Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Maanalaiset - Seikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta
Author: Pärnänen, Niilo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Maanalaiset - Seikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MAANALAISET

Seikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta

Kirj.

OLLI KARILA



Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto Oy
1919.



I

BOLSHEVIIKKI TOHTORI



1.

Sanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa hämmästyä
mistään.


"Annan sinulle viisitoista minuuttia aikaa pukeutua vanhoihin
kenttävaatteisiin, ei sotilasmallisiin. Ota mukaan kaikki käsillä
olevat rahasi. Browningi ja kaikki patruunat. Sadetakki ja saappaat.
Tupakkaa. Mars, mars! Me lähdemme aivan heti."

"Me?" kysyi Kivinen hiukan hämmästyneenä.

"Niin, me. Etkö ole sanomalehtimies?"

"Toistaiseksi."

"Hankit uutisia?"

"Elämäntehtäväni."

"Siis valmistaudu silmänräpäyksessä. Me lähdemme nyt uutisia
hankkimaan, ei lääninhallituksen pikkumoskaa, vaan sellaisia
jymyuutisia, joitten otsakkeet ulottuvat yli sivun."

"Soo! Vai lähdemme! _Me_, Akseli Kivinen, _me_ lähdemme heti
sonnijalostusliiton syyskokoukseen. Siitä ei saa tosin jymyuutista,
mutta sen hankkimiseksi ei tarvitse myöskään kenttäpukua, kapitaalia
eikä browningia."

Koskela muutti hiukan leikillisen sotilaallista sävyään
kiusoittelevaksi.

"Me lähdemme hankkimaan uutisia bolsheviikeista."

Nyt ei Kivinenkään enää malttanut näytellä välinpitämätöntä.

"Mitä sinä niistä tiedät?" hän kysyi.

"Toistaiseksi jokseenkin yhtä vähän kuin sinäkin. Mutta minä tiedän,
mistä saa enemmän tietää. Älä kysele, vaan laittaudu valmiiksi!"

Kivinen kiirehti alkoovin taa ja sieltä alkoi kuulua laatikoitten
aukomista ja sulkemista. Koskela ojentautui mukavasti nojatuolissa ja
sytytti savukkeen. Hän oli vähän alle keskipituinen, mutta hartiakas,
tanakka. Kasvot olivat jyrkkäpiirteiset, leuka voimakas, iho
ahavoittunut, silmät kirkkaan ruskeat, tukka lyhyeksi sotilasmaisesti
leikattu. Kasvojen ilme ja suun juonne ilmaisi uhmaa ja rohkeutta.
Jääkäri, pääsi katsojalta väkisinkin, ja jääkäri hän olikin.

Kivinen ei vitkastellut. Muutaman minuutin kuluttua hän ilmestyi verhon
takaa, vanhoissa kuluneissa metsästysvaatteissa, toisessa jalassa ja
toisessa kädessä saapas. Hän alkoi kiskoa sitäkin jalkaansa, mutta
vasta pienen voimasanan lausuttuaan onnistui hänen vetää hiukan
kuivunut ja kutistunut saapas jalkaansa.

"Valmis!" ilmoitti hän asennossa, pistettyään kirjoituspöydän
laatikosta taskuunsa browningin ja pari makasiinia sekä muutamia
savukelaatikoita.

"Hyvä. Oletko syönyt ja juonut?"

"Syönyt kyllä, mutta en juonut."

Koskela vilkaisi kelloon. "Ehdimme käydä kahvilassakin."

"Kestääkö retkemme kauan?" rohkeni Kivinen kysyä.

"En tiedä. Pari päivää ainakin, korkeintaan kaksi viikkoa."

"Soo, vai pari viikkoa. Sitten täytyy minun soittaa toimitukseen.
Pistävät vielä koko maailman nurin narin luullessaan minut ehkä
varastetuksi.

"-- Prr! Saanko 11 50! Kiitos. Onko toimituksessa? Kivinen puhuu.
Laittakaa joku toinen sinne härkäpäitten kokoukseen. Minä lähden oikein
extra-uutisia hankkimaan. Älkää huolehtiko, vaikka viipyisin parikin
viikkoa. Prr! -- Hahhaa, toimitussihteeri aikoi kai jotain kysyä, mutta
minä soitin korvaan. Miettikööt! Siis, me olemme valmiit lähtemään,
mutta minä haluaisin tietää, minne me oikeastaan lähdemme. Viipuriin,
Helsinkiin, Ouluun, Kajaaniin?"

"Me lähdemme Ruotsiin", virkkoi Koskela tyynesti.

"P--na! Ruotsiin? Uimallako? Passitta?"

"Sinä älä huolehdi siitä, vaan usko olemuksesi minun huomaani. Me
lähdemme purjeveneellä, ja mitä passeihin tulee, niin täytyy sinun
vallan hyvin tietää, että suomalainen passi on riikinruotsalaisten
keskuudessa täydellisesti arvoton kapine. Jos tahdomme, että meille
osoitetaan jonkunlaista arvonantoa, niin on meidän mentävä sinne
papereitta. Avosylinhän otettiin siellä vastaan ahvenalaiset
asevelvollisuuskarkurit ja kaikennäköiset punikkipäälliköt."

"Niinpä niin, mutta mepä emme olekaan asevelvollisuuskarkureja emmekä
punikkipäälliköitä emmekä aio sellaisiksi tullakaan."

"Me aiomme tulla ja me matkustamme Ruotsiin pakoon täällä Suomessa
vallitsevaa hirmuista valkoista terroria", lausui Koskela
pilkallisesti.

Kivinen vihelsi iloisen säveleen. "Sillä tavalla. Me siis lähdemme
toden teolla seikkailemaan."

"Just vissist! Muuten, talar ni svenska?"

"Joo!"

"Speak you english?"

"Yes, very well!"

"Ali right sitten. Lähtekäämme kahvilaan, niin minä annan sitten
sinulle hiukan tietoja, mutta muista, sanaakaan ei saa hiiskua. Te
sanomalehtineekerit ette malta milloinkaan olla vaiti."

"Olen hiljaa kuin kala."

Kivinen heitti ylleen sadevaippansa, painoi lierihatun silmilleen,
sammutti sähköt, ja ystävykset astuivat kadulle.

"Minäpä en jätäkään palamaan sähköä viikkomääriksi, niinkuin se Phineas
Foggin palvelija jätti kaasun kolmeksi kuukaudeksi."

Ulkona vihmoi syyssade, vanha Turku näytti ylen autiolta ja kuolleelta
ja tuomiokirkontorni häipyi pimeyteen, kun salapoliisi ja
sanomalehtimies kiiruhtivat muutamaan tuttuun toisen luokan kahvilaan,
kaulukset ylösnostettuina, kädet syvällä taskuissa ja hatut painettuina
silmille.

-- Kaksi bolsheviikkia, -- arvelivat vastaantulijat ja poliisikin
kiinnitti heihin katseensa.

Koskela lopetti kertomuksensa.

"Summa summarum: Onnellisen sattuman avulla olemme päässeet
bolsheviikkien 'postilaitoksen' jäljille. Ainakin yhdestä
'postikonttorista' olemme täysin selvillä. 'Ekspeditööri' joutuu
kiinni, kunhan ensin on kuljettanut meidät Ruotsiin. Mutta kaiken
todennäköisyyden mukaan ei keksimämme 'postikonttori' ole ainoa. Niitä
on useampia, mutta ne ovat täydellisesti tietämättömiä toisistaan. Se
kyllä haittaa niitten toimintaa, mutta turvallisuus on paljon suurempi.
Ne tiedetään vain keskuksessa, ja sellainen on varmastikin Tukholmassa.
Sieltä käsin hoidetaan kiihoitustyötä etupäässä Suomessa. Venäjällä on
tietenkin pääkeskus, mutta yhteys sinne on vaikea ja vaarallinen.
Senvuoksi on Tukholman keskus, joittenkin yleisten ohjeitten
mukaan, itsenäinen laitos. Sieltä kulkevat langat muuallekin.
Bolsheviikkijärjestöjä on joka maassa, yksinpä Etelä-Ameriikan
valtioissa, Kiinassa ja Intiassa. Se on kuin jättiläishämähäkki, joka
on kutonut limaisen verkkonsa yli koko maapallon. Minulla on tietoja,
että kohtapuoleen bolsheviikit yrittävät. Ja Tukholmassahan nähdään.
Bolsheviikkien järjestötoiminta on koko lailla hyvässä vauhdissa.
'Myyrät' toimivat, Mutta mekin toimimme, ja saammepa nähdä, kumpi
voittaa. Meillä on ainakin tällä hetkellä se etu, etteivät bolsheviikit
tiedä meidän aikovan tunkeutua heidän salaisuuksiinsa."

Koskela vilkaisi kelloonsa. "Nyt on aika lähteä. Minä maksan kahvin."

"Niin sitä mennään", tuumi Kivinen fatalistisesti. "Aikomukseni oli
mennä ensin sonnijalostusliiton kokoukseen ja sitten saunaan, mutta
nyt..."

... "lähdetäänkin kukistamaan suurta valtakuntaa ja mahtavaa
hallitusta. Sanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa
hämmästyä mistään."

Ystävykset painuivat iltapimeille kaduille.



2.

Vallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustavat
hyvässä sovussa Pohjanlahden yli.


Matkalla virkkoi Koskela: "Sinulla on siis punakaartilaisen paperit
taskussasi. Ja muista nimesi, se on Backberg. Minä taas olen Luotola.
Keskusteluihin älä antaudu, vaan anna minun hoitaa se puoli. Minulla ei
todellakaan ole ollut aikaa selittää tilannetta sinulle perinjuurin.
Ole vain salaperäinen ja umpimielinen, se sopii hyvin ja on vaaratonta.
Ja merkin muistanet: anna miehelle Mannerin markanseteli ja lausu
samalla kolme sen ensimäistä numeroa."

"Selvä on."

Miehet jatkoivat kulkuaan äänettöminä, painuen rantaa kohti,
poikkesivat muutamaan kivitaloon, kulkivat takapihalle ja nousivat
pimeitä keittiörappusia myöten toiseen kerrokseen. Ovella ei ollut
nimikilpeä, mutta kahden lyhyen ja yhden pitkän soittopainalluksen
jälkeen avattiin ovi ja aukkoon ilmestyi keski-ikäinen, levottomasti
vilkuileva mies. Suu vetäytyi irvistyksen tapaiseen hymyyn, kun hän
tunsi Koskelan.

"Päivää, toverit!" Tervehdys oli kysyvä.

"Strastvui, tavarish!" Koskela vastasi oikein, ja miehet astuivat
sisään. Eteisessä paloi himmeä sähkö, ja pieni huone, johon
seikkailijamme johdettiin, teki siisteydestään huolimatta ikävän ja
vieroittavan vaikutuksen.

"Jaha, te olette siis täällä. Entä sitten?"

Mies oli äärimmäisyyteen saakka epäluuloinen. Mutta kun miehet olivat
ojentaneet hänelle markan setelin ja lausuneet tunnuksen, oli hän
vakuutettu.

"Onko kaikki kunnossa?" kysyi Koskela levottomasti.

"On", vastasi mies yksikantaan.

"Hyvä, että pääsemme lähtemään tänä iltana. Me emme halua viipyä
päivääkään liian kauan. Sitten: mikä on hintanne?"

Miehen silmät välähtivät ja hän mietti hetken ennenkuin vastasi.

"Kolmetuhatta."

"Oletteko hullu? Me emme ole mitään kapitalisteja."

"Ette, sen tiedän hyvin", virkkoi mies ilkeästi. "Kapitalistit pääsevät
Ruotsiin vähemmälläkin. Mutta tehän olettekin punakaartin..."

"Hiljaa, ne asiat eivät teitä liikuta. Maksan kaksituhatta."

"Ei riitä."

"No emmehän me voi Ruotsiin tulla pennittöminäkään. Viimeisen kerran:
kaksituhatta viisisataa."

Mies jäi tuumimaan. Kivinen istui kuin tulisilla hiilillä, mutta
Koskela oli kylmä ja tyyni.

"Hm. Olkoon, vaikka luulenkin, ettette ole aivan tavallisia
punakaartilaisia..."

Kiviseltä salpautui hengitys. Olisiko mies...?

Mutta Koskela hymähti pilkallisesti: "Luuletteko meitä ehkä
venäläisiksi kansankomisarioiksi?"

"Sinne päin..."

Kiviseltä pääsi helpotuksen huokaus, kun taas Koskela virkkoi
käskevällä äänellä:

"Luulkaa mitä luulettekin, mutta muistakaa pitää luulonne omina
tietoinanne."

Mies ei virkkanut mitään, mutta kun Koskela veti kohtalaisen
viinapullon pohjattomista taskuistaan, palasi äskeinen irvistys miehen
kasvoille.

"Ryypätään!" kehoitti Koskela tehden leveän sakilais-eleen. Mies kiitti
ja maistoi.

"Miten asiat menevät?" tiedusteli Koskela huolettomasti.

"Mikäpäs tässä. Hoitaa postia ja siinä kaikki."

"Järjestötoiminta lienee vaikeaa?"

"Kai se on, minä en tiedä, kun en ole päällikkömiehiä ja kaikki
toimivat salaa, tietämättä toisistaan. Tulee postitse määräys, et tiedä
mistä, täytät sen ja sitten tulee maksu. Se on hiljaista hommaa."

"Joo, nyt sitä osataan. Hyvästi on järjestetty. Muuten, voin sen sanoa,
tulee kohta parempaakin. Alkaa olla aika toimia." Koskela virkkoi tämän
niin salaperäisesti ja varmasti, että mies hätkähti.

"Jokohan. Mutta rahaa lähetetään edelleenkin?" Ilmeisesti piti mies
rahojen saamista tärkeimpänä "toimintana".

"Tietysti. Nyt kai voimme lähteäkin." Koskela pisti viinapullon
takaisin taskuunsa, sillä liikaa ei sopinut miehelle antaa.

"Lähdetään vain. Ruokaa on veneessä."

Mies kiskoi päälleen ijänikuisen palton, sammutti sähköt, ja sitten
seurue pilkkopimeässä kompuroi rappuja alas, tullen kadulle, joka johti
rantaan. Varovaisesti ja ympärilleen vilkuen kulkivat miehet rantaa
pitkin jonkunverran ulos kaupungista, ja muutaman valkaman luona antoi
opas pysähdysmerkin. Kolmisin työnnettiin raskas ja suuri vene vesille,
purjeet, jotka peitettyinä olivat valmiiksi asetettuina pohjalle,
nostettiin ylös, ja navakan pohjoistuulen kiidättämänä alkoi vene
rientää etelää kohti. Mies istui perässä ohjaamassa.

"Tämähän käy mutkattomasti", kuiskasi Kivinen toverilleen.

"Toistaiseksi, mutta odotahan, kun päivä valkenee ja me tulemme
saaristoon. Vene kyllä kestää myrskyäkin, mies tuntuu olevan tottunut
purjehtimaan, mutta tullimiehet ovat pahana paikkana. No, eiköhän se
onnistu meille, mikä on niin monelle punikille onnistunut."

Tuuli oli kohtalainen, samoin sade, ja pimeys täydellinen. Pakoilmaksi
oli ilma mainio, mutta purjehtimiselle vaarallinen. Koskela virkkoi
tästä miehelle, mutta tämä vakuutti osaavansa ja tuntevansa väylät.
Äänettömänä kuin aave kiiti vene eteenpäin, hyppien aalloilla. Miesten
savukkeet hehkuivat punaisina pilkkuina harmaassa vihmassa. Kivistä
puistatti vilu.

Niin jatkui kulku tunti tunnilta. Miehet kyyröttivät äänettöminä,
hengittäen meren raikasta suolailmaa ja kuunnellen tuulen tohinaa
mastossa ja laineitten loiskutusta laitoja vastaan.

"Ette suinkaan tule merikipeiksi?" tiedusti äkkiä punainen perämies.

"Ei toki, kyllä olemme merta maistaneet!" vakuutti Koskela.

Alkoi vähitellen sarastaa aamu, ja viimein nousi itäiseltä rannalta
näkyviin aurinko, saaden meren välkkymään kaikissa väreissä. Taivaalla
ajelehti tummia ja synkkiä pilviä. Lakkapäinen meri tarjosi mahtavan
näyn. Vene kiiti nuolena, ilmeisesti tuuli oli yltymässä.

"P--na, näyttää tulevan myrsky ja majakkaan on vielä matkaa", tuumi
perämies tarkastellen taivasta.

Mutta matka joutui. Miehet aterioivat äänettöminä, syöden suolakalaa,
leipää, sekä ryypäten tynnörissä säilytettyä vettä. Kiviseltä ei syönti
sujunut.

Puolenpäivän aikaan, kun oli jo täysi myrsky, päästiin vihdoinkin
majapaikkaan, muutaman pienen kalliosaaren eteläiseen suojaiseen
lahteen, jonne perämies oli osannut ilman karttoja, vain kompassin
avulla, lukemattomien saarien ja salmien välitse. Vene karahti loivaan
hiekkarantaan, ja miehet hyppäsivät tyytyväisinä kovalle kamaralle.
Kivinenkin tuntui muuttuneen toiseksi mieheksi saatuaan kiinteää
jalkojensa alle. Vedettyään veneen ylös rannalle miehet läksivät
pieneen majaan, jonka isäntä oli jo tullut heitä vastaan. Paljoa ei
puhuttu, opas teki muutamia merkkejä, ja Koskela ja Kivinen
ojentautuivat heti makaamaan tuvan penkille; opaskin seurasi heidän
esimerkkiään. Ulkona pauhasi syysmyrsky. Iltapäivällä miehet heräsivät,
söivät vahvasti ja paneutuivat uudelleen nukkumaan. Vasta hämärissä,
kun myrskykin oli hiljentynyt, lähdettiin uudelleen liikkeelle, kun
Koskela oli ensin perämiehelle maksanut puolet kuljetusmaksusta. Vene
halkoi Pohjanlahden vihreitä vesiä. Taakse jäivät saaret ja salmet.
Avoin, rajaton ulappa aukeni eteen. Tullilaivoja ei näkynyt, ja kohta
peitti täydellinen pimeys aaltoilevan meren.

Vallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustivat
hyvässä sovussa yli Pohjanlahden Riikinruotsia kohti muutaman ohuen
lautakappaleen varassa.

"Tuttu tie, mutta outo seura", virkkoi jääkäri Koskela toverilleen.
Kivinen hymähti.



3.

Kivinen lausuu mielipiteensä merimatkasta ja osoittautuu
reportterimaisen tiedonhaluiseksi.


"O, mamma-Svea, suloinen olet ainakin merimatkan jälkeen!" Kivinen
lausui paatosmaisella, jos kohta hiukan vapisevalla ja väsyneellä
äänellä, kun toverukset, selvittyään kahden päivän harhailusta
oikukkaalla Pohjanlahdella, olivat viimeinkin päässeet Ruotsin
kamaralle ja eronneet perämiehestään, joka, odottamatta mahdollisia
uteliaita kysymyksiä ruotsalaisten viranomaisten taholta, oli jo
kääntänyt venheensä keulan kohti Suomen rantoja. Merimatka oli ollut
kohtalaisen vaiherikas, kun sumussa oli eksytty suunnalta, mutta kaikki
oli kuitenkin lopulta sujunut hyvin, vaikka Kivinen saikin maksaa
runsasta veroa ahventen valtakunnalle.

Aamu oli vielä aikainen, ilma tyyni ja ihana, kuuraa puissa ja maassa.
Toverukset kulkivat autiota ja mutkittelevaa polkua sisämaahan päin,
sivuuttivat vielä nukkuvan huvilayhteiskunnan ja päätyivät pieneen,
tien varrella olevaan havupuumetsikköön. He tunkeutuivat kuusten
suojelevaan syliin ja istahtivat, molemmat yhtaikaa kuin käskystä,
sammaltuneelle ja jääriitteiselle kivelle. Sanaakaan puhumatta Koskela
kaivoi pienestä repustaan ruokaa, ja kulautettuaan vanhasta
taskumatista viimeiset pisarat ryhtyivät seikkailijat vakavin naamoin
syömään, joka toimitus ainakin Kiviseltä näkyi käyvän kuin tanssi. Hän
olikin jo paastonnut kohtalaisen rupeaman.

Toverusten ulkonäkö viittasi kestettyihin vaivoihin. Kivinen, pitkä ja
solakka keski-ikäinen mies, näytti voipuneelta, ja kasvot olivat
merimatkan ja nälkäkuurin vaikutuksesta muuttuneet sinisenkalpeiksi.
Mutta silmissä alkoi jo liekehtiä entinen eloisa veitikka, vaikka ne
nyt olivatkin tähdätyt nopeasti hupeneviin evästähteisiin. Kasvojen
soikea muoto, siniset silmät ja vaalea iho samoin kuin koko olennossa
ilmenevä vilkkaus ja eloisuus viittasi karjalaiseen sukuperään.
Koskela, jäykkä pohjalainen, ei näyttänyt niin paljon kärsineen
merimatkasta, vaikka siniset juovat silmien ympärillä kyllä kertoivat
valvonnasta.

"Kaikki loppuu aikanaan", Kivinen virkkoi, pistettyään poskeensa
viimeisen palan. -- "Kiikutteleepa, kissa vie, kohtalo poikiaan. Mutta
soromnoo! sanoo ryssä."

Kivinen kaivoi taskustaan savukelaatikon, tarjosi toverilleen, ja
mielihyvin ystävykset vetelivät sauhuja. "Nyt kelpaa!" Koskela
lausahti. "Olisipa vain kunnollinen vuode, mutta nämä kivet ovat yhtä
kylmiä kuin mamma-Svean vastaanotto. Ei edes poliisi osunut tiellemme."

"Eipä ollut väliäkään -- eikä yleensäkään poliisia ole milloinkaan
siellä, missä tarvitaan. Muuten, minä olen kyllästynyt tällaiseen. Minä
protestoitsen. Sinä narraat minut lähtemään suinpäin kotoani, jättämään
saunamatkan, kiikutat parin lahon laudankappaleen varassa yli
Pohjanlahden, ja mitä varten? Jaa, minulla ei ole oikeastaan siitä
mitään tietoa. Tämä on melkein kuin suurpolitiikkaa. Mutta minäpä en
aio olla nappulana, en, vaikka olenkin tähän saakka seurannut sinua
kuin lammas. Minä olen täysi-ikäinen ja äänivaltainen kansalainen enkä
aio alistua minkäänlaiseen holhoukseen. Siis, lyhyesti ja ytimekkäästi,
ilman sarvia ja hampaita, kirkas ja selvä totuus: miksi, minne ja
kuinka?"

"Siis", alotti Koskela. "Kuuntele. Kuten tiedät, kuulun valtiolliseen
poliisiin, kun haavoittumiseni tähden en voi olla aktiiviupseeri. Me
nappasimme tässä tuonnottain kaikessa hiljaisuudessa pari 'toveria',
kaksi Rajajoen uimakandidaattia. Ja samaan aikaan saimme selville
'postikonttorin'. Kävi ilmi, että nappaamillamme miekkosilla oli ollut
aikomus Ruotsiin. Heidän oli määrä tavata Tukholmassa joku
bolsheviikkijärjestäjä. Tälle oli osoitettu kirje, ja se oli muutamassa
postipaketissa, jossa lisäksi oli kiihoituskirjallisuutta.
Perämiehemme, jolle paketti oli osoitettu, Sundströmin, oli määrä
saattaa toverit yli Pohjanlahden. Kirjeessä mainittiin, että miehet
osaavat ruotsia ja englantia. Myöskin Sundströmille oli kirje, jossa
ilmoitettiin miesten saapumisesta, mutta kai varovaisuuden vuoksi ei
ilmoitettu tuntomerkkejä..."

"Siis me...?" yritti Kivinen.

"Niin juuri", jatkoi Koskela. "Saimme selville koko jutun. Paketin,
ilman kirjallisuutta, annoimme saapua Sundströmille. Minä sain
tehtäväkseni itse näytellä toista vangituista miehistä ja hankkia
toisen. En osannut kääntyä muitten kuin sinun puoleesi. Tiesin sinun
osaavan sekä ruotsia että englantia ja olevan hiukan sekä
tiedonhaluinen että kevytmielinen, mitä tämän tapaisiin
pikkuseikkailuihin tulee. Minulla ei ollut aikaa selittää sinulle
kaikkea enkä sitä tahtonutkaan, sillä erinäisissä suhteissa en luota
sanomalehtineekerien vaiteliaisuuteen. Meillä on taskussamme kaikki
toverien paperit, minulla on heiltä saatua rahaa, joka siis joutuu
palvelemaan kokonaan toisia tarkoituksia kuin mihin se oli määrätty,
matkustamme Tukholmaan Venäjän neuvostohallituksen salaisina
lähettiläinä 'erityisiä tehtäviä varten', ja Sundström ja se majapaikan
isäntä joutuvat päivän tai parin kuluttua kauniisti kiinni. Me taas
käymme tuntemattomia kohtaloita kohti, minä viran puolesta, sinä taas
luonteenomaisesta seikkailuhalustasi, joka kyllä minuunkin vaikuttaa,
sekä kohtalon oikusta. Lähtiessämme olivat nimemme Backberg ja Luotola,
vaikka emme niitä tarvinneetkaan, täällä on sinun nimesi Dahlberg ja
minun Svensson, siis mahdollisimman tavallisia ruotsalaisia nimiä.
Bolsheviikkijärjestäjä on kai saanut kirjeen, jonka hänelle on
välittänyt ennen pitkää kiinni joutuva höyrylaivan lämmittäjä, eikä
postipaketin avaamisesta ja oikeitten toverien kiinnijoutumisesta
ole mitään tietoa muilla kuin meikäläisillä. Tämä on kyllä
summamutikkapeliä, mutta rohkeus auttaa. Eteenpäin, silmät ja korvat
avoinna! siinä tunnuslauseemme."

"Mutta maitse, sillä merellä olen epävarma", virkahti Kivinen.
Toverukset nousivat ylös, heittivät repun kiven juurelle, siistivät
hiukan itseään ja asuaan ja painautuivat varovaisesti maantielle.

Oli noita raikkaan seesteisiä aamuja myöhäisellä syksyllä, jolloin
pohjolan seudut ovat niin kauniita. Mäennyppylälle noustua avautui
matkailijoittemme eteen tyypillinen ja hiukan idyllinen ruotsalainen
maalaismaisema siisteine taloineen, navettoineen, puutarhoineen ja
peltoineen. Taivas kaartui korkeana ja kirkas ilma lähensi välimatkoja.
Hiljaisuus oli täydellinen, raikas tuulonen hiveli poskipäitä ja reipas
kulku verrytti merimatkan jäykistämiä jäseniä. Utumaiset savupilvet
talojen yllä ilmaisivat heräämisen oireita kyläkunnassa.

"Minne me oikeastaan kuljemme?" kysyi Kivinen, ystävyksien asteltua
muutamia minuutteja täydellisessä äänettömyydessä. "Ja missä me muuten
olemme?"

"Jälkimäistä en tarkalleen tiedä. Tukholma on tietenkin päämäärämme,
mutta sitä ennen täytyy meidän saada nukkua ja syödä kunnollisesti.
Etsiskelen kyläravintolaa."

Matkailijat kulkivat kylän läpi, joutuivat laajalle viljelysalueelle ja
sitten pieneen metsikköön. Pysähtyessään tupakoimaan kuulivat he
edessäpäin rattaiden räminää, ja hetken kuluttua ajoi mutkan takaa
näkyviin maitokuski.

"Anna minun hoitaa keskustelu. Minä opin aikoinani, ollessani Tukholman
'konttorissa', täkäläisen murteen aika hyvin", selitti Koskela.

Rehevällä, katkonaisella ruotsilla hän kertoi maitokuskille heidän
olevan vähän liikeasioissa täällä ja tiedustavan jotakin ravintolaa.
Mitään epäluuloa ei miehessä herännyt ja kernaasti hän antoi pyydetyn
tiedon. Tuolla noin, vajaan kilometrin päässä. Suuri talo maantien
varrella.

Entistä reippaammalla vauhdilla painautuivat seikkailijamme matkaan ja
löysivät pitemmittä kyselyittä neuvotun, pienen siistin majatalon.
Tilasivat syötävää ja juotavaa, Koskela puhui kaupoista isännän kanssa,
tuskastuttavan kauan ja turhaan Kivisen mielestä, jota huoneen lämpö
vastustamattomasti raukaisi. Viimein alkoi Koskelakin haukotella, ja
toverukset vetäytyivät makaamaan, ensin tiedusteltuaan, milloin ja mitä
kautta oli mahdollisuus päästä Tukholmaan.

Tultuaan huoneeseen Koskela kysyi ensi työkseen Kiviseltä, oliko tällä
savukekoteloa.

"Mitäs sillä?" kysyi Kivinen.

"Minä jo pelästyin, kun ehätit tarjoamaan isännälle tupakkaa
suomalaisesta laatikostasi, mutta tämä ei toki sitä huomannut, kun
ehdin väliin koteloni kanssa. Pikkuseikat ovat tärkeitä, ja
näyttelemisen pitää olla perinpohjaista."

Kivinen ei vastannut mitään, ja hetken kuluttua matkaili kaksi
vastavallankumouksellista höyhensaarilla.



4.

Sananlaskulla toisinaan on ihmeellinen vaikutus, mutta Kivinen huomaa,
että kaksi kettua ajaa samaa jänistä.


"Tuntuu aivan siltä kuin menisi matematiikan tenttiin", tuumi Kivinen,
kun ystävykset illan hämärissä, onnellisesti selvittyään Tukholmaan,
riensivät melkein autioita sivukatuja pitkin.

"Mutta tenteistäkin selvittiin pienillä juksuilla ja pienillä
tiedoilla, ja nyt koetamme uudestaan. Rohkeasti vain. Meitä ei osaa
epäillä kukaan, ja merkit luulen osaavani. Osoite oli mainitsemassani
paketissa selvään ilmoitettu ja merkeistä oli mainittu, että
'tavalliset'. Ja ne 'tavalliset' luulen osaavani. Bolsheviikit ovat
äärimmäisen varovaisia. He eivät ilmoita lopullisia osoitteita, vaan ne
tiedetään vasta paikalla. Siellä kahvilassa ne kai tietävät
'tohtorinkin' osoitteen, mutta ennenkuin me saamme sen tietää, täytyy
meidän käydä läpi pieni kiirastuli. No, yritetään. Jos hullusti käy,
niin onhan meillä browningit, ja ampua me osaamme. Mutta kun pitää
kielen suorana suussaan, niin menee vaikka leijonan kitaan."

Koskela, joka tunsi hyvin kaupungin, kulki tietoisesti eteenpäin,
pysytellen enimmäkseen sivukaduilla, sillä ystävykset olivat
edelleenkin merimatkaisissa pukimissaan. Noin puolen tunnin kuluttua
Koskela pysähtyi muutaman kadun kulmaan, sytyttäen savukkeen. Parin
kolmenkymmenen metrin päässä lankesi hämärälle kadulle valojuova
kahvilan ikkunasta, ja raolla olevasta ovesta virtasi valkoista höyryä.

"Tuossa se on. Siis, vielä kerran: menemme reilusti ja vilkuilematta
sisään. Toivon, että jokin pöytä on vapaana. Ellei, niin anna minun
toimia. Tilaamme jotakin ja koetamme antaa merkit. Lopusta koetamme
selviytyä järkemme mukaan. Eteenpäin mars!"

"Perässä tullaan!" Kivinen murahti, ja päättävästi astuivat ystävykset
sisään kahvilan ovesta.

Aluksi eivät he tahtoneet mitään eroittaa, sillä kirkas valaistus teki
kadun hämärään tottuneet silmät sokeiksi, mutta muutaman hetken
kuluttua he saattoivat huomata olevansa tavallisessa, tupakansavuisessa
ja huolimattomassa kolmannen luokan kahvilassa. Huoneita oli kaksi,
niissä yhteensä noin parikymmentä pöytää. Yleisöä oli kahvila
puolillaan. Toisessa huoneessa oli myymäläpöytä, jonka takana lihavahko
nainen hoiti kassaa ja pari lyhythameista ja avokaulaista neitosta piti
huolta tarjoilusta. Kahvila teki epäsiisteydestään huolimatta
kirkkaassa valaistuksessa verrattain vaarattoman vaikutuksen.

Koskela pysähtyi kylmäverisesti ovelle ja loi silmäyksen vieraitten
yli, tarkastellen samalla sopivaa pöytää. Vapaa pöytä olikin mukavassa
nurkkauksessa lähellä ovea. -- Ainakin karkuun päästään, -- mietti
Koskela mielessään, istuutuen pöydän ääreen, Kivisen noudattaessa
esimerkkiä, kun he ensin olivat heittäneet lakkinsa naulakolle, mutta
päällystakit jättäneet avattuina ylleen.

Koskela istahti rennosti takakenoon ja tarjosi toverilleen savukkeen,
jättäen laatikon, juuri ostamansa ruotsalaisen, pöydälle. Muuan
neitosista astui heidän luokseen ja Koskela tilasi kahvia. Kahvilan
muihin vieraisiin ei ystävysten saapuminen ollut näköjään tehnyt mitään
vaikutusta. Koskela tarkasteli yleisöä, mutta ei huomannut mitään
erikoisempaa. Tavallista kolmannen luokan kahvilayleisöä.

Saatuaan kahvia ryhtyivät ystävykset sitä kaikessa rauhassa hörppimään.
Gramofooni narisi ja puhisi jotakin, joka ennen oli ollut kai
marseljeesi, mutta ylettömästä käyttämisestä muuttunut joksikin
käsittämättömäksi epäsointujen kokoelmaksi.

"Kas siinä kuvaavaa", kuiskasi Kivinen. "Marseljeesi gramofoonilla on
marseljeesin irvikuva, samoin kuin bolshevistinen 'vallankumous' on
kurja ryssäläinen mukaelma Ranskan suuren vallankumouksen hetkistä."
Koskela hymähti, alkaen ajatuksissaan piirrellä savukelaatikon kanteen
jotakin, hörppien kahvia ja tupakoiden. Kivinen tupakoi ja tarkasteli
yleisöä. Kuin huomaamatta napautti Koskela muutamia kertoja sormillaan
pöydänlaitaan. Lihava kassanhoitajatar muuttui heti tarkkaavaiseksi ja
kun Koskela kutsui neitosta luokseen, riensi kassanhoitajatar pöydän
luo. Koskela siirsi savukelaatikon nurkalle ja pyysi sangen
välinpitämättömällä äänellä virvoitusvettä. Nainen ei näyttänyt
kiinnittävän mitään huomiota tilaukseen, mutta katseli sensijaan
savukelaatikkoa, jonka kanteen Koskela sangen tyylittömästi oli
tekstannut sananlaskun: "Pyri eteenpäin, menestys varma."

Kivinen koetti näyttää välinpitämättömältä, vaikka jännitys kohosikin.

"Jaha, kaksi pulloa! Saahan sitä, saa, kun on millä maksaa ja jaksaa",
koetti nainen laskea leikkiä, mutta kumartui äkkiä ja kuiskasi: "Mitä?"

"Tohtori!" kuiskasi Koskela.

"Odottakaa! Merkki?"

"Kaksi. Turku. D.N."

"Hyvä. --katu 19. D. 3. 2 l. 1 p. 2 l."

Koskela merkitsi luvut huomaamatta savukelaatikon kanteen, pistäen sen
sitten taskuunsa. Kuiskaava keskustelu ei vienyt kuin silmänräpäyksen
ajan. Nainen korjasi pois kahvivehkeet ja toi hetken kuluttua
virvoitusvettä. Ystävykset huoahtivat, kun hän poistui.

"Selvä sitä myöten!" virkkoi Kivinen hiljaa. "Mitä nuo luvut
merkitsivät?"

"Ensin osoite ja sitten soittopainallukset: kaksi lyhyttä, yksi pitkä
ja sitten kaksi lyhyttä. Järjestelmä ei ole kovinkaan nerokas, mutta
huonopa on tietämättömän ja tuntemattoman lähteä yrittämään. Juokaamme
ja lähtekäämme sitten matkaan, sillä meidän täytyy hankkia vielä
yösijakin. Ahaa, kysytäänpä täältä. Totta kai voivat sellaisen neuvoa,
jossa ei tarvita passeja."

Koskela nousi laiskasti ylös ja astui myymäläpöydän luokse, pyytäen
laatikon savukkeita. Lähellä olevat pöydät olivat tyhjät. Nainen katsoi
kysyvästi.

"Yösija?" kuiskasi Koskela.

"--katu 85."

"Merkki?"

"Rehellisyys maan perii."

Koskela sai savukkeensa, maksoi, ja ystävät aikoivat poistua
kahvilasta. Silloin nousi muutaman pöydän äärestä pieni ja pyöreähkö,
keikailevasti, mutta rappiolla olevaan pukuun puettu herrasmies ja
riensi heitä kohti.

"Anteeksi, mutta herra taisi ottaa minun hattuni", virkkoi hän
Kiviselle.

Koskelan silmät välähtivät ja käsi sukelsi salamannopeasti taskuun.
Kivinen jähmettyi ja vavahti.

"Anteeksi, kyllä tämä on minun omani", sai hän soperretuksi, kääntyen
samalla niin, että joutui selin yleisöön.

Pikku miehen silmät vilkahtivat. Hän pujahti nopeasti vaatenaulakon luo
ja tarkasti sen. Sitten hän kääntyi Kivisen puoleen, koko naama
autuaassa hymyssä.

"Pyydän todellakin anteeksi, että erehdyin, mutta minulta on jo viety
kokonainen varasto lakkeja, palttoita, kalosseja ja kävelykeppejä."

Kivinen oli nauruun purskahtamaisillaan, mutta hän hillitsi itsensä ja
väänsi kasvonsa mitä happamimpaan irvistykseen. Yleisö ei sitä nähnyt,
koska hän oli selin.

Pikku mies kumarsi, mutta kuiskasi samassa, niin että Koskelakin kuuli:
"Odota. Vanha osoite."

Ystävykset astuivat kadulle, mutta vasta kuljettuaan jonkun matkaa
kysyi Koskela hämmästyneenä:

"Kuka se oli?"

"Olle, vanha Olle, sanomalehtimies, salapoliisi, pakinoitsija ja --
orpolasten huoltoyhdistyksen puheenjohtaja. Hänet opin tuntemaan
muutamalla Ruotsinmatkallani, mutta hän näkyy tuntevan minut vaikka
minkälaisessa asussa. Meidän täytyy mennä hänen asuntoonsa, sillä hän
ei voi lähteä heti kahvilasta. Muuten ihmeteltävä mies, kuten aina. Hän
on juuri siellä, mistä langat lähtevät. Hän ei ollut siellä sattumalta,
eikä tuollaisessa puvussa ilman syytä. Hänkin on jäljillä. Kaksi kettua
ajaa samaa jänistä, ja luulen, että meidän on erittäin hyödyllistä
hiukan vaihtaa tietoja hänen kanssaan. Hänelle voi uskoa mitä tietoja
tahansa, ei hän niitä julkaise. Haa, haa, vanha Olle oli siis
ensimäinen tapaamani tuttava. Olisihan minun pitänyt se arvata."



5.

Jääkäri, sanomalehtineekeri ja orpolasten huoltoyhdistyksen
puheenjohtaja suunnittelevat punaisen ruton hävittämistä ja
vallankumoustehtailun lopettamista.


Ystävykset kulkivat verkalleen hämäriä katuja pitkin, sillä Kivinen ei
halunnut ruveta odottelemaan ruotsalaisen ystävänsä asunnon seutuvilla,
kun tämä ei kuitenkaan voinut pienen välinäytöksen jälkeen heti poistua
kahvilasta, ellei tahtonut herättää epäluuloja punaisen kahvilan
punaisessa yleisössä. Seikkailijat kulkivatkin juuri sellaisella
nopeudella, että he saavuttuaan Ollen asunnon edustalle huomasivat
pyöreän ruotsalaisen rientävän vastaan toiselta suunnalta. Olle oli
varovaisuudessaan valinnut toisen tien.

"O, sinä täällä! Ja olet ollut Tukholman punaisimmassa kahvilassa!!
Salaperäisenä! Terve, terve, mutta käykäämme sisään! Ystäväsi tehnee
samoin, jos saan luvan pyytää. Kadulla ei ole oikein sopivaa
esittäytyä, ei ainakaan meikäläisten. En luule, että kahvilassa olisi
mitään epäluuloa herännyt, mutta varovaisuus ei monta kertaa ole
haitaksi. Olkaa hyvä!" -- Ruotsalainen puheli vilkkaasti ja eloisasti
rappuja noustaessa ja kiivettäessä viidenteen kerrokseen.

"Katsokaas, minä olen vieläkin pirteä, vaikka on jo muutamia vuosia
hartioillani, sillä saan joka päivä useitakin kertoja harjoitella
vuorilla kiipeilemistä. Se vahvistaa sydäntä ja keuhkoja. Hissi on
monen sairauden alku."

Olle Nordgrenin poikamiehen-asunto oli hauska ja aistikas, vaikka
hiukan omituinen kaikenmoisine kokoelmineen, suunnattomine
kirjahyllyineen ja tupakkavehkeineen. Värit ja muodot olivat
sopusointuisia ja viihtyisiä, ja koko asunto antoi aavistuksen vanhasta
miespolvien sivistyksellisestä ilmapiiristä.

Astuttuaan isännän työhuoneeseen, joka samalla oli kirjasto ja
tupakkahuone, Kivinen kääntyi Ollen puoleen ja esitteli Koskelan,
mainitsematta kuitenkaan tarkemmin hänen tointaan ja ammattiaan.

"Kautta vanhan maineeni, jääkäri, luultavasti ainakin luutnantti ja
varmasti salapoliisi ja silloin tietenkin valtiollinen", puhkesi Olle
puhumaan puristaessaan sydämellisesti Koskelan kättä. "Tervetuloa!"

"Mutta kuinka...?" Koskela tunsi joltistakin hämmästystä.

"Oh, ei mitään ihmeellistä", Olle naureskeli. "Teidän uhkailmeenne ja
ryhtinne -- niistä ei voi erehtyä. Näin sitäpaitsi, teidän
heittäessänne päällystakkia yltänne, jääkärimerkin melkein kainaloitten
kohdalla. Te salaatte sitä ja kukapa muu kuin salapoliisi sitä
piilottelisi, samoin kuin mitä syytä jääkärillä olisi kuljeskella
salapuvussa ja istua punaisissa kahviloissa. Te olette siis
salapoliisi, eikä taas jääkäriä voi ajatella tavallisena salapoliisina.
Ulkomuodostanne päättäen olette sivistynyt, anteeksi, jos niin
sanon, ja niin ollen upseeri, ja luutnantin arvo parhaiten sopii
teidän iällenne, sillä jos olisitte ollut korkeampi, olisitte
haavastanne huolimatta, joka vaivaa vasenta kättänne, voinut jäädä
sotilaspalvelukseen. Siinä ovat päätelmäni. Niistä ei kuin yksi ole
varma, mutta toinen tukee toistaan, ja lopputulos on huudahduksestanne
päättäen oikea. Pyydän anteeksi, mutta minulla on toisinaan heikkouteni
saattaa ihmisiä hiukan hämille."

Ystävykset nauroivat katketakseen pikkumiehen loistavalle
johtopäätöskyvylle ja vajottautuivat mielellään isännän osoittamiin
syviin ja pehmeisiin nojatuoleihin. Vieraanvarainen isäntä asetti
ulottuville sievän tupakkapöydän ja kiirehti sivuhuoneeseen, kai
antamaan määräyksiä taloudenhoitajattarelle illallisesta. Sitten hän
palasi huoneeseen, hykerrellen käsiään, kasvot autuaassa hymyssä ja
miehen kokoon verraten suhteeton sikaari röyhyten suupielessä.

"No, suomalaiset 'lahtarit' ovat siis tulleet tänne. Mitä varten ja
millä tavalla?"

Kivinen vilkaisi Koskelaan. Olle hymähti ja virkkoi:

"Valtiosalaisuuksia, vai? Kivinen, sinä tiedät uteliaisuuteni, mutta
myös vaiteliaisuuteni. Muuten, me olemme samoilla asioilla, te
luultavastikin viran, minä oman huvini vuoksi. Vaihtakaamme tietoja."

Koskela nyökkäsi hyväksyvästi. -- "Olkoon menneeksi, kun me olemme
kuitenkin jo melkein paljastetut. Ja hyötyä lienee siitä meille.
Anteeksi imarteluni, mutta luulenpa, että teidän kanssanne on hauska
työskennellä."

"Minä melkein luulisin, että minä voisin sen sanoa teistä, sillä
katsokaas, minulla lienee todellakin hiukan enemmän praktiikkaa tällä
alalla", Olle pisti viattomasti väliin.

"Minä kerron", virkahti Kivinen. Hän teki lyhyesti ja selvästi selkoa
matkasta ja omista tiedoistaan, Koskelan täydentäessä kertomusta omilla
havainnollaan ja tiedoillaan. Olle seisoi kahareisin vieraittensa
edessä ja savuutti hirmuista sikaariaan, nyökkäillen väliin.

"Hyvä", lausui hän painokkaasti, kun Kivinen oli lopettanut. -- "Sangen
hyvä. Te tiedätte osaltanne enemmän kuin minä, mutta jotakin minäkin
sentään tiedän. Meidän on koottava ja tarkasteltava tietomme ja
sitten ryhdyttävä toimimaan. Mutta ennen tätä kansainvälistä
bolshevismivastaista konferenssia maistelkaamme, jos sallitte minun
tarjota, mitä tukholmalainen nykyään kykenee hankkimaan ruumiillisen
olemuksensa ylläpitämiseksi."

Taloudenhoitajatar oli tuonut illallisen pöytään, ja seurue ryhtyi
innolla ja antaumuksella sitä kuluttamaan. Koskela söi hartaasti kuin
sotilas ja Kivinen innostuneena kuin suomalainen kortillaeläjä, kun
taas Olle nautti vieraittensa hyvästä ruokahalusta. Kun tukholmalainen
illallinen, joka sivumennen sanottuna ei ollut huonoimpia, oli
nautittu, ryhtyivät miehet vakavaan keskusteluun.

"Ergo", alotti Olle, "ensiksi on selvitettävä, mitä me tiedämme ja
mihin me pyrimme, ja sitten keskustelemme tavasta."

"Tjah, tarkoituksemme ei ole enempi eikä vähempi kuin bolsheviikkien
kiihoitustoiminnan ja kumousvalmistelujen lopettaminen Suomessa, sekä
mahdollisuuden mukaan muuallakin. Langat lähtevät Tukholmasta, ja siksi
me olemme täällä", virkkoi Kivinen.

"Niin, me yritämme paljastaa bolsheviikkien myyräntyön Ruotsissa, josta
käsin sitä harjoitetaan myöskin Suomessa. Meillä on toiveita
onnistumisesta, sillä, kuten Kivinen kertoi, meillä on punaisten
'lähettiläitten' paperit taskussamme ja koetamme salaperäisen tohtorin
avulla päästä kunnollisille jäljille. Mitään yksityiskohtaista
toimintasuunnitelmaa ei voida laatia, vaan menettely kussakin
tilaisuudessa täytyy suurimmaksi osaksi jättää vapaan harkinnan varaan.
Se on minun mielipiteeni", lopetti Koskela.

"Hyväksyn täydelleen teidän näkökohtanne", lausui Olle.
"Mutta punaisten toiminnassa on monta eri puolta, ja ne kaikki
olisivat paljastettavat. Ensiksikin asiamiesverkko, siten että
ainakin pääjohtajat tehdään vaarattomiksi, sitten postikulku,
kiihoituskirjallisuuden painattaminen ja levittäminen, salainen
kiihoitus, lakkojen järjestely ja sitten varsinaiset kumoushankkeet
asehankintoineen j.n.e. Tukholmassa on ainakin kiihoituskirjallisuuden
painatus- ja levityskeskus ja sitten jonkunlainen keskuspostiasema.
Täällä yhtyy monia lankoja, mutta luulen, että meidän on kiinnitettävä
huomio pääasiallisesti suurimpiin johtajiin ja kiihoituskirjallisuuden
painattamiseen. Siten riistettäisiin vaikuttava ase bolsheviikkien
käsistä, sillä Tukholmasta lähetetään kirjallisuutta useampiin maihin.
Asiaintila on muuten omituinen täällä Tukholmassa. Kaikki tietävät,
että punaista kumouksellista toimintaa täällä harjoitetaan sangen
laajassa mittakaavassa, mutta kukaan ei koeta sitä paljastaa.
Bolsheviikkilähetystö on kaiken pahan pesä. Sen siipien suojassa toimii
täällä lukemattomia enemmän tai vähemmän hämäräperäisiä ja
kirjavamaineisia olioita. Siihen on vaikea päästä käsiksi ulkoapäin,
mutta te, jotka pääsette salapuvussa tunkeutumaan roistojen keskuuteen,
teillä on suuremmat mahdollisuudet. Vaikka ei mitään yksityiskohtaista
toimintasuunnitelmaa voidakaan laatia, on kuitenkin kuljettava
tietoisesti jotakin erityistä päämäärää kohti. Diplomaattisesti on asia
varsin arkaluontoinen, mutta meidän on koetettava, jos tahdomme
veijarit todella paljastaa, tehdä paljastuksemme niin, että
poliittisiin syihin liittyy suoranaisia rikosoikeudellisia syitä.
Bolsheviikit on saatava syytteeseen myöskin tavallisista törkeistä
rikoksista, ja tämän seikan en luule olevan vaikeaa. Mutta varovaisesti
on toimittava ja päästävä mahdollisimman pitkälle ennenkuin
paljastuksiin ryhdytään. Bolsheviikit ovat liukkaita kuin ankeriaat."



6.

Olle kertoo sanomalehdestä, joka ylevästä ohjelmastaan huolimatta on
huonossa taloudellisessa asemassa, ja tekee selvää bolshevistisen
kumoustehtailun yleisistä liikeperiaatteista.


Syntyi hetken hiljaisuus, jonka Olle kuitenkin lopetti, jatkaen:

"Minulla on omat rautani tulessa. Ensimäisille jäljille pääsin
muutamassa kuvaavassa tilaisuudessa. Oli joku työläisten kokous, ei
varsinaisten työläisten, vaan tuollaisten ikuisten työttömien.
Huomiotani kiinnitti muuan puhuja, joka, vaikka puhuikin ruotsiksi,
äänsi oudolla tavalla. Jälkeenpäin totesin hänet Suomesta paenneeksi
Suomen ruotsalaiseksi, joka kai oli ottanut osaa talviseen kapinaan.
Hän puhui kiihoittavasti, mielettömän kiihoittavasti, mutta puhe näytti
tekevän vaikutuksensa, ja huippuunsa kohosi kiihko, kun puhuja äkkiä
hyppäsi lavalta ja ryntäsi muutaman hiukan sivussa seisoneen miehen
kimppuun, huutaen: 'Kuolema lahtareille! Hän on brigadisti!' Mutta
ennenkuin puhuja oli päässyt väkijoukon läpi, oli mieskin kadonnut, ja
totisesti se ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaiseen. Arvasin silloin
puhujan bolsheviikiksi ja päätin seurata häntä. Kun tilaisuus oli
loppunut ja väkijoukko hajaantunut, lähti puhujakin pois muutaman
miehen kanssa, jonka kadunkulmassa sähkövalossa tunsin erään
ruotsalaisen maaseutulehden, vasemmistososialistisen, aputoimittajaksi.
Mielenkiintoni kasvoi entisestään ja seurasin miehiä varovaisesti. He
menivät samaan kahvilaan, jossa tekin äsken olitte, ja antautuivat
pitkään keskusteluun, josta en kuitenkaan kuullut muuta kuin että se
koski raha-asioita ja jotakin avustusta. Ja tämä avustus, se on
tietenkin avustusta sanomalehdelle. Toimittajat aikovat myydä itsensä
bolsheviikeille. Ja nyt, kun olen kuullut teidän tietonne, käsitän
senkin lauseen, jonka ohimennessäni kuulin kahvilassa: 'ei voi päättää
ennenkuin tohtori...' enempää en kuullut, mutta siihen lienee lisättävä
sana tulee. Avustusta ei voida siis antaa ennenkuin tohtori tulee. Ja
nyt hän on tullut ja te voitte omien asioittenne ohella ottaa selvän
tästäkin 'avustuksesta'. Se olisi aikamoinen julkinen tappio
riippumattomille, jotka kulkevat käsikädessä bolsheviikkien kanssa."

"Milloin tämä tapahtui?" kysyi Kivinen innokkaasti.

"Kahdeksan päivää sitten."

"Etkö seurannut miehiä enemmän?"

"Minut petettiin ja niin yksinkertaisesti, että suututtaa. Kahvilasta
on neljä, sanoo neljä uloskäytävää, kaksi yleisön puolelta ja kaksi
keittiön puolelta. Miehet menivät takahuoneeseen. Minä odottelin, ja
kun heitä ei alkanut kuulua, läksin katsomaan. Ei ketään! He olivat
menneet, ja senjälkeen en ole heitä tavannut, vaikka olenkin joka päivä
joko käynyt kahvilassa erilaisissa salapuvuissa tai vakoillut
lähistöllä."

"Hyvä", virkkoi Koskela. "Me koetamme tehdä voitavamme. Muuten, minä
olen kiinnittänyt huomioni muutamaan seikkaan ja luulen, että se voi
hyödyttää meitä. Tarkoitan passitehtailua. Suomeen tulee punikkeja,
jotka ovat varustetut mainioilla passeilla, suomalaisilla,
ruotsalaisilla, venäläisillä, saksalaisilla j.n.e. Niitä valmistetaan
täällä ja luultavasti jossakin kirjapainossa, jonka yhteydessä on
leimasintehdas ja kuvalaattalaitos sekä valokuvaamo. Jos näin
onnellisesti olisi, voisimme paljastaa koko laitoksen selvien
rikosoikeudellisten syitten nojalla, tarvitsematta kiihoittaa
ruotsalaisia bolsheviikkeja 'poliittisella vainolla'. Bolsheviikit
eivät uskalla hiiskuakaan siinä tapauksessa."

"Hyvä!" Kivinen, Koskela ja Olle huudahtivat yhtaikaa, ja edellinen
jatkoi:

"Meillä on niin ollen nyt toimintasuunnitelma likimain selvä. Tulemme
'tohtorin' luo, koetamme varovasti päästä kosketuksiin paikallisten
johtajien kanssa ja jollakin tekosyyllä yritämme päästä kirjapainoon.
Siellä voimme tehdä havaintoja. Muuten, minä luulen bolsheviikkien
vartioivan ja pitävän kirjapainoaan salassa tarkasti, ja hyvin
vastenmielisesti paljastavan sitä vähänkin asiattomille. Meidän pitää
menetellä harkitusti. Olle voi auttaa ulkoapäin. Huomenna alotamme
tutustumalla 'tohtoriin'."

"Niin teemme", lausui Koskela. "Mutta muuan seikka. Me joudumme
epäilemättä tekemisiin useitten henkilöitten kanssa. Ne tietenkin
esiintyvät salanimillä. Meille on kuitenkin tärkeätä tietää, kenen
kanssa todella olemme tekemisissä. Tavallinen kuvailu ei riitä.
Täytyisi saada tarkka kuva, mutta me emme osaa piirtää emmekä voi ottaa
valokuviakaan."

"Valokuvia voitte ottaa", virkkoi Olle painokkaasti. Hän meni
kirjoituspöytänsä luo ja otti laatikosta pienen esineen, joka
osoittautui kelloksi. "Tämä on sarjavalokuvakone pienoiskokoa. Käyttö
on helppoa, ja valokuvaaminen voi tapahtua aivan huomaamatta."

Ystävykset tarkastelivat kapinetta. Se oli erehdyttävästi kellon
näköinen, mutta vetonappulan kohdalla oli aukko, jonka kautta voitiin
ottaa pikkukuvia, suurenpuoleisten postimerkkien kokoisia. Kivinen
pisti sen taskuunsa, opittuaan sitä käyttämään.

"Mitenkäs me menettelemme yösijaan nähden?" kysyi Koskela. "Minulla ei
olisi mitään halua mennä sinne bolsheviikkipesään tänä iltana."

"Eikä teidän suinkaan tarvitse mennäkään. Pyytäisin jäämään luokseni",
kiiruhti isäntä selittämään.

"Ja sen me teemmekin Ollen luvalla. Jos bolsheviikit jotakin
epäilisivät, niin voimmehan ilmoittaa että me olimme vähän
huvittelemassa. Sen ne kyllä ymmärtävät."

"Siis päätetty!" lausui Olle. Hän meni toiseen huoneeseen, ja hetkisen
kuluttua toi taloudenhoitajatar teetarjottimen. Voimakas, miellyttävä
tuoksu levisi huoneeseen.

"Ainoa, missä minä olen samaa mieltä ryssien kanssa, on se, että tee on
hyvää", pilaili Koskela, maistaen tuoksuvaa juomaa.

Juonnin lomassa Olle alkoi haastaa:

"Bolsheviikit ovat omaksuneet itselleen aivan järjestelmälliset
'liikeperiaatteet' vallankumoustehtailussaan. Tämä järjestelmä on niin
kyynillinen, niin petomainen, että tsaarivallankin menettelytavat ovat
kunniallisempia. Ne ovat vähitellen paljastuneet, ja nyt niiden pitäisi
olla selvillä jokaiselle järkevälle ihmiselle. Bolshevismilla on
mahdollisuuksia joka maassa, toisissa enemmän, toisissa vähemmän, mutta
kaikkialla niitä on, sillä missään maassa eivät ihmiset ole tyytyväisiä
oloonsa. Bolshevismi on aasialainen lupaus-uskonto. Se lupaa kaikki. Se
pesiytyy sinne, missä on kurjuutta ja köyhyyttä, tietämättömyyttä ja
pimeyttä, sortoa ja taantumusta. Sen toimintaohjeena on: mitä pahempi,
sen parempi. Se koettaa salaa auttaa ja tukea taantumusta kaikissa
maissa saadakseen syytä kumoukselle, mutta todelliset edistyspuolueet
ovat sen pahimmat viholliset. Taantumus kerää joukkoja bolshevismille,
edistys niitä riistää. Bolshevismi koettaa kärjistää tilannetta joka
maassa. Nälkä ja työttömyys ovat sen parhaita aseita. Niitä se yrittää
kaikin tavoin lisätä. Sen tarkoitus saavutetaan lakoilla, jotka
synnyttävät työttömyyttä ja nälkää, sekä lisäksi maatalouslakot
suoranaisesti nälkää. Bolsheviikit koettavat lisäksi tehdä voitavansa
sotkeakseen eri maitten diplomaattiset välit, joista nykyään, mitä
tulee eurooppalaisten valtioitten suhteisiin esim. Ameriikkaan, riippuu
suuressa määrin elintarpeiden saanti. Lakkoja saavat bolsheviikit
aikaan kiihoituksella, maanalaisella toiminnalla. Suoranainen suurten
kumousten valmistelu on myöskin muistettava, vaikka sillä voi tietenkin
olla merkitystä vasta silloin kun muut seikat ovat suotuisia. Mutta
bolsheviikit ovat huomanneet, ettei heidän asiansa onnistu, jos
yritetään maa kerrallaan muuttaa bolshevistiseksi. He pyrkivät nykyään
todenteolla maailmanvallankumoukseen ja järjestävät yhtaikaisia
levottomuuksia kaikkialla. Kuumeinen työ on käynnissä, ja me olemme
toimivan tulivuoren kraaterilla. Punainen hämähäkki kutoo verkkoaan yli
koko maapallon. Sillä on käytettävissään paljon rahaa, on miehiä ja
kykyä. Mutta yksi seikka on vaikea, ja se on yhteys. Me, jotka nyt
yritämme vaikeuttaa heidän toimintaansa, meidän on kiinnitettävä
päähuomiomme 'postinkulun' lakkauttamiseen. Bolshevikeilla on ketju,
jossa rengas liittyy renkaaseen, mutta kun yksi rengas on kunnolleen
hävitetty, silloin ketju katkeaa. Itse poliittista ja yhteiskunnallista
maaperää emme me kolme kykene ratkaisevasti muuttamaan, mutta meidän on
tehtävä voitavamme postinkulun, lakkojärjestelyn ja kiihoituksen
lopettamiseksi. Ja siinä onkin meillä työtä tarpeeksi. Jos saamme edes
ruotsalaiset bolsheviikit jossakin määrin paljastetuiksi ja, mikä olisi
suurenmoista, ryssäläisen bolsheviikkilähetystön karkoitetuksi, eivät
vaivamme olisi menneet hukkaan. Siten me myös ratkaisevasti
vaikuttaisimme Suomessa harjoitetun maanalaisen toiminnan
hävittämiseksi. No, ken elää, se näkee!"



7.

Vastavallankumoukselliset tutustuvat vallankumoustohtoriin, mutta eivät
suo hänelle jälleentuntemisen iloa.


"Nyt vasta oikea näytteleminen alkaa, ja sen onnistumisesta riippuu
paljon", lausui Kivinen, kun seikkailijat seuraavana aamuna kulkivat
tohtorin asunnolle.

"Riippuu, muun muassa kokonaisuudelle verrattain yhdentekevät, mutta
meitä sitä enemmän koskevat henkemme", lausahti Koskela kuivasti.

Ystävykset olivat Ollen välityksellä saaneet hankituksi itselleen
siistit, käytetyt puvut, eikä heissä enää näkynyt mitään merkkejä
merimatkasta. He olivat puetut mahdollisimman jokapäiväisesti, ei ollut
ainoatakaan vaatekappaletta, joka olisi millään huomattavalla tavalla
eronnut tuhansien keskisäätyisten tukholmalaisten puvuista.

"Voitko keksiä, mikä meidän tarkoituksemme 'virallisesti' voisi olla?"
kysyi Kivinen. "Meidän on osattava ruotsia ja englantia. Ruotsin taidon
ymmärrän, mutta englanti?"

"Tjah, vaikea sanoa", tuumi Koskela. "Luultavastakin joitakin
järjestelytoimenpiteitä, ehkä kiihoitusta. Englanninkielen osaamista en
ymmärrä. Olisiko joitakin henkilöitä, joitten kanssa on keskusteltava
englanniksi, asiakirjoja englanniksi kirjoitettava tai englannista
käännettävä? En tiedä, mutta kai siitä pian selvän saamme. Täytyy
varustautua yllätysten varalta. Emme saa antaa huomata, että mistään
hämmästyisimme."

"Tästä matkasta taitaa tulla pitempiaikainenkin", arveli Kivinen.
"Hyvä, jos parissa viikossa selviydymme. Ka, odottakoot siellä Turussa.
Ja täällä ei meillä toistaiseksi ole mitään hätää..."

"Ei ainakaan rahojen vuoksi", hymähti Koskela, "sillä bolsheviikit ovat
kyllä varustaneet meidät tarpeellisella matkakassalla. Me harjoitamme
jonkun Rahjan 'stipendiaatteina' bolshevismitutkimuksia."

Talo, jossa "tohtori" asui, oli komeatyylinen, viisikerroksinen
kivirakennus puiston laidassa. Käytävä oli aistikkaasti somistettu
veistoksilla ja freskoilla.

"Ei tämä 'roletääri' näy roletäärisesti asuvan", virkahti Kivinen
ystävysten noustessa kolmanteen kerrokseen.

Merkkisoitot kajahtivat ja hetken kuluttua lakeijamaisesti puettu mies
avasi oven, luoden tutkivan silmäyksen odottajiin. Seikkailijat
asettivat sormensa määrättyyn asentoon.

"Astukaa sisään!" kehoitti palvelija.

Ystävykset astuivat eteiseen, jonka ainoana kalustuksena oli
vaatenaulakko.

"Onkohan tohtori kotona?" kysyi Koskela ja teki merkit, Kivisen
noudattaessa esimerkkiä.

"Odottakaa! Keitä olette?" lausui palvelija hillityllä äänellä.

"Turku. Kaksi. D N."

"Hyvä. Odottakaa!" toisti palvelija ja poistui sivuovesta, palaten
hetken kuluttua ja ilmoittaen:

"Tohtori ottaa vastaan. Riisukaa päällysvaatteenne!"

Palvelijan ohjaamina saapuivat seikkailijamme pitkän käytävän toiseen
päähän, kulkivat muutaman erittäin ylellisesti kalustetun huoneen läpi
ja astuivat toiseen. Palvelija poistui, neuvoen hetkisen odottamaan.
Ystävykset jäivät kahden.

"Istukaamme! Älä tee liikettäkään, älä heitä uteliasta katsettakaan!"
kuiskasi Koskela Kiviselle, ja matkailijat laskeutuivat
vanhanaikaiselle sohvalle. Syntyi täydellinen hiljaisuus, jännittävä
odotus.

Huone oli, vastakohtana edelliselle, sangen yksinkertaisesti
kalustettu: kirjoituspöytä, muutamia tuoleja, sohva, kaappi ja pari
suurta kirjahyllyä. Kaikki näytti hyvin järjestetyltä, rauhalliselta
tiedemiehen asunnolta, ja viihtyisyyttä loivat utumaiset ikkunaverhot
ja muutamat vihreät huonekasvit.

"Hyvää päivää!" Tervehdys kaikui niin oudolta, niin kumealta, että
ystävykset säpsähtivät ja käänsivät päätään. Sivuovesta oli tullut
tohtori. Ystävykset nousivat ylös, jääden odottavaan asentoon, ja
heidän katseensa koettivat tutkia tohtorin jokaisen piirteen ja painaa
sen muistiin.

Molemmat vavahtivat melkein yhtaikaa. Tuoko?

Heidän edessään oli pieni, näivettynyt, kalpea mies. Silmät olivat
tummat, samoin tukka, ja pään takaosa oli suhteettoman korkea. Piirteet
olivat säännölliset, mutta niissä oli jotakin selittämätöntä, joka teki
ne vastenmielisiksi. Ohuet, yhteenpuristetut huulet ja jyrkkä leuka
antoivat kovan ilmeen. Nenä oli suora ja säännöllinen, mutta ehkä liian
pieni. Tohtori oli puettu tavalliseen seurustelupukuun.

"Jaha, esitelkää itsenne!" virkkoi hän lyhyesti ja käskevästi ja
kasvoille ilmestyi ilkeä epäluuloinen hymy. Toverit ojensivat hänelle
"lähettiläspaperinsa". Tohtori tutki niitä ääneti ja kauan.

"Hyvä. Olen tohtori Kurt Ralphston."

Ystävykset kumarsivat ja istuutuivat jälleen tohtorin viittauksesta.
Hän itse asettui nojatuolille kirjoituspöydän edessä, silmäillen
tovereita läpitunkevasti selittämättömän värisillä silmillään.

"Missä olitte viime yönä?" laukaisi hän aivan äkkiarvaamatta,
hellittämättä katsettaan.

"Grand Hotel Monacossa", vastasi Koskela kylmästi.

Tohtori ei vastannut mitään. Ystävykset alkoivat tuntea tilanteen
muuttuvan epämiellyttävän yksitoikkoiseksi.

"Mitkä ovat ohjeenne?" kysyi tohtori, nojautuen eteenpäin.

"Me asetumme tohtorin käytettäviksi, ei muuta", lausui Koskela.

