolme; joka sana, joka katse, tytön hienon
nenän nyrpistys herätti hilpeyttä. Palmujen alla oli niin miellyttävää,
niin lämpöistä, kaikenlaisten kasvien tuoksua leijaili ilmassa.

"Onpa täällä miellyttävää", sanoi Heinz päästäen mielihyvän huokauksen.
"Eihän ennen oikein huomannutkaan, kuinka kotona on herttaista!"

Niin, siellä oli herttaista, mutta nyt herttaisempaa kuin koskaan
ennen! Rudolfin tulinen katse hyväili tuota vaaleapukuista olentoa.
Kuinka sorea hän oli kasvultansa, -- solakka ja sentään täyteläinen,
melkein upea! Hän tunsi voimakasta mielenliikutusta -- aivan äkkiä.
Lähtiessään sotaan oli hän ollut liian nuori tietääksensä mitä rakkaus
oli, -- mutta nyt, nyt! Hän hengitti kiihkeästi, merkitsikö tämä
rakkautta ensi näkemällä?

Ikäänkuin varoen hukkaamasta aikaa, kuin haluten käyttää jokaisen
kallisarvoisen hetken, hän antautui täydelleen ihailunsa valtaan. Ja
Anna Maria antoi katseittensa puhua, nauroi, punehtui, katsoi alas
ja loi häneen jälleen avonaisen, hellän silmäyksen. He olivat äkkiä
niin kokonaan täyttäneet toinen toisensa mielen, kuin auringonpaiste
kesäpäivänä täyttää kaikkeuden. Mitä koski heihin sota ja ihmisten
synkät surut? He tunsivat vain riemua, riemua siitä, että olivat nuoria
ja miellyttivät toisiansa.

Vanhempi veli näytti ikävystyneeltä ja tunsi olevansa liikaa. Hän
nousi, eivätkä he pyytäneet häntä jäämään. Poltellen seisoi hän pari
silmänräpäystä akkunan ääressä. Ruokasalissa näyttivät vanhemmat
hiukan levähtävän, äiti istui sohvan toisessa kulmauksessa, isä
toisessa, molemmilla oli silmät ummessa. Ulkona kirkasti talvipäivän
viime säde puutarhaa, suuri lehmus näytti viehättävältä samaten kuin
kuuset, joille talvi oli kevyesti sirotellut hieman luntansa. Hänen
päätänsä poltti. Tottuneena oleskeluun raittiissa ilmassa, tunsi hän
tarvitsevansa pari keuhkollista ulkoilmaa. Hän avasi hiljaa oven, joka
johti puutarhahuoneesta ulkosalle.

Maa oli hiukan jäässä, tiet olivat kuivat huolimatta lumesta; se oli
haihtunut ilmaan muualta paitsi puiden lehvistä ja havuista. Lännessä
oli talviaurinko jo laskenut, mutta taivaanranta hehkui vielä.
Punertavalle kultapohjalle kuvastuivat äärettömän hienorakenteisina
kaukaisimpien puiden hopeanharmaat oksat kaikkine hopeakudoksineen,
hennon harson kaltaisena peittäen taivaan punaposkia. Ainoastaan lähin
ympäristö vaikutti todelliselta. Siinä seisoivat puut kookkaina ja
tukevina; mutta nekin näyttivät hopeahohteen ympäröiminä vaipuneen
haaveilevaan hiljaisuuteen.

Heinz Bertholdi kierteli puutarhaa. Hänen mielensä valtasi
miellyttävä kodintunne. Mutta hän ei vielä voinut uskoa tätä kaikkea
todellisuudeksi, ero oli liian suuri kaiken veren ja kaikkien kauhujen
jälkeen! Paljon enemmän oli ollut verta ja kauhua kuin mitä hän oli
kirjoittanutkaan. Ja nyt tämä rauha! Hän kohotti katseensa: tuollahan
oli iltatähti. Hiljaa alkoi hän hyräillä: "Oi armas iltatähtösein!"
Ihmeellisen suurena ja kirkkaana se loisti, kaukana hehkuvasta
kultapohjasta, vienon siniharmaalla taustalla. Ja tuolta, Krügerin
lesken vanhan päärynäpuun takaa, kuukin sukelsi esiin, kapeana, sirona
sirppinä, mutta selväpiirteisenä ja kylmän saavuttamattomana. Kaikki
taivaankappaleet halusivat tulla lausumaan hänet tervetulleeksi kotiin!
Nuori mies hymyili. Mutta kukas tuolla oli? Uusi ilmiö naapurin
puutarhassa!

Krügerin puutarhassa käyskenteli rouva Rossi. Häntä ei haluttanut
kävellä ulkona kaupungilla; kadut olivat hänestä niin autioita, ja
jokainen katse, joka kohtasi hänen surupukuun verhotun olentonsa,
näytti hänestä osoittavan uteliaisuutta. Hän käveli usein hyvällä
säällä täällä edestakaisin, täällä ei kukaan häirinnyt häntä. Pää
painuneena alas kulki hän hitaasti tietänsä edelleen. Tumma huntu
peitti hänen tukkaansa, hänen valkoiset kasvonsa hohtivat sen rinnalla
kuin himmeä helmiäinen. Hellästi piteli hän suurta valkoista kaniinia
rintaansa vasten. Ihmeissään katseli se ympärilleen punaisilla
silmillään: eipä ollut ennen tapahtunut että sitä olisi kantamalla
kuljetettu ulos virkistysretkelle!

Nuori mies lausui aidan ylitse tervehdyksen. Ei hän ollut tahtonut
esiintyä liian rohkeana, hän ei itsekään tiennyt mikä hänet sai
'Hyvää iltaa!' sanomaan. Tuo hiljaa käyskentelevä olento ei ollut
muukalainen, vaan Unetar, joka hiipi liehuvissa mustissa pukimissaan
unhoa suomaan. Häntä olisi haluttanut sanoa: "Tervehdin sinua! Lausun
sinut tervetulleeksi! Sirota unikukkia ylitseni, niin että unohdan
kauhut, jotka säälimätön päivä on tuonut mukanansa!" Mutta hän
heräsi haaveistaan, pyyhkäisi polttavaa otsaansa: tuohan oli pelkkää
mielettömyyttä, hän oli liian äkkiä juonut liiaksi. Hän tunsi äkkiä
joutuvansa hämilleen. Mustapukuinen nainen oli suunnannut katseensa
häneen, ja hänen suurten silmiensä ilme oli ollut pelästynyt ja
alakuloisen kysyväinen.

Lili ei ollut huomannut että naapurin puutarhassa oli ketään. Tervehdys
oli äkkiä herättänyt hänet syvistä surullisista mietteistä. Hän oli
ajatellut miestänsä ja mietiskellyt, millaisiksi heidän välinsä
olisivat muodostuneet. Olisiko hän ehkä syössyt miehensä syliin
riemuhuudolla, unohtaen kaiken mikä heitä erotti? Ah, nyt voi hän
ajatella häntä ilman mitään nuhteen tunnetta, rakkaudella, jota ei
mikään enää häirinnyt, rakkaudella, joka oli käynyt niin ihmeelliseksi,
että hän soi hänelle haudan levon tuolla vuoren rinteellä. Hänen oli
niin hyvä olla, ei hän enää tiennyt vihasta ja vainosta -- kuinka
monesta pettymyksestä olikaan hän päässyt! Kunpa hänen vaimonsakin
laita olisi ollut yhtä hyvin! Voimakas kuolonkaiho täytti nuoren naisen
mielen -- mitä varten hän enää eläisi? Hänellä ei ollut miestä, ei
lasta. Mitä hän vielä odotti?

Nuori upseeri kumarsi, lausuen nimensä.

Ystävällinen ilme kajasti hetkisen noilla alakuloisilla kasvoilla. "Vai
niin, luutnantti Bertholdi, kuulin kyllä, että te olitte tullut eilen!"
Hän ojensi nuorelle miehelle maailmannaisen liikkeellä kätensä aidan
ylitse. Hän hillitsi mielensä, eihän hän halunnut kenenkään sääliä,
eikä ainakaan henkilön, joka oli ollut hänen miehensä vihollinen
"Olemme jo ennen tavanneet toisemme", sanoi hän kylmän kohteliaasti,
"nimeni oli silloin Lili von Voigt."

"Niin, niin kyllä", sanoi upseeri nopeasti, lyöden kantansa yhteen.
Kuinka kömpelöä, ettei hän ollut tuntenut häntä heti! Hän hymyili: "Te
olitte siihen aikaan täkäläisen nuorison jumaloima ihanne, -- ja sitten
te menitte naimisiin luutnantti Rossin kanssa."

"Mieheni on kuollut."

Heinz tuijotti häneen: "Kaatunutko?"

Lili nyökkäsi, rypistäen kulmiansa. Heinz ei kyennyt muuhun kuin
syvällä kumarruksella lausumaan surkuttelunsa. He seisoivat hetkisen
ääneti. Mitä olisi hänen sanottava, kohteliain sanoinko valitettava
surua? Se ei luonnistunut häneltä; hänestä oli kaikki tänään niin
toisin kuin ennen, jokapäiväisyys muodollisuuksineen tuntui olevan niin
loitolla. Tämä nainen ei ollut toisten naisten kaltainen, hän oli kuin
ilmestys. Mutta kumminkin oli Heinz vihoissaan itsellensä: kuinka hän
olikaan niin kömpelö? Hän pyrki saamaan keskustelun alulle. Valkoinen
kaniini tuli hänelle avuksi. Se hyppäsi Lilin käsivarrelta, yhdellä
loikkauksella oli se poissa ja hypiskeli kaalintynkien välissä. "Rouva
Krügerin kaniini! Tänne, Lumikki!"

Mutta tottelevainen kuin koira ei tuo pikku eläin ollut, se iloitsi
harvinaisesta vapaudestaan. Nyt se kävi jäniksen tavoin istumaan
takajalkojensa varaan. Se haisteli ilmaa punaisella nenällänsä. Nyt
hypiskeli se jälleen nopeasti tiehensä, lentäen väliin nurinkin ja
lyöden käpälänsä yhteen.

"Lumikki! Lumikki!" Mutta mitä kiivaammin Lili sitä ajoi, sen
nopsemmaksi se kävi.

Nuori mies nojasi kätensä aitaan. Vikkelästi hypähti hän sen ylitse.
"Sallitteko, armollinen rouva, minun auttaa!"

Nyt ajoivat he sitä yhdessä. Ei ollut niinkään helppo saada sitä
kiinni; väliin se pysähtyi ja painoi päänsä maahan, mutta kun vain käsi
kurottautui sitä tavottamaan, oli se jo poissa.

Ajajat kompastelivat rouva Krügerin kaalintynkien keskellä. Nuori
mies nauroi: olipa tämä peräti hullunkurista! Nyt nauroi myöskin
mustapukuinen nainen. Hän tunsi äkkiä jälleen olevansa nuori. Huntu oli
lentänyt hänen päästään, hänen tukkansa liehui, hän hengitti nopeasti,
hänen tuli kuuma, ja hänen poskensa punoittivat. Kaikki muu oli
hetkiseksi unohtunut.

"Pitäkää varanne!" huusi Heinz, "ajan sen teidän luoksenne!" Nauraen
vastasi nuori rouva: "Voi, pääsi taaskin! Ottakaa kiinni, ottakaa
kiinni!"

Se oli kuin leikkiä. Vihdoinkin joutui karkulainen kiinni; ahdisteltu
eläinparka vapisi. Lili otti sen jälleen syliinsä, hän silitteli sitä
ja hänen äänensä kajahti hyväilevältä: "Voi sinua pupuparkaa! Mutta
miksikä sinä juokset tiehesi, miksi et tahdo olla minun luonani?"

"Niin, sitä minäkään en käsitä!" Nuori upseeri katseli häntä ihailevin
silmäyksin: kuinka hän oli muuttunutkaan parissa silmänräpäyksessä! Nyt
oli hän jälleen kuin nuori tyttö ja sentään hempeä ja hellä kuin naitu
nainen ja ihmeellisen ihana! Heinz hyväili myöskin kaniinia.

"Koettakaa, kuinka se vapisee kupeistaan. Tästä näin! Kuinka sen sydän
tykyttää!" Hän ohjasi Heinzin kättä.

Nuoren upseerin sydän tykytti myöskin. --

Tänä iltana makasi Heinz Bertholdi vuoteessaan pitkän aikaa silmät
avoinna. Nyt olisi hänellä kerrankin ollut tilaisuus nukkua täysin
rauhallisesti: ei kuulunut kanuunain pauketta, ei naulapohjaisten
sotilassaappaiden kolinaa, ei pitkähäntäisten rottien sipsutusta. Ei
mikään käsky voinut ajaa häntä jalkeille eikä mikään vastuunalaisuuden
tunne. Mutta kumminkaan ei hän saanut unta silmiinsä. Tuo rouva
miellytti häntä nyt tuhansin verroin enemmän kuin tyttönä. Silloin
oli Lili von Voigt usein tullut häntä vastaan, kun hän vielä kirjat
kainalossa kävi koulua viimeistä vuotta. He olivat silloin aina
kiiruusti temmanneet lakit päästään, hän ja toverit, -- tulihan siellä
'kaunis Lili'. Mutta toisten ihailu ei ollut silloin tarttunut häneen;
Lilissä oli hänen mielestänsä ollut jotain liian kylmänomaista. Nyt
hänen kauneudessaan oli jotain liikuttavaa. Rouva Rossi, leski -- jo
leski -- nuori rouvaraukka! Hänen miehensä lepäsi kaukana kuoloon
jähmettyneenä. Ja nyt täytyi vaimonkin jähmettyä yksinäisyyteensä kuin
talven pakkaseen!

Kun Heinz vihdoin nukahti, näki hän unessa tuon nuoren lesken, ja
sadat lesket seurasivat häntä. Se oli pitkä, pitkä kulkue. Hän aikoi
laskea heidät, mutta ei voinut, niitä oli liian paljon. Heidän mustat
pukimensa tuoksahtivat ummehtuneilta, heidän mustat huntunsa liehuivat
kuin suruliput. Nuoret olivat heidän kasvonsa ja kauniit -- he olivat
kaikki Lili von Voigtin näköisiä. Heinz koetti kääntyä pois, mutta ei
voinut, hänen täytyi vastoin tahtoansa katsoa heidän jälkeensä. Ja
hänen täytyi kuunnella heitä. --

He vaikeroivat yhteen ääneen: "Yksin -- yksin -- olemme niin yksin ja
olemme vielä nuoria. Käsivartemme ovat lämpöiset, sydämemme hehkuvat,
me käymme mustissa ja pukeutuisimme mieluummin ruusunpunaiseen. Kirottu
olkoon sota! Se on tehnyt meidät leskiksi. Kosta, kosta puolestamme,
sinä nuori soturi!"



VIII.


Nykyisin näki kaduilla paljon lomailijoita, rintamalla oli tällä
haavaa rauhallisempaa. Kovin olikin heille oleskelu kotona tarpeen,
erittäinkin niille, jotka olivat lännessä tehneet vastarintaa tuon
kammottavan hyökkäyksen torjumiseksi.

"Tuleekohan minunkin mieheni kotiin?" sanoi Minka Dombrowski Gertrud
Hieselhahnille. Tämä kohautti hartioitaan. Hänen katseensa näytti
huolestuneelta: entä jos mies pääsisi selville asioista! Kuinka usein
olikaan Minka kertonut hänelle, kuinka mustasukkainen hänen miehensä
oli -- ja eikö hänellä ollut siihen syytä yllinkyllin?

Tuosta sunnuntaista saakka, jolloin Minka valkoiseen puettuna oli
mennyt kotoa ja palannut vasta seuraavana aamuna kuoloon väsyneenä,
heittäytynyt vuoteelle ja nukkunut puolipäivään saakka, oli hän
lakkaamatta puhunut parturistaan, jolla oli Berlinissä varsin tuottava
liike. Alati hän siitä lörpötteli. Eikö tuon miehen sitten ollut pian
jälleen palaaminen sotaan? Gertrud toivoi niin tapahtuvan, mutta Minka
kertoi nauraen: hänen berliniläisensä oli sukkelapäinen mies. Jos hänet
sinne lähetettäisiinkin, tulisi hän kumminkin pian takaisin. Hän saisi
jälleen luuvalon.

Gertrud puri huultansa, hänen täytyi olla vaiti. Hän olisi kernaasti
lähtenyt täältä tiehensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa,
kaikki oli jo nytkin niin kallista ja kävi yhä kalliimmaksi päivä
päivältä. Tämä syrjässä sijaitseva asunto oli ainakin huokea.
Sitäpaitsi oli Minka Dombrowski hyväluontoinen ihminen eikä ahdistellut
häntä, jos hän ei milloin voinutkaan maksaa vuokraa. Mutta hyvä ei
hänen ollut olla.

Dombrowskin eukko, joka ennen oli ollut niin ahkera, laiminlöi nyt
pesu- ja siistimispaikkansa. Jo pari kertaa oli kenraalinrouva von
Voigt lähettänyt häntä noutamaan, ja luutnantinrouva Rossi oli
kirjoittanut kortin; mutta he olivat saaneet turhaan odottaa. "Pitäähän
teidän ainakin ilmoittaa, ettette tule", sanoi Gertrud.

"Vielä mitä!" naureskeli Minka. "Peskööt itse paitansa ja puhdistakoot
akkunansa, -- mikä työjuhta minä olen! Mieheni on sodassa, se riittää
minunkin puolestani, en minä viitsi rääkätä itseäni pilalle. Nähdä
mokomaa vaivaa parin lantin takia!" Nähdessään Gertrudin pelästyneet
kasvot hän lisäsi: "No, neiti, älkää ottako tätä niin vakavalta
kannalta, menenhän minä."

Enimmäkseen pysytteli Minka kotona, hääriskeli pienessä taloudessaan ja
kävi usein Berlinissä. Tyhjän vajan alati avoimella ovella riippui yhä
edelleen rikkinäinen miehentakki, ja pumpulla oli yhä päässään pohjaton
hattu. Ihme oli, etteivät lapset tulleet vieläkin pahankurisemmiksi.

Rouva von Voigt oli ryhtynyt toimiin saadakseen tämän pienen
yhteiskunnan sivistyneet naiset yhteistoimintaan. "Miehemme ovat
sodassa, poikamme myös, meillä on kyllin aikaa. Täällä on niin paljon
rouvia ja täysikasvuisia tyttäriä; kaikki eivät voi hoitaa sairaita,
mutta on aivan yhtä tärkeätä huolehtia siitä, ettei isällisen kurin
puute käy lapsiin nähden liian tuntuvaksi. Mikä uhkaa muutoin poikia?
Kasvatuslaitos. -- Ja tyttöjä --?"

Oli aivan ilmeistä, kuinka suureksi eduksi pienille Dombrowskeille tuo
tarkka valvonta oli. Tuota ylhäistä rouvaa kohtaan, jolla oli niin
ankara katse ja joka äskettäin oli käynyt koulussakin opettajattaren
puheilla, tunsivat lapset kunnioittavaa pelkoa. Erichiä oli hän jo
kerran nipistänyt korvasta, hänen aikoessaan varastaa omenan kopasta,
jonka asemalla myyskentelevä vihanneskauppias oli asettanut ovensa
eteen. "Oletko jo ennenkin tehnyt niin?" Rouvan katseet tunkivat koko
hänen olentonsa läpi. "Mitähän sanoisi isäsi, joka on sodassa, jos
tulisi kotiin ja kuulisi tästä!"

Pojalle tulivat kyyneleet silmiin; niin, isäänsä hän kyllä rakasti, ja
omenan oli hän ottanut siksi että hänen oli nälkä.

"Saat nyt tämän omenan, ostan sen sinulle. Mutta älä tee enää toiste
sillä tavoin. Kun isä on sodassa, täytyy myöskin pojan taistella --
omaa itseänsä vastaan."

Mitä merkitsi taistella omaa itseään vastaan, sitä ei Erich Dombrowski
ymmärtänyt. Mutta sen hän ymmärsi, että tuo ankara rouva myöskin oli
hyvä. Kun hänen sisarensa Minna aikoi heittää kadulta ottamaansa
lokaa Dietrichin sikaripuodin akkunaan, lyödä paiskasi hän sen pois
hänen kädestänsä, sanoen: "Mitä sanoisikaan isä, joka on sodassa?" Ja
vakuuttavasti hän jatkoi: "Hän itkisi siitä kuullessaan."

"Ei toki, ei isä itke", sanoi Minna.

"Itkeepä kyllä!" Erich veti sisarensa pois ja työnsi häntä selästä
edellään.

Gertrud mietiskeli, että kunpa joku huolehtisi hänenkin
pienokaisestaan. Poika oli jo virkeä eikä halunnut enää nukkua vaunussa
kaiken päivää. Jokaisena vapaahetkenään otti Gertrud hänet mukaansa
ulos ja leikki hänen kanssaan, opettaen häntä jo seisomaan. Jalat
kyllä jo kantoivat, mutta juoksusta ei vielä tullut mitään, hän kaatui
kumoon. Enimmäkseen hän ryömiskeli. Mutta lattia oli kylmä, siinä ei
ollut mitään mattoa, ei edes olkimattoakaan, lautojen välisissä raoissa
kasvoi homesieniä, rakennus oli kostea, kun ei sillä ollut mitään
suojaa tuulta ja sadetta vastaan. Juuri Gertrudin huoneen ulkoseinään
iski sade pahimmin, ja kun ulkona pakasti, kimmelsivät ohuessa seinässä
jääkristallit sisäpuolellakin. Mutta kaikki tuo olisi vielä mennyt
mukiin, jos hänellä vain olisi ollut enemmän aikaa hoidella lastansa.
Ensin rautatiematka, sitten vielä pitkä kulku työpaikalle. Mutta hän ei
löytänyt mitään asuntoa läheisyydessä.

Tänään tunsi hän jotain epätoivon tapaista, voidessaan vasta myöhään
illalla ottaa lapsen käsivarrelleen, kulkeaksensa sen kanssa
edestakaisin huoneessa. Hän oli puolikuollut väsymyksestä: hän
oli noussut varhain, matkustanut kaupunkiin, tehnyt kauan työtä,
nauttimatta päivälliseksi muuta kuin leipää ja hiukan kahvia --, nyt
olisi hän kernaasti mennyt levolle, mutta pienokainen halusi nyt
leperrellä. Poikasen kasvot olivat pöhöttyneet, hän oli nähtävästi
itkenyt kauan. Eikö Minka Dombrowski sitten ollut lainkaan välittänyt
lapsiparasta?

Gertrud aukaisi huoneensa oven ja huusi pimeään eteiseen. Kenties
Minkalla oli vielä vähän vaikeata. Huoneessa oli kylmä, ohuen kynttilän
lepattavassa valossa näki hän jääkristallien kimmeltävän seinässä.
Huutoonsa ei hän saanut vastausta, kylmä tiilieteinen tuijotti häntä
vastaan äänetönnä ja synkkänä kuin hauta; äkkiä tempaisi hän oven
jälleen kiinni.

Viereisestä huoneesta, jossa lapset nyt nukkuivat -- äiti oli
toimittanut heidät sinne, kun alhaalla muka oli lämpimämpi --, kuului
liikettä. Väliseinään kolkutettiin hiljaa. Nyt kuului kuiskaus: "Onko
jotain tapahtunut?"

"Eikö äiti ole siellä?"

"Ei."

"Äiti on kyllä kotona", äänteli Minna.

Mitä poika vielä kuiskasi seinän takaa, sitä ei Gertrud ymmärtänyt.
Hän aavisti, mitä se oli, -- ylhäällä oli kaiketi vieraita. Voi tuota
naista! -- miten tämä kaikki päättyisikään? Nyt oli hänellä siis jo
joku luonansakin! Gertrudia olisi haluttanut jälleen temmata ovi
auki, nousta ylös portaita, jotka jyrkästi kuin tikapuut kohosivat
ullakkokamarin ovelle, ja lyödä nyrkkinsä oveen: "Hävetkää toki!" Hän
oli kuin tukehtumaisillaan. Mutta sitten hän hillitsi mielensä: mitä
häneen koski, mitä tuo nainen teki! Oliko _hänellä_ oikeutta esiintyä
hyveen tulkkina?

Vavahtaen lykkäsi Getrud salvan ovensa eteen. Häntä kammotti vieras
mieshenkilö heidän yksinäisessä talossansa. Kunpa vain Dombrowski
palaisi! Dombrowskiko --?! Hänen päätänsä kuumotti tuota ajatellessa.
Ei, ei hänen pitänyt tulla, -- mutta jos tulisi rauha, jospa vihdoinkin
tulisi rauha! Se parantaisi sentään monta seikkaa. Hänelle itsellensä
se tosin ei toisi paljoa mukanansa, -- ei rakastettua, josta päivän
huolet jo olivat hänet loitontaneet niin kauas, mutta joka tänään
taas tuntui hänestä niin läheiseltä, niin ihmeellisen läheiseltä! Tuo
mies, jonka hän tiesi olevan ylhäällä Minkan luona, sekoitti hänen
ajatuksensa. Kaikenmoisia mietteitä tuli hänen mieleensä, salaisia
muistoja ja myös nuhteita hänelle itsellensä. Muistot olivat sentään
voimakkaammat.

Kylmästä väristen ja muistojen järkyttämin mielin paneutui Gertrud
levolle jääkylmään vuoteeseensa. Hän otti pienokaisen viereensä ja veti
peitteen korvillensa. Tapahtuipa ylhäällä mitä tahansa, niin ei hän
tahtonut sitä kuulla eikä nähdä. Yhdestä seikasta oli hän kuitenkin
selvillä: täältä oli hänen lähdettävä tiehensä. Mutta minne --?!

Seuraavana päivänä vaikutti Minka Dombrowski hiukan aralta. Hänen
mustat silmänsä katsoivat syrjään, kun Gertrud kysyi: "Ettekö kuullut,
kun minä huusin eilen illalla?"

Hänellä oli ollut hammassärkyä, sanoi hän, ja hän oli sitonut paksun
liinan päänsä ympärille. Hänen terveet, vahvat hampaansa kimmelsivät
hänen nyt hämillään nauraessaan.

Gertrud ei sanonut siihen sen enempää. Hänen päänsä tuntui raskaalta,
hän oli nukkunut huonosti. Myöhään yöllä oli hän kuullut askeleita,
tuon poistuvan miehen askeleet, ja hänen kynnyksensä alta oli näkynyt
valoa Voi hyvä Jumala, -- entä Dombrowski -- Dombrowski-parka!

Koko päivän hän suruissaan ajatteli tuota petettyä miestä. Kun hän
illalla tuli kylmänkoleassa talvi-ilmassa työpaikaltaan asemalle,
matkatakseen kotiin, tuntui hänestä yksin Berlinikin vaikuttavan
surumieliseltä. Tuonkaltaisena ei hän ollut vielä koskaan ennen sitä
nähnyt, johtuiko se vain hänen omasta mielentilastaan, vai oliko siellä
todellakin niin alakuloista ja tyhjää, kuin hänestä tänään tuntui?
Kulkihan siellä vielä ihmisiä, kulki paljonkin, mutta ne näyttivät
rientävän tietänsä kiiruusti ja äänettöminä. Ei missään näkynyt
huvikseen vetelehtiviä kulkijoita, ei nurkissa seisoskelijoita eikä
näyteakkunoiden katselijoita, ei tuota hyörinää ja touhua, joka muutoin
vallitsi kaduilla. Ja yötaivas, joka tumman verhon kaltaisena avartui
yli jättiläiskaupungin, ei kajastanut mitään loistavaa valohohdetta.
Ja suuret kauppahuoneet, joiden nimet muutoin olivat olleet nähtävänä
kirjavassa värivalaistuksessa, rivinä kultaisia, hopeisia, monivärisiä
tähtösiä, olivat nyt jättäneet tämän ilmoittamistavan.

Synkkä tunne, jonka aiheuttajasta hän ei ollut täysin selvillä, valtasi
hänen mielensä. Tulisiko aika yhä tukalammaksi? Kuinka kävisi silloin
hänen, köyhän työläisnaisen, yksinäisen äidin, jolla oli isätön lapsi?!
Hänen mieltänsä ahdisti niin tuikeasti, että hän olisi mieluummin
heittäytynyt junan eteen, kuin mennyt vaunuun. Minne hän silloin
joutuisi, mistä saisi turvaa? Kaikilla muilla oli jokin turvapaikka
maailmassa, hän yksin oli ilman, kokonaan oman onnensa nojassa. Ja
väsynyt hän oli ja nälissään. Hänelle tuli ohimenevä ajatus: entä
Gustavin äiti? Jos hän menisi hänen luoksensa, ei hän varmaankaan
sulkisi häneltä oveansa. Mutta sitten hän näki edessään tuon vaimon
ankaran katseen, ja vanha viha valtasi jälleen hänen mielensä: kuinka
toisin olisikaan ollut, ellei tuota vaimoa olisi ollut olemassa! Ei
ikinä hän menisi hänen luoksensa. Pyörien alle, pyörien alle, silloin
on tuska lopussa!

Otsa vaunun hikiseen akkunaan nojaten, tuijotti Gertrud ulos pimeyteen,
jonka lävitse he täristen kulkivat. Häntä kammotti kotimatka, joka kävi
tuulisen kentän poikki, häntä kammotti hänen kylmä huoneensa ja elämä
yleensä. Syvään huoaten kohotti hän otsansa akkunasta ja nojasi silmät
ummessa päänsä istuimen puuseinään.

"Voitteko pahoin?" Käsi kosketti kevyesti hänen käsivarttansa.
Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän ei ollut ollenkaan huomannut,
että juuri viime hetkenä ennen lähtöä joku oli temmannut auki
vaununoven ja tullut nopeasti sisään.

Nainen, jolla oli yllään kallisarvoinen turkki, ei soveltunut ollenkaan
kolmanteen luokkaan, mutta hän esiintyi kuin olisi hänen tapanansa
ollut matkustaa täällä. Vaimolle, joka sankakoppa sylissään istui
ahtaalla hänen rinnallaan, pyrki hän ystävällisesti tekemään tilaa.
Pienelle vastapäätä istuvalle pojalle, joka potki häntä ilmassa
riippuvilla jaloillaan, hän sanoi: "Pidäpä jalkasi hiljaa, poikaseni!"
-- mutta samalla hän katsoi häneen ystävällisesti.

Rouva von Voigtin huomio kiintyi tuohon kalpeaan riutuneeseen naiseen,
joka häntä vastapäätä ummessa silmin nojasi kovaan seinään. Kuinka
paljon tuollaisia kasvoja näkikään nykyisin! Äänessä, joka teki tuon
kysymyksen Gertrudille, ei ollut uteliaisuutta. Rouva von Voigt tunsi
sen itse: sodan aikana oli säälintunne hänen sydämessään kasvanut
ja kehittynyt, kuten linnun siivet kasvavat, kun niitä lakataan
leikkaamasta; hänen yhteiskunnallinen asemansa ja kasvatuksensa olivat
pitäneet häntä määrätyissä rajoissa, nyt toimivat hänen tunteensa
vapaammin.

Gertrud oikaisihe ja pani karvalakkinsa paikalleen. Hän tunsi noiden
kirkkaitten silmien tutkivan katseen. Tylysti ei hän sentään voinut
esiintyä, vaan sanoi: "Kiitoksia kysymästänne, voin kyllä hyvin, olen
vain väsyksissäni."

Miellyttävät kasvot! Rouva von Voigt silmäili hänen sormiansa, jotka
olivat täynnä neulan jälkiä, hänen paljaita käsiänsä. Nuo kasvot olivat
ilmehikkäät, eivät aivan tavallisen työläisnaisen kasvot. "Te kai
käytte työssä Berlinissä? Asutteko tekin täälläpäin?"

Gertrud hymyili kiitollisena, -- kuinka kauan siitä olikaan, kun kukaan
oli osanotolla tiedustellut hänen elämäänsä!

"Minä neulon reppuja", vastasi hän hiljaa. Hän kumartui aivan lähelle
rouva von Voigtia, eihän toisten tarvinnut kuulla mitä he puhuivat.

Nyt näki rouva von Voigt aivan edessään parin silmiä, jotka olivat
itkeneet niin paljon, että niistä oli nuoruudenhohde häipynyt.
"Ansaitsetteko te hyvin?"

"Neljä markkaa viisikymmentä, jos teen työtä koko päivän. Aikaisemmin
neuloin sotamiesten viittoja, sillä ansaitsin paremmin. Mutta pelkään
että reppujen neulominen myöskin pian on lopussa, ei ole nahkaa. Enkä
tiedä mitä sitten teen!" Synkkä, suljettu ilme tuli hänen ruskeisiin
silmiinsä: "Ehkä saan vielä ryhtyä katuja lakaisemaan, -- ken tietää!"
Mielenkatkeruus toi nuo sanat hänen huulillensa, oli kuin vieraan
rouvan katseet olisivat pakottaneet hänet paljastamaan sisimpänsä.
"Pystyisin kyllä konttorityöhönkin, olen sitä harjoitellut. Mutta
kukaan ei ota minua!"

Eikö tuo kajahtanut kuin mitä syvimmän tuskan huudahdukselta? Rouva
von Voigt pani kätensä rauhoittavasti noille pistosten repelemille
sormille. Toiset matkustajat olivat jo alkaneet tarkata, ja hän lausui
siksi kuiskaten: "Tyyntykäähän nyt! Puhumme siitä toisen kerran. Ettekö
tahdo tulla minun luokseni?" Hän mainitsi nimensä ja osoitteensa.

Gertrud säpsähti. Ihme ettei hän ollut tuntenut häntä heti. Sehän oli
Minka Dombrowskin ylhäinen tuttava. Arasti sopersi hän: "Kiitoksia!"
Sitten hän vaikeni.

Rouva oli vielä nyökännyt hänelle: "Siis näkemiin!" Gertrud tunsi
täydelleen hänen ystävällisyytensä, mutta hänen luoksensa ei hän
sittenkään aikonut mennä. Mitä tiesi tuo ylhäinen nainen hänen
hädästänsä?!

Kulkiessaan Dietrichin tupakkapuodin ohitse, tuli hän äkkiä
ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Margaretaa varsin pitkään aikaan.
Sisäiset ja ulkonaiset kärsimykset olivat saattaneet hänet unohtamaan
hänet tykkänään. Hän loi katseen näyteakkunasta sisään, rouva Dietrich
seisoi tiskin takana tuossa huonosti valaistussa pienessä puodissa.
Tällä haavaa ei siellä ollut mitään harmaatakkeja sikareja ostamassa.
Gertrud meni nopeasti sisään ja kysyi Gretcheniä.

"Kas, neiti Hieselhahn!" Rouvan pieni muoto näytti tänään vielä
pienemmältä. "Gretchen ei ole kotona."

"Onko hän vielä sentraalissa?"

"Sentraalissako? Eihän hän ole siellä enää ollenkaan toimessa. Ettekö
ole tiennyt sitä?" Äiti oli peräti ihmeissään.

"En ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin."

"Ja kumminkin hän alinomaa sanoo menevänsä teidän luoksenne. Hyvä
Jumala", -- hän alkoi itkeä, -- "en tiedä lainkaan miten hänen laitansa
on. Hän on niin kovin hermostunut. Väliin hän sanoo niin, väliin näin.
Hänellä oli jonkun aikaa lomaa, mutta nyt hän on tykkänään sieltä
poissa. Telefonineidin toimi onkin perin raskasta. 'Äiti', sanoi
hän, 'et usko mitä kaikkea siinä saa kuulla. Ja eihän voi olla aivan
ajattelematta sitä mitä kuulee.' Minusta on hyvä, että hän luopui
toimestaan, niin vaikeata kuin se toisaalta onkin. Minunhan on nyt
yksin huolehdittava toimeentulostamme."

"Pianhan hän menee naimisiin", lohdutteli Gertrud.

"Luuletteko niin?" Äidin huolestunut katse kävi vielä huolestuneemmaksi.

"Mitä tietoja hänellä on ollut sulhaseltaan? Voiko hän hyvin? Eikö hän
pian tule tänne?"

"Tiedättekö, neiti Hieselhahn", -- rouva meni aivan lähelle häntä
ja alkoi puhua kuiskaten -- "sehän se juuri on pahinta. Väliin hän
sanoo: 'Hän tulee ylihuomenna', ja sitten hän nauraa ja iloitsee aivan
mielettömästi, -- toisen kerran hän sanoo: 'Hän on haavoittunut',
ja sitten hän suree ja huolehtii. Väliin hän sitten sanoo: 'Ei hän
tule koskaan!' ja itkee itsensä puolikuolleeksi. Hyvä neiti, vakuutan
teille, että siitä voi mennä sekaisin. Eihän minusta edes ollut näin
kauheata silloin, kun mieheni sairasti pitkäaikaista vesitautia ja
sitten kuoli, kuin se mitä Gretchenin vuoksi saan kokea. Ajatelkaas,
äskettäin hän heittäytyi erään harmaatakin kaulaan, joka oli täällä
sikareja ostamassa. Samassa hän päästi huudon, joka yhä vieläkin soi
korvissani. Mies nauroi makeasti: 'Ei niin kiihkeästi!' Hän oli nainut
mies eikä enää aivan nuorikaan. Gretchen näki hänet vain selästäpäin,
nehän ovat kaikki yhdennäköisiä. Mutta sitten hän sulkeutui
huoneeseensa. Turhaan rukoilin ovella: 'Avaahan nyt toki!' Olin oikein
kovassa tuskassa. Ja sitten täytyy vielä seista täällä puodissa ja olla
ystävällinen eikä voi edes sanoa miksi laskee väärin tai antaa väärin
takaisin. Tunnen vielä pelästyksen luissani enkä pääse siitä enää
eroon. Kunpa sota vain edes pian loppuisi!"

"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi Gertrud ahdistetuin mielin.

"Viipykää toki vielä hiukan", pyysi rouva, "ehkä hän tulee pian".

"Minne hän sitten on mennyt?"

"Sitä en tiedä, enhän minä uskalla kysyä, silloin hän suuttuu. Minun
täytyy antaa hänen toimia aivan mielensä mukaan. Mutta niin hullusti
kuin nyt ei ole ollut koskaan ennen: hän kirjoittaa hänelle alinomaa,
hän ei tee muuta kuin kirjoittaa kirjeitä ja lähettää kääröjä:
leivoksia, suklaata, konvehteja, koleralääkkeitä, piparminttua,
makkaraa, sukkia. Mieluummin hän itse näkee nälkää, varakkaitahan me
emme ole." Rouva väänteli käsiänsä: "Hyvä neiti, en tiedä mikä minun
on, olen niin levoton!"

Levottomaksi oli Gertrudkin käynyt. Kunpa vain voisi vaikuttaa
Gretcheniin, saada hänet rauhallisemmalle mielelle. Tätä juuri
ajatellessaan tunsi Gertrud kuinka kaksi käsivartta kietoutui
kiihkeästi hänen ympärilleen, hänet pysähdyttäen. "Trude!"

Gretchenhän se oli! Tuliset suutelot hehkuivat Gertrudin huulilla.

"Mainiota että saan tavata sinut. Olen niin onnellinen, niin
onnellinen. Trudeni, nyt tulee hän pian, nyt vietämme häät! Tänään
olin Hertzogilla, olen ostanut valkoista silkkiä morsiuspuvuksi.
Kaunis en kylläkään ole, sen tiedän varsin hyvin, mutta sitten tulen
olemaan kaunis. Trudeni, rakas Trudeni!" Yhä uudelleen syleili hän
ystävätärtään. Hänen silmänsä loistivat huonosti valaistun kadun
puolipimeässä.

"Onko hän kirjoittanut milloin tulee?"

"Ei vielä aivan tarkoin. Mutta tiedätkö" -- Margareta Dietrich nojasi
raskaasti ystävättärensä käsivarteen ja kulki hänen kanssaan edelleen,
-- "tänään päivällisen jälkeen olin paneutunut hieman lepäämään ja
nukahdin, silloin tuli hän huoneeseen. Hän tuli vuoteeni ääreen. Hän
kumartui ylitseni ja suuteli minua -- oi, Gertrud!" Margareta veti
syvään henkeä, hänen käsivartensa vapisivat, väristys kävi läpi hänen
ruumiinsa. "Ja hän sanoi: 'Ole varuillasi -- tulen pian!' Silloin
nousin heti, puin ylleni ja läksin Berliniin ostoksille Hertzogin
liikkeeseen. Myrttiseppeleen ostin myöskin samalla. Tahdotko nähdä,
Trude?"

Hän aikoi avata käärön ja laatikon, joita kantoi.

"Ei, ei, ei nyt!" Gertrud esteli häntä, hän tunsi kammoa tuota tyttöä
kohtaan. "Mene kotiin, Gretchen, äitisi on levoton sinusta."

Gretchen pudisti kärsimättömästi päätänsä. "Odottakoon vaan! Odottaa
olen minäkin saanut. Kuule, etköhän sentään tahtoisi nähdä tätä
seppelettä ja pukuani? Ne ovat niin kauniit. Mennään tuonne lyhdyn
alle!"

Gertrud riuhtaisihe irti. "Mene kotiin, minun täytyy myöskin mennä!"
Hän kiiruhti pois, hän ei enää kuullut mitä toinen huusi hänen
jälkeensä. Epämääräisen kauhun valtaamana kiiti hän nopeasti eteenpäin.
Voi hyvä Jumala tuota sotaa -- tuota sotaa! Gretchenhän tuntui olevan
aivan sekaisin. Arasti katseli hän ympärilleen: eikös hän itsekin tänä
iltana kuullut kaikkialla kuiskailua? Pidätettyä naurua, suuteloita?

Pimeässä liikuskeli rakastavia pareja. Eivät ne välittäneet kylmästä
eikä tien loasta. Sotamorsiamet riippuivat sotamiestensä kaulassa.
Talven alusta saakka oli täällä ollut sotaväkeä majoitettuna, hiljainen
esikaupunki oli juuri omiansa rakkausseikkailujen tyyssijaksi. Ketäpä
muita täällä enää olisi iltamyöhällä liikuskellut yksinäisillä teillä?!
Ei kukaan häirinnyt sotamiestä ja hänen tyttöstänsä. Moni, jolla jo oli
morsian kotona odottamassa, alkoi täällä huvin uudelleen alusta. Sota
yllytti yhä kiihkeämpään eloon. Mitä kammottavammat kauhut odottivat
rintamalla, sen tulisemmaksi kävi täällä rakastelu. Täytyihän käyttää
hyväkseen aikaa, joka vielä oli käytettävissä.

Pimeissä käytävissä seisoivat rakastavaiset. Joskin puut olivat
lehdettömiä, soivat leveät rungot kumminkin suojaa. Huvilain
ovisopukoissa, puutarhojen aitain takana he piiloskelivat. Oli kylmä,
ja kumminkin kävi kuin kuumeinen hengähdys läpi talviyön, kiihkeä
myrsky riehui puitten oksissa ja ihmisten sydämissä.

Gertrud oli nyt ulkona korkotiellä. Kedoilta tuli tuulenpuuska, joka
tempoili häntä mukaansa, puskui kylmää häntä vastaan, niin että hänestä
tuntui kuin olisi hän ollut apposen alaston.

Minkaa ei näkynyt, ei kuulunut, talon yksinäinen ulkoeteinen ammotti
synkkänä häntä vastaan. Kun Gertrud avasi huoneensa oven, kajahti
hänelle vastaan hänen hylätyn lapsensa itku.



IX.


Rouva Bertholdille saapui kirje rouva von Lossbergilta. Tämä pyysi
että Anna Marialle ilmoitettaisiin varovasti että hänen vanhin
veljensä, joka jo kauan sitten oli saanut käskyn lähteä Balkanille,
oli sairastunut Makedoniassa Vardarin läheisyydessä lavantautiin. Hän
oli kyllä jo itse kirjoittanut Sofian sairaalasta, mutta kirjoitus oli
niin vapisevaa, niin epäselvää, ettei sitä ollenkaan voinut tuntea
hänen aikaisemmin niin tarmokkaaksi käsialakseen. Rouva von Lossberg
kirjoitti aivan levollisesti. Tämä vanhin poika, oiva upseeri, jota
odotti loistava tulevaisuus, oli ollut hänen miehensä ylpeys. Kyllähän
hän paranisi, suuressa bulgarialaisessa sairaalassa hän kyllä saisi
hyvän hoidon, itse kuningatar oli lähettänyt saksalaiselle upseerille
kukkia ja viiniä. Mutta Makedonian taisteluihin ei hän tietenkään enää
voisi ottaa osaa, ja siitä oli äiti pahoillaan hänen tähtensä.

Anna Maria itki, kun rouva Bertholdi kertoi hänelle kirjeen sisällön:
hänen rakas, herttainen, kaunis Jörginsä! Mutta pian hän jälleen tunsi
lohdutusta: voihan Jörg sentään jo paremmin. Muut ajatukset ja tunteet
täyttivät hänen mielensä.

Se, mikä oli alkanut leikin tavoin, näytti nopeasti kehittyvän täydeksi
todeksi. Vain viisi päivää oli Rudolf Bertholdi ollut kotona, ja jo
luulivat he molemmat olevansa selvillä siitä että heidän täytyi tulla
toistensa omaksi, tehdä liitto koko elämäksi. Vielä ei Rudolf ollut
puhunut Anna Marialle, mutta katseet, joita hän häneen loi, puhuivat
selvää kieltä. Ja tyttönen odotti vain, milloin saisi heittäytyä hänen
povellensa. Ei hän pystynyt ajattelemaan, ei punnitsemaan mitään, hän
oli kuin kuumeessa. Kauhulla ajatteli hän illoin levolle käydessään:
taasen yksi päivä mennyttä! Rudolfilla oli ainoastaan kaksi viikkoa
lomaa. Kiihkeästi aaltoili tyttösen veri, kahdeksantoista ikävuotensa
ajattelemattomuudella lykkäsi hän kaikki muut ajatukset luotansa,
ei mikään tuottanut hänelle epäilyksiä, hän ei ylimalkaan harkinnut
mitään. Ruusunhohde kirkasti hänen elämänsä, ja niin tulisi olemaankin,
ikuisesti, ikuisesti!

Syynä siihen, ettei Rudolf Bertholdi vielä ollut lausunut ilmi
tunteitaan tytölle, joka hänestä oli kaunein ja paras koko maailmassa,
oli pieni hitunen punnitsemiskykyä, joka hänelle vielä oli jäänyt
jäljelle ja joka häntä siitä pidätti, -- sillä olihan hän vielä niin
nuori. Tuonkin hitusen riisti häneltä Emilia, jonka hän näki itkevän.

Emilia itkikin nykyisin päivät päästänsä. Tosin hän koetti salata
kyyneleensä isäntäväeltään, erittäinkin herra Bertholdilta, mutta
hänen lähdettyänsä ei hän enää niin välittänyt hillitä itseänsä,
rouvahan kyllä tiesi hänen huolistansa. Nuorten herrojen ei hän luullut
huomaavan mitään, muualla näyttivät niiden silmät olevan. Mutta Rudolf
pyysikin häneltä selvitystä. Emilia oli ollut jo pari vuotta talossa
ja oli usein auttanut häntä salaamaan jonkun kepposen. Ennen oli hän
aina nauraen näytellyt valkoisia hampaitaan, ja muutos pisti Rudolfin
silmiin.

Emilia ujosteli -- eihän hän voinut sanoa täyttä totuutta noin nuorelle
ihmiselle. Niinpä hän siis kertoi hänelle surevansa sitä, ettei ollut
mennyt kultansa kanssa naimisiin, ennenkuin tämä läksi sotaan. Nyt ei
hän saanut rauhaa yöllä eikä päivällä, häntä vaivasi ainainen ikävä.
Samassa hänen silmänsä jälleen kyyneltyivät.

Nuori mies silmäili häntä säälivästi; hänen kauniit kasvonsa olivat
käyneet kapeammiksi eivätkä olleet enää niin pyöreät ja raikkaat
kuin ennen. Ja hän nyökkäsi hänelle myöntävästi. Niin, tyhmästi hän
oli menetellyt, kovin tyhmästi. Kun niin rakastaa toisiansa, niin on
mentävä naimisiin. Miettiväisesti katsoi hän hetken eteensä, ja hänen
melkein poikamaisilla kasvoillaan, joilla viikset vasta alkoivat
versoa, kuvastui monenlaisia tunteita; sitten hän oikaisi itsensä
äkkiä, ikäänkuin tehden lujan päätöksen. Molemmin käsin vetäisi hän
univormutakkinsa suoraksi ja läksi sitten nopein askelin huoneesta.
Missähän Anna Maria oli? -- --

Äiti istui yksin huoneessansa, ja hänen kasvoillansa oli surumielinen
ilme. Nyt olivat hänen poikansa kotona, -- molemmat pojat -- ja kuinka
hän olikaan siitä iloinnut! Mutta nyt ei kumminkaan kaikki ollut
niin, kuin hän oli kuvaillut. Hän rypisti otsaansa, hänen katseensa
synkistyi: Anna Maria oli tunkeutunut hänen ja hänen poikansa väliin.
Rudolf ei välittänyt kenestäkään muusta kuin Anna Mariasta. Jos tyttö
ei ollut saapuvilla, kävi hän rauhattomaksi, keskustelu katkesi, hän
läksi häntä hakemaan. Niinkö vähän hän sitten rakastikin äitiänsä, että
vieras tyttö, johon hän oli tutustunut vasta muutama päivä sitten, oli
hänelle rakkaampi? Kiihkeä suuttumus täytti äidin mielen, Tänään hän ei
ollut lempeällä mielellä, hän oli kiusaantunut. Anna Maria käyttäytyi
epähienosti, tungettelevasti. Ei ikinä hän olisi odottanut häneltä
sellaista! Rudolfin lähdettyä hän aikoi vakavasti ottaa asian puheeksi
hänen kanssaan.

Hedwig Bertholdi ei huomannut, kuinka kohtuuton hänen arvostelunsa
oli. Hän tunsi vastenmielisyyttä tyttöä kohtaan, jota vielä äskettäin
oli hemmotellut. Ellei Anna Maria olisi pyrkinyt kiihdyttämään hänen
poikansa tunteita, ei Rudolf olisi ollut tuollainen. Mutta eikö ole
luonnollista että nuori mies menee päästä pyörälle, kun häneen luodaan
sellaisia silmäyksiä? Lähtiessään sotaan oli hän ollut täysi lapsi, ja
tuskin hänellä oli ollut tilaisuutta ollenkaan seurustella tyttöjen
kanssa. Pelkkää lapsellisuuttahan tämäkin oli kaikki tyynni, Jumalan
kiitos! Hyvä että heidän seurustelustansa pian tulisi loppu.

Ja tuota seikkaa, jota äiti muutoin olisi ajatellut kauhulla, hän nyt
ajatteli jonkinmoisella tyydytyksellä, -- nimittäin loman loppua.
Sittenhän tuokin asia olisi lopussa. Hän päätti olla kärsivällinen.

Pyrkien salaamaan pojaltaan mielipahansa, hän hymyili hänelle, kun hän
jälleen palasi huoneeseen. "No, poikani, tuletko kerran hiukan minunkin
luokseni?" Hän yritti vetää hänet viereensä pehmeälle sohvalle.

Mutta Rudolf istuutui häntä vastapäätä. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen
silmissään oli outo säihky, joka sai äidin säpsähtämään.

"No?" Hän katsoi odottavasti poikaansa. Tämä oli yrittänyt puhua, mutta
sitten kumminkin vaiennut. Se oudoksutti äitiä. "Mitä sinä sitten
tahdot?" kysyi hän hiukan ärtyisästi. Oliko hän sitten niin pelättävä,
ettei hänen poikansa rohjennut puhua suutansa puhtaaksi?

"Mitä tahdon? Niin, tahdon todellakin jotain!" Hän lähensi hehkuvat
kasvonsa äitiinsä, hänen katseensa hakivat rukoillen äidin silmiä.
"Äiti, Anna Maria ja minä rakastamme toisiamme. Olemme juuri ilmaisseet
tunteemme toisillemme, -- me tahdomme omistaa toisemme. Minä kutsun
hänet tänne." Ja hän aikoi kiiruhtaa ovelle.

Äiti hypähti paikaltaan ja pidätti häntä. "Ei, ei, jätä se!" Ja sitten
pääsi hänen huuliltaan, tuikeammin kuin hän olisi tahtonutkaan: "Ei
ihme, jos nuori mies rakastuu, kun hänelle niin tarjoillaan rakkautta!
Poikani, sinä tulet vielä usein rakastumaan! Se haihtuu -- se on
nuoruuden unelma -- pelkkää lapsellisuutta!"

"Ei, sitä se ei ole!" Nuorukaisen kasvojen puna tummeni, hän yritti
kiivastua, mutta hillitsi mielensä. "Olemme kyllin vanhoja tietääksemme
mitä tahdomme", sanoi hän, pakottaen itsensä puhumaan tyynesti.
"Pyytäisin ettet puhuisi lapsellisuudesta, äiti. En ole myöskään
rakastunut, joskin kutsut tunnettani sillä nimellä. Mieleni täyttää
toinen, ylevämpi tunne. Se täyttää meidän kummankin mielen, -- ja
on aina täyttävä. Siitä me olemme kumpikin täysin selvillä, ja kun
minun pian taas on lähteminen täältä, tahtoisimme sitä ennen viettää
sotavihkiäiset."

Sotavihkiäiset! Parin päivän tuttavuuden jälkeen vihkiäiset?! Äiti
katsoa tuijotti poikaansa.