"Mistä tiedätte minut oikeaksi henkilöksi."

"Te teitte merkin, astuessanne huoneeseen?"

"Riittää. Olen tyytyväinen. Te tulette tänne uudelleen tänä iltana klo
8. Missä asutte?"

"Meillä ei ole vielä asuntoa, mutta aiomme sen heti hankkia.
'Hotelliin' emme halua muuttaa erinäisistä syistä."

"Menkää. Minulla ei ole aikaa." Tohtorin ääni kävi äkkiä kiihkeäksi ja
kärsimättömäksi, ja pienet silmät leimahtivat. Ystävykset poistuivat.
Käytävässä oli palvelija odottamassa ja tämä saattoi heidät
ulko-ovelle, auttaen ensin päällysvaatteet heidän ylleen. Kadulle
tultuaan ystävykset aivan vaistomaisesti huoahtivat.

"Hänkö se olikin!" virkkoi Kivinen hämmästyneenä ja vapautunein mielin
sytytti savukkeen.

"Niin kuka?" tiedusti Koskela odottavasti.

"Tohtori Sergei Altdorff-Danin-Selski, pietarilainen ihmeparantaja,
spiritisti ja tsaarivallan santarmikätyri."

"Hänkö? Ei, tämä on puolalais-saksalainen, mielisairas lakimies Max
Zombiewski, joka karkasi hullujenhuoneesta ja sittemmin Köpenhaminasta
käsin harjoitti kumouksellista kiihoitusta Saksassa!"

"Mistä sinä hänet tunnet?" kysyi Kivinen.

"Minä opin tuntemaan hänet komennuksillani."

"Ja minä näin hänet Pietarissa puhumassa vallankumouspäivinä. Sitten
hän katosi, mutta bolsheviikkivallankumouksen aikana luin jonkun
uutisen hänestä, en muista missä ja mitä siinä kerrottiin."

"Hän lienee kuitenkin yksi ja sama henkilö, vallankumousaikojen
'harhailevia sieluja', sillä ainakin pari uutista hänen kuolemastaan
olen jo lukenut."

"Kuka hän lienee?" tuumi Kivinen.

"Jaa, siihen on kai mahdoton antaa vastausta. Hänen isänsä oli
saksalais-juutalainen, äiti itävaltalais-puolalainen, ja hän lienee
syntynyt Venäjällä, elänyt likipitäin kaikissa maissa, opiskellut ja
tehnyt rikoksia kaikkialla. Olen kuullut häntä syytettävän sekä
kavalluksista että ainakin parista murhasta. Saksassa hänet pistettiin
hulluinhuoneeseen, mutta anarkistit kai hänet aatetoverinaan
vapauttivat."

"Sen tiedän varmasti, että hän oli tsaarivallan salaisessa
palveluksessa. Hän on mies, jolla ei ole isänmaata, ei moraalia, ei
mitään käsitystä suhteista ja suhteettomuudesta, ei..."

"... järkeä eikä sydäntä. Ja sellaiset rakentavat nykyään
ihannevaltakuntaansa verellä, raudalla ja tulella, miljoonien
kärsimyksillä ja kuolemalla. Hyvä on, ettei tohtori saanut kokea
jälleentuntemisen iloa meidät kohdatessaan. Hän on vaarallisempi
käsitellä kuin silmälasikäärme. Muuten, huomasitko, kuinka omituista
oli hänen käyttäytymisensä etenkin lopussa? Hän hermostui aivan ilman
mitään syytä. Hän on hullu, mutta hänen hulluutensa on sellaista
laatua, että se voi olla vaarallista täysjärkisellekin ihmiselle. Nyt
rientäkäämme Ollen luo ja tehkäämme tiliä hänelle huomioistamme."



8.

Ystävykset keskustelevat siistissä seurassa toimenpiteistä
vallankumouksen jatkamiseksi ja syventämiseksi.


Ystävysten saavuttua Ollen asuntoon ilmoitti taloudenhoitajatar hänen
poistuneen toimitukseen, mutta luvanneen pian palata. Koskela ja
Kivinen päättivät odottaa, etenkin kun heillä ei ollut mihinkään
kiirettä. Koskela ryhtyi tutkimaan aamulehtiä ja Kivinen alkoi
kirjoittaa matkakuvausta seikkailijoitten tähänastisista vaiheista,
pahoitellen mielessään, ettei voinut lähettää lehdelleen riviäkään,
ellei tahtonut saattaa vaaraan kaikkia tulevia tutkimuksia.

Olle saapui tunnin kuluttua, uteliaana ja vilkkaana kuten tavallisesti.
Kivinen teki selvää "audienssista" tohtorin luona ja lausui heidän
molempain arvelut tohtorin henkilöllisyydestä. Olle, joka tunsi
likipitäin kaikki joko hyvää tai pahaa mainetta saavuttaneet henkilöt,
vahvisti ystävysten olettamukset ja antoi lisätietoja. Tohtori oli
tunnettu kosmopolitikko, -- mielisairas, mutta siitä huolimatta tai
juuri sentähden mitä vaarallisin seikkailija ja rikollinen. Koskela
ehdotti silloin äkkiä, että tohtori ilman muuta vangittaisiin
tavallisena rikollisena ja että hänen luonaan pidettäisiin
kotitarkastus. Olle vastusti ehdotusta sillä perusteella, ettei
tohtoriin nähden oltu esitetty mitään vaatimuksia hänen
pidättämisekseen eikä hän Ruotsissa ollut tehnyt mitään rikosta.
Kotitarkastus ei mitään hyödyttäisi, sillä sellaiset ketut eivät
pitäneet kotonaan mitään todistuskappaleita. Kivinen yhtyi Olleen, ja
Koskela peruutti ehdotuksensa. Iltapäivällä hankkivat matkailijat Ollen
välityksellä huoneen muutamasta hotellista, kun ensin Koskela oli
salaperäisenä pistäytynyt kaupungilla ja tullut takaisin, mukanaan
leimatut passit sekä Kiviselle että itselleen. Illan viettivät kaikki
kolme yhdessä Ollen luona, harkiten menettelytapoja ja koettaen
arvailla tohtorin aikomuksia ystävyksiin nähden ja näille annettavien
tehtävien laatua.

Kellon lähetessä puolta seitsemää nousi Koskela ylös, tarkasti
revolverinsa, varmisti sen ja pisti takaisin taskuunsa, Kivisen
tehdessä samoin. Ystävykset pukeutuivat, ja Ollekin läksi mukaan,
eroten kuitenkin heistä jo rappusissa. Ilma oli kylmä ja kolakka.
Mitään puhumatta riensivät ystävykset eteenpäin, varjontapaisen miehen
seuratessa heitä toisella puolen katukäytävää, kuitenkin niin, että
elleivät toverit olisi tienneet Ollen seuraavan, eivät he olisi sitä
arvanneet, sillä vanha reportteri osasi tehtävänsä.

"Perillä!" virkkoi Kivinen, kun he olivat saapuneet tohtorin
rappukäytävän luo.

"Ja Olle on toisella puolella katua. Hyvä, jos meille kävisi hullusti,
emme ainakaan kostamatta kaadu."

Lakeija laski miehet pitemmittä kyselyittä sisään, johtaen heidät tällä
kertaa tohtorin työhuoneen vieressä olevaan, ylellisesti kalustettuun
huoneeseen. Paksut matot ja lattiatyynyt, heleäväriset verhot seinillä,
matalat, omituisen tyyliset huonekalut ja hajuvedet antoivat huoneelle
itämaisen leiman. Mutta jyrkkänä vastakohtana tälle puolittain
runolliselle ympäristölle olivat huoneessa olijat: tohtori ja kolme
muuta, jotka lattiatyynyillä lojuen tupruttivat sakeita sauhuja. Ne
olivat ilmeisiä roistontyyppejä. Kaksi heistä oli puettu tavalliseen,
siistiin pukuun, mutta kolmas oli aito sakilainen, uskollinen jäljennös
jostakin siltasaarelaisesta ihannetyypistä.

Tohtori tervehti lyhyesti ja viittasi vapaalle sohvalle. Ystävykset
istuutuivat, ja sattui niin, että Kivinen joutui istumaan puoleksi
varjoon muutaman huonekasvin ja pikkupöydän taa. Salamannopeasti
sukelsi Kivisen käsi liivintaskuun ja sieltä puikahti esiin pienoinen
muistikirja ja kynä. Kivinen oli pikakirjoittaja.

"Nämä toverit ovat lähettejä, ja tässä on koolla Tukholman johtava
kolmikko", esitteli tohtori, viitaten ystävyksiin ja sitten kolmeen
jätkään. Koskelan silmät leimahtivat, mutta tuli sammui siinä samassa
hetkessä.

"Tehkää selkoa matkastanne ja kertokaa oloista Suomessa!" käski
tohtori, ja Koskela, joka oli varustautunut tapauksen varalle, alkoi
tehdä selvää ennen laatimansa suunnitelman mukaan, värittäen kertomusta
melkein huomaamatta. Suomessa hän kertoi toiminnan olevan koko vaikeaa,
ja monien toverien oli ollut poistuttava maasta, sikäli kuin hänelle
oli kerrottu. Tohtori kuunteli ääneti, mutta Tukholman kolmikon jäsenet
murahtelivat väliin hyväksyvästi.

"Hyvä on. Ettekö kuulleet mitään Axelinista?"

"En", virkkoi Koskela varovaisesti.

"P--na!" kirosi muuan tukholmalaisista. -- "Mies on hävinnyt kuin tuhka
tuuleen ja pettänyt asian. Vastustin jo silloin koko aietta. No,
lähetettiin kuitenkin, juoppo, ja annettiin mukaan 50,000 kruunua. Nyt
kai kittaa jossain nurkassa Suomen viinaa kitaansa eikä välitä tämän
taivaallista koko asian järjestämisestä. Hän on ansainnut tuomion,
mutta, lempo soikoon, kuka sen panee täytäntöön, kun ei häntä löydy!"
Koskela nauroi sisimmässään. Vallankumouksellisten joukossa oli
nähtävästi heikkoja sieluja, jotka pitivät iloista elämää tärkeämpänä
kuin vallankumouksen menestymistä.

"Ryhtykäämme asioihin. Te saatte olla mukana, koska teidän tehtävänänne
on toistaiseksi järjestellä asioita täällä minun ohjeitteni mukaan.
Öhberg pyytää avustusta, vai kuinka?" -- Tohtori kääntyi toisen
siististi puetun miehen puoleen.

"Niin, avustusta 'Kansan Voimalle'. Aluksi 15 tuhatta kruunua
valmistuksia varten ja sitten 10,000 kuukausittain."

Kivinen oli seuraavinaan tarkkaan keskustelua, mutta hänen sormensa
liikkuivat nopeasti ja joka sana tuli merkityksi.

Tohtori teki muutamia merkintöjä muistikirjaansa. Syntyi äänettömyys.
Kivinen pisti välinpitämättömästi kätensä taskuun ja veti esille
savukekotelon. Senjälkeen hän vilkaisi kelloonsa, nosti sen pöydän
kulmalle ja veti vireeseen. Koskela pidätti hengitystään. Kivinen pisti
rauhallisesti kellon taskuunsa takaisin.

"Öhberg pyytää mahdottomia. Voimme myöntää aluksi 10,000 ja sitten
sanokaamme 8,000 kuukausittain. Ja sitten, muistakaa, ei mitään
vastaväitteitä, vaan on kirjoitettava, mitä käsketään. Ja lehteä on
levitettävä. Se käy paremmin päinsä kuin lentolehtisten levittäminen,
ja vaikutus on myöskin suurempi. Huolehtikaa asiamiesten
hankkimisesta." Tohtori puhui ja käskevästi.

"Ja te", hän kääntyi Kivisen puoleen, "te saatte matkustaa Upsalaan ja
liittyä toimitukseen. Onko teillä passit?"

Kivinen hätkähti, mutta hillitsi itsensä. "On kyllä. Me saimme kaikki
tarpeelliset paperit jo Suomessa", hän vastasi.

"Nyt on saatava työ käyntiin. Ei saa enää viivytellä. Mielialaa on
valmisteltava. Päämääränä olkoon ensiksi pienempien, sitten yleislakon
aikaansaaminen. Tukholman osaston on toimittava tarmokkaasti.
Asiamiesverkko täytyy saada tehokkaammaksi. Ja te", tohtori viittasi
Koskelaan, "teidän on alettava täällä harjoitukset. Olettehan sotilas?"

"Olen toki!" Koskela saattoi myöntää omantuntonsa mukaan olevansa
sotilas. Kunhan ei vain kysyttäisi arvoa ja hän siten joutuisi kiinni.
Mutta ei, tohtori näkyi tyytyvän vastaukseen.

"Kaikki on alettava alusta. Kymmenen miestä kerrallaan. Ensin
päälliköt, ja nämä saavat harjoittaa sitten miehet. Pitäkää huoli, että
saadaan huone ja että miehet saapuvat vuorollaan." Tohtori puhui maassa
lojuvalle jätkälle.

Koskela harmitteli mielessään. Kaikki oli niin varovaista ja
salaperäistä. Ei mainittu nimiä eikä paikkoja.

"Muuten, mitä takeita on meillä siitä, että 'Kansan Voima' pysyy
meikäläisenä?" uskalsi Koskela kysyä.

"Öhbergin kirje", vastasi tohtori ja ojensi kirjeen Koskelalle. Kivinen
kumartui lukemaan ja nopeasti samalla kirjoitti. Hetken kuluttua
Koskela ojensi kirjeen takaisin.

"Ja nyt lopetetaan. Annan ohjeet teille huomenna klo 9 aamulla.
Keskustelemme nyt tukholmalaisten kanssa."

Ystävykset nousivat ja Kivinen veti toisen kerran kylmäverisesti kellon
taskustaan. Pieni napsaus ja kello sukelsi takaisin taskuun. Ystävykset
poistuivat. Kadulle tultuaan he läksivät kulkemaan Ollen asuntoa kohti,
mutta jo jonkun sadan metrin päässä laskeutui käsi Kivisen olalle ja
Olle huudahti:

"Teilläpä on kiire! Näinkö pian istunto päättyikin?"



9.

Molempi parempi eli kuinka yllätyksellisissä tilanteissa voidaan
selvitä vain nopealla päätöskyvyllä ja jääkärimäisellä rohkeudella.


Seurue harkitsi taas menettelytapoja. Koskela, jota tohtorin kysymys,
missä ystävykset asuivat, hiukan epäilytti, ehdotti, että he Kivisen
kanssa menisivät hotelliinsa, jotta, jos tohtorin päähän pälkähtäisi
ottaa selvä, asuivatko he todellakin ilmoittamassaan paikassa, he
olisivat saapuvilla. Päätettiin, että Olle valmistaisi kaksi Kivisen
napauttamaa valokuvaa ja tulisi senjälkeen hotelliin.

Toverien väliaikainen asunto, jossa he olivat vain pistäytyneet, oli
siisti ja valoisa hotellihuone muutaman syrjäkadun varrella. Miehet
tilasivat syötävää ja heittäytyivät lepäämään ruokailun jälkeen.

"Minua ei oikein miellytä koko tähänastinen meno", virkkoi Koskela,
savuuttaen sikaariaan.

"Missä suhteessa?" kysyi Kivinen raukeasti.

"Kaikki on liian salaperäistä. Minä uumoilen, ettei esim.
asiamiesverkosta saa tietää mitään tarkempaa. Jokainen päällikkö tuntee
vain lähimmät miehensä eikä ylöspäin ketään, kun taas ylemmät päälliköt
tuntevat vain suoranaisesti heidän komennuksensa alla olevat päälliköt,
mutta ei varsinaista 'miehistöä'. Postinkulkukin lienee samoin
järjestetty. Tietenkin, kun kerran 'seuraan' pääsee, niin saahan kaiken
urkituksi, mutta siihen menee liian paljon aikaa. Ja välillä täytyy
hosua täydessä pimeydessä, umpimähkään. No, yritetään! Sinä voit
selvittää vasemmistososialistien yhteyden ryssäläisiin bolsheviikkeihin
ja minä koetan ottaa selville aseellisen toiminnan. Totisesti,
Tukholman 'johtava kolmikko' on valioväkeä alallaan. Saa nähdä,
kykeneekö Olle määrittelemään herrojen henkilöllisyyden."

Ystävykset jatkoivat keskustelua ensin puolihorroksissa ja sitten
molemmat nukahtivat, heräten vasta Ollen koputukseen.

"Kuvat ovat onnistuneet kohtalaisesti. Katsokaa!" Ja Olle toi
sähkölampun luo kaksi pienoiskuvaa.

"Tunnetko miehet?" kysyi Kivinen.

"Kyllä. Toinen on Gröhn, entinen metallityöläinen ja varas, joka neljä
kuukautta sitten pääsi vankeudesta, toinen, Laxström, on tunnettu
välittäjä ja asioitsija, kahdenkertaisesta kavalluksesta tuomittu
yhteensä neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Hän sai rangaistuksensa
suorittaneeksi vuosi sitten."

"Kolmannesta on vielä kuva saamatta", virkkoi Koskela.

"Tuskinpa tarvinneekaan", lausui Olle. "Eikö hän ollut pieni, tumma,
kumaraharteinen mies? Nenä omituisen muotoinen, niinkuin olisi sitä
lyöty hiukan altapäin?"

"Oli", virkkoi Koskela hieman kummastuneena.

"Arvasinhan minä. Hän ja Gröhn ovat aina yhdessä. Hänen nimensä on
Norrvall, ammattipeluri ja vääränrahantekijä tai oikeastaan
setelinväärentäjä."

"Kaunis kolmikko!" huudahti Kivinen. -- "Varas, kavaltaja ja
vääränrahantekijä! Ja johtajana hullu! Eläköön bolshevismi!"

"Emmekö pääsisi miesten ansioluetteloitten perusteella heihin käsiksi?"
kysyi Koskela.

"Ei", vastasi Olle. "He ovat kyllä rikollisia, mutta tällä hetkellä ei
heitä syytetä mistään ja entiset ovat kuitatut. Muuten, minä olen
antanut ottaa selvän 'tohtorista' ja voin ikäväksemme ilmoittaa, että
hän on täysin turvattu. Hänen paperinsa ovat kunnossa."

"Tehtävämme alkaa muuttua melko vaikeaksi. Me olemme tekemisissä
bolsheviikkien kanssa, mutta emme sittenkään voi syyttää heitä mistään.
Meillä ei ole mitään todistuksia. Jeeveli sentään!" menosi Koskela.

"Yksi keino voi auttaa", sanoi Kivinen. "Meidän on yritettävä ottaa
selville salainen kirjapaino ja passitoimisto. Niistä voidaan herrat
vetää vastuuseen."

"Se lienee ainoa keino", yhtyi Ollekin. "Minä muuten..."

Puhelinsoitto keskeytti Ollen. Koskela tempasi kuulotorven.

"Svensson."

Olle ja Kivinen huomasivat, kuinka Koskela vain vaivoin saattoi
pidättäytyä huudahtamasta.

"Mitä?... niinkö?... Niin, tietysti! Molemmat? Jaha, jaha... Klo
4.08... hyvä on, hyvä!".

Koskela soitti kiinni ja kääntyi jännitettyneinä odottavien toverien
puoleen.

"Nyt on tarpeen nopeita päätöksiä ja rohkeita tekoja. Tohtori soitti ja
ilmoitti, että meidän on matkustettava hänen kanssaan huomisaamuna klo
4.08 -- _Lontooseen_."

"P--na", pääsi Kiviseltä väkisinkin. -- "Lontooseen?" Ollekin seisoi
kysymysmerkkinä.

"Niin, Lontooseen."

"Meidän on siis jätettävä tutkimukset kesken täällä Tukholmassa?" kysyi
Kivinen.

Koskela vilkaisi kelloonsa. "Kello on nyt puoli kaksitoista. Meillä on
siis neljä ja puoli tuntia aikaa. Neuvotelkaamme nyt nopeasti ja
toimikaamme sitten vielä nopeammin. Ensiksi on ratkaistava, lähdemmekö
Lontooseen vai ei. Odota! Jos me lähdemme, jäävät tutkimukset täällä
aivan kesken. Se olisi todellakin vahinko. Mutta vahinko olisi jättää
myöskin käyttämättä näin mainio tilaisuus tutustua maanalaiseen työhön
Englannissakin. Piru vieköön koko tohtorin! Mitä teemme?"

"Minä otan puheenvuoron", virkkoi Kivinen. -- "Meidän on lähdettävä
mukaan, maksoi mitä maksoi. Muuten, lähdetkö sinä mukaan?" hän kääntyi
Ollen puoleen.

"En voi."

"Ikävää toiselta puolen, mutta toiselta puolen hyvä. Olle voi jatkaa
työtämme täällä. Hei pojat, minulla on suunnitelma! Meidän täytyy vielä
tänä yönä löytää kirjapaino. Olle saa pitää huolen lopusta. Tiedätkö
muuten, onko tohtori asunnossaan?"

"Luultavasti."

"Meidän on päästävä hänen välityksellään jonkun tekosyyn varjolla vielä
tänä yönä kirjapainoon."

"Hyvä!" huudahti Olle. "Tehän olette kertoneet, että Suomessa on
punaisten vaikea toimia ja että monen on ollut paettava. Painattakaa
passilomakkeita. Kai teillä on joku näytteeksi."

"On. Tämä on hyvä ehdotus. Päätetty. Me menemme siis tohtorin luo ja
pyydämme päästä kirjapainoon, ilmoittaen, että meille on annettu
tehtäväksi hankkia lomakkeita. Ja luonnollista on, että meidän täytyy
itse valvoa työtä. Luulen, ettei tohtori epäile.

"Mutta meidän lienee vielä päätettävä muistakin asioista. Emme voi
lähteä Lontooseen suinpäin, vaikka tohtori hankkineekin passit. Meidän
on säilytettävä yhteys viranomaisten kanssa ja saatava joku, joka
tuntee Lontoon ja voi työskennellä kanssamme. Kuulkaas nyt! Kivinen
menee tohtorin luo ja pyytää päästä kirjapainoon. Aavistan, että vaikka
sinne päästettäisiinkin, pidetään paikka salassa. Voidaan viedä
suljetussa autossa. Se on vanha tapa. Niin ollen täytyy herra
Nordgrenin auttaa. Teidän olisi saatava auto valmiiksi lähistölle ja
sen avulla seurattava Kivistä. Jos Kivinen menee jalan, niin sitä
parempi. Voitteko hankkia auton?"

"Kyllä. Neljännestunnin kuluttua on auto hotellin edustalla."

"Hyvä. Minun täytynee käydä vähän asioilla", virkahti Koskela ja iski
silmää. "Diplomaattien kanssa on hyvä olla tuttavuudessa. Jos tohtori
kysyisi minua, niin sanokaa, että järjestän omia yksityisiä asioitani,
mutta että tulen kyllä ajoissa asemalle. Meidän on tehtävä niin, että
yhdymme vielä kerran täällä, voidaksemme vaihtaa tietoja. Siis,
Kivinen, tohtorilla käytyäsi saavu tänne jonkun syyn nojalla.
Ymmärrättekö?"

"Kuten käskette!"

"Näin me olemme keksineet keinon, jonka avulla lyömme kaksi kärpästä
yhdellä iskulla. Molempi parempi. Mutta kiire meillä on. Jaa, ei tässä
ole todellakaan aikaa aprikoida."

"Jaa, summamutikassa Lontooseen! Voi jee, minun saunamatkani se vain
lykkäytyy lykkäytymistään. Mutta olkoon! Uutiset ennen kaikkea! Sitten
vasta huvitukset!"



10.

Työnjaon avulla saa kolme miestä kolmessa tunnissa isketyksi aikamoisia
aukkoja vallankumouksen teräslujaan muuriin.


Kivinen tunsi lievää hermostusta, astuttuaan kadulle. Tehtävä, vaikka
näyttikin verrattain helpolta ja vaarattomalta, saattoi kuitenkin
muodostua mitä kohtalokkaimmaksi. Ystävykset eivät ollenkaan tienneet,
ketkä tunsivat kirjapainon olopaikan ja voitiinko siitä millään tavoin
antaa tietoja vähänkin tuntemattomille. Siinä tapauksessa, että hän
herättäisi epäluuloja, olisi kaikki mennyttä ja hän saisi kiittää
onneaan, jos selviäisi yleensä hengissäkään koko leikistä. Mutta kun
kerta näin pitkälle oli jouduttu, niin täytyi yrittää eteenpäin, tuli
mitä tulikin. Kivinen tiesi, ettei hän ollut mikään uhkarohkea, mutta
viime aikojen kokemusten ja seikkailujen jälkeen hän oli saavuttanut
kunnioitettavan kylmäverisyyden ja tuollaisen puolittain huolettoman ja
välinpitämättömän suhtautumiskyvyn vaaroihin. Vielä muutamia vuosia
sitten hän ei olisi näin tyynesti mennyt tutkimaan mitä vaarallisinta
rikollispoliittista järjestöä. Mutta nyt hän oli elänyt jo Venäjän
vallankumoukset, svabooda-ajat, punaiset viikot ja vapaussodan. Ne
olivat hänessä, samoinkuin lukemattomissa muissakin, kasvattaneet
itseluottamusta ja kylmäverisyyttä.

-- Yhdentekevää! -- mietti Kivinen ja sytytti savukkeen.

Tohtori oli kotona ja hänen kanssaan yksi 'kolmikosta'. Tohtori tuntui
sangen epämiellyttävän hämmästyneeltä, nähdessään Kivisen.

"Mitä te täällä nyt?" kysyi hän mahdollisimman töykeästi.

"Tulin saamaan määräyksiä", virkkoi Kivinen kylmästi.

"Sanoinhan jo: matkustatte toisessa luokassa, yhdessä. Minua ette
tunne. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, mutta kuinka on passien laita?"

"Ne ovat tässä. Kai teillä on molemmilla valokuvat?"

"On. Entä leimat?"

"Tässä." Tohtori ojensi Kiviselle täytetyt passilomakkeet ja
leimasimen. "Se on tuotava ohimennessä takaisin."

Kivinen tarkasti passit ja huomasi ne kirjoitetuiksi heidän
ruotsalaisille nimilleen.

"Nyt menkää!" Tohtorin ääni oli kiivas.

"Heti. Tässä jätän vain suomalaisen passilomakkeen. Tällaisia olisi
painettava muutamia satoja. Kuten kerroimme, on toiminta Suomessa
vaikeaa ja passeja tarvitaan paljon. Niitä ei kuitenkaan saada, sillä
ei ole mitään varsinaista kirjapainoa eikä varastaminenkaan onnistu.
Meitä pyydettiin toimittamaan tämä epäkohta korjatuksi. Kai täällä
pidetään huoli niitten lähettämisestä."

Kivinen puhui rauhallisella, hiukan välinpitämättömällä äänellä, mutta
tohtori tarkasti häntä tiukkaan. "Hyvä on, toimitetaan. Ei suinkaan
teillä ole muuta?"

"Ei." Kivinen kääntyi, kiroten mielessään jo, ettei häntä itseään
pyydetty viemään paperia painoon. Ei, tohtori pysäytti hänet kuitenkin.

"Mutta eihän täällä kukaan osaa varmasti painaa samanlaisia, ellette te
tarkasta työtä."

"Niin", Kivinen virkkoi, "minä ajattelin sitä, mutta minulla ei olisi
oikeastaan aikaa odottaa".

"Menkää itse kirjapainoon. Seuratkaa häntä!" Tohtori puhui "kolmikon"
jäsenelle, poistuen viereiseen huoneeseen hetkeksi.

Kivinen riemuitsi mielessään. Tohtori oli joka tapauksessa petetty,
sillä Kivinen ei ollut vähimmässäkään määrin osoittanut halua päästä
itse kirjapainoon. Muuten oli tuskin luultavaa, että tohtori oli mitään
aavistanutkaan. Kaikki tuntui menevän mitä parhaiten.

"Odottakaa muutamia hetkiä", virkkoi tohtori, palaten huoneeseen. "Auto
saapuu heti."

Noin viiden minuutin perästä saapuikin palvelija ilmoittamaan, että
auto odotti, tuoden samalla Kivisen päällysvaatteet. Tukholmalainen
komisario johti sanomalehtimiehen pimeille keittiörapuille, jotka
päättyivät porttikäytävään.

-- Suljettu auto! -- huudahti Kivinen mielessään. Verhot oli vedetty
auton ikkunoitten eteen, joten Kivisellä ei ollut aavistustakaan, minne
ajettiin. Matkaa kesti neljännestunnin. Sitten auto pysähtyi, ja
Kivisen vaitelias seuralainen hyppäsi ulos autosta, lausuen: "Tänne!"

Kivinen painui pimeään rappukäytävään, ehtien hämärästi sivuilleen
vilkaisten huomata, että auto oli pysähtynyt porttikäytävään. Enempää
ei voinut keksiä, sillä seuralainen kiirehti. Miehet laskeutuivat
parikymmentä askelmaa alas ja kulkivat pitkää käytävää pitkin. Viimein
mies pysähtyi, koputtaen muutamia kertoja, Kivisen kuitenkaan ehtimättä
eroittaa, millä tavalla. Ovi aukeni, ja miehet astuivat öljynhajuiseen,
pieneen ja epäsiistiin huoneeseen. Joku huoneessa ollut henkilö poistui
juuri, Kivisen voimatta eroittaa häntä tarkemmin.

"Odottakaa!" virkkoi mies, otettuaan Kiviseltä passilomakkeen ja
poistuen sivuovesta. Kivinen jäi yksin. Huoneessa ei ollut mitään
muuta, ei kerrassaan mitään muuta kuin pöytä, penkki ja kolme tuolia.
Kai korehtuurihuone, arveli Kivinen mielessään.

Seikkailijamme alkoi jo pahoitella laihaa saalistaan, kun samalla
kuului tuttua ääntä. Latomokone rämisi. Puolen tunnin kuluttua palasi
tukholmalainen takaisin, tuoden paperinäytteen, jonka Kivinen hyväksyi.
Hetken perästä tuli mies uudelleen kädessään korehtuuri. Kivinen luki
sen ja korjasi, jättäen tahallaan muutaman virheen. Siitä tunnettaisiin
lomakkeet joka tapauksessa väärennetyiksi. Ja laivamies, joka ne toisi
Suomeen, oli joutuva varmasti kiinni. Se asia oli jo järjestetty.

Oli kulunut noin tunti, kun mies tuli taas huoneeseen, kädessään pieni
paketti.

"Tässä on 300 kappaletta. Lähtekäämme!"

Taas kuljettiin pilkkopimeää käytävää pitkin, mutta kun
porttikäytävästä alkoi näkyä heikkoa kajastusta, oli Kivinen
kompastuvinaan ja pudotti paketin sekä hansikkaansa. Hieman karkeasti
kiroten sytytti hän äkkiä tulitikun ja vilkaisi ympärilleen. Tikku
sammui heti ilmanvedosta, mutta Kivinen oli nähnyt tarpeeksi.
Tukholmalainen katsoi pitkään, mutta kun Kivinen nosti paketin maasta,
ei hän virkkanut mitään. Puhumatta sanaakaan astuivat miehet jälleen
odottavaan autoon, joka peräydyttyään ensin takaperin kadulle lähti
vinhaa vauhtia kiitämään pimeään yöhön.

Erottuaan tukholmalaisesta komisariosta Kivinen lähti painumaan
hotelliin, mutta ehdittyään melkein sen portille, kuuli hän takaa auton
suhinaa. Hiljaa ja pehmeästi liukui auto hänen luokseen ja pysähtyi
kappaleen matkan päässä hänen edessään. Mies hyppäsi siitä ja riensi
häntä vastaan. Tulija oli Olle.

"Tiedätkö, missä paino sijaitsee?" kysyi ruotsalainen kiihkeänä.

"Missä?"

"--katu 85!"

"Siis --."

"Samassa talossa kuin punaisten 'hotelli'."

"Tämä on mainio veto! Muuten, lähtekäämme sinne heti. Me voimme
pysäyttää kirjapainon toiminnan."

"Miten?"

"Saat nähdä! Joudu!" Toverukset kiiruhtivat auton luo, joka heti lähti
liikkeelle.

Jonkun matkan päässä "hotellista" auto pysäytettiin ja miehet nousivat
pois. "Hotelli" oli suuri rakennus, takaseinän vieressä pari matalaa
puista varastorakennusta. Kivinen vihelsi iloisesti, huomattuaan sen.
Hän kulki portin luo, kääntyen sitten kulmassa takaisin, ja seuraili
silmillään sähkölankoja. Sanottuaan pari sanaa Ollelle hän hävisi
varastorakennusten sekaan. Olle käveli edestakaisin ja piti silmällä
autioita katuja. Kerran poliisin lähetessä hän hiukan vihelsi, mutta
järjestysvallan edustaja pysähtyikin ja kääntyi takaisin. Noin
neljännestunnin kuluttua palasi Kivinen, ja miehet kulkivat auton luo,
joka oli ajanut läheiselle syrjäkadulle.

"Nyt hotelliin ja nopeasti!" huudahti Kivinen ohjaajalle. "No, ei
hätää, meillä on vielä toista tuntia aikaa. Hip, hei, bolsheviikkien
kirjapaino seisoo, ja se tulee seisomaan hyvän rupeaman!"

Ja seikkailijat heittäytyivät tyytyväisesti nauraen pehmeille
istuimille, sytyttäen savukkeet.



11.

Kaksi viisasta seuraa yhtä hullua kohti tuntemattomia kohtaloita.


Koskela painoi soittokellon nappulaa ovessa, jossa oli mitä hienoin ja
komein nimikilpi: Petter Vaaranheimo. Jääkäri kyllä tunsi, että oli
hiukan epäkohteliasta häiritä kunniallista kansalaista ja virkamiestä
kesken parhaimman unen, mutta vaellusmatkoillaan oli hän melkein tyyten
unhoittanut tehdä eroa yön ja päivän välillä. Ja olihan sitäpaitsi
Petter hyvä ystävä ja vanha tuttava, eikä asiakaan ollut
turhanpäiväinen.

Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela soitti uudelleen, mutta
yhtä laihalla tuloksella. Hra Vaaranheimo tuntui nukkuvan sikeästi.
Viimein Koskela hermostui ja painoi nappulaa yhtäpäätä pari minuuttia.
Jopa kuului liikettä, tassuttelevia askeleita, väliovi avattiin ja
kiukkuinen ääni kuului kysyvän:

"Kuka siellä?"

"Hänen Majesteettinsa Preussin kuninkaan ent. jääkäripataljoonan n:o 27
vääpeli Koskela", vastasi jääkäri kiusoitellen.

"Ei mutta, sinäkö...?" Ovi avautui kiireesti, ja aukkoon ilmestyi
puolipukeissa oleva, leveästi hymyilevä pyylevä herrasmies.

"Sinä täällä?" huudahti Vaaranheimo hämmästyneenä.

"Kuten näet. Mutta pyytäisin että kutsuisit minut sisään, sillä asiani
ei ole sitä laatua, että voisin sen selittää tässä rappukäytävässä",
lausui Koskela ja nauroi tuttavansa hämmennykselle.

"No jo toki! Käy sisään ja ole kuin kotonasi!"

Ystävät puristivat toistensa kättä pitkään ja sydämellisesti. Koskela
johdettiin työhuoneeseen, jossa pehmeät nojatuolit ja sohvat sekä
hillityt värit kertoivat isännän mukavuuttarakastavasta luonteesta,
joka ei millään tavoin vastannut romanttisen komeaa nimeä. Petter
pistäytyi makuuhuoneessa ja heitti kaikessa kiireessä muutamia
vaatekappaleita ylleen.

"Milloin tulit Suomesta?" kysyi Vaaranheimo.

"Muutamia päiviä sitten."

"Millä asioilla liikut?"

"No enpä voi oikein sanoa."

"Hm. Sinä tunnut olevan yhtä salaperäinen kuin ennen komennusten
aikana. Minne aiot?"

"Sitä en tiedä."

"Ei, mutta tämä on jo liikaa. Kerro veikkonen jotakin!"

"Hyvä, minä kerron jonkunverran, sillä siihen minulla kai on pakko.
Mutta kesken kaiken, sinä kai palvelet lähetystössä?"

"Kyllä."

"Luin lehdistä nimityksesi. Olet kai hyvissä väleissä täällä?"

"No, jotakuinkin." Virkamiehen ilme oli hiukan itsetietoinen.

"Hyvä. Siinä tapauksessa pyydän apuasi. Kuule!"

Koskela kertoi muutamalla sanalla heidän retkensä tarkoituksen ja
selvitti nykyisen tilanteen. Vaaranheimo kuunteli jännittyneenä.

"Katsos, Petter, meidän täytyy saada aikaan yhteys sikäläisten
viranomaisten kanssa ja joku mies avuksemme. Se voitaneen järjestää
täältä käsin?"

"Jaa, koetetaan! Onhan tämä kyllä vähän epämukava aika diplomaattisille
visiiteille, mutta tarkoitus pyhittää keinot. Minä lähden lähettilään
luo, ja sinun lienee nyt paras odottaa täällä. Muuten, onko sinulla
valtuudet?"

"On kyllä, vaikka kai lähetystössä ne jo tunnetaan. Hain sieltä passit
itselleni ja Kiviselle. Tässä ne ovat."

Vaaranheimo kiirehti makuuhuoneeseensa ja palasi neljännestunnin
kuluttua täysin pukeutuneena. Hän lähti ulos, ilmoittaen palaavansa
viimeistään tunnin tai puolentoista kuluttua. Koskela, joka
sotilaselämänsä aikana oli oppinut käyttämään kulloinkin tarjoutuvaa
tilaisuutta lepoon, nukahti nojatuoliin heti hänen mentyään.

Oli jo kulunut kaksi ja puoli tuntia, ennenkuin Vaaranheimo palasi.
Koskela heräsi, kun hän aukaisi ulko-ovea.

"Kaikki on selvänä. Muista vain, että kaikki on järjestetty näennäisen
epävirallisesti."

"Siis salaista diplomatiaa!" nauroi Koskela.

"Juuri niin. Lontoolaisen nimi on John Cotter. Osoite on papereissa.
Tässä on varapassit, jotka lieneekin paras näyttää. Ja jos jossakin
paikassa joutuisitte vaikeuksiin, niin esittäkää tämä salainen valtuus.
Se tehoaa, mutta muistakaa, että vain kaikkein täpärimmissä tilanteissa
turvaudutte siihen."

Vaaranheimo ojensi jääkärille muutamia papereita, jotka Koskela
huolellisesti pisti liivin povitaskuun.

"Ja nyt suuret kiitokset! Minulla ei enää ole paljonkaan aikaa. Vielä
kerran kiitokset!" Koskela puristi lujasti terhakan diplomaatin kättä.

"No mitäpä turhista!" esteli Vaaranheimo. "Onnea matkalle! Olisihan
hauskaa olla mukana, mutta luonteeni ei oikein sovellu niin
epävakaiseen elämään."

Diplomaatti huokasi, ja Koskela kiirehti ulos.

Aika oli jo täpärällä, kun ystävykset saapuivat asemalle. Saatuaan
matkaliput he astuivat junaan ja löysivät melkein tyhjän vaunun,
asettuen mukavaan asentoon ikkunan viereen. Koskela levitti iltalehden
polvelleen ja vilkaisi poliittisia uutisia. Hänen huomionsa kiintyi
verrattain vaatimattomasti painettuun uutiseen, jonka otsakkeena oli:

    "Englannin työriitaisuudet.

    Rautatieläisten ja kaivostyöläisten keskuudessa harjoitetaan
    lakkokiihoitusta."

Jääkäri ei virkannut mitään, mutta vihelsi pitkään. Juna lähti
liikkeelle. Tohtoria ei näkynyt, mutta kai hänkin oli mukana.

Kun Tukholma esikaupunkeineen oli sivuutettu ja pikajuna painautui
täyteen vauhtiin, kiitäen maalaiskylien ohi, kääntyi Koskela toverinsa
puoleen ja kysyi:

"Miten sinä keksit pysäyttää kirjapainon? Selitähän nyt, kun on aikaa."

"Onnellinen sattuma auttoi. Istuessani kirjapainon korehtuurihuoneessa
huomasin sähkölangan, joka tietenkin johti painoon. Pimeässä käytävässä
en nähnyt, minne se kulki, mutta käytävän suulla sytytin tulitikun,
etsiäkseni tahallani pudottamani hansikkaan. Silloin näin, että
sähkölanka yhtyi kahteen muuhun, kulkien alimmaisena. Palattuani sitten
Ollen kanssa paikalle seurasin sähkölankaa ja huomasin sen kulkevan
hiukan yläpuolella puisen varastorakennuksen kattoa. Kiipesin katolle
ja katkaisin langan."

"Mutta senhän voi korjata!"

"Voi kyllä, mutta bolsheviikit eivät keksi, mistä se on poikki. Lanka
ei ollut yksinkertainen kuparilanka, vaan yhdistetty kaapeli. Katkoin
varovasti langat, mutta päällyksen jätin puoleksi eheäksi ja aukkoon
pistin edeltäpäin valmiiksi vuolemani puupalasen eristäjäksi. Kiersin
kaapelia hiukan, niin että aukko peittyi kokonaan. Paino seisoo, siksi
kunnes Olle sen muutaman päivän kuluttua paljastaa. Bolsheviikit
tutkivat tietenkin kaikki paikat, mutta tätä temppua on mahdoton
huomata. He tulevat siihen tulokseen, että koneissa on jotain vikaa,
mutta sitä he saavat kyllä etsiä. Ja varsinaisia sähkötyömiehiä he
eivät voi kutsua, sillä sitenhän voisi paljastua kirjapainon
olemassaolo. Bolsheviikeilla on kirjapaino, mutta latoa he eivät voi
kuin käsin ja painaa eivät ensinkään."

"Hyvä!" huudahti Koskela. "Se oli mainio temppu. Tämä on aikamoinen
aukko bolsheviikkien laskelmissa. Tukholma jäi kyllä keskeneräiseksi,
mutta kun Olle on paljastanut kirjapainon ja 'Kansan Voiman' myynnin ei
Tukholmasta liene nyt taas suurtakaan vaaraa. Ja muuten, minä luulen,
että kirjapainon tarkastuksessa kyllä löydetään sellaisia
todistuskappaleita, että bolsheviikkilähetystö Vorowskineen ja muine
herroineen alkaa tuntea maaperän polttavan jalkojensa alla. Jos
lähetystö karkoitetaan, taittuu ruotsalaiselta bolshevismilta kärki. Ja
Olle kai hoitaa asiansa."

"Kyllä, siitä saa olla huoletta. Saavat Turussakin komean jutun, sillä
tein Ollen kanssa sopimuksen, että hän antaa täydellisen selostuksen
asioista lehdelleni samaan aikaan kuin omalleen. Kunnianhimoisena
harmittaa vain, ettei nimeäni voida mainita selostuksessa!"

Ja kaksi viisasta, jotka seurasivat yhtä hullua kohti tuntemattomia
kohtaloita, ojentautuivat nukkumaan, pikajunan kiitäessä pimeässä
syysaamussa etelää kohti.



12.

Ystävykset tapaavat muutaman henkilön omituisissa olosuhteissa jo
ennenkuin aavistavatkaan.


Maisemat vilahtelivat ohitse, matkailijoittemme vaipuessa junamatkojen
tavalliseen tylsyyteen. Vaunusta poistui pari henkilöä, muutamia tuli
sijaan, mutta mitään merkittävämpää ei tapahtunut. Ei maittanut
lukeminen eikä liioin keskustelukaan, vaan ystävykset torkkuivat
puolihorroksissa vastapäätä toisiaan puhumatta juuri sanaakaan.
Aamupäivällä pysähtyi juna suuremmalle asemalle, ja ystävykset
riensivät ravintolaan aterioimaan.

"Tohtori kulkee edellä", kuiskasi Kivinen kääntämättä päätään.

Tohtori oli puettu hienoon englantilaismalliseen matkailupukuun, ja
käyttäytyi kuten suuren maailman mies ainakin. Koskela seurasi tarkoin
hänen toimiaan, mutta tohtori ei tavannut ketään eikä vaihtanut
sanaakaan muitten kuin ravintolapalveluiden kanssa. Nautittuaan
tilaamansa aterian hän maksoi ja poistui. Koskela, viitattuaan
Kiviselle, että tämä odottaisi, riensi jälkeen ja huomasi tohtorin
poikkeavan sähkölennätinkonttoriin. Jääkäri harmitteli mielessään,
mutta se ei auttanut. Sähkösanomasta ei voinut saada selkoa, sillä
matkailijoillamme ei ollut mitään sentapaisia valtuuksia.

Syötyään ja juotuaan aamukahvit, ystävykset palasivat vaunuosastoonsa,
Koskelan ostettua ensin paksun pinkan sanomalehtiä. Junan lähdettyä
liikkeelle syventyi hän niitä tutkimaan, Kivisen hiukan kummastellen
tarkatessa Koskelan innokasta puuhaa, sillä hän tiesi, että jääkäri oli
verrattain laiska lehtiä lukemaan. Koskela ei puhunut mitään, mutta
hymähteli toisinaan itsekseen ja vihelteli.

Lähellä Kristianiaa antoi tohtori Koskelalle huomaamatta kirjelapun,
johon oli merkitty tohtorin osoite kaupungissa sekä se hotelli, johon
seikkailijoiden oli muutettava. Mitään muuta yhteyttä ei koko matkalla
tapahtunut. Kun illalla juna saapui Kristianiaan, ajoivat ystävykset
neuvottuun hotelliin, puhdistautuivat ja söivät kunnollisen aterian.
Senjälkeen he lähtivät kävelemään ympäri kaupunkia, Koskelan
ilmoitettua, että hän kyllä osaa jonkunverran opastaa.

"En ole tiennytkään, että myöskin Kristiania on sinulle tuttu", virkkoi
Kivinen heidän päästyään kadulle.

"Aina vähän", vastasi Koskela lyhyesti, silmäin välkähtäessä hiukan
omituisesti.

"Mitä, oletko sinäkin ollut mukana siinä?" kysyi Kivinen hämmästyneenä.

"No niin, jättäkäämme tämä aihe, sillä se on vieläkin liian läheinen,
voidakseni siitä antaa tarkempia tietoja. Mutta totisesti, ellen olisi
nyt virkamatkalla niin koettaisin kyllä saattaa itseni tekemisiin
norjalaisten viranomaisten kanssa ja koettaisin tutkia, kuinka kestäviä
ovat norjalaiset vankilat. Siellä istuu muutamia suomalaisia poikia ja
puoleksi ilman omaa syytä. Olisi hauskaa avustaa kerran karkaamista,
kun tässä on saanut tottua avustamaan vangitsemista. Mutta nyt ei
sovi."

Istuttuaan parissa kahvilassa toverit palasivat hotelliinsa ja
paneutuivat nukkumaan. Merimatka oli alkava seuraavana päivänä.

"Kuule, Koskela, huomasitko sitä miestä, joka sivuutti meidät
noustessamme tänne kerrokseen?"

"Mitä sitten?"

"Hän oli myöskin niissä kahdessa kahvilassa, joissa kävimme."

"Hm, enpä todellakaan tullut panneeksi merkille. Mitähän tuo voisi
merkitä?"

"Kuka hänet tiesi, ehkä ei mitään. Ei meissä ainakaan ole mitään
urkittavaa", tuumi Kivinen väsyneellä äänellä.

       *       *       *       *       *

Pohjanmeri oli välkkyvän vihreä, kun komea matkustajalaiva halkoi sen
vesiä. Taivas oli siintävän kirkas, vaikka navakka tuuli puhalsikin
pohjoisesta. Ystävykset istuivat päällysvaippoihinsa kietoutuneina
yläkannella ja tarinoivat poltellen tupakkaa.

"Minne saakka me oikein matkustamme?" kyseli Kivinen teennäisen
ärtyneenä. "Minun saunamatkani taitaa jäädä ikuisesti tekemättä."

"Ken tietää, ken tietää. Ei kai sinusta muuten tämä niin ikävää liene?"

"Eipä sen puolesta. On tämä toki hauskempaa kuin sonnijalostusliiton
kokouksissa istuminen. Ja minussa kun on hiukan karjalaista
kulkuriverta suonissani. Meilläpäinhän eletään tai ainakin elettiin
rahdinvedolla ja Piitterinmatkoilla, vaikka nyt eivät nämä jälkimäiset
himoita."

Aaltoilu ei ollut ankaraa, ja Kivinenkin oli jo voittanut meritaudin.
Matka sujui niin ollen miellyttävästi, eikä edes tohtorin seura
hermostuttanut, sillä hän sulkeutui hyttiinsä eikä ilmestynyt näkösälle
edes ruokailuajaksi. Koskela otti selville laivakirjasta, missä
ominaisuudessa hän matkusti. Tohtori oli englantilainen liikemies,
paluumatkalla Skandinaviasta.

"Paljonkohan lienee tavaraa tämänkin meren pohjassa?" kysyi Kivinen
nojaten laivan parrasta vasten.

"Mene ja tiedä. Kyllä saksalaiset upottivat erinäisiä tonneja."

"Ne olisivat nyt tarpeen, kun liikeyhteys alkaa elpyä."

"Olisivat totisesti, mutta pohjassa ne ovat. En mene ratkaisemaan,
kumpi oli oikeassa, Saksa vai Englanti, mutta luulen, että molemmat
olivat yhtä väärässä, toinen ylläpitäessään nälkäsaartoa, jota ei
vieläkään ole lopetettu, toinen tuhotessaan mitä välttämättömintä
tonnistoa. Ja eihän mieletöntä sotaa voi järkevästi käydä!"

Illalla laskeutui sumu merelle, tuuli vaimeni hiukan, mutta pimeä
kosteus teki kannellaolon epämiellyttäväksi. Ystävykset vetäytyivät
hyttiinsä ja nukkuivat koneiden jyskytyksen yksitoikkoiseen tahtiin.
Laiva kiiti halki Pohjanmeren, yli tuhansien upotettujen laivojen ja
niiden hukkuneitten miehistöjen, kuljettaen kahta, jotka olivat
päättäneet tehdä kaikkensa niiden mustien voimien tuhoamiseksi, jotka
sydämettömästi tahtoivat käyttää mielettömän sodan kaameita seurauksia
omiin itsekkäisiin ja kaikkituhoaviin tarkoituksiinsa.

Höyrylaiva liukui jo hitaasti ylös Thamesia, ohi lukemattomien
hinaajien ja proomujen, höyrylaivojen ja purjelaivojen, sivuutti
sotalaivasto-osaston ja kulki muutamien haukimaisten sukellusveneiden
ohi. Joki vyöryi verkkaan raskaan sumuvaipan alla, joka kaupunkia
lähestyttäessä tiheni tihenemistään, peittäen koko ympäristön
täydelliseen pimeyteen. Kellot ja sumusireenit soivat ja ulvoivat
lakkaamatta, ja ohi liukui tummia laivojen haamuja.

Viimein laiva poikkesi keskivirralta syrjään ja pitkään viheltäen
hiljensi vauhtiaan entisestäänkin, pysähtyen lopuksi laiturin viereen,
johon se kiinnitettiin. Matkustajat alkoivat virrata maalle,
kulkien vartioketjun muodostamaa kujaa pitkin tulliasemalle ja
passintarkastuslaitokseen. Ystävykset tungeksivat ihmisjoukossa, sillä
molemmat tahtoivat päästä kunnollisesti nukkumaan tohtorin heille
neuvomaan hotelliin.

Tuli Koskelan vuoro. Matkatavarat oli pian tarkastettu, mutta kun
jääkäri näytti passinsa, virkkoi tarkastaja kylmästi:

"Teidät pidätetään! Olkaa hyvä ja seuratkaa tänne! Te myös!" Hän
kääntyi Kivisen puoleen. -- "Näyttäkää passinne! Jaha, aivan oikein.
Seuratkaa minua tänne!"

Ystävykset tunsivat todellakin hämmästystä. Tarkastaja johti heidät
viereiseen huoneeseen, jossa pari poliisikonstaapelia odotti.

"Viekää nämä miehet tutkittaviksi!"

Seikkailijamme mukautuivat virkkamatta sanaakaan. Koskela oli
poislähteissään luonut katseen taakseen, mutta tohtori oli kylmänä ja
välinpitämättömänä. Mitähän pidätys oikein merkitsi?

Ystävykset vietiin autoon, ja puolen tunnin kuluttua se pysähtyi
kivimuurien ympäröimään pihaan, kai poliisilaitoksella. Ystävykset
johdettiin toiseen kerrokseen. Poliisikonstaapeli koputti ovelle.
Sisältä vastasi syvä miesääni:

"Sisään vain!"

Ystävykset astuivat tyypilliseen virastohuoneeseen, poliisin antaessa
lyhyen raportin.

"Jaha", virkkoi huoneessaolija, soikeakasvoinen englantilainen,
"pyytäisin saada tietää herrojen oikeat nimet?"

Nyt vasta jääkäri päästi puhekykynsä valloilleen.

"Anteeksi, mutta tahtoisin panna vastalauseeni tällaista pidätystä
vastaan. Meillä on passit täydessä kunnossa. Kenen kanssa saan kunnian
puhua?"

Koskelan ääni oli loukkautunut, mutta kohtelias.

"Nimeni on _John Cotter_."

Ystävykset huudahtivat yhtaikaa. Hra Cotter aukaisi silmänsä
hämmästyksestä sepposen selälleen.

"Sepä sattui mainiosti, suorastaan suuremmoisesti!" huudahti Koskela.
"Teitä meidän piti juuri tavatakin. Mainiota!"

Hra Cotter huudahti vuorostaan. Olivatko vangit hulluja?



13.

Tohtori valmistelee hätäisiä pelastuspuuhia, vaikka olisi huoletta
saanut hiukan odottaa.


"Mi... minuako tavata?" soperteli englantilainen.

"Aivan oikein, mutta emme todellakaan osanneet odottaa, että näin pian
jo onnistuisimme saamaan teidät käsiimme", jatkoi Koskela
kiusantekoaan.

"Mitä tämä oikein merkitsee?" jyrähti englantilainen. "Vaadin lähempää
selvitystä!"

Ystävykset kaivoivat mitään puhumatta Tukholmassa saamansa suositukset
taskustaan ja ojensivat ne hra Cotterille. Tämän ilme muuttui heti.

"Tämäpä sattuma, tämäpä sattuma", hoki hän yhtämittaan. "En olisi
todellakaan osannut aavistaa! Asia on nyt sikäli selvä!"

Ja englantilainen nauroi hiljaista, pidätettyä nauruaan.

"Tehkää hyvin ja istukaa! Tässä, saanko tarjota!" Poliisimies ojensi
savukekotelon, ja pian puhaltelivat ystävykset kunnollisia sauhuja.

"Nyt, kun asiamme lienee selvä, vastannette hyväntahtoisesti
kysymykseeni: miksi ja miten meidät pidätettiin?" tiedusti Kivinen.

"Tjah, se oli oikeastaan vain epäluulo. Te olitte Kristianiassa, eikö
totta?"

"Kyllä!"

"Te esiinnyitte siellä varomattomasti!"

"Kuinka niin?"

"Katsokaas, meidän täytyi pitää silmällä, ketä maahamme tulee ja ketä
ei. Kristianiasta päin tulee eniten vaarallista väkeä. Meillä on siellä
miehiä. Teidät keksittiin sattumalta. Te puhuitte bolsheviikeista ja
muutamasta tohtorista, jonka me hyvin tunnemme. Miehemme seurasi teitä
hotelliinne ja otti selvän nimestänne. Hän oli kuullut teidän
keskuudessanne puhuttelevan toisianne toisilla nimillä. Hotellissa sai
hän tietää teidän aikovan matkustaa Englantiin. Hän sähkötti nimenne ja
tuntomerkkinne, ja tässä te nyt olette."

"Aavistin jo matkalla, että jotakin sellaista oli sattunut. Muuten, me
huomasimme teidän miehenne siellä Kristianiassa. Hän seurasi meitä kuin
varjo, mutta näkyvä varjo", virkkoi Kivinen.

"Kas, hän on vasta aloittelija. Ei voi liikaa vaatia. Joka tapauksessa
ei hän kovinkaan väärillä jäljillä ollut. Ja häntä saamme kiittää
siitä, että tapasimme toisemme näin pian."

"Me tarvitsemme teitä, sillä kun nyt tohtori on saapunut tänne meidän
seurassamme...", alkoi Kivinen, mutta hra Cotter ponnahti kuin
vietereiltä ja kimposi pystyyn.

"Tohtori! Onko tohtori saapunut Lontooseen?" huudahti hän.

"On kyllä, tavallaan meidän seurassammekin", vastasi Koskela
rauhallisesti, aivankuin asia olisi ollut mitä luonnollisin.

"Ja me emme tiedä siitä mitään. Missä hän nyt on? Hänet on heti
vangittava!"

"Ei missään tapauksessa", virkkoi Kivinen nopeasti. "Anteeksi, mutta
meidän täytynee selittää teille tilanne perinjuurin."

"Olkaa niin hyvä, sitä olen minä tässä muuten odotellutkin", sanoi
englantilainen ja istuutui.

Kivinen selitti heidän asemansa ja tarkoituksensa. Englantilainen
kuunteli hievahtamatta, jännittyneenä, mutta Kivisen lopettaessa ei hän
enää malttanut olla huudahtamatta:

"Weil, well, very well! Tästä tulee hauska juttu! Istukaamme ja
tarinoikaamme!" Salapoliisi painoi soittokelloa. Ovi aukeni ja sisään
astui toinen saattajakonstaapeli, joka vähän ällistyi, nähdessään
vangitsemansa bolsheviikit istumassa täydessä rauhassa tarinoiden ja
tupakoiden.

"Tuokaa meille, olkaa hyvä, vähän juotavaa! Teetä ja leivoksia!"
virkkoi englantilainen.

"Kuinka monelle?" Poliisi oli vähän ymmällä.

"Kolmelle", naurahti hra Cotter. "Oh, ei tarvitse olla huolissaan, nämä
herrat ovat täysin vaarattomia."

Ystävykset jäivät keskustelemaan hra Cotterin kanssa.

       *       *       *       *       *

Tohtori oli vaivoin pidättynyt huudahtamasta, kun hän huomasi molempain
auttajainsa vangitsemisen. Vain monivuotisen seikkailijaelämän aikana
saavutettu tottumus pelasti hänet. Selvittyään passitarkastuksesta,
hyppäsi hän vuokra-autoon, antaen kuljettajalle muutaman Cityssä
sijaitsevan talon osoitteen. Auto liukui hiljalleen pitkin katuja,
joita ajoneuvot täyttivät tungokseen saakka. Katkeamattomana,
liikkuvana, kiemurtelevana ja meluavana jonona luikertelivat autot,
ajurivaunut, kuormarattaat ja raitiotievaunut eteenpäin tiheässä,
paksussa sumussa, ja voimakkaimmatkin huudot ja vihellykset
kuoleutuivat tuohon raskaaseen aineeseen.

Tohtori puri huuliaan kärsimättömyydestä ja hermostumisesta.
"Nopeammin, nopeammin!" huudahteli hän kuljettajalle, vaikka näkikin,
että vauhdin lisääminen oli tälle mahdotonta.

"Sivukaduille!" käski tohtori viimein, ja kuljettaja ohjasi auton
syrjään. Tungosta ja liikettä oli täälläkin, mutta ei niin paljon, ja
kuljettaja lisäsi vauhtia tuntuvasti, kiihdyttäen sen viimein yli
laillisen sallitun määränkin. Tohtori heittelehti edestakaisin
pehmeillä istuimilla, kun auto kääntyi kadunkulmissa. Saavuttuaan
päämääräänsä hyppäsi tohtori nopeasti autosta, maksoi kuljettajalle
runsaasti ja kiirehti eteenpäin, kääntyen seuraavassa kadunkulmassa
toiselle kadulle ja kadoten ensimäiseen rappukäytävään. Kiireesti hän
nousi ylimpään kerrokseen ja avasi oven omalla avaimellaan. Hän astui
pimeään eteiseen ja sulki oven jälkeensä.

Sytytettyään sähköt tohtori riensi eteisen nurkassa olevan puhelimen
ääreen ja soitti.

"Missä?... Jaha... onko tuomari Hall tavattavissa? Tekö? Puhuu tohtori
Ralphston. Tulkaa heti tänne minun luokseni. Heti, hetipaikalla! Onko
selvä?"

Vasta nyt tohtori riisui vaatteet yltään, sammutti valon eteisestä ja
astui huoneeseen, josta ovi johti toiseen. Huone oli kalustettu
tavalliseksi työhuoneeksi. Kaikesta näkyi, että siinä oli asuttu.
Tohtori heittäytyi väsyneenä nojatuoliin, sytytti sikaarin ja vaipui
syviin mietteisiin, joita vähän väliä keskeyttivät hermostumuksen
puuskat.

Noin puolen tunnin kuluttua ovikello soi, ja tohtori riensi
aukaisemaan. Tulija oli pienenpuoleinen, nukkavieruun palttooseen ja
ahtaisiin housuihin puettu herrasmies, joka teki täysin rappeutuneen
vaikutuksen.

"Mikä on hätänä, tohtori?" kysyi mies ensimäisiksi sanoikseen, heittäen
palttoonsa naulaan.

"Apulaiseni pidätettiin passintarkastuksessa. Heidät täytyy saada
vapautetuiksi!" Tohtori puhui kiivaasti ja hermostuneesti.

Hra Hall teki hämmästyneen eleen.

"Pidätetyt! Kuinka se on mahdollista? Oliko heillä paperit?"

"Luonnollisesti, ja juuri se seikka tekee pidätyksen omituiseksi.
Oletteko täällä jotenkin joutuneet epäillyiksi?"

"Emme tiettävästi, sillä toimintamme on ollut sangen varovaista. Mitä
nyt olisi tehtävä?"

"Miehet on saatava vapautetuiksi. Teidän täytyy hankkia joku lakimies,
joka menee poliisilaitokselle ja ottaa selvän asianlaidasta. Voitteko
mennä itse?"

"En mene mielelläni, sillä minulla... no niin, mitäpä siitä. Minä en
voi mennä eikä minun läsnäoloni voi olla ainakaan miksikään hyödyksi,
vaan pikemminkin päinvastoin. Mutta minä voinen järjestää asian. Millä
nimellä miehet tulivat tänne?"

Tohtori antoi vaaditut tiedot, ja mies oli juuri poistumaisillaan, kun
ovikello soi uudelleen. Tohtori meni aukaisemaan.

"Mitä, joko olette täällä?" huudahti hän hämmästyneenä, kun
ystävyksemme astuivat sisään.

"Kuten näette. Pääsimme melkein heti vapaiksi"

"Mikä oli syynä pidättämiseen?"

"Sitä ei suvaittu ilmoittaa. Lopuksi, kun meitä oli hiukan tutkittu,
ilmoitettiin, että oli sattunut erehdys ja anteeksi pyydellen
vapautettiin."

"Tässä voi piillä jotakin. Seurattiinko teitä?"

"Emme ainakaan voineet sitä huomata."

"Hyvä on. Nyt on meidän joka tapauksessa mentävä kokoukseen. Kaikki en
valmiina."

Seurue läksi ulos.



14.

Ystävykset saavat aavistuksen siitä, kuinka avuton maailman
suurkaupunki voi olla muutamaa häikäilemätöntä miestä vastaan.


Kahvilahuoneusto syrjäkaupungilla, jonne seikkailijat astuivat, teki
todella salaliittomaisen vaikutuksen otsatukkatyyppeineen, savuisine
huoneineen ja rämäjävine gramofooneineen. Seurue ohjattiin yksityiseen
sivuhuoneeseen, jossa jo ennestään oli noin parikymmentä miestä.

Suomalaiset hymähtivät itsekseen. Bolsheviikkien kantajoukot olivat
kaikkialla samanlaisia. Näissä parissakymmenessä miehessä olivat
edustettuina kaikki nykyisen yhteiskunnan pohjasakan eri kerrokset.
Siellä oli tavallisia renttuja, noita ikuisesti työttömiä, jotka aina
vaikeroivat työnpuutetta, mutta jotka eivät vahingossakaan eksy työtä
tekemään, siellä oli rappeutuneita asioitsijoita ja välittäjiä, joiden
ammatilla ja varastamisella ei ole paljonkaan eroa, entisiä
virkamiehiä, jotka enemmän tai vähemmän kauniiden kepposten takia
olivat joutuneet syrjään, katulehtien juopottelevia reporttereita, ja
lisäksi muutamia intoilijoita, joiden paikka olisi ollut paremminkin
mielisairaalassa kuin kansakuntien kohtaloita sotkemassa. Lisäksi oli
kolme palveluksesta poispäässyttä sotilasta, joten seurue oli
täydellinen "työ- ja sotamiesneuvosto".

Tohtori asettui pöydän päähän ja ystävyksemme hänen vierelleen. Tohtori
kuiskaili hetkisen muutaman miehen kanssa, mutta niin hiljaa, etteivät
seikkailijat kuulleet mitään. Senjälkeen hän nousi ylös ja alkoi puhua,
miesten tarkkaavaisesti ja jännittyneinä kuunnellessa.

"Toverit! Vallankumous edistyy. Se levittää mahtavat siipensä ja lähtee
lentoon. Punaisen kotkan siipien suhina kuuluu kaikkialla. Joka maassa
nousee köyhälistö taisteluun sortajiaan vastaan. Voitto on varma,
mutta taistelu ei ole kaikkialla helppo. Siinä tarvitaan koko
köyhälistöluokan lujuus, siinä kysytään jokaisen sen jäsenen kaikki
voimat, koko into ja uhrautuvaisuus.

"Me tulemme Venäjältä. Se on vallankumouksen esitaistelija-maa. Siellä
on köyhälistö katkonut kahleensa ja muodostanut neuvostovallan, jossa
vapaus ja veljeys asustavat..."

Suomalaiset saattoivat tuskin pidättäytyä nauramasta. Vapaus ja veljeys
Ryssäinmaalla! Mutta tohtori jatkoi yhä kasvavalla innolla ja
kiihkeydellä. Hänen sanansa olivat kuin huumaavaa myrkkyä, -- ne
sekoittivat ajatukset, sumensivat järjen ja kiehtovina viittoivat
ihannevaltakuntaan, jossa sai mielinmäärin ryöstää ja murhata.

"Venäjällä on vallankumous voittanut, voittanut täydellisesti, mutta
muualla se on vasta kapaloissaan. Teidän, toverit, teidän on määrä
omalta osaltanne katkoa nuo kapalot ja auttaa vallankumous voittoon
omassa maassanne. Se on tärkeä sekä teille itsellenne että muitten
maitten köyhälistöveljille, ennenkaikkea venäläisille. Länsivaltojen
imperialistien pakotuksesta on Venäjän vallankumous eristetty muusta
maailmasta, ja se saa käydä epätasaista kamppailua koko maailmaa
vastaan. Sen joukot etenevät voittoisesti, mutta kaikella on rajansa.
Voi tulla hetki, jolloin Venäjän köyhälistöluokan käsi väsyy nälästä ja
epätoivosta, kun toiset eivät sitä auta. Vallankumous sortuu, ja
kaikkien maiden imperialistit ja kapitalistit saavat täydellisen
voiton, ei vain venäläisistä, noista vallankumouksen horjumattomista
ja uljaista esitaistelijoista, vaan myöskin omien maittensa
köyhälistöistä. Taantumus riemuitsee silloin ja köyhälistöluokka sortuu
taas vuosisataiseen orjuuteen.

"Toverit, tämä on estettävä, tämä täytyy estää! Kaikkien maiden
köyhälistöjen on noustava taisteluun, ei kirotulla parlamentaarisella
tavalla, vaan asekädessä. Punainen armeija on muodostettava jokaiseen
maahan, sillä punaisen pistimen kärjessä välkkyy köyhälistön
vapautuksen ja uuden ajan aamunkoitto. Ensin yleislakko, jolloin
köyhälistö voi vapaasti koota voimansa, ja sitten kumous. Tämä on
päämäärämme, eikä se ole kaukana, jos jokainen tekee tehtävänsä.
Keinoja emme voi emmekä tahdo valikoida. Alas riistäjät,
alas kapitalistit ja imperialistit! Niitten ruumiitten yli
kulkee köyhälistöluokan vapautuksen tie. Ei armoa, ei sääliä!
Köyhälistödiktatuuri, ja vain se, takaa köyhälistöluokan onnen. Ja
kavahtakaa niitä työväenluokan pettureita, jotka suostuvat
sovitteluihin, jotka taistelevat vain kynällä ja papereilla, mutta
joita peloittaa todellisen vallankumouksellisen välkkyvä miekka.

"Ne ovat pettureita, kavaltajia, jotka ovat säälimättömästi
tuhottavat."

Tohtori pysähtyi hengästyneenä, huohottavana. Miehet istuivat
liikkumattomina, leimuavin, kiihkoisin silmin. Tohtorin sähköinen puhe
oli tehnyt vaikutuksen. Vallankumoushumala, selittämätön, sokea ja
mieletön vihan-oppi tarttui kuin kulkutauti.

Suomalaistenkin ilmeestä oli pilkallisuus kadonnut. Melkeinpä kauhua
kuvastui Kivisen katseesta. Bolshevismi oli tarttuvaa, se veti uhrinsa
mukaansa yhtä varmasti kuin oopiumi polttajansa, ja se tuhosi yhtä
täydellisesti sekä sielun että ruumiin.

Tohtori oli ihmeellinen puhuja, joka ei niin paljon vaikuttanut
sanoillaan kuin äänenpainollaan, ilmeellään ja värityksellään, sekä
sokealla, ehdottomalla kiihkollaan. Seikkailijat muistivat ne
venäläiset sotamiehet, jotka olivat kiihoittaneet tovereitaan, nuo
intoilijat, joiden puhe oli mitä epäjohdonmukaisinta, suoranaista
aatteiden ja käsitteiden sekasotkua, mutta jotka kuitenkin
vastustamattomasti tempasivat kuulijat mukaansa. Bolshevismin oli
mahdoton olla vaikuttamatta sivistymättömiin, kurjuudessa eläviin
ihmisiin. Se veti luokseen kuin lamppu perhosia, hitaasti, mutta
varmasti, ja perhoset polttivat siipensä.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka tohtori itse keskeytti.

"Meidän on ryhdyttävä käytännöllisiin toimenpiteisiin. Täällä on
saatava syntymään lakkoja, jotka auttavat suoranaisesti sekä teitä että
etenkin saksalaisia veljiänne. Työväestöä on valistettava. Maa on
jaettava piireihin, ja tämä lienee nyt jo suoritettukin. Nyt on saatava
työ käyntiin. Kunkin on omalla paikkakunnallaan toimittava täältä
annettujen ohjeitten mukaan. Päähuomio on kohdistettava niihin
työväenluokan pettureihin, jotka eivät käsitä tai eivät tahdo käsittää,
että nyt on ainoa otollinen aika toimia, toimia epäröimättä ja
väkivaltaa käyttäen. Hyväksytäänkö ehdotukseni?"

"Kyllä!" kuului yksimielinen vastaus.

"Kas tässä, tässä on ohjeita!" Tohtori veti taskustaan pinkan lehtisiä
ja jakoi ne läsnäolijoille.

Koskela puri huultaan harmista. Tätä hän ei ollut keksinyt ja paperit
olisi ollut hävitettävä keinolla millä hyvänsä. Nyt se oli liian
myöhäistä.

"Kuten ohjeista näette, täytyy lakot saada syntymään sellaisilla
aloilla, jotka kerrallaan horjuttavat tämän kapitalistisen
yhteiskunnan. Kivihiilikaivokset on saatava lakkoon, samoin rautatiet,
sähkölaitokset ja vesijohdot. Eikä yksitellen, vaan yhdessä. Kaikki on
valmisteltava perinpohjin ja vasta sitten iskettävä, mutta silloin
niin, että tämä laho yhteiskunta hajoaa."

"Hyvä, hyvä!" ulvoi miesjoukko.

"Jokainen ilmoittaa nimensä ja osoitteensa tälle toverille", virkkoi
tohtori ja osoitti "tuomari" Hallia.

"Ne ovat jo minulla", huomautti tämä.

"Hyvä, niin ollen saatte te hankkia kukin itsellenne pari apulaista.
Näiden nimet ja osoitteet ovat vain teidän tiedossanne, ja niin
edelleenkin. Silloin ei meitä voida paljastaa. Jos toiset kaatuvat,
astuvat toiset tilalle. Ymmärrättekö?"

"Kyllä!"

"Tämä on oleva toinen keskuspaikkamme, ja toinen perustetaan myöhemmin
ilmoitettavaan paikkaan. Sitä tulevat hoitamaan nämä toverit", sanoi
tohtori ja viittasi ystävyksiin. "He perustavat täällä kahvilan. Merkit
tiedätte."

Koskela hymyili mielessään. He saisivat kaikki langat käsiinsä ja
hoitaisivat hra Cotterin kanssa kahvilaa kyllä oikealla tavalla.

Kokous loppui, ja ystävykset kiiruhtivat hotelliinsa. Nautittuaan
illallisen he vetäytyivät ulkonevalle parvekkeelle, sumun ja pimeyden
keskeen. Suunnattoman maailmankaupungin kohu kiiri vaimennettuna heidän
korvissaan, ja tuhannet valot väikkyivät himmeinä alhaalta kadulta.
Talojättiläiset olivat kietoutuneet harmaaseen, raskaaseen vaippaan, ja
vain epäselvinä eroittuivat niitten ääriviivat ympäröivästä
sumumerestä. Öinen maailmankaupunki oli kuin tarjottimella heidän
edessään, tuhansine iloineen ja suruineen, miljoonine asukkaineen ja
lukemattomine pyrintöineen. Ja kaiken yllä tuntui leijailevan uhkaava
myrskypilvi, joka läheni lähenemistään. Se oli bolshevismin mieletön
hyökyaalto, joka aikoi saattaa kaupungin ensin pimeyteen,
liikkumattomuuteen ja nälkään, sekä sitten veriseen kumoukseen ja
kauheaan joukkoterroriin. Ja tämä tuntui niin helpolta tehdä. Tarvitsi
vain pysäyttää muutamat koneet, ja silloin olisi miljoonainen kaupunki
lukemattomine sokkeloineen ja äärettömine välimatkoineen avuton,
suojaton jokaista rosvojoukkoa tai villitsijää vastaan. Pimeys ja
nälkä, nehän olivat bolshevismin liittolaiset.



15.

Myyräntyö täydessä vauhdissa.


Jo seuraavana päivänä toverimme muuttivat kahvilaan, josta oli tuleva
heidän "työpaikkansa". Se oli vilkasliikkeisen syrjäkadun varrella ja
oli nähtävästi jo aikaisemmin suunniteltu tämäntapaisiin tarkoituksiin.
Siinä oli neljä uloskäytävää, joista yksi oli todella erinomainen ja
sellainen, ettei sitä kovinkaan helposti olisi saattanut keksiä.

Kahvilassa oli kolme yleistä huonetta, keittiö sekä sen vieressä kaksi
asuinhuonetta, jotka ystävämme ottivat käytettävikseen. Palveluskunnan
hankki "tuomari" Hall ja se oli "luotettavaa", paitsi mitä tuli
raha-asioihin, sillä jo ensimäisen päivän iltana huomasivat
suomalaiset, että kassassa oli tuntuva vajaus. Kivinen päätti pitää
kassanhoitajattarelle moraalisaarnan siitä, ettei omassa keskuudessa
saa varastaa, mutta luopui kuitenkin tarkemmin ajateltuaan koko
aikeesta, sillä se ei kuitenkaan olisi auttanut mitään, eikähän asia
ystävyksiä liikuttanut. Kivinen muisti sen ryssäläisen komisarion, joka
kaksi miljoonaa ruplaa kähvellettyään istuutui lentokoneeseen ja
seilasi tietymättömiin. Tällaiset pikkuheikkoudet olivat niin yleisiä
ihannevaltakuntalaisten keskuudessa.

Muuten ei ollut erikoista valittamista. Tohtori pistäytyi melkein joka
päivä, antaen ohjeita, joita ystävämme noudattivat omalla tavallaan,
kuitenkin niin, ettei mitään epäluuloja herännyt. Kahvilassa kävi
lakkaamatta "kundeja", joilla oli hyvinkin monenlaisia asioita
toimitettavanaan. Toiset toivat toimintaraportteja, toiset pyysivät
rahaa, eikä siitä todellakaan ollut puutetta. Lentolehtisiä ei painettu
eikä jaettu, sillä se olisi kiihoittanut poliisin tarmokkaampaan
toimintaan.

Ainoa, mikä Koskelaa tuskastutti, oli se, etteivät he voineet kylliksi
tarkoin seurata tohtoria. Kahvilan yliviinuri oli kiihkeä bolsheviikki
ja piti kaikkea visusti silmällä, niin etteivät ystävykset voineet olla
liian usein eikä liian kauan ulkona. Cotter yritti kyllä seurata
tohtoria, mutta tämä osoittautui vaikeahkoksi tehtäväksi eikä hän
kuitenkaan päässyt kuulemaan keskusteluja. Mutta seikkailijamme
lohduttivat itseään sillä, että kaikki tärkeimmät langat juoksivat
heidän käsiensä kautta.

Kiihoitustyö tuntui kaikesta päättäen kantavan tyydyttäviä hedelmiä.
Lakkaamatta saapui tietoja uusista työriitaisuuksista etupäässä
kaivos- ja rautatietyöläisten keskuudessa. Tilanne kärjistyi
kärjistymistään.

Bolsheviikit tunsivat kyllä oman asemansa kaikesta huolimatta
epävarmaksi eivätkä siksi uskaltaneet esiintyä avoimesti
bolsheviikkeina, vaan yllyttivät ainoastaan palkkalakkoihin. Mutta
hiljaisuudessa ja huomaamatta he horjuttivat maltillisten ja
uudistusystävällisten puolueitten valtaa, etenkin työväenpuolueen ja
porvarillisen vasemmiston, selittäen näitten vaatimukset liian pieniksi
ja menettelytavan liian hitaaksi.

Vallitseva tilanne oli parhain auttaja. Saksan rannikkojen jatkettu
saarto synnytti työttömyyttä ja valloitettujen alueitten miehittäminen
vaati edelleenkin armeijan aseissapitämistä. Toisia joukko-osastoja
laskettiin kyllä kotiin, mutta tämä vain lisäsi tyytymättömyyttä, sillä
sotilaat joutuivat melkein kaikki työttömiksi, kun ei oltu osattu sodan
äkkinäisen lopun vuoksi järjestää demobilisatsionia eikä hankkia työtä
sotilaille. Nämä sotilasjoukot esiintyivät yhteiskunnan suurimpana
vaarana, sillä sodan aikana olivat ne oppineet häikäilemättömiksi ja
aseita käyttämään. Muutamin paikoin oli jo tapahtunut ryöstöjäkin.

Seikkailijamme olivat kaikesta selvillä, mutta he olivat päättäneet
yhdessä hra Cotterin kanssa antaa tapausten kehittyä melkein
polttopisteeseen, ennenkuin ryhtyivät ehkäisemään. Tähän päätökseen
vaikutti myöskin se seikka, etteivät toverukset olleet selvillä
tärkeimmistäkään bolsheviikkien toimihenkilöistä. He otaksuivat, että
kun kaikki olisi likimain valmiina, tekisivät he täyden rynnäkön ja
yllättäisivät bolsheviikit. Kun johtajat olisi pistetty telkien taa,
olisi asia selvä.

Työriitaisuuksissa herätti seikkailijoittamme huomiota se, etteivät
työnantajat tahtoneet ryhtyä mihinkään sovitteluihin ja hylkäsivät myös
jyrkästi hallituksen välitysyritykset.

Muutamana iltana tuli "tuomari" Hall käymään kahvilassa,
vahvanpuoleisesti liikutettuna. Toverukset vaihtoivat merkitsevän
silmäyksen. Nyt täytyi yrittää, niin ilkeää kuin se olikin, mutta
miljoonien kohtalo saattoi siitä riippua.

"Tuomari" oli erinomaisella tuulella ja suostui kernaasti tulemaan
asuinhuoneisiin. Koskela haki heti wiskyä ja leikkeleitä; Hall maistoi,
kiitti ja maistoi uudelleen. Seurue keskusteli vallankumouksesta, ja
Hall oli erittäin toivorikas. Koskela ja Kivinen koettivat kietoa hänet
kysymyksillä, mutta tuomari oli varuillaan ja vastasi varsin niukasti.
Koskela ei hermostunut, vaan haki lisää wiskyä. Hall joi ja tuli yhä
puheliaammaksi.

Alkoi olla jo puoliyö, mutta vielä eivät ystävykset olleet päässeet
mihinkään tuloksiin. Hall vain antoi merkitseviä viittauksia ja oli
kovin salaperäinen. Mies ilmeisesti tiesi jotakin.

Viimein Koskela päätti yrittää. Hän teeskenteli juopunutta ja läheni
tuomaria, puhuen samalla äänekkäästi. Salamannopeasti sukelsi hänen
kätensä Hallin povitaskuun. Siinä oli nappi, mutta kylmäverisesti avasi
jääkäri senkin ja hetken kuluttua piteli hän lompakkoa ja muistikirjaa
kädessään. Työ oli puoleksi tehty eikä Hall ollut huomannut mitään.
Koskela antoi merkin Kiviselle, mutisi jotakin ja poistui toiseen
huoneeseen.

Kivinen jatkoi puhelua ja juotti yhä Hallia. Jääkäri palasi noin
kymmenen minuutin kuluttua takaisin, ja Kivinen huomasi heti, että hän
oli saanut tärkeitä tietoja. Lompakon ja muistikirjan takaisin
pistäminen ei tuottanut enää suuriakaan vaikeuksia, sillä "tuomari" oli
jo aivan sekaisin. Hän ei kyennyt edes lähtemään kotiinsa, vaan
toveruksien oli majoitettava hänet omaan huoneeseensa. Hän nukkui jo
ennen kuin oli kunnolleen päässyt vuoteeseenkaan.

"Nyt nopeasti Cotterin luo!" virkkoi Koskela, kun bolsheviikki
kuorsasi.

"Mitä sait tietää?"

"Paljon ja tavattoman tärkeää. Lakon on määrä alkaa kahden päivän
kuluttua, ensin maaseudulla ja sitten heti täällä Lontoossa. Nyt ovat
hyvät neuvot kalliita."

"Saitko selville osoitteet ja nimet?"

"Kaksikymmentä nimeä ja osoitetta. Kaiken hyvän lisäksi on
tekeillä myöskin täydellinen roistotemppu. Siellä N-kaivoksen
työväenyhdistyksessä on kaikesta päättäen muuan järkevä ja maltillinen
puheenjohtaja ja hänellä on muutamia samanmielisiä tovereita, jotka
jyrkästi vastustavat lakkoon ryhtymistä. Nämä aiotaan toimittaa tieltä
pois."

"Mitä? Ei suinkaan...?"

"Ei, vaikka sitäkin voisi odottaa. Mutta tässä tapauksessa ei siitä
olisi mitään apua. Katsos, he aikovat toimittaa tämän johtajan
vangituksi muka bolsheviikkina, mutta yhdistyksessä he tietenkin
ilmoittavat, että viranomaiset vainoavat työväen luottamusmiehiä.
Tällaisina kiihkoaikoina ei tällainen ilmoitus voi olla tekemättä
vaikutusta, ja bolsheviikeilla on täysi syy otaksua, että saavat
enemmistön puolelleen. Kun tämä kaivoslakko puhkeaa, on asiat
järjestetty niin, että toiset seuraavat mukana. Lontoo aiotaan saattaa
kokonaan anarkian valtaan. Sähkölaitos on määrä saada yhtymään lakkoon,
ja ellei se onnistu, koetetaan se tuhota. Siten valtaisi pimeys koko
tämän miljoonaisen kaupungin ja samalla pysäyttäisi sähköraitiotiet. Se
olisi lopun alkua."

"Mutta eikö kaiken tämän estäminen ole helppoa, kun meillä nyt on
tiedossa johtajien osoitteet ja nimet? Vangitsemme ne ja sillä hyvä."

"Ei missään tapauksessa. Etkö muista tohtorin sanoja: jos toiset
kaatuvat, astuvat toiset tilalle. Me voisimme näiden pääjohtajien
vangitsemisella korkeintaan hiukan viivästyttää loppukatastroofia,
mutta emme voisi sitä estää. Ei, meidän täytyy keksiä toiset keinot.
Aika on täpärällä. Nyt englantilaisen luo!"

Seikkailijat kiiruhtivat ulos, saivat auton jo aivan läheltä ja
lähtivät kiitämään keskikaupungille.

"Meillä on Englannin, melkeinpä maailman kohtalo käsissämme."

"Ei minun käteni kuitenkaan vapise", virkkoi Kivinen, ja auto katosi
pimeään syysyöhön.



16.

Bolsheviikit heittävät pommin, mutta vastavallankumoukselliset
heittävät toisen, jolla on ratkaisevasti parempi vaikutus.


Puheensorina täytti suuren kokoushuoneen, jonne muutaman Clevelandin
hiilikaivoksen työmiehet olivat kokoontuneet. Väiteltiin pikkuryhmissä,
kolmittain, parittain. Näkyi jykeviä kaivosmiehiä, joiden kasvot
kivihiilen musta tomu oli aikojen kuluessa lähtemättömästi
rusketuttanut. Ilmeistä kuvastui odotus ja jännitys. Oli päätettävä,
aloitetaanko lakko.

Lakosta oli keskusteltu jo pitkät ajat ja se oli jakanut työmiehet
kahteen leiriin, niihin, jotka sitä kiihkeästi vaativat ja kannattivat
ja joita oli suhteellisen vähän, sekä niihin, jotka katsoivat ajan
sopimattomaksi sellaiseen ja pelkäsivät lakon seurauksia, työttömyyttä
ja kurjuutta.

Muutamat miehet kulkivat ryhmästä ryhmään ja selittelivät jotakin.
Työmiehet kuuntelivat heidän sanojaan, mutta pudistelivat päätään ja
ryhtyivät kiivaasti väittelemään, unhoittaen kokonaan englantilaisen
juroutensa ja vaiteliaisuutensa. Erittäinkin herätti huomiota muuan
pikkumies, ruumiiltaan kokonaan epämuodostunut. Hän puhui kiivaasti ja
kiihoittavasti, huitoi käsillään ja sanat tulvivat hänen huuliltaan.

"Katsos Länkisääri-Smithiä, kuinka hän on innostunut!" virkkoi muuan
vanhanpuoleinen kaivosmies vierustoverilleen.

"Sehän se täällä pitää suurinta suuta, vaikka ei ole koko kaivoksessa
ollut kuin pari viikkoa", vastasi tämä hiukan pilkallisesti ja
katkerasti.

Muuan mies astui samalla huoneen perällä olevalle korokkeelle ja
viittasi kädellään, vaatien hiljaisuutta.

"Kokous alkaa. Puheenjohtajamme ei ole jostakin syystä vielä saapunut,
mutta me emme voi enää odottaa. Varapuheenjohtaja astukoon hänen
tilalleen."

Ensimäisen puheenvuoron pyysi ja sai Länkisääri-Smith. Hän kiipesi
korokkeelle ja alkoi puhua.

Lakko oli aloitettava. Nyt siihen tarjoutui otollinen tilaisuus, eikä
ollut mitään syytä luulla, että tämä kaivos joutuisi yksinään
taistelemaan. Muutkin yhtyisivät myötätuntoaan osoittamaan. Koko
kivihiilenlouhiminen lakkaisi, ja jokaiselle täytyisi olla selvä, että
silloin olisi työnantajain suostuttava kaikkiin vaatimuksiin, joita
lakkolaiset esittäisivät.

Vaatimuksina olisi palkkojen koroittaminen, 8-tunnin työpäivän
käytäntöönottaminen ja kaivosneuvostojen tunnustaminen. Mihinkään
sovitteluihin ei sais antautua, ei lykätä lakon alkamista. Työnantajain
kanssa ei saisi ryhtyä mihinkään neuvotteluihin, vaan kaikki
vaatimukset olisi ajettava läpi lakolla. Ne, jotka esittivät muita
keinoja, ne olivat työväenluokan pettureita, joita oli kaikkialla
varottava. Nopea, päättäväinen toiminta yksistään voisi taata
työväenluokalle sille kuuluvat oikeudet.

Länkisääri-Smith sai jo kohta alussa havaita, ettei hänen puheensa
saavuttanut jakamatonta kannatusta. Välihuudahduksia kuului yhtämittaa,
ja pilkallisia huomautuksia sateli lakkaamatta. Mutta puhujalla oli
kuitenkin kannattajajoukkonsa, joka, vaikka pieni, piti sitä suurempaa
melua, ja jokainen sana ja lause otettiin vastaan huumaavilla
suosionosoituksilla.

Smith lopetti, ja korokkeelle astui toinen mies hänen kannattajistaan.
Hänen puhetapansa oli tyynempää ja vakuuttavampaa, ja hän yritti
myöskin todistaa väitteitään. Välihuudahdukset harvenivat.

Kolmantena puhujana oli maltillisempi työläinen. Hän puhui, kuinka
vaikeassa asemassa kaivosmiehet olivat pienine palkkoineen ja
ylettömine menoineen, kuinka asema oli parannettava, mutta hän epäili
äkillisen, tarkemmin järjestelemättömän lakon tuottavan vain pettymystä
ja yhä suurempaa kurjuutta. Työnantajain kanssa oli neuvoteltava
kiihkotta, jos kohta lujasti, ja vasta sitten, kun kaikki muut keinot
olivat osoittautuneet hyödyttömiksi, turvauduttava lakkoon.

Puhe herätti voimakkaita suosionosoituksia, mutta Länkisääri-Smithin
joukkue ulvoi.

"Siltasaarelaiset ovat kaikkialla samanlaisia", virkkoi muuan
kaivostyöläisen puvussa oleva mies toverilleen. He istuivat
takimmaisessa nurkassa, hiukan erillään muista.

"Koettavat rajattomalla kurkullaan peloittaa muut", vastasi toveri.

"Luuletko, että suunnitelmamme onnistuu?"

"Olen melkein varma." Tämän omituisen keskustelun osanottajat eivät
millään tavoin eronneet muusta joukosta, mutta tarkkaavainen katsoja
olisi huomannut, että heidän kasvojensa tummuus johtui äsken sivellystä
kivihiilentomusta eikä ollut vuosikausien lähtemätöntä likaa. Miehet
istuivat laiskassa ja välinpitämättömässä asennossa, suussaan
englantilaiset äkkiväärät, ja olisi tarvittu todellakin harvinaisen
suurta kekseliäisyyttä ja huomiotarkkuutta, jotta nämä englantilaiset
kaivosmiehet olisi saattanut tuntea suomalaiseksi sanomalehtimieheksi
ja jääkäriksi.

Väittely salissa jatkui kiivaana ja kiihkeänä. Lakon vaatijat puhuivat
lakkaamatta, käyttivät kaikki keinot, uhkasivat, moittivat, kuvailivat
lakon tuottamia etuja, maalasivat nykyisen kurjuuden mustimmilla
väreillä. Maltilliset koettivat puolustaa kantaansa, mutta puolustus
heikkeni heikkenemistään, ja alkoi käydä selväksi, että kiihkeimmät,
kuten tällaisissa tilaisuuksissa yleensä, saavat tahtonsa toteutetuksi.

"Milloinkahan ne aikovat heittää 'pomminsa'?" kuiskasi Kivinen.

"Odotahan, ne koettavat leipoa ensin seurakunnan mahdollisimman
kuumaksi ja heittävät sen vasta sitten. Ne kyllä osaavat temppunsa,
mutta luulenpa, että mekin ne osaamme, ja meidän 'pommimme' on ainakin
yhtä tehoisa kuin heidänkin."

Länkisääri-Smith kuiskutteli joukossaan ja astui sitten uudestaan
korokkeelle.

"Minun ja minun tovereitteni huomiota herättää se, ettei
puheenjohtajamme ole saapunut kokoukseen, vaikka hän hyvin tiesi,
kuinka tärkeä tämä on. Olen melkein varma siitä, ettei hän omasta
tahdostaan ole jäänyt pois. Olen lähettänyt miehen ottamaan selvää
hänestä."

Kokouksessa herätti Smithin ilmoitus kohtalaista hämmästystä. Alettiin
odottaa. Noin parinkymmenen minuutin kuluttua palasi mies kiireesti
saliin, kuiskasi Smithille pari sanaa. Pikku mies hypähti ylös
hämmästyneenä ja riensi korokkeelle.

"Osaa pakana näytellä, vaikka kaikki on hänen itsensä järjestämää!"
murahti Kivinen.

"Toverit! Puheenjohtajamme on vangittu. Poliisit ovat hänet
vanginneet."

Ääretön melu täytti huoneen. Ilmoitus oli tehnyt tarpeellisen
vaikutuksen.

"En tiedä vielä, mistä mahdollisesta syystä hänet on vangittu, mutta
varmastikin siitä, että hän on meidän luottamusmiehemme. Tarvitaanko
enempää vakuuttamaan teille, että taisteluun on ryhdyttävä, että
lakkovaatimuksiin on lisättävä vaatimus hänen pikaisesta
vapauttamisestaan. Lakkoon, lakkoon!"

"Lakkoon, lakkoon!" Huoneen täytti huumaava melu. Bolsheviikit olivat
täydellisesti voittaneet.

Länkisääri-Smith jatkoi puhettaan ja määritteli lakkovaatimukset.
Lakko päätettiin alottaa heti, kaikki kannattivat sitä. Vanhat ja
vakavat työläisetkin tuntuivat menettäneen koko hillitsemis- ja
arvostelemiskykynsä.

"Nyt olisi aika meidänkin 'pommin' räjähtää", virkkoi Kivinen hiljaa.

"Se räjähtääkin tuossa tuokiossa", vastasi Koskela ja viittasi ovelle,
josta muuan mies juuri astui sisään. Kukaan ei häntä huomannut,
ennenkuin hän oli melkein korokkeen luona. Vasta silloin huone mykistyi
ja Länkisääri-Smith huudahti rajattoman hämmästyneenä:

"Puheenjohtaja! Te täällä?"

"Niin, minä olen täällä!" Puheenjohtajan jyrisevä ääni katkaisi hetken
hiljaisuuden. "Minä olen täällä ja uskon, että se hämmästyttää teitä.
Toverit! Tuo mies tuossa on petturi! Minut vangittiin tänä aamuna. Olin
aivan ymmällä. En tiennyt mitään syytä. Kuulustelussa minua syytettiin
maankavaltajaksi, vallankumoukselliseksi ja bolsheviikiksi. En
osannut vastata mitään. Kielsin vain. Silloin minulle näytettiin
ilmiantokirjelmä. Ja tiedättekö, kuka sen oli allekirjoittanut? Sen oli
allekirjoittanut tämä herra. Minä käsitin, miksi. Hän on itse
bolsheviikki, joka koettaa syöstä meidät turmioon, ja minut, joka
vähäiseltä osaltani olen koettanut vastustaa mielettömiä suunnitelmia,
minut hän tahtoi raivata tieltään, ja vangitsemisellani kiihoittaa
teidät harkitsemattomiin tekoihin. Mutta yritys ei ole onnistunut. Minä
olen täällä ja vaadin nyt: Valitkaa! Joko hän tai minä, joko petturi
tai rehellinen työläinen? Ajakaa ulos minut tai hänet!"

"Ulos Smith! Ulos, ulos!" Joukon äänessä oli suunnatonta vihaa, ja
Länkisääri-Smith hävisi silmänräpäyksessä lavalta, juoksi ovelle, mutta
silloin astui siitä sisään kolme poliisia.

"Seis! Lain nimessä: kuka on täällä mies, jonka liikanimenä on
Länkisääri-Smith?"

Smith vietiin ulos lainvartijain tukevissa käsissä.



17.

Punainen hämähäkinverkko hajoitetaan, mutta Kivinen joutuu äkkinäiselle
matkalle.


Lakonuhka leijaili ilmassa ja teki Lontoon sakean sumun entistä
sakeammaksi ja synkemmäksi. Ei sodanuhkakaan vaikuta niin masentavasti,
synnytä niin kaameaa ja turvatonta tunnelmaa kuin lakon odotus
suurkaupungissa, jossa koko elämä riippuu muutamien koneitten ja niiden
käyttäjäin keskeytymättömästä toiminnasta. Niin mahtavalta, niin
voittamattomalta ja järkkymättömältä kuin monimiljoonainen, kuhiseva ja
kihisevä maailmankaupunki suunnattomine kivierämaineen, kuohuvine
liikeväylineen, huolettomine huvituksineen saattaakin tuntua, on se
turvaton ja suojaton muutamia satoja tai tuhansia ammattimiehiä
vastaan, oikeammin muutamia häikäilemättömiä johtajia vastaan, jotka
keskeyttävät siltä valon ja voiman saannin, Nykyaikainen tekniikka,
joka on täydelleen tai melkein täydelleen tehnyt ihmisen luonnon
ehdottomaksi herraksi, on tehnyt hänet samalla orjakseen. Hän ei voi
enää hallita luomaansa koneistoa. Kun "pyörät seisovat", silloin on
maailmankaupunki avuton leikkikappale lakkolaisten käsissä.
Liikeyhteyden pysähtyminen riistää siltä elintarpeet, sähkön ja kaasun
puute tekee sen sokeaksi suurimmaksi osaksi vuorokautta, luo tunnissa
miljoonia työttömiä ja keskeyttää yhteyden laitakaupunkien ja
ympäristöjen kanssa, joissa suurin osa sen työväestöä asuu, kymmenien
kilometrien päässä työpaikoiltaan. Lakko merkitsee näissä olosuhteissa
aivan samaa kuin anarkia, vähemmistöjoukkojen hillitön diktatuuri,
joka päivässä tai parissa muuttaa äsken vielä kukoistavan,
elämänhaluisen ja järjestyneen yhteiskunnan yön pimeydessä raivoisasti
taistelevaksi oliojoukoksi. Ja voitti kumpi hyvänsä, on yhteiskunnan
hienorakenteiseen elimistöön isketty useimmassa tapauksessa
parantumaton haava, jonka seurauksista saavat kaikki, eivätkä suinkaan
vähimmin lakon alottajat, kärsiä.

Lontoon poliisiasemalla vallitsi kuumeinen, korkea jännitys. Kaikkiin
varokeinoihin oli ryhdytty. Patrulleja liikkui kaduilla, voima- ja
valolaitokset sekä rautatiet olivat miehitetyt, ja poliisiasemilla
olivat varamiehistöt aina valmiina.

Epäedullisesta säästä huolimatta liikkui kaduilla tavallista suurempia
väkijoukkoja. Mitään epäjärjestyksiä ei vielä sattunut, mutta selvää
oli, että jännitys ja kiihko kohosivat. Työväenyhdistyksen lähistöllä
seisoskeli sankkoja ihmisparvia, odottaen sähkö- ja rautatietyöläisten
luottamusmiesten päätöstä. Neuvottelut kokouksessa jatkuivat tunti
tunnilta. Oli jo pidetty kaksi väliaikaakin, mutta jyrkemmät eivät
vieläkään olleet uskaltaneet toimittaa äänestystä, vaan koettivat saada
kannatuksensa mahdollisimman vahvaksi. Lontoon sumu taajeni
taajenemistaan.

       *       *       *       *       *

Cotter alkoi hermostua. Hän soitti vähänväliä siihen pieneen
maaseutukaupunkiin, josta ratkaisu riippui ja jonne ystävyksemme olivat
matkustaneet. Siellä ei osattu antaa varmaa ja lopullista tietoa.

"Onhan suunnitelmanne vain kylliksi tehoisa?" tiedusti poliisipäällikkö
hiukan huolestuneena ja epäilevänä.

"Suunnitelma on kyllä hyvä ja olen varma sen onnistumisestakin, mutta
sitä en voi vakauttaa, ehtiikö se onnistua tarpeeksi ajoissa. Kysymys
on vain tunneista tai ehkäpä minuuteista. Bolsheviikkien syötti joutuu
tietenkin kiinni. Hän on mies, jota nämä epäilevät hiukan ja tahtovat
senvuoksi toimittaa pois tieltä. Siitä ei ole mitään vaaraa heille,
sillä mies tietää liian vähän. Hänellä on taskussaan tekaistu kirje,
joka todistaa syylliseksi työväenyhdistyksen maltillisen
puheenjohtajan. Hänet vangitaan. Mutta me lisäämme juttuun hiukan.
Tälle vangitulle puheenjohtajalle esitämme me vuorostamme väärennetyn
ilmiantokirjelmän, jonka allekirjoittajana on bolsheviikkien johtomies.
Puheenjohtaja tietenkin selittää silloin tämän itsensä syylliseksi. Me
vapautamme puheenjohtajan, ja hänen ilmoituksensa sikäläisessä
kokouksessa on kyllä tekevä vaikutuksensa. Maltillisten voitto on
varma, ja bolsheviikkien johtaja Länkisääri-Smith vangitaan. Tieto
suunnitellusta roistontyöstä on varmastikin vaikuttava jäähdyttävästi
täkäläisiin lakkokiihkoilijoihin. Heillä ei senjälkeen ainakaan
toistaiseksi ole mahdollisuutta saada työväestön maltillista osaa
puolelleen. Lakko vältetään, kuinka pitkäksi aikaa, se ei kuulu minuun,
sillä se riippuu siitä, minkälaisia myönnytyksiä työnantajat tekevät.
Toivon heidän käsittävän tilanteen oikealla tavalla ja myöntyvän
kohtuullisiin vaatimuksiin, jos sellaisia esitetään."

Cotter vaikeni ja sytytti savukkeen. Poliisipäällikkö katsoi kelloaan
ja vajosi sitten ajatuksiin, jotka eivät liene olleet ruusuisinta
lajia. Häiriintymättöminä he eivät saaneet kauaakaan olla, sillä joka
hetki tuotiin raportteja tilanteen kehityksestä, kyselyjä miehistön
sijoituksesta ja ilmoituksia patrullien havainnoista. Työläisten kokous
jatkui kiivaana ja myrskyisenä: puhuttiin lakon puolesta ja vastaan,
mutta mitään päätöstä ei toistaiseksi tuntunut syntyvän, joka seikka
rauhoitti Cotteria ja poliisipäällikköä.

Viimeinkin! Puhelin soi maaseutukaupungista, ja Cotter huudahti ilosta.

"Selvä? Niinkö... hyvä... hyvä... Missä ovat suomalaiset? Matkalla?
Jaha... sanelkaa siis... niin... edelleen... jaha, jaha, hyvä..."

Cotter merkitsi pikakirjoituksella pitkähkön ilmoituksen,
poliisipäällikön äärimmäisen jännittyneenä seuratessa hänen
kirjoitustaan. Viidessä minuutissa oli ilmoitus kirjoitettu,
neljännestunti meni sen puhtaaksikirjoittamiseen. Cotter painoi
sähkökelloa ja pyysi päivystävän poliisin kutsumaan sisään virallisen
uutistoimiston edustajan. Hän antoi tälle paperin, ja minuutin kuluttua
porhalsi poliisilaitoksen parhain auto kiivainta mahdollista vauhtia
toimistoon.

Kymmenessä minuutissa oli uutinen ladottu ja siitä vedetty tarpeelliset
oikaisuvedokset Lontoon eri sanomalehtiä varten.

Noin tunnin kuluttua siitä, kun Cotter oli vastaanottanut tiedonannon
lakkoaikeen epäonnistumisesta maaseutukaupungissa, kiljuivat
poikaviikarit lisälehtiä. Yleisö taisteli niistä.

Sanomalehtipojat ehtivät kokouspaikan läheisyyteen. Lisälehdet
ryöstettiin heiltä tai maksettiin niistä huimaavia summia. Tieto
tunkeutui sisäänkin.

Nyt alkoi jännittävin odotus, mutta tunnin kuluttua se laukesi
vapautuneeseen huokaukseen. Lakkokokous oli päättänyt, että ryhdytään
sovitteluihin, ja samalla pannut jyrkän vastalauseen bolsheviikkien
myyräntyötä vastaan. Kaupunkia uhannut punaisen anarkian pilvi väistyi,
eikä sekuntiakaan liian aikaiseen.

Cotter lähetti tukun salasähkösanomia, joissa parikymmentä
bolsheviikkien johtomiestä määrättiin vangittaviksi ja ilmoitettiin
heidän nimensä ja osoitteensa. Voitto olisi ollut täydellinen pitkin
linjaa, jos vain "tohtori" olisi saatu käsiin. Mutta hän oli kadonnut.
Hän ei ollut asunnossaan eikä bolsheviikkien kahvilassakaan. Cotter
toivoi ystävyksiemme ehkä mahdollisesti voivan antaa hänestä hiukan
tietoja ja odotti kärsimättömästi heidän saapumistaan.

Cotter katsoi kelloaan. Juna oli jo tullut, joten suomalaisten täytyi
viimeistään puolen tunnin kuluttua olla hänen luonaan. Oli odotettava.

Kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua avattiin ovi, ja Koskela astui
sisään, loistavana ja hyväntuulisena.

"Kaikki on selvä, vai?"

"Selvä on. Tiedättekö muuten, missä tohtori on?"

"En. Siellä hän ei tietääkseni ollut. Kaikki on kotonaan."

"Ei ollut, eikä kahvilassakaan. Hänet on määrätty vangittavaksi."

"Niinkö? Me arvelimme, että häntä voitaisiin edelleenkin käyttää
hyväksi. Kivinen riensi juuri senvuoksi kahvilaan, hälventääkseen
mahdollisesti syntyvät epäluulot."

"Hän joutuu niin ollen kiinni, sillä kahvilaa vartioidaan. Minäpä
kysyn."

Cotter soitti, mutta sai kieltävän vastauksen.

"Hm. Missäs Kivinen sitten on?" tuumi Koskela. -- "No ajakaamme joka
tapauksessa 'tohtorin' asuntoon. Me olemme kai unhoittaneet ilmoittaa
teille, että saimme pari kolme päivää sitten selville 'tohtorin'
vara-asunnon."

"Lähtekäämme sinne. Ja pari poliisikonstaapelia mukaan."

Mutta "tohtorin" vara-asuntokin osoittautui tyhjäksi. Tarkastellessaan
esineitä Koskela huomasi äkkiä kirjeen muutamalla nurkkapöydällä. Hän
sieppasi sen käteensä ja huudahti hämmästyneenä. Se oli osoitettu
hänelle. Hän repäisi kuoren auki ja veti esille pienen paperipalasen.
Vilkaistuaan siihen huudahti hän äärimmilleen hämmästyneenä:

"Olemme myöhästyneet! Lintu on tipotiessään! 'Tohtori' on matkustanut
Ameriikkaan. Ja vienyt Kivisen mukanaan!"

"Soo!" oli Cotterin ainoa vastaus.



18.

Kuinka preussilainen jääkäri joutuu matkustamaan englantilaisella
sotalaivalla.


"Mitä me nyt teemme?" kysyi Koskela, luettuaan Kivisen jättämän
kirjeen.

"Mietitään!" virkkoi Cotter.

Cotter lähetti takaisin poliisit, joita ei enää tarvittu, ja miehet
ryhtyivät senjälkeen perusteellisesti tutkimaan tohtorin asuntoa,
toivoen löytävänsä jonkun jäljen. Aherrettuaan kokonaisen tunnin täytyi
heidän kuitenkin tunnustaa, etteivät he voineet keksiä mitään
huomionarvoista.

"Istukaamme", ehdotti Cotter hikisenä, ja seikkailijat sytyttivät
savukkeet.

"Tohtori on siis paennut Ameriikkaan."

"Ja Kivinen hänen mukanaan", lisäsi Koskela.

"Hyvä. Nyt on meidän ensiksikin päätettävä, ryhdymmekö ollenkaan
tohtoria vangitsemaan, vai yritämmekö vain takaa-ajoa?"

"Niin, miten lienee! Mutta se Kivinen, se sanomalehtineekeri! Mitä
h--oa hän läksi tohtorin mukana?"

"Se on todellakin hieman kummallista! Ja noin äkkipäätä!"

"Kivinen ei ole tyhmimpiä, ja varmastikin hän tarkoitti teollaan
jotakin erikoista. Mutta mitä? Kirjeessä ei anneta mitään vihjausta."

"Odottakaas! Kirje on luultavastikin kirjoitettu tohtorin käskystä.
Eikö siinä ole mitään ohjetta teille?"

"On kyllä. Minun täytyy pysyä toistaiseksi näkymättömissä ja odottaa
tarkempia ohjeita tällä osoitteella."

"Silloin on otaksumani varma. Kivinen ei ole voinut kirjoittaa mitään
liikoja, sillä tohtori on ollut läsnä."

"Hm. Voidaan olettaa, että Kivinen on ehkä saanut tietoonsa joitakin
asioita, joista hän on tahtonut ottaa tarkemman selvän tohtorin
seurassa. Mutta onko tämä otaksuma oikea?"

"Sitä emme voi sanoa, mutta sangen todennäköinen se on."

"Mitähän tietä tohtori on lähtenyt?"

"Sitä lienee mahdoton ratkaista, sillä ainakin neljästä satamasta
pääsee nykyään länteen, ja tohtori on tietenkin taas vaihtanut sekä
nimeä että passia, ulkomuodosta puhumattakaan."

"Me emme voi siis saada tohtoria kiinni täällä Englannissa?" kysyi
Koskela.

"Tuskinpa vaan! Voisin kyllä hankkia luvan kieltää valtamerilaivojen
lähdön, mutta tohtori arvaisi heti ja pysyisi näkymättömissä."

"Hm. Jospa Kivinen kirjoittaa meille jotakin. Hän kyllä muistaa teidän
osoitteenne."

"Mahdollista, ellei tohtorin läsnäolo tee sitä mahdottomaksi."

"Jeeveli! Me tiedämme, että he ovat lähteneet länteen, mutta emme voi
ehtiä heidän jälkeensä emmekä voi poistua senkäänvuoksi, että Kivisen
kirjeet menisivät niin ollen hukkaan."

Cotter ei vastannut mitään, vaan tuprutteli tyynenä ja flegmaattisena
sakeita savuja, puoleksi vajonneena nojatuoliin. Koskela veti esiin
Kivisen kirjeen ja luki sen uudelleen. Hän ei löytänyt siitä mitään
uutta. Mutta käännellessään sitä hän äkkiä huudahti. Viimeisellä
sivulla oli muutamia tuskin huomattavia merkkejä. Hän tarkasti niitä
kiinteästi. Cotter seurasi jännittyneenä.

"No mutta, kun en heti huomannut. Tässähän on morsea. Suomeksi kai!
Oikein! Nyt on asia selvä! 'Älä vangitse! Seuraa!' Hiphurraa!"

Cotter murahti tyytyväisenä.

"Akseli ei ollut tyhmä. Hän arvasi, että me mahdollisesti ja hyvin
todennäköisestikin ryhtyisimme joihinkin toimenpiteisiin tohtoria
vastaan, ja senvuoksi hän varoitti meitä tekemästä tyhmyyksiä. Hänellä
on varmastikin jokin suurempi otus kierroksessa. Heitä on seurattava,
mutta miten?"

"Ystävänne on erehtynyt. Meidän ei ole tohtoria seurattava, vaan
ennätettävä hänen edelleen ja oltava vastaanottamassa Ameriikan
rannalla. Se on meidän tehtävä."

"Hyvä, mutta haluaisin tietää, millä keinoin luulette meidän ennättävän
valtamerilaivan edelle?"

"Kysymykseen ei ole helppo vastata, mutta vastattava siihen on.
Lähtekäämme valmistautumaan ja valmistelemaan!"

Palattuaan poliisiasemalle ryhtyi Cotter tutkimaan valtamerilaivojen
lähtötaulukkoa, huomaten tällöin, että kolme laivaa lähti melkein
samaan aikaan. Ei voinut päätellä, missä tohtori oli lähtenyt, ja
selvää oli myöskin, etteivät he voineet käyttää ainoatakaan, jos
mielivät ehtiä ennen tohtoria Ameriikkaan.

Cotter lähti poliisipäällikön puheille, ja Koskela jäi yksin.

Hänen ajatuksensa liikkuivat ystävässään, eikä hän voinut olla
hymyilemättä kohtalolle, joka heitteli Kivistä kuin koulupojat
kumipalloa. Ja Kivisen saunamatka se lykkäytyi lykkäytymistään!

Mitä oli kaikesta vielä tuleva? He olivat kyllä saaneet selville
paljonkin, mutta ei lähimainkaan tarpeeksi. Bolsheviikkien verkko oli
suurin piirtein katsoen vielä ehjä ja paljastamaton. Heidän
suunnitelmansa olivat kyllä tuhotut, mutta kuinka kauaksi aikaa?
Tohtoriin ei ollut helppo päästä käsiksi ja hänen liikkuvaisuutensa
teki tutkimukset monta vertaa vaikeammiksi. Mutta olkoon! Hän koettaisi
tehdä voitavansa. Ameriikassa saataisiin yhtä ja toista selville, sillä
sielläkin oli tekeillä jotain bolshevistista. Kunhan he nyt vain
ehtisivät tohtoria vastaanottamaan!

Cotter viipyi kauan, niin että aamu jo sarasti, ennenkuin hän palasi.

"Ali right!" huudahti hän iloisesti. "Kaikki on selvänä. Nyt matkaan,
kun ensin olemme hiukan haukanneet. Ovatko tavaranne jo täällä?"

"Ovat, eikä niitä minulla liikoja ole. Mutta millä tavalla me aiomme
päästä Ameriikkaan? Ei suinkaan lentämällä?"

"Ei aivan, mutta sotalaivalla, torpeedoveneellä. Se lähtee muutaman
tunnin kuluttua."

"Ja yksistään meitä varten?"

"Ei, sillä sattuu olemaan asiaa, ja me pääsemme mukaan. Paperit ovat
kunnossa. Ryhtykäämme syömään!"

Cotterin huoneeseen katettiin englantilainen aamiaispöytä, ja miehet
kävivät innolla ja antaumuksella sen kimppuun.

"Onko laiva nopeakulkuinen?" kysyi Koskela.

"Se tekee kahdeksankolmatta solmuväliä tunnissa."

"Kyllä sitten tohtori jälkeen jää!"

Lopetettuaan ateriansa miehet pukeutuivat ja laskeutuivat
poliisilaitoksen pihalle. Siellä odotti heitä katettu auto. He nousivat
siihen, ja se painui aamupimeille kaduille.

Päästyään ulos varsinaisesta kaupungista, jossa varhaisesta
aamuhetkestä huolimatta oli melkoinen liike, peninkulmien laajuiseen
esikaupunkivyöhykkeeseen ja viertotielle, lisäsi auto vauhtia ja lensi
nuolena kovaa ja sileää tietä pitkin, sivuuttaen hämärän peitossa
olevat talot, tehtaat ja varastorakennukset, kulkien yli
rautatielinjojen ja kanavien.

Tuuli kävi mereltä, ja sumu hälveni. Miehet ahmivat sisäänsä raikasta
ilmaa, auton kiitäen liukuessa halki tummien peltojen ja lakastuneitten
niittyjen.

Noin puolentoista tunnin kuluttua saapui auto pieneen rantakaupunkiin
ja ohjasi kulkunsa satamaan.

"Perillä!" huudahti Cotter; ja auto pysähtyi. Miehet hyppäsivät alas ja
lähtivät kulkemaan rantaa kohti, auton kääntyessä paluumatkalle.

Koskela ja Cotter astuivat pitkin kivilaituria. Muutamien
vesiportaitten luona odotti moottorivene, ja ulompana satamassa oli
ankkuroituina pari purjelaivaa sekä kolme matalaa sotalaivaa.

Cotter tarkasti moottorivenettä, ja huomattuaan sen keulassa numeron
348 hyppäsi hän kevyesti siihen ja koputti kajuutan ovelle.
Sotalaivaston matruusi, unisena ja väsyneenä, astui ulos. Cotter
virkkoi hänelle pari sanaa ja matruusi irroitti ääneti veneen
laiturista, väänsi moottorin käyntiin ja vene suhahti ulapalle.
Muutaman minuutin kuluttua oli moottori solakan ja pitkän
torpeedolaivan kupeella. Nuoraportaat viskattiin alas, ja
seikkailijamme kiipesivät rivakasti kannelle.

"Hehheh, nyt on siis preussilainen jääkäri englantilaisessa
sotalaivassa!" huudahti Koskela hilpeästi.

Tunnin kuluttua halkoi torpeedovene Englannin kanaalin vihreitä vesiä,
seikkailijoittemme heittelehtien nukkuessa alhaalla kajuutassa,
koneitten yksitoikkoisessa jyskeessä.



19.

Keskellä Atlanttia alkaa Cotterille ja Koskelalle selvitä
bolsheviikkitohtorin matkan päämäärä ja tarkoitus.


Nousten ja vaipuen, heittelehtien ja vaappuen liukui torpeedovene
Atlantin pitkillä mainingeilla, jotka loistivat tuhansin värein
ilta-auringon säteissä. Teräksenharmaat aallot nuolivat laivan sivuja,
nousivat kannelle ja huuhtoivat sen keulasta perään, niin ett laiva
toisinaan näytti melkein aaltoihin vajonneelta! Mutta keveästi ja
liukkaasti, vaivattomasti kuin kala, jota sen sukkularunko muistutti,
kohosi laiva jälleen laineitten harjalle, vettä valuvana, kimallellen
joka kohdassaan, märkien kylkien loistaessa häikäisevinä peileinä.

Ulappa aukeni silmien eteen äänettömänä, rajattomana laineitten ja
maininkien valtakuntana, kuohuvana, kohisevana. Vaimeneva, mutta silti
voimakas tuuli kävi lounaasta, viheltäen ja humisten laivan
radiolennättimen mastossa ja langoissa.

Ylhäällä komentosillalla seisoivat Cotter, Koskela ja torpeedolaivan
päällikkö, nuorehko, voimakaspiirteinen ja ahavoittunut meriupseeri.
Vesi pärskyi heidänkin kasvoilleen ja aina väliin hypähti joku lainekin
kastellen heidän jalkojaan. Miehet seisoivat hajasäärin ja Cotter
samoinkuin Koskelakin pitelivät tarkkaan ja lujasti kiinni
rintanojasta, sillä laivan vaappuminen oli vielä varsin voimakasta.

Myrsky oli raivonnut jo pari päivää ja seikkailijoittemme matka oli
viivästynyt, sillä kulkunopeudestaan huolimatta oli torpeedovene,
kevyenä ja heikkona, jonkun verran ajautunut pois suunnaltaan. Mitään
suurempaa häiriötä ei myrsky kylläkään ollut tuottanut, mutta
nukkuminen oli keinumisen takia käynyt melkein mahdottomaksi, ja
matkailijoittemme oli täytynyt tyytyä olemaan kajuutassa, toisin sanoen
alituisesti kieriskelemässä hiukan ummehtuneessa ilmassa, sillä
kannelle ei ollut menemistä. Syömisestä ei ollut paljon puhetta.

Nyt olivat matkailijat ensimäistä kertaa kannella. Alhaalla oli ensin
syöty kunnollinen illallinen ja senjälkeen oli noustu ylös hengittämään
raitista ilmaa ja polttamaan muutamia sikaareja.

Keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen, sillä aaltojen kohina,
koneitten jyskytys ja tuulen tohina tekivät puhelun mahdottomaksi.
Viiltävinä, pistävinä ulvoivat langattoman lennättimen mastonlangat
tuulessa.

Sotalaiva halkoi kahdenkymmenenviiden solmunvälin nopeudella Atlantin
aaltoja, rientäen länteen.

Tuli pimeä, ja olo kannella kävi epämiellyttäväksi kosteudessa ja
kylmässä. Seurue laskeutui kajuuttaan. Laivan vaappuminen oli nyt
siedettävää, ja alhaalla tuntui hyvin kodikkaalta aistikkaassa
huoneessa sähköjen valossa.

Kapteeni tilasi kahvia ja hiukan konjakkia, ja Koskela laittoi
itselleen mielihyvällä kunnollisen todin, kapteenin ja Cotterin
noudattaessa hänen esimerkkiään.

"Mitä on ihminen?" kysyi Koskela hiukan pilkallisesti. -- "Tällaisessa
asemassa lentää ajatus melkein väkisin tuollaisiin korkeampiin
asioihin. Onko hän kohtalon leikkipallo vai voiko hän itse määrätä
tiensä?"

"Enpä tiedä enkä välitäkään tietää", virkkoi Cotter yksikantaan.

"Tuntuu siltä kuin ei ihminen voisi mitään kohtalolleen. Minä, jos
menen nyt itseeni, olen todellakin ollut vähän kaikkialla ja melkein
aina noin sattumalta Itärintamalla, vakoilumatkoilla, vankina,
sukellusveneellä, pommarina, sotilaana Suomessa, ryssäläisenä upseerina
punaisten keskellä, valtiollisena poliisina, nyi olen bolsheviikkien
lähettiläänä, suomalais-saksalaisena jääkärinä englantilaisella
sotalaivalla matkalla Arneriikkaan tekemään tyhjäksi ryssäläisten
bolsheviikkien suunnitelmia."

"Hm!" virkkoi kapteeni. "Onhan teillä seikkailuja, ja kelläpä niitä ei
olisi. Me, meidän aikakautemme on kokenut muutamissa vuosissa enemmän
kuin toiset vuosisadoissa."

"Ja siitä huolimatta me tunnemme itsemme tyhjemmiksi, sisällöttömiksi.
Kaikki on niin jokapäiväistä, niin harmaata, mikään ei herätä eikä
voi herättää enää mielenkiintoamme. Me suhtaudumme kaikkeen
välinpitämättömästi, kylmästi, mikään ei voi meitä innostuttaa. Me
hymyilemme pilkallisesti ja ylimielisesti kaikelle, mikä muistuttaakin
ihanteita, aatteita, itseuhrautuvaisuutta. Vain sitä, mikä tuottaa
meille etua, sitä me vain pidämme arvossa, mutta kun olemme sen
saavuttaneet, on sekin meille yhdentekevää. Materialismi on tunkeutunut
kaikkeen. Meillä on vastaus valmiina kaikkeen, me puhumme aina ja
jokapaikassa aatteista ja ihanteista, vaikka tiedämme, ettei kukaan
niihin usko, niin, vaikkapa tiedämme, että kaikki tuntevat, että
valehtelemme."

"Ja mihin tahdotte tällä kaikella päästä?" kysyi kapteeni. "Etsittekö
syytä? Kaikkeen tähän syynä on se, että _elämän romantiikka_ on
kadonnut. Romantiikan tilalle ovat tulleet koneet. Me emme löydä
romantiikkaa mistään, tuskin taiteestakaan, ja sieltäkin joko
mauttomasti liioiteltuna tai sitten tuntemattomaksi väljähtyneenä.
Elämässä ei ole enää romantiikkaa. Ja voiko ollakaan? Romantiikka
edellyttää jotakin salaperäistä, tuntematonta, kaukaista. Meidän
koneemme, meidän tieteemme riistävät kaikelta salaperäisyyden verhon,
välimatkoja on tuskin olemassakaan. Kuukaudet ovat muuttuneet päiviksi,
päivät tunneiksi ja minuuteiksi. Meillä on kiire, mutta mihin, sitä
emme tiedä, levottomuus vaivaa meitä alituisesti, mutta emme tiedä,
minkä vuoksi olemme levottomia. Meidän koko huomiomme on kiintynyt
koneellisiin valloituksiin ja sisäinen elämämme on kokonaan
laiminlyöty. Tietysti emme voi palata enää luonnontilaan, se olisi
hulluutta ja taantumusta, mutta meidän olisi annettava arvonsa myöskin
sisäiselle elämällemme."

Samassa toi lennätinsotilas tukun sähkösanomia kapteenille. Koskela ja
Cotter siirtyivät kapteenin viereen.

"Jaa, tässä pieni esimerkki! Me olemme tuhansien kilometrien päässä
ihmisistä, yksinäisiä aavalla valtamerellä, mutta näkymättömät siteet
kiinnittävät meidät lujasti sinne. Eetteriaallot pysyttävät meidät
tapausten tasalla. Me tiedämme likipitäin kaikki, mitä hiukankin
huomattavaa tapahtuu. Tässä on uutisia."

Matkailijat ryhtyivät lukemaan radiolennättimen sieppaamia sirpaleita
ja katkelmia maailmanhistoriasta. Pöydällä oli tavallisen sanomalehden
ulkomaa-aineisto täydellisenä ja tuoreena.

"Maailma kuohuu sodan jälkeen", virkkoi Koskela. -- "Levottomuuksia on
kaikkialla: Saksassa, Hollannissa, Belgiassa, Portugaliassa,
Espanjassa, Norjassa, Italiassa, Rumaniassa..."

"... ja Argentiinassa!" täydensi kapteeni, ojentaen muutaman
sähkösanoman Koskelalle.

"Niinkö? Ahaa, vai sielläkin! Ja ryssät! Ne ovat etupäässä aina, missä
jotakin bolshevistista on tekeillä. Hm, tohtori?"

"Lyön vetoa tuhannen puntaa, että tohtorilla on jotakin tekemistä
sikäläisten tapahtumain kanssa!" huudahti Cotter.

"Mahdollista", myönsi Koskela.

Sähkösanomassa ei kuitenkaan ollut vielä mitään erikoisempaa. Oli vain
ilmennyt lakkoliikettä ja levottomuutta Buenos Airesissa.

"Mutta minnehän tohtori matkustaa?" kysyi Koskela äkkiä. "Jos hän saa
päähänsä matkustaa suoraan Etelä-Ameriikkaan?"

"Hm, ei ole mahdotonta", virkkoi Cotter alakuloisena.

"Ja me matkustamme New-Yorkiin ja kadotamme kokonaan tohtorin
näköpiiristämme."

"Odottakaas, katsotaan! Minulla on laivataulukko mukanani."

Cotter pistäytyi hytissään ja toi paperin mukanaan. Matkailijat
ryhtyivät sitä tarkastamaan.

"Hän ei pääse sinne, sillä laiva sinne olisi lähtenyt vasta tänään,
eikä tohtori varmastikaan ole uskaltanut viipyä Englannissa päivääkään
liian kauan."

"Ja muutenkin tuntuu otaksuma liian vähän perustellulta. Ei ole
ensinkään sanottu, että tohtori matkustaa ollenkaan argentiinalaisten
asioissa. Toiseksi hän tuskin pistää päätään selvään rotanloukkuun, ja
kolmanneksi lienee jo Argentiinassa muita henkilöitä asioita
hoitamassa, uutisesta päättäen."

"Sittenpähän näkyy. Luulen kyllä, että tohtorilla on jotakin asiaa
sinne, ellei muuta, niin ainakin rahojen lähettämistä."

"Se on luultavaa, sitä tavaraa on tohtorilla aina ollut liiaksikin. Ja
rahatta on bolshevismi mahdotonta."



20.

Heikkojen miesten käsiin on vaarallista antaa painavia matkakirstuja.


"Tämä on siis se 'the land of liberty', lännen onnen ja vapauden
kultamaa", lausui Koskela, hypäten moottoriveneestä niljakkaan
kostealle satamalaiturille.

"Tämä se on", vahvisti Cotter,

Matkailijat olivat saapuneet iltahämärissä syrjäsatamaan New-Yorkin
eteläpuolelle. Torpeedovene ankkuroi väylälle ja miehet olivat
moottoriveneellä saapuneet maihin, sanottuaan sitä ennen kohteliaat
jäähyväiset vieraanvaraiselle kapteenille.

Cotter johti. Hän viittasi vuokra-auton, ja hetken kuluttua ajoivat
seikkailijat läpi kaupungin. Passi- ja tullitarkastus oli tapahtunut jo
väylällä. Cotter antautui puheisiin kuljettajan kanssa ja sai tältä
tietää, että juna lähtisi New-Yorkiin parinkymmenen minuutin kuluttua.
Heillä ei ollut mitään kiirettä, vaan asemalle tultuaan saattoivat he
hiukan haukatakin ja silmäillä sanomalehteä. Koskela hymyili, sillä
lehdissä ei ollut heille mitään uutta. He olivat samat sähkösanomat
lukeneet laivallaan.

Junamatkaa kesti noin tunnin, ja matkailijat saapuivat New-Yorkiin.

"Minne nyt lähdemme?" tiedusti Koskela. "Hotelliinko?"

"Ehkä sinnekin, mutta sitä ennen pistäydymme muutaman ystäväni ja
virkaveljeni luona", vastasi Cotter, astuen aseman luona odottavaan
autoon. Se lähti kiitämään tungokseen saakka ahdettuja katuja, jotka
kirkkaassa ja räikeässä sähkövalaistuksessa olivat valoisia kuin
päivällä.

Keskikaupungin melun ja huvipaikkojen ihmisvilinän jälkeen tuntui
miellyttävältä ajaa puulla laskettuja väyliä pitkin New-Yorkin
hienoimmassa osassa, jossa mataloita yksityispalatseja eroittivat
upeat, nyt syyskolkot puutarhat. Auto pysähtyi muutaman peräti pienen
kivitalon eteen, joka oli taitehikkaitten puuistutusten takana ja jonka
pääportille johti orapihlaja-aidan reunustama hiekoitettu ajotie.
Cotter maksoi, auto kääntyi ja miehet nousivat muutamia porrasaskelmia
jykevälle, leikkauksin koristetulle tammiovelle, jossa komeili
nimikilpi:

          "TOM HOPER."

"Kuka hän on?" kysyi Koskela, Cotterin painaessa soittokellon nappulaa.

"Yksityissalapoliisi ja sanomalehtimies. Toimittaa muuatta huomattua
aikakauslehteä."

Palvelija avasi oven ja johti vieraat aistikkaasti sisustettuun
eteishalliin. Cotter veti taskustaan nimikortin ja kirjoitti siihen
muutaman sanan. Palvelija lähti sisään, mutta parin silmänräpäyksen
kuluttua avattiin ovi ja halliin astui keski-ikäinen, erittäin
sopusuhtainen, voimakaspiirteinen ja aistikkaasti puettu mies, joka
luotuaan silmäyksen matkailijoihin riensi Cotteria vastaan ja puristi
voimakkaasti hänen kättään.

"Terve, terve! Mistä kummasta sinä tulet tähän aikaan ja mitään
ilmoittamatta?"

"Odotahan, kysyt enemmän kuin ehdin vastatakaan. Salli esitellä: hra
Koskela, suomalainen luutnantti ja salapoliisi."

"Tervetuloa!" toivotti ameriikkalainen reippaasti ja miehekkäästi,
tarttuen lujasti Koskelan ojennettuun käteen. -- "Ja riisukaa tekin
päältänne ja käykää sisään."

Parinkymmenen minuutin kuluttua istuivat miehet jo tuttavallisesti
jutellen illallispöydän ääressä, Cotterin ja Koskelan tehdessä selkoa
retkestä ja sen tarkoituksesta. Hoper kuunteli tarkkaavaisesti.

"Hm, ehkäpä olemme vähän samoilla asioilla", virkkoi hän, kun
matkailijat olivat lopettaneet selontekonsa. -- "Täällä olemme
kiinnittäneet hiukan huomiotamme erinäisiin venäläisiin ja juutalaisiin
yhdistyksiin, joiden kokoonpano sekä tarkoitukset jättävät tilaa
epäilyksille. Noin viikko sitten sain tietää, että jotakuta henkilöä
odotettiin muutamaan yhdistykseen Euroopasta, ja sikäli kuin melkein
salakielestä pääsin selville, oli kysymys rahoista. Sittenpähän näemme.
Minä otan huolekseni järjestää vahdinpidon laivojen saapuessa ja hankin
kyllä tilaisuuden päästä lähelle, voidaksemme keksiä teidän
'tohtorinne'. Aikaa meillä on muuten vielä kokonaista kolme päivää.
Siihen saakka voitte ja teidän täytyy käyttää aikanne mahdollisimman
hauskasti ja vaihtelevasti. Huomenna järjestämme suhteemme ylimpiin
viranomaisiin."

Koskela tunsi koko lailla pettymystä, kun ensimäisen valtamerilaivan
saavuttua he eivät löytäneetkään tohtoria eivätkä Kivistä. Koko aie
alkoi hänestä näyttää silmäneulan etsimiseltä heinäsuovasta. Oliko
mahdollista ensinkään keksiä miljoonakaupungin ihmisvilinässä kahta
miestä, jotka lisäksi voivat olla salapuvussa? Alakuloisena kaivoi
Koskela satamatyöläispuvun taskusta savukelaatikon ja pisti tupakaksi.
Cotterkin oli tavallista vaiteliaampi, mutta Hoper vakuutti, etteivät
tohtori ja Kivinen mitenkään voisi välttää ilmitulemista.

Oli odotettava toista laivaa.

       *       *       *       *       *

Syysaamuna seisoi Koskela New-Yorkin ulkosatamassa, nauttien
syvimmässään sanomattomasti siitä monikirjavasta, vilkkaasta ja
värikkäästä liikenteestä, joka suunnattomassa satamassa vallitsi.
Purjelaivojen mastot kohosivat rannattomana metsänä korkeuteen,
jykevien lastihöyryjen mustat tai punaiset tai sota-ajaksi kirjaviksi
maalatut kyljet paistoivat auringonsäteissä houkuttelevan
maalauksellisina, pienet höyryvenheet ja hinaajat puikkelehtivat
jättiläisten lomissa ja koko sataman täytti koneitten jyskytyksen,
pillien vihlovien äänien, nostovipujen vingunnan ja miesten huutojen
muodostama sekava, käsittämätön melu.

Koskela seisoi laiturin rintanojaa vasten veltossa satamahampuusin
asennossa ja puvussa, kädet rennosti housuntaskuissa ja savuke
huolimattomasti suupielessä. Cotter oli lähistöllä samanlaisessa
puvussa, kun taas Hoper, luvan saatuaan, oli pukeutunut
ameriikkalaiseksi poliisiksi ja seisoi jäykkänä ja varmana pääsyaukon
vieressä, jonka kautta valtamerimatkustajat laskettiin kaupunkiin.

Laiva oli jo aikoja sitten saapunut, mutta perinpohjainen passi- ja
tullitarkastus vei aikaa.