Rudolf näki äitinsä silmissä muutakin kuin rajatonta hämmästystä:
niissä kuvastui todellista kauhistumista. "Olet hämmästyksissäsi, eikö
niin? Mutta, äiti --", hän laski kätensä hänen ympärilleen, kuten
hänen tapanansa oli ollut poikasena halutessaan äidiltä jotain, --
"eihän sinun pidä olla siitä niin -- niin -- no, niin ihmeissäsi. Monet
tarvitsevat viikkoja ja kuukausia, oppiaksensa tuntemaan toisensa, me
olemme rakastaneet toisiamme heti ensi katseesta saakka. Ja niin juuri
tulee ollakin, se on ainoata todellista, oikeata rakkautta. Ei mikään
muu tunne vedä sille vertoja. Älä katso minua tuolla tavoin, älä seiso
tuon näköisenä, -- mikä sinun oikein on?!" Hän sanoi sen huolestuneena,
mutta vieläkin enemmän loukkaantuneena, -- olivathan äidin kasvot niin
kalpeat ja näyttiväthän ne siltä, kuin olisi hänelle ilmoitettu jotakin
kammottavaa. Johan hän nyt olisi voinut tointua hämmästyksestään! Mutta
hän oli yhä vain vaiti. "Sinä et sano mitään -- äiti!" Rudolf kävi
kärsimättömäksi. Että äiti oli hämmästyksissään, sen hän kyllä ymmärsi,
-- odottamattomasti oli tuo kaikki yllättänyt hänet itsensäkin. "No,
mutta sanohan nyt toki jotakin!"

"Mitä minä sanoisin -- sanoisin tuohon! Sehän on niin mahdotonta, niin,
niin --!" Rouva Berthold! haki sanoja, hän ei olisi tahtonut loukata
poikaansa, mutta lopuksi hän ei kumminkaan voinut hillitä itseänsä:
"Niin hullunkurista. Luuletko todellakin, että me suostuisimme
sellaiseen mielettömyyteen?"

"Mielettömyyteen?" Rudolf kiivastui. "Nimität mielettömyydeksi ainoata
järjellistä menettelyä. Mutta sitähän ette te enää ymmärrä."

"Hyvä Jumala, Rudolf, sinähän olet niin nuori, aivan liian nuori
mennäksesi naimisiin. Mikä sinä sitten olet, mitä sinä omistat? Ethän
sinä voi vielä edes elättää itseäsikään."

Rudolf katsoi ihmeissään äitiinsä. "Mutta olettehan _te_ olemassa, te
pidätte meistä huolta -- luonnollisesti!"

"Vai niin -- vai on se niin luonnollista!" Katkera tunne valtasi
äidin mielen. Neuvoja ei vanhemmilta kysytä, mutta elättämään he
kyllä kelpaavat -- ja vastaamaan kaikesta. "Sinä erehdyt", sanoi hän
levollisesti. Hän oli äkkiä käynyt kylmäkiskoiseksi, aivan vastoin
luontoansa, ja hänen lempeä äänensä soinnahti ankaralta. "Sellaista
mielettömyyttä minä puolestani en suinkaan aio kannattaa. Kirjoita
isällesi ja kysy mitä hän ajattelee, -- hän on sanova aivan samaa. Minä
en suostu siihen!"

"Suostu tai ole suostumatta!" Rudolf polki jalkansa maahan. "Anna Maria
tulee vaimokseni ja jo nyt -- heti -- sanokaa mitä tahdotte, vihitytän
itseni häneen!" Hän syöksähti ulos huoneesta, paiskaten oven kiinni
jälkeensä.

Voi hyvä Jumala, kunpa edes isä olisi ollut kotona. Hän saisi tuon
ihmisen, tuon poikasen järkiinsä! Äiti tunsi olevansa liian heikko
siihen. Aina oli hän hemmotellut Rudolfia, pitänyt hänestä huolta
parhaansa mukaan, rakastanut häntä ylen määrin, -- tämä oli siis
kiitos! Hän seisoi kuin herpaantuneena. Mitä oli hänen tekeminen, miten
vastustaminen poikansa mielettömyyttä? Kunpa edes hänen miehensä olisi
hänen luonansa, hänen miehensä! Äkkiä hän tunsi kiihkeätä kaipausta.

"Vihitytän itseni häneen", oli poika sanonut. Sotavihkiäiset --
ikäänkuin eivät ne merkitsisi sen enempää. Eikö tuo poikanen tiennyt,
että noita paria huumauksen päivää vielä seuraisi todellinen elämä,
aivan toisenlaatuinen elämä! Nyt olivat kaikki olot sikin sokin, mutta
sitten olisi kaikki taasen tavallisessa järjestyksessä. Olisiko,
voisiko Anna Maria olla hänelle sopiva puoliso? Kaunis ja iloinen
hän kyllä oli, hauska toveri, mutta ei vaimo, jolla olisi pysyvä
sisällinen arvo. Nyt vasta luuli hän todella tuntevansa tuon tytön.
Hän oli olento, joka otti mielellään vastaan, mitä oli tarjolla, siksi
ettei hän voinut odottaa muuta. Varallisuutta ei hänellä ollut, hän
ei ollut oppinut mitään. Kun nuoruus olisi mennyttä, ei jäisi mitään
jäljelle. Ja olisiko upseerintytär sopiva miehelle, jolla oli henkisiä
pyrkimyksiä? Siinä säädyssä oli niin paljon pintapuolisuutta. Kun sota,
joka toistaiseksi tasoitti kaikki eroavaisuudet, olisi lopussa, kävisi
tuo kaikki ilmi.

Oli niin monenmoista, jota hän olisi voinut sanoa Rudolfille, jos tämä
vain olisi tahtonut häntä kuunnella. Hänen jalkojansa raukaisi, hänen
täytyi istua sohvaan. Hän istui hetken aikaa nojaten päätänsä molempiin
käsiin. Sitten hän nousi, hän tahtoi hakea Rudolfin käsiinsä ja puhua
rauhallisemmin hänen kanssaan.

Mutta Emilia sanoi, että nuori herra oli mennyt Anna Maria neidin
kanssa kävelemään.

Äiti nousi portaita ylös hänen huoneeseensa: siellä oli kaikki
ennallaan, hänen poikansa vain oli muuttunut. Murheellisiin ajatuksiin
vaipuneena jäi hän sinne seisomaan. Silloin hän vasta huomasi, että
hänen poikansa Heinz seisoi akkunan ääressä viereisessä huoneessa. Hän
oli pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja katsoi Krügerin lesken
taloon päin, joka nyt näkyi selvästi puutarhan päästä, lehdettömän
päärynäpuun takaa. Hiljaisena talo sieltä häämötti, kuin lepoon
loihdittuna.

"Mitäs mietit, poikani?" Äiti kosketti hänen olkaansa. Heinz ei ollut
huomannut hänen tuloansa, tuskin kuullut hänen kysymystäänkään, hän
säpsähti. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän töykeästi.

Silloin poistui äiti jälleen. Hänestä tuntui kuin olisi hän jälleen
jäänyt yksin, mutta paljon yksinäisemmäksi kuin silloin, kun he
molemmat vielä olivat sodassa.

Hän ei voinut pakottaa itseään menemään illalliselle, Emilian
täytyi syyttää päänsärkyä. Hän kävi levolle, mutta alhaalta kuului
täyteläistä, iloista, raikuvaa naurua. Rudolf ja Anna Maria olivat
siellä -- ja noin hilpeitä he voivat olla! -- -- --

Hedwig Bertholdi ei saanut unta tänä yönä. Keskiyöllä hän nousi,
puki hiukan yllensä ja alkoi kirjoittaa miehellensä. Hänen kätensä
vapisi, mutta hänen miehensä kyllä osaisi lukea nuokin epätasaiset
rivit. Ei koskaan vielä hän ollut kirjoittanut hänelle tällä
tavoin. Koskaan vielä ei hän ollut niin voimakkaasti tuntenut
heidän yhteenkuuluvaisuuttansa, kuin tänä sisäisen ristiriidan
hetkenä. Nimittäisiköhän hänen miehensäkin sitä lapsellisuudeksi,
mielettömyydeksi, järjettömyydeksi, kuten hän? Ellei hän niin tehnyt,
niin mukaantuisi Hedwig toisten tahtoon, -- mutta hän oli vakuutettu,
että hänen miehensä olisi samaa mieltä kuin hän.

Kirje venyi pitkäksi. Kirjoittaessaan hän tuli rauhallisemmaksi; hän
päätti ottaa seuraavana päivänä asian uudelleen puheeksi Rudolfin
kanssa. Täytyihän Rudolfin käsittää hänen perustelunsa, käsittää,
että ainoastaan hellä huolenpito hänen elämänonnestaan pidätti äitiä
antamasta suostumustaan sellaiseen ajattelemattomaan tekoon. 'Mutta
sitähän te ette enää ymmärrä -- _te_ ette enää ymmärrä', tuo soi yhtä
mittaa hänen korvissansa. Ei, niin vanha ei hän sentään vielä ollut,
ettei enää käsittänyt rakkautta! Tyttömäinen punehdus kohosi hänen
poskillensa. Mutta rakkautta ei ollut se vetovoima, jota nuo kaksi
tunsivat toisiinsa, se oli vain ajan kiihkeyden synnyttämää hetkellistä
intohimoa. Satojen ja tuhansien kävi niin, -- he erehtyivät luulemaan
aistillisuutta, jonka sodan ja kauhujen nostama miehekkyys oli saanut
hereille, sydämen hiljaiseksi kiintymykseksi.

Häneen oli äskettäin tehnyt syvän vaikutuksen eräs nainen, jonka
hän oli nähnyt junassa, -- nuori, kaunis rouva, jolla oli hulmuava
suruhuntu hänen kiharoitaan peittävässä valkoreunaisessa mustassa
hatussa. Kaksikymmentä vuotta vanha voi hän kenties olla, ja hänen
sormessaan kiilsi kaksi vihkisormusta. Leskenpuku teki hänet vielä
kauniimmaksi, ja sen hän näytti tietävän, -- hänen katseensa loisti,
hänen silmänsä hymyilivät. Hän keskusteli vilkkaasti erään nuoren
upseerin kanssa, joka ei saanut silmiänsä hänestä käännetyiksi. Tuo
nainen ei pysyisi kauan leskenä, siitä oli Hedwig heti ollut selvillä.
Ja häntä täytyi hänen nyt jälleen ajatella, melkein tuskallisen
itsepintaisesti. Unettoman yön kiihottamassa mielikuvituksessaan
vaihtoi hän tuon nuoren kauniin lesken kuvan toiseen -- musta
kiharatukka kävi ruskeaksi -- hänen eteensä kuvastui Anna Marian
loistava katse, hän kuuli hänen raikkaan naurunsa.

Ehti tulla aamu, ennenkuin Hedwig ummisti silmänsä. Mutta pian oli hän
jälleen jalkeilla, levoton halu saada puhua Rudolfin kanssa, saada
hänet vakuutetuksi mielettömyydestään, ajoi hänet vuoteesta.

Aamiaispöydässä oli Anna Maria kalpea ja hiljaisempi kuin muulloin; hän
näytti olevan hämillään. Rudolf ei kääntänyt katsettansa hänestä, äitiä
hän tervehti jäykästi. Uhkamielisyys näytti kadonneen hänestä, mutta
hilpeys myöskin. Hän oli masentunut, ja äiti huomasi, kuinka kiihkeästi
hän halusi päästä hänen puheillensa. Nyt hänen jo oli häntä sääli.
Tyhmä poikaparka! "Tulehan sitten jälkeenpäin luokseni", sanoi hän.

Tuskin oli Hedwig noussut pöydästä ja ehtinyt puutarhahuoneeseen
kukkiensa luo, kun Rudolf jo seisoi hänen takanansa. "Haluat jotakin?"
Nuorukaisen katse oli epävarma.

"Rudolf, haluaisin vielä kerran keskustella kanssasi. Nyt ei
todellakaan ole sellainen aika, että tahtoisi olla epäsovussa
lähimpiensä kanssa. Olen punninnut tuumaasi -- kaiken yötä, -- olen
kirjoittanut isälle. Meidän on mahdoton antaa suostumustamme, tule toki
järkiisi! Olet vielä liian nuori solmiaksesi liiton elämää varten."

"Tai kenties pikemmin kuolemaa varten." Rudolfin katse oli synkkä.
Sitten hän jatkoi nopeasti: "Luuletko ehkä, etten minä voi kaatua? Se
on varsin mahdollista, jopa luultavaakin. Ken on nähnyt niin monien
tovereiden kaatuvan -- oikealla, vasemmalla, edessä, takana -- se
tietää varsin hyvin, kuinka läheltä kuolema häntä uhkaa."

Hedwig yritti sanoa jotain vastaan, mutta hän ei saanut sanaakaan
esiin. Hän jäykistyi kauhusta: entä jos Rudolf todellakin kaatuisi, ei
enää palaisi? Äkkiä näki hän edessään rouva Krügerin, tuon leskiraukan.
Mitä olisikaan tämä nyt valmis antamaan, saadaksensa sovitetuksi sen,
mitä hänen ja hänen poikansa välillä oli ollut! Aivan äskettäin oli
Hedwig nähnyt hänet aidan takaa ja pelästynyt nähdessään, kuinka hän
oli muuttunut. Hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut kokoon, lihavat
kasvot olivat käyneet keltaisiksi ja elottomiksi kuin muumion. 'Ei
pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta',
sanoi Emilia. Eikö tuo oppimaton tyttö siinä ollut lausunut suurta
elämänviisautta? Kun hän ajatteli, että Rudolf ei enää palaisi --
silloin sai mieluummin tapahtua mitä tahansa! Hän veti syvään henkeä,
hän tarttui poikansa käteen. "Mutta odotahan toki, odota edes kunnes
sota on lopussa. Eihän sitä voi enää kestää kauan. Ja tehän olette
nuoria molemmat!"

"Juuri siksi, että on sota, en tahdo odottaa." Kärsimättömästi tempaisi
nuorukainen kätensä äidin kädestä. "Tuota iankaikkista odottamista!
Minulla ei ole enää aikaa siihen." Hänen suonensa paisuivat jälleen
suuttumuksesta, puna kohosi jälleen hänen poskillensa, ja hän kävi
kiihkeäksi kuten edellisenä päivänä.

Rauhoittavasti silitteli äiti hänen univormunsa hihaa. "Rudolf,
lapseni, minähän rakastan sinua!"

Rudolf naurahti: "Sen huomaa!" Tuo iva vihloi äidin sydäntä, mutta hän
toisti lempeästi: "Rakastan sinua, siksi ajattelen onneasi."

"Minä en ymmärrä sinua -- sinä et ymmärrä minua." Rudolf jakoi
kädellään ilmaa, kuin olisi siinä ollut syvä juopa, ja jatkoi, katsoen
häneen kylmästi: "Meillä on erilaiset mielipiteet onnesta. Sinä olet
tuolla", -- hän osoitti kauas etäisyyteen -- "minä täällä."

Äiti vavahti äkkiä: niin, he eivät enää ymmärtäneet toisiansa.
Lamauttava tuska valtasi hänet: lapsensa, entisen Rudolfinsa hän oli
menettänyt! Hänen edessään seisoi muukalainen, jonka otsa uhkui uhmaa,
jonka hampaat olivat niin lujasti puristetut yhteen, että leuka näytti
kulmikkaalta, antaen hänelle häikäilemättömän ilmeen. Tuota muutosta
ei ollut saanut aikaan yksin rakastuminen, vaan hänet oli muuttanut --
sota! Se oli muovaillut hänet uudelleen. Tuo ehdoton luottamus omaan
itseensä, kyky olla välittämättä entisistä -- yhdistettynä raakaan
voimaan... Niin, näin täytyi kaiketi olla, muutoin ei saavutettaisi
voittoja! Eihän häntä käynyt mistään nuhteleminen!

Rudolf oli kääntynyt ovea kohden, mutta hän viivähti vielä: tahtoikohan
äiti vielä sanoa jotain?

Äiti katsoi häneen silmin, joissa kuvastui rakkaus ja tuska. Tuossa
seisoi hänen poikansa hänen edessänsä, -- lapsi ja samalla mies!
Kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut häneen nähden, kaikki
tulevaisuudentuumat, jotka hän oli kohdistanut tähän, juuri tähän
poikaan, hänen moninaisiin lahjoihinsa, opintoihinsa -- kaikki näki hän
tuhotuiksi! Kuinka voisi hän saavuttaa ainoankaan noista päämääristä,
jos hän nyt jo ottaisi avioliiton kahleet kantaaksensa? Niin,
toiveisiin nähden kävi hänen kuten tuhansien ja taas tuhansien äitien.
Onnelliset ne, joiden ei tarvinnut luopua _kaikista_ toiveista!

Hän näki edessään lukemattoman joukon vaikeroivia, surevia, murtuneita
äitejä. He raastoivat tukkaansa, he löivät rintoihinsa, heidän
valitushuutonsa kohosi taivaalle yhtä voimakkaana, yhtä kammottavana
kuin Hekuban päivinä.

Ja etumaisena kulki Krügerin leski, kasvot kuihtuneina, surujen
uurtamina. Kuin varoittavasti kohotti hän kätensä Hedwigiä kohden:
"Pahinta on, jos on eronnut toisistaan epäsovussa!"

Ei, ei! Hedwig olisi halunnut huutaa ääneen: ei sitä, sitä ei ainakaan!
Ei koskaan ollut hän rakastanut kiihkeämmin kuin juuri tänä hetkenä
ja juuri tätä poikaa Hän kurotti kätensä häntä kohden, hänen äänensä
vapisi: "Poikani! Olemme jo kerran taistelleet keskenämme, -- sinä
tahdoit sotaan, minä en olisi tahtonut päästää sinua, -- en tahdo enää
toistamiseen taistella kanssasi!"

"Se ei sinua hyödyttäisikään, ei enempää kuin silloin. Ja joskin yhä
vielä kutsuisit sitä kuten eilen: mielettömyydeksi, lapsellisuudeksi,
-- sanopa minun puolestani vaikka hulluudeksikin, niin en sittenkään
voi elää ilman Anna Mariaa. Minun täytyy -- -- -- minun täytyy! Tahdon
voittaa onneni!"

"No sitten!" Äidin huulet värähtelivät, mutta hänen vapiseva äänensä
oli käynyt levollisemmaksi. "No, Jumalan nimessä sitten! En tahdo enää
panna mitään esteitä tiellesi. Isäsi kanssa saat itse siitä sopia. Minä
--" hänen äänensä tukehtui, hän ei voinut puhua enempää.

"Äiti!" Rudolf tarttui hänen molempiin käsiinsä, nuoruuden
hillittömyydellä tempaisi hän hänet syleilyynsä. "Ah, tiesinhän että
olet kiltti äitini!" Hän hyväili äidin kylmiä poskia. "Ja Anna Maria
ajatteli, ettet sinä enää pidä hänestä. Mutta pidäthän sinä toki, eikö
totta, äiti, jo minullekin mieliksi."

Äiti nyökkäsi vaieten. Hänen päänsä oli vaipunut pojan olalle, tämä ei
voinut nähdä hänen kasvojansa. Ei hän nähnyt, kuinka ne värähtelivät ja
vavahtelivat. Hän työnsi äidin luotansa. "Äiti, nyt noudan Anna Mariani
luoksesi!" Hän riensi ovelle, nyt ei äiti enää pidättänyt häntä.

Hän seisoi tuijottaen eteensä kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet
toisaalla: Uhri se oli ollut -- suuri uhri. Mutta muut äidit olivat
uhranneet vielä äärettömän paljon enemmän. Nyt oli uhrien aika!

Hitaasti pyyhkäisi hän kylmällä kädellään kylmiä kasvojansa,
epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa. Hän pakotti itsensä hymyilemään.



X.


Punaisen tiilikirkon kellot soivat. Kirkko oli keskellä muinoista
kylää, mutta sen kellojen sointi kaikui kauas yli uusien huvilakatujen
aina kedoille saakka. Minkätähden soitettiin? Oliko jälleen saatu
voitto? Tähän aikaan päivästä ei pidetty maahanpaniaisia, -- voittoa se
kaiketi tarkoitti. Mutta missä?

Gallipoli oli puhdistettu vihollisista, englantilaiset olivat
lähteneet tiehensä kovien otteluiden alaisina olleilta Dardanelleilta.
Turkkilaiset olivat puolustautuneet uljaasti, suurin tappioin oli
vihollisen täytynyt nousta laivoihinsa, nyt vallitsi siellä rauha,
kuolemanhiljaisuus. Mikä oli säästynyt puolikuulta, sen olivat rutot
surmanneet. Kanuunat vaikenivat, ainoastaan haaskakotkat rääkkyivät
autiolla rannalla. Ja lännessä oli myöskin rauhallista, -- ainoastaan
vähäisiä tykki- ja miinataisteluita, toisaalla voitettu pala
juoksuhautaa, toisaalla menetetty; se oli kuin nousu- ja pakoveden
vaihtelua. Itäisellä sotanäyttämöllä Galitsiassa ja Bessarabian rajalla
oli kaikkialla torjuttu venäläisten hyökkäykset, yli kaksituhatta
kaatunutta oli heiltä äskettäin jäänyt taistelukentälle. Venäläisillä
oli kyllä väkeä, väkeä lukematon määrä; kuin heinäsirkkaparvia, jotka
pimittävät ilman, tuli sitä uudelleen ja yhä uudelleen. Ratkaisevaa
voittoa ei sielläkään voitu saavuttaa. Volhyniassa, Dniesterin
varrella ja Czartoryskyn luona -- ken muistikaan kaikki nuo nimet!
-- kävi samoin. Tyrolin rintamalla, jäätyneessä, lumipeitteisessä
vuoristossa keskeytti talvi sotatoimet; Görzin tienoilla tai
Gardaseen varrella paukahtelivat tuon tuostakin italialaisten
kanuunat. Ainoastaan Montenegrossa oli eloisampaa. Siellä hyökkäsivät
keisarillis-kuninkaalliset joukot talvista Karstia vastaan. Loveen,
mereltä päin täysin voittamattomalta näyttävän jyrkän vuorimuurin ylin,
lujasti linnoitettu huippu, oli valloitettu -- tarkoittaisikohan soitto
jo Cettinjeä?

Esikaupungissa ilmestyvän lehden toimistossa ja telefonivirastossa
tiedusteltiin asiaa uteliaasti ja hermostuneesti.

Soitettiin vain häitten takia. Mutta voittoa se sittenkin merkitsi,
hyvin nopeatakin voittoa! Isä Bertholdi oli myöskin antanut
myöntymyksensä. Järkisyitä ei liioin otettu huomioon näihin aikoihin,
kiihkeämmin kuin koskaan vaati nuoruus oikeuksiansa. Vaikea oli isän
ollut suostua nuoremman poikansa ajattelemattomaan tekoon, joskin hän
käsitti poikansa mieltymyksen tuohon kauniiseen tyttöön ja oivalsi
hyvin ettei Rudolf tyytynyt epämääräisiin tulevaisuudentoiveisiin.
Kenpä voi sanoa: Sodan _jälkeen?!_

Nuori pari ei tänään nähnyt iloisia kasvoja ympärillään. Rouva von
Lossberg oli saapunut, täydessä surupuvussa miehensä jälkeen ja
huolestuneena vanhimman poikansa takia, jonka tila oli arveluttava,
päättäen viimeksisaapuneesta kortista, jota ei ollut kirjoittanut hän
itse, vaan sairaanhoitajatar. Mielellään olisi hän halunnut iloisesti
toivottaa tyttärellensä onnea, mutta tuo aivan odottamaton tieto
näistä sotavihkiäisistä sekä kiireellinen matka olivat kysyneet hänen
hermojansa liiaksi. Tuo nainen, joka oli hiljaisella mielenlujuudella
painanut umpeen puolisonsa silmät, itki nyt ääneen: vieläkö nyt
tämäkin lisäksi! Iloitsemisen taito oli käynyt hänelle oudoksi. Ja
oliko nyt sitten syytä iloita? Aineellisessa suhteessa oli Anna
Marian tulevaisuus tosin turvattu, taistelua toimeentulosta ei hänen
kylläkään tarvitsisi käydä --, mutta entä jos nuori aviomies kaatuisi
tai tulisi raajarikoksi? "Oletko sitäkin punninnut?" kysyi hän itkien
tyttäreltään, kun tämä nauraen kiiruhti häntä syleilemään. Rouva von
Lossberg oli tuossa suuressa Reinin viereisessä linnoituksessa nähnyt
hyvin paljon nuoria leskiä.

Oliko tuo onnentoivotus?! Mutta morsion silmät eivät himmentyneet. Hän
oli vain hetken aikaa ihmeissään, sillä hän oli ajatellut, että äiti
ottaisi riemuiten osaa hänen iloonsa. Mutta hänen onnentunteensa ei
silti vähennyt, se täytti hänen mielensä kuin ylitsevuotavan pikarin.
Lempeän anteeksiantavasti silitti hän äidin kuihtunutta poskea. "Sinä
olet niin arka, ethän ole ennen ollut tuollainen. En ymmärrä sinua
ollenkaan. Tietysti olemme ottaneet huomioon kaikki mahdollisuudet.
Olemme jutelleet kaikesta, Rudolf ja minä. Onhan meillä ikää kylläksi,
tiedämme mitä teemme. Ja, äiti", -- hänen loistava katseensa muuttui
vain silmänräpäyksen ajaksi vakavammaksi, -- "tulkoon nyt mitä tahansa!
Ja jos niin täytyisi käydä, tahdon mieluummin olla hänen leskensä, kuin
etten olisi ollut hänen vaimonsa." Äiti pani nopeasti kätensä hänen
suullensa.

Oli hyvä, että molemmat nuorimmat Lossbergit olivat saaneet
kadettikoulusta luvan tulla häihin. Egon ja Ewald tunsivat itsensä
sangen tärkeiksi henkilöiksi, he oikoivat univormupukuista vartaloansa.
Toivottavasti kestäisi sotaa niin kauan, että hekin vielä pääsisivät
mukaan. Anna Maria ei ollut tavannut veljiänsä isänsä kuoleman jälkeen,
ja silloin oli kaikki ollut niin surullista. Mutta nyt kiusoitteli hän
heitä, nauroi ja oli vallaton.

"Sinun ei pidä niin usein pudistaa päätäsi", sanoi Bertholdi salaa
rouvallensa. Tämä puristi hänen kättänsä: hyvä oli, että hän oli häntä
siitä huomauttanut, ei hän ollut itse huomannut niin tehneensä. Eikö
tämä morsian sitten lainkaan ajatellut mikä tulevaisuus häntä odotti?
Hetkinen onnea vain, viikko vain vielä, ja lisälomakin olisi lopussa --
ja sitten seuraisi pitkä, pitkä odotus. Postin odottaminen jännitetyin
mielin, tuskallinen levottomuus, ainainen pelko pahimmasta, Rudolf
oli oikeassa, hän lienee todellakin ollut liian vanha käsittääkseen
niitä tunteita, jotka tekivät nuo nuoret sokeiksi ja kuuroiksi. Salaa
tavotteli hän jälleen miehensä kättä. Kuinka hyvä olikaan, että hän oli
täällä! Itse puolestansa hän synkkine aavistuksineen tunsi olevansa
kuin kovan onnen profeetta, vaivoin vain kykeni hän esiintymään tyynen
ystävällisenä. Hänen sydämessään riehui yhä vieläkin taistelu; jospa
tuo tyttö ei ikinä olisi tullut taloon! Hänen kiintymyksensä Anna
Mariaan oli tykkänään kadonnut.

"Sinä olet mustasukkainen", sanoi hänen miehensä. "Enemmän kuin kaikki
tulevaisuudenhuolet vaivaa sinua se, että sinun nyt täytyy jakaa
poikasi rakkaus toisen kanssa."

Hän painoi päänsä alas: eikös sekin ollut vaikeata? Ei koskaan, ei
koskaan hän olisi taistelutta antanut suostumustaan, ellei rouva
Krügerin synkkä kuva olisi varoittavana varjona langennut hänen
tiellensä.

Heidän lähtiessään kirkkoon alkoi sataa. Sadepisaroita morsiamen
seppeleessä, -- ne tuottaisivat onnea! Miksi ei hän tulisikin
onnelliseksi, -- olihan hän rikas, kaunis, nuori! Uteliaat katselijat,
joita oli runsaasti kokoontunut kirkon edustalle, olivat haltioissaan.
Suopea mumina tervehti kaunista morsianta hänen laskeutuessaan
vaunuista. Olipa hän hieno! Valkoista silkkiä oli hänen pukunsa,
utuisena ja monipoimuisena verhosi häntä morsiushuntu, laskeutuen alas
pyöreästä myrttiseppeleestä. Eikä hän ollut kalpea, kuten morsiamet
enimmäkseen, vaan hänen kasvonsa olivat kukoistavat kuin ruusu. Ja
kuinka sorea olikaan sulhanen! Hiukan nuori tosin vielä!

"Se vika vähenee päivä päivältä", sanoi eräs vanha vaimo.

Sulhasen äiti kuuli kaikki nuo arvostelut, hänen aistinsa olivat tänään
tarkemmat kuin olisi ollut suotavaa. Hän huomasi kaikki nuo uteliaat,
ihailevat, osaaottavaiset, kateelliset katseet. Hän tunsi sadepisaroita
päässänsä, ne tuntuivat hänestä kuin kyyneleiltä. Kirkon sisäänkäytävää
koristavain havuseppelten tuoksu tunki hänen nenäänsä, hän tunsi
karvaan ma'un huulillansa. Hän ei kuullut ainoastaan urkujen ääntä,
joka tulvahti heitä vastaan avoimesta kirkonovesta, hän kuuli myöskin
joka kuiskauksen läheisyydessään.

"Kunpa nuori aviomies vain palaisi takaisin!" sanoi joku. Siihen
vastasi toinen: "Älkääpä tuossa pahoja ennustelko!"

Margareta Dietrich oli myöskin katselijoiden joukossa. Hän seisoi aivan
edessäpäin, eturivissä kirkonoven vieressä, ja kiihkeästi ahmivin
katsein silmäili hän kaunista paria. Pian, pian oli hänkin käyvä
sisään seppelöidystä kirkonovesta, puettuna silkkipukuun, koristettuna
hunnuin ja morsiusseppelein. Hän hengitti kiihkeästi. Hän siirtyi
yhä lähemmäksi: ettei vain mitään jäisi häneltä näkemättä! Hän näki
hymyilyn kauniin morsiamen kasvoilla ja nuoren sulhon ylpeän ilmeen.
Hänen katseensa kävi levottomaksi, hänen silmänsä pyörivät: niin
kauniita -- niin kauniita -- olivatpa he onnellisia! Tuollaisen päivän
olisi hänkin tahtonut elää, sitten olisi kaikki hyvin. Mitään muuta ei
hän tahtonut -- vain elää tuollaisen päivän!

Margareta puristi kätensä yhteen, -- hänestä oli kuin täytyisi hänen
huutaa ääneen: noin paljon onnea, ja hän oli yhä vielä yksin, seisoi
yhä vielä ulkopuolella! Tätä ei hän voinut enää kestää, -- hän
voihkaisi.

"Jos ette jaksa enää seista, niin menkää toki pois", sanoi eräs
nainen. "Toimitus kestää tänään kauan. Noille hän saarnaa kauan."

Hän yritti tunkeutua Margaretan ohitse, mutta tämä työnsi hänet
takaisin. Täällä, täällä pysyisi hän paikallaan, vaikka kaatuisikin
kumoon. Hän oli usein niin heikko, hänen ei enää käynyt syönti, ja
vaatteet riippuivat väljinä hänen ympärillään. Äiti teki, minkä voi,
ja hoiteli häntä, mutta voiko hän vapauttaa häntä ikävästä? Toiset
riutuivat ravinnon puutteesta, hän tunsi selvästi, että häntä riudutti
ikävä.

Kirkossa vaikenivat urut. Mitä pappi puhui, sitä ei voinut kuulla ulos
saakka, mutta Margareta kuuli joka sanan. Nyt hän saarnasi: "Minne
sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä", -- niinhän vihkiäisissä aina
sanottiin. Mutta tänään sanoi pappi vielä paljon muutakin. Hän puhui
rakkaudesta, joka voittaa kaikki, rakkaudesta, joka kestää haudan
tuolla puolen, -- ikuisesta rakkaudesta. Margareta kurotti kaulaansa,
hän nousi varpailleen, hän kuunteli, hän jännitti kuuloansa. Vavistus
kulki läpi hänen ruumiinsa, hänen kasvonpiirteensä värähtelivät,
helakka puna kohosi hänen laihoille poskillensa, ja äkkiä hän kävi
kuolonkalpeaksi. Hänen hengityksensä salpaantui. Nyt lausui pappi
vihkimissanat -- nyt pani hän sormukset heidän sormiinsa -- nyt he
sanoivat: "Tahdon." Kuinka selvästi se kuului!

Kaikki kääntyivät katsomaan Margareta Dietrichiä. Hän oli äkkiä
huutanut aivan lujalla äänellä: "Tahdon!" Ja sitten hän vaipui maahan.
-- -- --

Krügerinkin taloon oli kellojen ääni kuulunut, rouva Krüger tiesi, mitä
se merkitsi. Hänen naapuriensa talossa oli ilojuhla, nuori Bertholdi
vietti häitä. Hän oli tuntenut Rudolfin siitä saakka, kun tämä oli
lyönyt hänen vanhasta päärynäpuustaan päärynät maahan ja siitä syystä
saanut selkäsaunan hänen Gustaviltaan. Kuinka kaikki muuttuikaan!
Nyt oli hän ylhäinen herra, ja hänen Gustavinsa --?! Joskin hän nyt
odotti pian saavansa häneltä tietoja, oli hänen mielensä kumminkin
usein levoton. Rauhatonna kuljeskeli hän kaiken päivää talossaan ja
puutarhassaan. Yksin pesuapulaisestaankin oli hän luopunut. Kaikki
tahtoi hän tehdä yksin, kaikki yksin, -- työtä, työtä tahtoi hän tehdä,
kunnes oli väsynyt kuin koira.

Kellojen juhlallisesti kajahdellessa piteli hän korviansa. Hän ei
voinut kuulla niitä. Sotavihkiäiset olisi hänen Gustavinsakin voinut
saada; kun halusi, olivat ne niin nopeasti saatavissa. Voi toki, hänen
Gustavinsa, hänen poikaparkansa! Yhä lujemmin puristi hän kätensä
korviaan vasten, mutta hän kuuli kumminkin tuon juhlallisen soiton.

Hän laskeutui kellariin ja hyöriskeli siellä perunoittensa,
talvinauristensa ja kaalikupujensa kimpussa niin uutterasti että hiki
valui. Kellari oli pimeä ja syvä, kadulle johtava luukku oli tukittu
oljilla, kellonsoitto oli jo aikoja lakannut, mutta se soi yhä vielä
hänen korvissansa. Kuinkahan mahtoikaan tuo Hieselhahnin tyttö voida?
Tyttö ei ollut tullut häntä tervehtimään, vaikka hän oli pyytänyt
käymään. No, olkoon sitten tulematta!

Nyt oli poikanen jo vuoden vanha -- Gustavin poika! Kuinka hän
mahtoikaan tulla toimeen lapsinensa? Kaikki oli nyt niin kallista,
jokaisen täytyi rukoilla: 'Anna meille tänään meidän jokapäiväinen
leipämme', eikä sittenkään tullut kylläiseksi siitä, mitä jaettiin
leipäkorteilla, jotka nyt olivat olleet jo vuoden ajan käytännössä.
Lihan saanti oli marraskuusta saakka ollut vähissä, -- varmaankin
kärsi Hieselhahnin tyttö puutetta. Ah, jos hän sentään olisi sallinut
Gustavin mennä hänen kanssaan naimisiin! Silloin ei Gustav olisi
eronnut vihoissaan äidistänsä. Silloin ei hänen ajatustensa tarvitsisi
tällä tavoin harhailla kaukaisuudessa -- kuin eksyneet lampaat. Oi
tuota soittoa, tuota soittoa! Se teki hänet aivan hulluksi! Aivan hänen
sisimpäänsä se tunki.

Syvässä pimeässä kellarissaan polvistui Krügerin leski
perunavarastollensa. Ummehtuneen valottomuuden keskeltä kohotti hän
kätensä apua anoen Jumalan puoleen. Mutta tämä ei kääntänyt katsettansa
syvään kellariin. Ei, toistamiseen ei hän enää mennyt Hieselhahnin
tytön luo. Tämän oli nyt tultava hänen luoksensa, se oli oikein ja
kohtuullista!

Yhä lujemmin puristi Krügerin rouva kätensä ristiin, hän taisteli
kellonsointia vastaan, joka saattoi hänet suunniltaan! Hän taisteli
omaa itseänsä vastaan: "Mitä minun on tekeminen? Jumalani, oi
Jumalani!" -- -- --

Toisenkin samassa talossa asuvan henkilön mieltä järkytti tuo
kellonsoitto. Rouva Rossi tiesi, että se oli hääsoittoa; Heinz
Bertholdi oli kertonut hänelle veljestänsä ja tämän onnesta. Melkein
epäröiden oli hän siitä puhunut, ja se oli käynyt niin vaivaloisen
hitaasti, kuin olisi hän mieluummin ollut siitä puhumatta, ja kuitenkin
niin, kuin ei hän saisi kylläänsä tästä puheenaineesta, koska hänen
oman mielensä täyttivät samanlaiset toivomukset.

Anna Mariaan nähden pysyi vanhempi Bertholdi täysin välinpitämättömänä,
mutta hän oli kateellinen nuoremmalle veljelleen siitä, että tällä
oli ollut rohkeutta käydä käsiksi onneen. Ja mitäpä siitä, jos onni
olisikin lyhytaikaista! Heinz oli ainoa, joka täysin käsitti ja
hyväksyi Rudolfin menettelyn. Miksikä äiti oli siitä pahoillaan? Olihan
veli niin oikeassa, -- hän nautti nykyhetkestä, huomisesta huolimatta.
Siihen hänellä oli täysi oikeus. Niin tuli sen tehdä, joka oli sodassa.
Jokaisella ei tosin ollut siihen tilaisuutta, ja se seikka, ettei
Heinz itse voinut niin tehdä, masensi syvästi hänen mieltänsä. Hänen
lomansa oli lopussa, häiden jälkeisenä päivänä oli hänen palattava
rykmenttiinsä.

       *       *       *       *       *

Ensi kohtaamisensa ja lystikkään kaniinimetsästyksen jälkeen olivat he
joka päivä jutelleet keskenänsä. Nuori mies oli käynyt tervehdyksellä
rouva Rossin luona, ja kenraalitar, joka oli sattunut olemaan
tyttärensä luona, oli ystävällisesti pyytänyt häntä käymään hänenkin
luonansa. Rouva von Voigt iloitsi nähdessään tyttäressään jälleen
elonmerkkejä. Mykkänä ja välinpitämättömänä oli Lili istuskellut
viikkomääriä asunnossaan, -- nyt kävi hän hiukan vilkkaammaksi. Äiti
oli luutnantti Bertholdille kiitollinen siitä. "Mutta älkää puhuko
paljon sodasta", pyysi hän, kun Bertholdi oli hänen luonaan teellä
eikä Lili ollut vielä saapunut, "pelkään, että se järkyttäisi liiaksi
tyttäreni mieltä. Te tiedätte, että hän on kovia kokenut." Nuori
upseeri kumarsi: "Voitte olla aivan levollinen. Minä en puhu mielelläni
sodasta. Mitä siellä kokee, siitä vaikenee mieluimmin."

Niinpä he eivät olleet koskaan puhuneet siitä, mikä kauhuineen
vaaniskeli niin lähellä. He olivat yhdessä käyneet kävelemässä,
Bertholdin oli onnistunut houkutella nuori rouva ulkosalle. Joskin
oli talvi, olivat päivät kumminkin kauniita. Ei ollut kylmä, aurinko
osoitti äkkiä jälleen voimaa, päivällisaikoina voi unohtaa, että
oli vielä tammikuu. Pähkinäpensaat olivat jo puhjenneet kukkaan,
ja läheisen metsän tummanvihreät männyt tuoksuivat, -- eivät kuten
kesällä, kun pihkaisesta rungosta tipahtelee kuumaa sulotuoksua,
niinkuin palavasta uhrikynttilästä, -- nyt oli lemu vienompaa, mutta
täynnä uhkuvaa voimaa.

Kävelyretket virkistivät nuorta rouvaa. Hän oli vieraantunut kotimaansa
metsästä, mutta vaikkakin se oli karua, viehätti se häntä nyt.

Rudolfin hääpäivän aattona olivat he viimeisen kerran kävelemässä
yhdessä. Seuraavana päivänähän Heinzillä ei ollut siihen aikaa, ja
sitten, -- no, sitä ei Heinz vielä tahtonut ajatella. Hänen, katseensa
hyväili tuota rakastettua olentoa, joka kevyesti asteli hänen
edellänsä. Jospa hän edes saisi sanoa hänelle, että rakasti häntä.
Mutta saiko hän tehdä sen? Olihan rouva Rossi puettu syvään suruun.
Kuinka Heinz vihasikaan tuota italialaista! Nuoren upseerin askeleissa
oli kiukkua, ne tallasivat allensa metsän sammalpeitettä. Petollinen
vihollinen oli tuo nuori upseeri hänelle vielä nytkin, oltuaan jo kauan
kuolleena. Oi tuota naista, tuota naista! Muista naisista ei hän enää
tiennyt koko avarassa maailmassa. Heinz kulki aivan Lilin jäljissä,
ja kun tuuli liehautti noita mustia pukimia, niin että ne koskettivat
Heinziä, tuntui se hänestä autuaalliselta.

Vaieten kulkivat he kapeata metsäpolkua, jota olivat käyskennelleet
melkein joka päivä, alas järveä kohden. He pitivät tästä yksinäisestä
polusta, jolla ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, väliin vain
metsävuohen, joka ei lähtenyt pakosalle. Kanuunain paukkuessa, veren
vuotaessa ja tuskanhuutojen kajahdellessa toisaalla, valitusten
täyttäessä pahuuden ja parjausten maailman, olivat he vaeltaneet täällä
syvimmässä rauhassa, -- kuin autuaat henget, jotka ovat unohtaneet
menneisyyden.

Tunsikohan Lili, että Heinz rakasti häntä? Nuoren rouvan katse
oli levollinen, yhä vieläkin hiukan alakuloinen, yksin hänen
hymyillessäänkin, -- oli kuin jokin verho olisi varjostanut noita
ihania silmiä. Jonkunmoisella kateudella vertasi rakastavainen mies
veljensä morsianta tähän naiseen, -- Lili miellyttäisi epäilemättä
hänen äitiänsä. Kunpa hän vain olisi tiennyt, mitä Lili ajatteli
hänestä! Hän piti kyllä hänen seurastansa, sen hän tunsi, mutta tunsiko
Lili muutakin häntä kohtaan? Tuollainen nuori nainen, -- eihän hän
toki voinut aikoa kieltäytyä kaikesta elämänilosta? Ei hän ollut enää
tuollaisen nunnan näköinen, kuin Heinzin nähdessä hänet ensi kerran
Krügerin puutarhassa. Mustaa huntua ei hänellä ollut tänään, -- eikö
hän ollut aivan tyttömäisen näköinen pienine karvalakkeineen? Heinz
asteli hänen jälkeensä ja kuumeiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä;
huominen päivä menisi hukkaan, silloin ei hän voisi käyskennellä täällä
hänen kanssaan, ja ylihuomenna -- taivaan Jumala, ylihuomenna olisi hän
tähän aikaan jo kaukana täältä! Heinzin valtasi äkillinen pelästys, hän
puri hampaansa yhteen.

He seisoivat järven rannalla. Se oli kuin silmä, joka kätkee
salaisuuden. Aivan tutkimaton! Pilviä oli kohonnut taivaalle, sieltä
ei langennut mitään valoa tuonne alas, se kuvasti ainoastaan rinteiden
tummia mäntyryhmiä. Vesi, joka eilen oli hymyillyt auringonhohteessa,
oli tänään kuin vienoon suruun verhottu. Leski seisoi aivan veden
reunassa; tuo synkkä lammikko melkein huuhteli hänen jalkaansa. Hän oli
ottanut lakin päästään ja antoi rantatuulen puhallella ohimoilleen.
Nyt voi nähdä rypyt, jotka raskaat ajatukset olivat uurtaneet hänen
otsaansa. Hänen suupielensä olivat vetääntyneet hieman alaspäin, hän
näytti haikean alakuloiselta.

"Onko teistä ikävää, että minä lähden -- jo ylihuomenna?" kysyi Heinz
hiljaa. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä; se hänen ainakin täytyi
saada tietää.

Lili nyökkäsi. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän käännähti lähteäksensä,
ikäänkuin olisi tuntenut arkuutta.

Nopeammin kuin olivat tulleet, palasivat he takaisin. Lili riensi aina
edellä. Kun he saapuivat Krügerin talon edustalle, ojensi hän kätensä
suudeltavaksi.

"Tapaanko teitä vielä tänään?" Heinzin silmissä kuvastui rukous.

"En ole tänään kotona."

Heinz tunsi, ettei hän puhunut totta, ja se rohkaisi hänen mieltänsä.
"Sitten tulen minä huomenna sanomaan jäähyväiset, vaikka onkin
veljeni häät. Löydän kyllä sopivan hetken -- illan suussa." Hän luuli
tuntevansa vienoa vavistusta kädessä, jota yhä vielä piti kädessänsä.
"Siis huomiseen!" -- -- --

Nuori leski oli viettänyt unettoman yön, -- unettomimman monesta
unettomasta. Joka neljännestunti hän kuuli kirkontornin suuren
kellon lyövän -- räikeästi, koleasti. Se tuotti suorastaan tuskaa.
Hän heittelihe patjojensa keskellä ja istui sitten pystyssä, nojaten
kyynärpäänsä korkealle kohotettuihin polviinsa, pakottava pää käsien
välissä. Akkunain eteen vedettyjen uudinten välitse tunki viimeinen
kuunsäde sisään, ja se leikitteli värähdellen ja omituisia, vaihtuvia
valokuvioita muodostellen hänen miehensä kuvan pinnalla. Tuo kuva
riippui seinällä vastapäätä hänen vuodettansa. Hänen äitinsä oli
antanut suurentaa sen valokuvasta -- se oli ollut äidin ainoa
joululahja hänelle, Lili ei ollut halunnut mitään muuta -- ja nyt?!

Hän kohotti päänsä käsiensä välistä ja tuijotti tuskaisesti valaistuun
kuvaan. Hän voi nähdä sen täysin selvästi: nuo kauniit, parrattomat
kasvot, uljaasti päähän asetetun lakin ja alakuloiset silmät -- eivätkö
ne nyt katsoneet häntä rajattoman surullisesti? Ei, hänestä näytti vain
siltä; erityisen syvästi ei tavallisesti mikään vaikuttanut tuon nuoren
upseerin mieleen. Mutta tänään -- tänään -- oi, hyvä Jumala, eivätkö
nuo silmät katsoneet häneen nuhtelevasti, tylyn uhkaavasti?! 'Joko olet
unohtanut?' Ääni tunki hänen luoksensa: 'Niin pian jo?'

Hän vavahti. Häntä rupesi palelemaan. Voi sinua mies-parkaa! Hän
tervehti hänen kuvaansa tuskallisella nyökkäyksellä: ei, ei, ei hän
ollut häntä unohtanut! Joka päivä, joka hetki näki hän edessänsä
hänen hautansa Monte Pianon vieressä -- kallionlohkareiden keskellä
puuristeineen, jonka hänen sotamiehensä olivat veistäneet. Hän kuuli
vuorituulen kulkevan suhisten sen ylitse, laviinien jylisevän sen
ympärillä, -- hänestä oli, kuin voisi hänen miehensä tuntea vilua
haudassansa. Mutta mitä taisi hän sille, että oli vielä nuori, -- että
hän mielessänsä tunsi ikävöimistä, -- eikä ainoastaan siihen, mitä oli
ollut?

Hän ojensi kätensä rukoilevasti seinällä riippuvaa kuvaa kohden:
'Mies-parkani, en unohda sinua koskaan. Mutta on raskasta olla yksin
ja jäädä yksin olemaankin, kaksinverroin raskaampaa kun tietää,
kuinka ihanaa elämä voi olla kahden!' Mutta voisiko nyt vielä olla
niin ihanaa, voisiko elämä tulla niin ihanaksi toisen kanssa? Hänen
kulmakarvansa vetäytyivät yhteen: hän oli saksalainen nainen, -- ja
sinä hän aina oli pysynyt. Sen hän oli tuntenut sodan ensi päivästä
saakka. Kuinka hän olikaan kärsinyt miehensä innostuksesta! Italialle,
rakkaalle Italiallensa oli tämä tahtonut uhrata ruumiinsa ja henkensä.
Hänen rakkautensa omaan isänmaahansa oli lahjoittanut hänen vaimonsa
takaisin tämän isänmaalle. Nyt ymmärsi Lili häntä niin hyvin, nyt
ei hän enää tuntenut mielenkarvautta siitä, että hän oli asettanut
Italiansa kaiken muun edelle: se oli ollut hänen velvollisuutensa,
kaksin verroin siksi että hän oli upseeri. Mutta siitä oli
sittenkin syntynyt ammottava kuilu heidän välillensä, se erotti
heidät auttamattomammin toisistaan kuin jyrkin vuorenhalkeama, kuin
pohjattomin gletsherin railo. Hän oli menettänyt miehensä jo aikoja
ennen hänen kuolemaansa.

Yksin valvova nainen huokaisi syvään ja heitti jyrkällä liikkeellä
taapäin tukkansa, joka yksinäisinä suortuvina valui pitkänä ja raskaana
hänen kumartuneesta päästään alas kasvoille ja käsille. Nyt oli
seinäkin pimeä, kuunsäde oli sammunut.

Ja äkkiä katosi hänen sisäisenkin katseensa edestä hänen miehensä kuva
-- hän ei nähnyt enää edessään italialaista upseeria, vaan öisestä
pimeydestä tuli esiin saksalainen univormu, saksalaiset miehenkasvot
katsoivat häntä rakastavaisina.

"Ei, ei!" Oliko hän huutanut sen ääneen? Hänen oma äänensä pelästytti
häntä. Kauhuissaan omasta itsestänsä piilotti hän päänsä patjaan: oliko
hän niin uskoton, niin kunniaton, niin arvonsa unohtanut, että hän nyt
jo, jo näin pian, ajatteli toista? Kiihkeän häpeäntunteen valloissa hän
vaikeroi ja ponnisti vastaan: ei, ei voinut olla niin!

       *       *       *       *       *

Illan suussa oli luutnantti Bertholdi sanonut tulevansa jäähyväisille.
Koko päivän olivat hänen ajatuksensa olleet kohdistetut tuohon iltaan.

Ajan vakavuudesta huolimatta tarjottiin Bertholdin talossa iloinen
hääateria. Tämä tapahtui huolimatta Hedwig Bertholdin mielentilasta,
joka saattoi hänet koko ajan pusertelemaan ja nyppimään palloksi
rypistelemäänsä nenäliinaa. Ei hän tuntenut enää tuskaa siitä,
että hänen täytyi antaa pois nuorimpansa, ei siitäkään, että hänen
vanhempi poikansa oli jättävä hänet seuraavana päivänä, hän tunsi vain
tuskallisen epätietoisuuden tuottamaa levottomuutta. Hänen ympärillään
ja edessään tuntui kaikki aaltoilevan sumunharmaana, utuisen
epämääräisenä. Oliko vielä tulevaisuutta olemassa, vai eikö sitä
ollut? Perin väsyneeksi hän tunsi itsensä. Niin monta tuntia, päivää,
viikkoa, kuukautta sanomattoman kiihkeän toivon vallassa! Kuinkahan
mahtoikaan niiden mieli olla, joilla ei enää ollut toivomisen varaa?!
Hänen ajatuksensa liitelivät tiehensä tästä koristetusta pöydästä,
harhailivat sumunharmaassa aallokossa ja palasivat sitten kumminkin
tänne takaisin. Hänen miehensä katse, joka oli häneen kiintynyt ja tuon
tuostakin antoi hänelle salaisen vihjauksen, kutsui ne takaisin.

Toinen äiti ei myöskään ollut erikoisen hilpeä. Rouva von Lossbergin
ajatukset olivat hänen miesvainajansa luona. Hän olisi varmaankin ollut
onnellinen tietäessään tyttärensä joutuneen tällaiseen ympäristöön.
Mutta olikohan Anna Maria myöskin tervetullut tänne? Äidillä oli
tunne, että vanhemmat olivat panneet vastaan. Ei tosin ollut lausuttu
ainoatakaan siihen suuntaan käyvää sanaa. Hedwig Bertholdilla
ei ollut ylimalkaan ollut juuri mitään sanottavaa entiselle
nuoruudenystävättärellensä, -- sydämellistä tunnelmaa ei ollut saatu
syntymään. Hän sääli tuota surupukuista rouvaa, mutta mitä sille taisi,
että oli ehtinyt vieraantua toisistansa -- niin perinpohjin, kuin ei
ikinä olisi toisiaan tuntenutkaan.

Vallan erilaisissa oloissa elivätkin nuo molemmat. Tässä tämä kaikin
mukavuuksin varustettu huvila, jossa oli kattovalaistus, palmuhuone
kukkivine kasveineen, öljymaalauksia, kallisarvoisia mattoja ja
huonekaluja ja jossa kaikkialla ilmeni varallisuuden kasvattamaa
aistikkuutta. Mitä täällä tiedettiin rahahuolista ja ponnistuksista
saada varat riittämään vähänkin säädynmukaiseen elintapaan! Täällä
olivat kaapit täynnä pito- ja pesuvaatteita, ruokapöydässä hohti hopea
ja hieno porsliini, täällä pidettiin luonnollisena asiana, että ateria
oli aina runsas ja hyvä.

Kaikki tämä lisäsi yhä köyhän majurin lesken mielenahdistusta.