Koskela alkoi tuntea kärsimättömyyttä. Ajatukset tahtoivat väkisinkin
kulkeutua luvattomille teille, eikä hän voinut olla hymyilemättä,
miettiessään kohtalon oikkuja, joka oli hänet heittänyt tänne
uppo-outoihin oloihin, vieraana ja rahattomana, eroitettuna ainoasta
ystävästään. Ei sen puolesta, että hänen olisi ollut ikävä tai että hän
olisi ollut tyytymätön tilaansa, sillä jääkäriveri velloi vieläkin
voimakkaana hänen suonissaan.

Vihdoinkin alkoi matkustajia virrata, kantajien huutaen ja ähkyen
raahatessa matkatavaroita. Pääsyaukon kohdalla täytyi matkustajien
näyttää passitarkastuksessa saamaansa lupatodistusta. Hoper piti
tarkoin silmällä tulijoita ja Koskela jännitti näköään,
koettaen jokaisessa henkilössä tuntea salapukuisen Kivisen ja
bolsheviikkitohtorin.

Vain vaivoin jaksoi Koskela pidättää itsensä, tuntiessaan viimeinkin
Kivisen tulijoitten joukossa. Hän selvisi viimeisestä tarkastuksesta ja
lähti kulkemaan alaspäin, pysähtyen kuitenkin jo ihan lähellä ja jääden
odottamaan jotakin, nähtävästi tohtoria. Koskela aikoi jo lähteä häntä
puhuttelemaan, mutta malttoi sitten mielensä, ryhtyen hänkin
odottamaan tohtoria. Tohtori tuli. Nyt oli hän puettu vanhaksi ja
kunnianarvoiseksi kansalaiseksi, muistuttaen lähinnä lakimiestä,
silmälasit nenällään, harmaine pujopartoineen ja horjuvine känhteineen.
Kantaja kuljetti kohtalaisen suurikokoista matkakirstua.

Tohtorin esiintyminen oli varmaa ja huoletonta. Hoper laski hänet ilman
muuta ohitseen, ja tohtori ohjasi askeleensa odottavien autojen luo.

Koskela vaani tohtorin liikkeitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja
tarkkuudella, silmäten väliin Kivistäkin, joka oli vetäytynyt vähän
syrjään tarkastellen sieltäkäsin jännittyneenä tohtorin askeleita.

Kun tohtori oli istuutunut autoon, koetti kantaja heittää matkakirstua
katolle, mutta kirstu oli liian raskas nosteltavaksi ja putosi
katukivitykselle. Tohtori viittoi hermostuneena käsillään. Kantaja
yritti toistamiseen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Silloin riensi
muuan poliisi auttamaan, mutta nytkin sattui kirstun sivu käymään
autoon, pohja repesi äkkiä ja sieltä valahti joukko lentolehtisiä
kadulle, leijaillen tuulessa.

Koskela pidätti hengitystään, mutta tohtori antoi siinä
silmänräpäyksessä kuljettajalle merkin, auto hypähti liikkeelle ja
katosi seuraavan kadunkulman taa, kantajan ja poliisin jäädessä
ällistyneinä katsomaan jälkeen.

Cotter ja Koskela riensivät paikalle ja kumartuivat ottamaan
lentolehtisiä. Pikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että ne olivat
bolshevistisia. Silloin vasta poliisikin heräsi ja aikoi ryhtyä
pidättämään autoa, mutta se oli jo saavuttamattomissa.

Koskela jätti paikalle kiirehtineen Hoperin tehtäväksi antaa selvitys
poliisille, rientäen itse Kivisen jälkeen.

"Terve mieheen!" jyrähti Koskela oikein nautinnolla Kivisen korvaan,
ehdittyään hänen rinnalleen.

Kivinen kääntyi ja pysähtyi, katsahti Koskelaa ja ääretön hämmästyksen
ilme levisi hänen kasvoilleen.

"Kattos pirua!" lausui hän harvaan ja hartaasti oikein
aitosuomalaisella painolla. -- "Millä ihmeen konstilla sinä olet
ennättänyt tänne?"



21.

Kivinen alkaa aavistaa, että täytyy tehdä retki maapallon ympäri,
ennenkuin pääsee kunnolliseen suomalaiseen saunaan.


"Tässä on osoitteeni. Ota auto ja tule heti. Tein varomattomasti kyllä,
kun puhuttelin sinua tässä puvussa, mutta en voinut pidättäytyä. Auf
Wiedersehen!"

Koskela ojensi äimistyneelle toverilleen pienen paperilappusen ja
hävisi ihmistungokseen. Lähimmässä kadunkulmassa hän nousi
raitiotievaunuun ja ajoi keskikaupungille, nousten pois lähellä Hoperin
taloa. Saavuttuaan perille hän riensi talon taitse ja astui sisään
takaovesta. Palvelija ei osoittanut mitään hämmästyksen merkkejä, kun
jääkäri satamahampuusina meni huoneeseensa ja muutti ylleen tavallisen
pukunsa.

Hoper ja Cotter eivät olleet vielä saapuneet, ja Koskela ryhtyi heitä
odottamaan, tarkastellen joutessaan ameriikkalaisen aistikkaasti, mutta
samalla äärimmäisen yksinkertaisesti sisustettua työhuonetta. Yhden
seinän peitti suunnaton kirjahylly, ja melkein etsimättä löysi Koskela
siitä myöskin suomalaista kirjallisuutta englanninkielisinä
käännöksinä. Leveät ja mukavat nahkatuolit ja -sohvat antoivat
huoneelle samalla tukevan ja käytännöllisen näön. Seinillä riippui
eurooppalaisten taiteilijain tauluja ja muutamia kuparipiirroksia.
Sohvan yläpuolella oli melko runsas ja harvinainen kokoelma aseita,
joukossa pitkä ja terävä kauhavalainen puukkokin.

Mutta eniten kiinnitti jääkärin huomiota muuan valokuva, joka oli
somissa kehyksissä kirjoituspöydällä. Se esitti nuorta, noin
18-19-vuotiasta neitosta. Koskela tarkasteli kuvaa pitkään ja
hartaasti. Tyttö oli ameriikkalainen, nuortean tarmokkaine
kasvonpiirteineen, reippaine hymyineen, vallattomine kiharoineen ja
lyhyine, liehuvine hameineen. Hänessä oli sekä naisellista viehkeyttä
että tyttömäistä reippautta, joitten ominaisuuksien yhtyminen muodostaa
ameriikkalaisten neitosten suurimman lumousvoiman.

-- Hm, toista kuin saksalaiset senttimenttaaliset Margareetat, --
ajatteli jääkäri mielessään, tehden vertailuja, jotka eivät olleet
eduksi saksalaisille.

Palvelija toi muutamia päivälehtiä, ja jääkäri syventyi niitä lukemaan,
kiinnittäen huomionsa uhkaavaan tilanteeseen Buenos Airesissa.

Muutaman hetken kuluttua tuli palvelija uudelleen sisään ja toi
tarjottimella nimikortin. Koskela vilkaisi siihen ja riensi eteiseen,
jossa Kivinen odotti.

"Heitä päältäsi ja käy sisään!" kehoitti jääkäri ystäväänsä, kysyen
samalla syytä viipymiseen.

"Minun täytyi käydä ensin määrätyssä hotellissa, jonne jätin
matkalaukkuni", vastasi Kivinen, silmäillen yhä edelleenkin
hämmästyneenä Koskelaa.

Tuskin oli sanomalehtimies ehtinyt heittää yltään, kun Hoper ja Cotter
saapuivat. Jälkimäinen tervehti sydämellisesti Kivistä, ja Koskela
esitteli ystävänsä Hoperille.

"Kivinen, suomalainen sanomalehtimies ja bolsheviikkien
matkasaarnaaja."

Miehet astuivat isännän työhuoneeseen, ja Kivinen sai alkaa tehdä
selkoa seikkailuistaan.

"Silloin kun erosin sinusta Lontoon asemalla, lähdin sopimuksemme
mukaan kahvilaan, mutta sen lähistöllä tapasi tohtori minut ja
pysäytti. Hän selitti, että kahvila oli piiritetty ja että siellä
olleet miehet olivat vangitut. Harmittelin mielessäni poliisin
kiirettä. Tohtori tiedusti minulta, missä olin ollut ja missä sinä
olit. Vastasin, että olimme olleet odottamassa työväenyhdistyksen
päätöstä ja että sinä olit edelleenkin jäänyt sinne. Tohtori tyytyi
selitykseen ja vei minut mukanaan salaiseen asuntoonsa, jossa hän
ilmoitti, että vaarallisen tilanteen ja saapuneen määräyksen mukaan
hänen täytyi poistua Englannista ja minun oli häntä seurattava. Sinä
saisit sensijaan jäädä jatkamaan toimintaa vastedes annettavien
määräyksien pohjalla. Pääsin muutamista sanoista selville, että täällä
oli joku uusi suuri yritys tekeillä ja että tohtorin oli oltava mukana.
Senvuoksi päätin seurata häntä ja kirjoitin tohtorin määräyksestä
sinulle kirjeen, johon lisäsin hänen huomaamattaan morsella ohjeen, ja
sen sinä kaikesta päättäen keksitkin. Tohtori hankki, herra ties mistä,
uudet passit, ja niin läksimme matkalle. Laivassa matkustimme jälleen
erillämme, tohtori ensimäisessä ja minä toisessa luokassa, vaikka
tohtori kyllä kutsui minut muutaman kerran hyttiinsä. Siellä huomasin,
että hänen matkalaukussaan oli bolshevistista kirjallisuutta, ja päätin
keinolla millä tahansa estää sen kuljettamisen perille. Kun luulin,
ettet sinä ehtisi ennen meitä Ameriikkaan, aioin vangituttaa tohtorin
maihin tullessa, saadakseni silloin yhdellä iskulla haltuuni
mahdolliset paljastavat paperit.

"Yritykseni onnistui vain puoleksi. Muistathan, että hiukan ennen Saksan
vallankumousta saapui Berliiniin neuvostohallituksen kuriiri. Venäjän
lähettilästä epäiltiin jo silloin salaisista hankkeista, ja nyt sattui
niin, että kuriirin matkalaukku repesi asemalla ja sen sisältö,
kiihoituslehtisiä, putosi kadulle. Yhdellä iskulla oli koko yritys
paljastettu ja lähettiläs sai kiireimmän kautta poistua kaupungista.
Minä päätin auttaa kohtaloa ja viilsin viimeisen kerran tohtorin
hytissä käydessäni matkalaukun kaksinkertaisen pohjan halki. Mutta kai
viillokseni ei ollut tarpeeksi syvä, koskapa pohja repesi vasta
kadulla, kun tohtori oli jo ennättänyt autoon. No, eipä kannata surra.
Saamme kai lisätietoja papereista, ja lisäksi on tohtori edelleenkin
vapaalla jalalla, joten voimme tarkata hänen toimiaan kauemmin."

"Hyvä, poikaseni!" huudahti Koskela nauraen. -- "Sinun puukkosi se
sitten toimittikin käsiimme tohtorin matkalaukun! Te olette kai sen
tutkineet?"

"Kyllä", vastasi Hoper, "mutta sisällys oli perin laiha, ellei ota
lukuun lentolehtisiä. Siellä oli vain matkatavaroita eikä ainoatakaan
paperia, joka voisi johtaa jäljille."

"Missä tohtori asuu?" kysyi Koskela.

"Luultavastikin 'Strand'-hotellissa. Niin hän ainakin minulle ilmoitti,
enkä luule hänen muuttaneen päätöstään välikohtauksenkaan jälkeen,
sillä eihän matkalaukusta saanut mitään sensuuntaista vihjettä, ja
lisäksi on tohtori kai vaihtanut autoa ennenkuin saapuu hotelliin,
hävittääkseen viimeisenkin jäljen", selitti Kivinen.

"Tämä on todellakin jo pitkäpiimäistä", harmitteli Koskela. -- "Me
olemme nyt juuri yhtä viisaita kuin lähtiessämmekin, ainakin
suhteellisesti. Me olemme kyllä voineet estää pari suurempaa yritystä,
mutta emme ole päässeet koko maanalaiseen myyräjärjestelmän perille,
saaneet kaikkia lankoja käsiimme, voidaksemme yhdellä iskulla murskata
kaikki suunnitelmat. Tohtoria on mahdoton yllättää. Hänet voidaan
vangita ja tehdä vaarattomaksi, mutta se ei auta mitään. Järjestelmä
toimii siitä huolimatta. Alan päästä siihen vakaumukseen, ettei
tohtorikaan tiedä kovin paljon maanalaisista. Hän tuntee ehkä muutamia
pääjohtajia, ja siinä kaikki. Nämä taas tuntevat alaisensa, mutta
verkosta on vaikea päästä selville. Missä se tiedetään?"

"Venäjällä", virkkoi Hoper lyhyesti.

"Niinpä niin, mutta sieltä ei tietoja saa eikä sinne voi päästä."

"Kyllä sinnekin pääsee, kun vain rohkeutta ja kylmäverisyyttä riittää.
Muuten, nyt on kysymyksessä vain Argentiinan levottomuuksien
ehkäiseminen. Sen me voimme kyllä suorittaa. Milloin menette käymään
tohtorin luona?" Kysymys kohdistettiin Kiviselle.

"Tänä iltana klo 8. Tohtori antoi määräyksen eilen."

"Siihen saakka täytyy meidän odottaa, kun emme mitään tiedä emmekä siis
voi mitään tehdäkään."

"Nyt minun täytyy lähteä käymään hotellissani", virkkoi Kivinen ja
nousi. "Sinä, Koskela, varo vain, ettet joudu tohtorin näkyviin, sillä
silloin on pelimme mennyt. Sinunhan pitää olla Englannissa."

"Ole huoletta! Viivytkö kauan?"

"Minä vain pistäydyn."

"Tule sitten takaisin ja kerro vähän vaikutelmistasi kosmopoliittisen
bolsheviikkitohtorin matkassa."

"Joka kuljettaa kai meidät maapallon ympäri, ennenkuin pääsen
kunnolliseen suomalaiseen saunaan", murahti reportteri katkerasti.



22.

Jos vallankumous voidaan tehdä kahden sähkösanoman avulla, voidaan
vastavallankumous tehdä yhdellä.


Kivinen nousi rauhallisesti pehmeitten mattojen peittämiä portaita ylös
loistavassa "Strand"-hotellissa, mennen määräyksen mukaan tapaamaan
tohtoria.

Alhaalla seurustelu- ja kahvilahuoneessa istui oven luona Hoper
englantilaisessa matkailupuvussa, syventyneenä tutkimaan iltalehteä.
Hän oli kaiken varalta muuttanut asumaan hotelliin, joten tohtori oli
hyvin vartioitu.

Kivinen koputti ovelle ja sisältä kuului tohtorin hermostunut ääni
huudahtavan: "Entrez vous!"

Sanomalehtimies astui sisään. Tohtori oli heittänyt yltään
seurustelupuvun ja pukeutunut iltanuttuun, kävellen levottomasti
edestakaisin. Vilkaistuaan tulijaan hän jatkoi käyntiään niinkuin ei
olisi mitään tapahtunut. Kuumeisesti palavat silmät, nytkähtelevät
kasvot ja tiheä hengitys ilmaisivat, että tohtori oli äärimmäisen
kiihtynyt. Kivinen tiesi kyllä syyn.

"Ruotsissa epäonnistuimme..." puhui tohtori kuin puoleksi itsekseen.

Kivinen kuunteli jännittyneenä. Olle ei ollut mitään ilmoittanut.

"Englannissa meni suunnitelmamme myttyyn... ja tänne tullessani kadotin
matkalaukkuni... Tämä on käsittämätöntä... epäilyttävää..."

Ja äkkiä, ennenkuin Kivinen ehti tehdä ainoatakaan liikettä, sieppasi
tohtori taskustaan kiiltävän revolverin ja suuntasi sen kohti
sanomalehtimiestä.

"Kuka te oikeastaan olette?" sähisi tohtori hampaitten välistä, ja
hänen ilmeensä kammotti Kivistä. Siinä kuvastui sairaaloinen kiihko ja
rajaton viha.

Kivinen käsitti silmänräpäyksessä tilanteen ja ymmärsi, että vain
äärimmäinen kylmäverisyys saattoi hänet pelastaa. Tohtori epäili. Hän
ei vielä tiennyt mitään, mutta epäili kumminkin, ja hänen henkensä
saattoi riippua hiuskarvasta. Tohtori, mielipuoli, oli äärimmilleen
kiihtynyt epäonnistumisien takia.

"Kuka te oikeastaan olette?" toisti tohtori, ja hänen silmänsä
koettivat tunkeutua Kivisen sisimpään.

"Kuka minä oikeastaan olen, se ei liikuta teitä", vastasi Kivinen
rauhallisesti ja kylmästi, "mutta tällä hetkellä olen se jona
esiinnyn".

Tohtoriin vaikutti vastaus ilmeisesti hiukan hämmennyttävästi.

"Ja mitä tarkoittaa tämä tällainen kysely? Minä en pelkää revolveria,
sillä siihen olen kyllä saanut tottua."

"Minä epäilen teitä."

"Mistä?" Kivisen ääni oli kummasteleva.

"Epäilen petturiksi."

"Millä perusteilla?"

"Niin kauan kuin olen ollut seurassanne, ovat kaikki suunnitelmani
epäonnistuneet."

Kivinen naurahti. -- "Minä en voi tietenkään todistaa suoraan, etten
ole petturi, mutta sallikaa kysyä: jos olisin petturi, niin miksi olen
antanut teidän olla vapaana?"

Tohtori ei vastannut mitään, mutta laski alas revolverinsa.

"Ja mitkä suunnitelmanne ovat epäonnistuneet?"

"Ruotsissa on keksitty kirjapainomme. Sain juuri tänään sähkösanoman
siitä."

Kivinen nauroi sielussaan. Olle oli siis hoitanut asiansa.

"Ja sitten Englannissa! Länkisääri-Smith paljastettiin, mutta hänet
paljastettiin petoksella, väärennetyllä paperilla. Kuka oli sen
tehnyt?"

Tohtori raivosi. Hän puhui hiljaa, katkonaisesti, mutta sairaaloisen
kiihkeästi, ja hänen sanoistaan ja hänen äänestään kuvastui pohjaton
viha ja ääretön tuska. Kivinen tunsi kammoa. Hän sai aivan odottamatta
kurkistaa salattuihin, mustiin syvyyksiin ihmissielussa sellaisessa,
jolle ei ollut mikään pyhää, josta koko maailma oli vain välikappale
päämäärän toteuttamiseksi, ja tämä oli kosto, mistä, sitä ei tohtori
sanonut, mutta ilmeisestikin jostakin todellisesta tai kuvitellusta
vääryydestä, ja tuohon koston päämäärään oli sekoittunut käsittämätön,
sekava ja haaveellinen toivo jostakin tulevaisesta ihanneolotilasta,
jonka saavuttamiseksi olivat kaikki keinot, eivät vain luvallisia, vaan
myös välttämättömiä. Kivinen tunsi vastustamattomasti tempautuvansa
mukaan, tajuten vain hämärästi, että hänen edessään oli mitä
mielenkiintoisin ja yllättävin hermolääkärin tutkimusaihe.

Tohtori puhui itsensä väsyksiin. Sitten hän äkkiä vajosi nojatuoliin.
Kivinen tunsi ikäänkuin heränneensä painajaisunesta ja huokasi salaa
helpoituksesta. Tohtorin puhe ja olento vaikutti hypnotisoivasti, aivan
samalla tavalla kuin hän oli huomannut kiihkeitten venäläisten
sotamiesten vaikuttavan kehittymättömään, lapsenasteella olevaan
kuulijakuntaansa kaikenlaisissa kiihoituskokouksissa.

"Odottakaa!" virkkoi tohtori pitkän vaitiolon jälkeen tavallisella
äänellä, ryhtyen kirjoittamaan. Kivinen ei vastannut mitään.

Tohtori kirjoitti noin puoli tuntia, taittoi kirjoittamansa arkit
kokoon ja pisti ne kirjekuoreen.

"Tässä on toimintaohjeet toverillenne Englannissa. Te saatte ne viedä
muutamalle laivamiehelle, joka palvelee valtamerilaivalla. Hän
toimittaa ne perille. Itse en voi mennä. Osoite on tämä."

Tohtori kirjoitti osoitteen paperille ja antoi Kivisen sen lukea, jonka
jälkeen hän repi paperin pieniksi palasiksi ja heitti palaset uuniin.

"Teidän tehtävänne on seuraava: menette huomenna tämän osoitteen
mukaan" (tohtori kirjoitti jälleen paperille) "ja kysytte sieltä
isäntää. Hän neuvoo teille muut tarvittavat henkilöt. Te saatte paikan
hänen konttoristinaan. New-Yorkissa vallitsee satamatyöläisten ja
merimiesten keskuudessa suuri tyytymättömyys, ja meidän tehtävämme on
tämän tyytymättömyyden lietsominen lakoksi. Tarkemmat ohjeet saatte
myöhemmin. Miten ovat muuten raha-asianne?"

"Kassani alkaa loppua, sillä toverillani oli suurin osa rahoja."

"Kas tässä!" Tohtori ojensi pinkan viidensadandollarin seteleitä, jonka
hän otti kirjoituspöydän laatikosta.

"Rahaa ei ole säästettävä. Onnistuminen on pääasia."

"Hyvä."

Tohtori riisui iltanuttunsa ja puki ylleen vierailupuvun. Kivinen
odotti.

"Nyt on kaikki selvä. Saatte mennä. Huomenna klo 11 aamulla."

Kivinen kumarsi ja poistui. Tultuaan seurusteluhuoneeseen hän teki
Hoperille melkein huomaamattoman merkin. Ameriikkalainen pisti lehden
rauhallisesti hyllylle, nousi ja lähti astumaan ylös. Parin minuutin
kuluttua hän oli kadulla, jossa Kivinen odotti.

"Tohtoria on seurattava. Minä näin hänen pöydällään sähkösanoman, joka
oli lähetetty Buenos Airesista. Tuossa...!"

Tohtori astui juuri kadulle. Kivinen käänsi selkänsä ja tarkasteli
näyteikkunaa toisella puolen katua. Hoper katseli tohtorin kulkua. Hän
näkyi ensin epäröivän, ottaako auton, mutta teki sitten päätöksensä ja
lähti jalan. Ilma olikin kaunis ja raitis.

Miehet seurasivat häntä varjoina jälessä. Tohtori käveli reippaasti ja
nopeasti, vilkuilematta taakseen. Hän ei nähtävästi epäillytkään, että
häntä seurattaisiin.

"Ahaa, sähkösanomakonttori!" virkkoi Hoper. Ja aivan oikein, tohtori
menikin sähkösanomakonttoriin.

Miehet pitivät lyhyen neuvottelun, jonka jälkeen he menivät toiselle
ovelle, josta virkailijat kulkivat.

"Missä on päällikkö?" kysyi Hoper muutamalta neitoselta.

"Täällä, olkaa hyvä!" Heidät johdatettiin toiseen huoneeseen.
Päällikkö, vanhahko mies aito virkamiestyyppiä, astui heitä vastaan.
Hoper näytti hänelle salapoliisimerkkiään ja valtakirjaansa. He
keskustelivat hetkisen hiljaa.

"Niin, tämä on oikeastaan vastoin määräyksiä, mutta voidaanhan sensuuri
toimittaa teidänkin tieten. Odottakaa!"

Päällikkö poistui hetkeksi ja tuli takaisin kädessään kaksi
sähkösanomakaavaketta. Ne olivat tohtorin kirjoittamat. Molemmat olivat
Buenos Airesiin. Toinen oli Argentiinan valtiopankille määräys maksaa
Pedro Huelpalle kolmesataatuhatta dollaria ja toinen samaiselle
Huelpalle, jossa ilmoitettiin, että hän voi nostaa summan esittämällä
tämän sähkösanoman. Rahat maksettaisiin jonkun don José Antesin
tililtä.

Hoper päästi pitkän vihellyksen, luettuaan sähkösanomat.

"Jaa, meidän aikamme! Nykyään toimitetaan vallankumouksiakin äärettömän
yksinkertaisesti, nopeasti ja vaivattomasti. Sähkösanoman avulla. Pieni
maksumääräys, ja hallitus kukistuu. Mutta ehei! Jos kerran vallankumous
voidaan suorittaa kahdella sähkösanomalla, niin vastavallankumous
voidaan toimittaa yhdellä."

Hoper sieppasi sähkösanomakaavakkeen ja kirjoitti:

    "Poliisimestari. Buenos Aires. Vangitkaa Pedro Huelpa,
    osoite... Takavarikoikaa don José Antesin tilillä olevat
    rahat valtakunnanpankista. Yhteydessä Ralphstonin kanssa.
    Tarkemmin myöhemmin. Hoper."

Hoper kääntyi päällikön puoleen. -- "Pyytäisin teitä toimittamaan niin,
että minun sähkösanomani joutuu perille hiukan aikaisemmin."

"Kyllä."

"Hyvästi siis ja paljon kiitoksia. Buenos Airesin vallankumouksen
perään voi asettaa pisteen."



23.

Vastavallankumoukselliset tekevät pari laskuvirhettä, joiden johdosta
Koskela turvautuu saksankielentaitoonsa.


Kivinen puristi hiukan hermostuneena revolveria taskussaan, ajaessaan
autolla salaiseen kokoukseen. Hoper, Cotter, Koskela ja hän olivat jo
edellisenä iltana pitäneet yhteisen neuvottelun ja päättäneet kerta
kaikkiaan tehdä lopun bolshevistisesta myyräntyöstä New-Yorkissa.
Päätökseen oli vaikuttanut viranomaisten taholta lausuttu toivomus,
ettei lakkokiihoitusta saisi päästää alullekaan, pahentamaan
ennestäänkin huonoa asemaa, kun lakko kaikesta päättäen kuitenkin oli
puhkeava. Bolsheviikit muuttaisivat palkkalakon poliittiseksi, jonka
tarkoituksena olisi elintarveavun viivästyttäminen nääntyvälle
Euroopalle. Tämä viivytys voisi johtaa mitä vakavimpiin
yleispoliittisiin seurauksiin.

Aamupäivällä Kivinen oli käynyt tohtorin luona, mutta hän ei ollut
tavattavissa. Kirjeessä ilmoitti hän uudesta kohtauksesta. Senjälkeen
Kivinen kävi "konttorissa", jota hoiti muuan venäläisjuutalainen
"liikemies" epäilyttävine apulaisineen. Kivinen sai paikan, ja hänen
nimensä merkittiin liikkeen kirjoihin. Isäntä ilmoitti salaisesta
kokouksesta, ja sinne oli Kivinen nyt matkalla.

Auto pysähtyi suunnattoman kivitalon eteen. Kivinen löysi pian neuvotun
rappukäytävän, nousi hissiin ja ajoi kahdenteentoista kerrokseen.
Muutaman oven päällä oli kilpi: "Venäläinen sivistysseura." Se oli
juuri etsitty paikka.

Kivinen soitti määrätyt kerrat, ja hänen konttorinisäntänsä avasi oven.
Riisuttuaan eteisessä päällysvaatteena ja pistettyään isännän
huomaamatta revolverin taskuunsa, astui Kivinen toiseen huoneeseen,
joka oli kalustettu puolittain konttoriksi, puolittain kahvila- ja
seurusteluhuoneeksi. Siellä oli koolla noin 70-80 henkeä, näöstä
päättäen enimmäkseen venäläisiä tai venäläisjuutalaisia, nuoria miehiä
suurin osa, joukossa pari vanhempaakin sekä muutamia naisia.

Isäntä esitti Kivisen seurueelle ja asettui itse kirjoituspöydän taa
puheenjohtajaksi, pyytäen tekemään selvää toimintasuunnitelmasta ja
tilanteesta.

Reportterimme, hymyillen mielessään, ryhtyi sangen vakavasti ja
perusteellisesti selostamaan poliittista tilannetta. Kuulijat
seurasivat esitystä tarkkaavaisesti ensi aluksi, mutta kun se venyi
venymistään, alkoivat he osoittaa varsin silminnähtävää
välinpitämättömyyttä. Kivinen lopetti silloin poliittisen esitelmänsä
ja alkoi puhua toimintasuunnitelmasta tohtorin antamien ohjeitten
mukaan. Mielenkiinto virisi jälleen, sammuakseen uudelleen hyvinkin
pian.

"Paljonko maksetaan?" tokaisi viimein muuan hienon-rappeutuneesti
puettu elostelija suorasukaisesti.

"Tuhat kuussa, mutta silloin ei saa mukista", sivuutti Kivinen.

Suosionmutinaa kuului ympäriltä. Kivinen saavutti ilmeistä kannatusta.

Samassa soi ovikello. Puheenjohtaja loi hiukan levottoman katseen
ympärilleen, sillä merkkisoitto se ei ollut, mutta meni kuitenkin
avaamaan. Kivinen lopetti puheensa ja istuutui, sytyttäen levollisesti
savukkeen.

Puheenjohtaja viipyi tuokion poissa. Ovi kuului suljettavan ja
puheenjohtaja astui kalpeana sisään, kiertäen äkisti sisäovenkin
lukkoon. Kivinen hätkähti.

Mies ei virkkanut mitään, vaan lähti paikalleen, mutta sivuuttaessaan
takaapäin sanomalehtimiehen tempasi hän revolverin taskustaan ja
komensi jyrkästi ja lyhyesti: "Kädet ylös!"

Vaikka reportterimme olikin varuillaan, joutui hän yllätetyksi ja
noudatti käskyä. Seurue hyppäsi seisomaan.

Pitäen revolveriaan edelleenkin ojennettuna Kivisen päätä kohti lausui
puheenjohtaja väräjävällä, tehdynlevollisella äänellä:

"Tämä herrasmies on kavaltaja. Me olemme vaarassa. Meidät on
ilmiannettu. Nyt on nopeasti, mutta levollisesti päätettävä paosta."

Venäläiset huudahtivat raivosta ja hämmästyksestä ja kymmenet kädet
suuntautuivat Kivistä kohti. Mutta puheenjohtaja hillitsi joukkonsa.
"Ei mitään väkivaltaisuuksia. Ne vain pahentavat asiaa." Nyt vasta
Kivinen sai puhekykynsä takaisin. "Minäkö kavaltaja? Kuka on sellaista
ilmoittanut? Ja millä perusteilla?"

"Tohtori lähetti kirjeen. Te olette pidättänyt muutaman kirjeen."

Silmänräpäyksessä selvisi Kiviselle tilanne. Sen kirjeen, jonka tohtori
oli antanut hänen toimitettavakseen Koskelalle Englantiin, he olivat
lukeneet, viemättä sitä määräpaikkaan. Tohtori oli laittanut
sudenkuopan ja hän oli mennyt siihen. No niin, samapa tuo! Paljastus
kiirehti vain vangitsemista.

Kivinen sai takaisin kylmäverisyytensä. Hän silmäsi pilkallisesti
ympärilleen.

"No niin! Ottakaa ensin taskustani revolveri! Kas niin! Nyt voinen
tupakoidakin? Olen aivan vaaraton siinä suhteessa. Hyvät herrat ja
naiset: _minä olen todellakin_, en kavaltaja, vaan _salapoliisi_!"

Seurue jähmettyi ja kaikkien kasvoilla kuvastui kauhu.

"Minut on kyllä yllätetty, mutta ei niin täydelleen kuin luulette. Tein
virheen, kun en vienyt kirjettä. Mutta vankinakin olen teidät
voittanut. Te olette satimessa, sillä tämä asunto on eristetty ja
kaikkialla on riittävä poliisimiehistö sulkemassa ulospääsyn.
Keskustelkaamme!"

Bolsheviikeista ei kukaan virkkanut mitään.

"Te joudutte vankilaan. Minulle ette uskalla mitään tehdä, eikä se
mitään auttaisi. Mutta rangaistustanne voitte hiukan lieventää, jos
täytätte minun vaatimukseni. Ensiksi: pyysikö tohtori teitä jotakin
hänelle ilmoittamaan?"

Puheenjohtaja katsoi neuvottomana ympärilleen, mutta nyt heräsivät
muutkin bolsheviikit, jotka innokkaasti kehoittivat häntä ilmaisemaan
kaikki.

"Hän pyysi minua ilmoittamaan hänelle, kun olemme päässeet
suhteelliseen turvaan."

"Eikö muuta?"

"Sitten on meidän myöskin ilmoitettava hänelle joku paikka, jonka
kautta voidaan jatkaa kirjeenvaihtoyhteyttä."

"Hyvä. Saanko nyt takaisin revolverini! Ja samalla teidänkin!"

Bolsheviikit tottelivat.

"Ja nyt, älkää pelästykö...!" Kivinen ojensi revolverinsa nurkassa
olevaa kirjahyllyä kohti ja laukaisi. Bolsheviikit tuijottivat pelosta
sanattomina ovea.

Parin minuutin kuluttua kuului raskaita lyöntejä ulko-oveen.

"Menkää avaamaan!" komensi Kivinen puheenjohtajaa. Tämä totteli, ja
hetken kuluttua astuivat huoneeseen Hoper, Cotter, Koskela sekä
puolenkymmentä poliisia.

"Lain nimessä julistan teidät vangituiksi!" lausui Hoper, puristaen
samalla Kivisen kättä. Kivinen kuiskasi hänelle jotakin, ja hetkisen
neuvottelivat neljä miestä keskenään.

"Te soitatte nyt tohtorille!" käski Kivinen puheenjohtajaa. "Niin,
tässä ei auta mikään! Ja puhutte hänelle saneluni mukaan!"

Mies soitti ja pyysi yhdistystä.

"Onko tohtori? Jaha... niin, minä puhun..."

Kivinen saneli.

"Mies on vangittu ja sidottuna jätetty sinne. Me olemme päässeet
turvaan. Voitte kirjoittaa Avenue 186, n:o 349, A. 88... hyvä!"

Kivinen yritti sanella, mutta Cotter teki torjuvan liikkeen. -- "Te
aioitte kysyä, minne tohtori lähtee, mutta kysymys olisi paljastanut
koko tempun. Meidän on kiireesti ajettava hotelliin, päästäksemme
tuoreille jäljille, tai muutoin livahtaa tohtori käsistämme. Komisario
saa hoitaa vangit."

"Te vastaatte siitä, ettei ainoakaan pakene", lisäsi Hoper.
Salapoliisit astuivat hissiin, annettuaan sitä ennen määräyksen
toimittaa kotitarkastuksen yhdistyksen huoneustossa. Bolsheviikeille
alettiin asettaa käsirautoja.

Vinhaa vauhtia kiiti poliisiauto hotelliin. Matkalla huudahti Kivinen
äkkiä:

"Voi minua pässiä, kun en ottanut selvää, mihin mies soitti tohtorille.
Tuskinpa vain enää hotelliin!"

"Se oli todellakin virhe laskelmissamme", vastasi Hoper. -- "Nyt on
myöhäistä katua."

Saavuttuaan perille juoksivat miehet ovenvartijoista välittämättä
tohtorin huoneeseen. Ovi oli auki, mutta huone oli tyhjä. Tohtori oli
paennut.

"Blitzdonnerwetterkreutzpappenheim!" huudahti Koskela.



II

VAINUKOIRAT



1.

Pieni valokuva haihduttaa Koskelan vastenmielisyyden Venäjän-retkeä
vastaan.


Kivinen heitti hattunsa pöydälle ja vajosi nojatuoliin.

"Mikä nyt neuvoksi?"

Kukaan ei vastannut.

"Niin yksinkertaisella tavalla meidät paljastettiin. Tohtori oli
tietenkin merimiehelle antanut määräyksen ilmoittaa, jätänkö vai enkö
hänelle kirjeen."

"Neuvotelkaamme", virkahti Koskela lyhyesti. -- "Jotakinhan on
kuitenkin tehtävä."

Hoper viittasi luokseen muutaman hotellipalvelijan kokonaisesta
parvesta, joka oli ryhmittynyt ovelle.

"Kutsukaa hovimestari!"

Hovimestari, liukas ja kumarteleva äijä, riensi levottomana ja
hätäisenä huoneeseen.

"Milloin tohtori Ralphston lähti?"

"Hän maksoi laskunsa iltapäivällä ja lähti täältä noin kello
seitsemältä."

"Millä hän lähti?"

"Autolla. Matkatavarana hänellä oli vain pieni laukku."

"Katsoitteko auton numeroa?"

"D 12587."

"Ette tiedä, minne tohtori lähti?"

"Hän ei puhunut siitä mitään."

"Hyvä on. Saatte mennä."

Hovimestari poistui ja hänen mukanaan myöskin utelias palvelijajoukko.
Hoper sulki oven.

"Olemme todenneet täydellisen tietämättömyytemme. Tohtori on paennut,
mutta minne, sitä emme voi tietää. Autoa on turha tiedustaa, sillä
varmastikin tohtori on vaihtanut matkalla. Täytyy suorittaa
jonkunlainen kotitarkastus, vaikka luulenkin sen olevan aivan
hyödytöntä."

Miehet ryhtyivät työhön, mutta noin puolen tunnin kuluttua he
lopettivat. Ei mitään jälkeä ollut havaittavissa.

"Me emme voi edes todennäköisesti päätellä, minne tohtori on lähtenyt
vai onko hän mahdollisesti jäänyt New-Yorkiin. Tietenkin, jos hän on
täältä lähtenyt, ei hän liene lähtenyt ainakaan Eurooppaan", totesi
Hoper.

Cotter poltti tyynenä piippuaan, Kivinen hypisteli sormiaan, ja Koskela
tuntui vajonneen syviin mietteisiin. Hänen jyrkkäpiirteiset kasvonsa
näyttivät teräkseentaotuilta, kun hän nojasi päätään käsiinsä. Viimein
hän nousi ja alkoi kävellä ympäri huonetta, seisahtuen viimein pienen
sivupöydän ääreen. Hän otti muutaman kirjan käsiinsä, tarkasteli sitä
hetkisen ja huudahti äkkiä.

"Aikataulukko!"

Toiset katselivat häntä kummastuneina. Koskela alkoi selailla lehtiä,
tutkien tarkkaan joka sivun. Muutaman hetken kuluttua hän huudahti
uudelleen.

"Nyt tiedämme, minne tohtori on lähtenyt!"

"Mitä-ä?"

"Katsokaas, tässä on pienet lyijykynämerkinnät San Franciscoon lähtevän
junan kohdalla, sellaiset, jotka syntyvät, kun henkilö etsii jotakin
tiheästä luettelosta, pikku viivat, mutta tarpeeksi suuret, voidakseen
opastaa meidät jäljille."

Hoper ja Cotter huudahtivat hyväksyvästi ja tarkastivat aikataulukkoa.

"Sangen todennäköistä, mutta ei varmaa. Tuon merkinnän on voinut tehdä
joku toinenkin, sillä kirjanen on hotellin omaisuutta", virkkoi Hoper.

"Kuulustelkaamme hovimestaria."

Hoper soitti, ja parin minuutin kuluttua oli hovimestari huoneessa
matkustajaluetteloineen.

"Tiedättekö sattumalta, milloin tämä viimeinen aikataulukko ostettiin?"

"En muista", vastasi hovimestari hiukan hämmästyneenä.

"Se on kuitenkin hyvin tärkeä seikka. Se on saatava selville.
Tarkastakaa tilikirjanne!"

Hovimestari viipyi poissa jonkun aikaa, mutta palasi ilmoittaen, että
aikataulukot oli ostettu kolme viikkoa sitten.

"Hyvä!" sanoi Koskela. -- "Nyt tarkastakaamme, ketä on asunut tässä
huoneessa noitten kolmen viikon ajalla?"

Hovimestari selaili kirjaa.

"Se onkin helppoa", vastasi hän. -- "Tässä huoneessa on siitä lähtien
asunut vain kolme henkilöä, ranskalainen liikemies, joka vielä nytkin
oleskelee virallisissa asioissa täällä, muuan kreivitär, joka matkusti
Eurooppaan, ja tohtori Ralphston."

"Hyvä!" huudahti Koskela tyytyväisenä. "Kiitos tiedoistanne!"

Hovimestari poistui kirjoineen.

"Nyt olemme hyvillä jäljillä", virkkoi Hoper. -- "Milloin juna lähti?"

"8.23", vastasi Koskela.

"Ja nyt on 9.05. Milloin lähtee seuraava?"

"Vasta huomisaamuna 5.17!"

Hoper mietti.

"Nyt on kysymys siitä, mitä tohtori tekee San Franciscossa", virkahti
Koskela.

"Jaa, ehkäpä lähtee länteen."

"Varmastikin. Milloin lähtee laiva?"

"Noin tunti senjälkeen kun tohtorin juna on saapunut."

"Meidän on pidätettävä juna", lausui Hoper päättävästi.

"Ei millään opilla. Tohtori on sellainen kultakana, että häntä on
käytettävä hyväksi niin kauan kun suinkin. Hänellä voi olla uusia
aikeita, joista meidän on päästävä perille. Jos tohtori pidätetään,
toimittavat muut hänen tehtävänsä, emmekä me tiedä niistä mitään.
Meidän on saavutettava tohtori, maksoi mitä maksoi", puhui Koskela.

"Ja me saavutammekin hänet. Odottakaa!"

Hoper syventyi tutkimaan aikataulukkoa.

"Suunnitelmani onnistuu. Me saavutamme junan autolla. Rautatie tekee
suuren mutkan, jonka voimme autolla kokonaan sivuuttaa. Siten voitamme
huomattavasti. Tohtori on edellä tunnin. Ennenkuin pääsemme matkaan, on
hän edellä ehkä noin kolme tuntia. Mutta automme kulkee nopeammin ja
Cailwayn asemalla voimme saavuttaa junan, kun otamme huomioon, että se
välillä pysähtyy muutamissa paikoissa. Ja varmuuden vuoksi voimme asian
järjestää siten, ettei junaa päästetä lähtemään asemalta ennenkuin klo
2. Nyt matkaan!"

Seurue kiirehti alas. Hovimestari hankki heti auton, iloissaan siitä,
että uhkaava poliisiselkkaus oli selvennyt näin pian ja hyvin.
Saavuttuaan Hoperin asuntoon antoi isäntä autonkuljettajalleen
määräyksen tarkistaa auton ja varustaa sen suurimmalla mahdollisella
määrällä bentsiiniä. Hän itse kiiruhti poliisiasemalle ja sai asiat
järjestetyiksi. Cailwayn asemapäällikölle lähetettiin sähkösanoma, että
sattuneesta syystä ei pikajunaa saisi lähettää edelleen ennenkuin klo
2. Samalla hankki Hoper itselleen ja seuralaisilleen tarpeelliset
matkapaperit ulkomaillekin.

Kello oli noin puoli yksitoista, kun Hoper viimeinkin saapui kotiinsa.
Kivinen ja Koskela naamioivat itsensä perusteellisesti, Koskela
eronsaaneeksi upseeriveteraaniksi ja Kivinen saksalaiseksi olutliikkeen
asiamieheksi.

"Ja nyt syökäämme kunnollisesti", kehoitti Hoper, "sillä matka kysyy
voimiamme. Meidän täytyy ajaa suurimmalla mahdollisella nopeudella."

Seurue istuutui hyvin katetun illallispöydän ääreen.

"Minnehän tohtori oikein aikonee?" virkahti Koskela.

"Minua alkaa jo väsyttää tämä kiertolaiselämä. Lähtiessämme luulimme,
että matka tulisi kestämään muutamia päiviä, korkeintaan pari viikkoa,
mutta nyt olemme olleet matkalla jo pari kuukautta, eikä lopusta ole
vielä tietoakaan."

"Minä aavistan, että tohtori aikonee Venäjälle", lausui Cotter.

"Venäjälle?" huudahti Koskela. -- "Hyi hittoa, se vielä puuttuisikin!"

"Ei ole ensinkään mahdotonta. Intian kautta kulkeva tie on pituudestaan
huolimatta helpompi kuin Suomen kautta. Ja voihan olla niinkin, että
tohtori koettaa tehdä jotakin Intiassakin. Sielläkin kuohuu", selitti
Kivinen.

"Minulla ei ole mitään Venäjän-retkeä vastaan. Sittenhän pääsisimme
kerrankin keskukseen, jossa tiedettäisiin kaikki, jolloin mekin
voisimme saada kaikki tietää ja lopettaa kaikki yhdellä iskulla. Ja
toiseksi, voisin saada tietoja myöskin serkustani Mary Audhonista, joka
on jäänyt isänsä kanssa Moskovaan", selitti Hoper.

"Onko teillä serkku Moskovassa?" kysyi Koskela hämmästyneenä.

"On, kas tässä!" Hoper näytti valokuvan, jota Koskela oli edellisenä
päivänä katsellut.

"Onko se _hän_?" Koskela huudahti vastoin tahtoaan.

"Ahaa, jääkäriveri taitaa vetää!" pisti Kivinen. -- "Onko sinulla
mitään Venäjän-retkeä vastaan?"

Koskela ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä loistivat.



2.

Vastavallankumoukselliset päättävät hankkia bolsheviikkitohtorille
sivistävää seuraa pitkällä junamatkalla.


Auto hypähti liikkeelle Hoperin ohjatessa. Käännyttyään leveälle
puistokadulle lisäsi Hoper vauhtia. Ilmavirta vinkui ja suhisi
korvissa.

Matkailijat olivat pukeutuneet lämpimiin turkkeihin ja karvalakkeihin
ja näyttivät aaveilta silmälasiensa takaa. Kivinen istui Cotterin
vieressä takana, vajonneena pehmeille nahkaistuimille, Koskela Hoperin
vieressä edessä.

Vaikka ameriikkalainen ohjasikin autoaan mestarillisesti
tiheäliikenteisillä kaduilla, alkoi ajo hermostuttaa etenkin
suomalaisia, jotka eivät olleet tottuneet ajamaan tällaisessa
tungoksessa ja tällaisella vauhdilla. Eikä vauhtia sitäpaitsi voinut
lisätä korkeimmaksi mahdolliseksi, ellei tahtonut välttämättömästi
törmätä jonkun kanssa yhteen ja vikuuttaa autoa.

Koskela puri huuliaan kärsimättömyydestä, mutta täytyi tyytyä. Mahdoton
oli mahdotonta, ja ilmankin oli vauhti yli sallitun määrän. Poliisit
näyttivät tehneen pari kertaa merkintöjään.

Siltojen yli meno oli hermostuttavinta, ja koko seurue tunsi todellista
kevennystä, kun vihdoinkin päästiin varsinaisesta kaupungista halki
esikaupunkien kulkevalle valtakadulle. Liikennekin oli jo vähentynyt
siedettävään määrään. Hoper lisäsi vähitellen vauhtia. Kone liukui
suhisten eteenpäin ja sähkövalot välähtelivät ohikiitäessä.
Ameriikkalainen osoittautui verrattomaksi ohjaajaksi. Vaarallisimmatkin
käännökset suoritettiin vaivattomasti ja varmasti, vaikka auto
toisinaan kulkikin vain kahdella pyörällä.

Tie kulki loppumattomien tehtaitten, varastohuoneitten ja vajojen
keskellä, jotka kaikki olivat täydellisessä pimeydessä. Pyörät
seisoivat, ja liikenne oli mitätöntä. Kammottavalla vauhdilla lensi
auto kuitenkin eteenpäin. Häikäisevät valojuovat liukuivat pitkin tietä
auton sähkölyhdyistä, heittäen huikaisevan kajastuksen mustuneille
tehtaanseinille.

Viimein loppui tehdasaluekin, ja edessä aukenivat pimeän verhoamat
pellot ja niityt. Valtatie syöksyi viivasuorana eteenpäin.

Nyt kehitti Hoper vauhtia jälleen. Auto ulvahti ja viskautui eteenpäin,
ja Kiviseltä pääsi tahtomattaankin heikko huudahdus. Koskela sulki
silmänsä heittelehtiessään istuimellaan. Hän nautti matkasta. Oli
jotakin niin suurta ja valtavaa, juovuttavaa, kiitää pimeässä yössä
mielettömällä vauhdilla eteenpäin. Ilmavirta painoi kasvoja, tehden ne
melkein kipeiksi. Auto hypähteli tien epätasaisuuksissa ja hiekka sekä
kivensirpaleet vinkuivat korvissa. Kone tuntui muuttuneen eläväksi
olennoksi, joka oli jännittänyt kaikki voimansa äärimmilleen ja syöksyi
sokeana tuntemattomia kohtaloita kohti.

Koskela käänsi ruumistaan niin että kasvot tulivat sivuttain. Hän
nautti vauhdista, nautti ilmanpaineesta ja sen vingunnasta. Rajaton
vapaudentunne täytti matkailijain mielet, ja siihen sekoittui melkein
tiedottomasti pelkoa sekä kiihkeää jännitystä. Jos vauhti pysyisi
samana loppuun asti, saavutettaisiin juna kyllä, mutta mahdollisuudet
olivat suuret, ettei niin kävisi. Jos tällaisella vauhdilla ajettaessa
kumi halkeaisi tai sattuisi yhteentörmäys, saattaisivat seuraukset olla
kamalat.

Hoper istui etukumarassa, kivettyneenä, joka lihas jännittyneenä, ja
hänen silmänsä koettivat tunkeutua ympäröivään pimeyteen, voidakseen
ajoissa välttää uhkaavat vaarat. Kädet puristivat teräslujasti
ohjaustankoa.

Puut ja pensaat vilahtelivat epämääräisinä, mustina haamuina ohitse ja
joskus valon kajastus jostakin talosta. Valtatie oli niin leveä, ettei
varsinaisesta yhteentörmäyksestä ollut pelkoa, elleivät vastaantulijat
ajaisi väärällä puolella. Mutta se vaara kyllä uhkasi, että ajettaisiin
jonkun päälle takaapäin.

Oli ajettu jo yli puolitoista tuntia, kun Hoper äkkiä käänsi
ohjaustankoa, auto kallistui ja näytti jo kaatuvan. Mutta ei, se vain
sujahti muutaman hevosmiehen ohi, joka tylsänä katseli jälkeen,
käsittämättä vielä täydelleen, minkälaisesta vaarasta hän oli
pelastunut. Ajettuaan vielä jonkun matkaa, hiljensi Hoper vauhtia ja
pysäytti viimein kokonaan auton. Matkailijat hyppäsivät jaloittelemaan.
Oli kuin olisi muutettu kokonaan toiseen ilmastovyöhykkeseen. Tuntui
niin lämpimältä ilmavirran painamisen jälkeen.

Miehet sytyttivät savukkeet ja vilkaisivat kelloon. Se oli vajaa yksi.
Hoper hääräili auton luona ja laski säiliöstä bentsiiniä. Auto puhkui
kuin hengästyneenä.

"Ehdimmekö perille ajoissa?" kysyi Kivinen.

"Luultavasti", virkkoi Hoper. Hän kääntyi Koskelan puoleen ja lisäsi:
"Nyt aion kehittää vauhdin äärimmilleen. En ole vielä milloinkaan
ajanut sellaisella vauhdilla, mutta nyt koetan. Teidän on hoidettava
sireeniä. Se saa ulvoa nyt koko ajan. Vain siten voimme välttää
päälleajon."

Kymmenen minuutin kuluttua nousi seurue uudelleen autoon, joka lähti
liikkeelle. Muutaman kilometrin matkalla lisäsi Hoper vauhdin
käsittämättömäksi. Matkailijat eivät enää tajunneet mitään. Tuntui
siltä kuin ei auto enää koskettaisi ollenkaan maata, vaan suorastaan
lentäisi. Heittelehtimiset sulivat yhteen yhtämittaiseksi tärinäksi.
Hoperin kasvot näyttivät vaskenkarvaisilta, liikkumattomilta, ja ne
olivat kuin kiintyneet yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa. Sireeni
ulvoi hyydyttävästi.

Mielikuva mielikuvan jälkeen syntyi Koskelan ajatuksissa, mutta ne
katosivat kuin valot matkan varrella. Auto kiiti mielettömästi
eteenpäin sysimustassa yössä kuin maailman rajattomassa avaruudessa.

Salamana suhahti auto nukkuvaan pikkukaupunkiin. Hoper ohjasi sen
poliisilaitokselle ja ajoi pihalle. Moottorin jyskytys herätti uteliaat
virkamiehet.

Siekailematta hyppäsivät matkailijat alas ja riensivät Hoperin jäljessä
sisään, rynnäten suoraan komisarion virkahuoneeseen.

"Hyvää iltaa, Marckwill!" jyräytti Hoper hämmentyneelle
poliisivirkamiehelle, heittäen samalla autolakkinsa nurkkaan ja riisuen
yltään turkit. Toiset seurasivat esimerkkiä.

"Tekö täällä, mr. Hoper!" huudahti komisario.

"Minä juuri", vakuutti Hoper ja puristi toisen kättä. -- "Meillä on
hiivatinmoinen kiire. Selitän myöhemmin. Nyt pyydän, että autoani
hoidettaisiin kunnollisesti ja säilytettäisiin täällä toistaiseksi,
ehkä pitkänkin ajan. Ja nämä vaatteemme jäävät myöskin tänne. Onko
pikajuna jo saapunut?"

"Ei ole, mutta se tulee noin kymmenen minuutin kuluttua."

"Hyvä on. Hankkisitteko meille hiukan juotavaa, mieluimmin haaleaa
teetä."

Komisario soitti ja antoi määräyksensä. Muutaman hetken kuluttua saivat
matkailijat janonsa tyydytetyksi.

"Meillä on vielä aikaa. Huh, oli se matka! Me olemme kurassa
ylt'yleensä. Pikajunan takaa-ajaminen ei ole leikkiä, etenkin kun sillä
on muutamien tuntien etumatka!"

"Tuletteko suoraan New-Yorkista?" Komisarion ilme oli kuvaamaton.

"Aivan suoraan. Lähdimme sieltä 1/2 11."

Komisario ei kyennyt mitään sanomaan.

"Neuvotelkaamme!" virkkoi Koskela lakoonisesti. -- "Millä tavoin aiomme
matkustaa?"

"Kaikki yhdessä. Vasta San Franciscossa hajaannumme. Laivassa emme
voine matkustaa yhdessä", ehdotti Cotter.

"Hm, minä en ole samaa mieltä. Mitä hyötyä on neljän miehen yhdessä
ajaa yhtä miestä? Me emme kykene tekemään tarpeeksi huomioita.
Minulla on ehdotus, joka takaisi meille kohtalaiset menestymisen
mahdollisuudet. Se vaatii kyllä kylmäverisyyttä. Mr. Hoperilla sitä
onkin harvinaisessa määrässä, vaikka en tietenkään vaadi omaa
ehdotustani juuri sellaisenansa hyväksymään", puhui Koskela.

"Ja mikä se olisi? Minä olen valmis kaikkeen", sanoi Hoper
innostuneena.

"Katsokaas! Me emme voi sitä tehdä, koska tohtori tuntee sekä minut
että Kivisen. Cotter taas on englantilainen eikä tunne täkäläisiä
olosuhteita siinä määrässä kuin on tarpeellista. Mutta te voitte kyllä.
Suunnitelmani on seuraava: Tohtori on nykyään ilman seuraa. Hänelle on
sitä hankittava. Minä opetan teille junassa tarpeelliset merkit ja
annan teille muutamia papereita, niin että voitte esiintyä
bolsheviikkina. Menette samaan vaunuun kuin tohtori ja teette
tutustumismerkin. Minä olen varma siitä, että tohtori menee ansaan. Te
valehtelette hänelle olevanne myöskin pakomatkalla. New-Yorkista on
teille soitettu. Tohtori ei tiedä sikäläisten vangitsemisesta eikä saa
tietääkään. Olette olevinanne hiukan salaperäinen ja matkustatte
tohtorin seurassa, minne hän meneekin. Me seuraamme teitä. Te siis vain
vaihdatte paikkaa meidän kanssamme. Tohtori ei voi aavistaa mitään,
sillä hän ei tiedä, että autolla voidaan tämä pikajuna saavuttaa.
Suunnitelmani on hyvin yksinkertainen, mutta se vaatii, kuten jo
sanoin, kylmäverisyyttä."

"Se on mainio!" huudahti Hoper, ja muutkin yhtyivät kannattamaan.

"Minä voin vallan hyvin ajankuluksi leikkiä bolsheviikkia. Ja nyt
lähtekäämme asemalle, ostakaamme liput ajoissa. Minä pistäydyn
asemapäällikön luona ja peruutan sähkösanomamääräyksen. Hei, siinä se
onkin!"

Yön hiljaisuuden katkaisi terävä, pitkä vihellys, ja mahtavasti
jyristen ajoi pikajuna asemalle. Seurue painautui ulos.



3.

Jääkäri joutuu junamatkalla mietiskelemään yleismaailmallista
valtakysymystä ja tulee eurooppalaiselle sangen vähän mairitteleviin
johtopäätöksiin.


Pikajunan matkustajat riensivät kiireesti ravintolaan, toisten astuessa
ulos hengittämään raitista ilmaa. Asemasilta täyttyi muutamassa
hetkessä.

Koskela kävi ostamassa Cotterille, Kiviselle ja itselleen liput, ja
kolme tuttavusta nousi muutamaan ensiluokan vaunuun. Tohtoria ei
näkynyt.

Hoper pistäytyi asemapäällikön luona peruuttamassa määräyksen.
Rautatievirkamies katsoi häntä pitkään ja ihmettelevästi, mutta Hoper
ei antautunut mihinkään puheisiin. Peruutusmääräys oli erittäin
tervetullut, sillä Ameriikassa ei ole totuttu senkaltaisiin
epäsäännöllisyyksiin.

Saatuaan asiansa järjestykseen jäi Hoper kävelemään sillalle, koettaen
keksiä bolsheviikkitohtorin. Mutta tohtori pysyi näkymättömissä.
Todennäköistä oli, että hän nukkui. Kiirettä ei kuitenkaan ollut, sillä
matka kestäisi päiviä, ja sillä ajalla tohtori kyllä löydettäisiin.

Hoperia hymyilytti, kun hän ajatteli heidän asemaansa. Heillä ei ollut
oikeastaan mitään varmaa tietoa, että tohtori yleensäkään matkusti
tännepäin ja tällä junalla. Koko teorian perustuksena oli tuo pieni
lyijykynäpiirto junataulukossa.

Junailija vihelsi, ja verkkaan liukui juna liikkeelle, Hoperin
hypätessä vaunuun. Hän valitsi itselleen mukavan paikan, asetti tyynyn
päänalaisekseen ja vaipui pian uneen, varmistauduttuaan ensin siitä,
että lompakko oli liivin povitaskussa ja revolveri saatavissa. Ei ollut
vaaratonta matkustaa rautateitse, ei ainakaan nukkuvana. Ja Hoper, joka
oli ollut elämänsä aikana monenlaisissa tilanteissa, oli tottunut
luottamaan aseeseensa, ei niin paljon sitä käyttäen, mutta se antoi
turvallisuudentunnetta ja itseluottamusta.

Pikajuna kiiti jyristen pilkkopimeässä yössä suureen, avaraan länteen.
Kivinen torkkui Koskelan olkapäähän nojaten ja ajatteli, kuinka
omituisissa olosuhteissa hänen lempiunelmansa, matka Ameriikan
preerioille, täyttyikin.

Aamulla menivät Cotter, Koskela ja Kivinen upeaan ravintolavaunuun ja
nauttivat erinomaisen aamiaisen. Sota-aika ei ollut tehnyt mitään
vaikutusta ruokalistaan. Kallista oli kyllä, mutta laatu oli entinen.

Seurue piti tarkkaan silmällä ovia, niin ettei tohtori olisi päässyt
yllättämään. Mitään epämiellyttävyyksiä ei kuitenkaan sattunut.

Seurue oli poistumassa vaunuun, kun Hoper avasi oven ja astui sisään,
istuutuen viereiseen pöytään. Ravintolassa ei ollut vielä kuin muutamia
matkustajia, mutta Hoper oli varovainen, samoinkuin muutkin, eikä
kummaltakaan puolen tehty mitään, joka olisi antanut aihetta luuloon,
että matkustajat tuntisivat toisensa. Hoperin tyytyväinen ilme antoi
kuitenkin aavistuksen, että jotakin oli tapahtunut. Koskelan mennessä
ohi kuiskasi Hoper hiljaa, mutta selvästi:

"Tohtori on junassa."

Se ei ollut paljon, mutta se riitti. Automatka ei ollut turha. Nyt oli
pidettävä huoli siitä, ettei tohtori uudelleen päässyt käsistä.

Juna kiiti halki Itä-Ameriikan viljavien peltojen ja kukkuloitten,
sivuutti kukoistavia maalaiskyliä ja vilkkaita kaupunkeja savuavine
tehtaanpiippuineen ja korkeuteen kohoavine pilvenpiirtäjineen. Se
laskeutui hedelmällisiin laaksoihin ja kohosi kiertäen pitkin
jyrkkiä vuoren rinteitä, joilta avautui laaja ja ihana näköala
silmänkantamattomille tasangoille. Kaikkialla oli elämää ja liikettä,
mustilla, likaisilla kaivosseuduilla, teollisuusalueilla,
viljelysmailla, kylissä ja kaupungeissa. Ameriikassa ei nukuttu.
Jokainen lihas, jokainen jänne oli pingoitettu, ja kaikkialla oli
käynnissä uusia arvoja tuottava työ. Ja tästä työstä riippui paljon,
vain sen avulla saattoi maailmansodan kauhut ja hävitykset kestänyt
vanha Eurooppa tointua ja aloittaa uuden elämän.

Koskela ajatteli, minkä vuoksi Ameriikkakin oli ryhtynyt sotaan. Tästä
kysymyksestä on paljon kiistelty. Toiset ovat ylistäneet Ameriikan
ottamaa askelta, toiset kironneet sen. Jääkäri koetti suhtautua asiaan
puolueettomasti, niin vaikeaa kuin se ehkä olikin. Oli selvää, ettei
mistään varsinaisesta sodan aiheesta voinut puhua. Keskusvalloilla ja
Ameriikalla ei ollut varsinaisia hankauskohtia, ameriikkalaiset eivät
suinkaan tunteneet kansallisvihaa kohoavaa Saksaa kohtaan. Päätös
perustui laskelmiin, innostus kiihoitukseen. Mutta vaikka laskelmissa
annettiin etusija puhtaasti hyötynäkökohdille, ei voinut kieltää, että
aatteellisuudestakin saattoi puhua. Ameriikka ja liittolaiset edustivat
kaikesta huolimatta ainakin jossakin määrin kansanvaltaa ja
edistysmielistä maailmankatsomusta, jonka vastustajina suursaksalaiset
olivat. Suursaksalaisten voitto olisi ollut myöskin taantumuksen
voitto. Tämä lienee ollut Ameriikan sekaantumisen aatteellinen pohja,
mutta siihen sekoittui tuntuvia hyötylaskelmia. Pelko, että
liittolaismaihin sijoitetut pääomat menetettäisiin, jos liittolaiset
voitettaisiin, sekä myöskin Saksan kilpailu, joka oli suurempi vaara
kuin Englannin, vaikuttivat sen, että liittolaisia täytyi tukea.

Ja Ameriikka teki vaalinsa, sitäkin helpomman, kun Saksan aloittama
sukellussota häiritsi suunnattomassa määrässä kauppaliikennettä.
Ameriikan apu muodostui ratkaisevaksi. Voitto oli suuri ennenkaikkea
amerikkalaisille itselleen, sillä he eivät voittaneet vain sodassa,
vaan myöskin taloudellisesti. Ranska, Englanti ja Italia olivat heidän
armoillaan. Suunnattomia pääomia oli kiinnitetty ranskalaisiin ja
englantilaisiin yrityksiin, ameriikkalaisilla oli erinomaisia takeita
lainoistaan. Ranskassa on kokonaisia alueita, jotka tosiasiallisesti
kuuluvat Yhdysvalloille, ja tuskin lienee ranskalaista liike- tai
teollisuusyritystä, missä ameriikkalaisilla ei olisi ratkaisevaa, tai
ainakin huomattavaa sananvaltaa. Ameriikka on valloittanut eripuraisen
Euroopan, ja koko vanha maailma on sen armoilla. Ameriikassa on rahaa,
jota velkaantunut ja hävitetty Eurooppa välttämättömästi tarvitsee,
Ameriikassa on viljaa, joka yksin voi pelastaa nälkäkuoleman partaalla
olevan Euroopan, ja Ameriikassa on voimaa, joka voi, jos mikään voi,
pysäyttää koko inhimillistä kulttuuria uhkaavan bolshevismin.

Ja kuitenkin on Ameriikka vähimmin voitonsokaisema, se on kohtuullisin
vaatimuksissaan, se koettaa kaikin voimin lahjoittaa nääntyneelle
ihmiskunnalle sen kaipaaman rauhan ja suhteellisen onnen, sikäli kuin
se kansanvaltaisten ja vapaamielisten aatteitten toteuttamisella on
saavutettavissa.

Ja nyt, aseellisen taistelun tauottua, taistelee Ameriikka niiden
aatteiden toteuttamiseksi rauhankonferenssissa, jotka sen edustaja
lausui julki jo ennen sotaa. Miten se taistelu loppuu, ei voi ennustaa,
mutta oikeutettu itseluottamus kalskahtaa teräksisistä sanoista, jotka
kirjoitettiin presidentti Wilsonille, kun sattui erimielisyyksiä hänen
ja imperialistipiirien välillä. "Presidentti Wilsonin takana on voimaa,
viljaa ja rahaa!"

Euroopan itsenäisyys on mennyttä. Ameriikka ei olisi kyennyt sitä
valloittamaan, mutta Eurooppa lahjoitti sen sille. Ja nyt on tilanne
sellainen, ettei Ameriikka tarvitse Eurooppaa siinä määrässä kuin
Eurooppa tarvitsee Ameriikkaa.

Maailman keskus on siirtynyt taas länteen, yankee'itten pääkaupunkiin
Washingtoniin. Ameriikka on maailman pääkaupunki, -- Eurooppa, tosin
historiallisine ja sivistyksellisine arvoineen, syrjäkylä.
Eurooppalaiselle se ei ole mairittelevaa, mutta se on totta, ja
tosiasiaan on mukautuminen. Euroopan valtakausi on vain muisto, tosin
niin läheinen, että se toisinaan voi vielä näyttää todellisuudelta.

Kivinen kirjoitti ja teki muistiinpanojaan, kysellen väliin Koskelalta
pikku seikkoja, jotka olivat sattuneet häipymään hänen muististaan
tai jotka olivat epäselvät. Sanomalehtimies kärsi todellisia
Tantalustuskia, kun ei voinut antaa julkisuuteen tietoja, jotka olivat
käsillä ja joiden uutisarvo oli verrattoman ensiluokkainen. Kivinen ei
olisi voinut uskoa ennen, että hän kykenisi hillitsemään itseään niin
paljon. Reportteriveri, joka on seikkailuhalun ja kirjailemisen
sekoitus, velloi voimakkaana hänen suonissaan. Mutta nyt täytyi kuin
täytyikin pitää suu kiinni. Muistiinpanoja sai kuitenkin tehdä, eikä
Kivinen ollut lyönyt laimin käyttää tätä seikkaa hyväkseen.
Seikkailuhistoriikki oli jotenkin täydellinen, ja muistiinpanot olivat
hyvässä tallessa osaksi Tukholmassa, Lontoossa ja New-Yorkissa. Kivisen
päätä huimasi, kun hän ajatteli julkaisemista.

Juna kiiti länteen. Seurue keskusteli kaikista mahdollisista asioista,
ja englantilainen osoittautui erittäin miellyttäväksi ja pirteäksi
matkakumppaniksi.

Hoper ei näyttäytynyt, ja matkailijoita piti jännityksessä kysymys,
miten ameriikkalainen oli selviävä vaikeasta tehtävästään.



4.

Tohtori taipuu sangen vastahakoisesti mr Fartmannin seuratarjoukseen,
mutta päättää sitten kuitenkin matkustaa hänen kanssaan Tokioon.


Hoper istui nurkassaan ja mietiskeli rauhallisesti parasta keinoa
päästä tohtorin tuttavuuteen. Hm, oli monta tapaa, mutta mikään ei
oikein miellyttänyt ameriikkalaista. Hän tahtoi kerta kaikkiaan päästä
kunnolliseen alkuun. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti ja
huomaamattaan poltti hän savukkeen toisensa jälkeen.

Viimein hän teki päätöksen ja alkoi odottaa vain tilaisuutta sen
toteuttamiseen.

Juna kiiti eteenpäin. Hoper katsoi kelloa ja junataulukkoa. Pian
oltaisiin asemalla. Silloin oli ryhdyttävä työhön.

Mahtavasti kohisten vieri pikajuna asemasillan ääreen. Hoper hyppäsi
ulos, jääden kävelemään junan viereen. Kun lähdettiin uudelleen
liikkeelle, nousi hän kylmäverisesti siihen vaunuun, jossa tohtori oli.
Osastossa ei ollut kuin kolme henkeä, tohtori neljäntenä. Matkustajat
kyllä loivat uteliaan silmäyksen tulijaan, mutta Hoper kävi
rauhallisesti ja välinpitämättömästi istumaan toisen ikkunan ääreen,
vetäen sanomalehden taskustaan ja syventyen sitä lukemaan. Vaunussa
vallitsi unettava hiljaisuus, ja pikajuna vyöryi halki iltapimenevien
tasankojen.

Hoper tarkasti salavihkaa matkustajia. Ne olivat kaikesta päättäen
liikemiehiä, Ja kelläpä muulla nyt olisikaan ollut asiaa matkustaa
villiin länteen. Tohtori istui kyyristyneenä nurkkaansa, hakien
aikakausjulkaisua, ja näytti olevan täydellisesti välinpitämätön
ympäristöstään.

Hoper päätti aloittaa. Hän naputti istuimeen sormillaan, silmäten
samalla tohtoria. Hän saattoi selvästi huomata, kuinka tämä säpsähti.
Mitään vastamerkkiä ei tämä kuitenkaan tehnyt.

Hoper naputti uudelleen ja asetti sitten kätensä määrättyyn asentoon.
Tohtori ei tehnyt liikettäkään. Ameriikkalainen puri huultaan harmista.
Tohtori ilmeisestikin pelkäsi eikä uskaltanut ilmaista itseään. Hoper
hymyili itsekseen katkerasti. Bolsheviikki oli pakoitettava tulemaan
ulos kuorestaan.

Salapoliisi otti savukkeen taskustaan, aikoen sen sytyttää, mutta ei
ollut löytävinään tulitikkuja. Hän katseli hetkisen neuvottomana
ympärilleen, mutta kääntyi sitten tohtorin puoleen ja lausui
kohteliaasti hiljaa kuiskaten:

"Saanko luvan pyytää tulta, _tohtori Ralphston_!"

Hoper katseli kiinteästi uhriinsa. Tohtori hillitsi itsensä vaivoin.
Hänen ilmeestään kuvastui pelko ja salattu viha.

"Olkaa hyvä, tässä on tulitikkuja, mutta te olette erehtynyt
nimestäni", puhui tohtori nopeasti.

Hoper hymyili ja siirtyi tohtorin viereen istumaan.

"Kah, älkää olko niin vaatimaton! Minä en ole erehtynyt."

Tohtori muuttui yhä hermostuneemmaksi.

"Kas niin, ei maksa kieräillä! Minä tiedän, kuka olette, mutta te ette
tiedä, mikä minä olen, joten olen paremmalla puolella. Minulla on
tehtävänä teille muuan ehdotus."

Tohtori silmäili levottomana ympärilleen. "Puhukaamme hiljaa!" ehdotti
Hoper tyynesti.

"Kuka te oikein olette?" pääsi tohtorilta väkisinkin. Hän yritti ansaa.

"Se ei kuulu asiaan. Kun ei mitään tiedä, niin ei voi mitään puhuakaan.
Nimittäkää minua esim. mr Fartmanniksi."

Ameriikkalainen puhui rauhallisen alentuvasti. Tohtori pyyhki hikeä
kasvoiltaan.

"Siis kuulkaa! Ensiksikin lausun julki tyytymättömyyteni teidän
käytökseenne. Te ette vastannut, vaikka minä tein merkkejä. Te petitte
lupauksenne. Te pelkäsitte, ja vallankumoukselliselle se on
kuolemansynti."

Seikkailija tunsi kauhua. Vallankumouksellisten lait olivat selviä ja
jyrkkiä. Hän oli tuon tuntemattoman käsissä.

"Mutta olkaa huoletta! Minä en vaadi teitä tilille rikoksesta, jos te
teette, mitä minä pyydän. Minä tarvitsen rahaa."

"Tietenkin!" virkkoi tohtori jo tyynemmin. Hän tunsi virkaveljensä ja
tiesi rahan arvon heidän silmissään. Tuntematon oli siis yksinkertainen
kiristäjä. Hänestä voitaisiin niin ollen selvitä. Tohtori päätti
tinkiä.

"Mistä te päätätte, että tietenkin! Älkää luulko mitään ennen aikoja!
Teillä ei ole oikeutta minua loukata!" puhui Hoper harmistuneena.

"Hyvä on! Määrätkää summa!" lausui tohtori kylmästi.

"Minä selitän hiukan. Minä satuin olemaan silloin Cailwayssa, kun
puheenjohtaja soitti minulle New-Yorkista, että oli otettava jalat
alle. Minä nousin samaan junaan kuin tekin, sillä halusin välttää
tuttavuutta ameriikkalaisten vankiloitten kanssa. Mutta minulla ei ole
rahaa. Olen käynyt junassa kaikissa vaunuissa, mutta missään en
löytänyt tovereita. Tulin viimein tänne ja tunsin teidät. Arvasin
teidän olevan pakomatkalla, kuten levoton käytöksenne on sen
todistanutkin. Tarvitsen ainoastaan 20,000 dollaria, jonka pikkusumman
suvainnette suorittaa minulle", selitti ameriikkalainen.

Tohtori naurahti ilkeästi.

"Hahhaa, te olette erehtynyt! Minä en ole mikään tohtori Ralphston,
mutta nyt tiedän, että te olette joku bolsheviikki. Te olette
vuorostanne minun käsissäni. Huomaan teidän olevan vasta-alkaja
kunnioitettavalla alallanne. Siis, jos haluatte säilyttää vapautenne,
niin poistukaa seuraavalla asemalla junasta. Minä annan teille
etumatkaa, sillä en halua antautua epämiellyttävyyksille alttiiksi.
Ymmärrättekö?"

"En ollenkaan", naurahti Hoper ja lisäsi äänellä, joka ei sallinut
vastaväitteitä: "Neuvoisin teitä jo viimeinkin lopettamaan ilveilyn,
joka ei minua petä. Minä tiedän, mitä tiedän ja sen ainakin, ettette
uskalla turvautua poliisiin. Siis, suostutteko pikku ehdotukseeni?"

"Näin hetikö?"

"Kas niin, nyt alamme ymmärtää toisiamme. Seuraavalla asemalla
suoritatte summan minulle, sillä nyt on täällä muita. Onhan meillä
vallankumouksellisilla kaikki yhteistä", lisäsi salapoliisi
pilkallisesti.

"Ja saanko sitten kunnian päästä erinomaisesta seurastanne?" kysyi
tohtori kiusaantuneesti.

"Oi ei, minulla ei ole sellaista kiirettä!" puhui Hoper teeskennellyn
kohteliaasti. -- "Mehän olemme juuri vasta tutustuneet."

Tohtori näytti avuttomalta.

"Katsokaas", jatkoi ameriikkalainen, "minulla on vielä toinenkin
pyyntö. Oletan teidän olevan pakomatkalla. Oh, älkää väittäkö vastaan,
minä olen kyllä oikeassa. Te olette siis pakomatkalla. Ameriikka on
käynyt vähän liian kuumaksi. Minä olen samalla asialla. Mutta nyt on
jäljellä kysymys: mihin ja miten? Otaksun, että te olette jo itsenne
suhteen vastannut näihin kysymyksiin?"

"Mitä --"

"Älkää hermostuko! Meillä on aikaa keskustella vallan järkevästi
kaikista näistä asioista, kuten todellisille vallankumouksellisille
sopii. Siis, minne olette matkalla?"

"San Franciscoon!"

"Kyllä tietenkin, mutta olen varma siitä, ettette sinne pysähdy."

"Melbourneen."

"Oi, te olette todellakin mainio pilailija, mutta saanko luvan kysyä,
mitä tekisitte Austraaliassa. Siellä ei ainakaan voi järjestää
vallankumousta."

Tohtori ei vastannut mitään.

"Kas niin, antakaa kuulla mielipiteenne. Takaan, että niin nerokasta
ajatusta otan tarkoin punnitakseni."

"Matkustan Tokioon."

"Hyvä. Tietenkin höyrylaivalla. Nerokasta! Mutta nykyään tarvitaan
maailmassa passeja. Minä olen tänä aikana matkustanut lähes, maapallon
ympäri ja minulla on ollut yli sata passia. Kaikissa maissa on
erilaista, mutta passi on kaikkialla sama, kaikkialla sitä vaaditaan,
niin vallankumouksellisten kuin vastavallankumouksellisten leirissä,
niin keisarikunnissa kuin tasavalloissakin. Oletan, että teillä on
jonkunlainen passi. Minulla ei ole. Rohkenen pyytää teitä todellisena
vallankumouksellisena tekemään minulle sen ystävällisen palveluksen,
että hankitte passin."

"Minne te aiotte sitten matkustaa?" kysyi tohtori jännittyneenä.

"Minä olen aivan yksin maailmassa ja epätietoinen minne mennä. Olen
päättänyt seurata teitä, sillä oletan teidät pystyväksi mieheksi. Olen
ainakin kuullut sellaista puhuttavan teistä. Matkustan teidän
kanssanne, vaikkapa aluksi Tokioon."

Voimaton raivo kuvastui tohtorin kasvoilla.

"Älkää olko millännekään!" lohdutti Hoper. -- "On hauskempi matkustaa
yhdessä, enkä minä ole, vaikka itse kiitänkin, mikään mahdoton
matkatoveri. Tuossa käteni! Te suostutte ehdotukseeni?"

"Hyvä on!" virkkoi tohtori väsyneesti.



5.

Tokio ei ole sama kuin Jokohama, eli mitä eurooppalaisesti puetulla
japanilaisella voi olla tekemistä bolsheviikkitohtorin luona.


Tohtori mukautui välttämättömyyteen, ja todellinen ja tekeytynyt
bolsheviikki matkustivat ainakin näennäisessä sovussa kaukaiseen
länteen.

Ralphston koetti äärimmäisen varovasti, mutta samalla sitkeästi ja
johdonmukaisesti päästä selville matkatoverinsa todellisesta
olemuksesta ja tarkoitusperistä, mutta Hoper oli kuitenkin liian vanha
kettu, paljastaakseen itseään. Niinpä ei tohtori kyennyt parhaalla
tahdollakaan saamaan vahvistusta sangen luonnollisille epäluuloilleen,
jos ei toiselta puolen mikään noita epäluuloja poistanutkaan. Molemmin
puolin tehtiin ikäänkuin äänetön sopimus, että olkoon nyt miten on,
varovainen täytyy olla ja koettaa tutkia toista, paljastamatta itseään.

Ystävyksemme kuluttivat aikaansa miten parhaiten taisivat, varoen vain
yllätystä. Maisemat kiinnittivät pohjoisten seikkailijoitten huomion.
Ne olivat yksitoikkoisuudessaan vaikuttavan suurenmoisia, ne
tehosivat kuten muukin Ameriikassa suuruudellaan, laajuudellaan,
mittaamattomuudellaan. Koskela ei väsynyt tunnista tuntiin
tuijottamasta preerioille. Nä'yt olivat aina uusia, aina
tuntemattomuudellaan viehättäviä.

Rannattomana avautui preeria matkustajan silmien eteen, aaltoillen
loivina rinteinä ja pikku kukkuloina, joilla kasvoi kitukasvuisia
lehtipuita; leviten monikirjavana väriloistoisena mattona punertavaan
taivaanrantaan saakka, lauhan iltatuulen huojutellessa matalia puita ja
pitkiä kuivettuneita ja kellastuneita ruo'onkorsia, joiden varjot
väreillen kuvastuivat iltavälkkyvän sinisen lammen kareilevaan pintaan.
Kuulakkana ja korkeana kaartui taivas myöhäissyksyisen maiseman yllä ja
koko luonto henki suurta ja syvää rauhaa, niin että ryskyen ja
kohisten kiitävä pikajuna vinkuvine ilmavirtoineen ja sinkoilevine
hiekkasiruineen oli kuin ilmestys toisesta maailmasta, jolle tällainen
rauha oli kokonaan tuntematon.

Ystävykset koettivat arvailla tohtorin aikomuksia, mutta yritys oli
senlaatuinen, että arvailut osoittautuivat heti enemmän tai vähemmän
perusteettomiksi. Mutta mitä pitemmälle matka joutui, sitä suurenemaksi
kasvoi seikkailijoissa vakaumus, että tohtori aikoi Venäjälle. Hänen
matkansa tarkoitus oli luultavastikin mitä tärkein, ja seikkailijoitten
oli tavalla tai toisella päästävä sen perille ja estettävä mahdolliset
bolsheviikkiyritykset. Matkailijoilla oli aavistus, että ratkaisevat
hetket lähestyivät.

Sivuutettiin jylhän mahtavat Kalliovuoret, joiden rinteillä ja solissa
oli käyty viimeiset ja verisimmät taistelut aro-intiaanien ja
valkoihoisten välillä. Seikkailijat pitivät silmällä, ettei tohtori
vain vastoin odotuksia olisi jäänyt millekään asemalle. Hoper ei
päässyt liikkumaan minnekään, sillä jos hän toiselta puolen vartioi
tohtoria, niin vartioi tohtorikin häntä.

       *       *       *       *       *

Suurenmoinen näky avautui matkustajien eteen, kun juna iltapuoleen
saapui San Franciscoon vuoren rinnettä pitkin, toisella puolen mahtava
kaupunki monilla kukkuloillaan, toisella puolen välkkyvä San Franciscon
lahti, joka loisti hopealta ilta-auringon punaamien kallioitten
välissä.

Cotter katsoi kelloaan.

"Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olemme perillä. Meidän on meneteltävä
seuraavasti: Te menette ystävänne kanssa hotelliin. Minä seuraan
Hoperia ja tohtoria, koska ameriikkalainen ystävämme ei voi poistua
tohtorin luota. Kun tohtori on asettunut jonnekin ja minä saanut
ilmoitetuksi Hoperille osoitteemme, palaan hotelliin."

Ystävykset suostuivat ehdotettuun työnjakoon, koska vain Cotter oli
tohtorille tuntematon.

"Mutta meidän on myöskin otettava selvä laivan lähdöstä. Minä lähden
satamaan ja tilaan meille hyttipaikat hyvissä ajoin. Aikataulun mukaan
lähtisi laiva kolmisen tunnin kuluttua, mutta nykyisinä aikoina se ei
liene niin varmaa. Kivinen saa marssia hotelliin."

"Hyvä on!" tuumi sanomalehtimies viekkaasti, ajatellen kunnollista
illallista. Kivinen oli kohtuullinen stoalainen, mutta hän oli myöskin
kohtuullinen epikurealainen ja hyvällä tuulellaan ollessa olikin hänen
tapanaan sanoa, että hän oli kyennyt, jos kukaan, sovittamaan nuo
toisilleen varsin vastakkaiset oppisuunnat hedelmälliseksi ja
sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.

Juna vieri asemasillan viereen ja englantilainen salapoliisi hyppäsi
ensimäisenä ulos, rientäen sen vaunun luo, jossa tiesi Hoperin ja
tohtorin olevan, suomalaisten erotessa omille teilleen. Tohtori
ilmestyikin vaunusta Hoperin seuraamana. He nousivat autoon, Cotter
seuraavaan, ja niin lähdettiin liikkeelle pitkin San Franciscon upeita
katuja Hob Hilliin, kaupungin hienoimpaan osaan. Tohtori vältti
proletaarikortteleita sekä vastenmielisyydestä että turvallisuuden
vuoksi, sillä varsinaista bolsheviikkiagitaattoria ei epäilty
hienoimmissa piireissä mahdolliseksi.

Tohtorin auto pysähtyi muutaman ensiluokan hotellin luo ja matkailijat
hyppäsivät ulos. Cotter teki samoin jonkun matkan päässä, astuen
niinikään hotelliin. Tohtori ja hänen seuralaisensa olivat poistuneet
yläkertaan, kuten Cotter sai kuulla tarjoilijalta. Täytyi odottaa,
sillä Hoperin tapaaminen oli välttämätöntä.

Tultuaan hotellihuoneeseen loi Hoper halveksivan silmäyksen ympärilleen
ja tokaisi:

"Sietämätöntä, kuinka yksitoikkoista! Aivan sama sisustus kuin pari
kuukautta sitten! Mutta täytynee tyytyä", lisäsi hän teeskennellyt
alistuvaisella äänellä.

Hoperin omaksuma sävy oli osoittautunut oivalliseksi seurustellessa
tohtorin kanssa. Häneen pystyi vain häikäilemättömyys ja suoranainen
röyhkeys, mutta samalla oli edullista näytellä tyhmää narria, jolloin
tohtori voi paljastaa itsensä. Hoper oli jatkanut osansa näyttelemistä
junamatkan aikana, varoen vain, ettei röyhkeys mennyt kokonaan yli
rajojen ja ettei tyhmyys ollut liiaksi tyhmää, sillä tohtori oli
vaarallinen vastapelaaja, sen aavisti Hoper.

Salapoliisi ei ollut saanut kertaakaan tavatuksi ystävyksiä, mutta kun
hän oli esiintynyt tohtorin seurassa, olivat ystävykset huomanneet
kepposensa onnistuneeksi. Nyt täytyi kuitenkin saada tavata kaikkia ja
neuvotella. Hoper oli varma, että tohtori matkustaisi höyrylaivalla
Jokohamaan. Ameriikkalainen hymyili itsekseen, kun hän muisteli, että
tohtori oli paljastanut itsensä puhuessaan matkustamisesta Tokioon.
Mitä tekemistä oli tohtorilla Tokiossa? Se ei ollut edes matkan
varrella. Siinä piili jotakin!

Hoper istui huolettomana ja velttona nojatuolissa ja savuutteli,
tohtorin tarkkaillessa hänen puuhiaan syrjästä, eikä suinkaan aivan
tyytyväisin mielin. Tohtoria kiusasi miehen läsnäolo, josta hän ei
tiennyt, kuka ja mikä hän oli.

"Laiva lähtee siis muutaman tunnin kuluttua?" kysyi Hoper.

"Niin", kuului tohtorin lakooninen vastaus.

"Mutta kysykäämme toki", jatkoi ameriikkalainen ja soitti. Hän tiedusti
palvelijalta, ja tämä palasi ilmoittaen, että laiva lähtisi vasta
seuraavana aamuna. Hoper kiitti, mutta harmitteli samalla mielessään
automatkaa, joka oli näin ollen puoleksi turha.

"Oletteko tilannut hytit meille molemmille?" kyseli väsymätön Hoper.

"En", vastasi tohtori kiusaantuneena.

"Niinkö", venytti Hoper. -- "Siinä tapauksessa neuvoisin teitä mitä
pikimmin sen tekemään, sillä, kuten sanottu, minä aion todellakin antaa
teidän nauttia seurastani ainakin toistaiseksi. Ja teidän seurassanne
on muuten mukiinmenevän miellyttävää matkustaa."

Tohtori soitti ja pyysi palvelijaa hankkimaan kaksi ja ensiluokan
hyttipaikkaa valtamerilaivassa. Hoper vihelteli tyytyväisenä.

"Ja koska me nyt olemme olleet jo pitkän aikaa yhdessä, katson voivani
hetkeksi poistua omille yksityisille asioilleni. Palaan viimeistään
neljän tunnin kuluttua. Tarvitsen yksinäisyyttä, kuten kai tekin!
Jääkää näkemiin!"

Amerikkalainen teki syvän kumarruksen ja poistui. Alakäytävässä tuli
häntä vastaan muuan eurooppalaisesti puettu japanilainen, ja mennessään
seurusteluhuoneeseen huomasi ameriikkalainen Cotterin istuvan lähellä
ovea. Hoper istuutui muitta mutkitta hänen viereensä. "Näittekö
japanilaista", kysyi Cotter, "... joka meni ylös?"

"Niin juuri!" kuiskasi Cotter. "Hän kysyi tohtoria. Mitä tuolla
viirunaamalla lienee tekemistä?"

"Tutkikaamme!" lausui Hoper lyhyesti.



6.

Tyhmänrohkeus voi tuottaa tappion, vaikka pelaajalla olisi kaikki
valtit kädessään.


Hoper teki nopeaan päätöksensä. Hän viittasi luokseen tarjoilijan ja
pyysi hovimestaria puheilleen.

"Hyvää iltaa, mr. Johnson!" lausui salapoliisi aina kiirehtivälle
hovimestarille. Hän oli todella ollut muutamia kuukausia sitten San
Franciscossa selvittämässä muuatta juttua ja asunut samassa hotellissa,
kuten hän tohtorillekin ilmoitti. Hovimestari tunsi hänet ja kumarsi
syvään, sillä Hoper osasi pitää sellaiset mahtihenkilöt ystävinään.

"Asuuko joku numerossa 104?" kysyi hän hiljaa.

"Ei tällä hetkellä, mutta kyllä muutaman tunnin kuluttua."

"Hyvä, pääsemmekö sinne muutamaksi hetkeksi? Ymmärrättekö?"

"Kyllä. Avain on tässä! Ette kai halua palvelijaa saattajaksi?"

"Emme, teillä on hieno vainu. Kiitoksia vain! Muuten, jos sattuisitte
minua puhuttelemaan muitten läsnäollessa, niin nimittäkää mr.
Fartmanniksi."

Miehet kiiruhtivat yläkertaan ja astuivat varovaisesti tohtorin huoneen
vieressä olevaan huoneeseen. Hoper sulki oven jälkeensä hiljaa. Hän oli
huomannut, että huoneitten välillä oli ovi, tosin suljettu. Hävittyään
sen luo hän tähysti sisään. Tohtoria ei näkynyt, mutta japanilainen
istui aivan lähellä ovea. Hoper painoi korvansa ovea vasten, koettaen
kuunnella, mitä tohtori ja hänen keltaihoinen vieraansa puhuivat. Mutta
vaikka hän kuinka jännitti kuuloaan, ei hän saanut puheesta selvää.
Keskustelua kesti noin kymmenen minuuttia. Viimein japanilainen nousi
ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.

"Siis Sao Pe, Djimakatu 259", kuuli Hoper japanilaisen sanovan.

"Hyvä on!" vastasi tohtori.

Keskustelijat olivat koroittaneet ääntään.

Hoper hypähti paikaltaan ja hiipi toisen oven luo. Tohtorin ovi avautui
ja jälleen sulkeutui. Japanilainen oli siis poistunut. Mutta tohtori?
Hoper kuunteli ja kuuli liikettä viereisestä huoneesta. Tohtori oli
siis edelleenkin huoneessaan.

Salapoliisi teki Cotterille, joka oli ääneti ja liikkumattomana
tarkannut virkaveljensä toimia, merkin seurata häntä, avasi oven
varovaisesti ja laskeutui kiireesti rappuja alas. Hovimestari oli
alhaalla. Hoper ojensi takaisin avaimen ja pisti miehelle käteen
runsaan juomarahan. Hovimestari kumarsi.

"Näittekö, minne tästä muuan japanilainen hävisi?" kysyi Hoper. --
"Ottiko hän auton?"

"Ei, hän läksi jalan oikealle."

"Hyvä, kiiruhtakaamme!"

Miehet juoksivat ulos ja päästyään kadulle he huomasivatkin uhrinsa
kääntyvän läheisestä kadunkulmasta. He läksivät seuraamaan.

"Japanilaisen osoite on saatava selville, voidaksemme toimittaa hänet
säilöön", virkkoi Hoper harppoessaan pitkin katuja kiireisesti kulkevan
japanilaisen jälessä.

Hoper kertoi, mitä oli kuullut tohtorin ja hänen vieraansa
keskustelusta, lisäten, että Djimakatu oli Tokiossa. Osoite oli
nähtävästi sen henkilön, jota tohtorin oli määrä tavata Japanissa.

Nousevan auringon maan poika ei näyttänyt aavistavan, että häntä
seurattiin, sillä vaikka hän kulkikin nopeasti, ei hän vilkaissutkaan
taakseen, joten takaa-ajo oli verrattain helppoa, etenkin kun
liikennekään ei ollut enää kovin vilkasta. Mies kulki esikaupunkia
kohti. Hoper alkoi jo kiroilla itsekseen, sillä matka oli pitkä, mutta
jonkun ajan kuluttua mies seisahtui raitiotiepysäkin luo, jääden
odottamaan. Salapoliisit astuivat ohi, ja Hoper kiirehti seuraavalle
pysäkille, hyläten vaunun etusillalle. Japanilainen näkyi istuvan
sisässä.

Matka jatkui halki San Franciscon. Raitiotie kiemurteli pitkin
kukkuloita ja nousi vähitellen korkealle sijaitsevaan esikaupunkiin.
Hoper piti silmällä japanilaista. Viimein tämä nousi ylös ja poistui
muutamalla pysäkillä. Salapoliisit seurasivat esimerkkiä. Kulku jatkui
pitkin hämäriä ja sokkeloisia kujia. Salapoliisit koettivat pysyä
näkymättömissä ja kulkivat pitkin seinävieriä, sillä takaa-ajo kävi yhä
vaikeammaksi, kun liikenne loppui kokonaan. Kumeasti kajahtelivat
japanilaisen askeleet katukivityksellä.

Vihdoinkin hän pujahti muutamaan pihaan. Hoper painautui juoksuun ja
livahti äänettömästi ja huomaamattomasti aivan miehen kintereillä
pihamaalle. Japanilainen kaivoi taskustaan avaimen ja avasi muutaman
oven, Hoperin jännittyneenä tarkatessa hänen toimiaan varjosta.

Kun keltaihoinen oli mennyt sisään, palasi Hoper kadulle, jonne Cotter
oli jäänyt odottamaan. Miehet neuvottelivat hetkisen keskenään.

"Mikä lie parasta, tunkeutuako sisään vai jättää se poliisin
tehtäväksi? Onhan kyllä valtakirjat?" arveli Hoper.

"Minä ehdottaisin, että koettaisimme päästä miehen tuttavuuteen", sanoi
Cotter.

"Ei missään tapauksessa molemmat. Minä voin yrittää."

"Ei, anna minun yrittää, sillä jos jotakin sattuisi tapahtumaan, ei
minun läsnäoloni ole jatkuville tutkimuksille niin ehdottoman
välttämätöntä."

"Hyvä on, yritä sitten! Minä jään vartioimaan. Ellet neljännestunnin
kuluttua palaa, murtaudun sisään", selitti Hoper.

Cotter varmisti revolverinsa ja astui pihalle, koputtaen japanilaisen
ovelle määrätyllä tavalla. Kiireisiä askeleita kuului.

"Kuka siellä?" kuului ääni kysyvän englanniksi.

Cotter virkkoi tunnussanan. Avain kiertyi lukossa, ovi avautui, ja
valojuova sokaisi englantilaisen silmät. Oviaukossa seisoi japanilainen
revolveri kädessä.

"Kuka olette?" kysyi hän äänellä, joka ei ollut lempeimpiä.

"Tulen tohtori Ralphstonin luota", vastasi Cotter kylmästi.

Japanilainen laski revolverin ja peräytyi sisään. Cotter astui tyynesti
perässä. Mies livahti sulkemaan oven ja asettui sitten seisomaan
Cotterin ja oven väliin sangen uhkaavaan ja epäluuloiseen asentoon.
"Merkit!" vaati mies.

Cotter teki kaikki tarpeelliset käsi- ja sanamerkit, jotka pyrkivät
häntä naurattamaan kesken kaiken.

"Mistä te tulette?" kysyi mies.

"Tohtori Ralphstonin luota, kuten jo sanoin", vastasi Cotter jäykästi.

Japanilainen ojensi äkkiä revolverin Cotterin päätä kohti ja komensi
tyynesti:

"Kädet ylös!"

Cotter totteli hämmästyneenä.

"Te valehtelette! Tohtori ei tiedä minun asuntoani!"

Cotter puraisi huultaan. Rohkea yritys oli jo alussa ajautunut karille.
Mutta ei voinut mitään, sillä kaikkia näkökohtia ei ehditty punnita.
Nyt täytyi voittaa aikaa.

"Eikö tohtori tiennyt! Totta maarin! Ainakin hän antoi minulle
määräyksen rientää teidän luoksenne. Sao Pe..."

Japanilainen kirosi.

"Mistä te tiedätte mitään jotain Sao Pe'stä?"

"Kuten sanoin, antoi tohtori..." koetti Cotter jäykästi vakuuttaa.

Japanilainen näkyi epäröivän. Vastakohdat olivat jyrkät, tietämys ja
tietämättömyys selittämättömiä. Mutta japanilainen käsitti, ettei
varovaisuus ainakaan ollut haitaksi. Hän komensi Cotterin kääntymään
selin häneen, ilmoittaen toimittavansa taskujen tarkastuksen.

Englantilainen rauhoittui. Ne muutamat paperit, jotka voisivat hänet
paljastaa, olivat sellaisessa salataskussa, että sen keksimiseen menisi
varmastikin pitkä aika. Taskujen tarkastus ei näyttänyt tyydyttävänkään
japanilaista, sillä lukuunottamatta muutamia aivan merkityksettömiä
papereita ei hän löytänyt muuta kuin revolverin, tupakkalaatikon ja
tulitikkuja sekä kellon perineen.

Mutta äkkiä muuan huomio jähmetytti englantilaisen. Huoneessa oli
puhelin. Ja juuri kun salapoliisi arvaili, keksisikö bolsheviikki sitä
käyttää, tarttui mies kampiin ja soitti. Cotter teki väkisinkin
liikkeen.

"Pysykää hiljaa!" komensi japanilainen tuikeasti ja ojensi aseensa.
Cotterin täytyi totella. Tuhannet suunnitelmat ja keinot risteilivät
hänen aivoissaan. Jos japanilainen saisi rauhassa soittaa, paljastuisi
koko kepponen yhdellä kertaa, ja mikä vaarallisempaa, tohtori saisi
varoituksen ja pääsisi livahtamaan heidän käsistään. Ainakin olisi
Hoperin osa silloin lopussa. Eikä japanilaisen yritystä voisi
estääkään. Hän ei voisi rynnätä suoraan revolveria vastaan. Hoper kai
edelleenkin odotti. Cotter ei osannut tarkkaan arvioida, kuinka kauan
hän oli sisässä.

"Olkaa hyvä, 136 754! Kiitos!"

Molemmat odottivat.

"Missä on? Jaha... saisinko puhelimeen tri Ralphstonin, huone n:o 103!
Jaha, kiitos!"

Japanilainen ei hellittänyt katsettaan salapoliisista.



7.

Koskela filosofoi, mutta filosofoiminen loppuu onnistuneeseen
kaappaukseen.


Sekunnit tuntuivat ikuisuudelta Cotterista. Kaikki oli yhden hiuskarvan
varassa. Ellei Hoper ennättäisi apuun, olisi kaikki mennyttä.
Salapoliisin valtasi vastustamaton halu huutaa, mutta kylmä
revolverinpiippu palautti hänet järkiinsä.

"Halloo... kuinka? Missä hän on?"

Cotterin mieli ailahti.

"Niinkö, pyytäkää häntä heti soittamaan numeroon 17 553! Kiitos!"

Japanilainen hillitsi vaivoin harminsa. Tohtori oli nähtävästi
pistäytynyt jonnekin. Asema oli toistaiseksi pelastettu.

"Istukaa!" komensi japanilainen, ja Cotter totteli. Miehet istuivat eri
puolilla pöytää, englantilainen ulkonaisesti tyynenä, mutta sisäisesti
jännittyneenä, japanilaisen leikitellessä pitkin, ohuin sormin
revolverillaan. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Bolsheviikki tarkasti
vankiaan herkeämättä, vinojen, tummien silmien vuoroin laajetessa ja
pienentyessä.

Mutta äkkiä kajahti ulko-oveen kaksi jyrkkää ja voimakasta lyöntiä.
Cotter pysyi tyynenä, vaikka hänen kasvonsa vetäytyivätkin hymyyn.
Japanilainen hyppäsi sensijaan pystyyn, ja hänen ilmeensä todisti
voimatonta raivoa.

"Kuka siellä?" kysyi hän Cotterilta, uhaten aseellaan.

"Toverini", vastasi salapoliisi tyynesti.

Japanilainen mietti hetkisen. Jyskytys jatkui, käyden yhä
voimakkaammaksi.

"Avatkaa! Lain nimessä!" jyrisi Hoper ulkoa.

"Kas niin", virkkoi Cotter tyynesti, "antautukaa nyt hyvällä. Te olette
menettänyt pelinne. Te olette tosiasiallisesti vankimme. Niin ikävää
kuin se meille onkin, ei teitä voida tuomita Ameriikassa, vaan joudutte
vain karkoitetuksi. Siis, ellette tahdo menettää henkeänne, toverini
kun on vähän äkkipikainen mies, antakaa tänne omanne ja minun
revolverini ja sallikaa minun toimia."

Japanilainen loi harhailevan katseen ympärilleen, mutta pelastusta ei
näkynyt missään. Sitten hän ojensi kohteliaasti molemmat aseet
Cotterille. Salapoliisi meni ovelle ja aukasi sen. Hoper ryntäsi
sisään.

"Kas, oletpa vielä sentään hengissä! Minä luulin sinut jo menneeksi
mieheksi, kun sisältä ei kuulunut hiiskasdustakaan! Jaha, tässä on siis
japanilainen!"

Salapoliisit ryhtyivät toimittamaan kotitarkastusta, kun Cotter oli
ensin katkonut puhelinjohdot. Saalis ei ollut suurenmoinen, mutta
tyytyväisiä miehet olivat tuloksiin. Tärkein oli joku "jäsenluettelo",
jossa oli vain japanilaisia ja kiinalaisia. Vangin taskusta ei löydetty
sanottavasti mitään, mutta lompakon muutamine papereineen Hoper pidätti
itselleen, annettuaan ensin siellä olleet rahat niiden omistajalle.
Paperit oli myöhemmin tarkastettava.

"Mitä teemme vangille?" kysyi Cotter. "Jaa, mukaan emme voi ottaa, kun
poliisikamariin on pitkä matka. Jääköön tänne, taatusti sidottuna!"

Japanilainen ei vastustellut, kun Cotter lujien käsirautojen avulla
kiinnitti hänet tukevaan vuoteeseen siten, että kädet joutuivat selän
taakse.

Otettuaan kaikki paperit mukaansa ja sammutettuaan sähköt salapoliisit
poistuivat ja sulkivat oven jälkeensä, jättäen vankinsa yksin. He
kiirehtivät pitkin puolipimeitä ja mutkittelevia sivukatuja
keskikaupungille, jossa saivat auton käsiinsä, hurauttaen sillä
poliisikamariin. Tehtyään selkoa poliisimestarille seikkailuistaan
Hoper pyysi häntä huolehtimaan siitä, että vanki heti toimitettaisiin
poliisikamariin, lisäten toivomuksenaan, että hänet pidätettäisiin
muutamien viikkojen ajaksi, niin ettei hän pääsisi ehkäisemään jatkuvia
tutkimuksia.

Salapoliisit erosivat toisistaan, Hoper rientäen tohtorinsa luo ja
Cotter palaten suomalaisten seikkailijoitten piiriin, jotka jo kai
kärsimättömästi odottivat jotakin tietoa.

       *       *       *       *       *

Kivinen oli todellakin pitkästynyt odotukseen ja ehdotti jääkärille,
että he illastaisivat ilman englantilaista. Jääkärillä ei ollut mitään
ehdotusta vastaan. Aterioituaan vetäytyivät ystävykset komealle
terassille, josta avautui näköala lahdelle, ja ryhtyivät jutellen ja
tupakoiden nauttimaan iltagrogia.

"Missä ihmeessä se engelsmanni oikein viipyy?" tuumaili Kivinen, jota
uteliaisuus jo vaivasi.

Jääkäri ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan jatkoi fatalistisen
tyynenä oivallisen juoman nauttimista, savuutellen oikeata havannaa.

"Hm, meneehän tämä mukiin, meneepä kyllä! En olisi luullut, että
maailma olisi näinkään siedettävä", puheli jääkäri kuin itsekseen.
"Mutta kun vuosikaudet istuu, makaa, paleltuu, kärsii nälkää ja janoa
juoksuhaudoissa, näkee todellista sotaa ja sen seurauksia, niin aistit
tylsyvät, elämänhalu katoaa, tahto veltostuu, ja kun sitten ihminen
joskus vuosien kuluttua palaa säännölliseen elämään, on hän kuin
loppuun käytetty moottori, joka pihisee ja puhisee, lyö väärässä
tahdissa, jota ei voida mihinkään käyttää ja joka itse tietää
kelvottomuutensa. Tämä tietoisuus vaivaa ensin, mutta sekin tylsyy ajan
mittaan, ja ihminen elää päivästä päivään, ilman tarkoitusta, ilman
päämäärää, ilman toivoa ja ilman surua, onnellisena, jos joskus saa
juoda itsensä humalaan ja juovuspäissä kuvitella sellaisia aikoja,
niitä olleita ja menneitä, jolloin elämällä oli muutakin arvoa ja
tarkoitusta kuin juominen. Sanotaan, että sota kasvattaa urhoollisuutta
ja uhrautuvaisuutta ja herra ties mitä! Jaa, miksei, jossakin määrin ja
silloin, kun sota kestää jonkun aikaa, mutta jos se pitkistyy, niin sen
ehkä kasvattamien hyveitten rinnalla syntyy sata- ja tuhatkertaisesti
uusia paheita, sellaisia, joista yksi merkitsee enemmän kuin kaikki ne
luulotellut hyveet yhteensä. Tjah, kyllähän niin on, että täytyy
tapella joskus ja kyllä tappeleekin, mutta tappelun ylenmääräinen
ihannoiminen on yhtä rikollista kuin bolshevismi, jota vastaan me
taistelemme. Hm, ja eikäpä tässä maksa filosofoida, mutta toisinaan
tuntuu kuin patoutuisi sydämeen liiaksi. Kippis!"

Kivinen kuunteli hiukan hämmästyneenä ystävänsä puhetta, sillä Koskela
oli mahdollisimman harvapuheinen jääkäriksikin.

"Niinpä niin, sodan ihannoiminen! Siinä on koko kysymyksen ratkaisu ja
syy! Mutta maailmassahan opetetaan jo sylilapsetkin sitä ihannoimaan",
vastasi sanomalehtimies katkerasti.

Ystävykset vetäytyivät huoneeseensa odottamaan Cotterin paluuta. Mutta
englantilainen viipyi viipymistään, ja suomalaiset alkoivat jo tuntea
pientä hermostumista.

Kello oli jo hyvän joukon yli puoliyön, kun Cotter viimeinkin palasi.
Suomalaiset torkkuivat istuvillaan, mutta Koskela hypähti heti pystyyn.

"Anteeksi, että viivyin näin kauan, mutta syy ei ollut todellakaan
minussa. Ahaa, te olette syöneet! Minua ilahduttaa, ettette ole
odottaneet tähän saakka."

Cotter soitti ja tilasi itselleen kevyen illallisen, jonka jälkeen hän
ryhtyi kertomaan seikkailujaan. Suomalaiset kuuntelivat ääneti. Kun
englantilainen oli lopettanut, ryhtyivät miehet kolmisin tutkimaan
japanilaiselta kaapattuja papereita. Lukuunottamatta jäsenluetteloa ei
niissä ollut mitään merkittävää. Lompakossakin oli vain vaarattomia
asiapapereita.

Jääkäri tutki jokaisen paperilippusen tarkasti, käänteli lompakon joka
puolelta ja penkoi joka lokeron. Hän ei löytänyt mitään. Mutta
taivuttaessaan lompakkoa hän tunsi äkkiä, että siellä oli jotakin
päällyksen ja sisuksen välissä. Hän ratkoi puukollaan sauman halki ja
veti kuin vetikin kätköstä esiin paperilippusen, joka osoittautui
sähkösanomaksi.

Sen sisältö oli lyhyt ja selvä:

"R. ja G. odottavat tri Ralphstonia Sao Pen luona, Djimakatu 259. S.
aikaisemmin siellä. Tiedoitettava tohtorille."

Koskela vihelsi. Kaappaus oli onnistunut erinomaisesti. Tokiossa olisi
kokous, ja japanilainen oli ollut matka-asiamies.



8.

Suomalainen jääkäri ja saksalainen mauseri pelastavat valtamerilaivan
ja sen matkustajat.


Seikkailijamme olivat jo eläytyneet valtamerilaivalla väkisinkin
syntyvään omaan erikoiseen pikkumaailmaan ja sen pyrintöihin, ja ellei
olisi tarvinnut jossakin määrin varoa tohtoria, ei heillä olisi ollut
mitään valittamista minkään puolesta, kun ilmatkin olivat pysyneet
siedettävinä, jopa ihaninakin, ja mahtava, salaperäinen, välkkyvä meri
tarjosi aina uusia, valtavia nautinnonaiheita, vaihdellen
väriloistossaan ja tunnelmissaan vuorokaudenaikojen ja säitten mukaan.
Ensi päivien hurmaava vapautuksen tunne vaihtui vähitellen
hiljaisempaan, mutta sitä syvempään tyytyväisyyteen, joka lähenteli
onnellisuutta. Ihminen tunsi avartuvansa, keventyvänsä, ja olemukseen
tuli jotakin meren suolaisesta raikkaudesta ja näköalojen
rajattomuudesta, jotakin, mikä irroitti ajatukset nykypäivien
äärimmilleen jännittyneestä hermostumuksesta, etsivästä, epäilevästä,
toivovasta ja epätoivoon vaipuvasta levottomuudesta, kylmästä
itsekkyydestä ja kuluttavasta nautinnonhalusta. Ihminen tunsi olevansa
jälleen ihminen eikä yhteiskunnan jäsen, jonka oikeuksien ja
velvollisuuksien välillä vallitsee ikuinen, sovittamaton ristiriita,
mikä myrkyttää ihmisen elämän siitä hetkestä alkaen, jolloin hän
jotakin tajuaa, aivan riippumatta siitä, ovatko hänen oikeutensa
suuremmat vai pienemmät. Valtamerilaivalla näytti sivistys ja
nykypäivien edistys parhaat puolensa, eivätkä varjopuolet päässeet
näkyviinkään.

Matkailijamme nauttivat täysin siemauksin uudesta asemastaan. Tehtävä
aivankuin unohtui, eikä tästä unohtumisesta ollut mitään vaaraakaan,
sillä laivalla ei kuitenkaan voitu tehdä mitään. Hoper jatkoi vain
osansa näyttelemistä, esiintyen tyhmänröyhkeänä, mutta ei
liioittelevana, niin että tohtori sieti hänen seuraansa, kun ei
muutakaan ollut.

Kivinen, sekä synnynnäisesti että ammatillisesti uteliaana, käytti
tarkoin jokaisen hetken lisätäkseen tietojaan, tutkien laivan pohjasta
melkein mastonhuippuihin, keskustellen matkustajien kanssa ja esiintyen
iltaisin täytenä maailmanmiehenä vierailupuvuissaan, ajankuluksi hiukan
ja viattomasti kuherrellen parin englantilaisen missin kanssa, joita
oli melkein mahdoton saada käsittämään, että tällainen maailmanmies
olisi voinut syntyä ja kasvaa maassa, jossa "luotettavien tietojen
mukaan" käveli jääkarhuja ja ihmiset pukeutuivat eläintennahkoihin.
Kivisen ylpeyttä loukkasi tällainen tietämättömyys mitä syvimmin, mutta
niinpä hän päättikin laajentaa nuorten missien sangen vajavaista
tietovarastoa ja alkoi esitelmöidä, aiheinaan Suomen maantieto,
eläin- ja kasvikunta, kansantiede, taide ja kirjallisuus sekä naiset,
ja kun nämä esitelmät suoritettiin peräti helposti tajuttavassa
muodossa, höystettyinä enemmän tai vähemmän onnistuneilla
sukkeluuksilla ja vaarattomilla kaksimielisyyksillä, saattoi Kivinen
tyytyväisyydekseen todeta, että hän oli löytänyt kaksi kiitollista
opetuslasta, joihin kylvö putosi hedelmälliseen maahan.

Cotter, luonnonlaadultaan pidättyväisempänä ja kylmempänä, tupruutteli
piippuaan aito englantilaisturistimaisen levollisena, silmät ja korvat
avoimina, imien itseensä tietoja ja uutisia kuin kuiva sieni, pelaten
korttia tai shakkia Koskelan kanssa, joka säännöllisesti,
surumielisesti hymyillen joutui tappiolle, mutta joka kesti ja kärsi
tappionsa kuin mies ja saksanjääkäri, kertoillen koruttomasti, mutta
mielenkiintoisesti seikkailujaan ja tehden selvää Suomen oloista ja
vapaussodasta, joista Cotterilla, vaikka hän oli tosin kyllä ylempänä
missien tasoa, ei ollut kovinkaan oikeita tietoja. Kaikki kolme
pitivät tarkoin silmällä tohtoria, mutta se ei tuottanut suurtakaan
vaivaa, sillä tohtori pysyi hytissään melkein kaiket päivät,
aterioidenkin siellä, eikä Hoperin yksitoikkoisuus olisi voinut tulla
täydellisemmäksi.

Jääkäri oli omituisen hiljainen ja umpimielinen. Syytä ei tiedetty,
mutta Kivinen hymyili kiusottavasti, etenkin muutaman pikkutapahtuman
jälkeen. Koskela oli istunut pöydän ääressä kannella ja kirjoitellut
jotakin paperiin, kun äkkiä tuulenpuuska oli lennättänyt paperin
kannelle, josta sen oli Kivinen nostanut ylös ja melkein
vilkaisemattakin huomannut, että siihen oli kirjoitettu Mary Audhonin
nimiä.

Jääkäri-parka oli rakastunut, eikä Kivinen saattanut hillitä kieltään,
kun hän ajatteli, että syynä oli vain valokuva.

Koskela oli silloin hiukan punastunut ja murissut jotakin, josta
Kivinen ei saanut selvää ja joka kai ei ollut tarkoitettukaan
kuultavaksi, sillä ystävykset olivat kaikesta huolimatta hyvässä
sovussa, vaikka sanomalehtimies katsoikin rakastumista, ellei sitä
otettu ajanvietteen kannalta, kerrassaan anteeksiantamattomaksi
tyhmyydeksi.

"Tjah, sotilaat ovat syttyviä, mutta sinä taidat olla palavakin",
virkkoi Kivinen, ojentaessaan paperin jääkärille, rientäen sitte
kertomaan misseilleen, että hänen ystävänsä oli rakastunut valokuvan
perusteella muutamaan neitoseen, jota hän ei ollut nähnyt eikä kuullut
ja joka oli maapallon toisella puolella. Neitosten mielenkiinto komeaa
ja salaperäistä jääkäriä kohtaan kasvoi tästä hetkestä alkaen
kolminkertaisesti ja Kivinen saattoi havaita, että hänen oma kurssinsa
laski huomattavasti.

Ilmat pysyivät kauneina, Havaiji sivuutettiin ja alettiin lähestyä jo
Japanin saaristoa, kun puhkesi näillä vesillä tavallinen myrsky, raju
ja ankara kuten yleensä. Elämä valtamerilaivalla tyrehtyi, matkustajat
pysyttelivät hyteissään ja englantilaiset missit istuivat kuin kaksi
kyyhkystä, suloisesti peloissaan silloin kun Kivinen kävi heitä
lohduttamassa, esiintyen vanhana ja kokeneena merimiehenä ja
matkustajana ja näyttäen huoletonta naamaa.

Valtameren nimi tuntui sangen vähän onnistuneelta ivalta, sillä
aallokko nousi hirvittävästi ja laiva keinui kuin lastunen, vavisten,
nitisten ja ryskyen joka kohdassaan, kun veden ääretön paino paiskautui
sen kylkiä vastaan. Illan tullen myrsky yhä kiihtyi, taivas
tummenemistaan tummeni ja laiva ponnisteli vaarallista matkaansa
ärjyvässä alkuaineessa. Kapteeni seisoi levähtämättä ohjaushytissään,
tähystäjät valvoivat ja konehuoneissa tehtiin kuumeista työtä, sillä
vauhti oli säilytettävä hyvänä. Matkustajat horjuivat ihan kalpeina
ruokahuoneessa, naiset itkettynein silmin, ja muutamassa hetkessä oli
kuin poispyyhkäisty entinen huoleton elämänilo ja sijaan astui elämän
vääjäämätön vakavuus synkän, mylleröivän meren ja mastoissa ulvovan
tuulen voimasta.

Ystävykset asettuivat makuullekin aivan täysissä pukimissaan, mutta jo
tunnin kuluttua soivat äkkiä hälytyskellot. Koskela hyppäsi ensimäisenä
pystyyn. Rynnättyään käytävään hän oli törmätä merimieheen, joka
pysähytti hänet huutamalla:

"Ei mitään vaaraa! Pysykää levollisina! Kapteeni selittää!"

Näytti jo siltä kuin valtaisi sekasorto laivan, mutta järjestys saatiin
kuitenkin palautetuksi. Levottomia, kuolonkalpeita kasvoja näkyi
kaikkialla. Ilmoitettiin hälytyksen syy: Peräsin oli joutunut
epäkuntoon, ja nyt ajauduttiin tuntemattomia kohtaloita kohti. Koneita
ei voitu seisauttaa aallokon takia, joka silloin tuntuisi monin verroin
suurempana, mutta vauhtia oli kuitenkin vähennetty. Oli oltava valmiina
jättämään laiva millä hetkellä tahansa, mutta mitään välitöntä vaaraa
ei toistaiseksi ollut. Pelastusvenheet laitettiin valmiiksi.

Epätoivonhuudot täyttivät ilman, sillä silmäyskin sysimustaan ärjyntään
riisti uljaimmaltakin rohkeuden. Kaikki riippui niin ollen siitä,
saataisiinko peräsin kuntoon.

Kolme valonheittäjää tarkasti merta, ja niiden valaistuksessa nähtiin
kaamean mahtava näytelmä, kun suunnattomat vesivuoret syöksyivät laivaa
kohti, sen noustessa niiden harjalle ja taas laskeutuessa pohjattomalta
näyttävään syvänteeseen.

Koskela seisoi yläkannella, silmäillen valojuovia tyynenä,
järkkymättömänä kuten aikaisemmin tulimyrskyssä rintamalla.

Valojuovat liukuivat pitkin aaltoja, ja vesi loisti selittämättömissä
väreissä. Koskela tuntui vajonneen näytelmän katselemiseen, mutta äkkiä
hän kalpeni.

"Katso, Kivinen, tuolla! Tuo musta! Mikä se on? Me olemme jo Japanin
rannikkovesillä! Tuo musta!"

Kiviseen tarttui ystävänsä levottomuus, mutta hänen hengityksensä
suorastaan salpautui, kun hän keksi esineen, jota Koskela oli
tarkoittanut. Se oli noin puolentoista sadan metrin päässä ja laiva
ajautui kohtalaisella vauhdilla sitä kohti. Se oli ajelehtiva _miina_.
Yhteentörmäystä ei voitu välttää.

Esine oli huikaisevan kirkkaassa valaistuksessa huomattu muuallakin.
Suunnaton epätoivonhuuto kohosi ilmaan.

Koskela tuijotti muutaman hetken sanattomana lähenevään kuolemaan,
mutta sitten hän hyökkäsi hyttiinsä, ratkoi puukollaan auki
matkalaukun, kun ei ollut aikaa aukaista, heitti sen sisällyksen
lattialle ja tempasi käteensä jonkun puukotelon, vetäen sieltä esiin
ensiluokkaisen saksalaisen mauserpistoolin. Silmänräpäyksessä hän oli
kannella, viritti hanan ja heittäytyi kaidetta vastaan, tähdäten
ankarasti keinuvasta laivasta valonheittäjän sokaisevassa valossa
jättiläisaalloissa ajelehtivaa esinettä, vierelläolijoiden melkein
tajuttomina tarkatessa hänen liikkeitään.

Jääkärin katse terästyi, kasvot kivettyivät ja mies esiintyi aseineen
villissä ympäristössä ja haaveellisessa valaistuksessa näkynä, johon
kaikkien katseet imeytyivät.

Hetkinen, ja terävä tulikieleke tunkeutui piipusta, kuului useita
perättäisiä, myrskyn vaimentamia laukauksia ja äkkiä kohosi noin sadan
metrin päästä ilmaan valtava, kammottavan kirkas tulipatsas, vesi nousi
pilviin, ja sitten voitti myrskynkin räjähdys, jonka paine heitti
matkustajat kumoon kannelle.

Valtamerilaivan ja sen matkustajat pelastanut jääkäri varmisti
pistoolinsa ja sytytti savukkeen.



9.

Ameriikkalainen osaa käyttää kunkin maan oloja omiin tarkoituksiinsa.


Valtamerilaivalla palasi elämä jälleen rauhalliseen uomaansa, kun
vikaantunut peräsin saatiin korjatuksi. Myrsky taukosi sitten yhtä
äkkiä kuin se oli alkanutkin.

Koskela pysytteli loppumatkan hytissään, sillä matkustajat tekivät
kaikkensa, saadakseen selville miehen, joka oli heidät pelastanut
varmasta kuolemasta. Jos Koskelalla lie ollut kunnianhimoa, ei se
kuitenkaan ilmennyt millään tavalla, sillä suosionosoitusten esineeksi
joutuminen olisi tietänyt jotenkin varmaa ilmituloa. Matkustajat
arvailivat sinne tänne, mutta vaikka useat olivat nähneetkin jääkärin,
eivät he häntä tunteneet oudossa valaistuksessa ja kammottavassa
tilanteessa. Ystävykset säilyivät niin ollen ilmitulolta.

       *       *       *       *       *

Kun sitten oli saavuttu Jokohamaan, ilmoitettiin matkustajille, että
laiva viipyy muutamia päiviä, ennenkuin matkaa jatketaan. Ystävykset
olivat olleet tästä selvillä jo alunpitäin.

Tohtori selvisi passeineen Japanin kamaralle ja Hoper samoin.
Ameriikkalainen oli tehnyt sen huomattavan keksinnön, ettei tohtori
valmistanut passeja, vaan hänellä oli niitä suurehko valikoima. Ne
olivat nähtävästi painetut Tukholmassa, -- ja sikäläinen
"passitoimisto" oli nyt vaaraton.

Tohtori riensi suoraan laivalta rautatieasemalle, ostaen lipun Tokioon.
Hoper seurasi mukana, välittämättä vähääkään niistä kiukkuisista
silmäyksistä, joita tohtori häneen vilkui. Tokioon saavuttuaan tohtori
ajoi, ei eurooppalaiseen hotelliin, kuten Hoper oli odottanut, vaan
muutamaan japanilaiseen. Hotelli oli pitkä, matala, paperista ja
bamburuo'osta kyhätty rakennus, joka oli jaettu pieniin huoneisiin.
Tohtori vuokrasi itselleen yhden ja Hoperille toisen.

Ameriikkalainen pudisteli päätään, sillä hän ei pitänyt tämäntapaisista
syrjäisistä asuinpaikoista, ei ainakaan sellaisessa seurassa. Mutta ei
auttanut katua, varovaisuutta oli vain noudatettava.

Hän heittihe makaamaan lattialle levitetyille matoille ja sytytti
savukkeen. Tohtori kuului liikehtivän huoneessaan.

Muutaman hetken kuluttua tohtori astui sisään toisessa puvussa, jossa
ei ollut jälkeäkään mistään hienostuksesta. Hän veti oven kiinni
jälkeensä.

"Tahdon ilmoittaa, mr. Fartmann, että lähden nyt asioilleni. Ja te
ette saa seurata minua millään ehdolla. Jos te kerran olette
vallankumouksellinen, niin te myös tiedätte, ettei jokainen saa olla
kaikessa mukana. Minä palaan muutamien tuntien kuluttua tänne. Suljen
tämän oven ja sinetöin sen omalla tavallani. Jos sinetti on rikottu
palatessani, niin minulla on kyllä omat keinoni tehdä teidät
vaarattomaksi. Ymmärrättekö?"

Hoper nyökkäsi jääden makaamaan. Hänen aivoissaan oli kypsynyt tuuma,
joka teki tehottomaksi tohtorin varovaisuustoimenpiteen. Tohtori
poistui ja sulki oven. Hoper kuunteli poistuvia askeleita ja hyppäsi
sitten nopeasti pystyyn. Ikkunasta ei ollut yrittämistä ulos, se olisi
huomattu. Mutta sivuseinä, joka samalla oli ulkoseinä, oli rakennettu,
kuten sanottu, vain paperista ja bamburuo'osta. Hoper kohotti
seinäverhoa, ja työskenneltyään hetkisen, onnistui hänen irroittaa
seinästä kohtalainen kappale. Hän ryömi varovaisesti ulos ja asetti
seinäkappaleen paikoilleen. Kierrettyään kadun puolelle hän näki
tohtorin juuri kääntyvän kulmassa. Hoper seurasi empimättä perässä,
vaikka olikin melkein varma siitä, että tohtori oli menossa siihen
paikkaan, jonka osoite seikkailijoiden oli onnistunut saada tietää San
Franciscossa.

Tohtori kulki kiirein askelin. Hoper hymähti, kun huomasi joutuneensa
Djimakadulle. Tohtori kulki muutamia katuvälejä ja poikkesi sitten
pienen, yksikerroksisen talon pihaan. Hoper kiersi sivukadulle ja
keinotteli sitä kautta itsensä talon puutarhaan, hiipi seinän viereen
ja koetti keksiä, missä huoneessa keskusteltiin. Ohuitten seinien läpi
kuului puhe selvään, ja äänistä päättäen oli huoneessa neljä henkilöä.
Keskustelu kävi englanniksi.

Salapoliisi piiloittautui pensaitten taa ja jännitti kuuloaan. Tohtori
puhui.

"Me matkustamme erillämme Intiaan saakka, se on varminta ja mukavinta.
Siellä sitten yhdymme. Meillä on kiire, sillä kongressi pidetään
kohdakkoin, ei kylläkään ennen", tohtori rykäisi itsetietoisesti, "kuin
minä olen saapunut, mutta kongressin lykkääminen vahingoittaa asiaamme.
Meidän on niin muodoin kiiruhdettava. Minulla on mukanani henkilö, joka
väittää olevansa meikäläinen, ja useat seikat puhuvat tämän väitteen
puolesta. Hänen seuransa vaikeuttaa kuitenkin minun toimintaani, kun en
voi luottaa häneen täydellisesti. Hänestä aion päästä eroon, en
kuitenkaan ennenkuin Singaporessa. Sanoin tämän vain senvuoksi, ettette
missään tapauksessa antaudu hänen kanssaan keskusteluihin..."

Hoper hymyili piilossaan. Kuunneltuaan vielä hetkisen hän katsoi
parhaaksi poistua, ehtiäkseen huoneeseen siksi kunnes tohtori palaisi.

Toiset seikkailijat istuivat Cotterin tuttavan, muutaman japanilaisen
liikemiehen aistikkaassa, huvilamaisessa rakennuksessa Jokohamassa,
keskustellen politiikasta. Upea lehtimaja oli värikkään, viehättävän
puiston keskellä, jossa lirisi pieni suihkukaivo.

"Oli miten oli", sanoi Kivinen, "mutta Japaniin sopii paremmin kuin
ennen Venäjään, että se on savijaloilla seisova jättiläinen. Ajatelkaa
vain! Maa on pieni, mitättömän pieni, sekin hajallaan tuhansissa
saarissa. Ja tältä pohjalta yritetään nyt muodostaa suurvaltaa tai se
on jo osaksi muodostettu. Ei ole vaikea sanoa, mihin tämä vie. Meillä
on historiassa tarpeeksi esimerkkejä. Japanin sisäiset edellytykset ja
mahdollisuudet eivät vastaa ulkonaista suurvalta-asemaa, joka perustuu
yksinomaan sotilaalliseen mahtiin. Mutta sotilaallinen mahti riippuu
taloudellisesta tilasta, ja sehän on Japanissa mahdollisimman huono.
Venäjän velat olivat aikoinaan mahdottomat, mutta eiväthän ne toki
likimainkaan vastanneet kansallisomaisuutta. Mutta Japanin velat
nousevat niin mahdottomiksi, että kansallisomaisuus tuskin kykenee
niitä peittämään. Jo yksistään tämä seikka tekee koko suurvalta-unelman
komediaksi, sillä miten voidaan sellaista suurvaltaa ajan oloon
ylläpitää, jonka olemassaolo kokonaan riippuu lainanantajien luotosta?
Se on todella savijaloilla seisomista, ja Japanille käy ennemmin tai
myöhemmin samoin kuin on käynyt Ruotsille ja Venäjälle.

"Maa köyhtyy äärettömästä sotilasrasituksesta, maan varat virtaavat
varustuksiin, joilla koetetaan arvoa ja mainetta ylläpitää, ja niin
pahenee sisäinen tilanne päivä päivältä, jota peittääkseen hallitus
antautuu uusiin seikkailuihin. Se on ikuista kiertokulkua, joka johtaa
perinpohjaiseen kumoukseen. Euroopassa on laajoissa piireissä se
käsitys vallalla, että Japani on kumousvaaralta taatuimpia maita. Se on
erehdys. Japanissakin on kuohuntaa koko lailla. Ulkonaisesti on Japani
sangen nykyaikainen, mutta valtiollisesti osa väestöä elää oloissa,
jotka eivät monessa suhteessa ole lainkaan parempia kuin maaorjuus.
Työpäivät ovat rajoittamattomat, palkat suorastaan naurettavat ja
yleinen hintataso ansiotuloihin nähden suhteeton. Ei ole niin ollen
ihme, että riissin, japanilaisten tärkeimmän elintarpeen,
kallistuminen tai keinotekoinen kallistuttaminen on johtanut verisiin
levottomuuksiin, jotka ovat laajenneet niin valtaviksi, että ne ovat
uhanneet koko nykyisen järjestelmän olemassaoloa. Japanissakin
kuljetaan, jos kohta hitaasti, yleistä kansanvaltaistumista kohti, ei
niin paljon näkyväisesti, kuin sisäisesti. Katsantokannat muuttuvat.
Eikä kansaa, joka on teknillisesti niin korkealla kannalla,
voida ikuisesti pitää orjaholhokkina, ja japanilaisille rakas
isänmaa-käsitekin menettää vaikutusvoimansa, ellei käsitteen lisäksi
voida mitään tarjota."



11.

Hoper tutustuu vallankumoukselliseen tohtoriin lähemmin.


Muutaman päivän kuluttua lähti valtamerilaiva jatkamaan matkaansa
Jokohaman satamasta, suunnaten kulkunsa etelään. Seikkailijamme olivat
mukana.

Elämä kulkeutui säännölliseen uomaansa. Matkustajat vaihtuivat
satamissa, uusia kasvoja ilmestyi, mutta suurin piirtein katsoen pysyi
kaikki samanlaisena.

Vaikka matkustajat olivatkin suljetut hyvin ahtaaseen ja
muuttumattomaan maailmaan, ei varsinaisesta yksitoikkoisuudesta ollut
tietoa. Meri ja matka tarjosi vaihtelua, ainakin pohjoismaalaisille
ystävyksille. Ainoa, mikä kiusasi, oli toimettomuus, sillä kävely
kannella, tanssit iltaisin, lukeminen, pelaaminen ja keskusteleminen
olivat ainoat ajanvietteet. Varsinkin Koskelasta tuntui vaikealta,
hänestä, joka vuosikausiin tuskin oli saanut kunnolla nukkua, joka
kaipasi verryttävää liikuntaa. Mutta aivan huomaamattaan mukautuivat
seikkailijamme uuteen olotilaansa. Se teki heidät uusiksi ihmisiksi,
lepuutti alituisen jännityksen kuluttamat hermot ja loi huolettomuutta
koko olemukseen.

Tohtorin vältteleminen olisi ajan pitkään saattanut käydä tavattoman
vaikeaksikin, ellei tohtori itse olisi välttänyt muiden seuraa. Niinpä
saivatkin seikkailijamme olla rauhassa. He oppivat tuntemaan toisensa,
etenkin englantilaisen rehdin, harkitsevan ja tyynen luonteen, joka,
vaikka siltä puuttuikin loistavia ominaisuuksia, oli tavattoman
miellyttävä vaatimattomuudessaan. Cotter taas puolestaan ihaili etenkin
Koskelan jäykkää rohkeutta ja suomalaista sisua, samoinkuin Kivisen
vilkasta avomielisyyttä, hiukan taiteilijamaista lahjakkuutta ja
terävää huomiokykyä. Kolmisin he muodostivat mitä täydellisimmän
matkakumppanuuden, miellyttävän ystäville ja sangen vaarallisen
vastustajille.

Hoperin tehtävä ei ollut helpoimpia, mutta hän suoritti sen
ameriikkalaisen päättäväisyydellä ja anglosaksilaisen sitkeydellä.
Tohtori oli vaikeahko matkakumppani, oikullinen, ärtyisä, epäluuloinen.
Mutta jatkaen kerran omaksumaansa osaa, näytteli Hoper hiukan tyhmän
röyhkeää seikkailijaa ja kesytti tohtorin siedettäväksi. Epäluulotkin
hälvenivät vähitellen, ja kun tohtorin maihinjättöyritys Singaporessa
ei onnistunut, mukautui hän kohtaloonsa ja salli Hoperin seurata
matkassaan.

Hoper, alituisessa seurustelussa tohtorin kanssa, sai kurkistaa hänen
hämärän sielunsa syvyyksiin. Arneriikkalainen päätti käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja tutkia edessään olevan yksilön, joka
ehdottomasti pääpiirteissään edusti kokonaista ihmisluokkaa nykyisessä
kaaosmaisessa maailmassa. Ja hänen huomionsa saattoivat hänet kauhun
valtaan.