Hän istui hiljaa ja vaatimatonna viheliäisissä mustissa
silkkipukimissaan hääpöydän ääressä, joka oli koristettu kristallein
ja hennon vihannan keskellä upeilevin valkoisin kukin. Tyttärensä
kunniaksi oli hän tänään pannut kaulaansa Lossbergien sukukoristeen,
hienon rautaisen rengasketjun, joka oli kuin mustista hiuksista
punottu, ja jossa riippui suuri kellutin -- kruunu ja vaakuna --,
kaikki tyyni ihmeellisen tarkkaa jäljennöstä kultakoristeesta, jonka
majurin isoisän äiti vapaussotien aikana oli uhrannut isänmaalle.
Talonisäntä kilisytti moneen kertaan laseja hänen kanssaan: "Poikienne
malja!" Rouva kiitti ja joi aivan pienen kulauksen samppanjaa, joka jo
oli lakannut kuohumasta. Hän oli antanut lasinsa seista liian kauan,
hän oli tottumaton juomaan samppanjaa eikä hän pitänytkään siitä, --
hänestä sillä oli karvas maku.

Sen paremmalta maistui se kadeteista. Herra Bertholdi huvittelihe
täyttämällä hyvin uutterasti molempain nuorten Lossbergien lasit.
Silloin kumarsivat he kohteliaasti, lyöden tuolin alla kantansa
yhteen: "Kiitän nöyrimmästi!" Käytökseltään olivat nuo molemmat jo
täysiä luutnantteja, ja kumminkin kuvastivat heidän pyöreät kasvonsa
lapsellisen viatonta onnellisuutta. Mitä sanoisivatkaan toverit!
Samppanjaa olivat he juoneet -- oikeata ranskalaista samppanjaa!
Reippaasti nousi Ewald paikaltaan ja kohotti lasinsa: "Eläköön herra
kapteeni, kunnioitettu isäntämme ja appemme! Eläköön!" Ja "Eläköön!
Eläköön!" huusi myöskin Egon kimeällä lapsenäänellään.

Tuskallisesti silmäili majuritar poikasiansa: eivätköhän he juoneet
liiaksi? Bertholdi lohdutti häntä nauraen: jos niin olisikin, niin
voisivathan he vielä huomenna nukkua päänsä selviksi. Hänelle tuottivat
huvia nuo poikaset, joista voi huomata, kuinka hauskaa heidän oli. Hän
keskusteli heidän kanssaan, ja he kävivät vähitellen niin iloisiksi,
että hänen täytyi sanoa: "No, mutta poikaset!" -- Hän ei huomannut,
ettei oikeastaan kukaan muu puhunut kuin hän ja kadetit.

Morsiuspari kuiskutteli hiljaa keskenänsä; he eivät nähneet mitään
muuta eivätkä ketään muita kuin toisensa. Rudolfin silmät loistivat:
heti nousisi Anna Maria pöydästä, riisuisi yltään morsiustamineet,
pukeutuisi matkaa varten. He aikoivat matkustaa tänä iltana Dresdeniin
ja viettää siellä loman loppupäivät.

Heinz Bertholdi odotti kiihkeästi tuota hetkeä: silloin voisi hänkin
lähteä. Hän oli ollut koko päivän hyvin kärsimätön. Kuta pitemmälle
iltapäivä kului, sen kärsimättömämmäksi hän kävi: eikö vieläkään noustu
pöydästä! Sen kiihkeämmin ei sulhokaan voinut odottaa tuota hetkeä.
Vihdoinkin! --

Nuori upseeri pujahti talosta ulos. Ihmeellistä, -- hänellä oli
tänään sama tunne kuin ollessaan ensi tiedusteluretkeltään: sama
kiihtymys pisteli hänen suonissansa, mutta sen ohella oli hänen
mielensä jääkylmä, tyyni kuin kuolema. Nyt kuten silloinkin oli elämä
kysymyksessä. Jäisikö hänelle mitään tulevaisuudentoiveita? Se täytyi
hänen saada tietää tänään, tänä eronhetkenä.

Ei hän ollut suotta viettänyt unetonta yötä, muistellen Lilin jokaista
ilmettä, punniten jokaista hänen sanaansa, tehden johtopäätöksiä
hänen viattomimmastakin lausunnostaan. Lili ei ollut suonut hänelle
ainoatakaan katsetta, joka olisi ilmaissut muuta kuin viatonta
ystävyyttä, hän ei ollut luvannut hänelle mitään, ei tavalla eikä
toisella. Ja kumminkin tuntui Heinzistä siltä, että hän oli oikeutettu
tekemään ratkaisevan kysymyksen.

Päättäväisesti kääntyi hän hänen kadullensa - nopeasti vielä parin
puutarha-aidan ohitse -- tuolla oli pieni Krügerin talo, hänen
vanhempiensa huvilan takana. Ylhäältä Lilin asunnosta loisti valo.
Alhaalla oli vielä pimeätä, ulko-ovi oli lukitsematta. Kärsimättömästi
työnsi hän sen auki ja pyrki hapuillen nopeasti sisään. Silloin
juuri tuli rouva Krüger keittiöstään -- kuului huudahdus -- tarjotin
astioineen putosi hänen käsistänsä nimisten lattialle.

"Voi sentään, rouva Krüger, pelästytinkö teidät?" Osaaottavaisena
kumartui luutnantti Bertholdi auttaakseen häntä kokoamaan sirpaleet
himmeässä valontuikkeessa, jonka keittiölamppu loi pimeään eteiseen.

Rouva Krüger vapisi. "Te se olette, -- te se olette --!" Sanomaton
pettymys ilmeni hänen vitkalleen lausumissaan sanoissa.

"Niin, minä! Kenen te sitten arvelitte tulevan, rouva Krüger?"

Rouva Krüger ei vastannut siihen mitään. Vaivaloisesti kohottautuen
pystyyn kumarasta asennostaan, kulki hän horjahdellen siruinensa
takaisin keittiöön. Oven paiskasi hän kiinni jälkeensä.

Omituinen olento, tuo vanha Krügerin leski. Miksihän hän pelästyi niin
pahasti? Mutta sitä ei luutnantti Bertholdi tuumiskellut sen tarkemmin.
Juuri oli yläkerroksen erottava lasiovi auennut, kynttilä kädessä
kumartui Lili kaidepuitten ylitse.

"Minun täytyy näyttää teille tietä. Palvelustyttöni on poissa,
porraslamppua ei ole vielä sytytetty!" Hän huusi sen lujasti, koettaen
saada äänensä sävyn iloiseksi, joskin hänen kasvonsa puhuivat toista
kieltä. Silmät tuossa alaspäin kumartuneessa vaaleassa päässä, joka
kynttilänvalossa vaikutti kuin pyhimyskehän ympäröimältä, olivat tumman
reunustamat, luonnottoman suuret.

Lili -- hänen Lilinsä! Hellä liikutus valtasi miehen, joka kiiruhti
portaita ylös, molemmin käsin olisi hän halunnut tarttua rakastettuunsa,
kohottaa hänet ylös maasta, kantaa häntä ikuisesti käsivarsillaan.

Kuumin, vavahtelevin huulin suuteli hän hänen käsiänsä. Lili veti ne
pois.

Lili tunsi mielensä hämmentyvän: käsittäisiköhän tulija väärin sen,
että hän oli nyt, nyt juuri niin yksin asunnossaan? Niin, hän oli
tahallaan lähettänyt pois palvelustytön, sillä tällä oli tapana
kuunnella oven takana, ja tänään, sen hän tunsi, tänään ei hän pääsisi
siitä mihinkään, tänään puhuttaisiin sellaista, jota kenenkään muun
ei tarvinnut kuulla, mikä oli tykkänään heidän kahden välinen asia.
Hän voitti hämmennyksensä ja hänen surumielinen katseensa kiintyi
luottavaisesti Bertholdiin: ei, tuo mies ei ajattelisi hänestä mitään
pahaa, ei koskaan.

"Kuinka nopeasti nämä lomapäivät ovatkaan kuluneet", sanoi hän,
pakottautuen hymyilemään, masentuneen sydämensä vaikeroimisesta
huolimatta. Nyt hän läksi pois, tuo hyvä, rakas olento! Tuo mies,
joka vielä äskettäin oli hänelle vieras ja joka nyt jo oli hänelle
niin tuttu, kuin olisivat he kuuluneet yhteen. Tässä ei ollut mitään
erottavaa kuilua -- sama kansa, sama isänmaa, sama kotiseutu! --
Mutta sittenkään se ei saanut tapahtua. "Kiitän teitä kaikista niistä
hetkistä, jotka olette omistanut minulle. Olen niin mielelläni ollut
kanssanne kävelemässä. Se on virkistänyt minua. Olin pysynyt erilläni
kaikesta, liiaksi vetääntynyt yksinäisyyteen. Te olette saanut minut
hiukan palaamaan takaisin elämään. Nyt en tahdo enää niin vetääntyä
kuoreeni." Lili katsahti arasti vieraaseensa, -- miksi ei tämä
sanonut mitään? Hän teki tilanteen emännälle todellakin vaikeaksi!
Lili ponnisteli edelleen: "Kirjoitattehan te minulle joskus, eikö
totta? Se tuottaisi minulle suurta iloa. Meistä on tosiaankin tullut
niin hyvät ystävät tämän lyhyen ajan kuluessa, että meidän toki
täytyy tuon tuostakin saada kuulla jotakin toisistamme. Olen myöskin
aikonut rohjeta mennä vierailulle äitinne luo -- olemmehan naapurit.
Aikaisemminhan minä en kyennyt mihinkään." Hänen kätensä, joka velttona
riippui sylissä, silitteli mustaa pukua. "Näin surupuvussa tuntee
itsensä niin araksi. Mutta nyt alkaa kaikki käydä paremmin -- te olette
auttanut minua!" Hän hymyili Bertholdille, mutta vältellen katsetta,
joka haki hänen silmiänsä. Hän tunsi sisäistä vavistusta: eikö hänen
vieraansa puhuisi mitään, ei auttaisi häntä tässä vaivaloisessa
seuran pidossa? Täytyihän hänen toki käsittää, ettei hän voinut, ei
saanut menetellä toisin! Oi, jospa hän mieluummin olisi lähtenyt
jäähyväisittä! Silloin olisi Lili nyt saanut itkeä yksin, kenenkään
näkemättä! Mikä tuskan hetki tämä olikaan!

"Teidän veljenne on kai hyvin onnellinen?" Se oli kovin kömpelö
kysymys, mutta hän ei tiennyt enää mitä sanoa. Hänet saattoi aivan
sekaisin se, että Bertholdi herkeämättä katsoi häneen silmin, jotka
olivat aivan toisenlaiset kuin ne tummat silmät, jotka hänestä kerran
olivat tuntuneet niin pohjattoman syvällisiltä. Näissä kirkkaissa
sinisissä silmissä kuvastui yhtä paljon rakkautta, yhtä paljon
hellyyttä -- täydellistä, uskollista antaumista. "Sanokaahan nyt
jotakin!" virkahti Lili lopuksi. "Miksi te että puhu mitään?"

"Enhän minä saa!" Heinzin ääni oli käheä mielenliikutuksesta. Nyt
tavotteli hän Lilin kättä, tämä pyrki lempeästi vetämään sen pois,
mutta hän piti siitä auttamattomasti kiinni. "Huomenna minun täytyy
lähteä pois -- ken tietää, palaanko takaisin, -- saanko minä toivoa",
-- hän sai vaivoin puhutuksi -- "saanko ottaa mukaani sotaan toivon --
toivon -- --"

"Toivon?!" toisti Lili koneellisesti. Ah, hän tiesi liiankin hyvin,
mitä toivoa Bertholdi tarkoitti. Mutta voiko hän, saiko hän suoda
hänelle toivoa? Vuorenrinteellä oli hauta, jonka ympärillä tuulet
suhisivat ja laviinit jylisivät. Hän, joka siinä lepäsi, ei kuullut
tuulten suhinaa eikä laviinien jylinää, mutta hän kuuli, kuinka hänen
leskensä nyt tässä puhui toiselle miehelle. Lilin sydän tykytti
tuskaisesti, häpeänpuna kohosi hänen kalpeille kasvoillensa. Hitaasti
pudisti hän päätänsä: "Mieleni täyttää niin syvä suru." Rukoilevasti
katsoi hän ystäväänsä, hänen ilmeensä oli liikuttava. "En voi antaa
teille toivoa, -- en _sitä_ toivoa, jota te tarkoitatte."

Bertholdi yritti hypähtää pystyyn, sanoa jotain, huutaa jotain,
kirkaista. "Hiljaa!" äännähti Lili.

Hänen lempeä äänensä, joka oli hiukan vavissut, kävi lujaksi.
"Häpeäisin omaa itseäni, jos voisin niin pian unohtaa menneisyyden.
Miesparkani oli minulle kerran hyvin, hyvin rakas. Ja nyt" -- hän
irroitti kätensä, jota Bertholdi yhä piteli, ikäänkuin verhoutuen
mustan pukunsa suojaan, hän veti sen ahtaammin ympärilleen, -- "nyt
mietiskelen sitä, kuinka surullista on, että kaiken piti käydä sillä
tavoin. Ja kuitenkin -- kuinka hyvä!" Hän koetti hymyillä, hän katsoi
avomielisesti nuoreen mieheen: "Luuletteko, että olisin enää voinut
viihtyä Italiassa? Tuo maa on minulle rakas, -- mutta nyt? Ei, siitä ei
ikinä olisi tullut hyvää. Parempi on, että kävi näin."

Bertholdi tavotteli jälleen hänen kättänsä, hänen molempia käsiänsä:
siinähän hän itse sanoi, että oli hyvä että hän oli tullut vapaaksi.
Italia ei enää koskenut häneen, täällä, täällä oli Saksanmaa ja
saksalaisen miehen rakkaus. "Hyvä, rakas rouva!" Mitä kaikkea
tahtoikaan hän sanoa hänelle, miten häntä rukoilla, houkutella,
-- anastaa hänet omaksensa kuin valloitetun kaupungin! Kiihkeän
intohimoisesti, antautuen kokonaan tunteittensa huumaukseen halusi hän
vetää hänet puoleensa, huutaa hänelle sadoin, tuhansin kerroin: "Unohda
entiset, nauti nykyhetkestä, -- rakastan sinua, rakastan sinua!" Mutta
tuo kaikki jäi tekemättä. Katse tuikeana peräytyi Lili, ja kuin arvaten
nuorukaisen ajatukset hän lausui: "Jos todella olette minun ystäväni,
ette saa puhua minulle tuolla tavoin. En tahdo kuulla mitään. En
myöskään tahdo toistamiseen kokea kaikkea odotuksen tuskaa ja hätää,
jonka jo kerran olen kokenut, -- en kestä, en kestä sitä. Jääkää
hyvästi, rakas ystävä!"

Nyt yritti hän ojentaa Bertholdille molemmat kätensä. Mutta tämä ei
huomannut tuota hänen liikettänsä. Ei hän myöskään huomannut, kuinka
kalpeat Lilin kasvot olivat, ei hänen arkaa, tuskaista katsettansa.
Hän näki vain, että hän väistyi, huomasi vain hänen vastarintansa. Se
auttoi hänet tyyntymään. Nyt tuli hän jälleen tajuihinsa. Hän oikaisi
itsensä, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: hän tahtoi
salata, kuinka läheltä tämä häneen kävi! Ja kumminkin tuntui elo
hänestä äkkiä täysin arvottomalta, mitättömältä kaikki, minkä puolesta
hän oli taistellut. Hän olisi halunnut heittäytyä maahan kuin hillitön
poikanen. Mutta hän kumarsi Lilille teennäisen kohteliaasti: "Voikaa
hyvin, hyvä rouva!"

Lilin silmät kyyneltyivät. Oi, jospa hän tietäisi, mitä Lilin
mielessä liikkui! Nyt hän läksi hänen luotansa -- tällä tavoin -- ja
kumminkaan ei Lili olisi tahtonut mitään niin kuin kietoa kätensä hänen
kaulaansa ja kuiskata hänen korvaansa: "Oi palaa, palaa myöhemmin!"
Mutta hänen täytyi sittenkin antaa hänen mennä menojansa; hän tunsi
sen selvästi: oli tarpeen vain sana, katse, hengähdys -- ja se, mitä
hän pelkäsi, olisi tapahtunut. Luutnantti Bertholdi oli vapaa, hänen
ei tarvinnut tehdä kenellekään tiliä teoistansa, mutta hän, Lili?!
Hänen leskenpukunsa oli vielä uusi, hänen miehensä hauta ei ollut
vielä ruohottunutkaan. Hän oli vielä sidottu. Hänen oli tehtävä tiliä
miehellensä, joka maailman silmissä oli kuollut, vaan joka eli häneen
nähden. Ei, hän ei voinut sille mitään, tällaiseksi täytyi jäähyväisten
muodostua. Toisin ei saanut olla.

Mutta siihen ei hän voinut mitään, että hänen silmistänsä alkoi
tipahdella kyyneleitä. Niitä ei Bertholdi nähnyt. "Palatkaa myöhemmin!"
kuiskasi hän. Poistuva mies ei kuullut hänen sanojansa.

Heinz oli jäähyväisiksi suudellut häntä kädelle, nyt hän oli ovella.
Hän oli jo tarttunut kädensijaan -- tunteet pyrkivät äkkiä valtaamaan
Lilin mielen. Äkkiä tuli hänen eteensä kysymys: oliko kieltäytyminen
todellakin paikallaan? Ilta oli niin pimeä, kaikkialla vallitsi
hiljaisuus, talo oli yksinäinen ja tässä olivat vain he molemmat --
kahden kesken -- ulkona maailmassa odotti tuska ja taistelu -- -- --
Hän rientäisi -- rientäisi hänen jälkeensä! Ken voisi estää häntä
tarrautumasta häneen kiinni, häntä pidättämästä?! Hänen nuoruutensa,
hänen luontonsa vaati oikeutensa. Hän rakasti tuota miestä, sen tunsi
hän tänä hetkenä selvästi, -- mitä häneen koski mikään muu?!

Mutta vaieten hän taivutti päätänsä jäähyväisiksi, saattoi
vierastaan eteiseen, kumartui kaidepuitten ylitse ja tervehti vielä
kädenliikkeellä.

Heinz ei ollut enää katsahtanut taaksensa, ei luonut enää silmäystäkään
häneen. -- --

Sokean tavoin hapuillen oli Bertholdi tullut talosta ulos. Pimeä katu
näytti hänestä vielä pimeämmältä, ja hänen korvansa olivat kuurot, --
kuurommat kuin monipäiväisen rummutuksen jälkeen sotakentällä. Hänen
polvensa notkuivat, hänen kasvonpiirteensä vavahtelivat. Hermot tekivät
hänelle jälleen kepposen, kuten pahimpain päiväin jälkeen Marnen luona.

Hän kuuli kimeän huudahduksen, joka saattoi hänet säpsähtämään.
Seurasi toisia huutoja, -- lapsia siellä oli, jotka pitivät niin kovaa
ääntä. Asemalta päin, pääkatua pitkin, kuului reippaita, hypähteleviä,
tepastelevia askeleita. Joukko poikasia juosta lotisutteli läpi
syvimmän loan, lätäköt roiskahtelivat, jokainen halusi olla etumaisena.
He kirkuivat, nauroivat, toitottivat iloiten ja riemuiten: "Huomenna on
lupa! Huomenna on lupa!"

Ja kellot alkoivat jälleen soida, -- kumeasti, juhlallisesti. Ovet
paukkuivat, akkunat aukenivat: soitettaisiinko kolmeen kertaan?
Hiljainen katu oli äkkiä käynyt eloisaksi, pimeä esikaupunki
valoisammaksi. Soitto lakkasi, alkoi uudelleen, lakkasi taas ja alkoi
sitten kolmannen kerran.

Liput liehumaan! Cettinje, Cettinje! Montenegron pääkaupunki oli
valloitettu. Jälleen yksi kaupunki lisää.



XI.


Uusien joukkojen lähtiessä rintamalle, kajahtivat eläköön-huudot jo
hiukan laimeammin. Sotaa oli kestänyt jo liian kauan! Kaksi sotatalvea
-- se kysyy lujuutta! Lomalle päässeet, jotka tulivat lännestä,
olivat kertoneet kammottavia seikkoja, -- ei siis ihmekään, jos moni
nuorukainen, joka ei ollut ennen pelosta tiennyt, tunsi selkäänsä
karmivan. Mitäpä hyödytti, joskin Montenegro oli pyytänyt rauhaa
-- pienet varkaat hirtetään, suuret päästetään menemään -- mitään
rauhantuntua ei ilmassa vielä ollut. Ja kumminkin oli luonnossa jo
kevään oireita. Varhain se oli tullutkin. Jo helmikuussa soittelivat
sääskipatsaat sulaneissa puutarhoissa, viettäen iloisia karkeloita.

Kuuma ottelu oli käynnissä Verdunin edustalla. Onneansa sai kiittää
se, ken siellä henkensä säilytti. Ne vaimot, jotka tiesivät miestensä
siellä olevan, käyttäytyivät kuin hätääntyneet kanat, joita haukka
ajelee. Kenpä heistä voikaan varmuudella sanoa: Mieheni elää vielä! Ei
saapunut kirjeitä, ei kortteja, -- ne takavarikoitiin. Tavarakääröjä
ei nyt myöskään käynyt lähettäminen. Se oli melkein raskainta
kaikesta. Kuinka halukkaasti olikaan ostettu kala- ja lihasäilykkeitä,
konjakkipulloja, leivoskoteloita, suklaalevyjä, virvoituskaramellejä,
niin että ne korkeasta hinnastaan huolimatta katosivat näyteakkunoista
nopeasti kuin akanat tuulessa. Kenpä olisi epäröinyt laskea viimeiset
setelinsä puodintiskille yhdenkin makupalan lunnaiksi. Tiesihän näin
edes toimittaneensa miehellensä päivän, jolloin hän sai syödä jotain
mieleistänsä. Moni muoriparka tutki ensin varovasti kielenkärjellään
makeisia, joita laitteli kääröön: oivallista, ei siinä ollut vielä
mitään lisäkettä, vaan ihka oikeita jauhoja, oikeata voita. Poikanenhan
oli niin perin ahnas leivoksille! Ja muori myhähteli tyytyväisenä
ja tunsi vielä makean maun kielellänsä syödä natustaessaan kuivaa
leipäänsä.

Lomasta ei näyttänyt olevan tietoakaan, lännestä ei saapunut
ketään. Venäjältä tuli joitakuita, mutta se rintama ei erikoisemmin
kiinnittänyt mieliä. Verdun, Verdun -- siinä kiertelivät kaikkien
ajatukset. Lukemattomat lapset Saksan valtakunnassa panivat kätensä
ristiin iltarukoukseen isän puolesta, joka oli valloittamassa
Douaumontia ja Vauxia, noita panssarilinnoituksia, jotka antoivat
pahempia iskuja kuin minkään hirviön hampaat. Lukemattomat sydämet
avarassa Berlinissä jähmetytti kauhu kuolinilmoituksista, joita oli
palstojen täydeltä sanomalehdissä, -- jäisikö ainoatakaan eloon!
'Kiihkeitä jälkijoukkojen taisteluita',-- jokainen tiesi, mitä se
merkitsi.

Esikaupungissamme oli niistä vaimoista, joiden miehet olivat
Verdunin edustalla, Dombrowskin eukko ehkä ainoa, joka ei ollut
menettänyt naurulahjaansa. Että Stanislaus ei kirjoittanut, se
ei tuottanut hänelle levottomuutta, -- olihan hän usein ennenkin
ollut kirjoittamatta. Lyhyet olivat tiedonannot aina olleet: 'Rakas
Minka, olen terve. Näkemiin. Tervehdys Stanislaultasi.' Mitäpä
väliä sillä oli, lukiko hän tuon vai oli lukematta! Miesparka oli
huono kynäniekka. Huonohan hän itsekin oli. Hänen kaukaisessa
kotiseudussaan Ylä-Sleesiassa, missä hän oli tutustunut mieheensä
ollessaan kaivostyössä mukana hiilten kuljetuksessa, ei vaadittu
kaunokirjoitustaitoa. Nyt oli Stanislaus jo liian vanha sitä
oppiakseen, lähenteli jo neljääkymmentä. No, hän oli varmastikin vielä
elossa, jos niin oli Jumalan tahto. Eikä Minka edes varmasti tiennyt,
oliko hän mukana juuri Verdunin edustalla, hänen viime korttinsa
leimassa oli vain ollut 'Länsirintama'.

Sillävälin kuin toiset naiset, joita kaunis Minka tapasi
ostoretkillään, olivat kuin tuulessa lepattavat sammuvaiset
liekit, komeilivat hänen kasvonsa miellyttävän täyteläisinä. Hänen
toimeentulonsa ei ollut niinkään huonoa. Saihan sitä sentään
ansaituksikin, kun vain osasi pitää huolta itsestänsä. Olihan hänellä
maapalstansa ja voihan sitäpaitsi -- sitäpaitsi -- hän ei sanonut
suoraan, millä tavoin sitäpaitsi kävi ansaitseminen. Mutta vihjauksia
hän sentään antoi tuon tuostakin. Kun hänen vuokralaisensa vakava katse
silloin kiintyi häneen nuhtelevana ja hiukan halveksivana, tyrskähti
hän nauruun. Aika typerä hän oli, tuo Hieselhahnin tyttö, eihän hän
ollut lainkaan ruma, olisihan hänelläkin voinut olla paremmat päivät.
Tulisipa vain kerrankin hänen seurassaan käyskentelemään asemalla,
missä kaupunkiin majoitetut sotamiehet ostivat Dietrichiltä sikareja
tai seisoskelivat ilmoitustaulun luona sotauutisia lueksien. Silloin
olisi varmaan hänenkin osalleen löytynyt jokin, joka omisti jotakin.
Oma syynsä, jos hänen oli vaikea tulla toimeen!

Gertrud oli jäänyt velkaa vuokrastansa. Tänään alkoi maaliskuu, hänen
olisi ollut jälleen maksettava, eikä hän voinut maksaa edellistäkään.
Epäröiden astui hän keittiöön, missä Minka Dombrowski istui kuuman
hellan ääressä selkäänsä lämmitellen. Minka oli vielä puettuna
aamutakkiin ja alushameeseen, uniset silmät puoliummessa. Gertrudista
oli kuin olisi hänen mieltänsä alkanut etoa -- tuossa istui vaimo
laiskana ja tyytyväisenä, ja Dombrowski makasi tuolla kaukana
mutaisessa juoksuhaudassa tai ehkäpä verissään. Hänelle kohosi kurkkuun
jotain, joka pyrki esiin, mutta hänen täytyi pidättää jokainen nuhteen
sana ja hillitä katseensakin. Hänellähän oli anomus lausuttavana. Katse
maahan luotuna meni hän lähemmäksi.

"Jo hereillä?" sanoi Minka, raaputtaen tuuheata tukkaansa. "Juon
vielä kupin lisää, kovin on vielä varhaista. Kas tässä" -- hän veti
paikaltaan nousematta kupin lähemmäksi ja kaatoi siihen, "maistuu kai
teillekin päivän alkajaisiksi kulaus kuumaa."

"Ei, kiitoksia." Gertrudista tuntui ettei hänen käynyt nauttiminen
tippaakaan, niin viehättävältä kuin juoma tuoksahtikin. Se oli vielä
oikeata kahvia; pitkiin, pitkiin aikoihin ei hän enää ollut saanut sitä
maistaa. "Nyt on jo maaliskuu", alkoi hän soperrella, "mutta en voi
kumminkaan maksaa teille -- maksaa vuokraa -- muuta kuin kuluneelta
ajalta."

"No, antaapa olla sitten." Minka haukotteli. "Paljonkos te sitten
olette minulle velkaa?"

"Koko helmikuulta vielä", sanoi Gertrud hiljaa. Hehkuva puna kohosi
hänen poskillensa.

Kaunis Minka kuunteli häntä tyynesti. "Ei se ole niin vaarallista",
naurahti hän, "nälkään en silti kuole. Maksatte sitten ensi kuussa
kaikki kerrallaan."

"Kun vain voisin!" Ahdistava tuska saattoi Gertrudin äänen melkein
kuulumattomaksi. "Enhän olisi muutoin velkaantunut, vaan kun minun
täytyi lapsen sairauden takia jättää reppujen neulonta ja hakea sitten
muuta työtä. Olkisäkkien neulomisesta maksetaan vähemmän. Älkää panko
pahaksenne!"

Hän laski rahojansa hellan reunalla. "Tämä on siis helmikuulta. Ja te
suostutte vielä odottamaan? Monet kiitokset!"

Dombrowskin eukko kaatoi itselleen lisää kahvia ja pani kaksi palaa
sokeria sekaan. "Kohtapuoleenhan kuuluu sokeristakin tulevan loppu.
No, mitäpä siitä, kun vain miehiä on olemassa!" Hän päästi helakan
naurun. "Älkäähän toki heti joutuko noin kauhistuksenne, neiti, minähän
tarkoitan vain että on sotilaita antamaan ranskalaisille selkään."

Gertrud käännähti poispäin: uskaltaisiko hän sanoa mitä ajatteli?

Oli vielä varhainen aamu, aurinko ei ollut vielä noussut. Pienen
keittiönakkunan himmeistä ruuduista tunki sisään kostea, kelmeä hämärä.
Ulkona odottelivat kedot kevään saapumista, mutta ne vaikuttivat vielä
elottomilta, -- väritöntä oli versova vilja. Lyijynkarvaisena kuvastui
kaukainen metsä. Pihassa paukutteli kevättuuli vajan ovea. Ja tuota
tuulta vastaan täytyi Gertrudin nyt lähteä taistelemaan -- häntä
puistatti. "Olisittekohan, Minka, kiltti ja pitäisitte lasta hiukan
silmällä? Nyt se on juonut maitoa. Päivällisliemen olen pannut uuniin.
Ja ettehän te unohda häntä." Pää kumarassa poistui hän. Ei olisi ollut
ensi kerta, jos Minka olisikin unohtanut pienokaisen.

"Odottakaas hiukan!" huusi Minka. Hän hypähti paikaltaan ja juoksi
toisen jälkeen. Kaunis Minka ei ollut kostonhaluinen. Tänä hetkenä
kuvastuivat hänelle vain Gertrudin alakuloiset kasvot, eikä hän
ajatellut hänen halveksivia katseitansa tai kieltäytymistään lähtemästä
asemalle hänen kanssaan. Hän laski upean käsivartensa tytön hartioille:
"No, pää pystyyn! Vuokrasta viisi! Kas tässä!" -- ja hän riensi hellan
luo, otti rahat, antaaksensa ne Gertrudille takaisin: "Otatte nämätkin
takaisin. Maksulla ei ole mitään kiirettä!"

Gertrud ei ottanut rahaa takaisin. Mutta kun hän nyt riensi asemalle
nopein askelin, kuvastui tuulen tuoksinassa koko ajan hänen eteensä
tuo täyteläinen, kirkassilmäinen nainen. Työssäkään ollessaan ei hän
saanut häntä karkotetuksi luotansa. Miten kävisikään, jos mies saisi
siitä vihiä? Varoituksista ei Minka välittänyt. Eikä ollut edes kysymys
yhdestä vain! --

Naisilla, jotka neuloivat Gertrudin kanssa olkisäkkejä isossa kylmässä
piharakennuksessa, joka aikaisemmin oli ollut työpaja, oli tänään
paljon kertomista. Tänään ei saatu valmiiksi niin monta kappaletta kuin
muulloin, yksin ahkerimmatkin urakkatyön tekijät keskeyttivät tuon
tuostakin neulontansa. Kaikkien mielet olivat kiihdyksissä. Eiköhän
neiti ollut vielä lukenut siitä. Johan siitä oli kaikissa lehdissä!

"Tuollainen katala luontokappale, mokomakin ketkale! Mies sodassa
ja hän hankkii itselleen rakastajan. Mies saa lomaa ja ehtii kotiin
ennen kirjettä, jonka piti siitä ilmoittaa. Joku päästää hänet sisään,
pilkkopimeässä hän kiipee portaita ylös -- Ackerstrassen varrella se
oli, pihanpuolella neljännessä kerroksessa. Hän hiipii hiljaa, aivan
hiljaa, -- kuinka onkaan vaimo iloitseva! Silloin kuulee hän sisältä
miehenäänen -- seis, ken siellä on hänen luonaan? Tuota ääntä ei hän
tunne -- outo vieras hänen talossaan! -- ja kello puoli kaksi yöllä!
Hän tirkistää avaimenreiästä, -- avain on lukossa, eikä hän näe mitään,
mutta oven alitse tunkee hieman valoa. Vaimo ei ole yksin, hänellä on
joku luonansa! Nyt nauraa hänen vaimonsa -- kuinka tuttu onkaan hänelle
tuo nauru! Ja helliä siellä ollaan! Tuhat tulimmaista, kirotut konnat!
Ja hän, aviomies, seisoo tässä pääsemättä sisään!"

"Ja sitten hän potkaisi oven auki", kertoi toinen. "Ja kun hän nyt
ponnahti sisään kuin pommi keittiöönsä, näki hän kaikki. Juuri oikeana
hetkenä. Silloin hän surmasi miehen. Käykö häntä siitä moittiminen?"

"Entä vaimo, tekikö hän hänelle jotain?" kysyi Gertrud vavisten.

"Siitä ei mulla ole tietoa. Kirkunut oli vaimo kuin hullu. Lähtönsä kai
hänkin olisi saanut, vaan ihmiset ehtivät apuun, paha kyllä. Olisi mun
puolestani saanut tappaa hänetkin".

Tappaa! Gertrudia värisytti.

"Malttakaa mielenne", sanoi vanha vaimo, joka tähän saakka oli
vaiennut, ja omituinen hymyily, puolittain ivallinen, puolittain
alakuloinen, väreili hänen ryppyisillä, kärsimysten runtelemilla
kasvoillansa. "Miehet tekevät juuri samaten. Luuletteko te sitten, että
he ranskattarien seurassa, tai missä milloinkin ovat, aina pysyvät
uskollisina? Se ei pälkähtäisi heille päähän! Mutta me, me" -- hänen
käheä äänensä kävi äkkiä kimakaksi ja kiivaaksi -- "me emme saa tehdä
mitään sellaista. Luuletteko te sitten, että tuollaisen nuoren vaimon,
-- joka kenties ei välitä ollenkaan miehestänsä tai kenties ajattelee
häntä aivan liiaksikin, -- luuletteko että hänen on niin helppoa olla
yksin? Aivan yksin, ilman mitään sydämen tyydykettä."

"No jopa nyt jotakin!" Nuorempi vaimo, joka äsken oli puhunut, oli
vallan kauhuissaan. "Ja te puolustatte sitä vielä! No niin, teiltähän
sitä kyllä voi odottaa!" Sana 'teiltä' kajahti halveksivalta. "Sen
sanon, että jos mieheni tulisi sodasta ja minä olisin tehnyt jotain
sellaista, -- silloin ei minun kävisi hyvin!"

Asiaa pohdittiin eri puolilta. Toisista vaimoa kyllä kävi
puolustaminenkin, toisten mielestä olisi ollut oikeinta toimittaa
uskoton vaimo rakastajansa matkaan. He joutuivat siitä melkein riitaan
keskenänsä. Pitikö hänen nyt sitten päästä aivan rangaistuksetta?
Mies-parka teljettäisiin linnaan ja saisi kantaa murhaajan nimeä --
vaimo, oikea rikollinen, jäisi vapaaksi.

"Hän on jo saanut rangaistuksensa", sanoi vanha vaimo hiljaa. Hän
nyökkäsi itsekseen. Hänen mieleensä oli tullut surullinen muisto, --
hänkin oli kerran ollut nuori ja jäänyt yksin. Hän pyyhkäisi otsaansa
ja silmiänsä, ikäänkuin karkottaakseen jotain epämieluista.

Gertrud kuunteli hiljaa naisten keskustelua: ne lörpöttelivät
ja kiistelivät, eikä nauruakaan puuttunut. Kaikki kadun loka
levitettiin täällä tarkastettavaksi. Päivän tapahtumasta johtui puhe
toisiin samanlaisiin juttuihin: sellaista ei tapahtunut yksistään
Ackerstrassella, vaan kaikkialla maailmassa. Kertomuksen kesken kajahti
tuon tuostakin ilon remahdus: aivanhan siinä sai nauraa haljetakseen!

Vanha Seifertin muori ei nauranut. Ei hän myöskään kertonut mitään.
Huulet yhteenpuristettuina istui hän paikallaan, laihat kasvot
liikkumattomina, ja neuloskeli vain. Hänen karheat sormensa olivat
erittäin nopeat. Gertrud tarkkasi häntä: taitavuudestaan huolimatta
ei hän pysynyt hänen rinnallaan. Hänen sormenpäitään kirveli karkean
säkkikankaan käsittelemisestä, kova nyöri painoi haavoja ihoon. --
Millainen ihminen lienee tuo nainen ollut? Hän näytti siltä, kuin
jokin raskas taakka painaisi hänen mieltänsä. Ehdottomasti tuli
Gertrud yhä uudelleen luoneeksi häneen katseen. Muori lienee vainunnut
uteliaisuutta tuossa katseessa, sillä hän sanoi raa'asti: "Ei
minussa ole mitään katselemista!" Gertrud punehtui ja mumisi jotain
anteeksipyynnön tapaista.

Päivällisajan lähetessä katosi Seifertin muori hetkiseksi "Nyt hänen
täytyy mennä poikaansa ruokkimaan", sanoi nuori soturinvaimo, joka
istui Gertrudin vieressä. "Älkää katsoko häneen niin usein, neiti,
hän ei voi sietää sitä. Hänellä on nimittäin muuan arka kohta --
entisajoilta. Hänen miehensä oli sodassa vuonna seitsemänkymmentä."

"Mitä hän sitten teki silloin?" kysyi Gertrud, omituisen liikutuksen
valtaamana. Vanha vaimo oli näyttänyt siltä, kuin hän ei voisi ikinä
enää tuntea iloa.

Toinen kohautti hartioitaan: "Aivan tarkoin ei asiaa tiedetä.
Varmaan hänelläkin oli rakastaja; sentähden hän myöskin puolustaa
tuota Ackerstrassen vaimoa. Joku aika sitten oli täällä neulomassa
muuan nainen, joka tunsi hänet tarkemmin. Oikeuden edessä kuuluu
hän silloin olleen, vaan hänet vapautettiin todistusten puutteessa.
Hänen pojallansa ei ole lainkaan käsivarsia, -- ne ammuttiin pilalle
Semiselin luona."

Vaimoparka! Gertrudin täytyi ajatella häntä vielä, kun hän jätettyään
kylmän työhuoneen istui junassa, matkalla kotiin. Vieläkin
kammottavampaa on, kun täytyy vanhana sovittaa, mitä nuorena on
rikkonut! Ja noiden ryppyisten, kärsivien kasvojen rinnalle kuvastui
hänen eteensä Minka Dombrowskin pyöreä, alati tyytyväinen muoto.

       *       *       *       *       *

Olkisäkkien neulomisella ei käynyt liikoja ansaitseminen. Se oli työtä,
johon oikeastaan pystyi ken tahansa, joka vain osasi arastelematta
käytellä karkeata neulaa. Mutta nykyisin ei käynyt työtä juuri
valikoiminen. Ei edes senkään, jolla oli rahaa yllinkyllin, ollut
nykyisin aina niin helppoa saada syödä kylläksensä. Leipä, liha,
voi, ihra, jauhot, sokeri -- kaikki oli saatettu korttijärjestelmän
alaiseksi.

Jos sotaa kestäisi vielä kauan, saisi joka kulauksen vettä, joka
siemauksen ilmaa ainoastaan kortilla! Ja sitten tuo alituinen
jonottaminen, ennenkuin sai viheliäisen osansa! Berlinissä, jossa oli
niin paljon ihmisiä, oli pahinta. Siellä seisottiin pitkinä jonoina
voi- ja lihapuotien edustalla, satalukuisina, vaimo vaimon takana.
Ellei samalla olisi käynyt jutteleminen, olisi se ollut vallan
kauheata. Nyt sen sentään kesti jotenkuten.

Esikaupungissa oli elanto myöskin sangen kuivaa. Ellei Minka
Dombrowski olisi avustanut Gertrud Hieselhahnia jonottamisessa, olisi
hänen täytynyt nähdä nälkää; eihän hänellä ollut aikaa seisoskella
tuntimääriä vuoroansa odottamassa. Minkaa huvitti jonottaminen. Kevät
teki tuloansa, ilma oli leudompaa, oli varsin miellyttävää, kun lempeä
tuuli hiveli poskia ja leikiskeli niskatukalla. Kauniista Minkasta
tämä tuntui kuin hyväilyltä. Noiden kalpeitten kasvojen rinnalla
kiinnittivät hänen kasvonsa kaksin verroin huomiota. Toisenmoiselta hän
näytti kuin Margareta Dietrich, joka myöskin väliin tuli koppinensa
jonottamaan ja seisoi niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollenkaan
huomannut, milloin hänen vuoronsa tuli. Mutta enimmäkseen tuli rouva
Dietrich itse, hiljaisena, alakuloisena ja arkana. Jos ken kysyi
jotain hänen tyttärestänsä, vavahti hän kokoon. Margareta Dietrich
odotteli yhä edelleen sulhastansa. Kaapissa, valkoiseen verhoon
käärittynä, riippui hänen morsiuspukunsa, valmiina pantavaksi päälle.
Neulojatar, jolla oli itsellään sulho sodassa, oli työskennellyt oman
rakkautensa ja kaihonsa kannustamana. Joka poimu, joka sauma oli
kuin hengähdys vain, kuin tuoksu, haave. Joka ilta kohotti Margareta
ennen levolle menoansa hiukan verhoa: siinä odotteli morsiuspuku
valkoisena, silkkisenä, onnea lupaavana. Hän jäi seisomaan, vaipuneena
sen katselemiseen, hänen silmiinsä tuli autuaallinen haaveileva ilme,
hänen huulillensa eksyi hetkiseksi vieno hymyily. Hän ei voinut poistua
paikaltansa. Avojaloin seisoi hän kauan, kauan, huomaamatta kuinka
kylmä huoneessa oli. Luisevina pistivät hänen laihat hartiansa esiin
paidan pääntiestä, hän kävi kylmästä siniseksi, mutta ei huomannut
sitä. Tuossa, tuossa riippui koko hänen onnensa! Vaivoin vain raski hän
vihdoin päästää verhon alas. Päivän viimeisenä muistona, yön unelmana
seurasi morsiuspuku häntä. --

Tänään oli hänen äitinsä mennyt pois kotoa. Siitä päivästä saakka,
jolloin Margareta oli rientänyt kirkkoon, nähdäkseen Bertholdin häät,
oli äiti tuskin enää rohjennut lähteä pois kotoa. Silloin oli kaksi
säälivää naista tuonut hänen tyttärensä kotiin, kuljettaen häntä
keskellänsä kuin tahdotonta olentoa. Kuullessaan äidin huolestuneen
kysymyksen: 'Lapsi, mikä sinun on?' oli Gretchen alkanut itkeä
kiihkeästi. Hän nyyhkytti ääneen. Mutta sitten hän alkoi nauraa,
-- nauroi, nauroi, ainakin puolen tuntia. Rouva Dietrich ei voinut
enää vapautua tuosta muistosta, hän oli siitä saakka ollut ainaisen
levottomuuden vallassa. Tänään oli Gretchen houkutellut häntä tähän
tapaan: täti kaupungissa pahastuisi kovin, ellei hänen ainoa sisarensa
tulisi toivottamaan onnea hänen syntymäpäivänään. Olihan vielä lisäksi
sunnuntaikin, puoti oli kiinni, ilma kaunis. Niin oli hän sitten
päättänyt lähteä. Olihan Gretchen tänään aika virkeä ja niin levollinen.

Ehdittyään jo melkein aseman luo, palasi hän vielä kerran takaisin,
-- jokin sisällinen voima suorastaan pakotti hänet siihen. Oliko
varmaa, ettei Gretchenillä ollut mitään mielessänsä? Mutta hän istui
aivan levollisena etuhuoneessa, lukien jotain kirjaa. Ihmeissään
hän katsahti ylös, äidin palatessa takaisin. Rouva Dietrich keksi
tekosyyn. "Olenkohan ehkä unohtanut käsineeni tänne." Hän oli
hakevinansa.

"Mutta, äitikulta, sinullahan on se kädessäsi!" huudahti Gretchen,
nauraen hänelle.

"No, jopa nyt jotakin!" sanoi rouva Dietrich, nauraen hänkin. Sitten
hän suuteli tytärtänsä. "Näkemiin sitten!"

Nyt oli Margareta Dietrich aivan yksin. Yksin --! Hän sulki kirjan
äkkiä ja hypähti pystyyn, katsoen omituisesti hymyillen ympärillensä.
Tuossa riippui vanha seinäkello seinällä. 'Tik, tak!' Siinä ainoa
ääni, mikä tunki hänen korviinsa, muutoin oli aivan hiljaista, Jumalan
kiitos! Eikä senkään enää tarvinnut jatkaa nakuttamistaan, se vihloi
hänen korviansa. Hän hypähti tuolille ja pysäytti heilurin. Häntä aivan
huimasi katsoessa sen ainaista kulkua edestakaisin.

No niin, nyt oli kaikki hyvin! Hän hengähti helpotuksesta. Sitten hän
juoksi huoneensa taustaan. Hän avasi kaapin ja otti verhoon käärityn
puvun esiin. Kantaen sitä edessään ojennetuilla käsivarsillaan, toi hän
sen etuhuoneeseen. Tänään oli hän kerrankin omissa hoteissaan! Täällä
oli valoisampi ja peili oli isompi. Arasti katsoi hän ympärilleen.
Hänestä tuntui sentään siltä kuin sisällä olisi ollut joku. Ei ollut!
Tänään voi hän kenenkään häiritsemättä leikkiä häitä.

Nyt nouti hän vielä morsiusseppeleen ja hunnun, joita oli säilyttänyt
laatikossaan. Kuinka seppele iloitsikaan päästessään päivänvaloon!
Myrtti siinä ojenteli oksiansa, sen vehreys kävi raikkaaksi. Se
suorastaan pyrki hänen päähänsä, se laskeutui hänen hiuksillensa. Hänen
täytyi kiinnittää se, se ei tyytynyt vähempään!

Samaten kävi puvunkin. Ennenkuin hän tiesikään kuinka se tapahtui, oli
villapusero ja villahame pudonnut hänen yltään, hääpuku laskeutui hänen
ylitsensä. Valkoisena ja pehmeänä verhosi silkki hänet, utuinen harso
oli kuin pilvi. Se kohotti hänet korkeuksiin, kannatti häntä. Kaunis
kuva hymyili hänelle peilistä, olento autuaitten asunnoilta. Nyt ei
hän enää ollut Gretchen Dietrich, yksinäinen tyttö, menehtymäisillään
kaihoonsa -- hän oli rakastettu, kaihottu, oli morsian, joka vietti
häitänsä. Heti, heti tuli hän, joka häntä halusi, -- siinä oli hän!

Hän käännähti nopeasti, hänen hymyilevät kasvonsa kävivät vieläkin
hymyilevämmiksi, hiljaisella huudahduksella ojensi hän kätensä: "Nythän
tulet!"

Kuin kaukaisesta etäisyydestä ja kumminkin niin läheltä kajahti
vastaan: "Tulen luoksesi!"

"Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä!"

Gretchen vaipui hänen povellensa, sulho sulki hänet syleilyynsä
-- lujasti, lujasti -- niin lujasti että hän valitti. Mutta hän
ei irroittautunut hänen syleilystänsä. Joskin se tuotti tuskaa --
kiihkeätä tuskaa -- ja hänen rintaansa ahdisti kuin kammottavassa
kouristuskohtauksessa, joka salpaa hengityksen, pysäyttää sydämen,
rakkauttahan se silti oli, iäistä rakkautta! Huumaantuneena sulki hän
silmänsä. Niin juuri, ei mitään nähdä, kuulla vain, mitä hän kuiskaili!

Ja sulho kuiskasi hänen korvaansa: "Lemmin sinua!"

Hän kuiskasi vastaan: "Ja minä sinua!"

"Nyt olet minun!"

"Olen iäti!"

Ja sulho irroitti seppeleen hänen tukastansa, ja levollisena hän salli
sen tapahtua. Siinä se nyt oli maassa, tuo ihana seppele! Hän pyrki
sitä ottamaan, mutta sulho esti sen ja sanoi: "Jätä se, et tarvitse
sitä!"

"Tarvitsen, tarvitsen kyllä! Se pannaan päähäni ruumisarkkuun!"

"Siellä, minne menemme, ei ole ruumisarkkuja. Siellä on ainoastaan
vuode täynnä iloa, iäistä nautintoa!" Sulho lykkäsi jalallaan seppeleen
syrjään. "Tuletko sinne kanssani?"

Morsian tarttui huntuunsa ja riisti senkin päästänsä. "Seuraan sinua!"

Sulho oli kiihkeä ja hillitön, hän kävi kärsimättömäksi. "Tule, tule
jo!"

"Mitä sanoo äitini? Hän on huolissaan minusta."

"Mitä äidistä ja hänen huolehtimisestaan -- nythän olet minun, -- tule,
tule!"

"Rakkaani, armaani, minun täytyy pukea viitta ylleni, etteivät ihmiset
näe pukuani, valkoista pukuani, joka loistaa niin kauas."

"Pue viitta yllesi, ettei kukaan näe sinua, mutta tule sitten, tule!
Minulla ei ole aikaa odottaa. On sota. Minun on liitäminen maailman
toiseen päähän, niin kiire ei minulla ole vielä koskaan ollut. Tule
Gretchen! Tule, tyttöseni! Tule, rakkahin morsiameni!"

Hänen äänensä oli kuin hyväily, hän veti tyttönsä mukaansa, hellästi,
vastustamattomasti. Hän soi hänelle tuskin aikaa heittää viitan
hääpukunsa ylitse. Sinne jäi hänen seppeleensä, sinne huntunsa,
arkivaatteensa. Lattialle ne jäivät kaikki. Löytäisihän äiti ne
siitä, korjaisi ne pois. Ei hän enää luonut katsettakaan taaksensa.
Viisikolmatta vuotta oli hän elänyt täällä, näissä huoneissa. Täällä
oli hän syntynyt, lapsena leikkinyt, nauranut, laulanut ensi laulunsa,
itkenyt ensi kyyneleensä, uneksinut ensi unensa. Täällä oli hänen
isänsä kuollut, täällä oli hänen äitinsä häntä rakastanut, hänestä
huolehtinut. Mutta mitä merkitsi se kaikki!

"Tule, Gretchen, tule!" -- --

Rouva Dietrichin astuessa nopeasti sisään, ei kukaan vastannut hänen
tervehdykseensä. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli aikonut. Sisaren
houkuttelut jäädä illalliselle, joka tänään syntymäpäivän kunniaksi
oli tavallista runsaampi, eivät olleet voineet häntä pidättää. Hänen
täytyi lähteä kotiin, täytyi lähteä. Levottomuus pakotti hänet matkaan.
Gretchen oli nykyisin aina niin omituinen, oli paha, että hän oli
jättänyt hänet niin kauaksi yksin. Ei ollut vielä aivan pimeä, ilta
oli vasta saapumaisillaan. Hän näki jotain valkoista maassa ja sitten
kompastui hän. Mitä siinä olikaan? Hänen jalkaansa oli kietoutunut
jotakin. Pieniä keinotekoisia vahanuppuja, valkoisia kukkia, tallattuja
oksia. Kuin hautaseppeleestä. Taikauskoinen kammo valtasi hänet.

"Gretchen!"

Ei vastausta.

Käsitellessään levottomana tulitikkuja, menetteli äiti niin kömpelösti,
että tikku toisensa jälkeen suhahti tuleen ja sammui. Vihdoin sai hän
valkean sytytetyksi. Tuossa oli maassa tumma hame ja tumma pusero,
jotka Gretchenillä oli tänään ollut yllään, ja pitkä valkoinen harso
kiemurteli niiden ylitse kuin käärme. Mitä merkitsi tämä, mitä tämä
kaikki merkitsi?! Epäselvä kauhuntunne lamautti äidin, hän seisoi kuin
jähmettyneenä. Kuinka olivat huntu ja morsiusseppele joutuneet tähän?

"Gretchen! Gretchen!" Äidin huuto kajahti tyhjässä asunnossa. Mitä
olikaan tytär nyt jälleen tehnyt? Ja poissa hän oli. Rouva Dietrich
avasi kaapin: kaikki hänen tavaransa olivat siellä. Viitta vain oli
poissa. Minne hän oli mennyt? Asemalle äitiä vastaan? Ei varmaankaan!
Ystävättärensä neiti Hieselhahnin luo? Ei sinnekään. Hänhän oli
niin arka, ei hän enää mennyt kenenkään luo. Ehkäpä hän oli jälleen
kirjoittanut kirjeen ja mennyt viemään sitä postiin. Tuskinpa vain!
Olisihan voinut olla niinkin, mutta todellisuudessa oli kumminkin
toisin. Sen tunsi äiti nyt äkkiä selvästi. Gretchen oli poissa,
Gretchen harhaili tuolla ulkona, jonkin sisäisen pakon ajamana. Ja yö
lähestyi. Kuinkahan kauan hän jo olikaan ollut poissa? Kunpa hän vain
palaisi, kun hän palaisi pian!

Vavisten valaisi äiti joka sopen, häntä hakien. Ja äkkiä hän
alkoi itkeä kiihkeän tuskan vallassa: hänen lapsukaisensa, hänen
Gretchen-tyttösensä -- -- kunpa hänelle vain ei tapahtuisi mitään
pahaa! Hän tempaisi akkunan auki ja silmäili ulos.

Katu oli tyhjä, siellä vallitsi sunnuntaipäivän hiljaisuus. Toisella
puolen katua seisoi ulvoen koditon koira. Se kuului kammottavalta.