Tohtori oli lähtöisin hyvistä oloista, ollen ei rikkaan, mutta
kuitenkin varakkaan aatelisperheen poika. Hänen isänsä oli ollut
innokas Puolan vapauden taistelija, mutta joutunut vangiksi ja
päättänyt päivänsä Siperian aroilla. Poika joutui jo varhain
maailmalle, raivaten tiensä lahjakkuutensa avulla varsin korkealle,
suorittaen tohtorin tutkinnon ja päästen dosentiksi. Hän oli
ärtyinen, kiivas luonne, hän oli kasvanut mitä kiihkeimmässä
vastustusympäristössä, oli jo nuoruudessa oppinut asettumaan
sotajalalle vaikka koko maailmaa vastaan. Kehitys jatkui. Ankara
elämäntaistelu, ummehtuneet olot, kilpailijoiden suosijain
puolueellisuus, korkea sivistys, joka vaati vastaavaa asemaa
yhteiskunnassa, jääden sitä vaille, -- suurkaupunkien viettelykset ja
ääretön kurjuus toiselta puolen, kumoukselliset nuorukaispiirit,
poliisien vainot, kaikki tämä synnynnäisen kiihkeän luonteen,
levottoman veren, loukkauksille alttiin mielen ja slaavilaisen luonteen
sairaaloisten, äärimmäisyyksiin menevien taipumusten kanssa oli
muodostanut tohtorista sen, mikä hän nyt oli, häikäilemätön, sydämetön
onnenonkija, joka muutamien "aatteitten" varjolla koetti tyydyttää
kalvavaa levottomuuttaan ja polttavaa kostonhimoaan koko
maailmaa vastaan, työskentelemällä yleismaailmallisen kumouksen
aikaansaamiseksi, kumouksen, joka yhdellä iskulla hävittäisi vanhan
maailman, luomatta tilalle mitään uutta.

Hoper oli usein kummastellut, miten bolsheviikit ollenkaan jatkoivat
touhuisaa toimintaansa, vaikka suurelle osalle heistäkin täytyi olla
selvää, ettei heidän aikeensa saata onnistua ajan mittaan ei teoriassa
eikä käytännössä. Nyt hän sen ymmärsi. Nykyinen teknillisen edistyksen
aikakausi, joka oli koonnut äärettömät elämänedut toisten käsiin ja
alentanut toiset koneiksi, oli synnyttänyt suunnattoman nautinnonhimon.
Ja kun nyt kumousaikoina näytti siltä, että myöskin tähän asti
syrjäytetyt piirit voisivat päästä nautinnoista osallisiksi, synnytti
se yhteiskunnallisen levottomuuden. Tyytymättömyys kasvoi, yhteiskunnan
pohjasakka näki otollisen hetken lyöneen, ja alemmat kerrokset eivät
tyytyneet enää vaatimaan tasavertaisia oikeuksia, vaan tahtoivat kerta
kaikkiaan kostaa, mitä, sitä he tuskin itsekään tiesivät. Elämä tuntui
menettäneen arvonsa, elettiin hetkestä hetkeen, ja kansajoukot
tahtoivat vaikka vain silmänräpäyksen ajan nauttia kaikkea, mitä
voitiin nauttia. Tekniikka, sen synnyttämä materialismi, sodan
vaikutukset, oikeistopiirien myöntymättömyys on synnyttänyt
bolshevismin, joka sai johtajikseen joko suoranaisia onnenonkijoita tai
mielisairaalaan sopivia kiihkoilijoita. Ei välitetty siitä, mitä tulisi
jälestä, tahdottiin nauttia hetkinen, ja täten on selitettävissä
bolshevismin voittokulku. Se lupasi kaikki ja saattoikin hetkeksi
tyydyttää joukkonsa.

Bolshevismi ei ole hetken hurmiota, se ei ole irrallinen ilmiö, sillä
on juurensa menneisyydessä yhtä varmasti kuin vaikutuksensa
tulevaisuudessa. Siihen ovat vaikuttaneet äärettömän monet tekijät. Se
on valtiollista liikettä, se on yhteiskunnallista kumousta, se on
uskonnollista hurmiota. Sen dogmina on materialismi, välikappaleena
pistin, päämääränä kommunismi, joka on sekä teoreettisesti että
käytännöllisesti mahdottomuus niin kauan kuin ihmiset ovat ihmisiä
eivätkä enkeleitä. Mutta, ja se kiihoittaa joukkoja, se voi todella
tarjota hetkeksi yltäkylläisyyttä niille, jotka ovat tähän asti olleet
sitä vailla. Ja periaate on nyt sama kuin puolitoista sataa vuotta
sitten Ranskassa: "meidän jälkeemme vedenpaisumus". Tulkoon mitä
hyvänsä jälkeenpäin, kunhan nyt saadaan hetkinen nauttia ja tyydyttää
epäsuhtaisten olojen synnyttämä tyytymättömyys ja kostonhimo, joka ei
kohdistu vain järjestelmään, vaan myöskin yksityisiin henkilöihin,
kokonaiseen ihmisluokkaan, jopa enemmistöönkin.

Ja juuri se seikka, ettei tulevaisuudesta välitetä mitään, selittääkin
bolshevismin menettelytavat, sen äärettömän häikäilemättömyyden ja
mielettömän julmuuden. Vanha maailma on hinnalla millä hyvänsä
hävitettävä, mutta uuden luomisesta ei osata muuta kuin mitä hämärimpiä
ja haaveellisimpia lupauksia, sellaisia jotka eivät kestä ainoatakaan
arvostelevaa katsetta.

Kaikessa kaameudessaan oli tohtorin luonne suurenmoinen. Niin
erilaisena, näennäisesti ristiriitaisena kuin se ilmenikin, oli
kuitenkin kaikki alistettu yhden päämäärän saavuttamiseksi, ja tämä
päämäärä oli kosto, sokea, summittainen, koko maailmaan kohdistuva
kosto. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi olivat kaikki keinot
luvallisia, sen hyväksi kiihoitettiin satoja tuhansia ihmisiä verisiin
taisteluihin, sen vuoksi asetettiin koko inhimillinen kulttuuri,
ihmiskunnan kaikki tähänastiset saavutukset arpapöydälle.
Säännöllisissä, rauhallisissa oloissa olisi tohtorin tapainen mies
herättänyt ympäristönsä jakamatonta sääliä; jos hän olisi alkanut
näyttää vaaralliselta, olisi hänet teljetty mielisairaalaan, mutta
kumousaikoina saattoi ja oli käynyt, että hän kaikessa hiljaisuudessa
leikki kevytmielisesti miljoonien kohtaloilla ja toisten samanmielisten
ja samantapaisten kiihkoilijain ja intoilijain kanssa uhkasi koko
maailmaa.

Maailmassa oli jotakin mätää, sen oli bolshevismi osoittanut. Mutta
vaikka se tämän osoitti, ja ehkä silläkin oli maailmanhistoriallinen
tehtävänsä, täytyi vielä suhteellisen terveitten ponnistaa kaikki
voimansa, ehkäistäkseen sen voittokulun. Maailma tarvitsi leikkausta,
mutta mätää ei voitu parantaa mädällä.

Tohtori jatkoi tietään, mitä oli aloittanut. Ja ystävyksemme jatkoivat
omaansa. Yhteentörmäys oli tapahtuva, hiljaisuudessa suoritettaisiin
taistelu, jolla olisi merkityksensä kaikille. Milloin ja missä? -- se
oli tulevaisuuden huomassa.



11.

Kivinen esitelmöi Kalkuttassa hotellin parvekkeella, kunnes Koskela saa
muutaman lyhyen kirjeen.


Intia!

Kaukana taivaanrannalla siinsi tumma juova, kadoten ja ilmestyen
näkyviin öisen meren ihmeellisissä, loistavissa, salaperäisissä
värivivahduksissa, kun verkkaiset, pitkät ja loivat mainingit vahvasti
fosforihohteisina äänettömästi liukuivat laajalla Bengalin lahdella,
hiljalleen keinuttaen valtavaa valtamerilaivaa, joka nousi ja laski
niitten hitaassa tahdissa. Päivän valo väreili vielä korkeammissa
ilmakerroksissa, luoden uusia ja häikäiseviä värejä alati vaihtuvaan
merenpintaan.

Intia siinsi näkyvissä, kaukana vielä, mutta lähellä pitkän matkan
jälkeen.

Aamuauringon loihtiessa Gangesin rannat kultaan ja hopeaan uhkean,
rehevän tropiikkikasvullisuuden lehdillä, virran vierittäessä
äärettömiä vesimääriään kohti merta, mutaisena, liejuisena, harmaana,
punervana, vihreänä ja mustana, liukui laiva hitaasti ylös virtaa,
sivuuttaen kaisla- ja savikyliä, metsikköjä, rannattomia
viljavainioita, rämeseutuja, joilla kasvoi pitkää ruohoa, pensaita,
heleävärisiä kukkia, minkä kasvullisuuden keskellä kuhisi tropiikin
kirjava eläinmaailma, kulki ohi mahtavan Diamond Harbourin, Kalkuttan
ulkosataman, ja ponnisteli ylös kohti Bengalin pääkaupunkia mahtavasti
vierivässä kymissä. Ja kaiken yllä säihkyi etelän syvänsininen, kirkas
taivas.

Pohjoismaalaiset ystävämme nauttivat. He tunsivat itseensä tarttuneen
jotakin tuosta puoleksi miehisestä, puoleksi poikamaisesta,
romanttisesta vaelluskuumeesta, heidän mielensä paloi rannalle, noihin
rajattomiin viidakkoihin, soille ja rämeille, alkuasukaskyliin ja
viljavainioille, tuon kukikkaan, värikkään, yltäkylläisen,
hedelmällisen luonnon keskeen. Mahtavat yleispiirteet vaikuttivat
huumaavasti, lukemattomat, kirjavat yksityisseikat lumoavasti.

Illan suussa saapui laiva Kalkuttaan, laskien laituriin Huglilla, ja
passintarkastuksesta selvittyään astuivat ystävämme The Strandille,
leveälle rantakadulle, jolla kuhisi itämaalainen elämä täydessä
loistossaan kirjavine, monivärisine alkuasukkaineen niin ihon kuin
puvun puolesta, kirkuvine katumyyjineen, moninaisine kulkuneuvoineen.
Ilma oli tukahduttavan kuuma, painostava, kun meren raittiit
tuulahdukset olivat lakanneet tuntumasta.

"Hotelliin, ja kiireimmän kaupalla!" virkkoi Kivinen. "Täällä alkaa
tuntua sietämättömän kuumalta."

Seikkailijat vuokrasivat jonkunlaisen ajurin, joka kuljetti heidät ja
heidän vähät matkatavaransa hotelliin. Hoper oli jo edeltäpäin saanut
tietää tohtorin osoitteen Kalkuttassa ja ilmoittanut sen muille, joten
vakoileminen voitiin jättää ensi hetkinä. Päästyään huoneisiinsa
ystävyksemme ensin perusteellisesti peseytyivät kylmällä vedellä,
muuttivat ylleen toiset puvut ja nauttivat keveän aterian.

"Menee mukiin!" tuumi Kivinen, kun matkailijat istuivat sikaareita
sauhutellen hotellin varjoisalla, ilmavalla parvekkeella. Heidän
edessään lepäsi Kalkutta, Chowringhee, eurooppalaisten komea,
hyvinrakennettu, leveäkatuinen kaupunginosa asuinpalatseineen,
puutarhoineen ja suihkulähteineen, ja taampana Palta, jossa
alkuasukkaat asuivat likaisissa, matalissa, kurjissa savihökkeleissä ja
kaislamajoissa, ahtaine kujineen ja soukkine katuineen.

"Katsokaas, mr. Cotter", lausui Kivinen, "mutta älkää pahastuko! Tässä
näette selvää selvemmin, havaannollisesti, Intian probleemin koko
räikeydessään. Tässä on eurooppalaisten kaupunginosa, valloittajien,
komea, hyvinhoidettu, tuolla alkuasukkaitten inhoittava pesä,
löyhkäävä, saastainen. Ja kuitenkin perustuu tämän kaupunginosan
hyvinvointi juuri noiden repaleisten, likaisten, inhoittavien
alkuasukkaitten työhön, heidän raadantaansa. Eikö epäoikeudenmukaisuus
ole liian silmäänpistävä? Vaikka ei olisikaan mikään kommunisti, niin
voidaan kuitenkin vaatia, että työmiehillä ja työnjohtajilla on edes
jossakin määrin samanlaiset elämänehdot, sellaiset, että molemmat
tuntevat olevansa ihmisiä, eikä toiset orjia, toiset epäjumalia."

"Tiedän, tunnen, hyväksyn näkökantanne, mutta millä tavalla saadaan
aikaan parannus? Ei suinkaan bolshevismin avulla?" kysyi Cotter.

"Ei tietenkään, mutta joku keino on keksittävä, sillä jollei sitä
keksitä, ja ajoissa, niin irtautuu Intia englantilaisesta imperiumista
ennen pitkää yhtä varmasti kuin minä istun tässä. Naurettavaa, mutta
totta! Mitä on Englanti Intiaan verrattuna? Kuin tinasotamies
koulupoikaan. Ja kuitenkin pitää tinasotamies poikaa vallassaan."

"Sivistyksellään. Sana koulupoika ei ole sopiva."

"Myönnetään, mutta käytin sitä vain suuruusmääritelmänä.
Sivistyksellään! Ehkä, mutta ennen kaikkea tekniikallaan,
ennen kaikkea diplomatiallaan. Intia on hajanainen, pirstottu tuhansiin
uskontojen, kielien, kansallisuuksien, historian, tapojen ja
elinetujen raja-aidoilla. Tähän hajanaisuuteen perustuu Intian
hallussapitopolitiikka. Ylläpidetään keskinäisiä riitoja, keskinäistä
kateutta, ja itse korjataan riitojen hedelmät. Sivistyksestä ei voida
paljon puhua. Eurooppalaisvallan aikana on Intia taantunut
tavattomasti: lukutaito unohtunut, rakennustaide kuollut, runous ja
kirjallisuus myöskin."

"Intiaa koetetaan sivistää."

"Sangen vähän, ja millä tavalla? Annetaan hiukan alkuopetusta,
murtoprosentille, hiukan korkeampaa harvoille, ja nämäkin harvat
suljetaan pois viroista, nimittäin korkeammista ja paremmin
palkatuista. Heistä muodostuu tyytymätön, kapinoitseva sivistyneen
köyhälistön armeija, jolla ei ole uskontoa, ei isänmaata, ei mitään
muuta kuin viha englantilaisia vastaan. Ylen kaukonäköistä, vai
kuinka?"

"No, babut ovat vaarallisia."

"Intia pyrkii vapauteen sekä valtiollisesta että taloudellisesta
sorrosta. Valtiollinen sorto on täydellinen: ei mitään yhdistyksiä, ei
kokouksia, ei sensuroimatonta kirjallisuutta, ja taloudellinen ehkä
vieläkin täydellisempi. Koko politiikka on äärimmilleen kehitettyä
riistopolitiikkaa. Maassa nähdään nälkää aina, tällaisessa maassa, joka
voi elättää koko maailman, vain siksi, niin, miljoonat kuolevat nälkään
vain siksi, että viljelyksien omistajat saisivat hiukan suuremman
hinnan viljastaan Euroopassa. Ja vaikkapa he saisivat samankin, he
eivät myy sitä täällä. Satojatuhansia ihmisiä kuolee vuosittain
täysinäisten vilja-aittojen ovien edustalle. Jeeveli, maasta ja
asukkaista puristetaan kaikki mahdollinen irti kaikilla mahdollisilla
keinoilla. Parannukset ovat vain silmänlumetta, sen ovat lukemattomat
kuvernööritkin, innokkaat englantilaiset imperialistitkin todistaneet.
Intia on sekä henkisesti että taloudellisesti kuollut maa, ja kuitenkin
sillä olisi pyörryttäviä edellytyksiä. Onko näin ollen ihme, että
intialaisten, pääasiassa sivistyneitten ja ylhäisten, keskuudessa on
syntynyt sangen voimakas vapausliike! Jos kerran Englanti ilmoittaa
ottaneensa velvollisuudekseen pitää huolta Intiasta, niin täyttäköön
velvollisuutensa; ellei, niin Intia kulkee omia teitään. Tietenkin, on
otettava huomioon, että Intia on alhaisella sivistystasolla, ja tämä
vaikeuttaa itsenäisyyttä, mutta toiselta puolen se pakoittaa siihen,
sillä muuten ei taso milloinkaan nouse. Mistään erikoisesta
kansanvaltaisuudesta ei voitane puhua, sillä kehitystaso ei ole
sellainen, että paljonvaativia kansanvaltaisia periaatteita voitaisiin
toteuttaa käytännössä. Perustuslailliset kuningaskunnat lienevät
lähinnä oikeat valtiomuodot Intialle, sellaiset, jotka keskenään
solmivat yhteiset liitot ulkopolitiikkaa, ulkomaista kauppaa ja
puolustusta varten. Siinä on intialaisten vapaustaistelijain ohjelma,
ja sen alle pistän puumerkkini minäkin. En tahdo sanoa, että se
onnistuisi täydelleen, roskaväki on tuhonnut monet muutkin oikeutetut
ja välttämättömät vallankumoukset, mutta yrittää täytyy. Bolshevismi
sotkee kuitenkin kaiken, sillä sellaiset opit Intian kuumaverisen,
kirjavan, intohimoisen ja kostonhaluisen alkuasukasväestön keskuudessa
voivat saada hirveitä aikaan. Tietysti taistelen bolshevismia vastaan,
mutta Intian varsinaisiin vapaustaistelijoihin, joilla ei onneksi
lienekään mitään tekemistä Leninien ja Trotskien kanssa, en koske
sormellanikaan. Intia kulkee kohti vapauttaan, ja olkoon sille tämä
uusi tie onneksi. Sillä on rajattomat mahdollisuudet, se voi synnyttää
maailman uudelleen niin henkisesti kuin aineellisesti! Malja!"

Cotterkin, hiukan hymähtäen, tyhjensi lasinsa. Samassa astui hotellin
juoksupoika Koskelan luo ja jätti hänelle hänen valenimelleen osoitetun
kirjelappusen. Koskela katsahti hiukan kummastuneena poikasen jälkeen,
repäisi kirjeen auki ja luki. Hoper kirjoitti:

    "Kokous tänä iltana Chunderkadun 572:ssa täsmälleen klo 10.
    Hindupuvut ja aseet! Hiljaa! Tunnussana 'Palta'. H."

"Nyt on kello kahdeksan. Meillä on vähän kiire! Kai jokin salainen
kokous. Hm, pukuasia on hiukan ilkeä järjestää, mutta koetetaan!"

Koskela soitti luokseen tarjoilijan, ja seurue lähti huoneeseensa,
valmistuakseen uusia seikkailuja varten.



12.

Hoper luulee tohtorin pelin loppuneen ainiaaksi.


"Tämä on mieletöntä!" virkkoi Kivinen, kun seikkailijat kolmisin illan
pimeydessä vaelsivat alkuasukkaiksi puettuina, viitoissa ja
turbaaneissa, roimahousut jalassa, esikaupunkiin. -- "Eihän meillä ole
aavistustakaan käyttäytymisestä, emme osaa sanoa sanaakaan, jos meiltä
jotakin kysytään."

"Senvuoksi on meidän pidettäväkin suumme kiinni", huomautti Koskela
kuivasti. "Kieli suorana, järki kylmänä, silmät avoinna ja mauserit
ladattuina emme pelkää piruakaan."

Vaiti ollen, etteivät paljastaisi kielentaitamattomuuttaan, vaelsivat
seikkailijat pitkin kujia, jotka olivat täynnä likaa ja jätteitä,
kompastellen kiviin ja syvennyksiin, Cotterin kulkiessa edellä oppaana.
Hän tunsi jonkun verran Kalkuttaa. Liike kaduilla oli kohtalaisen
vilkas, mutta kukaan ei kiinnittänyt miehiin huomiota. Chunderkadulle
saapuessaan he ryhtyivät tarkastelemaan ohikulkijoita. Useimmat
kiiruhtivat tietään välinpitämättöminä, hiukan hoppuisina kadoten
lukemattomiin sokkeloihin. Heillä tuntui olevan yhteinen päämäärä.

"Tässä!" kuiskasi Cotter hiljaa englanniksi ja pysähtyi muutaman
rappeutuneen hökkelin luo. "Nyt sisään!"

Ystävykset astuivat portista pimeälle pihalle, kompuroivat eteenpäin
jonkun edelläkulkijan käsilyhdyn valossa sokkelokäytäviä pitkin ja
saapuivat uudelle portille, jonka luona näkyi joku olio seisovan. Se
kuiskasi jotakin ja Cotter suhautti tunnussanan. Portti aukeni ja
miehet pujahtivat sisään. He laskeutuivat muutamia askelmia alas ja
joutuivat suunnattoman laajaan, puoleksi maanalaiseen kellariin,
entiseen varastorakennukseen tai muuhun sellaiseen. Heitä kohtaava näky
ei ollut tavallisimpia. Lattialla istui ja makasi satoja, ehkä muutamia
tuhansia kirjaviin viittoihin kietoutuneita alkuasukkaita, pää
peitettynä, muutamien öljylamppujen lepattavassa valossa. Kuvaamaton,
vetämätön löyhkä lehahti vastaan.

Seikkailijat, joiden tulo ei ollut herättänyt mitään huomiota,
laskeutuivat maapermannolle lähelle uloskäytävää ja jäivät äänettöminä
odottamaan. Tuntui niin omituisen aavemaiselta olla tuhansien parissa,
jotka liikkumattomina, äänettöminä makasivat oudossa valaistuksessa
maanalaisessa kellarissa, kun kuitenkin tiesi, mitä nämä liikkumattomat
oliot aikoivat.

Seikkailijat koettivat katsoa, olivatko tohtori ja Hoper jo saapuneet,
mutta eivät heitä löytäneet. Noin kymmenen minuutin kuluttua syntyi
kuitenkin liikettä etumaisten keskuudessa, ja pimeästä aukosta ilmestyi
esiin tohtori, puettuna loistavaan hindulaisasuun, Hoper kintereillä,
ja puolenkymmentä alkuasukasta -- johtajia luultavasti -- mukanaan.

Viivyttelemättä ryhtyi tohtori puhumaan. Mitä hän sanoi, siitä eivät
seikkailijat ymmärtäneet rahtuakaan, mutta vaikutuksensa oli puheella
joka tapauksessa kuulijoihin. Kiihko, tulisuus oli ainoa, josta
ystävyksemme pääsivät selville.

Kuinka samanlainen olikaan tämä joukko kuin tuhannet muut! Samat
joukko-psykologian lait vaikuttivat, samat sanat ja lupaukset saivat
senkin kiihkoihinsa, samat tulevaisuuden maalaukset, mielettömät, mutta
samalla houkuttelevat. Bolshevismi kumosi raja-aidat, jotka uskonto,
kansallisuus, kastilaitos oli pystyttänyt, sillä se kielsi uskonnon,
isänmaan ja säätyrajoituksen, asettuen itse tilalle. Sillä oli
suunnaton kokoava merkityksensä toiselta puolen, niin repivä,
hajoittava voima kuin se olikin.

Kuului jo katkonaisia, hyväksyviä huudahduksia, monet paljastivat
kasvonsa ja tarkkasivat kuumeisin, kiihkein katsein tohtoria liikkeitä
ja hänen puhettaan. Tohtori oli epäilemättä tavaton demagoogi, hänellä
oli joukkosielun avaimet hallussaan.

Hoper istui tohtorin vieressä, ja hänen kasvoillaan oli salaperäinen
hymy.

Oli kulunut runsaasti puolitoista tuntia, kun äkkiä kuului ulko-ovelta
muutamia hätäisiä vihellyksiä, huutoja ja melua. Tuo tuhantinen joukko
riehahti ylös, kuunteli kuin kivettyneenä hetkisen, ja ulkoa kuului
selvästi englanninkielinen komennus: "Eteenpäin!"

Seikkailijat hätkähtivät. Olivatko viranomaiset saaneet vihiä
kokouksesta? Alkuasukasjoukko tuntui siinä silmänräpäyksessä
menettäneen kaiken arvostelukykynsä. Mielettömänä, raivoisana,
pakokauhun valtaamana se heittäytyi kahta uloskäytävää vastaan. Kaikki
se veti mukaansa, tohtorin, joka tuntui tyrmistyneen, Hoperin, joka
turhaan koetti hypätä syrjään, ja muut seikkailijamme. Mutta liian
myöhään!

Kuului muutamia kumahtavia iskuja, ovet lensivät säpäleinä sisään ja
aukkoihin ilmestyi puolentusinaa kylmiä kiväärinpiippuja.

"Seis! Kädet ylös!" karjaisi englantilainen kersantti, toisessa kädessä
paljastettu miekka, toisessa revolveri.

Ja joukko jähmettyi, kädet lensivät ylös ja vain voimaton raivonilme
vääristyneillä kasvoilla kertoi pelon ja uhman sisäisestä taistelusta.

Nopeasti virtasi sotilaita sisään, asettuen toiselle seinälle,
kädessään lyhyet ratsuväenkiväärit. Vallankumouksellinen joukko oli
satimessa.

Kersantti komensi kaikkia paljastamaan kasvonsa. Toteltiin. Seurasi
asetarkastus, mutta vain aniharvoilta löydettiin joku taskuase.
Johtajat olivat sulloutuneet muutamaan nurkkaan, tohtori ja Hoper
heidän joukossaan. Kersantti, joka ilmeisesti toimi tarkan suunnitelman
mukaan, eroitti heidät erikseen, ja yksitellen, sotilaitten
vartioimina, kuljetettiin heidät pois. Hoper jättäytyi viimeiseksi,
pysähtyi kersantin eteen ja näytti jotakin merkkiä. Kersantti huudahti
ja virkkoi sanan miehilleen. Sitten hän kääntyi vankien puoleen ja
huusi tiukalla äänellä:

"Ne kolme lurjusta, jotka saapuivat tänään Ameriikasta tänne, astukoot
esiin!"

Hetkeäkään siekailematta tunkeutuivat seikkailijamme vankijoukon läpi.
Kersantin huuto tarkoitti ilmeisestikin heitä. Hienosti suunniteltu!
Parin sotilaan saattamina kulkivat seikkailijat ulkoilmaan. Päästyään
kadulle he näkivät, että koko korttelin oli sotilasketju piirittänyt.
Läheisessä kadunkulmassa oli auto, johon Hoper muitta mutkitta astui,
määräten lyhyesti:

"Keskuspoliisiasemalle!"

Auto hurahti liikkeelle.

"Huh, hitto soikoon!" huudahti Hoper, vetäen pukunsa poimuista esille
savukelaatikon ja tarjoten. -- "Nyt on tohtorin peli viimeinkin
lopussa. Katsokaas, minä ilmoitin teille kokouksesta, mutta jälkeenpäin
tulin ajatelleeksi, että asiasta olisi ilmoitettava myöskin
viranomaisille. Tein niin, ja siellä vaadittiin ehdottomasti, että koko
kopla oli otettava kiinni. Täällä kaikkien levottomuuksien keskuksessa
ei ole varaa antaa leikkiä. En ehtinyt ilmoittaa teille mitään, mutta
päätin lähteä mukaan. Intian bolshevismi on saanut ankaran iskun, sillä
vangittujen johtajien joukossa on edustajia Intian eri puolilta. Siinä
koko juttu! Meidän on nyt hiukan neuvoteltava poliisimestarin kanssa."

Poliisilaitoksella otettiin ystävyksemme vastaan mahdollisimman
kohteliaasti. Paljastus oli suuriarvoinen, ja poliisimestari tunsi
kerran pitkästä aikaa voivansa hengittää hiukan vapaammin.
Poliisilaitokselta ajoivat ystävyksemme, lähetettyään ensin hakemaan
eurooppalaiset vaatteensa hotellista, tohtorin asuntoon toimittamaan
kotitarkastusta.

Ruumiintarkastuksessa ei tohtorilta ollut löydetty muuta kuin suurehko
summa rahaa. Tavaroitten tarkastus tuotti kuitenkin enemmän. Kahdesta
matkalaukusta löytyi pohjasta päällyksen ja sisuksen välistä
kiihoituskirjallisuutta, sotilasoppikirjoja ja muutamia kirjeitä,
joista saataisiin paljonkin hyötyä. Mutta suuresta matkalaukusta ei
löytynyt mitään. Siellä oli vain toalettitarpeita, vaatteita, kirjoja
ja sen sellaista. Koskela kierteli laukkua kuin kissa kuumaa puuroa ja
mutisi, että kyllä siinä jotakin on.

Ja siinä olikin. Koskelan huomiota kiinnittivät äkkiä alakulmien
nikkelisuojukset, jotka olivat tavallista suuremmat ja korkeammat. Hän
koetti niitä vääntää pois ja onnistuikin tehtävässään. Ensimäinen oli
kyllä ontto, mutta tyhjä. Seuraavan avattuaan huudahtivat tarkastajat
yhtaikaa. Sisässä oli hienoa silkkipaperia. Koskela sieppasi sen
käteensä ja levitti sen pöydälle.

"Hyvä!" kiljaisi hän tyytyväisenä. -- "Nyt on meillä pääsy Venäjälle
selvä!"



13.

Kivinen selittää sen sotilaallisen virheen, jonka vuoksi Napoleonin
Venäjän-retki epäonnistui.


Koskela tarkasteli löytämäänsä paperiliuskaletta, toisten odottaessa
jännittyneinä.

"Tämä on jo koomillista!" huudahti Kivinen. "Valmis matkasuunnitelma,
pysähdyspaikat, hotellit! Totisesti, bolsheviikit ovat kohteliasta
väkeä!"

Paperiliuska osoittautui tutkittaessa sangen tarkaksi kartaksi, johon
oli merkitty punaisella viivalla kulkutie Intiasta aina Moskovaan
saakka, ja, mikä tärkeintä, salaiset bolsheviikkiasiamiehet ja heidän
osoitteensa. Jääkäri oli siten keksinyt yhdellä kertaa koko Venäjän ja
Intian välisen yhteyden.

Löytö oli mitä suuriarvoisin. Ensiksikin saattoivat ystävykset käyttää
sitä hyväkseen matkallaan Venäjälle ja toiseksi voitiin heti senjälkeen
koko linja lakkauttaa, joten esim. bolsheviikkikiihoitus Venäjältä päin
lakkaisi ainakin toistaiseksi.

Koskela naputteli sormillaan pöytää. "Tämä kartta on numeroitu, numero
19. Bolsheviikit ovat kai laatineet oman salaisen maailmankarttansa,
johon on merkitty punainen verkko asiamiehiä, pysähdyspaikkoja ja
pakoteitä. Kartta on ositeltu ja siitä on kai annettu muutamia
jäljennöksiä pääasiamiehille. Meidän tehtävämme on siis muun muassa
etsiä ja löytää alkuperäinen kartta ja saada käsille sen jäljennökset
Pyhästä Moskovasta. Jos se onnistuu, saavat bolsheviikit aloittaa
yleismaailmallisen kiihoitustyönsä alusta uudelleen."

Seuraavana päivänä ystävykset olivat läsnä vangittujen kapinallisten
ensimäisessä kuulustelussa. Näky oli masentava. Vangit koettivat
kuka milläkin keinolla luikerrella vapaaksi, vakuuttaen osaksi
syyttömyyttään, osaksi sitä, että heidät oli vietelty, vaikka
todistukset puhuivat selvästi päinvastaista. Seikkailijoita,
onnenonkijoita! Vain pari, kolme miestä uskalsi tunnusta toimineensa
vakaumuksesta, lujasti, miehekkäästi.

Viimeisenä tuotiin sisään tohtori, eivätkä ystävykset luulleet voivansa
milloinkaan unohtaa hänen ilmettään. Siinä oli lannistumatonta uhmaa,
syvää epätoivoa, rajatonta, voimatonta, mutta sitä katkerampaa vihaa.
Tohtori huomasi joutuneensa kiinni juuri viimeisellä hetkellä, huomasi
elämäntehtävänsä menneen hukkaan, ja hänen intohimoinen, voimakas,
sairaaloisen kiihkeä luonteensa ilmeni rajattomana jokaisessa ilmeessä,
jokaisessa sanassa ja liikkeessä. Vavisten raivosta ja voimattomasta
vihasta hän hampaitaan kiristellen kieltäytyi vastaamasta mihinkään
kysymyksiin. Seikkailijat olivat pysytelleet syrjässä, mutta tohtorin
katse keksi heidät, jähmettyi hetkeksi, sitten hän käsitti kaiken ja
loi silmäyksen, joka vielä viikkoja ja kuukausia jälkeenpäin vainosi
ystävyksiämme kaameudellaan.

Se merkitsi taistelua elämästä ja kuolemasta. Joko -- tahi?

       *       *       *       *       *

Neljä matkailijaa oli kokoontunut pitkästä aikaa yhteen, viettääkseen
illan, ei kevyessä huolettomuudessa, vaan matkasuunnitelman
pohtimisessa.

"Also", aloitti jääkäri, "me lähdemme Venäjälle tai tarkemmin sanottuna
Pietariin?"

"Aivan niin!" kuului yksinmielinen ja tyyni vastaus, niinkuin olisi
ollut kysymys tavallisesta huvimatkasta ensiluokan makuuvaunussa
joihinkin laskiaiskarnevaaleihin Moskovaan.

"Matkasuunnitelmasta ovat bolsheviikit pitäneet huolen, joten siitä ei
sen enempää. Mikä on matkamme tarkoitus? Se on määriteltävä niin
tarkasti kuin suinkin, sillä emmehän voi lähteä taistelemaan
tuulimyllyjä vastaan."

"Tjah", virkkoi Cotter, "luulenpa, että lähdemme edustamaan Englantia
ja Ameriikkaa bolsheviikkikongressissa, sillä varsinaiset edustajat kai
lukevat tällä hetkellä tiilenpäitä Kalkuttan vankilassa. Sehän on
meidän velvollisuutemme, koska olemme nämä arvon toverit tällaiseen
epämiellyttävyyteen toimittaneet, ja se on meidän oikeutemme, koska
meillä on kaikilla tarpeelliset 'edustajakortit'. Tuossa kongressissa
kai tehdään hyvin tärkeitä päätöksiä, mutta tuskin vaivaudutaan
antamaan niistä tietoja esim. eri maitten hallituksille."

"Joten me voimme esiintyä kaikessa hiljaisuudessa maailmanlehdistön
edustajina ja antaa kongressin istunnoista tarkat selostukset 'omalta
kirjeenvaihtajalta'", nauroi Kivinen. "Hahhaa, mitähän Lenin arvelisi,
kun saisi lukea jostakin ulkomaisesta lehdestä täydellisen selostuksen
salaisesta kokouksesta 'omalta kirjeenvaihtajalta!' Totisesti,
sanomalehtimies tuntee nautintoa, taiteellista ja ammattimaista
nautintoa tällaisesta, ja sen saavuttamiseksi kannattaa kyllä asettaa
vaaraan tämä kurja henki parka. Allons, enfants."

"Halloo!" huudahti Hoper. -- "Siis ensin kongressiin, mutta sitäpaitsi
täytyy meidän saada käsiimme bolsheviikkien 'maailmankartta' ja yleensä
kaikki mahdolliset ja mahdottomat tiedot ulkomaisista asiamiehistä,
'postinkulusta' ja muusta sellaisesta."

"Hm, ja minä otan kyllä selvän heidän sotilaallisesta valmiudestaan",
virkahti Koskela rauhallisesti. "Minä en ole ensimäistä kertaa
sentapaisessa työssä."

"Se on siis päätetty!" sanoi Hoper ja kopautti pöytään. -- "Nyt
työnjako?"

"Minä ehdotan seuraavaa", lausui Cotter. -- "Ensiksikin, me emme pääse
Venäjälle tappelematta, se lienee selvä. Joudumme kahakoihin. Me
tarvitsemme niin ollen sotapäällikön, ja siihen virkaan on
Koskela itseoikeutettu. Me nimitämme hänet siis Kansainvälisen
Antibolshevistisen Valkoarmeijan ylipäälliköksi rajattomin
diktatuurivaltuuksin. Hyväksytäänkö?"

"Tietysti!" huudahtivat Kivinen ja Hoper.

"Sitten: me joudumme paljon tekemisiin alkuasukkaitten kanssa ja meidän
täytyy osata esiintyä oikealla tavalla. Siihen on Hoper kuin luotu. Hän
on meidän pääministerimme, joka edustaa meitä."

"Hyvä!"

"Kivinen, jonka erinomaisen maun me kaikki tunnustamme, saa ottaa
hoidettavakseen elintarveministerin raskaan salkun, kuin myöskin
virallisen tietotoimiston ja jokapäiväisen sanomalehden ja
historioitsijan sekä samalla huviministerin tehtävät."

"Olkoon menneeksi", naurahti Kivinen, "vaikka olenkin aina kammonut
viittä virkaa ja kuutta nälkää."

"Ja minä itse hoidan kulkulaitos-, raha- ja sisäministerin tehtävät.
Järjestely on sekä tehokas että kansanvaltainen. Kaikki muut asiat,
tärkeimmät, päätetään ministerineuvoston täysi-istunnossa, paitsi
sota-alaan kuuluvat."

"Kaikki yhden puolesta!"

"Yksi kaikkien puolesta!"

Kansainvälinen Antibolshevistinen Valkoarmeija puristi toistensa kättä
tässä perustavassa kokouksessaan kuumassa ja tukahduttavassa
kalkuttalaisessa hotellihuoneessa, eikä Lenin tietänyt, minkälaiset
suunnitelmat tällä uudella vastustajalla oli, niin, eipä edes sitäkään,
että myöskin nämä neljä miestä olisi ehdottomasti ollut otettava
lukuun, kun laadittiin yleismaailmallisia kumoussuunnitelmia.

"Niin, katsokaas", lausui Koskela hiukan pilkallisesti, "ei lukumäärä
paljonkaan merkitse, mutta se sisu! Minä luulen, että Lenin ja Trotski
näkisivät paljon mieluummin muutaman kymmenentuhannen miehen hyökkäävän
punaisia linjoja vastaan kuin meidän tulevan bolsheviikkien
kongressiin. Mutta eteenpäin!"

"Eteenpäin! Venäjän-retken malja! Tiedättekös, miksi Napoleon
epäonnistui Venäjän-retkellään?" kiihkoili Kivinen.

"No?"

"Niin, nähkääs, hän ei aloittanut sitä Intiasta käsin. Virhe, suuri
taktillinen ja strateeginen virhe!"

Seuraavana päivänä matkusti neljä eurooppalais-intialaisiin asuihin
puettua valkeaa miestä kuumissa rautatievaunuissa länttä ja pohjoista
kohti. -- "Tuntuu kuin lähestyttäisiin jo kotimaata!" virkkoi Kivinen.



14.

Kivinen on tyytyväinen maailman pyöreyteen.


Himalajan vuorijono piirtyi mahtavana kohti korkeutta ja huipuilla
kimalteli ikuinen lumi lukemattomissa selittämättömissä
värivivahduksissa, ilta-auringon valaessa punervaa hehkuaan.

Ylhäällä, pienessä vuoristolaaksossa, joka päättyi äkkijyrkkään,
monituhatjalkaiseen kuiluun, näkyi liikettä matalan, savesta ja kivistä
kyhätyn rakennuksen luona, joka oli sijoitettu kuin pääskysen pesä
aivan jyrkänteen reunalle. Talon vierellä oli vaatimaton puutarha,
muutamia alativiheriöitseviä puita, pensaita sekä heleävärisiä
vuoristokukkia, ja puutarhan takana levisi tunturiniitty tasaisena,
samettisena mattona, jonka keskitse juoksi kirkasvetinen, nopea
puro, syöksyen pohjattomaan alhoon, kohisten ja kimallellen
vesipisarakristalleissa. Ja jylhänä, vastakohtaisena taustana tälle
idyllisen sievälle rauhalliselle maisemalle kohosivat pystysuorat
vuorenseinämät, ruskeina, harmaina ja mustina.

"Seis, hei! No seis! Jeeveli, nyt se pääsi irti!" -- Huudot
kajahtelivat omituisen voimakkaina ja sointuvina, kallioseinien kaiun
niitä vahvistaessa ja monistaessa. Kivinen hääräsi hikihatussa muutaman
pienen, oikukkaan muulivekaran kanssa, joka osoitti itsepäisyyttään ja
hiukan tavatonta liikunnonhaluaan, antamatta kytkeä itseään paaluun.
Sanomalehtimies, englantilaismallisessa vuoristopuvussa, huuteli ja
tempoili, kiukun ja naurun välimailla, toisten tarkatessa
urheilijamaisella jännityksellä kamppailun lopputulosta. Viimein
Kivinen älysi, mitä oli tehtävä. Hän alkoi kuljettaa eläintä toiseen
suuntaan, tämän tietenkin vastustaessa, ja niin joutui muuli aivan
huomaamattaan kohtalokkaan paalun luo, johon Kivinen nopeasti,
vahingoniloisesti irvistäen, sen kytki pitemmittä puheitta.

"Aasi!" huokasi Kivinen sydämestään, laskeutuen nurmikolle ja sytyttäen
savukkeen. -- "Oikea aasi! Tyhmä ja itsepäinen! Koko matkan vikurteli
ja pani vastaan; nyt. kun tahdottiin se kytkeä kiinni, se tietenkin
tahtoi juosta. Mutta eihän se muuten aasi olisikaan!"

Seurue nauroi tälle syvämietteiselle totuudelle. Seikkailijamme olivat
matkalla Venäjälle. Erottuaan rautatiestä, he olivat varustautuneet
vuoristomatkalle, ostaneet itselleen muuliaasit, varustukset, ja
palkanneet muutaman ylämaalaisen palvelijaksi ja oppaaksi. Salatakseen
retkensä tarkoituksen he esiintyivät tutkimusmatkailijoina, jonka osan
näyttelemiseksi he olivat varanneet itselleen myöskin tarpeelliset
viralliset paperit. Heillä oli niin muodoin nelinkertaiset passit,
ensin omat tavalliset, sitten bolsheviikkien paperit, sitten
salaiset englantilaiset valtuuspaperit ja lopuksi julkiset
"tutkimusmatkailuluvat", joten senkaltaisesta tavarasta ei ainakaan
ollut puutetta.

Matkaaminen ei suinkaan ollut helppoa ensikertalaisille, mutta sisu
auttoi, ja niinpä olivatkin miehet jo Intian rajalla. Bolsheviikkien
kartta oli osoittautunut aivan erinomaiseksi. Oppaista ja yömajoista ei
tullut milloinkaan puutetta. Seikkailijamme laskivat hyvin ennättävänsä
Moskovan konferenssiin.

Pienestä majasta kuului astioitten kilinää ja savutorvesta tuprusi
savua. Molo, alkuasukaspalvelija siellä valmisti illallista, viimeistä,
sillä aamulla oli hänen määrä kääntyä takaisin, jonka jälkeen
seikkailijamme saivat luottaa vain itseensä ja selvitä kaikesta omin
päin.

Seurue peseytyi ja puhdistautui vuoripuron äyräällä, jonka jälkeen Molo
kattoi illallisen nurmikolle majan edustalle. Matkailijoita ei
tarvinnut kehoittaa syömään, vaan maissileipä, kaurispaisti, jonka
Koskela oli hankkinut, riisipuuro ja oivallinen, musta kahvi katosivat
nopeaan ja perinpohjin. Aterian jälkeen korjasi Molo tähteet.
Ystävykset tupakoivat ääneti.

Tuli pimeä, nopeasti kuten aina etelässä, ja tähdet syttyivät
taivaalla. Hiljaa ja huomaamattomasti alkoi alhosta kohota hienoa,
tiheätä sumua, joka sakeni ja peitti kaiken verhoonsa, joten näytti
kuin leviäisi edessä harmaa, öinen meri. Kuului vain puron kohina, kun
se syöksyi pimeään, ammottavaan syvyyteen.

"Jos joku olisi minulle pari kuukautta sitten sanonut", katkaisi
Kivinen hiljaisuuden, "että nyt istuisin ja polttelisin tupakkaa
Himalajan rinteillä, pimeässä, viirunaamainen alkuasukas palvelijana,
muuliaasi vetojuhtana ja Ryssäinmaa päämääränä, niin olisin minä
soittanut oitis Lapinlahden laitokselle ja tiedustellut, olisiko siellä
mahdollisesti paikkaa vapaana eräälle sangen pahoin henkisesti
sairaalle kansalaiselle. Mutta kun kaikki käy ympäri, niin on hyvä,
ettei kukaan sanonut eikä ennustanut minulle tämäntapaista, sillä
kaikesta huolimatta minä olen nyt täällä."

Kuului hiljaista tyrskettä, mutta kukaan ei vastannut mitään tähän
sanomalehtineekerin yksinpuheluun kohtalon oikullisuudesta. Kivinen
jatkoi:

"Oli miten oli, mutta siunattu asia sentään on, että tämä maapallo on
pyöreä. Niin no, eihän se muuten pallo olisikaan! Tarkoitin, että
maailma. Ellei se olisi pyöreä, niin vaikeatapa olisi kuvitella sitä
muunlaiseksi. Joka tapauksessa me nyt lähestymme kotia. Kaksi
kolmannesta on matkasta kuljettu eikä enää ole jäljellä oikeastaan
muuta kuin Ryssäinmaa."

Kivisen leikinlasku ei saanut vastakaikua, sillä kaikki tunsivat
jonkunlaista painostusta. Sivistynyt maailma loppui, alkoi erämaa,
eikä vain luonnon, mutta myös henkinen erämaa. Lähestyttiin
bolsheviikkivaltakuntaa.

"En tiedä, tunnetteko te toiset samaa", virkkoi Koskela hiljaa, "mutta
minusta tuntuu täältä ylhäältä katsoen, täällä kirkkaassa, raikkaassa
vuoristoilmassa, täällä ikuisen lumen rajamailla sivistyneen maailman
taistelut ja pyrkimykset kovin vähäpätöisiltä, naurettavilta, kaikki
valtiolliset riidat, yhteiskunnalliset liikkeet, kaikki hullut,
puolihullut, tyhmät, itsekkäät, turhamaiset ja kunnianhimoiset.
Toisinaan tuntuu kaikki turhalta, tuo jokapäiväinen hyöriminen, tuo
kuumeinen kiire, joilla ei tunnu olevan mitään tarkoitusta, ja ihminen
tahtoisi hautautua johonkin rauhalliseen, hiljaiseen soppeen, elää
päivästä päivään mitään ajattelematta, iloiten luonnosta, auringosta ja
kukkasista! Mutta se tunne pysyy vain hetken, ja seuraavana tahtoo
heittäytyä kuumimpaan taistelun melskeeseen, kuumeiseen työhön,
riuduttavaan raadantaan. Miksi?"

"Etsiäkseen unhoitusta", lausui Cotter hiljaa. -- "Me olemme nyt
Nirvanan maassa."

"Mutta Nirvana olkoon kaukana, niin kauan kuin bolsheviikit ovat
herroina maassaan", huomautti Hoper.

Aamuauringon kullatessa seudun nousivat seikkailijamme olkivuoteiltaan
majassa ja varustautuivat jatkamaan matkaansa. Molo sälytti muulit.
Kaikki tavarat, joita matkailijat eivät enää tarvinneet tai joita he
eivät voineet kuljettaa mukanaan, he lahjoittivat alkuasukkaalle,
samoin muulit. Molo neuvoi tien lähimmälle englantilaiselle
sotilasasemalle. Sieltä saisivat matkailijat suositustensa avulla kyllä
vetojuhtia ja oppaita. Hyvästeltyään seurueen Molo katosi vuoripolun
mutkan taa. Seikkailijamme olivat yksin.

"Eteenpäin!" virkkoi Koskela. -- "Tuolla on sivistynyt maailma, tuolla
barbaarinen Venäjä. Meidän tiemme kulkee sinne."

"Vaviskaa, Lenin, Trotski ja kumppanit!" huudahti Kivinen, ja
seikkailijat painuivat matkaan.



15.

Ihannevaltakunnassa.


Puhalsi jäätävän kylmä tuuli, oikea aromyrskytuuli, joka kiidätti
valtavia lumipilviä yli laajojen lakeuksien, suhisten, ulvoen,
valittaen, lumen ryöppyessä pyörryttävinä kierteinä korkealle
harmaaseen ilmaan, humahtaen painautuessa metsikköjen syleilyyn ja
kasaantuen läpipääsemättömiksi kinoksiksi jokaisen tuulensuojan
vierelle. Pimeys ei ollut sysimustaa, vaan harmaata, valkoista, mutta
siitä huolimatta läpitunkematonta, sokaisevaa kylmyydessään, vihlovissa
tuulenpyörteissään. Taivas tuntui laskeutuneen aivan alas, aivan pään
yläpuolelle, ja maailma muuttuneen yhtäkkiä omituisen pieneksi,
pehmeäksi, mutta pienuudessaan silti rajattomaksi, sillä koko näkyvä
kaikkeus oli ilman mitään huomattavaa rajaa, lunta, vain lumihiutaleita
ja tuulen ulvontaa.

Neljä miestä ponnisteli eteenpäin lakeudella, kietoutuneina pitkiin
viittoihin, hatut painettuina korville ja silmille. Kulku oli
vaivaloista upottavassa lumessa, sakeassa pimeydessä ja jäätävässä
kylmyydessä, mutta seurue ponnisteli eteenpäin herkeämättä, sitkeästi,
tietäen, että pysähtyminen voisi merkitä lepoa ja lepo nukkumista
iäksi. Miehet kulkivat kyyryyn painautuneina, yhdessä jonossa,
ensimäisen tallatessa polkua astuttavaan kuntoon. Tarpoen edistyi
matka, jokaisen vuorollaan ollessa tietä aukaisemassa.

Kului tunti, kaksi. Miehet pääsivät pienen metsikön taa, joka tarjosi
hiukan suojaa tuulen raivolta. Täällä he pysähtyivät, levähtääkseen
hetkisen.

"No on ilma!" virkkoi yksi heistä. -- "Saisiko tässä millään tavoin
tulta, niin voisimme tarkistaa suuntaamme kompassin avulla. Etsippäs,
Koskela, se kapine taskustasi, ja asettukaa te muut suojaksi tuulta
vastaan, niin koetetaan katsoa."

Jääkäri ryhtyi kaivamaan kohmettuneilla käsillään esinettä taskustaan.
Hoper ja Cotter asettuivat selin tuuleen päin, ja Kivinen raapaisi
tulitikkua. Se sammui, samoin toinen ja kolmas. Vasta neljännellä
kerralla onnistui.

"Luojan lykky sentään, että olemme oikealla tolalla. Eksyminen
tällaisessa ilmassa merkitsisi jotenkin varmaa perikatoa. Nyt ei meillä
liene enää kuin muutamia kilometrejä lähimmälle asemalle. Huh, ruumis
on kuolemanväsynyt tuosta tuulenpaineesta. Tuntuu, kuin olisi jokaista
tuumaa painamassa rautapuntit. Eteenpäin!"

Seikkailijat painuivat matkaan lumimyrskyiselle arolle.

Pienen aroaseman luona oli liikettä. Jokaisessa paikassa, missä oli
hiukankin tuulensuojaa, istui tai makasi kymmeniä ihmisiä, miehiä,
naisia ja lapsia, risaisissa puvuissa, värjöttävinä. Näkyi
nälkiintyneitä kasvoja, väsyneitä ilmeitä. Odotettiin junaa, joka veisi
nämä kurjat ihmiset paremmille seuduille, missä olisi viljaa, missä ei
tarvitsisi nähdä alituista nälkää. Nämä olivat Venäjän sisäisiä
siirtolaisia, jotka kulkivat paikasta paikkaan, etsien ruokaa ja
suojaa, jotka olivat joutuneet kansalaissodan jalkoihin tai jotka uudet
hurmaopit olivat villinneet, nälkiintyneinä, paleltuneina; he olivat
menettäneet kaiken kykynsä tajuta tilaansa, arvostella, heitä kiihoitti
vain halu syödä, vallankumouksen irtolaisjoukkoa, jota eivät sitoneet
mitkään lait ja asetukset, jotka sekasorto oli synnyttänyt ja
jotka synnyttivät sekasortoa, vaeltaen paikasta toiseen kuin
heinäsirkkalauma, syöden ja raiskaten kaikki mitä tielle sattui, ilman
päämäärää, ilman johtoa ja uskoa.

Vähän syrjemmällä muista odottivat ystävyksemme myöskin junaa,
viluissaan, nälissään, uupuneina. He aavistivat, että pääseminen junaan
vaati suoranaista taistelua, mutta ei auttanut katsoa, mukaan täytyi
päästä.

"Tarkastakaa aseenne!" määräsi Koskela lyhyesti.

Junaa oli odotettu jo puoli vuorokautta, mutta se oli myöhästynyt,
kuten tavallisesti. Viimein, myöhään illalla, välähti radalla kaksi
valoa ja musta hirviö syöksähti esiin pimeydestä. Ystävyksemme olivat
samassa jalkeilla ja juoksivat sitä vastaan. Alkoi kamppailu, jota he
eivät milloinkaan voineet unhoittaa.

Ihmiset koettivat hypätä junaan sen vielä liikkeellä ollessa,
takertuivat jähmettyneillä käsillään kaikkeen ulkonevaan, jokaiseen
tankoon, laahautuivat mukana, putosivat alas ja joutuivat toisten
jalkoihin. Kuului valituksia, vihlovia tuskan huutoja, kirouksia ja
sadatuksia. Eläimellisinä, villeinä, mistään välittämättä, mitään
tajuamatta koettivat ihmiset tunkeutua melkein täpötäysiin
härkävaunuihin, sisälläolijoitten puolustautuessa vimmatusti, työntäen
tulijoita takaisin, potkien, lyöden. Jo pamahti pari laukaustakin, ja
kaksi olentoa tupertui junan viereen. Mutta se ei tehnyt keneenkään
mitään vaikutusta. Hyökkäys jatkui yhtä kiivaana, yhtä hillittömänä.
Naiset tarttuivat suonenvedontapaisesti kiinni tankoihin, mutta heitä
lyötiin käsille, päähän, heidät väännettiin syrjään ja tallattiin
jalkoihin. Lapset itkivät, naiset valittivat, miehet kiroilivat, mutta
kukaan ei välittänyt toisestaan, se oli kaikkien sotaa kaikkia vastaan,
raakaa, julmaa taistelua olemassaolosta pimeydessä, arotuulen
kiidättäessä lumiaan kamppailevien päälle. Heikot sortuivat, voimakkaat
voittivat.

Koskela teki rohkean ja nopean hypyn, päästen muutaman härkävaunun
sisään. Venäläisessä sotilaspuvussa oleva mies koetti työntää hänet
takaisin, mutta jääkäri käytti nyrkkiään ja niin oli tie selvä, ja
vastustelusta huolimatta auttoi hän toverinsakin melkein täpötäyteen
vaunuun. Istua ei voinut, täytyi seisoa. Taistelu ulkona jatkui yhtä
raivokkaana. Ne, joiden oli onnistunut tunkeutua sisään, asettuivat
heti puolustuskannalle uusia tulokkaita vastaan. Seikkailijamme eivät
puhuneet mitään, mutta heitä kammotti eläimellinen taistelu, tuskan- ja
raivonhuudot, epäinhimilliset pilkkasanat, joita vaunuissaolijat
huutelivat ulos. Viimein lähti juna liikkeelle ja silloin kohosi niiden
huulilta, jotka vielä olivat ulkona, kaamea, vihlova hätähuuto, ihmiset
tarttuivat tankoihin, jääden niistä riippumaan, kiipesivät puskureille,
veturin päälle, katoille. Mukaan täytyi päästä, sillä tämä oli ehkä
viimeinen juna ja senjälkeen voisivat tulla vastavallankumoukselliset.

Kivinen tunsi huimausta, vaikka olikin jäätävän kylmä, niin
täyteenahdettu kuin vaunu olikin, mies miehessä kiinni, niin ettei
voinut nostaa eikä liikauttaakaan kättään.

Mutta juna kiiti eteenpäin, huojuen, kitisten, vavahdellen, läpi öisen
aron ja vinkuvan lumimyrskyn, joka tulvi sisään avatuista,
rikkonaisista ovista ja ikkunoista. Se kiiti eteenpäin mistään
välittämättä, vaikka sen kupeisiin takertuneet ihmiset paleltuivat,
hellittivät otteensa ja putosivat radalle. Kivinen huudahti heikosti,
kun muuan mies heidän vaununsa ovitankoon tarttuneena hellitti äkkiä
otteensa ja katosi äänettömänä pimeään syvyyteen.

Matkailijat tunsivat, kuinka heitä alkoi nukuttaa, seisoallaan,
kylmyydessä, ahtaudessa, mutta he ponnistivat kaikki voimansa
vastustaakseen unta, joka olisi samoin kuin arollakin merkinnyt varmaa
perikatoa. Matkatoverit olisivat heittäneet nukkuneet ulos --
saadakseen tilaa. Niin tehtiin jo ensimäisen asemavälin aikana kaksi
kertaa.

Kun silmät olivat tottuneet pimeyteen, huomasi Koskela, että vaunussa
oli kamiini. Hän tunsi äkkiä puuduttavaa kylmyyttä ja jäykkyyttä
jäsenissään. Liikahtaa hän ei voinut, mutta purren hammasta ja
terästäen tahtoaan hän alkoi järjestelmällisesti jännittää lihaksiaan,
päästäen ne sitten herpoamaan, onnistuenkin jossakin määrin
säilyttämään itsensä paleltumasta. Seuraava asema oli autio ja silloin
päätti Koskela uskaltaa. Hän kuiskasi muutamia sanoja toveriensa
korvaan, jännitti voimansa ja tunkeutui joukon läpi, hypäten alas.
Kivinen seurasi perässä. Sivuraiteella oli pari hyljättyä tavaravaunua.
Jääkäri tarttui muutamaan irtonaiseen lankunpätkään ja rikkoi
vaununseinän, irroitti siitä lautoja. Työskenneltyään jonkun aikaa
onnistui suomalaisten irroittaa kokonainen kasa, jonka he kantoivat
vaunuun. Mauseri ojossa vaati Koskela sisäänpääsyä, ja Hoper ja Cotter
riensivät apuun. Laudat saatiin sisään. Jääkäri ja sanomalehtimies
hyppäsivät myös. Tunkeuduttuaan paljastetuin asein kamiinin luo
ryhtyivät toverit tekemään tulta, ja ennenkuin juna oli lähtenyt
liikkeelle, paloi kamiinissa lämmittävä valkea, joka suloisesti
raukaisi jäykistyneitä jäseniä.

Juna kiiti eteenpäin öisessä pimeydessä. Tuuli turrutti matkustajia,
kylmyys jäykisti ja toinen toisensa perästä katosivat ihmiset
puskureilta, katoilta ja tangoista, katosivat, ilmestymättä koskaan
enää, jääden makaamaan äärettömälle arolle, ja lumimyrsky piti huolen
hautaamisesta. Juna oli kuin elävä vertaus bolshevismista, kuljettaen
yhdessä kuolleita ja eläviä, syöksyen villinä eteenpäin radalla, jota
ei kukaan vartioinut, ilman aikataulua, ilman vaihde- ja junamiehiä,
kuljettajan varassa. Jo ennen aamua oli seikkailijoittemmekin vaunussa,
kamiinista huolimatta, useita vainajia. Ne heitettiin radalle ja siten
saatiin -- enemmän tilaa.



16.

Vastavallankumoukselliset ryhtyvät ensimäiseksi työkseen Moskovassa
murtoon ja näkevät ihanan ilmestyksen.


Muutaman päivän junamatkan aikana kokivat seikkailijamme kaikki kauhut,
mitä villiintyneitten, nälkäisten kiertolaisjoukkojen parissa on
mahdollista kokea, kylmän ja nälän lisätessä kurjuutta. Mutta
horjumattomalla sitkeydellä ystävykset pitivät puoliaan ja
säilyttivätkin paikkansa, vaikka olivatkin useita kertoja pakoitettuja
turvautumaan aseisiinsa. Alituiset koneen rikkoutumiset, passien
tarkastukset ja selkkaukset asemilla viivyttivät matkaa tavattomasti.

Ystävysten saapuessa Moskovaan oli iltapäivä, kylmä ja tuulinen,
sellainen kolea ilma, jollainen on mahdollinen vain talvella Moskovan
seutuvilla, laajan tasangon keskuksessa. Selvittyään nopeasti
tarkastuksesta lähtivät seikkailijat painumaan kaupungille.

Moskova oli muuttunut, kaupungin sävy erittäinkin. Kaikkialla
oli tyhjää ja kuollutta. Ei näkynyt muuta kuin kuljeksivia
puna-armeijalaispatrulleja, suoranaisia maantierosvotyyppejä
turkeissaan punaisine nauhoineen, kivääreineen ja patruunavöineen,
jäljitellen jonkunlaista univormua, mutta yritys oli jäänyt puolitiehen
-- kuten kaikki muukin Venäjällä -- ja niin näkyi vain hajanaisia
univormukappaleita, kellä hattu, kellä turkki tai housut. Ystävyksiemme
seurue herätti kaikkialla epäluuloa, ei suinkaan niin paljon pukunsa
kuin lukumääränsä vuoksi, sillä kaupungissa oli kovennettu piiritystila
eikä kaduilla saanut liikkua ollenkaan tähänkään aikaan vuorokaudesta.

Suurten kauppojen ikkunat olivat peitetyt laudoilla, ryöstettyjä
puoteja näki vähän väliä, sortuneita rakennuksia, jäännöksiä ja jälkiä
katutaisteluista, ikkunoita oli sirpaleina ja kaiken yllä lepäsi
alakuloinen, epätoivoinen synkkyys, jota hämärä talvi-ilma vielä
lisäsi. Se oli inhimillistä erämaata, synkempää ja toivottomampaa kuin
tyhjin saloseutu.

Kivinen, joka tunsi kaupungin tarkimmin, ohjasi kulkua. Matkan määränä
oli toimeenpaneva keskuskomitea, josta saataisiin tarkempia tietoja
kongressista sekä asunnosta ja ruuasta; viimeksimainitut seikat enimmin
kiinnittivätkin seikkailijoitten mieltä tällä hetkellä.

Mykkinä, yhdessä jonossa tarpoivat ystävykset polvenkorkuisessa
hangessa, kun miljoonakaupungin kadut olivat puhdistamatta lumesta eikä
edes bolsheviikkien kuolemanrangaistus-ukaasit kyenneet saamaan niitä
heti pyryilman jälkeen puhtaiksi, koska ei ollut hevosia. Kävellessä
alkoi tulla pimeä, sillä talvinen päivä on lyhyt ja välimatkat
Moskovassa moniin muihin kaupunkeihin verrattuina huimaavat, niin
laaja on tämä puutarhakaupunki. Koskela mietti pyytää jotakuta
bolsheviikkisotilasta saattamaan heitä komiteaan, kun äkkiä muutaman
nurkan takaa syöksähti matkailijoitten kimppuun muutamia mustia
haamuja, kiljaisten: "kädet ylös!" Tulijat olivat kuitenkin erehtyneet
hyökättävistä, sillä ajatuksen nopeudella heittäytyivät ystävykset
maahan ja jokaisen kädessä välähti ase. Rosvot laukaisivat
hämmästyksissään, mutta ampuivat ohi, kun sensijaan seikkailijoiden
yhteislaukauksella oli tuhoisa vaikutus: kaksi hyökkääjistä tuupertui
heti maahan ja toiset, yksi haavoitettuna, yrittivät livahtaa
läheisestä portista sisään, mutta Koskelan tuima komennus sai heidät
pysähtymään liikkumattomiksi. Jääkäri riisui hyökkääjät aseista ja
aikoi heidät senjälkeen päästää menemään, kun ei muutakaan voinut,
mutta samassa ilmestyi seuraavan kulman takaa patrulli, joka ojennetuin
kiväärein syöksyi ryhmää kohti, huutaen antautumaan. Kiroten nostivat
ystävykset kätensä ylös. Patrulli piiritti heidät ja muuan luihun
näköinen mies tiedusti lyhyesti ja jyrkästi, mitä täällä oli tehty.
Koskela selitti yhtä lyhyesti. Yhtä varoen tarkastivat bolsheviikit
seikkailijoiden paperit, jonka jälkeen heidän käytöksensä jossakin
määrin muuttui. Aseet he tahtoivat kuitenkin ottaa pois, mutta Koskela
kieltäytyi niitä luovuttamasta ja silmättyään seikkailijoita ja omaa
joukkoaan, huomasi bolsheviikkipäällikkö turhaksi taistella.

"Selvä on!" virkkoi hän raa'asti miehilleen, viitaten kolmeen vankiin.
Patrullimiehet tarttuivat näihin kiinni, kuljettivat heidät seinän
viereen, vankien tahdottomina ja tylsinä mukautuessa, ja ystävyksien
ehdittyä muutaman kymmenen metrin päähän kajahti yhteislaukaus. Taas
oli poistunut maailmasta viisi ihmistä, tuntemattomina, nimettöminä,
pimeässä yössä, rikollisina ja rikollisuuden-uhreina. Näytelmä oli niin
tavallinen Moskovassa, ettei edes laukausten ääni ollut houkutellut
ainoatakaan katselijaa ikkunoihin.

Kulkiessaan muutaman kadun poikki virkkoi Hoper äkkiä: "Hei,
koettakaammepa katsoa, emmekö pääsisi siistimpään seuraan kuin
bolsheviikkien yömajoihin. Tällä kadulla asui serkkuni Mary Audhon,
ellen varsin pahoin erehdy, ja muistanpa talon numeronkin. Se oli 38.
Yrittäkäämme etsiä!"

Muutamassa pihasyvennyksessä pitivät ystävykset salaisen neuvottelun,
jossa päätettiin käyttää Hoperin ehdotusta. Talo, jossa ameriikkalaisen
missin piti asua, oli suuri ja kolkko kivimuuri, suljettu ja pimeä
kuten kaikki muutkin. Jääkäri vihelteli operettisävelmää, joka sangen
huonosti sopi tilanteeseen, ja kierteli talon edustalla, koettaen
keksiä keinoa päästä sisään, mutta missään ei näkynyt halkeamaakaan,
josta olisi voinut aloittaa, ja mitään melua eivät seikkailijat
uskaltaneet herättää.

"Yritetäänpäs murtoa", virkkoi Koskela viimein ja heittäytyi kadulle
muutaman kellariluukun edustalla, koettaen työntää pois luukkua. Se
antoi hiukan perään, mutta ei tarpeeksi. Jääkäri veti esiin mauserinsa
ja iski sillä muutamia kertoja. Luukku antoi myöten ja putosi sisään.
Koskela koetti kuunnella putoamista, mutta ei kuullut mitään.

"Kuinkahan syvä kellari mahtaa ollakaan!" tuumi jääkäri ja hinautui
puoleksi sisään, sytytti tulitikun ja valaisi kellaria, mutta tikku
sammui heti. Arvelematta sen enempää muutti jääkäri asentoa ja hyppäsi
sisään jalat edellä, tulla tupsahtaen jollekin pehmeälle. Toiset
seurasivat perässä ja muutaman hetken kuluttua oli koko
vastavallankumouksellinen seurue pimeässä kellarissa.

"Eteenpäin!" komensi Koskela, ja Hoperin taskulampun valossa alkoivat
seikkailijat murtaa kellarinovea. Lukko ei antanut perään, mutta
käsivoimillaan irroitti jääkäri muutamia lautoja ovesta ja he
pujottausivat tuosta sisään. Seikkailijat joutuivat käytävään.
Noustuaan muutamia askelmia ylös näkivät he taskulampun valossa
asuinhuoneen oven.

"Muistatteko mahdollisesti asunnon numeroa?" kysyi Koskela kuiskaten.

"Se oli muistaakseni 21", vastasi Hoper yhtä hiljaa.

Koskela hiipi katuovelle ja tarkasti asuntotaulukkoa. Se oli tyhjä,
mutta asunnonnumerot olivat säilyneet. Haettua numeroa ei kuitenkaan
ollut niiden joukossa.

"Perhana!" kirosi jääkäri hiljaa, mutta lujasti. Seurue hiipi
pihaovelle, joka osoittautui avoimeksi ja siitä edelleen pimeälle ja
autiolle pihalle. Kulkien seinänviertä ystävykset astuivat toiseen
rappukäytävään. Asunto 21 oli toisessa kerroksessa. Siinä ei ollut
mitään nimikilpeä, mutta sellaisen jäljet olivat kyllä selvästi
havaittavissa.

"Eteenpäin!" huudahti Koskela hiljaa ja kolkutti. -- "Seuratkaa minun
sanojani! Me esiinnymme kotitarkastajina!"

Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela kolkutti toisen kerran ja
lujemmin, ja nyt hän oli eroittavinaan sisältä jotakin liikettä. Hän
kolkutti tai paremmin sanoen jyskytti vielä, ja äkkiä kuului sisältä
vieno naisääni, joka kysyi:

"Kuka siellä?"

"Avatkaa!" jyrähti Koskela ja ovi avautui. Näky oli omituisen
viehättävä: taskulampun häikäisevässä valaistuksessa seisoi nuori,
hiukan kalvakka neitonen suunniltaan pelosta ja hämmästyksestä ja hänen
edessään neljä rosvonnäköistä miestä, jotka tuijottivat neitoseen kuin
ilmestykseen. Tuokio vain, ja jääkäri huudahti tahtomattaan:

"Mary Audhon!"

Tyttö liikahti rajusti, mutta silloin selvisi Hoperkin hämmästyksestään
ja tempasi tytön syliinsä.

"Mary, etkö tunne serkkuasi!"

"Tommy?!"



17.

Vastavallankumoukselliset saavat hiukan oppia tuntemaan bolshevistista
vapautta.


Maailmanrannan seikkailijat valtasi syvä rauhan ja hiljaisen onnen
tunne, kun he kamalan rautatiematkan ja kaupunkiseikkailuittensa
jälkeen näkivät ensin oviaukossa Mary Audhonin taivaallisen ilmestyksen
taskulampun häikäisevässä valaistuksessa ja sitten perätysten,
varovasti ja arkaillen astuivat nuoren neitosen jäljessä hänen ja hänen
isänsä asuntoon. Ei silti, että asunto olisi ollut erikoinen, kalusto
oli vallankumouksellisen vähälukuinen, huoneet kylmähköjä, mutta
ruokasalin uunissa palava valkea, aistikkaasti katettu, jos kohta
äärimmäisen niukka illallinen ja se selittämätön henkevyys, joka on
merkkinä nuoren naisen läsnäolosta ja joka näkyy yksinpä tuolien
asennoissa ja vuodepeitteen laskoksissa, tenhosi täydellisesti.

Mr. Audhon, rauhallinen, sairaaloinen, hienostunut diplomaattityyppi,
tervehti tulijoita iloisesti ja sydämellisesti, jos kohta hiukan
sekavin tuntein vielä, sillä kaikki kävi hiukan yli hänen
ymmärryksensä, ainakin Tommyn saapuminen. Miten se oli mahdollista,
sitä ei mr Audhon jaksanut käsittää, mutta tyyniluontoisena arveli hän
vallan oikein, että ellei hän sitä voinutkaan tehdä itse, niin
varmastikin toiset ja heistä todennäköisimmin juuri Tommy.

Mary hääri äänetönnä, mutta sitä nopeammin, ja ennenkuin tamineensa
riisuneet matkailijat saattoivat odottaakaan, kuului ystävällinen ja
iloinen kehoitus ruualle, Maryn itsensä istuessa hiukan hämmästyneenä
ja punehtuen emännän paikalle isänsä ja Tommyn väliin. Niukkuudestaan
ja valikoimattomuudestaan huolimatta maistui illallinen matkailijoista
oivalliselta, vaikka Koskelan huomio tahtoikin enemmän kiintyä
viehättävään emäntään kuin pöydän antimiin. Jääkäri teki kaikessa
hiljaisuudessa huomioitaan. Vilkas, sukkela ja kohtelias Kivinen
miellytti eniten mr Audhonia, ja hänen pirteän kirpeä, arkailematon,
mutta hienon osuva puhetapansa toi keventävää vaihtelua vallankumouksen
terrorin tympeässä ilmakehässä eläneen vanhan diplomaatin mieleen.
Henkeään pidättäen seurasi miss Marykin Kivisen selontekoa heidän
tähänastisista seikkailuistaan, ja sekä isä että tytär, melkein
eläytyneinä slaavilaiseen passiivisuuteen, kuuntelivat sykähdyttävällä
ihastuksella rohkeiden miesten toimia, joissa uskallettiin kaikki,
tuskan kouristaessa sydäntä, kun he ajattelivat, että vaikein osa
matkaa oli vielä jäljellä. Koskela liikahteli levottomasti tuolillaan
joka kerta kun Kivinen mainitsi hänen nimensä, ja teki pieniä
vastaväitteitä, mutta sanomalehtimies, iloinen vilke silmäkulmassa, ei
tahallaankaan jättänyt kertaakaan jääkäriystävänsä nimeä mainitsematta,
kun vain jostakin rohkeasti ja taitavasti suoritetusta teosta oli
kysymys. Ihmetellen nosti Mary joka kerran silmänsä Koskelaan, kohdaten
harmaitten silmien lujan ja päättävän katseen, kasvojen joka piirteen,
suun juonteen todistaessa miehekkyyttä ja kestettyjä kärsimyksiä. Kun
Kivinen ehti valtamerilaivalla tapahtuneeseen kohtaukseen, jolloin
Koskelan mauseri oli heidät kaikki pelastanut, valoi hän kertomukseensa
kaiken kuvauskykynsä, eikä Mary voinut olla heikosti huudahtamatta
ihmetyksestä ja ihailusta. Jääkäri punastui kuin koulupoika, ja
sanomalehtimies hymyili sisimmässään.

"Mutta ystäväni onkin jääkäri!" päätti Kivinen kuvauksensa.

"Jääkäri?" kertasi' Mary. "Mitä se on?"

Ja nyt sai Kivinen vaanimansa tilaisuuden kuvata suomalaisia jääkäreitä
ja Suomen vapaustaistelua, johon Koskela oli ottanut niin loistavasti
osaa. Sanomalehtimies näki, kuinka jääkäri vain vaivoin saattoi
pidättää kiukkuaan, sillä sankariosan näytteleminen oli Koskelalle aina
vastenmielistä. Hän oli kyllä tavallaan kunnianhimoinen, kuten kaikki
sotilaat, mutta yleistä huomiota tahtoi hän, osaksi itsekkäistä
mukavuussyistä, välttää. Ja Kivisen sankariesitelmä nuorelle tytölle
kiusasi häntä, etenkin kun selvästi huomasi sen takana kuultavan
tarkoituksen.

Oli jo yö, kun seurue nousi pöydän äärestä. Miss Mary pyyteli
anteeksi, mutta tyydyttäviä vuoteita ei ollut, ei ainakaan näin äkkiä.
Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja selitti, etteivät he mitenkään
olleet saattaneet uneksiakaan mistään vaatimuksista, ja ainoa,
jota he toivoivat, oli tukeva lattia. Viereiseen huoneeseen oli
lattialle laitettu tila neljälle hengelle ja enempää arvelematta
riisuutuivat matkailijat puoleksi, Koskela heitti päällystakkinsa
peitteekseen, asetti mauserin tyynyn viereen, kuten hän monien vuosien
kuluessa oli tottunut tekemään, ja pian makasi neljä väsynyttä
vastavallankumouksellista ruhtinaallisesti ainakin edelliseen
yökortteeriin verraten. Jääkäri murahteli jotain vierustoverilleen
suomeksi, mutta Kivinen virkkoi tyynesti, että hän kyllä tiesi, mistä
tuuli puhalsi, ja osasi ja tahtoi auttaa, virkkoipa herra
jääkäriluutnantti mitä tahansa. Ja nauraen ja harmissaan oli jääkärin
tähän tyydyttävä.

Seuraavana päivänä seikkailijat päättivät lähteä toimeenpanevaan
keskuskomiteaan, esittääkseen passinsa ja hankkiakseen asunnon, sillä
nykyiseen asuntoonsa eivät he voineet jäädä. Ulkomaalaisia epäiltiin
suuresti, liittolaisvaltain etenkin, senjälkeen kun oli saatu selville
pari suurta salaliittoa, joihin oli sekaantunut näiden valtakuntien
virallisiakin edustajia. Mr Audhonin asema oli ennestäänkin vaikea, ja
lukemattomat olivat ne kotitarkastukset, joita oli pidetty hänen
luonaan. Vaatteita oli ryöstetty, samoin huonekaluja, ja vain
kansainvälisen suojeluksen alaisena ollen, jota bolsheviikit kuitenkin
ja kaikitenkin jossakin määrin varoivat, oli hänen onnistunut säilyttää
henkensä ja välttää satojen ja tuhansien kohtalo. Hän olisi jo aikoja
sitten poistunut Venäjältä, mutta vaikea sairaus oli esteenä.

Seikkailijat sanoivat jäähyväiset ja kiittivät isäntäväkeä
ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Miss Mary osoittihe hiukan
levottomaksi.

"Eikö ole vaarallista mennä sinne komiteaan?" kysyi hän Tommyltä. Tämä
myönsi sen, mutta Koskela kiiruhti rauhoittamaan ja vakuutti, että se
heidän täytyi joka tapauksessa tehdä.

Päivänvalossa näkyivät bolshevistisen hallitusajan jättämät jäljet koko
räikeydessään, hävitetyt kaupat, rikotut ikkunat, hevosraadot, jotka
korjaamattomina, puoleksi kaluttuina viruivat katujen nurkissa,
erämaiset lumikinokset, joita kaupungin "porvarillinen" aines sai
lapioida puna-armeijan piikkiniekkojen vartioimana, tylsinä ja
toivottomina harhailevat työläislaumat, joiden tehtaat olivat hävitetyt
ja joilta siten oli riistetty viimeinenkin leipäpala, ja veltoin
askelin laahustavat punakaartilaiset patrullit.

Toimeenpaneva komitea sijaitsi loistavassa, suuressa rakennuksessa,
joka ennen oli kuulunut sisäasiainministeriön jollekin alaosastolle.
Nyt tarjosi rakennus surkean näyn pesemättömine ikkunoineen,
särjettyine laseineen ja kuulareikäisine seinineen, joista rappaus oli
karissut pois. Kiviset kohokuvat olivat konekivääritulen turmelemat.
Porraskäytävän edustalla oli kaksi konekivääriä vartioineen kuin
"veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden" vertauskuvina.

Tyynesti ja kylmäverisesti kiipesivät seikkailijat näitä bolshevistisen
maailman pääpaikkojen askelmia ja joutuivat laajaan odotushuoneeseen,
joka oli tulvillaan väkeä. Huone lienee aikoinaan ollut runsaasti
koristettu, näkyi taulujen ja kuvanveistosten jälkiä, mutta nyt oli
kaikki ryöstetty ja jäljellä vain paljaat seinät, nekin täynnä kuulien
jälkiä. Seurakunta oli mitä sekalaisin, eri kansallisuudet olivat
edustettuina, miehet ja naiset, ja tärkeinä ja oman arvonsa tuntevina
liikkuivat bolshevistiset virkamiehet -- eilispäivän hampuusit,
rikolliset ja onnenonkijat -- väkijoukossa papereineen.

Kivinen kääntyi muutaman ohirientävän juutalaistyyppisen virkailijan
puoleen ja kysyi sisäänpääsyä. Saatuaan kuulla ystävyksien asian
muuttui israeliitta kovin kohteliaaksi ja johti heidät muutamien
huoneitten ja käytävien kautta virkahuoneeseen, mitättömästi
kalustettuun konttoriin, jossa muuan luihuilmeinen virkamies tarkasti
paperit ja löi niihin tarpeellisen määrän leimoja. Kivinen kysyi
asuntoa. Mitään virkkamatta avasi virkailija suuren luettelon,
kirjoitti jotakin paperilapulle, ja ojensi sen Kiviselle.

"Tässä on. Siellä asuu entinen sotaministeriön kansliapäällikkö,
kenraali Dubrov. Te majoitutte hänen luokseen."

"Mutta haluaako hän majoittaa?" uskalsi Kivinen tiedustaa.

"Sitä ei kysytä. Asunto-ukaasin mukaan."

"Mutta emme mekään tahdo tunkeutua kenenkään luokse."

"Sitäkään ei kysytä. Te menette sinne." Virkailija soitti, ja sisään
astui kaksi punakaartilaista.

"Viette nämä toverit kenraali Dubrovin luo. Heidän on asuttava siellä."

Kädenviittaus päätti tämän bolshevistisen virkaherran puheen, ja
ystävykset, jotka heti olivat saaneet maistaa bolshevistista
"vapautta", läksivät asuntoonsa kahden piikkimiehen seuraamina.



18.

Vastavallankumoukselliset tutustuvat pujopartaiseen ankeriaaseen, mutta
Kivinen vakuuttaa, ettei se liukkaudestaan huolimatta pääse heidän
käsistään.


Seikkailijat kulkivat odotushuoneen läpi ja tulivat kadulle, kahden
pistinniekkaisen punakaartilaisen seuratessa heitä, syrjäisen voimatta
päästä selville, olivatko he vartijoita vai opastajia, monen luodessa
heihin salattua osanottoa ilmaisevan katseen. Mitään puhumatta tarpoi
seurue eteenpäin syvässä lumessa, joka hohti valkoisena ja välkkyvänä
talviauringon valossa. Koskela harppoi ensimäisenä, huulet tiukasti
yhteenpuristettuina, sivuilleen katsomatta, kun taas Kivinen
sanomalehtimiehen vilkkaudella teki huomioitaan katuelämästä ja
hymyili itsekseen hieman omituiselle seurueelleen ja kahdelle
punakaartilaiselle, jotka näyttivät tyhmäntärkeiltä, tietämättä
kumminkaan, keitä olivat saattamassa.

Kului lähes tunti, ennenkuin matkan päämäärä oli saavutettu. Ent.
kenraalin asuntona oli pieni yksikerroksinen kivitalo, suuren,
hyvinhoidetun puutarhan keskellä, joka nyt talvella näytti kuolleelta
ja autiolta paljaine puineen ja aidantasaan kokoontuneine
lumikinoksineen. Talo oli rakennettu vanhaan aateliskartano-tyyliin
runsaine koristuksineen, pienenpuoleisine ikkunoineen ja taiteellisesti
leikattuine ovineen. Pääovi oli avoinna, ja kursailematta työntäytyivät
punakaartilaiset ja heidän perässään vastavallankumouksellinen
seurueemme sisään, kulkivat eteishallin läpi, ja astuivat muutamaan
huoneeseen. Näky, joka heitä kohtasi, ei ollut tavallisimpia.
Huone oli alkujaan ollut keittiö, mutta nyt se näytti olevan myös
ruokasali, makuuhuone, kirjasto ja työhuone. Kahta seinää peittivät
valtavat kirjahyllyt, joilla oli joitakuita korukantisia teoksia,
taide-esineitä, tauluja, muutamia kuparisia keittoastioita, vanhoja
teräaseita, täytettyjä lintuja, kaikki sekaisin ja täydellisessä
epäjärjestyksessä. Muun osan huonetta täyttivät antiikkiset huonekalut,
pari sänkyä, pöytä, vaatteet. Nurkassa oli suuri keittiöuuni. Kaikki
oli yhteensullottua ja äärimmäisen ahdasta. Keskellä huonetta istui
kuluneessa nojatuolissa nuhrautuneeseen, arvomerkittömään sotilaspukuun
puettu vanhus valkoisine partoineen ja hiuksineen ja luisevine
käsineen. Hän ja lieden luona hääräilevä mustapukuinen nainen
hypähtivät molemmat pelästyneinä, kun näkivät punakaartilaiset
pistimineen. Kivinen riensi ensimäisenä puhumaan.

"Toimeenpaneva komitea on meidät määrännyt tänne asumaan", selitti hän
virallisesti, mutta rauhoittavasti. "Sanomme kiitoksemme urhoollisille
puna-armeijalaisille, jotka ovat täyttäneet tehtävänsä. Toverit, voitte
poistua."

Luotuaan ensin ahnaan silmäyksen ryöstökelpoisiin esineisiin,
poistuivat punakaartilaiset pitemmittä puheitta ja seikkailijat jäivät
yksin isäntäväen kanssa. Maailmanmiehen kohteliaisuudella pyysi Kivinen
osoittamaan heille määrätyt huoneet. Mustapukuinen emäntä, jonka
liikkeistä ja kasvoista selvästi tunsi entiseksi vallasnaiseksi, lähti
opastamaan. Huoneet olivat talon puutarhanpuoleisessa nurkkauksessa,
kylmiä ja melkeinpä kalustamattomia. Kivinen kysyi halkoja ja ilmoitti,
että he kyllä maksavat niistä täyden korvauksen, ja sanojensa tueksi
ojensi hän suurehkon setelin emännälle. Nainen otti sen vastaan
ainoankaan ilmeen osoittamatta enempää kiitollisuutta kuin
hämmennystäkään. Koskela ja Cotter pistäytyivät hakemassa halkoja, ja
ennen pitkää roihusi iloinen valkea molemmissa uuneissa,
seikkailijoiden istuessa silti edelleenkin täysissä tamineissaan
muutamilla huojuvilla tuoleilla ja vanhanaikaisella sohvalla vaihtaen
arveluita ja otaksumia näkemästään ja kokemastaan. Kalustoa,
lukuunottamatta tuoleja, sohvaa, paria pöytää ja kolmea paljasta
rautasänkyä, ei ollut minkäänlaista, ja verhottomat ikkunat loivat
omituisen kolkon ja aution valaistuksen.

"Ihanaa, ihanaa!" tuumi Koskela hiukan pilkallisesti. "Muistuu
väkisinkin mieleen Aajoen taistelut."

"Joopa joo, ihanaa kyllä, mutta syöminen on semmoinen asia, jota en
ainakaan minä missään elämäntilaisuuksissa unhoita", pisti Kivinen
painavan proosallisesti väliin.

"Eläkäämme nyt aatteilla", nauroi Hoper, "kun kerran olemme aatteitten
valtakunnassa. Sillähän kai muutkin täällä elävät. Sillejä näkyi vain
kenraalinkin pöydällä."

"Totisesti siinä oli koko vallankumouksen kiertokulku pienoiskoossa.
Kenraali ahdettuna kaikkineen entiseen keittiöön, kirjat ja arvoesineet
myydyt, nälkä vieraana, lapset joko surmatut tai kaatuneet tai saavat
ansaita toimeentulonsa, opillisesta ja ehkä käytännöllisestä
sivistyksestään huolimatta, sanomalehtienmyyjinä, kantajina tai
tarjoilijoina. Mikä ääretön voimien tuhlaus! Insinöörit kantajina,
kenraalit sanomalehtienmyyjinä, lakimiehet tarjoilijoina! Ja,
'veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden' nimessä toteutetaan
yhdenvertaisuutta siten, että toisilta ryöstetään kaikki ja annetaan
toisten mielettömästi tuhlattavaksi. Joo, kenraali paistaa suolattuja
sillejä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi, kiitollisena, jos
niitäkään on. No niin, yhdenvertaisuus kyllä toteutuu, nälkäinen
yhdenvertaisuus, vaikka en mene takaamaan, että monikaan tällaisen
yhdenvertaisuuden nauttija pitää sitä entistä erivertaisuutta
hituistakaan parempana", selvitti Kivinen käsityksiään.

"Hm, jos siirrymme käytännöllisempiin asioihin, niin lienee selvintä,
että laitamme tämän puolipakollisen asuntomme siedettävään kuntoon. Me
emme tarvitse muuta kuin hiukan vuodevaatteita, ja niitä lienee
kenraalilla, ellen aivan erehdy", ehdotti Cotter.

Ystävykset ryhtyivät toimeen, ja Kivinen liukkaan kielensä ja runsaan
kukkaronsa avulla sai epäluuloiselta isäntäväeltä hankituksi
tovereilleen ja itselleen vaatimattoman määrän tarpeellisia
vuodevaatteita, ja aina esteettistä vaikutusta silmälläpitäen myöskin
sievät ikkunaverhot, niin että parin tunnin kuluttua, kun oli hommattu
myös muutamia huonekaluja, olivat huoneet viihdyttävässä kunnossa.
Aloitettiin sotaneuvottelu, sytytettiin savukkeet, ja neljä
vastavallankumouksellista ryhtyi pohtimaan keinoja neuvostovallan
kukistamiseksi, osoittamatta vähintäkään kiitollisuutta samaisen
neuvostovallan heille hankkimasta asunnostakaan, kuten Kivinen
huomautti.

"Täällä nyt olemme emmekä muuta voi", aloitti Kivinen. "Jos menemme
järjestelmällisesti, niin on meidän otettava selko siitä n.s.
maailmankongressista ja edustusvelvollisuuksistamme. Täyttäkäämme ne
kunnialla. Mutta sitten, ja sen puolen toimintaamme voimme
ymmärrettävistä syistä pitää omana tietonamme, on meidän myöskin
saatava selville erinäisiä meitä huvittavia seikkoja, nimittäin
ulkomailla harjoitetun maanalaisen kiihoitustyön 'maanalaiset
toimitsijat', 'etappikartat' ja muut sellaiset. Kuka siellä?" karjaisi
Kivinen venäjäksi.

Ovi aukeni ja sisään livahti hymyilevä mieshenkilö pujopartoineen,
valkoisine kauluksineen ja kalvosimineen, kumarrellen ja pyydellen
ilmeillään ja eleillään anteeksi tunkeutumistaan.

"Anteeksi, toverit! Nimeni on Nosowkin, Ilja Fomitsh Nosowkin,
ulkomaisen valistustoimiston sihteeri. Sain kuulla toimeenpanevassa
komiteassa teidän muuttaneen tänne ja kiiruhdin, ymmärrettävästä
uteliaisuudesta, kun olemme eristetyt muusta maailmasta, teitä hiukan
puhuttelemaan. Asun tässä samassa talossa."

Liukkaana ja notkeana, oivallisena näytteenä luikertelevasta
venäläisestä, jäi mies seisomaan. Kivisen kasvoja kirkasti hetkisen
onnellinen ja hiukan viekas hymy, vaihtuakseen sitten äkkiä niin
sydämelliseen ja ihailevaan tervehdyshuudahdukseen, että muut,
vaikka olivatkin jonkunverran tottuneet Kivisen vaihteleviin
mielialoihin, hämmästyivät. Mutta sanomalehtimies puristeli
bolsheviikkivirkamiehen kättä ja sanat tulvivat hänen huuliltaan yhtenä
nopeana, käsittämättömänä virtana. Tuotapikaa oli koko seurue esitelty,
Kivinen tarjosi vieraalle oivallisia savukkeita ja pian istui
bolsheviikki kuin kotonaan vastavallankumouksellisten seurassa, Kivisen
elävästi, vilkkaasti ja kaunopuheisesti selittäessä bolshevismin
voittokulkua Euroopassa ja Ameriikassa, toiminnan voittoisaa
johdonmukaisuutta ja tarmoa, ja toisten ihaillen seuratessa
sanomalehtimiehen rajatonta mielikuvitusta ja sanavalmiutta.
Bolsheviikki hymyili ja kyseli, ja Kivinen vastasi.

Vähitellen, varovasti, johti Kivinen puheen maailmankongressiin ja sai
bolsbeviikilta kaikki haluamansa tiedot. Kun hän mainitsi jotakin
syömisestä, hypähti komisario ylös ja kutsui puolen tunnin kuluttua
koko seurueen päivälliselle omaan huoneeseensa. Hänellä oli palvelija,
ja pyydellen anteeksi, ettei hän ehkä voisi tarjota kaikkea, mitä
ulkomaalaiset saattoivat odottaa, vakuutti, että kylläisiksi he
voisivat kumminkin itsensä syödä. Kohteliaasti kumartaen liukui hän
huoneesta.

"Perhanan ankerias!" pääsi Koskelalta väkisinkin. "Mitä sinä oikein
tarkoitat tällä ylenpalttisella ystävyydelläsi?" kysyi hän Kiviseltä.

"Katsos, vaikka hän onkin ankerias, ei hän sittenkään liene niin
liukas, ettei kiinni saisi. Hän on 'ulkomaisen valistustoimiston'
sihteeri, siis 'maanalaisten' pääjohtajia! Totisesti, kaitselmus suosii
sanomalehtimiehiä. Minä rohkenen arvella, että meille tulee herra
Nenäkkäästä vielä paljon hyötyä."



20.

Herra Nenäkkään loistavien ominaisuuksien vuoksi saa Kivinen tietää,
mihin Edisonin keksimää korttijärjestelmää käytetään punaisessa
Moskovassa.


Kun seikkailijat palasivat bolsheviikkivirkailijan olosuhteisiin
katsoen suorastaan ylelliseltä päivälliseltä, hykerteli Kivinen käsiään
mielihyvästä ja vihelteli iloista operettisävelmää, joka ei
vähimmässäkään määrin soveltunut vakavalle diplomaatille ja
vallankumoukselliselle toimihenkilölle, jollaisena sanomalehtimiehemme
oli menestyksellä esiintynyt päivällisen aikana.

"Mainiota! Loistavaa! Herra Nosowkin-Nenäkäs on erinomainen, suorastaan
verraton! Tyhmä, mutta sitä hän ei tiedä. Kunnianhimoinen ja itserakas,
mutta sitä hän ei huomaa! Utelias, sitä me käytämme hyväksemme! Hiukan
nautinnonhimoinen, me koetamme tyydyttää! Summa summarum: juuri
semmoinen mies kuin me voimme toivoa 'ulkomaisen valistustoimiston'
sihteeriksi!"

Ja Kivinen heittäytyi vähääkään varomatta iänikuiseen nojatuoliin,
mutta sanomalehtimiehille ominaisen onnellisen kaitselmuksen ansioksi
ei tuoli kuitenkaan hajonnut alkutekijöihinsä. Muu seurue tuijotti
hymyilevää Kivistä hiukan epäilevänä.

"Kuuleppas, Kivinen! Minä ymmärrän yhtä ja toista, ja varsinkin sitä
toista, mutta sinun viimeaikainen käyttäytymisesi alkaa herättää
minussa erityiseen suuntaan käypiä otaksumia, jotka vahvistuvat
vahvistumistaan", pisteli Koskela puoleksi tosissaan, mutta
sanomalehtineekeri heilautti käsiään ja virkkoi slaavilaisen
välinpitämättömästi:

"Soromnoo, soromnoo, poikaseni! Anna otaksumiesi vahvistua. Minun
otaksumani alkavat olla jo täysin vahvoja, ja minulla on sellainen
kaino luulo, että matkamme onnistuu ja päämäärät saavutetaan. Muuten",
ja Kivinen heilautti jalkansa mukavampaan asentoon, "minä lähden ensi
yönä 'Edeniin' herra Nosowkin-Nenäkkään suosiollisella opastuksella.
Hitto soikoon, täytyyhän toki huvitellakin. Niin no, herra
Nenäkäs tuntuu olevan sangen ihastunut yölaulajiin ja muutamiin
'proletaaritanssijattariin'. Ihailkoon niitä. Mutta minäkin aion
huvitella. Omalla tavallani."

Ja Kivinen iski kiusoittavasti silmää seikkailijaseurueelle. Koskela
naurahti, mutta sulki suunsa. Kivinen saattoi toisinaan olla hiukan
mystillinen.

"Ja nyt skruuville!" ehdotti Cotter, ja muutaman hetken kuluttua oli
koko vastavallankumouksellinen seurue syventynyt tutkimaan neljän
kuninkaan kirjaa.

Kivinen siisti juuri itseään, kun herra Nosowkin koputti ovelle ja
ilmoitti auton odottavan. Väsymystään valittaen oli muu seurue Kivisen
neuvosta kieltäytynyt lähtemästä yökahvilaan, päättäen kuitenkin
kaikessa hiljaisuudessa pistäytyä herra Audhonin luona heti kun
huvittelijat olisivat poistuneet. Sanomalehtimies oli muutaman hetken
kuluttua valmis ja lähti luoden iloisen silmäyksen muuhun seurueeseen
salaa Nosowkinilta.

Auto hurahti liikkeelle ja lumi tuprusi sen ympärillä sakeana pilvenä.

"Huh, vallankumous ei ole helppoa!" huoahti bolsheviikki
itsetiedottoman koomillisesti, heittäytyessään auton pehmeille
istuimille.

Parinkymmenen minuutin kuluttua auto pysähtyi valaistun ovikäytävän
eteen, molemmat miehet hyppäsivät pois ja astuivat kahvilahotelliin.
Kivinen tunsi pettyneensä, sillä jo ensi silmäyksellä huomasi
vallankumouksen ja bolshevistisen diktatuurin vaikuttaneen
mullistavasti hotellielämäänkin. Kaikki oli alastoman yksinkertaista ja
niukkaa, pöydät ilman valkeita liinoja, tarjoilijat vähemmän
miellyttäviä ja korttiannokset surkeita. Mutta Nosowkin-Nenäkäs hymyili
itsetietoisesti, kulki parin huoneen läpi ja avasi oven, johon oli
kirjoitettu: Konttori. Hovimestari näyttäytyi oviaukossa, mutta
tunnettuaan Nosowkinin kumarsi syvään ja laski seurueen menemään.
Kuljettuaan pitkän hallin läpi avasi hovimestari taas oven ja johti
heidät ylellisesti, itämaisen loisteliaasti koristettuun ja
kalustettuun hotellisaliin, jossa jouhiorkesteri takalavalla
parhaillaan soitti jotakin surumielisen tulista ja kiehtovaa venäläistä
kappaletta. Tämä oli siis niitä salahotelleja, joita pidettiin yllä
bolsheviikkijohtajain tieten ja suosiollisella myötävaikutuksellakin ja
joissa satumaisista hinnoista saattoi olla ja elää kuin entisinä
rauhanpäivinä.

Jätettyään vaatteensa hovimestarin haltuun astuivat miehet saliin, joka
oli jo miltei täysi. Nosowkin tervehti useita, milloin alentuvaisesti
hymyillen, milloin notkeasti ja kunnioittavasti kumartaen.
Bolshevikkien virkakoneiston keskuudessa ei toverillisuudesta, paitsi
julkisissa puheissa, ollut paljonkaan tietoa.

He istuutuivat vapaan nurkkapöydän ääreen ja tilasivat. Muutaman hetken
kuluttua ilmestyi pöytään ylellinen illallinen kaikkine mahdollisine
ruokalajeineen ja erikoisuuksineen, pullo "vanhaa nikolajewskoita" ja
muutakin. Herra Nosowkin loisti herkuttelijan tyytyväisyydestä.

"Niin, katsokaas, vallankumous ei ole helppoa, mutta täytyy suoda sen
esitaistelijoille joitakin etuoikeuksia. Ja ettei näistäkään
viattomista huvituksista saataisi aihetta vastavallankumoukselliseen
propagandaan, pidetään kaikki salassa. Maljanne!" Ja Nosowkin kulautti,
Kivisen hiukan maistaessa.

Ohjelma, cabaret ja varieté, jatkui. Esiintyi tanssijattaria, jotka
tanssivat "proletaaritansseja", mutta nämä eivät missään suhteessa
eronneet entisistä tansseista. Vain nimi oli muutettu. Sali raikui
suosionosoituksista. Mieliala alkoi kohota. Kivinen piti kaikkea
tarkoin silmällä, mutta jatkoi samalla terävää keskusteluaan Nosowkinin
kanssa. Bolsheviikki tuli yhä vapaammaksi.

"Tarkoitustenne malja!" esitti Nosowkin, ja empimättä tyhjensi Kivinen
omansa, hirtehishuumorinen väike silmissään.

Lavalle astui nyt pari tyttöstä, jotka alkoivat laulaa. Melu salissa
vaikeni heti. Laulut olivat yksinkertaisia kansanlauluja, naivin
liikuttavia, mutta verisen järjestelmän veriset johtajat kuuntelivat
niitä henkeään pidättäen, nauttien niiden sairaaloisesta
surumielisyydestä, toivottomuudesta ja alistuvaisuudesta. Laulu tehoaa
aina Venäjällä, aina on surumielisten kansanlaulujen esittäjättärillä
ihailijoita, ja muuttukootpa ulkonaiset olot minkälaisiksi tahansa,
niin samat laulut kaikuvat niin tsaarivallan aikuisissa kahviloissa
kuin punaisissakin hotelleissa.

Herra Nosowkin tunsi itsensä heltyneeksi.

"Onneton Venäjä! Mutta olkoon, me luomme sille tulevaisuuden, me!
Teidän avullanne!" Ja taas kallisti bolsheviikki, mutta Kivinen osasi
taidon juottaa ja olla itse juomatta.

"Te luotatte meihin?" kysyi hän.

"Tietysti!" vastasi Nosowkin. "Siihen me perustamme kaikki toiveemme.
Joko -- tahi! Muuta vaihtoehtoa ei ole. Joko maailmanvallankumous tai
vastavallankumouksen voitto. Me ponnistamme kaikki voimamme, ja
minä voin vakuuttaa, että ulkomainen toimintamme on hyvin ja
johdonmukaisesti järjestetty."

"Epäilemättä!" saattoi Kivinen kokemuksestaan vahvistaa. "Mikä on
perussuunnitelma?"

"Asiamiesverkko. Siitä riippuu kaikki. Ja se onkin mainio. Meillä on
rahaa ja meillä on miehiä."

"Millä pidätte järjestyksessä asiamiesverkkoa? Sehän on jättiläismäinen
työ."

"Ei niinkään suuri kuin saattaisi luulla. Me käytämme
korttijärjestelmää. Hahhaa, eipä Edison arvannut sitä keksiessään,
mihin sitä vielä käytetään."

"No eipä varmastikaan", nauroi Kivinen sekä ulkonaisesti että
sisäisesti. "Toiminta on siis täysin järjestelmällisellä, vakavalla
pohjalla?"

"Täydellisesti. Muuten, tehän voittekin pistäytyä jonakin päivänä
katsastamassa minun työmaatani. Takaan, että voin näyttää jotain
mielenkiintoistakin. Maljanne!"

Kivisen sydän aivan kuin pysähtyi. Tätä hän ei ollut saattanut odottaa.
Hänen tarkoituksenaan oli ollut saada suostumaan Nosowkin hänen
pyyntöönsä saada käydä katsomassa "valistustoimistoa", mutta nyt
pyysikin tämä itse. Kivinen huomasi, että asiat alkoivat luistaa.
Kolmen päivän kuluttua olisi maailmankongressi. Se kestäisi viikon
verran. No niin, kahdessa viikossa ehtisi paljon.

Yökahvilassa jatkui cabaret-ohjelman suoritus ja herra Nosowkin alkoi
laulaa, Kivisen innokkaasti taputtaessa käsiään.



20.

Koskela valmistautuu esiintymään puhujana ja turvautuu epärehellisiin
keinoihin.


"Proosalliset ihmiset väittävät, ettei maailmassa tapahdu mitään
ihmeellistä, mutta minä ainakin uskallan olla hiukan toista mieltä",
lausui Koskela katsellen kuinka miss Maryn kynä luisti paperilla.

"Mitä te tällä hetkellä pidätte ihmeellisimpänä?" kysyi Mary katsettaan
kohottamatta.

"Sitä, mitä te juuri nyt teette", vastasi Koskela hymyillen.

"Eikö teille sitten milloinkaan ole kukaan nainen kirjoittanut?" pisti
Mary kaksimielisesti.

"No eipä juuri. Ja kaikkein vähimmin bolshevistista kiihoituspuhetta.
Onko teistä aivan luonnollista ja tämän maailmanjärjestyksen mukaista,
että englantilaisen diplomaatin tytär kirjoittaa Moskovassa
suomalaiselle jääkärille bolshevistista kiihoituspuhetta venäjäksi?"

"Minä olen saanut tottua niin paljoon, etten hämmästy enää mistään",
lausui miss Mary pikkuvanhan itsetietoisuudella.

"Hahhaa, te näyttelette mainiosti. Voisi luulla, että tuo elämään
kyllästynyt sävy on teille todellakin ominaista. Mutta, uskokaa minua,
kaikista kärsimyksistä ja sielunjännityksestä huolimatta te ette ole
menettänyt uskoanne elämään. Nuoruuden joustavuus auttaa."

"Elämään? Pidättekö tätä elämänä, tätä alituista odotusta, tätä
jännitystä, tätä pelkoa ja tätä toimettomuutta! Odotat, et tiedä mitä,
toivot kaikkea mahdollista, pelkäät kaikkea. Tämä ei ole elämää, vaan
hiljaista nääntymyskuolemaa."

"Sen myönnän, mutta väitän edelleenkin, ettei teissä kaikesta
huolimatta ole elämään kyllästymistä. Jos pääsisitte Ameriikkaan,
Kalliovuorille, preerioille, New-Yorkiin..."

"Oi, älkää maalatko!" Ja miss Maryn pitkät silmäripset täyttyivät
väkisinkin kyyneleistä.

"Pyydän todellakin anteeksi..." Koskelan ääni vapisi.

"Ei mitään, minä olen toisinaan hiukan hermostunut." Ja silmäten
jääkäriä veitikkamaisesti, jatkoi hän iloisesti: "Muuten, eikö liene
parempi, että puheenne valmistuisi pian...?"

"Häiritseekö ehkä läsnäoloni...?" kiirehti Koskela kysymään.

"Ei mitenkään, mutta katsokaas, kun te koetatte huvittaa minua, niin
minä kuuntelen... ja... ja kirjoitus ei edisty."

Koskela naurahti ja siirtyi ikkunan luo, ja miss Mary painoi punastuvat
kasvonsa papereihin. Kuului vain kynän rapina.

Ystävyksien oli seuraavana päivänä esiinnyttävä bolsheviikkien
kongressissa, ja melkein viime hetkellä oli Kivinen huomannut, että
kaiken todennäköisyyden mukaan täytyi heidänkin puhua. Niin äärimmäisen
huvittavalta kuin tämä ajatus tuntuikin, oli sillä vähemmänkin hauska
puoli. Mistä he puhuisivat? Kivinen kyllä vielä selviytyisi, mutta
muut. Ja niinpä piti Kivisen laatia puheluonnokset kaikille. Koskela,
jonka venäjän-taito oli huonoin, turvautui miss Maryyn, joka ilmaisikin
olevansa halukas auttamaan. Ja niinpä jääkäri odotti nyt ensimäistä
puhettaan sikaaria tupruutellen, samalla kuin muu seurue hikoili
kovassa kirjoitustyössä.

Kului lähes tunti, eikä Koskela häirinnyt viehättävää kirjoittajatarta
ainoallakaan sanalla. Miss Mary kirjoitti, pyyhki ja kirjoitti
uudelleen, luki ja korjaili, ja ilmoitti viimein vaatimattomasti, että
kirjoitus oli valmis. Innokkaasti tarttui jääkäri paperipinkkaan ja
syventyi lukemaan. Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän parempaa puhetta
olisi saattanut toivoakaan. Ellei se nyt herättäisikään erikoista
huomiota kongressissa, jota hän tietenkin tahtoi kaikin mokomin
välttää, niin ei sitä voitaisi aavistaa minkään syrjäisenkään työksi.
Sen henki ja tyyli oli aitobolshevistista, räikeää ja lennokasta.
Kiitollisena hän puristi missin kättä.

"Tämä on mainio. Minä en olisi ikinä kyennyt tällaista laatimaan. Minä
olen tottunut käyttämään hiukan jykevämpiä työvälineitä kuin kynää."

"Kertokaahan jotakin itsestänne!" Tytön äänessä helähti jännittynyt
odotus.

"Minä olen niin huono kertomaan, mutta voinhan yrittää."

Jääkäri alkoi kertoa, kuivasti ja virallisesti, kuin olisi antanut
päiväraporttia komppaniastaan, mutta miss Mary seurasi yhä kasvavalla
mielenkiinnolla elämäntarinaa, joka kaikesta huolimatta, vaikka se
esitettiinkin lyhyesti ja pääkohdittain, oli suurta satua alusta
alkaen. Kun kertoja toisin paikoin tahallisesti sivuutti jotakin, kysyi
tyttö, ja jääkärin oli vastattava. Niin vieri ohitse lapsuus ja
nuoruus, leikit metsissä ja vaahtoavan meren rannoilla, purjehdusmatkat
ja koulunkäynnit, sitten seikkailurikas matka Saksaan, Lockstädter
Lagerin vaikeudet, rintamapalvelus, komennusmatkat, Suomen vapaussota
ja viimeksi nykyinen huimanrohkea maailmanmatka.

"Te olette paljon nähnyt", virkkoi miss miettiväisenä, kun Koskela
lopetti.

"Hiukan."

"Olette tavannut paljon ihmisiä?"

"Kohtalaisesti."

"Teistä ei mikään ole enää ihmeellistä, te ette mistään hämmästy?"

"Päinvastoin. Juurihan sanoin, että elämä on ihmeellistä."

"Pidättekö tänne meidän luoksemme tuloanne myöskin ihmeellisenä?"

"Tietysti", nauroi Koskela ja lisäsi: "ja etenkin sitä, että te olette
minulle kirjoittanut bolshevistisen puheen. Muuten, anteeksi suora
kysymys, ihailetteko sotilaita?"

"En." Tytön äänessä kalskahti teräs. "Minä en ihaile en sotilaita enkä
valtiomiehiä, en kivityöläisiä enkä kirjatoukkia, mutta kyllä miehiä,
olkootpa ne sitten sotilaita tai puotipalvelijoita. Ja te olette
kaikesta päättäen mies!" iski miss Mary reippaasti ja luontevasti.

Jääkäri hämmästyi todellakin hiukan. -- "Te siis ihailette minua?"
kysyi hän nauraen.

"Kuten jo sanoin. Luuletteko, etten uskalla sitä tunnustaa. Mutta älkää
kuvitelko mitään enempää." Miss Maryn ääni oli ylimielisen varma, isku
hyvin tähdätty, mutta se osui sittenkin harhaan.

"Mitä minun sitten pitäisi kuvitella?" kysyi Koskela viattoman
kylmästi. Miss Mary punastui, ei vastannut mitään ja kiirehti "teetä
laittamaan", kuten hän jotakin sopersi.

Jääkäri hymyili tyynenä. Miss oli aito ameriikkalainen, suora ja
rohkea, ja hänen viittauksensa, jos kohta jääkäri olikin hänet
nolannut, selvä. Koskela oli liian silmäänpistävästi näyttänyt
ihastuksensa, ja Kivinen oli pilaillut liikaa. Tyttö oli odottanut ja
sitten kostanut, mutta jääkäri toivoi vain hiljaa, että hänenkin
viimeinen kysymyksensä olisi ollut kosto. Jääkäri ei vielä kertaakaan
ollut rakastunut, mutta nyt hän kylläkin oli ihastunut. Kivisen
käsityksiä ei hän ryhtyisi oikomaan. Jokainen sai ajatella mitä halusi.

Mary kattoi pöydän, veti verhot ikkunoiden eteen ja sytytti lampun,
jonka himmeä varjostin loi huoneeseen miellyttävän rauhallisen ja
kodikkaan tunnelman. Kevyellä päännyökkäyksellä hän pyysi Koskelaa
teelle.

"Kuinka kauan te aiotte viipyä täällä Moskovassa?" kysyi miss Mary, ja
ääni kuulosti odottavalta.

"En voi varmasti sanoa. Kaksi viikkoa korkeintaan."

"Ja sillä aikaa luulette saavanne 'työnne' suoritetuksi?"

"Niin, tai sitten emme saa milloinkaan. Emmekä milloinkaan myöskään
lähde takaisin."

Miss Mary liikahti levottomasti.

"Teidän 'työnne' on vaarallista?" kysyi hän.

"Jossakin määrin. Mutta mitäs siitä. Kun kerran siihen ryhdyimme, niin
suoritamme sen loppuun. Ja sitten länteen."

"Millä tavalla?"

"En tiedä vielä. Se päätetään 'Kansainvälisen Antibolshevistisen
Valkoarmeijan' esikunnan täysi-istunnossa."

"Mutta jos tehtävänne ei onnistu?" kyseli tyttö itsepäisesti.

"Sitten meidän maallinen vaelluksemme päättyy johonkin hiekkakuoppaan
Moskovan läheisyydessä."

"Niin ei saa käydä. Te olette liian hyvä mies sellaiseen."

"Todellako?" Koskelan ääni tuntui pilkalliselta. "Katsokaas, minä en
kuvittele enkä tule milloinkaan kuvittelemaan mitään sellaista, että
joku, esimerkiksi _te_, surisitte minua."

Miss Mary puraisi huultaan. "Mutta me, isä ja minä, perustamme teihin
viimeisen toivomme päästä lähtemään täältä."

"Niin, siitä olemme puhuneet, ja päättäneet ottaa teidät mukaamme.
Uskallatteko seurata meitä?"

"Kyllä, kun te olette mukana!" vastasi miss Mary.

"Kiitos imartelusta, mutta minussa ei ole eikä milloinkaan tule
olemaankaan mitään kuvittelemista."

Miss Mary puraisi toistamiseen huultaan ja siirtyi hetken kuluttua
vanhan pianon ääreen, joka oli kuin onnen kaupalla säilynyt
tähänastisissa kotitarkastuksissa. Sormet hyppelivät näppäimillä. Miss
Mary soitti marssia, ja "ilkeä" Koskela, sisimmässään hymyillen,
sytytti uuden sikaarin.



21.

Vastavallankumoukselliset saavat hra Nosowkin-Nenäkkään suosiollisella
opastuksella tutustua bolshevistiseen suurteollisuuteen.


Maailmankongressin ensimäinen kokouspäivä supistuikin vastoin
seikkailijoittemme odotuksia sangen vähiin, merkittiin vain
osanottajien nimet. Varsinainen kokous alkaisi vasta seuraavana
päivänä. Ystävysten palatessa asuntoonsa, vaivoin laaditut
puhekonseptit taskussa, ehdotti Kivinen, että päivä käytettäisiin
hra Nenäkkään laitoksen tutkimiseen.

Hra Nosowkin oli asunnossaan ja tutkimusretki päätettiin lopullisesti.
Kohteliaisuus oli molemmin puolin moitteeton, mutta jos hra Nosowkin
olisi ollut niin suuri ihmistuntija kuin hän luulotteli, olisi hän
ystävyksien kohteliaassa hymyssä saattanut keksiä hiukan epäilyttäviä
vivahduksia.

Bolsheviikkisihteeri hankki auton, ja puolen tunnin kuluttua oli seurue
muutaman suuren ja jykevän hallintorakennuksen edustalla. Hra
Nosowkinin näyttämä kortti päästi seurueen vartijaketjun läpi. Noustiin
portaita pitkin toiseen kerrokseen, ja vastavallankumoukselliset
ohjattiin muutamaan siististi kalustettuun virkahuoneeseen, jonka hra
Nosowkin ilmoitti olevan hänen yksityisen kabinettinsa.

"Kas, niin, hyvät toverit, nyt voimme aloittaa kiertotarkastuksemme",
virkkoi hra Nosowkin iloisen kohteliaasti ja tarjosi seurueelle
savukkeita. "Olen kokonaan käytettävissänne!"

"Me alistumme täydelleen teidän johtoonne!" riensi Kivinen
ilmoittamaan.

"Aloittakaamme siis agitaattorikoulusta." Seurue johdettiin muutaman
huoneen kautta suureen ja avaraan saliin, jossa pikku ryhmin oli lähes
parisataa henkilöä, etupäässä miehiä. Seikkailijat pysähtyivät ovelle.

"Katsokaas, tässä huoneessa valmistetaan agitaattoreita ulkomaille.
Nämä toverit täällä ovat oppilaita. Täällä on likipitäin kaikki kansat
ja kansallisuudet edustettuina. Jokainen nauttii opetustaan omalla
äidinkielellään. Ensin on jokaisen tutustuttava bolshevismin yleisiin
periaatteisiin, ja sitten saa kukin yksityisopetusta niitä oloja
silmälläpitäen, joissa hän tulee toimimaan. Kaikki seikat, poliittiset
ja kansalliset, taloudelliset, maantieteelliset, käytetään palvelemaan
tarkoituksiamme. Opetus tapahtuu luentojen muodossa, mutta 'oppilaat'
saavat myöskin varsinaisia läksyjä, joita he nytkin parhaillaan
näyttävät lukevan. Eikö järjestelmä oli suurenmoinen?"

"Pirullisen suurenmoinen!" myönsi Kivinen sekä ääneen että itsekseen.

"Näitten ammattiagitaattorien opetus ei rajoitu teoriaan, vaan he
saavat mitä perusteellisinta opastusta myöskin kaikissa mahdollisissa
tarvitsemissaan käytännöllisissä kysymyksissä. Heitä opetetaan
vakoilemaan, pakenemaan, naamioimaan itsensä, väärentämään todistuksia
ja asiapapereita j.n.e. Ja sitten, kun he ovat suorittaneet
'oppikurssinsa', harjoitetut, koetellut, lähetetään heidät avaraan
maailmaan, ainoana ohjeena jesuiittain vanha tunnuslause: Tarkoitus
pyhittää keinot. Me olemme perustaneet uuden jesuiittajärjestön, monta
vertaa vaarallisemman kuin ennen. Näiden agitaattorien tehtävänä on
lietsoa tyytymättömyyttä, missä sille on jo pohjaa, ja luoda
hävityksillä, lakoilla, terroristiteoilla pohjaa siellä, missä sitä ei
ole. Ja täytyy sanoa, että nämä 'oppilaamme' ovat osoittautuneet
erittäin kykeneviksi täyttämään heille asetetut tehtävät. He
sukeltautuvat kaikkialle, vaikuttavat politiikkaan, kirjoittelevat
äärimmäisyyslehdistöön ja muokkaavat siten maaperää kumoukselle, jonka
toimeenpanevat samanlaisten mutta lisäksi sotilaskasvatuksen saaneiden
agitaattorien salassa muodostamat ja harjoittamat punakaartilaisjoukot.
Hammas liittyy hampaaseen tässä valtavassa rattaassa, joka toimii
pitkälle ulotetun työjaon pohjalla aivan samojen periaatteiden mukaan
kuin joku suurteollisuusyritys. Me olemme vallankumoustehtailijoita."

Seikkailijoita huimasi, kun he ajattelivat, että he, neljä miestä,
olivat uskaltautuneet ratkaisevaan taisteluun tämän kamalan
'veljeskunnan' kanssa sen pääpesässä. Mutta heillä oli puolellaan
myöskin ratkaiseva etu, ja se oli se, etteivät bolsheviikit mitään
aavistaneet. Seikkailijat katselivat agitaattoriparvea, ja heidän
täytyi myöntää, ettei maailmanrauha ollut hetkeäkään turvattu, niin
kauan kuin tämä joukko sai vapaasti toimia.

"No niin, voimme jatkaa kulkuamme!" virkkoi kohtelias hra Nosowkin,
joka tunsi itsensä erittäin imarrelluksi seikkailijoiden
mielenkiinnosta. Seurue joutui suureen huoneeseen, joka muistutti
kulissintakaista teatterinäyttämöä kulisseineen, puvustoineen,
naamiotarpeineen ja monenlaisine huonekaluineen.

"Me käytämme hyväksemme myöskin eläviäkuvia ja valokuvausta. Tässä on
teatterimme, jossa esitetään sekä agitatorisia kappaleita että
todellisuuskuvia meidän työstämme Venäjällä. Aate on loistava. Täten
voimme me, näyttelijöiden avustuksella, esittää totena sellaistakin,
jota ei muuten voisi todellisuudesta juuri valokuvata. Täytyy hiukan
valehdella ja liioitella."

"Eikä kai niin hiukankaan?" naurahti Kivinen.

"Olette oikeassa, koko runsaastikin!" ilvehti Nosowkin vapaasti.
"Filmit ja valokuvat toimitetaan sitten ulkomaille ja niillä on ehdoton
todistusvoima joukkoihin nähden."

Kivinen ajatteli jotakin, mutta hän ei lausunut ajatustaan julki.

"Sitten voimme siirtyä kirjalliseen osastoon", lausui Nosowkin ja johti
seikkailijat suureen huoneeseen, jossa noin kolmekymmentä henkilöä
istui pöytien ääressä kirjoittamassa.

"Tässä kirjoitetaan bolshevistista kirjallisuutta, räikeämpää ja
laimeampaa. Kaikilla kielillä. Meillä on kymmenkunta henkilöä, joiden
yksinomaisena tehtävänä on kirjoittaa aina uusia ja uusia julistuksia,
selostuksia ja kehoituksia, ja ne kaikki sitten käännetään
tarpeellisille kielille. Käytämme asiantuntijoita. Meillä on
tilasto-osasto, joka hankkii tarpeelliset tilastot maastamme,
oloistamme ja toimistamme, samoin tekee poimintoja ulkolaisesta
kirjallisuudesta ja lehdistöstä. On myöskin sanomalehtiosasto, joka
toimittaa kiihoitusartikkeleita sopivien tilaisuuksien sattuessa
kaikkien maitten kiihoituslehdistöön. Tämä toimisto hoitaa myöskin
lehtien ostamiset ja toimittajien lahjomiset. Toimisto sijaitsee tuossa
viereisessä huoneessa, mutta siinä ei ole mitään katsomista.
Alakerrassa on meillä suuri kirjapaino, jossa painetaan tarpeellinen
kirjallisuus. Paperinpuute tekee suurinta haittaa."

Seikkailijoiden täytyi ihmetellä tätä kaikessa pirullisuudessaan
suurenmoista järjestelmällisyyttä. Toveri Nosowkin loisti ja liikkui
ketterästi kuin kala vedessä.

"Tässä on passiosastomme", virkkoi hän ja johti seurueen huoneeseen,
jossa työskenteli parisenkymmentä kaivertajaa. "Tässä valmistetaan
kaikkia mahdollisia sinettejä ja leimasimia passeihin ja
asiapapereihin. Meillä on mallit melkein kaikista, eikä niin ollen ole
sellaista paperia, jota me emme kykenisi jäljentämään. Lisäksi on
meillä tuhansittain johtavien henkilöitten nimikirjoitus- ja
käsialajäljennöksiä. Kaikkeen työhön käytämme ammattimiehiä. Rohkealle
ja taitavalle miehelle avautuu suljetuinkin ovi juuri tämän
passiosaston avulla."

Kivinen olisi voinut todistaa sen kylläkin vakuuttavalla esimerkillä,
mitä heihin itseensä tuli, mutta hän pysyi vaiti.

Seurue laskeutui alakerrokseen, ja salaperäisesti hymyillen hra
Nosowkin avasi oven, virkkaen:

"Rahapaja!"

Seurue huomasi olevansa melkein kuin tavallisessa kirjapainohuoneessa.
Nelisenkymmentä erilaista painokonetta hyrräsi sähkön voimalla. Kaikki
huudahtivat hämmästyksestä, sillä kiihoituskirjallisuuden asemasta
painoivat koneet erilaisia, eri arvoisia ja eri maitten valtioseteleitä
kuin mitäkin ilmoitusplakaatteja tai nimilappuja vain.

"Hehhee, tämä on sitä kannattavinta teollisuutta mitä olla voi. Me
kokeilimme ja kokeilimme, korjailimme ja parantelimme, ja nyt olemme
päässeet siihen, että voimme tarkoituksiimme käyttää kunkin maan omaa
rahaa, kun omamme ei kelpaa. Ja tämä raha ei maksa muuta kuin
painatuskulut. Niitä ei voi sanoa oikeastaan vääriksikään, sillä ne
ovat täydellisesti alkuperäisten näköisiä, vaikka meille tietenkään ei
ole luovutettu koko maailman setelinpaino-oikeutta. Mutta me koetamme
avustaa ja varustamme koko maailman seteleillämme, jotka, elleivät ne
siten joutuisi mitättömiksi, voisi varustaa rekisteröidyllä
tavaraleimalla: Made in Russland. Hehheh, katsokaas tässäkin kauniita
500 punnan seteleitä! Niillä voi paljon toimittaa tässä maailmassa.
Tämä on verraton ase, mutta värien ja sopivan paperin puute on
uhkaavana esteenä."

Seurue nousi jälleen hra Nosowkinin yksityiseen kabinettiin.

"Ja katsokaas, täällä on kaiken keskus!" Hra Nosowkin avasi seinään
muuratun teräskaapin oven ja osoitti korttijärjestelmälaatikoita. --
"Tässä on yhteenveto kaikesta, kaikki tiedot, kaikki osoitteet,
valokuvat, merkit, signaalit, suunnitelmat, menettelyohjeet. Tarvitsee
vain ottaa määrätty kortti käsiin ja silloin on kaikki selvillä:
henkilö, paikka, merkit ja päämäärä. Koko tuo suunnaton, maailmaa
syleilevä koneisto on keskitetty näihin paperilappuihin. Ja minä hoidan
tämän puolen. Täältä menevät ne sotkevat diplomaattiset langat, jotka
pahentavat naapurivaltakuntien välejä, aikaansaavat levottomuutta,
täältä ohjataan ammattimiehiä eri aloille valloitettaviin maihin, jotta
he tarpeen tullen voisivat ratkaisevasti vaikuttaa hyväksemme. Täällä
on punaisen hämähäkin keskus."

Kivinen ajatteli, että vaikka hämähäkin verkko on taidokas, tiheä ja
vaarallinenkin, voi yksi ainoa sivallus sen hävittää, mutta ääneen hän
ihmetteli mallikelpoista järjestelmällisyyttä, josta tietenkin suuri
kunnia oli tuleva myöskin toveri Nosowkinin osalle.



22.

Kivinen puhuu hullujen maailmankongressissa järkeä loistavalla
menestyksellä, mutta näkee sitten vaikuttavan ilmestyksen.


Kivinen tunsi lievää hermostumista.

Koskela viipyi käsittämättömän kauan. Hän oli aamulla lähtenyt Audhonin
luo, mutta oli luvannut heti palata ja saapua istuntoon. Häntä ei vain
kuulunut. Seikkailijat istuivat kuin sytytetyn miinan päällä
maailmankongressissa.

Tilanne olikin hiukan epämiellyttävä. Yleisten tervehdysten ja
korupuheitten jälkeen oli kongressi ryhtynyt "työhön" ja
parhaillaan keskusteltiin yleistä valtiollis-yhteiskunnallista
maailmanvallankumousta koskevasta päätöslauselmasta. Oli kaksi suuntaa:
toinen, ja se oli musertavana enemmistönä, halusi pikaista toimintaa
ja vaati vallankumouksen heti aloitettavaksi; toinen, ja siihen
kuuluivat melkein vain seikkailijamme, vetosi vielä osittaiseen
järjestymättömyyteen ja kehoitti lykkäämään alkamisen joiksikin
viikoiksi.

Suuri sali, entinen teatterikatsomo, oli tulvillaan väkeä kaikista
maista ja kaikista kansoista. Siellä oli kansallispukuisia intialaisia
ja persialaisia, Kaukasian vuoriseutujen asukkaita, serbialaisia ja
bulgarialaisia, turkkilaisia, tummia italialaisia ja espanjalaisia,
vilkkaita ranskalaisia, ja näkyipä siellä muutamia entisiä suuruuksia,
nykyisiä "suomalaisen kommunistisen puolueen" edustajia, mutta
kirjavuudestaan ja sekavuudestaan huolimatta oli kongressilla kuitenkin
yhtenäinen leima. Sen loivat juutalaiset, joita oli edustajina kaikista
maista, oppineita ja oppimattomia, kaikki vuolaita puhumaan, kiihkeitä
ja sairaaloisen yksipuolisesti teräviä. Kiihtynyt ja kiihoittava
ilmapiiri vaikutti väkisinkin, ja tässä entisessä teatterissa
näyteltiin todellista elämän tragikomediaa, ja näyttelijöinä
esiintyivät kaikkien maitten hullujen, kiihkoilijoiden ja rikollisten
valitut edustajat. Kivinen olisi nauttinut tästä erinomaisesta
tilaisuudesta tehdä ihmis- ja luonnetutkimuksia, mutta nyt kiinnittivät
välittömät asiat hänen koko huomionsa puoleensa.

Kivinen tunsi vaistomaisesti, että jotakin oli tehtävä. Jos
hyväksyttäisiin jyrkempää suuntaa kannattava päätöslauselma, olisi
kaikki mennyttä. Seikkailijat eivät ehtisi mitään ennen myrskyn
puhkeamista. Heidän täytyi saada aikaa, vaikkapa viikko, vaikkapa
muutamia päiviä. Kivistä kammotti, kun ajatteli, kuinka lähellä kuilua
he olivat. Heti kun päätöslauselma olisi hyväksytty, antaisi
neuvostohallitus maanalaiselle verkolleen tarpeelliset ohjeet, ja
silloin olisi myöhäistä toimia. Vaikka niinkin kävisi, että
bolsheviikit kärsisivät tappion, eikä Kivinen sitä epäillytkään, saisi
yrityskin aikaan suunnattomia onnettomuuksia ja mittaamattomia
kärsimyksiä. Tuhansien ja kymmenientuhansien elämää koski tämäkin
päätöslauselma. Hoper liikehti aitiossaan levottomasti ja Cotter istui
huulet yhteenpuristettuina ja ajatteli. Englantilainen ei liikaa
puhunut, hän joko toimi tai korkeintaan ajatteli, kun asiat olivat
kysymyksessä, vaikka hän muuten olikin yhtä vilkas kuin muutkin
kumppanit.

"Kivinen!" kuiskasi hän vihdoin. Kivinen kumartui. "Ei ole muuta neuvoa
kuin että koetatte puhua tälle hullujoukolle järkeä, suhteellista
järkeä. Yleensä ei järki tehoa bolsheviikkeihin, nehän ovat tehneet
pesäeron sen kanssa, mutta voihan koettaa."

Kivinen puri huulensa yhteen. Hän oli aavistanut, että näin oli käyvä.
Hänen täytyi mennä tuleen. Hän veti esiin muistikirjansa, kirjoitteli
siihen lukuja, merkitsi asioita ja laskeutui sitten puhemiesaition luo
ja kirjoitti nimensä puhujaluetteloon. Hoper ja Cotter puristivat hänen
kättään.

"Tämä on yhtä vaarallista kuin konsanaan konekiväärejä vastaan
hyökkääminen, mutta paljon vaikeampaa", virkkoi hän ihailevan
painokkaasti.

Puheet jatkuivat. Kivistä alkoi väsyttää. Ne olivat kaikki samoja.
Samoja asioita toistettiin lukemattomilla tavoilla, korkein
paatos vaihtui pistävimpään satiiriin, lennokkuus karkeimpiin
haukkumasanoihin, mutta kuitenkin ne olivat samoja.

Joukko suli yhä enemmän samanlaiseksi. Tuo näennäisesti niin erilainen,
eri kansoja, eri oloja, eri maita ja maanosia edustava joukko alkoi
osoittaa joukon yleisiä tuntomerkkejä. Se huusi ja melusi samalla
aikaa, kykenemättä eroittamaan järkevää hullusta, pätevää
pätemättömästä, kunhan vain yleinen suunta tyydytti sen kiihtyneitä
tunteita, sen palavaa toimintahalua ja hehkuvaa kostonhimoa. Se edusti
bolsheviikkiaatelistoa, mutta tarkkasilmäisinkään huomioidentekijä ei
olisi kyennyt löytämään paljoakaan eroavaisuutta sen ja minkä
katujoukon välillä tahansa. Sekä sen älyllinen että siveellinen taso
oli arveluttavasti laskenut. Lehteriyleisö, puna-armeijalaiset,
katunaiset ja tehtaantytöt, nälkiintyneet, viluiset, villiintyneet,
huusivat ja hurrasivat, taputtivat käsiään ja ulvoivat mielihyvästä
aina kun uusi raakuus singautettiin, mielipuolisin kehoitus esitettiin.
Asettua sitä vastustamaan oli mieletöntä, hengenvaarallista, kun se
utopistisissa puheissa, kaunopuhetulvassa näki rohkeimpienkin
unelmiensa ja toiveittensa täyttyvän, kun se luuli saavansa kostaa ja
lyödä.

Mutta Kivinen ajatteli vain hetkisen tätä. Hän kuvitteli
"yhteiskunnallista vallankumousta", ja kaikki omakohtainen pelko katosi
siinä silmänräpäyksessä. Ja kun hänen vuoronsa tuli puhua, asteli hän
tyynesti ja vakavasti lavalle, sisimmässään hymyillen sillekin
tilanteelle, johon hän oli taas joutunut. Olisipa Koskelakin
puhekonsepteineen näkemässä! Mutta ei, nainenhan se tavallisesti sotkee
kaikki laskut, vaikka Kivinen ei voinutkaan käsittää, missä Koskela
sittenkin viipyi.

Melu salissa vaimeni hiukan, kun Kivinen, seisoen tyynenä ja vakavana,
vaati hiljaisuutta.

"Toverit, minä _vastustan_ teitä!" Sanat tulivat harvaan ja terävästi,
niin että jokainen ne kuuli. Sali mykistyi, kaikki tuijottivat rohkeaan
lausujaan, ja Cotter ja Hoper tunsivat sydämensä lyönnit. Mutta
hiljaisuutta kesti vain hetkinen, sitten puhkesi täydellinen myrsky,
tuhathenkisen joukon ulvonta pani seinät vapisemaan, edustajat
hyppäsivät paikoiltaan, lehteriyleisö raivosi eikä puheenjohtaja
uskaltanut tarttua edes kelloonsa. Mutta Kivinen ei peräytynyt,
vaan seisoi jos mahdollista entistä tyynempänä ja suorempana
puhujakorokkeella ja silmäili allaan kuohuvaa intohimoista ihmismerta.
Huudot ja uhkaukset, vihellykset ja jalkojen töminä kilpistyivät hänen
horjumattoman lujaan katseeseensa.

Sanomalehtimies nosti kätensä, ja melu, kuin vasten tahtoaan, vaikeni.
Tuli täydellinen hiljaisuus.

"Toverit, älkää käsittäkö minua väärin. Minä olen bolsheviikki,
leppymättömin kommunisti, ja olen uhrannut ja uhraan mitättömän
olemukseni vallankumoukselle ja proletariaattiluokan vapauttamiselle.
Kuulkaa!"

Olisi kuullut nuppineulan putoavan lattialle. Kivinen oli laskenut
oikein, hän oli herättänyt joukon mielenkiinnon, ja jokainen ahmi häntä
silmin ja korvin.

Ja sanomalehtimies alkoi puhua, hitaasti, painokkaasti, mutta
sydämellisen vakuuttavasti. Hän kuvaili työläisluokan tehtävää, sitä
suunnatonta työtä, jonka se oli suorittanut historian aikana. Joukko
tempautui mukaan. Kivinen pysähtyi. Salissa ei kuulunut muuta kuin
tukahdutettuja huokauksia. Joukko oli mukana.