Tuskan valtaama äiti katsoi kelloa. Neljältä se oli pysähtynyt. Sen
alle oli asetettu tuoli, lasiovi, jonka takana heiluri oli, oli avattu,
-- neljän aikaan oli Gretchen siis vielä ollut täällä. Usein oli
Gretchen valitellut: 'Tuo kello, se kumajaa päässäni!' Kaiketi oli hän
sen pysähdyttänyt. Siitä oli jo monta tuntia.

Tornikello löi. Äiti laski. Hyvä Jumala, oliko se mahdollista, joko
oli todella yhdeksän? Jospa hän ei olisi lähtenyt pois kotoa, ei olisi
jättänyt Gretcheniä yksin kotiin! Yhdeksän, -- eikä Gretchen vielä
ollut tullut!

Usein kyllä oli rouva Dietrichin täytynyt odottaa tytärtänsä. Jos
häntä halutti mennä jonnekin, teki hän sen itsepintaisesti, eikä siinä
auttanut pyynnöt eikä nuhteet. Mutta tänään ei äiti kestänyt odotusta.
Jonkin ihmeellisen, käsittämättömän tuntu oli jäänyt tuohon pieneen
huoneeseen, tulvahti sieltä häntä vastaan, jähmettäen hänet väliin ja
kohottaen väliin kuuman hehkun hänen päähänsä. Ajatukset seurasivat
toisiansa yhä nopeammin, yhä kiihkeämpinä, pakottaen äidin kääntämään
askeleensa jälleen katua kohden. Asemalle ensiksi. Epämääräinen
toivo rohkaisi häntä. Ehkäpä hänen tyttärensä seisoisi siellä häntä
odottamassa.

Ei kukaan ollut nähnyt Gretcheniä. Turhaan seisoskeli äiti asemahuoneen
ovella katsoen katua pitkin puolelle ja toiselle. Hän kuuli yhä vielä
kodittoman koiran ulvontaa.

Se oli pieni sievä koira, jonka pitkäkarvainen turkki hohti keltaiselta
lyhdynvalossa. Hakevin katsein silmäili se häntä, kohottaen
rukoilevasti käpäläänsä, mutta hän kiiti sen ohitse. 'Gretchen!
Gretchen!' kajahteli huuto hänen sydämessänsä. Puoleksi tietämättään
kääntyi hän kulkemaan Gertrud Hieselhahnin asuntoa kohden. -- -- --

Gertrud Hieselhahn oli juuri aikeissa käydä levolle. Lapsi nukkui,
Minka oli ulkona, mitäpä hän yksin istuskelisi ylhäällä. Oli myöskin
turhaa kuluttaa valkeata. Silloin kuuli hän nimeänsä mainittavan.
Täyden hiljaisuuden keskeltä kajahti se kolealta ja aavemaiselta.
Ulko-ovi oli lukittu, joku seisoi ulkona pimeällä käytävällä ja huusi
häntä.

Hän avasi akkunan: "Kuka siellä on?" "Minä, hyvä neiti, minä! Onko
Gretchen luonanne?" "Rouva Dietrich siellä on! Ei, ei Gretchen ole
täällä. Odottakaa, tulen ulos!" Rouva Dietrichin äänessä oli jotain,
joka herätti Gertrudin mielessä sääliä ja levottomuutta: hän haki
lastansa!

Pienenä, tavallista pienempänä vielä, seisoi rouva-parka kuin
pelästynyt otus pimeässä yksinäisellä tiellä. Apua hakien takertuivat
hänen kylmänkosteat sormensa Gertrudin käteen. "Gretchen on poissa, voi
hyvä Jumala tätä tuskaa! Neiti Hieselhahn, älkää jättäkö minua!" -- --

Yhdessä he häntä hakivat. Kauan olivat he jo hakeneet, eivät itsekään
enää tienneet kuinka kauan. Pimeitä kenttiä pitkin käydä hoipertelivat
nuo kaksi yksinäistä naista. Ensiksi he hakivat talon ympäriltä,
sitten kiersivät koko taloryhmän. Miksi he niin tekivät? Olisihan
voinut olla niinkin, tuumiskeli Gertrud, että Gretchen olisi aikonut
hänen luoksensa. Nyt hakivat he kauempaa, huudellen ja yhä huudellen.
Vuoroonsa kumpikin. Sillävälin vaikeroi äiti hiljaa: olihan hän jo
aikoja aavistanut, että Gretchenin kävisi lopuksi huonosti, hän ei vain
ollut tahtonut sitä uskoa, vaan oli aina koettanut pettää itseänsä.
Eikä hän ollut tahtonut sanoa sitä kenellekään, ei uskoa kenellekään
tuskaansa. "Eihän sitä tahdo tehdä, hyvä neiti. Mutta nyt -- nyt en
voi enää vaieta. Voi, luuletteko te, että hän on itse tehnyt itselleen
jotain?"

Gertrud puri hampaansa yhteen: kaameata tämä oli kerrassaan. Hänkin
oli jo aikoja ajatellut: onko totta kaikki, mitä Gretchen puhuu? Vai
onko se kaikki valhetta? Ei, valheeksi ei sitä käynyt nimittäminen.
Ei valheeksi -- tyttöparka! "Meidän täytyy palata takaisin, rouva
Dietrich", sanoi hän lempeästi. "Täällä ei Gretchen ole. Menkäämme
teille, ehkä hän jo on kotona. Ellei hän ole, menen minä vielä
poliisivartiostoon."

       *       *       *       *       *

Siitä riitti naisille puhumista, heidän seistessään seuraavana päivänä
voikaupan edustalla. Niin kyllänsä kuin he muutoin olivatkin saaneet
jonottamisesta, ei se heistä tänään tuntunut liian pitkäveteiseltä.
Vallan kauhea oli tuon neiti Dietrichin tarina. Nythän hänen täytyisi
joutua Dalldorfin parantolaan.

"Hän oli juossut pois kotoaan", kertoi muudan, "hääpuku yllänsä.
Valkoisessa puvussa. Siinä oli ylt'ympäri poimuissa pieniä
myrttivihkoja, ja röijyssä oli myöskin edessä myrttivihko. Friedani
näki sen ollessaan tänään sanomalehtiä kantamassa. Ne toivat hänet
silloin, -- tänä aamuna. Poliisikonttorin vahtimestarin koira oli
löytänyt hänet. Kaukana kedolla kuljun luona hän makasi mäntyvesakon
alla aivan veden reunassa. Yöt ovat vielä kylmät, hän oli ollut aivan
kohmettunut."

Uteliaina pyrkivät toiset lähemmäksi. "Olikohan hän aikonut
hukuttautua? Ja minkä tähden?"

"No, siksi että hän on päästä sekaisin. Hänen on täytynyt odottaa liian
kauan sulhastansa."

Oliko hän sitten todella kihloissa? Sulhasta ei kukaan ollut nähnyt.

Muuan vaimo, joka oli Dietrichin perheen naapuri, kohautti hartioitaan.
"Voipi olla -- tai ehkä ei. Kenpä tyttöjen asiat tietää niin
tarkoilleen. Se ainakin on varmaa, että jos jollakin on mielitiettynsä
rintamalla eikä hän kirjoita eikä palaa, eikä toinen tiedä, elääkö hän
vielä vai eikö elä, silloin voi kenen tahansa käydä kuten Dietrichin
neidin."

Niin voi, -- voi kylläkin! Kauhu kuvastui kuulijoiden kasvoilla, heidän
katseensa kävi araksi. Kaukaa läheni heitä kovakourainen julmuri, joka
kävi käsiksi sydämiin ja mursi ne, joka anasti ajatuksetkin ja hämmensi
ne, niin että ne lentelivät sekaisin kuin akanat seulassa. Se julmuri
oli -- sota.



XII.


Kevät kehittyi kehittymistään, mutta Verdunin valloitusta se vain ei
tuonut muassaan. Suunnattomia hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, uhrien
luku molemmin puolin ääretön. Tänä keväänä oli harvinaisen varhain
tullut lämmin, luonto pukeusi jo huhtikuussa kukkiin, mutta ken voi
iloita siitä?

Kun Hedwig Bertholdi nyt kulki puutarhansa kautta, ei hän huomannut
sitäkään, että syreeni pian alkaisi kukkia. Hänellä oli huolia,
suurempia huolia kuin ennen. Kun Anna Maria nauroi, tuotti se hänelle
melkein ruumiillista tuskaa. Vanhimpansa takia hän nyt oli enin
huolissaan. Hän oli kirjoittanut, että hänen tykistöväkeen kuuluvana
oli täytynyt oleksia maan alla ja tapella rottien kanssa. Hänellä oli
siellä alhaalla vuode ja oikein sievä asunto. Hänen tarvitsi vain
painaa nappulaa, niin tuli passaripoika, mutta tuollainen asemataistelu
oli ikävintä, mitä mielessään voi kuvailla. Hän olikin tarjoutunut
lentäjäksi; silloin saisi enemmän liikkumisvapautta ja tilaisuutta
itsenäiseen toimintaan. Hän oli tutustunut kapteeni Bölckeen ja tämä
oli puoltanut hänen anomustansa. Nyt tiesi siis äiti, ettei hän
juuri tällä haavaa ollut taistelussa, vaan vaarattomalla alueella
toimeensa harjaantumassa. Mutta eivätkö häntä myöhemmin odottaneet
vielä suuremmat vaarat kuin Rudolfia, joka oli jalkaväessä Verdunin
edustalla? Heinz teki jo lentoretkiä, ja hänen kirjeensä, joita loman
jälkeen oli tullut varsin harvoin ja joissa äidin mielestä oli ilmennyt
omituinen väsymys ja haluttomuus, uhkuivat nyt reippautta, joka melkein
vaikutti innostukselta. Mutta äidin tarkka vaisto havaitsi niissä
kaikesta eloisuudesta huolimatta jotain vallan toista: kuinka olikaan
oikein Heinzin laita?

Levätessään nyt öisin vuoteessaan, lenteli hänkin. Silloin oli hänestä
kuin kohoaisi hänen ruumiinsa ylös patjoilta ja hän kiitäisi kautta
äärettömien avaruuksien, joita nimitetään taivaaksi, ja kauhulla
hän tunsi maan väistyvän jalkojensa alta. Miksi olikaan Heinz
pyrkinyt tuohon toimeen? Alinomaa sattui hänen silmäänsä kuvauksia
ilmailuonnettomuuksista. Eikö Heinz sitten tiennyt että ilmailijan
ammatti oli vaarallisista vaarallisinta?

"Ilmailu -- sehän on suorastaan hengen turvaamista", vastasi Heinz.
"Mikä ihana tunne, kun kaikesta vapaana saa jättiläislinnun siivin
kiitää läpi avaruuden, mieli vapaana kaikesta muusta. Silloin ei enää
ajattele entisiä, ei mietiskele millaista elämä olisi voinut olla, --
kaikki on unohtunut, lentelee, lentelee vain ja nauttii lennosta."

"Miksikä olet niin huolissasi, äiti?" sanoi Anna Maria. "Minusta tuo on
suunnattomasti ihailtavaa."

Mitä ymmärsikään äidin tunteita tuo nuori rouva, joka eleli
käsittämättömän huoletonna päivästä toiseen? Vanhempi nainen olisi
tässä voinut kadehtia nuorempaa hänen tyyneytensä takia. Mikä
onnellinen luonne! Ja siitähän todella näytti, kuin olisi hän oikeassa
vakuuttaessaan joka päivä: "Kyllä kaikki käy hyvin!" -- sillä ainakin
toistaiseksi oli hän saanut mitä parhaimpia tietoja mieheltänsä.
Kirjeitä meni, kirjeitä saapui yhtä mittaa. Sotakauhujen keskellä
kukoisti lemmenonni. Ja Hedwig mietiskeli mielessänsä: sellainen
täytyy kaiketi vaimon olla, jotta hän voisi tehdä miehellensä elämän
keveämmäksi näinä aikoina. Ei hän oikein tiennyt, oliko hänen pidettävä
miniäänsä pintapuolisena vai kylmäsydämisenä, vai oliko hänen
kadehtiminen häntä. Käsittämätöntä oli hänestä myöskin ollut tapa,
millä nuo molemmat erosivat toisistansa. Onnesta loistavina olivat
he palanneet Dresdenistä, Rudolf oli tuonut vaimonsa kotiinsa loman
viime päivänä, ja illalla hänen täytyi lähteä. Anna Maria oleskelisi
vain rauhallisesti äidin luona siksi kun hän palaisi, sittenhän
saataisiin nähdä. Ja Anna Maria oli suostunut yhtä helposti siihen
kuin kaikkeen muuhunkin. Hän oli kyllä itkenyt, kun Rudolf suuteli
häntä jäähyväisiksi, mutta kun hän sitten seisoi asemalla ja viittoili
hänelle, silloin oli hän kyyneleistään huolimatta hymyillyt hänelle.
Hymyillen oli nuori aviomies viittoillut vastaan, vaikka hänenkin
silmänsä olivat kyyneltyneet. He olivat vielä nuoria, he eivät olleet
vielä kokeneet suurta surua, -- surua, joka myllertää mielen mullin
mallin, -- he olivat onnellisia lapsia vielä.

Oli hetkiä, jolloin Hedwig Bertholdin oli vaikea arvostella miniäänsä
oikeudenmukaisesti. Kuinka voikaan tämä pysyä niin hilpeänä! Tuo nauru,
joka aikoinaan oli viehättänyt häntä, tuo täyteläinen, raikas nauru,
se kiusasi nyt hänen hermojansa. Mutta eikö hänen oikeastaan olisi
pitänyt olla iloinen siitä, että miniä kantoi ajan vaivat ja eron
niin kevyesti? Entäpä jos hän olisi alati vain valittanut ja ollut
epätoivoissaan! Huomaamattaan alkoi Hedwig hillitä itseään paremmin.
Eihän hän voinut antaa toisen niin paljoa nuoremman saattaa häntä
häpeään.

Anna Maria nautti kaikesta hyvästä, joka tuli tässä talossa hänen
osaksensa. Oli sentään ihanaa olla rouva, joskin mies oli poissa.
Mutta kun sota loppuisi ja Rudolf palaisi, olisi tietysti vieläkin
ihanampaa. Nyt olivat hänen ajatuksensa alati kiintyneet lapseen,
jota hän odotti. Vielähän kestäisi kauan ennenkuin se syntyisi, mutta
hän tunsi itsensä jo nuoreksi äidiksi. Turhamielisyyttäkö se oli vai
ylpeyttä, jota tuo sotalapsi herätti hänen mielessänsä? Vai oliko se jo
rakkautta? Hänen ei ollut tapana tutkistella omaa itseänsä, mutta hänen
sitä huomaamattaan heräsi hänessä lämmin tunne -- kiintymys lapseen.
Seitsemän poikaa halusi hän saada, seitsemän kaunista, tervettä,
hilpeätä poikaa, seitsemän poikaa keisaria palvelemaan. Ja hiljaa
rallatti hän vanhaa sotilaslaulua, jota oli tyttönä usein laulanut:

    "Sotamies se hauska veikko.
    Mieli hällä pelvoton!
    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"

       *       *       *       *       *

Naapuritalojen puutarhoissa käyskentelivät molemmat nuoret rouvat.
Terveenä ja pulleana katseli Anna Maria aidan ylitse: kuinka solakka
olikaan rouva Rossi ja niin hento ja valkoinen! Anna Maria ihaili
itseksensä tuota kaunista naista. He olivat tuttuja keskenään, sillä
rouva Rossi oli kerran käynyt heillä vierailulla. Mutta Anna Maria ei
ollut voinut keskustella paljoakaan hänen kanssaan, hänen anoppinsa
oli huolehtinut seuranpidosta. He olivat puhelleet luutnantti Rossin
kuolemasta, missä ja miten hän oli kaatunut.

Leski oli vastannut hyvin hiljaa, melkein epäröiden, noihin
osaaottaviin kysymyksiin; samalla oli hänen katseensa kierrellyt
huonetta hajamielisenä, levottomasti hakevana. Siellä oli ollut esillä
Heinzin valokuva. Hän oli ottanut sen käteensä, antanut katseensa
vaipua siihen ja pitänyt sitä sillä tavoin pitkän aikaa keskustelun
kestäessä. "Se on uusin kuva pojastani", sanoi äiti. Silloin hän
punehtui hiukan ja pani sen pois.

Hänen olennossaan oli jotain niin naisellista, miellyttävää ja
hillittyä! Hedwig Bertholdi oli aivan ihastuksissaan.

Nyt silmäili Anna Maria jonkinmoisella uteliaisuudella tuota nuorta
rouvaa. Mitähän hän mahtoikaan tehdä koko pitkän päivän? Eihän hänellä
ollut miestä, jolle kirjoittaa, ei lasta, jota hoidella! Peräti ikävää
ja surullista täytyi tuollaisen elämän olla. Hiljaisena käyskenteli
rouva Rossi hitaasti puksipuiden reunustamain sarkojen keskellä kuin
nunna; tuon tuostakin hän kumartui maahan, hän poimi orvokkeja. Hänen
vakavilla kasvoillaan ei näkynyt hymyilyn kajastustakaan.

Nuori rouva Bertholdi tunsi äkkiä onnensa runsauden. Hän tervehti
häntä iloisimmalla naurullansa, hän halusi osoittaa aivan erikoista
ystävällisyyttä, -- olihan tuo toinen niin köyhä! Kuin olisi hänellä
ollut määrättömiä rikkauksia lahjoittaa, sanoi hän: "Te olette aina
niin yksin, käykääpä toki meillä useammin." Ja hän ojensi hänelle
kätensä.

Nyt hymyili Lili. Hän puristi ojennettua kättä, mutta sitten kävivät
hänen kasvonsa heti jälleen vakaviksi. Umpimielisen karttelevasti hän
vastasi: "En minä ole niin yksin, asuuhan äitinikin täällä. Mutta
tietysti käyn mielelläni toistekin luonanne."

Anna Maria tunsi että hän sanoi tuon vain kohteliaisuudesta. Tietenkään
hän ei tulisi. Se oli ikävää, olivathan he molemmat nuoria ja
viihtyisivät hyvin toistensa seurassa. Luontaisella avomielisyydellään
päätti hän olla itsepintainen: tuo nainen miellytti häntä, eikä hän
halunnut tyytyä pelkkään puheparteen. "Mutta ettepä te kumminkaan
tule, kun te sanotte vain noin ylimalkaisesti: 'Käyn kyllä luonanne!'
Vielä mitä!" Avosuin hän pudisteli päätänsä: "Ei, siihen minä en
tyydy! Teidän pitää sanoa: 'Kyllä minä tulen!' Kenties huomenna? Tai
ylihuomenna? Tulkaapa vaikka ylihuomisen huomenna, mutta teidän pitää
luvata varmasti. Tehän olette myöskin nuori. Minä olen kahdeksantoista
vanha. Kuinka vanha te olette?" "Kaksikymmentäviisi vuotta."

"Jo kaksikymmentäviisi? Mutta eihän sekään vielä ole paljon. Olisi
niin hauskaa, jos tapaisimme toisemme useammin." Äkillisen tunteen
valtaamana kurotti Anna Maria käsivartensa aidan ylitse ja veti
naapurinsa puoleensa. "Kiipeäisinkö minä luoksenne?" Hän yritti jo
tehdä sen, mutta malttoi sitten mielensä. "Ei, enhän enää saa tehdä
sellaista." Hän nauroi, ja punehtuen hän lisäsi ylpeästi: "Minun täytyy
nyt olla varovainen."

Tunteen vallassa, jossa oli hitunen tuskallista kateutta, ajatteli Lili
tuota ensi keskusteluaan Rudolf Bertholdin nuoren rouvan kanssa. Mikä
onnellinen ihminen hän olikaan! Kenties ainoa onnellinen tuhansien
joukossa -- naisista varmaankin ainoa. Miehet voivat pikemmin tuntea
itsensä onnellisiksi, -- aika oli omansakin tuottamaan heille
onnea. Eikö hänen miehensäkin ollut onnellinen taistellessaan? Eikö
kuollessaankin? Ja eikö Heinzkin ollut onnellinen lentoretkillään?

Siinä ei ollut mitään outoa, että Lili oli tuolta nuorelta rouvalta
tiedustellut hänen lankonsa vointia, -- tiesihän tämä hänen usein
olleen yhdessä luutnantti Bertholdin kanssa. Mutta hän huomasi pian,
ettei Anna Marialla ollut aavistustakaan siitä, kuinka läheisessä
suhteessa hän oli ollut häneen. Sen paremmin oli hän voinut kysyä:
"Kuinkas miehenne veli voi kaiketi myös hyvin?"

"Hänestä on tullut ilmailija, -- miksi olette siitä niin ihmeissänne?"

Lili ei ollut voinut pidättää kauhun ilmausta. "Mitä!" oli hän
huudahtanut, hänen kasvojensa vieno punehdus oli kadonnut, ja hän oli
käynyt hyvin kalpeaksi. Hänen täytyi koota kaikki voimansa salatakseen
mielenliikutuksensa; eihän hän saanut näyttää, kuinka läheltä tuo
koski häneen. Nyt oli hänellä kaksinkertainen syy olla levoton hänen
tähtensä. Mikä oli saattanut hänet rupeamaan ilmailijaksi? _Hänkö_
kenties? Taivaan tähden: hänkö?!

Lili vietti yönsä kiihkeässä tuskassa. Eikö hän ollut mieletön, kun oli
antanut luutnantti Bertholdin lähteä luotansa sillä tavoin? Eikö hän
olisi voinut sanoa hänelle: "Nyt sinun on lähdettävä pois, mutta kun
palaat, olen omasi." Oliko sitten kuolleella oikeus kaikkeen, elävällä
ei mihinkään? Olihan Lili lukenut ilmaennätyksistä ja voi käsittää,
että ilmojen hallitseminen voi houkutella uljasta nuorta miestä. Mutta
ei, ei Heinzin sittenkään olisi pitänyt antautua tuolle alalle! Eikö
hän tiennyt, että Lili väänteli täällä tuskissaan käsiään, niin että
nivelet naksahtelivat? Hän ei saanut unta, ei hetkeksikään, -- ah, ei
koskaan enää hän voisi nukkua levollisesti!

Kuivin, polttavin silmin hän katsoi miehensä kuvaa, joka riippui
vastakkaisella seinällä. Tuskaa oli hän kokenut hänenkin tähtensä, oli
saanut perehtyä tuskaan, kuten kaikki vaimot, joilla oli mies sodassa.
Mutta nyt yhtyi hänen tuskaansa vielä toinenkin tunne, -- hänen
sydämensä kapinoitsi hänen omaa itseänsä vastaan. Miksi oli hän ollut
niin tyly, oli käyttäytynyt niin kylmäkiskoisesti? Ainiaan uskollisen
lesken hyveeseen oli hän verhoutunut, vaikkei hänen sydämensä enää
tiennyt tuosta hyveestä. Miksi, miksi piti aina koettaa pettää omaa
itseänsä? Miksi piti olla niin hyvinkasvatettu, niin muodollisuuksiin
kahlehdittu, ettei rohjennut sanoa avoimesti: "Olen sinun, ota omasi!"

Kiihkeän levottomuuden vallassa heittelihe tuo vaalea olento sinne
tänne patjoillansa. Entä jos Bertholdi syöksyisi maahan, jos vihollisen
vastarinta tai luonnonvoimien oikullisuus veisi häneltä hengen? Hän,
hän yksin olisi siihen syypää! Hän voihki ääneen. Yön tuskallisessa
yksinäisyydessä kuvastuivat kaikki kauhut vielä kammottavampina. Sitten
heräsi hänen mielessään nuhteita Bertholdiakin kohtaan. Eihän hän ollut
voinut ilmaista hänelle tunteitaan sen selvemmin kuin oli ilmaissut.
"En voi toistamiseen kestää kaikkea odotuksen tuskaa ja levottomuutta",
-- niin oli hän sanonut -- eikö Heinz ollut sitä kuullut? Kuullut oli
hän kyllä, -- mutta ei ymmärtänyt. Niin ei nainen puhu miehelle, josta
ei välitä. Kuinka olikaan hän voinut lähteä hänen luotaan mieli täynnä
uhmaa ja vihaa, niin lapsekkaan suuttumuksen vallassa, että nyt teki
parastansa tuhotakseen itsensä? Rangaistuksetta eivät ne kaikki kohoa
aurinkoa kohden, nuo ilman sankarit.

Vuodettaan ympäröivässä yksinäisessä pimeydessä näki Lili äkkiä
edessään hänen rakkaat nuoret kasvonsa, ja raskaat kyynelkarpaleet
alkoivat hitaasti vieriä hänen poskiansa pitkin. "Tulkaa jälleen!"
Viimeisenä eronhetkenä oli tuo vastoin hänen tahtoansa pujahtanut hänen
huuliltansa; mutta hän oli kuiskannut sen niin hiljaa, että se häipyi
kuulumattomiin. Nyt, tuskissaan hänestä, joka linnun tavoin liiteli
ilmassa, välittämättä siitä, mitä jätti maan pinnalle, nyt kurotti hän
rukoilevasti kätensä hänen jälkeensä ja huusi rakastavaisen naisen koko
hellyydellä: "Tule jälleen!"

       *       *       *       *       *

Päivät olivat jo käyneet paljon pitemmiksi. Onnellisille voi olla
mieleen, kun yöt pysyvät kauan pimeinä, mutta niistä, jotka ovat ja
pysyvät yksin, tuntuu helpotukselta, kun ilta tulee myöhään ja aamu
varhain. Ja kaikkialla alkoi jo vihertää. Puutarhojen pensaisiin
ilmestyi lehdyköitä, ja nurmikenttien krookuskasvit olivat niin
kirjavia, kuin ei talvea olisi ikinä ollutkaan. Lili kuuli rastaan
laulavan Bertholdin puutarhassa ja toisen vastaavan Krügerin
puksipuusaroilta. Kun hän ensi kertaa kuuli tämän kevätlaulun, heräsi
jotain hänen mielessänsä. Oliko se toivon, vapautuksen tunne? Hän
ei ollut koskaan saanut kirjettä luutnantti Bertholdilta, mutta
hän tiesi hänen äitinsä saaneen eilen häneltä tietoja. Hän eli!
Sen täytyi riittää toistaiseksi. Haaveksivin katsein silmäili Lili
maalaispuutarhaa.

Siellä toimiskeli nyt rouva Krüger uutterasti. Kirkkaassa
kevätvalaistuksessa näki oikein, kuinka paljon lunta tämä talvi
oli sirottanut hänen tukkaansa. Mutta voimia oli hänellä sentään
vielä. Miehen tavoin käytteli hän lapiota, hän käänteli sarkojansa.
Hän levitteli sinne lantaa vuohen majasesta. Maan piti käydä
hedelmälliseksi, tuottaa paljon, -- ja kenelle?! Synkkä ajatus tuli
rouva Krügerin mieleen, nenäntyven yläpuolella oleva ryppy kävi
syvemmäksi. Mitä hyödytti kaikki työ, kovettumat käsissä ja hikihelmet
otsassa? Mitä hyödytti kylväminen, istuttaminen, sadon kokoaminen?
Istuiko hänen kanssaan pöydässä kukaan, jonka lautasen hän voi täyttää,
jolle hän voi sanoa: "Maistuuko tämä sinusta hyvältä? Olen kasvattanut
tämän itse, -- sinua varten!"

Nyt oli hän jo panettanut kaikkiin lehtiin ilmoituksen:

    Kadoksissa

    on ollut marraskuun 10 p:stä 1914 reserviläinen Gustav Krüger,
    kuuluva 203:nnen jalkaväkirykmentin 3:nteen komppaniaan.
    Tovereita, jotka ovat taistelleet hänen kanssaan Dixmuidenin
    luona, tai sellaisten soturien omaisia, jotka joutuivat
    kadoksiin samoihin aikoihin ja joista on saatu tietoja (esim.
    vankileireistä), pyydetään sydämellisesti antamaan tietoja. Menot
    korvataan kernaasti.

Joku oli neuvonut rouva Krügeria koettamaan _tätä_ keinoa, ja hänestä
_oli_ se aikoinaan tuntunut erinomaiselta. Ehkei Gustav ollutkaan
Korsikassa, vaan jossain muualla. Olihan varsin mahdollista, että hän
oli Siperiassa. Sieltähän ei kukaan saanut tietoja.

Rouva Krüger oli ollut Berlinissä useissa sellaisten henkilöiden
toimeenpanemissa kokouksissa, jotka eivät saaneet mitään tietoja
omaisistaan. Oli kuin he kaikki tyynni olisivat olleet samaa perhettä.
Äidit istuivat yhdessä, kuin olisivat olleet sisaruksia, isät
neuvottelivat yhdessä. Toinen kertoi toiselleen tarinansa, -- voisihan
sattua, että tämä osaisi antaa jonkun neuvon.

Nyt ei rouva Krüger enää käynyt noissa kokouksissa. Noista toisista oli
jo monikin löytänyt lapsensa. Kun hän oli viimeisen kerran vanhempien
kokouksessa, oli siellä ollut muuan äiti, joka itki ääneen ilosta: hän
oli samana päivänä saanut kirjeen pojaltaan. Siperiasta se oli tullut
-- kuin ihmeen kautta. Töin tuskin sai siitä selvääkään, ja repaleinen
se oli, -- oli tullut lukemattomain peninkulmain takaa. Ensin oli
poika maannut sairaalassa -- missä, sitä hän ei tiennyt itsekään, --
nyt täytyi hänen kaataa puita aarniometsässä, siellä oli jääkylmää,
hänen elämänsä oli sanomattoman raskasta, mutta hän eli. Hän eli!
Hänen oli onnistunut saada kirje pistetyksi erään ruotsinmaalaisen
matkaan, ja tämä oli toimittanut sen perille. Äiti oli kuin suunniltaan
ilosta: 'Poikani elää!' Hän julisti sen kaikille salissa oleville.
Huone oli aikaisempina aikoina ollut tanssisali, korokkeelta, jossa
soittokunta oli raiutellut iloisia tanssinsäveleitä, yritti äiti lukea
ääneen kirjeensä, mutta se ei luonnistunut, hänen äänensä tukehtui
ilokyyneliin. Hän liehutti vain paperia ilmassa, sanoen: "Elää! elää!"
-- sitten vaipui hän polvilleen. Rukoiliko hän? Kaikki panivat kätensä
ristiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan.

Tuo äiti oli siis saanut tietoja mutta entä hän? Rouva Krüger ei enää
mennyt noihin kokouksiin. Eikä hän aikonut enää panettaa tuotakaan
ilmoitusta sanomalehtiin, -- se oli jo maksanut tarpeeksi rahaa, ja
mitä hyötyä siitä oli ollut? Parempi oli panna rahat talteen Gustavin
varalle. Ken tiesi, missä tilassa hän palaisi! Tarvittaisiin ne kai
parempaankin; kenties Gustav oli sairas. Ehkä hän palaisi raajarikkona,
-- kädetönnä ja jalatonna. Samantekevää, -- kunhan vain palaisi! Äiti
pitäisi kyllä hänestä huolta, kantaisi häntä käsillään, lukisi hänen
silmistään mitä hän halusi.

Nuorekkaan reippaasti työnsi rouva Krüger raskaan lapion maahan ja
nosteli turpeen toisensa jälkeen. Tähän aikoi hän istuttaa perunoita,
aikaista lajia, Gustavin herkkua. Olisikohan hän jo kotona kun äiti
kaivaisi ne maasta? --

Rouva Krüger oli tosiaankin hiukan järjetön, kun hän vielä toivoi
poikansa palaavan. Eihän siinä ollut enää mitään toivomisen
mahdollisuutta. Ei kukaan ihminen enää uskonut, että Gustav Krüger
voisi palata. Sitä ei tosin sanottu äidille aivan suoraan, mutta hänen
annettiin kumminkin ymmärtää, että niin oli, ja se saattoi hänet
melkein vihamieliseksi muille. Hän oli pahastunut ihmisille siitä,
etteivät nämä odottaneet ja uskoneet kuten hän. Harmistuneena vetääntyi
hän puutarhaansa ja eläimensä seuraan, -- ne olivat parempia kuin
ihmiset. Mutta toisaalta hän tuskin enää kesti tätä yksinäisyyttään,
hänet valtasi kiihkeä halu tiedustella muilta: "Luuletteko että hän
palaa?" Hän olisi halunnut kuulla vastattavan: "Tietenkin!"

Hedwig Bertholdi näki tuon vanhan vaimon työskentelevän puutarhassansa;
kuinka valkoiseksi hän olikaan käynyt! Vaimo-parka! Eikö ollut pakko
sääliä jokaista äitiä, -- sitä, joka suri jo kadotettua, -- sitä, joka
pelkäsi kadottavansa! Kummanko tila oli vaikeampi? Yhtä raskasta oli
kummankin olo! Eikö tämä aika ollut äideille vieläkin vaikeampi kuin
vaimoille? Vaimon rakkaus ei ole äidin rakkauden veroinen. Vanhalla
naisella ei ole enää mitään toivottavaa, mitä jää hänelle enää
jäljelle? Nuoruus, kauneus, tunteiden kiihko on poissa, hän ei tunne
intohimoa eikä herätä sitä. Kaikki se, mikä muinoin tuotti hänelle
onnea, on käynyt arvottomaksi, hänen mielihalunsa ovat laimenneet,
hänen toivomuksensa käyneet vaatimattomiksi. Hän on oppinut tyytymään
vähään, hänen on ollut pakko oppia tämä taito, -- maailma menee
menojaan, lykäten hänet syrjään. Vanha nainen ei voi alkaa elämäänsä
uudelleen alusta kuten nuori. Hänen poikansa on hänen viimeinen
aarteensa, -- hänen toivonsa, onnensa!

Kun Hedwig Bertholdi punnitsi näitä asioita, valtasi hänet voimakas
säälintunne. Vaikka hänellä oli miniänsä luonaan, tunsi hän itsensä
kumminkin kovin yksinäiseksi. Tuo nuori olento ei ymmärtänyt häntä,
eikä hän puolestaan ymmärtänyt miniäänsä. Nuoren täytyy kestää kovia
kärsimyksiä, voidakseen käsittää sen tunteita, joka jo on ehtinyt rajan
toiselle puolen. Nyt tuntui Hedwigistä varsin luonnolliselta, että hän
ojensi kätensä aidan ylitse ja tiedusteli naapuriltaan: "Kuinka voitte,
rouva Krüger?"

Aherteleva vaimo katsahti ylös. Epäröiden laski hän työstä kovettuneet
sormensa toisen valkoiseen, hienoon käteen. Mutta kun hän loi katseen
rouva Bertholdin kasvoihin, kävi hänen kädenpuristuksensa lujemmaksi;
tuokin toinen näytti siltä, kuin hän tietäisi, mitä huoli on! Ja
kumminkin voivat hänen poikansa vielä hyvin, -- hän sai heiltä tietoja.
"Rouva Rossi kertoi minulle että teidän vanhempi poikanne harjoittelee
lentäjäksi. Herra Rudolfin rouvahan myöskin näyttää vielä olevan
iloisella mielellä. Kuulen hänen lauleskelevan. -- Minun Gustavini ei
ole vieläkään kirjoittanut." Hänen lausuessaan viime sanat väreili
hänen väsyneessä äänessään tuskallinen valitus.

Voiko Hedwig riistää tältä äitiparalta viimeisen toivon? "Monessa
vankileirissä on kirjeiden kirjoittaminen kiellettyä", sanoi hän. "Se
on julmaa. Mutta kun se on tunnettua, on tämä tieto toisaalta lohdutus.
Tietäähän toki, mistä johtuu, ettei tietoja tule."

"Luuletteko te sitten, että minun poikani vielä elää?" kysyi rouva
Krüger, ja hänen päähän vajonneet himmeät silmänsä kiintyivät
läpitunkevin katsein toisen kasvoihin. Ja jälleen tunsi Hedwig,
että hänen täytyi valehdella. "Miksi en sitä luulisi?" sanoi hän
vakuuttavasti. "Mutta, rouva Krüger, tehän olette ollut niin
luottavaisella mielellä -- muistatteko, kuinka tulitte luokseni,
nähtyänne hänet tuossa vankileirin kuvassa?"

"Siitä on jo kauan", mumisi rouva Krüger. "Aika on kulunut kulumistaan.
Väliin ajattelen, että ehkä hän sittenkin on kuollut." Hän katsoi
synkeästi eteensä maahan. Mutta sitten hän jatkoi kiihkeästi: "Mutta
olisihan minun pitänyt saada siitä tieto. Eihän lasta sovi ilman muuta
kaivaa maahan, antamatta siitä tietoa hänen äidillensä, eikö niin?"

Hedwig tunsi kylmän väreitä. Siinä se taaskin oli, tuo tuskallinen
epäilys! "Älkää toki suoko mielessänne sijaa tuollaisille ajatuksille",
sanoi hän sydämellisesti. "Mitä hyödyttää meitä kaikki ajatteleminen ja
horjuminen toivon ja epäilyksen vaiheilla! Kohtalon iskut ovat nykyisin
arvioimattomampia kuin koskaan ennen!"

"Mitä, te karttelette vain antaa varmaa vastausta!" Rouva Krüger
silmäili häntä epäluuloisesti. "Sanokaa, luuletteko että Gustavini
vielä on elossa?" Hän oli oikaissut itsensä, hänen laihaksi käynyt
vartensa suoristui aidan nojassa, hänen kätensä puristui nyrkiksi:
"Kirottu sota! Elääkö poikani, vai eikö hän elä?" Hänen äänensä oli
uhkaava.

Hedwig nyökkäsi ahdistetuin mielin. "Tietysti hän elää. Olisittehan
muutoin saanut joitakin tietoja."

"Niin, sitä minäkin ajattelen!" Rouva Krüger päästi syvän helpotuksen
huokauksen: "No, siis eteenpäin!" Ja kuin uusin voimin hän laski
jalkansa lapiolle ja työnsi sen syvälle itsepintaiseen maahan. "Tuo
maa on kovaa kuin puulattia, mutta kyllä minä sen vielä murennan!
Varro vain...!" Hän työnsi taas lapion syvälle: "Perunoita minä tähän
panen -- koko joukon -- ihania, tahkeita, keisarinkruunuja! Mahtanevat
maistua Gustaville!" Ja hän kaivoi edelleen innokkaasti, selkä
koukussa, välittämättä enää rouva Bertholdin seurasta.

Rouva Bertholdi katsoi häneen huolestuneena: rouva Krüger oli
todellakin kovasti muuttunut. Piti tosiaankin paikkansa mitä
Emilia sanoi: tuo rouva oli käynyt omituiseksi! 'Päästä sekaisin!'
tuumiskelivat ihmiset. Olisiko se ollut ihme? Ah, varma tieto
kuolemasta ei ole niin kauheata kuin epätietoisuus!

Hedwigin omat huolet tuntuivat hänestä äkkiä niin vähäisiltä. Hän meni
sisään, jokin tunne pakotti hänet suorastaan kirjoituspöydän ääreen,
hän halusi kirjoittaa Heinzille ja Rudolfille, antaa poikiensa tuntea
koko sydämensä lämmön, niin kauan kuin siihen vielä oli tilaisuutta.
Heinzille hän kirjoitti: "Mikä saattoi sinut rupeamaan lentäjäksi?
Rukoilen sinua sanomaan sen minulle! Se ei ole johtunut yksistään
rohkeudestasi, tarmostasi, seikkailemishalustasi! Ja turvassa ei
henkesi myöskään ole siinä toimessa, sitä et voi uskotella minulle,
äidillesi. Äskettäin oli rouva Rossi luonani herttainen, viehättävä
nainen -- sitä minun ei tarvinne sinulle vakuuttaa! Hän voitti kokonaan
sydämeni! Menen pian vastakäynnille; toivon joutuvani hänen kanssaan
lähempiin suhteisiin."

Rudolfille hän kirjoitti: "Anna Maria voi erinomaisesti, sekä ruumiin
että sielun puolesta. Hän on kuin luotu soturin vaimoksi. Sen huomaan
yhä selvemmin. Sinulle on varmaankin mieluista kuulla, että sovimme
hyvin yhteen. Jos alussa vastustinkin tuota niin äkkiä päätettyä
avioliittoa nuoruutesi perusteella, niin tapahtui se yksistään sinun
onneasi silmälläpitäen. Nyt en enää huolehdi tulevaisuudesta. Nykyisin
on ajatteleminen vain sitä, mitä on tehtävä tänään, -- ja annettava
huomenisen huolehtia itsestänsä. Ja jos taas joskus tekisin itseni
syypääksi vanhaan vikaani, niin toivon, että olet kärsivällinen vanhaa
äitiäsi kohtaan, rakas poikaseni. Mutta ajattelen, että palatessasi
huomaat, etten minäkään ole käynyt turhaan sodan kovaa koulua ja että
koko sydämestäni iloitsen mukananne."

Tuon kaiken olisi hän jo aikoja halunnut sanoa nuoremmalle pojalleen,
jotta viimeinenkin epäsovun tunne olisi haihtunut heidän väliltänsä.
Eiväthän nuo jäähyväiset, jotka he lausuivat toisilleen loman loputtua,
olleet täysin sellaiset, kuin niiden olisi tullut olla. Rudolf oli
tosin syleillyt ja suudellut häntä, mutta sittenkään eivät heidän
tunteensa olleet sellaiset, kuin niiden tulee olla lausuessa hyvästiä,
joka kenties on viimeinen.

Helpotusta tuntien sulki äiti tuon kirjeen. Tulipa nyt mitä hyvänsä, --
hän voi ajatella poikaansa ilman tunnonvaivoja.



XIII.


Näihin aikoihin kirjoitettiin paljon kirjeitä, -- arkoja, kaihoisia,
helliä, epätoivoisia kirjeitä! Verdun oli jotain kuvaamattoman
kauheata -- 'Verdunin helvetistä' puhuivatkin ihmiset. Niiden takia,
jotka taistelivat tuolla hornan kidassa, olivat tuhannet äidit,
puolisot, morsiamet tulisessa tuskassa. Sen rinnalla kävi kaikki muu
vähäpätöiseksi.

Oli ihmeellistä, kuinka monet niistäkin kuolivat, jotka viettivät
vaaratonta elämää kotonansa. Vanhat ihmiset eivät enää voineet oikein
kestää tätä kaikkea, -- odotuksen salainen tuska kysyi liiaksi heidän
voimiansa. Mutta paljon kuoli nuoriakin.

"Jokohan te sen tiedätte", sanoi Minka Dombrowski eräänä iltana
Gertrudille hänen juuri palattuaan kotiin. "Kuulin äsken lihaa
jonottaessani, että teidän entinen ystävättärenne, tuo Dietrichin
neiti, kuuluu lähenevän loppuansa, -- tuo ihmisraukka, joka on
hulluinhuoneessa." Hän kohautti surkuttelevasti hartioitaan. "Mutta
täytyyhän nykyisin aivan toisenmoistenkin ihmisten kuolla."

Gertrud ei ollut pitkiin aikoihin kuullut mitään Margareta
Dietrichistä. Senjälkeen kun Margareta oli viety parantolaan, oli hän
kyllä pari kertaa ohikulkiessaan tiedustellut äidiltä hänen vointiaan,
mutta puodissa oli aina ollut joku soturi, ja pieni rouva oli seisonut
niin arkana ja vähäpuheisena sikarilaatikkojensa takana, ettei hän
ollut voinut saada mitään tarkempia tietoja. Hän päätti nyt mennä heti
seuraavana päivänä rouva Dietrichin luo, mutta silloin tulikin häneltä
jo aamulla kirje.

Rouva Dietrich kirjoitti: "Arvoisa neiti! Tytärparkani on aiheettomasti
suljettu parantolaan. Eihän hän tee kenellekään ihmiselle mitään
pahaa, mutta nykyisin ei asioista liioin oteta selkoa. Gretchen tuntee
itsensä perin onnettomaksi siellä eikä jää sinne pitkäksi aikaa,
-- ettekö tahtoisi käydä häntä tervehtimässä? Huomenna voi sinne
mennä. Minä menen sinne, ja Gretchen iloitsee kovin, jos te tulette
mukaan, hän puhuu teistä. Tulkaa noutamaan minua puoli kahden aikaan.
Ystävällisesti tervehtäen Rouva Dietrich." -- -- --

Gertrudin sydän sykki kiihkeästi. Viimeisillä lanteillaan oli hän
ostanut kevään ensi kirsikoita, -- punaisia, hohtavia, hempeitä
kirsikoita! Nyt seisoi hän, kasvot kalpeina ja vakavina, rouva
Dietrichin kanssa naisosastoon vievän salin ovella, pusertaen
huomaamattaan paperitötterössä olevia kalliisti ostettuja kirsikoita
itseänsä vastaan. Kauhu täytti hänen mielensä: hulluinhuoneessa! Ja
kumminkin täällä oli ulkonaisesti aivan samankaltaista kuin missä
sairashuoneessa tahansa, paitsi että akkunoissa oli rautaristikot.
Heitä vastaan oli tullut portaissa sotureita, joiden oli täytynyt
vaihtaa harmaatakkinsa sinivalkoisiin, raidallisiin pukimiin. He saivat
liikuskella täällä vapaasti. Ulkonaisista merkeistä ei voinut huomata,
mikä laitos tämä oli. Rouva Dietrich oli selvillä oloista täällä, hän
kävi täällä aina kun oli puhelutunti, sulkien puotinsa siksi aikaa. Hän
meni edellä saliin, Gertrud seurasi häntä, ja hänen sydämensä alkoi
sykkiä yhä kiihkeämmin.

Hoitajatar tuli heitä vastaan. "Ei hän ole enää täällä, teidän
tyttärenne", sanoi hän. Rouva Dietrich pelästyi. "Me toimitimme hänet
yksityishuoneeseen. Hän oli aluksi niin levoton, -- häiritsi toisia, --
nyt on hän rauhoittunut. Niin, niin", tuo tukeva olento päästi kuuluvan
huokauksen, "täällä saa nähdä monenmoista. Minun on sääli neitiä, hän
oli todellakin hyvä tyttö. Mutta sota, -- se on noussut hänelle päähän,
ja onko se ihme?" Hän huokasi jälleen. "Minun mieheni on miesten
osastolla, -- siellä on niin paljon sotilaita. Ja muutoin ne ovat aivan
terveitä, nuoria miehiä. Surkeata kerrassaan! Mutta hermot, -- ne eivät
kestä tätä aikaa!"

Rouva Dietrich itki hiljaa.

"No niin", lohdutteli hoitajatar, taputtaen häntä olalle, "eihän hän
ole vielä kuollut. Mutta kauan ei hän enää voi elää, sanoi professori
jo eilen. Meistä on ihmeellistä, että hän nytkään enää elää. Sallikaa
hänen päästä lepoon!" Hän ohjasi äidin ovelle. "Menkää, menkää hänen
luoksensa. Mutta on luultavinta, ettei hän tunne teitä".

Oi kuinka kalpea, kuinka riutunut! Ei enää nuori tyttö, vaan ikivanha
nainen, jonka kasvot olivat käyneet niin mitättömän pieniksi. Mieli
syvästi järkytettynä kumartui Gertrud Margareta Dietrichiä kohden.

Tämä lepäsi hiljaa kuin vahakuva, kädet ristissä rinnalla, kuin
kuolleena. Hän oli vaipunut uneen. Huomaamattaan pudotteli Gertrud
tötteröstään marjoja, -- punaisia, kiiltäviä, hempeitä kirsikoita. Ne
olivat tipahdelleet vuoteelle, -- kuvastaen siinä pelkkää kesää, iloa,
elämää ja nautintoa.

Rouva Dietrich oli vaipunut tuolille vuoteen viereen. Hän itki,
nenäliina painettuna kasvoilleen. Hoitajatar oli jo poistunut. Hän oli
sulkenut oven jälkeensä, nyt olivat kävijät sairaan kanssa yksin.

"Gretchen", kuiskasi Gertrud, kumartuen syvemmälle häntä kohden. Hän ei
voinut itkeä, hänen mielensä oli liiaksi järkytetty. Sairas irroitti
ristiin asetetut kätensä, kävi levottomaksi, huokasi, -- säpsähtäen
kohottautui Gertrud pystyyn. Nyt aukaisi Margareta silmänsä. Ensiksi
näytti hänen katseensa harhailevalta, -- mutta nyt, nythän siihen tuli
aivan järkevä ilme!

"Tunnetko minut?" kysyi Gertrud. Gretchen hymyili, -- jos suupielten
vääntymistä käy nimittäminen hymyilyksi. Mutta hän näytti ilahtuvan.
"Trudeni!"

Mutta eihän hän ollutkaan heikkomielinen, hänhän tunsi hänet, muisti
heti hänen nimensä! Gertrud kauhistui. Entä jos hänet olikin suljettu
tänne erehdyksestä?

Mutta nyt vetikin tuo olento, joka makasi vuoteessaan niin heikkona,
että hänen tuskin olisi luullut jaksavan oljenkortta kohottaa,
Gertrudin äkkiä todellisin jättiläisvoimin puoleensa, niin syvälle,
että Gertrudin pää joutui lepäämään hänen povellensa. Ja hän kuiskasi
hänen korvaansa: "Mieheni on kaatunut, mutta en tiedä missä. Toivon
että ne ovat haudanneet hänet, niin etteivät ketut runtele häntä, --
etteivät varikset noki hänen silmiänsä, -- hänen rakkaita silmiänsä,
-- voi tuskaa!" Hän voihki. Sitten hän työnsi Gertrudin luotansa.
"Pois, pois!" Hakien hapuilivat hänen kätensä peitteellä, tulinen
tuska näytti valtaavan hänen mielensä. Nyt alkoi hän huutaa: "Lapseni,
lapseni! Missä se on? Tuo rakas pienokainen, missä se on, -- lapseni!
Pois, te muut!" Hän rimpuili käsin ja jaloin, pyrkien ylös vuoteesta.
"Milloin hän tulee, milloin?" Hänen huutonsa kävi yhä äänekkäämmäksi,
suonenvedontapaisesti nytkähtelivät hänen jäsenensä.

Hoitajatar pisti päänsä ovesta sisään. "No, mitä nyt on tekeillä?
Mutta, hyvä neiti -- -- --!" Hän tuli vuoteelle, kävi käsiksi
tuohon riehuvaan olentoon, painoi hänet alas ja tasoitti peitteen
hänen ylitsensä. "Mitä ihmeen melua te pidätte! Tuolla tavoinko
käyttäydytään, kun saadaan vieraita?! Hillitkääpä vähän mieltänne,
rakkaani!" Sairas läähätti, voi nähdä kuinka hänen sydämensä tykytti
peitteen alla.

"Sydän-parka!" Hoitajatar asetti hänelle kääreen. "Ei se kestä
tuollaista. No -- nyt te olette kiltti!"

Sairas oli käynyt aivan hiljaiseksi, väsyneenä makasi hän vuoteessaan.
Tultuaan äkkiä aivan tylsäksi makasi hän nyt siinä olentona, josta
sielu on otettu pois kuten kellonkuoruksesta rataslaitos.

Hoitajatar tutki valtimoa. "Sangen heikko, tuntuu tuskin ollenkaan.
Lakkaa välillä, jos kuinka kauaksi. On parempi, että jätätte hänet
yksin ja menette kotiin. Hän tulee vain levottomaksi." --

He odottivat vielä neljännestunnin, mutta sairas ei enää kiinnittänyt
heihin lainkaan huomiota. Hän lepäsi äänetönnä vuoteessaan, silmät
aivan auki. Mutta nuo silmät eivät nähneet, mitä ympärillä tapahtui;
ne katsoivat vain suoraan eteensä, kuin odotellen jotakin, jonka piti
tulla.

Gertrudin valtasi toivottomuus. "Onko Gretchen aina ollut tuollainen?"
kysyi hän äidiltä.

"En tiedä, -- lapseni, lapsi-raukkani!"

"Tulkaa, lähtekäämme täältä!" Gertrud voi tuskin pidättää itkuansa.
Jospa tuo tyttö-parka jo olisi päässyt kärsimyksistänsä! Siinä hän
lepäsi, odotellen sitä, jota jo oli niin kauan odottanut! Tulija oli --
kuolema!

Rouva Dietrich silitteli tyttärensä velttona riippuvaa kättä ja suuteli
sitä, -- sitten he läksivät.

       *       *       *       *       *

Maatessaan tänä iltana vuoteessaan, tunsi Gertrud pelkoa. Olihan
hänellä pienokainen luonansa, sylissään, mutta lapsihan oli vielä
oikeastaan sama kuin ei kukaan. Yksinäisyys kammotti häntä. Pitkän
aikaa oli hän antanut valkean palaa, voimatta mennä sitä sammuttamaan,
mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli tuhlausta nykyisin
polttaa valkeata yöllä, se maksoi liiaksi rahaa. Ja sitähän hänen
oli ajatteleminen ensi sijassa. Mutta hän oli kokonaan pelkonsa
vallassa. Mitähän hän oikeastaan pelkäsikään? Ulkona lähestyi kevätyö
lempeänä ja hiljaisena. Ei kuulunut tuulen henkäystäkään, vajan ovi ei
paukahdellut, ei kuulunut ruostuneen saranan vinguntaa. Oli rauhaisa
yö, yö, joka oli kuin luotu onnea varten.

Ja Gertrud muisteli öitä, jolloin Gustav oli tullut hänen luoksensa.
Hiljaa oli hän kolkuttanut ovelle -- -- -- mitä, eikö ulkoa kuulunut
jotain rasahdusta?! Joku kulki yli pihan. Ei, ei suinkaan! Kuinka
voikaan kuvitella mielessänsä kaikenmoista! Se johtui mietiskelystä
ja ainaisesta yksinolosta, lopuksi uskottelee itselleen mitä tahansa.
Gertrud olisi voinut vannoa kuulleensa varovaisten askelten lähestyvän
yli kivitetyn pihan. Joku kulki haparoiden vajan oven ohitse. Kuun
kalpea valo tunki väreillen akkunasta sisään. Pilvenlonkakohan äkkiä
muodosti niin suuren varjon?