Puhujan ääni muuttui kovaksi, pistäväksi, sydämettömäksi, huokuen
myrkyllistä vihaa, kun hän siirtyi kuvailemaan kapitalismia ja sen
väärinkäytöksiä, sortoa, vankiloita, maanpakoa, vallankumoustovereitten
teloituksia. Hoper ja Cotter hengittivät syvään, he eivät tietäneet
mitä ajatella. Mutta Kivinen jatkoi, hän esitti esimerkkejä, loi
tunnelmapalasia, väritti mustaksi ja valkoiseksi. Alkoi kuulua
hiljaisia huudahduksia, pidätettyä raivoa kuvastui kuulijain kasvoilla
ja viimein se puhkesi villiin, eläimelliseen suosionhuutoon, huumaavan
rajattomaan kuin aropuhvelien mylvintä.

Cotter ja Hoper kuuntelivat henkeään pidätellen. Hekin unhoittivat
ympäristön, päämääränsä, ja tuijottivat herkeämättä valaistulla lavalla
puhuvaa miestä, jonka jokainen sana, jokainen liike kuvastivat sitä
taistelua, jota hän oli rinnassaan tuntevinaan.

Taas muutti Kivinen äänensävyä. Hän ryhtyi lennokkain, innostunein
sanoin kuvaamaan työläisluokan nousua, niitä tulevaisuudenkuvia, joita
tämä nousu toisi palkintonaan. Hän innostui, ääni korkeni ja koveni,
sanat tulvivat vuolaina hänen huuliltaan ja ilmehikäs venäjänkieli
tuntui noudattavan hänen ajatuksiensa pienimpiäkin vivahduksia. Joukko
nautti, se eli kuvitelmissa, se näki päivänsä koittavan, voiton ja
koston päivän, runsauden ja nautinnon päivän. Mutta, ja puhujan ääni
muuttui surulliseksi, taistelu ei ollut vielä lopussa. Paljon oli vielä
tehtävää, vaikka paljon oli tehty. Monta tappiota oli kärsitty. Täytyy
järjestäytyä. Järjestäytymisessä on vallankumouksen voima; silloin sen
mahtavin ase, suunnaton lukumäärä, pääsee oikeuksiinsa. Ja pirullisen
vakuuttavasti, kyynillisesti hän selitti, että oli odotettava. Oli
lyötävä isku, mutta kun se lyötiin, oli oltava varma voitosta.
Odottamalla päästäisiin nopeimpaan tulokseen, hätiköity yritys tuhlaisi
kallista verta ja masentaisi hehkuvaa mieltä. Tietenkin, odottaminen ei
ollut helppoa taistelunhalusta hehkuville joukoille, mutta tämä halu
oli ohjattava valmisteluihin. Maanalaista työtä oli jatkettava, aseita
oli taottava, varastoja oli koottava, niin että kun se päivä koittaisi,
jolloin taisteluun ryhdyttäisiin, kaikuisi "Internationale"
voitonvarmana, rohkaisevana ystäville ja musertavana vihollisille.

Huumaava suosionosoitusten myrsky täytti koko salin ja ylhäältä
lehteriltä lennähti nuoren tytön heittämä punainen ruusu Kivisen
jalkojen eteen. Kivinen nosti sen ylös ja huutaen: "Eläköön
vallankumous!" riensi myrskyävän ihmisjoukon halki aitioonsa.

Cotter ja Hoper eivät kyenneet sanomaan mitään, puristivat vain ääneti
puhujan kättä. Mutta Kivinen, voittaen takaisin täydellisen tyyneytensä
ja veitikkamaisuutensa, kuiskasi tovereilleen:

"Luulenpa, totta vie, että huomisesta 'Isvestijasta' saan lukea oman
puheeni. Siitä lehdestä maksan sen painon kullassa."

Salissa jatkuivat suosionosoitukset. Mutta äkkiä aukeni muuan sivuovi,
Kivinen katsahti ja kalpeni.

"Nyt on piru merrassa, mutta me olemme myös. Pois, tulkaa pois heti!"
kuiskasi hän äärimmäisen kiihtyneenä tovereilleen, ja nämä,
ymmärtämättä mitään, riensivät Kivisen jäljessä ulkokäytävään. Hetken
kuluttua poistui kolme turkkeihin kääriytynyttä miestä entisestä
teatterista, jossa maailmankongressi istui. Sisällä jatkuivat puheet.



24.

Koskelakin huomaa, että jotakin on tapahtunut, ja lähtee ottamaan siitä
selvää.


Moskova loisti satoine kirkkoineen ja tuhansine kupooleineen punertavan
talviauringon säteissä. Varpusvuorilta näkyi koko kaupunki leveine
katuineen mataline taloineen ja lukemattomine autioine puutarhoineen,
huurteen peittämät Kremlin muurit ja mahtavat luostarit.

Ilma oli kirpaisevan raikas, ja Koskela sekä miss Audhon kävelivät
rivakasti, nauttien ihanasta näköalasta, raittiista ilmasta ja
toistensa seurasta. Miss Mary oli jääkärin parissa uskaltautunut
pistäytymään muutaman tuttavansa luona. Vallankumous oli supistanut
liikkumisvapauden olemattomiin, ja huvikävelyt kuuluivat ihanaan
menneisyyteen. Vaikka olisi ollut passit ja kaikki muutkin paperit
täydessä kunnossa, ei kukaan pistäytynyt ulkona muuta kuin aivan
välttämättömillä asioilla, sillä aina oli mahdollisuus joutua
pidätetyksi, ryöstetyksi ja ehkäpä surmatuksikin ainaisissa
katukahakoissa. Mutta koska luonto on aina voimakkaampi kuin kaikki
pakkomääräykset, näkyi nytkin Varpusvuorilla muutamia toisiinsa
syventyneitä pareja, jotka kaikkea uhmaten tahtoivat hetkeksi unhoittaa
olevan kurjuuden ja puhua ikuisesti uudesta ja ikuisesti vanhasta,
katsahtaa toisiaan silmiin, puristaa kättä ja erota sitten sydämessä
unelmat, jotka saattoivat hiukan keventää kannettavana olevaa kuormaa,
lieventää vallankumousajan autiota kolkkoutta.

Miss Mary ja jääkäri kiirehtivät kulkuaan, sillä Koskelan oli ehdittävä
kongressiin. Puhua he eivät voineet paljonkaan, mutta miss Mary tunsi
miellyttävää turvallisuutta, astellessaan somassa talvipuvussaan
hartevan seuralaisensa vieressä, ja harmaitten silmien tyyni ilme veti
vastustamattomasti puoleensa. Koskela oli harvasanainen, vaitelias, ja
koettujen vaarojen ja seikkailujen muistot olivat luoneet häneen
tahtomattakin salaperäisyyden viehätystä. Ja kun taas jääkäri katsoi
tytön ilmehikkäisiin syviin silmiin ja tarkkasi hänen reipasta
astuntaansa, kuunteli luonnollisen raikasta naurua, olisi voinut
huomata, että tyynet harmaat silmät eivät sittenkään olleet aivan
tyynet ja että seurustelukohteliaisuudessa piili enemmänkin.

Varsinaiseen kaupunkiin tultaessa ihmetytti kulkijoitamme verrattain
suuret ihmisjoukot, jotka olivat kokoontuneet katujen kulmiin. Niiden
riveissä oli vain työväkeä. Ryhmistä kuului hiljaista puhetta, kaikki
oli kylläkin rauhallista, mutta uhkaavat silmäykset puhuivat toista
kieltä. Ilmeisesti oli jotakin ilmassa. Ja samottuaan jonkun matkaa
kulkijamme näkivät muutaman leipäpuodin eteen kokoontuneen tuhantisen
joukon, jonka käyttäytyminen oli jo paljon hillitsemättömämpää kuin
aikaisemmin.

"Leipää, leipää, leipää!"

Vihlova huuto kajahti talvisessa ilmassa. Parisataa naista huusi,
heilutti käsiään, kirkui, ja ryntäili puodin lukittuja ovia ja
peitettyjä ikkunoita vastaan.

"Alas neuvostovalta!"

Muuan pitkä, luiseva, nälistynyt työläisnainen sen kirkaisi. Tuli
hetkeksi hiljaisuus, kuin majesteettirikos olisi tapahtunut, mutta
sitten puhkesi koko tuo tuhantinen joukko villiin, kestävään huutoon,
joka kolkosti vyöryi kadulta kadulle:

"Alas neuvostovalta!"

Nälkäkapina oli puhkeamaisillaan. Omasta huudosta rohkaistuneena läksi
joukko liikkeelle, kasvaen ja paisuen joka hetki. Koskela ja miss Mary
painautuivat väkisinkin mukaan. Naiset, ryysyiset, laihat, nälkäiset,
kuumeisesti loistavin silmin, kulkivat edellä ja huusivat koko ajan:

"Alas neuvostovalta!"

Silloin äkkiä räiskähti. Kuului kuin kiukkuinen piiskan sivallus,
korviahuumaava pauke ja rätinä, ja mielenosoittajain joukko taipui
maahan kuin niitetty luoko. Puna-armeijan osasto oli alkanut
"rauhoittaa" työläisiä.

Täydellistä sekaannusta kesti vain hetkisen. Mielenosoittajat alkoivat
vastata tuleen ja ennenpitkää oli täydellinen katutaistelu käynnissä.
Katu puhdistui muutamassa hetkessä molemmin puolin, vain kaatuneet ja
haavoittuneet jäivät makaamaan veriselle, sotketulle lumelle. Muut
etsivät suojaa porttikäytävistä ja taloista, joiden ikkunoista,
ullakoilta ja katoilta alkoi vimmattu taistelu.

Puna-armeijalaiset eivät säästäneet ampumavaroja. Konekiväärituli
pyyhki katua, rapisi seiniin, mutta ulkonemien takaa räiskyi myöskin
mielenosoittajain kiväärituli tuhoisana ja kiivaana.

Koskela oli myöskin heittäytynyt maahan ja vetänyt miss Maryn mukanaan,
mutta hypännyt sitten heti ylös ja päässyt parilla harppauksella
suojaavan kadunkulman taa. Molemmat juoksivat pitkin katua aikeissa
paeta, mutta heidän ennätettyään noin sata metriä, räiskähti myöskin
sivukadulta vastaan kiväärituli. Mielenosoittajat oli saarrettu,
Koskela pujahti muutamaan porttikäytävään, joka oli "rintamien"
välissä.

Taistelu jatkui. Jääkäri veti esiin mauserinsa kaiken varalle, koetti
ja onnistuikin murtamaan portin, ja molemmat joutuivat taloryhmän
ympäröimälle kivipihamaalle. Noin puolen tunnin kuluttua vaimenivat
laukaukset ja jääkäri uskalsi lähteä neitosensa kanssa pihasta. Mutta
tuskin olivat he ennättäneet astua kymmenen askelta portilta, kun
kadunkulmaan ilmestyi ryhmä punakaartilaisia, jotka avasivat heti
kiivaan tulen heitä vastaan. Jääkäri heittäytyi lumeen, veti missin
vierelleen ja samassa alkoi hänenkin mauserinsa laulaa. Kaksi
punakaartilaista kaatui ja toiset pakenivat. Jääkäri vetäytyi
porttikäytävään. Hetken kuluttua aloittivat punakaartilaiset kiivaan
tulen kadunkulmasta, niin ettei porttikäytävästä voinut pistää
päätäkään ulos. Tilanne oli tukala, ja jääkäri tunsi hermostumista
missin puolesta, joka, vaikka koettikin näyttää urhealta ja reippaalta,
sittenkin pelkäsi.

Koskela mietti juuri jotakin epätoivoista keinoa pelastua, kun
porttikäytävään suhahti palava pommi, kolahti kivitykselle ja lennähti
melkein jääkärin jalkojen juureen. Kivääritulen suojassa olivat
punakaartilaiset hiipineet porttikäytävän ulkopuolelle. Mary huudahti
heikosti ja Koskelaan nojaten katsahti kauhuissaan savuavaa esinettä.
Mutta jääkäri tarttui ajatustakin nopeammasti pommiin, ojentautui ja
heitti palavan esineen nurkan taakse. Kuului huumaava jymähdys,
katkonaisia valitushuudahduksia, ja sitten oli kaikki hiljaa.
Punakaartilaiset olivat heittäneet pommin liian aikaisin.

Koskela katsahti kadulle. Portin luona makasi neljä miestä ruhjottuina,
mutta katu oli tyhjä. Hetkeäkään siekailematta painalsivat molemmat
juoksuun ja olivat pian kaukana. Taistelupaikoilta kuului vielä
yksinäisiä laukauksia: siellä viimeisteltiin "puhdistusta" ja
toteutettiin käytännössä bolshevistista vapautta. Monet haavoittuneet,
naiset, lapset ja miehet jäivät makaamaan hangelle, odottaen
armonlaukausta.

Koskela ja Mary kulkivat kotiin, kiihtyneinä, painautuneina toisiaan
vasten. Jääkäri ei olisi välinäytöksestä välittänyt mitään, ellei Mary
olisi ollut mukana, mutta kun Mary kuiskasi hiljaa kiitoksensa, tunsi
jääkärikin, missä vaarassa hän oli ollut ja mitä oli ollut
menettämäisillään.

Punakaartilaispatrulleja liikkui tiheässä, jääkäri ja hänen
seuralaisensa pidätettiin monta kertaa, mutta passit olivat kunnossa,
ja he saivat jatkaa matkaansa. Mutta kun he tulivat sen kadun päähän,
jonka varrella miss Mary asui, olikin se suljettu. Punakaartilaisketju
oli vedetty kadun yli. Koskela tiedusteli syytä.

"Siellä vangitaan jotain ameriikkalaista vastavallankumouksellista!"
vastasi vartija.

Koskela ja Mary säpsähtivät. Ja aivan oikein, sen talon luona, jossa
mr. Audhon asui, näkyi punakaartilaispatrulli. Koskela kuiskasi
Marylle, ja molemmat läksivät kävelemään poispäin. Seuraavassa
kadunkulmassa pysähtyivät he odottamaan. Patrulli lähti liikkeelle ja
sen keskellä näkyi joku siviilimies. Kun saattue tuli lähemmäksi,
tunsivat molemmat kauhukseen, että mr. Audhon kulki piikkiniekkojen
keskellä. Mary päästi tukahtuneen huudahduksen.

"Nyt on jotakin tapahtunut", kuiskasi Koskela. "Emme saa menettää
hetkeäkään. Rientäkää heti asuntoomme ja sanokaa tovereilleni, että he
odottaisivat minua kotona. Kongressi saa jäädä. Minä seuraan saattuetta
ja otan selvän asiasta. Näkemiin!"

Päännyökkäyksellä erosivat jääkäri ja neitonen toisistaan.
Punakaartilaisjoukko kulki juuri ohi.



24.

Herra Nosowkin lupautuu suurimmalla mielihyvällä avustamaan
vastavallankumouksellisia, tietämättä kuitenkaan missä ja miten.


Miss Mary kiirehti askeleitaan. Pelko ja tuskallinen epätietoisuus
kalvoi mieltä. Mitä olikaan tapahtunut kotona ja mistä syystä hänen
isänsä oli vangittu? Oliko kaikki johtunut sattumasta vai
aavistaisivatko bolsheviikit jotakin heidän suhteestaan neljään
vastavallankumoukselliseen matkailijaan?

Kun Mary saapui seikkailijoiden asuntoon, olivat nämä jo ehtineet
lähteä kongressiin. Mary ei tiennyt, mitä tehdä, mutta päätti kuitenkin
odottaa. Hänellä ei ollut minne mennä, ja Koskela oli joka tapauksessa
luvannut tulla kotiin.

Tuhannet kysymykset nousivat mieleen. Onnistuisiko Koskelan saada
jotakin selville? Miten kävisi, ellei isää vapautettaisi? Minne hän
itse joutuisi? Vilauksena nousi tämäkin kysymys hänen mieleensä. Siitä
hän ei paljoakaan välittänyt, mutta isä? Jäätävä kauhu valtasi hänet
autioissa, kolkoissa huoneissa, kun hän muisti kuulemansa ja näkemänsä
bolsheviikkien vankiloista, heidän "tuomioistuimistaan" ja
joukkoteloituksistaan.

Kului tunti ja toinenkin. Mary ei uskaltanut liikahtaakaan, vaan istui
nurkkaansa painautuneena. Olisi tehnyt mieli toimia jotenkin, liikkua,
huutaa, rientää auttamaan isää, mutta joku näkymätön voima kahlitsi
koko olennon, ja järki sanoi kaikkien yritysten ainakin toistaiseksi
olevan mielettömiä.

Talvinen päivä alkoi jo hämärtää, kun viimeinkin kuului askeleita. Mary
säpsähti ja hypähti seisomaan. Ovi temmattiin auki ja huoneeseen riensi
Kivinen, kintereillään Hoper ja Cotter.

"Te täällä...", pääsi Kiviseltä väkisinkin. -- "Missä on Koskela?"

"Hän... hän meni ottamaan selvää isästäni", kuiskasi Mary, ja jännitys
laukesi kyyneleihin.

"Isästänne?"

"Niin, hänet on vangittu."

"Vangittu!" huudahtivat kaikki kolme. -- "Milloin?"

"Noin pari kolme tuntia sitten. Punakaartilaiset veivät hänet. Me
näimme."

Muutamin katkonaisin lausein kertoi Mary miehille aamuiset seikkailut.
Kivinen heittäytyi nojatuoliin ja sytytti savukkeen.

"Nyt ovat hetket kalliita. Nyt täytyy toimia päättävästi, mutta
ennenkaikkea viisaasti ja viekkaasti. _Tohtori_ on aloittanut
toimintansa."

"Tohtori?" kysyi Mary vuorostaan.

"Niin, olemme kertoneet teille, bolsheviikkitohtori. Vangitsimme hänet
Intiassa, ja olisin voinut vannoa, että hän siellä pysyy. Mutta ei ole
hyvä vannoa. Hän on nyt täällä. Me näimme hänet kongressissa ja
painuimme heti tänne. Tulisipa nyt vain Koskela!"

Syntyi äänettömyys. Kivinen puhalteli savurenkaitaan, Mary tuijotti
eteensä tuskaisin ilmein, Cotter istui huulet yhteenpuristettuina ja
Hoper käveli verkkaan edestakaisin huoneessa.

"Meidät voidaan vangita millä hetkellä hyvänsä", virkkoi Cotter
miettivästi.

"Kyllä vain, mutta te unohdatte muutaman seikan: tohtori tuskin tietää
meidän tunkeutuneen tänne asti. Ja toinen seikka: hän ei tiedä mitään
teidän ja Hoperin olemassaolostakaan", vastasi Kivinen.

Ovi lensi äkkiä auki ja huoneeseen ryntäsi Koskela.

"Tohtori on Moskovassa!" huudahti hän yllättävästi.

"Tiedämme", vastasi Kivinen hiukan kuivasti.

"Oletteko nähneet?"

"Kyllä, hän tuli kongressiin."

"Soo!" Koskela vihelsi.

Mary hyppäsi ylös. -- "Missä isä on?"

"Hän on torivankilassa. Häntä ei ole vielä kuulusteltu. Tohtori kävi
vankilassa, mutta poistui heti."

"Mitä teemme?" kysyi Cotter asiallisesti.

Ystävykset ryhtyivät neuvottelemaan. Kongressiin ei voitu enää mennä,
sillä tohtori saattoi tuntea.

"Voi perhana!" huudahti Kivinen äkkiä.

"Mitä nyt?" kysyi Hoper.

"Me olemme olleet pässinpäitä, me! Meidän osoitteemme ja nimemme ovat
bolsheviikkien luettelossa!"

Koskela kalpeni.

"Täällä emme voi viipyä, emme hetkeäkään. Miss Audhonkin on vielä
täällä. Jonnekin hotelliin tai kahvilaan!"

Koskelan neuvoa noudatettiin heti, ja puolen tunnin kuluttua istui
seurue muutaman kahvilahotellin yksityishuoneessa.

"Ensiksikin: meidän tulee suorittaa tehtävämme loppuun", aloitti
Koskela.

"Tietenkin!" hyväksyivät toiset. "Toveri Nosowkinin
'vallankumoustehdas' on hävitettävä kokonaan. Se on jo hyvä isku. Siten
hajoaa bolsheviikkien koko maanalainen asiamiesverkko."

"Suunnitelma on hyvä, mutta kuka panee sen täytäntöön? Kun ei kävisi
kuin hiirille, jotka aikoivat ripustaa kellon kissan kaulaan", hymähti
Kivinen.

"Se on räjäytettävä", lausui Koskela kylmästi. -- "Toveri Nosowkinilla
on rakennuksessaan helvetinkoneita. Koetetaan, kelpaavatko ne
mihinkään!"

"Milloin ryhdymme työhön?" kysyi Hoper.

"Tänä iltana. Se on päätetty siis."

"Mutta millä tavalla pääsemme pois kaupungista?" virkahti Cotter.

"Meidän täytyy yrittää junalla."

Seikkailijat kuiskuttelivat vielä hetkisen keskenään, mutta poistuivat
sitten, palatakseen asuntoonsa. Tuskin olivat he päässeet sisään, kun
herra Nosowkin kurkisti ovesta.

"Toivoakseni en häiritse?" kysyi hän makeimmalla äänellään. Mary
livahti silmänräpäyksessä viereiseen huoneeseen.

"Ette millään tavalla", riensi Kivinen vakuuttamaan. Bolsheviikki astui
huoneeseen.

"Suuria uutisia!" Herra Nosowkin loisti.

"No?" kysyi Kivinen jännittyneenä.

"Olemme päässeet jonkunlaisen vastavallankumouksellisen salaliiton
perille. Muuan ameriikkalainen lähetysvirkamies on vangittu.
Junaliikenne on lopetettu ja tutkimuksia jatketaan tarmokkaasti.
Tohtori Ralphston on palannut. Hän joutui kiinni Intiassa, mutta pääsi
lahjomalla pakenemaan. Hän epäilee, että Moskovaan olisi tunkeutunut
pari lahtarihallituksen agenttia?"

"Soo, sellaista! Onko nuo agentit tehty jo vaarattomiksi?"

"Ei vielä, mutta toivoa on."

"Onko mr. Audhonin vangitseminen tämän yhteydessä?" kysyi Kivinen
äkkiä.

"Kyllä!" vastasi hra Nenäkäs hieman kummastuneena. "Mistä te sen
tiedätte?"

"Ainahan jotakin tietää." Kivinen sytytti uuden savukkeen ja silmäsi
tovereihinsa, nyökäyttäen huomaamatta päätään. Paras oli aloittaa
heti. Koskelan käsi livahti taskuun. Hoper ja Cotter seurasivat
esimerkkiä.

"Moskovasta ei siis pääse junalla?" kysyi Kivinen viattomasti.

"Kyllä pääsee, mutta sitä varten vaaditaan Ulkomaisen valistustoimiston
passi", vastasi hra Nosowkin.

"Sehän kävikin mainiosti", virkkoi Kivinen. -- "Muuten, onko
kongressissa tehty mitään päätöksiä? Emme voineet olla siellä loppuun
saakka?"

"Hyväksyttiin päätöslauselma pikaisesta toiminnasta."

"Vai niin, siis kuitenkin vastoin minun mielipidettäni!"

"Tohtori Ralphston puhui ja voitti kaikki epäilykset."

"Se on helppo arvata. Milloin toiminta aloitetaan?"

"Ohjeet asiamiehille annetaan huomenna."

"Täpärälläpä pitää! No niin, herra Nosowkin, me pyytäisimme teiltä
muutamia pieniä palveluksia..." aloitti Kivinen. Kolme muuta
seikkailijaa puristivat aseita taskussaan.

"Suurimmalla mielihyvällä!" vakuutti bolsheviikki.

"Niin, katsokaas, meidän pitää päästä matkustamaan Moskovasta
tänään..."

"Matkustamaan...?" kertasi hra Nenäkäs hämmästyneenä.

"... otettuamme ensin mukaan mainion ja mieltämme kiinnittävän
korttijärjestelmänne..."

"Korttijärjestelmäni?" änkytti bolsheviikki, osaamatta aavistaa, minne
sanomalehtimies oikein tähtäsi.

"Ja vaikka me yleensä emme ole barbaareja, luulemme ihmiskunnalle
olevan hyödyksi, jos 'vallankumoustehtaanne' hävitetään. Teillähän on
valmiita helvetinkoneita?"

"Helvetinkoneita?!" Pikku mies vapisi, sillä hän alkoi tajuta olevansa
sangen epämiellyttävässä asemassa.

"Niin, me emme olisi niin kiirehtineet, mutta tohtori Ralphstonin
saapuminen pakoittaa... Herra Nosowkin, meillä on kunnia esittäytyä:
neljä lahtariagenttia! Seis, seis, kädet ylös!"

Hra Nosowkin oli yrittänyt rynnätä ovelle, mutta kolmen mauserin sangen
vähän humoristiset suut pysäyttivät hänet alkuun. Hän vaipui
nojatuoliin pelästyneenä ja kalpeana.

"Ryhtykäämme neuvotteluihin!" virkkoi Kivinen kylmästi. -- "Saako olla
savuke!" Sanomalehtimies tarjosi kohteliaasti. Mary puikahti takaisin
huoneeseen.



25.

Vastavallankumoukselliset hyväksyvät suoritettavakseen pienen
iltaohjelman.


"Tehtävämme on kolmiosainen", aloitti sanomalehtimies. "Ensiksi on
meidän vapautettava mr. Audhon, toiseksi hävitettävä vallankumoustehdas
ja kolmanneksi korjattava maallinen olemuksemme kunniallisessa kunnossa
Moskovasta ja kommunistivaltakunnasta. Tehän olette lupautunut
avustamaan 'suurimmalla mielihyvällä', hra Nosowkin, joten nämä
pikkuseikat eivät tuottane meille vaikeuksia?"

Hra Nosowkin ähkyi vain.

"Ensiksi: tietääkö tohtori meidän olevan täällä?"

"En luule, sillä tutkimukset ovat aivan alulla, ja niitä johdan minä."

"Hyvä, siis voimme jäädä tänne, mikä onkin mukavampaa."

"Kuulkaas, herra Nosowkin!" puuttui Koskela keskusteluun. -- "Jos te
hyväntahtoisesti kirjoittaisitte pienen paperilapun ja veisitte sen
henkilökohtaisesti perille, luuletteko, että mr. Audhon päästetään
vankilasta esim. kuulusteluun?"

Bolsheviikki kiemurteli nojatuolissaan, mutta ei vastannut mitään.

"Kas niin, rauhoittukaa. Me emme vaadi teiltä mahdottomia ja pidämme
kyllä omasta puolestamme lupauksemme: teille ei tapahdu mitään. Siis,
pääseekö mr. Audhon vapaaksi?"

"Pääsee", mutisi virkailija.

"Selittäkää tarkemmin!"

"Jos kirjoitan ulkomaisen valistustoimiston nimessä passituksen,
luovutetaan hänet kyllä kuulusteluun."

"Kas, sehän käy hyvin."

Bolsheviikin silmät välähtivät viekkaasti. Koskela huomasi ja hymähti.

"Ei mitään kujeita, parahin herra Nosowkin! Katsokaas, kun me kerran
olemme ryhtyneet peliin, pelaamme me sen loppuun. Jos joudumme
tappiolle, on se oleva teidänkin tappionne."

"Miten järjestätte vapauttamisen?" kysyi bolsheviikki hieman
alistuneempana.

"Sen saatte nähdä myöhemmin! Minä pidän tavallisesti suunnitelmani
omana tietonani."

"Asia n:o 1 on selvä", julisti Kivinen. "N:o 2!"

"Minä teen nyt muutamia kysymyksiä, joihin toivon saavani
mahdollisimman tarkat ja oikeat vastaukset" lausui jääkäri kuivasti.
-- "Minun ei tarvinne huomauttaa, että m.m. henkenne riippuu nyt
totuudenrakkaudestanne."

"Minä vastaan", lausui hra Nosowkin. Seikkailijain reipas ja
kursailematon, mutta rehellinen käytös vaikutti pirteyttävästi.

"Onko hallintorakennus tyhjä öisin?" kysyi Koskela.

"Useimmiten, mutta ei aina. Tavallisesti poistuvat viimeisetkin
virkailijat sieltä tuossa klo 9 paikkeilla."

"Hyvä. Onko teillä aina pääsy sinne?"

"On."

"Onko rakennus aina vartioitu?"

"On."

"Te tiedätte tunnussanat?"

"Tiedän."

"Voitteko saada käytettäväksenne pari autoa?"

"Voin kyllä."

"Kas niin, me alamme päästä yhteisymmärrykseen. Tänä iltana menemme
siis 'vallankumoustehtaaseen'. Te seuraatte mukana."

"Minä alistun."

"Kolmas asia on niinmuodoin leikkiä. Hra Nosowkin kirjoittaa meille
kaikille passit?"

"Kyllä. Mutta sallikaa minun kysyä, mitä aiotte tehdä minulle?"

"Päästämme teidät vapaaksi." Bolsheviikki naurahti hiukan katkerasti.
-- "Se ei riitä, sillä minut teloitetaan joka tapauksessa. Jos kerron,
miten kaikki on tapahtunut, ei minua uskota, ja vaikka uskottaisiinkin,
niin petturuudesta teloitetaan. Minua odottaa kuolema siis joka
tapauksessa."

"Hm, tämä kohta on vaikea järjestää", virkahti Hoper. -- "Mutta
kuulkaas, voisimmehan teidät sitoa ja jättää sitten jonnekin, josta
teidät heti löydettäisiin."

Hra Nosowkin pudisti murtuneena päätään. -- "Se voisi ehkä henkeni
pelastaa, mutta asemani olisin joka tapauksessa menettänyt. Minut
alennettaisiin ja pistettäisiin punaisen armeijan riveihin."

"Ja teillä ei tietenkään ole mitään sotaisia harrastuksia. Se on kyllä
ymmärrettävää."

"Mutta", aloitti bolsheviikki arasti, "jos saisin ehdottaa..."

"Antaa tulla vain", virkkoi Kivinen rennosti. -- "Jos kerran itse
selviämme, niin voimmehan auttaa teitäkin."

"Niin, katsokaas, jos te ottaisitte minut mukaanne?"

"Soo-o! Ei enempää eikä vähempää!" naurahti Kivinen. -- "Mitäs
'Kansainvälinen Antibolshevistinen Valkoarmeija' arvelee tästä kainosta
ehdotuksesta?"

"Jos asiaa harkitsee tarkemmin, niin on siitä vain hyötyä. Hra Nosowkin
voi auttaa meitä matkalla. Minä suostun", sanoi Cotter.

"Ja minä!" Hoper virkkoi, Koskelan yhtyessä.

"Siis toveri Nosowkin otetaan mukaan. Päätetty."

Bolsheviikki huokasi helpoituksesta. Hän veti esiin kellonsa, ja tuskin
huomaamaton hymynväike kulki kasvojen yli. Cotter tarkasti syrjästä.

"Milloin lähtee juna?" kysyi Kivinen.

"12.30", vastasi hra Nosowkin.

"Siis: klo puoli 10 on kahden auton oltava täällä. Ajamme
'vallankumoustehtaalle'. Kahdessa tunnissa ehdimme luultavastakin
järjestää asiat siellä. Vankila on matkan varrella asemalle mentäessä.
Toinen auto saa käydä hakemassa mr. Audhonin. Aikaisemmin emme voi
tunkeutua vankilaan, sillä muutoin voi kaikki tulla ilmi ennen
aikojaan. Hyväksytäänkö ohjelma?" kysyi Kivinen.

"Hyväksytään", kuului yksimielinen vastaus.

"Nyt siis, herra Nosowkin, saatte siirtyä tänne viereiseen huoneeseen.
Ikkunat ovat vanhaa tukevaa tekoa. Pakoyritys päättyy lyhyeen." Koskela
ohjasi bolsheviikin sivuhuoneeseen.

Alettiin neuvotella suunnitelman yksityiskohdista ja jokainen teko ja
tilanne punnittiin tarkoin. Kaikki oli asetettava yhden kortin varaan,
mutta rohkeuteen ja päättäväisyyteen yhtyi toiselta puolen äärimmäinen
varovaisuus ja harkinta. Sattuman osaa oli vähennettävä mahdollisimman
paljon.

Mary seurasi jännittyneenä miesten keskustelua. Hän tunsi siirtyneensä
aivan uuteen maailmaan. Miehet tuossa vierellä keskustelivat ja
väittelivät tyynesti ja kylmästi, aivankuin olisivat järjestäneet
huvimatkaa, yrityksestä sellaisesta, että Mary ei olisi saattanut uskoa
kenenkään uskaltavan moiseen ryhtyä. Varmuus ja harkintaan perustuva
itsetietoisuus ilmeni jokaisessa sanassa, ja vähitellen alkoi se
vaikuttaa Maryynkin. Hänkin alkoi ensin toivoa ja sitten uskoa. Juuri
niin oli käyvä eikä toisin, ja siksi juuri, että seikkailijat niin
tahtoivat ja niin olivat päättäneet. Isänkin pelastaminen näytti nyt
enää vain ajankysymykseltä. Mary teki musertavia vertailuja näiden
miesten ja n.s. valkoisten venäläisten välillä, jotka huokailivat ja
itkivät, mutta alistuivat, eivätkä uskaltaneet ryhtyä mihinkään. Lännen
miehet eivät leikkineet kohtalon kanssa, vaan koettivat sitä ohjata,
kulkivat vaaraa kohti avoimin silmin, mutta valmiina joka hetki
väistämään, jos kohta ei peräytymään.

Mary valmisti teen, seikkailijat ottivat esiin eväitään, ja tuotapikaa
oli katettu maukas ja viekoitteleva illallispöytä. Herra Nosowkin
kutsuttiin aterialle. Leikki ja pilapuheet sinkoilivat, mutta Mary
huomasi, että Koskela parikin kertaa vaistomaisesti koetti taskuaan,
jossa hänellä oli ase. Oli oltava varuillaan. Lämmin kiilto ilmestyi
Maryn silmiin, kun hän kumartui Koskelan puoleen ja kuiskasi:

"Luuletteko, että se onnistuu?"

"Luulen!" kuului Koskelan lyhyt, mutta vakuuttavan sydämellinen
vastaus.

"Minä kiitän jo edeltäkäsin."

Illalla tarkastivat seikkailijat aseensa, pukeutuivat mahdollisimman
lämpimästi ja pukivat myös Maryn, ellei nyt kovinkaan sopiviin, niin
ainakin tarkoituksenmukaisiin tamineihin. Herra Nosowkin sai Koskelan
vartioimana käydä huoneessaan ja ottaa mukaansa rahat ja arvoesineet,
joita "ryysyköyhälistön" edustajalla tuntuikin olevan koko runsaasti.
Herra Nosowkin oli jo aikaisemmin määrännyt puhelimitse kaksi autoa
käytettävikseen. Ne odottivat ulkona.

Odotettiin hermostuttava puolituntinen. Koskela katsoi kelloaan. Se oli
kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän.

"Lähtekäämme!" virkkoi hän tyynesti. Seurue astui kylmään ja kolkkoon
talviyöhön, Kivinen herra Nosowkinin kintereillä. Tälle oli ilmoitettu,
että pieninkin pakoyritys rangaistaan ampumalla. Ei auttanut sääliä, ja
bolsheviikki kyllä ymmärsi.

Autot hurahtivat liikkeelle, ja matkailijat painuivat tuntemattomia
seikkailuja kohti.



26.

Vastavallankumoukselliset sijoittavat bolshevismin kahteen tukevaan
matkalaukkuun, Leninin tietämättä siitä mitään.


Punakaartilaisvartijat hypähtivät vastaan, kun kaksi autoa pysähtyi
"vallankumoustehtaan" pääkäytävän edustalle, mutta laskivat
seikkailijat sisään hra Nosowkinin näyttäessä passinsa. Kivinen piti
silmällä pikku miestä, mutta bolsheviikki oli kaikesta päättäen liian
arka ja varovainen, uskaltaakseen ryhtyä mihinkään pakotoimiin.

Hra Nosowkinin kädet vapisivat hiukan, kun hän etsi avainkimpustaan
sopivia avaimia. Päästyään sisään pimeään käytävään, sulki Koskela
ulko-oven ja vaati bolsheviikkia sulkemaan yllätyksen varalle myöskin
välioven. Autot, etteivät ne herättäisi huomiota, oli ajettu pihaan.
Kuljettajat eivät aavistaneet mitään.

Valoja sytyttämättä seikkailijat kompuroivat pilkkopimeässä rappuja
ylös, herra Nosowkin ensimäisenä ja Kivinen toisena. Viimeisenä asteli
Koskela ja miss Mary, jonka oli täytynyt tulla mukaan, kun ei voinut
missään muuallakaan odottaa. Vaistomaisesti tarttui hän jääkärin
tukevaan käteen, ja sotilaan suoniin valahti kuin tulivirta.

Tultuaan herra Nosowkinin työhuoneeseen vetivät Hoper ja Cotter paksut
verhot ikkunoiden eteen ja vasta sitten sytyttivät sähköt palamaan.
Koko suunnattomassa rakennuksessa ei ollut ketään.

"Ensiksi korttijärjestelmä ja asiapaperit!" komensi Koskela, ja
bolsheviikki luovutti alistuneena avaimet. Seinään muurattu kassakaappi
avattiin.

Kivinen tarkasteli arvostelevan näköisenä sisältöä.

"Täällähän ei olekaan paljoa. Koko bolshevismi sopii pariin
kunnolliseen matkalaukkuun. Teillähän on sellaisia, vai kuinka, herra
Nosowkin?"

Bosheviikki myönsi, ja hetken kuluttua toi Kivinen pari sievää
nahkaista laukkua.

"Kas niin, työhön nyt!" virkkoi Koskela.

Kortit ja paperit asetettiin järjestyksessä laukkuihin, ja muutamassa
hetkessä oli kassakaappi tyhjä.

"Tässä on karttakin", huudahti Kivinen ja levitti hienolle paperille
piirretyn maailmankartan kaikkien nähtäväksi. "Aivan oikein, se on
jaettu numeroituihin ruutuihin. Ei sovi moittia, kyllä maanalainen
kiihoitustyö on hyvin järjestetty pienimpiä yksityiskohtia myöten."

"Valmis on!" tuumi Cotter, kun kaikki oli kunnossa ja matkalaukut
suljetut. "Nyt voimme ne sinetöidä, niin kukaan ei ainakaan
kommunistivaltakunnassa uskalla niitä avata." Cotter otti lakkaa,
sulatti sitä tulitikun avulla ja kiinnitti hienolla rihmalla sitä
lukkojen kohdalle, painaen herra Nosowkinin antamalla leimasimella
siihen sinetin.

"Olkaa hyvä, herra Nosowkin, ja kirjoittakaa passit!" komensi Koskela,
ja bolsheviikki teki työtä käskettyä. Kivinen tutki tarkoin passit ja
huomattuaan niiden olevan täydellisiä antoi ne tovereilleen ja miss
Marylle.

"Nyt hävitystyöhön! Jaa, mutta herra Nosowkin! Me emme voi ottaa häntä
mukaan, emmekä myöskään jättää tänne yksinään", tuumaili Koskela.

"Minä vartioin", virkkoi Mary.

"Uskallatteko?"

"Kyllä, ja minun täytyy myös jotakin tehdä. Antakaa minulle vain joku
ase."

Kivinen luovutti missille pienen browningin, ja Mary jäi kahden
bolsheviikkivirkailijan kanssa, joka istui arkana nojatuolissaan ja
jota kiiltävä ase ilmeisestikin hermostutti.

Ystävykset ryhtyivät töihin. Koskela oli jotenkuten selvillä
rakennuksesta ja herra Nosowkinin opastuksen perusteella löysivät he
verraten helposti kellarikerroksen, jossa säilytettiin pienempiä
helvetinkoneita koneitten, laivojen y.m.s. tuhoamiseksi. Koskela, vanha
pommimies, tarkasti ja asetti ne kuntoon, ja kukin seikkailija otti
niitä kaksi kappaletta mukaansa. Suuremman varmuuden vuoksi, etenkin
kun pienillä helvetinkoneilla ei voitu räjäyttää rakennusta
perusteellisesti, ryhtyivät ystävykset varsinaiseen hävitystyöhön, ja
jos ulkona maleksivat punakaartilaiset olisivat aavistaneet
hituisenkin, mitä sisällä toimitettiin, olisi koko kommunistinen
Moskova ollut muutamassa hetkessä jalkeilla. Kirjapainossa särettiin
painokoneet aivan käyttökelvottomiksi, samoin setelipainossa. Suuret
kiihoituskirjallisuusvarastot hajoitettiin eri huoneisiin, ja kaikki
paperit, samoinkuin valmiit ja puolivalmiit setelit, kasteltiin
kirjapainosta löydetyllä paloöljyllä. Seikkailijat raatoivat kuin
orjat, mutta täydessä järjestyksessä ja suunnitelmallisesti. Mikään ei
saanut jäädä keskeneräiseksi, kun kerran peliin oli ryhdytty. Pimeys
haittasi, mutta ei voinut estää. Alhaalta aloitettiin ja mentiin kerros
kerrokselta ja huone huoneelta. Koskela kävi alhaalla sulkemassa
vesijohdon, ja sikäli kuin valmistelut edistyivät, sulki hän ovet, niin
että mahdollinen pelastustyö kävisi mahdollisimman vaikeaksi.

Kello oli jo lähemmäs yksitoista, kun seikkailijat viimeinkin saapuivat
takaisin herra Nosowkinin yksityishuoneeseen. Bolsheviikki istui
paikallaan ja Mary samoin.

"Herra Nosowkin näyttää äärimmäisen hermostuneelta", kuiskasi Mary.
Koskelan ja jääkärin täytyi myöntää huomio oikeaksi. Bolsheviikin
kasvot olivat tuskallisen odottavat, kädet tekivät hermostuneita eleitä
ja katse harhaili ympäri huonetta. Jääkäri ei virkkanut mitään, mutta
tarkkasi bolsheviikkia sitä kiinteämmin. Seikkailijat siistivät itseään
työtouhun jälkeen.

Koskela oli asettanut huoneen nurkkaan pienen laatikon, jossa oli
helvetinkone.

"Milloin olette asettaneet koneet räjähtämään?" kysyi herra Nosowkin
arasti.

"Voimmehan senkin sanoa, jos tahdotte tietää. Vasta kello yksi, sillä
haluamme päästä kaupungista kaikessa rauhassa. Ne ovat pieniä ja itse
asiassa jotenkin vaarattomia. Ne särkevät kyllä koneet ja
sytyttävät kunnollisen tulipalon, joka onkin pääasia. Eivät edes
punakaartilaisvartijat tuossa ulkona vahingoitu."

"Paljonko kello on?" uskalsi bolsheviikki jälleen kysyä.

"Muutamia minuutteja vailla yksitoista", vastasi Koskela kummastellen
herra Nosowkinin hermostumista, joka kävi yhä ilmeisemmäksi.

Kaikki hätkähtivät äkkiä, kun hiljaisuuden katkaisi pitkä ja terävä
puhelinsoitto. Herra Nosowkin yritti rynnätä pystyyn, mutta Koskelan
mauseri rauhoitti. Kivinen sieppasi kuulotorven. Koskela tähtäsi
bolsheviikkia.

"Halloo!" huusi Kivinen ja mainitsi oman numeronsa, joka oli aparaatin
yläpuolella.

Hän kalpeni ja kuunteli jännittyneenä. Huoneessa ei kuulunut
hiiskaustakaan.

"Herra Nosowkin?... ei, hän ei ole vielä täällä... halloo, kuinka?...
onko tohtori Ralphston?..."

Seikkailijat hätkähtivät, ja se leimuava silmäys, jonka Koskela loi
syyllisen näköiseen bolsheviikkiin, ei ennustanut hyvää.

Kivinen jatkoi.

"Niin, hän ei ole täällä... Hän pyysi minua, olen hänen apulaisensa,
ilmoittamaan, että hän tulee tänne kello puoli kaksi... niin, hän sai
uusia ilmoituksia... niin, niin, siitä salaliitosta... ei voinut
tulla... Siis tohtori tulee! En voi sanoa, missä hän on... Hän lähti
autolla jonnekin... Kyllä, kyllä... hyvästi..."

Kivinen soitti loppusoiton, ja kaikki hengähtivät helpotuksesta.

"Tohtori se oli. Hänellä piti olla kohtaus täällä kaikkein parahimman
herra Nosowkinin kanssa klo yksitoista! Se vain puuttuikin, että hän
olisi vielä tullut tänne ennen aikojaan. Nyt hän ennättää juuri
parahiksi näkemään yhden taudinpesän palavan. Mitä te sanotte, herra
Nosowkin?" Kivisen ääni oli pistävän kylmä.

Bolsheviikki ruikutti jotakin käsittämätöntä. Hän pelkäsi niin että
koko ruumis vapisi.

"Olkoon!" lausui Koskela. -- "Koska kerran tämä asia päättyi näin,
annamme sen anteeksi. Mutta nyt tuo pieninkin vilpillisyys mukanaan
tuhonne, herra Nosowkin."

Bolsheviikista näkyi, ettei hän vähimmässäkään määrin epäillyt jääkärin
sanoja.

Koskela asetti kuntoon helvetinkoneen ja pisti sen kassakaappiin, joka
suljettiin. Niin ollen eivät bolshevikit saisi millään tavoin tietää,
että heidän tärkeimmät salaisuutensa olivat varastetut. He eivät voisi
edes varoittaa asiamiehiään, joiden kaikki osoitteet ja tuntomerkit,
valokuvia myöten, nyt olivat seikkailijain hallussa.

"Nyt lähdemme!" komensi Koskela. "Kivinen ja Cotter saavat hoitaa
matkalaukut toisessa autossa, jonne myöskin miss Mary tulee; minä,
Hoper ja herra Nosowkin lähdemme toisessa vankilaan. Te ajatte suoraan
asemalle ja hankitte hyvän vaunun herra Nosowkinin kuriiripapereitten
avulla. Niin, hm, täytynee ottaa sekin mahdollisuus lukuun, ettemme me
enää palaisi. Jos emme klo puoli yksi ole asemalla, on teidän
lähdettävä ja pelastettava miss Mary ja paperit. Meitä etsimään ette
saa palata. Tämä on määräyksenä!"

Seikkailijat puristivat ääneti toistensa kättä, mutta miss Mary ei
voinut oikein pidättää itseään. Koskelan teki mieli sanoa hänelle
jotain, mutta hän käsitti, kuinka väärin se tällaisessa tilanteessa
olisi ollut, ja hän hillitsi itsensä. Seurue poistui odottaviin
autoihin pihaoven kautta. Viimeinen ja ehkä vaikein tehtävä oli
suorittamatta. "Vallankumoustehdas" oli kyllä jo turmion partaalla.



27.


"Akateeminen kvartti" on anteeksiannettava, kun on kysymyksessä
yleismaailmallinen vastavallankumous.


"Mitä asioita teillä olisi tohtorin kanssa?" kysyi Koskela Nosowkinilta
autossa.

"Olisimme neuvotelleet salaliitosta", vastasi bolsheviikki.

Koskela mietti hetkisen.

"Milloin annetaan hälytyskäsky maailmalle?" virkkoi hän äkkiä ja
silmäsi herra Nosowkinia.

"Yleinen julistus 'kaikille, kaikille...' neuvostokongressin
päätöksestä annetaan noin klo 1", lausui pikku mies kiertelemättä.

Hoper nauroi.

"Samaan aikaan siis kuin kommunistinen Moskova saa meidän julistuksemme
sekä näkyvässä että tuntuvassa muodossa! Se sattui!"

Auto ponnistihe paksussa lumessa ja parinkymmenen minuutin kuluttua se
pysähtyi synkän, vanhanaikaisen kivirakennuksen edustalle, joka jo
tsaarivallan aikana oli ollut tutkintovankilana. Pääovi oli valaistu.

"Siis, herra Nosowkin! Te ymmärrätte tilanteen! Ei minkäännäköistä
kiertelyä! Me olemme menneet liian pitkälle, voidaksemme enää peräytyä.
Ja te ehkä tiedätte, ettei suomalainen jääkäri pelkää. Minä ammun heti!
Salaisuus kuolee samassa." -- Koskela puhui hiljaa, mutta vakuuttavan
kylmästi, ja mikäli saattoi päättää, ei bolsheviikki epäillyt uhkauksen
toteuttamistakaan.

Hoper jäi autoon, mutta jääkäri ja bolsheviikki astuivat sisään,
sivuutettuaan vartijan, joka tarkasti heidän paperinsa. Koskela puristi
taskussaan keskikokoista parabellumia. Mauseri oli vyöllä. Hän oli
tyyni ja kylmä kuin tavallisesti, vaikka hänen täytyikin itsekseen
myöntää, että tämä oli kuitenkin hurjin tilanne, mihin hän milloinkaan
oli joutunut.

Oven avautuessa lemahti sisästä tukahduttavan raskas vankilailma.
Kiviraput olivat kuvaamattoman likaiset ja niillä seisoi neljä
kiväärillä asestettua vahtia, joille taas täytyi näyttää passit.
Käytävässä paloi muutamia pieniä likaisia öljytuikkuja, jotka loivat
omituisen painostavan ja alastoman tunnelman. Yksi vartijoista lähti
opastamaan.

Punakaartilainen avasi muutaman oven, ja jääkäri ja bolsheviikki
huomasivat olevansa jossakin tutkintohuoneessa. Se oli suuri ja autio
huone, jonka ainoana kalustuksena oli pöytä, muutamia kuluneita
pehmeitä nojatuoleja ja rautainen aitaus, joka eroitti "tuomarit"
syytetyistä. Nyt istui pöydän takana -- nainen, joka oli elävä
Henriot-tyyppi, kiihkoisen sairaaloisine katseineen, jyrkkine
liikkeineen ja rääsyisine pukuineen. Jääkärikin tunsi väristystä tämän
kauhu-olennon nähdessään. Heidän edessään oli Moskovan kuuluisa
"Manjka", joka kerskaili sillä, että vain korkeintaan joka sadas
henkilö, joka joutui hänen kanssaan tekemisiin, selvisi elävänä.
"Manjkan" ympärillä oli hänen "esikuntansa", valittu joukko hurjimpia
lurjuksia, jotka välittämättä kansankomisaarineuvostosta,
kommunistilaeista tai yleensä mistään, hoitivat "vankila-afääriä" usein
vastoin korkeampain viranomaisten tahtoa. Terrori oli johtanut siihen,
minne sen pakosta täytyi johtaa: sen sovelluttajat ja saarnaajat olivat
nyt melkein yhtä voimattomia pientä terroristijoukkoa vastaan kuin
alkuaikoina "porvarit ja vastavallankumoukselliset". Terrori oli
muuttunut välikappaleesta keinoksi ja tarkoitukseksi itsessään.
"Manjka" ja hänen "esikuntansa" vangitsivat, ryöstivät ja teloittivat
ihmisiä niin paljon kuin katsoivat hyödylliseksi, ja korkeintaan
ylimpäin viranomaisten tahto saattoi heidät pakoittaa lykkäämään
teloituksen tuonnemmaksi, jotta vangituilta ehdittäisiin saada joitakin
tarpeellisia tietoja.

Nosowkin tervehti sangen kohteliaasti, johon "Manjka" vastasi
alentuvasti hymyillen kuin tiikeri lampaalle. Bolsheviikki esitti
paperinsa ja jäi kunnioittavaan asentoon odottamaan. Itsetietoisen
näköisenä, otti "Manjka" paperin, mutta Koskela ei voinut olla
sisimmässään hiukan hymyilemättä, sillä hän huomasi, että naisdespootti
ei osannut lukea. Hän ojensi paperin kirjurilleen, joka kuiskasi
muutamia sanoja valtiattarensa korvaan.

"Menkää hakemaan Audhon tänne", määräsi "tuomari" ja viittasi vartijaa.
-- "Hän on huoneessa n:o 7."

Demoonin muisti oli pettämätön, ja hän tunsi jokaisen uhrinsa, muisti
heidän asiansa ja koppinsa.

Tuli kiusallinen hiljaisuus. "Manjka" poltteli savukettaan kehräävän
tiikerin näköisenä, "esikunta" loi puolittain uteliaita, puolittain
uhkaavia silmäyksiä "herroihin", ja Koskela puristi asettaan taskussa,
valmiina yllätyksiin joka hetki. Hra Nosowkin tuntui olevan kaikkein
hermostunein. Hän ehkä koetti keksiä jotakin pakokeinoa, mutta jääkäri
hänen vierellään oli alituisena uhkana. Niin lähellä kuin hän olikin
ystäviään, niin täydelleen kuin jääkäri oli heidän vallassaan, ymmärsi
bolsheviikki hyvin, ettei jääkäri epäilisi hetkeäkään, vaan ampuisi
hänet siekailematta. Itsesäilytysvaisto oli voimakkain, vaikka sitten
henki olisi ollut pelastettava koko kommunistisen järjestelmän
perikadolla. Koskela ja Kivinen olivat oikein arvioineet bolsheviikin
luonteen.

Koskela puri huulensa yhteen. Sitä hän vain pelkäsi, että mr Audhon
tekisi jonkun varomattomuuden nähdessään hänet täällä vankilassa, mutta
sitä ei voinut auttaa, täytyi toivoa parhainta.

Jääkärin mietteet kulkivat tuonne vankilamuurien sisään. Mitähän siellä
oli? Hän voi kuvitella likimain, mutta näkemään hän ei päässyt.
Kokonaisen kokoelman ihmistragedioja ne kätkivät joka tapauksessa,
jokaisen vangitun mieltä kalvoi kysymys: milloin on minun vuoroni?
Mutta hän ei voinut auttaa näitä onnettomia.

Noin kymmenen minuutin kuluttua aukeni ovi ja mr Audhon astui sisään,
jääden seisomaan aitauksen edustalle. Hän siristeli silmiään. Kaiketi
niiden; oli vaikea tottua valoon. Kopeissa ei tietenkään ollut
sellaista ylellisyyttä.

Nosowkin astui pari askelta aitauksen luo ja kuittasi saaneensa vangin.
Jääkäri ei hellittänyt katsettaan. Samassa, ja otollisemmassa
silmänräpäyksessä, katsoi mr Audhon ympärilleen ja näki Koskelan. Hänen
kasvoilleen levisi hämmästynyt ilme, mutta jääkärin katse sai hänet
mykistymään. Mitä hän sitten lie ajatellutkin, joka tapauksessa huomasi
hän parhaaksi pysyä hiljaa. Muut olivat kiintyneet katsomaan
Nosowkinia.

"Valmis!" julisti "Manjka". -- "Vartija, sinä seuraat mukana!"

Se oli isku, jota jääkärikään ei ollut ottanut lukuun, mutta kaikesta
huolimatta hän säilytti tyyneytensä. Mr. Audhon kulki edellä, sitten
asestettu vartija, ja sitten Nosowkin, -- myöskin vartijoineen.
"Esikunnasta" ei kukaan aavistanut tätä sekavaa suhdetta.

Jääkäriä huimasi, kun seurue vihdoinkin oli ulkona. He olivat lähellä
onnistumista. Vain vartija oli tiellä. Täytyi kai käyttää väkivaltaa.
Kello oli kymmentä vailla kaksitoista. Aikaa oli riittävästi.

Hoper istuutui Koskelan viittauksesta ajajan viereen. Kukaan ei puhunut
sanaakaan. Jääkäri ja Nosowkin heittäytyivät takaistuimelle, "vangittu"
mr Audhon ja vartija heidän eteensä. Auto lähti liikkeelle.

Jääkärin aivot työskentelivät kuumeisesti. Tietenkin, hän olisi voinut
hänet surmata teräaseella, mutta luonto nousi vastaan. Vartijahan ei
voinut puolustautua. Lisäksi täytyi kaikki suorittaa siten, ettei ajaja
saisi vihiäkään. Äkkiä jääkärille selvisi. Hän irroitti tyynesti
kaulaliinansa, teki samoin Nosowkinille, veti taskustaan parabelluminsa
ja tarttuen äkkiä kaikella voimallaan edessään istuvaa punakaartilaista
kurkusta hän kuiskasi tälle, painaen kylmää asetta ohimoa vastaan:

"Hiljaa, tai olet kuoleman oma!"

Vartija ymmärsi. Koskelan ote oli hänet huumannut ja tekemättä
vastarintaa antoi hän jääkärin asettaa itselleen suukapulan ja köyttää
jalat ja kädet. Mr. Audhonin kaulaliina tuli myöskin hyvään tarpeeseen.
Muutaman minuutin kuluttua oli vartija aivan avuton, kyvytön
liikahtamaan tai päästämään ääntäkään.

Pysähdyttiin aseman luo. Seurue nousi vaunuista, ja pimeyden tähden ei
ajaja huomannut, että seurue oli vähentynyt. Nosowkin määräsi auton
ajamaan muutamaan taloon toiselle puolen kaupunkia ja odottamaan siellä
seuraavaan aamuun. Oli parasta pitää pakoa salassa niin kauan kuin
mahdollista.

Kiireesti kulkivat seikkailijat aution asemarakennuksen halki ja
tulivat asemasillalle näytettyään matkapassinsa. Juna seisoi valmiina.
Pimeistä vaunuista sukelsi esiin haamu, joka kuiskasi jotakin
Koskelalle. Seurue pujahti vaunuun. Kaikki oli likipitäin selvä, ellei
mitään uutta tapahtuisi.

Pimeässä vaunussa syleili Mary isäänsä. Hän tahtoi kiittää myöskin
Koskelaa, mutta jääkäri seisoi asemasillalla, valmiina puolustautumaan
vielä viime hetkelläkin, jos niin tarvittaisiin. Mutta kaikki näytti
rauhalliselta. Lunta tuprutti, punakaartilaisvartijat kävelivät
puolipimeällä asemasillalla, ja muutamalla ulkonemalla näkyi peitetty
konekivääri.

Neljännestunnin kuluttua juna lähti liikkeelle. Koskela palasi vaunuun,
ja hitaasti puhkuen vyöryi juna kommunistisesta Moskovasta.

Ensimäisellä pysäkillä seisoi juna pitkään, odottaen sivuuttajajunaa.
Vastavallankumouksellinen seurue katsoi ikkunoista Moskovaan päin.

"Hm, viisi minuuttia sitten alkoi bolshevistinen maailmanvallankumous",
lausui Kivinen ilvehtien. -- "Mutta missäs meidän
vastavallankumouksemme viipyy. Ahaa, hurraa!"

Kaukana näkyi tulenloimua. Pitkät savu- ja tulikielekkeet kohosivat
ilmaan pimeässä talviyössä. Ilmeisestikin paloi joku suuri rakennus.

"Täsmällisyys on hyvä", jatkoi Kivinen. -- "Ja kaikesta päättäen, ellei
bolsheviikeilla olekaan liikaa täsmällisyyttä yleensä, heidän
helvetinkoneensa ovat kuitenkin kunnollisia. 'Akateeminen kvartti' on
anteeksiannettava, kun on kysymyksessä yleismaailmallinen
vastavallankumous."

Mary puristi Koskelan kättä. He ymmärsivät toisensa. Ja junan
ryskyen lähtiessä painumaan länteen nousivat kauniit kuvitelmat
seikkailijoittemme mieleen.



28.

Kivisen avoin kirje toimitukselle Turkuun, jossa sanomalehtineekeri,
olematta itserakas, uskaltaa väittää yhtä ja toista.


                                            "New-York, 10.5.1919.

    Terve, vanha veikko!

    Toivottavasti ovat viranomaiset jo päässeet rauhaan meidän
    etsiskelystämme. Tehän siellä Turussa olette koettaneet panna
    koko maailman päälaelleen löytääksenne meidät. Tämä todistaa
    sangen suurta ja ilahduttavaa ihmisrakkautta, mutta samalla,
    luvalla sanoen, jotenkin pientä luottamusta meidän voimiimme ja
    kykyymme selviytyä elon mainingeista ja ajan aalloista. Uskallan
    väittää, olematta silti itserakas, että osaamme kulkea tässä
    maailmassa takertumatta pieniin ja keskikokoisiinkaan vaikeuksiin.

    Me olemme siis täällä, pääasiassa eheinä ja terveinä. Minulla
    on kyllä vasemmassa jalassani pienoinen muisto venäläisestä
    kolmenlinjan kivääristä, ja Koskelalla on samanlainen
    käsivarressaan. Punaisilla oli nimittäin kaino aikomus pysäyttää
    maallinen vaelluksemme juuri kun olimme selviämässä koko
    kommunistivaltakunnasta, mutta aikomus jäi pelkäksi aikomukseksi.
    Olematta itserakas, uskallan väittää, että se oli tulinen paikka,
    mutta viisi mauseria (mr Audhonkin oli "ketjussa", hra Nosowkin
    suuren kiven takana lataajana ja kaunis tyttö suojeltavana ja
    kiihoittajana) voi saada aikaan paljon. Meitä ei katsota ehkä
    pelkureiksi Suomessakaan, vaikka peräydyimmekin hiukan sekavassa
    järjestyksessä, sillä taistelimme koko laajaa Ryssäinvaltakuntaa
    vastaan.

    Tiedätkö, vanha veikko, tietoisuus hyvin suoritetusta päivätyöstä
    on suloinen. Hm, olematta taaskaan itserakas, uskallan väittää,
    että me olemme suorittaneet kohtalaisen rupeaman.

    Meille on oltu kohteliaita, perin kohteliaita kaikkialla. Meidän
    matkalaukkujamme on silmäilty mitä suurimmalla kunnioituksella ja
    vielä suuremmalla uteliaisuudella. Hm, on hiukan ikävää, kun on
    takertunut valtio- ja maailmansalaisuuksiin, sillä voisin todella
    kertoa muutamia huvittavia juttuja. Mutta diplomaatin täytyy
    olla vaiti. Se on ensimäinen ja toistaiseksi ainoa sääntö, jonka
    minä muistan diplomatiasta, mutta sekin on niin turkasen vaikea.
    Minun on yleensä mahdoton säilyttää mitään, mitä minä tiedän,
    paitsi tietenkin suoranaisia yksityisasioita. Jos diplomatia
    on samanlaista kuin muut taidot ja jos siinä säännöt tulevat
    aina vaikeammiksi, niin ei kannata ajatellakaan koko alaa. Jo
    vaikeneminen on minulle miltei ylivoimaista.

    Niin, no, senverran voin sanoa, rikkomatta lupausta eräille
    Euroopan ja Ameriikan kuuluisuuksille, että kaikki maailman
    hallitukset ovat henkäisseet helpotuksesta, saatuaan kuulla
    meidän palanneen pohjoisnaparetkeilyäkin vaikeammalta
    matkaltamme. Minä en yleensä siedä imartelua, mutta tunnustus
    hyvinsuoritetusta työstä kannustaa eteenpäin. Me saimme
    tunnustusta, ja pelkäänpä pahoin, että vähän imarteluakin.
    Kaikki kävi luonnollisestikin hiljaa ja salaa, joka tietenkin
    oli miellyttävintä vaatimattomille luonteillemme. Tosin minulla
    toisinaan syyhytti sormia kirjoittaa lehtiin joku tuollainen
    etusivun täyttävä jymyuutinen, mutta Koskelan sai tuollainen
    päähänpisto säännöllisesti peräti kovasanaiselle tuulelle,
    joten luovuin ajatuksesta. Koskelahan ei ymmärrä ollenkaan
    sanomalehtitekniikkaa.

    Olemme estäneet kaikkiaan 1 maailmanvallankumouksen, 17
    valtiokumousta sekä lukemattoman määrän kapinoita, mellakoita,
    levottomuuksia, epäjärjestyksiä y.m. 'kansanhuveja'. Se
    kuulostaa hiukan uskomattomalta Turussa, jossa suhteet ovat niin
    rajoitetut, kun istuu puhelintorven ääressä, mutta avarassa
    maailmassa on reippaalle nuorelle miehelle, joka ei ole aivan
    tyhmä eikä myöskään kellariherramaisen arka, kaikki mahdollista.
    Maailmanhistoriaan tulee toivottavasti meistäkin ainakin
    petiittimaininta, ehkäpä välikkeilläkin.

    Ihanalta tuntuu taas kohtapuoleen palata vanhaan Turkuun, vaikka
    kyllä pieni jaloittelukin tekee toisinaan hyvää. Me olemme olleet
    mukana vähän kaikessa, matkustelleet vähän kaikella tavalla.
    Sanotaan, että tekniikan kehityttyä nykyiselle asteelleen
    on matkustaminen leikintekoa. Voi olla niinkin, mutta minä
    luulen, että oli sittenkin helpompi matkustaa ennen Intiasta
    Suomeen maitse, Saksan interregnuminkin aikana, ja suhteellisen
    turvallista. Minäkin tarvitsin valehtelematta sanoen 168 passia
    ja lupatodistusta, matkalipuista y.m. sellaisista puhumattakaan.

    Ranskasta ajoimme sotalaivalla New-Yorkiin. Hyvä ruoka, mukava
    hytti, kauniit näköalat ja hauska seura pitivät ihmisen
    miellyttävässä tasapainossa.

    Ja sitten Koskela! Hän on löytänyt nyt omansa. Miss Mary Audhon
    ja hän ovat nyt laillisesti yhdistetyt. Niin kauan kuin olimme
    kommunistivaltakunnassa, oli Koskela kylmä olevinaan, mutta
    heti turvaan päästyämme suhde muuttui. Ja he löysivät toisensa.
    Yksityisseikkoja en tiedä, mutta eräänä kauniina päivänä näin
    parin tulevan loistavana vastaani Berliinissä, jossa Koskela oli
    käynyt verestämässä jääkärimuistojaan. He ovat onnellisia, eikä
    ihme, sillä onhan Koskela mies, vieläpä suomalainen mies, ja Mary
    taas suloisen raikas ameriikkalainen missi.

    Mr. Audhon vaati meitä matkustamaan Ameriikkaan, jossa nuori
    pari vihittiin. Ja olivathan ne vihkiäiset. Hoper-veikko
    järjesti kaiken, enkä luule kenenkään muun kuin minun tietäneen
    järjestelyistä edeltäkäsin. Koko toimitus tapahtui ilmalaivassa
    noin tuhannen metrin korkeudella. Vihkiäismenot olivat loistavat
    ja yleensä tunnelma vapautuneen juhlallinen. Nuori pari on
    lähtenyt kuherrusmatkalle mr. Audhonin omalla jahdilla -- kai
    Etelämeren saaristoon.

    Niin, minun 'parin viikon reportterimatkani' on siis loppunut.
    Lähden paluumatkalle aivan näinä päivinä. Kai minun paikkani
    toimituksessa on vielä täyttämättä? Ai mutta p--hana, asuntoni
    vuokra on vielä koko ajalta maksamatta! Ensimäinen tehtävä on
    siis hankkia asunto. Se ei liene helppo tehtävä nykyisessä Suomen
    valtakunnassa. Muuten, sano terveisiä Sauna-Annalle. Aion käydä
    heti saunassa. Sitä huvitusta paitsi olen saanutkin olla jo
    pitkän aikaa.

    Niin että paljon terveisiä koko komppanialle siellä toimituksessa.

                                                Aleksi Kivinen."





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Maanalaiset - Seikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home