Hän tukahdutti huudon: eikö hänen akkunansa taakse ilmestynyt jokin
tumma olento, joka katsoi sisään ja sitten nopeasti kyyristyi maahan?
Hän hypähti vuoteestaan, veti uutimet eteen ja kiinnitti ne vielä
yhteen nuppineulalla. Muistot eivät saaneet tunkeutua hänen luoksensa,
niiden oli pysyminen loitolla! Ne saivat hänen mielensä aivan sekaisin.

Olikohan Gretchen jo kuollut? Oi, jospa hän jo olisi päässyt
kärsimyksistänsä! Nyt vasta Gertrud oikein tunsi, kuinka läheltä tuon
ihmis-paran kohtalo häneen koski! Ja kuinka paljon onnettomia ihmisiä
olikaan nyt maailmassa! Olikohan syytä olla niin masentunut juuri
Gretchenin takia? Jäikö kukaan häntä suremaan? Ainoastaan vanha, arka,
pieni äiti. Oli niin monta muuta, joita ympäröi elämän yltäkylläisyys,
joilta jäisi niin paljon keskeneräiseksi, ja joiden kumminkin kävi
samaten. Kaikkia odotti surullinen loppu.

Vavahtelevin sormin siveli Gertrud kuumaa otsaansa. Oliko hänellä
kuumetta? Hänen suonensa tykyttivät, hiki valui pitkin hänen
ruumistansa. Mutta eihän hän ollut koskaan ollut sairas, muuta kuin
yhden ainoan kerran lapsena, kun hänellä oli tuhkarokko. Ei hän nytkään
sairastuisi, hänen mielensä oli vain järkytetty Gretchenin takia. Ja
sitten lisäksi tämä kevätyö. Se oli niin rasittavan lämmin.

Huoneessa oli tukahduttava ilma. Mutta Gertrud ei rohjennut avata
akkunaa. Olihan ulkona äsken ollut joku, joka oli katsonut sisään.
Kukahan se saattoikaan olla?! Minka Dombrowski oli jo aikoja mennyt
ullakkokamariinsa, hänellä oli vieras luonansa. Tänään oli hänen
parturinsa tullut Berlinistä vierailulle. Ihme, että hän oli taas
päässyt lomalle! Gertrud tunsi raivoa mielessänsä, -- mikä häpeä! -- ja
samalla valtasi hänet suuri tuska. Nyt selveni hänelle, miksi hän oli
niin levoton. Hän ei ollut levoton Gretchen-paran takia, jonka kuolema
nyt otti huomaansa, hän oli levoton siksi, että tiesi miehisen olennon
olevan tuolla ylhäällä. Herra Dombrowskilta ei ollut pitkiin aikoihin
tullut mitään tietoja, mutta viimeksi kirjoittaessaan oli hän maininnut
jotakin lomasta. Minka oli tyytyväisenä nauraen näyttänyt hänelle
kirjeen. 'Hänen kunnon Stanislaunsa!'

Mitä! Gertrud kavahti istualleen. Tätä oli mahdoton enää kestää, hän
tunsi aivan selvästi, että ulkona oli joku. Huutaisikohan hän Minkaa?
Mutta eihän hän kumminkaan tulisi. Hän oli kerta kaikkiaan kieltänyt
Gertrudia sitä tekemästä. Herättäisikö hän nukkuvat lapset? Mitä apua
siitä olisi! Hän kokosi kaiken rohkeutensa. Jos ulkona oli joku, joka
aikoi varastaa, juoksisi hän tiehensä huomatessaan, että hänet oli
nähty.

Gertrud aukaisi akkunan raolleen: "Kuka siellä on?" Ei vastausta.
Kuolemanhiljaisuus kaikkialla! Kevätyön lenseä hengähdys puhalsi
rauhoittavasti hänen kuumaan otsaansa. Hän kurotti päänsä ulos. Ah,
kuinka se virkisti! Nyt voi selvästi nähdä, kuinka luonto versoi,
kuinka kesä lähenemistään läheni.

Pelloilta virtasi ravitsevan, kostean mullan haju, täyttäen koko
pihan. Tosin se oli vain karun peltomaan lemua, mutta sekaantuneena
mäntymetsän tuoksuun se vaikutti huumaavasti. Tuosta ilmasta kävi
nauttiminen kuin viinistä, virvoitusta tarjosivat yön kädet. Pellon
notkelmasta, missä kosteus oli synnyttänyt upeamman vehreyden, kuului
nyt pitkähkö värähtelevä kutsu: ensimäinen satakieli oli saapunut!

Huokaisten sulki Gertrud akkunan. Jumalan kiitos, hän lienee sittenkin
erehtynyt, -- pihassa ei ollut ketään! Mitäpä varastamisen arvoista
täältä löytyisikään! Vajan ovella riippuvasta vanhasta miestenpuvusta
-- repaletakista ja hetaleisista housuista -- ei kukaan välittäisi,
muuksi ei se enää kelpaisi kuin pelättinä tankojen varassa seisomaan
pellolla ja karkottamaan metsävuohet ja jänikset.

Nyt toivoi Gertrud vihdoinkin voivansa nukkua. Mutta tuskin oli hän
ehtinyt vuoteeseen, kun hänet uudelleen valtasi tunne, että ulkona
hiiviskeli joku. Hän veti lapsensa aivan lähelle itseänsä. Kuin voisi
tuo pieni ruumis suoda hänelle suojaa, tarrautui hän siihen kiinni.
Hänen ajatuksensa liitelivät sinne tänne, kuin pelästyneet linnut,
jotka hakevat suojaavaa pesää. Ne harhailivat asiasta toiseen:
Gretchenistä Minkaan ja tuohon mieheen, sitten jokapäiväiseen leipään,
työhön, puutteeseen, sotaan, -- yhä kammottavammaksi käyvään sotaan.
Turvaa ei ollut missään tarjona!

Gertrud ei ollut enää elämän arkioloissa muistanut rukoilemista. Nyt,
tällä hetkellä, muisti hän jälleen erään lastenrukouksen, joka hänen
aina oli pitänyt lausua ääneen, kun äiti seisoi illoin hänen vuoteensa
ääressä. Kokonaan ei hän enää muistanut sitä, mutta häntä rauhoitti
sekin vähä mitä muisti:

    "Lohtua suo sydämeemme,
    Kuivaa kuumat kyyneleemme,
    Kaikille Sä hoivaa anna,
    Helmassasi meidät kanna!"

       *       *       *       *       *

Pihassa oli sittenkin ollut joku. Aivan hiljaa käydä kompuroi siellä
herra Dombrowski. Sotamies ei tiedä kauan edeltäpäin milloin saa lomaa,
-- mitäpä siis kirjoittaminen olisi auttanut! Ennenhän hän itse olisi
perillä. Kuinka iloitsisikaan hänen Minkansa! Loppumattomalta oli matka
hänestä tuntunut. Vetelehtiminen ja vitkastelu asemilla oli vallan
sietämätöntä! Kärsimättömyys vei häneltä ruokahalunkin. Nukkua ei hän
myöskään voinut. Siihen ei kumminkaan ollut syynä kova penkki eikä
ahdas istuinpaikka toisten lomailijoiden välissä. Olihan hän taistelun
hetkeksi tauottua uneksinut kaikessa rauhassa paljoa tukalammassa
asemassa, maaten kanuunain jylistessä laukku selässä pehmeällä,
vertatihkuvalla maankamaralla. Nyt painautui hän turhaan vaunun
nurkkaan, sulkien silmänsä. Kuinka iloitsisikaan Minka, hänen Minkansa!
Lapset olivat tietenkin jo kasvaneet aika suuriksi. Mutta niitä hän
tuskin ajattelikaan, vaimo täytti kokonaan hänen mielensä. Kuinka tämä
oli itkenyt hänen lähtiessään, kuinka kauan viittoillut jäähyväisiksi!
Oli melkein katalaa, ettei hänen ollut sallittu ennen käydä häntä
tervehtimässä. Mutta nyt tulisi seuraamaan onnen aika! Kaksi viikkoa
oli hänellä lomaa. Hänestä oli, kuin olisi hän jo sulkenut Minkan
syliinsä!

Kun hän tuli Berliniin, olivat hänen silmänsä pöhöttyneet ja
tulehtuneet rautatien tomusta, pitkällisestä valvomisesta ja kevään
kirkkaudesta, johon hän ei ollut tottunut pimeässä juoksuhaudassansa.
Hän ei tuntenut että niitä kirveli, ei nälkääkään, joka vihdoin valtasi
hänet. Viimeisellä junalla, joka meni hänen esikaupunkiinsa, läksi hän
vaimonsa luo. Oli jo myöhäistä, tornikello löi yksi, kun hän laahusti
pihaan. Minka nukkui, talo oli aivan pimeä. Menisikö hän herättämään
hänet? Mutta Minka pelästyisi kovasti niin myöhäisestä kolkutuksesta.
Hän uskalsi sentään katsoa sisään akkunasta, -- vieras nainen siellä
oli. Vai niin, Minka oli vuokrannut pois tuon huoneen. Se oli varsin
järkevää, -- niin, niin, hänen Minkansa!

Olisi varmaankin parasta, että hän paneutuisi pitkäkseen vajaan ja
odottaisi aamuun. Hän löysi hiukkasen mädänneitä olkia. Mutta kiihkeä
kärsimättömyys ei suonut hänelle rauhaa. Hän kierteli taloa, voimatta
päättää kolkuttaisiko vaimonsa hereille. Mutta kenties kuulisi Minka
muutoinkin, että hän liikuskeli siellä, avaisi akkunan, kuten tuo
vieras nainen, ja kysyisi: "Kuka siellä on!" Ja sitten -- sitten!

Jos kivi rasahti hänen jaloissaan tai seinästä putoili savilaastia
hänen taloa kierrellessään, silloin hän iloitsi. Kenties Minka nyt
kuulisi jotain. Hyvä, ettei tuo vieras nainen ollut nähnyt häntä, hän
halusi yllättää Minkansa aivan odottamatta. Hän kuuli jo korvissansa
äänekkään huudon, jonka Minka päästi, tunsi hänen kiihkeät hyväilynsä!
Kylmät ja kuumat väreet puistattivat häntä.

Hän oli sentään paneutunut hetkiseksi lepäämään latoon oljille, kaukana
löi kello kaksi. Mutta kauemmin ei hän enää voinut maata hiljaa.
Satakielen laulu oli vaiennut, nyt kurnutteli sammakko lemmenlauluaan.
Mutta kolkuttaa ei hän sittenkään tahtonut. Minka makasi vuoteessaan,
hän menisi hänen luoksensa, mutta ei ovesta -- Minka, Minka, hänen
kaunis, nuori vaimonsa! Hänen sydämensä takoa jyskytti kylkiluita
vastaan! Tuossa huoneessa asui tuo vieras nainen, mutta seuraava akkuna
-- -- Hän hiipi lähelle ja silmäili sisään. Kaksi lastenvuodetta! Hän
tunsi pettymystä. Keittiössähän oli ristikkoluukku. Mutta -- Minka
nukkui varmaankin ylhäällä ullakkokamarissa! Siellä oli hän itse aina
asustanut niihin aikoihin kun lapset olivat syntyneet. Hänen luoksensa
siis!

Ketterästi kuin kissa kiipesi hän vesitorvea ylös. Nojaten jaloillaan
muurinrakoon riippui hän ilmassa, pitäen kiinni akkunalaudasta. Akkuna
oli auki -- hän katsoi sisään.

Oli tarpeeksi valoisa. Hän oli nähnyt nähtävänsä.

       *       *       *       *       *

Hän kuuli tuon kimeän huudon, jota oli kaihonnut kuulla. Ei, _sitä_
huutoa ei hän olisi halunnut kuulla!

"Elä tee minulle mitään!" kirkaisi Minka. Hän oli herännyt
kumahdukseen, Stanislaun hypähtäessä huoneeseen. Heti oli hän tuntenut
miehensä. Nyt koetti hän pidellä kiinni hänen käsivarsiansa.

Mutta mies lykkäsi hänet syrjään, hän kävi toisen miehen kimppuun.
"Kirottu koira!" Seurasi kamppailu.

Toinen tunsi henkensä olevan kysymyksessä, ja se tietoisuus soi hänelle
jättiläisvoimat. Hän sysäsi hyökkääjän syrjään. Tämä oli heikko,
hänen käsivartensa olivat kuin lamautuneet, hän ei pysynyt pystyssä,
vaan horjahti saadessaan tuon voimakkaan sysäyksen ja kaatui pitkin
pituuttaan maahan.

Ennenkuin Dombrowski kykeni kavahtamaan pystyyn, oli toinen jo ovella,
tempaisi sen auki, paiskasi kiinni jälkeensä ja juoksi tiehensä
paitasillaan, jättäen muut pukimet jälkeensä.

"Älä tee minulle mitään!" rukoili Minka, polvistuen hänen eteensä.
Nyt surmaisi Stanislaus _hänet_, kun mies oli päässyt karkuun.
Aamuhämärässä näki hän hänen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Kun hän
mulkoili tuolla tavoin, silloin oli kaikki mennyttä!

"Stani, Stani, en tee sitä koskaan enää! Se oli ensi kerta, aivan ensi
kerta, se on vissi ja varma!"

Mies ei sanonut vielä mitään, ei myöskään lyönyt häntä. Se tuntui
hänestä vieläkin kammottavammalta, täytti hänen mielensä vielä
pöyristyttävämmällä pelolla. Hän hypähti pystyyn, pakeni vuoteen taa.
Vaikeroiden painautui hän maahan. Sydäntävihlovasti hän valitteli:
"Miksi viivyitkin niin kauan poissa? Hyvä Jumala, kuinka olen
ikävöinyt! Silloin tuli tuo mies -- mitä kaikkea hän osasikaan puhua --
enhän olisi tahtonut, -- kautta Jumalan, en olisi tahtonut, -- eihän
sellainen olisi voinut edes pälkähtää päähäni. Olen valmis kuolemaan
tähän paikkaan, ellei se ole totta! Muut ovat jo aikoja käyneet
lomalla, -- sinä vain et tullut!"

Hän kävi rohkeammaksi. Sormiensa lomitse, jotka oli painanut
kasvoilleen, tirkisti hän mieheensä: hän ei enää mulkoillut silmillään,
hän oli sulkenut ne, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet, kuin tuntisi
hän tuskaa. Nyt rohkeni Minka liukua hänen luoksensa, syleillä hänen
polviansa, painautua häntä vastaan kuin liehakoiva kissa.

"Kaikki muut ovat käyneet vaimonsa luona, mitäs siihen sanot!" Hänen
hyväilynsä saattoivat miehen värisemään. Minkan kädet kulkivat
hyväillen pitkin hänen ruumistansa, hän painoi paljaan rintansa hänen
polviinsa, hänen aukivalahtanut tukkansa verhosi miehen jalat. Minka
tunsi miehensä vapisevan, ja se soi hänelle rohkeutta. Tuo mies oli yhä
vielä hänen vallassansa! "Miksi et sinäkin tullut -- ah, Stani, miksi
viivyit niin kauan, olet antanut minun odottaa! Näet nyt, mitä siitä
seurasi!"

"Ketkale!" Mies kohotti nyrkkinsä ja antoi hänelle potkun, joka kaasi
hänet maahan.

Minka luuli näkevänsä hänen kohotetussa nyrkissänsä veitsen kimmeltävän
ja hypähti kirkaisten pystyyn: surmata aikoi tuo mies hänet, surmata!
Suunniltaan kauhusta hän kertoili: "Hän tappaa minut, tappaa minut!" Ja
hän kiisi huutaen portaita alas.

Hän jyskytti Gertrud Hieselhahnin ovea molemmilla nyrkeillään.
"Avatkaa, avatkaa, hän tappaa minut muutoin!" Gertrud oli nukahtanut,
hän oli unessa kuullut melun, mutta se oli sopinut hänen uniinsa. Hän
uneksi sodasta. Gustav taisteli jonkun kanssa, jolla oli teräskypäri --
ja nyt olikin kysymyksessä todellisuus -- hänen oman ovensa takana! Hän
oli kuin lamaantunut.

"Hän tappaa minut, tappaa minut!" Minka Dombrowskin ääni se oli.
Gertrud oli heti selvillä kaikesta: mies oli tullut kotiin! Kauhun
valtaamana hän hypähti vuoteestansa, avasi oven ja tempaisi tuon
puolialastoman naisen sisään.

Nyt kuuntelivat he molemmat, kiinteästi toisiinsa painautuneina.
Viereisestä huoneesta kuului lasten liikettä. He eivät olleet vielä
aivan hereillä, he nukkuivat huoletonta unta, kuuli kuinka he nyt
kääntelehtivät vuoteissaan.

"Hän tappaa teidätkin, teidätkin! Voi neiti, oletteko lukinnut lujasti,
ettei hän pääse sisään?" Vavisten vikisi vaimo, takertuen kiinni
Gertrudiin: "Neiti, pelastakaa minut! Mieheni, Jeesus sentään, mieheni!
Hän tietää kaikki, -- mikä kova onni! Ja jos hän iskee akkunan rikki!"
Hän oli luonut aran katseen akkunaan, nyt pakeni hän kaapin taa.
"Sanokaa te hänelle, ettei hän tappaisi minua, ei vain tappaisi!"

Gertrud äännähti: "Olkaa hiljaa!" Hän oli kuoliaaksi pelästynyt. Nyt
hän kuunteli: kuuluisikohan jotain, tuliko Dombrowski portaita alas
vaimoansa hakemaan? Oli aivan hiljaista. Mitähän tuo mies tekikään?
Piteliköhän hän ylhäällä kiinni rakastajaa, kuristi hänet kuoliaaksi?
Gertrud odotti kuulevansa kamppailua, huutoa. Mutta ei kuulunut muuta
kuin aamutuulen suhinaa. "Missä tuo toinen sitten on?" kysyi hän.

"Hänhän läksi tiehensä", vikisi Minka. "Mokomakin mies! Mutta
tulkoonpahan enää uudelleen! Karkuun se läksi, sen sijaan että olisi
auttanut minua. Voi neiti, neiti, ettekö kuule mitään?"

"En!" Gertrud raotti hiukan ovea ja jäi kuuntelemaan. Hän ei pelännyt
herra Dombrowskia -- tuota onnetonta miestä! Hän tunsi rajatonta sääliä.

Mutta Minka syöksähti esiin kaapin takaa ja vetäisi oven kiinni.
"Jumalan tähden, neiti! Te ette tunne häntä. Kun _hän_ tulee
tappelupäälle -- -- --! Hän silpaisee pään sekä teiltä että minulta!"
Hän veti Gertrudin pois ovelta. "Jes sentään, jes sentään",-- hän
raastoi tukkaansa, "piti hänen nyt päästäkin sen perille! Kylläpä
minulla olikin huono onni! Ja minun käy sentään häntä sääliksikin, --
voi, neiti, kuinka säälin häntä!" Hän itki katkerasti.

"Menkää hänen luoksensa", sanoi Gertrud, "rukoilkaa häntä!"

"Mitä te ajattelettekaan! Ei, sitä en voi tehdä!" Vavisten tarrautui
upea vaimo hentoon tyttöön. "Neiti, te olette ainoa turvani. Mitähän
tekisinkään, jos te ette olisi täällä! Voi minua, vaimo-parkaa! Voi
hyvä neiti, hyvä neiti!" Hän oli menehtymäisillään tuskaansa, hänen
hampaansa kalisivat. Gertrud antoi hänen mennä vuoteeseensa. Minka
painautui syvälle pienokaisen viereen ja veti peitteen korvilleen, niin
ettei nähnyt eikä kuullut mitään.

Gertrud seisoi vielä kauan kuunnellen. Olipa tämä kauhea yö! Pudistus
kävi hänen lävitsensä, pikemmin pelon, inhon ja säälin vaikutuksesta,
kuin aamukylmän takia. Lopuksi, kun ei mitään ruvennut kuulumaan,
paneutui hänkin vuoteeseen. Viaton lapsukainen makasi hänen ja tuon
vaimon välillä.

Minka oli jo aikoja nukkunut, kun Gertrud yhä vielä oli valveilla.
Herra Dombrowskista ei kuulunut mitään, hänen takiansa olisi hän voinut
nukkua. Mutta häntä piti hereillä sisäinen ääni, joka kertailemistaan
kertasi: "Sota, sota, tuo kammottava sota on tähänkin syypää!"

       *       *       *       *       *

Herra Dombrowski ei ollut syöksähtänyt vaimonsa jälkeen. Helppo olisi
hänen ollut saavuttaa hänet yhdellä ainoalla hyppäyksellä, käydä
häneen käsiksi, kuristaa hänet, rangaista häntä hänen hävyttömästä
uskottomuudestaan, petoksestaan. Kun Minka oli huutanut: "Hän tappaa
minut!" oli hän tuntenut kuin helpotusta. Ei, sitä hän ei tahtonut
tehdä. Sen hän kyllä tunsi, että jos hän olisi käynyt häneen käsiksi,
niin ei Minka olisi enää lähtenyt elävänä hänen käsistänsä.

Hänen polvensa horjuivat, hän siveli otsaansa: eikö tämä kaikki ollut
unta? Eikö hän maannut yhä vielä juoksuhaudassa? Siellä oli hän kerran
ottanut kurkusta erästä sisääntunkeunutta vihollista -- jo tunkivat
hänen silmänsä ulos päästä, kieli riippui suusta ulkona, -- juuri
samallaiselta kuin nyt oli hänestä silloin tuntunut. Hurja murhanhimo
oli vallannut hänet: eiköhän hän sentään juoksisi Minkan jälkeen?
Pakoon ei Minka pääsisi. Jos hän tahtoi, voi hän saada hänet käsiinsä.
Hänen pitkän tukkansa hän kietaisisi vasemman kätensä ympäri, pitäisi
häntä siitä kiinni iskisi oikealla kädellään hänen valheelliseen
naamaansa -- joka valheesta hän saisi läimäyksen hän iskisi nyrkkinsä
hänen nenäänsä, vasten suuta, silmiin! Jo virtasi veri -- yhdentekevää
-- hänen kasvonsa olivat puurona hän ei ollut enää kaunis Minka.
"Petätkö minua vieläkin, ketkale?!" -- läiskis -- läiskis! Hän heitti
hänet maahan, tallasi hänet jalkoihinsa, hänellä oli saappaissaan
suuret naulat. Nyt ei Minka enää hengittänyt, ja hän --?! Aamun ensi
säde tunki sisään akkunasta -- hän seisoi peilin edessä nyrkki koholla.
Nyt näki hän kuvansa. Peili oli vain pieni, sen lasi himmeä, mutta hän
oli nähnyt tarpeeksi.

Hän seisoi yksin huoneessa, jossa kaikki oli pantu sikin sokin.
Vaivoin kääntäen päätänsä, loi hän katseen taaksensa. Tuossa vuode
epäjärjestyksessä, tuoli kumossa, vaatteita pitkin huonetta -- ja
tässä, tässä, aivan yksin, hän, Stanislaus Dombrowski, lomailija.

Vai eikö tuo mies ollutkaan hän? Mielipuolen tavoin pudisti hän
päätänsä: eihän tuo tuolla toki voinut olla Dombrowski! Täältä oli
lähtenyt mies, jolla oli ruskea tukka, ruskeat viikset. Mutta tuo
tuolla peilissä oli harmaa, aivan harmaa, -- kuka oli hän?

Hän vei kasvonsa lähemmäksi lasia, näki itsensä ja peräytyi
kauhuissaan: mikä vanha mies! Ohimot hopeanharmaat kasvot täynnä
ryppyjä. Kuinka ryppyjä olikin sadottain ja taas sadottain! Ja kuinka
laiha kaula! Kurkunpää riipuksissa, kuin vanhan kukon heltta. Väljänä
riippui harmaa takki hänen yllään. Ja tuollainen miehinen olento,
tuollainen vanha ukko -- harmaa, tomuinen, ryppyinen ukko -- mitä
tekikään hän täällä? Sopiko hän toveriksi kauniille Minkalle, nuorelle
vaimolle?

Herra Dombrowski räpytteli tulehtuneita silmiänsä, hänen kasvonsa
vääntyivät, kuin olisi itku ollut tulossa. Tuskallinen äännähdys,
nyyhkytyksen ja naurun sekainen, tunki esiin hänen kuivasta
kurkustansa. Mitä nyt seuraisikaan? Äkkiä hän tunsi sääliä Minkaa
kohtaan. 'Lähde tiehesi, lähde tiehesi!' sanoi sisäinen ääni. Niin,
parasta oli, että hän läksi tiehensä, palasi sinne, mistä oli
tullutkin. Parasta, että palasi juoksuhautaan takaisin. 'Ei ollut
hauskaa kotona', sanoisi hän. Ehkä häntä uskottaisiin, ehkä ei. Olihan
moni muukin palannut ennen loman loppua!

Tuollainen vanha ukko, vanha ukko! Hän jäi vielä kerran tuijottamaan
kuvaansa ja nyökkäsi syvämielisesti. Sitten hän poistui ulos akkunasta.
Hiljaa liukui hän muuria alas.

Yö oli lopussa. Aamurusko vuodatti kedoille punertavaa hohdetta,
liverrellen kohosi leivo pellonpientareelta ylös auringon hehkuvia
kasvoja kohden.



XIV.


Kun rouva von Voigt kävi kävelemässä, näki hän kuinka nyt kaikkialla
laajojen, ruohon ja pensaiden peittämien kenttien tilalle, jotka
ympäröivät esikaupunkia, alkoi ilmestyä peltoja. Taloja oli niihin
aiottu rakentaa, hauskoja, puutarhojen ympäröimiä huviloita, mutta
sota oli sen estänyt. Kaikki rakentamispuuhat olivat pysähdyksissä.
Ne, joiden olisi pitänyt rakentaa, oleskelivat juoksuhaudoissa tai
suuntasivat tykkejä vihollista kohtaan, kuljettivat ampumavaroja tai
aseita, rakensivat betoni- tai piikkilankavarustuksia. Täällä olivat
työt jääneet naisten huostaan. Tuskin oli ainoatakaan, joka ei olisi
vuokrannut itselleen maatilkkua. Eihän siihen mahtunut paljoa, mutta
voihan siinä sentään kasvattaa hiukan perunoita ja kaalia, muutaman
nauriin, välttämättömintä, mitä tarvitsi, pysyäksensä hengissä. Kortit
yksin eivät riittäneet, oli viisaampaa että itse viljeli jotain
lisäksi. Kun vain oli perunoita. Korvasivathan ne ilman rasvaakin lihan
ja leivän.

Mitä olikaan odotettavissa?! Rouva von Voigt tunsi jonkinmoista
pelkoa tulevaisuutta ajatellessaan. Se, mitä hänen miehensä kirjoitti
sotilaallisesta etevämmyydestä, voitoista maalla ja merellä,
tuhoista, joita ilmalaivat tuottivat Englannille, laivastossa ja
rintamalla vallitsevasta erinomaisesta hengestä, lentäjien rohkeista
tiedusteluretkistä, se kaikki kuului varsin kauniilta, ja hän hengähti
helpotuksesta siitä lukiessaan. Mutta millaista oli täällä kotosalla?
Kävisikö täälläkin kaikki yhtä hyvin?

Kuinka ponnistivatkaan nuo suruja kokeneet, väsyneet naiset! Rikkaruoho
oli saanut vuosimääriä kasvaa rauhassa, maa oli kesantoa. Aura olisi
kyllä helposti uurtanut siihen tien, mutta naiset kääntelivät maata
lapioilla. He kylvivät niukan kylvöksensä ja menivät joka joutohetki
peltojansa katsomaan. Aina oli sama levottomuus: menestyisikö vilja?
Kun eivät vain varikset nokkisi kaikkea pois!

"Katsopas, Lili", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen, "tuollahan
naapurimmekin, vanha salaneuvos, ihan tosissaan kuokkii peltoansa!"

Äiti kävi nykyisin väliin noutamassa tyttärensä kävelylle. Lilistä
se aluksi tuntui vaikealta, -- pitikö hänen käyskennellä entisiä
teitä ilman silloista seuralaistansa! -- mutta äiti oli pyytänyt niin
sydämellisesti: "Se virkistäisi sinuakin, sekä sinua että minua, luonto
vaikuttaa rauhoittavasti!" -- ettei hän voinut kieltäytyä. Nyt kulkivat
he maakaistaleen ohitse, jota ympäröi muutama paalu ja ohut rautalanka.
Vanha herra, joka siellä työskenteli, ei ollenkaan huomannut, että he
pysähtyivät. Vasta kun he tervehtivät ääneen, kiintyi hänen huomionsa
heihin.

Salaneuvos oli paitahihasillaan, takin oli hän riisunut yltään ja
ripustanut tangolle, hänen harmaa tukkansa liehui hilpeästi tuulessa.
Hämillään yritti hän vetäistä takin yllensä, mutta kenraalitar esti
häntä siitä: hän ei saisi millään muotoa antaa häiritä itseänsä! "On
kiitettävää, herra salaneuvos, että työskentelette täällä. Mitä te
sinne istutatte?"

"Kaalia, kaalia, -- ja sitten lanttuja, pinaattia, herneitä, papuja, --
minkä mitäkin. Mitäpä tässä muutoin pian saa suuhunpantavaksi? Perunat
ovat jo maassa, -- Jumalan kiitos, että saimme niin aikaisen kevään!
Onhan minulla sitten jotain eteenpantavaa, kun poikaseni tulevat
lomalle. Vaimoni sanoo: 'Torihintoja ei kukaan enää jaksa maksaa!'
Meikäläisen, jonka on tultava toimeen eläkkeellään, täytyy keksiä
muita keinoja. Muutoin voinkin erinomaisen hyvin työstä ulkosalla."
Tuon valkopartaisen vanhan herran kasvonvärit muistuttivatkin nuorta
tyttöä. Hän naurahteli: "Olisipa vain joku minulle ennustellut niihin
aikoihin, kun istuin kirjoitustuolillani ministeriössä, että kerran
vielä levittelisin lantaa pellolle! Mutta ei se mitään, -- nykyisin käy
kaikki päinsä! Olen hankkinut itselleni myöskin pari puutarhahoidon
opasta, ja niiden kirjojen mukaan minä nyt käsittelen hietaisia
turpeitani. Katsokaapa vain, kenraalitar!" Hän viittasi ylpeänä
herneisiin, jotka jo olivat nousseet esiin; kepitkin oli jo pystytetty.
"Entäpä kun pavutkin vielä nousevat! On todellakin hauskaa seurata
tätä kasvien itämistä ja kehkeytymistä. En olisi ennen uskonut, että
se voisi kiinnittää mieltä siinä määrin. Se kääntää ajatukset pois
ikävistä asioista."

Hän kumartui poimiaksensa pari vaatimatonta kukkasta, jotka kasvoivat
paalujen luona. Kohteliaasti ojensi hän ne Lilille. "Jospa minunkin
miniäni kantaisi kohtalonsa niin uljaasti kuin te!" lausui hän. Hän
kumartui suutelemaan Lilin kättä.

Lili punehtui kiihkeästi: jospa tuo vanha mies olisi tiennyt kaikki!
Silloin ei hän enää ihailisi häntä. Vain siksi, että uusi toivo oli
herännyt hänen sydämessään, kantoi hän nyt kohtalonsa tyynemmin. "Onko
miniänne kovin masentunut?" kysyi hän hiljaa.

"Hän on vielä aivan epätoivoissaan, kuten ensi päivänä, vanhimman
poikamme upottua 'Prinssi Adalbertin' mukana. Hän tuli heti Kielistä
luoksemme, tuoden meille tuon surusanoman. Emme aavistaneet
mitään, luulimme poikamme juuri olevan komennettuna suorittamaan
erästä tehtävää maalla. Mitä kaikkea olemmekaan sanoneet häntä
lohduttaaksemme! Onhan hänellä pieni poikansa. Hän on puolen vuoden
vanha -- muhkea lapsi!" Vanha herra huokasi syvään, hänen raikasten
kasvojensa väri kävi kelmeämmäksi. "Pelkään, että hän vielä riistää
vaimoltanikin kaiken tarmon; hänhän kesti sen niin ihmeellisen
uljaasti. Vanhin poikamme oli hänen ylpeytensä; hän oli vielä niin
nuori hänen syntyessään, leikki lapsena lapsensa kanssa. Hän ei ollut
ainoastaan hänen poikansa, vaan myös hänen parhain ystävänsä. Kaikesta
hän neuvotteli äitinsä kanssa, -- ja äiti hänen kanssaan, -- enemmän
kuin minun kanssani." Herttaisen vaatimaton hymyily kaunisti noita
vanhoja virkamiehenkasvoja. "Hänhän olikin niin harvinaisen lahjakas."

"Onko nuorempien poikienne laita vielä hyvin?" kysyi kenraalitar.

"On kyllä, Jumalan kiitos! Keskimäinen, joka on tykkiväessä, on
rintamalla Kaakkois-Venäjällä, ja siellä alkaa nyt hyökkäys. Mutta
eiväthän venäläiset ole niin vaarallisia. Nuorimpamme, joka on
jalkaväessä, on saanut olla kaikessa rauhassa Sommen rintamalla. Häneen
nähden saanemme olla levollisia."

"Jumala suokoon!" Kenraalitar puristi hänen kättänsä.

"Mikä tuo vanhin poika oli?" kysyi Lili, heidän kulkiessaan eteenpäin.
"Oliko hän sitten niin harvinaisen lahjakas?"

Rouva von Voigt hymyili hiukan. "Ei minun mielestäni. Hän oli
laivastoinsinööri; suoritti tutkintonsa hyvin nuorena ja hyvällä
menestyksellä, se oli vanhemmista tietysti varsin suuri asia. Heidän
täytyi elää perin säästäväisesti, jotta heidän kolme poikaansa voisi
opiskella. Luulen, että tuo kunnon rouva usein kärsi nälkääkin.
Palvelustytöt eivät koskaan pysyneet hänen luonansa. Mihinkään
huvitteluun eivät heidän varansa ainakaan koskaan riittäneet, --
ei teatteriin, ei konsertteihin, ei matkoihin. Kaikki he käyttivät
poikiensa hyväksi. Kunpa vain saisivat pitää edes nuo molemmat
nuoremmat!"

Lilin kasvot kävivät vakaviksi. Hän tuli ajatelleeksi Bertholdin
perhettä: olihan sieltäkin kaksi poikaa sodassa! Eilen oli hän puhellut
nuoren rouvan kanssa, tämä ei ollut pitkään aikaan saanut mitään
tietoja mieheltänsä, joka oli Verdunin edustalla, ja joka ennen aina
oli kirjoittanut niin säännöllisesti. "Kirjeet takavarikoidaan", sanoi
Anna Maria, "Rudolf jo valmisti minua siihen." Mutta noilla kauneilla,
raikkailla kasvoilla kuvastui kumminkin jonkinmoinen jännitys. Ja
entä toinen veli? Voi hyvä Jumala! Lili sulki silmänsä ajatellessaan
Heinziä: hän teki lentoretkiä Bapaumen luona!

Mitä voi hän siihen, että hänen ajatuksensa alati liitelivät Heinzin
mukana?! Kuin uneksivana kulki hän äitinsä rinnalla, ja hänestä tuntui
usein kuin olisi hän jälleen nuori tyttö, joka oli kävelyretkellä
äitinsä kanssa ja kulki siinä niin kilttinä, niin hyvinkasvatettuna!
Ja kuinka toisenmoiselta näytäkään hänen mielessänsä! Intohimoinen
rakkaus, hillitön kaipaus täytti sen kokonaan. Jos joku sen tietäisi!

Hän säpsähti. Rattaat seisoivat poikittain ketotiellä, aasin äännähdys
herätti hänet ajatuksista. Se oli pieni pörröinen eläin, jonka
karvan värissä näkyi kaikki harmaan ja ruskean vivahdukset, ja jonka
turkki oli niin kulunut, kuin olisi susi ollut sen kimpussa ja sitä
höyhennellyt. Mutta tuolla eläimellä oli kasvot kuin osaisi se puhua,
omituisen vakavat, uskolliset silmät. Lili siveli ohikulkiessaan sen
kulunutta nahkaa.

Silloin sanoi maamies, joka levitti kärryistä lantaa pellolle: "Tuo
poika on jo monenmoista kokenut, hyvät rouvat. Voitteko uskoakaan, se
on kuljettanut ampumavaroja ylös vuorelle. Mikä täällä on hiekkaa, se
on siellä pelkkää vuorta. Se tulee Tyrolista." Hänen äänensä kajahti
ylpeältä, ja hän loi aasiin ystävällisen syrjäkatseen.

Lili vavahti. Hän olisi tahtonut ehdottomasti jatkaa matkaansa: ken
puhui täällä Tyrolista?! Hän ei tahtonut muistella tuota seutua.
Siellähän oli hauta -- nyt tuli se jälleen hänen mieleensä, hän tunsi
tuskaa. Mutta kumminkin hän kysyi: "Kuinka tuo eläin sitten on joutunut
tänne saakka?"

Mies nyyhkäisi, hänen kätensä kulki pyyhkiellen nenän alitse: "No,
nähkääs, minähän olen vain pieneläjä, eihän meikäläisellä ole liikoja
rahoja, niin että voisi heti jälleen ostaa uuden hevosen. Idani minulta
vietiin, -- eihän se juuri enää paljoon pystynyt, mutta minulle se oli
suuriarvoinen. Silloin kirjoitti poikani minulle: 'Tiedätkö isä', --
poikani oli nimittäin itävaltalaisten mukana vuoristossa, Tyrolissa,
-- 'täällä on paljon aaseja. Jos voin ostaa sinulle sellaisen, niin
lähetän sen sinulle jonkun kuormaston mukana!' Niin, hyvä poika hän
oli -- aliupseeri -- poikani Fritz, niin, niin! Nyt ei hän enää ole
elossa." Hän pyyhki jälleen nenäänsä ja nyyhkäisi. Hänen pienet,
pellontomusta punehtuneet silmänsä tuijottivat suoraan eteen, hän ei
katsonut rouviin.

He katsoivat myöskin suoraan eteensä, he eivät uskaltaneet katsoa
mieheen, -- mitä olisivatkaan he voineet sanoa hänelle? Siinä jälleen
isä, joka vanhana ja väsyneenä jäi elämään, reippaan pojan siirtyessä
tuonen majoille!

Ajatuksiin vaipuneena silitteli Lili yhä vielä pienen aasin pörröistä
turkkia. Se näkyi tottuneen hyväilyyn, näytti olevan siitä mielissään
ja katsoi häneen järkevin silmin.

"Aasi-pahanen", sanoi mies, jolle näytti tuottavan tyydytystä puhua
siitä, joka nyt oli hänen sydämelleen rakkain, "ei, se ei ole
paikallaan, vai mitä sanot, Fritz?" Hän läpsäytti eläintä selkään.
"Ensin kuljettanut ampumavaroja ylös vuorille, -- mitä kaikkea se
onkaan kestänyt, tuo rohkea eläin! -- ja nyt pannaan vetämään lantaa!
Aivan kuten ihmistenkin käy, -- ennen oli moni ylhäinen ja nyt --
voi sentään! Mutta hyvät päivät sillä silti on. Poikani muistoksi
olen ristinyt sen Fritziksi. Se saa meillä tulla sisään. Silloin
se tarkastaa pöytää, onko siinä vielä kahvia, se pitää siitä. No,
lähdetään nyt, Fritz!" Hän maiskautti kieltänsä, aasi läksi liikkeelle.
Vieden käden pikaisesti lakilleen, poistui mies ajopeleilleen.

Kaikki ne vain harjoittivat maanviljelystä! Tosin varsin viheliäistä,
mitä pienintä pienviljelystä. Rouva von Voigtin, joka oli kotoisin
suurelta perintötilalta, täytyi hymähtää säälivästi. Mutta oli samalla
liikuttavaa nähdä, kuinka kaikki tekivät parastansa. Kaupunkilaispuku
ei oikein soveltunut tuohon työskentelyyn; toiset levittelivät lantaa
poimuhame ja valkoinen pusero yllään, toiset kääntelivät maata
korkeakantaiset ruskeat puolikengät jalassa. Sitäpaitsi olivat työt
melkoisesti myöhästyneitä.

Oli jo ehditty tottua noihin Berliniä reunustaviin lehtimajoihin,
jotka mikä uhkeampana, mikä vaatimattomampana kesällä kasvattivat
punaisia turkinpapuja ja vihreätä salaattia, syksyllä puiden
korkuisia auringonruusuja ja suuria kurpitsoja. Mutta täällä
esikaupungissa oli katsojasta kuin olisi puutteen sormi viittoillen
ohjannut ihmiset tuolle karulle maalle, jossa kanerva vielä rehotti
ja lahonneitten mäntyjen juuret risteilivät hiedikkoa. Täällä oli
ryhdyttävä täydelliseen uutisviljelykseen, kuin aarniometsässä tai
preerioilla. Hitaasti kohosi kytösavu ilmaan, kuljettaen mukanaan
pahaa lemua: haiskahti rikkaruoholta. Toiset polttivat pois pensaikon.
Ja kaikkialla näkyi nelikulmaisia tai pitkulaisia peltotilkkuja,
aidattuina rautalangalla tai mäntyseipäillä, joita koottiin metsästä
ja pystytettiin muitta mutkitta, lahonneine kuorineen ja kuivuneine
oksineen, suojaa maan tuota kallisarvoista omaisuutta.

Toisenmoista oli Hermine von Voigt tottunut näkemään: missä olivatkaan
hänen nuoruudenaikansa upeat viljapellot, jotka muhkeilivat toinen
toisensa vieressä, missä huolellisesti hoidetut kylvömaat? Kaukana,
hyvin kaukana kulki todellinen talonpoika auransa jäljessä, kuvastuen
pellonhymppylältä hevosineen kookkaana valoisaa taivaanrantaa vastaan.
Mutta täällä kokeiltiin vain, mikä viljeli mitäkin, mikä yksistään
perunoita, mikä vain vihanneksia. Jokunen taasen hiukan kutakin lajia.
Kukin menetteli oman viisaan päänsä mukaan. Tässä touhussa ilmeni
jonkinmoista järjestelmän puutetta, kuin avuttomalta vaikutti kaikki
tuo kokeileminen. Ja kaikkialla sama kiire, -- vai tuntuiko hänestä
vain siltä? Pelko valtasi hänen mielensä. Entä jos nuo yritykset
eivät onnistuisikaan? Siemenvilja oli kallista ja sitä oli ollut
niukanlaisesti. Kuinka kävisi, ellei perunoista tulisikaan mitään?
Maanlaatu oli huonoa; peruna, niin vaatimaton kuin se onkin, tarvitsee
sentään oikeata hoitoa, ja ennen kaikkea päivänpaistetta aikanaan
ja sadetta myöskin aikanaan. Kunpa taivas vain antaisi kumpaakin
kohtuullisesti, ei liiaksi eikä liian vähän! -- -- --

Hinnat; kävivät yhä mahdottomammiksi. Kun naiset nyt menivät torille,
kuvastui heidän kasvoillaan pettymys. Mitä he sieltä ostaisi vatkaan?
Parsaako? Mitäpä siitä hyötyi! Sitä olisi tosin saanut, -- mutta
ei siitä liioin tullut kylläiseksi. Huhtasieniäkö? Noilla mustilla
mullukoilla voi kaiken lopuksi vielä myrkyttää itsensä. Lihaa he
olisivat halunneet saada, kalaa, munia! Voista ei nyt tosin enää voinut
olla puhettakaan, vaan saisipa edes margariinia! Ja sitten nuoria
porkkanoita, joita ennen tähän aikaan tuli Ranskasta. Jo pitäisi
saada salaattiakin, -- viime vuonna sitä oli vielä saanut huokealla,
ja samaten retiisejä ja pinaattia sekä rabarberia, josta lapset niin
pitivät.

Kaupitsijat vaativat huikeita hintoja. "Mitä salaatti maksaa?" Hinta
oli korkea. "Entä naula pinaattia?" Yhä korkeampi hinta!

Alakuloisena läksi moni vaimo tiehensä, haluamatta enää tiedustellakaan
kolmannesta kojusta. Mutta jokunen oli rohkeampi: "Te tahdotte kaiketi
myöskin rikastua kuten sotatarpeiden toimittajat, -- ja yhtä nopeasti
myöskin, eikö niin? Puolen markkaa tuollaisesta salaatinpäästä?
Taidatte olla päästänne sekaisin?" Mutta silloinkos kaupusteleva
talonpoikaisvaimo antoi samalla mitalla takaisin: Sodassa hänenkin
miehensä oli, yksin hänen oli kestäminen kaikki vaivat ja kulut, mitä
tiesivät kaupunkilaiset maalaisten rasituksista! Päivänkoitteessa ulos
työhön, paistoipa aurinko tai lotisi sade, kuokkimaan, istuttelemaan,
selkäänsä vaivaamaan. "Ja sitten tulee rajuilma, ja kaikki mennyttä!
Mieluummin pistän kaikki tyyni omaan suuhuni, kuin annan huokeammasta,
tai jääkööt ennen vaikka mätänemään. Nyt on sota!"

Silloin heittivät ostajat hänen koppansa kumoon. -- -- --

Minka Dombrowskilla olisi voinut olla paremmat päivät kuin monella
muulla naisella. Dombrowski oli jo ennen sotaa ahkerasti muokkaillut
maapalstaansa, se oli huolellisesti viljeltyä, ja edellisenä vuonna oli
Minka saanut siitä runsaasti perunoita ja suunnattomia kaalinkupuja,
mutta nyt ei hänellä ollut halua tuohon työhön. Kerran hän tosin läksi
pellolle työkaluineen, mutta tuskin hän oli alkanut työnsä, kun jo
heitti kuokan pois ja riensi jälleen kotiin. Häntä kammotti yksinolo
kedolla; joka pensaan taa loi hän pelokkaan katseen. Hän, joka ei
koskaan ollut tiennyt pelosta, oli nyt käynyt perin araksi.

Hän pyyteli Gertrudia hartaasti, että saisi nukkua alhaalla hänen
huoneessansa, lapset eivät hänestä tuntuneet antavan tarpeeksi
turvaa. Kernaasti ei Gertrud siihen suostunut, eihän hän sitten enää
saisi viettää rauhassa edes noita paria yöhetkeä, mutta kävikö hänen
kieltäminenkään? Entinen rakastaja ei ollut enää palannut, eikä
Minka näyttänyt välittävän hankkia enää uuttakaan. Hän oli kertonut
Gertrudille, että parturi oli paennut paitasillaan, aivan paitasillaan.
Vanha puku, joka niin kauan oli riippunut vajan ovella, sekä
rikkinäinen, sateessa pehmennyt hattu, jonka Erich oli pannut pumpun
päähän, olivat siitä saakka olleet kadoksissa. "Ne hän puki yllensä,
hihhih, mahtoi olla näköinen, hihhih!" Mutta tuntui siltä, kuin Minkaa
olisi puistattanut pikemminkin pelko kuin nauru. Levoton makuutoveri
hän oli.

Hän oli tuonut vuoteensa alas ja asettanut sen aivan Gertrudin vuoteen
viereen. Usein tavotteli hän hänen kättänsä ja kysyi: "Neiti, oletteko
te todellakin siellä?"

Eräänä yönä kavahti Minka istualleen. Kuu paistoi kirkkaasti
huoneeseen. Gertrud, joka oli hyvin väsynyt, nukkui sikeästi. Silloin
pudisti Minka hänet hereille. "Neiti, ettekö kuule mitään? Ulkona on
joku. Joku kulkee hapuillen talonseinämää pitkin!"

Minka istui vuoteessaan, kuu valaisi hänen tuskan vääntämiä
piirteitään, hän oli kuolonkalpea. Pelko valtasi Gertrudinkin: tulisiko
Dombrowski takaisin? Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään askeleita.
"Ei siellä ole ketään", sanoi hän rauhoittavasti.

"On, on siellä!" Minka ei uskonut, vaikka Gertrud meni akkunan luo
kuuntelemaan. Hän painautui kumminkin kokonaan peitteen alle, vetäen
sen päänsä ylitse.

"Yötuuli siellä vain puhaltelee!" Ulkoa kuului suhahtelua, viuhuntaa
talon ympäriltä. "Siltä täällä aina kuuluu tuulen käydessä", sanoi
Gertrud.

"Ei, neiti, ei, ei!" Minka melkein itki. "Jos te tietäisitte, mitä
minä tiedän -- hän palaa varmasti takaisin. Olen nähnyt niin kauheata
unta." Hän päästi äkkiä kimeän huudon ja tarrautui kiinni Gertrudiin.
"Kuuletteko, tuolla hän jo huutaa!"

Kuului pöllön pitkähköjä valitushuutoja, sen täytyi istua aivan lähellä
taloa, kenties akkunan viereisessä muurinsyvennyksessä. Huuto kuului
niin läheltä, kuin olisi se ollut aiottu huoneessa olijoille.

Nyt Gertrudiakin alkoi kammottaa. Olipa tämä koleata kerrassaan, --
toisaalla pöllön kaameat valitushuudot, toisaalla vapiseva vaimo! Mutta
hän rohkaisi mielensä. "Päästäkää minut!" Hän koetti irroittautua
Minkan otteesta. "Koetan paukuttaa käsiäni akkunan edessä, että se
lentää pois!"

Mutta Minka ei päästänyt häntä. "Ei, ei, hän tulee sisään! Voi, kuinka
minua pelottaa. Hän tulee minua noutamaan!" Vikisten hän painoi päänsä
pielukseen.

Tuollaiset yöt eivät olleet omiansa ihmistä virkistämään ja suomaan
työkykyä. Gertrud oli mielissään, kun Minka alkoi tuumiskella muuttoa
esikaupungin keskiosaan. Hän tunsi kuinka Minkan pelko ja rauhattomuus
tarttui häneenkin. Kaiketi hänkin löytäisi sieltä itselleen huoneen.
Niin halpaa asuntoa kuin tämä ei hänen tosin enää koskaan onnistuisi
saada. Se kyllä huolestutti häntä, mutta ei tätäkään elantoa enää
käynyt kestäminen. Minka oli jo aikoja vuokrannut pois maapalstansa, --
oli ollut varsin helppoa saada sille vuokraaja. Mieluimmin olisi Minka
samana päivänä lähtenyt pois talostakin, ja vaivoin vain sai Gertrud
hänet estetyksi ajattelemattomasti myymästä taloakin mistä hinnasta
hyvänsä. Minka halusi vain pois, -- olo siellä oli hänestä tuiki
tukalaa.

Kaikki hänestä tuntui vastenmieliseltä. Kaikki siistimis- ja
pesupaikkansa oli hän jättänyt, niin kenraalittaren ja rouva Rossin
kuin salaneuvoksettarenkin luona, vaikka hän aikaisemmin oli ollut
ylpeä noista paikoistansa. Mitä hyödytti työnteko? Se tuntui hänestä
vastenmieliseltä. Hän, joka ennen oli ollut niin ripeä ja hilpeä,
oli käynyt hitaaksi ja äänettömäksi. Muut eivät sitä niin huomanneet
kuin Gertrud, -- ja syyn tiesi Gertrud myöskin: paljon oli Minkalla
kaduttavaa! Herra Dombrowski ei ollut vielä kirjoittanut, --
kirjoittaisikohan hän enää koskaan?

Lapset kyselivät isäänsä. Erich tuli ynseän uhmailevana kotiin
koulusta. Hänen vierustoverinsa isä oli tullut kotiin, ja pojalla
oli ollut hänestä niin paljon kerrottavaa. Hänen isänsä oli iskenyt
kuoliaaksi tuhat ranskalaista ja tuhat englantilaista. Ja hyvä isä
_hän_ myöskin oli; hän oli nostanut Emilinsä korkealle ilmaan ja
suudellut häntä, ja tuomisiakin oli hän tuonut hänelle. Miksi ei sitten
heidän isänsä tullut kotiin?! Minnakin tiesi kertoa toisista lapsista,
joiden isä oli kotona.

Dombrowskin pienokaiset olivat peräti kärsimättömiä. Joka päivä he
pyöriskelivät asemalla, näkivät junien tulevan ja menevän, ihmisten
menevän juniin ja tulevan niistä ulos, ja aina he ihmettelivät yhtä ja
samaa: ettei heidän isäänsä näkynyt tuossa ihmisjoukossa!

Äiti ei enää jaksanut kuulla heidän tiedustelujansa. "Jättäkää nyt
jo tuo ainainen kyseleminen", sanoi hän äreästi. Silloin poika löi
häntä: "Niin, sinä et välitä isästä, etkä tahdo, että hän tulisi.
Minä en myöskään välitä sinusta." Äiti itki. Jopa tuo poika olikin
pahankurinen! "Koettakaapa kirjoittaa herra Dombrowskille", kehotteli
Gertrud häntä. "Kaikki voi vielä tulla entiselleen. Kirjoittakaa
hänelle, kuinka kadutte sitä mikä on tapahtunut." Mutta se ei Minkalta
syntynyt, -- turhaahan se kumminkin olisi!

Niin muuttivat he sitten heinäkuun ensi päivänä pois tuosta talosta.
Rouva Dombrowski oli antanut sen vuokralle halvasta hinnasta, eihän hän
voinut vaatia paljon tuosta vanhasta hökkelistä. Sama mies, joka oli
vuokrannut maan, otti nyt talonkin. Hän oli työssä tehtaassa, joka oli
kauempana kanavan varrella; ennen siellä oli kudottu silkkikankaita,
nyt siellä valmistettiin ampumatarpeita.

Minka Dombrowski oli toivonut hetkeä, jolloin saisi lähteä täältä
pois, mutta kumminkaan ei ero käynyt hänelle helpoksi. Lapset
iloitsivat muutosta, heistä oli hauskempi asua keskikaupungilla,
siellä oli enemmän vaihtelua. He juoksivat tyytyväisinä huudellen
rattaiden perästä, joilla ne vähäiset huonekalut ja romu hoippuilivat,
mitä taloon oli ajan pitkään kokoontunut. Mutta Minka katsahti
alinomaa taaksensa; olihan hänellä ollut onnellisiakin aikoja täällä
esikaupungin laidassa. Kun hän oikein punnitsi asioita, oli Stanislaus
aina ollut hänelle hyvä, -- niin, _varsin_ onnellisia aikoja oli hän
siellä elellyt! Ja hän käännähti yhä uudelleen katsomaan taaksensa,
niin kauan kun vielä voi nähdä pienen rakennusryhmän, joka kohosi kuin
iso myyränmätäs vehreitten kenttien keskeltä.

Gertrud, joka oli jo niin kauan hautonut mielessään aietta muuttaa
tuosta kaukaisesta asunnosta, tunsi sentään myöskin mielipahaa
ehdittyään nyt todellisuudessa niin pitkälle. Hänen oli onnistunut
saada halpa asunto, esikaupungin vastakkaisessa laidassa, mutta taaskin
hiukan kaukana, sillä keskempänä olevat asunnot olivat liian kalliita.
Vanha rouva Richter, jolta hän oli vuokrannut, vuokrasi halvasta, siksi
ettei hän tahtonut jäädä asumaan yksin. Nyt oli hänen viimeinenkin
poikansa kutsuttu sotapalvelukseen, tuo poika, jonka hän varmasti
oli luullut saavansa pitää, sillä hän oli pienestä pitäen ollut
heikonlainen, ja sitäpaitsi hän oli hieman kyttyräselkäinen. Mutta
hänet oli otettu kuormastoon. Mies oli kyllä kotosalla, mutta hänestä
ei liioin ollut iloa, sillä hän oli halvaantunut hyvänläntä höperö.
Richterin muori lupasi pitää silmällä pienokaista Gertrudin ollessa
työssä, ja niin oli sopimus tehty.

Niin ei siis Gertrudin enää tarvinnut öisin kuulla Minka Dombrowskin
levotonta vääntelehtimistä, ei huutoja, joita hän päästeli nukkuessaan,
eikä hänen hapuileva kätensä enää herättänyt häntä unesta. Sen sijaan
leperteli nyt alati viereisessä huoneessa tuo tylsämielinen mies,
tiedustellen aina hetkisen kuluttua vaimoltaan, paljonko kello oli ja
eikö sota jo alkanut loppua.

Ukko Richter välitti enää vain yhdestä ainoasta seikasta elämässä:
ruuasta. Ja sitä oli nykyisin niukalti; hän ei voinut enää saada
niin-ja-niin moneen kertaan leivän ympäritse. Niinpä hän porasi kuin
pieni lapsi: "Palanen vielä, äiti, palanen vielä, on niin nälkä, niin
nälkä." Sitä oli kauhea kuulla.

Gertrudin ero Minkasta oli muodostunut sydämellisemmäksi kuin hän olisi
luullut mahdolliseksi. Kuinka usein olikaan hän ollut vihoissaan tuolle
kevytmieliselle vaimolle! Kun tämä nyt seisoi hänen edessään kauniit
tummat silmät kosteina, pyöreät kasvot hyväntahtoisen hymyilevinä,
oli Gertrudista kuin hän olisi laiminlyönyt jotakin. Eikö hänen olisi
onnistunut houkutella Minkaa jäämään omalle turpeelleen asumaan, ja
eikö hänen olisi pitänyt itsensä pysyä hänen luonansa, kärsivällisenä
ja anteeksiantavana? Eihän tuo vaimo-parka ollut yksin syypää kaikkeen:
toinen syyllinen oli sota. Ja Gertrudin mielen valtasi kiihkeä viha
sotaa kohtaan, joka tuhosi kaiken, joka tallasi jalkoihinsa ihmiset
toiveineen kuin arvottomat tomuhiukkaset. Yötä ja päivää kulkivat junat
ohitse pitkin rataa, jonka Gertrud voi nähdä asuntonsa akkunasta, ja ne
kuljettivat yhä uutta saalista tuolle hirviölle: sodalle.

Richterin talo sijaitsi muita alempana maantien varrella, missä tämä
kulki radan alitse; se oli viimeinen taloista, jotka täällä jo olivat
loitompana toisistansa. Täälläkin oli peltoja, mutta ei aikaisemmin
viljeltyjä kuten esikaupungin toisessa laidassa, vaan näitä alettiin
vasta saattaa kuntoon. Keskellä rikkaruohon peittämää kenttää oli
uusi hautausmaa. Kahdenlaista kuultavaa oli täällä aina tarjona:
veturien puhkumista ja rätinää ja surusoittoa, joka seurasi hitaasti
läheneviä ruumisjunia. Gertrud tottui helpommin surusoittoon kuin
noihin toisiin ääniin. Aikaisemmin hän oli asunut vanhan hautausmaan
läheisyydessä. Nyt tuntui hänestä usein kuin hän olisi välillä ollut
jollakin kaukaisella paikkakunnalla ja tullut jälleen kotiseudulleen.
Yksi seikka vain häiritsi häntä hänen uudessa asunnossaan: Krügerin
talo ei ollut enää niin kaukana kuin ennen. Lyhin tie asemalle kulki
sen ohitse, mutta Gertrud kiersi mieluummin pitempää tietä. Hän ei
voinut nähdä tuota naista -- nyt vähemmin kuin koskaan ennen. Oleskelu
vanhassa tutussa ympäristössä herätti entisiä muistoja, -- rakkaita
muistoja hänestä, jonka kanssa hän täällä oli kuljeskellut illoin radan
reunaa kävellen. Tuolla, missä maantie kulki radan alitse, oli hän ensi
kerran sallinut Gustavin häntä suudella... Ja sitten kohdistuivat hänen
ajatuksensa katkerin muistoin Gustavin äitiin, jonka sydän oli kova ja
karu kuin nummi, jota ei kukaan pystynyt pehmittämään. Ei koskaan hän
vielä ollut vihannut tuota naista niin kuin nyt. Mutta Gustavia kohtaan
hän ei enää tuntenut vihaa eikä katkeruutta. Jospa Gustav edes olisi
levännyt tuon hautausmaan mullassa!

Paljon kuljetettiin siitä ohitse sotureita viimeiseen lepoon. Silloin
seurasi Gertrud kiihkein katsein junien kulkua. Sunnuntaina oli hänen
ainoana virkistyksenänsä käynti hautausmaalla sotilaitten hautoja
koristamassa. Hautausmaan keskellä oli heille erotettu alue. Hän
poimi pieniä keltaisia immortelleja ja ruskeahtavia kissankäpäliä,
ainoita täällä kasvavia kukkia. Näistä hän osasi sitoa varsin kauniita
seppeleitä, sen taidon oli hän hankkinut itselleen niihin aikoihin,
jolloin hän asui seppelesitomon puutarhurin perheessä. Se oli ollut
onnellista aikaa! Gustav oli kerran sanonut: "Morsiusseppele pitää
sinun itsesi sitoa, ei kukaan osaa sitoa niin hyvin kuin sinä." Kunpa
vain ei hänen äitiänsä olisi ollut! Silloin ei hänen olisi tarvinnut
heittää myrttiruukkuansa akkunasta alas pieniksi sirpaleiksi. Kun
hän nyt ripusti tuntemattomain sotilasten koivunrungosta tehdyille
risteille seppeleensä, jossa kukat olivat tiheässä toinen toisensa
vieressä, niin että ne muodostivat kuin kultaisen kehän, -- oli hänestä
kuin ripustaisi hän seppeleen Gustavin hautaristille. Silloin piti
hän kädestä pikku poikaansa, joka jo osasi astua tepastella hänen
rinnallansa, ja hän opetti häntä sanomaan: "i-sä, i-sä."

Jospa edes tuo ainainen hätä jokapäiväisestä leivästä olisi ollut
mieltä vaivaamatta! Ken vain voi, varusteli itselleen jotain talveksi.
Ne, jotka elivät säkistä suuhun, eivät voineet sitä tehdä, mutta
olihan olemassa paljon varakkaitakin ihmisiä. Puotien näyteakkunat,
jotka aamulla näyttivät olevan täynnä kaikenmoisia tötteröitä, kalaa,
lihaa, vihanneksia, säilykkeitä, hunajaa, suklaata, vanukaspulveria,
kermapulloja, tiivistettyä maitoa, -- ne olivat illalla kuin puhtaiksi
pyyhityt. Toinen talonemäntä ilmoitti toiselle: "Joko tiedätte, että
tänään saa hyytelöankeriasta, -- voissa säilytettyjä makrilleja,
-- tomaattisilliä, -- kalapullia!" Ulkomaan tavaraa kaikki tyyni:
Hollanti, Ruotsi, Tanska niistä rikastuivat. Entä gulashista! Kun
sitä oli saatavana, silloin sai jalat allensa jokainen, joka pystyi
maksamaan. Eivät ostajat olleet vielä milloinkaan olleet niin
kohteliaita myyjille kuin nyt. Tavaroita suorastaan kerjättiin, niin
korkeat hinnat kuin niistä saatiinkin maksaa.

Mutta entäpä jos puute kävisi vielä suuremmaksi? Silloin ei jäisi enää
mitään niille, jotka eivät voineet panna rahaa kaatamalla menemään.
Ja mikä kateus ja tyytymättömyys siitä syntyisikään! Jo oli nytkin
yllinkyllin ahnaita silmiä ja kärkkäitä käsiä!

Hermine von Voigt tunsi tulevaisuutta ajatellessaan pelkoa, jommoista
ei ollut vielä koskaan kokenut. Hän oli aina karttanut asettua
yhdistysten johtoon, olihan niin paljon muita, jotka tekivät sen
mieluummin kuin hän. Mutta nyt heräsi hänen mielessänsä ajatus:
minunkin on ryhdyttävä toimeen, en saa enää vitkastella! Jospa toki
kunta järjestäisi esikaupungissakin oikeudenmukaisen elintarpeiden
myynnin, kuten Suur-Berlinin maistraatti oli tehnyt! Olihan vielä
sivistyneitä naisia, jotka eivät työskennelleet sairaaloissa tai
muissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ja joiden työtä ei tarvittu kotona
taloudessa, ja joille olisi vain hyödyksi kokea, miltä tuntuu seista
tuntikausia myymäpöydän takana. Mielellään he ryhtyisivätkin työhön,
eihän kaikki innostus ollut vielä häipynyt, eikä kilpailu oman itsensä
varustamisessa ollut voinut tykkänään tukahduttaa auttamis- ja
palvelemishalua.

Tuo ajatus heräsi kenraalittaren mielessä eräänä unettomana yönä.
Niitä olikin hänellä nykyisin runsaasti: Muutaman päivän perästä oli
odotettavissa Italian sodanjulistus Saksalle, ja sehän olikin vain
muodollinen seikka, johan ne olivat aikoja olleet sodassa keskenään,
-- mutta kuinkahan kehittyisivät asiat Romaniassa? Idässä raivosivat
kiihkeät taistelut Volhyniassa, lännessä jylisivät tykit Verdunin
ympärillä, ja jo alkoi uusi taistelu Sommen luona. Zeppelinit
leijailivat pommeja heitellen Englannin yläpuolella, mutta siitä
huolimatta tuomittiin jalo Casement Lontoossa kuolemaan. Maailma oli
menehtymäisillään vereen, tuleen ja savuun. Tuo oli liikaa -- liikaa -,
ken voi enää nukkua?!



XV.


Se oli liikaa, liikaa! Kuten Hermine von Voigt kääntelihe myöskin
Hedwig Bertholdi yön toisensa jälkeen levottomana vuoteessansa.
Rauhattomina pyörivät hänen ajatuksensa hänen poikiensa ympärillä,
kuten arat, siipiään räpyttelevät kyyhkyset, jotka haluaisivat ottaa
rakkaansa siipiensä suojaan. Ensi sijassa hän ajatteli poikiansa
toisessa isänmaatansa, -- voiko sen lukea hänelle viaksi? Sankarittaren
rohkeutta hän ei tuntenut mielessänsä Pelkältä tarulta hänestä tuntui
kertomus muinaisajan äidistä joka riemuiten otti vastaan sanoman
poikansa kuolemasta, jonka oli suotu uhrata henkensä isänmaansa
puolesta Ei, olipa se vaikka mielenylevyyden puutettakin, -- hänen
täytyi käsiään väännellen rukoilla: ota kaikki, jos niin on tahtosi,
voitto, menestys, omaisuus, raha, oma henkeni mutta säästä poikani,
poikani!

Eiköhän ollut paljonkin sellaisia, jotka ajattelivat samoin? Usein
piiloutui arka sydän mahtipontisiin sanoihin Oliko sitten itse asiassa
niin pikkumaista, jos ensi sijassa pelkäsi rakkaittensa puolesta ja
vasta toisessa ajatteli isänmaata? Se oli vain inhimillistä!

Erittäinkin Heinzin takia oli äiti kiihkeän levottomuuden vallassa.
Hänen viime kirjeensä oli saattanut äidin pois suunniltaan. Tosin oli
hän myös tuntenut jotain ilon ylpeyden tapaista, -- mikä uljas, kyvykäs
mies hänen poikansa olikaan! -- hänen oli onnistunut ampua maahan jo
toinen lentokone! Niin vähän aikaa hän vasta oli harjoitellut, oli
tuskin vielä ehtinyt täysin valmistua toimeensa ja jo saavuttanut
toisen voittonsa!

Itse ei Heinz näyttänyt vähääkään ajattelevan, mitä levottomuutta hän
tuotti kotolaisilleen. Riemu sykkäili noista riveistä: "Jo toinen
voitto, hurraa! Elän elämäni onnellisimpia hetkiä!" Uskotteliko hän
tätä äidilleen ainoastaan häntä rauhoittaakseen, uskotteliko hän samaa
itselleenkin? Tunsiko hän todella onnea -- vai ainoastaan kunnianhimon
tyydytystä? Äiti pudisti päätänsä. Hän ei ollut vielä vastannut
tuohon viime kirjeeseen, vaan oli lähettänyt sen miehellensä; isä
ymmärtäisi ehkä paremmin poikaansa ja keksisi riemukkaita sanoja, joita
tämä halusi kuulla. Mutta nyt täytyisi hänenkin sentään kirjoittaa.
Raskaaksi se hänelle kävi. Hän olisi halunnut huutaa: 'Pysähdy! Ei
kukaan lennä rankaisematta aurinkoa kohden!' Mutta oliko hänellä siihen
oikeutta? Ei, hän ei saanut levottomuudellaan häiritä poikaansa. Ah
-- ja mitä se hyödyttäisikään -- pidättää häntä ei hän kumminkaan
voisi! Hänet näytti vallanneen kuin huumaus: korkeammalle vain, yhä
korkeammalle! Lisää voittoja, yhä lisää! Jospa äiti edes olisi voinut
puhua tästä jonkun kanssa, joka täysin käsittäisi hänen huolehtivan
rakkautensa -- hänen pikkumaisen, hänen valtavan rakkautensa!

Äiti ei luullut, että Anna Maria voisi häntä käsittää. Hänen
olennossaan oli jotain niin huoletonta, hän oli riemahdellut ääneen
lankonsa menestyksestä lukiessaan. Sitten oli hän kiiruhtanut ulos,
-- siitä täytyi hänen mennä kertomaan rouva Rossille! Hymyillen
surumielisesti ja samalla hieman katkerasti oli Hedwig katsonut hänen
jälkeensä. Ehkei Anna Maria olisi sentään riemastunut noin kovin, jos
hänen Rudolfinsa olisi ollut kysymyksessä! Silloin tuntisi hän ilon
ohella myöskin levottomuutta, niin tuskallista levottomuutta, että se
tukahduttaisi ilon.

Lili Rossi oli puutarhassa. Huolimatta suuresta varjostavasta
hatusta, joka suojasi hänen kasvojansa päivänpaisteelta, kävi hänen
kalpenemisensa huomattavaksi Anna Marian huutaessa hänelle: "Mitäs
sanottekaan, Heinz on ampunut jo kaksi lentokonetta maahan."

Lilin sydän lakkasi tykyttämästä. Hän oli seurannut tunnettujen
lentäjien voittoretkiä: he nousivat ilmaan, laskivat jälleen maahan, --
nousivat, taistelivat ja palasivat jälleen maahan -- kerran, kahdesti,
useita kertoja. Mutta sitten he nousivat taaskin, taistelivat,
taistelivat -- eivätkä enää palanneetkaan onnellisesti alas.

Lili sulki silmänsä, kirkas aurinko häikäisi häntä. Niin Heinzkin
lentäisi, taistelisi, voittaisi, -- lentäisi jälleen, taistelisi ja
voittaisi taas, kunnes -- äkillisen tuskan valtaamana pusersi hän
silmänsä lujemmin umpeen.

Niin ei kertojatar siis huomannut mitä niihin kätkeytyi. Anna Maria
jutteli vilkkaasti edelleen, miellyttävän liikutuksen vallassa. Että
Heinz tosiaankin oli niin mielenkiintoinen olento! Rudolfilta oli
hän luonnollisesti sentapaista odottanut, mutta tuskin Heinziltä.
"Olisitteko te luullut hänestä sellaista?" Lili nyökkäsi vaieten.
Hän ei voinut puhua. Hän oli aina keskustellut mielellään nuoren
rouva Bertholdin kanssa, jonka luottavaisuus ja ilomielisyys oli
kuin raikas ilmanhenkäys, joka puhdistavana käy läpi ummehtuneiden,
suljettuina olleiden huoneiden, mutta tänään tuntui keskustelu hänestä
vastenmieliseltä, hän oli perin vähäpuheinen.

"Hyväinen aika, Lili, tehän olette tänään niin nyreällä mielellä! Huh,
sentään, minä lähden tieheni!" Nauraen palasi Anna Maria kotiin, niin
nopeaan kuin jalat kantoivat.

Kuin huumaantuneena jäi rouva Rossi seisomaan aidan viereen. Hänen
mielensä täytti polttava huoli, mutta samalla hän tunsi valtavaa
ylpeyttä, -- -- -- ja tuo mies rakasti häntä! Rakastikohan hän yhä
vieläkin? Vai oliko ehkä lentoretkillään jo unohtanut hänet? Ei! Hän
hymyili: Heinz ei ollut unohtanut häntä, enempää kuin hänkään Heinziä.
Ja kun sota loppui, ja jos hän sitten palaisi vahingoittumatonna? Lili
kävi yhä hymyilevämmäksi: silloin, niin, silloin! Häntä värisytti
huumaava onnentunne, hän veti syvään henkeä: silloin olisi elämä
jälleen pelkkää iloa, -- maailma jälleen ihana!

Puutarhan hieta narisi, rouva Bertholdi seisoi aidan toisella puolen.

"Toivotan onnea, mikä suuri menestys!" Lili ei ollut ollenkaan
hämmästyksissään tästä äkillisestä kohtaamisesta. Hänen äitinsä!
Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että hän tuli hänen luoksensa, tuli
nyt juuri. Hän kurotti molemmat kätensä aidan ylitse, äiti teki samaten
ja piti hänen kätensä omiinsa suljettuina.

He puhuivat Heinzistä. Lili ei tullut ollenkaan ajatelleeksi, että oli
oikeastaan ihmeellistä että rouva Bertholdi puheli niin tuttavallisesti
hänen kanssaan, hehän olivat itse asiassa varsin vähän tuttuja
keskenänsä. Mutta lämmin tunne siirtyi toisesta toiseen. Eikä Hedwig
Bertholdi puolestaan ihmetellyt että hänelle äkkiä selveni kaikki,
kaikki! Niin, tuo nainen tuossa ja hänen Heinzinsä! Sydämellisen
lämpimästi katsoi hän nuorta vaaleata naista syvälle silmiin. "Kun ei
hänelle vain tapahtuisi mitään", kuiskasi hän.

"Ei hänelle tapahdu!" Lili loi häneen loistavan katseen. Tuo onnen
päivänpaiste, joka kuvastui hänen vakavilla kasvoillansa, teki hänet
kauniimmaksi kuin koskaan. Hänen mielensä oli äkkiä täyttänyt varma
vakuutus, josta hän ei ollut tiennyt hetkeä ennen, niin varma ja
järkkymätön, että se tukahdutti kaiken levottomuuden. Kuinka olikaan
hän voinut aluksi niin pelästyä! Kaksi voittoa -- ei, viisi, kymmenen
-- vielä monta, monta lisäksi! Hänen sankarinsa, siellä hän kohosi
kohden aurinkoa, ja hän itse hänen mukanansa. Oi, mikä onni, mikä onni!

Lili kumartui aidan ylitse ja suuteli noita hentoja käsiä, joihin
hänen kätensä yhä vielä olivat suljetut, -- olihan tuo nainen hänen
rakastettunsa äiti!

       *       *       *       *       *

Oli täysi sadekesä, varhainen kevät oli antanut lupauksia, joita
vuoden jatko ei ollut pitänyt. Sommen rintamalla saivat sotilaat
maata liejussa ja vedessä. Ja kotona satoi, satoi päivät päästään.
Kunpa ei vain perunasato turmeltuisi! Noin ylenmääräistä kosteutta
ei se sietänyt. Joskin päivä paistoi aamulla, vetäytyi taivas jo
keskipäivällä pilveen, tuli kovia sadekuuroja, jotka löivät jo
kellahtavan viljan lakoon, niin että se paikoin oli kuin maahan
tallattua.

Katse huolestuneena seisoi salaneuvos peltotilkullaan. Ei hän ollut
aavistanut että olisi niin vaikea näytellä maanviljelijää. Hän oli
aina ajatellut, että kun vain heittää jotain maahan, niin se kasvaa
ehdottoman varmasti. Nyt oli hän kylvänyt tähän niin paljon siementä,
se oli maksanut aika paljon, eikä satoa siitä vielä saanut senkään
vertaa että hän olisi voinut toimittaa vaimolleen joka päivä jonkun
perunaruuan pöytään. Vihannekset tosin rehottivat upeina, mutta mitäpä
niistä, kun ei ollut perunoita lisäksi! Ne mätänivät maassa.

Päästäen huokauksen työnsi vanha herra lapion maahan. Ja että pojilla
oli niin tukala olo! Ja hän kun oli jo luullut voivansa rauhoittua
heihin nähden! Venäläiset hyökkäsivät jälleen suunnattomin laumoin --
Volhyniassa riehuivat jättiläistaistelut -- ah, entä Sommen luona! Hän
ei enää uskaltanut mennä vaimonsa luo luettuaan sanomalehdet. "Mitä
niissä on?" kysyi tämä aina nopeasti ja katsoi häneen levottomasti.
Hänen kunnon Annansa, hän oli käynyt niin peräti hermostuneeksi!
Kunpa vain heidän nuorimpansa kirjoittaisi piakkoin, he eivät olleet
pitkiin aikoihin saaneet häneltä mitään seikkaperäisiä tietoja. Viikko
sitten oli tullut kortti, jossa oli pari lyijykynällä kirjoitettua
riviä: 'Elän vielä. Tuhannet terveiset!' Tuota korttia säilytti äiti
alati huostassansa. Öisin se oli hänen vuoteensa viereisellä pienellä
pöydällä, hänen neuloskellessaan taas hänen edessään neulomakopassa.
Salaneuvos oli jo koettanut pistää sen piiloon, mutta silloin oli Anna
joutunut niin pois suunniltaan ja hakenut sitä sellaisella epätoivolla,
että hän kiireimmiten pisti sen jälleen salaa neulomakoppaan. Niin,
tämä oli kauheata aikaa äideille -- kaikille äideille -- kauheata aikaa!

Vanha herra koetti miehekkäästi kantaa ajan vaivat, mutta raskaaksi se
kävi. Hän eleli nyt eläkkeellään, oli toivonut voivansa vaivaloisen
virkauransa jälkeen, jonka kestäessä oli hengittänyt vain virastojen
ummehtunutta ilmaa, huoletonna voida loppuikänsä iloita pojistansa,
-- ja nyt tuli tämä kaikki. Kunpa Anna edes saisi paremmin unta! Hän
itse puolestansa nukkui sentään väliin tunnin tai pari -- eihän hänen
iällään enää tarvinnutkaan niin paljon unta, -- mutta Anna ei nukkunut
ollenkaan. "No, äiti, kuinka voit?" oli hän vielä viikko sitten
uskaltanut kysyä aamuisin, mutta nyt ei hän enää tehnyt sitä. Ylen
kurjasti olivat asiat Sommen luona. Jospa taivas vihdoinkin armahtaisi
ja antaisi sateen päättyä! Tämä ainainen harmaa sumu piti mielen yhä
alakuloisempana. Hiukan heikoiksi käyneillä silmillään tähysteli
vanha herra avaruutta: kaikkialla pilviä, etäisyydessä pimeätä kuin
säkissä, ja nyt alkoi taas tipahdella. Pisarat rummuttelivat hänen
kaljua päälakeansa. No, siis täytyi kiiruhtaa kotiin. Mutta äkkiä
tuli hän ajatelleeksi että paljoa märemmäksihän hänen nuorimpansa
kävi juoksuhaudassansa. Hän jäi paikoilleen. Hän antoi sateen
virrata ylitsensä siitä välittämättä ja nyhteli vain maasta upeata
rikkaruohoa. Lasisilmät oli hänen täytynyt ottaa nenältänsä, ne olivat
niin hiestyneet, ettei hän voinut nähdä niiden lävitse. Nyt otti hän
ne jälleen taskustansa, puhdisti ne ja asetti nenällensä, -- sade
oli äkkiä tauonnut. Kas tuolla! Tulihan aurinkokin esiin ja pyrki
paistamaan. Oikein se lämmitti ja oli kuin himmeätä kultaa. Ja tuolla
-- oi, kuinka kaunista!

Sateenkaari oli äkkiä ilmestynyt taivaalle. Sen päät kuvastuivat
likomärästä maasta kohoavaan valkoiseen usvaan, mutta sen loistava
seitsenvärinen kaari kohosi ylös vaaleansiniseen korkeuteen.

'Minun kaareni minä olen pannut pilviin; sen pitää oleman liiton
merkki, minun ja maan välillä. Ja koska niin tapahtuu, että minä tuotan
pilven maan ylitse, niin pitää kaari pilvissä nähtämän. Ja niin minä
muistan minun liittoni, minun ja teidän välillänne'.

Eikö raamatussa sanottu niin? Oli siis olemassa Jumalan ja maan välinen
liitto. Tuo raamattuun perehtynyt mies nyökkäsi kirkastunein kasvoin,
hän ei saanut silmiään käännetyiksi noista loistavista väreistä, --
siinähän oli rauhan kaari, joka oli pingotettu yli kaiken maailman!
Synkeä sumu oli sen synnyttänyt, kirkkaassa päivänpaisteessa upeili
se nyt. Sovinnon merkki vedenpaisumuksen jälkeen! Jumala ei ollut
unohtanut maata vielä koskaan eikä ollut nytkään sitä unohtava. 'Niin
kauan kuin maa seisoo, ei pidä kylväminen ja niittäminen, vilu ja
helle, suvi ja talvi, päivä ja yö lakkaaman'. Ja -- sodan ja rauhan
vaihtelu!

Rauha, rauha! Isä hymyili. Joustavin askelin kiiruhti hän kotiin,
viemään lohdun sanomaa äidille, joka oli huolissaan pojistansa.

       *       *       *       *       *

Talonpoika tietää, että sadetta seuraa pouta; mutta kaari, joka niin
kauniisti koristaa taivasta, se ennustaa vain lisää sadetta. Ja nyt
satoi yhä edelleen. Oli hyvä, tuumiskeli rouva von Voigt, että hänellä
oli niin paljon työtä. Jolla oli aikaa mietiskellä, mitä vielä voi
seurata -- mitä oli seuraava -- se oli hukassa.

Kuinka paljon suotuisammalla kannalla olivatkaan asiat olleet vielä
vuosi sitten tähän aikaan! Kun muisteli tuota aikaa, tuntui kuin
silloin vielä olisi ollut täysi rauha. Silloin ei vielä joka leipäpala
ollut niin tiukassa, silloin olivat ihmiset vielä voineet syödä
kylläksensä. Niin ei nyt enää ollut. Viikko viikolta kävi puute yhä
suuremmaksi; nyt tuntui jokapäiväisessä elämässä ahdinkotila, joka
pakotti jokaisen, jok'ikisen, käsittelemään vaatimattomimpiakin
elintarpeita kuin kallisarvoisinta omaisuutta. Onni toki että kunta
oli päättänyt huolehtia jäsentensä ravitsemisesta. Mitä se osti
kaikille yhteisesti, myi se yksityisille ostohinnasta; niin päästiin
liikahintojen kiskomisesta ja puolueellisuudesta. Ylhäiset ja alhaiset,
köyhät ja rikkaat saivat kukin vain sen, mihin kortti oikeutti.

Hermine von Voigt oli maatilan omistajan tyttärenä kuvaillut monta
seikkaa järjestettäväksi suurpiirteisemmin; eiköhän olisi järkevämpää,
jos kunta itse pitäisi sikoja ja vuohia ja, jos mahdollista, lehmiäkin,
hankkisi maata niin paljon kuin vain olisi saatavissa ja hoitaisi sitä
kaikella tarmolla. Ja kaikkeen olisi ryhdyttävä mahdollisimman pian.
Aikaa ei käynyt hukkaaminen. Hän huomauttikin herroja tästä kaikesta,
ja he kuuntelivat hänen sanojansa. Ei johtunut yksistään hänen miehensä
asemasta, että hänen sallittiin esiintyä, vaan nyt käsitettiin, että
tämä aika tarvitsi naista. Ja ainoastaan nainen käytännöllisine
taipumuksineen ja kokemuksineen, jonka hän oli oman talouden hoidossa
saavuttanut, pystyisi työhön, jossa miehet olivat avuttomia ja
neuvottomia.

Vaikeuksia oli yllinkyllin. Pienin näistä ei suinkaan ollut oston
järjestely. Mitä kaikkia valituksia siitä saikaan kuulla! Tunti, pari
oli nyt jo jonotettu ja kauemminkin, eikä vuoro ollut vieläkään tullut.
Kotona huusivat lapset, ja ruoka oli keitettävä, senkin seitsemät työt
tehtävä, ja kun oli tungoksessa jonottanut itsensä väsyksiin ja vuoro
vihdoinkin tuli, silloin sai kuulla kunniansa, jos mietti hetkisenkään,
mitä ostaisi. Rahastonhoitajatar oli myöskin töykeä. Etteivätkö
he osanneet laskea? Vai oli kaksi kertaa kaksi neljä eikä viisi!
Tyytymättömiä oltiin molemmin puolin.

"Kärsivällisyyttä! Olkaamme kärsivällisiä!" Hermine von Voigt huokasi.
Usein oli vaikea pysyä kärsivällisenä, olivathan naiset, jotka olivat
ottaneet huolehtiakseen myynnistä, usein itsekin menehtymäisillään
väsymyksestä, heidän jalkojansa pakotti ja niitä paleli myymälän
kivilattialla seisomisesta, ja päätä poltteli tuossa ihmisjoukon ja
tavarain turmelemassa ilmassa. Mutta kärsivällisyyttä! Oli sota, ja
tämä sota vaati -- kärsivällisyyttä!

"Me emme saa tulla kärsimättömiksi", sanoi rouva von Voigt. "Lakatkaapa
nyt nurisemasta. Kuinka kävisi, jos miehennekin, jotka ovat sodassa,
työlästyisivät oloonsa."

"Jo ne ovat aikoja työlästyneet!" huusi muuan rohkea ääni. Etumaiset
nauroivat, toiset mumisivat myöntävästi: "Jo nekin ovat saaneet
kyllänsä!"

"Se ei ole totta!" Kenraalitar oikaisi itsensä, hän katsoi toisten
ylitse kohden nurkkaa, josta tuo rohkea ääni oli kuulunut. "Surullista
kylläkin, jos joku ei enää halua jatkaa taistelua, mutta se johtuu vain
siitä, että hänen voimansa ovat tuiki lopussa. Mutta teillä, teillä on
kyllä vielä voimia. Ette ole maanneet vuosikausia juoksuhaudassa, ette
ole vielä olleet mukana hyökkäyksessä. Olette vielä voineet mennä joka
ilta levolle vuoteeseenne. Voitte pestä itsenne ja muuttaa vaatteita,
syöpäläiset eivät ahdista teitä. Kaikki saatte vielä nähdä huomenisen
auringon. Ja mitä merkitseekään _se!_ Ja jos nyt jokin seikka ei käy
tahtonne mukaan, jos teidän täytyy seista täällä hiukan kauemmin,
silloin te heti kiukustutte. Hävetkää toki!"

"Mutta kurjan kurjaa on meidänkin olomme", sanoi muuan vaimo. Hän
seisoi aivan rouva von Voigtin edessä ja katsoi häntä kasvoihin,
ei julkeasti, vaan levollisesti. Eikä hänen puheensakaan kuulunut
röyhkeältä: "Mitä arvelette, hyvä rouva, kumpihan lienee vaikeampaa,
-- maata juoksuhaudassa vai elellä täällä, tietämättä tuleeko tästä
tilasta koskaan loppua. Miehet tietävät sentään: nyt tulee kohta
granaatti ja sitten olen poissa, tietämättä itsekään kuinka se oikein
kävi. Mutta me --? Odottaa meidän pitää, aina vain odottaa! Tätä voi
vielä jatkua puolen vuotta, kenties vuodenkin. Eikä kukaan tiedä,
milloin tästä tulee loppu."

Hänen kasvonsa vavahtelivat, hänen levollinen äänensä kävi äkkiä
kiihkeämmäksi. "Tästä voi joutua epätoivoon. Mitä me olemme tehneet,
me naiset ja lapset, että meidän täytyy nähdä nälkää? Vanhin poikani
kaatui Ypernin luona, mieheni on sodassa, mutta se ei ole minusta niin
raskasta kuin kuulla illoin pienimmän lapseni itkevän, voimatta ruokkia
sitä kylläiseksi!"

Ei pientä lasta kylläiseksi! Hermine von Voigt tuijotti kalpeana
vaimoon, jonka tumma, harmaansekainen tukka tuikeina suortuvina valui
alas otsalle. Hän ei kyennyt vastaamaan.

Vaimo sai lapsensa sairaskortilla neljännesnaulan kaurasuurimoita ja
läksi hyvästittä.

"Hän ei ymmärrä, miten on käyttäydyttävä, armollinen rouva", sanoi
Minka Dombrowski, jonka vuoro nyt seurasi. "Ei hän tarkoita niin
pahaa". Hänen säyseä äänensä suorastaan virkisti mieltä. Virkistävää
oli myöskin katsoa hänen ystävällisiä kasvojansa. Mutta niin
kauniit eivät ne enää olleet kuin ennen, eivät niin pyöreät eikä
kukoistavat. Hänellä oli mukanaan koko talon kortit -- seitsemälle eri
huonekunnalle -- hän huolehti kaikkien ostoksista. Siitä seurasi nyt
pitkät laskemiset ja seikkaperäiset selitykset. Hänen täytyi saada
joka lajia jokaiselle erittäin, ja puhetta hän myöskin osasi pitää.
Häntä pahoitti, että rouvan piti nähdä niin paljon vaivaa. Rouvan ei
vain pitänyt pahastua siitä. Mutta eihän hän ollut voinut kieltäytyä
täyttämästä samassa eteisessä asuvan naapurittaren pyyntöä, kun tällä
oli sairas isä, jota ei voinut jättää yksin. Ja neiti, joka oli
opettajatar, oli nyt koulussa. Ja nuori rouva odotti pienokaista. Vanha
rouva taas, joka asui vieressä, ei voinut seista luuvalon takia. Ja
jos ihmiset lähettivät pienet lapsensa, niin ne aina tungettiin pois
jonosta eivätkä koskaan päässeet kotiin.

"No, tuleeko siitä pian valmista?" kysyi joku kärsimättömästi. "Te
ajattelette kai varanneenne tuon paikan yksinomaan itsellenne!
Eteenpäin!"

Minka käännähti suuttuneena. "Älkää toki lykätkö noin!"

"Enhän minä lykkää!"

"Lykkäättepäs!"

"Te olette päästä vialla."

"En minä, vaan te!"

"Hiljaa, hiljaa!" Kenraalitar korotti äänensä: siellä ei sopinut
riidellä.

Molemmat naiset loivat uhkaavia katseita toisiinsa. Oli kuin ilma olisi
ollut täynnänsä ärtyisyyttä. Niin ei ollut entisaikoina ollut, silloin
oli helposti mukaannuttu muihin. Pieni ilkeys, karkea pila -- kaikki
oli häipynyt nauruun, ja sopu oli vallinnut jälleen. Nyt ei täällä
kotonakaan näyttänyt rauhasta tahtovan tulla mitään.

"Mutta rouva Dombrowski!" Kenraalitar tunsi hänet aikaisemmilta ajoilta
hyväluontoiseksi, suvaitsevaksi olennoksi, mutta nyt ei hänkään
näyttänyt tahtovan tulla järkiinsä. Hänen mustat silmänsä säihkyivät,
hänen nenäpielensä värähtelivät, hän hengitti kiihkeästi.

"Kun hän tunkee niin kovin -- voi sentään! Pysykää paikoillanne, --
mitä, te nipistätte? Koettakaapas vain!"

Vastustaja nauroi pilkallisesti. "Tuollainen olento, ja vielä tässä
terhentelee, -- mokomakin!"

Silloin ärjäisi Minka vastaan. He olisivat joutuneet käsikähmään,
elleivät lähinnäseisovat olisi erottaneet heitä. Kummallekin ilmaantui
puolustajia ja syyttäjiä. Minka itki. Siinä hän nyt seisoi kaunis
pää painettuna alas, koppa kummassakin käsivarressa täynnä muonaa
koko talolle, kyynelten vallassa, ja sillä tavoin hänen täytyi antaa
itseään kohdella. Hänen, joka ei tehnyt pahaa ainoallekaan sielulle, ja
miehensä hänellä oli sodassa -- kunnon miehensä! -- eikä hänellä ollut
ketään muuta, joka olisi hänestä huolehtinut.

Surulliset ajatukset täyttivät nyt Hermine von Voigtin mielen hänen
palatessaan tänään kotiin. Hän oli sumutuksissaan naisille, jotka
käsittivät ajan niin järjettömältä kannalta ja purkivat kärsimyksensä
vihaan ylhäisempiä kohtaan ja suvaitsemattomuuteen vertaisilleen, ja
toisaalta ei hän kumminkaan voinut olla heille suuttunut. Eivätkö he
olleet jo kaksi vuotta odottaneet miehiänsä, poikiansa, jotka olivat
tuolla kaukana. Odottaminen käy hermoille. Tiesihän hän sen omasta
kokemuksesta, miten käy, kun täytyy odottaa kauan, -- vaikkapa ei
olisi ollut kysymyksessä nykyinen odottaminen, vaan ainoastaan aivan
tavallinen. Ensin pysyy kärsivällisenä, sitten alkaa haukotella,
väsähtää, vie käden otsalleen, tuntee yleistä voimattomuutta; äkkiä
valtaa sisäisen tyhjyyden tunne koko olennon, luulee vaipuvansa maahan.
Levottomuus täyttää mielen, kello otetaan esiin: jo taas neljännestunti
kulunut! Nyt hypähdetään pystyyn, kävellään edestakaisin, huokaillaan,
aletaan valitella, harmistutaan, kiihdytään, mennään yli rajojen! On
muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, ei siedä enää mitään. Ja nyt sitten
lisäksi _tällainen_ odottaminen! Ja sisäisen tuskan lisäksi ulkonainen
puute!

Alati näki kenraalitar edessään vaimon, jonka tuikeat suortuvat
riippuivat alas kelmeälle otsalle. Ja sellaisia oli yllinkyllin. Hän
näki koko jonon tuollaisia väsyneitä, kiusaantuneita, katkeroituneita
kasvoja, jotka tunkivat esiin toistensa takaa. Ja noilleko hän olisi
suuttunut? Eikö hän sitten itse ollut niin väsynyt tähän kaikkeen,
niin rajattomasti väsynyt! Ja kumminkin oli hänen miehensä joltisenkin
hyvässä turvassa, eikä hänellä ollut sodassa poikia, joiden takia olisi
täytynyt olla levoton, kuten vanhan salaneuvoksen ja hänen vaimonsa,
tänäänkin hän istui illallisen ääressä, josta voi tulla kylläiseksi,
eikä hänen tarvinnut kuulla pienen lapsen itkevän nälästä.

Hän huokasi ja nojasi päänsä käteen. Äskettäin oli hän ollut
Berlinissä, oli juossut tuntimääriä asioilla, kantaen raskaita kääröjä.
Läpiväsyneenä oli hän vihdoin saanut käsiinsä ajurinrattaat, jotka
tyhjinä maleksivat tietänsä eteenpäin. Harmaan harmaa mies, joka istui
kuskinistuimella, näytti nukkuvan kadun vilinästä huolimatta; hevonen
näytti myöskin nukkuvan, se muutteli kavioitaan niin hitaasti, niin
empien, kuin olisivat ne puuttuneet kiinni asfalttiin.

"Minne te sitten haluatte?" Ajuri ei näyttänyt ilahtuvan kyydittävästä.

Hän oli maininnut aseman.

"No, sinne saakka ehkä vielä päästään. Vai mitä, Roland?"

Hevonen painoi alakuloisena päänsä alas ja jäi odottamaan.

"Mutta eivätkö ne ole liian raskaita?" Epäluuloisin katsein oli
vanhus silmäillyt hänen kääröjänsä. Nyt nykäisi hevonen, he läksivät
kuhnustamaan edelleen. Hitaasti se kävi, sangen hitaasti, varmaankin
hän olisi päässyt jalkaisin yhtä nopeasti eteenpäin. Äkkiä pysähtyivät
vaunut. He olivat ehtineet nurkalle, jossa ennen oli ollut ajurien
jonopaikka. Mutta nyt ei siinä ollut muuta kuin ilmoitustaulu: 'Kuuden
ajurin jono!'

Mitä oli tapahtunut, miksi he pysähtyivät? "Se ei lähde eteenpäin",
sanoi vanhus ja laskeutui kömpelösti istuimeltaan alas. "Laskeutukaa
maahan, hyvä rouva, emme me pääse tästä edelleen. Vai mitä sanot.
Roland?" Hän tarttui hevosen suitsiin, se oli pudistanut päätänsä.
"Nähkääs, hyvä rouva, kun se pudistaa päätään _tuolla_ tavoin,
silloin on asia selvä. Silloin se sanoo: 'Riittää!' Se on hyvä eläin,
kärsivällinen eläin. Mutta mikä on liikaa, se on liikaa. Voiko sitten
vaatiakaan, että se juoksisi päivät päästään pitkiä matkoja naula
kauroja vatsassaan! Perunankuorilla minun muka pitäisi sitä ruokkia,
nauriilla ja minkä milläkin, -- ikäänkuin se olisi mikäkin sika.
Mitäs sanot, Roland?" Hän taputteli hevostansa. Liikahtamatta seisoi
se paikallaan pää riipuksissa, harja riipuksissa, häntä riipuksissa,
korvat riipuksissa, -- alakuloisuuden ilmettynä kuvana. Nyt vasta
kenraalitar oikein huomasi, kuinka kurjan laiha se oli, -- voi lukea
joka kylkiluun.

Miksikähän hänelle nyt muistui mieleen tuo kurja, rääkätty eläin? Tuo
hyvä, kärsivällinen eläin? Mikä on liikaa, se on liikaa! --

Hän ei voinut enää pysytellä yksin kotosalla. Palvelustyttö, joka
tyhjensi ruokapöydän, ihmetteli kuinka vähän kenraalitar oli syönyt.
Hermine von Voigt tunsi kiduttavaa levottomuutta: entä jos tuo hyvä,
kärsivällinen eläin kieltäytyi enempää kärsimästä? Nyt oli tarpeen
löytää ihmisiä, jotka osasivat pidellä ohjia lempeällä, mutta samalla
lujalla kädellä. Ei vain rauhaa sisäisen hädän pakosta! Ei rauhantekoa
siksi, ettei täällä kotosalla enää haluttu kärsiä enempää! Raskas
huokaus kohosi hänen povestansa: Hyvä Jumala, ei _sellaista_ rauhaa, ei
_sellaista!_

Hän meni Lilin luo. Kun hän kulki salaneuvoksen talon ohitse,
tuon pienen huvila-pahasen ohitse, josta suorastaan näki, kuinka
työläästi ne lantit oli ansaittu kokoon, joilla se oli rakennettu,
olivat akkunaluukut suljetut. Matkoilla eivät asukkaat olleet, --
olikohan joku sairaana? Kuolemanhiljaisuus vallitsi pikku huvilassa;
yksin kanarialintukin, joka muutoin tavallisesti liverteli, vaikeni
nyt. Puutarhassakaan, jossa vanhan herran oli tapana tällaisella
suotuisalla säällä nauttia iltasikaristaan, ei nyt ollut ketään. Tuosta
kuolemanhiljaisuuteen vajonneesta talosta levisi kuin ahdistava tunne.
Voi noita ihmisraukkoja, missä ainaisessa tuskassa he mahtoivatkaan
elää, ajatukset vuoroin Volhyniassa, vuoroin Sommen luona! Kumpikohan
poika mahtoi olla suuremmassa vaarassa?

Hiljaista oli Lilinkin asunnossa, mutta se hiljaisuus oli toisenlaista.
Lilin olennossa ilmeni jotakin, jota äiti ei ollut pitkiin, pitkiin
aikoihin siinä havainnut. Se oli kuin hiljaista onnen loistetta,
äänetöntä, mutta lämmittävän voimakasta. Äiti oli ihmeissään;
sellaiseen vastaanottoon ei hän ollut täällä tottunut. Usein oli hän
täällä käynyt, kymmenin verroin useammin kuin tytär hänen luonansa, ja
aina oli hän kohdannut saman väsyneen, kohtaloonsa alistuvan olennon,
joka oli herättänyt hänessä mitä syvintä surumielisyyttä. Mutta tänään
Lili syleili häntä, suuteli häntä ja painautui häneen, kuten oli tehnyt
pikku tyttönä, ollessaan oikein sydämestään iloinen. Rouva von Voigt ei
kysynyt: mikä niin riemastuttaa mieltäsi? Jos Lili halusi siitä kertoa
hänelle, niin teki hän sen kyllä ilmankin, mutta kenties ei hänellä
ollut mitään kerrottavaa, ehkei hän itse tiennytkään, kuinka hänen
olentonsa oli muuttunut. Tuliko nyt vihdoinkin aika, jolloin hänen
kärsinyt sydämensä oli taistellut taistelunsa, nuoruus heräsi jälleen
ja vaati surusta huolimatta oikeutensa? --

       *       *       *       *       *

Lili oli rohkaissut mielensä, oli kirjoittanut Heinzille. Vain muutaman
rivin, onnentoivotuksen. Kauan oli hän punninnut, tekisikö sen vai
jättäisikö tekemättä. Tervehtäisihän äiti hänen puolestansa, -- jos hän
nyt itse lähettäisi tervehdyksen, eikö se jo ollut liikaa? Erotessa oli
hän pyytänyt Heinziä antamaan tietoja itsestänsä, hän ei ollut tehnyt
sitä, -- kävisikö nyt päinsä, että hän kirjoittaisi, odottamatta ensin
että Heinz ilmaisisi sitä haluavansa? Osoittaisiko se naisellisen
hienotunteisuuden puutetta? Ei! Päättäväinen hymyily huulillaan oli
hän istunut kirjoittamaan: nyt ei ollut sellainen aika, että voi
välittää pikkumaisista muodollisuuksista! Ken tiesi, kuinka kauan oli
tilaisuutta osoittaa rakastamalleen, että häntä rakasti!

Ja Lili kirjoitti Heinzille onnittelun hänen voittonsa johdosta:
sanoja, joita hänen kyyneleensä kostuttivat ja hänen hymyilynsä
kirkasti, ja jotka olivat raikkaat ja lämpöä uhkuvat kuin hempeät
kesäruususet.

Siitä saakka oli riemuntunne, syvä, luottava riemuntunne täyttänyt
hänen mielensä. Heinz kyllä ymmärtäisi hänet. Ja nyt odotti hän
vastausta, joka kyllä oli saapuva, saapuva pian -- pian!

Rouva Krüger oli ihmeissään, kuullessaan vuokraajattarensa laulavan.
Eihän hän ollut tiennytkään hänen osaavan laulaa. Heleästi se kuului
läpi erottavan katon:

    "Ain' luonas viipyy aatoksein!"

Rouva Krüger nyökkäsi: tuon laulun tunsi hänkin, se oli vanha laulu,
hänkin oli sitä joskus laulanut. Mutta kauan siitä oli. Nyt tuntui
hänestä melkein loukkaavalta, että hänen vuokralaisensa lauleskeli
-- ken jaksoi nyt kuulla laulua! Mutta hänen täytyi sentään jäädä
kuuntelemaan. Niin, "ain' luonas viipyy aatoksein!" Ellei Gustav pian
antanut tietoja itsestänsä, joutuisi hän epätoivoon. Välistä hänestä
tuntui siltä, kuin alkaisi hänen luja luottamuksensa horjua. Ne olivat
kauheita, kammottavia hetkiä. Eikä niistä enää päässyt työnteollakaan.
Jos hän levolle käydessään olikin menehtymäisillään väsymyksestä, kun
_nuo_ ajatukset tulivat, ympäröivät hänen vuodettaan kuin pahat henget,
häntä kiusaten, raadellen, heitellen sinne tänne vuoteessa, silloin
jyskytti hänen sydämensä haljetaksensa. Hänen päänsä oli sekaisin,
hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Hän kuuli kaikenmoista
olematonta: varovaisia askeleita -- oliko Gustav ulkona? Tuliko
hän hiljaa, hiljaa kotiin, ettei herättäisi äitiänsä? Niin oli hän
aikoinaan hiiviskellyt, tullessaan tuon Hieselhahnin tytön luota.

Hän ponnahti vuoteeltaan, syöksyi ovelle: Varkaitako! Aikovatko ne
nyt tulla tännekin tyhjentelemään, kuten olivat tehneet monessa
muussa paikassa? Mutta saisivatpa nähdä, ettei yksinäinen nainen
heitä pelännyt. "Tulkaa vain!" Kasvot uhkaavina odotti hän huoneensa
ovella. Tarmokkain käsin piti hän tuolia koholla, sillä aikoi hän
murskata ensi tulijan kallon. Eivät ne saisi koskeakaan mihinkään hänen
omaisuudestansa, Gustaville oli kaikki säilytettävä. Pitihän hänen
saada syödä kylläksensä, kun palasi.

Itseltänsä hän kielsi kaikki. Eikä hän tuntenutkaan nälkää. Kun muut
valittivat ettei leipä enää ravinnut, että siinä oli liian vähän
oikeita jauhoja ja pelkkää lisäkettä, silloin täytyi hänen hymyillä
halveksivasti. Oliko sitten tarpeen aina sulloa vatsansa täpötäyteen --
saiko Gustav sitten aina syödä kylläksensä?

Jospa ei hän vain olisi ollut niin ypö yksin! Sellaisten öitten
jälkeen, jolloin varasten pelko piti häntä levottomuudessa, niin
että hän vuoroin laskeutui kellariin varastojansa laskemaan, vuoroin
vartioi vuohta ja sikaa, kaniineja ja kanoja tai puutarhan hedelmiä ja
vihanneksia, hapuillen yön pimeydessä pensaita, tutkiakseen olivatko
marjat vielä jäljellä, -- tuollaisten öitten jälkeen hän huomasi, ettei
hänen enää käynyt eleleminen yksin. Mutta eniten hän sentään pelkäsi
omia synkkiä ajatuksiansa.

Hän oli kuullut, että Hieselhahnin tyttö jälleen oli muuttanut
läheisyyteen. Nyt pitäisi hän varansa: kaiketi kulkisi tyttö joskus
hänen talonsa ohitse. Mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut.

Kun Gertrud nyt oli työssä, leikki hänen pienokaisensa ukko Richterin
läheisyydessä. Jos sää oli vähänkin mukiin menevä, toimitti rouva
Richter miehensä oven edustalle. Siinä istui sitten tuo valkopartainen
vanhus tuntimääriä tuolillaan, ja lapset, jotka kulkivat ohitse,
nykivät häntä parrasta. Lasten narrina hän siinä sai istuskella. "Onkos
nälkä?" kyselivät he. Silloin hän nyökkäsi. He tarjosivat hänelle
kiveä ja kysyivät: "Tahdotko tämän?" Hän otti sen, puraisi, sylki ja
soperteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala!"

Tuota menoa katseli pienokainenkin, ja hänen suurissa sinisissä
silmissään kuvastui jotain ymmärtämyksen tapaista. Hän leikiskeli,
muovaili kasoja mullasta, jota raaviskeli kokoon pikku sormillaan,
taikka istui aivan hiljaa vanhuksen jalkojen juuressa ja silitteli
puuhevostansa.

Näissä puuhissa näki hänet Krügerin muori. Ei ollut aivan sattumakaan,
että hän kulki tästä ohitse; nyt hän pysähtyi.

"Onko tuo Hieselhahnin poika?" kysyi hän vanhukselta. Tämä ei
vastannut, vaan tuijotti hänen ohitsensa ilmaan. Mitäpä hän olikaan
tiedustellut sitä tuolta vanhalta hourulta, tiesihän hän sen
kysymättäkin, tunsihan hän Gustavin silmät, nuo kauniit, siniset
silmät! Hän kumartui lasta kohden ja kohotti suurella kädellään hänen
pienen päänsä pystyyn. Kauan katsoi hän häntä kasvoihin. Sitten hän
huokasi ja meni pois. Mutta hän palasi jälleen, jo seuraavana päivänä.
Väliin hän ei uskaltanut tulla lähelle, vaan pysähtyi loitommalle
ja katseli lasta. Kun se nauroi, hymyili hänkin, hän oli aivan
ihastuksissaan.

Oli ihmeellistä, -- nyt eivät hänen yönsä enää olleet niin tuskaloisia.
Hän tunsi lohdutusta mielessänsä: olihan melkein kuin hän olisi nähdyt
vilahduksen Gustavista. Jospa hän vain saisi pitää hänen lapsensa
alati, alati luonansa, -- mitä antaisikaan hän siitä! Mutta hän, joka
muutoin oli niin tarmokas, tunsi nyt arkuutta sen äitiä kohtaan.

Kerran oli tämä nyt tullut häntä vastaan, mutta tervehtimättä he olivat
menneet toistensa ohitse. Mielellään olisi rouva Krüger tervehtinyt,
hän tutki, voisiko sen tehdä, mutta toinen ei ollut tuntevinaan häntä.
Ja kumminkin hän oli tuntenut, mutta hän ei tahtonut olla missään
tekemisissä hänen kanssaan. Rouva Krügerin sydäntä vihloi! Kuinka laiha
ja kalpea olikaan tuo naisparka, suorastaan nälkiintynyt. Huonoa oli
ilmeisesti hänen toimeentulonsa.

       *       *       *       *       *

Kenelläpä sitten nykyisin oli hyvät päivät?! Yksin Minka Dombrowskikin
oli lakannut nauramasta huoletonta nauruansa. Hän oli yhä edelleen
varsin tyytyväinen siihen, että nyt oli poissa tuosta kaukaisesta
asunnosta, sillä olihan elämä paljon vilkkaampaa täällä esikaupungin
keskustassa, eikä hänen nyt tarvinnut mennä niin kauas, kun teki
mieli jutella, mutta olipa aika kiusallista, ettei ollut kasvattanut
itselleen perunoita, ei vihanneksia, ei mitään. Valkoinen puku, joka
hänen vuosi sitten oli ollut niin vaikea saada pingotetuksi yllensä,
meni nyt mukavasti kiinni. Mutta ei hän enää käyttänyt sitä. Mitäpä
se olisi hyödyttänyt? Ei maksanut vaivaa pukeutua hienoksi: eihän
hänellä ollut eikä häntä enää haluttanut hankkia itselleen mitään
ihailijaa! Hän oli tuonnoin saanut kyllänsä. Vieläkin häntä värisytti
noita tapahtumia muistellessaan. Hänen miehensä ei ollut lähettänyt
mitään tietoja. Hän häpesi muita naisia; kun he kyselivät, täytyi hänen
valehdella. Kauheata kerrassaan! Kaikki oli kauheata. Lapset olivat
aina nälissään, rahat lensivät tipotiehensä, lopuksi hänen kaiketi
täytyi jälleen ryhtyä työhön. Mutta millaiseen? Pesemäänkö taas ja
siistimään? Hyi, sitä hän ei halunnut! Ampumatarpeiden tehtaaseen?
Tosin siellä ansaitsi hyvästi, hän tunsi useita naisia, jotka eivät
aikaisemmin olleet omistaneet ainoatakaan ehyttä paitaa, ja joilla
nyt oli sunnuntaisin kahisevat silkkiset alushameet ja pitsipuserot
yllään ja hatuissa kallisarvoiset sulat. Se olisi kyllä hauskaa. Mutta
vaikeata oli työnteko tuollaisessa tehtaassa, ja vaarallistahan se
myöskin kuului olevan, ja henkeänsä, rakasta henkeänsä ei hän halunnut
hukata! Sen puolesta hän pelkäsi -- ja myös kauneutensa puolesta.
Kaikki ne saivat siellä niin kelmeän ihonvärin. Miellyttävämpää olisi
istua kuskinistuimella piiskaa notkutellen, puettuna postinkuljettajan
väljään viittaan, lakki vinossa tukkalaitteilla. Se kyllä pukisi
häntä. Mutta ensiksi täytyisi oppia ajamaan ja hevosia kurissa
pitämään. Rautatieläisen toimi asemalla tuntui myöskin houkuttelevalta;
ovien aukominen ja sulkeminen ei ollut rasittavaa, ja kyllä hän
myöskin pystyisi huutamaan: "Vaunuihin!" -- "Vaunuista!" ja antamaan
lähtömerkin. Ja kuvaillessaan yllään housuja, jotka ulottuivat vain
polviin, punehtui hän tyydytyksestä, -- sillä sääret hänellä oli, joita
kelpasi näytellä! Komeat kerrassaan. Mutta kun hän meni tarjoutumaan,
olivat kaikki paikat täytetyt, ensi sijassa otettiin sellaisia, joiden
miehet tai isät olivat aikaisemmin olleet noissa toimissa. Tutkivasti
hän silmäili esillä olevaa säärivarastoa, ja hänen leppeät kasvonsa
vetääntyivät hilpeään hymyilyyn. Olivatpa nuokin sääriä laatuaan: mitkä
käyrät ja väärät, mitkä liian paksut tai ohuet! Hänen kanssaan ei
kukaan noista pystyisi kilpailemaan!

Nyt hän siis aluksi odotteli, mitä tulevaisuus toisi tullessansa,
eikä tehnyt mitään. Mutta tyytyväisemmäksi ei hänen mielensä siitä
käynyt, vaan päinvastoin yhä nyreämmäksi. Kun hän oli toimittanut
vähäiset talousaskareensa, lapset olivat koulussa tai leikkivät ulkona,
tuntui hänen olonsa hänestä tuiki tukalalta. Tuskanhiki tunki esiin.
Kuinkahan nyt oli hänen Stanislaunsa laita? Nyt puhuttiin niin paljon
Sommen taistelusta; rajattoman kammottavaa siellä tuntui olevan. Hän
kuvaili miestään siellä, -- silmät pyörivinä, suu vimman vääntämänä,
kohotetussa kädessä kimmeltävä tikari, -- villi-ihmistä hän muistutti!
Sellaisena, sellaisena oli hän seisonut Minkan edessä. Häntä värisytti,
mutta hän ei tuntenut pelkoa miestänsä kohtaan, vaan hänen puolestansa.
Tai kenties hän taisteli romanialaisia vastaan! Ja ellei hän kaatuisi,
vaan tulisi rauha ja hän palaisi kotiin, -- kuinka sitten kävisi?!
Kauhea tuska valtasi hänet, hänen mieltänsä ahdisti.

Tällaisessa henkisessä tilassa hän tuli eräänä sunnuntaina Gertrud
Hieselhahnin luo. He eivät olleet tavanneet toisiaan viime aikoina, ja
nyt tuntui Minkasta neiti peräti laihalta, suorastaan vanhentuneelta.
Hän oli tullut hänen luoksensa saadaksensa valitella mielin määrin, nyt
huomasi hän toisella olevan enemmän valittamisen aihetta. Mutta Gertrud
ei valittanut, hän olisi hävennyt tehdä niin. Hän puristi huulensa
yhteen, etteivät ne päästäisi esiin sanaakaan siitä kuinka hän kärsi
nälkää, kuinka oli erehtynyt uuteen asuntoonsa nähden.

Richterin muori ei ollut pitänyt ainoatakaan lupaustansa. Kun lapsi
itki, antoi hän sen itkeä, -- eihän hän välittänyt pitää huolta edes
omasta vanhasta miehestänsäkään. Missä hän istui, siinä sai hän istua.
Vaimoparka oli väsähtänyt elämään sodan aikana, -- olivathan kaikki
hänen poikansa poissa kotoa, eikä hän tiennyt, palaisiko yksikään
heistä! Hän oli käynyt nyreäksi ja piittaamattomaksi.

Niinpä oli Gertrudilla siis kaikesta huolimatta ollut edellisessä
kaukaisessa asunnossaan paremmat päivät kuin nyt. Kuin hiukan ilahtuen
hän nyt tervehti Minka Dombrowskia. Hänkin puolestansa havaitsi entisen
tuttavansa vanhentuneen.

Kirkolta kaikuivat hautajaiskellot, ja junalta, joka lähestyi tuoden
sotamiestä haudattavaksi, kuului surusoittoa. "Jeesus elää, turvani",
kajahti sieltä. Minka riensi akkunaan; kuinka täällä oli mukavaa
kaikkea katsella! Hän riippui puolta ruumistaan myöten akkunasta
ulkona. "Siellä on pulskia poikia joukossa!" sanoi hän. Mutta kun
hän jälleen kääntyi huoneeseen päin, näki Gertrud kyyneleitä hänen
kirkkaissa säteilevissä silmissänsä.

Vaieten istuivat he rinnakkain; sotilasjuna, joka toi ruumista, oli
ehtinyt ohitse, mutta raidetta pitkin kulki ratisten ja suhisten
junia edelleen loppumattomiin saakka -- kaukojunia, paikallisjunia --
elämä jatkoi jatkamistaan kulkuansa. Välillä tunki jokin surusoiton
sävel esiin veturinvihellysten ja höyryn puuskumisen keskeltä nyt jo
loppuvirsi -- ja sitten reipas marssi. Hautajaismenot olivat lopussa,
saattue palasi takaisin.

"En minä voisi alati tuota kuunnella!" sanoi Minka. "Voi hyvä Jeesus!"
Häntä puistatti. "Siinäkin on jo tarpeeksi, kun tietää että itsensäkin
on kerran kuoltava, -- ja hautausmaa vielä lisäksi alati nenän edessä,
-- ei, hyvä neiti!"

"Minua ei se häiritse." Gertrud hymyili surumielisesti. "Asuin kerran
aikaisemmin vanhan kirkkotarhan lähellä -- se oli elämäni onnellisin
aika -- ja nyt tämän uuden luona." Hän huokaisi syvään. Enempää ei hän
enää puhunut itsestänsä, -- hän antoi Minkan puhua.

Ja Minka puhui -- se helpotti hänen mieltänsä. Neiti kuunteli niin
kärsivällisesti. Lopuksi antoi Gertrud vakavan neuvon: jos Minka tekisi
työtä, tuntuisi hänestä elämä helpommalta; joutenolo kotosalla ja
mietiskely ei soveltunut hänen luonnollensa.

No, voisihan hän sitten koettaa hankkia jotain työtä! Nauraen antoi
Minka tuon lupauksen. Hän oli jo aivan lohdullisella mielellä, syleili
Gertrudia ja läksi naureskellen astelemaan kotiin päin.

Kuten kerran ennen, silloin kun hän läksi valkoiseen puettuna
huvittelemaan, katsoi Gertrud hänen jälkeensä melkein kateellisena:
kunpa omistaisikin tuollaisen luonnon! Hautausmaalle johtavaa
laitakatua pitkin kulkea sipsutteli Minka, lantioitaan keinutellen.
Juttelu oli virkistänyt häntä, jo oli hän taas jälleen kaunis Minka.
Hänen kasvonsa punoittivat, silmät loistivat. Muuan mies, joka kulki
hänen ohitsensa, käännähti katsomaan taaksensa. Minka käännähti
myöskin. Hän huomasi miellyttäneensä tuota miesolentoa, ja se tuotti
hänelle mielihyvää ja lisäsi itseluottamusta. Ennenkuin hän tuli tien
käänteeseen, hän pysähtyi viittoilemaan Gertrudille. Kevytmielisen
iloinen hymyily leikiskeli hänen huulillansa. Hän huusi kauas
kaikuvalla äänellä: "Hei-hei! Näkemiin!"



XVI.


Nyt oli syksy. Kolmas syksy. Hyvä ettei sodan alkaessa ollut tiedetty
sen kestävän niin kauan. Ja mitä huimaavaa vauhtia aika sentään lensi
eteenpäin! Kun Hedwig Bertholdi nyt ajatteli edellistä vuotta, oli
hänestä kuin ajattelisi eilisiä tapahtumia. Silloin oli hän vasta
ottanut Anna Marian taloonsa, ja nyt oli tämä jo aikoja hänen poikansa
vaimo ja odotteli lapsen syntymistä. Poikakohan se olisi? -- vai
tyttökö? Nuori äiti, joka odotti tuota suurta tapahtumaa melkein
uteliaisuudella, tuntematta vähintäkään pelkoa, toivoi kiihkeästi
poikaa. Nuori isä kirjoitti: 'Jos se nyt kumminkin olisi tyttö, niin ei
sen ainakaan tarvitsisi lähteä sotaan!'

Rudolf oli saanut kylläkseen sodasta, sen huomasi äiti joka
kirjeestä. Vaikkakaan hän ei koskaan valittanut, vaikka hän oli
tullut luutnantiksi ja johti nyt omaa komppaniaa, näytti se sentään
tehneen häneen liian järkyttävän vaikutuksen, että viimeisenä suurena
taistelupäivänä melkein kaikki rykmentin upseerit olivat kaatuneet
tai haavoittuneet. Verdunin luota oli hänet siirretty Sommelle. Hänen
hermonsa eivät enää olleet intoa hehkuvan poikasen, jommoisena hän oli
sotaan lähtenyt, ei rakastuneen nuorukaisen, -- ne olivat väsyneen
miehen hermot. Nyt toivoi hän pian saavansa lomaa; kun hänen lapsensa
syntyi, hänen ensi lapsensa, silloin tulisi hän käymään kotona.

Hedwig Bertholdi ei enää antautunut levottomuutensa valtaan, -- hän
taisteli sitä vastaan, niin mahdotonta kuin äidin onkin voittaa sitä
tykkänään. Mutta hän oli oppinut pitämään itseänsä kurissa. Hänen
miehensä oli poissa, molemmat pojat ainaisessa kuolemanvaarassa, kaikki
taloushuolet oli hänen kannettava yksin, -- ja hänen piti olla valmis
hoitamaan poikansa lasta ja vaimoa, jota tämä rakasti.

Anna Maria oli terve kauttaaltaan. Kaikki pienet tarve-esineet
oli hankittu, hän iloitsi niistä raikkaalla naurulla. Se ei ollut
kadottanut rahtuakaan täyteläisestä, kajahtavasta soinnistansa. Hedwig
muisteli nykyisin usein sitä aikaa, jolloin _hän_ oli odottanut
ensi lastansa. Kuinka toisenlainen olikaan hän ollut! Ajat olivat
muuttuneet, -- Jumalan kiitos, että nuoret äidit myöskin olivat
muuttuneet! Sitä, mikä ei häntä miellyttänyt Anna Marian luonteessa,
ei hän enää ollut huomaavinaan, ei välittänyt siitä. Eikö tuo
Reinin seutujen asukkaille ominainen huolettomuus, jota hän itse
pohjoissaksalaisena ei käsittänyt, sentään ollut jotain ihanaa!
Eikö tuo hilpeä sydän, joka ei harkinnut mitä tulevaisuus voi tuoda
mukanansa, joka nautti nykyhetkestä, huomenisesta huolimatta, eikö se
ollut suuri onni?

Nuori rouva istui talvipuutarhassa, jonka siirrettävät akkunat jo
oli suljettu suojaksi syyskylmää vastaan, ja luki miehensä kirjettä.
Anoppi työnsi jakkaran hänen jalkojensa alle. Miniä piti sen hyvänänsä
luonnostaan lankeavana huolenpitona, -- hän salli kernaasti itseään
hemmotella. Pää täyteläisen käsivarren nojassa luki hän hymyillen.
Äkkiä hän katsahti ylös. "Mutta siinäpä olisi Heinzille voinut käydä
onnettomasti -- no, kaikkihan päättyi hyvin!"

"Mitä -- mitä?!" Hedwig vapisi. "Lue!" pyysi hän kiihkeästi.

"Heinz on saanut kaksikymmentä luotia koneeseensa ilmataistelussa
Bapaumen luona. Joku sieltä tullut toveri on kertonut siitä Rudolfille.
Mutta hän pääsi maahan omalla puolellamme. Peräsimen hän tosin
menetti, -- mutta nyt hän lentelee jo taasen. Ei, mutta sitä Heinziä!
Hän on toden totta jo saavuttanut jonkinmoisen kuuluisuuden!" Nuoren
rouvan äänessä oli ylpeyttä. "Hän on jo saanut voiton viidennestä
lentokoneesta! Saat nähdä, äiti, hänestä tulee vielä toinen Bölcke!"

Äiti laski kätensä silmilleen, maailma musteni äkkiä hänen edessänsä.
Kuin kaukaisuudesta tunki hänen korviinsa Anna Marian ääni: "Mutta,
äiti, eihän sinun tarvitse pelästyä nyt enää jälkeenpäin. Kuulithan,
että hän pääsi onnellisesti maahan." Miniän lämpöinen käsi tarttui
hänen jääkylmään käteensä.

Hän irroitti kätensä. "Älä välitä minusta. Se on jo ohi." Hän nousi
paikaltaan ja läksi talvipuutarhasta. Hänen täytyi saada olla yksin,
yksin tuskinensa. Kuinka kauan siitä olikaan kuin Bölcke, tuo
voittamaton, oli syössyt maahan kuolleena? Ei kuin muutama päivä. Vielä
suri häntä Saksanmaa. Hedwig ei ollut koskaan nähnyt tuota lentäjistä
kuuluisinta, ei tuntenut häntä, ei ollut missään henkilökohtaisissa
suhteissa häneen, mutta hän oli seurannut hänen lentoretkiänsä
melkein äidillisellä mielenkiinnolla. Kulkiko nyt hänen poikansa,
hänen Heinzinsä, samaa tietä, odottiko häntä sama kohtalo? Hedwig oli
jo luullut käyneensä kestäväksi, nyt hän tunsi, kuinka heikko hän
vielä oli. Tukea hakien hapuili hänen kätensä ilmassa: kaksikymmentä
luotia, -- vaivoin päässyt maahan -- kone rikki -- ja nyt hän lenteli
jälleen! Äiti pusersi kätensä ohimoilleen, suonet takoa jyskyttivät
hänen päässänsä. Hänen täytyi lähteä ulkosalle, ulos puutarhaan. Aidan
toisella puolen seisoi vaalea nainen.

Oli kuin Lilillä olisi ollut aavistus asioista. Silmät avoauki hän
katsoi tulijaan, verihyöky toisensa jälkeen väritti hänen hentoja
kasvojaan. "Oletteko saanut uusia tietoja?" kysyi hän.

"Pojaltani Rudolfilta tuli juuri kirje", sai äiti vaivoin esiin. "Olen
hyvin levoton Heinzin takia."

"Minä tiedän", -- uusi punehdus nousi Lilin poskille. "Olen myöskin
saanut tietoja tänään", sanoi hän hiljaa, "kirjeen -- häneltä
itseltänsä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään. Se on kuin ihme." Nyt
kävi hänen äänensä lujemmaksi, hän katsoi äitiä kasvoihin. "Ei hänelle
tapahdukaan mitään. Olkaa levollinen. Minä olen myöskin aivan tyyni.
Miesvainajani takia olin alati levoton, mutta poikanne suhteen en tunne
levottomuutta. Olen liiaksi ylpeä hänestä, voidakseni tuntea sitä."
Hänen solakka vartensa suoristautui.

Hän ei ollut koskaan vaikuttanut Hedwigiin erityisen kookkaalta,
mutta nyt täytyi hänen katsoa häneen ylöspäin. Hänen ryhdissänsä oli
jotain kuninkaallista, vapaata, vapautunutta, joka muihinkin vaikutti
vapauttavasti. Äiti tunsi levottomuutensa väistyvän. Hän kurotti
molemmat kätensä aidan ylitse ja veti nuoren naisen aina lähemmäksi
ja lähemmäksi itseänsä. Tämä mukaantui mielellään hyväilyyn. Kauniit
vaaleat kasvot lähenivät Hedwigiä, hän suuteli niitä sydämellisesti.

       *       *       *       *       *

Bertholdin huvilassa kuljettiin tänään varpailla. Nuo kaksi rouvaa ja
kaksi palvelustyttöä eivät muutoinkaan olleet pitäneet liikaa ääntä,
mutta tänään oli siellä erityisen hiljaista. Vanha keittäjätär seisoi
tuskallinen ilme kasvoillaan lieden ääressä, keittäen kamomillateetä:
Emilia oli äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että hänen piti
toimittaa hänet vuoteeseen. Sitten oli keittäjätär kiiruhtanut rouva
Bertholdin luo. "Armollinen rouva, Emilia -- voi, hyvä jumala --
luulen toden totta että hänen laitansa on hullusti!" Hän ei ollut
luullut saavansa sitä sanotuksi. Nyt, kun hän oli sen tehnyt, oli hän
kauhistuksissaan omasta itsestänsä. Mitähän rouva siihen sanoisi?

Hedwig punehtui vain ja kalpeni sitten. Hänen päänsä läpi kävi
ajatus: jo aikoja olisi sen saattanut arvata. Kun hän muisteli
tytön epätoivoisia kyyneleitä, tämän puhuessa hänelle sulhonsa
täyttymättömästä pyynnöstä, tuntui hänestä kaikki melkein itsestään
selvältä. Sulhanen oli tullut pian sen jälkeen lomalle. Varmaankin
oli hän nopeasti sopinut jälleen Emilian kanssa, sillä tämä oli
jälleen käynyt iloiseksi ja hilpeäksi kuten ennen ja usein rallatellut
ylhäällä kamarissaan. Nyt oli hän tosin jo pitkät ajat näyttänyt varsin
kalpealta. Hedwig pudisteli päätänsä: kuinka olikaan hän ollut niin
sokea? Tytön kasvot olivat käyneet niin leveiksi eivätkä olleet enää
lainkaan kauniit. Äskettäin oli joku leikillä sanonut: 'Hänestä ei
ainakaan huomaa ajan ahtautta'.

Hedwig nousi portaita ylös ullakkokamariin. Hiukan hänen polvensa
sentään vapisivat. Huone oli niin siistin siisti, niin erinomaisessa
järjestyksessä kuin Emilian aina oli tapana sitä pitää. Tänä aamuna oli
hän vielä pitänyt erityisen suursiivouksen, hänen oli kuultu pieksävän
pois tomua ja touhuavan. Hohtavan valkoisella peitteellä koristetulla
piirongilla oli järjestettynä joukko valokuvia: hänen isänsä,
äiti-vainajansa, kaksi univormupukuista veljeä ja nuorempia sisaruksia.
Vuoteen yläpuolella riippui sulhasen valokuva luonnollisessa koossa;
Emilia oli itse antanut sen suurentaa pienemmästä kuvasta.

Emilia makasi hiljaa ähkyen vuoteessansa, polvet ylhäällä, väristen,
hampaat yhteenpurtuina. Hän ei tahtonut huutaa. Tuskin hän huomasikaan
tulijaa.

Rouva Bertholdi istuutui vuoteen ääreen. "Emilia", sanoi hän lempeästi,
"mikä teitä vaivaa?"

Omituisen elottomin silmin katsoi tyttö häneen. Hän koetti hymyillä.

"Lähetänkö noutamaan lääkäriä?"

Nyt pudisti hän kieltävästi päätänsä.

"Mutta kenties mieluummin erästä toista henkilöä?" sanoi rouva
painokkaasti. "Ehkä rouva Weissiä? Sanokaahan nyt jotain!"

Tyttö ei myöntänyt eikä kieltänyt. Hän kohotti vain kulmakarvojansa.
Kiihkeä tuska kuvastui hänen kuolonkalpeilla kasvoillansa.

"Emilia, tyttö-parka!" Harras sääli valtasi äkkiä Hedwigin mielen.
Kuinka uljaasti tuo tyttöparka koettikaan salata tuskansa! Mutta se
ei onnistunut, hymyily vääntyi hurjaksi irvistykseksi, ja tarttuen
molemmin käsin ruumiiseensa ponnahti tuo kidutettu olento istualleen.
-- -- -- Kun rouva Bertholdi tuli alas, lähettääksensä apua noutamaan,
oli hän täysin selvillä asioista. Anna Maria oli myöskin vuoteessa,
hän oli juuri paneutunut sinne. Mutta hän nauroi vain anoppinsa
levottomuudelle: ei, ei se merkinnyt mitään, hän oli kai vilustunut
edellisenä iltana, olihan ollut hiukan viileätä, -- tai olisiko hän
ehkä tullut syöneeksi liian paljon.

Kun rouva Weiss saapui, marssi hän suoraa päätä tulostansa
ilmoituttamatta nuoren rouvan makuuhuoneeseen -- vanha Dora oli mennyt
aivan päästä sekaisin eikä ollut sanonut, mistä oli kysymys, -- ja nyt
hän oli peräti ihmeissään tavatessaan nuoren rouvan niin hilpeänä.
"Mitä, vieläkö olette noin reipas?"

Rouva Bertholdi kutsui viittauksella hänet pois. Nyt tunsi rouva Weiss
pettymystä. "Mitä, palvelustytönkö takia? No, jopa jotakin! Olisinpa
sen tiennyt, niin en olisi juossut itseäni hengästyksiin!"

"Hän on varsin kunnollinen tyttö", sanoi Hedwig vakavasti. Hänestä
tuntui äkkiä, kuin täytyisi hänen puolustaa Emiliaa. "Tahdon, että
kaikki toimitetaan aivan yhtä huolellisesti kuin miniäänikin nähden."

"No mutta millainen rouva! Millainen herttainen rouva! Sellaista saa
hakea lyhty kädessä. Kun palvelustytöt saavat siitä kuulla, niin kilvan
ne kaikki pyrkivät tuohon avoimeksi jäävään paikkaan!" Rouva Weiss otti
asian leikilliseltä kannalta.

Hänen naurunsa tuntui Hedwigistä vastenmieliseltä; hän kiirehti häntä
Emilian luo. Jo pari kertaa oli hän itse käynyt siellä uudelleen,
Emilian tila saattoi hänet levottomaksi. Kivut olivat helpottuneet,
mutta herpaantunut käsi, josta hän oli koettanut suonta, oli ollut
hehkuvan kuuma, hänen huulensa kuin kuivettuneet. Eiköhän hän
sittenkin lähettäisi noutamaan lääkäriä? Useat niistä olivat tosin
sotatantereella toimessa, toiset sairaaloissa, mutta mahtaisihan
täälläkin olla joku kotosalla.

Hänen vielä punnitessaan asiaa, palasi rouva Weiss jo jälleen alas. Nyt
ei hän enää naureskellut. "Kenpä tietää, mitä hän on keksinyt tehdä!
Hyvä Jumala, niitä tyttöjä. Lähetämme mieluummin noutamaan lääkäriä,
armollinen rouva!" -- -- --

       *       *       *       *       *

Kun seuraavana aamuna Rudolf Bertholdin ensimäinen poika äänekkäällä
huudolla tervehti maailmaa, oli Emiliankin luokse saapunut poika.
Mutta helposti ei se ollut käynyt. Vielä illalla oli hänet toimitettu
sairashuoneeseen, lääkäri oli näyttänyt perin vakavalta. Nyt oli
lapsi tullut maailmaan, ja terve lapsi se olikin, mutta tyttö-paran
oli täytynyt kärsiä kovia tuskia. "Vaara ei vielä ole ohitse", sanoi
sairaanhoitajatar, jonka rouva Bertholdi oli kutsuttanut puhelimeen.

Ihmeellistä oli, ja Hedwig oli siitä itsekin hämmästyksissään, kuinka
hänen ajatuksensa alati olivat Emilian luona. Ikäänkuin ei hänellä
kotona olisi ollut kylläkin ajattelemisen aihetta! Siellähän oli hänen
Rudolfinsa nuori vaimo, hänen Rudolfinsa lapsi! Mutta nehän olivat niin
hyvässä hoidossa, kätilö oli vallan erinomainen, ja Anna Maria voi niin
hyvin, loisti onnesta. Täällä kävi kaikki oivallisesti, -- mutta entä
tuo toinen, tuo toinen?! Emilia oli uskollinen palvelija, oli palvellut
talossa seitsemännestätoista ikävuodestaan saakka, aina oli Hedwig
pitänyt tuosta ystävällisestä, hilpeästä olennosta, -- mutta että hänen
kohtalonsa koskisi häneen niin läheltä, sitä ei hän ollut aavistanut.
Nyt tuntui hänestä, kuin täytyisi hänen pitää Emiliasta aivan erikoista
huolta; eihän hänen äitinsäkään enää ollut elossa. Ja mitä sanoisi
hänen isänsä? Hänelle täytyi siitä ilmoittaa; helppo tehtävä se ei
ollut. Hän joutuisi raivoihinsa, hän oli ankara mies. Hedwig punnitsi
jo, mitä vastaisi hänelle. Hän sanoisi hänelle samaa kuin vanhalle
keittäjättärelle. Tämä oli ärsyttänyt häntä sättimisellään: "No, johan
nyt jotakin, en ikinä olisi uskonut, että Emilia olisi niin siveetön!"
Ken voi nykyisin sanoa, mikä oli siveellistä ja mikä siveetöntä! Olihan
sota! Yhä soivat Hedwigin korvissa tytön sanat: 'Ei pidä kieltäytyä
täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä pyyntöä!' Kevytmielinen ei
Emilia ollut, tiesihän Hedwig, kuinka hän oli taistellut vastaan.
Mutta sitten oli sulhanen tullut pariksi päiväksi lomalle -- ah, vain
pariksi lyhyeksi päiväksi! -- ken raski tyttöä parjata?! Itsehän hän
sai kantaa, oli kantanut raskaimmat seuraukset jo pitkän aikaa. Eikö
täytynyt ihailla tahdonlujuutta, jolla tyttö oli salannut tilansa? Hän
ei ollut koskaan karttanut mitään työtä. Ja kuinka olikaan Anna Marian
suhteen oltu varovaisia!

Harras sääli valtasi Hedwigin sydämen.

Hedwigillä oli ollut pari unetonta yötä. Entä jos Emilia kuolisi!
Hyviltä eivät tiedot vieläkään kuuluneet. Eikö ollut ihmeellistä, miten
nopeasti mielipiteet nykyisin muuttuivat, kuinka itse oli muuttunut.
Luovuttiin perinnäisestä katsantokannasta. Tuolla rintamilla meni
entisyys murskaksi -- ja samaten täälläkin, -- ikäänkuin olisi kaikki
luotava uudelleen.

Hedwig oli kuin huumauksissa mennessään tänään sairashuoneelle. Emilia
oli lähettänyt hänelle sanan ja niin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan.

Heinziltä oli juuri saapunut kirje, mutta itse ei hän kumminkaan ollut
kirjoittanut mitään siitä, mitä äiti tänään oli lukenut lehdestä,
pelästyksen vallassa, joka ajoi veren hänen poskiinsa: 'Luutnantti
Bertholdi ampunut maahan kuudennen ja seitsemännen lentokoneen'.

Oi Heinz, Heinz! Äiti kurotti käsiään, hän olisi tahtonut pidättää
häntä, vetää hänet alas tuolta huimaavalta uralta! Hän oli heti
kiiruhtanut Lili Rossin luo, -- tämäkin oli lukenut uutisen. Mutta hän
tervehti äitiä niin loistavalla ilon ja ylpeyden ilmeellä, ettei Hedwig
uskaltanut puhua mitään pelostansa.

Hedwigillä oli pitkä matka sairashuoneelle. Korkotien molemmin puolin
olevilta kedoilta virtaili kuihtuvain kukkien lemua. Hänen sydäntänsä
ahdisti: hänen Heinzinsä, hänen Heinzinsä! Häntä täytyi hänen alati
ajatella. Ja sillä välin myöskin Emiliaa: missähän tilassa hän tapaisi
hänet? Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne. Ah, nykyisin toinen
huolestuttava ajatus karkotti toisen. Ei ehtinyt ajatella ainoatakaan
niistä päähän saakka. Mutta kenties se olikin hyvä: muutoinhan olisikin
joutunut epätoivoon.

Rouva Bertholdi tunsi olevansa hieman hämillään: kuinka kohtelisi hän
tuota tyttöä, -- saisiko hän näyttää hänelle, kuinka lempeästi hän
arvosteli hänen erehdystänsä?

Pari vakavaa sanaa täytyisi hänen sentään sanoa hänelle; ei ankarasti,
mutta vakavasti.

Emilia itse auttoi hänet voittamaan tuon vaikeuden. Hän oli yhä vielä
äärettömän kurjassa tilassa. Ellei rouva Bertholdi olisi tiennyt,
että hän oli Emilia, ei hän olisi häntä tuntenut. Vanhaa, huolten
kuihduttamaa naista muistutti tuo nuori olento, maatessaan nyt patjojen
keskellä, teräväpiirteinen muoto tumman, sekavan tukan ympäröimänä,
jota ei vielä ollut voitu kammata. Hän oli vielä liian heikko,
voidakseen nousta istualleen, liian heikko, voidakseen puhua.

"Ja kumminkin voi hän tänään jo oivallisesti, pahin on nyt jo
voitettu", sanoi hoitajatar.

Omituisen liikutuksen valtaamana kumartui Hedwig Bertholdi vuoteen
ylitse: "Kuinka voitte, Emilia?"

Raskaat silmäluomet kohosivat, -- Emilia avasi väsyneet silmänsä. Hän
pyrki kohottautumaan istualleen, mutta se ei onnistunut. Niin viittasi
hän ainoastaan katseellaan vuoteen sivulle. Siellä lepäsi lapsi
verhoilla varustetussa vaatekorissa. "Poika", äännähti Emilia heikosti.
Ja sitten hän hymyili.

Rouva Bertholdi meni katsomaan lasta. Se nukkui. Hoitajatar hiipi pois
varpaillaan. Hedwig istuutui vuoteen viereen. "Te halusitte tavata
minua, Emilia, tulin myöskin mielelläni, -- onko teillä mielessänne
jokin toivomus?" Rouva Bertholdi puhui aivan lempeästi, hänestä tuntui
äkkiä mahdottomalta lausua mitään nuhteen tapaista. Miltä näyttikään
Emilia-parka! Kauheasti oli hänen täytynyt kärsiä! Hedwig huomasi
hänessä jonkinmoista levottomuutta. "Mikä teitä vaivaa, Emilia?"
Varmaankin hän tahtoi, että asiasta ilmoitettaisiin hänen isällensä
ja tunsi levottomuutta sitä ajatellessaan. "Kirjoitanko minä siitä
isällenne?"

Emilia hymyili.

"Olette kai levoton sen takia?"

Emilia pudisti päätänsä kieltävästi.

"Ja sulhasellenne minun pitää kirjoittaa, eikö niin?"

Emilia nyökkäsi, hänen hymyilynsä kävi huomattavammaksi.

Mutta sittenkin näytti jokin seikka tuottavan hänelle levottomuutta.
Varmaankin häntä ahdisti häpeäntunne. Hänen vahankeltainen kätensä
kulki hapuillen peitteellä. "Emilia, mitä te tahdotte?" kysyi Hedwig.
Silloin tunsi hän tuon jääkylmän, heikon käden tarttuvan käteensä,
tunsi heikon puristuksen.

"Olen tuottanut teille -- paljon vaivaa -- kiitoksia -- armollinen
rouva -- --" Hänen väsynyt kielensä tuskin sai enää esiin viime sanoja.

Hedwig kumartui tahtomattaan lähemmäksi, tuo kiitos liikutti häntä.
Mitä suurenmoista oli hän sitten tehnyt tuon tytön hyväksi? Hyvä
Jumala, varsin vähän. Kuinka vähän hyvyyttä tarvitsikaan oikeastaan
osoittaa, saadaksensa palkaksi kiitollisuutta! Hän pyyhkäisi tytön
otsalta tukan, joka oli rasituksesta käynyt hikiseksi.

"Armollinen rouva!"

"Mitä tahdotte, lapseni?"

Tytön silmät kyyneltyivät. Hedwig Bertholdi näki kuinka monenmoiset
tunteet kuvastuivat noissa silmissä: halu pyytää anteeksi, pyytää
ymmärtämystä -- ja samalla jotain äidinylpeyden kaltaista. Äitihän
hänkin oli -- Hedwigin sydän lämpeni -- äiti, kuten hän itse, kuten
tuhannet muut, äiti, joka kärsi, joka toivoi, oli levoton, oli ylpeä!
Ja tässäkin oli lapsi, poika, uusi lehdykkä isänmaan puussa!

Hän meni korin luo, katseli noita pieniä kasvoja ja nyökkäsi
surumielisesti: jospa tämä pieni poika kerran saisi nauttia siitä,
minkä puolesta suuret pojat nyt taistelivat, ja saisi puolestaan rauhan
vallitessa kantaa kivensä uuden, onnellisemman Saksanmaan rakennukseen!
Niin -- rauhan vallitessa! Siunausta tuottavan rauhan toivo täytti
lämmöllä koko hänen olentonsa. Hymyillen kääntyi hän lapsen luota äidin
vuoteeseen päin.

Emilia lepäsi hiljaa, kädet ristissä. Nyt katsoi hän valtijattarensa
silmiin, heidän katseensa sulivat toisiinsa. Hitaasti alkoi kyynelpari
vieriä alas tytön silmistä.

"Älä itke, lapseni", sanoi Hedwig Bertholdi. Hänestä ei tuntunut
lainkaan ihmeelliseltä, että hän sinutteli Emiliaa, -- hän tuskin
huomasikaan sitä. "Älä itke, kaikki kääntyy vielä hyvin päin!"

"Hyvin -- kaikki hyvin", sopersi potilas. Sitten tavotteli hän jälleen
Hedwigin kättä. "Armollinen... armollinen rou..." Enempää ei hän saanut
esille.

Halusiko hän pyytää jotain? Vai kiittääkö vain? Hedwig kumartui aina
lähemmäksi ja lähemmäksi. Hänet valtasi äkillinen äidillisyyden tunne,
äidillisyyden, joka haluaa sulkea kaikki huomaansa -- sillä eivätkö
kaikki tyyni ole samanarvoisia -- äitejä, vain äitejä! -- Ja antautuen
tunteelleen, joka kaatoi kaikki maailman pystyttämät raja-aidat,
säälin, liikutuksen ja ihmisrakkauden vallassa hän sanoi: "Jätä jo tuo
'armollinen rouva'!" Ja hän suuteli palvelustyttöänsä.

       *       *       *       *       *

Kun Hedwig Bertholdi nyt asteli kenttien keskitse kotiinpäin, ei
hänen mielensä enää ollut niin raskas kuin äsken hänen vaeltaessaan
vastakkaiseen suuntaan. Syksyiset kedot eivät hänestä enää levittäneet
kuolon vaan elon tuoksua. _Täytyikö_ Heinzin sitten murskaantua
kuoliaaksi? Täytyikö sitten turman kohdata kaikkia, kuin järkkymättömän
lain pakosta? Toiset kuolivat, toisia syntyi -- joka päivä uusia. Hän
ajatteli noita molempia pieniä poikia, Rudolfinsa ja Emilian lasta.
Ja hänen Heinzinsä lentäisi ja voittaisi ja laskeutuisi onnellisesti
maahan! Nyt luotti hän siihen äkkiä järkkymättömästi.

Kotona tapasi hän Anna Marian onnesta loistavana. Hän oli ottanut
pojan viereensä ja tämä lepäsi hänen povellansa. Hän nukutteli häntä,
ja hiljaa hyräillessäkin kajahteli hänen äänensä täyteläiseltä ja
soinnukkaalta. Hän lauleskeli tuota vanhaa sotilaslaulua:

    "Sotamies se hauska veikko,
    Mieli hällä pelvoton -- -- --
    Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"

"Isoäiti", huusi hän nauraen, rouva Bertholdin tullessa hänen
luoksensa, "isoäiti, haluaisin saada seitsemän poikaa! Pelkkiä
kauniita, terveitä, iloisia poikia, seitsemän poikaa keisarin
palvelukseen -- mitäs sanot siihen?"

       *       *       *       *       *

Hyvä oli, että lapsia syntyi maailmaan. Mistä olisi muutoin tullut
korvaus niistä monista hengistä, jotka Saksan täytyi menettää? Melkein
joka perheestä oli sota riistänyt jonkun jäsenen. Ääretön levottomuus
ahdisti maailmaa. Ja lisäksi vielä tuo harmaa syystaivas, joka
ainoastaan puolipäivän aikoina päästi auringon paistamaan.

Asunnoissa ei vallinnut enää miellyttävä lämpö. Jos nyt jo täytyi
säästää polttoainetta, kuinka kävisi sitten talvella, kun pakkanen
paukkuu? Luottamus tulevaisuuteen oli kadonnut ja luottamus niihin,
jotka asioita johtivat.

Perunasato oli ollut huono, sateinen marraskuu oli tuhonnut tämänkin
toivon. Ne perunat, jotka eivät olleet mädänneitä jo maasta
kaivettaessa, mätänivät kellarissa. Ellei nyt perunoita ollut
riittävästi, mitä sitten syötäisiin?!

Minka Dombrowski oli ollut työssä perunoita maasta kaivettaessa.
Mielellään ei hän ollut mennyt sellaiseen työhön, mutta huoli
jokapäiväisestä leivästä oli saanut hänet tekemään sen. Lapset ahmivat
ruokaa kuin nuoret sudet, ja hänenkin ruokahalunsa oli aina suurempi
kuin kaapeissa olevat varastot. Nyt olivat lapio ja kuokka jälleen
joutilaina. Hän oli tuonut miehensä vanhat työkalut mukanansa uuteen
asuntoonsa, ja nyt hän tuli ajatelleeksi, että hän voisi jatkaa
Stanislaun työtä. Ratatyöläisen toimi ei ollut huonoimpia, viikkopalkka
oli nyt kaksinkertainen, ja jos sitten olisi saatavana jotain
syötävää, niin voisi ainakin ostaa sitä. Ja helpompaa se työ oli kuin
ampumatarvetehtaassa, ainakin sai raitista ilmaa ja näki vapaan taivaan
ja voi katsella, kun junat suhisivat ohitse.

Miehensä kapineitten joukosta löysi hän hänen lakkinsakin. Jos ei hän
nyt saanutkaan näytellä asemamiestä, virkalakin sai hän kumminkin! Hän
koetti sitä peilin edessä: kun hän lykkäsi sen tuolla tavoin toiselle
korvallensa, oli hän yhä vieläkin viehättävän näköinen. Kuva hymyili
hänelle peilistä.

Ei ollut riittävästi käsiä kaikkiin töihin, kaikkialla tarvittiin
lisävoimia, etenkin rautatieliikenteen palvelukseen. Nuoremmat
virkailijat oli kaikki tyyni kutsuttu sotapalvelukseen; niidenkin,
jotka vielä puoli vuotta sitten oli katsottu välttämättömän
tarpeellisiksi toimessansa, oli täytynyt lähteä, jokainen joka vain
voi kantaa pyssyä olallaan ja reppua selässään, korjattiin nyt.
Vapautusanomuksia ei enää otettu huomioon. Pari vanhaa ukonrähjää vain
oli jäljellä, mutta nekin olivat hitaita ja happamia: pojat sodassa,
ehkä kuolleina, haavoittuneina -- eikä saanut ruokaakaan kylläksensä!

Kun Minka tarjoutui työhön, kirkastuivat inspehtorin kasvot: siinäpä
oli reipas olento! Toisina aikoina olisi hän varmaankin nipistänyt
hänen ruskeata poskeansa, nyt nyökkäsi hän vain tyytyväisenä.

Minka määrättiin naisjoukkoon, jota johti eräs entinen vaihdemies. Tämä
oli Dombrowskin vanhoja tuttavia, ja hän tiedusteli Minkalta heti hänen
miehensä vointia. Voi sentään, alku oli huono! Aivan Minka hätkähti!
Eikö tuo nyt ollut inhottavaa? Hän halusi paeta omia ajatuksiansa,
ja nyt ne olivat taas hänen kintereillänsä! Pääsisiköhän hän koskaan
niiltä rauhaan? Hän nauroi miehen tehdessä kysymyksiään; kyllä,
Dombrowski voi oikein hyvin.

Missä hän sitten oli? Niin, kunpa hän sen tietäisi! Eiväthän ne saaneet
siitä kirjoittaa, mies-parat! Valheilla hän suoriutui asiasta. Mutta
hän oli koko päivän huonolla tuulella: tuliko Dombrowski nyt jälleen
hänen tiellensä!

Muutoin olisi kaikki ollut hänen mielensä mukaista. Työllä ei juuri
huolinut rasittautua liiaksi. Joka toinen hetki tuli juna. Silloin
vihelsi työntarkastaja, jonka piti tarkata merkinantoja. Silloin
oli kiiruhdettava toiselle raiteelle. Siellä sitten seistiin, kädet
kuokan nojassa ja leuka käsien varassa ja tuijotettiin suu auki ohitse
hurisevaan junaan. Olipa siinä jos jotakin: sotamiehiä, tykkejä,
hevosia, aseita joka lajia, lentokoneita, astioita, lautoja, kuparia,
rautaa, kiskoja, telineitä, perunoita, olkia, heinää -- kaikki tyyni
matkalla rintamalle; kaalia vielä ja lanttuja. Lantut jäivät kotona
oleville. Niitä oppi nyt syömään. Lanttuja, lanttuja ja yhä lanttuja!
Perunat eivät riittäneet. Naiset, joiden kanssa Minka työskenteli,
valittivat sitä usein. Mutta Minka nauroi: siitä hän vähän välitti,
ellei ollut muuta valittamista!

Työläisten joukossa oli pari rajalta tullutta puolalaista tyttöä, jotka
sanoivat tulleensa niin kaukaa ansaitaksensa paljon, mutta ettei mikään
ihmisvoima olisi saanut heitä tulemaan, jos olisivat tienneet, miten
nälissään saisivat olla.

Minka solmi pian ystävyysliiton Stasian ja Kasian kanssa, ja nyt
sai hän tietää, ettei heitä ollut houkutellut rahanansio, vaan pari
preussilaista sotamiestä, jotka olivat olleet majoitettuina heidän
isänsä talonpoikaistaloon. "Kauniita sotamiehiä, rakkaita sotamiehiä!"
sanoi mustaverinen Kasia, ja vielä mustaverisemmän Stasian silmät
loistivat. Ne toivoivat he myös täällä löytävänsä, sodan loputtua. Tuo
toivo ei kumminkaan estänyt heitä katselemasta muitakin sotamiehiä. Ja
Minka teki heille seuraa.

Mitä hyödytti pää riipuksissa entisiä katua?! Väliin ei hän enää
lainkaan käsittänyt, kuinka oli silloin aikoinaan voinut pelästyä niin
pahoin. Stanislaus leppyisi kyllä taas, jos hän vielä palaisi! Kukapa
tiesi, palaisiko hän ollenkaan! Tuohon epäilykseen liittyi toivo, --
hiljainen toivo, josta hän ei itsekään ollut täysin tietoinen. Hänestä
vain tuntui siltä, kuin olisi kenties parasta, ettei hän palaisi, --
parasta heille molemmille. Toisinaan taas kyynel tunki esiin
hänen ajatellessaan: 'En näe häntä enää koskaan!' Mutta vain
toisinaan -- -- --

Stasia ja Kasia ja Minka pistivät päänsä yhteen, heillä oli aina
jotain neuvottelemista. Heidän kanssaan oli Minkalla enemmän yhteisiä
harrastuksia, kuin oli ollut Hieselhahnin neidin kanssa. Häntä ei hän
tavannut enää koskaan. Sunnuntaisin menivät he kaikki kolme Berliniin.
Sitten olivat he maanantaina niin väsyksissään, että heidän silmänsä
melkein menivät umpeen työtä tehdessä. Työntarkastaja haukkui tyttöjä:
eikö heillä ollut mitään luita ruumiissansa? Minkaa ei hän juuri
uskaltanut ahdistella: tällä oli suussaan kaksiteräinen miekka.

Mutta sellaisten sunnuntaipäivien jälkeen voi tapahtua, että Minka
nojasi kuin syviin ajatuksiin vaipuneena kuokkaansa ja tuijotti melkein
synkkämielisenä junan jälkeen, joka suhisi hänen ohitsensa. Sotilaita
siinä oli, sotilaita, pelkkiä sotilaita. Ne lauloivat:

    "Kun koittaa aamu varhainen,
    Kedolle käypi neitonen.
    Ja korret huojuu, kumartaa,
    Mutt' neidon aatos askartaa
    Luon' oman armaan sulhon."

Mutta Minkan aatos ei voinut askartaa kenenkään luona, ja se
kiusasi häntä. Mitäpä iloa siitä nyt oikeastaan oli, jos hän kävi
huvittelemassa noiden tyttöjen kanssa ja istuskeli jossakin kahvilassa
tai elävissä kuvissa? Oliko se nyt mitään elämää? Sotilaat, jotka
vyöryivät ohitse, viittoilivat, huutelivat hänelle: pilapuheita,
lemmekkäitä sanoja, himokkaita lauseita; silloin tuli häneen eloa,
hän tempaisi irti punaisen liinan, jolla oli sitaissut kiinni uljaan
lakkinsa, ja huiskutti sitä nauraen, hillittömästi, -- huiskutti
niin, että tukka ja hame liehui. Ja hän katsoi nyökkäileväin päiden,
kurotettujen käsivarsien jälkeen niin kiihkeästi, että oli katsoa
silmät päästänsä. -- -- --

Tuli vielä pari kultaista syyspäivää. Tänä maanantaina oli Minka
harvinaisen hyvällä tuulella; muutoin oli hän sinä päivänä aina
nyreällä mielellä. Eilisen sunnuntain takia oli todellakin kannattanut
matkustaa Berliniin. Niin ihanaa sunnuntaita ei hän ollut viettänyt
pitkiin aikoihin. Muistelikohan se kaunis aliupseeri, joka kahvilassa
oli istuutunut heidän pöytäänsä, tänään vielä häntä! Kyllä varmasti!
Onnen tunne valtasi äkkiä hänen mielensä: hän oli sentään yhä vieläkin
kaunis Minka. Missä hän asui? oli sotilas kysynyt hiljaa -- ja luonut
häneen katseen, katseen -- -- --

Minka oli selittänyt sen hänelle, aivan tarkoin. Hän tulisi kyllä,
olihan hän luvannut tulla, ja sitten -- sitten --

"Varo!" kirkaisi hänelle Kasia, tarttui hänen käsivarteensa ja tempaisi
hänet viereiselle raiteelle. Minka ei ollut huomannut työnjohtajan
varoitusvihellystä.

Pitkässä rivissä seisoivat nyt naiset, antaaksensa junan kulkea ohitse.
Se oli tavarajuna. Kuin unessa näki Minka korkeaksi kuormitetut vaunut,
jotka seurasivat toisiansa loppumattomana jonona. Mustana, raskaana,
savuisena kulkea tömisti se korskuen. Nyt palasivat naiset jälleen
raiteelle; he tasoittivat soraa.

Mitä välitti Minka siitä, että työntarkastaja nyt sätti häntä. Eikö hän
ollut voinut pitää paremmin silmällä! Mies oli pelkästä pelästyksestä
aivan raivostunut: torkkunutko hän oli? Vihellys oli ollut kyllin
kimakka, eikö Minkalla ollut korvia eikä silmiä? Oli, oli kyllä.
Haaveellisesti hymyillen hän katsoi työntarkastajaan: millaisen katseen
olikaan tuo soturi luonut häneen, ja hän oli luvannut tulla, tulla,
tulla -- milloinkahan hän tulisi? Huomennako, vai joko kenties tänään?!

Jälleen juna. Kylläpä niitä riitti! Tänään kuljetettiin jälleen paljon
joukkoja rintamalle. Juna kiiti naisten ohitse jylisten, suhisten, ja
siellä laulettiin, sieltä viittoiltiin, huhuiltiin! Olipa se kohinaa
ja tohinaa! Ja tuon humun keskeltä näki Minka -- pettivätkö hänen
silmänsä? -- kauhistuen jäi hän tuijottamaan junaan: oliko se hänen
aliupseerinsa?

Siinä hän matkusti tiehensä. Hän meni pois eikä voinut tulla! Hänkö
se todella oli, hänkö todellakin? Ei, ei se ollut hän! Mutta oli,
oli sittenkin! Minka ponnahti pystyyn, päästi kimeän huudon -- mies
katsoi häneen -- silmänräpäyksen ajan --, silmät säihkyivät, kädet
viittoilivat, puhuen kiihkeästä halusta, masentavasta mielipahasta -- --

"Väistykää!"

Vastakkaiselta puolelta tulee juna kohisten. Kaikki ovat pelastautuneet
sivulle, kaikki -- paitsi Minka.

Ja ratisten saapuu pyöriä, ja ne rytisevät edelleen, haudaten hänet
allensa.

       *       *       *       *       *

Yötä ja päivää kuuli Gertrud Hieselhahnkin kuljetusjunien kiitävän
ohitse. Hänen korvansa olivat jo tottuneet erottamaan eri ääniä. Hän
voi tarkoin erottaa, vietiinkö niissä ihmisiä vai ainoastaan elotonta
tavaraa. Hänet valtasi sairaalloinen levottomuus, kun hän ajatteli,
että siinä taas kuljetettiin niin ja niin monta veriinsä sortumaan.
Työpaikalla kuuli kerrottavan hyvin paljon rintaman kauhuista --
kukin tiesi kertoa jotain, jotain kauheata -- ja täällä kotosalla,
eikö täälläkin ollut kauheata? Oliko tuokin nyt laitaa, että toiset
kokoilivat itsellensä oikeita suursyömärivarastoja? Sietäisipä käydä
hiukan tyhjentelemässä! Ja sitten ne tulivat kortteinensa ja saivat
juuri yhtä paljon kuin ne, joilla ei ollut mitään varattuna. Mitä
huutavaa vääryyttä!

Kunnan elintarpeiden myymälässä oli kiihkeys jo pariin kertaan
puhjennut ilmoille. Rouva Richter, joka toimitti Gertrudinkin
vähät ostokset, ei tosin ollut siitä kertonut; hänestä tuntui suun
avaaminenkin tarpeettomalta vaivannäöltä. Mutta tänään oli hän
heittänyt Gertrudin elintarvekortin hänen eteensä. "Kas siinä, neiti,
noutakaapa nyt itse noudettavanne, minä olen väsynyt ja vanha. Minä
paneudun pitkäkseni, en minä viitsi enää... Se ruuansaanti ei tapa, ei
elätä!"

Houru vaikerteli: "Leipäpala, äiti, leipäpala."

Pikku poika kartteli myöskin, hän olisi tahtonut syödä jotain, ja
Gertrudia itseään vaivasi kalvava nälkä. Mutta pahempi kuin nälkä
oli heikkoudentunne, joka kävi aina huomattavammaksi. Se oli jo
päivämääriä rasittanut häntä, mutta hän oli ponnistellut sitä vastaan,
päättäen pitää puolensa. Hän oli aina uudelleen terästänyt tarmonsa,
temmannut auki silmänsä, jotka uhkasivat painua umpeen tuossa mieltä
tylsistyttävässä työssä, voittanut apeutensa ja toivottomuutensa. Mutta
tämä oli jo liikaa. Tuo kortin poisheittäminen, tuo välinpitämätön
selitys: 'En minä viitsi enää!' päästi samantapaiset tunteet
valloilleen hänen omassa povessansa.

Hän tyrskähti itkuun. Hänkään ei enää viitsinyt... Mitä hyödytti kaikki
ponnisteleminen? Aamusta iltaan sai tuntea nälkää ja vilua, kärsiä
ruumiin ja sielun puolesta, -- ja mitä varten, mitä varten? Mikä
tarkoitus olikaan koko tällä kammottavalla taistelulla?

Voittoa ei kumminkaan saavutettaisi. Hukassa, hukassa oli kaikki! Hän
ei enää kuullut vanhusparan lepertelyä, ei lapsensa vienon rukoilevaa
ääntä. Hän tuijotti tyhjyyteen, kyynelten tipahdellessa hänen syliinsä.

Tänä yönä riehui kammottava myrsky. Oli kuin koko luonto olisi noussut
raivoihinsa, temmatakseen taivaan alas maahan. Onnettomat ne alukset,
jotka nyt olivat merellä, ilmalaivat, jotka olivat matkalla Englantiin!
Kuin tuntien kiukkuisaa tyydytystä kuunteli Gertrud tuota riehuntaa.
Millä räminällä lensivätkään tiilet alas katoilta, kuinka suhisivatkaan
sähkölangat radan varrella! Siellä kävi ryske ja viuhke, kohina ja
ulvonta, kaataen kumoon kaikki, millä oli heikot perustukset, temmaten
puut juuriltaan, -- jouti sortua koko maailma, hänelle se oli mieleen!
Sittenhän hänen ei tarvinnut enää nousta vuoteeltansa!

Mutta sittenkin täytyi Gertrudin nousta; pienokaisen kätöset, jotka
silittivät hänen kasvojansa, herättivät hänet lyhyestä aamu-unesta.
Juuri oli hän uneksinut rouva Krügerista, _hänen_ äidistänsä.
Tyytymätönnä pyrki hän vapautumaan tuosta unestansa. Sepä tässä vielä
puuttui, kuinka mahtoikaan hän tulla hänestä uneksineeksi? Hänen ja
Gustavin väliin oli tuo nainen tunkeunut, tunkeutuisiko hän nyt vielä
hänen uniinsakin! Gertrud oli suuttunut itsellensä: miksi palasivat
hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuon naisen luo? Rouva Krüger ei
varmaankaan vielä kärsinyt puutetta. Gustav oli usein kertonut hänelle,
mitä kaikkea hänen äidillään olikaan puutarhassaan ja kellarissaan. Ja
epäilemättä hän kuului niihin, jotka olivat varustautuneet hyvin. Hänen
luonaan ei pienokaisen tarvitsisi itkeä nälästä. Olihan hän pyytänyt
häntä käymään -- hän voisi mennä varsin hyvin -- kenties rouva Krüger
iloitsisikin siitä -- poikanen oli nyt niin herttainen, niin sievä, ja
niin kovasti Gustavin näköinen. Mutta ei, ei sittenkään!

Tuon ajatuksen, joka tänä epätoivon hetkenä oli kiusauksen tavoin
hiipinyt hänen mieleensä, työnsi Gertrud luotansa. Oliko kurjuus
alentanut häntä siinä määrin, saattanut hänet vajoamaan niin syvälle?
Oliko puutteellinen ravinto niin heikentänyt hänen tahtonsa ja
ruumiinsa, että hän voi hetkeäkään ajatella mennä kolkuttamaan tuolle
ovelle? Aivan kerjäläisnaisen tavoin! Ei, kerjäläinen hän ei ollut.
Ylpeästi oikaisi hän itseänsä. Tuon naisen oli tultava hänen luoksensa,
pyydettävä sata, tuhat kertaa, -- sitten kenties! Mutta epävarmaa se
sittenkin olisi. Hän irroittihe lapsensa silittelevistä kätösistä ja
käski sitä niin ankarasti olemaan hiljaa, että se pelästyneenä katkaisi
hyväilysanansa.

Pukeutuessaan hän jatkoi synkkiä ajatuksiansa. Kiinnittäessään
palmikkonsa kuvastimen edessä, hän pelästyi kasvojansa katsoessaan.
Ei verenpisaraakaan niissä enää näyttänyt olevan, ja silmien hohde
oli sammunut. Munia, maitoa, -- niitä olisi hänen pitänyt saada.
Mutta maitoa oli enää vain pienille lapsille. Näin piti siis lopuksi
käydä! Hän puri verettömiä huuliansa. Kun ei vain olisi niin pitkä
matka työpaikalle! Ei auttanut muu, hänen täytyisi kai ensi kuussa
luopua tästä asunnostaan ja muuttaa Berliniin. Sitten pääsisi ainakin
rautatiematkasta. Mikäpä häntä pidättikään täällä? Veri kohosi hänen
läpikuultavan kalpeille kasvoillensa: muistotko? Niin, ne pitivät hänen
mielensä lumoissaan. Hänen sydäntänsä ahdisti. Noita salaisia teitä,
joita hän onnellisina iltoina oli käyskennellyt, ei hän sitten enää
astelisi. Ehkäpä olisi parasta niin, juuri niin, -- sittenhän kaikki
olisi lopussa. Että hän olikin niin kiintynyt tähän seutuun! Sitä ei
hän tätä ennen ollut niin aavistanut.

Äkillisen heikkoudentunteen valtaamana istui hän pöydän ääreen
ja nojasi päänsä käsivarsiinsa. Jälleen täytyi hänen itkeä kuten
eilen illalla. Ei, mieluummin hän sentään jäi tänne. Se oli parempi
lapsenkin takia, se sai sitten ainakin ilmaa ja päivänpaistetta, eikä
sen tarvinnut elellä kaupungin tungoksessa. Kunpa hän saisi täällä
jonkun toimen, jolla voisi elättää itsensä ja lapsensa! Ettei täällä
ollut mitään ampumatarvetehdasta! Hän oli kerran puhunut siitä Minka
Dombrowskin kanssa, mutta Minka oli kauhistunut sitä ajatusta. 'Hyi,
sehän on vaarallista, siinä voi menettää henkensä!' Gertrudia ei se
seikka olisi arveluttanut: saihan siellä hyvän palkan ja olisi mukana
omin voimin edistämässä sodan pikaisempaa päättymistä, -- tuon kauhean
sodan!

Tänään ei Gertrud voinut lähteä työhönsä kaupunkiin. Pelästynein
katsein oli hän silmäillyt tyhjää kaappiansa siellä ei ollut enää
ainoatakaan murua. Richterin muori oli vielä vuoteessansa: hän siis
täyttä totta ei enää viitsinyt... Niin täytyisi siis Gertrudin itsensä
mennä jotain hankkimaan. Vanha mies istui tylsänä tuolillaan oven
edessä, sinne mennä laahusti hän itsestänsä. Rajuilma oli tauonnut,
aurinko paistoi vallan lämpimästi, Gertrud jätti lapsen ukon luokse, --
eihän hän viipyisi kauan poissa.

Mutta hän sai seista seisomistansa. Hänen edellänsä oli pitkä jono
ihmisiä, jäljessä toinen samanlainen. Tänään oli saatavana munia,
silliä, suurimoita, minkä mitäkin. Siitä johtui tungos. Mutta
tyytyväinen ei silti kukaan ollut.

"Siinä kaikki! Ja sen takia seisoskella niin pitkä aika!" virkahti
muuan, joka koppa täynnä pyrki ulos ihmisjoukosta. "Onko suurimoissa
taas matoja?" kysyi toinen. "No, sittenhän saisimme ilman muuta lihaa
näinä lihattomina aikoina", sanoi pilkallinen ääni.

Se nauratti vain harvoja; pari tytön heilakkaa piti sitä sukkelana,
nykäisi toisiansa ja hihitti. Muu joukko odotti kolean hiljaisuuden
vallitessa.

Rouva von Voigt oli täydessä työssä, hän jakeli ruokavaroja ja lausui
tuon tuostakin ystävällisen sanan. Mutta hänen liikkeensä olivat
levottomat, hänen kirkkaassa, tarmokkaassa katseessansa oli tänään
jotain epävarmaa. Sillejä oli vain vähän, ja ihmiset olivat niille
peräti ahnaita. Kun tämä tynnyri loppuisi, ei olisi enää toista.
Täytyisi antaa jotain muuta sijaan. Mutta mitä? Eivät he tyytyisi
mihinkään muuhun. Hän punnitsi, parhaansa mukaan tuota asiaa.
Ihmeellistä, kuinka epävarmaksi hän tänään tunsi itsensä!

Ihmiset tunkivat väliaitaa vastaan. "Tehkää hyvin ja peräytykää!
Järjestyksessä kukin vuoroonsa!"

Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Ikäänkuin jo olisi ehditty saada
tieto siitä, että sillejä oli liian vähän, tunki nyt jokainen
etumaiseksi.

Gertrud ei olisi tahtonut tungetella, mutta hänet pakotettiin siihen
vastoin tahtoansa. Takaapäin häntä lykittiin, työnnettiin yhä
eteenpäin, hän joutui niin ahtaalle että hengitys salpaantui, hän oli
aivan keskellä tuota kirjavaa joukkoa. Tuskanhiki tunki esiin. Jospa
hän olisi voinut istuutua, edes silmänräpäykseksi! Häntä huimaisi,
päät hänen edessään kasvoivat jättiläismäisiksi, -- ulos, ulos
jälleen! Hän tahtoi pois, taaemmaksi, mutta hän oli kuin muurattuna
tuohon kammottavaan joukkoon. Tuskaisesti aukoi hän silmiänsä. Silloin
kumartuivat kasvot häntä kohden, suopeat kasvot, -- missä olikaan hän
jo nähnyt ne joskus ennen?!

"Voitteko pahoin?"

"Tilaa, päästäkää tämä täällä ulos -- hän voi pahoin!"

Kammottava paine hellitti hiukan, Gertrudille avautui tie. Ilmaa, hän
sai ilmaa! Sen hän vielä tunsi.

Tointuessaan istui hän tuolilla avoimen akkunan ääressä. Hänen
silmissänsä hämärsi vielä, hänen ajatuksensa olivat vielä sekavat,
mutta hän kuuli lausuttavan: "Nälkä häntä vaivaa!" Nyt tunsi hän äkkiä
jälleen kouristavan näläntunteen, kauhean tyhjyyden. Eilen illalla ei
hän ollut syönyt mitään, tänä aamuna ei myöskään, -- eihän hänellä
ollut mitään syötävää. Hänen huulensa olivat lumivalkoiset.

Niin, nälkä heitä kaikkia vaivasi.

Alkoi kuulua yrmeätä muminaa.

Hienojen naisten oli hyvä olla, he ottivat täältä vain salaa mitä
tarvitsivat: munia, suurimoita, silliä, ja ken tiesi mitä kaikkea.
Senpätähden he tahtoivatkin kaikki olla täällä myymässä. Ei heidän
tarvinnut seista tuntimääriä kuten köyhän vaimon, jota kiire hoputtaa.
"Ja kumminkin sanotaan toisella nykyisin olevan samat oikeudet kuin
toisellakin, -- toki kerrankin!"

"Niin onkin!" Kenraalittaren silmissä välähti suuttumus. "Me emme
ota mitään salaa itsellemme. Te puhutte pelkkää hölynpölyä. Puutetta
mekin kärsimme. Mutta me olemme järkeviä. Me käsitämme, ettei voi olla
toisin. Pitääkö sitten uljasten soturiemme kärsiä nälkää? Mieluummin
olen itse nälissäni. Heistä on ensi sijassa huolehdittava!"

Mumina vaikeni. Kukaan ei sanonut enää sanaakaan. Mutta Hermine von
Voigtista oli, kuin kuulisi hän uudelleen ja yhä uudelleen tuon saman
sanan: nälkä, nälkä! Pitikö koko maailman nääntyä nälkään? Eikö enää
ollut missään sellaista maanpaikkaa, missä elämä olisi tarjonnut
runsauttansa?!

Hän tunsi yhä yltyvää levottomuutta. Ja hän tunsi äkkiä itsekin
vatsassansa omituisen tunteen; hänet valtasi heikkous. Nuo häntä kohden
rientävät kasvot tuntuivat äkkiä käyvän uhkaaviksi -- -- -- hyvä eläin,
kärsivällinen eläin oli hänellä edessänsä, -- mutta ellei se enää
tahtonut jatkaa kulkuansa?!

"Silliä, me tahdomme myös silliä! Ensimäiset saivat niitä, me tahdomme
niitä myöskin!"

Silliä, silliä -- hyvä Jumala! Hermine von Voigt olisi voinut itkeä
ääneen. Ken olisi muinoin liioin välittänyt parista sillipahasesta?!
Sääli värähteli hänen äänessänsä: "Jos minulla olisi niitä teille
antaa, niin antaisinhan niin kernaasti!"

"Lorua!" Tuo kajahti raa'alta. "Helppo teidän on puhua; teillä on
ruokaa kylläksenne."

Akkunaa kolkutettiin. Ulkona seisoi toisia. Ne tahtoivat sisään.
"Silliä, silliä, me tahdomme silliä!" kajahti sieltä.

Mitä ajattelemattomia, pahankurisia lapsia! Huutavat ja riehuvat, kun
ei voi täyttää heidän tahtoansa. Kenraalitar kokosi kaiken tarmonsa.
Aivan niin vaarallista ei tuo ollut, kuin miltä se kuului. Kaikuvalla
äänellä hän lausui: "Kaikenlaisia päähänpistoja! Jos ei myymälämme
teitä miellytä, niin me suljemme sen. Nyt pyydän teitä tyhjentämään
tämän huoneen. Avataanko se uudelleen, se saadaan sitten nähdä. Se
riippuu tykkänään teistä itsestänne, siitä, kuinka te käyttäydytte. Nyt
tänään on myynti lopussa." Toiset alkoivat rukoilla: "Voi sentään, me
olemme jonottaneet niin kauan. Emmehän me ole hiiskahtaneet sanaakaan."

"No, tulkaa sitten! Mutta järjestyksessä!" Ensimäisten joukossa, jotka
aitaa lähestyivät, oli Gertrud Hieselhahn.

Ostajia jäi koko joukko: mitäpä voi muutakaan tehdä? Muualla ei
ollut sen parempaa, jonottaa sai joka paikassa. Ja täällä ei
ainakaan tarvinnut maksaa niin huikeita hintoja. Kun Gertrud antoi
esiin ruokakorttinsa, katsoi rouva von Voigt osaaottavaisesti hänen
kalpeisiin kasvoihinsa: tuohan oli sama, joka äsken oli mennyt
tainnuksiin. "Voitteko nyt paremmin?" tiedusteli hän.

"Kyllä, kiitoksia", nyökkäsi Gertrud. Hän tunsi itsensä vielä
voimattomaksi, pysyi tuskin pystyssä, mutta kiihkeä vihastus, joka
täytti hänen mielensä, saattoi veren lämpimämpänä kiertämään hänen
ruumiissansa. Oli liian mieletöntä, että ihmiset kiihkoilivat tuolla
tavoin! Itsellensähän he sillä tuottivat suurimman vahingon. Ja hänestä
tuntui, että hän itsekin oli perin typerä ja ajattelematon: eikö hän
ollut hetki sitten ajatellut juuri samoin? Häpeissään painoi hän päänsä
alas: mitä hyödytti nyt kiihkoileminen? Hän huokaisi syvään, lausuen:
"Vaieta meidän tulisi!"

Rouva von Voigt hymyili; siinä toki joku, jolla oli järkeä! Se tuotti
hänelle lievitystä. Ja nyt luuli hän tuntevansa nuo hienot kasvot,
joiden vakavat piirteet kertoivat niin selvästi nääntymyksestä ja
puutteesta. "Emmekö ole kerran keskustelleet junassa?" kysyi hän.

Gertrud punehtui. Hänen päähänsä tuli äkkiä muuan ajatus, joka
hänestä tuntui huimaavan ilahduttavalta. Lämmin tunne valahti hänen
sydämeensä: tämä, tämä nainen oli silloin kerran niin ystävällisesti
tarjoutunut häntä auttamaan! Jo aikoja sitten olisi hän voinut
turvautua häneen, mutta hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta jos hän tekisi
sen nyt -- nyt --?! Toivehikkaan mielenliikutuksen vallassa tarttui
hän hänen käteensä; hän tunsi hänen osaaottavan katseensa. Siinä oli
ymmärtämystä, rauhoitusta, lohtua.

Gertrudin raukeat silmät vastasivat kenraalittaren katseeseen, hänen
väsynyt sydämensä alkoi äkkiä sykkiä eloisammin. Tällä tavoin ei voinut
jatkua, näin ilman keskinäistä luottamusta, kukin uhmamielisenä yksin
tietänsä vaeltamassa. Luottamusta tarvittiin, toisen puolelta toista
kohtaan. Hänestä tuntui, että _tuolle_ naiselle hän voisi kaikki
kertoa, -- ja hän auttaisi häntä. Eikä hänen tarvitsisi kääntyä hänen
puoleensa kerjäläisenä, -- ei, hän tunsi sen nyt täysin selvästi: tuo
toinen ei ollut ainoastaan ylhäinen rouva ja hän itse kansannainen,
-- ei, he olivat molemmat ennen kaikkea naisia, ja heidän oli nyt
pysytteleminen yhdessä. Näinä aikoina oli niin paljon kärsimystä, --
kuinka jaksoi sen kestää? Ainoastaan siten, että se kannettiin yhdessä.
Yhteiset huolet, yhteinen työ! Rauha oli ensin saavutettava täällä
kotona, sitten seuraisi ulkonainenkin rauha.



XVII.


Ukko Richter istui tuolillaan oven edustalla. Oikeastaan oli jo aivan
liian kylmä istua ulkona, mutta hänen vaimonsa ei ollut noutanut häntä
sisään, ja niin jäi hän istumaan tavalliselle paikallensa. Pienokainen,
joka ei enää tiennyt mihin ryhtyisi noin aivan omin päinsä, nypiskeli
hourua. Tämä leperteli hänelle: "leipäpala, leipäpala!" Lapsi leperteli
hänen jälkeensä. Marraskuun päivänpaiste oli tehotonta, maa kosteaa.
Lapsen mekko oli luisunut ylös, paljain säärin se istua laahuskeli
maassa.

Krügerin muori katseli tätä kauempaa ja hänet valtasi pelästys. Eikö
ollut anteeksiantamatonta, että lasta hoidettiin noin huonosti?
Gustavin lasta! Entä jos se vilustuisi, sairastuisi?! Varmaankin se
sairastuisi nyt, ja se voi kuoliakin. Kiihkeä tuska valtasi hänen
mielensä: tuo rakas lapsi! Juuri samannäköinen oli Gustavkin ollut
tuossa iässä: pyöreä pieni pää täynnä vaaleita kiharoita -- ja silmät
-- niin, nuo olivat hänen silmänsä! Jospa hänellä vain olisi tuo poika
kotona huostassansa! Hän pukisi hänet Gustavin vaatteisiin. Hänellä oli
vielä tallessa hänen ensimäiset kenkänsä, pienet nahkakengät, joissa
oli punaiset koristesaumat, -- ne sopisivat nyt pienokaiselle.

Jospa hän vain voisi nostaa lapsukaisen ylös kosteasta maasta! Mutta
hän ei uskaltanut mennä lähemmäksi. Viime kerralla oli hän tuskin
päässyt sen äitiä pakoon. Tämä oli tullut äkkiarvaamatta, töin tuskin
oli hän ehtinyt juosta tiehensä. Oikein oli täytynyt panna juoksuksi.
Lieneeköhän hän nähnyt hänet? Nyt oli hän rahaston hoitajattarena
kunnan myymälässä. Kenraalitar oli hänet siihen toimeen ottanut, ja
hänestä näytti tyttö saaneen hyvän turvan. Mikään ihan turhanpäiväinen
olento ei hän näyttänyt olevan, muutoin ei rouva von Voigt olisi häntä
suosinut. Ja sitä hän ilmeisesti teki. Rouva Rossi oli sattumalta
kertonut siitä eilen, tuodessaan Lumikille ja Ruususelle muutaman
kaalinlehden. Rouva Krüger oli säpsähtänyt pelästyneenä: olikohan
tuo tyttö parjannut häntä? Oliko ehkä lörpötellyt siitä, mitä heidän
välillänsä oli tapahtunut? Se olisi kiusallista.

Nyt ei tuo tyttö ollut enää koko päivää poissa Berlinissä, hän tuli
päivällisaikoihin kotiin. Se oli vahinko, sillä juuri siihen aikaan
istuivat vanha mies ja lapsi ulkosalla! Krügerin muorin valtasi uusi
pelästys: entä kun lunta tulisi! Kun ilma kävisi niin kylmäksi,
etteivät he enää voisi olla ulkona? Sitten ei hän enää saisi nähdä
lasta. Voi kulua päiviä, viikkoja, kuukausia, kunnes hän saisi jälleen
nähdä sen. Hän saisi täällä seisoa seisomistaan vaaniskelemassa, ovi
tuolla pysyisi suljettuna, akkunat olisivat jäässä, ei kukaan voisi
katsoa sisään, ei ulos. Voi, miten synkkiä päiviä ne olisivat! Häntä
kammotti niitä ajatellessakin.

Ja äkkiä tuli hänelle ajatus: jos hän tarjoaisi tytölle rahaa, paljon
rahaa, mahtaisikohan hän luovuttaa poikasen hänelle? Niin kitsas kuin
Krügerin muori muutoin olikin, tässä ei hän olisi asettanut mitään
määrää. Mitä tekisi _hän_ rahalla? Gustavillehan hän vain sitä säästi
-- ja tuolle pienokaiselle.

Hänen sydäntänsä vihloi, kun hän näki lapsukaisen noin viheliäisissä
oloissa. Mikä vartija oli tuokin vanha höperö? Suuttumus ja tuska
taistelivat hänen mielessänsä. Suuttumus äitiä kohtaan, -- mitä
tarvitsi tämän aina juosta tiehensä?! Suuttunut oli hän myös
itselleenkin: kuinka toisin olisivat asiat voineet olla! Mutta sitten
harkitsi hän tarkemmin: mitäpä tyttö voi muutakaan tehdä? Täytyihän
hänen ansaita. Olihan kiitettävää, että hän oli niin ahkera. Krügerin
muori oli hankkinut hänestä tietoja ja saanut kuulla, ettei hän
karttanut mitään työtä. Mitähän Gustav sanoisi siitä, että hänen
Trudensa oli neulonut olkisäkkejä? Jopa se oli kurjaa! Hienompaanhan
hän oli tottunut, varsin ahtaalle oli hänen täytynyt joutua, kun oli
tyytynyt sellaiseen työhön. Krügerin muori tunsi jotain kunnioituksen
tapaista: sellaista miniää ei toden totta tarvitsisi hävetä. Jumalan
kiitos, että hän nyt oli saanut toimen, joka soveltui hänelle paremmin!

Rouva Krüger päätti puhutella rahastonhoitajatarta mennessään ensi
kerralla kortteinensa kunnan myymälään ostoksille. Mitä merkillistä
siinä olisi? Sillä ei hän mitenkään panisi arvokkaisuuttansa alttiiksi.
'Neiti Hieselhahn', sanoisi hän, 'neiti Hieselhahn, pienokainen on
niin paljon yksin, hän istuskelee sääret paljaina märässä maassa,
ettekö pelkää, että hän voi vilustua?' Sittenhän hän kuulisi, mitä
toinen siihen sanoisi, ja voisi jatkaa puhetta sen mukaan. 'Minä olen
yksin, minulla on paljon joutoaikaa, on lämmin huone ja ruokaa myöskin,
pitäisin kernaasti poikasen luonani, sillaikaa kun te -- --'.

Pienokaisen kirkaisu herätti hänet ajatuksistansa. Lapsia oli kulkenut
siitä ohitse, ja ne olivat ärsytelleet vanhusta, matkien: "leipäpala --
leipäpala -- tahdotkos leipäpalan?" He vetivät häntä parrasta, ja kun
hän puolustautui, heidän käydessään liian kovakouraisiksi, kaatui hän
tuoleineen kumoon. Kirkuen lensi joukkue tiehensä, mutta pienokainen
alkoi itkeä katkerasti, ikäänkuin olisi oivaltanut vanhuuden
kärsimykset.

Silloin juoksi Krügerin muori apuun; tätä ei hän enää voinut katsella
toimetonna. Ennenkuin vanhus oli raahautunut pystyyn ja hänen vaimonsa
tullut hänelle avuksi, oli hän temmannut lapsen ylös maasta. Hän otti
sen käsivarrellensa, hän pusersi sen vasten poveansa: Gustavin lapsi!
Tässä ei ollut Gustavin lapsen paikka!

Hän juoksi tiehensä, kuin olisi joku ajanut häntä takaa, piteli lasta
yhä vielä lujasti itseensä puserrettuna ja tyynnytteli sen itkua
sanoin, joiden hellyyttä hän ei itse aavistanut.

Kun Gertrud tänään palasi kotiin, oli hänen pienokaisensa poissa.
Oliko hän lähtenyt retkeilemään omin päin? Hän koetti tiedustella
ukko Richteriltä, mutta tämä loi häneen tylsän katseen, toistellen:
"leipäpala, leipäpala!" Epätoivoisena luopui Gertrud yrityksestään:
tuolta ei maksanut vaivaa tiedustella. Richterin muori kohautti myös
vain hartioitaan: mitä häntä liikutti muiden ihmisten lapsi. Ken
välitti hänenkään pojistaan, jotka olivat sodassa. Ei kukaan sanonut
hänelle, elivätkö he vai olivatko kuolleet. Nuhteet eivät pystyneet
häneen. Kun Gertrud tuskissansa käytti kovia sanoja, mennä laahusti
muori mitään vastaamatta keittiöönsä ja sulki oven jälkeensä.

Sillaikaa kun äiti haki poikaansa epätoivoissaan, koetteli Krügerin
muori tälle Gustavin pikku kenkiä. Pienet jalat olivat aivan kylmät,
hän oli nopeasti vetänyt hänen jalkaansa lämpimät sukat. Nyt taputti
hän kädellään Gustavin ensimäisten kenkien pohjia: "Ne sopivat
erinomaisesti!"

Pienokainen oli täysin tyytyväinen. Muori oli nostanut hänet pöydälle
ja oli itse polvillaan sen edessä lattialla. Poikanen potkiskeli häntä
riemuissaan rintaan; hän ei lainkaan vierastanut muoria. Johtuikohan se
siitä, että hän oli tottunut olemaan vierasten kanssa, vai tunsiko hän,
että muori oli hänen isoäitinsä? Mistä olisi hän sen tiennyt! Mutta
Krügerin muori oli käynyt lapsekkaaksi. Kun poikanen kirkui iloissaan,
kirkui hän mukana, ja hän opetti häntä sanomaan: iso-äiti. "No, sanohan
nyt: i-so-äi-ti!" Hän nauroi ihastuksesta, ja samassa kyyneleet
virtailivat hänen riutuneita kasvojansa pitkin. Gustavin poika! Mitä
sanoisi Gustav, kun tapaisi poikansa hänen luonansa?

Lapsenkätöset löivät häntä kasvoihin, hän tavotteli niitä. Siitä oli
pitkät ajat, kun hän oli leikkinyt tällä tavoin, mutta hän oppi sen
pian. Hän oli kokonaan vaipunut tähän hellään leikkiin, -- silloin soi
ovikello. Ja nyt lähestyivät raskaat askeleet huoneenovea.

Gertrud kulki läpi eteisen vaivaloisesti, kuin olisi hänellä ollut
lyijypainot jaloissa. Ellei hän löytäisi pienokaista täältä, silloin
-- silloin --! Epätoivoisia ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Jo
kuvitteli hän häntä tuolla kedolla harhailemassa. Siellä oli yllin
kyllin kuoppia ja sateen synnyttämiä lätäköitä, joihin tuollainen
pieni ruumis voi hukkua. Hän oli juossut sinne, oli huudellut,
palannut takaisin ja huudellut jälleen, tiedustellut joka ihmiseltä,
mutta ei kukaan voinut antaa mitään tietoja. Mutta äkkiä oli hän
muistanut jotain, -- eikös hän ollut äskettäin nähnyt rouva Krügerin
kuljeskelevan täällä väijymässä? Olettamus muuttui varmuudeksi: niin,
hän, hän juuri oli noutanut lapsen luoksensa! Kuinka häpeämätöntä!

Kolkuttamatta tempasi Gertrud huoneen oven auki. Uhkaavin katsein
silmäili hän siellä olevaa naista.

Rouva Krüger oli yhä edelleen polvillaan; hän oli kuin kauhusta
herpaantunut, hän ei pystynyt nousemaan: äiti siellä tuli! Hän tuli
noutamaan poikansa pois! Mutta samalla hän päätti pitää puoliansa:
olihan se hänen poikansa lapsi! Sitä ei hän enää antaisi pois!

Pienokainen oli huudahtanut riemusta nähdessään äitinsä, mutta sitten
hän ryhtyi pienillä terävillä kynsillään raaputtelemaan uusien kenkien
punaisia koristesaumoja; se kiinnitti koko hänen huomionsa.

Sanaakaan puhumatta lähestyi Gertrud pöytää.

Nyt, nyt ottaisi hän lapsensa ja veisi sen mukanansa! Ei, se ei saanut
tapahtua, ei, ei! Rouva Krüger hypähti pystyyn: "Jättäkää poikanen
minun luokseni!" Rahan tarjoamista ei hän nyt enää ajatellut, sitä ei
hän olisi uskaltanut -- ei tuolle tuossa, -- mutta hänen äänessänsä
värähteli pyyntö, rukous, kiihkeä sydämenhalu: "Jättäkää hänet minulle!"

Äiti pudisti päätänsä.

"Gustavin poika -- minähän olen lähin hänet saamaan!"

Gertrudin suupielet vetääntyivät alas katkeraan hymyyn, -- vai niin,
nyt jo kelpaisi! "En jätä!" sanoi hän tuikeasti. Ja Krügerin muorin
puheista välittämättä, tavotti hän lasta.

Mutta se ei ollut niin helppoa. Krügerin muori tarttui hänen pieneen
mekkoonsa, piti häntä siitä kiinni. "Jättäkää hänet minulle, jättäkää",
sopersi hän kiihkeän tuskan vallassa, nähdessään olevansa hänet
menettämäisillään. "Gustavin lapsi -- Gustavin lapsi!"

"_Minun_ lapseni se on!" sanoi toinen. Ja sitten katsoi hän pitkään
Krügerin muoria. Tuossa katseessa kuvastui paljon: vihaa, syyttelyä,
halveksimista, uhkailua ja kärsimystä. "Turhaan minäkin sain rukoilla,
silloin kun rukoilin. Ei, se ei pälkähtäisi päähäni. Poika on minun,
minun yksin. Minä olen hänet synnyttänyt -- hänet elättänyt -- onko
joku muu minua siinä avustanut?" Hänen huulillansa väreili pilkallinen
hymyily: "Ette ainakaan _te!_"

Krügerin muori vaikeni: niin, oikeassa hän oli, totta hän puhui. Hänet
valtasi äkkiä suunnaton syyllisyyden tunne. "Olette oikeassa", sanoi
hän tukehtuvalla äänellä; hän pääsi tuskin henkeen, ei tahtonut saada
sanoja suustansa. "Huomaan nyt että olen menetellyt väärin ja huonosti.
Hyvä Jumala, hyvä Jumala", huusi hän äkkiä lujaan, kohottaen kätensä,
"olen saanut siitä kovan rangaistuksen. Olen saanut sovittaa tuon
vääryyden satakertaisesti, tuhatkertaisesti. Ajatelkaapa minun tilaani
-- minähän olen _niin_ yksin!"

"Yksin minäkin olen". Gertrud antoi päänsä vaipua. Nyt ei hän sentään
enää voinut katsoa Gustavin äitiin kuten äsken, ei niin leppymättömästi.

"Pitäisin häntä yhtä hyvästi kuin Gustavia -- ah, vielä paremmin!"
Vanha vaimo suorastaan pieneni voimattomuuden tunteen vallassa. "Ette
kadu sitä koskaan, jos annatte poikasen minulle. Tehän voitte pitää
silmällä, miten minä häntä pidän, -- voitte käydä katsomassa, joka
päivä, te tulette olemaan tyytyväinen. Ja kun kuolen, jää kaikki,
kaikki hänelle. Ja kun Gustav palaa, silloin -- silloin --". Krügerin
muori joutui aivan hämmennyksiinsä, tytön katse tutki häntä niin
kiinteästi.

"Silloin annatte minulle taas lähtöpassit", sanoi Gertrud. "Minulle
ja lapselle. Poika _on_ minun ja pysyy minun omanani. Tule!" Hän otti
poikasen käsivarrellensa, tämä pani kätensä hänen kaulaansa. Gertrud
aikoi lähteä.

Mutta rouva Krüger asettui hänen tiellensä. "Kun Gustav palaa, silloin
-- vannon sen teille -- silloin --".

"Mitä sitten?" Gertrud viivähti silmänräpäyksen. Gustavin äiti piti
häntä kiinni vaatteista.

"Silloin hänen pitää mennä teidän kanssanne naimisiin."

"Sitä ei hän tule tekemään." Gertrud pudisteli surullisesti päätänsä
-- ah, muori-parka uskoi yhä vielä, että hän oli elossa! Hänet valtasi
sääli; kuinka se olikaan mahdollista näin pitkän ajan jälkeen! Helppo
oli antaa lupauksia, Gustav ei palaisi. Mutta hän ei raskinut antaa
katkeraa vastausta. Vitkastellen, hiljaa hän sanoi: "Ja te toivotte yhä
vielä! Minä olen jo luopunut toivosta!"

"Ei -- toivoa, toivoa täytyy!" Krügerin muorin kalpeille poskille
kohosi puna, hänen himmeä katseensa kirkastui. Rypyt häipyivät, kuin
olisi lempeä käsi silittänyt ne pois. "Minä toivon yhä. En lakkaa
koskaan toivomasta. Pysykää tekin toivossa!" Hän laski kätensä
Gertrudin käsivarrelle. Lohdutellen hän puheli: "Hän palaa kyllä,
Gustav-poikaseni, voitte olla aivan levollinen -- hän palaa kyllä!" Hän
oli korottanut äänensä vakuuttavasti.

Gertrud tuijotti häneen kuin mielipuoleen. Oliko tuo vanha nainen
täydessä järjessään? Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa. Mutta sitten
alkoi äidin luottamus vaikuttaa häneenkin: hän ponnisteli tuota
järjettömyyttä vastaan, voimatta siitä kumminkaan täysin vapautua. Entä
jos tuo olisikin totta? Jos hänen äitinsä olikin oikeassa, ja hän eli
yhä vielä? Hän kumartui vanhaa naista kohden, hän näytti epäilyksissään
hakevan toivoa, tukea toisen järkkymättömästä luottamuksesta. "Jospa
vain tietäisin sen varmasti", lausui hän vitkalleen.

Lapsukaisen paino rasitti hänen käsivarttansa, hän laski hänet jälleen
alas pöydälle.

"Kuolemata ei pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä
kipua pidä silleen oleman; sillä ne entiset poismenivät. Niin on
kirjoitettuna", sanoi rouva Krüger juhlallisesti. "Minun Gustavini ei
lepää haudassa. Minä en tiedä mistään kuolemasta." Hän laski kätensä
lapsen pään päälle: "Hän elää -- teitä ja minua varten!"



XVIII.


Ihmisparvi oli kokoontunut raatihuoneen edustalle. Silliä, silliä
ne halusivat. Miksi ei pormestari ollut hankkinut silliä tarpeeksi?
Kepeillä ja sateenvarjoilla oli siellä huidottu, keskenkasvuiset pojat
olivat vihellelleet -- miehiä ei siellä ollut mukana kuin muutamia
--, naiset olivat kurotelleet ilmaan mitä käsissä sattui olemaan:
koppia, puuhkia, torilaukkuja. Oli myöskin kuulunut huutoja, kiroilevia
uhkahuutoja, mutta niihin ei oltu yhdytty.

Jumalan kiitos! Hermine von Voigt lausui sen itsekseen, hengähtäen
helpotuksesta. Saksan kansa oli sittenkin kansa, joka pysyi uskollisena
ja luottavaisena, joskin se hiukan nurisi. Tuo nurina -- hyvä Jumala --
se oli ymmärrettävissä ja anteeksiannettavaa. Muissa maissa vallitsisi
jo täysi raivo!

Kun myymälässä tyytymättömäin joukko oli virrannut häntä kohden,
silloin oli hän ensi kerran saanut aavistuksen kansan voimasta. Jos
se ärsytettynä joutuisi vimmoihinsa, repisi pystytetyt väliaidat
maahan, silloin eivät auttaisi mitkään pyynnöt, ei mitkään käskyt.
Entä nuo uljaat soturit? Joka kirjeessä kehui hänen miehensä joukoissa
vallitsevaa henkeä. Naisten vain ei pitäisi valitella kirjeissänsä. Se
lannisti miesten mieltä ja vei heiltä rohkeuden. Mutta ei käynyt ketään
moittiminen siitä, jos hän olikin saanut tarpeekseen sodasta, _tästä_
sodasta.

Yksinäisen naisen mieleen tulvahti raskaita ajatuksia kapinoivasta
sotajoukosta. Hänen sydämestänsä kohosi kuin kiihkeä rukous: jospa he
vain kaikki, kaikki punnitsisivat, mitä oli kysymyksessä! Mitä merkitsi
tälle kansalle Saksanmaa? Maa-aluettako vain, jossa se asui, peltoa,
joka oli sitä tähän saakka elättänyt? Eikö se ollut sille kaiken elon
lähde, sydämen syvin rakkaus, äiti, jonka pelastamiseksi uskollinen
lapsi uhraa henkensä?

Kiihtyneenä hän kohotti kätensä. Hän, joka muutoin oli niin tyyni,
tunsi nyt joutuneensa tykkänään tunteittensa valtaan. Taivaasta
olisi hän tahtonut kiihkeästi riistää alas jotain: sen, mitä kaikki
tarvitsivat. Neuvotonna katsoi hän ympärilleen: ah, jos tämä kurjuus
loppuisi, loppuisi! Mutta miten se voisi tapahtua? Sodan ratkaisusta
ei ollut tietoakaan. Levottomuus valtasi hänet, järkyttäen hänen
mieltänsä: mikä kurjuus, mikä sietämätön onnettomuus, jos ei
voitaisikaan kestää loppuun saakka! Jos kourallinen kirkujia -- sillä
tyytymättömiähän on aina, tulee aina olemaan -- saattaisi Saksan
kukistumaan. Ei, se veisi häneltä hengen!

Tuo muutoin niin tyyni olento käyskenteli huoneessa edestakaisin,
tunteittensa ajamana. Kiihkeästi riehuivat ne hänen povessansa.
Mutta voimakkaampana kuin epäilyn ja suuttumuksen, levottomuuden ja
nuhteitten pauhu kajahteli siellä säälin vieno ääni. Se kuiskasi hänen
korviinsa: 'Oletko nähnyt nuo riutuneet, kalpeat kasvot? Nuo naiset,
joiden lapset kärsivät puutetta? Nuo ihmiset, jotka eivät ole oppineet
hillitsemään itseänsä, kuten sinä, joista monella ei ole tarpeeksi
sivistystä, koulutettua järkeä, voidaksensa arvostella asioita oikein
ja niitä ymmärtää? Ne ovat ihmisiä, joiden pyrkimysten päämääränä
on saada viettää jokapäiväisistä huolista vapaata elämää, tehdä
sunnuntaisin kävelyretkiä, kuolla hyväksi lopuksi omassa vuoteessa!'

Hermine von Voigt säpsähti: eikö kuulunut huutoa? Kyllä, huutoa,
voimakkaampaa kuin sodan melske! Yhä äänekkäämmäksi, yhä valtavammaksi
se kävi, paisuen rajumyrskyn mylvinäksi: se oli menehtymäisillään
olevan maailman hätähuutoa.

Perikato, perikatoko odotti? Toinen ajatus seurasi toista, hän ei
voinut vapautua levottomuudestansa. Hän oli rasittunut, hänen korvansa
kiihtyneet. Yksin hiljaisessa huoneessakin luuli hän kuulevansa
jotakin. Hän meni akkunan luo.

Mutta levollinen oli katu synkän talvitaivaan alla, hiljaa kuin pehmeät
untuvat putoilivat lumihiutaleet. Pari vanhaa naista oli lakaisemassa,
muutamat lapset tavottelivat kurotetuin käsin hiutaleita. Kaikki
näytti niin levolliselta, näytti kehottavan istumaan hiljaa kaikessa
rauhassa, vaikkapa nukahtamaankin. Mutta hän ei voinut tyyntyä. Hänen
eteensä kuvastuivat nuo kasvot, jotka hän tunsi niin hyvin, jotka näki
joka päivä, tietäen: tuolla on mies sodassa -- tuolla poika -- tuolla
viisi alaikäistä lasta -- tuolla seitsemän -- tuo on siivo ihminen --
tuo röyhkeä. Tänään tuntuivat hänestä nuo kasvot vielä kalpeammilta,
riutuneemmilta, kurjemmilta kuin muulloin. Eikö hän kuullut itkua?

'Talvi jälleen eikä tietoakaan lopusta, kolmas talvi jo, jonka
vietämme pelossa ja levottomuudessa. Jälleen joulu toivottomassa
yksinäisyydessä, ilman joulukuusta lapsillemme. Olemme eläneet toivossa
päiviä, viikkoja ja kuukausia, olemme itkeneet -- päiviä, viikkoja,
kuukausia -- ja nyt, entä nyt?!'

Hänet valtasi syvä mielenmasennus: voi noita raukkoja, noita raukkoja!
Kuka voi heitä auttaa, saattaa heidät unohtamaan huolensa? Kuka voi
antaa vaimoille heidän miehensä takaisin, lapsille heidän isänsä? Ah,
kuolleet eivät enää herää eloon. Vuotanutta verta ei mikään sade voinut
huuhtoa pois. Mutta eivätkö kyyneleet voisi virrata vähemmin katkerina,
eikö päivänpaiste voisi kasvattaa kukkasta hävitetyllekin kentälle?

Hän loi hakevan katseen synkälle talvitaivaalle. Jotain suurta,
odottamatonta täytyi tapahtua, jotain aavistamatonta -- jokin ihme!
Silloin, silloin voisi kaikki kääntyä paremmalle tolalle. Rauha maahan
ja ihmisille hyvä tahto! Jo oli aika niiden tulla. -- -- --

Ja kuinka kärsimättömästi saikaan joka päivä odottaa sanomalehteä!
Kenraalitar katsoi kelloa: iltalehti ei ollut vielä tullut. Ikäänkuin
tuollainen paperipala voisi suoda sitä, mitä mieli halusi! Tosinhan
tunsi hetkiseksi helpotusta, lukiessaan että romanialaiset olivat
joutuneet tappiolle Argesulin luona ja perääntyivät puolittain
paeten, että voittokulkua jatkui ja Sinaia, Bukarest ja Ploesti oli
valloitettu. Nuo olivat mieltäylentäviä hetkiä, -- mutta hetkiä vain.
Sota jatkui, kärsimykset pysyivät ennallaan; vieläpä ne kävivät
katkerammiksikin, sillä niitä ei kannettu enää kärsivällisyydellä.
Kenellä oli enää kärsivällisyyttä?! Eikö hän itsekin tuntenut
kuumeentapaista levottomuutta? Hänen ei käynyt muita soimaaminen.

Kenraalittaren teki mieli lähteä Berliniin. Hänet valtasi halu päästä
pois tästä hiljaisuudesta, josta hän muutoin niin piti. Tänään se häntä
kammotti, vaivasi, oli hänestä kuin kuolemanhiljaisuutta. Mitään asiaa
ei hänellä ollut Berliniin, mutta voisihan hän keksiä jotain, käydä
ostoksilla, jotta saisi taas kerrankin kulkea vilkasliikkeisemmillä
kaduilla ja olisi pakko tungoksessa tarkata ulkonaisia seikkoja, eikä
aina vain omaa sisintä olemustansa. Hän päätti äkkiä lähteä. Hän tunsi
kiihkeätä halua unohtaa hetkiseksi tuskalliset ajatuksensa, päästä
niistä eroon.

Kun hän nousi junaan, huomasi hän äkkiä joutuneensa samaan osastoon
naapurinsa kanssa. Salaneuvoshan se oli? Hän saattoi tuskin tuntea
häntä himmeässä valossa. Tuo muutoin niin täsmällinen, siistin siisti
herra näytti olevan niin kurjassa asussa. Takki oli kiinni vinossa,
kaulaliinan päät riippuivat alhaalla. Hän ei näyttänyt huomaavan
kenraalitarta. Hän istui aivan rouvansa vieressä. Tämä oli painautunut
vaununnurkkaan, mies katsoi häneen herkeämättä.

Voi nuo ihmisparat, heilläpä oli huolia! Rouva von Voigt tiesi, että
heidän poikansa olivat säästyneet kiihkeissä taisteluissa Volhyniassa
ja ensi hyökkäyksessä Sommen luona, mutta vanhempi oli sitten Venäjältä
joutunut Romaniaan, ja siellä kävi eteneminen niin nopeasti, etteivät
vanhemmat varmaankaan voineet hänelle kirjoittaa eikä saada häneltä
tietoja. Nuorempi oli kirjoittanut viimeksi 14 päivänä marraskuuta;
silloin taisteltiin Pierre-Vast-metsässä -- varsin kiihkeästi --
kenties oli hän ollut siellä mukana. Toivottavasti olivat he nyt jo
saaneet tietoja?! Kenraalitar ei rohjennut sitä tiedustella. Noiden
kahden olennossa oli jotain,- joka saattoi hänet levottomaksi -- tai
riippuiko se ehkä hänen omasta mielialastansa? Hän harkitsi vielä tuota
asiaa -- tervehtiähän hänen ainakin täytyi -- silloin tunsi vanha herra
hänet. Salaneuvos tavotti koneellisesti hattuansa, sitten katsoi hän
kenraalittareen, niin omituisen synkästi ja hajamielisesti, että häntä
vavahdutti paha aavistus.

Rouva ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Vanhanaikainen
kapottihattu kuten aina hiukan liian edessäpäin sileällä päälaella,
tuijotti hän eteensä. Hän istui liikkumatonna. Mutta hän ei pitänyt
käsiänsä hiljaa sylissänsä, vaan nyppi yhtä mittaa oikealla kädellä
vasemman käden sormia. "Yksi -- kaksi -- kolme." Mumisten laski
salaneuvoksetar. Ja jo taas: "Yksi -- kaksi -- kolme."

"Jätä tuo, äiti", sanoi mies. Ja sitten seurasi rukoilevasti: "Anna
rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kädelle, pitäen nuo levottomat
sormet hiljaa.

Kuinka olikaan rouvaparan laita? Hänhän näytti olevan aivan sekaisin.

Salaneuvos kumartui kenraalitarta kohden ja kuiskasi hänelle: "Me
olemme saaneet huonoja uutisia tänä aamuna -- varmaankin he ovat
molemmat kuolleet."

"Jumalan tähden!"

Isä nyökkäsi, hänen kasvonsa värähtelivät. "Kapteeni kirjoitti minulle
siitä. Wilhelmimme on ollut kadoksissa aina Pierre-Vast-metsän
taisteluista saakka, marraskuun 15 päivästä. Toinen poikani on kaatunut
Argesulin luona. Molemmat tiedot tulivat yhtaikaa. Sitä ei Anna
kestänyt."

"Yksi -- kaksi -- kolme", mumisi salaneuvoksetar.

"Kolme poikaa! Vuosi sitten vanhin, nyt kaksi. Anna-parkani!"
Surullisesti pudisti vanhus päätänsä.

Rouva von Voigt tarttui hänen käteensä, hän olisi halunnut itkeä
ääneen: se oli liikaa! Liikaa! Hän puri huuliansa. Puhua ei hän voinut,
hän puristi vain tuota käsi-raukkaa. Niin istuivat he vaieten ja
kalpeina vastatusten, kunnes juna saapui Berliniin.

"Minne te aiotte? Voinko auttaa teitä jotenkin?"

"Me menemme sota-akatemiassa olevaan tiedustelutoimistoon. Poikani
olivat upseereja -- kenties siellä tiedetään jotain tarkempaa. Vaimoni
ei tahtonut jäädä yksin kotiin, vaan tahtoi välttämättömästi mukaani.
Tule, Anna rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kainaloon. Tämä seisoi
aivan kuin avutonna ja tahdotonna. Hän asteli hitaasti ja laahustellen.

Potzdamin torilla oli suuri tungos. He olivat äkkiä joutuneet keskelle
yhä kasvavaa, kiihkeätä ihmisjoukkoa. Sanomalehtien myyskentelijät
heiluttelivat vielä kosteita lisälehtiänsä: "Keskusvaltojen
rauhantarjous!"

Mitä -- mitä?! Hermine von Voigt luuli uneksivansa. Mitä huusivatkaan
ihmiset: 'Saksan rauhantarjous?'

Ja yltympäri hengityksen salpaava hämmästys, sitten mumina, joka
nousuveden tavoin eteni miehestä mieheen, naisesta naiseen. Ja toinen
katsoi toiseensa ja nuo äänettömät katseet kysyivät: oliko tuo
todellakin totta, eikä ainoastaan hälyytysuutinen? Ei, ei, siinähän se
oli luettavana, virallisesti vahvistettuna, selvin sanoin, tiedoksi
kaikelle maailmalle: 'Saksa tekee rauhantarjouksen'.

Niinkö huonosti olivat Saksan asiat, että sen täytyi tehdä rauha
mihin hintaan tahansa? Taivaan tähden! Kenraalitar tempaisi käheäksi
käyneeltä sanomalehden myyskentelijältä lehden kädestä, hänen
katseensa kiitivät rivejä pitkin. Hän oli päästänyt salaneuvoksettaren
käsivarren, molemmin käsin piteli hän lehteä, joka vapisi ja rapisi,
hän ei voinut pitää sitä hiljaa. Hän ei huomannut, että luki aivan
ääneen. Ihmiset tunkivat hänen lähellensä. Samana päivänä kello
kaksitoista oli Berlinissä, Wienissä, Sofiassa ja Konstantinopolissa
jätetty puolueettomain suojelusvaltain edustajille nootti, jätettäväksi
sotaakäyville, vastapuolueeseen kuuluville valloille:

_'Vakuutettuina valtiollisesta ja taloudellisesta lujuudestaan ja
valmiina jatkamaan sotaa, jos siihen yhä edelleen pakotetaan, mutta
haluten tehdä lopun verenvuodatuksesta, ehdottavat neljä liittoutunutta
valtakuntaa rauhanneuvottelujen alkamista!'_

Nukkuiko hän ja uneksi onnellista unta? Hermine von Voigt tarttui
otsaansa, kirjaimet alkoivat äkkiä hyppiä hänen silmissänsä, taivas ja
maa, avara tori ihmisineen tuntui pyörivän ympäri. Hän tunsi valtavaa
mielenjärkytystä ja samalla sanoin kuvaamatonta helpotusta. Tuo ei
kuulunut kidutetun, voitontoiveista luopuneen kansan hätähuudolta,
se oli voimastaan varman, selvästi ajattelevan kansan itsetietoinen
päätös, -- kansan, joka vastuksista huolimatta kulki lopullista voittoa
kohden.

Tuo oli tullut liian äkkiä. Syvimmästä alakuloisuudesta suurimpaan
riemuun -- kuka saattoi niin äkkiä tointua?! Hämmennyksissään silmäili
Hermine von Voigt noita hyppiviä kirjaimia. Ja toisten kävi kuten
hänenkin; ei kuulunut äänekkäitä ilohuutoja, ei kukaan uskaltanut vielä
riemuita ääneen. Kuin helpotuksen huokaus vain kävi läpi ihmisjoukon,
kuin vapauttava hengenveto.

Mitä sanoisivat kaikki naisparat, nuo sadat, tuhannen tuhannet
äidit, puolisot, morsiamet, sisaret, tyttäret? Melkein ylivoimainen
toivontunne täytti äkkiä Hermine von Voigtin sydämen. Oliko
mahdollista, että tulisi rauha? Oi, silloin palaisi hymyily jälleen
ihmisten kasvoille, noille synkille, kyynelten kuluttamille kasvoille!

"Nyt tulee rauha", sanoi joku hänen vieressään lujalla äänellä.
Vanha salaneuvos sen oli lausunut. Hän laski käsivartensa tylsästi
eteensä tuijottavan vaimonsa hartioille. "Anna, kuuletko? Rakas Anna,
keisarimme tekee rauhan!"

"Rauhan", sopersi vaimoparka hänen jälkeensä. Hän oli kuullut
ainoastaan sanan äänteet, oivaltamatta sen merkitystä. Mutta sitten,
kuin olisi tuo yksi ja ainoa sana antanut hänelle jälleen järjen
lahjan, tuli hänen jäykkään katseeseensa eloa. Hän kysyi: "Rauhanko?"
ja sitten tulvahtivat kyyneleet esiin hänen silmistänsä. "Poikani, oi
poikani!"

Liittäen kätensä ristiin miehensä käsivarren ympärille, kohotti onneton
äiti riutuneet kasvonsa kohden taivasta. "Rauha!" toisti hän.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hekuban tyttäret - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.